NormalizeHEADmain

5 files changed, 17 insertions, 4457 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..516d61b
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #62305 (https://www.gutenberg.org/ebooks/62305)
diff --git a/old/62305-8.txt b/old/62305-8.txt
deleted file mode 100644
index ef450da..0000000
--- a/old/62305-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,4457 +0,0 @@
-The Project Gutenberg EBook of Kuopus ja muita kertomuksia, by Hilda Tihlä
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
-with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
-
-
-Title: Kuopus ja muita kertomuksia
-
-Author: Hilda Tihlä
-
-Release Date: June 2, 2020 [EBook #62305]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOPUS JA MUITA KERTOMUKSIA ***
-
-
-
-
-Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-
-
-
-
-
-
-
-KUOPUS JA MUITA KERTOMUKSIA
-
-Kirj.
-
-Riikka Alho [Hilda Tihlä]
-
-
-
-Helsingissä,
-Suomalainen Kustannus Oy Kansa,
-1910.
-
-
-
-
-SISÄLTÖ:
-
-Kuopus.
-Lintupari.
-Häätö.
-Isäntä.
-Lauantai-ilta metsämailla.
-
-
-
-
-KUOPUS
-
-
-I.
-
-Hermanni oli silloin kuuden vuoden vanha, kun hänen isänsä Hermanni
-Toivola kuoli. Hänen vanhimmat veljensä, Oskari ja Konsta, olivat jo
-suorittaneet ylioppilastutkinnon, Vihtori veli kävi vielä koulua.
-
-Isot pojat olivat toistensa näköiset kuin saman liskon pavut, lyhyitä,
-pyöreämuotoisia ja lihavia, mutta nuorinta perheen jäsentä ei voinut
-tuntea samasta sukunäöstä. Hän oli kapeakasvoinen, heiverö ja kalpea.
-
-Aina oli Hermanni pitänyt veljiään joinakin ihme-ihmisinä, ne kun
-olivat häntä niin paljoa vanhemmat. Isot veikot kulkivat valkoisin
-lakein ja tiesivät niin paljon, ett'ei äitikään, joka kaiken tiesi,
-heille vertoja vetänyt, vaan tunnusti usein, kun oli kysymys asioista,
-joita Hermanni ei ymmärtänyt, olevansa tietämätön ja yksinkertainen
-nainen. Mutta kun äiti niin sanoi, tuli Hermannin paha olla ja hän
-vihasi veljiään. Ne olivat niin ylhäisiä ja vieraita.
-
-Mistä lienevät olleetkaan kotoisin, ne veljet? Hän ei vielä jaksanut
-ajatella, että menneisyyttä oli ennen häntä pitkältä kulunut, että
-ylioppilasveljetkin kerran, kauan ennen hänen syntymistään, olivat
-olleet pieniä poikasia, äidin sylilapsia. Hermanni laski aikaa oman
-aikansa mukaan. Alussa loi Jumala taivaan ja maan, maa oli autio ja
-tyhjä ennen Hermannia, mutta sitte Jumala loi hänet ja maa alkoi
-vihottaa, kedot kukkia ja veden kalvo kuvastella sinitaivasta.
-
-Hänen mukanaan oli elämä alkanut toimia ja luoda muotoja, sitä ennen ei
-ollut mitään, ei ketään, äiti kyllä oli, mutta sekin olemattomuuteen
-verhoutuneena, sillä eihän Hermanni voinut nähdä häntä. Veljet olivat
-isoja miehiä, vieraita olentoja; ne eivät olleet kotoisin lämpöisestä
-äidin sylistä, josta Hermanni oli. Yksin hän aina oli painanut päätään
-äidin rintaa vasten, häntä yksin äiti oli uneen hyssytellyt, hyväillyt
-ja hoitanut.
-
-Mutta veljet olivat kuitenkin ulkonaisesti hänen omaisiaan ja hän
-ylpeili heistä, sillä sellaisia veljiä ei ollut toisilla kylän
-lapsilla. Isot ja väkevät miehet kumarsivat Oskarille ja Konstalle, ja
-naiset niiasivat. Sellaisia veljiä! Ne eivät suinkaan pelkää susia,
-tonttuja eivät ollenkaan.
-
-Ja kun äiti väliin sai Hermannin kiinni jostakin pahasta teosta tai
-valeesta, ja torui häntä, niin silloin Hermanni pienen sydämensä
-sisimmästä häpesi, -- häpesi veljiään. Tunsi itsensä niin avuttomaksi
-ja pieneksi, ja tuntui kuin olisi pään päällä huojunut mahtava voima,
-joka musertaa, kun hän on niin mitätön, heikko ja huono. Se oli veljien
-voima ja mahtavuus. Kun veljet joskus ottivat hänet polvelleen, niin
-silloin hän eniten pelkäsi. Ne varmaankin näkevät ihmisen lävitse,
-niin viisailta niiden silmät näyttivät. Veljiä varmaankin pelkää koko
-maailma.
-
-Isän hautajaisissa löi veljien käytös Hermannin ihmeisiin.
-
-Hän oli tottunut näkemään heidät aina peräti pontevina äitiä, piikoja
-ja renkejä kohtaan, mutta hautajaisissa olivat he kovin nöyriä papille
-ja Mäntylän patruunalle, -- patruunallekin, jota he tuonnoin olivat
-keskenänsä kiroilleet. Hermanni ei käsittänyt vääryyttä jota Mäntylän
-herra oli isälle tehnyt, mutta jotakin hyvin suurta se oli, koska
-veljet puhuivat isoista metsistä, kymmenistä tuhansista ja kiroilivat.
-
-Kun nyt Mäntylän herra saapui isän hautajaisiin, istui Hermanni
-tikapuilla ja söi sokerileivosta. Nähdessään patruunan hän tunsi kovan
-päivän tulleeksi. Mitähän veljet nyt sanovat ja tekevät! Varmaankin
-ne antavat sille selkään! Hermanni vapisi mielenliikutuksesta ja
-odotuksesta ja tuntien oman pienuutensa hän kiipesi pari askelta
-ylemmäksi tikapuille.
-
-Patruuna huomasi poikasen ja nyökkäsi ystävällisesti hymyillen päätään.
--- Se tahtoo houkutella minua puolelleen, arvasi Hermanni... mutta
-minäpä en mene, en! Minä olenkin veljien puolella, -- ja tervehdyksen
-sijasta Hermanni näytti vieraalle hampaitaan.
-
-Tämä äityi nauramaan, niin että koko ruumis tutisi, ja lähti sisälle.
-Suureksi ihmeekseen Hermanni silloin näki, että Oskari tuli patruunaa
-vastaan rappusissa, kumarteli ja vei sen huoneisiin muiden vieraiden
-joukkoon.
-
-Hetken kuluttua Oskari tuli takaisin ulos ja käski Hermannin luokseen
-tikapuilta. Poika totteli. Veli tarttui tiukasti hänen ranteeseensa:
-
--- Irvistitkö sinä patruunalle?
-
--- Irvistin!
-
--- Mitä varten?
-
--- Kun se on tehnyt meille niin paljon vääryyttä.
-
--- Ole vaiti! Hyi sinua, kuinka sinä olet tyhmä! Tule heti sisälle
-pyytämään anteeksi!
-
--- En tule, en!
-
--- Sinun täytyy tulla. Sinä olet tyhmä poika. Tule nyt, niin olet hyvä.
-Tule saliin paiskaamaan kättä patruunalle.
-
--- En, en.
-
--- Jos et sinä tule, niin et pääse hautausmaalle, uhkasi veli.
-
--- En, en, en.
-
-Hermannin ei ollut tapana kysellä. Veljen poistuttua hän vain oli
-menehtyä ihmettelyyn. Miksi veljet ja äitikin olivat niin nöyriä
-patruunalle, jota he kuitenkin vihasivat? Ja miksi he toruivat häntä,
-Hermannia, siitä että hän irvisteli? Mitä varten pitäisi hänen lyödä
-kättä patruunalle, jota veljet kiroilivat?
-
-Pian haihtuivat poikasen mietteet siitä asiasta, kun hän muisti, että
-sisällä huoneissa oli suuri juhla, että isä oli arkussa kuolleena
-ja pöydät täynnä herkkuja. Hän meni keittiöön. Sillä vaikka isä oli
-sisähuoneissa juhlallisen yleisön ympäröimänä ja vaikka äiti itki sen
-ääressä, ei Hermanni tuntenut mitään kutsumusta sinne. Keittiössä
-herkut häntä eniten viehättivät.
-
--- Nyt sinä olet orpo, pieni poikani, virkkoi keittäjä-matami
-silitellen Hermannin päätä.
-
-Saman sanan äiti oli monta kertaa sanonut.
-
-Mitä se oikeastaan merkitsi, sitä Hermanni ei ymmärtänyt. Isä,
-ennenkuin se alituiseen alkoi maata sängyssä, oli ollut kova ja
-ankara, sen aikana ei koskaan saanut temmeltää, ja sitte kun se makasi
-sängyssä, äiti alituiseen varotti, että piti olla hiljaa isän takia.
-Eräänä aamuna äiti oli tullut Hermannin luo, herättänyt hänet sanoen:
-nyt sinä olet orpo, isäsi on kuollut. Varoen Hermanni silloin nousi
-sängystä ja pukeutui, ja äiti vei hänet katsomaan isää. Isä makasi
-sängyssä kalpeana, silmät ummessa. Jotakin tavatonta oli isälle
-tapahtunut, kun se oli niin säyseä ja hiljainen.
-
-Siitä asti oli Hermanni ollut orpo. Tätä ennen hän ei ollut tuntenut
-mitään yhteyttä isän kanssa, päinvastoin oli isä ollut sangen pelottava
-henkilö äidin ja hänen elämässä. Mutta nyt, kun se oli kuollut, se
-puettiin valkoisiin vaatteisiin, pantiin mustaan kirstuun, itkettiin,
-veisattiin, laitettiin hyviä ruokia ja puhdistettiin huoneita kuin
-joulun edellä. Isä olikin jotakin mahtavaa, suurta, juhlallista
-ja salaperäistä, nyt Hermanni sen vasta huomasi. Koko ajan, kun
-hautajaisia valmistettiin, annettiin Hermannille hyviä ruokia, sillä
-hän oli orpo. Isä ja hän olivat juhlan päähenkilöt! Ihmiset itkivät
-heille molemmille, -- vaikka Hermanni kyllä itsekseen ihmetteli, että
-mitä itkemistä siinä on, että hän on orpo ja että isä on kuollut.
-Nythän on niin rauhaisaa ja juhlallista.
-
-Keittiössä poikanen parhaillaan söi veskunahyytelöä, kun äiti tuli
-käskemään hänet sisälle isän luo sanomaan sille hyvästit. Pojan mieleen
-muistui patruuna, eikä hän tahtonut lähteä.
-
--- Tule nyt, houkutteli äiti itkien, tule... isä lähtee kohta...
-
-Äidin olennossa oli jotakin niin sanomattoman surullista, että Hermanni
-alkoi pelkästä myotätuntoisuudesta itkeä ja lähti hänen kanssansa.
-
-Isän ympärillä oli paljon ihmisiä, patruunakin, mutta kaikki he
-väistyivät ja antoivat Hermannille tilaa.
-
-Poikasta alkoi ankarasti vapisuttaa. Ihmisten kunnioitus oli niin
-kammottavan juhlallista, niin jäytävän tuskaista. Äiti nosti hänet
-tuolille, jotta hän ylettyisi näkemään ja hyvästelemään.
-
-Veljet olivat opettaneet, että piti kumartaa tervehtiessä ja hyvästi
-jättäessä. Nyt, kun niin paljon ihmisiä oli näkemässä, tahtoi Hermanni
-korvata äskeisen käytöksensä patruunaa kohtaan ja näyttää sille,
-ett'ei hän ole mikään huonosti kasvatettu poika. Hän tarttui isän
-käteen -- mutta päästi sen heti irti, kun se oli niin karmivan kylmä
--- loi kantapäänsä uljaasti yhteen, kumarsi isälle ja sanoi selvällä,
-kaikuvalla äänellä: hyvästi, isä!
-
-Äiti nosti hänet alas tuolilta, ja hämmästyneenä omasta rohkeudestaan,
-kun oli niin monen aikana uskaltanut kumartaa ja sanoa hyvästi, poika
-pujahti ulos ovesta ja juoksi riihen taakse suuren kiven luo, joka oli
-hänen leikkipaikkansa.
-
-Isä unohtui, vieraat ja kaikki. Hän istahtaa kivelle ja on olevinaan
-pieni lintu. Räpyttelee käsiään, koettaa lentää, mutta niin on vielä
-pieni, ett'eivät siivet kannata. Pi-pi-pi, hän piipiittää ja suuta
-aukoen katselee emoaan ilmasta. Pi-pi-pi, mihin lie emo joutunut.
-Varmaankin se metsässä on marjoja poikaselleen poimimassa. Poikanen
-odottaa kiltisti, pian emo tulee. Ja odottaessaan pieni lintu
-kuvittelee, miten hän sitte, kun isoksi kasvaa, lentää emon kanssa
-korkealle pilviin. Väliin he istuvat punervan iltapilven reunalle ja
-katselevat alas maailmaan. Pi-pi-pi, ei tule emo. Poikanen räpyttelee
-ankarasti käsiään, mutta kyllästyy vihdoin ja on olevinaan pieni,
-pelokas jänö. Kivi, jolla hän istuu, on karhu, -- hän loikahtaa alas
-karhun selästä, kyyristyy maahan ja vapisee. Hän pelkää karhua, tuossa
-paikassa se hyökkää hänen kimppuunsa ja nielasee... nyt, nyt... karhu
-kyttää, Hermanni on hetken aikaa aivan lamautuneena, hän näkee miten
-kiven kylki liikahtelee... Vihdoin jänö ottaa hurjan ilmahypyn ja alkaa
-vimmatusti juosta pakoon kotia kohti, karhu kintereillä. Hengästyneenä
-ja kauhun vallassa hän ehtii pihaan juuri parahiksi kun ruumissaattue
-on lähdössä liikkeelle. Takaa-ajava karhu unohtuu, jänö muuttuu
-Hermanniksi ja alkaa levotonna etsiä äitiä. Äiti, äiti, hän huutaa.
-Äiti on tänään ollut niin ihmeellisen näkönen, mustiin puettu, silmät
-itkettyneinä. Missä se nyt on?
-
--- Äiti, äiti!
-
--- Täällä, -- kuuluu äidin tuttu ääni hevosjonon etupäästä. Hermanni
-juoksee sinne, löytää äidin. Tämä istuu rattailla ja itkee.
-
--- Mihin te lähdette, äiti?
-
--- Ole hiljaa, minä tulen pian takaisin.
-
--- Minä tulen äidin kanssa.
-
--- Missä sinä äsken olit, kun sinua etsittiin? Et sinä enää kerkiä.
-
-Saattue alkaa liikkua, hiljaa ja salaperäisesti. Hermannin sydäntä
-viiltää, kun hän katselee äitiä, ja hänet täyttää synkkä, satumainen
-aavistus. Johonkin menevät äiti ja isä, johonkin sellaiseen
-kaukaisuuteen, jossa ei ole iloa, ei elämää. Ne kulkevat, ne kulkevat
-aina vaan noin hiljaa ja juhlallisina...
-
-Hermanni menee huoneisiin. Siellä on tyhjää ja kolkkoa. Tuoreiden
-hakojen haju sekaantuu makeiden ruokien tuoksuun, lattialla on ihmisten
-jälkiä, mutta ihmiset ovat poissa. Vanha mummo vain ja keitto-matami
-korjailevat pois astioita ja juttelevat Jumalasta ja talon asioista.
-
--- Mitenkä nyt käynee, -- sen sanan poikanen ymmärsi vanhusten
-puheesta. Mitenkä nyt käynee, hän itsekin mietti, mutta hänen
-ajatuksensa merkitsi: mitähän nyt lähinnä tapahtuu?
-
-Sitte hänelle selvisi täysin selväksi, että talo oli omaisista tyhjä,
-että isä oli ollut kamalan kalpeana ja liikkumattomana arkussaan, että
-se vast'ikään oli viety pois äidin ajaessa etumaisena siinä mustassa
-jonossa, joka arkkua seurasi. Mitähän nyt tapahtuu? Hän on yksin...
-
-Hermanni odotti hetkisen jännitettynä, mutta sitte pienen miehen
-jännitys laukesi ja hän alkoi katkerasti itkeä.
-
-
-II.
-
-Jonkun ajan kuluttua isän hautajaisten jälkeen muutti äidin veli,
-Mooses-eno, Toivolaan. Kun hän ilmestyi pirttiin, pelästyi Hermanni
-ensin kovasti, sillä eno oli pitkä, harteva, mustapartainen mies.
-Poikanen hiipi hiljaa ulos huoneesta ja juoksi riihen taustan kivelle
-ja alkoi siinä miettiä tämän maailman menoa.
-
-Hautajaisista saakka oli ollut rauhaisaa ja hyvää. Äitikin oli ollut
-niin ihmeellinen. Isosta kaapista aina antoi makeisia, eikä milloinkaan
-torunut. Näin olisi ollut hyvä olla ja elää, -- mutta jälleen
-oli tullut taloon mies, ja mies joka lisäksi oli vielä suurempi,
-parrakkaampi ja kovaäänisempi kuin isä oli ollut. Jälleen kai täytyy
-ruveta pelkäämään, kulkea hiljaa ja olla alituiseen varuillaan...
-Ollapa tässä vuoren peikon seitsemän penikulman saappaat jalassa, niin
-hän juoksisi pois kotoa!
-
-Hän hyppäsi alas kiveltä ja alkoi pitkin askelin astella riihen ympäri
-ja oli olevinaan vuoren mahtava peikko. Kivi oli Mooses-eno.
-
-Hermanni oli jo kulkenut halki seitsemän pitäjän, astunut yli seitsemän
-kirkon harjan, kun hän kuuli äidin huutavan pirtin portailta: Hermanni,
-Hermanni, tule tänne!
-
--- Mitä minä siellä teen? -- kysyi Hermanni.
-
--- Tule tervehtimään enoa.
-
--- En minä.
-
--- Tule nyt, pian!
-
--- Enkä tule...
-
--- Jos et sinä tule, niin minä piiskaan sinua.
-
-Siinä se nyt nähtiin! Sitähän Hermanni jo oli aavistanut, että miehen
-tultua taloon heti alkaa toinen komento.
-
-Pelokkaana hän lähestyi enoa.
-
-Varsin hirmuiselta eno sentään ei näyttänyt. Sen silmät kiiluivat
-kirkkaina ja ystävällisinä tuuheiden kulmien alta ja parrakas suu oli
-naurussa.
-
--- Tulepa lyömään kättä enolle. -- Ääni oli kova ja jyrisevä, mutta
-siinä oli Hermannia varten sovellutettu sointu, joka antoi pojalle
-rohkeutta. Hän löi pienen kätensä enon suureen kouraan ja kumarsi.
-
--- Se oli miehen tervehdys, -- nauroi eno ja otti pojan polvelleen. --
-Mitä nyt sanot, kun minusta joksikin aikaa tulee isäntä tähän taloon?
-
-Eihän Hermanni siihen mitään osannut sanoa, hyvältä vain tuntui istua
-enon polvella, eikä ollut ollenkaan vaikea vastata sellaisiin enon
-kysymyksiin, joihin osasi. Ja kun eno vihdoin laski hänet polveltaan
-lattialle, ei Hermanni enää malttanutkaan lähteä tiehensä, vaan tarttui
-enon takin liepeeseen ja siitä kiinni pitäen nojautui polvea vastaan ja
-kuunteli, mitä eno äidin kanssa puheli.
-
-Mitä he puhelivat, se oli hänelle vähä-arvoista, mutta enon äänestä hän
-piti, siinä oli tuttu, suojeleva, lempeä sävy. Ja vaikka eno oli niin
-juhlallisen miehekäs, niin ei sitä ollenkaan tarvinnut pelätä. Häneen
-voi täydellisesti luottaa... täydellisesti!
-
-Sen havainnon Hermanni teki heti ensi tutustumisensa perusteella ja
-tämä luottamuksen tunne oli esimakua ihailun, joka hänessä sittemmin
-kehittyi enoa kohtaan.
-
-Veljienkin mahtavuus kutistui ihan olemattomiin. Mitä olivat he
-verrattuina mieheen, joka nosti jyväsäkin kuin höyhenen vain, ja jonka
-askeleista lattian palkit jymisivät!
-
-Hermanni oli joskus kuullut puhuttavan keisarista, joka on niin mahtava
-ja voimakas, että kun se sanankin sanoo, niin koko Europa vapisee.
-Europan suuruudesta pojalla ei ollut tietoa, mutta hän arvosteli sen
-tuollaiseksi pirtin muurin kokoiseksi möhkäleeksi -- ja jo piti olla
-jotakin sen miehen, jonka sana saa sellaisen kivikasan tutisemaan!
-Enossa oli jotakin keisarillista. Joskaan sen äänestä ei kiuas
-vapissut, niin ainakin sen nauru oli sellaista, että se pani Hermannin
-jalkapohjat kutisemaan, -- oli ihan mahdotonta olla alallaan, kun eno
-nauroi, niin hervottomaksi kävi ruumis ja iloiseksi mieli.
-
-Vaikka eno oli sellainen mahtava mies, piti hän Hermannia aivan
-kuin vertaisenaan, ja haasteli paljon ihmeellisiä asioita. Hän oli
-tehnyt pitkiä matkoja, ajanut hevosella aina toisessa valtakunnassa,
-Pietarissa, saakka ja nähnyt siellä näkemättömiä, kuullut kuulumattomia.
-
-Kesäisinä päivinä, kun poikanen juoksenteli enonsa kintereillä,
-hän aina sai kuulla jonkun ihmetapauksen. Kyntäessään eno tosin ei
-paljoa puhunut, kylväessä ei ollenkaan, mutta ruokatunnilla, kun hän
-pitkin pituuttaan loikoi pihassa, hän kertoi ihmeteattereista, joissa
-kultaviiruiset ihmiset tanssivat hevosten kanssa martinvappua, tai
-miehistä, jotka söivät tulta ja nielivät puukkoja. Eno ei valehdellut,
-sen Hermanni tiesi, sillä vaikka eno kertoellessaan hiukan räpytteli
-silmiään ja hymähteli, puhui hän sittenkin totta. Eno oli ankara
-valeesta. Kerran, kun Vihtori-veli kertoi, miten kauan pyssyn kuula
-tarvitsee kulkeakseen aurinkoon, ärjäisi eno, niin että pirtti tuli
-ääntä täyteen: Mistä sinä sen tiedät, vai oletko sinä ketä aurinkoon
-ampunut! Eno ei sietänyt valetta, sillä hän oli niin pitkä, harteva ja
-voimakas, ja sellaiset puhuvat aina totta.
-
-Ja rautaisen tien eno oli nähnyt kokonaan toisenlaisen kuin se, josta
-veljet olivat kertoneet. Veljien rautatie oli jyrisevä, hitaasti
-röykyttävä, pienen huoneen lainen laatikko, mutta enon... se oli
-toista! Se kiiti eteenpäin kuin tuulispää yli järvien, läpi vuorien.
-Sellaista menoa, hii...!
-
-Veljet sanoivat, että metsissä ei asu peikkoja, eikä vedessä
-haltioita... vaikka asui, koska eno niin sanoi. Suuret, mahtavat vuoren
-henget hallitsevat ikuisia vuoria ja sinipiiat kaitsevat karjaansa
-synkissä metsissä. Mutta pahoja ne eivät ole, sanoi eno, vaan leppeitä
-ja suopeita kaikille, sillä ne rakastavat ihmisiä. Mutta ihmisten pitää
-myös olla hyviä sinipiikojen karjalle.
-
-Sinusta tulee mies, puhui eno usein, ja siitä puheesta Hermanni
-päätteli, että hänestä tulee enon lainen, kun hän ensin elää hyvin,
-hyvin kauan. Enokin sanoi kerran olleensa pieni poikanen -- ja eno
-puhui aina totta. Ja sitte, kun Hermannista tulee mies, hän matkustaa
-Pietariin näkemään mitä eno on nähnyt, ja kun hän on oikein suuri ja
-parrakas mies, menee hän Ukkosenvuoren haltian puheille.
-
-Eikä hän pelkää yhtään, ei yhtään, ei yhtään! Hän ottaa enon mukaansa,
-pitää enoa kiinni kädestä ja eno huutaa jyrisevällä äänellään:
-Vuorenhaltija, vuorenhaltija, astu ulos, täällä on kaksi miestä,
-Hermanni ja minä!
-
-Silloin vuori alkaa huojua, vapista ja suuria kivimöhkäleitä irtautuu
-sen kupeista. Hän ei pelkää yhtään, eno ei ollenkaan. Vuoren seinä
-aukeaa ja haltia astuu esiin. Se on kovasti enon ja Hermannin näköinen.
-
--- Ken kutsui minua? se kysyy.
-
--- Me, Hermanni ja minä, Mooses-eno. -- --
-
-Tapausta ajatellessa Hermannin rinta kuohui voimaa ja uljuutta.
-
-Enon tultua isännäksi Toivolaan Hermannin mielikuvitus sai paljon
-satumaista virikettä. Mutta eno alkoi hänelle opettaa työtä. Toisena
-isännyysvuotenaan hän Hermannille jo antoi hevosen nimikoksi ja otti
-pojan mukaansa kaikkialle metsään ja pellolle.
-
--- Ei parta miestä mieheksi tee, vaan kunto ja kyky, hän jutteli.
-
-Ja tullakseen mieheksi Hermanni koetti matkia enoa, asteli
-voimakkaasti, pamautteli jalkojaan ja ponnisti enon antamissa töissä
-uuvuksiin asti. Olihan miehuus, elämän korkea päämäärä kysymyksessä.
-
-Niin kului kaksi vuotta isän hautajaisista.
-
-Eräänä pyhäpäivänä kesän alussa, kun Hermanni lojui enon kanssa pirtin
-sängyssä, äiti kutsui häntä kamariin.
-
-Eno juuri kertoi tarinaa miehestä, joka oli myynyt sielunsa
-paholaiselle.
-
--- Mitä minä siellä teen? Hermanni pahaa aavistaen kysyi äidiltään.
-
--- Tulehan nyt vain.
-
--- Eno, älkää unohtako, miten sen miehen sitte kävi, pyysi poikanen
-kömpiessään enon yli lattialle. -- Minä tulen pian.
-
-Hetken kuluttua hän tulikin, mutta kalpeana ja itkuun
-purskahtamaisillaan.
-
--- Ne panevat minut kouluun, hän vaivoin sai enon korvaan kuiskatuksi
-ja alkoi rajusti itkeä.
-
-Enon leuka värähti oudosti.
-
-Se hiukan lohdutti Hermannia, sillä hän tiesi, että eno ei ollut
-leikkituulella silloin, kun sen leuka vapisi. Nyt ne eivät uskalla
-lähettää minua kouluun, ajatteli pieni mies iloisena ja pusertautui
-turvaa etsien enon kylkeen.
-
-Äiti tuli jälleen pirttiin ja Hermanni hiukan pelkäsi äidin takia. --
-Ei se äiti ole, vaan veikot... koetti hän hiljaa sopertaa enon korvaan.
-
--- Pojat tuumivat, että Hermanni olisi pantava kouluun, alkoi emäntä
-puhua, -- tuumivat, että senkin on saatava hiukan koulusivistystä,
-joskaan ehkä varat eivät enää yliopistoon asti riitä.
-
--- Mitä sinä itse ajattelet asiasta? eno kysyi.
-
--- Mitäpä minä... enhän minä mitään... kaiketi se sentään on
-kouluutettava, että siitä tulee toisten kaltainen. Eihän monenlaisista
-lapsista ole muuta kuin harmia.
-
-Siihen eno ei mitään sanonut. Hän oli ikäänkuin pienentynyt, katseli
-vain mietiskellen eteensä -- ja siitä poikanen ymmärsi, että eno oli
-voimaton tässä asiassa.
-
-Hermanni kiirehti ulos. Huoneen ilma oli alkanut painostaa häntä ja
-sydänalaan oli tullut kuin sinistä sauhua. Hän kiirehti yksinäiselle
-leikkipaikalleen riihen taakse. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, mutta
-hänestä tuntui kuin pitäisi hänen nyt sanoa hyvästit kaikille.
-
-Milloin Hermanni ei ollut kuluttanut aikaansa enon kanssa, oli hän
-ollut yksin, ja hän rakasti yksinäisyyttä yhtä paljon kuin enoakin.
-Yksin hän oli muodostanut itselleen oman maailman, missä puromyllyt
-keväisin edustivat keksinnöitä ja enon laittamat tuulenkelat kalleinta
-omaisuutta. Hänellä oli silloin kaikkea mitä hän halusi. Kun isot
-veljet kertoivat suuren maailman uutuuksista, keksi hänkin jotakin
-uutta, tai paranteli vanhaa. Riihen taustan isoa kiveä hän käytteli
-milloin automobiilina, milloin ilmalaivana. Huima oli vauhti hänen
-automobiilissaan ja korkealle kantoi hänen ilmalaivansa. Väliin lenteli
-hän aivan taivaan kanteen saakka, kosketteli sormellaan sen kiiltävää
-kupua ja pilkisti iltatähdestä taivaaseen. Siellä istui hyvä Jumala
-kultaisella istuimellaan, hohtava, silmänmuotoinen pyhähenki pään
-päällä ja poika oikealla kämmenellä. Valkoisiin vaatteisiin puetuita
-ihmisiä tanssi piiripyöriä Jumalan ympärillä ja lauloivat pitkiä,
-venyviä virsiä. Niitä kuullessaan tuli Hermannin ikävä maan päälle, hän
-muisti kotitanhuat, metsät, purot, enon ja äidin, ja hän antaa laivansa
-hurista alas. Vauhti on suunnaton. Hermanni ponnistaa vastaan, vääntää
-peräsintä, heittää alas painoja -- ei, ei auta. Suhisten, sihisten,
-säkeniä lyöden lentää ilmalaiva. Hermanni pidättää henkeään. Nyt hän jo
-näkee ilmalaiva-aseman, riihen. Osaako hän ohjata oikein, vai putoaako
-hän asematalon katolle?... Hyvin kävi, vaan täräys oli sentään tuhoton.
-Hän on vierinyt alas ja makaa tunnotonna laivansa kupeella. Vähään
-aikaan hän ei tiedä mitään... liikahuttaa vihdoin kättään, raottaa
-silmiään: missä hän on, elääkö hän vai onko kuollut? Nyt hän muistaa...
-vaivoin hän kohoutuu istumaan, sillä ruumis on kipeä ja kankea. Entä
-ilmalaiva? Hermanni tarkastelee sitä... Ehjä on! Se on kestänyt
-täräyksen, hänen ilmalaivansa!
-
-Keksijää ja ilmapurjehtijaa Hermannissa eivät huomanneet muut kuin hän
-itse ja eno, eivätkä muut hänet yksinäisyyttäänkään rakastaneet. Veljet
-olivat viisaita ja isoja miehiä, enon ja Hermannin vastaväitteistä
-välittämättä poikanen päätettiin lähettiin kouluun tulevana syksynä.
-
-Kesän ajalla veljet vuorotellen valmistivat häntä. Entinen, yksin tai
-enon kanssa vietetty vapaa elämä loppui, omien kuvitteiden aika väheni.
-Opettaessaan veljet osottivat itseään esikuviksi ja kertoivat miten
-ahkeria he olivat olleet ja miten opettajat olivat heitä kiittäneet.
-Hermannin piti ajatella, että nyt oltiin köyhiä ja orpoja, hänen
-pitäisi olla ahkera ja pyrkiä eteenpäin.
-
-Hermanni ei voinut ymmärtää mitä varten hänen täytyisi käydä koulua.
-Hän ei osannut ajatellakaan, että koulunkäynti mahdollisesti auttaisi
-hänen pyrkimystänsä miehuuteen. Mitä tekemistä kertomataululla oli
-hänen elämänsä kanssa? Eihän eno osannut laskea, tuskin lukeakaan.
-Eno oli aina puhunut, että miehen pitää tehdä työtä ja työn kautta
-saada ymmärrystä. Veljet taas sanoivat, että pitää laskea ja lukea ja
-sen kautta viisastua. Mutta olihan enokin viisas, niin viisas, ett'ei
-maailmassa sen vertaa!
-
-Voi, miten mielellään Hermanni olisi tahtonut olla enon oppilas ja
-kasvaa enon ohjausten mukaan! Mutta hän oli pieni, yhdeksännellä oleva
-poikanen, eikä hänellä ollut mitään määräämisvaltaa itseensä nähden.
-Hänellä oli veljiä, jotka olivat oppineita, ja hänen täytyi tulla
-heidän kaltaisekseen.
-
--- Sinusta tulee sittekin mies, -- lohdutteli eno, kun poikanen hänelle
-valitteli surujaan. -- Sinusta tulee kaikesta huolimatta mies, sen minä
-ihan varmasti tiedän.
-
-Se lohdutti Hermannia, sillä olihan eno viisas ja tiesi mitä sanoi.
-
-
-III.
-
-Syksyn tullen Hermanni alkoi käydä koulua. Koulun salit olivat jylhät
-ja suuret, ja häntä pelotti, kun opettaja ensi kertaa määräsi läksyjä.
-Kauhu sydämessä hän kävi käsiksi kirjoihin.
-
-Koulun suuri seinäkartta pani hänet aavistamaan, että nyt oli
-tutustuttava johonkin pelottavan laajaan, johonkin käsittämättömän
-avaraan... Kenties hän ei kykene siihen. -- Toiset lapset liikkuvat
-täällä huolettomina ja varmoina, kaikki on heille luonnostaan tuttua,
-mikään ei näy heitä ihmetyttävän. Ne ovat niin viisaita ja osaavia!
-Miten minun nyt käy? ajatteli Hermanni ja hänen sieluansa painoi syvä
-huoli.
-
-Opettaja selitti maiden ja merien osia. Sadottain penikulmittain viilsi
-sen keppi matkaa kartalla. Siinä oli aavoja meriä, jotka syleilivät
-pieniä maapalstoja, siinä jokia, jotka verkkoina risteilivät yli
-maiden. Ison isot kaupungit olivat vain punaisia pilkkuja, joiden
-ympärillä oli rengas, pienemmillä ei ollut rengastakaan.
-
-Hermanni ei katsonut karttaa karttana. Sitä myöten kun opettaja
-näytteli, muuttuivat kartan pilkut kaupungeiksi, viivat virroiksi,
-täplät järviksi, keltaiset paikat siintäviksi tasangoiksi. Se oli
-pelottavaa kulkua, ja mielen väkisinkin valtasi epätoivo. Tuskin
-Hermanni osapuilleen ehti kuvitella ensimäisen kuvan, kun jo tuli
-toinen, kolmas, neljäs, viides... loppumattomiin, eikä hän enää
-kuullutkaan mitä opettaja sanoi. Kautta rantain hän vierustoveriltaan
-kysyi, kykenikö se seuraamaan tuota kaikkea. Toinen vastasi halveksivan
-kevyesti:
-
--- Mitä vaikeata se on? -- ja vastaus sai Hermannin silmät pimenemään.
-
-Asunnossaan hän jännitti itsensä. Hän kuvitteli maapallon muotoa, sen
-metsiä, vuoria, kaupungeita, sen ihmisiä ja eläimiä. Työ oli raskasta,
-päätä pyörrytti tietojen paljous ja ohimoilla suonet löivät kuuluvasti.
-
-Vai on maailma niin laaja, hän surumielisenä ajatteli. Sitä eno ei
-ollut hänelle sanonut. Ja Pietarin kaupunki oli verrattain lähellä, sen
-takana oli maata vielä laajalta, laajalta...
-
-Maailmassa oli paljon ihmeitä, joista enolla ei ollut aavistustakaan,
-ja rautatiekin oli ihan sellainen kuin veljet olivat sanoneet. Enon
-rautatietä ei ollutkaan...
-
-Ei ollutkaan, ei...
-
-Lienee eno valehdellut, -- vuorissakaan ei ollut haltioita, ja metsän
-sinipiiat olivat ihmisten mielikuvituksen tuotteita. Koulupojat
-nauroivat niille ja nimittivät niitä muinaisajan taikauskoksi.
-
-Hermannin sydänalassa asusti alituinen itku. Kaikki ympärillä oli uutta
-ja outoa, tuntematonta ja käsittämätöntä, kaikki toiset olivat viisaita
-ja ymmärtäväisiä, hän yksin oli tietämätön, hidas ja tyhmä. Jos kaikki
-hänen hitautensa ja tyhmyytensä paljastuisi, joutuisi hän armottoman
-pilkan alaiseksi, tai ajettaisiin hänet häpeällisesti pois koulusta.
-
-Siksi täytyi opetella hurjasti, varoa tarkasti mitä välitunneilla
-puhui, olla olevinaan viisas ja taitava, ja kätkeä itkut lujasti
-rintaansa.
-
-Vapautuakseen alinomaisesta jännityksestään hän vaistomaisesti etsi
-yksinäisyyden suojaa. Iltapäivisin hän kiipesi korkealle hietaharjulle,
-joka oli kaupungin laidassa. Siellä oli vähän kulkijoita ja paljon
-sopivia piilopaikkoja. Siellä oli hyvä selvitellä ajatuksiaan, tehdä
-suunnitelmia tulevan päivän menettelylle ja vaikkapa hiukan itkeäkin
-pensaan juurella.
-
-Syyskuun päivät kulkivat lämpöisinä ja ihanan kirkkaina. Harjalta
-näkyi sinertäviä järviä ja loppumattomia, tummia havumetsiä. Ohi
-kaupungin kulki vuolas, pyörteinen virta. Sen ranta oli ensin peltoa,
-jonka reunaa houkutteleva polku kulki, ja sitte tuli metsää. Jos sinne
-lähti vaeltamaan, ei tarvinnut pelätä eksymistä, sillä joen rantaa
-aina kaupunkiin osasi. -- Eräänä iltapäivänä Hermanni lähti sinne.
-Aurinko paistoi kuumasti ja hän tunsi koko olennossaan sen hyväätekevän
-vaikutuksen. Koti-ikävä tosin kouristi sydäntä, mutta muuten tuntuivat
-huolet keventyvän. Aurinko oli sentään niin tuttu ja omainen...
-
-Eteenpäin, yhä eteenpäin...
-
-Vasta illan hämärtyessä hän väsyneenä ja nälkäisenä palasi asuntoonsa.
-Nyt hänen oli hyvä olla. Kaikesta päättäen oli hänelle taattua hänen
-oma elämänsä ainakin yhdeksi osaksi päivää, ja kaikki muu olikin itse
-asiassa yhdentekevää. Mitä kenellekään kuului, minkälainen hän oli?
-Eihän hänen ollut pakko kenellekään tyhmyyttään ja tietämättömyyttään
-näytellä. --
-
-Siitä pitäen koulunkäynti alkoi sujua. Kadonnut nimittäin oli sen liian
-suuri valta ja merkitys. Vaikeimmissa tapauksissa voi koulutunnit
-laskea välttämättömäksi pahaksi, jonka alaiseksi kylmäverisesti oli
-alistuttava.
-
-Hermannilla oli hyvä muisti. Käsityskykyä tosin häiritsi
-mielikuvitusten suunnaton työskentely, -- mutta sekin vika korjautui,
-kun sanat tottuivat pääsemään kuvitteiden ja sopivat vastaukset
-ajatuksellisen syventymisen sijalle. --
-
-Kouluvuosina hallitsi Toivolaa edelleen Mooses-eno. Hänen hoidollaan
-talo jälleen palautui siihen kuntoon, että lapset sen turvin voivat
-toteuttaa pyrkimyksiään maailmalla.
-
-Nyt oli Mooses vanhan kansan viimeisiä jätteitä ja vihasi tulisesti
-uudenaikaisia puuhia. Hän eli muinaisuuden hengessä ja vanhojen tapojen
-jälkeen, teki taikoja ja uskoi niihin enemmän kuin taivaalliseen
-isäänsä. Tämän olemassa-oloa hän kyllä ei kieltänyt, mutta
-käytännöllisistä syistä laupeuden Jumala ei voinut saada sijaa eno
-Mooseksen ankarain luonnonjumalten joukossa. Ketä jumalaa hän tarvitsi,
-sen puoleen hän kääntyi, mutta kun hänellä koskaan ei ollut mitään
-todellista asiaa luojalle taivaan ja maan ja kaiken mitä siinä on, oli
-se vähitellen väistynyt pienten, tarpeellisten jumalten taakse. Syksyn
-taivaasta Mooses tutki tulevan talven ilmoja, kevätkylvöjen aikana
-hän tarkasti seurasi säiden vaihtelua ja kuun kulkua. Maan henkeä hän
-parhaansa mukaan koetti pitää suopeana. Maa tuntee muokkaajansa ja sitä
-oli niin kohdeltava, ett'ei se saanut vihoja viljelijään.
-
-Toivolan isojen veljesten mielestä eno oli sangen runollinen
-henkilö, ja he ylpeilivät, että heidän suvussaan vielä eli vanhaa,
-kaunishohteista muinaisuutta.
-
-Samoin Hermanni. Kun hän viisaana koulupoikana palasi kotiin joulu- ja
-kesälomiksi, oli eno hänen mielestään mahtava ja suuremmoinen henkilö.
-
-Samaksi kuitenkaan, kuin ennen, hän ei enää voinut enoa saada.
-Lapsuudenaikaisen suurkuvan, jättiläis-enon sijalle oli tullut niin
-paljon, paljon muita kuvia.
-
-Toisaalta enonkin käytös oli muuttunut. Yhä vielä olisi Hermanni
-tahtonut olla enon lempipoikana, kuunnella hänen opetuksiaan ja
-kauniita kaskujaan, mutta eno ei enää ollut avomielinen kuin ennen. Hän
-jutteli vähemmän, kuunteli tarkoin, asetteli sanojaan ja oli varovainen
-niiden suhteen.
-
-Hermannia suretti ero, joka heidän välillään oli kasvamassa. Hän tiesi
-mistä se johtui: syynä oli koulu. Eno oli aina itseensä sulkeutunut,
-kun hän tuli tekemisiin koululaisten tai koulua käyneitten kanssa.
-Hymy katosi hänen huuliltaan, vilkkaus hänen olennostaan, hän muuttui
-juroksi, kömpelöksi ja vanhanaikaiseksi, -- kokonaan toiseksi kuin hän
-oli muiden ihmisten kanssa.
-
-Eroamisen tunne ahdisti Hermannia. Kun entisten leikkipaikkojen,
-tuttujen kivien, puiden ja vuorten tenho hänet kesäisin valtasi,
-silloin olisi hän ollut valmis avautuvan kuilun yli karkaamaan enon
-puolelle, jäädäkseen iki-ajoiksi sinne. Hän olisi tahtonut puhua,
-selittää ett'ei hän lainkaan ole muuttunut, ett'ei koulu-elämä
-ole ollenkaan hänen omaa elämäänsä, vaan että hän on sama, ihan
-sama kuin ennenkin ja tahtoo tästä lähin jälleen olla enon kanssa
-ja tulla mieheksi... sellaiseksi kuin eno tahtoi. Mutta tunteen
-purkauksen sijasta tuli aina kuin jonkin välttämättömyyden pakosta
-koulujen puolustuspuheita, selitystä niiden hyödystä, tai hienoja
-luonnontieteellisiä viittauksia, joiden tarkotus oli enolle osottaa,
-että luontoa sitä koulussakin tutkitaan.
-
--- Kouluista on se hyöty, että tyhmimmälläkin on siellä tilaisuus
-jotakin oppia, hän selitti. -- Eihän kaikki ole luonnostaan viisaita,
-ja ne, jotka eivät ole, eivät ilman koulujen apua koskaan oppisi
-tietämään mitä ympärillä luonnossa tapahtuu. Koulu herättää pienenkin
-järjen ajatteluun, heikonkin huomiokyvyn huomaamaan.
-
-Eno lojui ruokatuntia heinäniityllä. Hän loi sisarensa poikaan pitkän
-katseen, -- lienee aavistanut mikä se syvin syy oli, joka pani pojan
-niin itsepintaisesti puhumaan tästä asiasta. Jos hän aavisti sen, ei
-hän ainakaan siitä välittänyt, kun vastasi:
-
--- Kyllähän herrat viisaita ovat, ei siitä mihinkään pääse...
-
-Sitte hän oli hetkisen vaiti, katseli niittyä ja alkoi kuin sille puhua:
-
--- Ei maa idä kouluviisauden voimasta, toista viisautta
-siihen vaaditaan. Ja sitte siihen tarvitaan vakaata, uurasta
-turpeenkääntäjää... Mullassa piilee suuria viisauden aarteita, samoin
-ilmassa ja tuulessa. Kaikkialla toimii Jumalan viisaus, ja joka
-taitavasti elämänsä elää, se sitä viisautta imee itseensä omasta
-työstänsä...
-
--- Vaikka kyllähän herrat viisaita ovat, -- hän Hermanniin kääntyen
-jatkoi, -- en minä sitä kiellä, ett'eivätkö ole... Ja raha on niinikään
-hyvää, sekin minun täytyy myöntää, sillä senhän voimasta sisarenikin
-pojat viisastuvat... Mutta sen minä sinulle sanon, että luonto on
-luontoa, koulu koulua. Luonnon työ erämaissa, kuten ihmisessäkin, on
-säveää, sitkeää, hiljaista työskentelyä; totisen viisauden hedelmät
-eivät kypsy yhdellä käden käänteellä. --
-
-Enon puheissa piili Hermannin mielestä aina jotakin ylenkatsetta häntä
-ja veljiä kohtaan. Eno piti heitä jonkinlaisina lois-eläjinä, jotka
-laiskoina söivät ahertajien ansiosta.
-
-Hän koetti enolle perin pohjin selittää sen _henkisen_ työn arvoa,
-jota he veljekset tekivät. Hän puhui ja puhui, ja eno kuunteli tai
-ainakin oli kuuntelevinaan. Niitä tietoja, joita koulumies tarvitsee
-taistellessaan sellaisen kanssa kuin Mooses-eno oli, ei Hermannilla
-ollut. Tietojensa puutetta hän korvasi omilla keksinnöillään ja
-kuvitteillaan. Enon kasvojen yli kulki silloin lystikäs, tuttu väre, ja
-Hermanni uskoi siitä, että eno jo ymmärsi. Lopputulos oli kuten aina
-sama: töihinsä lähtien eno mutisi -- ikäänkuin ei mitään keskustelua
-olisi ollutkaan:
-
--- Mitenkähän käy Toivolan sitte, kun minun käsivarteni vaipuu. Ei näy
-tähän taloon tulevan miehistä miestä, joka pellot pystyisi kunnossa
-pitämään. -- -- --.
-
-Vihtori-veli tutki maanviljelystiedettä ja aikoi vast'edes ottaa talon
-haltuunsa. Hänen tapansa oli pitää pitkiä esitelmiä maanviljelyksestä
-ja huomautella, ett'ei se tällaisenaan kauan enää kannata.
-Perinpohjaiset uudistukset olivat välttämättömät. Hän suunnitteli
-kivinavettaa, meijeriä ja laajoja heinämaita.
-
-Hänen uudistuspuuhiaan eno halveksi, varsinkin meijeriä, ja siitä
-syntyi heidän välillään usein kiivaita sananvaihteita. Voi ja maito
-oli enon mielestä niiden syötävä, jotka taloa työllänsä hoitavat, eikä
-lehmiä saa pitää enempää kuin mitä oma väki tarvitsee. Jos kansa täällä
-alkaa surra vieraan maan ravinnosta, jää se itse kuiville suin, ja
-miehen vatsa se kuitenkin työtä komentaa.
-
-Sellainen vanhanaikainen juro oli eno ja sellaisena hän pysyi.
-
-Yhä vielä Hermanni ihaili enoa, ja enon sanat painuivat syvemmälle
-hänen mieleensä kuin hän aavistikaan, mutta vanhuksen vaikutuksen
-alaisena hän ei enää ollut, vaan katseli jo asioita oman henkensä
-valossa.
-
-Sillä nyt hän jo tiesi, että suuri ruumiinvoima on raakalaisajan
-jätteitä. Hengen voima, joka ainetta vallitsee, on oleva kaiken perus,
-siihen on ihmisen tutustuttava, sitä käyteltävä. Silloin kun eno oli
-ollut nuori, tarvittiin niitä avuja, joita sillä oli. Eno oli käyttänyt
-voimiaan kunnialliseen työhön, uhrannut ne isänmaan hyväksi, ja siksi
-se kaikkea vanhanaikaista niin kiivaasti puolusti. Se ei voinut sietää,
-että kuolleet koneet ottaisivat tehdäkseen sen työn, jota eno oli
-lihasvoimiaan uhraten tehnyt.
-
-Hermanni kunnioitti enoa, mutta juopa heidän välillään yhä leveni.
-Harvoin, tuskin koskaan enää, kun Hermanni tuli kotiin kesäksi, eno
-hänen kanssaan jutteli. Ja enon silmät painuivat vähitellen syvälle
-tuuheiden kulmakarvojen taakse.
-
-
-IV.
-
-Kouluvuosinaan Hermanni asui erään suutarin perheessä.
-
-Suutarilla oli pari Hermannin ikäistä oppipoikaa, joiden huoneesta
-akkunanpuoleinen osa oli paksulla pahvilla erotettu koululaisen
-asunnoksi. Päivisin, kun pojat olivat verstaassa, sai Hermanni olla
-koko huoneen omistajana ja silloin oli rauhaisaa, mutta iltasin pojat
-häntä häiritsivät. Suutarin oppilailla oli vanhoilta ajoilta periytynyt
-viha koulupoikia kohtaan, ja pahviseinänsä takaa Hermanni usein sai
-kuulla kiusottavan kovalla äänellä kerrottuja taruja siitä miten se ja
-se kisälli tai oppipoika kerran oli löylyyttänyt koululaisia, ja miten
-kertoja itsekin -- tavallisesti vanhempi pojista, -- monen monta kertaa
-oli esiytynyt pelottavana sankarina koulupoikia vastaan käydyissä
-sotaretkissä. Aina oli hän selviytynyt voittajana, sillä tietäähän sen,
-että rukiinen mies vehnäpojan voittaa...
-
-Niitä kuunnellessaan Hermannin oli paha olla. Hän oli rauhaa rakastava
-ja olisi mielellään tahtonut olla sovussa ympäristönsä kanssa.
-
-Ensi aikoina hän yritti lähestyä nuorempaa oppipoikaa. Yritys
-onnistuikin melkoisen hyvin. Hermanni oli luonteeltaan perinpohjin
-maalainen ja oppipoika oli niinikään hiljattain maalta tullut.
-
-Kerran Santeri -- se oli oppipojan nimi -- kysyi, tiesikö Hermanni,
-joka oli oppinut, miten ikiliikkuja valmistetaan. Hermanni selitti
-tietonsa mukaan, että ikiliikkujan valmistaminen on mahdottomuus,
-syystä ett'ei mikään kone voi itsellään pysyä liikkeessä. Sitä ei
-Santeri ottanut uskoakseen. Hän oli kuullut, että Ameriikassa muuan
-suutari oli keksinyt sellaisen vasaran, joka aina hakkasi nauloja
-kengän pohjiin, tai yöt päivät takoi pohjanahkoja pehmeiksi. Muuan
-veijari oli varastanut keksinnön, vienyt sen pois ja hukannut.
-
-Sitä ei Hermanni puolestaan uskonut, mutta keskustelua sellaisenaan
-hän piti luottamuksen osotuksena Santerin puolelta. Ettei Santerille
-kuitenkaan tulisi mitään vahinkoa nurinkurisista käsityksistään,
-Hermanni hänelle laajalti selitteli painojen lakia, joka tekee
-ikiliikkujan sulaksi mahdottomuudeksi.
-
-Silloin Santeri alkoi nauraa:
-
--- Sinä olet tyhmä, vaikka käyt koulua. Etkö sinä tiedä, että jos
-asettaa parikymmentä hampailla varustettua pyörää ympyräksi, niin että
-hampaat tarttuvat toisiinsa, ja antaa sitte yhdelle pyörälle vauhdin,
-joutuvat kaikki liikkeeseen, eivätkä koskaan lakkaa. Ensimäisen pyörän
-hampaat tarttuvat toisen hampaisiin, sen taasen kolmannen hampaisiin
-ja niin edespäin aina viimeiseen pyörään asti, jolloin sen hampaat
-jälleen tarttuvat ensimäiseen, siitä toiseen ja aina edespäin. Etkö
-sinä ymmärrä, ettei ympyrällä ole alkua, eikä loppua, ja jos ympyrä on
-kokoon pantu pyörivistä, hampailla varustetuista rattaista, niin täytyy
-sen vauhdin saatuaan lakkaamatta pyöriä?
-
-Poika teki selittäessään eloisia liikkeitä ja silmät säteilivät voiton
-ja hillityn kunnianhimon riemua. Hermanni ei hänen selityksestään
-saanut suurtakaan selkoa, mutta se varmuus, jolla Santeri puhui, sai
-hänet puolittain uskomaan. Ainakin oli helppo olla uskovinaan. Hän oli
-kuitenkin kuullut, että moni mies oli ikiliikkujan tähden menettänyt
-järkensä, -- ja hän mainitsi siitä Santerille.
-
--- Ne eivät ole olleet viisaita alkaissaankaan, vastasi oppipoika
-itsetietoisen varmasti. -- Ja ne eivät ole keksineet sitä oikein,
-niinkuin minä.
-
-Senjälkeen poika alkoi ladella suunnitelmiaan. Itse keksintö jäi
-syrjäasiaksi siinä suuressa kuvitelmassa, jonka hän oli itsensä ja
-vastaisuutensa suhteen tehnyt. Hän vielä joskus valmistaa ikiliikkujan
-ja sitte hänestä tulee kuuluisa, niin kuuluisa ja mahtava mies,
-ett'ei toista sen vertaa. Ihmiset ympäri maailman puhuvat hänestä,
-hänen kuvansa pannaan lehtiin ja koko maailma saa tietää, että eräs
-suomalainen nuorukainen, Santeri Kuusela, on keksinyt mitä ennen häntä
-ei kukaan ole voinut keksiä. Hänestä tulee rikas ja hän matkustaa
-ympäri maailman ja käy joka ilta huveissa, syö hyvää ruokaa ja ostaa
-hienoja vaatteita. Mutta Hermanni ei saa tästä puhua kenellekään, ei
-edes toiselle suutarin oppilaalle, sillä se ei uskoisi, vaan ottaisi
-asian pilkatakseen.
-
-Hermanni oli uskovinaan Santerin keksintöön ja säilytti huolellisesti
-salaisuutta. Hän ei koskaan ketään pilkannut, eikä hän voinut ymmärtää
-miten kukaan saattoi sellaista tehdä.
-
-Santeria hän kovasti ihaili, se kun saattoi noin vain ilman mitään
-uskoa toiselle salaisuuksiaan, -- sitä Hermanni ei koskaan voisi.
-Ikiliikkuja oli antanut hänenkin kuvitteilleen aihetta, mutta mitä
-sanoisi Santeri, jos hän sille kertoisi oman tulevaisuus-unelmansa
-ja asettaisi sen Santerin loistavan kuvan rinnalle? Hermanni ei
-ollut kunnianhimonen, hän ei haaveillut kuuluisuutta, eikä mainetta.
-Jos hän keksisi ikiliikkujan, niin... Hänen kuvitelmansa keskittyi
-väkisinkin vain siihen, minkä vaikutuksen keksintö tekisi Mooses-enoon.
-Eno katsoisi häntä silmiin entisajan katseella ja sanoisi: kas
-niin, poikani, sinä et ole hukkaan käynyt koulua, sinusta on tullut
-jotakin... Tällaista kuvitelmaa ei käynyt Santerille eikä kenellekään
-puhuminen. Hermannin suunnitelmat olivat yleensä kaikkikin sellaisia,
-että niitä tuskin voi sanoiksi vaihtaa.
-
-Kaikki ihmiset olivat erilaisia kuin hän. Ne tiesivät jotakin, niillä
-oli kouraan tuntuvia suunnitelmia ja ne olivat varmoja asioistaan,
--- hänellä ei ollut mitään, eikä hän tietänyt mitään. Hän oli juro,
-harvasanainen ja ujo, ja siksi eivät toveritkaan hänestä välittäneet.
-
-Eräs asia häntä kuitenkin kummastutti. Hän oli tullut huomaamaan, että
-häntä koulussa pidettiin peräti rehellisenä. Vaikka koulupojat ja
-ihmiset ylimalkaan olivat niin viisaita ja varmoja, eivät ne kyenneet
-saamaan häntä ilmi. Ne eivät aavistaneetkaan miten epärehellinen hän
-oli. Se ihmetytti ja huvitti häntä.
-
-Miten hän osasikin olla niin, ett'ei kukaan hänestä mitään huomannut?
-Ei edes opettajat! Mitä ne sanoisivatkaan, jos tietäisivät, että hän
-kulkee luokka luokalta toisten rinnalla, vastaa kysymyksiin, lukee
-läksyjään, tekee kaikkea mitä koulussa vaaditaan -- vaikka hänellä ei
-ole vähintäkään tietoa, ei edes tiedon murusiakaan!
-
-Jos hän ajatteli muita maita, kaupungeita ja kansoja, joista oli
-lukenut, ei hän niistä mitään tietänyt; ne kulkivat hänen sielunsa ohi
-utuisina, pieninä ja epäselvinä... vaikka kaupungit olivat niin suuria,
-ihmisiä, kansoja ja kieliä niin paljon!
-
-Hän petti opettajia ja kaikkia!
-
-Toisin hän ei kuitenkaan voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin, sillä
-minkä hän voi, ettei hänellä ollut todellista tietoa?
-
-Toisinaan sentään ahdisti tämä seikka hänen mieltänsä. Hänen asiansa
-eivät olleet puhtaat ja ilmitulemisen pelko pani hänet karttamaan
-opettajia ja tovereita.
-
-Santerista hän paljon piti. Sen kanssa puhe sujui. Santeri tosin
-kaihtoi häntä ulkona -- hän ei kehdannut, eikä olisi tohtinutkaan
-koulupojan kanssa ulkona seurustella, sillä toverien puolelta
-olisi hänet paha perinyt, jos ne olisivat saaneet tietää, että hän
-herraspoikien, kirjatikkujen, nulikoiden kanssa seurustelee, -- mutta
-kotosalla hän ja Hermanni paljon keskustelivat. Molempain muistot
-liikkuivat enimmäkseen maalla, kotiseuduilla. Santerin kodin lähellä
-oli ollut noin viittä kilometriä leveä järvi. Sen yli hän usein oli
-uinut niinkuin ei mitään... ja järven toisella puolella oli kirkko ja
-hautausmaa. Eräänä sunnuntai-iltana Santeri niinikään oli uinut yli
-järven ja tullut aivan hautausmaan rantaan. Mitä hän siellä oli nähnyt,
-oli jotakin niin hirveää, että Hermannia sitä kuullessaankin pelotti.
-
-Sellainen mies se Santeri! Hänessä oli varmuutta, pelottomuutta ja
-voimaa. Hermanni ihaili häntä ja olisi mielellään tahtonut olla hänen
-kaltaisensa.
-
-Tietopuolisestikin Santeri oli Hermannin edellä. Hänellä oli varmat
-tiedot asioista, jotka Hermannille vain hämärinä heijastivat. Hän puhui
-turkkilaisista ja pakanoista aivan kuin olisi ikänsä seurustellut
-niiden parissa, ja langan hän osasi solmita ja kietoa sormiensa
-ympärille niin moneen kertaan ja niin hämärästi, ettei siitä enää
-näyttänyt mitään tolkkua tulevan -- ja yks' kaks' olivat sormet jälleen
-vapaina ja lanka suorana. Hän osasi tehdä satoja temppuja toinen
-toistaan kummempia.
-
-Sellaisia muuten olivat kaikkikin ihmiset. Jokaisella oli jotakin
-omintakeista. Koulussa pojat keksivät ihmeellisiä -- suuremmoisia --
-juonia opettajia vastaan. Hermanni otti niihin osaa sydämensä pohjasta
-ja ihmetteli, että kaikki kävi niin sujuvasti ja luontevasti, mutta
-jos hän itse ajatteli jotakin kepposta, syntyi siitä niin laaja
-suunnitelma, että sen käytäntöön pano oli aivan mahdoton. Eikä hän
-koskaan, kun pojat välitunneilla ryhmissä keskenään keskustelivat,
-saanut ääntään kuuluville, vaan jäi aina toisten taakse ja oli vaiti.
-
-Yhtenään Hermannia vaivasi kehnouden ja kyvyttömyyden tunne.
-
-Santerin hän voitti sormikoukussa, mutta Santeri taas osasi pienellä
-tempulla avata Hermannin nyrkin ja tehdä koko käden voimattomaksi.
-Siinäkin viisaus ja nerous voitti raa'an voiman.
-
-Hermanni oli kiitollinen siitä, että Santeri piti vaikkapa vain
-salaakin häntä ystävänään. Kaikenlaisilla pienillä palveluksilla hän
-koetti osottaa kiitollisuuttaan. Hän uhrasi vähäisistä varoistaan monta
-penniä paperosseihin, joista Santeri kovasti piti, ja karamelleihin,
-joista Santeri piti vielä enemmän.
-
-Ystäväänsä hän kohteli hellävaroen, niinkuin ainakin ainutta
-kalleuttaan, mutta Santeri puolestaan ei ollut samaa luonteen laatua,
-eikä lainkaan välittänyt, vaikka joskus loukkasi Hermannin arimpia
-tunteita.
-
-Eräänä lauantai-iltana syntyi poikien kesken kiista hevosista. Hermanni
-väitti, että hevosilla on sielu, mutta Santeri intti vastaan.
-
--- Jos hevosilla olisi sielu, niin tekisivät ne myöskin syntiä, mutta
-nyt ovatkin hevoset viattomia kuin taivaan linnut.
-
--- Jaa... vaikka! Kaikilla elukoilla on sielu yhtä hyvin kuin
-ihmiselläkin, kinasi Hermanni.
-
--- Eipä ole! Jos elukoilla olisi sielu, niin eihän niitä tapettaisi,
-eikä niiden liha kelpaisi syötäväksi.
-
-Se oli sitova todistus, jota vastaan Hermannilla ei ollut mitään
-sanottavaa. Hänen pienet ajatuksensa alkoivat ankarasti kiertää elämän
-ja olemassa-olon arvotuksen vaiheilla. Sekavana kaaoksena hän aavisti
-taistelun, jota koko luomakunta taistelee. Hänen otsansa meni kurttuun
-ja silmät tuijottivat.
-
--- Mitä sinä nyt noin olet, kysyi Santeri, -- oletko sinä kipeä?
-
--- En. Minä tuumin.
-
--- Mitä sinä tuumit?
-
--- Sitä että syöhän susikin ihmisen ja tiikeri syö ihmisen, vaikka
-ihmisellä on sielu.
-
--- Entä sitte!
-
-Hermanni mietti ja mietti, rinnan alle teki pahaa ja päätä alkoi
-painostaa.
-
-Jos hän olisi viisas, niin hän tietäisi mitä varten susi ja tiikeri
-syövät sielullisen ja mitä varten sielullinen syö elukoita.
-
-Santeri oli sillä välin unohtanut koko kysymyksen ja alkoi puhua
-havainnoistaan elukoiden suhteen.
-
--- Hevonen on sellainen, ett'ei se anna kenenkään mennä vatsansa
-alitse, ja jos ihminen menee hevosen eteen ja äkkiä näyttää sille
-kieltänsä, niin joutuu hevonen pois suunniltaan pelosta.
-
--- Mitähän se pelkää, -- kysyi Hermanni. Hän oli pienestä alkaen ollut
-tekemisissä hevosten kanssa, mutta tuotakaan hän ei tietänyt.
-
--- Se luulee ihmistä silloin sudeksi, selitti Santeri. -- Kerran
-kun minä olin ihan pieni poika, nelisti kartanon vihainen ori
-minua vastaan. Minä seisoin paikallani ja odotin. Kun se jo seisoi
-takajaloillaan ja oli tallata minut kuoliaaksi, aukaisin minä suuni ja
-näytin kieltäni. Hevonen säikähti niin, että tuli aivan voimattomaksi,
-pani päänsä alas ja minä ajoin sen takaisin metsään.
-
-Hermannin kummastuksella ei ollut rajoja. Miten saattoi hevonen
-sellaista säikähtää? Hän päätti ensi tilassa koettaa.
-
-Samassa talossa asui eräs kuorma-ajuri. Tällä oli vanha, laiha hevonen.
-Kerran, kun hevonen juuri oli valjastettu reen eteen, meni Hermanni sen
-luokse. Sääli tosin oli tehdä pahaa vanhalle, säveälle elukalle, mutta
-kuitenkaan hän ei malttanut luopua kokeestaan. Hän näytti kieltään...
-Hevonen ei ollut ollakseenkaan. Hermanni aukaisi suunsa selälleen,
-työnsi kielensä ulos, -- hevonen ei liikahtanutkaan. Hää -- hää,
-pelotteli tutkija koettaen saada kielensä niin pitkäksi kuin suinkin.
-
-Kuului pilkallista naurua. Hermanni katsoi ympärilleen: suutarin
-oppipojat ja suutari itse katsoivat akkunasta ja nauroivat niin että
-olivat menehtyä.
-
-Santeri siis oli valehdellut! Pitänyt häntä pilkkanaan! Se oli
-kekseliäisyydellään saattanut ilmi, miten tyhmä ja yksinkertainen
-Hermanni oli. Voi, miten Hermanni häpesi, miten sydäntä pakotti ja
-poltti! Hän oli pitänyt Santerin uskottunaan ja se olikin luottavaisen
-keskustelun varjolla tehnyt hänet naurunalaiseksi.
-
-Kun Santeri illalla tunnusti narranneensa häntä, ei Hermanni enää
-voinut hillitä vihaansa. Hän karkasi Santerin kimppuun ja -- Santeria
-ei auttanut viisaus, ei sukkeluus, ei kekseliäisyys, hän sai kun saikin
-tukevan selkäsaunan.
-
-Ja siihen sekin ystävyys loppui.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Koulussa oli Hermanni ensi vuosinaan etevä oppilas. Asemassaan hän
-sittemminkin säilyi hyvin hallitun muistinsa ja totutun lukemistapansa
-takia, mutta viimeisillä luokilla alkoi yhä kasvava huolimattomuus
-saada valtaa hänessä. Liian usein ahdisti häntä se ajatus, ett'ei hän
-kykene sulautumaan ympäristöönsä koulussa enempää kuin kotonakaan,
-ja ett'ei hän oikeastaan ole oppinut mitään, eikä tiedä mitään --
-teeskentelee vain tietävänsä -- vaikka hän niin monta vuotta on
-kulkenut opin tietä.
-
-Lopulta ei ollut lainkaan tavatonta, että hän kouluun menon sijasta
-aamusin pyörähti kokonaan vastaiselle suunnalle kuin missä koulu
-oli. Silloin hän tunsi hillitsemätöntä vapauden riemua, -- pelko ja
-omantunnon vaiva tavallaan vain lisäsivät nautintoa ja mielenkiintoa.
-Koulu pysyi hänelle vieraana ja hän luki vain saadakseen olla rauhassa
-sen puolelta.
-
-Toverit pitivät häntä kyvyiltään keskinkertaisena. Se ei Hermannia
-yhtään häirinnyt. Ne saivat uskoa hänestä mitä ikinä tahtoivat, kun
-vain antoivat hänen olla rauhassa. Toisinaan kuitenkin, äkillisen
-päähänpiston vaikutuksesta, hän tahtoi heille näyttää, ett'ei hän
-ole niinkään keskinkertainen kuin he luulevat. Hän on tottunut
-teeskentelijä ja hän tahtoo teeskennellä niin, että se häntä itseäänkin
-ihmetyttää! Sellaisten mielialojen vallitessa hän luki ja tutki,
-ajatteli ja edeltäpäin keksi vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Silloin
-hän koulutunneilla loisti, vastaukset tulivat sellaisina, että hän
-huomasi miten toverit ja opettajatkin hämmästyivät. -- Hän oli jälleen
-pettänyt! Hän on tyhmä ja tietämätön, mutta kukaan ei sitä huomaa.
-Nyt hän jälleen isoksi aikaa saa vaipua tyhmyyteensä, saa samoilla ja
-ajatella omia ajatuksiaan.
-
-Kerran kevättalvella -- seitsemännellä luokalla -- kun jo pitemmän
-aikaa oli värsy värsyltä luettu ulkoa pitkää ranskalaista runoa,
-opettaja määräsi, että seuraavalla tunnilla Hermanni saa lausua koko
-runon. Hermanni säpsähti ja kävi tulipunaiseksi. Toverien silmät
-kävivät ihmetteleviksi ja toiset hymyilivät merkitsevästi -- tästä
-uhkasi tulla jotakin hauskaa. Opettajankin kasvoilla Hermanni oli
-näkevinään leikillistä hymyä, se tiesi miten avuton hän aina oli
-esiytyessään.
-
-Hän tunsi ympäristönsä hengestä, että niillä oli aikomus paljastaa
-hänet, tehdä hänet naurun ja kujeilun alaiseksi ja sitte perin pohjin
-masentaa.
-
-Hän päätti olla varuillaan. Niin vaikeaa ja lapsellista kuin olikin,
-että hän, iso väkevä mies seisoo luokan edessä ja lausuu ääntään
-teeskennellen vieraskielistä runoa, niin nyt hän sen tekee... ja tekee
-täydellä todella!
-
-Hermanni alkoi lukea runoaan ja harjotella lausumista. Maineen
-menettäminen, sisäisen, aran olemuksen paljastuminen oli kysymyksessä.
-Vielä kerran hän itsensä pelastaa, maksoi mitä maksoi. Hän harjotteli
-illat ja yöt.
-
-Kun aika tuli, jolloin hänen piti esiintyä, tunsi hän itsensä täysin
-lujaksi kestämään koetuksensa. Toverien kasvoilla oli odottava ilme:
-mitähän siitä nyt lähtee? Varmana, pää uhmaavan pystyssä hän asettui
-luokan eteen.
-
-Yht'äkkiä kävivät luokalla kaikki hyvin hiljaisiksi, merkitsevät
-hymyilyt katosivat ja pojat katsoivat häneen kummastellen. Hermanni oli
-täysin tyyni, jalat pysyivät luontevasti paikoillaan, eivätkä kädet
-tehneet tavallisia, hätäytyneen kömpelöitä liikkeitään. Hänen äänessään
-oli syvä, helähtelevän varma sointu.
-
-    J'aime le son du cor, le soir, au fond des bois,
-    Soi qu'il chante les pleurs de la biche aux abois
-    Ou l'adieu du chasseur que l'écho faible accueille
-    Et que le vent du nord porte de feuille en feuille.
-
-Värsy toisensa jälkeen seurasi, -- kaikki yhtä tyynesti, ilman
-hätäilyä, sisältöön syventyvästä. Kun hän oli lopettanut, vallitsi
-hiljaisuus.
-
--- Sinähän lausuit suorastaan elegantisti, huudahti opettaja. -- Sinä
-voit, hän lisäsi, mitä ikinä vain tahdot, mutta sinä pyrit usein
-olemaan laiskanpuoleinen.
-
-Se oli jo liikaa. Koulussa Hermanni koko lailla kesti jännityksen,
-mutta kotiin tultua se laukesi. Voi miten hänen sieluaan ahdisti,
-kuinka pimeää oli ympärillä. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi,
-tyhjänpäiväiseksi... mitä varten täytyi hänen olla olevinaan toista
-kuin oli, -- valehdella, kun hän kuitenkin sitä inhosi? Jospa hän saisi
-olla kotona Toivolassa, siellä hän olisi saanut olla muiden ihmisten
-kaltainen, vapaa ja rehellinen.
-
-Sen jälkeen kun Hermanni niin loistavasti suoriutui ranskalaisesta
-runostaan, muuttui toverien käytös melkoisesti, ja siihen ilmestyi
-salaista ihailua. He alkoivat pitää häntä arvossa, miehenä joka voi
-mitä tahtoi, ja hänen ujouttaan, yksinäisyyttään ja usein lapsellista
-herkkäuskoisuuttaan ei kukaan enää ihmetellyt. Hän oli heidän
-mielestään vain hiukan omituinen.
-
-Kahdeksantoista vuotiaana Hermanni suoritti ylioppilastutkinnon.
-
-Kun hän sinä kesänä matkusti kotiin ja valkolakkisena astui laivasta
-kotipitäjän laiturille, oli ihmisten tervehdyksissä jotakin juhlallista
-ja vierasta: nyt on Hermanni herra. Ja kun hän Toivolan rengin, oman
-ikätoverinsa kanssa ajoi rattailla kotia kohden, ei keskustelu enää
-sujunut niinkään kuin entisinä kesinä. Renki vastaili lyhyeen ja
-varoen, ja vilkaisi joka kerta valkosta lakkia. Tuohon luisevaan, työn
-ja ahavan uurtamaan mieheen nähden tunsi Hermanni itsensä lapselliseksi
-ja ikäänkuin kömpelön lihavaksi. Kun he kotipihassa nostivat pois
-tavaroita rattailta, kiusasi Hermannia hänen omat liikkeensä: ne olivat
-tarkotukseen sopimattomia, joko liian äkillisiä, tai liian laajoja.
-
--- Herra on niin hyvä ja menee vain sisälle, kyllähän minä tavarat
-kannan, kehotti renki.
-
--- Mitä sinä minua herraksi... lapsuuden toveri, -- Hermanni koetti
-olla vapaa, mutta hän tunsi, että hän tekemällä teki itsensä
-vaatimattomaksi ja häntä hävetti.
-
-
-V.
-
-Tänä kesänä Mooses-eno ei enää kohdellut Hermannia toisin kuin
-muitakaan veljiä. Eno näkyi kadottaneen kaiken toivon sisarensa
-nuorimmankin pojan suhteen. --
-
-Näihin aikoihin mentäessä eno oli alkanut tuntuvasti vanheta. Hänen
-mahtava ryhtinsä alkoi raueta ja hartiat kumartua. Vanhuksen askeleet
-eivät enää olleet voimakkaat kuin ennen, ja ruokatuntinsa hän vietti
-omassa kamarissaan. Hermanni olisi tahtonut joskus vielä jutella hänen
-kanssaan, mutta siihen eno ei antanut tilaisuutta. Heidän keskenäinen
-ystävyytensä oli ainaiseksi loppunut.
-
-Kotona tuntui vieraalta ja kylmältä. Lapsuuden ajan muistot tulivat
-voimakkaina Hermannin mieleen, mutta talonväkiin nähden hän tunsi
-itsensä tuskaisen vieraaksi ja hän mieluisimmin karttoi niitä. Ne
-liikkuivat töissään kevyesti ja tottuneesti, nähtävästi ilman mitään
-voiman tuhlausta, ja ilmapiiri niiden ympärillä oli kuin havumetsän,
-johon aurinko paistaa. Hermanni tunsi omasta ruumiistaan lähtevän
-lämpöä, ja eräs ajatus, jota hän ei kärsinyt täysin itselleen
-selvittää, sanoi hänelle, että tuon huokuvan lämmön pitäisi päivästä
-päivään muuttua ruumiilliseksi työksi ennenkuin hän voisi tuntea
-itsensä virkeäksi, onnelliseksi ja rehelliseksi mieheksi.
-
-Raadantaan ryhtymisellä oli kuitenkin omat esteensä. Yksinäisiä
-työpaikkoja ei ollut ja joukossa hän ei kehdannut työskennellä. Se
-herättäisi huomiota. Luulisivat hänen teeskentelevän alhaisuutta ja
-talonpoikaisuutta. Hän muka tahtoo näyttää, ett'ei hänkään, vaikka on
-herra, halveksi ruumiillista työtä, -- ja luulottelee, että työväki
-sitte häntä ihailee.
-
-Kun hän joskus ryhtyi työhön, katselivat ammattimiehet hänen tekoaan ja
-naureskelivat, tai tulivat auttamaan, ja avustuksessa oli aina selvä
-viittaus: eihän tämä työ herralle sovi. -- Kiireellisenä heinä-aikana
-äiti kerran käski hänet haravoimaan ja Hermanni lähti. Mutta niitylle
-tultuaan hän huomasi, että kaikki miehet viisitoista vuotiasta poikaa
-myöten niittivät ja vain naiset ja tyttöset haravoivat. Kotvan
-työskenneltyään hän tunsi tilansa sietämättömäksi. Miesten katseista
-hän oli lukevinaan jotakin, mikä sai hänet punastumaan. Sopivaa
-loma-aikaa hyväkseen käyttäen hän pujahti pois työmaalta.
-
-Niin, häntä ei oikeastakaan luettukaan miesten joukkoon, hän oli
-suuri, joutava lapsi, jota piti kohdella hellävaroen. -- Tällaisissa
-mielentiloissa, jotka olivat pikemmin hänen oman arkatuntoisuutensa
-kuin todellisuuden aiheuttamia, hän päiväkausiksi sulkeutui kamariinsa,
-kaivoi esiin kirjoja ja alkoi lukea. Tämähän se oli hänen työtänsä, --
-täytyi olla. Illoin, kun väet palasivat töistään uupuneina ja raukeina,
-mutta iloisina ja tyytyväisinä, olivat Hermannin kasvot kalpeat ja
-niissä oli hermostunut ilme. Hän häpesi itseään ja koko olemassaoloaan.
-Sen, mitä eno vuosikausia oli viittaillut hänen ja veljien suhteen
--- nykyään veljet eivät enää joutaneet kesän viettoon kotia -- sen
-Hermanni elävästi tunsi. Hän on joutava olento, huoneessa istuja, joka
-antaa ajan kulua hukkaan auringon kaartaessa kesätaivasta.
-
--- Kulkisit edes metsissä aikasi kuluksi, virkkoi eno, -- aivanhan
-sinä maadut tuolla tavalla. Tai menisit vertaistesi kanssa palloa
-heittelemään.
-
-Sellaiset sanat olivat julmia pistoksia Hermannin aralle tunnolle. Ne
-paljastivat kaikessa jylhyydessään enon ajatukset hänestä ja samalla
-ne muistuttivat häntä siitä yksinäisyydestä, johon hän vähitellen
-oli joutunut. Sillä yhtä outo kuin hän oli omassa alkuperäisessä
-ympäristössään, oli hän vertaistensakin seurassa. Hänen käytöksensä
-oli kömpelön juhlallista, puheensa vakavaa ja vakavia asioita
-koskettelevaa, leikille vierasta. Hän ei kyennyt ottamaan osaa
-vilkkaaseen keskusteluun, ja kun hän joskus puhui, kuuntelivat
-toiset kenenkään tarttumatta hänen puheeseensa. Silloin hän jatkoi
-puhelemistaan saadakseen toiset yhtymään, -- kuuli oman äänensä,
-kuuli sen selvänä, kolseana, yksitoikkoisena, ja hänen teki mieli
-vaieta, mutta hän ei löytänyt sopivaa vaikenemiskohtaa, josta puheensa
-voisi katkaista itselleen häpeää tuottamatta. Hän pinnisti itseään
-äärimmäisyyksiin, koetti johtaa sanojaan niin, että joku saisi niistä
-kiinni ja pelastaisi hänet, turhaan. Hiljaisuus, jota hän pelkäsi,
-seurasi aina hänen sanojaan. Hän punastui, painoi päänsä alas ja häpesi.
-
-Mitä tekemistä hänellä oli toisten nuorten seurassa tai niissä
-huviretkissä, karkeloissa ja kansanjuhlissa, joilla pitäjän herrasväet
-itseään huvittelivat? Miksi ne aina tahtoivat häntä seuraansa, kun
-hän heille oli vain rasituksena? Hän tunsi juhlissa ja kisoissa
-sietämätöntä ikävää, joka usein paisui suoranaiseksi, selittämättömäksi
-levottomuudeksi, mikä tyyntyi vasta kun hän pää kumarassa yöllä asteli
-läpi metsätien kotia kohden. Jos joku tuttava työmies sattui hänet
-näkemään nuorten herrasväkien seurassa, silloin Hermanni vaistomaisesti
-koki vetäytyä syrjään tai tuli hänen kasvoilleen tuskastunut sävy:
-sattumaltahan minä vain täällä.
-
-Muutamana syyskesän päivänä kulki iloinen joukko nuorta väkeä Toivolan
-ohitse. Näkyi päivänvarjoja, vaaleita pukuja, kiiltäviä kenkiä.
-Huvimatkue oli menossa sydänmaille päin. Jo kaukaa Hermanni oli
-huomannut heidät, ja arvaten, että häntä tultaisiin hakemaan joukkoon,
-hän hyvissä ajoin pakeni läheiseen metsään.
-
-Hän ei missään tapauksessa, ei millään uhalla lähde niiden mukaan!
-Hän on kertakaikkiaan epäonnistunut olio ihmisten joukossa, hän on
-yksinäinen ja hän tahtoo olla se kokonaan, tinkimättä!
-
-Tässä ajatuksessa oli pahaenteistä varmuutta, jota hän itsekin hiukan
-pelästyi.
-
-Enon menettämisen jälkeen oli yksinäisyys hänen ainoa uskottunsa ja
-ystävänsä, -- tosin uskottu, johon voi luottaa, joka ei muuttunut, ei
-vaihdellut, vaan pysyi samana kaikissa oloissa ja elämänkäänteissä --
-suuri ystävä, mutta pelottava samalla kertaa.
-
-Hermanni lähti nopeasti kävelemään eteenpäin.
-
-Kotvan kuluttua hän saapui vuoren rinteelle, jossa oli hänen vanhastaan
-tuttu mietiskelypaikkansa. Siitä näkyi petäjän latvojen yli Toivolan
-katot ja tuonnempaa, hiukan sivulle päin, kyläkunnan aukea taloineen ja
-kartanoineen. Hermanni istahti alkaakseen itselleen rauhassa selvitellä
-sitä kieroa ja nurinkurista suhdetta, joka oli hänen ja muiden ihmisten
-elämän välillä. Hänhän pelkäsi ihmisiä... Kestääkö hän yksinäisyydessä?
-Jos nämä -- toisaalta suuri, tuhatpäinen ihmismaailma ja toisaalta hän
-yksin -- joskus joutuvat vastakkain ei vain tunteessa ja ajatuksessa,
-vaan työssä ja toimessa?
-
-Äskeisen kävelynsä jälkeen hän vielä hengitti raskaasti, ja ajatus
-toimi kiivaasti luoden hänen eteensä kuvia jättiläisten taisteluista, --
-
-Mutta tutuilla, hiljaisilla paikoilla on oma voimansa. Siellä asustaa
-rauhaisia ajatuksia, ja milloin levoton miete niiden rauhaa häiritsee,
-ne joutuvat hiljaiseen liikehtimiseen, joka jo alkaessaan kulkee
-tyyntymistä kohden tyynnyttääkseen senkin rauhattomuuden, joka ne sai
-liikkeeseen.
-
-Siellä alhaalla oli taloja. Yksi on vaaleanpunainen, toinen keltainen,
-kolmas sinertävä, muut ovat punamullalla koristettuja valkoisin
-nurkkalaudoin, tai kokonaan koristamattomia, karkeita. Kutakin taloa
-joukko ihmisiä pitää kotinaan, kullakin näistä taasen on oma elämänsä,
-omat ajatuksensa... kuitenkin se kaikki sisältyy tähän... yhteen
-ainoaan katseeseen. Eihän maailmaa olekaan, ellei ole yksinäisyyttä, ei
-seutuja, ellei silmää, joka ne tajuaa...
-
-Täällä vallitsi rauha. Hermanni tunsi ajatustensa raukenevan,
-mielikuvitus herkesi toiminnastaan hetkeksi. Ajatus tuntui
-tarpeettomalta, ihmiset pieniltä, talot leikkihuoneilta. Elämä yksin on
-suurta.
-
-Hyttyset tanssivat puiden lomissa ja lintuja lenteli laajoissa
-havuhuoneissaan. Kotvan hän katseli niiden lentoa, katseli pieniä,
-vaaleita kesäpilviä, jotka taivaalla kulkivat.
-
-Sitte rauhattomuus teki uuden ryntäyksen.
-
-Jokainen niistä, jotka siellä alhaalla asuvat, ajattelee viisaasti,
-toimii järkevästi. Kun ne ovat yksin, kuten hän nyt, kulkee niiden
-aivoissa suuria mietteitä, ihmeellisiä tunteita ja kuvitelmia.
-Elämän salaperäinen arvoitus sykähtää niiden sieluissa tällaisena
-katselemiseen vaipumuksena, ajatuksen katoamisena, tajunnan välittömänä
-kirkkautena. Entä jos heillä ei olekaan samoja voittamattomia esteitä
-ajatuksen tiellä kuin hänellä ja kenties juuri siitä johtuu se varmuus
-ja toimintavoima, jota he osottavat? Ehkä tuntevat he jokapäiväisessä
-elämässä ja toistensa seurassakin sen mitä hän vain tällaisina
-yksinäisyyden hetkinä...
-
-Sitä ajatellessaan Hermanni tunsi samaa kuin silloin, kun koulun
-seinäkartta hänen mieltänsä hämmensi. Hän havaitsi ajatuskykynsä
-pieneksi, heikoksi ja mitättömäksi.
-
-Se ei voi antaa hänelle voimaa jokapäiväisyyden varalle. Hetkisen vain
-valoisa ajatus leimahtaa, hetkisen pysyy -- sitte se katoaa jättäen
-hänet pimeään ja tyhjyyteen. Kun työstä palaava miesjoukko tulee häntä
-vastaan, silloin hän, jos suinkin voi, pyörähtää toisaalle, sillä
-hän häpeää. Se johtuu siitä, ett'eivät hänen tietonsa ole päteviä,
-hänen ajatuksensa eivät kykene puolustamaan hänen sivistyselämäänsä
-ruumiillisen työn tekijäin katsetta vastaan. Toisin on muiden
-sivistyneiden. Ne voivat vapaasti kulkea työmaiden ohitse, katsella,
-ihailla, sillä heillä ei ole mitään hävettävää. He tuntevat tehneensä
-täyspainoista työtä... Miten suuret, varmat ja syvästi tajutut ovatkaan
-heidän tietonsa ja ajatuksensa!
-
-Hermanni oli nuori, yksinäinen, eikä hänellä ollut ihmistuntemusta.
-Ajatukset muuttuivat surkutteluksi omaa itseraukkaa kohtaan. Hänen
-teki mieli paeta, mennä kauas erämaihin... Hän laittaa itselleen
-pesän vuoren rotkoon, syö sieniä ja marjoja ja pyytää vain saada
-olla rauhassa ihmisiltä, sillä hän pelkää... hän on niin pieni,
-heikkohenkinen ja vähäpätöinen... ei hän tee mitään hyötyä ihmisten
-yhteiskunnassa, hän ei kykene mihinkään.
-
-Niin, -- ei hän kykenisi yksinkään olemaan! Yhtä ainoata huoneen
-nurkkaa hän ei osaisi itselleen salvaa, jotta voisi saada suojaa talven
-viimaa vastaan...
-
-Levottomuus kävi yhä painostavammaksi. Mikään rauhoittava ajatus ei
-enää voinut sitä tyynnyttää.
-
-Mitähän ihmiset sanoisivat, jos tietäisivät... Mietteet sekaantuivat,
-kuvite ajoi takaa toistansa. Häntä alkoi yksinäisyys pelottaa ja hän
-lähti liikkeelle.
-
-Kotona oli hiljaista. Väet olivat töissä. Hermanni sulkeutui
-huoneeseensa, hän toivoi kiihkeästi, että kesä loppuisi ja hän pääsisi
-pääkaupunkiin.
-
-Eno oli kaiket päivät kovassa työssä ja iltasin hän oli väsynyt
-ja häijy. Hänen puheessaan oli Hermannia kohtaan poistyontävää,
-vieroittavaa vihamielisyyttä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Seuraavana talvena Hermanni suorastaan riitautui enonsa kanssa.
-
-Kun Hermanni Vihtori-veljensä kanssa saapui kotiin jouluksi, olivat
-molemmat veljekset hyvin hienosti puetut. Vihtorilla oli sitäpaitsi
-yllään kallisarvoiset turkit. Hän oli mennyt kihloihin erään kauppiaan
-lesken kanssa ja morsian oli hänelle ostanut turkit pitkää ja kylmää
-matkaa varten. Ylvästellen Vihtori niitä näytteli äidille ja enolle ja
-samalla kertoi miten oli ne saanut.
-
-Eno-vanhus katseli tarkoin turkkeja ja vilkastui hetkeksi. Mutta sitte
-piippu alkoi täristä hänen hampaissaan ja silmiin tuli tuhoa ennustava
-loiste.
-
--- Turkit ovat hyvät ja kalliit, hän verkalleen sanoi, ja
-tarpeellisetkin talviseen aikaan. Kyllähän turkit miehen yllä uljaat
-ovat, hitto vie!... Muistanhan minä, miten minä ennen vanhaan turkit
-sain. Siinä olikin kahden kovan välillä kysymys turkeista, karhun ja
-minun. Minä ne sain, mutta ei leikin, jumal'avita leikin ne eivät
-lähteneet!... Ei ennen vanhaan mies olisi kehdannut niskaansa vetää
-naisen lahjoittamia turkkeja. Miestä niin kehnoa näillä main ei ollut,
-jonka kunnia olisi kutistunut rikkaan naisen turkkeihin...
-
--- Heh, ehk'ei kukaan nainen ole enolle turkkeja tarjonnutkaan, Vihtori
-väkinäisesti nauraen sanoi.
-
-Eno vaaleni.
-
--- Mitä sinä sanot?... Minulleko olisi joku nainen tohtinut tarjota
-turkkejansa!
-
--- Älkää nyt, eno, turhia, virkkoi siihen Hermanni, -- eihän nykyään
-kukaan karhujen selästä turkkeja kisko, ne ostetaan suoraan turkkurilta.
-
--- Luuletko sinä, vasikka, kiljaisi eno ja paiskasi piippunsa pankolle,
-että karhu nykyään itse myö nahkansa?... Sinusta, Hermanni, minä olen
-toivonut miestä, edes jonkinlaista...?
-
-Hän vaikeni. Syvä pettymys ja kaiho kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän
-loi Hermanniin katseen pitkien, tuuheiden kulmakarvojensa alta.
-
-Hermanni tunsi pistoksen sydämessään. Enon silmäys lamautti hänet.
-Jälleen hän näki enon jättiläisenä, voiman ja miehuuden perikuvana,
-ja itse hän oli vain pieni poikanen, joka seisoo enon selän takana
-Karhuvuoren rinteellä, jossa eno vaatii turkkeja metsän kuninkaalta.
-
-Hermannin katse etsi vanhuksen katsetta. Hän olisi tahtonut vielä
-kerran silmäillä enon sieluun asti, että eno näkisi miten pieni ja
-avuton Hermanni vielä on. Mutta vanhuksen katse oli sulkeutunut.
-Tuuheat kulmat peittivät rakkaat silmät, ja Hermanni tunsi, ett'ei
-hän enää koskaan pääse näkemään niitä niinkuin lapsena. Hän on iäksi
-karkotettu satu-urosten maailmasta.
-
--- Mitä varten eno aina moittii nyky-ajan ihmisiä, Hermanni virkkoi. --
-Ettehän te niitä tunne, ettekä tahdokaan tuntea. Mistä te tiedätte --
-hän äkillisen katkeruuden valtaamana ääntään kohottaen jatkoi -- mitä
-miehiä me olemme?
-
-Tuttu, lystikäs ilme väreili enon kasvoilla, mutta katosi pian. Hän oli
-jälleen totinen ja tyyni, etsi piippunsa pankolta ja poltteli.
-
-Hermannin mieli lauhtui. Hänen tuli surku yksinäistä vanhusta, ainoata
-entisajan eläjää, ja hävetti oma uhoilu. Hän meni vanhuksen luo ja
-alkoi tehdä puhetta. Mutta eno oli vaiti, kohotti vain hiukan kulmiaan
-ja katsahti säälien ja halveksien sisarensa poikaan.
-
-Saman joululoman aikana Hermanni viimeisen kerran näki eno Mooseksen,
-sillä kevättalvella vanhus kuoli. Vihtori Toivola, joka tosin oli
-tutkinut maanviljelystiedettä ja oli agronoomi, mutta jota tämä ala ei
-viehättänyt, siirtyi Helsinkiin ottaakseen vaimonsa edellisen miehen
-liikkeen haltuunsa, äiti muutti oman perintöosuutensa kanssa vanhimman
-poikansa luokse ja Toivolan talo joutui vieraisiin käsiin.
-
-Mooseksen kuoltua loppui Hermannilta se tulolähde, joka hänellä tähän
-saakka oli ollut, ja hänen raha-asiansa jäivät rikkaan Vihtori-veljen
-haltuun.
-
-
-VI.
-
-Vuodet olivat iskeneet voimaa Hermannin heiveröön vartaloon. Vanhat
-ihmiset kertoivat Mooses-enon nuorena olleen hänen näköisensä.
-
-Luonteessa hänellä ilmeni jäykkyyttä, taipumattomuutta ja vaivoin
-hillittyä kiihkoa. Näitä ominaisuuksia vanhemmat veljekset olivat
-enossa pitäneet vanhanaikaisuutena, Hermannissa ne todistivat
-itsenäisyyttä. Vihtorin mielestä hän oli harvinaisuus, joka kerran oli
-korkealle kohoutuva. Tunnettiinhan suurmiesten elämäkerroista, miten
-heistä useimmat jo nuoruudessaan olivat olleet erilaisia kuin muut,
-ujoja, kiivaita, häikäilemättömiä, sanalla sanoen aivan Hermannin
-tapaisia.
-
-Vihtori kehotti häntä jatkamaan lukujaan yliopistossa ja lupautui
-auliisti antamaan rahoja. Siinä auliudessa oli toivovaa ihailua.
-
-Itsellään ei Hermannilla ollut mitään erikoista halua lukutyöhön,
-ei sen enempää kuin ennen koulupoikana, -- tuskin niinkään paljoa.
-Mutta ei hänellä ollut mitään sitä vastaankaan. Mitäpä hän muutakaan
-olisi tehnyt, -- eihän hau osannut mitään, eikä tuntenut kutsumusta
-mihinkään. Lukemisessa hän sitäpaitsi näki hyvän suojuksen ihmisiä
-vastaan, sen taakse hän voi kätkeä oman elämänsä, ajatustensa hitauden,
-tietämättömyytensä. Lukemisen avulla ja sen varjossa hän ehkä joskus,
-kovien ponnistusten jälkeen, voi ylentyä samalle tasolle kuin muut
-sivistyneet, todelliseen tietoon, rehelliseen ja teeskentelemättömään
-elämän tuntemukseen.
-
-Siten Hermanni jälleen joutui jatkamaan vaellustansa tiedon tiellä.
-
-Hän työskenteli ahkerasti, kävi säännöllisesti luennoilla, hänen
-ulkonainen elämänsä oli tasaista kuin kellon käynti.
-
-Milloin hän tavallisesta järjestyksestään erehtyi, tapahtui se mitä
-viattomimmalla tavalla. Talvi-aamuina hän joskus yliopistoon menon
-sijasta lähti samoilemaan kaupungin ympäristöihin; silloin viipyi hän
-poissa koko päivän, tuli illalla kotiin väsyneenä, mutta vilkkaana
-ja poikamaisen iloisena, ympärillään talvisen metsän tuoksua. --
-Pitkät retket olivat välttämättömiä hänelle, ilman niitä hän tunsi
-tukahtuvansa. Kun huone-ilma liiaksi alkoi ahdistaa, hän lähti
-liikkeelle, samoili yksinään pitkin metsiä ja palasi työhönsä tyynenä
-ja parantuneena.
-
-Siinä ei kukaan mitään moitittavaa havainnut.
-
-Mutta paitsi sitä oli Hermannilla eräs toinenkin tapa, jonka hän
-oli kouluajoiltaan perinyt. Hän ei seurannut lukujaan, vaan lukujen
-piti seurata häntä. Kun hän istui kirjojensa ääressä, niin ensin hän
-vakavasti luki, ymmärsi ja painoi mieleensä, -- mutta sitte kiintyi
-ajatus johonkin erityiseen kohtaan ja alkoi sitä selvitellä. Tässä
-selvittelyssään se pyrki tarpeettomaan perinpohjaisuuteen, laajensi
-asian loppumattomiin ja eksyi kauas pois lukujen yleisestä suunnasta.
-Silloin hän kyllä tuntee kiivasta tiedon halua. Silloin hän kyllä
-syventyy kirjoihinsa -- ei yhteen, vaan moniin yht'aikaa -- lukee,
-tutkii ja ajattelee. Mutta ajatus ei pysy kohdallaan, se liittää
-itseensä kuvitteita, kokoaa entisiä muistoja, laskee alleen maailmoita
-selvennystä etsien, -- kunnes kaikki on toivottomana epäselvyytenä ja
-lukemattomien kysymysten lomasta selvänä ja muodon saaneena loistaa
-vain yksi: mitähän tämä kaikki lienee? Hän repäisee itsensä irti
-hämääntyneistä mietteistään ja tuskaisesta epäselvyyden tunteesta ja
-pakottaa itsensä johonkin yksinkertaiseen luvun kohtaan. Siten saa hän
-opintoihinsa joitakuita selviä kohtia, mutta näiden välille jää aukkoja
-kuin rannattomia erämaita. Häneltä puuttui käytännöllisyyttä ja sen
-mukaisia suunnitelmia, -- kykyä kylmäverisesti syventyä kirjaimeen.
-
-Hänen työtapojansa ei kukaan tuntenut. Lukujensa takana Hermanni pysyi
-vieraana veljilleen. He vain hartaasti odottivat aikaa, jolloin hän
-valmistuu, jolloin tuo totinen, luja ja itseensä sulkeutunut mies
-näyttää mitä hän vuosien vieriessä on oppinut.
-
-Mutta kun aika kulumistaan kului ja kun Hermannin tovereista jo moni
-saavutti oppi- ja virka-arvoja hänen ollessaan vain pelkkä ylioppilas,
-alkoi veljesten odotus väkisenkin vaihtua levottomuudeksi. Vihtori,
-joka Hermannin edestä oli uhrannut paljon rahaa, rupesi vihdoin kautta
-rantain huomauttelemaan, että ihmisten vuoksi olisi hyvä, jos Hermanni
-vähitellen valmistuisi joksikin.
-
-Silloin tämä havahtui ajattelemaan elämän arkipäiväisempiä puolia. Hän,
-aikamies, eleli veljiensä kustannuksella ja oli heistä riippuvainen...
-
-Hän päätti nyt miehekkäästi ponnistella saadakseen tasaista jälkeä
-lukuihinsa, ottaa asiat järkevältä käytännön kannalta, haarniskoitua
-ajatuksia ja mielikuvitteita vastaan.
-
-Mutta että se noin vaan päätöksen mukaan olisi käynyt laatuun
-edellisten vuosien ajatus- ja kuvite-elämän jälkeen, siinä hänen
-laskunsa pettivät. Tosin hän voi päiväkausiksi tukahduttaa
-mietiskelyhalunsa, vaipua kokonaan kirjoihinsa ja muistinsa varaan,
-mutta sitte seurasi jälleen päiviä, jolloin työ oli kokonaan
-mahdotonta. Elämä tuntui silloin tyhjältä, luvut joutavuudelta ja
-tarkotuksettomilta. Tai saattoivat mielikuvitukset, suoranaisiksi
-näköerheiksi muodostuneina, väkivaltaisesti murtaa jännitetyn tahdon ja
-lähteä kulkemaan omille teilleen.
-
-Todellisuuden kovasta kokemuksesta ajatukset väkisinkin hurjistuivat,
-ne ponnistautuivat etualalle kaikin voimin ja vaativat huomiota
-puoleensa. Parhaimpina hetkinä ne esiytyivät ennen aavistamattomissa
-muodoissa.
-
-Entä jos hänen ajatuskykynsä onkin suurempi kuin monien muiden, eikä
-päinvastoin, kuten hän ennen oli kuvitellut? Jos juuri siitä johtuukin
-hänen opiskelunsa vaikeus? Entä jos hänen sisäinen elämänsä, jota hän
-huolellisesti salaa muilta, juuri onkin viisaan ihmisen sielunelämää?
-
-Kuvitteet ottivat viisauden muodon ja tunkeutuivat hänen sieluunsa
-imarteluina. Kaukaisena epäilyksenä, miellyttävänä aavistuksena
-hän mietiskeli, että ehk'ei, kuten hän on luullut, hänen
-ylioppilastovereittensa nopean edistymisen takana aina olekaan voimakas
-ajatuskyky, joka syvästi on kyennyt tajuamaan sen mitä tietää, vaan
-ehkä siinä vallitseekin pintapuolisuus, joka suuremmitta vaivoitta
-vetäisee tiedot itseensä sellaisenaan? Tämä ajatus, niin hämäränä
-kuin se ensin hänelle ilmestyikin, ei ottanut luopuakseen. Se samalla
-kertaa kiihoitti ja masensi. Sen, minkä hän tietää, sen hän tunteekin,
-käsittää koko olemuksellaan. Hän tuntee sen ajatuksissaan, sanoissaan,
-teoissaan. Jokainen selventyvä ajatus tekee hänet onnelliseksi,
-jokainen opetus, jonka hän käsittää, on vapauttavaa opetusta hänelle
-itselleen. Mutta miten vähän hänellä on sellaista selvyyttä! Pienin
-ajatuskin on usein niin voimakas, niin laaja ja monipuoliseksi
-muuttuva, että se vaatii hänen huomiotansa joskus päiväkausiksi.
-Eihän hänellä siinä tapauksessa ole toivoakaan päästä oppineeksi.
-Ellei hän helpommin pääse selville pienestä ja yksinkertaisesta, ei
-hänellä ole toivoakaan voida tunkeutua syvempiin tietoihin. Hiotut
-ja oppineet puheenparret, joita hän kuulee ja lukee, ovat hänelle
-pelkkää sanahelinää. Muistiaan jännittäen hän voi niitä käytellä,
-kun niin vaaditaan, mutta milloin järki työskentelee vain itseään
-varten, kaikessa totuudessa, silloin hän on kaukana kaikista opituista
-puheenparsista, omassa varassaan, levoton, tietämätön ihmislapsi.
-
-Jospa hän jaksaisi tutkia kaiken lävitse, niin että hän tuntisi asian
-sekä omalta kannaltaan, että oppineitten... silloin!
-
-Ja ennenkuin Hermanni osasi aavistaa, oli uusi kuvite vallannut hänen
-mielensä, kuvite, joka häntä sanomattomasti miellytti.
-
-... Niin silloin! Hän luo uusia käsitystapoja, uusia, terveitä
-mielipiteitä. Hän tahtoo auttaa niitä, jotka hänen laillaan liiaksi
-kätkeytyvät itseensä, liiaksi epäilevät oman elämänsä pätevyyttä. Onhan
-ajatuskyvyn oma, alkuperäinen yksinkertaisuus ainoa, joka tietämiseen
-johtaa. Jos se tuhlataan vieraille urille, silloin tietämisen
-mahdollisuus katoaa, silloin johdutaan siihen henkisen elämän
-epämääräiseen loistokohtaan, joka kulkee yleissivistyksen nimellä.
-Tällöin sivistys vain on verho, johon heikko -- tai heikonnettu --
-järki pukeutuu näyttääkseen toiselta kuin se on...
-
-Todellisuudessa Hermanni oli harvasanainen, mutta kiihtyneissä
-kuvitteluissaan hän väliin piti laajoja esitelmiä. Ja kadulla
-kävellessään hän väliin unohtui mietiskelyihin, kyseli, vastaili,
-väitti ja riiteli. Silloin hän ei muistanut minne oli menossa, tuskin
-muisti kävelevänsäkään. Jos hän jollakin tavoin häiriytyi, suututti se
-häntä.
-
-Veljet yhä odottivat. Kun valmistumisesta vain ei näkynyt mitään
-tulevan, alkoi Vihtori koventua, jopa tehdä uhkauksia rahan suhteen.
-
-Silloin Hermanni vuokrasi itselleen asunnon kaupungin laidalta siinä
-lujassa tarkoituksessa, että nyt hän selvinä tai epäselvinä kokoaa
-yhteen kaikki tietonsa ja valmistautuu suorittamaan tutkintojansa.
-
-Huone oli pieni ja niukasti kalustettu, mutta siitä oli kaunis näköala,
-ja sen vuokraaja, laiha, kalpea vaimo teki puhtautta harrastavan
-ihmisen vaikutuksen. Sitäpaitsi oli huoneen sisustuksessa jotakin
-liikuttavan kaunista. Verhot olivat niin asetetut, että rikkinäiset
-kohdat peittyivät laskoksiin, ja piirongin päällä oli joukko
-halpa-arvoisia koristeita, posliinikoiria, -kissoja ja -nukkeja.
-
-
-VII.
-
-Tyyni oli Hermannin mieli sinä päivänä, jolloin hän alotti tutkintonsa.
-Ensimäinen tutkinto ei ollut tärkeä, siihen otti osaa paljon miehiä
-yht'aikaa ja sen oli määrä tapahtua yliopistossa. Huolettomana
-hän lähti sinne. Hän oli selvillä aineestaan, ajatukset olivat
-moniviikkoisen vankeutensa jälkeen selvät ja tyynet, minkäänlaista
-levottomuutta ei tuntunut. Uudessa asunnossaan hän oli jaksanut
-syventyä lukuihinsa, oli saanut erinomaisia voittoja itsensä suhteen.
-Näin keveältä hänen mielensä ei ollut sitte lapsuuden tuntunut.
-
-Päästyään yliopiston luokse ja alkaessaan nousta ylös sen portaita, hän
-kuuli jonkun mainitsevan nimeään. Hermanni kääntyi katsomaan, ketään ei
-näkynyt.
-
-Sepä omituista...
-
-Aivan varmasti oli hän kuullut miten joku sanoi: Hermanni!
-
-Kerran lapsena hän oli kokenut jotakin samallaista, oli kuullut
-nimeänsä mainittavan, vaikk'ei ketään ollut läheisyydessä. Mistähän se
-sellainen johtuu? Onko se itsetiedottomien kuvitusten työtä?
-
-Her-man-ni, hän samalla toisti noustessaan ylös portaita. Mikä
-omituinen nimi! Ettei hän ennen ole sitä huomannut. Se on se ääni,
-jolla hänen olemustansa kuvataan... Mitä kummaa siinä nyt on
-olevinaan...
-
-Ja kuitenkin... onhan silloin kysymyksessä hän, hän itse... minä itse...
-
-Hän oli saapunut paikalleen ja istuutunut. Salainen levottomuus oli
-hiipinyt hänen mieleensä; ylhäältä, alhaalta, läheltä ja kaukaa kiertyi
-esiin muistoja. Ne olivat kuin räpytteleviä lintuja, jotka vast'ikään
-ovat päässeet ulos ahtaasta häkistä ja pitkän ajan jälkeen tuntevat
-itsensä vapaiksi. Hermanni irrotti huomionsa niistä.
-
-Hänen edessään, selät häneen päin, istui kolme muuta ylioppilasta.
-Yhdellä niistä oli leveä, litteä pää, jota harva punainen tukka peitti.
-Hermannin huomio oli kiintynyt siihen, ja tuo punatukkainen pää liittyi
-sattuman koko voimalla niihin epämääräisiin, eloisiin tuntoihin, jotka
-hänessä olivat syntyneet. Että ihmisen selkäpuoli, hän ajatteli,
-saattaa olla noin ilmeetön ja eloton... Jos nyt olisi edessäni satoja,
-tuhansia ihmisiä, olisivat ne kaikki tuollaisia karvaisia, ympyriäisiä,
-pyöreitä... Hermanni tunsi kuin lievää pahoinvointia ja häntä milt'ei
-peloitti.
-
-Sitte ajatus yht'äkkiä otti suunnattoman muodon. Syvästä pimeydestä
-se vyöryi hänen eteensä laajana, uhkaavana varjona, tai niinkuin
-olemassa-olon arvotuksena. Se loi hänen eteensä omituisia kuvia,
-sytytti kauan unohduksissa olleita muistoja. Häntä alkoi ahdistaa,
-mieli teki ulos raittiiseen ilmaan, että tuuli saisi puhaltaa häneen.
-Siellä hän selvittäisi nämä epämääräiset kuvat... Huoneen seinät olivat
-niin likellä, katto niin painostavan matala ja tuntui kuin näkisi hän
-täällä mielettömyyden unta, istuisi pimeydessä, missä tututkin kuvat
-ottavat kummitusten muotoja.
-
-Hän tahtoi herätä oudosta painostuksestaan ja loi katseensa
-professoriin, joka juuri oli saapunut ja istui rauhallisena pöytänsä
-takana. Hän tahtoi saada takaisin tyyneytensä, mikä hänellä äsken oli
-ollut, mutta unehtui samassa ihmettelemään, miten professori, jonka
-silmät loistivat viisautta ja otsa säteili ajatuksia, saattoi noin
-tyynesti kysellä ja tutkia noita elottomia, karvaisia päämukuloita.
-
-Niin, mitä se taas kyseleekään? Jaha, nyt on oltava varoillaan,
-kuunneltava ja vastattava. Hermanni heräsi ajatuksistaan ja piti niitä
-suurin vaivoin koossa. Hänen otsaansa kihelmöi, aivan kuin kulkisi
-siinä muurahaisia, -- niinkuin silloin, kun aivot ovat äärimmäisyyteen
-asti rasittuneet. Omituisia tunnelmia leimahteli sielussa ja hän oli
-kuin sinisen, sakean savun ympäröimänä. Kun hän äkillisellä tahdon
-ponnistuksella vapautti itsensä, oli hän väsynyt ja töin tuskin kykeni
-hän suoriutumaan tutkinnosta.
-
-Poistuessaan hän oli kuin unissakulkija. Yliopiston etehisen pylväät
-häämöttivät kaukaisen sinertävinä ja toverit olivat kuin tummia,
-liikkuvia varjoja. Hermannia värisytti ja ahdisti. Hän tunsi itsensä
-niin pieneksi ja onnettomaksi tässä suuressa rakennuksessa, kaikkien
-suurten tietojen pesäpaikassa. Hän oli kuin varas, joka on tunkeutunut
-aarre-aittaan, -- mitä tekemistä hänellä on täällä, ei hän täällä
-mitään saa, hän ei tiedä mitään, hänellä ei ole tiedon haluakaan.
-
-Torille tultuansa hän veti ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa ja avasi
-palttoonsa. Miten hyvältä ilma tuntui...
-
-Samassa ajoi torin yli joukko ratsupoliiseja. Hermanni säpsähti kuin
-pahantekijä, jota omatunto vaivaa. Jälleen valtasi ahdistus mielen ja
-rinnan alle teki kipeää. Hänen tuli niin sääli, sääli... Ei tiedä ketä
-kohtaan hän sitä tuntee. Poliisit, keisarin patsas, poliisikamari,
-senaatti, kirkko ja yliopisto, hän itse ja koko maailma sekaantui
-siihen syvään surkuttelun tunteeseen. Hänen teki mieli itkeä, valittaa,
-vaikeroida, mutta kun tunteelta puuttui varma kohde, ei se päässyt
-kyyneleiksi purkautumaan.
-
-Vasta asunnossaan hänelle selveni mitä hänen oli sääli: vain itseään,
-omaa poloista itseänsä. Miten kaukana hän tuntee olevansa siitä urasta,
-joka hänelle on valittu! Milloinkaan hän ei kykene suoriutumaan
-aineistansa. Se on liian suuri yritys hänelle, hänellä täytyisi olla
-kymmenet aivot, ennenkuin se hänelle olisi mahdollista...
-
-Tahtoiko hän pettää itseään, samalla kun muita... unohtaa, että hänelle
-ovat yhä vielä käsittämättömiä elämän vähäpätöisimmätkin kysymykset...
-Eikö hän usein, kun istui lukupöytänsä ääressä, tietänyt, että
-ensimäinen todellisuuden luoma ajatus kaikessa vähäpätöisyydessäänkin
-lakaisee pois hänen opitun viisautensa, yksinpä sen muistotkin... miten
-elämä murtautuu esiin kalvavana tuskana, herpaisevana levottomuutena,
-jonka edessä kaikki mikä olemassa on vaipuu arvottomaksi. Mitä hyötyä
-on siitä, että hän tekee turhia yrityksiä muuttaakseen sisäisen
-elämänsä suuntaa? Onhan sillä takanaan liian vapaa toiminta-aika, --
-lapsuudesta miehuuteen saakka, -- hänen laittamansa esteet ovat sille
-tulitikkuvarustuksia, milloin tahansa se ne murtaa. Se kulkee omaa
-kulkuaan.
-
-Minne se kulkee?
-
-Ensi kerran Hermanni teki itselleen kysymyksen, minne vie hänet
-hänen elämänsä. Kun hän ennen oli ajatellut sitä, oli hän tehnyt sen
-niinkuin yleensä tehdään tulevaisuuden suunnitelmia: hän lukee, tulee
-oppineeksi, saa viran... Itsekseen hän jo silloin oli tietänyt, että ne
-olivat kuvitteluja, lisäksi sellaisia kuvitteluja, jotka eivät häntä
-sanottavasti olleet kiinnittäneet, vaan joita täytyi tehdä voidakseen
-toisille sanoa, miksi hän aikoi. -- Sellaisena kuin kysymys nyt
-tuli, se oli omasta pakostaan syntynyt, valtaava voimaltaan, uhkaava
-vastauksen vaadinnassaan.
-
-Minne kulkee hänen elämänsä? Onko hänellä mihinkään kykyä, vai onko hän
-kykenemätön kaikkeen, kuten lukemiseenkin? Onko koko hänen henkinen
-elämänsä sumua, -- höyryä, joka vain silloin alkaa ulospäin toimia, kun
-se ulkoa päin joutuu painostuksen alaiseksi?
-
-Hän istahti akkunansa ääreen ja ajatteli. Sinne tänne liehuivat
-mietteet kuin häilyvä kynttilän liekki, pysähtyivät vihdoin kauas
-lapsuuden aikoihin, alkaen sieltä järkeviksi ja kylmiksi ponnistautuen
-etsiä elämälle sen luonteenomaista suuntaa.
-
-Kerran maailmassa hänet oli pantu kouluun. Siellä hän oli edistynyt
-velvollisuuden pakosta, velvollisuuden, jota hän ei tuntenut. Hän
-ei tuntenut sitä, se ei ollut ainoatakaan kertaa sisäisenä voimana
-häntä kulettanut, eivätkä veljetkään olleet sitä hänelle selittäneet.
-Enovainaja joskus oli puhunut ihmisen velvollisuudesta ja silloin se
-oli ollut Hermannille täysin selvää, sillä eno liitti siihen työn, joka
-oli ollut mieleistä...
-
-Hänet oli riistetty irti siitä maaperästä, johon hän kuului.
-Lapsuudesta saakka veljet olivat häntä kulettaneet, kädestä taluttaen
-johdattaneet opin ja viisauden tiellä. Hermanni oli hoitanut lukujaan
-tottumuksen ja tavan mukaan ja veljet olivat olleet tyytyväisiä,
-vieläpä ihastuneita. Nyt ollaan saavuttu rannattomille selänteille ja
-nyt kaiketi vaaditaan _häneltä_ tiliä kuljetusta matkasta.
-
-Kesken synkkiä mietteitään Hermanni ei voinut olla naurahtamatta. Miten
-voidaan häneltä vaatia tiliä siitä matkasta, jota toiset ovat häntä
-kulettaneet?
-
-Jos hänellä olisi ollut itsemääräämisoikeutta hiukankin silloin
-pienenä, niin miten toisin nyt olisikaan! Niin... mikä hän nyt olisi,
--- olisiko hänellä kenties kykyä johonkin?
-
-Mieleen muistui Mooses-eno, ei häijynä eikä pilkallisena, vaan aikojen
-kirkastamana, varhaisinten muistojen hohteessa -- muistui mieleen
-mahtavana, valtavan viisaana ja voimakkaana. Hän, Hermanni, oli enon
-näköinen, hänellä oli enon kookas ruumis ja voimakkaat kädet...
-
-Hermanni kosketti käsivartensa lihaksia. Ne eivät olleet heikot.
-
-Pitikö hänen todellakin istua pöydän ääressä, lukea ja kirjottaa, kuin
-pienen poikasen, hänen, aikamiehen, jolla on moiset raajat?
-
-Huumaava ilo ja voiman tunne valtasi hänet. Hän hypähti ylös tuolilta
-ja alkoi silmät loistaen kävellä edes takaisin lattialla. Sitte hän
-jälleen pysähtyi akkunan ääreen ja katse harhautui mietiskellen kauas
-etäisyyteen.
-
-Lentäköön mielikuvitus miten haluaa, olkoot hänen elämänkysymyksensä
-miten yksinkertaisia tahansa, hän iskee kiinni maan kamaraan, lihakset
-jännittyvät, ruumis väsyy, järki ottaa vallan ja ohjautuu eteenpäin
-tyynenä ja voimakkaana. Tai jos hänen henkensä on sumua, joka yhäti
-pyrkii hajautumaan, niin hajotkoon! Hän iskee kiinni maahan ja on
-siinä täysin turvassa. Hän on pieni, heikko, hän saa olla hyleksitty,
-kelvoton kaikkeen, matonen, joka itselleen mullasta etsii elatusta...
-Nöyränä tahtoo hän nostaa vertaisensa syrjään lapionsa tieltä: mene
-rauhaan, ethän sinäkään kieltäne minulta minun vähäistä osaani.
-
-Ilta oli pimentynyt.
-
-Hermanni sytytti lampun ja alkoi käytännöllisesti suunnitella
-tulevaisuuttaan.
-
-Hän koettaa hankkia itselleen pienen, halpahintaisen palstatilan,
-mieluisimmin jonkun entisen torpan... Siinä on kaksi huonetta, pirtti
-ja kamari. Viime mainitusta hän laittaa itselleen kirjaston, jossa hän
-pitkinä talvi-iltoina rauhassa ja hätäilemättä saa syventyä elämän
-kummallisiin kysymyksiin.
-
-Minkäänlaista karjaa hän ei pidä... Navetta, joka muutenkin on liian
-lähellä, saa väistyä pois ja karjapihan hän perkaa puutarhaksi. --
-Paikka saa olla hiukan syrjäinen. Tosin hän tuntee kaikki maantyöt,
-mutta häneltä puuttuu käytännöllistä harjotusta ja sen hän mieluisammin
-suorittaa yksin, kenenkään näkemättä. --
-
-Uuteen kuvitelmaansa Hermanni oli niin ihastunut, ettei hän saanut unta
-silmiinsä koko sinä yönä. Tarkasti, pienimpiä yksityiskohtia myöten
-hän selvitteli itselleen vastaiset menettelytapansa. Aamupuoleen, kun
-kaikki oli täysin valmista, hän hiukan nukahti ja näki unta, miten
-Mooses-eno muokkasi Toivolan karjapihaa puutarhaksi ja istutti siihen
-kukkivia omenapuita.
-
-Unensa Hermanni selitti hyväksi enteeksi. Pukeuduttuaan hän jälleen
-alkoi ajatella.
-
-Hän on nyt parhaissa miehuuden voimissa, kookas, väkevä mies, eikä
-enää mikään poikanen... Harmitti, että oli näin kauan kulkenut toisten
-talutusnuorassa, kun oman alan kuitenkin jo aikoja sitte olisi pitänyt
-olla täysin selvillä. Vaikka kaikellahan lienee tarkotuksensa, ja
-kaikki on hyväksi, kun sen hyväkseen ottaa. Olihan hän nyt saanut kokea
-elämää tältäkin puolelta. Ehkä, jos hän alusta pitäen olisi jäänyt
-maalle, hän nyt katuisi, ett'ei ollut seurannut veljiään, ehkä tuntuisi
-raskaan työn teko vaikealta. Nyt sitävastoin hän tiesi antaa arvoa oman
-valinnan oikeudelle.
-
-Hänen mielialansa oli suopea koko maailmaa kohtaan ja hän tunsi suurta
-kiitollisuutta, kun olivat antaneet hänelle tilaisuuden tutustua
-elämään.
-
-Hänen kiitollisuutensa oli niin suuri, ett'ei hän hetkeäkään epäillyt,
-ett'eikö Vihtori vieläkin, kun kysymykseen tulee, auttaisi hänen
-pyrkimyksiään, vaikkakaan ne eivät enää käy Vihtorin toivomaan suuntaan.
-
-Vakavin mielin ja tulevaisuudestaan varmana hän lähti veljensä luokse.
-
-
-VIII.
-
-Vihtori oli rouvansa kanssa aamiaisella, kun Hermanni saapui heidän
-kotiinsa.
-
--- Hyvään aikaan tulit, istu pöytään, tervehti käly. -- Entä miten noin
-juhlallinen, hän samaan hengen vetoon jatkoi.
-
--- Ja miten kävi eilen tentissä, tiedusteli Vihtori.
-
--- Mitäpä siitä...
-
--- Kuinka niin?
-
--- Samapa tuo miten siellä eilen kävi, sillä eilen minä olin siellä
-viimeisen kerran.
-
--- Mitä! Mitä sinä olet tehnyt? -- Vihtori kävi aivan kalpeaksi.
-
--- No, no, rauhoitti Hermanni nauraen, älähän nyt kovin pelästy, kun
-en minäkään... Minä näes päätin eilen erota yliopistosta ja ryhtyä
-esi-isieni toimeen.
-
--- Sinä! _Mihin_ toimeen!
-
--- Maanviljelijän, tietysti.
-
--- Jaha, jaha.
-
-Vihtorin kasvoilla kuvastui vaivoin hillitty, epämieluisa hämmästys.
-Hän ei tietänyt mitä sanoa. Ruoalta päästyään hän otti käteensä
-sanomalehden ja alkoi sitä lukea.
-
--- Onko tuo täyttä totta, vai puhutko leikkiä, hän kysyi kohottamatta
-katsettaan.
-
--- Täyttä totta se on.
-
--- Hm. -- Vihtori rypisti hermostuneesti lehteä, mutta jatkoi
-lukemistaan.
-
-Seinällä hänen vieressään oli iso peili. Hermanni näki siitä kuvansa
-ja johtui tekemään vertailuja veljensä ja itsensä välillä. Veli oli
-pieni, vaalea ja heiverö, hän sitävastoin leveäharteinen ja voimakas.
-Vihtorin otsa oli korkea, mutta taaksepäin kalteva ja jokapäiväinen,
-Hermannin taas laaja ja ulkoneva. Arvostelu lankesi niin ollen hänen
-omaksi edukseen. Siitä huolimatta valtasi Hermannin omituinen aavistus:
-hän, iso, voimakas mies tunsi olevansa heiverön veljensä käsissä kuin
-pihdissä. Vihtorin silmiin oli ilmestynyt kova ja kylmä ilme. Tapa,
-jolla hän sanomalehteään käsitteli, oli kulmikas ja raaka.
-
-Veljen vaimo, Alma, lihava, leveänenäinen nainen, istui odottavan
-hiljaisena sohvalla ja virkkasi leveätä pitsiä. Hermanni oli tottunut
-pitämään häntä varsin hyväsydämisenä ihmisenä ja siirtyi nyt, aseman
-painostuksen tuntien, istumaan hänen lähelleen ja alkoi puhua muista
-asioista.
-
-Vihdoin Vihtori pani pois lehtensä.
-
--- Sinun siis on tarkoitus ostaa talo, kuinkas muuten, -- hän veljeensä
-kääntyen kysyi.
-
--- Niin, -- ei mitään taloa, palstatila vain.
-
--- Mutta ethän sinä ole lukenut maanviljelystiedettä. -- Se sanottiin
-äänellä, jossa oli melkoinen määrä arvioimista: eihän sinusta taidakaan
-tulla mitään.
-
-Hermanni huomasi sen ja hänen mielensä kuohahti. Hilliten hän virkkoi:
-
--- Eihän isäkään eikä eno olleet lukeneet maanviljelystiedettä ja
-kuitenkin kukoisti Toivola heidän käsissään. Sinä taas olet lukenut
-maanviljelystiedettä, mutta et ole käynyt kauppakoulua.
-
-Viimeisiin sanoihin sekaantui väkisenkin ivaa. Vihtori punastui. Kun
-hän kotvan kuluttua jälleen puhui, oli hän kiihtyneen näköinen:
-
--- Hyvä. Tee kuten tahdot. Luonnollisesti ei minulla ole mitään valtaa
-sinun suhteesi. Tähän asti olen minä kustantanut elatuksesi ja koulusi,
-mutta se sikseen. Kuitenkin, et suinkaan uskone, että minä rupeaisin
-sekaantumaan sinun talon-ostohommiisi? Ymmärrät kai, että se olisi
-minulle liian epävarma liikeyritys?
-
--- Mutta Vihtori! huudahti käly tuskastuneesta
-
-Vihtori loi häneen kiukustuneen katseen. Alma vaikeni ja alkoi jälleen
-virkata.
-
--- Olen toivonut sinusta jotakin, -- alotti Vihtori Hermanniin
-kääntyen, -- olen toivonut sinusta paljonkin, sillä olen ollut
-huomaavinani sinussa erityisiä kykyjä. Niin sitä ihminen pettyy...
-
-Hän vaikeni äkkiä ja loi veljeensä vastausta odottavan katseen.
-
--- Minusta, hyvä veli, ei ole lukumieheksi, -- virkkoi Hermanni
-puolittain teeskennellyn, puolittain todellisen alakuloisesti. Hän
-tunsi asemansa sietämättömäksi ja häpeälliseksi täytyessään tehdä
-elämästään selkoa toiselle ihmiselle. -- Minä pelkään, että joudun
-kokonaan hukkaan, jos tätä vielä jatkuu. En tunne minkäänlaista
-kutsumusta huoneessa-istujaksi.
-
--- Entä tunnetko sitte kutsumusta maanviljelijäksi, -- kysyi Vihtori
-harvaan ja pilkallisesti.
-
-Hermanni oli käynyt miettiväksi, eikä ollut kuulevinaan veljensä
-pilkallista äänensävyä. Hänen mieleensä oli uudelleen välähtänyt
-kaukainen, yksinäinen maaseutu, jossa hän rauhassa saa työskennellä.
-Sinne hän yrittää, se on hänen viimeinen pakopaikkansa ja pelastuksensa.
-
--- En tiedä, -- hän tyynesti vastasi, kykenenkö maanviljelijäksi...
-kykenenkö siihenkään niin erittäin hyvin, mutta siitä olen varma, että
-siellä minä voin elättää itseni, -- hyvin tai huonosti, sehän sitte
-on kokonaan minun asiani... Siksi toisekseen, ei minulla oikeastaan
-ole mitään lukujakaan vastaan, mutta niihin minä tarvitsen aikaa,
-riippumatonta ja kiihkotonta aikaa, josta kenenkään ei tarvitsisi
-mitään odottaa... Siellä on minulla vapaa ilma ylläni ja tukeva pohja
-jalkaini alla...
-
-Vihtori alkoi nauraa. Nauraessaan hänen oli tapanaan piestä lyhyitä
-jalkojaan ja heiluttaa päätään. Silloin Hermannin aina teki mieli
-lyödä, tai potkaista häntä, tai jos muita ihmisiä sattui olemaan
-saapuvilla, nousi tuskan hiki hänen otsalleen. Nytkin Hermanni salaa
-katsoi kälyynsä. Rouva oli painanut päänsä alas ja luki virkkauksensa
-silmukoita. Siitä hän sattumalta kohotti päätään, vilkaisi Hermanniin
-ja punastui.
-
--- Tehdäänhän elämässä paljon uhkarohkeampiakin kokeita, kuin tämä,
-jota minä aion, -- Hermanni jatkoi tuntien pientä iloa siitä, että
-käly häpesi miehensä takia. -- Mielestäni on parempi, että kukin
-käyttää elämänsä oman luonteensa mukaisesti, sillä siten syntyy edes
-kokonaisuus, vaikkapa vähäinenkin, -- kuin että sen tuhlaa julkisuuden
-samallaisuuteen, viisauden hankkimiseen vain opettamista varten,
-lahjojen kehittämiseen vain niitä näytelläkseen. Ainakaan minua
-sellainen ei huvita. Yhteiskunnallinen asema ei missään muodossa minua
-houkuttele. Pikemmin tahtoisin olla niin loitolla siitä kuin suinkin.
-Viisautta ja oppia minä pidän suuressa arvossa, mutta ennen kaikkea
-tarvitsisin minä työtä, jolla tietäisin olevan jotakin suoranaista
-tarkotusta.
-
--- Ai, miten kaunista, -- virkkoi Vihtori pilkallisesti -- ja milloin
-on herra veljeni tullut noin vaatimattomaksi ja viisaaksi? Sitä en
-ennen tenttejä ollenkaan huomannut; se lienee kasvanut ja kypsynyt noin
-vain yht'äkkiä kuin sieni sateella.
-
-Hermannia suututti, mutta hän malttoi mielensä. Hän tahtoi näyttää
-mieheltä joka on kypsynyt itsenäiseen toimintaan.
-
--- Jo kauan, -- hän sanoi, -- olen aavistanut, ett'ei elämäni ole
-sellaista, että se johtaisi todellisiin tuloksiin. Olen antanut sen
-kulua, kun en ole ollut selvillä mihin ryhtyisin. Mutta jos muistat
-Mooses-enoa, hän oli viisas ja voimakas mies, hänen laisensa minäkin
-tahtoisin olla.
-
--- Ole vaan, ole vaan, sanoi Vihtori, kuka sinua siitä estäisi. Ja
-milloin aiot muuttaa maalle?
-
-Kysymys pani Hermannin säpsähtämään.
-
--- Onko sinulla jo maatila tiedossa? -- Vihtori oli pilkallisen totinen.
-
--- Ei ole.
-
--- Kyllähän sellaisen aina saa, puuttui puheeseen Alma hereten
-työstään, -- niitähän ilmotetaan yhtä mittaa sanomalehdissä.
-
-Hermanni loi häneen kiitollisen katseen. Oli selvää, että käly
-halusi ohjata keskustelua mahdollisimman hyvään suuntaan. Itsellään
-Hermannilla ei enää ollut toivoa. Vihtorin kaikista eleistä näkyi, että
-hän tahtoi osottaa valtaansa ja rikkauttansa.
-
-Käly oli jälleen syventynyt virkkaukseensa. Ohut pehmeä tukka verhosi
-epäsäännöllisesti hänen kaunismuotoista päätään, kaula oli valkea ja
-niskasta hienosti kaareva. Joku epämääräinen tunne, joka oli kuin
-muisto lapsuuden ajoilta, valtasi Hermannin. Tuntui kuin olisi hän
-joskus ennen nähnyt tuollaisen päänmuodon, tuon valkean kaulan, ja
-silloin oli ollut samoin kuin nyt. Rouva tunsi hänen katseensa ja
-punastui. Veri nousi ylös kaulaa pitkin ja pysähtyi hetkeksi poskelle
-ja korvan lehdelle.
-
--- Minä tarkoitan, -- toisti Vihtori, -- onko sinulla maatilan ostoon
-tarpeellinen pääoma tiedossa?
-
--- Ei, ei ole, vastasi Hermanni tuskaisena ja vaivoin hillittynä.
-
--- Voimmehan me lainata Hermannille, ehdotti Alma vilkkaasti, -- sillä
-samahan meille on, tuleeko hänestä oppinut, vai maanviljelijä, kunhan
-hänestä vain jotakin tulee.
-
--- Siinäpä se, -- Vihtori sanoi, -- _jos_ hänestä tulee jotakin.
-Minä pelkään ettei hänestä tule mitään... Hermanni on jo monta
-vuotta lukenut yliopistossa, eikä kuitenkaan kykene suorittamaan
-tutkinnoltaan, ja nyt kun hän huomaa, ettei käy laatuun olla koko
-ikäänsä ylioppilas, hän haluaa, että minä kustantaisin hänet maalle
-laiskottelemaan.
-
--- Sinäkö, -- kysyi Hermanni teeskennellyn tyynesti, -- millä _sinä_
-minua mihinkään kustannat.
-
--- Älä viitsi, Hermanni, pyysi Alma tulipunaisena.
-
-Hän tiesi, mitä Hermanni aikoi sanoa.
-
-Myöskin Vihtori tiesi mitä hänen nuorin veljensä aikoi sanoa, sillä
-kerran ennen oli Hermanni hienoseltaan viittaillut, miten paljon voimaa
-ja viisautta tarvitaan siinä, että rikkaan naisen kautta arvoon ja
-asemaan päästään. Kerran ennen Vihtori oli sallinut sellaista, oli
-sallinut itseään loukattavan omassa kodissaan. Mutta silloin Hermanni
-olikin ollut nuori lupaava ylioppilas ja sellaiselle voi paljon antaa
-anteeksi. Nyt oli toisin, nyt sellainen ei enää käy laatuun. Hän on
-tähän asti ollut liian lempeä, liian hyväntahtoinen ja siksi ehkä
-Hermannikin on saanut laiskotella. Hän on ollut Hermannin suhteen liian
-herkkäuskoinen, mutta nyt hän ottaa kiinni kovin kourin!
-
-Vihtori ojensi lyhyen vartalonsa suoraksi, tekeytyi miehekkääksi ja
-kävi aivan Hermannin eteen.
-
--- Sinä olet tähän saakka saanut leikitellä kanssani ja syöttää
-minulle mielesi mukaan mitä tahansa, mutta nyt on leikki poissa.
-Minä sanon sinulle, että joko sinä suoritat tutkintosi, jolloin minä
-edelleen kustannan elämäsi, tai sitte, jos et, sinulla ei ole mitään
-odotettavissa minulta.
-
-Hermanni oli hetkisen vaiti. Hän katseli ihmeissään veljeänsä, joka
-vihassaan näytti niin pieneltä ja heikolta.
-
--- Hyvästi, Alma, hän lähtöä tehden sanoi, -- eihän asiasta niin ollen
-ole sen enempää keskustelemista.
-
--- Ethän toki noin hyvästele, -- hätäili käly, -- tuntuu kuin aikoisit
-sanoa ikuiset hyvästit. Oletko sinä vihainen minulle?
-
--- En, enhän toki... minun on vain sääli sinua.
-
-Sen enempää tulevaisuuttaan ajattelematta hän poistui. Hän ei ollut
-kokenut köyhyyttä, eikä tietänyt mitä se oli.
-
-
-IX.
-
-Iloiset hänen mietteensä eivät olleet sinä päivänä. Suunnitelmia
-uhkasi auttamaton tuho ja elämä tulisi jatkumaan entiseen suuntaansa,
-vain entistä synkempänä sikäli kuin pakko nyt oli kovempi kuin ennen.
-Hermanni ajatteli sinne ja tänne, mutta kaikkialla oli vastassa
-voittamattomia esteitä, mistään ei näkynyt sivutietä, jonne olisi
-voinut pyörähtää.
-
-Illalla hän lähti kaupungille katselemaan sen liikettä. Kävellessä
-ajatus alkoi toimia helpommin ja ulkoilma puhalsi pois huolet.
-
-Mies on kuin valjaista päästetty hevonen, kerrassaan. Elämä on
-edessä... samapa tuo, menee se syteen tai saveen. Ainahan mies yhden
-elämän läpi menee ja kuolemaansa asti olla jaksaa.
-
-Kuolemaan asti...
-
-Todellakin! Ei sen edemmäksi... Ja siihen saakka täytyy tulla toimeen.
-Siihen saakka, siihen ihmeelliseen rajamerkkiin asti... Pitkä
-todellakaan ei ole tie.
-
-Hermanni asteli pää kumarassa edes ja takasin katuja.
-
-... Mooses-enoa ei ole missään, ei myöskään isää, ei äitiä. Hekin
-kerran olivat, ajattelivat ja toimivat. Elämä oli heille yhtä
-luonnollista kuin se nyt on minulle -- eikä jonkun ajan kuluttua
-minuakaan enää ole.
-
-Tämä ajatus rauhotti mieltä, teki olon keveäksi.
-
-Turhaa on surut, huolet ja ponnistukset, kun elämä kuitenkin on niin
-lyhyt. Turhaa touhuta tulevaisuuden takia, jota kuitenkaan ei ole.
-Paras on elää huoletonna, kulkea virran mukana ja nauttia elämästä niin
-kauan kuin se kestää.
-
-Hänen mielensä kävi vallattomaksi. Ulkomuoto oli totinen, kuten
-tavallisesti, mutta sydämessä oli iloa ja naurua. Hän tahtoi muuttua
-yhdeksi tuon ihmisvirran kanssa, kulkea sen mukana mihin ikinä se vie
--- -- sillä kaikkien heidän tiensä päättyy samaan.
-
-Hermanni tunsi itsensä ensi kerran iässään täysin onnelliseksi
-ja vapaaksi. Vuosien painostus oli kadonnut, kuvitelmat kulkivat
-köykäisillä aloilla.
-
-Jo kaukaa hän huomasi eräät tutut naisen kasvot -- tutut kaukaisilta
-ajoilta. Hermanni oli vallaton ja vallattomasti hän silmäili tyttöä.
-
--- Hyvää iltaa, farbror, -- tervehti tyttö veitikkamaisesti, mutta
-katsoi samassa tarkemmin, säpsähti, kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja
-sopersi: Hermanni-herra...
-
-Hermanni pysähtyi, nosti lakkiaan ja tervehti.
-
-Silloin kun hän oli ollut viimeistä kesäänsä Toivolassa, oli siellä
-muiden väkien joukossa ollut pieni 12-13-vuotias tyttönen. Se nyt
-täysikasvuisena seisoi Helsingin kadulla hänen edessään.
-
-Mutta mitä merkitsi se raaka puhetapa, jota tyttö ensin oli käyttänyt?
-
-Tytön yllä oli pieni saketti, kauluksen rajasta näkyi punaista puseroa.
-Hattu oli kirkkaan korea, koko olento samalla kertaa lapsekas ja
-ponnistetun julkea.
-
--- Teistä on tullut iso ihminen, -- Hermanni sanoi jotakin sanoakseen,
--- olitte lapsi silloin, Toivolassa.
-
-Hän ei huomannut, miten omituisesti ihmiset katsoivat heihin. Hän ei
-yleensä missään asiassa heti huomannut sen surkeinta puolta. Vasta
-kun tyttö kädellään teki hätäisen liikkeen ja kuiskasi: mennään
-pois, ihmiset katsovat, -- hänelle yht'äkkiä selvisi. Hän vilkaisi
-ympärilleen, -- merkitseviä ilmeitä, halveksivia katseita, muuan mies
-iskee silmää...
-
-He lähtivät kävelemään sivukadulle.
-
-Jotakin salaperäistä vihaa tunsi Hermanni ihmisiä kohtaan. Mitä
-hävettävää ja pelättävää tytöllä ja hänellä oli, että heidän täytyi
-kulkea sivukadulla? Oliko tuo pieni, kalpea tyttönen ollut kaikkein
-huonoin, kalkkein kurjin suuressa ihmisvirrassa? Hänen tuli sääli, ja
-sen tunteen vallitessa hän otti tytön käden, asetti sen kainaloonsa ja
-sanoi iloisesti:
-
--- Nyt me mennään yhdessä johonkin!
-
--- Ei, hyväinen aika, ihmiset... minä en tahdo. -- Tytön silmiin tuli
-vainotun metsäneläimen katse.
-
-Sitte hän, omalla tavallaan käsittäen Hermannin ystävällisyyden, alkoi
-suunnitellen kysellä:
-
--- Missä herra asuu? -- Pääseekö sinne niin ettei kukaan näe? -- Eikö
-siellä ole mitään pelättävää ja keitä asuu viereisessä huoneessa?
-
-Hän oli kokonaan unohtanut teeskentelyn, hänen äänessään oli hiljainen,
-pelokas sointu.
-
-Vaiti ollen, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena he saapuivat
-Hermannin asuntoon.
-
-Huoneeseen tultuaan tyttö loi pikaisen silmäyksen huoneen sisustukseen
-ja istahti sanaa sanomatta tuolille ovensuuhun.
-
-Hermanni tunsi asemansa vaikeaksi. Mitä varten hän oli tuonut tytön
-asuntoonsa? Mitähän se hänestä ajattelee? Häntä alkoi hävettää.
-
--- Ulkona on kylmä. Ettekö tahtoisi ottaa pois päällysvaatetta ja
-hattua ja istua peremmälle?
-
-Tyttö naurahti omituisella, ilottomalla tavalla ja siirtyi istumaan
-sohvalle. Siinä hän alkoi katsella jotakin pöydällä olevaa kuvateosta.
-
-Hänen kätensä olivat sinertävät ja laihat, kasvot kalvakat, kaula
-ohut ja teräväjänteinen. Lohduton, tuskaisa tunne valtasi Hermannin.
-Tuo vähäinen heiverö olento, joka istui hänen sohvallaan, tuntui niin
-tutulta ja omaiselta kuin olisi se ollut oma sisar. Tyttö-parka...
-
-Samassa tyttö kohotti päätään ja hänen katseensa sattui Hermannin
-katseeseen. Ilmeet alkoivat nopeasti vaihdella tytön silmissä. Ensin
-oli niissä ihmettelyä, sitte ikäänkuin jokin kysymys -- muistoja --
-kaikki vaihtui sanattomaan hämmennykseen. Sitte tuli silmiin pohjaton
-epätoivo, kauhu, ja terien eteen vetäytyi kirkas kalvo. Kasvoilla näkyi
-kova ponnistus itkua vastaan, mutta itku tuli valtoimenaan. Hän painoi
-päänsä pöytää vastaan ja alkoi hillitsemättömästi itkeä.
-
-Mitä hän itki? -- Elämä, kun se on pelkkä tuska jota pimeys seuraa, ei
-luo kuvitteita erityisistä surun syistä.
-
-Vihdoin hän alkoi puhua. Sanat olivat lapsellisia ja naivia.
-
--- En minä tahtoisi olla tällainen, enkä minä paljon olekaan... vain
-silloin kun on pakko. Enkä minä luonnostani niin huono ole, vai
-luuletteko... Ja usein minä rukoilenkin ja Jumala kuulee minua. Väliin,
-kun olen oikein kovassa hädässä, poliisin ahdistamana tai muuten, niin
-silloin Jumala kuulee minun rukoukseni. Siitä minä tiedän, ettei hän
-ole minua hyljännyt. Eihän Jumala kaikkia auta, sillä moni tyttö joutuu
-linnaankin, mutta minä en ole sinne vielä joutunut.
-
--- Kuulkaa, -- hän samassa kysyi, -- uskotteko te, että Jumala valitsee
-omansa hyvien ihmisten keskuudesta? Minä en sitä usko... Jos ei Jumala
-olisi hyvä, niin mikä meidät, jotka syntiä teemme, perisi...
-
-Hermanni oli vaiti ja tyttö jatkoi:
-
--- Usein, kun minä olen synkällä mielellä ja kun ihmiset minua
-vainoovat, -- ihmiset ovat yleensä olleet pahoja minulle, vaikk'en minä
-tee kenellekään pahaa...
-
-Etehisestä kuului hiipiviä askeleita ja oven takaa kahinaa.
-
-Tyttö säpsähti, kalpeni ja vaipui pieneksi sohvan kulmaan. Hermanni
-aukaisi oven -- siellä oli vaimo, jolta hän huonettaan vuokrasi.
-Vaimon kasvot olivat häijyn näköiset ja silmissä uhkaava ilme. Hän
-oli nähtävästi ollut kuuntelemassa. Sanaa sanomatta hän meni omaan
-huoneeseensa, josta samalla alkoi kuulua vilkasta liikettä.
-
--- Minun täytyy nyt lähteä, -- virkkoi tyttö vavahtaen... hyvä Jumala,
-jos se menee sanomaan poliisille...
-
-Hän oli jo ovella. Hermanni otti lakkinsa ja palttoonsa ja lähti hänen
-mukaansa.
-
-Kadulla tyttö puristautui saattajansa käsivarteen:
-
--- Jos poliisi kysyy jotakin, niin sanokaa saattavanne minua kotiin.
-
-Hän oli hätääntynyt ja Hermanni tunsi miten hänen ruumiinsa värisi.
-
-Kun he olivat saapuneet Punavuoren puolelle, sanoi tyttö:
-
--- Minä menisin mielelläni kotiin... voisiko herra antaa minulle yhden
-markan?
-
-Hermanni otti kukkaronsa ja antoi kaiken mitä siinä oli.
-
--- Näin paljon!
-
--- Jos minulla olisi tuhansia, antaisin kaiken teille.
-
--- Te olette hyvä... samassa tyttö jo juoksi pois ja hävisi kulmaukseen.
-
-Hermanni näki hänen katoavan ja hänet valtasi polttava ikävä. Hän
-koetti muistella mikä tytön nimi oli ollut Toivolassa, mutta hän
-ei saanut sitä selville, -- tuskin oli hän sitä kokonaisuudessaan
-tietänytkään.
-
-Miten oli hän ollut niin ajattelematon, ett'ei ollut sitä äsken
-kysynyt...
-
-Oli jo puoli-yö. Kadulla ei ollut ketään. Hermanni seisoi hetken
-paikallaan, johon oli tytöstä jäänyt. Sekavat tunteet riuhtoivat
-hänen mieltänsä. Kun hän vihdoin lähti liikkeelle, ei hän ohjannut
-askeleitaan asuntoonsa, -- sen henki tuntui kylmältä ja sydämettömältä
--- vaan lähti astelemaan rantateitä Kaivopuistoon päin.
-
-Kuu teki nousua. Paraillaan se sammutteli pieniä tähtiä jäädäkseen itse
-suurten ja voimakkaiden kanssa taivaalle. Hermanni pysähtyi katselemaan.
-
-Hänelle omituinen mieliala valtasi hänet jälleen.
-
-Hän on pieni, turvaa ja lohdutusta kaipaava... Häntä peloittaa suuruus,
-kauneus, elämän kaikkeus. Maailmat kiitävät eteenpäin huimaavaa
-vauhtia, taivaiden joukot, mahtavat auringot kulkevat ikuisia ratojaan,
--- mikä on ihminen, tomuhiukkanen tomun seassa!
-
-Minäkin, hän ajatteli, mikähän minäkin olen, -- sydämen polttava tuska,
-ei muuta. Kerran, kun tuska, kaipaus, ikävä sammuu, ei kukaan koko
-pitkän ikuisuuden aikana minua enää kysy... itsekään en tiedä koskaan
-olleeni... Entä jos en minä ole nytkään? Jos me ihmiset olemmekin vain
-jotakin samantapaista kuin valonsäteiden leikittely hangen pinnalla.
-Jos ei olekaan ketään, eikä mitään... harhakuvia vain, tai kaikuja...
-
-Muuan mies käveli pitkin rantatietä. Se oli poliisi. Hermannin kohdalla
-se hiljensi askeleitaan, pysähtyi hiukan, katsahti epäillen yksinäistä
-kuutamon ihailijaa ja jatkoi matkaansa. Pitkälle se ei mennyt, kun
-jo jälleen kääntyi, tuli, hiljensi kulkuaan ja katseli. Tätä hän
-nähtävästi aikoi ruveta työksensä tekemään.
-
-Eikö täälläkään saa rauhaa, ajatteli Hermanni. Pian ehkä uhkaa viedä...
-
-Kuu oli kohoutunut korkealle. Sieltä se tuttavallisella paisteellaan ja
-poliisin avulla palautti Hermannin todellisuuteen.
-
-
-X.
-
-Kun Hermanni seuraavana aamuna heräsi, oli hänen ensimäinen
-ajatuksensa: minusta ei taida olla mihinkään. Hänen mielialansa oli
-jokapäiväinen ja masentunut. Ajatukset ja tunteet, jotka hänessä eilen
-olivat liikkuneet, olivat muuttuneet yteläksi elämänkyllästymiseksi.
-Hän lojui sängyssään ja harmitteli, että oli pahottanut veljensä mielen.
-
--- Minusta ei ole mihinkään! Toisista veljistä on tullut jotakin, mutta
-minusta...
-
-Sitte kiertyi yöllinen tapaus hänen mieleensä ja häntä suututti. Oliko
-hän todellakin niin kehno, että hänen vieraansa sai pelätä ja vapista
-täällä!
-
-Vastaukseksi kuului kiivas kolkutus oven takaa. Puoleksi pukeutuneena
-Hermanni meni aukaisemaan.
-
-Vaimo seisoi ovensuussa ja äityi pauhaten puhumaan.
-
--- Kuulkaa, herra, se ei käy laatuun sellainen elämä minun huoneissani,
-muistakaa se!
-
--- Mitä?
-
--- Sellainen elämä ei käy laatuun minun huoneissani! Että tänne tuodaan
-kadulta naisia ja...
-
--- Mistä te tiedätte kuka hän oli?
-
--- Miks'en tiedä! Ei kukaan kunniallinen nainen yöllä tule vieraan
-herran huoneeseen.
-
--- Entä jos en minä ollutkaan vieras hänelle?
-
--- Ei pidä valehdella... Sillä ei minulla ole mitään herraa vastaan,
-herra viettää niin rauhallista elämää, mutta se jonka jo sanoin... Jos
-minä sallisin sellaista, olisin itse samallainen. Mutta vaikka minä
-olen alhainen ja sivistymätön, olen minä kuitenkin kunniallinen vaimo,
-enkä salli että riettaita naisia kulkee minun huoneissani...
-
-Sanoja tuli tulvanaan vaimon suusta. Hermannin suuttumus oli sammunut
-jo alkuunsa. Kunniallinen vaimo, toisti hän itsekseen vaimon sanoja,
-kunniallinen vaimo -- muoto kuihtunut, sormet leinin syömät -- onpa
-siinäkin ase, jolla toinen onneton toista vainoaa...
-
-Kunniallinen vaimo...
-
-Ei ollut ollenkaan tavatonta, että Hermanni ajatuksissaan takertui
-usein kaikkein jokapäiväisimpiin ja tavallisimpiin sanoihin. Hänen
-hiljaisessa järkeilyelämässään oli enemmän ajatuksia kuin sanoja,
-enemmän kuvia, kuin käsitteitä. Sanat eivät olleet hänelle kuluneita,
-niillä oli täyspainoinen voima, kun ne sopivilla hetkillä lausuttiin. --
-
-Puhuiko tuo vaimo täyttä totta, vai oliko se olevinaan? Jos se totta
-puhui, niin kuka on häneen painanut moisen kamalan luulon, että hän
-on kunniallinen ja että toinen on rietas. Kunniallinen ja rietas!
-Mitkä vastakohdat!... Missä on puhdas ymmärrys, sydämen yksinkertainen
-välittömyys? Onko sitä olemassakaan, vai onko se sammunut opittuun ja
-istutettuun luulotteluun? -- Niin, niin se on. Vaimo puhui, kuten oli
-kuullut. Niinhän puhuivat kaikki. -- -- --
-
-Mielikuvitus loi Hermannin eteen jylhiä syvänteitä. Tytön kuva nousi
-niistä hänen eteensä. Mitään erikoista hän ei eilisestä vieraastaan
-muista, eikä tahdokaan muistaa. Paljon turvaa kaipaavia olennoita
-kiertyy hänen mieleensä, poliisia pelkääviä, yön pimeyttä kammovia, sen
-helmaan hukkuvia, avuttomia ihmisiä hän näkee syvänteiden kuiluissa...
-
-Kalvavaa tuskaa tuntien hänelle selviää eräs asia, jota hän ennen oli
-vain kaukaisesti aavistanut. Se mätä hän on pitänyt ajatuskykynsä
-hitautena, se, että elämän yksinkertaiset kysymykset ilmenevät hänelle
-outoina ja usein sietämättömän hämärinä, se on johtunut vain siitä,
-ett'ei hän elämästä mitään tiedä.
-
-
-
-
-LINTUPARI
-
-
-Häkki, jossa he asuivat, oli ruosteen ja mädän syömä ja niin pieni,
-ettei siipiä ollenkaan voinut käyttää. Siinä olivat he eläneet koko
-ikänsä aina siitä asti, jolloin vanha leskirouva heidät jonkun viikon
-vanhoina kaupungista toi. He olivat tottuneet siihen, eivätkä osanneet
-parempaa kaivata.
-
-Joskus sentään, kun pää oli siiven alla ja valo huoneesta sammutettu,
-kulki taivaallisia unelmia heidän sielussaan, unelmia suuresta
-vapaudesta, yliluonnollisesta maailmasta, jossa ei ole häkkiä eikä
-seiniä, ja jossa katto on valoisa ja äärettömän korkea. Silloin he
-unissaan räpyttelivät siipiään, visertelivät ja olivat kulkevinaan
-kauas, kauas, sinne, missä vapaasti saa lennellä oksalta oksalle ja
-missä tuulen suojaa antavat tuuheain metsien lepattelevat lehdet.
-
-Ne olivat unia, utukuvia, Todellisuudelta he eivät mitään sellaista
-toivoneet, se oli harmaata, ahdasta ja ikävää. Akkuna oli pohjoiseen
-päin ja häkki muurin luona huoneen perällä, sillä vanha, uskovainen
-rouva oli tullut huomaamaan, että jota pimeämmällä paikalla häkki on,
-sitä ihanammin lintuset keväisin laulavat Luojan kunniaksi. Kamari oli
-pieni, eikä rouva rakastanut liikettä enempää kuin raitista ilmaakaan.
-Hän piti hiljaisuudesta ja rauhasta. Ainoa vaihtelu elämässä oli
-se, että joskus iltaisin saapui vieraaksi muuan vanha neiti, rouvan
-uskonsisar. Se veisasi rouvan kanssa virsiä ja yhdessä he rukoilivat
-uutta sydäntä ja autuaallista kuolemaa.
-
-Vanha rouva kuoli. Muun tavaran ohella joutuivat linnut neidille, joka
-kovin rakasti eläimiä ja joka usein oli itsekseen surrut lintupoloisten
-ahdasta häkkiä ja kovaa kohtaloa, vaikk'ei ollut uskaltanut loukata
-edesmennyttä uskonsisarta nuhteluillaan.
-
-Nyt alkoi linnuille uusi aika.
-
-Ruosteinen häkki revittiin, sen puiset osat poltettiin tulessa. Sijalle
-tuli uusi, ylen komea. Siinä oli monta eri kammiota ja sopukkaa, siinä
-oli orsia, renkaita, tikapuita. Perällä, vastapäätä häkin ovea aukeni
-eri osastona lasinen, kirkas kylpyamme, ja pitkin seiniä oli valkoisia
-porsliini-astioita ruokaa ja juomaa varten.
-
-Neiti rakasti heitä. Tuntikausia hän katseli heidän liikkeitään ja
-iloitsi heidän onnestaan. Olihan hänen kauttansa kaksi Jumalan luomaa
-olentoa saanut vapautta, valoa ja iloa.
-
-Mutta yhä vielä näkivät lintuset öisin unia olemattomasta maailmasta
-ja sen täydellisestä vapauden elämästä. Heidän siipensä värähtelivät
-huimaavaa lentoa, he kuuntelivat tuhatäänistä laulua ja yhtyivät siihen
-ja heidän laulunsa soi kauniimmin ja kirkkaammin kuin toisten, sillä he
-lauloivat saavutetusta vapaudesta, jota toiset eivät ymmärtäneet.
-
-Eräänä aamuna oli häkin ovi vahingossa jäänyt auki ja linnut pujahtivat
-siitä ulos ja istuutuivat suuren huonekasvin lehdelle. Siinä he
-istuivat kylki kyljessä kiinni ja katselivat arkaillen huonetta, jonka
-suunnatonta laajuutta he eivät häkistä olleet huomanneet. Neidin
-mielestä tuo oli hyvin somaa, hän tuskin uskalsi hengittää pelosta,
-että hänen hoidokkaansa siitä häiriytyisivät.
-
-Vihdoin kohensi uroslintu siipiänsä ja vaikka oli vuoden pimein aika,
-pulpahti sen rinnasta keväinen viserrys. Uudelleen värähtivät siivet ja
-viserrellen se alkoi lentää ympäri huonetta. Naaras istui yhä lehdellä
-ja katseli ihastuneena puolisonsa lentoa. Eikä aikaakaan, kun sekin jo
-oikoo siipiään. Ne olivat pienet ja heikot, jokunen hentoinen sulka
-vain. Mutta yrityksen tekee hänkin, pienen vain, kyynärän pituisen
-kaarroksen lehdeltä toiselle, sitte jälleen uuden ja yhä uusia. Lyhyen
-talvisen päivän se harjoittelee, harjoittelee toisen ja kolmannen, ja
-viikon kuluttua sekin jo lentää ympäri huonetta kilpaa toisen kanssa.
-
-Onnellinen aika oli tullut. Neiti olisi halusta tahtonut tietää, miltä
-heistä tuntui vapaus ja miltä näytti laaja maailma, jota he mielin
-määrin saivat akkunan lävitse katsella.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Jo ennen lintujen tuloa oli neidillä kaksi eläintä: kiiltäväkarvainen
-sylikoira ja suuri harmaa kissa, jonka selkään hyvä ruoka ja mukava
-elämä olivat luoneet mustan, sähköisen harjan.
-
-Nämä olivat sangen erilaisia luonteita.
-
-Koira oli vilkas, mukaan pyrkivä ja osaaottavainen ja piti itseään
-täysin emäntänsä arvoisena. Kissa taasen ei lainkaan arvoasteita
-ajatellut, se kun arveli olevansa yläpuolella kaikkien asteiden. Mutta
-kun se ei koskaan kulkenut emäntänsä mukana kylällä, eikä myöskään
-alentunut hiirijahtiin, tuhlasi se silloin tällöin voimiaan tekemällä
-mahtavia hyppyjä korkeilla jalustoilla seisovia huonekasveja vastaan,
-ja sen suurin nautinto oli, kun se sai kasvin jyristen kaatumaan ja
-neidin epätoivoisena vääntelemään käsiään. Melu synnytti häneen hermoja
-kiihdyttävän pakokauhun ja hän kuvitteli olevansa hengenvaarassa.
-
-Tavallisimmin se kuitenkin makasi, tai naukui ruokaa. Jos huoneet
-olivat hiukankin viileät, nukkuivat koira ja kissa veljellisessä
-sovussa vieretysten neidin sängyssä. Silloin neiti usein ajatteli
-ihmisiä ja teki vertauksia. Noin, aivan noin kyljitysten ja sovussa
-voisivat ihmisetkin luonteiden erilaisuudesta huolimatta elää ja asua,
-jos he malttaisivat mielensä ja jos kullakin olisi koti... Ne olivat
-vanhan, hyväntahtoisen neidin yltiöpäisiä ajatuksia. --
-
-Lintujen tulo teki melkoisen muutoksen koiran ja kissan elämään.
-Kissa ei enää milloinkaan saanut jalallaan astua siihen huoneeseen,
-missä perheen siivekkäät asujamet olivat. Koiralta ei vapaata kulkua
-kielletty, mutta se piti liian paljon kissasta voidakseen sen antaa
-yksin murjottaa sänkykamarissa, ja niin ottivat nelijalkaiset
-sänkykamarin erikoishuoneekseen, jonka jälkeen elämä tasoittui siihen.
-
-Neiti seurusteli vuoroin kummassakin huoneessa. Ja kun hän katseli
-lintuja, jotka vapaina lentelivät kasvista kasviin, muistutti huone
-lämpöisiä maita, missä ei ole kylmää, ei jäätä, ei talven kahleita. Hän
-vaipui silloin unelmiin ja tunsi itsensä täysin onnelliseksi ystäviensä
-seurassa. Joskus ennen, nuorempana, hän oli haaveillut itselleen
-toisenlaista onnea ja toisenlaisia tovereita, mutta ne haaveet olivat
-jo aikoja sammuneet ja hyvä näin olikin. Tyyntä, rauhaisaa ja kaunista
-oli tällainen elämän ilta.
-
-Niin kului talvi. Muutamana kevätpäivänä neiti lähti koiran kanssa
-ulos tuodakseen metsästä linnuille sammalta ja tuoretta ruohon orasta
-nypittäväksi.
-
-Kissa jäi etehiseen kasvojansa pesemään.
-
-Nyt oli asian laita niin, että kissan sydämessä piili suuri salaisuus.
-Harvailmeisenä, ylpeänä elukkana se ei koko talven aikana pienimmällä
-vihjauksellakaan ollut ilmaissut sitä, -- sitä, miten kiihkeästi hänen
-mielensä paloi kiellettyyn huoneeseen. Nyt se päätti yrittää.
-
-Ensin hän asettui välinpitämättömän näköisenä oven taakse ja alkoi
-pestä kaukaa korvansa taustaa.
-
-Huoneesta kuului viserrystä. Kissa unehtui kieli hampaiden välissä ja
-käpälä ilmassa kuuntelemaan. Viikset alkoivat itsellään väristä, --
-se oli pidätettyä intohimoa, sillä ovi saattoi olla lujasti kiinni ja
-ylpeys tahtoi hallita voimattomia pyyteitä.
-
-Rauhoittaakseen verensä liiallista liikettä hän kohoutui, kismi, hioi
-kynsiään permantoon ja heittäytyi sitte veltosti kyljelleen ja oli
-nukkuvinaan. -- Nyt hännän pää tärähti. Hän uskotteli sitä käärmeeksi,
-ponnahti pystyyn, köyristi selkäänsä ja silmät vihasta vihertäen katsoi
-tyhjää paikkaa permannolla. Siinä ei ollut mitään, hän tyyntyi ja alkoi
-noin vain sivumennen haistella ovenrakoa...
-
-Huoneesta kuului siipien suhinaa ja kirkasta viserrystä. Kissa
-havaitsi, että hänen viiksensä värisivät rajusti. Julmana mouruna
-pääsivät intohimot esille.
-
-Mutta vielä kerran hän ne hillitsi. Ovi oli kiinni ja hän oli liian
-hyvä ollakseen kenties voimaton. Vielä kerran hän heittäytyi veltosti
-permannolle, mutta viikset värisivät hillitsemättömästi, selkä aaltoili
-ja -- hän oli yksin.
-
-Hän iski kyntensä oven alasyrjään. Iski toisen kerran hiukan lujemmin
-ja kolmannen kerran täysin raivokkaasti. Ovi liikahti.
-
-Vielä kerran hän iski kyntensä, ponnisti sitte takajaloillaan seinää
-vasten ja veti, veti niin että seinä oli kaatua, veti koko talvisen
-kaipauksensa voimalla ja, jumalan kiitos, lukko ei ollut täydellisesti
-kiinni, se louskahti ja ovi remahti auki. Suureksi riemukseen hän näki
-huoneessa kaksi keltaista, lenteleväistä lintua. Hänen seljässään kulki
-sähköisiä virtauksia.
-
-Hän kyyristyy kokoon, odottaa, tekee hyökkäyssuunnitelmia...
-
-Vihdoin ponnahtaa hän palmua vastaan, jossa linnut istuvat. Palmu
-pudota romahtaa alas ja linnut lentävät hädissään akkunan verhoihin.
-Jälleen uusi, mieletön hyökkäys: verhot repeävät, linnut lentävät
-kauhistuneina ympäri huonetta.
-
-Kissa menettää malttinsa, unohtaa suunnitelmat. Se alkaa pyörähdellä,
-hyppiä ja pahasti mouruta. Kasveja, telineitä ja koriste-esineitä
-kaatuu ja särkyy. Mourunta muuttuu vähitellen tiikerin murinaksi...
-
-Nyt se malttoi mielensä. Se vetäytyy lähemmäksi oven puolta, kyyristyy
-keräksi ja odottaa sopivaa hetkeä...
-
-Lintuhuoneen akkuna oli kauniin kevät-ilman takia auki ja vain ohut
-harso oli akkunan yli pingotettu. Linnut olivat istahtaneet akkunan
-pieluspuihin.
-
-Uhkaavat väreet kulkevat kissan seljässä, sen ruumis vapisee.
-Liikkumattomasta asennostaan se kohoutuu hiljaa ja varovasti ja vatsa
-maassa kiinni se hiipii, hiipii...
-
-Keltaiset silmät tähystelevät lumoavasti lintuja. Hän pysähtyy, painaa
-päänsä lattian tasalle, takaruumis kohoutuu, valmistuu ponnahdukseen
-ja sitte... vimmattu hyökkäys -- ripsis! -- akkunan harso halkeaa
-yläreunasta hamaan alareunaan asti ja kissa pudota romahtaa neljälle
-jalalle alas permantoon. Epäonnistumisestaan ja häpeällisestä
-putoamisestaan hän nolostuu ja hiipii ovensuuhun uutta hyökkäystä
-suunnittelemaan. -- Mutta sillä aikaa linnut käyttävät kissan
-repäisemää aukkoa hyväkseen ja pujahtavat ulos akkunasta. --
-
-       *       *       *       *       *
-
-He ovat ulkona ja heitä ympäröi kevät ja vapaus.
-
-Se oli pelottavaa häkissä syntyneille. Siivet tuntuivat heikoilta ja
-matka läheisimpään puuhun oli ääretön. Olo oli outoa ja onttoa.
-
-Mutta pian lensi puuhun pieni metsäläislintu, sitte tuli toinen ja
-kolmas. Ne alkoivat visertää.
-
-Laulun sävel oli kumman tuttua. Ihania muistoja johtui mieleen
-ammoisilta ikuisuuden ajoilta, jolloin suojana olivat vain lepattelevat
-lehdet...
-
-Pian hekin yhtyivät lauluun. Se oli alussa ujostelevaa ja arkaa, mutta
-kasvoi kasvamistaan ja helkkyi lopulta täysin rinnoin, ihmeellisenä,
-kauniimpana kuin toisten.
-
-Kun neiti palasi metsäiseltä retkellään, oli hänellä tuoretta ruohoa
-linnuille.
-
-Ne olivat poissa.
-
-Kissa makasi pöydällä sikeätä väsyneen unta ja hävityksen kauhistus
-huoneessa todisti, että ankara taistelu oli taisteltu.
-
-Neiti huomasi rikki menneen harson ja katsoi ulos. Läheisessä puussa
-istuivat lintuset. Epätoivosta herpautuneena hän ojentaa niille
-tuoretta ruohoa ja kutsuu, tip, tip.
-
-Linnut näkivät hänet. Uros ojensi kaulaansa ja katsoi häneen, päästi
-iloisen viserryksen ja katosi metsään. Naaras seurasi vaiti-ollen.
-
-Neiti kyyristyi kokoon pöydän luo ja hänen harmaat hiuksensa tutisivat
-itkusta. Hän oli rakastanut lintuja ja nyt ne hänet jättivät eksyäkseen
-metsään ja joutuakseen haukkojen saaliiksi. -- Kissa heräsi neidin
-itkuun ja alkoi lohduttaen hieroa selkäänsä emäntänsä poskea vastaan...
-
-Mutta suuri ja sanomattoman ihana oli linnuille metsä. He lauloivat,
-niin että salo kaikui. Uroon ääni oli täyteläinen ja kirkas, naaraan
-oli vienoa viserrystä. He lentelivät ympäri, katselivat vapaata
-valtakuntaansa ja tunsivat olevansa kotona, josta he menneinä vankeuden
-aikoina olivat uneksineet. He kohoutuivat korkealle, ei ottanut
-sinikatto vastaan...
-
-Illan suussa he laskeutuivat lepäämään hongan ylimmälle oksalle. Siinä
-he istuivat ja katselivat. Aurinko vaipui metsän taakse ja silloin
-linnut asettuivat kyljitysten, painoivat pään siiven alle, nukkuivat
-ja näkivät unta suuresta maailmastaan, metsistä, sinitaivaasta ja
-auringosta.
-
-Tuli aamu, mutta aurinko ei noussut, sillä itäinen pilvi sen peitti. Ja
-maa oli verhoutunut ohueen, valkoiseen harsoon.
-
-... Sitä eivät linnut nähneet, sillä vapauden ensi aamua odottaessaan
-olivat he vaipuneet kevään viimeisen lumen alle.
-
-
-
-
-HÄÄTÖ
-
-
-Sairas isäntä oli nukahtanut. Emäntä istui vuoteen ääressä raamattua
-lukien. Hänen silmänsä kulkivat sana sanalta, rivi riviltä eteenpäin,
-mutta eksyivät vihdoin pois kirjasta ja lukija vaipui mietteisiin.
-
-Hän on jälleen nuori ja hänen ympärillään on iloa. Kesät ja talvet,
-lauhat ja kylmät säät, sateet ja auringon paisteet, ne ovat jälleen
-yhtenä ainoana elämän ilon kokonaisuutena. Älä naura, lapsi, naurava
-lapsi on itkevä ihminen! Se varotuskin naurattaa. Ihmiset ovat niin
-salaperäisiä, puhuvat suruista ja itkuista. Hän pelkää mörköjä, mutta
-eihän niitäkään ole. Ihmiset joutavia pelkäävät ja suotta pelottelevat.
-Pimeän tullen hän peittää päänsä, ummistaa silmänsä, silloin uni tulee
-pikemmin kuin aavistaakaan...
-
-Sairas liikahti. Emäntä havahtui mietteistään.
-
--- Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa ja kuolon varjojen
-mailla, en minä pelkää... yritti hän lukea, mutta ajatukset kiirehtivät
-takaisin menneisyyteen.
-
-Entiseen kohtaan ne eivät osuneet, vaan hiukan myöhempään. --
-Ajattelepa, Marja, kun rikas Mikkola pyytää sinua vaimokseen! Meidän
-pieni Marja emännäksi isoon taloon, kuka uskoisi! -- Sen kuultuaan
-hän itki. Silloin hän jo tunsi, ett'ei se itku ollut ohimenevää. Suru
-olikin ollut piilossa ja nyt se yht'äkkiä oli tullut esille...
-
-Ajatus keskeytyi, sillä sairas oli herännyt, haparoi kädellään peittoa
-ja kohoutui vihdoin ylös käsivartensa varaan.
-
--- Tahdotko sinä vettä? -- Emäntä asetti kätensä sairaan pään tueksi ja
-vei vesituopin hänen huulilleen.
-
--- Pois, kiljaisi isäntä kuumeisen äänellä ja työnsi tuopin luotansa
-niin kiivaasti, että vettä läikähti rinnuksille.
-
-Vaimo hätäytyi ja alkoi pyyhkiä.
-
--- Minä näytän teille, että minä vielä elän, houraili sairas. --
-Toivotte pääsevänne, p... t, mutta kiusallakaan en kuole, en kuole,
-sanon minä. Minun nämä kaikki on, omaa tavaraani kaikki, paljoko näissä
-sinun on! Kyllä kelpaisi päästä käsiksi minun omaisuuteeni... voih...
-vettä!
-
-Emäntä koetti rauhottaa häntä, kohotti tyynyä, korjaili peitettä ja
-kostutti huulia kylmällä vedellä.
-
--- Kaikkihan nämä minun on, puhui mies jälleen, omiani talo, karja,
-raha, tavara, kaikki tyyni minun... minun!
-
-Aina vaan mieli tavarassa, huoahti emäntä itsekseen.
-
-Sairaan tunto on tarkka, hän loi vaimoonsa tuiman silmäyksen ja
-ikäänkuin horroksesta heräten hän selvällä äänellä sanoi:
-
--- Te toivotte minun kuolevan, sinä ja Anna, että pääsisitte rehkimään
-minun tavarallani, vaan minäpä näytän teille, p... t, että minä elän.
-
--- Eihän me, eihän me, hätäili emäntä.
-
-Mutta hänen omatuntonsa oli arka tässä asiassa. Ja kun sairas
-mielenliikutuksesta väsyneenä jälleen nukkui, alkoi emäntä tutkia
-sielunsa tilaa.
-
-Jo hää-yönä, minkälaista pelastusta hän oli toivonut! Ei se ollut
-kuolemaa miehelle, sillä mies oli terve ja voimakas. Itselleen hän sitä
-toivoi, koko ikänsä oli hän kuolemaa itselleen toivonut... kunnes,
-niin... siihen asti kunnes mies kääntyi sairaaksi...
-
-Rakas Herra Jumala, muuta minun mieleni, muuta mieleni, älä salli pahan
-saada valtaa ylitseni. Pelasta mieheni, älä anna sen kuolla, kuolla...
-
-Huulet toistelemistaan toistelivat: älä anna sen kuolla, -- sydän
-askaroi toisin tavoin.
-
-Kun se kuolee... kun se kuolee! Talo muuttuu väljäksi ja rauhalliseksi,
-Anna-tyttö käy iloiseksi, akkunalla kasvaa kukkia ja päivä paistaa
-kamariin läpi valkeiden verhojen.
-
-Hyvä Jumala, pelasta minun sieluni pimeyden voimilta, salli tuon miehen
-elää...
-
-Anna kutoo valkoisia kankaita puvuiksi itselleen, pirtissä helkkää
-nuorten iloinen nauru ja ja laulu. Pelko, tuska, ahdistus ovat poissa,
-jos, jos...
-
-Hän on ajatuksissaan miehensä murhaaja, miehen, jolle hän on vannonut
-uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä.
-
-Vastoinkäymisiä on elämä ollut, myötäkäymisiä ei milloinkaan. Ei
-koskaan hellää sanaa, ei lempeyttä, eikä armahtavaisuutta. Työtä ja
-rasitusta vain. Paljon tavaran omistajaksi mies on hänet tehnyt,
-emännäksi isojen tilojen, suuren väen ja karjan...
-
--- Vettä, vettä... voih!
-
-Sairas haluaa sängystä sohvalle, hän ei viihdy kauan samassa paikassa.
-Emäntä tukee hänet lattian ylitse, auttaa sohvaan, asettelee peittoja
-ja kohentaa päänalusta. Siinä on sairaan parempi olla, vuoteen muutos
-tuo tuskille lievennystä. Hän alkaa puhua rauhallisemmin.
-
--- Varastavat rengit ja piiat, kun sinä et ole katsomassa niiden perään.
-
--- Anna...
-
--- Anna! Varastaa sekin. Kun tästä paranen, niin...
-
-Emäntä ei tohdi ilmoittaa mitä usein on aikonut, -- epäilystään siitä,
-että miehen tauti on kuoleman tautia. Haluttaisi puhua Jumalan suuresta
-laupeudesta, sielun kuolemattomuudesta, mutta hän ei uskalla.
-
--- Eihän teihin voi luottaa yhteenkään, urahti jälleen isäntä. --
-Mitäpä te toisen tavarasta välittäisitte... minunhan nämä kaikki on.
-
--- Jos olisi haettaa -- lääkäri, ehdotti vaimo.
-
-Hän oli sanomaisillaan pappi, mutta pidätti itsensä. Lääkäriin emäntä
-ei luottanut. Ne olivat herroja ja muita hentoisempia ihmisiä varten.
-
--- Lääkäri, ärjäisi isäntä. -- Vai sille sinä ensimäisen osan
-omaisuudestani antaisit. Ennenkuin henki on rinnastani lähtenyt, niin
-tämä jo jakelemaan! Kun et jo ehdottanut pappia!... Ei kumpaistakaan,
-sanon minä, ei pappia, eikä lääkäriä! Hauskalan Pekka tekee yhdestä
-leivästä sen mitä lääkäri sadasta markasta. Eikö Hauskalan Pekka
-parantanut sisartanikin, hä? Lähetä hakemaan Hauskala tänne ja pian!
-P--le, etten ennen ole tullut tuota ajatelleeksi, muuten vain olen
-turhan takia tässä lojunut. Voit sanottaa Hauskalalle, että se saa
-saran perunamaata ensi kesänä riihen takaa, jos viitsii kuokkia.
-Pehmoista savimaata, kiviä tuskin nimeksikään. Jos viitsii, voi muokata
-koko riihen taustan perunamaaksi, minä annan sen viljellä sitä yhden
-kesän ilman vuokraa. Haeta Hauskala tänne!
-
-Emäntä lähti täyttämään käskyä ja sairas jäi yksin.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Talon väki oli heti isännän sairastuttua muuttunut omituisen araksi,
-se oli alkanut ikäänkuin pelätä. Kukaan ei käynyt asiankaan pakosta
-isäntää tervehtimässä.
-
-Silloin kun isäntä tervennä oli astellut väkensä etupäässä, silloinkin
-oli häntä pelätty, -- oli pelätty ja salaisesti vihattu -- mutta
-nykyinen pelko oli toista laatua. Kunpa työ ei tuottaisi siunausta,
-kunpa Mikkolaa kohtaisi kato, jospa tauti tappaisi karjan ja rutto
-veisi viljan, -- nämä vuosikausien toiveet piileskelivät kaikkialla,
-ja kun isännän käskevä ääni ei enää kaikunut työmailla, kun siellä
-vallitsi rauha ja käsi joskus sai pysähtyä raadannasta ja ajatus
-harhailla, hiiviskelivät ne esiin epämääräisinä, käsitteettöminä
-kuvina. Vihamielisyyden tunteet eivät koskaan olleet purkautuneet
-kostoksi. Ne olivat jääneet salaisuudessa kytemään ja myrkyttäneet
-ilman. Niitä piileskeli kaikkialla, ne olivat imeytyneet kiinni
-pimeisiin nurkkiin, niitä kummitteli riihessä, jossa isännän viljoja
-oli puitu, navetassa ja tallissa, jossa isäntä oli varkauksia vaaninut,
--- kaikkialla, ylt'yleensä talon alueella liikkui vuosikausien viha.
-Uhkaavana se humisi kotimetsässä, pyöri tuulen nostamana pyrynä lumen
-peittämillä pelloilla, suhisi koivun ja pihapihlajan latvoissa.
-Kukaan ei tieten tahtoen enää voinut uhkua vihaa miestä kohtaan, joka
-sairaana, kenties kuoleman kielissä vuoteellaan virui. Pikemmin kai
-täytyi häntä surkutella, sillä ikävä varmaankin on joutua ikuisiksi
-ajoiksi pois keskeltä arvoa ja rikkautta, kun mökistä maantiellekin
-häätyminen jo on raskasta. Entiset vihamuistot saivat siitä syystä
-luonteen kuin olisivat ne olleet vierasta, ihmisistä riippumatonta
-voimaa, jota pahan kätköistä oli esille virrannut. Herkimmät ja
-vilkkaimmat alkoivat "nähdä". Piika näki kummallisen olennon kulkevan
-saunasta rantaan. Se oli aivan pukin näköinen, paitsi että sillä oli
-ihmisen pää. Se oli kulkenut liitäen noin kyynärän korkeudella maasta
-ja valittanut: voi, voi, voi. Väliin se oli itkenyt kuin lapsi, väliin
-nauranut kuin harakka. Se oli piru, joka vaani omaansa. Hui, kuka
-tietää mitä vielä tapahtuu!
-
-Aapo-renki ei ollut pelkureita, mutta värisytti häntäkin, kun täytyi
-hämärissä lähteä Hauskalan Pekkaa hakemaan. Sillä kyllä se nyt omansa
-vie, ei siinä auta mikään, kun jo apua etsii isäntä, joka ei hevillä
-masennu. Eipähän kykene piru auttamaan, ei. Lupailee paljon ja
-antaakin, antaa summalta tavaraa, mutta ottaa sitte taas yht'äkkiä.
-Antakoonpa terveyttä, pitentäköönpä elämän lankaa jos voi, mutta
-siihenpä se ei pysty, hoh, hoo, kylläpä käskisi moista herraa palvella.
-
-Hitto vie, miten selkää karmi, kun piti lähteä metsäistä taivalta
-Hauskalaan apua pahan omalle hakemaan! Onko tämä ristityn ihmisen
-työtä, onko jo? Vaan täytyy totella, ei auta, kun isäntäväki käskee.
-
-Tie Hauskalaan kulki kylätöntä seutua. Vain yhdellä kohtaa oli aukea
-aho. Siinä hevonen hirnaisi ja lähti otattamaan minkä kavioista
-kerkesi. Lienee nähnyt jotakin, viaton elukka, niillä kun on niin
-tarkka vaisto... Aapo katsoi ympärilleen, mutta hän ei mitään erityistä
-huomannut. Kuu oli noussut taivaalle, se paistoi heleän kirkkaasti ja
-lumitimantit säteilivät. Aapo ei ollut koskaan ennen havainnut, että
-talvi-ilta on kaunis. Missä lienevät silmät olleet ennen, kun tuota ei
-ole tullut huomattua. Oikein teki mieli pysäyttää hevonen ja katsella,
-tarkastella oikein tarpeeksi asti tätä ihanuuden runsautta, vaan kukapa
-yksinäisenä ihmisenä olisi siihen rohjennut, kotona kun se kuoleman
-kanssa kamppaili. Ja varsinkin kun hevosella itsellään oli semmoinen
-hätä... Mikä vimmattu sitä ajaa, laiskanpuoleista hevosta... soo,
-pääsethän sinä vähemmälläkin, soo! Soh! Mene sitte! Aapo yritti laulaa,
-jotta kolea tunne poistuisi rinnasta. Hän viritti mielivirtensä:
-
-    Kun rannalla rommia ryypättiin,
-    niin pullot ne lyötiin rikki,
-    ja kun piikatyttöjä halattiin,
-    niin emännät ne itki,
-
-mutta laulustakaan ei tullut mitään. Joka kerta kun äänen päästi ulos
-kurkusta, se eksyi korven uumeniin, toistui moninkertaisena kaikuna
-ja palasi takaisin tuntemattomana huokauksena. Hän nykäisi hevosta
-ohjaksista, pani sen entistäänkin kovempaan vauhtiin... ja metsässä
-välkkyi ja vilisi, kiilsi ja kimalteli, siellä vasta elämä oli.
-Miehisenä miehenä Aapoa hävetti siunaaminen, mutta nyt hän sentään
-siunasi, -- sylkäisi kahden puolen rekeä ja sanoi: hyi paholaiset, hyi
-pirut, Jumala armostansa antakoon, ett'ei se sarvipää minua elävältä
-nielaise.
-
-Niin hän vihdoin saapui Hauskalan mökille. Vaahtoinen ja vapiseva
-oli hevonen, eikäpä ilman, etteikö Aaponkin sydänalaa ellottanut.
-Nukkumassa olivat hauskalaiset, Pekalla sentään tuli oli piipussa, --
-sanoi odottaneensa tulijaa.
-
--- Niinhän täytyi lähteä, puhui Aapo verkalleen, -- se meidän isäntä,
-nähkääs, on hiukan kuin parantamisen tarpeessa. Kehui antavansa teille
-riihen taustan ilman maksua kuokittavaksi, jos tulette minun kanssani
-meille... ja tultava teidän on, yksin minä en, hitto vie, enää lähde
-tälle taipaleelle. Emäntä sanoi, että saisitte kylvää perunoita siihen
-peltoon, -- vaikka kuiskasi emäntä minulle korvaan antavansa teille
-voita, villoja ja mitä lie luvannutkin, jos tulette.
-
-Pekka raapi korvallistaan ja ruiskautteli pitkiä sylkyjä. Sitte hän
-siirsi piipun toisesta suupielestä toiseen ja oli vaiti. Aapo ei
-vastauksen suhteen hätäillyt, sillä mieshän se on Pekka, eikä mies
-milloinkaan niin vaan miettimättä hakijan mukaan lähde. Tyynesti Aapo
-odotteli, täytti piippunsa ja alkoi vedellä pitkiä haikuja.
-
--- Olisikohan tästä lähdettävä, virkkoi vihdoin Hauskala.
-
--- Niin, miten sen olette tuuminut, vastasi Aapo.
-
--- Eihän se Mikkolan riihen taustan kuokkiminen minua suuresti
-miellytä, joten sen takia kyllä olen lähtemättä... peltoja
-mikkolaiselle on kyllä entisiäkin...
-
--- Oon, on, myönsi Aapo totisena, -- mutta eihän lisä pahaa tee.
-
--- Perunapelto ei minua sinne vedä, ei.
-
--- Kun se on yhden kesän takia kuokittava, säesti Aapo.
-
--- Mutta paha on apua toiselta kieltää, kun se sitä pyytää.
-
--- Ja lähettää miehen ja hevosen varta vasten hakemaan, Aapo jälleen
-säesti.
-
--- No ei kai se Pekka hakematta olisi sinne tullut, kuului sängystä
-äkäinen naisääni.
-
--- Hyvää iltaa, Karoliina, tervehti Aapo.
-
--- Iltaa, iltaa, -- kuului sängystä hiukan lauhemmin.
-
--- Olisikohan tuonne tultava, -- Hauskala kurotti saappaitaan uunin
-korvalta.
-
-Vaimo nousi ylös, puki hameen päällensä, kismi itseänsä tovin ja
-haukotteli äänekkäästi. Sen tehtyään hän kimakalla äänellä alkoi sättiä:
-
--- Tässä toissa kesänä, kun minä olin Mikkolassa rukiin leikkuussa,
-kehtasi isäntä ihan minun silmieni edessä ottaa ja sortteerata joka
-kuhilaan, jonka minä olin tehnyt. Tähän asti ei yksikään ole minulle
-tehnyt sellaista häpeää... en minä sinuna, Pekka, viitsisi lähteä,
-ja jos lähtisinkin, niin muistuttaisin minä sille ja kysyisin, että
-milloinka minun vaimoni on ketään pettänyt, tai vääryydellä toisen
-omaa ottanut. Te olette vääryydellä itsellenne anastanut Nyyperin
-Eliisapetin talon ja Hanhisen Kustaan myllyn ja joka käden käänteessä
-te vääryyttä teette. Te suutelette jokaista penniä, jonka saatte, ja
-itkette jokaista, jonka annatte, aivankuin esikoisenne uhraisitte,
-mutta meidän Karoliina...
-
--- Ole nyt lörpöttämättä, keskeytti Pekka, -- minäkö lähtisin akkojen
-asioita juoksemaan!
-
--- Ha-ha-haa, nauroi Aapo halveksuen, ja kun Hauskala oli pukeutunut ja
-he lähtivät, ei Aapo pitänyt velvollisuutenaan sanoa hyvästiä vaimolle,
-sillä naisväki ei ole sen arvoista.
-
-Matkalla Hauskala tiedusteli isännän taudin laatua ja Aapo selitti:
-
--- Ei siinä, kuulema, mitään näkyväistä vammaa ole, sisäistä se potee.
-
--- Tainnee olla kuoleman tauti?
-
--- Siksi ne sitä arvelevat, vaimoväet. Ovat nähneet näkyjä -- ja
-minäkin tänne tullessani näin.
-
-Ja Aapo alkoi ladella näkemiään, kuulemiaan. Ne olivat mielikuvituksen
-luomia kaikki, mutta kun Aapo ei ollut koskaan ajatellut
-mielikuvituksen luonnetta, niin saivat kuvitelmat todellisuuden ja hän
-uskoi itse omia puheitaan. Hauskalakin uskoi, sillä eihän hänellä ollut
-mitään syytä epäillä. Lumi narisi reen jalaksen alla, metsässä esineet
-elivät kuutamossa ja tutut paikat näyttivät tuntemattomilta. Kukapa
-tässä valehtelemaan uskaltaisi. Kummitukset ovat arkaa väkeä, ei niiden
-kanssa ole hyvä leikkisille lähteä. Millä niitä vastaan kuolevainen
-verhoutuu, joille lukotut ovet, teljet ja salvat ovat kuin tyhjää ilmaa.
-
-Apua odotellessaan isäntä tunsi itsensä terveemmäksi ja elämän into
-heräsi hänessä. Hän nautti hiukan ravintoa, jota emäntä hänelle
-tarjosi, istui sitte tyynyä vastaan nojaten ja alkoi laskea sormillaan.
-Hetken kuluttua hän vaimolleen ilmaisi laskelmiensa tulokset.
-
--- Kymmenen vuoden kuluttua takamaan hongisto on vähintäinkin
-sadantuhannen arvoinen, mitä minä sitä vielä myymään kiirehdin.
-Takamaan laitumet ja pellot ovat hyvät, mutta ne ovat liian kaukana
-emätalosta ja minun käy vaikeaksi niitä viljellä. Vuosiakin jo alkaa
-harteilleni karttua, kymmenen vuoden päästä olen seitsemänkymmenen,
-en minä jaksa enää Takamaan hoitoa silmällä pitää, -- varastelevat --
-pahukset!
-
-Emäntä näki muutoksen sairaassa. Se on paranemaan päin, se jää
-elämään, se elää kymmenen vuotta. Äsken oli vaimo sitä rukoillut,
-kun isäntä avuttomana virui, -- nyt hän ei jaksanut iloita toiveensa
-toteutumisesta. Säälintunne ja omantunnon tuska katosivat, ennen
-tuntematon viha ja katkeruus paranevaa puolisoa kohtaan valtasi hänet.
-Hänellä ei ollut voimaa eikä tahtoa karkottaa niitä pahoja henkiä,
-jotka sydämessä raivosivat.
-
-Se jää elämään...
-
-Hänen kohdalleen ei ole siis muuta sallittu kuin kärsimystä!
-
-Vaimo antoi vihalleen täyden vallan ja se raivosi kuin irti päästetty
-häkkipeto. Se murhasi, repi ja raastoi. Kulon tavoin se kulki
-sydämessä, tuhosi tunteet, katkoi sydänjuuria. Jos hän olisi ollut
-harjaantunut pahoissa teoissa, olisi hän antanut paranevalle miehelleen
-kuoliniskun, -- nyt puuttui häneltä vain kykyä siihen.
-
--- Etelän Pietarin täytyy sen sijaan jättää torppansa minulle, jatkoi
-isäntä, -- torppa on lähellä ja siinä on hyvät viljelykset. Pietari
-on käynyt liian rikkaaksi ja kopeaksi. Hoh-hoh, että minä sallisin
-sellaista herraa mannuillani! Pois se! Minun maastani imee itselleen
-varakkuutta, elättää viittä lehmää kuin mikäkin patruuna ja kouluttaa
-poikaansa herraksi. Minäkö sellaista sallisin! Saisin siitä Pietarin
-pojasta virkamiehen niskaani, jos laskisin asiat menemään niinkuin he
-tahtovat. Pois sen pitää Etelästä hyvällä tai pahalla... Jos alkaa
-oikeutta käydä kanssani, niin pitkältäköpä se jaksaa, ei se minua
-voita, sillä kyllä Mikkolan isäntä jaksaa mennä keisariin asti, mutta
-menköönpä Etelän Pietari.
-
-Isännän puhe kuului kuin entisiltä ajoin tuttu sävel syvimmän pimeyden
-perukoilta. Aikojen kuluessa oli vaimon korva tottunut tuollaiseen,
-se ei ollut arka; mutta nyt, kun elämä jo oli lupaillut rauhaa
-ja kauneutta, sopua ihmisten kanssa ja vapautta, nyt olosuhteet
-heijastuivat hänen silmiinsä kaikessa rumuudessaan ja raakuudessaan.
-
-Ja tätä jatkuu jatkumistaan. Mies paranee, päivä kuluu toisensa perään,
-vuodet vierivät, kunnes hän, vaimo, käy vanhaksi ja kuolee... Emäntä
-kuvitteli miten sitte on, kun hän kuolee. Hän sairastuu, kääntyy
-vuoteen omaksi, henki lähtee... Pitkää sairautta hänellä ei ole, sillä
-häneltä puuttuu kestävyyttä. Hän sairastuu ja kaikki on loppunut.
-Hänet kannetaan aittaan valkoisiin puettuna, väkeä kutsutaan koolle
-hautajaisia pitämään. Hän ei enää näe auringon valoa, tuuli ei enää
-puhalla hänelle, kaikki on pimeää...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Hauskala oli tullut.
-
-Emäntä meni etehiseen häntä vastaan.
-
--- Se paranee, se paranee, hän hätäillen virkkoi aivan kuin suurta
-vahinkoa ilmoittaen.
-
--- Minua siis ei täällä tarvitakaan, Hauskala vastasi kääntyen
-väentupaa kohden.
-
--- Tulkaa sentään katsomaan, mitä te sen voinnista arvelette.
-
-Hauskala meni.
-
-Hän tervehti isäntää.
-
--- Täällä, kuulema, ollaan sairaana ja parantumassa.
-
--- Niin ollaan, niin ollaan. Turhan takia minä teitä tänne vaivasin,
-vastasi isäntä. -- Mutta kun kerran tulitte, niin en minä ole mies joka
-sanaansa syö, perunamaan saatte riihen takaa.
-
-Pekka katsoi tarkasti isäntää silmiin, rykäisi pari kertaa ja sanoi:
-
--- Tuota, ei tuo ole paranemista, isäntä, se on kuolemaa. Teillä on
-kasvoillanne kuoleman merkki.
-
-Emäntä säpsähti, veri katosi hänen kasvoiltaan ja polvet horjuivat.
-Oven takaa kuului kimakoita pelästyksen huutoja. Naiset olivat sinne
-tulleet salaa kuuntelemaan.
-
--- Mikä helvetin merkki minulla olisi, kysyi isäntä.
-
--- Sellainen merkki, mikä on jokaisen kuolemaisillaan olevan kasvoilla,
-Pekka selitti. -- Minä olen nähnyt kymmeniä kuolemia, enkä pety.
-
-Emännän valtasi kauhu. Elämän kärsimykset unohtuivat, unohtui viha,
--- hän näki edessään sielun, joka seisoo ikuisuuksien ovella. Sääli
-täytti hänen mielensä, pelko, jota hän aina oli tuntenut miehensä
-läheisyydessä, poistui ja hän uskalsi puhutella sairasta omalla
-tavallaan.
-
--- Etsi, rakas Johannes, Jumalaa, sinulla on vielä aikaa. Ryöväri
-ristin päällä sai armon ja levon sielullensa.
-
-Isäntä tuijotti kattoon. Hänen muotonsa oli muuttunut kalman kalpeaksi,
-ohkoiset huulet olivat lujasti yhteen puristuneina, kädet hervottomina
-peitteen päällä. Hän nähtävästi ei kuullut mitä emäntä puhui.
-
-Sitä hartaammin kuunteli Pekka, hän huokaili syvään ja nyökäytti
-päätään vahvistukseksi emännän sanoille. Naiset porstuassa kuuntelivat
-niinikään hartaasti, korvat oven rakoon painettuina.
-
--- Rakas Johannes, rakas Johannes, hoki emäntä, käännä nyt tänä hetkenä
-sydämesi Jumalan puoleen, sillä hän on laupias ja hyvä. Ja anna myös
-anteeksi minulle kaikki, kaikki... Johannes, kuuletko sinä...? Herra
-Jumala, Hauskala, se kuolee... katsokaa miten se tuijottaa yhteen ja
-samaan paikkaan...! Aapo, Aapo! Käskekää pian Aapo hakemaan pappia, se
-kuolee ilman sakramenttia ja synnin päästöä!
-
--- Aapo, Aapo, kuului porstuasta huutoja.
-
--- Häh. -- Se oli Aapon ääni.
-
--- Mene hakemaan pappia, pian!
-
--- Enkä mene, yksin pimeään yöhön!
-
--- Katsos tuota jumalatonta, torui joku piioista, -- kieltäytyy
-hakemasta pappia kuolevalle! Johan se on samaa kuin että lasket isännän
-helvettiin... Milläs luulet vastaavasi sen sielusta?
-
-Aapo meni kamariin.
-
--- Onko minun lähdettävä, hän kysyi.
-
--- On, ja kiireesti, vastasi Hauskala.
-
-Emäntä oli vaipunut rukouksiin.
-
-Korvallistaan raapien Aapo lähti valjastamaan hevosta.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Hetken kuluttua hän kalpeana ja oudon näköisenä palaa pirttiin, jonne
-toisetkin jo ovat vetäytyneet.
-
--- Mitä, mitä nyt? Oletko sinä nähnyt jotakin?
-
-Aapo ei saa sanaa suustaan, hän vain viittaa tallia kohden. Naiset
-käyvät akkunan luo, miehet lähtevät ulos Aapon kanssa. Portaille he
-pysähtyvät.
-
-Tallin päitse metsästä näkyy ihmeellinen tuli. Se ei ole kuutamon
-leikittelyä talvisella hangella, ei myöskään puun, ei öljyn paloa. Se
-on kirkas, kylmä liekki, väliin pieni ja sininen kuin juuri sytytetyn
-tulitikun, väliin suuri kuin nuotio, valaisten metsää parin sylen
-laajuudelta.
-
-Naiset ovat vetäytyneet kiukaan soppeen ja itkevät hiljaa. Miehet
-palaavat synkin mielin pirttiin ja Aapo ripustaa suitset naulaan.
-Lamppu palaa koko yön, väki valvoo.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Isännän kamarissa niinikään valvottiin. Läpi yön oli sairas
-samallainen, ei liikuttanut itseään, ei puhunut, katsoa tuijotti vain
-yhteen ja samaan kohtaan. Hauskala istui entisessä paikassaan kakluunin
-luona, piti käsiään ristissä ja oli hartaan ja jumalisen näköinen.
-Emäntä rukoili.
-
-Hän paljasti omansa ja miehensä elämän Jumalalle, rukoili armoa heille
-kumpaisellekin, ja varsinkin miehelle, joka kohta menisi sinne, missä
-Jumala ei enää ole sama armo ja laupeus, kuin täällä, vaan kiivas
-kostaja ja hirmuinen kiduttaja. Nyt vielä uskalsi hän sitä rukoilla,
-nyt Jumalan korva vielä kuulee, nyt vielä sen sydän on hellä ja nyt se
-vielä voi antaa anteeksi ja unohtaa, mutta minä tuokiona hyvänsä voi
-sairas jättää maallisen majansa ja samassa hetkessä on Jumala kostaja,
-armahtamatonta liekkiä ja vihan tulta.
-
--- Jumala, Jumala, katso laupeuden silmillä mieheni puoleen, onhan
-sinulla valta ja voima. Anna Poikasi kuoleman takia hänelle anteeksi,
-älä muista niitä vuosia, joita hän on synnissä elänyt, vaan muistele,
-että hänen rinnassaan sykkii sinun puhaltamasi henki. Älä kadota
-sielua, jonka itse olet luonut, ota vastaan pyyntöni, älä sulje
-sydäntäsi valituksilleni. Isä, isä, minä olen tässä sinun edessäsi ja
-rukoilen: älä salli helvetin riemuita sinun töittesi ylitse.
-
-Aamulla Hauskala puhui väelle, että sellaista rukousta hän ei ennen
-koskaan ollut kuullut. -- Ja jos Jumalalla on korvat ja sydän, niin
-turhaan ei emännän rukous ole mennyt.
-
--- Että se viitsii sen takia niin paljon tehdä, virkkoi Kesti-Maija,
-jota isäntä kerran oli lyönyt.
-
--- Vaikka on saanut sen käsissä ikänsä kärsiä, säesti joku renki.
-
--- Emäntä kokoaa sen pään päälle tulisia hiiliä, viisaili kesti-ukko.
-
--- Eikä sitä enää mikään auta, vahvisti Aapo.
-
-Päivän kuluessa haettiin pappi. Se meni isännän luokse ja kysyi,
-tahtoiko sairas puhua hänen kanssaan kahden kesken.
-
--- Ei se enää osaa puhua, selitti emäntä, -- eikä se itse teitä
-haettanutkaan, minä vain. Mutta jos se sopii, niin minä tunnustan sen
-edestä...
-
-Ja papin suostumusta odottamatta emäntä alkoi tunnustaa:
-
--- Rakas herra pastori, suuri syntinen on tämä mies, viheliäinen, kurja
-ja kelvoton, mutta eikö Jumalan armo ole ääretön? Minä olen toivonut
-tuon miehen kuolemaa, minä olen vihannut sitä siitä asti kuin sen ensi
-kerran näin. Sydämessäni ei ole ollut pienintäkään rakkauden värettä
-häntä kohtaan, aina olen ollut kylmä ja ynseä, ja kuinka olisi hän,
-joka luonteensa puolesta on niin jyrkkä ja tyly, voinut yksinänsä
-hyväksi muuttua. Minun on syy, ja jos Herra tahtoo rankaista, niin
-rankaiskoon minua. Kaikki ihmiset ovat vihanneet tuota miestä, ja minä
-olen vihannut kaikkein kovimmin. -- Eikö Jumala tätä kaikkea ota lukuun
-ja ole armollinen?
-
-       *       *       *       *       *
-
-Illan tullen isäntä jälleen alkoi toipua. Hänen suutansa kuivasi ja
-hän mutisi alituiseen vettä. Emännän kädet vapisivat, kun hän piti
-vesituoppia sahaan huulilla, mutta nyt ei sairas ärjynyt, vaan oli
-kärsivällinen, vaikka vettä joskus rinnuksillekin läikähti.
-
--- Miten sinä voit, kysyi tuon tuostakin emäntä.
-
-Sairas ei vastaa. Emäntä tulkitsee vaitiolon siten, että miehen
-sydämessä käy hyvän ja pahan välinen taistelu. Herran henki puhuu...
-Jättäen sairaan rauhaan emäntä ottaa raamatun ja alkaa sitä hiljaa
-lukea toivossa, että sairas, kun aika tulee, pyytää lukemaan kovaa.
-
-Ilta kului. Isäntä vaan ei pyytänyt lukemaan. Tulee yö, mutta yhä vain
-käy hyvän ja pahan välillä taistelu. Emäntä on varma hyvän lopullisesta
-voitosta, sillä onhan Jumala laupias.
-
-Vihdoin sairas alkaa hourailla. Hän puhuu epäselviä sanoja, itkee
-vuoron perään ja nauraa.
-
-Hän on sanomattoman rikas ja mahtava. Hän näkee peltoja penikulmittain
-ja niillä työskentelee sadoittain väkeä. Etelän Pietari pyrkii työhön
-hänen pellolleen, mutta hän ei ota, ei! Isäntää naurattaa. Pois hän
-häätää Etelän Pietarin!
-
-Pietarin poika, herran alku, vetää rattailla suurta rakennusta. Se on
-hänen -- Mikkolan -- eikä Etelän! Se on suuri ja komea kuin kirkko.
-Hän tavottaa kiinni kärryn aisasta, mutta Pietarin poika alkaa juosta.
-Kuinka se menee, niin että maantie vilisee! Ja sen perästä kulkee
-karjaa... siinähän on Mikkolan koko karja, lampaat, lehmät, hevoset.
-Hoi kotiin, hoi kotiin, kutsuu isäntä karjaansa, mutta elukat eivät
-kuule hänen kutsuansa. Isäntä itkee...
-
-Hän on köyhä, kerjäläinen, hän kulkee autiota seutua ja hänen selässään
-on pussi. Pussi alkaa painaa. Hän laskee sen maantielle. Kun hän
-katsoo, se onkin täynnä kultaa, kukkuroillaan kiiltäviä kultamarkkoja!
-
-Jälleen nauraa sairas.
-
-Hän nostaa pussin selkäänsä, se on painava, vaan hän on väkevä,
-hän jaksaisi kantaa vaikka kultavuoria... Kultaa alkaa sataa, hän
-kokoo sitä kasoihin, hätäilee ja pelkää ett'ei muita ennättäisi sitä
-kokoamaan. Kullasta syntyy vuoria, hänen edessään on lakeutta ja kulta
-kiiltää...
-
-Mutta samassa kultavuoret alkavat kutistua, pian ne sulavat, niitä
-ei näy missään. Isäntä muistaa pussin. Se on yhä kultaa täynnä hänen
-selässään. Omituinen tunne kuitenkin painostaa hänen mieltänsä. Hän
-aavistaa, että kulta jollakin tavoin katoaa pussista. Hän katsoo, --
-siellä ei ole mitään...
-
-Hän on talossaan. Talo on suuri ja rikas. Uunit, akkunanpielet ja
-ovet ovat silkkaa kultaa. Emäntä varastelee, Anna varastelee, piiat,
-rengit, kaikki varastelevat. Isäntä kovenee. Hänen äänensä jyrähtelee,
-koko talo tärisee sen voimasta. Omaa ääntään säikähtäen hän koettaa
-hillitä sitä, mutta ponnistuksista huolimatta se jyrisee kuin ukkonen.
-Hän kuuntelee, akkunat, ovenpielet huojuvat, uuni romahtaa alas, katto
-lentää ilmaan. Kylmä tuuli puhaltaa ja isäntä etsii suojaa... Huone on
-käynyt laajaksi, seinät yhä etenevät. Isäntä huutaa vaimoaan, mutta
-ääni onkin muuttunut heikoksi kuin hiiren vikinä. Hän pelkää, ett'ei
-emäntä näe häntä...
-
-Siten vaihtelevat kuvat. Hän on vihdoin joutunut äärettömään
-avaruuteen, jossa ei saa selkoa mikä on ylös- ja mikä alaspäin. Hän
-liitelee ylös, mutta tunteekin olevansa menossa alas. Hän on yksin ja
-kuitenkin pitäisi hänellä olla paljon seuraa.
-
-Jotakin hänellä on paljon, paljon, mutta ei tule mieleen mitä se on,
-ja epävarmuus tekee mielen rauhattomaksi... Jos hän tietäisi mitä
-hänellä on niin paljon, jospa hän tietäisi mitä se on ja missä se
-on. Hän muistelee. Ei selvene. Yhä hän liitelee ja etsii, yhä hakee
-ja muistelee tietämättä mitä. Hän huutaa, kuulee oman äänensä, mutta
-tietää samalla, ett'ei kukaan muu sitä kuule, tietää, ett'ei missään
-ole mitään. Hän on yksin ja hänen ympärillään on loppumaton pimeys.
-
-
-
-
-ISÄNTÄ
-
-
-Ihmeteltiin miten se Esa pysyi niin rehtinä miehenä keskellä
-kyläkuntaa, jossa turmelus jo teki tuhoa. Hän oli rikas, mutta eipä
-vaan muuttunut uusmuotiseksi, eikä hylännyt vanhoja perinnäistapoja.
-Niin oli vaan nuori mies kuin vanha ihminen mieleltään, maailmaa, sen
-turhia iloja ja kaunisteluita karttava.
-
-Häntä vertailtiin iso-isäänsä, joka aikoinaan oli ollut miesten mies.
-
-Ainoana perillisenä oli Esa saanut haltuunsa Anttilan talon
-hallituksen. Yhtä vakaa kuin hän oli ollut poikasena, yhtä vakaana
-hän nyt omana isäntänään asteli kotitalonsa sarkoja. Tukka oli takaa
-tasaiseksi leikattu, vaatteet olivat vanhaa mallia ja taloutta hoiti
-äiti samaan tapaan kuin sitä oli hoidettu ikimuistoisista ajoista asti.
-
-Ehkä pysyikin Esa menneissä, hyvissä tavoissa siksi, että hänellä
-oli niin peräti viisas ja puoliaan pitävä äiti. Se kun osasi antaa
-lapselleen sellaisia ohjeita ja neuvoja elämän varalle, että niiden
-kanssa oli miltei mahdoton kompastua.
-
--- Niinkuin näet, eivät nykyajan ihmiset kelpaa muuhun kuin komeljantin
-temppuihin, neuvoi äiti. -- Oikeata miehen kättä eivät nyky-ajan miehet
-kykene lyömään, sillä tervehtiessäänkin ne itseään koukistelevat ja
-jaloillaan rapsuttelevat ja tekevät senkin seitsemiä temppuja. Sinä,
-poikani, pysy sinä miehenä, äläkä alistu rapsuttelemaan! Ja hetaleisia
-ovat nyky-ajan naisetkin, riekalekoreita ja laiskan ketteriä. Suu
-niillä on yhtenään kuin vehnäkakku, vaikka huulien takana ei muuta ole,
-kuin hampaan puolikkaita.
-
-Esakin oli huomaavinaan, että naisten huulilla oli joutava hymy ja sitä
-hän ei voinut sietää. Itsellään oli hänellä katse totinen ja vakava,
-ja jos hän joskus nauroi, niin nauroi hän kuin mies, että hartiat
-tutisivat.
-
-Joskus oli Esa ajatellut elämän toveria itselleen, emäntää talolleen.
-Äiti alkoi harmaantua ja liikkuminen kävi sille jo vaivalloiseksi ja
-raskaaksi. Liki neljäkymmentä vuotta oli eukko pyörähdellyt Anttilan
-tanhuilla, niin että lepoa se jo tarvitsi ja sitä se jo sanoi
-kaipaavansakin. Hän oli tehnyt pitkän päivätyön ja nyt hän unelmoi
-rauhaisaa lepoa sivurakennuksen pohjatuvassa Jumalan sanan ääressä.
-Vielä hän jotakuinkin jaksoi hoitaa talon tehtävät, mutta lovia alkoi
-jo ilmetä askareihin. Viiliastiain uurteet eivät enää olleet yhtä
-valkoiset kuin ennen ja piimässä oli tuon tuostakin puun maku. Esan
-mielestä ne kyllä olivat pieniä virheitä hyvän emännän taloudessa, eikä
-hän niihin sen suurempaa huomiota kiinnittänyt, mutta äitiä itseään ne
-kovasti vaivasivat ja tuon tuostakin hän pojalleen sanoi:
-
--- Pitäisi sinun, hyvä lapsi, tuoda nuorempi naisihminen taloosi.
-
-Niin, pitäisi, pitäisi, ajatteli Esa. Ääneensä hän virkkoi:
-
--- Mistäpä sen emännän ottaa... eihän niitä nykyään mistään...
-
--- Ei saakaan, ei, myönsi äiti.
-
-Mutta yhden hän sentään tiesi. Oli jo kauan tietänyt ja kuulustellutkin
-sieltä päin... ja tiesi senkin, että jos vaan Esa, niin kyllä Mari...
-
-Vaikeata oli kuitenkin ehdottaa, jos miten sattuisi Esan luonto vastaan
-panemaan.
-
--- Eihän ne nykyajan naiset kykene tällaista taloa pystyssä pitämään.
-Eihän ne... Vaikka on niitä vielä muutamia jälellä, on jo... Ei tässä,
-mutta tuolla naapuripitäjässä. Mainitsevat ihmiset Leuston Maria peräti
-kunnon ihmiseksi. Se on vanhan ajan nainen -- ja rikas.
-
--- Hm, hymähti Esa, tuota, eikö se Leuston Mari ole kierosilmäinen ja
-muutenkin oudon näköinen?
-
--- Voi veikkoset, mitä sinä puhut! Leuston Marihan on punainen kuin
-ruusun nuppu, ja pyylevä... ja kun se on niin peräti kunnollinen ja
-aikaansaapa ihminen... eikä sen silmissäkään muuta vikaa ole, kuin että
-hän hiukan katsoo kieroon. Sanovat, ettei se käytä kahviakaan edes.
-
--- Hm, vanhakin tuo jo on.
-
--- Vai vanha, ihmetteli äiti, -- ei montakaan vuotta päälle
-neljänkymmenen. Muuten sellainen, että sen käsissä pellava heilahtaa.
-Minä olen jo vanha, ohhoo, vanha olen ja tarvitsisin apua, ja lepoakin
-jo kaipaan ja rauhaa, ja sitä minä kyllä saisin, jos Leuston Mari
-näillä tanhuilla heiskahtelisi.
-
-Esan mieli tuli hilpeäksi, kun hän ajatteli itselleen omaa, nuorta
-emäntää, joka tanhuilla heiskahtelee. Hänen kuvituksiinsa kulki solakka
-neitonen ja sydämen alta alkoi ottaa niin oudosti.
-
--- Kunpa sen sattuisi saamaan kunnon emännän, niin joutaisipa jo äiti
-päästä levolle, hän virkkoi ja silmissä säteili mielihyvä, jonka äiti
-tulkitsi Leuston Marille eduksi.
-
-Kynää eikä paperia ei Anttilan emäntä ollut koskaan käyttänyt
-asioihinsa. Nekin kuuluivat niihin nykyajan vehkeisiin. Suusanalla oli
-hän tullut toimeen ja siihen hän nytkin luotti. Hän kutsutti luoksensa
-Helkkälän Leenan, vilkasluontoisen, ketteräkielisen akan, joka oli
-hänen vanha uskottunsa.
-
-Ensin emäntä varmuuden vuoksi ja puheen johdatukseksi Leenalta
-tiedusteli Marin luonteen laatua ja rikkaussuhteita.
-
--- Se on kerrassaan kunnon ihminen, -- vastasi Leena, -- ei
-sen laatuista ole seitsemässä pitäjässä. Milloin se ei tee
-talous-askareita, silloin sen sormet neulaa tai vartaita heiluttavat.
-Aamusin ennen kukon laulua se on liikkeellä ja illalla viimeisenä
-valveillaan. -- Ja rikas! Ei sitä uskoisi, joka ei nähnyt ole, sitä
-tavaran paljoutta! Hameita villaisista liinaisiin, paitoja liinaisista
-pyllisiin. Jo toki onkin sillä tavaraa!
-
--- Vai niin, vai niin, katsoppas tuota! Ettäkö! huudahteli emäntä
-mielissään ja alkoi sitten kautta rantain kulkea pää-asiaan, jonka
-Leena jo tiesi.
-
--- Alan tässä käydä vanhaksi ja tarvitsisi nuoremman emännän...
-
--- Mitä vielä, imarteli Leena, emäntähän on ketterä ja veikeä kuin
-nuori ikään, eikä talon yhdessäkään nurkassa vielä näy vanhan jälkiä.
-
--- Aika kuluu kulumistaan, jatkoi emäntä, ja minun voimani loppuvat.
-Olen tuuminut, että eikö Leena tietäisi näillä main sopivaa emäntää
-Anttilaan. Minkälainen tuo olisi Saaren Hilma?
-
--- Voi taivas, mitenkä te sellaista, äityi Leena siunailemaan. Pois se,
-että minä lähimäisestäni tahtoisin pahaa puhua, tai hänen mainettansa
-kylille kantaa, mutta mikä totta on, se on totta ja sen minä tohtisin
-sanoa vaikka päin kasvoja. Ja Saaren tytär on koreamielinen heiskale
-ja kunnoton tuhlari. Nukkuvan kuuluu suuruksiin asti ja itseään
-peilailevan puolisiin. Siitä ei tule mitään, että se tähän taloon,
-johan nyt!
-
--- Totta puhuakseni en itsekään sitä tarkottanut, että Saaren Hilma
-meille, -- sanoinpahan vain. Entä Ylisen Anna?
-
--- Samallainen!
-
--- Sahalan Elli?
-
--- Sinne päin!
-
--- Touvilan Sohvi?
-
--- Ei sitäkään työkkyriksi mainita.
-
--- Ei taida olla näillä seuduilla sopivia tyttäriä?
-
--- Ei vaikka kammalla vetäisi.
-
--- Toista oli ennen, huokasi emäntä.
-
--- Mitä siitä on puhettakaan. Ennen oli ihmisiä joka mökissä, saatikka
-sitte taloissa. -- Se Leuston Mari on ainoa ihminen, jonka minä tiedän.
-Vaikka eihän se enää perin lapsi ole, eikä niin ihana-naamainenkaan,
-mutta muuten se on sellainen, että hakea saa, ennenkuin samallaista
-löytää. Olen itse nähnyt Leuston vaate-aitat. Ne ovat pakahtumaisillaan
-villasta, pyllistä, liinasta... Eikä siltä muutakaan puutu. Mainitaan
-kymmeniä tuhansia...
-
--- Olenhan minäkin hiukan ajatellut sitä Leuston tytärtä, että se olisi
-sopiva, virkkoi emäntä. -- Jos sinä, Leena, ottaisit, tuota, ja veisit
-sille terveisiä meiltä.
-
-Leena kumartui sen kuultuaan emännän puoleen ja alkoi kuiskutella,
-vaikk'ei ketään ollut huoneessa. Hän puhui pitkin ja poikin Marin
-kosijat ja miten tarkka Mari oli miesten suhteen. Ei sille kaikki
-keikarit kelpaa, ei lähestulkoonkaan! Se on sitte niin viisas niissä
-naima-asioissa, niinkuin kaikissa muissakin. Ilmanko se olisi niin
-kauan tyttönä pysynyt, ellei se olisi tarkka-valintainen nainen.
-
-Sitte Leena pilkutti merkitsevästi silmiään ja alentaen entistä enemmän
-ääntään sanoi:
-
--- Kyllä minä tiedän, ettei Marilla ole mitään Anttilaa vastaan. Olen
-minä sen kuullut Marilta itseltään ja muiltakin...
-
--- Jos niin on asian laita, tuumi emäntä, niin voithan ottaa viedäksesi
-Marille sanan, että se tulisi tänne katsomaan taloa ja tekemään
-varmemmat kaupat.
-
--- Kyllähän minä, kyllähän minä, vastasi Leena iloisena; kauanko minä
-tästä Leustoon pistäyn.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Leuston Marin nuorimman veljen tytär, Elli, oli silloin tätinsä luona
-Helsingistä käsin kesää viettämässä, kun Leena saapui taloon Anttilan
-emännän asioissa.
-
-Mari arvasi heti Leenan nähtyään, millä asioilla se kulki, sillä tätä
-oli jo kauan kierrellen puhuttu, eikä se enää mikään salaisuus ollut
-Marille. Kauan oli hän jo tietänyt, millä kannalla Esan sydämen ja
-Anttilan talon asiat olivat. Kun nyt Leena jälleen kaunopuheliaasti
-otti kuvatakseen, miten vanha emäntä jo oli väsynyt ja miten hartaasti
-se toivoi mieleistään vaimoa pojalleen, sellaista vaimoa, kuin se
-itsekin oli ollut, joka kykenisi astelemaan hänen askeleitaan ja
-jatkamaan siitä mihin hän lopettaa, -- niin puuttui Marikin pian
-puheeseen. Hän sanoi jo kauan tunteneensa kutsumusta Anttilaan päin,
-sillä talo oli hyvä ja sen tavat hänen mielensä mukaiset. Niin että,
-jos se on Jumalan tahto, että hänestä tulee Esan vaimo, niin ei hän
-tahdo vastaan olla.
-
-Asiasta sai pian Ellikin vihiä. Hän oli pitänyt tätiänsä auttamattomana
-vanhanapiikana, olipa jo ajatuksissaan asettunut tädin monien
-tavaroiden perijäksikin, oli muovaillut monista hameista peitteitä,
-mattoja, tyynynpäällisiä, -- ja nyt olikin täti naimahommissa!
-
-Perujen kadottaminen ei helsinkiläis-tyttöä suurestikaan vaivannut.
-Rahoihin asti ei hänen mielitekonsa vielä ollut ennättänyt nousta ja
-muun tavaran himosta ei nuoren sielun ole vaikea irtautua. Mutta muuten
-tuntui asia hänen mielestään peräti ihmeelliseltä.
-
-Kuka oli se mies, joka oli tätiin rakastunut? Elli oli sillä iällä,
-jolloin avioliittoa ajatellaan vain rakkauden kannalta. Hänessä syntyi
-kova halu tutustua siihen mieheen, jonka sydämen täti oli vallottanut.
-
-Hän pyrki tätinsä mukana Anttilaan.
-
-Se nyt ei ollut oikein soveliasta, sillä Marilla oli syytä hävetä
-veljeään, Ellin isää. Hän olisi halusta tahtonut lykätä koko Anttilassa
-käyntinsä siksi, kunnes Elli jälleen olisi matkustanut pois, mutta
-odottaessa kävi aika pitkäksi.
-
-Hiukan kiusallista oli viedä kaupunkilaistyttöä Anttilan emännän
-nähtäväksi; se voisi saattaa hänet, Marin, huonoon valoon tulevan
-anoppimuorin silmissä. Mutta olihan Elli sentään kaupunkilaistavoistaan
-huolimatta hyvä tyttö, ahkera ja vilkas, ja mitä voi lapsi sille, että
-isä, Marin veli, oli kaupunkiin muuttanut, menettänyt sinne tuhottoman
-omaisuuden, kymmenentuhatta markkaa, nainut kaupunkilaisnaisen ja
-saanut sen mukaisia lapsia. Eihän se Ellin syy ollut. Kai Anttilan
-emäntä, järkevä ihminen, sen ymmärtää. Ja Mari otti kun ottikin Ellin
-mukaansa ja ajoi omalla hevosellaan Anttilaan.
-
-Vaikka oli kuuma kesä, oli Mari pukeutunut vihreään villaleninkiin.
-Hän oli pyöreä, tanakka ruumiiltaan, ja hohtavan punainen kasvoiltaan.
-Elli taasen, yllään ohut kretonkiimme, oli solakka, tummatukkainen ja
-naurava.
-
-Anttilan emännälle Mari kertoi huoliaan Ellin suhteen, -- miten surkean
-pilalliseksi maailma tekee hyvänkin ihmisen. Sillä Elli on kaikin
-puolin oikea ihminen, kätevä ja ahkera, mutta tuo turhuus on sen
-veressä. Ja Esallekin Mari selvitteli, ettei Elli sentään niin kunnoton
-ole tavoiltaan, kuin käytöksestä voisi luulla ja kuin päältä katsoen
-näyttää. Niillä on siellä kaupungissa tuollainen joutavanpäiväinen
-olento ja huolimaton vaatetustapa: hameet lyövät kinttuihin ja tukka
-pörröttää...
-
-On aina, turhanpäiväinen on, myönsi Esa itsekseen. Niin aina, liepeet
-lyövät pohkeeseen, eikä ole hius sileä...
-
-Kumma olento!
-
-Esa alkoi oikein varta vasten silmäillä kaupunkilaistyttöä.
-
-Hento, solakka, pehmoinen. Liikkeet irtonaiset kuin vallattoman varsan,
-silmät kirkkaat, iloiset ja -- totta tosiaan -- totisestikin, hiukset
-pehmeät, ja suu...
-
-Kerrassaan joutava olento, myhäili Esa.
-
-Joka askeleella lanne notkahtaa ja vartalo huojahtaa... Nauraakin,
-joutava, aivan kuin lapsi... Esaa pyrki alinomaa naurattamaan, kun hän
-katseli Elliä.
-
--- Ei uskoisi, että tuo Elli kuuluu sinun sukuusi, -- sanoi emäntä
-eräänä päivänä Marille, kun he kaikin katselivat Elliä, joka pihamaalla
-kujeili pienten sianporsaiden kanssa.
-
--- Ei uskoisi, ei, säesti Esa nauraen ja silmät loistaen.
-
-Äidin vaisto on tarkka. Hän kuuli poikansa naurussa kevään virkeyttä
-ja silmissä hän näki turmiollista nuoruuden loistetta. Hän oli viisas
-nainen ja tunsi poikansa luonteen sen pienimpiä piirteitä myöten. Se
-oli ehjä ja puhdas, oikea miehen luonne.
-
-Sitäkö voisi pieni, kaupungista tuleva tuulenpuuska horjuttaa!
-
-Sen hän kyllä varjelee! Nyt ei kuitenkaan ollut aika otollinen, mutta
-sitte, kun Mari jälleen on poissa, sitte hän pudistelee pojan puhtaaksi
-arvottomista aineksista.
-
-Vieraille tuli lähdön aika.
-
-Esa ei vielä ollut kosinut, mutta sellaisesta ei Mari välittänyt.
-Äiti oli puhunut asiat puhtaiksi, oli sopinut tulevan miniän kanssa
-kaikesta. Mari oli tyytyväinen. Kevyellä mielellä hän valmistui
-matkaan, vaikk'ei ollutkaan kuullut Esan suusta ratkaisevaa sanaa.
-Tiesihän Mari, minkä verran miehet sellaisia asioita ymmärtävät; nehän
-kuuluvat vaimoväen hommiin.
-
-Mari ja Elli matkustivat pois.
-
-Esa oli totinen mies. Hän ei ollut tottunut tunteitaan ajatuksiksi
-laatimaan, eikä tutkisteleminen kuulunut hänen luonteensa laatuun.
-Siksipä hän ei ensimältä voinut käsittää, mitä varten talo, hänen
-syntymäkotinsa, vieraiden lähdettyä näin synkäksi ja autioksi muuttui.
---
-
--- No mitä olet ajatellut Marista?
-
-Esa seisoi akkunan luona ja katseli ulos pihalle, missä valkoiset
-sianporsaat temmelsivät. Hän ihmetteli itsekseen, mitä varten ne olivat
-niin koreita ja mukavia, kun ne kuitenkaan eivät olleet sen parempia,
-kuin tavallisia porsaita. Esaa niin nauratti niiden kiemurainen
-hännänpää ja niiden lapsekas röhkintä. Sellaisia lystikkäitä otuksia!
-
-Ei voinut olla Esa vetämättä suutansa leveään hymyyn.
-
-Äiti oli poikansa naurussa näkevinään jotakin yhtäläisyyttä
-veitikkamaisen tytön hymyn kanssa ja siksi hän uudisti kysymyksensä:
-
--- No, Esa, mitä olet ajatellut Marista?
-
-Ja vastausta odottamatta hän jatkoi:
-
--- Mari on sellainen ihminen, että luojaansa se kiittää, joka hänet
-saa. Olisitpa nähnyt ne hameet, jotka hänellä oli yllään! Kahdeksan
-villaista, pylliksi kudottua, omista värjäämistään langoista tehtyä
-alushametta ja päällyshame yhdeksäs, -- että pitääkin sellaisella
-ihmisellä olla sellainen kutjale veljentytär! Voi toki sentään! Tuskin
-yhtään alushametta, ohut päällyshame vain, joka riepuna kieppuu ruumiin
-mukaan.
-
-Esan silmiin syttyi syvä palo, kun äiti osasikin niin elävästi loihtia
-esiin juuri tuon kuvan...
-
--- Se ei sitte ikinä ole kunnon tyttö, jatkoi äiti, -- vaikka se Mari
-koettikin sitä puolustaa. Mikä lieneekin, hyi, kun ihan sylettää.
-Kuulepa, Esa, sanonkohan minä sinulle yhden asian?
-
--- No, kelpaahan tuo sanoa, äiti.
-
--- Et taida uskoa!
-
--- Enpä juuri ole teitä valeesta vielä kiinni saanut.
-
--- Mari voi ommella yhdessä päivässä tusinan miehen paitoja!
-
--- No jopa jo, huudahti Esa vasten tahtoaan. Eihän sellaisesta
-mihinkään, johan se pistää paidoiksi koko elon ja elämän!
-
--- Oletko siinä, vehlo. -- Äitiä nauratti se, että Esakin osasi leikkiä
-laskea. -- Se joka tusinan kykenee paitoja neulomaan yhdessä päivässä,
-siltä sujuu muukin työ saman mitan mukaan. Nai Mari, tai ole naimatta,
-mutta ellet niin tee, kuin minä tahdon, niin surulla saatat harmajat
-hapseni hautaan. Surulla ummistan silmäni ijäiseen lepoon, jos ainoa
-poikani, Anttilan järkevä isäntä, antaa silmiensä pettää ymmärryksen.
-Jos tähän taloon, jonka minä Esa-vainajan, isäsi, kanssa uutteruudella
-ja vaivojani säästämättä tähän kuntoon olen laittanut, tuodaan joku
-heikale minun askeleitani astumaan... Esa, Esa, ota Mari, niin teet
-sellaisen työn, josta taivaan enkelitkin iloitsevat!
-
-Esan sydän kävi raskaaksi. Hän ei ollut täysin selvillä, mikä hänen
-mieltänsä painosti, mutta epämääräisinä kuvina kulkivat hänen sielunsa
-silmien ohitse yhdeksään raskaaseen hameeseen puettu, vanhahko nainen,
-ja nuori, kevytpukeinen tyttönen.
-
--- Eiköhän olisi minullekin nuorempaa löytyä, hän äidilleen virkkoi.
-
-Äiti nauroi väkinäisesti.
-
--- On, on, löytyy, löytyy! Maailmassa on paljon naisia, nuorempia ja
-ihanampia kuin Mari, mutta luuletko kaikkien kaupunkilaishetaleiden
-tekevän elämääsi onnelliseksi? Mari yhtenään torui Elliä, kun se
-sinulle takanapäin irvisteli ja sanoi sinua aika jöröjukaksi...
-
-Esa kalpeni. Sydämessä kuohui jälleen, mutta se kuohunta teki kipeää.
-Äitiä miltei kadutti, että oli turvautunut pieneen, viattomaan
-hätävalheeseen.
-
-Hetken kuluttua Esa nousi ylös ja virkkoi tyynesti:
-
--- Jos se sitte olisi ottaa se Mari.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Joitakuita vuosia on Mari ollut Anttilassa emäntänä. Talo uhkuu
-rikkautta ja hyvinvointia. Karja on kiiltäväkarvaista, navetta on
-siisti, yhtä hyvin kuin asuinrakennuskin. Vaatetta, ruokaa, tavaraa
-ovat aitat täynnä ja keväisin levitetään hanget täyteen pellavakankaita
-valkenemaan.
-
-Talon tytär, Marin ja Esan vinosilmäinen pienokainen on lihava, pullea,
-kovapiirteinen ihmistaimi. Häntä ei tarvitse suojella tuulelta eikä
-vedolta, sillä hän on taimi, joka ei ilmanvaihteita arkaile. Mummon
-kamari on pienoisen mielipaikka, siellä viettää lapsi hiljaisena
-ja säveänä enimmät aikansa. -- Mutta mikä lienee mummoon tullut,
-lepoon päästyään on hän muuttunut. Vaikk'ei lapsi häntä milloinkaan
-häiritse millään lapsellisilla laverteluilla, ei hän koskaan hymyile
-sille, harvoin ottaa polvelleen, harvoin silittää päätä. Ja kun hänen
-katseensa joskus sattuu pienokaiseen, on se tutkiva ja ikäänkuin
-kaihoisa...
-
-Kaikki Anttilassa menestyy. Kasvit kukoistavat, viljat rehottavat.
-Isäntä yksin on surkastuneen näkönen.
-
-Vanhaa emäntää huolestuttaa poikansa kuihtunut muoto, Esa surkastuu,
-kuihtuu pois, hän, vanha emäntä jättää pian tämän maailman ja Anttila
-jää Marin haltuun. Esan pieni tytär kasvaa, tulee kerran aikuiseksi,
-lihavaksi, punakaksi kuin äitinsä ja Anttila yhä rikastumistaan
-rikastuu...
-
-Mari ei miehessään mitään erinomaista huomaa, sillä hänen ajatuksensa
-ja aikansa ovat alinomaa kiinni taloudessa. Harvoin hän saa aikaa
-pitempiin keskusteluihinkaan, sillä isännän ja emännän työt ovat jaetut
-suuressa talossa.
-
-Erään kerran Mari kuitenkin viittasi Esaa kamariin keskustellaksensa
-hänen kanssansa perin tärkeästä asiasta. Elli halusi tulla tädin luokse
-maalle kesää viettämään.
-
--- Mitä arvelet, Esa, otetaanko se tähän? Kyllähän se aina ruokansa
-edestä työtä tekee, onhan se näppärä hyppysistään ja eteiskamarin
-akkunat tarvitsevat uudet verhot. Saisi se huvikseen hoitaa pienen
-karjan, porsaat ja kanat.
-
-Esa ei mitään vastannut. Leuka vain pyrki tärisemään.
-
--- Hä, otetaanko se?
-
--- Ei, ei sitä tähän oteta, vastasi isäntä.
-
-Sen sanottuaan hän painoi lakin syvemmälle päähänsä ja lähti ulos. --
-
-Kauan käveli Esa ympäri pihoja.
-
-Karjopihan aita oli hiukan vinossa. Hän nosti sen suoraan. Liistereki
-oli jäänyt makaamaan nurmikolle. Esa kohautti sen äkkinäisellä
-liikkeellä pystyyn tallin seinää vasten.
-
-Sikolätistä kuului porsaiden vikinää. Ovi oli jäänyt hiukan raolleen
-ja varmaankin pääsi illan viileyttä possuparkojen makuusijalle. Esa
-meni ja kurkisti sisälle. Siellä makasi puoli tusinaa pieniä, valkoisia
-sian porsaita. Nopeasti sulki hän oven ja istahti sitte kuin väsyneenä
-tallin oven eteen hakotukille.
-
-Siihen näkyi peltoja, niittyjä ja niiden takaa järvi vihreiden, vasta
-puhjenneiden lehtojensa varjosta. Ilma oli tyyni ja järvi kuvasteli
-laskeutuvaa aurinkoa.
-
-Metsästä päin toi vieno tuulen henkäys tuoretta tuoksua ja tuulen
-mukana tuli muistoja.
-
-Kerran, siitä oli jo ikuisuus kulunut, oli näillä mailla kulkenut nuori
-neitonen. Silmä oli loistanut, poski hohtanut ja tukkaa oli tuuli
-vallattomasti hulmuuttanut. -- -- --
-
-Pienen, karsaskatseisen tytön kanssa vanha emäntä kulki pihan poikki,
-huomasi Esan ja suuntasi kulkunsa hänen luoksensa.
-
--- Kuule, Esa, tuleeko se Elli tänne tänä kesänä?
-
--- Ei, ei se tule, vastasi Esa.
-
-Äiti ja Esa katsoivat toisiinsa, -- tuskaa ilmaisi kumpaisenkin katse.
-
-
-
-
-LAUANTAI-ILTA METSÄMAILLA
-
-
-Lapset ovat asettuneet takan ääreen permannolle ja katselevat odotellen
-aikuisiin. Juhla on astunut huoneeseen ja he tietävät, että se tuo
-tullessaan salaperäisiä asioita, pelkoa ja satua. Se herättää henkiin
-kuolleet, rankaisee rikolliset, tappaa uhmaajat. Pahat ja hyvät henget
-ovat viikon olleet kytkeissä, lauantai-iltana ne vapautuvat ja taistelu
-alkaa. Hirviöt kiemurtelevat ihmisten läheisyydessä, etsivät sanoja,
-vaanivat kirouksia, tarttuvat kiinni varomattomaan ihmisparkaan ja
-vievät hänet riemuiten omaan pimeään kotimaahansa. Hyvätkin henget
-liikkuvat, mutta voitolle pääsevät he vasta aamupuolella yötä. Kun
-hirviöiden siipien suhina on lakannut kuulumasta pienokaisten korviin
-ja kun sydämen pelokas sykintä on tyyntynyt, vasta silloin on hyvien
-henkien aika tullut. Lapset silloin vaipuvat uneen herätäkseen
-raikkaaseen sunnuntai-aamuun. --
-
-Mutta sinne on vielä pitkältä... Lapset vetävät jalat allensa, ett'ei
-mörkö mistään voisi varpaaseen tarttua. On lauantai-ilta, kauhujen
-otollisin aika.
-
-Lapsuuden tunnelma on aikuisetkin vallannut. Iän rajana ei sydänmailla
-ole kuin erilaiset työt, mieli on kaikilla sama. Kun viikon askareet
-ovat lopetetut ja kun iloinen takkavalkea valaisee pyhäaattoisen pirtin
-ja tekee puhtaisiin vaatteisiin puetut ihmiset punervan ruskeiksi,
-silloin syntyvät mieliin ne haaveelliset kuvat, jotka järkkymättä
-säilyttävät valtansa kehdosta hautaan asti.
-
-Ilta kuluu. Ensimäinen annos tervaskantoja on hiiltymäisillään. Emäntä
-lisää tulta, se lieskahtaa uusin voimin. Silloin alkavat tarinat.
-
-Muori ottaa ensin puhuakseen. Hän on vanha ja paljon kokenut. Hän
-ei koskaan liioittele, sen lapset tietävät, eivätkä hänen tarinansa
-olekaan julmia eikä peloittavia, vaan hiljaisia, opettavaisia, ajan ja
-etäisyyden värittämiä.
-
--- Siitä on kulunut monta, monta vuotta, kertoo muori, minä olin
-silloin nuori tyttönen...
-
-Vanhuksen kertomus oman nuoruutensa ajoista on jo sellaisenaan tarua,
-siihen tuskin mitään tapausta tarvitsisi lisätä. Hän on niin vanha,
-niin kurttuinen, hänen äänensä on niin tärisevää ja hiljaista, että
-mielikuvituksen täytyy toimia täysin voimin saadakseen hänet nuoreksi.
-Se on tarua mitä hän sanoo, se on satua "oli kerran"...
-
-Mutta muori itse tietää olleensa nuori, nuorempi kuin kukaan
-läsnäolijoista. Hän on ollut kapalolapsi kerran, sitte tonttuja
-pelkäävä pikku tyttö, sitte neitonen...
-
--- Olin silloin viidentoista vuotias tyttö. Sisareni Amalia oli
-minua yhtä vuotta vanhempi... hän on maannut jo kuusikymmentä vuotta
-haudassa, -- lisää muori itsekseen, ja sekin on satua! Kuka voi niin
-kauan haudassa maata!
-
--- Hän, sisareni, oli kovin vallaton ja huimapäinen, ja äitini suri
-hänen tähtensä, sillä tyttö ei yhtään välittänyt äidin neuvoista, vaan
-vietti nuorten parissa kaikki pyhä-iltansa. Sisareni oli hyvin kaunis,
-poski kuin kypsä mansikka ja hius kuin harjattu pellava... niin kaunis
-hän oli, paljoa kauniimpi kuin minä, vaikka minuakin kiitettiin...
-
-Mummo keskeytti kertomuksensa ja vaipui hetkeksi nuoruutensa
-muistoihin. Lapset katselivat hänen kurttuisia kasvojaan ja heitä
-hiukan nauratti.
-
--- Amalialla oli sulhanen naapuripitäjässä, kaunis ja uljas poika...
-Sisareni rakasti häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä uskollisena
-kotona, vaan liehui muitten poikain parissa kisapaikoilla.
-
-Eräänä lauantai-iltana kutsui äiti sisareni ja minut kamariin luoksensa
-ja sanoi:
-
--- Amalia, pysy huomenna kotona, sillä minä näin viime yönä sinun
-tätivainajasi tulevan aitasta ja taluttavan sinua kädestä. Se tietää
-kuolemaa. Sinun pitää pian kuolla, minä olen varma siitä ja siksi
-pyydän sinua olemaan kotona ja ajattelemaan iankaikkisen sielusi
-autuutta.
-
-Sisareni kävi äidin puheesta valkoiseksi kuin palttina, tarttui äidin
-kaulaan ja itkien sanoi:
-
--- Äiti, äiti, minä en tahdo vielä kuolla, joka olen vielä niin
-nuori... Äiti, enhän se ollut minä?... sinä näit väärin, se varmaankin
-oli muori, joka jo on vanha ja haluaa kuolemaa...
-
--- Sinä se olit, lapseni, vastasi äiti ankarasti. -- Sinun on kuoltava
-ja mentävä iankaikkisen Jumalan eteen. Ajattele sieluasi.
-
-Siskoni heittäytyi tuskan vallassa äidin jalkojen eteen ja rukoili...
-rukoili elämää, rukoili, että äiti karkottaisi pois kuoleman. Ja minä
-rukoilin siskoni kera... Minä tunsin miten se lähestyi, kylmä, armoton
-kuolema, jonka sylissä siskoni vaikeroi. Äiti itki, vaan sanojansa ei
-hän voinut peruuttaa, -- mitäpä hän, heikko ihminen, sille voimakkaalle
-voi. Hänkin itki, mutta hän itki lapsensa sielun takia.
-
--- Minä en voi kuolla, valitti sisareni. -- Minä rakastan Kallea ja
-tahdon elää hänen kanssansa kauan, kauan... Äiti, minä tahdon nähdä
-lapseni ja lasteni lapset, minä tahdon nähdä kesät ja talvet, pilviä ja
-auringon paistetta! Minä tahdon tuntea iloa ja surua... minä en tahdo
-kuolla. Minä en koskaan enää laula, en naura, en tanssi... minä revin
-kasvoni rumiksi ja rupean jumaliseksi, minä puhkaisen toisen silmäni,
-etten enää miellytä... mutta minä en tahdo kuolla.
-
--- Sinun täytyy, lapseni.
-
-Sisareni vaipui tunnottomana äidin jalkojen juureen ja siitä me, äiti
-ja minä, hänet kannoimme sänkyyn. Sisarellani ja minulla oli yhteinen
-kamari, se oli rakennuksen kulmassa ja siitä oli näköala järvelle päin.
-
-Sisareni oli vaipunut levolliseen uneen ja minäkin aloin hiljalleen
-rauhoittua. Istuin akkunan ääressä ja katselin järvelle, -- silloin
-oli kesä. Yö oli keskivälissä, järvellä oli tyyntä ja kaikkialla oli
-hiljaista. Aloin tuntea väsymystä ja olin juuri menemässä levolle,
-kun näin rannasta meille päin tulevan valkoisen olennon. Ensin en
-sitä ollenkaan säikähtänyt, ihmettelin vain, että kuka se valkoisiin
-vaatteisiin puettuna yöllä kulkee. Sisareni heräsi samassa. Hän
-oli täysin rauhallinen, näytti kuin olisi hän unohtanut iltaisen
-keskustelun äidin kanssa.
-
--- Tulepa katsomaan, kuka tuo on, sanoin minä ja osotin valkoista
-olentoa, joka yhä läheni.
-
-Tuskin oli sisareni huomannut sen, kun häneltä pääsi huuto ja hän
-kaatui kuolleena lattialle. Olento katosi samalla. Se oli äitini
-sisarvainaja, joka minun sisartani oli hakemassa.
-
-Mummo vaikeni. Nuoret miehet ja naiset tunsivat outoa vavistusta,
-sillä heillä oli huomenna, sunnuntai-iltana tanssit naapuritalon
-heinätallissa...
-
--- Niin se on, virkkoi emäntä, -- kun nuoret eivät ajattele mitään
-muuta kuin maailman turhia iloja. Kalliina Herran lepopäivänä kulkevat
-tanssista tanssiin... voi, voi sentään.
-
--- Jaa, mutta kun kerran, -- alotti renki saadakseen muorin
-kertomuksesta syntyneen painostuksen häviämään, -- kun kerran neljä
-miestä muutamana lauantai-iltana menivät riiheen korttia pelaamaan...
-
-Lapset vetäytyvät lähelle toisiaan ja kylmät väreet kulkevat pitkin
-selkää.
-
-... Ja kun heillä ei ollut kynttilää, niin yksi miehistä ottaa päreen
-ja sytyttää siihen tulen. He ovat juuri asettamassa pärettä riihen
-seinän rakoon, kun huomaavat ruumiin, joka laudalla makaa riihen
-perällä. Silloin yksi niistä neljästä miehestä kovin säikähtää ja
-rupeaa rukoilemaan toisia pois, mutta mitäs nämä, tukkijunkkareita
-kun olivat ja monen vaaran läpi käyneitä miehiä, niin eiväthän ne
-kuolleesta välitä. Äityvät vaan katselemaan ruumista ja puhumaan sille.
-Ja jota enemmän he puhuivat ja katselivat, sitä rohkeammiksi he tulivat.
-
-Se pelokas mies koetti varottaa ja sanoi, ettei pidä soittaa suuta
-kuolleelle, joka ei voi samoin sanoin takaisin antaa, -- mutta mitä
-nämä toiset, nauroivat vain ja käskivät kuollutta laittamaan kankean
-kielensä liikkeelle.
-
--- Olkaa varovaisia, miehet, -- sanoi se pelokas, -- sillä jos kuollut
-panee kielensä liikkeelle, on loppunne tullut!
-
-Eihän nämä. Hurjia miehiä kun olivat, niin eiväthän nämä kuollutta
-panneet puupölkynkään arvoiseksi.
-
-Vihdoin hurjaluontoisin joukosta, kovapäinen pohjalainen, joka monta
-miestä oli puukolla merkannut ja parilta, kolmelta hengenkin ottanut,
-ehdoittaa, että asetettaisiin ruumis riihen nurkkaan päreenpitäjäksi.
-
--- Älkää, jumalanluomat, sellaiseen tekoon ryhtykö, kielsi se pelokas,
-sehän on kuoleman rikos ihan ja se ei hyvillä pääty!
-
--- Ota koivet selkääsi, jänishousu, ilkkui pohjalainen, ja ala juosta
-äitisi turviin!
-
-Silloin se pelokas vastasi ja sanoi, että jos niikseen tulee, että
-kestetäänkö, niin kyllä minä siinä kestän missä toinenkin, mutta
-ruumiiseen minä en kajoa, vaikka hitto olisi. Eivätkä ne toisetkaan
-siihen kajonneet, pohjalainen yksin nosti jäätyneen ruumiin laudalta,
-pani sen nurkkaan seisomaan ja asetti päreen sen hampaisiin. Katso nyt,
-että päre pysyy ikenissäsi, homenokka, taikka saat ikenet kitalakeesi,
-komensi hän ruumista.
-
-Sitte alkoivat he pelata korttia ja kiroilla, niinkuin siinä työssä
-on tavallista. Se pelokas istuutui riihen oven eteen jakkaralle, eikä
-ottanut osaa peliin, vaan katseli vain.
-
-Miehet sitte pelasivat ja vähän väliä niistivät päreen kartta, tai
-muuttivat uusia päreitä, kun vanha oli ruumiin huulet polttaa. He
-unohtivat kauhean päreenpitäjän ja olivat kokonaan innostuneet
-peliinsä. Vihdoin sanoi se pelokas, joka aikansa oli ääneti ollut:
-
--- Miehet, kello on kohta kaksitoista, lopettakaa jo!
-
-Pohjalainen hänelle juhlallisesti ja raamatun lausetta väärin käyttäen
-vastasi, että ihminen ei ole luotu kelloa, vaan kello ihmistä varten.
-
-Tuli sitte sydänyön hetki. Se pelokas katseli ruumista ja voi
-kauhistusta -- ruumiin suu oli vetäytynyt nauruun.
-
--- Lopettakaa nyt hyvällä, sanoi se pelokas.
-
--- Ei hyvällä, vaan pahalla, tai ei ollenkaan, vastasi pohjalainen.
-
--- Miehet, kiljasi se pelokas, katsokaa ruumista!
-
-He kääntyivät katsomaan. Ruumiin silmät olivat auki ja sen suu julmassa
-naurussa.
-
-Silloin hypähtivät miehet ylös, mutta se pohjalainen ei niin vaan
-antanut itseänsä pelottaa, vaan kiljaisi kuolleelle:
-
--- Mitä pirua se homenokka virnistelee!
-
-Ja kun hän sen oli sanonut, päästi ruumis päreen suustansa ja riihen
-nurkasta kuului äänekäs nauru.
-
-Se pelokas tunsi, että joku tarttui häneen ja heitti hänet ulos
-riihestä. Hetken kuluttua se pelokas nousi ylös maasta, mihin näkymätön
-hänet oli paiskannut, ja kun hän ei ollut arkalan miehiä hänkään,
-eikä ainakaan niitä jotka toverinsa hädässä hylkäävät, niin meni
-hän ja tarttui riihen oveen aukaistaksensa sen, sillä se oli hänen
-ulosheittämisensä jälkeen jälleen mennyt kiinni. Hän reutoo ja reutoo
-ovea, mutta ei se aukene, se on kuin tilkitty. Silloin se pelokas alkaa
-rukoilla ja jumalan nimeä mainitessa ovi lentää auki. Päre palaa seinän
-raossa. Kaksi miestä kyyköttää oven edessä kädet ristissä itkien ja
-rukoillen, mutta kolmas, se pohjalainen, on ruumiin sylissä nurkassa
-hengetönnä. Ruumiin kädet ovat kietoutuneet pohjalaisen ympäri niin
-lujaan, että suolet ovat väkevän miehen vatsasta pursunneet ulos ja
-kieli suusta.
-
--- Elättekö te? kysyi se pelokas niiltä kahdelta, jotka kyyköttivät
-oven suussa.
-
--- Elämme me, vastasivat nämä, elämme me. Mutta me olemme tänä yönä
-nähneet sellaista, jota kieli ei kykene kertomaan.
-
-Ja sitte niistä kolmesta tuli sellaisia miehiä, jotka eivät korttia
-katsoneet, eivät viinaa juoneet, lopetti renki kertomuksensa.
-
-Kauhistus väreili lasten kasvoilla. Rengin kertomus oli todellisuutta
-heidän mielestänsä, koska siihen liittyi ansion mukainen rangaistus
-miehelle, joka oli pilkannut pyhää... ja kuitenkin oli miehessä jotakin
-ihmeellistä, voimakasta, jotakin sanomattoman suurta, jota lapset
-ihailivat. Sellainen mies! Voi, ettei se pysynyt pelotonna loppuun
-asti! Ja sillä aikaa, kun aikuiset arvostelivat miehen saaneen mitä
-oli ansainnut, miettivät lapset kertomuksen surullista loppua. Jos se
-pohjalainen olisi pysynyt säikähtymättä sittekin kun ruumis nauroi,
-olisi hän voittanut. Mutta kun se alkoi kauhistua, oli sen mahti
-mennyttä.
-
-Huu toki, kuinka kolkkoa, miten kauhistuttavaa! Juhla ja pimeys on
-sellaista. Se synnyttää haamuja, rikoksia ja tapauksia, joita pienet
-lapset pelkäävät ja saavat pelätä elämänsä iän. Aaveiden henkäys
-karmii ruumista, peikko puristaa sielua, -- puristaa niin kovasti ja
-kuitenkin niin mieluisasti. Lapset pelkäävät, mutta kauhun hurmaamina
-he odottavat lisää, lisää pelkoa, lisää sydämen kauhistusta.
-
-Aikuiset katselevat tuleen. Miettivätkö he ehkä, vai tuntevatko vain
-samaa kuin lapsetkin...
-
-Nuori, hentoinen palvelustyttö, milt'ei lapsi vielä, alkaa kimein äänin:
-
--- Oli kerran niin rohkea tyttö, että kehui voivansa olla kuolleen
-kanssa kahden kesken yöllä kello kaksitoista. Sitä kukaan ei uskonut,
-ja tyttö suuttui ja vannoi heti ensi tilaisuudessa näyttävänsä todeksi
-puheensa. Sattui sitte, että talon muori kuoli ja vietiin aittaan.
-Tyttö oli jo unohtanut valansa ja renki muistutti häntä siitä. Kovin
-tyttö pelästyi, vaan ylpeäluontoinen kun oli, ei vetänyt valaansa
-takaisin, vaan sanoi yhä siinä pysyvänsä.
-
--- Minä lyön vetoa, että sinä et mene ensi yönä muorin luo aittaan,
-kinasi renki.
-
--- Minä menen, vastasi tyttö.
-
-Ja niin hän meni aittaan.
-
-Renki hiipi hänen jälessään ja pisti aitan oven hiljaa ulkoapäin
-salpaan.
-
-Melkein heti aittaan tultuaan tyttö katui tekoansa. Hän siunasi
-kolmasti itsensä ja kääntyi tullakseen pois, mutta ovi olikin kiinni.
-
-Tyttö säikähti kovasti ja alkoi huutaa, mutta renki vain nauraa
-virnisteli, eikä ollut kuulevinaankaan tytön huutoa.
-
--- Aukaiskaa Jumalan nimessä ovi -- minun sieluni autuuden takia, --
-huusi tyttö, -- muori liikuttaa itseään!
-
-Vieläkään ei renki ollut tietävinään.
-
--- Nyt muori jo istuu laudallaan, huusi tyttö, auttakaa!
-
-Renki antoi tytön huutaa.
-
--- Herra Jumala, auta minua, -- parkui tyttö, -- muori lähtee jo
-liikkeelle!
-
-Ja samassa kuului aitasta romahdus.
-
-Renki aukaisi oven. Tyttö on lattialla kuolleena ja muori on
-poikkipuolin hänen päällänsä. --
-
-Tuskin on piikatyttönen lopettanut kertomuksensa, kun kestivaimo alkaa:
-
--- Sen, mitä nyt aion kertoa, olen omin silmin nähnyt ja se on totta.
-En tiedä, miten sen selittäisin, -- oliko näky, jonka näin, hyvän vaiko
-pahan näyttämä, ihmeellinen se vain oli...
-
-Se tapahtui samana vuonna ja ihan sinä samana päivänä, jolloin
-Ylätalon isäntä kuoli. Minulla ei Ylätalon isännän kanssa ollut mitään
-tekemistä, hyvänpäivän aina toisillemme sanoimme, kun vastaan tulimme
-ja...
-
--- Miten se asia oli? kysyi renki, joka tiesi että vaimon oli tapa
-pitää pitkiä esi- ja sivupuheita.
-
--- Niin, se oli sillä lailla, vastasi vaimo, että minä tuskin tiesin
-että hän oli sairas, saatikka kuollut, kun palasin kauppiaalta kotiin.
-Enkä minä muista, olinko koko isäntää nähnytkään moneen aikaan... oli
-miten oli, niin kun minä ehdin Karilanmaan vasikkaveräjälle, josta
-niinkuin tiedätte on puoli matkaa Nyyperiin, jossa silloin asuin ja
-jossa se on se häkäinen pirtti, -- sama, missä minä kerran olin katkuun
-kuolla, silloin, muistattehan, joulun edellä, kun emäntä asetti pellit
-liian aikaiseen kiinni ja...
-
--- Nyt se Johanna taas lähtee kulkemaan loikurin mutkia, huomautti
-muori.
-
--- Jaa, säikähti Johanna, joko minä taas eksyin pois asiasta, voi, voi
-minua hupakkoa sentään...
-
--- Mitä siinä sitte tapahtui, siinä Karilanmaan vasikkaveräjällä?
-ohjasi renki.
-
--- Ei mitään. Mutta siitä ilmestyi eteeni mies, jonka minä heti tunsin
-isännäksi, vaikk'en sen naamaa nähnytkään. Se kulki matkan päässä minun
-edelläni. Mitähän Ylätalo täällä kulkee, ajattelin itsekseni, eihän
-sen ole tapana pienempiäkään matkoja jalkaisin kulkea. Jumala antakoon
-anteeksi, mutta päähäni pälkähti ilkeä ajatus Ylätalon isännästä,
-naineesta miehestä, monen lapsen isästä... minä, näet, ajattelin,
-että nainut mies ei tohdi hevoselleenkaan kaikkia kulkujansa uskoa.
-Kiiruhdin isännän jälessä minkä ennätin saadakseni näyttää, että
-pahalla työllä on aina näkijänsä. Kun olin jo askeleen päässä hänestä,
-yskäisin aika kovasti ja sanoin:
-
--- Ei miehen voima niin kauan lopu, kun voi sen kielellä luistaa. --
-Pistelin, näes, mutta ukko ei ollut kuulevinaan, mitä minä sanoin.
-
-Oli jo tavallisen pimeä, minä kuljin isännän jälessä hiljaa
-haukuskellen, enkä yhtään huomannut sitä omituisuutta, ettei hän
-kääntynytkään kotiaan päin Ylätalon tielle, vaan kulki yhä samaa tietä
-kuin minäkin Nyyperiä kohden. Vasta hetken perästä sen huomasin.
-Säpsähdin aika tavalla. Olisikohan sen aikomus tulla Nyyperiin
-vaatimaan minua edesvastuuseen haukkumisesta, ajattelin, ja aloin
-lepytellä ukkoa:
-
--- Narrillanihan minä vain isäntää härnäsin, -- minä sanoin, --
-tiedänhän minä, ettei isäntä... eihän toki... ja jos niikseen tulee,
-niin tohdin vaikka vannoa, ettei se isäntä mitään sellaista... eihän
-isännästä nuorempanakaan mitään puhuttu.
-
-Onkohan tuo mies sisuissaan, vai mikä sitä vaivaa, kun se ei mitään
-puhu, ajattelin, sillä ukko käydä köpötti edelläni sanaakaan sanomatta.
-Kävin aivan levottomaksi ja koetin tarkoin muistella, mitä tiellä
-hänelle olin sanonut.
-
-Mutta kun sitte tultiin Nyyperin riihen luokse, niin pujahti isäntä
-riiheen. No, se oli onni minulle, sillä minä heti hoksasin, että minua
-se oli pakoon pyrkinyt, minkä ennättänyt. Naureskellen astuin lopun
-matkaa ja pirttiin päästyäni sanoin väelle:
-
--- Ylätalon isäntä se vaan vasikkahaan ladossa lystäilee. Sellaisia ne
-miehet ovat!
-
--- Kuka? kysyi silloin Nyyperin emäntä ja toiset katsoivat minuun kuin
-puusta pudonneina.
-
--- Sitäkö te minuun katsotte! ärjäisin minä.
-
--- Luuletteko te minun valehtelevan? Jos ette usko, niin menkää
-katsomaan, tuonne, se pujahti riiheen minua piiloon. Mene sinä, Antti,
--- käskin renkiä, -- mene katsomaan, ei se vielä kauaksi ole ehtinyt,
-jos poiskin on lähtenyt.
-
--- Mitä se Johanna nyt puhuu? sanoi Nyyperin emäntä aivan kalpeana
-kasvoiltaan. -- Vastahan tästä juuri lähti Ylätalon poika, joka kertoi,
-että isäntä tunti sitten äkkiä kuoli.
-
-En osaa kenellekään sanoa, miten säikähdin. Voi hyvät ihmiset! Koko
-matkan olin minä kulkenut kummituksen perässä ja haukkunut! En
-ikimaailmassa olisi elävänä kotiin päässyt, jos tiellä olisin tietänyt,
-kuka minun edelläni kulki.
-
-Se oli kestivaimon kertomus.
-
-Hiillos on sammumaisillaan. Muori on nukahtanut, isäntä torkkuu, rengit
-vetelevät haikuja piipustaan.
-
-Lapset vapisevat pelosta ja toivovat, ettei aikuisia nukuttaisi.
-
--- Nyt on aika lähteä levolle, sanoo emäntä nousten ylös hiilloksen
-äärestä.
-
--- Ei vielä... äiti kulta, ei vielä... eihän...
-
-Kauhuissaan lapset vilkuvat ympärilleen kuin apua ja turvaa etsien.
-
--- Heti paikalla, komentaa emäntä ja lapsien on toteltava.
-
-Varpaisillaan he hiipivät peräsänkyyn maata.
-
-Hiillos on mustumaisillaan. Joskus kun tuhaksi palanut hiili särkyy,
-syntyy kirkas valo, luoden pirttiin punaista hohdetta.
-
-Aikuiset nukkuvat, mutta kauan vielä lapset katselevat outoja varjoja,
-joita liikkuu ja hiipii kaikkialla.
-
-
-
-
-
-
-
-
-End of Project Gutenberg's Kuopus ja muita kertomuksia, by Hilda Tihlä
-
-*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOPUS JA MUITA KERTOMUKSIA ***
-
-***** This file should be named 62305-8.txt or 62305-8.zip *****
-This and all associated files of various formats will be found in:
-        http://www.gutenberg.org/6/2/3/0/62305/
-
-Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions
-will be renamed.
-
-Creating the works from public domain print editions means that no
-one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
-(and you!) can copy and distribute it in the United States without
-permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
-set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
-copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
-protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
-Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
-charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
-do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
-rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
-such as creation of derivative works, reports, performances and
-research.  They may be modified and printed and given away--you may do
-practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
-subject to the trademark license, especially commercial
-redistribution.
-
-
-
-*** START: FULL LICENSE ***
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
-Gutenberg-tm License (available with this file or online at
-http://gutenberg.org/license).
-
-
-Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
-electronic works
-
-1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
-all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
-If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
-Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
-terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
-entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
-
-1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement.  See
-paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
-and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
-works.  See paragraph 1.E below.
-
-1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
-or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
-Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
-collection are in the public domain in the United States.  If an
-individual work is in the public domain in the United States and you are
-located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
-copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
-works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
-are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
-Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
-freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
-this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
-the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
-keeping this work in the same format with its attached full Project
-Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
-
-1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
-a constant state of change.  If you are outside the United States, check
-the laws of your country in addition to the terms of this agreement
-before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
-creating derivative works based on this work or any other Project
-Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
-the copyright status of any work in any country outside the United
-States.
-
-1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
-access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
-whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
-phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
-Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
-copied or distributed:
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
-with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
-
-1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
-from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
-posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
-and distributed to anyone in the United States without paying any fees
-or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
-with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
-work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
-through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
-Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
-1.E.9.
-
-1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
-terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
-to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
-permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
-
-1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
-word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
-distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
-"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
-posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
-you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
-copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
-request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
-form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
-License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
-that
-
-- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
-     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
-     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
-     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
-     must be paid within 60 days following each date on which you
-     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
-     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
-     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
-     address specified in Section 4, "Information about donations to
-     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
-
-- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-     License.  You must require such a user to return or
-     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
-     and discontinue all use of and all access to other copies of
-     Project Gutenberg-tm works.
-
-- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
-     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
-     of receipt of the work.
-
-- You comply with all other terms of this agreement for free
-     distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
-electronic work or group of works on different terms than are set
-forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
-both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
-Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
-Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
-collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
-works, and the medium on which they may be stored, may contain
-"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
-corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
-property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
-computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
-your equipment.
-
-1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from.  If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium with
-your written explanation.  The person or entity that provided you with
-the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
-refund.  If you received the work electronically, the person or entity
-providing it to you may choose to give you a second opportunity to
-receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
-is also defective, you may demand a refund in writing without further
-opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
-WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
-WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
-If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
-law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
-interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
-the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
-provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
-
-1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
-with this agreement, and any volunteers associated with the production,
-promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
-harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
-that arise directly or indirectly from any of the following which you do
-or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
-work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
-Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
-
-
-Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of computers
-including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
-because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
-people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
-To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
-and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
-and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
-
-
-Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
-Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
-http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
-permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
-Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
-throughout numerous locations.  Its business office is located at
-809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
-business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
-information can be found at the Foundation's web site and official
-page at http://pglaf.org
-
-For additional contact information:
-     Dr. Gregory B. Newby
-     Chief Executive and Director
-     gbnewby@pglaf.org
-
-
-Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements.  We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance.  To
-SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
-particular state visit http://pglaf.org
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations.
-To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
-
-
-Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
-works.
-
-Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
-concept of a library of electronic works that could be freely shared
-with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
-Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
-
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
-unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
-keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
-
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
-
-     http://www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/62305-8.zip b/old/62305-8.zip
deleted file mode 100644
index 516d5cb..0000000
--- a/old/62305-8.zip
+++ /dev/null