diff options
| author | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-01-22 18:36:25 -0800 |
|---|---|---|
| committer | nfenwick <nfenwick@pglaf.org> | 2025-01-22 18:36:25 -0800 |
| commit | 2919c1b70697341b1dfd6be79e75337c812e470b (patch) | |
| tree | eb1fab2255d315436b5912aea9aa95714e1e5570 | |
| parent | c16a016daa7d6c604d2533d1e2dea839465204bb (diff) | |
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/66107-0.txt | 14848 | ||||
| -rw-r--r-- | old/66107-0.zip | bin | 289379 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 14848 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..dd2c28a --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #66107 (https://www.gutenberg.org/ebooks/66107) diff --git a/old/66107-0.txt b/old/66107-0.txt deleted file mode 100644 index 54fa405..0000000 --- a/old/66107-0.txt +++ /dev/null @@ -1,14848 +0,0 @@ -The Project Gutenberg eBook of Kuoleman riemuvoitto, by Gabriele D'Annunzio - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and -most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms -of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you -will have to check the laws of the country where you are located before -using this eBook. - -Title: Kuoleman riemuvoitto - Romaani - -Author: Gabriele D'Annunzio - -Translator: Jalmari Hahl - -Release Date: August 22, 2021 [eBook #66107] - -Language: Finnish - -Character set encoding: UTF-8 - -Produced by: Anna Siren and Tapio Riikonen - -*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAN RIEMUVOITTO *** - - - - -KUOLEMAN RIEMUVOITTO - -Romaani - - -Kirj. - -GABRIELE D'ANNUNZIO - - -Italiankielestä suomentanut - -Jalmari Hahl - - - - - -Helsingissä -Kustannusosakeyhtiö Kirja, -1916. - - - - - - - On olemassa kirjoja, joilla on sieluun ja terveyteen - nähden päinvastainen arvo, riippuen siitä, turvautuuko - niihin alhaisempi sielu, alhaisempi elinvoima, vai - korkeampi, voimakkaampi sielu; edellisessä tapauksessa ne - ovat vaarallisia, paloittelevia, hajoittavia kirjoja, - jälkimäisessä tapauksessa airuenhuutoja, jotka kehoittavat - urhoollisimpia urhoollisuuteensa. - - Fr. Nietzche. - Jenseits von Gut und Böse, Aph. XXX. - - - -SISÄLLYS: - - I. Menneisyys. - II. Koti. - III. Erakkomaja. - IV. Uusi elämä. - V. Tempus destruendi. - VI. Voittamaton. - - - - - - -I. - -MENNEISYYS. - - - - -I. - - -Nähdessään ryhmän ihmisiä kumartuen kaiteiden yli tuijottamassa -alempana olevaan katuun, Ippolita pysähtyi ja huudahti: - --- Mitähän lie tapahtunut? - -Häntä pudisti pieni pelon väristys; ja vaistomaisesti hän nojasi -kättään Giorgion käsivarteen ikäänkuin häntä pidättääkseen. - -Giorgio tarkasti noiden ihmisten eleitä ja virkkoi: - --- Joku on varmaankin heittäytynyt tuonne alas. - -Hän lisäsi: - --- Tahdotko, että käännymme takaisin? - -Ippolita oli hetken kahden vaiheilla, häälyen uteliaisuuden ja kammon -välillä. Sitten hän vastasi: - --- En; jatkakaamme. - -Ja he kulkivat edelleen ulointa lehtokujaa, seuraten kaiteita. -Vaistomaisesti Ippolita joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti. - -Tuona maaliskuun iltapäivänä Pincio oli melkein autio. Harmaan -usvaisessa ja kumeassa ilmassa harvat hälyäänet hälvenivät. - --- Niin on todella tapahtunut, sanoi Giorgio. -- Joku on surmannut -itsensä. - -Molemmat pysähtyivät lähelle ryhmää. Kaikki nuo ihmiset katsoivat -mitä tarkkaavimmin alhaalla olevaa kivitystä. He olivat joutilasta -työkansaa. Heidän kasvonsa eivät ilmaisseet mitään sääliä ja surua; -heidän katseidensa liikkumattomuus loi heidän silmiinsä jonkunlaista -eläimellistä hämmästystä. - -Paikalle saapui pojanvetelys, uhkuen uteliaisuutta. - --- Se on jo poissa -- huomautti hänelle muudan, ennenkuin tulija oli -kumartanut kaiteiden yli; ja tuossa äänessä oli määrittelemätön ivan ja -ihastuksen välinen vivahdus, ikäänkuin hän olisi iloinnut siitä, ettei -toinen enää saanut nauttia tuosta näystä. -- Se on jo poissa. -- He -kantoivat sen jo pois. - --- Minne? - --- Santa Maria del Popoloon. - --- Kuolleenako? - --- Kuolleena. - -Toinen mies, luisevan laiha ja keltaisen kelmeä, kaulassa leveä -villahuivi, kumartui kauas; ja vetäen piipun suustaan, hän kysyi -äänekkäästi: - --- Mitä siitä on jäänyt jälelle tuonne kadulle? - -Hänen suunsa oli toiselta puolelta väärässä, kuin palo-arven pöhöttämä, -ja se värähteli, ikäänkuin siitä alinomaan olisi pulppuillut esiin -karvasta sylkeä; ja hänen äänensä oli syvä, kuin olisi se lähtenyt -maanalaisista onkaloista. - --- Mitä siitä on jäänyt jälelle? - -Alhaalla kadulla seisova kuorma-ajuri kumartui muurin juurelle. -Katselijat vaikenivat paikaltaan hievahtamatta, odottaen vastausta. He -saattoivat kivityksellä nähdä ainoastaan tumman pilkun. - --- Hieman verta -- vastasi ajuri, vielä kumartuneena, ja sauvan -kärjellä etsien jotain verilätäköstä. - --- Entä mitä vielä? kysäsi uudelleen tupakoitsija. - -Ajuri nousi pystyyn ja piteli sauvan kärjessä jotain, jota ylhäällä -olijat eivät voineet nähdä. - --- Hiuksia. - --- Minkä värisiä? - --- Vaaleita. - -Äänet kajahtivat tuossa kahden muurin muodostamassa syvänteessä -oudoilta. - --- Giorgio, lähtekäämme pois! -- rukoili Ippolita, mieli -kiihoituksissaan ja kasvot hieman kalpeina, vetäen pois rakastajaansa, -joka kumartui rintanojan yli ryhmän kohdalla, kammoittavan kohtauksen -houkuttelemana. - -Vaieten he kulkivat kolkon paikan ohi, ajatukset tuskallisesti -kiintyneinä tuohon kuolemaan; ja heidän alakuloisuutensa kuvastui -ilmeisenä kasvoissa. - -Giorgio virkkoi: - --- Autuaat ovat vainajat, sillä he eivät enää epäile. - -Ja Ippolita: - --- Se on totta. - -Ääretön surumielisyys saattoi heidän sanansa väsyneiksi. Ippolita -jatkoi, kumartaen päänsä, katkerana ja sääliväisenä: - --- Rakkaus parka! - --- Mikä rakkaus? -- kysyi Giorgio hajamielisenä. - --- Meidän rakkautemme. - --- Tuntuuko sinusta, että se on loppumaisillaan? - --- Ei ainakaan minussa itsessäni. - --- Minussako siis? - -Vaivoin tukahutettu ärtyisyys teki hänen äänensä pisteliääksi. Hän -toisti, katsoen Ippolitaan: - --- Minussako? Vastaa. - -Ippolita oli vaiti, uudelleen painaen päänsä alas. - --- Et vastaa? Oh, tiedän hyvin, että se, mitä sanot, ei ole totta. - -Vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat sanomatonta tuskaa tuntien -koettivat lukea toisen ajatuksia, Giorgio jatkoi: - --- Näin alkaa rakkauden kuolinkamppailu. Sinä et sitä vielä huomaa, -mutta paluusi jälkeen olen alinomaan joka päivä sinua tarkannut, ja -joka päivä olen huomannut sinussa uusia merkkejä. - --- Mitä merkkejä? - --- Pahoja merkkejä, Ippolita... Kuinka kauheata on rakastaa ja samalla -joka hetki olla niin tarkkanäköinen! - -Ippolita pudisti päätään melkein rajusti, ja hänen kasvonsa -synkistyivät. Tällä kertaa taas, kuten niin monasti ennen, molemmat -rakastavat tunsivat toinen toistaan kohtaan vihamielisyyttä. Kumpikin -tunsi itsensä loukkautuneeksi epäluulon vääryydestä, ja heidän -sisällään liikkui tuota kumeata vihaa, joka joskus puhkesi koviin -ja korjaamattomiin sanoihin, vaikeisiin syytöksiin, suunnattomiin -vastasyytöksiin. Voittamaton kiihko heräsi heissä vuoroin kiduttaa -toisiaan, loukata toisiaan ja raadella toinen toisensa sydäntä. - -Ippolita synkistyi, sulkeutui itseensä. Hänen kulmakarvansa -rypistyivät, hän likisti yhteen huulensa, ja sillävälin Giorgio katseli -häntä ärsyttävästi hymyillen. - --- Näin se alkaa -- Giorgio toisti, yhä huulilla tuo katkera -hymy, silmissä tuo terävä katse. -- Sinä tunnet sielusi pohjalla -levottomuutta, epämääräistä kärsimättömyyttä, jota et voi tukehuttaa. -Ollessasi lähellä minua, tunnet, että sielusi pohjasta jotain nousee -minua vastaan, jonkunmoinen vaistomainen vastenmielisyys, jota et -voi tukehuttaa. Ja sinä käyt vaiteliaaksi; ja sinun on tekeminen -ääretön voimanponnistus, sanoaksesi minulle yhden ainoan sanan; ja -käsität väärin, mitä minä sanon. Ja epätahallisesti, mitättömissäkin -vastauksissa, äänesi kaikuu ankaralta. - -Ippolita ei keskeyttänyt häntä edes kädenliikkeellä. - -Tämän vaiteliaisuuden loukkaamana Giorgio jatkoi. Eikä häntä siihen -kiihoittanut ainoastaan haikea halu kiusata ystävätärtään, vaan -myös jonkunmoinen epäitsekäs tiedonhalu, johon sivistyksensä loi -kiihdytystä ja kirjallista väritystä. Giorgio koetti todella panna -sanoihinsa sitä todistelevaa varmuutta ja täsmällisyyttä, minkä -oli oppinut analysoivien psykologien teoksista. Mutta samoin kuin -yksinpuheluissaan hänen muodostamansa päätelmä liioitteli ja muutteli -sitä mielentilaa, joka oli hänen itsetutkimuksensa esineenä, samoin -vuoropuheluissa tarkkanäköisyyden tavoittelu usein himmensi hänen -tunteensa vilpittömyyttä ja saattoi hänet erehtymään niiden salaisten -vaikuttimien suhteen, joita hän koetti saada selville. Hänen aivonsa, -täyteen sullottuina sielutieteellisiä havaintoja, omia tai muiden -psykologien teoksista koottuja, usein sekoittivat ja hämmensivät -kaiken sekä hänen sisällään että ulkopuolellaan. Hänen henkensä eksyi -keinotekoisuuteen, josta ei enää selviytynyt. - -Giorgio jatkoi: - --- Pane merkille, etten sinua soimaa. Sinä et ole syypää. Jokaisella -ihmissielulla on määrävarasto tunnevoimaa, jonka voi kuluttaa -rakkaussuhteeseen. Välttämättömästi tuo voima aikaa myöten kuluu kuten -kaikki muu. Kun se on tyhjentynyt, ei mikään ponnistus voi estää -rakkauden raukeamista. Ja olethan sinä jo kauan minua rakastanut; lähes -kaksi vuotta! Huhtikuun toisena päivänä vietämme toista vuosipäivää. -Oletko ajatellut sitä? - -Ippolita pudisti päätään. Giorgio toisti, ikäänkuin itsekseen: - --- Kaksi vuotta! - -He kulkivat penkille ja kävivät istumaan. Istuutuessaan Ippolita näytti -vakavan väsyneeltä, melkein lamautuneelta. Raskaat mustat vaunut -kulkivat rämisten ohi lehtokujaa pitkin, rouskuttaen sorahiekkaa. Via -Flaminialta kaikui heikkona torven ääni Äänettömyys täytti tuuhean -lähistön; harvoja sadepisaroita tippui. - --- Siitä tulee synkän surullinen, tuosta toisesta vuosipäivästä -- -alkoi Giorgio uudelleen, armottomana vaikenevaa naista kohtaan. -- Ja -kuitenkin meidän täytyy sitä viettää. Minulle maistuvat karvaat palat. - -Ippolita päästi surunsa ilmoille odottamattoman hymyn muodossa. Sitten -hän sanoi oudon lempeästi: - --- Miksi kaikki nämä pahat sanat? - -Ja hän katsoi Giorgiota silmiin pitkään ja syvälle. Molemmat tunsivat -jälleen sanomattoman levotonta tarvetta lukea toistensa sielujen -salaisuutta. Ippolita tiesi hyvin, mikä kauhea kärsimys kidutti -rakastajaansa. Ja jotta tämä puhuisi ja päästäisi ilmoille tuskansa, -hän lisäsi: - --- Mikä sinun on? - -Giorgio oli melkein tyrmistynyt tuosta hyvyyttä uhkuvasta -äänenpainosta, jota ei ollut odottanut. Kun hän siitä huomasi -ajatuksensa arvatuiksi ja tilaansa säälittävän, hän tunsi oman säälin -itseänsä kohtaan kasvavan; ja syvä mielenliikutus valtasi koko hänen -olemuksensa. - --- Mikä sinun on? -- toisti Ippolita tarttuen hänen käteensä, ikäänkuin -aistillisesti vahvistaakseen lempeytensä voimaa. - --- Mikäkö minun on? -- Giorgio vastasi. -- Rakastan. - -Hänen sanansa olivat menettäneet kaiken katkeran kovuuden. -Paljastaessaan parantumattoman haavansa, täytti surku häneen itseensä -koko hänen mielensä. Se epämääräinen kauna, joka hänen sielunsa -pohjalla liikkui tuota naista kohtaan, tuntui haihtuvan. Hän huomasi -vääräksi kaikki vihantunteet tuohon naiseen, tunnustaen välttämättömän -ja kohtalollisen lain olemassaolon. Hänen onnettomuutensa ei ollut -minkään ihmisolennon aiheuttama, vaan johtui itse elämän olemuksesta. -Hänen ei sopinut syyttää rakastajatarta, vaan rakkautta. Rakkaus, johon -luonnon pakosta koko hänen olemuksensa pyrki voittamattoman rajusti, -rakkaus oli hänestä suurin kaikista maallisista surun aiheuttajista. -Ja tuohon ylimpään surun aiheuttajaan hän oli oleva sidottu kenties -kuolemaan asti. - -Kun hän ajatuksiin vaipuneena vaikeni, Ippolita kysyi häneltä: - --- Luuletko sinä siis, Giorgio, etten minä sinua rakasta? - --- No niin, luulenhan, että minua rakastat, hän vastasi. -- Mutta -voitko todistaa minulle, että huomenna kuukauden kuluttua, että alati -tulet olemaan yhtä onnellinen siitä, että olet minun omani? Voitko -todistaa minulle, että nyt, tällä hetkellä, olet kokonaan minun? Mitä -omistan sinusta? - --- Kaiken. - --- En mitään, tai en juuri mitään. En omista sitä, mitä tahtoisin -omistaa. En tunne sinua. Kuten jokainen muu ihmisolento, sinä suljet -sisääsi minulle tutkimattoman maailman; eikä mitä hehkuvinkaan -intohimo auta minua siihen tunkeutumaan. Sinun aistimuksistasi, -tunteistasi, ajatuksistasi tunnen ainoastaan vähäisen murto-osan. Sana -on epätäydellinen ilmaisukeino. Sielu ei ole toiselle siirrettävissä. -Sinä et voi antaa minulle sieluasi. Keskellä intohimon huumaustakin, -olemme kuitenkin kaksi eri olentoa, aina kaksi eri olentoa, eroitetut -toisistaan, vieraat, sisäisesti yksinäisiä. Suutelen otsaasi; ja otsasi -alla ehkä liikkuu ajatus, joka on minulle vieras. Puhun sinulle; ja -ehkä joku lauseeni herättää mielessäsi muiston toisista ajoista, -eikä muistoa minun rakkaudestani. Mies kulkee ohitsesi, hän katsoo -sinuun; ja sinun hengessäsi herää jotain, jota minä en voi havaita. -Enkä tiedä, kuinka monta kertaa aikaisemman elämäsi heijastus valaisee -nykyhetkeä. Oi, tuota aikaisempaa elämääsi minä sanomattomasti pelkään! --- Olen sinun vieressäsi; minut valtaa täydelleen tuo sulous, jolla -erityisinä hetkinä minut täyttää sinun pelkkä läsnäolosi; hyväilen -sinua, kuuntelen sinua; antaudun täydellisesti. Äkkiä yksi ajatus -panee vereni jähmettymään. Entä jos minä tietämättäni herätän sinussa -muiston, jo koetun tunteen aaveen, aikoja sitten kuluneiden päivien -alakuloisuuden? En voisi koskaan kuvata sinulle tuskiani. Tuo lämpö, -joka minussa on synnyttänyt epämääräisen harhaluulon jostain yhteydestä -sinun ja minun välillä, raukeaa äkkiä. Sinä pakenet minua, etenet, -poistut saavuttamattomiin. Minä jään yksinäisyyteen, peloittavaan -yksinäisyyteen. - -Kymmenen, kaksikymmentä likeisen seurustelun kuukautta ei enää merkitse -mitään. Sinä tunnut minusta yhtä vieraalta kuin silloin, jolloin -et vielä minua rakastanut. Ja minä en enää sinua hyväile, en enää -puhu; sulkeudun kuoreeni; vältän jokaista ulkoa näkyvää ilmaisua; -pelkään, että pieninkin sysäys voi henkesi pohjasta nostaa sen samean -sakan, minkä elämä palauttamattomasti on siihen koonnut. Ja silloin -laskeutuu ylitsemme tuollainen pitkä tuskallinen vaiteliaisuus, jossa -sydämen voimat hyödyttömästi ja haikean tuskallisesti riutuvat. Minä -kysyn sinulta: -- Mitä ajattelet? Sinä vastaat minulle: -- mitä -sinä ajattelet? -- Minä en tunne sinun ajatustasi; sinä et tunne -minun ajatustani. Juopa käy yhä syvemmäksi; se muuttuu kuiluksi. Ja -tuijottaminen alas tähän kuiluun tuottaa niin voimakasta tuskaa, -että minä sokean vaiston pakoittamana heittäydyn vartalosi yli, -puristan, tukehutan sinua, kärsimättömänä omistaakseni sinut. Hekkuma -on kiivaampi kuin koskaan ennen, mutta mikä hekkuma voi korvata sitä -alakuloisuutta, joka seuraa? - -Ippolita sanoi: - --- Minä en sellaista tunne. Minä antaudun täydellisemmin. Kenties -rakastan enemmän. - -Taaskin tämä ylemmyyttä merkitsevä huomautus loukkasi sairasmielistä -miestä. - -Ippolita virkkoi: - --- Sinä ajattelet liian paljon. Seuraat liiaksi ajatuksiasi. -Ajatuksesi kiinnittää sinua kenties enemmän kuin minä, se kun on -yhä uusi ja vaihteleva; minä taas olen menettänyt kaiken uutuuden -viehätyksen. Rakkautesi ensi aikoina sinä olit vähemmän mietiskelevä -ja välittömämpi. Et vielä ollut mieltynyt katkeroihin seikkoihin, sinä -kun anteliaammin tuhlailit suuteloita kuin sanoja. Kun nyt kerran, -kuten sanoit, sana on epätäydellinen ilmaisukeino, mitä hyödyttää sitä -väärinkäyttää! Sinä väärinkäytät sitä melkein aina julmasti. - -Vaiettuaan sitten hetken hän itse viehättyneenä mielessään liikkuvasta -lauseesta ei malttanut olla sitä esille tuomatta ja lisäsi: - --- Leikkaus edellyttää kuollutta ruumista. - -Tuskin hän sen oli sanonut, kun jo sitä katui. Tuo lause tuntui -hänestä mitä jokapäiväisimmältä, epänaiselliselta, kirpeältä. Hän oli -pahoillaan, ettei ollut säilyttänyt tuota lempeätä ja myöntyväistä -äänenpainoa, joka edellä oli saattanut Giorgion heltymään. Vielä kerran -hän näin oli laiminlyönyt aikeensa olla rakastajansa kärsivällinen ja -hellämielinen hoitajatar. - --- Näethän, -- hän sanoi äänessä tuota pahoittelua ilmaiseva sävy, -- -sinä saatat minut väärälle tolalle. - -Giorgio hymyili tuskin huomattavasti. Molemmat huomasivat, että tästä -kiistasta ainoastaan rakkaus oli vahingoittunut. - -Äskeiset pappis-vaunut palasivat siitä ohi; molemmat mustat -pitkähäntäiset hevoset juoksivat hiljaista ravia. Puut muuttuivat -yhä aavemaisemmiksi, mikäli kostea hämärä-ilma tummeni. Sinervän -lyijynkarvaisina pilvet höyrysivät yläpuolella Palatinoa ja Vatikaania. -Rikinkeltainen valojuova, suora kuin pystyssä oleva miekka, hiipaisi -Mariovuorta, terävälatvaisten sypressien takaa. - -Giorgio ajatteli: - --- Rakastaako hän minua vielä? Miksi hän niin helposti ärtyy? Tunteeko -hän ehkä, että minä puhun totta tai sellaista, mikä pian on oleva -totta? Ärtyisyys on oire. Mutta enkö itsekin tunne tuota kumeata ja -alituista ärtyisyyttä syvällä sisälläni? Mitä minuun tulee tiedän hyvin -sen oikean syyn. Olen mustasukkainen. Kenelle? Kaikelle: -- esineille, -jotka kuvastuvat hänen silmiinsä... - -Giorgio katsoi häneen. -- Hän on hurmaavan kaunis tänään. Hän on -kalpea. Hän miellyttäisi minua, jos olisi aina alakuloinen ja sairas. -Kun hänen kasvoissaan on väriä, hän näyttää minusta toiselta. Kun hän -hymyilee, en voi pidättäytyä epämääräisestä vihamielisestä tunteesta, -melkein vihasta hänen nauruansa kohtaan. Eihän tämä kuitenkaan tapahdu -aina... - -Giorgion ajatus häipyi hämärään. Hän pani ohimennen merkille salaisen -sukulaisuuden, joka vallitsi rakastajattaren ulkonäön ja iltahämärän -välillä, ja hän nautti siitä. Ruskeahkon kalpeasta hipiästä hohti esiin -kevyt sinervä vivahdus; ja hänellä oli kaulassa aivan vaaleankeltainen -nauha, joka jätti paljaiksi molemmat ruskeat luomet. -- Hän on -hyvin kaunis. Hänen kasvoissaan on melkein aina syvä, merkitsevä, -intohimoinen ilme. Siinä piilee hänen hurmaavaisuutensa salaisuus. -Hänen kauneutensa ei koskaan minua väsytä; se siirtää minut alati -haaveelliseen mielentilaan. Mihin perustuukaan hänen kauneutensa? Sitä -en voi sanoa. Lakien mukaisesti hän ei ole kaunis. Joskus katsellessani -häntä, on minut yllättänyt tuskallinen pettymys. Hänen piirteensä -eivät ole todellisessa muodossaan näyttäneet minusta henkisen ilmeen -muuttamilta ja kirkastamilta. Kuitenkin hänellä on kolme jumalallisen -kaunista osaa kasvoissa: otsa, silmät, suu ovat jumalallisia. - -Hänen naurava kuvansa sukelsi taas esiin... Mitä Ippolita kertoikaan -minulle eilen? Hän kertoi minulle jotain sisarestaan: vähäisen -koomillisen tapauksen, joka oli sattunut hänen sisarensa kodissa -Milanossa, silloin Ippolita oli ollut siellä käymässä... Miten hän oli -nauranut!... Hän siis saattoi nauraa kaukana minun luotani; hän saattoi -olla iloinen. Ja minä olen tallettanut hänen kirjeensä. Kaikki hänen -kirjeensä ovat täynnä alakuloisuutta, kyyneleitä, epätoivoisaa kaihoa. - -Hän tunsi kiivasta tuskaa ja sitten myrskyisää levottomuutta, ikäänkuin -hänellä olisi ollut edessään vakava ja korjaamaton, mutta samalla -selvittämätön tosiseikka. Yhteenliittämistään mielikuvista hänessä -syntyi tuo tavallinen ilmiö: tunteiden liioittelu. Tuo Ippolitan viaton -naurunpuuska muuttui Giorgion mielikuvituksessa keskeymättömäksi -hilpeydeksi; joka päivä, joka hetki hänen poissaolonsa aikana oli -muka ollut iloinen. Ippolita oli muka elänyt jokapäiväisen tavallista -elämää lankonsa ystävien, ihailijoiden, typerien ihmisten parissa. -Hänen surullisuutta uhkuvat kirjeensä valehtelivat. Sanasta sanaan hän -muisti erään kirjeen kohdan --"Täällä elämä on sietämätöntä; ystävät ja -ystävättäret piirittävät meitä; he eivät suo meille hetkeäkään rauhaa. -Tunnethan Milanolaisten herttaisuuden." -- Hänen mielestään kohosi -kuin selkeä näky: Ippolita keskellä porvarillista joukkoa virkamiehiä, -asianajajia, kauppiaita. Hän hymyili kaikille, ojensi jokaiselle -kätensä, kuunteli typeriä puheita, vastasi mauttomasti, sekaantui tähän -jokapäiväisyyteen. - -Sinä hetkenä painoi hänen sydäntään koko se kärsimys, jota oli -kestänyt noina kahtena vuotena, kun oli ajatellut sitä elämää, jota -rakastettunsa vietti hänelle tuntemattomien ihmisten parissa niinä -hetkinä, joina hän ei voinut olla hänen luonaan. -- -- Mitä Ippolita -tekee? Kenet hän näkee? Kenen kanssa hän puhuu? Miten käyttäytyy hän -niihin ihmisiin nähden, jotka tuntee, joiden kanssa seurustelee? -Ainaisia kysymyksiä ilman vastausta. - -Edelleen hän hautoi mielessään tätä: -- Jokainen noista ihmisistä vie -jotain hänestä, vie jotain minulta. Minä en koskaan saa tietää, mikä on -ollut noiden ihmisten vaikutus häneen, mitä tunteita, mitä ajatuksia -ne hänessä ovat herättäneet. Hän on kaunis, täynnä hauskuutta. Hänellä -on senlaatuinen kauneus, joka kiihoittaa miehiä ja joka saattaa heidät -himokkaiksi. Keskellä tuota kauheta laumaa häntä on himoittu. Miehen -himokkaisuus ilmenee katseessa, ja katseet ovat vapaat, ja nainen on -alttiina häntä himoitsevan miehen katseille. Mitä tunteekaan nainen, -kun huomaa, että häntä himoitaan? Välinpitämättömäksi hän totisesti -ei jää. Hän varmasti tuntee levottomuutta, jotain mielenliikutusta, -vaikkapa vaan vastenmielisyyttä, vaikka inhoa. Näin on siis -mahdollista, että mikä mies tahansa saattaa tehdä levottomaksi sen -naisen, joka minua rakastaa. Minkä arvoinen on siis omistukseni? - -Hän kärsi ankarasti niistä aistillisista mielikuvista, jotka liittyivät -hänen sisäisiin mietteisiinsä. - --- Rakastan Ippolitaa tuntien intohimoa, jota pitäisin ehtymättömänä, -ellen tietäisi, että jokaisen inhimillisen rakkauden täytyy loppua. -Rakastan häntä, enkä voi kuvitella korkeampaa hekkumaa, kuin mitä -nautin hänestä. Ja kuitenkin monasti nähdessäni naisen kulkevan -ohitseni, minut on vallannut äkillinen halu; monasti kahdet naissilmät, -jotka ohimennen olen jossakin nähnyt, ovat jättäneet sieluuni -epämääräistä alakuloisuutta. Useammin kuin kerran olen ajatellut -naisesta, joka kulki ohitseni, naisesta, jonka tapasin jonkun ystäväni -rakastajattaren salissa: -- Millainen lienee hänen tapansa rakastaa? -Mikähän on hänen hekkumansa salaisuus? Ja joksikin aikaa tuo nainen -sitten on kiihoittanut mielikuvitustani, ilman liiallista hehkua, mutta -hitaan jatkuvasti. Muutamat noista mielikuvista ovat ilmaantuneet -äkkiä tietoisuuteeni silloin, kun olen peittänyt hyväilylläni -Ippolitan. No niin, miksi ei hänessäkin heräisi halua, kun hän näkee -miehen kulkevan ohi? Jos minun olisi mahdollista katsoa sisälle hänen -sieluunsa ja jos siinä näkisin sellaista halua, vaikkapa vaan salaman -välähdyksenä, niin pitäisin sitä lemmittyni poistamattomana tahrana ja -luulisin menehtyväni tuskaan. Minä en koskaan ole saava tuota ilmeistä -todistusta, sillä luonto tahtoo, että lemmittyni sielu on näkymätön -ja salattu, ja kuitenkin paljoa enemmän alttiina loukkaukselle kuin -ruumis. Mutta yhdenlaisuudet saattavat asian selväksi. Mahdollisuus ei -ole epäilyksen alainen. Kenties hän juuri tällä hetkellä tarkastelee -tuollaista sisällään olevaa verestä tahrapilkkua ja näkee sen sisäisen -katseensa edessä laajenevan. Tuskan kiduttamana hän vavahti. - -Ippolita kysyi häneltä, ääni lempeänä: - --- Mikä sinun on? Mitä ajattelit? - -Ja Giorgio vastasi: - --- Sinua. - --- Miten? - --- Pahasti. - -Ippolita huokasi. Sitten hän kysyi: - --- Tahdotko, että menemme? - -Hän vastasi: - --- Menkäämme. - -He nousivat. He palasivat samaa tietä, jota pitkin äsken olivat -tulleet. Ippolita sanoi hiljaa, itku äänessä: - --- Kuinka surullinen ilta, rakkaani! - -Hän pysähtyi, ikäänkuin olisi tahtonut koota ja itseensä imeä sitä -alakuloisuutta, joka virtasi menehtyvästä päivästä. Nyt oli Pincio -yltympäri autio, hiljainen, täynnä punasinervää varjoa, missä -kuvapatsaat hohtivat valkoisina kuin hautakivet. Alhaalla leviävä -kaupunki peittyi tuhkanharmaaseen autereesen. Silloin tällöin tippui -joku sadepisara. - --- Minne menet tänä iltana? kysyi Ippolita. -- Mitä aiot tehdä? - -Hän vastasi epätoivoisena: - --- En tiedä, mitä tulen tekemään. - -Seisoessaan siinä vierekkäin kärsien, he ajattelivat kauhistuen sitä -heille tuttua ja paljoa kovempaa ahdistusta, joka heitä odotti. He -tiesivät, minkä kauhean tuskan öiset harhakuvat tulivat tuottamaan -heidän puolustamattomille sieluilleen. - --- Jos tahdot, tulen luoksesi tänä yönä, sanoi Ippolita ujona. - -Hänen rakastajansa, jota kumea kauna sisäisesti riudutti, tunsi -jonkunmoista hekkumaa häijyyden purkauksesta ja kostonhalusta ja -vastasi: - --- En tahdo. - -Mutta hänen sydämensä kapinoi sitä vastaan: "Tätä yötä et kestä kaukana -Ippolitasta, se on sula mahdottomuus." Ja tajutessaan tämän sulan -mahdottomuuden hän keskellä sokean vihamielistä mielentilaansa tunsi -jonkunmoista sisäistä kammoa, outoa kammoa, ikäänkuin kohottavasta -ylpeydestä syntynyttä, kun hän ajatteli sitä suurta intohimoa, joka -häntä hallitsi. Hän toisti itsekseen: -- Minä en voi olla erillään -hänestä; tänä yönä en sitä voi. -- Hänellä oli se tuntemus, että oli -oudon voiman vaikutuksen alaisena. Surullinen aavistus hiipi hänen -mieleensä. - --- Giorgio! -- huudahti Ippolita ja painoi pelästyneenä hänen -käsivarttaan. - -Giorgio vavahti. Hän tunsi sen paikan, mihin äsken olivat pysähtyneet -katselemaan alhaalla olevan katukivityksen veripilkkua, itsemurhaajan -siihen jättämää merkkiä. Hän kysyi: - --- Peloittaako sinua? - -Yhä vielä takertuen kiinni hänen käsivarteensa Ippolita vastasi: - --- Vähäsen. - -Giorgio poistui hänen luotaan, lähestyi kaiteita ja kumartui. Alhaalla -oleva katu oli jo pimeän peitossa, mutta hän luuli vielä siinä -näkevänsä tuon tumman veripilkun, äskeinen vaikutelma kun vielä oli -tuoreena muistissa. Iltatunnelma synnytti hänen mielikuvituksessaan -tuon kuolleen ruumiin hahmon; nuorukaisen epämääräisen muodon, -vaaleatukkaisen, verisen pään. -- Kuka hän oli? Miksi hän oli surmannut -itsensä? Hän näki itsensä tuossa hengettömässä muodossa. Mitä -nopeimmat, yhteydettömät ajatukset kiitivät halki hänen aivojensa. -Hän näki kuin salaman välkkeessä edessään setäparkansa, Demetrion, -isänsä nuoremman veljen, tuon sukulaisensa, joka oli tehnyt itsemurhan: --- kasvot valkealla pieluksella leväten, mustan verhon peittämänä; -pitkä kalpea käsi, mutta täynnä miehekästä sävyä; seinällä hopeainen -vihkivesimalja, joka kiinnitettynä kolmella pienellä ketjulla silloin -tällöin tuulessa heilui hiljaa helisten. -- Jospa minä syöksyisin -tuonne alas! Yksinkertainen hyppäys rintanojan yli, ja nopea putous. -Kadonneeko tajunta pudotessa? Hän kuvitteli ruumiin survausta -kivitykseen; ja hän kauhistui. Sitten hän koko ruumiissaan tunsi rajua -tuskallista väristystä, johon sekaantui oudon suloinen mielihyväntunne. -Hänen mielikuvituksensa aavisti tulevan yön viehkeyttä: -- vähitellen -tapahtuva uinuminen suloiseen raukeuteen; herääminen hellyyden -yltäkylläisyydessä, joka salaperäisesti on kertynyt unen kestäessä. -Mielikuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan harvinaisen nopeasti. - -Kääntyessään hän kohtasi Ippolitan katseet, jotka lujasti ja tavattoman -suurina tuijoittivat häneen; ja hänestä tuntui, kuin olisi hän lukenut -niiden ajatuksen ja hän lähestyi lemmittyään ja kietoi käsivartensa -hänen käsivarteensa, tehden rakastavan eleen, joka oli hänelle -ominainen. Ja Ippolita painoi häntä vahvasti kylkeensä. Molemmat -tunsivat äkillistä tarvetta syleillä toisiaan, sulautua toisiinsa -rajattomasti. - --- Suljetaan! - -Tämä puistonvartijain ääni kaikui hiljaisuudessa puiden alla. - --- Suljetaan! - -Huudon jälkeen tuntui hiljaisuus vielä kamalammalta. Ja tämä sana, -jonka näkymättömät ihmiset täyttä kurkkua huusivat, oli molemmille -rakastaville kuin kiusallisen häiritsevä sysäys. Osoittaakseen, että -olivat kuulleet ja että valmistautuivat poistumaan, he jouduttivat -askeleitaan. Mutta itsepäisesti äänet siellä täällä toistivat autioilla -teillä: - --- Suljetaan! - --- Kirottua! -- huudahti Ippolita tehden kärsimättömän liikkeen ja -tuskastuneena vielä jouduttaen askeleitaan. - -Trinita de' Monti kirkon kello soitti iltarukoukseen. Rooma näytti -äärettömältä harmaalta pilveltä, joka muodottomana hiipaisi maanpintaa. -Muutamat alhaalla olevien lähimpien talojen ikkunat, jotka usvassa -näyttivät suuremmilta, hohtivat jo punaisina. Harvoja sadepisaroita -tippui. - --- Tulethan luokseni tänä yönä, aivan varmaan? -- kysyi Giorgio. - --- Tulen, tulen varmasti. - --- Tuletko pian? - --- Tulen kello yksitoista. - --- Jos et tule, minä kuolen. - --- Tulen kyllä. - -He katsoivat toisiaan silmiin; he vaihtoivat huumaavan lupauksen. - -Hellyyden valtaamana Giorgio kysyi: - --- Voitko antaa minulle anteeksi? - -Taaskin he loivat toisiinsa äärettömän hellätunteisen katseen. - -Giorgio sanoi hiljaa: - --- Jumaloin sinua! - -Ippolita virkkoi: - --- Hyvästi! Ajattele minua kello yhteentoista asti. - -He olivat Via Gregorianan päässä. He erosivat. Ippolita kulki alaspäin -Capo le Case katua. Giorgio katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen -poistuvan kosteata katukäytävää pitkin, joka loisti valaistujen -myymäläikkunoiden heijastuksesta. -- Nyt hän menee luotani. Hän -palaa minulle outoon taloon, palaa jokapäiväiselämäänsä, hän riisuu -päältään sen ihanteellisen verhon, johon olen hänet käärinyt; hänestä -tulee toinen, tavallinen nainen. Minä en enää tiedä mitään hänestä. -Elämäntarpeen rumat huolet täyttävät hänet, vievät hänen ajatuksensa, -alentavat häntä... Kukkaispuodista hänen sieramiinsa tunki orvokkien -tuoksu. Hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. "Oi, miksi -emme voi muodostaa elämäämme unelmiemme mukaan ja elää yksistään omaa -elämäämme?" - - - - -II. - - -Kun palvelija seuraavana aamuna kello kymmenen tuli herättämään -Giorgiota, tämä lepäsi tuollaisen sikeän virkistävän unen helmassa, -joka nuoruudessa tavallisesti seuraa hekkumassa vietettyä yötä. - -Ollen mitä pahimmalla tuulella hän kääntyi vuoteessaan ja huusi: - --- En ole kotona ketään varten. Jättäkää minut rauhaan. - -Mutta viereisestä huoneesta hän kuuli häiritsijän äänen, joka rukoili: - --- Anteeksi, Giorgio, että olen näin itsepäinen. Minun on -välttämättömän tärkeätä puhua kanssasi. - -Hän tunsi Alfonson Exilin äänen, ja hänen kiukkunsa kasvoi. - -Tämä Exili oli entinen koulutoveri, keskinkertaisen lahjakas nuori -mies, joka oli saattanut itsensä rappiolle pelillä ja irstaalla -elämällä, ja joka nyt oli muuttunut jonkunmoiseksi rahaa kärkkyväksi -seikkailijaksi. Hän saattoi vielä käydä kauniista nuoresta miehestä, -vaikka pahe oli jo runnellut hänen kasvojaan; mutta hänellä oli -olemuksessaan ja käyttäymisessään jotakin viekasta ja epäjaloa, mikä -tarttuu henkilöihin, joiden on pakko elää keinotteluilla ja kärsiä -nöyryytyksiä. - -Hän kävi sisälle, odotti kunnes palvelija oli poistunut, näytti hieman -nololta ja sanoi puoleksi niellen sanansa: - --- Anteeksi, Giorgio, että tälläkin kertaa käännyn sinun puoleesi. -Minun täytyy maksaa pelivelka. Auta minua. On kyseessä ainoastaan -vähäpätöinen summa: kolme sataa liiraa. Suo anteeksi, Giorgio. - --- Vai maksat sinä pelivelkojasi? kysyi Giorgio ja sinkahutti vallan -välinpitämättömänä tämän loukkauksen hänelle kasvoihin. Kun ei ollut -osannut katkaista kaikkia välejä tähän ahmivaan norkkailijaan, hän -käytti aseena häntä vastaan ylenkatsetta, samoin kuin muut käyttävät -sauvaa häätääkseen itsestään inhoittavan eläimen. -- Sinä saatat minut -hämmästymään. - -Exili hymyili. - --- No, älä nyt ole häijy -- hän virkkoi rukoilevana kuin naishenkilö. --- Annathan minulle nuo kolmesataa liiraa. Kunniasanani, että saat ne -takaisin huomenna. - -Giorgio nauroi täyttä kurkkua. Hän soitti palvelijaa, joka heti saapui. - --- Hakekaa pienten avainten kimppu vaatteistani tuolla sohvalla. - -Palvelija löysi avaimet. - --- Avatkaa tuo toinen vetolaatikko. Antakaa minulle iso lompakko. - -Palvelija ojensi hänelle lompakon. - --- Voitte mennä. - -Kun palvelija oli poistunut, sanoi Exili puoleksi arasti, puoleksi -väkinäisesti hymyillen: - --- Etkö voisi antaa minulle neljäsataa? - --- En. Kas tässä. Nämä ovat viimeiset rahani. Mene tiehesi. - -Giorgio ei antanut hänelle rahoja käteen, vaan asetti ne vuoteen -laidalle. Exili hymyili, otti rahat ja pisti ne taskuunsa. Sitten hän -huomautti puoleksi imarrellen, puoleksi ivaten: - --- Sinulla on jalo sydän. - -Hän katseli ympärilleen. - --- Onpa sinulla viehättävä makuuhuone. - -Hän istuutui sohvalle, kaatoi itselleen lasin likööriä ja täytti -kotelonsa sikaareilla. - --- Kuka on tällä haavaa rakastajattaresi? Ei kai enää tuo viimevuotinen? - --- Mene tiehesi, Exili. Tahdon nukkua. - --- Hän oli hurmaava olento! Kauneimmat silmät Roomassa... Onko hän -vielä täällä? En ole vähään aikaan häntä nähnyt. Varmaankin hän on -matkustanut pois. Hänellä on sisar Milanossa, kuulemma. - -Hän kaatoi itselleen toisen lasin ja joi sen yhdellä siemauksella. Hän -loruili ehkä ainoastaan siinä tarkoituksessa, että ehtisi tyhjentää -likööri-pullon. - --- Hän on ottanut eron miehestään, vai kuinka? Luulen, että hänen -raha-asiansa ovat huonot. Mutta hän käy aina hyvin puettuna. Noin pari -kuukautta sitten kohtasin hänet Via Babuinalla. Tiedätkö, kuka kenties -tulee olemaan sinun seuraajasi? Tuo Monti... luultavasti et häntä -tunne, hän on maanviljelijä, kookas, lihava, värittömän vaaleaverinen -mies. Juuri tuona päivänä hän Via Babuinalla ajoi rakastajatartasi -takaa. Tiedäthän, että heti huomaa, kun mies juoksee naisen perässä... -Tuolla Montilla on paljo rahaa. - -Hän lausui viime sanat kuvaamattomalla äänenpainolla, johon sekaantui -kateutta ja inhoittavaa rahan himoa. Sitten hän melutta joi kolmannen -lasin. - --- Nukutko, Giorgio? - -Giorgio ei vastannut, teeskennellen nukkuvansa, vaikka oli kuullut -kaiken. Mutta hän pelkäsi, että Exili kuulisi hänen sydämensä -tykytykset peitteen läpi. - --- Giorgio! - -Tämä oli heräävinään kevyestä uinahduksesta. - --- Kuinka, oletko vielä täällä? Etkö jo mene? - --- Menenhän nyt, sanoi Exili lähestyen vuodetta. -- Katsohan, -kilpikonnanluinen hiusneula! - -Hän kumartui sitä ottamaan matolta; uteliaana hän sitä tarkasti ja -laski sen sitten peitteelle. - --- Sinä onnellinen mies! hän huomautti, äänessä tuo tavallinen ivan ja -imartelun sekainen väre. -- Näkemiin siis. - -Hän ojensi kättänsä; mutta Giorgio ei liikuttanut kättänsä peitteen -alta. Lörpöttelijä kääntyi ovea kohti. - --- Sinulla on mainiota likööriä. Otanpa vielä lasin. - -Hän tyhjensi sen ja poistui, jättäen Giorgion vuoteeseensa maistelemaan -myrkkyjuomaa, jota tungettelija oli hänelle tarjonnut. - - - - -III. - - -Huhtikuun toisena päivänä oli toinen vuosipäivä. - --- Tällä kertaa meidän tulee viettää se ulkopuolella Roomaa -- sanoi -Ippolita. -- Meidän tulee viettää suuri lemmenviikko, kahdenkesken, -missä tahansa, mutta poissa täältä. - -Giorgio virkkoi: - --- Muistatko ensimäistä vuosipäivää viime vuonna? - --- Muistan. - --- Oli pääsiäinen, ensimäinen pääsiäispäivä... - --- Minä tulin luoksesi aamulla, kello kymmenen... - --- Sinulla oli ylläsi tuo pieni englantilainen röijy, joka minua niin -suuresti miellytti; sinulla oli mukana rukouskirja. - --- Sinä aamuna en mennyt kirkkoon!... - --- Sinulla oli kuitenkin niin kiire... - --- Olin melkein karannut kotoa. Tiedäthän: juhlapäivinä eivät he -koskaan jättäneet minua yksin. Ja kuitenkin jäin luoksesi puolipäivään -asti. Ja sinä aamuna oli vieraita aamiaiseksi!... - --- Ja sinä päivänä emme enää toisiamme tavanneet! Se oli surullinen -vuosipäivä. - --- Niin oli. - --- Ja kuinka päivä paahtoi. - --- Ja sinulla oli niin paljon kukkia huoneessa... - --- Olin itse varhain lähtenyt kotoa ja ostanut kaikki "Espanjan torin" -kukat. - --- Sinä viskelit päälleni joukottain ruusun terälehtiä, panit minulle -niitä niin paljon kaulaan, hihoihin... muistatko? - --- Muistan. - --- Kun sitten kotona riisuin vaatteeni, löysin ne kaikki. - -Ippolita hymyili. - --- Ja kotia palatessaan mieheni huomasi yhden niistä hattuni pitsin -poimussa. - --- Niin, sinä sen kerroit. - --- Sinä päivänä en enää lähtenyt kotoa. Yhäti sitä uudelleen -ajattelin... Se on totta, se oli surullinen vuosipäivä. - -Sitten miettiväisenä vaiettuaan hetken: - --- Luulitko silloin itseksesi, että tulisimme viettämään toista -vuosipäivää? - --- Minäkö? En? - --- Enkä minäkään. - -Giorgio ajatteli: -- Se on siis rakkautta, joka kätkee loppunsa -aavistukseen! Hän ajatteli niinikään leppyisästi Ippolitan miestä, jota -juuri oli kuullut mainittavan, jopa hän häntä ajatteli jonkunmoista -säälivää hyväntahtoisuutta tuntien. -- Nyt Ippolita on vapaa. Mutta -miksi nyt olen levottomampi kuin silloin? Tuo aviomies oli minulle -kuin joku varmuuden vartija. Minusta tuntui kuin olisi hän suojellut -rakastajatartani kaikelta vaaralta. Ehkäpä erehdyn. Kärsinhän paljon -silloinkin. Mutta mennyt kärsimys tuntuu aina nykyistä heikommalta. -Seuraten omia ajatuksiaan, hän ei kuunnellut Ippolitan sanoja. - -Tämä virkkoi: - --- Minne siis matkustamme? Meidän täytyy päättää. - -Huomenna on huhtikuun ensimäinen päivä. Sanoin jo äidilleni: "Tiedätkö, -äiti, näinä päivinä lähden pienelle matkalle." Olen siis valmistanut -asiaa. Minä kyllä sitten keksin jonkun uskottavan tarinan. Anna minun -vaan järjestää asia. - -Hän puhui iloisena; hymyili. Ja Giorgio oli huomaavinaan tuossa -hymyssä, joka kuvasti viime sanoja, sitä välitöntä mielihyvää, jota -jokainen nainen tuntee juonta solmiessaan. Hänelle oli vastenmielinen -se helppous, millä Ippolita saattoi äitiänsä pettää. Kaihoten hän -vielä ajatteli Ippolitan miehen valppautta. -- Minkätähden minä niin -suuresti kärsin tästä hänen vapaudestaan, joka kuitenkin edistää minun -iloani? En tiedä, mitä antaisinkaan, jos voisin vapautua piintyneestä -päähänpistostani, pelostani, joka häntä loukkaa. Rakastan häntä, ja -loukkaan häntä; rakastan häntä, ja luulen hänen kykenevän alhaiseen -tekoon! - --- Emme kuitenkaan voi -- näin Ippolita huomautti, -- lähteä liian -kauas. Etkö sinä tunne jotain rauhallista seutua, yksinäistä, täynnä -puita, hieman outoa? Tivoli? Ei; Frascati; ei sekään. - --- Ota Baedeker tuolta pöydältä; ja hae. - --- Hakekaamme yhdessä. - -Hän otti tuon punakantisen kirjan; hän laskeusi polvilleen nojatuolin -eteen, jossa oli istunut; ja alkoi selailla sulavin liikkein. Hänessä -oli lapsen suloa. Silloin tällöin hän puoliääneen luki lauseen -katkelman. - -Giorgio katseli häntä, ihastuneena hänen niskansa hienosta -kaaresta. Siitä nousivat mustat ja loistavat hiukset näkinkengän -tavoin kierrettyinä päälaelle. Hän katseli kahta pientä ruskeata -syntymäluomea, jotka olivat vierekkäin valkoisella sametinpehmeällä -kaulalla, jonka suloa ne lisäsivät. Hän pani merkille, ettei Ippolita -käyttänyt korvarenkaita. Kolmeen tai neljään päivään hän ei enää ollut -kantanut safiiri-korvarenkaitaan. -- Ehkä hän on uhrannut ne perheen -rahapulalle? Ehkä häntä kotonaan joka päivä painaa raskas taloudellinen -ahdinko. -- Hänen täytyi pakoittaa itseään, katsoessaan suoraan silmiin -tuota piintynyttä ajatustaan. Näin hän ajatteli: -- Kun hän on väsynyt -minuun (ja se on tapahtuva ennen pitkää), hän joutuu jonkun huostaan, -joka tarjoaa hänelle helpot päivät, joka nautintonsa palkaksi vapauttaa -hänet kotoisen ahdinkotilan huolista. Tuo toinen saattoi hyvinkin -olla se maanviljelijä, josta Exili puhui. Ippolita kun kammoksuu -pikkuhuolia, hän helposti on voittava tuon uuden vastenmielisyyden. Hän -tulee mukautumaan uusiin oloihin. Ehkei hänen edes tarvitse voittaa -mitään vastenmielisyyttä, kun tuo uusi tarjooja kenties on hänelle -mieluisa. - -Hänen mieleensä johtui kreivitär Albertini, erään ystävänsä -rakastajatar. Tämä nainen oli erottuaan miehestään joutunut ahtaisiin -oloihin ja oli vähitellen vajonnut syvälle rahaa tuottaviin -lemmensuhteisiin, joiden ohella sopivalla käytöksellä pelasti -ulkonaisen säädyllisyyden. Toinenkin esimerkki johtui hänen mieleensä, -tehden pelätyn mahdollisuuden todennäköisemmäksi. Ja ajatellessaan -tuota päivänselvää mahdollisuutta, joka sukelsi esiin sameasta -tulevaisuudesta, hän tunsi sanomatonta surua. Eikä tämä pelko antanut -hänelle levon hetkeä. Ennemmin tai myöhemmin oli hän näkevä sen -olennon lankeavan, jonka hän oli nostanut. Elämä oli täynnä sellaisia -lankeemuksia. - -Ippolita sanoi melkein vaikeroiden: - --- En löydä täältä mitään. Gubbio, Narni, Viterbo, Orvieto... Tässä on -Orvieton asemakartta. Pyhän Pietarin luostari, Pyhän Paavalin luostari, -Jesuiitta-luostari, Pyhän Bernhardin luostari, Pyhän Ludvigin luostari; -Pyhän Dominikuksen luostari, Pyhän Fransiskuksen luostari, Marian -palvelijain luostari. - -Hän luki laulavalla äänellä, kuin olisi lausunut litaniaa. Äkkiä hän -purskahti nauruun, nosti päänsä ja tarjosi kauniin otsansa rakastajan -huulille. Hänellä oli tuollainen uhkuva sydämenhyvyyden hetki, joka -saattoi hänet lapsen kaltaiseksi. - --- Kuinka monta luostaria. Onpa se varmaankin merkillinen paikka. -Lähdemmekö Orvietoon? - -Giorgiosta tuntui, kuin olisi äkkiä raikas lähdevesi huuhdellut hänen -sydäntänsä. Kiitollisena hän antautui näiden lohdullisten tunteiden -valtaan. Kun hän painoi huuliaan Ippolitan otsalle, hänen mieleensä -välkähti näkynä tuo ihmisistä autio guelfiläis-kaupunki, joka vaieten -ihailee kaunista tuomiokirkkoaan. - --- Orvieto! Etkö koskaan ole ollut siellä? Kuvittelepa -karstakivi-kallionhuipulla olevaa, surumieliseen laaksoon katsovaa -kaupunkia, niin hiljaista, että se tuntuu asumattomalta: -- ikkunat -suljetut; harmaat kadut, joilla kasvaa ruohoa; kapusiinimunkki, joka -kulkee torin poikki, piispa, joka astuu katetuista mustista vaunuista -sairaalan edustalla, vanha, kyyryselkäinen palvelija vaununovella; -torni, joka kohoaa valkoista, sateista taivasta kohti; tornikello, joka -lyö hitaasti; äkkiarvaamatta, kadun päässä ihme: Tuomiokirkko. - -Ippolita sanoi, hieman uneksivana, ikäänkuin hänellä silmiensä edessä -olisi ollut tuon hiljaisen kaupungin näky: - --- Mikä rauha! - --- Olin siellä helmikuulla, ilma oli epävakaa kuten nyt, vuoroin -sadetta, vuoroin päivänpaistetta. Viivyin siellä päivän; matkustin -pois surullisena; vein mukaani tuon seudun surumielisyyden... Oi, mikä -rauha! Olin aivan yksin ja ajattelin: jospa minulla olisi rakastajatar, -tai pikemmin sisartunteinen rakastajatar, joka olisi täynnä hurskautta; -tahtoisinpa tulla tänne, viipyä täällä kokonaisen kuukauden: huhtikuun; -hieman sateisen, harmaan huhtikuun, jonka ilma olisi lauhkea ja jota -kirkastaisi jokunen auringonvälkähdys. Viettäisinpä monta hetkeä -sisällä tuomiokirkossa, itse kaupungilla ja lähistössä; menisin -poimimaan ruusuja luostarien puutarhoista; menisin ottamaan nunnilta -sokeroituja hedelmiä; joisin Est-Est-juomaa estruskilaisesta maljasta; -ja rakastaisin yhä ja nukkuisin paljon pehmeässä vuoteessa, valkoisten -neitseellisten verhojen takana. - -Ippolita hymyili onnellisena tälle haaveelle. Hän sanoi vilpittömän -välittömänä: - --- Minulla on hurskas mieli. Vie minut Orvietoon. - -Hän lyyhistyi kokonaan rakastajansa jalkojen juureen; hän tarttui hänen -käsiinsä, ja äärettömän hellyyden valtaamana hän jo aavistuksissaan -nautti tuosta levosta, tuosta rauhasta, tuosta surumielisyydestä: - --- Kerro minulle edelleen. - -Giorgio painoi pitkän suudelman hänen otsalleen puhtaan -mielenliikutuksen pakosta. Sitten hän katseili häntä kauvan. - --- Otsasi on niin kaunis, hän sanoi, ääni kevyesti värähdellen. - -Hän näki nyt tuon ilmielävän Ippolitan vastaavan sitä todellista -ihannetta, jota kantoi sydämessään. Hän näytti hänestä hyvältä, -lempeältä, nöyrältä, jaloa ja suloista runollisuutta uhkuvalta. Sen -mielilauseeni mukaisesti, jonka Giorgio hänelle oli omistanut, hän oli -vakava ja viehkeä -- _gravis dum suavis_. - --- Puhu minulle! soperteli Ippolita. - -Kuistilta virtasi sisään lievä valo. Silloin tällöin ikkunaruudut -kilisivät hiljaa, tai ropisivat niitä vastaan kumeasti sadepisarat. - - - - -IV. - - -"Kun nyt jo unihaaveessa olemme nauttineet tuon huvin parhaimman -osan, tuntien harvinaisen hienoja aistimuksia ja tunteita, luulen, -että meidän tulee luopua kokeilemisesta todellisuudessa. Emme lähde -Orvietoon." -- Ja Giorgio valitsi toisen paikan: Albano Lazialen. - -Hän ei tuntenut Albanoa, ei Aricciaa eikä Nemijärveä. Ippolita oli -lapsena ollut Albanossa erään tädin luona, joka ei enää elänyt. -Giorgio oli siis tuolla seudulla löytävä tuntemattoman viehätyksen, ja -Ippolita kaukaisten muistojen heijastuksen. "Uusi kauneuden näky tuntuu -ikäänkuin uudistavan ja puhdistavan rakkautta. Lapsuudeniän muistot -henkivät yhä mieleen raitista ja hyväntekevää tuulahdusta." - -He päättivät lähtea matkaan huhtikuun toisena päivänä yhden junalla. -Määrähetkenä he olivat asemalla keskellä väenjoukkoa, molemmat sydän -täynnä levotonta iloa. - --- Huomataanko meidät? Sano, luuletko, että meidät huomataan? kysyi -Ippolita puoleksi nauraen puoleksi vavisten, hän kun luuli kaikkien -katseiden suuntautuvan häneen. -- Kauankohan vielä viipyy lähtöön? -Jumalani, kuinka vapisen! - -He toivoivat junassa löytävänsä tyhjän vaunuosaston. Mutta suureksi -mielipahakseen heidän täytyi mukautua siihen, että heillä oli kolme -matkakumppania. Giorgio tervehti erästä herraa ja rouvaa. - --- Keitä he ovat? kysyi Ippolita, kallistuen ystävänsä korvaa kohti. - --- Sanon sen sinulle myöhemmin. - -Uteliaana tuo pariskunta heitä katseli. Mies oli vanha herra, jolla -oli pitkä, kunnianarvoinen parta, ja suuri, kalju, kellervä päälaki, -jonka keskellä näkyi syvä uurros, suunnattoman suuren, muodottoman -navan kaltainen, jotenkin sen kuopan näköinen, minkä leveä sormi painaa -johonkin pehmeään aineeseen. Rouva oli kääriytynyt persialaiseen -saaliin, ja hänen lampunvarjostimen muotoisen pienen hattunsa alta -pilkistivät esiin laihat ja mietiskelevät kasvot. Pukuineen ja -ilmeineen hän muistutti englantilaisen hame-papin pilakuvaa. Vanhuksen -sinisilmissä oli kuitenkin erityistä vilkkautta; ne näyttivät sisäisen -liekin valaisemilta, ikäänkuin haltioituneen haaveilijan silmät. Muuten -hän oli vastannut Giorgio Aurispan tervehdykseen mitä lempeimmällä -katseella. - -Ippolita etsi jotain muistojen kätköstä. -- Missä hän oli tuon parin -kohdannut? Hänen ei onnistunut kiinnittää tuota muistin kohtaa; mutta -hän tunsi kumeasti, että nuo molemmat omituiset vanhukset olivat -jotenkin hänen rakkautensa yhteydessä. - --- Sano, keitä he ovat, hän toisti ystävänsä korvaan. - --- Martletin herrasväki: Herra ja rouva Martlet. He ovat hyvä onnen -enne. Tiedätkö, missä he olivat? - --- En tiedä; mutta varmaankin olen heidät jossakin nähnyt. - --- He olivat Via Belsianan kappelissa huhtikuun toisena päivänä, kun -sinuun tutustuin... - --- Aivan oikein; nyt muistan! - -Hänen silmänsä säteilivät. Tämä sattuma tuntui hänestä ihmeelliseltä. -Uudelleen hän katseli molempia vanhuksia, melkein heltyneenä. - --- Mikä hyvä enne! - -Hän nojasi päätään ja vaipui ajatuksiinsa, ollen suloisen -alakuloisuuden valloissa. Hän näki jälleen edessään tuon pienen -piilossa olevan Belsiana kadun kirkon, vaipuneena sinervään varjoon: --- kuoro nuoria tyttöjä reunusti parvea, joka oli holvikattoisen -kuistin näköinen; alhaalla seisoi valkeasta kuusipuusta tehtyjen -pulpettiensa edessä muutamia soittajia jousisoittimineen. Ja yltympäri -tammi-istuimilla harvat kuulijat, melkein kaikki harmaa- tai -kaljupäisiä; johtaja löi tahtia; hurskas vihkisavun ja orvokkien tuoksu -sekaantui Sebastian Bachin musiikkiin. - -Tämän suloisen muiston valtaamana Ippolita kallistui uudelleen -ystävänsä puoleen, kuiskasten: - --- Ajatteletko sinäkin sitä vielä? - -Hän olisi tahtonut siirtää Giorgioon mielenliikutuksensa, todistaa -hänelle, ettei ollut unhoittanut tuon tapauksen pienimpiäkään -yksityiskohtia. Salaa Giorgio tarttui hänen käteensä ja puristi sitä -matkavaippansa avaroissa poimuissa. Molemmat tunsivat sisällään -väristystä, joka vivahti ensi aikojen hienoihin aistimuksiin. Ja -niin he haaveilivat ajatuksineen edelleen, haltioituneina, hieman -turtuneina kuumasta ilmasta, junan tasaisen ja yksitoikkoisen -liikkeen tuudittamina. Silloin tällöin vilahti ohi ikkunasta usvan -verhooma vihreä maisema. Taivas oli pilvissä, satoi. Mr. Martlet -torkkui nurkassaan, Mrs Martlet luki aikakauskirjaa "Lyceum". Kolmas -matkakumppani nukkui matkalakki syvälle painettuna kasvoille. - --- "Silloin herra Martlet rajusti löi tahtia kilvan johtajan kanssa, -kun kuoro lauloi epätahdissa. Kaikki nuo vanhukset löivät eri hetkinä -tahtia, ikäänkuin musiikki-kiihkon riivaamina. Ilmassa oli vihkisavun -ja orvokkien tuoksua." Giorgio antautui täydelleen muistojensa -hellittämättömään pyörteeseen. "Olisinko voinut kuvitella omituisempaa -ja runollisempaa rakkauteni alkua? Se tuntuu jonkun eriskummaisen -kirjasta luetun tapauksen muistolta; ja kuitenkin se on muisto minun -omasta elämästäni. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat selvinä sieluni -edessä. Tämän ensi kohtaamisen runous on sitten levittänyt yli koko -rakkauteni jotain unenomaista." Tuon kevyen huumauksen alaisena hän -viipyi eräissä epämääräisissä mielikuvissa, jotka hänen hengessään -melkein vaihtuivat soitannolliseksi lumoukseksi. "Joku vihkisavu -- -jyvä... orvokkivihko..." - --- Katso, kuinka Mr. Martlet nukkuu, -- sanoi Ippolita hänelle hiljaa. --- Tyynesti kuin lapsi. - -Sitten hän hymyillen lisäsi: - --- Sinunkin on hieman uni, eikö totta? Sataa yhä vielä. Mistähän johtuu -tämä väsymys? Silmäluomeni ovat raskaat. - -Ja hän katsoi Giorgioon puoleksi sulkeutunein silmin pitkien ripsien -lomitse. - --- Kuinka hänen silmäripsensä heti minua miellyttivät ajatteli Giorgio. --- Hän istui keskellä kappelia korkeaselkänojaisella istuimella. Hänen -kasvojensa sivupiirteet erosivat selvästi ikkunasta sisään tulvivassa -valossa. Kun ulkona pilvet hajaantuivat, tuli äkkiä paljon valoisampi. -Ippolita liikkui silloin vähän, ja täydessä valossa huomasin miten -pitkät hänen ripsensa olivat: ihmeellisen pitkät! - --- Sano, onko vielä pitkältä perille? kysyi Ippolita. - -Veturin vihellys ilmoitti läheistä asemaa. - --- Löisitkö vetoa siitä, hän jatkoi, että olemme matkustaneet liian -pitkälle? - --- Enpä suinkaan! - --- Hyvä. Kysyhän. - --- Segani-Paliano, huusi karkea ääni junaikkunan takaa. - -Giorgio meni vielä hieman unisena ikkunan ääreen. - --- Albano? -- hän kysyi. - --- Ei, hyvä herra: Segni-Paliano, vastasi mies hymyillen. Onko -aikomuksenne matkustaa Albanan? Siinä tapauksessa olisi teidän pitänyt -astua junasta Cecchinassa, hyvä herra. - -Ippolita alkoi nauraa niin makeasti, että mister ja mistress Martlet -hämmästyneinä katselivat häntä. Hänen hilpeytensä tarttui heti hänen -rakastajaansakin. - --- Mitä tehdä? - -Kaikkein ensiksi meidän on astuttava pois junasta. - -Giorgio ojensi miehelle matkalaukut, Ippolitan yhä nauraessa raikasta -ja vilkasta nauruaan, vallattomana uhmaillen odottamatonta seikkailua. -Herra Martletin sydämeen tämä nuorekas hilpeyden purkaus tunki kuin -auringonsäde. Hän kumarsi Ippolitalle, joka astuessaan alas junasta -mielessään tunsi epämääräistä mielipahaa. - --- Herra Martlet parka! hän sanoi puoleksi leikkisänä, puoleksi -vakavana, katsoessaan junaa, joka kiiti pois autioon ja synkkään -maisemaan. -- Minua pahoittaa ero hänestä. Kuka tietää, näenkö häntä -jälleen! - -Sitten hän kääntyi Giorgion puoleen: - --- Entä nyt? - -Muudan asemamies ilmoitti heille: - --- Kello puoli viisi kulkee juna tästä Cecchinaan. - --- No, asia siis selviää, huomautti Ippolita. -- Nyt on kello puoli -kolme. Mutta julistan, että minä tästä hetkestä alkaen otan käsiini -tämän matkan korkean johdon. Sinä saat mukaantua minun ohjaukseeni. -Pysy vaan kiinni minussa, pikku Giorgioni, ja varo, ettet eksy pois. - -Hän puhui hänelle leikkisästi kuin lapselle. Molemmat tunsivat itsensä -iloisiksi. - --- Missä on Segni? Missä on Paliano? - -Lähistössä ei näkynyt ainoatakaan kylää. Matalat kummut näyttivät -kaikki paljailta, vaivaisen vihannoivilta harmaan taivaan alla. Yksi -ainoa hoikka, surkastunut puu huojui raiteiden lähellä kosteudessa -sinne tänne. - -Sade kun yhä jatkui, molemmat eksyneet hakivat itselleen suojaa -asematalossa olevasta pikkuhuoneesta, missä oli kamiinikin, jonka -tuli kuitenkin oli sammunut. Seinällä riippui vanhan kartan repaleet, -joiden yli oli vedetty mustia viivoja. Toisella seinällä riippui -neliskulmainen pahvipala, jossa koreileva ilmoitus ylisteli erästä -liköörin lajia. Vastapäätä sammunutta kamiinia oli vahakankaalla -päällystetty sohva, jonka tappura-sielu valui esiin monesta haavasta. - --- Katsohan, huudahti Ippolita lukien Baedekeriä -- Segnissä on -Gaetanon pikkuravintola. - -Tuo nimi nauratti häntä. - --- Miksi emme polta savuketta? sanoi Giorgio. Kello on jo kolme. Kaksi -vuotta sitten minä paraikaa valmistauduin astumaan kappeliin... - -Uudelleen täytti hänet tuon merkillisen päivän muisto. Muutaman -hetken he polttivat vaieten ja kuuntelivat kiihtyvän sateen ropinaa. -Usvaisista ikkunoista he näkivät tuon vaivaisen puun kumartuvan syvään -rankkasateen alla. - --- Minun rakkauteni on vanhempi sinun rakkauttasi, sanoi Giorgio. Se -oli syntynyt jo ennen tuota päivää. - -Ippolita pani vastaan. - --- Näen vielä, kuinka sinä kuljit ohitseni ensi kerran, Giorgio jatkoi -hellästi, menneiden päivien muiston auttamattomasti lumotessa hänen -mieltään. -- Mitä häviämättömiä muistoja! Oli illan suussa, kun tulet -sytytetään ja kun kaikki tummansiniset varjot lankeavat kaduille... -Minä seisoin yksin Alinarin myymäläikkunain edessä ja katselin -kuvia, mutta näin niitä tuskin; olin kuvaamattomassa mielentilassa, -hiukan väsynyt, hyvin alakuloinen, epämääräisesti kaihoten jotain -ihanteellista, joka olisi karkoittanut inhoni... Enkö koskaan ole -sinulle sitä kertonut? Olin silloin juuri tullut eräänlaisesta -talosta... On omituista: mitä alhaisimman lankeemuksen jälkeen sielu -pyrkii johonkin ylhäiseen. Tuona iltana voimakkaasti kaihosin runoutta, -mielen ylennystä, jotain hienoa ja henkistä. Oliko se aavistus? - -Hänen puhettaan seurasi pitkä vaitiolo; mutta Ippolita ei puhunut, -vaan odotti, että hän jatkaisi. Savukkeen kevyen tuprun keskellä, joka -näytti ikäänkuin luovan lisäverhon jo ennestään verhottuun muistoon, -hän tunsi erinomaista nautintoa kuunnellessaan Giorgion puhetta. - --- Oli helmikuu. Huomaa: juuri niinä päivinä olin ollut Orvietossa. -Luulenpa melkein, että olin tuona hetkenä pysähtynyt Alinarin -taidekaupan eteen kysyäkseni pyhäinjäännös-arkun valokuvaa. Ja sinä -kuljit ohi! Kaksi tai kolme kertaa sittemmin, ainoastaan kaksi tai -kolme kertaa olen nähnyt sinut niin kalpeana kuin silloin, niin -erityisen kalpeana. Et voi kuvitella, Ippolita, kuinka kalpea olit. En -ole voinut keksiä mitään vertauskuvaa tuolle kalpeudellesi. Ajattelin: -"Mitenkähän tuo nainen voi astua? Eihän hänellä saata olla pisaraakaan -verta suonissaan." Se oli yliluonnollista kalpeutta, joka saattoi sinut -ruumiittoman olennon näköiseksi keskellä kaikkia sinerviä varjoja, -jotka ylhäältä laskeutuivat kivitykselle. En katsonut siihen mieheen, -joka oli seurassasi. En tahtonut sinua seurata. Sinun katseesi tuskin -hiipaisi minua. Muistan lisäksi tämän yksityisseikan: Matkan päässä -sinä pysähdyit, kun eräs katulyhdyn sytyttäjä tukki tien. Kuulehan: -näen vielä sauvan päässä olevan liekin ilmassa leimuavan ja lyhdyn -äkkiä syttyvän luoden valoaan sinuun. - -Ippolita hymyili surumielisesti, kasvoissa sellainen alakuloisuuden -ilme, joka näyttäyy naisessa hänen nähdessään edessään kuvansa -entisajoilta. - --- Olin todella kalpea, hän sanoi. -- Olin noussut tautivuoteelta vasta -muutama viikko aikaisemmin podettuani kolmikuukautista tautia. Olin -katsonut kuolemaa silmiin. - -Raju sateen ropsaus ravisti ikkunaruutuja. Pieni puu näkyi häälyvän -ympäri, ikäänkuin joku käsi väkisin olisi tahtonut nyhtää sen ylös -juurineen päivineen. Molemmat katselivat muutaman hetken tätä hurjaa -luonnon raivoa, joka tässä synkeydessä, tässä paljaassa auteudessa, -tässä seudun saamattomassa kähmeydessä omituisesti pani ajattelemaan -itsetietoista elämää. Ippolita tunsi miltei sääliä. Tämä puun kuviteltu -kärsimys saattoi heidän oman kärsimyksensä jälleen heidän tajuntaansa. -Hengissä he näkivät tuon suuren yksinäisyyden, joka levisi tämän -kurjan rakennuksen ympärillä, minkä ohi aika ajoin suhisten kiiti juna -kuljettaen erilaisia matkustajia, joista kullakin oli sydämessään -oma erilainen tuskansa. Surulliset mielikuvat seurasivat toisiaan -molemmissa rakastavissa huimaavan nopeasti ja ne heräsivät samoista -seikoista, joita juuri edellä olivat katselleet iloisin silmin. Ja kun -nuo mielikuvat katosivat ja kun tajunta luopui niitä seuraamasta ja -palasi itseensä, molemmat kokivat sisällään yhtä ainoata suurta tuskaa: -auttamattomasti kuluneiden päivien kaihoa. - -Heidän rakkaudellaan oli takanaan pitkä menneisyys; se laahasi takanaan -aikojen kuluessa suunnattoman suureksi paisunutta tummaa verkkoa täynnä -kuolleita esineitä. - --- Mikä sinun on? -- kysyi Ippolita ääni hieman epävarmana. - --- Entä mikä sinun on? -- kysyi Giorgio luoden häneen kiinteän katseen. - -Ei kumpikaan heistä vastannut kysymykseen. He vaikenivat ja katsoivat -uudelleen ulos ikkunasta. Taivas näytti hymyilevän kyynelten takaa. -Heikko hohde lankesi kukkulalle, levitti sille himmeän kultakiillon ja -sammui. Vielä seurasi toisia välkähdyksiä, jotka niinikään vähitellen -himmenivät. - --- Ippolita Sanzio -- sanoi Giorgio lausuen tämän mmen hitaasti, kuin -olisi tahtonut nauttia sen suloudesta. -- Kuinka sydämeni sykki, kun -viimein sain tietaa, että se oli nimesi! Mitä kaikkea näin ja tunsin -tuossa nimessä! Sama ristimänimi oli niinikään eräällä sisarellani, -joka on kuollut. Tuo kaunis nimi oli siis minulle perin tuttu. Syvästi -liikutettuna ajattelin neti: -- Jospahan huuleni jälleen saisivat -omakseen tuon nimen! -- Tuona päivänä vainajan muisto hienoin sidein -kiintyi salaiseen unelmaani. Minä en sinua etsinyt, en sinua ajanut -takaa, en koskaan tahtonut käydä tungettelevaksi; mutta sisälläni -oli selittämätön usko ja varmuus, että sinä ennemmin tai myöhemmin -olit minuun tutustuva ja minua rakastava. Mikä ihana tietoisuus! -Elin ulkopuolella todellisuutta; ravitsin henkeäni musiikilla ja -ylentävillä kirjoilla. Ja todella näinkin sinut kerran Giovanni -Sgambatin konsertissa; mutta näin sinut vasta silloin, kuin jo olit -poistumaisillasi salista. Sinä katsoit minuun. Toisenkin kerran -katseesi kohtasi minut -- kenties sen vielä muistat -- kun tapasimme -toisemme Babuino-kadulla vallan Pialen kirjakaupan edessä. - --- Muistan kyllä. - --- Seurassasi oli lapsi. - --- Niin, Cecilia, yksi sisareni tyttäristä. - --- Minä pysähdyin katukäytävälle, päästääkseni sinut ohi. Panin -merkille, että me molemmat olimme yhtä pitkät. Silloin et ollut niin -kalpea kuin muulloin. Ylpeä ajatus salamoi mielessäni... - --- Sinä arvasit. - --- Muistatko? Se oli maaliskuun lopulla. Toivoni kävi yhä varmemmaksi. -Elin päivästä päivään ajatellen sitä suurta rakkautta, jonka piti -tulla. Kun olin kaksi kertaa nähnyt sinut orvokkivihko kädessä, täytin -taloni orvokeilla. En voi koskaan unhoittaa tuota kevään alkua! -Aamuyöstä mitä kevyintä uinahdusta vuoteessa, puoleksi hereilläoloa -ja melkein tahallisia unennäköjä! Hidas epäröivä herääminen, joka -aukaisi silmäni valolle, henkeni verkkaan palauttaessa todellisuuden -tajuntaa. Muistan, että eräät lapselliset mielikuvat riittivät -siirtämään minut kuviteltuun huumaustilaan. Muistan, että eräänä -päivänä kvintettikonsertissa kuunnellessani Beethovenin musiikkia, -missä suuremmoinen ja intohimoinen jakso palasi aika ajoin, haltioiduin -melkein mielettömäksi toistamalla itsekseni runosäettä, joka sisälsi -sinun nimesi. - -Ippolita hymyili hänelle; mutta sielunsa pohjassa hän tunsi mielipahaa -kun kuuli hänen niin erityisen mieltyneesti puhuvan heidän rakkautensa -alkuajoista. Olikohan se Giorgiosta kaikkein suloisin aika? Olivatko ne -kenties hänestä kaikkein rakkaimmat muistot? - --- Vaikka niin rajusti halveksinkin tavallista elämää -- jatkoi Giorgio --- en kuitenkaan koskaan olisi voinut uneksia niin haaveellista ja -salaperäistä tyyssijaa, kuin tuo yksinäinen kappeli Via Belsianan -varrella. Muistatko? Kadulle johtava, portaiden huipulla oleva ovi oli -suljettu, ehkäpä oli se jo vuosia sitten suljettu. Kappeliin käytiin -sisälle sivulta ahtaan kadun puolelta, missä oli viinin tuoksu, siellä -riippui viinikauppiaan punainen kyltti ja iso oksa. Käytiin sisään -takana olevasta sakaristosta, muistatko, missä tuskin oli tilaa -papille ja suntiolle. Sieltä astuttiin sisälle viisauden asuntoon... -Oh, kaikki nuo vanhat miehet ja vaimot yltympäri madonsyömillä -penkeillä. Minne Alessandro Memmi olikaan koonnut kuulijakuntaansa? -Sinä et ehkä tietänyt, rakkaani, että sinä tuossa musiikinkiihkoisten -filosofien seurassa ruumistutit kauneutta. Tuo Martlet, näetkös, mister -Martlet, on meidän aikamme kaikkein vakaumuksellisimpia buddalaisia, -ja hänen vaimonsa on kirjoittanut teoksen musiikin filosofiasta. Se -nainen, joka istui vieressäsi, oli Margaretha Traube Boll, kuuluisa -naislääkäri, joka jatkaa miesvainajansa, tohtori Bollin tutkimuksia -silmän toiminnasta. Se henkien manaaja, joka avaraan vihertävään -vaippaan verhottuna varpaisillaan astui sisään, oli tohtori Fleischl, -juutalainen ja saksalainen lääkäri, oivallinen pianisti ja Bachin -ihailija. Se hengellinen mies, joka istui ristiinnaulitun kuvan alla, -oli kreivi Castracane, kasvitieteilijä, jolla on kuolematon maine. -Toinenkin kasvitieteilijä ja kuuluisa bakteriologi ja mikroskopisti, -Cuboni, istui vastapäätä häntä. Ja Jakob Moleschott, tuo oivallinen -fysiologi, tuo unhoittumaton vanhus, hopeahapsinen, jättiläiskokoinen, -oli hänkin siellä. Siellä oli Blaserna, Helmholtzin työtoveri ääniopin -alalla; siellä oli mister Davis, filosofinen maalaaja, prerafaeliitta, -joka on syventynyt bramanismiin... Siellä oli vielä eräitä toisiakin: -kaikki erikoisia neroja, harvinaisia henkiä, elämän kylmäverisiä -tutkijoita, jotka ovat omistaneet työnsä uudenajan tieteen korkeimmille -kysymyksille ja intohimoisen ihailunsa unelmille. - -Hän keskeytti puheensa, hengissä palauttaen jälleen mieleensä tuon -näyn. -- Nuo oppineet kuuntelivat hurskaan ihastuneina musiikkia; -muutamat istuivat haltioituneina, toiset matkivat vaistomaisesti -johtajan liikkeitä, ja toiset hyräilivät hiljaa mukana kuoron sävelmiä. -Sekakuoro oli maalatulla puuparvella, missä enää tuskin oli ollenkaan -kultausta jälellä. Nuoret tytöt olivat ryhmittyneet etualalle ja -pitivät nuottilehtiä kasvojen tasalla. Heidän alapuolellaan leimusivat -kynttilät soittajien karkeatekoisilla nuottitelineillä, eroten -keltaisina sinervästä puolihämärästä. Siellä täällä kuvastui liekki -vernissattuun viululaatikkoon tai painoi valopilkun jousen päähän. -Alessandro Memmi hieman jäykkänä, kaljupäänä, musta parta lyhyeksi -leikattuna ja kultasankaiset lasit nenällä, seisoi vallan orkesterinsa -edessä ja johti vakavasti ja hillitysti. Jokaisen kappaleen loputtua -nousi kappelissa äänien kohina, parvelta saapui huonosti tukahutettu -naurunkitkatus ja lauluvihkojen selailun suhina. Silloin tällöin -selkenevä taivas himmensi vahakynttilöiden valon. Suunnattoman -suuri ristiinnaulitun kuva, joka oli yltänsä koristettu oksilla ja -kullanvärisillä oliiveilla, ja jota muinoin oli kannettu juhlallisissa -kulkueissa, ilmestyi valoheijastuksessa seinällä. Kuulijain hopea- ja -kaljupäät hohtivat penkkien tammista selkänojataustaa vastaan. Sitten -taivas taas äkkiä muuttui, ja varjo levisi uudelleen yli esineiden, -ohuen usvan tavoin. Heikko tuoksu -- suitsutussavua tai benzoe-pihkaa --- liiteli ilmassa. Kaksi jo hieman kuihtunutta orvokkivihkoa -lasimaljakoissaan ainoan alttarin pöydällä, huokuivat kevään henkeä. -Ja tämä kaksinkertainen haihtuva tuoksahdus tuntui olevan sukua sille -unelma-runoudelle, jota tuo musiikki herätti noissa vanhuksissa. -Sillävälin kahdessa toisenluontoisessa sielussa syntyi toisenlainen -unelma, kuin sulavalle lumelle leviävä aamurusko. - -Näin hän jälleen palautti tuon kohtauksen, lämmittäen sitä -lyyrillisellä henkäyksellä. - --- Eikö tunnu epätodennäköiseltä, uskomattomalta? hän huudahti. -Roomassa, henkisen kähmeyden kaupungissa, muuan soittotaiteilija, -buddalainen, joka on julkaissut kaksi nidosta tutkielmia Scopenhauerin -filosofiasta, on sallinut itselleen tuon ylellisyyden yksistään -huvikseen esittää Bachin messun salaperäisessä kappelissa kuulijakunnan -edessä, jonka nuoret tyttäret laulavat mukana kuorossa. Eikö se -ole kuin lehti Hoffmannin teoksista? Hieman harmaana mutta haalean -lämpimänä kevätiltapäivänä nuo vanhat filosofit lähtevät työpajoistaan, -missä ovat taistelleet pitkällisen taistelun, riistääkseen elämältä -yhden sen salaisuuksista, ja kokoontuvat piilossa olevaan kappeliin, -huumautumaan intohimosta, joka liittää yhteen heidän sydämensä, -kohoamaan yläpuolelle arkielämää, antautumaan ihanteellisesti elämään -unelmassa. Ja messun lopulla Buddalainen aavistamattomana esittää -Ippolita Sanzion tulevalle rakastajalle! - -Nauraen hän nousi. - --- Luullakseni olen toimeenpannut muistojuhlan kaikkien sääntöjen -mukaisesti. - -Ippolita oli vielä hetken ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi: - --- Muistatko? Se oli lauvantaina: palmusunnuntain aattona. - -Ippolitakin nousi, lähestyi Giorgiota ja suuteli häntä poskelle. - --- Tuletko ulos kävelemään? Ei enää sada. - -He läksivät ulos ja kulkivat kosteata tietä pitkin, joka kiilsi -himmeässä auringonpaisteessa. Kylmän kostea ilma vaivasi heitä. -Porrasmaisesti kohoavat kummut yltympärillä välkkyivät vihreinä -valojuovien keskeyttäminä; siellä täällä kuvastui himmeänä leveisiin -sadelätäkköihin taivas, jonka sini levisi pilvenhattaroiden lomissa. -Sadepisaroita valuva pikku puu joutui silloin tällöin valonvälkkeeseen. - --- Tuo pieni vaivainen puu tulee pysymään muistissamme, sanoi Ippolita -ja pysähtyi sitä katselemaan. Kuinka se on yksinäinen! - -Kello ilmoitti vihdoin junan tuloa. Oli neljännestä yli neljä. Muuan -asemamies nousi tarjoutuen noutamaan lippuja. - --- Milloinka saavumme Albanoon? - --- Seitsemän ajoissa. - --- Silloin on jo pimeä, virkkoi Ippolita ja tarttui hieman väristen -Giorgion käsivarteen. Ja häntä viehätti ajatus saapua tuntemattomaan -ravintolaan kylmänä iltana ja hehkuvan kamiinin ääressä aterioida hänen -kanssaan. - -Giorgio, joka tunsi hänen vilunväreensä, kysyi: - --- Tahtoisitko taas mennä sisälle? - --- En, hän vastasi. -- Etkö huomaa, että aurinko paistaa? Astukaamme -nopeasti edestakaisin, niin minun tulee lämmin. - -Sanomattoman sydämellisyyden tarpeessa hän painautui Giorgion -käsivartta vastaan. Hän kävi äkkiä helläksi, hyväileväksi ja -mielitteleväksi kaikessa: äänessä, katseissaan, kosketuksessaan, -joka liikkeessään. Salaisimman naistenhonsa hän tahtoi purkaa -ilmoille ja hurmata rakastajansa: hän tahtoi hänen silmiensä edessä -panna loistamaan nykyisen onnen valon, joka olisi himmentänyt tuon -entisyyteen poistuneen onnen heijastuksen; hän tahtoi esiintyä Giorgion -silmissä rakastettavampana, ihailtavampana, himoittavampana kuin -silloin. Hänet valtasi kauhea pelko, että Giorgio saattoi kaihota -tuota entistä naista, ikävöidä mennyttä suloutta, luulla, että -ainoastaan silloin oli saavuttanut hurmauksen huipun. Hän ajatteli: --- Giorgion muistot ovat täyttäneet sieluni alakuloisuudella. Vaivoin -olen pidättänyt kyyneleeni. Ehkä hänkin sydämessään on surullinen; -kuka tietää, kuinka surullinen hän on! Näinkö raskaana siis menneisyys -painaa rakkauttamme? Hän ajatteli edelleen: -- Ehkä Giorgio on väsynyt -minuun. Ehkei hän sitä tiedä, ehkei tunnusta sitä edes itselleen -- hän -pettää itseään. Ehkei hän minusta enää saa mitään iloa ja panee minuun -enää arvoa rakkaan surunsa aiheuttajana. Mutta minullakin on ainoastaan -harvoja, todellisen ilon hetkiä hänen vierellään; minäkin kärsin; -kuitenkin rakastan häntä, eikä minulla ole muuta toivoa, kuin että -häntä miellyttäisin, enkä voi ajatella elämää ilman tätä rakkautta. -Minkätähden siis olemme surullisia, kun toisiamme rakastamme? Hän -nojasi lujasti rakastettunsa käsivarteen ja loi häneen katseita, joihin -ajatusten heijastus kuvasti syvemmän ilmeen. - --- Kaksi vuotta sitten tähän aikaan läksimme yhdessä kappelista, -ja hän puhui minulle seikoista, jotka olivat vieraat rakkaudelle, -äänellä, joka liikutti sieluani, joka painoi sieluuni huulien hyväilyn, -vallan ihanteellisen hyväilyn, jonka minä kuitenkin tajusin pitkänä -suutelona. Värisin lakkaamatta ja tunsin minulle oudon tunteen versovan -sisälläni. Se oli ihana hetki. Tänään on toinen vuosipäivä; ja me -rakastamme toisiamme. Kun hän äsken puhui, hänen äänensä liikutti -minua eri tavalla, mutta kuitenkin sisimpääni asti. Ihana ilta odottaa -meitä. Miksi valitamme menneitä päiviä? Eikö nykyinen vapautemme ja -herttainen seurustelumme ole noiden aikojen epävarmuuden ja epäröimisen -veroisia? Eivätkö juuri monilukuiset muistot enennä rakkautemme tenhoa? -Minä rakastan häntä ja antaudun hänelle; hänen pyyteidensä edessä en -ollenkaan kainostele. Minä tunnen nyt syvästi suuren hekkuman, ja hän -on sen minulle opettanut, ja minä säästän sen häntä varten. Kahdessa -vuodessa hän on minut uudesta luonut, tehnyt minusta vallan toisen, on -antanut minulle uudet aistit, uuden sielun, uuden järjen. Minä olen -hänen luontokappaleensa. Hän voi huumautua minusta samoin kuin omasta -ajatuksestaan. Minä olen hänen omansa täydellisesti, nyt ja alati. - -Painautuen vahvasti häneen hän kysyi intohimoisesti: - --- Etkö ole onnellinen? - -Giorgio hämmentyi tuon kysymyksen äänenpainosta, joka tuntui olevan -verhottu kuumaan henkäykseen, värähti oikeasta onnentunteesta ja -vastasi: - --- Kovin onnellinen. - -Ja sykkivin sydämin molemmat kuulivat höyrypillin vihellyksen. - -He olivat yksin juna-osastossa. He sulkivat kaikki ikkunat ja odottivat -kunnes juna läksi liikkeelle; sitten he syleilivät toisiaan, suutelivat -toisiaan ja toistivat toisilleen kaikki ne hyväilynimet, joihin -hellyytensä voima kahtena vuotena oli heidät totuttanut. Sitten jäivät -he vieretysten istumaan, epämääräinen hymy huulilla ja silmissä, ja -tunsivat, miten veren raju kuohunta vähitellen asettui. He näkivät -ikkunoista yksitoikkoisen maiseman kevyeeseen punasinervään autereeseen -käärittynä kiitävän ohi. - -Ippolita sanoi: - --- Laske pääsi tähän polvilleni ja paneudu pitkäksesi. - -Giorgio laski päänsä hänen polvilleen ja paneutui pitkäkseen. - -Ippolita sanoi: - --- Huuliesi iho on hieman halkeillut tuulesta. - -Ja sormillaan hän siirteli muutamia hänen viiksiensä karvoja pois -suun edestä. Giorgio suuteli hänen sormiaan. Ippolita silitti hänen -hiuksiaan ja sanoi: - --- Sinunkin silmäripsesi ovat hyvin pitkät. - -Hän sulki hänen silmänsä, ihaillakseen hänen ripsiänsä. Sitten hän -hyväili hänen otsaansa ja ohimoltaan. Hän kumarsi päänsä hänen -ylitsensä ja antoi hänen uudelleen suudella hänen sormiaan, yksitellen. -Ja Giorgio näki siinä loikoessaan hänen suunsa aivan hitaasti aukenevan -ja lumivalkoisten hammasrivien sukeltavan esiin. Ja Ippolita sulki -jälleen suunsa, ja vielä kerran huulet aukenivat hitaasti, kuten -kaksiteräisen kukan lehdet, ja pohjalla näkyivät valkoiset helmet. - -Hymyillen sanoi Ippolita: - --- Tämä on ensi matka, jonka yhdessä teemme ja tämä on ensi kerta, kuin -olemme kahdenkesken. - -Häntä viehätti se ajatus, että he tekivät jotain tavatonta. Giorgio -nousi, suuteli häntä kaulaan, juuri syntymäluomien kohdalle ja kuiskasi -muutaman sanan hänen korvaansa. Ippolitan silmissä välkähti kuvaamaton -hohde; mutta hän sanoi vilkkaasti häätäen: - --- Ei, ei. Meidän tulee olla järkeviä iltaan asti; meidän täytyy -odottaa. - -Taaskin hän kuvitteli hiljaista majataloa, vanhanaikuisia huonekaluja -ja suurta vuodetta valkoisine hyttysverkkoineen. - --- Albanossa ei tänä vuodenaikana ole juuri ketään, sanoi Ippolita -johtaakseen rakastettunsa ajatukset toisaalle. -- Kuinka meidän tulee -hauska vallan yksin yksinäisessä majatalossa! Tulevat luulemaan meitä -vastanaineiksi. - -Väristen hän kääri vaippansa ympärilleen ja kallistui Giorgion olkaa -vastaan. - --- Tänään on kylmä, eikö totta? Heti perille saavuttuamme annamme -virittää valkean pesään ja juomme kupin teetä. - -Molemmat tunsivat rajua mielihyvää kuvitellessaan tulevan hetken -suloutta. He puhuivat puoliääneen, vaihtaen verensä kuumuutta ja -lupauksiaan. Mutta puhuessaan tulevasta intohimosta, nykyhetken pyyde -kävi voimakkaammaksi; se kävi kestämättömäksi. He vaikenivat. He -liittivät yhteen huulensa, eivätkä enää kuulleet muuta melua kuin -rajusti pulppuilevien valtasuoniensa tykytystä, ollen sokean ja hurjan -halun kouristamina. - -Sitten tuntui molemmista, kuin olisi verho langennut silmiltä, kuin -olisi sisäinen usva haihtunut, kuin olisi lumous rauennut. Uneksitun -huoneen kamiinihehku sammui; vuode näytti jäisen kylmältä; yksinäisen -majatalon hiljaisuus kävi painostavaksi. - --- Miksi teimme tämän? - -Ippolitan äänessä oli lempeä, mutta surullinen kaiku. Hän kallisti -päänsä selkänojalle ja katseli avaraa yksitoikkoista maisemaa, joka -katosi varjoihin. - -Mutta istuen hänen vieressään Giorgio ei voinut vapautua kavalista -ajatuksistaan. Häntä kidutti hirvittävä näky, jota ei voinut paeta, hän -kun näki sen henkensä silmillä, noilla luomettomilla silmillä, joita ei -mikään tahto voi sulkea. - --- Mitä ajattelet? kysyi häneltä levottomana Ippolita. - --- Sinua. - -Giorgio ajatteli häntä ja häämatkaa, jonka vastanaineet tavallisesti -tekevät. -- Varmaankin hän kerran oli yksin miehensä kanssa, niin kuin -nyt minun kanssani. Kenties hän junassa kärsi ensi kerran intohimon -väkivaltaa. Kenties hän ajatteli tuota vihattua hetkeä, kun niin -vilkkaasti sanoi: -- Ei, ei. -- Kenties tuo muisto nyt saattaa hänet -noin surulliseksi. -- Ja hän ajatteli lisäksi noita uskallettuja -seikkailuja kahden aseman välillä, äkillistä levottomuutta, minkä -katse herätti, aistillisuuden yllätyksiä, pitkinä painostavina -kesäiltapäivinä pimeiden tunneliholvien alla... -- Kauheta, kauheta! --- Ja hän luhistui kokoon, minkä liikkeen Ippolita tunsi varmaksi -lemmittynsä sairaalloisuuden oireeksi. Hän tarttui Giorgion käteen ja -sanoi: - --- Kärsitkö? - -Hän nyökkäsi päällään ja katsoi häneen tuskallisesti hymyillen. Mutta -hän ei rohjennut tunkea syvemmälle rakastajansa mielentilaan, sillä hän -pelkäsi katkeraa ja raatelevaa vastausta. Sentähden hän päätti vaieta, -mutta painoi pitkän suudelman hänen otsalleen, kuten usein oli tehnyt, -selvittääkseen itsepintaisen ajatusten solmun. - --- Nyt olemme Cechinassa! hän huusi helpotuksesta, kun junan vihellys -vihloi hänen korvaansa. -- -- Nouse, nouse, rakkaani, meidän on -astuttava pois junasta. - -Hän tekeytyi iloiseksi, saattaakseen Giorgion iloiseksi. Hän aukaisi -ikkunan ja pisti päänsä ulos. - --- On viileä, mutta kaunis ilta. Joudu, rakkaani. Vietämmehan -vuosipäivää. Meidän täytyy olla onnellisia. - -Kuullessaan tämän hellän ja voimakkaan äänen kaiun Giorgio pudisti -pois itsestään kaikki pahat ajatukset. Ja astuessaan ulos raittiiseen -ilmaan, hän tunsi itsensä virkistyvän. - -Melkein kristallinkirkas selkeys verhosi kosteutta uhkuvaa maisemaa. -Kuulakassa ilmassa liiteli vielä iltaruskon valojäännöksiä. Tähdet -syttyivät yksitellen, vitkaan, ikäänkuin tulet avaruudessa sinne -tänne häälyvissä näkymättömissä kynttiläjaloissa. "Meidän täytyy olla -onnellisia!" -- Nämä ystävättären sanat kaikuivat vielä Giorgion -sisällä ja hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. Ja -rauhallinen huone, kamiinihehku ja valkoinen vuode tuntuivat hänestä -liian vaatimattomilta onnen välikappaleilta tänä juhlallisena ja -siveänä yönä. -- Me vietämme vuosipäivää. Meidän tulee olla onnellisia. --- Mitä oli hän kaksi vuotta sitten tähän samaan aikaan ajatellut, -tehnyt? Päämäärättömänä hän oli harhaillut kaduilla, vaistomaisen -tarpeen kiihoittamana saavuttaa enemmän tilaa ja kuitenkin tuntien -vetovoimaa vilkasliikkeisimpiin paikkoihin, siellä kun hänen ylpeytensä -ja onnensa, arkielämän vastakohtana, näytti suurenevan. Ja kaupungin -häly oli kaukaa tunkenut hänen korviinsa. - - - - -V. - - -Lodovico Tognin vanha hotelli, jossa oli pitkä marmorisekoseinäinen -käytävä, useat eteiset vihertävine ovineen, joilla kaikilla oli -muistotaulut, henki ensi katseella melkein luostarimaista rauhaa. -Jokainen huonekalu näytti tuttavallisen vanhanaikaiselta. Vuoteilla, -tuoleilla, nojaistuimilla, sohvilla, pesukaapeilla oli vanhettunut, -menneisaikainen muoto. Katot joiden värit olivat vaaleita, kellerviä -tai sinerviä, olivat keskeltä koristetut ruusukiehkuralla tai jollakin -tavallisella vertauskuvallisella kuviolla, kuten lyyralla, soihdulla, -nuolikotelolla. Seinäpaperien ja mattojen kukkaiskoristeet olivat -vaalenneet, melkein näkymättömiin himmenneet. Rococo-peilit, joiden -suuriin kultakehyksisiin pintoihin vanhanaikuiset kuvat heijastuivat, -loivat niihin sellaisen surunvoittoisen, miltei epätodellisen sävyn, -minkä joskus saavat yksinäisiin lammenpintoihin kangastuvat rannat. - --- Kuinka minua viehättää täällä olo, sanoi Ippolita ympäristön -hiljaisen lumouksen viehättämänä, painautuen syvälle pehmeään -nojatuoliin, kumartaen päänsä selkänojalle, johon oli kiinnitetty -puolikuun muotoinen vaatimattoman tekoinen pumpulilangasta virkattu -pitsikoristus. -- En tahtoisi ollenkaan lähteä täältä pois. - -Hänen mieleensä muistui Giovanna tätivainaja ja kaukainen lapsuus. - --- Tätiparalla, kuulehan, oli tämänäkaltainen talo, missä huonekalut -ainakin vuosisadan ajan olivat olleet samalla paikalla. Muistan aina -hänen epätoivonsa, kun minä olin särkenyt hänen lasikupunsa, jonka -alla oli keinotekoisia kukkia... Muistan, että hän itki. Vanhusparka! -Näen hänet vielä edessäni tuo musta pitsimyssy päässä ja valkoiset -hiuskiehkurat ohimoilla. - -Hän puhui hiljaa, välillä keskeyttäen puheensa, katsellen kamiinin -hehkuvaa hiilosta, hymyillen joskus Giorgiolle, silmät hieman väsyneinä -ja tummien kehien ympäröiminä; sillävälin kuului ulkoa kadunlaskijoiden -tasainen ja jatkuva kalkutus. - --- Tuossa talossa oli avara ullakko ja siinä pari kolme katto-aukkoa, -joissa kyyhkyset asustivat. Sinne kiipesivät pienet jyrkät portaat, -joiden sivuseinillä riippui, Herra tiesi miltä ajoilta asti, jäniksen -karvaisia vuotia kahden ristiin asetetun sauvan varassa. Minä vein -joka päivä ruokaa kyyhkysille. Heti kun ne kuulivat minun astuvan -ylös portaita, ne tunkeilivat oven eteen. Sisään astuessani ne -ympäröivät minut. Silloin minä istuuduin maahan ja sirotin ympärilleni -ohria. Kyyhkyset häärivät ympärilläni, ne olivat vallan valkeat ja -minä katselin, kun ne noukkivat jyviä. Naapuritalosta kuului huilun -ääniä: aina sama sävelmä samaan aikaan. Tämä musiikki tuntui minusta -suloiselta. Kuuntelin pää käännettynä avattuun kattoluukkuun, ikäänkuin -ahmien sisääntulevia säveliä. Silloin tällöin palasi eksynyt kyyhkynen -ullakolle, hiipaisten siivillään päätäni ja pudottaen hiuksiini jonkun -sulan. Ja näkymätön huilu soitti, soitti yhä edelleen... Korvissani soi -vielä tuo sävelmä, voisin sitä hyräillä. Intohimoinen kiintymykseni -musiikkiin alkoi tuona aikana, kyyhkyislakassa... - -Mielessään hän toisti tuon vanhanaikuisen albanialaisen huilun -soittamaa kappaletta, ja hän nautti sen sulosoinnusta tuntien hieman -samanlaista surumielisyyttä kuin nainen, joka monen vuoden kuluttua -morsiusarkkunsa pohjalta löytää siihen unhoittuneen makeisen. Seurasi -hetken vaikeneminen. Rauhallisen majatalon käytävässä kajahti kello. - --- Muistan vielä, miten raajarikko turturi-kyyhkynen, tätini suuren -hellyyden esine, laahusteli ympäri huoneissa. Eräänä päivänä tuli -luokseni leikittelemään lähitalosta eräs kaunis vaaleatukkainen -tyttönen, nimeltä Clarice. Täti oli vilustunut ja vuoteen omana. -Me leikittelimme terassilla, raastaen pois neilikoita maljakoista. -Turturi-kyyhkynen ilmestyi kynnykselle, katseli meitä epäluulottomana -ja pysähtyi soppeen nauttimaan päivänpaisteesta. Tuskin Clarice sen oli -huomannut, kun hyökkäsi sen luo, ottaakseen sen kiinni. Tuo lintuparka -koetti paeta ontuen; mutta se hypähteli niin hullunkurisesti, että me -molemmat purskahdimme hillittömään nauruun. Clarice sai sen kiinni; hän -oli sydämetön lapsi. Paljosta nauramisesta me olimme kuin huumautuneet. -Pelästynyt kyyhkynen vastusteli meidän käsissämme. Clarice kyni siitä -irti höyhenen; sitten hän -- kauhistun sitä nyt ajatellessani -- kyni -sen melkein paljaaksi, minun silmieni edessä, nauraen ja saaden minut -nauramaan kuin juopuneen. Sittenkuin lintuparka oli paljaaksi nypitty -ja kun se oli päässyt vapaaksi, se pakeni talon taakse. Me ajoimme sitä -hetken aikaa takaa. Kotvan kuluttua kuulimme tädin soittavan kelloa, -huutavan ja yskivän vuoteessaan... Clarice livisti heti tiehensä -portaita alas; minä piilottauduin oviverhon taakse. Turturi-kyyhky -kuoli vielä samana iltana. Täti lähetti minut takaisin Roomaan, luullen -minua tuon ilkityön tekijäksi; enkä valitettavasti koskaan enää nähnyt -häntä jälleen. Kuinka katkerasti itkin! Tunnontuska kalvaa minua yhä -vielä. - -Ippolita puhui hiljaa keskeytyen joskus, tuijottaen silmät levällään -loistavaan kamiinin hehkuun, joka tuntui häntä vaivuttavan -hypnotilliseen horrostilaan; ja ulkoa kuului kadunlaskijain vasarain -tasainen ja yhtämittainen kalskutus. - - - - -VI. - - -Eräänä päivänä rakastavat palasivat hieman väsyneinä Nemi-järveltä. -He olivat syöneet aamiaista Cesarini-huvilassa komeiden kukkivien -kamelioiden siimeksessä. Yksin, mielessä se tietoisuus, joka syntyy -kun tarkastaa kaikkein salaperäisintä salaperäisistä seikoista, he -olivat katselleet "Dianan peiliä" joka tekee katsojaan saman kylmän ja -läpitunkemattoman vaikutuksen kuin sinervä jäätikkö. - -He tilasivat teetä, kuten tavallisesti. Ippolita haki jotain -matkalaukustaan, kääntyi Giorgion puoleen näyttäen hänelle nauhan -koossapitämää pientä tukkua ja sanoi: - --- Katso! -- Sinun kirjeesi. -- Kuljetan niitä aina mukanani. - -Giorgio huudahti ilmeisen iloisena: - --- Kaikki? Oletko tallettanut ne kaikki? - --- Olen, kaikki. Minulla on kortitkin ja sähkösanomat. Puuttuu yksi -ainoa kortti, jonka heitin tuleen, jotta se ei olisi joutunut mieheni -käsiin. Mutta olen säilyttänyt palaneita lappuja: joku sana on vielä -luettavissa. - --- Saanko nähdä? -- kysyi Giorgio. - -Kateellisen näköisenä Ippolita piiloitti kirjetukun. Kun Giorgio sitten -hymyilevänä lähestyi häntä, hän pakeni viereiseen huoneeseen. - -Ei, ei; sinä et saa niitä nähdä. Minä en tahdo. - -Hän vastusti osaksi leikillä, osaksi sentähden, että aina huolellisesti -ja pelokkaasti oli tallettanut näitä kirjeitä salaisen aarteen tavoin, -niin ettei kernaasti näyttänyt niitä edes niiden kirjoittajalle. - --- Näytähän ne minulle, minä pyydän! Olen niin utelias uudelleen -lukemaan kaksi vuotta sitten kirjoittamani kirjeet. Mitä sinulle -kirjoitinkaan? - --- Hehkuvia sanoja. - --- Minä pyydän. Anna minun nähdä ne. - -Lopulta Ippolita myöntyi nauraen, rakastajansa vakuuttavien hyväilyjen -voittamana. - --- No hyvä, odottakaamme, kunnes tee tuodaan sisään; sitten luemme -niitä yhdessä. Tahdotko että viritämme tulen kamiiniin. - --- En; tänään on melkein kuuma. - -Oli kirkas päivä, tyynessä ilmassa vavahti kuin hopeaisen hohteen -väreitä. Päivänvalo hieman himmeni kulkiessaan valkoisten harsouudinten -läpi. Villa Cesarinin puistosta poimitut tuoreet orvokit olivat jo -täyttäneet tuoksullaan koko huoneen. - --- Siinä on jo Pancrazio -- sanoi Ippolita kuullessaan kolkutuksen -ovelta. - -Kelpo palvelija Pancrazio toi sisään, huulilla häviämätön hymynsä, -ehtymätöntä teetä. Hän asetti tarjottimen pöydälle, lupasi herkullista -ruokaa päivälliseksi ja poistui, astuen iloisena ja hypähdellen. -Hän oli kalju, mutta oli muuten pysynyt nuoren näköisenä; hän -oli tavattoman altis palvelukseen, ja hänellä oli kuten eräillä -japanilaisilla jumalankuvilla nauravat, kaidan soikeat ja hieman vinot -silmät. - --- Pancrazio itse on virkistävämpi ilmiö kuin tarjoamansa tee. - -Tuolla teellä ei todellakaan ollut tuoksua, mutta se sai -lisännöistä erikoisen maun. Kannu ja kupit olivat muodoltaan -ja ko'oltaan tavattomia. Tarjottimeen oli kuvattu liikuttava -paimentolais-rakkaustarina, ja keskellä sitruuna-palasilla täytettyä -lautasta, oli mustin kirjaimin luettavissa arvoitus. - -Ippolita kaatoi teetä kuppeihin; nämä höyrysivät kuin suitsutus-astiat. -Sitten hän irroitti kirje-tukun, ja kirjeet erkanivat järjestettyinä ja -jaettuina pienempiin tukkuihin. - --- Kuinka niitä on paljo, huudahti Giorgio. - --- Eipä ollenkaan paljo! Niitä on kaksisataa yhdeksänkymmentä neljä. Ja -kahdessa vuodessa, rakkaani, on seitsemänsataa kolmekymmentä päivää. - -Molemmat hymyilivät. He istuivat vieretysten pöydän ääreen ja alkoivat -lukea kirjeitä. Giorgion valtasi omituinen mielenliikutus näiden -rakkautensa asiapaperien ääressä, tuntehikas ja samalla voimakas -mielenliikutus. Ensi kirjeet saattoivat hänet hämmennystilaan. -Niissä ilmenevä liioitteleva tunteellisuus näytti hänestä alussa -käsittämättömältä. Eräiden lauseiden lyyrillinen lennokkaisuus hänet -melkein tyrmistytti. Hänen nuoren intohimonsa raju kiivaus häntä -melkein pelästytti keskellä tämän vaatimattoman hotellin hiljaisuutta. -Eräs kirje sanoi: "Kuinka monta kertaa sydämeni on tänä yönä huoannut -sinua kaihotessaan! Kumea tuska painoi minua lyhyinä unenhetkinäkin; -ja aukaisin silmäni paetakseni niitä harhakuvia, jotka nousivat -sieluni pohjasta... Yksi ainoa ajatus pitää minua valloissaan, -yksi ainoa ajatus minua kiduttaa: että sinä voisit minut hyljätä! -Sellainen mahdollisuus ei ole koskaan tuottanut minulle mielettömämpää -kauhua, kirvelevämpää surua. Minulla on tällä hetkellä se ehdoton, -varma ja vankka vakaumus, että elämä ilman sinua on mahdoton. Kun -ajattelen, ettet sinä ole täällä, niin päivä pimenee, valo käy minulle -vihamieliseksi, maailma tuntuu minusta pohjattomalta haudalta: -- -kuolema kouristaa minua." - -Toinen kirje, joka oli kirjoitettu Ippolitan lähdettyä, kuului: "Teen -yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kynää kädessäni. Minulla ei -enää ole tarmoa, ei enää tahdonlujuutta. -- Niin toivoton alakuloisuus -on minut vallannut, että tunnen yksinomaan sietämätöntä elämän inhoa. -Ja päivä on harmaa, painostava, lyijynraskas, miltei murha-ajatuksia -hautova. Hetket kuluvat armottoman hitaasti, ja hetki hetkeltä kasvaa -kurjuuteni, käyden yhä synkemmäksi ja toivottomammaksi. Minusta -tuntuu kuin olisi sisälläni seisahtunutta, myrkyllistä vettä. Onkohan -tämä henkistä vai ruumiillista kärsimystä? Sitä en tiedä. En liiku, -pysyn tylsyneenä taakan alla, joka minut musertaa, minua kuitenkaan -tappamatta." Sitten seurasi toinen: "Vihdoin sain tänään kirjeesi, kun -jo olin epätoivoissani. Ja luin sen yhä uudelleen, koettaen rivien -välistä löytää sanomatonta, sitä mitä et ole voinut julki lausua, -sielusi salaisuutta, jotain, mikä olisi elävämpää ja viehkeämpää -kuin elottomalle paperille kirjoitetut sanat... Kaihoan sinua -hirvittävästi. Haen paperista sinun kätesi, hengityksesi, katseesi -jälkeä -- mutta turhaan. En tiedä, mitä antaisin, jos minulla vaan -olisi läsnäolosi harhakuvakin. Lähetä minulle kukka, jota pitkään olet -suudellut, piirrä kehä siihen paperin kohtaan, jota huulesi kauan -ovat kosketelleet, tee jotain, että voin kuvitella sinun lähettäneen -minulle hyväilyn kaukaa... kaukaa... kaukaa! Kuinka pitkä aika siitä -onkaan, kun viimeksi sinua suutelin, kun sinua sylissäni pidin ja näin -sinun kalpenevan. Onko siitä vuosi kulunut? Onko vuosisata kulunut? -Minne oletkaan kadonnut? Mitkä maat, mitkä meret ovat välillämme?... -Toimettomana ja raskasmielisenä kulutan hetkiäni. Huoneeni on muuttunut -synkän surulliseksi kuin maanalainen kappeli. Joskus kuvittelen -lepääväni paareilla; kammottavan selvästi katselen itseäni kuoleman -liikkumattomuudessa. Ja tämän tarkastuksen jälkeen tunnen mielen -tyyneyttä." Tällaisia huudahduksia ja valituksia sisälsivät nuo -kirjeet, jotka olivat hajalla yksinkertaisella liinalla peitetyllä -pöydällä, ja sillävälin nuo kookkaat maalaiskupit täynnä viatonta -juomaansa rauhallisesti höyrysivät. - --- Muistatko? -- sanoi Ippolita. -- Se oli silloin, kun ensi kerran -matkustin Roomasta ainoastaan pariksi viikoksi. - -Giorgio oli ajatuksiinsa vaipunut muistellessaan kaikkia näitä -mielettömän kiihkeitä tunteita; ja hän koitti jälleen herättää -niitä, ymmärtää niitä. Mutta hetken ympäristön tuottama mielihyvä ei -ollut tuolle sisäiselle ponnistelulle suotuisa. Hyvänvoinnin tunne -oli käärinyt hänen henkensä kuin pehmeisiin kääreisiin. Uudinten -himmentämä valo, kuuma juoma, orvokkien tuoksu, Ippolitan läheisyys -huumasivat hänet. Ja hän ajatteli: -- Olenko nyt siis niin kaukana -tuon ajan hehkuvista pyyteistä? En; sillä kun Ippolita äsken lähti -matkalle, oli suruni yhtä julma. -- Mutta hänen ei onnistunut -saattaa tuonnoista minäänsä sopusointuun nykyisen minänsä kanssa. -Yhä vaan hän tunsi, että se mies, joka purki epätoivoaan noissa -kirjeiden lauseissa, oli hänelle vieras; hän tunsi että nuo lempensä -purkaukset eivät enää kuuluneet hänelle, jopa hän tunsi noiden -sanojen täyden tyhjyyden. Nämä kirjeet olivat kuin hautakirjoituksia -kirkkomaalla. Samoin kuin hautakirjoitukset antavat liioitellun ja -väärän käsityksen vainajasta, niin nämä kirjeet epätodesti kuvastivat -niitä eri sieluntiloja, jotka rakastava oli läpikäynyt. Hän kyllä -jälleen tunsi sen tavattoman aistien levottomuuden, joka vavahtelee -rakastavassa hänen kirjoittaessaan rakkauskirjettä. Tämän levottomuuden -vaikutuksesta sekaantuvat ja samenevat eri tunne-aallot ja nostavat -sekavan kuohunnan. Kun rakastavalla ei ole selvää käsitystä siitä, mitä -tahtoisi lausua, ja hän kun on sidottu sanan ahtaaseen merkitykseen, -hän luopuu kuvaamasta todellista sisäistä mielentilaansa ja koettaa -liioittelevin lausein saavuttaa likimalkaista voimakkuutta, turvautuen -korupuheisiin käänteisiin. Sentähden kaikki lemmenkirjeet ovat -toistensa kaltaisia; sentähden ylimmän intohimon kielessä tuskin on -enempää vaihtelua kuin jonkun ammatin erikoiskielessä. - -Giorgio ajatteli: -- Tässä kaikki on intohimoa, kouristusta, -liioittelua. Mutta missä ovat minun hienot tunnelmani? Missä se -harvinainen ja monivärinen alakuloisuus, tuo syvä huoli, jonka -pauloissa sielu vääntelihe ja jonka lymypaikkoihin se eksyi kuin -selvittämättömään sokkeloon? - -Mielipahakseen hän näki, että hänen kirjeistään puuttuivat hänen -henkensä hienosärmäisimmät tunnelmat, ne, joita aina huolellisimmin -oli vaalinut. Vähitellen, edelleen lukiessaan, hän huomasi jättäneensä -onton korupuheisuuden pitkät lauseet ja että enemmän kiintyi pienten -yksityisseikkojen ja mainittavien kokemuksien kuvaamiseen. - -Eräässä kirjeessä hän luki: "Kello kymmenen aikaan menin vaistomaisesti -Morteon puutarhaan, missä niin monena iltana olin sinut nähnyt. Nuo -kolmekymmentä viisi minuuttia ennen sinun matkaasi olivat kauheat. -Sinähän lähdit, ilman että saatoin sinua nähdä, peittää kasvojasi -suudelmilla ja vielä kerran huutaa sinulle: _muistele minua... muistele -minua_!... Kello yhdentoista vaiheilla katsahdin vaistomaisesti -taakseni. Miehesi tuli puutarhaan tuon tavallisen tuttavan naisen -ja erään herran seurassa. Epäilemättä he palasivat asemalta, minne -olivat saattaneet sinut. Raatelevan tuskan kouristamana minun kohta -sen jälkeen täytyi nousta ja poistua. Noiden kolmen henkilön läsnäolo, -jotka nauroivat ja puhelivat kuin muina tavallisina iltoina, ikäänkuin -ei mitään olisi tapahtunut, saattoi minut epätoivoisaan tilaan. -He loivat tietoisuuteeni sen varmuuden, että sinä olit poissa, -auttamattomasti poissa." - -Hänen mieleensä muistuivat nuo kesäillat, jolloin oli nähnyt Ippolitan -istuvan miehensä ja erään jalkaväenkapteenin välissä, ja heitä -vastapäätä kömpelön naisilmiön. Giorgio ei tuntenut ketään näistä -kolmesta henkilöstä; mutta heidän jokainen liikkeensä, asentonsa ja -ulkonaisen hahmonsa jokapäiväisyys häntä hermostutti; ja hän kuvitteli -heidän keskustelunsa typeryyttä, johon tuo hieno olento alinomaan -näytti mielenkiintoisesti ottavan osaa. - -Toisesta kirjeestä hän luki: "Minä epäilen. Sieluni on tänään -vihamielinen sinulle. Olen täynnä tukahutettua vihaa. Lähden kohta -merelle. Aallot keinuvat vilkkaina ja kookkaina. Hyvästi. En enää -sinulle kirjoita, jotta en sanoisi sinulle ankaroita sanoja. Jää -hyvästi. Rakastatko minua, vai kirjoitatko minulle enää ainoastaan -sääliväisestä tottumuksesta lemmen sanoja? Oletko _vilpitön_? Mitä -ajattelet? Mitä teet? Minä kärsin. Minulla on oikeus asettaa sellaisia -kysymyksiä. Epäilen, epäilen, epäilen. Olen mieletön." - --- Tämä on niiltä ajoilta, -- sanoi Ippolita, kuin minä olin Riminissä, -elokuun ja syyskuun, nuo myrskyiset kuukaudet, ja viimein sinä saavuit -"Don Juanilla". - --- Tässä on kirje, joka on kirjoitettu purressa: Saavuimme tänään -kello 2 purjeveneellä Porto San Giorgiosta Anconaan. Enteidesi ja -rukoustesi johdosta tuuli oli meille suotuisa. Ihmeellinen merimatka, -josta tulen sinulle kertomaan. "Don Juan" on pursien kuningas. Sinun -lippusi liehuu mastossa. Hyvästi, kenties huomiseen! -- Syyskuun 2:nen -päivä. -- - --- Ja näimme toisemme jälleen. Mutta mitkä tuskalliset päivät! -Muistatko? Meillä oli aina valppaita urkkijoita ympärillämme. Voi, -tuo minun kälyni! Muistatko käyntimme Malatestan temppelissä? Ja -pyhiinvaelluksemme San Giulianon kirkkoon lähtösi edellisenä iltana? - --- Tässä on kirje Veneziasta. - -Sydän sykkien molemmat lukivat: -- "9:nnestä päivästä alkaen olen ollut -Veneziassa, entistäni surullisempana. Venezia tukehuttaa minua. Eipä -säteilevinkään uni saata vetää vertoja sille komeudelle, joka kohoaa -merestä ja kukoistavana harhakuvana ylenee taivaille. Minä menehdyn -suruun ja kaihoon. Miksi sinä et ole täällä? Kunhan olisit toteuttanut -aikeesi ja tullut tänne! Ehkä olisimme voineet riistää yhden ainoan -tunnin vartioivalta valppaudelta; ja lukemattomien muistelmiemme -joukossa olisi tämäkin, kaikkein jumalallisin..." Toiselta sivulta -he vielä lukivat: "Eriskummainen ajatus sukeltaa aika ajoin esiin -mielestäni, tehden sisimpäni levottomaksi: mieletön ajatus, houre. -Kuvittelen, että sinä äkkiä voisit tulla Veneziaan, yksin, ollaksesi -kokonaan minun omani." Ja toisessa kohdassa: "Venezian kauneus -on sinun kauneutesi luonnollinen kehys. Sinun värisi, nuo täydet -voimakkaat värit, jotka tuntuvat meren vahan, himmeän kullan ja kenties -vaalenneen ruusun värien sekoitukselta, ovat ihannevärejä, jotka -parhaiten sointuvat yhteen Venezian ilmaan. En tiedä, millainen oli -Caterina Cornaro, Kypron kuningatar, mutta kuvittelen, en tiedä miksi, -että hän oli sinun näköisesi. Eilen kuljin Canale Grandella Kypron -kuningattaren komean palatsin ohi; ja tämä saa minut runolliselle -tuulelle. Etkö sinä kerran asunut tuossa kuninkaallisessa rakennuksessa -ja etkö kumartunut upeakoristeiselta parvekkeelta katselemaan -auringon leikittelevää kimmellystä vedessä? Jää hyvästi, Ippolita! -Minulla ei ole marmoripalatsia Canale Granden varrella, joka olisi -sinun ylevyytesi arvoinen, etkä sinä ole kohtalosi valtijatar..." Ja -kauempana: "Täällä tapaa Paolo Veronesen täydessä ihanuudessaan. Eräs -Veronesen maalaus niinikään palautti mieleeni meidän pyhiinvaelluksemme -Riminin San Giuliano kirkkoon. -- Olimme jotenkin alakuloiset tuona -iltana. Astuessamme ulos kirkosta vielä hieman liikuimme ulkona joen -varsilla, missä kaukaa haamoittivat korkeat puuryhmät. Muistatko? -Silloin tapasimme toisemme ja puhelimme viimeisen kerran. Viimeisen -kerran! -- Ja jos nyt äkkiä tulisit Vignolasta Veneziaan!" - --- Olihan se alituinen, hienon hieno vastustamaton houkutus -- sanoi -Ippolita. -- Sinä et voi kuvitella kestämiäni tuskia. En nukkunut -öisin, miettiessäni keinoja, miten olisin voinut matkustaa herättämättä -epäluuloa isäntäväessäni. Ja olihan se taitavuuden ihme. Kun olin -gondolassa Canale Grandella yhdessä sinun kanssasi tuona syyskuun -aamuna, luulin näkeväni unta. Muistatko? Minä sain itkupuuskan, enkä -voinut sanoa sinulle sanaakaan... - --- Mutta minä olin sinua odottanut. Tiesin, että olit tuleva mistä -hinnasta tahansa. - --- Se oli ensi suuri varomattomuus. - --- Se on totta. - --- Mitä se haittaa? Eikö ole parempi näin? Eikö ole parempi, että minä -nyt olen kokonaan sinun? Minä en kadu mitään. - -Giorgio suuteli häntä ohimolle. He puhelivat kauan tuosta ajasta, joka -oli heidän kauneinten ja merkillisinten muistojensa esine. He elivät -uudelleen hetki hetkeltä nuo kaksi päivää, jotka olivat viettäneet -Hotel Danielissa, nuo kaksi unhoituksen ja ylimmän huumauksen päivää, -jolloin molemmat olivat menettäneet kaiken tietoisuuden ympäröivästä -maailmasta, melkeinpä omasta menneisyydestään. - -Nämä päivät tiesivät Ippolitan onnettomuuden alkua. Seuraavat kirjeet -viittaavat hänen huoliinsa: "Kun ajattelen, että minä oikeastaan olen -syynä sinun huoliisi, kotoisiin ikävyyksiisi, minua vaivaa sanomaton -tunnontuska; ja tahtoisin, että tuntisit intohimoni koko laajuuden, -voidaksesi antaa minulle anteeksi. -- Tunnetko sen? Oletko varma siitä, -että minun rakkauteni korvaa sinun suurta tuskaasi? Onko sinulla se -varma, järkähtämätön vakaumus?" -- Sivu sivulta intohimo kasvoi. -Sitten seurasi huhtikuusta heinäkuuhun käsittämättömän pitkä aukko: -ei ainoatakaan kirjettä ja juuri noina kuukausina oli kohtalollinen -käänne tapahtunut. Heikko aviomies, joka ei mitenkään ollut osannut -voittaa Ippolitan avointa ja itsepäistä vastarintaa, oli melkein -paennut, jättäen jälkeensä kauppatoimensa mitä sekavimpaan tilaan, joka -oli niellyt suurimman osan hänen omaisuuttaan. Ippolita oli valinnut -itselleen tyyssijan ensin äitinsä luona ja sitten maalla Caronnossa, -sisarensa talossa. - -Kauhea tauti, jota Ippolita jo lapsena oli potenut, hermosairaus, jolla -oli kaatuvataudin oireita, oli taas ilmaantunut. Elokuussa päivätyt -kirjeet koskettelivat sitä. "Et voi koskaan kuvitella, millaisia -tuskia minä tunnen sisälläni. Suurin kärsimykseni on näkyjä näkevän -mielikuvitukseni armoton selkeys. Näen sinun vääntelevän itseäsi taudin -kouristuksessa, näen sinun kalpenevan ja piirteesi vääntyvän, silmiesi -pyörivän epätoivoisesti itkusta punettuneiden luomien alla... Näen -tautisi koko kammottavaisuuden, ikäänkuin olisin luonasi, ja kuinka -vaivaankin itseäni, ei minun onnistu karkoittaa tuota kamalaa näkyä. -Ja sitten kuulen sinun minua kutsuvan. Korvissani soi äänesi kaiku, -käheä ja valittava kaiku, kuin sen, joka rukoilee apua, ja jolla ei ole -mitään avun toivoa." Ja kolme päivää myöhemmin: "Vaivoin saan sinulle -kirjoitetuksi nämä rivit. Tahtoisin olla mykkänä ja liikkumattomana -sopessa, pysyä varjossa ajatuksineni, palauttaa kuvasi silmieni eteen -ja nähdä tautisi ja sinut. Tämä vapaaehtoinen kidutus kiehtoo minut -vastustamattomasti... Oi rakkaus raukkaani. Olen niin surullinen, -että tahtoisin menettää olemassaolon tajunnan, pitkäksi aikaa, ja -herätessäni en tahdo muistaa mitään enkä enää kärsiä. Tahtoisin, että -minulla ainakin olisi kipeä ruumiillinen tuska, tahtoisin saada haavan, -syvän palohaavan, jotain, mikä helpoittaisi sieluntuskiani. Jumalani! -Näen sinun kalpeat, vavahtelevat kätesi; ja sormiesi lomissa hajalla -olevien hapsiesi sekavat vyyhdit..." - -Ja kauempana: "Kirjoitat minulle: -- Jos tämä tauti kouristaisi minut -sinun sylissäsi. Ei ei, en tule koskaan sinua jälleen näkemään, en -tahdo koskaan sinua jälleen nähdä! -- Olitko mieletön, kun näin -kirjoitit? Minusta tuntuu, kuin olisit minulta riistänyt elämän, kuin -en enää voisi kertaakaan henkeäni vetää. Kirjoita minulle heti! Sano -minulle, että tulet terveeksi, ettet ole epätoivoinen, että tahdot -jälleen nähdä minut. Sinun täytyy tulla terveeksi. Kuuletko, Ippolita? -Sinun täytyy tulla terveeksi." Ja edelleen: "Tänä yönä oli kuu -pilvissä. Kävelimme merenrannalla, ystäväni ja minä. Ja minä sanoin: -'Mikä toivoton yö!' -- Ystävä vastasi: 'Todellakaan ei ole kaunis -yö'. Ja hän pysähtyi. Kaukana ulvoi koira. Kuinka voinkaan sinulle -kuvata kamalaa vaikutusta, jonka ystävän sanat minuun tekivät? -- -Todellakaan ei ole kaunis yö! -- Mitä tapahtui siellä kaukana? Ja mitä -sinä teit? Mitä onnettomuutta valmisteli tuo yö? Ja yölinnut lauloivat -aamuhämärään asti. Muulloin en sitä tarkannut. Tällä kertaa joka huuto -tunki sydämeeni sietämättömän tuskallisesti." - -"Sinä olet syyttä epätoivoinen. Eilen kulutin suurimman osan päivää -tutkielman ääressä, joka käsittelee hermotauteja, perehtyäkseni -sinun tautisi luonteeseen. Sinä tulet terveeksi, siitä ei ole -epäilystäkään. Luulenpa varmasti, että sinulla ei enää tule olemaan -uusia taudinkohtauksia ja että toipumista on jatkuva keskeymättä -täydelliseen parantumiseen asti. Rohkaise mielesi! Oletko kuluneena -yönä aavistanut tätä minun alituista ajatustani? Se oli alakuloinen yö; -hieman surulliset ja hurskaat sävelet kaikuivat minun luokseni. Tietä -pitkin, pensasaitojen ja puiden välitse, kulkivat pyhiinvaeltajat ohi, -laulaen kuorossa pitkiä, yksitoikkoisia lauluja..." - -Toipuvalle kirjoitetut kirjeet olivat sävyltään lempeät ja -sydämelliset. "Lähetän sinulle hetimiten poimimani kukan. Se on -eräänlainen villi lilja, ihmeen ihana kun se kasvaa, ja sen tuoksu -on niin vahva, että usein löydän sen kuvusta hyönteisiä, jotka sen -tuoksu on huumannut. Koko läheinen rannikko on näiden intohimoa -uhkuvien liljojen peittämä, joiden nuput silmänräpäyksessä puhkeavat ja -joiden elämää hehkuvalla hietikolla, paahtavan auringon alla, kestää -ainoastaan muutamia tunteja. Katsohan, kuinka paljo henkeä on vielä -tässä kuolleessakin kukassa! Kuinka hieno, kuinka naisellinen se on!" -Ja kauempana: "Tänä aamuna herätessäni katselin auringon ruskettamaa -ruumistani. Koko rinnasta erkani kettä, mutta etenkin olalta, missä -pääsi niin usein on levännyt. Sormillani irroitin vähitellen orvaskeden -hiukkaset ja ajattelin, että ehkä näissä jo näivettyneissä hiukkasissa -vielä voisi löytää sinun poskesi, sinun huultesi jäljet. Käärmeen -tavoin loin päältäni keden. Kuinka paljon hekkumaa tämä hipiä onkaan -sisältänyt!" Kauempana: "Kirjoitan sinulle vielä vuoteessa. Kuume -on ohi, mutta se on jättänyt ankaran hermovaivan vasemman silmän -yläpuolelle. Tunnen itseni vielä hyvin heikoksi, sillä kolmeen päivään -en ole syönyt mitään. Hautautuneena vuoteeseeni, pää kipeänä, ajattelen -niin monia asioita. Joskus minut äkkiä ilman syytä valtaa epäily; ja -ainoastaan suuresti ponnistaen saan nuo pahat ajatukset karkoitetuksi. -Eilenkin ajattelin sinua koko päivän. Vanhempi sisareni Cristina, -oli luonani ja pyyhki sanomattoman hellästi hikeä otsaltani. Suljin -silmäni ja kuvittelin, että se oli sinun kätesi; ja tunsin sanomatonta -huojennusta ja kuiskasin sydämessäni sinun nimeäsi. Sitten katsoin -sisareeni kiitollisesti hymyillen. Ja tuo hetkellinen harhaluulo, -että hänen hyväilynsä oli sinun hyväilyäsi, tuntui minusta siveältä -ja yliluonnolliselta. En saata sinulle sanoin kuvata tuon tunteen -viehkeyttä, harvinaisuutta, ylintä ihanteellisuutta. _Mutta sinä sen -ymmärrät_. Tervehdin sinua." Kauempana: "Yhä vielä olen surullinen. -Aistini ovat siihen määrin teroittuneet, että kuulen yksitellen -pöydälle varisevan ruusujen terälehtiä -- viimeisten sisareni minulle -antamien ruusujen. Ne lankeavat -- _suloisina, kuin sinun päässäsi -syntyneet ajatukset_. Ja avoimista ikkunoista kaikuvat sisälle naisten -nauru ja meressä kylpevien lasten huudot." - -Kirje seurasi toistansa marraskuun ensi päiviin saakka; mutta -nämä kirjeet kävivät vähitellen katkeroiksi; epäystävällisiksi, -epäluuloisiksi ja syyttäviksi, "Kuinka kauas olet poistunut luotani. -Eikä ainoastaan paikallinen etäisyys minua kiusaa. Minusta tuntuu, -kuin pakenisi sielusikin luotani, kuin hylkäisi se minut. Henkesi -tuoksu tekee toisia onnelliseksi. Ken sinut näkee, ken elää sinun -ilmapiirissäsi, iloitsee sinusta... Kirjoita minulle ja sano minulle, -että sinä joka henkäyksessä, joka ajatuksessa kokonaan olet minun -omani, että minua ikävöit, että minua säälit ja ettei sinulla kaukana -minun luotani ole ainoatakaan nautinnon hetkeä." Ja edempänä: "Minä -ajattelen, ajattelen, ajattelen lakkaamatta, ja ajattelemisen -ponnistelu tuottaa minulle epäinhimillistä tuskaa. Joskus valtaa -minut raivokas halu temmata pois pakoittavilta ohimoiltani tuo -käsille saavuttamaton seikka, joka kuitenkin on voimakkaampi ja -hellittämättömämpi kuin oka. Hengittäminen on minulle sietämätöntä -ponnistusta, ja valtimojeni sykähtely kiusaa minua kuin vasaran -kalkutus, jota olen tuomittu kuuntelemaan... Onko tämä rakkautta? Ei -suinkaan. Se on eräänlaista kummallista tautia, joka puhkeaa esille -ainoastaan minun olemuksessani, tuottaen minulle samalla iloa ja -tuskaa. Minua miellyttää se ajatus, ettei ole yhtään ihmisolentoa, -jolla koskaan olisi ollut sellaista tunnetta." Lisäksi: "En tule koskaan -tuntemaan täydellistä rauhaa ja täydellistä varmuutta. Ainoastaan -yhdellä ehdolla voisin olla tyytyväinen: jos itseeni sulattaisin sinun -koko olemuksesi ja muuttuisin yhdeksi sinun kanssasi, jos eläisin -sinun elämääsi ja ajattelisin sinun ajatuksiasi. Ainakin tahtoisin, -että aistisi pysyisivät suljettuina jokaiselle vaikutelmalle, joka ei -lähde minusta... -- Olen poloinen sairas mies. Koko pitkä päiväni on -yhtä ainoata kuolemankamppausta. Joskus olen toivonut loppua, niinkuin -nyt sitä toivon ja rukoilen. Aurinko on paraikaa laskemaisillaan, ja -tuhansin kauheuksin yö vaipuu henkeni yli. Huoneen nurkista hiipivät -varjot luokseni, melkein elävän olennon askelin ja henkäyksin ja -melkein vihamielisin ilmein... -- Pöydälläni on paljo ruusuja. Olen -poiminut ne viimeisistä pensaista. Niiden väri on hieman vaalea ja -niiden tuoksu hieman heikentynyt; mutta juuri sellaisina niistä pidän. -Ne tuntuvat minusta kasvaneilta kirkkomaalla, mihin kaukaisina, -kaukaisina aikoina rakastavia parittain haudattiin." Kauempana: -"Eilisaamuna, yhdentoista ja yhden välillä, ajattelin vakavasti -loppuani. Demetrio setäni tutunomainen henki on jo muutaman päivän -ajan saattanut minut levottomaksi. Tilani oli eilen niin armoton, -että henkeeni tunki väkisin vapautumisen ajatus. Tuo kohtaus meni -sitten ohi. Nyt hymyilen sille hieman, mutta minulla oli sangen hurja -vuoropuhelu kuoleman kanssa." - -Roomassa päivätyt kirjeet, minne Giorgio marraskuun alussa oli lähtenyt -odottamaan Ippolitan paluuta, koskettelivat hyvin tuskallista ja -surulista välikohtausta. "Kirjoitat minulle: 'Olen suuria vaikeuksia -voittaen pysynyt sinulle uskollisena.' -- Mitä sillä tarkoitat? -Jumalani, kuinka sinä olet muuttunut! Minä kärsin siitä sanomattomasti, -ja ylpeyteni nousee tätä kärsimystä vastaan. Kulmakarvojen väliin -on painunut syvä ryppy, kuin arpi. Tukahutettu viha on kokoontunut -siihen; kaikki epäilyksieni, epäluuloni ja vastenmielisyyteni tuottama -katkeruus on kokoontunut siihen. Luulen, että eivät edes suudelmasi -kykenisi sitä karkoittamaan. Kaihoa uhkuvat kirjeesi saattavat minut -levottomaksi. En ole siitä sinulle kiitollinen. Jo pari kolme päivää -minulla on ollut jotain _sinua vastaan_ sydämessäni. En tiedä, mitä se -on. Ehkä aavistus, enneluulo?" - -Lukiessaan Giorgio kärsi, kuin olisi hänen sisällään auennut vanha -haava. Ippolita tahtoi estää häntä enempää lukemasta. Hänen täytyi -ajatella tuota iltaa, jolloin miehensä odottamatta Caronnossa oli -astunut hänen asuntoonsa ja tyynein, kylmin sanoin, mutta silmissä -mielettömän ilme, oli hänelle ilmoittanut tulleensa viemään häntä, -Ippolitaa mukaansa; Ippolita muisti sen hetken, jolloin he molemmat -olivat jäänet yksin, seisoen vastatusten, kaukaisessa huoneessa, -tuulen heilutellessa ikkunaverhoja ja tulen loimutessa levotonna sinne -tänne, samalla kun puiden suhina nousi alhaalta. Hän muisti tuon -hurjan ja mykän kamppauksen, jonka silloin oli taistellut tuon miehen -kanssa, joka äkkiä oli syleillyt häntä -- kauheata muistella -- hänet -omistaakseen. - -Riittää, riittää, Giorgio! hän sanoi, vetäen povelleen rakastettunsa -pään. -- Emme enää lue sen pitemmälle. - -Mutta Giorgio tahtoi jatkaa. "Minä en vielä ymmärrä! En ymmärrä tuon -miehen jälleen ilmaantumista; enkä voi vapautua vihantunteesta, -joka osaksi kohdistuu sinuunkin. Jotta en sinua kiusaisi, jätän -kirjoittamatta nämä ajatukseni sinulle. Ne ovat katkeroita ja hyvin -surullisia ajatuksia. Tunnen, että hellyyteni joksikin aikaa on -myrkytetty. Luulen olevan parasta, että et enää näe minua. Jos tahdot -säästää itseltäsi turhaa surua, niin älä nyt palaa: tällä haavaa -minä en kelpaa mihinkään. Sieluni sinua rakastaa ja nöyrtyy, mutta -ajatukseni loukkaavat ja saastuttavat sinua. Ja alati ilmaantuu -uudelleen ristiriitaisia vastakohtia, eivätkä ne koskaan lopu!" Ja -seuraavan päivän kirje: "Kauhea tuska, hirvittävä, sietämätön, ennen -kokematon tuska... Oi Ippolita, palaa, palaa tänne! Minun täytyy sinut -nähdä, puhua kanssasi, sinua hyväillä. Rakastan sinua enemmän kuin -koskaan ennen... Mutta säästä minulta muistelmiesi näky. En saata -kauhistumatta, vihatta sitä ajatella. Minusta tuntuu, kuin täytyisi -sydämeni murtua, jos näkisin ne jäljet, jotka nuo kädet ovat jättäneet -sinun ruumiiseesi... Kauheta, kauheata!" - --- Riittää, Giorgio. Nyt lopetamme -- rukoili Ippolita uudelleen, -ottaen rakastettunsa pään käsiensä väliin ja suudellen hänen silmiään. --- Minä rukoilen, Giorgio. -- - -Hänen onnistui poistaa hänet pöydän äärestä. Giorgio alistui siihen ja -hymyili tuota kuvaamatonta hymyä, joka on eräillä sairailla, kun he -mukautuvat toisen tahtoon, hyvin tietäen, että lääke on liian myöhäinen -ja turha. - - - - -VII. - - -Pitkänperjantain iltana he palasivat Roomaan. Ennen lähtöä, viiden -ajoissa, he joivat teetä. Molemmat olivat ääneti. Tuo yksinkertainen -elämä majatalossa tuntui heistä harvinaisen kauniilta ja kaihottavalta -sinä hetkenä, jolloin se oli loppumaisillaan. Vaatimattomien huoneiden -tuttavallisuus tuntui heistä nyt viehättävämmältä ja syviä tunnelmia -uhkuvalta. Ne paikat, jotka olivat olleet heidän alakuloisten ja -hellien tunteidensa todistajina, esiintyivät ihanteellisessa valossa. -Taaskin syöksyi katkelma heidän rakkauttaan ja heidän olemustaan ajan -syvään kuiluun. - -Giorgio virkkoi: - --- Tämäkin on ohi. - -Ja Ippolita sanoi: - --- Mitä teen? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi nukkua muualla, kuin -sinun povellasi. - -He katsoivat toisiaan silmiin, ilmaisivat toisilleen -mielenliikutustaan, ja tunteen nouseva tulva tukki heidän kulkkunsa. He -vaikenivat ja kuuntelivat yksitoikkoista ja keskeymätöntä kalsketta, -joka syntyi kadunlaskijain vasaroimisesta. Tämä lamauttava melu -kiihdytti heidän suruansa. - -Giorgio nousi ja sanoi: - --- Se on sietämätöntä. - -Vasaraniskut vahvistivat hänessä katoavaisuuden tunnetta, joka jo -ennestään hänessä oli niin voimakas. Ne siirsivät hänet tuollaiseen -pelokkaan kauhun tilaan, jommoista jo ennenkin oli kokenut, kun oli -kuunnellut heilurin liikettä. Ja kuitenkin tämä kalkutus kuluneina -päivinä oli tuudittanut heidät epämääräiseen mielihyvään. Ja -Giorgio ajatteli: -- Parin kolmen tunnin kuluttua me eroamme. Minä -alan taas totutun elämäni, joka on kokoonpantu pienistä kurjista -vähäpätöisyyksistä. Ja epäilemättä taas joudun vanhan kärsimykseni -kynsiin. Tunnen ne levottomat tunnelmat, jotka kevät minussa herättää. -Tulen kärsimään keskeytyksettä. Ja tunnen jo, että se ajatus, -jonka tuo Exili tuonoin pani päähäni, on muuttuva mitä julmimmaksi -kidutukseksi. Jos Ippolita tahtoisi minut parantaa, tokko hän sitä -voisi tehdä? Kenties, ainakin osaksi. Miksi hän ei tahtoisi lähteä -kanssani yksinäiselle seudulle, ei vaan viikoksi, vaan pitkäksi aikaa? -Kahdenkeskisessä seurustelussa hän on hurmaava, täynnä hellintä -huolenpitäväisyyttä ja suloa. Joskus hän on minusta tuntunut olevan -sisar, sisar-rakastajatar, _gravis dum suavis_, unelmieni olento. Ehkä -hän alinomaisella läsnäolollaan voisi minut parantaa, tai ainakin -helpoittaa elämääni. - -Pysähtyen Ippolitan eteen hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja kysyi: - --- Oletko näinä muutamina päivinä ollut hyvin onnellinen? Vastaa -minulle. - -Hänen äänensä kaikui liikutetulta ja mairittelevalta. - -Ippolita vastasi: - --- Niin onnellinen, kuin en koskaan ennen. - -Giorgio puristi hänen käsiään, sillä hän tunsi, että syvä vakaumus -kaikui hänen sanoistaan. - -Sitten hän jatkoi: - --- Saatatko yhä edelleen elää niin, kuin tätä nykyä elät? - -Ippolita vastasi: - --- En tiedä; en näe mitään edessäni. Tiedät, että kaikki on rauennut. - -Hän loi katseensa maahan. - -Intohimoisesti Giorgio sulki hänet syliinsä. - --- Sinä rakastat minua? Olenko minä sinun ainoa elämänpäämääräsi? -Näetkö ainoastaan minut tulevaisuudessasi? - -Kasvoissa odottamaton hymy, joka pani hänen pitkät ripsensä kohoamaan, -hän virkkoi: - --- Tiedäthän, että niin on laita. - -Matalalla äänellä, piilottaen kasvonsa hänen povelleen, Giorgio lisäsi: - --- Tunnet sairauteni. - -Ippolita näytti arvaavan rakastettunsa ajatuksen. Melkein salaa, kuin -olisi tahtonut ääntä hiljentämällä supistaa sitä piiriä, missä yhdessä -hengittivät ja missä heidän sydämensä pelokkaasti sykkivät, hän kysyi: - --- Miten voisin tehdä sinut terveeksi? - -He syleilivät toisiaan ja vaikenivat. Mutta vaietessaan heidän sielunsa -pohtivat samaa ja tekivät saman. - --- Tule minun kanssani, keskeytti Giorgio vaitiolon -- Matkustamme -vieraalle seudulle; jäämme sinne koko kevääksi, koko kesäksi, niin -pitkäksi aikaa kuin voimme... Ja sinä teet minut terveeksi. - -Ippolita ei epäröinyt, vaan sanoi: - --- Tässä olen. Olen kokonaan sinun omasi. - -Lohdutettuina he irtaantuivat toistensa syleilystä. Viimeinen -matkalaukku järjestettiin lähtöä varten. Ippolita kokosi kaikki jo -kuihtuneet kukkansa maljakoista. Orvokit, Villa Cesarinista poimitut -orvokit, Villa Chigin puistosta noukitut syklamit, vuokot ja Castel -Gandolfon villit ruusut ja mantelioksan, jonka oli poiminut "Dianan -kylpyjen" luota. Nämä kukat saattoivat kertoa kaikista idylleistä: -- -Mikä hurja juoksu jyrkkää rinnettä alas, puistossa, yli kuihtuneiden -lehtien, joihin jalat vajosivat yläpuolelle nilkan! Ippolita oli -huutanut ja nauranut, kun nokkoset polttivat hänen sääriään hienojen -sukkien läpi; sitten oli Giorgio sauvallaan lyönyt alas nuo pisteliäät -kasvit, niin että vahingotta olivat voineet kulkea niiden yli. -Lukemattomat vihreät nokkoset ympäröivät "Dianan kylpyjä", tuon -salaperäisen rotkon, missä tippuvan veden rapsahteleva ääni kaiun -monistamana musikaalisesti soinnahti. Ja tuosta kosteasta hämärästä oli -Ippolita katsonut ulos avaralle kedolle, jota manteli- ja persikka-puut -peittivät, mitkä ruusunpunaisina ja hopeankarvaisina heijastivat -äärettömän vienoja värihohteitaan järviseudun vaaleaan sineen. -- Joka -kukka oli kuva. - --- Katsohan, sanoi Ippolita, ja näytti Giorgiolle rautatielippua. Se on -lippu Segni-Palianoon. Sen aion tallettaa. - -Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi Giorgiolle kuitatun laskun. Herran -anteliaisuudesta liikutettuna hän puhkesi loppumattomiin kiitoksiin ja -onnentoivotteluihin. Lopuksi hän päällepäätteeksi veti esiin taskustaan -kaksi nimikorttia ja tarjosi ne heille "muistoksi nimipahasestaan", -pyytäen rohkeuttaan anteeksi. Hänen mentyään molemmat valepuolisot -purskahtivat nauruun. Kookkain kirjaimin oli kortissa luettavissa: -Pancrazio Petrella. - -Ippolita sanoi: - --- Tallettakaamme tämäkin! - -Taaskin Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi neljä tai viisi appelsiinia -lahjaksi nuorelle rouvalle. Silmät loistivat hänen punoittavissa -kasvoissaan. - --- On aika lähteä, hän ilmoitti. - -Kun rakastavat astuivat alas portaita, valtasi heidät alakuloisuus, -jopa pelokkaisuuden tunne, ikäänkuin hylätessään tämän rauhan tyyssijan -olisivat kulkeneet synkkiä vaaroja kohti: Vanha majatalon isäntä -hyvästeli heitä ovella ja sanoi vielä pahoitellen: - --- Täksi illaksi olin hankkinut niin hyviä leivoksia. Vavahtelevin -huulin vakuutti hänelle Giorgio: - --- Palaamme pian, palaamme pian. - -Heidän astuessaan asemalle, aurinko katosi mereen, ja latinalaisen -tasangon äärillä pilkoitti punerva hohde usvista. Cecchinassa vihmaili -ohut sade. Tuona kosteana ja sumuisena pitkäperjantai-iltana, jolloin -erosivat, Rooma tuntui heistä kaupungilta, missä ei voi muuta kuin -kuolla. - - - - - - -II. - -KOTI. - - - - -I. - - -Huhtikuun loppupäivinä Ippolita matkusti Milanoon, minne sisarensa, -jonka anoppi oli kuollut, oli hänet kutsunut. Giorgion oli niinikään -määrä lähteä matkaan tuntematonta maata etsimään. Ja toukokuun -keskivaiheilla he aikoivat taas kohdata toisensa. - -Mutta juuri noina päivinä Giorgio oli saanut äidiltään kirjeen täynnä -tuskallisia sanomia, melkein epätoivoa. Eikä hän enää voinut kauemmaksi -lykätä paluutaan synnyinkotiinsa. - -Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen viipymättä oli rientäminen sinne, -missä todellinen murhe vallitsi, täytti hänet synkkä ahdistus, joka -vähitellen syrjäytti alkuperäisen lapsenrakkauden ja hänessä kiihtyi -katkeruus, joka kärjistymistään kärjistyi, mikäli tulevan taistelun -kuvat hänen tietoisuudessaan kävivät selvemmiksi ja taajemmiksi ja -mikäli suvaitsemattoman itsekkäisyyden ääni hänen sisällään kaikui -vaativaisempana. Ja tämä katkeruus kävi niin kiivaaksi, että se ennen -pitkää hallitsi kaikkea ja sai lisäravintoa matkallelähdön vastuksista -ja eron tuottamasta surusta. - -Jäähyväishetki oli tuskallisempi kuin koskaan ennen. Giorgio oli mitä -kiihoittuneimman mielenherkkyyden tilassa. Kaikki hänen hermonsa -olivat jännittyneet ja pitivät häntä alituisen levottomuuden tilassa. -Hän ei näyttänyt uskovan tulevaan paljoa lupaavaan onneen ja rauhaan. -Sanoessaan hänelle hyvästi, Ippolita kysyi: - --- Näemmeköhän toisemme jälleen? - -Suudellessaan kynnyksellä hänen huuliaan viimeisen kerran, Giorgio -huomasi, miten Ippolita peitti tämän suudelman mustalla harsolla; ja -tämä mitätön seikka kiusasi häntä sisäisesti ja paisui suunnattomaksi -hänen mielikuvituksessaan kuin synkkä aavistus. - -Saapuessaan Guardiagreleen, synnyinkaupunkiinsa ja kotiinsa, hän oli -niin rasittunut, että lapsen tavoin itki syleillessään äitiään. Mutta -ei tämä syleily eivätkä nämä kyynelet tuottaneet hänelle helpoitusta. -Hänestä tuntui, kuin olisi hän synnyinkodissaan ollut vieras; hänestä -tuntui, kuin olisi liikkunut keskellä perhettä, joka oli hänelle outo. -Tuo omituinen irtautumisen tunne, jota jo aikaisemmin oli kokenut -sukulaisiinsa nähden, esiintyi nyt voimakkaampana ja tukalampana. -Tuhannet arkipäivän pikkuseikat kiihoittivat ja loukkasivat häntä. -Muutamat vaitiolot päivällisen tai illallisen kestäessä, jolloin -veitset ja haarukat kalisivat, olivat hänelle sietämättömät. Eräät -hänen hienostuneista tavoistaan saivat noissa tilaisuuksissa ankaran -kosketuksen, rajun kolhauksen. Tuo eripuraisuuden, vihamielisyyden, -sotaisuuden ilmakehä, joka liiteli hänen synnyinkotinsa yli, riisti -häneltä hengityksen. - -Äiti oli vielä hänen tulonsa iltana kutsunut hänet syrjään, kertoakseen -hänelle kaikki surunsa, kaikki kärsimyksensä, kaikki huolensa ja -mainitakseen hänelle kaikki puolisonsa irstailut ja ruokottomuudet. Hän -oli kyynelsilmin katsonut poikaansa ja vihasta värähtelevällä äänellä -huutanut: - --- Isäsi on halpamainen mies! - -Ja hänen silmäluomensa olivat hieman turvottuneet ja paljosta -itkemisestä punettuneet; hänen poskensa olivat näivettyneet, ja koko -hänen olemuksessaan ilmenivät pitkällisen kärsimyksen jäljet. - --- Hän on halpamainen mies! Hän on halpamainen mies! - -Kun Giorgio kiipesi huoneisiinsa yläkerrassa, oli hänellä vielä tämän -äänen kaiku korvissaan, näki hän vielä äitinsä ryhdin ja kuuli vielä -syytökset, toisen toisensa jälkeen, nuo häpeälliset syytökset sitä -miestä kohtaan, jonka verta virtasi hänen suonissaan. Hänen sydämensä -paisui, niin että hän luuli siihen tuiki menehtyvänsä. Mutta äkkiä -etäällä olevan lemmittynsä raju ikävöiminen antoi hänen ajatuksilleen -toisen suunnan; ja hän tunsi, ettei ollut kiitollinen äidilleen siitä, -että hän hänelle oli paljastanut niin paljon kurjuutta; hänestä olisi -ollut parempi olla mitään tietämättä, olla mitään muuta ajattelematta, -kuin rakkauttaan, olla mistään muusta kärsimättä, kuin rakkaudestaan. - -Hän astui huoneisiinsa ja sulkeutui sinne. Toukokuun kuutamo kuvastui -parvekkeiden ikkunoihin. Ja hän aukaisi ne, tuntien voimakasta -tarvetta hengittää yöilmaa. Hän nojasi rautaristikkoon ja joi pitkin -siemauksin öistä virkeyttä. Ääretön rauha vallitsi alhaalla laaksossa; -ja Majella-huippu, vielä häikäisevän valkoisena lumipeitossaan, -näytti yksinkertaisine ja juhlallisine viivoineen avartavan taivasta. -Guardiagrele uinaili valkean karjalauman tavoin Santa Maria Maggioren -ympärillä. Yhtä ainoata naapuritalon ikkunaa valaisi keltainen hohde. - -Giorgio unhoitti tuoreen haavansa. Yön kauneuden edessä hänellä oli -yksi ainoa ajatus: se yö, joka on, _menee hukkaan_ onnelta. - -Hän kuunteli. Hiljaisuudessa tunki läheisestä tallista hevosen -kavioiden kopina hänen korviinsa; sitten hiljainen kulkusten kilinä. -Hän katseli valaistua ikkunaa; ja hän näki tuossa valoisassa -nelikulmiossa häälyviä ohi liitäviä varjoja, kuin sellaisten -henkilöiden varjoja, jotka liikkuivat sisällä. Hän kuunteli. Hän luuli -kuulevansa ovelta heikkoa kolkutusta. Epäröiden hän meni avaamaan. - -Se oli Gioconda täti. - --- Unhoitatko minut? hän sanoi sisään astuessaan ja syleillessään -Giorgiota. - -Giorgio ei ollut saapuessaan häntä nähnyt ja oli todella hänet tällä -kertaa unhoittanut. Hän pyysi anteeksi. Hän tarttui tätinsä käteen, -pyysi häntä istumaan ja puhui hänen kanssaan hellä sävy äänessä. - -Gioconda oli hänen isänsä vanhempi sisar, kuusikymmenvuotias. Hän -ontui erään kaatumisen jälkeen; ja hän oli hiukan lihava, mutta -sairaalloisen, näivettyneen, verettömän lihava. Hän harrasti yksinomaan -uskonnollisia asioita ja asui talon yläkerran syrjäisessä huoneessa, -melkein kokonaan erillä perheestä, laiminlyötynä, kenenkään hellimänä, -heikkomielisen tavoin kohdeltuna. Hänen maailmansa muodostivat -pyhimyskuvat, pyhäinjäännökset, vertauskuvat. Hänen ainoana toimenaan -olivat uskonnollisten menojen noudattaminen, häipyminen rukousten -yksitoikkoiseen hämärään ja niiden kidutusten kertominen, jonka -hänelle tuottivat herkutteluhimonsa. Sillä hän oli perso makeisille -ja inhosi kaikkea muuta ruokaa. Hän piti Giorgiosta, hänellä kun oli -tapana kotona käydessään tuoda hänelle laatikko makeisia ja pullo -ruusu-likööriä. - --- Siis -- hän sanoi soperrellen melkein hampaattomien leukojensa -välillä -- sinä siis olet palannut kotia... oi... sinä olet palannut... - -Hän katsoi Giorgioon hieman tylsämielisesti, eikä tietänyt sen enempää -sanoa; mutta hänen silmistään hohti selvä odotus. Ja huolimatta -vastenmielisyydestä, jota hänen hengityksensä Giorgiossa herätti, -tämä tunsi sydämensä kutistuvan kokoon huolestuneesta säälistä. "Tämä -kurja olento", hän ajatteli "joka on vajonnut inhimillisen alennuksen -alimmalle portaalle, tämä köyhä, makeisille perso rukoilija-sisar on -minun sukuani!" - --- Siis,... toisti täti ilmeisen ahdistuksen valtaamana; ja hänen -silmänsä kävivät melkein liian uskaliaiksi. - --- Voi, Gioconda täti, suo anteeksi! sanoi Giorgio vihdoin tuskallisen -väkinäisesti. Tällä kertaa olen unhoittanut makeiset. - -Vanhan naisen kasvot muuttuivat, kuin olisi hän ollut vähällä pyörtyä. -Hänen silmänsä sammuivat. Hän soperteli: - --- Se ei tee mitään... - --- Mutta huomenna minä niitä ostan, lisäsi Giorgio, sydän -kouristuksissa, häntä lohduttaakseen. Minä ostan sinulle niitä; ja -sitten tulen kirjoittamaan... - -Vanhus elpyi jälleen. Hyvin kiireisesti hän sanoi: - --- Tiedätkö, Ursula-luostarin luota voit ostaa makeisia. - -Sitten seurasi vaitiolo, jonka kestäessä hän epäilemättä edeltäpäin -hengissä nautti huomispäivän suloutta, sillä hänen hampaattomasta -suustaan kuuli vähäistä maiskutusta, kuin olisi hän nielaissut liikaa -sylkeä; ja hän virkkoi: - --- Giorgio parka!... Jospa minulla ei olisi Giorgiotani! Näetkö, -mitä tässä talossa tapahtuu? Taivaan rangaistus... Mene katsomaan -kukkaruukkuja parvekkeelle. Minä, minä olen aina niitä kastellut. Olen -aina ajatellut Giorgiota. Ennen oli minulla Demetrio. Nyt olet sinä -minun ainoa turvani. - -Hän nousi, tarttui veljenpoikaansa kädestä ja vei hänet ikkunan -ääreen; hän osoitti hänelle hyvin hoidettuja kukkaruukkuja, noukki -bergamotti-lehden ja ojensi sen hänelle. Hän kumartui koettelemaan, -oliko multa kuivaa; sitten hän sanoi: - --- Odota. - --- Minne menet, Gioconda täti? - --- Odota. - -Ontuen hän poistui huoneesta. Kotvaa myöhemmin hän palasi ja kantoi -ylen vaivaloisesti täytettyä ruiskukannua. - --- Mutta miksi teet tuota? Miksi vaivaudut? - --- Kukkaruukut tarvitsevat vettä; ellen minä sitä ajattele, kuka sitä -ajattelee? - -Hän kasteli ruukkuja. Hän huohotti raskaasti; ja tuon vanhan naisen -poven käheä korina raateli nuoren miehen sydäntä. - -Hän otti kannun hänen kädestään ja sanoi: - --- Nyt jo riittää. - -He jäivät parvekkeelle, ja vesi tippui hiljaa liristen ruukuista -kadulle. - --- Kenen on tuo valaistu ikkuna? -- kysyi Giorgio katkaistakseen -äänettömyyden. - --- Oi, vastasi vanhus, -- Don Defendente Scioli on kuolemaisillaan. - -Molemmat näkivät tuossa keltavaloisessa nelikulmiossa varjojen -liikkuvan. Kylmässä yöilmassa vanha nainen alkoi väristä. - --- Pane maata, Gioconda täti. - -Hän tahtoi saattaa hänet hänen huoneeseensa ylimmässä kerroksessa. -Eräässä käytävässä he kohtasivat jotakin, joka vaivaloisesti liikkui -permannolla. Se oli kilpikonna. Vanhus pysähtyi ja sanoi: - --- Se on sinun ikäisesi: kaksikymmentäviisi vuotta. Nyt se ontuu kuin -minä. Isäsi kerran potkaisi... - -Giorgion mieleen muistuivat ehdottomasti Giovanna tädin turturi-kyyhky -ja muutamat Albanossa vietetyt hetket. - -He saapuivat kynnykselle. Inhoittava haju, taudin ja likaisuuden -löyhkä tunki vastaan sisältä. Lampun heikossa valossa näki madonnan -ja ristiinnaulitunkuvilla peitetyt seinät, repaleisen vaatesuojuksen, -nojatuolin, josta rautarunko ja tappurat pilkistivät esiin. - --- Tahdotko tulla sisälle? - --- En, Gioconda täti. Mene levolle. - -Hyvin nopeasti täti juoksi sisälle huoneeseensa ja palasi heti kädessä -pieni tötterö, jonka Giorgion edessä aukaisi, ja josta ravisti vähän -hienoa sokeria pivoonsa. - --- Näetkö? Minulla ei enää ole muuta kuin tämä pieni jäännös. - --- Huomenna, huomenna, täti... Mene nyt levolle. Hyvää yötä. - -Giorgio ei voinut sitä kauempaa kestää ja jätti hänet täynnä inhoa ja -sydän raskaana. Uudelleen hän astui parvekkeelle. - -Täysi kuu kumoitti keskellä taivasta. Majella kohosi liikkumattomana -ja jäisen kylmänä kuin joku niistä kuun vuorista, jotka kaukoputki -lähentelee ihmissilmään. Guardiagrele nukkui. Bergamotit tuoksuivat. - --- Ippolita! Ippolita! Koko hänen sielunsa ikävöi lemmittyä ja valitti, -huutaen tänä ylimmän tuskan hetkenä apua. -- Ippolita. - -Äkkiä kaikui hiljaisuudessa huuto; se tuli valaistusta ikkunasta päin! -Se oli naisen huuto. Sitä seurasivat toiset huudot, sitten lakkaamaton -nyyhkytys, joka paisui ja hiljeni kuin laulun loppu. Kuolonkamppaus oli -ohi. Muuan henki upposi kuolonomaiseen ja hiljaiseen yöhön. - - - - -II. - - --- On välttämätöntä, sanoi äiti, että minua autat; on välttämätöntä, -että puhut hänen kanssaan, että annat hänen kuulla sinun mielipiteesi. -Sinä olet vanhin lapsi. Se on välttämätöntä, Giorgio. - -Ja hän kertoi edelleen miehensä hairahduksista, hän paljasti edelleen -pojalle isän häpeällistä elämää. Tällä isällä oli rakastajatar: -kähertäjätär, joka ennen oli ollut perheen palveluksessa, -huonomaineinen ja mitä ahnein nainen; ja tätä naista ja hänen -äpäriään varten isä tuhlasi omaisuuttaan ja rahojaan, mistään muusta -välittämättä, laiminlyöden toimensa, laiminlyöden maatalouden, -myyden sadot mitä halvimpaan hintaan ensi tarjoojalle, ainoastaan -saadakseen rahaa; ja joskus meni niin pitkälle, että talosta puuttui -kaikkein välttämättömin; ja tuo isä kieltäytyi maksamasta nuoremmalle -tyttärelle, joka jo kauan oli ollut kihloissa, hänen myötäjäisiään. -Ja jokaiseen nuhteluun hän vastasi huutaen, parjaten ja joskus vielä -halpamaisin väkivaltaisuuksin. -- Sinä asut kaukana, sinä et tiedä, -missä helvetissä me elämme. Etkä voi kuvitella vähintäkään osaa siitä, -mitä me kärsimme... Mutta sinä olet lapsista vanhin. Sinun täytyy puhua -hänen kanssaan. Se on välttämätöntä, Giorgio, se on välttämätöntä. - -Giorgio vaikeni, katseet maassa, ja ponnisteli tavattomasti -hillitäkseen kaikkien hermojensa toivotonta jännitystä tämän tuskan -edessä, joka hänelle oli paljastettu niin armottomasti. Oliko tämä -nainen siis hänen äitinsä? Tuo vääntynyt, katkera suu, joka lausuessaan -noita kovia sanoja niin kauheasti oli rumentunut, oliko se hänen -äitinsä suu? Näin siis viha ja suru olivat hänet muuttaneet! - -Hän nosti silmänsä häntä katsellakseen, löytääkseen hänen kasvoistaan -hänen entisen lempeytensä jäljet. Kuinka lempeäksi hän aikoinaan oli -äitinsä huomannut! Mikä kaunis ja hellä olento hän ennen oli ollut! Ja -kuinka sydämellisesti hän poikana, nuorukaisena, oli häntä rakastanut! -Hän oli ollut pitkä ja solakka, Silveria rouva, valkoihoinen, melkein -vaaleatukkainen ja tummasilmäinen; ja koko hänen olemuksessaan oli -jalon syntyperän leima, sillä hän oli Spinan sukua, jonka vaakuna -yhdessä Aurispa suvun vaakunan kanssa oli kaiverrettu Santa Maria -Maggioren holvikaareen. Mikä helläsydäminen olento hän kerran oli -ollut! Miksi nyt niin muuttunut? -- Poika kärsi jokaisesta hänen -epäkauniista liikkeestään, jokaisesta kovasta sanasta, kaikista niistä -muutoksista, jotka raivoisa viha oli synnyttänyt hänen kasvoissaan; ja -hän kärsi siitä, että näki isänsä häpeän niin paljastettuna edessään, -siitä että näki kauhean kuilun, joka oli auennut noiden kahden olennon -eteen, joita sai kiittää olemassaolosta. Mistä olemassaolosta! - --- Ymmärrät, Giorgio? -- äiti yhä vaan ahdisteli häntä. -- Ponteva -asiaan puuttuminen sinun puoleltasi on välttämätön. Milloin tulet -puhumaan hänen kanssaan? Teehän päätös. - -Giorgio käsitti; ja hän tunsi sisimpänsä kuin kammoksuvan väristyksen -järkyttämäksi; ja sisällään hän vastasi: -- Oi äiti, vaadi minulta -kaikkea, vaadi minulta mitä kauhein uhraus, mutta säästä minulta tämä -askel, älä pakoita minua tähän uhkapeliin. Minä olen pelkuri. -- Hänen -olemuksensa juurista nousi voittamaton inho ajatellessaan, että hänen -täytyisi astua isänsä eteen, ajatellessaan, että hänen täytyisi panna -toimeen voiman ja tahdonilmauksen teko. Hän olisi ennemmin antanut -hakata poikki kätensä. - -Ääni verhottuna hän vastasi: - --- Hyvä äiti. Minä tulen puhumaan hänen kanssaan. Tulen löytämään -sopivan hetken. - -Hän syleili äitiään ja suuteli häntä poskille, ikäänkuin vaieten -pyytäen häneltä valettaan anteeksi. Sillä itsekseen hän oli selvillä -tästä: en tule löytämään sopivaa hetkeä, enkä tule hänen kanssaan -puhumaan. -- - -He jäivät ikkunan ääreen. Äiti aukaisi ikkunan ja sanoi: - --- Ennen pitkää tulevat kantamaan pois Don Defendente Sciolin. - -He asettuivat vieretysten. Taivasta katsellen äiti sanoi: - --- Millainen päivä! - -Guardiagrele, tuo kivinen kaupunki, hohti toukokuun kuulakassa valossa. -Raikas tuuli heilutti ruohokorsia räystäiden halkeamissa. Kaikista -Santa Maria Maggiore'n halkeamista pisti esiin eräänlaisia pieniä -kasveja, joita peittivät lukemattomat punasinervät kukat. Näin tuo -ikivanha tuomiokirkko marmoristen ja elävien kukkien verhoamana kohosi -taivaansinisille ilmoille. - -Giorgio ajatteli: -- En tule enää näkemään Ippolitaa. Minulla on synkkä -aavistus. Tiedän, että viiden tai kuuden päivän kuluttua matkustan -täältä pois, hakemaan tuota unelmiemme hiljaista tyyssijaa; ja samalla -tiedän, että ryhdyn johonkin hyödyttömään, etten tule saavuttamaan -mitään, että outo este on asettuva tielleni. Kuinka omituista ja -epämääräistä on se, mitä tunnen! En tiedä miten lie, mutta joku ääni -sisälläni sanoo, että kaikki lähestyy loppuansa. -- Ja hän ajatteli -edelleen: -- Ippolita ei minulle kirjoita. Täälläoloni aikana hän on -kaksi kertaa lähettänyt minulle lyhyen sähkösanoman; Pallanzasta ja -Bellagiosta. Hän ei koskaan ole minusta tuntunut olleen niin kaukana. -Tänä hetkenä kenties joku toinen mies häntä miellyttää. Saattaako -rakkaus yhtäkkiä paeta naisen sydämestä? Niin, sisäisen elämän -maailmassa kaikki on mahdollista. Hänen sydämensä on väsynyt. Ehkä -hän Albanossa muistojen lämmittämänä antoi minulle viimeiset hellät -sydämensykintänsä. Ja minä olen pettynyt! Jos osaa erityisiä seikkoja -katsella niiden ihanteellisessa valossa, on niissä, riippumatta -ulkonaisesta muodostaan, sisällä piilevänä selvä merkitys. No niin, kun -ajatuksissani tarkastan kaikkia niitä pikku seikkoja, jotka muodostivat -elämämme Albanossa, on niillä selvä merkityksensä, varma leimansa: ne -tietävät _lopun_ lähestymistä. Saapuessamme pitkänperjantain iltana -Rooman asemalle ja erotessamme, ja kun hän vaunuineen katosi sumuihin, -olihan minulla silloin se tunne, että ainaiseksi auttamattomasti olin -hänet menettänyt. Olihan minulla järkähtämättömästi _lopun_ tuntemus! - -Hänen mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin se ele, jolla Ippolita oli -verhonnut heidän viimeisen suudelmansa. Ja kuitenkin aurinko, taivaan -sini, kukat, kaikki iloiset seikat kuiskasivat hänelle ainoastaan yhtä -seikkaa: -- Ilman häntä elämä on mahdoton! - -Sinä hetkenä sanoi äiti, kumartuen ulos ikkunasta ja katsoen -tuomiokirkon ovelle: -- He tulevat ulos. - -Ruumissaatto kirkollisine arvo-merkkeineen astui kirkosta. Arkkua -kantoi hartioillaan neljä mustan kaapun peittämää miestä. Kaksi -niinikään kaapun verhoamaa pitkää saattaja-riviä seurasi kantaen -palavia vahakynttilöitä. - -Kahdesta kaapussa olevasta reiästä ei nähnyt muuta kuin silmät. -Tuulessa läähättivät ajoittain tuskin näkyvät pienet kynttiläliekit; -muutamat niistä sammuivat; ja kuumaa vahaa itkien kynttilät sulivat -loppuun. Jokaisella kaapun verhoamalla oli sivullaan avojalkainen -lapsi, joka kokosi sulavan vahan molempiin pivoihin. - -Kun koko jono oli ehtinyt astua kadulle, alkoi soittokunta, -punapukuinen, valkosulilla koristettu, kaiuttaa surumarssia. -Ruumisarkun kantajat noudattivat astuessaan soiton tahtia. -Vaskisoittimet loistivat päivänpaisteessa. - -Giorgio ajatteli: kuinka surullisen naurettava kunnianosoitus seuraa -ihmistä hänen viimeiseen leposijaansa! Hän näki itsensä lepäävänä -ruumisarkussa, lautoihin suljettuna, verhottujen miesten kantamana, -soihtujen ja noiden kauheiden puhallussoittimien seuraamana. Tämä -kuvittelu täytti hänen mielensä inholla. Sitten vetivät hänen huomionsa -puoleensa nuo ryysyiset lapset, jotka vaivaloisesti ja hieman -kumarassa, epätasaisin askelin ja silmät tarkkaavasti tuijottaen -loimuaviin liekkeihin, kokosivat alas tipahtelevaa vahaa. - --- Don Defendente parka! -- mutisi äiti, nähdessään jonon poistuvan. - -Sitten hän väsyneenä lisäsi, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen, eikä -pojalleen. - --- Mutta miksi sanon parka! Hän on käynyt sisälle rauhaan; ja me jäämme -tänne matoiseen maailmaan kärsimään. - -Poika katsoi häneen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa; ja äiti -hymyili hänelle, mutta hänen hymynsä oli niin heikko, ettei yksikään -hänen kasvonsa piirre liikkunut. Se oli kuin ohuen, tuskin huomattavan -harson siirtyminen noiden kasvojen yli, joissa yhä viipyi surullisuuden -leima. Ja tämä heikko välkähdys muuttui pojan silmissä äkilliseksi, -voimakkaaksi valoksi; sillä hän näki, näki nyt vasta täydellisesti -tuskan parantamattoman tuhotyön äidin kasvoissa. - -Rajun hellyyden puuska paisutti hänen rintaansa sen hirvittävän -ilmestyksen edessä, jonka tuo hymy hänelle paljasti. Äiti, hänen -äitinsä, ei enää voinut hymyillä muuten kuin tuolla tavoin, yksinomaan -tuolla tavoin! Kärsimyksen jäljet olivat poistamattomasti painuneet -noihin rakkaisiin kasvoihin, joiden hän niin usein oli nähnyt hyvyyttä -uhkuen kumartuvan hänen ylitseen taudin ja huolen vallitessa. Äiti, -hänen äitinsä, riutui vähitellen, kului päivä päivältä, lähestyi -hautaa, auttamattomasti. Ja hän ei aikaisemmin, kun äiti purki -tuskaansa, ollut kärsinyt hänen tuskansa tähden, vaan loukatusta -itsekkäisyydestä, siitä holhouksesta, jonka äidinsurun raivokas purkaus -oli hänen sairaille hermoilleen asettanut. - --- Oi, äiti! hän soperteli, kyynelten tukehuttamana, tarttuen hänen -molempiin käsiinsä ja vetäen hänet takaisin huoneeseen. - --- Giorgio, mikä sinun on? Poikani, mikä sinun on? huusi äiti -pelästyneenä, nähdessään hänen kasvonsa kokonaan kyynelten -kostuttamina. -- Sano minulle, mikä sinun on. - -Oi, tuo oli se rakas ääni, tuo ainoa unhoittumaton ääni, joka tunki -hänen sielunsa pohjaan. Se oli tuo lohduttava, anteeksiantava, neuvova -ääni, täynnä ääretöntä hyvyyttä, ääni, jota hän oli kuunnellut -synkimpinä päivinään; se ääni se oli! Vihdoin hän jälleen tunsi tuon -entisaikojen olennon, tuon ihaillun olennon. - --- Oi, äiti, äiti. - -Nyyhkyttäen hän sulki hänet syliinsä, kasteli häntä kuumilla -kyynelillään ja suuteli tajuiltansa ollen hänen poskiaan, silmiään ja -otsaansa. - --- Äiti parkani! - -Hän pani hänet istumaan, polvistui hänen eteensä; hän katseli häntä -kauan, ikäänkuin nyt vasta pitkistä ajoista hänet taas olisi nähnyt. -Suu suonenvedon tapaisesti vääntyneenä, ja vaivoin tukahuttaen -nyyhkytyksen, joka kuristi kokoon hänen kulkkunsa, hän kysyi: - --- Olenko sinua hyvin suuresti pahoittanut? - -Hän pyyhki Giorgion kyynelet ja silitti hänen hiuksiansa. Nyyhkytysten -keskeyttämällä äänellä hän sanoi: - --- Ei, ei, Giorgio. Sinä et saa olla suruissasi, sinä et saa kärsiä... -Jumala on pitänyt sinua kaukana tästä talosta. Sinä et saa kärsiä. Koko -elinaikani, sinun syntymästäsi alkaen, olen aina koettanut säästää -sinulta joka huolen, joka surun, joka uhrauksen. Ja tällä kertaa en -ole voinut vaieta! Minun olisi pitänyt vaieta, olla sinulle mitään -sanomatta. Anna minulle anteeksi, Giorgio. En ajatellut, että sinua -niin pahoittaisin. Älä itke, minä pyydän! Älä enää itke! Pyydän sinua, -Giorgio... En voi nähdä sinun itkevän. - -Hän oli vähällä menettää tasapainonsa, hän ei kauempaa voinut sietää -tuskaansa. - --- Katsohan -- sanoi Giorgio -- en enää itke. - -Hän laski päänsä äidin polvelle; hän jäi pitkäksi aikaa siihen äidin -hyväilevän käden alaiseksi; hän rauhoittui. Aika ajoin pudisti häntä -vielä nyyhkytys. Kaukaiset huolet lapsuudenajoilta kulkivat hänen -henkensä ohi epämääräisen tunteen muodossa. Hän kuuli pääskyjen -visertelevän, saksien teroittajan rattaan surinan, ihmisten kadulla -puhuvan; hyvin tunnettuja ääniä, joita hän ennen iltapäivinä oli -kuullut; ääniä, jotka tuottivat hänelle ahdistusta. Jonkunlainen -häälyvä epävarmuus seurasi äskeistä puuskausta; mutta kun Ippolitan -kuva sukelsi esiin, joutui koko hänen sisäinen elämänsä taas niin -rajusti kuohuksiin, että äidin polvilla lepäävä poika päästi huokauksen -äitiä kohti. - -Äiti kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi: - --- Mikä huokaus! - -Giorgio hymyili hänelle silmät ummessa; mutta ääretön alakuloisuus -kouristi hänet, lohduton väsymys, toivoton tarve viipymättä väistyä -pois taistelusta. - -Samoin kuin lämpö pakenee kuolleesta ruumiista, pakeni hänestä -vähitellen kiintymys elämään. Siitä hellästä mielenliikutuksesta, jota -hän äsken oli tuntenut, ei jäänyt mitään jälelle; äiti muuttui hänestä -taas oudoksi olennoksi. -- Mitä hän saattoikaan häntä varten tehdä? -Pelastaako hänet? Antaa hänelle takaisin rauhan? Antaa hänelle jälleen -terveyden ja ilon? Eikö tuho ollut parantamaton? Eikö hänen elämänsä -jo ollut ainiaaksi myrkytetty? -- Äiti ei enää voinut tarjota hänelle -mitään tyyssijaa, kuten lapsuudessa, kuten entisaikoina. Äiti ei voinut -häntä ymmärtää, lohduttaa, tehdä terveeksi. Liian erilaiset olivat -heidän mielipiteensä, liian erilainen oli heidän elämänsä. Äiti ei siis -saattanut hänelle tarjota muuta, kuin oman kärsimyksensä näyn. - -Giorgio nousi, suuteli häntä, läksi hänen luotaan, poistui, kiipesi -ylös huoneustoonsa ja meni ulos parvekkeelle. Majella näytti -ruusunpunaiselta iltavalaistuksessa. Se kohosi suunnattoman suurena -pehmeine ääriviivoineen vihertävälle taivaalle. Pääskyjen huumaavat -huudot jotka leikkelivät ilmaa, työnsivät hänet pois; hän heittaysi -vuoteelleen. - -Leväten selällään hän ajatteli: -- Minä siis elän, mina hengitän. -Mika on elämäni sisällys? Millaisten voimien mielivallan, minkä -lakien pakon alainen se on? En ole itseni herra, pakenen itseäni. -Se tunne, mikä minulla on olemassaolostani on sen tunteen kaltainen -joka olisi henkilöllä, joka on tuomittu seisomaan alati horjuvalla -ja vaaranalaisella pohjalla ja joka alinomaan huomaisi, että häneltä -puuttuu vahva alusta mille jalkansa asettaisi. Olen alati täynnä -tuskaa; mutta tuskanikin on epämääräinen. En tiedä onko se sitä tuskaa, -jota tuntee pakolainen, minkä kintereillä takaa-ajaja on, vai sen -takaa-ajajan tuskaa, joka tavoittelee pakenijaa eikä häntä koskaan -saavuta. Ehkä se on kumpaakin. - -Pääskyt visertelivät ja lentivät parvina kuin mustat nuolet -edestakaisin parvekkeen nelikulmio-aukon ohi. - --- Mikä minulta puuttuu? Mikä vika on henkisessä rakenteessani? Mikä on -hervottomuuteni syy? Minulla on polttava elämän ikävä, tarve tasaisesti -kehittää kaikki voimani, tuntea itseäni sopusointuiseksi ihmiseksi. -Ja sen sijaan riudun päivä päivältä -- joka päivä elämä pakenee minua -lukemattomista näkymättömistä aukoista, ja minä olen kuin puoleksi -tyhjentynyt rakko, joka huljutetun nesteen jokaisesta liikkeestä -saa uuden irvimuodon. Voimani eivät tuota minulle muuta hyötyä kuin -että ylen vaivaloisesti kuljettavat minulle muutamia tomuhiukkeita, -joihin mielikuvitukseni luo suunnattoman suuren kivimöhkäleen -painon. Alinomainen revinneisyys häiritsee kaikkia ajatuksiani ja -saattaa ne tehottomiksi. Mikä minulta puuttuu? Kenellä on siis tuo -osa olennostani, joka on ulkopuolella tajuntaani, ja joka kuitenkin -on minulle välttämätön, jotta voisin edelleen elää? Vai onko tuo -olemukseni osa jo kuollut, ja voinko minä liittyä siihen jälleen vasta -kuollessani? Niin on. Kuolema todella minua houkuttelee. - -Santa Maria Maggioren kellot soivat iltamessuun. Giorgio näki hengissä -jälleen ruumissaaton ja kaapuun verhotut; ja nuo repaleiset lapset, -jotka vaivaloisesti ja hieman kumarassa, häälyvin askelin ja silmät -tarkkaavasti tuijoittaen loimuaviin liekkeihin, kokosivat sulanutta -vahaa. - -Nämä lapset hän kauan muisti. Kirjoittaessaan myöhemmin lemmitylleen, -hän kehitti sitä salaista symboolia, jota kuvia tavoitteleva henkensä -himmeästi oli tajunnut. "Yksi noista lapsista, joka oli laiha ja -kellervä, nojasi toisella kädellään kainalosauvaan ja kokosi toisella -vahaa, laahustellen eteenpäin erään kaapuun verhotun vieressä, joka -piti vahasoihtua raa'an suuressa kourassaan. Näen heidät molemmat -vielä; enkä koskaan tule heitä unhoittamaan. Kenties on minussa jotain, -mikä saattaa minut tuon lapsen kaltaiseksi. Todellinen elämäni on -erään salaperäisen, tuntemattoman voiman vallassa, joka sulkee sen -rautakouraansa; ja minä näen sen menehtyvän ja laahustelen vallan -lähelle ja ponnistelen kootakseni ainakin pienen osan siitä. Ja joka -pisara polttaa poloista kättäni." -- - - - - -III. - - -Pöydällä oli maljakossa vihko tuoreita ruusuja, toukokuun ruusuja, -jotka nuorempi sisar, Camilla, oli poiminut puutarhasta. Pöydän ääressä -istuivat isä, äiti, Diego veli, ja tuona päivänä, Camillan sulhanen -ja vanhempi sisar, Cristina, ynnä tämän puoliso ja vaaleatukkainen -poika, jolla oli lumivalkea iho ja joka vivahti puoleksi auenneeseen -liljannuppuun. - -Giorgio istui isän ja äidin välissä. - -Cristinan mies, paroni Palleaurea Don Bartolomeo Celaia, puhui -hermostuttavalla äänellään kaupunkilaisjuonista. Hän oli noin -viidenkymmenen ikäinen mies, laiha, päälaelta kalju, kuin olisi hänellä -ollut tonsuuri, ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajetut. Jonkunmoinen -liikkeiden kulmikkaisuus ja käytöstapojen melkoinen julkeus muodostivat -omituisen vastakohdan hänen hengelliselle ulkomuodolleen. - -Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan Giorgio ajatteli: Saattaako -Cristina olla onnellinen? Voiko hän rakastaa tuota miestä? Cristina, -tuo lempeä, rakastava olento, jonka olen nähnyt usein itkevän -äkillisissä hellyydenpurkauksissa, Cristina, joka koko elämänajaksi -on kahlehdittu tuohon kuivaan, melkein vanhaan mieheen, joka alinomaa -on täynnä katkeruutta typerän paikallis-politiikan johdosta! Eikä -hän saata löytää lohdutusta edes äitiydestään; eihän hän voi muuta -kuin riutua tuskasta ja huolesta tuon kivulloisen, verettömän, alati -miettiväisen lapsen vuoksi. Sisar parka! -- - -Hän katseli sisartaan sääliväistä hyvyyttä uhkuvin katsein. Cristina -hymyili häneen päin yli ruusujen ja kallisti sulavanliikkeisesti -päätään hieman vasemmalle, kuten hänen oli tapana. - -Cristinan vieressä Giorgio näki Diego veljensä istuvan. Näyttävätkö -he polveutuvan samasta verestä? Cristina on suureksi osaksi perinyt -äitinsä sulouden; hänellä on äitimme silmät ja varsinkin hänen -käyttäymisensä ja eleensä. -- Mutta Diego! -- - -Giorgio katseli veljeänsä ja tunsi häneen nähden vaistomaista -vastenmielisyyttä, jota jokainen olento tuntee vallan vastakohtaisen, -ristiriitaisen ja ehdottomasti toisenluontoisen olennon suhteen. -Tuo veli söi ahneesti, koskaan luomatta katseitaan ylös lautaselta, -kokonaan vajonneena syömishommaansa. Hän ei vielä ollut -kaksikymmentävuotias; mutta hän oli lyhytläntä ja tanakka, jo hieman -lihava, ja punoittava kasvoiltaan. Pienet harmaat matalan otsan alla -piilevät silmät eivät osoittaneet mitään älyllisyyden välkettä; -punervat karvat peittivät hänen poskiaan ja vahvoja poskipäitään -ja varjostivat hänen paksuhuulista ja aistillista suutansa; samat -hipiäkarvat peittivät hänen käsiäänkin alkaen likaisista kynsistä, -jotka ilmaisivat, miten hän halveksi pienintäkin huolellisuutta. - -Giorgio ajatteli: Hän on eläimellinen. On merkillistä, mikä -vastenmielisyys minulla on voitettavana, ennenkuin voin mainita hänelle -välinpitämättömimmän sanan, ennenkuin vastaan hänen yksinkertaiseen -"hyvään päiväänsä". Kun hän puhuu kanssani, hän ei koskaan katso -minua silmiin. Kun katseemme satunnaisesti kohtaavat toisensa, hän -huomiotaherättävän nopeasti kääntyy pois. Ilman kaikkea syytä hän -melkein yhä punastuu minun edessäni. Olenpa ylen utelias tietämään, -mitä hän minusta ajattelee! Varmaankaan hän ei minua rakasta. -- - -Hänen ajatuksensa ja tarkkaavaisuutensa siirtyivät vaistomaisesti -isään. Diego oli tämän miehen todellinen perillinen. - -Isä oli lihava, verevä ja voimakas, ja hänen jäsenensä näyttivät -lakkaamatta uhkuvan aistillisen elinvoiman hehkua. Poskipäät olivat -hyvin raskaat; suu paksuhuulinen ja käskevä, rajusti puhkuva; silmät -sameat ja hieman kierot; nenä iso, liikkuva, punaisten pilkkujen -peittämä; kaikissa kasvojen piirteissä oli kiivauden ja kovuuden leima. -Jokaisessa liikkeessä, jokaisessa asennossa oli voimanponnistuksen -raivokkaisuus, ikäänkuin tämän suuren ruumiin lihakset olisivat olleet -alituisessa taistelussa sen ylenmääräisen lihavuuden kanssa. Liha, -tuo inhoittava aine täynnä suonia ja hermoja, jänteitä, rauhasia ja -luita, täynnä vaistoja ja tarpeita; liha, joka hikoilee ja levittää -pahaa hajua; liha, joka käy muodottomaksi sairaudesta, haavoista, joka -peittyy syylillä, rypyillä, känsillä, hiuksilla; tämä eläimellinen -puoli rehoitti tuossa miehessä häpeämättömän rohkeasti ja herätti hänen -herkkätunteisessa naapurissaan melkein kammoa. - --- Ennen hän ei ollut sellainen, ei, kymmenen, viisitoista vuotta -sitten hän ei ollut sellainen, ajatteli Giorgio. -- Muistan tarkalleen, -ettei hän ollut sellainen. Näyttää siltä, kuin tämä salaisen raakuuden -outo pöhöttyneisyys vähitellen olisi hänessä kehittynyt; ja minä olen -tuon miehen poika! - -Hän katseli isää. Hän huomasi molemmissa silmäpielissä ohimoiden -alla syvän ryppyverkon, ja molempien silmien alla turvottuman, -tummansinervän pussinmuotoisen paisuman. Hän huomasi lyhyen, paksun, -punoittavan, halvaukseen taipusan kaulan. Hän pani merkille, että -viikset ja tukka olivat värjätyt. Vanhuus, ukoniän alku aistillisessa -ihmisessä, tuo armoton työ, jonka pahe ja aika toimeenpanee, tuo turha -ja epäonnistunut yritys keinotekoisesti salata hiusten vanhuuden -harmautta, äkillisen kuoleman uhkausta -- kaikki nuo kurjat ja -surulliset, alhaiset ja traagilliset ilmiöt, kaikki nuo inhimilliset -heikkoudet järkyttivät pojan mieltä mitä ankarimmin. Mutta samalla -valtasi hänet ääretön sääli isää kohtaan. -- Soimatako häntä? Hänkin -kärsii. Tuossa lihassa, joka minussa herättää niin voimakasta -vastenmielisyyttä, kaikessa tuossa raskaassa lihamöhkäleessä asuu -sielu. Kuka tietää, miten paljo väsymystä ja levottomuutta siinä -piilee! -- Varmaankin hän mielettömästi pelkää kuolemaa. -- - -Ja heti hänen mielikuvituksessaan syntyi hänen isänsä kuolinkamppauksen -kuva: kuin salaman iskemänä hän makasi maassa; ei vielä täydelleen -kuolleena, kalvakkana, mykkänä, vääntyneenä, silmät tuijottaen täynnä -kuoleman kauhua, ruumis vavahdellen; kuin näkymättömän vasaran iskusta -jäi sitten jäljelle ainoastaan liikkumaton ainemöhkäle. -- Oliko äitini -häntä itkevä? -- - --- Sinä et syö, et juo. Et ole kajonnut melkein mihinkään, sanoi äiti -hänelle. Etkö voi hyvin? - -Ja Giorgio vastasi: - --- En, äiti. Tänä aamuna minun ei ole nälkä. - -Hän kuuli pöydän läheltä hiipivää laahustelemista ja kääntyi sinne -päin. Hän näki vanhuuttaan heikon kilpikonnan ja muisti Gioconda tädin -sanat: "Se ontuu kuin minä. Isäsi sitä kerran potkaisi." - -Giorgion katsellessa sitä, sanoi äitikin, hymyn hohde huulilla: - --- Se on yhtä vanha kuin sinä. Minä kannoin sinua sydämeni alla, kun se -tuotiin minulle. - -Ja sama ohut hymy huulillaan hän jatkoi: - --- Se oli mitättömän pieni ja sen kuori oli melkein läpikuultava. Se -näytti lelulta. Se on vähitellen kasvanut tässä talossa. - -Hän otti omenan kuoren ja tarjosi sen kilpikonnalle. Vielä hetken -hän katseli elukkaparkaa, joka hitaasti vapisten liikutti kellervää -käärmettä muistuttavaa päätänsä. Sitten hän miettiväisen näköisenä -alkoi kuoria appelsiinia Giorgiolle. - --- Hän muistelee menneisyyttä, ajatteli Giorgio, nähdessään äidin -noin vaipuneen ajatuksiin. Hän arvasi, mikä sanomaton surullisuus -epäilemättä tulvi äidin sieluun hänen muistellessaan onnellisia -aikoja, nyt kun kaikki oli hävitettyä, kaikki lopussa, palaumattoman -lopussa niin paljon petoksen, niin paljon halpamaisuuden jälkeen... -Kuinka huokaakaan hänen sydämensä tämän taakan alla! Epätoivo varmasti -vääntelee hänen sisälmyksiään! -- - -Nuorukainen koki mielikuvituksessaan äitinsä tuskat, tunsi sisällään -äidin äärettömät kärsimykset. Hän viipyi tässä hellän säälin ylimmässä -tuntehikkaisuudessa, hän tahtoi sen täydelleen tyhjentää, kunnes -kyynelet verhosivat hänen silmänsä. Pakoittaen hän niitä pidätti. Mutta -hän tunsi kuinka ne kaikesta huolimatta vierivät sanomatonta hellyyttä -nostaen. -- Oi, äiti, jospa tietäisit! - -Kääntyessään hän näki Cristinan, joka hymyili hänelle ruusujen yli. - -Camillan sulhanen sanoi: - --- Se ilmaisee lain tuntemisen puutetta. Kun joku tuo esiin sen -vaatimuksen, että... - -Paroni hyväksyi nuoren tohtorin todistusperusteet ja toisti hänen -jokaisen lauseensa jälkeen: - --- Epäilemättä... epäilemättä. - -He vetivät alas pormestarin kunnian. - -Nuori Alberto istui Camillan, morsiamensa vieressä. Hän oli kiiltävä ja -punoittava kuin vahanukke; hänellä oli suippoparta, hiukset keskeltä -jakauksella, otsalla muutama hyvin järjestetty kihara, ja nenällä -kultareunaiset kakkulat. - --- Tuo nyt siis on Camillan ihanne, ajatteli Giorgio. -- He ovat jo -kauan hillitsemättömän intohimoisesti toisiaan rakastaneet. He uskovat -tulevaan onneensa. He himoitsevat kipeästi toisiansa. Alberto on -epäilemättä johdattanut tuon olentoparan idyllin kaikkien yhteiskohtien -läpi. Camilla on hemmoiteltu; hän on luulosairas; pitkin päivää hän ei -tee mitään muuta, kuin korkeintaan rimputtelee rakkaalla pianollaan -noktyrnejään. He tulevat menemään naimisiin. Ja mikä on oleva heidän -kohtalonsa? Itserakas, ontto nuori mies, ylen hempeätunteinen nuori -nainen maaseutukaupungin karussa olemassaolossa... - -Hän seurasi vielä hetken aikaa itsekseen näiden molempien -läpimittais-olentojen kehitystä. Hän tunsi jotakin tuskan tapaista -sisareensa nähden. Hän katseli häntä. - -Tämä sisar oli ulkonaisesti hieman hänen näköisensä. Hän oli pitkä ja -solakka, hänen tukkansa oli kaunis, vaaleanruskea ja silmänsä kirkkaat, -mutta vaihtuvat: milloin ne näyttivät vihreiltä, milloin sinisiltä, -milloin harmailta. Hänen kasvonsa hohtivat ohuen jauheen peittäminä -vielä kalpeampina. Povella hänellä oli kaksi ruusua. - --- Kenties hän ei ole minun näköiseni ainakaan ulkonaisesti. -Kenties sulkee hänen sielunsa itsetiedottomasti muutamia tuollaisia -turmiollisia ituja, jotka minun tajunnassani niin voimakkaina ovat -versoneet. Hänen sielunsa on varmaankin täynnä levottomuutta ja -salaista surumielisyyttä. Hän on sairas, tuntematta tautiansa. - -Tuona hetkenä nousi äiti. Muut seurasivat hänen esimerkkiänsä, mutta -isä ja Don Bartolomeo jäivät vielä istumaan ja polttamaan. Molemmat -tuntuivat sinä hetkenä Giorgiosta vielä vihattavammilta. Hellästi -hän kietoi toisen kätensä äidin, toisen Cristinan vyötäisille ja -veti heidät näin kanssaan sivuhuoneeseen. Hänen sydämensä paisui -tavattomasta hellyydestä, tavattomasta säälistä. Kun noktyrnin ensi -sävelet kaikuivat, jota Camilla alkoi soittaa, hän sanoi Cristinalle: - --- Miksi emme mene puutarhaan? - -Äiti jäi kihlautuneiden luo. - -Giorgio ja Cristina menivät hiljaisen poikasen kanssa alas puutarhaan. - -Hetken he kulkivat puhumatta vieretysten. Giorgio oli kietonut -käsivartensa sisarensa käsivarren ympäri, kuten hänellä oli tapana -tehdä Ippolitalle. - --- Laiminlyöty puutarha pahainen! mutisi sisar pysähtyen. -- Muistatko -kaikki leikkimme, kun olimme pieniä? - -Hän katseli poikaansa, pikku Lucaa. - --- Mene, pikku Luca; juokse ja leikittele! - -Lapsi ei kuitenkaan hievahtanut hänen vierestään. Päinvastoin se -tarttui äitinsä käteen. Huoaten tämä katsoi veljeensä. - --- Näetkös, sellainen hän aina on. Hän ei juokse, ei leiki, ei naura. -Aina hän riippuu kiinni minusta. Hän ei koskaan päästä minua. Kaikki -häntä huolestuttaa. - -Giorgio ei kuunnellut hänen sanojaan, sillä hän oli vaipunut -ajattelemaan kaukaista lemmittyään. - -Puutarha oli puoleksi päivänpaisteessa, puoleksi varjossa, ja sitä -ympäröi muuri, missä muuriruukkiin pistetyt lasipalat välkkyivät. -Lehtimaja-käytävä kulki pitkin muurin kuvetta. Toisella sivulla oli -säännöllisten välimatkojen päässä sypressejä, korkeita ja solakoita, ja -suoria kuin vahakynttilät, ohuine latvoineen, tummina, melkein mustina, -rauta-keihäiden muotoisina. Eteläpuolella, auringonpaisteisella -rinteellä, rehoitti muutamia appelsiini- ja sitruuna-puurivejä jotka -paraikaa kukoistivat. Muuhun puutarhaan oli siroitettu ruusupensaita, -syrenipensaita ja vahvatuoksuisia yrtti-kimppuja. Siellä täällä näki -vielä muutamia pieniä myrtti-ryhmiä, joiden muodostamat kuviot olivat -kehystäneet aikoja sitten kadonneita kukkalavoja. Eräässä sopessa -kohosi kirsikkapuu. Keskellä oli pyöreä puutarha-allas täynnä sameata -vettä, missä luppakasvi vehreänä rehoitti. - --- Muistatko vielä, sanoi Cristina -- kuinka sinä putosit altaaseen ja -Demetrio setä sinut siitä pelasti? Mikä pelästys! Se oli ihme, että hän -sai sinut hengissä vedestä ylös. - -Kuullessaan mainittavan Demetriota, Giorgio säpsähti. Se oli tuo -rakas nimi, tuo nimi, joka aina pani hänen sydämensä vavahtamaan. Hän -kävi nyt tarkkaavaiseksi sisarensa puheelle. Hän katseli vedenpintaa, -jolla pitkäkoipiset hyönteiset temmelsivät. Hänet valtasi levoton -halu puhua tuosta vainajasta, lakkaamatta puhua hänestä, palauttaa -kaikki häntä koskevat muistot. Mutta hän pidätti itsensä kuin ylpeä -ihminen ainakin, joka säilyttää salaisuutensa, yksinäisyydessä sillä -mieltään virkistääkseen. Hän pidätti itsensä melkein mustasukkaisena -ajatellessaan, että sisar voisi surettua ja käydä pehmeäksi vainajaa -muistellessaan. Tuon vainajan muisto kuului yksinomaan hänelle. Hän -säilytti sitä alati mielensä sisimmässä, syvän ja surullisen hartaasti. -Demetrio oli ollut hänen todellinen isänsä; hän oli ollut hänen ainoa -oikea omaisensa. - -Ja taas hän näki tuon lempeän ja miettiväisen miehen edessään, nuo -kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea keskelle otsaa -valuva kihara loi omituisen sävyn. - --- Muistatko, sanoi Cristina, kuinka sinä eräänä iltana olit -piiloittautunut ja kuinka seuraavaan aamuun asti pysyit piilossasi -jääden koko yöksi ulos? Kuinka silläkin kertaa pelästyttiin! Kuinka -sinua etsimme! Ja kuinka sinun tähtesi itkimme! - -Giorgio hymyili. Hän muisti, ettei hän pilalla ollut piilottautunut, -vaan julmasta uteliaisuudesta, jotta häntä olisi pidetty hukkaan -joutuneena ja jotta hänen omaisensa olisivat häntä itkeneet. Tuona -iltana, kosteana, levollisena iltana hän oli kuullut ne äänet, jotka -häntä kutsuivat, oli kuunnellut kaikkea sitä hälyä, joka tunki -hätääntyneestä talosta, ja täynnä pelkoa ja iloa hän oli henkeänsä -pidättänyt, kun näki häntä etsivien henkilöiden kulkevan vallan läheltä -lymypaikkansa ohi. Sitten oli puutarha, turhaan etsittynä ristiin -rastiin, vaipunut hiljaisuuteen. Ja katsellessaan taloa, missä ikkunat -vuoroin valaistiin ja pimenivät, kuin hätääntyneiden ihmisten hääriessä -edestakaisin ainakin, hänet oli vallannut tavaton tunne, kiihkeä -aina kyyneliin saakka: hän oli tuntenut surkua omaistensa tuskaan -ja itseensä, ikäänkuin todella olisi joutunut tuhon omaksi, mutta -sittenkin hän oli jäänyt piilopaikkaansa. Ja sitten oli aamuhämärä -saapunut; ja tämä hidas valon leveneminen äärettömään äänettömyyteen -oli ikäänkuin karkoittanut hänen aivoistaan mielettömyyden usvan, oli -palauttanut häneen todellisuuden tietoisuuden, oli herättänyt hänen -omantuntonsa. Peläten ja kauhistuen hän oli ajatellut isää ja odottavaa -rangaistusta, oli katsonut puutarha-ammetta ja tuntenut vetovoimaa -tuohon vaaleaan ja lempeään veteen, joka kuvasti taivasta ja jossa -muutamia kuukausia aikaisemmin jo melkein oli löytänyt kuoleman... - --- Se tapahtui Demetrion poissaollessa -- senkin hän muisti. - -Tunnetko, Giorgio, mikä tuoksu? sanoi Cristina. -- Tahtoisin poimia -muutaman kukkasen. - -Ilma, joka oli kokonaan kostean kuumuuden täyttämä ja usvien -painostama, saattoi mielen pehmeän haaveilevaksi. Syrenipensaan tertut, -appelsiini-kukat, ruusut, hajuruohot ja myrtit -- kaikki yhdistivät -lemunsa yhdeksi ainoaksi voimakkaaksi ja suloiseksi tuoksuksi. - --- Giorgio, kysyi äkkiä Cristina, -- miksi sinä olet niin miettiväinen? - -Tänä hetkenä Giorgio, imiessään sieramiinsa tuoksua, oli tuntenut, -miten hänen sisällään nousi voimakas temmellys, miten koko hänen -intohimonsa raivokkaasti purkautui, miten Ippolitan ikävöiminen voitti -kaikki muut tunteet, miten tuhannet aistillisen nautinnon muistot -kohosivat hänen suonissaan. - -Epäröiden ja hymyillen Cristina lisäsi: - --- Ajatteletko... häntä? - --- Niin, sehän on totta, sinä tiedät! huudahti Giorgio, joka sisarensa -lempeästä katseesta punastui hän muisti edellisenä syksynä syyskuulla, -ollessaan vieraana Torrette di Sarsossa, meren rannalla, puhuneensa -sisarelleen Ippolitasta. - --- Vieläkö pidät hänestä... yhtä paljon? - --- Yhä vielä. - -Enempää sanaakaan puhumatta he kulkivat hedelmäpuita kohti, -molemmat eri mielenliikutuksen valtaamina: Giorgio tunsi sisarensa -kanssatietämyksestä tuskansa vielä kiihtyneeksi; Cristina taas tunsi -kumeasti oman tukahutetun ikävöimisensä taas leimahtavan ilmoille, -ajatellessaan tuota tuntematonta naista, jota veljensä ihaili. He -katsoivat toisiinsa ja hymyilivät, ja se lievensi heidän huoltansa. - -Cristina astui nopeaan lähemmäksi appelsiini-puita, huudahtaen: - --- Jumalani, kuinka paljon kukkia! - -Kuroittaen ylös käsiään hän alkoi niitä poimia ja taivutti oksia, -katkoakseen pienet oksat. Kukkia sateli hänen päähänsä, hartioilleen -ja rinnalleen. Koko maa yltympäri oli appelsiini-kukkien verhoama, -kuin tuoksuvan lumen peitossa. Ja hän oli tuossa asennossa viehättävä, -soikeine kasvoineen, kaula valkeana hohtaen. Mutta ponnistus nosti -punan hänen poskilleen. Äkkiä hän antoi käsivartensa vaipua, kävi -kuolonkalpeaksi ja hoiperteli, kuin äkillisen pyörtymyksen kouristamana. - --- Cristina, mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? -- huusi Giorgio -kauhistuneena, tukien häntä käsivarsillaan. - -Cristina ei voinut vastata, hänen kulkkunsa oli kuin kokoon kuristettu -äkillisestä pahoinvoinnista. Hän näytti eleillään, että tahtoi pois -puiden luota; ja hän astui muutaman epävarman askeleen Giorgion -tukemana, sillävälin kuin Luca katseli häntä säikähtynein silmin. -Cristina pysähtyi ja hengitti syvään; sitten hän sanoi, ääni yhä vielä -heikkona, vähitellen saaden värinsä takaisin: - --- Älä pelästy, Giorgio... se ei ole mitään. Olen siunatussa tilassa... -Tuo ylen voimakas tuoksu on pannut minut voimaan pahoin... Mäethän, se -menee ohi. Nyt voin taas hyvin. - --- Tahdotko, että palaamme ylös taloon? - --- En, jääkäämme tänne. Istukaamme tähän. - -Vanhalle puu-istuimelle lehtimajan suojaan he laskeutuivat. Nähdessään -pojan vakavan ja haltioituneen katseen, Giorgio huusi ikäänkuin häntä -vilkastuttaakseen: - --- Pikku Luca! - -Lapsi painoi raskaan päänsä äidin syliin. Hän oli hento kuin kukan -varsi; ainoastaan vaivoin hän näytti kannattavan päätään kaulallaan. -Hänen ihonsa oli niin ohut, että kaikki suonet, hienot kuin siniset -silkkirihmat, kuulsivat sen läpi. Hänen hiuksensa olivat tavattoman -vaaleat, melkein valkeat. Silmät, lempeät ja kosteat kuin karitsalla, -olivat taivaansiniset ja pitkien vaaleiden ripsien reunustamat. - -Äiti hyväili häntä, puristaen kokoon huuliaan, pidättääkseen itkuaan. -Mutta kaksi kyyneltä valui alas, kostuttaen poskia. - --- Oi, Cristina! - -Giorgion lempeä äänenpaino lisäsi hänen mielenliikutustaan. Toisia -kyyneleitä alkoi valua, kastellen poskia. - --- Näetkös, Giorgio; minä en koskaan ole vaatinut mitään, olen aina -vastaanottanut kaiken, olen aina alistunut kaikkeen; en koskaan ole -valittanut, en koskaan ole kapinoinut... Sinä sen tiedät, Giorgio. -Mutta tämäkin vielä, tämäkin vielä! Että en pojastani löydä vähintäkään -lohdutusta! - -Hänen äänensä värähteli kyynelistä, syvän alakuloisuuden liikuttamana. - --- Sinä näet, Giorgio, sinä näet, millainen hän on. Hän ei puhu, ei -naura, ei leiki, ei koskaan ole iloinen, hän ei tee mitään sellaista, -mitä kaikki muut lapset tekevät... En tiedä, mikä häntä vaivaa. Ja -minusta tuntuu, kuin rakastaisi hän minua sydämellisesti, kuin ihailisi -hän minua! Hän ei koskaan väsy minuun, ei koskaan. Minusta tuntuu, kuin -riippuisi hän alati kiinni hengityksestäni. Oi, jos voisin sinulle -kuvata eräitä pitkiä, pitkiä, loppumattomia päiviä... Työskentelen -vallan lähellä ikkunaa; nostan silmäni ja kohtaan hänen katseensa, -jotka minuun tuijottavat, alinomaan tuijottavat... Se on hidasta -kidutusta, tuskaa, jota en voi sinulle kuvata. Minusta tuntuu, kuin -sydämeni vähitellen kuivuisi kokoon. - -Ahdistuksen tukahuttamana hän keskeytti puheensa. Hän pyyhki -kyyneleitään. - --- Jos ainakin, -- hän lisäsi -- jos ainakin se, mitä kannan sydämen -alla, tulisi, joskaan ei kauniina, niin ainakin terveenä päivän valoon. -Jos Herra minua kerran auttaisi! - -Hän vaikeni, tarkkaavaisena, ikäänkuin olisi sen uuden elämän -tykytyksestä, jota sisällään kantoi, tahtonut kuunnella ennettä. -Giorgio tarttui hänen käteensä. Ja niin he vaikenivat siinä hetken -istuen kivipenkillä, sisar ja veli, elämän painamina. - -Heidän edessään levisi puutarha autiona ja hylättynä. Korkeat ja -suorat sypressit kohosivat liikkumattomina taivasta kohti, täynnä -juhlallisuutta, kuin kirkon vahakynttilät. Harvaan puhaltava -tuulenhenki tuskin riitti riipimään pois lehtiä lakastuneesta ruususta -läheisissä pensaissa. Silloin tällöin kaikuivat pianon sävelet -asuinrakennuksesta. - - - - -IV. - - --- Milloin? Milloin? Se tehtävä, jonka toiset laskevat niskoilleni, -ei siis ole vältettävissä. Minun täytyy siis astua tuon eläimellisen -olennon eteen. -- Melkein mieletöntä kauhua tuntien Giorgio näki -tuon hetken lähenevän. Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton -vastenmielisyys, kunhan vaan ajatteli, että hänen täytyi suljetussa -huoneessa yksin seisoa vastapäätä tätä miestä. - -Päivä päivältä hän tunsi ahdistuksensa ja nöyrtymyksensä kasvavan -rikollisen toimettomuutensa tähden; hän tunsi, että äiti, sisar, -kaikki, jotka kodissa kärsivät, häneltä, perheen vanhimmalta lapselta, -odottivat pontevaa tekoa, vastalausetta, puolustusta. -- Todella, -minkätähden oli hänet kutsuttu? Miksi hän oli tullut? Ei enää -näyttänyt ollenkaan mahdolliselta matkustaa pois täyttämättä tuota -velvollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut matkustaa -jäähyväisittä, paeta ja sitten kirjoittaa kirjeen, missä jollakin -mukiin menevällä verukkeella olisi puolustanut menettelyään... Jopa hän -pahimman epäröimisensä hetkinä ajatteli tätä häpeällistä hätäkeinoa; -ja hän punnitsi perinpohjin tätä tuumaa, suunnitteli sitä pienimpiä -yksityiskohtia myöten ja kuvaili itselleen sen seurauksia. Mutta näiden -mielikuvien vallitessa hänen äitinsä kärsivät ja vääntyneet kasvot -herättivät hänessä sietämättömiä omantunnon tuskia, tarkastaessaan -omaa itsekkäisyyttään ja heikkouttaan, hän kammoksui itseään; ja -lapsellisen rajusti hän sisimmästään haki jotain vähäistä oman itsensä -osaa, joka olisi ollut tarmokkaampi, ja jonka tehokkaasti olisi voinut -ärsyttää ja yllyttää tuota voimakkaampaa olemuksensa puolta vastaan, -vallatakseen sen kuin raukkamaisen roskajoukon. Nämä keinotekoiset -pyyteet eivät olleet pysyvää laatua eivätkä kyenneet innostamaan häntä -tuohon miehekkääseen päätökseen. Nyt hän ryhtyi asianlaitaa tyynesti -punnitsemaan ja antoi kernaasti todistelunsa ankaruuden itseään -pettää. Hän ajatteli: "Missä määrin voisin olla hyödyllinen? Minkä -pahan saattaisi minun toimenpiteeni poistaa? Voisiko tämä tuskallinen -ponnistus, jota äitini ja toiset minulta vaativat, todella tuottaa -jotain etua? Ja minkä edun?" -- Kun hän ei itsestään ollut löytänyt -tarpeellista tarmoa tuohon tähelliseen askeleeseen, kun hänen ei -ollut onnistunut itsessään lietsoa tehoisaa kapinallisuutta, hän -noudatti päinvastaista menettelyä: hän koetti todistaa ponnistelunsa -hyödyttömyyden: -- Mitä tuo keskustelu hyödyttäisi? Epäilemättä ei -mitään. - -Riippuen isäni mielialasta ja keskustelun kulusta, hän on oleva -joko kiivas tai vakuuttavan nöyrä. Edellisessä tapauksessa minä en -voi tuoda mitään esiin vastapainoksi hänen äänekkäisyydelleen ja -loukkaaville puheilleen. Jälkimäisessä tapauksessa isäni helposti -onnistuu vakuuttamaan minulle hairahduksensa olemattomuutta tai -välttämättömyyttä; enkä siihenkään voi tuoda esiin mitään painavaa. -Tosiseikat ovat muuttamattomia. Jos pahe on juurtunut ihmisen sisimpään -olemukseen, se ei ole irti nyhdettävissä. Isäni on siinä iässä, -jolloin paheita ei enää voi repiä irti juurinensa eikä tottumuksia voi -kukistaa. Hänellä on ollut tuo nainen ja nuo lapset jo useita vuosia. -Onko mahdollista, että minun perusteeni taivuttaisivat häntä heistä -luopumaan? Onko mahdollista, että minä saan hänet katkaisemaan kaikki -siteet? Eilen näin tuon naisen. Ei tarvitse muuta kuin nähdä hänet, -tietääkseen, miten syvälle hän on iskenyt kavaluutensa kynnet tuon -miehen lihaan. Totisesti on hän pitävä häntä kynsissään kuolemaan asti. -Siihen ei enää ole mitään apua. Ja sitten lisäksi nuo lapset ja heidän -oikeutensa. Ja saattaisivatko kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut, -isäni ja äitini sopia? Eivät koskaan. Jokainen yritys minun puoleltani -siis olisi tehoton. Ja sitten? On vielä jäljellä aineellinen vahinko, -tuhlailu ja hävitystyö. Miten voin minä sitä pitää silmällä, minä joka -asun kaukana kotoa? Jatkuva valvonta olisi tarpeen. Ei kukaan muu kuin -Diego voisi sitä harjoittaa. Tahdon puhua Diegon kanssa, sopia hänen -kanssaan... Pohjaltaan kaikki nyt kohdistuu Camillan myötäjäisiin. -Alberto on todella niistä hyvin kiihoittunut ja on minun tuskallisin -kiusaajani. Ehkä sittenkään ei ole liian vaikeata jotain saavuttaa. - -Hän päätti tukea sisartaan lisäämällä summan hänen myötäjäisiinsä; -sillä olihan hän perittyään koko Demetrio sedän jäljelle jättämän -omaisuuden rikas ja olihan hänellä täysi määräysvalta omaisuuteensa -nähden. Päätös panna täytäntöön tämä jalomielinen teko kohotti häntä -hänen omissa silmissään. Rahan uhrauksen kautta hän piti itseään -vapautettuna jokaisesta muusta velvollisuudesta, jokaisesta ikävästä -toimenpiteestä. - -Astuessaan äitinsä huoneeseen, hän tunsi itsensä vähemmin levottomaksi, -vapaammaksi. Lisäksi hän tiesi, että isä iltapäivällä oli palannut -maatilalle, minne hänen oli tapana vetäytyä, saadakseen vapaammat -kädet toimia. Ja se ajatus oli Giorgiolle suuri helpoitus, että -illallispöydässä paikka tulisi olemaan vapaa. - --- Ah! Giorgio, tuletpa oikeaan aikaan, huusi äiti nähdessään hänen -astuvan sisään. - -Tämä vihastunut ääni loukkasi häntä näin äkkiarvaamatta niin -tuskallisesti, että hän pysähtyi paikalleen; hän tuijotti jäykästi -äitiin, niin muuttuneelta tämä näytti vihansa järkyttämänä. Hän -katsoi Diegoon, ymmärtämättä; hän katsoi Camillaan, joka mykkänä ja -vihamielisenä seisoi siinä. - --- Mitä on tapahtunut? hän sopersi, kääntäen jälleen katseensa -veljeensä, huomio kiintyneenä siihen pahanilkisyyden ilmeeseen, jonka -ensi kerran niin selvästi näki hänen kasvoissaan. - --- Hopea-esineiden arkku on kadoksissa, sanoi Diego, nostamatta -katseitaan, synkkänä ja niellen sanoja, -- ja nämä väittävät, että minä -muka olen toimittanut sen pois talosta. - -Katkerien sanojen tulva puhkesi esiin tuon poloisen naisen vääntyneiltä -huulilta. - --- Niin, juuri sinä, yhdessä isäsi kanssa... Sinä olet auttanut -isääsi... Oi miten halpamaista! Tämäkin vielä lisäksi! Tämäkin! Että -vielä olento, jota olen rinnoillani imettänyt, on minua vastaan! Mutta -sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin... Toisten lasten suhteen -Herra Jumala on minulle osoittanut armoa: olkoon hän siunattu, olkoon -hän ijäti siunattu tästä armosta, jota minulle on osoittanut! Sinä -yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin... - -Hän kääntyi, Giorgioon päin, joka oli jäänyt seisomaan äänettömänä -ja liikkumattomana. Äidin leuka värisi rajusti. Ja hän vavahteli -suonenvedontapaisesti, niin että näytti siltä, kuin olisi hän joka -hetki ollut maahan kaatumaisillaan. - --- Näetkö nyt, miten me täällä elämme? Näetkö sen? Joka päivä tuo -mukanaan uuden häpeäteon. Joka päivä täytyy minun tässä seisoa ja -taistella ja suojella tätä taloparkaa ryöstöltä, joka päivä ilman -lepoa. Etkö usko, että isäsi, jos vaan voisi, saattaisi meidät oljille -ja riistäisi meiltä leivänkin? Ja niin tulee käymään, niin tulemme -lopettamaan. Saatpa nähdä, saatpa nähdä... - -Ja näin hän jatkoi syvän tuskan ahdistamana, ikäänkuin jokaisen -vaitiolon aikana olisi niellyt nyyhkytyksen, ja hänen äänensä muuttui -väliin käheäksi, ilmaisten miltei hurjaa vihaa, mikä ulkomuodoltaan -niin lempeässä olennossa näytti miltei uskomattomalta. Ja kaikki -syytökset puhkesivat uudelleen esiin hänen suustansa. -- Tuo mies -ei enää tuntenut mitään hillitsemystä, ei mitään häpeää. Hän ei -enää arastanut mitään eikä ketään, tavoitellessaan rahoja. Hän oli -menettänyt järkensä; hän näytti olevan mielettömän raivon uhri. Hän oli -tärvellyt pellot, hakkauttanut puut, myynyt karjan, noin umpimähkään, -ensi tilaisuudessa, ensi tarjoojalle. Nyt hän alkoi ryöstää taloa, -missä lapsensa olivat syntyneet. Jo kauan hän oli katseineen himoinnut -hopea-astioita; perhehopeaa, joka oli ikivanhaa, perittyä, alati -säilytettyä Aurispa suvun suuruuden jäännöstä ja yhä vielä täydellisenä -pysynyttä. Ei ollut ollenkaan auttanut, että sitä oli pidetty salassa. -Diego oli liittoutunut isän kanssa. Molemmat olivat pettäneet kaiken -valppauden, olivat salaa vieneet ne pois, heittääkseen ne Herra tiesi -mihin käsiin! - --- Etkö häpeä? -- jatkoi äiti kääntyneenä Diegoon päin, joka ainoastaan -vaivoin hillitsi kiivautensa purkaumista. -- Etkö häpeä liittoutua -isäsi kanssa minua vastaan? Minua vastaan, joka en koskaan ole -kieltänyt, mitä minulta olet pyytänyt, joka aina olen tehnyt, mitä -olet tahtonut? Ja sinä kuitenkin tiedät, mihin nuo rahat menevät, -etkä häpeä. Tuossa seisoo veljesi. Sano minulle, minne tuo lipas on -joutunut. Tahdon sen tietää. Ymmärrätkö? - --- Johan sanoin, etten sitä tiedä, etten ole sitä nähnyt, etten ole -sitä ottanut, -- huusi Diego, joka ei enää voinut hillitä itseään; -hän puhkesi puhumaan raa'asti, pudistaen päätään, kasvot tumman -punoittavina, mikä saattoi hänet vielä enemmän poissaolevan isän -näköiseksi. -- Oletko ymmärtänyt? - -Äiti oli kuolon kalpea, katsoi Giorgioon ja näytti ikäänkuin tuon -katseen kautta siirtävän häneen kalpeutensa. - --- Diego! -- sanoi vanhempi veli, joka ei voinut salata vapisemistaan, --- mene ulos täältä. - --- Menen, milloin hyväksi näen, -- vastasi Diego ja kohautti -ylenkatseellisesti olkapäitään, kuitenkaan katsomatta veljeänsä silmiin. - -Silloin valtasi Giorgion äkillinen raivo, tuollainen äärimäinen -raivokohtaus, joka heikoilla ja hiljaisilla ihmisillä juuri -ylenmääräisen kiihtymyksensä vuoksi ei pukeudu ulkonaisiin tekoihin, -vaan joka salaman tavoin vilahuttaa poljetun tahdon eteen rikollisia -kuvia. Surullinen veljesviha, joka ammoisista ajoista salaisena kytee -ihmisluonnossa, puhjetakseen esiin ensi riidasta, julmempana jokaista -muuta vihaa; tuo selittämätön vihamielisyys, joka salaa piilee saman -perheen miehisissä jäsenissä, silloinkin, kun synnyinkodin rauhassa -tottumuksen synnyttämä kiintymys heitä yhdistää; ja tuo kammo, joka -seuraa rikollista tekoa tai rikollisia ajatuksia ja joka kenties on -kajahdus tuosta laista, jonka vuosisatais-perinnäisyys on piirtänyt -kristilliseen tietoisuuteen: kaikki tämä nousi sekavana kuin -huimauksessa, joka hetkeksi syrjäytti hänestä jokaisen muun tunteen -ja herätti hänessä halun lyödä. Itse Diegon näky -- tuo lyhyentanakka -ja verevä ruumis, tuo inhoittava häränniskalla lepäävä pää -- tuo -ruumiillisen voiman tietoisuus, joka piili noissa lihaksissa, vanhimman -veljen arvokkaisuuden halveksiminen, lisäsivät hänen raivoansa. -Hän olisi tahtonut omistaa keinon kesyttääkseen, masentaakseen, -paiskatakseen maahan ilman vastustusta, ilman taistelua tuon eläimen. -Vaistomaisesti hän katsoi hänen käsiänsä: noita leveitä, vahvoja, -punaisten hipiäkarvojen peittämiä käsiä, jotka jo ruokapöydässä, -hääriessään himokkaan suun avustamisessa, olivat herättäneet niin -tuntuvaa inhoa. - --- Mene heti ulos, Giorgio toisti äänekkäämmin ja käskevämmin, tai -pyydä heti paikalla anteeksi äidiltäni. - -Ja kättään ojentaen hän astui askeleen veljeään kohti, ikäänkuin olisi -tahtonut tarttua hänen käsivarteensa. - --- Minä en ole sinun komennettavissasi, -- huusi Diego ja katsoi -vihdoin vanhempaa veljeänsä silmiin; ja pienet harmaat silmät matalan -otsan alla säihkyivät kauan aikaa kytenyttä vihaa. - --- Diego, varo itseäsi. - --- Minä en sinua ollenkaan pelkää. - --- Varo itseäsi. - --- Mutta kuka sinä sitten olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? -- -huusi Diego, joka ei enää voinut itseään hillitä. -- Sinulla ei ole -mitään oikeutta sekaantua näihin asioihin. Sinä olet muukalainen. En -tahdo sinua omaiseksi tunnustaa. Mitä sinä olet tähän päivään asti -tehnyt? Sinä et koskaan ole tehnyt mitään kenellekään; sinä olet -toiminut yksinomaan oman mukavuutesi, oman etusi mukaan; aina sinua -on lellitelty, aina sinulle suitsutettu suosion sauhua. Mitä sinä nyt -oikeastaan tahdot? Pysy Roomassa ja kuluta perintöäsi mielesi mukaan, -äläkä puutu asioihin, jotka eivät sinua liikuta... - -Vihdoinkin hän päästi ilmoille katkeruutensa ja kateutensa -tuota parempiosaista kohtaan, joka saattoi asua poissa kotoa, -suurkaupungissa, keskellä tuntemattomia nautintoja, vieraana perheelle -ja kuin toisenrotuinen olento, jolla oli tuhannet etuoikeudet. - --- Vaiti! Vaiti! - -Ja ollen suunniltaan äiti heittäytyi väliin ja löi Diegoa kasvoihin. - --- Mene! Älä enää sano sanaakaan! Mene tiehesi, mene isäsi luo. En enää -tahdo sinua kuulla, en enää tahdo sinua nähdä... - -Vihanvimmansa järkyttämänä Diego epäröi, kenties odottaen veljensä -pienintäkin liikettä hyökätäkseen hänen kimppuunsa. - --- Mene! toisti äiti ponnistaen viime tarmoansa, sillä hän tunsi -pyörtyvänsä Camillan käsivarrella, joka häntä tuki. - -Silloin Diego läksi, kelmeänä raivosta, mutisten hampaiden välissä -sanaa, jota Giorgio ei ymmärtänyt. Ja hänen raskaat pakenevat -askeleensa kuuluivat autioista huoneista, joissa päivän valo jo alkoi -sammua. - - - - -V. - - -Oli sateinen ilta. Giorgio loikoi vuoteellaan ja tunsi itsensä -ruumiillisesti niin väsyneeksi ja lamautuneeksi, että tuskin enää -jaksoi ajatella. Hänen ajatuksensa olivat epämääräiset ja katkonaiset; -mutta vähäisimmätkin aistimukset häiritsivät häntä ja herättivät -hänessä alakuloisuutta: harvojen ohikulkijain askeleet kadulla, -seinäkellon napsutus, etäisen kellon lyönti, hevosen kavioiden kopse, -vihellys, kiinni paiskatun oven paukutus. Hän tunsi olevansa yksin, -irtitemmattu koko maailmasta, laskemattoman ajan aavikon eroittama -omasta aikaisemmasta elämästään. Epämääräisenä sukelsi taas esiin hänen -mielikuvituksestaan se liike, jolla hänen lemmittynsä oli laskenut -harsonsa viime suudelmiansa yli; niinikään palasi mieleen vahaa kokoova -lapsi kainalosauvoilleen. - --- Minun täytyy kuolla, -- ajatteli Giorgio. Hänen ahdistuksensa -kasvoi äkkiä, ilman määrättyä syytä, ja kävi sietämättömäksi. Hänen -raju sydämentykytyksensä kuristi kokoon hänen kulkkunsa kuin öinen -painajainen. Hän keikahti ylös vuoteesta ja astui muutaman askeleen -huoneessa, ollen suunniltaan ja kykenemättä tätä ahdistusta polkemaan. -Ja hänen askeleensa kajahtivat aivoihinsa. - --- Kuka siellä? Kutsuuko joku minua? Hänen korvissaan soi ääni. Hän -kuunteli jännittyneenä, kenen ääni se saattoi olla. Hän ei enää kuullut -mitään. Hän aukaisi oven, hän hiipi ulos käytävään, hän kuunteli. -Syvä hiljaisuus kaikkialla. Tädin huoneen ovi oli auki ja sisällä -oli valoa. Outo pelko, jonkunlainen silmitön säikähdys kouristi -hänet kun hän ajatteli, että hän äkkiä saattoi nähdä kynnykselle -ilmestyvän tuon vanhan naisen, jolla oli kuolleen ruumiin kasvot ja -keuhkotautiin kuolevan pahalle löyhkäävä hengitys. Ja hänen mielessään -välkähti se epäily, että täti saattaisi jo olla kuollut ja istuisi -siinä kynnyksellä liikkumattomana, leuka rinnalle vaipuneena. Tämä -mielikuva oli kouraantuntuva kuin todellisuus ja pani hänet vallan -kauhusta jähmettymään. Kuin paikalleen kiinninaulittuna hän seisoi, -eikä rohjennut liikkua, ja hänen päänsä ympäri puristautui ikäänkuin -vanne, joka valtimojensa tykytyksestä laajeni ja supistui, kuin olisi -se ollut kylmää, joustavaa ainetta. Hermot hallitsivat häntä, ne -siirsivät vaikutelmiensa sekavuuden ja kiihottuneisuuden häneen. Hän -kuuli vanhuksen rykivän. Silloin hän varpaisillaan, jotta ei hänen -astuntaansa olisi kuultu, vallan hiljaa vetäytyi pois. - --- Mikä minun oikeastaan on tänä iltana? En enää voi jäädä tänne yksin. -Tahdon mennä alakertaan. -- - -Mutta hän tunsi kuitenkin, ettei vielä olisi voinut sietää äitinsä -näkyä ja tuon hirvittävän kohtauksen jatkoa. -- Menen ulos, menen -Cristinan luo. -- Muistellessaan sitä miellyttävää ja surullista -hetkeä, jonka hyvän sisarensa kanssa oli viettänyt puutarhassa, hän -päätti mennä hänen luokseen. - -Oli sateinen ilta. Melkein ihmisistä tyhjillä kaduilla paloivat lyhdyt -himmeästi. Suljetusta leipomosta tunkivat työssä olevien leipurien -äänet ja leivän tuoksu; eräästä kapakasta kitaran ääni ja kansanlaulun -sävel. Liuta kuljeskelevia koiria kiiti nopeasti juosten ohi ja katosi -katujen pimeään. Tornissa löi kello. - -Sillävälin kuin Giorgio astui raittiissa ilmassa, heikkeni vähitellen -hänen kiihoituksensa, näytti se haaveenomainen elämä, joka oli -täyttänyt hänen tajuntansa, ikäänkuin haihtuvan. Hän kiinnitti -näkemiinsä ja kuulemiinsa seikkoihin huomiota. Hän pysähtyi -kuuntelemaan kitaran ääniä ja imemään sieramiinsa leivän hajua. Erään -henkilön, joka kulki toisella puolen katua, hän luuli tuntevansa -Diegoksi. Tämä saattoi hänet levottomaksi, mutta hän tunsi, että -kaikki äkä oli kadonnut, ettei mikään raivo ollut jäänyt hänen -alakuloisuutensa pohjalle. Muutamat veljensä sanat palasivat hänen -mieleensä. Hän ajatteli: -- Eikö hän kenties puhunut totta? Minä en -koskaan ole tehnyt mitään ketään varten; olen aina elänyt yksistään -itseäni varten. Olen täällä vieras. Kenties kaikki täällä arvostelevat -minua samalla tavalla. Äitini sanoi: -- Näetkö, miten täällä elämme? -Näetkö sen? -- Saattaisin nähdä hänen kyyneleensä juoksevan kuiviin, -eikä minulla olisi voimaa häntä pelastaa... -- - -Hän saapui Celaja-palatsin ovelle. Hän kävi sisälle ja astui läpi -porttiholvin; kulkiessaan pihan poikki, hän nosti katseensa. Ei -yhdessäkään korkeista ikkunoista näkynyt valoa; ilmassa liiteli kuin -mädänneiden olkien haju. Pimeässä sopessa pulppuili vesijohtotorvessa -vesi. Pylväskäytävässä paloi pieni lamppu Neitsyt Marian kuvan edessä, -jota rautaristikko-aitaus suojeli, minkä lomitse näki Neitsyen -jalkojen juuressa tekoruusu-vihon. Leveiden portaiden astuimet -olivat keskikohdalta kuluneet, kuten ikivanhojen alttarien portaat, -ja jokaisessa syvennyksessä hohti sileäksi kulunut kivi kellervänä. -Kaikki esineet huokuivat sen vanhan sukutalon alakuloisuutta, johon Don -Bartolomeo Celaja, suvun viimeisenä ja ollen vanhuuden iän rajalla oli -vienyt elämäntoverinsa ja jossa oli tullut tuon perillisensä isäksi. - -Astuessaan ylös portaita Giorgio näki hengissä tuon nuoren miettiväisen -vaimon ja tuon verettömän lapsen kauvaksi poistuneina, haaveellisessa -etäisyydessä, syrjäisen huoneen taustalla, minne ei voinut päästä. -Hetken hän tuumi kääntyä pois, ja jäi neuvottomana seisomaan keskellä -vaaleita, yksinäisiä portaita, ollen selittämättömän levottomuuden -valloissa; hän oli taaskin menettänyt käsiin tuntuvan todellisuuden -tietoisuuden, hänet valtasi uudelleen epämääräinen kauhistus vallan -samoin kuin edellä käytävässä, tuon avoimen tyhjän oven edessä. Mutta -äkkiä hän kuuli melun ja ihmisäänen, joka tuntui ajavan pois jotakin; -ja harmaa, raihnas koira, tungettelija kadulta, kenties nälän ajamana -salaa sisälle hiipinyt, syöksyi portaita alas ja hiipaisi häntä ohi -kiitäessään. Muuan palvelija ilmestyi portaille aikoen meluten ajaa -takaa pakolaista. - --- No, mitä nyt? kysyi Giorgio, jossa tämän yllätyksen aiheuttama -levottomuus oli ilmeinen. - --- Ei mitään, ei mitään, armollinen herra. Karkoitin koiran, erään -katukoiran, joka joka ilta, ei tiedetä mistä, kummituksen tavoin hiipii -taloon. -- - -Tämä mitätön seikka ja palvelijan sanat kiihoittivat hänessä tuota -selittämätöntä levottomuutta, joka vivahti taikauskoisen aavistuksen -epämääräiseen tuskallisuuteen. - -Hän kysyi, ja tämä kysymys aiheutui tuosta ahdistuksesta: - --- Voiko Luca hyvin? - --- Hyvin, armollinen herra, Jumalan kiitos. - --- Nukkuuko hän? - --- Ei, armollinen herra, hän on vielä hereillä. - -Palvelijan saattamana hän kulki avaroiden huoneiden läpi, jotka -näyttivät melkein tyhjiltä, ja joihin vanhanaikuiset huonekalut olivat -yhdenmukaisesti järjestetyt. Puuttui pieninkin viittaus asujiin, -ikäänkuin näitä huoneita siihenasti olisi pidetty suljettuina. Ja -hän ajatteli, ettei Cristina kaiketi rakastanut tätä taloa, hän kun -ei siihen ollut luonut henkensä suloa. Tämä talo oli suureksi osaksi -jäänyt koskemattomaan tilaansa, siihen kuntoon, missä Cristina sen -oli löytänyt muuttaessaan siihen hääpäivänä, ja mihin Celaja suvun -viimeinen manalle mennyt naishenkilö sen oli jättänyt. - -Tuo odottamaton käynti ilahutti sisarta, joka oli yksin ja juuri aikoi -panna pienokaisen levolle. - --- Oi, Giorgio, kuinka ystävällistä, että tulet! hän huudahti syleillen -häntä vilpittömän ilon purkautuessa, suudellen häntä otsalle ja tämän -hellyyden muodossa päästäen sydämensä ahdistuksen ilmoille. - --- Pikku Luca, näetkö Giorgio enon? Etkö sano hänelle mitään? Tule, -anna hänelle suudelma! - -Heikko hymy ilmestyi lapsen kalpeille huulille; ja pitkille vaaleille -silmäripsille lankesi ylhäältä valoa hänen kumartaessaan päätään, ja ne -loivat levottoman varjon hänen kelmeille poskilleen. Silloin Giorgio -otti hänet syliinsä; hän oli syvästi pahoillaan tuntiessaan käsillään -tuon hennon rinnan heikkouden, jossa sydän ainoastaan heikosti -sykki. Hän ikäänkuin pelkäsi, että tuo elämän kipinä hänen heikosta -puristuksestaan olisi voinut sammua: se oli samanlainen pelon ja säälin -tunne, joka hänelle kerran oli ollut, kun oli pitänyt pyytämäänsä -hätääntynyttä pikkulintua kädessään. - --- Hän on kevyt kuin höyhen, sanoi Giorgio; ja hänen -mielenliikutuksensa värisi sanoissaan, niin että sisar sen arvasi. - -Giorgio laski poikasen polvelleen, ja silittäen hänen päätänsä, hän -kysyi häneltä: - --- Kuinka paljon pidät minusta? - -Hänen sydämensä täyttyi tavattomalla hellyydellä. Ja hän tunsi -epätoivoista tarvetta nähdä tämän kärsivän lapsiparan hymyilevän, sen -poskilla ainakin kerran vaaleintakin haihtuvaa punaa, verenhohdetta -tuon läpikuultavan ihon alla. - --- Mikä sinulla on tässä? -- hän kysyi häneltä, nähdessään hänen -sormessaan siteen. - --- Hän sai sormeensa äsken haavan, -- sanoi Cristina, joka -tarkkaavaisin katsein seurasi jokaista veljensä liikettä. -- Se on -vallan pieni haava, mutta ei yhä vaan tahdo parantua. - --- Annatko minun nähdä, pikku Luca? -- kysyi Giorgio tuskallisen -uteliaana, ja kuitenkin hymyillen, houkutellakseen esille hymyä. -- -Teenpä sinut yhdellä henkäyksellä terveeksi. -- - -Hämmästyneenä lapsi antoi kääriä auki kipeän sormen siteen. Giorgio -suoritti tämän levottomana ja sisaren katsellessa äärettömän hellänä. -Siteen pää oli kiinnitarttunut haavaan, eikä hän hennonnut sitä -irroittaa; mutta hän huomasi, että vaalea pisara, kuin veri visvaa, -muodostui haavan näkyvissä olevaan reunaan. Hänen huulensa vapisivat. -Hän kohotti katseensa ja huomasi että sisar tuskasta vääntynein kasvoin -seurasi hänen liikkeitään. Hän tunsi, että hänen koko sielunsa tuona -hetkenä oli keskittynyt tuon pienen käden pintaan. - --- Se ei ole mitään, -- hän sanoi. - -Hän koetti hymyillä, puhaltaen, tyydyttääkseen lasta, joka odotti -ihmettä. Sitten hän hitaasti uudelleen sitoi sormen. Hän muisteli -sitä outoa ahdistusta, joka oli vallannut hänet autioilla portailla, -karkoitettua koiraa, palvelijan sanoja, niitä kysymyksiä, jotka -taikauskoinen pelko hänessä oli herättänyt, koko tuota aiheetonta -mielenliikutusta. - -Kun Cristina näki hänen vaipuneen ajatuksiin, hän kysyi häneltä: - --- Mitä sinä ajattelet? - --- En mitään. - -Sitten hän äkkiä, lähemmin punnitsematta, luullen sanovansa jotakin, -mikä olisi voinut herättää jo puoleksi nukkuvan lapsen huomilta, -virkkoi: - --- Tiedätkö, minä tulin portaissa erästä koiraa vastaan. - -Lapsi tuijotti silmät levällään. - --- Koiraa, joka tulee tänne joka ilta. - --- Niin, se on totta, Giovanni kertoi sen minulle -- huomautti -Cristina. Mutta hän keskeytti puheensa nähdessään lapsen levällään -tuijottavat kauhistuneet silmät ja että se oli purskahtamaisillaan -itkuun. - --- Ei, ei, se ei ole totta, -- hän huusi, ottaessaan lapsen Giorgion -polvilta ja sulkiessaan sen syliinsä, -- se ei ole totta, Luca, eno -laskee leikkiä. - --- Se ei ole totta, se ei ole totta -- toisti Giorgio, nousten vallan -järkytettynä tuosta itkusta, joka ei ollut minkään toisen lapsen itkun -kaltaista, sillä tuntui, kuin olisi tuo olentoparka siihen kokonaan -menehtynyt. - --- Menkäämme, menkäämme, sanoi äiti, ääni mairittelevana. -- Pikku Luca -panee nyt maata. - -Hän meni viereiseen huoneeseen ja tuuditti lapsen hyväilyillään uniin. - --- Tule sinäkin, Giorgio. - -Tämä katseli häntä hänen riisuessaan lasta. Hän riisui siltä vähitellen -vaatteet äärettömän varovasti, ikäänkuin olisi pelännyt särkeä sen; -ja jokainen hänen liikkeensä paljasti tuskallisesti noiden heikkojen -jäsenten kurjuuden, joissa parantumattoman riisitaudin rumennus jo -alkoi näyttäytyä. Kaula oli ohut ja voimaton kuin kuihtunut kukan -varsi; rintalasta, kylkiluut, olkaluut näyttivät tunkevan esiin -ihosta ja tulivat sisälle vajonneen kohdan tummasta varjosta vielä -selvemmiksi; turvottuneet polvet olivat kahden solmun näköiset. Hieman -pöhöttynyt vatsa ylöspaisuneine napoineen saattoi lanteiden terävyyden -vielä huomattavammaksi. Kun lapsi nosti käsivartensa ylös, äidin -vaihtaessa sen paitaa, Giorgio tunsi kipeätä sääliä, joka muuttui -suonenvedontapaiseksi tuskaksi, kun hän näki nuo hennot kainalokuopat, -jotka käsivarsien tehdessä tuota yksinkertaistakin liikettä ilmaisivat -vaikeaa ponnistelua kuollettavaa voimattomuutta vastaan, mihin tämä -heikko elämä tuntui haihtuvan. - --- Suutele häntä, -- sanoi sisar, nostaen lapsen ylös häntä kohti, -ennenkuin laski sen peitteen alle. - -Sitten äiti tarttui lapsen käsiin; hän liikutti sidotun sormen kättä -ristinmerkin muotoisesti otsalta rinnalle, toiselta olalta toiselle; -sitten hän aamenta lausuessaan pani nuo molemmat kätöset ristiin. - -Synkkä vakavuus piili kaikissa näissä seikoissa. Lapsi pitkässä -valkoisessa paidassaan näytti jo ruumiilta. - --- Nuku nyt, lemmikkini, nuku; me olemme täällä. -- Veli ja sisar -vaipuivat taas samaan surumielisyyteen, istuen molemmin puolin -vuodetta, pieluksen kohdalla. Eivätkä he puhuneet. Tunsi niiden -lääkkeiden hajua, jotka olivat pöydän viereisellä vuoteella. Seinältä -irtaantui kärpänen, lensi vahvasti suristen kynttilän liekkiä kohti ja -pysähtyi sitten peitteelle. Huonekalu rasahti hiljaisuudessa. - --- Hän vaipuu uneen -- sanoi Giorgio hiljaa. Molemmat jäivät -katselemaan tätä unta, joka heidän mieleensä johti kuoleman kuvan; -heidät oli vallannut eräänlainen tuskallinen jäykkyys, ja he eivät -kyenneet vapauttamaan henkeään tästä seikasta. - -Epämääräinen aika kului. - -Äkkiä lapsi päästi kauhunhuudon, aukaisi silmänsä, kohoten pielukselta, -ikäänkuin kammoittavan näyn jähmettämänä. - --- Äiti, äiti! - --- Mikä sinun on, mikä sinun on, kultaseni! - --- Äiti! - --- Mikä sinun on, lemmikkini? Olenhan minä tässä. - --- Aja pois se! Aja pois se! - - - - -VI. - - -Eikö Camilla illallispöydässä, johon Diego ei saapunut, verhotusti -ollut toistanut syytöstä, sanoessaan huoaten: "Poissa näkyvistä, poissa -sydämestä!" Ja eikö äidinkin sanoissa -- kuinka pian hän olikaan -unhoittanut tuon ikkunan ääressä tapahtuneen keskustelun kyynelrikkaan -lopun -- eikö äidinkin sanoista tuo syytös useammin kuin kerran ollut -sukeltanut esiin? - -Melkoisen katkerasti Giorgio ajatteli: -- Kaikki täällä arvostelevat -minua samalla tavalla. Pohjaltaan ei kukaan anna minulle anteeksi tätä -vapaaehtoista luopumistani erikoisoikeudestani ja Demetrio setäni -minulle määräämää perintöä. Minun muka olisi pitänyt jäädä kotia -vahtimaan isäni ja veljeni menettelyä ja suojelemaan kotoista onnea. -Heidän mielestään täällä ei olisi tapahtunut mitään, jos minä olisin -jäänyt tänne! Minun on siis syy. Ja tämä on sovitus. - -Kulkiessaan katua pitkin lähestyen vihollisen tyyssijaa, jota kohti -häntä vihdoin äärimäisillä keinoilla, ikäänkuin piiskanlyönneillä, -armotta oli ajettu, hän tunsi kauhun painavan hartioitaan, tunsi -sisällään paheksumista kuin väkivallanteosta. Hänestä tuntui, että oli -hurjien ja leppymättömien ihmisten uhri, jotka eivät tahtoneet häneltä -säästää yhtään ainoata kidutusta. Ja äitinsä sanojen muisteleminen, -jotka hän kyyneliään vuodattaen oli lausunut tuona hautajaispäivänä -siinä ikkunan ääressä, lisäsi hänen katkeruuttaan, teroitti hänen -ivallisuuttaan: -- Ei, ei, Giorgio, sinä et saa olla suruissasi, sinä -et saa kärsiä... Minun olisi pitänyt vaieta, minun ei olisi pitänyt -sanoa sinulle mitään... Älä enää itke. Minä en voi nähdä sinun -itkevän! -- - -Ja juuri siitä päivästä alkaen ei häneltä oltu säästetty yhtään -kidutusta. Tuo pieni välikohtaus ei ollut matkaansaanut mitään muutosta -äidin suhtautumisessa häneen. Seuraavina päivinä Giorgio ei ollut -nähnyt häntä muuten kuin vihaisena ja kiivaana; äiti oli pakoittanut -hänet kuuntelemaan yhä uudelleen vanhoja ja uusia syytöksiä, joita -vielä tuhansin vastenmielisin yksityiskohdin oli suurentanut; hän oli -pakoittanut poikansa hänen kasvoistaan piirre piirteeltä lukemaan -kestetyn kärsimyksen jäljet; hän oli ikäänkuin sanonut hänelle: "Katso, -kuinka itku on polttanut silmäni, kuinka syvät nämä rypyt ovat, -kuinka valkoiset hiukseni ovat ohimoilla. Ja sydäntäni en voi sinulle -näyttää!" -- Mitä siis oli hyödyttänyt tuon päivän suuri tuska? Oliko -äidin siis tarpeellista nähdä todellisten kyynelten vuotavan, ollakseen -säälin liikuttama? Eikö hän tuntenut sen kärsimyksen koko tuskaa, -jonka turhaan laski poikansa hartioille? -- Oi, kuinka harvinaiset -ovat maan päällä ne olennot, jotka vaieten voivat kärsiä ja hymyillen -ottavat uhrin päällensä! -- Ja näin Giorgio meni niin pitkälle, että -kokonaan oli tunnustamatta hänen ansioitaan ja että valitti hänen -epätäydellisyyttään kärsimyksessä -- ollen vielä kuohuksissa ja -katkeroitunut niistä rajuista kohtauksista, joiden todistajana ja -osanottajana hänen äsken oli täytynyt olla, ja jo edeltäkäsin ollen sen -kauhun pauloissa, minkä tuleva ratkaiseva askel hänessä herätti. - -Hän astui edelleen -- hän oli hylännyt ajoneuvot ja lähtenyt jalan -liikkeelle, ollakseen vapaa mielensä mukaan pidentämään matkansa aikaa, -ja kenties myös hätätilassa pidättääkseen itselleen mahdollisuuden -kääntyä ja poiketa samoilemaan kedoille ulkopuolelle kaupunkia. Hän -astui siis edelleen ja tunsi tuon kauhun voittamattomasti kasvavan, -kunnes se lopuksi tukahutti kaikki muut tunteet ja peitti jokaisen -muun ajatuksen. Isän kuva yksinään täytti hänen tietoisuutensa; se sai -elävän olennon hahmon, ja hän alkoi kuvailla sitä kohtausta, joka oli -tapahtuva; hän tuumi omaa menettelyään, hän valmisteli ensi lauseita, -eksyi epätodennäköisiin olettamuksiin, palautti kaukaisia muistoja -lapsuudesta ja poikaiältä ja koetti jälleen loihtia esiin sielunsa eri -tunnelmat isään nähden elämänsä eri vaiheajoilta. Hänen ei onnistunut -varmasti määrätä lapsenkiintymyksensä mutkikasta viivaa, sillä hänellä -ei ollut mitään varmaa tukikohtaa, johon olisi nojannut. Hän ei koskaan -ollut pannut erityistä painoa tämän tietoisuutensa vilpittömään -punnitsemiseen, vaan oli jättänyt sen varjoon. Hän ei koskaan ollut -tahtonut tunkea syvemmälle tuohon vastenmielisyyden vaistoon, joka -aikaisimpinakin ja onnellisimpina aikoina oli muodostanut jokaisen -tunteen taustan, minkä suoranaiset suhteet isän persoonaan olivat -hänessä nostaneet. - --- Kenties en koskaan ole häntä rakastanut -- hän ajatteli. Hän -ei yhdestäkään selvimmästäkään muistosta löytänyt vapaaehtoista -luottamuksen ilmaisua, lämpimän hellyyden purkausta, sydämellistä, -viehkeätä hartautta. Ja kaukaisen lapsuuden sekavissakin muistoissa hän -huomasi jokaisen muun tunteen vallitsevaksi, melkein alinomaisen pelon, -ruumiillisen rangaistuksen pelon, sen kovan sanan pelon, joka seurasi -lyöntiä. -- En ole koskaan häntä rakastanut. -- Demetrio oli ollut -hänen oikea isänsä; hän oli ollut hänen ainoa oikea omaisensa. - -Ja taaskin hän näki edessään tuon lempeän ja miettiväisen miehen, jonka -kasvot olivat täynnä miehekästä alakuloisuutta, ja johon tummassa -tukassa oleva keskelle otsaa valuva valkea kähärä, loi omituisen sävyn. - -Kuten aina, vainajan kuva tuotti hänelle äkillistä lohdutusta ja -vieroitti hänet yht'äkkiä niistä seikoista, jotka siihen hetkeen asti -olivat täyttäneet hänen mielensä. Levottomuus lieventyi, katkeruus -katosi; vastenmielisyys väistyi uuden rauhallisen varmuudentunteen -tieltä. -- Mitä olikaan hänellä pelättävää? Miksi oli hän -mielikuvituksessaan niin lapsellisesti suurentanut sitä kärsimystä, -joka häntä odotti ja joka nyt oli välttämätön? Ja taaskin hänellä oli -syvällä sisällään tuntemus irtautumisesta nykyiselämästään, olentonsa -nykyistilasta, niistä tapahtumista, jotka häntä kaikkein enimmin -kiusasivat. Taaskin hän sen vaikutuksen alaisena, joka nousi haudassa -lepäävästä sukulaisvainajasta, tunsi olevansa eristävän ilmakehän -ympäröimänä ja menetti selvän käsityksen siitä, mikä oli tapahtunut -ja mikä oli tapahtuva; ja todelliset tapahtumat näyttivät menettävän -kaiken merkityksen hänen silmissään ja olevan vailla kaikkea muuta kuin -hetkellistä merkitystä, ikäänkuin olisi hänen ollut pakko alistuen -ja välttämättömästi siirtyä niiden yli, saapuakseen lähellä olevaan -vapautukseen, jota varmasti odotti. - -Vasta nyt, sittenkuin sisäinen ahdistus oli keskeytynyt, sittenkuin -ponnistus, tuo omituinen pysähdys, jota Giorgio ei ihmetellyt, oli -vaivatta saavutettu, vasta nyt hänen silmänsä näyttivät havaitsevan -yksinäisen ja suuremmoisen maiseman tarjoaman näyn. Mutta hänen -tarkkaavaisuutensa oli levollinen ja tasainen. Maiseman kuvassa -hän luuli näkevänsä havainnollistuneena oman tunteensa ja melkein -ajatustensa näkyväiset jäljet. - -Oli iltapäivä. Puhdas ja selkeä taivas valoi kaikkiin maanpinnan -ilmiöihin väriänsä ja näytti lieventävän niiden aineellista alennusta -hitaasti tunkien niihin. Kasvullisuuden eri muodot, jotka läheltä -katsoen täydelleen erosivat toisistaan, menettivät vähitellen -asteittain ääripiirteensä, ikäänkuin olisivat huipustaan pyrkineet -hälvenemään, tahtoen upota yhteen ainoaan äärettömään muotoon ja -henkiä yhtä ainoata rytmillistä henkäystä. Näin häipyvät noissa -taivaansinisissä aaltoväreissä vähitellen matalammat huiput, ja syvä -laakso näytti taivaan heijastuksessa rauhalliselta lahdelmalta. Tästä -yhdenmuotoisuudesta törrötti esiin vuorenselkä ja asetti aallehtivan -tasangon vastakohdaksi harjansa järkähtämättömän lujuuden, joille -häikäisevän valkoinen lumi loi ylevää hohdettaan. - - - - -VII. - - -Viimein ilmestyi vallan lähellä, puiden lomissa, huvila molempine -sivuterasseineen, joita ympäröivät rautaristikko-aitaukset; näillä -oli koristeina polttosavesta tehdyt veistokuvien muotoiset maljakot; -niihin oli kuvattu kuninkaita ja kuningattaria, joiden päitä aloekukat -suippoine terineen elävinä kasvikruunuina peittivät. - -Näiden korkeamuotoisten punervien veistokuvien näkeminen, joista -muutamat räikeinä erosivat loistavasta taivaansini-taustasta, herätti -äkkiä Giorgiossa uusia lapsuuden muistoja: sekavia muistelmia -maalaisvirkistyshetkistä, leikeistä, kilpajuoksuista, saduista, mitkä -liittyivät noihin liikkumattomiin kuninkaisiin, joiden savisiin -sydämiin noiden sitkeiden kasvien juuret olivat takertuneet kiinni. -Hänen mieleensä lisäksi johtui, että hän kauan aikaa erityisesti oli -pitänyt yhdestä noista kuningattarista, jolle rehevä köynnöskasvi oli -antanut tuuhean ja komean hiuskoristeen, mikä keväisin kauttaaltaan -peittyi kultaisilla kukilla, kuin tähdillä. Ja hän etsi tuota -kuningatarta uteliain katsein, ja hänen sisäisen silmänsä edessä -liitelivät sen salaperäisen ja syväpohjäisen elämän kuvat, joilla hänen -lapsellinen mielikuvituksensa oli sen elähyttänyt. Erään patsaan päässä -hän sen taas huomasi. Hän hymyili, ikäänkuin olisi jälleen löytänyt -ystävättären, ja koko hänen sielunsa pysähtyi muutamaksi hetkeksi, -melkoisen miellyttävän mielenliikutuksen valtaamana palauttamattoman -menneisyyden edessä. Hänestä tuntui, kuin tuo ratkaisevan lopullinen -päätös, jonka hän tuossa äkillisessä lepokohdassa keskellä -vaiteliasta ja sinihohteista maisemaa rauhallisesti oli tehnyt, -olisi saattanut hänet kykeneväksi joka havaitsemuksesta löytämään -tavattoman tuoksahduksen ja houkutellut häntä seuraamaan elonjuoksuaan -sen etäisimpiä sokkeloita myöten läheiseen päämäärään asti. Tämä -uteliaisuus entisaikojen vähäpätöisimpiinkin ilmauksiin nähden, -ja tuo harras myötätuntoisuus niitä seikkoja kohtaan, jotka ennen -olivat häntä ympäröineet, alkoi sulautua pehmeäksi, kyynelrikkaaksi, -melkein naiselliseksi hellyydeksi. Mutta hän kavahti ylös -tunnelmallisuudestaan, kuullessaan ääniä ristikko-aidan läheisyydestä; -hän sai takaisin todellisuus-tietoisuuden ja tunsi taas aikaisempaa -tuskaa nähdessään avoimen ikkunan, missä valkoisten verhojen välissä -riippui kanarialinnun häkki. Yltympäri oli hiljaista, ja kuuli selvästi -vangitun linnun liverrykset. - -Kauhistuen Giorgio ajatteli: -- Minun tuloani ei odoteta; mitä, jos tuo -nainen nyt on hänen luonaan. - -Hän näki aitauksen luona kaksi lasta, jotka leikittelivät pikku -kivillä. Ehtimättä heitä tarkastaa, hän arvasi, että nämä olivat hänen -äpärä-veljiään, tuon rakastajattaren poikia. Kun hän tuli lähemmäksi, -kääntyivät molemmat lapset ja katsoivat häneen hämmästyneinä, -mutta arastelematta. He olivat terveitä, voimakkaita, kukoistavia, -punaposkisia, ja syntyperänsä leima oli selvästi nähtävissä. -Masentuneena ja voittamattoman kauhun valtaamana hän ainoastaan -ajatteli piiloittautumista, takaisin palaamista, pakenemista, ja -hän kohotti katseensa tuota ikkunaa kohti, peläten, että oli näkevä -verhojen väliin ilmaantuvan isänsä tai tuon vihatun naisen, jonka -halpamaisuudesta, himokkaisuudesta ja häpeällisistä teoista niin usein -oli kuullut puhuttavan. - --- No, nuori herra, minne matka? - -Näin sanoi palvelija, joka tuli häntä vastaan. Samassa virkkoi isä -ikkuna-aukosta: - --- Sinäkö se olet, Giorgio? Mikä yllätys! - -Giorgio hillitsi itsensä, otti hymyilevän ilmeen ja koetti näyttää -vapaan luonnolliselta. Hän tunsi, että hänen ja isänsä välillä oli -kehittynyt tuollainen melkein kursailevan juhlallinen ja keinotekoinen -suhde, jolla molemmat jo muutaman vuoden ajan olivat verhonneet -pulmallisen noloutensa, silloin kun joutuivat välittömään ja -välttämättömään kosketukseen. Ja Giorgio tunsi tahdonvoimansa taas -täydelleen rauenneeksi ja itsensä kykenemättömäksi vilpittömästi -tuomaan esille tämän käyntinsä oikeaa syytä. - -Isä huusi ylhäältä ikkunasta: - --- Etkö tule tänne yläkertaan? - --- Tulen, tulen. - -Giorgio tahtoi näyttää siltä kuin ei olisi huomannut lapsia. Hän alkoi -astua ylös isolle terassille kohoavia avoimia portaita. Isä tuli häntä -vastaan. He syleilivät toisiaan. Ilmeisesti; huomasi, että isä tahtoi -esiintyä rakastettavana. - --- Miten päätitkään tulla tänne? - --- Tahdoin tehdä kävelyretken ja saavuin näin kauas. En ole pitkiin -aikoihin nähnyt näitä paikkoja. Mielestäni ei täällä mitään ole -muuttunutta... - -Hän katseli asfaltilla päällystetyllä terassilla ympärilleen ja tutki -veistokuvia yksitellen, liioitellen uteliaisuuttaan. - --- Sinä asut tätänykyä melkein aina täällä, eikö totta? hän kysäsi, -jotain sanoakseen, välttääkseen pitkien ja tiheiden vaitiolojen -tuskallisuutta, joita aavisti. - --- Niinpä kyllä, tätänykyä minä todella usein tulen täällä olleeksi -- -vastasi isä, äänessä eräänlainen surullinen väre, joka yllätti pojan. --- Ilma täällä tuntuu olevan minulle terveellinen... sittenkuin minussa -on ilmaantunut tämä sydäntauti... - --- Onko sinulla sydänvika! huudahti Giorgio kääntyen hänen puoleensa, -vilpittömänä ja hämmästyneenä tästä äkillisestä tiedosta. -- Ja kuinka --- kuinka kauan? En ole siitä tietänyt mitään... Ei kukaan ole koskaan -puhunut minulle siitä... - -Ja kun hän nyt katsoi isäänsä suoraan silmiin, hän luuli huomaavansa -tuon kuollettavan taudin jäljet siinä voimakkaassa, räikeässä valossa, -joka auringon vinoista säteistä heijastui kivimuurista. Ja taaskin -hän tunsi tuskallista surkua häneen, nähdessään nuo syvät rypyt, -nuo paisuneet alakuloiset silmät, nuo valkoiset hiukset, jotka -pistivät esiin kauan ajamattomilta poskilta ja leualta, nuo viikset -ja hiukset, joihin värjäysaine oli painanut vihreän ja punasinervän -välisen vivahduksen, nuo paksut huulet, joiden välissä hengitys tuntui -liikkuvan vaivaloisesti, tuon lyhyen kaulan, joka näytti hyytyneen -veren karvaiselta. - --- Kuinka kauan? -- hän toisti, peittelemättä hämminkiään ja tuntien -inhonsa tuota miestä kohtaan haihtuvan, hän kun näki hänet uuden -kuolonuhan alaisena, kuolon kanssa kamppailevana nopeasti toisiaan -seuraavien selvien kuvien vaihtuessa. - --- Kuka voi sanoa, kuinka kauan? -- vastasi isä, joka nähdessään tuon -vilpittömän levottomuutta ilmaisevan osanoton liioitteli tautinsa -luonnetta, ikäänkuin ylläpitääkseen ja enentääkseen tuota sääliä, -joka kenties saattoi olla hänelle hyödyllinen. -- Kuka saattaa sanoa -kuinka kauan? Tällaiset taudit pysyvät kauan salassa, kunnes yhtäkkiä -puhkeavat esiin. Eivätkä ne silloin enää ole parannettavissa. Täytyy -alistua kohtaloonsa ja odottaa hetki hetkeltä surman iskua... - -Näin puhuen, äänessä outo väre hän näytti vapautuvan ankaruudestaan -ja raa'asta jykevyydestään, käyvän koko olemuksensa raukeamisesta -vanhemmaksi, heikommaksi, lamautuneemmaksi; ja kuitenkin siinä oli -jotain keinotekoista, liioiteltua, melkeinpä ilveilymäistä, mikä -ei jäänyt Giorgion tarkkanäköisyydeltä huomaamatta. Hän ajatteli -vaistomaisesti noita näyttelijöitä, joilla näyttämöllä on kyky äkkiä -muuttaa hahmoa, kuin peittäisivät kasvonsa naamarilla, ja taas sen -siitä poistaisivat. Ja salaman välkähdyksenä hän aavisti, mitä nyt -oli seuraava. -- Epäilemättä isä oli arvannut tämän odottamattoman -käynnin tarkoituksen ja koetti nyt paljastamalla tautinsa aikaansaada -hyödyllisen vaikutuksen; ja epäilemättä hän tahtoi saavuttaa vallan -varman päämäärän. Minkä päämäärän? -- Giorgio ei sisällään paheksunut -eikä tuskaantunut, eikä hän valmistautunut välttämään sitä ansaa, jonka -varmasti aavisti kohtaavansa; jopa hänen tehoton toimettomuutensa -kasvoi aavistuksen selvyyden ohella. Tavallinen inho sekaantui hänen -sääliinsä. Ja surullisena ja alistuvana hän odotti jotain kohtauksen -käännettä, alistuakseen jokaiseen tilanteeseen. - --- Etkö käy sisälle? -- kysyi isä. - --- Kuten tahdot. - --- Menkäämme siis sisälle. Tahtoisin näyttää sinulle muutamia -papereita... - -Isä kulki edellä erästä huonetta kohti: sitä huonetta kohti, jonka -ikkuna oli auki, mistä kanarialinnun viserrykset levisivät koko taloon. -Giorgio seurasi häntä katselematta ympärilleen. Hän huomasi, että isä -muutti astuntansakin, liioitellakseen väsymystään. Ja hän tunsi kipeätä -tuskaa ajatellessaan sitä alentavaa teeskentelyä, jonka todistajana -pian oli oleva. Hän tunsi talossa jalkavaimon läsnäoloa. Hän oli -varma siitä, että tämä nainen oli piiloittauneena jossakin huoneessa, -kuunnellen ja urkkien. Giorgio ajatteli: -- Mitähän papereita isä tulee -minulle näyttämään? Mitähän hän minusta tahtoo? Pyytääkö hän rahaa? -Aikooko käyttää hyväkseen tilaisuutta?... - -Ja muutamat äidin soimasanat kaikuivat hänen korvissaan, ja hänen -mieleensä palasivat eräät äidin kertomat melkein uskomattomat -yksityisseikat. - --- Entä minä? Mitä minä tulen tekemään, mitä vastaamaan? - -Kanarialintu lauloi häkissään, vaihdellen viserryksiään kirkkaalla ja -vahvalla äänellään; sillävälin valkoiset ikkunaverhot paisuivat kuin -kaksi purjetta, ja niiden kuteen lomitse välkkyi sininen kaukaisuus. -Tuuli liikutteli pöydällä olevia papereita; ja Giorgio huomasi -kristallilautasella papereiden seassa rivon kuvan. - --- Kuinka raskas päivä tänään! -- mutisi isä, teeskenteli sydämen -ahdistusta ja laskeusi rentona istumaan, sulkien puoleksi luomet ja -hengittäen vaivaloisesti. - --- Kärsitkö? kysyi Giorgio melkein pelokkaana, kun ei tietänyt, oliko -tuo kärsimys tosi vai teeskennelty, ja miten hänen oli meneteltävä. - --- Kärsin... mutta nyt se jo menee ohi. Niinpian kuin minulla on -mielenliikutusta, levottomuutta, pahenee tautini. Tarvitsisin hieman -lepoa, hieman rauhaa. Mutta sen sijaan... - -Hän puhui taas tuolla katkonaisella valittavalla äänenpainolla; -joku äänen vivahdus muistutti epämääräisesti Gioconda tätiä, tuota -tylsämielistä naisparkaa, kun hän koetti herättää Giorgion sääliä -saadakseen makeisia. Nyt oli isän teeskentely niin ilmeinen, niin -karkea ja inhoittava, -- ja kuitenkin tuon miehen tila oli niin -inhimillisesti säälittävä, hänen alentuessaan niin syvälle, voidakseen -antautua parantumattomaan paheeseensa, ja noiden kasvojen ilmeissä oli -kuitenkin niin paljon todellista kärsimystä, että Giorgiosta tuntui, -kuin ei olisi voinut verrata ainoatakaan elämänsä kärsimystä tämän -kauhean hetken tuskallisuuteen. - --- Sen sijaan?... -- hän kysyi, ikäänkuin rohkaistakseen isäänsä -jatkamaan, ikäänkuin jouduttaakseen kidutuksensa päättymistä. - --- Sen sijaan kaikki jo jonkun aikaa minulle käy hullusti; -onnettomuuksia satelee ylitseni toinen toisensa jälkeen; minulla on -ollut mitä arveluttavimpia tappioita: kolme huonoa vuotta perätysten: -viiniköynnökset pahentuneita, karja lamassa. Tulot ovat kuivuneet -puoliin; verot ovat suunnattomasti kasvaneet... Katsohan: nämä ovat ne -paperit, jotka tahdoin sinulle näyttää... - -Ja hän otti pöydältä paperitukun, aukaisi sen poikansa eteen, ja alkoi -sotkuisesti selitellä koko joukkoa mitä sekavimpia seikkoja, jotka -koskivat jo muutamia kuukausia maksamatta jääneitä maaveroja. -- Tämä -asia oli muka heti järjestettävä, jos mieli välttää arvaamattomia -vahinkoja. Jo oli otettu omaisuutta takavarikkoon, ja huutokaupan -julistaminen oli uhkaamassa. Mitä tehdä tässä tilapäisessä ahdingossa, -johon oli syyttömästi joutunut? Kysymys oli melkoisesta summasta. Mitä -tehdä? - -Giorgio vaikeni ja tuijoitti papereihin, joita isä selaili -pöhöttyneillä, melkein muodottomilla käsillään, joiden huokoset -olivat näkyvissä, ja joiden tavaton kalpeus punoittavien kasvojen -tuntuvana vastakohtana pisti esiin. Aika-ajoin Giorgio ei ymmärtänyt -isän sanoja, hänen korvissaan soi vaan tuon äänen yksitoikkoisuus, -jota keskeyttivät kanarialinnun terävät viserrykset ja joskus tieltä -nousevat huudot, missä kenties molemmat äpärät edelleen leikitteli -vät somerolla. Silloin tällöin liehuivat ikkunaverhot voimakkaamman -tuulen puuskan paisuttamina. Ja kaikki äänet ja kaikki hälyt tuntuivat -hänestä selittämättömän surullisilta, kun hän siinä ääneti ja hieman -tyrmistyneenä katseli oikeudenhuolentajien papereita, joita kääntelivät -nuo pöhöttyneet kalpeat, pienten suoneniskujen jättämien arpien -peittämät kädet. - -Hänen mielestään sukelsi esiin kuva, muisto lapsuuden ajoilta, -omituisen selvänä: Isä istui ikkunan ääressä vakavan näköisenä, -paidanhiha käärittynä ylös toisesta käsivarresta, jota piti vedellä -täytetyssä vadissa; ja avatusta suonesta vuotava veri värjäsi veden -punaiseksi; ja vieressä verentulvaa valvova välskäri, joka piti -valmiina siteitä. -- Toinen kuva liittyi toiseen; ja hän näki taas -kirkkaat leikkausveitset vihreissä koteloissaan, näki palvelijattaren, -joka kantoi pois huoneesta verellä täytetyn vadin, hän näki kipeän -käden joka oli sidottu selässä ristiin menevällä ja sen pöhöttyneeseen -ja pehmeään lihaan hieman vajonneella mustalla siteellä... - --- Tokko kuulet, mitä puhun, sanoi isä, nähdessään hänet siinä niin -ajatuksiinsa vaipuneena. - --- Kuulen, kuulen. - -Mutta isä odotti kaiketi tuona hetkenä vapaaehtoista tarjoamista. -Pettyneenä hän virkkoi hetken vaiettuaan, hilliten nolouttaan: - --- Bartolomeo voisi minut pelastaa, jos antaisi minulle tuon summan... - -Hän epäröi, kasvoissa kuvailematon ilme, joka pojasta tuntui -viimeiseltä häpeän puuskaukselta, minkä kuitenkin epätoivoinen -tarkoitusperän saavuttamisen tarve tukahutti. - --- Hän antaisi minulle nuo rahat vekseliä vastaan; mutta... luulen, -että hän vaatii sinua hyväksymään. - -Sadin oli vihdoinkin jännitetty. - --- Vai minua hyväksymään... -- soperteli Giorgio, jota ei itse pyyntö -hermostuttanut, vaan langon vihattu nimi, jota äitikin syytöksissän oli -maininnut pahan enteen korppina, joka ahneesti karkki Aurispa suvun -omaisuuden jäännöksiä. - -Ja kun Giorgio pysyi synkkänä ja epäröivänä, sanaakaan lisäämättä, -alkoi isä häntä rukoilla, voitettuaan kaikki arvelunsa ja peläten -kieltäytymistä. -- Eihän hänellä ollut mitään muuta keinoa, -välttääkseen turmiollista oikeuden määräämää omaisuuden rahaksimuuttoa, -joka epäilemättä olisi saattanut kaikki muut velkoojat hyökkäämään -hänen kimppuunsa. Silloin romahdus olisi ollut välttämätön. Tahtoiko -siis oma poika olla isänsä tuhon todistajana? Ja eikö hän ottanut -huomioon, että puuttumalla asioiden kulkuun valvoi omaakin etuaan, -että puolusti perintöä, joka pian oli siirtyvä hänelle ja veljelle? -Oi, pian, hyvinkin pian, minä päivänä tahansa, ehkä jo huomispäivänä! --- Ja vielä kerran hän puhui parantumattomasta taudistaan, joka kalvoi -hänen elinjuuriaan, siitä alituisesta vaarasta, joka häntä uhkasi, -tuosta levottomuudesta ja niistä suruista, jotka jouduttivat hänen -kuolinhetkeään. - -Uupuneena ja kykenemättä kauempaa kestämään tätä ääntä ja tätä näkyä, -ja kuitenkin ajatellen noita toisia kiusanhenkiä, jotka olivat -pakoittaneet hänet tänne, ja jotka nyt odottivat häntä vaatiakseen -häntä tilille tämän käynnin tuloksista, Giorgio mutisi: - --- Mutta käytätkö todella näitä rahoja siihen tarkoitukseen, josta -minulle puhuit? - --- Oi, sinäkin! Sinäkin! puhkesi isä valittamaan, katkeran tuskan -verhossa vaivoin hilliten raivonkohtaustaan. -- Ovatko he sinullekin -toistaneet, mitä toistelevat kaikille, lakkaamatta, kaikkialla: että -minä muka olen kykenevä jokaiseen halpamaiseen tekoon! Ja sinä olet -sen uskonut!... Mutta miksi, miksi minua niin vihaavat tuossa talossa? -Miksi tahtovat nähdä minut kuolleena? Sinä et aavistakaan miten äitisi -minua vihaa... Jos nyt menisit hänen luokseen ja kertoisit hänelle, -että olit jättänyt minut tänne kuoleman kanssa kamppailevana, hän -syleilisi sinua ja sanoisi: Jumala olkoon kiitetty! Voi, sinä et -tiedä... - -Vastoin hänen tahtoaan tässä hänen raa'assa äänessään, ammoittavassa -suussa, joka saattoi sanat terävämmiksi, rajussa hengityksessä, -joka paisutti sieramia, mulkoilevissa verestävissä silmissä ilmeni -ihminen todellisena ja nyt poika tunsi voimakkaasti entistä -vastenmielisyyttä, tunsi tarvetta saada hänet vaikenemaan ja vapautua -hänestä, ja enempää ajattelematta hän keskeytti hänen puheensa ja sanoi -suonenvedontapaisesti: - --- Ei, ei, en tiedä... Sano minulle, mitä minun pitää tehdä, mihin -minun pitää panna nimikirjotukseni. - -Ja hän nousi, veri kuohuksissa; hän meni ikkunan ääreen ja palasi isän -luo. Hän näki, miten isä kähisevän levottomana etsi laatikosta jotain; -hän näki isän laskevan pöydälle vekseli-paperin. - --- Tässä olisi: riittää, että kirjoitat nimesi tähän... - -Ja muodoton etusormi, jonka litteän kynnen ympärillä liha oli -turvonnut, osoitti tuota kohtaa. - -Istuutumatta, selvään tajuamatta, mitä teki, Giorgio tarttui kynään -ja allekirjoitti nopeasti. Hän olisi jo tahtonut olla vapaa, lähteä -huoneesta, olla yksin. Mutta kun hän katsoi isäänsä, joka otti -vekselin, tutki nimikirjoitusta, ripoitti sille hiekkaa, kuivatakseen -sen, ja sitten pani sen takaisin laatikkoon, jonka jälleen sulki, hän -huomasi jokaisessa näistä teoista sellaisen ihmisen huonosti salaamaa -halpamaista iloa, jolle konnantyö on onnistunut; hän saavutti sisällään -sen varmuuden, että oli häpeällisesti antanut itseään petkuttaa ja -ajatteli samalla noiden toisten tutkivia kysymyksiä, jotka odottivat -häntä tuossa toisessa talossa. Silloin kouri häntä niin rajusti tehoton -katumus, että hän oli päästämäisillään äärimmäisen paheksumisensa -ilmoille ja viimeinkin kaikin voimin nousemaisillaan vastarintaan tuota -pahantekijää vastaan, puolustaakseen itseään, kotiaan ja äitinsä ja -sisarensa jaloin poljettuja oikeuksia. Oi, se oli siis totta, kaikki -oli totta, minkä äiti hänelle oli sanonut! Kaikki oli totta. Tuolla -ihmisellä ei enää ollut mitään hienotunteisuutta, ei mitään häpeää. Hän -ei enää kammonnut mitään, ei häikäillyt kenenkään edessä, hankkiakseen -itselleen rahaa... -- Ja taaskin hän tunsi jalkavaimon läsnäoloa -talossa, tuon ahneen ja kyllästymättömän naisen, joka varmasti piili -jossakin huoneessa, kuunnellen, urkkien ja vaanien osaansa saaliista. - -Voimatta hillitä vavistusta, joka häntä pudisti, Giorgio virkkoi: - --- Lupaatko minulle, lupaatko minulle... ettet käytä... ettet käytä -näitä rahoja... mihinkään muuhun? - --- Tietysti, tietysti -- vastasi isä, ollen nyt jo melkein kärsimätön -tuosta itsepintaisuudesta ja ilmeisesti muuttuneena koko olemukseltaan, -nyt kun hänen ei enää tarvinnut pyytää eikä teeskennellä saadaksensa. - --- Pidä varasi, jos jotain tulee tietooni -- lisäsi Giorgio, joka oli -käynyt kalman kalpeaksi, ääni käheänä ja vaivoin hillitsi närkästystään -purkautumasta, joka lisääntyi mikäli hänelle selvemmin paljastuivat -tuon miehen vastenmieliset puolet ja hänelle itselleen selvisivät -ajattelemattoman menettelynsä seuraukset. -- Pidä varasi: minä en tahdo -olla kanssarikollisesi äitiäni vastaan. - --- Mitä sillä tarkoitat? huusi nyt isä, tekeytyen epäilyn loukkaamaksi -ja koventaen äkkiä ääntään, ikäänkuin masentaakseen poikansa, -joka hirvittävästi ponnistaen tuijotti häntä silmiin. -- Mitä -sillä tarkoitat? Milloin äitisi, tuo kyykäärme herkeää sylkemästä -myrkkyään? Milloinka hän herkeää? Tahtooko hän siis, että ainaiseksi -suljen häneltä suun? Niin on tapahtuva näinä päivinä. Mikä nainen! -Viiteentoista vuoteen hän ei ole silmänräpäystäkään antanut minun olla -rauhassa. Hän on myrkyttänyt elämäni, hän on repinyt minut rikki. Syynä -vararikkooni on hän, ymmärrätkö? -- hän. - --- Vaikene! huusi Giorgio ollen suunniltaan, kasvonpiirteet -tuntemattomiksi vääntyneinä, kuolon kalpeana, vavisten koko -ruumiiltaan, samanlaisen raivon kouristamana kuin silloin, kun oli -kiivastunut Diegolle. -- Vaikene! Älä mainitse hänen nimeänsä. Sinä et -ole sen arvoinen, että suutelisit hänen jalkojansa. Tulin tänne sitä -sinulle sanomaan. Ja olen mennyt sinun ansaasi! Tahdoit tänään saada -irti jotain portollesi. Ja siinä onnistuit... Hyi, sitä häpeää!... Ja -sinä julkeat parjata äitiäni! - -Ääni takertui hänen kulkkuunsa; hänen silmänsä himmenivät ja hänen -polvensa notkuivat, ikäänkuin voimansa olisivat olleet loppumaisillaan. - --- Hyvästi nyt. Lähden täältä. Tee, mitä tahdot. En enää ole poikasi. -En enää tahdo sinua nähdä; en enää tahdo tietää mitään sinusta. Otan -äitini luokseni. Vien hänet kauas. Hyvästi. - -Hoiperrellen hän läksi huoneesta, silmät vielä pimenneinä. Kulkiessaan -huoneiden läpi, saapuakseen terassille, hän kuuli vaatteiden kahinaa -ja oven paukahtavan kiinni kuin henkilön jälkeen, joka kiireisesti -vetäytyy pois, välttääkseen yllättymistä. Tuskin oli hän päässyt -raittiiseen ilmaan, ulkopuolelle pisteaitausta, kun tunsi hurjaa -tarvetta itkeä, huutaa, kiitää halki kenttien, kolhaista otsaansa -kiveen, etsiä kuilua, johon syöksymällä päivänsä päättäisi. Koko -hermostosta tuntui päässä tuskallinen värähdys, joka aiheutti -sietämättömiä kivunpuuskauksia, kuin olisi hermo hermon jälkeen -repeytynyt. Ja hän ajatteli vavahtaen kauhusta, jota päivän sammuminen -enensi: -- Minne pitää minun nyt mennä? - -Talo näytti hänestä hälvenneen epämääräiseen etäisyyteen ja tie -tuntui hänestä voittamattomalta. Ja kaikki, mikä ei ilmennyt hänelle -sietämättömän kärsimyksensä välittömänä ja ehdottomana herkeämisenä, -oli hänestä välinpitämätöntä. - - - - -VIII. - - -Herätessään seuraavana aamuna sekavasta unestaan, olivat nuo hetket -vaan epämääräisinä hänen muistissaan. Illan traagillinen laskeuminen -yksinäiselle maisemalle; iltamessun kaiku, jonka kuulohäiriö oli -pitkittänyt, niin että se hänestä oli tuntunut loppumattomalta; -ahdistus joka häntä oli vaivannut kotitalon läheisyydessä, kun oli -katsellut valaistuja ikkunoita, joiden ohi varjot olivat kiitäneet; -melkein kuumeinen kiihtymys, joka hänet oli vallannut äidin ja sisaren -kysellessä ja hänen kertoessaan mitä oli tapahtunut ja liioitellessaan -soimapuheiden kiivautta ja kiistan tuimuutta; melkein mieletön tarve -puhua, sekoittaa tositapausten kuvailuun katkonaisia mielikuviaan; -paheksumisen ja hellyyden puuskaukset, joilla äiti hänet oli -keskeyttänyt, mikäli hän oli kertonut tuon eläimellisen miehen käytöstä -ja omaa kärsimystään ja sitä tarmoa, millä oli tuota miestä uhmannut; -ja sitten äkillinen käheys, ohimoilla pulppuilevan tuskan nopea -kasvaminen, katkeran, vastustamattoman oksennuksen suonenvedontapaiset -kouristukset, ankara väristys, joka oli vallannut hänet vuoteessa, ne -kammoittavat kuvat, jotka uupuneiden hermojen ensi uinahduksen aikana -olivat kavahuttaneet hänet ylös -- kaikki tämä palasi sekavana hänen -muistiinsa ja enensi hänen ruumiillista herpoamistaan, joka tosin oli -tuskallinen mutta jota hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut itsestään -pudistaa pois, paitsi vaipuakseen täydelliseen pimeyteen, kuolleen -ruumiin tunnottomuuteen. - -Kuoleman välttämättömyys oli nyt, kuten aina, yhtä pakoittavana -hänen silmiensä edessä; mutta häntä kiusasi se ajatus, että hänen, -toteuttaakseen aikeensa, täytyi luopua toimettomuudestaan ja -panna täytäntöön sarja vaivalloisia tekoja, voittaa ruumiillinen -vastenmielisyytensä ponnistuksiin. -- Missä hänen oli itsensä -surmaaminen? Millä tavalla? Kodissako? Vieläkö sinä samana päivänä? -Ampuma-aseellako? Myrkylläkö? -- Vielä hänellä ei siitä ollut mitään -varmaa ja selvää käsitystä. Hänen horrostilansa ja suussaan tuntuva -katkera maku johtivat hänen mieleensä jonkun nukuttavan myrkyn. Ja -enempää punnitsematta käytännöllisiä keinoja, joilla olisi voinut -hankkia itselleen tarpeellisen otoksen, hän epämääräisesti kuvitteli -vaikutuksia. Sitten lisääntyivät kuvat vähitellen, käyden varmemmiksi -ja selvemmiksi; ne yhtyivät ja muodostivat havainnollisen hahmon. -Ennenkuin kuvaili hitaaseen kuolemaansa liittyviä aistimuksia, -koetti hän kuvitella niitä asianhaaroja, joiden vallitessa äiti, -sisar, veli saisivat onnettomuuden kuulla; hän koetti kuvitella -heidän surunilmauksiaan, heidän ryhtiään, heidän sanojaan, heidän -liikkeitään. Ja tämä uteliaisuus kohdistui vähitellen kaikkiin hänen -jälkeeneläviinsä, ei ainoastaan lähimpiin sukulaisiin, vaan kaikkiin -sukulaisiin ja ystäviin; jopa Ippolitaan, tuohon kaukaiseen Ippolitaan, -joka oli käynyt hänestä melkein vieraaksi. - -"Giorgio!" - -Se oli äidin ääni; hän kolkutti huoneen ovelle. - --- Oh, äiti, sinäkö se olet? Astu sisälle! - -Äiti kävi sisälle ja lähestyi vuodetta hellän huolehtivana; hän -kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen otsalleen ja kysyi: - --- Miten voit? Miltä tuntuu? - --- Laatuun käyvästi... päätä hieman pyörryttää... Minulla on suussa -karvas maku; tahtoisin juoda jotain... - --- Camilla tuo heti kupin maitoa. Tahdotko, että aukaisen vähän ikkunaa. - --- Kuten tahdot, äiti. - -Giorgion ääni kaikui oudon muuttuneelta. Äidin läsnäolo lisäsi -hänen itsesääliään, jonka kuolonvalituksen kuvailu, minkä -luuli pian muuttuvan todellisuudeksi, hänessä oli herättänyt. -Mielikuvituksessaan hän sekoitti sen todellisen seikan, että äiti -aukaisi ikkunaluukut kuviteltuun seikkaan, joka oli johtava tuon -surullisen tapauksen huomaamiseen, ja hänen silmänsä vettyivät -säälistä itseensä ja tuohon naisparkaan, jolle oli tuottava tuon -kovan iskun. Ja tuo traagillinen kohtaus ilmeni hänelle selvempänä: -Äiti kääntyi kirkkaassa valaistuksessa, mainitsi vielä kerran hieman -pelästyneenä häntä nimeltä, lähestyi taas vavisten, kosketteli -häntä, pudisti häntä, huomasi hänet hengettömäksi, tunsi, että hän -oli jäisen kylmä ja jäykkä; pyörtyneenä hän kaatui kasvoilleen -hänen ylitsensä... Kenties hengettömänä? Tuo isku saattoi todella -hänet surmata. -- Ja Giorgion kiihoitus kasvoi; ja nyt nämä hetket; -hänen mielikuvituksessaan viimeiset, tuntuivat juhlallisilta; ja -äidin läsnäolo, liikkeet ja sanat saivat hänen mielestään niin -tavattoman merkityksen ja tärkeyden, että hän melkein levottomassa -jännityksessä niitä seurasi, ja samalla hän äkkiä siirtyi pois -sisäisestä toimettomuudestaan ja sai äkkiä harvinaisen vilkkaan -elämän tuntemuksen. Hänessä esiintyi jo tuttu ilmiö, joka monasti oli -häntä hämmästyttänyt ja omituisuudellaan saattanut uteliaaksi. Se oli -hetkellinen siirtyminen toisesta tajunnantilasta toiseen, mikä niin -suuresti erosi edellisestä, kuin valvonta nukkumisesta ja mikä johti -hänen tietoisuuteensa sellaisen silmänräpäysmuutoksen mielteen, mikä -syntyy näyttämöllä, kun äkkiä rampin lamput syttyvät ja levittävät -mitä kirkkainta valoa. Hänen tavallisen tilansa vallitessa oli hänen -tajuntansa kuin läpinäkemättömän verhon peitossa, joka asetti hänen -ja todellisuuden välille jonkunmoisen laipion. Tämä kävi joskus -niin läpitunkemattomaksi, että se vaikutti kokonaan eristävältä ja -sulki pois ulkomaailman vaikutelmat. Mutta toiste tapahtui äkkiä, -että tämä pinnan läpitunkemattomuus katosi ja että tajunta oli -välittömässä kosketuksessa todellisuuteen, ja silloin tuntuivat -aistimukset tuottavan jotain vallan uutta, ne tuntuivat paljastavan -uuden käsityksen ja uuden sisällyksen todellisesta elämästä, jotka -läheisyyden ja tottumuksen vuoksi siihenasti olivat olleet vallan -erityisen näkökohdan määräämiä. - -Näin katseli poika äitiä samoin kuin jo hautajaispäivänä oli -tapahtunut, toisin silmin, ja hän näki hänet nyt kuten silloin -harvinaisen selvästi; hän tunsi äidin elämän lähestyneen omaa -elämäänsä, melkein siihen liittyneeksi, ja hän tunsi yhteisen veren -salaperäiset siteet ja sen kohtalon surullisuuden, joka heitä molempia -odotti. Ja kun äiti lähestyi häntä ja istuutui hänen viereensä, hän -kääntyi ja kohosi hieman patjoista; hän tarttui äidin käteen ja koetti -peittää hämmennystään hymyllä. Ollen katselevinaan sormuksen hiottua -kiveä, hän tutki tuota pitkää, laihaa kättä, joka loi tavattoman -vilkkaan kuvan tuon naisen omituisuuksien kokonais-yhtymästä ja joka -hipiän kosketuksesta hänessä herätti aistimuksen, jota ei voinut -verrata mihinkään toiseen aistimukseen. Mieli yhä vielä äskeisten -mielikuvien heittämien varjojen pimittämänä hän ajatteli: -- Kun hän -sitten koskettelee minua ja tuntee tuon jäisen kylmyyden. - -Hän värisi vaistomaisesti muistellessaan sitä kauhua, jota itse oli -kokenut kosketellessaan kuollutta ruumista. - --- Mikä sinun on? kysyi äiti. - --- Ei mitään... hermoväristys. - --- Oi, et voi hyvin, hän lisäsi päätään pudistaen. Mikä sinua vaivaa? - --- Ei mikään, äiti... Luonnollisesti vielä hieman kiihoittunut... -Mutta äidiltä ei jäänyt huomaamatta pojan kasvojen pingoitettu ja -suonenvedontapainen ilme. - --- Oi, kuinka kadun, hän huudahti -- kuinka kadun, että lähetin sinut -sinne! Kuinka väärin tein siinä, että sinut sinne lähetin. - --- Et toki, äiti. Miksi? Ennemmin tai myöhemmin, se kuitenkin oli -välttämätöntä. - -Ja vapaana tuon käynnin nostamasta sekavuudesta hän silmänräpäyksessä -vielä kerran uudelleen eli tuon hetken; hän näki isän liikkeet, kuuli -hänen äänensä; hän kuuli oman muuttuneen äänensä, joka uskomattomasti -oli tuonut esiin niin kovia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi tuohon -tapaukseen ja noihin sanoihin nähden ollut vieras; ja kuitenkin hän -sielunsa pohjalla tunsi eräänlaista kumeata katumusta, joka samalla -oli vaistomainen tietoisuus siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle, -että oli tehnyt korjaamattoman teon, että oli jaloin polkenut jotain -inhimillistä ja pyhää. -- Miksi hän olikaan noin rajusti hylännyt tuon -suuren, levollisen alistumistilan, johon hänet oli saattanut keskeltä -vaikenevaa maisemaa esillesukeltaneen Demetrio vainajan kuva? Miksi hän -ei ollut malttanut kohdella yhtä tuskallisen ja ymmärtävän säälivästi -tuon ihmisen halpamaisuutta ja kurjuutta, jota, samoin kuin kaikkia -muita, painoi kukistamaton kohtalo? Ja eikö hänessä itsessään, jonka -suonissa virtasi sama veri, hänen omassa olemuksessaan uinailleet -noiden inhoittavien paheiden idut? Eikö hän itse, jos olisi elänyt -kauemmin, olisi voinut vajota samanlaiseen kataluuteen? -- Ja kaikki -vihanpurkaukset, kaikki intohimo, kaikki rangaistukset tuntuivat -hänestä vääryydellisiltä ja turhilta. - -Elämä tuntui hänestä saastaiden aineiden sokealta kuohunnalta. -Hänestä näytti, kuin olisi hänen olemuksessaan piillyt joukko -salaisia, tuntemattomia ja kukistamattomia voimia, joiden vähittäinen -kohtalollinen leviäminen oli hallinnut hänen siihenastisen -olemassaolonsa ja oli hallitseva hänen tulevaisuuttansakin, ellei -hänen täytyisi totella juuri yhtä noista voimista, joka velvoitti -häntä viimeiseen tekoon. -- Ja miksi oikeastaan suren eilistä tekoani? -Olisinko ehkä voinut välttää sitä? -- - --- Se oli välttämätön, hän toisti kuin puhuen itsekseen ja sanoissaan -toinen merkitys. - -Ja selvästi ja tarkkaavaisesti hän punnitsi jälellä olevaa elämäänsä. - - - - -IX. - - -Kun äiti ja sisar olivat hänet jättäneet, hän jäi vielä muutamaksi -hetkeksi vuoteeseen; hän tunsi ruumiillista vastenmielisyyttä -pienimpäänkin voimanponnistukseen. Nousemisen aiheuttama vaiva tuntui -hänestä äärettömältä. Hänestä tuntui liian vaivalloiselta luopua tästä -vaakasuorasta asennosta, jossa ollen hän muutaman tunnin kuluttua -toivoi löytävänsä ijäisen levon. Hän ajatteli taas huume-myrkkyä. -- -Sulkea silmänsä ja odottaa unta! -- Toukokuun aamun neitseellinen -kirkkaus, taivaan sini, joka kuvastui ikkunaruutuihin, permannolla -pitenevä auringonpaisteen juova, kadulta nousevat äänet ja hälyt, -kaikki nämä eloa uhkuvat ilmiöt, jotka ikäänkuin väkirynnäköllä -näyttivät valloittavan parvekkeen, tunkeakseen hänen luokseen ja hänet -vallatakseen -- kaikki tämä herätti hänessä katkeruuden sekaista -säikähdystä. Ja hengissä hän taas näki äidin kuvan, joka paraikaa -aukaisi ikkunaa. Hän näki Camillankin vuoteen eteen polvistuneena; -hän kuuli taaskin noiden molempien naisten sanat, jotka yhä vaan -tarkoittivat samaa miestä. Äidin räikeä huuto, jonka hän huulet -katkerasti vääntyneinä oli päästänyt, oli erityisesti painunut hänen -mieleensä; ja siihen liittyi isän kasvojen ilmestys, jossa hän oli -luullut huomaavansa kuollettavan taudin jäljet: siellä parvekkeella, -räikeässä, valkoisten muurien heijastamassa valossa. -- Entä jos se -sentään oli totta! Hänen ja Camillan läsnäollessa oli äiti sanonut -katkeran purevasti: -- Suokoon Jumala, että se olisi totta! Ja se oli -siis hänelle, joka liikkui aikeissa hylätä elämä, se oli siis viimeinen -vaikutelma, minkä hänen sydämeensä jätti se olento, joka kauan oli -ollut hänen kodissaan kaiken hellyyden lähde... - -Hänessä heräsi äkillinen tahdonilmaus: hän hypähti ylös vuoteesta, -vahvasti päättäen vihdoin toimia -- Ennen iltaa se on tapahtuva. -Missä? -- Hän ajatteli Demetrion suljettuja huoneita. Ennenkuin -hyväksyi mitään määrättyä suunnitelmaa, hän tunsi itsessään sen -varmuuden, että itse tapa tuntien kuluessa itsestään, jonkun äkillisen -mieleennostatuksen vaikutuksesta oli ilmaantuva ja pakoittava häntä -tottelemaan. - -Huolehtiessaan siivoutumisestaan, hänen mieleensä johtui ajatus, -että valmisti ruumistaan hautajaisia varten. Tuo eräänlainen -kuolemaan liittyvä turhamaisuus, joka on ominainen muutamille -kuolemaantuomituille ja itsemurhaajille, ilmeni hänessä. Hänen -tarkatessaan tätä tunnetta, se yhä kiihtyi. Ja häntä kiusasi se -tietämys, että hänen oli kuoleminen tässä syrjäisessä pikkukaupungissa, -tämän sivistymättömän maakunnan sydämessä, kaukana ystävistä, joille -tämä surullinen loppu kenties kauan jäisi tuntemattomaksi. Jos -sensijaan tuo teko olisi tapahtunut Roomassa, suuressa kaupungissa, -missä hän oli tunnettu, ehkä ystävät häntä itkisivät ja runollisesti -kirkastaisivat traagillista salaisuutta. Ja taaskin hän mielessään -kuvaili kuolon jälkeisiä seurauksia; asentoansa vuoteessa siinä -huoneessa, joka oli ollut hänen lempensä tyyssijana; nuorten mielten -syvää säikähdystä ruumiin ääressä, joka lepäsi vakavassa rauhassa; -kuolinvartijain keskusteluja vahakynttilöiden valossa; seppeleillä -peitettyjä paareja, joita seurasi joukko vaikenevia nuorukaisia; -jäähyväissanoja, jotka runoilija, Stefano Gandi lausui hänen -haudallaan: -- Hän meni kuolemaan, kun ei voinut saattaa elämää -sopusointuiseksi unelmansa kanssa -- ja sitten Ippolitan tuskaa, -epätoivoa, mieletöntä surua... - -Ippolita! Missä hän oli, mitkä olivat hänen tunteensa, mitä hän teki? - --- Eipä aavistukseni ole minua pettänyt! -- hän ajatteli. Hänen -mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin tuo lemmittynsä kädenliike, -jolla hän oli laskenut kasvoilleen mustan harson viimeisen suudelman -jälkeen: jäähyväishetken vähäiset tosiseikat kiitivät taas hänen -muistinsa ohi. Mutta selittämätön oli hänestä tuo melkein täydellinen -mielen levollisuus, jota ei häirinnyt se ajatus, että hänen -välttämättömästi ja lopullisesti täytyi luopua niin intohimoisesti -halutun ja ihaillun naisen omistamisesta. Miksi oli ensi päivien -ponnistusten ja alakuloisuuden jälkeen hänet vähitellen hylännyt toivo, -miksi hän oli saanut tuon lohduttoman varmuuden, että jokainen yritys -jälleen elvyttää tuota suurta, kuollutta, uskomattoman kaukaista -seikkaa, _heidän rakkauttaan_, oli tuiki turha? Miksi oli koko hänen -menneisyytensä niin kokonaan irtaantunut hänestä, että näinä päivinä, -keskellä uusia tuskia, vaan harvoin selvä väre hänen tietoisuudessaan -oli sitä muistuttanut? - -Ippolita! Missä hän oli, mitä hän tunsi sisällään, mitä hän teki? Mitä -näkyjä havaitsivat hänen silmänsä? Mitkä sanat, mitkä kohtaamiset -kiihoittivat hänen mieltänsä? Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän -kahden viikon ajalla ollut voinut löytää mitään keinoa, antaakseen -hänelle selvempiä ja perinpohjaisempia tietoja itsestään kuin nuo neljä -tai viisi eri seuduilta lähetettyä sähkösanomaa? - --- Ehkä jo toisen miehen intohimoinen pyyde on hänet vallannut? Ehkä -tuon langon, josta Ippolita niin usein minulle on puhunut... Ja tuo -synkkä ajatus, piintyneen epäluulon ja luulevaisuuden ravitsemana, -kouristi hänen mieltänsä ja järkytti hänen olemustaan kuin pahimpina -aikaisempina hetkinä. Kaikki katkerat muistot heräsivät jälleen -melukkaina. Yhtenä ainoana hetkenä hän taas eli kaksivuotisen -kurjuuden, nojautuneena samaan ikkunalautaan, minkä ääressä hän tuona -ensimäisenä iltana, ensi tuskan raatelemana, bergamottien tuoksuessa -oli maininnut hänen nimeään. Ja hänestä tuntui, kuin olisi kevätaamun -ihanuuteen virrannut tuntemattoman kilpailijansa nuori onni, ja kuin -olisi se saavuttanut hänetkin. - - - - -X. - - -Giorgio tahtoi, ikäänkuin valmistuakseen siihen syvään -salaperäisyyteen, mihin oli astumaisillaan, jälleen nähdä ne yksinäiset -huoneet, joissa Demetrio oli viettänyt viimeiset päivänsä. - -Yhdessä enonsa koko omaisuuden kanssa hän oli perinyt näiden huoneiden -omistuksenkin. Hän oli täynnä harrasta kunnioitusta jättänyt ne -koskematta, kuin pyhänjäännökset. Ne oli ylimmässä kerroksessa, olivat -itäänpäin puutarhan puolella. - -Hän otti avaimen ja kiipesi varovasti portaita ylös, jotta ei kukaan -olisi häntä vaivannut kysymyksillä. Mutta kulkiessan käytävän läpi -täytyi hänen välttämättömästi mennä Gioconda tädin oven ohi. Toivoen -huomaamattomana pääsevänsä ohi kulkemaan, hän astui varpaillaan; hän -pidätti henkeään. Hän kuuli vanhan naisen rykivän ja arvellen yskän -aiheuttaman melun peittävän askeleitaan, hän astui muutaman nopeamman -askeleen. - --- Kuka siellä on? -- kysyi sisältä käheä ääni. - --- Minä se olen, täti. - --- Vai sinäkö se olet, Giorgio? Tule, tule. -- - -Hän ilmestyi kynnykselle, kellervin, varjossa melkein kuolon kelmein -kasvoin, ja loi veljenpoikaansa tuon omituisen katseen, joka ensin -kohdistui käsiin, sitten vasta kasvoihin, ikäänkuin heti nähdäkseen, -toivatko kädet jotain mukaansa. - --- Menen noihin huoneisiin tuolla -- sanoi Giorgio, jota inhoitti tuon -viheliäisen olennon ilmapiiri, salaamatta, ettei tahtonut viipyä. - --- Hyvästi, täti. Tahdon hieman tuulettaa noita huoneita. - -Hän kulki käytävää edelleen ja saapui toiselle ovelle; mutta -asettaessaan avainta reikään, kuuli hän vanhuksen laahustelevat -askeleet takanaan. - -Tämä vanha melkein heikkomielinen jumalinen nainen, jonka hengitys -löyhkäsi mädälle kuten sillä, joka potee kuolettavaa lavantautia, joka -makeisilla on tärvellyt terveytensä ja joka puoleksi oli lahonnut -pyhimyksiensä parissa -- tämä vanha nainen siis oli ikäänkuin tämän -paikan vartija. Tämä vanhus oli itsemurhaajan sisar, Demetrio. Aurispan -täysi sisar! - -Giorgion mieli lamautui, kun ajatteli, että ehkä ei pääsisi hänestä -erille, että hänen kenties täytyi kuunnella hänen lorujaan tämän paikan -melkein pyhässä hiljaisuudessa, keskellä noita kalliita ja hirveitä -muistoja. Hän ei sanonut mitään, ei kääntynyt taaksepäin; hän aukaisi -oven ja astui sisälle. - -Ensimäinen huone oli pimeä, täynnä painostavaa, tukahuttavaa ilmaa -ja tuota hajua, joka on ominainen vanhoille kirjastoille. Kapea -valonjuova tunki sisään ikkunasta. Giorgio epäröi, ennenkuin aukaisi -luukut ja kuunteli, napsuttelivatko puun toukat. Gioconda täti, jota -siinä pimeässä ei näkynyt, alkoi rykiä. Silloin valtasi Giorgion, -hänen hapuillessaan rautahakoja, väristys, kammo. Hän aukasi ikkunan -ja kääntyi; liistaluukkujen levittämässä vihreässä hämärässä hän -näki huonekalujen epämääräiset ääriviivat; keskellä huonetta hän -näki vanhuksen, sivullepäin kumarassa, horjuvana ja voimattomana, -mutisten itsekseen. Giorgio tempasi syrjään liistaluukut, jotka -narisivat saranoillaan. Päivänpaiste virtasi huoneeseen. Ikkunaverhot -värähtelivät. - -Hän pysähtyi siihen epäröimiseensä, voimatta antautua tunteensa -valtoihin, täynnä närkästystä ja levottomuutta vanhuksen läsnäolon -tähden. Hänen ärtyisyytensä kasvoi siihen määrin, ettei puhutellut -häntä, peläten, että äänensä olisi äkäinen ja kova. Hän meni viereiseen -huoneeseen ja aukaisi ikkunan. Valo tulvi sisään, uutimet värähtelivät. - -Sen kauemmaksi hän ei mennyt. Seuraava, kulmahuone, oli makuuhuone. -Sinne hän tahtoi yksin astua. Masentuneena hän kuuli tuskastuttavan -vanhuksen laahustelun, kun tämä riensi hänen jälkeensä; hän istuutui ja -verhoutui odottaessaan itsepintaiseen äänettömyyteen. - -Hitaasti vanhus astui yli kynnyksen. Hän huomasi, että Giorgio istui, -ja ettei hän puhunut; tyrmistyneenä hän pysähtyi. Hän ei tietänyt, -mitä sanoa. Kenties ikkunasta puhaltava raitis tuuli pani vanhuksen -taas rykimään; keskellä huonetta seisoen hän taas alkoi rykiä. Joka -puuskauksesta näytti hänen ruumiinsa paisuvan ja taas kutistuvan, kuten -säkkipillin pussi, johon epätasaisesti puhalletaan. Hän painoi käsiään -povelle: lihavia rasvaisia käsiään, joiden kynsissä oli mustat reunat. -Ja suussa pyöri hampaattomien ikenien välissä vanha kieli. - -Tuskin oli yskäkohtaus asettunut, niin täti kaivoi esiin taskustaan -likaisen tötterön ja pisti suuhunsa makeisen. Seisoen hän sen nielaisi -ja katseli Giorgiota kuin mielipuoli. Giorgio katseli neljännen huoneen -suljettua ovea. Jumalinen vanhus teki ristimerkin, sitten hänkin -istuutui lähimmälle tuolille. Kädet sylissä, silmät maassa, hän mutisi -rekviemiä. - --- Hän rukoilee veljen sielun, kadotetun sielun puolesta! -- ajatteli -Giorgio. Ja hänestä tuntui käsittämättömältä, että tuo olento oli -Demetrio Aurispan oikea sisar. Sillä ylpeällä ja jalolla verellä, joka -oli kostuttanut viereisen huoneen vuoteen, kun se vuoti esiin aivoista, -jotka ylevimmat hengentyöt jo olivat riuduttaneet, sillä verellä -oli sama alkuperä kuin tuolla verellä, mikä vetisenä virtasi vanhan -jumalisen höperön suonissa! -- Yksistään ahneus, niin yksistään ahneus -panee hänet itkemään antajan jalomielisyyttä. Kuinka kummallinen tuo -kiitosrukous, joka kohoaa vanhasta turmeltuneesta vatsasta kaikkein -jaloimman itsemurhaajan puoleen. Elämä on sentään nurinkurinen! -- - -Äkkiä Gioconda täti alkoi uudelleen rykiä. - --- Täti, on parempi, että poistut täältä, -- sanoi Giorgio, joka ei -enää voinut kytkeä kärsimättömyyttään. -- Tämä ilma ei ole sinulle -terveellinen. On parempi, että menet. Nouse, tule. Minä saatan sinut -pois. - -Täti katsoi häneen hämmästyneenä epäystävällisestä äänensävystä, -tavattomasta äänenpainosta. Täti nousi ja kulki ontuen kautta huoneen. -Saavuttuaan käytävään, hän teki uudelleen ristinmerkin, manatakseen -pois paholaisen. Giorgio sulki hänen jälkeensä oven kahteen lukkoon. -Vihdoin hän oli yksin ja vapaa vainajan kodissa, näkymättömässä -seurassa. - -Hän oli muutaman hetken liikkumattomana, kuin hypnotisoituna. Sen -yliluonnollisen tenhon tunne, jota hänessä herätti haudasta käsin tuo -ulkopuolella elämää oleva mies, kiihtyi tavattoman voimakkaaksi. - -Ja tuo lempeä, mietiskelevä mies ilmestyi hänen eteensä, nuo kasvot -täynnä miehekästä alakuloisuutta ja tukassa, keskellä otsaa, valkea -kutri, joka niihin painoi omituisen leiman. - --- Minun tietoisuudessani hän yhä vielä on olemassa, hän ajatteli. --- Aina siitä aamusta alkaen, jolloin hän ruumiillisesti kuoli, -olen joka hetki tuntenut hänen läsnäoloansa. En koskaan ole kokenut -hänen sisäistä sukulaisuuttaan niin voimakkaasti kuin hänen kuolonsa -jälkeen. Minulla ei koskaan ole ollut niin selvää tuntemusta hänen -persoonallisuutensa vahvuudesta, kuin hänen kuoltuansa. Kaikki hänessä, -mikä kosketuksissa muihin oli mennyt hukkaan; kaikki hänen tekonsa, -liikkeensä ja eri aikoina antamat lausuntonsa; kaikki eri ilmaukset, -jotka muodostivat hänen olemuksensa erikoisluonteen muihin olentoihin -nähden; kaikki pysyvät ja vaihtuvat muodot, jotka eroittivat hänen -persoonansa toisista ja jotka ihmislaumasta nostivat esiin hänen -inhimillisyytensä; sanalla sanoen, kaikki hänen elämänsä jäljet toisten -ihmisten elämässä, suljettuna, keskitettynä siihen ihanteelliseen -yhteensoveltuvaisuuteen, joka liittää hänet minuun. Nyt hän on olemassa -yksinomaan minua varten, vapautettuna jokaisesta muusta kosketuksesta, -seurustellen yksistään minun kanssani. Hän on olemassa puhtaamapana ja -voimakkaampana kuin konsanaan ennen. - -Hän astui hitaasti muutaman askeleen. Hiljaisuutta elostuttivat pienet, -salaperäiset, tuskin havaittavat hälyt. Ilmavirta ja päivän lämpimyys -panivat liikkeelle huonekalujen säikeet, jotka olivat tottuneet -suljetun huoneen pimeään. Taivaan henkäys tunki läpi puun huokosten, -pani tomuhiukkeet levottomaan hyörinään ja paisutti kuteiden poimuja. -Yhdessä auringon juovassa temmelsi lukemattomia atoomeja. Kukkien -tuoksu syrjäytti vähitellen kirjojen hajun. - -Kaikki esineet kuiskivat jälkeenelävän korvaan muistoja. Kevyt ja -kuiskaava moninaisuus kohosi esineistä ja ympäröi hänet. Menneisyyden -tuulahdukset virtasivat esiin joka taholta. Esineet näyttivät -heijastavan osan sitä henkistä ilmapiiriä, joka oli niihin imeytynyt. --- Olenko haltioitunut? hän kysyi itseltään tarkastaessaan niitä -kuvia, jotka tavattoman nopeasti kiitivät hänen sisäisen silmänsä ohi, -vallan selvinä ja himmentymättöminä kuoleman varjosta, mutta sensijaan -korkeamman elämän vilkastuttamina. -- Ovatko nämä mielikuvat, jotka -sieluni itselleen luo, vapaat kaikesta yliluonnollisesta aineksesta? -Syntyvätkö nämä kuvat minussa samoin kuin unet? Samoistako aineksista? -Olenko minä vaan sairasten hermojeni kiihoittuvaisuuden uhri? Hän -oli hämmentynyt, salaperäisyyden houkuttelemana, ja kuitenkin -ahdistuksissa, uskaltaessaan astua tuon tuntemattoman maailman rajojen -sisälle. - -Uutimet aaltoilivat tahdissa kuin hengittävän olennon paisuttamina, -ja niiden lomitse näkyi jalo, rauhallinen maisema. Hiljaiset -rasahdukset huonekalujen puussa, seinäpapereissa ja seinissä jatkuivat. -Yksinkertaisessa ja vakavassa kolmannessa huoneessa henkivät mykät -soittimet muistoja. Silatusta palisanteri-puusta tehdyllä pianolla, -jonka kiiltävästä pinnasta esineet heijastuivat kuin peilistä, lepäsi -kotelossaan viulu. Nuottitelineillä kohosi ja laskeutui nuottilehti, -melkein samaan tahtiin kuin ikkunaverhot. - -Giorgio astui lähemmäksi. Se oli lehti eräästä Felix Mendelssohnin -motetista: -- Toinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen: _Andante quasi -Allegretto: Surrexit pastor bonus_... -- Lisäksi oli siinä lähellä -kasassa pöydällä partituureja pianolle ja viululle, Leipzigin -painoksissa: Beethoven, Bach, Schubert, Rode, Tartini, Viotti. Giorgio -aukaisi kotelon ja katseli kallisarvoista soitinta, joka oli kääritty -oliivinväriseen samettiin ja jonka kaikki neljä kieltä olivat eheät. -Ikäänkuin uteliaisuudesta jälleen herättää se hän kosketteli kvinttiä; -se päästi vaikeroivan äänen, joka pani koko kotelon väräjämään. Se oli -Andrea Guarnerin viuluja, vuodelta 1680. - -Demetrion vartalo, pitkänä, laihana, hieman kumartuneena, kaula pitkänä -ja valkeana, hiukset taaksepäin kammattuina, valkea kutri keskellä -otsaa, ilmestyi taas. Hän piti viulua kädessään. Hän siveli tukkaansa, -ohimoilta, korvien kohdalta, tehden hänelle omituisen liikkeen. Hän -viritti soittimen, hieroi jouseen hartsia ja alkoi soitta sonaattia. -Hänen vasen kätensä kiiti yli kielien ylhäältä viulunkaulan kohdalla, -hurjasti ja suonenvedontapaisesti, ja laihojen sormien päät painoivat -niitä, ja samalla lihasten liikkeet ihon alla olivat niin selvät, että -tämä vaikutti melkein tuskalliselta. Hänen oikea kätensä piteli jousta -suurpiirteisesti ja erehtymättömästi. Väliin hän nojasi leukaansa -lujemmin, kumarsi pään taaksepäin, sulki silmät puoleksi ja antautui -täydelleen sisäisen nauttimuksen valtoihin. Toiste hän kohotti -rintaansa, katsoi loistavin silmin eteensä ja hymyili hienosti; hänen -otsansa oli tavattoman puhdas. - -Tällaisena ilmeni Giorgion eteen viuluniekka. Ja hän eli jälleen -elämänsä hetkiä, jotka jo kerran oli elänyt; hän ei kokenut niitä -ainoastaan hengissä, vaan ollen syvän todellisuustuntemuksen valloissa. -Hän eli jälleen nuo pitkät herttaisen kodikkaisuuden ja unhoittumuksen -hetket, joina hän ja Demetrio kahdenkesken tutussa huoneessa, -mihin ei tunkenut mikään melu, olivat soittaneet lempimestariensa -kappaleet. -- Kuinka he unhoittivat kaiken muun! Mihin ihmeelliseen ja -korkeaan haltioitumiseen heidät hetken kuluttua tempasi sen musiikin -kuunteleminen, jota itse esittivät! Usein he koko iltapäivän olivat -yhden ainoan sävelmän tenhon valloissa; eivätkä löytäneet tämän -sokkelon aukkoa poistuakseen sen lumokäytävästä. Kuinka monasti -olivatkaan toistaneet erään Felix Mendelssohnin "sanattoman laulun", -joka heidän sielunsa sisimmässään, heidän olemuksensa ytimessä oli -paljastanut eräänlaisen lohduttoman epätoivon! Kuinka usein olivat -uudelleen soittaneet Ludvig von Beethovenin sonatin, joka tuntui -kouristavan heidän sieluaan ja tempaavan heidät mukaansa halki -rajattomien paikallisuuksien, matkalla avaten heille pohjattomia -kulkijaan. - -Eloon jäänyt vaipui muistelemaan vuoden 1880:n syksyä, unhottumatonta -syksyä täynnä surumielisyyttä ja runoutta, jolloin Demetrio tuskin -oli toipunut sairaudesta. Se oli oleva viimeinen syksy! Demetrio otti -tuon pitkän pakollisen vaitiolon jälkeen oudon epäröivästi käteensä -viulun, ikäänkuin olisi pelännyt, menettäneensä kaiken kätevyytensä, -kaiken soittotaitonsa. Voi hänen yhä vielä heikkojen sormiensa -vavistusta kielillä, ja jousen epävarmuutta hänen yrittäessään ensi -säveliä! Ja noita kahta kyyneltä, jotka hitaasti muodostuivat hänen -silmäkuoppiinsa, kastellen hänen poskiaan ja jääden riippumaan hieman -pitkäksi käyneen, vielä hoitamattoman parran karvoihin! - -Eloon jäänyt näki viuluniekan jälleen edessään improvisoijana, ja -itsensä melkein sietämättömän ahdistuneena säestämässä häntä pianolla, -koettaen häntä seurata, arvata, yhä peläten eksyvänsä pois tahdista, -äänilajista, tapaavansa väärää soinnosta, painavansa väärää kosketinta. - -Demetrio Aurispan improvisoimiset olivat aina jonkun runoelman -lukemisesta aiheutuneet. Giorgio muisti ihmeellistä improvisoimista, -jonka viulunsoittaja eräänä lokakuunpäivänä oli suorittanut Alfred -Tennysonin "Prinsessa" runoelman lyyrillisen runon johdosta. Giorgio -itse oli nuo säkeet kääntänyt, jotta Demetrio saattoi ne ymmärtää ja -oli antanut ne hänelle soiton alustaksi. -- Missä olikaan tuo lehti? - -Kaihoten uutta surullista vaikutelmaa, alkoi Giorgio etsiä sitä -nuottivihkojen alla olevasta albumista. Hän tiesi löytävänsä sen; hän -muisti sen tarkalleen ja selvästi. Todella hän sen löysi. - -Se oli yksi ainoa lehti, jolle oli kirjoitettu punasinervällä -kirjoitusaineella. Kirjaimet olivat vaalenneet ja lehti oli ryöstetty -ja kellastunut, ilman jäykkyyttä, pehmeä kuin hämähäkin verkko. Siinä -piili melkein samallaista surumielisyyttä, kuin sivuilla, joille on -kirjoittanut etäisinä aikoina jo ainaiseksi kadonnut käsi. - --- Minä olen tuon lehden täyteen kirjoittanut! Se on minun käsialaani! -sanoi itsekseen Giorgio, joka tuskin enää tunsi noita kirjaimia. Se oli -hieman arkaa, epätasaista, melkein naisellista käsialaa; se muistutti -vielä koulupenkkiä, tuskin vielä ohimenneen poikaiän epävarmuutta, -sielun epäröivää mieltymystä, joka ei vielä rohkene kaikkea -tietää! Mikä muutos tässäkin! -- Ja hän luki runoilijan ajatukset, -joista oli varissut pois alkukielen soinnukas viehättäväisyys: -- -"Kyyneleet, turhat kyyneleet, en tiedä mitä tahtovat sanoa, -- -jumalallisen epätoivon syvyydestä heruneet kyyneleet -- pulppuavat -sydämestä ja kokoontuvat silmään -- kun autuaalliset syyskedot -aukeavat sen katseille -- kun ajattelemme päiviä, jotka eivät enää -ole. -- Hilpeinä kuin ensi säde, joka välkkyy purjeella -- joka -tuo jälleen luoksemme ystävät toiselta puolen merta -- surullisina -kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella -- -joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; -- niin -surulliset ja hilpeät ovat ne päivät, jotka ainaiseksi ovat menneet. --- Oi, surulliset, oudot, kuin sameassa hämärävalossa -- kuin tuskin -heränneiden lintujen viserrys -- kuolevan korville, kun ikkuna vitkaan -muuttuu vaaleaksi kehykseksi sammuville silmille; -- näin surulliset, -näin oudot ne päivät, jotka eivät enää ole. -- Rakkaat kuin suudelmat, -joita muistelemme kuoleman jälkeen -- yhtä suloiset kuin toivottoman -pyyteen kuvittelemat -- huulille painetut, jotka ovat toisille -määrätyt; syvät kuin rakkaus -- kuin ensi rakkaus, ja rajut, täynnä -valitusta; -- oi kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole." - -Demetrio improvisoi, seisoen pianon ääressä, vielä hieman kalpeampana, -hieman kumartuneempana; mutta hetki hetkeltä hän ojensi, ryhtinsä -innostuksen henkkäyksestä, kuten kumoon kaatunut korsi tuulen -puhalluksesta. Katseensa tuijoittivat ikkunaan, joka kehysti punervaa, -pilvistä syysmaisemaa. Taivaan muutosten mukaan vaihteleva valaistus -virtasi aika ajoin yli hänen vartalonsa, kiilsi hänen silmiensä -kosteudessa ja kultasi hänen tavattoman puhtaan otsansa. Ja viulu -sanoi: -- surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana -välkkyy purjeella -- joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä -rakastamme; -- niin surulliset ne päivät, jotka eivät enää ole. -- Ja -viulu valitti itkien: -- oi kuolo elämässä ne päivät, jotka eivät enää -ole! -- - -Eloon jääneen valtasi äärimäinen ahdistus näiden muistojen, tämän näyn -ilmaantuessa. Näiden kuvien haihduttua, äänettömyys tuntui hänestä -vielä raskaammalta, vielä tyhjemmältä. Tuo kallisarvoinen soitin, jolla -Demetrion sielu oli laulanut ylevimmat laulunsa, uinui nyt kotelon -sametin peitossa, neljä kieltä säilyneinä. - -Hän painoi kiinni kannen kuin ruumiin yli. Hiljaisuus yltympäri kävi -kolkoksi. Ja yhä väräji hänen sydämensä pohjalla tuo huokaus, kuin -äärettömiin pitkitetty kadenssi: -- oi, kuolo elämässä, ne päivät, -jotka eivät enää ole! -- - -Muutaman hetken hän seisoi sen oven edessä, joka sulki kuolinhuoneen. -Hän tunsi, ettei enää ollut oma valtijaansa. Hermot hallitsivat -häntä ja pakoittivat hänet taipumaan aistimuksiensa hillittömään -kiihoitustilaan. Hänen päätään puristi vanne, joka hänen valtimojensa -tykyttäessä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää joustavaa -ainetta. Ja tuo kylmyys virtasi pitkin selkäpiitä. - -Äkillisen jäntevyyden puuskauksesta, melkein rajusti hän aukaisi oven -ja astui sisälle. Katsomatta ympärilleen hän astui ovesta permannolle -lankeavaa valonjuovaa pitkin suoraan toisen ikkunan luo ja tempasi -sen auki. Hän aukaisi sitten toisenkin ikkunan. Hieman masentuneena -ja hengästyneenä tästä ripeästä teosta jonka oli toimeenpannut -jonkinlaisen kauhun pakosta, hän kääntyi. Hän huomasi hiustensa juurien -käyneen herkiksi. - -Kaikkein ensiksi hän näki ainoastaan vuoteen, se oli vastapäätä -häntä, vihreän peitteen kattamana, kokonaan pähkinäpuusta tehty, -mutta yksinkertainen, ilman veistoksia, ilman katosverhoja. Muutaman -hetken ajan hän näki ainoastaan tämän vuoteen; kuten silloin, tuona -hirvittävänä päivänä, hän nytkin oli astunut kynnyksen yli ja seisoi -kuin kivettyneenä ruumiin edessä. - -Eloon jääneen mielikuvituksen esiinmanaamana lepäsi ruumis, pää mustan -siteen ympäröimänä, kädet kupeilla, eivätkä ristissä rinnalla, nyt -taas siinä peitteellä. Täysi, häikäisevä valo, joka tulvi sisään -selkiselällään olevista ikkunoista, ei kyennyt karkoittamaan näkyä. -Tämä ei ollut yhtämittainen, vaan hetki hetkeltä palaava, kuin taajaan -silmiä räpäyttämällä nähtynä, vaikkakin katsojan luomet pysyivät -paikoillaan. Tämä kuuli selvästi ilman ja sielun äänettömyydessä -puumadon napsutuksen. Ja tämä pikkuseikka riitti silmänräpäyksessä -hellittämään hermojännityksen äärimäistä kiivautta, samoin kuin -neulanpistos on riittävä puhkaisemaan vesikuplan. - -Kaikki tuon hirveän päivän yksityisseikat palasivat hänen mieleensä: -tuo äkillinen sanoma, jonka hengästynyt sanansaattaja soperrellen ja -valittaen kello kolmen aikaan iltapäivällä oli tuonut Torrette di -Sarsaan; tuo salamannopea ratsastus hehkuvassa helteessä paahtavaa -rannikkoa pitkin ja ratsastuksen aikana esiintyneet heikkouden -kohtaukset, jotka olivat panneet ratsastajan vaaran alaiseksi; sitten -koko talo täynnä nyyhkytyksiä, tuulen sulkemien ovien pauketta, täynnä -hänen suonissaan kohisevaa pauhinaa; ja vihdoin myrskyisä astunta -huoneeseen, ruumiin näky, verhot, jotka paisuivat ja kahisivat, -vihkivesi-astian hiljainen kilinä seinällä. - -Tuo tapaus oli sattunut elokuun neljäntenä päivän ilman mitään -epäluuloa herättäviä valmistuksia. Itsemurhaaja ei ollut jättänyt -mitään kirjettä, ei edes veljenpojalleen. Jälkisäädös, jossa hän -määräsi Giorgio Aurispan ainoaksi perijäkseen, oli jo kauan ollut -valmiina. Ilmeisen selvä oli se huolellisuus, jota Demetrio oli -noudattanut salatakseen aikeensa syyt ja poistaakseen jokaisen -aavistuksenkin aiheen; tuon viimeisen teon valmistuksienkin joka -jäljen hän oli hävittänyt. Huoneissa oli kaikki huomattu olevan -järjestyksessä, melkein liioittelevassa määrin. Ei yksikään paperi -ollut jäänyt pöydälle, ei yksikään kirja pois hyllyltä. Yöpöydällä -vuoteen vieressä pistooli-kotelo; ei mitään muuta. - --- Miksi hän otti itsensä hengiltä? Tämä kysymys nousi tuhannes kerta -jälkeenelävän mielestä. -- Oliko hänellä sydäntä kalvava salaisuus? Vai -saattoiko hänen älynsä armoton selkeys hänelle elämän sietämättömäksi? -Hän kantoi kohtaloansa sisällään, kuten minäkin sitä sisälläni kannan. - -Hän katseli pientä hopeaista vihkivesi-maljaa, joka vielä päänpuolella -vuodetta riippui seinällä, -- uskonnollisuuden merkki, äidin muisto. -Se oli Guardiagrelestä kotoisin olevan vanhan kultaseppä-mestarin, -Andrea Galluccin siroa tekoa; se oli perinnäinen kalleus -- Hän -rakasti uskonnon vertauskuvia, kirkkomusiikkia, suitsusavun tuoksua, -ristiinnaulitun kuvia, latinalaisen kirkon ylistyslauluja. Hän oli -mystikko, askeetti, sisäisen elämän intohimoinen havaitsija. Mutta hän -ei uskonut Jumalaan. -- - -Hän katseli pistooli-koteloa. Ajatus, joka oli levännyt syvällä -hänen aivojensa kätkössä, välkähti kuin salama. -- Yhdellä näistä -pistooleista, juuri samalla kuin hän, minä surmaan itseni; samalla -vuoteella. - -Mielenkiihoitus, joka hetkeksi oli hellittänyt, valtasi hänet -uudelleen; hiuksenjuuret kävivät taas herkiksi. Keskellä tätä -todellisuustajuntaa hän tunsi taas sitä kylmää väristystä, jota tuona -traagillisena päivänä oli kokenut, kun hän omin käsin oli nostanut -mustan harson kuolleen kasvoilta ja oli luullut eroittavansa siteen -lomitse haavan tuottaman hävityksen, tuon hirvittävän hävityksen, -jonka olivat aiheuttaneet ampuma-aseen tärähdys ja lyijyluodin survaus -aivoluita ja tuota jaloa, puhdasta otsaa vastaan. Itse teossa hän ei -ollut nähnyt muuta kuin osan nenää, suuta ja leukaa. Moninkertaiset -siteet peittivät muun osan päästä, kenties sentähden, että silmät siitä -olivat pullistuneet ulos. Mutta vahingoittumattomaan suuhun, jonka -hoidettu, hieno parta jätti vapaaksi, tuohon kalpeaan, kuihtuneeseen -suuhun, joka eläessä lempeästi oli auennut odottamattomaan hymyyn, oli -kuoleman leimasta painunut yliluonnollisen rauhan ilme, joka siteiden -verhoaman verisen vamman vaikutuksesta tuntui vielä valtaavammalta. - -Tämä kuva, ikäänkuin hävittämättömään valimeen valettu, oli painunut -perillisen sielun sisimpään; ja vielä viiden vuoden kuluttua se oli -yhtä selvä, kohtalollisen voiman lumoava. - -Ajatellessaan, että hän oli laskeutuva samalle vuoteelle ja -surmaava itsensä samalla aseella, ei Giorgio Aurispalla ollut tuota -kiihoittunutta ja kuumeista tunnetta, jonka äkilliset päätökset -synnyttävät; sen sijaan pikemmin selittämätön tunne, kuin aikoja -sitten koetusta ja hieman himmeästä seikasta aiheutunut, joka nyt oli -toteutuva. Hän aukaisi kotelon ja tutki pistooleja. - -Ne olivat hienotekosia kaksintaistelu-aseita: eivät varsin pitkiä, -vanhaa englantilaista työtä, mukavasti käsiteltävine perineen. Ne -lepäsivät vaaleanvihreällä veralla, joka syvennyksien reunoista oli -hieman kulunut; muutamat niistä sisälsivät täydellisen latauksen. -Niiden putket olivat leveät ja luodit siis raskaat: sellaiset, jotka -päämäärään osuen pettämättä toimittivat tehtävänsä. - -Giorgio otti niistä yhden ja punnitsi sitä kämmenessään. -- Viiden -minuutin kuluttua voisin jo olla kuollut. Demetrio on jättänyt jäljen, -mihin minun on laskeutuminen. -- - -Mielikuvituksessaan hän jo näki itsensä pitkänään vuoteella. Mutta -tuo puumato, tuo puumato! Hän kuuli sen kammottavaa kalvamistyötä, -kuin olisi se ollut hänen omissa aivoissaan. Hän huomasi, että tuo -hellittämätön napsutus kuului vuoteen puuaineesta. Hän käsitti, miten -surkeaa on ihmisen ennen kuolinhetkeään kuulla allansa puumadon -nakertelemista. Tarkatessaan itseään sinä hetkenä, jolloin aikoi -laukaista pistoolin, hän tunsi joka hermossa tuskallista ja vastustavaa -jännitystä. Ajatellessaan, ettei hänen ollut pakko itseään surmata, -että saattoi tämän teon siirtää, hän tunsi olemuksensa sisimmässä -helpoitusta. Hän oli vielä tuhansin säikein kiinnitakertunut elämään. --- Ippolita. -- - -Melkein rajusti hän riensi ikkunaa, valoa kohti. Kaukainen sinervä -salaperäinen maisema häipyi kallistuvan päivän valossa katseilta. -Aurinko laskeusi vuorelle ja siroitti sille kultaa kuin lemmitylle, -joka lepäävänä odotti. Majella, kauttaaltaan juoksevan kultavirran -valelemana kohosi taivasta kohti kuin paisuvan poven kaari. - - - - - - -III. - -ERAKKOMAJA. - - - - -I. - - -Ippolita kirjoitti toukokuun kymmenentenä päivänä päivätyssä kirjeessä: -"Vihdoin on minulla vapaa hetki kirjoittaakseni sinulle pitkälti. -Jo kymmenen päivää on lankoni tuskissaan laahustellut hotellista -hotelliin tämän järven rannalla; ja me molemmat olemme seuranneet -häntä kuin kaksi kadotettua sielua. Sinä et ollenkaan voi kuvitella -tämän toivioretken koko alakuloisuutta. Minä en enää jaksa. Odotan -ensi sopivaa tilaisuutta sanoakseni hyvästi. Oletko jo löytänyt -erakkomajan?" ja kauempana: "Sinun kirjeesi kiihdyttävät tuskaani -sanomattomasti. Tunnen kärsimyksesi; arvaan, että kärsit enemmän, -kuin mitä voit sanoa. Puolet verestäni antaisin jos kerran saisin -sinut uskomaan, että olen sinun, sinun ainiaaksi, kuoloon saakka. -Kaukana sinun luotasi en löydä ainoatakaan mielihyvän ja levon hetkeä. -Kaikki ikävystyttää, kaikki kiihoittaa minua... Oi, milloin voin joka -päivän hetkenä olla sinua lähellä, milloin saan elää sinun elämääsi! -Silloin saat nähdä, että olen toinen. Tulen olemaan hyvä, hellä ja -lempeä. Koetan olla aina tasainen, aina vaatimaton. Tulen sanomaan -sinulle kaikki ajatukseni, ja sinä tulet sanomaan minulle kaikki -sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastajattaresi, ystävättäresi, -sisaresi; ja jos katsot minua senarvoiseksi, neuvojasikin. Minulla on -selvä käsitys asioista; ja olen sata kertaa koetellut tätä käsitystä, -enkä koskaan ole erehtynyt. Ainoa huoleni on oleva aina miellyttää -sinua, aina välttää olemasta taakkana elämässäsi. Sinulla ei saa olla -minusta muuta kuin suloista rauhaa ja virkistystä... Minulla on monta -vikaa, ystäväni. Mutta sinun tulee auttaa minua ne voittamaan. Sinä -olet tekevä minut itsellesi täydelliseksi. Sinulta odotan ensi apua. -Myöhemmin, kun olen varma itsestäni, sanon sinulle: nyt olen arvoisesi; -nyt tunnen itseni sellaiseksi, joksi sinä minut tahdot. Ja sinulla on -oleva se ylpeä tietoisuus, että minä saan kiittää sinua kaikesta, että -olen kokonaan sinun luontokappaleesi, ja silloin on sinusta tuntuva, -kuin olisin minä vielä läheisimmin sinun omasi; ja sinä tulet minua -rakastamaan yhä enemmän. Me tulemme viettämään rakkauselämää, jommoista -ei vielä koskaan ole ollut..." - -Jälkikirjoituksessa: "Lähetän sinulle rododendronkukan, jonka olen -poiminut Isola Madren puistosta. -- Eilen löysin tuon harmaan hameeni -taskusta, jonka tunnet, _Grand Hotel a Europé à la Poste_ hotellin -laskun, muistat, tuon laskun Albanosta, jonka pyysin sinulta muistoksi. -Se on päivätty huhtikuun 9:ntenä. Siihen on merkitty maksu useista -haloista. Muistatko vielä suurta lemmenjuhlamme takkavalkeaa? -- -Rohkeutta! Rohkeutta! Uusi onni on vallan lähellä. Viikon, viimeistään -kymmenen päivän kuluttua tulen olemaan, missä sinä vaan tahdot. Sinun -kanssasi, missä vaan, kaikkialla!" - - - - -II. - - -Ja Giorgio Aurispa, sisimmässään epäuskoisena, mutta äkillisen -raivokkaan hehkun kuumentamana, teki viimeisen yrityksen. - -Hän läksi Guardiagrelestä meren rannikkoa pitkin etsintäretkille. -Maisemat, meri, liikunto, ruumiillinen toiminta, vaikutelmien -erilaisuus hänen paikkaa tiedustelessaan, tilan omituisuus kaikki tuo -tempasi hänet hereille, elähytti, loihti eteen luottamuksen harhakuvan. -Hänestä tuntui, kuin olisi ihmeen kautta pelastunut kuollettavan taudin -kourista, sittenkuin jo oli katsonut kuolemaa silmiin. Ensi päivinä oli -elämä hänestä yhtä mieluisaa ja syvää, kuin se on ainoastaan toipuvasta -potilaasta. Ippolitan romantillinen unelma leijaili hänen sielunsa yli. - --- Jospa hän minut parantaisi! _Terve ja voimakas_ rakkaus voisi minut -parantaa. Hän vältti selvää itsensä tarkastamista, hän väisti sitä -sisäistä ivaa, minkä nuo molemmat laatusanat sisälsivät. -- Maan päällä -on vaan yksi ainoa pysyvä onnenhuumaus; toisen olennon omistamisen -varmuus, ehdoton järkähtämätön varmuus. Minä etsin tätä huumausta. -Tahtoisin vaikka sanoa; lemmittyni, joko lähellä tai kaukana, elää -ainoastaan ajattelemalla minua; riemuiten hän alistuu julkiseen -tahdonilmaukseeni, minun tahtoni on hänen ainoa lakinsa; jos minä -lakkaisin häntä rakastamasta, hän kuolisi; viime henkäyksessään hän -itkisi yksinomaan minun rakkauttani. -- Hän himoitsi itsepintaisesti -lempeä nautinnon muodossa, tyytymättä nauttimaan siitä kärsimyksenä. -Hän antoi hengelleen korjaamattoman suunnan. Hän runteli ja saastutti -taaskin ihmisyyttään. - -Hän löysi tuon erakkomajan San Vitosta, kinsterikukkien maasta, -Adrian meren rannalta. Hän löysi ihanteellisen erakkomajan; kummun -puolirinteelle rakennetun talon, joka piili oranzhi- ja oliivipuiden -suojassa, näköalana pieni poukama, jota reunusti kaksi vuorinientä. - -Sen talon rakennustapa oli alkuperäinen. Avoimet portaat johtivat -parvekkeelle, jolle talon neljän huoneen neljä ovea avautuivat. -Jokaisessa huoneessa oli ovi ja vastakkaisella puolella, oliivimetsän -puolella, ikkuna. Yläparveketta vastasi alempi; mutta alakerran -huoneet, yhtä ainoata lukuunottamatta, olivat käytäntöön kelpaamattomia. - -Talo oli yhdeltä puolelta matalan majan yhteydessä; se oli omistajien, -talonpoikaisväen, asunto. Kaksi jättiläistammea, jotka pohjantuulen -itsepintaisuus oli taivuttanut kumaraan kumpua kohti, varjostivat -pihamaata ja suojasivat muutamia kivipöytiä, jotka soveltuivat -kesäisiin aterioihin. Tätä paikkaa rajoitti samoin kivinen rintanoja, -jonka takaa akaasiapuut tuoksuvine terttuineen, somina pistivät esiin, -meri taustanaan. - -Tämän talon tehtävänä oli yksinomaan merikylpyaikana majoittaa vieraita --- tavallinen elinkeino San Viton tienoilla meren rannikkoa pitkin. -Se oli noin kahden peninkulman etäisyydessä pikkukaupungista, erään -Le Portelle nimisen seudun sopukassa, syrjäisessä ja miellyttävässä -hiljaisuudessa, kuin hellän sylin suojassa. Kumpikin vuoriniemistä -oli lävistetty. Ja talosta käsin näki nuo molemmat tunnelit. Rautatie -kulki vallan lähellä rantaa, viiden tai kuudensadan metrin pituisena -suorana viivana toisesta tunneliaukosta toiseen. Oikeanpuolisen niemen -uloimmasta nenästä oli kallioryhmällä paalurakennus, tehty kokonaan -hirsistä ja laudoista. Tämä omituinen laitos oli kalanpyydös ja näytti -suunnattoman suurelta hämähäkinverkolta. - -Tavattomaan vuodenaikaan tullutta vierasta tervehdittiin hyvänä, -odottamattomana onnena. - -Perheen päämies, vanhus, sanoi: - --- Talo on kokonaan sinun. - -Hän kieltäytyi sopimasta ehdoista. Hän sanoi: - --- Voit antaa meille, mitä tahdot, milloin sopii, jos olet tyytyväinen. - -Lausuessaan nämä tuttavalliset sanat, hän loi vieraaseen niin terävät -katseet, että tämä tunsi melkein vastenmielisyyttä ja ihmetteli niin -suurta tarkkanäköisyyttä. Vanhus oli toissilmäinen. Päälaeltaan hän -oli kalju, ohimoilta pisti esiin kaksi ohutta vanhuuden vaalentamaa -hiustupsua, parta oli ajettu, ja ruumis eteenpäin kumarassa hän seisoi -käyrillä säärillään. Hänen jäsenensä olivat kovasta työstä käyneet -muodottomiksi: kyntämisestä, joka tunkee vasemman olan ulos ja vääntää -vartalon, niittämisestä, josta polvet pullistuvat ulospäin, puiden -leikkuusta, joka käyristää ruumiin, kaikista maatyön pitkällisistä ja -kärsivällisistä vaivoista. - --- Voit antaa meille mitä tahdot. - -Hän oli jo vainunnut, että tuo ystävällinen nuori mies, jonka -ilme oli hiukan hajamielinen, melkein ujo, oli jalomielinen, -kokematon, raha-asioista välittämätön herra. Hän tiesi, että tuolta -jalomielisyydeltä oli paljon enemmän odotettavissa kuin miltään -vaatimukselta. - -Giorgio kysyi: - --- Onko tämä rauhallinen paikka, ilman liikennettä, ilman melua? - -Vanhus osoitti hymyillen merta: - --- Et tule kuulemaan mitään muuta kuin tuota tuolla. - -Sitten hän lisäsi: - --- Ja joskus kangaspuitakin. Mutta eihän Candia enää voi kutoa. - -Hän hymyili osoittaen miniäänsä, joka punastuen seisoi kynnyksellä. - -Hän oli siunatussa tilassa, jo jotenkin huomattavasti; vaaleaverinen, -iho kirkas pääskysenpilkkujen peittämä. Hänellä oli suuret harmaat -silmät, joiden terä oli vaihtuva kuin helopii. Korvissa hänellä oli -raskaat kultarenkaat ja rinnalla ripillepääsy-lahja, iso risti, kaksi -sydäntä keskellä. - -Kynnyksellä hänen vieressään seisoi samoin vaaleatukkainen tyttö, -kymmenvuotias, lempeänilmeinen -- ja tuo tuossa, sanoi vanhus, ei -katkaise hiuskarvaa päästänne. Meitä on siis kolme, ja lisäksi Albadora. - -Hän kääntyi oliivilehtoon päin ja alkoi huutaa: - --- Albado --! Albadora! - -Ja lapsenlapselleen: - --- Huuda sinä, pikku Elena! - -Elena läksi juoksemaan. Vanhus kertoi: - --- Kaksikymmentä kaksi lasta! Albadora on synnyttänyt minulle -kaksikymmentä kaksi lasta. Kuusi poikaa ja kuusitoista tyttöä. Kolme -poikaa on minulta kuollut ja seitsemän tyttöä. Yhdeksän tytärtä olen -naittanut. Yksi pojista on lähtenyt Amerikkaan, toinen on asettunut -Toccaan ja käy työssä petroleumikaivoksissa; nuorin, Candian mies, on -rautatien töissä, hän käy kahdesti kuussa kotona. Me olemme jääneet -tänne yksin! Voi, hyvä herra, isä elättää sata poikaa, mutta sata -poikaa ei elätä yhtä isää. - -Seitsenkymmenvuotias isoäiti ilmestyi; hänellä oli helmassaan joukko -maa-etanoita, limainen pehmeä joukko, jonka pitkät tuntosarvet -törröttivät esiin. Hän oli pitkävartaloinen nainen, mutta kumartunut, -näivettynyt, työn ja hedelmällisyyden masentama, useiden synnytysten -murtama; pää hänellä oli pieni, kokoonkutistunut, kuivettuneen omenan -kaltainen, ja sitä kannatti suonien ja ryppyjen täyttämä kaula. Hänen -hameensa helmassa olevat etanat kääriytyivät palloksi, kiemurtelivat -sikin sokin, takertuivat kiinni toisiinsa, vihervinä, kellervinä, -vaaleina, limaisina, välkkyen kuin himmeä sateenkaari. Yksi mateli yli -hänen kädenselkänsä. - -Ukko ilmoitti hänelle: - --- Tämä herra vuokraa tämän talon tästä päivästä alkaen. - -Eukko huudahti: - --- Olkoon hän siunattu! - -Ja hän lähestyi Giorgiota hieman kömpelönä mutta hyväntahtoisena ja -vilkutti hänelle melkein sammuneilla kuoppiinsa vajonneilla silmillään, -joista näki kääntyneen alaluomen punoittavan ihon. Hän lisäsi: - --- Kristus kulkee taas läpi maailman. Ole siunattu! Eläös niin kauan -kuin on leipää ja viiniä. Ollos ylhäinen kuin aurinko! - -Ja kevein askelin hän taas astui sisälle ovesta, josta oli kantanut -kaksikymmentä kaksi lasta kasteelle. - -Ukko sanoi Giorgiolle: - --- Minun nimeni on Cola di Cinzio; mutta kun isälläni oli liikanimi -"Sampanja", niin sanovat minua kaikki Cola Sampanjaksi. Tule nyt -katsomaan puutarhaa. - -Giorgio seurasi maanviljelijää. - --- Tänä vuonna tulee hyvä kesä. - -Vanhus, joka kulki edellä, kiitti vuoden kasvua ja ennusti -tulevaisuutta maamiehen tavoin, joka on vanhentunut maaelämän ilmiöitä -tarkastaessaan. - -Puutarha oli rehoittava. Se näytti muuriensa sisällä kätkevän kaikki -yltäkylläisyyden antimet. Oranzhi-puut päästivät sellaisia hyvänhajun -virtoja, että ilma tuontuostakin sai makean ja voimakkaan maun, kuin -olisi siinä ollut kallisarvoisen viinin höyryä. Muissa hedelmäpuissa -ei enää ollut kukkia. Mutta runsaslukuiset raakileet riippuivat kiinni -oksissa, joita taivaan henkäys hiljaa keinutti. - -Ja Giorgio ajatteli: -- Tässä ehkä piilee ylempi elämän muoto: Rajaton -vapaus; hedelmällinen ja jalo, yksinäisyys, joka syleilee minua -hehkuvimmilla säteilyillään; tässä astun kasviolentojen parissa kuin -älyolentojen keskellä; tässä yllätän niiden salaisia ajatuksia ja -arvailen sitä mykkää tunnetta, joka vallitsee pinnan alla; vähitellen -sovellutan olemukseni jokaiseen näistä olennoista ja asetan vähitellen -oman heikon ja häälyvän sieluni sijalle yhden näistä yksinkertaisista -ja voimakkaista sieluista, tarkastan luontoa niin hartaan jatkuvasti, -että onnistun itsessäni uudelleen synnyttämään kaiken luomakunnan -sydämentykinnän; vaihdun lopulta vaivalloisen, ihanteellisen -muodonmuutos-kehityksen kautta siksi pystysuoraksi ilmoille kohoavaksi -puuksi, joka juurineen imee maan alta näkymättömät käymä-aineet ja -joka latvansa huojunnalla jäljittelee meren pauhinaa. Eikö tämä -kenties olisi korkeampaa elämää? -- Hän antautui eräänlaisen äkillisen -huumauksen valtaan, nähdessään silmiensä edessä uhkuvan kevään, joka -kirkasti lähistön. Mutta ristiriitaisuuden paha tottumus kuiskasi -hänen korvaansa vanhoja ajatuksia, asetti todellisuuden vastakohdaksi -unelmalle. -- Me emme voi tunkea välittömään luonnon kosketukseen. -Meillä ei ole mitään muuta, kuin ulkonaisten muotojen epätäydellinen -havaitsemus. Ihmisen on mahdotonta astua luonnon olioien yhteyteen. -Vaikka ihminen koko olemukseltaan antautuisi ilmiöihin, ei hän -koskaan saisi siitä mitään korvaukseksi. Meri ei koskaan sano hänelle -ainoatakaan ymmärrettävää sanaa. Maaemo ei koskaan paljasta hänelle -salaisuuttaan. Vaikka ihminen tuntisi kaiken verensä virtaavan puun -suonissa, ei puu koskaan antaisi hänelle pisaraakaan elinnesteestään. - -Vanha, toissilmäinen talonpoika sanoi ylpeänä todellisesta -luonnonihmeestä: - --- Lantakasa tekee enemmän ihmeitä kuin kirkko täynnä pyhiä. - -Puutarhan rajalla hän sanoi osoittaessaan kukkivaa papupeltoa: - --- Pavuista näkee, millainen vuosi tulee. - -Pelto aaltoili hiljalleen. Harmaanvihreät lehdet liikuttelivat teriään -valkoisten ja sinervien kukkien alla. Joka kukassa, joka vivahti -puoliavoimeen suuhun, oli kaksi mustaa pilkkua, kuin kaksi silmää. -Toisissa jotka eivät vielä olleet täysin auenneet, peittivät ylemmät -terälehdet hieman noita pilkkuja, samoin kuin kalpeat luomet peittävät -silmänterän, joka tahtoisi luoda eteensä katseita. Kaikki nämä kukat -väräjivät silmineen ja suineen, tehden oudon, eläimellisen, kiehtovan, -kuvaamattoman vaikutuksen. - -Giorgio ajatteli: Kuinka onnellinen on Ippolita täällä oleva. Hän -tajuaa hienosti ja intohimoisesti kaikkea maaemon vaatimatonta -kauneutta. Muistan nuo hänen hiljaiset ihailun ja mielihyvän -huudahduksensa, jotka hän päästi huomattuaan hänelle oudonmuotoisen -kasvin, uuden kukkalajin, harvinaisen lehden, marjan, hyönteisen, -varjon tai valoheijastuksen. - -Hän kuvitteli Ippolitaa keskellä vihannuutta, solakkana ja -notkealiikkeisenä, koko ryhtinsä suloudessa. Äkillinen kaiho värisytti -häntä, kaiho kokonaan jälleen omistaa hänet, taas kokonaan vallata -hänet, saada hänet taas sanomattomasti rakastamaan, valmistaa hänelle -joka hetki uutta mielihyvää. -- Hänen silmänsä tulevat alati olemaan -täynnä minua. Hänen aistimensa tulevat olemaan suljettuina jokaiselle -muulle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta. Minun sanani tulevat -kuulumaan hänestä mieluisammilta kuin mikään muu sointu. -- Yhtäkkiä -hänestä rakkauden voima tuntui rajattomalta. Hänen sisäinen elämänsä -värähteli huimaavan nopeasti. - -Astuessaan ylös portaita erakkomajaan hän luuli sydämensä pakahtuvan -kasvavan kaihon kiivaudesta. Saavuttuaan ylös parvekkeelle, hän ahmi -koko näköalaa huumaantunein katsein. Ja ollen hyvän liikutuksen -valloissa hän tunsi, että sinä hetkenä todella _Aurinko oli sisällä -hänen sydämessään_. - -Meri yhä tasaisen alituisen hengähdyksen liikuttamana, tuntui, -kuvastaessaan ylitsensä kaareutuvan taivaan ihanuutta, sulavan -ehtymättömän hilpeyden äärettömyyteen. Kuultavan kirkkaassa ilmassa -näyttivät kaikki etäisyydet läheisiltä: Penna del Vasto, Gargano -vuori, Tremiti-saaret oikealla. Moro-lahti, Nichiola, Ortona-poukama -vasemmalla. Ortona itse loisti kuin joku tulisista Aasian -kaupungeista Palestinan kummuilla, kaiverrettuna taivaan sineen, -suoraviivaisena, kuitenkin ilman minareetteja. Tuo sarja vuoriniemiä -ja puolikuunmuotoisia lahtia oli kuin toisiinsa liittyvien lupausten -vertauskuva, sillä joka poukama kätki hedelmällisyyden aarteita. -Kinsteri-kukat levittivät yli koko rannikon kultaisen vaipan. Joka -pensaasta nousi tiheä tuoksupilvi, kuin suitsutusastiasta. Sieramiin -hengitetty ilma huumasi kuin jalo juoma. - - - - -III. - - -Ensi päivinä hän käytti kaiken huolenpitonsa tuon pienen talon -järjestämiseen, jonka määränä oli suureen rauhaansa vastaanottaa uusi -elämä; ja häntä avusti valmistuksissaan Cola, joka näytti olevan -perehtynyt kaikenlaisiin toimiin. Äsken kalkittuun seinään hän piirsi -sauvan kärjellä vanhan lauselman, jonka iloinen toivo oli johtanut -mieleen: _Parva Domus, Magna quies_. Ja hän näki hyvän enteen kolmessa -orvokkitaimessakin, jotka tuuli oli kylvänyt ikkunalaudan rakoihin. - -Mutta kun kaikki oli valmista ja tämä pettävä jännitys laukesi, hän -löysi jälleen sielunsa pohjalla levottomuuden ja tyydyttämättömyyden -ja tuon leppymättömän ahdistuksen, jonka todellista syytä ei tuntenut. -Hän tunsi sekavasti, ettei ollut löytänyt parannuksen tietä, suoraa -ja varmaa tietä; hän tunsi sekavasti, että kohtalonsa taas kerran oli -heittänyt hänet väärälle ja epävarmalle polulle. Hänestä tuntui, kuin -olisi nyt toisesta talosta, toisista ihmisistä, valitusääni ja soimaus -tunkenut häneen asti. - -Hänen mielessään uudistui kyynelettömän ja kuitenkin niin katkeran -jäähyväishetken tuska, hän kun silloin häpeästä oli valehdellut, -nähdessään petetyn äidin silmissä tuon ylen surullisen kysymyksen: -- -Kenen tähden sinä minut hylkäät? -- - -Eiköhän johtunut tuosta mykästä kysymyksestä ja tuon punastumisen ja -valheen muistosta se tyytymättömyys ja levottomuus juuri nyt, kun hän -oli alkamaisillaan uutta elämää? Ja miten saattoi hän tuota ääntää -tukahuttaa, millä huumauksella? - -Hän ei rohjennut vastata. Ja kuitenkin hän vielä syvässä -hämmennystilassaan tahtoi uskoa sen naisen lupaukseen, jonka oli -määrä tulla hänen luoksensa; hän toivoi voivansa antaa rakkaudelleen -korkean, moraalisen merkityksen. Olihan hänellä intohimoinen kaiho -saada elää, kehittää kaikkia voimiaan sopusuhtaisesti, tuntea olevansa -tasapainotilassa, olevansa yhtenäinen olento. Rakkaus oli viimein -toimeenpaneva ihmeen, rakkaudesta oli hän viimein jälleen löytävä niin -suuren kurjuuden vääristämän ja polkeman ihmisyytensä. - -Hän koetti pettää omantunnontuskiaan näillä toiveilla ja näillä -sekavilla pyrkimyksillä. Mutta ennen kaikkea häntä hallitsi naisen kuva -ja aistillinen halu. Ja huolimatta kaikista platoonisista pyyteistä, -hän ei voinut ajatella rakkautta muuna kuin aistien aiheuttamana; hän -ei nähnyt tulevia päiviä muunlaisina kuin jo tuttujen nauttimusten -toisiaan seuraavana sarjana. Mitä muuta elämää hän olisikaan voinut -viettää tässä miellyttävässä yksinäisyydessä, tuon intohimoisen naisen -rinnalla, kuin toimetonta, hekkumallista? - -Ja kaikki menneet alakuloisuuden hetket ja surulliset kuvat palasivat -hänen mieleensä: äidin riutuneet kasvot, hänen kyynelistä punaisiksi -käyneet, paisuneet, ahavoittuneet luomensa, Cristinan lempeä, -sydäntäviiltävä hymy, sairaaloinen, puolikuollut lapsi, jonka suuri -pää yhä lepäsi kumartuneena rinnalla, vanhan makeisille kärkkään tädin -kuolleeseen ruumiiseen vivahtavat kasvot... - -Ja äidin väsyneet silmät kysyivät: - --- Kenen tähden sinä minut hylkäät? - - - - -IV. - - -Oli iltapäivä. Giorgio tutki sitä kiemurtelevaa polkua, joka milloin -nousten, milloin laskien johti rannalla olevan kummun huipulle. Hän -katseli eteensä ja ympärilleen, uteliaisuuden yhä kasvaessa, melkein -rajun tarkkaavasti, ikäänkuin olisi tahtonut ymmärtää jonkun himmeän -ajatuksen, jota yksinkertaiset ilmiöt ilmaisivat, tai kuin olisi -tahtonut voittaa jonkun käsittämättömän salaisuuden. - -Meren rannalla kohoavan kummun notkelmassa puron vesi oli johdettu -jonkunmoista onttojen pölkkyjen ja tukipaalujen muodostamaa pientä -vesijohtoa pitkin syvennyksen toiselta laidalta toiselle. Toisia puroja -oli johdettu koverrettuja tiiliä pitkin hedelmälliseen maaperään, -missä kasvullisuus uhkuvana rehoitti; ja siellä täällä keinui notkean -suloisesti kimmeltävien, lorisevien purojen partailla siroja kasveja -kauniine sinikukkineen. - -Kaikissa näissä yksinkertaisissa seikoissa näytti piilevän syvä elämä. - -Ja muu vesi virtasi rinnettä pitkin somerorannikkoa kohti; se juoksi -pienen sillan ohitse. Sillankaaren varjossa muutamat vaimot pesivät -vaatteita; ja heidän liikkeensä heijastuivat veteen kuin liikkuvaan -peiliin. Somerikolle olivat häikäisevän valkoiset vaatteet levitetyt. -Pitkin rautatien kiskoja kulki avojaloin mies kengät roikkuen käsissä. -Muuan vaimo tuli ulos ratavahdin mökistä ja viskasi nopeasti pois -korista jotain jätteitä. Kaksi tyttöä kantoi pesuvaatteita ja juoksi -kilpaa. Vanha eukko ripusti seipäälle siniseksi värjätyn vyyhdin. - -Kauempana kiilsi kuokatussa maassa, joka muodosti padon polulle, -valkeita näkinkenkiä, ja hennot juuret liikkuivat hiljaa kevyestä -tuulen henkäyksestä. Kuokan jäljet, joka oli penkonut punervaa multaa, -olivat vielä näkyvissä. Yhdestä multakokkareesta riippui kimppu -kuivuneita juuria, kevyinä kuin käärmeennahat. - -Matkan päässä kohosi iso talo pylväineen; sen katon harjaa somisti -tiileen hakattu kukkakoriste. Ulkoportaat johtivat katetulle -parvekkeelle. Kaksi naista kehräsi portaiden yläpäässä; ja rukit -hohtivat auringossa kuin kulta. Kuuli kangaspuiden kolinaa. Ikkunasta -näki kutojattaren ja hänen tahdikkaat liikkeensä sukkuloita -kiidättäessään. Viereisessä ladossa loikoi suunnattoman suuri härkä, -joka levollisesti, mutta lakkaamatta liikutti korviaan ja häntäänsä -hyönteisiä hosuen. Kanat kuoppivat ympärillä. - -Kivenheiton päässä siitä juoksi toinen puro tien poikki. Se hymyili -tulijalle; aivan värehtivänä, hilpeänä, vilkkaana, kirkkaana. - -Likellä, toisen talon kohdalla, lepäsi vaieten rauhaisa puutarha, -tiheään laakeripuiden aitaamana. Solakat, suorat rungot kohosivat -liikkumattomina, kiiltävien vihreiden lehtien kruunaamina. Suurimman -näistä ja vahvimman oli kokonaan kietonut iso, rakastunut koirannauris, -uhkuvana verhoten vakavat lehvät lumivalkoisilla pehmeillä kukillaan, -neitseellisen tuoksunsa raikkaudella. Sen juurella oleva maa näytti -äsken kuokitulta. Musta risti levitti sopestaan syvään hiljaisuuteen, -aidattuun paikkaan melkein sellaista alistuvaa surumielisyyttä, joka -vallitsee hautuumaalla. Kapean tien päässä näki portaat, puoleksi -päivänpaisteessa, puoleksi varjossa; ne johtivat raoitetulle ovelle, -jonka yläpuolelle oli ripustettu kaksi vihittyä oliivioksaa. Alimmalla -portaalla istui avopäinen vanhus, leuka rinnalla, kädet polvien -varassa; ja auringonpaiste oli siirtymäisillään tälle kunnianarvoiselle -otsalle. Raoitetusta ovesta tunki ikäänkuin tämän vanhuksen unen -säestäjänä keinuvan kätkyen tasainen kohina ja laulun yksitoikkoinen -nuotti. - -Kaikki nämä yksinkertaiset seikat tuntuivat olevan syvän elämän -läpitunkemia. - - - - -V. - - -Ippolita ilmoitti lupauksensa mukaan saapuvansa San Vitoon pikajunalla -kello 1 päivällä tiistaina 20:ntenä päivänä. - -Kaksi päivää puuttui vielä. Rakastaja kirjoitti hänelle: "Tule, -tule! Olen täällä ja odotan sinua; eikä odotus koskaan ole ollut -raivokkaampi. Joka silmänräpäys, joka kuluu, on palauttamatta mennyt -hukkaan onnelta. Tule, kaikki on valmiina. Tai oikeammin, ei mikään -muu ole valmiina kuin minun haluni. On välttämätöntä, että varustaudut -kärsivällisyydellä ja väsymättömällä anteeksiantavaisuudella, ystäväni, -sillä kaikki mukavuudet puuttuvat tässä autiossa ja vaikeapääsyisessä -yksinäisyydessä: ja kuinka vaikeapääsyisessä! Kuvittele, ystäväni, -että San Viton asemalta noin kolmenneljännestunnin tie johtaa -erakkomajalle; ja on mahdotonta muutoin, kuin jalan kulkea tätä polkua, -joka on hakattu jyrkkään merenrannalla olevaan hiekkakivi-kallioon. -On välttämätöntä, että tulet vankat kengät jalassa ja muassasi -jättiläisvarjostimet. Paljoja vaatteita sinun ei tarvitse tuoda -mukaasi. Joku ohut ja vastustuskelpoinen hame aamukävelyitämme varten -riittää. Älä unhoita uimapukua. Tämä on viimeinen kirje, jonka ennen -tuloasi sinulle kirjoitan. Tulet saamaan sen muutaman tunnin ennen -lähtöäsi. Kirjoitan tätä kirjettä _kirjastossa_, huoneessa, johon on -kasattu kaikki ne kirjat, joita emme tule lukemaan. On tyyni iltapäivä, -jonka yli leviää meren ääretön yksitoikkoisuus. On pehmeä, vaitelias -hetki, hienolle aistillisuudelle altis. Oi, jospa jo olisit täällä!... -Tänä iltana nukun toisen kerran erakkomajassa; olen yksin. Jospa sinä -näkisit vuoteen. Se on maalaisvuode, jykevä avio-alttari, leveä kuin -puimatanner; syvä kuin vanhurskaan uni. Se on häävuoteiden häävuode. -Patjat sisältävät kokonaisen lammaslauman villat, ja olkipulsteri -koko maissikentän oljet. Saattaako kaikilla näillä siveillä seikoilla -olla aavistusta sinun alastomuudestasi? Voi hyvin, voi hyvin! Kuinka -hitaat ovat hetket! Kuka sanoo, että ajalla on siivet? En tiedä, mitä -antaisin, jos voisin nukahtaa tähän raukaisevaan velttouteen ja vasta -tiistain aamuhämärässä jälleen herätä. Mutta en tule saamaan unta. -Minäkin olen surmannut uneni. Alinomaan haamoittaa edessäni sinun suusi -näky." - - - - -VI. - - -Jo muutama päivä oli Giorgiolla alinomaa ollut hekkuman näkyjä. -Aistilliset himot heräsivät tavattoman rajuina hänen veressään. -Lauha tuulenhenkäys, tuoksu, risahdus, joku muutos ilmassa riitti -kiihoittamaan koko hänen olemustaan, saattamaan hänet riuduttavaan -kaihontilaan, ajamaan veren hänen kasvoihinsa, jouduttamaan valtimojen -tykintää, syöksemään hänet melkein mielettömään hämmennystilaan. Tuo -hänen tavaton taipumuksensa manata esille aistillisia kuvia, vielä -lisäsi hänen kiihoittumustaan. Hänen aistimustensa muisto oli niin -selvä, että hermot sisäisestä näkemyksestä saivat sysäyksen, joka oli -melkein yhtä voimakas, kuin todellisen esineen aiheuttama. - -Hänellä oli ruumiissaan isältään perimät idut. Hänellä, olennolla, joka -oli kokooonpantu älystä ja tunteista, piili veressä tuon eläimellisen -olennon turmiollinen perintö. Mutta hänessä muuttui vaisto intohimoksi, -aistillisuus sai melkein sairaalloisuuden muodon. Ja hän suri sitä -todella kuin häpeällistä tautia. Hän kammoksui tuota kuumetta, -joka häntä äkkiä kouristi ja häntä armotta hivutti, jättäen hänet -alennustilaan, kuihtuneeksi, kykenemättömäksi ajatustyöhön. Eräät -hänen alhaisista intohimonpuuskauksistaan panivat hänet kärsimään, ne -kun herättivät hänessä selvän tietoisuuden arvottomuudestaan. Eräät -äkillisen raa'an himollisuuden kohtaukset hävittivät hänen sieluansa, -kuin rajuilma peltomaata, sulkivat kaikki hänen sisäiset lähteensä -ja aukaisivat tuskallisia vakoja, joita hänen ei pitkiin aikoihin -onnistunut täyttää. - -Sinä hetkenä, jona puuska hänet valtasi, hänellä oli se selvä tajunta, -että toinen persoonallisuus astui hänen omansa sijalle. Joku outo -yksilö tunki hänen olemukseensa, anasti koko hänen elinytimensä kuin -vastustamaton valloittaja, johon nähden jokainen puolustus olisi ollut -turha. Ja alati vaivasivat juuri ne kolkot ajatukset, että kaikki hänen -ponnistuksensa olivat tehottomat. - -Ollen mieteperäinen ja tarkkanäköinen mies, joka jo jotenkin aikaisin -oli asettunut oman elämänsä havaitsijaksi, oli hän ymmärtänyt, -että jokainen ulkonainen kiihoitus oli mitätön verrattuna siihen -viettelemykseen, jotka lähtivät hänen itsessään havaitsemistaan -syvyyden kuiluista. Sentähden hän jo melkoisen aikaisin oli alkanut -ravita tuota salaista kunnianhimoa, joka kiihoittaa ja vie harhaan -todella älyperäisiä ihmisiä, mitkä halveksivat tavallista elämää, -ainoastaan uteliaasti tutkien niitä lakeja, jotka hallitsevat -intohimojen kehitystä. Hänkin pyrki, samoin kuin muutamat etevät -aikalaisensa taiteilijat ja filosofit, joiden kanssa oli seurustellut, -luomaan itselleen sisäisen maailman, missä olisi voinut elää -_metodillisesti_, ollen alituisessa tasapainossa, alituisen tiedonhalun -valloissa, halveksien jokapäiväistä hälinää ja jokapäiväisiä tapauksia. - -Mutta tuhannet turmiolliset perinnöllisyydet, mitkä kätki sisimmässään -kaikkien niiden sukupolvien hävittämättömänä leimana, joista polveutui, -estivät häntä lähenemästä henkensä palavasti kaihoavaa ihannetta; ne -tukkivat häneltä jokaisen pelastuksen tien. Hänen hermonsa, verensä, -ytimensä täyttivät hänet kumeilla vaistoillaan. - -Giorgio Aurispan koko elimistölle ominainen oli voimakkaasti -kehittynyt aistimusten herkkyys. Tuntohermot, joiden tehtävänä on -johtaa ulkonaiset aistimukset sisäkeskustaan, olivat saavuttaneet -kiihottuneisuuden, mikä melkoisesti voitti terveen ihmisen -luonnollisen aistimismahdollisuuden, ja siitä johtui, että hänen -mielihyväntunteensakin melkein aina muuttuivat mielipahantunteiksi. -Sen lisäksi tapahtui että ylenmääräisestä hermokiihoituksesta -aiheutunutta tuskallisten tunteiden sarjaa seurasi mielihyvän -hallitsema tajunnan tila, johon koko elimistö intohimoisesti takertui, -sitten liioitellun itsepintaisesti pysytellen samansuuntaisena. Sen -keskuksen perinnöllinen kehitys, joka etupäässä vastaanottaa sukuvietin -tavoittelemia kiihotteita, piti koko hänen elimistöään erityisen -suunnan vallan alaisena. - -Toinen Giorgio Aurispan elimistön omituisuuksia olivat aivokuteissa -tapahtuvat, kestävyydeltään vaihtelevat verentungokset. Tämän ylen -hermostuneen ihmisen aivojen verisolut menettivät usein joustavuutensa, -ja silloin tapahtui, että ajatus tai mielle epämääräiseksi ajaksi -kokonaan täytti hänen tajuntansa, huolimatta kaikista hänen -ponnistuksistaan niitä karkoittaakseen. Tällaiset ajatukset, sellaiset -mielteet, jotka vastoin kaikkea tahdonvoimaa pysyivät, loivat tähän -tajunnantilaan ajoittaisen, osittaisen mielisairauden leiman. Silloin -jokaista pienintäkin molekyliliikettä vastasi mielle tai mielleryhmä, -jotka olivat niin tuntuvia, että ainoastaan vaivoin saattoivat -eroittaa ne todellisista havaitsemuksista. Ja niiden vaikutus oli -samallainen kuin muutamien aineiden, kuten opiumin ja hashish'in, -mitkä kiihoittavat tunteiden ja mielteiden vahvuuden määrää aina -näky-houreisiin asti. - -Giorgio Aurispan näin monimutkainen henkinen rakenne oli arvaamattoman -rikas ajatuksista ja mielikuvista, ja salamannopeasti hän ne toisiinsa -yhdisti, tavattoman helposti hän liitti uusia aloja tunne-elämäänsä. -Hän oli mestari täydentämään tuntematonta tunnetulla. - -Kun painostus tavallisesti oli hyvin kova ja aivosäikeet -äärettömän monimutkaiset, niin ylen voimakas aalto virratessaan ei -ainoastaan tunkenut helppopääsyisiin kanaviin, vaan myös moniin -vaikeampipääsyisiin, hyvin moniin kaukaisiin haarautumiin. Se -tahtoo sanoa: tämä aalto ei kulkenut ainoastaan jo monien esi-isien -tottumuksen uurtamia uria, vaan teitä, jotka yksilön kokemus vasta -äsken oli aukonut, ja jotka sitä ennen olivat olleet suljettuina. -Samoin väkevämpi hyökyaalto rannalla ei yksistään vedellään vala -hietikon reunaa, jota edellinen aalto jo on huuhdellut, vaan se -kulkee etemmäksi ja tulvii yli neitseellisen hietikon, ja kolmas -vielä voimakkaampi kulkee edellisten jälkien yli ja tekee kauvemmaksi -ulottuvan valloituksen. - -Sellaisista purkauksista syntyivät mitä erilaisimmat ja monipuolisimmat -sieluntilat: ne olivat sitä oudommat, kuta kauempana hermokeskuksesta -voimanpurkaus oli tapahtunut. Tajunta muuttui äärettömäksi -ajatusvirraksi. Joku ajatus muuttui hehkuvaksi kuin intohimo ja tempasi -mukaansa joka pyörteelle alttiin sielun. Kuviteltu tunne kävi selväksi -kuin todellinen tunne. Mielikuvien sekaannus loi himmeään muistoon -äkillistä selkeyttä. Mitä oudoimmat ja harvinaisimmat mielleyhtymät -huumasivat hänen kuvitusvoimansa pitkäksi aikaa. - -Ollen tämänluontoinen Giorgio Aurispa ei voinut olla johdonmukainen -eikä löytää tasapainoa. Hän saattoi yhtä vähän hillitä ajatuksiaan -kuin vaistojaan ja tunteitaan. Hän oli elämässään "kuin laiva, joka -myrskysäällä on käärinyt auki kaikki purjeensa". - -Ja kuitenkin hänen tarkkanäköisyytensä, joka joskus oli tunkenut -ilmiöiden ohi olioiden ytimeen, mikäli se ihmisälylle on mahdollista, -oli tuottanut hänelle elämästä kenties oikean kuvan. - -Ennen kaikkea hänellä oli tarkka yksinäisyyden ja katoavaisuuden -tunne. Molemmat nämä käsitteet muodostivat yhdessä muutamien hänen -ihailemiensa aikalaisten ajattelijain järjestelmän. "Kun jokainen -ponnistus vapautumaan oman minän yksinäisyydestä on turha, on -välttämätöntä vähitellen katkoa kaikki siteet, jotka vielä liittävät -meidät yhteiseen elämään ja siten estää kallisarvoisen elinvoiman -tehotonta tuhlailua. Sittenkuin tällä tavoin oman aineellisen -olemassaolon piiri on supistettu, on välttämätöntä käyttää kaikki -voimansa mahdollisuuden mukaan laajentaakseen ja muodostaakseen -sisäistä maailmaansa, lisäämällä sen ilmiöitä rajattomiin ja -ylläpitämällä tasapainoa. Kun olemme oppineet tuntemaan ja ymmärtämään -kaikki ne lait, jotka hallitsevat ilmiöitä, silloin ei enää mikään -yhteiselämän ilmiö meitä loukkaa, hämmennä tai tyrmistytä. Silloin -elämme itsessämme. Maailma ei tarjoa meille mitään merkillisempää -näytelmää, ei mitään pysyvämpää mielihyvää." - -Mutta sen sijaan Giorgio Aurispan sielu murehti ja oli epätoivoissaan -yksinäisyytensä vuoksi, ja se taisteli sokean raivokkaasti, kuten -vanki ainaiseksi suljetussa kopissaan, kunnes raukesi uuvuksiinsa. Ja -sitten se sulkeutui ja kääriytyi kokoon kuin herkkäsäikeinen lehti. -Tuossa ahtaassa piirissä jatkui levottomuus yhtä kiivaana, se kuohui ja -synnytti kumean, syvän katkeruuden, käsittämättömän mielipahantunteen, -alinomaista, itsepintaista, raatelevaa tuskaa. Äkkiä purkautui kuuma -ajatusvirta tähän piiriin ja hedelmöitti sen kuivuneen maaperän. -Sielu siirtyi uuteen tilaan, joka oli mitä joustavin, ja unelmille, -erehdyksille ja tuumille altis. Epämääräiset unelmat olivat pysyvää -laatua ja tuumat alati vaihtuvia; ja onni oli alati etäällä. - -Joku kumea perinnäis-tietoisuus kenties vaikutti sen, ettei tämä -älyihminen voinut luopua romantillisista onnenunelmista. Tämä järkevä -mies, jolla kuitenkin oli se vakaumus, että kaikki on turhaa, ei voinut -vastustaa tarvetta etsiä onnea toisen olennon omistamisesta. Hän -tiesi hyvin, että kaikista inhimillisistä murheen aiheista on rakkaus -kaikkein suurin, sillä se on äärimmäinen ihmisen yrittämä ponnistus -siirtyä ulkopuolelle sisäistä olemustaan: yhtä turha ponnistus kuin -kaikki muut. Mutta rakkautta hän sittenkin tavoitteli voittamattoman -intohimoisesti. Hän hyvin tiesi, että rakkaus, ollen pelkkä ilmiö, on -vaihtuva kuva, jotain, mikä alinomaan muuttuu. Mutta hän tavoitteli -rakkauden pysyväisyyttä, rakkautta, joka olisi täyttänyt koko elämän. -Hyvin hän tiesi, että naisen heikkous on parantumaton. Mutta hän ei -voinut luopua siitä ajatuksesta, että hänen lemmittynsä olisi vakaa ja -uskollinen kuoloon asti. - -Tämä eriskummainen vastakohta, minkä muodostivat ajatuksen selkeys ja -aistimuksen sokeus, tahdon heikkous ja vaistojen väkevyys, todellisuus -ja haaveet, synnytti hänessä turmiollisia häiriöitä. Hänen aivonsa, -joita täyttivät osaksi omat ja osaksi toisten analyytikkojen tekemät -psykologiset havainnot, sekoittivat ja hämmensivät usein kaikki seikat, -sisäisesti ja ulkonaisesti. - -Kirjallisuuden harjoittamisesta tarttunut tottumus yksinpuheluihin, -joissa sisäinen harkinta suurentaa ja liioittelee esineenään olevaa -sieluntilaa, houkutteli hänet usein erehdyksiin kärsimystensä oikeaan -luonteeseen nähden ja saattoi ne hänelle raskaammiksi. Todellisten -ja kuviteltujen tunteiden sekoitus suisti hänet niin monimutkaisiin -ja outoihin tiloihin, että hän siitä ikäänkuin menetti ihmisyytensä -vaiston. Hänkin ajatteli: -- Olemme tehdyt samasta aineksesta kuin -unelmamme. -- Ja hän näki olemuksensa salaisimmista kätköistä jotain -usvan tapaista kohoavan, jotain yhtenäistä, mutta outoa, mihin sattuman -henkäys puhalsi kuvaamattomia muotoja. - -Hänen kärsimyksensä kun kokonaan pitivät valloissaan hänen kykyjään, -oli kaikki työ hänelle mahdoton. Demetrion perinnöksi jättämän -omaisuuden nojalla hän aikoja sitten oli saavuttanut aineellisen -riippumattomuuden, eikä ollut oppinut tuntemaan välttämättömyyden -useinkin hyvin terveellistä pakkoa. Kun hän tehtyään tuskallisen -tahdonponnistuksen lopulta pakoittautui työhön, ei häntä hetken -kuluttua vallannut kyllästyminen, vaan ruumiillinen inho, niin raju -hermokiihoitus, että se saattoi työhuoneenkin sietämättömäksi ja ajoi -hänet pois kotoa kaduille ja toreille, minne vaan, kauas pois. - -Huolimatta monista lahjoistaan hän pysyi toimettomana, epätuotteliaana. -Ollen varma omasta hyödyttömyydestään, hän ravitsi henkeään -hekumallisesti yksinomaan musiikilla ja kirjallisuudella. Sisäisellä -ivalla hän teki tyhjäksi jokaisen aloitteen. Alussa hän oli itseään -epäillyt ja tämä itse-epäilys oli vähitellen johtanut hänet epäilemään -kaikkea. Alussa hän oli kärsinyt itsensä vuoksi, vähitellen hän -oli ruvennut kärsimään kaiken muun vuoksi. Yleinen typeryys häntä -tukahutti, ja rahvaan näky kiihoitti hänen sappeaan. - -Joskus, kun hänen olemuksensa intohimoinen puoli oli joutunut -tavattomaan kiihoitustilaan hän vajosi eräänlaiseen henkiseen -herpoamiseen, jonka ensi oireita oli kaiken olevaisen täydellinen -huomaamattomuus, välinpitämättömyys, joka oli pahempi kuin yltynyt -tuntehikkaisuus, sitä kun kesti useita päiviä, jopa viikkojakin. -Toiste kiinnitti hänen huomiotaan yksinomaan yksi ajatus: kuoleman -ajatus. Ja silloin kaikki vaikutelmat liukuivat yli hänen henkensä kuin -vesipisarat kuuman kiven yli: joko ponnahtaen takaisin tai haihtuen. - -Se oli tuo rakas ja hirvittävä pää-ajatus: kuoleman ajatus. Tuntui -siltä kuin Demetrio Aurispa, tuo lempeä itsemurhaaja, olisi kutsunut -perillistään. Ja tämä tunsi mitä kohtaloa hän sisimmässään kantoi. -Aavistus sen täyttymyksestä herätti hänessä joskus vaistomaista kauhua, -joka lähenteli mielisairautta; mutta useammin se vielä herätti hänessä -levollista alakuloisuutta, johon sekaantui itsesurkua, eräänlaista -hekumallista sääliä; mystillistä murheellisuutta jonka valloissa hän -kernaasti viipyi. - -Nyt viimeisen käänteen jälkeen, josta hän ainoastaan suurta vaivaa -nähden oli eheänä eronnut, hän lankesi jälleen tunteenomaisiin -harhaluuloihin. Kyettyään pakenemaan kuoleman lumoja, hän katseli -elämää hieman verhotuin silmin. Vaikka juuri vastenmielisyys katsoa -todellisuutta tuimasti silmiin ja otsa pystyssä uhmata elämää oli -saattanut hänet haudan partaalle, hän nyt harhaluulosta nouti -toivonvälkkeen tulevaisuutensa varalle: -- Maailmassa on olemassa -ainoastaan yksi onnen huumaus: ehdoton varmuus toisen olennon -omistamisessa. Tätä huumausta minä etsin. -- Hän etsi sellaista, mikä -ei ole löydettävissä. Sisimpiä olemuksensa säikeitä myöten epäilyksen -kalvamana hän vaati sitä, mikä oli kaikkein vastakkaisinta hänen -luonteelleen: Varmuutta, varmuutta rakkaudessa! Mutta olihan hän niin -usein nähnyt sen sulavan tyhjiin erittelyn hivuttavan liekin alla! -Olihan hän sitä turhaan etsinyt kokonaista kaksi vuotta! - -Ja kuitenkin hänen _täytyi_ niin tahtoa. - - - - -VII. - - -Tuon suuren päivän aamuna, kun Giorgio heräsi muutaman tunnin -kestäneestä levottomasta unenhorroksesta, hän ajatteli, hermot myrskynä -pauhaen: -- Tänään _hän_ tulee! Tänään tämän päivän valossa olen hänet -näkevä. Tulen pitämään häntä käsivarsiini kiedottuna, tällä vuoteella. -Minusta tuntuu, kuin saisin omistaa hänet tänään ensi kerran; -minusta tuntuu, kuin siitä tulisin kuolemaan. -- Syleilyn kuvittelu -tuotti häneen niin rajun sysäyksen, että koko hänen ruumiinsa pitkin -pituuttaan värähti, kuin sähkövirran purkauksesta. Hänessä esiintyi tuo -kauhea ruumiillinen ilmiö, jonka hirmuvoiman edessä hän oli turvaton -uhri. Koko hänen tajuntansa oli halun ehdottoman vallan alaisena; -sillä kaikki nämä sysäykset, jotka hetki hetkeltä järkyttivät hänen -aivojansa, olivat omiaan panemaan liikkeelle sitä aivojensa kohtaa, -minkä edelläkäynyt lepotila oli saattanut äärettömästi muutoksille -alttiiksi. Perinnöllinen himoisuus purkautui uudelleen vastustamattoman -raivoisasti esiin tässä hentomielisessä rakastajassa, joka henkistä -yhteyttä tavoitellen mielellään mainitsi rakastajatartaan sisarekseen. - -Hengissä hän tarkasteli lemmittynsä alastomia suloisia jäseniä, toista -toisensa jälkeen. Joka muoto sai katsottuna hänen kaihonsa liekin -lävitse omituisen satumaisen, melkein yliluonnollisen loiston. Hengissä -hän päästi lemmittynsä hyväilyt yksitellen ohitsensa kulkemaan. -Joka asento muuttui hekkumallisen lumoavaksi, kiihtyen melkein -käsittämättömän vaikuttavaksi. Kaikki tuossa naisessa oli valoa, -tuoksua, rytmiä. - -Tuon ihmeellisen olennon, niin, hän, hän yksin sen omisti! Mutta -äkillinen mustasukkaisuuden puuska kehittyi hänen himostaan, kuin savu -kituvasta tulesta. Kun tuo sisäinen myrsky kiihtyi, hän hypähti ylös -vuoteestaan, karkoittaakseen kouristuksen. - -Ikkunan edessä liikkuivat aamun hohteessa öljypuun oksat vitkaan, -vaalean harmaina. Meren kumeaan yksitoikkoisuuteen sekoittivat varpuset -vielä hiljaista viserrystään, suljetusta karsinasta karitsa päästi aran -määkinän. - -Kun Giorgio astui ulos parvekkeelle, virkistävästä kylvystä -vahvistuneena, hän joi pitkin siemauksin tuhansien tuoksujen höystämää -aamuilmaa. Hänen keuhkonsa laajenivat, ajatukset seurasivat toisiaan -nopeasti ja jokaisessa oli odotetun leima: nuoruuden tunne välähti -hänen sydämeensä. - -Hänen edessään aurinko nousi, puhtaana, yksinkertaisena, ilman pilvien -komeutta, ilman salaperäisyyttä. Melkein lumivalkeasta merestä yleni -veripunainen kehä, jolla oli melkein niin terävän selvät ääripiirteet, -kuin pajasta tulleella metallilevyllä. - -Cola Samppanja joka puhdisti pihamaata, huudahti: - --- Tänään on suuri juhlapäivä. Tänään tulee rouva. Tänään vilja -hiistelee tähälle, odottamatta helatuorstaita. - -Hymyillen vanhuksen somalle puheelle Giorgio kysyi: - --- Oletteko muistanut sanoa naisille, että noukkisivat kinsteri-kukkia? -Koko tie on siroitettava kukilla. - -Vanhus teki kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, -ettei häntä tarvinnut muistuttaa. - --- Viisi olen käskenyt tulemaan. - -Ja mainitessaan heidän nimensä hän osoitti kädellään paikkoja, missä -tytöt asuivat: - --- Scimmian tyttö, Sguaston tyttö, Favetta, Splendore, Garbinon tyttö. - -Kuullessaan nämä nimet Giorgio huomasi mielessään äkillistä hilpeyttä. -Hänestä tuntuivat kaikki keväimen henget asettuvan hänen sydämeensä. -Kirkas runouden aalto huuhteli häntä. Kohosivatko kaikki nämä neitoset -sadun povesta siroittamaan kauniin Roomattaren polulle kukkia? - -Hän antautui odotuksen hetkien tarjoamaan levottomaan nautintoon. Hän -tuli alas pihalle ja kysyi: - --- Missähän he ovat poimimassa? - --- Tuolla ylhäällä, vastasi Cola osoittaen kumpua: -- Tammilehdon -kohdalla. Löydät heidät, kun seuraat laulua. - -Todella kuului aika ajoin naisten laulu ylhäältä kummulta. Giorgio -kiipesi rinnettä ylös etsien kieloja. Kiemurteleva polku pujottelihe -nuoressa tammilehdossa. Eräässä kohdassa haarautui joukko toisia -polkuja, joiden päätä ei näkynyt. Kaikki nämä kallioon hakatut ja -lukemattomien juurien peittämät rotkotiet muodostivat jonkunmoisen -vuoristosokkelon, missä varpuset visertelivät ja rastaat lauloivat. -Giorgio ei eksynyt, sillä hän seurasi kaksinkertaista opastajaa: laulua -ja kukkien tuoksua. Hän löysi kinsteriä kasvavan paikan. - -Se oli ylätaso, jolla kasvoi kukkivaa kinsteriä niin tiheään, että -se silmälle tarjosi yhden ainoan keltaisen vaipan, rikinkeltaisen, -loistavanvärisen. Nuo viisi tyttöä poimivat kukkia, täyttäen niillä -korinsa, ja laulaen sen ohella. He lauloivat venytettyä laulua, -täydellisine terssi- ja kvintti-soinnoksineen. Kun he saapuivat -loppusäkeeseen, he kohosivat pensaikosta, jotta sävel vapaammin pääsi -tunkemaan ilmoille täydestä rinnasta; ja he venyttivät säveltä kauan, -katsoivat samalla toisiaan silmiin ja ojensivat kukkien täyttämiä -käsiään. - -Huomatessaan muukalaisen, he keskeyttivät laulunsa ja kumartuivat -uudelleen pensaiden yli. Huonosti tukahutettu naurun hykätys levisi yli -keltaisen kukkakentän. Giorgio kysyi: - --- Kuka teistä on Favetta? - -Tyttönen, ruskea kuin oliivi, nousi vastaamaan, hämmästyneenä, melkein -pelästyneenä: - --- Minä se olen, herra. - --- Etkö sinä ole San Viton taitavin laulajatar? - --- En, herra. Se ei ole totta. - --- Se on totta, se on totta, huusivat hänen toverinsa. -- Käske hänen -laulaa, herra. - --- Se ei ole totta, herra. Minä en osaa laulaa. - -Nauraen ja tulipunaisena kasvoiltaan hän puolustautui; hän väänteli -esiliinaansa sormien välissä, toverien kehoitellessa häntä. Hän -oli lyhyt kasvultaan; mutta hänellä oli voimakkaat muodot ja leveä -kukoistava povi, joka laulamisesta oli laajentunut. Hänen tukkansa oli -kutrinen, kulmakarvat paksut, nenä kaareva; eräät päänliikkeet olivat -hiukan rajuja. - -Ensi estelyn jälkeen hän suostui. Hänen toverinsa tarttuivat -toisiaan käsistä ja sulkivat Favettan piiriinsä. He sukelsivat esiin -kukkaispensaista, ahkerien mehiläisten suristessa yltympärillä. - -Favetta alkoi ensin epävarmana, mutta sävel säveleltä varmistuen. Hänen -äänensä oli puhdas, sujuva, kristallinkirkas kuin raikas lähde. Hän -lauloi pari säkeistöä, ja toverit yhtyivät kuorona loppusäkeeseen. -Loppunuottia he venyttivät, lähentäen suunsa toisiinsa, muodostaakseen -yhden ainoan äänivirran; ja se kaikui hitaana ja juhlallisena kuin -kirkkoveisu. - -Favetta lauloi: -- Kaikki lähteet ovat kuivuneet. Lempi parkani! Se -kuolee janoon. Tromma lari, lira llari, llallera, Tromma lari, lira, -eläköön lempi! -- Oi lempi, mua janottaa, janottaa, janottaa. Missä -on vesi, jonka mulle toit? Tromma lari, lira... -- Toin sinulle -saviruukun, se oli sidottu kultaketjuihin. Tromma lari, lira... -- Ja -toverit lauloivat: Eläköön lempi! - -Tämä kevään tervehdys lemmelle nousseena näistä sydämistä, jotka -eivät kenties vielä olleet kokeneet rakkauden syvää surumielisyyttä, -jotka eivät kenties koskaan tulisi sitä kokemaan, kaikui Giorgion -korvaan hyvänä enteenä. Tytöt, kukat, metsä, meri, kaikki nämä vapaat -ja itsetiedottomat seikat, jotka hänen ympärillään henkivät elämän -hekkumaa, virkistivät hänen sieluansa; ne lievensivät ja nukuttivat -sitä tunnetta, mikä hänellä tavallisesti oli omasta olemuksestaan; -ne antoivat hänelle rauhallisen, sopusointuisen, melkein rytmillisen -tuntemuksen uudesta kyvystä, joka vähitellen kehittyi hänen olentonsa -sisältä ja joka vallan epämääräisesti, kuin epäselvänä jumalallisen -suloisuuden näkynä ilmestyi hänelle. - -Se oli haihtuva tenho, niin tavaton ja käsittämätön tajunnantila, ettei -hän edes voinut mieleensä kiinnittää sen harhakuvaa. Laulajattaret -näyttivät hänelle rikkaan sadon täyttämiä korejaan -- kukkien -runsautta, vielä kasteesta kosteata. Favette kysyi: - --- Joko riittää? - --- Ei, se ei riitä. Teidän pitää vielä palata tänne poimimaan. Koko tie -paalurakennuksesta taloon saakka on peitettävä kukilla. Portaille niitä -on siroitettava, parvekkeelle... - -Entä taivaaseenastumispäivaksi? Etkö aio jättää ainoatakaan kukkaa -jälelle Jesus Kristusta varten? - - - - -VIII. - - -Ippolita oli saapunut. Hän oli kulkenut yli kukkien kuin madonna, joka -on toimeenpaneva ihmeen; kukkaismaton yli hän oli astunut. Hän oli -tullut vihdoinkin; vihdoinkin hän oli astunut yli kynnyksen. - -Nyt hän väsyneenä ja onnellisena tarjosi rakastajan huulille kokonaan -kyynelten kostuttamat kasvonsa, puhumatta, sanomattoman antaumuksen -ihme näössään. Väsyneenä ja onnellisena itki ja nauroi hän ihailemansa -miehen lukemattomien suudelmien lomitse. Mitä merkitsivätkään kaikki -muistot siltä ajalta, jolloin _hän_ oli ollut poissa! Mitä merkitsi -kaikki vastoinkäyminen, kaikki tuskat, kaikki levottomuus, kaikki -vaivalloiset taistelut elämän armotonta raakuutta vastaan! Mitä -merkitsikään kaikki murhe ja epätoivo tähän ylimpään onnenhurmaukseen -verrattuna! Hän eli, hengitti raskastajansa sylissä, tunsi itsensä -äärettömästi rakastetuksi. Hän ei tietänyt muuta, kuin että oli -äärettömästi rakastettu. Kaikki muu haihtui, vajosi tyhjyyteen, näytti -siltä, kuin ei sitä koskaan olisi ollut. - --- Oi, Ippolita, Ippolita! Oi, sieluni! Kuinka palavasti olen sinua -kaihonnut! Sinä tulit! Nyt et enää lähde luotani, et moneen, moneen -päivään; eikö totta? Ennenkuin minut jätät, täytyy sinun tappaa minut. - -Giorgio suuteli häntä huulille, poskille, kaulaan, silmiin, -kyllästymättä ja joka kerta kuin hänen huulensa kohtasivat suloisen -kyynelen, hän tunsi syvää väristystä. Nämä kyynelet, tämä hymy, tuo -onnenilme väsymyksen uuvuttamilla kasvoilla, se ajatus, ettei tämä -nainen hetkeäkään ollut epäröinyt suostumasta, se ajatus, että hän -tehden vaivaloisen matkan oli kaukaa tullut tänne, ja että hän nyt -hänen suudelmiensa alla itki eikä liikutukselta voinut puhua -- kaikki -nämä intohimoiset ja suloiset seikat puhdistivat hänen tunteitaan, -poistivat hänen pyyteistään saastaisuuden, loivat hänen rakkauteensa -melkein siveän tunteen, kohottivat hänen sieluaan. Hän sanoi, -vetäessään ulos pitkää neulaa, joka kiinnitti harsoa hattuun: - --- Olet varmaankin hyvin väsynyt, Ippolita parka! Olet vallan kalpea. - -Ippolita oli vetänyt harson syrjään kasvoiltaan, mutta hänellä oli -vielä vaippa yllä ja hansikkaat kädessä. Giorgio auttoi häntä riisumaan -harson ja hatun tehden sen tottuneesti. Ippolitan kaunis ruskea pää -jäi vapaaksi ja sitä peittivät yksinkertaiset hiukset kuin kypäri, -pilaamatta takaraivon hienoa viivaa, peittämättä niskaa. - -Uudelleen Giorgio peitti hänet suudelmilla. Hän etsi kaulasta, vasemman -korvan alta _kaksoisia_, noita molempia luomia, noita kullanruskeita -eläviä marjoja. Ippolitalla oli valkoinen pitsikaulus ja kaulassa -kapea musta samettinauha, joka erinomaisen tuntuvasti toi esiin ihon -valkeuden. Päällysvaipan aukosta pisti esiin hame, joka oli tehty -niin hienosti mustan ja harmaan raitaisesta kankaasta, että se näytti -harmaalta: se oli tuo muistorikas hame Albanosta. Siitä erosi heikko -orvokin tuoksu, tuo tunnettu tuoksu. - -Giorgion huulet kävivät polttavammiksi, ja kuten Ippolitan oli tapana -sanoa, himokkaammiksi. Hän hellitti, riisui Ippolitan yltä vaipan, -auttoi häntä vetämään hansikkaat käsistä; hän tarttui hänen paljaisiin -käsiinsä ja painoi niitä ohimoilleen, hulluna saadakseen häneltä -hyväilyä. Ja pidellessään hänen ohimoitaan, Ippolita veti hänet -puoleensa, verhosi hänet pitkällä hyväilyllä, suuteli häntä yli koko -kasvojen, hyväillen häntä ikävöivällä, moninkertaisella suudelmalla. -Giorgio tunsi tuon jumalaisen, tuon verratoman suun, jota hän usein -oli luullut ikäänkuin sielullaan havaitsevansa ollen haltioitumisen -valloissa, joka voitti aistillisen huumauksen ja ilmeni hänen sisäisen -olemuksensa yliaistilliselle osalle. - --- Sinä surmaat minut, mutisi Giorgio, vavisten kuin haavanlehti, -samalla kuin hiusjuurissa tuntui jäinen kylmyys, joka selkänikamasta -nikamaan levisi ytimeen asti. Ja sisällään hän tunsi epämääräistä, -vaistomaista pelästystä, jota jo ennenkin oli tuntenut. - -Ippolita sanoi, irtaantuessaan: - --- Nyt näkemiin. Missä on... minun huoneeni? Oi, Giorgio, kuinka hyvä -meidän tulee olemaan täällä! - -Hymyillen hän katsoi ympärilleen. Hän kulki muutaman askeleen kynnystä -kohti, kumartui nostamaan kimpun kinsteriä ja veti sen tuoksua ilmeisen -ihastuneena sieramiinsa. Hän tunsi itsensä vielä vallan liikutetuksi, -melkein huumautuneeksi tästä rajattomasta kunnianosoituksesta, tästä -raikkaasta, kukoistavasta ihanuudesta, mikä oli siroitettu hänen -tiellensä. -- Eikö hän nähnyt unta? Hänkö se todella oli, Ippolita -Sanzio, tällä vieraalla paikkakunnalla, tässä lumotussa maassa, kaiken -tämän runouden ympäröimänä ja juhlimana. -- Äkkiä, uudet kyynelet -silmissä ja kietoen kätensä lemmittynsä kaulaan hän huusi: - --- Kuinka kiitollinen olen sinulle! - -Hänen sydämensä ei huumautunut mistään niin kuin tästä runoudesta. Sen -ihanteellisuuden kautta millä lemmittynsä hänet verhosi, hän tunsi -kohoavansa yläpuolelle omaa vaatimatonta minäänsä; hän tunsi elävänsä -toista elämää, korkeampaa elämää, joka väliin tukahuttaen ahdisti hänen -sieluaan, samoin kuin tapahtuu turmeltuneeseen ilmaan tottuneelle -rinnalle, kun se hengittää runsaasti happea. - --- Kuinka ylpeä olen siitä, että olen sinun omasi! Sinä olet ylpeyteni. -Riittää, että olen vaan hetken luonasi, tunteakseni itseni toiseksi -naiseksi, äärettömästi erilaiseksi. Yhtähaavaa sinä jakelet minulle -toista verta, toista henkeä. En enää ole Ippolita, en enää sama kuin -eilen. Mainitse minua toisella nimellä. - -Giorgio antoi hänelle nimen: - --- Elämäni! - -He syleilivät toisiaan; he suutelivat toisiaan rajusti, ikäänkuin -olisivat tahtoneet juurineen irroittaa ne suudelmat, joilla sulkivat -toistensa huulet. Tempautuen irti, toisti Ippolita: - --- Nyt näkemiin. Missä on minun huoneeni? Näytähän. - -Giorgio kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vei hänet viereiseen -makuuhuoneeseen. Ippolita päästi ihmettelyn huudon, nähdessään -"häävuoteiden häävuoteen" joka oli peitetty suurella keltasilkkisellä -morsiuspeitteellä. - --- Tuohonhan vallan tulemme eksymään... - -Ja nauraen hän kulki kookkaan huonekalun ympäri. - --- Suurin vaikeus on päästä siihen sisälle. - --- Sinun tulee ensin panna jalkasi minun polvelleni, vanhan maantavan -mukaan. - --- Kuinka monta pyhimystä! hän huudahti, katsellessaan päänpuolisessa -sängynpäässä pitkää riviä pyhimysten kuvia. - --- Meidän kai täytyy peittää ne. - --- Niin, se on totta... - -Molemmat löysivät vaan vaivoin sanoja; molempien äänet olivat hieman -muuttuneet, molemmat vapisivat, vastustamattoman pyyteen pakoittamina -ja melkein raukeina ajatellessaan tulevaa hekkumaa. He kuulivat jonkun -kolkuttavan ovelle. Giorgio astui parvekkeelle. - -Se oli Candian tytär, Elena. Hän tuli ilmoittamaan, että aamiainen oli -valmis. - --- Mitä tahdot tehdä? -- kysyi Giorgio, kääntyen Ippolitan puoleen, -epäröivänä, kuin kouristuksen valloissa. - --- Minulla ei todellakaan ole nälkä, Giorgio; minulla ei ole -vähintäkään halua syödä. Syön päivällistä myöhemmin, iltapäivällä, jos -suostut... - -Molemmilla oli sama ajatus; molemmat tiesivät, että nyt kaikki muu oli -mahdotonta. - -Melkein raivokkaasti sanoi Giorgio: - --- Tule huoneeseesi. Löydät kaikki valmiina kylpyäsi varten. Tule. - -Ja hän vei hänet huoneeseen, jonka seinät kokonaan oli päällystänyt -maalaismatoilla. - --- Näetkö, matkalaukkusi ja pienet tavarasi ovat jo täällä. Näkemiin. -Älä vitkastele. - -Hän jätti hänet yksin. Hetken kuluttua tunki hänen luokseen veden -loiskina, joka kookkaasta pesusienestä valui takaisin ammeeseen. Hän -tunsi tuon lähdeveden jäisen kylmyyden; ja hän kuvitteli Ippolitan -solakan, joustavan ruumiin värähtelyä tuossa virkistävässä kosteudessa. -Ja kun nuo äänet olivat lakanneet, hänet kouristi niin raju väristys, -että hampaansa alkoivat kalista, kuin kuollettavan kuumehoureen -tuskissa. Himon kauhein silmin hän näki tuon naisen, jo kuivana ja -kiiltävänä ja hienona kuin kullanhohteinen alabasteri, pudottavan -yltään kylpyvaipan. - --- Ippolita, Ippolita, hän huusi, ollen suunniltaan. Tule! Tule! - - - - -IX. - - -Rajuista hyväilyistä vielä väsyneempänä, melkein hengettömänä, Ippolita -vähitellen vaipui unen valtoihin. Vähitellen hymy hänen huulillaan -muuttui tiedottomaksi; sitten se katosi. Hetkeksi sulkeutuivat huulet; -sitten ne taas äärettömän hitaasti aukenivat, ja sisältä loistivat -häikäisevän valkoiset hampaat kuin zhasmiinit. Taaskin huulet kotvaksi -sulkeutuivat; ja jälleen ne aukenivat hitaasti, hitaasti; ja sisältä -välkkyivät taas hampaat häikäisevän valkeina ja kosteina. - -Nojaten kyynäspäihinsä Giorgio katseli häntä. Hän näki hänet edessään -ihmeen kauniina, vallan semmoisena kuin oli nähnyt hänet ensi kerran -suloisessa oratoriossa, filosofi Alessandro Memmin orkesterin edessä, -suitsutussavun ja orvokkien tuoksussa. Hän oli hyvin kalpea, kuten -silloinkin. - -Hän oli kalpea, mutta hänen kalpeutensa oli omituinen, jommoista -Giorgio ei ollut nähnyt kenelläkään muulla naisella: se oli melkein -kuolleen syvää, synkkää kalpeutta, joka vivahti siniseen, kun sille -lankesi varjoja. Silmäripset loivat poskien yläreunaan pitkiä varjoja; -tummat, tuskin näkymättömät haivenet varjostivat ylähuulta. Pikemmin -iso suu oli kaareva, hyvin pehmeä, mutta kuitenkin surumielinen ja ylen -ilmehikäs syvässä vaikenemisessaan. - --- Kuinka hänen kauneutensa sairaudessa ja uupumuksessa kirkastuu -henkiseksi! -- ajatteli Giorgio. -- Noin raukeana hän minua vielä -enemmän miellyttää. Tunnen jälleen tuon tuntemattoman naisen, joka -tuona helmikuun iltana kulki edelläni: Tuon naisen, jossa ei ollut -yhtään veripisaraa. Kuolemassa, luulemma, hän on saavuttava kauneutensa -korkeimman muodon. Kuolemassa! -- Ja jos hän kuolisi? Silloin -hän muuttuisi ajatusten esineeksi, puhtaaksi ihanteellisuudeksi. -Minä rakastaisin häntä toisellapuolen elämää, tuntien pysyvää ja -sovinnollista surua. - -Hän muisteli jo aikaisemmin kuvitelleensa häntä kauniina kuoleman -rauhassa. -- Oi, silloin, noiden ruusujen parissa! Maljakoissa -nääntyi suuria valkoisia ruusukimpuja; kesäkuulla, heidän rakkautensa -alkuaikoina. Ippolita oli nukahtanut sohvalle, liikkumattomana, melkein -hengittämättä. Giorgio oli kauan katsellut häntä. Sitten hän seuraten -äkillistä päähänpistoa oli peittänyt hänet ruusuilla, aivan hiljaa, -jotta hän ei olisi herännyt. Mutta siten, kukilla siroitettuna ja -seppelöitynä, oli hän Giorgiosta näyttänyt kuolleelta ruumiilta. Tämän -näyn pelästyttämänä hän oli häntä pudistanut, herättääkseen hänet. Ja -Ippolita oli pysynyt liikkumattomana, ollen tuollaisen raukeamistilan -valloissa, jotka häntä siihen aikaan usein vaivasivat. Oi sitä -pelästystä ja hätää, kunnes Ippolita taas oli tullut tajuihinsa. Ja -tuohon pelästykseen liittyi ihastus noiden kasvojen yliluonnollisesta -kauneudesta, jotka kuoleman heijastuksesta ihmeellisesti jalostuivat. -Hän muisti tuon tapauksen; mutta viipyessään näissä omituisissa -ajatuksissa, valtasi hänet äkillinen katumuksen ja säälin puuska. Hän -kumartui suutelemaan nukkuvaa otsalle, niin, ettei hän sitä huomannut. -Vaan vaivoin hän pidättäytyi häntä kiivaammin huulille suutelemasta, -jotta Ippolita sen olisi huomannut ja siihen vastannut. Hän tunsi -sinä hetkenä sellaisen hyväilyn koko mitättömyyden, joka ei rakkauden -esineelle heti tuota samaa nautintoa; hän tunsi sellaisen rakkauden -koko tyhjyyden, joka ei ilmaannu voimakkaiden tunteiden jatkuvassa ja -hetkellisessä vaihtamisessa. Hän tunsi sinä hetkenä, miten mahdotonta -oli huumautua, ellei hänen huumaustaan vastannut yhtä voimakas huumaus. - --- Onkohan todella joka kerta -- näin hän ajatteli -- kun olen hänestä -nauttinut, hän minustakin nauttinut? Kuinka monasti liekään mieletön -menettelyni hänestä tuntunut käsittämättömältä? -- Vakava levottomuus -virtasi hänen mieleensä hänen katsellessaan nukkujaa. -- Likeisinkin -aistillinen yhteys on pettävä harhakuva. Lemmittyni aistit ovat -minulle oudot, samoin kuin hänen sielunsakin. Enpä koskaan saata hänen -hermoissaan yllättää salaista vastenmielisyyttä, puutteellisesti -tyydytettyä halua, levotonta ärtyisyyttä. En koskaan saattaisi kokea -niitä erilaisia aistimuksia, jotka sama hyväily toistettuna eri hetkinä -aiheuttaa. Hän kun on herkkähermoinen, on hänen aistillisuutensa -vaihteleva; ja hänen hermokiihoituksensa on aika ajoin ollut melkoinen. -Sairas elimistö, kuten hänen läpikäy yhden ainoan päivän kuluessa -useita mitä erilaisimpia ja vastakkaisimpia ruumiintiloja. Mitä -tarkin ihmistuntemus joutuu ymmälle sellaisen epävakavuuden edessä. -Sama hyväily, joka aamulla pani hänet nautinnosta huokailemaan, voi -myöhemmin olla hänelle vastenmielinen. Hänen hermonsa saattavat siis -käydä minulle vihamielisiksi vastoin hänen tahtoansa. Liian pitkästä -suudelmasta, joka tuottaa minulle suurinta onnenhuumausta, voi hän -tuntea mitä tympäisevintä vastenmielisyyttä. Mutta teeskentely ja -ulkokultaisuus aistillisuuden alalla on yhteistä kaikille naisille, -joko sitten rakastavat tai eivät. Jopa rakastava nainen, intohimoinen -nainen on enemmän taipuvainen aistillisesti teeskentelemään, hän -kun pelkää surettavansa lemmittyään, ellei jaa hänen nautintoaan, -ellei ota vastaan hänen hellyyttään ja ellei näytä hyvin alttiilta -kokonaan antautumaan hänelle. Sitäpaitsi intohimoinen nainen usein -kernaasti liioittelee hekkuman ulkonaisia merkkejä, hän kun tietää -juuri senkautta kiihoittavansa miehen huumausta, imartelemalla hänen -miehen ylpeyttään. Todella sydäntäni paisuttaa sanomattoman ylpeä -ilo, kun näen hänen olevan menehtymäisillään ja raivoavan nautinnon -kuohuksissa, jonka minä hänelle voin tuottaa. Hän on onnellinen, minä -sen tunnen, että saattaa osoittautua noin minun voimani voittamaksi; -ja hän tietää myös, että ylpeä kunnianhimoni nuorenvoimakkaana -rakastajana juuri on siinä, että saatan hänet rukoilemaan lepoa, että -panen hänet päästämään ihastuksen huudon, että painan hänet melkein -hengetönnä patjalle lepäämään. Kuinka paljo suoruutta ruumiillisessa -suhteessa on siis hänen nautinnonilmaisuissaan, ja kuinka paljo -intohimoista liioittelua? Entä jos hänen hehkunsa olisikin kokonaan -ulkonainen tottumus, jos hän vaan tahtoisi minua miellyttää? Entä jos -hän usein uhrautuu himolleni, minua himoitsematta? Jos hän joskus -tukahuttaa vastenmielisyyden alun? -- Toivo ennenkaikkea miellyttää -minua, tyydyttää minut, taipua joka oikkuuni, on hänessä ilmeinen. -Näinä kahtena lemmen-vuotena on hänen vähitellen onnistunut supistaa -koko toimintatarmoni aistien rajoihin, hänen on onnistunut ikäänkuin -hankkia lemmen-elämälle etuoikeus. Hän näyttää onnelliselta, jos -hän yksin, ilman minun aloitettani voi herättää minussa voimakasta -hekkuman-tuntemusta. Hän on todella verkalleen saattanut minut -naiselliseksi. Hänestä on mieluisaa pakoittaen luoda minuun -hekkumoimistaan. Hän hankkii itselleen hyvitystä ensi kuukausien -kokemattomuudesta. Kun hän nyt tuntee opettajansa kaikki mielihalut, -hän näyttää onnelliselta saadessaan niitä hoitaa ja tyydyttää. Mutta -ovatko minun mielihaluni samat kuin hänen? Minkä vastakaiun löytää -minun hehkuni hänen hyväntahtoisuudestaan? Hän näyttää onnelliselta, -hän väittää olevansa ylen onnellinen. Eräänä päivänä hän tunnusti -minulle, että katsoi paremmaksi kuin voimakkaintakin suoranaista -hekkumaa sitä harkinnanalaista, määrittelemätöntä hekkumaa, mikä syntyy -hänessä siitä, että hän, ilman minun toimintaani, yksistään omine -voimineen, on herättänyt minussa ylimmän mielihyvän väristystä. Oliko -hän silloin vilpitön? Luulen, että niin oli. Eivätkö tämä alituinen -pyrkimys itsekieltämykseen, tämä melkein keskeymätön itserakkauden -tukahuttaminen ole hänen rakkautensa omituisimmat ilmiöt? Hän on -harvinainen rakastajatar. Hän on minun luontokappaleeni. - -Hänen ajatustensa kiemurteleva kulku johti hänet taaskin rauhallisesti -tarkastamaan kauneutta, omistusta; se johti hänet punnitsemaan uutta -tilaa. Tästä toukokuun päivästä siis alkoi uusi elämä. - -Hetken hän tarkkasi hengellään ja korvallaan, imeäkseen itseensä tämän -paikan suuren rauhan. Juhlallisen vaikenemisen aikana ei kuullut mitään -muuta kuin tyvenen meren hiljaista yksitoikkoisuutta. Ikkunalaseilla -väräjivät tuskin havaittavasti öljypuun oksat, kimmeltäen hopeisina -päivänpaisteessa ja luoden hiipiviä varjoja valkoisille liinauutimille. -Aika ajoin tunki yksinäinen, ymmärtämätön ihmisääni hänen luokseen. -Näin vastaanotettuaan itseensä ympäröivää rauhaa, Giorgio kääntyi -uudelleen jumaloidun olennon puoleen häntä katselemaan. Vallitsi -ilmeinen yhtäpitäväisyys hänen hengityksensä ja meren hengityksen -välillä. Noiden molempien rytmien sopusointuisuus loi nukkujaan uuden -viehtätyksen. - -Giorgio nosti peitettä, nähdäkseen hänet täydelleen, kiireestä -kantapäähän. - -Ippolita lepäsi sänkyliinoilla, vasemmalla kyljellään, rauhallisessa -asennossa. Hänen vartalonsa oli siro ja pitkä, melkein liian suoraksi -ojentautunut, mutta täynnä käärmeen tapaista notkeutta. Kapeat -lanteet saattoivat hänet vivahtamaan nuorukaiseen. Povi oli pieni ja -luja, kuin hakattu mitä hienoimpaan alabasteriin, ruusunpunaisine -ja sinipunervine värivivahduksineen. Koko ruumiin takaosa niskasta -polviin muistutti taas nuorukaista; siinä oli yksi noita ihmisperikuvan -katkelmia, jommoisia luonto joskus satunnaisesti heittää lukemattomien -keskinkertaisten tuotteidensa joukkoon, jotka jatkavat lajia. -Mutta tämän ruumiin arvokkain puoli tuntui Giorgiosta olevan sen -väritys. Ihon väritys oli harvinainen, kuvaamaton, aivan erilainen -kuin ruskeatukkaisilla naisilla. Ihokivi, joka kultautuu sisäisestä -valosta, tuskin riitti antamaan käsitystä tämän jumalaisen hienouden -vähimmästäkään osasta. Näytti siltä kuin sekoitus puhtainta kultaa -ja meripihkaa olisi saattanut ihokudokset upeammiksi, luoden niihin -kokonaisen asteikon vaaleita värejä, sopusointuisia kuin musiikki; -nämä tummenivat ristiluun kohdalla, vaalenivat povella, missä iholla -oli kaikkein sulavimmat värinsä. Sinne tänne siroitetut punervien -jyvien kaltaiset syntymäluomet näyttivät vielä kohottavan tämän käsin -kosketeltavan aarteen kauneutta, jolle Giorgio Aurispa oli omistanut -sen inhimillisen aistin kaikki hienoudet, joka on kaikkein henkisin -viidestä aistista. - -Giorgio ajatteli Othellon lausetta: -- Ennemmin olla rupikonna ja elää -vankilan löyhkästä kuin jättää hitustakaan rakastamastani olennosta -toisille. -- - -Ippolita liikkui unissa, kasvoilla epämääräinen kärsivä ilme, joka -yht'äkkiä taas katosi. Hän käänsi taaksepäin päätä patjalla, niin -että jännittynyt kaula tuli näkyviin ja siinä himmeinä valtimot. -Hänen alileukansa oli hieman terävä ja sivulta katsoen hieman pitkä, -sieramet laajat. Tässä asennossa nähtynä pään puutteellisuudet -esiintyivät; mutta ne eivät olleet Giorgiosta vastenmielisiä, hän kun -ei olisi voinut kuvitella niitä lievennettyinä, riistämättä noilta -kasvoilta niiden kokonaisvaikutelman perusehtoa. Ilme, tuo ruumiiton -seikka, joka säteilee ruumiista, tämä vaihtuva ja laskematon voima, -joka tunkee läpi ruumiillisen olemuksen ja kirkastaa sen, tämä -ulkonainen ja paljon merkitsevä hengen heijastus, joka selväleimaiselle -ääriviivojen todellisuudelle asettaa vastakohdaksi paljoa ylevämmän ja -täydellisemmin symboolisen kauneuden -- ilme oli Ippolita Sanzion suuri -lumous, ja samalla tuon intohimoisen ajattelijan unelmien ja tunteiden -alituinen esine. - --- Sellainen nainen -- hän ajatteli -- on ensin ollut jonkun toisen -omistama, ennenkuin hän tuli minun omakseni. Kaikilla naisilla on -eräänlainen aistillisuuden muisto, vallan erityisen tarkka, nimittäin -aistimusten jättämä muisto. Muistaneeko hän niitä aistimuksia, jotka -tuo toinen on hänessä herättänyt? Onko hän voinut unhoittaa sen -miehen, joka ensin hänet omisti? Mitä hän lienee tuntenut puolisonsa -hyväilyistä? Hyvin tunnettu ahdistus häntä kouristi näitä kysymyksiä -tehdessään, jotka hän itselleen lukemattomia kertoja oli asettanut. --- Oi, miksi emme voi surmata sitä olentoa, jota rakastamme, -herättääksemme sen jälleen varustettuna neitseellisellä ruumiilla ja -neitseellisellä sielulla? Hänen mieleensä muistui sana, jonka Ippolita -kerran ollessaan ylimmän huumauksen valloissa oli lausunut: -- Sinä -otat minut neitsyenä, minä en tunne rakkauden hekkumaa. -- - -Lempensä keväimen edellisenä keväänä Ippolita oli astunut avioon. -Muutaman viikon kuluttua oli alkanut tuo hidas, julma vatsapohjan -tauti, joka monina päivinä oli antanut hänen häälyä elämän ja kuoleman -välillä. Mutta tuo sairaus oli onneksi varjellut häntä kaikesta -inhoittavasta kosketuksesta tuohon mieheen, joka oli anastanut hänet -kuin turvattoman saaliin. Ja hitaasti toivuttuaan hän oli siirtynyt -intohimoon kuin unelmaan; äkkiä, sokeasti, mielettömästi hän oli -antautunut tuntemattomalle nuorukaiselle, joka oudolla mairittelevalla -äänellä oli kuiskannut hänen korvaansa ennen kuulemattomia sanoja. -Ippolita ei ollut valehdellut sanoessaan hänelle: -- Sinä otat minut -neitsyenä. Minä en tunne hekkumaa. -- - -Kaikki tuon alkukehityksen erikoistapaukset palasivat vähitellen -selvinä Giorgion muistiin. Hän palautti mieleensä silloiset tavattomat -tunteet, tavattomat aistimukset. - -Hän oli tutustunut Ippolitaan huhtikuun toisena päivänä oratoriota -esitettäessä; ja huhtikuun kymmenentenä päivänä Ippolita oli suostunut -tulemaan hänen asuntoonsa. Mikä unhoittumaton päivä! Hän ei ollut -vielä voinut taipua hänen pyyteeseensä, sillä hän ei vielä ollut -kokonaan parantunut; ja moneen kertaan tavattaessa, melkein kahden -viikon aikana, hän ei ollut voinut antautua. Kaikkiin hyväilyihin, -mitkä uskaltaa jaella mies, jonka ylimmilleen kiihtynyt himo, on -tehnyt mielettömäksi, kaikkiin hänen rohkeimpiin hyväilyihinsä oli -Ippolita alistunut syvän, avuttoman, kokemattoman, joskus kauhunomaisen -säikähdyksen valtaamana, ja täten rakastajan eteen luonut sen katkeran -ja jumalaisen näytelmän, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon raateleman -kainouden kuolonkamppaus. Noina päivinä Ippolita usein oli menettänyt -tajunsa ja oli vaipunut tuollaiseen jäiseen tunnottomuuteen, joka -saattoi hänet kuolleen näköiseksi, tai tuollaisen keskeytyneen -kouristuksen alaiseksi, jonka ainoa ulkonainen oire on kuolonkalpeus, -hampaiden kiristys, sormien puutuminen ja silmäterän katoaminen -luomen alle, ja vihdoin hän oli kokonaan voinut antautua! Hänen -ryhtinsä oli ollut varansa pitävää, melkein kylmyyttä ja tukahutettua -vastenmielisyyttä uhkuva. Pari kolme kertaa oli kärsivä ilme kulkenut -yli hänen kasvojensa. Mutta vähitellen, päivä päivältä, oli salainen -vastaanottavaisuus alkanut herätä hänen elimissään, jotka vielä olivat -uuvuksissa sairaudesta, vielä kipeät hermokohtauksien kouristuksista ja -jotka kenties vielä olivat vihamielisen vaiston valloissa toimitukseen -nähden, joka jo kauheana hääyönä oli ollut inhoittava. Ja eräänä -toukokuun päivänä vihdoin oli nuorukainen riuduttavan hehkun valtaamana -lausunut hänelle suoraan vastoin kasvoja sytyttävän sanan, josta oli -hänelle tullut ylimmän hekkuman äkillinen ilmestys. Ippolita oli -päästänyt huudon. Sitten hän oli melkein hengettömänä paneutunut -pitkäkseen, kirkastuneena, silmissä kaksi kyyneltä, jotka helminä -hohtivat. - -Palauttaessaan mieleensä tämän näyn Giorgio tunsi tuon huumauksen -henkäyksen tunkevan lävitsensä. Hän oli silloin kokenut luojan -värähtelevää haltioitumista. - -Mikä syvä muutos tuossa naisessa siitä päivästä alkaen! Jotain uutta, -kuvaamatonta ja kuitenkin ilmeistä oli tullut hänen ääneensä, hänen -liikkeisiinsä, hänen katseeseensa, joka äänenpainoon, jokaiseen -ulkonaiseen ilmaisumuotoon. Giorgio oli ollut kaikkein juovuttavimman -näytelmän katsojana, mitä älykäs mies ikinä voi uneksia. Hän oli -nähnyt rakastetun naisen muuttuvan hänen kuvansa mukaiseksi, -omaksuvan hänen ajatuksensa, arvostelunsa, makunsa, harrastuksensa ja -vastenmielisyytensä, hänen surumielisyytensä, sanalla sanoen kaiken, -mikä painaa henkeen erityisen leiman, erityisen luonteen. Puhuessaan -Ippolita oli omaksunut hänen erikoisesti käyttämiään puhetapoja, -eräät sanat hän lausui Giorgiolle ominaisella korostuksella. -Kirjoittaessaankin hän jäljitteli Giorgion käsialaa. Toisen olennon -vaikutus toiseen ei koskaan ollut voinut olla niin nopea ja voimakas. -Ippolita oli ansainnut rakastajaltaan mielilauselman: _Gravis dum -suavis_. - -Mutta tämän vakavan ja suloisen olennon, jonka mieleen hän niin -taidokkaasti oli juurruttanut tavallisen elämän halveksimisen -- minkä -nöyryyttävien kosketuksien painamana hänen täytyikään viettää hetkensä -kaukana hänen luotaan? - -Giorgio muisti sen kauhean tuskan, jota kerran oli tuntenut, kun -Ippolita oli tullut liian myöhään, levottomana, posket tavattoman -hehkuvina, punaisina, hiuksissa vahva tupakan haju, mikä tarttuu -henkilöön joka kauvan oleskelee huoneessa, missä on koolla paljo -tupakoivia miehiä. Hän oli sanonut: -- Anna minulle anteeksi, että -tulen liian myöhään; mutta meillä oli aamiaiseksi muutamia mieheni -ystäviä, jotka viipyivät näin kauvan. -- Näin puhuen hän oli hänen -eteensä luonut näyn kömpelöseuraisesta pöytäkunnasta, missä karkeat -arki-ihmiset huokuivat raakuuttaan. - -Useita muita samanlaisia pieniä sattumia Giorgio muisti ja lukemattomia -toisia kauheita kärsimyksiä; aiheutuneita Ippolitan olosta äitinsä -kodissa, talossa, joka oli hänelle yhtä vieras ja yhtä epäiltävä. --- Nyt vihdoinkin hän on luonani! Tulen näkemään hänet joka päivä, -joka hetki, ilman keskeytystä, ja saan nauttia hänen olemuksestaan. -Keskeymättä tulen kääntämään hänen tarkkaavaisuutensa minuun, minun -ajatuksiini, minun unelmiini, minun murheisiini. Tulen omistamaan -hänelle joka hetken ja keksimään lukemattomia uusia tapoja häntä -miellyttääkseni, tehdäkseni hänet levottomaksi, surulliseksi, -innostaakseni häntä, ja tulen saattamaan hänet niin minun olemukseni -läpitunkemaksi, että hän lopulta rupeaa pitämään ninua olennaisena, -välttämättömänä aineksena elämässään. - -Giorgio kumartui hiljaa hänen ylitsensä; ja hän suuteli häntä hellästi -olalle, siihen kohtaan, mistä käsivarsi alkaa, tuohon täydellisen -muotoiseen ja väriseen pyörennykseen, missä iho oli pehmeä kuin hieno -silkki, niin että sitä tuskin tunsi koskettaessa. Hän veti sieramiinsa -sen tuoksua, joka oli läpitunkeva ja kuitenkin hieno, tuota hänen -ihonsa tuoksua, joka hekkuman hetkenä kävi huumaavaksi kuin tuberosan -tuoksu, hirvittävästi kiihoittaen himoa. Katsellessaan siinä tuota -lähellä nukkuvaa ihanaa ja arvoituksellista olentoa, joka sulkeutuneena -unen salaperäisyyteen, kaikista huokosistaan näytti henkivän häneen -outoa uskomattoman voimakasta suloaan, hän huomasi sisimmässään vielä -kerran epämääräistä, vaistomaista pelontunnetta. - -Ippolita muutti taas asentoaan, heräämättä, mutta hiljaa voihkien. -Hän paneutui selälleen. Ohut hiki kostutti hänen ohimoitaan; puoleksi -avoimesta suusta tulvi esiin kiihtyvä, hieman epätasainen hengitys; -aika ajoin kulmakarvat vetäytyivät yhteen. Hän näki unta. -- Mitä hän -näki unissa? - -Giorgion valtasi levottomuus, joka nopeasti yltyi mielettömäksi -kiihtymykseksi, ja hän alkoi tutkia hänen kasvoissaan pienimpiä -merkkejä, toivoen eroittavansa jotakin ilmaisevia jälkiä. -- Mitä -ilmaisevia jälkiä? Hän ei voinut selvästi punnita asiaa; hän ei voinut -tukahuttaa tätä pelon, epäluulon ja epäilyksen sekavuutta. - -Ippolita säpsähti unissa; hän kiemurteli kuin näkymättömän henkilön -kouristamana, joka sivultapäin häntä ahdisti; hän heittäytyi kyljelleen -Giorgioon päin, huoaten ja huutaen: -- Ei, ei! Sitten hän pari kolme -kertaa veti henkeä, syvään kuin huoaten, ja säpsähteli uudelleen. - -Ollen hurjan kauhun valloissa Giorgio tuijotti häneen järkähtämättä, -kuunnellen, peläten saavansa kuulla vielä toisia sanoja, ehkä nimenkin: -jonkun miehen nimen! Hän odotti äärettömän jännittyneenä, kuin -ukonnuolen uhkaamana, joka tuossa tuokiossa saattoi hänet surmata. - -Ippolita heräsi; hän katsoi Giorgioon sekavasti, vielä osaksi -unenhoureissa, ja tarttui häneen vaistomaisin kädenliikkein. - --- Mitä sinä näit unissa? Sano, mitä sinä näit unissa? -- hän kysyi -ääni mielenliikutuksesta värähtävänä, kuin olisivat siitä kaikuneet -esiin hänen sydämensä tykytykset. - --- En sitä tiedä -- vastasi Ippolita raukeana ja jälleen vaipuen uneen, -painaessaan poskeaan hänen povelleen. -- Minä en enää muista. -- -- - -Hän nukahti taaskin. - -Mutta Giorgio jäi liikkumattomaksi tämän posken hellän painon alle; hän -tunsi sisällään kumeata katkeruutta, sillä kaikesta huolimatta hän yhä -vaan tiesi itsensä eroitetuksi siitä olennosta, joka hänen polvellaan -lepäsi, hän tunsi itsensä ulkoiseksi, yksinäiseksi, hyödyttömän -uteliaaksi. Kaikki hänen katkerat muistonsa heräsivät rajuina. Yhtenä -ainoana hetkenä hän eli uudelleen kahden vuoden tuskat. Hän ei voinut -asettaa mitään vastapainoksi niille hirvittäville epäilyille, jotka -vierivät hänen sieluunsa ja jotka kallion tavoin näyttivät painavan -hänen lemmittynsä päätä. Äkkiä Ippolita uudelleen säpsähti, vaikeroi -ja kääntyi, kuin uutta pakkotekoa vältellen. Hän aukaisi kauhistuen -silmänsä ja voihki: - --- Oi Jumalani! - --- Mikä sinun on? Mitä näit unissa? - --- En tiedä... - -Hänen kasvoissaan liikkui tuskallisia vavahduksia. Hän lisäsi: - --- Painoitko minua? Minusta tuntui, että minua sysäsit ja runtelit. - -Hän kärsi ilmeisesti. - --- Oi Jumalani! Nuo tavalliset kivut... Aika-ajoin hänellä oli -kohtutaudin kipuja. Joskus kouristukset olivat vallan lyhyet, äkkiä -ohimenevät, pakoittaen hänet voihkimaan tai huutamaan. - -Yhtäkkiä Giorgio otti hänet syliinsä, kietoi hänet käsivarsillaan, -painoi häntä rajusti itseensä ja oli tukahuttaa hänet hyväilyillään. - - - - -X. - - -Kun ilma oli melkein kesäinen, Giorgio ehdoitti: - --- Tahdotko, että aterioimme taivasalla? - -Ippolita suostui. He menivät alas. - -Käsi kädessä he hitaasti astuivat porras portaalta, pysähtyen aikaisin -kukkivia puita katselemaan tai katsoen toisiinsa, kuin olisivat -nähneet toisensa ensi kertaa. Heidän silmänsä näyttivät suuremmilta, -syvemmiltä, ikäänkuin kaukaisemmilta, melkein luonnottomien varjojen -reunustamilta. He hymyilivät toisilleen, puhumatta, ollen molemmat tuon -määrittelemättömän tunteen valtaamina, joka näytti haihduttavan ilmaan -heidän näennäisesti udun hienoksi käyneen aineellisuutensa. Näin he -astuivat kaiteille asti, sitten he pysähtyivät, he katselivat merta, he -kuuntelivat merta. - -Se mitä he näkivät, oli tavatonta, harvinaista, suuremmoista, ja -kuitenkin tutunomaisen valon kirkastamaa, kuin olisi se ollut heidän -sydämiensä heijastusta. Se, mitä he kuulivat, oli sekin tavatonta, -tavattoman äänekästä, ja kuitenkin hiljaista, kuin salaisuus, joka -heille yksin ilmaistiin. - -Harvat hetket -- ja ohimenneet! Heitä ei vavahuttanut tuulen henkäys, -ei aaltojen kaiku, ei mikään pauhina, ei mikään jylinä, ei mikään -ihmisääni, vaan itse se ahdistus, joka kohosi heidän liian suuresta -ilostaan. Muutamat hetket -- jo ohimenneet palauttamattomasti! Molemmat -tunsivat nyt elämän kulkevan kulkuaan, ajan pakenevan, ympäristön -muuttuvan vieraaksi, sielun käyvän taas levottomaksi, rakkauden -heikkenevän. Molemmat tunsivat, että ylimmän unhoituksen hetki, tuo -ainoa hetki ainaiseksi oli ohi. - -Yksinäisyyden juhlallisuuden painamana, epämääräisesti peläten tuota -avaraa vesiaavikkoa, tuon aution taivaan alla seisoen, joka asteittain -vaaleni taivaanrantaa kohti, Ippolita mutisi: - --- Kuinka se on avaraa! - -Ja molemmista tuntui nyt se kohta, missä paraikaa hengittivät, -äärettömän kaukaiselta tunnetuista paikoista, vallan yksinäiseltä, -tuntemattomalta, luoksepääsemättömältä, melkein siltä, kuin olisi se -ollut ulkopuolella maailmaa. Ja vaikka huomasivat sydämensä toiveen -täyttyneeksi, he molemmat sisällänsä tunsivat samaa alakuloisuutta, -ikäänkuin olisivat aavistaneet, etteivät voisi kantaa uuden elämän -täyteläisyyttä. Vaieten he seisoivat vielä muutaman hetken, vierekkäin -ja kuitenkin erillään, katsellen Adrian merta, joka hohti jäisen -lyijynkarvaisena ja jolla paisuvat aallot vilkkaine valkoisine -vaahtopäineen vierivät. Äkkiä puhalsi raikas henkäys akasia-puiden -lehtiin ja levitti niiden tuoksua. - --- Mitä sinä ajattelet? -- kysyi Giorgio kavahtaen ylös -mietiskelystään, ikäänkuin puolustautuen ennenaikaiselta -surumielisyydeltä, joka uhkasi hänet vallata. - -Siinä hän seisoi, yksin lemmittynsä kanssa, elämää uhkuvana ja vapaana. -Ja kuitenkaan ei hänen sydämensä ollut tyydytetty. Piilikö siis hänen -sisällään lohduton epätoivo? Huomatessaan taas näin olevansa erillä -tuosta vaikenevasta olennosta, hän tarttui hänen käteensä ja katsoi -häntä silmiin. -- Mitä sinä ajattelet? - --- Riminiä -- vastasi Ippolita hymyillen. - -Taaskin menneisyys! Tuon kauas menneisyyteen väistyneen elämän -muistelua tänä hetkenä! -- Loiko sama meri heidän verhottujen -katseidensa eteen samoja mielikuvia? Kotvan ajan hän tunsi sisällään -vihamielisyyttä itsetiedotonta tunnelmien manaajatarta kohtaan. Ja -sitten hän silmänräpäyksessä äkkiä näki heidän rakkautensa kaikki -huippukohdat kirkastuvina ja heloittavan loistavina. Vallan haihtuneet -seikat palasivat hänen mieleensä, jalostavan musiikin säestäminä. -Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki jälleen intohimonsa äärimmäisyyteen -kiihtyneet lyyrilliset kohdat, näki ne jälleen liittyneinä -lempiseutuihinsa, luonnon ja taiteen suurten ilmestysten yhteydessä, -jotka olivat saattaneet hänen ilonsa jalommaksi ja syvemmäksi. Mutta -miksi vaaleni tästä vertailusta äsken kulunut hetkikin? -- Tuon -äkillisen salamanvälkkeen häikäisemien silmiensä edessä vaalenivat nyt -kaikki oliot. Ja hän huomasi, että valon alinomainen heikkeneminen -herätti hänessä kuvaamatonta ruumiillista pahointuntemusta, ikäänkuin -ulkonainen ilmiö olisi ollut välittömässä yhteydessä hänen sisäiseen -elinehtoonsa. - -Hän haki jotain sanaa, kutsuakseen luokseen tuota naista, taas -kiinnittääkseen hänet itseensä jollakin havaittavalla siteellä, -ikäänkuin taaskin löytääkseen hetkellisen todellisuuden arvon, jonka -oli menettänyt. Mutta etsintä oli hänelle tuskallinen: hänestä tuntui -kuin olisivat ajatukset häneltä liukuneet pois, haihtuneet, jättäen -hänet tyhjäksi. Kuullessaan lautasten kalinaa, hän kysyi: - --- Onko sinun nälkä? - -Ja tämä kysymys, joka aiheutui tuosta vähäisestä sattumasta ja -lausuttuna äkkiä poikamaisen vilkkaasti, sai Ippolitan hymyilemään. - --- On vähän, hän vastasi naurahtaen. - -Ja molemmat kääntyivät katselemaan tammen juurelle katettua pöytää. -Vielä muutama hetki, ja aamiainen oli valmis. - --- Sinun on tyydyttävä siihen, mitä on tarjona, -- huomautti Giorgio -- -keittiö on hyvin alkuperäisen maalainen... - --- Minä olen kaikkeen tyytyväinen... - -Ja iloisen näköisenä hän lähestyi pöytää; uteliaana hän tutki -pöytäliinaa, veitsiä ja haarukoita, laseja, lautasia, oli niihin -ihastunut ja iloitsi kuin lapsi sinisistä kukkaiskoristeista, jotka -somistivat valkoista hienoa porsliinia. - --- Kaikki miellyttää minua täällä. - -Hän kumartui ottamaan isoa pyöreää leipää, joka kauniin paisuneen -punervan kuorensa alla vielä hohti lämpöisenä, ja veti ihastuneena sen -tuoksua sieramiinsa. - -Ja lapsellisen herkutteluhalun valtaamana hän sormineen murenteli sen -rasahtelevaa reunaa. - --- Kuinka hyvää leipää! - -Hänen vahvat valkoiset hampaansa kiilsivät hänen puraistessaan leipää; -kaikki kaarevan suun liikkeet ilmaisivat vilkkaasti syömisestä -aiheutunutta mielihyvää. Ja koko hänen olemuksestaan säteili tuon -liikkeen aikana sellainen yksinkertainen ja raikas sulous, joka hurmasi -rakastajan ja hämmästytti odottamattoman uutuuden tavoin. - --- Kas tuossa! Koetappa, kuinka se on hyvää! - -Hän tarjosi hänelle sitä paikkaa, missä oli hänen puremansa kostea -jälki; nauraen hän lykkäsi sen hänen huuliensa väliin, siirtäen häneen -käsiintuntuvasti hilpeyttään. - --- Ota! - -Giorgiosta tämä tuoksu oli erinomainen; hän antautui haihtuvan -tenhon valtaan; hän antoi tämän mielestään uuden houkutuksen -kietoa itsensä. Raju mielijohde heräsi hänessä äkkiä: puristaa -houkuttelija käsivarsiinsa, kohottaa hänet ylös ja saaliin tavoin -juosten kantaa hänet pois. Hänen sydämensä paisui ruumiillisen -voiman, voitokkaan terveyden, hurjan nautinnon täyttämän elämän, -yksinkertaisen, turmeltumattoman rakkauden, suuren, alkuperäisen -vapauden epämääräisestä kaihosta. Hän tunsi ikäänkuin hetkellistä -tarvetta murtaa se vanha kuori, joka häntä ahdisti ja siitä astua -esiin vallan uutena ihmisenä, vapaana kaikista kärsimyksistä, -jotka häntä surettivat, kaikista puutteellisuuksista, jotka olivat -häntä kahlehtineet. Hän näki edessään houkuttelevan näyn tulevasta -olemassaolosta, missä hän vapautuneena kaikista turmiollisista -ominaisuuksista, kaikesta ulkonaisesta tyranniudesta, jokaisesta -surkeasta erehdyksestä, havaitsi oliot sellaisina, kuin olisi ne -nähnyt ensi kertaa, ja kuin olisi hänellä ollut edessään avara -maailmankaikkeus, kuin ihmiskasvot. Eikö siis tämä ilme voinut tulla -tuosta nuoresta naisesta, joka hiljaisen tammen juurella olevan -kivipöydän ääressä oli murtanut vastaleivotun leivän ja jakanut sen -hänen kanssaan? Eikö se siis todella voinut tästä päivästä alkaa tuo -- -uusi elämä. - - - - - - -IV. - -UUSI ELÄMÄ. - - - - -I. - - -Oli päivännousun aika. Taivas oli verhottu, usvainen, melkein maidon -värinen. Kostea, tyven lämpö täytti ilman. Meri, joka oli menettänyt -kaiken aineellisuuden ja lepäsi liikkumattomana, sekaantui etäisyyden -epämääräisiin höyryihin, värittömänä, vapaana tuulenhengestä. Valkea -purje, yksi ainoa valkea purje -- tuo niin harvinainen näky Adrian -merellä -- pisti esiin Diomedilaisten saarten kohdalla; ollen -liikkumaton, veden kuvastuksessa suunnattomasti pidentynyt, se muodosti -ikäänkuin näkyvän keskipisteen tässä pysähtyneessä maailmassa, joka -näytti häipyvän etäisyyteen. - -Ippolita istui parvekkeella väsyneessä asennossa ja tuijotti -tuohon purjeeseen, jonka valkea väri hänen mieltänsä kiinnitti. -Siinä istuessaan, hieman kokoonvajonneena, hieman velttona koko -olemukseltaan, oli hänellä kasvoissaan typerä, melkein tylsämielinen -ilme, joka kuvasi hetkellistä sisäisen elämän poissaoloa. Tämän -henkisen ilmeen puuttuessa esiintyivät hänen kasvojensa jokapäiväiset -ja epäsäännölliset piirteet selvemmin, hänen kasvojensa epäjalous -tuntui pääsevän voitolle. Suukin, tuo taipuisa, kauniin kaareva suu, -jota kosketellessaan rakastaja usein oli tuntenut vaistomaista, -kuvaamatonta väristystä, näytti nyt olevan vailla kaikkea tenhoa eikä -olevan muuta, kuin tavallinen ruumiillinen elin, jota katsellessa -hyväilynkin mielikuvalta, kohdistuen pelkkään koneelliseen toimintaan, -puuttui kaikki jalous. - --- Nyt on kaikki loppu. Liekki on sammunut. En enää häntä rakasta! -- -ajatteli Giorgio, sillävälin kuin hänen tarkkaava ja terävä katseensa -julman selkeästi tähysteli tätä mitään aavistamatonta olentoa, jonka -elämään hän tähän päivään saakka intohimoisesti oli liittänyt oman -elämänsä; -- En enää häntä rakasta. Kuinka se niin äkkiä on voinut -tapahtua? Tämä ei ollut hänessä yksistään liioittelun aiheuttamaa -inhoa, ruumiillista vastenmielisyyttä, joka seuraa ylenmäärin -paisutettua nautintoa, vaan se oli paljon syvempää, paljon rajumpaa -irtaantumista, joka hänestä näytti lopulliselta ja korjaamattomalta. --- Kuinka voisi taas rakastaa, kun on nähnyt, mitä minä nyt näen? Ja -hänessä toteutui tuo tavallinen ilmiö: yhdistämällä alkuperäiset, -erinäiset ja liioitellut havainnot kokonaisuudeksi, hän muodosti -mielikuvituksessaan harhakuvan, josta hänen hermonsa vastaanottivat -paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin asianomaisesta todellisesta -eineestä. Ymmärtämättömän vahvasti hän Ippolitan persoonassa nyt -enää näki pelkän sukupuoliolennon. Hän näki ainoastaan alemman -olennon vailla kaikkea henkeä, yksinkertaisen nautinnon ja haureuden -välikappaleen, turmion ja kuoleman välikappaleen. -- Ja hän oli -inhonnut isäänsä! Mitä muuta hän itse pohjaltaan oli tehnyt? -- Ja -hänen mieleensä johtui tuo jalkavaimo. Hänen muististaan sukelsi esiin -tuon kauhean taistelun katkelmia, joka oli kamppailtu hänen ja tuon -kieron miehen välillä siellä maatalossa, avoimen ikkunan ääressä, missä -oli kuullut pienten äpärien huudot, sen suuren papereilla peitetyn -pöydän ääressä, jolla oli huomannut ison lasisen kirjepainimen rivoine -kuvineen. - --- Jumalani, mikä tukahuttava helle! -- mutisi Ippolita, kääntäen pois -silmänsä valkeasta purjeesta, joka yhä vielä kohosi liikkumattomana -äärettömästä vesiaavikosta. -- Etkö sinäkin tunne itseäsi vallan -masentuneeksi? - -Hän nousi ja laahusteli muutaman askeleen suuren patjoilla peitetyn -vitsastuolin luo. Kuollettavan väsyneenä hän vaipui sille istumaan -syvästi huoaten, nojaten päätä taapäin ja puoleksi ummistaen silmänsä, -kaarevien silmäripsien vavisten liikkuessa. Äkkiä hän taas oli -muuttunut kauniiksi. Hänen kauneutensa syttyi äkkiä kuin soihtu. - --- Milloinka tuuli nousee? Katso tuota purjetta. Se on yhä vielä -samalla paikalla! Se on ensimäinen valkea purje täällä oloni aikana. -Minusta se tuntuu unelmalta. - -Kun Giorgio vaikeni, hän jatkoi: - --- Oletko sinä nähnyt toisia? - --- En, minullekin se on ensimäinen. - --- Miltä seuduinhan se tulee? - --- Ehkä Garganosta. - --- Minnehän se on matkalla? - --- Ehkä Ortonaan. - --- Mitähän lastia sillä lienee? - --- Kenties hedelmiä. - -Ippolita nauroi. Hänen naurunsa ympäröi hänet kuin kirkkaan lähdeveden -huuhtelu ja kirkasti hänet uudelleen. - --- Katsohan, katsohan, hän huudahti, ja kohottaen kättään hän viittasi -taivaanrantaa kohti; näytti siltä kuin olisi esirippu kohonnut ilmoille. - --- Vielä viisi purjetta kaikki rivissä tuolla kaukana... Näetkö ne? - --- Näen, näen. - --- Onko niitä viisi? - --- On viisi. - --- Vielä enemmän, vallan tuolla takana! Katsohan, vielä jono... Kuinka -monta niitä onkaan! - -Ne olivat ilmaantuneet äärimäiselle näkörajalle, punaisina kuin pienet -liekit, liikkumattomina. - --- Tuuli kääntyy. Tunnen, että tuuli kääntyy. Katso kuinka vedenpinta -karehtii. - -Äkillinen tuulenviuhka liikutti akasia-puiden latvoja, muutamat kukat -varisivat alas kuin kuolleet perhoset, sitten seurasi taas tyven, -ennenkuin hennot kukkalehdet ehtivät kosketella maata. Hiljaisuudessa -eroitti aallehtivan veden pauhinaa, joka loiski somerikolle ja joka -seuraten rannikkoa vähitellen vaimeni ja lopulta kokonaan taukosi. - --- Kuulitko? - -Ippolita oli noussut; ja kumartuen rintanojaa vasten hän kuunteli kuin -joku, joka virittää soitinta. - --- Tuossa se tulee! -- hän huudahti, taaskin osoittaen vedenpinnan -karehtimista, jonka yli tuuli pyyhkäisi, ja vilkkaan levottomana hän -odotti valmiina päästämään helpoituksen huokauksen. - -Vielä muutama silmänräpäys ja tuulen heiluttamat akasiat pudottivat -uuden kukkaissateen maahan, ja parvekkeelle asti kohosi raitis henkäys, -jossa suolaisen ilman tuoksu sekaantui varisseiden terttujen lemuun. -Hopeanheleä, omituisen sointuisa kaiku täytti molempien vuoriniemien -välisen pienen poukama-onkalon, värähdellen kuin vaskirummun ääni. - --- Kuuletko? -- sanoi Ippolita hiljaa, mutta ääni riemuisana, ikäänkuin -olisi tuo soitto liikuttanut hänen sydänjuuriaan ja kuin olisi hän koko -sielultaan ottanut osaa noihin ilmiöihin. - -Giorgio seurasi jokaista Ippolitan asentoa, jokaista liikettä, jokaista -sanaa niin jännittyneen tarkkaavaisesti, ettei mikään muu enää -hänen mieltänsä kiinnittänyt. Aikaisempi mielikuva ei enää tyystin -vastannut nykyistä ilmiötä, vaikkakin tuo mielikuva vielä siihen määrin -häntä hallitsi, että siveellisen eroamisen tunne pysyi lujana hänen -sisimmässään ja esti häntä näkemästä tuota naista samanlaisena kuin hän -alussa oli ollut, hänessä löytämästä tuota alkuperäistä olentoa, häntä -täydentämästä. Mutta kaikista hänen liikkeistään, jokaisesta hänen -eleestään, jokaisesta sanasta virtasi vastustamaton voima. Kaikki nämä -toisiaan seuraavat aistilliset ilmiöt näyttivät muodostavan verkon, -joka hänet vangitsi. Tuntui siltä, kuin olisi ollut olemassa tämän -naisen ja hänen välillään eräänlainen elimellinen riippuvaisuus, niin -että jokainen hänen pieninkin liikkeensä herätti hänessä ehdottoman -aistillisen muutoksen, ettei hän enää tuntunut kykenevän elämään ja -tuntemaan riippumattomasti. Miten voi hän nyt saada tämän ilmeisen -sukulaisuuden sopimaan sen salaisen vihan kanssa, jonka samana hetkenä -oli huomannut sisällään? - -Ippolitan huomio oli yhä vielä kääntynyt tuohon näkyyn, ja hän oli -vaistomaisen uteliaisuuden valtaama ja tunsi ehdotonta tarvetta -monistaa vaikutelmiaan ja vajota häntä ympäröiviin seikkoihin. Ehkäpä -se juuri oli hänen helppouttaan asettua luonnon yhteyteen ja löytää -moninkertaista yhtäläisyyttä inhimillisen olemuksen eri ilmausten -ja mitä erilaatuisempien seikkojen ilmaisumuotojen välillä; hänen -vilkasta, laajalle ulottuvaa myötätuntoisuuttaan, mikä ei kohdistunut -yksistään niihin esineisiin joiden kosketuksiin hän joka päivä tuli, -vaan etäisiinkin; ehkä se oli hänelle ominainen jäljittelykyky, jonka -nojalla hänen onnistui usein pelkän viittauksen muodossa kuvata elävän -olennon tai elottoman esineen pääominaisuutta, tai hänen taitonsa puhua -kotieläinten kanssa ja tulkita niiden kieltä; kaikki nämä matkivat -kyvyt juuri olivat omiaan Giorgion silmissä saattamaan Ippolitan -sellaisen olennon näköiseksi, jossa alhaisempi aistillinen elämä on -vallalla. - -Mitä se liekkään? -- sanoi Ippolita hämmästyneenä, kuullessaan -äkillistä pauhuntapaista ääntä, jonka aiheuttaja tuntui salaperäiseltä. -Etkö kuule? - -Se oli kuin kumea isku; toisia iskuja seurasi kiihtyvän nopeasti ja -niin omituisesti, että oli mahdotonta sanoa, tulivatko ne vallan -läheltä vai tunkivatko ne esiin etäältä selkenevän ilman kantamina. - --- Kuuletko? - --- Ehkä etäällä ukkonen jyrisee. - --- Ei, ei. - --- Mitä se sitten on? Neuvottomina he katselivat ympärilleen. Meri -vaihtoi hetki hetkeltä väriään, mikäli taivas vapautui sumusta. Siellä -täällä se oli omituisen vihreä kuin pellava, kun laskevan auringon -vinot säteet huhtikuulla loistavat sen läpikuultavien varsien lomitse. - --- Kas sehän on purje joka hulmuaa tuolla alhaalla -- huudahti -Ippolita, onnellisena siitä, että oli ensimäinen salaisuuden ilmisaaja --- se on tuo valkoinen purje! Katso, nyt se liikkuu. - - - - -II. - - -Lukuunottamatta muutamia välillä sattuvia uusia velttouden hetkiä, -Ippolita tunsi rajua halua samoilla ulkoilmassa, panna itsensä -alttiiksi polttavalle auringolle, kuljeskella rannikolla ja kentillä, -tutkia tuntemattomia polkuja. Hän kehoitteli kumppaniansakin siihen; -joskus hän melkein väkisin laahasi hänet mukaansa; usein hän yksinkin -lähti liikkeelle, ja Giorgio yllätti hänet joskus äkkiarvaamatta. - -He kulkivat ylös kummulle ja astuivat pensasaidan reunustamaa polkua. -Pensaiden lomiin oli kylvetty sinisiä kukkia, joiden keskellä aukeni -yksinäisiä suuria, hentoja, lumivalkeita kukkasia, joilla oli viisi -terälehteä ja jotka levittivät huumaavaa tuoksua. Pensaiden toisella -puolen aaltoilivat olkiensa päässä nuokkuvat tähkäpäät, vihervinä tai -kellervinä, riippuen siitä kuinka kaukana tai kuinka lähellä ne olivat -kultaista tuuleentumista; muutamat olivat niin raskaat ja korkeat, että -ulottuivat pensasaidan yläpuolelle, muistuttaen kaunista, laitojen yli -nestettään kuohuttavaa maljaa. - -Ei mikään jäänyt Ippolitan valppaalta silmältä huomaamatta. -Tuontuostakin hän kumartui, hajoittaakseen puhalluksella vallan -hienosäikeisiä hentoja kukkasia, joilla oli pitkät ohuet varret. -Silloin tällöin hän pysähtyi tarkastamaan eräänlaisia pieniä -hämähäkkiä, jotka näkymättömiä lankoja myöten kiipesivät matalalta -kukalta korkealle oksalle. - -Auringonpuoleisen rinteen syvennyksessä piili pieni liinapelto, joka -jo oli auringon paahtama. Kellervien varsien yläpäässä oli pieniä -kultapalloja, ja tuntui siltä, kuin tuota kultaa siellä täällä olisi -himmentänyt raudankarvainen ruoste. Pisimmät korret liikkuivat melkein -huomaamatta. Kokonaisuus vaikutti somalta kuin kultasepän työ. - --- Katso noita kultakoristeita! sanoi Ippolita. - -Kinsterin kukat alkoivat jo varista. Muutamista pensaista riippui -omituisia valkeita lima-hipaleita; toisilla ryömi suuria mustia ja -punakeltaisia toukkia, jotka näyttivät pehmeiltä kuin sametti. Ippolita -otti käteensä yhden niistä, jonka pehmeä untuva oli punatäpläinen ja -piti sitä levollisena kämmenellään. - --- Se on kauniimpi kuin kukka, -- hän sanoi. - -Giorgio huomasi, -- eikä se ollut ensi kerta -- ettei Ippolita -ollenkaan inhonnut hyönteisiä ja ettei hän yleensä tuntenut tuota -voittamatonta vastenmielisyyttä moneen seikkaan, joka hänestä oli -inhoittava. - --- Viskaa se pois, minä pyydän! - -Nauraen Ippolita ojensi kättään kuin olisi tahtonut panna toukan hänen -kaulalleen. Giorgio huudahti ja väistyi sivulle. Ippolita nauroi vielä -kovemmin. - --- Kas kuinka rohkea mies! - -Tämän pilan kiihoittamana Ippolita juoksi häntä kohti ajaakseen häntä -takaa vaivaistammien runkojen lomitse, jyrkkiä polkuja pitkin, jotka -muodostivat jonkunmoisen vuoristo-sokkelon. Hänen naurunsa kaikui -kirkkaana ja karkoitti joukon metsävarpusia pois harmailta kiviltä. - --- Pysähdy, pysähdy! Sinä peloitat lampaita... - -Pieni lammaslauma karkasi todella pakoon laahaten jälessään jotain -sinerviin ryysyihin käärittyä. - --- Pysähdy! Katso toki. Ei minulla enää ole mitään. - -Ja hän näytti pakolaiselle tyhjiä käsiään. - --- Auttakaamme paimenta! - -Hän riensi ryysyihin puetun tytön luo, joka turhaan ponnisteli -pidättääkseen pajunoksista punotuilla nuorilla yhteen kytkettyjä -lampaita. Hän takertui kiinni nuorien solmuihin ja ponnisti jalkaansa -kiveä vastaan, voidakseen tehdä vastustusta. Näin, hengästyneenä, -kasvot punoittaen tuossa väkinäisessä asennosssa hän oli tavattoman -kaunis. Hänen kauneutensa leimahti äkkiä kuin soihtu. - --- Tule, tule sinäkin tänne! -- hän huusi Giorgiolle, tartuttaen -häneenkin lapsellista iloansa. - -Lampaat pysähtyivät kinsteripensaiden lomiin. Niitä oli kuusi: kolme -mustaa ja kolme valkeata; ja pajunuorat oli sidottu niiden villaiseen -kaulaan. Vaimo, joka oli niitä paimentamassa, oli laiha, yllä -kurjat ryysyiset sinervät vaatteet. Hän huitoi käsillään ja päästi -hampaattomasta suustaan käsittämättömiä tolkuttomia ääniä. Hänen -ripsettömissä, vihertävissä pienissä tihrusilmissään, jotka olivat -täynnä kyyneleitä ja verta, oli paha katse. - -Kun Ippolita ojensi hänelle almua, hän suuteli rahoja. Sitten hän -hellitti nuorat, otti päästään huivin, joka oli menettänyt värinsä ja -muotonsa, kumartui alas ja sitoi lantit mitä huolellisemmin useisiin -huivin solmuihin. - --- Olen väsynyt, sanoi Ippolita. -- Levätkäämme täällä hiukkasen. - -He laskeutuivat alas istumaan. Giorgio huomasi, että he olivat vallan -lähellä kinsteri-kenttää, mistä tuona kevätaamuna nuo viisi tyttöä -olivat poimineet kukkia, siroittaakseen ne kauniin roomattaren polulle. -Tuo aamu tuntui hänestä kaukaiselta, kuin olisi se levännyt keskellä -unelmanomaisia usvia. - -Giorgio virkkoi: - --- Näetkö tuolla tuon tiheän pensaston melkein vallan paljaana kukista? -Sieltä täytimme korit, kaunistaaksemme tiesi tulosi kunniaksi... Oi, -mikä päivä! Vieläkö muistat? - -Ippolita hymyili ja äkillisen hellyyden valtaamana hän tarttui Giorgion -käteen. Pitäen sitä lujasti molemmissa käsissään, hän kallisti poskensa -lemmityn olalle ja antautui muistojen tenhoon, tämän yksinäisyyden, -rauhan ja runouden tenhoon. - -Nuorten tammien latvoja pyyhkäisi silloin tällöin tuulen henkäys, ja -alempana kimelteli esiin oliivien harmaudesta hopeankirkas aalto. -Paimeneukko poistui poistumistaan laitumella liikkuvien lampaidensa -jälessä, ja jotain lumottua, aaveenomaista jäi hänestä jälelle, melkein -kuin satujen pahoista haltijattarista, jotka tien mutkassa muuttuvat -rupikonniksi. - --- Etkö nyt ole onnellinen? kuiskasi Ippolita. - -Ja Giorgio ajatteli: -- Nyt on jo kulunut kaksi viikkoa, eikä -minussa mitään ole muuttunut. Yhä vaan olen pelon, levottomuuden, -tyytymättömyyden kiusaama! Tuskin olemme alussa, ja minä jo näen -lopun edessäni. Miten siis nauttia ohirientävästä hetkestä? Ja hän -ajatteli ehdottomasti muutamia Ippolitan kirjeen lauseita: "Oi, -milloin voin joka päivänhetkenä olla sinua lähellä, milloin saan -elää sinun elämääsi! Silloin saat nähdä, että olen toinen... Kaikki -ajatukseni tulen sinulle sanomaan, ja sinä tulet sanomaan minulle -kaikki sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastettusi, ystävättäresi, -sisaresi, ja jos pidät minua sen arvoisena, neuvojasikin... Tahdon -tuoda sinulle ainoastaan suloista rauhaa ja lepoa... Tulemme viettämään -rakkaudenelämää, jommoista ei vielä koskaan ole ollut..." -- - -Ja Giorgio ajatteli: -- Koko elämämme näinä kahtena viikkona on ollut -kokoonpantu yhtä pienistä ulkonaisista tapahtumista kuin tänäkin -päivänä. Todella hän jo on näyttäynyt minulle _toisena_. Hänen -ulkomuotonsakin alkaa muuttua. Hämmästyttävä on se nopeus, millä -hän imee itseensä terveyttä. Näyttää siltä, kuin joka hengenveto -tekisi hänelle hyvää, joka hedelmä hänessä muuttuisi vereksi, -kuin ilman puhtaus tunkisi hänen huokoisiinsa. Hän on luotu tätä -joutilaisuuden, vapauden, huolettomuuden, ruumiillisen nauttimuksen -elämää varten. Ei yksikään vakava sana, joka todistaisi henkistä -toimintaa, ole tänään lähtenyt hänen huuliltaan. Teoiltaan, maultaan, -toiveiltaan hän päivä päivältä käy yhä lapsellisemmaksi. Meillä ei -ole mitään muuta yhdyssidettä kuin mitä herkullisin aistillisuus. -Rakkaudennautinnossakin hän on yhtä tarkoitteleva ja mukava kuin -syödessään mielihedelmäänsä tai venyttäessään jokaista pientä -nautintoa. Nautinto on hänen elämänpäämääränsä, ja hän käyttää kaikkea -mahdollista huolellisuutta kaunistaakseen hänen ja minun tunteita. -Hänen vaitiolonsa ja lepohetkensä, kuten paraikaa, johtuvat ainoastaan -ruumiillisesta väsymyksestä. - --- Mitä sinä ajattelet? kysyi Ippolita. - --- En mitään. Olen onnellinen. - -Hetken vaiettuaan hän lisäsi: - --- Emmekö lähde? - -He nousivat. Ippolita painoi hänen huulilleen kaikuvan suudelman. Hän -oli iloinen ja vallaton. Moneen kertaan hän irtaantui Giorgiosta, -juostakseen alas kivistä vapaata rinnettä, ja keskeyttäen juoksunsa hän -takertui kiinni nuoren tammen runkoon, joka sysäyksestä vaikeroiden -taipui. Hän noukki sinisen kukan ja imi sitä. - --- Se on hunajaa, hän sanoi. - -Hän poimi toisen ja painoi sitä lemmittynsä huulille. - --- Maistahan, hän virkkoi ja liikutteli huuliaan kuin olisi itsekin -tahtonut sitä imeä. - --- Täällä kun on näin paljo kukkia ja mehiläisiä, on tässä varmaankin -mehiläispesä, hän jatkoi. -- Lähdenpä kerran aamulla, kun sinä vielä -nukut, etsintäretkelle, ja tuon sinulle hunajakakun. - -Hän rupesi seikkaperäisesti pohtimaan tätä retkeä, joka kiihoitti -hänen mielikuvitustaan, ja hänen sanoistaan kaikui kuin raikas aamu, -salaperäinen metsänhumu, etsinnän levottomuus, löytämisen ilo, hunajan -kirkkaus ja metsätuoksu. - -He pysähtyivät keskelle rinnettä, seisoen metsän reunassa, molemmat sen -alakuloisuuden vangitsemina, joka kohosi merestä. - -Meren värit olivat mitä hienoimmat, sinivihreää, joka vähitellen -muuttui yhä vihreämmäksi; mutta taivas oli laeltaan lyijyn sininen, -siellä täällä pilvien verhoama ja Ortonan poukaman puolella -ruusunpunaisena kangastava. Tämä punerva hohde kuvastui vaaleampana -meren uloimpaan vesivyöhön ja näytti varisseilta uiskentelevilta -ruusuilta. Meren taustaa vasten kohosivat sopusuhtaisin astein ensin -molemmat tammet synkkine latvoineen, sitten vaaleat oliivit ja lopulta -viikunapuut virkeine lehvineen ja sinervine haaroineen. Taivaanrannalta -nousi kuu, jättiläispomeranssin näköisenä; oli melkein täysikuu: se -vivahti lasikelloon, joka peittää paksua kultalevyä, mihin haaveellinen -maisemakuva on piirretty. - -Kuuli lintujen viserrykset läheltä ja kaukaa. Kuuli härän mylvinnän, -sitten ammuntaa, sitten lapsen itkua. Kotvan kuluttua kaikki oli -hiljaista, itku vaan yhä kuului. - -Se ei ollut kovaa, katkonaista itkua, vaan heikkoa, keskeymätöntä, -melkein vienoa vaikeroimista. Se irroitti sielun kaikesta muusta, -se veti sitä puoleensa, eroitti sen kiehtovasta hämärätunnelmasta, -täyttäen sen tämän tuntemattoman ja näkymättömän pikkuolennon tuskan -aiheuttamalla säälillä. - --- Kuuletko? -- Kysyi Ippolita ääni hiljaisena ja säälistä -värähtelevänä. -- Minä tiedän, kuka siellä itkee. - --- Tiedätkö sinä sen? kysyi Giorgio, jossa lemmittynsä ääni ja ilme -herätti omituista kammoa. - --- Tiedän. - -Ippolita kuunteli edelleen tarkaten valittavaa ääntä, joka nyt tuntui -täyttävän koko seudun ja lisäsi: - --- Se on lapsi, jonka verta noita-akat imevät. - -Hän lausui nämä sanat vähääkään hymyilemättä, ikäänkuin hänkin olisi -ollut tuon taikauskon pauloissa. - --- Se on tuolla alhaalla, tuossa mökissä. Candia kertoi sen minulle. - -Epäröivän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat kuuntelivat -voihkivaa valitusta ja näkivät edessään kuvitellun kuolevan lapsen -näyn, Ippolita ehdotti: - --- Menkäämme sen luo. Se ei ole kaukana. - -Giorgio tyrmistyi, hän pelkäsi tuota surkeaa näkyä, hän pelkäsi -surullisten ja raakojen ihmisten kosketusta. - --- Etkö tahdo? toisti Ippolita, jonka uteliaisuus oli käynyt -voittamattomaksi. -- Se on tuolla alhaalla, piinion juurella olevassa -mökissä. Minä tunnen tien. - --- Menkäämme. - -Ippolita kulki joutuisin askelin edellä, rinteellä olevan pellon -laitaa. Molemmat vaikenivat; molempien ajatukset kohdistuivat tuohon -lapsen itkuun, jota kohti kulkivat. Ja joka askeleelta kiihtyi heidän -tuskansa, kuta selvemmäksi valitus kävi, joka ilmaisi tuon pienen -olentoparan kipuja. - -He riensivät tuoksuvan oranzhi-lehdon läpi, huolehtimatta tallaten -maahan varisseita kukkia. Heidän etsimänsä majan läheisen mökin -kynnyksellä istui suunnattoman lihava vaimo, jonka muodoton ruumis -kannatti pientä pyöreätä päätä. Hänen silmänsä olivat lempeät, -hampaansa kauniit ja hymyily rauhallista. - --- Voi, armollinen rouva, minne menet? kysyi tämä nousematta. - --- Tahdomme nähdä noiduttua lasta. - --- Miksi tahdot mennä sinne? Jää hetkeksi minun luokseni ja levähdä. -Katsohan, kuinka monta lasta minulla on. - -Kolme tai neljä alastonta lasta, jotka niinikään olivat ruumiiltaan -niin pöhöttyneitä, että näyttivät vesitautisilta, ryömi soperrellen -ja hapuillen maassa ja pisti kaiken suuhunsa, mikä vaan osui käteen. -Sylissään oli tuolla vaimolla vielä yksi lapsi, joka kokonaan oli -tumman rupikuoren peitossa, minkä keskeltä kahden ihmekukan tavoin -aukeni kaksi suurta, puhdasta sinisilmää. - --- Etkö näe, millainen joukko minulla on ja minkänäköinen tämä tässä -on? Jää hetkeksi luokseni! - -Hän hymyili, silmillään kehoittaen muukalaista anteliaisuuteen. - --- Miksi tahdot mennä sinne? hän toisti äänenpainolla, joka kehoitti -uteliasta luopumaan aikeestaan, saattaen hänet aavistamaan uhkaavaa -vaaraa. - --- Katsohan toki tätä! - -Ja hän näytti pientä, haavojen peittämää lastaan, kuitenkaan -ilmaisematta mitään surua sen tähden, vaan yksinkertaisesti siitä -syystä, että tahtoi kauempana olevan asemesta tarjota ohikulkijalle -läheisemmän säälin esineen. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: -- Jos tahdot -olla armelias, niin ole tälle, jonka tässä näet silmiesi edessä. - --- Miksi se on tuollainen? -- kysyi Giorgio, joka syvästi huolestuneena -katseli noissa viheliäisissä rupisissa kasvoissa välkkyviä suuria, -kirkkaita ja terveitä silmiä jotka heijastivat kesäkuun illan valoa. - --- Kuka sen tietää, herra? vastasi vaimo yhä vaan yhtä levollisena. -- -Hyvä Jumala niin tahtoo. - -Ippolita ojensi hänelle almun. Ja he jatkoivat matkaansa toiselle -mökille, voimatta vapautua siitä inhoittavasta hajusta, joka oli -virrannut esiin tuon oven takaisesta pimeästä. - -He eivät puhuneet. Heidän polvensa olivat raukeat, heillä oli paha -maku suussa ja heidän sydämensä kutistui kokoon. Muiden äänien ja -melujen ohella he yhä vielä kuulivat tuon heikon valitushuudon, eivätkä -ymmärtäneet, miten he etäältä olivat kuulleet ainoastaan sen ja lisäksi -niin selvästi. Heidän katseensa suuntautuivat vaistomaisesti korkeaan, -suoraan piinioon, jonka vahva runko melkein mustana erosi himmeästä -hämärävalosta ja jonka latvassa asusti lukemattomia viserteleviä -varpusia. - -Heidän lähestyessään, kulki sorina kautta naisjoukon, joka oli -kokoontunut uhrin ympärille. - --- Ne ovat herrasväkeä, Candian vieraita. - --- Tulkaa lähemmäksi, tulkaa tänne. - -Naiset aukaisivat piirinsä, päästääkseen tulijat sisälle. Eräs heistä, -ryppyinen eukko, jonka ihonväri vivahti kuivaan multaan ja jonka -molemmat kiiluvat silmät jäykkinä kuin lasi tuijottivat kuopissaan, -sanoi kääntyen Ippolitan puoleen ja koskettaen hänen käsivarttaan: - --- Näetkö, rouva. Tottapa noita-akat sitä imevät, tuota lapsiparkaa! -Näetkö, miten ne ovat sen muuttaneet? Jumala sinun lapsiasi suojelkoon! - -Hänen äänensä oli niin soinnuton, että se kaikui luonnottomalta kuin -ontto kone. - --- Rouva, tee ristinmerkki, -- hän lisäsi. Ja kolkkona kaikui tämä -kehoitus tuosta huulettomasta suusta, missä ääni oli menettänyt kaiken -inhimillisen sävynsä ja oli jähmettynyt elottomaksi. Ippolita teki -ristinmerkin ja katsoi toveriinsa. - -Naiset seisoivat majan edustalla piirissä kuin näytelmää katselemassa -ja antoivat silloin tällöin jonkun säälin merkin. Ja alinomaa tämä -piiri uudistui: katsomisesta väsyneet poistuivat ja toisia lähitaloista -tuli sijaan. Ja melkein kaikki tekivät samoja liikkeitä, toistivat -melkein samoja sanoja tätä hidasta kuolonkamppausta katsellessaan. - -Lapsi lepäsi pienessä höyläämättömästä valkopetäjästä tehdyssä -kehdossa, joka näytti kannettomalta ruumisarkulta. - -Tuo surkuteltava, alaston, vihreänkellervä olentoparka itki lakkaamatta -ja liikutti kuihtuneita ohuita sääriään ja käsivarsiaan edestakaisin -ilmassa kuin apua rukoillen. Kehdon juurella istuva äiti oli vallan -kokoon kyyristynyt, niin että pää melkein kosketteli polvia, eikä -hän kiinnittänyt huomiota yhteenkään noista äänistä. Näytti siltä -kuin raskas taakka olisi painanut hänen niskaansa ja estänyt häntä -nousemasta. Silloin tällöin hän koneellisesti laski karkean känsäisen -polttavan kätensä kätkyen laidalle ja keinutti tätä edestakaisin, -muuttamatta asentoansa ja yhä vaieten. Ja surkean itkun hetkeksi -keskeytyessä, pyhäinkuvat, amuletit ja taikaesineet, joilla kehto -melkein kauttaaltaan oli peitetty, heiluivat sinne tänne synnyttäen -kohisevan äänen. - --- Liberata! Liberata! huusi yksi vaimoista ja pudisti häntä. -- Katso, -Liberata: Tuo nainen on tullut; tuo nainen on tullut luoksesi. Katso -toki häntä! - -Hitaasti äiti kohotti otsaansa ja loi ympärilleen sekavia katseita; -sitten hän kiinnitti kuivuneet synkät silmänsä vieraaseen naiseen, -ja noista silmistä puhui ehkä enemmän kuin väsynyt tuska eräänlainen -epävarma, kumea kauhu: kauhu yöllisestä noituudesta, johon ei mikään -henkienmanaus pysty. Kauhu siitä, että nuo kyllästymättömät olennot -pitivät taloa vallassaan ja että ne varmaankin viimeisen kuolleen -ruumiin mukana tulivat sen jättämään. - --- Puhu toki, puhu toki -- rohkaisi häntä yksi naisista, yhä pudistaen -häntä käsivarresta. -- Puhu! Sano tälle rouvalle, että hän lähettää -sinut ihmeitä tekevän Neitsyen luo. - --- Niin, rouva, tee hänelle se armotyö, -- pyysivät toiset järjestänsä. -Lähetä hänet Neitsyen luo! Lähetä hänet Neitsyen luo! - -Lapsi itki äänekkäämmin. Suuren piinion latvassa istuvat varpuset -nostivat hermoja viiltävän huudon. Oliivipuiden muodottomien runkojen -välissä haukkui naapurimökin koira. Kuutamossa alkoivat varjot näkyä. - --- Niin -- soperteli Ippolita, joka ei kauempaa jaksanut kestää -vaikenevan vaimon tuijottavaa katsetta, -- lähetämme hänet sinne... -huomenna. - --- Ei, ei huomenna; lauantaina, rakas rouva. - --- Lauantai on juhla-aatto. - --- Anna hänen ostaa vahakynttilä. - --- Kaunis vahakynttilä. - --- Kymmenen naulaa painava. - --- Kuulitko, Liberata, kuulitko? - --- Tämä rouva lähettää sinut Neitsyen luo. - --- Neitsyt tulee olemaan sinulle armollinen. - --- Puhu toki! Puhu! - --- Hän on käynyt mykäksi, rakas rouva. - --- Kolmeen päivään hän ei enää ole puhunut. - -Naisten sekaisin puhuessa lapsi itki entistään kovemmin. - --- Kuule, kuinka se itkee! - --- Aina illan tullen se poraa kovemmin. - --- Ehkä jo joku niistä tulee. - --- Ehkä se jo näkee... - --- Risti silmäsi, rouva. - --- Tuossa tuokiossa on yö. - --- Kuule vaan, kuinka se itkee. - --- Luulen, että kirkonkello soi. - --- Ei, täältä sitä ei voi kuulla. - --- Vaiti! - --- Täältä sitä ei kuule. - --- Minä sen kuulen. - --- Minäkin sen kuulen. - --- Ave Maria! - -Kaikki vaikenivat, polvistuivat ja ristivät silmänsä. Kaukaisesta -kylästä tuntui kaikuvan tuskin kuuluva ääni; mutta lapsen itku eksytti -tarkkaavan korvan. Yhä vieläkään ei kuulunut muuta kuin tuo valitus. -Äiti oli vaipunut permannolle kehdon eteen ja kumartui maahan asti. -Ippolita rukoili hartaasti, pää kumarassa. - --- Katso tuonne ovelle -- kuiskasi eräs naisista vieruskumppanilleen. - -Giorgio, joka levottomana tarkkasi, kääntyi. Ovi oli syvän varjon -peitossa. - --- Katso tuonne ovelle. Etkö näe mitään? - --- Näen, näen... -- vastasi toinen epävarmana, hieman pelästyneenä. - --- Mikä on hätänä? Mitä pitää nähdä? -- kysyi kolmas. - --- Mitä pitää nähdä? -- kysyi neljäs. - --- Mitä siellä sitten näkee? - -Ja äkkiä heidät kaikki valtasi tämä uteliaisuus ja tämä kauhu, -ja kaikki he katselivat ovea kohti. Lapsi itki. Äiti nousi, ja -hänkin katsoi silmät levällään ja tuijottaen ovelle päin, joka -majassa vallitsevassa pimeässä näytti salaperäiseltä. Koira haukkui -oliivilehdossa. - --- Mikä on hätänä? -- sanoi Giorgio ääneensä, vaikka hän vaivoin -taisteli jo kiihoittunutta mielikuvitustaan vastaan. -- Mitä te näette? - -Ei yksikään naisista rohjennut vastata. Kaikki näkivät epämääräisen -hahmon pimeässä hohtavan. - -Silloin Giorgio lähestyi ovea. Astuessaan kynnyksen yli, leivinuunin -hehku ja inhoittava löyhkä salpasi häneltä hengityksen. Hän kääntyi ja -astui jälleen ulos mökistä. - --- Se on viikate, -- hän virkkoi. - -Se oli todella seinällä riippuva viikate. - --- Vai viikate! - -Ja äänet surisivat jälleen sekaisin. - --- Liberata! Liberata! - --- Mutta oletko mieletön? - --- Hän on mieletön. - --- Tulee pimeä, mennään nyt. - --- Se ei enää itke. - --- Olentoparka. Onko se nukkunut? - --- Se ei enää itke. - --- Kanna nyt kätkyt sisälle. Ilta on kostea. Me autamme sinua, Liberata. - --- Lapsiparka! Joko se nukkuu? - --- Se näyttää pieneltä ruumiilta. Se ei enää liiku. - --- Kanna kehto sisälle. Etkö meitä kuule, Liberata? - --- Hän on menettänyt järkensä. - --- Missä on valkea? Nyt palaa Giuseppe kotia. Eikö sinulla ole -kynttilää? Giuseppe tulee kotia tiiliruukilta. - --- Hän on menettänyt järkensä. Hän ei enää puhu. - --- Lähdetään pois. Hyvää yötä! - --- Kiusattu pienokaisparka! Nukkuuko se? - --- Se nukkuu, se nukkuu... Nyt se ei enää kärsi. - --- Herra Jeesus, pelasta se! - --- Päästä meidät pahasta, Herra! - --- Mennään, mennään. Hyvää yötä! - --- Yön rauhaa! - --- Yön rauhaa! - - - - -III. - - -Oliivilehdossa koira edelleen haukkui, Ippolitan ja Giorgion alkaessa -astua Candian taloon johtavaa polkua. Tuntiessaan molemmat vieraat se -vaikeni ja juoksi heitä vastaan. - --- Kas, sehän on Giardino! -- huudahti Ippolita, ja hän kumartui -hyväilemään laihtunutta eläinparkaa, jonka kanssa jo oli rakentanut -ystävyyttä. -- Se kutsui meitä! On jo myöhäinen hetki. - -Hitaasti kuu nousi taivaan hiljaisuudessa, lähettäen edelleen -valovirran, joka vähitellen huuhteli koko seestepiiriä. Kaikki -maaseudun äänet rauhoittuivat yöllisen valon hohtaessa. Ja kaikkien -meluäänien äkillinen lakkaaminen tuntui omituiselta, melkein -luonnottomalta Giorgiosta, jota painoi selittämätön alakuloisuus. - --- Pysähdy hetkeksi, -- hän sanoi pidättäen Ippolitaa. - -Ja hän kuunteli. - --- Mitä sinä kuuntelet? - --- Minusta tuntuu... - -Ja molemmat katsoivat taakseen niitylle päin, jonka oliivi-puut -peittivät heidän katseiltaan. - -Mutta he eivät kuulleet muuta kuin meren aaltojen tasaista ja hiljaista -loiskinaa syvemmällä olevasta pienestä lahdenpoukamasta. Heidän -päidensä ylitse lentää sujahti sirkka synnyttäen äänen, joka muistutti -lasilevyä viiltävää timanttia. - --- Etkö luule, että tuo lapsi on kuollut? -- kysyi Giorgio peittämättä -mielenliikutustaan. -- Se ei enää itkenyt. - --- Se on totta, -- sanoi Ippolita. -- Luuletko, että se on kuollut? - -Giorgio ei vastannut. Hopeahohteisten oliivien lomitse he jatkoivat -matkaansa. - --- Katselitko äitiä? -- hän hetken kuluttua taas kysyi, kun tuo -lohduton kuva yhä oli hänen edessään. - --- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! - --- Ja tuota vanhaa naista, joka tarttui käsivarteesi... Tuo ääni! Nuo -silmät! - -Hänen sanoistaan kaikui taas tuo outo kauhu, ikäänkuin hän tuosta -näystä olisi saanut kamalan paljastuksen, ikäänkuin elämä odottamatta -olisi hänelle ilmaissut salaperäisen ja julman puolen ja kuin olisi hän -ainaiseksi järkytetty ja merkitty. - --- Tiedätkö, kun menin sisälle tuohon mökkiin, oli oven takana maassa -kuollut eläin... se oli varmaankin puoleksi mädännyt... Sen haju -salpasi hengen. - --- Kuinka se on mahdollista? - --- Se oli koira tai kissa; en tiedä... Sisällä ei voinut nähdä mitään. - --- Mutta oletko siitä vallan varma? - --- Olen, olen, ei epäilystäkään, se oli eläimen raato... Tuo löyhkä... - -Inhon väristys kulki hänen ruumiissaan sitä muistellessaan. - --- Mutta minkätähden? -- kysyi Ippolita, johon hänen inhonsa ja -kauhunsa tarttui. - --- Kuka sen tietää! - -Koira haukkui tulon merkiksi. He olivat perillä. Candia odotti heitä, -ja pöytä oli jo katettu tammen juurelle. - --- Oi, rouva, kuinka myöhään! -- vaimo huudahti rakastettavasta -hymyillen. -- Mistä tulet? Mitä annat minulle, jos sen arvaan? Sinä -kävit Liberata Manellan luona ja katselit lasta... Tulkoon Jeesus -sabbattina! - -Sitten, kun molemmat olivat istuneet aterioimaan, hän lähestyi, haluten -puhua ja uteliaana saada kuulla jotain. - --- Näitkö sen, rouva? Se ei ole pelastettavissa, se ei siitä nouse. -Mitä kaikkea ovatkaan vanhemmat tehneet sitä pelastaakseen! - -Ja mitä he todella eivät olleet tehneet! Hän kertoi kaikki yritykset, -kaikki manaukset. Pappi oli käynyt, oli peittänyt lapsen pään -_stolansa_ liepeellä ja oli sitten lausunut evankeliumin sanoja. Äiti -oli keskimäiseen kattohirteen ripustanut vaharistin, joka helatorstaina -oli siunattu; hän oli pirskoittanut ikkunasaranoille vihkivettä ja -kolme kertaa ääneensä lukenut uskontunnustuksen; hän oli sitonut -kahmalollisen suoloja huivin kolkkaan ja köyttänyt sen kuolevan -pienokaisen kaulaan. Isä oli valvonut seitsemän yötä, se on: isä oli -valvonut seitsemän yötä pimeässä lampun palaessa, jonka yli kasari oli -kumoon kaadettu; hän oli kuunnellut jokaista hälyä, valmiina karkaamaan -noita-akan kimppuun ja sitä haavoittamaan. Yksi ainoa neulanpisto -olisi riittänyt saattamaan hänet miehen nähtäviin. Mutta nuo seitsemän -yötä olivat olleet hyödyttömiä. Pienokainen laihtui laihtumistaan ja -kävi hetki hetkeltä riutuneemmaksi, kurjemmaksi, toivottomammaksi. -Povaaja-eukon neuvosta epätoivoinen isä lopulta oli tappanut koiran -ja pannut raadon oven taakse. Noita ei voinut täten astua sisään, -ennenkuin oli laskenut kaikki kuolleen elukan karvat... - --- Kuuletko? -- sanoi Giorgio Ippolitalle. - -Ei kumpikaan syönyt; he olivat kiihoittuneet, säälin valloissa, -tyrmistyneet tuon surkean ja tuskallisen elämän aaveiden äkillisestä -ilmaantumisesta keskellä heidän hyödytöntä lemmenelämäänsä. - --- Sabbattina tulkoon Jeesus!... toisti Candia ja kosketteli hurskaan -tavan mukaisesti avatulla kämmenellään kohtuaan, joka kantoi elävää -hedelmää. - --- Herra vapauttakoon sinun kohtusi hedelmän. Sitten Candia jatkoi: - --- Sinä et tänä iltana syö mitään. Et huoli. Sydämesi on murheissaan -tuon viattoman sielun vuoksi. Puolisosikaan ei syö. Katsohan. - -Ippolita kysyi häneltä - --- Kuinka moni kuolee... tuolla tavoin? - --- Voi, -- vastasi Candia -- tämä on surullista seutua. Täällä -viihtyvät hyvin paholaisen sikiöt. Ei ole koskaan varma. Sabbattina -tulkoon Jeesus! - -Hän toisti manauksensa; sitten hän osoitti pöydällä olevaa vatia ja -sanoi: - --- Näetkö nuo kalat? Ne on tuotu Traboccosta. Turchino toi ne... - -Ja hän hiljensi äänensä. - --- Saanko sanoa sinulle jotakin. Jo vuoden ajan on Turchino koko -perheensä kanssa ollut noiduttu; ja tähänasti hän ei vielä ole voinut -vapautua noituudesta. - --- Kuka on Turchino? -- kysyi Giorgio jonka mieltä nämä salaperäiset -seikat kiinnittivät ja joka jännittyneenä seurasi vaimon puhetta. -- -Onko hän se mies, joka kalastelee paalupadoilla? - -Ja hänen mieleensä muistuivat nuo mullanväriset kasvot, melkein vailla -leukaa, tuskin nyrkkiä isommat, joista kahden kiiluvan silmän välitse -pisti esiin pitkä nenä, kuin suippo hauen kuono. - --- On, herra. Katsohan tuonne. Jos sinulla on hyvät silmät, voit hänet -nähdä. Tänä yönä hän kalastelee kuutamossa. - -Ja Candia osoitti kädellään mustalla kalliolla olevaa -kalanpyydyskonetta, joka oli tehty lyhyistä pölkyistä, laudoista ja -köysistä ja joka hohti omituisesti valkoisena kuin vedenpaisumuksen -edellisen sammakkoeläimen jättiläisluuranko. - -Tyvenellä säällä kuului nostimen kitinä. Kallioiden ollessa pakoveden -aikana paljaina, nousi merikasvien haju tänne ylös asti, ollen -raikkaampi ja voimakkaampi kuin kaikki tuon hedelmällisen kummun hyvät -tuoksut. - --- Oi, kuinka suloista! -- kuiskasi Ippolita, hengittäen huumaavaa -tuoksua, kokonaan sen voimakkaan nauttimuksen täyttämänä, joka -värähdytti hänen sieramiaan ja sai hänet sulkemaan silmänsä. -- Etkö -sinäkin sitä tunne, Giorgio? - -Tämä oli mitä jännittyneimmin kuunnellut Candian puhetta ja ajatteli -nyt meren yli leijailevaa mykkää näytelmää. Hänen luonnostaan -taikauskoinen ja mystillisyyteen kallistuva sielunsa loi tämän -yksinkertaisen vaimon kuutamoyönä esiin manaamiin aaveisiin elämää -ja rajattoman hirvittävää traagillisuutta. Ja ensi kerran hän näki -nuo hänelle tuntemattomat ihmiset kuin sekavana näkynä edessään, nuo -kurjat olennot täynnä luonnollisia vaistoja ja eläimellisiä tuskia -kumartuneina tai hikeä valuen maata muokkaamassa tai voimattomina -istumassa mökeissään, noiden synkkien voimien ainaisen uhkauksen alla. -Siinä suloisessa ja rikkaassa luonnon sopessa, jonka oli valinnut -lempensä olinpaikaksi, hän eroitti rajua inhimillistä hyörinää ja -hänestä tuntui kuin olisi tuossa täyteläisessä, komeassa ja tuoksuvilla -öljyillä voidellussa tukassa huomannut viliseviä hyönteisiä. Taaskin -hänet kouristi sama kauhu jota jo ennen oli kokenut kosketellessaan tai -havaitessaan todellista raakaa elämää: vasta äsken tavatessaan lähimmät -omaisensa, isänsä, veljensä ja ahneen jumalisen tädin. Hän havaitsi, -ettei enää ollut yksin lemmittynsä kanssa keskellä näitä lempeitä -puu-olentoja joiden kaarnan alla hän eräänä päivänä oli luullut -tavanneensa sielun; vaan hän tunsi olevansa joukon ympäröimänä, melkein -tunkemana, joka, omistaen puunrunkojen sitkeän, vastustuskykyisen, -tyhjentymättömän elinvoiman, oli yhdistynyt häneen suvun siteillä, ja -joka välittömästi katseella, liikkeellä, huokauksella, nyyhkytyksellä, -voihkinalla, huudolla saattoi ilmaista hänelle kärsimyksensä. - --- Niin, tämä on surullista seutua -- toisti Candia päätään pudistaen. --- Mutta kohta on Cappellesta tuleva Messias maailmaa puhdistamaan. - --- Messias? - --- Isä! -- huusi Candia kääntyen talon ovea kohti -- Milloinka tulee -Messias? - -Vanhus astui kynnykselle. - --- Näinä päivinä -- hän vastasi. - -Ja kääntyen kuutamohohteisen Ortonan puolelle häipyvään rannikkoon -päin hän epämääräisin liikkein osoitti tuon uuden Vapahtajan tuloa, -johon seudun asukkaat olivat toivonsa ja uskonsa kiinnittäneet -- Nämä -päivinä. Hän on matkalla luoksemme Ja puhelunhaluisena astui ukko -pöydän ääreen epävarmasti hymyillen hän katseli vierasta ja kysyi: - --- Etkö sinä sitä tiedä? - --- Onko se ehkä Simplicio? -- kysyi Giorgio, joka kaukaisesti ja -epäselvästi muisteli tuota sulmonalaista Simpliciota, joka joutui -haltioihinsa katsoessaan suoraan aurinkoon. - --- Ei, herra, Simplicio on kuollut. Tämä on Oreste, kotoisin -Cappellesta; uusi Messias. -- - -Ja lämpimin sanoin ja vilkkain kuvarikkain lausein toissilmäinen vanhus -kertoi tuon uuden legendan sellaisena, joksi se oli maalaiskansan -mielikuvituksessa muodostunut. - -Oreste oli kapusiinimunkkina Sulmonassa tutustunut Simplicioon ja -tältä oppinut nousevan auringon kasvoista ennustamaan tulevaisuutta. -Sitten hän oli lähtenyt ulos maailmalle; hän oli tullut Roomaan ja -oli ollut paavin puheilla, toisessa maassa hän oli puhunut kuninkaan -kanssa. Palattuaan kotiseudulleen, Cappelleen, hän oli luurankojen -seurassa katumuksentekijän paita yllä asustanut kirkkomaalla, yöt ja -päivät kiduttanut itseään ruoskalla. Hän oli saarnannut emäkirkossa ja -oli herättänyt synnintekijöissä itkua ja parkua. Sitten hän uudelleen -pyhiinvaelsi kaikkiin pyhättöihin; kolmekymmentä päivää hän viipyi -Anconan vuorella; kaksitoista päivää hän viipyi Pyhän Bernhardin -vuorella; hän oli avopäin kiivennyt korkeimmille lumipeitteisille -huipuille. - -Kotia palattuaan hän jälleen alkoi saarnata kirkossa. Mutta vähää -senjälkeen hän pakeni vainoavia ja takaa-ajavia vihamiehiään Corsikan -saarelle; ja siellä hän oli tullut apostoliksi ja päättänyt vaeltaa -läpi koko Italian ja joka kaupungin portille kirjoittaa verellänsä -Neitsyt Marian nimen. Apostolina hän oli palannut kotiseudulleen -julistaen, että hänelle tiheiden lehvien alla oli näyttäynyt tähti, -jolta oli saanut jumalallisen ilmestyksen. Ja lopulta hän ylhäältä -ijäisen Isän innoituksesta oli ottanut nimen "Uusi Messias". - -Nyt hän toivioretkeläisenä kulki läpi maan, puettuna punaiseen mekkoon -ja siniseen vaippaan, pitkät hiukset valuivat hartioille ja parta -oli hänellä nazaretilaiseen malliin. Häntä seurasivat apostolit: -Miehiä, jotka olivat hylänneet lapion, kuokan ja auran, omistautuen -voitokkaalle uudelle uskolle. Pantaleone-Donadiossa nousi kuolleista -Pyhän Matteuksen henki; Antonio-Secamigliossa Pyhän Pietarin henki; -Giuseppe-Scurtissa Maximuksen, Maria-Clarassa Pyhän Elisabetin henki; -ja Vincenzo di Giambattista edusti ylienkeli Mikaelia, hän oli Messiaan -sanansaattaja. - -Kaikki nämä henkilöt olivat peltoa kyntäneet, olivat eloa niittäneet, -leikanneet viinipuita, hilloneet oliiveja; he olivat kuljettaneet -raavaita turulle ja tinkineet hinnoista; he olivat vieneet naisen -alttarille, olivat siittäneet lapsia, olivat nähneet heidän kasvavan, -varttuvan ja kuolevan; muuten he olivat vertaistensa parissa viettäneet -maalaisten tavallista elämää. Ja nyt samat henkilöt, joiden kanssa -vasta viikko sitten olivat riidelleet jyvämitoista, pitivät heitä -jumalallisina olentoina. He näyttivät muuttuneilta, olivat tulleet -osallisiksi Oresten jumalallisesta huoneesta ja hänen armostansa. - -He olivat olleet pellolla tai kotona ja olivat kuulleet äänen ja -olivat tunteneet, kuinka puhdas henki äkkiä laskeutui heidän syntiseen -lihaansa. Giuseppe Coppaan laskeusi Pyhän Johanneksen, Pasquale -Basilicoon Pyhän Zakariaan henki. Naisetkin vastaanottivat merkin. - -Muuan vaimo Senegalliasta, erään Cappellen räätälin, Augustinonen -puoliso, oli osoittaakseen Messiaalle uskonsa intoa tahtonut toistaa -Abrahamin uhrin, sytyttämällä palamaan olkisäkin, jolla lapsensa -nukkuivat. Toiset naiset olivat tuoneet esiin toisia todistuksia. - -Ja nyt retkeili tuo Valittu seuduilla, ja apostolit ja Mariat -seurasivat häntä. Kaukaisimmilta seuduilta, meren rannalta ja vuorilta, -tulvi väkeä saapuville hänen ohikulkiessaan. Aina, kun hän aamun -koittaessa ilmestyi sen majan kynnykselle, missä oli yönsä viettänyt, -hän näki suuren kansanjoukon, joka polvillaan häntä odotti. Seisoen -kynnyksellä, hän kaiutti Jumalan sanaa yli koolla olevan seurakunnan, -kuunteli rippiä ja jakoi ehtoollista leivän jäännöksien muodossa. Hänen -mieliruokanaan olivat seljakukkien tai metsäparsojen seassa keitetyt -munat, lisäksi hän söi hunajasta, pähkinöistä ja manteleista tehtyä -sekoitusta, jota sanoi mannaksi, erämaassa syödyn mannan muistoksi. - -Hänen tekemänsä ihmeet olivat lukemattomat. Ainoastaan nostamalla -pystyyn peukalonsa, etu- tai keskisormensa hän vapautti pahuksen -riivaamat, paransi sairaat ja herätti vainajat kuolleista. Jos joku -tuli häneltä neuvoa pyytämään, hän ei kärsinyt, että neuvonpyyntäjä -itse avasi suutaan, vaan mainitsi hänelle heti koko hänen sukunsa -nimet, teki hänelle selkoa kaikista perhesuhteista, paljasti -hänelle kätketyimmät salaisuudet. Hän antoi myös tietoja vainajien -sieluista, ilmaisi paikkoja, joihin oli kätketty aarteita, ja eräillä -kolmionmuotoisilla taikakaluilla hän karkoitti surumielisyyden -sydämistä. - --- Kristus vaeltaa taaskin maailmassa, -- näin lopetti Cola Sampanja -ääni lämmenneenä ja harrasta uskoa uhkuvana. -- Tästäkin hän tulee -kulkemaan. Etkö ole nähnyt, kuinka korkeat viljakorret ovat? Kuinka -oliivit kukkivat? Kuinka viiniköynnös kantaa rypäleitä? - -Giorgio, jossa ukon herkkäuskoisuus herätti kunnioitusta, kysyi -vakavana: - --- Ja missä hän nyt on? - --- Piombassa -- vastasi vanhus. - -Ja hän viittasi Ortonan toisella puolella olevaan rannikkoon päin, ja -hengissä näki vieras Teramon maakunnan kolkan, jota meri huuhteli, -se oli melkein salaperäinen näky, josta vilahti esiin hedelmällinen, -kiemurtelevien jokien uurtamana maa-alue, missä puro alati vapisevien -poppeleiden juurella hyppeli kiiltävien piikivien peittämää uomaa -pitkin. - -Kotvan vaiettuaan Cola jatkoi: - --- Piombassa hän yhdellä ainoalla sanalla pysäytti junan kiskoillaan! -Poikani sen näki. Eikö totta, Candia, Vito sen kertoi? - -Candia totesi tapahtuman ja kertoi tämän ihmeen yksityiskohdat. -Punainen mekko yllä oli Messias levollisena astunut molempien kiskojen -välillä junaa vastaan. - -Heidän puhuessaan, Candia ja vanhus silloin tällöin käänsivät katseensa -etäisyyteen, viittoen kauas, kuin olisi tulijan pyhä haahmo jo ollut -näkyvissä. - --- Kuule, keskeytti Ippolita Giorgiota, joka oli vaipunut sisäiseen, -yhä laajempaan ja kirkkaampaan mietiskelyyn ja pudisti häntä. -- Etkö -kuule? - -Hän nousi ja meni Giorgion seuraamana akasiain alla olevan pihamaata -rajoittavan aitauksen luo. He kuuntelivat. - --- Se on seura, joka vaeltaa Casalbordinon Neitsyen luo -- selitti -Candia. - -Kuutamoisessa hiljaisuudessa kaikui hurskas laulu, tahdiltaan hidas -ja yksitoikkoinen, ja sitä esittivät vuoroin mies- ja naisäänet yhtä -pitkien väliaikojen kuluttua. Ensimäinen kuoronpuoli lauloi säkeistön -matalassa äänilajissa; toinen lauloi vastasäkeistön korkeammassa -äänilajissa ja venytti loppusäettä pitkään. Tämä muistutti lähestyvää -aaltoa, joka alati nousi ja laski. - -Laulu läheni ja sen lähenemisen nopeus erosi oudosti sen tahdin -hitaudesta. Jo ilmestyivät ensimäiset toivioretkeläiset polun mutkassa -paalurakennuksen sillan kohdalle. - --- Tuossa he ovat! -- huudahti Ippolita, sen ilmiön uutuuden -kiihoittamana, jonka näki ja kuuli. -- Tuossa he ovat. Ja kuinka heitä -on monta! - -He astuivat soukkana joukkona eteenpäin. Ja heidän astuntansa ja -laulunsa tahdin vastakohta teki niin omituisen vaikutuksen, että heidän -näkynsä vaikutti melkein aaveenomaiselta. Heitä näytti yliluonnollinen -voima itsetiedottomasti ajavan päämääräänsä kohti, ääniensä kaikuessa -kirkkaassa ilmassa; ja vielä kun tuo häälyvä jono oli ohi, värähtelivät -ne kauan jälestäpäin. - - Eläköön Maria! - Maria eläköön! - -He kulkivat ohi raskain tömisevin askelin, levittäen itsestään -karjalauman väkevää hajua, ollen niin likeisesti toisiinsa sullottuina, -että joukosta kohosivat ainoastaan korkeat ristinmuotoiset sauvat. -Edellä astuivat miehet; lukuisampina seurasivat naiset, joiden -kultakoristeet kimmelsivät valkoisten otsanauhojen alla. - - Eläköön Maria! - Ja joka hänet loi! - -Lähellä heidän laulunsa joka uudelta hengenvedolta vaikutti -tuskanhuudolta, sitten sen voima vaimeni ilmaisten väsymystä, joka -alinomaa ja yhteisin ponnistuksin voitettiin, ja molemmissa kuoroissa -oli aloitteen tekijä aina joku yksityinen mahtava ääni. Eikä se -ainoastaan äännyttäessä voittanut toisia, vaan selvänä ja kuuluvana se -yhteiskuorostakin erkani sekä säkeistön että vastasäkeistön aikana, -ilmaisten täten hehkuvaa uskonintoa, erikoista ja hallitsevaa sielua -joukossa. - -Giorgio kuunteli ja seurasi tätä laulua sen vähitellen poistuessa, niin -kauan kuin korva sitä saattoi eroittaa. Ja tuon salaperäisen voiman -tuntemus, joka kahlehti tuota alkuasutuksen rotua, mistä hän itsekin -polveutui, kasvoi hänessä ylenmäärin. - -Jono katosi merenpoukaman mutkassa, sitten se taas sukelsi esiin -kuutamossa kallion huipulla ja katosi taaskin. Ja öisessä etäisyydessä -laulu verhoutui, heikkeni ja kävi vienoksi, melkein kuin tyvenen meren -hiljaiset ja hitaat tahdit olisivat sen vaimentaneet. - -Ippolita istui aitauksella nojaten hartioitaan akasian runkoa vastaan, -ja vaikeni liikkumattomana, hän kun ei rohjennut häiritä sitä -uskonnollista tunnelmaa, johon lemmittynsä näytti vaipuneen. - -Mitä saattoi Giorgiolle kirkkain auringonvalo ilmoittaa, jota ei tämä -yksinkertainen öinen laulu jo ollut ilmoittanut. Kaikki yksityiset -mielikuvat, äskeiset ja vanhat, nekin, jotka vielä värähtelivät -tuoreesta vaikutelmasta ja ne, jotka lepäsivät hautautuneina muistojen -vakoihin -- ne kaikki liittyivät hänen sisällään kokonaisuudeksi, -muodostaen ihanteellisen kuvan, joka voitti kaikkein suurpiirteisimmän -ja ylevimmän todellisuuden. Hänen maansa ja kansansa näyttivät -hänestä muuttuneilta, kohonneilta yläpuolelle aikaansa, satumaisilta -ja hirvittäviltä, salaperäisten, ijäisten nimettömien seikkojen -hallitsemilta. Keskipisteessä kohosi, kuin jättiläiskokoinen alkurunko, -pyramidin muotoinen vuori, ijäisen lumen peittämä; ja sen rinteitä -ja pyhiä oliivilehtoja huuhteli vaihtuva ja synkkä meri, jonka -purjeet kantoivat surun tai liekin värejä. Jokien levyiset tiet, -joilla versoi vihreä ruoho, joilla kalliolohkareita siroitettuna -lepäili ja joissa siellä täällä näkyi suunnattoman suuria jälkiä, -johtivat valtavia joukkoja ylängöiltä alas tasangolle. Rauenneiden ja -unhoittuneiden uskontojen kirkollismenoja täällä harjoitettiin. Aikoja -sitten rappeutuneiden voimien vertauskuvat olivat täällä säilyneet -koskemattomina; alkukansojen tavat, jotka ainaiseksi olivat kadonneet -maanpinnalta, olivat täällä säilyneet sukupolvesta sukupolveen; -upeat ja harvinaiset puvut olivat säilyneet menneen ajan ylhäisyyden -ja kauneuden todisteina. Pitkät jonot jyvillä sälytettyjä hevosia -kulki ohi; kuormitettujen eläinten selässä ratsastivat uskovaiset -tähkäseppeleet päässä ja taikinaiset koristeet kaulassa, kuvapatsaan -juurelle he laskivat vilja-antimensa. Nuoret tytöt, jotka kantoivat -viljakoreja päänsä päällä, taluttivat aasintammaa, jonka selässä oli -isompi kori, toivat laulaen uhrilahjansa alttarille. Miehet ja lapset, -seppelöityinä ruusuilla ja punervilla marjoilla pyhiinvaelsivat -kallion huipulle, johon Simsonin jalan jälki oli kivettynyt. Valkoinen -härkä, joka vuoden oli käynyt lihavalla laitumella, kulki, punaisen -satulaloimen peittämänä ja poika selässä ratsumiehenä, juhlallisesti -lippujen ja vahakynttilöiden ympäröimänä jonon etunenässä; se polvistui -kansan riemuhuutojen raikuessa temppelin kynnyksellä; saavuttuaan -kirkon keskustaan se päästi ruokansa perkeet, ja tästä höyryävästä -aineesta tekivät uskovaiset ennepäätelmiä maanviljelykseen nähden. -Jokien varsilla asujat seppelöivät viiniköynnöksellä päänsä juhlaa -varten, ja yöllä he laulaen ja soittaen soutivat yli veden, kantaen -käsissään tuuhealehtisiä oksia. Päivänkoitteessa neitsyet lupauksen -mukaisesti pesivät kätensä, jalkansa ja kasvonsa raikkaassa kasteessa. -Vuorilla ja tasangoilla kevätauringon ensi ilmestymistä tervehdittiin -ylistyshymneillä, raikuvilla sävelillä, metallilevyjä yhteen lyömällä, -riemuhuudoilla ja tansseilla. Miehet, naiset ja lapset etsivät ympäri -maata ensi käärmeitä, jotka olivat heränneet talvitainnoksistaan; he -pyydystelivät niitä elävinä, kietoivat ne kaulansa ja käsivarsiensa -ympäri ja näyttäytyivät tässä asussa suojeluspyhälleen, joka suojasi -heidät myrkyllisiltä puremilta. Auringonpuoleisilla rinteillä -kilpailivat nuoret maamiehet isiensä läsnäollessa, kuka ikeeseen -valjastetulla härällä saattoi kyntää suorimman vaon huipulta alas -laaksoon; palkintotuomarit jakoivat voittajalle kunniapalkinnon, ja isä -sulki liikutuksen kyyneliä vuodattaen kunnostautuneen pojan syliinsä. -Ja näin jokaisessa menossa, juhlakulkueissa, kaikissa ammateissa, -kisoissa, syntymätilaisuudessa, rakkaudessa, häissä, hautajaisissa -esiintyi aina joku maanviljelyksen vertauskuva, aina esitettiin -kuvannollisesti ja palveltiin maa-emoa, jonka kohdusta kaiken hyvän, -kaiken ilomielisyyden lähteet esille pulppuilivat. Naapurinaiset -menivät vastavihittyjen taloon; heillä oli pään päällä jyväkori, ja -jyvillä lepäsi leipä ja leivällä kukka; he astuivat sisään, toinen -toisensa jälkeen ja jokainen siroitti kahmalollisen jyviä onnellisen -naisen hiuksille. Kun kuolinkamppausta kesti kauan, asetti kaksi -läheistä sukulaista kuolevan jalkojen juureen auran, jolla oli -voima lyhentää tuskaa ja jouduttaa kuoloa. Työaseissa ja hedelmissä -luultiin suuren merkityksen ja voiman piilevän. Syvän, alinomaisen -salaisuuden tietoisuus ja välttämättömyys loi kaikkiin ympäröiviin -esineisiin toimivan sielun, joka hyödyttävänä tai vahingoittavana, -onnea tai onnettomuutta lupaavana jokaisessa kohtaloniskussa tai -onnenpotkauksessa salaa tai julkisesti ilmaantui. Painamalla -vetolaastarin jonkun paljaaseen käsivarteen sai tietää asianomaisen -rakkauden tai välinpitämättömyyden; jos heitti pataa kannattavat ketjut -pesästä tielle, sai täten uhkaavan myrskyn ehkäistyksi; ikkunalaudalle -asetettu huhmari kutsui eksyneet kyyhkyt takaisin; nielemällä pääskyn -sydämen tuli viisaaksi. Näin sekaantui salaperäisyys joka tapahtumaan, -ympäröi kaikkien elämän, ja yliluonnollinen hallitsi ja imi itseensä -jokapäiväisen elämän, loi lukemattomia ja karkoittamattomia harhakuvia, -jotka ottivat olopaikakseen kedot, talot, jotka hallitsivat taivasta -ja sekoittivat veden. Mystillisyys ja rytmillisyys, nämä jokaisen -jumalanpalveluksen olennaiset ainekset, olivat kaikkialla levinneinä. -Miehet ja naiset antoivat alinomaan sielujensa puhua laulussa, -työtään he niin suljetuissa kammioissaan kuin vapaassa luonnossa -säestivät laululla, he viettivät elämää ja kuolemaa laululla. Kehdon -ja haudan partaalla kaikuivat juhlalliset, alati palaavat, ikivanhat -sävelmät, jotka kenties olivat yhtä vanhat kuin se rotu, jonka -syvää surumielisyyttä ne tulkitsivat. Ollen alakuloiset, vakavat ja -järkähtämättömät muuttumattomassa tahdissaan, näyttivät ne olevan -unhoittumattomien liturgiojen katkelmia, jotka olivat eläneet jotain -ikivanhaa alkuperäistä jumalaistarua kauemmin. Niitä oli vaan vähäinen -luku, mutta ne elivät kansan mielessä niin voimakkaina, etteivät -uudet laulut niille vetäneet vertoja eivätkä kyenneet niiden voimaa -vähentämään. Ne siirtyivät sukupolvesta sukupolveen kuin henkinen -omaisuus ainakin, joka oli likeisesti liittynyt ruumiilliseen -olentoon; ja jokainen, joka heräsi elämään, kuuli niiden sisällään -helisevän kuin synnynnäisen kielen, jolle ääni lainasi havainnollisen -muodon. Samoin kuin vuoret, laaksot, joet, tavat, paheet ja hyveet -ja jumalanpelko nekin olivat osana maan ja asujanten rakenteessa. Ne -olivat kuolemattomia kuten maa ja veri. - -Tähän maahan ja näiden ihmisten luo tuli nyt "Uusi Messias", jonka -elämää ja ihmetekoja vanha maamies oli kertonut. Kuka oli tuo ihminen? -Oliko hän yksinkertainen ja vahingoittamaton askeetti, kuten Simplicio, -joka palveli aurinkoa? Vai viekas ja ahne petturi, joka hyväkseen -käytti hurskaiden herkkäuskoisuutta? - -Kuka hän siis oli tuo mies joka joen rannalta käsin ainoastaan nimensä -tenholla kykeni panemaan läheiset ja kaukaiset ihmisjoukot liikkeelle, -joka viekoitteli äidit hylkäämään lapsensa, joka kykeni näihin mitä -raaimpiin sieluihin loihtimaan toisen maailman näkyjä ja ääniä? - -Ja taaskin Giorgio näki Oresten haahmun edessään, punainen mekko -yllä, astuvan kiemurtelevan joen rantaa, missä puro alati väräjävien -poppelien juurella keikkui edelleen loistavilla kivillä peitettyä uomaa -pitkin. - --- Eiköhän tässä odottamattomassa ilmestyksessä piile minun -pelastukseni? Eikö minun, löytääkseni itseni jälleen, tunteakseni -todellisen olemukseni, täydy asettua välittömiin kosketuksiin siihen -rahvaaseen, josta olen lähtenyt? Jos upotan olemukseni juuret taaskin -kotoiseen maaperään, enkö silloin tule imemään väärentämätöntä ja -voimakasta mehua, joka on omansa jälleen karkoittamaan minusta kaiken, -mikä minussa on keinotekoista ja vierasta, kaiken, minkä lukemattomista -kosketuksista olen vastaanottanut? En nyt hae totuutta, mutta koetan -jälleen saavuttaa olemukseni ytimen, tutkia rotuni omituisuudet, -vakiinnuttaakseni ne itsessäni ja kehittääkseni niitä niin voimakkaiksi -kuin suinkin. Kun olen sillä tavoin saattanut sieluni sointumaan yhteen -kansani sieluun, taas löytämään puuttuvan tasapainoni. Henkisesti -etevän henkilön tasapaino on siinä, että hän osaa kohottaa korkeammalle -asteelle oman rotunsa olennaiset vaistot, tarpeet, taipumukset ja -tunteet. - -Jotain salaperäistä ja rytmillistä leijaili yli koko luonnon. Meri -huokui tasaisesti henkäystään valkeahohteiselle hiedalle, mutta välillä -eroitti korva aaltojen hiljenevää pauhinaa, jotka loiskivat yhä -etäisemmille rannan kohdille. Vielä kerran -- kenties kaiku kimmosi -jostain kallio-onkalosta esiin -- kuului toivioretkeläisten laulu, -sitten se häipyi kuulumattomiin. Vasta d'Aimonen seuduilla vavahteli -taivaalla tiheään salamia, jotka hiljaisessa vaaleassa kuutamossa -näyttivät punervilta. Ippolita haaveili nojaten puuhun ja luoden -silmänsä noiden mykkien salamien lähtökohtaan. - -Hän oli koko ajan pysynyt liikkumattomana. Hänessä ei ollut ollenkaan -tavatonta tämä viipyminen samassa asennossa, mikä joskus jähmettyi -jonkunlaiseksi jäykkyydeksi ja herätti pelästystä. Hänessä ei silloin -ollut jälkiäkään tuosta nuortevan suloisesta naisesta, jonka kasvit -ja eläimet tunsivat, vaan hän näytti vaikenevalta, voittamattomalta -olennolta, jossa lemmenintohimon koko eristävä ja hävittävä voima oli -ruumiistunut. Hänen kauneutensa kolme jumalaista tekijää -- otsa, -silmät, suu -- eivät kenties koskaan olleet omistaneet sellaista -vertauskuvallisen merkityksen määrää edustaessaan ijäisnaisellisen -tenhon perikuvaa. Tuntui siltä kuin valoisa yö olisi suosinut -tätä ilmestyksen kirkastumista, saattamalla tämän olennon todella -ihanteellisen muodon esille ja estämällä rakastajaa katselemasta -häntä terävällä tutkijan silmällä, sallien hänen hengellään kokonaan -vastaanottaa hänet tajuntaansa. Kuunvalossa kylpevä kesäyö, täynnä -kaikkia unelmia ja vaaleita tai näkymättömiä tähtiä ja meren -soinnukkaita ääniä, näytti olevan tämän ihanan kuvan luonnollisena -kehyksenä. Samoin kuin varjo joskus suhdattomasti suurentaa sitä -esinettä, joka sen luo, näytti Ippolitan hahmo kohtalollisen rakkauden -perustuksella katsojasta, joka yhä selvemmin ja hirvittävämmin näki -edessään tulevaisuuden, ylevämmältä ja traagillisemmalta tämän -äärettömän taustan pohjalla. - -Eikö juuri sama nainen yhtä liikkumattomana parvekkeelta ollut -katsellut elottomassa vesiaavikossa välkkyvää valkoista purjetta? Hän -se oli, ja nytkin, jolloin hänen öinen näkynsä tuntui vapaalta kaikesta -todellisuuden raakuudesta, liikkui hänen olemuksensa herättämän tunteen -alla sama viha: sukupuolten kuollettava viha, joka piilee rakkauden -pohjalla ja joka salattuna tai ilmeisenä sisältyy kaikkiin sen -seurauksiin -- ensi katseesta äärimäiseen kyllästymisinhoon. - --- Hän on siis vihollinen -- ajatteli Giorgio. -- Niin kauan kuin hän -elää, niin kauan kuin hänellä on vaikutusvaltaa minuun, hän on estävä -minua asettamasta jalkaani sille kynnykselle, jonka näen edessäni -hahmoittavan. Ja miten voinkaan jälleen saavuttaa ominaisimman -olemukseni, kun hänellä on suurin osa siitä valloissaan? On turhaa -toivoa uutta maailmaa, uutta elämää. Niin kauan kuin lempi kestää, -maan akseli piilee yhdessä ainoassa olennossa ja elämä on suljettuna -ahtaaseen piiriin. Jälleen elpyäkseni elämään, voittaakseni, täytyisi -minun vapautua rakkaudesta, irtaantua vihollisesta... - -Kerran hän kuvitteli häntä kuolleena. -- Kuolleena hän muuttuisi -ajatusainekseksi, puhtaaksi ihannelmaksi. Epävarmasta ja -epätäydellisestä olemassaolosta hän siirtyisi täydelliseen ja -varmaan olomuotoon, ainaiseksi vapautuneena sairaasta, heikosta ja -hekkumallisesta lihastaan. -- Hävittää, jos mieli omistaa -- toista -keinoa ei ole sillä, joka rakkaudesta hakee kaikkein korkeinta. - -Ippolita vavahti äkkiä, kuin olisi outo kauhu häntä kouristanut. -Viitaten tavalliseen taikauskoon hän sanoi: - --- Kuolema on kulkenut ohi. -- - -Ja hän hymyili. Mutta rakastaja, ollen tämän sattuman tyrmistyttämä, -ei voinut vapautua säikähdyksen ja hämmästyksen tunteesta. -- Onko hän -aavistanut minun ajatukseni? -- - -Molemmat nousivat samalla, kuullessaan koiran raivokkaasti haukkuvan. - --- Kuka se lienee? -- Kysyi Ippolita levottomana. - -Koira haukkui lakkaamatta polun alkupäässä oliivilehtoon päin. Candia -ja vanhus tulivat ulos talosta. - --- Kuka se saattaa olla? -- kysyi vanhus katsoen kirkkaaseen yöhön - -Ihmisääni tunki esiin oliivilehdosta: rukoileva, nyyhkyttävä ihmisääni. -Sitten tuli näkyviin tumma ihmishahmo, jonka Candia heti tunsi. - --- Liberata! - -Äiti kantoi päänsä päällä tumman huivin peittämää kehtoa. Hän astui -suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, kompastumatta, sulkeutuneena -ja äänettömänä kuin onnettomuutta ennustava unissakävijä, sokeasti -tavoitellen tuntematonta päämäärää. Ja avopäin häntä seurasi mies, -hillittömästi nyyhkyttäen, rukoillen, mainiten häntä nimeltä, -kumarassa, piesten lanteitaan tai synkän epätoivoisena raastaen -tukkaansa. - --- Liberata! Liberata! Kuule minua! Kuule minua! Tule takaisin kotia! -Oi, Jumalani, Jumalani! ulvoi tuo kömpelö ja kurja mies, nyyhkyttäen -laahustellen vaikenevan vaimon jälessä. -- Minne aijotkaan mennä? Mikä -sinulla on mielessä? Liberata! Kuule minua! Oi Jumalani, Jumalani! - -Hän rukoili häntä pysähtymään, mutta hän ei häneen kajonnut. -Rajun tuskan raatelemana hän ojensi kätensä häntä kohti, mutta ei -häneen tarttunut, ikäänkuin salainen voima olisi pidättänyt häntä -siitä, melkein kuin tämä olento tenhovoiman kautta olisi käynyt -koskemattomaksi. - -Ei Candiakaan astunut esiin hänen tietään tukkimaan. - --- Mikä on, Giuseppe? Mitä on tapahtunut? -- hän kysyi. - -Giuseppe kuvasi kädenliikkeellä mielisairautta. Ja Giorgion ja -Ippolitan korvissa kaikuivat taas maalaisnaisten äänet: - --- Hän on mielisairas. Hän on tullut mykäksi, rouva. Kolmeen päivään -hän ei ole puhunut. Hän on hullu, hullu. - --- Onko lapsi kuollut? -- kysyi Candia uudelleen hiljaa, osoittaen -peitettyä kehtoa. - -Mies nyyhkytti yhä kovemmin. Ja taaskin kaikuivat naisten äänet -Giorgion ja Ippolitan korviin: - --- Se ei enää itke. Lapsiparka! Nukkuuko se? Se on pienen ruumiin -näköinen. Se ei enää liiku. Se nukkuu... nukkuu... Se ei enää kärsi. - --- Liberata! -- huusi Candia koko äänensä voimalla, ikäänkuin olisi -tahtonut pudistaa tuota tunnotonta olentoa. -- Liberata! Minne sinä -menet? - -Mutta hän ei tarttunut häneen, hän ei estänyt häntä kulkemasta edelleen. - -Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat häntä. - -Äiti jatkoi matkaansa, suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, -tuijottaen eteensä suurilla silmillään, suu kuin sinetin sulkemana, -kuin olisi se jo tehnyt ijäisen, hengettömän vaiteliaisuuden lupauksen. -Hänen päänsä päällä heilui kehto, joka nyt oli muuttunut paareiksi; -ja miehen vaikeroiminen kävi tasasen tahdikkaaksi, melkein kuin -valituslaulu. - -Näin astui tuo traagillinen pari kuljettuaan pihamaan poikki, polkua -alas, jossa vielä olivat painuneina toivioretkeläisten verekset jäljet -ja joiden yli vielä liiteli ylistyslaulusta virrannut hurskas henki. - -Ja rakastavat, ollen säälin ja kauhun valtaamina seurasivat katseineen -tuota surevaa äitiä, hänen kadotessaan yöhön sinnepäin, missä salamat -taivaalla vavahtelivat! - - - - -IV. - - -Nyt ei enää Ippolitan, vaan Giorgion kehoituksesta toimeenpantiin -laajat kävely- ja tutkimusretket. Tuomittuna "alati odottamaan -elämää", Giorgio luuli nyt menevänsä sitä hakemaan, sen löytävänsä, -tapaavansa sen puhtaasta luonnosta. Teennäisen uteliaana hän etsi -sitä, mikä todellisuudessa tuskin koskettelee sielun pintaa, mutta -joka ei tunge sisälle, mikä ei voi kosketella sen sisimpää. Hän -pakoitti itsensä hakemaan olematonta yhteyttä määrättyjen seikkojen -ja hänen sielunsa välillä. Hän pakoitti itsensä ravistamaan pois sen -välinpitämättömyyden, joka oli hänen sielunsa pohjalla. Tuon velton -välinpitämättömyyden, joka jo kauvan aikaa oli ehkäissyt häneltä -kaiken ulkoa tulevan kiihoikkeen. Kootessaan koko tarkkanäköisyytensä, -hän tahtoi löytää elävän yhdennäköisyyden oman olemuksensa ja häntä -ympäröivän luonnon välillä, lapsentavoin siihen liittyäkseen ja ijäti -sille uskollisena pysyäkseen. - -Mutta tuo harvinainen tunne, joka useammin kuin kerran ensi päivinä -erakkomajalla, vielä ennen ystävättärensä tuloa, oli hänessä -synnyttänyt hämmästystä ja innostusta, ei enää tahtonut hänessä -herätä. Hän ei voinut enää esille manata ensi päivän huumausta, kun -oli luullut todella tuntevansa aurinkoa sydämessään, eikä ensi kävelyn -vienoa surumielisyyttä; eikä liioin tuota odottamatonta jumalaista -hilpeyttä, jonka tuona kevätaamuna Faveftan laulu ja kasteesta kostean -kinsterin tuoksu hänen mielessään oli herättänyt. Maalle ja merelle -loivat ihmiset synkän varjon. Köyhyyttä, sairautta, hulluutta, -kauhua ja kuolemaa piili tai ilmeni kaikkialla, minne hän tuli. -Hehkuvan kiihkoisa uskoninto puhalsi läpi maan, päästä päähän. Öin ja -päivin kaikuivat kaukaa ja läheltä yksitoikkoiset ja loppumattomat -ylistyslaulut. Messiasta odotettiin; ja unikot viljapellossa herättivät -hänen punaisen pukunsa mielikuvan. - -Usko pyhitti kaikki ympäristön kasvit. Kristillinen legenda kietoutui -puunrunkojen ympärille, kukoisti oksien lomissa. -- Pakenevan, -farisealaisten vainoaman Neitsyen esiliinassa Jeesuslapsi muuttui -runsaaksi nisupaljoudeksi. Altaassa nousi taikina ja leipää riitti -tyhjentymättä. Koviin ohdakkeisiin, karvaspapuihin oli liittynyt -kirous, ne kun olivat haavoittaneet Neitsyen hentoja jalkoja; -mutta aivina oli siunattu, se kun aallehtimisellaan oli häikäissyt -farisealaiset. Siunattu oli niinikään oliivi, se kun onttoon runkoonsa -oli majoittanut pyhän perheen ja puhtaalla öljyllään oli sille valoa -jaellut. Ja siunattu oli kataja, se kun oli piiloittanut lapsen ja -siunattu rautatammi samasta syystä; ja siunattu laakeri, se kun on -versonut maasta, joka oli kostutettu vedellä, millä Jumalanpoikaa oli -pesty. - -Miten välttää sitä mystillistä tenhoa, joka levisi kaikkiin luotuihin -esineisiin, muuttaen ne toisen elämän merkeiksi ja vertauskuviksi? - -Tuntiessaan, kuinka hänen salaperäiset vaistonsa epämääräisesti -nousivat näitä arveluja vastustamaan, Giorgio ajatteli: -- Jospa -minulla olisi oikea usko, tuo usko, jonka avulla Pyhän Teresan oli -suotu todellisuudessa nähdä Jumala ehtoollista nauttiessaan. Eikä se -ollut mikään sekava toive, vaan koko hänen sielunsa syvä, hehkuva -pyyde, ja se oli sama ylen suuri levottomuus, jonka pohjalla kaikki -hänen olemuksensa perusainekset liikkuivat; sillä hän tunsi seisovansa -onnettomuutensa ja heikkoutensa salaisuuden edessä. Kuten Demetrio -Aurispa hän oli askeetti ilman Jumalaa. - -Ja hän näki edessään tuon lempeän mietiskelevän miehen, nuo kasvot -täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea kihara keskellä mustaa -tukkaa loi omituisen ilmeen. - -Hän oli ollut Giorgion oikea isä. Ja eriskummainen nimien samanlaisuus -näytti vahvistavan tätä henkistä isyyttä noiden siihen ihmeelliseen -pyhäinjäännösarkkuun kaiverrettujen sanojen muodossa, jonka esi-isänsä -olivat hankkineet ja jota säilytettiin Guardiagrelen tuomiokirkossa. - -_Ego Demetrius Aurispa Et Unicus Georgius Filius. Meus Donamus -Istud Tabernacudum Ecclesiae S.M. De Guardia Quod Factum Est Per -Manus Abbatis Joannis Castorii De Guardia Archipresbyteri Ad Usum -Euchanstiae_. - -Nicolaus Andreae De Guardia Me Fecit A.D. MCCCCXIII. - -Ja todella nämä henkisiltä lahjoiltaan ja tunnesisällykseltään etevät -miehet omistivat Aurispa suvun mystillisen perinnön; molemmilla oli -uskonnollinen, mystillisyyteen kallistuva mieli, joka oli luotu -elämään vertauskuvien sokkelossa tai puhtaiden abstraktsionien -alalla; molemmat pitivät kiinni katolisista kirkonmenoista, he -rakastivat kirkkomusiikkia, suitsutussavua, hehkuvan ja tuntehikkaan -jumalanpalveluksen koko aistillisuutta. Mutta he olivat menettäneet -uskon. He polvistuivat alttarin eteen, jonka Jumala oli hylännyt. - -Heidän onnettomuutensa johtui heidän metafyysillisestä tarpeestaan, -jonka sovittamattomat epäilykset estivät laskeumasta Jumalan helmaan, -siihen kätkeytymästä ja siinä lepäämästä. Heillä kun ei ollut -taipumusta ryhtyä taisteluun ja sitä jatkaa raa'an todellisuuden -kanssa, he olivat tunteneet yksinäisyyden välttämättömyyden. Mutta -miten saattaa elämästä karkoitettu kestää oloa erakkokopissa, mistä -Ijankaikkisen jälki puuttuu? Yksinäisyys on sielun nöyryyden tai -etevämmyyden korkein todiste; sillä se on suotu ainoastaan sille, joka -kokonaan vajoaa Jumalaan tai jonka sielunvoima on niin vahva, että se -voi muodostaa eri maailman tuen. - -Toinen heistä oli kenties äkkiä huomannut, että hänen kärsimyksensä -ylenpalttisuus kävi yli hänen vastustuskykynsä, ja oli kuoleman -avulla tahtonut muuttua korkeammaksi olennoksi, ja hän oli siirtynyt -salaperäisyyden tuntemattomille maille, minne eloon jääneen -väsymättömät katseet häntä seurasivat. - --- Ego Demetrius Aurispa. Et Unicus Georgius Filius Meus... - -Eloon jäänyt käsitti nyt, kirkasnäköisyyden hetkenä, ettei koskaan -kykenisi saavuttamaan tätä kylläisen elämän perikuvaa, tuota -"dionysolaista" ihannetta, joka oli salamoinut hänen mielessään suuren -tammen juurella, kun hän söi tuoretta leipää, jonka nuori iloinen -nainen oli jakanut. Hän ymmärsi, että henkisten ja siveellisten -kykyjensä epätasaisuus ei koskaan sallisi hänen voittaa tasapainoa, -itsehallitsemusta. Ja hän käsitti ettei hänen sopinut itseään kiusata, -voittaakseen itsensä itselleen, vaan että hänen päinvastoin täytyi -luopua omasta itsestään; ja siihen johti ainoastaan kaksi tietä: -- -joko noudattaa Demetrion esimerkkiä, tai vihkiä itsensä taivaalle. - -Tuo toinen tie häntä houkutteli. Valitessaan sen huomionsa esineeksi, -hän sivuutti kaikki epäsuotuisat asianhaarat, kaikki välittömät -vastukset, hänellä kun oli tarve mitä täydellisimmin pystyttää -mielikuvituksensa rakennus ja muutama hetki asua siinä. -- Eikö hän -tässä maailmassa tuntenut itseään enemmän uskon hartauden kuin auringon -hehkun lämmittämäksi? Eikö hänen suonissaan virrannut puhdas kristityn -veri? Eikö tämä askeettinen ihanne kulkenut läpi kaikkia hänen heimonsa -haaroja, alkaen jalosta lahjoittajasta siihen viheliäiseen olentoon -saakka, jonka nimenä oli Gioconda? Eikö tämä ihanne voinut hänessä -uutena kohota, nousta ylimpiin korkeuksiin, saavuttaa inhimillisen -haltioitumisen huipun Jumalassa? Kaikki hänessä oli valmista tätä -tapausta ylistämään. Hänellä oli kaikki askeetin ominaisuudet: --- mieteperäinen henki, vertauskuviin taipuisa mieli, kyky -abstraktsioneihin, erinomainen lahja sekä suun välittämiä että silmän -havaitsemia vaikutelmia vastaanottamaan, kallistuminen kuvitteluihin ja -hourenäkyihin. Häneltä ei puuttunut muuta kuin yksi ainoa seikka, joka -kenties ei ollut kuollut, vaan ainoastaan tukahutettu: usko, perustajan -usko, sen hänen kansansa vanha usko, joka astui alas vuorilta ja joka -lauloi ylistyslauluja pitkin hänen merensä rantoja. - -Miten saattoi hän sen herättää? Miten uudelleen sen elvyttää? Ei mikään -keino tehoisi. Hänen täytyi odottaa äkillistä kipinää, odottamatonta -vavahdusta. -- Kenties täytyi hänenkin, kuten Oresten opetuslasten, -keskellä kenttää, tien mutkassa, nähdä salama ja kuulla tuo ääni. - -Ja taaskin hän ajatteli Orestea, jolla oli punainen mekko yllä, -astuvana kiemurtelevan joen rantaa pitkin, missä puro alati -värisevän poppelin juurella hyppeli valkeiden kivien päällystämässä -uomassa. Hän kuvitteli kohtausta, keskustelua tämän miehen kanssa. -Päivällisaika, meren rannalla, viljapellon läheisyydessä. Oreste puhuu -kuin yksinkertainen, vaatimaton ihminen, hän hymyilee neitseellisen -vilpittömästi, ja hänen hampaansa ovat valkoiset kuin zhasmiini. -Maininkien alinomainen loiske vuoriniemien kallioita vastaan muistuttaa -kaukaisia urkuääniä keskellä meren hiljaisuutta. Mutta tuon lempeän -miehen takana, tuleentuneen viljan kultakorsien välillä, leimuavat -unikot kuin himon hehkuva vertauskuva... - --- Himo! -- ajatteli Giorgio, jonka ajatukset taaskin palasivat -naiseensa, lempensä koko surkeuteen. -- Kuka tappaa himon? -- - -Hänen mieleensä johtuivat Salomonin Saarnaajan varoitukset: - --- Non des mulieri potestatem animae tuae... A muliere initium factum -est peccati, et per illam omnes morimur... A carnibus tuis abscinde -illam... Hän näki alkuaikojen pyhässä aamunkoitossa ihmeellisessä -puutarhassa ensimäisen ihmisen, yksinäisenä ja surullisena vetävän -sydämelleen ensimäistä naista; ja tästä tuli maailman vitsa, joka -kaikkialla levitti surua ja kuolemaa. - -Mutta hekkuma tuntui hänestä syntinä alati ylpeämmältä, hurmaavammalta. - -Syleilyjen raivokas huumaus, johon alkuaikojen kirkon marttyyrit -vankiloissa antautuivat kidutusta odottaessaan, tuntui hänestä jokaista -toista huumausta voimakkaammalta. Hän palautti mieleensä niiden naisten -kuvia, jotka raivoten pelosta ja rakkaudesta ojensivat vaikenevan itkun -kyynelissä kylpevät kasvonsa suuteluihin. - -Mitä hän muuta tavoitteli uskoa ja lunastusta etsiessään kuin -uutta huumausta, tuntematonta hekkumaa? -- Rikkoa käsky ja saada -anteeksiantamus; ottaa syy niskoilleen ja itkien tunnustaa se; -paljastaa pienimmätkin viat ja liioitella niitä ja itseään syyttäessään -suunnattomasti suurentaa keskinkertaisia hairahduksia; uskoa oma sielu -ja oma heikko liha lakkaamatta armollisen lääkärin käsiin -- olihan -kaikilla näillä seikoilla aistillinen viehätyksensä. - -Jo alussa hänen intohimonsa oli ollut liittyneenä suitsutussavuun ja -kuihtuneihin orvokkeihin. Hän muisteli taas rakkauden Epifania-juhlaa -Via Belsianon yksinäisessä kappelissa: tuo pieni salaperäinen kappeli -on vaipuneena sinervään hämärään, nuorten tyttöjen kuoro seppelöi -lavaa, joka vivahtaa kaarenmuotoiseen pengermään, alempana seisovat -soittajat petäjästä tehtyjen nuottitelineidensä edessä, ja yltympäri -tammipenkeillä istuvat harvat kuulijat, melkein kaikki valko- tai -kaljupäitä; johtaja lyö tahtia; pyhänsävun ja kuihtuneiden orvokkien -tuoksu sekaantuu Sebastian Bachin musiikkiin... - -Hän muisteli myös Orvieton unelmaa; hän näki edessään yksinäisen -guelfi-kaupungin: -- suljettuja akkunoita, harmaita katuja, joilla -kasvaa ruohoa; torin poikki astuva kapusiinimunkki; piispa, joka -sairaalan edustalla astuu alas katetuista mustista vaunuista, ovella -vanhuuden taivuttama palvelija; harmaille sateisille illoille kohoava -torni; hitaasti lyövä kello; -- äkkiä, kadun pohjukassa ihme; -Tuomiokirkko. -- Eikö hän ollut haaveissaan valinnut tyyssijakseen -tuota karstakivi-kallion huippua, jota kruunasivat monet luostarit? -Eikö hän moneen kertaan elämässään ollut hartaasti kaihonnut tuota -lepoa, tuota rauhaa? Ja taaskin suhisi hänen sielussaan tuo unelma, -jonka naisellinen kaiho tuona lauhkeana ja harmaana huhtikuunpäivänä -oli herättänyt: -- Jos minulla olisi rakastajatar, joka rakastaisi -minua sisaren rakkaudella, joka olisi hurskas ja jumalaapelkäävä, -hänen kanssaan menisin sinne, jäisin sinne... Pitkät hetket -viettäisin tuomiokirkossa ja ulkona, ja yltympäriltä poimisin ruusuja -luostaripuutarhoista ja ottaisin nunnilta sokeroituja hedelmiä... -Rakastaisin paljon ja nukkuisin pehmeässä vuoteessa, kahden -rukoustuolin välissä, neitseellisten valkoisten verhojen välillä. - -Uudelleen hänet valtasi varjoisan, rauhan kaiho, kaiho päästä -suljettuun, yksinäiseen tyyssijaan, missä kauneimmat kukat, -mieluisimmat ajatukset ja hienostunut aistillisuus hänelle -tarjoutuisivat. Räikeä päivänpaiste, nuo liian kirkkaat ja voimakkaat -viivat tuntuivat hänestä melkein säädyttömän rohkeilta. Ja samoin kuin -lorisevan lähteen kuva hallitsee janoisen mielikuvitusta, täytti hänen -mielensä täydelleen latinalaisen kirkon viileän hämärän kaiho. - -Erakkomajalle asti ei kuulunut kirkonkellojen kehoitus; tai ainoastaan -harvoin tuuli kantoi vallan hiljaisen ääniaallon sinne. Kauppalan -kirkko oli liian etäinen, kenties jokapäiväinen, ainakaan sillä -ei ollut sitä mainetta, että olisi kätkenyt vanhoja muistoja ja -kauneuksia. Giorgio tarvitsi läheistä, arvokasta tyyssijaa, missä hänen -mystillisyytensä saattoi esteettisesti kukoistaa kuten tuossa syvässä -marmori-uurnassa, joka sisältää Luca Signorellin Dante-näyt. - -Hänen mieleensä muistui Casauriassa oleva San Clementen luostari, missä -hän hyvin pitkä aika sitten nuorukaisena oli käynyt; ja hän muisti -nähneensä sen Demetrion seurassa. Kuten kaikki muutkin muistot, jotka -liittyivät tämän sukulaisen kuvaan, oli tämäkin niin selvä ja kirkas, -kuin olisi se ollut eilispäiväinen. Hänen tarvitsi vaan koota itsensä, -taaskin elääkseen nuo hetket uudelleen, taaskin herättääkseen nuo -tunteet uuteen eloon. -- He astuivat, hän ja Demetrio, alas polkua, -joka johti puiden vielä peittämään luostariin. Ääretön hiljaisuus -lepäsi yksinäisellä, suurpiirteisellä seudulla, leveällä ruohottuneella -tiellä, missä loikoili kookkaita kalliolohkareita, ja mihin näytti -painuneen jättiläisaskelten jälkiä, joiden alkuperä häipyi kaukaisten -ja pyhien vuorien salaisuuteen. Yli tämän seudun leijaili vielä -jotain alkuaikojen pyhyydestä, ikäänkuin ruohoa ja kiviä vastikään -olisi polkenut suuri patriarkka-joukon pyhiinvaeltaja-jono, joka haki -merenseutuista taivaan rantaa. - -Tasangon taustalla ilmestyi basilika-kirkko: melkein raunio. Maa -yltympäri oli soran ja risukon peitossa. Veistokuvien katkelmia oli -kasattu toistensa päälle patsaiden nojaan; kaikista halkeamista riippui -metsäruohoja, uudet tiilistä ja kalkista tehdyt seinät kannattivat -sivukaarien avaroita holvia; ovet roikkuivat irti saranoistaan. Ja -eteisholvissa, ylevän pääoven kohdalla, jonka kelpo Leonate oli -pystyttänyt, loikoi joukko pyhiinvaeltajia päivällislevollaan. Kolme -säilynyttä kaarta kohosi latvuksiltaan ylpeän komeina, ja syyskuun -aurinko loi tähän ihanaan keltaiseen kiveen niin harvinaista sävyä, -että he molemmat tunsivat seisovansa ylevän kauneuden edessä. -Ja todella, kuta tarkkaavammin he katselivat tuota temppeliä, -sitä kirkkaammalta ja puhtaammalta näytti heistä noiden viivojen -sopusuhtaisuus. Ihaillessaan tuota ennen kokematonta rohkeaa soinnosta, -jonka muodostivat kaikenlaiset kaaret, pyöreät kaaret, suippokaaret, -hevoskenkäkaaret, erilaisten holvien koruvyöhyet, palmulehdet, -ruusukuviot, lehtikiehkurat, vertauskuvalliset kuviot, kaikki tämän -rakennuksen yksityiskohdat; -- kaikki tämä paljasti vähitellen silmän -kautta hengelle sen yhtenäisen, itsenäisen, rytmillisen lain, johon -sekä jykevät kivimöhkäleet että pienet koristekuviot alistuivat. Ja -tämän tasasuhtaisuuden salainen voima oli niin suuri, että se kykeni -voittamaan ympäristön räikeyden ja loihtimaan esiin epämääräisen -käsityksen koko rakennuksesta sellaisena, kuin se kahdennellatoista -vuosisadalla abbotti Leonaten ylevästä tahdosta syntyi hedelmällisellä -saarella, jota mahtava joki ympäröi ja huuhtelullaan hedelmöitti. -Molempien hengessä liiteli heidän poistuessaan tämä näky. Se oli -syyskuulla, ja ympäröivä maisema tarjosi tuona kesän riutumisaikana -sekä suloa että ankaruutta, mikä ilmeni melkein salaperäisenä -vastineena tuon kristillisen rakennuksen hengelle. Hiljaista laaksoa -reunusti kaksoisseppele: lähinnä viinitarhojen ja oliivilehtojen -peittämät mäet, niiden takana alaston, jyrkkä kalliokruunu. Ja tässä -maisemassa piili, kuten Demetrio arveli, hieman samaa haaveellista -tunnelmaa, joka henkii siitä Leonardo da Vincin kuvasta, missä aution -kalliotaustan yläpuolella hurmaava nainen hymyilee. Ja ikäänkuin -lisäten tätä kaksoistunnelmaa, joka valtasi heidät molemmat, kaikui -nyt etäiseltä viinimäeltä laulu -- aikaisen viinikorjuun johdanto -- -ja heidän takanaan vastasivat veisullaan toivioretkeläiset, jotka taas -olivat lähteneet liikkeelle. Ja molemmat sävelmät, hengellinen ja -maallinen, sekaantuivat toisiinsa... -- - -Tämän muiston huumaamana eloon jäänyt tunsi ainoastaan unelmanomaista -kaihoa: -- palata sinne takaisin, jälleen nähdä temppeli, ottaa -se huostaansa, pelastaakseen sen häviöstä, uudelleen rakennuttaa -sen alkuperäisen kauniina, taaskin toimeenpanna siellä suuri -jumalanpalvelus ja niin monen vuoden keskeytyksen ja unhoituksen -jälkeen uudistaa _Chronicon casauriense_. Olihan se todella kunniakkain -temppeli abruzzolaisella alueella, pystytetty valtavirran saareen, joka -monena vuosisatana oli ollut voimakkaan ja vilkkaan elämän keskuksena. -Vielä eli Clementin henki täällä syväjuurisena; ja tuona kaukaisena -loppukesän iltapäivänä se oli jumalaisen, rytmillisen ajatuksen -muodossa, jota sopusuhtaiset viivat ilmaisivat, ilmennyt hänelle ja -Demetriolle. - -Hän sanoi Ippolitalle: - --- Ehkä vaihdamme olinpaikkaa. Muistatko unelmaamme Orvietossa? - --- Oh, tuo luostarikaupunki, Ippolita huudahti -- minne tahdotkaan -viedä minut! - --- Tahdon viedä sinut syrjäiseen luostariin, joka on erakkomajaamme -vielä yksinäisempi ja kaunis kuin tuomiokirkko ja täynnä ikivanhoja -muistoja, missä on kookas valkomarmorinen haarakynttiläjalka -- -ihmeellinen taidekukka, jonka luoja on tuntematon... Kohoten yli -tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi tulet valaisemaan sieluni -harrasta mietiskelyä. - -Hän hymyili lausuessaaan tämän runollisen lauseen, sisäisesti -tarkastaessaan sitä kaunista kuvaa, joka samalla sukelsi esiin hänen -mielikuvituksestaan. Ja Ippolita kaunistelemattoman itsekkäänä ja -itsepintaisen aistillisena, siis perusluonteeltaan samallaisena kuin -naisolennot yleensä, hurmautui ylenmäärin tästä silmänräpäysrunoudesta. -Hän oli onnellinen, kun esiintyi lemmittynsä silmissä ihannoidussa -valossa, kuten tuona ensimäisenä iltana sinervällä kadulla, tai kuin -salaperäisessä kappelissa, pyhän musiikin ja orvokkituoksun virratessa -tai kuin kinsteri-kukilla siroitetulla polulla astuessaan. - -Ääni mitä kirkkaimmin helähdellen hän kysyi: - --- Milloin? - --- Ehkäpä huomenna. - --- Niin, huomenna. - --- Mieti: jos kiipeät sinne ylös, et enää voi astua alas. - --- Mitä se haittaa? Saanhan nähdä sinut. - --- Tulet syttymään ja hiutumaan kuin kynttilä. - --- Tulen sinua valaisemaan. - --- Tulet valaisemaan hautajaisianikin. - -Hän sanoi nämä lauseet kevyellä äänenpainolla, mutta sisällään hän -kuvitellun elämänsä totutulla voimakkuudella muodosti kokonaiseksi -elämäntarinansa. -- Synnissä vietettyjen vuosikausien jälkeen, jolloin -hän oli liikkunut hekkuman kuilujen partailla, oli katumus tullut. -Koettuaan lemmittynsä ruumiista kaikki ne salaisuudet, mitkä saattoivat -kiihoittaa hänen aistillisia himojaan, hän nyt rukoili jumalallista -armoa vapauttamaan hänet tämän ruumiillisen rakkauden sietämättömästä -kurjuudesta. -- Armoa siitä, mitä olen nauttinut, siitä, mitä kärsin! -Salli, Jumalani, että voin toimeenpanna uhrin Sinun nimessäsi! -- -Ja tyyssijaa etsien hän pakeni, ja hänen lemmittynsä seurasi häntä. -Ja vihdoin tapahtui tyyssijan kynnyksellä ihme; sillä epäpuhdas, -turmelija, leppymätön naishahmoinen vihollinen, hornan ruusu riisui -äkkiä yltänsä joka synnin ja puhdistautui, seuratakseen kumppaniansa -alttarille. Kirkastuneena hän valaisi pyhän pimeyden. Korkean -marmorisen haarakynttiläjalan huipulla, joka vuosisatoja oli ollut -valottomana, hän hehkui rakkautensa vaiteliaassa, sammuttamattomassa -liekissä. -- Kohoten yli tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi -tulet valaisemaan sieluni harrasta mietiskelyä kuoloon asti! -- Tuo -liekki paloi itsessään, koskaan pyytämättä ravintoa, koskaan vaatimatta -mitään vastalahjaa onnestaan. _Amabat amare_. Se luopui ainaiseksi -kaikesta omistuksesta; se oli ylhäisempi Jumalaakin, ylimmässä -puhtaudessaan, sillä Jumala rakastaa luotua olentoa, mutta palkaksi -hän vaatii vastarakkautta ja käy hirvittäväksi sille, joka kieltäytyy -häntä rakastamasta. Sen rakkaus oli luoksepääsemätön -- ylevä ja -yksinäinen -- se sai ravintonsa yhden ainoan olennon verestä ja yhdestä -ainoasta sielusta. Se oli tuntenut itsestään varisevan pois sen -olemuksensa osan, joka vastusti sen täydellistä antaumista. Siihen ei -ollut jäänyt mitään sameata eikä epäpuhdasta. Sen ruumis oli muuttunut -hienoksi, joustavaksi, kirkkaaksi ja turmelemattomaksi aineeksi; sen -aistit olivat sulautuneet ylimmäksi, ainoaksi hekkumaksi. Kohonneena -ihmeellisen kynttiläjalan huippuun se paloi ja iloitsi hehkustaan ja -loistostaan, kuin liekki ainakin, joka on tietoinen liekkielämästään... --- - -Pysähtyen ja kuunnellen, sanoi Ippolita: - --- Kuuletko? Vielä toinen kulkue! Huomenna on aatto. - -Ja vielä kaikuivat aamuin, keskipäivin, iltapäivin öisin pyhät laulut. -Toinen joukko seurasi toista päiväsaikaan ja kuutamossa. Kaikki -tulvivat samaa päämäärää kohti ja ylistivät saman intohimon tempaamina -samaa nimeä, tarjoten hirvittävän ja surkuteltavan näyn, jättäen tien -varrelle sairaita ja kuolevia, keskeymättä kulkien edelleen, valmiina -voittamaan joka esteen, saapuakseen sinne, missä oli balsamia kaikille -heidän kärsimyksilleen ja täyttymystä kaikille heidän toiveilleen. -Lepäämättä he kulkivat yhä edelleen ja edelleen, kastellen omilla -kyynelillään loppumattomaan pölyyn painuneita askeleitaan. Ja yhä he -vaan kulkivat, kulkivat. - -Mikä ääretön voima säteilikään tuosta yksinkertaisesta kuvitelmasta, -jotta se saattoi panna liikkelle ja vetää puoleensa kaikki nämä -vaivan painamat ruumiilliset olennot. Noin neljäsataa vuotta sitten -seitsemänkymmenen neljän vuotias vanhus oli rakeiden hävittämällä -tasangolla kuvitellut erään puun latvassa näkevänsä armostarikkaan -neitsyen; ja siitä alkaen olivat vuosittain, tuon ilmestyksen -vuosipäivänä kaikki vuoriston ja rannikon asukkaat vaeltaneet tuolle -pyhälle paikalle, rukoilemaan lunastusta kärsimyksistään. - -Ippolita oli jo Candian suusta kuullut tuon legendan; ja jo jonkun -päivän hän oli mielessään hautonut hurskasta pyydettä lähteä matkaan -tuohon pyhättöön. Rakkauden ylivalta ja aistillisten nautintojen -tottumus olivat tukahuttaneet hänessä uskonnollisen tunteen; mutta -ollen roomatar rodultaan, jopa syntynyt Trasteveressa, ja kasvanut -tuollaisessa porvarisperheessä, missä pappi ammoisista ajoista -alati oli pitänyt hallussaan omientuntojen avaimia, hän oli siis -aito-katolilainen, taipuisa kaikkiin ulkonaisiin kirkollisiin menoihin, -jopa hän aika ajoin antautui ylimmän uskonnollisen hartausinnon -valtoihin. - --- Miksi emme mekin mene Casalbordinoon? -- hän kysyi. -- Huomenna -on aatto. Tahdotko, että lähdemme? Se on oleva sinulle suuremmoinen -näytelmä. Otamme vanhuksen mukaan. - -Giorgio suostui. Ippolitan toivomus vastasi hänen omaa toivomustaan. -Hänen mielestään oli välttämätöntä seurata tuota vuolasta virtaa, -ottaa osaa tuohon karkean joukon kokoontumiseen, koetella aineellista -yhteenkuuluvaisuuttaan tähän alimpaan kansankerrokseen, tuohon -vankkaan ja muuttumattomaan kerrokseen, joka kenties oli säilyttänyt -alkuperäisen leimansa. - --- Varhain huomisaamuna lähdemme matkaan -- Giorgio lisäsi, tuntien -levottomuutta laulun lähestyessä. - -Ippolita mainitsi Candian kertomusten mukaisesti muutamia julmia -koettelemuksia, jotka toivioretkeläisillä lupausten nojalla oli -läpikäytävä. Hän värisi kauhistuksesta. Ja laulun kuuluessa yhä -äänekkäämmin, molemmat tunsivat kolkon viiman puhaltavan läpi -sielujensa. - -Oli jo yö, ja he seisoivat kummulla. Kuu nousi taivaankannelle. Virkeä -kosteus levisi tiheistä kasviryhmistä, jotka vielä värähtelivät -iltapäivän sadekuurosta. Joka lehdeltä tippui pisaroita, ja nämä -lukemattomat timantinhohteiset kyynelet kimmeltelivät kuuvalossa, -lumoten metsän. Giorgion sattumalta tuupatessa puunrunkoa, satoivat -loistavat pisarat järkytetyiltä oksilta Ippolitan yli, verhoten hänet -tähtipeitteellä. Hän huudahti lyhyesti ja nauroi sitten. - --- Sinä häijy! -- hän mutisi, luullen, että Giorgio oli tahtonut -yllättää hänet tällä odottamattomalla suihkulla; ja hän hankki kostoa. - -Rapisten putoilivat juoksevat jalokivet puista ja oksilta, Ippolitan -hopeanheleän naurun silloin tällöin kajahtaessa pitkin rinnettä. -Giorgio, joka äkkiä unhoitti haaveensa, vastasi nauruun, antautui -nuorekkaan tenhon valtoihin, imi itseensä elvyttävää yöllistä -virkeyttä, johon kaikki maan tuoksut sulautuivat. Hän koetti -ensimäisenä saavuttaa puun, jolla hänestä näytti olevan tuuhein -latva, ja Ippolita juoksi kilpaa hänen kanssaan, rohjeten varmin -askelin juosta liukasta rinnettä alas. Näin he samaan aikaan -saavuttivat tavoittelemansa rungon ja pudistivat sitä yhdessä, niin -että sadepisarat putosivat heidän ylitsensä. Lehtien liikkuvassa -varjossa Ippolitan silmänvalkuainen ja valkean hohtoiset hampaat -loistivat kummallisesti; ja kaikkein pienimmät pisarat välkkyivät kuin -timantti-tomu ohimoiden ohuilla hiuksilla, poskilla, huulilla, jopa -silmäripsillä ja ne vavahtelivat naurun synnyttämästä liikkeestä. - -Sinä velhotar -- huudahti Giorgio, hellitti puun ja otti syliinsä -ystävättären, joka vielä kerran ilmeni hänelle yöllisen kauneuden -salaisessa välkähdyksessä. - -Ja hän peitti hänen kasvonsa kauttaaltaan suudelmilla, ja hänen -huulensa tunsivat hänen raikkautensa ja kaste virkeytensä, kuin äsken -puusta poimitusta hedelmästä. - --- Tuossa! Tuossa! Tuossa! - -Joka suudelman hän painoi lujasti huulille, poskille, silmille, -ohimoille, kaulalle, kyllästymättömänä, kuin olisi se ollut hänelle -uusi nautinto. Ja Ippolita melkein haltioitui hänen suudelmistaan, -kuten aina, kun hän tunsi, että rakastajansa oli todellisen -lemmen huumauksen valloissa. Noina hetkinä hän ei näyttänyt muuta -tavoittelevan kuin saada päästää olemuksensa sisimmästä valloilleen -vienoimman, voimakkaimman lemmentenhon, kiihoittaakseen tuota -juopumusta tuskantuntemukseen asti. - --- Tuossa! - -Ja Giorgio herkesi suutelemasta, ahdistuneena, saavutettuaan tunnekyvyn -äärimäisen rajan, jonka yli hän ei kyennyt astumaan. - -He eivät enää puhuneet; käsi kädessä he astuivat avoimien kenttien yli -erakkomajaa kohti, eksyttyään ajattelemattomalla kilpajuoksullaan pois -kaidalta polulta. Odottamattoman ilon tuottama hämmennys saattoi heidät -vakaviksi. He tunsivat nyt väsymystä ja kuvaamatonta alakuloisuutta. -Giorgio kulki kuin unissa, tuperruksissa. -- Näin oli elämä, melkein -varkain varjossa tarjonnut uuden nautinnon: uuden, toden ja syvän -tunteen levottoman päivän päättyessä, jonka oli viettänyt häälyvien -unikuvien luostarissa! -- Mutta oliko se todella elämää? Eikö se -kenties ollut unelmaa? -- Toinen niistä on aina toisen varjo -- hän -ajatteli. -- Missä on elämää, siinä on unelmaa. - --- Katso! -- sanoi Ippolita, värähtäen ihmetyksestä. - -Ja tuntui kuin olisi hän maisemakuvaa osoittamalla valaissut sitä -ajatusta, jota Giorgio ei ollut lausunut. - -Äänetönnä sukelsi kuutamosta viinivuori esiin. Pystysuorat -viiniköynnökset kietoutuivat sauvojen ympäri kuin ohuiden -tyrsus-sauvojen; ja pisaroita tippuva viinilehvä, joka kuutamossa -näytti suoniensa hienoa kudosta, ollen kuin kivennäinen, täydelleen -liikkumaton, lasimainen, läpikuultava, tavattoman hauras ja sileä, -ei enää tuntunut maan todellisuuteen kuuluvalta eikä olevan missään -yhteydessä ympäristöön; se näytti olevan viimeinen näkyvä jäännös -vertauskuvallisesta, taikurin keksimästä maailmasta, joka oli -häviämäisillään. - -Vaistomaisesti Giorgio ajatteli Korkean veisun säettä: -- Vinea mea -coram me est. -- - - - - -V. - - -Varhaisesta aamusta alkaen olivat junat lyhyin väliajoin kuljettaneet -äärettömiä ihmisjoukkoja Casalbordinon asemalle. Ne olivat ihmisiä -pikkukaupungeista ja kauppaloista; he olivat liittyneet etäisemmiltä -seuduilta tulleisiin seuroihin, jotka eivät voineet tai tahtoneet -toimeenpanna toivioretkeä jalkaisin. He syöksyivät rajusti ulos -vaunuista, tunkeutuivat ovelle, ristikko-aitausta vastaan; he huusivat -ja huitoivat käsillään, tuuppasivat toisia syrjään päästäkseen itse -nousemaan rattaille ja vaunuihin, jotka piiskojen läimähtäessä ja -kulkusten kilistessä lähtivät liikkeelle; tai he järjestyivät pitkiin -riveihin ristiinnaulitun kuvan taakse ja kulkivat ylistyslaulua -kaiuttaen jonossa tomuista katua edelleen. - -Jo tämän vastuksen peloittamina Giorgio ja Ippolita vaistomaisesti -kääntyivät merelle päin, odottaessaan joukon haajantumista. -Hamppu-pelto aaltoili levollisesti, eroten veden tummansinisestä -taustasta. Liekkien tavoin loistivat purjeet puhtaalla taivaanrannalla. - -Giorgio sanoi ystävättärelleen: - --- Onko sinulla rohkeutta? Pelkään, että se voi käydä sinulle liian -rasittavaksi. - -Hän vastasi: - --- Älä pelkää. Olen vahva. Ja sitäpaitsi täytyy vähän kärsiä, -ansaitakseen armon. - -Ja hymyillen Giorgio virkkoi: - --- Aiotko rukoilla jotain armoa? - --- Yhtä ainoata. - --- Mutta olemmehan me molemmat tehneet kuolinsynnin! - --- Se on totta! - --- No siis? - --- Anonpa sittenkin. - -He olivat ottaneet mukaansa vanhan Colan oppaakseen, hän kun hyvin -tunsi paikkakunnan ja tavat. Kun asemaovi oli jäänyt vapaaksi, he -lähtivät ulos ja istuutuivat vaunuhin, jotka lähtivät liikkeelle -kulkusten kovasti helistessä. Hevoset olivat koristetut kuin -karnevaalin kilpa-ajoja varten ja somistetut höyhenillä. Ajureilla oli -riikinkukon sulka hatussa ja he läimäyttivät lakkaamatta piiskalla, -säestäen pamauksia käheillä huudoilla. - --- Pitkältäkö on matkaa perille? -- kysyi vanhukselta Ippolita, jota -kärsimättömyys ja tavaton levottomuus vaivasi, kuin olisi sinä päivänä -odottanut joku erinomainen tapaus. - --- Ei täyttä puoltatuntia -- vastasi toissilmäinen. - --- Onko se vanha kirkko? - --- Ei, rouva. Muistan vielä sen ajan, jolloin se ei ollut pystyssä. -Viisikymmentä vuotta sitten siinä oli ainoastaan pieni kappeli. - -Hän otti esiin asiakirjan tavoin taitetun paperilehden, levitti sen -auki ja näytti sen Giorgiolle. - --- Lueppa. Tässä on koko tarina. - -Se oli kuva, jonka alla legenda oli luettavissa. -- Enkeli-kuoron -ympäröimänä istui Pyhä Neitsyt öljypuussa, ja vanhus oli -polvistuneena sen juurella ja rukoili häntä. Vanhuksen nimi oli -Alessandro Muzio. Hänestä kertoi legenda: -- Herran vuonna 1527, -kesäkuun kymmenentenä, iltapäivällä, se oli helluntai-sunnuntaina, -raivosi myrsky Casalbordinon seuduilla ja hävitti viinitarhat, -viljavainiot ja oliivilehdot. Seuraavana aamuna läksi Alessandro -Muzio, seitsenkymmenvuotias vanhus Pollutrista, jonka viljavainio oli -rannalla, katsomaan vahinkoa. Kun hän näki vainionsa häviön, hänen -sydämensä kouristui kokoon, mutta syvässä nöyryydessään hän ylisti -jumalallista vanhurskautta. Hartaasti hän ajatteli Neitsyettä ja -rukoili tiellä rukousnauhansa, kun kuuli laakson rajalla kellonsoittoa, -joka ilmoitti messun alkua. Heti hän lankesi polvilleen ja purki kaiken -hartautensa rukoukseen. Mutta rukoillessaan hän äkkiä huomasi itsensä -valon ympäröimäksi, joka säteili auringon valoa kirkkaampana; ja tässä -valossa ilmestyi hänelle kärsimyksistä rikas Jumalan Äiti, sininen -vaippa yllä ja puhui hänelle suloisella äänellä: "Mene ja vie tämä -sanoma. Sano, että katuvainen parannus palkitaan. Tähän on pystytettävä -temppeli, ja minä olen täällä jakeleva armoani. Mene vainiollesi, -ja sinä olet näkevä, että viljasi on vahingoittumaton." -- Neitsyt -katosi enkeleinensä. Vanhus nousi, meni pellollensa ja löysi viljansa -vahingoittumattomana. Sitten hän riensi takaisin Pollutriin, meni -Marino d'Iddonen papin luo ja kertoi hänelle ihmeen. Silmänräpäyksessä -levisi uutinen tästä tapauksesta yli koko Casalbordinon seudun. Koko -kansa vaelsi tuolle pyhälle paikalle, huomasi maan puun juurella olevan -kuivan, näki viljavainion rehoittavana aaltoilevan ja tunnusti ihmeen -tapahtuneeksi; ja se vuodatti katumuksen ja hellyyden kyyneleitä. - -Kohta senjälkeen Arabonan apulaispappi laski kappelin peruskiven; -ja Geronimo di Geronimo ja Giovanni Fataloni rupesivat rakennuksen -hommaajiksi. Alttaritauluun maalattiin Pyhä Neitsyt ynnä vanha -Alessandro, joka rukoillen oli polvillaan hänen edessään. -- - -Tämä legenda oli yksinkertainen, tavallinen, toisten kaltainen, jotka -perustuvat ihmiseen. Tämän ensimäisen ihmeen jälkeen pelastuivat -laivat Neitsyt Marian nimessä myrskystä, säästyivät pellot rakeilta, -matkustajat rosvoilta, sairaat kuolemalta. Pystytettynä keskelle -kiusattua kansaa tämä pyhäinkuva oli alituinen onnen lähde. - --- Tämä meidän Neitsyt on koko maailman enimmin ihmeitä tekevä -- -sanoi Cola suudellen tuota pyhää lehteä, ennenkuin taas kätki sen -povelleen. -- Sanotaan että nyt taas on ilmestynyt toinen Neapelin -kuningaskunnassa. Mutta täkäläinen on sentään voimakkaampi. Ei pelkoa. -Meikäläinen on sentään ylinnä kaikista... - -Hänen äänessään ja eleissään ilmeni tuo nurkkapuoluekiihko, joka -nostaa kaikkien kuvainpalvelijain veren kuohuksiin ja joka joskus -abruzzolaisella alueella yllyttää ihmisiä jonkun pyhän kuvan -etevämmyydestä kiisteltäessä verisiin kahakoihin. Kuten kaikki muut -uskonveljensä, vanhuskin oli kykenemätön käsittämään jumalallista -olentoa ulkopuolella jumalankuvaa olevana, nähden ja palvellen kuvan -muodossa taivaallisen persoonan todellista läsnäoloa. Alttarin -yläpuolella riippuva kuva oli kuin olento lihaa ja luita: se -hengitti, hymyili, aukaisi ja sulki silmänsä, kallisti otsaansa, -viittasi kädellään. Näin elivät kaikkialla pyhät puiset, vahaiset, -pronssiset, hopeaiset kuvapatsaat jalossa tai karkeassa aineessaan -aistihavainnollista elämää. Kun ne tulivat vanhoiksi, halkeilivat ja -vanhuuttaan ränsistyivät, jättivät ne paikkansa uusille kuvapatsaille, -kuitenkin antaen hirvittäviä vihansa merkkiä. Niin oli esimerkiksi -tuntemattomaksi kuluneen pyhänkuvan katkelma, joka oli eksynyt -halkojen pariin, kirveen alla vuodattanut verta ja tiuskaissut -uhkasanoja. Toinen katkelma, jota höylättiin ja käytettiin vesisangon -sivulaudoiksi, oli ilmaissut yliluonnollista alkuperäänsä kuvastamalla -veteen ehyttä muotoansa. - --- Aligi hoi! -- huusi toissilmäinen jalkalaiselle, joka tien laidassa -vaivaloisesti laahusteli eteenpäin tukahduttavassa pölyssä. - --- Hoi! - -Sääliväisenä hän kääntyi herrasväen puoleen ja jatkoi: - --- Hän on hyvä kristitty, meidän seuduiltamme. Hän aikoo tehdä -lupauksen. Juuri äsken hän oli sairas. Katsokaa, rouva, miten hän -ponnistelee! Antakaa hänen nousta kuskilaudalle! - --- Tietysti. Seis! -- huusi Ippolita osaaottavana. - -Vaunut pysähtyivät. - --- Juokse, Aligi! Herrasväki on niin ystävällinen. Voit nousta -rattaille. - -Tuo hyvä kristitty tuli lähemmäksi. Kumartuneena -pyhiinvaeltaja-sauvansa nojaan, pölyn peittämänä, hikeä valuen, -auringon-paahdon huumaamana ja ähkien hän lähestyi; punerva parta -reunusti leuan alapuolta toisesta korvasta toiseen, kehystäen pisamien -peittämiä kasvoja; punervat hiustupsut pistivät esiin lakin alta -ja takertuivat otsaan ja ohimoihin; kuopissaan piilevät himmeät -silmät, jotka nenäntyven kohdalla melkein yhdistyivät, muistuttivat -kaatuvantautista. - -Läähättäen ja ääni käheänä hän sanoi: - --- Kiitos. Jumala sen teille palkitkoon. Pyhä Neitsyt olkoon teille -armollinen! Mutta minä en voi nousta ajoneuvoihin. - -Vasemmassa kädessään hän kantoi valkoiseen tilkkuun käärittyä esinettä. - --- Onko sinulla siinä uhrilahjasi? -- kysyi häneltä toissilmäinen. -- -Näytäppä. - -Mies kääri auki tilkun ja näytti vahasta tehtyä luuta, joka oli -valkoinen kuin ruumiilla ja johon oli maalattu sinervä haava. Se oli -pehmentynyt kuumuudesta ja loisti, melkein kuin olisi se hikoillut. - --- Etkö näe, että se sulaa? - -Ja ukko ojensi kätensä sitä tunnustellakseen. - --- Se on vallan pehmeä. Jos kuljet eteenpäin jalan, se hajoaa käsissäsi. - -Aligi toisti: - --- En voi nousta ajoneuvoihin. -- Olen tehnyt lupauksen. - -Ja levottomana hän tutki uhrilahjaansa ja nosti vahajalan kierojen -silmiensä tasolle. - -Tällä paahtavan kuumalla tiellä, pölypilvissä, räikeän häikäisevässä -valossa ei ollut surkeampaa näkyä kuin tuo väsynyt mies ja tuo vaalea -esine, joka innoitti kuin leikattu sääri ja joka oli ripustettava -seinille alati muistuttamaan haavaa, seinille, jotka jo olivat täynnä -mykkiä ja liikkumattomia uhrilahjoja, ja jotka todistivat vuosisatoja -kestäneen viheliäisen ihmislihan kipuja. - --- Eteenpäin! - -Ja hevoset alkoivat jälleen nelistää edelleen. - -Kun pienet kummut olivat jääneet selän taakse, tie halkoi rehoittavien -viljapeltojen täyttämää tasankoa. Cola kertoi lörpöttelyhaluisena kuin -vanhus ainakin Aligin sairauden yksityiskohdat; hän kertoi polttavasta -haavasta, jonka Pyhä Neitsyen sormi oli parantanut. Siellä täällä -hyvälle tuoksuvat tähkäpäät nuokkuivat pensasaidan yli, luoden mieleen -kauniin, yli lähtöjensä kuohuvan maljan kuvan. - --- Tuossa on pyhättö! -- huusi Ippolita, osoittaen punaista -tiilirakennusta, joka kohosi keskellä avaraa niittyä. - -Muutaman hetken kuluttua vaunut olivat saavuttaneet kansanjoukon. - - - - -VI. - - -Siinä oli edessä aavistamaton, ihmeellinen ja kauhea näytelmä, ihmisten -ja esineiden kokoelma, joka ei ollut verrattavissa mihinkään ennen -nähtyyn, sekoitus niin outoja, karkeita ja erilaisia aineksia, että ne -veivät voiton pahimmista painajaisen aiheuttamista unista. - -Ainaisen inhimillisen orjuuden kaikki rumuus, kaikki katalat paheet, -kaikki uskovaisen ruumiin tuskat ja vammat, katumuksen kyynelet, -hekkumoitsijan nauru; mielisairaus, ahneus, viekkaus, haureus, -petos, tylsämielisyys, pelko, kuollettava väsymys, kivettynyt -välinpitämättömyys, mykkä epätoivo; virrenlaulu, paholaisen riivaamien -ulvonta, nuorallatanssijain kehoitukset, kellojen soitto, torvien -toitotus, aasien mäkätys, härkien mylvintä, hevosten hirnunta. -Kattiloiden alla ritisevä tuli, hedelmä- ja makeiskasat, astioiden, -kankaiden, aseiden, korutavarain, rukousnauhojen näyttely; -tanssijattarien rivot tanssit, maahankaatujatautisten kouristukset, -tappelevien iskut, tungoksessa takaa-ajettujen varkaiden pako; paheen -alhaisin hylky, joka oli kotoisin kaukaisten kaupunkien likaisilta -kaduilta ja nyt valtasi aavistamattoman ja huumaantuneen rahvaan; kuin -elukoita hätyyttävät paarmat nämä väsymättömien loisolentojen parvet -ahdistivat suurta kansanjoukkoa, joka ei kyennyt puolustautumaan; -kaikki alhaiset houkutukset eläimellisille himoille, petos -yksinkertaiselle ja typerälle, kaikki petkutukset ja ammattimainen -haureus keskellä selkeää päivää: sekoitus kaikkea tätä oli täällä ja se -kohisi ja kuohui Neitsyen pyhätön ympärillä. - -Tämä oli jykevä rakennus, rakennustyyliltään tavallinen, koruton, -tehty kalkitsemattomasta punatiilestä. Kaikenlaisten pyhien esineiden -myyjät olivat pystyttäneet kojunsa ulkoseiniä ja pääkäytävän pylväistöä -vastaan ja harjoittivat siinä kauppaa. Vallan lähellä kohosivat -kuljeskelevien ilvehtijäin ja seurueiden teltat, joita koristivat -suuret verisiä taisteluja ja ihmissyöjäin aterioita esittävät kuvat. --- Kierosilmäiset, inhoittavan ja epäilyttävän näköiset miehet -kehoittelivat astumaan sisään. Rivot naiset, joilla oli suunnattoman -paksut pohkeet, pöhöttyneet ruumiit ja näivettyneet rinnat ja joilla -oli yllään kuluneet likaiset trikoot ja loistavat ryysyt, ylistelivät -kömpelöin puhetavoin niitä ihmeitä, joita heidän takanaan oleva -punainen esirippu kätki. Yksi näistä elähtäneistä naikkosista, joka -näytti kääpiön ja ilotytön sikiöltä, antoi inhoittavan apinan syödä -saastaisesta suustaan, minkä aikana kasvoiltaan punaiseksi maalattu -ja jauholla sivelletty ilveilijä hänen vieressään huumaavan hurjasti -soitti kelloa. - -Eri joukkueet saapuivat, ristinkantajat etunenässä, pitkinä jonoina -ja ylistyslauluja laulaen. Naiset pitivät kiinni toistensa hameiden -helmasta ja etenivät haltioituneina, silmät levällään ja katse -tuijottavana. Trignosta kotoisin olevilla oli punaisesta verasta -tehdyt hameet, joissa oli lukemattomat poimut, ja joiden vyötäre oli -puolivälissä selkää, melkein kainaloissa; lanteita kietoi kirjava vyö, -joka piti koossa ja nosti hametta, muodostaen kyttyränkaltaisen puhkan. -Ja todella he raukeina, kyyryisinä ja hajasäärin eteenpäin kulkiessaan, -laahaamalla raskaskenkäisiä jalkojaan perässään, näyttivät oudoilta -kyttyräselkäisiltä elukoilta. Muutamilla heistä oli kuhmura kaulassa, -ja näiden kuivuneiden kuhmuroiden alla välkkyivät kultaketjut. - - Eläköön Maria! - -Joukosta kohosi unissakävijättäriä, jotka oli pantu korkeille lavoille -vastapäätä toisiaan. Heillä kun oli siteet kasvoilla, ei niistä -nähnyt muuta kuin puheliaan suun, josta lakkaamatta tulvi esiin -sylkivirta. He puhuivat yhtenään laulavalla nuotilla, tahdikkaasti -kohottaen ja hiljentäen ääntä ja säestivät jokaista äänen hiljennystä -päännyökkäyksellä. Joskus he hiljaa sihisten vetivät ylen runsaan -syljen takaisin suuhun. Yksi heistä nosti ilmaan rasvaista pelikorttia -ja huusi: -- Tässä on hyvän toivon ankkuri! Toinen, jonka suunnattoman -suuressa suussa pilaantuneiden hampaiden välissä kellervä kieli milloin -pisti esiin, milloin taas katosi, kumartui vallan kokoon kyyristyneenä -läsnäolijain puoleen, nojaten isoja, pöhöttyneitä käsiään polviinsa ja -pidellen sylissään kuparikolikoita. Ympärillä seisojat seurasivat häntä -mitä tarkkaavimmin, menettämättä sanaakaan ja tuskin rohjeten liikahtaa -ja hengittää. Ainoastaan aika-ajoin he kostuttivat kielellä kuivia -huuliaan. - - Maria eläköön! - -Uudet toivioretkeläis-parvet lähestyivät, kulkivat ohi, katosivat. -Siellä täällä oli kojujen varjossa isojen sinisten varjostimien alla -tai täydessä heloittavassa päivänpaisteessa väsymykseensä kuivuneeseen -ruohikkoon nukahtaneita naisia. He makasivat etukumarassa, pää käsien -nojassa. Toiset istuivat maassa sääret ojennettuina, pureskellen -leipäänsä, vaivaloisesti ja vaieten vähääkään kiinnittämättä huomiota -ympäröivään hälinään; ja saattoi nähdä liian suurien suupalojen väkisin -soluvan alas heidän kellervistä ja ryppyisistä kurkuistaan, jotka -näyttivät kilpikonnan iholta. - -Muutamat näistä eukoista olivat haavojen, ruven tai arpien peittämät, -hampaattomat, ilman silmäripsiä, hiuksettomat; he eivät nukkuneet, -eivätkä syöneet; he olivat jähmettyneinä alistuneet kohtaloonsa, -melkein kuin olisivat odottaneet kuolemaa; ja heidän luurankomaisten -vartalojensa yläpuolella surisi, kuin ojassa olevan raadon yli, tiheänä -ja himokkaana kärpäspilvi. - -Mutta keskipäivän auringon paahtamissa kapakkateltoissa, jotka olivat -kiinnitetyt maahan pistettyihin ja oksilla koristettuihin seipäisiin, -päästivät ne syöläytensä valloilleen, jotka siihen päivään asti -vaivaloisesti olivat koonneet vähäiset säästönsä, toimeenpannakseen -pyhän lupauksen ja tyydyttääkseen voimakasta mässäyshaluaan, jota jo -kauan olivat mielessään hautoneet niukkojen aterioidensa ja kovan -työn aikana. Näki heidän haarikkojen yli kumartuneet kasvonsa, heidän -pureksivien leukojensa, ruokaa paloittelevien käsien liikkeet, koko -heidän ryhtinsä, joka muistutti tavattoman saaliin kimppuun päässeitä -villipetoja. Pyöreistä kuopista, jotka oli muutettu tulisijoiksi, -levittivät isot kattilat täynnä kuumia lihapalasia houkuttelevaa -hajuaan yltympäri. Tyttö, joka oli laiha ja kellervä kuin heinäsirkka, -tarjoili kaupaksi nyörille punoitettuja, hevosten, lintujen ja -kukkien muotoisia juustoja. Pieni akkamainen mies, kasvoiltaan -sileä ja rasvainen, korvissa kultaiset renkaat, kädet ja käsivarret -anilinin väriset kuin värjärillä, myyskenteli myrkyllisen näköisiä -virvoitusjuomia. - - Maria eläköön! - -Yhä uudet joukot tulivat ja kulkivat ohi. Pääovelle tulviva rahvas -paisui paisumistaan, kun ei kukaan enää voinut tunkea kirkkoon, joka -jo oli täyteen sullottu. Silmänkääntäjät, keinottelijat, petkuttajat, -kaikenlaiset veijarit kutsuivat noita ihmisiä takaisin, johtivat -heidät toisaalle, viekoittelivat heitä. Kaikki tämä rosvo-väki vainusi -saalistaan jo kaukaa, tähtäsi suoraan ja varmasti, eikä koskaan osunut -harhaan. Se houkutteli hölmöä tuhansilla tavoilla, saaden hänet -toivomaan pikaista ja varmaa voittoa, kiihoitti häntä äärettömin -lupauksin uskaltamaan, yllytti hänen ahneuttaan kuumeeksi. Kun tämä -poloinen sitten oli menettänyt kaiken maltin ja arvostelukyvyn, he -puhdistivat armotta hänen kukkaronsa viimeiseen ropoon asti ja mitä -helpoimmin ja nopeimmin; he jättivät hänet sitten ällistyneenä ja -onnettomana, nauroivat häntä vasten kasvoja ja katosivat. Mutta -peloittava esimerkki ei estänyt toisia menemästä samaan ansaan. -Jokainen piti itseään ovelampana ja kokeneempana, päätti kostaa -peijatun toverin puolesta ja heittäytyi silmittömästi kurjuuden syliin. -Ne lukemattomat kieltäymykset, jotka lakkaamatta oli ollut kärsittävänä -kun oli täytynyt pitkin vuotta välttämättömistä elintarpeista säästää -ja ropo rovolta vaihettaa nämä säästöt rahaksi -- nuo sanomattomat -kärsimykset, jotka saattavat niin hyvin talonpojan kuin kerjäläisen -itaruuden likaiseksi ja raaaksi -- kaiken tämän paljasti se vapiseva -känsäinen käsi, joka otti säästetyn roponsa ja pani sen alttiiksi. - - Maria eläköön! - -Uudet parvet saapuivat ja kulkivat ohi. Alati uusiintuva virta tulvi -keskellä sekavaa aallehtivaa joukkoa; yhäti sama nuotti hallitsi -kaikkea tätä hälinää. Lopulta korva eroitti ainoastaan kirkkaasti -kaikuvan "Maria" sanan tuosta hälinän synkästä sekavuudesta. -Ylistyslaulu kaikui yli huumaavan melun. Hellittämättömät ihmistulvat -tunkivat yhä uudelleen auringon kuumentamaa pyhäkköä kohti. - - Maria eläköön! - Eläköön Maria! - -Tupertuneina ja raukeina Giorgio ja Ippolita vielä hetken tuijottivat -äärettömään tungokseen, josta tulvi inhoittava löyhkä ja josta siellä -täällä sulkelsivat esiin temppujentekijäin maalatut ja pouvaajanaisten -siteiden verhoamat kasvot. Inho kuristi kokoon heidän kaulansa -ja kiihoitti heitä pakenemaan, ja kuitenkin tällä inhimillisellä -näytelmällä oli vahvempi vetovoima, ja se pidätti heitä tungokseen -sullottuina paikoillaan vei heidät sinne, missä kurjuus näytti vielä -kouraantuntuvammalta, missä sydämettömyys, tiedottomuus ja petos ilmeni -räikeämpänä, missä huudot korvia viilsivät, missä kyynelet vuotivat. - --- Menkäämme kirkkoon! -- sanoi Ippolita, joka näytti olevan -suunniltaan ja kauhistuvan siitä mielettömyyden liekistä, joka loimusi -kiihkoisesta rahvaasta, tämän yhä rajummin tunkiessa eteenpäin, kuta -helteisemmin aurinko paahtoi päälakea. - --- Vieläkö jaksat? -- kysyi Giorgio tarttuen hänen käsiinsä. -- -Tahtoisitko, että lähdemme pois täältä? Löydämme kyllä paikan, missä -voimme levätä. Pelkään, että et voi hyvin. Etkö tahtoisi poistua? -- - --- En, en. Olen vahva, minulla on vastustuskykyä. Menkäämme kirkolle -asti. Menkäämme sinne sisälle. Etkö näe? Kaikki menevät sinne. Kuule, -kuinka he huutavat! -- - -Hän horjahti. Huuto tuntui johtuvan sellaisesta mellakasta, kuin miehet -ja naiset olisivat toisiaan teurastaneet ja veren virratessa olisivat -huitoneet käsillään ympärilleen. - -Cola sanoi: - --- He rukoilevat lunastusta. - -Hän ei ollut hetkeäkään eronnut herrasväestään ja oli lakkaamatta -ponnistellut raivatakseen heille väylän joukon läpi ja hankkiakseen -heille tilaa. - --- Tahdotteko mennä sisälle? -- hän kysi. - -Ippolita ratkaisi: - --- Menkäämme, menkäämme! - -Vanhus astui edellä kirkon pääovelle kyynäspäillään raivaten tietä. -Ippolita tuskin kosketteli maata, sillä Giorgio, joka ponnisteli kaikki -voimansa pitääkseen häntä ja itseään pystyssä, kantoi häntä melkein -käsillään. Kerjäläisnainen seurasi heitä kintereillä anoi surkealla -äänellä almua ja ojensi kättään niin pitkälle, että se melkein -kosketteli heitä. Ja he näkivät ainoastaan tämän vanhuksenkäden, jota -isot tummankeltaiset nystyrät rumensivat ranteiden kohdalla, jonka -kynnet olivat pitkät, sinervät, ja jonka iho sormien välistä halkeili; -se oli sairaan vanhan apinan käden näköinen. - -Vihdoin he saapuivat kirkon pääovelle. He nojasivat erääseen -pylvääseen, jonka vieressä rukousnauhojen kauppaajalla oli kojunsa. - -Eri seurat kiersivät kirkon ympäri, odottaessaan sisään pääsyn -vuoroaan. Lakkaamatta he kulkivat piirissä, pysähtymättä, avopäin he -seurasivat ristiä, koskaan keskeyttämättä lauluaan. - -Miehillä ja naisilla oli kädessä ristinmuotoinen, tai kukilla -koristettu sauva, johon väsymyksensä koko painon uuvuttamina -nojasivat. Heidän otsillaan pisarteli hiki, heidän poskiltaan valui -hikitulvia kastellen heidän vaatteitaan. Miesten paidat olivat auki -rinnalta, käsivarret ja kaula olivat paljaat ja käsiin, ranteisiin, -rintaan oli piirretty sinivärillä kirjailtuja kuvioita muistoksi -niistä pyhiinvaelluspaikoista, joilla olivat käyneet, saamistaan -armonosoituksista, täyttämistään lupauksista. Näki kaikenlaisia -lihasten ja luiden viallisuuksia, mitä erilaisinta rumuutta, kaikki nuo -häviämättömät jäljet, jotka väsymys, huono sää ja tauti oli painanut; -suippoja tai litteitä pääkoppia, kaljuja tai pörrötukkaisia, arpien -tai paiseiden peittämiä. Vaaleita ja jäykännäköisiä silmiä, toisia -taas, samean vihreän värisiä kuin suurilla yksinäisillä rupikonnilla. -Neniä, jotka näyttivät nyrkiniskujen litistämiltä tai suippoja -kuin haukannokat tai pitkiä ja kuonomaisia kuin norsunkärsä, tai -syöpyneitä, kuin olisi ne nakerreltu pois. Poskia täynnä verisuonia, -kuin viiniköynnöksen lehti syksyllä, tai kelmeät ja ryppyiset kuin -märehtijän satakerta, tai pörröiset ja karkeat kuin tattarintähkä. -Suita niin teräviä kuin partaveitsi tai ammoittavia ja pöhöttyneitä -kuin pulleat viikunat tai hampaattomuudesta kokoonkutistuneita kuin -kuivat lehdet tai täynnä suunnattoman suuria hampaita kuin metsäsialla; -vihottumia, ajettumia, ruusuja, pääskysenpilkkuja, kaikenlaisia -rauhaisrohkoja. -- Kaikki ne hirvittävät kärsimykset, joille ihmisliha -on alttiina, kulkivat kirkkaassa auringonvalossa Pyhäan Neitsyen talon -ohi. - - Eläköön Maria! - -Joka joukkueella oli ristiinnaulitunkuvansa ja johtajansa. Tämä oli -roteva, jykeväjäseninen mies, joka lakkaamatta rohkaisi uskovaisia -kolkosti huutaen ja hurjasti eleillen, tuupaten uupuvia selkään, -laahaten väsyneitä vanhuksia edelleen ja parjaten kirouksin naisia, -jotka henkeä vetääkseen keskeyttivät ylistyslaulun. Oliivin värinen -jättiläinen, jonka silmät kiiluivat tuuhean mustan hiustupsun alla -veti kolmea eukkoa nuorista jälessään. Hänen edellään astui nainen, -jolla ei ollut muuta yllä kuin säkki, mistä pää ja käsivarret pistivät -esiin. Toinen pitkä, laiha, kelmeäkasvoinen vaaleasilmäinen vaimo -astui kuin unissakävijä edellä, laulamatta ja koskaan kääntymättä; -povellaan hänellä oli punainen side, jota kuollettava haava näytti -verellä kostuttavan; ajoittain hän horjahti, näyttäen siltä kuin ei -enää olisi pysynyt pystyssä vaan kuin tuossa tuokiossa olisi kaatunut -maahan milloinkaan enää ylös nousematta. Kolmas, hirvittävä ja hurja, -kuin maalaisraivotar, veripunainen vaippa sidottu haiseville lanteille, -ryntäillä kirjo-ompelusta, joka loisti kuin kalanruodot, heilutti -mustaa ristinkuvaa, johti joukkoaan ja rohkaisi sitä. Neljäs kantoi -päänsä päällä mustalla huivilla peitettyä kehtoa, kuten Liberata tuona -kolkkona yönä. - - Eläköön Maria! - -Ja yhä vaan keskeymättä he kiersivät kirkon ympäri, kiihtynein askelin, -kohottaen ääntään, yhä enemmän yltyen raivoavien huudoista ja eleistä. -Neitoset, päälaeltaan melkein kaljuina, käyttivät ohuita hiuksiaan -hajalla ja oliiviöljyllä voideltuina, kasvot ja ryhti olivat typeriä; -he kulkivat jonossa aina pitäen toisella kädellä kiinni toverinsa -olkapäästä ja katsoen musertuneina maahan -- surkeita olentoja, joiden -kohdun oli määrä synnyttää ilman intohimoa siitettyä viheliäistä -ihmisrotua, johon alkuperäisen elukan vaistot ja kurjuus periytyi. - -Eräänlaisten syvien paarien pohjalla makasi rampa, joka oli läkähtyä -lihavuuteensa ja jonka roikkuvat kädet olivat luuvalon käyristämät -ja retiisinkokoisten nystyröiden kauheasti rumentamat. Ne liikkuivat -alinomaan väristen; otsalta ja kaljulta päälaelta virtasi hiki ja -kasteli hänen leveitä kasvojaan, jotka olivat vaaleanpunaväriset ja -täynnä punaisia suonia kuin härän perna. Ja hänellä oli kaulassa joukko -taikaesineitä ja vatsallaan levitettynä pyhimyksenkuvalla varustettu -lehti. Hän kähisi ja ähki, kuin jo puoleksi sammuneena tuskalliseen -kuolonkamppaukseen; sietämätön haju erosi hänestä, melkein kuin -mädänneestä; kaikki hänen huokosensa henkivät noiden viimeisten elon -värähdysten hirvittävää tuskaa; ja kuitenkaan hän ei tahtonut kuolla: -paareilla hän antoi kantaa itsensä Jumaläidin jalkojen juureen, jotta -olisi välttänyt kuoleman. Vallan lähellä häntä voimakkaat miehet, -jotka kirkollisissa juhlissa olivat tottuneet kantamaan jykeviä -kuvapatsaita tai lippuja, laahasivat eteenpäin riivattua miestä, -joka kähisten puolustautui heidän kouriltaan; hänen vaatteensa -olivat repaleiset, vaahto oli suupielissä, silmät pullistuivat esiin -kuopistaan, kaulasuonet paisuivat, tukka oli sekaisin ja kasvot -sinervät kuin hirtetyllä. Aligi niinikään kulki ohi -- tuo mies, joka -kantoi uhrilahjaansa -- ja hän oli nyt vielä kalpeampi kuin vahaluunsa. -Ja kaikki muutkin retkeilivät loppumattomassa kiertokulussa ohi; nuo -kolme nuoraan kytkettyä naista palasivat taas; ohi kulki uudelleen -mustaa ristiä kantava raivotar ja vaikeneva verisiteinen vaimo, ja -päänsä päällä kehtoa kantava, ja säkkipukuinen nainen nöyryyteensä -kokoonkutistuneena, kasvot kolkkojen kyynelten uurtamina, jotka -heruivat esiin vaipuneiden luomien alta; hän tarjosi kuvan kaukaisesta -aikakaudesta, ollen yksin joukossa kuin muinaisen ankaran katujamielen -henkäyksen verhoamana ja herätti Giorgion mielessä vielä kerran -suuren ja puhtaan clementiläisbasilikan näyn, jonka karkeatekoinen -alkuperäinen kuorikellari muistutti IX:nnen vuosisadan kristittyjä, -Ludvik II:sen aikoja. - - Eläköön Maria! - -Kulkivat, kulkivat vaan lakkaamatta ohi -- kiihtynein askelin ja äänin, -mielettöminä auringon paahteesta, joka rasitti otsaa tai takaraivoa, -kiihoittuneina riivattujen huudoista ja kirkosta kuuluvasta kohinasta, -heidän astuessaan pääoven ohi, intohimoisen huumautumisen valtaamina, -joka yllytti heitä verisiin uhriin, lihansa ruoskitsemiseen, -epäinhimillisiin katumuksentekoihin. Ja taaskin he kiersivät piirissä, -kärsimättöminä päästäkseen sisälle, kärsimättöminä heittäytyääkseen -alas pyhitetylle lattialle ja lisätäkseen omilla valituksillaan niiden -valitusten lukua, jotka lukemattomat polvistuneet ihmisolennot täällä -olivat ilmoille päästäneet. Ja yhä vaan he jatkoivat kiertokulkuaan, -luku kasvoi yhä edelleen, ja he tunkivat ja sysäsivät toisiaan niin -rajusti, etteivät enää näyttäneet yksityisolennoilta, vaan yhtenäiseltä -ainejoukolta, jota pyörteinen voima ajoi eteenpäin. - - Eläköön Maria! - Maria eläköön! - -Äkkiä joukosta syöksyi nuorukainen kaatumataudin kouristamana maahan. -Lähelläolijat hoitelivat häntä vetäen hänet syrjään pyörteestä. -Väentungoksesta juoksi useita uteliaita saapuville tuota merkillisyyttä -katselemaan. - --- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Ippolita kalveten ja ääni ja ilme -oudosti muuttuneena. - --- Ei mitään, ei mitään -- auringonpistos -- vastasi Giorgio tarttuen -hänen käsivarteensa, viedäkseen hänet pois. - -Mutta Ippolita oli jo älynnyt, mistä oli kysymys. Hän oli huomannut, -kuinka kaksi miestä väkivoimalla kiskoi erilleen hänen leukojaan ja -tunki lusikan hänen suuhunsa, ettei hän olisi purrut poikki kieltään. --- Häneen oli vaistomaisesti tarttunut tämä kauhea hammasten kiristys, -ja ehdoton kauhu oli järkyttänyt hänen olemuksensa syvimpiä juuria, -missä tuo "pyhä kipu" uinui ja saattoi herätä. - --- Hän potee Pyhän Donaton tautia -- sanoi Cola. -- Älä pelkää. - --- Menkäämme pois täältä -- rukoili Giorgio hartaasti, joka oli levoton -ja hämillään, ja koetti vetää ystävätärtään mukaansa. - --- Jos hän täällä äkkiä edessäni kaatuisi maahan! Jos tauti kouristaisi -hänet keskellä tungosta! -- hän ajatteli ja tunsi veren suonissaan -jähmettyvän. Ja hän muisti Ippolitan Caronnosta kirjoittamat kirjeet, -joissa hän epätoivoisin samoin oli hänelle tuon seikan ilmaissut. -Ja taaskin Giorgio kuvitteli häntä, kuten silloin, kalpeat kädet -vavahtavina ja sormissa sekavat hiustöyhdöt... - --- Menkäämme pois! Tahtoisitko, että menemme kirkkoon? - -Ippolita ei sanonut enää mitään, ikäänkuin isku niskaan olisi hänet -puuduttanut. - --- Tahtoisitko mennä sisälle kirkkoon? -- toisti Giorgio, pudistaen -häntä ja koettaen salata levottomuuttaan. Ja hän tahtoi lisätä: -- Mitä -sinä ajattelet? -- mutta hän ei rohjennut. Hän luki Ippolitan silmistä -niin synkkää tuskaa, että hänen sydämensä ja kulkkunsa kuristuivat -kokoon. Sitten hän luuli, että tuo äänettömyys ja huumaus oli uhkaavan -kouristuksen oireita, hän pelästyi hillittömästi. Enempää ajattelematta -hän mutisi: - --- Oletko sairas? - -Ja nämä hätääntyneet sanat jotka paljastivat hänen epäilyksensä ja -salaisen pelkonsa, lisäsivät molempien levottomuutta. - --- En, en -- Ippolita virkkoi ilmeisesti väristen, ollen kauhun -valloissa, tunkeutuen lähelle ystäväänsä, jotta hän olisi suojellut -häntä uhkaavalta onnettomuudelta. - -Ja väkijoukon sullomana, hämmentyneinä, mieli lamassa, kurjina -kuin kaikki muut, säälittävinä ja apuatarvitsevina kuin he kaikki, -heidän kaikkien tavoin tuntien kuolevaisen lihansa taakkaa, kokivat -molemmat muutaman hetken aikana todella yhteenkuuluvaisuuttaan tähän -rahvaaseen, jonka keskellä pelkäsivät ja kärsivät; molempien sielut -sulivat muutamaksi silmänräpäykseksi äärettömän inhimillisen surkeuden -tietoisuuteen. - -Ippolita tointui ensiksi ja kääntyi kirkon pääovea kohti, joka oli -sinervän sauhun verhoamana, mistä ajottain vahakynttilöiden liekit -valoaan loivat pyörteiseen vilinään. - --- Menkäämme sisälle -- sanoi Ippolita ääni tukehtuneena, hellittämättä -Giorgion kättä. - -Cola sanoi olevan mahdotonta päästä sisälle pääovesta. - --- Tunnen toisen oven -- hän lisäsi -- seuratkaa minua. - -Vaivoin he raivasivat itselleen tien. Keinotekoinen voimakkuus ohjasi -heitä, sokea itsepäisyys tunki heitä eteenpäin, osaksi samanlaista -itsepintaisuutta, joka ajoi uskovaisia loppumattomalle kiertokululleen. -Se oli tartunnan vaikutusta. Giorgio tunsi, ettei enää ollut itsensä -herra. Hermonsa hallitsivat häntä ja ne pakoittivat hänet alistumaan -kiihtyneisyyteensä ja ylenmääräiseen vastaanottavaisuuteensa. - --- Seuratkaa minua -- toisti vanhus, halkoillen väentulvaa -käsivarsineen ja koettaen suojella herrasväkeään sysäyksiltä. - -Sivuovesta he astuivat jonkunlaiseen sakaristoon, jonka seinällä -sinervässä savussa eroitti katosta permantoon asti vahaisia -uhrilahjoja, jotka Pyhän Neitsyen toimeenpanemien ihmeiden merkkeinä -oli tänne ripustettu. Sääret, käsivarret, kädet, jalat, rinnat, -muodottomat katkelmat, joiden määränä oli esittää paiseita, vihelmiä ja -ajettumia, hirvittävien tautien kuvat, räikeän punaväriset ja sinervät -vahalle kuvatut haavat -- kaikki nämä liikkumattomat kuvat neljällä -seinällä tekivät ruumishuoneen vaikutuksen, ne herättivät inhoa ja -kauhua ja panivat muistelemaan museota, johon on koottu sairashuoneen -leikatut jäsenet. Kokonaiset kasat ihmisiä peittivät permannon; niissä -näki kelmeitä kasvoja, veren tahraamia suita, pölyn peittämiä otsia, -kaljuja päälakeja, valkohapsia. Ne olivat melkein kaikki henkilöitä, -jotka kouristuksissa alttarin edessä olivat käyneet tajuttomiksi ja -jotka nyt kasottain kuin ruumiit ruton aikana oli kannettu tänne. -Erästä vanhusta kantoi kaksi huokailevaa miestä kirkosta tänne; -kannettaessa hänen päänsä roikkui milloin rinnalla, milloin hartioilla, -ja hänen paidalleen tippui veripisaroita, jotka pirskuivat esiin -nenästä, suusta ja leuasta. Epätoivoiset huudot, joita hän kenties ei -enää kuullut, kaikuivat hänen takanaan: niiden mielettömien huudot, -jotka anoivat ihmettä, mikä ei ollut tullut hänen osakseen. -- Pyhä -Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! - -Se oli kamalaa huutoa, hirvittävämpää kuin mitä päästää se, joka -elävältä palaa tulipalossa, järkyttävämpi kuin haaksirikkoisten -hätähuuto, jotka öisellä merellä ovat tuomitut varmaan kuolemaan. - --- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! - -Tuhannet kädet kuroitettiin hurjan himokkaasti alttaria kohti. Naiset -soluivat eteenpäin polvillaan, nyyhkyttivät, raastoivat tukkaansa, -pieksivät lanteitaan, puskivat otsaansa kivilattiaan ja vavahtelivat, -kuin olisivat olleet paholaisen riivaamat. Muutamat, jotka neliryömin -makasivat maassa, lähestyivät vallan hitaasti alttaria, kannattaen -loikovanasentoista ruumistaan kyynäspäillä ja paljaiden jalkojen -isovarpailla. Ponnistaen varpailla he pienin jatkuvin nykäyksin -siirtyivät eteenpäin; ja hameiden alta vilkkuivat esiin känsäiset, -kellervät anturat, kulmikkaat nilkat. Ajoittain kädet avustivat -kyynäspäiden rasittavia ponnistuksia, hapuilivat suun ympärillä, joka -suuteli permannon pölyä tai koskettivat kieltä, joka verensekaisella -syljellä piirsi ristinkuvia tomuun. Ja heidän ruumiinsa ryömivät -näiden verijälkien yli, niitä poispyyhkimättä, ja tällävälin joka -pään kohdalla pystyssä oleva mies kolhaisi sauvansa kärjellä maahan, -osoittaen suoraa tietä alttarille. - --- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! - -Sukulaiset, jotka liukuivat edelleen polvillaan molemmin puolin -tätä latua, valvoivat lupauksien velvoittamia kidutuksia. Ajoittain -he nyökäyttivät päällään lohduttaakseen surkuteltavia. Jos nämä -näyttivät pyörtyvän, he riensivät esiin, tukivat heitä kainaloista tai -liehuttivat heille nenäliinallaan ilmaa. Tätä tehdessään he itkivät -katkerasti. Vielä runsaammin he vuodattivat kyyneleitä, auttaessaan -vanhuksia ja nuorukaisia, jotka olivat tehneet saman lupauksen. Sillä -eivätpä ainoastaan naiset, ukotkin, miehet ja nuorukaiset alistuivat -kidutukseen, ennenkuin saapuivat alttarille ja olivat arvoisia -kohottamaan katseensa pyhänkuvaa kohti. Jokainen painoi kieltään -samaan kohtaan, mihin toinen jo oli jättänyt kostean jäljen, jokainen -survaisi otsansa tai leukansa siihen paikkaan, mihin toinen jo oli -jättänyt ihokaistaleen, veripisaran, hikeä ja kyyneliä. Äkkiä tunki -pääovesta häikäisevä valonsäde, se lankesi kärventyneille anturoille, -jotka känsäisinä kuivan kamaran tai kivisien vuorien vaikutuksesta -muodottomina tuskin enää näyttivät ihmisten, vaan pikemmin eläinten -jäseniltä; se lankesi kaljuille tai hiuksien peittämille takaraivoille, -jotka vanhuksilla olivat valkoiset, toisilla vaalean punervat tai -ruskeat; nämä päät lepäsivät ponnistuksesta paisuneen niskan varassa -tai huojuivat hiljaa sinne tänne kuin vanhan kilpikonnan vihertävä pää, -joka kuroittautuu ulos kopasta, tai olivat ne maasta esiin kaivetun -pääkallon näköisiä, joihin paljaiksi kalvettujen paikkojen lomiin vielä -oli jäänyt jokunen harmaa hiustöyhtö ja vähän punervaa ihoa. - -Joskus levisi vähitellen hitaiden ryömijäin yli sinervä suitsutussavun -tuprahdus ja verhosi melkein säälien lyhyeksi hetkeksi kaiken tämän -nöyryyden, kaikki nämä toiveet, nämä ruumiilliset kärsimykset. -Näiden ohi kulki alttarille uusia sairaita, jotka anoivat ihmettä; -ja varjollaan he peittivät ja äänillään voittivat maassa matavat, ja -näytti siltä, kuin näiden ei enää koskaan onnistuisi nousta pystyyn. - --- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! - -Äidit paljastivat kuihtuneet rintansa ja näyttivät niitä Neitsyelle, -jotta hän ne siunaisi maidolla, heidän takanaan olevat sukulaiset -pitivät käsivarsillaan nääntyneitä, melkein kuolevia rintalapsia, jotka -hiljaa vaikeroivat. Aviovaimot rukoilivat hedelmällisyyttä kohdulleen, -tarjoten vastauhriksi häävaatteitaan ja koristeitaan. - --- Kuule rukoukseni poikasi tähden, jota pidät sylissäsi, Pyhä Maria! - -Ensin he rukoilivat nöyrästi, kertoivat itkien huolensa, ikäänkuin -heillä pyhänkuvan kanssa olisi ollut yksityinen keskustelu, ikäänkuin -kuva korkeudestaan olisi kumartunut alas heidän valituksiaan -kuuntelemaan. Sitten he vähitellen kiihoittuivat raivokkuuteen, -mielettömyyteen. Näytti siltä kuin olisivat tahtoneet huutamisella -ja hurjilla liikkeillä pakoittaa ihmeen esiin. He kokosivat kaikki -voimansa, päästääkseen ilmoille vielä viimeisen, korvia viiltävän -ulvonnan, jonka oli määrä tunkea Jumaläidin sydänjuuriin. - --- Armoa! Armoa! - -Ja pelokkaasti vaieten, silmät auki tuijottaen he odottivat, toivoen -vihdoinkin näkevänsä merkin luoksepääsemättömän taivaallisen olennon -kasvoilla, joka jalokivien koristamana säihkyi alttaripylvästen välillä. - -Uusi tulva uskonkiihkoisia saapui ja asettui aitauksen eteen pitkin sen -pituutta. Äänekkäät huudot ja kiivaat eleet vaihtelivat uhrilahjojen -kanssa. Aitauksen sisäpuolella, joka sulki pääsyn pääalttarille, -papit lihavine valkoisine käsineen vastaanottivat rahat ja koristeet. -Ojentaessaan oikeaa ja vasenta kättä milloin toiselle, milloin toiselle -puolelle, he liikkuivat kuin vangitut petoeläimet rautahäkeissään. -Heidän takanaan kuoropojat pitivät käsissään metallimaljoja, joihin -kilisevät uhriantimet kasaantuivat. Sivulla, sakariston puolella, -seisoi toisia pappeja kumartuneina pöydän yli: he laskivat rahat, -tutkivat kultaa, ja luiseva ja punatukkainen pappi hanhensulka-kynä -kädessä merkitsi antimet suureen luetteloon. Vuorotellen he -keskeyttivät tämän tehtävän toimittaakseen jumalanpalvelusta. Ajottain -kilisi kello ja hulmuten heilui suitsutus-malja ilmassa. Pitkät -siniset savujuovat kohosivat kerittyjen päiden yläpuolelle ja lensivät -aitauksen toiselle puolelle. Pyhä tuoksu sekaantui kansanjoukon pahaan -löyhkään. - --- _Ora pro nobis, Sancta Dei Genitrix_. - --- _Ut digni efficiamur promissionibus Christi_. - -Kun odottamattomana ja hirvittävänä rauhan hetkenä, jommoisia -myrskylläkin sattuu, joukko odotti hengästyneenä, eroitti joskus vallan -selvästi nuo latinalaiset sanat: - --- _Concede nos famulos tuos_... - -Pääovesta tuli upeiden sukulaisten seuraamana sisään kullasta hohtaen -ja silkissä kahisten nuori aviopari. Nuorella ja voimakkaalla vaimolla -oli villiheimon ruhtinattareen vivahtava pää, kiiltävä musta aallehtiva -tukka, paksut yhteenkasvettuneet kulmakarvat, uhkuva punainen suu, -jonka epätasaiset etuhampaat hieman pitivät pystyssä miehekkään -untuvan varjostamaa ylähuulta. Suurista kultahelmistä tehdyt ketjut -kietoivat kolmasti hänen kaulansa. Isot kultaiset korvarenkaat, -mitä harvinaisinta kultasepän työtä, riippuivat korvalehdistä alas -poskille asti. Panssarin tavoin kiilsi hänen röijynsä rintapuoli. Hän -astui eteenpäin arvokkaana, kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, melkein -silmäripsiään räpäyttämättä, sormuksilla runsaasti koristettu käsi -lepäsi puolison olalla. Ja nuori oli aviomieskin, lyhyt kasvultaan, -melkein parraton, kammoittavan kalpea ja kasvoissa niin syvän huolen -ilme, kuin olisi salainen suru häntä kalvanut. Ja molemmat näyttivät -sisään astuessaan tuovan mukaansa kohtalollisen perisalaisuuden. - -Äänten sorina levisi heidän ohikulkiessaan. Sukulaisten seuratessa, -miesten ja naisten kulkiessa käsikynässä, muodostaen ketjun kuin -muinaisajan tanssissa -- he eivät puhuneet eivätkä kääntäneet päätä -taaksepäin. -- Mitä lupausta he tulivat täyttämään? -- Mitä ihmettä he -rukoilivat? -- Ja hiljaa sitä kuiskattiin korvasta korvaan. Tämä pari -rukoili Neitsyttä, että hän antaisi puolisolle takaisin hänen miehisen -voimansa, joka häneltä kenties noituudella oli riistetty. Vaimon -neitseellisyys oli vielä koskematon... - -Pysähdyttyään aitauksen eteen, kohottivat molemmat katseensa pyhänkuvan -puoleen; vaipuneena samaan mykkään anomiseen he seisoivat muutaman -hetken liikkumatta. Mutta heidän takanaan ojensivat molemmat äidit -käsivarsiaan ja vääntelivät kuivettuneita, ryppyisiä käsiään, jotka -hääpäivänä turhaan olivat siroittaneet lupauksen jyviä. He vääntelivät -käsiään ja huusivat: - --- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! - -Hitaasti riisui nuori vaimo sormukset sormistaan ja tarjosi ne -uhriantimina. Sitten hän irroitti raskaat korvarenkaat. Hän irroitti -kaulastaan ketjut, jotka olivat perintökoriste. Ja kaikki aarteensa hän -laski alttarin juurelle. - --- Ota, siunattu Neitsyt! - --- Ota, Sinä kaikkein pyhin ihmeiden tekijä! -- huusivat äidit, ääni jo -käheänä huutamisesta, ja he lisäsivät moninkertaisiksi hartaan intonsa -merkkejä ja loivat senohella salaa toisiinsa katseita nähdäkseen, eikö -toinen voittanut toisen intoa tarkkaavaisen joukon nähden. - --- Ota! Ota! - -He näkivät koristeiden lankeavan välinpitämättömän papin käsiin; he -kuulivat sitten tuon kallisarvoisen kilinän kuoripoikien maljassa, -tuon kullan, jonka useiden sukupolvien uuttera ahkeruus oli koonnut, -jota vuosikausia oli säilytetty syvien arkkujen pohjalla, ja joka -ainoastaan uusia häitä vietettäessä oli otettu esiin päivänvaloon. He -näkivät tuon perhe-aarteen vaipuvan, ja ainaiseksi katoavan. Uhrin -suuruus saattoi heidät epätoivoiseksi ja heidän mielenliikutuksensa -tarttui läheisimpiin. Lopulta kaikki sukulaiset huusivat yhteen -ääneen. Ainoastaan nuori aviomies vaikeni, vuodattaen kyyneleitä ja -järkähtämättä tuijottaen pyhänkuvaan. - -Seurasi vaitiolo, jonka aikana kuuli papin latinalaiset sanat -ja kirkkoa kiertävien laumojen ylistyslaulun. Sitten nuori pari -vetäytyi samanasentoisena kuin ennen, silmät yhä kiintyneinä Marian -kuvaan, hitaasti taapäin. Huutaen tunkeutui uusi parvi molempien ja -aitauksen väliin. Muutaman hetken kohosi nuoren vaimon pää esiin -meluavasta vilinästä, ollen vailla hääkoristeitaan; mutta hän näytti -vielä kauniimmalta ja voimakkaammalta, kuin bakkolaisen salaisuuden -verhoamalta, elvyttäen raakalaisjoukkoa melkein muinaishelleniläisen -elämän henkäyksellä; sitten hän katosi, jättäen jälkeensä -unhoittumattoman vaikutuksen. - -Giorgio seurasi häntä katseineen, kunnes hän oli kadonnut. Hänen -henkensä, ottaessaan osaa kirkonmenoihin, joiden alkuperä oli -mitä himmein, kohosi yläpuolelle aikaa ja todellisuutta, hän eli -tuntemattoman maailman herättämässä kauhistuksessa, nimettömän -kansan kasvojen edessä. Miesten ja naisten kasvot näyttivät hänestä -hourekuvilta, niissä oli hänen tuntemastaan ihmiskunnasta eroava leima, -ne olivat toisesta aineksesta muodostetut. Ja katseet, liikkeet ja -äänet, kaikki, minkä hän heissä havaitsi, hämmästytti häntä, kuin se -ei olisi vähääkään ollut sukua totutuille mielikuville, jotka hänellä -siihen päivään asti oli ihmisistä ollut. Eräät ilmiöt vetivät häntä -äkkiä sähkön tavoin puoleensa. Tunkien Ippolitaa eteenpäin, hän seurasi -noita ihmisiä tungoksessa; nousten varpailleen hän seurasi heitä -ahdistunein katsein; hän tarkkasi jokaista heidän elettään, hän tunsi -heidän huutojensa kajahduksen omassa sydämessään; hän tunsi saman -mielettömyyden häntäkin kouristavan. Ja hänkin tunsi raakaa halua -huutaa ja raivota. - -Ajottain hänen ja Ippolitan katseet kohtasivat toisensa; ja he -huomasivat, että he molemmat olivat kalpeat, hermostuneet, pelästyneet -ja uupuneet. Mutta ei kumpikaan ehdoittanut, että jättäisivät tämän -hirvittävän paikan, vaikka molempien voimat olivat lopussa. Joukon -tunkemana eteenpäin, välistä melkein kannettuina, he hoipertelivat -edestakaisin keskellä mellakkaa, pitäen kiinni toistensa käsivarsista, -vanhuksen lakkaamatta hääriessä heitä auttaakseen ja suojellakseen. -Uusi vasta tullut joukkue tunki heitä aitausta vastaan. Tähän -he muutamaksi hetkeksi salpautuivat, joka taholta ympäröityinä, -suitsutuksen verhoamina, huudon huumaamina, kuumuuden tukahuttamina ja -hirvittävän, mielisairautta lähentelevän mielenliikutuksen valloissa. - --- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! - -Näin huusivat nuo ryömivät naiset, jotka päämäärään saavuttuaan -kohosivat pystyyn. Erään heistä auttoivat omaiset jalkeille ja tukivat -häntä. Hän näytti elottomalta. Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan pölyn -peittämät, otsa ja nenä nyljettynä, suu täynnä verta. Avun antajat -puhalsivat hänen kasvoihinsa, palauttaakseen hänet tajuihinsa; he -pyyhkivät hänen suutansa huivilla, joka tahraantui punaiseksi verestä; -he pudistivat häntä uudelleen ja huusivat hänen nimeään hänen korvansa -juurella. Äkkiä hän keikahutti päänsä taapäin. Hän syöksyi aitausta -vasten, takertui suonenvedontapaisesti rautasauvoihin ja vaikeroi -ulvoen kuin synnytystuskissa oleva. - -Hän ulvoi, huitoi käsillään ja potki jaloillaan, voittaen äänellään -kaiken muun melun. Kyyneleet tulvivat hänen kasvoilleen ja huuhtelivat -pois pölyn ja veren. - --- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! - -Ja hänen takanaan, vieressään kohosivat toiset, hoipertelivat, -vilkastuivat ja rukoilivat. - --- Armoa! Armoa! - -Ääni katkesi, he kalpenivat, kaatuivat äkkiä kumoon ja heidät -kannettiin ulos; ja sillä aikaa nousivat taas toiset, kuin olisivat -kasvaneet esiin maasta. - --- Armoa! Armoa! - -Näiden valitushuutojen kaikuessa, jotka näyttivät raatelevan rikki -sen poven, josta olivat lähteneet, näitä yhtä luottavaisesti ja -voitokkaan itsepintaisesti lausuttuja tavuita toistettaessa, tuon -paksun pölyn lennellessä, joka laskeusi kuin ukkospilvi, toisten -ruumiita kosketeltaessa niin lähellä, että hengitykset sekaantuivat, -veren ja kyyneleiden vuotaessa, liikutti koko tuota ihmisjoukkoa yksi -ainoa ajatus, se muuttui yhdeksi ainoaksi säälittäväksi olennoksi, -jolla oli vaan yksi liike, yksi ääni, yksi suuri huoli ja raivo. Kaikki -kärsimykset yhdistyivät yhdeksi ainoaksi kärsimykseksi joka Neitsyen -tuli poistaa, kaikki, toiveet yhdeksi ainoaksi toiveeksi, joka Neitsyen -tuli toteuttaa. - -Ja säkenöivän pyhänkuvan alla vavahtelivat vahakynttiläin liekit tämän -intohimon myrskyn pauhatessa. - - - - -VII. - - -Syrjässä puiden suojassa istuivat nyt Giorgio ja Ippolita vapaassa -ilmassa, uupuneina, tuperruksissa, kuten kaksi haaksirikkoista, -jotka olivat pelastuneet vaarasta. He vaikenivat, ollen melkein -kykenemättömät ajattelemaan, joskin ajottain juuri koetun kauhistuksen -väre heissä vavahteli. Ippolitan silmät olivat punaiset itkusta, ja -molemmat oli kirkossa tuona kamalana hetkenä vallannut yleinen kiihkon -raivo; hulluutta peläten he olivat paenneet. - -Nyt he istuivat loitommalla niittytasangon rajalla, puiden -siimeksessä. Tämä kolkka oli melkein kokonaan autio. Ainoastaan -muutamien vääntyneiden oliivi-runkojen ympärillä seisoi muuli-ryhmiä -tyhjät satulat selässä, niin liikkumattomina, kuin olisivat olleet -hengettömiä; ne saattoivat puun varjon surullisen näköiseksi. Vilisevän -joukon kumea pauhina tunki tänne asti; kuuli hengellisen laulun, -torventoitotukset, kellojensoiton; näki joukkueiden pitkinä riveinä -kulkevan kirkon ympäri, käyvän sisälle ja taas poistuvan. - --- Tahtoisitko nukkua? -- kysyi Giorgio Ippolitalta, nähdessään, että -hän sulki silmänsä. - --- En, mutta en enää jaksa nähdä... - -Giorgio tunsi samaa vastenmielisyyttä. Vaikutelmien kestäväisyys ja -voimakkuus oli voittanut hänen elintensä vastustuskyvyn. Tuo näky oli -käynyt hänelle sietämättömäksi. Hän nousi. - --- Nouse ja tule -- hän sanoi Ippolitalle. -- Istumme tuonne kauemmaksi. - -He kulkivat alas viljeltyyn notkoon ja hakivat itselleen hiukan varjoa. -Aurinko paahtoi polttavan kuumana. Kumpikin muisteli San Vitossa -vuokraamaansa taloa, ja meren rannalla olevia kauniita ilmavia huoneita. - --- Kärsitkö suuresti? -- kysyi Giorgio ystävättäreltään, huomaten hänen -kasvoillaan selvät tuskan jäljet ja hänen silmissään sitä synkkää -surullisuutta, joka jo aikaisemmin keskellä joukkoa kirkon pääkäytävän -luona oli häntä säikähdyttänyt. - --- En. Olen hyvin väsynyt. -- - --- Tahtoisitko nukkua? Miksi et vähän nukahda? Nojaa minuun. Tahdotko? -Jälestäpäin voit paremmin. - --- En, en. - --- Nojaa toki minuun. Odotammehan vaan Colaa ja sitten palaamme -takaisin Casalbordinoon. Sillävälin veit tässä levähtää. - -Ippolita otti hatun päästä; sitten hän kumartui hänen puoleensa ja -nojasi päänsä häneen. - --- Kuinka kaunis sinä olet! -- Giorgio virkkoi, katsellen häntä tässä -hänen asennossaan. - -Ippolita hymyili. Taaskin kärsimys hänet kirkasti, loi häneen syvemmän -kiehtovan viehätyksen. - -Giorgio jatkoi: - --- Etpä pitkään aikaan ole antanut minulle suudelmaa. - -He suutelivat toisiaan. - --- Nuku nyt vähän aikaa -- hän rukoili hellästi. - -Kaikkien kokemiensa kamalien ja outojen seikkojen jälkeen näytti -rakkaudentunne hänessä uudistuneen. Uudelleen hän eristäytyi, -sulkeutui kuoreensa ja sysäsi luotaan yhteyden kaikkeen muuhun kuin -valitsemaansa olentoon. Uskomattoman nopeasti irtaantui hänen henkensä -kaikista harhakuvitelmista, jotka olivat syntyneet mystillisen -haaveilun ja ihanteellisen askeesin hetkinä; hän ravisti pois -itsestään "jumalallisuuden" ikeen, jonka oli asettanut väsähtäneen -tahdonvoimansa sijalle, epäillessään sen jälleenheräämistä. Hän -tunsi nyt samaa inhoa uskoa kohtaan, jota oli kirkossa tuntenut -vihityssä pölyssä matelevaa, saastaista elukkaa kohtaan. Jälleen hän -näki edessään pappien lihavat valkoiset kädet, jotka vastaanottivat -uhrilahjoja ja noiden mustien vartaloiden häärinää suljetun aitauksen -takana. Kaikki tämä oli halpaa ja kielsi Herran läsnäolon, jonka -oli toivonut oppivansa tuntemaan äkillisen ilmestyksen muodossa. -Mutta tuo suuri kokeilu oli vihdoinkin päättynyt. Hän oli koetellut -ruumiillista yhteenkuuluvaisuuttaan rotunsa alimpiin kerroksiin, eikä -hänessä ollut liikkunut mikään muu tunne kuin voittamaton kauhu. Hänen -olemuksensa ei voinut upottaa juuriansa tuohon maaperään; hänellä ei -voinut olla mitään yhteistä tuon joukon kanssa, joka -- kuten suurin -osa eläinlajeista -- oli saavuttanut lopullisen kehitysasteensa, -ja jonka tavat lopullisesti olivat sulautuneet lihaksi ja vereksi -sen eläimellisessä olemuksessa. Kuinka monena vuosisatana, kuinka -monen sukupolven aikana olikaan tämä perimuoto edelleen siinnyt? -Ihmislajilla oli siis täydelleen paikoilleen pysähtynyt perusta, joka -liikkuvan pinnan vaihtelujen alla pysyi muuttumattomana. Ihanteellinen -ihmis-tyyppi ei siis ollut etsittävissä kaukaisesta tulevaisuudesta, -ei etenemiskauden tuntemattomasta päättymisestä, vaan se ilmestyi -ainoastaan korkeammin kehittyneissä yksilöissä, jotka esiintyivät -kehitysaallon harjalla. Ja nyt hän huomasi, miten yrittäessään löytää -itsensä ja oikean olemuksensa sen rodun välittömästä kosketuksesta, -josta polveutui, olikin eksynyt kuten se, joka tahtoisi koettaa tutkia -merenaallon muodon, koo'on, suunnan, nopeuden ja voiman syitä sen -alla levossa olevista vesijoukoista. Hänen kokeilunsa tarkoitus oli -epäonnistunut. Hän oli vieras tuolle rahvaalle, kuin veden väelle, -vieras hän niinikään oli maalleen, maaemolle, isänmaalle, samoin -kuin omaisilleen ja kotiseudulleen. Ainaiseksi täytyi hänen luopua -tehottomasti etsimästä tukikohtaa, pysyvää turvaa, varmaa perustaa. --- Minulla on sama tietoisuus kuin ihmisellä, joka on tuomittu -oleskelemaan alati horjuvalla vaarallisella maaperällä ja joka, minne -asettaneekin jalkansa tuntee, että tasapaino häneltä puuttuu. -- -Tämän vertauksen muodossa hän kerran ennen oli kuvannut alituista -ahdistustaan. Mutta miksi hän ei voinut, jos nyt kuitenkin tahtoi -edelleen elää, järjestelmällisen harjoittautumisen avulla tulla niin -vahvaksi ja taitavaksi, että huolimatta eri vaikutelmista tottuisi -säilyttämään tasapainonsa ja tanssimaan vapaana ja rohkeana kuilun -partaalla? Varmaa oli, että hän tahtoi _elää edelleen_. Hänen jatkuvat -kokeilunsa sitä ilmeisesti todistivat. Syvä vaisto, joka hänessä -oli säilynyt koskemattomana, nousi yhä uusiintuvien keinotekoisten -menettelyjen avulla vastustamaan kuoleman heikontamistyötä. Mitä muuta -oli tuo hänen niin älykkäästi keksitty ja taidokkaasti kaunisteltu -aaskeettinen unelmansa kuin keino vastustaa kuolemaa? Hän itse -oli alunpitäen asettunut tuohon pulmaan -- joko seurata Demetrion -esimerkkiä tai vihkiä itsensä taivaalle. Hän oli valinnut jälkimäisen, -jäädäkseen elämään. -- Jos tahdot elää, niin opeta henkeäsi -kammoksumaan totuutta ja varmuutta. Luovu syvästä punnitsemisesta. Älä -nosta verhoa. Usko sitä, mitä näet ja sitä sanaa, jota kuulet. Älä hae -ulkopuolelta maailmaa näennäisyyksiä, joita ihmeelliset aistisi sinulle -luuloittelevat. Palvele harhaluuloa. -- - -Ja jo hän löysi viehätystä tästä haihtuvasta hetkestä. Hänen tajuntansa -syvyys ja hänen tunne-elämänsä vastaanottavaisuuden ääretön laajuus -täyttivät hänet ylpeydellä. Ne lukemattomat ilmiöt, jotka hetkestä -hetkeen seurasivat toisiaan hänen sisäisessä maailmassaan, saattoivat -hänen sielunsa käsityskyvyn esiintymään rajattomana. Ja tämä ohimenevä -hetki, jona hänestä tuntui olevan salaisia yhdyskohtia ja kätkettyjä -yhtäläisyyksiä sattuman ilmestysmuotojen ja hänen tunteidensa välillä, -tarjosi todella omituista viehätystä. - -Epäselvänä kaikui hurjan lauman melu, jonka pyörteestä hän -vastikään oli paennut; se saapui tänne sekavana ja herätti hänessä -silmänräpäyksessä näkynä kauhean liekin, missä riivatut hirvittävässä -sekamelskassa hosuivat ympärilleen. Ja tämän lakkaamattoman metelin -kestäessä hän joka tuulenhenkäyksellä tunsi lehtien hyväilevän -kahinan, jotka siimestivät hänen ja Ippolitan lepoa. Ippolita lepäsi -uinahtaen, suu puoleksi avoinna, tuskin huomattavasti hengittäen; -ja ohut hiki kasteli hänen otsaansa. Paljaina olivat hänen kätensä -ristissä sylissä; ja rakastajan mielikuvitus näki hänen sormiensa -välissä tuon "irtiraastetun hiustöyhdön". Ja räikeässä päivänvalossa, -tuossa kärventyneessä seudussa esiintyi tuon hiustöyhdön herättämänä -kaatuvantautisen haamu -- tuon henkilön, joka kirkon ovella äkkiä -oli syöksynyt maahan. Ja hän näki vielä, kuinka tuo henkilö oli -väännellyt itseään kahden mieshenkilön käsissä, jotka pitivät sitä -kiinni ja jotka väkivoimin koettivat aukaista sen leukoja avaimella, -jota tunkivat hampaiden väliin. -- Tuo kummitus saapui ja katosi, -ikäänkuin todellisena ilmestynyt uni. -- Jos hän heräisi ja samalla -hänessä puhkeaisi tuo salainen tauti! -- ajatteli Giorgio sisäisestä -kauhusta väristen. -- Kenties aivojeni kuvittelu vaan on hänestä -minuun siirtynyt sieluntila. Kenties näen minä hänen untansa. Ja tämän -unen syy on kenties hänen elintensä alkava järkähdys, joka lisääntyy -kouristukseen asti. Eikö uni joskus ole salaisen taudin enne? -- -Ja hän viehättyi harkitsemaan eläimellisen elimistön salaisuuksia, -joita epämääräisesti käsitti. Hänen jo viiden pääaistinsa selvittämän -elimellisen mieltämiskykynsä laajalla alalla ilmeni vähitellen toisia -väli-aisteja, joiden tavattoman hienot havaintokyvyt paljastivat -hänelle siihenasti tuntemattoman maailman. Eiköhän Ippolitan salainen -tauti voinut tarjota kiitollista tilaisuutta jossakin tavattomassa -muodossa astua hänen yhteyteensä? - -Tarkkaavasti hän häntä katseli, samoin kuin tuona jo etäisenä päivänä -vuoteessa. Hän näki riippuvien oksien ohuiden varjojen väräjävän hänen -kasvoillaan. Hän eroitti lakkaamattoman kohinan, joka levisi pyhätöstä -ulkoilmaan. Lyijynraskaana laskeutui uudelleen alakuloisuus hänen -sydämeensä; väsymys valtasi hänet. Hän nojasi päänsä puunrunkoon ja -sulki silmät, enempää ajattelematta. - -Juuri oli hän joutumassa unen helmaan, kun Ippolitan säpsähdys häntä -pudisti. - --- Giorgio! -- - -Pelästyneenä, hämmästyneenä Ippolita heräsi, kuin ei olisi tuntenut -missä oli, ja räikeän valon häikäisemänä hän valittaen peitti käsillään -silmäluomensa. - --- Hyvä Jumala, mikä kipu! -- hän valitti kipua ohimoissa. - --- Missä olemme? -- Oh, se oli kaikki vaan pahaa unta! - --- Minun ei olisi pitänyt tuoda sinua tänne -- sanoi Giorgio -levottomana. -- Kuinka sitä kadun. - --- Minä en jaksa nousta. Auta minua. - -Giorgio auttoi häntä käsivarsista. Pyörtymyksen kohtaamana Ippolita -horjahti ja takertui häneen. - --- Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? -- hän huusi, täynnä kauhua, -ääni käheänä, peläten että täällä avoimella kentällä ja kaukana -avunsaannista tuon taudin kohtaus oli hänet kouristanut. -- Mikä sinun -on? -- - -Hän painoi häntä itseensä ja piti häntä vallan kiinni povessaan, jossa -sydän rajusti sykki. - --- Ei, ei, se ei ole mitään -- soperteli Ippolita, joka heti käsitti -hänen kauhistuksensa ja vaaleni -- se ei ole mitään. -- Päätäni hieman -pyörryttää. Aurinko on minut huumannut. Se ei ole mitään. - -Hänen huulensa olivat melkein valkeat ja hän karttoi katsomasta -lemmittyänsä silmiin. Tämä ei vielä voinut hillitä pelkoansa ja -pahoitteli syvästi, että uudelleen oli hänessä herättänyt levottomuutta -ja häpeää. Hän muisti erään Ippolitan kirjeen sanat: -- Jos tämä tauti -kouristaisi minut sinun sylissäsi! Ei, ei, minä en tule sinua koskaan -jälleen näkemään, en tahdo sinua koskaan jälleen nähdä -- - -Ippolita sanoi hiljaa: - --- Se on ohi. Voin jo paremmin. Mutta minun on jano. Mistä saisi -juotavaa? - --- Tuolta alhaalta kirkon luota, missä teltat ovat -- vastasi Giorgio. - -Ippolita pudisti päättäväisesti päätään. - --- Minä menen sitten sinne. Sinä odotat minua täällä. - -Itsepintaisesti Ippolita vastusti. - --- Lähetämme sinne Colan. Hänen pitäisi olla tässä lähellä. Kutsun -hänet heti. - --- Niin kutsu hänet. Mutta lähtekäämme Casalbordinoon. Siellä saamme -jotain juoda. Voin vielä kestää jonkun aikaa. Lähtekäämme. - -Hän nojasi Giorgion käsivarteen. He kulkivat taas rinnettä ylös. -Saavuttuaan huipulle he näkivät jälleen ihmisiä vilisevän kentän, -valkoiset teltat, punervan kirkon. Surkastuneiden oliivirunkojen -luona seisoivat yhä vielä liikkumattomina muulien alakuloiset hahmot. -Vallan lähellä varjossa, johon he äsken olivat vetäytyneet, istui -vanha vaimo, näöltään satavuotias; hänkin oli liikkumattomana, kädet -polvilla, ja laihat jalat pistäen esiin helmojen alta. Valkoiset -hapset riippuivat vahankelmeillä poskilla; huuleton suu näytti syvältä -poimulta, verestävät luomet peittivät lakkaamatta silmät; koko hänen -ilmestyksessään oli nimettömien tuskien leima. - --- Onko hän kuollut? -- kysyi Ippolita hiljaa täynnä ahdistusta ja -kunnioitusta pysähtyessään. - -Kirkon ympärillä pauhasi joukko. Seurueet kulkivat laulaen armottomassa -auringonpaahteessa. Yksi näistä kulkueista astui ulos kirkon pääovesta -ja kääntyi avointa paikkaa kohti seuraten ristiinnaulitun-kuvaa. Matkan -päähän he pysähtyivät, miehet ja naiset, ja asettuivat puoliympyrään -kirkkoon päin kääntyneinä. Naiset kyykistyivät alas, miehet jäivät -seisomaan, ristinkantaja oli keskellä. He rukoilivat ja ristivät -rintansa. Sitten he päästivät yhteisen kovan huudon: viimeisen -tervehdyksen. Ylistyslaulua virittäen he jatkoivat matkaansa. - - Eläköön Maria! - Maria eläköön! - -Liikkumattomana iäkäs vaimo pysyi samassa asennossaan. Jotain suurta, -kauheta ja ylimaailmallista virtasi hänen yksinäisestä iäkkäisyydestään -hänen siinä istuessaan kuivuneen, melkein kivettyneen oliivin varjossa, -jonka kaksiosainen runko näytti olevan taivaan salaman merkitsemä. - -Jos hänessä vielä oli henkeä, oli ainakin varma, etteivät hänen -silmänsä enää nähneet, eivätkä korvansa kuulleet ja että kaikki -aistinsa olivat sammuneet. Siitä huolimatta hän näytti todistajalta, -joka oli kääntynyt ijäisyyden näkymätöntä puolta kohti. - --- Itse kuolema ei ole niin arvoituksellinen kuin tämä elämän jäännös -tässä ihmisrauniossa! -- ajatteli Giorgio, ja samalla häälyi hänen -henkensä edessä outoja tunteita herättäen ikivanhan tarun epämääräinen -kuva. - --- _Miksi et herätä satavuotista, joka uinahtaa kuoleman kynnyksellä? -Hänen uinauksessaan piilee kaiken tieteen alkulähde. Miksi et kysele -viisaalta maaemolta?_ -- Himmeät sanat, aikoja sitten unhoittuneiden -runoelmien katkelmat sukelsivat esiin hänen muististaan; rytmillisten -vertauskuvien epämääräiset säkeet surisivat hänen päässään. - --- Menkäämme, Giorgio -- sanoi Ippolita hetken mietiskellen vaiettuaan. --- Kuinka kaikki täällä on surullista! -- - -Hänen äänensä kaikui uupuneelta ja hänen silmissään lepäsi synkkä -varjo, josta rakastajalle ilmeni kauhua ja selittämätöntä mieliharmia. -Hän ei rohjennut häntä lohduttaa, peläten että hän tuosta lohduttelusta -johtuisi ajattelemaan uhkaavan onnettomuuden pelkoa, joka näytti -häälyvän hänen päänsä yli siitä hetkestä alkaen, kuin hän oli nähnyt -kaatuvatautisen syöksyvän maahan keskellä väkijoukkoa. - -Mutta muutaman askeleen päästä hän taas pysähtyi, kuin tuskan -tukahuttamana, jota ei voinut polkea, kuin kurjuuden painamana, jota -ei voinut karkoittaa. Hän katsoi lemmittyynsä, katsoi ympärilleen -epätoivoisena. - --- Jumalani, Jumalani, kuinka surullista! - -Se oli ruumiillista alakuloisuutta, raakaa alakuloisuutta, joka -kohosi hänen olemuksensa sisimmästä kuin tiheä, raskas aine, joka -sietämättömällä painollaan veti häntä maata kohti. Hän olisi tahtonut -vajota maahan kuin musertavan painon alaisena, eikä koskaan enää -nousta! Hän olisi tahtonut menettää tajuntansa, muuttua tunnottomaksi -aineeksi, hengittää pois elonsa. - --- Sano minulle, sano minulle, mitä tahtoisit minun tekevän, sinua -auttaakseni -- sopersi Giorgio, tukien häntä käsistä ja mielettömänä -pelästyksestä. - -Eiköhän tämä alakuloisuus ollut tuon taudin oire? - -Ippolita pysyi muutaman hetken jäykkänä ja liikkumattomana, silmät -hieman mulkoillen. - -Pelästyneenä huudosta, jonka eräs joukkueista lähellä päästi ilmoille -jäähyväistervehdyksenä kirkolle, hän vapisi. - --- Vie minut jonnekin. Kenties on majatalo Casalbordinossa... Missähän -Cola lienee? - -Giorgio teroitti katsettaan, toivoen näkevänsä jossakin vanhuksen. - --- Ehkä hän etsii meitä joukosta -- hän sanoi -- tai on hän jo lähtenyt -matkaan Casalbordinoon ja luulee löytävänsä meidät sieltä. - --- Lähtekäämme siis yksin matkaan. Näen vaunumme tuolla. -- - --- Jos tahdot, lähdemme. Mutta nojaa lujasti minuun. -- - -He kääntyivät maantielle päin, joka hohti vaaleana kentän laidassa. -Tuntui siltä kuin olisi melu ajanut heitä eteenpäin. Temppujentekijän -kuuluttajatorvi toitotti korvia viiltäviä ääniään heidän jälkeensä. -Ylistyslaulun alati yksitoikkoinen nuotti erosi epätoivoisen -itsepintaisesti kaikista muista äänistä. - - Eläköön Maria! - Maria eläköön! - -Kuin maasta kasvaneena ilmestyi äkkiä kerjäläinen ja ojensi kättänsä. - --- Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! -- Se oli nuori mies. -Hänen päänsä ympärille oli sidottu punainen huivi, jonka lieve peitti -toisen silmän. Hän nosti tätä lievettä ja osoitti silmää, joka oli -yhtenä ainoana räämäisenä paiseena, jonka yläpuolella luomi vavahteli -kammoittavan näköisenä. - --- Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! -- - -Giorgio ojensi hänelle rovon; ja hän peitti taas inhoittavan vammansa. -Mutta muutaman askeleen päässä jättiläisen kokoinen verevä mies, jolla -vaan oli toinen käsivarsi, veti paidan puoleksi alas näyttääkseen -punaista ja rupista leikkauksen arpea. - --- Purema! Hevosen purema! Katsokaa! Katsokaa! - -Ja näin paljastuneena hän heittäysi maahan; ja suudellessaan maata yhä -toistamiseen, hän joka kerta huusi ääni käheänä: - --- Armoa! -- - -Toinen kerjäläinen, halvautunut loikoi puun juurella vuoteella, -joka oli kokoonpantu satulasta, vuohen vuodasta, tyhjästä -petroleumi-tynnyristä ja isoista kivistä. Likaisen lakanan verhoamana, -mistä pisti esiin kaksi karvaista, kuivettuneen loan likaamaa säärtä -hän hurjin elein juuren tavoin vääntyneellä kädellään hosui luotaan -kärpäsiä, jotka sakeina parvina häntä kiusasivat. - --- Armoa! Armoa! Armahtakaa minua! Neitsyt sen teille palkitsee. Armoa! - -Huomatessaan yhä uusia esille rientäviä kerjäläisiä Ippolita joudutti -askeleitaan, ja Giorgio viittasi lähimmälle ajurille. Kun he istuivat -vaunuissa, sanoi Ippolita helpoituksesta huoaten: - --- Vihdoinkin! - --- Onko Casalbordinossa majataloa? -- kysyi Giorgio ajurilta. - --- On kyllä, herra. - --- Pitkältäkö sinne on matkaa? - --- Niukasti puolen tuntia. - --- No, ajakaa sitten. - -Hän tarttui Ippolitan käsiin. Hän koetti saada hänet iloiselle tuulelle. - --- Kas niin! Rohkeutta! Otamme itsellemme huoneen, voimme levätä -perinpohjin. Emme enää näe mitään, emme enää kuule mitään. Minäkin olen -vallan uuvuksissa ja pääni on tyhjä... - -Nauraen hän lisäsi: - --- Eikö sinun ole hieman nälkä? - -Ippolita vastasi hymyilemällä. Giorgio jatkoi, manaten muistoista esiin -Luigi Tagnin vanhan majatalon: - --- Tulee olemaan kuin Albanossa. Muistatko? - -Hänestä näytti, kuin olisi Ippolita vähitellen käynyt iloisemmaksi. -Hän tahtoi johtaa hänen mieleensä hilpeämpiä ja kevyempiä ajatuksia. --- Mitenhän voinee Pancrazio? Oh, kylläpä nyt hänen appelsiininsa -maistuisivat! Muistatko? En tiedä, mitä nyt maksaisin appelsiinista... -Oletko hyvin janoissasi? Voitko pahoin? - --- En... Voin jo paremmin. Minusta tuntuu mahdottomalta, että tuo -kauheus jo on ohi. Tätä päivää en voi koskaan unhoittaa, en koskaan. - --- Lemmikki parka! - -Giorgio suuteli hellästi hänen käsiään. Sitten hän osoitti -viljavainioita, jotka ulottuivat tiehen asti ja huudahti: - --- Katso, kuinka kaunista viljaa! Virkistäkäämme ja puhdistakaamme -katseitamme sen näyllä! - -Joka taholle levisivät tasaisen rehoittavat viljavainiot, -korkeakortisina ja tiheinä, ja tuleentuneina satoa varten, hengittäen -päivänpaisteessa tähkäpäiden lukemattomien ohuiden kärkien kautta, -jotka ajoittain näyttivät leimahtavan, kuin olisivat muuttuneet sulaksi -kullaksi. Yksinäisyydessä selkeän taivaan alla mistä virtasi puhtauden -henki, jonka molemmat alakuloiset ja väsyneet mielet lohdutuksena -vastaanottivat. - --- Mutta mikä häikäisevä valo! -- sanoi Ippolita luoden alas pitkät -ripsensä. - --- Onhan sinulla uutimesi... - -Ippolita hymyili. Näytti siltä, kuin olisi hänen alakuloisuutensa pilvi -ollut haihtumaisillaan. - -Eräät jonossa kulkevat ajoneuvot, matkalla kirkolle, tulivat heitä -vastaan. Ne penkoivat ilmoille tukahuttavia tomupilviä. Muutamaksi -hetkeksi katosivat tie, pensasaita, pellot, kaikki ympärillä tuohon -häikäisevän valkoiseen pölyyn. - --- Armoa, Neitsyen vuoksi, armoa! - --- Armahtakaa ihmeitätekevän Neitsyen nimessä! - --- Antakaa köyhälle Jumalan luomalle pieni ropo! - --- Armoa, armoa! - --- Antakaa pieni almu! - --- Antakaa pala leipää! - --- Armoa! - -Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ääntä kajahti äkkiä tomupilvestä, yhä -enemmän ja enemmän ääniä, joiden omistajat vielä olivat näkymättömissä; -käheitä, teräviä, kimakoita, onttoja, nöyriä, äkäisiä, nyyhkyttäviä -ääniä, kaikki erilaisia ja epämiellyttäviä. - --- Almua, almua! - --- Armoa! - --- Seis! Seis! - --- Armoa Pyhän Marian vuoksi, ihmeitätekevän tähden! - --- Armoa! - --- Seis! - -Ja pölystä ilmaantui sekavana laumana joukko hirviöitä. Eräs, jonka -kädet olivat poikki, näytti verisiä tynkiä, ikäänkuin leikkaus olisi -tapahtunut vallan äsken, tai kuin haavat olisivat huonosti parantuneet. -Toisella oli käsiinsä kiinnitettynä nahkapatjat, joihin nojaten -raskasta ruumistaan vaivaloisesti laahautui eteenpäin. Kolmannella -oli iso nystyräinen tumma kaulakuhmura, joka härän kaulanahan tavoin -heilui edestakaisin. Toisella oli huulessa pullea kasvannainen, joka -teki sen vaikutuksen, kuin olisi hänellä ollut palanen raakaa maksaa -hampaiden välissä. Toisella oli vallan muodottomat kasvot: sieramet ja -yläleuka olivat kokonaan syöpyneet pois. Toiset paljastivat muunlaisia -kammottavaisuuksia, tehden vilkkaita, melkein uhkaavia liikkeitä, kuin -olisivat tahtoneet päästä oikeuksiinsa. - --- Seis! Seis! - --- Pieni ropo! - --- Katsokaa! Katsokaa! Katsokaa! - --- Minulle! Minulle! - --- Pieni ropo! - --- Armoa! - --- Minulle! - -Se oli väkirynnäkköä, se oli melkein veroitusta. Kaikki näyttivät -järkähtämättä päättäneen vaatia roponsa, vaikkapa heidän sitten olisi -täytynyt takertua kiinni pyöriin ja hevosen jalkoihin. - --- Seis! Seis! - -Giorgion etsiessä taskustaan kolikoita, heittääkseen ne tälle laumalle, -painautui Ippolita kiinni häneen. Inho kuristi hänen kulkkuaan, eikä -hän kyennyt hillitsemään aaveenomaista pelkoaan, joka oli vallannut -hänet räikeässä auringonpaisteessa näillä tuntemattomilla seuduilla, -missä vilisi surkeita olentoja. - --- Seis! Seis! - --- Pieni ropo! - --- Minulle! Minulle! - -Mutta ajuri suuttui, ojensihe äkkiä suoraksi ja heiluttaen piiskaa -voimakkaassa nyrkissään, hän hosui tarmon takaa kerjäläisiä, ja -jokaista lyöntiä hän säesti kirouksilla. Piiskanletku riehui ilmassa. -Ne kerjäläiset, joihin piiska oli osunut, päästivät kirouksia, mutta -eivät väistyneet. Jokainen tahtoi saada osansa. - --- Minulle! minulle! - -Silloin Giorgio viskasi joukon kuparikolikoita alas pölyyn. Ja pöty -peitti tämän viheliäisen rampajoukon, tukahutti sen kiroukset. Vielä -koetti tynkäkätinen ja jäykkäsäärinen hetken aikaa seurata ajoneuvoja; -mutta piiskan uhkauksista he jäivät jälelle. - --- Älä pelkää, rouva -- sanoi ajuri. -- Ei yksikään enää rohkene -lähestyä, sen minä lupaan. - -Uusia ääniä kuului; ne ähkivät, ulvoivat, huusivat Jeesusta ja -Mariaa todistajiksi, selvittivät raajarikkoisuutensa tai haavojensa -luonnetta, kertoivat taudistaan tai onnettomuudestaan. Paitsi tuota -ensimäistä äkäisenluontoista ryhmää, joka oli vaaninut väijyksissä, oli -molemmin puolin tietä aina kauppalan uloimpiin taloihin asti asettunut -kokonainen armeija kerjäläisiä, jotka siinä muodostivat kujan. - --- Hyvä Jumala! Mikä surkuteltava seutu! -- mutisi Ippolita, -pyörtymäisillään. -- Menkäämme pois, kääntykäämme! Minä pyydän, -Giorgio, kääntykäämme! - -Ei se mielettömyyden vimma, joka yhä uudellen ajoi uskonkiihkoisia -joukkoja kirkon ympäri, ei se epätoivonhuuto, joka näytti lähtevän -tulipalosta, haaksirikkoisista tai verilöylystä, eivät pyörtyneet -ja verta vuotavat vanhukset, jotka uhrilahjahuoneessa joukottain -venyivät seinämillä, eivätkä kouristuksen vääntelemät naiset, jotka -alttarille ryömien nylkivät kielensä kivilaatoilla; ei se huumaava -hätähuuto, joka kohosi sekavan joukon sisimmästä yhden ainoan suuren -tuskan ja yhden ainoan toivon ilmauksena -- ei mikään kaikesta tästä -ollut verrattavissa siihen hirvittävään näkyyn, jonka tarjosi tuo -laaja, pölyinen, häikäisevän valkea ylängön kaltevuus, missä nuo -ihmiskurjuuden hylyt, nuo turmeltuneen rodun jätteet, nuo saastaiseen -eläimeen ja perkeisiin vivahtavat olennot ryysyineen paljastivat ja -kuuluttivat rumuudenleimaansa, raajarikkoisuuttaan. - -Siinä oli kosolta väkeä, joka täytti ylängön ja ojat perheineen, -lapsineen, sukulaisineen, irtaimistoineen. Siinä näki puolialastomia -vaimoja, kyljiltään herpaantuneina kuin nartut penikoituaan, ja nälän -laihduttamia lapsia, viherviä kuin sisiliskot, silmät ahneudesta -kiiluen, suu jo näivettyneenä, ääneti, veressä perinnäinen tauti. - -Kullakin ryhmällä oli hirviönsä: rampa, halvattu, kyttyräselkäinen, -sokea, kaatuvatautinen, spitaalinen. Kullakin raihnaisella oli -perintönä joku mätähaava, jota ylläpiti ja viljeli, jotta se kantaisi -korkonsa. Erityisesti kehoitettuna tällainen hirviö erosi ryhmästä, -tunki pölypilvien läpi ja huitoi käsiään ja kerjäsi ryhmänsä -yhteishyvää varten. - --- Pieni ropo, jos itse toivotte armoa! Vähän köyhän apua! Katsokaa, -millainen on elämäni, katsokaa millainen on elämäni! - -Toiskätinen, tumma ja lättänenäinen mies kuin mulatti, tukka tuuhea -kuin jalopeuralla, kokosi pölyä hiuksiinsa ja pudisti sitten -jalopeuranharjaansa, peittyen kokonaan tomupilveen. Epämääräisen -ikäinen nainen, jolla oli tytär ja jonka ulkomuodossa ei enää ollut -mitään inhimillistä, istui paalun ääressä ja nosti esiliinaansa -näyttäen kohjuaan, joka oli suunnattoman suuri ja kellervä kuin -talirakko. Muuan elefantti-tautinen istui maassa ja näytti säärtänsä, -joka oli paksu kuin tammenpölkky ja täynnä syyliä ja keltaista rupea ja -joka oli niin suhdattoman suuri, ettei se näyttänyt kuuluvan hänelle. -Sokealla, joka polvistuneena haltioituneen asennossa ojensi kämmentään -taivasta kohti, oli kaljun korkean otsan alla kaksi veristä aukkoa. -Ja toisia, ja yhä toisia näkyi häikäisevässä auringonpaisteessa niin -kauas, kuin silmä kantoi. Koko laaja ylängön rinne oli yhtenäisesti -väen peitossa. Keskeymättä jatkuivat anovat huudot, milloin kovemmin, -milloin hiljemmin, kuorona, vuoroitellen, tuhansin eri äänin. -Yksinäisen kentän taivaanranta, mykkä pilvetön taivas, hehkuva tie, -joka heijasti sokaisevaa valoa, kasvullisuuden liikkumattomuus, koko -ympäristö saattoivat tämän hetken synkemmäksi, ja se muistutti raamatun -vertausta hävityksen tiestä, joka johti kirottuun kaupunkiin. - --- Lähdetään pois täältä! Käännytään! Minä rukoilen sinua, Giorgio, -käännytään takaisin! -- toisti Ippolita väristen kauhusta, -taikauskoisesti ajatellen jumalallista vitsausta ja peläten vapaan -paahtavan kuuman taivaan alla, jolle alkoi levitä metalli-hohde, -saavansa nähdä vielä kammottavampaa. - --- Mutta minne? Minne ajamme? - --- Yhdentekevää minne. Käännymme, ja ajamme tuonne alas meren rannalle. -Odotamme siellä alhaalla lähtöhetkeen asti, minä rukoilen. - -Ja pitkällisen paastoamisen ja janon tuottama tuska ja polttava kuumuus -lisäsi molempien levottomuutta. - --- Näetkö? Näetkö? -- hän huusi, ollen suunniltaan, ikäänkuin olisi -nähnyt edessään yliluonnollisen ilmestyksen. -- Näetkö? Sillä ei ole -ollenkaan loppua. - -Tuossa räikeän kirkkaassa ja leppymättömässä valossa lähestyi heitä -joukko miehiä ja naisia ryysyihin puettuina; heidän edellään kulki -jonkunlainen kuuluttaja huutaen ja heiluttaen kuparilautasta. Ja nämä -henkilöt kantoivat hartioillaan lautaa, joka oli peitetty olkisäkillä, -millä oli pitkällään sairas, luurangoksi laihtunut nainen, joka muumion -tavoin oli verhottu liinakääreisiin, joista alastomat jalat pistivät -esiin. Ja kuuluttaja, oliivinkarvainen mies käärmeenliikkeineen ja -silmät mielipuolen tavoin mulkoillen, kertoi äänekkäästi, osoittaen -kuolevaa, että tämä nainen, joka jo monta vuotta oli potenut -verenjuoksua, tänään aamun sarastaessa Pyhän Neitsyen ihmeen kautta -oli parantunut. Ja hän kerjäsi, jotta tämä nainen parannuttuaan voisi -johtaa ruumiiseensa uutta verta. Ja hän heilutti kuparilautasta, jolla -muutamat kolikot kilisivät. - --- Neitsyt on tuon ihmeen toimeenpannut! Ihmeen! Ihmeen! Antakaa almua! -Pyhän Neitsyen armon vuoksi olkaa armeliaita! - -Ja miehet ja naiset, eroituksetta, purskahtivat itkuun. Ja -verenjuoksuinen nainen kohotti melkein huomaamattomasti luisevia -käsiään, kuin olisi tahtonut tavoitella jotain ilmasta, kun sitävastoin -hänen paljaat jalkansa, yhtä kellervät kuin kädet ja kasvot ja -nilkoista läpikuultavat, lepäsivät kuolon jäykkinä. Ja tuossa räikeässä -armottomassa auringonpaisteessa kaikki lähestyi. - --- Käänny takaisin! Käänny takaisin! -- huusi Giorgio ajurille. -- -Käännä ajoneuvot ja lyö hevosia piiskalla. - --- Olemme perillä, herra. Mitä sinä pelkäät? - --- Käännä ja aja takaisin. - -Tämä käsky annettiin niin pontevasti, että ajuri keskellä huumaavaa -melua käänsi hevoset. - --- Aja, aja! - -Ja kuin paeten karautettiin rinnettä alas, tiheiden pölypilvien läpi, -missä silloin tällöin kaikui käheä huuto. - --- Minne pitää ajaa, herra? -- kysyi ajuri, kyyristyen tomupilvessä. - --- Alas, alas, merelle päin. Aja, aja. - -Giorgio tuki melkein pyörtynyttä Ippolitaa, yrittämättä häntä jälleen -elvyttää. Itse hän vaan sekavasti tajusi kaiken sen, mikä tapahtui. -Todelliset ja luuloitellut mielikuvat sekoittivat hänen älynsä ja -herättivät harha-aistimuksia. Jatkuva humu korvissa esti häntä selvästi -eroittamasta muita hälyääniä. Levoton huoli raateli häntä kuin -painajainen ja kuristi kokoon hänen sydäntään. Huoli päästä pakenemaan -tätä hirvittävää unta, saada takaisin entinen tajuntansa ja tuntea tuon -rakastetun olennon jälleen vironneena lepäävän hänen povellaan, nähdä -jälleen hänen suloista hymyänsä. - - Eläköön Maria! - -Vielä kerran ylistyslaulun sävel kaikui hänen korvaansa; vielä kerran -ilmestyi vasemmalla lukemattomien ihmisolentojen vilinästä Neitsyen -temppeli, punaisena kuin tulimeressä kylpien, kohoten yläpuolelle -pyhättömiä telttoja, säteillen hirvittävää voimaa! - - Eläköön Maria! - Maria eläköön! - -Ja laulu häipyi etäisyyteen; ja tien mutkassa katosi temppeli. Ja -äkkiä pyyhkäisi melkein raitis tuulahdus laajojen, aaltoilevien -viljavainioiden yli. Ja pitkä sininen juova näyttäytyi taivaanrannalla. - --- Meri! Meri! -- puhkesi Giorgio huutamaan, kuin nyt olisi tuntenut -olevansa turvissa. - -Ja hänen sydämensä paisui helpoituksesta. - --- Rohkeutta, rakkaani! Katso, tuossa on meri! - - - - - - -V. - -TEMPUS DESTRUENDI - - - - -I. - - -Parvekkeelle katettu pöytä oli hauskan näköinen valkeine -posliini-astioineen, sinisine laseineen, punaisine neilikkoineen, -siinä ison seinälampun keltaisessa valossa, joka veti puoleensa kaikki -kesäiltana ympärillä lepattavat yöperhoset. - --- Katso, katso Giorgio! Tämä tässä on vallan pirullinen... Sillä on -silmät kuin pahalla hengellä. Näetkö, kuinka ne kiiluvat? - -Ippolita näytti perhosta, joka oli toisia suurempi, omituisen näköinen, -tiheän punaisen hipiäkarvan peittämä, silmät muljottavina ja tulta -vasten välkkyen kuin kiiltokivet. - --- Se tulee päällesi! Se tulee päällesi! Pakene! -- Hän nauroi -vallattomasti ja rienasi sitä vaistomaista levottomuutta, jota -Giorgio ei voinut peittää, kun joku noista hyönteisistä tuli hänen -läheisyyteensä. - --- Oh, se täytyy minun saada! -- Ippolita huusi rajuna kuin oikullinen -lapsi ja koetti tavoitella tuota pirullista perhosta, joka istuutumatta -löyhyi lampun ympärillä. - -Ippolitan toistuneet vilkkaat yritykset olivat tuloksettomat. Hän -kaatoi kumoon lasin, vieritti hedelmäkasan pöytäliinalle ja oli vähällä -särkeä lampunkuvun. - --- Mikä into! -- ilkkui Giorgio. -- Sinä et saa sitä kiinni. - --- Saanpa kyllä -- vastasi Ippolita itsepintaisena, katsoen häntä -silmiin. -- Tahdotko lyödä vetoa? - --- Mistä? - --- Mistä tahansa. - --- Hyvä -- vapaan valinnan mukaan. - --- Niin -- vapaan valinnan mukaan. - -Tässä lämpöisessä valossa hänen kasvonsa olivat mitä rikkaimman ja -viehättävimmän värityksen peittämät -- tuon värityksen, joka oli -kokoonpantu "vaaleasta merivahasta, tummasta kullasta ja kenties -kuihtuneesta ruususta", missä Giorgio Veneziassa luuli huomanneensa -muinaisvenezialaisen sielun koko salaisuuden ja koko kauneuden, joka -oli siirtynyt viehättävään Kypron kuningaskuntaan. Ippolitalla oli -hiuksissaan neilikka, hehkuva kuin halu, ja hänen ripsiensä varjostamat -silmänsä loistivat kuin järvet piilipuiden lomissa hämärähetkenä. - -Sellaisena hän siinä ilmeni, nautinnon herättäjänä, voimakkaana ja -hentona intohimon välikappaleena, hekkumallisena ja komeana eläimenä, -jonka kutsumus oli somistaa pöytää, kaunistaa vuodetta ja sytyttää -esteettisen herkuttelun kahtaallista mielikuvitusta. Hän seisoi siinä -eläimellisen olemuksensa ylimmässä loistokkaisuudessa: hilpeänä, -levottomana, notkeana, kiihoittavana, julmana. - -Giorgio ajatteli tarkastaessaan häntä jännittyneenä: -- Montako eri -ilmestysmuotoa hänellä liekään minun silmissäni! Minun toivomukseni -määrää hänen kauneutensa; hänen varjopuolensa ovat minun mietiskelyni -tulos. Sellaisena, kuin hän minulle joka hetki ilmenee, hän ei ole -muuta kuin jatkuvan luomisvoimani tuote. Häntä ei ole olemassa -ulkopuolella minua. Hänen ilmestysmuotonsa ovat muuttuvaiset, kuin -sairaan unihoureet, _Gravis dum suavis_! Milloinka? Se aika, jolloin -Giorgio oli painanut suudelman hänen otsalleen, merkiten sen tuolla -aatelisleimalla, eli hänen muistissaan jotenkin himmeänä. Tuo -haaveilu oli hänestä nyt melkein käsittämätön. Sekavina sukelsi hänen -mielestään Ippolitan lausumia sanoja, jotka tuntuivat tulkitsevan -syvää merkitystä. -- Mikä muu silloin hänessä puhui kuin minun älyni? -Kunnianhimostani johtui, että lainasin alakuloiselle sielulleni nuo -uhkuvat huulet, jotta se pääsi henkimään ilmoille tuskansa ylimmän -kauneuden muodossa. - -Hän katseli noita huulia. Ne rypistyivät hieman kokoon, sangen -luontevasti, ne kun ottivat osaa siihen jännittyneeseen -tarkkaavaisuuteen, millä Ippolita koetti odottaa sopivaa hetkeä -yllättääkseen öisen harhailevan perhosen. - -Nyt hän käytti mitä varovaisinta viekkautta, salaman nopealla -liikkeellä sulkeakseen käteensä siivekkään saaliin, joka liipoitteli -tulen ympärillä, mihinkään asettumatta. Hän rypisti kulmakarvojaan; -ja jousen tavoin hän näytti jännittyvän valmiina laukaisemaan. Pari -kolme kertaa hän teki hyökkäyksen, mutta turhaan. Perho ei ollut -pyydettävissä. - --- Myönnä että olet voitettu -- sanoi Giorgio. -- Tulen olemaan -hienotunteinen. - --- En. - --- No, mutta myönnähän toki. - --- En sittenkään. Varokoon itseään, jos saan sen käsiini. - -Ja hän jatkoi ajometsästystään, intohimoisen sitkeästi. - --- Kas, se lensi pois! -- huusi Giorgio, joka oli menettänyt siivekkään -tulenpalvelijan näkyvistään. -- Se pakeni. - -Vallan harmistuneena Ippolita nousi, todella innostuneena kilpapelistä; -ja hän tähysteli ympärilleen, nähdäkseen pakolaisen. - --- Tuossa se on! -- hän huusi riemuiten. -- Tuossa seinällä. Näetkö? - -Ja jo hän katui huutoaan. - --- Älä liikahda -- hän lisäsi hiljaa häneen päin kääntyen. - -Perho oli asettunut hohtavalle seinälle; ja se pysyi liikkumattomana -kuin ruskea pilkku. Ippolita lähestyi sitä äärettömän varovasti; ja -hänen kaunis, solakka ja taipuisa ruumiinsa loi varjon valkealle -seinälle. Nopeasti hän aukaisi kätensä, kaappasi kiinni ja sulki sen. - --- Nyt se on minulla kiinni. Nyt se on minulla nyrkissäni. - -Ja lapsellinen ilo valtasi hänet. - --- Mitä nyt teen sinulle? Panen sen sinun kaulallesi. Sillä sinäkin -olet minun vallassani. - -Ja hän valmistautui uhkaustaan täyttämään, kuten silloin heidän -juostessaan kummun rinteellä. - -Giorgio nauroi, tämän hilpeyden välittömyyden voittamana, joka herätti -hänessä kaiken vielä kuihtumattoman nuorekkuuden. - --- No, -- hän pyysi -- istuudu nyt; ja syö hedelmäsi rauhassa. - --- Odota, odota. - --- Mitä aiot tehdä? - --- Odota. - -Hän veti esiin neilikkaa kiinnittävän neulan tukastaan ja pisti sen -huuliensa väliin. Sitten hän hitaasti aukaisi nyrkkinsä, tarttui -perhoon siivistä ja rupesi lämmittämään sitä. - --- Kuinka julmaa! -- huudahti Giorgio. -- Kuinka julma sinä olet. - -Hän hymyili, ollen hyvin toimessaan, ja pieni uhri räpytti jo värinsä -menettäneitä siipiään. - --- Kuinka julma sinä olet! -- Giorgio toisti hiljemmin, mutta -vakavammin, huomaten Ippolitan kasvoilla kaksinaisen ilmeen: mielihyvää -ja inhoa -- mikä näytti osoittavan, että häntä erityisesti miellytti -keinotekoisesti kiihoittaa ja jälleen polkea omaa herkkätuntoisuuttaan. - -Hän muisti, että Ippolita jo muutamissa aikaisemmissa tilanteissa oli -osoittanut juuri tätä sairaalloista makua samanlaisiin kiihoituksiin. -Hänen sydäntään ei ollut täyttänyt puhdas sääli nähdessään lapsen -kuolinkamppausta tuossa mökissä, ja toivioretkeläisten kyyneliä ja -verta pyhätössä. Ja hän näki mielikuvituksessaan Ippolitan jälleen -sellaisena kuin hän joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti, jotka -kumartuivat Pinciolla rintanojan yli, nähdäkseen itsemurhaajan alas -kivitykselle jättämiä jälkiä. - --- Julmuus uinailee hänen rakkautensa pohjalla hän ajatteli. -- Hänessä -on jotain hävittävää, ja se on sitä ilmeisempi, kuta voimakkaampi on -hänen hyväilyjensä intohimon myrsky. -- Ja jälleen hän hengissä näki -tuon hirveän, melkein raivottarenkaltaisen naisen, sellaisena kuin hän -eri kertoina oli ilmennyt hänen puoleksi sulkeutuneille silmilleen, kun -hän oli levännyt kouristuksissa tai äärimäisen raukeuden väsytyksissä. - --- Katso! -- sanoi Ippolita hänelle ja näytti hänelle lävistettyä -perhoa, joka vielä liikutti siipiään. -- Katso, kuinka sen silmät -loistavat! - -Ja hän ojensi sitä eri puolilta valoa kohti, kuin henkilö, joka tahtoo -nähdä jalokiven kimmeltävän kaikkine väreineen. - --- Se olisi kaunis koriste -- hän lisäsi, ja pisti sen kevein elein -tukkaansa. - -Sitten, katsoen Giorgiota syvään silmiin: - --- Ja sinä vaan mietiskelet, mietiskelet lakkaamatta! Mutta mitä sinä -oikeastaan ajattelet? Ennen sinä ainakin puhuit, ehkäpä liiaksikin. -Nyt olet muuttunut vaiteliaaksi, kasvoillasi salaperäisyyttä ja -salahankkeita kuvastava ilme... Haudotko mielessäsi jotain minua -vastaan? Puhu, vaikka minua pahoittaisitkin. - -Hänen äänenpainonsa oli äkkiä muuttunut; se oli täynnä kärsimättömyyttä -ja soimausta. Hän huomasi kerran taas, ettei rakastajansa ollut -muuta ollut kuin mietiskelevä, kuoreensa sulkeutunut havaitsija, -tarkkaavainen ja kenties vihamielinen havaitsija. - --- Puhu toki! Parempi, että lausut entiset pahat sanasi, kuin että noin -salaperäisesti vaikenet. Mikä sinun on? Oletko tyytymätön täällä-oloon? -Oletko onneton? Väsyttääkö sinua alituinen läsnäoloni? Oletko pettynyt -minun suhteeni? - -Tällainen odottamaton ja avoin hyökkäys katkeroitti häntä, mutta hän -hillitsi mielenliikutuksensa; hän koetteli hymyilläkin. - --- Miksi teet minulle nämä oudot kysymykset? -- hän sanoi tyynesti. -Suututtaako sinua miettiväisyyteni? Minä ajattelen aina sinua ja -kaikkea, mikä sinua koskee. - -Peläten, että Ippolita saattaisi huomata ivan varjon hänen sanoissaan, -hän lisäsi äkkiä rakastettavasti hymyillen. - --- Sinä hedelmöität minun henkeäni. Sisäinen elämäni on niin rikas, kun -minä olen luonasi, että ääneni kaiku minua häiritsee. - -Ippolita tyytyi näihin pakollisiin sanoihin, jotka näyttivät kohottavan -hänet henkiseen tehtävään, korkeamman elämän luojaksi. Hänen kasvojensa -ilme kävi vakavaksi, ja yöperho räpytti hänen hiuksissaan siipiään -lakkaamatta ja nopeasti. -- Anna minun vaieta, äläkä minua epäile -- -Giorgio jatkoi, hän kun hyvin oli huomannut sen muutoksen, minkä hänen -juonensa oli aiheuttanut tuon naisen mielessä, joka oli lumoutunut -rakkauden ihanteellisuudesta ja joka oli käynyt haaveelliseksi. -- -Anna minun vaieta. Vaatisitko kenties minua puhumaan silloin kun näet -minun menehtyvän sinua hurmaavissa hyväilyissä? No niin, ei ainoastaan -suullasi ole voima herättää minussa tunnelmia, jotka voittavat kaikki -tunnetut rajat. Sinä sitäpaitsi herätät minussa joka hetki ylenmäärin -tunteita ja ajatuksia. Sinä et koskaan voi kuvitella, mitä pyörteitä -sinä yhdellä ainoalla asennollasi nostat aivoissani. Et saata koskaan -kuvitella, mitä näkyjä pieninkin liikkeesi herättää hengessäni. Sinun -liikkuessasi, sinun puhuessasi, minä saan kokea useita ihmeitä. Monasti -sinä herätät minussa jotain sentapaista, kuin muistan elämästä, jota -en koskaan ole elänyt. Äärettömät usvakerrokset selkenevät äkkiä ja -sukeutuvat minulle odottamattomiksi valloituksiksi. Mitä merkitsevät -silloin leipä, viini, hedelmät, kaikki nuo aineelliset seikat, -joiden kosketuksissa aistini ovat? Mitä merkitsevät edes elinteni -toimitukset, ruumiillisen olemassaoloni ulkonaiset ilmaukset? Minusta -melkein tuntuu, että kun suuni puhuu, ei ääneni kaiku voi tunkea -siihen syvyyteen, missä elän. Melkeinpä minusta näyttää, kuin pitäisi -minun pysyä liikkumattomana ja mykkänä, jotta en sisäistä näkemystäni -häiritsisi, sinun lakkaamatta vaihtuvana astuessasi halki niiden -maailmojen, jotka itse olet ilmestyksinä paljastanut... - -Hän puhui hitaasti ja katsoi Ippolitaan tuijoittaen, ikäänkuin -lumoutuneena noista tavattoman loistavista kasvoista, joita yötä -mustemmat hiukset kehystivät, missä jotain elävää ja kuolevaa -lakkaamatta aallehti. Nuo kasvot, jotka olivat niin lähellä ja jotka -hänestä näyttivät saavuttamattomilta, pöydällä hajalla olevat esineet, -korkeat, purppuranpunaiset kukat, ja noiden kevyiden siivekkäiden -muotojen surina valonlähteen ympärillä, ja puhdas valo, joka astui -alas tähdistä, ja merestä nouseva soitannollinen henkäys, sanalla -sanoen, kaikki ilmiöt, jotka löysivät vastakaikua hänen tunteidensa -kumupohjasta, kaikki ne olivat hänestä uni-ilmestyksiä. Hänen oma -persoonansa, hänen oma äänensä olivat pelkkää kuvitelmaa. Hänen -ajatustensa ja sanojensa sarjat syntyivät helposti ja epämääräisesti. -Kuten tuona kuutamo-yönä nähdessään ihmeellisen viiniköynnöksen, hän -tunsi elämänsä perusolemuksen ja kaikkien olioiden olemuksen haihtuvan -unelmanomaiseen usvaan. - - - - -II. - - -Rantasomenkolle pystytetystä teltasta hän vielä puolialastomana -uinnin jälkeen katseli Ippolitaa joka oli jäänyt päivänpaisteeseen, -vallan veden reunaan valkoiseen kylpyviittaansa verhoutuneena. Häntä -katsellessaan hänen silmissään ajoittain vavahteli melkein kipeästi -pistelevä säkenöiminen; ja täysi keskipaivan valo synnytti hänessä -uutta ruumiillista pahointuntemusta johon sekaantui eräänlaista -epämääräistä kauhua. Se oli tuo hirvittävä hetki, uhkaava hetki valon -ja vaikenemisen ylin hetki, joka leijaili elämän tyhjyyden yläpuolella. -Hän käsitti tuon pakanallisen taikauskon, kauhun, mitä tunnettiin -helteisenä mätäkuun puolipäivähetkenä, merenrannalla, missä leppymätön -ja salainen Jumala asusti. Hänen epämääräisen kauhunsa pohjalla väijyi -jotain sentapaista kuin sen ihmisen aavistus, joka odottaa äkillistä -ja hirvittävää ilmiötä. Hän tuntui itsestään melkein lapsellisen -heikolta ja epäröivältä, ikäänkuin halventuneelta älyltään ja -voimiltaan, epäonnistuneen kokeen jälkeen. Upotettuaan ruumiinsa meren -veteen, otsa alttiina täydelle auringonpaisteelle ja uituaan matkan, -harjoittaen lempi-urheiluaan, ja koeteltuaan hengityskykyään äärettömän -vesitason henkäyksessä, silloin hän oli ilmeisistä merkeistä huomannut -voimiensa vähentymisen, nuoruutensa rappeutumisen, vihollisnaisen koko -hävitystyön; hän oli taas tuntenut, kuinka rautarengas kuristi hänen -elinvoimaansa, tuomiten uuden osan siitä toimettomuuteen ja raukeuteen. -Tämän ruumiillisen voimattomuuden merkitys kävi yhä syvemmäksi, -kuta enemmän hän tarkasti tuon naisen vartaloa, joka seisoi siinä -päivänpaisteessa. - -Hän oli hajoittanut tukkansa kuivamaan. Ja pitkät kosteudesta yhteen -tahmettuneet kutrit valuivat hartioille niin tummina, että näyttivät -sinimustilta. Hänen solakka suora vartalonsa, kuin muinaiskreikkalaisen -vaipan poimuihin verhoutuneena, kuvastui puoleksi meren sineä, -puoleksi kirkasta kuultavaa taivasta vastaan. Hänen kumartuneiden ja -tarkkaavien kasvojensa sivuviivat katosivat melkein kokonaan hiuksien -alle. Hän oli kokonaan vaipunut vaihtelevaan huviin: hän pisti -paljaat jalkansa hehkuvaan hietaan ja piti niitä siinä niin kauvan -kuin jaksoi sietää hehkun; ja sitten hän upotti ne täten lämminneinä -rantaa hyväilevään lempeään veteen. Ja tästä kaksoisaistimuksesta hän -vallan itseunhoittumuksen valtaamana näytti sanomattomasti nauttivan. -Hän karkaisi ja voimisti itseään imemällä itseensä täysin siemauksin -suolaista ilmaa ja päivänpaistetta. Miten hän saattoikaan samalla -olla niin heikko ja niin vahva? Miten hän saattoikaan samanaikuisesti -yhdistää olemukseensa niin monta ristiriitaisuutta, ja yhtenä ainoana -päivänä, yhtenä ainoana hetkenä näyttää niin erilaiselta? Tuo vaitelias -ja alakuloinen nainen, joka sisällään kätki parantumatonta kipua, -kuollettavaa sairautta; tuo himokas ja värähtelevä rakastajatar, -jonka hehku ajoittain oli niin peloittava, jonka hekkumallisuus -joskus vivahti kuolinkamppauksen huolestuttaviin oireisiin, tämä -samainen olento saattoi siinä seisoessan merenrannalla hengittää -itseensä ja tajuta kaiken ympäristöönsä laskeutuneen luonnon riemun, -saattoi muistuttaa antiikkisten kuvien kauneutta, jotka kuvastuivat -Hellesponton kristalli-pintaan. - -Tämän vastustusvoiman ylevämmyys oli ilmeinen. Giorgio katseli -häntä mielessään huoli, joka vähitellen sakeni salavihaksi. Hänen -heikkoutensa tietoisuus todella sulautui vihantunteeseen, ja hänen -tarkkanäköisyytensä kävi yhä selkeämmäksi ja melkein koston himoiseksi. - -Ippolitan paljaat jalat, joita hän vuorotellen lämmitti hiedassa ja -vilvoitteli vedessä, eivät olleet kauniit; jopa varpaansa olivat -rumanmuotoiset, epäjalot, vailla kaikkea hienoutta; niissä oli alhaisen -syntyperän selvä leima. Hän katseli niitä tarkkaavaisesti; hän ei muuta -katsellutkaan, tehden sen tavattoman terävästi ja tarkasti, ikäänkuin -muodon erikoisuus olisi hänelle paljastava salaisuuden. Ja hän -ajatteli: -- Kuinka monta epäpuhdasta ainesta kuohuu hänen veressään! -Kaikki hänen syntyperänsä siirtämät vaistot piilevät hänessä, -hävittämättöminä, valmiina kehittymään ja kapinoimaan kaikkea pakkoa -vastaan. En koskaan voi tehdä mitään häntä jalostaakseni. Minä en voi -tehdä muuta kuin hänen persoonansa muuttumattomalle tosioloisuudelle -asettaa vastakohdaksi unelmieni vaihtuvan muodon, eikä hän voi muuta -tehdä, kuin lainata yksinäiselle intohimon huumaukselleni tarpeelliset -välikappaleet... - -Mutta samalla kuin hänen ajatuksensa alensi tuon naisen -mielikuvituksensa yksinkertaiseksi kiihokkeeksi, riistäen kaiken arvon -tosioloisuudelta, hän saman havainnon terävyydellä tunsi, että oli -sidottu juuri tuon ruumiillisen olennon todelliseen ilmaukseen, eikä -ainoastaan siihen, mikä siinä oli kaunista, vaan juuri siihen, mikä -hänessä oli vähemmin kaunista. Rumuuden havaitseminen ei höllentänyt -sidettä, ei heikentänyt lumoa. Hänen kasvonsa epäjaloimmista piirteistä -virtasi häneen huolestuttavaa vetovoimaa. Hän tunsi hyvin tämän ilmiön, -joka usein oli toistunut. Hänen silmänsä olivat usein erittäin selvästi -huomanneet Ippolitan persoonassa vähäpätöisempiä vikoja; ja pitkäksi -aikaa oli hänen ollut ikäänkuin pakko tuijoittaa niihin, katsella -niitä, liioitella niitä. Ja hän oli aisteissaan ja hengessään tuntenut -kuvaamatonta häiriötä, jota melkein aina oli seurannut äkillinen raju -himo. Tämä oli kaiketi pahin todiste siitä suuresta, lihallisesta -valtaansaottamisesta, jonka toinen ihmisolento toiseen ihmisolentoon -nähden voi toimeenpanna. Epäilemättä oli sellaisen lumouksen valtaamana -se nimittämätön rakastaja, joka ylitse kaiken rakastajattaressaan -rakasti niitä jälkiä, jotka vuodet olivat painaneet hänen kaulaansa, -päivä päivältä levenevää hiusten jakausta, kuihtunutta suuta, johon -suolaiset kyynelet valuivat, tehden suudelmien höysteen pysyvämmäksi. - -Giorgio ajatteli vuosien pakoa, niitä kahleita, jotka tottumus on -takonut ainaiseksi, sen rakkauden ääretöntä surullisuutta, joka on -muuttunut väsyttäväksi paheeksi. Hän näki tulevaisuudessa olevansa -kahlehdittu tuohon ruumiiseen, kuin pakkovanki ketjuihinsa, ollen -vailla omaa tahtoa, ajatuskykyä, tylsistyneenä ja onttona; hän näki -kumppaninsa lakastuvan, vanhenevan, vastustamatta antautuvan ajan -hitaasti kalvavan hampaan nakerreltavaksi; hän näki tämän naisen -raukeista käsistään pudottavan harhaluulojen revityn harson, mutta -elinikänsä säilyttävän turmiollisen valtansa; hän näki yksinäisen, -aution, äänettömän talon, joka odotti viimeistä vierasta -- kuolemaa... - -Hänen mieleensä johtuivat pienten äpärien huudot, jotka hän oli -kuullut isänsä maatalossa tuona iltapäivänä. Hän ajatteli: -- Ippolita -on hedelmätön. Hänen kohtunsa on kirouksen lyömä. Jokainen siemen -menehtyy siinä kuin tulisessa pätsissä. Hän pettää alati minun syvintä -elinvaistoani. -- Hänen rakkautensa hyödyttömyys tuntui hänestä -korkeimman lain julkealta rikkomiselta. Mutta jos ei hänen rakkautensa -ollut muuta kuin levotonta hekkumaa, miksi sillä siis oli tämä -välttämättömän kohtalon luonne. Eikö suvun lisääminen ollut kaiken -aistillisen rakkauden oikea päämäärä? Eikö tämä sokea ja ainainen -vietti ollut himon alkujuuri, ja eikö jokaisella himolla, salaa tai -julkisesti, ole luonnon määräämä siittämisen tarkoitus? Miksi hän -siis oli niin vahvoin kahlein sidottu tuohon hedelmättömään naiseen? -Miksi siis tuo hirveä suvun "tahto" niin itsepintaisesti vaati ja -rajusti toivoi elämän antimia tuolta kuihtuneelta ja synnyttämiseen -kykenemättömältä kohdulta? Hänen rakkaudeltaan puuttui ensimäinen ehto: -elämän tunnustaminen ja kehittäminen ulkopuolelle yksilön olemassaoloa -ja rajoja. Tuolta rakastetulta naiselta puuttui sukupuolen korkein -salaperäisyys: synnytystuskat. Molempien onnettomuus johtui juuri tästä -jatkuvasta hirviömäisyydestä. - --- Miksi et tule päivänpaisteeseen? -- kysyi Ippolita äkkiä, kääntyen -hänen puoleensa. -- Näetkö, kuinka paljon minä kestän? Tahdon todella -tulla sinun sanojesi mukaisesti, oliivin väriseksi. Miellytänkö sinua -silloin? - -Hän lähestyi telttaa, käsillään pitäen koossa avaran vaippansa -liepeitä, pehmeänä ja velttona liikkeiltään, ikäänkuin uupumus äkkiä -olisi hänet vallannut. - --- Miellytänkö sinua silloin? - -Hieman kumartuen hän astui sisälle telttaan. Lumivalkeiden poimujen -runsauden alla liikkui hänen laiha, taipuisa ruumiinsa kissamaisen -sulavasti, säteillen lämpöä ja tuoksua, joka hämmentyneestä, -aistillisesta nuoresta miehestä tuntui oudon voimakkaalta. Ja kun hän -paneutui pitkäkseen hänen viereensä matolle, valuivat hänen kasvoilleen -suolavedestä vielä kosteat hiukset, joiden lomitse silmien valkuaiset -välkkyivät ja suu punervana houkutteli kuin hedelmä lehtien välissä. -- -Tahdotko että tulen oliivin kaltaiseksi? - -Hänellä oli varjo äänessä, kuten myös kasvoissa ja hymyssä; äärettömän -salaperäinen ja kiehtova varjo. Näytti siltä kuin olisi hän arvannut -nuoren miehen salaisen vihamielisyyden ja olisi aikonut sitä -voitokkaana ilkkua. - --- Mitä sinä katselet? -- hän kysyi äkkiä säpsähtäen. -- Ei, ei, älä -katso niitä! Ne ovat rumat. - -Ja hän veti jalat takaisin ja peitti ne poimuihin. - --- Ei, ei, en tahdo. - -Ja hän näytti hetken närkästyvän ja häpeävän; hän näytti suuttuneelta, -kuin olisi hänen katseessaan eroittanut julman totuuden kipinän. - --- Sinä häijy mies! -- hän kotvan kuluttua lisäsi, ääni värähdellen -leikkisyydestä ja harmista. - -Giorgio sanoi hieman väkinäisesti: - --- Sinä tiedät, että pidän kaikkea sinussa kauniina. - -Ja hän teki liikkeen, kuin olisi aikonut vetää hänet luokseen ja -suudella häntä. - --- Ei, odota. Et saa katsoa! - -Ippolita etäytyi hänestä ja pujahti teltan soppeen; nopeasti, ripein -liikkein, hän veti jalkaansa pitkävartiset mustasilkkiset sukkansa. -Sitten hän kääntyi, epäsiveänä, huulilla selittämätön hymy. Ja -ojennettuaan molemmat jalkansa, jotka kiiltävässä verhossaan näyttivät -täydellisiltä, hän sitoi sukkanauhat polvien yläpuolelle. Jotain -itsetietoisen uhmaavaa oli hänen eleissään; ja ohut ivan vivahdus -sisältyi hänen hymyynsä. Ja tämä mykkä ja kamala kaunopuheisuus sai -nuoren miehen mielessä tämän selvän merkityksen: -- Minä olen tuo -ijäti voittamaton nainen. Sinä olet minun ruumiini kautta nauttinut -kaikkea sitä hekkuman riemua, jota loppumaton himosi on janonnut; ja -minä olen verhoutuva niihin valheisiin, jotka himosi loppumatta on -keksivä. Mitä tarkkanäköisyytesi minulle voi? Silmänräpäyksessä minä -voin uudelleen eheäksi kutoa sen harson, jonka sinä olet rikki repinyt; -silmänräpäyksessä minä voin jälleen vallata sinut sillä siteellä, jonka -olet raastanut irti. Minä olen vahvempi sinun ajatustasi. Minä tunnen -sen salaisuuden, miten minä kirkastun sinun sielussasi. Minä tunnen ne -liikkeet ja sanat, jotka kykenevät kirkastamaan minua sinun silmissäsi. -Ihoni tuoksu voi hajoittaa sinussa maailman. - -Todella hänessä hajaantui maailma, kun Ippolita kiemurrellen ja väijyen -lähestyi häntä ja paneutui pitkäkseen hänen viereensä kaislamatolle. -Jälleen muuttui todellisuus sekavaksi saduksi täynnä lumoavia kuvia. -Meren peili täytti teltan kultakimmellyksellä ja sekoitti lukemattomia -kullattuja korsia kuteen säikeisiin. Aukosta tunki sisälle rauhan -äärettömyys ja veden täydellinen liikkumattomuus melkein kammoittavan -hohteen mukana. Ja vähitellen katosivat nämäkin ilmiöt. Äänettömyydessä -Giorgio ei kuullut muuta kuin oman verensä kohinaa; varjossa hän ei -nähnyt muuta kuin nuo kaksi melkein raivokkaasti häneen tuijoittavaa -silmää. Ippolita kietoi hänet täydelleen, monenlaisin kosketuksin, -ikäänkuin hänessä olisi ollut pilven ominaisuuksia. Ja Giorgio hengitti -kaikista tämän hehkuvan ihon huokosista meren tuoksua: kuin suolan -härmistymistä liekin kautta. Ja hänen kosteista hiuksistaan hän löysi -mitä etäisinten levämetsien salaisuuden. Ja tajunnan lopullisesti -sammuessa hän luuli, kolhaistessaan takaraivoaan kallion paateen, -koskettelevansa syvän kuilun pohjaa. - -Vihdoin hän kuuli kuin kaukaa, vaatteiden kahistessa, Ippolitan äänen -sanovan: - --- Aiotko vielä jäädä tänne hetkeksi? Nukutko? - -Hän aukaisi silmänsä ja mutisi sekavana: - --- En, en nuku. - --- Mikä sinun on? - --- Minä kuolen. - -Hän koetti hymyillä. Hän näki toisen häikäisevän valkoiset hampaat, kun -hän hymyili. - --- Tahdotko, että autan sinua pukeutumaan? - --- En, pukeudun itse. Mene, mene... minä tulen kohta jälestä -- hän -mutisi kuin unen pöpperössä. - --- No, sitten minä menen ylös. Minun on niin kova nälkä. Pukeudu ja -tule. - --- Tulen, tulen. - -Hän vavahti rajusti, tuntiessaan toisen huulet omillaan. Hän aukaisi -uudelleen silmät ja koetti hymyillä. - --- Armoa! - -Hän kuuli someron narskuvan hänen poistuvien askeleidensa alla. Suuri -hiljaisuus vallitsi taas merenrannalla. Ajoittain kuului rannalta ja -lähimmiltä kallioilta hiljaista loisketta: senkaltainen heikko ääni -joka syntyy, kun eläimet juontipaikalla sammuttavat janoaan. - -Muutama hetki kului, joiden aikana hän taisteli uupumusta vastaan, joka -näytti muuttuvan unenhaluksi. Ponnistaen voimiaan hän viimein kavahti -istumaan; hän pudisti päätään karkoittaakseen usvat; hämmästyneenä hän -katseli ympärilleen. Hän tunsi koko olemuksessaan omituista tyhjyyden -tunnetta; hän ei voinut selvitellä ajatuksiaan; tuskin hän enää -ollenkaan voi ajatella tai toimeenpanna mitään tekoa ilman ääretöntä -ponnistusta. Hän loi katseen teltan edustalle; ja uudelleen hänet -valtasi valon kauhu -- Oi, jos voisin panna maata ja olla koskaan -nousematta! Kuolla! Olla häntä milloinkaan jälleen näkemättä! Liian -tukala oli hänestä se varmuus, että hänen muutaman hetken kuluttua -täytyi taas nähdä tuo nainen, olla hänen kanssaan yhdessä, taas -vastaanottaa hänen suudelmiaan, taas kuulla hänen sanojaan. - -Hän vitkasteli, ennenkuin alkoi pukeutua. Mielettömät ajatukset -kiitivät läpi hänen väsyneiden aivojensa. Hän astui ulos teltasta -ja sulki silmät häikäisevän valon pakosta. Hän näki luomien läpi -voimakkaan punaisen hohteen; häntä pyörrytti lievästi. - -Ympäröivien seikkojen näkeminen, kun hän jälleen aukaisi silmänsä, -tarjosi hänelle selittämättömän vaikutelman. Hänestä tuntui kuin olisi -nähnyt kaiken toisessa olomuodossa, äärettömän pitkän ajan kuluttua. - -Somerikko oli polttavien säteiden alla valkoinen kuin kalkki. -Mittaamattomalle surunomaiselle merenpinnan kuvastimelle näytti -valoisan hohtava taivas hetki hetkeltä laskeutuvan, raskaana -tuollaisesta rauhasta, joka liittyy tuntemattoman onnettomuuden -odotukseen. Hiekkakiviset vuoriniemet yksinäisine ympäristöineen -nostivat tummasta kivipohjastaan tornien tavoin ilmoille metsäisiä -huippujaan, missä öljypuut vihan ja mielettömyyden ryhtisinä -kuvastuivat tuliselle taivaalle. Kallioiden suojaamana, kuin hirviö -väijyksissä satoine salajuonineen, paalulaituri tarjosi hirvittävän -näyn. Hirsien ja touvien sekasotkun keskellä kalastajat kumartuivat -vedenpintaa kohti, jäykkinä, liikkumattomina, kuin pronssiin -valettuina. Ja heidän synkän elämänsä yläpuolella leijaili kuoleman -lumous. - -Äkkiä, keskellä tätä hehkua ja tätä hiljaisuutta tunki nuorukaisen -korvaan Ippolitan ääni, joka kutsui erakkomajan kummulta. - -Giorgio säpsähti ja kääntyi, sydämen sykkiessä hengästyttävästi. Tuo -ääni toisti huutonsa selvästi ja voimakkaasti, ikäänkuin olisi tahtonut -vahvistaa valtaansa. - --- Tule! - -Hänen kiivetessään rinnettä ylös, levisi toisesta savuisesta tunnelin -aukosta ilmaan kumina, johon vastasi kaiku lahden pohjukasta. Hän -pysähtyi lähelle rautatien kiskoja ja tunsi uudelleen pyörtymisoireita, -ja samalla välkähti hänen rasittuneissa aivoissaan hurja ajatus: -- -Heittäytyä nyt kiskoille... Kaiken loppu yhdessä silmänräpäyksessä! -- - -Pauhaten, kiitäen ja synkkänä suhisi juna ohi, paiskaten hänen -kasvoihinsa vauhtinsa myrskyn; ja viheltäen ja jyskien se katosi -päinvastaiseen tunneliin, joka savusi mustana auringonpaisteessa. - - - - -III. - - -Leikkuumiesten ja tähkäinpoimijattarien laulut vuorottelivat pitkin -hedelmällisen kummun rinnettä aamunkoitosta päivänlaskuun asti. Miesten -kuorot ylistivät rajusti kuin Bakkusjumalan palvelijat hyvien ruokien -ja vanhan viinin tuottamaa iloa. Sillä elonleikkaajille merkitsi -niittoaika yltäkylläisyyden aikaa. Hetki hetkeltä, aamusta iltaan, -he vanhan tavan mukaan keskeyttivät työnsä syödäkseen ja juodakseen -sänkipellolla, veresten kuhilaiden välissä, jalomielisen isännän -kunniaksi. Ja jokainen otti esiin kontistaan niin paljon ruokaa, kuin -kukin tähkien noukkijatar tarvitsi kylläksi syödäkseen. Olihan jo -Boas aterian aikana sanonut moabilaiselle Ruth'ille: -- Istu luokseni -ja syö leivästä ja kasta suusi etikkaan; -- ja Ruth oli istuutunut -elonleikkaajattarien pariin ja oli syönyt kylläksensä. - -Mutta naisten laulut olivat melkein kauttaaltaan uskonnollisia ja -ne ylistivät hitaasti ja juhlallisen sointuvasti maanviljelyksen -alkuaikaista pyhyyttä, tämän elinkeinon alkuperäistä jaloutta, jota -harjoittaessaan ihminen ahertaen kotoisella kamarallaan hiellään -pyhitti leivän synnyn. - -Giorgio kuuli nämä laulut ja seurasi niitä hartain mielin. Ja -odottamaton terveydentunne valtasi hänet vähitellen. Tuntui siltä, -kuin hänen mielensä asteittain olisi kohonnut yhä laajempaan, -yhä kirkkaampaan ilmapiiriin, sitä myöten kuin laulun virta kävi -puhtaammaksi, sen kaikuessa paahtavaan iltapäivään, johon sitten -rauhallisen illan toivo alkoi vuodattaa eräänlaista innostavaa -viihdytystä. Tämä oli ehkä Giorgion uudistunut pyrkimys tunkea elämän -lähteille, sen alkujuuriin. Se oli kenties hänen sydänjuuria myöten -tukahutetun nuoruutensa viimeinen vavahdus; se oli kenties viimeinen -ponnistus sellaisen aarteen jälleensaavuttamiseksi, jonka hän jo -ainaiseksi oli menettänyt. - -Elonkorjuun aika lähestyi loppuaan. Vaelluksillaan niitetyillä -pelloilla hän oppi tuntemaan monet kauniit tavat, jotka näyttivät -ikäänkuin jonkunmoisilta maanviljelijän jumalanpalvelus-menoilta. -Eräänä päivänä hän pysähtyi sänkipellon kohdalle, missä niittäjät -juuri olivat pystyttäneet viimeisen kuhilaan. Ja hän oli läsnä -juhlallisuudessa. - -Päivän helteestä väsyneen touhun yläpuolella liiteli se suloinen ja -selkeä hetki, joka oli kokoava kristallikupuunsa hiutuneen päivän -tuhan. Pelto oli suorakaiteen muotoinen ja levisi tasangolla, jota -reunustivat suunnattoman suuret öljypuut, joiden oksien lomitse -välkkyi Adrian meren sinivyö, salaperäisenä, kuin esirippu temppelin -pyhien hopeapalmujen välitse. Korkeat kuhilaat kohosivat yhtä pitkien -matkojen päässä toisistaan keilan muotoisina, uhkuvina ja tiheinä, -miesten käsivarsien korjaamina ja naisten laulujen ylistäminä. Työn -loputtua muodosti elonleikkaajien joukko piirin johtajansa ympärille. -Ne olivat jykeväjäsenisiä miehiä, joilla oli liinaiset vaatteet yllä. -Käsivarsissa, säärissä, paljaissa jaloissa näkyi sellaista pahkamaista -muodon rumuutta, joka painuu jäseniin pitkäaikaisista hitaista ja -kärsivällisesti kestetyistä työn vaivoista. Joka miehen kädessä loisti -sirppi, kaarevana ja sirona kuin kuu ensimäisessä neljänneksessään. -Ajottain he yksinkertaisin liikkein vapaalla kädellään pyyhkivät hien -pois, sillä kastellen maata, missä lyhteet kimmeltelivät auringon -vinosäteisessä paisteessa. - -Saman liikkeen teki johtaja; sitten hän nosti kätensä siunaten ja huusi -tuolla poljennoltaan ja sulosoinnuiltaan rikkaalla kielellä: - --- Poistukaamme pellolta nimessä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen! - -Sirpinkantaja-miehet vastasivat kuorona äänekkäästi: - --- Aamen. - -Ja johtaja jatkoi: - --- Siunattu olkoon armollinen isäntämme, ja siunattu olkoon armollinen -emäntämme! - -Ja johtaja kovensi yhä enemmän ääntänsä ja lämpeni: - --- Siunattu olkoon se, joka meille tuo hyvää ruokaa! - --- Aamen. - --- Siunattu olkoon se, joka puhuu: älkää sekoittako vettä niittäjän -viiniin. - --- Aamen. - --- Siunattu olkoon se isäntä, joka sanoo emännälleen: anna -punnitsematta ja sekoita hedelmämehua niittäjän viiniin. - --- Aamen. - -Siunaukset kohdistuivat kaikkiin taloustöihin osaa ottaneisiin, siihen, -joka oli teurastanut lampaat, joka oli pessyt yrtit ja vihannekset, -siihen, joka oli kiilloittanut kupariastian, siihen, joka oli höystänyt -ruokatavarat. Siunauksen esilukija leimahti innostuksesta ja äkillisen -runollisen haltioitumisen valtaamana löysi rikkaita alkusointuja ja -ilmaisi tunteitaan improvisoiduin säkein. Joukko vastasi raikuvin -huudoin, jotka kaikuivat joka kallionkomerosta, sillävälin kuin -iltaruskon hehku syttyi sirppien terään ja kuhilasten huippulyhteet -loistivat kuin palavat liekit. - --- Siunatut olkoot ne naiset, jotka laulavat kauniin laulun, tuodessaan -meille vanhalla viinillä täytetyn astian! - --- Aamen. - -Siinä kaikui ilon jylinä. Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat, -miten naisten parvi lähestyi, tuoden niitetylle pellolle viimeiset -kestitykset. - -Naiset lähestyivät kahtena jonona, laulaen ja kantaen isoja maalattuja -saviruukkuja. Ja vieraasta katsojasta -- joka näki heidän astuvan -öljypuurunkojen välissä, meren taustaa vastaan -- he näyttivät -tuollaiselta juhlakulkueelta, joka sopusuhtaisena jonona on kuvattuna -temppelien otsikkojen kohokuvissa tai kivisissä ruumisarkuissa. - -Tämä kauneutta uhkuva kuva seurasi häntä hänen palatessaan polkua -pitkin erakkomajalle. Näiden tunnelmien vallassa ollen ja iltakellojen -soidessa, joihin yhtyi niin monta virren säveltä, hän astui hitaasti -ja ajatteli: elämänilon uskonnollinen tunne; syvä kunnioitus ijäti -luovaan ja ijäti voimiensa yltäkylläisyydestä uhkuvaa luonto-äitiä -kohtaan; kunnioitus ja innostus kaikkiin hedelmöiviin, siittäviin ja -hävittäviin voimiin; hallinta-vaiston, taisteluvaiston, ylivallan, -ylevämmyyden raju ja sitkeä tunnustaminen -- olivathan nämä ne vankat -saranat, joiden nojassa helleeninen maailma kohoamiskaudellaan -liikkui. Alkuperäinen homerolainen elämänkatsomus oli lujasti -juurtunut helleenin olemukseen. Yhtä hilpein tervehdyksin kuin -soturit, joita kaikuvin heksametri-säkein ylistettiin, aina -vastaanottivat ukkosenjyrinän ja auringon säteet, "yhtä hilpein -tervehdyksin" kunnioitti helleeni hyvää ja pahaa, tavoittelematta -mitään muuta kuin uhkuvan yltäkylläisyytensä jakamista ja synnynnäisen -hallitsijavaistonsa harjoittamista. Hän osasi julmastakin teosta, -kärsimyksestäkin löytää ylpeätä nautintoa. Erehtyessäänkin, tuskaa -tuntiessaan hän ei tuntenut muuta kuin elämän riemuvoittoa. Kärsimys -oli hänestä kiihoituskeino, joka vaikutti häneen kuin eräät lääkkeet, -jotka lisäävät ja vilkastuttavat sitä ruumiintoimintaa, josta elinvoima -johtuu. Hänen traagillisen tietoisuutensa syvyydestä ei seurannut -pyrkimys vapautua kaikesta pelosta ja säälistä, vaan pikemmin -- kuten -Friedrich Nietzche on oivaltanut -- pyrkimys tuolla puolen kaikkea -pelkoa ja sääliä tuntea itseään kehittyväisyyden ijäiseksi iloksi; -tuntea itsensä kaiken nautinnoksi, pelon ja hävityksen nautinto siihen -luettuina. Ainoa hänen arvoisensa filosofi oli efesolainen Heraklitos, -joka Sibyllan tavoin "haltioitunein huulin, hymyilemättä, koruttomana -ja tuoksuttomana, voimakkaana kuin Jumala astuu halki vuosisatojen". -Kehityksen, kaikkien olioiden vaihtuvaisuuden aate -- äärettömän -maailmankaikkeuden muutoksen aate -- tuo kaiken uudenajan filosofian -perustava aate välkähtää esiin hänen ajatelmastaan: "Ei kukaan kahta -kertaa koskaan ole astunut samaan virtaan. Tähän päivään asti ei -edes matkamies joka hetki ole sama yksilö. Samalle virralle lähdemme -aluksessa kulkemaan, emmekä lähde; sillä olemme, emmekä ole." Tuo -omatietoinen mies ei maailmankaikkeutta tarkastaessaan nähnyt sitä -pysyväisenä, vaan lakkaamattomana muotoja luovana ja muuntelevana -kehityksenä, missä ei ollut mitään muuta pysyväistä, kuin tulinen -voima, joka järkevän järjestyksen mukaisesti vaikutti ajanjaksojen -ijäisesti jatkuessa. Hän huomasi, ettei maailmankaikkeuden tila -joka hetki ollut mitään muuta, kuin taistelevien voimien ohimenevän -yhteensointumisen ilmiö, ja että levon ja kuoleman näennäisyys oli -pelkkää toimintaa, jota ihmisaistit eivät kyenneet havaitsemaan. -Hänen henkensä katseiden ohi soluivat kaikki oliot, syntymähetkestä -näkyvään olemassaoloon ja siitä olemattomuuteen, kautta lukemattomien -elämänmuotojen, tämän virran ollessa milloin hidas, milloin vuolas, -niin ettei voinut eroittaa alkua eikä nähdä loppua. Helleeni, jolla -oli voimakas, mahdollisimman rikasmuotoisena ilmenevä tahto elämään, -identifioi itsensä olioiden luonnon kanssa. Ei vallinnut mitään -ristiriitaa hänen yksilöllisen olemassaolonsa ja maailmankaikkeuden -kehityskulun välillä. Samoin kuin hän Dionysos-juhlissa vietti elämän -alituista jatkumista, uusiin muotoihin puettujen voimien keskeymätöntä -paluuta, ja samoin kuin hän sukupuoli-symboli silmiensä edessä -uskonnollisen hartaana ylisti siittämisen syvää salaisuutta, samoin hän -murhenäytelmissään, jotka ovat dionysolaista syntyperää, tavoitteli -yksinomaan kehittyväisyyden ijäisen hekkuman kuvaamista. - -Giorgio kuuli hyvin tutun sointuvan laulunäänen, joka lähestyi, ja hän -pysähtyi polun mutkaan, kuuntelemaan. Ja tuntiessaan sen hän äkkiä -ihastui suuresti. Se oli Favettan, tuon nuoren laulajatytön ääni, jolla -oli haukansilmät; tuo sama sopraano-ääni, joka aina palautti hänen -mieleensä sen hilpeän toukokuunaamun, joka oli levittänyt säteilyään -kinsteri-sokkeloon, yksinäiseen kultaiseen puutarhaan, missä hän -hämmästyen oli luullut löytäneensä ilon salaisuuden. - -Favetta, joka ei aavistanut vieraan oloa pensasaidan takana, -astui edelleen, taluttaen lehmää köydestä. Laulaessaan hän piti -päätään pystyssä, suu taivaaseen päin avoinna, koko kasvot valon -kirkastamina; ja laulu pulppuili hänen kurkustaan sulavana, kirkkaana -ja kristallinpuhtaana kuin vesi metsälähteestä. Hänen jälessään kulki -levollisena kaunis, lumivalkea eläin, ja joka askeleella heiluivat sen -utarat jotka olivat laitumella täytetyt tuoreella maidolla. - -Nähdessään muukalaisen, tyttö keskeytti laulunsa ja näytti tahtovan -pysähtyä. - --- Kas, Favetta! -- huudahti Giorgio iloisena ja lähestyi häntä, kuin -olisi nähnyt ystävättären onnellisemmilta ajoilta. -- Minne menet? - -Tyttö punastui kuullessaan nimeään mainittavan ja hymyili häveliäänä. - --- Ajan lehmää takaisin navettaan -- hän vastasi. Hän kun oli -äkkiä pysähtynyt, kosketti eläimen turpa hänen selkäänsä. Hänen -voimakas rintansa oli molempien korkeiden sarvien välissä kuin -puolikuunmuotoisen lyran kehystämä. - --- Aina sinä laulat! -- sanoi Giorgio, ihaillen häntä tässä hänen -asennossaan. -- Aina! - --- Oh, herra -- hän sanoi hymyillen -- jos otat meiltä laulun, niin -mitä meille jää? - --- Muistatko sitä aamua, jolloin poimit kinsteri-kukkia? - --- Kinsteri-kukkia sinun rouvallesi? - --- Niin. Muistatko sen? - --- Muistan kyllä. - --- Laula minulle vielä sama laulu. - --- Yksin en voi sitä laulaa. - --- Laula sitten toinen laulu. - --- Näinkö tässä, sinun edessäsi? Minä en kehtaa. Laulan kauempana -tiellä. Hyvästi, herra. - --- Hyvästi, Favetta. - -Ja hän kulki polkua edelleen, vetäen jälessään hidasta eläintä. -- -Muutaman askeleen kuluttua hän viritti laulun, äänensä koko voimalla, -joka hallitsi häikäisevän valoisaa ympäristöä. - -Heti auringon laskettua, voimakkaan hohtava hehku levisi rannikolle ja -merelle. Mitä hienoimmalle kullalle välkkyvä valoaalto kulki läntiseltä -taivaalta ylöspäin ja laskeutui päinvastaiseen ilmansuuntaan, hyvin -hitaasti tunkien läpikuultavaan sineen. Adrian meri muuttui asteittain -lempeämmäksi ja kirkkaammaksi ja kävi nuorten piili-lehtien väriseksi. -Ainoastaan punapurjeet, upeina kuin olisivat olleet purppurakansasta, -keskeyttivät yltympäri levinnyttä hohdetta. - --- Tämä on juhlaa! -- ajatteli Giorgio, auringonlaskun komeuden -häikäisemänä ja kaikkialla havaiten elämän pursuavaa iloa. "Missä -hengittää sellainen ihmisolento, jolle päivä auringon noususta -alkaen sen laskuun asti olisi uuden voiton pyhää juhlaa? Missä elää -se hallitsija -- tuo naurun kruunulla, tuolla nauravista ruusuista -tehdyllä kruunulla koristettu, josta Zaratustra puhuu -- se voimakas -ja omavaltainen hallitsija, joka on vapaa kaikesta väärän siveyden -pakosta, varma vallassaan ja siinä vakaumuksessa, että se mikä -ihmisessä on olennaista -- voittaa arvoltaan kaikki epäoleelliset -ominaisuudet, päätettyään yksistään tahtonsa voimalla kohota tuolle -puolen hyvää ja pahaa, mutta joka samalla kykenee pakoittamaan elämän -pitämään kaikki lupauksensa?" - -Uudestasyntynyttä leipää ylistäviä lauluja jatkettiin kummulla. -Rinteillä vilkkuivat naisten pitkät juhlajonot ja katosivat jälleen. -Siellä täällä kohosi näkymättömistä tulista hitaasti savupylväitä -tyyneeseen ilmaan. Koko näytelmä oli juhlallinen ja tuntui johtavan -takaisin edesmenneiden vuosisatojen mysterioihin, maalaisen -Dionysos-juhlan pyhyyteen. - --- Ovatko nämä samoja ihmisiä, jotka vielä eilen itkien laahautuivat -pyhätön kuluneilla kivilaatoilla ja verisin kielin tekivät -ristinmerkin? Hän vertasi toisiinsa näitä molempia näytelmiä, ja -ajatteli että heissä ilmeni yhtä suuri uskonnollisen mielen erilaisuus -kuin mikä vallitsi _dei Miracoli_ kirkon ja sen äärettömän kupukaton -välillä, jota auringonlaskun rikkain kulta hohdollaan valeli. Ollen -sen askeettisen ihanteen vaikutuksen alaisena, joka oli johtunut hänen -uupumuksestaan, hän oli tahtonut koettaa päästä kuvanpalvelijain -yhteyteen, toivoen siten vahvasti juurtuvansa sukunsa ominaiseen -maaperään ja sitten jälleen saavuttavansa alkuperäisen luontaisen -olemuksensa. Mutta eikö tämän hänen pyrkimyksensä palata alkuolemukseen -pikemmin olisi pitänyt kohdistua tuon sukunsa voimakkaasti kuohahtavan -elinvoiman lähteiden tutkimiseen, joiden jäljet hän vasta sinä päivänä, -sinä hetkenä oli havainnut? - -Ja hän muisti synnyinkaupunkinsa ikivanhan nimen, tuon suuren -aurinkoisen nimen _Aëlion. "Aëlion urbs florens atque vetusta -simu_!", kuten sitä oli ylistänyt elegiassaan Menenio Alejeo, tuo -kuuluisasta roomalaissuvusta polveutunut runoilija. Ja hän näki ylpeän -kivikaupungin tuhansine tornineen, ylpeän Guardian kohoavan itävuoren, -Majellan, tuon järkähtämättömän jättiläisen laidassa. Tämän kaupungin -perustamisjuhlassa oli pappi kääntänyt kasvonsa nousevaa aurinkoa kohti -ja rukoillut kaupungille onnea, sillä aikaa kuin uhri laakeri- ja -myrttisauhun tuprutessa paloi alttarilla; ja soturit olivat merkinneet -sen rajat häikäisevän valkoisilla vaatekaistaleilla, jotka olivat -kiinnittäneet maahan pystytettyjen keihäidensä kärkiin. - -_Guardia plena leonis fert ardua signa leonis_. Kaupungin vaakunassa -oli jalopeuran kuva, Herkuleen, tuon muinaisajan ihaillun sankarin, -urotyön muistoksi. - -Siihen avoimeen pylväskäytävään, josta avautui näköala hedelmällisiin -laaksoihin ja kaukaiselle Adrian merelle, ja siihen tummaan -pylväskäytävään, joka vastaanotti auringon ensi tervehdyksen, oli -kaiverrettu aateliset vaakunat: Orsini, Ugni, Aurispa, Scioli, Stella, -Vallereggia, Cassaura, Palleaurea, Spina, Comino sukujen vaakunat. -Vallan tietoisuus oli siellä asustanut kunniasijalla; etuoikeus oli -siellä kukoistanut vuodatetun veren lämmittämänä. Kaikilla näillä -voimakkailla miehillä oli ollut ainoana päämääränään seurata syvää -hallitsemisvaistoaan ja saada se voimaan. Heidän siveellisyydellään, -samoin kuin helleeneillä, oli juurensa arvonsa varman varmassa -tietoisuudessa ja se tavoitteli elämän ylpeätä ylistämistä. - -_Guardia plena leonis fert ardua signa leonis_. Ja Giorgio muisteli -Zaratustran sanoja -- "Kun sydämenne sykkii uhkuvan täyteläänä, paisuen -virran tavoin yli äyräittensä, ollen lähistön asukkaille siunauksen ja -vaaran aiheuttajana -- siinä on hyveenne lähde." -- - -Kuinka usein hän oli tätä täyteläisyyttä kokenut? Kuinka usein hän -oli tuntenut voimakkaan tahdon tuottaman mielihyvän leviävän koko -olemukseensa? -- Aikoja sitten menneisyyteen siirtyneet tapahtumat -sukelsivat esiin muistista, ja niissä hän luuli huomaavansa sellaisen -mielihyvän harhakuvan. Ja hänen pettävä kaihonsa "dionysolaiseen" -ihanteeseen, "kohoavaan" elämään, havainnollistui tuon oppilaan -sanoissa, jotka hän oli omistanut alasrepivälle ja rakentavalle -opettajalleen. - -Todella tuhannet kasvot tänään kääntyvät sinun vuortasi ja setripuutasi -kohti. Hehkuva kaiho on noussut ja lähtenyt liikkeelle. Ja jo monet -ovat kysyneet: -- "Kuka onkaan Zaratustra? -- Ja kaikki ne, joiden -korvaan sinä sattumalta olet vuodattanut laulusi ja hunajasi, kaikki -piilossa eläjät, kaikki yksinäiset, kaikki yhteen kytketytkin -yksinäiset henget, kaikki kysyvät sydämeltään sanoen: -- Oleskeleeko -Zaratustra yhä vielä elävien joukossa? Ei enää kannata elää; kaikki on -turhaa, ellei eletä Zaratustran seurassa." - -Kuollettavassa uupumuksessaan, perikatoaan aavistaessaan, hän vielä -etsi elämän puolustajaa. -- "Totisesti, niinkuin tuhansilta huulilta -pulppuileva nuorekas nauru tulee Zaratustra kaikkiin kuolinkammioihin, -ilkkuen noita yö- ja hautavartijoita ja kaikkia, jotka synkkiä avaimia -kalisuttavat. Sinun naurusi, Zaratustra, tulee heitä pelästyttämään -ja heidät maahan kaatamaan. Pyörtymys ja herääminen tulee todistamaan -kuinka paljon vahvempi heitä sinä olet. Ja silloinkaan, kun -pitkä hämärä ja kuolonväsymys saapuu, et sinä ole katoova meidän -taivaanrannaltamme, sinä elämän puolustaja! Uusia tähtiä ja uusia -yöllisiä välkkeitä sinä annoit meidän nähdä; naurunkin sinä pingoitit -ylitsemme kuin kirjavan teltan. Nyt on alati nuorekas nauru pulppuileva -jokaisesta ruumisarkusta; nyt on aina voitokas tuulahdus hajoittava -kaiken kuolonväsymyksen: sen sinä itse meille takaat ja ennustat!" - -Zaratustran sanat, tuon mestarin, joka opetti goetheläistä -_yli-ihmistä_, tuntuivat hänestä kaikkein miehekkäimmiltä ja -jaloimmilta, mitä uudempaan aikaan runoilijat tai ajattelijat yleensä -ovat lausuneet. Hän, Giorgio, tuo heikko, sorrettu, sairaalloinen -mies oli syvästi hämmästynein mielin kallistanut korvansa tälle -uudelle äänelle, joka niin katkeran ivallisesti ruoski heikkoutta, -kiihoittuvaisuutta, hermostuneisuutta, säälin palvelusta, kieltäymyksen -evankeliumia, uskon tarvetta, nöyrtymis-tarvetta, tarvetta lunastaa -ja ostaa itsensä vapaaksi, sanalla sanoen kaikkia epäilyttäviä -ajan tarpeita, koko väsyneen europpalaisen hengen naurettavaa ja -surkeaa hermostumista, kaikkia rappeutuneessa sukupolvessa versovia -kristillisen ruton hirvittäviä kukkia. Hän, tuo yksinäinen, tuo -mietiskelevä, tuo veltto havaitsija, tuo Gautaman häälyvä lahkolainen, -oli oudon pelokkaana kallistanut korvansa tälle äänelle, joka saarnasi -elämän oikeutusta, joka katsoi kärsimystä voimakkaan kuritukseksi, -joka hylkäsi kaiken uskon ja etenkin uskon moraalin, joka julisti -yhdenverrattomuuden oikeutta, joka ylisti hirvittäviä voimia: vallan -tunnetta, taistelu- ja vallanhimovaistoa, siittävien ja hedelmöivien -voimien ylenpalttisuutta, kaikkia dionysolaisen ihmisen, valloittajan, -hävittäjän, luojan oikeuksia. -- "Luominen -- näin puhui Zaratustra --- on suuri lunastus kärsimyksestä, on elämän helpoitus. Mutta jotta -luomistyötä suorittava voisi olla olemassa, siihen tarvitaan kärsimystä -ja paljon vaihtumista." - -Ja Giorgio Aurispa oli usein laajasta kärsimystietoisuudestaan -ajatellut: -- Kun kärsimyksineni olen joutunut niin pitkälle, että -loppumattomasti lisään sisäisen maailmani ilmiöitä, täytyy minun, jotta -elämäni tulisi täydelliseksi, etsiä keinoa tehdäkseni kärsimykseni -toiminnan kiihoittajaksi. Välttämättömyyden tieteen luonnollisena -päämääränä täytyy olla toiminta, luomistyö, -- ja monasti hänkin oli -ylenmääräisen tuskan aiheuttamina haltioituneina hetkinä manannut esiin -tuon kuningas Vievamitran muiston, joka vapaaehtoisesti tuhat vuotta -kestäneiden kidutusten aikana oli saavuttanut sellaisen voimiensa -hillitsemyksen ja niin suuren itseluottamuksen, että ryhtyi rakentamaan -uutta taivasta. -- Oi miten voinkaan minä voittaa itseluottamuksen? -Epäily riuduttaa minua, epäily kalvaa tahtoani ja haihduttaa unelmani. -Antakaa minulle kaikki maailmanavaruuden tuskat, mutta asettakaa niin, -että jonkun helvetin pohjalta jälleen löydän hehkuvan tahtoni, ja -että voin sitä ponnistaa, jotta voisin pääni yläpuolella toteuttaa -rohkeimman unelmani, niin kuin uuden taivaan. - -Zaratustra puhui: "Siunaajaksi ja puoltajaksi olen minä tullut; ja -sitä varten taistelin kauan mitä kiivaimmin, jotta kerran saisin -käteni vapaiksi siunausta varten. Mutta tämä on siunaukseni: liidellä -joka olion yläpuolella kuin oma taivaansa, järkähtämättömänä kupuna, -sinikattona, ijäisenä varmuutena! Ja autuas on se, joka siten siunaa, -sillä kaikki oliot ovat kastetut ijäisyyden lähteissä, ulkopuolella -hyvää ja pahaa; mutta hyvä ja paha itse ovat ainoastaan haihtuvia -varjoja, alakuloisuuden utuja, tuulen ajamia pilviä." - -Hän sanoi: "_Sattumalta_ -- siinä maailman vanhin aatelisarvo. Sen minä -annoin takaisin kaikille olioille, minä lunastin ne lopputarkoituksen -orjuudesta. Tämän vapauden ja taivaan kirkkauden minä asetin sinikupuna -yli kaikkien olioiden, opettaessani, ettei niiden yläpuolella eikä -niiden sisällä mikään _ijäinen tahto_ harjoita tahdontoimintaa." - -Eikö näissä lauselmissa piillyt suuri ja puhdas elämänkatsomus? -Eikö se ollut aamuruskon profeetta, joka karkoitti henget kaikesta -menneisyydestä ja kaikesta nykyisyydestä, tunkien heidät tuhansia -siltoja ja tuhansia teitä pitkin tulevaisuuteen, "lasten valtakuntaan", -vielä löytämättömään maahan, etäisimpien merien taakse, missä -eräänä päivänä oli ilmestyvä ihmistä etevämpi olento, yli-ihminen? -Miten muuten, kuin elämää tuhlailemalla olisi saavutettavissa se -ihanteellinen muoto, jota tavoittelee laji, läpikäydessään kaikki -muodonmuutokset ja yhä kohotessaan ylöspäin? "Loistakoon tähdensäde -rakkaudessasi! olkoon toivosi: Oi, että voisin synnyttää yli-ihmisen!" - -Giorgio tiesi, että hänen rakkautensa oli hedelmätön, hedelmätön -hänen mielensä into, kuten meren, joka hämärän tuulessa alkoi -kohista. Hänen ei ollut sallittu jälkeenjättämässään pojassa jatkaa -persoonallisuutensa leimaa, säilyttää kuvaansa, ylläpitää hengen -kohoavaa pyrkimystä yhä korkeampien mahdollisuuksien toteuttamista -varten. Hän ei voisi missään teoksessaan jättää jälkeensä henkensä -olennaisuutta, ei sopusuhtaisessa muodossa todistaa monipuolisten -lahjojensa voimakkuutta, eikä täydelleen ilmaista olemuksensa -kokonaisuutta. Hänen hedelmättömyytensä oli parantumaton. Hänen -olemassaolonsa rajoittautui pelkkään vaikutelmien, mielialojen, -ajatusten aallehtimiseen, joka oli irroitettu kaikesta yhtenäisestä -perustasta. Hän oli Gautaman ihminen. Hänen persoonallisuutensa ei -ollut muuta kuin ajallista mielikuvien yhtymistä keskuksen ympäri: -"kuin paaluun sidottu koira". Hän ei voinut muuta tavoitella kuin -loppua. Ja tehdäkseen lopun kaikista unelmistaan, ei hän saanut uneksia -muuta, kuin unelmista luopumista. - -Miksi hän siis tänä kesäiltana, niittolaulujen lomassa, -uudestasyntyneen leivän pyhänä juhlana manasi esille viimeisen elämän -myöntäjän hengen? - -Iltarusko oli melkein sammunut; ja seestetomua sateli taivaankuvulta. -Mutta meren näkörajalla beryllinvihreä, tavattoman läpikuultava ja -hohtava juova vastusti himmentävää varjoa ja levitti vesiaavikkoon -salaperäistä hymyä. Kummulta käsin, minne hän tieltä oli eksynyt, -kasvoivat poukamien ja etäisten vuoriniemien ääriviivat hämärässä -suunnattomiksi; ja ne herättivät mielikuvan äärettömästä elävästä -olennosta, joka merellä uinuen syvään hengitti. - --- Oi, se on sielun hymyä, joka hiutuu ylenpalttisuudessaan ja taipuu -oman onnensa alle, ja odottavana ojentaa kätensä -- ajatteli Giorgio, -kateellisena ja äärettömän surullisena muistellessaan Zaratustran -kaunista psalmia: - -"Oi, sieluni, sinun maaperäsi minä kastelin kaikella viisaudella, -kaikilla uusilla viineillä ja kaikilla muistamattoman vanhoilla -viisauden viineillä. - -"Oi, sieluni, jokaisen auringon minä vuodatin sinun ylitsesi, jokaisen -yön ja jokaisen vaikenemisen ja kaihon; -- siitä sinä kasvoit, kuin -viiniköynnös. - -"Oi, sieluni, ylen rikas ja uhkuva sinä nyt olet, viiniköynnös paisuvin -nisin ja meren vaha -- ja kultahohteisin rypäletertuin. - -"Oman onnesi painamana sinä yhä odotat, huolimatta täyteläisyydestäsi ja -häveten odottamistasi. - -"Oi, sieluni, ei ole missään toista sielua, joka olisi rakastavampi, -laajempi ja vastaanottavampi. Missä olisi tulevaisuus ja menneisyys -likeisemmin yhdistyneenä kuin sinussa? - -"Oi, sieluni, annoin sinulle kaiken, ja käteni ovat sinun tähtesi -tulleet tyhjiksi: ja nyt!... Nyt sinä sanot minulle hymyillen ja täynnä -kaihoa: -- Kumman meistä tulee kiittää? - -"Eikö tule antajan kiittää siitä, että vastaanottaja otti? Eikö -lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö vastaanottaminen ole samaa kuin -armeliaisuutta? - -"Oi, sieluni, ymmärrän alakuloisuutesi hymyn: yltäkylläisyytesi ojentaa -itse nyt käsiään!" - -Hänkin, Giorgio Aurispa, oli kostuttanut sieluansa joka viisaudella, -joka mielettömyydellä, joka totuudella ja joka erehdyksellä; ja hän -oli valanut sitä joka kaiholla, sekä suloisimmalla että katkerimmalla; -ja hän oli sille antanut jokaisen muodon ja asennon; ja hän oli sitä -koetellut joka arvoituksella; ja hän oli koristanut sitä joka kuvalla -ja joka symboolilla; ja hän oli sitä laajentamistaan laajentanut. Mutta -vallan toinen oli hänen odotuksensa, ja hänen alakuloisuutensa paljoa -ankarampi. - -Vertauksen tavoin kohosi hänen mielensä kätköistä tuo sadan pylvään -kannattama ristiholvi, jonka jumalainen Michel Angelo on pystyttänyt -Diocletianuksen termeihin, missä hän eräänä syyskuun iltapäivänä -luuli löytäneensä tavallisen sieluntilansa vastakaikua. -- Se oli -tapahtunut syyskuun iltapäivänä; "ja haudasta nousseen kevään tuoksu -ja vaalea hohde" oli levinnyt vaikenevalle taivaalle, joka sointuvana -kaareutui suuren luostarin yli. Keskellä tuota salaperäistä tilaa -michelangelolaiset sypressit, nuo käyrät ja myrskystä haljenneet, -vuosisatoja kestäneet sitkeyden korkeat ja synkät jäännökset, kuiskivat -yksinäisen ajatuksen äärettömästä surumielisyydestä ja siitä, miten -turhaa on kuinka hehkuvasti tahansa vastustaa sokeiden voimien -vääryyttä. Mutta niiden varjossa hän näki muratin päällystämillä -jalustoilla yhdenmukaisesti järjestettyinä härkien, hevosten, -sarvikuonojen ja ounaiden marmoripäitä: raa'an voiman vertauskuvia. Ja -kaikkialla ympärillä, nurmikolla, myrttipensaikossa, pylväiden välissä, -holvikäytävien seinillä, oli kauniin aistillisen elämän kuva-katkelmia: -antiikkisten pukujen poimuja katkenneilla rinnoilla; hiuksia, jotka -rypäleiden tavoin riippuivat matalilla otsilla; alastomia naisruumiita, -joita napa näytti koristavan sulouden merkkikuvana; käsiä siinä -asennossa, kuin olisivat nostaneet roomalaisen sotilasvaipan lievettä; -jättiläiskäsivarsia, joiden lihakset ponnistautuivat peloittavaan -jännitykseen; suunnattoman suuria rintoja, jotka riittäisivät -titaanimaista lapsijoukkoa imettämään; miellyttäviä naisten ja -vapautettujen orjien nimiä, jotka oli kaiverrettu hautuumaiden -patsaskatkelmiin; maljoja satavuotisen viinin muistoksi; iloisten -jumalolentojen kasvoja pyöreine suineen marmoripatsaiden päässä, -jotka olivat kasvirunkojen tavoin uurrettuja; valkoisien marmoristen -ruumisarkkujen kohokuvissa menaaditanssi, ja satyyri, joka paraikaa -tarjoaa vuohelle rypälettä, korista nouseva käärme, hedelmistä ja -kukista tehty seppele. - - - - -IV. - - -Sen kolkon yön jälkeen, jolloin Candia hiljaisella äänellä oli -puhunut siitä noituudesta, jonka alaisina paalupyydyksen ihmiset -olivat, tuo kallioilla leviävä suuri valkoinen luuranko, oli vetänyt -puoleensa kesävieraiden uteliaisuuden. Pienessä puolikuunmuotoisessa -somassa poukamassa näytti tämä rosoinen ja kolkko laitos usein -häiritsevän yksinäisyyden suloa. Helteisenä, tyynenä päivällishetkenä, -synkkämielisinä auringonlaskunaikoina se joskus näytti peloittavalta. -Ajoittain kuuli tuulen siinä vinkuvan ja koko hirsikerroksen ryskivän. -Kuun valaisemattomina öinä näki soihtujen punervan valon kuvastuvan -veteen. - -Ja eräänä iltapäivänä, jolloin ikävä tavallista enemmän painoi, -ehdoitti Giorgio Ippolitalle: - --- Emmekö mene paalulaiturille? - -Ippolita vastasi: - --- Menkäämme, jos tahdot. Mutta miten minä pääsen sillan yli? Johan -kerran turhaan yritin. - --- Minä johdan sinua kädestä. - --- Se on liian kapea. - --- Koetamme kuitenkin. - -He menivät. He astuivat pientä polkua alas. Saavuttuaan sen mutkaan, -he huomasivat eräänlaiset hiekkakiveen hakatut portaat, jonka astuimet -epäsäännöllisinä jatkuivat riippuvan sillan luona oleville kallioille. - --- Näethän? Miten minä tästä suoriudun? -- valitti Ippolita. -- Pelkkä -katseleminen jo minua pyörryttää! - -Sillan alkupään muodosti yksi ainoa kapea lauta, jota kallioon -kiinnitetyt nojat tukivat; loppuosaltaan se oli leveämpi ja rakennettu -poikkilaudoista, jotka olivat melkein hopeisen valkeat, kuluneet, -ravistuneet, huonosti yhteen liitetyt ja niin heikot, että näyttivät -vähimmästäkin jalan painosta murtuvan. - --- Etkö tahdo koettaa? -- kysyi häneltä Giorgio, joka samalla sisällään -tunsi omituista helpoitusta kun tiesi, että Ippolita ei ollenkaan -rohkenisi yrittää tuota vaarallista ylimenoa. - -Lautasillalta tuli juosten puolialaston lapsi, nopsa kuin kissa, ruskea -kuin pronssi-kuva. Sen erehtymättömän astunnan alla laudat risahtivat -ja taipuivat. Saavuttuaan sillan päähän vieraiden luo, se rohkaisi -heitä vilkkain elein uskomaan itsensä sen ohjattavaksi, katsellen heitä -terävin petolinnun silmin. - --- Etkö tahdo koettaa? -- toisti Giorgio hymyillen. - -Epäröiden Ippolita asetti jalkansa notkuvalle laudalle, katseli -kalliota ja vettä. - --- Pelkään huimausta -- hän sanoi. -- Aivan varmaan putoaisin veteen. - -Ollen ilmeisesti harmissaan hän lisäsi: - --- Mene, mene sinä yksin. Etkö sinä pelkää? - --- En. Mutta mitä sinä sillä aikaa teet? - --- Istun tähän siimekseen ja odotan sinua. - -Mutta epäröiden hän lisäsi, ikäänkuin koettaen häntä pidättää: - --- Mutta miksi sinä oikeastaan menet? - --- Menenhän. Olen utelias. - -Näytti melkein siltä, kuin olisi häntä pahoittanut, ettei voinut -Giorgiota seurata, kuin olisi hän katunut, että päästi hänet menemään -paikkaan, minne ei voinut häntä seurata; ja kuin ei olisi hän sitä -valittanut ja katunut ainoastaan senvuoksi, että menetti tilaisuuden -näkemiseen ja huviin, vaan vielä toisen, hieman epäselvän syyn tähden. -Hän oli myös pahoillaan tuon ohimenevän esteen vuoksi: niin vahvaksi -oli hänessä käynyt välttämättömyys lakkaamatta pitää rakastettuaan -aistillisin sitein itseensä kytkettynä, alati olla kosketuksissa -häneen, häntä hallita, hänet omistaa. - -Kasvoissa tuskin huomattava ärtyisyyden ilme hän sanoi: - --- Mene, mene vaan. - -Giorgio tunsi jonkunmoista helpoitusta siitä huomiosta, että tässä -vihdoin oli Ippolitalle saavuttamaton paikka, naisviholliselta -täydelleen suojattu tyyssija, kallioiden ja meren puolustama -pakopaikka, missä hän todella saattoi löytää muutaman tunnin levon. Ja -täten selvisi hänelle molempien rakastavien keskinäinen suhde: toinen -oli täysin tietoinen siitä, että hänen uhrinsa täytyi sortua; toinen -oli itsetiedoton ja hyväilevä pyöveli. - --- Hyvästi. Minä menen -- sanoi Giorgio, kevyt uhma äänessä ja ryhdissä. - -Vaikka hän tunsikin itsensä epävarmaksi, hän hylkäsi lapsen avun; ja -ainoastaan suuresti ponnistaen, hänen näennäisesti varmana, epäröimättä -ja horjumatta onnistui astua epäluotettavaa lautaa pitkin. Tuskin -hän oli päässyt leveämmälle puolelle, kun joudutti askeleitaan, yhä -muistaen, että Ippolitan katse häntä seurasi, ja vaistomaisesti -innostuen ikäänkuin mielenosoitukseksi. Astuttuaan laiturille, hän -kuvitteli olevansa laivan kannella. Kun aallot iloisesti loiskivat -kallioille, hän silmänräpäyksessä muisti oloaan "Don Juan" purren -kannella ja tunsi koko olemuksessaan äkillistä huumausta ajatellessaan -ankkurin nostamista. -- Purjeisiin! Purjeisiin! -- - -Heti senjälkeen hän loi katseensa ympäröiviin esineisiin ja tarkkasi -niiden omituisuuksia selvästi kuten tavallisesti. - -Turchino tervehti häntä kuivalla eleellä, jota ei sana eikä hymy -vilkastuttanut, ikäänkuin ei mikään tapaus, -- kuinka tavaton ja -harvinainen tahansa -- olisi ansainnut että hetkeksikään keskeyttäisi -hivuttavaa surua, joka ilmeni noilla kalvakoilla kasvoilla, jotka -olivat leuattomat ja tuskin nyrkin kokoiset, ja joista kahden -säkenöivän silmän välistä pisti esiin pitkä, suippo, hauen kuonon -näköinen nenä. - -Samaa surua näki poikienkin kasvoilla, jotka niinikään vaieten -tervehtivät ja jälleen ryhtyivät työhönsä, muuttumattoman alakuloisina. -Nämä nuoret miehet olivat yli kahdenkymmenen, riutuneet, kuivettuneet, -ja heidän lihaksiaan jännitti lakkaamatta levottomuus, kuin olisi -paholainen heitä riivannut. Jokainen heidän liikkeistään näytti -suonenvedontapaiselta vavahdukselta; ja ajoittain näki heidän -leuattomien kasvojensa ihon alla lihaksien värähtelevän. - --- Hyväkö saalis? -- kysyi Giorgio, osoittaen suurta veteen heitettyä -verkkoa, jonka päät pistivät esiin vedestä. - --- Tänään ei yhtään mitään, herra -- mutisi Turchino, pidättäen -raivoaan. - -Hetken vaiettuaan hän jatkoi: - --- Ellet sinä tuo meille hyvää kalaonnea! - --- Vetäkää verkko ylös. Saamme nähdä. Kuka tietää! - -Pojat ryhtyivät työhön. - -Sillan raoista näki aaltojen loistavan ja kuohuvan. Laiturin kulmassa -oli matala olkikattoinen maja, jonka harjaa suojasivat punaiset -tiilikivet ja jota koristi pitkäsarvinen häränpään muotoinen jykevä -tammimöhkäle, jonka tarkoitus oli turvata noituudelta. Toisia -taikakaluja riippui katolta ja niiden lomissa puulevyjä, joihin -piellä oli kiinnitetty peilipaloja, pyöreänmuotoisia kuin silmät. Ja -ruostuneita neliharoja riippui aukossa. Oikealla ja vasemmalla kohosi -kaksi pystymastoa, jotka juureltaan oli kiinnitetty erikokoisilla -paaluilla, mitkä kulkivat sikin sokin ja olivat kokoonliitetyt -suunnattoman suurilla nauloilla ja touveilla, ja joita tuhansin keinoin -oli turvattu meren raivolta Kaksi poikkitankoa muodosti edellisten -kanssa ristin ja ulottui laivan kokkapuun tavoin yli syvän kalaveden. -Näiden neljän tangon haarukan muotoisista päistä riippuivat vetovivut -hamppunuorineen, jotka olivat sidotut kiinni neliönmuotoisen verkon -kulmiin; lukemattomat laudanpätkät olivat naulitut kiinni näihin -tankoihin heikkoja paikkoja tukemaan. Pitkällistä ja itsepintaista -taistelua meren aaltojen raivoa ja viekkautta vastaan näytti tuo -puinen luuranko touvineen, nauloineen ja vahvistuksineen todistavan. -Tämä kone-möhkäle näytti elävän omaa elämäänsä, se muistutti elävää -ruumista. Puuaine, joka vuosien kuluessa oli ollut alttiina auringon -paahteelle, sateelle ja tuulelle, paljasti kaikki lustonsa ja -räsäisyytensä, ja kaikki rakenteensa vastustuskeinot, se halkeili, -oli paikoittain lahonnut, oli toisin paikoin valkea kuin luu, toisin -paikoin taas loistava kuin hopea tai harmaa kuin somero ja pani -ajattelemaan ihmistä jossa vanhuus ja kärsimykset ovat toimeenpanneet -armottoman työnsä. - -Vipu narisi, kun sitä väännettiin neljästä kahvasta; ja koko kone ryski -ja järkkyi ponnistuksesta, ja samalla kookas verkko kullan hohteisena -sukelsi esiin vihreästä syvyydestä. - --- Ei yhtään mitään -- mutisi isä, nähdessään tyhjän verkon pohjukan -nousevan vedenpintaan. - -Pojat hellittivät heti vetonuorat; ja vipu pyöri, kovemmin naristen ja -piesten ilmaa neljällä käsivarrellaan, jotka kaiketi olisivat kyenneet -ihmisen ruhjomaan. Verkko sukelsi jälleen veteen. Kaikki vaikenivat. Ei -kuullut muuta kuin aallon loiskinaa kalliota vastaan. - -Paha taika lepäsi raskaana näiden ihmisparkojen niskoilla. Giorgiolta -oli kokonaan haihtunut uteliaisuus kysyä, tutkia, saada selville; mutta -hän tunsi, että tämä vaitelias surullinen seura tästälähin oli melkein -tuskallisen rajusti vetävä häntä puoleensa. -- Olihan hänkin pahan -lumouksen uhri! -- Ja vaistomaisesti hän katsoi rannalle, missä naisen -vartalo erosi kallioisesta taustasta. - - - - -V. - - -Giorgio palasi melkein joka päivä eri aikoina kalastaja-laiturille. -Siitä tuli hänen unelmiensa ja mietteidensä lempipaikka. Kalastajat -olivat tottuneet hänen käynteihinsä; ja he kohtelivat häntä -kunnioittavasti ja olivat järjestäneet hänelle majassa eräänlaisen -leposijan, joka oli valmistettu vanhasta tervalle haisevasta purjeesta. -Ja hän oli aina antelias heille. - -Kun hän kuunteli veden kohinaa, seuraten jonkun siintävässä -etäisyydessä haamoittavan liikkumattoman maston kärkeä, -kohosivat mielen kätköistä kaikki muistot, hän koki uudelleen -merenkulku-vaikutelmansa ja liikkui vaeltaja-muistonsa etäisillä -mailla, tuota huvittelun täyttämää elämää rajattomassa vapaudessa, joka -tänään hänestä tuntui ihmeelliseltä, melkein kauniilta kuin unelma. -Hän muisti viime laivaretkensä Adrian merellä. Se oli tapahtunut -muutama kuukausi hänen rakkautensa Epifania-juhlan jälkeen, runollisen -innostuksen ja runollisen surumielisyyden aikana, hänen ollessa Percy -Shelleyn vaikutuksen alaisena, tuon jumalaisen Arielin, joka meren -kautta kirkastui joksikin rikkaaksi ja ihmeelliseksi: _into something -rich and strange_. Ja hän muisti maihin-astunnan Riminissä, purren -tulon Malamoccoon, ankkuriin laskemisen Riva degli Schiavonin kohdalla, -joka kokonaan kylpi syyskuun auringon kultahohteessa... Missä olikaan -tänä hetkenä hänen vanha matkakumppaninsa Adolfo Astorgi? Missä oli -"Don Juan" pursi? -- Joku päivä sitten hän oli saanut häneltä tietoja -Candiasta, kirjeessä, jossa vielä tuntui olevan mastikki-pihkan haju ja -joka ilmoitti että itämaalaiset makeiset pian tulisivat saapumaan. - -Adolfo Astorgi oli hänen henkinen heimolaisensa, ainoa, jonka kanssa -hän jonkun aikaa oli voinut elää täydellisessä sopusoinnussa, -tuntematta epämukavuutta, ikävää ja vastenmielisyyttä, jota seurustelu -toisten ystäviensä kanssa melkein aina ajan pitkään oli aiheuttanut. -Mikä onnettomuus, että tuo ystävä nyt oli kaukana! -- Ja hän kuvitteli -usein tätä ystäväänsä äkillisenä vapauttajana, joka ilmaantui pursineen -San Vitoon, kehoittamaan häntä pakenemaan. - -Parantumattomassa heikkoudessaan, tahdonvoimansa täydellisessä -haaksirikossa hän ajoittain vaipui tällaisiin haaveisiin: hän kutsui -avukseen jonkun voimakkaan ja itsevaltaisen hengen, joka väkisin -ravisti hänet ylös horroksista, ja joka vei hänet pois, kauas, -lopullisesti ja ainaiseksi katkaisi jokaisen siteen ja karkoitti hänet -etäiseen maahan, missä ei kukaan tuntenut häntä, eikä hän ketään, missä -hänen täytyi alkaa uutta elämää tai kuolla vähemmin toivottomasti. - -Hänen täytyi kuolla. Hän tunsi kuolintuomionsa ja tiesi, että se oli -peruuttamaton; ja hän luuli, että loppu oli tapahtuva viimeisellä -viikolla, ennen viidettä vuosipäivää, siis aivan heinäkuun lopulla. -Sen kiusauksen jälkeen, joka oli häntä ahdistanut tuona kauhunhetkenä, -päivällisaikaan, noiden loistavien rautatiekiskojen edessä, näytti -hänestä jo itse kuolintapakin päätetyltä. Alinomaan hän kuunteli junan -humua, ja outo levottomuus kouristi hänet, kun tuttu junan ohikulun -hetki lähestyi. Toinen tunneli kulki paalu-laiturin vuoriniemen läpi, -ja usein hän lepotilaltaan kuuli kumean jyminän, joka järkytti vuorta; -ja monasti, ollessaan toisiin ajatuksiin vaipunut hän säpsähti, kuin -olisi hänen kohtalonsa pauhu sattumalta tunkenut hänen korvaansa. - -Eikö sama ajatus hallinnut häntä ja näitä vaiteliaita miehiä? Eivätkö -he kaikki häikäisevimmässäkin auringonpaisteessa tunteneet samaa varjoa -päittensä yläpuolella? Kenties hän tämän yhtäläisyyden vuoksi piti -näistä ihmisistä ja tästä paikasta. Veden soittoa kuunnellessaan hän -antoi oman luomansa harha-aaveen käsivarsineen tuudittaa itseään, ja -silläaikaa halu elää vähitellen hänestä pakeni, kuin lämpö kuolleesta -ruumiista. - -Oli heinäkuun syvä tyven. Meri näytti vallan valkoiselta, -maidonväriseltä, paikoittain rantamilla vihreältä. Ohut, sinervä -autere verhosi etäiset rannikot: Moron, Nicchiolan, Ortonan ja Penna -del Vaston niemet. Tuskin näkyvä maininki synnytti kallioiden lomissa -tasaisesti keskeytyvän, hiljaisen soinnoksen. Lähellä pitkän tangon -päätä seisoi lapsi tähystelemässä: se tuijoitti valppain silmin -alas mereen ja viskasi silloin tällöin veteen kiven, pakoittaakseen -pelästyneen kalan livahtamaan verkkoon. Tämä kumea pulaus lisäsi -alakuloisuutta. - -Monasti vieras nukahti hidastahtisten poljentojen tuudittamana. Nämä -lyhyet lepohetket olivat ainoa korvaus unettomista öistä. Ja hänellä -oli tapana mainita verukkeeksi tämä levontarve, jotta Ippolita sallisi -hänen epämääräisen kauan jäädä paalu-laiturille. Hän vakuutti, ettei -missään muualla voinut nukkua, kuin noilla laudoilla, hengittäen -kallioiden tuoksua ja kuunnellen meren soittoa. - -Ja tälle musiikille hän yhä tarkkaavammin kallisti korvansa. Hän -tunsi nyt kaikki sen salaisuudet; hän ymmärsi kaikki sen merkitykset. -Hyrskyn heikon alkuhumun, joka muistutti karjalauman sekavaa -mylvintää sen sammuttaessa janoaan -- ylimielisen vesivyöryn, -äkillisen jylinän, kun se tulee aavalta mereltä ja nielee rantaan -murtuneen aallon -- vaatimattomimman sävelen ja ylpeimmän sävelen ja -lukemattomat väliäänet, ja intervallien eri mitat, yksinkertaisimmat ja -monipuolisimmat soinnokset, ja kaikki tuon tutkimattoman meriorkesterin -voimat tuossa kaikurikkaassa lahdelmassa hän tunsi ja ymmärsi. - -Salaperäisenä kehittyi hämärän symfonia, ylen hitaasti paisuen, mitä -puhtaimman sinitaivaan alla, jonka ilmavien pilvien lomitse vielä -paljastamattomien tähtisikermien arat katseet vilkkuivat esiin. -Harhailevat henkäykset nostivat siellä täällä aaltoja ja ajoivat -niitä eteenpäin, ensin harvempina, sitten taajempina, voimakkaampina; -näiden aaltojen harjat kuohuivat hiljaa, loivat hämärään kuultavuutta, -kiehahtivat hetken ja raukesivat jälleen hitaasti. Välistä heikko -symbaalinääni, kuin yhteen lyötyjen hopeakiekkojen kilahdus, toiste -taas kristallien helinä, jotka vierivät kaltevuutta alas -- sellainen -oli se ääni, minkä raukeavat, kuolevat aallot hiljaisuudessa -synnyttivät. Uudet aallot kohosivat, pitemmän tuulenpuuskan -herättäminä, ne nousivat läpikuultavina ja kuvastivat kaarevin -viivoin päivän ylintä suloa ja murtuivat notkeasti, ollen liikkuvien -valkoisten ruusupensasten näköisiä, joista lehdet varisevat, jättäen -pieniä, terälehtien kaltaisia vaahtoja tasoittuvaan vesipeiliin. -Toiset kohoilivat nopeampina ja voimakkaampina, pyrkivät rantaa kohti, -saavuttivat sen, synnyttäen riemuisaa pauhinaa, jota seurasi ääni kuin -kuivien lehtien kahina. Tämä kuului metsän huminalta, joka toistuen -lukemattomien varisevien lehtijoukkojen kahinana jatkui rannikkoa -pitkin äärettömiin. - -Tämä metsäharmonian kaltainen ääni oli se perussävel, jolla -kalliopaatta vihaava aalto lakkaamatta perusti poljentansa. Rakkauden -tai vihan voimalla aalto vyöryi järkähtämättömiä kivijoukkoja vastaan; -se hyökkäsi niiden yli ärjyen, pyörteisenä se levisi niille ja täytti -vesivarastoillaan niiden salaisimmatkin komerot. Ja tuntui melkein -siltä, kuin luonnon henki olisi intohimoisilla tunteillaan pannut -väräjämään jonkun sellaisen kookkaan, soinnukkaan soittokoneen, kuin -urut, liukuen yli kaikkien epäsointujen, kosketellen kaikkia ilon ja -surun säveliä. - -Aalto nauroi, huokaili, rukoili, lauloi, hyväili, nyyhkytti ja -uhkaili; iloisena, valittavana, nöyränä, ivallisena, imartelevana, -epätoivoisena, julmana. Se karkasi ylös ilmaan täyttämään jyrkimmän -kallion huipulla olevan pienen, pyöreän, vihkipikarinnäköisen -syvennyksen; se tunki salaiseen halkeamaan, missä nilviäiset sikiävät; -se hyökkäsi tiheiden ja pehmeiden korallimattojen yli, joko raadellen -niitä tai kevyesti liukuen niiden yli, kuin käärme yli sammalen. -Se jäljitteli veden hidasta tasaista tippumista pimeässä luolassa; -suihkulähteen tahdikasta pulppuilemista, joka muistuttaa sydämen -tykintää; vesisuonien käheätä lorinaa kivisellä rinteellä; kahden -kallioseinän väliin vangitun virran kumeata kohinaa; kallion huipulta -syöksyvän joen jylinää; jokaista ääntä, minkä liikkuva vesi synnyttää -kosketellessaan kuollutta kiveä, jokaista kaiun leikkiä -- kaikkea tätä -se jäljitteli. -- Hellää, siimeksessä kuiskattua sanaa; kuolintuskan -esille puristamaa huokausta; syvään katakombiin haudatun joukon huutoa; -titaanin rinnasta nousevaa ähkinää; hurjaa, ylpeää ivaa: jokaista -surullisesta tai iloisesta ihmisrinnasta lähtenyttä ääntä. Ilman -henkien yöllisiä houkutushuutoja; valoa karttavien aaveiden kuisketta; -hekkuman paratiisissa kasvavien laulavien kukkien hyväilyääniä; -keijujen karkeloa kuutamossa: jokaista suloista kaikua, jonka runoilija -kuulee, entisaikojen sirenien lumoja -- kaikkea tätä se matki. Ollen -yksi ja äärettömän moninainen, se yhdisti itseensä kaikki elämän ja -unelman kielet. - -Tuon tarkkaavaisen kuuntelijan mielestä tämä oli ikäänkuin uuden -maailman ylösnousemus. Merensynfonian suuremmoisuus herätti hänessä -taas uskon musiikin rajattomaan voimaan. Hän hämmästyi, että niin -kauvan oli voinut riistää hengeltään tämän jokapäiväisen ravinnon, että -oli voinut olla vailla tuota ainoata ihmiselle suotua keinoa vapautua -näennäisyyden harhailmiöistä ja sielun sisäisessä maailmassa löytää -olemuksen oikeata luontoa. Hän hämmästyi, että oli voinut niin kauvan -laiminlyödä tätä jumalanpalveluksen muotoa, jota Demetrion esimerkkiä -noudattaen poikaiän viimeisiin vuosiin asti niin hartaasti oli -harjoittanut. Olihan hänestä ja Demetriosta musiikki ollut uskontoa. -Olihan se heille molemmille paljastanut korkeimman elämän mysterion. -Heille molemmille se oli, joskin eri merkityksessä, toistanut -Kristuksen sanat: -- Meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta. - -Ja taaskin hän näki tuon lempeän ja mietiskelevän miehen, nuo kasvot -täynnä miehekästä surumielisyyttä, joihin keskelle otsaa valuva -mustasta tukasta esiin pistävä valkea kihara loi omituisen sävyn. - -Uudestaan hän syvästi tunsi yliluonnollisen tenhon voimaa, joka tuosta -ulkopuolella tätä elämää olevasta miehestä haudan kautta häneen -virtasi. Kadonneeet seikat palasivat hänen muistiinsa epämääräisten -soinnoksien aalloissa, ajatuskatkelmat, jotka tuo ylevähenkinen mies -oli ilmilausunut näyttivät saavan himmeän rytmillisen muodon; vainajan -koko ihanteellinen kuva näytti sulautuvan musiikiksi, menettävän -havainnolliset ääripiirteensä ja sukeltavan kaikkeuden syvään -yksyyteen, jonka yksinäinen viuluniekka inspiratsioninsa valossa oli -löytänyt ilmiöiden moninaisuudesta. - --- Varmasti -- hän ajatteli -- musiikki vihki hänet kuoleman -mysterioon; se osoitti hänelle öisen ihmemaailman ulkopuolella elämää. -Sopusuhtaisuus, joka kohoaa yläpuolelle aikaa ja paikallisuutta, -salli hänen autuaallisena nähdä mahdollisuuden vapautua ajasta ja -paikallisuudesta, irtaantua yksilöllisestä tahdosta, joka sulki hänet -ahtaaseen tilaan kytketyn persoonallisuuden vankilaan ja joka alati -piti häntä ruumiinsa eläimellisten ainesten orjuudessa. Tunnettuaan -usein innostuksen hetkinä sisällään yleistahdon heräävän ja koettuaan -suurta iloa havaitessaan ylintä yhteyttä, joka piilee kaikkien olioiden -pohjalla, hän oli luullut voivansa kuoleman kautta jatkua äärettömiin, -sulautua suuren kaikkeuden alituiseen sopusointuun ja ottaa osaa -kehittyväisyyden ijäiseen hekkumaan. Miksi ei siis minulla voisi olla -sama ohjaaja samaan salaperäisyyden valtakuntaan? - -Ylevät kuvat nousivat esiin hänen hengestään, tähtien ilmaantuessa -toinen toisensa jälkeen vaikenevalle taivaalle. Hän löysi jälleen -muutamia runollisista haaveistaan. Hän muisti tuon tavattoman -ilon ja vapauden tunteen, jota eräänä päivänä oli kokenut, kun -haaveellisesti oli kuvitellut olevansa erään tuntemattoman vainajan -sijalla, joka lepäsi komealla ruumisalttarilla, soihtujen ympäröimänä, -kun pyhätön varjosta jumalaisen Beethovenin sielu orkesteri- ja -urkusoitoin ja ihmisäänin puhui tuon näkymättömän kanssa. Hän näki -jälleen sadunomaisen kirkon, minkä täyttivät jättiläisurut, jotka -äärettömän kauas taivaan ja maan välillä veden rauhan yli vuodattivat -sulosointuisia sävelvirtoja, illanhehkujen liekehtiessä näkörajalla ja -täysikuun levittäessä haltioitunutta hilpeyttään, tai tähtisikermien -tuikkiessa kristallivaunuistaan. Hän rakensi jälleen tuon ihmeellisen -kuolon temppelin, kokonaan valkoisesta marmorista, missä pilariholvien -alla seisoi ihanoita musiikkikuoroja, jotka sävelineen houkuttelivat -ohikulkevia nuorukaisia ja kiehtoivat heidät niin korkealla taiteella, -ettei yksikään näin viekoitellusta pantuaan jalkansa tuolle synkälle -kynnykselle koskaan kääntynyt takaisin päivänvaloa tervehtimään, missä -siihen asti ilomielin oli vaeltanut. - --- Annettakoon minun jalolla tavalla siirtyä sinne toiseen maailmaan! -Levittäköön kauneus jonkun verhoistaan viimeisen askeleeni alle! -Ainoastaan sitä rukoilen kohtaloltani. - -Lyyrillinen lämpö virtasi hänen ajatukseensa. Percy Shelleyn loppu, -jota hän jo usein siimeksessä ja purjeiden lepattaessa oli kadehtinut -ja josta oli uneksinut, esiintyi hänelle nyt sanomattoman runollisessa -valossa. Tuo kohtalo oli yliluonnollisen suuremmoinen ja surullinen. -Hänen kuolemansa on salaperäinen ja juhlallinen, kuin noiden -ikivanhojen helleniläisten sankarien, jotka näkymätön voima äkkiä -tempasi pois maailmasta ja muodoltaan muuttuneina siirsi jumalien -pariin. Kuten Arielin laulussa, ei hänestä ole mitään kadonnut, vaan -meri on kirkastanut hänet rikkaaksi ja ihmeelliseksi. Hänen nuorekas -ruumiinsa palaa tuhaksi roviolla, Apenniinien juurella, yksinäisen -Tyrhenian meren rannalla, sinisen taivaankuvun alla. Hänen ruumiinsa -palaa hyvätuoksuisten yrttien, vihkisavun, öljyn, viinin, suolojen -seassa. Tuoksuen nousevat liekit liikkumattomille ilmoille, kumisten ne -kohoavat aurinkoa kohti, joka kultaa vuorenhuipun marmorin. Meripääsky -soutelee ilmassa rovion ympärillä, kunnes ruumis on hiiltynyt. Ja kun -tuhkaksi rauennut ruumis hajoaa, ilmestyy alastonna ja eheänä sydän: - --- _Cor cordium_. - -Eikö hänkin, kuten _Epipsychidionin_ runoilija, aikaisemmassa -olomuodossa ollut rakastanut Antigonea? - -Hänen allansa, hänen ympärillään kasvoi kasvamistaan meren symfonia, -ja tähtitaivas hänen yläpuolellaan kävi yhä syvemmäksi. Mutta rannikon -puolelta lähestyi pauhina, selvästi kuuluva, jokaisesta muusta melusta -eroava. Ja kääntyessään sinnepäin, hän näki junan molemmat lyhdyt, -jotka tuijoittivat kuin kaksi tulisilmää. - -Rytisten, salamannopeasti ja synkkänä juna kiiti ohi järkyttäen -vuoriniemeä; silmänräpäyksessä se kulki avoimen paikan ohi; ja -viheltäen ja kumisten se katosi vastakkaisen tunnelin aukkoon. - -Giorgio keikahti seisomaan; hän huomasi jääneensä yksin. - --- Giorgio, Giorgio! Missä sinä olet? - -Se oli Ippolitan levoton ääni, joka tuli häntä etsimään; se oli -pelästyneen hätähuuto. - --- Giorgio, missä sinä olet? - - - - -VI. - - -Ippolita ilmaisi mitä vilpittömintä iloa, kun Giorgio kertoi, -että piano ja nuotit pian saapuivat. -- Kuinka hän oli hänelle -kiitollinen tästä yllätyksestä! Vihdoin he kai siis olivat löytäneet -keinon keskeyttää päivän pitkien hetkien joutilaisuus ja välttää -viettelemykset... - -Ippolita nauroi, viitatessaan tuohon rakkauskuumeen tapaiseen -tunteeseen, jota itse lakkaamatta ylläpiti rakastajassaan; hän nauroi -kosketellessaan tätä aistiensa vaikutusta, jonka keskeytti ainoastaan -uupumuksen lepo tai toisen pako. - --- Niin et siis -- hän lisäsi nauraen ivallisen pisteliäästi, mutta -ilman katkeruutta -- niin et siis enää tule pakenemaan tuolle kirotulle -paalulaiturille... Eikö niin? - -Hän lähestyi Giorgiota, tarttui hänen päähänsä, puristaen käsillään -hänen ohimokaan ja katsoi häntä syvälle silmiin. - --- Tunnusta minulle, että sentähden menet sinne -- hän mutisi pehmein -äänin, ikäänkuin kehoittaakseen häntä ripittäytymään. - --- Minkätähden? -- Giorgio kysyi, tuntien samaa tunnetta, joka esiintyy -silloin kun ihminen kalpenee. - --- Peläten minun suudelmiani. - -Hän lausui nämä sanat hitaasti melkein punniten tavuita ja äkkiä -omituisen kirkkaaksi muuttuneella äänellä. Ja hänen katseessaan oli -kuvaamaton intohimon, ivan, julmuuden ja ylpeyden sekoitus. - --- Eikö se ole totta? -- hän lisäsi. -- Eikö se ole totta? - -Hän puristi edelleen käsillään hänen ohimoitaan; mutta vähitellen -eksyivät hänen sormensa hänen hiuksiinsa, leikittelivät kevyesti hänen -korvillaan, siirtyivät niskaan, jaellen tuollaista hyväilyä, jonka -alalla hän oli tullut voittamattomaksi mestariksi. - --- Eikö se ole totta? -- hän toisti, ja tähän toisteluunkin hän -kätki hyväilevää imartelua, saaden ääneensä sellaisen väreen, jonka -kokemuksesta tiesi tehoisasti hurmaavan rakastajaansa. -- Eikö se ole -totta? - -Giorgio ei vastannut; hän sulki silmänsä; hän antautui alistuen; hän -tunsi elämän pakenevan, maailman häviävän. - -Taaskin oli noiden laihojen käsien yksinkertainen kosketus hänet -voittanut; taaskin oli naisvihollinen riemuiten osoittanut valtaansa -häneen nähden. Hän näytti tahtovan sanoa Giorgiolle: -- Sinä et voi -minulta päästä pakoon. Tiedän, että minua pelkäät. Mutta sinussa -herättämäni himo on voimakkaampi pelkoasi. Eikä minua mikään hurmaa -enempää kuin se, että silmistäsi ja hermosäikeitesi värähdyksestä -huomaan tuota pelkoasi. -- - -Lapsellisessa itsekkäisyydessään hän ei vähääkään näyttänyt aavistavan -aikaansaamaansa vahinkoa, sitä hävitystyötä, jota lakkaamatta ja -pysähtymättä teki. Tottuneena rakastettunsa omituisuuksiin, tottuneena -hänen synkkämielisyyden kohtauksiinsa, hänen syvään ja mykkään -mietiskelyynsä, äkilliseen levottomuuteensa, hänen kolkkoon, melkein -raivokkaaseen hehkuunsa, hänen katkeroihin ja kaksimielisiin sanoihinsa --- hän ei ymmärtänyt nykyisen tilan koko vakavuutta, jota itse hetki -hetkeltä pahensi. Vähitellen eristettynä Giorgion sisäisen elämän -yhteydestä -- joskin tuo vaitelias mies ennen oli ylistänyt häntä tuon -elämän hedelmöittäjättärenä -- hän oli ensin vaistomaisesti, sitten -tahallisesti ponnistanut kaikki voimansa vahvistaakseen aistillista -valtaansa. Hänen uusi elintapansa raittiissa ilmassa, maaseudulla, -veneessä, edisti hänen eläimellisten ominaisuuksiensa kehitystä, -herätti hänen sairaalloisessa luonnossaan näennäistä voimaa ja -tarpeen sitä ylenmäärin käyttää. Täydellinen joutilaisuus, vapaus -kaikesta häiritsevästä, rakastetun alituinen läsnäolo, kesävaatteet, -jokapäiväinen kylpy, kaikki uudet tavat olivat omiaan hienostamaan ja -monistamaan hänen taitojaan, tarjoten hänelle lakkaamatta tilaisuuden -niitä harjoittaa. Ja todella näytti siltä, kuin olisi hän nyt ottanut -hirvittävää korvausta ensi päiviensä kylmyydestä, ensi kuukausien -kokemattomuudesta, ja kuin olisi hän puolestaan tahtonut turmella sen, -joka hänet oli turmellut. - -Hän oli nyt tullut kovin kokeneeksi, varmaksi keinoistaan; hänellä -oli äkillisiä päähänpistoja ja kevytmielinen sulo asennoissaan ja -liikkeissään; hän oli joskus tarjoutuessaan niin hurjan raju, että -Giorgion oli vaikea hänen muodostaan manata esiin tuon verettömän, -haavoittuneen, tietämättömän ja kauhistuneena rohkeimpiin hyväilyihin -alistuneen olennon kuvaa, joka oli tuottanut Giorgiolle tuon jumalaisen -näyn, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon valtaaman häveliäisyyden -kuolintuska. - -Mutta tässä naisessa itsessään paloi se sammuttamaton himo, jonka hän -lemmityssään oli sytyttänyt. Ja itse hän tunsi tenhon vaikutuksia -sitä herättäessään. Itsetietoisuus siitä, että hän tuhannesti -erehtymättä oli harjoittanut valtaansa, hurmasi häntä; ja tämä hurmaus -sokaisi hänet ja esti häntä näkemästä sitä suurta varjoa, joka hänen -elinkautisvankinsa pään takana päivä päivältä pimenemistään pimeni. Se -pelko, jonka oli havainnut hänen silmissään, nuo pakoyritykset, tuo -huonosti salattu vihamielisyys ei häntä velvoittanut pidättyväisyyteen, -vaan päinvastoin kiihoitti häntä. Tuo keinotekoinen harrastus -tavattomuuksiin, yliluonnolliseen elämään, salaperäisyyteen, jonka -Giorgio hänessä oli herättänyt, sai tyydytystä noista oireista, jotka -ilmaisivat syvää mielen järkkyneisyyttä. Kerran oli himon, tuskan ja -mustasukkaisuuden painama rakastajansa kaukaa kirjoittanut hänelle: -- -Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista hirveätä sairautta, -joka viihtyy ainoastaan minun olemuksessani ja joka aiheuttaa minun -mielihyväni ja minun mielipahani. -- Mielikseni uskon, ettei koskaan -mikään muu ihmisolento ole tätä tunnetta tuntenut. -- Ippolita oli -ylpeä siitä, että oli voinut herättää sellaisen tunteen miehessä, -joka oli niin erilainen kaikista muista hänen tuntemistaan miehistä; -hän ihastui huomatessaan hetki hetkeltä yksinomaisen valtansa oudot -vaikutukset tuohon sairaaseen mieheen. Eikä hän muuta tavoitellut -kuin yksinvallan harjoittamista, kevytmielisyyden ja vakavuuden -sekaista, vuoroin siirtyen leikistä väärinkäyttöön -- kuten äskeisessä -tilanteessa. - - - - -VII. - - -Joskus ajatteli Giorgio katsellessaan merenrannalla, vallan lähellä -pehmeitä, vaarallisia aaltoja tuota naista, joka ei mitään aavistanut: --- Voisin surmata hänet. Usein hän koettaa oppia uimaan, nojaten -minuun. Voisin helposti vedessä tukehuttaa hänet, kuollettaa hänet. -Rikos näyttäisi tapaturmalta. Silloin vasta, vihollisen ruumiin -ääressä voisin ratkaista arvoituksen. Jos hän tänään on olemassaoloni -keskipiste, mikä muutos tapahtuisikaan huomenna hänen kadottuaan? -Olenhan monasti tuntenut vapautumista ja rauhaa, kuvitellessani -häntä kuolleeksi ja ainaiseksi hautaan suljetuksi. Minä voisin -kenties pelastaa itseni, valloittaa takaisin elämän, jos saattaisin -perikatoon viholliseni, jos raivaisin pois esteen. -- Hän viipyi tässä -ajatuksessa; hän koetti luoda itsestään kuvan vapaassa ja rauhallisessa -tulevaisuudessa, vapaana rakkaudesta, ja mielihyvän tuntein hän kuvaili -lemmittyään haaveelliseen kuolinvaippaan verhottuna. - -Vedessä Ippolita oli pelkuri. Hän ei koskaan rohjennut uida kauemmaksi, -kuin missä jalkansa ylettyivät pohjaan. Äkillinen kammo kouristi häntä, -jos hän jälleen kohotessaan pystyasentoon ei heti tuntenut pohjaa -jalkojensa alla. Giorgio houkutteli häntä kauemmaksi, luvaten häntä -tukea, ulommalle karille, yksinäiselle, paadelle joka oli lähellä -rantaa, noin parikymmentä uimaotetta varmaa uima-aluetta kauempana. -Aivan pieni ponnistus oli tarpeen, jos mieli sinne saapua. - --- Rohkeutta! -- hän huusi hänelle, kehoitellen häntä. -- Et voi oppia -mitään, ellet mitään uskalla. Minä pysyttelen vieressäsi. - -Näin hän kietoi hänet murhatuumillaan; sisäisesti hän värisi joka -kerta, kun hän uimaretkien lomissa huomasi, kuinka äärettömän helposti -hän olisi voinut muuttaa ajatuksensa teoiksi. Mutta tarpeellinen -jäntevyys häneltä katoamistaan katosi. Ja hän tyytyi vastaiseksi -siihen, että vaati sattumaa ottelulle, ehdoittamalla Ippolitalle -tuota uhkapeliä. Silloisessa uupumustilassaan hän itse olisi joutunut -vaaraan jos Ippolita pelästyksissän olisi takertunut häneen. Mutta tämä -mahdollisuus ei karkoittanut hänen tuumaansa; päinvastoin se kiihoitti -hänen intoansa. - --- Rohkeutta! Kuten näet, on tuo luoto niin lähellä, että melkein saa -siitä kiinni, kun ojentaa kätensä. Sinun ei ollenkaan pidä ajatella -pohjaa. Sinun tulee levollisesti uida minun rinnallani. Siellä voit -levätä. Voimme istuutua sinne ja poimia koralli-sammalia... Tahdotko? -Rohkeutta! - -Vaivoin hän sai mielenkiihoituksensa salatuksi. Ippolita taisteli, -häälyi pelon ja halun välillä. - --- Entä jos voimat pettävät, ennenkuin olen perillä? - --- Silloin minä sinua autan? - --- Ja jos eivät sinun voimasi riitä? - --- Ne riittävät. Etkö näe, kuinka lähellä tuo luoto on? - -Hymyillen Ippolita antoi vettä valuvista sormistaan muutaman -vesipisaran tippua huulilleen. - --- Kuinka se on karvasta! -- hän sanoi, vääntäen suutaan. Sitten hän -voitti viimeisen arkailunsa ja päätti ryhtyä yritykseen. - --- No niin! Olen valmis. - -Hänen sydämensä ei sykkinyt niin rajusti kuin kumppaninsa. Vesi kun -oli vallan tyyni, melkein liikkumaton, olivat ensi liikkeet helpot. -Mutta äkkiä hän, kokematon kun oli, alkoi hätäillä ja väsyä. Ja tuskin -hän tehtyään väärän liikkeen oli saanut vähän vettä suuhun, kun joutui -kauhun valtoihin; hän huusi, hosui ympärilleen ja sai vielä enemmän -vettä suuhun. - --- Auta, Giorgio! Auta! - -Vaistomaisesti Giorgio hyökkäsi häntä kohti, kohotti noita käsiä, jotka -heti suonenvedon tapaisesti takertuivat häneen. Hän joutui kokonaan -hänen otteensa, hänen painonsa alaiseksi; ja äkkiä hän näki uneksimansa -lopun edessään. - --- Älä pidä minusta kiinni noin! -- hän huusi. Hellitä, jätä toinen -käsivarteni vapaaksi! - -Ja raaka elämänvaisto antoi hänelle voimaa. Tavattomasti ponnistaen -hän voitti tuon lyhyen välimatkan; ja vallan uupuneena hän sai kiinni -luodon laidasta. - --- Pidä kiinni minusta! -- hän huusi Ippolitalle, kun ei voinut nostaa -häntä ylös. - -Kun Ippolita huomasi itsensä pelastuneeksi, hän sai tarpeelliset -voimat liikuntaan; mutta heti kun hän läähättäen ja vettä valuen oli -laskeutunut istumaan luodolle, hän purskahti nyyhkytyksiin. - -Hän itki rajusti, lapsellista itkua, joka ei hellyttänyt, vaan joka -suututti rakastajaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen itkevän -niin katkerasti, silmät niin turvottuneina ja punaisina, suu niin -vääntyneenä. Hän näytti Giorgiosta rumalta ja naurettavalta. Hän tunsi -vihansekaista katkeruutta häntä kohtaan, ja tämän katkeruuden pohjalla -piili melkein närkästystä siitä, että oli tehnyt tuon ponnistuksen, -että oli pelastanut hänet. Hän kuvitteli häntä hukkuneeksi, mereen -kadonneeksi; hän muisteli sitä hetkeä, jolloin näki hänen katoavan; ja -sitten hänen kuvitteli julkisen surunsa merkkejä, ryhtiänsä ruumiin -ääressä, jonka meri olisi rannalle luonut. - -Ihmetellen, että hänet näin lohdutuksetta jätettiin kyyneltensä -valtaan, Ippolita kääntyi Giorgioon päin. Hän ei enää nyyhkyttänyt. - --- Mitä minun nyt pitää tehdä? -- hän kysyi -- taaskin palatakseni -rannalle? - --- Sinun täytyy yrittää toistamiseen -- hän vastasi hieman ivallisesti. - --- Ei, ei, en koskaan! - --- No, miten sitten? - --- Minä jään tänne. - --- Hyvä. Jää hyvästi. - -Ja Giorgio teki liikkeen, kuin olisi aikonut syöksyä mereen. - --- Hyvästi. Minä huudan. Joku kyllä tulee minua vapauttamaan. - -Itkusta hän siirtyi nauruun, silmät täynnä kyyneliä. - --- Mitä sinulla on tuossa käsivarressasi? -- hän lisäsi. - --- Sinun kyntesi jäljet. - -Ja hän näytti hänelle veriset naarmut. - --- Kirvelevätkö ne? - -Hän kävi pehmeäksi ja silitti niitä hellästi. - --- Mutta koko juttu on sinun syysi -- hän virkkoi. Sinä suorastaan -pakoitit. Minä en tahtonut... - -Sitten hymyillen: - --- Oliko se juoni, päästäksesi minusta irti? - -Ja vavahtaen koko ruumiiltaan: - --- Mikä ruma kuolema! Mikä karvas vesi! - -Hän ravisti päätään ja tunsi kuinka vesi valui korvista, haaleana kuin -veri. - -Luoto oli kuuma auringonpaahteessa, ruskea ja uurteinen kuin jonkun -eläimen selkä; ja syvyydessä vilisi lukemattomia eläviä olentoja. Näki -tyvenessä vedessä vihreiden kasvien keinuvan, pehmeinä kuin hajalla -olevat hiukset. Jonkunmoinen hidas houkutus lähti tästä yksinäisestä -kalliosta, joka imi itseensä taivaan lämpöä ja jakeli sitä lähistönsä -olennoille. - -Ikäänkuin antautuakseen tämän houkutuksen valtoihin, Giorgio ojentautui -selälleen. Muutaman hetken aikana hänellä ei ollut muuta tajunnassa, -kuin epämääräinen mielihyvä, mikä levisi hänen kostealle iholleen, -joka kalliosta ja paahtavista auringonsäteistä heijastuvan kuumuuden -vaikutuksesta höyrysi. Aikoja sitten haihtuneiden tunnelmien muistot -elpyivät. Hän muisteli aikaisempia siveitä kylpyjä, pitkiä lepohetkiä -hietikolla, joka oli hehkuvampi ja valkeampi kuin naisen ruumis, -uhri-kettä, joka vuosittain tarjottiin auringonjumalalle. -- Oi -yksinäisyys, vapaus, rakkaus ilman intohimoa, rakkaus kuolleisiin -tai saavuttamattomiin naisiin! -- Ippolitan läsnäolo saattoi kaiken -unhoituksen mahdottomaksi; se muistutti hänelle alati hedelmätöntä -yhteyttä, joka nyt oli muuttunut heidän rakkautensa ainoaksi -ilmestysmuodoksi. - --- Mitä sinä ajattelet? -- kysyi Ippolita, häntä koskettaen. -- -Tahdotko jäädä tänne? - -Hän nousi. Hän vastasi: - --- Lähtekäämme. - -Vihollisensa elämä oli vielä hänen käsissään. Vielä hän saattoi hänet -surmata. Hän loi nopean katseen ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi -kummulla ja rannalla. Paalusillalla kalastajat vaieten vartioivat -verkkojaan. - --- Lähtekäämme -- hän toisti hymyillen. -- Rohkeutta. - --- Ei, ei. Ei koskaan enään! - --- Jäämme siis tänne. - --- Ei. Huuda laiturilla oleville miehille. - --- Mutta he tulevat nauramaan pahanpäiväisesti. - --- No hyvä, siis minä itse kutsun heitä. - --- Mutta jos et pelkää etkä takerru minuun kuin äsken, jaksan kyllä -kantaa sinut. - --- Ei, ei, tahdon kulkea maihin lautalla. - -Hän oli niin itsepintainen, että Giorgio myöntyi. Hän nousi seisomaan -luodolle, asetti kätensä toitotustorveksi ja huusi yhtä Turchinon -pojista: - --- Daniele! Daniele! - -Hänen jatkettuaan huutojaan, hellitti yksi kalastajista verkkovivun, -kulki sillan yli, astui alas kalliolta ja juoksi rantaa pitkin. - --- Daniele, souda tänne kaislalautalla! - -Mies kuuli, käänsi askeleensa auringonpaahteessa rannalla kuivavia -kaislalauttoja kohti, jotka odottivat mustekalojen pyynti-aikaa. Hän -työnsi yhden niistä vesille, hypähti siihen, ja pitkällä tangolla hän -lykkäsi sitä ulkoluotoa kohti. - - - - -VIII. - - -Seuraavana aamuna -- oli sunnuntaipäivä -- Giorgio istui tammen -siimeksessä ja kuunteli vanhaa Colaa, joka kertoi, että viime päivinä -santarmit Tocco Casauriassa olivat vanginneet uuden Messiaan ja -sulkeneet hänet muutamien opetuslasten kera vankilaan. - --- Herramme Jeesus Kristuskin sai kärsiä fariseusten vihasta -- sanoi -toissilmäinen päätään pudistaen. -- Hän oli tullut näille maille -tuomaan meille rauhaa ja yltäkylläisyyttä, ja nyt ovat he heittäneet -hänet vankilaan! - --- Oh, isä, älä ole pahoillasi -- huusi Candia! Messias kyllä astuu -ulos vankilasta, milloin hyväksi näkee, ja me saamme hänet nähdä -täälläkin. Odota vaan. - -Candia seisoi nojaten ovensa pieleen, vaivatta kantaen levollisen -raskautensa taakkaa; ja hänen suurista harmaista silmistään loisti -ääretön hilpeys. - -Äkkiä kohosi polulta pihamaalle Albadora, tuo seitsemänkymmenenvuotias -vaimo, joka oli synnyttänyt kaksikymmentä kaksi lasta; ja hengästyneenä -hän viittasi vasemman niemen kohdalla olevaan rantaan päin ja ilmoitti: - --- Tuolla alhaalla on lapsi hukkunut. - -Candia risti rintansa. Giorgio nousi ja kiipesi parvekkeelle -tarkkaamaan osoitettua paikkaa. Niemen rantasomerikolla, vallan lähellä -kallioita ja tunnelia näki valkoisen pilkun: kenties liinavaate, joka -peitti pientä vainajaa. Ryhmä ihmisiä oli kokoontunut paikalle. - -Ippolita kun oli Elenan kanssa lähtenyt jumalanpalvelukseen Porton -kappeliin, astui Giorgio uteliaana alas ja sanoi isäntäväelleen: - --- Lähden tästä katsomaan. - --- Miksi? -- kysyi Candia -- miksi tahdot hankkia itsellesi surullisen -hetken? - -Giorgio riensi polkua pitkin, saapui oikotietä rannalle ja kulki rantaa -pitkin edelleen. Hieman hengästyneenä hän tuli paikalle ja kysyi: - --- Mitä on tapahtunut? - -Koolla olevat miehet tervehtivät häntä ja tekivät tilaa. Yksi vastasi: - --- Erään äidin poika on hukkunut. - -Somerikolle ojennettu pieni liikkumaton ruumis tuli näkyviin. Se -oli kahdeksan- tai yhdeksänvuotias vaaleaverinen, hento poikanen. -Patjan asemesta he olivat käärineet kokoon hänen huonot vaatteensa ja -asettaneet ne pään alle: paidan, siniset housut, punaisen vyön, pehmeän -huopahatun. Hänen sinervistä kasvoistaan pisti esiin pystynenä, niissä -eroitti kuperan otsan pitkät ripset, puoliavoimen suun, punasinervät -huulet ja näiden välissä leveiden rakojen eroittamat valkohohteiset -hampaat. Hänen kaulansa oli ohut ja heikko, kuin kuihtunut korsi, -ja pienten poimujen uurtama. Olkanivelet olivat heikot; käsivarret -hinterät ja untuvan peittämät kuin lintujen poikasilla. Kylkiluut -erottuivat selvästi; napa oli esillä kuin iso solmu. Hieman turvonneet -jalat olivat kellervät, samoin kuin kädet; ja pienet kädet olivat -känsäiset ja syylien peittämät, valkoiset kynnet alkoivat tummentua. -Vasemmalla käsivarrella lanteilla ja säärillä näkyi punaisia pilkkuja. -Tämän viheliäisen ruumiin kaikki yksityiskohdat, jähmettyneinä kuolon -jäykkyyteen, saivat Giorgion silmissä tavattoman merkityksen. - --- Kuinka hän hukkui? Missä? -- kysyi Giorgio hiljaa. - -Liinavaatteisiin puettu mies alkoi kärsimättömän näköisenä -kertomuksensa, joka hänen kenties liian moneen kertaan jo oli täytynyt -toistaa. Hänellä oli neliskulmaiset, eläimelliset kasvot, harjaiset -kulmakarvat ja leveä, raaka, julma suu. -- Poika oli ajanut lampaat -kotia, oli ottanut mukaansa aamiaisensa ja oli toisen seurassa lähtenyt -uimaan. Tuskin hän oli kastellut jalkansa, kun kaatui ja hukkui. -Toverin huutoihin oli joku ylhäältä talosta rientänyt apuun ja oli -vetänyt pojan kuolleena ylös, upoten ainoastaan polviin asti veteen. -Hän oli asettanut hukkuneen päälle seisomaan, jotta vesi olisi valunut -ulos suusta, mutta turhaan. -- Osoittaakseen kuinka kauas poloinen oli -ehtinyt, otti mies kiven ja viskasi sen veteen. - --- Tuonne asti, kolmen käsivarren päähän rannasta! - -Meri syvässä hiljaisuudessaan hengitti vallan pienen vainajan pään -kohdalla. Mutta aurinko paahtoi vahvasti somerikkoa; ja jotain -armotonta lankesi tuolta leimuavalta taivaalta, tuolta ankaralta -todistajalta, kalpean ruumiin yli. - --- Miksi ette -- sanoi Giorgio -- kanna sitä varjoon, taloon, -vuoteeseen? - --- Sitä ei saa liikuttaa -- näin lausui vartija -- ennenkuin -tuomioherrat tulevat. - --- No kantakaa se ainakin tuonne varjoon ratavallin luo. - -Itsepintaisesti toisti vartija: - --- Sitä ei saa liikuttaa. - -Mitä surkeinta oli tuo hento eloton olento, kiviselle rannalle -laskettuna, tuon välinpitämättömän, tylsämielisen ihmisen vartioimana, -joka aina toisti kertomuksensa samoilla sanoilla ja yhä teki saman -liikkeen heittäessään kiven veteen. - --- Tuonne asti. - -Joukkoon tuli lisää käyränenäinen, harmaasilmäinen, ankarasuinen eukko: -hukkuneen pojan toverin äiti. Hänessä ilmeni jonkunmoinen epäluuloinen -levottomuus, ikäänkuin hän olisi pelännyt poikaansa syytettävän. Hän -puhui täynnä katkeruutta ja osoittautui melkein vihaiseksi uhrille. - --- Se oli hänen kohtalonsa. Jumala sanoi hänelle: Mene mereen ja kuole! - -Hän huitoi rajusti käsillään. - --- Miksi hän menikään, kun ei osannut uida? - -Vieras lapsi, kipparin poika, toisti täynnä halveksumista: - --- Miksi hän meni? Toista on meidän, jotka osaamme uida... - -Toisia ihmisiä tuli paikalle, he katselivat kylmän uteliaasti, jäivät -siihen tai kulkivat eteenpäin. Muuan ryhmä seisoi rautatie-vallilla; -toinen asettui vuoriniemen huipulle, kuin näytäntöä katselemaan. Istuen -tai polvilleen laskeutuneina leikkivät lapset pienillä kivillä, joita -heittelivät ilmaan ja milloin tavoittivat selkäänsä, milloin käteensä. -Kaikissa ilmeni syvä välinpitämättömyys toisen onnettomuuteen ja -kuolemaan nähden. - -Paikalle osui toinen vaimo, paluulla kirkosta; hän oli silkkiin puettu -ja kaulassa kaikki kultakoristeensa. Hänellekin kärsimätön vartija -toisti kertomuksensa, hänellekin hän näytti tuota kohtaa vedessä. Eukko -oli puhelias: - --- Minä sanon aina lapsilleni: älkää menkö merenrannalle, tai lyön -teidät kuoliaaksi. Kuka voi olla varma? - -Hän muistutti toisia hukkumistapauksia; hän huomautti hukkunutta, jolla -ei ollut päätä, ja jonka aallot olivat ajelleet San Vitoon asti, missä -eräs lapsi oli löytänyt sen kallioiden välistä. - --- Tästä kallioiden komerosta. Lapsi tuli ja sanoi: siellä on kuollut. -Luulimme, että se laski leikkiä. Mutta menimme ja löysimme sen. Se oli -ilman päätä. Oikeusherrat tulivat. Hänet haudattiin kuoppaan; sitten, -yöllä hänet taas kaivettiin esille. Se oli vallan lihaton, pelkkiä -luita, mutta kengät olivat vielä jalassa. Tuomari sanoi: -- Katsokaa ne -ovat paremmat kuin minun kenkäni. -- Se todisti, että vainaja oli ollut -rikas mies. Ja hän oli ollut karjanmyyjä. He olivat tappaneet hänet, -olivat leikanneet hänen päänsä poikki ja heittäneet hänet Trontoon... - -Kimakalla äänellä hän tähän tapaan jatkoi, aika ajoin vetäen takaisin -suuhun sylkeä. - --- Entä äiti? Milloin tulee äiti? - -Äitiä mainittaessa, kaikki saapuvilla olevat naiset päästivät -säälinhuutoja. - --- Äiti! Nyt tulee äiti! - -Ja kaikki kääntyivät ja luulivat näkevänsä hänet kaukana paahtavan -kuumalla rannalla. Yksi antoi hänestä tietojakin. Hänen nimensä oli -Riccangela. Hän oli leski, hänellä oli seitsemän lasta. Tämän hän -oli pannut palvelemaan talonpoikaistaloon, lampaita paimentamaan ja -leipäpalaa ansaitsemaan. - -Eräs nainen sanoi ruumista katsellessaan: - --- Kuka tietää, kuinka suuri vaiva äidillä on ollut häntä -kasvattaessaan! - -Toinen virkkoi: - --- Hän on kerjännytkin, saadakseen lapsilleen leipää. - -Toinen kertoi, että tuo poloinen lapsi muutama kuukausi sitten oli -ollut hukkumaisillaan pihan lätäkköön, kouralliseen vettä. - -Kaikki toistivat: - --- Se oli hänen kohtalonsa. Hänen oli määrä näin kuolla. - -Ja odotus saattoi heidät levottomiksi, kärsimättömiksi. - --- Äiti! Nyt tulee äiti! - -Giorgio, joka tunsi sydämensä kouristuvan kokoon, huusi: - --- Mutta kantakaa hänet toki varjoon, taloon, jotta ei äiti näe häntä -näin alastomana kivikolla, päivänpaisteessa! - -Järkähtämättömän itsepäisenä vastusti vartija: - --- Häneen ei saa koskea. Häntä ei saa liikuttaa, ennenkuin tuomioherrat -tulevat. - -Läsnäolijat katsoivat oudoksuen vieraaseen, Candian vieraaseen. -Heidän lukunsa lisääntyi lisääntymistään. Eräät asettuivat akasioita -kasvavalle rautatien penkerelle; toiset kiipesivät niemen jyrkän -kallion huipulle. Muutamat kookkailla kalliolohkareilla olevat -ruokovenheet hohtivat kullalta tuon korkean jyrkänteen juurella, joka -vastapäätä meren ääretöntä aavikkoa näytti jättiläis-tornin rauniolta. - -Äkkiä ääni kuulutti ylhäältä: - --- Tuossa hän on! - -Toiset äänet seurasivat: - --- Äiti! Äiti! - -Kaikki kääntyivät; muutamat tulivat alas penkereltä; kalliolla olijat -tunkeutuivat esiin. Kaikki vaikenivat odotuksissaan. Vartija peitti -ruumiin liinalla. Meri hengitti tuskin kuuluvasti, akasiat suhisivat -tuskin havaittavasti. Ja äänettömyyden vallitessa eroitti nyt -lähestyjän huudon. - -Äiti tuli rantaa pitkin, päivänpaisteessa, valittaen. Hänellä oli -yllään lesken surupuku. Ruumis kumarassa hän hoiperteli eteenpäin -hietikolla, huutaen: - --- Poikani! Poikani! - -Hän kohotti kätensä taivasta kohti, sitten hän löi niillä polviinsa, -huutaen: - --- Poikani! - -Yksi hänen vanhemmista pojistaan, joka paiseen vuoksi oli käärinyt -kaulaansa punaisen huivin, seurasi häntä kuin mielipuoli, pyyhkien -kyyneleitään käden selällä. - -Äiti juoksi rantaa pitkin, kumarassa, polviaan piesten, suoraa päätä -kuolinpeitettä kohti. Kun hän kutsui vainajaa, lähti hänen suustaan -ääniä, jotka eivät enää olleet ihmisääniä, vaan hurjan nartun ulvontaa. -Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän kyyristyi kokoon, hän ryömi -melkein nelinkontin, kunnes perille saavuttuaan kirkuen heittäytyi -peitteen yli. - -Hän nousi jälleen. Karkealla mustuneella kädellään, joka kertoi kovasta -työstä -- hän paljasti ruumiin. Hän katseli sitä muutaman hetken -liikkumattomana, melkein kivettyneenä. Sitten hän koko äänensä voimalla -huusi moneen kertaan selvästi, kuin vainajaa herättääkseen: - --- Poikani! Poikani! Poikani! - -Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä. Polvistuneena hän rajusti -nyrkeillään pieksi kupeitaan. Hän käänsi muukalaisiin yltympärillä -epätoivoiset katseensa. Hän näytti raivonsa lepohetkenä kokoovan -itseään. - -Ja sitten hän viritti laulun. - -Hän lauloi tuskaansa nuotilla, jonka poljenta alinomaan kohosi ja -laski, kuin sydämentykytys. - -Se oli tuo ikivanha surulaulu, jota naiset Abruzzon vuoristossa -ammoisista ajoista ovat laulaneet lähisukulaistensa maallisten -jäännösten ääressä. Se oli pyhän surun sävelrikasta kieltä, joka -vaistomaisesti olemuksen syvyyksistä elvytti esille tuon periytyneen -sävelmän, johon vanhanajan äidit vuodattivat tuskansa. - -Hän lauloi laulamistaan: - --- Aukaise silmäsi, nouse ja astu, poikani! Kuinka kaunis olet! Kuinka -kaunis olet! - -Hän lauloi edelleen: - --- Leipäpalan vuoksi olen sinut hukuttanut. Leipäpalan vuoksi olen -saattanut sinut teurastuspölkylle, poikani! Sitävarten olen sinut -kasvattanut! - -Mutta käyränenäinen vihainen vaimo keskeytti hänet! - --- Ethän sinä toki ole häntä hukuttanut. Se oli hänen kohtalonsa. Et -sinä ole häntä vienyt teurastuspölkylle. Sinä olet antanut hänelle -keinot toimeentuloon. - -Ja osoittaen kumpua, missä oli se talo, joka oli ottanut lapsen -palvelukseensa, hän lisäsi: - --- Häntä pidettiin tuolla kuin neilikkaa korvan takana. - -Äiti jatkoi: - --- Oi, poikani, kuka sinut lähetti, kuka sinut lähetti tänne hukkumaan? - -Ja äkäinen vaimo: - --- Kukapa hänet olisi lähettänyt. Herra Jumala. Hän sanoi hänelle, mene -mereen ja kuole. - -Kun Giorgio eräälle läsnäolijalle hiljaa vakuutti, että lapsen olisi -voinut pelastaa, jos apua olisi tullut ajoissa, ja että se oli hänet -tappanut, joka oli asettanut hänet seisomaan päälleen ja pitänyt kiinni -jaloista, hän huomasi äidin luovan häneen katseensa. - --- Tee sinä jotain, herra! -- hän anoi. -- Tee sinä jotain. - -Hän rukoili: - --- Oi, Pyhä Neitsyt, tee ihme! - -Kosketellen vainajan päätä hän toisti: - --- Poikani! Poikani! Poikani! Nouse! Käy! - -Vastapäätä oli vainajan veli polvillaan; ja hän nyyhkytti surua -tuntematta ja katseli ajoittain ympärilleen, kasvot äkkiä -välinpitämättöminä. Toinen poika, vanhin, istui matkan päässä kiven -varjossa; kasvot käsien peitossa hän teeskenteli surua. Naiset, jotka -yrittivät lohduttaa äitiä, kumartuivat osanottoa ilmaisten hänen -puoleensa ja säestivät surulaulua valituksin. - -Äiti lauloi: - --- Miksi poistin sinut kotoani? Miksi ajoin sinut surman suuhun? -Kaiken olen tehnyt, ravitakseni poikiani; kaiken, kaiken, kaiken. Ja -leipäpalan vuoksi olen sinut menettänyt! Näin piti sinun elosi päättyä! -He ovat sinut hukuttaneet, poikani! - -Silloin koukkunenäeukko vihanvimmassa nosti hameensa, juoksi veteen -polvia myöten ja huusi: - --- Katso! Tässä se tapahtui. Katso. Vesi on kuin öljyä. Se on todiste, -että hänen oli määrä näin kuolla. - -Parilla loikkauksella hän palasi rannalle. - --- Katso! -- hän toisti näyttäen syviä jälkiä, mitkä mies, joka oli -noutanut ruumiin vedestä, oli painanut somerikkoon. -- Katso! - -Sekavana äiti katsahti sinne. Mutta hän ei näyttänyt näkevän, ei -kuulevan mitään. Hänen epätoivoisia tuskanpurkauksiaan seurasi lyhyitä -vaitioloja, melkein tajuttomuudentiloja. Hän vaikeni; hän kosketteli -koneellisesti säärtään, jalkaansa; hän pyyhki kyyneleensä mustalla -esiliinallaan; hän näytti rauhoittuvan. Äkkiä uusi kohtaus pani hänet -vapisemaan ja heitti hänet ruumiin yli. - --- Enkä minä voi sinua kantaa pois! En voi sinua näillä käsivarsillani -kantaa kirkkoon! Poikani! Poikani! - -Hän kosketteli häntä päästä jalkoihin, hän hyväili häntä hellästi. -Hänen huolestuttava rajuutensa lieveni äärettömäksi hellyydeksi. Hänen -kuihtunut ja känsäinen työntekijä-kätensä kävi äärettömän pehmeäksi, -kun hän silitti pojan silmiä, suuta ja otsaa. - --- Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet! - -Hän kosketteli hänen alihuultaan, joka oli käynyt vallan siniseksi, ja -suuta; ja kun hän hiukan painoi, tunki siitä esiin valkea vaahto. Hän -poisti hänen ripsistään muutaman ruohon, vallan varovasti, kuin olisi -pelännyt, että se koskisi. - --- Kuinka kaunis olet, äidin sydänkäpy! - -Ripset olivat pitkät, hyvin pitkät ja vaaleat. Ohimoilla ja poskilla -oli untuva, heleä kuin kulta. - --- Etkö minua kuule? Nouse! Käy! - -Hän otti pienen lakin, joka oli kulunut ja pehmeä kuin vaatetilkku. Hän -katseli sitä ja suuteli sitä. Hän sanoi: - --- Tahdon tehdä itselleni siitä taikaesineen ja aina kantaa sitä -povellani. - -Hän otti punaisen vyön ja sanoi: - --- Nyt puemme vaatteet hänen yllensä. - -Käyränenäinen vaimo, joka ei hievahtanut paikalta, yhtyi: - --- Nyt puemme vaatteet hänen yllensä. - -Itse hän veti esiin vaatteet kuolleen pään alta. Hän nuuski takin -taskun ja löysi leipäpalan ja viikunan. - --- Näetkö? He olivat juuri antaneet hänelle ruokansa. He pitivät häntä -kuin neilikkaa korvan takana. - -Äiti katseli pientä likaista ja repaleista paitaa, jolle kyyneleensä -valuivat ja sanoi: - --- Tahdon pukea tämän paidan hänen yllensä! - -Jäntevä vaimo huusi eräälle kalliolla olevalle omaiselleen: - --- Tuo joutuin tänne Nufrillon uusi paita. - -Uusi paita tuotiin. Kun äiti nosti pienen vainajan pystyyn, valui tältä -suusta vähän vettä, joka juoksi rintaa pitkin alas. - --- Oi, Pyhä Ihme-Neitsyt, tee tässä ihme! -- hän rukoili, silmät -hartaina taivasta kohti. - -Sitten hän taas laski lemmikkinsä alas. Hän otti vanhan paidan, -punaisen vyön, hatun; hän kääri kaikki myttyyn ja sanoi: - --- Tämä tulee olemaan pielukseni; sillä tahdon aina yöni levätä; sillä -tahdon kuollakin. - -Hän asetti tämän kalleuden somerolle poikansa pään kohdalle; sitten hän -laski sille päänsä ja paneutui pitkäkseen kuin vuoteessa. - -Molemmat, äiti ja poika, lepäsivät nyt kovilla kivillä, leimuavan -taivaan alla, vallan lähellä surmaavaa merta. Ja hän lauloi nyt samaa -laulua, joka aikaisemmin oli tuudittanut pienokaista kehdossa. - --- Nouse, Riccangela! Nouse! -- Kehoittivat naiset yltympäri. - -Hän ei heitä kuullut. - --- Poikani voi näin jäädä kiville lepäämään, ja minä en voisi? Minun -poikani, paljailla kivillä! - --- Nouse, Riccangela! Tule! - -Äiti nousi. Vielä kerran hän hirvittävän tarkasti katseli vainajan -pieniä tummenneita kasvoja. Vielä kerran hän koko äänensä voimalla -huusi: - --- Poikani! Poikani! Poikani! - -Sitten hän itse liinalla peitti mykän ruumiin. - -Ja naiset ympäröivät hänet ja vetivät hänet pois kallion siimekseen; he -pakoittivat hänet istumaan ja valittivat hänen kanssaan. - -Vähitellen katsojat hajaantuivat ja poistuivat. Ainoastaan muutamat -lohduttajanaiset jäivät paikalle. Liinapukuinen mies ja tuomioistuimen -herroja odottava välinpitämätön vartija jäivät niinikään. Puolipäivän -aurinko paahtoi rantasoraa ja loi liinan häikäisevän valkeaksi. -Vuoriniemi kuroitti auringonhehkua kohti toivotonta kuivuuttaan. -Ääretön vihreä meri, huokui yhä tasaisesti. Ja näytti siltä kuin tämä -vitkallinen hetki ei koskaan olisi loppunut. - -Kalliolohkareen varjossa vastapäätä valkoista liinaa, joka peitti -ruumiin jäykkiä jäseniä, jatkoi äiti valitustaan, laulaen kansansa -vanhan ja uuden surun moninkertaisesti pyhittämää laulua. Ja tämä laulu -tuntui loppumattomalta. - - - - -IX. - - -Palatessaan kotia kappelista, Ippolita oli kuullut tuon tapauksen. -Elenan seurassa hän oli tahtonut mennä Giorgion luo rannalle. Mutta -tultuaan synkän paikan läheisyyteen ja nähdessään rantakivillä -valkeahohteisen liinapeitteen, hän oli tuntenut voimiensa pettävän. -Kyyneltulvan valtaamana hän oli kääntynyt pois ja odotti kotona itkien -Giorgion paluuta. - -Häntä säälitti vähemmin pienokaisen kuolema kuin oma itsensä, -ajatellessaan sitä vaaraa, jonka alaisena äsken uidessaan oli ollut. Ja -vaistomainen, hillitön inho merta kohtaan syntyi hänessä. - --- En enää tahdo kylpeä meressä; en tahdo että sinäkään siellä -kylvet -- hän intti Giorgiolle, melkein ankarana ja ilmaisten lujaa, -muuttamatonta päätöstä. -- En tahdo. Ymmärrätkö? - -He viettivät sunnuntain loppuosan levottomina ylhäällä parvekkeella, -katsellen rannalla olevaa vaikoista pilkkua. Giorgiolla oli ruumiin -kuva niin selvänä mielessä, että se melkein tuntui elävältä. Ja -korvissa kaikui äidin surulaulu. -- Jatkoikohan äiti yhä valitustaan -kalliolohkareen siimeksessä? Oliko hän jäänyt yksin meren ja kuolon -seuraan? -- Hengissä hän näki toisen äidin. Hän näki jälleen tuon -aamuhetken toukokuulla siinä etäisessä talossa silloin, kun hän äkkiä -oli tuntenut hänen elämänsä niin läheiseksi, melkein yhteenkuuluvaksi -itseensä ja yhteisen veren salaperäiset siteet ja molempien yläpuolella -liitelevän kohtalon surullisuuden. -- Oliko hän enää koskaan -kuolevaisin silmin hänet jälleennäkevä? Oliko hän enää saava nähdä -tuon heikon hymyn, joka ei muuttanut ainoatakaan hänen kasvojensa -piirteistä, mutta joka valoi hienon, mutta liiaksi haihtuvan toivon -välkkeen kärsimyksen painamiin häviämättömiin uurteisiin? Saiko hän -enää koskaan suudella tuota pitkää laihaa kättä, jonka hyväily erosi -kaikista muista? -- Ja uudelleen hän eli tuon menneen hetken, tuon -kyynelten hetken: silloin kun hän ikkunan ääressä ollen hymyn välkkeen -kautta oli saanut tuon kauhean ilmestyksen, kun hän vihdoin oli -kuullut tuon rakkaan äänen, tuon ainoan, unhoittumattoman äänen täynnä -lohdutusta, viisautta, täynnä anteeksiantoa, täynnä ääretöntä hyvyyttä; -kun hän jälleen oli tuntenut tuon rakkautta uhkuvan, ihaillun olennon -entisiltä ajoilta. Ja hän eli jälleen jäähyväishetken, kyynelettömän -jäähyväishetken, joka kuitenkin oli ollut niin sanomattoman katkera, -jolloin hän häveliäisyydestä oli valhetellut, kun petetyn äidin -väsyneissä silmissä oli lukenut tuon ylen surullisen kysymyksen: -- -Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? Ja kaikki entiset surut palasivat -mieleen, ja syvästi järkyttävät kuvat: hänen riutuneet kasvonsa, -hänen kyynelten kalvamat punettuneet silmänsä, turvottuneet luomensa, -Cristinan lempeä sydäntäsärkevä hymyily, sairas, tylsämielinen lapsi, -jolla oli liian iso, alati rinnalla roikkuva pää, höperön, makeisille -person tädin aavekasvot... Ja äidin väsyneet silmät toistivat: -- Kenen -vuoksi sinä minut hylkäät? - -Hän tunsi itsensä kuin pehmeän aallon läpitunkemaksi, hän tuntui -raukeavan, uupuvan; hän tunsi epämääräistä tarvetta kumartaa alas -otsansa, peittää kasvonsa syliinsä, tarvetta saada siveää hyväilyä, -tarvetta tyhjentää kauan itseensä suljettu katkeruus, uinahtaa ja -vähitellen menehtyä. Tuntui kuin koko hänen sielunsa veltostuminen -äkkiä olisi auennut ja vironnut esiin. - -Polulla kulki mies, joka kantoi päänsä päällä pientä valkoista -kuusipuusta tehtyä ruumisarkkua. - -Myöhään illalla ilmestyivät oikeusistuimen jäsenet rannalle. Pieni -vainaja nostettiin ylös kiviltä, kannettiin ylös kunnaalle ja katosi. -Erakkomajalle asti tunki äänekästä huutoa. Sitten hiljeni kaikki. Syvä -rauha kohosi merestä ja hallitsi ympäristöä. - -Niin hiljainen oli meri, niin tyyni ilma, että kaikki elo näytti -melkein lakanneelta. Kaikkialle oli levinnyt tasainen puhdas sini. - -Ippolita oli taas tullut sisälle ja laskeutunut vuoteelle. Giorgio -oli jäänyt istumaan parvekkeelle. Molemmat kärsivät, eivätkä voineet -toisilleen virkkaa kärsimystään. Aika vieri edelleen. - --- Kutsuitko minua? -- kysyi Giorgio, joka luuli kuulleensa nimeään -mainittavan. - --- En -- vastasi Ippolita. - --- Mitä sinä teet? Tahdotko nukkua? - -Ippolita ei vastannut. - -Puoleksi sulkeutunein silmin Giorgio taas kallistui tuolin -selkänojaan. Hänen ajatuksensa viipyivät yhä vielä kotivuorilla. -Tässä äänettömyydessä hän tunsi tuon yksinäisen, aution puutarhan -hiljaisuuden; siellä korkeat, suorat sypressit kohosivat -liikkumattomina ja pyhinä kuin kirkon vahakynttilät; hyljättyjen -huoneiden ikkunoista, jotka pyhäinjäännösten tavoin olivat pysyneet -koskemattomina, huokui harras muistojen henkäys. - -Ja hänen eteensä ilmaantui tuon lempeän ja mietiskelevän miehen varjo, -miehekäs surumielisyys noissa kasvoissa, joihin tummasta tukasta -keskelle otsaa valuva valkea kihara loi omituisen ilmeen. - --- Miksi -- näin hän puhutteli Demetriota -- miksi en noudattanut sinun -viittaustasi viime kerralla, astuessasi huoneisiisi, missä henkesi -vielä elää? Miksi piti minun vielä kerta koetella elämää ja sinun -silmissäsi peittää itseni häpeällä? Miten olen niin voinut eksyä, että -olen etsinyt varmuutta toisen sielun omistamisesta, kun jo omistin -sinun sielusi, kun sinä elit minussa? - -Ruumiillisen kuoleman jälkeen Demetrion sielu oli ollenkaan -heikkenemättä säilynyt jälkeen elävässä, jopa se oli kehittynyt -korkeammalle ja saavuttanut voimakkuutensa ylimmän määrän. Kaikki -mitä Giorgiossa kosketuksissa muihin ihmisiin oli haihtunut; kaikki -hänen tekonsa, liikkeensä ja lausuntonsa aikojen kuluessa, kaikki -hänen sielunsa eri ilmaukset, jotka kanssakäymisessä toivat esiin -hänen erikoisluonteensa; kaikki pysyväiset ja muuttuvat muodot, jotka -eroittivat hänen persoonallisuutensa toisista ja jotka ihmisjoukossa -olivat painaneet hänen ihmisyyttään; sanalla sanoen kaikki hänen -elämänsä erikoismerkit olivat liittyneet yhteenkuuluvaisuuteen, joka -kiinnitti elävää vainajaan. Ja tuo pyhä arkku, jota säilytettiin -synnyinkaupunkinsa tuomiokirkossa, näytti vahvistavan tämän ylevän -mysterion. _Ego Demetrius Aurispa et unicus Georgius filius meus_... - -Tuo saastainen olento, joka nyt lepäsi vuoteella, oli astunut väliin. -Tuo kauhea hävittäjätär ei ollut ainoastaan elämän esteenä, hän oli -kuolemankin, tuon kuoleman esteenä. Hän oli molempien vihollinen. - -Ja Giorgio vaelsi hengissä vuoria kohti, saapui vanhaan taloon, -astui hylättyihin huoneisiin; kuten tuona kevätpäivänä oli astunut -traagillisen kynnyksen yli. Kuten sinä päivänä hän tunsi tuon synkän -käskyn pakoittavan hänen tahtoansa. Viides vuosipäivä oli lähellä. -Millä tavoin oli hän sitä viettävä? - -Äkillinen Ippolitan päästämä huuto pani hänet rajusti säpsähtämään. Hän -kavahti pystyyn ja juoksi hänen luokseen. - --- Mikä sinun on? - -Istuen vuoteella kauhistuneena, Ippolita siveli kädellään otsaa ja -silmiä, kuin karkoittaakseen jotain tuskallista. Hän loi suuret, -surulliset silmänsä rakastettuun. Sitten hän kietoi rajusti -käsivartensa hänen kaulaansa ja peitti hänen kasvonsa kyynelillä ja -suudelmilla. - --- Mutta, mikä sinun on? Mikä sinun on? -- Kysyi Giorgio hämmästyneenä, -levottomana. - --- Ei mikään, ei mikään... - --- Miksi itket? - --- Olen nähnyt unta... - --- Mistä näit unta? Sano se minulle! - -Hän ei vastannut. Hän syleili ja suuteli häntä uudelleen. - -Giorgio tarttui hänen käsiinsä, samalla vapautuen noista kahleista. Hän -tahtoi katsoa häntä silmiin. - --- Sano! Sano! Mistä näit unta? - --- En mistään. -- Se oli paha uni... - --- Mikä uni? - -Ippolita kieltäytyi itsepintaisesti ja Giorgiossa kasvoi -ristiriitaisuus uteliaisuuden mukana. - --- Mutta sano toki! - -Uudelleen kauhun värisyttämänä hän sopersi: - --- Näin unta, että... että nostin tuolla alhaalla liinaa... ja että -näin sinut... - -Hän tukahutti sanansa suudelmilla. - - - - - - -VI. - -VOITTAMATON. - - - - -I. - - -Lapsellisen iloisena Ippolita vastaanotti pianon, jonka eräs tuttava -oli valinnut, Anconassa asettanut laivaan, ja joka oli kuljetettu -San Vitoon ja suurella vaivalla siirretty erakkomajaan. Se vietiin -siihen huoneeseen, jota Giorgio sanoi kirjastoksi, joka oli ilmavin ja -parhaiten sisustettu ja johon patjoilla päällystetty sohva, lepotuolit, -ruokovavat, riippumatot, verhot, lattiamatot, lyhyesti kaikki ne -esineet oli koottu, jotka suosivat toimetonta elämää ja haaveilua. -Roomasta saapui nuotti-arkku. - -Nyt valtasi heidät muutamaksi päiväksi uusi huumaus. Melkein -aistillinen kiihoitus kietoi heidät molemmat; kaikki tavalliset toimet -laiminlyötiin, he unhoittivat kaiken tämän uuden nautinnon vuoksi, -johon täydesti antautuivat. - -He eivät enää kärsineet pitkien iltapäivien helteestä, eivät enää -tunteneet tuota raskasta, vastustamatonta unisuutta. Melkein -aamuhämärään venyivät heidän valvontansa, he unhoittivat ruoka-ajat, -siitä kärsimättä, sitä huomaamatta; tuntui, kuin olisi heidän -ruumiillisuutensa puhdistunut, heidän sielunsa ylenneet, kuin olisivat -vapautuneet kaikista alhaisista tarpeista. He luulivat tuntevansa, -miten intohimonsa kasvoi tarumaisesti, rajattomasti, miten sydämiensä -tykintä saavutti ihmeellisen voiman. He luulivat ajoittain löytäneensä -tuon ylimmän unhoituksen hetken, tuon ainoan hetken, joka ensi -kohtauksessa hämärähetkenä oli heidän ylitsensä liidellyt. He luulivat -joskus taaskin tuntevansa tuota määrittelemätöntä tunnetta, kuin -olisivat heidän olemuksensa muuttuneina ohuiksi kuin henkäys haihtuneet -ilmaan. - -Ja toiste tuntui heistä, kuin olinpaikkansa olisi ollut äärettömän -kaukana, aivan etäällä heille tunnetuilta seuduilta, yksin, -luoksepääsemättömissä, melkein ulkopuolella maailmaa. - -Salaperäinen voima lähensi heidät toisiinsa, liitti heidät yhteen, -antoi toisen sulautua toiseen, saattoi heidät ruumiiltaan ja sielultaan -toistensa kaltaisiksi, teki heistä yhden ainoan olennon. Salaperäinen -voima eroitti heidät toisistaan, saattoi heidät toisilleen vieraiksi, -ajoi heidät yksinäisyyteen, avasi heidän välilleen kuilun, kätki heidän -sielujensa pohjalle epätoivoisen ja kuollettavan halun. - -Molemmat iloitsivat tästä vaihtelusta ja molemmat kärsivät siitä. -He kohosivat lempensä ensi riemuun, mutta vajosivat viimeiseen, -voimattomaan yritykseen omistaa toinen toisensa; ja taaskin he -nousivat, nousivat suuren harhaluulon alkuun, hengittivät salaperäistä -hämärää, missä heidän väräjävät sielunsa ensi kerran olivat vaihtaneet -saman mykän sanan, ja vajosivat, vajosivat taaskin alas pettyneen -odotuksen tuskaan, joutuivat synkän, ja tukahuttavan usvan ilmapiiriin, -joka oli tulisateen ja kuuman tuhan kaltainen. - -Jokainen heidän lempisäveltäjistään verhosi heidän kiihtyneen -tunteellisuutensa ympärille erilaista tenhoa. Eräs Schumannin -"Albumi-lehti" herätti heissä mielikuvan vanhasta, lujaan juurtuneesta -rakkaudesta, joka levitti heidän ylitsensä kauneinten muistojensa -verhon keinotekoisena taivaankupuna, jonka vähitellen hämmästyen ja -alakuloisina näkivät vaalenevan. Chopinin Impromptu sanoi heille kuin -unissa: -- Yöllä, kun nukut povellani, yön vaietessa kuulen pisaran -putoovan, hitaasti, tasaisesti, niin lähellä, niin kaukana! Kuulen -yöllä pisaran putoovan sydämestäni; vuotava sydänvereni tippuu, kun -sinä nukut, minä sen yksin kuulen. -- Karkeita, purppuranpunaisia -uutimia, synkkiä kuin rajaton intohimo, vuoteen ympärille, joka oli -syvä kuin hauta, loihti esiin Eduard Griegin "Erotika", ja lisäksi -se lupasi kuolon mykässä hekkumassa, sekä rajattoman valtakunnan, -johon ovat koottuina kaikki maailman aarteet ja joka turhaan odottaa -kadonnutta kuningastaan, puettuna purppuraan, surupurppuraan. -Mutta "Tristan ja Isolde" oopperan etusoitossa purkautui rakkauden -kuolonkaipuu hillittömän intohimoisesti esille, tyydyttämätön halu -muuttui hävityksen huumaukseksi! -- Juoda siellä sinun kunniaksesi -ijäistä rakkautta, yhdessä kanssani tahtoisin vihkiä sinut kuolemalle. --- - -Ja tuo voimakas soinnosten pyörre kietoi heidät molemmat -vastustamattomasti, kouristi heidät, tempasi heidät mukaansa, siirsi -heidät "ihmevaltakuntaan". - -Ei riittämättömän koneen ansiosta, joka ei kyennyt synnyttämään -heikkoa kaikuakaan näistä sulosointuisista sävelvirroista, vaan -esittäjän kaunopuheisuuden ja innostuksen avulla, Ippolita käsitti -tämän traagillisen ilmestyksen koko suuremmoisuuden. Ja kuten kerran -aution luostarikaupungin, hän nyt näki hengissä rakastettunsa sanojen -herätyksestä tuon vanhan harmaan kaupungin, yksinäisenä baijerilaisten -vuorten ympäröimänä, keskellä salaperäistä maisemaa, jonka yläpuolella -leijaili samanlainen henki, jota Albrecht Dürer osasi sekavine -kiekuraviivoineen manata piirroksiinsa ja kuviinsa. - -Giorgio ei ollut unhoittanut vähäpätöisintäkään sivuseikkaa tältä -ensimäiseltä hurskaalta toivioretkeltään tuohon ihanneteatteriin; -kaikki sen tavattoman mielenliikutuksen yksityiskohdat hän osasi -jälleen palauttaa mieleensä, jota oli tuntenut sinä hetkenä, jolloin -suloiselta kummulta tuuhean lehtokujan päästä oli nähnyt ylimmälle -taiteelle vihityn temppelin. Hänen henkensä edessä kohosi jälleen -juhlallisen tilava, pilarien ja kaarien ympäröimä amfiteatteri ja -salaperäisesti katettu orkesteri. - -Täyden katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen -hämärässä ja haltioituneessa äänettömyydessä, kohosi näkymättömästä -orkesterista huokaus, kajahti voihkina, hiljainen ääni puhui ensi -houkuttelevasta kaihosta yksinäisyydessä, ensi epämääräisestä -ahdistuksesta tulevaa tuskaa aavistettaessa. Ja tämä huokaus, ja -tämä voihkina ja tämä ääni paisuivat hurjan huudon purkaukseksi, ne -kertoivat unelman ylpeydestä, yli-inhimillisen kaihon kärsimyksestä, -hirvittävästä ja leppymättömästä omistamisen halusta. - -Hivuttavan rajusti, kuin tulipalo, joka äkkiä on syttynyt tuntemattoman -kuilun partaalla, levisi himo, loimusi korkeammalle ja yhä -korkeammalle, kaksinaisen elämän kaikkein puhtaimman henkisen olemuksen -ravitsemana. Kaikki tempautui tämän sopusointuisen liekin huumauksen -pyörteeseen; maailman ylevimmät seikat vavahtelivat tässä äärettömässä -huumauksessa ja huokuivat siihen ilonsa ja salaisimmat kärsimyksensä, -ne jalostuivat, hiukenivat. Mutta nyt kaikuivat vastustuksen -ponnistukset, raikui taistelunviha taivaita tavoittelevan liekin -hurjuudessa, ja näkymättömään esteeseen murtui äkkiä tuo suuri, eloisa -sopusoinnun liekki, raukesi jälleen maahan, sammui, katosi. Suljetun -katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen väräjävässä -äänettömyydessä nousi piiloitetusta orkesterista huokaus, voihkina -raukesi, sammuva ääni puhui ijäisen yksinäisyyden surullisuudesta, -ijäisen yön kainosta, jumalallisen unhoituksen alkutilasta. - -Silloin kajahtaa toinen ääni, ääni todellisuudesta, ihmishuulilta, -nuorena ja voimakkaana, surun, ivan ja uhan sekoitus, merimieslaulu -kaikuu sen laivan maston huipusta, joka tuo kuningas Markelle -vaaleatukkaisen iriläisen morsiamen: -- Länteenpäin harhailee katse, -itäänpäin kiitää laiva. Raikkaana puhaltaa tuuli kotimaata kohti: -irlantilainen lapseni missä viivyt? Huokauksesiko paisuttavat -purjeitani? Puhalla, puhalla, tuuli. Oi onnettomuutta, lapseni! -Iriläinen neitonen, sinä hurja rakas tyttö! -- - -Tämä ainoa ääni kaikuu hiljaisuudessa tyynellä merellä; ja sillävälin -Isolde liikkumattomana vuoteellaan näyttää syventyneen synkkään -kohtalounelmaansa. - -Näin alkoi draama. Se traagillinen henkäys, joka oli läpikäynyt -alkusoiton, esiintyi taas ja katosi orkesterista. Äkkiä näyttäytyi -velhojattaren hävityksen voima, joka suuntautui hänen valitsemaansa -ja kuolemaan vihkimäänsä mieheen. Hänen vihansa purkautui esiin -sokeiden luonnonvoimien koko raivolla, hän avuksi huusi kaikkia voimia -taivaassa ja maan päällä häviöön syöksemään sen miehen, jota hän ei -voinut omistaa: "Herää kutsuuni, sinä peloton voima, nouse siltä -povelta, mihin olet piiloittaunut. Te epävakaat tuulet, kuunnelkaa -tahtoani! Herättäkää horroksistaan tämä uninen meri, kiihoittakaa sen -pohjalla uinuvaa ahneutta, näyttäkää sille sitä saalista, jota minä -tarjoan! Lyökää laiva pirstoiksi, ja nielaiskaa pirstaleet. Teille, -te tuulet, annan minä palkinnoksi kaiken, mikä elää ja hengittää. -Tähystäjän varoitusta vastasi Brangänen aavistus. -- Oi, Isolde, mitä -onnettomuuksia, mitä häviötä aavistan! -- Ja tuo lempeä ja hurskas -nainen koetti tyynnyttää Isolden hurjaa raivoa. -- Oi, Isolde, kerro -minulle surusi, sano minulle salaisuutesi! Ja Isolde huusi: -- Sydämeni -pakahtuu -- en voi hengittää, -- aukaise uutimet täydelleen." - -Tristan ilmestyy, hän seisoo käsivarret ristissä rinnalla ja katse -suunnattuna meren etäisyyksiin. Maston huipussa ollen tähystäjä -jatkaa lauluansa orkesterin nousevan aallon kannattamana. Voi, sinua, -voi! -- Ja Isolden katsellessa ritaria synkkä loiste silmissään, -sukeltaa esiin kohtalollinen johtomotiivi, tuo hirvittävä rakkauden -ja kuoleman vertauskuva, joka itseensä sulkee traagillisen tarinan -koko merkityksen. Ja Isolden omilta huulilta kaikui tuomio: -- Minun -valitsemani, minun tuhoamani. -- - -Intohimo herätti hänessä murhahimon, veti esille hänen olemuksestaan -olemassaololle vihamielisen vaiston, tarpeen hävittää, tuhota. Ollen -suunniltaan vihasta, hän haki itsestään ja ulkopuolelta itseään -salamantapaista voimaa, joka iskisi ja hävittäisi, jättämättä -jälkeä. Hänen vihansa kiihtyi hänen nähdessään sankarin tyynenä ja -liikkumattomana, vaikka hän tunsi synkän pilven kasaantuvan päänsä -päälle, vaikka hän tiesi, että kaikki vastustus oli turha. Isolden suu -täyttyi katkeran ivan sanoilla. -- Mitä sinä ajattelet tuosta orjasta? --- hän kysyi Brangänelta levottomasti hymyillen. Sanomalla sankaria -orjaksi hän tahtoi julistaa itsensä hänen käskijättärekseen. -- Sano -hänelle, että käsken vasalliani pelkäämään minua, hallitsijatartaan, -Isoldea. -- Näin hän vaati häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta. -Synkkä juhlallisuus seurasi sankarin askeleita teltan kynnykselle, kun -peruuttamaton hetki oli tullut, kun taikajuoma oli valmistettu pikariin -ja kohtalo jo oli vetänyt kehänsä molempien elämän ympärille. Nojaten -vuoteen laitaan ja kalpeana, kuin olisi kuume imenyt kaiken veren -suonista, Isolde odotti häntä vaieten. Vaieten ilmestyy Tristan ovelle: -molemmat ojentavat vartalonsa suoraksi. Ja orkesteri tulkitsee heidän -sydäntensä sanomattoman tuskan. - -Sinä hetkenä alkoi jälleen pyörteinen kohoaminen ylöspäin. Salaperäinen -syvänne leimahti taas kuin tulinen pätsi ja heitti yhä korkeammalle -kaikuvia liekkejään. -- Sinä ainoa lohdutus ijäisessä taistelussa, sinä -terveellinen unhoituksen juoma, tyhjennän sinut pelotta. -- Ja Tristan -nosti pikarin huulilleen. -- Anna minulle toinen puoli! Sinun tähtesi -juon sen! -- huudahti Isolde ja tempasi pikarin hänen kädestään. -Kultainen pikari putosi tyhjänä maahan. Olivatko he molemmat juoneet -kuoleman? Täytyikö heidän kuolla? -- Se oli äärimäisen ahdistuksen -hetki. Mutta kuolinjuoma olikin lemmenjuoma, joka sytytti heissä -ijäisen liekin. Liikkumattomina ja jähmettyneinä molemmat tuijoittivat -toisiinsa, hakien toistensa silmistä sen kuoleman merkkejä, johon -olivat itsensä vihkineet. Mutta uusi elämä, paljon voimakkaampi kuin -edellinen, tunki läpi heidän säikeidensä, pani heidän valtimonsa -voimakkaammin lyömään, paisutti äärettömästi heidän sydämiään. -- -Tristan! -- Isolde! -- He mainitsivat toistensa nimiä vuoroin; he -olivat yksin; kaikki ympäriltä katosi; koko näkyvä maailma oli -haihtunut; menneisyys oli poispyyhitty, tulevaisuus oli pimeyttä, -johon ei edes heidän intohimonsa liekki voinut tunkea. He elivät; -he kutsuivat toisiaan nimeltä, he tunsivat toisiinsa kohtalollista -vetovoimaa, jota ei mikään maallinen voima voinut voittaa. -- -Tristan!-- Isolde! - -Intohimon sävelmä kohosi ja paisui, värähti ja huokaili, valitti ja -lauloi sointuen myrskyn yhä hurjistuessa. Surullisena ja samalla -iloisena se liiteli vastustamatta tuntemattomien riemujen huippuihin. --- Vapaana maailmasta omistan sinut vihdoin, oi sinä, joka yksin täytät -sieluni, rakkauden ylin hekkuma! -- - --- Eläös, eläös, kuningas Marke! Eläös! -- huusi kansa, keskellä -torvien toitotusta, tervehtien kuningasta, joka oli tullut rannalle -vastaanottamaan vaaleatukkaista morsianta. -- Eläköön Cornwall! -- - -Siinä oli rahvaan melua, alhaison hälinää, siinä loisti päivän -häikäisevä valo. Valittu ja tuomittu kysyi, kohottaen katseensa, jota -unelman himmeä pilvi verhosi: -- Kuka lähestyy? -- Kuningas. -- Mikä -kuningas? Kalpeana ja väristen kuningasmanttelin alla kysyy Isolde: --- Missä olen? Vieläkö elän? Onko mahdollista, että vielä elän? -- -Suloisena ja hirvittävänä kohosi lemmenjuoma-motiivi, verhosi, sulki -heidät hehkuviin, kehiinsä. Torvet raikuivat: -- Terve Marke! -- Terve -Cornwall! Kauan eläköön kuningas! -- - -Mutta toisen näytöksen alkusoitossa ylen rajun ilon kaikki huokaukset, -hurjan himon kaikki henkäykset, hurjan odotuksen värähdykset -vuorottelivat, sekoittuivat. Naissielun kärsimättömyys levitti -värähdyksensä yöhön, kaikkiin olentoihin jotka puhtaana suviyönä -hengittivät ja valvoivat. Kaikille tuo huumautunut sielu lausui -kehoituksensa, että he pysyisivät valveilla tähtien alla, että -olisivat läsnä hänen rakkautensa juhlassa, hänen ilonsa hääpidoissa. -Kirkastuen, himmeten, uppoamatta liiteli kohtalollinen sävel sulavalla -ja levottomalla valtamerellä. Salaisen orkesterin aalto, ihmisrinnan -hengityksen kaltaisena paisui, kohosi, vaipui taas noustakseen, ja -vielä vaipuakseen ja lopulta hiljetäkseen. - --- Kuuletko? Minusta tuntuu, kuin melu häipyisi etäisyydessä. --- Isolde kuuli ainoastaan intohimonsa synnyttämiä ääniä. Öisen -metsästysretken torvet kaikuivat metsässä, selvinä, lähellä. -- Se on -vaan lehtien pettävää kahinaa, joita tuuli kisaillessaan liikuttaa... -tämä pehmeä ääni ei lähde torvista. Se on lähteen lirinää, joka -pulppuilee hiljaisessa yössä... Hän kuuli ainoastaan ne hyväilevät -äänet, jotka hänessä syntyivät intohimostaan, mikä synnytti sekä -entisen että uuden lumouksen. Samoin kuin haltioituneessa naisessa, -muuttuivat metsätorvien toitotukset lumouksesta, ne sulautuivat -metsän lukemattomiin ääniin, kesäyön salaperäiseen kaunopuheisuuteen. -Kaikki nämä himmentyneet äänet, kaikki hienot houkutukset kiehtoivat -kaihomielisen naisen ja panivat hänet aavistamaan tulevan hetken -hurmausta; ja sillävälin Brangäne varoitti, rukoili aavistuksensa -pelossa: -- Oi anna suojelevan soihdun valaista! Anna sen valon -osoittaa sinulle uhkaava vaara! -- Mutta ei mikään kyennyt valaisemaan -himon sokeutta. -- Vaikkapa se olisi elämäni soihtu, niin pelotta minä -sen sammuttaisin. -- Äärimäisen halveksumisen liikkein, ylpeänä ja -pelottomana Isolde paiskasi soihdun maahan; hän tarjosi oman elämänsä -ja valittunsa elämän kohtalonomaiselle yölle; hän astui hänen kanssaan -ainaiseksi pimeyteen. - -Silloin mitä juovuttavin inhimillisen intohimon runoelma kohosi -voitokkaana pyörteenä, saavuttaen ihastuksen huiput. Se oli ensimäinen -raju syleily, riemun ja ahdistuksen sekainen, jonka aikana yhtymään -halukkaat sielut kohtasivat ruumiidensa voittamattoman esteen. Se -oli ensimäinen katkeruudentunne sitä aikaa kohtaan, jolloin ei vielä -ollut rakkautta, ja tyhjää ja turhaa menneisyyttä kohtaan. Se oli viha -vastustavaan valoon, petolliseen päivään, joka enensi joka tuskan, joka -nosti kaikki erehdyttävät näennäisyydet, joka suosi ylpeyttä ja polki -hellyyttä. Se oli ylistyslaulu ystävälliselle yölle, hyväntekevälle -varjolle, jumalaiselle mysteriolle, missä aukenivat sisäisten näkyjen -ihmeet, missä kuuluivat kaukaisten maailmojen äänet, missä kukoistivat -ihanteelliset kukat nuokkumattomien varsien päässä. -- Kun aurinko -on pimennyt povessamme, onnellisuuden tähdet levittävät hymyileviä -säteitään. -- - -Ja orkesterissa uhkui täysi kaunopuheisuus, lauloivat kaikki ilot, -itkivät kaikki surut, joita ikinä ihmisääni on ilmaissut. Symfonisista -syvyyksistä sukelsivat melodiat esille, paisuivat, keskeytyivät, -sulautuivat yhteen, erosivat, katosivat, jälleen esiintyäkseen. -Jonkunlainen yhä kiihtyvämpi ahdistus värisi joka soittimessa, -kuvaten jatkuvaa ja yhäti turhaa ponnistusta kohti saavuttamatonta. -Kromaatillisissa sävelsarjoissa ilmeni aarteen hurjaa tavoittelua, -aarteen, joka alati pakeni, vaikka se välkkyi läheltä. Äänilajien, -rytmin, tahdin, synkoopien vaihtelussa kuvastui uupumaton etsintä, -ääretön palava kaiho, yhä petetyn, mutta koskaan sammumattoman halun -pitkä kidutus. Eräs motiivi, ijäisen omistuksen pettäväisyydestä, -epätoivoisen halun symbooli, palasi yhtenään julman itsepintaisesti; -se laajeni, se hallitsi, milloin kirkastaen soinnosaaltojen harjat, -milloin pimentäen ne traagilliseen varjoon. - -Lemmenjuoman hirvittävä voima vaikutti molempien jo kuolemaan -vihittyjen rakastavien sieluun ja ruumiiseen. Ei mikään voinut -sammuttaa tai lieventää tätä turmiollista hehkua; ei mikään muu kuin -kuolema. Molemmat olivat turhaan koettaneet kaikkia hyväilyjä, olivat -turhaan koonneet kaikki voimansa yhtyäkseen viimeiseen syleilyyn, -omistaakseen toisensa viimeisen kerran, sulautuakseen yhdeksi ainoaksi -olennoksi. Heidän hekkumanhuokauksensa vaihtuivat tuskannyyhkytyksiin. -Ylipääsemätön este asettui molempien väliin, eroitti heidät, teki -heidät vieraiksi ja yksinäisiksi. Heidän ruumiillisessa olennossaan, -heidän elävässä persoonassaan piili este. Ja salainen viha syntyi -molemmissa: tarve kukistaa toisensa, saada toisensa raukeamaan -tyhjiin; tarve kuollettaa ja kuolla. Hyväilyssäkin he huomasivat -mahdottomuuden voittaa aistiensa aineelliset rajat. Huulet kohtasivat -huulia ja pysähtyivät. -- Mikä muu -- sanoi Tristan -- häviääkään -kuolemassa kuin se, mikä meitä eroittaa, kuin se, mikä estää Tristania -ijäti rakastamasta Isoldea, elämästä ainiaasti yksin häntä varten? --- Ja jo he astuivat äärettömään varjoon. Todellisuus katosi. -- -Näin -- sanoi Tristan -- me kuolemme, kun emme tahdo elää muuta kuin -rakkautta varten, eroittamattomina, aina yhdessä, nimettöminä rakkauden -helmassa. -- Sanat erosivat selvästi orkesterin pianissimosta. Uusi -ihastus valtasi molemmat rakastavat ja nosti heidät ihmevaltakunnan -kynnykselle. He nauttivat jo ennakolta tyhjiinraukeamisen autuudesta, -he tunsivat itsensä jo vapautuneiksi persoonallisuuden taakasta, -tunsivat olemuksensa ylentyvän ja hajaantuvan loppumattoman ilon -ilmapiiriin. -- Loppumatta, heräämättä, pelkäämättä, nimetönnä... - --- Varokaa! Varokaa! Yö väistyy jo päivän edeltä -- muistutti Brangäne, -näkymättömänä ylhäältä. -- Valvokaa! Ja aamutuulen kylmä viima puhalsi -läpi puiston, herättäen kukat. Aamukoiton kylmä valo kohosi hitaasti -himmentäen tuikkivat tähdet. -- Varokaa! - -Turhaan uskollinen vartija varoitti. He eivät kuunnelleet; he eivät -voineet, eivät tahtoneet herätä. Päivän uhatessa he syventyivät yhä -enemmän siihen pimeyteen, minne ei koskaan valonsäde voinut tunkea. -- -Verhotkoon meidät ijäinen yö! -- Ja soinnosten pyörre kohosi, kietoi -heidät hurjiin kiehkuroihinsa, siirsi heidät kaihonsa maille, sinne, -missä ei mikään ahdistus tukehuttanut rakastavan sielun hehkua, missä -olivat ulkopuolella kaikkea ikävöimistä, kaikkea tuskaa, kaikkea -yksinäisyyttä, ylimmän unelmansa äärettömässä kirkkaudessa. - --- Pakene, Tristan! -- Näin huusi Kurwenal, seuraten Brangänea. Se oli -äkillinen ja raaka hyökkäys, joka keskeytti intomielisen syleilyn. -Ja orkesterin soittaessa lemmen-motiivia, metsästys-motiivi kaikui -metallille kalskahtaen. Kuningas ja hovilaiset ilmestyivät. Tristan -peitti avaralla vaipallaan Isolden, joka lepäsi kukkaisvuoteella: hän -piiloitti hänet kaikkien katseilta ja päivänvalolta, merkiten tällä -teollaan valtaansa ja osoittaen kieltämätöntä oikeuttaan. -- Viimeisen -kerran näen ilottoman päivän! Viimeisen kerran hän yhtyi, tyynenä ja -lujana kuin sankari ainakin, otteluun ulkonaisten voimien kanssa, -ollen nyt jo varma siitä, ettei mikään voinut muuttaa tai pysäyttää -kohtalonsa kulkua. Kuningas Marken järkyttävän syvän surun purkautuessa -hitaaseen ja syvään valituslauluun, hän vaikeni, liikkumattomana -salaisine ajatuksineen. Ja viimein hän vastasi kuninkaan kysymyksiin: --- Tätä salaisuutta en voi sinulle paljastaa. Sinä et koskaan voi -tietää sitä, mitä kysyt. Lemmenjuoma-motiivi enensi salaperäisyyden -himmeyttä ja korjaamattoman tapauksen vakavuutta. -- Tahdotko seurata -Tristania, Isolde? -- hän kysyi kuningattarelta, yksinkertaisesti, -kaikkien läsnäollessa. -- Siinä maassa, minne aion lähteä, ei paista -aurinko. Se on pimeyden maa, se on yön valtakunta, mistä äitini kerran -minut lähetti, kun hänen synnyttämänään kuolemassa, minä kuolossa ensin -näin valon... -- Ja Isolde: -- Sinne, missä on Tristanin synnyinmaa, -tahtoo lähteä myös Isolde. Hän tahtoo seurata Tristania, lempeänä ja -uskollisena, sitä tietä pitkin, jota hän osoittaa... - -Ja tähän maahan lähti hänen edellänsä kuoleva sankari, petturi Melotin -haavoittamana. - -Kolmannesta alkusoitosta kohosi sitten näkynä tuo kaukainen ranta, -karut ja autiot kalliot, joiden salaisiin syvänteisiin meri alinomaan -vuodatti lohduttoman surunsa kyyneleitä. Legendan ja runouden -salaperäinen usva verhosi kallion jäykät muodot, jotka haamoittivat -epämääräisessä hämärässä tai sammuneessa illan hohteessa. Ja -paimenpillin ääni herätti vireille eletyn elämän hämärät kuvat, ajan -yöhön häipyneet muistot. - --- Mitä sanoo vanha valitus? -- huokaili Tristan. -- Missä olen? - -Paimen soitteli hauraaseen ruokoonsa häviämättömiä säveliä, jotka -isänsä kautta aikojen olivat perinnöksi jättäneet; ja hän oli syvässä -tietämättömyydessään vapaa levottomuudesta. - -Ja Tristan, jolle nämä yksinkertaiset sävelet olivat kaiken ilmaisseet: --- En jäänyt sinne, missä heräsin. -- Mutta missä se olikaan? En -voi sitä sinulle sanoa. En nähnyt aurinkoa, en maata, en asujamia: -mutta mitä näin, en voi sinulle sanoa. Se oli siellä, missä aina olen -ollut, minne ainaiseksi lähden: yleisen yön avaraan valtakuntaan. Yksi -ainoa tiede on meille siellä suotu: jumalainen, ijäinen, alkuperäinen -unhoitus! -- Kuumehoure häntä kouristi; lemmenjuoman hehku poltti -sisälmyksiä. -- Oi, sitä, mitä minä kärsin, et sinä voi kärsiä! Tätä -hirvittävää halua, joka minua raatelee, tätä leppymätöntä tulta, joka -minua hivuttaa... oi, jos minä voisin sen sinulle sanoa; jos sinä -voisit minua ymmärtää! -- - -Ja tietämätön paimen puhalsi pilliinsä. Sävel oli yhä sama: se puhui -elämästä, joka ei enää ole, se puhui kaukaisista menetetyistä seikoista. - --- Vanha ja vakava sävelmä -- sanoi Tristan -- valittavine sävelinesi -sinä levottomana ennätit luokseni kun etäisinä aikoina minulle lapsena -ilmoitettiin isän kuolo. Ja harmaassa, vielä levottomammassa hämärässä -sinä minua hait, kun poikana kuulin äidin kuolon. Kun isäni minut -siitti ja kuoli, kun äitini minut synnytti ja heitti henkensä, tuo -vanha sävelmä saapui heidän korviinsa kaihoavana ja surullisena. Se -kyseli minulta kerran ja se kyselee minulta vieläkin. Mitä kohtaloa -varten minä synnyin? Tuo vanha sävelmä toistaa sitä yhä vielä: -- -Kaihoamaan ja kuolemaan! Kuolemaan kaihosta! -- Ei, ei! Se ei ole -merkityksesi... Kaihota, kaihota, kaihota kuoloon saakka, ei kaihosta -kuolla! -- Yhä voimakkaampana, yhä hellittämättömämpänä lemmenjuoma -poltti hänen sisällään. Koko hänen olemuksensa nääntyi sietämättömässä -himontuskassa. Orkesteri räiskyi ajottain kuin rovio. Silloin tällöin -tuskan hurjuus pyyhkäisi sen läpi vihurin koko raivolla, kiihdyttäen -liekkejä. Äkilliset huokaukset sitä värähyttivät; hirveät huudot -siitä puhkesivat esille; tukahutetut nyyhkytykset siinä sammuivat. --- Lemmenjuoma! Lemmenjuoma! Hirvittävä lemmenjuoma! Kuinka rajuna -tunsin sen nousevan sydämestä aivoihin! Nyt ei ole mitään parannusta -toivottavissa, ei mikään suloinen kuolema voi vapauttaa minua himon -kidutuksesta. En mistään, en mistään tule löytämään lepoa. -- -- -- - --- Laiva laskee ankkurin! Isolde, Isolde tulee! Hän hypähtää rannalle! --- näin huutaa Kurwenal tornin huipusta. Ja ilonsa hurmauksessa -Tristan repi irti siteen haavastaan, yllyttäen vertaan virtoina -valumaan, tulvimaan maahan, tahraamaan maailman punaiseksi. Isolden -ja Kuoleman lähestyessä hän luulee _kuulevansa_ valoa. -- Kuulenhan -valoa. Kuulevathan korvani valoa! Suuri sisäinen aurinko sokaisi -hänet; kaikista hänen olemuksensa atoomeista lähti auringonsäteitä, ja -kirkkaita sointuvia aaltoja myöten ne hajaantuivat kaikkeuteen. Valo -oli musiikkia; musiikki oli valoa. -- -- -- - -Tristan oli viimein astunut "ihmevaltakunnan rajojen yli", hän oli -viimein astunut ijäiseen yöhön. Ja Isolde, kumartuen elottoman tomun -yli, tunsi sen taakan, joka vielä häntä rasitti, hitaasti katoavan. -Kohtalonomainen sävelmä, muuttuneena kirkkaammaksi ja juhlallisemmaksi, -vihki heidän yhtymisensä kuolemassa. - --- -- -- Kaikki raukesi hänessä, palasi alkuperäiseen -joustavuudentilaan, äärettömään alkeelliseen valtamereen, missä muodot -syntyivät, mihin muodot katosivat, uudesti syntyäkseen. Orkesterissa -muutokset ja vaihdokset tapahtuivat sävelestä säveleen, soinnoksesta -soinnokseen, keskeymättä. Tuntui siltä, kuin kaikki oliot siinä -olisivat hajonneet, olisivat muuttuneet aineettomiksi vertauskuviksi. -Värit, joita ei koskaan oltu nähty hienoimpienkaan maallisten kukkien -terälehdillä, melkein havaitsemattoman ohuet tuoksut siinä liitelivät. -Ja houriva haltioitumus kohosi kohonemistaan. Muuttuneena Isolde astui -voitonriemuisena ihmevaltakuntaan. "Kadota maailmansielun äärettömään -sykintään, syventyä, häipyä, ilman tietoisuutta: se on ylintä hekkumaa!" - - - - -II. - - -Päivät pitkät molemmat erakot elivät tuossa suuressa kuvitelmassa, -hengittivät tätä hehkuvaa ilmaa, ravitsivat itseään tällä -kuollettavalla unhoituksella, he luulivat itse muuttuvansa, -saavuttavansa korkeamman elämänmuodon; he luulivat olevansa -musiikkidraaman henkilöiden kaltaisia jotka liikkuivat lemmenunelman -huimaavassa korkeudessa. - -Tuntuihan siltä, että hekin olivat juoneet lemmenjuoman. Kiduttihan -heitäkin loppumaton halu. Kietoihan heidätkin irroittamaton side, ja -kuulivathan hekin keskellä hekkumaa kuolintaistelun vavahdukset ja -kuoleman huminaa! - -Kuten Tristan kuunnellessaan paimenen puhaltamaa vanhaa sävelmää, -löysi Giorgio tästä musiikista kärsimyksen välittömän ilmestyksen, -jossa arveli vihdoin havainneensa oman sielunsa oikean olemuksen ja -kohtalonsa traagillisen salaisuuden. Ei kukaan paremmin kuin hän voinut -tunkea lemmenjuoman tarunomaiseen merkitykseen; eikä kukaan voinut -niin kuin hän mitata tuon draaman sisäistä syvyyttä, jonka sankari oli -kuluttanut voimansa. Eikä kukaan liioin voinut paremmin ymmärtää uhrin -epätoivoisaa huutoa. Tuon hirvittävän juoman, joka tutustuttaa minut -kärsimykseen, minä itse, minä itse olen valmistanut. - -Hän alkoi nyt ne viettelykset, joiden tarkoitus oli syöstä hänen -lemmittynsä kuolemaan. Hitaasti hän aikoi häntä siihen kehoittaa; hän -tahtoi vetää hänet mukaansa salaperäiseen ja suloiseen perikatoon, -tuona puhtaana, kirkkaana, tuoksuvana Adrianmeren kesänä. Tuo voimakas -lemmen-motiivi, joka muodosti niin lavean ilmakehän Isolden muutoksen -ympärille, oli vetänyt Ippolitankin tenhopiiriinsä. Alinomaan hän sitä -toisti hiljaa tai äänekkäästi laulaen, kuin riemunhurmauksessa. - --- Etkö sinä tahtoisi kuolla Isolden kuolemaa? -- Kysyi Giorgio -hymyillen. - --- Tahtoisin -- hän vastasi. -- Mutta maan päällä ei kuolla siten. - --- Entä jos minä kuolen? -- Giorgio jatkoi, yhä vielä hymyillen. - --- Silloin luulen, että minä kuolisin, mutta epätoivoon. - --- Entä jos ehdottaisin, että kuolisit yhdessä minun kanssani, samalla -tavoin, samaan aikaan? - -Silmät maassa hän mietti muutaman hetken. Sitten hän sanoi ja katsoi -viettelijäänsä katsein, missä piili koko elämän sulous: - --- Miksi kuolla, kun sinua rakastan, kun sinä minua rakastat, kun ei -mikään estä meitä elämästä kokonaan toisiamme varten? - --- Sinua elämä miellyttää! -- hän mutisi salatun katkerasti. - --- Niin, elämä minua miellyttää -- hän vakuutti melkein intohimoisesti -sentähden, että sinä minua miellytät. - --- Entä jos minä kuolisin? -- hän toisti, hymyilemättä, ja tunsi -sisimmässään taaskin vaistomaista vihamielisyyttä tuota kaunista -hekkumallista olentoa kohtaan, joka hengitti ilmaa riemukkaasti. - --- Sinä et tule kuolemaan -- Ippolita vakuutti yhtä intomielisesti. -- -Olet nuori. Miksi sinä kuolisit? - -Hänen äänestään, hänen ryhdistään, koko hänen persoonastaan henki -tavaton tyytyväisyys. Hän näytti sellaiselta, kuin ihmiset niinä -hetkinä, jolloin heidän elämänsä, kaikkien voimien hetkellisen -tasapainon vuoksi sointuen otollisiin ulkonaisiin olosuhteisiin, -sopusuhtaisena soluu edelleen. Kuten aikaisemmin, hän nyt näytti -puhkeavan kuin nuppu voimakkaassa meri-ilmassa, kesäillan virkeydessä, -ollen tuollaisen ihanan kukan kaltainen, joka auringon laskiessa -aukaisee terälehtensä. - -Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä kuuli kuivuneiden lehtien -kahinan tapaista meren pauhua rantakiviltä, Giorgio kysyi: - --- Uskotko sinä kohtaloon? - --- Uskon siihen. - -Ippolita kun ei halunnut antautua siihen surumieliseen vakavuuteen, -johon Giorgion sanat näyttivät johtavan, hän vastasi kevyesti, -leikillisesti. Loukkautuneena Giorgio lisäsi katkerana: - --- Tiedätkö, mikä päivä tänään on? - -Tyrmistyneenä, levottomana hän kysyi: - --- Mikä päivä? - -Giorgio epäröi. Tähän hetkeen asti hän oli välttänyt muistuttamasta -tuolle huonomuistiselle naiselle Demetrion kuolinpäivää, sillä yhä -vahvemmaksi oli käynyt hänen vastenmielisyytensä lausua tuota puhdasta -nimeä, manata esille tuota ylevää kuvaa sen kaikkeinpyhimmästä. - -Hän tunsi, että hänen pyhä surunsa olisi saanut arkileiman, jos -Ippolita olisi ottanut siihen osaa. Ja tämä tunne vakaantui hänessä, -nyt kun hän tuollaisena julmana selkeydenhetkenä taas huomasi -Ippolitassa himojen naisen, "aistillisuuden kukan", vihollisen. Hän -hillitsi itsensä. Ja äkkiä väkinäisesti nauraen hän huudahti: - --- Katsohan! Ortonassa vietetään juhlaa! -- ja hän osoitti vihreässä -etäisyydessä haamoittavaa merikaupunkia, josta leimahteli ilotulituksia. - --- Kuinka omituinen sinä olet tänään! -- sanoi Ippolita. - -Sitten hän loi häneen tuollaisen omituisen katseen, joka oli hänelle -tavallinen, kun tahtoi häntä rauhoittaa, ja lisäsi: - --- Tule tänne, istu tähän viereeni... - -Giorgio seisoi varjossa erään parvekkeelle johtavan avoimen oven -ääressä. Ippolita istui ulkona rintanojaa vasten kumartuneena, ohut -valkoinen hame yllä, somassa asennossa; hänen vartalonsa erosi meren -taustasta, jolla vielä lepäsi iltaruskon kajastus, ja hänen tumma -päänsä hohti kuin läpikuultava merivaha. Hän näytti vilvoittavan -itseään, kuin olisi lähtenyt suljetusta tukehuttavasta huoneesta, -myrkyllisten höyryjen raskauttamasta ilmasta. Giorgion silmissä hän -näytti hajuvedellä täytetyltä pullolta, jonka sisällys haihtuu pois: -hän antoi musiikin voiman synnyttämän ihanteellisen elämän virrata -pois; hän vapautui vaivalloisista unelmista ja palasi alkuperäiseen -eläimelliseen aistillisuuteen. - --- Kuten aina -- ajatteli Giorgio -- kuten aina hän on vaan oppivaisena -vastaanottanut ja omaksunut, mitä minä olen hänelle opettanut. Hänen -sisäinen elämänsä on aina ollut teeskentelyä, ja on sitä vieläkin. -Kun minun vaikutukseni loppuu, hän palaa jälleen oikeaan luontoonsa, -hänestä tulee jälleen nainen, alhaisen aistinautinnon välikappale. -Ei mikään kykene hänen olemustaan muuttamaan, ei mikään voi häntä -jalostaa. Hänen suonissaan virtaa alhaison verta ja Herra tietää -kuinka paljo perittyä halpamaisuutta. Mutta minäkään en koskaan voi -vapautua siitä halusta, jota hän minussa herättää. Minä en koskaan voi -karkoittaa häntä aistinauttimuksestani. Ja tästälähin en voi elää hänen -kanssaan enkä ilman häntä. Tiedän, että minun täytyy kuolla. Mutta -täytyykö minun jättää hänet seuraajalle? - -Viha tuota aavistamatonta olentoa kohtaan ei ollut koskaan herännyt -näin rajuna. Säälittä hän häntä runteli, katkeruutta uhkuen, joka -häntä itseäänkin hämmästytti. Hän kosti kuin petoksesta, kuin -kaiken kataluuden määrän voittaneesta vilpistä. Hän tunsi hukkuvan -kateellista harmia, kun tämä upotessaan huomaa kumppanin vieressään, -joka on pelastumaisillaan ja takertuu kiinni elämään. Hänen mielestään -tämä vuosipäivä uudelleen vahvisti kuolemantuomion, jota piti -välttämättömänä. Hänestä tämä päivä oli kuoleman Epifania-juhla. Ja hän -tunsi, ettei enää ollut itsensä valtijas. Hän tunsi olevansa kokonaan -tuon piintyneen päähänpiston valloissa, joka minä hetkenä tahansa -saattoi houkutella hänet johonkin suunnattomaan ja samalla antaa hänen -tahdolleen ratkaisevan teon sysäyksen. - --- Täytyykö minun yksin kuolla? -- hän toisti itsekseen, sekavien, -rikoksellisten ajatusten salamannopeasti kiitäessä hänen aivoissaan: -- -Täytyykö minun yksin kuolla? - -Hän vavahti, kun Ippolita kosketti hänen kasvojaan ja kietoi -käsivartensa hänen kaulaansa. - --- Säikytinkö sinua? -- hän kysyi. - -Nähdessään Giorgion katoavan oviaukon yhä tummenevaan varjoon, Ippolita -oli tavattoman levottomana rientänyt häntä syleilemään. - --- Mitä sinä ajattelit? Mikä sinun on? Miksi sinä tänään olet niin -omituinen? - -Hän puhui hänelle imartelevana, ja vielä pitäen toista käsivartta -kietoutuneena hänen kaulaansa, hän silitti hyväillen hänen ohimoitaan. -Ja hämärässä Giorgio näki hänen valkeiden kasvojensa salaperäisesti -loistavan, hänen silmiensä säteilevän. Raju vavistus kouristi hänet. -- -Sinä vapiset? Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? - -Ippolita irtaantui hänestä, haki pöydältä kynttilän ja sytytti sen. -Huolestuneena hän lähestyi häntä ja tarttui hänen käsiinsä. - --- Oletko sairas? - --- Olen -- hän sopersi -- en voi tänään hyvin. Minulla on paha päiväni. - --- Ippolita ei kuullut ensi kertaa hänen valittavan epämääräisiä -kipuja, ruumiissa siirtyviä kumeita tuskia, vaivalloisia pistoksia -ja syyhytyksiä, pyörrytyksiä ja painajaisia. Hän piti noita kipuja -kuviteltuina, hänen tavallisesta alakuloisuudestaan ja liiallisesta -mietiskelystään johtuvina. Eikä hän tuntenut parempaa parannuskeinoa -niille kuin hyväilyt, naurun, leikkisyyden. - --- Mikä sinun on? - --- En voi sitä sinulle sanoa. - --- Oh, minä tunnen tautisi syyn... Musiikki kiihoittaa sinua liiaksi. -Viikoksi herkeämme soittamasta. - --- Emme todellakaan soita. - --- Emme tästälähin ollenkaan. - -Ja Ippolita meni pianon luo, sulki kannen, lukitsi sen ja piilloitti -pienen avaimen. - --- Huomenna alamme taas pitkät kävelymme, ja koko aamupäivän viivymme -rannalla. Tahdotko? Tule nyt ulos kuistille. - -Ja lempeästi hän veti hänet sinne. - --- Katso, kuinka kaunis ilta! Kuinka kalliot tuoksuvat! - -Ja hiipien kiinni häneen hän kuuluvasti veti sieramiinsa suolaista -tuoksua. - --- Meillä on täällä kaikki, ollaksemme onnelliset. Ja sinä... Kuinka -tuletkaan pahoittelemaan, kun aika on ohi! Päivät kiitävät niin -nopeasti. Melkein kolme kuukautta olemme jo eläneet täällä. - --- Joko sinä ajattelet jättää minut? -- kysyi Giorgio levottomana, -epäluuloisena. - --- En, en, en tällä hetkellä -- hän vastasi rauhoittaen. -- Mutta tämä -pitkä poissaolo rupeaa käymään vaikeaksi selittää äidilleni. Juuri -tänään sain kirjeen, joka kutsuu minut takaisin. Sinä tiedät, että hän -tarvitsee minua. Kun minä olen poissa kotoa, menee kaikki hunningolle. - --- Onko sinun siis mitä pikimmin palaaminen Roomaan? - --- Ei. Voin vielä keksiä jonkun verukkeen. Sinä tiedät, että äitini -luulee minun oleskelevan täällä erään ystävättären seurassa. Sisareni -on auttanut minua tekemään petoksen todennäköisemmäksi ja hän tulee -minua edelleenkin auttamaan, ja asia menestyy sitäkin paremmin, kun -äitini tietää, että merikylvyt ovat minulle välttämättömät ja että minä -viime vuonna niiden laiminlyönnin vuoksi, olin sairas... Muistatko? -Vietin viime kesän sisareni luona Caronnossa; se oli kauhea kesä. - --- Ja nyt? - --- Varmaankin voisin vielä elokuuksi jäädä luoksesi ja kenties syyskuun -ensi viikoksikin... - --- Ja sitten? - --- Ja sitten annat minun palata Roomaan, ja sinä seuraat minua sinne. -Ja sitten neuvoittelemme, miten tulevaisuudessa tulee olemaan. Minulla -on jo jotain mielessä... - --- Mitä sitten? - --- Sen sanon sinulle kyllä. Mutta nyt on aika syödä. Eikö sinulla ole -ruokahalua? - -Ateria oli valmis. Tavallisuuden mukaan pöytä oli katettu ulos -parvekkeelle. Suuri lamppu oli sytytetty. - --- Näetkö? -- huudahti Ippolita, palvelijattaren tuodessa astian täynnä -höyryävää keittoa pöytään -- tämä on Candian tekoa. - -Hän oli halunnut, että Candia seudun tavan mukaan valmistaisi heille -maalaislientä; maukasta ruokalajia joka oli vahvasti höystetty -inkiväärillä. Tuoksun kiihoittamana Ippolita jo muutaman kerran -vanhusten asunnossa oli sitä maistellut. Nyt oli hänen tehnyt sitä -mielensä. - --- Saatpa nähdä, kuinka oivalliselta se maistuu. - -Lapsellisen ahneesti hän täytti sillä lautasensa reunoja myöten ja -nielaisi nopeasti ensi lusikalliset. - --- En ole eläessäni syönyt mitään parempaa. - -Ääneensä hän kutsui Candiaa häntä kiittääksensä. - --- Candia! Candia! - --- Maistuuko se sinulle, rouva? - --- Kuinka se maistuu! - --- Muuttukoon se sinussa terveeksi vereksi. - -Ja raskaan vaimon kirkas nauru kaikui lempeään iltailmaan. - -Giorgio näytti ottavan osaa tähän hilpeyteen. Hänen mielialansa -äkillinen muutos oli ilmeinen. Hän kaatoi lasiinsa viiniä ja joi sen -yhtenä siemauksena. Hän pakoitti itsensä voittamaan vastenmielisyytensä -ruokaan, tuon vastenmielisyyden, joka viime aikoma oli käynyt niin -voimakkaaksi, että punaisen lihan pelkkä näkeminen välistä hänelle kävi -sietämättömäksi. - --- Voithan paremmin, eikö totta? -- kysyi Ippolita kallistuen hänen -puoleensa, ja samalla hieman työntäen tuoliaan, ollakseen lähempänä -häntä. - --- Se on totta, nyt voin hyvin. Ja hän joi uudelleen. - --- Katso! huudahti Ippolita -- katso -- Ortonaa, kuinka se on -juhla-asussa! - -Ja molemmat katsoivat kaukaista ilotulituksen koristamaa kaupunkia, -joka kohosi ylängöllä tumman meren yläpuolella. Loistavina -tähtisikerminä nousivat taivaalle raketti-ryhmät, jotka lakkaamatta -näyttivät lisääntyvän ja täyttävän koko avaran taivaankannen. - --- Sisareni Cristina -- sanoi Giorgio, on näinä päivinä Ortonassa -sukulaistensa, Vallereggian perheen luona. - --- Onko hän kirjoittanut sinulle? - --- On. - --- Kuinka iloinen olisin, jos saisin hänet nähdä! Hän on kai sinun -näköisesi? Onko Cristina sinun lemmikkisi? - -Hän jäi muutamaksi hetkeksi miettimään. - --- Kuinka onnellinen olisin, jos saisin nähdä äitisi! -- hän jatkoi. -- -Kuinka usein olen häntä ajatellut! - -Ja taaskin vaiettuaan, hellästi: - --- Kuka tietää, kuinka suuresti hän sinua rakastaa. - -Äkillinen mielenliikutus paisutti Giorgion sydäntä; ja hänen mielessään -kohosi hänen hylkäämänsä, unhoittamansa talon kuva; ja kaiken kuluneen -huolen hän näki hengissä edessään ja kaikki surulliset kuvat: -- äidin -nääntyneet kasvot, hänen turvonneet, kyynelistä punettuneet silmänsä, -Cristinan suloisen liikuttavan hymyn, kivulloisen pojan, jonka iso -pää melkein aina roikkui povella, vanhan, höperön, ahnaan tädin -aaveenomaiset kasvot. Ja äidin väsyneet silmät kysyivät taas kuten -jäähyväishetkellä: -- Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? -- - -Taaskin kaihosi Giorgio tuota kaukaista taloa ja hän taipui äkkiä kuin -puu, jonka yli tuulenpuuska pyyhkäisee. Ja äkkiä rupesi horjumaan -tuo salainen päätös, jonka oli tehnyt pimeässä huoneessa Ippolitan -käsivarsien kietomana, kun hän jälleen näki tuon suljetun oven, jonka -takana Demetrion vuode oli, kun näki edessään kirkkomaan kulmassa -olevan hautakappelin, jota sininen, juhlallinen vuorten varjo vartioi. - -Mutta Ippolita jatkoi lörpöttelyään, hän muuttui puheliaaksi: kuten -aikaisemmin, hän ajattelematta paljasti kotoisia muistojaan. Ja kuten -ennen Giorgio häntä kuunteli, huolestuneena pannen merkille muutamia -rahvaanomaisia piirteitä, jotka keskustelun runsassanaisuudessa -pistivät esiin Ippolitan huulilta; ja kuten aikaisemmin Giorgio nytkin -huomasi erityisen eleen, joka oli Ippolitalla tavallinen, kun hän -kiivastui, ja joka ei häntä ollenkaan pukenut, se kun oli kokonaan -vailla kaikkea suloa. - --- Näithän äitini eräänä päivänä kadulla. Muistathan? -- hän kysyi. -- -Mikä ero äitini ja isäni välillä! Isäni oli aina hyvä ja lempeä, hän ei -koskaan olisi hennonut meitä lyödä, kohdella meitä ankarasti. Äitini -on kiivas, äkkipikainen, melkein julma. Oh, jos kertoisin sinulle mitä -kaikkea on saanut kärsiä sisarparkani Adriana! Hän pani aina vastaan -ja hänen vastahakoisuutensa saattoi äitini raivostumaan, niin että -hän häntä pieksi veriin asti. Minä sitävastoin osasin aina riistää -aseet hänen käsistään, tunnustamalla vikani ja pyytämällä anteeksi. -Ja kuitenkin, ankaruudesta huolimatta hän meitä aina on rakastanut -intohimoisesti... Erään ikkunamme alla oli vesisäiliö. Meillä oli -tapana asettua tämän ikkunan ääreen ja huviksemme nostaa siitä pienellä -sangolla vettä. Eräänä päivänä äitini läksi ulos ja me jäimme hetkeksi -yksin. Muutaman hetken kuluttua näimme hänet kauhuksemme itkien ja -menehtymäisillään palaavan takaisin. Hän otti minut nyyhkyttäen -syliinsä ja peitti minut kuin mieletön suudelmillaan. Kadulla hän oli -saanut sen aavistuksen, että minä putoaisin alas ikkunasta. - -Giorgio näki hengissä jälleen edessään tuon herkkähermoisen vanhan -naisen, jonka kasvoissa olivat kaikki tyttären puutteellisuudet -suuremmassa määrässä: liian vahvasti kehittynyt pitkä alileuka, liian -leveät sieramet. Hän näki jälleen tuon raivottaren otsan, josta tiheät -harmaat hiukset jäykkinä törröttivät, nuo kaarevien kulmakarvojen alla -kuopissaan tuijoittavat silmät, jotka ilmaisivat jumalisen naisen -kiihkoisaa uskonnollisuutta ja Trasteveren pikkuporvarittaren kitsasta -ahneutta. - --- Näetkö tätä arpea, joka minulla on leukani alla? -- jatkoi Ippolita. --- Siitäkin saan kiittää äitiäni. Minä ja sisareni kävimme koulua; ja -koulussa oli meillä erityiset, hyvin somat puvut, jotka meidän kotona -taas täytyi riisua. Eräänä päivänä kotia palattuani näin pöydällä -lämmittäjä-pannun ja otin sen, lämmittääkseni palelevia käsiäni. Äitini -sanoi minulle: -- Mene muuttamaan pukua! -- Ja minä: -- Menen kyllä -- -mutta lämmittelin edelleen käsiäni. Äiti toisti: -- Mene muuttamaan -pukua! Ja minä: Nyt menen... Hänellä oli iso harja kädessä ja hän -harjasi jotain vaatekappaletta. Minä yhä vaan seisoin keskellä huonetta -lämmittäjä kädessäni. Tuo hame puki minua. Kolmannen kerran äiti -toisti: Mene muuttamaan pukua! Ja minä: -- No nyt menen. Raivokkaana -hän paiskasi jälkeeni harjan, joka osui lämmittäjä-vehkeisiin, mitkä -särkyivät. Kahvan palanen haavoitti minua tähän leuan alle; se aukaisi -suonen. Veri valui virtoina. Täti tuli heti avukseni. Mutta äitini -ei hievahtanut paikaltaan, ei edes katsonut taakseen. Veri virtasi. -Onneksi oli heti saatavissa lääkäri, joka sitoi suoneni. Äitini ei -sanonut sanaakaan. Kun isä palasi kotia ja näki leukani siteissä, hän -kysyi, mikä minua vaivasi. Äitini tähysteli minua, sanaakaan sanomatta. -Minä vastasin: -- Minä kompastuin portaissa. Äitini ei hiiskunut -sanaakaan. Verenvuodosta sain sitten paljon kärsiä... Mutta Adriana -parka, se vasta sai selkäsaunoja! Etenkin Giulion, lankoni tähden. En -koskaan unhoita erästä kamalaa kohtausta... - -Hän keskeytti puheensa, kenties sentähden, että Giorgion kasvoilla -huomasi epäilyttävän ilmeen. - --- Minä ikävystytän sinua, eikö totta, kaikella tällä lörpötyksellä? -- - --- Et toki. Jatka vaan, ole hyvä! Näethän, että sinua kuuntelen! - --- Asuimme silloin Ripettassa, erään Angelini nimisen perheen talossa, -johon meitä liitti vilpitön ystävyys. Saman talon alakerrassa asui -Luigi Sergi, lankoni Giulion veli, ja Luigin vaimo Eugenia. Luigi -oli lahjakas, ahkera, siivo mies; Eugenia nainen kaikkein pahinta -sorttia. Vaikka hänen miehensä hyvin ansaitsi, hän aina pakoitti -häntä uppoamaan velkoihin. Eikä tiedetty, millä tavoin tuo nainen -tuhlaili kaikki nuo rahat... Ja ilkeät kielet kuiskailivat, että hän -noilla rahoilla maksoi rakastajansa... Tämä vaimo oli hirvittävän -ruma; ja hänen rumuutensa teki tämän inhoittavan huhun uskottavaksi. -Sisareni oli, en oikein tiedä miten, tullut hyväksi tuttavaksi näiden -ihmisten kanssa; hän meni usein alakertaan vetäen verukkeeksi lukevansa -ranskaa Luigin kanssa. Äiti ei ollut siihen tyytyväinen, hänessä oli -herännyt epäilyjä kahden vanhan Angelini neidin viittauksista, jotka -teeskentelivät olevansa Sergi perheen ystäviä, mutta jotka kuitenkin -heitä vihasivat ja kernaasti levittivät heistä juoruja. -- Antaa -Adrianan seurustella huonomaisen naisen talossa! -- Häntä ruvettiin -yhä ankarammin vartioimaan. Eugenia sitävastoin helpoitti Adrianan ja -Giulion rakkaussuhdetta. Tämä tuli usein asioilla Milanosta Roomaan. Ja -juuri eräänä päivänä, jolloin hänen tuloansa odotettiin, tahtoi Adriana -rientää alakertaan. Äitini kielsi häntä paikaltaan liikahtamasta. -Sisareni piti kiinni aikeestaan. Kiistan kuluessa äitini kohotti -kätensä häntä vastaan. He joutuivat käsikähmään. Ja sisareni onnistui -purra häntä käsivarteen, sitten hän pakeni portaisiin. Mutta hänen -kolkuttaessaan Sergi perheen ovelle, oli jo äiti hänen kintereillään, -ja siinä oven edessä syntyi hirvittävä kohtaus, jota en koskaan -tule unhoittamaan. Puolikuolleena tuotiin Adriana jälleen ylös. Hän -sairastui ja sai kouristuksia. Äiti katui ja hoiti häntä mitä hellimmin -ja huolellisimmin, hän oli hyväsävyisempi kuin koskaan ennen... Muutama -päivä myöhemmin pakeni Adriana Giulion kanssa, vaikka ei vielä ollut -täydelleen parantunut... Mutta sen olen, luulemma, sinulle jo kertonut. - -Ja antauduttuaan lapsellisen lorutulvansa valtoihin, aavistamatta, -minkä vaikutuksen hänen jokapäiväiset muistelmansa olivat tehneet -rakastettunsa mieleen, hän kävi jälleen käsiksi keskeytyneeseen -päivällisateriaansa. - -Hetken kuluttua hän hymyillen jatkoi: - --- Näet, mikä kauhea nainen on äitini. Et tiedä, etkä voi aavistaa, -mitä minä olen saanut kestää, kun taistelu... _hänen_ kanssaan alkoi. -Jumalani, millaisia aikoja! - -Hän vaipui kotvan ajaksi ajatuksiin. - -Giorgio loi tuohon ajattelemattomaan naiseen katseen täynnä vihaa ja -mustasukkaisuutta, hän tunsi tuona hetkenä uudelleen kahden vuoden -tuskat. Niistä katkelmista, jotka tuo varomaton nainen oli hänelle -ilmaissut, hän sommitteli kokoon hänen aikaisemman elämänsä, kuvitteli -häntä syypääksi mitä halvimpiin kataluuksiin, syytti häntä mitä -alentavimmista kosketuksista. -- Kun jo sisaren avio oli solmittu -äidin vihan alaisena, missä olosuhteissa lieneekään silloin Ippolitan -avioliitto syntynyt? Millaisten ihmisten parissa hän olikaan viettänyt -ensi nuoruutensa? Minkä juonien kautta hän liekään joutunut sen vihatun -miehen käsiin, jonka nimeä vielä tänään kantoi? - -Hän kuvitteli eräiden Rooman pikkuporvarillisten talojen syrjäistä -elämää, joista samalla löyhkäsi keittiönhaju ja kirkollinen home, -missä kotoinen ja pappisturmelus kilpailevat. Hän ajatteli taas -Alfonso Exilin ennustusta: -- Tiedätkö, kuka tulee olemaan seuraajasi? -Tuo Monti, maatilanomistaja... Hänellä on rahaa. -- Hänestä näytti -mahdolliselta, että Ippolita oli lopulta joutuva toimeentuloa -tuottavan rakkaussuhteen syliin; ei ilman omaistensa vaiteliasta -suostuntaa, jotka vapautuen taloudellisesta ahdingosta ja mukavamman -elintavan houkuttelemina vähitellen joutuisivat hyviin oloihin, mitkä -tarjoaisivat vielä suurempaa komeutta kuin Ippolitan varsinaisen -avioliiton aikana. -- Enkö itse voisi tehdä sellaista tarjousta ja -vapaaehtoisesti hankkia hänelle tällaisen _aseman_? Hän sanoi äsken, -että hänellä oli jotain mielessä talvea, tulevaisuutta varten. Emmekö -me voisi sopia? Olen varma siitä, että tuo vanha raivotar, jos tarkoin -punnitsee tarjouksen vilpittömyyttä ja tulojen pysyväisyyttä, ei -voisi olla vallan vastahakoinen hyväksymään minua pakoon lähteneen -vävyn sijalle? Ehkä me vielä lopulta joudumme elämämme ehtopuolella -saman kotilieden ympärillä asumaan. -- Tämä ivallinen ajatus raateli -armottoman julmasti hänen sydäntään. Hermostuneena hän kaatoi itselleen -uutta viiniä ja joi. - --- Miksi sinä tänä iltana juot niin paljon? -- kysyi Ippolita katsoen -häntä silmiin. - --- Minun on jano. Miksi sinä et juo? - -Ippolitan lasi oli tyhjä. - --- Juo toki! -- kehoitti Giorgio, aikoen kaataa hänelle viiniä. - --- Ei, kiitos -- hän sanoi. -- Juon kernaammin vettä, kuten aina. En -huoli mistään muusta viinistä kuin samppanjasta... Muistatko Albanossa? -Muistatko kelpo Pancrazion ilmettä, kun korkki ei tahtonut aueta, ja -meidän täytyi turvautua korkkiruuviin? - --- Alhaalla kirstussa kai vielä on pari pulloa jälellä. Noudan toisen -tänne... - -Ja Giorgio nousi äkkiä. - --- Ei, ei; ei tänä iltana. - -Hän tahtoi häntä pidättää. Mutta kun hän hankki lähtöä, sanoi Ippolita: - --- Siinä tapauksessa minä tulen mukaan. - -Ja iloisena ja kevein askelin hän meni hänen kanssaan portaita alas -erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli muutettu ruoka-aitaksi. - -Candia riensi kynttilä kädessä esille. He etsivät arkun pohjalta ja -löysivät kaksi hopeakaulaista pulloa, viimeiset. - --- Tuossa ne ovat! -- huusi Ippolita, jo ollen aistillisen kiihoituksen -alaisena. -- Tuossa ne ovat, vielä kaksi! - -Ja hän nosti niitä loimuavaa valoa kohti. - --- Mennään nyt! - -Juostessaan nauraen ylös, hän kolhaisi Candiaa vastaan. Hän pysähtyi ja -katseli tuota kookasta estettä. - --- Ole siunattu! -- hän sanoi. -- Sinä tulet synnyttämään jättiläisen. -Milloin? - --- Oh, rouva, minä hetkenä tahansa -- vastasi Candia -- kenties jo tänä -yönä... - --- Tänä yönä? - --- Tunnen jo hiljaista tuskaa. - --- Kutsu minua. Tahtoisin auttaa sinua. - --- Mitäpä sinä vaivautuisit. Onhan siinä äiti, jolla on ollut -kaksikymmentä kaksi... -- -- Kaksikymmentä kaksi, hän toisti, ja hänen -terveet hampaansa irvistelivät esiin. - -Ja silmäillen Ippolitan vartaloa hän lisäsi: - --- Entä sinä? -- mitä sinä odotat? - -Kiireisesti pakeni Ippolita, kiipesi taas portaita ylös ja asetti -pullot pöydälle; kotvan hän oli kuin häpeissään, hieman hengästyneenä. -Sitten hän pudisti päätään. - --- Katso Ortonaa! - -Hän viittasi kädellään tuohon juhlalliseen kaupunkiin päin, josta -iloisuuden henkäys näytti tunkeutuvan heihin asti. Punerva hohde levisi -ylängölle, kuin tulivuoren aukolle; ja tästä heijastuksesta nousi -lakkaamatta lukemattomia tulilentureja syvään taivaansineen, järjestyen -laajoiksi kehiksi, pannen kuvittelemaan merenpeiliin kuvastuvaa -valaistua jättiläiskirkkoa. - --- Avaamme myös makeislaatikon, -- hän sanoi, Giorgion hääriessä -samppanjapullon avaamisessa. - -Kukilla, hedelmillä, makeisilla runsaasti katetulla pöydällä -liipoittelivat yöperhot. Tulisen viinin vaahto roiskui pöytäliinalle. - --- Onneksemme! -- hän kilisti ja kohotti lasia lemmittyynsä päin. - --- Rauhaksemme! -- hän vastasi, ojentaen lasiaan. - -Lasit kilisivät niin rajusti vastatusten, että särkyivät; ja kirkas -viini läikkyi pöydälle ja kauniille meheville persikoille. - --- Hyvä enne! Hyvä enne! -- huudahti Ippolita, ilostuen tästä -viinitulvasta enemmän kuin pitkästä siemauksesta. - -Ja hän laski kätensä edessään oleville kosteille persikoille. Ne olivat -verrattomia, kaikki vaan toiselta kupeelta punoittavia, kuin olisi -viime aamurusko värjännyt ne punaisiksi, nähdessään niiden kypsinä -riippuvan oksasta. Tuo harvinainen kaste näytti niitä uudelleen -kultaavan. - --- Mikä ihme! -- hän sanoi, ottaen käteensä kauneimman niistä. - -Ja kuorimatta hän himokkaasti puraisi sitä. Mehu valui kuin sula hunaja -hänen suupielistään. - --- Pure nyt sinä vuorostasi. - -Ja hän ojensi mehukkaan hedelmän rakastetulleen tehden samanlaisen -liikkeen, kuin tuona ensi päivänä hämärässä tammen juurella, -ojentaessaan Giorgiolle loput leipäkannikasta. - -Giorgiossa heräsi tuo muisto. Ja hän tunsi tarvetta ilmaista, mitä -tunsi. - --- Muistatko -- hän sanoi -- muistatko tuon ensimäisen päivän, kun -purit vastapaistettuun leipään ja ojensit sen minulle vielä lämpöisenä -ja kosteana? Muistatko, miten hyvää se oli mielestäni? - --- Muistan kaiken. Kuinka voisinkaan unhoittaa tuon päivän pienintäkään -yksityisseikkaa! - -Hänen mieleensä muistui tuo kinsterillä koristettu polku, tuo hauska -ja soma kunnianosoitus, joka oli tullut hänen osakseen. Äänetönnä hän -hetkeksi vaipui runolliseen muistonäkyyn. - --- Nuo kinsteri-kukat! hän kuiskasi äkkiä alakuloisena. - -Sitten hän jatkoi. - --- Mikä omituinen kasvi! Kun nyt näkee yhden noista nystyräisistä -pensaista, kuka silloin voisi kuvailla tuota komeutta! - -Kaikkialla kävelyillään he kohtasivat tätä pensasta, jolla pitkien -suippojen vitsojensa päissä oli vaalean untuvan peittämiä mustia -liskoja; ja jokaisessa liskossa oli siemenherneitä ja jokaisessa asui -vihervä mato. - --- Juo! -- kehoitti Giorgio ja täytti uudet lasit säkenöivällä viinillä. - --- Tulevan lemmenkevään onneksi! -- kilisti Ippolita ja tyhjensi lasin -viime pisaraan. - -Heti Giorgio uudelleen täytti tyhjän lasin. - -Ippolita otti makeiskotelon ja sanoi: - --- Tahdotko keltaisia vai vaaleanpunaisia? - -Ne olivat noita itämaalaisia makeisia, jotka Adolfo Astorgi oli -lähettänyt, ja jotka olivat valmistetut ruusunpunaisesta tai meren -vahan värisestä aineesta, ja levittivät niin vahvaa hajua, että -kitalaki niistä sai lihaisen, hunajalla täytetyn kukan aistimuksen. - --- Kuka tietää, missä "Don Juan" pursi nyt lienee! -- sanoi Giorgio, -ottaen makeisen Ippolitan sormista, jotka olivat sokerijauhoista -valkoiset. - -Ja hänessä nousi kaiho noihin kaukaisiin pihkanhajuisiin saariin, -jotka kenties paraikaa huokuivat koko öisen suloisen tuoksunsa siihen -tuuleen, joka paisutti isoa purjetta. - -Ippolita luuli kuulevansa hänen sanoistaan surumielisyyttä. - --- Tahtoisitko kernaammin olla siellä purren kannella ystäväsi kanssa, -kuin täällä yksin minun kanssani? -- hän kysyi. - --- En siellä, enkä täällä. Jossakin muualla! -- hän vastasi hymyillen, -leikillisen näköisenä. - -Ja hän nousi, tarjoten ystävättärelleen huuliaan suuteloon. - -Ippolita suuteli häntä hellästi, tahmein, sokeroiduin huulin; hän -ei vielä ollut makeista niellyt. Ja yöperhot liipoittelivat hänen -ympärillään. - --- Etkö juo? -- hän kysyi suutelon jälkeen, ääni hieman värähdellen. - -Epäröimättä Ippolita tyhjensi lasin. - --- Se on melkein haaleata -- hän sanoi juotuaan. - --- Muistatko Danielin Frappé-viiniä Veneziassa? Oi kuinka siitä pidän, -kun sitä juo hitain siemauksin. - -Puhuessaan aineista, jotka hänelle maistuivat, herkuista, joista -etupäässä piti, oli hänen äänensä omituisen pehmeä ja hänen huultensa -liikkeet sulavat, mikä loi hänen sanoihinsa voimakkaan aistillisen -sävyn. Ja jokainen näistä sanoista ja jokainen näistä liikkeistä -oli Giorgiolle katkeran tuskan aihe. Tämä aistillisuus, jonka hän -itse oli hänessä herättänyt, näytti hänestä saavuttaneensa sen -kohdan, missä monet ja rajut halut eivät enää ole hillittävissä, -vaan vaativat nopeata tyydytystä. Tästä naisesta tuntui nyt miehen -läsnäolo välttämättömältä, samoin häntä ympäröivä loisteliaisuus. -Ippolita esiintyi nyt hänen silmissään naisena, joka oli antautunut -nauttimukselle joka muodossa ja jokaiseen nöyryytykseen alistuen. Jos -hän Giorgio, nyt katoaisi, ja Ippolita kyllästyisi tähän rakkauteen, -tämä nainen hyväksyisi joka tarjouksen. Hän oli perehtynyt kaikkiin -viekoituskeinoihin; hänellä on senkaltainen kauneus, joka ohimennessä -iskee miehiin, joka panee heidän sisälmyksensä kuohuksiin ja herättää -veressä polkemattoman himon; hänellä oli sulava muotojen hienous -ja ylen hienostunut maku pukeutumiseen, mitä suurin taito asettaa -värinsä ja vaatteensa soman persoonansa kanssa sopusointuun; hän osasi -hivelevällä äänellään, joka oli pehmeä kuin hänen silmiensä sametti, -manata esiin sanoja ja unelmia ja tuudittaa nukuksiin suruja; salainen -tauti kalvoi häntä ja näytti ajoittain salaperäisesti valaisevan -hänen tunnekykyään, ajoittain hän taas kärsi alakuloisuudesta, joka -oli seuraus taudistaan, toiste hän uhkui terveyden voimaa. Ja kaiken -lisäksi hän oli hedelmätön. Jos hän äkkiä olisi vapaa kaikista -siteistä, miten hän silloin jatkaisikaan elinmuotoaan? Giorgio ei -hetkeäkään epäillyt. Ehdottoman varmasti hän totesi, että hänen -vaikutuksensa rajottui ainoastaan aistillisiin seikkoihin ja muutamiin -keinotekoisiin henkisiin tilapäisyyksiin. Tuo rahvaanomainen karkea -ydin oli jäänyt koskemattomaksi. Hänellä oli se vakaumus, että juuri -tästä hänen ytimestään johtui hänen taipumuksensa helposti mukautumaan -rakastajaan, jolle eivät erityiset henkiset ja ruumiilliset hienoudet -olleet ominaisia. Sanalla sanoen, tavalliseen rakastajaan. - -Ja uudelleen hän täytti lasin sillä viinillä, jota Ippolita joi -kernaammin kuin kaikkia muita viinejä -- tuota viiniä, jonka on -määrä tarjota iloa salaisissa juhlissa, kiihoitusta uudenaikaisissa -pikku-hurjisteluissa suljettujen ovien takana -- mielikuvituksessaan -hän näki Ippolitan alttiina kaikille irstailuille -- tuon kalpean -ja ahneen roomattaren, joka oli voittamaton taidossa saattaa miehiä -vanhenemaan. - --- Kuinka kätesi vapisee, huomautti Ippolita, katsoen häneen. - --- Se on totta -- hän virkkoi hermostuneesti, teeskennellen iloisuutta. --- Tiedätkö, että minä jo olen juopunut? Ja sinä et juo, sinä viekas! - -Ippolita nauroi ja joi kolmannen kerran, purskahtaen lapselliseen -naurahdukseen ajatellessaan, että hän juopuisi, että vähitellen tuntisi -älynsä utuiseksi. Viini alkoikin jo häneen vaikuttaa. Hermostuneisuuden -pahahenki alkoi jo häntä kiihoittaa. - --- Katso kuinka ruskeiksi käsivarteni ovat päivettyneet -- hän -huudahti, työntäen avarat valkoiset hihat yläpuolelle kyynäspäitä. -- -Katsohan ranteita! - -Vaikka hänen ihovärinsä oli ruskea, lämpöisen tumman kullan hohteinen, -oli hänellä tavattoman hieno iho, ranteilla melkoisesti vaaleampi, -omituisen kalpea. Ainoastaan auringolle alttiina ollut osa käsivarsia -oli ruskettunut, mutta ranteiden sisäpuoli oli jäänyt valkeaksi. Ja -tästä hennosta kalpeudesta hohtivat selvinä esiin hienot tummansiniset, -hieman punasinervään vivahtavat suonet. Monasti oli Giorgio ajatellut -Kleopatran sanoja, joilla hän oli puhutellut Italian lähettilästä: --: -Tässä ojennan suudellaksesi sinisiä suoniani! - --- Suutele! -- sanoi Ippolita ojentaen hänelle ensin toista, sitten -toista kättään. - -Kovalla otteella Giorgio piti kiinni hänen kädestään ja oli -leikkaavinaan veitsellä poikki hänen valtimonsa. - --- Leikkaa vaan! -- uhmaili Ippolita. -- Minä en liikahda. - -Giorgio tuijoitti nyt järkähtämättä tuohon siniseen verkkoon valkealla -iholla, joka näytti kuuluvan toiseen ruumiiseen, vaaleaveriseen -naiseen. Ja tämä omituisuus kiihoitti hänen tarkkaavaisuuttaan ja -viehätti häntä esteettisesti, se herätti hänessä traagillisen kauneuden -mielikuvan. - --- Tämä on sinun heikko kohtasi -- hän sanoi hymyillen. -- Merkki on -aivan selvä. Sinä tulet saamaan luonnottoman kuoleman. Anna tänne -toinen käsi! - -Hän asetti molemmat ranteet vastatusten ja teki sellaisen liikkeen, -kuin olisi aikonut leikata ne poikki samalla kertaa. Hengissä hän näki -esiintyvän kuvan: Synkän, kamalan oven marmorikynnyksellä hän näki -kuolevan ojentavan eteensä paljaita käsivarsiaan, joiden haavoitetuista -rannevaltimoista kaksi punaista lähdettä pulppuili ja pisarteli. -Ja punaisten suihkusäteiden välissä kävivät kasvot vähitellen -yliluonnollisen kalpeiksi, silmien pohjat täyttyivät äärettömällä -salaisuudella ja suljetuilla huulilla kuvastui lausumattoman sanan -aave. Äkkiä ehtyivät molemmat lähteet. Taaksepäin kaatui veretön ruumis -pimeään. - --- Sano minulle, mitä ajattelet! -- pyysi Ippolita, nähdessään hänen -vaipuneen ajatuksiin. - -Giorgio loi hänen eteensä tuon kuvan. - --- Erinomaista! -- sanoi Ippolita ihaillen kuin kuvan edessä. - -Ja Ippolita sytytti savukkeen, puhaltaen savupilven lamppua kohti, -jonka ympärillä yöperhot lepakoitsivat. Hän katseli noiden pienten -kirjavien siipien levottomuutta ohuiden sauhuverhojen lomitse. Sitten -hän kääntyi Ortonaan päin, joka loisti liekeissään. Hän nousi ja -kohotti silmät tähtiin. - --- Kuinka kaunis yö! -- hän sanoi syvään hengittäen. -- Eikö sinun ole -kuuma? - -Hän viskasi savukkeen pois. Taas hän paljasti käsivartensa. Hän -lähestyi Giorgiota; äkkiä hän käänsi hänen päänsä jo sulki sen pitkään, -hellään syleilyyn; hän hiveli huulillaan intohimoisesti ja kaihoten -hänen kasvojaan, painaen hänelle näin moninkertaisen suudelman; melkein -käsittämättömällä liikkeellä -- niin nopsa ja notkea hän oli, hän solui -hänen syliinsä; Giorgio hengitti hänen ihonsa tuoksua, tuota väkevää ja -silti mietoa tuoksua, joka vaikutti huumaten kuin tuberosien lemu. - --- Ei, ei; päästä minut! -- hän sopersi, työntäen häntä luotaan. -- -Täällä meidät nähdään. - -Ippolita irroitti hänestä käsivartensa. Hän hoiperteli hieman. Hän -näytti todella juopuneelta. Näytti siltä, kuin olisi usva laskeutunut -hänen silmiensä eteen ja aivoihin, himmentäen hänen näkö- ja -ajatusvoimansa. - --- Kuinka kuuma! -- hän huokasi, koskettaen otsaa ja polttavia poskiaan -kämmenellään. - -Kokonaan piintyneen ajatuksensa hallitsemana toisti Giorgio itsekseen: - --- Täytyykö minun kuolla yksin? Jonkunmoinen kiire joudutti häntä -raivokkaaseen tekoon, kuta kauemmaksi iltaa kului. Hän kuuli takanaan -kellon napsutuksen makuuhuoneesta; hän kuuli säännölliset varstojen -lyönnit läheiseltä puimakentältä. Nämä molemmat rytmilliset ja -erilaiset hälyt teroittivat hänessä ajan haihtuvaisuuden tuntemusta ja -saattoivat hänet aran pelon valtoihin. - --- Katso Ortonan ilotulitusta! -- huusi Ippolita ja osoitti juhlivaa -kaupunkia, joka saattoi taivaan tulenhohtoiseksi. -- Katso mikä valojen -komeus! - -Eräästä kohdasta kohosi ilmaan lukemattomia raketteja, jotka kultaisen -jättiläisviuhkan tavoin kääriytyivät auki taivaalla, ja hitaasti hajosi -tämä viuhka alhaalta ylös mitä ihanimpien tulipallojen sateeksi, josta -uudelleen muodostui tuliviuhka, taas hajotakseen ja uusiintuakseen, -jatkuvasti vaihdellen, ja tuo liikkuva kuva heijastui veteen. Kumea -melu, kuin etäistä ampumista, kaikui tänne, voimakkaampien pamausten -keskeyttämänä, jota seurasi kirjavien pallojen räjähtäminen vallan -taivaan tummalla kuvulla. Ja jokaisen räjähdyksen aikana esiintyi -kaupunki, satama ja hyökysilta toisenlaisessa valaistuksessa, -haaveellisesti muuttuneena. - -Seisoen rintanojan ääressä Ippolita ihaili tuota näkyä, säestäen -ihastuksen huudoin loistavimpia tulitemppuja. Silloin tällöin lankesi -hänen valkealle vartalolleen liekkien heijastus. - --- Hän on ylen kiihoittunut, melkein juopunut, valmis joka -mielettömyyteen -- ajatteli Giorgio häntä katsellessaan. -- Voisin -ehdoittaa hänelle kävelyä, jolle hän jo usein oli halunnut lähteä. -Hän aikoi ehdoittaa hänelle, että he soihdunvalossa kulkisivat -tunnelin läpi. Menisin alas paalu-laiturille soihtua noutamaan. Hän -odottaisi minua sillan kohdalla. Sieltä veisin hänet tunnettua polkua -pitkin tunneliin. Asettaisin niin, että juna keskellä tunnelia meidät -yllättäisi... _Varomattomuus, tapaturma_. - -Tämä tuuma ei tuntunut hänestä olevan vaikea toteuttaa, kun se oli niin -harvinaisen selvänä sukeltanut esiin hänen hengestään, kuin olisi se -vaan ollut hänen itsetiedottoman sielunelämänsä täydennystä sen päivän -jälkeen, jona hänen nähdessään säkenöivät junanrattaat, tuo ajatus -sekavana oli syntynyt hänen aivoissaan. -- Hänenkin täytyy kuolla. Tuo -päätös vahvistui hänessä muuttamattomaksi. Hän kuuli kellon takanansa -lyövän ja tunsi kauhua, jota ei voinut hillitä. Tuon hetken täytyi -olla läheinen. Kenties hänellä tuskin oli aikaa mennä sinne alas. -Vitkastelematta täytyi toimia, hänen täytyi varmasti ottaa selko siitä, -kuinka myöhäinen hetki oli. - -Mutta hänestä tuntui, kuin ei olisi voinut nousta tuoliltaan; hänestä -tuntui, kuin äänensä tulisi pettämään, niin pian kuin hän kääntyisi -tuon pahaa aavistamattoman puoleen. - -Hän karkasi ylös, kuullessaan tutun kolisevan kuminan etäältä. -- -Liian myöhään! Hänen sydämensä sykki niin rajusti, että luuli todella -kuolevansa ahdistuksen tuskaan, pauhun ja vihellyksen lähestyessä. - --- Juna! -- sanoi Ippolita, kääntyen. -- Tule tänne katsomaan. - -Kun Giorgio lähestyi, Ippolita kietoi paljaan käsivartensa hänen -kaulaansa ja nojasi hänen olkaansa. - --- Nyt se kiitää sisälle tunneliin -- Ippolita jatkoi, tehden -johtopäätöksensä kumun muuttumisesta. - -Giorgion korvissa pauhu kasvoi hirvittävästi. Kuin näköhäiriön -valloissa ollen hän havaitsi itsensä ja lemmityn synkässä holvissa ja -lyhtyjen nopeasti lähestyvän pimeässä, lyhyen kamppailun kiskoilla ja -molempien ruumiiden kaatuvan hirvittävän väkivoiman ruhjomina. Samaan -aikaan hän tunsi elävän ja rakastavan naisen kosketuksen, joka kaikesta -huolimatta aina oli voitolla. Ja hän tunsi samalla, kun hengissä näki -tuon kamalan lopun, katkeruutta tuota naista kohtaan, joka uhkasi -päästä häneltä pakoon. - -Kumartuen rintanojan yli molemmat katselivat kohisevaa junaa, joka -tuhoavana kiireisesti kiiti ohi, järkyttäen talon perustuksia ja -siirtäen heihinkin vavistustaan. - --- Minä pelkään öisin, kun se kiitää ohi ja talo järkkyy -- sanoi -Ippolita, painautuen yhä lähemmäksi kiinni rakastettuunsa. -- Etkö -sinäkin? Joskus tunnen sinun vapisevan... - -Giorgio ei kuullut näitä sanoja. Hänen sisällään kuohui rajusti. Siellä -liikkuivat rohkeimmat ja sekavimmat kuvat, mitkä koskaan olivat hänen -sieluansa liikuttaneet. Yhteyttömät ajatukset ja mielikuvat tupruilivat -hänen aivoissaan, ja hänen sydämensä kitui tuhansista pistoksista. -Mutta yksi kuva oli kaikkia muita voimakkaampi, vähitellen se pimensi -ja karkoitti kaikki muut ja täytti yksin sielun. -- Mitä hän, Giorgio, -teki viisi vuotta sitten tänä hetkenä? Hän valvoi ruumiin ääressä; hän -katseli kasvoja, joita peitti musta verho, hän katseli pitkää valkoista -kättä. - -Ippolitan kädet harhailivat levottomina hänen ympärillään, hellästi ne -liukuivat hänen hiuksiinsa, hyväilivät hänen niskaansa. Kaulassaan, -korvien alla hän tunsi hänen kosteat, imevät huulensa, kuin -kupparinsarven. Vaistomaisin liikkein, joita ei kyennyt ehkäisemään, -hän irtaantui hänestä, vetäytyi pois. Ippolita nauroi tuota erityistä, -ivallista ja epäsiveää naurua, joka äkkiä tunki esiin hampaiden välistä -silloin, kun rakastajansa teki vastustusta. Ja tuo mieletön kuuli taas -nuo hitaasti ja selvästi lausutut sanat: -- Minun suudelmiani peläten -- - -Taaskin kaikui juhlivasta kaupungista rätinä, jota yksinäiset selvät -pamaukset keskeyttivät. Ilotulitus oli uudelleen alkanut. Ja Ippolita -kääntyi tuota näkyä katselemaan. - --- Katso! Eikö näytä siltä, kuin Ortona syttyisi palamaan? - -Koko taivas oli uponnut punervaan valoon ja kuvastui mereen, mihin -liekehtivän kaupungin ääripiirteet heijastuivat. Lakkaamatta raketit -loistivat; tulipallot halkesivat isoiksi säkenöiviksi ruusuiksi. - --- Onko tämäkin yö vielä kuluva? -- kysyi Giorgio itseltään. -- -Pitääkö elämän taas huomenna alkaa? Ja kuinka kauvan vielä?.-- Raju -vastenmielisyys, inhon ja melkein hurjan vihan sekainen tunne kohosi -hänen sisimmän olemuksensa juurista kun hän ajatteli, että hänen vielä -sinä yönä täytyisi levätä samoilla patjoilla tuon naisen kanssa, -unettomuudessaan kuunnella nukkuvan hengitystä, ja että uudelleen -lankeaisi himon pauloihin. - -Häikäisevä valo osui häneen ja veti taas hänen katseensa valaistuun -kaupunkiin. Täysikuun tavoin loisti jättiläisruusu, joka kieriytyi auki -juhlivan kaupungin yläpuolella ja joka valaisi koko rannikon etäisille -seuduille asti, pienten poukamien sarjan ja esiin pistävät niemet. -Moron niemen, Nichiolon, paalu-sillan, läheiset ja etäiset kalliot, -jopa Penna del Vasto näkyivät hetken säteilevän hohteen valaisemina. - --- Tuo kallio! -- kuiskasi salainen ääni Giorgio Aurispalle, kun hänen -katseensa lankesi tutulle vaivaisoliivia kasvavalle kukkulalle. - -Kirkas valo sammui. Etäinen kaupunki, jonka valot vielä loistivat -yössä, vaipui hiljaisuuteen. Äänettömyydessä Giorgio taas kuuli kellon -heilurin naputukset ja puimaväen rytmilliset kopsaukset. Mutta nyt -osasi hän hillitä ahdistustaan; hän tunsi itsensä vahvemmaksi ja -selvemmäksi. - --- Miksi emme lähde pienelle kävelylle? -- hän sanoi Ippolitalle -lievästi liikutetuin äänin. -- Miksi emme lähde jonnekin vapaaseen -luontoon ja istuudu ruohikkoon, nauttimaan raittiista ilmasta? Katso, -on vallan kirkas yö, melkein kuin kuutamoyö. - --- Ei, ei -- vastasi närkästyneenä Ippolita. -- Jääkäämme tänne. - --- Ei vielä ole myöhäistä. Oletko jo uninen? Tiedät, etten minä voi -panna näin aikaisin maata. En voi nukkua, minä kärsin... Menisin -kernaasti kävelylle. Tule, älä ole laiska. Menkäämme. Voit tulla -tuollaisena, vaivautumatta. - --- Ei, ei... Me jäämme tänne. - -Taaskin hän kietoi paljaat käsivartensa hänen kaulaansa, kiehtovana, -kaihoovana, himokkaana. - --- Jääkäämme tänne. Tule, paneudu pitkäksesi divaanille minun viereeni --- hän imarteli ja koetti vetää häntä mukaansa, himonsa hallitsemana, -joka kiihtyi, kuta enemmän toinen vastusti. -- Tule kanssani! - -Ippolita oli pelkkää intohimoa. Kuin soihtu oli hänen kauneutensa -syttynyt. Hänen solakka käärmeennotkea vartalonsa värisi ja tämä -värinä tuntui hameen ohuen kudoksen läpi. Hänen suuret tummat silmänsä -vuodattivat ylimmän intohimon tenhoa. Hän oli ruumiistunut nauttimus, -joka toisti: -- Minä olen voittamaton... Minä olen vahvempi sinun -ajatustasi... Ihoni tuoksu voi sinussa hajoittaa kokonaisen maailman. - --- Ei, ei, en tahdo! -- vastusti Giorgio, tarttuen hänen käsivarsiinsa, -osoittaen melkein raakaa päättäväisyyttä, jota ei kyennyt lieventämään. - --- Vai sinä et tahdo -- hän ilkkui, nauttien taistelusta, varmana -voitosta, kykenemättä tänä hetkenä luopumaan himokkaasta oikustaan. - -Giorgio katui raivokkaisuuttaan. Onnistuakseen vetämään häntä ansaan, -täytyi hänen teeskennellä olevansa lempeä ja hellä, teeskennellä -hehkua ja intohimoa. -- Varmaankin hän sitten saisi houkutelluksi -hänet yölliselle kävelylle, viimeiselle retkelle. -- Mutta hän tunsi -ehdottoman välttämättömäksi ettei syleilyssä menettäisi hetkellistä -hermo-voimaansa, jota tarvitsi mitä läheisintä _tekoa_ varten. - --- Vai, sinä et tahdo? -- sanoi Ippolita jälleen tarttuen häneen, -luoden häneen läheltä hillityn raivontapaisen katseen. - -Giorgio antoi laahata itsensä huoneeseen. Syleillen molemmat kaatuivat -divaanille. Silloin tuo irstas kissa, tuo vihollinen osoitti hänelle -ruumiinsa koko voiman, jonka hän jo luuli voitetuksi -- -- -- - -Giorgio tunsi, että kaikki oli hukassa. -- -- -- Koko sukupuolen -inhoittavaisuus ilmeni nyt hänen eteensä. -- - -Äkkiä purskahti Ippolita hermostuneeseen, raivokkaaseen, hillittömään -nauruun -- joka oli kamala kuin mielettömän nauru. - -Ilmeisesti kauhistuen Giorgio katsoi häneen, kysyen itseltään: -- Onko -tämä hulluutta? -- - -Ippolita nauroi, nauroi ja väänteli itseään, peitti kasvonsa käsillään, -puri sormiaan, puristi kylkiään; hän nauroi, nauroi suunnattomasti, -kuin pitkän äänekkään nyyhkytyksen värisyttämänä. - -Ajoittain hän hellitti hetkiseksi, mutta alkoi sitten uudelleen yhtä -rajusti. Eikä saattanut kuvitella mitään kamalampaa kuin tämä mieletön -nauru myöhäisen yön äänettömyydessä. - --- Älä pelkää! Älä pelkää! -- hän sanoi välillä, nähdessään lemmittynsä -neuvottoman tyrmistyneenä. -- Minä kyllä rauhoitun. Mene pois, lähde -ulos. Minä pyydän! - -Kuin houreissa Giorgio astui ulos parvekkeelle. Kuitenkin hänen -henkensä oli ihmeellisen selkeä ja valpas. Kaikessa, minkä hän teki, -mitä tunsi, oli hänen mielestään jotain unelmanomaisen epätodellista, -mutta kuin syvä, vertauskuvallinen merkitys. Hän kuuli vielä takanaan -tukehutetun naurun. Päänsä yläpuolella ja ympärillään hän huomasi -kesäyön ihanuuden. - -Nauru oli lakannut. Hiljaisuudessa hän kuuli taaskin kellonheilurin -napsutuksen ja tahdikkaat puimamiesten kolaukset kaukaa. Hän vavahti, -kun vanhusten asunnosta ähkinä kuului hänen korvaansa. - --- Se oli synnytystuskissa olevan vaivoja. - --- Kaiken täytyy täyttyä -- ajatteli Giorgio. Ja epäröimättä hän -kääntyi ja astui kynnykselle. - -Ippolita oli taas tointunut ja makasi kalpeana, silmät puoleksi -suljettuina sohvalla. Kuullessaan rakastajansa lähestyvän, hän hymyili. - --- Tule tänne, istu -- hän mutisi tehden epävarman liikkeen. - -Giorgio näki kumartuessaan hänen ylitsensä, että hänen ripsensä olivat -kyyneleistä kosteat. - -Hän istuutui hänen viereensä. Hän kysyi: - --- Kärsitkö? - --- Minulla on hieman tukehuttava tunne -- hän vastasi. Tunnen tässä -painoa, kuin pallon, joka nousee ja laskee. - -Ja hän osoitti rintansa keskikohtaa. - --- Suljetussa huoneessa tukehtuu, sanoi Giorgio -- Miksi et voi nousta -ja tulla ulos? Raitis ilma tekee sinulle hyvää. On ihana yö. Ylös, ylös! - -Hän nousi ja ojensi Ippolitaa kohti kätensä. Päästyään seisomaan tämä -pudisti irroitettua tukkaansa taaksepäin. Sitten hän kumartui sohvalle -etsimään hävinneitä hiusneulojaan. - --- Missähän ne ovat? - --- Mitä haet? - --- Hiusneulojani. - --- Anna niiden olla. Huomenna ne kyllä löydät. - --- Mutta en voi kiinnittää hiuksiani ilman niitä. - --- Anna niiden olla hajalla. Minua sinä miellytät noin. - -Ippolita hymyili. He astuivat ulos parvekkeelle. Ippolita käänsi -kasvonsa tähtiä kohti ja hengitti kesäyön tuoksua. - --- Näetkö, millainen yö, hän sanoi ääni käheänä, mutta lempeänä. - --- He puivat liinaa -- sanoi Ippolita kuunnellen alinomaisia -tahdikkaita lyöntejä. - --- Mennään alas -- sanoi Giorgio. -- Jaloitelkaamme hiukan. Menemme -sinne, oliivilehtoon asti. - -Giorgio näytti riippuvan kiinni hänen huulistaan. - --- Ei, ei... Jääkäämme tänne. Etkö näe, miltä näytän? - --- Mitä se tekee? Kukapa meitä näkisi? Tähän aikaan emme kohtaa -ainoatakaan sielua. Voit hyvin tulla mukaan noin. Minäkin menen paljain -päin. Tämä seutu on meistä melkein kuin puutarha. Menkäämme alas. - -Ippolita epäröi muutaman hetken. Mutta hänkin tunsi tarvitsevansa -raitista ilmaa, tunsi tarvetta poistua talosta, missä hänen kamala -naurunsa vielä tuntui kaikuvan. - --- No, menkäämme sitten alas -- hän vihdoin myöntyi. - -Nämä sanat kuullessaan luuli Giorgio sydämensä pysähtyvän. - -Vaistomaisesti hän lähestyi valaistun huoneen kynnystä. Hän loi sisälle -katseen täynnä pelokkaisuutta: jäähyväiskatseen. Koko muistojen myrsky -puhalsi vielä kerran rajusti hänen sieluunsa. - --- Jätämmekö lampun palamaan? -- kysyi Giorgio, ajattelematta, -mitä sanoi; oman äänensä kuuleminen herätti hänessä kuvaamattoman -vaikutelman kuin jostakin etäisestä vieraasta seikasta. - --- Jätämme -- vastasi Ippolita. - -He astuivat portaita alas. He pitivät toisiaan kädestä, hitaasti -asettaessaan jalkansa astuimelta astuimelle. Giorgion täytyi niin -suunnattomasti ponnistaa voimiaan, voittaakseen kiihoitustaan, että hän -tunsi jäntevyytensä kasvavan ja että katsoi yön äärettömyyttä silmään, -jonka luuli täyttäneensä oman elämänsä voimakkuudella. - -Aitauksen luona pihamaalla he näkivät ihmisen liikkumattoman ja mykän -varjon. He tunsivat vanhuksen. - --- Kuinka, Cola, täällä tähän aikaan? -- virkkoi Ippolita hänelle. -- -Ettekö ole väsynyt? - --- Vartioin Candiaa, jonka tuskat ovat alkaneet -- hän vastasi. - --- Ovatko enteet hyvät? - --- Hyvät ovat. - -Mökin ovi oli valaistu. - --- Odota hetkinen -- sanoi Ippolita toverilleen. Tahdon mennä Candian -luo. - --- Ei, ei, älä nyt mene sinne sisälle -- pyysi Giorgio. -- Näethän -palatessasi. - --- Hyvä; palatessani tulen hänen luokseen; näkemiin, Cola. - -Kun he kulkivat kaitaa polkua alas, kompastui Ippolita. - --- Ole varuillasi -- varoitti vanhuksen varjo. - --- Etkö tahdo nojata minuun -- tarjosi Giorgio. - -Hän laski käsivartensa vaieten hänen käsivarrelleen. Hetken he -sanatonna astuivat edelleen. - -Yö oli kirkas, säteilevä koko majesteettisuudessaan. Otava tuikki -seitsenkertaisessa salaperäisyydessään. Adrianmeri, mykkänä ja puhtaana -kuin sen yli kaareutuva taivas, ilmaisi läsnäoloaan ainoastaan -hengityksellään ja tuoksullaan. - --- Miksi sinun on niin kiire? -- kysyi Ippolita. - -Giorgio hiljensi askeleensa. Yhden ainoan ajatuksen hallitsemana, -toiminnan välttämättömyyden ajamana eteenpäin, hän tajusi kaikkea muuta -ainoastaan sekavasti. Hänen sisäinen elämänsä näytti pimenevän, sulavan -kumeaksi kuohunnaksi, joka kuitenkin tunki ytimiin ja nosti muodottomia -katkelmia pinnalle, jotka ollen niin erilaisia, tuntemattomia, eivät -näyttäneet kuuluvan samaan elämään, vaan olivat kuin tungettelijoita. -Ja Giorgio havaitsi kaikkia näitä häälyviä, ristiriitaisia kuvia -kuin puolihorroksissa, sillävälin kuin yksi ainoa kohta ihmeellisen -kirkkaana välkkyi hänen henkensä edessä: ja se johti häntä suoraa päätä -loppusuoritukseen. - --- Kuinka surumielistä on tuo puimisen jyminä! -- sanoi Ippolita -pysähtyen. Koko yön he puivat liinoja. Eikö se tee sinua alakuloiseksi? - -Ippolita nojautui raskaasti Giorgion käsivarteen, ja hänen hiuksensa -hivelivät hänen poskiaan. - --- Muistatko Albanon kadunlaskijoita, jotka koko päivän koputtivat -kiviä ikkunoidemme alla? - -Hänen äänensä kaikui nyt verhoutuneelta, hieman väsyneeltä. - --- Joskus nukahdimme siihen meluun... - -Levottomana hän keskeytti puheensa. - --- Miksi sinä yhä käännyt taaksesi katsomaan? - --- Luulin kuulevani askeleita, kuin avojalkaisen ihmisen astuntaa -- -vastasi Giorgio hiljaa; ja hän tunsi, miten hiuksensa juuret olivat -hellät. -- Odottakaamme. - -He pysähtyivät, he kuuntelivat. Giorgio tunsi samaa kauhua kuin mikä -oli jäätänyt hänen verensä tuon onnettoman huoneen oven edessä. Hänen -koko olemuksensa vapisi salaperäisyyden kiihoituksesta; hänestä tuntui, -kuin olisi hän jo astunut tuntemattoman maailman rajojen yli. - --- Se on Giardino -- sanoi Ippolita, huomaten koiran, joka tuli -lähemmäksi. - --- Se on seurannut meitä. - -Ja hän kutsui uskollista koiraa muutaman kerran nimeltä. Se riensi -juosten perille. Hän kumartui sitä hyväilemään. - --- Sinä et hylkää ystävätärtäsi koskaan, eikö totta? -- hän sanoi -sille, äänessä tuo erityinen väre, joka siinä oli, kun hän hyväili -eläimiä. -- Eikö totta, sinä et koskaan häntä hylkää? - -Kiitollinen koira kieriskeli tomussa. - -Giorgio astui muutaman askeleen edellä. Se tunne, että oli vapautunut -Ippolitan käsivarresta, tuotti hänelle suuren helpoituksen, sillä -tähän hetkeen asti oli hänen kosketuksensa synnyttänyt hänessä -sanomatonta ruumiillista tuskaa. Hän kuvaili mielessään tuota -äkillistä väkivaltaista tekoa, hän kuvitteli miten hänen omat kätensä -kuollettavasti painaisivat Ippolitan ruumista; eikä hän olisi enää -tahtonut kajota häneen ennen ratkaisevaa hetkeä. - --- Jouduhan hiukan! Olemme perillä, -- hän sanoi, rientäen edeltä -oliivipuita kohti, jotka tähtien tuikkeessa hohtivat vaaleina. - -Hän pysähtyi aukean paikan laitaan ja kääntyi, saadakseen varmuutta -siitä, että Ippolita häntä seurasi. Vielä kerran hän loi ympärilleen -epätoivoisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä yön kuvaa. -Hänestä tuntui, kuin olisi tällä paikalla vallinnut syvempi hiljaisuus. -Ei kuulunut mitään muuta kuin etäältä tahdikas puima-jyminä. - --- Tule -- hän toisti kirkkaalla äänellä ja äkillisen jäntevyyden -terästämänä. - -Ja vaivaisten puunrunkojen välitse, tuntien jalkojensa alla pehmeän -ruohon, hän suuntasi askeleensa syvyyden reunalle. - -Ranta yltympäri oli vapaa. Ei ollut mitään suojelevaa aitausta. -Varovasti hän astui syvyyden reunalle; nojaten käsiä polviin, hän -kumartui tämän tukikohdan yli. Hän näki alempana olevat kalliot ja -kivisen rantakaistaleen. Kivelle laskettu kuollut lapsi ilmeni taas -hänen eteensä. Hengissä hän näki taas sen tumman pilkun, jonka hän ja -Ippolita Pinciolta olivat nähneet alhaalla kivityksellä; ja hän kuuli -taas ajurin sanat, jotka vastasivat kelmeälle miehelle. Ja sekavana -sarjana tuon kaukaisen iltapäivän kauhunkuvat kulkivat hänen henkensä -ohitse. - --- Pidä varasi -- huusi Ippolita, saavuttaessaan hänet. -- Pidä varasi! - -Koira haukkui oliivilehdossa. - --- Giorgio, kuuletko! Tule pois siitä! - -Kallio upposi jyrkkänä alas yksinäiselle, tummalle rantapaadelle, jota -hiljainen vesi, keinuttaen tähtien heijastuskuvaa, tuskin kuuluvasti -loiskien huuhteli. - --- Giorgio! Giorgio! - --- Älä pelkää! -- hän sanoi käheästi. -- Tule lähemmäksi! Tule! -Katso kuinka kalastajat alhaalla kallioiden välissä soihtuvalossa -pyydystävät... - --- Ei, ei. Pelkään, että päätäni huimaa. - --- Tule! Minä tuen sinua lujasti. - --- Ei. Ei. - -Giorgion äänen tavaton sävy näytti häntä tyrmistyttävän. Ja -epämääräinen kammo valtasi hänet. - --- Tulehan! - -Ja Giorgio lähestyi häntä ojennetuin käsin. Nopealla otteella hän -tarttui hänen ranteisiinsa ja veti häntä lyhyen matkaa, sitten hän -painoi häntä käsivarsiinsa ja koetti yhdellä nykäyksellä vetää hänet -kuilun partaalle. - --- Ei, ei, ei... - -Ippolita teki raivokasta vastarintaa, hän väänteli itseään; hänen -onnistui vapautua, ja ähkien ja värjöttäen hän peräytyi. - --- Oletko hullu? -- hän huusi vihasta vavisten -- oletko hullu? - -Mutta kun Giorgio uudestaan tuli häntä kohti ja puhumatta vielä -rajummalla väkivallalla kouristi häntä ja jälleen veti hänet -vaaralliseen kohtaan, välähti äkkiä salama tuhoavan selvänä Ippolitan -sieluun ja täytti sen kauhistuksella. - --- Ei, ei, Giorgio. Päästä minut! Päästä minut! Vielä hetkinen! Kuule -minua! Kuule minua! Hetki vaan! Tahdon sanoa sinulle... - -Mielettömänä kauhusta hän rukoili ja väänteli itseään. Hän toivoi -voivansa häntä pidättää, hänen surkuansa herättää. - --- Hetki vaan! Kuule minua! Minä rakastan sinua! Anna minulle anteeksi! -Anna minulle anteeksi. - -Hän soperteli katkonaisia, epätoivoisia sanoja, hän tunsi itsensä -voitetuksi, hän menetti vankan maan jalkojensa alta, hän näki edessään -kuoleman. - --- Murhaaja! -- hän ulvoi raivoissaan. Hän puolustautui kynsin ja -hampain villieläimen tavoin. - --- Murhaaja! -- hän jälleen huusi, kun hän tunsi että häntä raastettiin -hiuksista, että hänet paiskattiin maahan, tietäen perikatonsa hetken -tulleen. - -Koira ulvoi tätä sekavaa melskettä kohti. - -Seurasi lyhyt ja julma kamppailu, kuin sovittamattomien vihollisten -välillä, jotka viimeiseen hetkeen ovat sielunsa pohjalla säilyttäneet -salaista vihan kaunaa toisiinsa. - -Ja toisiinsa takertuneina he syöksyivät kuolemaan. - -_Loppu_. - - - - -*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAN RIEMUVOITTO *** - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the -United States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for an eBook, except by following -the terms of the trademark license, including paying royalties for use -of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for -copies of this eBook, complying with the trademark license is very -easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation -of derivative works, reports, performances and research. Project -Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may -do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected -by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark -license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country other than the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you will have to check the laws of the country where - you are located before using this eBook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm website -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that: - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of -the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set -forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West, -Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up -to date contact information can be found at the Foundation's website -and official page at www.gutenberg.org/contact - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without -widespread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine-readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our website which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This website includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/66107-0.zip b/old/66107-0.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index 3094f74..0000000 --- a/old/66107-0.zip +++ /dev/null |