NormalizeHEADmain

5 files changed, 17 insertions, 11348 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..6637384
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #69100 (https://www.gutenberg.org/ebooks/69100)
diff --git a/old/69100-0.txt b/old/69100-0.txt
deleted file mode 100644
index 939fbce..0000000
--- a/old/69100-0.txt
+++ /dev/null
@@ -1,11348 +0,0 @@
-The Project Gutenberg eBook of Vain tytön rakkaus, by Charles
-Garvice
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
-whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
-of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
-www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
-will have to check the laws of the country where you are located before
-using this eBook.
-
-Title: Vain tytön rakkaus
-
-Author: Charles Garvice
-
-Translator: Alpo Kupiainen
-
-Release Date: October 6, 2022 [eBook #69100]
-
-Language: Finnish
-
-Produced by: Tapio Riikonen
-
-*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIN TYTÖN RAKKAUS ***
-
-
-
-
-
-VAIN TYTÖN RAKKAUS
-
-Kirj.
-
-Charles Garvice
-
-
-Englanninkielestä ["Only a Girl’s Love"] suomentanut
-
-Alpo Kupiainen
-
-
-
-Naisten romaaneja 33
-
-
-
-
-
-Hämeenlinnassa,
-Arvi A. Karisto Oy,
-1924.
-
-
-
-
-I.
-
-
-Eräänä syystalven iltana vierivät Firenzen kaduilla vaunut, joissa
-istui mies ja tyttö. He olivat isä ja tytär. Mies oli tuskin
-keski-ikäinen, mutta hänen hiuksensa olivat harmahtavat, ja hänen
-kaunismuotoisen suunsa ja silmännurkkiensa ympärille oli murhe uurtanut
-vakoja. Hänellä samoin kuin tyttärelläkin oli etelän säännölliset
-kasvonpiirtet, tumma tukka ja mustat silmät, vaikka hän olikin
-syntyperäinen englantilainen, nimeltään Harold Etheredge. Hän ei ollut
-hyvissä varoissa eikä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, vaikka
-hän olisi kyllä voinut saavuttaa sekä rikkautta että mainetta, jos
-hänellä olisi ollut tilaisuutta ponnistaa niiden tavoittamiseksi. Mutta
-kohtalo oli määrännyt, että niiden palkkioiden saamiseksi tarvittava
-intoinen tarmo, joiden tähden useimmat meistä uurastavat, tukehtui
-tältä mieheltä jo varhain, hirvittävän iskun jättämän suuren surun
-jäytämänä.
-
-Hän oli ollut hyvin lupaava kirjailija; hän oli nyt yksinkertaisesti
-Harold Etheredge, leski, jonka sydän ja pyrkimykset olivat kätkettyinä
-hänen verrattomasti rakastamansa naisen hautaan. Hän oli rakastanut
-vaimoaan niin suuresti, että hänen tunteensa vieressään istuvaa lasta
-kohtaan, joka kyllä oli hänestä hyvin rakas, olivat sen rinnalla
-kitukasvuisia.
-
-»Nukutko, Stella?» kuiskasi mies vanhojen, kömpelötekoisten vaunujen
-rämistessä runouden kaupungin hiljaisen, autiolta näyttävän kadun
-kiveyksellä. Hän puhui hyvin hellästi, mutta hänen äänessään
-oli raukean välinpitämätön sointu, joka oli selvä merkki hänen
-elinvoimiensa näivettymisestä. »Olemme pian perillä.»
-
-»En, isä rakas, en nuku», vastasi tytär herttaisesti. »Minusta on
-ikävää, että matkamme on päättymässä. Soisin voivamme tällä tavoin
-ajaa yhdessä edelleen vuosikausia. Kun vain ajattelen, että meidän
-pitää erota, vaikka vain lyhyeksikin ajaksi, niin sydämeni tuntuu
-lyijynraskaalta ja pelkään sen lakkaavan sykkimästä.»
-
-»Niin, rakas, niinhän se on!» mutisi mies. »Sinä tiedät, että ero
-koskee kipeästi minuunkin. Tahtoisin pitää sinut aina luonani. Mutta
-minä en saa, en tohdi tehdä sitä. Sanotaan, että suru tekee meidät
-itsekkäiksi, ja minut se on jo tehnyt. Mutta en ole tarpeeksi itsekäs
-turmellakseni nuorta elämääsi ja synkistääkseni tulevaisuuttasi.
-Stella, menettelisin julmasti ja rikollisesti, jos pitäisin sinut
-luonani. Kuluu vielä joku aika, ennenkuin voin taaskin mennä muiden
-ihmisten seuraan. Minun täytyy saada olla yksin keskustellakseni
-menettämäni rakkaan sielun kanssa. Jos pitäisin sinut luonani, loisi
-murheeni varjon nuoreen elämääsi. Niin ei saa käydä. Nuori ihminen
-tarvitsee nuorten seuraa, aivan kuin kukka kaipaa auringonpaistetta.
-Nuoruus ei ole luotu synkkyyttä ja surua varten. Nuoren silmästä
-valuneet kyyneleet on pian pyyhittävä pois ja unohdettava —»
-
-»Luuletko, että voin ikinä unohtaa äitiä?» kuiskasi tyttö huokaisten.
-
-»En, Stella; mutta luotan, että pian opit ajattelemaan häntä tyynen
-hellästi ja että mielesi saa pyhän rauhan siitä varmasta toivosta, että
-kohtaat hänet tuolla onnen maassa, jossa eroa ei tunneta.»
-
-Hänen kasvonsa kalpenivat, huulet vavahtelivat, ja hänen silmänsä
-katsoivat ilmeettöminä ikkunasta hämyiselle kadulle, jossa valoja
-parhaillaan sytytettiin. Hän tiesi kaipaavansa päästä yhtymään
-rakastamaansa naiseen tuolla onnen maassa ja mielessään rukoilevansa,
-että he tapaisivat toisensa pian.
-
-»Mutta älkäämme tänä iltana enää puhelko hänestä», lisäsi hän,
-pakottautuen hilpeäksi. »Meidän on ajateltava sinun tulevaisuuttasi.
-Sinä et mene tähän kouluun yksinomaan täydentääksesi kasvatustasi, vaan
-myöskin saadaksesi kaiken sen huolenpidon ja hoivan, jota nuori tyttö
-tarvitsee. Sinun pitää unohtaa murheesi, Stella, niin että voit kasvaa
-samalla tavoin kuin muutkin reipassydämiset ja iloiset englantilaiset
-tytöt. Muistathan aina olevasi englantilainen, Stella? Oi, kyllä,
-todennäköisesti sinä et sitä unohda! Toivon, että viihdyt täällä hyvin,
-rakas. Koulu on hyvä. Sain ensiluokkaiset suositukset, ja johtaja
-kirjoitti kauniisti. Mutta jollet viihdy, niin kirjoitathan ja kerrot
-siitä minulle. Tulen silloin tietysti heti noutamaan sinut pois. Käyn
-aina joskus sinua katsomassa, en kovin usein, lapseni, sillä ei olisi
-hyvä, jos kalpeat kasvoni ja musta pukuni yhtenään muistuttaisivat
-sinulle yhteisen rakkaamme menetystä.»
-
-Tyttö koetti olla valittamatta, sillä hän tiesi, että hänen kyyneleensä
-koskisivat isään ja saisivat hänen silmäkulmansa rypistymään, ikäänkuin
-luomia painaisivat vuotamattomat kyyneleet.
-
-»Aivan varmasti viihdyn hyvin», sanoi hän, »vähän ajan kuluttua,
-kun olen ehtinyt hieman tasaantua ja lakannut näkemästä entisyyttä,
-näkemästä _häntä_ niin selvästi. Sinun ei pidä huolehtia minusta,
-isä rakas. En myöskään aio leikkiä koko aikaani, uskothan, aion
-työskennellä ankarasti, niin että saat näppärän tyttären, kun olen
-kasvanut, sellaisen tyttären, joka voi puolestasi hoitaa vaivaloisen
-kirjevaihdon ja kenties auttaa sinua työssäsi. Sillä pianhan sinä
-kykenet taaskin työhön, isä, eikö totta? Se auttaa sinua unohtamaan.»
-
-»Niin, niin», myönteli isä, mutta hänen äänessään ei ollut pontta eikä
-hänen silmissään tulta. Hän tiesi, että hänen elämäntyönsä oli tehty,
-hänen kunnianhimonsa kuollut ja elämänhalukin ehtynyt. Häntä tuntui
-haudan takaa kutsuvan ääni, joka puhui rakkauden kieltä.
-
-He jatkoivat keskusteluaan, joka usein katkesi pitkiksi toveiksi,
-puhellen menneisyydestä kuten ainakin henkilöt, jotka surevat yhteistä
-onnettomuutta. Sitten vaunut pysähtyivät korkeassa muurissa olevan ison
-portin eteen, ja Harold Etheredge virkkoi, tukehduttaen huokauksen:
-»Olomme perillä, Stella.»
-
-Kyytimies laskeutui hitaasti ja kömpelösti kuskipukilta ja soitti
-kelloa. Vanha nainen, jonka kasvoja reunusti avara, valkea myssy,
-tulla lyllersi pienestä kojusta, irroitti salvat, raotti porttia ja
-tirkisti kadulle kasvoillaan puolittain epäluuloinen, puolittain varova
-ilme, joka olisi ollut aivan paikallaan, jos hän olisi ollut jonkun
-keskiaikaisen linnan porttivahti. Herra Etheredge lausui nimensä.
-Sitten hän ja Stella seurasivat naista pihan poikki, portaita ylös
-ja eteissalin läpi huoneeseen, jota vanhanaikainen lamppu himmeästi
-valaisi. Sinne Stella ja hänen isänsä jäivät odottamaan laitoksen
-johtajatarta. Pian avautui ovi, ja huoneeseen astui pitkä, luiseva
-nainen. Tämä oli rouva Howden, koulun johtajatar, jonka kanssa Harold
-Etheredge oli ollut kirjeenvaihdossa. Hän tervehti tulijoita huulillaan
-liukas hymy, jonka oikean luonteen Etheredgeltä kenties hämärä säläsi.
-
-»Tämäkö on rakas tyttärenne, herra Etheredge?» virkkoi nainen
-pudistettuaan vieraiden kättä ja silmäiltyään pää kallellaan ja muka
-myötätuntoinen hymy tylyillä kasvoillaan tummasilmäistä tyttöä.
-
-»Niin, tämä on tyttäreni, tämä on Stella», vastasi isä masentuneella,
-melkein kolealla äänellä. »Toivon, että olette hyvin hyvä ja
-kärsivällinen häntä kohtaan, sillä häntä on äskettäin kohdannut ankara
-isku, kuten kirjeessäni selitin. Hän ei ole ollut terve eikä ole kovin
-hyvissä voimissa vielä nytkään.»
-
-Nainen hymyili, ottaen kasvoilleen niin hellän ja ystävällisen ilmeen
-kuin osasi. Hän oli näytellyt osaansa siksi usein, että se luonnistui
-joltisestikin, vaikka Harold Etheredge, jollei murhe olisi tylsyttänyt
-hänen havaintokykyään, olisi epäilemättä nähnyt, ettei nainen ollut
-vilpitön. He keskustelivat vähän aikaa, herra Etheredge antoi
-johtajattarelle rahaa ja nousi sitten poistuakseen. »Tulen pian sinua
-katsomaan, rakas, hyvin pian», kuiskasi hän irroittaessaan Stellan
-käsiä kaulastaan. »Pysy reippaana ja koeta viihtyä!»
-
-Tyttö seisoi tyyten huomaamatta johtajattaren läsnäoloa, kädet rintaa
-vasten painettuina ja pää kumarassa, kuunnellen isänsä vaimentuvia
-askelia ja portin rämähdystä, kun se sulkeutui isän jälkeen ja eroitti
-hänet ulkomaailmasta niin moniksi raskaiksi kuukausiksi.
-
-»Sinun on parasta lakata vaikeroimasta; sillä laitat vain itsesi
-sairaaksi», lausui johtajatar, jonka ääni ei enää ollut teeskennellyn
-myötätuntoinen ja pehmeä, vaan kova ja pureva.
-
-Stella säpsähti ja tuijotti hämmästyneenä häneen, sillä ei kukaan, ei
-ainakaan kukaan nainen, ollut sitä ennen koskaan puhutellut häntä sillä
-tavalla.
-
-Naisen huulet kaartuivat jonkunlaiseen virnistykseen. »Niin, sinähän
-olet koulussa nyt», selitti hän; »et saa täällä suurennella etkä vaatia
-erikoisia vapauksia; siitä emme pidä; onhan suorastaan velvollisuutemme
-kitkeä pois kaikki sellainen». Puhuessaan hän soitti kelloa, ja kun
-ovelle ilmestyi nälkiintynyt, surkeannäköinen palvelija, sanoi hän
-tälle tiukasti: »Tämä on neiti Etheredge. Opasta hänet makuuhuoneeseen!
-— Oletan, ettet halua illallista? Se on hyvä. Nukut paremmin, kun et
-syö. Kello soi puoliseitsemän aamulla; myöhästymisestä rangaistaan.
-Täsmällisyys on hyve, ja sitä on tässä talossa kaikkien noudatettava.
-Hyvää yötä!»
-
-Siten alkoi Stellan kouluaika Minerva-opistossa, jossa hän yhdessä
-kolmenkymmenenviiden muun tytön kanssa vietti muutamia elämänsä
-surkeimpia kuukausia. Kaikki tytöt olivat onnettomia ja alakuloisia;
-sillä koulun kolkossa rakennuksessa ei riemu viihtynyt; heidän oli
-mahdoton olla edes hilpeitä. He kärsivät kaikki; mutta Stella kärsi
-kenties enemmän kuin muut, sillä hän oli perinyt taiteellisen isänsä
-tunneherkkyyden, ja iloton huone, niukka ravinto ja johtajattaren
-salakavalat loukkaukset olivat hänelle suoranaista kidutusta. Mutta
-isälleen hän ei hiiskunut mitään siitä, että hän oli onneton, sillä hän
-tiesi, että se tekisi isän aseman surkeaksi. Olihan isä tarkoittanut
-parasta; hänet oli petetty kuten muutkin vanhemmat; ja siksi tyttö
-kärsi vaieten. Jopa hän isänsä käydessä häntä katsomassa kertoi tälle
-olevansa tyytyväinen; ja isä poistui, luullen jättäneensä hänet
-mieluisten ikätoverien hilpeään ja viihtyisään seuraan ja säästäneensä
-hänet näkemästä oman elämänsä synkkyyttä, joka pian päättyisi, sillä
-hänen vaimo-vainajansa viittoili häntä luokseen, ja hän siirtyi yhä
-lähemmäksi kutsujaa. Pian tuli loppu. Stellalle kerrottiin, että
-hänen isänsä oli kuollut. Ja koska isä oli toivonut, että hän jäisi
-opistoon, niin hän jäi ja kesti jonkun aikaa äänettömästi kärsien orvon
-elämänsä jokapäiväisiä puutteita ja alituista kurjuutta. Mutta tuli
-aika, jolloin hänen kärsivällisyytensä oli lopussa; ja hänen poskillaan
-hehkui kuumeinen puna, ja hänen silmänsä paloivat päättävinä, sillä
-hänet oli vallannut epätoivo, joka tuntui niin oudolta hänen nuoressa,
-hellässä, rakkautta kaipaavassa sydämessään.
-
-
-
-
-II.
-
-
-Oli lämmin ilta kevätkesällä. Aurinko oli painumaisillaan pitkän,
-mänty- ja kuusipeittoisen kukkulajonon taakse, jonka juurella
-koukerteli rauhallisesti, meluttomasti virtaava joki, noudatellen
-jonon käänteitä. Vastapäätä näitä kukkuloita oli pitkin joen vartta
-ulottuvia, laajoja niittyjä vihantina äsken nousseesta ruohosta ja
-keltaisina vasta puhjenneista voikukista. Iltarusko pani taivaan
-hehkumaan monivärisenä, valaisten maisemaa, jonka taustalla häämötti
-kaukainen Lontoo.
-
-Näky oli kaunis, sellainen, jollaisia tapaa Englannissa ja joka saa
-sekä runoilijan että maalarin innostumaan. Tällä hetkellä se oli
-itse asiassa innostanut erään viimeksimainittuun luokkaan kuuluvan
-taiteilijan; sillä eräässä matalan, olkikattoisen, niityn reunassa
-olevan talon huoneessa istui James Etheredge maalaustelineensä ääressä,
-tuijottaen avoimen ikkunan puitteista näkyvään tauluun, sivellin
-velttona riippuvassa kädessään.
-
-Tietämättään oli taiteilija itsekin maalaamisen arvoinen. Tämä kookas,
-hoikka, sirorakenteinen mies, jonka kalpeita kasvoja reunusti valkea,
-pehmeäsuortuvainen tukka ja jonka lempeät, haaveksivat silmät etsivät
-aina rajatonta, tuntematonta, näytti samanlaiselta kuin ne henkilöt,
-joita vanhat firenzeläiset mestarit mielellään ikuistivat kankailleen.
-
-Huone muodosti sopivat puitteet asukkaalleen. Se oli todellinen
-taidemaalarin työhuone — siivoamaton, epäjärjestyksessä ja viehättävä.
-Valmiita ja keskentekoisia tauluja riippui seinillä ja oli nojallaan
-niitä vasten, antiikkisia aseita ja oudonmallisia pukuja oli heitetty
-sinne tänne lattialle ja keskiaikaisten tuolien selkämyksille; ja
-kirjoja, joista muutamien kannet olisivat saaneet heran valahtamaan
-tuntijan kielelle, oli avattuna pöydällä ja kasattuna huoneen
-äärimmäiseen soppeen. Täydellinen hiljaisuus vallitsi.
-
-Vanhus istui jonkun aikaa vaipuneena uneksivasti ihailemaan luonnon
-kauneutta, kunnes talon takana olevasta kylästä kuului kirkonkellon
-kumahdus; silloin hän nousi säpsähtäen pystyyn, kokosi siveltimensä ja
-kävi taaskin maalaamaan. Ilta kului, ja yhä hän työskenteli hentojen,
-taitavien käsien loitsiessa kuvaa kankaalle; rusko haihtui hitaasti
-taivaalta, ja yö levitti tummaa vaippaansa, valmistautuen laskemaan
-sen uurastavan maailman peitteeksi, ennenkuin maalari pani pois
-siveltimensä. Sitten hän käänsi taulun takaperin telineelle, meni —
-hajallaan olevien esineiden tähden se oli jonkun verran vaivaloista —
-huoneen poikki, löysi vanhan ruusupuisen piipun, sytytti sen, istuutui
-jälleen tuoliinsa ja alkoi maisemaa katsellen tapansa mukaan haaveilla.
-
-Hän oli niin syvästi vaipunut valtoiminaan harhaileviin aatoksiinsa,
-ettei herännyt, kun ovea raotettiin. Ovi avautui hyvin hiljaa ja
-hitaasti, ja siitä ilmestyi nuori tyttö, joka pysähdyttyään hetkeksi
-kynnykselle astui meluttomasti huoneeseen ja jäi seisomaan, silmäillen
-ikkunan ääressä olevalla tuolilla istuvaa liikkumatonta miestä. Äkkiä
-istuja vilkaisi ylöspäin ja näki hänet. Silloin tyttö puhui.
-
-»Oletteko James Etheredge?» hän kysyi.
-
-Taitelija hätkähti. Siihen eivät olleet syynä sanat, vaan tytön
-ääni, ja vanhus istui sekunnin virkkamatta mitään; sitten hän nousi
-seisomaan, katsoi vierasta ihmeissään ja vastasi: »Kyllä, se on nimeni.
-Olen James Etheredge.»
-
-»Etkö tunne minua? Olen Stella — veljesi tytär, Stella», sanoi tyttö
-koruttomasti.
-
-»Stella — veljeni tytär — Haroldin lapsi! Miten olet tänne tullut?
-Ja minä olen luullut sinun olevan koulussa Firenzessä. Yksinkö olet
-tullut?»
-
-Tytön katse siirtyi sedän kasvoista ihanaan maisemaan, ja silloin
-niissä oli merkillisessä määrin samanlainen ilme kuin vanhuksella.
-»Niin, tulin yksin, setä, sillä olin onneton. He olivat kovia ja
-tylyjä. Kenties he tarkoittivat hyvää, mutta sitä oli mahdoton sietää.
-Ja lisäksi oli isän kuoleman jälkeen niin yksinäistä. Setä, kestin sitä
-niin kauan kuin jaksoin, mutta sitten — tulin tänne.»
-
-Vanhuksen silmät sumenivat. »Lapsi-parka! Lapsiparka!» jupisi hän.
-»Mutta miksi et kirjoittanut minulle ja kertonut kaikesta?»
-
-Tyttö naurahti. »Siksi, että meidän ei sallittu kirjoittaa muuta kuin
-sanelun mukaan. Koulusta ei ollut lupa lähettää ainoatakaan kirjettä
-johtajattaren niitä lukematta. Emme milloinkaan päässeet ulos yksin;
-muuten olisin pannut kirjeen postiin hänen tietämättään. Niin, en
-voinut kirjoittaa; senvuoksi päätin karata. Saatuani rahat, jotka sinä
-olet aina neljänneksittäin minulle lähettänyt, lahjoin seuraavana
-iltana erään palvelijan jättämään oven auki. Tunsin tien rannikolle ja
-tiesin, minä päivänä ja mihin aikaan laiva lähti. Pääsin laivaan ja
-saavuin Lontooseen. Rahat riittivät parhaiksi matkalippuun, ja minä —
-minä — siinä kaikki, setä.»
-
-»Kaikki?» toisti vanhus. »Sinun kaltaisesi nuoren, hennon lapsen
-kulkea yksin sellainen matka! Nyt sinun on kotiuduttava luokseni,
-jollei sinusta täällä ole liian yksinäistä. Kuinka vanha olet,
-tyttö-kultaseni?»
-
-»Yhdeksäntoista, setä», kuului reipas vastaus.
-
-»Yhdeksäntoista — vasta lapsi!» Sitten vanhus katsoi neitoa ja lausui
-hyvin hiljaa ääneen ajatuksensa: »Kaunis kuin enkeli.» Tyttö kuuli sen
-kuitenkin, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, mutta seuraavalla
-hetkellä hän katsoi viattoman avoimesti setäänsä silmiin.
-
-»Et sanoisi niin, jos olisit nähnyt äitini. _Hän_ oli kaunis kuin
-enkeli. Isä sanoi usein toivovansa, että sinä näkisit hänet; sinä
-olisit muka varmasti tahtonut maalata hänet. Niin, hän oli kaunis.»
-
-»Kyllä. Mutta, rakas lapsi, oletko sairas?» huudahti taiteilija,
-keskeyttäen puheensa, sillä hän näki tytön kasvojen äkkiä käyvän
-kalpeiksi.
-
-Stella hymyili hänelle. »En, en, olen vain hieman väsynyt, ja», lisäsi
-hän lapsellisen yksinkertaisesti, »luulen olevani vähän nälkäinen.
-Minulla näet oli rahaa vain matkalippuun.»
-
-»Taivas varjelkoon!» hätäili setä ja syöksähti ylös niin rajusti, että
-oli vähällä kaataa tytön kumoon. »Lapsi on kuolemaisillaan nälkään, ja
-minä vain haaveilen. Mikä aivoton tomppeli olenkaan!»
-
-Kiihdyksissään hän soitti kelloa, kunnes koko talo kajahteli kuin
-paloasema. Ulkoa kuului kiirehtiviä askelia, ovi tempaistiin auki,
-ja huoneeseen tuoksahti keski-ikäinen nainen, myssy hyvin kallellaan
-päässä ja punehtuneilla kasvoilla pelästynyt ilme. »Jumala varjelkoon,
-sir, mikä on hätänä?» hän huohotti.
-
-Etheredge heitti kellon kädestään ja huudahti sen enempää selittämättä:
-»Tuokaa heti jotakin syötävää, rouva Penfold, ja viiniä myöskin! Tämä
-lapsi-raukka on nääntymäisillään nälkään!»
-
-Nainen katseli häntä ällistyneenä, ja hänen hämmästyksensä yhä
-lisääntyi, kun hän vilkaisi ympäri huonetta eikä nähnyt minkäänlaista
-lapsi-raukkaa, kun Stella oli piilossa antiikkisen tuolin korkean
-selkämyksen takana.
-
-»Lapsi-raukka! Mikä lapsi-raukka! Te olette uneksinut, herra Etheredge!»
-
-»En ole», selitti vanhus sävyisästi. »Totta se on, rouva Penfold. Tyttö
-on tullut Firenzestä saakka saamatta muruakaan suuhunsa.»
-
-Stella tuli esiin piilostaan. »En koko matkaa Firenzestä asti», hän
-oikaisi.
-
-Rouva Penfold hätkähti ja tuijotti vieraaseen. »Hyvä Jumala! Kuka hän
-on?»
-
-»Enkö jo sanonut sitä. Hän on veljeni tytär, Stella. Hän on
-saapunut Italiasta, ja — toivoisin teidän tuovan ruokaa ja pullon
-vanhaa viiniämme. Istu lepäämään, Stella! Tämä on rouva Penfold —
-taloudenhoitajattareni, hyvä nainen.»
-
-Rouva Penfold astahti eteenpäin. »Veljenne tytär, sir! Ei suinkaan vain
-herra Haroldin tytär, josta olette niin usein puhunut! Mutta miten
-pääsitte sisään, neiti?»
-
-»Ovi oli auki», vastasi Stella.
-
-»Hyväinen aika! Senhän on täytynyt tapahtua kokonainen tunti sitten!
-Ja te, sir» — hän katsoi hämillään olevaa taiteilijaa moittivasti —
-»olette antanut nuoren neidin koko ajan istua hattu päässä ja kappa
-yllään niin pitkän matkan jälkeen ettekä ole kutsunut minua! Tulkaa
-mukaani, neiti», lisäsi hän, kääntyen tyttöön päin.
-
-Stella seurasi naista yläkertaan, missä hän viimemainitun avulla
-järjesti tukkansa ja siisti pukuaan. Hänen palatessaan alas oli sedällä
-jo ateria odottamassa. Hän söikin mielellään, sillä hän oli paastonnut
-useita tunteja.
-
-Ilta oli kaunis, ja lopetettuaan illallisensa Stella meni kuutamossa
-välkkyvän ikkunan ääreen. »Kuinka viehättävä paikka tämä onkaan, setä!»
-riemuitsi hän. »Varmaankin sinä viihdyt täällä hyvin.»
-
-»Niin», hymähti vanhus haaveillen. »Niin. Luuletko sinä viihtyväsi,
-Stella?»
-
-»Kyllä», vastasi tyttö hiljaa. »Paremmin kuin voin sanoakaan.»
-
-»Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, kun ainoana seuranasi on ukko, joka
-on eronnut maailmasta ja melkein unohtanut sen?»
-
-»Ei, ei, tuhat kertaa ei!» oli vastaus.
-
-Rauhoittuneena Stellan sanoista istuutui maalari ikkunan ääreen
-nauttimaan piipustaan, samalla kun veljentytär liikkui huoneessa,
-tarkastellen tauluja. Pian kiintyi hänen huomionsa erääseen kuvaan;
-se esitti miestä, jolla oli tumma, aaltoileva tukka, jalomuotoinen,
-»kuninkaallinen» pää ja mustat, ilmeikkäät silmät. »Kuka tämä on,
-setä?» kysäisi hän.
-
-»Sekö? Niin, se on loordi Trevorne», selitti vanhus. »Hänen isänsä
-on kreivi Wyndward — Wyndwardin herra, kuten häntä näillä seuduin
-nimitetään. He asuvat tuolla kartanossa, Wyndward Hallissa. Tule
-katsomaan! Se näkyy täältä.»
-
-Stella siirtyi innokkaana ikkunan ääreen.
-
-»Onko tuo muhkea, valkea rakennus Wyndward Hall? Kuinka suurenmoinen se
-on! Italiassa sitä nimitettäisiin palatsiksi.»
-
-»Palatsi se on Englannissakin, mutta me olemme vaatimattomampia. Täällä
-tyydytään nimittämään sitä kartanoksi. Se on vanha rakennus, ja sen
-omistaa vanha suku.»
-
-»Kerro minulle heistä!» pyysi neito tyynesti. »Ovatko he ystäviäsi?»
-
-»Kyllä, he ovat ystäviäni, mikäli ystävyys on mahdollinen köyhän
-maalari-paran ja Wyndwardin herran välillä. Ihmiset sanovat heitä
-ylpeiksi, mutta he eivät ole liian ylpeitä kutsuakseen silloin tällöin
-James Etheredgeä luokseen päivällisille; ja he syyttävät häntä
-ylpeydestä, kun hän ei taivu keskeyttämään elämänsä hiljaisuutta
-suostumalla heidän vieraanvaraiseen pyyntöönsä. Katsopa tuonne
-vasemmalle, Stella! Niin kauaksi kuin silmä kantaa ulottuu Wyndwardin
-alue, sitä jatkuu noiden kukkuloiden välitse peninkulmittain. Loordi ja
-lady Wyndward asuvat kartanossa tyttärensä kanssa — tyttö-raukka!»
-
-»Miksi sanot tyttö-raukka?» huomautti Stella.
-
-»Siksi, että koko suvun varat eivät voi muuttaa häntä toisenlaiseksi;
-hän ansaitsee hellää sälliä. Hän on raajarikko. Näetkö tuon ikkunan —
-tuon, joka on valaistu?»
-
-»Kyllä.»
-
-»Se on hänen huoneensa ikkuna; siellä hän päivät pääksytysten lepää
-sohvallaan, katsellen laaksoon.»
-
-»Tyttö-parka!» huokasi Stella. Syntyi hetken hiljaisuus. »Mutta sinähän
-mainitsit, että loordi Trevorne on kreivin poika, setä. Eikö hänkin asu
-siellä?»
-
-»Ei aina», vastasi setä aatoksissaan. »Joskus loordi — Leycester on
-hänen nimensä — käy täällä, mutta muuten hän oleksii melkein aina
-Lontoossa, tuhlaten siellä tuhansia. Onpa hyvä, että Wyndwardit ovat
-rikkaita, sillä muutoin heillä ei olisi enää mitään jäljellä. Leycester
-on koko ikänsä elänyt hurjasti.»
-
-»Onko hän sitten niin paha?» virkkoi Stella hiljaa.
-
-Setä naurahti. »’Paha’ on lievä sana, Stella; mutta kuitenkin olen
-nähnyt hänen kasvojensa pehmenevän viatonta lasta muistuttavaan hymyyn;
-olen kuullut hänen huuliltaan sellaista naurua, jollaista naisten
-oletetaan nauravan, ennenkuin tämä maailma on pusertanut heistä kaiken
-naurun. Mutta minähän jaarittelen kuin vanha mylly! Etkö soittaisi
-minulle vähän, lapsi-kulta? Tuolla nurkassa on pieni urkuharmooni.»
-
-Stella huomasi, ettei hän halunnut sen enempää puhella varakreivi
-Trevornesta, meni vastustelematta harmoonin ääreen ja istuutui
-soittamaan. Hän ei valinnut säihkyvää marssia, vaan koruttoman
-firenzeläisen iltavirren, jota hän oli kuullut Firenzen suuren kirkon
-alttarin ääreen polvistuneiden naisten hartaasti veisaavan. Sitten hän
-alkoi laulaa. Kuullessaan ensimmäiset kirkkaat sävelet vanhus säpsähti,
-painoi kasvot käsiinsä ja vaipui haaveiluun.
-
-Kun iltavirsi oli rauhaisasti, verkkaisesti päättynyt, nousi Stella
-seisomaan; mutta viitaten kädellään kehoitti setä häntä jäämään
-soittokoneen ääreen. »Sinulla on isäsi ääni, Stella; laula vielä!»
-
-Tällä kertaa hän lauloi hupaisen katkelman, jonka kertaussäkeet
-huokuivat voimakasta tunnetta. Lopetettuaan sen hän kuuli takaansa
-hiljaista liikettä, kääntyi päin ja näki vanhuksen nousevan tuoliltaan
-ja poistuvan ovelle vapisevin huulin. Nuoren tytön suloinen ääni oli
-loihtinut hänen silmiensä eteen menneisyyden vainajineen, ja hän meni
-ulos, ettei tyttö huomaisi hänen mielenliikutustaan.
-
-Myöskin Stella nousi seisomaan ja astui ikkunan ääreen ja jäi
-katselemaan öistä maisemaa. Kuu valoi hopeataan kaukana välkkyvälle
-joelle ja valaisi hänen jalkojensa juuressa lepäävää nurmikkoa. Melkein
-tietämättään hän aukaisi ikkunan ja astui pieneen puistoon. Hän asteli
-mutkittelevaa polkua myöten pienelle puiselle portille, jonka kautta
-kyläntieltä päästiin puistoon. Stella löysi muutamia orvokkeja ja näki
-sitten tien varressa kasvavan kukkivan syreenipensaan.
-
-Hän avasi portin ja juoksi keveästi penkeren kupeelle. Vähän kauempana
-oli kukkia vielä tiheämmissä rykelmissä. Sinne päin kävellessään hän
-kuuli kaukana nelistävän hevosen kavioiden töminää.
-
-Tämä odottamaton melu hämmästytti häntä siinä määrin, että hän jäi
-paikalleen seisomaan ja katsomaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului;
-samassa ilmestyi tien mutkasta näkyviin ratsastaja, joka lasketti
-täyttä laukkaa häntä kohti. Stella vilkaisi taakseen, mutta pieni
-valkea portti ei ollut näkyvissä; hän oli tullut edemmäksi kuin
-oli aikonut. Oli hyödytöntä koettaakaan ehtiä takaisin, ennenkuin
-ratsastaja saavuttaisi hänet; hänellä oli vain parhaiksi aikaa
-päästä pois tieltä. Hän kiiti vikkelästi penkerettä ylöspäin ja
-pysähtyi syreenipensaan alle odottamaan. Ratsastaja tuli varjosta
-kuutamoiselle kohdalle. Petollisessa valossa näyttivät sekä mies että
-ratsu hirvittävän isoilta, mutta Stellaan ei vaikuttanut eikä hänen
-huomiotaan kiinnittänyt miehen koko, vaan hänen ryhtinsä ja käytöksensä.
-
-Hän ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta vartalosta päättäen
-hän oli kookas, leveäharteinen nuorukainen. Välimatkan lyhetessä hän
-näki, että mies oli seurustelupuvussa, lukuunottamatta samettista
-vaippaa, joka oli väljästi, mutta kuitenkin somasti kietaistu jäntevän
-vartalon ympärille. Mies ja hevonen näyttivät olevan yhteen valetut
-saapuessaan pitkin raittia, kunnes olivat tytön kohdalla. Ratsastajalla
-ei ollut aavistustakaan hänen läheisyydestään, mutta kyllä hevosella.
-Sen levottomasti vilkuvat silmät huomasivat Stellan häämöttävän puvun,
-ja päätänsä kääntäen se hypähti sivulle ja pysähtyi. Ratsastaja nosti
-raippansa ja rapsautti hevosta kylkeen, tehden samalla kärsimättömän,
-kiukkuisen liikkeen; mutta eläin nousi heti takajaloilleen, ja raippa
-vaipui jälleen alas.
-
-»No, hitto, mikäs on hätänä?» huudahti mies. »Eteenpäin, tomppeli!»
-
-Kuullessaan tutun äänen ratsu höristi korviaan, mutta seisoi
-hievahtamatta paikallaan joka jäsen vapisten. Stella näki raipan
-kohoavan uudelleen, ja vaistomaisesti, hänen itsensä sitä huomaamatta,
-pääsi hänen huuliltaan naisellinen vastalause: »Ei! Ei?»
-
-Kuullessaan kiihkeän, rukoilevan äänen pysäytti ratsastaja raippansa
-koholle, antoi sitten kätensä vaipua ja pikemminkin kiskomalla kuin
-ohjaamalla pakotti hevosen pensaikon vierelle.
-
-»Ken siellä? Kuka olette?» hän kysyi vihaisesti. »Mitä h————». Äkkiä
-hänen puheensa katkesi, ja hän tuijotti sanattomana Stellaan, joka
-tyttömäisen kauniina seisoi hänen edessään. Pian mies kuitenkin sai
-takaisin puhelahjansa. »Pyydän anteeksi», hän virkkoi, hypäten ratsunsa
-selästä Stellan viereen. »Pelkäänpä säikäyttäneeni teitä. Luulin
-olevani yksin. Annattehan anteeksi?»
-
-Stella katsoi ratsastajaa silmiin, ja heikko puna levisi hänen
-poskilleen.
-
-»Minunhan pitäisi pyytää anteeksi; en minä pelästynyt, vaan ratsunne
-pelästyi minua.»
-
-Mies vilkaisi hevoseensa, joka nyt seisoi rauhoittuneena, suitset
-miehen käsivarrella. »Se on tomppeli!» selitti hän pikaisesti;
-»itsepäinen tomppeli eikä osaa pelätä ollenkaan. Se oli pelkkää
-juonittelua. Mutta älkää välittäkö siitä mitään. Saanko auttaa teitä
-tielle?»
-
-Hymyillen Stella otti vastaan tarjotun avun.
-
-»Teidän on vilu», sanoi mies, tartuttuaan hänen käteensä. »Keväiset
-illat ovat petollisia. Onko teillä pitkä matka kotiinne?»
-
-»Ei minun ole ensinkään vilu», torjui tyttö.
-
-»Onko teillä pitkälti matkaa?» toisti ratsastaja, ja vaikka hänen
-sävynsä olikin kohtelias, niin se osoitti, että hän oli tottunut
-saamaan vastauksen kysymykseensä.
-
-»Ei ole, vain tuonne pienelle valkealle portille.»
-
-»Pienelle valkealle portille — Etheredgen, taiteilijan, asuntoon?»
-huudahti mies hämmästyneenä. »Asutteko siellä?»
-
-»Kyllä.»
-
-»En ole milloinkaan ennen nähnyt teitä Wyndwardissa.»
-
-»Ette olekaan; en ole täällä ollutkaan tätä iltaa aikaisemmin.»
-
-»Tätä iltaa? Tiesinhän, etten ollut teitä ennen tavannut.»
-
-Miehen sävy, joka täydelleen poikkesi kuluneesta mielistelystä,
-nostatti veren Stellan kasvoihin. Tällä välin he olivat ehtineet
-portille. Mies käveli tytön rinnalla, suitset käsivarrellaan, ja kookas
-hevonen asteli rauhallisesti kuin lammas. Stella pysähtyi ja sanoi:
-»Hyvää yötä!»
-
-»Hyvää yötä!» vastasi ratsastaja. »Mutta malttakaahan! Aion lähteä
-pois. Jos kerran olette saapunut vasta tänä iltana, en voi saada tietää
-nimeänne. Tahdotteko sanoa sen minulle, ennenkuin poistun?»
-
-»Nimeni on Stella Etheredge. Olen taiteilija Etheredgen veljentytär.»
-
-»Stella!» toisti mies. »Stella! Kiitoksia! En unohda sitä. Minun
-nimeni», lisäsi hän, kohottaen hattuaan, »on Trevorne — Leycester
-Trevorne.»
-
-»Tiesin sen», huudahti Stella harkitsematta.
-
-»Tiesitte sen! Mutta tehän tulitte tänne vasta tänä iltana! Miten se on
-mahdollista?»
-
-»Hyvin yksinkertaisesti», selitti tyttö. »Olen nähnyt kuvanne ja —
-tunsin teidät sen nojalla.»
-
-Trevorne hymyili kummallisesti. »Ymmärrän. No niin, hyvää yötä!»
-
-»Hyvää yötä, ja hyvästi!» vastasi Stella, ojentaen kätensä.
-
-Mitä toisen mielessä lieneekään liikkunut, hänen kasvoillaan ei
-kuitenkaan näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä, kun hän tarttui tytön
-käteen. »Ei», virkkoi hän antaessaan Stellan vetää kätensä pois. »Ei
-hyvästi! Olen muuttanut mieltäni. En lähdekään pois. Siis vain: hyvää
-yötä!» Sitten hän hyppäsi hymyillen ratsunsa selkään ja ratsasti
-ripeästi pois.
-
-
-
-
-III.
-
-
-Stella katseli poistuvan varakreivi Trevornen jälkeen, kunnes kookas
-raudikko oli vienyt hänet pois näkyvistä. Vielä senjälkeenkin tyttö
-seisoi paikoillaan vaipuneena uinailevaan haaveiluun, joka ei
-pukeutunut selviksi ajatuksiksi, kunnes puistossa huhuilevan sedän ääni
-herätti hänet.
-
-»Missä olet ollut, Stella?» kysyi vanhus, kun neito juoksi puistoon ja
-tuli hänen luokseen. »Arvelin sinun muuttaneen mieltäsi ja lentäneen
-takaisin Italiaan. Rouva Penfold on etsimässä sinua niityiltä.»
-
-Nauraen kiersi Stella kätensä hänen kaulaansa. »Niin helposti et
-pääse minusta eroon, setä. Ei, olin vain kävelyllä puiston vieritse
-kulkevalla sievällä tiellä. Kas tässä on vähän kukkia; eivätkö ne ole
-suloisia? Mutta ne eivät ole retkeni ainoa tulos, setä», hän jatkoi.
-»Minulle sattui seikkailu.»
-
-Vanhus asteli piippu suussa ja kädet selän takana.
-
-»Seikkailu!»
-
-»Niin.» Stella nyökäytti päätänsä. »Kohtasin loordi Trevornen.»
-
-»Loordi Trevornen!» hämmästeli Etheredge. »En tietänyt edes, että hän
-oli kotosalla. Onko maalaamani kuva hänen näköisensä?» lisäsi hän,
-kääntyen hymyillen tyttöön päin.
-
-»Kyllä, setä, se on; mutta en nähnyt aivan selvästi, kuten arvaat;
-olihan kuutamo. Hän ratsasti tavattoman isolla raudikolla.»
-
-»Tunnen sen», mutisi vanhus. »Ja hän kiiti hurjasti kuin kadotettu
-sielu. Otaksuttavasti hän vilahti sivuitsesi kuin meteori. Niin, sinä
-et voinut nähdä häntä etkä voi arvostella kuvaa.»
-
-»Ei hän niin vilahtanut ohitseni. Epäilemättä hän olisi sen tehnyt,
-mutta raudikko pani vastaan. Luultavasti se pelästyi minua, sillä minä
-seisoin töyryllä tien vieressä.»
-
-»Pysähtyikö hän?» kysyi Etheredge. »Sepä ihme; niinkin vähäinen seikka
-kuin ratsun säikähtäminen riittää saamaan hänet raivoihinsa! Hän
-pysähtyi!»
-
-»Sillä hänen oli pakko», huomautti Stella hiljaa syvän, neitseellisen
-kainouden punan levitessä hänen kasvoilleen, kun hän ajatteli, että
-juuri hän olikin pysäyttänyt loordi Trevornen.
-
-»Oliko hän vimmoissaan?»
-
-»Ei; sananlaskun lammaskaan ei olisi voinut olla lauhkeampi», huudahti
-Stella, purskahtaen sointuvaan nauruun.
-
-»Hänen on täytynyt olla hyvällä tuulella. On kummallista, että hän
-oli tänä iltana ulkosalla. Kartano on täynnä kaupungista saapuneita
-ihmisiä; mutta siitä hän ei välittele, jos häntä haluttaa ratsastaa.
-Entä kuvani?»
-
-»Se on hänen näköisensä. Niin, hän on hyvin komea mies; hänellä oli
-tänä iltana väljä, tummanpunainen samettivaippa yllään; en tietänyt,
-että miehet nykyisin käyttävät sellaisia värejä.»
-
-»Tupakkanuttu», selitti setä. »Epäilemättä hän oli noudattanut
-hetkellistä mielijohdetta — satuloinut ratsunsa ja ajaa karauttanut
-joen poikki. No niin, todennäköisesti et nyt vähään aikaan häntä enää
-näe. Hän viipyy kartanossa harvoin kauempaa kuin päivän tai pari.
-Kaupunki viehättää häntä liiaksi.»
-
-Stellan huulet aukenivat, ja hän oli vastaamaisillaan, että loordi
-Trevorne oli äkkiä päättänyt jäädä tänne, mutta jokin selittämätön
-tunne esti häntä virkkamasta mitään.
-
-Äkkiä koputettiin ovelle, ja rouva Penfold astui sisään, tuoden
-kynttilöitä. »Teittepä minulle aika kepposen, neiti Stella», hän sanoi,
-hymyillen nuhtelevasti. »Luulin teidän eksyneen. Huoneenne on kunnossa,
-neiti.»
-
-Stella meni vanhuksen luo ja suuteli häntä. »Hyvää yötä, setä!»
-
-»Hyvää yötä, lapseni!» vastasi hän, katsellen tyttöä hellästi,
-silmissään hieman hämmentynyt ilme. »Hyvää yötä, ja näe kauniita unia
-tänä ensimmäisenä kotona viettämänäsi yönä!»
-
-»Kotona!» kuiskasi Stella. »Kotona! Olet kovin hyvä, setä.»
-
-Rouva Penfold oli saanut aikaan ihmeitä niin lyhyessä ajassa, ja Stella
-huomasi seisovansa yksin pienessä, vaatimattomasti, mutta mukavasti
-sisustetussa huoneessa. Kun hänen katseensa kiersi ympäri huoneen,
-kävivät hänen silmänsä kosteiksi. Se oli niin viehättävä vastakohta
-sille elottomalle, paljasseinäiselle salille, jossa hän oli asunut
-kaksi raskasta vuotta yhdessä parinkymmenen yhtä onnettoman tytön
-kanssa, ja muutos oli niin äkillinen, että hän tuskin saattoi uskoa
-sitä todelliseksi. Mutta nuoruudessa ollaan aina valmiit sopeutumaan
-elämän yllättäviin käänteisiin, ja hän vaipui sikeään uneen, nukkuen
-unia näkemättä aamuun saakka.
-
-Sillä välin oli loordi Trevorne ratsastanut ylöspäin kukkuloiden
-rinteitä, metsän halki, kartanoa ympäröivälle avoimelle kentälle.
-
-Rakennus sijaitsi puistossa, jossa kasvoi kastanjoita ja tammia ja
-jonka läpi loordi Trevorne saapui. Hän ratsasti lehtokujaa myöten
-pengermälle. Siellä hän laskeutui satulasta, jätti ratsunsa tallirengin
-hoivaan ja astui sisään rakennuksen läpi ulottuvan pitkän käytävän
-alapäässä olevasta ovesta.
-
-Käytävä oli hillitysti valaistu; varjostetut, korkeiden
-pronssipatsaiden kannattamat lamput valoivat miellyttävää hohdetta
-tummalla tammilaudoituksella riippuviin lukemattomiin tauluihin.
-Holvatusta katosta riippui repaleisia lippuja, joista useimpia
-aikaisemmat Wyndwardit olivat kantaneet taisteluissa, ja salin jonkun
-verran synkkää vaikutusta lievensivät säännöllisten välimatkojen
-päässä kiviruutuisella lattialla seisovien ritaripatsaiden välkkyvät
-varustukset ja jykeviä ovia sekä korkeita ikkunoita peittävät
-tummanpunaiset verhot. Koko huoneen asu, sen ilmakin tuntui huokuvan
-vanhan, mahtavan suvun henkeä. Vaikka talo oli täynnä vieraita, ja
-seurusteluhuoneessa oli parhaillaan koolla loistava seurue, ei suureen
-eteissaliin tunkeutunut ainoatakaan ääntä. Pari, kolme palvelijaa,
-jotka seisoivat ovien vieressä tai istuivat penkeillä, haastellen
-hiljaa keskenään, vaikenivat heti kun loordi Trevorne astui sisään, ja
-muuan heistä lähestyi ottamaan vastaan mahdollisia käskyjä.
-
-»Lähetä Oliver luokseni!» virkahti loordi mennessään miehen ohitse.
-»Olen huoneessani.»
-
-Hän nousi portaita myöten pääkäytävään ja astui sitten erääseen puiston
-puolella olevaan huoneeseen. Hänen asuntoonsa kuului vastaanottohuone,
-pukeutumishuone ja makuukamari. Ensinmainittu kuvasti selvästi
-omistajansa makua ja harrastuksia. Se sisälsi sekavan kokoelman
-urheilu- ja taide-esineitä. Siellä oli nyrkkeilykintaita ja miekkoja;
-pyssyteline ynnä runsas valikoima pyssyjä; onkivapoja ja ratsuraippoja
-riippui antiikkisen, avotakkaisen, pesäristikolla varustetun uunin
-yläpuolella.
-
-Yhdellä seinällä oli ainoalaatuisia, arvaamattoman kallisarvoisia
-syövytyksiä, toisella puolitusinaa öljymaalauksia, kolmannen
-vierustalla seisoi piano ja maalausteline, johon kiinnitetyllä
-kankaalla oli keskentekoinen Venus nousemassa meren vaahtoisesta
-kehdostaan.
-
-Hän astui huoneeseen, viskasi hattunsa tuolille ja pyyhkäisi kädellä
-tukkaansa, hymyillen miettivästi ja samalla rauhattomasti. — Stella!
-— hän tuumi, — Stella. Se oli väärin. Tähden pitäisi olla kirkas ja
-kultainen, pelkkää valoa ja auringonpaistetta, kun taas hän — hyvä
-Jumala, mitkä silmät! Ne olivat varmasti suloisimmat, herttaisimmat
-kasvot, mitä ihminen on ikinä nähnyt. Kummako sitten, että pidin niitä
-vain näkynä, kun ne niin äkkiä ilmestyivät yläpuolelleni? Jos nuo
-kasvot voisivat sellaisina kuin ne näin hymyillä ensi keväänä Akatemian
-seinältä, niin kuinka suurin joukoin keräytyisikään typerää väkeä niitä
-töllistelemään! Jos — niin, mutta kukapa voisi sen tehdä? Ei kukaan! Ei
-yksikään ihminen! Yhtä hyvin saattaisi koettaa siepata auringonvaloa
-siveltimeen ja vetää sitä kankaalle — yhtä hyvin —
-
-Hänen mietteensä katkesivat äkkiä, kun hänen katseensa osui kankaalla
-hymyilevään Venus Afroditeen. Astuen huoneen poikki taulun eteen hän
-pysähtyi katselemaan sitä arvostelevasti.
-
-— Venus, jolla on kalpeat, vaaleanpunertavat kasvot ja ilmeettömät,
-siniset silmät, haalistuneenkeltainen tukka ja typerä, teeskentelevä
-hymy! Ei enää ikinä Venus näytä minusta tuollaiselta. Ei; tästä
-lähtien näen hänet samanlaisena kuin tänä yönä; tukka mustaa silkkiä,
-kaareutuvat kulmakarvat varjostamassa tummanruskeita silmiä, joiden
-syvyydestä voi havaita sielun pilkistävän. Sellainen on Venus eikä
-tällainen.
-
-Pilkallisesti hymyillen hän sieppasi siveltimen ja vetäisi leveän,
-mustan, turmelevan juovan kauniiden kasvojen ylitse.
-
-— Näin haihtuivat ikuisiksi ajoiksi kaikki aikaisemmat haaveeni
-naisellisesta viehkeydestä. Viehkeydestä! Tätä iltaa ennen en ole
-kertaakaan sitä nähnyt. Stella! Tähti! Niin, oikea nimi hänellä
-sittenkin on. Hän tuikahti minulle tähden lailla.
-
-Ovelle koputettiin, ja hänen kamaripalvelijansa Oliver astui sisään.
-Loordi Trevorne tuijotti häneen jonkun aikaa hajamielisesti, heräten
-sitten haaveistaan.
-
-»Mitä nyt, Oliver?»
-
-»Olette kutsunut minua, mylord.»
-
-»Ah niin! Unohdin sen kokonaan. Haluan peseytyä ja muuttaa pukua.»
-
-Oliver meni meluttomasti toiseen huoneeseen ja auttoi isäntäänsä
-vaihtamaan samettisen tupakkanutun sijalle seurustelupuvun, harjasi
-Trevornen tiheän, lyhyeksi leikatun kastanjanruskean tukan ja aukaisi
-oven.
-
-»Missä vieraat ovat? Onko heistä ketään tupakkasalissa?»
-
-»Kyllä, mylord; loordi Barton ja kapteeni Halliday. Sandfordin markiisi
-ja sir William ovat biljardisalongissa.»
-
-Leycester nyökäytti päätänsä, laskeutui portaita myöten alakertaan ja
-suuntasi askeleensa seurusteluhuoneeseen. Se oli kartanon muiden osien
-mukainen, upea, runsaasti koristettu sali, jota valaisivat himmeiksi
-hiottujen lasikupujen sisällä palavat kynttilät. Salin toisessa päässä
-oli komea piano, jonka ääressä istui nainen, soittaen ja laulaen,
-toisten seisoessa ympärillä kupit käsissä. Lähellä takkaa oli pöytä
-hopeisine kahvivehkeineen, joiden ääressä kreivitär puuhaili.
-
-Lady Wyndward oli vielä kukkeimmillaan, vaikkakin Leycester oli
-kaksikymmentäneljävuotias; hän oli mennyt avioliittoon kahdeksantoista
-ikäisenä ja oli nyt saavuttanut täydellisen äidillisen kauneuden;
-tarvitsi vain vilkaista häneen oivaltaakseen, mistä Leycester
-oli saanut harvinaisen edullisen ulkomuotonsa. Hänen lähellään
-seisoi pitkä, hoikka mies, jolla oli ylpeät, säännölliset kasvot ja
-teräksenharmaa, pitkänlainen tukka, joka oli kammattu taaksepäin
-korkealta otsalta. Se oli kreivi. Hän seisoi musiikkia kuunnellen,
-tummien, terävien silmien katse maahan luotuna; mutta hän huomasi
-Leycesterin saapumisen ja kohotti päätänsä, rypistäen hieman
-otsaansa. Lady Wyndward näki hänen ilmeensä ja arvasi syyn, mutta
-hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmetyksen tai närkästyksen
-merkkiä. Ne pysyivät aina rauhallisina ja kiihkottomina, ikäänkuin
-niiden omistaja olisi halveksinut tavallisten kuolevaisten heikkoutta.
-Leycester pysähtyi hetkiseksi, silmäillen seuruetta, sitten hän meni
-salin poikki pöydän luokse. Lady Wyndward katsahti ylöspäin, hymyillen
-ystävällisesti.
-
-»Haluatko kahvia, Leycester?»
-
-»Kiitos, kyllä», vastasi varakreivi.
-
-Kreivitär tarjosi hänelle kupin, ja hänen ottaessaan sen lähti pianon
-ympärille kertyneestä ryhmästä eräs nuorukainen ja tuli hymyillen hänen
-luokseen. Hän oli loordi Grayford, Leycesterin läheisin ystävä.
-
-»Missä olet ollut, Leycester?» kysyi hän, lasinen kätensä toisen
-leveälle olalle.
-
-Näiden kahden välinen suhde oli melkein veljellistä kiintymystä.
-He olivat yhdessä olleet Etonissa, missä Leycester, kookas jäntevä
-poika, oli otellut hennon ja heikon toverinsa tappelut; he olivat
-olleet asuintovereja Oxfordissa, olleet kumppanuksia kaikessa
-hurjamielisyydessä, joka oli tehnyt heidän yliopistoaikansa
-kuuluisaksi, ja olivat yhä eroamattomia. Leycester oli pitkästä pojasta
-kasvanut rotevaksi mieheksi; loordi Grayford oli täyttänyt hintelän
-poika-aikansa lupaukset ja kehittynyt hoikaksi nuorukaiseksi, jolla oli
-vaaleat hiukset ja velton miellyttävä olemus, kuten heikoilla ihmisillä
-joskus on, ja naismaisen lempeä luonne.
-
-Leycester kääntyi hymyillen häneen päin ja kreivi katsahti sinnepäin
-kuullakseen poikansa vastauksen; kreivitär käsitteli kahvipannua
-ikäänkuin hän ei olisikaan kuunnellut yhtä tarkkaavasti.
-
-»Kävin ottamassa pienen nelistyksen. Tupakkahuoneessa oli seurue
-puolinukuksissa, ja kun olin kuullut Bartonin intialaisen jutun
-sata kertaa, tuntui se olo siellä jotensakin pitkäpiimäiseltä;
-sitten muistui mieleeni, että raudikko on jo viiden viikon ajan
-saanut maltittomana pureksia pilttuutaan, ja päätin antaa sen vähän
-jaloitella.»
-
-Kreivi kääntyi otsaansa rypistäen toisaalle. Loordi Grayford naurahti.
-»Somaa käyttäytymistä!» hän huudahti. »Ja täällä me olemme haeskelleet
-sinua joka sopukasta.»
-
-»Miksi ette tulleet meidän luoksemme seurustelusaliin, loordi
-Trevorne?» kysyi eräs lähellä istuva kaunis neito. »Me emme olisi
-rasittaneet teitä intialaisilla jutuilla.»
-
-»Mutta minähän olisin ollut vaivaksi teille, lady Constance», vastasi
-Leycester.
-
-»Kenties», arveli neito hymyillen. »Olette vaatimattomampi kuin olen
-luullut.»
-
-Leycester istuutui hänen viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan
-loppumattomia turhanpäiväisyyksiä, joita niin keveästi kirposi hänen
-huuliltaan, mitättömiä vaihtokolikoita, jotka hänen sointuva äänensä ja
-harvinainen hymynsä tuntuivat muuttavan täysipainoiseksi rahaksi. Mutta
-keskustellessa kulkivat hänen ajatuksensa tummatukkaiseen tyttöön, joka
-oli ilmestynyt hänen näkyviinsä maantien vierellä kasvavan pensaikon
-vihreästä, tuoksuisesta siimeksestä, ja pian hän kuvitteli mielessään
-neitoa puuhailemassa niityllä olevan talon pikkukamarissa, keskellä
-vanhan taiteilijan työhuoneen miellyttävää sekasortoa. Vähitellen
-muuttuivat hänen vastauksensa hajanaisiksi ja epäjohdonmukaisiksi.
-
-Pian hän nousi seisomaan ja asteli salin poikki, pysähtyen silloin
-tällöin vaihtamaan sanan, pari jonkun vieraan kanssa. Hänen solakka,
-kaunis vartalonsa kohosi korkeammalle kuin muiden miesten, ja hänen
-siromuotoinen päänsä oli haaveilevassa takakenossa asennossa. Naiset
-loivat hänen jälkeensä ihailevia, kaihoisia silmäyksiä, ja monet
-heistä olisivat ponnistaneet koko viehätysvoimansa pidättääkseen hänet
-luonaan, jolleivät olisi kokemuksesta tienneet, että hänen silloisessa
-mielentilassaan heidän sulonsa eivät häneen pystyneet.
-
-
-
-
-IV.
-
-
-Kreivitär tarkkaili loordi Trevornea pöytänsä äärestä ja kuiskasi
-katsahtaen kreiviin: »Leycester on rauhattomalla tuulella tänä iltana.»
-
-»Niin», myönsi kreivi huokaisten. »Mistä se johtunee? Tiedätkö?»
-
-»En», vastasi kreivitär levollisesti. »Hänessä ei ollut mitään
-erikoista päivällisaikaan.»
-
-»Miksi hän ei voi käyttäytyä muiden ihmisten tapaan?» virkkoi kreivi
-suruisesti. »Voitko kuvitellakaan kenenkään toisen poistuvan isänsä
-vieraiden luota ja lähtevän ratsastamaan ympäri maaseutua?»
-
-»Leycester ei ole milloinkaan ollut toisten kaltainen. Hän on sellainen
-kuin on, eikä mikään voi häntä muuttaa.»
-
-Kreivi seisoi hetkisen ääneti, kädet selän takana ja tummat silmät
-tähdättyinä lattiaan.
-
-»Onko hän kertonut sinulle viime kujeestaan — hullusta
-päähänpistostaan?» hän kysyi hiljaa. »Se maksaa lähes
-kaksikymmentätuhatta puntaa. Wyndwardinkin täytyy tuntea sellaiset
-suoneniskut.»
-
-Kreivitär nosti päätänsä. »Kyllä tiedän», hän sanoi, »hän on kertonut
-minulle kaikki. Se oli kunnia-asia. En ymmärtänyt sitä täydelleen;
-kilparatsastus on sellaista ajanvietettä, josta en suuresti pidä,
-vaikka meillä onkin aina ollut kilpahevosia. Joku koetti käyttää hänen
-nimeään toimiakseen epärehellisesti, minkävuoksi hän otti hevosensa
-pois kilpailusta. Hän sanoo, ettei hän voinut menetellä toisin.»
-
-Kreivi huokasi. »Epäilemättä on asia niin. Mutta se on perin hullua,
-eikä siitä tule loppua ollenkaan. Miksi hän ei mene naimisiin?»
-
-Kreivitär vilkaisi komeaan nuoreen mieheen. »Hän ei mene naimisiin,
-ennenkuin löytää sellaisen, jota hän voi rakastaa.»
-
-Kreivi katsahti ympäri huonetta ja sitä somistavia lukuisia kauniita,
-viehättäviä naisia, huoahtaen kärsimättömästi. »Häntä on vaikea
-miellyttää. Hänen olisi aika mennä naimisiin ja tasaantua. Useimmille
-miehille ei vuosi tahi pari merkitsisi mitään, mutta hänelle — minusta
-tuntuu pahalta ajatella, että arvonimi on vain meidän molempien elämän
-varassa. Miksi et puhu hänelle? Sinun tähtesi hän on valmis tekemään
-mitä tahansa.»
-
-Kreivitär hymyili. »Kaikkea muuta paitsi sitä. Ei, en voi puhua
-hänelle; se olisi hyödytöntä. En halua heikentää vaikutusvaltaani.»
-
-»Taivutan Lilian puhumaan hänelle.»
-
-»Lilian! Hän ei sitä tekisi. Hän pitää Leycesteriä yli-ihmisenä, eikä
-hänen mielestään yksikään nainen koko maailmassa voi olla hänelle
-kyllin hyvä.»
-
-Kreivi rypisti otsaansa. »Te kaksi juuri olette hänet pilanneet.»
-
-»Ei, emme ole. Hän on nyt miehenä sama, mikä hän oli poikana.
-Muistatko, mitä Nelson vastasi, kun Hardy kysyi häneltä, miksi hän
-ei tehnyt mitään, vaikka yksi hänen laivoistaan taisteli kahta
-vihollisalusta vastaan? ’Teen kaikki mitä voin — odotan aikaani.’»
-
-Ennenkuin kreivi ennätti vastata, saapui hänen luokseen eräs ministeri
-ja alkoi keskustella hänen kanssansa. Sitten nousi kreivitär paikaltaan
-ja meni huoneen poikki syövytysalbumia selailevan vanhanpuoleisen
-rouvashenkilön luokse. Hän oli Longforthin leskikreivitär, pieni,
-hintelä nainen, jonka laihoja, ryppyisiä kasvoja terävät, mutta
-ystävälliset harmaat silmät valaisivat, tehden ne huomattaviksi. Hän
-oli puettu koruttomasti kuin kveekarinainen, lukuunottamatta joitakuita
-vanhoja, määrättömän kallisarvoisia pitsejä, jotka lievensivät hänen
-yksinkertaisen silkkipukunsa jäykkyyttä. Nuoremman naisen lähestyessä
-katsahti hän ylöspäin ja teki tulijalle tilaa sohvalla. Lady Wyndward
-istahti virkkamatta mitään, ja molemmat olivat hetkisen ääneti. Sitten
-vanhempi nainen huomautti vilkaisematta puhetoveriinsa: »Poika tulee
-joka päivä yhä komeammaksi, Ethel!»
-
-Lady Wyndward huokaisi.
-
-»Mikä vaivaa?» kysäisi toinen, hymyillen osaaottavasti. »Mitä hän on
-nyt tehnyt, polttanut kirkon vaiko karannut jonkun pormestarin tyttären
-kanssa?»
-
-»Hän ei ole tehnyt sanottavasti mitään», selitti lady Wyndward. »Ja
-juuri se on vikana.»
-
-»Ymmärrän», vastasi toinen. »Hän on vaarallisin ollessaan alallaan;
-pelkäätte aina hänen valmistelevan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa
-huimapäisyyttä. No niin, ystävä rakas, jos annatte maailmalle tällaisen
-olennon, niin teidän täytyy tyytyä seurauksiin — olla valmis maksamaan
-siitä. Minä tekisin sen aivan nurkumatta.»
-
-»Oi, sinä et sitä käsitä», sanoi kreivitär, ja hänen hymyssään oli
-jotakin liikuttavaa.
-
-»Kyllä varmasti. Kadehdin sinua. Rakastan poikaa, Ethel. Koko tässä
-salissa ei ole ainoatakaan naista, nuorimmasta vanhimpaan saakka,
-joka ei häntä rakasta. Et saa odottaa, että mies, jolle jumalat ovat
-antaneet niin runsaasti lahjojaa, käyttäytyisi tavallisten kuolevaisten
-tavoin.»
-
-»Miksi en! Juuri samaa sanoo Algernon minulle.»
-
-»Sen arvasin. Tarkkasin teitä äsken. Varo kaikin mokomin yhtä seikkaa:
-älä salli Algernonin sekaantua hänen asioihinsa. Tuntuu oudolta sanoa,
-mutta Leycesterin isä on koko maailman sopimattomin mies koettamaan
-hillitä häntä. Meillä naisilla yksin on kykyä ohjata häntä.»
-
-»Juuri se minua huolestumaakin», vastasi lady Wyndward. »Pelkkä
-ajatuskin siitä, mitä tässä suhteessa saattaa tapahtua, pitää minua
-alituisen pelon vallassa.»
-
-»On vain yksi varma keino — toimita hänet avioliittoon!» huomautti
-vanha kreivitär, myhäillen koomillisesti.
-
-»Toisen kerran: samaa sanoo Algernon. Ja te kumpikin puhutte siitä yhtä
-tyynesti kuin kehoittaisitte minua antamaan hänelle kupin teetä.»
-
-Kreivitär Longforth oli vähän aikaa vaiti; sitten hän kysyi: »Missä
-on Lenore Beauminster? Hän on ainoa nainen, joka todella voi saada
-Leycesterin taipumaan. Kutsu hänet tänne ja anna heidän olla yhdessä!
-Lenore tulee mielellään.»
-
-»Siitä en ole varma; Lenore on ylpeä; hän saattaisi arvata, minkä
-vuoksi häntä pyydämme.»
-
-Vanha rouva oikaisi niskaansa niin ylväästi kuin hän itse olisi ollut
-Leycesterin äiti. »Entä sitten? Onko seurapiirissämme yhtään tyttöä,
-joka ei halukkaasti tarttuisi tällaiseen tilaisuuteen? En sano sitä
-sen vuoksi, että Leycester on Wyndwardin perijä; hänessä on itsessään
-kylliksi ilman sitäkin.»
-
-»Onpa hyvä, ettet sinä ole hänen äitinsä; sinä olisit tehnyt hänet
-sellaiseksi, jollainen hän ei nyt ole — turhamaiseksi.»
-
-»Tiedän sen. Mutta Lenoreen nähden olet sinä väärässä. Jos hän ikinä
-on kenestäkään välittänyt, niin juuri Leycesteristä. Lenore on ylpeä;
-mutta rakkaus sovittaa ylpeyden, ja hän saa näyttää voimiaan. Ja jos
-hän sen tekee, niin ei edes Leycester kykene häntä vastustamaan. Pyydä
-häntä tänne ja jätä kaikki muu hänen huolekseen — ja kaitselmuksen
-varaan.»
-
-Kreivitär istui hetkisen virkkamatta mitään ja laski sitten kätensä
-puhetoverinsa laihalle, kurttuiselle kädelle, jota ei ainoakaan
-jalokivi koristanut. »Aina turvaudun sinuun. Minusta tuntuu, että sinä
-ymmärrät häntä paremmin kuin hänen oma äitinsä.»
-
-»En suinkaan», lausui vanha rouva; »mutta rakastan häntä melkein yhtä
-lämpimästi».
-
-»Minä kirjoitankin heti», kuiskasi lady Wyndward, nousi paikaltaan ja
-meni sivuhuoneeseen, jossa muun kaluston joukossa oli kirjoituspöytä.
-Hän tarttui kynään ja mietittyään hetken kirjoitti:
-
- »Rakas Lenore.
-
- Etkö tahtoisi tulla tänne luoksemme viikon ajaksi? Meillä vierailee
- muutamia ystäviä, mutta seurue ei ole täydellinen ilman sinua. Älä
- vastaa: ’En’, vaan tule! En mainitse mitään erikoista päivää, niin
- että voit itse määrätä tulosi.
-
- Ystävällisesti
-
-                                          Ethel Wyndward.
-
- J.K. — Leycester on kotosalla.»
-
-Kirjoittaessaan nimeään hän kuuli jonkun kävelevän takanaan ja tunsi
-askelista Leycesterin. Tämä pysähtyi äkkiä hänet nähdessään, astui
-hänen viereensä ja laski kätensä hänen valkealle olalleen sanoen:
-»Kirjoitatko äiti?»
-
-Kreivitär taittoi kirjeen laskoksille. »Kyllä. Minne olet menossa?»
-
-Nuorukainen osoitti kelloa, joka naksutteli juhlallisesti alustallaan.
-»Kello on kymmenen, äiti», hän huomautti hymyilen?
-
-»Kas vain, niinpä onkin», myönsi kreivitär.
-
-Leycester seisoi jonkun aikaa, katsellen häntä ja tuntien nuoren miehen
-poikamaista ylpeyttä äitinsä kauneuden johdosta, kumartui sitten,
-painoi huulensa hänen poskelleen ja poistui huoneesta.
-
-Kreivitär katsoi hänen jälkeensä, hellä kiilto silmissään.
-
-Kukapa voisi olla rakastamatta häntä? — hän kuiskasi itsekseen.
-
-Hyräillen säveltä tuoreimmasta oopperasta juoksi Leycester keveästi
-ylös portaita yläkerran käytävään; mutta kun hän saapui käytävän
-toiseen päähän ja koputti eräälle ovelle, kuoli hilpeä sävel hänen
-huuliltaan. Matala ääni virkkoi: »Sisälle!» Hän aukaisi oven varovasti
-ja meni huoneeseen. Kamari oli pieni, mutta kalusto oli upea,
-jokseenkin omituista tyyliä. Heti sisään astuessaan olisi vieras pannut
-merkille kaikkialla vallitsevat pehmeät, miellyttävät värit. Koko
-huoneessa ei ollut ainoatakaan räikeän väristä kohtaa; lattiamatto ja
-verhot, kalusto, itse taulutkin, kaikki olivat rauhallisen värisiä,
-niin että ne eivät voineet väsyttää silmää eivätkä rasittaa hermoja.
-Paksu persialainen matto vaimensi askelten äänen, takan hehkua lievitti
-läpikuultava kaihdin, ja huonetta valaisi vain lamppu, joka oli
-hopeaketjulla ripustettu kattoon ja jota verhosi paksu varjostin.
-
-Ikkunan ääreen sijoitetulla sohvalla lepäsi nuori neito. Kun Leycester
-astui sisään, kohosi hän puoleksi istualleen ja käänsi tulijaa kohti
-kalpeat, mutta kauniit kasvonsa, hymyillen odottavasti. »Sinäkö siellä,
-Leycester?» hän virkkoi. »Tiesin sinun tulevan.»
-
-Nuori mies meni hänen luokseen ja suuteli häntä. Hän kiersi
-käsivartensa Leycesterin kaulaan, painoi kasvonsa veljen poskea vasten
-ja katseli häntä ihailevan rakastavasti. »Kuinka kuuma sinulla onkaan!
-Onko siellä alhaalla tukahduttavaa?»
-
-»Kamalasti», vastasi Leycester, istuutuen hänen viereensä ja pistäen
-kädet taskuihin. »Siellä ei tunne ilman henkäystäkään; ja jos siellä
-vähänkin tuulahtaisi, niin vallanpitäjä kyllä huolehtisi kaikkien
-reikien sulkemisesta. Tämä huone on suloisen vilpoinen, Lil; onpa
-hauskaa tulla tänne.»
-
-»Niinkö?» kysäisi neito innokkaasti. »Sinä ajattelet todellakin niin.
-Minusta on hauskaa kuulla se sinun suustasi. Mitä siellä tehdään?»
-
-»Samaa mitä tavallisesti», vastasi Leycester; »leikitään, lauletaan,
-pelataan korttia, yleensä kiusataan toisiaan.»
-
-Lilian naurahti. »Entä mitä sinä olet tehnyt?»
-
-»Olen ollut apuna viimemainitussa huvituksessa», vastasi hän keveästi.
-
-»Minulle kerrottiin, että olit ulkosalla», sanoi neito hiljaa.
-
-Leycester nyökkäsi päätään. »Niin olinkin; kävin vähän juoksuttamassa
-raudikkoa.»
-
-»Poistuit vieraiden luota ensimmäisenä iltana! Se oli sinun tapaistasi,
-Ley! Mutta ilta oli herttainen. Katselin auringonlaskua. Jos olisin
-tietänyt sinun menevän ratsastamaan, olisin pitänyt silmällä. Minusta
-on hauska nähdä sinut ison raudikkosi selässä. Ratsastitko niittyjen
-poikki?»
-
-»Kyllä; niittyjen poikki.» Hän istui hetkisen vaiti, huudahtaen sitten
-äkkiä: »Lil, minä näin tänä iltana näyn. Kauneimman tytön mitä ikinä
-olen tavannut, sinua lukuunottamatta.»
-
-Lilian ei pannut vastaan, naurahti vain. »Tytön! Minkä näköinen hän
-oli?»
-
-»En voi sitä selittää. Jouduin äkkiä hänen eteensä. Raudikko
-havaitsi hänet ensiksi ja oli siksi inhimillinen että hämmästyi
-liikkumattomaksi.»
-
-»Etkö osaa kuvailla häntä?»
-
-»En; jos sitä koettaisin, niin sinä nauraisit. Se on naisten tapa. Ja
-minkä sille voi, että olet nainen, Lil!»
-
-»Oliko hän tumma vaiko vaalea?»
-
-»Tumma», vastasi Leycester. »Silloin en sitä huomannut; katsellessani
-häntä oli mahdotonta ajatella, oliko hän tumma vaiko vaalea, mutta
-perästäpäin muistin. Lil, muistatko sen kuvan, jonka lähetin sinulle
-Pariisista — tytön, jolla oli tummat silmät ja pitkä, silkkinen tukka
-— ei musta, vaan auringonpaisteessa ruskealta välkkyvä — pitkät
-silmäripset, jotka varjostivat silmiä, ja huulet kaartuneina puolittain
-vakavaan hymyyn?»
-
-»Muistan, Ley. Oliko hän sen näköinen?»
-
-»Oli; mutta elävä. Kuvittele kuvan esittämä tyttö eläväksi. Voit
-aavistaa, minkälainen ääni hänellä olisi. Pehmeä ja sointuva, mutta
-kirkas kuin kulkusen kilinä ja helkkyen hienon tenhoisasti, puolittain
-vakavasti, puolittain ilakoiden.»
-
-»Ley! Ley, olet tullut runoilemaan luokseni tänä iltana.»
-
-»Runoilemaan! Se on totta. Sinä olet oikeassa; sellaiset kasvot ja
-sellainen ääni tekisivät runoilijan jäykimmästäkin miehestä, mitä
-maan päällä elää.»
-
-»Sinä et ole jäykkä, Ley! Mutta kuka se tyttö; on? Mikä hänen nimensä
-on?»
-
-»Hänen nimensä» — Leycester empi hetkisen, ja hänen tietämättään
-sai hänen äänensä ihmeellisen soinnun — »on Stella. Hän on
-Etheredge-vanhuksen, tuolla talossa asuvan taiteilijan, veljentytär.»
-
-Lilianin silmät menivät levälleen. »Todellako, Ley? Minun täytyy saada
-nähdä hänet!»
-
-Leycester punehtui katsoessaan sisartaan. Lilian vilkaisi hänen palaviin
-kasvoihinsa ja kalpeni sitten äkkiä.
-
-»Ei», hän lausui vakavasti. »En tahdo nähdä häntä. Ley — Sinä unohdat
-hänet huomiseen mennessä. Anna minun katsoa silmiisi!» Leycester
-kääntyi Lilianiin päin, ja neito katsoi suoraan hänen silmiinsä,
-kiertäen sitten kätensä hänen kaulaansa. »Oi, Ley! Onko se vihdoinkin
-tullut?»
-
-»Mitä tarkoitat?» kysyi nuorukainen, ei vihaisesti, mutta hieman
-tuikeasti, ikäänkuin olisi pelännyt vastausta.
-
-»Ley», sanoi Lilian, »sinä et saa tavata häntä enää. Lähdet pois
-huomenna, lähdethän?»
-
-»Miksi?» ihmetteli veli. »Sinun tapaistasi ei ole lähettää minua pois,
-Lil.»
-
-»Ei, mutta nyt teen sen. Minä, joka odottelen sinun saapumistasi minua
-katsomaan elämäni suloisimpina nautintoina, minä pyydän sinua menemään,
-Ley. Ajattele! Sinun täytyy lähteä heti, oman itsesi tähden yhtä hyvin
-kuin hänenkin vuoksensa.»
-
-Leycester nousi seisomaan, katsoen häntä hymyillen. »Itseni tähden
-kenties, mutta ei hänen. Sinä, tyttö-hupakko, luuletko, että koko
-sukupuolesi on yhtä puolueellinen kuin itse olet? Sinä et ole nähnyt
-häntä, kuten minä näin hänet tänä iltana, et kuullut hänen terävää
-sukkeluuttaan minun kustannuksellani. Hänen tähtensä! Sinä saat minut
-nauramaan, Lil.»
-
-»Minä en voi nauraa, Ley. Ethän jää tänne! Mitä hyvää siitä voisi
-koitua? Tunnen sinut niin hyvin. Sinä et rauhoitu, ennenkuin olet
-tavannut Venuksesi uudelleen, ja sitten — oi, mitä muuta hän voisikaan
-kuin rakastua sinuun? Ley, kaikki aikaisemmat seikkailusi ovat saaneet
-minut nauramaan, sillä aina niiden aikana tiesin sydämesi olevan
-vapaan; saatoin katsoa silmiisi ja nähdä niiden syvyydestä hilpeän
-naurun; mutta nyt en voi. Sinun täytyy poistua. Lupaa se minulle!»
-
-Leycesterin kasvot kävivät kalpeiksi hänen katseestaan, ja uhmaava
-ilme, joka Lilianin seurassa tuli niin harvoin näkyviin, hiipi hänen
-silmiinsä ja hänen suunsa ympärille. »En voi luvata Lil», sanoi hän.
-
-
-
-
-V.
-
-
-Päivä, pari edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeen
-istuivat Stella ja hänen setänsä aamiaispöydässä, ja edellinen kuvaili
-hupaisasti seuruetta, joka edellisenä iltana oli ollut vaatimattomalla
-illanvietolla tohtorin rouva Hamiltonin luona.
-
-»Oliko sinulla hauskaa?» kysyi setä, katsellen häntä haaveksivasti.
-
-»Oi, hyvin hauskaa; he olivat niin ystävällisiä. Rouva Hamilton on
-mitä herttaisin vanha rouva; ja tohtori oli perin hyvä minua kohtaan.
-Sitten kohtasin pastorin, herra Fieldingin — hän on todella varsin
-juhlallinen herrasmies. Hän kertoi tavanneensa sinua harvoin, mutta
-toivoi näkevänsä minut kirkossa.»
-
-Herra Etheredge hieroi otsaansa ja näytti melkein syntipukilta.
-»Luulenpa, että tuo oli takakäteen annettu näppäys minulle, Stella»,
-virkkoi hän miltei surullisesti. »Näetkö, en käy usein kirkossa.
-Aina on aikomukseni mennä sinne, mutta tavallisesti minulta aika
-unohtuu, tai kuljeskelen metsissä ja vainioilla enkä muista koko
-jumalanpalvelusta, ennenkuin se on jo liian myöhäistä.»
-
-»Mutta sinähän olet syntinen, hirveän syntinen», vastasi Stella
-vakavasti, mutta hilpeä tuike tummissa silmissä. »Huomaanpa, että minun
-on huolehdittava sisäisestä olemuksestasi samoin kuin aterioistasikin,
-setä. Mutta jatketaanhan; siellä oli eräs herra Adelstone, lontoolainen
-nuorukainen. Hän olikin eilisillan salonkileijona. Luullakseni hän oli
-herra Fieldingin sisarenpoika. En pitänyt hänestä paljoa. Se oli hyvin
-huonon maun merkki, pelkään, sillä kaikki näyttivät ihailevan häntä
-äärettömästi, ja niin teki hän itsekin.»
-
-Herra Etheredge katsahti häneen huolestunut ilme kasvoillaan. »Minun on
-sanottava, Stella, että sinä olet liian arvosteleva. Luulen, ettemme
-ole siihen tottuneet.»
-
-Stella nauroi. «Ei juolahda mieleenikään haaveksia, että herra
-Adelstone olisi vähääkään huomannut häntä arvosteltavan purevasti;
-hän tuntui olevan perin tyytyväinen kaikkiin, itseensä erikoisesti.
-Kieltämättä hän oli hyvin puettu. Sitten hänellä oli maailman somimmat
-pienet kätöset ja jalat, ja hänen tukkansa oli niin sileä kuin mustan
-ja ruskean kirjavan terrierin, joten hänellä oli jonkun verran syytäkin
-olla tyytyväinen.»
-
-»Mikä hänen tekonsa sitten loukkasi sinua, Stella?» kysyi vanhus
-melkein äkäisesti.
-
-Tyttö naurahti hienon punan kohotessa hänen kasvoilleen; mutta hän
-vastasi aivan avoimesti: »Hän lausui minulle kohteliaisuuksia, setä, ja
-minä — minä kammoan niitä! Etenkin kun niiden lausujan huulilla väikkyi
-itsetyytyväinen hymy, joka osoittaa, että hän ajattelee enemmän omaa
-kaunopuheisuuttaan ja ritarillisuuttaan kuin sitä henkilöä, jota hän
-imartelee.»
-
-Vanhus katsoi häntä kasvoihin. »Tahdotko tehdä minulle mieliksi ja
-vielä kerran sanoa, kuinka vanha olet?»
-
-Tyttö purskahti nauruun. »Olenko liian järkevä, setä? Mutta älä välitä
-siitä — lupaan olla hyvä.»
-
-Hänen puhuessaan avautui ovi, ja rouva Penfold ilmoitti: »Herra
-Adelstone.»
-
-Nuori, solakka, tumma, moitteettomasti puettu mies seisoi oviaukossa,
-hattu toisessa, kukkakimppu toisessa kädessä. Hänen kasvonsa olivat
-eittämättä kauniit, vaikka ankara arvostelija olisi voinut pitää
-vikana sitä, että hänen silmänsä olivat liian pienet ja liian lähellä
-toisiaan, ja olisi vielä voinut lisätä, että hänen huuliensa ohuus
-lähenteli rumuutta; mutta hän oli yhtä kaikki hauskannäköinen, ja
-huolimatta hyvin sopivasta puvusta, tahrattomista, harmaapäällyksisistä
-kengistä ja valkoisista käsistä, joissa välkkyi valikoitu kokoelma
-sormuksia, kuvastui hänen olemuksestaan voimaa; ei kukaan olisi voinut
-epäillä, että hän oli typerä tai että häneltä puuttui huomiokykyä.
-Herra Etheredgen katsahtaessa ylöspäin oli hänen kasvoillaan
-tavanmukainen hämmentynyt ilme, kuten aina hänen ottaessaan vastaan
-vieraita, mutta Stella ojensi kätensä, hymyillen rauhallisesti ja
-hillitysti. Jo yhdeksäntoistavuotisessa nelosessakin on hyvin paljon
-naista.
-
-»Hyvää huomenta, herra Adelstone. Tulitte parhaiksi juomaan kupin
-kahvia.»
-
-»Minun pitäisi pyytää anteeksi tunkeutumistani näin sopimattomalla
-ajalla», huomautti herra Adelstone kumartuessaan puristamaan ojennettua
-kättä; »mutta kelpo emäntänne ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että
-poistuisin käymättä täällä jäähyväisillä. Pelkään olevani vastuksena.»
-
-»Ette millään muotoa», murahti taiteilija. »Kas tässä tuoli, herra
-Adelstone.»
-
-»Toivon, ettette ole väsynyt eilisiltaisesta vähäisestä huvittelusta,
-neiti Etheredge», jatkoi vieras istuutuessaan.
-
-Stella nauroi. »En ensinkään. Tullessanne olin juuri kertomassa
-sedälle, kuinka hupaista siellä oli. Olin ensimmäistä kertaa
-vieraskutsuilla Englannissa, kuten tiedätte.»
-
-»Oi, ette saa nimittää sitä vieraskutsuiksi», huudahti herra Adelstone.
-»Mutta olen hyvin iloinen, että teillä oli siellä hauskaa.»
-
-»Kuinka kauniita kukkia!» huomautti Stella, vilkaisten kimppuun.
-
-»Saanko tarjota ne teille?» sanoi toinen, ojentaen niitä hänelle.
-»Kuulin teidän eilenillalla kasvihuoneessa ihailevan niitä ja toin
-niitä sen vuoksi teille pappilan ansarista.»
-
-»Minulleko? Oi, sitä en aavistanut! Olen kovin pahoillani, että olette
-vaivautunut. Se oli perin ystävällistä. Olette varmaankin raastanut
-kasvi-parkoja hirveästi.»
-
-»Niille tuottaisi täyden lohdutuksen, jos ne voisivat tietää, kenelle
-niiden kukat katkottiin», vastasi mies hieman kumartaen.»
-
-Stella katsoi hymyillen häntä silmiin ja vilkaisi veitikkamaisesti
-setäänsä. »Sepä oli somaa», hän kuiskasi, »kukka-raukat, on sääli,
-etteivät ne voi sitä tietää. Ettekö te voisi kertoa sitä niille? Onhan
-olemassa kukkaiskieli, tiedättehän!»
-
-Herra Adelston hymyili. Hän ei ollut tottunut saamaan
-kohteliaisuuksiinsa niin sattuvia vastauksia ja jäi hetkiseksi ymmälle,
-samalla kun hänen katseensa ovelasti välähtäen siirtyi pois neidon
-kasvoista.
-
-Herra Etheredge katkaisi painostavaksi käyvän äänettömyyden. »Pankaa
-ne tuonne maljakkoon, herra Adelstone, tehkää hyvin, ja tulkaa sitten
-haukkaamaan hieman aamiaista. Ette suinkaan ole vielä ehtinyt syödä.»
-
-Adelstone odotti, kunnes Stella toisti kehoituksen, ja siirsi sitten
-tuolinsa pöydän ääreen. Stella soitti ja pyysi kupin ja lautasia sekä
-kaatoi hänelle kahvia. Hyvin vaivattomasti syventyessään keveään
-puheluun tarkkaili hän valppain silmin Stellan käsivarren jokaista
-viehkeätä liikettä, vilkaisten silloin tällöin neidon kauniisiin
-kasvoihin. Puhelu oli hyvin sujuvaa ja koko huvittavaa. Herra
-Adelstone oli nähnyt jos jotakin. Hän kertoili Lontoon pian alkavasta
-huvikaudesta, ja Stella istui, kuunnellen puolittain viehättyneenä,
-puolittain hämillään, sillä hänelle oli Lontoo tuntematon maa, ja
-loistavat ylimysnimet, joita valui puhujan liukkaalta kieleltä, olivat
-hänelle aivan outoja.
-
-Senjälkeen Adelstone keskusteli herra Etheredgen kanssa Akatemian
-tulevasta näyttelystä; hän tuntui perinpohjin tuntevan kaikki
-näytteille pantavat taulut ja tietävän, mikä niistä herättäisi
-huomiota, mikä ei. Sitten hän kääntyi uudelleen puhuttelemaan Stellaa.
-»Teidän on käytävä Lontoossa, neiti Etheredge; koko maailmassa ei ole
-toista sellaista paikkaa — ei edes Pariisi eikä Rooma.»
-
-»Ei ole kovinkaan todennäköistä, että pitkään aikaan saan nähdä
-Lontoota. Setäni ei usein käy siellä, vaikkakin se on näin lähellä,
-ethän?»
-
-»En, en», myönteli vanhus, »en usein.»
-
-»Kentiespä teitä onkin siitä syystä onniteltava», huomautti herra
-Adelstone. »Sen viehättävyydestä huolimatta olen iloinen päästessäni
-sieltä pois.»
-
-»Asutteko siellä?» kysyi Stella.
-
-»Kyllä», vastasi hän tyynesti, mielihyvin pannen merkille pienen
-mielenkiintoisen välähdyksen neidon silmässä. »Asun virkahuoneistossa,
-yhdessä vanhoista lakikouluista. Olen lakimies!»
-
-»Aiotteko viipyä täällä kauan?» tiedusteli herra Etheredge kohteliaan
-huomaavasti.
-
-Herra Adelstone oli vaiti hetken ja vilkaisi Stellaan, ennenkuin
-vastasi: »En tiedä. Aioin lähteä takaisin tänään, mutta — taidanpa
-muuttaa mieltäni.»
-
-»Oi, kuinka kaunis ilma nyt onkaan!» lausui herra Etheredge. »Olisi
-sääli nyt poistua Wyndwardista Lontooseen.»
-
-»Niin; minusta on nyt vielä vaikeampi lähteä kuin aikaisemmin»,
-vastasi herra Adelstone, antaen katseensa hetkiseksi pysähtyä Stellan
-kasvoihin. »Sallitteko minun katsella taulujanne?» lisäsi hän sitten,
-kääntyen taiteilijaan päin.
-
-»Johan toki», myönsi vanhus.
-
-Jasper Adelstone käveli ympäri huonetta, nostellen kankaita ja
-tarkastellen niitä. Stella seisoi ikkunan ääressä ja hyräili hiljaa.
-Äkkiä hän kuuli herra Adelstonen tahtomattaan huudahtavan, ja
-käännyttyään ympäri hän näki, että miehellä oli loordi Trevornen
-muotokuva käsissään. Herra Adelstonen kasvot olivat häneen päin, ja kun
-hänen pyörähdyksensä oli nopea, ennätti hän huomata, että katselijan
-otsalla oli synkkä, tyytymätön ryppy, joka pysyi tuokion hänen
-kasvoillaan, mutta katosi, kun heidän silmäyksensä yhtyivät.
-
-»Loordi Trevorne!» virkahti hän, naurahtaen ja kohottaen
-kulmakarvojaan. »Erinomainen esimerkki taiteilijan idealistisesta
-silmästä. Herra Etheredge on maalannut loordi Trevornea muistuttavan
-kuvan ja itse lisännyt siihen ihanteellisen, runollisen tunnun.»
-
-»Tarkoitatteko, että se ei ole hänen näköisensä?» sanoi Stella.
-
-Herra Etheredge, joka oli tarttunut siveltimeensä heti aamiaisen
-jälkeen, jatkoi työtään kuulematta heidän kummankaan sanoja.
-
-»En», vastasi herra Adelstone, katsoen kuvaa kylmä ilme kasvoillaan.
-»Se on hänen näköisensä, mutta se — imartelee häntä. Se antaa hänelle
-runollisia ominaisuuksia, joita hänellä ei ole.»
-
-»Tunnetteko hänet?» kysyi Stella.
-
-»Kukapa ei häntä tuntisi?» vastasi hän, ohuiden huulien kaareutuessa
-ivalliseen virnistykseen. »Loordi Trevorne on tehnyt itsensä liian
-mainehikkaaksi — olin sanomaisillani pahamaineiseksi —»
-
-Helakka puna lehahti Stellan kasvoille, jotka seuraavalla hetkellä
-kävivät taaskin kalpeiksi. »Älkää», hän sanoi, lisäten sitten nopeasti:
-»Tarkoitan: älkää unohtako, että hän ei ole saapuvilla puolustamassa
-itseään.»
-
-»Pyydän anteeksi! En tietänyt, että hän on teidän ystäviänne», selitti
-Adelstone.
-
-»Loordi Trevorne ei ole ystäviäni», huomautti Stella rauhallisesti.
-
-»Siitä olen iloinen», vastasi toinen.
-
-Stellan silmät kävivät hänelle ominaisella tavalla tummemmiksi ja
-syvemmäksi, ja väri palasi hänen kasvoilleen. Herra Adelstone oivalsi
-heti tehneensä virheen ja ehätti sitä korjaamaan.
-
-»Suokaa anteeksi, jos olen olettanut lyhyen tuttavuutemme liian
-läheiseksi, mutta sillä hetkellä ajattelin vain, että olitte ollut
-liian vähän aikaa Englannissa tunteaksenne henkilöitä, jotka ovat
-meille hyvin tuttuja, ja ettette tuntisi loordi Trevornen oikeata
-luonnetta.»
-
-Stella nyökäytti päätään vakavasti. Sisäinen ääni yllytti häntä
-pukeutumaan sotisopaan poissaolevan puolesta; sana »pahamaineinen»
-pisteli ja kalvoi hänen mieltään. »Te sanoitte, että loordi Trevorne on
-’pahamaineinen’», huomautti hän, hymyillen totisesti. »Varmastikin se
-on liian voimakas sana.»
-
-Adelstone mietti hetken, silmät tiukasti neidon kasvoihin tähdättyinä.
-
-»Kenties; mutta varma en siitä ole. Tosin käytin sitä vain vastakohtana
-sanalle ’mainehikas’, mutta en sittenkään usko tehneeni sillä hänelle
-vääryyttä. Sellaisen miehen, jonka nimi on tunnettu ympäri koko
-maan, täytyy olla kuuluisa joko hyvästä tai pahasta, viisaudesta
-tai hulluudesta. Loordi Trevorne ei ole kuuluisa hyveistään eikä
-viisaudestaan. Mitään muuta en voi sanoa.»
-
-Sen jälkeen vallitsi hiljaisuus vähän aikaa. Jasper Adelstone seisoi
-kuva kädessään, silmäillen Stellan kasvoja peitetyn tarkkaavasti.
-Vaikka hän olikin näennäisesti rauhallinen, sykki hänen sydämensä
-nopeasti. Stellan kauneus oli senlaatuinen, joka panee miehen sydämen
-lyömään kiivaasti tai pysähtymään täydelleen. Häntä katsellessa
-sykki Adelstonen sydän rajusti, ja hänen pienet, kirkkaat silmänsä
-kiiluivat; edellisenä iltana hän oli pitänyt Stellaa kauniina, mutta
-tänä aamuna hänen viehkeytensä esiintyi koko raikkaassa puhtaudessaan,
-ja arvosteleva maailmanmies tunsi menettävänsä sydämensä. Hän
-laski kuvan äkkiä lattialle ja astui neitoa kohti. »Teillä ei ole
-aavistustakaan kuinka kaunista ja raikasta on niityillä. Ettekö tahdo
-lähteä kävelemään joelle kanssani?» pyysi hän, aikoen vallata Stellan
-yllättävällä ryntäyksellä.
-
-»Miten vain, mutta se on mahdotonta», vastasi neito, katsoen häntä
-naurusuin. »Minua odottavat taloustehtäväni, ja minun on aika käydä
-niihin käsiksi.»
-
-Herra Adelstone tarttui heti hattuunsa, kääntyen toisaalle salatakseen
-kiukkuaan, joka rypisti hänen otsaansa ja väänsi hänen kasvojaan.
-Mennen maalarin luokse hän sanoi: »Hyvästi!»
-
-Herra Etheredge säpsähti ja tuijotti häneen; hän oli kokonaan unohtanut
-vieraan. »Hyvästi, hyvästi joko lähdette? Pyydän anteeksi. Ettekö jää
-juomaan teetä kanssamme?»
-
-»Herra Adelstone haluaa välipalaa ensin, setä», selitti Stella.
-»Hyvästi», jatkoi hän, ojentaen kätensä, »hyvin paljon kiitoksia
-kukista».
-
-Adelstone puristi hänen kättään niin kauan kuin uskalsi, poistuen
-sitten talosta. Kenties huomaamatta pääsi Stellalta helpotuksen huokaus.
-
-»Hyvin hupaisa nuorukainen, Stella», virkkoi herra Etheredge
-siirtämättä katsettaan kankaasta. »Hyvin pystyvä myöskin. Muistan
-hänet niiltä ajoilta, kun hän oli aivan pieni poika, ja aina sanoin
-silloin, että hän tulisi menestymään. Kerrotaan hänen päässeenkin hyvin
-eteenpäin. Minusta se ei ole ihme. Jasper —»
-
-»Jasper!» toisti Stella. »Kuinka kamala nimi!»
-
-»Mitä? Kamalako? Enpä tiedä — en tiedä.»
-
-»Mutta minä tiedän», virkkoi Stella nauraen. »Entä sitten, mitä aioit
-sanoa?»
-
-»Että Jasper Adelstone on mies, joka hellittämättä yrittää kunnes
-saavuttaa sen, mihin on mieltynyt.»
-
-»Hauskaa kuulla», hymähti Stella avatessaan oven. »Hänen tähtensä
-toivon, ettei hän mieltyisi aurinkoon tahi Kuuhun!» Purskahtaen
-nauramaan hän sitten juoksi keittiöön, missä rouva Penfold odotti häntä
-salaamatta maltittomuuttaan.
-
-Valkealla, puhtaaksi pestyllä pöydällä oli torttujen valmistukseen
-tarvittavat laitteet. Stella, joka itsepintaisesti tahtoi tehdä itsensä
-hyödylliseksi, oli houkutellut rouva Penfoldin opettamaan hänet niitä
-paistamaan. Aluksi oli tämä kelpo nainen vastustellut. »Te jauhoatte
-itsenne, neiti Stella, ja pilaatte setänne ruuansulatuksen, neiti, sen
-te saatte aikaan», oli hän selittänyt.
-
-»Mutta jauhothan voidaan harjata pois, eikä sedän tarvitse syödä
-torttuja ja makeisia vähään aikaan. Kyllä minä ne syön, minä en välitä
-koko ruuansulatuksesta», oli Stella puolestaan vakuuttanut, ja rouva
-Penfold oli mukautunut.
-
-»Pelkäsin teidän tehneen kaikki ennen tuloani, mutta te ette tahdo olla
-niin halpamainen, että pyrkisitte etuilemaan, ettehän?» sanoi Stella
-sitoessaan eteensä erittäin hauskan esiliinan.
-
-»Tuo kaikki on hölynpölyä, neiti Stella», murahti rouva Penfold;
-»siihen ei ole tilaisuuttakaan.»
-
-Jauhoisella kädellään Stella kohotti taikinakaulainta sankarimaiseen
-tapaan ja prinsessan ilme kasvoillaan. »Rouva Penfold», hän
-huudahti, »sellainen nainen, olkoon hänen asemansa mikä hyvänsä,
-joka ei osaa tehdä hillovanukasta tai omenatorttua, ei ansaitse
-englannittaren nimeä. Antakaa tänne hillo! Ei sentään! Eikö teidänkin
-mielestänne raparperi olisi mainiota muutteeksi? Kummastakohan
-setä pitää enemmän, hillosta vaiko raparperista? Taidanpa mennä
-kysymään häneltä itseltään.» Sitten hän pudotti pulikan — jonka
-rouva Penfold sai siepatuksi, ennenkuin se putosi lattialle —
-puisteli pois viidennentoista osan häneen tarttuneista jauhoista
-ja juoksi taiteilijan työhuoneeseen. »Setä! Olen tullut jättämään
-sinun ratkaistavaksesi raparperien ja mansikkahillon välisen
-paremmuuskilpailun; toinen on suloinen ja makea kielestä, mutta jonkun
-verran äitelä; toinen on raikas ja pirteä, mutta hieman hapan.»
-
-»Voi taivahan taatto! Mitä sinä höpiset?» huudahti ällistynyt maalari,
-töllistellen tyttöön ihmeissään.
-
-»Raparperia vaiko hilloa? Nyt, ylevä roomalainen, puhu tai kuole!»
-huudahti Stella, käsi koholla ja huulet avoinna naurussa.
-
-Herra Etheredge tuijotti häneen taiteilijan ihailevin katsein. »Ahaa,
-vanukas!» hän puhkesi puhumaan, mutta pysähtyi äkkiä, jääden silmät
-pyöreinä katselemaan Stellan taakse.
-
-
-
-
-VI.
-
-
-Stella kuuli askeleen narahduksen soraiselta tieltä, ja vilkaistessaan
-herra Etheredgen katseen suuntaan hän näki lasiovella seisovan
-loordi Trevornen jäntevän vartalon. Loordi oli puettu ruskeaan
-pumpulisamettiseen ratsastuspukuun, ja kädessä hänellä oli ruoska,
-jolla hän sulki sisäänkäytävän parilta paimenkoiralta, tavattoman
-isolta bulldoggilta ja skyeläiseltä terrieriltä, viimeksimainitun
-osoittaessa vimmatusti haukkuen tyytymättömyyttään senjohdosta, että
-sitä pidettiin ulkosalla. »Takaisin! Kauemmaksi, Vix!» Kun koirat
-sitten peräytyivät ja isommat niistä laskeutuivat nöyrästi totellen
-polulle, astui loordi huoneeseen. »Pyydän anteeksi», hän alkoi,
-pysähtyen pää kumarassa Stellan eteen. »Luulin herra Etheredgen olevan
-yksin; muuten en olisi saapunut näin karkealla tavalla.»
-
-»Ei mitään anteeksipyytämistä; se ei tee mitään», sanoi Stella
-iloisesti, tuntien että hänen kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja
-katse painunut lattiaan.
-
-»Niinkö? Olen siis saanut anteeksi?» lausui loordi ojentaen kätensä. ’
-
-Hänen tullessaan sisään Stella oli vienyt kätensä selän taakse,
-vaistomaisesti koettaen piilottaa paljaat, jauhoiset käsivartensa; nyt
-hän työnsi kätensä esille muutamia tuumia ja näyttäen sitä hän sanoi
-naurahtaen: »En voi.»
-
-»Jauho ei tee mitään», pilaili loordi. Stella antoi hänelle
-pikkusormensa, johon hän tarttui, puristaen sitä hetkisen ja hellittäen
-sen ilman ainoatakaan arkipäiväistä kohteliaisuussanaa.
-
-»On turhaa pyytää teiltä anteeksi sitä, että häiritsin teitä, sen
-tiedän; siksi en pyydäkään», selitti hän herra Etheredgelle.
-
-»Kuinka voitte, loordi Trevorne?» kysyi herra Etheredge, ojentaen
-hänelle pitkän, kapean kätensä, mutta yhä ikäänkuin pidellen kiinni
-rakkaasta maalaustelineestään. »Jaloittelemassa koiria? Eivätkö ne ole
-vihaisia? Ole varovainen, Stella!» Stella oli nimittäin polvistunut
-keskelle koiraparvea, hyväillen kookasta verikoiraa, mikä herätti
-toisissa kateellista harmia, niin että ne kirjaimellisesti tuppautuivat
-häneen kiinni, töykkien häntä.
-
-Loordi Trevorne katsoi taakseen ja oli hetkisen vaiti, silmät
-kiintyneinä pikemminkin polvillaan olevaan tyttöön kuin koiriin. »Ne
-ovat aivan vaarattomia, neiti Etheredge», sanoi hän sitten.
-
-»Ei minua peloita», vastasi Stella, kääntyen häneen päin. »Yhtä hyvin
-voisin minä ajatella purevani niitä kuin ne kuvitella purevansa minua.»
-Puhuessaan, hän veti verikoiran ison pään syliinsä, ja koira katseli
-surkeannäköisenä hievahtamatta häntä silmiin, nuollen hänen kättään.
-
-»Mikä ihastuttava ryhmä!» huudahti herra Etheredge, joka rakasti koiria
-— kankaalla.
-
-»Minun ei olisi pitänyt tuoda niitä tänne», mutisi loordi Trevorne;
-»mutta ne pysyvät kyllä aivan rauhallisina eivätkä tee mitään pahaa,
-sen voin vakuuttaa. Mutta jatkakaahan toki työtänne; muuten minusta
-tuntuu, että häiritsen teitä.»
-
-»Ettekö jouda istumaan?» kysyi herra Etheredge, osoittaen tuolia.
-
-»Olen tullut pyytämään teiltä suosionosoitusta», vastasi loordi
-Trevorne, pudistaen päätään. »Toivoisin teidän maalaavan minulle
-pienen maiseman. Tiedättehän metsässä, vastapäätä pikku saarta olevan
-aukeaman. Sen haluaisin saada maalatuksi.»
-
-»Valitan» — aloitti vanhus.
-
-Loordi Trevorne keskeytti hänet kohteliaasti. »Oletteko nähnyt sitä
-äskettäin? Se on koko jokivarren viehättävin palanen. Suoraan joesta
-se ulottuu vihreänä kukkulan laelle, taivasta tavoitellen. Puiden
-väliselle aukeamalle ovat esikot muodostaneet kultaisen maton. Näin
-kahden jäälinnun leijailevan sen ylitse ollessani siellä tänä aamuna;
-ja silloin katsellessani tulin ajatelleeksi, kuinka hauskalta, kuinka
-kauniilta se näyttäisi kankaalla teidän maalaamananne. Ajatelkaapa!
-Helakkaa vihreätä, kultainen etuala, yläpuolella keväinen taivas, ja
-kaikki kuvastuneena alhaalla juoksevaan jokeen.»
-
-Herra Etheredge keskeytti työnsä kuunnellakseen, ja koiran luona
-polvillaan oleva Stella kuunteli myöskin. Hänen korvissaan soi loordi
-Trevornen ääni kuin suloisin musiikki. Hän näki loordin kuvaaman
-taulun, ja sanojen ja äänen musiikki herätti hänen sydämessään
-sopusointuisen kaiun.
-
-»Perin hienosti, perin houkuttelevasti esitetty», sanoi herra
-Etheredge. »Olette sanataituri, Leycester; mutta minä olen järkkymätön
-kuin kallio. Totisesti on kaunopuheisuuttanne kulutettu hukkaan;
-puhuttelette miestä, joka ei ole altis vaikutuksille. Minä, James
-Etheredge, maalaan tätä taulua. Olen syventynyt työhöni.»
-
-»Ette siis suostu?»
-
-»En», vastasi vanhus hymyillen. »Jollekin toiselle esittäisin syitä
-ja koettaisin naamioida kieltäytymistäni. Mutta teille on kaikki muu
-paitsi yksinkertainen ’ei’ aivan hyödytöntä.»
-
-»Se pahoittaa mieltäni», huomautti loordi Trevorne kääntyessään
-toisaalle. »Aioin sen lahjaksi sisarelleni Lilianille.»
-
-Vanhus laski siveltimen kädestään ja pyörähti häneen päin. »Miksi ette
-sanonut sitä heti?» hän kivahti.
-
-»Halusin nähdä, tekisittekö jotakin minulle — minulle itselleni»,
-selitti loordi Trevorne peittelemättömän naivisti.
-
-»Haluatte sen lady Liliania varten», huudahti herra Etheredge. »Minä
-teen sen luonnollisesti.»
-
-»En sano teille kiitoksia», huomautti Leycester. »Minulla ei ole mitään
-syytä kiittää teitä. Sisareni saa sen tehdä. Milloin tulette —»
-
-»Ensi viikolla — ensi kuussa —»!
-
-»Nyt heti», keskeytti Leycester, ojentaen vanhukselle kätensä
-erikoisella tavalla, jonka luonteva sulavuus tehosi Stellaan.
-
-»Tiesinhän sen! Tiesinhän sen! Teille pitää aina kaiken tapahtua nyt
-heti.»?
-
-»Kevät ei teitä odota! Nytkin, puhuessamme, muuttuu lehtien vehreys,
-hyvin hitaasti kyllä, mutta varmasti; yhdessä viikossa on se mennyttä,
-ja sen kanssa koko kauneus. Tulette nyt, niinhän?»
-
-Herra Etheredge katsahti ympärilleen koomillisen neuvottomana; sitten
-hän naurahti. »Kuinka kauan siihen menee?»
-
-»Muutamia tunteja!»
-
-»Kaikki vehkeet on hilattava sinne —»
-
-Leycester meni vanhanaikaisen kaapin luokse. »Minä kannan ne ja teidät
-kaupanpäällisiksi, jos haluatte.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, seisoen
-käsi kaapin päällä, ja kääntyi Stellaan päin. »Pyydän anteeksi! Teen
-synnin toisensa jälkeen. Unohdin, että täällä nyt on kodinhengetär.
-Olen niin tottunut käsittelemään setänne tavaroita vapaasti; tiedän
-niin hyvin kaikkien hänen kapineittensa säilytyspaikat, että —»
-
-»Teidän tietonne on sitten suurempi kuin setäni», virkkoi Stella
-nauraen. »Älkää pyytäkö minulta anteeksi!»
-
-»Saanko?» kysyi loordi, aukaisten kaapin ja ottaen esille
-luonnoslehtiön ja värilaatikon. Sitten hän selvitti kokoonkäännettävän
-kenttätuolin nurkassa olevan taiteellisen romun joukosta ja
-valmistautui lähtemään.
-
-Herra Etheredge tarkkaili hänen puuhiaan murheellisen näköisenä; mutta
-nähdessään, että vastustaminen oli hyödytöntä, hän murahti: »Missä on
-hattuni, Stella? Nähtävästi minun on pakko lähteä.»
-
-Leycester seisoi, katsellen Stellaa kaihoisin, hartain silmin. »Olen
-mennyt niin pitkälle», hän sanoi, »että mieleni tekee uskaltautua
-vieläkin pitemmälle. Ettekö tekin tule mukaan?»
-
-Stella säpsähti ja hänen silmänsä välähtivät innostuneesti; sitten
-hän ojensi torjuen kätensä ja purskahti nauruun, vastaten: »Minun on
-tehtävä vanukasta.»
-
-»Jos tietäisitte, kuinka kaunis aamu nyt on — kuinka suurenmoiselta
-joki näyttää — niin antaisitte vanukkaan mennä menojaan.»
-
-Stella pudisti päätään. »Ikävä kyllä, mutta en voi.»
-
-»Ikävä minustakin», vakuutti loordi koruttomasti. »Nyt minusta on
-ikävää, että olen saavuttanut mitä halusin. Luulin teidän lähtevän
-mukaan; oletteko yhäti järkkymätön?»
-
-»En luovu vanukkaasta millään ehdolla», vastasi Stella naivisti.
-
-»Entä tuletteko sitten, kun vanukas on valmis? Kas tuolla», jatkoi hän
-innokkaasti, tarttui Stellan käteen, vieden hänet ikkunan ääreen ja
-osoittaen ruoskallaan.
-
-»Tuolla se paikka on! Se ei ole kaukana — vain niittyjen poikki ja
-ensimmäisestä portista. Tulettehan?»
-
-»Kyllä, kyllä tulen!» kuiskasi neito.
-
-Loordi Trevorne kumarsi, kutsui koiriaan ja seurasi herra Etheredgeä,
-joka oli jo lähtenyt.
-
-Stella seisoi hetkisen paikallaan, katsellen heidän jälkeensä; sitten
-hän meni keittiöön laittamaan vanukasta. Hän lopetti työnsä ääneti
-ja kävi senjälkeen noutamassa hattunsa yläkerrasta. Kun hän poistui
-talosta ja asteli polkua pitkin, juoksi loordi Trevornen verikoira
-iloisesti häntä vastaan, ja pian hän näki loordin itsensäkin jonkun
-matkan päästä.
-
-»Olettepa te ollut vikkelä», ihmetteli loordi saavuttuaan hänen
-luokseen. »Luulin vanukkaan tekoa salaperäiseksi hommaksi, johon
-kuluisi äärettömän paljon aikaa.»
-
-»Jäittekö odottamaan minua?» kysyi Stella, tummat kulmakarvat
-kohonneina suoraksi viivaksi.
-
-»En», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Tulin takaisin. Minusta ei
-ollut hauskaa ajatella, että teidän olisi tultava yksin. Oletteko siitä
-vihainen?»
-
-»En, teitte kovin ystävällisesti», virkkoi neito avoimesti. Kuin
-kesäisen illan keveä utu alkoi rakkauden lumous jo kietoutua hänen
-ympärilleen; sokeasti, vastustelematta hän kulki sitä kohtaloa kohti,
-jonka jumalat olivat hänelle varanneet.
-
-
-
-
-VII.
-
-
-Rinnakkain astelivat loordi Trevorne ja Stella Etheredge niittyjen
-poikki; leivot kohosivat heidän edellään ilmoihin ja leijailivat
-taivaalla, virittäen lirityksiään; hopealta välkkyvänä juoksi hiljainen
-joki merta kohti; puiden vihreät oksat huojuivat leppoisasti lievässä
-tuulessa, Ja niiden ylitse kohosi harmaakivinen Wyndward Hall.
-
-Loordi Trevorne puhkesi äkkiä puhumaan, niin äkkiä, että Stella, joka
-oli vaipunut häntä koskeviin aatoksiinsa, hätkähti kuin pahanteosta
-yllätettynä.
-
-»Olen aprikoinut», sanoi Leycester, »kuinka herra Etheredge suhtautuu
-siihen muutokseen, jonka teidän saapumisenne taloon on täytynyt saada
-aikaan».
-
-»Hän sopeutuu siihen ihailtavan alistuvasti», selitti Stella hymyillen.
-Sitten hän lisäsi hiljaisemmin: »Hän on minulle oikein hyvä.»
-
-»Hän ei voisikaan muuta olla», kuului tyyni vastaus. »Tarkoitan, ettei
-hän voi olla muuta kuin lempeä ja herttainen mitä elävää olentoa
-kohtaan hyvänsä. Olen tuntenut hänet jo poikavuosiltani saakka. Hän on
-aina ollut samanlainen, aina elänyt unten maailmassa. Pitäneekö hän
-teitäkin unennäkönä.»
-
-»Ainakin sitten hyvin todellisuutta vastaavana», huomautti Stella
-naurahtaen, »sellaisena, joka kestää koko päivän.»
-
-»Mitä te itse pidätte muutoksesta, tästä hiljaisesta, rauhallisesta
-elämästä Thamesin laaksossa? Joko se kyllästyttää teitä? Ikävöittekö
-entisiä iloisia huvituksianne?»
-
-»Minulla ei ole ollut huvituksia», sanoi Stella, katsahtaen
-Leycesteriä silmiin. »Olin kolkossa, kammottavassa koulussa, joka
-muistutti kotia yhtä vähän kuin Saharan erämaa tätä viehättävää
-niittyä. Miltäkö minusta tuntuu? Siltä kuin minut olisi siirretty
-paratiisiin — kuin olisin minä, joka aloin ajatella, että olin yksin
-maailmassa ja ettei minulla ollut siellä mitään tekemistä, löytänyt
-ystävän, jota saan rakastaa —»
-
-Stella pysähtyi, ja katsoen hänen valkean pukunsa mustaa vyötä virkkoi
-Leycester hellästi: »Suokaa anteeksi! Annattehan anteeksi? En tietänyt
-—»
-
-»Ei mitään — mistä olisitte sen tietänyt?» vastasi Stella hymyillen.
-»Niin, olin aivan yksin maailmassa. Isäni — on kuollut.»
-
-Hetkisen olivat molemmat vaiti, sitten Stella jatkoi: »Niin, tämä on
-paratiisi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että Englanti on
-tällainen; sitähän nimitettiin sumujen maaksi.»
-
-»Te ette ole nähnyt Lontoota marraskuun iltoina», virkkoi loordi
-nauraen. »Englantiin saapuessaan asettuvat useimmat ulkomaalaiset
-asumaan johonkin West Endin hotelliin ja arvostelevat koko maata
-Lontoosta saamansa vaikutelman mukaan — hyvin harvat heistä tulevat
-edes näinkään kauaksi. Te kai ette ole ollut Lontoossa?»
-
-»Kuljin sen läpi, siinä kaikki. Mutta kuulin eilenillalla siitä koko
-paljon.»
-
-»Niinkö?» kummasteli loordi hyvin huvitettuna; »eilenillalla?»
-
-»Niin, rouva Hamiltonin luona. Hän pyysi ystävällisesti minua
-iltakutsuille, ja yksi vieraista, herra Adelstone, pani parastaan
-saadakseen minut käsittämään, kuinka tärkeä ja suurenmoinen Lontoo on.»
-
-Loordi Trevorne mietti hetkisen. »Adelstone, Adelstone. En tunne häntä.»
-
-»Mutta hän kyllä tuntee teidät», tokaisi Stella, ennenkuin oikein
-oivalsikaan mitä sanoi.
-
-»Vai niin. En muista häntä. Mutta malttakaapa, eikö hän juuri ole herra
-Fieldingin sukulainen?»
-
-»Hänen veljensä poika», selitti Stella hieman punehtuen, mikä ei jäänyt
-Leycesteriltä huomaamatta.
-
-»Nyt muistan hänet», jatkoi hän; »pitkä, hoikka, tumma mies. Lakimies
-luullakseni. Niin, kyllä muistan. Hänkö siis kertoi teille Lontoosta?»
-
-»Hän», myönsi Stella; kun hän sitten muisti muutamia tunteja
-aikaisemmin tapahtuneen keskustelun, muuttui hänen poskiensa väri
-entistä tummemmaksi. »Hän on hyvin hauska seuramies ja tietää paljon
-asioita ja armahti tietämättömyyttäni hyvin ystävällisesti. Olin
-hänelle perin kiitollinen.»
-
-Hänen äänensä omituinen sävy sai Leycesterin katsahtamaan häneen
-kysyvästi.
-
-»Minusta tuntuu», arveli loordi, »että teidän kiitollisuutenne
-ansaitseminen on helppoa.»
-
-»Eipä olekaan», vastusti Stella; »olen mitä kiittämättömin olento.
-Mutta eikö setä olekin tuolla?» lisäsi hän vaihtaakseen puheenaihetta.
-
-»Kyllä», vastasi Leycester silmäten ylöspäin. »Hän on uutterasti
-työssä. En uskonut saavani häntä taipumaan. Sisareni nimi tehosi kuin
-taikasana.»
-
-»Hän pitää paljon sisarestanne», huomautti Stella miettivästi.
-
-»Onko hän puhunut teille sisarestani?» kysäisi Leycester, tarkaten
-Stellaa kiinteästi.
-
-»Kyllä. Hän — hän kertoi minulle sisarestanne, kun tiedustin häneltä,
-kenen kukkulalla oleva kartano on. Siitä tavasta, jolla setä puhui
-hänestä, päättelin, että hän pitää hänestä paljon. Sisarenne nimi on
-Lilian, eikö niin?»
-
-»Niin on», vahvisti loordi, »Lilian». Hän lausui nimen vienon hellästi.
-»Luullakseni jokainen, joka hänet näkee, rakastaa häntä. Tämä kuva
-tulee hänelle; ja se ilahduttaa häntä enemmän kuin — kuin — tuskin
-tiedän mitä sanoa. Mistä naiset enimmän pitävät?»
-
-»Timanteista kai?» vastasi Stella nauraen.
-
-»Pidättekö te niistä?» huomautti Leycester. »En luulisi niin.»
-
-»Miksi ette?» kysyi Stella. »Miksi ei minulla olisi sukupuoleni
-ominaisuuksia? Kyllä, kyllä minä pidän timanteista. Pidän kaikesta
-kauniista, kalliista ja harvinaisesta. Muistan, kun kerran menimme
-Firenzessä tanssiaisiin.»
-
-Lordi Trevorne katsahti häneen.
-
-»Vain katsomaan!» huudahti neito. »Olin liian nuori nähtäväksi, minkä
-vuoksi minut vietiin parvekkeelle, josta näki koko avaran salin ja
-josta tarkastelin naisten kauniita pukuja ja välkkyviä jalokiviä;
-ajattelin, että antaisin kaiken maailman aarteet, jos saisin olla
-samanlainen kuin he. Se ajatus pilasi tyyten huvini. Muistan, että
-poistuin sieltä itkien ja valittaen; ymmärrättehän, tilavalla
-parvekkeella oli niin pimeätä ja yksinäistä, ja minä tunsin itseni niin
-halvaksi ja mitättömäksi.»
-
-»Entä oletteko nyt järkevämpi?» kysyi Leycester hymyillen.
-
-»En rahtuakaan!» vastasi Stella. »Vähemmän kuin silloin haluaisin nyt,
-että minut pistettäisiin pimeälle parvekkeelle katselemaan toisten
-riemua. Eikö tämä tunnustus osoita, että minulla on kateellinen ja
-perin turmeltunut mielenlaatu?»
-
-»Kyllä», myönsi nuorukainen, omituisen hymyn pilkottaessa hänen
-kellanruskeiden viiksiensä takaa. »En erehtyisi, jos ennustaisin teille
-kaikenlaisia pahoja kommelluksia.» Näin sanoen hän aukaisi tytölle
-portin, pakottaen koirat, ruoskallaan räväyttäen, peräytymään.
-
-»Älkää laskeko noita koiria niskaani, Leycester», varoitti taiteilija,
-vilkaisten työstään. »No, Stella, oletko saanut myrkkyseoksesi
-valmiiksi?»
-
-»Kyllä, setä», sanoi tyttö, katsoen olkansa yli.
-
-»Kuinka työ sujuu?» tiedusti loordi Trevorne.
-
-»Koko hyvin», murahti vanhus; »paremmin kuin tästä lähtien, teidän
-saavuttuanne häärimään ympärilläni».
-
-»Selvä viittaus, että ilmatilamme on halutumpi kuin seuramme, neiti
-Etheredge. Voimmeko haihtua avaruuteen?»
-
-»Se on sedän tapa pyytää meitä jäämään tänne», sanoi Stella istuutuen
-nurmelle.
-
-Leycester komensi koirat tiehensä ja heittäytyi itse melkein neidon
-jalkojen juureen. »Puhuinko liikoja?» kysyi hän, osoittaen ruoskallaan
-näköalaa.
-
-»Ette hitustakaan», tunnusti Stella. »Täällä on kaunista — viehättävää;
-muita sanoja ei siitä osaa käyttää.»
-
-»Toivoisin, että tyytyisitte sen sanomiseen ettekä vaatisi minua sitä
-maalaamaan», pisti herra Etheredge väliin.
-
-»Siinä viimeinen hiuskarva. Älkäämme jääkö tänne sätittäviksi, neiti
-Etheredge», intoili Leycester, hypähtäen seisomaan. »Mennään joen
-poikki poimimaan esikkoja. Veneeni on täällä.»
-
-He menivät yhdessä joen rannalle. Leycester auttoi Stellan veneeseen,
-järjesti patjat hänelle mukavasti, tarttui airoihin ja työnsi veneen
-vesille.
-
-Hän souti hitaasti joen poikki; aurinko paistoi täydeltä terältään,
-muuttaen heidän vanavetensä väräjäväksi kullaksi ja Stellan hiuksien
-värin upeaksi ruskeaksi.
-
-Eipä ihmekään, että neidon vastassa istuvan Leycesterin katse kiintyi
-kiihkeän ihailevasti hänen kasvoihinsa. Sillä nuorukaisesta oli kauneus
-yksi niitä harvoja asioita, joiden tähden kannatti elää.
-
-Huomaamatta hänen hievahtamatonta katsettaan Stella silmäili
-vedenpintaa patjoihin nojautuneena. Ääneti Leycester liikutteli airoja,
-hitaasti, meluttomasti; hän ei olisi puhunut ja rikkonut lumousta,
-vaikka olisi saanut koko maailman aarteet. Stellaa katsellessaan
-oli hänen edessään se kuva, josta hän edellisenä iltana oli puhunut
-sisarelleen. — Vain kauniimpana, — hän haaveksi, — vielä kauniimpana!
-Kuinka syviin aatoksiin hän on vaipunut! Hän on unohtanut minut —
-unohtanut kaikki. Oi, hyvä Jumala, jospa hänen rinnassaan voisi
-herättää rakkauden! Mutta ei, se olisi julmaa — julmaa; ja kuitenkin,
-nähdä hellä hohde noista silmistä — nähdä noiden huulien raottuvan
-huokumaan suurta tunnetta, se vastaisi — mitä? Se riittäisi korvaamaan
-kaikki, mitä ihminen saattaa kärsiä, vaikka hän kuolisi seuraavalla
-hetkellä, jos nuo silmät hymyilisivät, jos nuo huulet kohoisivat
-rakkaudesta häneen!
-
-He olivat unohtaneet ympäristönsä siinä määrin, että veneen karahtaessa
-rantaan he molemmat säpsähtivät.
-
-»Niin pian!» mumisi Stella. »Kuinka kaunista täällä onkaan! Luulen
-olleeni unelmien mailla.»
-
-»Minä tiedän olleeni», virkkoi Leycester merkitsevästi, nousten ja
-ojentaen kätensä. Mutta Stella hypähti keveästi maihin ottamatta
-vastaan hänen apuaan.
-
-Nuorukainen sitoi veneen kiinni ja seurasi häntä; hän oli jo polvillaan
-poimimassa keltaisia esikkoja. Sanomatta sanaakaan noudatti Leycester
-esimerkkiä. Joskus he olivat niin lähekkäin, että Stella tunsi
-hänen hengityksensä häilyttävän hiuksiaan — niin lähekkäin, että
-heidän kätensä melkein koskettivat toisiaan. Vihdoin laskeutui neito
-sammalpeitteelle ja huudahti, osoittaen naurusuin hattuaan, joka oli
-täynnä maan keväisiä tähtösiä: »Kuinka armotonta raastamista! Älkää
-poimiko enää; se on kevytmielistä tuhlausta!»
-
-»Joko teille varmasti riittää? Miksipä empiä, kun tarjolla on näin
-miljoonittain?»
-
-»Ei, ei enää!» kielteli Stella. »Minusta tuntuu, kuin olisimme jo nyt
-tehneet pahaa!»
-
-Leycester vilkaisi kädessään olevaan kukkavihkoon, ja huomatessaan
-hänen katseensa Stella purskahti nauramaan.
-
-»Ettehän tiedä, mitä tekisitte niilläkään, jotka teillä on, mutta
-kuitenkin tahdotte yhä lisää. Teidän on sidottava ne kimpuiksi.»
-
-»Opettakaa te minua!» pyysi loordi, istahtaen hänen viereensä.
-
-Stella kokosi kukat kimpuiksi, sitoen ne yhteen pitkillä
-sanajalanvarsilla; Leycester koetti tehdä samoin, mutta vaikka hänen
-kätensä olivatkin valkeat ja hoikat, eivät ne olleet yhtä näppärät, ja
-hän ojensi koko ison kukkavihkonsa tytölle. »Teidän on ne sidottava»,
-hän selitti.
-
-Stella naurahti ja kietoi sitten sanajalan kukkien ympäri; mutta se
-katkesi, ja esikot putosivat maahan kultaisena kuurona. He kumartuivat
-kumpikin niitä kokoamaan, ja heidän kätensä sattuivat yhteen.
-
-Aluksi Stella nauroi; sitten nauru kuoli hänen huulilleen. »Minun
-— minun täytyy lähteä», änkytti hän, hypähtäen seisoalleen. »Setä
-kummeksii, minne olen joutunut.» Puhuessaan hän katsoi jokeen päin
-melkein säikähtyneen kiihkeästi.
-
-Mitään virkkamatta auttoi Leycester häntä kokoamaan kukat ja ojensi
-sitten kätensä tukeakseen häntä, ja he suuntasivat askeleensa joen
-rannalle.
-
-
-
-
-VIII.
-
-
-Juuri kun Stella ja Leycester saapuivat joen varrelle — Stellan
-käsi oli jo veneen reunalla — kuulivat he tiukujen kilinää, ja
-katsahtaessaan ylös Stella näki pienet vaunut, jotka saapuivat
-maantietä pitkin kahden maidonvalkean ponin vetäminä; hänen huomiotaan
-oli herättänyt hevosten valjaisiin kiinnitettyjen kulkusten ääni.
-
-Hevoset juoksivat ripeästi, ja Stella näki, että vaunuja ajoi
-tummanruskeaan liveriin puettu kuski; mutta seuraavalla hetkellä
-kiintyi koko hänen huomionsa kuskin vieressä istuvaan nuoreen neitoon.
-Hän oli niin eetterimäisen kaunis, että Stella jäi katsomaan kuin
-lumottuna. Neidon kädessä oli kirja, mutta hän ei lukenut. Hän piteli
-kirjaa niin höllästi, että kun vaunut tulivat rantatöyrään kohdalle,
-jonka takana Stella oli, se kirposi hänen löyhästä otteestaan.
-Häneltä pääsi huudahdus, ja totellen äkillistä tunnetta Stella juoksi
-vikkelästi rantaäyrästä ylös, otti kirjan maasta ja ojensi sen hänelle.
-
-Hän ilmestyi niin äkkiä, että lady Lilian säpsähti, ja hetkiseksi valoi
-heikko puna väriä hänen kalpeihin poskiinsa; vielä sittenkin, kun
-puna oli häipynyt, hän istui sanattomana, samalla kun hänen silmiensä
-hämmästynyt ilme muuttui teeskentelemättömäksi, sydämelliseksi
-ihailuksi.
-
-»Oi, kiitos, kiitos!» puhkesi hän sitten puhumaan. »Olette kovin
-ystävällinen! Olin niin veltto, että annoin sen pudota. Mutta mistä te
-tuoksahditte — pilvistäkö?» Näin sanoessaan hän loi Stellaan katseen,
-josta kuvastui viehättävää imartelua.
-
-»Aivan päinvastoin», selitti Stella, hymyillen avointa hymyään.
-»Seisoin tuolla alhaalla, veneen luona.»
-
-»Niinkö! Minä en nähnyt teitä. Kuinka kauniita esikkoja! Oletteko ollut
-niitä poimimassa rinteiltä?» kysyi Lilian, huokaisten hiljaa.
-
-»Kyllä. Tahdotteko ne?»
-
-»Oi, en, en; en mitenkään voi suostua riistämään niitä teiltä.»
-
-»Juuri minähän olen ollut varkaissa», huomautti Stella naurahtaen.
-»Olen ottanut sellaista, mikä ei ole omaani. Otattehan nämä?»
-
-»Jos tahdotte antaa ne minulle ettekä pidä väliä, vaikka poimittekin
-uusia, niin olen hyvin iloissani», vastasi toinen.
-
-Sitten oli kumpikin vaiti. Heidän lähellään seisoi loordi Trevorne
-Lilianin huomaamatta ja Stellan unohtamana. Hän katseli ja odotti
-omituisen hymyn väikkyessä huulillaan. Hän osasi tulkita sisarensa
-silmien ilmeen: Lilian halusi oppia lähemmin tuntemaan kaunista tyttöä,
-joka oli haltiattaren tavoin ilmestynyt hänen eteensä.
-
-»Te — te olette outo täällä, ettekö olekin?» virkkoi lady Lilian äkkiä,
-punehtuen hieman. »Tarkoitan, ettette ole täkäläisiä asukkaita.»
-
-»Kyllä minä asun täällä», vastasi Stella, osoittaen niittyjen takaa
-näkyvää taloa.
-
-Lady Lilian säpsähti, ja ottaen tilaisuudesta vaarin astui loordi
-Trevorne rauhallisesti Stellan vierelle.
-
-»Leycester!» huudahti Lilian, tehden hämmästyneen eleen.
-
-Hän katsoi sisartaan silmiin, hymyillen omituista, käskevää,
-vastustamatonta hymyään. Tuntui siltä kuin hän olisi sanonut: — Enkö
-sitä ennustanut? Voitko torjua häntä? — Mutta ääneen hän lausui:
-»Saanko esitellä teidät muodollisesti toisillenne? Tässä on neiti
-Etheredge, Lilian. Neiti Etheredge, tämä on sisareni.»
-
-»Olen hyvin iloinen siitä, että olen kohdannut teidät», sanoi lady
-Lilian, ojentaen kätensä.
-
-Stella tarttui ohueen, valkeaan käteen ja piti sitä hetkisen omassaan;
-sitten lady Lilian katsahti vuoroin heitä kumpaakin. Leycester oivalsi
-heti katseen merkityksen. »Neiti Etheredge on uskaltautunut kanssani
-vesille», hän ehätti selittämään. »Tulimme joen poikki noukkimaan
-kukkia jätettyämme herra Etheredgen tuonne maalaamaan.» Puhuessaan hän
-viittasi kädellään joen toiselle puolelle.
-
-»Ymmärrän», vastasi lady Lilian, »kyllä ymmärrän. Hän on maalaamassa.
-Eikö hän ole taitava? Kuinka ylpeä teidän sietääkään hänestä olla!
-Setänne ja minä olemme vanhoja ystävyksiä», jatkoi hän. »Joskus, kun
-— kun olen hyvissä voimissa, vietän pitkän iltapäivän katsellen hänen
-taulujaan. Hän on aina niin hyväntahtoinen ja kärsivällinen ja selittää
-minulle kaikki. Mutta koska en vielä kykene tulemaan teille, tulette te
-katsomaan minua, tulettehan?»
-
-Syntyi hetken kestävä hiljaisuus. Leycester katseli joelle, ikäänkuin
-odottaen Stellan vastausta.
-
-»Teen sen hyvin mielelläni», sanoi Stella; ja Leycester vetäisi
-henkeään helpotuksen tuntein.
-
-Lady Lilian vilkaisi kuskiin, joka heti kosketti poneja ruoskallaan.
-
-»Näkemiin», hyvästeli lady Lilian, »näkemiin!» Kun vaunut sitten olivat
-jo liikkeessä, huudahti hän hiljaisella, sointuvalla äänellään, joka
-muistutti hänen veljensä äänen heikkoa kaikua: »Niin, Leycester, Lenore
-on meillä!»
-
-»Sepä hyvä», vastasi Leycester, kohottaen hattuaan. »Näkemiin!»
-
-Stella jäi hetkiseksi paikoilleen, katsellen lady Lilianin jälkeen.
-Kumma kyllä kaikuivat viimeiset sanat hänen korvissaan kiusallisen
-hellittämättä ja voimakkaasti. — Lenore on meillä! — Hän huomasi
-toistavansa niitä sanoja itsekseen. Malttaen sitten mielensä hän
-kääntyi nopeasti loordi Trevorneen päin.
-
-»Kuinka kaunis hän onkaan!» hän melkein kuiskasi.
-
-Leycester katsoi häntä, kiitollinen ilme kaunopuheisissa silmissään.
-»Niin, hän on minulle hyvin rakas. Nyt pitää teidän odottaa, sillä
-aikaa kun minä käyn noutamassa uusia kukkia.»
-
-Stella jäi seisomaan vaipuneena mietteisiin, hänen juostessaan rinnettä
-ylöspäin. Keijukaismaisen olennon äkillinen kohtaaminen oli herättänyt
-hänen mielessään kummallisia ajatuksia. Hän ymmärsi nyt, että maallisen
-onnen saavuttamiseksi tarvitaan muutakin kuin yhteiskunnallista asemaa
-ja rahaa.
-
-Hän oli niin vaipunut aatoksiinsa, ettei kuullut tietä pitkin saapuvan
-hevosen kavioiden töminää, vaikka eläin juoksi ripeätä vauhtia. Lordi
-Trevornen korva oli valppaampi tai herkempi, sillä hän kuuli kapseen
-ja pyörähti ympäri parhaiksi nähdäkseen kookkaan, kastanjanruskean
-hevosen, jota ratsasti pitkä, hoikka, tummaverinen nuorukainen, aivan
-lähellä Stellaa, joka seisoi selin tulijaan päin. Leycesteriltä pääsi
-kirousta muistuttava äännähdys; hän viskasi kukat maahan, syöksähti
-neidon ja ratsun väliin, tarttui molemmin käsin suitsiin ja pakotti
-pelkällä voimallaan hevosen takajalkojensa varaan. Ratsastaja, joka oli
-tuijotellut joelle, hölmistyi niin täydelleen, että ratsun noustessa
-takajaloilleen suistui satulasta.
-
-Stella säikähti melua, vilkaisi taakseen ja kiiti pois tieltä. He
-muodostivat seuraavanlaisen ryhmän. Loordi Trevorne piti yhä vieläkin
-kiinni suitsista ja hillitsi hevosta rautaisella otteellaan, kun taas
-äskeinen ratsastaja virui pitkänään tiellä. Hän oli liikkumatta, mutta
-vain hetkisen; pian hän nousi seisomaan ja lähestyi loordi Trevornea.
-Hän oli Jasper Adelstone. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, minkä
-vastakohtana hänen pienet silmänsä näyttivät sysimustilta.
-
-»Mitä tämä tarkoittaa?» ärjyi hän raivoissaan, nostaen puolittain
-tietämättään ratsuraippaansa.
-
-Se oli kovan onnen liike; sillä muuta ei tarvittu saattamaan loordi
-Trevorne vimmoihinsa. Silmänräpäyksessä tarttui loordi ruoskaa
-kohottavaan käteen, löi miehen maahan, katkaisi raipan ja nakkasi
-palaset omistajan päälle. Kaikki tapahtui äkkiä. Vaikka Stella olisi
-kuinka tahtonut, ei hän olisi ennättänyt estämään, ennenkuin ripeä
-temppu oli tehty; mutta nyt hän juoksi miesten väliin.
-
-»Loordi Trevorne», hän huudahti kalpeana ja kauhuissaan nähdessään
-Leycesterin värittömät kasvot, jotka nytkähtelivät kiihkosta ja joista
-kauneus oli hävinnyt raivoisan vääristyksen tieltä. »Loordi Trevorne!»
-
-Kuullessaan hänen äänensä vetoavan, vaativan, moittivan soinnun vavahti
-Leycester, hänen toinen kätensä painui kupeelle, toisen yhä pitäessä
-nyt rajusti hyppivää hevosta teräsotteessaan, ja hän seisoi nöyränä
-Stellan edessä. Mutta niin ei Jasper Adelstone. Hitain, kiemurtelevin
-liikkein hän nousi maasta, pudisti itseään ja katsoi kiukkuisesti
-vastustajaansa.
-
-»Teidän on vastattava tästä, loordi Trevorne», hän sähähti.
-
-»Mitä! Eikö teillä ole muuta sanomista!» kivahti Trevorne, jonka toisen
-sävy kiihdytti uudelleen raivoiseksi. »Tiedättekö, kurja heittiö, että
-olitte vähällä ajaa tämän neidin yli — niin, ajaa hänen ylitseen?
-Vastata siitä! Hitto soikoon —» Samalla hän kohotti kätensä; mutta
-tällä kertaa Stella oli aivan valppaana ja ehti ajoissa, kiertäen
-kätensä Leycesterin käsivarren ympärille, jonka lihakset olivat
-pullistuneina tiukoiksi kuin rautavyöt. Loordi Trevorne liikahti ja
-rauhoittui jälleen. »Älkää pelätkö!» hän kuiskasi. »En tee hänelle
-mitään. En, en.»
-
-»Ratsaille, herra, ja pois näkyvistäni!» puhui hän sitten, osoittaen
-hevosta. »Mutta ei, jumaliste, ette saa lähteä, ennenkuin olette
-pyytänyt anteeksi neidiltä.»
-
-»Ei, ei!» esteli Stella.
-
-»Mutta minä sanon ’kyllä’», huudahti loordi Trevorne, silmät
-liekehtien. »Pitääkö jokaisen räätälin saada ratsastaa alueellamme,
-ajaen kumoon kenet haluaa? Pyytäkää anteeksi, herra, tai —»
-
-»Neiti Etheredge», aloitti Jasper oltuaan hetkisen synkästi vaiti,
-»ette saata epäilläkään, että olen sydämeni pohjasta pahoillani
-tästä ikävästä sattumasta, joka aiheutui minun huolimattomuudestani.
-Ratsastin huolimattomasti —»
-
-»Kuin aasi!» keskeytti loordi Trevorne.
-
-»Enkä havainnut teitä. Mutta mitään pahaa ei kuitenkaan olisi
-tapahtunut, jollei tämä mies — jollei loordi Trevorne olisi raa’an
-väkivaltaisesti suistanut minua satulasta. Olisin huomannut teidät
-hyvissä ajoin, eikä, kuten jo sanoin, olisi tapahtunut mitään pahaa.
-Kaikki mitä on sattunut on loordi Trevornen — vika. Vielä kerran:
-suokaa anteeksi.»
-
-Hän kumarsi neidolle; mutta samalla loi hän ilkeän katseen solakkaa,
-jäntevää nuorukaista kohti, jonka kasvot olivat kalpeina kiihtymyksestä.
-
-»Ei, ei ole mitään syytä!» selitti Stella vapisten. »En halua, että
-pyydätte minulta anteeksi. Sehän oli pelkkä vahinko. Te ette otaksunut
-täällä olevan ketään — minä — minä —. Oi, toivoisin, etten olisi
-tullutkaan!»
-
-»Älkää sanoko niin!» murahti loordi Trevorne, lisäten sitten ääneen
-Jasperille: »Tässä hevosenne, herra; nouskaa ratsaille ja ajakaa
-kotiinne, kiittäen tähteänne siitä, että neiti selviytyi ehein raajoin!»
-
-Jasper seisoi tuokion, katsoen häntä silmiin; kumartaen sitten vielä
-kerran päätään hän nousi hitaasti hevosensa selkään.
-
-Loordi Trevorne, jonka kiihtymys oli asettunut, silmäili häntä
-hetkisen levollisena ja liikahtamatta, kohotti sitten hattuaan,
-tehden vanhanaikaisen liikkeen ja lausuen: »Hyvästi! Ja muistakaa
-vastaisuudessa ratsastaa huolellisemmin!»
-
-Jasper Adelstone katsoi häntä ratsunsa selästä, pahansuopa hymy ohuilla
-huulillaan: »Hyvästi, mylord. Kyllä muistan.» Sitten hän painoi
-kannukset hevosensa kupeisiin ja karautti tiehensä.
-
-
-
-
-IX.
-
-
-»Kuka on ’Lenore’, setä?»
-
-Oli saman päivän ilta, ja Stella ja herra Etheredge istuivat
-avoimen ikkunan ääressä, katsellen ulos hämärään, vanhus vaipuneena
-muistoihinsa, neito käyden yhä uudelleen mielessään läpi aamuiset
-tapahtumat herra Jasper Adelstonen vierailusta alkaen molempien miesten
-väliseen kohtaukseen saakka.
-
-Oli kummallista, oli melkein suorastaan ihme — sillä Stella oli perin
-avomielinen ja vilpitön — ettei hän ollut kertonut sedälleen mitään
-kiivaasta kohtauksesta; kerran tai kahdesti hän oli avannut suunsa,
-mutta hänestä oli tuntunut vaikealta aloittaa kertomusta, ja hän
-oli vaiennut. Hän oli kuvannut sedälleen kävelyään metsässä ja lady
-Lilianin tapaamista, mutta loordi Trevornen ja Jasper Adelstonen
-välisestä kiihkeästä kohtauksesta hän ei ollut hiiskunut mitään.
-
-Kun Jasper oli ratsastanut pois, kasvot harmaankalpeina hillitystä
-raivosta, oli loordi Trevorne katsellut Stellaa ääneti. Nyt, hämärään
-katsellessaan, hän yhä näki sielunsa silmillä Leycesterin, jonka
-kauniit silmät kuvastivat kaunopuheisesti katumusta ja nöyryyttä
-ja hyvinmuodostuneet huulet vavahtelivat oman heikkouden tunnosta.
-»Tahdotteko antaa minulle anteeksi?» oli hän vihdoin sanonut, siinä
-kaikki. Sen enempää virkkamatta oli hän ojentanut kättään auttaakseen
-häntä veneeseen, minkä avun Stella oli hylännyt, ja soutanut hänet
-joen poikki sedän luokse. Sanaakaan sanomatta, mutta sama katumusilme
-silmissään hän oli heistä erotessaan kohottanut hattuaan — mennyt
-kotiinsa kartanoon, sisarensa lady Lilianin ja Lenoren luokse.
-
-Siitä alkaen kun hän oli kuullut lady Lilianin lausuvan sen nimen
-hellästi viitaten, oli se kaikunut hänen korvissaan. Siinä oli
-eräänlainen lumouksen tuntu, joka puolittain tenhosi, puolittain
-kiusasi häntä. Nyt hän istui pää käden varassa, tummat silmät
-suunnattuina tähtiin, jotka hilpeästi tuikkivat taivaalla, ja lausui
-ääneen kysymyksen:
-
-»Kuka on Lenore, setä?»
-
-Herra Etheredge liikahti tuolissaan ja katsoi häneen päin
-hajamielisesti. »Lenore, Lenore? En tiedä, Stella, mutta nimi tuntuu
-sittenkin tutulta. Missä sen kuulit? Tuskin on kohtuullista yht’äkkiä
-pamauttaa minulle tuollaista kysymystä; voisithan udella minulta, kuka
-on Julia, Lovisa, Anna Maria —»
-
-»Kuulin sen tänä aamuna, setä», vastasi Stella. »Poistuessaan luotamme
-lady Lilian mainitsi veljelleen, että ’Lenore on saapunut’.»
-
-»Vai niin», hymähti vanhus. »Sitten tiedän. Hän on siis tullut. ’Kuka
-on Lenore?’ Tuskin on koko Englannissa toista sellaista naista, jonka
-tarvitsisi tehdä sitä kysymystä, Stella.»
-
-»Niinkö?» kummasteli tyttö, kääntyen ihmeissään katsomaan setäänsä.
-»Kuinka niin? Onko hän niin kuuluisa?»
-
-»Sananmukaisesti, on; se on juuri oikea sana. Hän on kuuluisa. Hän on
-suuri kaunotar.»
-
-»Siinäkö kaikki? Se ei ole mikään ansio», huomautti Stella pettyneenä.
-
-Vanhus empi hetken nähdessään, kuinka kylmäkiskoinen hän oli. »No niin,
-kenties en puhunut oikein osuvasti. Lenore on enemmän kuin kaunotar —
-hän on lumoojatar.»
-
-»Se on parempaa», myönsi Stella. »Siitä pidän. Ketä hän lumoaa? Pitääkö
-hän kesyjä käärmeitä, soittaen niille, vai hypnotisoiko hän ihmisiä,
-vai mitä hän tekee?»
-
-»Olet perin kyynillinen, Stella», sanoi vanhus nauraen. »Mistä olet sen
-taidon oppinut; isältäsikö, vai onko se syntyperäinen lahja? Ei, hän
-ei pidä kesyjä käärmeitä eikä hänellä tietääkseni ole hypnotisoimisen
-taitoa; mutta lumota hän silti osaa. Ensinnäkin hän on todella ja
-kehumatta hyvin kaunis —»
-
-»Minkä näköinen hän on?» pisti Stella vienosti väliin.
-
-»Hän on hyvin vaalea, tukka kultaa, silmät violetit.»
-
-»Violetit!»
-
-»Violetit!» toisti vanhus painokkaasti. »Olen nähnyt ne yhtä
-violetinvärisinä kuin nuo tuolla penkillä kasvavat kukat. Hänen
-suunsa ei ole pieni; ei ikinä vielä ole ollut pienisuista naista,
-joka olisi ollut minkään arvoinen. Hänen suunsa on pikemminkin iso,
-mutta se onkin kaunopuheisen ilmeikäs, sellainen suu, jonka huulen
-pelkkä kaareutuminen on äärettömän rikassisältöinen. Luuletko, että
-liioittelen? Maltapa, kun näet hänet!»
-
-»Minusta ei tunnu», vastasi Stella hitaasti, »että olen erikoisen
-halukas häntä näkemään, setä. Se muistuttaa minulle, mitä Napolista
-sanotaan — nähdä Napoli ja kuolla. Nähdä Lenore ja kuolla!»
-
-»Niinpä niin, se ei olekaan ihan väärin. Moni on hänet nähnyt — moni
-mies ja ollut valmis kuolemaan rakkaudesta häneen.»
-
-»Hänen täytyy olla hyvin kaunis, kun sinä, setä, puhut tuolla tavoin.
-Onko hän myöskin viehättävä?»
-
-»Kyllä, hän on viehättävä ja kerrassaan viehättävä onkin. Sanalla
-sanoen, Stella, Lenore on korkeamman sivistyksen tuote; hän on
-viimeisten vaatimustemme ihannekuva; nyt ei enää riitä pelkkä kauneus,
-eikä tyydytä vain taituruuteen; hän ratsastaa hyvin ja pelottomasti;
-hän soittaa ja laulaa paremmin kuin puolet niistä ihmisistä, joita
-kuunnellaan konserteissa; minulle on kerrottu, ettei yksikään
-Lontoon nainen tanssi sen viehkeämmin; ja itse olen nähnyt hänen
-nostavan joesta kaksikymmennaulaisen lohen yhtä taitavasti kuin mikä
-skotlantilainen onkimestari hyvänsä.»
-
-»Olet kuvaillut täydellisyyden perikuvaa, setä», virkkoi Stella
-vähäisen vaitiolon jälkeen. »Kuinka hänen naistuttavansa vihannevatkaan
-häntä?»
-
-»Luulen, että olet väärässä. En milloinkaan ole tuntenut naista, joka
-olisi suuremmassa määrin ollut oman sukupuolensa suosikki.»
-
-»Kuinka ylpeä hänen puolisonsa täytyykään olla hänestä?» mumisi Stella.
-
-»Puolisonsa! Hän ei ole naimisissa.»
-
-»Ei naimisissa! Niin täydellinen olento naimaton! Voiko ihmiskunta
-sallia, että niin mallikelpoinen nainen jää yksinäiseksi? Setä, häntä
-varmaankin pelätään!»
-
-»Niin, kenties, kenties jotkut häntä pelkäävät», myönteli herra
-Etheredge hymyillen. »Hän ei ole naimisissa. Lenore olisi voinut mennä
-avioliittoon jo aikoja sitten; hänelle on tehty useita tarjouksia,
-loistaviakin. Hän voisi nyt olla herttuatar, jos hän olisi tahtonut.»
-
-»Miksi hän ei tahtonut?» kysyi Stella. »Sellaisen naisen pitäisi olla
-vähintäänkin herttuatar. Juuri herttuatarta olet minulle kuvaillut
-setä.»
-
-»En tiedä», vastasi vanhus koruttomasti. »En usko, että kukaan sitä
-tietää, kenties ei hän tiedä sitä itsekään.»
-
-Stella ei virkkanut vähään aikaan mitään; hänen mielikuvituksensa
-työskenteli ankarasti. »Onko hän rikas vaiko köyhä, setä?»
-
-»En tiedä. Luulisin häntä rikkaaksi.»
-
-»Mikä on hänen toinen nimensä, ja kuinka vanha hän on?»
-
-»Hänen nimensä on Beauminster — lady Lenore Beauminster, ja hänen
-pitäisi olla kolmenkolmatta vaiheilla. Niin, juuri niin.»
-
-»Tämä ihmeellinen olento on siis kartanossa, meidän näköpiirissämme»,
-kuiskasi Stella. »Sanoppa, setä, pidetäänkö häntä lasikaapissa ja
-näytetään vain merkillisyytenä niin tai niin suuresta maksusta henkeä
-kohti! Sillä tavoin pitäisi tehdä, eikö niin?»
-
-»Mitäs Voltaire sanookaan, Stella?» pilaili vanhus, silittäen hänen
-tukkaansa. »’Jos tahdot saada naisen vihaamaan toista naista, niin kehu
-häntä kaikille.’»
-
-Stellan poskille valahti hehkuva puna, mutta hän naurahti ja hänen
-ilmeissään oli vain vähäinen harmistunut sävy. »Vihaamaan! Minä en
-vihaa häntä, setä — minä ihailen häntä; haluaisin nähdä hänet; koskea
-häneen — tuntea itse sen ihmeellisen tenhon, josta olet puhunut. Missä
-hän asuu? Hän tekee minut hyvin uteliaaksi.»
-
-Vanhus poltti hetkisen ääneti piippuaan ja virkkoi sitten: »Asuu?
-Siitä minulla on tuskin aavistustakaan. Hän on kaikkialla, Lontoossa
-huvikaudella, vierailuilla maaseudun kartanoissa muina aikoina.
-Englannissa ei ole ainoatakaan taloa, johon hän ei olisi tervetullut ja
-saisi samanlaista vastaanottoa kuin prinsessa. Omituista on, että hän
-on täällä juuri nyt; seurustelukausi on alkanut, ja useimmat vieraat
-ovat jo poistuneet kartanosta, toiset heistä ollakseen Lontoossa
-parlamenttitehtävissään. On todellakin varsin omituista, että hän on
-saapunut tänne tuuri tähän aikaan.»
-
-Stella punehtui, ja hänet valtasi epämääräinen ärtymyksen tunne,
-jonka syystä hän itsekään tuskin oli selvillä. »Minä luulisin, että
-kuka hyvänsä tulee Wyndwardin kartanoon riemumielin milloin hyvänsä —
-myöskin lady Lenore Beauminster», huomautti hän hiljaa.
-
-»Wyndwardin kartano on hieno paikka», tuumi setä verkkaisesti, »mutta
-lady Lenore on tottunut palatseihin. Lontoossa ei pidetä yksiäkään
-tanssiaisia, joissa hänen poissaolonsa ei pistäisi silmään. Se on
-omituista. Kenties lady Wyndwardilla on joku syy. Onhan Leycester.»
-
-»Leycester?» toisti Stella automaattisesti. Sana luiskahti aivan
-huomaamatta hänen huuliltaan, ja sitten kohosi hänen poskilleen hehkuva
-puna. »Loordi Trevornea kai tarkoitat?»
-
-»Niin», vastasi taiteilija. »Hänen äidistään ei mikään olisi sen
-mieluisempaa kuin nähdä hänet naimisissa; ja sopivampaa puolisoa,
-kuin Lenore on, hän ei voisi löytää. Niin; siinäpä se, sehän on
-selvää. Ja Leycesterille ei sen paremmin voisi käydä; ja vaikka lady
-Lenore on hylännyt korkeampiakin kosijoita, niin tulevana Wyndwardin
-kreivittärenä oleminen on siksi viehättävää, että sitä ei kannata
-halveksia. Näinköhän Leycester tarttuu satimeen, jos se on satimeksi
-aiottu?»
-
-Stella istui hiljaa, pää takakenossa, silmät tähtiin suunnattuina.
-Mitäpä hänelle — köyhän maalarin veljentyttärelle — kuuluisi,
-kenen kanssa loordi Trevorne, tuleva Wyndwardin kreivi, menisi
-naimisiin? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Kuinka onnellisia, kuinka
-siunatun onnellisia jotkut naiset olivatkaan! Tässä esimerkiksi on
-kolmekolmattavuotias neito, kuuluisan kaunis, ylhäinen, halliten
-suuressa maailmassa kuningattarena, eivätkä jumalat vielä siihenkään
-tyytyneet, vaan heidän piti antaa hänelle Leycester Wyndward! Sillä
-tietystikin olisi hänen mahdotonta vastustaa neitoa, jos tämä käyttäisi
-lumousvoimaansa. Eikö setä ollut vastikään sanonut, että hän osasi
-tenhota? — Olihan hän lumonnut sedänkin, haaveksijan, taiteilijan,
-miehen, joka oli nähnyt maailmaa ja joka tunsi maailman niin hyvin?
-
-Hän istui uneksien muutamia minuutteja, mutta tuli pian siihen
-johtopäätökseen, että hänen ei kannattanut kovin paljon ajatella
-Leycester Trevornea; niinpä hän nousi paikaltaan, meni harmoonin ääreen
-ja alkoi soittaa.
-
-Äkkiä aukeni ovi ja sisään tulvasi valoa rouva Penfoldin kantamasta
-lampusta. »Oletteko siellä, neiti Stella? Niin kyllä, siellähän olette!
-Arvelin, että herra Etheredge kenties soitti. Tässä on teille kirje.»
-
-»Kirje! Minulle!» huudahti Stella, pyörähtäen hämmästyneenä tuolillaan.
-
-»Niin, neiti, ja vastausta pyydetään.»
-
-Stella otti kirjeen vastaan empien. Se oli ohuella, kauniilla
-käsialalla osoitettu neiti Stella Etheredgelle. Stella käänsi kuorta
-ja jäi tuijottamaan siihen painettuun vaakunaan. Hän tunsi sen, se
-oli Wyndwardin töyhtökypäri. Hän istui vähän aikaa katsellen kirjettä
-yrittämättäkään sitä avata; sitten hän repi sen hitaasti auki ja luki
-kirjeen:
-
- »Rakas Neiti Etheredge.
-
- Ettekö tahtoisi lunastaa tänä iltana minulle antamaanne lupausta ja
- tulla minua katsomaan? Pyytäisittekö herra Etheredgeä saattamaan
- Teidät tänne syömään päivällistä meikäläisten kanssa huomenna kello
- seitsemän? Sanon ’meikäläisten’, koska minä aina syön yksin; mutta
- kenties teidän sopii päivällisen jälkeen tulla vähäksi aikaa luokseni.
- Älkää antako herra Etheredgen tapansa mukaan kieltäytyä, vaan sanokaa,
- että hänen on tuotava Teidät minun tähteni.
-
- Kunnioittaen
-
-                                              Lilian Wyndward.»
-
-Stella luki kirjeen ja luki sen vielä uudelleenkin, ikäänkuin ei
-olisi uskonut silmiään. Lady Lilianin huomautus oli tuntunut niin
-ylimalkaisesti lausutulta, että hän tuskin muisti sitä, mutta nyt hän
-oli saanut suoranaisen kutsun Wyndwardin kartanoon — ja päivällisille.
-
-»Vastaus, neiti?» äänsi rouva Penfold.
-
-»Annan sen teille heti», vastasi Stella. Hän meni huoneen toisessa
-päässä olevan setänsä luokse, pysähtyen hänen viereensä, kirje
-kädessään. »Setä, sain juuri kirjeen lady Lilianilta, joka pyytää meitä
-päivällisille kartanoon huomenna.»
-
-»Päivällisille — huomenna? Oho, kultaseni! No, hyvä! Tietysti on
-sinusta hauska lähteä. Siispä vastaa: kyllä. Perin ystävällisesti
-tehty. Näetkö, Stella, toiveesi täyttyi melkein heti kun sen lausuit.
-Saat nähdä esikuvasi — lady Lenoren.»
-
-Stella säpsähti, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Enpä luule haluavani
-lähteä sinne, setä; eihän minulla sitäpaitsi ole pukuakaan.»
-
-»Jonkunlaisen puvun saat kyllä huomiseen puoliseitsemään mennessä»,
-arveli setä naurahtaen, »muuten horjuu luottamukseni rouva Penfoldin
-keinokkuuteen. Lähetä myöntävä vastaus, tyttöseni!»
-
-Stella meni hitaasti pöydän ääreen ja kirjoitti pari riviä.
-
- »Rakas Lady Lilian.
-
- Olemme todella iloisia voidessamme tulla Teidän luoksenne huomenna.
-
- Kunnioittaen
-
-                                          Stella Etheredge.»
-
-Sitten hän soitti kelloa ja sanoi, ojentaessaan kirjeen rouva
-Penfoldille: »Aion mennä Wyndward Halliin huomenna, mutta minulla ei
-ole pukua.»
-
-Rouva Penfold nosti tapansa mukaan kätensä ylös.
-
-»Kartanoon, neiti Stella, huomenna! Herrainen aika, mitäs nyt teemme?»
-Sitten hän vilkaisi nojatuoliin päin ja viittasi Stellalle, että tämä
-tulisi ulos huoneesta. »Tulkaa yläkertaan, katsotaan siellä, mitä
-saamme aikaan. Kartanoon! Ajatella nyt sitä!»
-
-Stella istui tuolilla ja katseli hymyillen, kun hänen pukuvarastoaan
-myllerrettiin ja katsastettiin. Vaikka se sisälsikin kaikkea, mitä
-Stella todennäköisesti tarvitsisi arkioloissa, ei rouva Penfold,
-järjestäessään neidon vaatteita heti tämän saavuttua, ollut ottanut
-huomioon niin suurenmoista tapahtumaa kuin kutsua päivällisille
-kartanoon. Levitettyään puvun toisensa jälkeen ja laskettuaan ne kaikki
-jälleen päätään pudistellen käsistään otti emännöitsijä vihdoin esille
-kerman värisen silkkipuvun.
-
-»Se on soma», virkahti Stella.
-
-»Mutta sehän on vain japanilaista silkkiä!» valitti rouva Penfold.
-
-»Minun mielestäni se kelpaa», huomautti Stella; »pitsit ovat kunnossa,
-eivätkö olekin?»
-
-»Pitsit?» sanoi rouva Penfold miettivästi; sitten hänen kasvonsa
-kirkastuivat. »Odottakaapa hetkinen!» huudahti hän. Heittäen puvun
-käsistään hän kiiruhti ulos huoneesta, palaten vähän ajan kuluttua
-muassaan pieni lipas. »Kun puhuimme pitseistä, johtui mieleeni, että
-minulla on niitä säästössä. Ne ovat äitini tekemät — en tiedä, ovatko
-ne hyviä.» Puhuessaan hän aukaisi lippaan ja nosti sieltä joitakuita
-pitsirullia.
-
-Stella hypähti seisoalleen, ja häneltä pääsi pieni naisellisen
-ihastuksen huudahdus. »Kas, nehän ovat virkattuja!»
-
-»Virkattuja, niinkö, neiti? En tiedä. Ovatko ne sitten hyviä?»
-
-»Hyviä!» huudahti Stella, »ne ovat kauneita, viehättäviä, taivaallisia.
-Lainaatteko ne minulle?»
-
-»En, annan ne teille, jos suvaitsette ottaa ne vastaan, neiti Stella»,
-selitti kelpo nainen, ylväästi hymyillen.
-
-»Ei, ei; ei millään ehdolla, mutta mielelläni niitä käytän, jos
-siihen suostutte», vastasi Stella, ottaen pitkän pitsin ja kiertäen
-sen kaulaansa. »Oi, kuinka se on kaunis! Se tekisi halvimmankin puvun
-komeannäköiseksi! Pidän sitä kyllä hyvin varovasti, varmasti pidänkin.»
-
-»Mitä joutavia, rakas neiti Stella! Onpa hauska, että tulin
-ajatelleeksi niitä. Ja nyt tarvitsette hansikkaat — malttakaapa
-kun katson — kas niin, teillä on kerman väriset; ne sopivat puvun
-kanssa yhteen, eikö totta? Menkää te nyt alas, ja minä tarkastan
-vaatekappaleet ja kiinnitän pitsit. Kartanoon! Olen niin hyvilläni,
-neiti Stella.»
-
-»Niinkö?» sanoi Stella vienosti, mennen alakertaan. »Mutta minä en
-tiedä, olenko hyvilläni vai pahoillani!»
-
-
-
-
-X.
-
-
-Kartanon tornikello löi puoliseitsemän, ja sen helähdys kieri
-värähdellen laaksoon. Herra Etheredge seisoi ovella puettuna
-juhlapukuun, joka, vaikkakin se oli vanhaa muotia ja käyttämisestä
-kulunut, teki hänet tavallista arvokkaamman näköiseksi. Vaunut
-odottivat oven edustalla, ja vilkaistuaan kelloonsa vanhus astahti
-portaita kohti. Mutta samalla näkyi ylhäällä valoa ja kuului askelten
-ääniä. Seuraavalla hetkellä luuli hän näkevänsä unikuvan, joka leijaili
-alas hänen luokseen.
-
-Stellalla oli yllään kermanvärinen silkkipukunsa; erinomaisen hieno
-pitsikaulus ympäröi hänen hentoa, viehättävää kaulaansa, ja hänen
-hiuksissaan oli punainen ruusu; mutta maalarin katse kiintyi hänen
-ihastuttaviin tytönkasvoihinsa. »Mitä olet itsellesi tehnyt, lapsi?»
-huudahti hän, silmät levällään ja teeskentelemättömän kummastuneena.
-
-»Eikö hän — eikö se ole kaunis?» kuiskasi rouva Penfold hurmauksissaan.
-»Mutta nyt teidän on lähdettävä, herra, tai muuten myöhästytte», lisäsi
-kelpo vaimo.
-
-Stella ja herra Etheredge nousivat vaunuihin ja lähtivät lyhyelle
-matkalleen. Ajoneuvot vierivät sillan yli ja pitkää lehtokujaa myöten
-rakennuksen pääkäytävän eteen.
-
-Kartano oli niin laaja ja kunnioitusta herättävä, että Stellan rohkeus
-tuntui masentuvan. Mutta hänen poskilleen kohosi väri uudelleen, kun
-kaksi kookasta palvelijaa riensi leveitä portaita myöten alas avaamaan
-vaunujen ovea. Heille hän ei näyttäisi pelkäävänsä. Pelkäävänsä;
-niin, juuri se sana kuvasi hänen tunteitaan, kun hänet opastettiin
-eteissaliin. Siellä oli vielä useita muita palvelijoita, jotka
-seisoskelivat juhlallisen näköisinä, ja mustiin puettu palvelijatar,
-jolla oli moitteettoman valkea päähine, astui esiin ja kysyi melkein
-kunnioittavasti kuiskaten Stellalta, halusiko hän mennä yläkertaan;
-mutta Stella pudisti päätään, ja palvelijatar vain auttoi viitan ja
-huivin hänen päältään.
-
-Sitten ojensi setä hänelle käsivartensa, ja hän laski kätensä sille,
-samalla kun kaksi palvelijaa veti auki verhot, jotka verhosivat
-seurusteluhuoneeseen vievää käytävää, ja kolmas siirsi syrjään toiset
-verhot, jotka peittivät itse seurusteluhuoneen ovea, sekä ilmoitti:
-»Herra ja neiti Etheredge.»
-
-Lady Wyndward astui heti eteenpäin lausumaan vieraansa tervetulleiksi.
-Jos Stellan kauneus ja sulous saattoi hänet hämmennyksiin, ei
-kukaan olisi voinut aavistaa sitä hänen käyttäytymisestään. »Kuinka
-voitte, herra Etheredge? Oli kovin ystävällisesti tehty, että
-tulitte. Ymmärrän, kuinka suuri kunnianosoitus tämä on, ja olen
-siitä kiitollinen. Tämäkö on veljentyttärenne? Kuinka voitte, neiti
-Etheredge? Minusta on hyvin hauska tutustua teihin.«
-
-Kun Stella puristi lady Wyndwardin kättä, palasi hänen rohkeutensa, ja
-hän nosti silmänsä, katsoen kauniita, tyyniä kasvoja, aavistamatta että
-kreivitär ihmetteli ja ihaili hänen kauneuttaan.
-
-»Meitä on vain pieni seurue», jatkoi kreivitär. »Melkein kaikki
-vieraamme ovat poistuneet. Meidän pitäisi itsemmekin olla nyt jo
-kaupungissa, mutta loordi Wyndwardia pidättävät asiat täällä.» Hänen
-puhuessaan lähestyi kreivi, ja Stella näki pitkän, hoikan miehen
-kumartavan hänelle, ikäänkuin odottaen kättelyä.
-
-»Kuinka voitte, herra Etheredge? Olemmepa vihdoinkin saaneet
-houkutelluksi teidät erakonmajastanne. Kuinka voitte, neiti Etheredge?
-Toivoakseni ette tuntenut kylmää vetoa.»
-
-Stella hymyili, käsittäen heti, minkävuoksi jokainen ovi oli verhojen
-peitossa.
-
-Kreivi veti maalarin syrjään, ja kreivitär laski kätensä Stellan
-käsivarrelle, ohjaten hänet lady Longforthin luokse. »Herra Etheredgen
-veljentytär», hän esitteli; sitten Stellalle: »Lady Longforth.»
-
-Stella tunsi terävän silmäparin tarkastavan kasvojaan.
-
-»Hauska oppia teidät tuntemaan, ystäväni», virkkoi vanha rouva. »Tulkaa
-istumaan viereeni ja kertokaa minulle sedästänne; hän on ihmeellinen
-mies, mutta hyvin ilkeä. Itsepintaisesti hän pysyttelee piilossa,
-sensijaan että tulisi muun maailman yhteyteen ja suostuisi olemaan
-kuuluisuus, kuten hänen pitäisi olla. Mutta kentiespä te nyt tänne
-saavuttuanne saatte hänet taivutetuksi lähtemään kuorestaan.»
-
-»Tarkoitatteko hänen majaansa? En usko, että häntä saadaan millään
-ehdolla suostutetuksi lähtemään sieltä. Ja miksi hän sen tekisi? Hän
-viihtyy siellä perin hyvin.»
-
-Hyväntahtoisen vanhan rouvan seurassa ei Stella ollenkaan kainostellut,
-ja hän keskusteli kreivittären kanssa vapaasti, kunnes äkkiä, juuri
-kun kello löi kahdeksan, hänen takanaan lausuttiin: »Päivällinen on
-pöydässä, mylady.»
-
-Kukaan ei kuitenkaan ollut sitä huomaavinaan eikä kreivitärkään
-osoittanut vähäisimmälläkään merkillä eikä vilkaisulla kuulleensa
-sitä. Äkkiä vetäistiin huoneen toisessa päässä olevat verhot syrjään,
-ja saliin astui solakka mies. Se oli Leycester! Hän asteli lattian
-poikki ja pysähtyi Stellan eteen, ojentaen kätensä: »Olette tullut»,
-hän sanoi; »pelkäsin, ettette saapuisi. Siinä menetteli herra Etheredge
-kovin ystävällisesti.»
-
-Stella kätteli häntä virkkamatta sanaakaan. Hän tiesi, että hänen
-vieressään istuvan vanhan rouvan terävät harmaat silmät tarkkasivat
-häntä. Myöskin Leycester näytti sen oivaltavan, sillä hän lisäsi
-tyynemmällä, jokapäiväisemmällä äänellä: »Olen myöhästynyt; se on vanha
-vikani.»
-
-»Niin onkin», huomautti vanha kreivitär. »Istukaa nyt hetkinen, jos
-voitte!»
-
-»Minähän olen antanut teidän kaikkien odottaa», sanoi hän, vilkaisten
-kelloaan.
-
-Lady Longforth pudisti päätään: »Ette suinkaan; odotamme Lenorea.»
-
-Hänen puhuessaan menivät verhot levälleen, ja huoneeseen saapui joku.
-
-Puitteinaan oviverhot, jotka laskeutuivat hänen takanaan
-punaisiin poimuihin, seisoi ihmeellisen kaunis, kultatukkainen ja
-violettisilmäinen neito. Stella tunsi hänet heti setänsä kuvauksen
-nojalla; mutta häntä ei yllättänyt neidon kauneus, niin että hän
-säpsähti; sen sai aikaan jokin muu, hänestä huokuva epämääräinen,
-sanoinkuvaamaton tenhovoima, hänen olemuksensa, hänen ryhtinsä
-viehkeys. Hän seisoi hetkisen paikoillaan ja silmäili hymyillen ympäri
-salia; sitten hän meni verkkaisesti lady Wyndwardin luokse ja kumarsi
-kreivittärelle syvään.
-
-Stella ei voinut erottaa hänen sanojaan, mutta arvasi hänen pyytävän
-anteeksi viivästymistään, sillä kreivi, joka seisoi vieressä, hymyili
-hänelle. Stella istui paikallaan, katsellen lady Lenorea, ja äkkiä
-hän havaitsi violetin väristen silmien kohdistuvan itseensä. Hän
-näki kauniiden huulien liikkuvan, huomasi kreivin vastaavan ja
-tarkkasi sitten heitä, kun he yhdessä astelivat salin poikki. Hänen
-hämmästyksekseen he tulivat häntä kohti ja pysähtyivät hänen eteensä.
-
-»Neiti Etheredge», aloitti kreivi, »sallikaa minun tutustuttaa lady
-Lenore Beauminster teihin».
-
-Stella katsahti ylöspäin ja kohtasi violettisilmien häneen kiintyneen
-katseen. Hetkisen hän oli sanattomana; ponnistaen itseään hän sitten
-ojensi kätensä, ja he seisoivat vastakkain, katsoen toisiaan silmiin,
-loordi Trevornen seistessä sivussa, luonteenomainen hymy huulillaan.
-
-XI.
-
-Katsoessaan lady Lenorea Stella vasta ensi kerran tunsi, että niin
-soma kuin hänen oma pukunsa olikin, oli se sittenkin tehty vain
-halpa-arvoisesta silkistä. Sitä hän ei aikaisemmin ollut huomannut;
-mutta nyt, tämän erikoisesti puetun naisen läheisyydessä, hän sen
-tunsi. Hän tunsi myöskin jäävänsä lady Lenoresta jäljelle älynsä,
-samoin kuin vaatetuksensakin puolesta, keskustellessaan hänen kanssaan
-muutamia lyhyitä hetkiä ennen päivällistä. Hänestä tuntui todella
-helpotukselta, kun koko seurue asteli jonossa ruokasaliin. Vaikka
-päivällinen monine ruokalajeineen olikin Stellasta loppumattoman
-pitkä, oli hänestä kuitenkin mielenkiintoista tarkkailla ihmisiä ja
-kuunnella heidän puheitaan. Hän oli loordi Grayfordin seurassa kuin
-kotonaan, niinkuin kuka hyvänsä olisi ollut. Palattuaan päivällisen
-jälkeen muiden naisten mukana seurustelusaliin sai Stella nauttia
-pienestä, jokapäiväisestä keskustelusta Leycesterin äidin ja kreivitär
-Longforthin kanssa, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että lady Lenore
-karttoi häntä. Pian miesväki ryhmittyi kahvikuppiensa ympärille, ja
-keskusteltuaan joitakuita minuutteja lady Lenoren ja muiden vieraiden
-kanssa astui Leycester Stellan luokse ja ehdotti: »Jos suvaitsette,
-niin saatan teidät nyt sisareni luokse, neiti Etheredge.»
-
-»Oi, kyllä, tulen heti paikalla», vastasi hän, nousten seisomaan.
-
-Leycester opasti hänet Lilianin huoneiden ovelle ja poistui sitten.
-
-Lady Lilian lepäsi sohvalla ikkunan ääressä ja kohosi ojentamaan
-kättään. »Kuinka ystävällisesti, että tulitte!» hän sanoi lämpimästi.
-»Pidätte kai minua hyvin itsekkäänä, kun houkuttelen teidät pois
-kaikkien muiden seurasta, ettekö pidäkin?» lisäsi hän, pitäen yhä
-Stellan kättä omassa viileässä kädessään.
-
-»En suinkaan», torjui Stella. »Minusta on hyvin hauska tulla tänne.
-Olisin tullut aikaisemmin, mutta en tietänyt, saisinko sen tehdä,
-ennenkuin veljenne tarjoutui tuomaan minut tänne.»
-
-»Olen odottanut, mutta en halunnut lähettää noutamaan teitä», selitti
-lady Lilian. »Onko teillä ollut hupaisa ilta?»
-
-Stella istahti sohvan vieressä olevalle matalalle tuolille, katsoi
-hymyillen Lilianin viehättäviä kasvoja ja virkkoi: »Minulla on ollut
-ihmeellinen ilta!»
-
-Lady Lilian katsahti häneen kysyvästi.
-
-»Ihmeellinen», toisti Stella avoimesti. »En nimittäin koskaan ennen
-ole ollut tällaisissa paikoissa; kaikki tuntuu niin suurenmoiselta
-ja kauniilta — enemmän kauniilta kuin suurenmoiselta kylläkin — että
-tuskin voin uskoa sitä todelliseksi.»
-
-»Se on todellista — liian todellista», huudahti lady Lilian, hymyillen
-ja hiljaa huokaisten. »Te tietysti pidätte sitä hyvin sievänä, mutta
-minä — arvaatteko, mitä minä ajattelen?»
-
-Stella pudisti päätään.
-
-»Kun minä katselen täältä pientä majaanne, niin mietin, kuinka
-kaunista, kuinka herttaista täytyy teidän elämänne olla.»
-
-»Minun!» huudahti Stella. »Niin, niinpä kylläkin, se on hyvin
-herttaista. Mutta tämä on ihmeellistä.»
-
-»Senvuoksi että ette ole tottunut siihen», huomautti lady Lilian. »Oi,
-te kyllästyisitte siihen pian, uskokaa minua. Mutta kertokaapa, mitä
-kenestäkö piditte! Toivoisin, että lady Lenore Beauminster miellytti
-teitä; eikö hän olekin viehättävä?»
-
-»Kyllä», vastasi Stella; »hän on kuin kuningatar, mutta kauniimpi kuin
-useimmat kuningattaret ovat olleet».
-
-»Kuinka hauskaa, että ihailette häntä», riemuitsi lady Lilian. Hän
-vaikeni hetkisen, laskien pehmeästi valkean kätensä Stellan tummille
-hiuksille. »Saanko kertoa teille salaisuuden?»
-
-»Kyllä; lupaan säilyttää sen», vastasi Stella hymyillen.
-
-»Kuinka omituisesti sen lausuitte — niin juhlallisesti. Niin, uskon,
-että te säilyttäisitte salaisuuden kuolemaanne saakka. Mutta tämä ei
-ole senlaatuinen; se on vain — että me toivomme, kaikki toivomme, että
-Lenoresta tulee sisareni.»
-
-Stella ei säpsähtänyt eikä siirtänyt katsettaan pois kalpeista,
-viehättävistä kasvoista; mutta hänen silmiinsä tuli ilme, joka ei
-johtunut ihmettelystä eikä tuskasta, vaan jostakin voimakkaasta,
-epämääräisestä tunteesta, ikäänkuin hän olisi pidättänyt henkeään
-ponnistaessaan salatakseen kaikkien tunteiden merkit.
-
-»Tarkoitatteko, että loordi Trevorne menee avioliittoon hänen
-kanssaan?» kysyi hän varmasti.
-
-»Niin, juuri sitä», vastasi lady Lilian. »Eikö se olisi sopivaa?»
-
-»Loordi Trevornelleke?» kysäisi Stella, hymyillen yksivakaisesti.
-
-»Kuinka kummallinen tyttö olettekaan!» sanoi lady Lilian, silittäen
-puhuessaan Stellan silkinhienoa tukkaa. »Kuinka minä voisin virkkaa
-siitä mitään? No niin — kyllä, tietysti. Mutta myöskin Lenorelle»,
-lisäsi hän hieman ylpeästi.
-
-»Niin, lady Lenorelle myös», myönsi Stella.
-
-»Me kaikki haluaisimme niin hartaasti, että Leycester menisi
-naimisiin», jatkoi Lilian naurahtaen. »Sanotaan, että hän on — niin
-raju — sitä sanaa he muistaakseni käyttävät! Oi, he eivät näe häntä
-sellaisena kuin minä. Pidättekö te häntä rajuna?»
-
-Stella kävi kalpeaksi. Jännitys oli ankara, hänen sydämensä sykki
-tempoillen. Korkeasäätyinen neito ei aavistanut, kuinka ankarasti hän
-kidutti Stellaa sellaisilla kysymyksillä. »Minäkö?» änkytti Stella. »En
-tiedä. En voi sanoa. Kuinka minä? Tuskinhan tunnen veljeänne.»
-
-»Oi, niin, unohdin sen», selitti lady Lilian. »Minusta tuntuu kuin te
-ja minä olisimme tunteneet toisemme jo hyvin kauan, mutta vastahan
-tapasimme toisemme eilenaamulla, ja silloinkin olimme yhdessä vain
-muutamia minuutteja. Mistä se johtuu? Onko teillä joku taikakeino,
-Stella — sehän on nimenne, eikö niin? Se on kaunis nimi; oletteko
-vihainen, kun käytän teistä sitä?»
-
-»Vihainen? Enhän toki!» huudahti Stella, kohottaen lämpimän, voimakkaan
-kätensä ja hyväillen sillä hiuksillaan lepääviä laihoja sormia. »En,
-mielelläni toivoisin teidän nimittävän minua niin.»
-
-»Tahdotko sinä nimittää minua Lilianiksi?»
-
-»Jos niin haluat», vastasi Stella. »Kyllä, tahdon.»
-
-»Meistä tulee hyvät ystävykset. Tekisitköhän minulle palveluksen, jos
-pyytäisin?»
-
-»Tekisin sinun hyväksesi mitä hyvänsä», selitti Stella katsoen häntä
-silmiin.
-
-»Tahdotko soittaa minulle vähän. Tiedän, että osaat soittaa ja laulaa,
-sillä olen nähnyt silmiisi.»
-
-»Olettakaamme, etten myöntäisi osaavani», virkkoi Stella, vienosti
-naurahtaen.
-
-»Et voi tehdä sitä! En ole milloinkaan erehtynyt. Leycester sanoo, että
-sellaisissa asioissa olen noita.»
-
-»No niin, minä koetan», myöntyi Stella, meni huoneen toiselle
-seinustalle, aukaisi pienen pianon ja alkoi soittaa erästä Schubertin
-sonaattia. Soitettuaan sen loppuun hän lauloi Gounodin »Ave Marian»; ja
-sekä laulaja että kuuntelija olivat niin syventyneet musiikkiin, ettei
-kumpikaan heistä huomannut, kun loordi Trevorne astui hiljaa huoneeseen.
-
-Aavistamattakaan hänen läsnäoloaan Stella lauloi loppuun, viimeiseen,
-kauniiseen, pitkään huokaukseen saakka; sitten hän kääntyi ja näki
-loordi Trevornen, mutta ei liikahtanut paikaltaan — kalpeni vain ja
-tuijotti häntä silmiin.
-
-Loordi Trevorne ponnistihe ja mursi lumouksen liikahtamalla. Mutta hän
-ei heti puhutellut Stellaa, vaan kääntyi Lilianiin.
-
-»Toin sinulle jotakin», hän sanoi hiljaa, näyttäen herra Etheredgen
-maalausta.
-
-»Saanko sen?» huudahti lady Lilian riemastuneena. »Oi, Leycester, se
-on sievä! Se on ihana! Tiedän, kuka sen on maalannut — setäsi, Stella!
-Niin, kyllä minä tunnen!»
-
-»Olet oikeassa», myönsi Leycester nauraen. Sitten hän astahti Stellaan
-päin.
-
-»Kuinka voin kiittää teitä?» hän virkkoi hiljaa. »Te lauloitte
-kauniisti. Ettekö laulaisi vielä?»
-
-»En, en laula», kuiskasi Stella.
-
-»Ettekö? En sitä odottanutkaan, mutta kuitenkin olisin valmis uhraamaan
-paljon kuullakseni teidän laulavan kerran — vain kerran vielä.»
-
-»En laula», toisti Stella, mennen takaisin tuolilleen.
-
-»Eikö se ole ihanaa?» riemuitsi lady Lilian kuiskaten. »Olen tänä
-iltana saanut runsaasti lahjoja, kuulin lauluasi ja sain tämän taulun.
-Kuinka erinomaista se oli! Missä olet oppinut laulamaan tuolla tavoin?»
-
-»Ei missään», sanoi Leycester. »Sitä ei voida oppia!»
-
-Lilian katsahti häneen; hän oli edelleenkin kalpea, ja hänen silmistään
-näytti hehkuvan hillitty kiihtymys. »Mene kiittämään herra Etheredgeä»,
-huomautti sisar.
-
-»Heti kohta», vastasi Leycester, laskien kätensä Lilianin käsivarrelle;
-»salli minun levähtää täällä hetkinen. Täällä on kuin paratiisissa sen
-jälkeen kun —» Hän pysähtyi.
-
-»Et saa levätä», selitti Lilian. »Laula jotakin, Ley!» Kun Stella
-sitten nosti katseensa, naurahti Lilian sointuvasti. »Etkö tietänyt,
-että hän osaa laulaa? Hän on pahankurinen, laiska poika. Hän osaa
-kaikenlaista, jos vain viitsii, mutta hän ei milloinkaan halua
-ponnistella. Ei hän nytkään laula, vai laulatko?»
-
-Leycester seisoi silmäillen Stellaa, ja ikäänkuin hänen olisi ollut
-pakko puhua ja katsoa nuorukaiseen kohotti Stella katseensa. »Ettekö
-laulaisi meille?» hän pyysi hiljaa.
-
-Ikäänkuin olisi odottanut hänen käskyään Leycester kumarsi ja meni
-pianon ääreen. Hitaasti hän jonkun aikaa näppäili sormillaan säveliä;
-sitten hän sanoi kääntämättä päätään: »Oletteko nähnyt nämä kukat?»
-
-Stella ei olisi tahtonut liikahtaa; mutta Leycester tuntui kutsuvan
-häntä luokseen, ja hän nousi ja meni pianon luokse.
-
-»Jääkää siihen!» kuiskasi Leycester, vilkaisten häneen.
-
-Hän empi silmänräpäyksen, mutta jäi seisomaan katse luotuna alas ja
-vaikka hän ei nähnytkään, oli hän tuntevinaan nuorukaisen palavan
-katseen kasvoillaan. Leycester hiveli vielä vienosti koskettimia ja
-alkoi sitten ilman enempää alkusoittoa hiljaa laulaa:
-
-
-    »Ma illansuussa saavuin laakson rintaan;
-    siell’ luonto hymyili, ja lintuin laulu soi,
-    ja joki rantaa kohti hiljaa solui.
-    Ei rauhaa sielläkään.
-    Mua lempi väijyi kukkatanterella;
-    pensaikon takaa, jousi virehessä,
-    hän huusi: ’Armasta en jätä ikinään!’
-    Hämyinen hetki virran partahalla.
-
-    Pois pilvilakiseen mä riensin vuoristoon,
-    karuimpaan seutuhun, vain kotkain hallitsemaan.
-    ’Vihdoinkin’, riemuitsin, ’saan rauhan lemmeltäin;
-    täält’ ei se enää mua löydä’.
-    Mutt’ utupilven takaa piilostaan
-    se lauloi ilkkuvasti sulolauluaan:
-    ’Sä turhaan karkaat; läsnä oon ma kaikkialla,
-    ei laakso eikä vuorenhuippukaan sua multa peitä.’»
-
-Katse Stellaan tähdättynä hän lauloi, ikäänkuin joka sana olisi
-tarkoitettu hänelle; Leycesterin ääni muistutti huilua, se oli pehmeä,
-kirkas ja sointuva; mutta voimakkaammin kuin ääni tuntuivat sanat
-painuvan kuuntelevan Stellan sydämeen. Hänestä tuntui kuin olisi
-Leycester uhmaten varoittanut häntä pakenemasta luotaan — hänen
-rakkautensa, näytti hän haluavan sanoa, seuraisi häntä jokaiseen
-rauhaisaan laaksoon, kaikille vuorten rinteille. Hetkeksi Stella
-unohti lady Lenoren, unohti kaikki; hän tunsi olevansa kykenemätön
-vastustamaan noiden tummien silmien ja sointuvan äänen lumousta; hänen
-päänsä painui riipuksiin, silmät sulkeutuivat.
-
-    »Sä turhaan karkaat; läsnä oon ma kaikkialla,
-    ei laakso eikä vuorenhuippukaan sua multa peitä.»
-
-Niinkö hänen kävisi? Tulisiko Leycester aaveen lailla seuraamaan häntä
-aina ja kaikkialla? Säpsähtäen hän kääntyi poispäin ja meni nopeasti
-sohvan viereen, ikäänkuin turvaa etsien.
-
-»Olette väsynyt», huomautti lady Lilian.
-
-»Niin luulen», vastasi Stella.
-
-»Leycester, saata hänet pois! En tahdo rasittaa häntä, muuten hän ei
-tule uudelleen luokseni. Tulethan jälleen, teethän niin?»
-
-»Kyllä», sanoi Stella, »tulen uudelleen.»
-
-Loordi Trevorne seisoi avoimella ovella, mutta Lilian puristi vielä
-Stellan kättä. »Hyvää yötä!» hän sanoi, kääntäen kasvonsa ylöspäin.
-
-»Hyvää yötä!» vastasi Stella, kumartui suutelemaan häntä ja poistui.
-
-He menivät portaita alas virkkamatta mitään, mutta kun he saapuivat
-seurusteluhuoneen lähellä olevan pienen kasvilaitteen luokse, pysähtyi
-Leycester äkkiä. »Ettekö tahdo viipyä tässä hieman?» kysyi hän.
-
-»On varmaankin jo myöhäistä», esteli Stella, pudistaen päätään.
-
-»Vain hetkinen!» rukoili Leycester. »Sallikaa minun pitää teitä vähän
-aikaa itseäni varten, ennenkuin lähdette pois — tähän asti olette
-kuulunut muille.»
-
-»Ei, ei, minun täytyy mennä», torjui Stella, koettaen jatkaa matkaa,
-mutta nuorukainen ojensi kätensä, pidättäen häntä.
-
-»Stella!»
-
-Tyttö kääntyi ympäri, katsoen häntä avuttomasti, mutta Leycester näki
-vain hänen viehättävän olemuksensa.
-
-»Stella», toisti hän, vetäen tyttöä puoleensa, »minun täytyy puhua —
-minun täytyy sanoa se sinulle — minä rakastan sinua! Minä rakastan
-sinua!»
-
-Vain kolme sanaa; mutta vain nainen voi ymmärtää, mitä ne kolme
-sanaa merkitsivät Stellalle. Hän oli tyttö — pelkkä lapsi, eikä hän
-ollut kuullut sellaisia sanoja koskaan ennen paitsi isänsä huulilta.
-Tuskin hän nytkään tajusi niiden koko sisältöä. Hän tiesi vain, että
-Leycesterin käsi oli hänen käsivarrellaan, että hänen silmiinsä
-kiintyneestä nuorukaisen katseesta kuvastui intohimoa, vetoomusta,
-pyyntöä ja käskevää voimaa, jota hän ei kyennyt vastustamaan. Hän
-seisoi kalpeana ja henkeä pidätellen, hänen katseensa ei painunut
-alas, sillä Leycesterin silmät vetivät sitä puoleensa, ja koko hänen
-neitseellinen luontonsa oli kiihkeästi kuohuksissa tämän ensimmäisen
-rakkaudentunnustuksen johdosta.
-
-»Stella, minä rakastan sinua!» hoki nuorukainen, ja hänen äänensä
-helkkyi kuin hiljainen, hieno musiikki, kaikuen hänen korvissaan vielä
-senkin jälkeen kun sanat olivat haihtuneet Leycesterin huulilta.
-
-Stella katsoi häneen valjuna ja vapisten, koettaen kädellään irroittaa
-hänen otettaan, samalla huohottaen: »Ei, ei!»
-
-»Mutta minä sanon: ’Kyllä’», vakuutti Leycester, tarttui hänen
-toiseenkin käteensä ja piti häntä lähellään, katsoen syvälle tummiin,
-ihmetteleviin, pelokkaihin silmiin. »Minä rakastan sinua, Stella.»
-
-»Ei», toisti Stella vielä kerran, tuskin kuultavasti. »Se on
-mahdotonta.»
-
-»Mahdotonta!» matki loordi Trevorne. Hänen kiihkoisilla kasvoillaan
-välähti heikko hymy, joka teki hänen silmiensä intohimoisen ilmeen yhä
-selvemmäksi. »Minusta tuntuu mahdottomalta olla rakastamatta sinua.
-Stella, oletko minulle vihainen, loukkaantunut? Olen ollut liian
-maltiton, liian häikäilemätön ja karkea. Minun olisi pitänyt muistaa,
-kuinka hento kukka rakkaimpani on», jatkoi hän. »Minun olisi pitänyt
-muistaa, että hän on tähti, jota on lähestyttävä kunnioittavasti,
-arkaillen, eikä koetettava vallata rynnäköllä. Minun ei olisi pitänyt
-puhua täällä. Olen ollut liian hätikkö; mutta Stella, et voi aavistaa,
-mitä sellainen rakkaus kuin minun merkitsee! Se on kuin tulviva
-vuoripuro, sen salpaaminen on vaikeata; se särkee kaikki esteet
-tieltään. Sellaista on rakkauteni sinuun, Stella. Ja sinä, mitä sanot
-sinä minulle?»
-
-Puhuessaan hän veti Stellaa yhä lähemmäksi itseään; tyttö tunsi hänen
-hengityksensä häilyttävän hiuksiaan, saattoi melkein kuulla hänen
-sydämensä kiihkeän sykinnän. Mitä oli Stellan sanottava hänelle? Jos
-hän olisi antanut sydämensä puhua, niin hän olisi painanut kasvonsa
-Leycesterin rintaa vasten ja kuiskannut: — Ota minut. — Mutta vaikkakin
-hän oli vain tyttö, oli hänellä kuitenkin jonkunlainen käsitys kaikesta
-siitä, mikä heitä erotti; yksin se paikkakin, jossa he olivat, oli
-kaunopuheinen todistus siitä, kuinka kaukana he, tuleva Wyndwardin
-loordi ja hän, köyhän taiteilijan veljentytär, olivat toisistaan.
-
-»Etkö tahdo sanoa minulle mitään?» pitkitti loordi Trevorne. »Eikö
-sinulta riitä minulle yhtä ainoata sanaa? Stella, jospa tietäisit,
-kuinka kaipaan kuulla noiden kauniiden huulien vastaavan minulle
-samoilla sanoilla, jotka itse lausuin! Stella, antaisin kaikki, mitä
-minulla on, kuullakseni sinun sanovan: ’Rakastan sinua’!»
-
-»Ei, ei», esteli Stella taaskin. »Älkää kysykö minulta — älkää puhuko
-enää mitään! En voi sitä kestää!»
-
-»Tuottaako sinulle tuskaa se, että kuulet minun rakastavan sinua?»
-kuiskasi Leycester. »Oletko vihainen — pahoillasi? Etkö voi rakastaa
-minua, Stella? Oi, armaani! Salli minun nimittää sinua _omaksi_
-armaakseni, omani, vaikka vain kerran, vain lyhyen tuokion! Näetkö,
-sinä olet minun, pidän sinua molemmista käsistäsi! Ole omani edes pieni
-hetkinen, kun vastaat minulle! Oletko pahoillasi? Etkö voi edes hiukan
-vastata kaikkeen siihen rakkauteen, jota sinua kohtaan tunnen? Etkö
-voi, Stella?»
-
-»Älkää vaatiko, älkää pakottako minua puhumaan!» valitti Stella.
-»Antakaa minun mennä!»
-
-»En, taivaan nimessä en! Sinä et saa mennä, et pääse menemään,
-ennenkuin olet vastannut minulle. Sano, Stella, siitäkö se johtuu,
-etten merkitse sinulle mitään ja ettet tahdo sitä minulle paljastaa?
-Parempi totuus heti paikalla, olkoonpa sen kestäminen kuinka raskasta
-tahansa, kuin jännitys. Puhu suoraan, Stella!»
-
-»Se — ei — johdu siitä», äänsi tyttö pää painuksissa.
-
-»Mistä sitten?» tiukkasi Leycester, kumartaen päätään kuullakseen
-neidon sanat, niin että hänen huulensa melkein koskettivat Stellan
-poskea.
-
-Seurusteluhuoneesta kuului musiikin säveliä; se muistutti ympäristön
-loistosta, loordi Trevornen suvun ylhäisestä asemasta ja antoi
-Stellalle voimaa. Hän kohotti hitaasti päänsä pystyyn ja katsoi
-Leycesteriä silmiin. Stellan katse kuvasti ääretöntä hellyyttä,
-rajatonta kaipausta ja tukahdettua neitseellistä tunnetta.
-
-»Se ei johdu siitä»», hän virkkoi. »Mutta — unohdatteko?»
-
-»Unohdanko...?» kysyi nuorukainen maltillisesti, lempeästi, vaikka
-hänen silmistään hehkui raju kiihko.
-
-»Unohdatteko, kuka minä olen — kuka te olette?» sanoi Stella hiljaa.
-
-»Unohdan kaiken muun paitsi että sinä olet minusta viehättävin ja
-kallein kaikista Jumalan luomista olennoista», vastasi Leycester
-kiihkoisesti. Sitten hänen kasvonsa saivat hieman hänelle
-luonteenomaista ylpeätä sävyä, kun hän jatkoi: »Miksi tarvitsisi minun
-muistaa mitään muuta, Stella?»
-
-»Mutta minun tarvitsee», lausui Stella. »Niin, minun on muistettava.
-Minä en voi — en saa unohtaa sitä. Minun on se muistettava. Minä
-olen vain Stella Etheredge, taiteilijan veljentytär, tuntematon,
-merkityksetön tyttö; ja te —»
-
-»Ja minä?» pisti Leycester väliin ikäänkuin valmiina torjumaan kaikki
-hänen estelynsä.
-
-»Ja te!» Stella vilkaisi ympärilleen. »Te olette ylimys» teistä tulee
-tämän kauniin kartanon herra. Teidän ei pitäisi, te ette saa sanoa
-minulle sitä, että — sitä, mitä te äsken sanoitte.»
-
-Leycester kumartui hänen puoleensa, tarttuen hänen käteensä käskevän
-hyväilevästi. »Tarkoitatko, että koska olen mikä olen — että koska olen
-rikas, pitää minusta tulla köyhä; että koska minulla on niin paljon —
-liian paljon — on minulta evättävä se ainoa, joka kaiken muun tekee
-omistamisen arvoiseksi? Parempi olla köyhimmän torpparin poika kuin
-laajojen maatilojen omistaja, jos se olisi totta, Stella. Mutta se ei
-ole. En välitä siitä, olenko rikas vai köyhä, ylhäinen vai alhainen
-— kyllä, minä välitän siitä paljon. Tätä ennen se on ollut minusta
-yhdentekevää. Ennen en ole sitä tajunnut, mutta nyt sen käsitän. Olen
-iloinen siitä nyt. Tiedätkö miksi?»
-
-Stella pudisti päätään, silmät maahan luotuina.
-
-»Siksi, että voin laskea kaiken sen jalkojesi juureen.» Niin sanoen
-Leycester notkisti toisen polvensa ja vei vapisevin käsin Stellan käden
-sydämelleen. »Katso tänne, Stella! Lasken sen jalkojesi juureen. Ota
-se, jos pidät sitä ottamisen arvoisena — ota se ja tee se omistamisen
-arvoiseksi! Ei, mieluummin jaa se kanssani! Sinun rakkauteesi
-verrattuna, armaani, on arvonimi, maatilat, rikkaus minusta arvotonta
-rojua. Anna minulle rakkautesi, Stella. Minun täytyy saada se, minä
-tahdon sen!» Hän painoi pitkän, polttavan suudelman tytön kädelle.
-
-Säikähtäen hänen rajuuttaan Stella tempasi kätensä irti ja astahti
-taaksepäin. Leycester nousi ylös, veti hänet istumaan tuolille ja jäi
-seisomaan hänen viereensä rauhallisena ja katuvana.
-
-»Anna anteeksi, Stella! Minä pelotin sinua! Näetkö nyt olen aivan
-rauhallinen ja lauhkea — mutta kuuntele minua!»
-
-»En, en», äännähti Stella vapisten. »En saa. Ajatelkaapa — jos — jos —
-sanoisin sen, mitä haluatte niin kuinka voisin kohdata kreivittären?
-Mitä he sanoisivat minulle? He soimaisivat minua teidän rakkautenne
-varastamisesta.»
-
-»Sinä et ole sitä varastanut; ei yksikään luostarin nunna olisi voinut
-liehakoida vähemmän kuin sinä, Stella. Et ole varastanut mitään; minä
-olen _antanut_ — antanut sinulle kaikki.»
-
-»Se on samantekevää», kuiskasi Stella. »He olisivat joka tapauksessa
-kovin pahoillaan. Oi, se on mahdotonta.»
-
-»Mahdotonta?» toisti Leycester hymyillen. »Mutta sehän on jo
-tapahtunut. Voinko minä rakastaa ja lakata rakastamasta yhdessä
-hengenvedossa? Katso minua! Näytänkö sellaiselta, jota tuulahdus,
-olkoonpa se sitten lievä tai raju, huojuttaa kuin kaislaa? Ei, Stella,
-sellaista rakkautta kuin minä tunnen sinua kohtaan, ei voida sysätä
-syrjään. Vaikkakin sinä sanoisit, ettet rakasta, ettet voi rakastaa
-minua, ei rakkauteni kuitenkaan kuolisi; se on juurtunut sydämeeni
-— se on tullut osaksi omasta itsestäni. Senjälkeen kun sinut näin,
-ei ole kulunut ainoatakaan tuntia, jolloin en ole ajatellut sinua.
-Stella, nukkuessanikin olet saapunut luokseni; olen uneksinut, että
-olet kuiskannut minulle: ’Rakastan sinua.’ Anna tämän unen muuttua
-todellisuudeksi. Oi, elämäni, armaani, anna sydämesi puhua, jos se
-tahtoo sanoa rakastavansa minua. Näetkö, Stella, sinä olet minulle
-kaikki kaikessa — älä riistä minulta onneani. Ethän epäile rakkauttani?»
-
-Epäillä hänen rakkauttaan! Se oli Stellalle mahdotonta, sillä
-jokaisesta sanasta, jokaisesta katseesta huokui totuuden tuntu.
-Mutta sittenkään hän ei tahtonut taipua. Silloinkin kun Leycester
-puhui, saattoi Stella mielessään nähdä häntä ankaran tuomitsevasti
-silmäilevän kreivin synkät kasvot — kreivittären kauniit silmät, jotka
-suuntautuivat häneen kylmän moittivasti, hämmästyneesti, vihaisesti.
-
-Äkkiä hän kuuli askelia ja nousi kiivaasti pystyyn paetakseen loordi
-Trevornen luota, jos se kävisi tarpeelliseksi.
-
-Mutta Leycester ei ollut sellainen mies, jonka olisi voinut sysätä
-syrjään. Kun Stella kohosi seisomaan, tarttui hän tytön käsivarteen
-lempeästi, hellästi, rakastavan vetoavasti ja veti hänet lähelle
-itseään. »Tule mukaani!» hän sanoi. »Älä jätä minua yksin juuri nyt!
-Katsos, ovi on auki — on varsin lämmin ilma. Täällä olemme kahden. Oi,
-armaani, älä jätä minua epävarmuuteen!»
-
-Stella ei kyennyt vastustamaan, ja Leycester talutti hänet rakennuksen
-vieressä olevalle pengermälle. Kesäisen leppeä läntinen tuuli huojutti
-puiden oksia. Padon yli virtaava veden solina kuului alhaalta kuin
-kaukainen musiikki. Satakieli lauloi heidän allaan olevissa puissa.
-»Olemme täällä kahden, Stella», kuiskasi Leycester. »Vastaa minulle
-nyt, kuuntele vielä kerran, armas! Minua ei sen toistaminen kyllästytä.
-En väsy siihen milloinkaan. Rakastan sinua — rakastan sinua! Anna
-vastauksesi, Stella! Tule lähelleni! Kuiskaa se! Kuiskaa: ’Rakastan
-sinua’, tahi lähetä minut tieheni! Mutta sitä et tee; ei, sitä et tee!»
-
-Unohtaen lupauksensa pysyä lauhkeana hän kiersi käsivartensa Stellan
-ympärille, veti hänet rintaansa vasten ja — suuteli häntä. Tytön
-ruumiin läpi kulki vavistus, taivas näytti hänestä laskeutuvan, koko
-yö pysähtyvän ikäänkuin odottamaan. Vavahtaen äärettömästä riemusta
-ja tuntien samalla outoa tuskaa, joka aina seuraa haltioitumiseen
-kohonnutta tunnetta, Stella laski päänsä Leycesterin rintaa vasten,
-painoi siihen kasvonsa ja kuiskasi: »Minä rakastan sinua!»
-
-Jos ne sanat merkitsivätkin paljon loordi Trevornelle —
-maailmanmiehelle, jolle moni kaunotar oli ollut valmis kumartamaan ja
-lausumaan kohteliaita ja kunnioittavia sanoja — jos ne merkitsivät
-hänelle paljon, niin kuinka paljoa enemmän ne merkitsivätkään
-Stellalle? Ne kolme sanaa sisälsivät koko hänen neitseellisen
-luottamuksensa. Niissä hän antoi koko nuoren, puhtaan elämänsä
-tahrattoman, viattoman sydämensä toiselle. Hän vastasi Leycesterin
-tunteeseen yhtä kiihkeästi, antaen kymmenkertaisesti takaisin.
-Hetkisen oli nuorukainen vaiti, katse suunnattuna tähtiin, koko olemus
-värähdellen näistä sävelistä — tämän koruttoman tunnustuksen riemusta.
-Sitten hän painoi Stellan rintaansa vasten ja suuteli suutelemistaan
-neidon hiuksia ja käsivartta, joka oli painunut hänen rintaansa vasten.
-
-»Armaani, oi, armaani!» hän kuiskaili. »Onko se todellakin totta? Oi,
-rakkaimpani, koko maailma näyttää minusta muuttuneelta! Sinä rakastat
-minua? Näetkö, Stella, se tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi sitä
-tajuta. Salli minun katsoa silmiisi; sieltä näen totuuden.»
-
-Stella painautui yhä lujemmin häntä vasten; mutta hän nosti hellästi
-tytön päätä ja katsoi pitkään hänen silmiinsä. Sitten Leycester
-taivutti hitaasti päätään ja suuteli häntä kerran — janoisesti,
-tulisesti.
-
-Stellan silmät painuivat umpeen, ja hänen kasvonsa kalpenivat tämän
-kiihkeän hyväilyn johdosta; sitten hän hiljaa huokaisten kohotti
-päätään ja suuteli vuorostaan Leycesteriä. Kumpikaan ei virkkanut
-sanaakaan; ääneti he seisoivat, tytön pää nuorukaisen rintaa vasten
-painautuneena. Heille ei aikaa ollut olemassa, ja koko maailma oli
-pysähdyksissä.
-
-Melkein tyrmistyneenä Stella katseli tähtiä ja kuunteli joen solinaa,
-himmeästi ihmetellen uutta riemua, jonka hänen elämänsä oli saanut. Oli
-tapahtunut jotakin sellaista, mikä muutti koko hänen olemassaolonsa
-toisenlaiseksi, ikäänkuin entinen Stella, jonka hän tunsi niin
-hyvin, olisi poistunut ja uusi olento, joka oli saanut ihmeellisen,
-autuaan onnen, olisi astunut hänen sijaansa. Ja myöskin Leycester,
-suuren maailman mies, seisoi hämmennyksissä, uuden, riemuisan tunteen
-yllättämänä. Jos joku olisi hänelle ennustanut, että hänen elämässään
-tulisi olemaan sellainen hetki, niin hän ei olisi uskonut, hän, joka
-luuli tyhjentäneensä maallisten nautintojen maljan pohjaa myöten. Veri
-virtasi rajusti hänen suonissaan, hänen sydämensä sykki kiivaasti.
-Mutta äkkiä tuli herääminen. Säpsähtäen katsahti Stella ylöspäin ja
-koetti, vaikka turhaan, irtautua hänen syleilystään.
-
-»Mitä olenkaan tehnyt?» kuiskasi tyttö.
-
-»Tehnyt!» huudahti Leycester. »Olet tehnyt miehen onnellisemmaksi kuin
-hän on kenenkään kuolevaisen uskonut ikinä voivan olla. Siinä kaikki.»
-
-»Oi, ei!» sanoi Stella. »Olen menetellyt väärin! Minua pelottaa —
-pelottaa!»
-
-»Mitä? Sinulla ei ole mitään syytä pelätä. Voitko puhua pelosta
-ollessasi minun sylissäni — pääsi rintaani vasten? Nojaa siihen,
-armaani; puhu nyt pelosta!»
-
-»Kyllä, nytkin», kuiskasi Stella; »nytkin — mutta olen niin
-onnellinen», hän äänsi itsekseen; mutta Leycester kuuli sen. »Niin
-onnellinen! Se on kaikki unta? Onhan?»
-
-Loordi Trevorne kumartui suutelemaan häntä. »Onko se unta, luuletko
-niin?» hän vastasi. »Ja oletko onnellinen? Ajatteleppa, kuinka
-onnellinen minun täytyy olla! Sillä miehen rakkaus on syvempää,
-kiihkeämpää kuin naisen, Stella. Ajattele, miltä minusta tuntuu!»
-
-»Mutta sittenkin se on väärin! Minä pelkään niin», valitti Stella
-huokaisten. »Koko maailma sanoo niin.»
-
-»Koko maailma», toisti loordi, hymyillen halveksivasti. »Mitä meihin
-maailma kuuluu? Me olemme sen ulkopuolella. Meidän maailmamme on
-rakkaus — me molemmat, armaani.»
-
-»Koko maailma», puheli Stella. »Voi! Mitähän ihmiset sanovat?»
-Vaistomaisesti hän vilkaisi olkansa ylitse mahtavaan rakennukseen
-päin, jonka lukuisista ikkunoista loisti valo. »Parhaillaankin
-ihmetellään, missä olet, ja odotetaan sinua. Mitä sanottaisiinkaan, jos
-tiedettäisiin, että olet täällä minun kanssani ja että on tapahtunut
-tällaista!»
-
-Leycesterin katse synkkeni. Hän tiesi paremmin kuin Stella kaikkine
-pelkoineen, mitä siitä sanottaisiin, ja hän rohkaisi jo nyt luontoaan
-ottamaan vastaan myrskyä, mutta hän hymyili rauhoittaakseen Stellaa.
-
-»He sanovat, että minä olen maailman onnellisin mies. He sanovat,
-että jumalat ovat molemmin käsin tuhlanneet parhaita antimiaan ja
-antaneet minulle korkeimman hyvän — puhtaan, kauniin enkelin todellisen
-rakkauden.»
-
-»Oi, st, st!» varoitti neito.
-
-»Sinä olet minusta enkeli», selitti Leycester koruttomasti. »Minä en
-olo tarpeeksi arvokas koskettamaan pukusi lievettä! Jospa voisin elää
-arvottoman, syntisen elämäni uudelleen, niin sinun tähtesi, armaani, se
-olisi puhtaampaa, enkä olisi aivan niin arvoton sinulle.»
-
-»Oi, hiljaa!» kuiskasi Stella. »Sinäkö arvoton minulle! Sinä olet
-kuninkaani!»
-
-Vaikka loordi Trevorne olikin voimakas mies, niin nämä yksinkertaiset
-sanat, jotka niin kaunopuheisesti kertoivat Stellan ehdottomasta
-luottamuksesta ja antaumuksesta, liikuttivat hänen olemustansa pohjaa
-myöten. »Oma Stellani!» hän huokaisi. »Jospa tietäisit kaikki; mutta
-tästä lähtien on elämäni sinun. Lasken sen käsiisi; muovaa se oman
-mielesi mukaiseksi. Se on sinun tästä alkaen.»
-
-Stella katseli häntä, koko sielu keskittyneenä silmiin, ja äkillinen
-väristys kävi hänen lävitsensä Leycesterin intohimoisen vakuuttavien
-sanojen johdosta; sitten hän vavahti äkkiä, ikäänkuin olisi kylmä käsi
-työntynyt heidän väliinsä. »Minun», hän kuiskasi pelokkaasti, »kunnes
-se siepataan minulta pois.»
-
-
-
-
-XII.
-
-
-Loordi Trevorne hätkähti. Stellan sanat kuulostivat juhlallisilta kuin
-profeetan ennustus.
-
-»Ken uskaltaa?» virkahti hän; sitten hän naurahti. »Pieni, arkaileva,
-vapiseva armaani! Älä pelkää mitään! Tai pikemminkin kerro minulle,
-mitä pelkäät ja ketä?»
-
-»Lady Wyndwardia, heitä kaikkia», vastasi Stella antaen päänsä painua
-Leycesterin olkapäälle. »Loordi Trevorne —»
-
-»Mitä kuulenkaan?» kummeksi nuorukainen, hellän moittivasti.
-
-»Leycester», kuiskasi Stella.
-
-»Käytä taivaan nimessä pelkkää nimeäni!» huomautti Leycester melkein
-katkerasti. »Silloin se muuri, jonka sinä kuvittelet väliimme, häviää
-olemattomiin. Älä milloinkaan, älä edes piloillasi, puhuttele minua
-enää arvonimelläni, rakkaani; muuten alan vihata sitä!»
-
-»En unohda sitä koskaan», sanoi Stella. »Minun ei sallita sitä tehdä.
-Minä en ole lady Lenore.»
-
-»Jumalan kiitos, et!» myönsi Leycester hymyillen.
-
-»Hän saa sen unohtaa; onhan hän myöskin ylimyssukua. Kuinka kaunis hän
-onkaan!»
-
-»Niinkö?» pilaili loordi Trevorne, katsoen hymyillen Stellaa silmiin.
-»Mutta mitä Lenore meille tänä iltana merkitsee? Miksi puhut hänestä?»
-
-»Siksi että sanottiin — lady Lilian sanoi, että sinun toivotaan menevän
-avioliittoon hänen kanssaan», kuiskasi Stella.
-
-»Hän voi sanoa samaa monista nuorista naisista», selitti Leycester.
-»Äidistäni on se hyvin tärkeää. Niin, mutta toivomukset eivät ole
-ratsuja; muuten täytyisi minun otaksuttavasti nousta satulaan ja
-ratsastaa vanhempieni toiveiden mukaan — eikö se kuulosta syvällisen
-viisaalta? Minä en ratsasta lady Lenoren luokse; olen ratsastanut sinun
-jalkojesi juureen, armaani.»
-
-»Etkä milloinkaan ratsasta pois luotani?»
-
-»En ikinä. Täällä, sinun vierelläsi, pysyn niin kauan kuin elän.»
-
-»Niin kauan kuin elän!» toisti Stella, ikäänkuin sanat olisivat olleet
-musiikkia. »Saan pitää sinut aina lähelläni. Oi, se on liian kaunista,
-liian kaunista!»
-
-»Mutta se on totta», vakuutti loordi Trevorne.
-
-Kello löi. Stella säpsähti. »Kuinka myöhäistä jo on!» hän hätäili,
-päästäen pienen huokauksen. »Minun on lähdettävä! Jospa vain voisin
-hiipiä tieheni näkemättä ketään toisia — ja toisten näkemättä minua.
-Minusta tuntuu siltä, että heidän tarvitsee vain vilkaista minuun
-oivaltaakseen mitä on tapahtunut.»
-
-»Oletko niin kovin peloissasi?» kysäisi Leycester. »Todellako niin
-peloissasi? No niin, mistäpä toiset sen tietäisivät?»
-
-»Oi, ei, älä kerro heille», pyysi Stella, katsoen häneen hartaasti.
-»Miksi puhuisimme heille. Silloinhan ikäänkuin antaisimme heille osan
-onnestamme; se on meidän salaisuutemme, eikö niin?»
-
-»Pitäkäämme se omana tietonamme», myönsi Leycester rauhallisesti,
-haaveksien. »Miksi heidän todellakaan pitäisi se tietää! Antakaamme
-maailman olla oven ulkopuolella, ainakin toistaiseksi. Vain sinä ja
-minä kahden rakkautemme kanssa, armaani.»
-
-Leycester kiersi kätensä Stellan ympärille, ja he palasivat
-kasvilaitteen luokse. Siellä neito irtautui hänestä, mutta sitä ennen
-hän otti vielä yhden suudelman. »Tämä on oikea ’hyvän yön’ toivotus,
-ymmärräthän», huomautti hän; »se toivotus, jonka pian sanomme
-toisillemme, ei merkitse mitään. Tämä on meidän ’hyvää yötämme’.
-Kauniita unia, enkelini, tähteni!»
-
-Stella painautui häntä vasten hetkiseksi; sitten hän, koettaen saada
-kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin ei mitään olisi tapahtunut, astui
-seurusteluhuoneeseen rakastettunsa rinnalla.
-
-»Kukaan ei näytä huomaavan mitään», kuiskasi hän viuhkansa takaa. Mutta
-loordi Trevorne hymyili — hän tunsi asian paremmin.
-
-Heidän mennessään edemmäksi huoneeseen Leycester pysähtyi erään taulun
-eteen, osoittaen sitä; mutta hän ei puhunut siitä, vaan kuiskasi
-sensijaan:
-
-»Tuletko huomenillalla tapaamaan minua joen rannalle, portaiden luokse,
-Stella?»
-
-»Kyllä», vastasi hän.
-
-»Tulen veneellä ja lähdemme soutelemaan jokea alaspäin. Tuletko kello
-kuusi?»
-
-»Kyllä.»
-
-Samassa lähestyi heitä herra Etheredge kreivittären seurassa, mutta
-ennenkuin hän ennätti sanoa mitään, tarttui Leycester niin sanoakseni
-härkää sarvista kiinni. »Lilian on ihastunut maalaukseenne»,
-hän selitti. »Lähtiessämme hänen luotaan hän suorastaan uhkui
-kiitollisuutta, eikö totta, neiti Etheredge?»
-
-Stella nyökäytti päätään. Kreivittären suurien, kirkkaiden silmien
-katse tuntui tunkeutuvan hänen sydämensä pohjaan ja lukevan sieltä
-hänen salaisuutensa.
-
-»Luulenpa, että meidän on lähdettävä, Stella; vaunut ovat jo jonkun
-aikaa odottaneet», sanoi hänen setänsä rauhalliseen tapaansa.
-
-»Näin pianko?» esteli kreivitär.
-
-Mutta herra Etheredge vilkaisi hymyillen kelloaan, ja Stella ojensi
-kätensä. Silloin hän pikemminkin tunsi kuin näki, että viehättävä lady
-Lenore oli tulossa heitä kohti.
-
-»Joko aiotte poistua, neiti Etheredge?» kysyi tämä äänessään
-pahoitteleva sävy. »Olemme saaneet olla seurassanne niin vähän; ja
-olisin mielelläni tiedustellut teiltä kaikenlaista Italiasta. Tämä on
-kovin ikävää.»
-
-»Teidän täytyy tulla uudelleen luoksemme», huomautti kreivitär
-miellyttävästi.
-
-»Lilian vaati siitä juhlallisen lupauksen», sanoi Leycester
-puristaessaan herra Etheredgen kättä.
-
-Sitten hän ojensi kätensä Stellalle; mutta kaikista järkisyistä
-huolimatta hän ei voinut erota neidosta ennenkuin viimeisellä hetkellä.
-»Sallikaa minun saattaa teitä vaunuihinne ja peittää teidät hyvin», hän
-pyysi, saattaen hänet pois. »Muista, rakkaani!» hän kuiskasi melkein
-vaarallisen äänekkäästi, auttaessaan Stellaa vaunuihin. »Huomenna kello
-kuusi.»
-
-Hän jäi seisomaan paljain päin, ja viimeinen vilahdus, minkä Stella
-hänestä näki, oli hellä, kiihkeä rakkauden hehku, joka tuikki hänen
-tummista silmistään.
-
-Kun he olivat saapuneet perille, nousi herra Etheredge vaunuista ja
-ojensi kätensä Stellalle, joka hypähti maahan. Samalla häneltä pääsi
-pieni kiljaus, sillä portin vieressä seisoi pitkä mies.
-
-»Hyväinen aika, mikä nyt on hätänä?» huudahti herra Etheredge,
-pyörähtäen ympäri. »Kas, tekö se olettekin, herra Adelstone?»
-
-»Valitan, että säikäytin teitä, neiti Stella», alkoi Jasper Adelstone,
-astuen esiin hattu vasemmassa kädessään; hänen oikea kätensä oli
-siteessä. Stella huomasi sen ja kalpeni. »Olin kävelemässä niityillä ja
-poikkesin katsomaan teitä. Rouva Penfold kertoi, että olitte menneet
-kartanoon. Tullessani takaisin joelta kuulin vaununpyörien jyrinää ja
-jäin odottamaan sanoakseni teille hyvää yötä.»
-
-»Se oli hyvin ystävällisesti tehty», äännähti Stella, jonka katse oli
-kuin lumottuna yhä kiintynyt herra Adelstonen vahingoittuneeseen käteen.
-
-»Tulkaa sisään polttamaan sikaari», kehoitti taiteilija. »No, mutta
-mikäs on käteenne käynyt, mies?»
-
-Jasper katsahti häneen ja käänsi sitten pienet, terävät silmänsä
-Stellaan. »Se on pikku seikka», hän selitti. »Minulle sattui eilen
-tapaturma, ja käteni venähti. Ei siitä mitään. Ei, en tule sisään,
-kiitos!» Hän pisti vasemman kätensä taskuun ja otti esille jotakin.
-»Muistaessani, olin vähällä unohtaa tärkeimmän asian. Kohtasin
-tiellä postitoimiston pojan, ja hän antoi tämän minulle säästääkseen
-jalkavaivojaan.» Hänen kädessään oli sähkösanoma.
-
-»Sähkösanoma minulle!» huudahti herra Etheredge. »Ihmeitä tapahtuu
-aina. Tulkaa sisään, herra Adelstone!»
-
-»Toivotan teille hyvää yötä nyt», virkkoi Jasper, pudistaen päätään.
-»Suokaa anteeksi, että tarjoan vasenta kättäni, neiti Stella», lisäsi
-hän, ojentaen kättään.
-
-Stella tarttui siihen; se oli kuuma ja kuiva. »Olen hyvin pahoillani»,
-sanoi neito hiljaa. »En voi sanoa, kuinka pahoillani olen.»
-
-»Älkää siitä välittäkö», lohdutti Adelstone. »Unohtakaa se, kuten
-minäkin teen! Se ei merkitse kerrassaan mitään.»
-
-»Ja olen varma, että — loordi Trevornekin pahoittelee sitä», kuiskasi
-Stella.
-
-»Epäilemättä», myönsi Jasper. »Olen aivan varma siitä, ettei loordi
-Trevorne halunnut katkaista käsivarttani. Mutta sainpa totisesti
-tarpeeksi ankaran rangaistuksen huolimattomuudestani, vaikka, sen
-vakuutan, olisin pysäyttänyt hevoseni hyvissä ajoin.»
-
-»Kyllä, kyllä; sitä en ollenkaan epäile. En usko olleeni vähääkään
-vaarassa», sanoi Stella vakavasti.
-
-»Niin», jatkoi herra Adelstone hiljaa. »Loordi Trevornen ei ollut
-ensinkään tarpeellista heittää minua satulasta eikä edes loukata minua.
-Mutta loordi Trevornellahan on etuoikeuksia, eikö olekin?»
-
-»En — en ymmärrä, mitä tarkoitatte!» vältteli Stella heikosti.
-
-»Tarkoitan, että loordi Trevorne saa rankaisematta tehdä sellaista,
-mitä toiset eivät voi edes ajatella.»
-
-»Uskon varmasti, että hän on hyvin pahoillaan», vastasi neito,
-»saadessaan tietää, kuinka vaikeasti loukkauduitte; ja hän pyytää
-anteeksi mitä vilpittömimmin.»
-
-»Sitä en epäile», myönsi Jasper keveästi; »ja kaikesta huolimatta,
-onhan jotakin, kun loordi Trevorne on katkaissut ihmisen käsivarren,
-eikö totta? Se on parempi kuin särjetty sydän.»
-
-»Särjetty sydän! Mitä tarkoitatte?» kivahti Stella, katsoen miestä
-paheksuvasti ja kasvot punaisina.
-
-»Tarkoitan sitä, että loordi Trevorne on yhtä taitava murtamaan sydämiä
-kuin raajojakin. Mutta unohdin, etten saa puhua mitään Wyndwardin
-perillistä vastaan teidän kuullessanne. Suokaa anteeksi! Hyvää yötä!»
-
-Kumartaen ja luoden Stellaan tutkivan katseen pienistä silmistään hän
-poistui. Stella seisoi hetkisen paikallaan, tuijottaen hänen jälkeensä,
-ja häntä puistatti ikäänkuin kylmä tuulahdus. Murtamaan sydämiä! Mitä
-herra Adelstone lienee ajatellut?
-
-Hän kuuli setänsä huudahtavan ja kääntyi äkkiä ympäri. Taiteilija
-seisoi ikkunan valaisemalla kohdalla, avattu sähkösanoma kädessään,
-kasvot kalpeina ja tuskastuneina. »Hyvä Jumala!» hän mutisi, »mitä
-minun on tehtävä?»
-
-
-
-
-XIII.
-
-
-»Mitä minun on tehtävä?» huudahti herra Etheredge.
-
-Stella meni nopeasti hänen luokseen, päästäen pienen säikähtyneen
-äännähdyksen. »Mikä nyt on, setä-kulta?» hän tiedusti, laskien kätensä
-vanhuksen käsivarrelle. »Kerrothan minulle?»
-
-»En, en!» esteli setä, rutistaen sähkösanoman käteensä. »En millään
-ehdolla.» Sitten hän ponnisti tahtoaan ja sai hillityksi itsensä,
-puristi tytön kättä ja hymyili heikosti. »Niin, sain pahoja uutisia,
-Stella.»
-
-Stella talutti hänet sisään; vanhuksen kädet vapisivat, ja hänen
-silmissään oli yhä vieläkin tuskainen ilme.
-
-»Etkö tahdo kertoa minulle, mitä on tapahtunut?» pyyteli Stella
-taaskin, kun taiteilija vaipui tuolille, nojaten valkean päänsä
-käteensä. »Kerro minulle kaikki ja salli minun auttaa sinua kestämään
-se jakamalla se kanssasi!»
-
-»Älä kysy sitä, Stella. En voi puhua siitä sinulle — en voi. Häpeä
-tappaisi minut. Ei! Ei!»
-
-»Häpeä!» äänsi Stella, hymyillen surumielisesti. »Se häpeä ei kohtaa
-sinua, setä-kulta; häpeä ja sinä ette ikinä voi sopia yhteen.»
-
-»Kyllä, häpeä!» toisti herra Etheredge melkein rajusti, puristaen
-kätensä nyrkkiin; »katkera, nöyryyttävä häpeä. Ensimmäistä kertaa
-se nimi, jota olemme niin monta vuotta kantaneet, tahrautuisi ja
-vedettäisiin lokaan. Minun on lähdettävä Lontooseen. Kuinka paljon
-kello on? Niin myöhäistä! Eikö enää mene yhtään junaa? Stella, juokse
-tiedustamaan rouva Penfoldilta! Minun on lähdettävä heti — heti;
-jokainen hetki on tärkeä.»
-
-»Lontooseen — tänä iltana — näin myöhään! Oi, et saa!» huudahti Stella
-kalpeana.
-
-»Rakkaani, minun täytyy», selitti setä rauhallisemmin. »Kiireellinen,
-hyvin kiireellinen asia vaatii minua sinne, ja minun täytyy mennä.»
-
-Stella pujahti huoneesta ja oli juuri herättämäisillään rouva
-Penfoldin, kun muisti nähneensä aikataulun keittiössä. Hän meni
-takaisin alakertaan ja etsi, kunnes löysi sen. Palatessaan taiteilijan
-työhuoneeseen hän tapasi setänsä hattu päässä ja takki napitettuna.
-
-»Anna se tänne», virkkoi vanhus ja selaili vapisevin sormin aikataulun
-lehtiä. »On yksi juna, varhainen sekajuna, johon ehdin, jos lähden
-heti. Niin, minun täytyy mennä, Stella.»
-
-»Mutta älä lähde yksin, setä», rukoili Stella, »ethän? Annathan minun
-tulla mukaasi?»
-
-»Ei, minun on mentävä yksin», torjui vanhus, suudellen häntä. »Ei
-kukaan voi auttaa minua tässä asiassa. Taivas sinua siunatkoon,
-rakkaani; sinun rakkautesi ja myötätuntosi antaa minulle voimia sen
-kestämiseen. Toivoisin voivani puhua sinulle; mutta en voi, Stella — en
-voi.»
-
-»Älä puhu sitten, setä rakas», kuiskasi Stella. »Ethän viivy kauan
-poissa?»
-
-»En kauempaa kuin minun on pakko», vastasi vanhus huoaten. »Pysythän
-rauhallisena, Stella? Rouva Penfoldin pitää huolehtia sinusta. En
-mielelläni poistuisi luotasi, mutta en mahda sille mitään. Lapseni, en
-aavistanut, että minulla niin pian olisi jotakin sinulta salattavaa!»
-
-Nämä sanat panivat Stellan säpsähtämään ja kohottivat hehkuvan punan
-hänen poskilleen. Olihan hänelläkin salaisuutensa; ja kun se, oltuaan
-äkillisen häiriön johdosta hetkisen unohduksissa, taaskin välähti hänen
-mieleensä, alkoi hänen sydämensä sykkiä kiivaasti, ja hän loi katseensa
-maahan.
-
-»Meidän välillämme ei pitäisi olla minkäänlaisia salaisuuksia», jatkoi
-vanhus. »Mutta — nyt — nyt — älä ole niin huolestuneen näköinen, rakas.
-En ole kauan poissa.»
-
-Stella saattoi setäänsä, painautuneena hänen käsivarteensa, kunnes
-pieni, valkea portti sulkeutui hänen jälkeensä; sitten tyttö palasi
-taloon ja istahti vanhuksen tuolille.
-
-Jonkun aikaa askarsivat hänen ajatuksensa yksinomaan setää kohdanneessa
-salaisessa huolessa, mutta pian heräsi hänen mielessään muisto
-siitä, mitä hänelle itselleen oli samana iltana tapahtunut. Se oli
-surua voimakkaampi, ja kädet ristissä, pää painuksissa hän istui,
-muistellen loordi Trevornen miellyttäviä kasvoja ja kiihkeätä ääntä.
-Kaikki oli hänestä niin ihmeellistä, niin epätodellista, että se
-tuntui näytelmältä, jonka näyttämönä oli upea kartano ja näyttelijöinä
-ylimysmiehet ja -naiset sekä pääsankarina komea loordi Trevorne. Hän
-saattoi vieläkin tuntea Leycesterin polttavat suudelmat huulillaan,
-pitkät, tuliset hyväilyt kaulallaan. Niin, se oli kaikki todellista;
-hän rakasti Leycesteriä, ja tämä, niin outoa ja ihmeellistä kuin se
-olikin, rakasti häntä! Miksi piti Leycester hänestä? Se ihmetytti
-Stellaa. Eihän hänessä ollut mitään, minkä vuoksi loordi Trevorne
-tuhlasi hänelle niin palavaa ihastusta ja kiihkeätä antaumusta.
-
-Koneellisesti hän nousi seisomaan mennäkseen venetsialaisen peilin
-ääreen ja katseli sen pintaa, joka välkkyi miellyttävästi huoneen
-himmeässä valossa. Huoneen poikki astellessaan hänen mieleensä
-juolahti kuva, joka nojasi nurin käännettynä seinään, ja hän kumartui
-tarttuakseen siihen kuin henkilö, joka äkkiä muistaa aarteensa, nosti
-Leycester Trevornen kuvan ylös, katseli sitä pitkään ja hartaasti,
-kumartuen sitten suutelemaan sitä. Nyt hän käsitti, mitä noiden tummien
-silmien hymy merkitsi; nyt hän tiesi, kuinka rakkauden hehku saattoi
-niistä säkenöidä. Pannessaan kuvaa paikoilleen hän kaatoi pienen
-lippaan. Sen sisältö vierähti lattialle, ja hän pisti kaikki takaisin
-niin nopeasti kuin voi. Mutta sijoittaessaan viimeistä esinettä,
-miniatyyrikoteloa, sen tavalliselle paikalle, ponnahti se hänen
-käsissään auki, ja hän näki norsunluulle hienosti maalatun muotokuvan.
-Hän tuskin vilkaisi siihen, aikoen painaa kotelon kiinni, mutta hänen
-katseensa osui kuvassa olevaan kirjoitukseen, ja hän vei kotelon
-lähemmäksi valoa.
-
-Kuva esitti poikaa, jolla oli vaalea tukka, hymyilevä suu ja iloiset,
-siniset silmät. Ne olivat hauskat kasvot, ja Stella käänsi kuvaa
-lukeakseen kirjoituksen. Siinä oli vain yksi sana: »Frank.»
-
-Uudelleen Stella katsoi kuvaa välinpitämättömästi; mutta äkkiä
-välähti hänen mieleensä, että kuva muistutti jotakuta henkilöä, jonka
-hän tunsi ja lisäksi läheisesti. Hän tarkasti sitä taaskin, tällä
-kertaa huolellisemmin. Niin, siitä ei voinut olla epäilystäkään; kuva
-muistutti varmasti hänen setäänsä. Eikä ainoastaan hänen setäänsä, vaan
-myöskin häntä, sillä kun hän siirsi katseensa kuvasta peiliin, näki hän
-sieltä epämääräisesti samanlaiset piirteet kuin muotokuvastakin.
-
-»Frank, Frank?» hän hymähti. »En tunne ketään sennimistä. Ken hän
-lienee?»
-
-Hän palasi lippaan luokse ja otti esille muutamia muita miniatyyrejä;
-mutta ne olivat suljettuja, eikä hän voinut löytää niistä joustinta,
-joka pojan kuvan kotelosta oli sattumalta osunut hänen sormeensa. Tässä
-jutussa oli salaperäisyyden tuntu, joka painosti ja ahdisti hänen
-mieltään. Tehden pienen kärsimättömän liikkeen hän sovitti pojan kuvan
-takaisin koteloonsa ja pani sen paikalleen lippaaseen. Sitä tehdessään
-hän vilkaisi seinustalla olevaan kuvaan, jonka kasvot hymyilivät
-hänelle, ja äkkiä välähti hänelle ajatus, joka tuntui puolittain
-kammottavalta, puolittain profeetalliselta. Se oli Leycesterin kuva,
-jonka hän oli ensimmäiseksi nähnyt tulo-iltanaan ja joka oli ollut
-vihjauksena kaikesta siitä, mitä hänelle tapahtuisi. Saattaisiko se,
-että hän oli nyt sattumalta löytänyt lapsen kuvan, merkitä jotakin.
-Hymähtäen moittivasti itselleen hän karkoitti tämän haaveellisen
-ajatuksen mielestään, asetti rakkaan kuvan paikalleen muiden taulujen
-joukkoon, otti kynttilän pöydältä ja meni levollisesti yläkertaan.
-
-Mutta unessa kummittelivat hänelle pojan kasvot, sekaantuen usein
-loordi Trevornen piirteisiin.
-
-
-
-
-XIV.
-
-
-Loordi Trevorne seisoi minuutin, pari paikallaan, silmäillen vaunujen
-jälkeen, jotka veivät pois Stellaa ja hänen setäänsä; sitten hän
-meni jälleen sisälle. He olivat kuumapäistä rotua, nämä Wyndwardit,
-ja Leycester, käyttääksemme lievää sanontatapaa, kykeni yhtä vähän
-kuin kuka sukunsa jäsen hyvänsä olemaan järkevä ja harkitseva. Mutta
-vaikka hänen sydämensä sykki rajusti ja kauniin tytön kuva nuoruuden
-puhtaassa viehkeydessä väikkyi hänen silmissään, pysähtyi hän kuitenkin
-hetkiseksi harkitsemaan tilannetta. Hän hymyili tuikeasti, sillä hänen
-oli pakko tunnustaa, että se oli jotakuinkin erikoislaatuinen.
-
-Ikivanhan nimen ja ruhtinaallisten tilusten perillinen oli vannonut
-ikuista uskollisuutta maalarin veljentyttärelle, tytölle, jolla, olipa
-hän sitten kuinka kaunis hyvänsä, ei ollut yhteiskunnallista asemaa,
-eikä varoja esitettäviksi suosituksena hänen vanhemmilleen. Hän tiesi,
-ettei hänen äitinsä sydämensä sisimmässä toivonut mitään sen hartaammin
-kuin että hän menisi naimisiin ja vakaantuisi. No niin, hän aikoi
-mennä naimisiin ja vakaantua. Mutta millä tavoin! Sensijaan että hän
-hankkisi lisää loistoa jo ennestäänkin loistavalle nimelle, lisää
-valtaa Wyndwardien jo ennestäänkin vaikutusvaltaiselle suvulle, ei
-hänen avioliittonsa tulisi maailman silmissä olemaan mitään muuta kuin
-polkuavioliitto.
-
-Hymyillen puolittain uhmaavasti, puolittain ennakolta huvitettuna hän
-astui saliin. Naisista olivat toiset, muiden muassa lady Longforth,
-jo vetäytyneet huoneisiinsa; mutta lady Lenore istui edelleenkin
-sohvallaan hartaan ihailijapiirin ympäröimänä. Leycesterin tullessa
-sisään näki kreivitär, joka ei näyttänyt vilkaisevankaan häneen päin,
-hänet ja huomasi hänen kasvojensa omituisen ilmeen. Se ilme oli hänellä
-aina silloin, kun hän oli tekemäisillään jonkun hurjan rajun tempun.
-
-Leycester meni suoraan kreivittären luokse ja pysähtyi hänen viereensä.
-»No niin, äiti», hän sanoi, melkein kuin olisi vaatinut hänet
-taisteluun, »mitä arvelet hänestä?»
-
-»Neiti Etheredgestäkö?» kysyi kreivitär. »Minulla ei ole hänestä
-mitään mielipidettä. Jos olisi, niin sanoisin, että hän oli hyvin
-hauskannäköinen tyttö.»
-
-»Hauskannäköinen!» toisti Leycester, kohottaen kulmakarvojaan. »Se
-on kovin heikko sana hänen kuvaamistaan varten. Hän on enemmän kuin
-hauska.»
-
-»Se on tarpeeksi hänen asemassaan olevalle nuorelle tytölle», vastasi
-kreivitär.
-
-»Ja kelle hyvänsä», kuului sointuva ääni Leycesterin takaa, ja kun hän
-kääntyi ympäri, näki hän lady Lenoren vastassaan.
-
-»Se oli hyvin sanottu», huomautti loordi Trevorne nyökäyttäen päätään.
-
-»Hän on enemmän kuin hauska», selitti lady Lenore, hymyillen
-Leycesterille, ikäänkuin hän mitä lämpimimmin hyväksyisi sen, että
-hänet oli syrjäytetty koko illaksi. »Hän on hyvin sievä, todella kaunis
-ja sitten — saanko sanoa sen, rakas lady Wyndward? — niin raikas!»
-
-»Koulutytön pitäisi olla ’raikas’, kuten te sanotte, Lenore; muuten hän
-ei ole mitään», virkkoi kreivitär naurahtaen.
-
-Leycester katseli vuoroin toista, vuoroin toista, silmäillen loistavan
-kaunista lady Lenorea ihailevin katsein. »Olet oikeassa, Lenore», hän
-sanoi. »Hän on kaunis.»
-
-»Ihailen häntä tavattomasti», vakuutti lady Lenore, hymyillen hänelle
-ikäänkuin olisi tuntenut hänen salaisuutensa ja hyväksynyt hänen
-valintansa.
-
-»Alkaa olla myöhäistä», huomautti kreivitär, vilkaisten ensin toista,
-sitten toista. »Nyt sinun on mentävä, Lenore.»
-
-Lady Lenore kumarsi. Hän kuten kaikki muutkin, jotka joutuivat
-Wyndwardin emännän seurapiiriin, oli tottelevainen...
-
-»Se on hyvä; olen hieman väsynyt. Hyvää yötä!»
-
-Leycester tarttui hänen käteensä, puristaen sitä hetkisen. Hän oli
-Lenorelle kiitollinen niistä sanoista, jotka tämä oli Stellasta
-lausunut.
-
-»Saanko saattaa sinua käytävään?» pyysi hän.
-
-Kumartaen muille huoneessa-olijoille hän poistui lady Lenoren seurassa.
-He astelivat vaieten portaiden juurelle, missä Lenore ojensi kätensä.
-»Hyvää yötä», sanoi hän, »ja hyviä unia!»
-
-Leycester katsahti häneen tutkivasti. Piilikö hänen sanoissaan joku
-erikoinen merkitys? Tiesikö Lenore, mitä Stellan ja hänen välillään oli
-tapahtunut? Mutta hän ei huomannut Lenoren silmistä muuta kuin niiden
-pehmeän, väsyneen ilmeen; ja kumartaen ja puristaen hänen kättään
-Leycester kuiskasi: »Toivotan samaa sinulle.»
-
-Lady Lenore nyökäytti hymyillen päätään ja poistui, ja Leycester
-kääntyi palatakseen saliin. Samassa avautui biljardihuoneen ovi, ja
-loordi Grayford pilkisti raosta.
-
-»Pelataan hieman, Ley», hän ehdotti.
-
-»Ei tänä iltana, Charlie», vastasi Leycester, pudistaen päätään.
-
-Lordi Grayford katsahti häneen, naurahti ja vei päänsä takaisin.
-
-Leycester asteli eteissalissa edestakaisin; hän oli hyvin rauhaton eikä
-halunnut mennä nukkumaan; Stellan ääni kaikui hänen korvissaan, hän
-tunsi vieläkin Stellan huulien hellän hyväilevästi painautuvan omiaan
-vasten. Hän ei voinut sietää biljardihuoneen melua ja naurua; se olisi
-pyhyyden häväisemistä! Äkkiä hän pyörähti ympäri, ja meni yläkertaan
-omaan huoneeseensa. Hän heittäytyi tuolille, kiersi käsivarret
-niskaansa ja sulki silmänsä, uneksiakseen tytöstä, joka oli nojannut
-hänen rintaansa — jonka suloiset, puhtoiset huulet olivat kuiskanneet:
-»Minä rakastan sinua!»
-
-Pian keskeytyi hänen haaveilunsa siihen, että ovelle hoputettiin ja
-kreivitär astui sisään.
-
-»Oletko tullut hieman pakisemaan, mylady?» kysäisi hän, käyttäen
-hänestä arvonimeä leikillisen vakavaan tapaansa, kuten hän tavallisesti
-puhutteli äitiään ollessaan kahden kesken hänen kanssaan.
-
-»Kyllä, olen tullut haastelemaan kanssasi, Leycester», vastasi
-kreivitär rauhallisesti. Mutta hänet oli vallannut kummallinen
-vastahakoisuus käydä käsiksi siihen tehtävään, jonka hän oli ottanut
-suorittaakseen. »Olet laittanut huoneesi varsin hauskoiksi, Leycester»,
-hän huomautti.
-
-»Sinä et ole tullut puhelemaan huoneistani, äiti», virkkoi Leycester
-ja nojautui naurahtaen taaksepäin. »Mistä on kysymys? Ei suinkaan
-talleista — ethän vain tahdo, että luovun hevosista?»
-
-»Miksi sitä haluaisin, Leycester? Kyllähän ne maksavat melkoisia
-summia, mutta jos ne huvittavat sinua, niin miksi —» Hän kohautti
-olkapäitään, mutta ei lopettanut lausettaan.
-
-»Ne maksavat todellakin melkoisia summia», myönsi Leycester nauraen,
-»mutta enpä tiedä, onko niistä minulle kovinkaan paljon huvia. En usko,
-että mikään huvittaa minua erikoisesti.»
-
-»Kun mies puhuu tuolla tavoin, niin se tavallisesti merkitsee sitä,
-että hänen on aika mennä naimisiin.»
-
-Leycester aavisti, mitä oli tulossa, ja kävi hetkiseksi vakavan
-näköiseksi; sitten hän katsoi äitiinsä hymyillen. »Eikö se ole
-epätoivoinen lääke, mylady. Voin luopua hevosista, jos ne lakkaavat
-huvittamasta minua ja rasittavat minua liiaksi; samoin voin luopua
-useimmista niin sanotuista huvituksista, mutta avioliitto — jos
-oletamme, että se ei olisi onnistunut! Se olisi perin vakava juttu.»
-
-»Miksi se ei onnistuisi?»
-
-»Käyhän joskus niinkin», selitti Leycester vakavasti.
-
-»Ei milloinkaan, jos rakkaus on mukana», vastasi kreivitär lempeästi.
-
-Leycester istui ääneti, katse luotuna lattiaan, josta hän oli
-näkevinään kohoavan hoikan, tyttömäisen vartalon, jolla oli Stellan
-kasvot ja silmät.
-
-»Ei ole sen suurempaa onnea kuin se, jonka avioliitto tarjoaa, jos
-mennään naimisiin rakastetun henkilön kanssa. Luuletko, että isäsi on
-ollut onneton, Leycester?»
-
-»Harvoilla miehillä on yhtä hyvä onni, mylady. Tahdotko etsiä minulle
-toisen lady Ethelin?»
-
-Kreivitär punehtui. Se oli suoranainen kysymys; ja hän halusi
-mielellään vastata siihen, mutta ei tohtinut — ei vielä juuri nyt.
-
-»Maailma on täynnä hempeitä, rakastavia naisia. Leycester, tahtoisin
-nähdä sinut naimisissa ja vakaantuneena», kuiskasi hän oltuaan
-hetken vaiti. »On aika jo; nyt sinun sopisi se jo tehdä. Syrjäytän
-toistaiseksi kysymyksen sinun omasta onnestasi; on otettava huomioon
-muitakin seikkoja.»
-
-»Et haluaisi, että minä olisin viimeinen Wyndwardin kreivi, äiti?
-Arvonimi kuolisi minun kanssani, eikö niin?»
-
-»Niin», myönsi kreivitär. »Niin ei saa käydä, Leycester. Minua
-kummastuttaa», jatkoi hän, »ettei se ole tapahtunut jo aikaisemmin,
-minun tarvitsematta hiiskua mitään. Mielestäni sinä et ole kovin
-kylmäsydäminen, tunteeton, Leycester. Me, sinä ja minä, olemme
-tavanneet eräitä kauniita naisia, ja jotkut heistä ovat olleet hyviä ja
-puhtaita. Minua ei olisi hämmästyttänyt, jos olisit jo aikoja sitten
-tullut kertomaan minulle valloituksestasi. Olisithan tullut kertomaan
-minulle, Leycester?» kysäisi hän.
-
-Lievä puna lehahti Leycesterin kasvoille, ja hän laski katseensa.
-Hän ei vastannut heti, ja kreivitär jatkoi, ikäänkuin olisi saanut
-myöntävän vastauksen.
-
-»Olisin ollut hyvin iloinen, jos olisin kuullut sellaista. Olisin
-sydämeni pohjasta hyväksynyt valintasi.»
-
-»Oletko siitä varma?» pääsi Leycesteriltä melkein koneellisesti.
-
-»Aivan varma», vastasi kreivitär tyynesti. »Ihmetteletkö, miksi puhelen
-sinulle tästä asiasta tänä iltana, Leycester?»
-
-»Hieman», myönsi Leycester kasvoillaan hymy, joka ei ollut kovinkaan
-iloinen. Hän tunsi salaavansa sydäntään äidiltään, kohtelevansa häntä
-kaihtaen ja kartellen, ja hänen ylpeä, hieno luonteensa nousi kapinaan
-sitä vastaan. »Hieman. Ajattelin juuri äsken, etten ole vanhentunut
-parissakymmenessä vuodessa enkä ole tehnyt mitään erikoisen hurjaa.
-Onko sinulle käyty tarinoimassa joitakin hirveitä juttuja minusta,
-äiti, ja uskottelemassa, että ainoastaan avioliitto voi pelastaa minut
-perikadosta?»
-
-»Ei kukaan kerro minulle mitään sinusta, Leycester», vastasi kreivitär,
-»siitä yksinkertaisesta syystä, etten sitä kuuntelisi. En halua
-vähimmässäkään määrin sekaantua — ulkoiseen elämääsi, jollet sinä itse
-tee minua siitä osalliseksi. En pelkää sinun tekevän mitään pahaa tai
-kunniatonta, Leycester.»
-
-»Kiitos!» sanoi Leycester levollisesti. »No, mistä sitten on kysymys,
-äiti? Miksi tämä asia painaa mieltäsi niin raskaasti, että sinun on
-pakko keventää sydäntäsi?»
-
-»Koska tunnen ajan tulleeksi, koska onnesi ja menestyksesi on niin
-lähellä sydäntäni, että minun täytyy valvoa puolestasi ja turvata ne
-sinulle, jos suinkin voin.»
-
-»Olet verraton äiti!» virkkoi Leycester hellästi. »Mutta se on
-vakava askel, mylady, ja minä olen — sanoisinko jonkun verran
-valmistautumaton. Puhut minulle, kuin olisin sulttaani ja kuin minun
-vain tarvitsisi heittää nenäliinallani ketä hyvänsä kaunotarta, joka
-miellyttää minua, saadakseni hänet.»
-
-»Eikö ole ketään, jolle luulisit voivasi heittää sen nenäliinan,
-Leycester?» kysyi äiti merkitsevästi.
-
-»Se on kovin mutkaton kysymys, mylady. Olisiko oikein vastata siihen,
-oikein sitä naista kohtaan, jos sellainen olisi olemassa?»
-
-»Kehenpä luottaisit, jollet minuun?» huomautti kreivitär, ylväs väre
-äänessään. »Jos olet tehnyt valintasi, niin tahdothan tulla kertomaan
-siitä minulle, Leycester? Uskon, että tulet; en voi kuvitella sinun
-menettelevän toisin. Ymmärrätkö, en pelkää vähääkään, ettei valintasi
-olisi hyvä ja viisas. Ei, en pelkää tuhoisinta erehdystä, jonka sinun
-asemassasi oleva mies voi tehdä — epäsäätyistä avioliittoa.»
-
-»Puhut ankarasti, mylady», sanoi Leycester melkein tuikeasti.
-
-»Niin», myönsi kreivitär, äänessään juhlallinen sointu, joka antoi
-merkityksen joka sanalle — »niin, minä tunnen ankarasti. Jokainen äiti,
-jolla on sinun asemassasi oleva poika, tuntee samalla tavoin; sitä en
-epäile. Voit tehdä vain vähän sellaista, mitä ei voisi jälleen korjata;
-yksi sellainen seikka, kaikkein pahin, on mieletön avioliitto.»
-
-»Mutta, äiti, enhän minä suunnittele mennä naimisiin minkään karjakon
-kanssa, en ainakaan tällä hetkellä.»
-
-»Voisit solmita polkuavioliiton hieman korkeammassa asemassa olevan
-kanssa, Leycester», vastasi kreivitär hymyillen. »Mutta miksi puhumme
-siitä?»
-
-»Sinä luullakseni sen aloitit», sanoi Leycester.
-
-»Niinkö? Suo anteeksi. Minusta tuntuu kuin olisin loukannut sinua jo
-silläkin, että satuin sellaista mainitsemaankaan. Ja olen väsyttänyt
-sinua kaiken lisäksi.»
-
-»Et suinkaan», torjui Leycester nousten seisomaan. »Olen hyvin
-kiitollinen, äiti; uskothan sen?»
-
-»Tahdotko olla vielä enemmän?» kysyi kreivitär, nousten hänkin ja
-laskien kätensä poikansa olalle. »Tahdotko olla tottelevainen?»
-
-»Tarkoitatko, että minun pitäisi viskata nenäliina?» tiedusti
-Leycester, katsahtaen häneen omituisesti.
-
-»Kyllä. Tee minut onnelliseksi heittämällä se!»
-
-»Oleta, että valitsemani nainen kieltäytyy kunniasta!»
-
-»Alistumme siihen vaaraan», hymähti kreivitär.
-
-»Saattaisi luulla, että sinä olet jo valinnut, äiti.»
-
-»Entä jos olenkin. Äidin vertaista avioliitonrakentajaa ei ole toista.»
-
-»Olet siis valinnut? Se on minulle yllätys. Onko lupa kysyä, kehen on
-vaalisi osunut, sulttaanitar?»
-
-»Jos minä saisin valita puolestasi, olisin hyvin huolellinen,
-Leycester, uskothan sen? Katso ympärillesi — sinun ei tarvitse
-pinnistää katsettasi; minä voin nähdä hänet nytkin. Oi, sinua sokeaa!
-Kuinka voit olla näkemättä! Hän, jonka näen, on nainen, jolla on
-rakastava sydän rinnassaan ja joka tarvitsee vain sanan, että hänen
-sydämensä alkaisi sykkiä — sinulle!»
-
-»En osaa ajatella ketään sellaista», tuumi Leycester, punastuen. »Sinä
-saat minut häpeämään, äiti.»
-
-»Minun on siis tarpeetonta mainita hänen nimeään?» kysyi kreivitär.
-
-»Minun täytyy se tietää nyt, arvelen», virkkoi poika pudistaen päätään.
-
-Kreivitär oli hetkisen vaiti; sitten hän lausui hiljaa: »Se on Lenore,
-Leycester.»
-
-Leycester vetäytyi kauemmaksi hänestä, niin että hänen käsivartensa
-luiskahti hänen olaitaan, ja katsoi häntä suoraan silmiin. »Lenore!»
-äänsi hän. »Äiti, olisiko sinun pitänyt se sanoa?»
-
-Värähtämättä kohtasi kreivitär hänen melkein moittivan katseensa.
-»Miksi empisin, kun poikani onni on kysymyksessä?» vastasi hän
-levollisesti. »Jos näkisin aarteen, arvokkaan helmen olevan jalkojesi
-juuressa ja sinun menevän sen ohitse havaitsematta sitä, niin olisinko
-väärässä lausuessani sanan, joka toimittaisi sen sinun käsiisi? Sinun
-onnesi on minun elämäni, Leycester! Jos ikinä on ollut olemassa
-aarretta, niin Lenore on sellainen. Aiotko mennä hänen ohitseen? Sitä
-sinä et tee!»
-
-Koskaan hän ei muistanut nähneensä äitiään niin liikutettuna.
-Ensimmäisen kerran hän näki kauniin neidon — tai pikemminkin antoi
-oikean arvon hänelle — jota äiti ikäänkuin piti hänen sielunsa silmien
-edessä. Mutta se toinen, rakas tyttö, jonka huulet vieläkin näyttivät
-kuiskivan: »Minä rakastan sinua, Leycester!» Entä hän? Äkkiä säpsähtäen
-hän peräytyi.
-
-»Minun mielestäni sinun ei olisi pitänyt puhua», hän virkkoi. »Sinä et
-voi tietää —»
-
-»Äidin silmät ovat valppaat», keskeytti hänet kreivitär. »Vain sana, ja
-helmi on jalkojesi juuressa Leycester.»
-
-»Jos asianlaita on niin, on vieläkin enemmän syydä pysyä vaiti, äiti.
-Mutta toivoakseni olet erehtynyt.»
-
-»Minä en ole erehtynyt. Luuletko, että olisin hiiskunut mitään, jollen
-olisi ollut varma? Oi, Leycester, ajattele häntä! Onko kellään niistä
-naisista, joita milloinkaan olet tavannut, kymmenettä osaakaan hänen
-viehättävistä puolistaan? Kuvitteleppa häntä kodin valtiattarena!
-Kuvittele häntä omanasi, aivan omanasi! Leycester, ei ikinä ole
-syntynyt miestä, joka voisi kääntää hänelle selkänsä!»
-
-Melkein tietämättään Leycester pyörähti ympäri, meni takan luokse ja
-nojasi siihen. »Ei ole ainoatakaan miestä, joka sen tehtyään ei pian
-palaisi ja olisi valmis antamaan kaikki mitä hänellä on päästäkseen
-jälleen hänen luokseen! Minä lähden nyt, Leycester. Hyvää yötä!»
-Suudeltuaan poikaansa hän meni ovea kohti.
-
-»Hyvää yötä!» vastasi Leycester hellästi, avaten hänelle oven. »Olet
-antanut minulle miettimistä liiaksikin.»
-
-Kreivitär poistui virkkamatta sanaakaan. Pukeutumishuoneessa oli
-kamarineito häntä odottamassa, mutta hän meni sisähuoneeseen ja vaipui
-tuolille, kasvot kalpeina ja silmät huolestuneen näköisinä.
-
-»Se on päässyt pitemmälle kuin arvelin», hän mutisi. »Tunnen hänen
-silmiensä jokaisen ilmeen ja näin hänen salaisuutensa. Mutta niin ei
-saa tapahtua. Tahdon vieläkin hänet pelastaa. Mutta miten, miten?»
-
-Yksin jäätyään alkoi loordi Trevorne astua edestakaisin huoneensa
-lattialla, otsa rypyssä, mieli myrskyisenä. Hän rakasti äitiään
-lämpimän hartaasti. Jokainen äidin lausuma sana oli painunut hänen
-sydämeensä. Hän rakasti äitiään ja tunsi hänet; hän tiesi, että äiti
-mieluummin kuolisi kuin suostuisi siihen, että hän menisi naimisiin
-Stellan asemassa olevan tytön kanssa, niin puhdas, hyvä ja herttainen
-kuin hän olikin. Hän oli hyvin kiusaantunut, mutta hän pysyi lujana.
-
-— Tulkoon mitä tahansa, — hän mietti, — hänestä en voi luopua. _Hän_
-on aarteeni, arvokas helmeni, enkä minä ole mennyt huomaamatta ohitse.
-Armaani!
-
-Äkkiä keskeytyi hänen aatoksensa, kun ovelle koputettiin. Hän meni sitä
-avaamaan, mutta se aukeni, ennenkuin hän ehti sen luokse, ja loordi
-Grayford astui sisään. Hänen miellyttävillä, iloisilla kasvoillaan
-väikkyi hymy, joka vain peitti kiintymyksen ja myötätunnon ilmeen.
-
-»Onko jokin asia hullusti, vanhapoika?» kysyi hän, sulkien oven.
-
-»Kyllä — ei — ei pahasti — kuinka niin?» vastasi Leycester, pakottaen
-huulensa hymyyn.
-
-»Kuinka niin!» matki loordi Grayford, työntäen kätensä yönuttunsa
-avariin taskuihin ja silmäillen häntä kujeilevan moittivasti. »Voitko
-kysyä sitä, muistaessasi, että huoneeni on täsmälleen sinun huoneesi
-alla ja että sinä olet muuttanut tämän kiertävän eläinnäyttelyn
-tyyssijaksi? Minkä vuoksi kulutat mattoa, Ley?» Hän istahti ja katsoi
-huolestunutta ystäväänsä, kasvoissaan avoimen vilpitön ilme, joka
-herätti luottamusta.
-
-»Olen pahassa pinteessä», virkkoi Leycester.
-
-»Anna tulla vain!» kehoitti loordi Grayford lyhyesti.
-
-»En voi. Sinä et kykene minua nyt auttamaan», torjui Leycester huoaten.
-
-Loordi Grayford nousi heti seisomaan. »Sitten poistun. Toivoisin
-voivani. Mitä olet puuhaillut, Ley? Jotakin tänä iltana kai? Välipä
-sillä; jos voin auttaa sinua, niin annahan tieto!»
-
-»Istu paikallasi ja polta tuo, Charlie!» vastasi Leycester, heittäen
-hänelle sikaarin. »En voi avata sydäntäni, mutta haluan ajatella, ja
-siinä sinusta on apua. Onko nyt myöhäinen aika?»
-
-»Kauhean», selitti loordi Grayford haukotellen. »Kuinka hupainen ilta
-tämä olikaan. Mutta, Ley, etkö ole laskenut liian pitkälle suhteitasi
-tuohon sievään, tummasilmäiseen tyttöön?»
-
-Leycesteriltä keskeytyi sikaarin sytyttäminen, ja hän katsahti
-ystäväänsä. »Mihin tyttöön?» tiedusti hän, äänessään hieman ylpeä
-värähdys.
-
-»Maalarin veljentyttäreen. Mikä kaunis tyttö hän onkaan! Muistuttaa
-mieleeni — miksi sitä sanotaankaan? — gasellia. Käypä suorastaan
-sääliksi, että hänet on aiottu suulaalle lakimies-vintiölle.»
-
-»Mitä?» kysyi loordi Trevorne rauhallisesti.
-
-»Etkö sitä ole kuullut?» virkkoi loordi Grayford jurosti. »Pojat
-puhelivat siitä biljardisalissa.»
-
-»Mistä?» tiukkasi loordi Trevorne edelleenkin tyynesti, vaikka
-hänen silmänsä alkoivat välkkyä. Stella yleisenä puheenaiheena
-biljardihuoneessa! Se oli pyhäinhäväistystä.»
-
-»Niin, Langford siitä mainitsi; hän tuntee miehen.»
-
-»Minkä miehen?»
-
-»Jasper Adelstonen, jonka kanssa hän on kihloissa.»
-
-Leycester piteli sikaaria huulillaan, ja äkkiä hän puraisi sen poikki
-rajun kiihkeästi. Kaiken tapahtuneen lisäksi tämä oli viimeinen pisara.
-
-»Se on valhetta!» pääsi häneltä.
-
-»Kenties», myönsi loordi Grayford ja katsoi hämmästyneenä ystäväänsä.
-Sitten hänen kasvonsa kävivät vakaviksi. »Mutta joka tapauksessa, Ley,
-se ei voi merkitä sinulle mitään.»
-
-Loordi Trevorne kääntyi ääneti toisaalle.
-
-
-
-
-XV.
-
-
-Jasper Adelstone oli rakastunut.
-
-Kului jonkun aikaa ennenkuin hän voi tunnustaa sitä edes itselleenkään;
-sillä hän oli aina mielellään kerskunut siitä, että lemmentunteet
-eivät häneen pystyneet. Usein hän oli huvittanut itseään ja valittuja
-tovereitaan pilkkaamalla heikkojen kuolevaisten mielenlaatua, kun
-nämä antautuivat jonkin sellaisen ohjattaviksi, jonka hän määritteli
-»hauraaksi ja halveksittavaksi kiintymykseksi toiseen sukupuoleen».
-
-Avioliitto, oli hänellä ollut tapana huomauttaa, oli yksinomaan
-liikeasia. Mies ei mennyt naimisiin, ennenkuin hänen oli pakko, ja
-sittenkin vain parantaakseen asemaansa. Rakkaus taas ja kaikki muu
-senlaatuinen — no, se oli hyljätty haave, haihtunut tarukäsite; joka
-tapauksessa se oli liian mieletöntä miehelle, jolla oli käytöllistä
-järkeä — sellaiselle miehelle kuin esimerkiksi Jasper Adelstone oli.
-Hän oli nähnyt paljon viehättäviä naisia, eivätkä ne olleet suinkaan
-suhtautuneet häneen epäsuopeasti. Hänen kasvonpiirteensä olivat
-hyvinmuodostuneet, melkeinpä kauniit; ja ne olisivat olleet kauniit,
-jos hän olisi päässyt eroon pienien silmiensä terävästä, ovelasta
-väikkeestä. Hän oli sukkela ja hienotapainen, juuri sellainen mies,
-jonka olisi saattanut olettaa lankeavan lemmen pauloihin. Mutta hän
-oli sitkeästi pitänyt kiinni periaatteistaan ja kulkenut varmasti
-hiipien menestyksen tietä, huulillaan kylmä hymy valmiina jokaiselle,
-sydämessään ei ainoatakaan lämmintä värähdystä kellekään erikoisesti.
-Mutta nyt! Niin, hän oli rakastunut — rakastunut korviaan myöten, niin
-järjettömästi, niin rajusti kuin koulupoika konsanaan.
-
-Se oli hänestä perin kiusallista! Se olisi ollut kiusallista
-sittenkin, vaikka hänen mielitiettynsä olisi ollut perijätär tai
-korkea-arvoinen ylimysnainen, jollaisen hän sisimmässään olikin
-päättänyt naida, jos hän lainkaan menisi avioliittoon; sillä hän olisi
-mieluummin tahtonut saavuttaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä ilman
-typerää ja sopimatonta rakastelua. Mutta hänen suureksi harmikseen
-ei tyttö, joka oli herättänyt hänessä tämän äkillisen, järjettömän
-intohimon, ollut perijätär eikä ylimystön vesa. Hän oli aivan mitätön
-olento, tuntemattoman maalarin veljentytär! Hän ei edes liikkunut
-seurapiireissä! Hän ei saisi mitään etua siitä, että menisi naimisiin
-hänen kanssaan, ei kerrassaan mitään. Tyttö ei voisi auttaa häntä
-ainoatakaan porrasta eteenpäin hänen kunnianhimoisella elämänurallaan.
-Samana iltana, jolloin hän oli tavannut Stellan ensimmäisen kerran,
-jolloin neidon kauneus ja enemmän kuin kauneus hänen kirkkaan puhtoisen
-raikkautensa salaperäinen viehätysvoima oli yllättänyt hänet ja
-kietonut hänet lumoihinsa, oli hän läksyttänyt itseään hyvin vakavasti.
-
-— Jasper, — oli hän tuuminut, — sinä et mene tekemään itsestäsi narria,
-toivoakseni. Tyttö ei ollenkaan sovi sinun suunnitelmiisi. Hän on
-vain sievä tyttö; olet nähnyt parikymmentä, satakunta yhtä sievää
-ja sievempääkin; ja hän on aivan mitätön olento! Ei, et tee itseäsi
-narriksi — palaat huomenaamulla kaupunkiin.
-
-Mutta hän ei lähtenyt takaisin kaupunkiin, vaan meni sensijaan pappilan
-kasvihuoneeseen, teki kukkavihon ja vei sen taiteilijan majaan,
-vaipuen yhä syvemmälle, kuten hän itse olisi sanonut, »narrimaisuuden»
-liejuun. Mutta sittenkään ei olisi vielä ollut liian myöhäistä. Hän
-olisi voinut selviytyä kutsumalla avukseen itsekkään luonteensa ja
-ajattelemalla kaikkia kunnianhimoisia aikeitaan. Mutta onnettomuudeksi
-Stella herätti hänen itserakkautensa — joka oli hänessä voimakkaampi
-kuin lemmenpuuska. Stella uskalsi puolustaa Leycester Trevornea. Se oli
-melkein lopullinen sysäys, jonka Stella tietämättään antoi, ja Jasper
-poistui sisu kiehuen alkavasta mustasukkaisuudesta.
-
-Mutta häntä odotti vielä viimeinen isku, joka mursi selkärangan
-kaikilta hänen järkeviltä päätöksiltään, kun hän kohtasi Stellan ja
-loordi Trevornen lehvikössä joen rannalla ja loordi Trevorne kävi
-hänen kimppuunsa. Sillä hetkellä — viruessaan maassa, katsellen nuoren
-ylimyksen kauniita, vihaisia, kiukkuisia kasvoja — Jasper Adelstone
-vannoi, että Stellan pitää tulla hänen omakseen, käyköön kuinka
-hyvänsä, rehellisillä tai halvoilla keinoilla. Hän vannoi sieppaavansa
-hänet ylpeältä, tuliselta ylimykseltä, joka oli rohjennut sinkauttaa
-hänet, Jasperin, tomuun ja loukata häntä.
-
-Se oli itseensäluottava, julkean uskalias päätös; mutta Jasper olikin
-sekä itseensäluottava että uskalias mies ja lisäksi mitä vaarallisinta
-lajia, kylmä, laskeva, ovela, häikäilemätön. Hän oli eittämättä
-taitava; hän oli menestynyt oikein hyvin, ja hän oli saavuttanut kaikki
-omin neuvoin, ilman toisten apua. Vaikka hän olikin nuori, alettiin
-hänestä jo puhua. Joutuessaan pahaan pulaan hänen erikoisalallaan
-tulivat ihmiset hänen luokseen varmoina siitä, että tapaisivat hänet
-kylmänä, kerkeänä, pystyvänä. Niin, hän menestyi hyvin; ja hänen
-yrityksensä olivat rauenneet tyhjiin niin harvoin, että hän voi tuntea
-itsensä varmaksi tässäkin asiassa. Hän palasi pappilaan ja punnitsi
-asioita, johdattaen mieleensä kaikki mitä tiesi Etheredge-vanhuksesta.
-Se oli varsin vähän, eikä pastorikaan osannut kertoa hänelle sen
-enempää kuin hän jo tiesi.
-
-James Etheredge eli maailmasta eristettynä, eikä hänellä nähtävästi
-ollut ystäviä eikä sukulaisia muita kuin Stella. Hänen aikaisemmasta
-elämästään ei tiedetty mitään. Hän oli saapunut tähän rauhaisaan
-laaksoon muutamia vuosia takaperin ja järjestänyt heti olonsa yleisesti
-tunnettuun tapaansa.
-
-»Onko hän, onko hän koskaan ollut naimisissa?» tiedusti Jasper.
-
-Pastori vastasi miettimättä: »En tiedä. Varmasti hän ei ole ollut
-naimisissa täällä. En luule, että hänestä tiedetään mitään.»
-
-Tähän sai Jasper tyytyä. Koko seuraavan päivän hän harhaili niityillä,
-toivoen näkevänsä Stellan, mutta turhaan. Hänen olisi pitänyt olla
-Lontoossa, mutta hän ei kyennyt riistäytymään irti täältä. Hänen
-käsivartensa tuntui hieman jäykältä, ja vaikka siinä ei ollutkaan
-mitään muuta vikaa, kääri hän sen ja sitoi sen kantimeen, selittäen
-pastorille pudonneensa hevosen selästä.
-
-Sitten hän kuuli, että kartanossa oli kutsut, ja purren hammasta
-kateudesta ja kiukusta hän hiipi maantielle katsomaan Stellan lähtöä.
-Tyttö näytti hänestä kaksin verroin kauniilta sen jälkeen kun hän oli
-vannonut saavansa hänet omakseen. Ja koko sen iltapäivän hän kuljeskeli
-maantiellä ja niityillä ajatellen Stellaa ja myöskin loordi Trevornea
-sekä odotellen Stellan palaamista nähdäkseen hänet edes vilahdukselta.
-
-Onni soi hänelle enemmän kuin pelkän vilahduksen; sillä hänen
-odotellessaan saapui tietä pitkin postitoimiston poika, eikä Jasperin
-ollut kovinkaan vaikea suostuttaa hänet jättämään sähkösanoma hänen
-haltuunsa. Jasperia halutti kovasti aukaista sähkösanoma; ja jos kohta
-hän kestikin houkutuksen, niin se ei suinkaan johtunut omantunnon
-kolkutuksesta, vaan siitä syystä, että hän uskoi sen tuskin maksavan
-vaivaa.
-
-— Se on vain joku taulutilaus, — hän arveli. — Tärkeitä tietoja ei
-lähetetä sähkösanomalla muuten kuin salamerkeillä.
-
-Niinpä hän luovuttikin sen herra Etheredgelle avaamattomana, kuten
-tiedämme; mutta kun hän kuuli vanhuksen äkillisen huudahduksen, oli hän
-sydämensä pohjasta pahoillaan, ettei hän sittenkin ollut aukaissut sitä.
-
-Erottuaan Stellasta portilla hän asteli tietä pitkin, mutta vain
-niin pitkälle, että pääsi pois näkyvistä. Sitten hän palasi
-pensasaidan varjossa ja jäi vartoamaan. Hän saattoi nähdä taiteilijan
-työhuoneeseen, näki vanhuksen istuvan surun murtamana tuolillaan
-ja Stellan suloisen hahmon liikkuvan hänen ympärillään. — Siinä
-sähkösanomassa oli jotakin tietämisen arvoista, — tuumi hän. — Olinpa
-hullu kun en tutustunut sen sisältöön. Mitähän ukko nyt tehnee?
-
-Hän pohti kysymystä, pitäen taloa yhä valppaasti silmällä, ja sai
-vastauksen, kun vanhus alkoi liikkua, mikä selvästi näkyi valaistusta
-ikkunasta.
-
-— Hän aikoo lähteä kaupunkiin, — päätteli Jasper.
-
-Hän tiesi, että pian tulisi varhainen juna, ja piti varmana, että
-vanhus matkustaisi sillä. Hän vilkaisi kelloonsa, painoi hatun tiukasti
-päähänsä, päästi kätensä kantimesta ja lähti juoksemaan pappilaan.
-Mennen sisään sivuovesta hän astui huoneeseensa, otti salkun, jossa
-oli joitakuita papereita, sieppasi päällystakin ja sateenvarjon, jätti
-aamiaispöydälle kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että hänen oli pakko
-äkkiä palata kaupunkiin, ja oikaisi asemalle. Koska hän ei halunnut
-näyttäytyä, pysytteli hän varjossa odottamassa. Muutamien minuuttien
-kuluttua hän näkikin herra Etheredgen saapuvan.
-
-Asemalla ei ollut ketään muita kuin he, eikä Jasperin ollut lainkaan
-vaikeata välttää vanhuksen katsetta. Uninen vahtimies asteli
-edestakaisin, haukotellen ja heilutellen lyhtyään, ja Jasper päätti
-olla vaivaamatta häntä matkalipun ostamisella. Juna porhalsi asemalle.
-Herra Etheredge nousi ensimmäisen luokan vaunuun, ja odotettuaan
-viimeiseen hetkeen saakka hyppäsi Jasper erääseen osastoon junan
-toisessa päässä.
-
-»Älkää huolehtiko lipusta», rauhoitti hän junailijaa. »Minä maksan
-ennenkuin poistun vaunusta.»
-
-Wyndwardista lähtien juna oli pikajuna; ja Jasper, joka osasi
-huolehtia itsestään, tempasi verhot alas, otti laukustaan matkalakin,
-asettui mukavaan asentoon ja vaipui uneen; muutamien vaunujen päässä
-istuva vanhus taas kyyrötteli pää kumarassa, valvoen murheellisissa
-mietteissään.
-
-Kun juna saapui perille, heräsi Jasper virkistävästä unestaan, veti
-ylös verhot ja piti silmällä herra Etheredgen poistumista. Hän odotti,
-kunnes vanhus ennätti ajurien luokse, riensi sitten hänen jälkeensä
-ja kuuli hänen käskevän kuskia viemään hänet Kings Hoteliin, Covent
-Gardeniin. Myöskin Jasper otti ajurin ja ajatti aukiolle, jonka
-varrella hänen asuntonsa sijaitsi, maksoi ja kiipesi portaita myöten
-ahtaaseen käytävään, jonka kahden puolen oli lukuisasti ovia. Yhdelle
-näistä ovista oli kirjoitettu hänen nimensä mustin kirjaimin. Hän avasi
-sen avaimellaan, raapaisi tulta, sytytti ulkonemalla olevan kynttilän
-ja astui huoneeseen, joka oli samalla kertaa konttoristin toimipaikka
-ja asiakkaiden odotushuone. Sen vieressä, vihreäverhoisen oven takana
-oli hänen oma työhuoneensa. Mutta taempana oli vielä useampia kamareja,
-arkihuone, makuuhuone ja sen takana vielä yksi huone. Hän meni sinne,
-piti kynttilää ylhäällä, valaisten kapealla vuoteella nukkuvaa miestä.
-
-Mies oli hyvin pieni; hänen kasvonsa olivat kapeat, pergamenttimaiset;
-lyhyeksi leikattua tukkaa olisi kenties voinut sanoa kastanjanruskeaksi.
-
-Hän oli Jasperin konttoristi, oikea käsi, orja. Hän istui
-toimistohuoneessa, otti asiakkaat vastaan ja opasti heidät Jasperin
-puheille tai ajoi heidät anteeksi pyydellen tiehensä. Hän oli
-omituisen näköinen mies, jolla ei ollut mitään määrättyä ikää eikä
-yksilöllisyyttä. Jotkut Jasperin ystävät olivat usein udelleet,
-mistä Jasper oli hänet onkinut. Mutta Jasper vastasi aina vältellen
-tai sivuutti kysymyksen pilapuheella, ja Scrivellin menneisyys
-pysyi salaperäisenä. Kaikki näkivät, että hän oli harras ja
-väsymätön palvelija; Jasperin ollessa saapuvilla hän näytti elävän
-vain totellakseen hänen käskyjään ja arvatakseen edeltäpäin hänen
-toivomuksensa. Kun Jasper nyt kosketti häntä kädellään, hätkähti hän
-ja oli heti istumassa, siristäen silmiään valon tähden ja tuijottaen
-Jasperiin odottavasti.
-
-»Oletko valveilla, Scrivell?» kysäisi Jasper.
-
-»Kyllä, sir, täydelleen», kuului vastaus. Ja näytti todellakin
-sellaiselta kuin olisi ollut valveilla tuntikausia.
-
-»Sepä hyvä. Tarvitsen sinua. Nouse ylös, pukeudu ja tule viereiseen
-huoneeseen. Jätän sinulle kynttilän.»
-
-»Ei tarvitse, sir», vastasi Scrivell. »Kyllä minä näen.»
-
-»Uskon, että näet — kuin kissa», virkkoi Jasper, ottaen kynttilän
-mukaansa.
-
-Muutamien minuuttien kuluttua avautui ovi, ja Scrivell astui sisään.
-Hän näytti viheliäisen laihalta ja nääntyneeltä, oli puettu vanhaan,
-mutta vielä mukiinmenevään mustaan takkiin, ja häntä olisi voinut pitää
-vanhuksena, jollei olisi nähnyt hänen silmiensä terävää, valpasta
-katsetta ja hiekanväristä tukkaa, jossa ei ollut merkkiäkään harmaasta.
-
-Jasper istui yöpöytänsä ääressä, availlen kirjeitään, jotka hän oli
-noutanut viereisestä huoneesta. »Kas, siinähän jo oletkin», sanoi hän.
-»Tunnetko Kings Hotelin Covent Gardenissa?»
-
-»Kyllä, sir.»
-
-»No niin, sinun pitäisi mennä sinne pitämään vahtia. Sinne on juuri
-asettunut eräs herrasmies, jotensakin kumarainen vanhus, jolla on
-pitkä, valkea tukka. Ymmärrätkö?»
-
-»Kyllä», kuului tyyni vastaus.
-
-»Todennäköisesti hän lähtee ulos ensi töikseen varhain aamulla. Haluan
-tietää, minne hän menee.»
-
-»Ainoastaanko ensimmäisen paikan, johon hän pysähtyy?» kysyi Scrivell.
-
-Jasper empi hetkisen. »Jospa pitäisit häntä yleensä silmällä —
-sanokaamme kello yhteen saakka — ja palaisit sitten tänne. Haluan
-tietää, missä hän liikkuu. Ymmärrätkö, Scrivell?»
-
-»Ymmärrän, sir», oli vastaus. »Eikö mitään nimeä?»
-
-»Kyllä, Etheredge», selitti Jasper rauhallisesti; »mutta siitä ei ole
-väliä. Älä tiedustele mitään hotellista äläkä muualtakaan, jos suinkin
-voit sen välttää!»
-
-»Selvä on, sir», sanoi mies ja poistui huoneesta.
-
-Uinaillessaan maatalossa, lähellä sulotuoksuisia niittyjä ja solisevaa
-jokea, ei Stella aavistanut, että ensimmäiset silmät siihen verkkoon,
-jota Jasper Adelstone punoi häntä varten, kudottiin sinä yönä Lincoln’s
-Innin synkissä huoneissa.
-
-Yhtä vähän aavisti lady Wyndward, viruessaan valveilla ja turhaan
-koettaessaan keksiä keinoja torjuakseen maalarin veljentyttären
-pojassaan aikaansaaman »hurmauksen» seuraukset, että terävämpi ja
-häikäilemättömämpi järki oli jo alkanut työskentellä samaan suuntaan.
-
-
-
-
-XVI.
-
-
-Jasper riisuutui, meni vuoteeseensa ja nukkui sikeästi, kuten hänen
-laatuisensa ihmiset yleensä, sillä aikaa kun Scrivell kädet taskuissa
-seisoskeli kadunkulmauksessa Covent Gardenissa, tuijottaen Kings
-Hotelin sisäänkäytävään. Vähän jälkeen yhdeksän Jasper heräsi,
-peseytyi, pukeutui, kävi ulkona haukkaamassa hieman aamiaista ja
-istuutui työskentelemään, unohtaen siksi ajaksi — todella unohtaen —
-että maailmassa oli sellainenkin olento kuin Stella Etheredge.
-
-Hänen voimansa salaisuus oli se, että hän kykeni keskittämään huomionsa
-yhteen ainoaan asiaan ja työntämään kaikki muut tyyten syrjään.
-
-Useita asiakkaita kävi hänen luonaan, ja Jasper avasi oven painamalla
-nastaa, jolloin ripa siirtyi. Puoli kahdentoista vaiheilla koputti
-joku. Jasper aukaisi oven, ja sisään astui kookas, muodikkaasti puettu
-nuori herrasmies. Se oli eräs kapteeni Halliday, joka oli ollut
-vieraiden joukossa Wyndwardin kartanossa ensimmäisenä iltana, jona
-tutustuimme kartanoon.
-
-Kapteeni Halliday oli suuren maailman mies; hän oli ollut rikas, mutta
-oli ankarasti ponnistellut tehdäkseen itsensä köyhäksi — ja melkein
-onnistunut. Hän oli hyvin tunnettu mies, jäsen keikariklubissa,
-jossa pääasiallisena huvituksena oli uhkapeli. Jasper oli hänen
-seurustelututtujaan ja nousi pudistamaan hänen kättään.
-
-»Kuinka voitte?» tervehti hän, viitaten häntä istuutumaan. »Voinko
-jollakin tavoin auttaa teitä?»
-
-Jasperin tuttavat yleensä käsittivät, että hänen aikansa oli rahaa, ja
-pitivät arvossa niitä hetkiä, jotka hän oli omistanut liikehommilleen.
-
-»Käytte aina käsiksi asiaan, Adelstone», vastasi kapteeni Halliday
-naurahtaen. »Niin, olen pienen neuvon tarpeessa.»
-
-»Toivottavasti voin antaa sen teille. Mistä on kysymys?»
-
-»Kas tässä!» jatkoi kapteeni. »Minulle on sattunut ikävä seikka.»
-
-Jasper hymyili. Ei ollut ensinkään harvinaista, että hänen asiakkaansa
-tulivat neuvottelemaan hänen kanssaan lainan saamisesta, ja usein
-hänen onnistui hankkia heille rahaa — luonnollisesti joltakin
-liiketuttavalta, aina joltakin »Cityssä» olevalta liiketuttavalta,
-joka vaati ja sai sievoiset korot. Nyt Jasper aprikoi, kuinka paljon
-kapteeni kenties halusi, ja olisiko järkevää lainata hänelle.
-
-»Minkälainen seikka?» hän kysyi.
-
-»Tiedättehän Rookeryn?» sanoi kapteeni.
-
-Jasper nyökkäsi päätään.
-
-»Olin siellä hiljattain — olen siellä joka ilta, pelkään», lisäsi
-kapteeni; »mutta nyt tarkoitan toissayötä —»
-
-»Niin», virkkoi Jasper, aikoen auttaa häntä. »Ja onni oli teille
-vastainen, ja menetitte koko joukon rahaa.»
-
-»Ei, en menettänyt; voitin hyvän läjän.»
-
-»Onnittelen teitä», vastasi Jasper, hymyillen kylmästi.
-
-»Voitin melkoisesti», jatkoi kapteeni, »kaikilta; mutta enimmän eräältä
-nuorukaiselta, pelkältä pojalta, joka oli siellä vieraana — hänet oli
-tuonut nuori Bellamy — tunnethan nuoren Bellamyn?»
-
-»Kyllä, kyllä!» selitti Jasper. »Jokainenhan tuntee Bellamyn. Entä
-sitten?»
-
-»Niin, nuori mies — olin kauhean pahoillani hänen tähtensä ja koetin
-taivuttaa häntä lopettamaan, mutta hän ei suostunut. Tiedättehän,
-millaisia nuoret ovat ollessaan ensi kertoja mukana tässä kirotussa
-pelissä?»
-
-Jasper nyökkäsi uudelleen päätään, tällä kertaa huomattavasti
-maltittomammin. Scrivell palaisi heti, ja Jasperilla oli kiire
-kuulemaan hänen väijymisensä tuloksia.
-
-»Hänellä oli aluksi onni, ja hän voitti kelpo tavalla; mutta sitten
-onni kääntyi, ja minä voitin sataviisikymmentä puntaa. Silloin jätin
-pelin sikseen — se oli jo liikaa, kun kynittävänä oli vain nuorukainen
-— ja hän antoi minulle pelivelkakirjan. Seuraavana aamuna olin hieman
-tiukalla — joko mainitsin, että tulin kotiin mukanani Gooch ja pari
-muuta ja hävisin kaikki?» keskeytti hän kertomuksensa.
-
-»Ei, ette ole virkkanut siitä mitään, mutta se on hyvin uskottavaa.
-Jatkakaa!»
-
-»Seuraavana aamuna olin rahapulassa — minun oli maksettava omat
-pelivelkani — ja pistäydyin hänen luokseen saadakseni häneltä rahat.»
-
-»Ja hän ajoi teidät ulos, minkä vuoksi nyt haluatte apuani», täydensi
-Jasper, peittäen kädellään hymyään.
-
-»Ei, en tarkoita sitä. Toivon, että kuuntelette minua loppuun saakka»,
-vastasi kapteeni, jota keskeytys luonnollisestikin harmitti.
-
-»Pyydän anteeksi!» selitti Jasper. »Arvelin auttavani teitä asian
-ydinkohtaan. Mutta kas niin, kertokaa se omalla tavallanne!»
-
-»Hän ei kieltäytynyt maksamasta, vaan antoi minulle vekselin,
-valittaen sitä, ettei hänellä ollut käytettävissään käteistä. Kun hän
-oli odottanut minun saapuvan, oli hän laittanut vekselin valmiiseen
-kuntoon.»
-
-»Jota luonnollisesti ette ottanut vastaan täysin tuntemattomalta
-ihmiseltä», huomautti Jasper.
-
-»Ei sinnepäinkään», vastasi kapteeni kylmästi. »Sen asettajana oli
-Bellamy, ja se riitti minulle. Bellamyn nimi oli poikkipäin vekselin
-takapuolella, joten hän oli velvollinen suorittamaan rahat, jollei
-nuorukainen maksaisi.»
-
-»Kyllä tiedän, mitä vekseli on», virkkoi Jasper naurahtaen.
-
-»Tietysti», myönsi kapteeni. »Siinä oli siis Bellamyn nimi, joka riitti
-takeeksi minulle.»
-
-»Ja olisi riittänyt useimmille ihmisille.»
-
-»No niin, aioin saada jonkun tuttavani diskonttaamaan sen saadakseni
-sillä rahaa, ymmärrättehän. Mutta kun satuin tapaamaan Bellamyn
-klubissa, välähti mieleeni, ettei hän pitäisi siitä, että vekseli
-joutuisi liikkeeseen, minkä vuoksi kysyin häneltä, haluaisiko hän
-lunastaa sen. Menettelin hyvin hienotunteisesti — ympärillämme oli koko
-joukko tovereita — eikä hän tuntunut ymmärtävän minua. ’Mitä vekseliä
-tarkoitat, vanhapoika?’ kysyi hän. ’Vuosi sitten vannoin, etten enää
-panisi liikkeeseen ainoatakaan paperia, ja sen valan olen pitänyt!’»
-
-Jasper nojautui hieman eteenpäin; hänen silmänsä saivat terävän, kovan
-ilmeen, joka tulee koiran silmiin, kun se äkkiä vainuaa riistaa. Mutta
-tällä kertaa hän ei virkkanut mitään; hän oli vaiti kuten tavallisesti
-silloin, kun hänen mielenkiintonsa oli virinnyt.
-
-»No niin, imartelenpa itseäni sillä, että esiinnyin kylmäverisesti»,
-jatkoi kapteeni. »Arvasin, että vekseli oli —»
-
-»Väärennetty», täydensi Jasper järkähtämättä.
-
-»Niin; mutta tunsin myötätuntoa nuorta kerjäläis-raukkaa kohtaan
-enkä tahtonut olla hänelle kova; sen vuoksi uskottelin Bellamylle
-erehtyneeni ja tarkoittaneeni kokonaan toista henkilöä ja selitin
-käsitelleeni edellisenä iltana samppanjalasia jotakuinkin vapaasti; ja
-— te tunnette Bellamyn — hän tyytyi selitykseeni.»
-
-»Entä sitten?» kysäisi Jasper hiljaa.
-
-»Sitten otin ajurin ja ajoin Percival-kadun kahdenteenkolmatta —»
-
-Hän keskeytti äkkiä, purren huultaan; mutta vaikka Jasper olikin
-kuullut osoitteen ja niin sanoakseni painanut sen muistiinsa, ei hän
-kuitenkaan millään tavoin näyttänyt panneensa sitä merkille, vaan
-tarkasteli huolellisesti kynsiään.
-
-»Ajoin nuorukaisen asunnolle, ja hän tunnusti kaikki. Nuori
-kerjäläis-parka! Säälin häntä sydämeni pohjasta — säälin totta
-totisesti. Se on kyllä väärin, tiedän sen. Te puhutte oikeudesta,
-esimerkistä ja kaikesta muusta sellaisesta; mutta jos olisitte itse
-nähnyt hänet, kasvot painettuina käsiin ja koko ruumis vapisten kuin
-lehti, niin olisitte tekin häntä säälinyt.»
-
-»Hyvin todennäköisesti», huomautti Jasper, vieden käden suulleen
-salatakseen irvistystään, »hyvin todennäköisesti. Onhan sydämeni
-erittäin herkkä säälimään — väärentäjiä.»
-
-»En usko, että tämä nuori kerjäläinen teki sen harkitusti,
-kylmäverisesti, ymmärrättehän; mutta astuessani äkkiä hänen
-huoneeseensa hän oli kuin puusta pudonnut ja niin säikähtäneen
-näköinen, että vekselin kirjoittaminen oli äkkiä pistänyt hänelle
-päähän. Hän vannoo, että Bellamy ja hän ovat niin hyviä ystävyksiä,
-ettei Bellamy olisi nostanut melua.»
-
-»Niin», virkkoi Jasper hymyillen, »mutta tuomari ja lautamiehet näkevät
-asian toisessa valossa.»
-
-»Tuomari ja lautamiehet! Mitä tarkoitatte?» huudahti kapteeni. »Ette
-suinkaan luule, että minä aion panna hänet — syytteeseen?»
-
-— Mitä varten olette sitten täällä? — oli Jasper sanomaisillaan, mutta
-muutti sen kohteliaasti, lausuen: »Mitä voin sitten tehdä puolestanne?»
-
-»Niin, nyt alkaa juuri jutun omituisin kohta! Menin kotiin ottaakseni
-vekselin ja repiäkseni sen palasiksi, mutta voitteko uskoa, en löytänyt
-sitä! Mitä arvelette minun tehneen sille?»
-
-»En osaa arvata», vastasi Jasper. »Kenties olitte sytyttänyt sillä
-sikaarinne.»
-
-»En; hajamielisyydessäni olin antanut sen ukko Murphylle eräiden
-muiden vekselien muassa velan suoritukseksi. Ajatelkaapa sitä! Nuori
-kerjäläis-rukka melkein mielettömänä katumuksesta ja pelosta, ja tuo
-vanha vintiö Murphy on saanut vekselin käsiinsä! Ja jollei sitä saada
-pois häneltä, käyttää hän lakia nuorta poikaa vastaan, niin varmasti
-kuin kohtalo on kohtalo!»
-
-»Niin kyllä; tunnen Murphyn», myönsi Jasper erittäin levollisesti. »Hän
-on siksi hurja, ettei hän rauhoitu, ennenkuin on saanut lähetetyksi
-ajattelemattoman nuoren ystävänne pois maasta.»
-
-»Mutta hän ei saa tehdä sitä. En antaisi ikinä sitä itselleni anteeksi!
-Ajatelkaapa, Adelstone! Aivan nuori poika, kiharapäinen nuori
-kerjäläinen, jolle pitää suoda anteeksi tällainen pieni tapahtuma!»
-
-Jasper nousi seisomaan ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi
-jo kuluttanut aikaansa niin paljon kuin suinkin mahdollista. »Entä
-sitten?» hän kysyi.
-
-»Entä sitten!» matki kapteeni. »Pyydän teitä lähettämään jonkun
-noutamaan sitä vekseliä, Adelstone, ja hankkimaan sen heti pois.»
-
-»Totisesti», tuumi Jasper. »Sallinette minun mainita, että aiotte tehdä
-hyvin varomattoman teon. Aiotte menettää sataviisikymmentä puntaa
-pelastaaksenne herrasmiehenne lähtemästä sinne, minne hän lopuksi
-kuitenkin varmasti joutuu. Hänet lähetetään rangaistussiirtolaan
-ennemmin tai myöhemmin; nuorukainen, joka alkaa täten, jatkaa aina.
-Miksi menettää sataviisikymmentä puntaa? Mutta», lisäsi hän nähdessään
-kapteenin rehellisillä, vaikka yksinkertaisilla kasvoilla levollisen
-päättävän ilmeen, »sehän on teidän asianne; minun asiani on antaa
-teille neuvoja, ja sen olen tehnyt. Jos tahdotte kirjoittaa shekin
-sille summalle, niin lähetän konttoristini Murphyn toimistoon. Hän on
-tosin nyt ulkona, mutta palaa» — hän vilkaisi kelloon — »ennenkuin
-olette kirjoittanut shekin valmiiksi». Niin sanoen hän ojensi
-kapteenille kynän ja viittasi kohteliaasti kirjoituspöytää kohti.
-
-»Nähkääs», änkytti kapteeni värin vaihtuessa hänen kasvoillaan,
-»nähkääs, Adelstone, minun ei oikein sovi kirjoittaa shekkiä —
-kirottua! Te puhutte, ikäänkuin minulla olisi vanhat sijoitukset
-pankissani. En voi tehdä sitä. Pyydän teitä lainaamaan minulle rahat,
-ymmärrättekö?»
-
-Jasper hätkähti muka hämmästyksestä, vaikka toisen ehdotus ei suinkaan
-tullut hänelle odottamatta. Hän oli arvannut, mitä oli tulossa. »Olen
-hyvin pahoillani, rakas ystävä», hän vastasi. »Mutta pelkäänpä, etten
-voi tehdä sitä. Tänä aamuna olen perin pienissä rahoissa, ja minulla
-on eräitä suurehkoja maksuja. Olen juuri ostanut osakkeita eräälle
-asiakkaalleni ja antanut pois rahani tällä hetkellä.»
-
-»Mutta», pyysi kapteeni vakavasti, vakavammin kuin oli ikinä pyytänyt
-lainatessaan itseään varten, »mutta ajatelkaa nuorukaista, Adelstone!»
-
-»Suokaa anteeksi, Halliday», vastasi Jasper, tyly hymy huulillaan
-ja kädet taskuissa, »mutta olen ajatellut häntä koko ajan enkä voi
-käsittää, miksi tekisin nuoren lurjuksen hyväksi —»
-
-»Hän ei ole lurjus», keskeytti kapteeni punastuen.
-
-»Nuori väärentäjä sitten, jos se on teistä mieluisampaa, hyvä ystävä»,
-jatkoi Jasper, »joka ansaitsee rangaistuksen, jos kukaan. Sehän on
-rikoksen suosimista!» lisäsi hän siveellisesti.
-
-»Olkaahan toki!» sanoi kapteeni, hymyillen hämillään. »Joutavaa on
-teidän puhella tuolla tavoin! Haluan, että asian annetaan painua,
-Adelstone.»
-
-»No niin, en tosin ole yhtä mieltä kanssanne, mutta älkäämme väitelkö
-siitä. En kuitenkaan voi lainata teille rahaa tämän jutun vaimentamista
-varten, Halliday. Jos te itse tarvitsette, niin —»
-
-Jasperin kylmät kasvot, tiukasti yhteen puristetut, melkein pilkalliset
-huulet ja kovat, terävät silmät saivat kapteenin uskomaan, että kaikki
-se aika, jonka hän käyttäisi koettaessaan pehmittää Jasper Adelstonen
-sydäntä, olisi hukkaan tuhlattua.
-
-»Mitäpä sille», virkkoi hän. »Valitan, että olen kuluttanut aikaanne.
-Näkemiin! Tietysti tämä jää kahdenkeskiseksi asiaksemme, ymmärrättehän?»
-
-Jasper kohautti kulmakarvojaan ja hymyili huvitettuna. »Paras Halliday,
-olette lakimiehen toimistossa. Mikään sellainen, mikä tapahtuu näiden
-seinien sisällä, ei joudu muiden tietoon, jollei asiakas sitä toivo.
-Pieni tarinanne on yhtä varmasti tallessa minun takanani, kuin jos ette
-olisi sitä kertonutkaan. Näkemiin!»
-
-Kapteeni pani hatun päähänsä ja kääntyi menemään. Mutta samassa aukeni
-ovi, ja Scrivell astui sisään.
-
-»Pyydän anteeksi», virkkoi Scrivell ja peräytyi, mutta pysähtyi sitten
-ja sensijaan että olisi mennyt ulos astui Jasperin kirjoituspöydän
-ääreen ja laski pöydälle paperipalan.’
-
-Jasper tempasi sen kiihkeästi. »N:o 22 Percival-katu!» hän luki. »Hyvä
-on, Scrivell. Niin, mutta kuuleppas, juokse heti kapteeni Hallidayn
-jäljestä ja sano hänelle, että haluaisin vielä puhella hänen kanssaan!»
-
-Scrivell katosi, ja seuraavalla hetkellä palasi kapteeni. Hän näytti
-vieläkin hyvin masentuneelta. »Mistä on kysymys?» tiedusti hän, käsi
-ovenrivassa.
-
-Jasper meni ovelle ja sulki sen. »Pelkäänpä, että pidätte minua kovin
-herkkäluontoisena lakimiehenä, Halliday, mutta kertomanne juttu
-liikuttaa minua, totisesti liikuttaa.»
-
-»Mielestäni sen pitäisi», vastasi kapteeni istuutuen. »Se vaikuttaa
-kehen hyvänsä, eikö totta?»
-
-»Kyllä, kyllä!» myönsi Jasper huokaisten. »Onhan se hyvän väärin,
-ymmärrättehän — kokonaan ammattini vastaista — mutta luullakseni olette
-ottanut jutun vaimentamisen sydämenasiaksi, eikö niin?»
-
-»Olen totisesti», sanoi kapteeni innokkaasti. »Ja jos te tietäisitte
-kaikki, niin sanoisitte samoin.»
-
-»Ettekö ole kertonut minulle kaikkea?» kysyi Jasper tyynesti. »En
-tarkoita pojan nimeä; sen saatte pitää salassa, jos haluatte.»
-
-»Ei; en tahdo salata mitään, jos suostutte auttamaan minua», selitti
-kapteeni avomielisesti. »Jos olisitte päättänyt olla auttamatta, niin
-tietysti en olisi ilmaissut teille hänen nimeään.»
-
-»Ette luonnollisestikaan», selitti Jasper hymyillen ja vilkaisten
-paperipalaseen. »No niin, kenties olisi teidän parasta kertoa minulle
-kaikki, eikö niin?»
-
-»Niin luulen minäkin», myönsi kapteeni. »Nuorukaisen nimi on —
-Etheredge.»
-
-»Ether—, kuinka se tavataan?» tiedusti Jasper välinpitämättömästi.
-
-Kapteeni tavasi nimen. »Se ei ole tavallinen nimi, eikä hän suinkaan
-ole tavallinen poika; hän on sorea nuorukainen, enkä voinut olla
-tuntematta sääliä häntä kohtaan, sillä hän on jäänyt niin kovin paljon
-omiin valtoihinsa — ilman ystäviä ja muuta sellaista.»
-
-»Mistä se johtuu?» kysäisi Jasper kiihkon kalvaessa hänen sydäntään. —
-Sittenkin oli taiteilija vanhuksella joku salaisuus!
-
-»Niin, asianlaita on seuraava. Hänen isänsä on nähtävästi vanha mies —
-maalari, kirjailija tai jotakin siihen suuntaan — joka asuu jossakin
-maaseudulla eikä voi sietää tätä poikaa lähellään.»
-
-»Miksi?» huomautti Jasper, tarkastellen kynsiään.
-
-»Siksi että hän on äitinsä näköinen», vastasi kapteeni koristelematta.
-»Äiti oli karannut toisen miehen kanssa, jättäen pojan jälkeensä. Kuten
-tavallisesti, se koski mieheen, tämän pojan isään, hirveästi; hän erosi
-maailmasta, hautautui jonnekin ja lähetti pojan pois luotaan, kohdellen
-häntä kuitenkin hyvin, pani hänet Etoniin, Cambridgeen ja muihin
-sellaisiin paikkoihin, mutta ei voinut nähdä häntä luonaan. Nyt hän on
-täällä viettämässä loma-aikaansa, poika nimittäin.»
-
-»Ymmärrän», sanoi Jasper hiljaa. »Aivan kuin romaaneissa, eikö
-olekin? Entä» — hän pysähtyi heittääkseen paperikaistaleen takkaan —
-»luuletteko, että poika on sen jälkeen ilmoittanut asiasta isälleen?»
-
-»Jumala tietää — varsin mahdollista. Hän mainitsi jotakin
-sähköttämisestä.»
-
-»Niin, kyllä, niinpä niin», virkahti Jasper huolettomasti.
-»Sopimatontahan se on, mutta minun täytynee tehdä kuten haluatte.
-Kuta pikemmin tästä selviämme, sitä parempi.» Hän istuutui, kirjoitti
-kirjeen ja liitti sen mukaan shekin.
-
-»Kiitos, kiitos!» mutisi kapteeni. »En uskonutkaan, että teidän
-kaltaisenne kelpo mies kieltäisi apuaan; en totisesti uskonut!»
-
-»Minun ei pitäisi tehdä sitä», hymähti Jasper, päätään pudistaen, ja
-soitti kelloa.
-
-»Vie tämä kirje Murphylle ja odota vastausta, Scrivell!» käski hän.
-
-Scrivell poistui sanaa sanomatta.
-
-»Muuten», kysyi Jasper, »oletteko maininnut tästä jutusta kellekään
-muulle kuin minulle?»
-
-»En ainoallekaan sielulle», vastasi kapteeni, »enkä tietysti hiiskukaan
-siitä».
-
-»Ettepä tietenkään», myönsi Jasper myhäillen; »ei kannattaisi tuhlata
-sataaviittäkymmentä puntaa asian vaimentamiseksi, jos sen tekisitte.
-Jos mainitsisitte tällaisesta jutusta yhdellekään ihmiselle —
-luonnollisestikin minua lukuunottamatta — saisi koko maailma sen
-tietää. Mistä saitte kaikki nämä tiedot?»
-
-»Bellamylta, pojan ystävältä», selitti kapteeni. »Hän pyysi minua
-joskus pistäytymään luonaan.»
-
-»Vai niin. Ette kai pane pahaksenne, jos kirjoitan kirjeen tai pari?»
-
-»Tehkää hyvin», vastasi kapteeni, sytyttäen uuden savukkeen.
-
-Jasper meni kaapille ja otti esille pullon wiskyä ja kaksi lasia.
-
-»Kun tällainen hyvätyö — joka ohimennen sanoen on jyrkästi
-lainvastainen — on saatu kunnollisesti sujumaan, niin sietää ottaa
-ryyppy», virkkoi hän hymyillen.
-
-»En aavistanut, että teillä olisi tällaisiakin puuhia täällä»,
-huomautti kapteeni, vilkaisten ympärilleen.
-
-»Tavallisesti ei», vastasi Jasper, naurahtaen kuivasti. »Oletteko hyvä
-ja panette oven salpaan?»
-
-Kapteeni, joka nautti suuresti kaikesta, mikä vain oli epätavallista,
-täytti hänen pyyntönsä, ja sitten he istuutuivat ryyppäämään wiskyään.
-Jasper heitti pois kuivan liike-ilmeensä ja tarinoi kaikenlaisista
-asioista, kunnes Scrivell koputti ovelle. Hän aukaisi Scrivellille
-oven, otti häneltä kirjekuoren ja toi sen kirjoituspöydän ääreen.
-
-»Kuinka kävi?» kysyi kapteeni kiihkeästi.
-
-»Kaikki hyvin», vastasi Jasper, näyttäen vekseliä.
-
-Kapteeni huokaisi helpotuksesta.
-
-»Minusta tuntuu kuin olisin tehnyt sen itse», hän sanoi nauraen. »Nuori
-kerjäläis-parka! Kylläpä hän riemastuu saadessaan tietää selviytyneensä
-rankaisematta!»
-
-»Niin!» tuumi Jasper. »Mutta sivumennen sanoen, eikö olisi hyvä, jos
-lähettäisitte hänelle pari riviä?»
-
-»Juuri niin!» huudahti kapteeni innokkaasti; »se on hyvä ajatus. Saanko
-kirjoittaa täällä?»
-
-»Älkää päivätkö sitä lähetetyksi täältä», huomautti Jasper, työntäen
-hänelle arkin paperia ja kirjekuoren, »vaan omasta asunnostanne.
-Ettehän halua hänen tietävän, että kukaan muu tuntee tämän jutun.»
-
-»En tietenkään. Kuinka tarkoin ajattelettekaan kaikkea! Kas siinä
-lakimies — aina pää kylmänä!» Hän meni pöydän ääreen ja kirjoitti
-seuraavansisältöisen kirjeen:
-
- »Herra Etheredge.
-
- Olen saanut — arvaatte minkä. Kaikki on kunnossa. Muuta ei tarvitse
- sanoa. Olkaa hyvä poika vastaisuudessa.
-
- Kunnioittaen
-
-                                             Harry Halliday.»
-
-»Mitä arvelette tästä?» tiedusti hän, ojentaen kirjeen Jasperille.
-
-Jasper katsoi häneen. Hän istui kumarassa kirjoituspöytänsä ääressä,
-nähtävästi kirjoittaen kirjettä, ja oli päätään nostaessaan
-hajamielisen näköinen. »Mitä?» hän virkahti. »Ah, niin; se sopii.
-Mutta malttakaas! Että hän rauhoittuisi täydelleen, on hyvä mainita,
-että olette hävittänyt sen — kuten olettekin, kas näin!» Jasper otti
-kuoren ja piti sitä kynttilän liekissä, kunnes se paloi lähelle hänen
-sormenpäitään, pudottaen sen sitten pöydälle ja antaen sen käpristyä ja
-kyteä tuhaksi.
-
-Kapteeni lisäsi kirjeeseen siitä rivin. »Nyt saa konttoristinne mennä
-viemään sen, jos sallitte.»
-
-»Ei», vastasi Jasper. »Se ei ole mielestäni hyvä. Vieköön sen
-kaupungin lähetti.» Hän soitti kelloa ja otti kirjeen. »Lähetä tämä
-kaupunginlähetin mukana! Vastausta ei tule. Käske hänen jättää kirje ja
-poistua!»
-
-»Ja nyt minäkin lähden tieheni», sanoi kapteeni. »Toimitan teille
-shekin näinä päivinä, Adelstone, ja olen teille hyvin kiitollinen.»
-
-»Eipä mitään», vastasi Jasper hieman hajamielisen näköisenä, ikäänkuin
-hänen ajatuksensa olisivat jo askarrelleet muissa asioissa. »Ei
-kiirettä; sitten kun sopii. Näkemiin!»
-
-Hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen, ennenkuin kapteeni ehti poistua,
-ja kumartui kirjoittamaan; mutta kun askeleet häipyivät kuulumattomiin,
-hypähti hän seisomaan, sulki oven, vetäisi imupaperilehtiönsä alta
-paperisuikaleen ja piteli sitä molemmin käsin edessään, silmäillen sitä
-kiihkeä, voitonriemuinen hymy huulillaan. Se oli väärennetty vekseli.
-Virkkamatta sanaakaan ja tekemättä ainoatakaan elettä hän katseli
-sitä kokonaisen minuutin, tuijottaen siihen ikäänkuin se olisi ollut
-elollinen, tunteva olento, joka virui hänen tiellään täydelleen hänen
-vallassaan; sitten hän vihdoin nosti päänsä pystyyn, ja hänen huulensa
-raottuivat vallasta tietoiseen hymyyn. — Näin pian! — mutisi hän; —
-näin pian! Kohtalo suosii minua! Hän on omani! Kaunis Stellani! Niin,
-hän on omani, vaikka sata loordi Trevornea olisi välillämme!
-
-
-
-
-XVII.
-
-
-Herätessään seuraavana aamuna Stella hätkähti muistaessaan edellisen
-illan tapahtumat ja ajatellessaan, että hän oli rouva Penfoldin kanssa
-kahden kesken talossa.
-
-Pukeutuessaan hän johti mieleensä monivaiheisen illan kokemuksia —
-vierailu kartanossa, sähkösanoma ja — eikä suinkaan vähimmän tärkeä
-seikka — salaperäisen miniatyyrin löytyminen. Mutta ennen kaikkea
-kangasti hänen mielessään valtava tosiasia, että loordi Trevorne
-rakasti häntä ja hän oli luvannut kohdata Leycesterin samana iltana.
-
-Mutta tällä hetkellä hänellä oli paljon ajateltavaa. Hänen oli
-tavattava rouva Penfold ja ilmoitettava tälle, että herra Etheredgen
-oli tärkeän asian vuoksi pitänyt äkkiä matkustaa Lontooseen. Hän ei
-voinut olla hymyilemättä kuvitellessaan rouva Penfoldin ällistystä
-ja uteliaisuutta ja pohti, kuinka hän voisi tyydyttää jälkimäisen
-pettämättä sitä vähäistä luottamusta, jonka setä oli hänelle
-osoittanut. Hän meni alakertaan, jossa aamiainen oli jo katettu ja
-rouva Penfold hääräili salaamatta kärsimättömyyttään.
-
-»Missä setänne on, neiti Stella?» kysyi hän. »Toivoakseni hän ei ole
-mennyt maalaamaan ennen aamiaista, sillä silloin hän unohtaa sen tyyten
-eikä palaa ennen päivällistä, jos sittenkään.»
-
-»Setä matkusti Lontooseen», vastasi Stella. »Hän sanoi, että hänen oli
-pakko lähteä.» Sitten hän kertoi, että vanhus oli saanut sähkösanoman.
-
-»Entä milloin hän aikoo tulla takaisin?» tiedusti rouva Penfold.
-
-»En tiedä; kaikki näyttää niin hiljaiselta ja yksinäiseltä, kun hän on
-poissa.»
-
-»Te — te ette tiedä — mitä se merkitsee, neiti Stella?» ihmetteli rouva
-Penfold hiljaa, ääni värähtäen merkitsevästi.
-
-»Niin, en tiedä — setä ei maininnut siitä mitään», selitti Stella.
-
-Rouva Penfold katsoi häntä uteliaana ja näytti vaipuvan ajatuksiin.
-»Ettekä te tiedä, mihin hän on mennyt, neiti Stella? En kysy pelkästä
-uteliaisuudesta.»
-
-»Sen uskon sanomattakin», virkkoi Stella lämpimästi. »Niin, en tiedä.»
-
-»Toivoisinpa, että herra Adelstone olisi täällä», sanoi rouva Penfold
-äreissään. »Hän on niin näppärä nuori herrasmies ja niin ystävällinen;
-hän tekisi mitä hyvänsä setänne tähden. Hän on aina ollut ystävällinen,
-mutta nyt hän on entistäänkin enemmän.»
-
-»Niinkö?» kysyi Stella. »Miksi sitten?»
-
-Rouva Penfold katsahti häneen naurusuin, mutta hymy häipyi hänen
-huuliltaan, kun hän näki Stellan kummastelevan katseen. »En tiedä
-syytä, neiti Stella; mutta kyllä hän on. Hän liikkuu yhtenään asuntomme
-ympärillä. Oi, olen ihan unohtanut! Hän kävi täällä eilen ja jätti
-jotakin teille annettavaksi.» Hän poistui huoneesta ja palasi kohta
-takaisin kukkavihko kädessään.
-
-»Vein ne ruokasäiliöön, että ne pysyisivät vilpoisina ja virkeinä.
-Eivätkö ne ole kauniita, neiti?»
-
-»Ihania», vastasi Stella. »Hän on kovin ystävällinen. Ovatko ne sedälle
-vai minulle?»
-
-»Teille, neiti Stella. Tuntuuko teistä siltä, että hän olisi tuonut
-niitä sedällenne?»
-
-»No, hänhän on sedän ystävä eikä minun. Oletteko ystävällinen ja
-panette ne veteen?»
-
-Rouva Penfold otti kukat pettyneen näköisenä. Hän ei ollut odottanut
-Stellan ottavan kukkia vastaan näin kylmästi.
-
-»Kyllä, neiti; eikö ole mitään muuta suoritettavaa?»
-
-»Ei», vastasi Stella, »muuta kuin että odotamme sedän palaamista».
-
-Rouva Penfold empi hetkisen ja poistui sitten.
-
-Aamiaisen jälkeen Stella otti hatun päähänsä ja meni kävelemään
-puutarhaan; hän liikkui omissa mietteissään, pitäen alituisesti
-silmällä niittyjen halki vievää tietä, vaikka hän tiesikin, ettei setä
-vielä voisi palata. Päivä kului iltaan, ja Stellan sydän alkoi sykkiä
-nopeammin. Koko päivän hän oli ajatellut — uneksinut siitä hetkestä,
-joka nyt oli niin lähellä, jota hän odotti kaihoten ja kuitenkin
-melkein peläten. Rakkaus oli niin kummallista, niin salaperäistä, että
-häntä pyrki hirvittämään. Ensimmäistä kertaa hän lausui itsekseen
-kysymyksen, eikö hänen olisi parasta pysyä kotona ja luopua koko
-rakkaasta kohtauksesta. Mutta hän kuvitteli mielessään loordi Trevornea
-odottamassa häntä — ja hänen omatuntonsa tyyntyi.
-
-— Minun täytyy mennä! — päätteli hän; ja ikäänkuin peläten, että hänen
-mielensä saattaisi muuttua, pani hän hatun päähänsä ja lähti ripein
-askelin polkua alaspäin. Mutta portilla hän pysähtyi ja huusi rouva
-Penfoldille: »Menen vähän kävelemään. Jos setä palaa poissaollessani,
-niin sanokaa hänelle, etten viivy pitkään.»
-
-Stella asteli reippaasti niittyjen halki portaille, missä loordi
-Trevorne odotteli häntä, ja hypähti keveästi veneeseen, jota loordi
-Trevorne piteli laiturissa. Leycester souti jokea alaspäin, kunnes he
-saapuivat erään saaren luokse; sitten hän ohjasi veneen pääuomasta
-suvantoon ja nosti airot vedestä.
-
-»Nyt tahdon katsella sinua!» hän sanoi. »Tähän asti ei minulla ole
-ollut siihen tilaisuutta.»
-
-Stella kohotti päivänvarjonsa kasvojensa eteen, ja Leycester veti sen
-nauraen syrjään.
-
-»Tuo ei ole kohtuullista. Olen janoisesti koko päivän odottanut
-tummien silmiesi katsetta. En voi antaa niiden nyt olla piilossa. Mitä
-ajattelet?» hän kysyi hymyillen, mutta hillityn tulisesti. »On niin
-vakava ilme silmissäsi — minun silmissäni! Nehän ovat minun, ovathan,
-Stella? Mikä sinun on?»
-
-»Ajattelin mielessäni, eikö tämä — eikö tämä ole hyvin väärin, Le —
-Leycester.»
-
-»Väärinkö?» toisti Leycester, ikäänkuin miettien kysymystä hyvin
-harkitsevasti. »On ja ei ole. Se on, jollemme rakasta toisiamme, sinä
-ja minä. Ei ole, jos rakastamme. Voin puhua omasta puolestani, Stella.
-Omatuntoni on rauhallinen, koska rakastan sinua. Entä sinä?»
-
-Neito puristi hänen kättään.
-
-»Ei, armas», jatkoi Leycester. »En pyytäisikään sinua tekemään mitään
-pahaa. Se saattaa olla hieman ristiriidassa sovinnaisten tapojen
-kanssa, tämä salaa otettu puolituntisemme — kenties se on; mutta
-mitä me, sinä ja minä, välitämme sovinnaisesta? Vain onnestamme me
-huolehdimme.»
-
-Se oli vaarallisen hienoa järkeilyä yhdeksäntoistavuotiselle
-tytölle; mutta se kelpasi Stellalle, joka tuskin täydelleen ymmärsi
-»sovinnainen»-sanan merkitystä. Yhtäkaikki hän katsahti Leycesteriin
-vakavasti: »Olisikohan lady Lenore tehnyt näin?»
-
-»Lenore ja sinä olette kaksi aivan erilaista ihmistä, Jumalan kiitos!
-Lenore palvoo sovinnaista! Hän ei liikahtaisi mihinkään suuntaan
-ainoatakaan askelta, jota ei nimenomaan ole rouva Grundyn kaavoissa.»
-
-»Et siis pyytäisi häntä?» virkkoi Stella.
-
-»En pyytäisi», vastasi Leycester painokkaasti. »En pyytäisi ketään
-muuta kuin sinua, rakas. Haluaisitko sinä, että tekisin niin?»
-
-»En, en», vastasi Stella hätäisesti.
-
-»Olkaamme sitten onnellisia», sanoi Leycester, hyväillen tytön kättä.
-»Tiedätkö, että olet tehnyt minun lisäkseni toisenkin valloituksen?
-Tarkoitan sisartani Liliania.»
-
-»Oi!» huudahti Stella, ja hänen silmänsä välähtivät iloisesti. »Kuinka
-kaunis ja rakastettava hän onkaan!»
-
-»Niin, ja hän on ihastunut sinuun.»
-
-»Oletko — oletko kertonut hänelle?» kuiskasi Stella.
-
-Leycester arvasi, mitä hän tarkoitti, ja pudisti päätään. »En; senhän
-pitää pysyä salaisuutena — meidän salaisuutenamme toistaiseksi, armas.
-En ole kertonut hänelle.»
-
-»Hän olisi siitä pahoillaan», arveli Stella. »Kaikki omaisesi olisivat
-pahoillaan, eikö totta?» lisäsi hän surullisena.
-
-»Miksi ajattelet sellaista?» nuhteli Leycester hellästi. »Mitäpä siitä?
-Kaikki käy lopulta hyvin. He eivät ole pahoillaan enää sitten, kun sinä
-olet vaimoni. Milloin tulet siksi, Stella?»
-
-Stella säpsähti. »Oi, en!» hän torjui hermostuneesti, »en hyvin, hyvin
-pitkään aikaan — kenties en koskaan!»
-
-»Sen täytyy tapahtua pian», kuiskutti Leycester, kiertäen käsivartensa
-tytön ympärille. »En voi odottaa kauan. En jaksaisi kestää, jos sattuma
-meidät erottaisi. Stella, en tietänyt mitä rakkaus on, ennenkuin nyt!
-Jos tietäisit, kuinka ikävöin tätä kohtaustamme, kuinka lyijynraskaina
-hitaat tunnit vierivät, kuinka kurjan synkältä tämä päivä on minusta
-tuntunut, niin ymmärtäisit.»
-
-»Kenties ymmärrän», vastasi Stella vienosti.
-
-»Silloin sinun täytyy ajatella samalla tavoin kuin minäkin!» huudahti
-Leycester, käyttäen valppaasti hyväkseen toisen sanoja. »Sano, että
-niin ajattelet, Stella! Kuvitteleppa, kuinka sanomattoman onnellisia
-olisimme! Ja, armas, minkävuoksi sitten odottaisimme? Sen täytyy tulla
-pian, Stella.»
-
-»Ei, ei», esteli Stella heikosti. »Miksi sen pitäisi tapahtua pian?
-Minä olen hyvin onnellinen.»
-
-»Mitä pelkäät? Onko se ajatus, että joutuisimme kahdenkesken, niin
-hirvittävä?»
-
-»Ei se ole sitä», virkkoi Stella, katsellen valojuovaa, jonka nouseva
-kuu loi veteen. »Ei se ole sitä. Ajattelen toisia.»
-
-»Aina toisia!» mutisi Leycester hellän moittivasti. »Ajattele minua —
-meitä!»
-
-»Toivoisin — olin sanomaisillani: toivoisin, ettet olisi — mikä olet.»
-
-»Samaan suuntaan puhelit eilen illalla. Rakas, olen itsekin usein
-toivonut samaa. Sinä toivoisit, että olisin yksinkertaisesti herra
-Brown.»
-
-»Ei, ei», epäsi Stella nauraen, »en sitä.»
-
-»Että olisin herra Wyndward —»
-
-»Ilman linnaa», keskeytti tyttö. »Oi, jospa niin olisi! Jos olisit
-vain, sanokaamme, työmies! Kuinka se olisikaan hyvä! Ajatteles! Asuisit
-pienessä majassa, menisit työhön ja palaisit illalla kotiin; ja minä
-olisin sinua odottamassa, keittäisin valmiiksi teen — tahtovatko
-he teetä vai päivällistä?» kysyi hän, katkaisten haaveilunsa ja
-purskahtaen nauramaan.
-
-»Näetkö», pilaili Leycester, yhtyen nauruun, »se ei vetelisi. Katsos,
-Stella, sinua ei ole tehty työmiehen vaimoksi; köyhyyden halvat huolet
-sopivat toisenluontoisille naisille kuin sinulle. Mutta sittenkin
-olisimme onnellisia. Olisithan iloinen nähdessäsi minun tulevan kotiin,
-Stella?»
-
-»Kyllä», vakuutti Stella, puolittain vakavasti, puolittain kujeillen.
-»Näin Italiassa talonpoikien vaimojen seisovan majojen ovilla;
-kuuma auringonpaiste valaisi heidän kasvojaan ja liinojaan; he
-odottelivat miehiään ja tarkkailivat heidän tuloaan, kun he rinteitä
-myöten kiipeilivät pelloilta ja viinitarhoista; ja he näyttivät niin
-onnellisilta, että minä kadehdin heitä. Minä en ollut onnellinen
-Italiassa, tiedäthän.»
-
-»Oma Stellani!» kuiskasi Leycester. Hänen rakkautensa Stellaa kohtaan
-oli niin syvä ja voimakas, hänen myötätuntonsa niin herkkä, että hän
-ymmärsi puolinaiset lauseet yhtä selvästi, kuin jos Stella olisi
-puhunut tuntikausia. »Ja niin odottaisit sinä minua majan ovella? No
-niin, olkoon niin. Minä lähden linnasta, jos haluat, ja asetun asumaan
-johonkin pieneen, muratin verhoamaan majaan.»
-
-»Silloin olisi omaisillasi valittamisen syytä», huomautti Stella; »he
-sanoisivat: ’Tyttö on vetänyt hänet omalle alhaiselle tasolleen — hän
-on saanut Leycesterin unohtamaan säädystään ja korkeasta asemastaan
-johtuvat velvollisuudet’.»
-
-Leycester katsahti neidon harvinaisen kauniisiin kasvoihin, ihaillen
-häntä uudessa valossa.
-
-Hänen edessään ei ollutkaan vain soma nukke, pelkkä kokematon
-koulutyttö, johon hän oli ihastunut, vaan neitonen, joka ajatteli ja
-osasi ilmaista ajatuksensa.
-
-»Stella!» hän virkkoi, »viisautesi melkein pelottaa minua. Missä
-olet tullut noin kokeneeksi? Niin, asuntonamme ei tule olemaan maja,
-enkä minä uurasta pellolla enkä minä paimenna lampaita. Mitä sitten
-on jäljellä? Ei mitään muuta kuin että sinun on otettava sinulle
-tuleva paikka maailmassa vaimonani. Mistä löytäisin viehättävämmät
-kasvot, jotka voitaisiin lisätä vanhan eteissalin valokuvariviin,
-tai suloisemman olennon seisomaan rinnallani toivottamaan vieraani
-tervetulleeksi kuin se tyttö, jota rakastan?»
-
-»St! St!» torjui Stella. »Olen vain yksinkertainen, tuhma tyttö, enkä
-tiedä mitään muuta kuin —» Hän pysähtyi.
-
-»Muuta kuin!» tiukkasi Leycester.
-
-Stella katseli tuokion veteen; sitten hän kumartui ja kosketti
-huulillaan keveästi Leycesterin kättä. »Muuta kuin että rakastan sinua!»
-
-Kaikki sisältyi siihen. Leycester ei koettanutkaan vastata hyväilyyn;
-hän otti sen vastaan nöyrästi, heltyen. Tuntui siltä kuin luonto olisi
-äkkiä käynyt hiljaiseksi, ikäänkuin yö olisi kunnioittanut heidän
-suurta onneaan tahtomatta sitä häiritä.
-
-He olivat hetken vaiti vaipuneina kumpikin ajattelemaan toisiaan;
-sitten Stella virkahti: »Minun täytyy lähteä! Katsos, kuu on jo
-kohonnut puiden yläpuolelle.»
-
-»Vielä hetkinen!» pyysi Leycester. »Lasketaan rantaan ja mennään
-padolle, vain padolle saakka, sitten tulemme tänne, ja minä soudan
-sinut takaisin. Siihen kuluu vain muutamia minuutteja! Tulethan,
-haluaisin näyttää sen sinulle kuutamossa. Se on mielipaikkani: olen
-usein ollut siellä, katsellen kuinka kuutamon hopeoima vesi huppelehtii
-sen yli. Tahdon nähdä sen tänäkin iltana, kun sinä olet rinnallani.
-Olen itsekäs, enkö olekin?»
-
-Hän auttoi Stellan pois veneestä, ja tarkoin pysytellen korkeiden
-puiden varjossa saapuivat he sille kohdalle joen rantaa, mistä pato
-alkoi.
-
-Leycester vei hänet veden rajaan ja piti häntä keveästi kiinni.
-»Katsos!» hän sanoi, osoittaen hopeisena kimaltelevaa virtaa. »Eikö
-ole kaunista? Mutta en ole tuonut sinua tänne yksistään ihailemaan
-kauneutta. Stella, tahtoisin, että täällä vannoisit pysyväsi omanani.»
-
-Hän kumartui ja piti kättään kuohuvassa vedessä ja pirskoitti muutamia
-pisaroita ensin Stellan sitten itsensä päälle.
-
-»Tämä on vanha tanskalainen tapa, Stella», hän selitti. »Nyt kertaa
-sanani:
-
-    »Osamme olkoon puute, rikkaus,
-    rajaton riemu taikka murhe,
-    mut rakkaus meidät yhteen liittää,
-    ja kuolo yksin liiton murtaa.»
-
-Stella toisti hänen sanansa, huulillaan heikko hymy, joka häipyi, kun
-hän näki Leycesterin silmien vakavan ilmeen. Kun hän oli hätäisesti
-lausunut viimeiset sanat, otti Leycester hänet syliinsä ja suuteli
-häntä. Sitten he kääntyivät ja lähtivät takaisin veneelle. Mutta tällä
-kertaa Stella riippui Leycesterin käsivarressa, nojaten päänsä hänen
-olkaansa.
-
-Kun he käänsivät selkänsä, ilmestyi valkea, aavemainen hahmo puun
-takaa, jonka kohdalla he olivat seisoneet. Olento piti heitä silmällä,
-kunnes he olivat kadonneet näkyvistä, pyörähti sitten ympäri ja lähti
-astumaan kartanoon vievää tietä myöten. Samalla astui varjosta esille
-toinen olento — tällä kertaa musta — mennen vinottain tien poikki. Lady
-Lenore — sillä edellinen oli hän — käännähti ja näki kalpeat, varsin
-sievät kasvot ja häneen tuijottavat pienet, terävät silmät. Häntä,
-tähyilijää, oli tähystetty. Hetkisen hän seisoi paikallaan ikäänkuin
-häntä olisi puolittain haluttanut puhua, sitten hän kietaisi villaisen
-huivin päänsä ympärille. Mutta niin helposti hän ei päässyt eroon
-toisesta. Tumma, hoikka olento astahti hänen taakseen ja kumartui,
-ottaen maasta hänen nenäliinansa, joka huivia kietoessa oli häneltä
-pudonnut.
-
-»Sallitteko minun puhua teille?» kysyi mies levollisella, hillityllä
-äänellä, lausuen joka sanan selvästi ja painokkaasti.
-
-Lady Lenore katsahti vieraaseen, jolla oli kalpeat kasvot, ohuet,
-päättäväiset huulet ja pienet terävät silmät, ja kumarsi päätään.
-»Jos aiotte puhua minulle, sir, niin pelkäänpä, etten voi estää sitä.
-Muistanette, että olemme täällä kahden.»
-
-»Teidän armonne ei tarvitse muistuttaa minulle sitä seikkaa. Ei
-ainoakaan tekoni eikä sanani anna teille aihetta toivoa, että teillä
-olisi suojelija mukananne.»
-
-»Sen saamme nähdä», vastasi lady Lenore. »Näytte tuntevan minut, sir!»
-Sanoilla on mahdoton kuvata sitä ylpeätä halveksumista, joka kuvastui
-äänen jäisestä sävystä ja violettisilmien kylmästä katseesta.
-
-Hieno, nöyrä, mutta samalla itsetietoinen hymy vilahti miehen
-kasvoilla. »On joitakuita henkilöitä, jotka ovat niin hyvin ja
-yleisesti tunnettuja, että heidät helposti tunnetaan kuutamossakin;
-sellainen on lady Len—»
-
-Lady Lenore kohotti kättään, ja tämä käskevä liike pysähdytti puhujan;
-mutta taaskin lehahti hänen kasvoilleen sama hymy, ja hän nosti kätensä
-suulleen.
-
-»Mitä teillä on sanomista minulle?»
-
-Hän ei ollut kysynyt miehen nimeä, vaan kohdellut häntä kuten
-kerjäläistä, joka oli hiipinyt hänen vaunujensa luokse niiden seisoessa
-paikallaan ja julkealla orjamaisuudellaan saanut hänet kuuntelemaan
-itseään. Miehen sisu kiehui rajusti tällaista kohtelua vastaan, mutta
-hän hillitsi itsensä.
-
-»Haluatteko pyytää minulta jotakin?» kysyi lady Lenore kylmästi,
-säälimättömän ylpeästi, älytessään, että mies empi.
-
-»Kiitos», vastasi mies. »Odotin alkusysäystä — minun on esitettävä
-asiani sillä tavoin. Niin, haluan pyytää teiltä jotakin. Mylady, olen
-teille tuntematon, mutta rohkenen pyytää apuanne.»
-
-Lady Lenore katsoi häneen hymyillen kuten ihminen, joka on alunpitäen
-tietänyt, mitä oli tulossa, mutta joka päähänpistoaan noudattaen on
-ollut olevinaan ikäänkuin ei olisi aavistanut mitään. »Vai niin», hän
-sanoi. »Minulla ei ole rahaa —»
-
-Mies hätkähti ja ojentautui suoraksi; kaikki, mikä hänessä oli
-miehekästä, kimmastui. »Rahaa!» hän sähähti. »Oletteko hullu?»
-
-»Pelkään, että te olette», virkkoi nainen, katsoen häneen ylpeästi.
-»Ettekö pyytänyt rahaa, herra?»
-
-»Rahaa!» matki mies; sitten hän naurahti. »Olette surkeasti erehtynyt.
-En ollenkaan ole rahan puutteessa. Tarvitsemani apu ei koske
-raha-asioita.»
-
-»Mitä se sitten on?» tiedusti nainen, ja mies erotti hänen ylimielisen
-kopeasta äänestään uteliaisuuden värähdyksen. »Olkaa hyvä ja esittäkää
-pyyntönne niin lyhyesti kuin osaatte, herra, ja antakaa minun jatkaa
-matkaani!»
-
-Silloin mies iski valtin pöytään; syvään kumartaen hän kohotti hattuaan
-ja väistyi syrjään tieltä.
-
-»Pyydän teidän armoanne suomaan anteeksi», alkoi hän kunnioittavasti,
-mutta hänen kasvoistaan kuvastui tyytymättömyys, joka tuskin oli
-teeskenneltyä. »Huomaan erehtyneeni. Pyydän mitä nöyrimmin anteeksi
-tungettelemistani ja poistun. Toivotan teidän armollenne hyvää yötä.»
-Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri.
-
-Lady Lenore katseli hänen jälkeensä kylmän halveksivasti; sitten hän
-puri huultaan, luoden katseensa maahan, ja lausui äkkiä korottamatta
-ääntään: »Odottakaa!» Mies kääntyi ja jäi seisomaan käsi povella,
-kasvot tyyninä ja hillittyinä. Lady Lenore vaikeni hetkisen, ja hänen
-mielessään — minkä mies epäilemättä arvasi — taistelivat uteliaisuus
-ja ylpeys keskenään, jälkimäisen kieltäessä häntä enää jatkamasta
-keskustelua. Vihdoin voitti uteliaisuus.
-
-»Pysähdytin teidät, herra, kysyäkseni minkälainen se erehdys on, jonka
-sanotte tehneenne. Teidän käyttäytymisenne ja sananne ovat minusta
-arvoituksellisia. Olkaa hyvä ja selittäkää!»
-
-Se oli käsky, ja mies taivutti päätään kunnioittavan alistuvasti.
-»Olen harras luonnontutkija, mylady», hän virkkoi hiljaa, »ja kävelen
-mielelläni täällä metsässä, erittäinkin kuutamolla; eikä se ole yksin
-minun mielipuuhani».
-
-Nainen ei punehtunut, mutta hänen silmänsä välähtivät; hän ymmärsi
-sanoihin sisältyvän piston. »Jatkakaa, herra!» hän kehoitti kylmästi.
-
-»Sattumalta jouduin tänä iltana joelle. Seisoin sitä ihailemassa,
-kun kaksi henkilöä, ne molemmat, jotka juuri äsken poistuivat,
-lähestyivät minua. Aavistin, että heillä oli rakkauskohtaus, ja olin
-vetäytymäisilläni pois, kun kuun valossa näin, että toinen heistä oli
-henkilö, jonka asiat liikuttavat minua hyvin suuresti.»
-
-»Kumpi heistä?» kysyi lady Lenore kylmän rauhallisesti.
-
-»Nuori nainen», vastasi mies, tuijottaen hetkisen maahan. »Tämä
-mielenkiinto, pikemminkin kuin uteliaisuus, sai minut jäämään
-paikoilleni, ja jouduttuani aikomattani kuuntelemaan kuulin äskeisen
-omituisen kihlauksen, tai miksi halunnette sitä nimittää.»
-
-Mies pysähtyi. Lady Lenore veti huivin tiukemmin päänsä ympärille
-ja silmäili häntä salavihkaa. »Mitä kaikki tämä minuun kuuluu?» hän
-huomautti ylpeästi.
-
-»Suokaa anteeksi! Nyt oivallatte erehdykseni», sanoi mies hymyillen.
-»Minulla oli sellainen käsitys, että koska _mielenkiinto tai
-uteliaisuus_ saattoi teidätkin kuuntelemaan, kenties haluaisitte auttaa
-minua.»
-
-»Mistä tiesitte, että olin kuuntelemassa?»
-
-»Näin teidän armonne saapumisen tänne; näin teidän asettuvan puun
-taakse ja _näin_ kasvonne heidän keskustelunsa aikana.»
-
-Kun lady Lenoren mieleen välähti, mitä kaikkea hänen kasvonsa
-varmaankin olivat miehelle paljastaneet, pani kiihkeä halu nähdä hänet
-avuttomana jalkojensa juuressa hänen sydämensä sykkimään hurjasti;
-hänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, ja kädet puristuivat tiukasti
-huivin ympärille.
-
-»Entä sitten, sir?» hän sai vihdoin sanotuksi silmäiltyään miestä
-äänettömänä jonkun aikaa. »Jos otaksumme arvelunne oikeiksi, niin miten
-voin auttaa teitä, vaikkapa suostuisinkin sen tekemään?»
-
-»Auttamalla minua estämään äsken kuulemamme valan toteuttamista»,
-ilmoitti mies suoraan ja avoimesti.
-
-Lady Lenore oli hetkisen vaiti, katsellen miehen ohitse ikäänkuin
-miettien; sitten hän virkkoi: »Miksi auttaisin teitä? Mistä tiedätte,
-että nämä kaksi henkilöä kiinnittävät mieltäni?»
-
-»Te unohdatte», muistutti mies lempeästi, »että näin kasvonne.»
-
-Lady säpsähti. Miehen rohkea julkeus osoitti, että hän oli ylivoimainen.
-
-»Jos myönnän, että tunnen heitä kohtaan mielenkiintoa, niin mitä
-takeita minulla on siitä, että menettelen pyrkimysteni mukaisesti
-luottaessani teihin?» kysyi hän kopeasti, mutta ei niin ylimielisesti
-kuin siihen asti.
-
-»Voin antaa siitä varman takeen», vakuutti mies levollisesti. »Minä —
-rakastan — häntä.»
-
-»Te rakastatte häntä?» kertasi lady Lenore. »Sitä tyttöä, joka juuri
-äsken lähti täältä?»
-
-»Nuorta naista», selitti mies hieman painostaen sanojaan, »joka äsken
-vannoi uskollisuutta loordi Trevornelle.»
-
-»Ja jos autan teitä, niin minkälaista pitää apuni olla?»
-
-»Se on teidän asianne», vastasi mies. »Minä voin vastata naisesta,
-Stella Etheredgestä — se on hänen nimensä.»
-
-»En halua mainittavan nimiä», huomautti lady kylmästi.
-
-»Aivan oikein», myönsi toinen. »Sanokaamme ’mies’ ja ’nainen’.
-Vilpittömästi puhuen, olen vannonut, että tämän kihlauksen täytyy
-raueta tyhjiin. Minä rakastan naista ja vihaan miestä.»
-
-Lady Lenore katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja
-silmät kiiluivat, mutta huulilla väikkyi yhä hymy.
-
-»Te», jatkoi mies, »vihaatte naista ja — rakastatte — miestä».
-
-Lady Lenore hätkähti, ja heleä häpeän puna levisi hänen kauniille
-kasvoilleen. »Kuinka uskallatte!» hän huudahti.
-
-»Olen näyttänyt teille korttini, mylady; tunnen teidän korttinne.
-Voitteko väittää minun olevan väärässä? Sanokaa vain sana — sanokaa,
-että asiain kulku on teistä yhdentekevä, ja minä kumarran ja poistun.»
-
-Lady Lenore seisoi tuijottaen miestä, mutta ei voinut lausua sitä
-sanaa. Mies oli puhunut totta; hän rakasti todellakin Leycesteriä
-niin kiihkeästi, että se ihmetytti häntä itseäänkin; hän ei ollut
-aavistanut sitä ennenkuin tänä iltana nähdessään Leycesterin syleilevän
-ja suutelevan toista naista. Loukattu ylpeys, itserakkaus, kiihkeä
-kaipaus, ne kaikki taistelivat vallasta hänen rinnassaan; ja mies, joka
-rauhallisena seisoi hänen edessään, tiesi sen. Hän luki lady Lenoren
-kaikki ajatukset, kun ne heijastuivat ylpeiltä, kauniilta kasvoilta.
-
-»En käsitä», sanoi lady Lenore. »Te tulette luokseni aivan
-tuntemattomana ja teette nämä tunnustukset.»
-
-»Tulen luoksenne, koska te ja minä haluamme päästä samaan päämäärään —
-erottaa nuo kaksi henkilöä toisistaan. Tulen luoksenne, koska olen jo
-keksinyt eräitä keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi ja uskon, että te
-voitte huolehtia lopusta. Lady Lenore —»
-
-»Älkää lausuko nimeäni», kielsi toinen, vilkaisten rauhattomasti
-ympärilleen.
-
-— »Te ja ainoastaan te voitte auttaa minua. Kuten olen sanonut, minä
-voin vaikuttaa tyttöön, te voitte vaikuttaa mieheen. Olen saanut
-ankarasti puuhailla sen vaikutusvallan saavuttamiseksi — olen punonut
-kaikenlaisia juonia ja suunnitelmia. Olen käyttänyt oveluutta, järkeä
-— nimittäkää sitä miksi haluatte; teidän tarvitsee turvautua vain
-kauneuteenne. Yhdessä voitamme; yksin, niin luulen, ei se meille
-onnistuisi; sillä vaikka pitelenkin tyttöä pihdeissä, niin miehestä
-en voi vastata. Hän on itsepintainen ja raju ja voi jollakin hetkellä
-sotkea suunnitelmani. Teidän asianne on huolehtia siitä, ettei hän tee
-sitä. Suostutteko siihen?»
-
-»Minkälainen vaikutusvalta teillä on tyttöön?» kysyi lady Lenore
-uteliaasti hetkisen vaitiolon jälkeen.
-
-»Suokaa anteeksi, että kieltäydyn vastaamasta. Mutta olkaa varma,
-että minulla on. Ja teillä on yhtä voimakas vaikutusvalta mieheen.
-Tahdotteko käyttää sitä? Sallikaa minun esittää asia täydelleen.
-Miehen itsensä vuoksi teidän ei pitäisi empiä. Mitä hyvää voi johtua
-sellaisesta avioliitosta — varakreivi, tuleva kreivi avioliittoon
-tuntemattoman, nimettömän naisen, maalarin veljentyttären kanssa! Tytön
-puolisona hän vaipuu mitättömyyteen, teidän puolisonanne kohoaa niin
-korkealle kuin hänen ja teidän asemanne hänet oikeuttavat. Voitteko
-empiä?»
-
-Nainen oli kahdella päällä. Vastahakoisena liittoutumaan tuntemattoman
-miehen — ja tuollaisen miehen! — kanssa hän seisoi epäröiden.
-
-»Alkaa käydä myöhäiseksi», sanoi mies, vilkaisten kelloonsa. »Huomaan,
-että teidän armonne hylkää liiton, jota tarjoan teille. Toivotan teille
-hyvää yötä.»
-
-»Seis!» huudahti lady Lenore, ojentaen kätensä. »Minä suostun.»
-
-»Hyvä. Lyökäämme kättä!» kehoitti mies hymyillen ja ojensi omansa.
-
-Lady Lenore empi, mutta laski kätensä miehen kouraan. Miehen henkinen
-voima nujersi hänen vastarintansa.
-
-»Nyt on sopimus allekirjoitettu. Muuta en teidän armoltanne pyydä, kuin
-että olette valppaana ja taotte, kun rauta on kuuma. Kun se aika tulee,
-huomautan sitä teille.»
-
-Mies puristi hänen kättään, ja kosketuksen johdosta kävi väristys
-naisen ruumiin läpi; miehen käsi oli jääkylmä.
-
-»Nyt ei noilla kahdella ole minkäänlaista mahdollisuutta pitää
-sopimustaan», riemuitsi mies; »te ja minä estämme sen. Hyvää yötä,
-mylady!»
-
-»Seis!» kielsi lady Lenore. »Te ette ole sanonut minulle nimeänne —
-tiedätte minun.»
-
-»Nimeni on Jasper Adelstone», vastasi mies. »Saatanko teidät kartanoon?»
-
-»Ei, ei», esteli lady Lenore. »Menkää, olkaa hyvä!»
-
-Jasper kumarsi ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt kauemmaksi,
-ennenkuin lady Lenore oli päässyt portista yksityispuiston alueelle ja
-kadonnut näkyvistä.
-
-Loordi Trevorne souti Stellan joen poikki, eroten sitten hänestä.
-»Hyvää yötä, armaani!» hän kuiskasi. »Pian tapaamme. Näen sinut
-huomenna. Hyvää yötä! Viivyn täällä, kunnes olet päässyt maantielle;
-sitten olet turvassa.» Hän syleili Stellaa ja päästi hänet menemään,
-jääden itse rantaäyräälle katselemaan häntä.
-
-Stella riensi niittyjen poikki, saapuen hengästyneenä tielle. Hän
-pysähtyi hetkiseksi ehtiäkseen rauhoittua ja lähti sitten kävelemään
-kotiporttia kohti. Samassa astui hoikka nuorukainen varjosta hänen
-eteensä. Häneltä pääsi pieni huudahdus, ja hän nosti katseensa. Kuun
-valo lankesi hänen edessään oleville kasvoille. Ne olivat samat
-kuin miniatyyrissä. Samat kasvot, vaikka muuttuneina poikavuosista
-nuoruusikään.
-
-Siinä oli »Frank».
-
-
-
-
-XVIII.
-
-
-Ne olivat samat kasvot, jotka Stella oli nähnyt miniatyyrissä,
-muuttuneina lapsesta nuorukaiseksi. Samat siniset, avoimet,
-luottavaiset, naiselliset silmät, sama kultainen tukka, joka kiertyi
-lyhyihin kiharoihin, sensijaan että olisi valunut olkapäille kuten
-kuvassa, sama hymyilevä suu, jonka alahuulessa oli pieni heikkouden
-piirre. Miellyttävät, pikemminkin somat kuin kauniit kasvot, jotka
-olisivat paremmin sopineet tytölle kuin pojalle.
-
-Stella tuijotti nuorukaiseen uskomatta omia silmiään. Hänen mieleensä
-välähti edellisen yön uni, ja hänen sydämensä alkoi äkkiä sykkiä
-rajusti, pelosta vaiko ilosta, sitä hän ei voinut sanoa. Kuka oli tämä
-poika, ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Hän nojasi porttiin,
-ikäänkuin paikka olisi ollut hänen omaisuuttaan ja hänellä olisi oikeus
-olla siellä. Stella astahti askeleen lähemmäksi, ja poika aukaisi
-hänelle portin. Stella meni sisään, ja poika kohotti hattuaan, niin
-että kuun säteet valaisivat hänen keltaisia hiuksiaan, ja hymyili
-hänelle, samaan tapaan kuin lapset hymyilevät, yksinkertaisen, avoimen
-ihailevasti.
-
-»Oletteko — te _olette_ Stella!» Neito säpsähti kuullessaan pojan äänen
-— se oli niin samanlainen kuin hänen setänsä ääni, mutta pehmeämpi ja
-kirkkaampi.
-
-»Kyllä, nimeni on Stella!» vastasi hän ihmeissään.
-
-»Sitten olemme serkuksia», sanoi poika, ojentaen kätensä.
-
-»Serkuksia?» kummeksi Stella, mutta antoi kätensä.
-
-»Niin, serkuksia», toisti poika. »Sinä olet Stella, Harold-sedän tytär,
-eikö niin? Ja minä olen Frank.»
-
-»Frank?» kertasi Stella hämmästyneenä.
-
-»Niin; olen serkkusi Frank. Toivoakseni se ei pahoita sinua.»
-
-»Pahoita!» toisti Stella typertyneenä ja hämillään. »Ei, se ei pahoita
-minua. Olen hyvin iloinen — luonnollisesti olen hyvin iloinen! Mutta en
-aavistanut.»
-
-»Et», virkkoi poika, huokaisten hiljaa. »Niin, arvasin kyllä, ettet
-osannut aavistaa.»
-
-Heidän takaansa kuului askelia, ja herra Etheredge tuli näkyviin.
-Iloisesti huudahtaen Stella juoksi hänen luokseen ja kiersi kätensä
-hänen kaulaansa.
-
-»Setä!»
-
-Vanhus suuteli häntä, pyyhkäisi hiukset hänen otsaltaan ja katsoi häntä
-hellästi silmiin. »Niin, Stella, olen taaskin kotona.» Hänen äänensä
-oli suruinen ja väsynyt, ja hän näytti kuluneelta ja rasittuneelta.
-»Ja» — hän empi hetkisen, laskien kätensä pojan olalle — »toin toisen
-mukanani. Tämä on poikani Frank.»
-
-»Olen siitä niin iloissani», kuiskasi Stella, hymyillen sedälleen,
-ikäänkuin tämä ilmoitus olisi ollut maailman luonnollisin asia.
-
-»Frank viipyy luonamme jonkun aikaa. Hän aikoo Cambridgeen.»
-
-»Vai niin», sanoi Stella. »Minä menen katsomaan, onko rouva Penfold
-suorittanut tarpeelliset järjestelyt.»
-
-Herra Etheredge katsoi hänen jälkeensä, kun hän meni sisälle; pojan
-ääni herätti hänet mietteistään.
-
-»Kuinka kaunis hän onkaan!» ihasteli Frank, heikko puna poskillaan ja
-silmät loistaen poikamaisesta ihailusta. »En aavistanut, että minulla
-on niin kaunis serkku, niin —»
-
-»Et», virkkoi vanhus lämpimästi. »Jatka, Frank! Maltahan!» Poika
-seisahtui, ja herra Etheredge laski kätensä hänen olalleen. »Hän
-on yhtä hyvä kuin kauniskin. Hän on enkeli, Frank. Minun lienee
-tarpeetonta mainita, ettei hän tiedä mitään — siitä.»
-
-»Kiitos, isä!» lausui poika kiitollisena. »En mistään hinnasta soisi
-hänen tietävän sitä.»
-
-He menivät sisälle. Stella hyöri huoneessa, kattaen kiireesti
-valmistettua ateriaa. Poika pysähtyi lasiovelle, ikäänkuin peläten
-tulla likemmäksi, ettei häiritsisi. Stella huomasi hänet, meni hänen
-luokseen ja sanoi: »Olen hyvin iloinen tulostasi! Myöskin setä on
-varmaan iloinen!»
-
-»Niin», vastasi poika hiljaa. »Oletko todellakin siitä hyvilläsi?»
-
-Stellan kauniit silmät suurenivat, ja hän hymyili. »Oikein hyvilläni.
-Sinun pitää tulla sisään syömään illallista. Se on jo aivan valmis.»
-
-Stella meni kutsumaan setäänsä. Vanhus tuli ja istuutui. Poika odotti,
-kunnes Stella osoitti hänelle tuolia, johon hän tottelevaisesti
-istahti. Herra Etheredge ei vähääkään selittänyt Lontoossa käyntinsä
-syitä, eikä Stella sitä kysellyt. Vanhuksen istuessa tapansa mukaan
-äänettömänä haaveksien puheli Stella Frankille.
-
-Frank kuunteli, tuskin siirtäen hetkeksikään katsettaan hänestä.
-
-»Missä olit tänä iltana, Stella?» kysyi herra Etheredge äkkiä.
-
-»Olin metsässä ja joella.» Puna lehahti hänen kasvoilleen; Frank
-huomasi sen, mutta ei hänen isänsä.
-
-»Olit myöhänlaiseen siellä, vai mitä arvelet?»
-
-»Kyllä — liian myöhään», myönsi Stella syyntuntoisesti. Jospa hän olisi
-voinut kertoa sedälleen! »En tahdo toista kertaa viipyä niin kauan.»
-
-»Nyt sinulla on Frank seuraksesi», huomautti vanhus.
-
-»Se on hyvin hauskaa.» Stella kääntyi serkkuun päin huulillaan hymy,
-josta vielä selvästi kuvastui syyllisyydentunne, ja pitäen itseään
-hirveän petollisena. »Tiedät epäilemättä kaikki kauniit paikat, ja
-sinun on oltava oppaana.»
-
-»Ei; en tiedä», selitti Frank. »En ole ollut täällä tätä ennen.»
-
-»Frank on ollut koulussa», huomautti herra Etheredge rauhallisesti.
-»Sinun on toimittava oppaana.» Sen sanottuaan hän nousi tuoliltaan ja
-meni ikkunan ääreen.
-
-Stella soitti kelloa, pyöritti nojatuolia korkeammaksi ja nouti
-vanhuksen piipun, puuhaillen hänen ympärillään huomaavaisen hellästi.
-Poika katseli häntä yhtä tarkkaavasti kuin ennenkin. Sitten Stella
-palasi tuolilleen ja otti esille käsityön.
-
-»Et kai aio työskennellä enää tänä iltana?» kummasteli Frank, nojaten
-kyynärpäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä.
-
-»Tämä on vain uskottelua», vastasi neito. »Etkö muista vanhaa sanaa
-laiskuudesta?»
-
-Frank hätkähti ja kalpeni. Stella ihmetteli, mikä hänen sanansa oli
-saattanut koskea poikaan, ja kiiruhti jatkamaan puhettaan.
-
-»En osaa istua joutilaana tekemättä mitään. Osaatko sinä?»
-
-»Kyllä, tuntikausia. Olen kamalan laiska. Mutta nyt minun on opittava
-paremmille tavoille; minun täytyy noudattaa sinun esimerkkiäsi. Aion
-lukea täällä ollessani — lukea ahkerasti, uskotko? Aloitanko jo tänä
-iltana?» kysyi hän, katsoen tyttöön melkein orjamaisen hartaasti.
-
-»Älä toki vielä tänä iltana», vastasi Stella nauraen. »Olet varmaankin
-väsynyt. Tulit Lontoosta, eikö niin?»
-
-»Niin; ja olen hieman väsynyt. Mieluimmin istuisin ja katselisin sinua,
-jollei se sinua vaivaa.»
-
-»Ei vähääkään.» Stella pudisti päätään. »Voithan kertoa minulle
-koulustasi.»
-
-»Mieluimmin istuisin katselemassa virkkamatta mitään, jollet sinä halua
-keskustella», esteli Frank. »Minusta olisi sillä tavoin hauskinta.»
-
-Hän tuntui kummalliselta pojalta; hänen tyyneydessään oli melkein
-surumielisyyden tuntu, mutta Stella oli varma, että se oli ohimenevää.
-
-»Stella», kuului vanhuksen ääni, »etkö soittaisi jotakin?»
-
-Stella nousi heti istumasta, meni harmoonin ääreen ja alkoi soittaa.
-Jonkun aikaa soitettuaan hän viritti laulun. Äkkiä hän kuuli aivan
-viereltään nyyhkytystä muistuttavan äänen, ja katsahtaessaan sivulle
-hän näki, että poika oli hiipinyt matalalle istuimelle lähelle häntä ja
-istui kasvot käsiin painettuina. Stella pysähtyi, mutta äänetön istuja
-vilkaisi häneen ja äkillisellä liikkeellä kehoitti häntä jatkamaan.
-Stella lauloi laulun loppuun ja kumartui sitten Frankin puoleen. »Sinä
-olet väsynyt!» hän kuiskasi.
-
-Tytön ääni oli niin ystävällisen lempeä, niin sisarellinen, että se
-tunkeutui suoraan pojan sydämeen. Hän katsahti Stellaan, silmissään
-samanlainen ilme kuin uskollisella, herraansa hartaasti kiintyneellä
-koiralla, ja kumartui sitten suutelemaan neidon puvun lievettä. Tämä
-koruton teko saattoi Stellan hellän luonnon kuohuksiin, ja huokaisten
-hän kallistui alaspäin koskettaen huulillaan pojan otsaa. Frank
-punastui ja horjahti taaksepäin.
-
-»Älä!» hän kielsi; hänen äänessään oli väkinäinen sointu. »En ole
-kelvollinen sinun kosketettavaksesi.»
-
-Vastaukseksi Stella kumartui uudelleen ja suuteli Frankia. Tällä
-kertaa poika ei säikähtänyt, vaan tarttui Stellan käteen ja piti sitä
-suonenvedontapaisesti; hänen huulensa värähtivät; sitten hän säpsähti
-ja jäi tuijottamaan ovea kohti. Stella käänsi nopeasti päätään ja
-jäi samoin tuijottamaan; sillä ovella seisoi Jasper Adelstone, katse
-tähdättynä heihin. Stella nousi pystyyn, mutta Jasper tuli häntä kohti
-sormi huulillaan.
-
-»Hän nukkuu», sanoi hän, vilkaisten tuoliin päin ja ojentaen kättään.
-
-Stella tarttui siihen; se oli kuuma ja kuiva.
-
-»Minun pitäisi pyytää anteeksi, kun tulen näin myöhään», hän kuiskasi
-varovasti, »mutta ohi kulkiessani oli musiikki liian houkuttelevaa.
-Suotteko anteeksi?»
-
-»Varmasti», vastasi Stella. »Meistä on hyvin hauskaa, että tulitte.
-Tässä on serkkuni Frank», hän lisäsi.
-
-Pienet silmät, jotka olivat olleet suunnattuina häneen, kääntyivät
-poikaan ja sekunnin ajaksi ne saivat omituisen ilmeen; sitten sanoi hän
-tavalliseen sävyynsä:
-
-»Vai niin! Kotona loma-aikaa viettämässä kai? Kuinka voitte?» Hän
-ojensi kätensä Frankille, joka astui esiin varjosta ja tarttui siihen.
-Jasper katsoi häntä, hymyillen kummallisesti.
-
-»Et ole esitellyt minua», huomautti Frank Stellalle.
-
-»Herra Adelstone, sedän ystäviä», kiiruhti Stella lausumaan.
-
-»Ettekö halua sanoa teidän ystävänne myöskin?» kysyi Jasper Adelstone
-kohteliaasti.
-
-»Pyydän anteeksi; kyllä, jos saan. Sanon: meidän ystäviämme.»
-
-»Ja myöskin teidän, toivon», virkahti Jasper Adelstone Frankille.
-
-»Niin, kiitos», vastasi poika; mutta hänen käyttäytymisensä oli
-omituisen arkaa ja vastahakoista, minkä hän salasi huonosti.
-
-»Ettekö jää istumaan?» pyysi Stella, siirtäen Adelstonelle tuolin.
-
-»Pelkään häirinneeni teitä», valitti Jasper istahtaen tarjotulle
-tuolille. »Olkaa hyvä ja jatkakaa!»
-
-»Pelkään, että hän herää», huomautti Stella, vilkaisten vanhukseen
-päin. »Setä on tänä iltana hyvin väsynyt; hän tuli juuri Lontoosta.»
-
-»Niinkö!» ihmetteli Jasper, onnistuneesti näytellen hämmästynyttä.
-»Minä myöskin olin Lontoossa. Siitä johtuu mieleeni, että rohkenin
-tuoda nuotteja teille — setäänne varten.»
-
-Niin sanoen hän veti taskustaan kirjan. Stella otti sen, ja häneltä
-pääsi pieni iloinen huudahdus. Se oli italialainen laulukirja; jotkut
-siinä olevista sävelistä olivat hänelle tuttuja, ja kaikki ne olivat
-hyviä.
-
-»Olette kovin ystävällinen ja huomaavainen! Jotkut näistä ovat vanhoja
-mielilaulujani. Setä ilostuu hyvin suuresti. Parhaat kiitokset!»
-
-»Onpa hauskaa, että siinä on sellaisia lauluja, joista pidätte»,
-vastasi Adelstone. »Arvelin teidän kenties pitävän italialaisesta
-musiikista enemmän kuin englantilaisesta.»
-
-»Niin — kyllä», myönsi Stella, käännellen lehtiä. »Paljon enemmän.»
-
-»Ehkä suotte minun jonakin iltana kuulla niistä muutamia?»
-
-»Tietysti saatte kuulla!» lupasi Stella keveästi.
-
-»Tilaisuutta minulla luullakseni on», jatkoi Jasper, »sillä pelkäänpä,
-että saatte minusta ahkeran vieraan. Seikka on semmoinen, että minulla
-on hieman asiaa sedällenne. Eräs asiakkaani on kaunotaiteiden suosija.
-Hän on hyvin varakas mies ja haluaa kovasti, että herra Etheredge,
-jota hän suuresti ihailee, maalaisi hänelle erikoisaiheisen taulun.
-Aihe on verrattain vaikea — tarkoitan, että maalaamisen kestäessä on
-tarpeen antaa joitakuita selityksiä — ja minä olen luvannut, jos herra
-Etheredge suostuu, antaa ne selitykset.»
-
-Stella nyökkäsi päätään. Hän oli uudelleen tarttunut käsityöhönsä
-ja istui kumartuneena sen ylitse vähääkään aavistamatta, kuinka
-ihailevasti molemmat toiset häntä katselivat — mies varovan, kiihkeän
-kaipaavasti, poika avoimesti, ihastuneen kunnioittavasti.
-
-»Mutta tiedättehän kuinka — olin sanomaisillani itsepäinen — setäni on.
-Luuletteko, että hän suostuu maalaamaan?»
-
-»Toivon voivani taivuttaa hänet siihen», arveli Jasper, hymyillen
-kainosti. »Ehkä hän tekee sen minun tähteni; olemme vanhoja ystävyksiä,
-kuten tiedätte.»
-
-»Onko se siis teille?»
-
-»Ei, ei», vastasi Adelstone hätäisesti; »mutta mainittu taiteensuosija
-on vanha ystäväni, ja olen sitoutunut suostuttamaan herra Etheredgen.»
-
-»Ymmärrän», sanoi Stella.
-
-Jasper oli hetkisen vaiti, ja hänen katseensa harhaili ympäri huoneen,
-etsien kukkia — _hänen_ kukkiaan. Niitä ei näkynyt missään; mutta
-Stellan rinnassa olivat loordi Trevornen poimimat villit kukat.
-Tumma varjo lehahti tuokioksi Adelstonen kasvoille, ja hänen kätensä
-puristuivat nyrkkiin; mutta hän malttoi mielensä. Tulisi aika, jolloin
-Stella pitäisi _hänen_ kukkiaan ja yksin hänen — hän oli sen vannonut!
-
-»Aiotteko viipyä kotosalla kauan?» hän tiedusti hymyillen Frankilta.
-
-Frank oli vetäytynyt varjoon, josta hän oli vuorotellen silmäillyt
-Stellaa ja Jasperia. Hän hätkähti huomattavasti.
-
-»En tiedä», kuului vastaus.
-
-»Toivoakseni tapaamme toisiamme usein», jatkoi Adelstone. »Minä asun
-pappilassa.»
-
-»Kiitos!» vastasi Frank, mutta ei erikoisen riemastuneesti.
-
-»Nyt minun on lähdettävä», sanoi Jasper, nousten seisomaan. »Hyvää
-yötä!» Hän puristi Stellan kättä kumartaen. Sitten hän kääntyi poikaan
-päin. »Niin», lisäsi hän, pitäen hentoa kättä tiukasti omassaan,
-»meidän täytyy olla paljon yksissä, teidän ja minun.»
-
-Sitten hän poistui, ja kun hän katosi näkyvistä, pääsi Frankilta
-helpotuksen huokaus.
-
-Stella katsahti häneen. Hän seisoi yhä vieläkin samassa asennossa kuin
-Jasperin puristaessa hänen kättään, katsellen viimemainitun jälkeen.
-Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, joka herätti Stellan huomiota.
-
-»No?» virkkoi Stella hymyillen.
-
-»Onko totta», kysyi poika, »että hän on setäni läheinen ystävä?»
-
-»Luulen niin», vastasi Stella.
-
-»Entä sinun?» jatkoi Frank kiihkeästi.
-
-»Olen tuntenut hänet niin vähän aikaa», selitti Stella, melkein kuin
-puolustellen.
-
-»Arvasin sen», puheli poika. »Hän ei ole sinun ystäväsi — sinä et pidä
-hänestä. Tiedän sen yhtä varmasti, kuin jos sinä olisit sen sanonut;
-ja minä olen siitä hyvilläni.» Hänen äänensä värähteli hillitystä
-kiihtymyksestä, ja katse oli rauhaton, vaivautunut, mikä kummastutti
-Stellaa.
-
-»Miksi niin?» tiedusti hän.
-
-»Siksi etten pidä hänestä. Minä vihaan häntä.»
-
-»Vihaat häntä!» huudahti Stella. »Ethän ole nähnyt häntä enempää kuin
-muutamia minuutteja! Teetkö oikein saneessasi niin?»
-
-»Luultavasti en», vastasi Frank; »mutta sille en mahda mitään. Minä
-vihaan häntä. Hänessä on jotakin, mikä herättää minussa pelkoa.
-Hänen puhuessaan minulla oli tukahduttava tunne. Etkö ymmärrä, mitä
-tarkoitan?»
-
-»Kyllä», myönsi Stella kerkeästi.
-
-Juuri samanlainen tunne oli vallannut hänet itsensäkin joskus, kun
-Jasperin hiljainen, mairitteleva ääni saapui hänen korviinsa. Mutta
-hänestä tuntui typerältä vahvistaa pojan päähänpistoa.
-
-»Mutta sehän on lorua! Hän on hyvin ystävällinen ja huomaavainen. Hän
-on lähettänyt minulle kauniita kukkia — ja tämän laulukirjan.»
-
-Frank otti kirjan ja katseli sitä ynseästi, viskaten sen sitten
-pöydälle, ikäänkuin häntä olisi haluttanut sinkauttaa se ulos
-ikkunasta. »Mitä varten hän sen teki?» hän kysäisi.
-
-»En tiedä — pelkästä ystävällisyydestä.»
-
-»Sitä en usko!» kivahti Frank, päätään pudistaen. »Minä — minä
-toivoisin, ettei hän olisi sitä tuonutkaan! Suo anteeksi! Olenko
-loukannut sinua?» lisäsi hän katuvasti.
-
-»Et», tyynnytteli Stella häntä, purskahtaen nauramaan. »Et yhtään, sinä
-poika-hupakko.»
-
-»Olen iloissani siitä, ettet pidä hänestä. En näet tahtoisi vihata
-ketään, josta sinä pidät.»
-
-»No sitten», sanoi Stella, »koska on synti vihata ketään ja koska
-minun on autettava sinua olemaan hyvä, on minun parasta pitää herra
-Adelstonesta».
-
-»Taivas varjelkoon!» pääsi pojalta niin jyrkästi, niin kiihkoisesti,
-että Stella säpsähti.
-
-»Sinä olet paha poika!» varoitti Stella hymyillen.
-
-»Niin olen», vastasi Frank vakavasti, ja hänen huulensa värähtivät.
-»Mutta jos mikään voi saada minut paremmaksi, niin oleskelu sinun
-läheisyydessäsi sen tekee. Ethän ole loukkautunut?»
-
-»En ollenkaan», selitti Stella naurahtaen; »mutta kohta loukkaudun,
-minkä vuoksi sinun on parasta mennä nukkumaan. Huoneesi on täydessä
-kunnossa, ja sinä näytät väsyneeltä.» Hän ojensi pojalle kätensä,
-toivottaen: »Hyvää yötä!»
-
-»Hyvää yötä!» kertasi Frank, poistuen huoneesta. »Sano puolestani
-isälle hyvää yötä!»
-
-
-
-
-XIX.
-
-
-Puhutaan koiran kiintymyksestä isäntäänsä, hevosen rakkaudesta
-ratsastajaansa kohtaan. Samanlaista kiintymystä, samanlaista rakkautta
-tunsi Frank-poika Stellaa kohtaan. Hän oli hyvin erikoislaatuinen,
-kummallinen poika; pian haihtui surumielinen ilme, joka ensin oli ollut
-hänen kasvoillaan, ja hän kävi hilpeämmäksi, joskus jopa iloiseksikin;
-mutta aina hän tuntui jollakin tavoin aristelevan. Hänellä oli, kuten
-Stella — joka ei tietänyt mitään väärennetystä vekselistä — niitä
-nimitti, ajattelupuuskansa, jolloin hänellä oli tapana istua pää käsien
-varassa, tuijottaen avaruuteen.
-
-Mutta näitä puuskia ei sattunut usein, ja tavallisesti hän oli
-mitä parhaalla poikamaisella tuulella, puhelias ja leikkisä. Hänen
-tunteensa Stellaa kohtaan olivat harvinaiset. Ne eivät olleet veljen
-eikä lemmityn rakkautta, ne lähentelivät palvontaa. Hän saattoi istua
-tuntikausia Stellan vierellä, kuunnellen hänen lauluaan tai katsellen
-hänen työskentelyään. Missään hän ei tuntenut oloaan niin hyväksi kuin
-Stellan läheisyydessä ja ilomielin oli hän valmis panemaan syrjään
-onkivapansa tai kirjansa lähteäkseen Stellan kanssa kävelylle puistoon.
-Hän ihaili ja rakasti Stellaa samalla tavoin kuin harras uskovainen
-suojeluspyhimystään. Hänen kiintymyksensä oli niin silmään pistävä,
-että hänen isänsäkin huomautti siitä.
-
-»Frank seuraa sinua kuin koira, Stella», haasteli herra Etheregde
-kolmantena iltana pojan tulon jälkeen. »Älä anna hänen kiusata itseäsi!
-Hänellä on lukunsa ja lisäksi joki ja onkivapa. Lähetä hänet omiin
-puuhiinsa, jos hän käy sinulle vaivaksi!»
-
-»Frank vaivaksi minulle!» huudahti Stella hilpeästi. »Siihen hän ei
-suorastaan kykene. Hän on maailman herttaisin ja huomaavaisin poika.
-Niin, ja minulla olisi kauhean ikävä häntä, jos hän poistuisi edes
-tunniksi tai pariksi. Ei, hän ei vaivaa minua vähimmässäkään määrin;
-ja mitä taas tulee kirjoihin ja onkivapaan, niin hän eilispäivänä
-häpeilemättä tunnusti, ettei hän niistä kummastakaan välittänyt
-puoltakaan sen vertaa kuin minusta.»
-
-»Se on kummallista», virkkoi vanhus huokaisten; »näytät olevan ainoa
-ihminen, joka koskaan on voinut häneen vaikuttaa.»
-
-»Minun pitäisi olla hyvin ylpeä sitten», vastasi Stella, »ja kyllä
-olenkin. Ei kukaan voi olla hänestä pitämättä, hän on vastustamaton. Ja
-lisäksi hän on niin soma. On noloa sanoa poikaa somaksi, mutta juuri
-sellainen hän on.»
-
-»Niin», myönsi herra Etheredge jurosti. »Hänellä on naisen kasvot,
-naisen vennot piirteet.»
-
-»St!» varoitti Stella. »Tuossa hän tuleekin. No, Frank», kysyi hän, kun
-poika astui vapa kädessä huoneeseen puettuna flanelliseen soutupukuun,
-»mitä olet puuhannut, olitko onkimassa?»
-
-»En», vastasi poika, katsoen häntä silmiin. »Aioin lähteä, mutta kun
-sinä sanoit tulevasi kohta ulos, niin jäin odottamaan. Oletko valmis?
-Ei ole kiirettä — kyllä minä odotan. Kai taaskin vanukas tai munakas
-tai kanarialinnun ruokkiminen. Toivoisinpa, ettei vanukkaita eikä
-kanarialintuja olisi olemassakaan.»
-
-»Oletpa sinä malttamaton poika», huudahti Stella, purskahtaen nauruun.
-»No, nyt olen valmis.»
-
-»Mennään joelle», ehdotti poika. »Siellä on joku onkimassa; ainakin hän
-on onkivinaan, mutta tähyilee yhtenään tännepäin, niin että en usko
-hänen saavan paljoakaan huvia ongestaan.»
-
-»Minkälainen hän on?» uteli Stella.
-
-»Nuori, pitkä ja komea mies, ruskeapukuinen, keltaviiksinen.»
-
-Stellan kasvot punehtuivat ja hän vilkaisi setäänsä. »Mennään», hän
-sanoi. »Arvaan, kuka hän on. Hän on loordi Trevorne.»
-
-»Loordi Trevorne!» huudahti Frank. »Todellako? Olisipa hauska nähdä
-häntä! Tunnetko hänet, Stella?»
-
-»Kyllä — hieman», myönsi Stella arasti. »Vähän.»
-
-»Olen kuullut niin paljon loordi Trevornesta», jatkoi Frank
-innostuneena. »Lontoossa tuntee hänet joka mies. Hän on suurenmoinen
-pomo, eikö olekin?»
-
-»Kylläpä sinä opetat minulle sanoja», sanoi Stella naurahtaen. »Onko
-hän sellainen ’pomo’, kuten sinä häntä nimitit?»
-
-»On varmasti; hän on mukana joka paikassa. Hän ajaa nelivaljakkoa,
-hänellä on kaksi Englannin parasta kilpahevosta ja lisäksi pursi.
-Näetkö, hän on Lontoon pidetyimpiä miehiä. Malta, olen kuullut hänestä
-vielä jotakin. Ahaa, niin, hän aikoo mennä naimisiin.»
-
-»Niinkö?» ihmetteli Stella huuliensa kaartuessa hienoon hymyyn.
-
-»Yhtä tunnetun ihmisen kanssa kuin hän itsekin on. Lady Lenore
-Beauminsterin.»
-
-Hymy haihtui Stellan huulilta ja hänen kasvonsa kalpenivat. Olihan se
-vain väärä, naurettava huhu; mutta sellaisenaankin se pisti häneen, ei
-tosin puukon, vaan neulan tavoin.
-
-»Niinkö?» virkkoi hän, soimaten itseään kavaluudesta. Ääneti hän sitten
-asteli Frankin rinnalla joelle, kun taas poika puolestaan lörpötteli,
-kertoen kaikki, mitä tiesi loordi Trevornesta. Frankin puheiden mukaan
-hän oli todellakin erikoinen, jonkunlainen valtias miesten keskuudessa.
-Ja kuuntelevan Stellan sydän sykki kiitollisuudesta poikaa kohtaan.
-
-Heidän saapuessaan joen äyräälle laski loordi Trevorne, joka oli
-pitänyt heitä silmällä, vavan kädestään ja tuli heidän luokseen. Stella
-ojensi kätensä.
-
-»Mitä kuuluu, Stel— neiti Etheredge!» sanoi Leycester, puristaen hänen
-kättään. Sitten hän katsahti Frankiin.
-
-»Serkkuni Frank», esitteli Stella. »Frank Etheredge.»
-
-Frank vilkaisi ’suurenmoisen pomon’ miellyttäviin kasvoihin ja kumarsi
-kunnioittavasti; mutta Leycester ojensi kätensä ja katsoi hymyillen
-häntä silmiin.
-
-»Kuinka voitte, herra Etheredge?» kysyi hän lämpimästi, ja tervehdys
-sai pojan sydämen sykähtämään ja kasvot punehtumaan. »Minusta on hyvin
-hauska tutustua teihin», jatkoi Leycester avoimeen tapaansa — mikä on
-paras tapa pojan ihailun voittamiseksi — »perin hauskaa todellakin,
-sillä onkiminen alkoi ikävystyttää minua lopullisesti. Eikö lähdetä
-soutelemaan? Luuletteko saavanne serkkunne suostutetuksi lähtemään
-kanssamme?»
-
-»Lähdethän, Stella!» pyysi Frank, luoden neitoon rukoilevan silmäyksen.
-»Mennään!»
-
-Stella hymyili, ja loordi Trevorne auttoi hänet veneeseen. »Osaatte kai
-soutaa?» kysyi hän Frankilta.
-
-»Kyllä», vastasi Frank innokkaasti, »osaan soutaa».
-
-»Soutakaa te takanani sitten!»
-
-He tarttuivat airoihin, ja kumartuessaan eteenpäin vetäisemään puhui
-Leycester hiljaa: »Rakas, oletko ihmetellyt, missä olen ollut?»
-
-Stella vilkaisi Frankiin, joka ponnisti reippaasti.
-
-»Hän ei voi kuulla», kuiskasi Leycester; »airojen loiske kohisee hänen
-korvissaan. Oletko vihainen minulle, kun olen ollut poissa?»
-
-Stella pudisti päätään.
-
-»Eikö sinun ole ollut ikävä minua?»
-
-»Minun on ollut ikävä sinua!» vastasi Stella koruttomasti.
-
-»Kävin Lontoossa», selitti Leycester. »Siellä oli selkkausta hevosista;
-minun oli mentävä sinne. Stella, jokainen tunti tuntui minusta
-ikuisuudelta! En uskaltanut kirjoittaa; en voinut lähettää sinulle
-tietoa. Stella, tahdon puhella kanssasi laveasti. Loukkaantuuko
-serkkusi, jos toimitan hänet pois tieltä. Hän näyttää kiltiltä
-pojalta.»
-
-»Frank on paras poika maailmassa», sanoi Stella pontevasti.
-
-Leycester nyökkäsi päätään. »En tietänyt, että herra Etheredgellä on
-poika — onko se hänen?»
-
-»Kyllä; en minäkään tietänyt, mutta hän on oikein hyvä.»
-
-»Frank», alkoi loordi, kääntyen katsomaan taakseen — »ettehän pahastu
-vaikka puhuttelen teitä niin? Sillä kohdalla, missä olin onkimassa,
-on hauki liikkeellä; näin sen puoli tuntia sitten. Huvittaisiko teitä
-koettaa saada se?»
-
-Frank vetäisi heti airot vedestä.
-
-»Se sopii», sanoi Leycester, soutaen veneen maihin. »Onkeni on siellä
-täydessä kunnossa. Te kai jäätte veneeseen, Stel— neiti Etheredge.
-Soutelemme hiljalleen, kunnes Frank on saanut kalansa.»
-
-Frank hyppäsi rannalle ja juoksi sille paikalle, johon Leycester oli
-jättänyt onkensa, ja viimemainittu souti muutamia vetoja vastavirtaan.
-Sitten hän antoi airojen levätä, kumartui eteenpäin ja tarttui Stellan
-käteen.
-
-»Hän näkee sinut», hätäili Stella punastuen.
-
-»Eikä näe», väitti Leycester, kumartuen syvempään, kunnes hänen
-huulensa koskettivat tytön kättä. »Stella, tahdon keskustella kanssasi
-hyvin vakavasti. Sinun täytyy luvata, ettet vihastu minuun.»
-
-»Onko se niin vakavaa?» kysyi Stella, hiljaisella, kuhertavalla
-äänellä, jota nainen käyttää puhuessaan rakastamalleen miehelle.
-
-»Hyvin vakavaa. Stella, sinun on mentävä naimisiin kanssani.»
-
-Stella hätkähti ja puristi kouristuksen tapaisesti hänen kättään.
-
-»Sinun on mentävä naimisiin kanssani pian», jatkoi Leycester — »heti
-paikalla».
-
-»Oi, ei, ei!» kuiskasi Stella, ja hänen kätensä vapisi.
-
-»Mutta sinun täytyy vastata: ’Kyllä’. Rakas, minä en voi elää ilman
-sinua. En voi! En voi! Etkö sääli minua?»
-
-»Mitä minun on sanottava? Mitä voin sanoa?» kuiski Stella hiljaa,
-silmät alas luotuina ja sydän rajusti sykkien.
-
-»Minä neuvon sinua», vastasi Leycester. »Sinun on vastattava ’Kyllä’,
-rakas, kaikkeen, mitä sinulta pyydän. Kuulehan, Stella», hän jatkoi,
-»olen ajatellut sitä, ja minusta tuntuu, ettei odottamisesta voi koitua
-mitään hyvää sinulle ja minulle. Minä en ole onnellinen, ennenkuin sinä
-olet oikein omani. Stella, meidän on mentävä avioliittoon heti.»
-
-»Ei heti», torjui Stella.
-
-»Heti», toisti Leycester kiihkeästi. »Stella, voin puhua sinulle
-vilpittömämmin kuin kenellekään muulle. Rakas, menisin vaikka tuleen
-säästääkseni sinulta vähäisenkin tuskan tai harmin. Sinulle tulisi
-tuskaa ja harmia, jos antaisimme rakkautemme tulla tiedoksi. Jos
-julkaisisimme suhteemme, niin kaikenlaiset ihmiset asettuisivat
-vastaamme. Luuletko, että setäsi suostuisi aikeisiimme?»
-
-»Ymmärrän mitä tarkoitat», vastasi Stella hiljaa. »Ei, setä ei
-suostuisi. Mutta se ei ole ainoa pulma. Lady Wyndward — kreivi — ei
-kukaan teikäläisistä suostuisi.»
-
-»Heidän suostumuksestaan välitän vähän», sanoi Leycester hänelle
-ominaiseen levolliseen, ylimieliseen tapaan. »Mutta sinun onnestasi
-ja sielunrauhastasi välitän paljon, ja he voisivat tehdä sinut
-onnettomaksi. Siksi, Stella, on mielestäni parasta, että jonakin
-kauniina aamuna menemme kirkkoon hiiskumatta kellekään mitään.»
-
-»Salaapäin, niinkö tarkoitat? Voi, Leycester!»
-
-»Armaani! Eikö se ole parasta? Kun kaikki sitten on ohitse, ja sinä
-olet omani, ei kukaan virka mitään, sillä sanomisesta ei olisi mitään
-hyötyä! Stella, niin sen täytyy käydä! Jos odottaisimme, kunnes
-saisimme kaikkien suostumuksen, saisimme odottaa Metusalemin ikäisiksi.»
-
-»Mutta setä!» kuiskasi Stella. »Hän on ollut minulle niin hyvä.»
-
-»Ja minä olen sinulle hyvä! Hän toivoo vain näkevänsä sinut
-onnellisena, ja minä teen sinut onnelliseksi, rakas. Stella, luulet
-kai, että minulla on jo suunnitelma valmiina, mutta minulla ei ole. En
-tahtonut edes ajatellakaan minkäänlaista suunnitelmaa, ennenkuin olisin
-saanut sinun suostumuksesi. Nyt olen saanut sen — olen, olenhan?»
-
-Stella oli vaiti, mutta hänen sormensa puristivat Leycesterin kättä.
-
-»Minä mietin kaiken valmiiksi. Teen jonkun suunnitelman. Me tarvitsemme
-jonkun auttamaan meitä. Niin, Frank auttaa meitä. Hänestä tuleekin
-Merkuriuksemme, sanansaattajamme. Ajatteleppa, Stella, emme ole
-kertaakaan kirjoittaneet toisillemme koko kihloissaolomme aikana!
-Lontoossa ollessani kaipasin jotakin muistoa sinulta, kirjoitettua
-riviä, jotakin, mitä sinä olit koskettanut. Nyt sinä kirjoitat, rakas,
-ja Frank toimii kirjeenkantajana. Suunnittelen kaikki valmiiksi ja
-lähetän sinulle sanan, jollen tapaa sinua. Frankin ja minun täytyy
-olla hyviä ystävyksiä. Totisesti poika ihailee sinua, sen näkee hänen
-silmistään. Eikä se olekaan ihme — kenen hyvänsä, jokaisen, joka tuntee
-sinut, täytyy ihailla sinua, armaani.»
-
-Aikaisemmin on jo mainittu Leycesterin harvinaisesta viehätysvoimasta,
-jota oli mahdoton vastustaa, jos hän halusi sitä käyttää. Tänä aamuna
-hän jännitti kykynsä äärimmilleen. Kuin lumottuna Stella siirtyi
-unelmien maille. Hän unohti ajan ja paikan ja kaikki kuunnellessaan
-Leycesteriä, ainakin hetkeksi. Mutta kun vene ajautui virran mukana
-sille kohdalle, mihin he olivat jättäneet Frankin, muisti hän pojan ja
-katsahti säpsähtäen rannalle.
-
-»Frank ei ole siellä», hän sanoi. »Minne hän lienee mennyt?»
-
-»Hän on varmaankin kävellyt äyrästä myöten alaspäin. Ei hänellä ole
-mitään hätää.» Sitten Leycester vilkaisi alemmaksi joelle, ja hänen
-silmänsä välähtivät. »Ajattelematon poika!» hän virkkoi. »Hän on mennyt
-padolle.»
-
-»Padolle!» huudahti Stella.
-
-»Älä pelkää», tyynnytti häntä Leycester. »Hänellä ei ole mitään hätää.
-Hän seisoo padon päällä olevilla puisilla telineillä.
-
-»Eikö paikka ole hyvin vaarallinen?» tuskaili Stella, katsahtaen
-taakseen.
-
-»Kyllä hän on turvassa. Minä käsken häntä tulemaan sieltä pois. Älä ole
-huolissasi, rakas! Kasvosi ovat aivan kalpeat.»
-
-»Kutsu hänet alas heti paikalla», pyysi Stella.
-
-Leycester souti maihin, ja he menivät yhdessä padolle, mutta vain
-muutamia askelia. »On parasta tulla pois sieltä, Frank», huusi
-Leycester.
-
-»Minulta juuri nykäisi», vastasi Frank innoissaan. »Siellä on suunnaton
-hauki tai kenties forelli; se tulee heti uudelleen.»
-
-»Tulkaa alas», käski Leycester. »Stella, serkkunne, pelkää.»
-
-»Kyllä tulen», myöntyi Frank; mutta samassa nappasi kala, hauki tai
-forelli, syötin, ja päästäen riemuhuudon Frank nykäisi vavallaan.
-
-»Se on ongessani!» hän kiljaisi. »Tavaton hirviö! Onko teillä haavi?»
-
-»Ei; hitto vieköön haavin ja kalan myöskin», kiivaili Leycester.
-»Jättäkää kala silleen ja tulkaa alas; serkkunne on peloissaan.»
-
-»Tulen heti», vastasi Frank ja tempaisi onkeaan saadakseen sen irti
-kalasta, lähtien samalla varovasti rantaa kohti.
-
-Mutta kala oli saanut lujan otteen eikä mielinyt hellittää; se kääntyi
-keskijoelle päin ja veti siiman Frankin aavistamatta tiukalle. Oli
-kysymys siitä, pudottaisiko poika vavan vai pitäisikö hän sitä edelleen
-käsissään. Hän päätti pitää kiinni, ja seuraavalla hetkellä hän
-horjahti ja putosi veteen. Stella tarttui Leycesterin käsivarteen.
-
-»Ei mitään hätää, rakas», kuiskasi hän; »ei mitään hätää.»
-
-Puhuessaan hän irroitti hellävaroen Stellan käden käsivarrestaan.
-Sitten hän viskasi takin yltään, juoksi padolle, pysähtyi
-silmänräpäykseksi arvioimaan välimatkaa ja hyppäsi päistikkaa veteen.
-
-Stella seisoi rannalla saamatta sanaa suustaan ja tarkkaili kädet
-ristissä hänen ponnistuksiaan.
-
-Loordi Trevorne kohosi vedenpintaan melkein heti. Hän oli mainio
-uimari eikä ollut hetkeksikään menettänyt malttiaan. Hän näki pojan
-kultatukkaisen pään pistäytyvän näkyviin muutamien metrien päässä
-itsestään ja parilla vetäisyllä hän oli siellä ja tarttui Frankiin.
-Padolta syöksyvän veden pauhu oli hirvittävä, mutta Leycester ui läpi
-kuohujen, pitäen yhä poikaa otteessaan, ja veti hänet rannalle. Vettä
-tippuen he jäivät seisomaan, silmäillen toisiaan. Sitten Leycester
-purskahti nauramaan; mutta Frank ei nauranut.
-
-»Loordi Trevorne», hän sanoi läähättäen, »olette pelastanut henkeni.»
-
-»Mitä joutavia!» Leycester pudisteli itseään. »Sain hupaisen kylvyn,
-siinä kaikki.» Sitten hän kääntyi puhumaan Stellalle. »Älä ole
-peloissasi, Stella; älä ole peloissasi, rakas!»
-
-Sana luiskahti hänen kieleltään, ennenkuin hän huomasikaan, ja hän
-vilkaisi Frankiin.
-
-»Kyllä tiedän», virkkoi poika hymyillen. »Tiesin sen jo puoli tuntia
-sitten, senjälkeen kun ensi kerran puhelitte hänelle.»
-
-»Frank!» äännähti Stella.
-
-»Tiesin, että hän rakastaa sinua», jatkoi Frank rauhallisesti. »Hän ei
-mahda sille mitään. Mitäpä sille voisi kukaan, joka sinut tuntee?»
-
-Leycester laski kätensä pojan käsivarrelle. »Teidän on heti mentävä
-kotiin», hän käski lempeästi.
-
-»Te olette pelastanut henkeni», toisti Frank. »Loordi Trevorne,
-en unohda sitä koskaan. Ehkäpä voin kerran korvata sen. Se ei ole
-todennäköistä; mutta muistakaa kertomusta leijonasta ja hiirestä!»
-
-Tällä välin seisoi Stella hievahtamatta paikallaan, katsellen
-vuorotellen lemmittyään ja Frankia. Vihdoin hän puhkesi puhumaan: »Oi,
-Leycester!» hän virkahti, ja siinä olikin kaikki.
-
-Leycester otti hänet syliinsä ja suuteli häntä. »Frank, sinun on
-säilytettävä salaisuutemme!» hän pyysi.
-
-»Olisin valmis uhraamaan henkeni teidän kummankin puolesta», vakuutti
-poika, katsoen häntä silmiin.
-
-He menivät ääneti veneelle, ja Leycester souti heidät toiselle
-rannalle, kenenkään virkkamatta vieläkään mitään. Kun he nousivat
-maihin, puhui Frank uudelleen outo väike silmissään.
-
-»Tiedän», hän sanoi, »teidän salaisuutenne. Olisin valmis uhraamaan
-henkeni teidän puolestanne.»
-
-
-
-
-XX.
-
-
-»Mikä mainio mies, Stella!» ihasteli Frank heidän rientäessään
-niittyjen poikki. »Kuinka onnellinen tyttö sinun pitää olla — kuinka
-onnellinen olet!»
-
-«Kenties olen», myönsi Stella naurahtaen, »mutta nyt kiiruhda, Frank!
-Etkö pääse yhtään kovemmin? Juostaanpa kilpaa maantielle!»
-
-»Eipä juostakaan», vastusti poika leikillisesti. »Sinä juokset kuin
-paras vinttikoira, ja märissä vaatteissani minä häviäisin perinpohjin.
-Mutta, Stella, ajatteleppa, että hän hyppäsi padon harjalta! Moni
-mies olisi tyytynyt syöksymään veteen rannalta. Jos hän olisi
-menetellyt siten, niin hän ei olisi saanut minua pelastetuksi! En tunne
-ainoatakaan toista miestä, joka olisi sen tehnyt», jatkoi hän hampaiden
-kalistessa. »Ja kuinka ystävällinen ja hauska hän oli! Stella, mikä
-onnenlapsi oletkaan! Mutta ei hän sittenkään ole vähääkään liian hyvä
-sinulle! Ei kukaan ole sinulle liian hyvä!»
-
-»Pelkään, että vilustut pahasti ja joudut vuoteeseen, herraseni, jollet
-juokse!» varoitti Stella. »Mitähän setä sanoo?»
-
-Frank pysähtyi kuin naulattuna, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
-
-»Isä ei saa tietää mitään koko tapahtumasta», virkkoi hän. »Älä puhu
-hänelle siitä. Minä menen sisään takaportista ja muutan pukua. En
-tahdo hänen tietävän mitään. Se vain pahoittaa hänen mieltään, jo olen
-tuottanut hänelle paljon huolta ja vaivaa jo muutenkin.»
-
-»En puhu», lupasi Stella. »Mutta tule pois nyt, sillä muuten sairastut,
-ja sitten hän varmasti saa tietää kaikki.»
-
-Tällä huomautuksella näytti olevan toivottu vaikutus, sillä Frank
-tarttui hänen käteensä ja läksi juoksemaan. He saapuivat tielle ja
-olivat juuri kääntymäisillään sitä myöten kotiin päin, kun heidän
-näkyviinsä ilmestyi Jasperin pitkä, laiha vartalo. Frank ja Stella
-pysähtyivät, ja neito tunsi pojan puristavan tiukasti kättään. »Stella,
-tuolla on se mies, Adelstone», kuiskasi Frank. »Pitääkö meidän
-pysähtyä?»
-
-Jasper ratkaisi kysymyksen nostamalla hattuaan ja astumalla käsi
-ojossa heitä kohti. »Hyvää huomenta!» hän huudahti, silmäillen
-pienine, terävine silmineen ensin Stellaa, sitten poikaa ja pannen
-heti merkille, että viimeksimainitulla oli märät vaatteet. »Mitä on
-tapahtunut?»
-
-»Ei paljon mitään», vastasi Stella hätäisesti. »Serkkuni putosi veteen.
-Nyt riennämme kotiin.»
-
-»Putosi veteen!» kertasi Jasper, kääntyen ympäri ja lähtien kävelemään
-heidän rinnallaan. »Miten se kävi?»
-
-»Olin padolla onkimassa», selitti Frank, »ja putosin, siinä kaikki».
-Hänen äänensä ja katse, jonka hän loi Jasperin synkkiin kasvoihin,
-olivat melkein halveksivia.
-
-»Padon pyörteeseen!» huudahti Adelstone. »Ja pääsitte rantaan! Teidän
-täytyy olla hyvä uimari, paras Frankini.»
-
-»Olen melkoisen hyvä», vastasi Frank hieman äreästi.
-
-»Kenties tuli lauttamies avuksenne», uteli Jasper, vilkuen toisesta
-toiseen.
-
-Silloin Stellasta tuntui siltä, että olisi parasta puhua suoraan, ja
-hän sanoi vakavasti: »Loordi Trevorne oli lähistöllä; hän hyppäsi
-veteen ja pelasti Frankin.»
-
-»Olipa onni, että hän sattui olemaan lähellänne! Se oli uljaasti
-tehty!» kehui Jasper, mutta hänen vieno äänensä värähti ivallisesti,
-mikä ärsytti poikaa.
-
-»Se oli uljas teko!» huomautti poika. »Kenties ette tiedä, mitä
-patopyörteessä uiminen on, herra Adelstone?»
-
-»En, mutta luulen, että olisin koettanut sitä, jos olisin ollut niin
-onnellinen, että olisin ollut loordi Trevornen sijassa.»
-
-»Olen hyvin iloinen siitä, ettette ollut», sanoi Frank hiljaa.
-
-»Uskon, että olisitte sen tehnyt», sekaantui Stella nopeasti puheeseen.
-»Kuka hyvänsä olisi. Tule, Frank. Näkemiin, herra Adelstone!»
-
-Jasper pysähtyi ja katsoi neitoon. Stella näytti hyvin kauniilta, hänen
-poskensa hehkuivat ja silmät loistivat, ja Adelstonen sydän sykki
-kiihkeästi. »Tulin ulkosalle, toivoin tapaavani teidät», virkkoi hän.
-»Saanko tulla sisään?»
-
-»Kyllä, tietysti; se on sedästä perin hauskaa. Mutta menkää te
-pääovesta; me menemme takaportaita, sillä toivomme, ettei setä saisi
-vihiä tapahtumasta. Se vain kiihdyttäisi häntä. Ettehän te mainitse
-hänelle mitään?»
-
-»Saatte aina luottaa vaiteliaisuuteeni», vastasi Jasper.
-
-Stella, joka yhä piti Frankia kädestä, veti hänet keittiöön ja
-vaimensi rouva Penfordin pelästyksenhuudahduksen. »Frankille sattui
-tapaturma, rouva Penford. Niin, hän putosi jokeen. Kerron teille kaikki
-myöhemmin; mutta nyt hänen on vaihdettava vaatteita heti — heti. Juokse
-yläkertaan, Frank, ja hautaudu peitteisiin —»
-
-»Hyvä, hyvä», myönteli Frank, mutta poistuessaan hän tarttui Stellaa
-käsivarteen.
-
-»Älä anna sen miehen viipyä, Stella. Minä — vihaan häntä. Mitä hän
-tarkoitti pistellessään loordi Trevornea?»
-
-»Hän ei pidä loordi Trevornesta», huomautti Stella.
-
-»Sehän on selvää!» huudahti Frank kiukkuisesti. »Piharakit eivät ole
-erikoisen mieltyneitä leijoniin, mutta —»
-
-Stella ei halunnut kuulla enempää, vaan työnsi huolestuneen
-kärsimättömästi hänet portaille, mennen sitten taiteilijan
-työhuoneeseen. Lähestyessään ovea hän kuuli Jasper Adelstonen äänen.
-Jasper puhui hänen sedälleen, ja äänen sävy tuntui hänestä omituiselta,
-vastenmieliseltä. Se kuulosti niin lähentelevältä, melkeinpä peitetyn
-käskevältä, ja se kiusoitti häntä. Stella pysähtyi käsi ovenrivassa
-ja luuli kuulevansa Adelstonen mainitsevan hänen nimeään. Siitä hän
-ei ollut varma eikä tahtonut jäädä kuuntelemaan, vaan aukaisi oven ja
-astui sisään lievä puna poskillaan. Hänen tullessaan huoneeseen Jasper
-laski kätensä vanhuksen käsivarrelle ikäänkuin huomauttaakseen tälle
-hänen saapumisestaan. Maalari hätkähti, kääntyi ympäri, katsoi Stellaa
-tarkkaavasti ja mutisi ilmeisen hämmentyneenä: »Pelkkä tyttö — pelkkä
-tyttö, Jasper!»
-
-Jasper seisoi hetkisen liikkumatta, silmäillen Stellaa kulmiensa
-alitse; sitten hän äkkiä virkkoi: »Olin ihailemassa ruusujanne ja
-rikoin viimeistä käskyä himoamalla niitä.»
-
-»Niinkö? Olkaa hyvä ja ottakaa niistä, mitä haluatte!» kehoitti Stella.
-»Siellä on niitä siksi paljon, että voimme luovuttaa niitä toisillekin;
-emmekö voikin, setä?»
-
-Kuten tavallisesti ei maalari nytkään huomannut koko kysymystä, ja
-äänessään sellainen sävy, ikäänkuin asia olisi ollut mitä luonnollisin,
-Jasper kysyi: »Ettekö tahdo tulla ulos näyttämään, mitkä saan
-katkaista? Haluan vain yhden tai pari mukaani Lontooseen tekemään
-synkät huoneeni iloisemmiksi.»
-
-»Aiotteko matkustaa Lontooseen?» tiedusti Stella, siirtyen ovelle.
-
-Jasper mutisi jotakin, seuraten häntä ulos ja ahmien nälkäisen
-kaipaavasti katseillaan hänen sulavan ihastuttavaa vartaloaan.
-
-»No nyt», esitti Stella, seisoen keskellä käytävää ja heilauttaen
-kättään. »Minkälaisia tahdotte, valkoisia vaiko punaisia?»
-
-Adelstone katsoi häntä jonkun aikaa äänettömänä. Milloinkaan ei Stella
-ollut näyttänyt hänestä kauniimmalta kuin tänä aamuna. Neidon silmät
-loistivat salaisesta riemusta, kasvot hehkuivat nuoruudentoiveesta, ja
-se pani Jasperin sydämen sykkimään sekavasta riemun ja tuskan tunteesta
-— hän tunsi riemua Stellan kauneudesta, jonka hän oli vannonut tulevan
-omakseen, repivää tuskaa sen johdosta, että toinen — vihattu loordi
-Trevorne — oli nähnyt sen jo tänä aamuna. Ja hänen seisoessaan ääneti
-ja neitoa katsellen hiipi hänen sydämeensä katkera epäluulo, että tuo
-toinen mies oli herättänyt sen riemun, joka hehkui tytön tummista
-silmistä.
-
-»Antakaa minulle minkä haluatte», hän pyysi. »Tässä on veitsi.»
-
-Stella otti veitsen huolettoman välinpitämättömästi. »Valkoinen vaiko
-punainen?» hän kysäisi.
-
-»Punainen», oli vastaus.
-
-Stella taittoi punaisen ruusun — tummanpunaisen ruusun — ja teki
-vähäisen naisellisen liikkeen, vieden sen lähelle kasvojaan. Se oli
-pieni tytöille ominainen teko, ja Stella teki sen aivan ajattelematta,
-itsetiedottomasti, mutta se pani veren äkkiä rajun kiihkeästi tulvimaan
-häntä tarkkailevan miehen sydämeen. »Katsokaapa», huudahti Stella,
-»kuinka kaunis se on! Puhutaan Firenzen ruusuista, mutta minä otan
-mieluummin englantilaisen. Firenzen ruusut ovat upeampia, mutta eivät
-näin kauniita kuin nämä.»
-
-Jasper otti sen virkkamatta mitään. Itse asiassa hänellä oli täysi työ
-hillitessään itseään. Hän tunsi, että toiminnan aika ei ollut vielä
-tullut, ja hän kuiskaili itselleen: — Ei vielä! Ei vielä! — Mutta tytön
-viehättävyys, ruusun kosketus hänen kasvoihinsa oli liian voimakas
-hänen kylmälle, laskevalle mielelleen.
-
-»Kiitos!» sanoi hän vihdoin, »oikein suuri kiitos! Säilytän sen
-rakkaana muistina. Panen sen kirjoituspöytäni laatikkoon ja ajattelen
-teitä.»
-
-»Oh!» huudahti Stella hätäisesti. »Haluatteko kenties useampia? Tehkää
-hyvin ja ottakaa mitä haluatte!»
-
-»Ei, en tahdo enää. Vaikka saisin kaikki ruusut, mitä ikinä on
-puhjennut, ei riemuni siitä lisäytyisi. Vain tämä teidän kädestänne
-saatu ruusu on minulle arvokas.»
-
-Stella liikahti ovea kohti, mutta herra Adelstone ojensi kätensä.
-»Viipykää hetkinen — vain hetkinen!» hän pyysi ja kosketti
-kiihtymyksessään neidon käsivartta.
-
-»Mitä — mitä nyt?» kysyi Stella ja horjahti taaksepäin.
-
-»Tahtoisin puhua teille», vastasi Jasper. »Vain muutamia sanoja.
-Kuunteletteko minua? Toivon, että kuuntelette. Tiedän, ettei se ole
-viisasta. Tunnen, että — että mieluummin olisitte kuulematta sanojani
-ja ettei puheestani koidu kovinkaan runsaasti hyvää, mutta en jaksa
-hillitä itseäni. On hetkiä, Stella —»
-
-Stella liikahti hieman kuullessaan tutunomaisen puhuttelusanan.
-
-»On hetkiä, jolloin mieheltä menee maltti, jolloin hän heittää
-järkevyyden tuulen vietäväksi. Nyt on yksi sellainen hetki, Stella —
-neiti Etheredge; minä tunnen, että minun on pakko puhua, maksoi mitä
-maksoi. Neiti Etheredge, luulen teidän arvaavan, mitä tahdon sanoa, ja
-toivon, ettette pidä minua huonompana, vaikka en kykenekään lausumaan
-sitä ilmi niinkuin pitäisi ja niinkuin sen tahtoisin tehdä. Stella,
-jos silmäätte ajassa taaksepäin, jos muistelette kaikkea, mitä on
-tapahtunut senjälkeen kun ensi kerran kohtasimme toisemme, niin ette
-voi olla oivaltamatta mitä tarkoitan.»
-
-Stella kääntyi hetkiseksi katsomaan häntä ja pudisti päätään.
-
-»Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta ajatella sellaista. Vai
-tarkoitatteko, ettette ole huomannut sitä, vaikka jokainen nainen sen
-aina niin nopeasti älyää — että minä olen rakastunut teihin? Rakkauteni
-on joka päivä käynyt voimakkaammaksi — en viihdy muualla kuin teidän
-läheisyydessänne. Kuvanne seurasi minua Lontooseen, se asettui minun
-ja työni välille; mutta olen ollut malttavainen — olen vakuuttanut
-itselleni, etten liiallisella hätiköimisellä saavuta mitään että minun
-täytyy antaa teille aikaa oppia tuntemaan minut, rakastamaan minua.»
-
-Hän keskeytti puheensa ja kostutti huuliaan, katsoen Stellaa. Miksi ei
-tyttö virkkanut mitään? Mitä hän ajatteli?
-
-Sillä hetkellä, jos Adelstone olisi vain sen tietänyt, ajatteli Stella
-oikeata rakastajaansa, nuorta ylimystä, joka ei ollut odottanut ja
-laskenut, vaan joka oli valanut kiihkeän rakkautensa tulvan tavoin
-hänen jalkojensa juureen — ottanut hänet syliinsä ja opettanut hänet
-rakastamaan itseään. Ja kun hän ajatteli Leycesteriä, niin kuinka
-pieneltä, kuinka halvalta tämä toinen mies hänestä tuntuikaan!
-
-»Olen antanut teille rakkauteni — olen aikonut antaa teille
-enemmänkin», jatkoi Jasper. »En ole rikas, Stella. Minulla ei ole
-arvonimeä. Mutta minä saavutan rikkautta ja arvonimen — sen olen
-ottanut pyrkimyksekseni, eikä ole mitään sellaista, mitä en ole
-saavuttanut tai en saavuta, jos kerran olen ottanut sen pyrkimyksekseni
-— ei mitään!» toisti hän ponnekkaasti.
-
-Vieläkään ei Stella sanonut mitään. Kuin käärmeen lumoama lintu hän
-seisoi paikallaan kuunnellen, vaikka jokainen sana tuotti hänelle
-tuskaa.
-
-»Olen päättänyt voittaa teidän rakkautenne, Stella. Rakastan teitä
-niinkuin vain harvat miehet rakastavat sieluineni, sydämineni. Ei ole
-mitään, mitä en olisi valmis tekemään voittaakseni teidät omakseni, ei
-mitään tekoa, jota kaihtaisin. Stella, minä rakastan sinua! Mitä on
-sinulla minulle sanottavaa?»
-
-
-
-
-XXI.
-
-
-Stella käänsi katseensa vähäksi aikaa Jasperiin, ja hänet valtasi
-vähäksi aikaa jonkinlainen sääli. Se oli naisellinen tunne, ja se
-lievensi hänen vastaustaan.
-
-»Minä — olen hyvin pahoillani», virkkoi hän hiljaa. »Minä — minä — en
-tietänyt —»
-
-»Suokaa anteeksi!» rukoili Jasper käheästi. »Minä — minä olen hyvin
-onneton. Stella, eikö sinulla ole minulle mitään muuta sanottavaa?»
-
-»Ei mitään.» Stella katsoi toisaalle. »Olen hyvin pahoillani. En
-aavistanut. Mutta se ei olisi voinut tapahtua. Ei milloinkaan.»
-
-»Tarkoitatteko, ettette milloinkaan voi rakastaa minua?» kysyi Jasper.
-»Älkää sanoko ei milloinkaan’. Tahdon odottaa kärsivällisesti; odotan
-vuosikausia, jos vain annatte minulle toivoa — jos vain koetatte
-rakastaa minua vähän.»
-
-»Minä en voi», vastasi Stella hiljaa. »Te ette ymmärrä. On mahdotonta
-opettaa itseään rakastamaan — on mahdotonta _koettaa_. Sitäpaitsi ette
-tiedä mitä pyydätte. Te ette sitä käsitä!»
-
-»Enkö?» virkahti Jasper, ja hänen ohuet huulensa kaartuivat katkeran
-ivalliseen hymyyn. »En käsitä. On joku toinen. Enkö ole oikeassa?»
-
-»Teillä ei ole oikeutta kysyä sitä minulta», huomautti Stella lujasti.
-
-»Rakkauteni antaa minulle oikeuden kysyä. Mutta minun ei tarvitse
-kysyä, ja teidän on tarpeetonta vastata. Jos te olettekin ollut sokea,
-en minä ole ollut. Minun silmäni ovat olleet auki, ja minä olen nähnyt,
-ja sanon teille suoraan, että toiveenne ei voi täyttyä. Sanon: ei voi —
-ei saa täyttyä», lisäsi hän hampaittensa välitse.
-
-»Jos sanottavanne on lopussa, herra Adelstone, niin poistun luotanne.»
-
-Jasper seisoi käytävällä, niin ettei Stella päässyt hänen ohitseen.
-»Viipykää hetkinen!» hän kehoitti. »En pyydä teitä ajattelemaan
-tarkemmin vastaustanne. En pyydä teitä suomaan minulle anteeksi. Kun
-vain ajattelette, kuinka kärsin, niin annatte anteeksi. Olen menetellyt
-väärin, järjettömästi, raa’asti; mutta se on aiheutunut voimakkaasta
-rakkaudestani; minua ei pidä kovin paljoa moittia. Tahdotteko sanoa,
-että annatte minulle anteeksi ja että pysymme ystävinä? Jos — jos», hän
-jatkoi nopeasti, ennenkuin Stella ehti virkkaa mitään, »jos annatte
-kaiken olla ikäänkuin ei tätä olisi tapahtunut, jos unohdatte kaikki,
-mitä olen sanonut, niin lupaan, etten lonkkaa teitä uudelleen. Älkää
-vaatiko meitä eroamaan, älkää lähettäkö minua luotanne, niin etten
-koskaan enää teitä näkisi. Olen setänne vanha ystävä; en tahtoisi
-menettää hänen ystävyyttään; luulen voivani sanoa, että hän kaipaisi
-minun ystävyyttäni. Olkaamme ystäviä, neiti Etheredge!»
-
-Stella kumarsi päätään.
-
-»Kiitos, kiitos!» sanoi Jasper nöyrän lauhkeasti. »Olen hyvin
-kiitollinen ystävyydestänne, neiti Stella. Pidän ruusun muistona
-lempeydestänne.» Hän aikoi kiinnittää ruusun takkiinsa, mutta Stella
-ojensi säpsähtäen kätensä.
-
-»Ei! Antakaa se minulle takaisin, olkaa hyvä!» vaati tyttö. »Te ette
-saa pitää sitä. Minä — minä en ajatellut antaessani sen teille! Antakaa
-se takaisin, pyydän.»
-
-Mies empi, ja ylenmäärin kiihtyneenä astahti Stella häntä kohti.
-
-»Antakaa se minulle!» hän toisti. »Minun täytyy saada se — minä tahdon
-sen!»
-
-»Se on minun», intti Jasper kiivaan punan levitessä hänen kasvoilleen
-ja kurotti ruusua kauemmaksi tytöstä. »Te annoitte sen minulle; minä en
-voi antaa sitä takaisin.»
-
-Tuskin olivat sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun ruusu lennähti
-hänen kädestään ja Frank seisoi kalpeana ja läähättävänä heidän
-välillään.
-
-»Kuinka uskallatte!» hän huohotti kiihtyneenä, puristaen kätensä
-nyrkkiin ja katsoen Jasperin kalpeita kasvoja hurjasti kiiluvin silmin.
-»Kuinka uskallatte!» Rajusti huudahtaen poika polki kukkaa ja hieroi
-sitä kantapäällään.
-
-Tämä ylimielisen halveksiva teko kannusti Jasperin itsetuntoa. Päästäen
-hillityn kirouksen hän tarttui pojan olkapäähän. Frank kääntyi käsi
-koholla häneen päin. Mutta silloin muuttuivat Jasperin kasvojen ilmeet
-äkkiä kuin salamaniskusta, ja väkinäinen hymy levisi hänen huulilleen.
-Hän tarttui pojan käteen ja piti sitä kiinni. »Rakas Frankini», hän
-murahti, »mikä on hätänä?»
-
-Muutos oli niin äkillinen, niin odottamaton, että Stella, joka oli
-tarttunut pojan toiseen käteen, seisoi kuin puusta pudonneena.
-
-»Mitä tarkoititte sillä, että piditte ruusun?» kysyi Frank.
-
-Jasper naurahti pehmeästi. »Ah, nyt ymmärrän!» hän virkkoi nyökäyttäen
-päätään. »Ymmärrän. Piditte meitä silmällä — ikkunasta kenties, niinkö?
-Ja kuten niin monet muut syrjästäkatsojat luulitte pilaa todeksi!
-Hillitön poika!»
-
-Frank katsahti Jasperin kalpeihin, hymyileviin kasvoihin ja sitten
-Stellaan, jonka pää oli painuksissa. »Onko se totta?» hän kysyi
-Stellalta muitta mutkitta.
-
-»Jopa jotakin!» kummeksi Jasper moittivasti. »Eikö tuo ole hieman
-karkeaa? Mutta minun on annettava sinulle anteeksi. Ja se onkin minulle
-helppoa, rakas Frankini, kun muistan, että äkillinen hyökkäys johtui
-halusta puolustaa neiti Stellaa! Mutta nyt olette minulle ruusun
-velkaa. Menkää katkaisemaan se minulle, ja sitten olemme ystäviä —
-hyviä ystäviä, eikö niin?»
-
-Frank väistyi syrjään hänen otteestaan ja jäi seisomaan silmäillen
-häntä epäluuloisesti.
-
-»Ettekö tahdo?» kysyi Jasper. »Ettekö vieläkään ole varma siitä, ettei
-kaikki sittenkin ollut vakavaa totta? No sitten otan ruusun itse.
-Saanko?»
-
-Stella nyökäytti päätään, ja Jasper meni erään pensaan luokse, katkaisi
-huolellisesti punaisen ruusun ja kiinnitti sen takkiinsa. Sitten hän
-leikkasi vielä toisen ja ojensi sen hymyillen Stellalle.
-
-»Kelpaako tämä sen sijasta, jonka poika tyhmyydessään tuhosi?» hän
-sanoi nauraen.
-
-Stella olisi mielellään antanut kieltävän vastauksen, mutta Frank
-tarkkasi häntä. Hän otti kukan vastahakoisesti vastaan. Jasperin silmät
-välähtivät voitonriemuisesti; sitten hän laski kätensä Frankin olalle.
-
-»Rakas Frankini», hän puhui lempeästi, »teidän täytyy hillitä
-äkkipikaista luontoanne. Muuten voitte jonakin päivänä tehdä jonkun
-rikoksen ja joudutte vankilaan saatuanne, kuten sanotaan, kuusi
-kuukautta kuritushuonetta, ikäänkuin olisitte tavallinen varas —
-tai väärentäjä!» Kun pilkkasanat luiskahtivat ohuilta, hymyileviltä
-huulilta, hätkähti Frank ja hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi. »Ja
-nyt olette pahoillanne», jatkoi Jasper, katsoen häntä silmiin. »Tehän
-laskitte äsken vain leikkiä, niinhän? No, poika-kulta, teillä on sydän
-kädessä! Mutta jos todella haluatte pyytää minulta anteeksi, niin
-voitte sen tehdä.»
-
-»Suokaa — anteeksi», änkytti poika, kääntäen kalpeat kasvonsa häntä
-kohti. Sitten Frank pyörähti ympäri ja lähti hitain askelin ja pää
-painuksissa rakennukseen päin.
-
-Jasper katseli hänen jälkeensä, silmissään raudankova, julma väike, ja
-naurahti hiljaa. »Poika-kulta!» hän mutisi. »Olen niin kovin mieltynyt
-häneen, ja tämä vain syventää mieltymystäni! Hän teki sen teidän
-tähtenne. Ettehän te uskonut, että aikomukseni oli pitää ruusu? Ei;
-olisin antanut sen teille! Mutta tämän saan säilyttää — sen tahdon! —
-muistiksi lupauksestanne, että voimme edelleen olla ystävyksiä!»
-
-Puristettuaan Stellan kättä hän poistui.
-
-
-
-
-XXII.
-
-
-Astellessaan kukkulanrinnettä ylöspäin kartanolle oli loordi Trevorne
-kuin tulessa, vaikkakin hän oli läpimärkä. Hänen rinnassaan liekehti
-rakkaus. Hän vannoi yhä mielessään, että hänen Stellansa vertaista
-naista ei ollut koko maailmassa, ja samalla hän vannoi, että hän
-ei enää kauempaa odottaisi sitä autuasta onnea, joka oli hänen
-ulottuvissaan. Hän hymyili vakavasti kuvitellessaan isänsä suuttumusta,
-äitinsä pelästymistä ja epätoivoa ja Lilianin tuskaa; mutta se oli
-hymyä sittenkin, vaikkakin vakavaa. — He kyllä sopeutuvat siihen, kun
-se kerran on tapahtunut. Ja jollei oteta huomioon sitä, ettei hänellä
-ole arvonimeä eikä varoja — joita kumpaakaan ohimennen sanoen ei
-tarvitakaan — on hän niin viehättävä miniä kuin kukaan äiti tai isä voi
-toivoa. Niin; minä teen sen.
-
-Mutta kuinka? Siinä pulma.
-
-— Nykyaikana ei ole Gretna Greeniä — hän mietti murheissaan. —
-Toivoisinpa, että olisi! Ratsastus rajalle, armaani koko ajan rakkauden
-huumaamana ja peloissaan painautuessa rintaani vasten — se olisi
-jotakin! En hevin voi antaa kuuluttaa itseäni missään syrjäisessä
-paikassa, sillä on harvoja syrjäisiä paikkoja, joissa ei ole kuultu
-puhuttavan meistä Wyndwardeista. Kautta Jupiterin — hän äännähti
-hieman hätkähtäen — mutta voinhan pyytää eri vapautuksen. Sen olin
-unohtamaisillani! Sellaista se on, kun ei ole tottunut solmiamaan
-avioliittoja. Eri vapautus! — Kartanoon saapuessaan hän oli vaipunut
-syviin aatoksiin.
-
-Seurue oli jo supistunut vähiin; mutta lady Lenore ja loordi Grayford
-olivat vielä jäljellä. Lady Lenore oli kerran, pari selittänyt, että
-hänen täytyi lähteä, mutta lady Wyndward oli hartaasti pyytänyt häntä
-jäämään.
-
-»Älä lähde, Lenore», oli kreivitär sanonut lempeän käskevästi. »Sinä
-tiedät — sinun täytyy tietää, että panemme toivomme sinuun.»
-
-Lady Wyndward ei ollut ilmaissut, missä mielessä he panivat toivonsa
-häneen, mutta Lenore oli sen arvannut.
-
-Loordi Grayford taas ei ollut poistunut, koska Leycester oli edelleen
-kotosalla.
-
-Kuin keskinäisestä sopimuksesta tiesivät kaikki, että Leycesterillä
-oli täydellinen toimintavapaus, että hän sai tulla ja mennä mielensä
-mukaan ja ettei hänen tekojaan voitu edeltäpäin laskea. He olivat yhtä
-hämmästyneitä kuin kiitollisia, jos hän liittyi heihin, kun mentiin
-ajelulle tai kävelyretkelle, eivätkä vähääkään kummastelleet, jos hän
-katosi ilmoittamatta kellekään mitään aikeistaan. Lady Wyndward kesti
-sen kaiken hyvin kärsivällisesti; hän tiesi lady Longforthin puhuneen
-totta sanoessaan, että oli hyödytöntä koettaa ohjata Leycesteriä; mutta
-hän kuiskasi vanhalle kreivittärelle muutamia sanoja:
-
-»Nyt on jotakin huonosti.»
-
-»Tietysti on, hyvä Ethel», vastasi vanha rouva, »on aina, kun hän vain
-on kysymyksessä. Hänellä on joku kepponen mielessään, siitä olen yhtä
-varma kuin sinäkin. Mutta mitäpä siitä; se järjestyy kyllä aikanaan.»
-
-»Mutta järjestyykö se?» epäili lady Wyndward huokaisten.
-
-»Kyllä, niin luulen; ja Lenore on yhtä mieltä kanssani, sillä muuten
-hän ei olisi enää täällä.»
-
-»Hän teki kovin hyvästi, kun jäi», arveli lady Wyndward.
-
-»Kerrassaan hyvin!» myönsi lady Longforth. »Se tuntuu rohkaisevalta.
-Olen varma siitä, ettei hän olisi jäänyt, jollei hänellä olisi ollut
-syytä siihen. Niin, Ethel, kyllä kaikki käy hyvin; Leycester menee
-avioliittoon Lenoren kanssa tai pikemminkin Lenore Leycesterin kanssa,
-ja he asettuvat paikoilleen, ja — enpä muista, oletko pyytänyt minua
-esikoisen kummiksi?»
-
-Lady Wyndward koetti pysyä rohkeana ja luottavana, mutta häntä pelotti.
-Häntä hämmästytti se seikka, että Lenore ei poistunut. Hänellä ei
-ollut aavistustakaan ylpeän kaunottaren ja Jasper Adelstonen välisestä
-kohtauksesta.
-
-Entä Lenore! Hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tuskin kykeni
-itsekään käsittämään sitä. Istuessaan iltaisin peilinsä edessä hän
-kyseli itseltään, mitä se merkitsi. Oliko tosiaan totta, että hän
-rakasti loordi Trevornea? Niin, hänen oli pakko myöntää rakastavansa
-Leycesteriä niin intohimoisesti, että se oli pikemmin tuskallista kuin
-riemuisaa. Hän ei ollut tietänyt, kuinka voimakas hänen tunteensa oli,
-ennenkuin silloin, kun hän oli piilossa puiden takana joen rannalla ja
-kuuli Leycesterin kuiskivan lemmensanoja toiselle naiselle.
-
-Ja minkälaiselle naiselle! Tuntemattomalle, köyhän taiteilijan
-veljentyttärelle! Usein öisin, kun koko suuri kartano lepäsi
-hiljaisena, virui hän vuoteellaan, heittelehtien sinne tänne ja
-tuntien polttavaa kaipausta ja sietämätöntä häpeää muistellessaan sitä
-hetkeä, jolloin Jasper Adelstone oli hänet yllättänyt ja pakottanut
-liittolaisekseen. Hän, tunnettu kaunotar, rakastuneena mieheen,
-joka oli antanut sydämensä toiselle, ja vehkeilevän, halpasyntyisen
-asianajajan liittolaisena ja välikappaleena. Se oli sietämätöntä;
-mutta se oli totta, ja silloinkin, kun hän tunsi häpeänsä kipeimmin,
-myönsi hän samalla, että hän olisi valmis tekemään uudelleen kaikki,
-liittoutumaan vieläkin kehnomman olennon kuin Jasper Adelstonen kanssa
-saavuttaakseen tarkoituksensa.
-
-Leycesteriä kohtaan hän käyttäytyi kerrassaan mallikelpoisesti. Hän
-ei tahtonut hälyttää nuorta miestä. Hän tiesi, että jos hän vain
-viittaisikaan tunteisiinsa, olisi Leycester heti varuillaan, ja hän
-hillitsi itseään ankarasti. Hän petti Leycesterin perinpohjin.
-
-— Lenoreko rakastunut minuun! — tuumi loordi Trevorne useammin kuin
-kerran. — Sellainen ajatus on naurettava! Mikähän on pannut moisia
-haaveita äidin päähän?
-
-Kohdatessaan toisensa he käyttäytyivät vapaasti ja avoimesti, ja
-Leycester keskusteli ja laski huolettomasti leikkiä Lenoren kanssa
-uneksimattakaan, että toinen väijyi häntä kuin kissa hiirtä ja ettei
-hänen ainoakaan sanansa eikä tekonsa jäänyt Lenorelta huomaamatta.
-Vaistomaisesti Lenore aavisti, missä hän vietti ne ajat, jolloin hän
-oli poissa kartanosta, ja kuvitteli mielessään, kuinka hän oli sen
-tytön seurassa, joka oli ryöstänyt hänen rakastamansa miehen. Ja
-samalla kun mustasukkaisuus lisääntyi, kasvoi myöskin rakkaus, joka
-sen oli herättänyt. Joka päivä hän tajusi yhä paremmin, että hänen
-sydämensä oli Leycesterillä ja että koko hänen vastainen onnensa oli
-riippuvainen Leycesteristä.
-
-— Niin, minä rakastan häntä, — päätteli hän itsekseen, — kaikki
-keskittyy siihen. Minä rakastan häntä.
-
-Ja Leycester vain naurahteli äitinsä »huvittavalle erehdykselle» eikä
-epäillyt mitään. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät Stellan ympärillä.
-Kun hän nyt tuli lähelle pengermää, seisoi Lenore siellä lady
-Longforthin ja loordi Grayfordin seurassa katsellen häntä.
-
-»Kas tuolla on Leycester», huudahti loordi Grayford. »Hän lähti täältä
-onkivapa kädessään, mutta sen on nähtävästi kala nielaissut; joka
-tapauksessa ei sitä hänellä enää ole. Haloo, vanhapoika, missä olet
-ollut? Tule tänne ylös!»
-
-Leycester juoksi portaita myöten Lenoren viereen. He näkivät toisensa
-sinä aamuna ensimmäistä kertaa, ja Lenore ojensi hymyillen hänelle
-kätensä. Hän tarttui siihen. Se oli lämmin ja pehmoinen; hänen kätensä
-taas oli vielä kylmä kylvyn jälkeen. Lenoren silmät menivät levälleen.
-
-»Kätenne on aivan kylmä», huomautti hän, koskettaen sitten Leycesterin
-takin lievettä. »Ja olette märkä. Missä olette ollut?»
-
-»Minulle sattui pieni tapaturma, ja sain pienen kylvyn.»
-
-»Tapaturma?» kertasi Lenore.
-
-»Niin», vastasi Leycester yksinkertaisesti. »Eräs nuori ystäväni putosi
-jokeen, ja minä menin hänen seurakseen, vain seuran vuoksi.»
-
-»Ymmärrän», sanoi Lenore hymyillen, »hyppäsitte veteen häntä
-pelastamaan».
-
-»No, se olisi kovin korkealentoinen sana», pilaili Leycester.
-
-»Mutta se on totta. Saanko kysyä hänen nimeään?»
-
-Leycester sivalsi sammalkappaleen irti kiviseltä kaiteelta ja empi
-hetkisen. »Hänen nimensä on Frank», vastasi hän sitten, »Frank
-Etheredge».
-
-»Kaunis nimi; en muista sitä kuulleeni. Toivon, että hän on
-kiitollinen.»
-
-»Niin minäkin», virkkoi Leycester, kääntyen poispäin. »Menen muuttamaan
-vaatteita», lisäsi hän sitten.
-
-»Etheredge?» kertasi lady Longforth hänen poistuttuaan.
-
-»Sehän on juuri sen sievän, tummasilmäisen tytön nimi, joka oli
-tuonnottain täällä päivällisillä.»
-
-»Niin», myönsi Lenore välinpitämättömästi, sillä lady Longforth
-silmäili häntä. Vanha rouva oli varma siitä, että välinpitämättömyys
-oli teeskentelyä.
-
-»Jos Leycester ei pidä varaansa, niin ne tummat silmät käyvät hänelle
-vaarallisiksi. Tytöt ovat yleensä kiitollisia niille miehille, jotka
-pelastavat heidän veljensä joutumasta märkään hautaan.»
-
-Lady Lenore heilutteli päivänvarjoaan, hymyillen rauhallisesti.
-
-»Epäilemättä on tyttö hyvin kiitollinen. Miksi hän ei olisi.
-Arveletteko, että loordi Trevorne on vaarassa? Minä en sitä luule.» Sen
-sanottuaan hän lähti astelemaan pois.
-
-»Hän on ihmeellinen tyttö, Charles», sanoi kreivitär loordi
-Grayfordille syvän ihailevasti.
-
-»Kuka, Lenoreko? Varmasti. Huomasitteko sen juuri nyt, lady Longforth?»
-
-»En, herra Sopimaton. Olen tietänyt sen pitkin matkaa; mutta hän saa
-minut joka päivä uudestaan ihmettelemään. Kuinka suuren maineen hän
-olisikaan saavuttanut näyttämöllä! Mutta hän on paremmin paikallaan
-lady Wyndwardina.»
-
-Loordi Grayford pudisti päätään ja vihelsi hiljaa. »Se sana on vähän
-ennenaikainen, eikö olekin?» hän kysyi. »Leycester ei näytä kovinkaan
-kiihkeältä siihen suuntaan, vai näyttääkö?»
-
-»Mitäpä se merkitsee, miltä Leycester näyttää?» vastasi kreivitär.
-»Se riippuu hänestä — Lenoresta. Olet hauska poika, Charles, mutta
-et ole älykäs. Jollet olisi niin sanomattoman typerä, niin menisit
-huolehtimaan siitä, että Leycester vaihtaa vaatteita. Olenpa varma,
-että hän istuu tai vetelehtii jossakin märkä puku yhä yllään.»
-
-»Sokeaan hevoseen tepsii nyökkäys yhtä hyvin kuin viittauskin», virkkoi
-loordi Grayford nauraen. »Minä menen ja teen kuten minua on käsketty.
-Todennäköisesti hän ajaa minut tieheni ja kehoittaa minua huolehtimaan
-omista asioistani.»
-
-Loordi Grayford tapasi Leycesterin kamaripalvelijan käsissä, joka
-ripeästi puki hänen ylleen märän flanellipuvun asemesta moitteettoman
-aamupuvun. Kamaripalvelijalla ei nähtävästi ollut kovinkaan hupaisa
-hetki. Loordi Grayford istahti tarkkailemaan huvitettua toimitusta.
-
-»Mikä sinun on, Ley?» kysyi hän sitten kun mies oli hetkeksi poistunut
-huoneesta. »Sinähän toimitat tuon miesparan hullujenhuoneeseen.»
-
-»Hän on niin kirotun hidas», vastasi Leycester, harjaten tukkaansa,
-jonka kamaripalvelija oli jo järjestänyt, ja kiskoen kaulaliinaa. »En
-voi menettää hetkeäkään.»
-
-»Saanko kysyä, mihin tuollainen kiire?» kysyi loordi Grayford hymyillen.
-
-Leycester punehtui hiukan.
-
-»Oikeastaan haluaisin kertoa sinulle, Charlie», hän sanoi, »mutta en
-voi. Minun on parasta pitää se omana tietonani.»
-
-»Olen siitä iloinen», letkautti loordi Grayford, »olen varma, että
-se on jotain hullua, ja jos kertoisit siitä minulle, haluaisit minut
-mukaan.»
-
-»Juuri niin», sanoi Leycester naurahtaen, »sinun täytyy olla siinä
-apuna.»
-
-»Oho!»
-
-Leycester nyökkäsi, taputti häntä olkapäälle ja naurahti:
-
-»Paras puolesi, Charlie», sanoi hän, »on, että sinuun voi aina luottaa.»
-
-Loordi Grayford vastusteli:
-
-»Ei, ei, Charlie», hän pyyteli. »Tunnen tuon fraasin niin hyvin; sinun
-oli aina tapana käyttää sitä, kun oli tehtävä jokin erikoisen ilkeä
-temppu ennen vanhaan. Suoraan sanoen, olen nyt tehnyt parannuksen enkä
-enää suostu auttamaan sinua missään hullutuksissa.»
-
-»Tämä ei ole hullutusta», sanoi Leycester; »— Oi, mene ulos vähäksi
-aikaa, Oliver, en tarvitse sinua; — tämä ei ole hullutusta, Charlie;
-tämä on järkevintä, mitä olen tehnyt elämäni aikana.»
-
-»Todellako?»
-
-»Kyllä vain. Kas niin! Aion lähteä Lontooseen.»
-
-»Arvasin sen. Lontoo-parka!»
-
-»Lopeta tuo ja kuuntele minua — en voi menettää hetkeäkään. Haluan,
-että teet minulle erään hienotunteisuutta vaativan palveluksen.»
-
-»Kieltäydyn. Mikä se on?» vastasi loordi Grayford epäloogisesti.
-
-»Hyvin yksinkertaista. Haluan sinun toimittavan kirjelapun puolestani.»
-
-»No mutta. Eikö joku palvelija-armeijasta, jotka ahmivat maata kuin
-heinäsirkat, voisi sitä tehdä?»
-
-»Ei kukaan, vain sinä kelpaat. Haluan tämän kirjeen perille heti. Enkä
-halua kenenkään meitä kahta lukuunottamatta tietävän siitä mitään; en
-myöskään halua sitä kannettavan ympäriinsä jonkun palvelijan taskussa
-tunnin parin ajan.»
-
-Loordi Grayford ojenteli jalkojaan ja pudisti päätään.
-
-»Kuulehan, Ley, eikö tuo ole liian paksua?» hän vastusteli. »Tietysti
-se on jollekin kauniimman sukupuolen edustajalle!»
-
-Leycester hymyili.
-
-»Olet väärässä», hän sanoi naurahtaen. »Missähän on
-Bradshaw-aikataulukirjanen, Oliver!» tiedusti Leycester ovea
-avatessaan. »Tuo tänne kirjoituspaperia ja käske sitten laittaa vaunut
-valmiiksi viemään minut asemalle.»
-
-»Tarvitsette minua, mylord?»
-
-»En. Menen yksin. Näytä terävältä!»
-
-Oliver toi kirjoitustarpeet ja poistui, ja Leycester istahti alas
-vähäksi aikaa kirjoittamaan kirjelappuaan.
-
-»Lähdenkö pois?» kysyi loordi Grayford virnistäen.
-
-»Et, en halua menettää sinua näkyvistäni, veikkoseni», vastasi
-Leycester. »Istu vain paikallasi.»
-
-»Voinko auttaa sinua? Olen varsin taitava sepittämään rakkauskirjeitä,
-varsinkin muiden ihmisten.»
-
-»Ole hiljaa!»
-
-Sitten hän tarttui kynään ja kirjoitti:
-
- »Hyvä Frank.
-
- Oheisena on kirjelappu Stellalle. Antaisitko sen hänelle, kun hän on
- yksin, ja omakätisesti! Hän kertoo sinulle, että olen pyytänyt häntä
- tulemaan kanssasi yhdentoista junalla huomenna. Toisitko hänet Bruton
- Streetille n:oon 24? Kohtaan teidät siellä aseman sijasta. Kuten
- näet, esitän kaiken yksinkertaisesti, ja olen vakuuttunut siitä, että
- autat meitä. Tiedät salaisuutemme ja olet puolellamme, eikö niin?
- Tietysti tulet ilman matkatavaroita ja ilman, että kukaan saa selville
- aikomuksiasi.
-
- Sinun, hyvä Frankini.
-
-                                                   Leycester.»
-
-Tämä kaikki sujui hyvin. Oli varsin helppoa kirjoittaa pojalle, koska
-hän, Leycester, tiesi, että jos hän olisi pyytänyt Frankia kävelemään
-tulen läpi, niin tämä olisi sen tehnyt. Mutta Stella?
-
-Terävä epäilyksen pistos vaivasi Leycesteriä, kun hän otti toisen
-arkin. Entäpä jos Stella ei tulisikaan! Hän nousi seisomaan ja alkoi
-kävellä edestakaisin, otsa kurtussa ja tuttu päättävä ilme kasvoillaan.
-
-»Jätä sikseen, Ley!» kehoitti loordi Grayford tyynesti.
-
-»Et tiedä mitä se merkitsisi, Charlie», vastasi Leycester hymyillen.
-
-»Kenties arvaan, mitä se merkitsisi — naiselle, kuka hän lieneekään.»
-
-»Olet väärällä jäljellä tällä kertaa, aivan väärällä.» Sen sanottuaan
-Leycester kävi jälleen istumaan ja syventyi kirjoittamaan. Samoin kuin
-edellinenkin oli tämä kirje varsin lyhyt.
-
- »Rakas.
-
- Älä säikähdä, kun luet tämän, äläkä epäröi. Ajattele lukiessasi, että
- onnemme riippuu päätöksestäsi. Pyydän sinua tulemaan Frankin keralla
- kello yhdentoista junassa Lontooseen, jonne minä lähden nyt. Ottakaa
- ajuri ja ajakaa Bruton Streetille n:oon 24, jossa minä odotan teitä.
- Arvaat, mitä sitten tapahtuu, rakas. Huomenna me lähdemme pitkälle
- elämäntaipaleelle käsi kädessä, miehenä ja vaimona. Kynä vapisee
- kädessäni kirjoittaessani näitä sanoja. Tulethan, Stella? Ajattele!
- Tiedän, miltä sinusta tuntuu — tiedän, ikäänkuin olisin vierelläsi,
- kuinka vapiset ja epäröit ja pelkäät tätä askelta. Mutta sinun täytyy
- astua se, rakkain! Kun kerran olemme naimisissa, järjestyy kaikki
- hyvin ja iloisesti. En voi enää odottaa, ja miksi minun pitäisi
- odottaa? Olen kirjoittanut Frankille ja pyytänyt häntä huolehtimaan
- sinusta. Jättäydy hänen hoivaansa ja anna epäilysi ja pelkosi haihtua.
- Muistele vain minua ja, saanko sanoa, sinun rakkauttasi.
-
- Iäti sinun
-
-                                                   Leycester.»
-
-Hän sulki Stellan kirjeen pieneen kuoreen ja sen sekä Frankille menevän
-laajempaan, jonka hän osoitti Frankille.
-
-
-
-
-XXIII.
-
-
-»Kas tässä!» sanoi Leycester, pidellen kirjettä tasapainossa sormellaan
-ja hymyillen innokkaaseen, maltittomaan tapaansa. »Tässä on kirje,
-Charlie! Lue sen osoite!»
-
-Loordi Grayford otti kirjeen varovasti ja pudisti päätään.
-
-»Pojalle, jonka vedit joesta», virkahti hän. »Mitä tämä merkitsee?
-Toivoisin, että jättäisit koko puuhan, Ley.»
-
-»Viimeisen kerran pyydän sinulta palvelusta. Sinä et saa sitä
-evätä, Charlie. Pyydän sinua antamaan tämän pojalle. Löydät hänet
-Etheredgen asunnosta. Et voi erehtyä hänestä; hän on vaaleaverinen,
-hienonnäköinen, keltatukkainen, sinisilmäinen.»
-
-Loordi Grayford empi, katsoen ystäväänsä vakava ilme silmissään ja
-heikko puna poskillaan. »Ley», hän lausui hiljaa, »hän on liian hyvä,
-aivan liian hyvä.»
-
-»Jos sen sanoisi joku toinen mies, Charlie», virkkoi Leycester, katsoen
-häntä suoraan silmiin, »niin antaisin kirpeän vastauksen. Sanon
-sinulle, että ymmärrät minua väärin — ja tuomitset minua väärin.»
-
-»No sitten ovat asiat miltei huonommin. Ley, mitä aiot tehdä?»
-
-»Aion tehdä sen, mitä ei yksikään ihminen maailmassa kykene estämään
-minua tekemästä», vakuutti Leycester rauhallisesti, mutta hänen
-silmistään hehkui rajun tuli. »Et sinäkään, Charlie.»
-
-»Anna kirje tänne», pyysi loordi Grayford tyynesti. »Tiedän ainakin
-sen, milloin sanoista ei ole apua. Onko mitään muuta asiaa? Tilaanko
-pakkopaidan? Tämä, Ley, on kaikkein hulluinta, mitä ikinä olet tehnyt!»
-
-»Se on kaikkein viisainta ja järkevintä», vastasi Leycester. »Ei;
-mitään muuta ei ole, Charlie. Saatan sähköttää sinulle huomenna ja
-pyytää sinua tulemaan. Jos teen sen, niin tulethan?»
-
-»Kyllä, tulen», lupasi loordi Grayford.
-
-Oliver koputti ovelle. »Vaunut odottavat, mylord, aika on täpärällä.»
-
-Leycester ja loordi Grayford menivät käytävään ja portaita myöten
-alakertaan. Seurustelusalin oviverhojen takaa kuului naurua ja soiton
-säveliä.
-
-»Mitä sanon heille?» kysyi loordi Grayford nyökäyttäen päätään salia
-kohti.
-
-»Kerro heille», kehoitti Leycester hymyillen yrmeästi, »että olen
-mennyt kaupunkiin _asioissa_.» Sitten hän pysähtyi äkkiä, ikäänkuin
-jotakin olisi välähtänyt hänen mieleensä, ja vilkaisi kelloonsa.
-»Hetkinen!» hän kuiskasi ja juoksi keveästi portaita ylös Lilianin
-huoneeseen. Kamarineito tuli ovessa häntä vastaan.
-
-»Hänen armonsa nukkuu», hän ilmoitti.
-
-Leycester empi vähän, mutta viittasi sitten häntä avaamaan oven ja
-astui sisään. Lady Lilian lepäsi sohvallani silmät ummessa, tuskainen
-hymy huulillaan. Leycester seisoi hetkisen katsellen häntä, kumartui
-sitten ja painoi keveän suukon hänen suulleen. »Näkemiin, Lil», hän
-kuiskasi. »Ainakin sinä ymmärrät.»
-
-Sen jälkeen hän juoksi takaisin alas, vetäen hansikkaita käsiinsä, ja
-oli jo nostanut toisen jalkansa vaunun astuimelle, kun lady Wyndward
-tuli eteissaliin. »Leycester». kysyi hän, »minne olet menossa?»
-
-»Lontooseen, äiti», oli vastaus.
-
-»Miksi?»
-
-Se oli hänen lausumakseen harvinainen kysymys, sillä hän harvoin
-tiedusteli poikansa aikomuksia tai hänen tekojensa syitä, ja Leycester
-epäröi.
-
-»Asioissa», vastasi hän vihdoin.
-
-Kreivitär katsahti ensiksi hänen punehtuneihin kasvoihinsa ja hehkuviin
-silmiinsä, sitten loordi Grayfordiin, joka hajamielisen näköisenä
-kilisytteli rahoja taskussaan ja vihelteli hiljaa.
-
-»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän, ja hänen silmänsä saivat
-tavallisuudesta poikkeavan huolestuneen ja epäilevän ilmeen.
-
-»Ei mitään sellaista, mistä sinun tarvitsisi olla huolissasi, äiti»,
-vältteli Leycester. »Tulen pian takaisin.» Sen sanottuaan hän kumartui
-suutelemaan äitiään.
-
-»Älä mene, Leycester», kuiskasi kreivitär, katsoen häntä silmiin.
-
-»Et tiedä, mitä pyydät», kivahti Leycester, vetäen kätensä irti.
-»Hyvästi!» toivotti hän sitten hellästi ja juoksi vaunuihin.
-
-— On tulossa hirveä myrsky, — mutisi loordi Grayford itsekseen
-astellessaan portaita alas noudettuaan ensin hattunsa ja keppinsä. —
-Hänen omaisensa joutuvat kuohuksiin, ja minä saan tietysti kantaa osan
-moitteista. Mutta siitä vähät! Leyn puolesta minua vain arveluttaa.
-Koituukohan tästä hyvää?
-
-Näitä kysymyksiä hän mietti alla päin ja avuttomana astellessaan
-portaita alas. Äkkiä hän havaitsi, että lady Lenore seisoi
-eteissalissa, silmäillen häntä. Hän oli ikkunasta nähnyt Leycesterin
-lähdön; hän tiesi, että matkan määrä oli Lontoo ja että loordi Grayford
-oli ollut kahden kesken Leycesterin kanssa, ja nyt hänen tarvitsi
-vain vilkaista loordi Grayfordin alakuloisiin kasvoihin arvatakseen,
-että jotakin oli tapahtunut. Mutta hänen hymyilevät kasvonsa eivät
-ilmaisseet mitään, kun hän katsoi loordi Grayfordia liehutellen
-keveästi japanilaista viuhkaansa. Hänet huomatessaan loordi hätkähti. —
-Lempo soikoon, — hän mutisi, — jos asianlaita on niin kuin luulen, niin
-mitä hän tekee? — Vaistomaisesti peläten häntä melkein halutti kääntyä
-ympäri ja palata yläkertaan, mutta Lenore oli liian nopsa.
-
-»Olemme etsineet teitä, loordi Grayford», hän sanoi veltosti. »Joku
-reipas ihminen on ehdottanut, että pelattaisiin tennistä. Haluaisimme
-teidät mukaan.»
-
-Loordi Grayford näytti joutuneen ymmälle. Kirje poltti hänen
-taskussaan, ja hän tiesi, ettei hän tuntisi itseään rauhalliseksi,
-ennenkuin olisi päässyt siitä eroon. »Olen hirveän pahoillani», hän
-valitti, »mutta olen menossa postitoimistoon viemään kirjettä».
-
-»Posti lähtee vasta kello seitsemän», väitti lady Lenore, vilkaisten
-veitikkamaisesti kelloon. »Eikö teidän sovi mennä pelin jälkeen?»
-
-»Vasta kello seitsemän!» huudahti loordi, teeskennellen huolestunutta.
-»Sitten on parasta sähköttää.»
-
-»Tuon teille kaavakkeen», tarjosi lady Lenore herttaisesti apuaan; »ja
-sitten voitte lähettää jonkun palvelijan sitä viemään».
-
-»E—ei», änkytti loordi Grayford. »Ei, älkää vaivautuko Se ei käy
-päinsä. Muuten ei sillä olekaan niin väliä.»
-
-Silloin lady Lenore arvasi, että Leycester oli antanut hänelle jonkun
-asian toimitettavaksi, ja silmäili häntä tarkasti. Kömpelömpää ihmistä
-pettämään kuin loordi Grayford saattaa tuskin kuvitella. Hänestä
-tuntui, ikäänkuin häntä tarkastavat lempeät, hymyilevät silmät
-näkisivät hänen taskuunsa, ja hän puristi kädellään kirjettä. Lady
-Lenore pani heti merkille hänen sormiensa liikahduksen.
-
-— Se on kirje ja se on tytölle, — hän ajatteli, ja mustasukkaisuuden
-puuska värähdytti hänen olemustaan, mutta hän katseli edelleen loordi
-Grayfordia veltosti hymyillen. »No niin, tuletteko?» virkkoi hän ääneen.
-
-»Tietysti», myöntyi loordi hilpeästi, mikä kuitenkin oli ilmeisen
-teeskenneltyä.
-
-Lady Lenore otti hellehatun ja pani sen päähänsä sekä osoitti
-eteissalissa olevia mailoja. Hän ei tahtonut päästää loordi Grayfordia
-hetkeksikään näkyvistään. »Toiset odottavat», hän huomautti.
-
-Loordi Grayford seurasi häntä kentälle. Siellä odotti seurue
-maltittomasti, leikkien palloilla. Loordi Grayford katsahti avuttomana
-ympärilleen; mutta ajatusaikaa hän ei saanut.
-
-»Pelaammeko yhtä puolta?» ehdotti Lenore. »Tunnemme toistemme pelitavan
-niin hyvin.»
-
-»Se sopii.» Samalla koetti loordi Grayford taskuaan.
-
-Peli alkoi. Pelaajat olivat taitavia ja tasaväkisiä, ja loordi
-Grayford, jonka mielipelit olivat biljardi ja tennis, viehättyi
-pian. Hän lämpeni, riisui takkinsa ja heitti sen nurmikolle. Lady
-Lenore vilkaisi sinnepäin ja vaihtaessaan sitten pian paikkaa loordi
-Grayfordin kanssa irroitti rannerenkaansa ja viskasi sen takille.
-
-»Jalokivikoristeet ovat liikaa tennispelissä», hän sanoi vienosti
-naurahtaen.
-
-Kaikki neljä olivat innostuneita pelaajia, jos lady Lenorea voitiin
-pitää innostuneena mihinkään, ja peli kehittyi vilkkaaksi.
-
-»Me voitamme!» huudahti loordi Grayford, hien valuessa pitkin hänen
-kasvojaan, kiintyneenä peliin koko sieluinensa ja unohtaen tyyten
-kirjeen.
-
-»Niin minäkin luulen», myönsi lady Lenore; mutta samassa hän teki
-harhalyönnin.
-
-»Kuinka se kävi?» tiedusti loordi Grayford.
-
-»Se oli mailan vika», puolustautui lady Lenore. »Se on hieman liian
-raskas. Se alkaa aina tuntua liian painavalta, kun olen pelannut vähän
-aikaa. Kunpa minulla olisi toinen mailani!»
-
-»Minä lähetän jonkun sitä noutamaan», esitti loordi Grayford
-innokkaasti.
-
-»Ei kannata», kielteli lady Lenore. »He eivät kuitenkaan tunne sitä —
-he erehtyvät aina.»
-
-»No sitten menen itse», tarjoutui loordi alttiisti. »En tahdo menettää
-peliä, ymmärrättehän?»
-
-»Tahdotteko mennä?» virkkoi Lenore kerkeästi. »Se on eteissalin
-pöydällä —»
-
-»Kyllä tiedän. Odottakaa hetkinen!» huudahti loordi Grayford toisille
-pelaajille ja lähti kiitämään rakennusta kohti.
-
-Lenore katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja vilkaisi sitten
-ympärilleen. Molemmat toiset seisoivat keskustellen pelin johdosta.
-Kaunottaren silmät välähtivät, ja hänen kasvonsa kalpenivat hieman.
-Hänen katseensa siirtyi takkiin; hän empi hetkisen, asteli sitten
-huolettomasti takin luokse ja kumartui ottamaan rannerengastaan.
-Samalla hän toisella kädellään käänsi takin ympäri ja sieppasi kirjeen
-sen taskusta. Yhdellä vilkaisulla hän näki, kelle se oli osoitettu,
-työnsi kirjeen paikalleen ja palasi tenniskentälle ainoankaan ilmeen
-värähtämättä hänen kasvoillaan. Mutta hänen sydämensä sykki kiivaasti,
-kun hänen terävä järkensä alkoi työskennellä.
-
-Kirje pojalle! Ja lisäksi sellainen, jota ei voitu uskoa kellekään
-vähemmän luotetulle sanansaattajalle kuin loordi Grayfordille!
-Leycesterin äkillinen lähtö Lontooseen! Loordi Grayfordin ilmeinen
-hämminki ja salaperäisyys! Mitä se kaikki merkitsi? Hänet tuntui
-valtaavan aavistus, että ratkaiseva hetki oli käsissä. Hän ikäänkuin
-vaistomaisesti aavisti, että oli tapahtumaisillaan sellaista, mikä
-riistäisi häneltä kaikki toiveet Leycesteriin nähden. Hänen sydämensä
-sykki rajusti, mutta hän hymyili yhä, jopa meni sulavasti lady
-Wyndwardin luokse, joka istui tenniskentän toisella laidalla.
-
-Lady Wyndward katsahti ylöspäin, kun solakka, viehättävä kaunotar
-lähestyi häntä. »Väsytät itsesi kuoliaaksi, rakas Lenore», säälitteli
-hän huokaisten.
-
-»En suinkaan; minä nautin siitä. Miksi noin huolestunut?»
-
-»Minua vaivaa ainoa huoleni. Leycester lähti taaskin pois, en
-tiedä minne; itse hän sanoi menevänsä Lontooseen. Mitään erikoista
-syytä minulla ei ole, mutta minusta tuntuu hyvin vaikealta. Loordi
-Grayfordilla ja hänellä on joku salajuoni vireillä.»
-
-»Minä tiedän sen», hymähti Lenore. »Loordi Grayford ei ole hyvä
-salaisuuksien säilyttäjä. Hän on perin huono vehkeilijä.»
-
-»Hän on valmis tekemään Leycesterin tähden vaikka mitä tahansa, kuinka
-hullua hyvänsä», huokasi lady Wyndward.
-
-Lenore katseli häntä jonkun aikaa miettivästi. »Luuletko voivasi
-pidättää loordi Grayfordia täällä tenniskentällä puolisen tuntia?»
-kysyi hän äkkiä.
-
-»Mitä varten?» kummasteli lady Wyndward. »Kyllä, luulen voivani.»
-
-»No tee se sitten», pyysi lady Lenore. »Syyn ilmoitan myöhemmin. Loordi
-Grayford on epäilemättä ovela; mutta minä uskon olevani ovelampi; mitä
-sinä arvelet?»
-
-»Minun mielestäni sinä olet kaikin puolin hyvä ja kaunis, rakkaani»,
-huokasi huolestunut äiti.
-
-»No niin, pidätä häntä täällä puoli tuntia ja jätä kaikki muu minun
-varaani. Minulla ei ole tapana esittää perusteettomia pyyntöjä.»
-
-»Ei ole. Teen kaikki, mitä tahdot ja sanot», vastasi lady Wyndward.
-»Olen niin kovin huolissani, Lenore. Tiedätkö, mitä se merkitsee?»
-
-»En tiedä, mutta luulen voivani aavistaa. Kas, tuolla hän tulee!»
-
-Loordi Grayford lähestyi pitkin askelin, heiluttaen mailaa. »Kas tässä,
-lady Lenore! Onko tämä oikea?»
-
-»Kyllä», myönsi Lenore, »mutta minä en voikaan enää pelata. Se
-harmittaa minua, mutta loukkasin käteni. Ei, vamma on aivan
-vähäpätöinen. Menen hautomaan sitä.»
-
-»Sepä kauhean ikävää», pahoitteli loordi Grayford. »Säälin teitä. No,
-peli on lopetettava. Meidän on jatkettava sitä jonakin toisena päivänä.
-Minä aion mennä kylään ja pistäydyn noutamassa apteekista jotakin
-haudevettä. Otaksuttavasti olette venähdyttänyt kätenne.» Äkkiä hän
-muisti hänelle uskotun tehtävän ja astahti takkiaan kohti, mutta Lenore
-katsahti kreivittäreen ja tämä pysähdytti hänet lausumalla:
-
-»Pelihuvi ei saa tärveltyä. Neiti Dalton on kuolemaisillaan halusta
-saada pelata, eikö totta?» Hän kääntyi nuoreen neitoon päin, joka oli
-katsellut peliä. »Kyllä, arvasinhan sen. Teidän pitää ottaa hänet
-Lenoren sijalle. No, alkakaahan!»
-
-Neiti Dalton tai neiti kuka hyvänsä olisi yhtä hyvin voinut ajatella
-olla tottelematta lady Wyndwardia kuin hypätä alas kartanon ylimmästä
-kerroksesta, ja tyttö nousi nöyrästi seisomaan ja otti mailan, jonka
-Lenore hänelle ojensi. Senjälkeen Lenore käveli varovasti loordi
-Grayfordin takin luokse, pudotti rannerenkaansa sen päälle, kumartui
-ottamaan sitä ylös ja sieppasi samalla kirjeen. Pistettyään sen
-salavihkaa päivänvarjoonsa hän lähti kartanoon päin.
-
-Sydän rajusti sykkien hän saapui huoneeseensa ja sulki oven. Hän otti
-kirjeen päivänvarjostaan ja silmäili sitä kuin varas kassakaappia,
-jossa on hänen himoamansa aarre. Sitten hän soitti kelloa ja pyysi
-kuumaa vettä.
-
-»Venähdytin ranteeni», hän selitti, »ja haluan veden hyvin kuumana».
-
-Kamarineito toi vettä ja tarjoutui hautomaan rannetta, mutta lady
-Lenore lähetti hänet pois ja lukitsi oven uudelleen. Senjälkeen hän
-piteli kirjettä vedestä kohoavassa höyryssä ja katseli, kun kuori
-laukesi liimauksistaan. Vielä sittenkin hän empi, vaikka kirje olikin
-avoinna hänen edessään. Mutta äkkiä hän puristi huulensa tiukasti
-yhteen, otti esille kirjoitetun arkin ja luki sen sisällön. Sitä
-tehdessään hän kävi kalpeaksi. Jokainen hyväilysana koski häneen kuin
-sydämeen osunut isku ja pani hänet vääntelehtimään tuskasta.
-
-— ’Rakas’! — mutisi hän, — Rakas! Kuinka hän rakastaakaan tyttöä!
-— Äkkiä hän säpsähti ja nousi. — Käyköön kuinka tahansa, se ei saa
-tapahtua. Tuo tyttö ei saa tulla Leycesterin puolisoksi. Mutta miten
-sen voi estää?
-
-Hän istui pohtien sitä kalliiden sekuntien kiitäessä ikuisuuteen;
-sitten hän muisti Jasper Adelstonen.
-
-— Mikä satama tahansa on myrskyssä hyvä, — tuumi hän. — Hukkuva ihminen
-tarttuu oljenkorteenkin, ja hän ei ole oljenkorsi.
-
-Hän sulki kirjeen kuoreensa, otti esille kirjoitusvehkeensä ja
-kirjoitti tuoksuavalle arkille: »Tulkaa tapaamaan minua padolle
-kello kahdeksan!» Hän pani arkin kuoreen, osoitti sen herra Jasper
-Adelstonelle ja palasi tenniskentälle molemmat kirjeet kädessään.
-
-Siellä pelattiin yhäti. Loordi Grayford oli viehättynyt peliin, ja
-kirje oli uudelleen unohtunut häneltä täydelleen. Lady Lenore seisoi
-minuutin ajan silmäillen pelaajia; sitten hän kumartui takin viereen
-ja salaten liikkeensä päivän varjollaan pani Leycesterin kirjeen
-paikalleen.
-
-
-
-
-XXIV.
-
-
-»Minä olen Frank Etheredge», sanoi Frank, silmäillen loordi Grayfordia,
-kun viimemainittu pysähtyi maantien ohessa olevalle pienelle portille.
-
-»Se on hyvä», vastasi loordi Grayford, viIkaisten ympärilleen.
-Varovainen ilme sopi hyvin huonosti hänen avoimille, miellyttäville
-kasvoilleen. »Sitten minulla on kirje teille.»
-
-»Minulle!» ihmetteli Frank, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
-
-»Mikä teitä vaivaa?» kysyi loordi Grayford, katsoen häntä
-hämmästyneenä. »Mikä teitä huolettaa. Minulla on teille kirje —
-ystävältäni loordi Trevornelta.»
-
-Frankin kasvot muuttuivat iloisiksi, ja hän ojensi kerkeästi kätensä.
-
-Loordi Grayford otti kirjeen taskustaan ja antoi sen hänelle.
-
-»Se on rypistynyt ja tahrautunut», hän selitti. »Asianlaita on
-sellainen, että minun olisi pitänyt tuoda se teille tunti, pari
-takaperin. Mutta minut houkuteltiin pelaamaan tennistä, ja se unohtui
-minulta.»
-
-»Ei siitä mitään», vastasi Frank innokkaasti. »Olen hyvin kiitollinen,
-sir. Ettekö astu sisään? Isäni ja serkkuni Stella ovat iloisia, jos
-saavat tavata teitä.»
-
-Mutta loordi Grayford pudisti päätään, katsellen somaa taloa ikäänkuin
-omantunnon vaivoissa. — Toivonpa totisesti, että tämä kaikki selviäisi
-hyvin, — hän mietti. — Leycesterillä on hyvät aikomukset, mutta hyvin
-mahdollista on, että hän turmelee kaikki saadessaan jonkun hupsun
-mielijohteen! — Ääneen hän sanoi: »Ei, en tule sisälle, mutta pyydän
-teitä sanomaan serkullenne — neiti Etheredgelle, että — että —» Loordi
-Grayford-parka epäröi, otti hatun päästään ja tuijotti hetkisen sen
-tehtaanleimaan. »Niin, kuulkaas, ymmärrättehän, jos joko te tai hän
-tarvitsette apua — tarvitsette ystävää, ymmärrättehän — niin tulkaa
-luokseni. Olen kartanossa. Ymmärrättehän? Nimeni on Grayford.»
-
-Frank nyökäytti päätänsä ja tarttui loordi Grayfordin ojennettuun
-käteen. »Kiitoksia, loordi Grayford!» virkkoi poika, ja luotuaan vielä
-suruisen silmäyksen taloon poistui loordi Grayford.
-
-Frank repäisi kuoren auki ja luki ahmien lyhyen, mutta sisältörikkaan
-kirjeen, lähtien sitten etsimään Stellaa.
-
-Tyttö istui urkuharmoonin ääressä; hän ei soittanut, kosketteli vain
-näppäimiä, katsellen miettiväisesti eteensä. Herra Etheredge oli
-ahkerassa työssä, käyttäen kultahohteiset iltahetket mahdollisimman
-tarkoin hyväkseen. Stella kääntyi ympäri, kun Frank tuli sisään, ja
-oli sanomaisillaan jotakin, mutta poika nosti sormen huulilleen ja
-viittasi häntä tulemaan mukaansa. He menivät yhdessä ulos herättämättä
-taiteilijan huomiota, ja Frank vei Stellan puutarhan toisessa
-päässä olevaan pieneen lehtimajaan. Stella katseli hymyillen pojan
-punehtuneita, kiihtyneitä kasvoja.
-
-»Mitä tämä salaperäinen käyttäytyminen merkitsee, Frank?» hän kysyi.
-
-»Minulla on jotakin sinulle, Stella», vastasi Frank. »Mitä annat
-minulle siitä? Se on — niin äärettömän aarteen arvoinen, mutta minä
-tyydyn suukkoon.»
-
-»Se on tietystikin jotakin aivan turhanpäiväistä», väitti Stella
-nauraen, mutta kun poika otti kirjeen taskustaan ja piti sitä koholla
-kädessään, muuttui hänen ilmeensä. »Mikä se on, Frank?»
-
-Poika pisti kirjeen hänen käteensä, nousi vaistomaisen hienotuntoisesti
-pystyyn ja poistui. »Lue se, Stella!» hän kehoitti. »Tulen heti
-takaisin.»
-
-Stella otti kirjeen ja aukaisi sen. Frankin palatessa hän istui avattu
-kirje kädessään, kasvot hyvin kalpeina ja oudon valon hehkuessa hänen
-silmissään.
-
-»No?» äänsi Frank.
-
-»Oi, Frank», kuiskasi Stella. »Minä en voi tehdä sitä! En voi!»
-
-»Et voi!» huudahti poika. »Sinun täytyy! Ja mitä sinä, Stella, sitten
-pelkäät? Minä tulen mukaasi.»
-
-»Ei se sitä ole. Luuletko, että pelkään — Leycesteriä?»
-
-»En!» vastasi Frank. »Sitä en uskoisi! Sinun sijassasi uskaltautuisin
-hänen kanssaan vaikka maailman ääriin saakka. Tiedän, mitä hän on
-pyytänyt sinua tekemään, Stel, ja sinun — meidän — täytyy tehdä se!
-Sinä menet, Stel; sinä täytät hänen pyyntönsä! Minä pidän sinusta, sen
-sinä tiedät; mutta minusta tuntuu kuin alkaisin _vihata_ sinua, jos
-kieltäydyt tekemästä sitä, mitä hän toivoo!»
-
-Stellan silmät säteilivät; hänen sydämensä sykähteli rajusti, kun hän
-kuuli, kuinka poika puolusti hänen rakastamaansa miestä.
-
-»Ja», jatkoi Frank, »miksi muuten empisit? Sehän tapahtuu sinun omaksi
-onneksesi — meidän kaikkien onneksi! Ajatteleppa! Sinusta tulee
-vastaisuudessa Wyndwardin kreivitär, kartanon emäntä. Isäni ilostuu —
-hän ei voi olla ilostumatta; ja sitten olet sinä turvassa.»
-
-»Turvassa? Mitä tarkoitat?» ihmetteli Stella.
-
-Frank epäröi. Sitten hän katsahti Stellaan, ja hänen siniset silmänsä
-välähtivät vihaisesti, kostonhimoisesti. »Ajattelin Adelstone-vintiötä.
-En pidä hänestä. Itse asiassa vihaan häntä; ja vihaan häntä entistä
-enemmän sen tähden, että hän on päättänyt saada sinut.»
-
-»_Minä_ myöskään en pidä hänestä», kuiskasi Stella. »Mutta olen aivan
-’turvassa’, kuten sinä sanot, vaikka en menekään naimisiin, vaikka en
-teekään sitä, mitä sinä ja Leycester toivotte.»
-
-»Enpä tiedä», mutisi Frank synkästi. »Joka tapauksessa _olisit_ turvassa
-sitten, ja — ja, Stella, sinun _täytyy_ mennä. Näetkö, Leycester on
-uskonut sinut minun hoivaani. Lähdethän! Ajattele, Stel!»
-
-»Kyllä, Frank, teen sen.» Sen enempää ei Stella sanonut.
-
-»Kuvittele mielessäsi, että sinua nyt kiittää Leycester», kuiskasi
-Frank, suudellen hänen kättään. »Ja nyt valmistuksiin. Sinun on
-sullottava pieni laukku valmiiksi, ja minä teen samoin. Sitten minun
-pitää viedä ne maantien syrjään piiloon. Meidän ei kävisi päinsä
-lähteä huomenaamulla talosta laukut käsissä — rouva Penfold herättäisi
-naapurit unestaan. Ja meidän on mentävä, ikäänkuin aikoisimme
-kävelemään joelle. Mutta» — hän keskeytti suunnittelunsa nähdessään,
-että Stellan kasvoille, jotka aina olivat niin ilmeikkäät, alkoi
-ilmaantua epäröimisen merkkejä — »jätä se kaikki minun huolekseni —
-minä sen kyllä järjestän! Leycester tiesi voivansa luottaa minuun...»
-
-Stella istui joitakuita minuutteja, ajatellen vanhusta, joka oli
-ottanut hänet kotiinsa, kun hän oli turvaton, joka oli rakastanut ja
-holhonnut häntä kuin tytärtään ja jota hän nyt aikoi pettää.
-
-»Nyt minun on mentävä sisään, Frank», hän virkkoi. »Älä puhu enää
-mitään! Minä lähden, mutta en voi siitä keskustella.»
-
-Stella meni sisään; hämärä oli käsissä ja vanhus seisoi
-maalaustelineensä ääressä, silmäillen sitä kaihoisasti.
-
-»Tänä iltana ei enää maalata», sanoi Stella, vetäen vanhuksen pois
-työstään. »Tule istumaan; tule istumaan ja katselemaan jokea kuten sinä
-iltana, jolloin minä tulin tänne! Muistathan?»
-
-»Kyllä, kyllä, rakas», mumisi taiteilija, vaipuen tuoliin ja ottaen
-Stellan täyttämän piipun. »Muistan sen päivän. Se oli minulle
-onnenpäivä, ja surkea on se päivä, jolloin poistut luotani, Stella!
-Missä on Frank?» kysyi hän haaveksien.
-
-»Puutarhassa. Kutsunko hänet tänne? Frank-kulta! Hän on herttainen
-poika, setä!»
-
-»Niin», vastasi herra Etheredge aatoksissaan. »Kyllä Frank on hyvä
-poika. Hän on muuttunut paljon; siitäkin on minun kiittäminen sinua,
-rakas! Olen pitänyt silmällä ja pannut sen merkille. Ei kellään koko
-maailmassa ole niin suurta vaikutusvaltaa häneen. Niin, hän on hyvä
-poika nyt, kiitos sinun!»
-
-Mitä voi Stella virkkaa? Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen
-vaikutustaan! Ja nyt hän aikoi auttaa poikaa pettämään isäänsä — hänen
-tähtensä!
-
-»Setä», hän kuiskasi, »tiedäthän, että rakastan sinua. Sinä tiedät sen!
-Sinä muistat sen aina ja uskot sen, tapahtuipa mitä hyvänsä.»
-
-Vanhus nyökkäsi päätään epäilemättä mitään ja hymyili. »Mitä on
-tulossa, Stella?» hän kysyi. Mutta samalla hänen katseensa kävi
-haaveksivaksi ja hajamieliseksi, ja Stella katseli häntä ja vaikeni.
-
-
-
-
-XXV.
-
-
-Jasper Adelstone saapui täsmällisesti kohtauspaikalle ja nosti
-hattuaan, kun lady Lenore saapui hänen luokseen. Lady Lenore pysähtyi
-ja taivutti ylpeästi päätään, jääden ikäänkuin odottamaan, että Jasper
-Adelstone alkaisi puhua. Mutta Jasper pysyi vaiti; lady Lenore oli
-kutsunut häntä; hän oli saapunut.
-
-»Saitte kirjeeni, herra Adelstone?» virkkoi lady Lenore vihdoin.
-
-»Olen täällä», vastasi Jasper naurahtaen.
-
-»Kutsuin teitä tänne», jatkoi lady Lenore hetkisen vaitiolon jälkeen
-hyvin kylmään sävyyn, »koska minulla on tietoja, joiden uskoin
-kiinnittävän mieltänne, ja arvelin, että teistä olisi apua.»
-
-Jasper kumarsi. Hän ei tahtonut tulla puolitiehen vastaan. Kertokoon
-lady Lenore ensin, miksi hän oli kutsunut häntä, ja sitten hän kävisi
-käsiksi asiaan, mutta ei ennemmin.
-
-»Kun viimeksi tapasimme toisemme, lausuitte sanoja, joita en hevillä
-ole unohtanut. Selititte haluavanne — kiihkeästi haluavanne estää erään
-seikan tapahtumasta.»
-
-»Jos tarkoitatte loordi Trevornen ja Stel— neiti Etheredgen
-avioliittoa, niin minä enemmän kuin haluan, olen päättänyt estää sen!»
-
-»Olen tullut tänne tänä iltana», jatkoi lady Lenore, »ilmoittaakseni
-teille erään sitä tyttöä koskevan tiedon, johon sanotte olevanne
-mieltynyt.»
-
-»’Tytöllä’ tarkoittanette neiti Stella Etheredgeä?» huomautti Jasper
-levollisesti, mutta hänen silmistään välähti suuttumus. »Jos asia on
-niin, niin sallikaa minun muistuttaa teidän armoanne, että hän on lady!»
-
-»Nimittäkää häntä miksi haluatte!» vastasi lady Lenore kylmän
-ylimielisesti. »Minä tarkoitin häntä.»
-
-»Ja sitä miestä, joka kiinnittää teidän mieltänne?» lisäsi Jasper yhtä
-röyhkeästi kuin lady Lenorekin.
-
-»Kysymyksen siihen puoleen emme kajoa, jos suvaitsette, herra
-Adelstone.»
-
-»Minun on siis ymmärrettävä asia niin, että olette saapunut tänne tänä
-iltana omasta aloitteestanne tehdäksenne minulle palveluksen. Niinkö?»
-
-»Ajatelkaa mitä tahdotte», vastasi lady Lenore matalalla, oudolla
-äänellä. »Jättäkäämme syrjään kaikki jaarittelut. Tahdoin tavata teitä
-ja lähetin teille sanan; te olette saapunut; riittäköön se! Teitä
-haluttaa estää loordi Trevorne menemästä avioliittoon sen _ladyn_
-kanssa, jonka seurassa näimme hänet täällä. Te puhutte itseluottavasti
-siitä, että teillä on voimaa tehdä se. Teillä on hyvin pian tilaisuus
-näyttää voimanne, sillä loordi Trevorne aikoo mennä avioliittoon hänen
-kanssaan huomenna tai viimeistään seuraavana päivänä.»
-
-»Mistä sen tiedätte?» kysyi Jasper hiljaa.
-
-»Tiedän sen siitä, että loordi Trevorne on kirjoittanut hänelle, antaen
-määräyksiä hänen paostaan ja heidän salaisesta kohtaamisestaan.»
-
-»Kuinka olette saanut sen tietoonne?»
-
-»Näin kirjeen», vastasi lady Lenore, silmäillen Jasperia halveksivasti.
-
-»Olettepa tosiaan tehnyt paljon palvellaksenne minua», virkkoi
-Adelstone ivallisesti.
-
-»Teitä!» pääsi hänen huuliltaan rajusti, mutta sitten hän teki
-halveksivan eleen, ikäänkuin Jasper olisi ollut niin halpa, ettei
-häneen kannattanut suuttua.
-
-»Te näitte kirjeen», jatkoi Jasper. »Minkälaiset olivat määräykset?
-Missä ja milloin piti heidän kohdata toisensa? Kirottua!»
-
-»Hänen on lähdettävä Lontooseen kello yhdentoista junassa
-huomenaamulla, ja loordi Trevorne tapaa hänet ja vie hänet Bruton
-Streetin varrelle n:oon 24; pojan, hänen serkkunsa, tulee olla hänen
-seurassaan», selitti lady Lenore lyhyesti.
-
-»Ah!» ärähti Jasper kiukkuisesti. »Voinpa antaa tuon pienen käärmeen
-tuntea. Mutta mitä sitten tulee?»
-
-Lady Lenore pudisti päätään halveksivan välinpitämättömästi ja nojautui
-kaidepuuta vasten, katsellen poreilevaa, kuohuvaa vettä.
-
-»En tiedä. Kun poika on mukana, niin otaksun loordi Trevornen hankkivan
-erivapautuksen, ja sitten heidät vihitään. Mutta kenties poika onkin
-tarkoitettu vain silmänlumeeksi, ja loordi Trevorne toimittaa hänet
-pois tieltä.»
-
-»Entä sitten?»
-
-»Sitten», sanoi lady Lenore verkkaisesti. »No niin, loordi Trevornen
-luonne on jotakuinkin tunnettu; hyvin todennäköisesti hän ei pidä
-välttämättömänä tehdä tytöstä — suokaa anteeksi! — nuoresta ladystä
-tulevaa Wyndwardin kreivitärtä.»
-
-Hän oli mennyt liian pitkälle. Kun julmat, kauheat, armottoman purevat,
-pilkalliset ja halveksivat sanat olivat luiskahtaneet hänen kieleltään,
-hypähti Jasper hänen viereensä ja puristi hänen käsivarttaan. Hänen
-jalkansa luiskahti, hän pyörähti ympäri ja tarttui kiinni Jasperista,
-riippuen puolittain ilmassa valkokuohuisen veden yläpuolella. Hetkisen
-he seisoivat liikahtamatta Jasperin katsellessa häntä uhkaavasti
-kiiluvin silmin. Sitten Adelstone veti syvän henkäyksen, ikäänkuin
-olisi saanut hillityksi murha-aikeen, astahti taaksepäin ja veti lady
-Lenoren muassaan turvalliselle kohdalle.
-
-»Pitäkää varanne!» hän murahti, pyyhkäisten vapisevalla kädellään hien
-kalpealta otsaltaan. »Unohdatte, että minä rakastan tuota ’tyttöä’,
-kuten te häntä nimitätte, vaikka hän on valon enkeli ja ylevä tähti
-verrattuna teihin, joka alennutte aukaisemaan toisten kirjeitä ja
-syytämään parjauksia! Varokaa! Hillitkää tästä puoleen ylpeyttänne
-ja puhukaa kunnioittavasti mainitessanne häntä! Ja nyt, kun olette
-saanut varoituksen ja tiedätte, etten ole pelkkä orja tanssiakseni
-ja kiemurrellakseni teidän mielenne mukaan, palatkaamme asiaan, joka
-on kohtauksemme tarkoitus. Ettekö tahdo istua?» Hän viittasi padon
-portaihin päin.
-
-Lady Lenore vapisi puhtaasti fyysillisestä heikkoudesta, jota lisäsi
-voimaton kiukku ja raivo; mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin
-totellut Jasperia. »Jatkakaa!» hän äänsi. »Mitä teillä on puhuttavaa?»
-
-»Että tämä avioliitto on estettävä ja neiti Etheredgen hyvä nimi
-turvattava ja säilytettävä. Minä voin estää tämän avioliiton vielä
-nytkin, viimeisellä hetkellä. Ja minä teen sen, sillä ehdolla että te
-ette koskaan eläissänne hiisku siitä kellekään mitään. En kovinkaan
-pahasti pelkää, että sen tekisitte; kyllä tekin arvelette, ennenkuin
-ilmaisette jollekin kolmannelle henkilölle, että teiltä syntyy muiden
-ihmisten kirjeiden avaaminen!»
-
-»Minä lupaan sen», virkkoi lady Lenore kylmästi. »Entä miten aiotte
-sen estää? Ette tunne sitä miestä, jota mielitte käydä vastustamaan.
-Kavahtakaa häntä! Loordi Trevorne on mies, jonka kanssa ei ole
-leikkimistä.»
-
-»Kiitos!» vastasi Jasper äreästi. »Olette kovin ystävällinen, kun
-varoitatte minua, etenkin kun perin mielellänne näkisitte minut loordi
-Trevornen jalkojen juuressa. Mutta minä en tarvitse varoituksianne.
-Olen tekemisissä neiti Etheredgen enkä hänen kanssaan. Ja kuinka
-menettelen, se on minun asiani.»
-
-»Minä lähden», sanoi lady Lenore ynseästi, nousten pystyyn, aikoen
-toteuttaa sanansa.
-
-»Viipykää hetkinen!» kehoitti Adelstone. »Teillä on osanne pelissä;
-ja muistakaa, että teillä on enemmän voitettavana kuin minulla.
-Minä tavoittelen rakkautta, te rakkautta, rikkautta, arvoasemaa
-ja vaikutusvaltaa, kaikkea, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi
-sellaiselle ihmiselle kuin te olette.»
-
-»Olette hävytön!»
-
-»En ole; olen vain vilpitön. Meidän kesken ei kartteleminen eikä
-salailu enää tule kysymykseenkään. Jos neiti Etheredge tottelee loordi
-Trevornen käskyä, niin he lähtevät kello yhdentoista junassa, ja hän
-odottaa heitä Lontoossa. He lähtevät siinä junassa, mutta he eivät
-saavu perille asti. On helppoa estää heidät saapumasta sinne. Sitä
-varten tarvitaan vain väärennetty kirje.»
-
-»Väärennetty kirje?» mutisi lady Lenore.
-
-»Niin; kun hän kerran on antanut neiti Etheredgelle varmat ohjeet,
-on hänen kirjoitettava uudelleen ja muutettava määräyksensä. Häneltä
-täytyy saapua sellainen kirje — on parasta kirjoittaa pojalle —
-jossa hän käskee heidän jäädä junasta Lontoon lähimmälle asemalle,
-Vauxhalliin. Heidän on astuttava junasta ja mentävä ulko-ovelle.
-Siellä odottavat heitä vaunut, jotka vievät heidät hänen luokseen.
-Ymmärrättekö?»
-
-»Ymmärrän. Entä kirje — kenen se on väärennettävä — kirjoitettava?»
-
-»Kukapa osaa sen paremmin kuin te? Te olette tottunut käsittelemään
-kirjeenvaihtoa. Te tunnette hänen käsialansa, voitte helposti saada
-käsiinne hänen kirjoitusvehkeensä; paperissa ja kuoressa on Wyndwardien
-vaakuna. Kirjeen voi viedä perille joku kartanon palvelija.»
-
-Lady Lenore seisoi vaiti Jasperin sukkeluuden yllättämänä, ja vasten
-tahtoaankin hän ihaili miehen neuvokkuutta ja joustavaa älykkyyttä.
-Kuten Jasper oli sanonut, hän ei ollut orja eikä nukke, jota saattoi
-liikutella mielensä mukaan.
-
-»Käsittänette», jatkoi Jasper odotettuaan hetkisen, että hänen
-suunnitelmansa ehtisi painua toisen mieleen, »että kirje on jätettävä
-melkein viimeisellä hetkellä, vaunun ovella, kun juna lähtee. Teettehän
-sen?»
-
-Lady Lenore kääntyi poispäin, ponnistaen vielä vastaan. »En tahdo!» hän
-vastasi.
-
-»No hyvä! Sitten keksin jonkun toisen keinon. Stella Etheredgestä ei
-ikinä tule loordi Trevornen puolisoa, mutta ei myöskään eräästä lady
-Lenore Beauminsteristä. Kun hän huomenna saa nolona ja lannistuneena,
-katsella kuinka minä vien neiti Etheredgen hänen nenänsä edestä,
-annan hänelle hieman lohdutusta, nimittäin tämän pienen kirjeen ja
-täydellisen selostuksen _teidän_ osuudestanne tähän salaliittoon, joka
-riisti häneltä saaliin.»
-
-»Sitä ette uskalla!» huohotti lady Lenore, pää pystyssä, katse
-leimuavana.
-
-»En uskalla! Mitä uskaltamista siinä on. Jopa jotakin, mylady! Ei ole
-minun syyni, jollette tunne sen miehen luonnetta, jonka kanssa olette
-tekemisissä. Työskennelkää kanssani, ja minä palvelen teitä, pettäkää
-minut — sillä se olisi pettämistä, ja minä nujerran teidät! Kumman
-valitsette? Kirjoitatteko kirjeen ja toimitatte sen perille?»
-
-»Entä mitä muuta?»
-
-»Ei paljoa, ja sekin vain siksi, että huolehdin teidän
-menestyksestänne. Kun loordi Trevorne palaa tyhjiin rauenneelta
-matkaltaan, on hän hyvin sopiva lohdutettavaksi. Te voitte antaa
-hänelle lohdutuksen. Olen kovin pahasti arvioinut kykynne liian
-suureksi, jollette voi saada häntä jalkojenne juureen, ennenkuin on
-kulunut kuukauttakaan.»
-
-»Siinäkö kaikki?» kysäisi lady Lenore.
-
-»Siinä kaikki. Voin luottaa teihin. Niin, luulen — olen varma, että
-voin. Ovathan etumme sittenkin yhteiset. Kun ensi kerran tapaamme,
-lady Lenore, olemme toisillemme outoja ihmisiä, joilla ei ole mitään
-yhteistä. Entisyys on pyyhitty pois sekä mielestämme että elämästämme.
-Minä olen Stella Etheredgen onnellinen puoliso ja te lady Trevorne,
-tuleva Wyndwardin kreivitär. Ennustukseni eivät milloinkaan petä,
-mylady. En koskaan ole niin varmasti uskonut ennustukseeni kuin nyt.
-Hyvää yötä!»
-
-Lady Lenore ei vastannut hyvästelyyn, vaan poistui äänettömänä puiden
-pimentoon.
-
-
-
-
-XXVI.
-
-
-Sinä yönä ei Stella saanut unta silmiinsä. Tärkeä huomispäivä
-kangasteli hänen mielessään, milloin herättäen hänessä sanomatonta
-pelkoa, milloin valaen koko hänen olemukseensa yhtä sanomatonta riemua.
-Aikaisin aamulla hän kuuli Frankin kävelevän edestakaisin oven takana,
-ja vihdoin poika koputti.
-
-»Joko nouset, Stel?» kysyi hän kuiskaten.
-
-Stella aukaisi oven ja seisoi hänen edessään yksinkertaisesta kankaasta
-tehdyssä puvussaan, jonka Frank kehuskeli pukevan häntä paremmin kuin
-silkki- ja samettivaatteiden herttuatarta.
-
-Poika silmäili häntä nyökäyttäen ihailevasti päätään. »Kas niin!» hän
-virkkoi. »Olen ollut ylhäällä jo hyvin kauan. Vein jo matkalaukkuni
-piiloon maantielle. Onko sinun laukkusi valmis?»
-
-Stella antoi hänelle pienen käsilaukun, jonka hän otti kerkeästi
-vastaan.
-
-»Sepä on näppärä, ei ensinkään liian iso! Jaksan helposti kantaa ne
-molemmat. Pysy reippaana, Stel!» lisäsi hän, hymyillen rohkaisevasti
-lähtiessään viemään laukkua.
-
-Kehoitus ei ollut kokonaan tarpeeton, sillä kun Stella meni alakertaan
-ja näki maalaustelineensä edessä seisovan vanhuksen olivat kyyneleet
-kihota hänen silmiinsä. Hänen onneaan synkisti hyvin tuntuvasti se,
-ettei hän voinut mennä sedän luokse, kietoa käsiään hänen kaulaansa ja
-kuiskata: »Setä, tänään vihitään minut ja loordi Trevorne; anna minulle
-siunauksesi, setä-kulta!»
-
-Frank tuli sisään, ja he kävivät syömään aamiaista. He olivat kaikki
-hyvin vaiteliaita; vanhus oli vaipunut haaveiluihinsa, ja molempia
-nuoria piti hiljaisina syyllisyyden tunto.
-
-Niin pian kun ateria oli päättynyt, käytti Frank ensimmäistä sopivaa
-tilaisuutta kuiskatakseen Stellalle: »Sain juuri äsken tietää, että
-Adelstone-vintiö on matkustanut Lontooseen. Pelkäsin melkein, että
-hän voisi viimehetkellä sotkea suunnitelmamme, mutta pappilan renki
-kertoi, että Jasper Adelstonen oli pitänyt asioittensa vuoksi mennä
-Lontooseen.» Oltuaan sitten hetkisen vaiti hän jatkoi: »Mielestäni ei
-meidän ole hyvä lähteä yhdessä, Stel. Minä menen heti, ja sinä tulet
-perästä. Vältä joka tapauksessa kohtausta rouva Penfoldin kanssa;
-hänellä on tarkat silmät ja tänä aamuna on kasvojesi ilmeessä jotakin,
-mikä saattaisi herättää hänen uteliaisuutensa.»
-
-Vähän ajan kuluttua poistui Frank huoneesta, ja Stella jäi kahden
-setänsä kanssa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja vaikka hän olisi
-kuinka koettanut, ei hän saanut katsettaan irroitetuksi vanhuksesta,
-joka äänettömästi ja kärsivällisesti puuhaili maalaustelineensä
-ääressä. Vihdoin Stella meni seisomaan taiteilijan viereen.
-
-»Sinä näytät tänään kalpealta, lapsi rakas», virkkoi vanhus taputtaen
-häntä olalle. »Mene juoksemaan vainioille, niin että saat hieman väriä
-poskiisi! Minä kaipaan sitä.»
-
-Stella otti hattunsa, joka aina oli käsillä valmiina siepattavaksi,
-suuteli ääneti vanhusta ja lähti huoneesta. Viisi minuuttia myöhemmin
-hän oli raitilla ja kiiruhti valtatielle, jossa Frank odotteli.
-
-»Meillä ei ole kovin paljoa liikaa aikaa», huomautti poika ottaen
-laukut ja lähtien edelle. Mutta Stella pysähtyi hetkiseksi katselemaan
-taakseen; hänen sydäntään kouristi, ja vasta sitten kun Frank tarttui
-häntä käsivarresta, lähti hän astelemaan asemaa kohti. Mutta kun he
-olivat saapuneet sinne ja matkaliput oli ostettu, teki mielenkiihtymys
-hänet reippaaksi. Frank, joka kantoi molempia laukkuja, tähysteli
-valppaasti ympärilleen, näkyisikö kenties joitakuita tuttuja, valmiina
-selittelemään heille matkan tarkoitusta. Mutta asemasillalla ei ollut
-ainoatakaan kyläläistä, ja Frank huokaisi helpotuksesta, kun juna
-porhalsi asemalle. Ylpeänä kuin salaliiton ohjaaja ja valvoja ainakin
-hän auttoi Stellan vaunuun ja aikoi juuri mennä itse jäljessä, kun
-hänen luoksensa saapui palvelija.
-
-»Oletteko herra Etheredge — herra Frank Etheredge?» kysyi mies,
-kohauttaen hattuaan.
-
-Frank katsoa töllisteli häntä ihmeissään, mutta mies näytti
-odottaneenkin, että hän empisi hieman, eikä jäänyt vartomaan vastausta,
-vaan pisti hänen käteensä kirjeen, sanoen: »Loordi Grayfordilta, sir.»
-
-Juna lähti liikkeelle, ja Frank repäisi kuoren auki.
-
-»Mutta, Stella», hän kuiskasi kiihkeästi, vaikka he olivatkin yksin
-vaunussa, »tämähän on loordi Trevornelta! Katsoppa! Hän käskee meidän
-nousta junasta Lontoon lähimmällä asemalla — Vauxhallissa — hän on
-hieman muuttanut suunnitelmiaan.»
-
-Hän ojensi kirjeen Stellalle. Paperissa oli Wyndwardin vaakuna, ja
-käsiala oli aivan samanlaista kuin Leycesterin. Hänen päähänsä ei
-pälkähtänyt epäilyksen hiventäkään kirjeen alkuperästä, mutta kuitenkin
-hän sanoi: »Mutta — Frank — eikö Leycester ole Lontoossa?»
-
-»Kyllä», myönsi poika, »mutta hän on varmaankin lähettänyt tämän loordi
-Grayfordille erikoislähetin mukana — kenties erikoisella junalla. Hän
-ei välittäisi vaivoistaan eikä kustannuksista. Ja kuinka tarkkaan hän
-kuitenkin huolehti kaikesta! Hän pyytää meitä hävittämään kirjeen heti.
-Revi se, Stella, ja heitä palaset ulos ikkunasta!»
-
-Stella luki kirjeen uudelleen, repien sen sitten pieniksi kappaleiksi
-ja viskaten ne ulos.
-
-Matka tuntui pitkältä heistä kummastakin, Frankista, joka tuskin
-malttoi odottaa, ja Stellasta, jonka mielessä riehuivat rajut,
-ristiriitaiset tunteet. Mutta vihdoin he saapuivat Vauxhalliin, ja
-Frank meni asemasillalle, kehoittaen Stellaa viipymään vaunussa vielä
-hetkisen, sillä aikaa kun hän tarkastaisi maaperää. Mutta varovaisuus
-oli tarpeeton. Kun hän astui vaunusta, tuli hänen luokseen laiha,
-oudonnäköinen vanhus.
-
-»Oletteko herra Etheredge?» kysäisi hän.
-
-Frank vastasi myöntäen.
-
-»Hyvä, sir; vaunut odottavat», sanoi mies, katsahtaen odottavasti
-ympärilleen.
-
-Frank nouti Stellan. Vanhus vilkaisi tyttöön, ei uteliaasti, vaan
-koneellisesti, ikäänkuin hän todella olisi ollut kone. Sitten hän lähti
-vaunuja kohti otettuaan matkalaukut käteensä.
-
-Stella laski kätensä Frankin käsivarrelle tehden kysyvän eleen; se
-ei johtunut suoranaisesta pelosta eikä epäilystä, vaan kummallisesta
-tunteesta, johon sekaantui kumpaakin. »Kuulustele häntä, Frank!»
-kuiskasi hän.
-
-Frank nyökäytti päätään, käsittäen heti mitä Stella tarkoitti,
-ja pysäytti oudon vanhuksen: »Malttakaapa hieman! Kuka teidät on
-lähettänyt?»
-
-»On parempi olla mainitsematta nimiä täällä, sir», vastasi mies
-vilkaisten ympärilleen. »Minä tottelen saamiani määräyksiä. Vaunut
-odottavat ulkona.»
-
-»Kaikki on selvää», arveli Frank. »Hän tietää nimeni. Ja hän on aivan
-oikeassa ollessaan varovainen.»
-
-He seurasivat miestä portaita alas. Niiden edustalla olivat vaunut
-odottamassa, kuten hän oli sanonut. Vanhus nosti laukut vaunuihin ja
-piti ovea auki heitä varten. Stella seisahtui taaskin, tuntien samaa
-vaistomaista epäilyä, mutta Frank kuiskasi: »Joudu!» Stella astui
-sisään.
-
-»Te kai tiedätte, minne on ajettava», virkkoi Frank miehelle, kun hän
-sulki oven.
-
-»Tiedän, sir», vastasi mies entiseen ilmeettömään, elottomaan tapaansa
-ja nousi kuskipukille.
-
-Ajettuaan noin neljännestunnin he saapuivat hiljaiselle aukiolle ja
-pysähtyivät erään korkean, likaisennäköisen rakennuksen edustalle.
-»Onko tämä Bruton Street?» tiedusti Frank.
-
-»Kyllä, sir», myönsi mies levollisesti.
-
-»Nämä ovat lakimiesten toimistoja», huomautti Frank laskeutuen maahan
-ja silmäillen ympärilleen.
-
-»Aivan oikein, sir», kuului vastaus. »Herra odottaa teitä.»
-
-»Tarkoitatteko —» alkoi Frank kysyvästi.
-
-»Loordi Trevornea», täydensi mies.
-
-Frank kääntyi Stellaan päin. »Kaikki on niinkuin pitääkin», hän
-kuiskasi.
-
-Stella tuli vaunuista ja katsahti ympärilleen. Hän tarttui Frankin
-käsivarteen ja seurasi sitten miestä rakennukseen.
-
-»Tulkaa niin hiljaa kuin voitte, sir», mutisi ukko. »On parasta, ettei
-kukaan näe nuorta ladya.»
-
-He menivät yläkertaan ja mies pysähtyi oven eteen, jonka nimikilpi oli
-peitetty paperiarkilla. Jos he olisivat nähneet sen lävitse ja lukeneet
-Jasper Adelstonen nimen, niin he olisivat vielä voineet peräytyä. Mutta
-he seurasivat luottavaisina miestä sisään, ovi suljettiin ja pantiin
-heidän huomaamattaan lukkoon.
-
-»Tänne päin, sir», kehoitti Scrivell ja aukaisi sisäoven. »Jos istutte
-hetkisen, sir», hän jatkoi, siirtäen kaksi tuolia esille, »niin
-ilmoitan hänelle, että olette saapuneet». Vanhus poistui huoneesta.
-
-Stella istahti, mutta Frank meni ikkunan ääreen ja katsoi ulos. Sitten
-hän tuli takaisin Stellan luokse rauhattomana ja kiihtyneenä. »Minua
-kummastuttaa, missä hän viipyy — miksi hän ei tule», hän virkkoi
-kärsimättömästi. Puhuessaan hän asteli sinne tänne ja joutui sattumalta
-pöydän luokse ja vilkaisi sillä viruviin paperikasoihin. »Kiihtymykseni
-hermostuttaa sinua —» Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja sieppasi
-pöydältä erään paperin. Se oli taitettu kirje ja siinä oli kookkaalla
-käsialalla kirjoitettu Jasper Adelstonen nimi.
-
-Hän tuijotti sitä hetkisen, ikäänkuin se olisi puraissut häntä. Sitten
-hän viskasi sen pois ja juoksi Stellan luokse. »Stella, meidät on
-houkuteltu ansaan! Tule! Riennä!» hän kehoitti.
-
-Stella hypähti pystyyn ja lähti vaistomaisesti ovea kohti. Mutta
-ennenkuin hän oli ehtinyt astua kahta askelta, avautui ovi ja heidän
-edessään seisoi Jasper Adelstone.
-
-
-
-
-XXVII.
-
-
-Jasper Adelstone sulki oven jälkeensä ja jäi seisomaan katsellen heitä.
-Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, huulet puristettu tiukasti yhteen,
-ja hänen ilmeistään kuvastui päättäväisyys, jonka Stella oli usein
-pannut merkille.
-
-Nyt se ilme tuntui hänestä pahaenteiseltä; mutta hän silmäili
-Adelstonea näyttämättä vähääkään pelokkaalta. Hän loi mieheen ylpeän,
-kysyvän katseen.
-
-»Herra Adelstone», hän sanoi hiljaa, selvästi, närkästyneesti, »mitä
-tämä tarkoittaa?»
-
-Ennenkuin Jasper ennätti vastata, astui Frank heidän väliinsä ja
-pysähtyi miehen eteen, kasvot punaisina ja silmät säkenöiden. »Niin!
-Mitä tämä tarkoittaa, herra Adelstone?» hän kertasi. »Miksi olette
-toimittanut meidät tänne — ansaan?»
-
-Jasper Adelstone vain vilkaisi häneen ja katsoi sitten Stellaan.
-»Pelkään, että olen loukannut teitä», virkkoi hän rauhallisesti,
-silmäillen häntä tutkivasti.
-
-»Loukannut!» kertasi Stella hämmästyneenä ja suuttuneena. »Ei ole
-kysymys loukkauksesta, herra Adelstone. Tämä — tämä, mitä olette
-tehnyt, on ilkityö.»
-
-Jasper pudisti päätään vakavan näköisenä. »Se ei ole ilkityö; sitä ei
-oltu aiottu ilkityöksi, Stella —».
-
-»Nimeni on Etheredge, herra Adelstone», keskeytti hänet Stella.
-»Olkaa hyvä ja käyttäkää minua puhutellessanne kohteliaisuussanaa ja
-sukunimeäni!»
-
-»Pyydän anteeksi», sanoi Adelstone säyseästi. »Neiti Etheredge,
-ymmärrän kyllä, että askel, jonka olen astunut — ja rohkenen huomauttaa
-teille, etten koetakaan väittää, ettei teitä ole tuotu tänne minun
-käskystäni —»
-
-»Tuon kaiken tiedämme!» sekaantui Frank rajusti puheeseen. »Emme halua
-kuulla lavertelujanne, tahdomme vain suoran vastauksen kysymykseemme:
-’Miksi olette tämän tehnyt?’ Ja kun olette vastannut meille, poistumme
-luotanne mahdollisimman nopeasti. Jollette suostu vastaamaan, lähdemme
-täältä ilmankin. Itse asiassa emme siitä paljoa välitä. Parasta olisi
-mielestäni meidän mennä ja jättää _jonkun toisen_ asiaksi vaatia teiltä
-selitystä ja hyvitystä.»
-
-»Olen valmis antamaan teille selityksen», lausui Jasper Stellalle,
-korostaen sanaa »teille».
-
-»Antakaa tulla, me odotamme!» huudahti Frank.
-
-»Sanoin antavani sen ’teille’, neiti Etheredge», oikaisi Jasper.
-»Luullakseni on teidän parasta kuunnella minua kahden kesken.»
-
-»Mitä!» kiljaisi Frank ottaen Stellan käsivarren kainaloonsa.
-
-»Kahden kesken», toisti Jasper. »Se olisi parasta teille — meille
-kaikille», hän vakuutti äänessään merkitsevä sävy, joka painui Stellan
-sydämeen.
-
-»Siitä en minä tahdo kuulla puhuttavankaan!» kivahti Frank. »Olen
-täällä suojelemassa serkkuani. En jätä häntä hetkeksikään kahden kesken
-teidän kanssanne. Te voitte varsin hyvin murhata hänet!»
-
-Silloin Jasper vasta oli huomaavinaan pojan. »Pelkäättekö, että teen
-teille pahaa, neiti Etheredge?» hän kysyi kylmästi hymyillen.
-
-Hän tunsi Stellan. Kylmä iva pisti tyttöön »En pelkää niitä, joita
-halveksin», vastasi hän kiivaasti. »Mene, Frank! Tule sitten, kun
-kutsun sinua!»
-
-»En hievahda paikaltani», intti poika jyrkästi. »Tämä mies — tämä
-Jasper Adelstone on jo näyttänyt kykenevänsä suorittamaan laittoman,
-rikollisen teon, sillä toisten ihmisten vapauden riistäminen on laiton
-ja rikollinen teko, ja hän on tehnyt sen meille. En poistu luotasi.
-Sinä tiedät, että minä olen vastuussa sinusta.»
-
-»Tiedän», kuiskasi Stella, puristaen hänen käsivarttaan. »Mutta —
-mutta — luulisin olevan parasta, että kuuntelen häntä.» Hänen äänensä
-kävi niin hiljaiseksi, ettei Jasper Adelstone kuullut hänen sanojaan.
-»Näethän», jatkoi hän, »että olemme hänen vallassaan; olemme melkein
-hänen vankejaan; eikä hän laske meitä pois, ennenkuin olen kuunnellut
-häntä. On järkevintä taipua. Ajattele, Frank, häntä, joka odottaa
-meitä.»
-
-»Hyvä on», myönsi poika, nähtävästi äkkiä rauhoittuen. »Kutsu minua
-heti kun tahdot. Ja muista kutsua minua heti, jos hän on säädytön.» Hän
-liikahti ovea kohti, mutta pysähtyi silmäillen Jasperia, poikamaisilla
-kasvoillaan niin kiukkuinen ja halveksiva ilme kuin suinkin
-mahdollista. »Minä menen, herra Adelstone, mutta tietäkää, että teen
-sen yksinomaan serkkuni toivomuksesta. Puhukaa hänelle puhuttavanne
-nopeasti! Ja käyttäytykää kunnioittavasti!»
-
-Jasper aukaisi oven rauhallisesti ja tympeästi, ja Frank poistui
-ulompaan toimistohuoneeseen. Siellä hän pani hatun päähänsä ja meni
-ovelle, sillä hänen mieleensä välähti äkkiä kirkas ajatus. Hän aikoi
-ajaa Bruton Streetille ja noutaa loordi Trevornen. Mutta kun hän »Mitä
-tarkoitatte?» kysyi Frank. »Päästäkää minut ulos heti paikalla!»
-
-Vanhus kohautti olkapäitään. »Määräykset, sir, määräykset», hän selitti
-kuivaan tapaansa ja ryhtyi jälleen työhönsä kuuntelematta pojan
-uhkauksia, rukouksia ja lahjomisyrityksiä.
-
-Jasper sulki oven, astui lattian poikki, laski kätensä tuolille ja
-viittasi kunnioittavasti Stellaa istumaan. Mutta mitään virkkamatta
-tyttö vetäytyi hieman kauemmaksi ja jäi seisomaan, silmäillen miestä
-tuikeasti ja puristaen huulensa tiukasti yhteen. Jasper taivutti
-päätään ja pysähtyi hänen eteensä, toinen valkea käsi pöydällä, toinen
-taskussa.
-
-»Neiti Etheregde», hän alkoi hitaasti ja syvän vakavasti. »Pyydän
-vakuuttaa teille, että menettely, johon minun on ollut pakko turvautua,
-on tuntunut minusta yhtä vaikealta ja tuskalliselta kuin konsanaan
-teistä —»
-
-»Teidän tunteenne ovat minusta äärettömän yhdentekeviä, herra
-Adelstone», katkaisi Stella jäätävästi hänen lauseensa.
-
-»Valitan sitä, se koskee minuun hyvin kipeästi», pahotteli Adelstone,
-ja hänen huulensa vavahtivat. »Tunteeni — harras kiintymyksen! teihin —
-eivät ole teille salaisuus —»
-
-»Niistä en tahdo kuulla mitään», keskeytti Stella kärsimättömästi.
-
-»Ja kuitenkin minun täytyy puhua niistä», jatkoi Jasper, »sillä minun
-täytyy esittää ne tekoni puolustuksena. Jos rakkauteni ei olisi ollut
-niin palava, kiintymykseni niin vilpitön ja horjumaton, olisin antanut
-teidän joutua tuhoon ja onnettomuuteen. En tahdo salata teiltä sitä,
-että tiesin mihin aioitte ja mitä aioitte tehdä.»
-
-»Olette toiminut urkkijana», virkkoi Stella ylenkatseellisesti.
-
-»Toimin pikemminkin suojelijana!» väitti Adelstone.
-
-»Minkälaista olisi miehen rakkaus, kuinka surkeata ja mitätöntä
-se olisi, jos hän voisi pysyä levollisesti syrjässä, kun hänen
-rakastamansa naisen tulevaisuus on kysymyksessä!»
-
-Stella nosti kättään hillitäkseen häntä. »En tahdo kuulla kauniita
-sanojanne. Ne eivät liikuta minua, herra Adelstone. Teidän tunteistanne
-ja kiintymyksestänne en välitä rahtuakaan. En ota niitä vastaan. Odotan
-selitystänne. Jollette voi sitä antaa, niin poistun.» Niin sanoen hän
-liikahti ikäänkuin lähteäkseen.
-
-»Odottakaa, rukoilen, _neuvon_ teitä jäämään.»
-
-Stella pysähtyi.
-
-»Kuunnelkaa minua loppuun asti!» pyysi Jasper. »Ette salli minun
-vedota kiihkeään rakkauteeni, joka on tekoni puolustus ja antaa sille
-oikeutuksen. Olkoon niin! En puhu siitä enää, jos kykenen hillitsemään
-itseni niin, että maltan olla siitä vaiti. Puhun teistä ja siitä
-miehestä, joka suunnittelee tuhoanne. Tarkoitan loordi Trevornea.
-On totta, eikö olekin, että tämä loordi Trevorne on pyytänyt teitä
-kohtaamaan häntä Lontoossa, Bruton Streetillä, asunnossaan? On totta,
-että hän on sanonut aikovansa tehdä teidät vaimokseen?»
-
-»Ja te väitätte, että se on valhetta, ja vaaditte minua uskomaan
-teitä — _teitä_ — eikä _häntä_!» puhkesi Stella puhumaan, purskahtaen
-nauruun, joka vihlaisi miestä kuin ruoskan isku.
-
-»En», selitti Jasper. »Myönnän, että se saattaa olla totta — uskon
-mahdolliseksi, että se saattaa olla totta. Mutta kuitenkin, kuten
-näette, olen uhitellut vihaanne ja, mikä on vielä paljoa pahempaa,
-halveksimistanne ja tehnyt hänen aikeensa tyhjiksi.»
-
-»Toistaiseksi», sanoi Stella tuskin kuuluvasti — »lyhyeksi ajaksi.
-Pelkään, herra Adelstone, että hän vaatii teiltä hyvitystä, ankaraa
-hyvitystä sekaantumisestanne.»
-
-»En pelkää loordi Trevornea enkä ketään muutakaan», vastasi Jasper.
-»Kun te olette mukana, pelkään vain — teitä.»
-
-»Aiotteko antaa minulle selityksen, sir?» kysyi Stella kiivaasti.
-
-»Olen astunut hänen ja hänen saaliinsa väliin», jatkoi mies edelleen
-vakavasti, »koska ajattelin, että te saadessanne tilaisuuden, vaikkapa
-viimeisellä hetkelläkin, huomaisitte teitä väijyvän vaaran ja
-peräytyisitte.»
-
-»Kiitos!» virkkoi Stella halveksivasti. »Siinäkö selityksenne? Ja kun
-nyt olette sen antanut, niin olkaa ystävällinen ja avatkaa tuo ovi ja
-antakaa minun mennä!»
-
-»Seis!» kielsi Adelstone, ja ensimmäisen kerran hänen äänensä murtui
-paljastaen intohimon, joka riehui hänen rinnassaan. »Seis, Stella —
-rukoilen, anon hartaasti! Ajatelkaa, miettikää hetkinen, mitä kohtaloa
-kohti kuljette. Mies ehdottaa teille salaista avioliittoa, kohtelee
-teitä, ikäänkuin ette olisi kylliksi arvokas hänen vaimokseen,
-ikäänkuin olisitte hänen polkemaansa tomua! Luuletteko, että mitään
-hyvää voi koitua sellaisesta liitosta, että niin häpeällinen
-naimakauppa voi tuottaa onnea? Ajatelkaa, Stella! Hän häpeää teitä jo
-nyt; häntä, Wyndwardin perillistä, hävettää tehdä teidät puolisokseen
-maailman silmissä. Hänen täytyy alentaa ja halventaa teitä salaisella
-vihkimisellä. Mitä on hänen rakkautensa verrattuna minun tunteisiini?»
-
-»Vaiti!» huudahti Stella, ja hänen rintansa kohoili. »Te raukka!
-Rohkenette puhua tuolla tavoin minulle, heikolle, turvattomalle
-tytölle, jonka olette houkutellut ansaan ja pakottanut kuuntelemaan
-itseänne! On häpeä, että olen kuunnellut teidän laverteluanne
-rakkaudesta — rakkaudesta! Te lörpöttelette häpeästä, jonka hän tuottaa
-minulle. No kuulkaa sitten — kerta kaikkiaan — jos sellainen häpeä
-tulisi hänen tähtensä osakseni, niin minä alistuisin siihen, niin
-olisin siitä kiitollinen, mieluummin kuin ottaisin teiltä vastaan
-kaikkea sitä kunniaa, jonka te voisitte minulle tarjota! Sanotte, että
-minä kuljen turmiota ja onnettomuutta kohti. Olkoon niin; myönnän
-sananne oikeiksi — tukkiakseni suunne. Kuulkaa minun omilta huuliltani,
-että kannan sellaisen häpeän ja kurjuuden hänen kanssaan mieluummin
-kuin onnen ja kunnian teidän kanssanne. Olenko puhunut tarpeeksi
-selvästi?»
-
-Hän katseli miestä syvän halveksivasti. Jasper oli kalpea,
-kalmankalpea; hänen kätensä riippuivat kupeilla; kuumat sormet olivat
-puristuneet nyrkkiin; hänen kielensä näytti tarttuneen suulakeen,
-niin että hän ei saanut ääntäkään suustaan. Stellan ylenkatse koski
-häneen kuin ruoskiminen; jokainen sana oli kuin sivallus, joka tuntui
-sattuvan sydämeen. Mutta hänen silmänsä olivat koko ajan hievahtamatta
-kiintyneet tyttöön tuskaisen rukoilevina.
-
-»Säästäkää minua!» hän vihdoin uikutti käheästi. »Säästäkää minua! Minä
-olen koettanut säästää teitä!»
-
-»Te — säästää minua!» kivahti Stella, päästäen lyhyen, halveksivan
-naurahduksen.
-
-»Niin», väitti Jasper, kostuttaen huuliaan. »Olen koettanut säästää
-teitä! Olen koettanut todistella, rukoilla, mutta kaikki se on ollut
-turhaa! Nyt te pakotatte minut käyttämään väkivaltaa!»
-
-Stella vilkaisi ovelle, vaikka hän tunsikin vaistomaisesti, ettei
-Jasper tarkoittanut ruumiillista väkivaltaa.
-
-»Olisin säästänyt teiltä tämän viimeisen keinon», jatkoi Jasper, »mutta
-on toisia, rakkaitanne, joille häpeä merkitsee kuolemaa — pahempaa kuin
-kuolemaa.»
-
-Stella katsahti häneen, hymyillen ylenkatseellisesti ja epäilevästi.
-Hän ei uskonut Jasperin epämääräisestä uhkauksesta hiventäkään.
-
-»Uskokaa minua», vakuutti mies, »rakkaittenne pään päällä väikkyy
-uhkaavana häpeä, joka on yhtä murhaava, yhtä kamala kuin se miekka,
-joka riippui Damokleen pään kohdalla. Se riippuu yhdestä ainoasta
-langasta, jonka minä, minä yksin, voin katkaista. Sanokaa vain sana,
-ja minä voin torjua sen häpeän. Kääntäkää minulle selkänne mennäksenne
-hänen luokseen, ja minä leikkaan langan poikki, ja miekka putoaa!»
-
-»Te olette valinnut väärän uran», vastasi Stella, naurahtaen
-pilkallisesti. »Teidät oli aiottu näyttämölle, herra Adelstone.
-Valitan, ettei minulla ole enempää aikaa tuhlattavaksi teille. Sallikaa
-minun poistua!»
-
-»Menkää sitten!» sanoi Adelstone. »Ja olkoon rakkaittenne onnettomuus
-teidän tunnollanne, sillä te olette tahtonut, että isku annetaan,
-en minä! Menkää! Mutta, muistakaa sanani, ennenkuin olette tavannut
-miehen, joka on kietonut teidät pauloihinsa, on häpeän isku jo
-pudonnut. Ja se häpeä on niin katkera, että se ammottaa kuilun tavoin
-teidän ja hänen välillään, sellaisen kuilun tavoin, jonka yli aika ei
-ikinä voi rakentaa siltaa.»
-
-»Se on valhetta!» huohotti Stella, katse kiintyneenä Jasperin kalpeihin
-kasvoihin. Mutta hän jäi seisomaan poistumatta huoneesta.
-
-»Ei», virkkoi Adelstone hitaasti, »se on totta, kaameata, häpeällistä
-totta. Viivyttekö ja kuuntelette?»
-
-»Viivyn viisi minuuttia — täsmälleen viisi minuuttia», myöntyi tyttö.
-»Ja varoitan teitä, etten ainoallakaan sanalla koeta torjua päältänne
-sitä rangaistusta, jonka tämä valhe ansaitsee.»
-
-»Tyydyn siihen», sanoi Jasper, ja hänen kylmässä äänessään oli varma,
-voitonriemuinen sointu, joka koski Stellan sydämeen.
-
-
-
-
-XXVIII.
-
-
-»Viisi minuuttia!» varoitti Stella, siirtäen katseensa Jasper
-Adelstonesta kelloon.
-
-»Se riittää», selitti Jasper. »Pyydän teitä kärsivällisesti
-kuuntelemaan, kun kerran pienen tarinan. En mainitse nimiä — te itse
-voitte ne lisätä. Sen enempää en teiltä pyydä kuin että kuuntelette
-minua loppuun saakka. Tarina koskee isää ja poikaa.»
-
-Stella ei liikahtanut; hän luuli Jasperin tarkoittavan kreiviä ja
-Leycesteriä. Hän oli päättänyt kuunnella rauhallisesti, kunnes viisi
-minuuttia olisi kulunut, ja poistua sitten virkkamatta sanaakaan.
-
-»Isä oli huomattu taidemaalari», jatkoi mies, »hyvin lahjakas,
-harvinaisen ylevämielinen, ja hänellä oli kieltämättä suuret
-taipumukset. Jo nuorena saivat hänen lahjansa osakseen tunnustusta.
-Hän meni avioliittoon naisen kanssa, joka oli korkeammassa asemassa
-kuin hän, kaunis ja viehättävä, mutta kerrassaan arvoton hänelle. Kuten
-oli voitu odottaa, oli avioliitto epäonnistunut. Vaimo, jolla ei ollut
-mitään yhteistä yleväsieluisen miehensä kanssa, heittäytyi maailman
-humuun ja joutui sen pyörteeseen. En halua puhua hänestä sen enempää;
-hän tuotti miehelleen häpeän, niin kirpeän häpeän, että maalari luopui
-kunnianhimoisista pyrkimyksistään ja vetäytyi syrjään maailmasta. Hän
-hylkäsi entisen elämänsä, riistäytyi irti koko entisyydestään, jopa
-siitä lapsestakin, jonka petollinen nainen oli hänelle synnyttänyt, ja
-asettui asumaan syrjäiseen maakylään, unohdettuna, yksinäisenä. Poika
-kasvoi isän määräämien holhoojien hoivissa; isä itse ei sietänyt nähdä
-häntä. Tämä poika kävi koulua, tuli yliopistoon, hänet niin sanoakseni
-työnnettiin maailman ulapalle ilman huolehtivan isän silmälläpitoa.
-Huonot tulokset, jotka tavallisesti ovat tällaisen alun seurauksena,
-ilmaantuivat tässäkin. Poika, joka oli jätetty omiin valtoihinsa
-tai ainakin palkatun holhoojan valvontaan, heittäytyi elämään. Hän
-oli soma, hentomielinen poika ja tapasi, kuten tavallista, alttiita
-tovereita. Hullutteluilla, etten sanoisi paheilla, oli tavanmukainen
-viehätyksensä; yksin ja hoivaamattomana poika joutui harhapoluille.
-Ajattelemattomuuden hetkellä hän teki rikoksen —»
-
-Stella, joka seisoi kalpeana ja henkeä pidätellen, kääntyi häneen päin.
-»Se on valhetta!» hän huohotti.
-
-»Hän teki rikoksen. Se tapahtui ajattelemattomuudessa, hetken
-huumauksen vallassa; mutta se oli tehty, peruuttamattomasti. Tästä
-rikoksesta on ankara rangaistus; hänen täytyisi viettää paras osa
-elämästään vankilassa. Ajatelkaa sitä. Kaunis, hyvin kasvatettu,
-hentomielinen, kenties lahjakas nuorukainen tuomittuna roiston,
-rikosvangin kohtaloon! Ettekö voi kuvitella häntä työskentelemässä
-kahleissa, puettuna keltaiseen pukuun, merkittynä häpeätahralla —»
-
-Stella nojautui ovea vasten ja kätki kasvonsa. »Se on valhetta —
-valhetta!» hän uikutti, mutta hän tunsi, että se oli totta.
-
-»Tästä tuomiosta ryhtyi häntä pelastamaan eräs mies, jota te olette
-ruoskinut halveksivilla sanoillanne.»
-
-»Oletteko tehnyt sen?» kysyi Stella, kääntyen katsomaan häntä.
-
-»Kyllä. Ilman minua hän olisi tällä hetkellä palvelemassa
-rangaistustaan, loukatun lain oikeutettua tuomiota.»
-
-Stella katsahti häntä kauhusta laajentunein silmin. »Ja hän — hän on
-tietänyt sen?» hän änkytti.
-
-»Ei. Hän ei ole sitä tietänyt; hän ei tiedä sitä nytkään.»
-
-Stella huokaisi; sitten häntä puistatti, kun hän muisti, kuinka
-Frank-poika oli loukannut ja ärsyttänyt tätä vaiteliasta, heltymätöntä
-miestä, joka oli pelastanut hänet rikosvangin kohtalosta. »Hän ei ole
-sitä tietänyt!» hän kuiskasi. »Antakaa hänelle anteeksi!»
-
-»Poika ei merkitse minulle mitään», jatkoi Adelstone. »Minulla ei
-ole mitään anteeksiannettavaa. Hyttysen hyökkäyksestä ei suututa;
-hyönteinen pyyhkäistään pois tai annetaan sen olla, kuinka kulloinkin
-sattuu. Tämä poika ei merkitse minulle mitään. Mikäli asia koskee vain
-häntä, olisin voinut antaa rangaistuksen häntä kohdata. Pelastin hänet,
-en hänen itsensä vuoksi, vaan erään toisen tähden.»
-
-Stella nojautui ovea vasten. Hän alkoi tuntea verkon paulojen
-vetäytyvän yhä tiukemmalle ympärilleen.
-
-»Toisen tähden», jatkoi Jasper. »Pelastin hänet teidän tähtenne.»
-
-»Olen hyvin kiitollinen», kuiskasi Stella.
-
-»En tavoitellut kiitollisuuttanne; en edes halunnut, että olisitte
-tietänyt minun tehneen sen. Ette te eikä hän olisi koskaan saanut
-vihiäkään siitä, jollei tätä olisi tapahtunut. Se olisi mennyt kanssani
-hautaan — salaisuutena. Se olisi sen tehnyt, vaikka olisittekin evännyt
-minulta rakkautenne, vaikka olisittekin antanut sydämenne toiselle
-miehelle — jos se toinen olisi ollut arvoisenne.» Stellan kasvot
-lehahtivat punaisiksi, ja hänen silmänsä välähtivät, mutta hän muisti,
-mitä kaikkea Jasper oli tehnyt, ja kääntyi toisaalle. »Jos tuo toinen
-olisi ollut sellainen, että hän olisi voinut turvata onnenne, olisin
-minä mennyt tieheni ja pysynyt vaiti; mutta asia ei ole niin. Tämä
-mies, tämä loordi Trevorne syöksee teidät onnettomuuteen ja minun
-täytyy, minä tahdon pelastaa teidät häneltä. Juuri hän on tehnyt tämän
-paljastuksen välttämättömäksi.»
-
-»Olen hyvin kiitollinen», äänsi Stella vihdoin. Hän ei vielä nytkään
-tajunnut, kuinka suuresti hän ja hänen omaisensa olivat tuon miehen
-vallassa. »Käsitän täydelleen kuinka paljon olette tehnyt hyväksemme,
-ja olen pahoillani siitä, että — että puhuin sillä tavalla, vaikka
-minua kovasti ärsytettiinkin.»
-
-»Mitä minun olisi pitänyt tehdä?» huomautti Jasper. »Olisiko minun
-pitänyt pysyä toimettomana ja katsoa, kun te ajaudutte tuhoon?»
-
-»Minä en kulje tuhoa kohti», intti tyttö huolestuneen näköisenä. »Te
-ette tunne loordi Trevornea — ette tunne. Mutta älkäämme puhuko siitä!»
-katkaisi hän äkkiä puheensa. »Nyt lähden. Olen hyvin kiitollinen ja —
-ja — toivon, että annatte anteeksi kaiken tapahtuneen!»
-
-»Annan anteeksi kaikki — _kaikki_», vakuutti Jasper ponnekkaasti, »jos
-te käännytte takaisin, jos palaatte kotiinne ja lupaatte, ettei siitä,
-mitä hän on pyytänyt teitä tekemään, tule mitään.»
-
-Stella pyörähti häneen päin. »Teillä ei ole oikeutta —» Sitten hän
-pysähtyi. Jasperin kasvojen ilme sai hänet äkkiä pelkäämään. »En voi
-tehdä sitä», jatkoi hän väkinäisesti.
-
-»Älkää pakottako minua», pyyteli Adelstone. »Ettehän pakota minua
-turvautumaan voimakeinoihin? Puhutte kiitollisuudesta; mutta minä
-en luota siihen. Jos te olisitte todella kiitollinen minulle,
-niin kääntyisitte takaisin; mutta te ette ole. En voi luottaa
-kiitollisuuteen.» Sitten hän astahti lähemmäksi Stellaa, ja hänen
-äänensä aleni. »Stella, olen vannonut, että siitä ei tule mitään, että
-hän ei saa teitä! En voi rikkoa valaani. Ettekö ymmärrä?»
-
-»En! Tiedän, että te ette voi estää minua», vastasi Stella, pudistaen
-päätään.
-
-»Minä voin», intti Jasper. »Te ette ymmärrä. Pelastin pojan, mutta
-voin hänet myöskin tuhota. Yksi sana vain, ja turma kohtaa hänet.
-Epäilettekö? Katsokaa!» Hän otti taskukirjansa välistä paperin. »Hänen
-tekemänsä rikos oli väärennys — väärennys! Tässä on todistuskappale!»
-
-Stella kohotti käsiään, ikäänkuin peittääkseen paperin katseiltaan.
-
-»Älkää pettäkö itseänne!» kehoitti Jasper Adelstone tuimasti. »Hänen
-turvallisuutensa on minun käsissäni, minä pitelen miekkaa. Teillä on
-valta sanoa, annanko sen pudota!»
-
-»Säästäkää häntä!» rukoili tyttö. »Säästäkää minua!»
-
-»Säästän häntä — pelastan sekä hänet että teidät. Stella, lausu vain
-sana, sano minulle: ’Jasper, tulen vaimoksesi’, ja hän on turvassa.»
-
-Hiljaa parahtaen Stella vaipui ovea vasten ja tuijotti mieheen. »En
-tahdo!» hän huohotti. »En tahdo!»
-
-»Te vihaatte minua!» sähisi Jasper hampaittensa välitse. »Mutta ei
-sekään voi estää minua saavuttamasta pyrkimystäni. Ajan mittaan te
-opitte olemaan vihaamatta minua, rakastamaan minua.»
-
-Stellaa puistatti. Jasper huomasi sen, ja se näytti saattavan hänet
-hulluksi.
-
-»Sanon, että opitte! Sellainen rakkaus kuin minun ei voi mennä hukkaan,
-ei voi tulla hyljityksi. Sen täytyy, täytyy saada vastarakkautta. Minä
-uskallan koettaa. Kun olette vaimoni — älkää hätkähtäkö, omakseni
-teidän täytyy tulla ja te tulette! — opitte tuntemaan, kuinka voimakas
-kiintymykseni on, ja myönnätte, että minulla oli oikeus —»
-
-»En, en koskaan!» ähkäisi tyttö.
-
-Adelstone peräytyi ja laski kätensä tuolin selkämykselle. »Muistakaa!
-Tuolla sanalla julistatte pojan tuomion; sillä sanalla pudotatte
-miekan, synkistytätte vanhan miehen elämän viimeiset vuodet!»
-
-Kalpeana ja läähättäen Stella vaipui lattialle, polvistuen Jasperin
-eteen, kädet ojossa, katse rukoilevana. Mies katseli häntä, sydän
-sykähdellen ja huulet vapisten. Sitten hän liikautti kättään
-soittonappulaa kohti.
-
-»Jos soitan kelloa, niin lähetän noutamaan poliisia, joka vie pojan
-tutkintavankeuteen syytettynä väärennyksestä. Hänen on mahdotonta
-selviytyä, todistukset ovat liian ilmeiset.»
-
-»Odottakaa!» Stella nousi ja meni häntä kohti. »Älkää soittako.»
-
-Jasper antoi kätensä pudota nappulalta ja jäi seisomaan, silmäillen
-tyttöä kiihkeän tarkasti. »Te — te suostutte?» kysyi hän käheästi.
-
-»Ilmoittakaa minulle», virkkoi Stella hitaasti, soinnuttomasti,
-»kaikki — kaikki, mitä haluatte minun tekevän, mitä minun täytyy tehdä
-pelastaakseni hänet!»
-
-Tytön tuska koski häneen, mutta hän pysyi heltymättömänä, jyrkkänä. »Se
-on pian selitetty. Sanokaa minulle: ’Jasper, minä tulen vaimoksesi!’
-Vastapainoksi annan sinä päivänä, jona tulette vaimokseni, teille tämän
-paperin — sen varassa on pojan kohtalo. Kun se kerran on hävitetty, on
-hän täysin turvassa.»
-
-»Minä teen sen», vastasi Stella kolkosti.
-
-Helakka puna levisi Adelstonen kasvoille. »Stella! Oma Stellani!»
-huudahti hän.
-
-Tyttö kohotti kättään. »Älkää koskeko minuun», hän kiljaisi, »tai — tai
-minä en voi vastata itsestäni!»
-
-»Minä — minä tyydyn», taipui Jasper. »Minulla on lupauksenne. Tunnen
-teidät siksi hyvin, etten vähääkään pelkää teidän rikkovan sitä. Olen
-tyytyväinen. Aikaa myöten — mutta, en puhu mitään.»
-
-Senjälkeen hän meni pöydän ääreen ja painoi kelloa. Ovi avautui, ja
-Scrivell astui sisään. Häntä seurasi Frank, joka sysäsi hänet tieltään
-ja juoksi Jasperin eteen sanattomana raivosta.
-
-»Mitä tämä merkitsee?» hän änkytti. »Mitä tarkoitatte, herra Adelstone,
-tällä törkeällä väkivallalla? Tiedättekö, että minua on pidetty vankina
-—»
-
-Jasper keskeytti hänet tyynesti ja rauhoittavasti, hymyillen
-kiusoittavasti. »Enää ette ole vanki, hyvä Frank!»
-
-»Kuinka uskallatte!» kiljui poika vimmoissaan, nostaen keppiään, joka
-olisi sattunut suoraan Jasperin kasvoihin, sillä tämä ei koettanutkaan
-sitä torjua, mutta Stella riensi heidän väliinsä.
-
-»Frank», hän pikemminkin voivotti kuin huusi, »sinä — sinä et saa.
-Kuule minua. Hän — herra Adelstone — on ollut oikeassa. Hän on tehnyt
-kaikki mitä — mitä — parhaiten. Meidän on lähdettävä takaisin.»
-
-»Takaisin? Eikö Leycesterin luokse?» ihmetteli Frank epäillen.
-»Ymmärrätkö, mitä puhut?»
-
-Stella hymyili; hänen hymynsä oli katkerampi kuin kyyneleet. »Kyllä,
-ymmärrän. Ole maltillinen minulle, Frank!»
-
-»Maltillinen sinulle? Mitä hän tarkoittaa? Tarkoitatko, että olet
-antanut tämän — tämän koiran — taivuttaa itsesi rikkomaan sanasi
-Leycesterille? Se on mahdotonta. Sinä et olisi, et _voisi_ olla niin —
-niin paha.»
-
-Stella katsoi poikaa, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Olkaa
-sääliväinen ja — ja lähettäkää hänet pois», pyysi hän vilkaisematta
-Jasperiin.
-
-Jasper Adelstone lähestyi Frankia, joka peräytyi hänen tieltään,
-ikäänkuin hän olisi ollut joku inhoittava otus. »Te pahoitatte
-serkkuanne käytöksellänne. Asia on, kuten hän sanoi. Hän on muuttanut
-mieltään.»
-
-»Se on valhetta», kivahti Frank kiivaasti. »Te olette pelotellut ja
-rääkännyt häntä, kunnes hän on taipunut. Mutta te ette onnistu. Helppoa
-on teidän säikyttää naista, yhtä helppoa kuin houkutella hänet ansaan,
-mutta joutuessanne miehen kanssa tekemisiin on teillä toinen ääni
-kellossa. Stella, tule mukaani! Sinun pitää, sinun _täytyy_ tulla.
-Menemme loordi Trevornen luokse.»
-
-»Se on tarpeetonta», huomautti Jasper levollisesti. »Loordi on täällä
-muutamien minuuttien kuluttua.»
-
-Stella säpsähti. »Ei, ei!» hän huudahti, liikahtaen oveen päin.
-
-Frank tuijotti Jasperiin ja tarttui pidättävästi Stellan käsivarteen.
-»Onko sekin valhetta?» hän kysyi. »Jollei se ole — jos se on totta
-— niin me odotamme. Pian näemme, kuinka kauan te vielä jaksatte
-pöyhistellä, herra Adelstone!»
-
-»Mennään, Frank», rukoili Stella. »Sallittehan minun mennä nyt», lisäsi
-hän kääntyen Jasperiin.
-
-Hänen sävynsä teki Frankin melkein mielipuoleksi.
-
-
-
-
-XXIX.
-
-
-»Mitä hän on puhunut ja tehnyt, että sinä olet noin muuttunut?
-puhuttelet häntä, ikäänkuin olisit hänen orjansa!»
-
-Jasper pudisti päätään. »Odottakaa», hän kehoitti Stellaa, »teidän
-on parasta odottaa. Luottakaa minuun; säästän teitä niin paljon kuin
-mahdollista. Mutta parasta on, että hän saa tietää kaikki, mitä hänen
-pitää tietää, teidän suustanne, nyt, täällä.»
-
-Stella taivutti päätään ja vaipui tuolille, yhä pitäen kiinni Frankin
-käsivarresta. Poika oli puhkeamaisillaan uudelleen raivoon, mutta
-Stella hillitsi häntä.
-
-»St!» hän kuiskasi. »Älä virka mitään. Jokainen sanasi viiltää
-sydäntäni. Pysykäämme täällä.»
-
-Heidän ei tarvinnut odottaa kauan. Kuului askelia — kiireisiä,
-meluisia — portaista; malttamaton, käskevä ääni kysyi jotakin; sitten
-tempaistiin ovi auki, ja loordi Trevorne tuoksahti sisään.
-
-Loordi Trevorne loi aluksi tuikean katseen ympäri huonetta ja kiiruhti
-sitten, vähääkään välittämättä Jasperista, huoneen poikki Stellan
-luokse, joka hänen saapuessaan oli vaistomaisesti liikahtanut häntä
-kohti, mutta pysähtynyt, jääden seisomaan kasvot kalpeina ja kädet
-tiukasti puristettuina ristiin.
-
-»Stella!» huudahti Leycester. »Miksi olet täällä? Miksi et tullut
-Waterloohon? Miksi lähetit noutamaan minua?» Tyttö tarttui hänen
-käteensä ja loi häneen katseen, josta kuvastui sellainen tuska ja
-murhe, että hän tuijotti Stellaan hämmästyneenä.
-
-»Teidät kutsuttiin minun käskystäni», selitti Jasper kylmästi.
-
-Leycester vain vilkaisi häneen ja alkoi sitten jälleen tarkkailla
-Stellan kasvoja. »Miksi olet täällä, Stella? Onko jotakin tapahtunut
-kotona — sedällesi?»
-
-»Herra Etheredge voi hyvin», pisti Jasper väliin, astahtaen likemmäksi
-heitä.
-
-»Miksi vastaa tämä mies puolestasi? En ole kysynyt mitään teiltä, sir.»
-
-»Siitä olen kyllä selvillä, mylord», vastasi Jasper, jonka pienissä
-silmissä välkkyi viha ja kiukku. »Mutta kun kysymyksenne ilmeisesti
-vaivaa neiti Etheredgeä, niin katsoin asiakseni vastata hänen
-puolestaan.»
-
-Leycester hymyili, ikäänkuin olisi saanut jonkun omituisen
-mielijohteen. »Näyttepä todella pitävän sitä omana asiananne», hän
-huomautti levollisen ivallisesti. »Kenties suvaitsette ystävällisesti
-pysyä hiljaa.»
-
-Jasperin kasvot kävivät kalpeiksi ja sävähtivät. »Olette minun
-asunnossani, loordi Trevorne.»
-
-»Minusta on hyvin ikävä, että minun täytyy myöntää se. Ja vielä
-ikävämpää minusta on, että tämä lady on täällä.» Sen sanottuaan
-Leycester meni onnettoman tytön luokse. »Tule, Stella! Sinun pitää
-kertoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee», kuiskasi hän, tarjoten
-tytölle käsivarttaan.
-
-Mutta Stella astahti taaksepäin surkea ilme silmissään. »En voi lähteä
-kanssasi», hän huudahti. »Älä pyydä minua!»
-
-»Et voi!» kummasteli loordi Trevorne edelleenkin yhtä hiljaa. »Stella!
-Miksi et?»
-
-»Minä — en voi sanoa sitä sinulle! Älä kysy minulta!» rukoili tyttö.
-»Mene nyt — mene ja jätä minut!»
-
-Leycester katsahti hänestä Frankiin, joka pudisti päätään ja mulkoili
-Jasperiin. »En ymmärrä sitä; loordi Trevorne; minuun katsomisesta ei
-ole mitään hyötyä. Toimin pyyntönne mukaisesti, ainakin sikäli kuin
-voin, kunnes minut estettiin. Nousimme junasta Vauxhallissa, kuten
-kehoititte —»
-
-»Kehoitin!» sanoi Leycester hiljaa, mutta hyvin painokkaasti. »Minä
-en ole pyytänyt teitä tekemään mitään sinnepäinkään! Odotin teitä
-Waterloossa ja arvelin, että olitte huomaamattani menneet ohitseni ja
-lähteneet — sinne, minne pyysin teidän saapua, ja kiiruhdin sinne.
-Siellä oli eräs mies — otaksuttavasti herra Adelstonen palvelija — joka
-ilmoitti minulle, että Stella odotteli minua täällä. Tulin tänne —
-siinä kaikki!»
-
-Frank katsoi tuikeasti Jasperia ja osoitti häntä uhkaavan syyttävästi
-sormellaan. »Vaatikaa selitystä _häneltä_», hän huomautti.
-
-Leycester katsahti Adelstonen kalpeihin, ilkkuviin kasvoihin. »Mitä
-vehkeilyä tämä on?» hän kysyi. »Onko minun uskottava, että — että tämä
-lady on houkuteltu ansaan ja tuotu tänne vasten tahtoaan?»
-
-Jasper taivutti päätään.
-
-»Teillä on vapaus uskoa mitä haluatte», hän vastasi. »Jos kysytte
-minulta, johtuiko se, että tämä lady ei noudattanut teidän antamianne
-ohjeita, minun väliintulostani, niin vastaan myöntävästi. Toimitin
-hänet sitä varten, että minä, hänen setänsä ja holhoojansa ystävä,
-voisin osoittaa hänelle häntä väijyvän vaaran sillä polulla, jolle
-te tahdoitte houkutella hänet. Olen selvittänyt hänelle, että hänen
-on mahdotonta tehdä niinkuin te haluatte, ja nyt hän ehdottomasti
-kieltäytyy pitämästä sitä sopimusta, jonka te pakotitte hänet tekemään
-kanssanne. Hän ei suostu seuraamaan teitä. Hän —»
-
-»Vaiti!» huudahti Leycester matalalla äänellä, joka tuntui
-pelottavammalta kuin karjuminen. Sitten hän kääntyi Stellaan päin.
-
-»Onko asia niin?» hän tiedusti.
-
-Tyttö kohotti katseensa. »Kyllä», hän kuiskasi. »Minä — minä en voi
-tulla mukaasi.»
-
-Leycester katseli ympärilleen, ikäänkuin epäillen näkevänsä unta. »Mitä
-tämä merkitsee?» hän mutisi. »Stella, rukoilen, käsken sinua puhumaan.
-»Ajattele asemaani! Minä — joka odotin sinua kuten — kuten hyvin tiedät
-— tapaan sinut täältä ja kuulen sinun, sinun omasta suustasi, että
-suhteemme ovat perinpohjin muuttuneet, niin äkkiä, niin aiheettomasti —»
-
-»Sen täytyy olla niin», huokaisi Stella. »Kunpa vain lähtisit ja
-jättäisit minut yksin! Sääli minua!»
-
-Leycester kääntyi puhuttelemaan Frankia. »Ettekö — ettekö poistuisi
-hetkeksi, hyvä Frank?» pyysi hän käheästi. Frank meni verkkaisesti
-ulos, ja Leycester huudahti Jasperille: »Te vihjasitte tuntevanne tämän
-arvoituksen selityksen. Suvainnette kertoa sen minulle. Pois kaikki
-salaperäisyys! Tietäkää kerta kaikkiaan, etten suvaitse kujeilua!»
-
-Jasper puraisi huultaan. »Minulla on vain vähän lisättävänä siihen,
-mitä olen jo maininnut. Sanon sen, ja neiti Etheredge saa vahvistaa
-puheeni oikeaksi. Tahdotte tietää syyn, miksi hän ei saapunut
-tapaamaan teitä kuten odotitte ja miksi hän sensijaan on täällä minun
-suojeluksessani. Siihen kysymykseen on helppo vastata. Syy on se, että
-hän on lupautunut vaimokseni!»
-
-Leycester katsoi häntä värähtämättä silmiin osoittamatta saaneensa
-sellaista iskua, kuin vastustaja oli toivonut. Sensijaan hän näytti
-rauhoittuvan.
-
-»Minulle on kerrottu», hän virkkoi tyynen purevasti, »että te olette
-taitava mies, herra Adelstone. En ole tätä ennen sitä epäillyt. Mutta
-nyt minusta tuntuu, että teidän täytyy olla hölmö voidaksenne toivoa
-minun uskovan väitettänne.»
-
-Jasperin kasvot kävivät kiukusta punaisiksi. Hän viittasi vapisevalla
-kädellään Stellaan. »Kysykää häneltä!» hän kehoitti käheästi.
-
-Leycester säpsähti ja pyörähti tyttöön päin. »Muodon vuoksi», hän
-murahti melkein kuin anteeksi pyytäen, »kysyn sinulta, Stella. Onko se
-totta?»
-
-»Kyllä se on totta», ähkäisi tyttö.
-
-Nyt vasta Leycester kalpeni eikä näyttänyt voivan siirtää katsettaan
-pois Stellan silmistä. Sitten hän meni Stellan luokse ja otti hänen
-kätensä omiinsa.
-
-»Katso tänne!» pyysi hän hiljaisella, värähtelevällä äänellä.
-»Tiedätkö, että minä olen täällä — minä — olen täällä — että
-olen tullut suojelemaan sinua? Mitä hyvänsä tämä mies on sanonut
-pakottaakseen sinut antamaan tämän hullun lupauksen, siitä hänen
-on vastattava minulle! Stella! Stella! Jollet tahdo saattaa minua
-mielipuoleksi, niin katso tänne ja sano, että se on valhetta!»
-
-Stella katsoi häntä surullisesti silmiin. »Se on totta — totta.»
-
-»Omasta vapaasta tahdostasiko? Sinä emmit! Ah!»
-
-Tyttö vei kädet kasvoilleen kootakseen voimia iskun antamista varten ja
-sanoi hetkisen kuluttua pakotetusti. »Omasta vapaasta tahdostani.»
-
-Loordi Trevornen kädet painuivat alas, ja hän jäi seisomaan tuijottaen
-Stellaan. Jasperin ääni herätti hänet tyrmistyksestä, joka hänet oli
-vallannut.
-
-»Kas niin, mylord», huomautti Adelstone kuivan kylmästi. »Olette saanut
-vastauksen. Sallikaa minun huomauttaa, että olette tuottanut tälle
-ladylle tuskaa enemmän kuin tarpeeksi, ja muistuttaa, että minulla,
-hänen tulevana puolisonaan, on oikeus pyytää teitä jättämään hänet
-rauhaan.»
-
-»Stella», virkkoi Leycester kiinnittämättä ollenkaan huomiota
-Jasperiin. »Viimeisen kerran kysyn sinulta — viimeisen kerran! — onko
-se totta? Oletko pettänyt minut lupautuaksesi tälle miehelle? Oletko
-luvannut mennä hänen vaimokseen?»
-
-Vastaus tuli hiljaa, mutta selvästi. »Se on totta. Minusta tulee hänen
-vaimonsa.»
-
-»Se riittää. Väität sen tapahtuvan omasta vapaasta tahdostasi. Minä
-en sitä usko. Olen varma siitä, että tämä mies on jollakin tavoin
-pakottanut sinua. Mitä keinoja hän on käyttänyt, sitä en voi arvata.
-Tunnen, ettet sinä tahdo ilmaista sitä minulle ja että hän valehtelisi,
-jos kysyisin häneltä. Mutta se riittää minulle. Stella -- nimitän sinua
-niin viimeistä kertaa -- sinä olet pettänyt minua; olet pitänyt tätä
-seikkaa salassa minulta. Antakoon Jumala sinulle anteeksi! Minä en
-voi!» Sen sanottuaan hän sieppasi hattunsa ja poistui huoneesta.
-
-Frank juoksi häntä vastaan, kun hän aukaisi oven. »Oi, loordi
-Trevorne!» huudahti poika.
-
-Leycester pysähtyi hetkiseksi, laskien kätensä Frankin käsivarrelle.
-»Mene hänen luokseen!» käski hän. »Hän on valehdellut minulle. Hänen
-ja tuon miehen välillä on jotakin. Minä näin hänet viimeisen kerran.»
-Ennenkuin Frank ennätti sanallakaan pyytää selitystä tai koettaa
-suostutella häntä, sysäsi hän pojan syrjään ja meni ulos.
-
-
-
-
-XXX.
-
-
-Leycester asteli portaita alas epävarmoin askelin kuin juopunut ja
-päästyään ulkoilmaan jäi tuijottelemaan ympärilleen kuin huumaantunut,
-kuten hän todella olikin. Kävellessään sitten eteenpäin valtakadun
-ihmisvilinässä hän tajusi menettäneensä Stellan. Suunnasta välittämättä
-hän jatkoi kulkuaan, kunnes huomasi olevansa Pall Mallissa. Hän meni
-erääseen kerhoon, jonka jäsen hän oli, ja astui tupakkasalonkiin.
-Sytytettyään sikaarin hän vaipui aatoksiinsa. Hieman rauhoituttuaan
-hän käsitti, että Stellan näennäisellä sydämettömyydellä oli joku
-syy. Hän tiesi, ettei tyttö rakastanut Jasperia. Leycester viipyi
-kerhossa useita tunteja, koettaen keksiä arvoituksen ratkaisua, mutta
-onnistumatta. Hänestä tuntui, että iskun kestäminen olisi ollut
-helpompaa, jos Stellan olisi riistänyt häneltä joku toinen mies, jota
-hän olisi voinut pitää vertaisenaan — esimerkiksi Charlie Grayford.
-Vihdoin hän, tupakkahuoneen tarjoilijan riemuksi, nousi paikaltaan ja
-kiiruhti pois. Viimeisten minuuttien aikana hän oli tehnyt päätöksiä
-vastaisesta toiminnastaan. Englantiin hän ei voisi jäädä; hän menisi
-ulkomaille ja koettaisi unohtaa. Se sana hymyilytti häntä. Ikäänkuin
-hän voisi ikinä unohtaa kauniita kasvoja, jotka olivat levänneet hänen
-rinnallaan, ihania silmiä, joista oli säihkynyt hänelle rakkaudenhehku,
-suloista tytönääntä, joka oli kuiskannut neitseellisen tunnustuksensa
-hänen korvaansa.
-
-Hän kutsui ajurin ja käski hänen ajaa Waterloohon. Noustuaan
-Wyndwardiin lähtevään junaan hän heittäytyi erääseen vaununnurkkaan ja
-antautui katkeran epätoivon valtaan.
-
-Päivällinen oli juuri päättynyt, kun hänen solakka vartalonsa ilmestyi
-pengermälle. Naiset seisoskelivat seurustelusalin kuistikolla,
-päivää paistattaen. Hieman syrjässä muista seisoi Lenore. Hän
-nojasi rautapylvääseen, ja hänen helmikirjauksinen, kermanvärinen
-silkkipukunsa piirtyi somasti lehvä- ja kukkastaustaa vasten. Hänen
-ilmeensä oli herttaisen huoleton, kädet viehkeässä lepoasennossa,
-huulilla leppeä hymy, katse suloisen haaveileva. Koko hänen olentonsa
-huokui sopusointua koko maailman kanssa, mikä oli jyrkkänä vastakohtana
-kreivittären viehättävillä kasvoilla näkyvälle huolestuneelle ilmeelle.
-
-Puhellessaan hilpeästi vieraittensa kanssa loi levoton äiti vähän
-väliä hajamielisen näköisenä katseensa lakealle tienoolle, ja kerran,
-kun tieltä kuului ajoneuvojen kolinaa, hän säpsähti. Mutta ajoneuvot
-olivat vain erään vieraan, ja huokaisten ryhtyi kreivitär jälleen
-emännäntehtäviinsä. Lenore seisoi pää takakenossa, tarkkaillen häntä
-veltto hymy huulillaan. Myöskin hän kärsi, mutta hän tiesi, mitä
-pelkäsi ja mitä toivoi. Äiti sensijaan ei tietänyt mitään, vaan pelkäsi
-kaikkea.
-
-Pian lady Wyndward joutui Lenoren äänen kuuluville.
-
-»Näytät tänä iltana rasittuneelta», sanoi viimeksimainittu.
-
-Kreivitär hymyili väsyneesti. »Päätäni pakottaa hieman», hän vastasi,
-katsahtaen sitten toisen viehkeän huolettomiin kasvoihin. »Sinä olet
-varsin pirteän näköinen, Lenore!»
-
-Lady Lenore naurahti. »Niinkö arvelet? Entäpä jos minunkin pääni olisi
-kipeä?»
-
-»Minun sairauteni olisi sittenkin pahempi», selitti kreivitär
-huokaisten, »sillä sydäntänikin särkee».
-
-»Kerro minulle kaikki!» kuiskasi Lenore, tarttuen vanhempaa naista
-käsivarresta.
-
-»En voi. Tuskin tiedän itsekään. Hapuilen pimeässä, mutta aavistan,
-että jotakin on tapahtunut tai on tapahtumaisillaan. Leycester lähti
-eilen äkkiä, ja hän huolestuttaa minua; en tiedä, milloin hän palaa.»
-
-»Minä luulen, että hän palaa tänä iltana», mutisi Lenore pehmeästi,
-huulillaan hymy, joka oli liian säyseä vaikuttaakseen itseluottavalta
-tai kerskailevalta.
-
-Kreivitär katsahti häneen herttaisesti. »Olet omituinen tyttö, Lenore.
-Mistä sinä sitä päättelet?»
-
-Lenore kiersi rannerengastaan. »Minusta tuntuu kuin joku ääni
-kuiskaisi minulle, että hän tulee. Katsoppa!» Niin sanoen hän tuskin
-huomattavasti liikautti kättään pengermää kohti. Siellä asteli
-Leycester hitaasti leveitä kiviportaita ylöspäin.
-
-Lady Wyndward aikoi lähteä häntä vastaan, mutta Lenore puristi hänen
-käsivarttaan. »Parempi on antaa hänen olla», kuiskasi hän tuskin
-kuuluvasti. »Ainakin toistaiseksi. Antakaa hänen olla yksin. Jotakin
-on tapahtunut, kuten otaksuit. Minulla on hyvin tarkat silmät, kuten
-tiedät, ja näen hänen kasvonsa. Antakaa hänen olla yksin; se on hyvä
-neuvo.»
-
-Vaistomaisesti lady Wyndward tunsi, että asianlaita oli niin,
-nähdessään poikansa riutuneet kasvot. Ja ettei hän joutuisi kiusaukseen
-toimia neuvosta välittämättä, hän kääntyi toisaalle ja meni
-sisähuoneisiin.
-
-Leycester saapui pengermän poikki, katsahti ylös ja näki naiset,
-mutta meni edelleen kohotettuaan vain hattuaan. Jouduttuaan sille
-kohdalle, missä valkopukuinen neito nojaili pylvästä vasten, hän epäröi
-silmänräpäyksen. Mutta Lenoren heikosti hymyilevien kasvojen ilme ei
-ollut kutsuva, ja Leycester nosti taaskin hattuaan, jatkaen matkaansa.
-Mutta melkein tietämättään hän oli pannut merkille, kuinka suloiselta
-ja viehättävältä Lenore näytti. Raskain askelin hän meni eteissalin
-läpi, kiipesi portaita ylös, astui omaan huoneeseensa ja kutsui
-kamaripalvelijansa.
-
-»Laita kylpy kuntoon, Oliver», hän käski, »ja sullo matkalaukku
-valmiiksi! Lähdemme tänä iltana.»
-
-Leycester nousi seisomaan ja asteli edestakaisin. Vaikka Stella
-ei ollut kertaakaan ollut hänen huoneissaan, tuntui kaikki siellä
-muistuttavan hänestä. Maalaustelineellä oli tuhrittu Venus, jonka
-hän oli pilannut ensimmäisenä iltana nähtyään tytön. Pöydällä oli
-etruskilaisessa kristallimaljakossa villejä kukkia, jotka Stella
-oli poiminut ja joita hän oli painanut huulilleen. Hän viskasi ne
-ulos ikkunasta. Äkkiä värähti ilma juhlallisen soiton sävelistä.
-Leycester hätkähti. Hän oli unohtanut Lilianin melkein tyyten. Hänen
-suuri surunsa oli melkein haihduttanut sisaren hänen mielestään. Hän
-laski maljakon pöydälle ja meni Lilianin ovelle; sisar tunsi hänen
-koputuksensa ja käski hänen astua sisään, jatkaen soittoaan. Mutta
-kun Leycester tuli hänen näkyviinsä, häipyi hänen kasvoiltaan niille
-levinnyt tervehdyshymyily.
-
-»Ley», hätäili hän, tarkastaen veljensä kalpeita, riutuneita kasvoja ja
-silmiä ympäröiviä mustia renkaita, »mitä on tapahtunut? Mikä sinun on?»
-
-Leycester vaipui matalalle tuolille hänen jalkojensa juureen ja
-viittasi pianoon päin. »Soita vielä!» hän pyysi.
-
-Lilian säpsähti kuullessaan hänen käheän, sortuneen äänensä, mutta
-kääntyi, alkaen soittaa vienosti. Äkkiä hän pikemminkin aavisti kuin
-näki, että Leycester painoi kädet kasvoilleen. Silloin hän lakkasi
-soittamasta, kumartui veljen puoleen ja kuiskasi: »Kerro minulle
-kaikki, Ley!»
-
-Leycester nosti päätään; hänen kasvoillaan oli katkera ilme, joka
-vihloi Lilianin sydäntä. »Se on pian kerrottu, Lil», sanoi hän hiljaa;
-»se on vain vanha, ikivanha tarina! Minä rakastin — ja minut petettiin.
-Panin koko onneni, koko sielunrauhani yhden vedon varaan — ja menetin.
-Isku sattui minuun hyvin pahasti, ja luonnollisesti se kirvelee jonkun
-aikaa.»
-
-»Ley!» torui Lilian lempeästi. »Sinä et saa puhua tuolla tavoin
-_minulle_! Puhu avoimesti, sydämestäsi!»
-
-»Sitä ei minulla enää ole, Lil. Siinä, missä sydämeni ennen oli, on
-vain pakottava tyhjä sija. Menetin sen viikkoja sitten — vai onko
-siitä kuukausia tai vuosia? — nyt en osaa sitä sanoa! Ja hän, jolle
-sen annoin, jota pidin puhtauden enkelinä, viattomana kyyhkynä, on
-heittänyt sen likaan ja polkenut sen jalkoihinsa.»
-
-»Ley, Ley, sinä raatelet minua! Kenestä puhut?»
-
-»Kenestä muusta puhuisin kuin siitä ainoasta naisesta, joka koko
-maailmassa on minua varten?»
-
-»Lenorestako?» kuiskasi Lilian epäillen.
-
-»Lenoresta! Ei, sillä tavoin hän ei lausunut nimeään. Minä puhun Stella
-Etheredgestä; häntä minä ajattelen.»
-
-Lilianin käsi vapisi, mutta hän ei vetänyt sitä pois. »Stellasta! Oi,
-Ley! Kerro minulle kaikki, rakas!»
-
-»On niin vähä kerrottavaa», vastasi Leycester väsyneesti. »En voi
-kertoa sinulla kaikkea. Riittäköön se, että tänä iltana toivoin voivani
-nimittää häntä vaimokseni; mutta sensijaan — niin, näethän, että istun
-täällä!»
-
-»Vaimoksesi?» mutisi Lilian. »Stella Etheredge vaimoksesi! Oliko se
-—”oliko se viisasta, Ley?»
-
-»Viisasta! Mitäpä minä välitän viisaudesta?» kivahti Leycester.
-»Rakastin häntä — rakastin häntä kiihkeästi, mielipuolisesti, joten en
-ikinä rakasta ketään toista naista! Taivas minua armahtakoon, rakastan
-häntä vieläkin! Ymmärrätkö? Se on pahinta. Tiedän, yhtä varmasti kuin
-olen tässä, että elämäni on mennyttä. Se on murtunut, kuten karille
-ajautunut laiva, ja se on lopussa!»
-
-Hetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten alkoi Lilian puhua, ja naisena hän
-ajatteli naisten tapaan.
-
-»Entä hän, Ley? Kuinka hänen laitansa on?»
-
-»Hänellä ei ole mitään hätää. Naiset ovat kaikki sellaisia — kaikki
-paitsi yksi.» Puhuessaan hän taputti hyväillen sisarensa käsivartta.
-
-»Ja sittenkin — ja sittenkin», mutisi Lilian huolestuneena ja
-suruissaan, »kun nyt ajattelen taaksepäin, niin olen varma, että hän
-rakasti sinua, Ley! Muistan hänen kasvonsa, hänen katseensa, muistan,
-kuinka hän lausui nimesi. Oi, Ley, hän rakasti sinua!»
-
-»Hän rakasti — kenties. Nyt hän rakastaa minua niin, että sinä päivänä,
-jolloin meidät olisi pitänyt vihkiä, hän salli toisen miehen astua
-väliimme vaatimaan häntä omakseen.»
-
-»Toisen miehen! Minkä miehen, Ley?»
-
-»Erään Jasper Adelstonen, lakimiehen, jonka nimittäminen gentlemanniksi
-olisi suurenmoista imartelua! Ajattele sitä, Lil! Kuvittele! Olin
-odottamassa morsiameni saapumista, mutta sensijasta noudettiin minut
-tapaamaan häntä tämän miehen asunnossa. Siellä minulle ilmoitettiin,
-että meidän välillämme on kaikki lopussa, ja että hän on herra Jasper
-Adelstonen tuleva puoliso.»
-
-»Entä syy — aihe?»
-
-»Mitään syytä ei ole!» huudahti veli, nousten pystyyn ja alkaen astella
-edestakaisin. »Minulle ei suvaittu ilmaista mitään syytä. Pelkkien
-tosiseikkojen katsottiin riittävän minulle.»
-
-Lilian oli vaiti hetkisen; sitten puhkesi hänen huuliltaan äännähdys:
-»Tyttö-parka!»
-
-»Älä tuhlaa sääliäsi, Lil! Omin huulin hän selitti, että hän teki sen
-omasta vapaasta tahdostaan.»
-
-»Tuon miehen seisoessa hänen vierellään?»
-
-Leycester hätkähti, mutta pudisti sitten päätään. »Oivallan, mitä
-tarkoitat», hän virkkoi käheästi. »Mutta etkö käsitä, että juuri se on
-pahinta? Hän on miehen vallassa; heillä on joku yhteinen salaisuus.
-Voinko mennä avioliittoon naisen kanssa, joka on niin täydelleen toisen
-miehen vallassa, että hänen on pakko rikkoa minulle antamansa sana,
-pettää minut? Ei, jätin heidät toistensa seuraan. Ja nyt olen tullut
-sanomaan sinulle jäähyväiset.»
-
-»Jäähyväiset. Aiotko lähteä — minne?»
-
-»Minne?» kertasi Leycester naurahtaen vihlovasti. »En tiedä sitä enkä
-välitä siitä. Hyvästi, Lil!»
-
-»Oi, mitä voin tehdä hyväksesi?» mutisi lady Lilian. »Sinä, rakas!» Hän
-pidätti Leycesteriä mahdollisimman kauan ja painoi hänen mentyään kädet
-kasvoilleen ja puhkesi itkuun. Mutta äkkiä hän oikaisihe ja kosketti
-vieressään olevaa kelloa. — Valituksesta ei koidu Leylle mitään hyvää,
-— hän mietti, — minun on tehtävä jotakin muuta. Oi, jospa voisin olla
-yhtä terve ja reipas kuin muutkin tytöt, vaikka vain yhden tunnin,
-yhden lyhyen tunnin! Mutta minä tahdon, minun täytyy tehdä jotakin! En
-voi nähdä hänen kärsivän ja pysyvän toimettomana!
-
-Kamarineito, joka oli ollut hänen palveluksessaan jo hänen
-lapsuudestaan asti ja tunsi hänen mielensä kaikki ailahdukset, astui
-sisään ja riensi hänen luokseen nähdessään hänen kyynelten sumentamat
-silmänsä.
-
-»Oi, mylady, mikä teitä vaivaa? Olette itkenyt!»
-
-»Hieman, Jeanette», vastasi lady Lilian, hymyillen kyynelten läpi.
-»Loordi Trevorne on hyvin vaikeassa asemassa, ja minä tahdon auttaa
-häntä.»
-
-Pelokkaasti ja vapisten hän sitten ilmaisi suunnitelman, joka oli äkkiä
-herännyt hänen mielessään. Aluksi Jeanette säikähti, mutta taipui
-vihdoin ja kiiruhti suorittamaan alkuvalmistuksia täyttääkseen rakkaan
-emäntänsä toiveen.
-
-
-
-
-XXXI.
-
-
-Kun ovi sulkeutui Leycesterin jälkeen, tuntui Stellasta kuin olisi
-hänen sydämensä lakannut sykkimästä, kuin olisi kaikki toivo kadonnut
-Leycesterin mukana ja kuin tuomio olisi peruuttamattomasti julistettu.
-
-Kooten koko rohkeutensa hän sitten kääntyi levollisesti Jasperiin päin.
-»Olette saanut tahtonne toteutetuksi», hän sanoi matalalla äänellä.
-»Onko vielä jotakin? Mitä muita määräyksiä on teillä annettavana
-minulle?»
-
-Jasper hätkähti, ja väri palasi hänen kalpeihin poskiinsa.
-»Tulevaisuudessa», hän vastasi, »on teidän asianne käskeä ja minun
-totella».
-
-Stella teki tuskastuneen liikkeen. »Olen teidän vallassanne; mitä minun
-on nyt tehtävä? Miten voin palata kotiin? Mitä voin sanoa?»
-
-»Olen miettinyt sitäkin», selitti mies. »Arvasin, että se tulisi
-olemaan vaikeata, ja olen ryhtynyt toimenpiteisiin sen varalta. Tiedän
-kyllä, että tekoni lisää suuttumustanne, mutta tarkoitukseni oli hyvä.»
-
-»Mitä olette tehnyt?» kysyi Stella kärsimättömästi.
-
-»Olen sähköttänyt sedällenne, että minä houkuttelin teidät ja Frankin
-karkaamaan kaupunkiin ja että tuon teidät takaisin tänä iltana.
-Tiesin, ettei hän sitten enää olisi huolissaan, koska kerran Frank on
-mukananne. Menettelinkö väärin?»
-
-»Ette, luulen, että se ei ollut väärin. Kaikki on samantekevää, kunhan
-häneltä säästyy tuska.»
-
-»Se tapahtuu», vastasi Jasper. »Minä teen kaiken voitavani, että sekä
-hän että Frank tulisivat onnellisiksi, samoin kuin tekin.»
-
-Stella katsahti häneen, hymyillen säälivästi, ja virkkoi: »Nyt
-sallinette minun poistua.»
-
-Jasper oli tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että Stella oli saanut
-kestää niin paljon kuin hänen terveytensä voi sietää, minkä vuoksi hän
-kutsui Frankin sisään ja tilasi auton taivutettuaan sitä ennen Stellan
-nauttimaan hieman viiniä ja ruokaa.
-
-He saapuivat asemalle parhaiksi ehtiäkseen Wyndwardiin lähtevään
-junaan. Stella painautui nurkkaan ja vaipui aatoksiinsa. Se oli
-surkea matka; he lausuivat tuskin sanaakaan. Stella oli liian onneton
-keskustellakseen, ja Frank, jolle Jasper oli suonut vain hyvin niukat
-selitykset, oli liian kiihtynyt antautuakseen turhanpäiväiseen
-jaaritteluun vihaamansa ja epäilemänsä miehen kanssa.
-
-Junan saavuttua Wyndwardin asemalle auttoi Jasper Stellan vaunusta,
-ja yhdessä he kävelivät vainioiden halki. Kun he pääsivät kartanon
-näkyviin, joka hohti valkoisena ilta-auringon valossa, katsahti Stella
-sinnepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen
-sydäntään. Näytti siltä kuin Jasper olisi arvannut, mitä Stellan
-mielessä liikkui, sillä hän otti neidon päivänvarjon ja levitti sen.
-»Aurinko paistaa vielä kuumasti», hän sanoi, pitäen varjoa niin, että
-se verhosi kartanon hänen näkyvistään.
-
-Kun Jasper avasi taiteilijan asunnon porttia, väreili hymy hänen
-huulillaan. »Valmistautukaa kuulemaan nuhteita!» hän huudahti keveästi.
-»Teidän pitää vierittää koko syy minun niskoilleni.»
-
-Mutta nuhteita ei tullut. Herra Etheredge, joka istui nojatuolissaan
-katseli heitä hieman hämmästyneenä ja huolestuneena.
-
-»Stella», hän kysyi, »missä olet ollut? Olemme olleet hyvin levottomia.
-Kuinka kalpealta ja nääntyneeltä sinä näytät!»
-
-»Se on kaikki minun syytäni, rakas herra Etheredge», ehätti Jasper
-selittämään, melkein astuen Stellan eteen peittääkseen häntä.
-»Kohdistakaa moitteenne minuun. Minun olisi pitänyt olla järkevämpi,
-myönnän; mutta minä kohtasin nämä nuoret heidän ollessaan aamukävelyllä
-ja houkuttelin heidät pistäytymään Lontoossa. Se tapahtui hetken
-innostuksessa. Teidän täytyy antaa meille anteeksi!»
-
-Herra Etheredge katsoi vuoroin kutakin heistä, taputtaen Stellaa
-käsivarteen. »Teidän pitää pyytää anteeksi rouva Penfoldilta», vastasi
-hän hymyillen. »Olemme molemmat olleet hyvin huolissamme. Se oli niin
-kovin vastoin Stellan tapoja.»
-
-»Toivoakseni voin lepyttää rouva Penfoldin», sanoi Jasper. »Tarvitsen
-hänen puoltolausettaan. Tiedän, että hänellä on jonkun verran
-vaikutusvaltaa teihin, sir, ja minun on rukoiltava teiltä anteeksiantoa
-useammastakin kuin yhdestä asiasta. Olen rohjennut pyytää Stellaa
-vaimokseni, ja hän on suostunut.»
-
-»Onko se niin, rakas?» tiedusti vanhus.
-
-Stella painoi päänsä alas, mutta ei virkkanut mitään.
-
-»Tämä — tämä on minusta niin yllättävää!» jatkoi herra Etheredge
-hiljaa. »Mutta jos asia on niin, jos rakastat häntä, tyttöseni, niin
-minä en tahdo sanoa: ei. Taivas siunatkoon sinua, Stella!» Niin sanoen
-hän laski kätensä tytön pään päälle. Kaikki olivat hetkisen vaiti.
-Sitten vanhus ojensi toisen kätensä Jasperille ja jatkoi: »Olet
-onnellinen mies. Toivon ja uskon, että teet hänet onnelliseksi!»
-
-Jasperin pienet silmät välähtivät, ja hän huudahti: »Siitä annan
-henkeni pantiksi.»
-
-
-
-
-XXXII.
-
-
-— Oi, rakkaani, rakkaani!
-
-Stella seisoi kädet ojennettuina valkeaseinäistä kartanoa kohti; kuu
-valoi hohdettaan vainioille ja joelle; hiljaisuuden keskeytti vain
-ruisrääkän ääni. Tuskan ja surun, kiihkeän kaipauksen ja murheen
-painamana hän ei saanut puserretuksi huuliltaan muuta kuin nämä
-sanat. Hänen takanaan oli talossa kaikki rauhallista. Kiihtymyksen
-raukaisemana oli Frank mennyt huoneeseensa. Herra Etheredge istui
-piippua poltellen, uneksien ja ajatellen pikku tyttönsä kihlautumista.
-Jasper oli poistunut; hän oli liian viisas pitkittääkseen jännitystä,
-jonka hän tiesi Stellaa painavan. Ja Stella oli hiipinyt pieneen
-puutarhaan, nojaten nyt pieneen porttiin, katsellen upeata kartanoa;
-siellä kenties oli tällä hetkellä myöskin Leycester, joka vielä
-muutamia tunteja sitten oli ollut hänen omansa. Hiljaisena puhkesi
-hänen huuliltaan voihkaus:
-
-— Oi, rakkaani, rakkaani!
-
-Ikäänkuin vastauksena hänen valitukseensa huudahti heikko, tunteesta
-vavahteleva ääni: »Stella.» Neito säpsähti, kääntyi ääntä kohti ja
-näki kuutamossa lady Lilianin, joka nojautui kamarineitonsa käsivarteen.
-
-He seisoivat hetkisen, katsellen toisiaan ääneti. Sitten meni Stella
-lähemmäksi. Lady Lilian ojensi kätensä, ja Stella tarttui hänen
-käsivarteensa.
-
-»Odota minua raitilla, Jeanette!» käski lady Lilian. »Sinä kai olet
-tukenani, Stella», hän lisäsi vienosti.
-
-Stella saattoi hänet penkille, jolle molemmat istuutuivat hiljaa,
-Stella silmät maahan luotuina, Lilian tarkastellen toisen kalpeita,
-viehättäviä kasvoja, jotka näyttivät vieläkin kauniimmilta kuin
-silloin, kun hän oli ensi kerran ne nähnyt, jolloin niillä oli hehkunut
-onnen ja toivovan rakkauden puna. Hienotuntoinen tyttö tunsi pistoksen
-sydämessään nähdessään ihanien silmien alla olevat tummat kuopat,
-tiukkaan puristetut huulet ja kalpeat väsyneet kasvot. »Stella»,
-kuiskasi hän, kiertäen kätensä Stellan ympärille.
-
-Stella kääntyi katsomaan Liliania; hänen ilmeensä oli melkein kova, kun
-hän ponnisteli hillitäkseen itsensä.
-
-»Olet tullut tänne — näin myöhään!»
-
-»Niin olen, Stella», vastasi Lilian, kyynelten kihotessa hänen
-silmiinsä, kun hän kuuli toisen äänen suruisan, toivottoman soinnun.
-»En voinut pysyä rauhallisena, ystäväni. Sinä olisit tullut minun
-luokseni, Stella, jos minä — jos se olisi sattunut minulle!»
-
-Stellan huulet liikahtivat. »Kenties.»
-
-Lilian tarttui hänen käteensä; se oli kuuma ja kuumeinen. »Stella, sinä
-et saa olla vihainen minulle. Minä — minä olen kuullut —»
-
-Stella katsahti häneen, ja hänen huulensa vapisivat.
-
-»Olet tavannut hänet — hän on kertonut sinulle», kuiskasi hän.
-
-Lilian taivutti päätään. »Niin, ystäväni, olen tavannut hänet. Oi,
-Stella, jos olisit nähnyt hänet sellaisena kuin minä näin! Jos olisit
-kuullut hänen sanansa! Hänen äänensä —»
-
-Stella kohotti kättään. »Älä! Sääli minua!» hän virkkoi käheästi.
-
-»Mutta miksi — miksi piti niin käydä?» mumisi Lilian, puristaen hänen
-kättään. »Näetkö, Stella, sinä et aavista, kuinka hän sinua rakastaa!
-Ei ikinä ole kenenkään rakkaus ollut niin syvää, niin puhdasta, niin
-vilpitöntä kuin hänen!»
-
-Heikko puna lehahti Stellan kalpeille kasvoille. »Minä tiedän»,
-huohotti hän terävästi, melkein rajusti. »Oletko tullut kertomaan sitä
-minulle? Maksoiko se vaivan? Luuletko, etten itse tiedä, mitä olen
-menettänyt?»
-
-»Olen tullut kuullakseni omasta suustasi, Stella, miksi on näin käynyt.
-Ole malttavainen minua kohtaan, ystävä rakas! Muista, että rakastan
-häntä enemmän kuin kukaan muu paitsi sinä! Olen rakastanut häntä koko
-elämäni ajan, ja sydämeni on pakahtumaisillaan nähdessäni, kuinka
-onneton hän on. Olen tullut sanomaan sinulle sen — rukoilemaan hänen
-puolestaan — rukoilemaan sinun kanssasi sinun puolestasi! Älä sulje
-korviasi minulta, älä anna sydämesi olla kylmä minulle! Stella, sinä
-särjet hänen sydämensä.»
-
-Stella käännähti häneen päin kuten ahdistettu eläin, joka hädissään
-ryhtyy puolustautumaan. »Enkö minä sitä tiedä? Eikö juuri se tieto ole
-vähällä pakahduttaa sydäntäni?» hän vastasi kiivaasti. »Luuletko, että
-suren ainoastaan itseni tähden? Pidätkö minua niin alhaisena, niin
-itsekkäänä? Usko minua, Lilian, jos — jos eromme olisi koitunut hänen
-onnekseen, niin minä olisin kestänyt sen hymyhuulin. Jos voisit tulla
-sanomaan minulle: ’Hän unohtaa sinut ja rakkautensa vuoden kuluessa’,
-niin olisit minulle tervetullut lohdutuksen ja toivon tuoja. Kuinka
-voisin ajatella yksin itseäni, minä, mitätön tyttöriepu, jonka hän
-alentui tekemään autuaaksi rakkaudellaan! Minussa ei ole mitään! Ei
-mitään muuta kuin mitä olen hänen rakkaudestaan saanut. Jos olisin
-voinut hengelläni lunastaa hänelle onnen, niin olisin sen antanut.
-Lilian, sinä et tunne minua —»
-
-Hänen kiihkeä tunnepurkauksensa herätti pelokasta kunnioitusta toisessa
-heikossa ja vapisevassa tytössä. »Kuinka suuresti sinä rakastatkaan
-häntä!» kuiskasi Lilian.
-
-Stella katsoi häntä hymyillen. »Minä rakastan häntä», hän lausui
-hitaasti. »En sano sitä koskaan enää, en koskaan! Sanon sen sinulle,
-että tietäisit, kuinka syvä ja laaja kuilu on välillämme — niin laaja,
-ettei sen ylitse ikinä voida rakentaa siltaa.»
-
-»Ei, ei; niin et saa sanoa.»
-
-Stella naurahti katkerasti. »Luulen arvaavani, minkä vuoksi
-olet tullut, Lilian. Sinä arvelet, että tämä on vain tavallinen
-rakastuneiden riita, joka voidaan sovittaa yhdellä sanalla. Riita!
-Kuinka vähän sinä tunnet meitä kumpaakaan! Meidän kesken ei
-minkäänlaista riitaa olisi voinut syntyä — ei kukaan voi riidellä
-itsensä kanssa. En milloinkaan voi kellekään ilmaista, mikä meidät
-on erottanut; mutta tämän mainitsen sinulle, että käsittäisit kuinka
-toivottomaan tehtävään olet ryhtynyt. Jos — jos minä taipuisin, jos
-sanoisin hänelle: ’Tule takaisin, olen sinun, ota minut’, niin sinä,
-_sinä_, joka pyydät sitä niin hartaasti, että sydäntäni kirvelee, sinä
-olisit vastaisuudessa kun myrsky puhkeaa ja suostumukseni hinta olisi
-maksettava, ensimmäinen sanomassa, että minä menettelin heikosti ja
-itsekkäästi. Sinä olisit ensimmäinen, koska olet nainen ja tiedät, että
-naisen velvollisuus on uhrautua niiden hyväksi, joita hän rakastaa!
-Olenko puhunut selvästi?»
-
-Lilian katsahti häneen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. »Onko — onko se
-totta?»
-
-»Se on niin totta, että jos kertoisin sinulle eromme syyn, niin
-poistuisit luotani virkkamatta sanaakaan. Ei! Sinä rukoilisit, että
-pysyisin yhtä lujana ja taipumattomana kuin olen!»
-
-Stellan sanat ja äänensävy olivat niin pohjattoman toivottomia, että ne
-pakostakin saivat helläsydämisen Lilianin uskomaan. »Oi, Stella, rakas,
-rakas ystävä», nyyhkytti hän.
-
-Stella katseli häntä hetkisen ja kumartui sitten suutelemaan häntä.
-»Älä itke!» hän kuiskasi ainoankaan kyynelen kohoamatta hänen
-silmiinsä. »Minä en osaa itkeä; tuntuu siltä kuin en enää koskaan
-vuodattaisi kyyneliä! Mene nyt, mene!» lisäsi hän, kietoen käsivartensa
-vapisevan tytön ympärille.
-
-»Stella-parkani!» sopersi Lilian, nousten seisomaan. »Hän — hän sanoi
-sinua yleväksi; nyt tiedän, mitä hän tarkoitti! Luulen ymmärtäväni — en
-ole varma vieläkään; mutta uskon ja — ja, niin sanon sen — tunnen, että
-sinä olet oikeassa. Mutta voi poika-raukkaani! Lausu minulle yksi sana
-hänen lohdutuksekseen — yksi sana!»
-
-Stella katsoi häntä silmiin; he olivat saapuneet portille, ja vaunut
-olivat näkyvissä. »En voi lähettää mukanasi mitään sanaa», kuiskasi
-Stella tuskin kuuluvasti. »En mitään muuta kuin sen, ettei hän voi
-tehdä mitään pelastaakseen meidät, että hänen ponnistuksensa vain
-pahentavat surkeata tilaani ja että rukoilen, ettemme enää koskaan
-kohtaisi toisiamme.»
-
-Lilian puristi hänen kättään viimeiseen asti, vielä vaunuihin
-astuttuaankin. Ja viimeiseen saakka pysyivät Stellan tummat, surulliset
-silmät kyynelettöminä.
-
-Muutamia minuutteja myöhemmin seisoi Lilian Leycesterin huoneen
-kynnyksellä. Hän oli naputtanut kahdesti, tuskin uskaltaen virkkaa
-mitään; mutta vihdoin hän lausui veljensä nimen, ja Leycester aukaisi
-oven. »Lilian!» huudahti hän, sulkien sisarensa syliinsä.
-
-»Oi, rakas veli-rukkani», sopersi Lilian katsoen häntä silmiin. Hänen
-murheelliset silmänsä huokuivat rakkautta ja kiintymystä.
-
-Leycester säpsähti, vetäen hänet valoisaan kohtaan. »Mitä tämä on?
-Missä olet ollut?» hän kysyi, heikko toiveikas värähdys äänessään.
-
-»Minä olen tavannut hänet!» kuiskasi neito. »Oi, Ley, Ley, pelkään,
-ettei ole vähääkään toivoa.»
-
-Veli puristi lujemmin hänen käsivarttaan. »Ei vähääkään toivoa!» hän
-kertasi masentuneena.
-
-Lilian pudisti päätään. »En ihmettele, että rakastat häntä, Ley! Hän
-on kaiken kauniin ja ylevän esikuva; ja koska hän on sellainen, täytyy
-sinun oppia kestämään se, Ley!» Leycester naurahti katkerasti. »Sinun
-täytyy kestää se, Ley, kuten hänkin sen kestää —»
-
-»Sano, mistä se johtuu», keskeytti veli käheästi. »Anna minulle jotakin
-kouraantuntuvaa, jota vastaan voin ponnistella, ja — niin, puhu sitten
-kestämisestä!»
-
-»En voi — hän ei voi», vastasi Lilian vakavasti ja juhlallisesti. »Ei
-edes minullekaan kahden kesken hän voinut ilmaista sitä. Ley! Kohtalo
-on teitä vastaan. Toivo on turha, minä tunnen sen, minä, joka en
-uskonut sitä, vaikka sinäkin niin väitit! Toivo on aivan turha, Ley!»
-
-Leycester antoi hänen vaipua tuolille ja jäi seisomaan hänen
-vierelleen; nuorukaisen kasvoilla oli ilme, jota oli vaikea katsella.
-»Aivan turhako?» hän murahti. »Sinä olet vedonnut häneen. On vielä
-toinenkin henkilö, johon voi vedota; minä etsin hänet käsiini.»
-
-Lilian katsahti ylöspäin; hänen ilmeestään ei kuvastunut pelästymistä,
-vaan juhlallista vakaumusta. »Älä tee sitä», kielsi hän, »jollet tahdo
-lisätä hänen suruaan! Niin, Ley, jos tähtäät iskun mieheen, niin iskun
-täytyy sattua Stellaan.»
-
-»Sanoiko hän sinulle niin?»
-
-»Kyllä, sekä sanoin että katsein. »Ei, Ley, ei ole toivoa. Et voi
-päästä käsiksi mieheen muuten kuin Stellan välityksellä; ja sen
-sinä säästät häneltä. ’Sano hänelle’, pyysi hän minua, ’että hänen
-ponnistuksensa pahentavat vaikeaa tilaani. Sano hänelle, että rukoilen,
-ettemme koskaan enää kohtaisi toisiamme’.» Lilian vaikeni hetkeksi.
-»Ley, en tiedä tästä asiasta sen enempää kuin sinäkään. Mutta sen
-tiedän, että hän on oikeassa.»
-
-Leycester seisoi katsellen Liliania; hänen kasvolihaksensa
-nytkähtelivät; vihdoin hän puhkesi puhumaan. »Olet hyvä tyttö, Lil.
-Nyt sinun on mentävä; et sinäkään voi auttaa minua sitä kestämään.
-’Rukoilen, ettemme enää koskaan kohtaisi toisiamme.’ Ja tämän olisi
-pitänyt olla vihkimispäivämme!»
-
-
-
-
-XXXIII.
-
-
-Stellasta erottuaan loordi Trevorne antautui epätoivon valtaan. Hän
-ei matkustanut ulkomaille, vaan heittäytyi kuumeisesti kaupunkielämän
-huvituksiin. Pian hän tuli kuuluisaksi niistä rahamääristä, joita
-hän menetti korttipelissä ja tuhlasi hevosiin, ja yleisesti häntä
-pidettiin hurjan seurapiirinsä huimimpien kujeiden alkuunpanijana ja
-johtajana. Hän liikkui aikansa tunnetuimpien elostelijoiden seurassa,
-ja useimmat ihmiset ennustelivat hänelle huonoa loppua. Huhupuheet
-saapuivat tietysti Wyndwardiinkin, ja vaikkei kreivitär sitä millään
-tavoin näyttänytkään, oli hän kuitenkin hirveästi huolissaan. Vain
-Lilian ei kuullut kaikesta tästä mitään; kun Leycester tuli häntä
-katsomaan, huomasi hän kyllä, että veli oli kalpea ja riutuneen
-näköinen, mutta hän laski sen kaikki Stellan menettämisestä aiheutuvan
-surun syyksi. Hienotuntoisella tytöllä ei ollut aavistustakaan
-hänen hurjasta kaupunkielämästään; muuten hän olisi kehoittanut
-Leycesteriä lähtemään Lontoosta ja matkustamaan ulkomaille; mutta
-siitä alkaen kun hän oli tavannut Stellan, oli hän ollut hyvin sairas,
-ja lääkäri oli varoittanut omaisia millään tavoin kiihoittamasta
-häntä. Niinpä kului kesä syksyyn, eikä Leycester sittenkään, Charlie
-Grayfordin kehoitteluista huolimatta, suostunut lähtemään kaupungista
-metsästämään, kuten hänen seurueensa useimmat jäsenet olivat tehneet.
-
-Sillä välin oli aika Wyndwardissa mennyt tasaista menoaan — paitsi itse
-kartanossa, jossa kreiviä ja hänen puolisoaan luonnollisestikin kalvoi
-huoli pojastaan ja tyttärensä terveydentilasta.
-
-Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet rakastavien kauhean eron
-jälkeen, oli elämä taiteilijan majassa kulkenut entistä latuaan sillä
-ainoalla suurella poikkeuksella, että Jasper Adelstonesta oli tullut
-melkein jokapäiväinen vieras ja että Stella oli kihloissa hänen
-kanssaan.
-
-Siinä oli koko erotus; mutta minkälainen se erotus oli!
-
-Leycester oli mennyttä — ja hänen sijallaan tämä mies, jota Stella
-vihasi.
-
-Mutta kuitenkin hän ponnisteli uljaasti. Hän oli tehnyt sopimuksen,
-oli uhrannut itsensä molempien rakkaittensa hyväksi, vapaasti ja
-ehdottomasti, ja hän koetti puolestaan täyttää sitoumuksensa. Hän oli
-hieman kalpeampi, hieman vakavampi kuin ennen, mutta hänen ilmeensä
-ei ollut surkean tuskaileva; jos kohta hän ei nauranutkaan entiseen
-avoimeen, hilpeään tapaansa, niin kuitenkin hän joskus hymyili; ja
-jos hänen hymynsä ei ollutkaan kovin riemuisa, niin suloinen se joka
-tapauksessa oli.
-
-Herra Etheredge ei huomannut, että mitään oli viassa; hänen mielestään
-Stella oli muuttunut hiljaisemmaksi, mutta hän arveli sen johtuvan
-kihlauksesta; hän jatkoi maalaamistaan, syventyi työhönsä, pani tuskin
-merkille ympäristönsä tapahtumia ja oli tyytyväinen. Jasperin tyyni
-matalasointuinen ääni ei häirinnyt häntä; ja heidän keskustellessaan
-hänen läheisyydessään hän saattoi maalata välittämättä heistä mitään.
-Senjälkeen kun häntä oli kohdannut viimeinen isku, poikansa rikos, hän
-oli eläytynyt taiteeseensa täydellisemmin ja perinpohjaisemmin kuin
-koskaan ennen.
-
-Molemmista nuorista Frank kenties enemmän näytti muuttuneen. Hän
-oli käynyt laihemmaksi ja kalpeammaksi sekä hennomman näköiseksi
-kuin ennen. Oli sovittu, että hän menisi yliopistoon seuraavaksi
-lukukaudeksi, mutta vanha tohtori, joka oli kutsuttu poikaa vaivaavan
-vähäisen yskän johdosta, oli hymähdellen ja rykien neuvonut, että
-opiskelu jätettäisiin toistaiseksi.
-
-»Onko Frank sairas?» oli Stella huolestuneena tiedustanut; sillä
-naiselle ominaiseen tapaan hän oli kiihkeän alttiisti kiintynyt
-poikaan, jonka tähden hän oli uhrannut itsensä.
-
-»E—ei; ei hän sairas ole», oli tohtori vastannut. »Varmasti hän ei ole
-sairas.» Sitten hän oli selitellyt, että Frank oli heikkorakenteinen —
-että kaikki vaaleatukkaiset ja vaaleaveriset pojat olivat suuremmassa
-tai pienemmässä määrin heikkoja.
-
-»Mutta hänellä on niin kaunis ihonväri», huomautti Stella
-hermostuneesti.
-
-»Ky-yllä; hauska väri», myönteli lääkäri; ja muuta ei Stella saanut
-hänestä irti.
-
-Mutta yskä ei lähtenyt. Ja kun syksyinen sumu hiipi joesta vainioille,
-peittäen ne silmää viehättävään utuverhoon, paheni yskä. Mutta ei
-myöskään kaunis väri kadonnut pojan poskilta, minkä vuoksi Stella ei
-ollut kovin levoton.
-
-Frank itse suhtautui vaivoihinsa äärimmäisen välinpitämättömästi.
-»Nautinko lääkkeitä?» hän sanoi vastaukseksi Stellan kyselyyn.
-»Kyllä, nautin kaikki mitä tohtori lähettää. Se ei ole erikoisen
-vastenmielistä, ja vaikka siitä ei nähtävästi olekaan minulle varsin
-paljoa apua, näyttää se tuottavan sinulle ja mainitulle tohtorille
-jonkinlaista tyydytystä, joten me kaikki olemme mielissämme.»
-
-»Sinä et näy välittävän mistään», valitti Stella kerran, kun hän oli
-mennyt puutarhaan ja tavannut pojan, joka kädet ristissä rinnallaan
-nojaili porttiin ja katse tähdättynä kartanoon, mikä suuresti muistutti
-sitä hetkeä, jolloin hän oli ensi kerran nähnyt Frankin samana
-iltana kuin tämä saapui kotiin. »Miksi et mene onkimaan? Tai — tai —
-ratsastamaan? Sinä vain kuljeskelet puutarhassa tai vainioilla.»
-
-Frank loi häneen omituisen katseen. »Entä sinä itse?» hän kysyi
-hitaasti, katsoen suurine sinisine silmineen Stellaa, jonka kasvoille
-vähitellen levisi puna. »Sinä et näytä välittävän mistään, Stel. Sinä
-et käy ongella, et — ulia etkä missään. Sinä vain kuljeskelet puistossa
-ja vainioilla.»
-
-Stellan pitkät silmäripset painuivat alas, ja hän sai vaivoin
-pidätetyksi huokauksen. Pojan sanat olivat osuneet.
-
-»Mutta — mutta», sopersi Stella epävarmasti, »minähän en ole poika.
-Tyttöjen on pysyteltävä kotosalla ja huolehdittava tehtävistään.»
-
-»Onko heidän liikuttava kuin unessa — ikäänkuin heidän sielunsa ja
-sydämensä olisivat irtaantuneet ruumiista?» intti poika, heiluttaen
-laihaa, kalpeata kättään hitaasti ilmassa.
-
-Tytön huulet värähtivät, ja hän käänsi kasvonsa poispäin, mutta vain
-lyhyeksi tuokioksi; pian hän taaskin hymyillen katsoi Frankiin päin.
-
-»Sinä olet vallaton, oikukas poika!» hän torui, laskien kätensä Frankin
-olalle ja silittäen hänen poskeaan. »Älä välitä minusta! Sinun on
-mentävä sisälle, Frank-kulta. Näetkö sumua; se panee sinut yskimään.
-Tule! Mennään sisään!»
-
-Frank suostui mitään virkkamatta ja asteli hänen rinnallaan muutamia
-askelia, mutta pyysi sitten äänen väristessä: »Stella, salli minun
-kysyä sinulta yhtä seikkaa, vaikka olemmekin sopineet, ettemme mainitse
-loordi Trevornen nimeä. Oletko kuullut hänestä mitään? Tiedätkö, missä
-hän on?»
-
-Stella viivytteli hetkisen saadakseen äänensä hillityksi ja vastasi:
-»En ole kuullut mitään; en tiedä, onko hän elossa vai kuollut.»
-
-»Mennään sisään», virkkoi poika huoahtaen. Mutta äkkiä hän säpsähti,
-sillä hänen erikoisen herkät korvansa olivat kuulleet tuttujen askelten
-ääntä. »Sieltä tulee — Jasper», huomautti hän, pysähtyen nimen edellä.
-Hän veti kätensä pois, ja Stella kääntyi ympäri huulillaan päättävä
-hymy, kuten aina, kun hän tervehti sulhastaan.
-
-Jasper tuli ripeästi käytävää myöten hänelle ominaisin hiljaisin
-askelin, tarttui Stellan käteen, vieden sen huulilleen ja suudellen
-sitä sekä katseli janoisan kaipaavasti hänen kaunista, viehkeätä
-olemustaan.
-
-»Armaani», hän kuiskasi pehmeällä, matalalla äänellään, »ulkona näin
-myöhään! Etkö vilustu?»
-
-»En, en vilustu, en koskaan. Mutta Frankin lähetin juuri äsken sisään,
-hän ryki hirveästi — hän ei suinkaan näytä vahvalta.»
-
-Jasper rypisti hieman kärsimättömästi otsaansa. »Frankilla ei ole
-mitään hätää», hän huudahti, ja hänen äänessään oli mustasukkainen
-värähdys. »Olet tarpeettomasti huolissasi pojan vuoksi; olet syyttä
-suotta levoton. Häntä ei mikään vaivaa. Hänen jalkansa ovat kastuneet,
-ja hän on vilustunut, siinä kaikki.»
-
-»Niin, sitähän se tietysti on», myönsi Stella. »Mutta omituista on,
-ettei tohtori Hamilton saa sitä hänestä lähtemään.»
-
-»Kenties hän itse ei auta lääkäriä», arveli Jasper. »Pojat ovat aina
-huolimattomia itsestään. Mutta älä anna koko keskustelun kiertyä
-Frankin ympärille», lisäsi hän. »Puhukaamme itsestämme!»
-
-»Kyllä», virkkoi Stella tottelevaisesti.
-
-»Olen tullut tänä iltana puhelemaan kanssasi, Stella, meistä, rakas.
-Toivoisin sinulta erikoista hyvyydenosoitusta.»
-
-Tyttö katseli eteensä valaistuun huoneeseen päin; hänen kasvoillaan
-väikkyi sama päättävä ilme, joka niillä oli ollut hänen tervehtiessään
-Jasperia. Hän odotti mahtavasti jatkoa.
-
-»Stella, olen kuukauden toisensa jälkeen varronnut sopivaa hetkeä
-sanoakseni sinulle sen, mistä nyt aion puhua; enää en jaksanut odottaa,
-armaani, omani. Tahtoisin, että meidät pian vihittäisiin.»
-
-— »Etkö virka mitään?» kysyi hän hetkisen hiljaisuuden jälkeen. »Eikö
-sinulla ole mitään sanottavaa, vai kieltäydytkö? Sitä olen melkein
-odottanut.»
-
-»En kieltäydy», vastasi Stella vihdoin kylmästi, pakotetusti. »Sinulla
-on oikeus vaatia, että sopimuksemme täytetään.» e
-
-»Hyvä Jumala!» huudahti Jasper kiihkeästi. »Miksi puhut tuolla tavoin?
-Enkö milloinkaan, milloinkaan voi voittaa rakkauttasi? Etkö milloinkaan
-unohda, millä tavoin jouduimme yhteen?»
-
-»Älä kysy sitä», pyysi Stella vavahtaen. »Totisesti minä koetan,
-ankarasti koetan unohtaa menneen ja olla mieliksesi.»
-
-Oli surkeata kuulla ja nähdä häntä, ja Jasperin sydäntä kirveli; mutta
-häneen se koski yhtä paljon hänen itsensä kuin Stellan tähden.
-
-»Epäiletkö rakkauttani?» virkkoi hän käheästi. »Luuletko, että kukaan
-voisi rakastaa sinua enemmän kuin minä rakastan? Eikö se merkitse
-sinulle mitään?»
-
-»Kyllä, kyllä», vastasi Stella verkkaisesti ja suruissaan. »Kyllä se
-merkitsee. Minä — minä.» Hän loi katseensa maahan. »Miksi tahdot, että
-puhumme rakkaudesta. Pyydä minua — käske minua tekemään mitä hyvänsä,
-ja minä teen, mutta älä puhu rakkaudesta!»
-
-Mies puraisi huultaan. »No hyvä!» hän huudahti väkinäisesti. »En puhu.
-Käsitän, etten vielä voi liikuttaa sydäntäsi. Mutta tulee sekin aika.
-Sinä et voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun. Suostutko siihen,
-että menemme pian avioliittoon?»
-
-»Kyllä», sanoi Stella koruttomasti.
-
-Jasper suuteli rajusti hänen kättään, ja tyttö sai vaivoin pidätetyksi
-väristyksen, joka uhkasi vallata hänet.
-
-»Sanalla ’pian’», mutisi Jasper heidän kävellessään taloa kohti,
-»tarkoitan aivan kohdakkoin — ennen talvea.»
-
-»Sanokaamme ensi kuussa, armaani», hän kuiskasi. »En ole sinusta varma,
-ennenkuin olet oikein omani. Kun kerran olet ehdottomasti minun, niin
-opetan sinut rakastamaan minua.»
-
-Stella katsahti Jasperiin, ja hänen kalpeilla huulinaan väreili
-kummallinen, epätoivoinen hymy, joka oli kyyneliäkin katkerampi.
-Opettaa hänet rakastamaan tuota miestä! Ikäänkuin rakkautta voitaisiin
-opettaa!
-
-»En ole huolissani», selitti Jasper vastaukseksi hänen hymyilyynsä; »ei
-kukaan voi vastustaa sellaista rakkautta kuin minun on — et sinäkään,
-vaikka sydämesi olisi kova kuin timantti».
-
-»Ei se ole kova», sopersi tyttö hiljaa, ajatellen synkkää tuskaa, joka
-kalvoi hänen sydäntään yötä päivää.
-
-He menivät sisälle. Herra Etheredge käveli piippu hampaissa
-edestakaisin huoneessaan vaipuneena aatoksiinsa, kuten tavallisesti.
-Frank lepäsi vanhassa nojatuolissa; hän näytti hyvin raihnaalta ja
-heikolta, mutta kaunis väri hehkui yhä hänen kasvoillaan. Heidän
-astuessaan sisään hän nyökkäsi päätään. Mutta Jasper ei tyytynyt
-nyökkäykseen, vaan meni pojan luokse ja laski kätensä hänen olalleen,
-jolloin poika vavahti. Hän ei voinut koskaan sietää Jasperin
-kosketusta, vaan pahastui siitä aina.
-
-»No, Frank, kuinka voit tänään?»
-
-Frank murahti jotakin epäselvästi ja muutti asentoaan.
-
-»Huonostiko?» jatkoi Jasper. »Minusta tuntuu, että matkustaminen tekisi
-sinulle hyvää. Mitä arvelet, jos pistäytyisit vähäksi aikaa muualle?»
-
-Poika vilkaisi hätääntyneenä Stellaan. Jättää hänet yksin! »En tahdo
-lähteä», vastasi hän lyhyesti. »Voin oikein hyvin. Vihaan muuttelua.»
-
-Stella tuli hänen tuolinsa luokse ja polvistui hänen viereensä »Se
-tekisi sinulle hyvää, Frank-kulta», hän sanoi Hiljaisella, sointuvalla
-äänellään.
-
-»Tarkoitatko — yksin?» kysyi poika. »En tahdo lähteä yksin — en tahdo,
-ihan totta.»
-
-»Ei, ei yksin, ei todellakaan», pisti Jasper väliin, katsoen hellästi
-Stellaan.
-
-»Minä lähden, jos Stella lähtee», huomautti poika yksikantaisesti.
-
-»Mitä arvelette te, sir?» kysyi Jasper vanhukselta.
-
-Herra Etheredge hölmistyi; ehdotus oli esitettävä hänelle juurta
-jaksain; hän ei ollut kuullut sanaakaan koko keskustelusta. »Lähteä
-matkalle! Kyllä, jos haluatte. Mutta miksi? Frankin yskän vuoksiko?
-En usko, että mikään paikka on yskälle parempi kuin tämä, vai mitä?
-Niinkö! Olkoon menneeksi sitten! Ette kai tahtone minua mukaanne?»
-
-»No —» alkoi Jasper.
-
-»Se ei käy päinsä!» huudahti vanhus melkein pelästyneenä. »Minä olisin
-silloin melkein kuin vedestä nostettu kala. En voisi maalata, jolleivät
-joki ja vainiot olisi näkyvissäni. Niin, se on mahdotonta! Ja ettehän
-muuten halua vanhaa miestä vaivaksenne.» Puhuessaan hän katseli
-Stellaa, hymyillen jurosti.
-
-»Minä en voisi lähteä ilman sinua», virkkoi Stella rauhallisesti.
-
-»Lorua; onhan teillä toinen vanhus, rouva Penfold — viekää hänet; hän
-voi lähteä. Se tekee hyvää hänellekin, vaikka hänessä ei olekaan yskää.»
-
-Sitten hän pysähtyi pojan eteen, silmäillen häntä kasvoillaan
-omituinen, hillitty, melkein surullinen ilme, kuten aina kun hän
-katseli Frankia.
-
-»Niin», hän hymähti, »hän tarvitsee ilmaston muutosta. En ole ennen
-huomannut, kuinka laihalta ja kivuloiselta hän näyttää. Niin, parasta
-on, että matkustatte! Minne aiotte?»
-
-Stella pudisti hymyillen päätään, mutta Jasperilla oli vastaus
-valmiina. »Antakaapa aikaa», hän selitti miettien. »Emme halua kylmään
-seutuun; muutos olisi liian suuri; emme myöskään halua liian kuumaan
-seutuun. Mitä arvelette Cornwallista?»
-
-Vanhus nyökäytti päätään. Stella vain hymyili ja huomautti: »Minulla ei
-ole mitään sanomista. Pidätkö sinä Cornwallista, Frank?»
-
-Poika katsahti vuoroin kutakin. »Miksi valitsitte juuri Cornwallin?»
-kysyi hän epäluuloisesti Jasperilta.
-
-»Minusta tuntuu se erinomaisen sopivalta paikalta sinulle. Ilmasto on
-siellä lauhkea ja kirkas, jollaista juuri tarvitset. Lisäksi tunnen
-siellä pienen paikkakunnan merenrannalla, suojaisessa poukamassa olevan
-kylän — sen nimi on Carlyon — joka sopisi meille hyvin. Mitä sanotte?
-Antakaapa, kun katson! Missä on kartta?»
-
-Hän otti kartan, levitti sen pöydälle ja kutsui Stellan luokseen.
-
-»Tässä se on», hän selitti, kuiskaten sitten hiljaa: »Siellä on soma,
-yksinäinen kirkko, Stella. Miksi emme antaisi vihkiä itseämme siellä?»
-
-Tyttö säpsähti ja antoi kätensä pudota kartalle.
-
-»Minä ajattelen vain sinua, armaani», jatkoi Adelstone. »Omasta
-puolestani toivoisin, että avioliittomme solmittaisiin täällä —»
-
-»Ei, ei täällä», sopersi tyttö, kuvitellen seisovansa Wyndwardin
-kirkossa alttarin edessä ja näkevänsä kartanon valkeat seinät
-lausuessaan vihkimävalansa. »Ei täällä.»
-
-»Kyllä ymmärrän», mutisi Jasper. »Miksi ei sitten siellä? Setäsi voisi
-tulla sinne siksi aikaa, eikö niin?»
-
-Stella ei virkkanut mitään, ja tyytyväisesti myhäillen käänsi Jasper
-kartan laskoksiin.
-
-»Se on päätetty», hän sanoi. »Menemme Carlyoniin. Tekin pistäydytte
-siellä, toivoakseni, sir. Me tarvitsemme teitä.»
-
-Vanhus pyyhkäisi valkeat hiukset otsaltaan. »Vai niin? Mitä varten?»
-
-»Lakittamaan Stellaa vihille», vastasi Jasper. »Hän on luvannut, että
-liittomme solmitaan siellä.»
-
-Vanhus katsahti tyttöön. »Miksi ei täällä?» hän kummasteli; mutta
-Stella pudisti päätään. »No, olkoon niin», myöntyi setä. »Se on
-kummallinen mielijohde, mutta tytöt ovat oikullisia. Te lähdette siis,
-mutta älkää pitäkö pahempaa hälyä kuin on välttämätöntä!»
-
-Niin oli Stellan kohtalo ratkaistu, ja onneton päivä häämötti synkkänä
-hänen edessään.
-
-
-
-
-XXIV.
-
-
-Loordi Grayford sai vihdoinkin Leycesterin suostumaan siihen, että he
-lähtisivät pois kaupungista, niin pian kuin hän haluaisi. Leycester
-oli eräänä yönä tapansa mukaan pelannut korttia. Mutta kun ystävykset
-olivat pikkutunneilla palanneet kotiin, oli hän tunnustanut olevansa,
-kuten hän itse lausui, »kyllästynyt koko roskaan». Charlie oli
-liian iloissaan lupauksesta tiedustellakseen, minne hänen ystävänsä
-haluaisi lähteä. Ja ollakseen varma siitä, ettei Leycester muuttaisi
-mieltään, tämä pettämätön toveri meni hänen kanssaan hänen asuntoonsa
-puhuttelemaan kärsivällistä Oliveria.
-
-»Matkalleko, sir?» huudahti uskollinen, kauan tuskaillut mies. »Sepä
-hauskaa! Hänen armonsa olisi pitänyt lähteä jo aikoja sitten. Olen
-saanut hirveästi hikoilla näinä viime viikkoina. Ennen en uskonut, että
-hänen armonsa on niin raisu. Minne lähdemme, mylord?»
-
-Siinä kysymys. Leycesteristä ei ollut minkäänlaista apua; hän vain
-selitti, ettei hän lähde sellaiseen paikkaan, missä on talon täydeltä
-väkeä. Hän oli heittäytynyt tuolille ja istui äreissään, tuijottaen
-lattiaan.
-
-Loordi Grayford sytytti piipun, Oliverin sekoittaessa hänelle wiskyä ja
-soodaa, ja he pohtivat keskenään asiaa, puhellen hiljaa.
-
-»Minulla on pieni maatilkku Doonen laaksossa Devonshiressä, kuten
-tiedätte», huomautti Charlie Oliverille avoimesti. »Rakennus on pelkkä
-mökki — se riittää parhaiksi meille, ja meidän olisi suoritettava
-siellä kauhea siivous. Mutta riistaa siellä on runsaasti, kalastaa
-voimme myöskin, ja sieltä on penikulmittain matkaa joka suuntaan.»
-
-»Juuri sitä hänen armonsa tarvitsee», vastasi Oliver. »Tunnen hänet
-niin hyvin, tiedättehän, mylord. Minun täytyy sanoa, että viimeaikainen
-elämämme on minua vakavasti huolettanut, ei rahan vuoksi — se ei
-merkitse mitään, mylord; eikä se ole johtunut yksistään raisuudestakaan
-— raisuja ollaan oltu ennenkin, mylord, kuten tiedätte.» Loordi
-Grayford murahti. »Mutta silloin se oli vain leikkiä, eikä se ollut
-lainkaan vaarallista; mutta tämä, mitä nykyisin on jatkunut, ei ole
-ollut leikkiä, eikä se ole huvittanut hänen armoaan vähääkään, ja hän
-onkin alakuloisempi kuin tänne tullessamme.»
-
-»Niin se on, Oliver.»
-
-»En tiedä, missä vika on, eikä minun asiani ole udella», jatkoi
-uskollinen palvelija; »mutta minun luuloni on, että jotakin meni
-vinosti jo kartanossa ja että se koski kipeästi hänen armoonsa.»
-
-Loordi Grayford, joka muisti herra Etheredgen asunnolle viemänsä
-kirjeen ja kauniin tytön, nyökäytti päätään. »Kenties», hän myönsi. »No
-niin, me matkustamme Doonen laaksoon. Parasta on sulloa matkatavarat
-tänä iltana tai oikeammin tänä aamuna. Minä käyn kotona ja kylven;
-sitten lähdemme heti. Katsokaapa, milloin juna lähtee!»
-
-Oliver, joka tunsi »Bradshawin» perinpohjin, selaili tämän mahtavan
-kokoelman lehtiä ja keksi iltapäivällä lähtevän junan. Sitten loordi
-Grayford »paljasti» asian Leycesterille.
-
-Leycester hyväksyi heidän päätöksensä täysin välinpitämättömästi. »Minä
-olen valmis», hän sanoi innottomasti, veltosti. »Selitä Oliverille,
-mitä on tarpeen!»
-
-Yhtä välinpitämättömästi hän astui mainittuun iltapäiväjunaan,
-poltteli äänettömänä melkein koko matkan Barnstapleen eikä osoittanut
-mielenkiintoa mihinkään. Vihdoin he saapuivat mökille, kuten sitä
-nimitettiin, suoritettuaan pitkän, rasittavan matkan, osaksi junalla,
-osaksi hevosella.
-
-Rakennus oli todellakin vain mökki; mutta se sijaitsi keskellä
-urheilumiehen paratiisia. Se oli yksinäisellä paikalla hirvimetsän
-laidassa; sinne kuului forellijoen kohina, ja ympäristö oli Devonshiren
-parasta metsästysseutua.
-
-Pian Oliver hankki pari palvelijaa ja laittoi pienen majan kuntoon.
-Siellä asustivat ystävykset kuin kaksi erakkoa. He kalastivat,
-metsästelivät ja ratsastelivat kaiket päivät, palaten iltaisin
-yksinkertaiselle, myöhäiselle päivälliselleen. Sanalla sanoen he
-viettivät sellaista elämää, joka erosi heidän äsken viettämästään niin
-jyrkästi kuin suinkin voi kuvitella.
-
-Loordi Grayford nautti siitä. Hän ruskettui ja tuli »reippaaksi kuin
-viuluniekka», kuten hän itse sanoi; mutta Leycester oli toisenlainen.
-Hänet vallannutta synkkyyttä ei vuoristo-ilma eikä harvinaisen kauniin
-laakson luonto saanut karkotetuksi. Hän näytti aina hautovan mielessään
-jotakin. Ja lopuksi alkoi hänen ystävänsä epäillä, ettei Doonen laakso
-kykenekään täyttämään tehtäväänsä, tekemään Leycesteriä jälleen
-pirteäksi ja hilpeäksi.
-
-»Saatko koskaan mitään tietoja omaisistasi, Ley?» kysyi hän eräänä
-iltana, kun he istuivat mökkinsä arkihuoneessa. Ilta oli vuodenaikaan
-katsoen lämmin, ja he istuivat avoimen ikkunan ääressä, piippua
-poltellen.
-
-Leycester istui takakenossa, pää käden varassa, katse suunnattuna
-tähtikirkkaalle taivaalle, pitkät, polvihousuiset jalat ojennettuina
-suoriksi.
-
-»Omaisistani?» hän vastasi, liikahtaen hieman, ikäänkuin uinailusta
-heräten. »En. Kai he ovat jossakin maaseudulla.»
-
-»Etkö ole ilmoittanut heille minkäänlaista osoitetta?»
-
-»En, mutta olen varma, että he kuitenkin tietävät, missä olen; Oliver
-on kihloissa Lilianin kamarineidon Jeanetten kanssa ja on epäilemättä
-kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.»
-
-Charlie katsahti häneen ja kysyi tyynesti: »Joko tämä alkaa sinua
-kyllästyttää, vanha veikko?»
-
-»Ei, ei ollenkaan. Minun puolestani voidaan tätä pitkittää niin kauan
-kuin haluat. Jos sinä väsyt siihen, niin lähdetään pois. Charlie»,
-lisäsi hän väkinäisesti, »pahaksi onneksi olet sidottu surun vaivaamaan
-mieheen. Minua vainoaa menetetyn onnen haamu, enkä pääse siitä eroon.»
-
-Charlie katsoi ensin häntä ja käänsi sitten katseensa pois. »Kyllä
-tiedän», hän huudahti. »En ole virkkanut mitään, mutta kyllä tiedän.
-Niin, eikä se minua hämmästytä. Hän on kaunis tyttö ja sellainen, johon
-mies takertuu. Minua surettaa se kovasti, veikkonen. Eikö ole mitään
-toivoa saada kaikki oikealle tolalle.»
-
-»Ei vähääkään», vastasi Leycester; »senvuoksihan olenkin niin hullu,
-kun pysyn kiinni siinä.» Hän nousi seisomaan ja alkoi astella
-edestakaisin, samalla kun hänen riutuneet kasvonsa punehtuivat. »Minä
-en voi — en voi pudistaa sitä itsestäni. Charlie, halveksin itseäni;
-mutta sittenkin, ei, ei, kun häneen kerran rakastuu, niin häntä
-rakastaa aina — loppuun asti.»
-
-»Juttuun on tietysti sekaantunut toinen mies», arveli loordi Grayford.
-»Eikö mieleesi juolahtanut vääntää hänen niskojaan nurin? Ja jos hän on
-sama mies kuin luulen, tuo Jasper Adelstone-vintiö, niin minä olisin
-joka tapauksessa koettanut.»
-
-Leycester pudisti päätään. »Se on paha juttu», sanoi hän lyhyesti;
-»sitä ei voi millään tavoin korjata. Minä menen nukkumaan. Mitä teemme
-huomenna?» hän lisäsi huokaisten.
-
-Loordi Grayford tarttui hänen käsivarteensa ja pidätti häntä vähän
-aikaa. »Sinä tarvitset herätystä, Ley», hän vastasi. »Herätystä, juuri
-niin! Käydäänpä huomenna ratsaille ja annetaan mennä koko päivä, minne
-hyvänsä tai ei minnekään, se on samantekevää. Mennään, minne hevoset
-kykenevät.»
-
-»Aivan kuten haluat», virkkoi Leycester, poistuen huoneesta.
-
-Loordi Grayford kutsui Oliverin puheilleen. »Missä mainitsittekaan
-kreivin ja kreivittären olevan, Oliver?» hän tiedusti.
-
-»Darlingford Courtissa, mylord.»
-
-»Kuinka kaukana se on? Ennätämmekö sinne ratsain huomispäivänä?»
-
-Oliver mietti hetkisen. »Jos niitä ajetaan tasaisesti, mylord; ei sillä
-tavoin kuin hänen armonsa on viime aikoina ratsastanut, ikäänkuin
-hevoset olisivat raudasta ja samoin hänen oma niskansa.»
-
-Loordi Grayford nyökäytti päätään. »Sepä hyvä. Me teemme sen. Hänen
-armonsa tarvitsee vaihtelua taaskin, Oliver. Me ratsastamme sinne. Ei
-ole tarpeen hiiskua mitään hänen armolleen — ymmärrättekö?»
-
-Oliver käsitti sen hyvin ja meni pieneen talliin vaalimaan hevosia,
-kun taas Charlie kävi vuoteeseensa, naurahdellen pienelle juonelleen.
-Kun he aamulla lähtivät liikkeelle, ei Leycester kysellyt mitään eikä
-näyttänyt välittävän vähääkään suunnasta. Niinpä Charlie oltuaan aluksi
-epäröivinään hieman ohjasi sille tielle, jonka Oliver oli hänelle
-neuvonut.
-
-Ystävykset ratsastivat tapansa mukaan melkein äänettöminä, ja Leycester
-ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota mihinkään muuhun kuin ratsuunsa ja
-tuskin pannen merkille sitä seikkaa, että hänen ystävällään jonkun ajan
-kuluttua näkyi olevan tarkoin selvillä määrätty ratsastussuunta.
-
-Yhden ainoan kerran hän kysyi mitään — illansuussa heidän yhä
-ratsastaessaan hän tiedusti, minne oltiin matkalla. Mutta Charlie
-vastasi vältellen: »Joudumme kai jonnekin. Varmastikin siellä on
-majatalo — tai jotakin sentapaista.»
-
-Siihen Leycester tyytyi.
-
-Hämärissä he saapuivat Darlingfordin portille. Minkäänlaista kylää ei
-ollut näkyvissä, ei liioin majataloa. Leycester pysäytti ratsunsa ja
-odotteli välinpitämättömänä. »Mitä nyt teemme?» hän kysäisi.
-
-Loordi Grayford naurahti itseensäluottavasti. »Näetkö», hän selitti,
-»tunnen tuolla asuvat ihmiset. Meidän olisi parasta ratsastaa sinne ja
-olla siellä yötä.»
-
-Leycester katsahti häneen myhäillen. »Eikö tämä ole jotensakin
-läpikuultavaa, Charlie?» hän virkkoi tyynesti. »Tietystikin sinulla oli
-alusta alkaen aikomus tulla tänne. Mutta mitäpä siitä.»
-
-»Niin, taisipa olla», myönsi loordi Grayford. »Ethän suutu?»
-
-»En ollenkaan. Meidän kai sallitaan mennä vuoteeseen. Voithan kertoa
-olevasi synkkämielisen hermosairaan saattajana, niin että minun
-annetaan olla yksin. Ja muista, aamulla lähdemme!»
-
-»Selvä on», vastasi Charlie, hymähdellen itsekseen, »tietysti, juuri
-niin. Eteenpäin!»
-
-He ratsastivat lehtokujaa myöten epäsäännöllisen kivirakennuksen
-edustalle. Palvelija astui esiin, ottaen heidän hevosensa hoitoonsa, ja
-Charlie tarttui Leycesterin käsipuoleen huomauttaen: »Olemme varmasti
-tervetulleet.»
-
-Mutta Leycester seisahtui äkkiä, sillä lasiovesta astui ulos olento,
-pysähtyen katselemaan heitä. Hän oli nainen joka oli puettu viehättävän
-sievään, vaaleaan iltapukuun. Leycester ei erottanut hänen kasvojaan,
-mutta tunsi hänet ja pyörähti melkein vihaisena loordi Grayfordiin
-päin. Mutta Charlie oli luikahtanut tiehensä, mutisten jotakin
-hevosista, ja Leycester asteli hitaasti ovea kohti.
-
-Lenore odotti häntä aavistamatta mitään. Hän ei voinut nähdä
-Leycesteriä yhtä selvästi, kuin tämä näki hänet, ja piti häntä jonakin
-satunnaisena vieraana. Mutta kun nuorukainen tuli lähemmäksi, tunsi
-Lenore hänet ja liikahti häntä kohti, päästäen hiljaisen huudahduksen,
-viehkeät kasvot kalpeina, violetinvärisissä silmissä kaipaava ilme.
-»Leycester!» hän huudahti, horjahtaen sitten hieman hänen äkillisen
-saapumisensa herättämän mielenliikutuksen uuvuttamana.
-
-Leycesterin ei auttanut muu kuin kietoa kätensä hänen ympärilleen —
-sillä hän pelkäsi neidon kaatuvan — ja samalla hän tunsi pistoksen
-sydämessään. Sillä tuo yksi ainoa sana »Leycester» ja Lenoren ääni
-kertoivat hänelle paljon. Hänen äitinsä oli oikeassa. Lenore rakasti
-häntä.
-
-»Lenore», virkkoi hän, ja hänen syvä, sointuva äänensä vapisi hieman.
-Neito lepäsi tuokion hänen käsivarsillaan, katsellen häntä avuttoman
-alistuvasti, ikkunasta tulvivan valon valaistessa hänen kasvojaan
-kirkkaasti. »Lenore», sanoi Leycester käheästi, »mikä sinua vaivaa?»
-
-Neito sulki silmänsä hetkiseksi, ja hieno väristys kulki hänen
-lävitseen; mutta pian hän sai takaisin mielenmalttinsa, työnsi
-Leycesterin lempeästi kauemmaksi ja naurahti leppeästi.
-
-»Se oli sinun syysi.» Lenoren ihastuttava ääni värisi
-mielenliikutuksesta. »Miksi hiivit luoksemme kuin varas yöllä tai —
-kuin haamu? Säikäytit minua.»
-
-Leycester seisoi katsellen häntä ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. Hänhän
-oli vain kuolevainen ihminen, hänellä oli miehen intohimot, hänen
-miehensydämensä oli herkkä naisen viehkeydelle, ja hän tiesi, että
-Lenore rakasti häntä.
-
-»Minä», aloitti hän, mutta pysähtyi. »Minä en aavistanut. Charlie toi
-minut tänne. Keitä täällä on?»
-
-»He ovat täällä kaikki», vastasi Lenore, luoden katseensa maahan. »Minä
-menen ilmoittamaan heille, ettet pelästytä heitä samoin kuin säikytit
-minut.» Sitten hän pujahti varjon lailla pois.
-
-Leycester jäi seisomaan kädet taskuissa, silmät maahan luotuina.
-Lenore oli hyvin kaunis ja rakasti häntä. Miksi hän ei tekisi neitoa
-onnelliseksi? Ainakin yksi ihminen onnelliseksi? Eikä vain yksi
-ihminen, vaan myöskin hänen äitinsä ja Lilian — he kaikki. Ja hän itse
-sitten — niin, yksi nainen oli yhtä hyvä kuin toinenkin, kun hän kerran
-oli menettänyt sydämensä lemmityn! Ja lisäksi tämä toinen oli varmasti
-paras ja herttaisin kaikista muista.
-
-»Leycester!» Se oli hänen äitinsä ääni. Hän kääntyi ja suuteli häntä.
-Äiti ei ollut pelästynyt, ei edes suudellut häntä. Mutta kun hän laski
-kätensä Leycesterin käsivarrelle, tunsi tämä sen vapisevan, ja hänen
-äänestään, kun hän lausui poikansa nimen, kuvastui koko hänen murheensa
-pojan poissaolon johdosta ja hänen riemunsa pojan palattua. »Olet
-tullut takaisin luoksemme!» sanoi hän; ja siinä olikin kaikki.
-
-Leycester suuteli häntä uudelleen. »Niin, olen tullut takaisin!»
-kertasi hän huoahtaen.
-
-Katsellessaan häntä tunsi äiti sydäntänsä kouristavan. »Oletko ollut
-sairas, Leycester?» hän kysyi hiljaa.
-
-»Sairas? En», vastasi poika. Sitten hän naurahti oudosti. »Näytänkö
-niin kuihtuneelta, mylady?»
-
-»Sinä näytät —» alkoi kreivitär surullisen katkerasti, mutta keskeytti
-äkkiä lauseensa. »Tule sisään!»
-
-Leycester meni hänen seurassaan sisälle, mutta pysähtyi ovelle ja
-katsoi taakseen yön pimeyteen. Hänestä näytti kuin olisi hänen
-menetetyn armaansa haamu leijaillut hänen edessään, kasvot kalpeina,
-katse murheellisena, nuhtelevana. Hän kohotti kättään, teki omituisen,
-epätoivoisen liikkeen, ja hänen huulensa liikkuivat. »Hyvästi!» hän
-mumisi. »Oi, menetetty lemmittyni, hyvästi!»
-
-
-
-
-XXXV.
-
-
-Loordi Grayfordin pieni salajuoni oli onnistunut paremmin kuin
-hän oli osannut toivoakaan. Hän oli tuonut takaisin tuhlaajapojan
-ja saanut osansa juotetusta vasikasta, kuten hänen tulikin saada.
-Vaikka tieto loordi Trevornen palaamisesta oli levinnyt koko taloon
-viidessä minuutissa, ei minkäänlaista hälyä syntynyt, vain hiljaista,
-miellyttävää tervehdyskuisketta ja iloista sipitystä.
-
-Kreivitär oli mennyt kertomaan uutista kreiville, joka oli pukeutumassa
-päivällistä varten. »Leycester on palannut», sanoi kreivitär.
-
-Kreivi säpsähti. »Mitä!»
-
-»Niin, hän on tullut takaisin luoksemme», selitti kreivitär, vaipuen
-istumaan.
-
-»Mistä?» kysyi puoliso.
-
-»En tiedä. Enkä haluakaan tietää. Häneltä ei pidä udella mitään. Loordi
-Grayford hänet toi. Olen aina pitänyt Charlie Grayfordista.»
-
-»Niin sinun pitääkin, pelkästä säälistäkin», huomautti kreivi
-tuikeasti, »sillä poikasi on saattanut hänet tuhon partaalle.»
-
-Silloin kreivitär tulistui. »Sillä tavoin ei saa puhua», hän kivahti.
-»Et suinkaan halua, että hän lähtee taaskin? Ei saa hiiskua sanaakaan,
-jollet halua ajaa häntä pois. Hän on ollut sairaana.»
-
-»Se ei minua ihmetytä», virkkoi kreivi yhä vieläkin hiukan äreästi;
-»jos mies elää sellaista elämää kuin hän on elänyt, niin hänen on
-mahdotonta säilyä terveenä siveellisesti ja ruumiillisesti.»
-
-»Mutta se kaikki on sivuutettu», huudahti kreivitär luottavasti. »Minä
-tunnen, että se kaikki on ohitse. Jollet sinä vaivaa häntä, niin hän
-jää tänne, ja kaikki käy hyvin...»
-
-»Oi, en minä tahdo vaivata hänen keisarillista korkeuttaan», ivaili
-Leycesterin isä naurahtaen; »niin kai sinä haluat minun puhuvan. Entä
-tyttö — mitä hänestä kuuluu?»
-
-»En tiedä», vastasi kreivitär niin välinpitämättömästi kuin vain äiti
-voi olla kaikkien muiden paitsi poikansa kohtalosta. »Hän kuuluu
-menneisyyteen myöskin. Siitä olen varma. Kuinka iloinen olenkaan siitä,
-että Lenore on täällä.»
-
-»Ah», tokaisi kreivi, joka osasi olla pureva, kun halusi. »Hänet
-siis aiotaan uhrata kiitosuhriksi tuhlaajapojan palattua, niinkö?
-Lenore-parka, minun käy melkein sääliksi häntä! Hän on liian hyvä
-pojalle.»
-
-»Etkö häpeä!» huudahti hänen puolisonsa punehtuen. »Ei kukaan ole liian
-hyvä hänelle. Ja hän — Lenore ei pidä sitä uhrauksena.»
-
-»Ei, luullakseni ei», myönsi kreivi, hypistellen kravattinauhaansa. »On
-hyvä, kun mies on syntyessään saanut hauskat kasvot ja huiman luonteen,
-koska silloin kaikki naiset hänestä pitävät ja parhaat ja ihanimmat
-heistä katsovat onnekseen saada uhrautua hänelle. Lenore raukka! No
-niin, minä olen kohtelias hänen korkeudelleen, siitä huolimatta että
-hän on tuhlannut pienen omaisuuden kahdessa kuukaudessa ja kieltäytynyt
-kunnioittamasta kotiani läsnäolollaan. Kas niin», hän lisäsi, taputtaen
-puolisoaan poskelle ja hymyillen, »älä ole huolissasi! Me tapamme
-juotetun vasikan ja juhlimme — kunnes hän uudelleen poistuu.»
-
-Kreivitär rauhoittui ja meni alakertaan, missä hän tapasi Leycesterin
-ja Charlien istumassa takkatulen ääressä. Vaikka Wyndwardit olivat
-vuokranneet rakennuksen vain kuukaudeksi, oli kaikilla ovilla verhot ja
-tuli uunissa kaikissa asuinhuoneissa sekä kreivin kamareissa.
-
-Kreivitär ojensi kätensä loordi Grayfordille. »On hyvin hauska tavata
-teitä, Charlie», hän virkkoi hymyillen herttaisesti. »Saatte antaa
-minulle suukon, jos tahdotte.»
-
-Charlie punastui ja suuteli valkeata otsaa, tietäen että kreivitär
-tahtoi siten kiittää häntä, koska hän oli tuonut pojan kotiin.
-
-»Mutta meidän on mentävä takaisin heti», huomautti hän naurahtaen.
-»Emmehän voi tulla seuraanne näissä tamineissa.» Puhuessaan hän
-silmäili ratsastuspukuaan murheellisen näköisenä.
-
-»Saatte tulla vaikka työpuserossa, jos haluatte», selitti kreivitär.
-»Mutta se ei ole tarpeellista. Annoin tuoda tänne Leycesterin tavarat,
-ja — ettehän kai ensimmäistä kertaa lainaa toistenne vaatteita.»
-
-»Emme totisesti!» vastasi Charlie nauraen. »Menen pukeutumaan. Missä
-Ley on?»
-
-Leycester oli hiljaa poistunut huoneesta ja istui parhaillaan Lilianin
-vieressä, pidellen hänen kättään omassaan, tytön nojatessa päätään
-hänen rintaansa vasten.
-
-»Olet tullut takaisin luoksemme?» virkkoi Lilian, hyväillen hänen
-kättään. »Odottaminen oli pitkä ja raskas! Ethän enää lähde pois?»
-
-Leycester empi hetkisen, katsoi sitten sisartaan silmiin ja sanoi
-hiljaa: »En, Lil, en lähde enää.»
-
-Neito suuteli häntä ja kuiskasi levottomana: »Entä — entä — Stella,
-Ley?»
-
-Leycesterin kasvot värähtivät tuskaisesti. »Se on kaikki mennyttä»,
-murahti hän, nousten seisaalleen. »Päivälliskello soi.»
-
-»Tule luokseni myöhemmällä, Ley!» pyysi Lilian päästäessään hänet
-menemään, ja hän lupasi tulla.
-
-Hälinää ei saanut olla, mutta oli huomattavaa, että ruokalistassa oli
-useita Leycesterin mieliruokia ja erikoista intialaista curryä loordi
-Grayfordin varalle.
-
-Leycester laskeutui yläkerrasta ruokasaliin kymmenen minuuttia
-myöhästyneenä, ja isän ja pojan välinen tervehdys oli luonteenomainen
-näille molemmille miehille. Kreivi ojensi kapean, valkean kätensä ja
-hymyili vakavasti. »Kuinka voit, Leycester», hän kysyi. »Haluatko
-Lafittea vai Chateau Margauxia? On kaunis ilma vuodenaikaan katsoen.»
-
-Leycester vastasi tyynesti: »Toivottavasti voit hyvin, sir. Margauxia,
-vai mitä arvelet, Charles? Niin, sää on ollut koko lailla hyvä.»
-
-Siinä oli kaikki. Hän meni paikalleen ja istuutui levollisesti,
-ikäänkuin olisi nauttinut ateriansa yhdessä toisten kanssa monia
-kuukausia yhteen menoon.
-
-Kreivi ei voinut olla tuntematta sääliä silmäillessään pöydän toisella
-puolella istuvan poikansa kauniita kasvoja ja nähdessään, kuinka
-väsyneeltä ja riutuneelta hän näytti. Hän kumartui liemilautasensa
-ylitse ja huokasi.
-
-Leycester vilkaisi äkkiä ympäri pöydän, kysäisten sitten äidiltään:
-»Missä Lenore on?»
-
-Kreivitär epäröi hetkisen, ennenkuin vastasi: »Hänen päätään pakotti
-pahanlaisesti, ja hän käski minun pyytää anteeksi poissaoloaan.»
-
-Leycester taivutti päätään, sopertaen: »Sepä ikävää.»
-
-Hän oli hyvin hiljainen koko päivällisajan, ja kun naiset olivat
-poistuneet ruokasalista, istui hän ääneti ja tuijotti totisena
-lasiinsa. Pian hän pyysi seurueelta anteeksi poistumistaan ja meni
-seurusteluhuoneeseen. Kreivitär istui kahvipöytänsä ääressä, ja
-hänen rinnallaan oli Lenore. Neito oli huomattavasti kalpeampi kuin
-tavallisesti, ja hänen pitkien ripsien verhoamissa silmissään oli
-syvä violetti väri. Hän oli hyvin aistikkaasti puettu, mutta ilman
-jalokiviä. Valkea kämmekkä oli pistetty hänen rintaansa, toinen hänen
-kullankeltaiseen tukkaansa, ja ne yhä lisäsivät hänen kauniiden
-kasvojensa ja kaulansa viehättävyyttä. Leycester vilkaisi häneen päin,
-mutta otti kahvikuppiinsa virkkamatta mitään. Juotuaan sen hän meni
-Lenoren luokse. »Oletko siksi terve, että voit tulla parvekkeelle?» hän
-kysyi.
-
-Lenore nousi seisomaan ja tarttui hänen käsivarteensa. »Sinun pitää
-sallia minun näyttää tietä», hän vastasi. »Lasiovien avaaminen iltaisin
-on kuolemansynti.»
-
-»Sen olin unohtanut. Kuten näet, olen niin vieraantunut omaisistani,
-etten muista heidän tapojaan.»
-
-»Tätä tietä», huomautti Lenore hymyillen. Aukaisten pienen oven hän
-opasti Leycesterin kasvihuoneeseen ja sieltä parvekkeelle.
-
-Jonkun aikaa he olivat molemmat vaiti — Leycester katseli tähtiä ja
-Lenore seisoi silmät maahan luotuina. Edellinen kypsytteli päätöstään,
-jälkimäinen odotti äänettömänä, aavistaen mitä Leycesterin rinnassa
-liikkui ja sydän sykähdellen toivosta, että voiton hetki hänelle
-koittaisi.
-
-Vihdoin Leycester kääntyi häneen päin ja puhkesi puhumaan.
-
-»Lenore. Tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa. Vastaatko minulle?»
-
-»Kysy vain!» kehoitti Lenore, kohottaen katseensa Leycesteriin, ja
-hänen silmänsä välähtivät.
-
-»Kun näit minut tänä iltana, kun saavuin aavistamatta, tunsit
-mielenliikutusta. Oliko se sen vuoksi, että olit iloinen nähdessäsi
-minut?»
-
-Lenore oli vaiti hetkisen ja kuiskasi sitten: »Kyllä, minä olin
-iloinen.»
-
-Myöskin Leycester oli vaiti, siirtyi lähemmäksi neitoa ja kumartui
-hänen puoleensa. »Lenore, tahdotko tulla vaimokseni?»
-
-Lenore ei virkkanut mitään, katseli vain häntä.
-
-»Tahdotko tulla vaimokseni?» toisti Leycester melkeinpä rajusti Lenoren
-viehkeyden lumoamana. Neidon hehkuva katse tunkeutui hänen sydämeensä
-ja pani hänen suonensa sykkimään kiivaammin. »Sano, Lenore, rakastatko
-minua!»
-
-Neito painoi päänsä alas ja huokasi. »Kyllä, minä rakastan sinua», hän
-kuiskasi ja kallistui tuskin huomattavasti Leycesteriä kohti.
-
-Kun Leycester sulki Lenoren syliinsä, sykki hänen sydämensä ankarasti
-ja hänen päätään huimasi, sillä tuon toisen rakkaan muisto väikkyi
-hänen mielessään tälläkin hetkellä. »Sinä rakastat minua!» hän sopersi
-käheästi, silmäillen taaksepäin menneisyyden yöhön. »Voiko se olla
-totta, Lenore? Sinä!»
-
-Neito painautui hänen rintaansa vasten, katsoen häntä silmiin;
-kalpeista kasvoista hehkuivat silmät tummina, intohimoisina.
-»Leycester», kuiskasi hän, »sinä tiedät, että rakastan sinua! Sinä
-tiedät sen!»
-
-Leycester puristi hänet lujemmin syliinsä, mutta äkkiä puhkesi
-nuorukaisen huulilta soinnuton valitus: »Suokoon Jumala minulle
-anteeksi!»
-
-Se oli outo purkaus sellaisella hetkellä.
-
-»Miksi puhut noin?» ihmetteli Lenore, katsoen häntä. Leycesterin
-kasvot olivat riutuneet ja surkeannäköiset, kokonaan toisenlaiset
-kuin rakastajan kasvojen pitäisi olla, mutta hän hymyili vakavasti
-suudellessaan neitoa.
-
-»On kummallista», hän virkkoi ikäänkuin selitykseksi, »että olen
-voittanut rakkautesi, minä, joka olen arvoton, kun taas sinä olet niin
-verraton».
-
-Lenore värisi hieman äkillisen pelontunteen vallassa. Jospa Leycester
-tietäisi, mitä hän oli tehnyt saadakseen hänet! Juuri hän oli arvoton!
-Mutta hän torjui pelon mielestään. Hän oli saanut Leycesterin ja uskoi
-varmasti kykenevänsä säilyttämään hänet.
-
-»Älä puhu arvottomuudesta», hän kuiskasi lemmekkäästi. »Olemme kumpikin
-liikkuneet maailmassa ja oppineet panemaan arvoa totiselle rakkaudelle.
-Minä olen rakastanut sinua aina», lisäsi hän tuskin kuuluvasti.
-
-Mitäpä olisi Leycester voinut tehdä muuta kuin suudella häntä. Mutta
-silloinkin kun hän sulki Lenoren syliinsä, värisytti pistävä tuska
-hänen sydäntään, ja hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt petoksen.
-
-He seisoivat jonkun aikaa äänettöminä rinnakkain. Sitten Leycester otti
-Lenoren käsivarren kainaloonsa ja sanoi: »Mennään sisään. Kerronko
-äidilleni jo tänä iltana, Lenore?»
-
-»Miksipä ei?» kuiskasi neito, nojautuen hänen olkaansa. Lenoren
-ylöspäin suunnatusta katseesta hehkui hillittyä, intohimoista
-rakkautta. »Miksi ei? Luuletko, ettei se ilahduta heitä?»
-
-»Kyllä se ilahduttaa», vastasi Leycester. »Sittenkin», hän lisäsi
-itsekseen, »teen useita ihmisiä onnellisiksi ja rauhallisiksi —. Juuri
-niin», jatkoi hän ääneen, »tahdon nähdä heidät».
-
-Ei ollut juuri tarpeellista kertoa toisille, mitä oli tapahtunut.
-Kreivitär näki heti Lenoren kasvoista, että hetki oli tullut ja että
-hän oli voittanut. Viehkeään tapaansa hän astui Leycesterin äidin
-luokse ja kumartui suutelemaan häntä.
-
-»Nyt menen huoneeseeni, täti-kulta», hän sanoi kuiskaten. »Olen hyvin
-väsynyt.»
-
-Kreivitär syleili häntä. »Et kai liian väsynyt ottamaan minut vastaan,
-jos tulen?» hän kysyi, ja Lenore pudisti päätään.
-
-Kun Leycester avasi oven, tarttui Lenore hänen käteensä ja katsoi häntä
-silmiin. Mutta Leycester ei malttanut päästää häntä niin kylmästi, vaan
-vei hänen kätensä huulilleen ja virkahti: »Hyvää yötä, Lenore!»
-
-Kreivi hätkähti ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan, kuullessaan ja
-nähdessään tämän tuttavallisen toivotuksen, ja loordi Grayford kohautti
-kulmakarvojaan. Mutta Leycester tuli takan ääreen ja katseltuaan jonkun
-aikaa ääneti tuleen kääntyi heihin päin ja sanoi rauhalliseen tapaansa:
-
-»Lenore on lupautunut vaimokseni. Onko sinulla mitään sitä vastaan,
-sir?»
-
-Kreivi hätkähti ja ojensi hänelle kätensä, nyökäyttäen innostuneesti
-päätään. »Vastaanko! Se on minusta viisainta, mitä ikinä olet tehnyt,
-Leycester.»
-
-Leycester hymyili omituisesti, kääntyen äitinsä puoleen. Kreivitär ei
-virkkanut mitään, mutta hänen silmänsä kostuivat, kun hän laski kätensä
-poikansa olalle ja suuteli häntä.
-
-»Rakas Leycester, onnittelen sinua!» huudahti Charlie, hykertäen
-käsiään ja säteillen riemusta. »Kunniasanallani, tämä on — tämä on
-onnellisin tapaus, mitä meille on pitkiin aikoihin sattunut!»
-
-Leycester nojasi takan reunustaan, kädet selän takana, kasvot vakavina
-ja miettivän, melkein haaveilevan näköisinä. Hän teki uneksijan
-vaikutuksen. Kreivi herätti hänet. »Tämä on oikein hyvä uutinen,
-Leycester.»
-
-»Olen kovin iloissani siitä, että se on sinulle mieleen, sir», vastasi
-Leycester levollisesti.
-
-»Enemmän kuin mieleeni, se riemastuttaa minua», huomautti hänen
-isänsä tyyneen tapaansa. »Minun on myönnettävä, että se merkitsee
-pitkäaikaisen toiveeni täyttymistä. Luotan — vielä enemmän, uskon —
-että tulet onnelliseksi. Jollet tule», lisäsi hän naurahtaen, »niin
-se on oma syysi. Lenore on kauneimpia ja viehättävimpiä naisia, mitä
-kohtalo on suonut minun tavata; äitisi — ja voin sanoa — minä itsekin
-olemme pitäneet häntä tyttärenämme. Se seikka, että hänestä sinun
-puolisonasi tulee oikea tyttäremme, tuottaa minulle hyvin paljon iloa.
-Onnenne tehdään kai täydelliseksi ilman enempää viivyttelyä?»
-
-Leycester melkein säpsähti. »Tarkoitatko —»
-
-»Tarkoitan avioliittoanne», keskeytti hänet kreivi, ihmetellen miksi
-hänen poikansa oli niin jäykkä ja kovin tuikea, »tietysti, tietysti
-avioliittoanne. Kuta pikemmin, sen parempi, rakas Leycester. On
-suoritettava valmistuksia, ja ne vievät aina aikaa. Jos saat Lenoren
-suostumaan siihen, että häät vietetään pian, niin minä pistäydyn heti
-Harbor & Harborilla — heidän toimistonsa hoitaa perheemme lakiasiat.
-Minun tuskin tarvinnee sanoa, että teen ilomielin kaiken voitavani
-saadakseni asiat hyvin sujumaan. Muistelen, että olet aina mielinyt
-erikoisesti skotlantilaista kartanoamme — sinä saat sen; ja mitä taas
-tulee kaupunkitaloon, no niin, jollet vielä ole katsonut itsellesi
-paikkaa, niin aukion varrella oleva talomme —»
-
-Leycesterin kasvoille kohosi puna hetkeksi. »Olet perin hyvä minulle,
-sir», hän kiitti; ja ensi kerran oli hänen äänessään tunteellinen
-sointu.
-
-»Joutavia!» vastasi kreivi sydämellisesti. »Tiedät, että olen valmis
-tekemään kaikkeni, mitä hyvänsä, taatakseni sinulle onnellisen
-tulevaisuuden. Keskustele kaikesta Lenoren kanssa!»
-
-»Teen sen, sir», virkkoi Leycester. »Mutta nyt taidan mennä Lilianin
-luokse; hän odottaa minua.»
-
-Kreivitär oli poistunut huoneesta, mutta Leycester tapasi hänet
-vartomasta hänen tuloaan. »Hyvää yötä, äiti!» hän kuiskasi, suudellen
-häntä.
-
-»Oi, Leycester, olet tehnyt minut — meidät kaikki — niin onnellisiksi!»
-
-»Niin», sanoi hän myhäillen. »Olen siitä hyvin iloissani. Jumala
-paratkoon, olen niin kovin usein tuottanut sinulle surua, äiti.»
-
-»Älä nyt», vastasi kreivitär, suudellen häntä. »Tämä korvaa kaikki —
-kaikki!»
-
-Leycester silmäili hänen jälkeensä, kun hän laskeutui portaita, ja
-häneltä pääsi huokaus. — Ei yksikään heistä ymmärrä, ei ainoakaan, —
-hän mutisi.
-
-Mutta häntä odotti yksi, joka ymmärsi. »Leycester», tervehti Lilian
-ojentaen molemmat kädet ja kohoten melkein pystyyn.
-
-Leycester istahti sohvan pääpuoleen ja laski kätensä sisarensa
-päälaelle.
-
-»Äiti juuri kertoi minulle sen, Ley», kuiskasi Lilian. »Olen niin
-hyvilläni, niin hyvilläni. En ole milloinkaan ollut näin onnellinen.
-Sitä olemme kaikki toivoneet ja rukoilleet. Hän on niin hyvä ja
-herttainen ja niin vilpitön.»
-
-»Niin on», myönsi Leycester aavistamatta, kuinka vilpillinen Lenore oli.
-
-»Ja, Ley, — hän rakastaa sinua niin hellästi.»
-
-»Niin», äänsi veli, melkein voihkaisten.
-
-Lilian katsahti häneen, ja kun hän näki veljen kasvot, muuttui väri
-hänen omilla kasvoillaan, ja hän pujotti kätensä veljen käteen. »Oi,
-Ley, Ley», hän sopersi säälivästi. »Olethan jo tyyten unohtanut sen?»
-
-»Unohtanut? En, sellaista ei hevillä unohdeta. Mutta se on mennyttä, ja
-nyt aion sen unohtaa, Lil», vastasi Leycester, naurahtaen surullisesti.
-Mutta sitä sanoessaankin hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt armaiden,
-luottavasti hymyilevien kasvojen väikkyvän edessään.
-
-»Niin, Ley, veikko-kulta, hänen tähtensä, Lenoren tähden.»
-
-»Juuri niin», virkkoi Leycester tuikeasti; »hänen tähtensä, oman itseni
-tähden».
-
-»Teistä tulee niin onnellinen pari; tiedän sen, tunnen sen. Ei kukaan
-voi olla häntä rakastamatta, ja joka päivä opit rakastamaan häntä
-entistä hellemmin, ja menneisyys haihtuu mielestäsi ja unohtuu, Ley.»
-
-»Kyllä», myönteli veli hiljaa, hajamielisesti.
-
-Lilian ei virkkanut enää mitään; he istuivat käsi kädessä, kumpikin
-aatoksissaan. Kun Leycester nousi lähteäkseen, ei hän sittenkään
-puhunut sanaakaan, mutta hänen kätensä, joka puristi sisaren kättä, oli
-kylmä kuin jää.
-
-
-
-
-XXXVI.
-
-
-Leycesterin kosinta tapahtui niin äkkiarvaamatta, että se melkein
-yllätti Lenoren. Jumalien suuri lahja, jota hän oli odottanut ja jota
-saavuttaakseen hän oli juonitellut, oli viimeinkin tipahtanut hänelle,
-ja hänen riemunsa malja oli täynnä ääriään myöten. Mutta samalla hän,
-kuten loordi Grayford olisi lausunut, »säilytti päänsä». Hän tajusi
-varsin hyvin, kuinka ja miksi hän oli saavuttanut pyrkimyksensä. Hän
-voi lukea Leycesterin ajatuksia kuin avointa kirjaa; ja hän tiesi,
-että vaikka Leycester olikin kosinut häntä, ei hän kuitenkaan ollut
-unohtanut tuota toista ruskeatukkaista, tummasilmäistä tyttöä — tuota
-»Stellaa», maalarin veljentytärtä.
-
-Se oli karvas pala hänelle, myrkkypisara hänen maljaansa; mutta hän
-tyytyi siihen. Aivan samoin kuin Jasper oli väittänyt Stellasta, uskoi
-hän Leycesteristä. — Minä opetan hänet rakastamaan itseäni! Tulee vielä
-aika, jolloin hän ihmettelee, kuinka hän tuli mielineeksi tuota toista,
-ja halveksii itseään siksi, että on sillä tavoin ajatellut häntä. —
-
-Hän hoiti osansa hyvin. Jotkut naiset saattavat voitonhuumauksessaan
-näyttää riemunsa ja siten väsyttää, kenties tympäistä sulhasiaan; mutta
-niin ei lady Lenore Menetellyt. Hän suhtautui kaikkeen sanomattoman
-maltillisesti ja tyynesti eikä milloinkaan näyttänyt, kuinka paljon
-hän oli voittanut tuona tapausrikkaana iltana. Hänen käytöksensä
-Leycesteriä kohtaan oli suorastaan lumoava. Hän ponnisteli voittaakseen
-lemmittynsä sydämen antamatta toisen edes aavistaa ponnisteluaan.
-Leycester oli kiitollinen Lenoren tahdikkuudesta. Hän ei olisi voinut
-näytellä kiihkeätä rakastajaa juuri silloin. Hän vietti aikansa
-suurimmaksi osaksi lukemalla tai kävelemällä yksinään ympäristössä.
-Eräänä iltana päivällisen jälkeen — hän oli jonkun aikaa keskustellut
-Lenoren kanssa — hän yllätti neidon kysymällä äkkiarvaamatta:
-
-»Saanko ilmoittaa omaisilleni, että meidät vihitään ensi kuussa,
-Lenore?»
-
-Lenore hätkähti ja kääntyi toisaalle sopertaen: »Niin pian?»
-
-»Niin. Miksi odottaisimme? Kaikki omaiseni haluavat sitä hartaasti.
-Minä olen luonnollisestikin malttamaton; mutta he kaikki toivovat sitä.
-Saahan se tapahtua ensi kuussa, Lenore?»
-
-Neito katsahti häntä silmiin. »Kyllä, se sopii hyvin», myönsi hän
-hiljaa.
-
-Leycester kumartui hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen
-ympärilleen; hänen kasvoillaan oli melkein epätoivoinen ilme, kun hän
-katsoi neitoa. »Lenore», kuiskasi hän, »toivoisin, taivaan nimessä
-toivoisin, että olisin sinun arvoisesi.»
-
-»St!» kielteli Lenore. »Olet liian hyvä minulle. Olen täysin
-tyytyväinen, Leycester — täysin tyytyväinen.» Nojaten sitten päänsä
-nuorukaisen olkaa vasten hän jatkoi: »On vain yksi asia, Leycester,
-jota toivoisin —»
-
-»Mikä se on, Lenore?» keskeytti Leycester.
-
-»Se koskee vihkimispaikkaamme», selitti neito. »Sinustahan on
-samantekevää, missä se tapahtuu, eikö olekin? Minä en haluaisi, että
-meidät vihittäisiin Wyndwardissa.»
-
-Se kävi niin hyvin yhteen Leycesterin oman toivomuksen kanssa, että hän
-säpsähti. »Ei Wyndwardissa?» hän toisti empien. »Miksi ei?»
-
-Lenore oli hetkisen vaiti ja huudahti sitten: »Oikut ovat sallittuja
-tällaisissa tapauksissa, kuten tiedät.»
-
-»Niin, niin», myönteli nuorukainen. »Mutta tiedän, että isäni ja äitini
-toivoisivat, että meidät vihittäisiin siellä — tai Lontoossa.»
-
-»Ei Lontoossakaan», torjui Lenore nopeasti. »Leycester, miksi ei
-täällä? Minä haluaisin, että häämme olisivat hiljaiset.»
-
-»Sinä!» huudahti Leycester epäilevästi. »Sinä, jonka avioliitto joka
-tapauksessa herättää niin paljon huomiota siinä maailmassa, jonka
-valtiattarena olet ollut!»
-
-»Yhtenä haaveenani on aina ollut hiipiä kirkkoon rakastamani
-miehen kanssa ja mennä avioliittoon ilman tavanmukaista hälyä ja
-muodollisuuksia», kuiskasi Lenore.
-
-Leycester katsoi häneen, ilon ja huojennuksen väike silmissään,
-aavistamatta että neito oli keksinyt ehdotuksensa juuri hänen tähtensä.
-»Kuinka omituista!» hän mutisi. »Se — niin, se on toisenlaista kuin
-mitä sinusta kuvitellaan Lenore.»
-
-»Kenties», hymähti neito, »mutta totta se on yhtäkaikki. Jos minä
-saisin määrätä, niin tahtoisin, että menisimme tuonne pieneen kirkkoon
-ja että minut vihittäisiin kuin talonpojantytär tai jollei nyt juuri
-niin, niin kuitenkin niin hiljaisesti kuin mahdollista.»
-
-Leycester nousi seisomaan ja katseli miettivänä ulos ikkunasta. »En
-ikinä opi sinua ymmärtämään, Lenore», hän huudahti; »mutta tämä on
-minulle tosiaankin hyvin mieluista. Se on aina ollut haaveeni, kuten
-sinä sitä nimitit.» Hän tukahdutti huokauksen. »Totisesti pitää
-toiveesi täyttyä! Miksi ei saisi käydä niin?»
-
-»Juuri niin», säesti Lenore, »se on siis päätetty. »Ei kuulutuksia,
-ei ollenkaan hälyä, ei mitään Pyhän Yrjänän kirkkoa Hannover-aukion
-varrella eikä piispaa!» Lenore nousi seisomaan, herttaisesti nauraen.
-
-»Sinä näyttäydyt joka päivä uudessa valossa, Lenore», ihasteli
-Leycester. »En itsekään olisi voinut paremmin ilmaista ajatuksiani ja
-toiveitani. Mitähän äiti sanoo?»
-
-Kreivittärellä oli tästä asiasta koko paljon sanomista. Hän julisti,
-että se oli järjetöntä, että se oli pahempaa kuin järjetöntä; se oli
-nurinkurista. »Käy mainiosti päinsä puhella talonpojan tyttärestä,
-mutta sinä et ole talonpojan tytär; sinä olet lady Lenore Beauminster,
-ja Leycester on lähin Wyndwardin kreivi. Ihmiset sanoisivat, että te
-olette molemmat järjiltänne.»
-
-Lenoren violettisilmissä näkyi äkillinen välähdys. »Luuletteko, että
-minä siitä välitän?» hän kuiskasi — Leycester ei ollut saapuvilla.
-»Minusta on yhdentekevää, menisimmekö koko hovin saattamina Westminster
-Abbey-kirkkoon, jossa itse arkkipiispa meidät vihkisi, vai tapahtuisiko
-toimitus jossakin kyläkappelissa. Älkää virkkako siitä enää mitään,
-rakas lady Wyndward, se on meistä kummastakin parempi.»
-
-Niin saatiin kreivitär vaikenemaan.
-
-Kreivi taas ei estellyt eikä vastustanut lainkaan. »Mitäpä sillä
-on väliä?» hän huomautti. »Paikka ei merkitse mitään. Vihkiminen
-on pääasia. Sinä päivänä, jona Leycester on naimisissa, vierähtää
-sydämeltäni raskas huolten ja pelon taakka. Menkööt he taivaan nimessä
-naimisiin, missä haluavat!»
-
-
-
-
-XXXVII.
-
-
-»Tämä on varmasti luotu sata vuotta senjälkeen kuin muu maailma. Missä
-ihmeessä kuulitte tästä paikasta, Jasper?» kummasteli herra Etheredge.
-
-Taiteilija, Jasper ja Stella seisoivat pienen Carlyonin kylän edustalla
-olevalla kaidalla, lakealla rantakaistaleella; kylän muodostivat
-hakkaamattomista kivistä kyhätyt majat ja myrskyjen pieksämä kirkko;
-asuntoja suojasivat Cornishin kalliot itätuulilta ja niihin murtuivat
-rajut aallot, jotka niin usein myllersivät niiden juurella.
-
-Jasper myhäili. »En osaa sitä tarkalleen sanoa», hän vastasi. »Jouduin
-tänne sattumalta, ja minusta tuntui tämä mitä parhaiten sopivalta
-paikalta nuorelle potilaallemme. Pidätkö sinä tästä seudusta, Stella?»
-kysyi hän, kääntyen tyttöön päin, pehmeämmän hymyn levitessä hänen
-huulilleen.
-
-Stella, joka nojasi vanhuksen käsivarteen, katsellen merelle,
-haaveksiva ilme tummissa silmissään, vastasi sävyisästi: »Kyllä; kyllä
-pidän.»
-
-»Stella pitää kaikista paikoista, jotka ovat kaukana kiehuvasta
-ihmisvilinästä», huomautti herra Etheredge, silmäillen häntä
-myötätuntoisesti. »Mutta vielä et näytä saaneen takaisin ruusuja
-poskillesi, lapseni.»
-
-»Minä voin oikein hyvin», selitti tyttö, enemmän välinpitämättömästi
-kuin väsyneesti. »Frankhan on sairas, kuten tiedät, setä.»
-
-»Niin», mutisi vanhus; hänen kasvonsa saivat totisen ilmeen, kuten
-aina, kun poikaa mainittiin. »Hän on hyvin kalpea ja riutuneen
-näköinen, poika-rukka.»
-
-Stella huokasi, mutta Jasper puhkesi hilpeästi puhumaan. »Hän näyttää
-paremmalta kuin tänne tullessaan. Huomasin erotuksen heti kun hänet
-näin. Hän voimistuu mainiosti, saatte nähdä. Teidän on tehtävä
-luonnoksia tästä rannikosta», hän jatkoi, ikäänkuin innokkaasti haluten
-päästä tästä puheenaiheesta. »Se on hyvin maalauksellinen, erittäinkin
-kalliot. Siellä on erikoisesti yksi kohta, jota ette saisi jättää
-maalaamatta; se näkyy tuon kallion laelta.»
-
-»Siellähän on vaarallista kuin vaappuvalla orrella», arveli herra
-Etheredge, varjostaen kädellä silmiään ja tähystäen sinne.
-
-»Kyllä, niin on», myönsi Jasper. »Olen koettanut teroittaa sitä seikkaa
-Stellan mieleen. Hän sanoo sitä lempipaikakseen, ja minä vapisen
-pelosta aina kun näen hänen kiipeävän sinne.»
-
-Vanhus hymyili. »Teillä on pian oikeus suojella häntä», hän huomautti,
-vilkaisten kirkkoon päin. »Onko kaikki valmistukset tehty?»
-
-Jasperin kasvot punehtuivat, kun hän vastasi: »Kyllä, kaikki on
-valmista. Pappi on miellyttävä vanha herra, ja kirkko on sisältäpäin
-erittäin soma. Sanoin Stellalle, että kauniimpaa paikkaa emme olisi
-voineet valita.»
-
-»Kyllä se on hyvin sievä», myönsi Stella luontevasti, mutta käänsi
-kasvonsa poispäin. »Emmekö mene sisälle nyt? Frank kai odottaa meitä.»
-
-»Teidän pitää tietää», selitti Jasper, »että vietämme täydellistä
-maalaiselämää — päivällinen keskipäivällä, tee kello viisi».
-
-»Sepä mainiota!» huudahti herra Etheredge. »Kerrassaan Arkadian
-esimakua! Mutta sittenkään», hän lisäsi, kenties muistellen pitkää
-matkaa, joka hänen oli täytynyt kulkea, »en jaksa käsittää, miksi ei
-teitä voitu vihkiä Wyndwardissa ».
-
-Jasper hymyili. »Oi, sehän olisi ollut liian jokapäiväistä niin
-romanttiselle miehelle, kuin halpa palvelijanne on, sir. Ja lisäksi
-Frank; hän tarvitsi ilmanalan vaihdosta, eikä hän olisi lähtenyt ilman
-Stellaa.»
-
-He astuivat majaan, jonka pienoiseen arkihuoneeseen rouva Penfold oli
-jo järjestänyt teen pöytään. Frank loikoili sohvalla, jonka kovalle
-metallipinnalle oli levitetty patjoja ja pieluksia pehmikkeeksi; ja
-jos hän todellakin voimistui, kuten Jasper väitti, niin se kävi perin
-hitaasti. Hän oli laihempi kuin koskaan, ja hänen silmiensä ympärillä
-oli mustat renkaat, minkä vastakohtana hivuttavan taudin aiheuttama
-puna näytti vieläkin helakammalla. Hän tervehti tulijoita hymyilemällä
-Stellalle ja luomalla kylmän, ynseän silmäyksen Jasperiin. Tyttö
-meni hänen luokseen ja kohensi hänen päänalustaan, mutta ikäänkuin
-kainostellen sitä, että toiset näkivät hänen heikkoutensa, hän nousi ja
-asteli ovelle.
-
-Vanhus silmäili häntä surumielisesti, mutta hymyili teennäisen
-hilpeästi. »No, Frank, miltäs tuntuu nyt? Sinun pitää olla pirteä
-huomenna, muuten et pysy etunenässä!»
-
-Frank katsahti ylöspäin, käyden äkkiä punaiseksi. »Kyllä minä voin
-oikein hyvin huomenna. Ei minussa ole mitään vikaa.»
-
-Kuten tavallista pisti Jasper nytkin väliin jonkun huomautuksen
-saadakseen puheen kääntymään muille laduille; mutta Stella istui vaiti,
-katsellen auringonlaskua. Hänen korvissaan kaikui sana »huomenna»;
-tämä oli viimeinen päivä, jota hän voi nimittää omakseen; huomispäivä
-ja kaikki huomiset sen jälkeen olisivat Jasperin. Koko entisyys
-suloisine toiveineen ja kiihkeine tunteineen oli mennyttä, ja huomenna
-hän seisoisi alttarin edessä Jasper Adelstonen morsiamena. Se oli
-niin katkeraa kohtalonivaa, että se tuntui unennäöltä, ja joskus hän
-havaitsi tarkkailevansa itseään kuin jotakin vierasta henkilöä, jota
-kohtaan hän tunsi vain syrjästäkatsojan myötätuntoa. Pieni huone
-tukehdutti häntä, ja illallisen jälkeen hän, pyydettyään toisilta
-anteeksi, poistui ja lähti kiipeämään jyrkkää rinnettä myöten kukkulan
-laella olevalle pienelle tasaiselle paikalle. »Huomenna! Huomenna!»
-soi yhtä mittaa hänen korvissaan. Oliko sen välttäminen mahdotonta?
-Kun hän katseli allaan vyöryviä aaltoja, jotka kuohupäisinä murtuivat
-kalliota vasten, halutti häntä melkein heittäytyä alas löytääkseen
-rauhaisan turvapaikan laineissa. Tämä tunne oli niin voimakas, että hän
-säikähtäen peräytyi taaksepäin ja vaipui vapisten kalliota peittävälle
-kuivalle, näivettyneelle sammalelle. Siinä istuessaan hän äkkiä kuuli
-rinnettä ylöspäin tulevan miehen askelia; ja luullen, että se oli
-Jasper, hän nousi pystyyn, pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja koetti
-rauhoittua.
-
-Mutta tulija ei ollut Jasper; hän oli ryhdikkäämpi, jäntevämpi mies,
-ja kun hän hetkeksi pysähtyi katselemaan merelle, tunsi Stella hänet.
-Se oli Leycester! Päästäen hiljaisen, epäselvän huudahduksen horjahti
-tyttö uudelleen taaksepäin ja jäi silmäilemään häntä. Leycester seisoi
-jonkun aikaa liikkumattomana keppiinsä nojaten, selin Stellaan. Sitten
-hän otti kiviliuskareen, pudotti sen jalkojensa juuressa ammottavaan
-syvyyteen, huokaisi ja poistui samaa tietä takaisin, tytön suureksi
-huojennukseksi. Mutta vaikka Leycester ei ollutkaan puhunut mitään,
-niin rakkaan ilmestyminen niin likelle oli tärisyttänyt Stellaa sekä
-sielullisesti että ruumiillisesti. Kalpeana ja hengittämättä hän
-painautui kovaa kalliota vasten, pinnistäen katsettaan nähdäkseen
-hänestä viimeisen vilahduksen. Sitten hän vaipui maahan, kätki kasvonsa
-käsiinsä ja purskahti itkemään. — Oi, rakkaani, armaani! — hän
-huohotti, ojentaen käsiään, kuten kerran enonsa puutarhassa. — Tule
-takaisin luokseni! En voi antaa sinun mennä! En voi sitä! En voi!
-
-Polttavan tuskansa kannustamana hän hypähti pystyyn ja riensi
-alas kukkulalta. Lähellä vuoren juurta haarautui polku kahdeksi,
-joista toinen vei kylään, toinen sen takana olevalle lakeudelle.
-Vaistomaisesti hän kääntyi kylään päin ja häipyi siten Leycesteristä,
-joka oli mennyt toista tietä.
-
-Jos Stella olisi poikennut oikealle eikä vasemmalle, niin kuinka paljon
-toisin olisikaan voinut käydä! Mutta hän riensi läähättäen vasemmalle
-ja tapasi Leycesterin sijasta Jasperin, joka oli häntä odottamassa.
-Hiljaa huudahtaen pysähtyi Stella äkkiä.
-
-»Missä hän on?» pääsi häneltä melkein tietämättään. »Anna minun mennä
-hänen luokseen!»
-
-Aluksi Jasper tuijotti häneen tyrmistyneenä ja tarttui sitten hänen
-käsivarteensa. »Olet nähnyt hänet», hän sanoi, ei raa'asti, mutta
-hillityn raivoisesti. »Älä väitäkään vastaan!»
-
-Sanoihin sisältyvä loukkaus palautti tytön jälleen tajuihinsa. »Kyllä»,
-vastasi hän, katsoen värähtämättä miestä silmiin; »olen nähnyt hänet.
-Miksi en sitä tunnustaisi?»
-
-»Niin; tunnustat kai myöskin, että olit juoksemassa hänen jälkeensä,
-kun minä — sinut pysähdytin. Myönnät sen, eikö niin?»
-
-»Kyllä», myönsi Stella murhaavan rauhallisesti, »aioin seurata häntä».
-
-Jasper päästi irti hänen käsivartensa ja painoi kätensä sydämelleen
-ikäänkuin vaimentaakseen sen tuskaa. »Sinä — sinä olet hävytön», sai
-hän vihdoin ähkäistyksi. »Tajuatko mikä päivä tänään on? Häittemme
-aatto; kuuletko — häittemme aatto!»
-
-Stella vavahti ja nosti kädet kasvoilleen.
-
-»Olitko suunnitellut tämän kohtauksen edeltäpäin?» kysyi Jasper
-katkeran pilkallisesti. »Myöntänet kai senkin. Pelkkää sattumaa saan
-kiittää siitä, etten tavannut sinua hänen sylistään. Niinkö? Kirous
-hänelle! Jospa olisin tappanut hänet, kun kohtasin hänet juuri äsken!»
-
-Stellan luonto kuohahti, ja hän loi mieheen murhaavan halveksivan
-katseen. »Sinä!» hän äännähti.
-
-Muuta hän ei sanonut, mutta se näytti riittävän tekemään Jasperin
-hulluksi. Hän seisoi hetkisen voimatta raivoltaan hengittää. Stellaan
-koski, kun hän näki kuinka toinen suuttui ja kärsi. Hänen mielialansa
-muuttui äkkiä; huudahtaen hän tarttui miehen käsivarteen.
-
-»Oi, Jasper, Jasper! Sääli minua!» hän rukoili. »Sääli! Teet vääryyttä
-minulle ja vääryyttä hänelle. Hän ei tullut minua katsomaan; hän ei ole
-edes tietänyt, että minä olen täällä! Emme olleet puheissa keskenämme;
-mutta kun katselin häntä, kun näin kuinka muuttunut hän oli ja kuulin
-hänen huokaavan, niin tiesin, ettei hän ollut unohtanut, ja sydämeni
-riensi hänen luokseen. Minä — minä en aikonut virkkaa mitään, en
-seurata häntä; mutta en jaksanut pidättää itseäni. Jasper, ymmärräthän,
-että meidän avioliittomme on mahdoton! Sääli minua ja päästä minut
-vapaaksi! Oman itsesi tähden, päästä minut! Ajattele! Mieti! Mitä iloa
-voit toivoa? Minä — minä olen koettanut rakastaa sinua; mutta — mutta
-en voi! Koko elämäni on hänen! Päästä minut!»
-
-Jasper melkein tyrkkäsi hänet luotaan, mutta tarttui heti uudelleen
-häneen, kiroten. »Kautta taivaan, sitä en tee!» hän ärjyi
-hurjistuneena. »Pidä varasi, sinä olet saattanut minut epätoivoiseksi!
-Luuletko, että olen sokea ja järjetön, etten näe enkä ymmärrä, mitä
-tämä merkitsee! Luuletko olevasi tekemisissä lapsen kanssa? Olet
-odottanut aikaasi ja nyt arvelet ajan tulleen. Olisitko rohjennut
-menetellä tällä tavoin kuukausi takaperin? Et, silloin ei pojan kuolema
-vielä ollut varma; mutta nyt, kun näet,, että hän kuolee, niin luulet,
-että valtani on lopussa —»
-
-Stella parkaisi ja syöksähti Jasperia kohti. Hänen kasvonsa olivat
-kalpeat säikähdyksestä ja hänen silmistään kuvastui kauhea pelko
-ja tuska. Kun parahdus pääsi hänen huuliltaan, kuului aivan heidän
-vierestään toinen huudahdus ikäänkuin sen kaikuna, mutta kumpikaan ei
-pannut sitä merkille.
-
-»Frank — kuolee!» läähätti tyttö. »Ei, ei; eihän! Sano, ethän
-tarkoittanut sitä; tahdoithan vain pelotella minua?»
-
-Jasper työnsi syrjään hänen rukoilevan kätensä. »Sinusta tulisi hyvä
-näyttelijätär», hän ivasi. »Koetatko uskotella minulle, ettet ole
-perustanut laskelmiasi pojan kuolemaan? Koetatko uskotella, ettet
-pannut alulle näyttelemistä pyytämällä lykkäystä voidaksesi päästä
-vapaaksi, kuten sinä sitä nimittäisit? Sinä ajattelit, että kun poika
-kerran on kuollut, niin sinä voit antaa palttua sitoumuksellesi ja
-nauraa minulle! Sinä olet erehtynyt. Siitä pitäen kun sopimus tehtiin
-olen minä ponnistanut, enemmän kuin kukaan ikinä on ponnistanut,
-tehdäkseni sen pitämisen sinulle helpoksi, voittaakseni rakkautesi,
-sillä pidin sinusta. Enää en rakasta sinua; mutta vapaaksi en sinua
-päästä. Rakastaa sinua! Niin totta kuin yllämme on taivas, minä vihaan
-sinua nyt — mutta sinä et pääse lähtemään. Kuule sanojani: huomenna
-minä joko luovutan tämän paperin sinulle, vaimolleni, tai annan
-lähimmälle viranomaiselle. Poika kuolee! Sinun vallassasi on, kuoleeko
-hän rauhallisesti vaiko vankikopissa.»
-
-Puhuessaan hän taittoi laskoksiin väärennetyn vekselin, jonka hän
-kiihtymyksessään oli ottanut esille taskustaan ja jonka tuuli oli
-puhaltanut levälleen, ja pani sen verkkaisesti takaisin taskuunsa.
-
-»Lähdetkö nyt mukaani», hän jatkoi, »vai jäätkö tänne harkitsemaan,
-miten aiot menetellä?»
-
-Hänen kysymyksensä näkyi saavan Stellan suuttumaan, sillä tyttö nosti
-päänsä pystyyn ja meni hitaasti hänen ohitseen, ikäänkuin ei olisi
-huomannut hänen ojennettua käsivarttaan. Jasper astahti hänen jälessään
-muutamia askelia, mutta pysähtyi sitten ja lähti pää painuksissa
-kävelemään kukkulalle.
-
-Kun hän oli saapunut jyrkänteen reunalle, kosketti joku hänen
-käsivarttaan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän laihan, hennon
-Frankin seisovan polulla.
-
-»No, mitä sinä haluat?» kysyi Jasper tylysti.
-
-»Jasper, tahdon puhua kanssasi. Tulin tänne etsimään Stellaa ja kuulin,
-mitä sanoit hänelle. Nyt sinun täytyy antaa minulle se väärennetty
-vekseli ja päästää Stella vapaaksi», vastasi Frank huohottaen.
-
-»Sinä nuori hupsu», mutisi Jasper, »saat olla varma siitä, ettet
-näe sitä paperia, ennenkuin huomenna luovutan sen Stellalle tai
-annan sen lähimmälle viranomaiselle, jonka eteen joudut syytettynä
-väärennyksestä.»
-
-Tuskin olivat nämä sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun poika jo oli
-hänen kimpussaan, kietoen pitkät, laihat kätensä hänen kaulaansa.
-Sanaakaan ei lausuttu, mutta kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät puhuivat
-selvää kieltä. »Anna minulle se! Anna minulle se! Paperi! Paperi!»
-läähätti poika vimmastuneena, ja hänen kätensä puristivat tiukalle kuin
-teräskiskot.
-
-Jasperilta pääsi tukahdutettu sadatus. Polku oli kaita; tietämättään
-tai tahallaan oli raivostunut poika rimpuillut heidät kummatkin
-jyrkänteen reunalle, ja Jasper seisoi selin sinnepäin. Äkkiä hän tajusi
-uhkaavan vaaran; niin, vaaran! Sillä niin uskomattomalta kuin se
-tuntuikin, ei hän kyennyt irtautumaan heikon, kuolevan pojan otteesta;
-vaara uhkasi. Kauheasti kiroten hän nosti Frankin ilmaan ja kantoi
-häntä taaksepäin. Mutta samassa hänen jalkansa luiskahti, ja poika,
-joka kaatui päällepäin, pisti kätensä hänen taskuunsa ja sieppasi
-paperin.
-
-Jasper oli pystyssä silmänräpäyksessä, syöksyi pojan kimppuun
-ja tempasi paperin häneltä. Poika päästi hurjan epätoivoisen
-parahduksen, painui hetkiseksi kasaan ja karkasi sitten jälleen
-vihollisensa kimppuun hokien rajua rukoiluaan: »Anna se minulle!» Tämä
-epätasaisuudestaan huolimatta kammottava taistelu kesti minuutin ajan.
-Jasperia hämmästytti vastustajansa voimakkuus siinä määrin, että hän
-kokonaan unohti, missä he olivat; ponnistellessaan rajusti saadakseen
-pojan torjutuksi irti itsestään hän huomaamattaan lähestyi kallion
-reunaa. Mutta poika havaitsi sen raivostaan huolimatta, ja äkkiä
-hän sai mielijohteen ja kiljaisi: »Katsos! Loordi Trevorne! Hän on
-takanasi!»
-
-Jasper hätkähti ja käänsi päätään; poika piti varansa, ja kapea
-kieleke, jolla he olivat seisoneet, oli seuraavalla hetkellä tyhjä.
-Kuului hurja, kaamea parkaisu, joka sekaantui alhaalla vyöryvien
-aaltojen kumeaan pauhuun. Sitten oli kaikki hiljaista.
-
-
-
-
-XXXVIII.
-
-
-Leycester oli saapunut Carlyoniin jalkaisin. Hän oli lähtenyt kotoa
-aamulla, sanoen vain, että hän aikoi kävelemään ja ettei pitäisi
-odottaa häntä millekään aterialle. Viime päivinä hän oli tällä tavoin
-kuljeskellut, nähtävästi haluten olla yksin ja osoittamatta vähääkään
-kaipaavansa edes Charlienkaan seuraa. Lady Wyndward oli pelännyt, että
-hänelle oli tulossa entisten tapainen synkkä puuska, mutta Lenore
-ei näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan, vaan koettipa päinvastoin
-puolustella Leycesteriä.
-
-»Kun mies tuntee vapautensa viimeisten tuntien lähestyvän, niin hän
-luonnollisestikin haluaa vielä vähän käyttää siipiään», huomautti hän.
-
-Niin sai Leycester jäädä yksin oman huiman päänsä ohjattavaksi, sillä
-aikaa kun vaatturit ja verhoilijat hyörivät kuumeisesti juhlapäivän
-valmistelupuuhissa.
-
-Hän ei olisi voinut sanoa, minkä vuoksi hän tuli Carlyoniin. Hän ei
-edes tietänyt sen pienen kylän nimeä, johon hän oli joutunut. Hänen
-kauniilla kasvoillaan oli vakava ja väsynyt ilme, kun hän astui
-majataloon ja vaipui penkille, jossa monet miespolvet Carlyonin
-kalastajia ja monet rannikkomatkailijat olivat istuneet.
-
-»Tämä on Carlyon, sir», selitti majatalon isäntä vastaukseksi
-Leycesterin kysymykseen, silmäillen polvihousuihin ja metsästystakkiin
-puettua solakkaa nuorukaista. »Niin, sir, tämä on Carlyon; oletteko St.
-Michaelista, sir?»
-
-»En; mutta olen kävellyt melkoisen matkan. Olkaa hyvä ja antakaa
-minulle ruokaa.»
-
-Nautittuaan isännän tuomia virvokkeita Leycester lähti kallioille, ja
-silloin Stella näki hänet. Hän palasi kuitenkin vähän ajan kuluttua
-majataloon, pysähtyen puhelemaan isännän kanssa, joka ylpeili osakseen
-tulleesta huomiosta. Äkkiä vanhus huudahti: »Kuulkaa, mitä se on?»
-
-Leycester katsahti sinne päin, mistä parkaisu oli kuulunut, ja
-näki selvästi taivasta vasten miehen putoavan jyrkänteeltä. Mitään
-virkkamatta lähtivät molemmat miehet kuin yhteisestä sopimuksesta
-rientämään lahden rantaan, työnsivät vesille ensimmäisen tapaamansa
-veneen ja soutivat minkä ikinä jaksoivat sille paikalle, johon Jasper
-oli pudonnut.
-
-Pian herkesi vanhus soutamasta ja osoitti aalloilla kelluvaa tummaa
-esinettä. Leycester nousi ripeästi, mutta tyynesti, ja parin minuutin
-kuluttua virui Jasper Adelstone veneen pohjalla.
-
-Leycester ei päästänyt ääntäkään nähdessään ruumiin kalpeat,
-jyrkkäpiirteiset kasvot, vaan vaipui istumaan ja peitti kasvonsa
-käsillään. Kun hän nosti päänsä jälleen pystyyn, sijoitti vanhus
-parhaillaan rauhallisesti airoaan hankaan. »Niin, sir», sanoi mies
-vakavasti, vastaten Leycesterin kysyvään silmäykseen, »hän on kuollut,
-aivan hengetön; soudetaan takaisin, sir».
-
-Leycester ei tarvinnut enempiä kehoituksia, ja vene kiiti rantaan.
-Heidän sinne saapuessaan, oli siellä jo väkeä koolla, ja Leycester
-pikemminkin tunsi kuin näki, että eloton, liikkumaton ruumis, joka
-veneen pohjalla viruessaan oli tuntunut hänestä niin kammottavalta,
-kannettiin pois. Ja vasta sitten hän huomasi, että joitakuita
-kalastajia oli keräytynyt toisen maassa pitkänään makaavan olennon
-ympärille, ja kun hän kiiruusti meni sinne, tunsi hän Frankin kalpeat
-kasvot.
-
-Kymmenkunta kalastajaa oli kiivennyt kukkulan huipulle sillä aikaa kun
-Leycester majatalon isännän kanssa oli soutanut noutamassa Jasperia, ja
-he olivat tuoneet alas pojan, joka oli perin nääntynyt.
-
-»Onko hän elossa?» tiedusti Leycester käheästi.
-
-»Kyllä, sir», vastasi eräs miehistä; »mutta ilmeisesti heillä oli
-riitaa ja —»
-
-»Kantakaa hänet majataloon!» käski Leycester ja seurasi miehiä
-nähdäkseen, että hänen määräystään noudatettiin. Majataloon saavuttuaan
-Leycester vaipui oven edustalla olevalle penkille ja painoi kasvot
-käsiinsä.
-
-Äkkiä hän tunsi käsivarttaan kosketettavan ja hän nosti päätään. Hänen
-edessään seisoi vakava, vanhahko mies, ilmeisestikin lääkäri.
-
-»Pyydän anteeksi, sir, mutta te kai tunnette tämän poika-paran?»
-
-Leycester nyökäytti päätään.
-
-»Kun asianlaita kerran on siten, niin kenties tahdotte olla hyvä ja
-käydä ilmoittamassa tapahtumasta hänen omaisilleen; he asuvat tuossa
-talossa.» Niin sanoen tohtori osoitti maalarin ja Stellan asuntoa.
-
-Leycester nousi, katseli jonkun aikaa ympärilleen kuin ymmällä ja
-virkkoi sitten hiljaa:
-
-»Kyllä ymmärrän. Niin, minä teen sen.»
-
-Taloon ei ollut pitkä matka, mutta ennenkuin hän ehti sinne, näki
-Leycester hennon, tyttömäisen olennon tulevan häntä vastaan maantiellä.
-Tulija oli Stella. Nuorukainen pysähtyi epäröiden, mutta sillä hetkellä
-ei Stella ajatellut mitään, ei edes häntäkään. Empimättä hän tuli
-Leycesteriä vastaan, kasvot kalpeina, kädet ojossa.
-
-»Leycester! Missä hän on?»
-
-Harkitsematta mitään kiersi Leycester käsivartensa tytön ympärille.
-»Stella, oma Stellani! Pysy uljaana!»
-
-Stellalta pääsi heikko, epäselvä parahdus; hän painoi hetkiseksi kädet
-kasvoilleen, mutta nosti sitten päänsä pystyyn ja katsoi nuorukaista
-silmiin.
-
-»Vie minut hänen luokseen!» hän vaikeroi. »Vie minut sinne! Voi
-poika-raukkaa, poika-raukkaa!»
-
-Molemmat vaikenivat; Leycester saattoi Stellan majataloon, ja tyttö
-meni yläkertaan. Oven ympärille kerääntyneet kalastajat perääntyivät
-ja katselivat muualle; heidät valtasi kunnioittava myötätunto, kun
-hän seisoi katsellen merelle. Kului minuutteja; ne tuntuivat hänestä
-tunneilta. Sitten hän kuuli tohtorin äänen.
-
-»Suvaitsetteko mennä yläkertaan, mylord?»
-
-Leycester säpsähti ja lähti hitaasti astelemaan portaita ylös.
-Kalmankalpeana virui harhaantunut poika-raukka pienellä vuoteella;
-kuoleman varjo lepäsi jo hänen kasvoillaan. Stella oli polvillaan
-vuoteen ääressä, kasvot pojan kasvojen vierellä, käsi hänen kädessään.
-
-Frank katsahti ovelle, kun Leycester astui sisään, ja viittasi
-laihalla, valjulla kädellään häntä tulemaan lähemmäksi. Vaistomaisesti
-Leycester polvistui hänen viereensä. »Sinä tahdoit tavata minua, Frank?»
-
-Poika kohotti vaivaloisesti silmäluomiaan ja näytti ponnistavan
-ankarasti kootakseen voimia.
-
-»Leycester», hän sanoi, »minulla — minulla on jotakin sinulle. Sinä
-— sinä ymmärrät, mitä se merkitsee. Juuri se lumous sitoi Stellan
-Jasperiin. Minä mursin sen — mursin sen! Stella teki sen minun tähteni!
-En tietänyt sitä ennenkuin tänä iltana. Kas tässä, Leycester!» Hän veti
-hitaasti taskustaan väärennetyn vekselin.
-
-Leycester otti paperin, luullen pojan hourailevan, mutta Frank
-nähtävästi arvasi hänen ajatuksensa. »Kyllä sinä sen käsität», huohotti
-hän. »Minä — minä väärensin sen; Jasper tiesi sen, ja sillä tiedolla
-hän piti Stellaa vallassaan. Sinä pelastit henkeni, Leycester; minä
-annan sinulle parempaa kuin elämän, Leycester; annan sinulle — hänet —
-Stellan!»
-
-Frankin huulet vapisivat, ja hänen voimansa näyttivät ehtyvän, mutta
-hän ponnisti vielä viimeisen kerran. »Minä — kuolen, Leycester. Olen
-iloinen, hyvin, hyvin iloinen. En halua elää. On parempi, että kuolen!»
-
-»Frank!» pääsi Stellan kalpeilta huulilta.
-
-»Älä itke, Stella. Jos olisin elänyt, niin hän — hän olisi pitänyt
-sinua sidottuna. Nyt kuolen —» Hänen äänensä aleni kuulumattomaksi,
-ja hänen silmänsä sulkeutuivat; mutta he näkivät hänen huuliensa
-liikkuvan, ja kun Stella kumartui hänen puoleensa, kuuli hän sanat:
-»Antakaa anteeksi, anteeksi!»
-
-Parahtaen kiersi Stella kätensä hänen ympärilleen; mutta Frank oli jo
-poistunut hänenkin rakkautensa ulottuvilta. Stella vaipui pyörtyneenä
-vuoteelle, yhä painaen poikaa rintaansa vasten kuten äiti lastaan.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Tuntia myöhemmin asteli Leycester rannalla, kädet ristissä rinnalla
-ja pää kumarassa, ristiriitaisten tunteiden myrskyn riehuessa hänen
-sydämessään. Hän oli juuri saanut tietää, että Stella oli koko ajan
-pysynyt uskollisena hänelle, sillä saattaessaan tyttöä harhaantuneen
-poika-paran kuolinvuoteen äärestä hän oli Stellan omilta huulilta
-kuullut yleispiirteisen selostuksen siitä, kuinka Jasper oli pitänyt
-häntä vallassaan. Mutta nyt, kun tyttö oli vapaa — ei hän taas
-ollut. Kunnia sitoi häntä Lenoreen. Käveltyään rannalla edestakaisin
-tuntikausia hän teki päätöksen. Hän meni reippaasti majataloon ja
-kirjoitti Lenorelle. Hän kertoi kirjeessään kaikki — selosti Jasperin
-kuoleman ja mitä se oli tuonut ilmi; hän selitti, että vaikka Lenore
-ei hänen mielestään jäänyt jäljelle kuin yhdestä naisesta, niin hän
-ei voinut rakastaa ketään muuta kuin Stellaa. Hän rukoili Lenorelta
-anteeksi ja pyysi häneltä vapauttaan. Kirjoitettuaan ja suljettuaan
-kirjeen hän lähetti sen ja istuutui odottamaan.
-
-Sinä yönä ei Leycester yrittänytkään nukkua. Hän istui huoneessaan,
-ja hänen ajatuksensa harhailivat niissä molemmissa naisissa, joilla
-oli ollut niin suuri osa hänen elämässään — siinä neidossa, jota hän
-rakasti, ja siinä, jolle hän oli antanut sanansa. Vihdoin koitti aamu;
-ja kun’ Leycester oli noussut pöydästä oltuaan syövinään aamiaista,
-palasi lähetti, joka oli vienyt hänen kirjeensä Lenorelle.
-
-»Saitteko vastauksen minulle?» kysyi Leycester.
-
-»Kyllä, mylord», myönsi mies.
-
-Hän repi nopeasti auki pienen kirjeen, joka kuului:
-
- »Päästän sinut vapaaksi ja toivotan teille mitä parhainta onnea.
- Selitän kaikki äidillesi. — Lenore.»
-
-Niin kohosi Lenore Beauminster lopulta suureksi. Ponnisteltuaan
-kaikin tavoin voittaakseen Leycesterin Stellalta hän antoi hänet
-jälleen takaisin. Kenties hän tunsi menettäneensä pelin, kun Leycester
-avoimesti kirjoitti, ettei hän voinut koskaan pitää hänestä. Mutta
-palkkiotta hän ei kuitenkaan jäänyt; sillä Leycester ei ollut
-milloinkaan ihaillut häntä siinä määrin kuin luettuaan hänen kirjeensä,
-ja seuraavien vuosien aikana muisteli hän aina kiitollisena sitä
-naista, joka oli antanut hänelle onnen. Hän ei koskaan saanut vihiä
-Lenoren petollisesta menettelystä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Vitkastelematta vaati Leycester Stellan omakseen; ja muutamien
-viikkojen kuluttua, mikä aika oli odotettava Frankin kuoleman johdosta,
-vihittiin heidät hiljaisesti Carlyonin pienessä kirkossa, jossa Stellan
-olisi pitänyt vannoa uskollisuutta Jasper Adelstonelle.
-
-Aluksi kreivi ja kreivitär olivat luonnollisestikin tyytymättömiä
-sen johdosta, etteivät he sittenkään saaneet kaunista Lenorea
-miniäkseen; mutta kun Leycester vei nuorikkonsa kotiin Wyndwardiin,
-viehättyivät he hänen suloiseen ja viehkeään olemukseensa. Kreivitär
-oppi pian rakastamaan häntä tyttärenään, ja kreivi suhtautui suopean
-hyväntahtoisesti tyttöön, joka oli tehnyt hänen poikansa vihdoinkin
-onnelliseksi. Ja lady Lilian sitten, niin, hän jumaloi Stellaa.
-
-
-
-
-*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIN TYTÖN RAKKAUS ***
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the
-United States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for an eBook, except by following
-the terms of the trademark license, including paying royalties for use
-of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
-copies of this eBook, complying with the trademark license is very
-easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
-of derivative works, reports, performances and research. Project
-Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may
-do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
-by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
-license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country other than the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you will have to check the laws of the country where
-  you are located before using this eBook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm website
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that:
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
-  works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
-the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set
-forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org
-
-Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West,
-Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
-to date contact information can be found at the Foundation's website
-and official page at www.gutenberg.org/contact
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without
-widespread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our website which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This website includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/69100-0.zip b/old/69100-0.zip
deleted file mode 100644
index e602832..0000000
--- a/old/69100-0.zip
+++ /dev/null