NormalizeHEADmain

5 files changed, 17 insertions, 4844 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..bfbe2a4
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #62160 (https://www.gutenberg.org/ebooks/62160)
diff --git a/old/62160-8.txt b/old/62160-8.txt
deleted file mode 100644
index 5673488..0000000
--- a/old/62160-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,4844 +0,0 @@
-The Project Gutenberg eBook, Kirjoja ja kirjailijoita III, by Veikko
-Antero Koskenniemi
-
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
-other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
-whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
-the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
-www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
-to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
-
-
-
-
-Title: Kirjoja ja kirjailijoita III
-
-
-Author: Veikko Antero Koskenniemi
-
-
-
-Release Date: May 17, 2020  [eBook #62160]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-
-***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KIRJOJA JA KIRJAILIJOITA III***
-
-
-E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-
-
-Note: Project Gutenberg has other volumes of this work.
-      Volume I: see http://www.gutenberg.org/ebooks/61379
-      Volume II: see http://www.gutenberg.org/ebooks/61972
-
-
-
-
-
-KIRJOJA JA KIRJAILIJOITA III
-
-Kirj.
-
-V. A. KOSKENNIEMI
-
-
-
-
-
-Porvoossa,
-Werner Söderström Osakeyhtiö,
-1922.
-
-
-
-
-SISÄLLYS:
-
-I
-
-Eräs kohtalotunteen lyyrikko.
-Guy de Maupassant.
-"Vita nuova".
-
-II
-
-Eräs runo rakkaudesta.
-Platonin "Symposion" suomeksi.
-"Länsimaan perikato".
-Hermann Keyserlingin "Matkapäiväkirja".
-Erään filosoofin päiväkirja.
-Anatole France'in "Le petit Pierre".
-Peter Altenbergin kirjallinen testamentti.
-"Pan Tadeusz".
-Heinrich Lersch, saksalainen sotarunoilija.
-Georg Brandesin Caesar-elämäkerta.
-Eräs saksalainen sanomalehtimies.
-
-III
-
-"Arvojen ja välineitten maailma."
-F.E. Sillanpään "Hurskas kurjuus".
-Eino Leinon "Räikkö Räähkä".
-Juhani Ahon kapina-muistelmat.
-Juhani Ahon viimeinen teos.
-Juhani Ahon kuolinpäivänä.
-
-
-Samoinkuin sen kahden edeltäjän, ovat tämänkin kokoelman kirjoitelmat,
-yhtä lukuunottamatta, syntyneet sanoma- ja aikakauslehteä varten ja
-niissä alkuaan julkaistut.
-
-Helsingissä, helmikuussa 1922.
-
-_V. A. K._
-
-
-
-
-
-
-I
-
-
-
-
-ERÄS KOHTALOTUNTEEN LYYRIKKO. ALFRED DE VIGNY.
-
-
-I.
-
-Viime vuosisadan suurten runoilijain joukossa on Alfred de Vigny'llä
-yksinäinen, ylhäinen asema. Hän ei kuulu varsinaisesti mihinkään
-määrättyyn kirjailijaryhmään, sanan ahtaammassa mielessä, eikä hän,
-vaikkakin monessa suhteessa uusien herätteiden antaja, myöskään itse
-muodosta mitään koulua. Yksinäisempänä kuin toisten loistaa hänen
-valonsa runouden taivaalla, keskellä tähtisikermiä.
-
-Kun Alfred de Vigny kuoli, ei kukaan voinut sanoa eläneensä
-tuttavallisessa suhteessa häneen. Ei myöskään kukaan niistä, jotka
-lukevat tai muistista toistavat tämän suuren lyyrikon säkeitä, voi
-sanoa tuntevansa häntä läheisesti. Harva lyyrikko on ripittänyt
-runoudessaan omaa minäänsä, sen suruja ja iloja, sen pettymyksiä
-ja toiveita, vähemmän kuin Vigny -- pysyen kuitenkin lyyrikkona.
-Mutta tästä samalla kertaa kainosta ja ylpeästä pidättyväisyydestä
-huolimatta: mikä salaperäinen vetovoima ja mahti onkaan hänen
-lyriikallaan, joka tuntuu avaavan meille valtavat kaksoisportit
-runouden maailmasta filosofian maailmaan! Se Muusa, joka on inspiroinut
-hänen kylmästi hehkuvat säkeensä, ei ole se kyynelöivä ja hymyilevä
-runotar-lemmitty, jonka tunnemme esim. Musset'n elegioista, hän on
-taivainen haltijatar, jonka kädessä ei ole lyyra, vaan peili, totuuden
-peili. Mitä runoilija tästä kuvastimesta on nähnyt, sen tiedämme
-hänen säkeistään: tähtien, ihmisten ja luomakunnan leppymättömän
-kohtalon, kaiken olevaisen kärsimystien jumaluuden edessä, joka pysyy
-iäti kuurona ja tunteettomana kärsivien huudoille. Siinä maailmassa,
-jonka Vigny'n runotar on hänelle näyttänyt, ei tuskalla ole sovitusta
-eikä uhrilla tarkoitusta. Toivo on siinä suurin hulluuksista. Ainoa,
-mikä on ihailun ja rakkauden arvoista, on inhimillisten kärsimysten
-majesteetti, ja ainoa tapa, millä yksinäinen ja ylpeä sydän voi vastata
-luonnon ja jumaluuden julmaan mykkyyteen, on jäinen vaitiolo. Jos on
-olemassa viimeinen tuomio, on se olemassa vain jumaluudelle, jonka on
-tehtävä tiliä maan lapsille siitä kärsimyksestä, jonka alaiseksi se on
-heidät asettanut.
-
-Näköäänhän tämä ylpeä pessimismi on periaatteena mitä epälyyrillisin.
-Eikö runoilijan kutsumus ole joka tapauksessa ilmaista mitä hän
-tuntee ja kärsii, huolimatta siitä, kuinka kaiuttomiksi ja turhiksi
-hänen valituksensa, tunnustuksensa ja rukouksensa jäävät, huolimatta
-jumaluuden ikuisesta mykkyydestä? Myöskin Vigny on suonut meille
-ilmaisun tuskastaan, kärsimyksestään (ja mistä tuskasta ja mistä
-kärsimyksestä!): siinä hiljaisuudessa, siinä vaitiolossa, johon hän
-runoudessaan on verhonnut oman tuskansa, antaakseen ihmiskunnan tuskan
-puhua. Kun Musset "Toukokuun yössä" sanoo vaientavansa huulensa
-kuullakseen sydämen puhuvan, vaientaa Vigny myöskin sydämensä äänen
-kuullakseen sitä mikä on vieläkin syvemmällä kuin "sydän" hentoine
-liikutuksineen, kuullakseen sitä tunnetta, joka yhdistää meidät
-kaikkeen elolliseen, kaikkeen, joka syntyy, kärsii ja kuolee:
-kohtalotunnetta. Mitä taakkoja, mitä suruja, mitä mieskohtaisia
-kokemuksia me kannammekin käsillämme kehdon ja haudan välillä,
-yksi on meille yhteinen: ihmisen kohtalo, jonka järkkymätöntä
-lainalaisuutta kukaan ei vältä. Sen taakka on suurin, mutta kaikilla
-se ei tule samalla tavalla tietoiseksi. Vain ne, jotka joskus ovat
-mitanneet tahtoaan jumaluuden tahdon kanssa, ovat tunteneet näiden
-Prometheus-kahleiden koko painon. Vigny on yksi näistä titaaneista,
-kohtalotunteen suuri lyyrikko, hän joka on verrannut sydäntänsä
-haavoittuneeseen kotkaan, joka kantaa siipiensä alla kokonaista
-kohtalokasta, pirstoutunutta ja jäistä maailmaa, -- _tout un monde
-fatal, écrasant et glacé_.
-
-On helppo huomata, että Vigny on tullut tähän samalla kertaa
-intohimoiseen ja viileään pessimismiin yhtä paljon ajatuksen kuin
-tunteen tietä. Runoilija hänessä on niin sanoaksemme ruokkinut
-alituisesti filosoofia ja filosoofi runoilijaa. Niinkuin Michelangelon
-taiteessa maalauksen ja kuvanveiston rajat tuntuvat häviävän, niin
-tapaavat Vigny'n säkeissä runous ja filosofia toisensa. Kuinka
-välähtäviä ajatuksia Victor Hugo'n runous usein sisältääkin ja kuinka
-sukkelia älyllisyyksiä Alfred de Musset'n, niin jäävät kuitenkin
-molemmat ajattelijoina kauas jäljelle Vigny'stä. Missä määrin Vignyn
-runous todella on filosoofisen ajatustavan valmistama ja rakentama käy
-ilmi m.m. siitä, ettei hänen pitkän elämänsä eri kausina syntyneissä
-tuotteissa ole mitään yhtenäisen maailmankuvan kannalta ristiriitaista.
-Hänen ensimäiset runonsa antavat meille jo hänen elämänkatsomuksensa
-pääpiirteet ja hänen myöhempänsä, vielä neljän, viiden vuosikymmenen
-perästä syntyneet, vain täydentävät ja syventävät sitä. Niin
-seisoo Alfred de Vigny'n runous edessämme jalona, puhdasviivaisena
-arkitektoonisena kokonaisuutena, johon jokainen yksityinen osa
-elimellisesti liittyy ja jossa se saa suuremman merkityksen ja arvon.
-
-
-II.
-
-Jokaisen runoilijan, pyrkipä hän kuinka viileään objektiivisuuteen
-hyvänsä, elämän ja teosten välillä on olemassa syyn ja seurauksen
-suhde, vaikka sitä ei suinkaan ole aina helppo osoittaa. Mitkä ne
-sisäiset elämäntunnot ja -kokemukset ovat, joista Vigny'n stoalainen
-runous on vuotanut, sen voimme pikemmin aavistaa kuin näyttää toteen.
-Runoilijan ulkonaiset elämänvaiheet tarjoavat meille tässä suhteessa
-vain perin harvoja kiinnekohtia.
-
-Alfred de Vigny syntyi v. 1797 Loches'in kaupungissa Ranskan
-sydämessä, Tasavallan V:nä vuonna. Hän polveutui kuudennellatoista
-vuosisadalla aateloidusta virkamies- ja sotilassuvusta. Siihen
-kreivin arvonimeen, jota runoilija koko elämänsä ajan käytti ja jota
-kirjallisuudenhistoriakaan ei ole häneltä kieltänyt, ei hänellä ollut
-tosiasiallista oikeutta. Hänen isänsä Leon de Vigny, entinen sotilas,
-oli viidenkymmenen kolmen ikäisenä mennyt naimisiin kahtakymmentä
-vuotta nuoremman Marie-Jeanne-Amélie de Baraudin'in kanssa. Tästä
-avioliitosta syntyi neljä lasta, joista kolme ensimäistä kuoli aivan
-nuorina. Neljäs, joka jäi elämään, oli Alfred de Vigny.
-
-Vuosisadan vaihteessa muutti perhe Parisiin. Vigny'n lapsuusvuodet
-iäkkään voltairelaiseen ratsionalismiin taipuvan isän ja ankaran
-jansenistisen äidin parissa olivat -- kylmät ja ilottomat. Se
-surumieli, jonka runoilija sanoi syntyneen yht'aikaa kuin hän itsekin,
-alkoi jo varhain vallita hänen mielialojaan. Myöskin koulussa teki hän
-katkeria kokemuksia. Hänen aatelinen nimensä ja ehkä myöskin hänen
-epätavallinen yksinäinen luonteensa eivät miellyttäneet hänen pieniä
-jakobiinilaisia tovereitaan. Runoilija on itse kertonut, miten hänen
-nimeensä liittyvä _de_-partikkeli saattoi saada heidän demokraattiset
-vaistonsa niin kuohuksiin, että he sen johdosta löivät häntä: "Tunsin
-kuuluvani kirottuun rotuun ja se teki minut synkäksi ja miettiväksi."
-Vigny'n oli sitä vaikeampi sopeutua uuteen kansanvaltaiseen aikaan
-ja yhteiskuntajärjestykseen, kun hänen kodissaan elivät kaikki
-kuningasajan muistot ja traditsionit. Sellaiset tapaukset kuin
-Enghien'in herttuan murha määräsivät aluksi kokonaan tulevan runoilijan
-suhteen Napoleoniin ja siihen yhteiskuntaan, joka oli noussut valtaan
-hänen mukanaan.
-
-Leon de Vigny oli aikoinaan kunnialla ottanut osaa seitsenvuotiseen
-sotaan. Myöskin pojan mielessä heräsivät jo varhain unelmat
-sotilaallisesta maineesta. Kun Bourbonsuku v. 1814 tuli taas
-Ranskan valtaistuimelle, tuntui Alfred de Vigny'lle hetki lyöneen
-alottaa tuleva elämänuransa. Hän pääsi punaisten muskettisotilaiden
-aateliskaartiin, kuninkaalliseen valioväkeen. Hänen lähtiessään
-kotoa antoivat hänen molemmat vanhempansa hänelle lahjan. Isä antoi
-hänelle käyntikortit, joihin oli painettu kreivillinen vaakuna,
-mihin hänellä enempää kuin hänen pojallaankaan ei ollut, kuten jo
-mainittu, oikeutta, äiti antoi Tuomas Kempiläisen kirjan "Kristuksen
-seuraamisesta", johon hän oli kirjoittanut sanat: "Alfredille hänen
-ainoalta ystävättäreltään." Sadan päivän keisarikunnan aikana pysyi
-Vigny uskollisena kuninkaalle, ja Napoleonin lopullisesti kukistuttua
-jatkaa hän sotilasuraansa kunnes hän on saavuttanut kapteenin
-arvon neljäntoista vuoden palvelusajan jälkeen. Kaikki unelmat
-sotilaallisesta kunniasta jäivät toteutumatta, mutta sen sijaan saa
-hän kokea pitkän rauhanaikaisen kasarmielämän koko ilottomuuden ja
-alennuksen. Hänen pessimisminsä kasvaa, hänen yksinäisyydentunteensa
-niinikään. Molempien mukana, imien voimansa molemmista, kasvaa hänessä
-runoilija. Seitsemänkolmatta vuotiaana kirjoittaa hän päiväkirjaansa:
-"Hiljainen epätoivo, ilman vihan kouristuksia ja ilman sadatuksia
-taivasta kohtaan, on viisaus itse" ja kymmenen vuotta myöhemmin:
-"Totuus elämästä: epätoivo."
-
-Hiljaisen, pidätetyn epätoivon kiteytymiä ovatkin tavallaan ne kaksi
-runoelmaa, _Moîse_ ja _Eloa_, joilla tämä nuori kaartin upseeri
-1820-luvun alussa hankki itselleen aseman Ranskan parnassolla. Niitä
-seurasi (v. 1827) Walter Scottin vaikutuksen alaisena kirjoitettu
-historiallinen romaani _Cinq-Mars_, joka kohta saavutti suuren
-yleisömenestyksen ja vieläkin on enimmin luettu Vigny'n teoksista.
-Itse asiassa on tämä romaani vähimmin persoonallinen ja sentähden
-vähimmin mieltäkiinnittävä kaikesta, mitä Vigny on luonut. Näihin
-aikoihin näyttävät runottaren ohella myöskin naiset ilmestyneen Vigny'n
-elämään. Hän tutustui m.m. kauniiseen nauravaan Delphine Gay'hen, josta
-Théophile Gautier on sanonut, että hän oli sen näköinen kuin hän olisi
-aina kuunnellut jotakin Apolloa. Delphine ei ollut tunteeton nuoren
-kauniin runoilijasotilaan avuille ja Vigny'lläkin oli kosinta mielessä.
-Runoilijan äiti, joka Leon de Vigny'n kuoltua (v. 1817) oli saanut yhä
-vallitsevamman aseman pojan elämässä, oli tätä avioliittoa vastaan,
-ja poika taipui äitinsä tahtoon. Delphine Gay'sta tuli myöhemmin
-kuuluisan sanomalehtimiehen E. de Girardin'in puoliso sekä tunnettu
-kirjailijatar. Jonkun ajan kuluttua meni Alfred de Vigny naimisiin
-englantilaissyntyisen Lydia Bunbury'n kanssa, jolla runoilijan äidin
-silmissä oli se etu, että hän näytti yhdistävän kauneuteensa, joskaan
-ei suurta syntyperää, niin ainakin kunnioitettavan varallisuuden.
-Suuret perinnöt jäivät kuitenkin tulematta, ja rouva de Vigny'n
-kauneus hävisi myöskin pian taudin kynsissä. Kolmekymmentä vuotta
-kestäneen avioliiton aikana toimi Vigny vaimonsa sairaanhoitajana
-sillä miehisellä säälillä ja hyvyydellä, joka oli hänelle ominainen.
-Voidakseen illoin lukea vaimolleen laiminlöi hän päivälliskutsut ja
-huvitukset. Hän oli aina toivonut riippumattomuutta ja kahleet tulivat
-hänen kohtalokseen. Hänen sydämensä hyvyys takoi ne hänelle. "Ei ole
-koskaan se vapaa, jolla on sydän", on hän itse sanonut päiväkirjassaan.
-Myöskin äiti, johon runoilija oli hyvin kiintynyt, sairasti neljä
-viimeistä elämänvuottaan, vaatien hänkin osansa runoilijan hyvyydestä
-ja huolenpidosta.
-
-Ainoastaan yhden poikkeuksen salli runoilija itselleen siitä
-sairaanhoitajan-osastaan, johon hän tuntui tuomitulta ja jonka
-täyttämistä hän piti velvollisuutenaan. Se oli hänen seikkailunsa
-kauniin, intohimoisen ja turmeltuneen näyttelijättären Marie Dorvalin
-kanssa. Suhde lienee alkanut 1830-luvun alussa. Tämän naisen luonnetta
-valaisee hänen eräälle ystävättärelleen tekemä tunnustuksensa,
-"että oikein rakastaa vain sitä, jota ei kunnioita." Vigny'n
-henkilöllisyys ei nähtävästi ollut herättämättä kunnioitusta tässä
-romantiikan näyttämön ihaillussa runottaressa, sillä pian sai Vigny
-yhä uudistuvalla tuskalla kokea, että Marie Dorval petti häntä. Samana
-vuonna kuin rouva Dorval esitti Kitty Bellin osaa Vigny'n näytelmässä
-_Chatterton_ (v. 1835), josta muodostui yksi Théâtre Francais'n
-loistavimpia näyttämömenestyksiä, tapahtui suhteen lopullinen
-rikkoutuminen. Tämän kokemuksen ja sen aiheuttaman kärsimyksen muisto
-elää eräässä Vigay'n kaikkein parhaimmista runoista, jonka sisällöstä
-ei voi olla antamatta viittausta Vigny'n elämäkerran yhteydessä. Runo
-on nimeltään _La colére de Samson_ (Simsonin suuttumus).
-
-Simson istuu autiolla arolla, Delila hänen jalkojensa juuressa. Kolme
-kertaa on Delila pettänyt rakastajansa salaisuuden, kolme kertaa on
-hän vuodattanut petollisia kyyneleitään, jotka eivät kuitenkaan ole
-voineet peittää Simsonilta hänen silmiensä raivoa. Simson tietää että
-Delila, jolle hän heikkoudessaan ja hyvyydessään on uskonut voimansa
-salaisuuden, on myövä sen hänen vihollisilleen, ja hän laulaa kielellä,
-jota Delila ei ymmärrä, mutta jonka kaiku vuodattaa unta hänen keveään
-päähänsä:
-
-    Une lutte éternelle en tout temps, en tout lieu,
-    se livre sur la terre, en présence de Dieu,
-    entre la bonté d'Homme et la ruse de Femme...
-
-Ikuinen taistelu tapahtuu kaikkina aikoina ja kaikkialla maan pinnalla
-Jumalan kasvojen edessä miehen hyvyyden ja naisen petollisuuden
-välillä, sillä nainen on ruumiiltaan ja sielultaan epäpuhdas. Mies
-imee jo äidinmaidossaan ja äidin käsivarrella kaipuun hyväilyyn ja
-rakkauteen. Pettyneenä toimissaan ja suunnitteluissaan vie hänen
-kaipuunsa poven lämpimään ja polttavien huulien suudelmiin. Tyhmät
-neitsyet ottavat hänet haltuunsa ja kuta voimakkaampana hän on syntynyt
-sitä helpommin hän on voitettu, sillä mitä suurempi virta on sitä
-pikemmin siinä aallot nousevat. Siinä taistelussa, jonka Jumala on
-pannut luotunsa taistelemaan vertaisiaan ja luontoa vastaan, etsii
-miehen voima rintaa, jota vasten se voisi levätä. Mutta hän ei, sen
-löydettyään, vielä ole suorittanut taisteluaan loppuun sillä sen
-jälkeen alkaa petollinen ja alhainen ottelu hänen käsivarsissaan,
-hänen sydämensä lähimmässä läheisyydessä -- sillä jokainen nainen on
-aina enemmän tai vähemmän Delila. Nainen panee itseään rakastamaan,
-mutta itse ei hän rakasta. Hän pelkää herraa. Nautinto on ainoa,
-jota hän rakastaa. Hän, jota kohti rakkaus kurkottuu ja josta elämä
-on lähtöisin, on tullut viholliseksemme. -- "Mutta vihdoinkin olen
-väsynyt. Sieluni on niin painava, ettei jättiläisruumiini ja valtava
-pääni, jotka voivat vastustaa vaskipilarien painoa, jaksa kantaa sitä
-ja sen surua. En jaksa nähdä tuon kullatun käärmeen kiemurtelua loassa,
-tuota seuralaista, jonka sydämestä ei milloinkaan voi olla varma. --
-Kuinka tervetullut onkaan hän, joka tuo kuolemani sanoman!" -- -- --
-
-Tämä epätoivon laulu, minkä Simson laulaa ennenkuin hänen vihollisensa,
-joille Delila on myönyt hänet, sokaisevat hänen silmänsä ja
-sitovat hänen kätensä, on objektiivisesta muodostaan huolimatta
-kirjallisuushistorian järkyttävimpiä todistuskappaleita sen tunteen
-ja tuskan voimasta, minkä rakastetun uskottomuus voi miehen rinnassa
-herättää. Se kyyneleinen suru, joka nyyhkyttää Musset'n Yö-runoissa,
-tuntuu hauraalta ja hennolta sen kiteytyneen tuskan rinnalla, josta
-"Simsonin suuttumus" puhuu. George Sandin muistoa ympäröi joka
-tapauksessa hänen runoilijansa tuotannossa tuoksuva ruususeppel, mutta
-Marie Dorvalin runoilija oli verrannut rakastettuaan vain Delilaan ja
-kullankiiltävään käärmeeseen ja kironnut hänen kanssaan naisten suvun.
-Alfred de Vigny'n pessimismi oli tuttavuuden kautta Marie Dorvalin
-kanssa saanut yhden suonen lisää, suonen, jossa tykintä oli voimakas ja
-raju, kuten siinä metafyysillisen maailmantuskan lähdesuonessa, josta
-hänen useimmat runonsa ovat vuotaneet.
-
-Tämän rakkaussuhteen rikkoutumisen jälkeen vetäytyi Vigny entistäkin
-suurempaan yksinäisyyteen. Julkaistuaan v. 1835 erinomaisia
-novelliaiheita sisältävän proosateoksen _Servitude et grandeur
-militaires_ (Sotilaselämän orjallisuus ja suuruus) ei hän enää anna
-mitään merkkejä kirjallisesta toiminnastaan lukuunottamatta eräitä
-runoja, joita hän pitkin väliajoin julkaisi aikakauskirjassa _Revue
-des deux mondes_ ja jotka hänen kuoltuaan koottiin kokoelmaksi _Les
-destinées_ (Kohtaloita). V. 1845 valittiin hänet Akatemiaan ja
-juhlallinen vastaanotto tapahtui seuraavana vuonna. Akatemian puolesta
-otti runoilijan vastaan kreivi Molé puheella, joka sisälsi joukon
-tarkoituksellisia häijyyksiä tulokasta kohtaan. Sainte-Beuve, joka
-iloitsi nähdessään pahoinpideltävän runoilijoita, suurempia kuin hän
-itse, on ilkkuen merkinnyt muistiin, että Vigny näytti tätä puhetta
-kuullessaan "arkkienkeliltä, joka juo etikkaa". Pari kertaa salli
-Vigny asettaa itsensä ehdokkaaksi valtiollisiin vaaleihin, mutta ei
-tullut kummallakaan kerralla valituksi. Hänen elämänsä kului ilman
-mainittavia tapahtumia, osaksi Parisissa, osaksi maaseudulla, alati
-sairastavan vaimon läheisyydessä. Näinä vuosina tuntuu hän soutaneen
-sitä "surun galeeria", josta hän jossakin puhuu. V. 1861 sairastui
-hän syöpään ja odotettuaan kaksi vuotta kärsivällisesti loppuaan,
-kuoli hän muutamia kuukausia vaimonsa jälkeen. Hänen kuolemansa oli
-stoalaisen kaunis. Hänen tomunsa kätkettiin Montmartre'in kirkkomaahan,
-suurten lyyrikkojen kirkkomaahan, ja hänen oman toivomuksensa mukaan ei
-haudalla pidetty yhtään puhetta.
-
-
-III
-
-Alfred de Vigny'n ulkonaiset elämänkohtalot ilmaisevat meille vähemmän
-hänen runoutensa salaisuudesta kuin se tapa, millä hän on niihin
-suhtautunut. Kolme tunnetta vallitsee hänen elämäänsä: yksinäisyyden,
-epätoivon ja säälin.
-
-Niissä suurissa runoelmissa, _Moïse_ (Mooses) ja _Eloa_, jotka
-muodostavat Vigny'n nuoruudentuotannon valtavan kaksoishuipun, tapaamme
-jo nämä tunteet täysin kehittyneinä.
-
-_Moise_ on runoelma neron autiosta yksinäisyydestä. Mooses on vienyt
-kansansa luvatun maan rajoille ja Israelin lapset ovat kokoontuneet
-viettämään soitolla ja laululla tätä odotettua hetkeä. Mutta Mooses
-nousee Nebon vuorelle yksinäisyyteen puhumaan Jumalan kanssa kasvoista
-kasvoihin. Hänen huuliltaan ei soi ylistyslaulu, vaan rukous että Herra
-ottaisi hänet pois, nyt kun häh on vienyt kansansa perille ja täyttänyt
-Herran tahdon, ottaisi hänet pois ikuisesta yksinäisyydestä ihmisten
-parissa nukkumaan maan unta:
-
-    Pour dormir sur un sein mon front est trop pesant,
-    ma main laisse l'effroi sur la main qu'elle touche,
-    l'orage est dans ma voix, l'eclair est sur ma bouche;
-    aussi, loin de m'aimer, voilà qu'ils tremblent tous,
-    et, quand j'ouvre les bras, on tombe à mes genoux.
-    O Seigneur! j'ai vécu puissant et solitaire,
-    laissez-moi m'endormir du sommeil de la terre.
-
-    [Nukkuakseen toisen rintaa vastaan on otsani liian painava,
-    käteni väristyttää kättä, johon se koskettaa,
-    ukkonen on äänessäni, salama suussani;
-    katso, kaukana siitä että he rakastaisivat minua,
-    he kaikki vapisevat, ja kun avaan sylini, he lankeavat jalkoihini.
-    O Herra, olen elänyt mahtavana ja yksinäisenä,
-    anna minun nukkua maan unta.]
-
-Tämä suurpiirteinen runo, jota syystä on verrattu Michelangelon
-Moosekseen, ei vielä ilmaise sitä syvää myötätuntoa ja sääliä
-kaikkia kärsiviä kohtaan, joka elää tässä sydämen auttamattomassa
-yksinäisyydessä. Sen tekee _Eloa_. Eloa on enkelien sisar, sillä
-hän on syntynyt Kristuksen kyynelestä. Hän saa taivaassa tietää
-että eräs enkeleistä, kaunein kaikista, ei ole enää siellä, vaan on
-noussut Jumalaa vastaan ja langennut. Hän on yksin eikä kukaan häntä
-rakasta. Eloa alkaa sääliä häntä. Ja hän jättää taivaat ja rientää
-hänen luokseen. Pimeyden enkeli on kerran nähnyt hänet ja rakastaa
-häntä siitä hetkestä. Eloa, joka itse on synnitön, näkee hänessä vain
-onnettomimman kaikista olennoista, ja uhraa hänelle -- jumalallisesta
-säälistä -- rakkautensa. Mutta Lusifer ei voi nousta ylös hänen
-mukanaan, vaan Eloa, säälin enkeli, vaipuu hänen kanssaan yhä syvempiin
-sysyvyyksiin. Ei myöskään Eloan uhri voi tehdä onnelliseksi häntä,
-jonka olemus on synti. Säälin jumalainen uhri on ollut turha. -- Tämä
-mysterio, jonka yllä leijuu Miltonin henki, on säälin ikuinen tragedia.
-Päiväkirjassaan on Vigny kuvitellut sitäkin mahdollisuutta, että
-Saatana voisi pelastua ja nousta takaisin jumalalliseen alkuperäänsä
-Eloan rakkauden kautta. Mutta tästä kuvitelmasta ei ole syntynyt
-runoa, se ei ole voinut saada juuria runoilijan sielussa ja hänen
-mielikuvituksessaan, jota pessimismi ja epätoivo hallitsivat.
-
-Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitetussa runoelmassa _La mort du
-loup_ (Suden kuolema) tapaamme tämän ylpeän epätoivon uskonnon vieläkin
-paljaampana. Symbooli on toinen, mutta se jäinen tuska, jolle se antaa
-muodon, on sama. Metsästäjät ovat koirineen yllättäneet urossuden, joka
-huomattuaan paon toivottomaksi jää ylpeänä silmästä silmään odottamaan
-kuolemaa metsästäjäin käden kautta.
-
-    Sen turkki vuosi verta kauttaaltaan,
-    kun veitsenterät kamarahan maan
-    sen seivästivät, pyssyt loistivat
-    yöss' ympärillä sen kuin salamat.
-    Se katsoi meihin, maahan painuen
-    se puhtaaks nuoli kuonon verisen,
-    ja silmät, kuin jos kylliks nähnyt ois,
-    se sulki, äänetönnä kuollen pois.
-
-Ja miettien suden sankarillista loppua lisää runoilija:
-
-    Ah, ajattelin, kuinka häveten
-    sun eessäs lausun nimen Ihminen.
-    Kuin jättää elo ja sen kurjuudet
-    te tiedätte sen, jalot eläimet.
-    On sille, joka tuntee kohtalon,
-    suur hiljaisuus -- muu heikkoutta on.
-    Sa villi kulkija, sun ymmärsin,
-    jäi sieluhuni katsees viimeisin.
-    Se sanoi: jos sen voinet, sydämes
-    tee kovaks voimalla sa aatokses,
-    se ylpeytehen nosta, minne vain
-    oon noussut minä, metsän asujain.
-    On halpaa itku, pyyntö, nyyhkytys,
-    tee tehtäväs, tee mik' on täytymys,
-    ja kärsi, kun oot luotu kärsimään
-    ja kuole päästämättä ääntäkään.
-
-"Vain hiljaisuus on suuri, kaikki muu on heikkoutta." "Tao ajatuksesi
-voimalla sydämesi kovaksi kestämään kohtalon painoa." "Itku, pyyntö,
-nyyhkytys -- kaikki ovat yhtä halpoja. Tee mikä on täytymys, ja kuole
-ääntä päästämättä." Milloinka on runous kukkinut lähempänä ikuista
-jäätä?
-
-Vigny'n syvällisin runo on kuitenkin _La maison du berger_ (Paimenen
-maja). Ihmeellinen on tämän symfoonisen runoelman mahti: kaikki mitä
-runous, filosofia ja musiikki ovat aavistaneet syvällisintä ihmisen
-kohtalosta tuntuu välähtävän meitä vastaan sen säkeissä. Se tuo
-paikoin mieleen Schillerin runon _Die Götter Griechenlands_ (varsinkin
-sen loppupuolen), jossa tunnelma tuskin kuitenkaan on yhtä valtava.
-"Hellaan Jumalat" hipaisevatkin filosofiassaan läheltä Vigny'n runon
-maailmaa. Molemmissa asetetaan kärsivä, tunteva ihminen ja tunteeton
-luonto samalla tavalla vastakkain.
-
-Schiller:
-
-    Unbewusst der Freuden, die sie schenket,
-    nie entzückt von ihrer Herrlichkeit,
-    nie gewahr des Geistes, der sie lenket,
-    selger nie durch meine Seligkeit,
-    fühllos selbst für ihres Künstlers Ehre,
-    gleich dem todten Schlag der Pendeluhr,
-    dient sie knechtisch dem Gesetz der Schwere
-    die entgötterte Natur.
-
-    [Tietämättömänä iloista, joita se antaa,
-    milloinkaan hurmautumatta niiden ihanuuteen,
-    milloinkaan käsittämättä henkeä, joka sitä ohjaa,
-    milloinkaan tuntematta itseään onnellisemmaksi
-    minun onnellisuuteni kautta,
-    tunteettomana taiteilijansakin kunnialle,
-    orjallisena kuin kelloheilurin kuolleet iskut
-    tottelee se painovoiman lakia,
-    jumal-tyhjä luonto.]
-
-Vigny (Luonto puhuu):
-
-    Je roule avec dédain, sans voir et sans entendre,
-    a côté des fourmis des populations;
-    je ne distingue pas leur terrier de leur cendre,
-    j'ignore en les portant les noms des nations.
-    On me dit une mére, et je suis une tombe.
-    Mon hiver prend vos morts comme son hécatombe,
-    mon printemps ne sens pas vos adorations.
-
-    [Ylpeänä vyöryn tietäni näkemättä ja kuulematta
-    kansakuntia maan matosien vierellä;
-    en erota heidän luoliaan heidän tomustaan,
-    en tunne, niitä kantaessani, edes kansoja niiden nimiltä.
-    Minua sanotaan äidiksi ja minä olen hauta.
-    Minun talveni ottaa uhrina vastaan teidän kuolleenne,
-    minun kevääni ei tunne teidän ihailujanne.]
-
-Mutta kun Schillerin runo päättyy eleegiseen valitukseen, nousee
-Vigny'n titaaniseen uhmaan. Runoilija kehoittaa silmiään, jotka ovat
-pitäneet luontoa kauniina, kääntämään katseensa muualle, rakastamaan
-ainoastaan sitä, jota ei milloinkaan saa nähdä kahta kertaa. Ja hän
-vastaa luonnon kylmyyteen sydämensä ylpeydellä: "Elä elämääsi, kylmä
-Luonto, meidän jalkojemme juuressa ja meidän kasvojemme edessä, koska
-se on sinun lakisi. Elä ja ylenkatso, jos olet jumalatar, ihmistä,
-halpaa matkalaista, jonka pitäisi olla sinun kuninkaasi. Enemmän kuin
-sinun valtaasi ja sen turhaa loistoa rakastan inhimillisten kärsimysten
-majesteettia. Et ole saava rakkauden huutoa minun huuliltani".
-
-Jumala, luonto, rakkaus, maine -- kaikki oli muuttunut hänen
-ajatukselleen ja tunteelleen, hänen niitä tavoitellessa, mykäksi,
-sieluttomaksi, petolliseksi ja turhaksi. Yksi oli enää jäljellä, jonka
-edessä hän notkisti polvensa, ihmiskärsimysten majesteetti:
-
-    J'aime la majesté des souffrances humaines.
-
-Hänen säälinsä ja myötätuntonsa mittasi ihmissuvun kärsimyksen koko
-syvyyden, ja hänen sydämensä, jossa säälin rinnalla asui ylpeys, asetti
-hänet titaanien puolelle, taisteluun Zeusta ja maailmanjärjestystä
-vastaan. Epäilemättä on Vigny enemmän kieltäjä kuin uskoja (on
-niitäkin, jotka ovat tahtoneet nähdä hänessä kristityn), mutta hänen
-kieltämisessään on hartautta ja vakavuutta, joka muistuttaa uskontoa.
-
-Yhdessä merkityksessä oli tämä runoilijakieltäjä kuitenkin uskovainen.
-Hän uskoi, että paras mitä ihmistunne- ja ajatus ovat luoneet ei
-katoa jäljettömiin maailmankaikkeudesta, vaan että samoinkuin laivan
-haaksirikkoutuessa mereen heitetty pullo pelastaa maailmalle hukkuvan
-työn, samoin vie Jumalan sormi kerran satamaan sen, minkä ihmishenki
-on totuudessa luonut ja heittänyt "moninaisuuksien mereen". Alfred
-de Vigny'n oma runous oli tällainen mereen heitetty pullo, täynnä
-kalliisti ostettua kauneutta ja "pyhien hiljaisuuksien tuoksua".
-Siitä on sanottu, että se on monta kertaa löydetty ja taas heitetty
-takaisin mereen. Epäilemättä voikin Vigny'n runous sekä vetää luokseen
-että työntää luotaan. Se työntää luotaan, jos meille on ylintä elää,
-maan lapsina, maan täyttä, verevää elämää, kiitävän silmänräpäyksen
-ajatuksetonta perhos-elämää -- se vetää luokseen, jos tahdomme katsoa
-omaa elämäämme ja kaiken olevaisen elämää _sub specie aeternitatis_,
-niinkuin filosoofit ovat katsoneet ja suuret uskojat ja suuret
-kieltäjät, ne, joille totuus elämästä on ollut kalliimpi kuin itse
-elämä. Alfred de Vigny'n runous on osa sitä ihmiskunnan taistelevaa,
-kysyvää, rauhatonta titaanitahtoa, joka ojentaa kahlehditun kätensä
-uhmassa mykkää jumaluutta vastaan, uhmassa, joka saattaa muistuttaa
-rukousta.
-
-Tämä titaanitahto on tehnyt Alfred de Vigny'stä kohtalotunteen suuren
-lyyrikon.
-
-
-
-
-GUY DE MAUPASSANT.
-
-
-I.
-
-Jos tahdomme, Emersonin tavoin, erottaa runoilijan ja kirjailijan
-toisistaan eri tyyppeinä, niin voimme jälkimäiselle tuskin löytää
-parempaa edustajaa kuin ranskalaisen naturalistisen novellin mestarin
-Guy de Maupassant'in.
-
-Runoilijalle on kirjanteko käytännöllinen välttämättömyys,
-kirjailijalle se on ammatti. Runoilijassa elävät hänen
-ajatuksensa, mielikuvansa, tyyppinsä ainakin jossakin mielessä
-myöskin riippumattomina siitä teoksesta, jonka hän mahdollisesti
-luo, kirjailijassa ne syntyvät ja kehittyvät yksistään hänen
-teostaan varten. Ideat etsivät runoilijansa saadakseen ilmaisun,
-kirjailija etsii itse puolestaan ideansa antaakseen niille muodon.
-Kirjailijan maailmassa ei ole mitään ihmettä, siinä ei piile mitään
-psykoloogista salaisuutta. Kirjailija ei suinkaan aina jäljittele
-luontoa ja elämää ja vain harvoin on hänen ammattinsa verrattavissa
-valokuvaajan ammattiin, mutta pohjimmiltaan ei hän kuitenkaan tunne
-eikä tunnusta muuta maailmaa kuin sen, joka jo on olemassa. Hän on
-elämän suuri kirjanpitäjä, enemmän tai vähemmän uskollinen, tarkka
-ja ankara ja enemmän tai vähemmän persoonallinen. Hän ei suinkaan
-ole vailla tempperamenttia ja tunteita, hän on usein kuin sähköinen
-hermokeskus, joka värähtää pienimmästäkin kosketuksesta, mutta hänen
-tempperamenttinsa ja tunteensa koteutuvat helposti todellisuuteen
--- silloinkin kun hän sitä halveksii tai vihaa. Tämä koteutuminen
-elämään, sen monikirjaviin ilmenemismuotoihin, sen aisteja ja
-tunteita hyväileviin tai kiihoittaviin ja repiviin vaiheihin, sen
-valoihin ja varjoihin, sen toivoon ja epätoivoon, sen leikkiin ja
-vakavuuteen, sen onnenhetkien häipyvään lyhyyteen ja sen tuskan ja
-piinan tuntien loputtomuuteen, sen hymyileviin keväihin ja itkeviin
-syksyihin, nuoruuden tanssiviin vuosiin, rakkauden aikana, ja vanhuuden
-laahustaviin askeleihin haudan partaalla -- tämä koteutuminen elämään
-on yksi puoli kirjailija-ammatin salaisuudesta. Toinen on kyky kuvata
-ja kertoa aistimuksiaan, tunteitaan, näkemyksiään. Jossakin määrin
-ovat epäilemättä nämä molemmat kyvyt synnynnäisiä siellä missä ne
-esiintyvät kehittyneempinä, mutta varmaan voi onnellinen kasvatus ja
-määrätietoinen harrastus ja itsekouluutus myöskin luoda edellytyksiä
-menestykselliselle kirjailija-toiminnalle. Kirjailijalla on aina
-elämässä enemmän opittavaa kuin runoilijalla. Mies joka "kerää
-vaikutelmia ja kokemuksia" ja joka "hioo tyyliään" voidakseen välittää
-elämyksiään yleisölle, on kirjailija kiireestä kantapäähän tai ainakin
-kirjaileva dilettantti. Runoilija ei aja takaa vaikutelmia, ne tulevat
-hänen luokseen, hänen tahtoen tai tahtomatta, eikä hän hio tyyliään
-vaan pikemminkin hänen tyylinsä hioo häntä, koska se hallitsee häntä
-enemmän kuin hän sitä. Kirjailijan maailmassa vallitsee usein hienompi
-järjestys, lainalaisuus, täydellisyys kuin runoilijan, jonka maailma
-on joskus kuin kaaos, mutta kaaos, missä leijuu sitä tähtitomua, josta
-maailmat syntyvät.
-
-Kun Maupassant kolmenkymmenen vuotiaana vaihtoi salkkunsa ministeriön
-virkamiehenä kirjailijan kynään, oli hänellä takanaan ahkerat ja
-hedelmälliset oppivuodet ja hänen ensi esiintymisensä kirjailijana
-todistaa jo mestaria, joka täydellisesti hallitsee ammattinsa.
-Hänen ensimmäinen julkisuuteen tullut novellinsa _Boule de suif_
-on teknillisesti yhtä virheetön kuin hänen viimeisensäkin, sen
-neljässäkymmenessä sivussa ei ole mitään, jonka toivoisi olevan toisin,
-tuntuupa melkein siltä niinkuin ei siinä olisi mitään, joka voisi
-olla toisin -- aivan niinkuin meistä luonnossa jokainen yksityiskohta
-ja -ilmiö tuntuu olevan omalla paikallaan ja kuuluvan ehdottomasti
-kokonaisuuteen. Sielulliselta sisällöltään on se vähäpätöinen vaikka
-huvittava kasku, mutta novellistisena suorituksena ansaitsee se vielä
-saman ehdottoman kiitoksen, jonka se sai osakseen kerrottuna ensi
-kerran Zolan luona valitun kirjailijapiirin keskellä ja kohta sen
-jälkeen, v. 1880, painosta ilmestyessään. Ulkonaisen aiheen, mikä
-on sivuasia, lienee Maupassant saanut novelliinsa Zolalta, mutta
-kertomataitonsa, kirjallisen tekniikkansa, mikä on pääasia, oli hän
-oppinut ahkerassa määrätietoisessa harjoituksessa, lähes kymmenen
-vuoden aikana, naturalismin mestarin Gustave Flaubert'in johdolla.
-Maupassant'in oppilas-suhde Flaubert'iin on yksi kirjallisuushistorian
-loistavimpia esimerkkejä kirjailijayksilön välittömästä
-persoonallisesta vaikutuksesta toiseen. Seitsemän vuoden aikana eli vv.
-1873-1880, valvoi ja ohjasi Flaubert kaikkia Maupassant'in kirjallisia
-töitä, vihkien hänet vähitellen oman työpajansa salaisuuksiin.
-Nuori ministeriön virkamies käytti usein viikon varrella pitkiä
-tuntejaan valtion palveluksessa tehdäkseen virastonsa paperille
-pieniä kirjallisia harjoitelmiaan, mitkä hän sunnuntaisin kantoi
-mestarinsa ja opettajansa tuomioistuimen eteen. Flaubert oli yhtä
-väsymätön vaatimuksissaan kuin kärsivällisyydessään. Hän oli luvannut
-Maupassant'in äidille, nuoruuden-ystävälleen, joka toivoi pojastaan
-kirjailijaa, tehdä tässä suhteessa kaikkensa ja hän otti tämän
-lupauksensa hyvin vakavalta kannalta -- sitä mieluummin, kun hänen ja
-oppilaan välillä pian syntyi lämmin mieskohtainen kiintymys. Näissä
-kahdessa normandilaisessa, joita iässä erotti toisistaan lähes kolme
-vuosikymmentä, oli epäilemättä yhtäläisiä piirteitä, mitkä puolestaan
-tekivät että mestarin opetukset tapasivat oppilaassa helposti
-kiitollisen kaikupohjan. Molemmilla oli herkät valveutuneet aistit
-ja kirkas pää ja molemmat katselivat he elämää jokseenkin kylmillä
-silmillä: he arvioivat sitä kuin muinaiset normannit voittosaalista, he
-pyrkivät riistämään siitä mahdollisimman suuren osan purteensa, s.o.
-taiteeseensa. Nuorempi, jolle elämä vielä oli täynnä mieskohtaisia
-houkutuksia, ei ollut kehittynyt niin pitkälle kyvyssä nähdä taiteessa
-elämän korkeinta tarkoitusta ja viisautta kuin vanhempi, joka oli
-pyhittänyt sille kaikkensa. Mutta Flaubert'in ankarassa koulussa
-oppi Maupassant vähitellen, että taide oli mustasukkainen jumaluus,
-joka ei kärsinyt toisia rinnallaan. Flaubert korjaili Maupassant'in
-kirjoitelmia kuin koulunopettaja oppilaansa harjoitusaineita. "Mene
-kävelemään, poikani", sanoi hän nuorelle ministeriön virkamiehelle,
-"ja kerro minulle sadalla rivillä, mitä olet nähnyt". Jokainen turha
-määräyssana pyyhittiin armotta ja kaksi perättäistä lausetta, joilla
-oli sama rakenne ja sama rytmi, oli mestarin kauhistus. Mutta ennen
-kaikkea tahtoi Flaubert saada oppilaansa havaitsemaan esineiden ja
-asiain erikoista, ominaista luonnetta ja oppimaan ilmaisemaan sen
-ainoalla täsmällisellä, asiallisella, täyteläisellä tavalla. Kukaan
-ei ole vähemmässä määrin kuin Flaubert uskonut hetken vaivattomaan,
-onnelliseen inspiratsioniin ja tehostanut kiivaammin työn ja
-tutkimuksen merkitystä kirjallisessa taiteessa. Hänen kirjeensä
-Maupassantille ovat kuvaavat tässä suhteessa: "_Täytyy_, ymmärrättekö,
-nuori mies, täytyy tehdä ahkerammin työtä. -- -- Taiteilijalle ei ole
-olemassa muuta kuin yksi periaate: uhrata kaikki taiteelle. Hänen
-tulee pitää elämää vain keinona, ei muuna." Maupassant'in äiti kävi
-kärsimättömäksi, kun hänen poikansa ensi esiintyminen kirjailijana
-viipyi vuodesta vuoteen, ja ystävät, jotka tiesivät Maupassant'in
-harjoittavan kirjailua ja julkaisseenkin parilla salanimellä pieniä
-kertoelmia, tutkailivat häneltä, milloin hän aikoi jättää taiteellisen
-inkognitonsa ja esiintyä julkisesti kirjailijana. "Minulla ei ole
-kiirettä", vastasi Flaubert'in oppilas, "tahdon oppia ammattini".
-
-Kolmenkymmenen vuotiaana katsoi Maupassant olevansa valmis. Silloin
-julkaisi hän ensimmäisen novellinsa _Boule de suif_ ja runovalikoimansa
-_Des Vers_. Hän oli oppinut proosan taidon, oppinut flaubert'iläisessä
-mielessä, mikä merkitsee tai ainakin lähenee täydellisyyttä,
-mutta runonteossa hän oli vielä oppilas ja jäi siksi. Ilman hänen
-proosaansa olisi hänen ensimmäinen ja ainoa runokokoelmansa, joka
-epäilemättä potee melkoista runollista kuivuutta, joutunut pikaiseen
-unohdukseen. Itse ymmärsi Maupassant pian sen epäsuhdan, joka vallitsi
-hänen proosansa ja runonsa taiteellisen arvon välillä, ja siirtyi
-ratkaisevasti proosaan. Kymmenen vuotta kestäneen kirjailijakautensa
-aikana julkaisi hän keskimäärin kolme teosta vuodessa, romaaneja,
-novelleja, matkakuvauksia, mutta porttia lyriikan maailmaan ei hän
-kertaakaan enää raoittanut. Ja itse asiassa: harva suuri kuvailija ja
-kertoja on ollut vähemmän lyyrillinen kuin Maupassant, jonka tarkka ja
-kylmä havainto ja analysoiva älyllisyys tuntuvat kulkevan kuin halla
-kaiken mieskohtaisen tunteellisuuden ja lyyrillisyyden yli.
-
-Flaubert'in kirjallinen ihanne oli tunteettomuus, _impassibilité_.
-Taiteen tuli olla ihmiselämän puolueeton kuvastin ja tässä tehtävässään
-onnistui se sitä paremmin, kuta vähemmän kirjailijan oma yksilöllisyys
-tuli näkyviin. Maupassant oli puolestaan omistanut tämän opettajansa
-teorian taiteen objektiivisesta tunteettomuudesta. Mutta tunteettomuus
-on vain sana, jonka taakse kätkeytyy paljon tunteellisuutta. Niinhyvin
-Flaubert'in kuin Maupassant'in teoreettisessa tunteettomuudessa on
-selvät merkit hyvinkin yksilöllisestä tuntemis- ja ajattelemistavasta,
-selvät merkit omalaatuisesta persoonallisuudesta. Voimme sanoa,
-että tämä persoonallisuus onkin itse asiassa mieltäkiinnittävintä
-Maupassant'in kirjallisuudessa, että se juuri antaa hänen tuotannolleen
-sen elimellisen yhtenäisyyden ja lopullisen arvon. On nim. aina niin,
-että mitä teorioja ja ihanteita kirjailijat eri aikoina asettavatkin
-taiteelleen, me kuitenkin, viime kädessä ja vaistomaisesti, usein
-tietämättämme, etsimme heistä persoonallisuutta, ihmistä.
-
-Emile Faguet on sanonut, että jos taide, Zolan määritelmää seuraten,
-ei ole muuta kuin todellisuus nähtynä tempperamentin läpi, niin
-on Maupassant'in tempperamentti läpikuultava lasi, jonka kautta
-todellisuus kulkee, ja Maupassant siis puhdasverisin kaikista
-realisteista. Olisi varmaan väärin ja harhaanjohtavaa käsittää
-tällaista väitettä aivan kirjaimellisesti. Se läpikuultava lasi, joka
-Faguet'n määritelmässä edustaa Maupassant'in tempperamenttia, ei laske
-lävitseen kaikkia valonsäteitä, todellisuutta sellaisenaan, ilman
-valintaa, se on ehkä pikemminkin verrattava prismaan, läpikuultavaan
-prismaan, joka taittaa ja hajoittaa valonsäteet laskiessaan ne
-lävitseen, taittaa ja hajoittaa omalla tavallaan. Tässä tavassa ilmenee
-hänen tempperamenttinsa tiedoton valinta, hänen persoonallisuutensa.
-Jos tahdomme sanoa, että Maupassant jäljittelee todellisuutta, tai ehkä
-paremmin, kuvaa vain todellisuutta, niin on meidän samalla muistettava,
-että itse "todellisuus" on relatiivinen käsite. Oikeinta olisi ehkä
-niin ollen sanoa, että Maupassant kuvaa vain sitä, mitä hän pitää
-todellisena.
-
-
-II.
-
-Guy de Maupassant syntyi elokuun 5 p:nä 1850 lähellä Dieppeä,
-Miromesnilin linnassa, missä hänen vanhempansa asuivat vuokralla.
-[Elämäkerralliset tiedot Edouard Maynialin kirjasta "La vie et l'oevre
-de Guy de Maupassant", Paris, 1906.] Hänen isänsä Gustave de Maupassant
-oli osakkaana eräässä parisilaisessa pörssiliikkeessä. Maupassant'it
-olivat köyhtynyttä, alkuaan Lothringista kotoisin olevaa aatelia,
-jolle kerran oli kuulunut markiisin arvo, mistä suku kuitenkin oli
-luopunut. Äitinsä kautta polveutui Guy de Maupassant normandialaisesta
-Le Poittevin-suvusta ja tältä taholta tuntuu hän perineen määräävimmät
-luonteenpiirteensä. Äidin merkitys tulevan kirjailijan kasvattajana
-oli niinikään suuri. Jo sangen varhain viitoitti hän pojalleen
-hänen elämänsä tehtävän. Maupassant'in äiti Laure Le Poittevin ja
-hänen veljensä Alfred, joka kirjoitti runoja, olivat varhaisessa
-nuoruudessaan solmineet läheisen ystävyysliiton Gustave Flaubert'in
-kanssa Heidän yhteinen intohimonsa oli kirjallisuus. Alfred Le
-Poittevin'in, Guy de Maupassant'in enon, varhainen kuolema teki
-tyhjiksi ne suuret toiveet, joita häneen runoilijana kiinnitettiin,
-mutta hänen sisarensa pysyi uskollisena nuoruutensa kirjallisille
-harrastuksille ja teki kaikkensa siirtääkseen ne poikaansa.
-
-Gustave ja Laure de Maupassant'in avioliitosta syntyi kuusi vuotta
-Guy'n jälkeen toinen lapsi Hervé. [Hervé, joka kuoli kolme vuotta ennen
-veljeään, auringonpistoksen aiheuttamaan halpaukseen, palveli jonkun
-aikaa ratsuväen upseerina sekä esiintyi myöhemmin botanistina. Hän
-oli naimisissa ja jätti jälkeensä tyttären.] Maupassantien avioliitto
-rikkoutui kuitenkin luonteeltaan heikon ja älyltään keskinkertaisen
-Gustave de Maupassant'in monien seikkailujen takia, ja pian tekivät
-puolisot rauhantuomarin välityksellä täydellisen avioeron. Laure de
-Maupassant muutti kahden poikansa kanssa omistamalleen maatilalle
-Etretat'han, turvattuaan lapsilleen heidän isältään pienen vuotuisen
-eläkkeen. Vielä avioeron jälkeenkin kävi Gustave de Maupassant silloin
-tällöin vieraissa vaimonsa tilalla ja Guy de Maupassant oli elämänsä
-loppuun saakka, huolimatta suuresta kiintymyksestään äitiinsä,
-sydämellisessä kirjevaihdossa hänen kanssaan. Isänsä ulkonäöstä oli
-Guy de Maupassant perinyt sädehtivät intohimoiset silmänsä, jotka tämä
-puolestaan oli perinyt eräältä kreolilaiselta isoäidiltään.
-
-Etretat'ssa, pienessä, kauniin puutarhan ympäröimässä talossa vietti
-Maupassant lapsuutensa kolmanteentoista ikävuoteen saakka. Hänen
-ainoa kasvattajansa ja paras seuralaisensa oli hänen äitinsä. Vielä
-tärkeämpää kuin opettaa poikaa ajattelemaan oli Laure de Maupassant'in
-mielestä kouluuttaa häntä näkemään. Hän pyrki suuntaamaan poikansa
-mielenkiinnon esineiden luonteenomaisuuteen, kiinnittämään hänen
-harhailevan mielikuvituksensa niinhyvin vähäpätöisiin ja pieniin kuin
-kauniisiin tai suurpiirteisiin ilmiöihin luonnossa ja elämässä. Näin
-loi äiti hedelmällisen pohjan Flaubert'in tuleville opetuksille.
-Suoranaista kirjallistakin harrastusta koetti äiti pojassaan herättää
-m.m. lukemalla hänelle Shakespearea. Eräs pappismies avusti äitiä
-kieliopin ja aritmetiikan opetuksessa sekä latinassa, jota Maupassant
-tuntuu oppineen helposti. Sitävastoin ei Maupassant koskaan oppinut
-mitään elävää vierasta kieltä. Retkillään kotiseutunsa ympäristössä ja
-ahkerassa seurustelussaan kalastajapoikien kanssa oli hän sensijaan
-saavuttanut täydellisen taidon normannilaisessa kansanmurteessa.
-Luonnon- ja kansanelämää oppi hän jo varhaisimmassa lapsuudessaan
-mitä läheisimmin tuntemaan, ja juuri näitä hänen lapsuudenaikaisia
-vaikutelmiaan saamme, kuten tunnettu, kiittää lukemattomista
-ihastuttavista maisemakuvista ja ihmistyypeistä hänen vastaisessa
-kirjallisessa tuotannossaan.
-
-Kolmentoista vuotiaana tuli Maupassant kouluun, ensin Yvetot'hon,
-sitten Rouen'iin. Hän suoritti huolella koulutyönsä, mutta kirjallisuus
-veti häntä jo tällöin enemmän kuin opintoluvut puoleensa. Hän alkoi
-sepitellä runoja. Auktoriteetin ja oppimestarin sai hän näissä
-harrastuksissaan runoilija Louis Boulhet'stä, joka oli perheen
-tuttavia ja joka toimi, samaan tapaan kuin Flaubert myöhemmin, nuoren
-Maupassant'in kirjallisena omanatuntona. Boulhet kuoli kuitenkin (v.
-1869) ehtimättä kovin pitkälle seurata Maupassant'in kehitystä. "Jos
-Boulhet olisi elänyt", oli Maupassant'in äidillä tapana sanoa, "olisi
-hän tehnyt pojastani runoilijan. Mutta Flaubert puolestaan tahtoi
-tehdä hänestä romaaninkirjoittajan." Maupassant'in runot tältä ajalta
--- muutamat niistä ovat myöhemmin julkaistut -- ovat lukiolaisen
-tavallisia teennäisiä riimityskokeita. Poikkeuksen muodostavat vain
-eräät naisille omistetut persoonallisemmat säkeet, esim. runossa
-_Dernière soirce passée avec ma maitresse_, joka viittaa johonkin
-elettyyn suhteeseen, mikä Maupassant'illa (hänen äitinsä kertomusten
-mukaan) oli 18--20-vuotiaana. Tässäkin runossa on mielestäni kuitenkin
-vieras vaikutus, Alfred de Musset'n, niin tuntuva, että se ehdottomasti
-vie ajatukset _Contes d'Espagne et d'Italie_-kokoelman tekijään,
-samalla paljastaen, mikä suunnaton ero on näiden 20-vuotiasten
-rakkaustrubaduurien välillä alkuperäisessä runovoimassa. Maupassant
-oli tuskin suorittanut kouluopintonsa, kun ranskalais-saksalainen
-sota puhkesi, muodostaen rajapyykin hänen kehityksessään, niinkuin
-se muodosti rajapyykin hänen isänmaansa historiassa. Otettuaan
-mieskohtaisesti osaa sotatoimiin ja kerättyään suuren joukon kokemuksia
-ja havaintoja, jotka tulivat hedelmällisiksi hänen myöhemmässä
-tuotannossaan, saapui Maupassant Parisiin ja sai vaatimattoman toimen
-meriministeriössä. Hänen itsenäinen toimintansa maailmassa oli alkanut,
-mutta hänen varsinainen elämänkutsumuksensa odotti häntä vielä vuosien
-päässä.
-
-Maupassant, maaseudun kasvatti, tunsi alussa olevansa vieras suuressa
-maailmankaupungissa, ja kysymyksenalaiseksi voi asettaa, koteutuiko
-hän koskaan siihen syntyperäisen parisilaisen tavalla. Hän on
-lukemattomat kerrat kuvannut voittamattomasti Parisin ihastuttavia
-ympäristöjä, joissa maailmankaupunki ja maaseutu tapaavat toisensa,
-ja varsinkin Seineä ja sen rantoja, tuon joen, joka Maupassant'in
-kuvauksissa kuin toinen Nilvirta tuntuu aina tuovan mukanaan tuoksuvaa
-rikkautta ja elämää. Mutta varsinaisen Parisin kuvaajana esiintyy
-hän harvemmin eikä mielestäni saavuta silloin samaa illusionia.
-Kuinka paljon tuoreemmat, kuinka paljon läheisemmin havaitut ovatkaan
-meri- ja maa-maisemat le-havrelaisessa _Pierre et Jean_-romaanissa
-kuin _Fort comme la mort'_in kadut, bulevardit, puistot ja muut
-parisilaiset paikallisuudet! Yksityiskohtaisemmalla psykoloogisella
-eläytymiskyvyllä on niinikään tavattu edellisesssä romaanissa
-pikkukaupungin keskiluokan porvariperhe verrattuna siihen parisilaiseen
-ylimyskotiin, joka jälkimmäisessä muodostuu tapahtumien keskipisteeksi.
-Itse asiassa on Maupassant'in tuotanto mitä valaisevin esimerkki siitä
-määräävästä vaikutuksesta, mikä lapsuuden aikaisella ympäristöllä
-ja varhaisimmilla elämänkokemuksilla on taiteilijan ja kirjailijan
-mielikuvavaaliin. Tuntuu siltä kuin olisi 30-40-vuotias Maupassant
-vielä vastustamattomasti sidottu yksin niihin paikallisnimiinkin,
-jotka kymmenvuotiaana ovat kaikuneet hänen korvissaan, niin usein ja
-itsepintaisesti esiintyvät ne hänen kertomuksissaan. Mutta sensijaan
-on Maupassant kuvannut ainakin yhtä parisilaista elämänpiiriä,
-pikkuvirkamiehen, ja nimenomaan ministeriössä palvelevan, niin usein
-ja niin suurella intensiteetillä (esim. novelleissa _l'Héritage,
-En famille, A cheval_ y.m.), ettemme jää epätietoisuuteen siitä,
-että Maupassant'in omat kokemukset virkamiesurasta olivat mitä
-lohduttomimmat. Tottuneena vapaaseen luonnonelämään rasitti ja
-ikävystytti häntä hengetön virkatoimi säännöllisesti mitattuine
-tunteineen ja yksitoikkoisine velvollisuuksineen. Hänen kasvavaa
-nautinnon ja elämänjanoaan eivät myöskään voineet tyydyttää se niukka
-toimeentulo ja ne vaatimattomat ja hitaat ylenemismahdollisuudet, joita
-virkamiesura tarjosi.
-
-Virkatoimensa yksitoikkoisuudesta etsi hän vaihtelua kahdella
-suunnalla: urheilussa ja kirjallisessa harrastelussa. Maupassant
-oli lapsuudesta pitäen harteva ja voimakas ruumiinrakenteeltaan
-ja urheiluun ja kaikkinaiseen terveydenhoitoon omisti hän jo
-varhain paljon huolta. Zola kertoo hänen ulkonäöstään, että hän
-oli "kaunis nuorukainen, pikemmin pienikasvuinen, mutta vahva ja
-tanakka vartaloltaan", ja Flaubert antaa hänelle mainesanan "pieni
-bretagnelais-härkä". Hänen mieliurheilunsa oli soutu ja sitä
-harjoitti hän aivan intohimoisesti. Hänellä oli tapana joka aamu
-ennen virastoaikaa soudella Seinellä ja sunnuntaisin lähti hän
-pitemmille retkille. Eräänä päivänä kuljetti hän kahta ystäväänsä
-soutaen veneessään, Parisista Roueniin. Soutu-urheilu Seinellä onkin
-jättänyt unohtumattomat jäljet Maupassant'in kirjallisuuteen: kukaan
-ei ole niinkuin hän osannut kuvata tämän joen vehmaita rantoja,
-jotka päästyään maailmankaupungin kivilaiturien syleilystä tuntuvat
-kukkivan ja tuoksuvan ehtymättömässä rikkaudessa ja vapaudessa,
-tarjoten loputtomasti matkailijalle yllätyksiä ja iloisia seikkailuja.
-Mutta jos sää oli epäsuotuisa souturetkille, lohduttautui Maupassant
-kirjallisilla harjoitteluilla, ainakin alussa pääasiassa runonteolla,
-mikä tapahtui Flaubert'in johdon alaisena. Eräistä "Madame Bovary'n"
-mestarin oppilaalleen kirjoittamista säilyneistä kirjeistä käy
-ilmi, kuinka yksityiskohtainen, tarkka ja ankara tämä johto oli.
-Oppilas nieli turhamaisuutensa ja alistui nurkumatta. Mestarinsa
-välityksellä tutustui Maupassant niinikään tunnettuihin kirjailijoihin,
-m.m. Turgenjeviin, Zola'han, Daudet'hen, Edmond de Goncourt'iin
-ja useihin muihin, joiden kanssa hän pian tuli varsin läheiseen
-ystävyyssuhteeseen. Etenkin ensinmainitun kanssa ystävystyi Maupassant,
-ja vuodesta 1876 oli venäläinen romaanintekijä Flaubert'in jälkeen
-hänen läheisin kirjallinen tuttavuutensa. Myöhemmin Turgenjev Venäjällä
-teki propagandaa nuoremman ranskalaisen kirjailijatoverinsa hyväksi.
-
-V. 1878 muutti Maupassant meriasiain ministeriöstä opetusasiain
-ministeriöön. Tämä vaihdos salli hänen omistaa suuremman, osan
-ajastaan kirjallisiin harrastuksiin. Paljon merkittävämpi muutos hänen
-elämässään tapahtui kuitenkin, kun hän kahta vuotta myöhemmin julkaisi
-Zolan _Soirées de Médan'_issa ensimmäisen novellinsa _Boule de Suif_
-sekä Charpentier'n kustannuksella runokokoelman _Des Vers_. Samana
-vuonna erosi hän virkamiesuralta ja siitä pitäen on hän yksinomaan
-kirjailija, kirjojen tekijä _ex professo_.
-
-Seuraavat kymmenen vuotta kuluvat yhtämittaisessa kirjallisessa työssä,
-jonka tuloksina syntyy novelleja ja romaaneja melkein koneellisella
-täsmällisyydellä, lyhyin väliajoin. Vuodesta 1881 pitäen teki
-Maupassant säännöllisesti työtä klo 7:stä aamulla 12:een päivällä,
-kirjoittaen keskimäärin kuusi sivua päivässä. Hän oli saavuttanut
-sellaisen taituruuden, että hänen vain harvoin tarvitsi jälestäpäin
-korjata lauseitaan. Mutta paitsi tätä säännöllistä jokapäiväistä
-työkautta omisti hän vielä erikoistutkimuksille ja muistiinpanoille
-osan vuorokaudestaan. Siitä, mikä jäi jäljelle, meni taas runsaampi
-osa, kuin mitä rasittavan henkisen työn vaatima lepo olisi sallinut,
-huvituksiin ja nautinnoihin.
-
-Maupassant'in kerrotaan sanoneen, ettei hänen elämällään ole
-historiaa. Siitä onkin epäilemättä puuttunut suuria intohimoja ja
-syvästi elettyjä kokemuksia, jotka olisivat ratkaisevasti vaikuttaneet
-kirjailijan persoonallisuuden kehitykseen. Tuskin erehdymme, jos
-edellytämme, että tämän epikurolaisen elämään sisältyi enemmän
-nautintoja kuin iloja ja enemmän pettymyksiä ja kyllästystä kuin suuria
-suruja. Hänen elämäkerran kirjoittajansa antaa viittauksia jostakin
-persoonallisemmasta rakkaussuhteesta, mutta mitään keskeistä asemaa
-ei sillä liene ollut. Lukuisilla matkoilla, joita hän teki aluksi
-Normandiaan, myöhemmin, omalla huvipurrellaan, Välimeren rannoille,
-m.m. Korsikaan, Tunisiin ja Algeriaan, tuntuu hän vain ajaneen takaa
-aina uusia vaikutelmia. Hän pakeni jokapäiväisyyden ikävää, väsyttäviä
-parisilaissalonkeja ja kirjallisia ystäviään ja kadehtijoitaan, hakien
-uusia kiihoituksia ja uusia seikkailuja -- jotka jättivät jälkeensä
-uuden väsymyksen ja uuden tyhjyyden. Hän samalla kertaa etsi ja pelkäsi
-yksinäisyyttä. Hänen aistinsa kaipasivat vaihtelua, mutta hänen
-hermonsa väsyivät pian. Alituinen rauhattomuus tuntuu häntä ajavan, ja
-matkoilla on hän ehkä sittenkin enimmän kotonaan. Harva on niinkuin hän
-ylistänyt matkustamisen iloja:
-
-    Joka paikka, missä asumme kauan, muuttuu vankilaksemme. Ah,
-    saada paeta, lähteä, paeta tuttuja seutuja, ihmisiä, aina
-    samoja liikkeitä ja ennen kaikkea samoja ajatuksia! Se joka on
-    väsynyt, väsynyt suremaan aamusta iltaan, väsynyt niin ettei
-    enää jaksa nousta juomaan lasillista vettä, väsynyt liian usein
-    nähtyjen ystävien kasvoihin, hänen täytyy lähteä, paeta uuteen
-    ja vaihtelevaan elämään. Matkustus on eräänlainen portti, jonka
-    kautta ihminen voi paeta todellisuutta toiseen todellisuuteen,
-    joka on kuin uni.
-
-Tämä intohimoinen mieltymys retkeilyihin, matkustamiseen, joka muuttaa
-meidän elämämme ympäristön, kulissit, muuttamatta silti meitä itseämme
-on Maupassant'ille kuvaava. Se todistaa puolestaan, kuinka ratkaiseva
-merkitys hänelle oli ulkomaailmalla, elämän näyllä, sillä kirjavalla
-sarjalla ulkonaisia vaikutelmia, joita meidän aistimme ottavat vastaan
-ja jotka säestävät meidän kokemuksiamme, olematta sanan syvemmässä
-mielessä omaa keskeisintä, persoonallisinta elämäämme.
-
-Maupassant'in novellien ja romaanien suuri menekki hankki hänelle
-huolettoman, rikkaan toimeentulon. Hänen kirjevaihtonsa kustantajien
-kanssa osoittaa, että hän osasi pitää puoliaan sopimusten teossa.
-Kirjojensa nimet valitsi hän useinkin keskusteltuaan niistä
-kustantajansa kanssa ja huomioon ottaen niiden edullisen tai
-epäedullisen vaikutuksen yleisöön -- mikä ammattikirjailija-piirre!
-Hän möi henkensä tuotteet mieluummin rahasta kuin kunniasta. Edmond
-de Goncourt, joka kadehti Maupassant'ia, on häijyssä päiväkirjassaan
-koettanut tehdä uskottavaksi, että Maupassant liehitteli ylhäisyyksiä
-ja että ainoa kirja mikä muka oli hänen salonkinsa pöydällä oli
-"Almanach de Gotha"! Itse asiassa pakeni Maupassant yleensä kaikkeakin
-seuraa ja aivan varmaan oli hän liian mukavuutta rakastava etsiäkseen
-sitä ainakaan ruhtinasten ja prinssien keskuudesta. Maupassant'in
-kaiken tuotannon pohjalla -- yhä selvemmin havaittavana teos teokselta
--- kulkee väkevä yksinäisyyden virta, joka aika ajoin tuntuu syvenevän
-kaikki nieleviksi pyörteiksi.
-
-Kaksi aihetta antaa Maupassant'in yleensä niin epikurolaiselle ja
-huolettomalle taiteelle voimakkaan kohtalotunnelman: yksinäisyys
-ja lähestyvän kuoleman uhka. Yksinäisyys on pelastus ihmisistä ja
-maailmasta, mutta se on samalla tyhjyyden esikartano. Se voi viihdyttää
-lepoon hermoja ja intohimoja, mutta sen kalkissa on kuoleman maku.
-Se paljastaa räikeässä ja tunteettomassa, mutta kirkkaassa valossaan
-ilojen petollisen lyhyyden ja elämän turhuuden. Useat ovat kuvanneet
-yksinäisyyttä, mutta harvoin on kirjallisessa tuotteessa ripittäytynyt
-absoluuttisempi yksinäisyyden-tunne kuin Maupassant'in pienessä
-monoloogissa _Solitude_. Monen monessa Maupassant'in novellissa ja
-romaaneista ennen kaikkia _Fort comme la mort'_issa soi tunnelma, joka
-on mitä läheisintä sukua sille, mikä täyttää Schopenhauerin filosofian
-sen väkevällä maailmaakieltävällä pessimismillä. Voisi melkein
-ajatella -- niin läheinen on paikoin tämä yhteinen mieliala-pohja
--- että Maupassant on jonakuna aikana, ehkäpä lyhyen hetken, elänyt
-saksalaisen filosoofin pessimismin lumoissa. Maupassant'in novelleissa
-mainitaankin suurella kunnioituksella Schopenhauerin nimi. Sellainen
-novelli kuin "Morion" kertomus koulunopettaja-murhaajasta, joka surmaa
-toisten lapsia kostoksi jumaluudelle siitä että tämä oli tappanut hänen
-omat lapsensa, upottaa psykoloogisen laskinluotinsa kivettyneeseen
-epätoivoon ja titaaniseen uhmaan, jonkalaista tuskin edes buddhalainen
-nirvana-filosofi on tuntenut:
-
-    Minussa heräsi kapinanhenki, hirvittävä kapinanhenki; ja
-    äkkiä silmäni avautuivat kuin unesta: ymmärsin että Jumala on
-    häijy. Miksi oli hän tappanut lapseni? Avasin silmäni ja näin,
-    että tappaminen on hänelle huvitus. Hän ei rakasta muuta kuin
-    sitä. Hän ei synnytä elämää muussa tarkoituksessa kuin sitä
-    hävittääkseen. Jumala on teloittaja. Hänen täytyy joka päivä
-    saada kuolleensa. Hän surmaa monella tapaa valmistaakseen
-    itselleen aina yhä suurempaa nautintoa. -- -- -- En pelkää häntä,
-    halveksin häntä liiaksi.
-
-Ajaessaan takaa nautintoja ja unohdusta, joutui Maupassant runsaasti
-käyttämään huumausaineita, kuten eetteriä, kokaiinia, morfiinia ja
-haschischia, varsinkin ensinmainittua, jonka vaikutuksia hän usein
-on kuvaillut. Koko sinä aikana, jonka puitteihin Maupassant'in
-kirjallinen toiminta varsinaisimmin rajoittuu, 1880-1890, on hänen
-hermojensa tila huono ja hermosairauden merkit tulevat vuosi vuodelta
-helpommin havaittaviksi. Jo 1880-luvun alussa poti hän silmätautia
-(silmäterän suurennusta), joka häiritsi hänen näköään ja uhkasi
-sokeudella. Myöhemmin vaivasivat häntä moninaiset pakkoideat ja
-hallusinatsionit. Hänen novelleistaan voimme helposti nähdä, miten
-niiden mukana hänen mielikuvituksensa liukuu pois luonnollisesta ja
-terveestä elämästä ja miten hänen mielenkiintonsa kasvaa kaikkea
-eriskummaista ja sielullisesti sairasta kohtaan. Sellaiset kertomukset
-kuin _Lui, Le Horla, Qui sait?_ ovat tärisyttäviä todistuskappaleita
-järjen ja hulluuden taistelusta ihmisaivoissa. Paralysia punoo kuin
-hämähäkki epätoivoisen uhrinsa yhä lujempaan lankoihinsa. Maupassant
-aavisti hetkittäin kohtalonsa ja yritti estää sen tuloa itsemurhalla
-(tammikuussa 1892). Yritys kuitenkin epäonnistui. Vähitellen sammui
-hänen järkensä valo kokonaan, hän vietiin sairaalaan, missä hän
-kahdeksantoista kuukauden jälkeen hiljaa kuoli, 6 p:nä heinäkuuta 1893.
-
-
-III.
-
-Kun on lukenut Maupassant'in teokset, nide niteeltä, ja koettaa
-kerätä vaikutelmansa tästä yhteen vuosikymmeneen sisältyvästä
-valtavasta kirjallisesta tuotteliaisuudesta, niin palautuu tuskin
-mieleen ensi sijassa minkään yksityisen teoksen muisto, vaan voimakas
-kokonaisvaikutus, jossa eri niteet vain heikommin erottautuvat
-toisistaan. Maupassant'in tuotannossa hämmästyttää lukijaa ehkä
-ennen kaikkea sen virheettömyys, ammattitaito, joka ei koskaan jätä
-tekijäänsä pulaan eikä koskaan tuota lukijalle epämiellyttäviä
-yllätyksiä. Taiteellisessa suhteessa aivan samanarvoiset eivät
-Maupassant'in teokset kuitenkaan ole. Ensinnäkin ovat epäilemättä
-novellit epigramaattisine keskityksineen asetettavat romaanien
-edelle, joiden viimeksimainittujen joukossa on m.m. sellainen
-kompositsioniltaan höllärakenteinen ja paikoin hiukan jokapäiväistä
-sensatsionilukemista lähentelevä kirja kuin _Bel-Ami_. Kunniasijaa
-Maupassant'in romaanien joukossa en antaisi, kuten monet arvostelijat,
-_Une vie'_lle, jossa päähenkilön kärsimykset ovat tendenssimäisesti
-kasatut, en myöskään _Notre coeur'_ille, kuinka sattuvia yksityiskohtia
-sekin sisältänee, vaan _Pierre et Jean_ romaanille, joka on
-rakenteeltaan herkullisen taidokas ja joka syvässä inhimillisyydessään
-koskettaa mielestäni aivan balzac'laisia kieliä. Probleemi on siinä
-näköään pienempi kuin Maupassant'in muissa romaaneissa, mutta sen
-psykoloogiset perspektiivit ovat harvinaisen syvät. Jonkunverran
-hajanainen ja yksityiskuvauksissaan väsyttävä on _Mont-Oriol_. Se
-romaani, johon tekijän oma surumieli välittömimmin on painanut
-leimansa, on hieno rakkausromaani _Fort comme la mort_, traagillinen
-tarina taiteilijasta, joka vuosiltansa vanhenee ja jonka tiellä
-kuoleman varjot tihenevät, mutta jonka rakkaus kääntyy toivottomassa
-kaipuussaan nuoruuden puoleen.
-
-Pienen novellin, romaanisen _conte'_in alalla, on Maupassantilla
-maailmankirjallisuudessa tuskin vertaistaan. Hän luonnostelee
-henkilönsä nopeasti ja varmasti, ja hänen juonensa, kuinka vähäpätöinen
-se usein lieneekin, huippenee aina lopullaan komiikassaan tai
-tragiikassaan tavalla, joka iskee kertomuksen lähtemättömästi
-lukijan tai kuulijan muistiin. Hänen karikatyyri-taitonsa ja
-todellisuuden-havaintonsa ovat aina tuoreita. Hänen novellinsa
-eivät vaikuta silloinkaan kun niitä lukee suuremman määrän, koskaan
-väsyttäviltä, vaikka niissä kaikissa on oikeastaan vain yksi aihe:
-rakkaus. Kekseliäisyydellä, joka kilpailee Boccaccion kanssa ja jonka
-rinnalla jokainen germaani joutuu varjoon, on Maupassant osannut
-vaihdella tätä ainoata teemaansa. Vaikeaa on hänen tuotannossaan
-asettaa toisia kertomuksia ehdottomasti toisten edelle. Ensimmäisistä
-sijoista kilpailevat ehkä sellaiset kuin surullisen-koomillinen
-_l'Héritage_, samalla kertaa herkullinen ja kyynilIinen _Ce cochon de
-Morin_, nuoren naisen psykologiaa välähdyksittäin valaiseva, tuore
-ja hilpeä _Yvette_, kyynillinen _La maison Tellier_, naturalistinen,
-toivottoman iloton _En famille_, alankomaalaisia pikkumestareita
-muistuttava mehevä laatukuva _Une partie de campagne_ ja lystikäs
-italaliainen muistelma _Les soeurs Rondoli_. Rakkausnovellien asteikko
-ulottuu pieniin hyvin uskallettuihin kaskuihin (sellaisiin kuin _Le
-moyen de Roger, La fenêtre, Marocca, Le mal d'André_), jotka päättyvät
-kylmään ja kyynilliseen nauruun. Näiden rinnalla on merkittävä
-vastapoolina sellaiset synkät, traagilliset kertomukset kuin _Pierrot_
-ja _Promenade_, jotka elämän- ja ihmisinhossaan kuuluvat kaikkein
-ilottomimpaan, millä kenenkään kirjailijan mielikuvitus on askarrellut.
-
-Maupassant'in tyylin teho on ensi sijassa hänen aisti-havaintojensa
-hellittämättömässä valppaudessa. Todellisuus, ulkonainen todellisuus
-on hänellä elävämpi, läsnäolevampi kuin muilla naturalisteilla.
-Hän näkee, kuulee, tuntee tuoreemmin kuin toiset. Yksin hänen
-hajuaistinsakin välittää mitä erilaisimpia ja sattuvimpia vaikutelmia.
-Hotellihuoneet, salongit, budoaarit, virastot ja niiden odotussalit --
-kaikki ilmaisevat sisääntulijalle jo hajuaistimen välityksellä jotain
-olemuksestaan ja siitä inhimillisestä elämästä joka niiden sisällä
-liikkuu. Maupassantilla on jos kenelläkään kykyä tutkia ihmistä hänen
-ympäristöstään, pienistä näköään kuolleista esineistä ja koko siitä
-ilmakehästä, jonka keskellä hänen elämänsä kuluu ja jolle hän itse
-tietämättään lainaa jotakin itsestään, jotain sisimmästä olemuksestaan.
-
-Maupassant on kirjailija vailla aatteita, ideoita -- jollei sellaiseksi
-tahdo kutsua hänen kylmää ja kovaa pessimismiään, hänen _vanitas
-vanitatum_-uskoaan, joka kuultaa vastaan jokaisen perspektiivin
-päässä hänen kirjoissaan. Hänellä ei ollut mitään ohjelmaa, ei mitään
-aktiviteettiä, joka olisi ajanut häntä jollakin tavalla vaikuttamaan
-yhteiskunnan tai maailman kulkuun. Hänen verraton novellistiikkansa
-kuvaa tunteettomalla ironialla elämän suurta naamiohuvia, jossa sokeat
-vietit hypittelevät uhrejaan ja jossa ilveilijän naamari usein kätkee
-murhenäyttelijän mielenlaadun. Kuolema on se tausta, jota vastaan
-hänellä kaikki tapahtuu, loppupiste, kaiken summa -- tai oikeammin,
-kuolema on läsnäolevainen pienimmissäkin toimissamme, se ottaa kuin
-Hans Holbeinin luurankomies aktiivisesti osaa meidän harrastuksiimme,
-meidän juhlaamme ja arkeemme, ja muistuttamalla meitä alituisesti
-ilojen ja surujen katoavaisuudesta, vie se elämältä lopulta kaiken
-vakavuuden, kaiken tärkeyden, kaiken arvon.
-
-Tästä tunteesta, tyhjyyden tunteesta, saamme luullakseni etsiä syvimmän
-juuren Maupassant'in taiteelliseen _impassibilité'_hen, joka oli
-myöskin hänen mestarinsa Flaubert'in vaatimus. Tämän tunteen, tyhjyyden
-tunteen valossa on hän oppinut -- edelleen Flaubert'in neuvoja seuraten
--- "käyttämään elämää vain välikappaleena" taidetta varten. Sille joka
-pohjaan asti näkee elämän turhuuden, on helppoa oppia pitämään elämän
-kuvaamista, sen kirjoihin viemistä tärkeämpänä kuin itse elämää.
-
-Mutta elämä ei anna enintänsä sille, joka pitää sitä vain keinona,
-välikappaleena. Vain hänelle, joka elää koko sydämellään sen iloissa
-ja suruissa, joka on järkytetty sen vakavuudesta ja suuruudesta,
-vain hänelle uskoo elämä syvimmät salaisuutensa. Maupassant tahtoi
-pysyä syrjästäkatsojana, kirjaanviejänä, kirjailijana. Tullessaan
-kirjallisuuteen oli hän hionut ilmaisukeinonsa kristallikirkkaaksi,
-objektiiviseksi kuvastimeksi. Mutta vähitellen murtautuu hänenkin
-tuotannossaan esille persoonallinen, subjektiivinen sävel:
-hänen oma kärsimyksensä. Se tuo mukanaan tähän tyypilliseen
-kirjailija-ilmestykseen jotain runoilijasta ja jotain filosoofista. Se
-tuo mukanaan, teos teokselta yhä selvemmin luettavan epikurolaisen ja
-pessimistin elämänviisauden, joka kehoittaa meitä nauttimaan elämästä,
-mutta joka sisimmässään ei usko muuhun kuin tyhjyyteen, kaiken
-turhuuteen.
-
-
-
-
-"VITA NUOVA".
-
-
-Kun Dante kirjoitti _Vita nuovan_, ei hänellä vielä ollut takanaan
-sitä syvällistä, kalliisti ostettua elämänkokemusta, joka puhuu
-meille Jumalaisen Komedian mahtavista säkeistä: hän eli vielä
-nuoruutensa keväässä, ja ainoa tunne, joka oli pohjaan saakka
-järkyttänyt hänen myöhemmin niin monenlaisille intohimoille altista
-sydäntään oli rakkauden tunne. Varhaisimmat _Vita nuovan_ runoista
-ovat kahdeksanneltatoista ikävuodelta, myöhäisimmät seitsemänneltä-
-tai kahdeksanneltakolmatta, samalta ajalta kuin runojen puitteeksi
-sommiteltu proosakertomuskin. Mutta tämän nuoruudenteoksen
-psykolooginen lähtökohta -- Danten ja Beatricen kohtalokas ensi
-tapaaminen -- vie meidät ajassa taaksepäin aina runoilijan yhdeksänteen
-ikävuoteen. _Vita nuova_, jota syyllä on sanottu keskiajan
-rakastettavimmaksi kirjaksi, on tavallaan lapsuuden ja nuoruuden
-tilinpäätös, ihastuttava tilinpäätös, jonka yksi kirjallisuuden
-historian suurimmista neroista on tehnyt miehuutensa kynnyksellä.
-
-Luotettavat tiedot Danten lapsuudesta ja nuoruudesta supistuvat
-pääasiassa siihen, mitä hän itse teoksissaan kertoo. Dante syntyi
-Firenzessä v. 1265 Alighierin varattomasta aatelisesta suvusta.
-Hänen vanhempansa kuolivat varhain, mutta siitä huolimatta näyttää
-hän saaneen hienon, monipuolisen kasvatuksen. Opettajistaan hän
-itse mainitsee oppineisuudestaan kuuluisan Brunetto Latinin ja
-nuoruudenystävistään guelfiläis-ylimyksen Guido Cavalcantin, jota
-Boccaccio Decameronessaan on ylistänyt hienoksi loogikoksi ja
-luonnonfilosoofiksi ja jolle Dante omisti nuoruudenteoksensa _Vita
-nuovan_. Danten paras nuoruudenaika oli hänen kotikaupungilleen
-rauhallista hengähdysaikaa sitkeiden ja uuvuttavien riitojen välissä.
-Teollisuus, kaupanteko ja taiteet puhkesivat ennen aavistamattomaan
-kukoistukseen, Firenze siirteli ulommaksi muuriensa kehää, rakenteli
-kirkkoja ja maalautti freskoja. Iloinen, lämminverinen toscanalainen
-luonne pääsi taas oikeuksiinsa: juhlittiin, tanssittiin ja laulettiin,
-muodostettiin seuroja, joissa palveltiin rakkauden pakanallista
-jumaluutta, luettiin provencelaisten ja ranskalaisten trubaduurien
-runoja ja alettiin itsekin kirjoittaa kansankielellä riimitettyjä
-tunnustuksia sydämen donnalle tai vaihdettiin ystävien kesken
-vakavia tai leikillisiä sonetteja. Tältä huolettomalta ajalta Danten
-elämässä, mistä ei suinkaan ole puuttunut kaikkia epikurolaisia
-iloja, on meillä eräs Danten Cavalcantille omistama sonetti, joka
-antaa m.m. meidän ymmärtää että Firenzen nuoret runoilijat olivat
-numeroineet kotikaupunkinsa kaunottaret. Tämä rakastettava runo
-kuuluu proosakäännöksenä: "Guido, minä toivoisin, että jokin
-noitavoima asettaisi sinut, Lapon ja minut purteen, jota kaikki
-tuulet kuljettaisivat meidän mielemme mukaan ja jota eivät myrskyt
-eivätkä muut onnettomuudet koskaan saavuttaisi ja missä, alituisesti
-yksimielisinä, meissä vain kasvaisi halu olla yhdessä. Vielä toivoisin,
-että hyvä taikuri antaisi meidän matkaamme Monna Vannan, Monna Lagian
-ja hänet, jonka tunnemme numero kolmantenakymmenentenä. Niin puhuisimme
-keskenämme jatkuvasti rakkaudesta, ja jokainen naisista olisi yhtä
-tyytyväinen kuin luulisin meidän itsemmekin olevan." Tämä sonetti
-osoittaa, että myöskin Dante -- vastoin kirjallishistorialliseksi
-tullutta sananpartta -- osasi, ainakin varhaisessa nuoruudessaan,
-hymyillä, vaikka hän ehkä myöhemmin, elämän varrella, sen taidon unohti.
-
-Mutta leikin ja huvitusten ohella ei Dante laiminlyönyt tieteitä.
-Meidän täytyy olettaa hänen juuri näihin aikoihin laskeneen perustan
-sille valtavalle, eri suuntiin ulottuvalle tietämiselleen, joka tavan
-takaa kuultaa Jumalaisen Komedian sivuilta. Kun Firenzessä ei tällöin
-vielä ollut yliopistoa, lienee Dante pääasiassa itseopiskelun tietä
-hankkinut antiikin kirjallisuuden tuntemuksensa samoinkuin syvän
-perehtymyksensä keskiaikaiseen skolastiseen filosofiaan sekä yleensä
-kaikkeen aikansa tietoon eri aloilla. _Vita nuovasta_ tiedämme,
-että hän luki ja kirjoitti latinaa sekä tunsi ranskalaista ja
-provencelaista runoutta. Viimeksimainittu laulurunous muodostaa toisen
-Danten nuoruudenteoksen kirjallishistoriallisista edellytyksistä,
-samoinkuin vanha latinalainen runous muodostaa toisen. Mutta myöskin
-italiankielellä oli jo ennen Dantea syntynyt uusi runotyyli, _il
-dolce stil nuovo_, "suloinen uusi tyyli", joka valmisti _Vita nuovan_
-runoutta ja jonka kirjallishistoriallisesti merkillisin luoma juuri
-Danten nuoruuden teos on.
-
-Italiassa oli kansankielinen kirjallisuus vasta sangen myöhään
-noussut oraalle latinan rinnalla. Keskiajan rikas legenda- ja
-mysterio-kirjallisuus, laulut ja kronikat olivat latinankielisiä ja kun
-Italiassa ensi kerran, kahdennella- ja kolmannellatoista vuosisadalla
-alettiin runoilla elävällä kielellä tapahtui se Ranskan tai Provence'in
-kielillä. Noin 1220-1230-luvulla alettiin ensi kerran, Fredrik II:n
-hovissa Sisiliassa, sommitella italiankieltä trubaduurirunouden
-riimikylläiseen asuun, sonettiin ja canzoneen. Pian levisi tämä uusi
-runous myöskin Pohjois-Italiaan, missä se bolognalaisessa Guido
-Guinicellissä löysi ensimmäisen kirjallishistoriallisesti huomattavan
-edustajansa, runoilijan, jota Dante tervehti esikuvanaan ja "suloisen
-uuden tyylin" alkajana. Tämä runous lauloi naisen ylistystä, mutta
-naisen, jonka runoilija kaipuullaan kohotti korkealle kaikkien
-maallisten pyyteiden yläpuolelle, kaiken kauneuden ja täydellisyyden
-ihannekuvaksi. Rakastettu nainen oli loukkaamaton kuin jumalanäiti ja
-se tunne, joka kurottautui häntä kohti, oli kuin osana rakkaudesta
-Jumalaan. Ritariajan lemmenlaulu on tässä runolajissa pukenut ylleen
-abstraktisen teologian ja skolastiikan vaipan, ja silloinkin kun se
-lainaa ilmaisunsa maallisen rakkausrunouden kuvakielestä -- kuten esim.
-Rooman keisariajan intohimoisesta ja dekadenttisesta lemmenrunoudesta,
-johon sen lähteet, kuten Gaston Paris on osoittanut, johtavat --
-käyttää se niitä vain etäisinä symbooleina ylimaallisille, kaikesta
-aineen kaipuusta vapautuneille tunteilleen. Tälle runolajille
-kehittyi pian oma ankara estetiikkansa, ettemme sanoisi teologiansa,
-se muodostui koulurunoudeksi, enemmän tai vähemmän ajatuksettomaksi
-leikiksi sanoilla ja käsitteillä, kylmäksi ilotulitukseksi, jossa
-meidän on vaikea huomata sitä tunteen kipeyttä ja hehkua, mistä
-persoonallinen runous syntyy. Vasta Danten miehisessä, intohimoisessa
-ja yksinkertaisessa sielussa syttyy tämä runous polttavaksi tuleksi,
-liekiksi, jonka hehkun tunnemme yhä vielä sen teologian rautaristikon
-läpi, jonka taakse se on kytketty. Vasta nuoren Danten väkevässä ja
-kuumassa sielussa puhkeaa keskiajan lemmenrunous hehkuvimpaan ja
-samalla eteerisimpään kukintaansa: punaiseksi liljaksi, jonka kuvan
-näemme Firenzen, Danten kotikaupungin vaakunassa, kukaksi, joka lainaa
-intohimon värin abstraktisille ylimaallisille muodoilleen.
-
-Mutta _Vita nuova_ ei kiinnitä meidän mieltämme vain lyyrillisenä
-runosikermänä sanan tavallisessa merkityksessä, se tarjoaa meille
-myöskin kappaleen luojansa kehityshistoriaa, miehen, jonka sisäiset
-kokemukset, jonka vaellus läpi helvetin kauhujen ja kiirastulen
-puhdistavan ilman taivaan pyörryttävään kirkkauteen samalla ovat
-loppumattomasti kärsivän ja loppumattomasti pyrkivän ihmiskunnan
-yhteisiä kokemuksia. Niinkuin jokainen suuri runoteos on myöskin _Vita
-nuova_ palanen ihmiskunnan historiaa.
-
-Danten nimeen on erottamattomasti liittynyt Beatricen. Sattuvasti on
-Edouard Schuré sanonut, että sen geniuksen oikea nimi, joka on luonut
-_Vita nuovan_ ja Jumalaisen Komedian, ei ole Dante eikä Alighieri vaan
-Dante ja Beatrice. Runoilija ja hänen rakastettunsa, kaipuu ja kaipuun
-esine muodostavat erottamattoman kaksoistähden, joiden valo lankeaa
-yhteen. Sillä hetkellä kun Dante ensi kerran, yhdeksänvuotiaana,
-tapaa niinikään yhdeksänvuotiaan Beatricen voimme sanoa hänen astuvan
-elämän portin läpi: kun hän neljätoista vuotta myöhemmin selailee
-"muistinsa kirjaa" huomaa hän, että ennen tätä hetkeä siinä oli "vain
-vähän luettavaa". Mutta tämän hetken jälkeen on siinä luettavana sitä
-enemmän, siinä on luettavana ylevin rakkaustarina, minkä runouden
-historia tuntee. Firenzeläisen porvarin Folco Portinarin tytär
-sytytti ensi tapaamisellaan nuoressa Dantessa rakkauden ja runouden
-kohtalokkaan kipinän. "Elämän henki", kuten hän itse kertoo, lausui
-hänessä kohta tämän kohtauksen jälkeen nuo ennustavat sanat: _Ecce
-deus fortior me, qui veniens dominabitur mihi_ -- "kas tuossa jumala
-minua voimakkaampi, joka on tuleva minua hallitsemaan". Ennustus
-kävi kirjaimellisesti toteen. Beatrice on Danten elämän ja runouden
-suuri johtomotiivi. Beatrice oli hänen nuoruutensa rakastettu
-samoinkuin hänen kypsän miehuutensa, ja huolimatta eri teille
-johtavista ulkonaisista elämänvaiheista, huolimatta kuolemastakin,
-joka tuli heidän väliinsä, säilyttää Dante Beatricen kuvan uskollisena
-sydämessään, asettaakseen rakastettunsa, elämän infernon ja kiirastulen
-läpi kuljettuaan, Ikuisen istuimen viereen, taivaan korkeimmille
-sijoille.
-
-Kukaan, joka ymmärtää runouden merkkikieltä, ei _Vita nuovaa_ lukiessa
-voi tulla muuhun käsitykseen kuin että siinä kuvattu rakkaus on
-todellisesta elämästä lainattu eikä veretön allegoria, niinkuin jotkut
-ovat tahtoneet uskoa. Se seikka, että tämä runoilijarakkaus elää
-yhdestä katseesta, yhdestä tervehdyksestä ja että suudelma tuntuu
-liian maalliselta mahtuakseen sen pyhitettyyn piiriin, ei ole muuta
-kuin Danten sisäisimmän hengen mukaista. Danten elämässä on muitakin
-naisia -- on Gemma, hänen vaimonsa, on Petra, jolle hän on kirjoittanut
-intohimoisia rakkaussonetteja, on _Vita nuovan_ "donna gentile" --
-mutta Beatrice on hänen runoilijarakkautensa, verrattomasti suurempi
-ja merkitsevämpi kaikkia muita sentähden, että runoilija Dantessa
-oli niin yksinvallitseva. Rakkaus Beatriceen oli osa tämän keskiajan
-yksinäisen runoilijaneron suhteesta korkeimpaan, ikuiseen, Jumalaan.
-Danten mahtava usko, mikä viime kädessä antaa hänen persoonalleen
-ja runoudelleen sen monumentaalisen suurpiirteisyyden, on hänen
-rakkautensa sisar. Voimme sanoa, että Dante on uskonsa ja rakkautensa
-voimalla, kaipuullaan täydellisyyteen luonut Beatricen, niinkuin hän
-on luonut myöskin infernonsa, katumuksenvuorensa ja taivaansa. Mutta
-psykoloogisesti on rakkaus Beatriceen ollut hänelle reaalinen elämys,
-niinkuin roomalaisille lyyrikoille heidän Lesbiansa ja Cynthiansa ja
-niinkuin Shakespearelle hänen sonettiensa tumma nainen ja Musset'lle
-hänen "Öidensä" rakastettu.
-
-_Vita nuova_ ei ole ainoastaan sikermä rakkausrunoja, se on myöskin
-psykolooginen novelli tai ehkä mieluummin tunnustuskirja. Dante ei
-väsy analysoimasta niitä ihmeellisiä, usein hurmiotiloihin johtavia
-elämyksiä, joihin rakkaus hänet saattaa. Kun hän toisen kerran,
-kahdeksantoista vuotiaana, tapaa rakastettunsa ja vastaanottaa hänen
-tervehdyksensä, kertoo hän tämän kohtauksen vaikutuksesta inhimillisen
-kauniisti: "... hurmaannuin niin suuresti, että poistuin kuin päihtynyt
-ihmisten parista, ja rientäen yksinäiseen paikkaan, huoneeseen,
-joka oli omani, antauduin ajattelemaan tätä kaikkein armainta." Ja
-toisessa kohdassa kuvaa hän Beatricen vaikutusta tähän tapaan: "Sanon
-siis, että kun hän tuli näkyviin joltakin taholta niin toivoessani
-tuota ihmeellistä tervehdystä ei minulle jäänyt yhtäkään vihamiestä,
-vaan mieleni valtasi rakkauden liekki, mikä sai minut antamaan
-anteeksi kaikille, jotka olivat minua loukanneet: ja jos joku silloin
-olisi kysynyt minulta jotakin, olisin vastannut vain 'rakkaus'".
-Nämä yksinkertaiset paljonsisältävät sanat kuvaavat ehkä paremmin
-Danten rakkauden inhimillistä syvyyttä kuin monet soneteista ja
-canzoneista, joiden hämäriin vertauskuviin kytketty sanonta usein tekee
-nykyaikaiselle lukijalle vaikeuksia. Mutta rakkaus ei ole Dantelle vain
-onnen ja hurman lähde, se on myös tuskan ja epätoivon. Kun hän ei saa
-Beatricelta odottamaansa tervehdystä, mustenee maailma hänen silmissään
-ja hän koettaa keventää suruansa pukemalla sen valittaviin säkeihin.
-Hän tuntee rakkauden tuskan ja riemun repivät ristiriidat.
-
-    "On Amorista kaikki aatokseni,
-    vaan riitaiset ne ovat keskenään:
-    yks lemmen valtaa käskee kärsimään,
-    taas toinen mulle näyttää hulluuteni."
-
-Kuvaava ja niinikään inhimillisesti kaunis piirre nuoressa Dantessa on
-se ujous, jolla hän koettaa salata rakkautensa maailmalta, turvautuen
-tässä tarkotuksessa pieneen vilppiinkin: hän on ihmisten silmissä
-rakastavinaan toista naista.
-
-Lukija voi _Vita nuovan_ sivuilta seurata, miten tästä ujosta
-pojanrakkaudesta kasvaa suuri, mystillinen, maailmoja syleilevä
-tunne, miten se voimistuu Beatricen kuolemassa, miten se voittaa
-hetkellisen kiusauksen uskottomuuteen, puhjetakseen kirjan viime
-riveissä rukoukseen, että Hän, jota varten luodut ovat olemassa,
-sallisi runoilijan vielä elää muutamia vuosia, jotta hän voisi runoilla
-rakastettunsa kunniaksi "mitä ei koskaan ole kenestäkään runoiltu".
-Tämä rukous meni täytäntöön. Sen toteutus on Jumalainen Komedia.
-
-Sitä yksinäistä nousua, kaiken maisen elämän yli, yhä korkeammalle ja
-korkeammalle kuin Danten suhteella Beatriceen ei ole millään runouden
-ikuistamalla rakkaudella. Uutta Danten rakkaudessa, verrattuna
-keskiajan lemmenrunouteen, on myöskin se että naisellisuuden edustaja,
-päinvastoin kuin trubaduurilauluissa, ei ole yksinomaan passiivinen
-rakastettu, vaan ottaa hän aktiivisesti osaa rakastamansa miehen
-kehitystiehen. Beatricestä tuli Danten opas elämän harhan läpi ikuisen
-viisauden valtaistuimen juurelle. Goethe on Faustin toisen osan lopussa
-antanut "ikuisesti naiselliselle" saman korkean tehtävän.
-
-Nykyajan lukijan ei aina ole helppo löytää tämän pienen keskiaikaisen
-kirjan inhimilliseen ytimeen. Se edellyttää lukijalta kykyä voida
-asettua sen aikakauden ajatuselämään, joka on luonut keskiajan ankaran
-uskon samoinkuin sen mahtavan skolastisen filosofian. _Vita nuovassa_
-tapaamme primitiivisen voiman, jonkalaista uudempi runous ei tunne. Se
-rakkaus, jota Dante laulaa, on niinikään meidän ajallemme tuntematon.
-Uudenajan suuret rakkauslyyrikot -- Goethe, Musset, Heine -- ojentavat
-_Vita nuovan_ yli kätensä roomalaisen antiikin pakanallisille ja
-aistillisille runoilijoille. Danten rakkausrunoudessa tuntuvat maiset
-sävelet ikäänkuin hukkuvan siihen taivaalliseen _gloria_-melodiaan,
-joka soi sen halki ja joka on yhtä tunnusomainen katolilaisuuden
-suurimmalle runoilijalle kuin se on tunnusomainen kaikelle mitä
-keskiaika on jättänyt katoamattomimpana perintönään myöhemmille ajoille.
-
-
-
-
-
-
-II
-
-
-
-
-ERÄS RUNO RAKKAUDESTA. HEIDENSTAMIN "LAPSUUSYSTÄVÄT".
-
-
-Ruotsin runous on tuskin Tegnérin ja Stagneliuksen jälkeen synnyttänyt
-merkillisempää teosta kuin Werner von Heidenstamin toinen kokoelma
-Dikter (1895) -- runoteosta, jossa yhtyisi yhtä voimakas ja kuuma
-inspiratsioni yhtä ilmehikkääseen ja vavahduttavaan suggestiiviseen
-muotoon. Tuskin edes Frödingin lyyrillinen kaipuu-melodia laulavine
-rytmeineen avaa meille yhtä inhimillisesti rikasta maailmaa kuin
-Heidenstamin miehuusiän ajatuskylläinen, ankarien vastakohtien,
-resignatsionin ja uhman, hartauden ja kynismin välille jännittyvä
-runous syvällisille aforismeineen elämästä ja kuolemasta, Jumalasta ja
-jumalista, aistillisuudesta ja asketismista, rakkauden unelmasta ja
-rakkauden todellisuudesta. Millä pyörryttävillä huipuilla liikkuukaan
-esim "Malatestan aamulaulu", tuo merkillinen runo, joka kaiken
-kyynillisyytensä ohella sisältää säveliä, jotka ovat kuin hapuilevia
-katkelmia uuden, tunnustuksettoman ajan ylpeästä virrestä! ja kuinka
-rohkean synteesin onkaan runoilija saavuttanut pakanallisesta
-epikurolaisuudesta ja kristillisestä maailmankieltämisestä runossa,
-jossa hän panee Pirun tunnustamaan Kristukselle:
-
-    Jag säger dig, vandrandre mästare,
-    du är större än jag som frestare!
-
-Mainittujen runojen rinnalla -- niihin voisi vielä lisätä "Jairin
-tyttären" ja "Yhdeksänvuotisen rauhan" -- on "Lapsuusystävät"
-Heidenstamin toisen kokoelman huippuja -- runo, jota ei unohda se,
-joka kerran on tunteellaan ja ajatuksellaan sen omistanut. Se on
-aito heidenstamilainen tuote, punottu monista säikeistä, romanttisen
-ironian, kyynillisen naturalismin, radikaalisen epäilyksen ja
-surumielisen haaveen, se on yht'aikaa epiikkaa ja lyriikkaa, tunnelma-
-ja mieterunoa. Niinkuin usein Heidenstamin runous, on se rakenteeltaan
-oikullisen mielivaltainen, pinnaltaan melkein jäyheän karu ja näköään
-itseään vastaansanova. Se piste, missä runoelman ristiriitaisilta
-tuntuvat ainekset yhtyvät, on jotenkin syvällä eikä ehkä heti
-lukijan saavutettavissa. Mutta jokainen joka on tuntenut yhteyden
-tämän runoelman eri ainesten välillä on varmaan myös tuntenut, että
-"Lapsuusystävät" on Heidenstamin persoonallisimpia runoja. Tämä runo
-antaa eräitä karakteristisia piirteitä pohjoismaiden runoilija-nestorin
-kirjailijaprofiiliin.
-
-Sanoimme että "Lapsuusystävät" on punottu monista eri säikeistä -- me
-voisimme myös puhua eri kerrostumista, joista tämä runo on rakentunut
-ja joita vielä voimme helposti erottaa. Yhdessä läpileikkauksessa
-tapaamme tässä runoelmassa tyypillisen novelliaiheen. Lyhyesti
-kerrottuna on se seuraava: Kahden aatelisen naapuritalon nuoret,
-poika ja tyttö, jotka pienestä pitäen ovat ottaneet osaa yhteisiin
-leikkeihin, vaihtavat sormuksia ja lupaavat ikuista uskollisuutta.
-Tyttö on poikaa vuotta vanhempi. Heidän syntymävuosissaan piilee
-tragiikan siemen. Poikanen näkee leikkitoverinsa astuvan suveen
-jo silloin kun hän itse vasta tuntee saapuneensa keväimeensä. Ja
-välähtäen iskee häneen jo tällöin ajatus, että hänen lapsuusystävänsä
-ja rakastettunsa on syntynyt vuosikymmentä liian varhain. Poika lähtee
-kotoa valloittaakseen itselleen aseman maailmassa, tulee upseeriksi ja
-elää toveriensa kanssa epikurolaisen nuorenmiehen elämää. Sisimmässään
-on hän kuitenkin säilyttänyt lapsuusystävänsä kuvan ja vuosien päästä
-saapuu hän kotiaan noutaakseen sieltä lapsuutensa morsiamen. Heidän
-sydämensä hakevat yhäti toisiaan, mutta aika on tullut erottavaksi
-muuriksi heidän väliinsä. Morsian näkee tämän vielä selvemmin kuin
-sulhanen ja kesken kartanon kiireisiä häävalmistuksia antaa hän
-lapsuutensa ystävälle takaisin tämän sormuksen. Hän tuntee olevansa
-liian "vanha".
-
-Tämä runoelman eepillinen runko muodostaa, kuten näkyy, verraten
-tavallisen novelliaiheen. Niin psykoloogisesti oikea ja hieno kun se
-onkin, voimme kuitenkin sanoa, ettei runoelma ole sitä varten syntynyt.
-_Lyyrikko_, mitä Heidenstam pohjaltaan ja ennen kaikkea on, käyttää
-tätä kertovaa juonta omia tarkoituksiaan varten, omaa _rippiään_
-varten, jos niin saa sanoa. Olisi etsittyä mennä arvailemaan, että
-runoilijalla olisi itsellään ollut joitakin runoelman kertovaan
-juoneen verrattavia mieskohtaisia kokemuksia. "Lapsuusystävien"
-persoonallinen aines on etsittävä toiselta taholta -- se on siinä
-tavassa, millä runoilija asettaa näkyviimme rakkauden olemuksen.
-"Lapsuusystävät" on filosoofispsykolooginen runoelma. Se on eräässä
-mielessä varsin syvällinen runoilija-rippi. Kuinka yksinäislaatuinen,
-melkein Lucretiukseen verrattava onkaan sen vivisektsionia muistuttava
-kylmäverisyys suhteessa rakkauteen! Me voimme tavata suurimpienkin
-lemmenlyyrikkojen, myöskin Catulluksen ja Musset'n kiroamassa
-rakkautta, mutta heidän sadatuksensakin vain todistavat, että he olivat
-uskovia rakkauden asioissa. Sitä voimme tuskin sanoa runoilijasta,
-joka on kirjoittanut "Lapsuusystävät". Mutta päästäksemme Heidenstamin
-runoelman ytimeen on meidän alistettava se erittelyn alaiseksi.
-
-Runoelma alkaa tunnelmallisella, realistisesti väritetyllä
-interiöörillä talvisten nietosten keskellä värjöttävästä aatelisesta
-kartanosta:
-
-    Oli ilta ja talossa pelattiin,
-    oli kortteina haaltuneet albumikuvat
-    ja makeisissa maksettiin.
-    Kaikk' kartanon uunit kuumentuvat
-    ne hehkui, pellit raollaan,
-    Lumi pyörteissä lenteli ikkunaan,
-    ja kuulunut ykskään kulkunen
-    ei keskeltä syväin nietosten.
-    Kolme vanhaa sisarta perinyt
-    oli kartanon. Näin oli leikkinyt
-    isoäidin he aikaan jo harmajaan
-    ja naittaneet korteilla tuttaviaan.
-    Joka kuvalta mikä käteen tuli,
-    he hiljaa toisiaan tuuppaeli,
-    nimen mainitsi, hymyyn huulet suli,
-    kädet myssynnauhoja hypisteli.
-
-Vanhin sisarista on runoelman romaanin sankaritar. Kesken sisarten
-keveitä puheita antaa hän korttinsa vaipua ja syventyy muistelemaan
-oman nuoruutensa aikaa. Hänen "romaaninsa" elpyy hänen mielessään eri
-vaiheineen. Hän muistaa ajan, jolloin hän ja hänen ystävänsä vielä
-olivat aivan nuoria ja jolloin heidän suhteensa tragiikka vasta oli
-hämärästi aavistettu -- hän muistaa myöskin sen ajan, jolloin hänen
-ystävänsä lähti maailmalle kannuksiaan voittamaan. Tässä kohden tulee
-runoon merkillinen kompositsioni-virhe, niin karkea, että se voisi
-kaataa heikomman runon kuin "Lapsuusystävät". Runoilija antaa nim.
-vanhan aatelisneitosensa muistelmissa elää myöskin miehisen sankarinsa
-kokemukset. Viimeksimainitun kokemukset ovat kuitenkin sitä laatua --
-kuten saamme nähdä -- että on psykoloogisesti täysin uskomatonta, että
-pitsimyssyinen vanha neiti olisi voinut niitä kuvitella. Mutta toiselta
-puolen ovat juuri nämä miehen rakkauselämän kokemukset runoelman
-psykolooginen akseli. Virhe, jonka runoilija itselleen sallii, on
-tavallaan todistuksena siitä, kuinka tärkeänä hän on pitänyt juuri
-niiden esillesaamista.
-
-Runoelman miehinen sankari löytää seikkailullaan maailmassa itsensä
-eräänä yönä sateiselta kadulta. Hän on juuri henkensä kaupalla kavunnut
-alas nuoren paronittaren ikkunasta. Hän katsoo ympärilleen autiota
-tulvehtivaa katua ja ajattelee:
-
-    Kun tytär äidille valehtelee,
-    niin rakkauden kiitetty huomen koittaa.
-    Kun vihitylleen hän valehtelee,
-    jo toinen rakkaus rinnassa soittaa.
-    Kuin tiirikalla varas julkein
-    valat murtaa rakkaus työssään kulkein.
-    Ei tunne se miestä kunnian.
-    Jos roskaväen pahimman
-    sa nähdä tahdot, sa löydät sen
-    rivin taajoin katuja kulkemassa
-    ja supattamassa ja parjaamassa
-    juur siellä missä kaks rakastavaa
-    ne kahleitansa raahustaa.
-    Jo pelkkä näkemys rakkauden
-    saa eloon kaiken alhaisen.
-
-Jos jo rakkauden ensi herääminen nuoren tytön rinnassa on kytketty
-valheeseen, niin riistää runoilija siltä sen kaikissa vaiheissa kaiken
-ylevyyden ja kauneuden:
-
-    Naistohtorin jälkeen ja viinurin
-    on rakastaja naurettavin.
-
-Ja ikäänkuin tahtoen polemisoida kaikkia vastaan, jotka ovat laulaneet
-rakkauden kunniaa, antaa hän rakkauden "olemuksesta" seuraavan
-kammottavan groteskin kuvan:
-
-    Vale suurin on lemmenlaulajain:
-    kun he saavat nuken laulamansa,
-    jo toiselle helistintään he puistaa.
-    Heit' innostanut ei rakkaus lain,
-    he omaa himoaan rakasti vain.
-    Hyvä rakkauden sisin on olemus muistaa.
-    Se on pieni hiipivä rottanen,
-    joka yöllä juoksi sun tiesi poikki,
-    joka jokaisen portin alle loikki,
-    niin arkana, että jälkeen sen
-    kiven heittää joka poikanen.
-
-Säkeet, joissa runoilija sanoo, että rakkauden pelkkä näkeminenkin
-herättää eloon kaiken alhaisen, ovat näissä riveissä syvennetyt.
-Rakkaudelle on annettu ruumiillinen muoto: inhottavan nakertajan.
-Rakkaus esitetään eetillisesti ja esteettisesti ala-arvoisena,
-hyljeksittävänä, valheellisena ja rumana. Jumalten vuorella edustaa
-Venus maalaiskoreaa Tyhmyyttä. Hänen kuumaverisyydessään ei tunteilla
-ole mitään sijaa:
-
-    Hän ei koskaan hehku, hän hikoo vain.
-
-Riisuessaan näin rakkauden jumaluudelta kaikki eetilliset ja
-esteettiset ominaisuudet, riisuu runoilija häneltä myöskin kaikki
-intellektuaaliset. Hän kuuluu niihin vaaleihin kaunottariin, jotka ovat
-kuin suolaton leipä ja jotka seurassa sanovat suurimman tyhmyyden.
-Hänellä ei ole mitään valintaa, ei esteettistä eikä intellektuaalista:
-
-    Hän renkiä taputtaa ja kantaa
-    hajun tallista keisarin vuoteeseen.
-    Hän ajatuksista vähät antaa!
-
-Kaikki hienotunteisuus Cypron jumalattareen nähden on hukkaan heitettyä
-vaivaa. Häneen tehoaa aivan toisenluontoinen menettely:
-
-    Ota hansikas pois, ja Cyprolaista
-    lyö lanteille, polkaise varpaille naista --
-    sen leikin tuo tuntee naikkonen.
-
-Selvää on, että rakkaudella tässä mielessä on riistetty kaikki
-inspiratoorinen merkitys. Se suuri, henkisiä arvoja luova Eros,
-josta puhutaan Platonin "Pidoissa", ei ole etäisintäkään sukua tälle
-cyprolaiselle kaunottarelle. Päinvastoin: vain se joka kulkee kylmänä
-hänen ohitseen voi suorittaa suurtyön maailmassa:
-
-    Suurtyön voi suorittaa se vaan,
-    joka lemmen ohi kylmänä kulkee.
-    Miten ehtyen lamppu sen palaakaan!
-    Työriemus yksin syliinsä sulkee
-    käsivarsin tulisin taivaan ja maan.
-
-Näin asettaa runoilija lopulta vastakkain rakkauden ja työn, rakkauden
-illusoorisen, petollisen ilon ja työn todellisen, maailmaa syleilevän
-riemun. Musset'lläkin, jonka uskontunnustus on kauttaaltaan eroottinen
-ja joka on sanonut kenties omintansa sanoessaan, että hän on valmis
-antamaan neronsa yhdestä suudelmasta -- Musset'lläkin tapaamme kerran
-tämän saman ajatuksen. Ripittäessään "Lokakuun yössä" runottarelle
-rakkaudenpettymystään, puhkeaa hän ylistämään, vastakohtana rakkautensa
-kokemuksille, työn ja yksinäisyyden päiviä:
-
-    Jours de travaill seuls jours ou j'ai vécu!
-      O trois fois chère solitude!
-    Dieu soit loué, j'y suis donc revenu,
-      A ce vieux cabinet d'étude!
-    -- -- -- -- --
-    -- -- -- -- --
-
-Olemme tulleet "Lapsuusystäväin" kielteisen rakkauspsykologian
-äärimmäiseen pisteeseen. Vain harvoin lienee runoilijafantasialle
-lähinnä itsesäilytysvaistoa voimakkain, alkuperäisin inhimillinen
-vaisto esiintynyt niin lohduttomana kuin Heidenstamille tässä runossa
--- pohjoismaisessa kirjallisuudessa ei sille varmaankaan ole mitään
-vertauskohtaa. Strindberg voi herjata rakkautta, mutta jo seuraavassa
-hengenvedossa on hän katuvainen ja uskovainen, lisäksi sangen
-mystillisellä tavalla. Ibsen, Hamsun ja Juhani Aho ovat niinikään
-uskovaisia rakkauden asioissa, vieläpä kaikki sangen hartaita. Luulen
-että saamme mennä ranskalaiseen dekadenttiin Charles Baudelaire'iin
-saakka, löytääksemme jotain "Lapsuusystäväin" kaamean rakkauden
-kuvauksen rinnalle asetettavaa. Hänellä tapaamme sensijaan runsaan
-kaikupohjan samalle ja ehkä, jos mahdollista, vielä kipeämmälle
-epäilykselle suhteessa rakkauteen. Useita hänen runojaan voisi
-siteerata -- ehkä luonteenomaisimmat tässä suhteessa ovat "Un voyage à
-Cythére" ja "L'Amour et le crâne". Cytheralta, rakkauden ylistetyltä
-saarelta, ei hän löydä muuta kuin symboolisen hirsipuun, jossa hän
-näkee oman kuvansa riippuvan. Ja kuvitelmassa Amorista ja pääkallosta
-antaa hän Rakkauden, istuen ihmisyyden päälaella, puhaltaa koreina
-saippuakuplina ilmaan ihmisaivot, veren ja lihan. Ja jokaiselta ilmaan
-haihtuvalta kuplalta kuulee hän pääkallon "pyytävän ja valittavan":
-"Milloin on päättyvä tämä petomainen ja naurettava leikki? Se mitä
-sinun julma suusi hajoittaa kuplina ilmaan, sinä tunnoton murhamies, on
-järkeni, vereni ja lihani":
-
-    J'entends le crâne à ohaque bulle
-      Prier et gemir:
-    "Ce jeu féroce et ridicule
-      Quand doit-il finir?
-
-    Car ce que ta bouche cruelle
-      Éparpille en l'air,
-    Monstre assassin, c'est ma cervelle,
-      Mon sang et ma chair!"
-
-Heidenstam ei runossaan pysähdy tähän radikaaliseen kieltämykseensä
-suhteessa rakkauteen. Hänen runoelmansa sankaritar, vanha aatelisneiti,
-jonka muistelmina "Lapsuusystävien" tarina meille esitetään, tuntee
-ajatuksissaan, todellisuuden pettymyksistä huolimatta, että hänen
-"suurin muistonsa" vierailee hänen luonaan ja että talviyössä maiden
-ja merten takaa kaksi kättä on siunaten viipynyt hänen harmailla
-hiuksillaan. Onko tämä hänen tunnelmansa illusoorinen? Oliko hänen
-lapsuusystävänsä, runoelman miehinen sankari, joka voimansa päivinä
-kirosi rakkauden, kuitenkin säilyttänyt siitä haaveellisen muiston,
-joka vielä vuosikymmenien päästä etsi sitä paikkaa maan pinnalla, missä
-hänen nuoruutensa morsian eli, kuihtuneena ja vanhana?
-
-"Lapsuusystävät" on ruotsalaisen lyriikan suuria runoja. Se
-edustaa yhtä poolia tekijänsä rikkaassa tuotannossa, radikaalisen
-epäilyksen. Tuskin missään Heidenstamin runossa saamme niin vapaasti
-nähdä siihen kuiluun, jonka yli hänen mielikuvituksensa rakentaa
-siltoja. Olisi varmaan väärin antaa "Lapsuusystävien" kielteiselle
-rakkauspsykologialle, jota edellä olemme eritelleet, persoonallisen
-uskontunnustuksen merkitystä. Ei ole oikein panna yhtäläisyysmerkkiä
-runoilijan ja hänen runoelmansa sankarin välille. Mutta se
-inspiratsioni, joka kannattaa rakkauden herjausta "Lapsuusystävissä"
-on siksi voimakas ja aito, että voimme helposti tuntea runoilijan
-lainanneen siihen omaa sieluaan. Siinä inspiratsionissa on jotain
-demoonista, jotain joka vastustamattomasti pysähdyttää lukijan eteensä.
-
-Heidenstamin luonteen miehinen positiivisuus, hänen lämmin
-inhimillisyytensä, hänen runoilijauskonsa on voittanut
-"Lapsuusystävissä" piilevän syvän epäilyksen. Hänen viimeinen
-goetheläinen kokoelmansa _Nya Dikter_ (1915) laulaa omituisesta
-surumielisyydestään huolimatta elämän ja sen voimien, myöskin
-rakkauden, ylistystä. Kuinka inhimillisesti myönteinen, kuinka
-goetheläinen onkaan esim. "Sodanjumalan" rakkauspsykologia! Me
-voimme antaa tälle positiiviselle elämän-uskolle, tälle saavutetulle
-harmonialle sitä suuremman arvon, kun näemme, minkä kiusauksen, minkä
-epäuskon se on voittanut. Kun hän panee titaaninsa "Uusissa runoissa"
-sanomaan, että ne "jotka herjaavat ovat heikkoja, ne jotka ylistävät
-voimakkaita", niin sisällyttää hän tähän tunnustukseen myöskin Venuksen
-ja Eroksen, joiden mahtia hän kerran oli niin valtavalla tavalla itse
-herjannut.
-
-
-
-
-PLATONIN "SYMPOSION" SUOMEKSI.
-
-
-Platonin "Pidoilla" on oma yksinäinen asemansa ihmiskunnan
-viisaudenkirjojen joukossa. [_Platon: Pidot (Symposion)_. Suomentanut
-_Niilo Lehmuskoski_. -- Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919]. Se
-sisältää Eroksen, antiikin suuren rakkaus- ja luomiskaipuun lain
-ja evankeliumin, ja me aavistamme sen sivuilla, varsinkin milloin
-Sokrateella on sananvuoro, koko sen kauneushurman, joka on synnyttänyt
-kreikkalaisen muinaisuuden kulttuurin, ihmiskunnan ylpeyden. Tämä kirja
-on kappale ihmisyyden sydämestä, ja kuinka kauas vuosituhannet ovatkin
-meidät siitä loitontaneet ja kuinka toisenlainen lieneekin eräissä
-suhteissa ajatus- ja tuntemistapamme, niin ei tämä kirja ole vieläkään
-menettänyt tehoaan ihmismieliin. Sen Eroksen mahdin, jota Sokrates
-"Pidoissa" ylistää, ovat kaikkina aikoina filosoofit, runoilijat,
-taiteilijat ja rakastavaiset tunteneet ja sitä itse omalla kielellänsä
-ylistäneet.
-
-"Pidot" kuuluu Platonin miehuusiän tuottoihin, siihen kauteen tekijänsä
-elämässä, jolloin hänen filosofiansa ydin, idea-oppi, alkoi hänelle
-selkeentyä. Se on kirjoitettu, kuten muutkin Platonin teokset,
-vuoropuhelun muotoon ja on siinä dramaattisnovellistinen aines
-huomattavammalla sijalla kuin useimmissa muissa Platonin dialoogeissa.
-Se loihtii eteemme kaksi mestarillisesti piirrettyä luonnekuvaa,
-Sokrateen ja Alkibiadeen, samoinkuin se antaa lukijalle eloisan
-tunnelman siitä tilaisuudesta, jossa keskustelu tapahtuu ja jossa
-filosofian ja viinin vaikutus panee mielialan läikkymään.
-
-Tämä tilaisuus on näytelmänkirjoittaja Agathonin luona vietetty pieni
-jälkijuhla. Talon isäntä on edellisenä päivänä niittänyt teatterissa
-laakereita ja sen johdosta on jo eilisiltana ystävien kesken palveltu
-Bacchusta. Tällä kertaa tehdään yhteinen sopimus, että viininjuonti
-jätetään tavallista vähempään -- edellisen päivän juhla oli tässä
-suhteessa ollut ylen perusteellinen, jopa rasittava -- ja kulutetaan
-sensijaan aikaa keskustelulla. Pienen neuvottelun jälkeen päätetään,
-että kukin pitää vuorostaan ylistyspuheen Eroksen kunniaksi. Alkibiades
-ei vielä ole läsnä, mutta sensijaan Sokrates ja Aristophanes sekä
-joukko Ateenan muita parhaita päitä.
-
-Ensimmäiset puheenvuorot eivät ole erikoisen mieltäkiinnittäviä.
-Niiden viisaus tuntuu ylen sofistiselta ja onkin Platonin
-suhtautuminen niihin peitetysti, vaikka samalla selvästi irooninen.
-Aristophaneen, suuren huvinäytelmärunoilijan lyhemmät vuorosanat sekä
-varsinkin hänen "puheensa" ovat kuvaavia hänen karkean-koomilliselle
-laadulleen ja lienevät käsitettävät yritykseksi lyödä leikkiä koko
-keskusteluaiheesta. Jos pidot olisivat loppuneet siinä, missä
-Aristophaneen puhe päättyy, olisi Platonin runollinen pöytäkirja niistä
-tuskin koskaan saavuttanut mitään merkkisijaa maailmankirjallisuudessa.
-Ensimmäinen ja ainoa, joka todella tuo Eroksen näyttämölle on Sokrates.
-Kun toisten puheet ovat liikkuneet yleensä vain sukkelissa ja
-kaunosanaisissa käänteissä, tuntuu Sokrateen sensijaan menevän asian
-ytimeen.
-
-Filosoofisen-vaatimattomaan tapaansa kertoo Sokrates oppineensa sen,
-mitä hän puhuu Eroksesta, eräältä Mantinean naiselta, Diotimalta.
-Rakkaus kauniiseen ruumiiseen ja kauniiseen sieluunkin ovat
-tämän sokrateslaisen Eroksen alempia asteita, joilta se nousee,
-yksilöllisestä aina yleisempään, täydellistä kauneutta kohti. Mutta
-tämä Eros, tämä suurin ja palavin kaipuu on synnyttämisen ja luomisen
-kaipuuta ja se tavoittelee kauneutta saadakseen siinä luoda, ikuistaa
-itsensä. Sokrateen Eros on ihmisrinnassa asuva luomispyrkimys, mutta
-se on samalla pyrkimys kauneuteen, sillä kreikkalainen antiikki tunsi
-luomisen vain kauneudessa. Se kauneus, jota kohti Sokrateen Eros
-lopulta kurottautuu, kohoaa viimein kaiken aistimaailman yläpuolelle,
-häviämättömäksi, ikuiseksi ja muuttumattomaksi, kauneuden ideaksi,
-joka itseensä hukuttaa ja itseensä sisällyttää kaiken yksityisen ja
-yksilöllisen kauneuden. Tällä asteella on kauneus myöskin tie totuuteen
-ja hyveeseen ja vain sille, joka on sen saavuttanut, joka on "oppinut
-tuntemaan itse kauneuden", on elämä "elämisen arvoista". Sokrateen Eros
-on ihmiskunnan suuri inspiraattori.
-
-Kuten suomentajakin esipuheessaan huomauttaa, jää Platonilla jonkun
-verran epäselväksi aisti- ja ideamaailman samoinkuin yksilöllisen
-ja yleisen kauneuden keskinäinen suhde. Meidän tunteemme puhuu
-epäilemättä voimakkaammin kuin hänen yksilöllisen kauneuden puolesta,
-jopa siinä määrin, että voisimme olla valmiit väittämään, että ne,
-joissa on enimmän Erosta, taiteilijat ja rakastavaiset, etsivät
-kauneutta ja hurmautuvat siitä juuri sen yksilöllisissä, hetkellisissä,
-persoonallisimmissa ilmenemismuodoissaan. Pintapuolisesti arvostellen
-saattaa Platonin yleinen kauneus, kauneuden idea, tuntua kalpealta
-ja ikävältä, mutta se saa suuruutta ja merkitystä kun ajattelemme
-sen ikuisuutta kohti jatkuvana perspektiivinä siinä näkökulmassa,
-jonka yksityinen kauneus on avannut hurmautuneelle sielullemme. Tässä
-mielessä sisältää Sokrateen kauneusnäky myöskin yksilöllisen kauneuden,
-vaikka se, kuten ruotsalainen Hans Larsson sattuvasti sanoo, katoaa, ei
-sammuakseen, vaan hävitäkseen valkean valon voimakkuuteen.
-
-Sokrateen puhe on viimeinen, joka Agathonin pidoissa käsittelee
-sovittua keskusteluaihetta. Siitä ei myöskään ehdi syntyä mitään
-väittelyä, sillä ovelle koputetaan ja sisään astuu uusia henkilöitä,
-ennen kaikkea Alkibiades, joka on vahvasti juovuksissa. Hän kantaa
-päässään tiheää muratti- ja orvokkiseppeltä, johon hän on ripustanut
-nauhoja, ja hänen tarkoituksensa on tulla seppelöimään päivän sankarin,
-Agathonin. Hän ei alussa huomaa, että myöskin Sokrates on seurassa,
-mutta sen keksittyään seppelöikin hän hänet, ystävänsä ja mestarinsa,
-ylistyspuheella, joka ei ole turhaan tullut kuuluisaksi kautta aikojen.
-Tämä Alkibiadeen puhe on "Pitojen" toinen suuri nousu, verrattava
-Sokrateen puheeseen Eroksesta. Se piirtää ilmielävänä eteemme kuvan
-Sokrateen koko suuruudesta, filosoofisesta juomaveljestä, joka ei
-koskaan juopunut, kirkkaasta sielusta, vaatimattomasta ja pelottomasta,
-viisaasta, joka pani liikkeelle henkisiä voimia, missä hän kulki,
-ja jonka syvä inhimillisyys lumosi kaikki, jotka tulivat hänen
-vaikutuspiiriinsä.
-
-Alkibiadeen puheen jälkeen alkaa seura, joka nyt on tullut suuremmaksi,
-juoda yhä runsaammin, kunnes toinen toisensa jälkeen nukahtaa. Vain
-Sokrates näkee selvänä nousevan auringon. Hän jättää seuran, menee
-Lykeioniin kylpemään ja kuluttamaan päiväänsä lähteäkseen vasta illalla
-kotia lepäämään. --
-
-Maisteri Lehmuskoski on tehnyt erinomaisella käännöksellään palveluksen
-suomalaiselle kirjallisuudelle. Mitä barbaareja lienemmekin verrattuna
-Sokrateen ja hänen ystäviensä seuraan, niin olemme ansainneet saada
-osaa tästä viisauden ja kauneuden kirjasta omalla kielellämme.
-"Pidothan" ei oikeastaan ole aivan helppotajuinen teos, se edellyttää
-jonkun verran antiikin tuntemusta samoinkuin myös jotain tottumusta
-filosoofiseen ajatustapaan. Olkoon tämän kirjan olemassaolo
-suomenkielellä puolestaan kehoituksena kumpaankin. Sillä köyhä olisi
-totisesti jokainen nuoriso, jokainen uusi polvi, jonka keskuudessa ei
-olisi useita, jotka tuntisivat, kuten Alkibiades, "mieletöntä hulluutta
-filosofiaan" ja vetovoimaa ja houkutusta Sokrateen viisauden lähteille.
-
-
-
-
-"LÄNSIMAAN PERIKATO".
-
-
-Suuren maineen, osaksi myöskin taistelun melskeen saattamana on
-Spenglerin teos lähtenyt filosoofien kotimaasta valloittamaan maailmaa
-[Oswald Spengler: Der Untergang des Abendlandes. I. Siv. 615. München.
-1918]. Sen vaikutuspiiri ulottuu jo, kahden vuoden jälkeen, epäilemättä
-kauas yli sen linjan, jonka saksalaisten juoksuhaudat maailmansodan
-aikana leikkasivat Europan maakamaraan. Kaikkialla, ei vähimmin
-meillä, on Spenglerin teos löytänyt hartaita, innostuneita lukijoita.
-Huolimatta kymmenien tuhansien suuruisista painoksista on kirja tällä
-hetkellä Saksassa loppuunmyyty, niin että yksityisistä kappaleista
-jo maksetaan monikertaisia hintoja. Se seikka, että oppinut, paikoin
-verraten raskaasti luettava filosoofinen teos voi kerätä ympärilleen
-näin runsaasti mielenkiintoa on jo itsessään harvinainen, ehkäpä
-ainokaislaatuinen ilmiö, mutta ei luonnollisesti vielä todista mitään
-ratkaisevaa kirjan arvosta. Kolmekymmentä vuotta sitten saavutti Julius
-Langbehn "Rembrandt als Erzieher"-teoksellaan jotenkin samantapaisen
-nopean yleisömenestyksen, mikä kuitenkaan ei ole estänyt tätä henkevää,
-vaikka liian yksipuolista ja tendenssimäistä kirjaa vaipumasta
-lyhemmässä kuin miespolven ajassa melkein täydelliseen unohdukseen. Sen
-sijaan sai, kuten tunnettu, Schopenhauer odottaa kolmisen vuosikymmentä
-lukijoita pääteokselleen, joka yhä vielä, sata vuotta ensi
-ilmestymisensä jälkeen, on kaikkein luetuimpia filosoofisia kirjoja.
-Spenglerin teokselle on ehkä hankkinut lukijoita myöskin sen hiukan
-sensatsionelli nimi ja sisältö, joka koko Europan kulttuuriin nähden
-tuntuu leikkivän Hamletin kuuluisalla vuorosanalla "Ollako vai ei
-olla..." Mutta pitäen muistissa, että kaikkea todellista ja ansaittua
-menestystä erottamattomasti seuraa halpahintainen ja arvoton, ei ole
-myöskään oikein tuomita Spenglerin saavuttaman kirjakauppamenestyksen
-perustalla hänen ajatuksiansa liian helppotajuisiksi ja köykäisiksi.
-Se mikä Spenglerin kirjassa on keskeisintä ja voimakkainta, kuuluu
-epäilemättä parhaaseen, elinvoimaisimpaan, mitä Europassa sodan
-aikana tai, täsmällisemmin, sodan aattona on ajateltu. On jotain
-suurisuuntaista siinä, että tämä valtiollis-kansallisessa suhteessa
-täysin intohimoton, samalla kertaa syvällinen ja korkealta katsova
-kirja on nähnyt päivänvalon keskellä pienestä vihasta ja katkeruudesta
-kiehuvaa Europpaa, aikana, jolloin ensimäiset sivistyskansat hämärässä
-raivossa tekivät kaikkensa tuhotakseen toisensa ja itsensä! On luettava
-Saksalle kunniaksi, että sen etsivä, spekulatiivinen henki yhä kykenee
-keskittymään sellaisiin suuriin historian ja luonnon probleemeja
-syleileviin synteeseihin kuin Spenglerin teoksessa "Länsimaan
-perikadosta". Mitä yksityisiä heikkouksia ja erehdyksiä tästä kirjasta
-saattaneekin löytää -- monet erikoistutkijat ovat siinä suhteessa
-tehneet ahkeraa, osaksi myöskin tuloksellista työtä -- niin ei kukaan
-alkuperäisille ajatuksille vastaanottoinen lukija voi kieltää sitä
-herättävää, näköaloja aukaisevaa vaikutusta, mikä tästä teoksesta
-säteilee henkisen elämän eri aloille. Se, joka tahtoo tietää ja tuntea,
-mitä syvällä sairaan maanosamme sydämessä liikkuu, ei voi sivuuttaa
-tätä vakavaa ja harrasta kirjaa Europan kulttuurin kohtalosta.
-
-Oswald Spengler on alkuaan matemaatikko ja kotoisin Münchenistä.
-Hänen suuri kirjansa "Länsimaan perikadosta" vie meidät
-toisinaan matematiikankin maailmaan, mutta yhtä usein eri maiden
-kulttuurihistorian, kuvaamataiteiden, musiikin, runouden, uskontojen.
-Hänen tietopiirinsä laajuus ja hänen väsymätön mielenkiintonsa on sukua
-Goethelle, jolta hän tunnustaa saaneensa hedelmällisimmät herätteensä
-ja jolta hän on lainannut kirjansa syvälliset mottosanat. Faustin
-tekijän henkeä on niinikään siinä orgaanisessa maailmankuvassa, jonka
-hänen? kirjansa esittää ja jonka hän harvinaisella, tekisi mieli sanoa
-todellisen taiteilijan intuitsionilla osaa elävöittää itselleen ja
-lukijoilleen. Eikä hänen kunnianhimonsa tähtää vähempään kuin uuden
-historiankäsityksen luomiseen, maailmankuvan, joka hänen omasta
-mielestään samalla muodostaa kulttuurimuotona kuolevan Länsi-Europan
-viimeisen filosofian.
-
-Ei ole helppoa antaa lyhyessä muodossa edes ääripiirteistä kuvaa
-Spenglerin perusajatuksista, mutta jos se vielä olisi mahdollista, jää
-kuitenkin selonteossa aina kalpeaksi se persoonallinen elämäntunnelma,
-joka kuin ilmakehä ympäröi tätä merkillistä teosta ja lainaa sille ehkä
-sen suurimman viehätyksen. Spengler on lausunut tuon monen mielestä
-epäilemättä sangen kerettiläisen ajatuksen että historiaa voidaan
-vain runoilla, -- ja itse puolestaan tuntuu hän tahtovan toteuttaa
-tämän ajatuksen valtavissa yleiskatsauksissaan ihmiskunnan historian
-vaiheihin.
-
-Voimme sanoa, että Spengler näkee ihmissuvun historian sarjana
-kohtalodraamoja, joissa kussakin on ollut kysymys jonkun suuren
-kulttuurin syntymisestä, kehityksestä ja kuolemasta. Syysuhteen laki,
-olemukseltaan mekaaninen, hallitsee luontoa, mutta ei historiaa,
-joka on jotakin orgaanista ja jossa syysuhdetta vastaa kohtalo
-(fatum, nemesis, anankee), käsitteellisesti määrittelemätön, vain
-intuitiivisesti tajuttava voima, joka vallitsee kaikkea elimellistä
-elämää, kaikkea, joka on määrätty syntymään ja kuolemaan. Kulttuurit
-nousevat rajoitetulta maapohjalta, olennaisesti toisistaan
-riippumattomina elimistöinä, juurtuvat, puhkeavat kukkaansa ja
-hedelmäänsä, elävät keväänsä, kesänsä ja syksynsä, riutuvat ja
-kuolevat. Ihmiskunnalla kokonaisuutena ei ole mitään historiaa,
-ei mitään tarkoitusta eikä aatetta eikä sentähden myöskään mitään
-yhtenäistä kehitystä. Kulttuureilla sensijaan on kullakin oma ideansa,
-oma sielunsa, jonka varassa ne elävät ja kukoistavat ja joka antaa
-niille niiden sisällön ja muodon. Tällaisia suuria, historiaa luovia
-kulttuureja ovat m.m. Indian, Arabian, Egyptin, Kiinan, antiikin ja
-länsimaan kulttuurit. Se, joka tahtoo katsoa historiaa todellisessa
-"kopernikaanisessa" perspektiivissä, ei kiistele näiden kulttuurien
-etevämmyydestä toistensa rinnalla. Historiankäsityksistä epäoikeutetuin
-on se, joka katsoo nykyistä länsimaista kulttuuria ikäänkuin summaksi
-kaikista edellisistä, viimeiseksi renkaaksi pitkässä, yhtenäisessä
-kehityssarjassa. Jokainen kulttuuri edustaa sisimmässään omaa
-tahtoa, omaa ethosta ja on sentähden syvemmässä mielessä toiseensa
-vertaamaton. "Apolloonisen", rajoitukseen pyrkivän antiikin ja
-"faustisen", rajattomuuteen pyrkivän länsimaan välillä on ylipääsemätön
-kuilu, joka ilmenee yksinpä siinä tavassa, millä kumpikin käsittää
-matemaattiset luvut. Nilin ja Ganges-virran varsilla versonnut
-kulttuuri, samoinkuin Länsi-Intian Maya-kansojen kulttuuri muodostavat
-niinikään kukin oman suljetun maailmansa omine uskontoineen,
-filosofioineen ja taidetyyleineen. Kulttuurilla, joka on mennyt
-hautaansa, ei ole mitään ylösnousemusta. Renessanssi ei merkinnyt
-antiikin uudelleenheräämistä, vaan oli se sisimmältä olemukseltaan
-vain faustinen unelma apollonisesta antiikista. Se kulttuuri,
-jonka perillisiä me olemme, länsimainen kulttuuri, eli gotiikassa
-luomisvoimaisen keväänsä, löysi renessanssin maalauksessa ja sitä
-seuranneessa musiikissa täyteläisimmän ilmaisun sielunsa kaipuulle,
-tuli rokokoossa muoto-siroon, mutta jo henkisesti köyhään syksyynsä ja
-_kuoli_ luovana kulttuurina Ranskan vallankumouksen aikoihin. Se aika,
-missä me elämme, on kulttuurin jälkikautta, myöhäissyksyä, verrattavaa
-aleksandrialaiseen aikaan antiikin sammuessa. Länsimaa potee jo
-vanhuudenheikkoutta, se jatkaa vielä mekaanisesti olemassaoloaan
-hedelmättömänä sivilisatsionina, järkeilevänä ja skeptillisenä, ilman
-tyyliä, ilman suurta tehtävää, ilman uskoa. Yhä tiheämpänä lankeaa jo
-kuoleman varjo sen tielle ja ennen pitkää sadan, parin sadan vuoden
-perästä on se näytellyt loppuun osansa ja jättänyt historian näyttämön
-vapaaksi toisille elinvoimaisemmille, nuoremmille kulttuureille, jotka
-vielä odottavat aikaansa.
-
-Näin olemmekin tulleet siihen "pessimistiseen" ennustukseen
-Länsi-Europan kulttuurin kohtalosta, joka sisältyy Spenglerin
-teoksen nimeen ja josta hän on saanut osakseen paljon syytöksiä. On
-sanottu hänen esittävän toivottomuuden oppia ja vievän nuorisolta
-uskon tulevaisuuteen. Lienee kuitenkin lupa kysyä, eikö totuus ole
-asetettava yläpuolelle kasvatusopillisten näkökohtien, samoinkuin
-voinee syyllä panna kysymyksenalaiseksi, onko Spenglerin "pessimismi"
-suurempi kuin esim. kristinuskon, joka niinikään opettaa kaiken maisen
-katoavaisuutta. Se, joka tarvitsee elämäänsä ja työtänsä varten
-naivin uskon europpalaisen kulttuurin ikuiseen jatkuvaisuuteen, voi
-epäilemättä syystä pitää Spenglerin teoriaa vaarallisena atentaattina,
-kun taas se, joka Goethen kanssa näkee kaiken mikä maan päällä syntyy
-myös ansaitsevan häviön, ei tunne tätä vaaraa. Se sukupolvi, joka äsken
-on kokenut maailmansodan kauhut, on toki kyllin karaistu katsoakseen
-totuutta silmiin.
-
-Toistuvana johtoaiheena tapaamme Spenglerillä Goethe-sitaatin:
-"Kaikki katoavainen on vain vertaus." Ne suuret kulttuurit, joiden
-syntymistä, kukoistusta ja kuolemaa hän antaa meidän seurata, ovat
-nekin tavallaan käsitettävät mahtaviksi vertauskuviksi jostakin niitä
-ikuisemmasta, joka ei kuitenkaan ole meidän saavutettavissamme ja
-joka jää meille tuntemattomaksi. Näin saa Spenglerin teos eräänlaisen
-mystillis-uskonnollisen taustan, joka nähdäkseni on monelta
-jäänyt huomaamatta sen usein hyvin kouraantuntuvasti bioloogisen
-käsittelytavan takia, mikä muutoin on Spenglerille ominainen. Ne ajan
-virrasta nousevat ja siihen jälleen häviävät kulttuurit, jotka kuin
-sumukuvat tuntuvat häipyvän jäljettömiin, eivät ole kaiken sielullisen
-viimeinen muoto. Niiden hämärän, ikuisesti rauhattoman pyrkimyksen
-takana, meidän silmiltämme salattuna, on alkusielu, ikuisesti
-sielullinen, jossa kaikki kaipuu lepää ja josta kaikki on lähtöisin.
-"Kaikki katoavainen" saa siinä selityksensä, ilmiömaailman kuvakieli,
-symboolit merkityksensä, kamppailu leponsa. "Kaikki pyrkimys ja
-taistelu on ikuista rauhaa jumalassa" -- lainataksemme ytimen niistä
-Goethen sanoista, jotka Spengler on liittänyt kirjansa alkuun:
-
-    Und alles Drängen, alles Ringen
-    ist ewige Ruh in Gott dem Herrn.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kaikki Spenglerin teoksen ajatukset eivät suinkaan ole uusia.
-Niinkuin eräs suomalainen arvostelija, tri J. E. Salomaa "Ajassa",
-on huomauttanut, esiintyy jo Lamprechtilla täysin kehittyneenä
-ajatus kulttuureista itsenäisinä organismeina. Samoin tapaamme
-myöskin nykyajan pragmatismissa sekä ehkä ennen kaikkea Einsteinin
-relativiteetti-opissa kosketuskohtia Spenglerin teoriain kanssa. Se
-mikä Spenglerissä on uutta, hänen maailmanhistorian morfologiansa,
-muoto-oppinsa, sekä hänen yhdenaikaisuus-taulukkonsa tuntuvat usein
-liian perustelemattomilta ja rohkeilta ollakseen vakuuttavia. Vaikea
-on niinikään omaksua hänen käsitystään, ettei mitään olennaista
-periytyisi kulttuurista toiseen. Mutta joskin hänen teoksensa sekä
-alkuperäisyytensä että todistusvoimansa puolesta helposti antaa aihetta
-oikeutettuunkin kritiikkiin, on "Länsimaan perikato" kuitenkin niitä
-kirjoja, joista jokaisella on erinomaisen paljon oppimista. Tämä
-johtuu ennen kaikkea siitä suurenmoisesta kyvystä, millä Spengler on
-osannut tunkeutua eri kulttuurien sieluun. Kuka on niinkuin hän nähnyt
-egyptiläisen kulttuurin vaikenevan, monumentaalisen suuruuden ja
-sielunvoiman? Kuka on niinkuin hän osannut nostaa vanhan mykenalaisen
-kulttuurin esiin raunioistaan ja pannut sen kilpailemaan myöhemmän
-kreikkalaisuuden kanssa, joka historiallisessa tietoisuudessamme
-oikeudettomasti varjostaa edelläkäynyttä mahtavaa kulttuurikautta? Kuka
-on niinkuin hän osannut elävöittää länsimaan suurimman tyylikauden,
-gotiikan hengen tai kuvata sitä sisäistä yhteyttä, joka on olemassa
-perspektiivisen maalauksen ja uudemman musiikin välillä? Melkein
-jokaiselta sivulta Spenglerin kirjassa tapaa hienoja ja syvällisiä
-huomioita luovan hengenelämän eri aloilta, huomioita, jotka usein
-salamannopeasti valaisevat laajoja maisemia ihmissuvun historiasta.
-
-Spengler ennustaa kulttuurimme häviötä, länsimaan perikatoa. Itse
-käsittää hän kirjansa jonkinlaiseksi europpalaisen ajattelun
-joutsenlauluksi, faustisen hengen viimeiseksi filosofiaksi. Antiikki
-meni hänen käsityksensä mukaan tiedottomana kohtalostaan kuolemaan,
-länsimaa sen sijaan kulkee avoimin silmin loppuaan kohti. Epäilemättä
-on Spenglerin teoksen tunnelma autio ja kolea kuin tunnelma syksyn
-viimeisinä päivinä luonnossa, kun lehdet jo ovat varisseet ja kuura
-laskeutuu maille. Mutta tässä autiossa syksyssä on samalla jotain
-kirkasta ja kuulasta, ikäänkuin aurinko, joka ei enää jaksa lämmittää,
-jakaisi sitä enemmän kylmää, näköaloja kirkastavaa valoaan. Ja syvällä
-tässä kulttuurimme syksyssä saatamme aavistaa, kuten jokaisessa
-syksyssä, tulevien keväiden heikon toivon: unohtuneille haudoillemme,
-kulttuurimme raunioituneiden muistomerkkien keskelle, joiden merkitystä
-ja sisältöä kukaan ei enää ymmärrä, nousevat kerran uudet kulttuurit
-uuteen keväimeen, samalle maapohjalle, jolle levoton faustinen sielu
-kerran rakensi äärettömyyksiä tavoittelevan, särkyvän unelmansa.
-Näyttämö jää meidän jälkeemme vapaaksi, historian kohtalodraama alkaa
-taas alusta.
-
-
-
-
-HERMANN KEYSERLINGIN "MATKAPÄIVÄKIRJA".
-
-
-Kreivi Hermann Keyserling on Saksassa suurta huomiota herättäneen
-teoksensa mottosanoiksi asettanut rohkean paradoksin: lyhin tie oman
-itsensä luo vie maailman ympäri [Hermann Keyserling: Das Reisetagebuch
-eines Philosophen. -- Otto Reichl, Darmstadt, 1920. Siv. 886]. Seneca
-esitti aikoinaan (kirjeissään Luciliukselle) päinvastaisen väitteen,
-varoittaen niinhyvin paljon matkustamisesta kuin paljon lukemisesta,
-koska kumpikin vain hajoittaa sielua ja tuo mukanaan hedelmätöntä
-levottomuutta. Molempien kantaa voi puolustaa, mutta syvemmin katsoen
-ovat he ehkä kumpikin sikäli väärässä, ettei voi antaa tässä suhteessa
-mitään yleisiä ohjeita, koska ei ole olemassa toista tietä, joka
-olisi niin edeltäpäin määrittelemätön ja yksilöllinen kuin se, mikä
-johtaa meitä "oman itsemme" luo. Siinä jos missään vaeltaa kukin omia
-polkujaan. Minkään yleisen säännön asettamista tuskin Keyserlingkaan on
-paradoksillaan tarkoittanut.
-
-Se tie, jonka hän itse on suorittanut ja josta hän laajassa teoksessaan
-kertoo, on sanan kirjaimellisessa merkityksessä matka maapallon ympäri.
-Mutta tämä ulkonainen matka, jonka kauttakulku-pisteet me voimme löytää
-kartalta, ei näyttele mitään ratkaisevaa osaa hänen kuvauksessaan.
-Keyserling ei ole mennyt etsimään maisemia eikä turisti vaikutelmia,
-hänen päämääränsä on ollut syventyä niihin suuriin kulttuureihin, jotka
-tällä hetkellä kukoistavat maapallollamme -- Intian, Kiinan, Jaappanin
-ja Lännen kulttuureihin --, päästä arvostelemaan niitä sisältäpäin,
-tapailla niiden inhimillistä ydintä ja löytää siinä itsensä.
-Keyserlingin kirjan sukulaisuus Spenglerin "Länsimaan perikadon" kanssa
-on ilmeinen, mutta mistään suoranaisesta vaikutuksesta teoksesta
-toiseen ei voi puhua, sillä molemmat kirjat ovat syntyneet samoihin
-aikoihin, maailmansodan aattona. Sitä suurempi on niin ollen niiden
-psykolooginen todistusvoima tyypillisinä ajan ilmiöinä. Ne puhuvat
-molemmat siitä syvästä epäuskosta omiin mahdollisuuksiinsa, omaan
-tulevaisuuteensa, joka elää europpalaisen hengen pohjalla, ja joka
-kääntää sen mielenkiinnon vieraihin, kaukaisiin kulttuureihin, joiden
-elämänmuodoissa se luulee näkevänsä syvemmän ihmisyyden kuin omassaan.
-Kun Spengler väittää europpalaisen kulttuurin tulleen hedelmättömään
-"aleksandrialaiseen" aikakauteensa, samaan elämänikään, missä antiikki
-on roomalaisvallan viimeisinä vuosisatoina, jolloin Idän vieraita
-jumalia alettiin palvella Tiberin varsilla, niin ei hän tälle
-väitteelleen olisi voinut löytää parempaa ja kuvaavampaa esimerkkiä
-kuin se on, jonka Keyserlingin kirja tarjoo. Buddha ja Konfuzius
-ovat lähempänä Keyserlingin ajatus-ja tunnetapaa kuin kristinusko,
-ja kiinalainen ylimys edustaa hänen silmissään kehittyneempää
-inhimillisyyttä kuin europpalaisamerikkalainen ihmistyyppi. Tämä
-epäusko sen rodun ja kulttuuripiirin etevämmyyteen, jonka jäsenenä itse
-on, ei lupaa mitään suurta tulevaisuutta asianomaiselle rodulle ja
-kulttuurille. Se tietää kulttuurin jälkikesää, ymmärryksen, erittelyn,
-kritiikin voittoa luovien voimien kustannuksella. Se on liian järkevä,
-liian viileä ollakseen "pessimistinen" sanan tunneväritetyssä mielessä,
-se katselee liian objektiivisesti maailman menoa nähdäkseen oman
-kulttuurimuotonsa häviössä muuta kuin jotain bioloogisesti täysin
-luonnollista. On omituista todeta, että tämä mieliala on kulkenut sen
-käytännöllisen pessimismin edellä, joka suuremmassa tai pienemmässä
-määrässä on vallannut Europan kansat maailmansodan jälkeen.
-
-Syventyessään vieraihin kulttuureihin osottaa Keyserling samoja
-Proteus-taipumuksia, jotka hämmästyttävät meitä Spenglerissä. Molemmat
-ovat radikaalisti ennakkoluulottomia, mutta heidän mieskohtaisessa
-suhtautumisessaan aiheisiinsa on kuitenkin olennainen ero. Kun Spengler
-panee pääpainon kulttuurien käsittämiseen itsenäisinä organismeina ja
-yleensä välttää vertailevien arvostelmien esittämistä, niin Keyserling
-sensijaan useinkin lausuu mielipiteensä eri kulttuurimuotojen ja
-ilmiöiden arvosta, asettaen toisen toisensa edelle. Olennaisen
-eron heidän kirjojensa välillä muodostaa niinikään se, että
-Spengler pyrkii katsomaan aiheitaan historiallisesti, vuosisatojen
-perspektiivissä, jota vastoin Keyserling pääasiassa kohdistaa
-huomionsa siihen, mitä nykyhetki tarjoo. Spenglerin intuitsioni on
-epäilemättä suurpiirteisempi ja syvempi ja hänen kirjansa painavampi,
-merkitsevämpi. Mutta toisinaan avaa myöskin Keyserling näköaloja, jotka
-kantavat huimaavan syvälle siihen salaperäiseen alkuilmiöön, joka on
-kulttuurien ja uskontojen pohjalla. Se seikka, että Keyserling on
-syventynyt niihin niiden omassa maantieteellisessä ympäristössä, antaa
-hänen huomioilleen ja mietelmilleen joskus tuoreuden, jota Spengleriltä
-puuttuu. Mainitsen vain yhden esimerkin. En ole missään lukenut niin
-samalla kertaa rehevää ja syvälle tunkevaa kuvausta tropiikin vehmaan
-luonnon ja buddhalaisuuden läheisestä suhteesta kuin Keyserlingin
-kirjasta. Nerokkaalla tavalla osottaa Keyserling, miten Intiassa sana
-vegetatiivinen, kasvinomainen, saa aivan toisen merkityksen kuin
-pohjoisissa maissa, missä luonto on jotain paikoillaan olevaa, täysin
-passiivista, kun se sitävastoin Intiassa on alituista tulemista,
-alituista kasvamista ja kehitystä. "Pohjoisessa ilmastossa merkitsee
-'metsä' kollektiivikäsitettä, joka muodostuu joukosta puita; täällä
-(Intiassa) on se jotain kokonaista, josta vain vaivoin voi erottaa
-yksityisiä puita. Ja kasvaminen tapahtuu täällä niin raivoisalla
-nopeudella, niin vehmaasti, niin ylen rikkaasti ja ilman rajoja,
-kaikki muodot kuuluvat täällä niin yhteen, sulautuvat niin huomaamatta
-toisiinsa, että ulkonainen vaikutus ei anna mitään aihetta rakentaa
-teoriaa 'olemisesta'. Kaikki on sensijaan, yksin silmienkin todistuksen
-mukaan, 'tulemista', ja tämän 'tulemisen' ulkopuolella ei ole mitään.
-Jokaisen yksityisen hetken antama kuva todistaa täällä Buddhan
-ilmiö-opin puolesta."
-
-Ulkonaisten vaikutelmien ja tapahtumain esityksen on Keyserling
-yleensä supistanut mahdollisimman vähään, mutta kun hän joskus
-innostuu käyttämään mehevämpää sivellintä kuin mikä filosoofille
-on välttämätöntä, kilpailee hän tropiikin kuvaajana sellaisten
-mestarien kuin Pierre Loti'n ja Lafcadio Hearnin kanssa. Kuvasipa
-hän buddhalaista iltajumalanpalvelusta tai japanilaista tee-huonetta
-tai albatrossien lentoa valtamerihöyryn ympärillä tai Honolulun
-kala-allasta tai tulivuoren kiehuvaa laavamerta, aina saa hän
-kuvaukseensa sen näkemyksen tuoreuden, jonka vain taiteilija voi
-välittää. Muutamalla sattuvalla piirteellä loihtii hän niinikään
-eteemme tyypillisen kiinalaisen maiseman ja kaupunkikuvan, ennenkuin
-hän lähtee syventymään kiinalaiseen ihmistyyppiin, joka niin monessa
-suhteessa näyttää vastaavan hänen hiukan ylimyshenkisiä sympatiojaan.
-Se mikä ennen kaikkea tuntuu vastustamattomalla voimalla vetävän häntä
-puoleensa Kiinan kulttuurissa on se hienostunut ja henkevä muotokuri,
-johon sen puitteissa elämä on pakoitettu. Myöskin eräänlaisessa
-dilettanttisessa ratsionalismissa näyttävät balttilainen "paroni"
-ja kiinalainen aatelismies tapaavan toisensa. Ja Keyserling tuntee
-tarvetta m.m. siteerata kahteen kertaan teoksensa puitteissa eräitä
-kiinalaisen Laotsen säkeitä, joihin todella tuntuu mahtuvan paljon ei
-ainoastaan Kiinan vaan koko Aasian sielua. Lainaamme tähän Laotsen
-rivit sananmukaisesti käännettyinä:
-
-    Taivas on ikuinen ja maa ikuinen.
-    Taivaan ja maan ikuisuuden syy on,
-    etteivät ne elä itselleen.
-    Siksi voivat ne jatkuvasti antaa elämää.
-    Niin myös hän, joka on kutsuttu:
-    hän uhraa oman itsensä,
-    siksi tulee hänen oma itsensä oikeuksiinsa.
-    Hän luopuu itsestään,
-    siksi jää hän jäljelle.
-    Eikö ole siis niin:
-    koska hän ei mitään omaansa tahdo,
-    siksi täyttyy hänen oma itsensä.
-
-Jaappanin ja Amerikan kautta, alati valppaana huomioiden tekijänä,
-aina pyrkien katsomaan kohtaamiaan elämänilmiöitä sisältäpäin, ilman
-ennakkoluuloja, palaa Keyserling filosoofiselta retkeilyltään kotiinsa
-Raykülliin (Rajakylään), sukutilalleen, missä hän ja hänen esi-isänsä
-ovat luoneet ympärilleen oman suljetun pienoismaailmansa. Mutta tämä
-maailma on nyt syventynyt ja kasvanut, hän on tuonut matkaltaan
-mukana siihen jotain siitä ikuisesti inhimillisestä, mystillisesti
-merkitsevästä, jonka me löydämme kaikkien kulttuurien pohjalta
-samoinkuin omasta sielustamme, jos meidän onnistuu siihen tunkeutua
-kyllin syvälle.
-
-Keyserlingin teos on kaikesta ajatustensa rikkaudesta huolimatta
-nähdäkseni liian keskipakoinen ja dilettanttinen kirja, jotta sille
-voisi ennustaa aivan pitkää elämänikää. Mutta se on ajan hengestä
-lohjennut teos, täynnänsä ajankohtamme levotonta kysyntää, kirja, josta
-ei puutu syvyyttä, mutta josta sensijaan puuttuu jotain siitä rohkeasta
-luovasta tahdosta, joka antaa suurimmat ajatukset.
-
-
-
-
-ERÄÄN FILOSOOFIN PÄIVÄKIRJA.
-
-
-Jokainen tarkkakorvainen kuuntelija ja lukija on varmaan pannut
-merkille, kuinka helposti julkisuus väärentää ajatukset: puhujalava
-ja yleisölle tarkoitettu kirja ovat tässä suhteessa ehkä lopulta yhtä
-vaaralliset. Kuinka helposti persoonallisinkin ajattelija lainaa
-jotain siltä yleisöltä, jonka kanssa hän asettuu kosketukseen ja johon
-hän tahtoo vaikuttaa! Julkisen sanan käyttäjä, puhuja ja kirjailija,
-astuu yksinäisyydestään, ajatustensa kehästä, askelen, suuremman tai
-pienemmän, yleisöään vastaan, ja samalla hetkellä kuin hän alkaa
-tavoitella tunnustusta ja tunnustajia, alkaa hän myöskin jatkuvan
-kompromissinsa yleisön kanssa. Monen monen kirjailijan tuotanto ei ole
-muuta kuin verkkaista, huomaamatonta luopumista omista asemista ja
-antautumista yleisön armoille. Kuinka usein huomaakaan lukija, miten
-kirjailija, yleisöään ajatellen, tekee väkivaltaa omalle luonnolleen,
-omille ajatuksilleen ja tunteilleen ja miten hän lopulta näyttelee
-sitä "roolia", jonka hän on itselleen omaksunut ja johon hän on
-yleisöään totuttanut, mutta joka vain perin vaillinaisesti kuvastaa
-hänen todellista minäänsä! Tämä on kaiken "kirjallisuuden" varjopuoli,
-sitä huomattavampi ja silmiinpistävämpi mitä pienempi kirjailija on
-luonteena ja älynä. Tähän myös pohjaltaan perustuu se vastenmielisyys,
-jota monet -- ja ehkäpä juuri kaikkein parhaimmat -- lukijat saattavat
-ajoittain tuntea kaikkeakin "kirjallisuutta" kohtaan. Heidän liian
-herkkä korvansa keksii kirjojen merkkikielestä vääriä äänenpainoja,
-pelokkaita puolivalheita, teatteripaatosta ja teeskenneltyä huumoria,
-turhamaisuuden ja kunnianhimon väärentämiä asenteita, persoonattomia
-kompromissi-ajatuksia, puolinaisuutta ja sovinnaisuutta. Ja heistä
-saattaa toisinaan tuntua kuin väärentäisi kirjallinen julkisuus kaiken
-totuuden, antaisi siitä vain karikatyyrin, irvikuvan, kuin kupera
-puutarhapeili.
-
-Kirjojen sisäiseen totuus-arvoon nähden ovat tunnustusteokset jossain
-määrin eri asemassa. Eivät kuitenkaan kokonaan. Myöskin tunnustuskirjat
-ovat useimmiten tarkoitetut yleisöä varten ja myöskin niissä
-saattaa turhamaisuus, kunnianhimo ja itsepetos näytellä huomattavaa
-osaa. Täydellä syyllä voikin sentähden kysyä, onko koskaan kukaan
-tunnustanut mitään muuta kuin sitä, mikä hänelle jossain mielessä
-on ollut edullista tunnustaa. Jos lähemmin tarkastelemme mitä esim.
-uuden ajan huomattavin tunnustaja, J. J. Rousseau, on itsestään
-kertonut, niin voimme ehkä panna merkille, että kuinka näköään
-häikäilemätön hän onkin itsepaljastuksessaan ja luonteen vikojensa
-erittelyssä, hän kuitenkin aina pitää kunnianhimonaan esittää itsensä
-mieltäkiinnittävänä probleemina, ainokaislaatuisena tapauksena, kaiken
-inhimillisen edustajana, jonka kehitystiessä jokaisella vaiheella on
-kuin maailmanhistoriallinen merkitys. Jonkun verran toisessa asemassa
-on tunnustuskirja, joka ei varsinaisesti ole tarkoitettu yleisölle,
-vaan ensi sijassa kirjoittajaa itseään varten, hänen omien ajatustensa
-ja tunteidensa selvittämiseksi ja tilittämiseksi. Tällaisella teoksella
-ei ole mitään yhteistä julkisuuden markkinatavaran kanssa, se ei hae
-lukijan suosiota, koska se on syntynyt ilman ajatustakin lukijasta, se
-ei kaipaa yleisön hyväksymistä eikä pelkää sen tuomiota, se on lähinnä
-verrattavissa yksinpuheluun, ajatukseen, joka on ääneen lausuttu, mutta
-jolla ei ole mitään näkyvää osotetta. Tätä lajia on _Henri-Frédéric
-Amielin_ "Päiväkirja" (_Fragments d'un Journal intime I & II_),
-joka koottiin tekijän muistiinpanoista hänen kuolemansa jälkeen (v.
-1882) ja joka vähitellen on saavuttanut hartaan, viime aikoina yhäti
-kasvavan lukijakunnan. Äskettäin on Amielin "Päiväkirjasta" ilmestynyt
-kolmastoista painos. --
-
-Henri-Frédéric Amiel syntyi v. 1821 Sveitsissä, Geneven kaupungissa.
-Opiskeltuaan kirjallisuudenhistoriaa ja filosofiaa m.m. Heidelbergissa,
-Berlinissä ja Parisissa tuli hän v. 1849 estetiikan ja ranskalaisen
-kirjallisuuden professoriksi syntymäkaupunkiinsa, vaihtaen kuitenkin
-viisi vuotta myöhemmin oppituolinsa filosofian professuuriin.
-Yliopiston opettajana ei Amiel niittänyt mitään laakereita. Hänen
-sisäänpäin kääntynyt luonteensa ei sallinut hänen päästä hedelmälliseen
-kosketukseen oppilastensa kanssa ja hänen saksalaisesti abstraktinen
-ajattelu- ja työskentelytapansa teki lisäksi hänen luentonsa
-yksiviivaisiksi ja kuiviksi. Toiselta puolen lisäsivät vielä eräät
-onnettomat poliittiset yhteensattumat Amielin professorinimityksen
-yhteydessä nuoren yliopistonopettajan eristyneisyyttä. Amielin edeltäjä
-oli valtiollisista syistä joutunut pois oppituoliltaan ja johtavat
-geneveläiset piirit katsoivat karsaasti uutta tulokasta, joka oli
-rohjennut täyttää poliittisen vainon alaiseksi joutuneen paikan.
-Itse asiassa oli Amiel ottanut toimen vastaan hyvässä uskossa, sillä
-monivuotisen ulkomailla (pääasiassa Saksassa) oleskelunsa johdosta oli
-hän tietämätön valtiollisista juonista Genevessä. Joka tapauksessa
-sai Amiel, jonka hento, ystävyyttä janoava luonne olisi kaivannut
-aivan toisenlaista ympäristöä päästäkseen vapaasti kehittymään,
-osakseen Genevessä kylmän, luotaantyöntävän kohtelun. Voimakkaampi
-luonne kuin Amiel olisi varmaan haavoittumatta kestänyt tämän
-ihmisten nurjamielisyyden ja mahdollisesti sen vähitellen voittanut
-ja kääntänyt molemminpuoliseksi luottamukseksi. Amiel sensijaan jäi
-potemaan eristyneisyyttään, sulkeutui yhä enemmän itseensä ja alkoi
-tietoisesti välttää läheisempiä kosketuksia ulkomaailman kanssa.
-Jo opiskeluaikanaan Berlinissä oli hän pannut muistiin hajanaisia
-päiväkirja-merkintöjä, Geneveen tultuaan alkoi hän yksinäisyydessään
-kirjoittaa päivä päivältä mielialojaan, elämyksiään, siveellisiä
-tilityksiään paperille, sellaisina kuin ne tulivat hänen kynänsä
-kärkeen, nähtävästi ilman ajatusta julkisuudesta. Täten syntyi kolmen
-vuosikymmenen kuluessa (1849-1881) merkillinen tunnustuskirja,
-hiljainen ja välitön, yksinäisyydessä suoritettu sielunrippi, joka
-sallii meidän nähdä kappaleen väärentämätöntä ihmiselämää ilossa ja
-surussa. Amielin "Päiväkirjaa" voi todella suositella jokaiselle, joka
-on väsynyt "kirjallisuuteen" ja kirjallisen julkisuuden väärentämiin
-äänenpainoihin, ajatuksiin ja tunteisiin. Harva kirja päästää lukijan
-niin lähelle tekijäänsä kuin Amielin "Päiväkirja", joka kaikessa
-vilpittömyydessään ei kuitenkaan koskaan ole, mitä tunnustuskirjat
-valitettavasti usein ovat, loukkaavan lähentelevä tai epäkaino.
-
-Kutsuessamme Amielia filosoofiksi olemme käyttäneet hänestä nimitystä,
-jonka hän itse mieluimmin itselleen omaksui. Ajattelijana kuului
-Amiel niinhyvin luonteensa kuin kasvatuksensa puolesta saksalaiseen
-kouluun -- seikka, joka hänelle on ollut tuntuvana esteenä laajempaan
-yleisömenestykseen. Se saksalainen filosofia, jota kohtaan hän tuntee
-suurinta vetovoimaa, on nähtävästi Schleiermacherin, mihin häntä
-yhdistää hänen uskonnollisuuteen taipuva luonteensa. Myöskin Kantia,
-Fichteä, Schopenhaueria ja muita saksalaisia hän siteeraa usein,
-ranskalaisia sensijaan paljon harvemmin. Mutta hänen "Päiväkirjansa",
-kuinka paljon se askarteleekin filosoofisilla kysymyksillä, ei
-kuitenkaan anna meille mitään tarkkapiirteistä persoonallista
-maailmankuvaa. Hänen mielensä on kuin alituisessa heiluriliikkeessä
-paradoksaalisen uskomisen ja kokemusperäisen tieteen välillä. "Me
-olemme kaikki näkijöitä", sanoo hän eräässä paikassa, "ja se mitä
-me näemme on oma sielumme esineissä." Itse oli Amiel ennen kaikkea
-näkijä tässä mielessä. Puhuessaan uskonnon, filosofian, tieteen ja
-käytännöllisen elämän kysymyksistä, runoilee hän kaikkeen oman henkensä
-ja antaa meidän nähdä elämän probleemit hänen omien ristiriitojensa
-valossa. Pohjaltaan oli Amiel iloton luonne ja hänen "Päiväkirjansa" on
-tarkkaavalle lukijalle kuin jatkuva, enemmän tai vähemmän välittömään
-muotoon pukeutunut valitus. "Todellisuuden maailma minua kyllästyttää
-ja ihannettani en löydä" -- tämä lause sisältää yksinkertaisimmassa
-muodossa Amielin itsetunnustusten ytimen. Amiel ei tuntenut olevansa
-koditon vain synnyinkaupungissaan Genevessä, hän tunsi olevansa
-koditon maailmassa yleensä. Hän kaipasi juuri sitä, mitä hän aran
-sisäänpäin kääntyneen luonteensa takia alati pakeni: voimakasta,
-käytännöllistä, aktiivista elämää. Hänen ystävänsä, ranskalainen
-kirjallisuushistorioitsija ja teoloogi Edmond Scherer on sattuvasti
-huomauttanut tästä hänen kaksinaisuudestaan: hän oli yhdistelmä itä-
-ja länsimaata -- liian vähän buddhalainen, voidakseen kokonaan luopua
-aktiviteetin unelmasta, liian vähän europpalainen ja kristitty,
-voidakseen täydelleen antautua elämän taisteluihin ja käytäntöön.
-Hänellä oli filosoofin intohimo kokonaisuuteen, synteesiin, mutta hänen
-taipuisa luonteensa ja älynsä, hänen alati valpas epäilyksensä särki
-hänen ajatusrakennelmansa, niin että hän lakkaamatta tunsi ikäänkuin
-maan pettävän allaan. Elämä humisee hänen ohitseen houkuttelevana
-ja salaperäisenä, mutta ennen kaikkea pelkoa herättävänä: "Tunnen
-ikäänkuin pyhää kammoa, en ainoastaan itseni puolesta, vaan koko
-ihmiskunnan, kaikkien kuolevaisten puolesta. Tunnen kuin Buddha Suuren
-Rattaan viuhinan, maailman illusionien suuren rattaan, ja mykkä
-pyörrytys ja hätä valtaa minut. Isis nostaa huntunsa lievettä ja
-näkemisen huuma iskee häneen, joka saa katsoa suurta salaperäistä. En
-uskalla hengittää, minusta tuntuu kuin olisin ripustettuna nuorasta
-kohtalojen pohjattoman kuilun yläpuolelle. Näenkö kasvoista kasvoihin
-äärettömän, tunnenko ikuisen kuoleman aavistuksen?"
-
-Amielin idealismista on syyllä sanottu, että se vuoroin tekee
-suurpiirteisen ja voimakkaan, vuoroin sairaan ja heikon vaikutuksen.
-Epäilemätöntä on, että häneltä suuressa määrässä puuttui tahtoa ja
-luonnetta. Hän etsii alati lohdutusta, ei karaisua, hän tavoittelee
-ensi sijassa onnea, ei rohkeutta. Mutta olipa hänen laatunsa lukijalle
-enemmän tai vähemmän sympaattinen, erästä suurta ominaisuutta ei
-kukaan voi häneltä kieltää: järkkymätöntä, tinkimätöntä vakavuutta. Se
-on hänen aatelispiirteensä ja nostaa hänet yläpuolelle kirjailijain
-suuren enemmistön. Suurenmoinen on se vakavuus, millä Amiel on elänyt
-elämänsä, millä hän on suhtautunut itseensä ja ympäristöönsä, millä
-hän on ottanut vastaan vaikutuksia luonnosta, kirjoista ja taiteesta
-ja millä hän on pyrkinyt muodostamaan omaa maailmankuvaansa. Tähän
-horjumattomaan hartauteen, tähän hiljaiseen vakavuuteen perustuu
-Amielin tunnustuskirjan syvin teho. Huolimatta usein valittavasta
-sävystään on Amielin "Päiväkirjalla" lukijaan vapauttava, avartava
-vaikutus: elämä suurenee sellaisessa seurassa kuin Amielin, saa lisää
-merkitystä ja juhlallista kohtalonomaisuutta. Amielin teoksessa on
-jotain siitä "pyhien hiljaisuuksien tuoksusta", jota Alfred de Vigny
-pitää ominaisena ihmishengen pysyvimmille tuotteille. Huolimatta kaiken
-draamallisen aineksen puutteesta Amielin "Päiväkirjassa", seuraa lukija
-tätä kolmen vuosikymmenen vaellusta herkeämättömällä mielenkiinnolla
-aina viimeisiin katkonaisiin muistiinpanoihin saakka, joissa Amiel
-tekee lopputilinsä elämän kanssa ja valmistuu kuolemaan.
-
-Amielin tunnustusteoksen hiljainen yksinpuhujan ääni hukkuu helposti
-kirjojen markkinameluun. Mutta hän, jonka korvaan se kerran on
-sattunut, jää sitä mielellään kuuntelemaan. On olemassa taidokkaampia,
-loistavampia ja syvempiäkin teoksia kuin Amielin "Päiväkirja",
-mutta vain perin harvoja, joissa eletty ihmiselämä ripittäytyisi
-yhtä paljaana, yhtä suurella itsensä-unohduksella ja yhtä suurella
-rakkaudella totuutta kohtaan.
-
-
-
-
-ANATOLE FRANCE'IN "LE PETIT PIERRE".
-
-
-Mikä on se salaperäinen psykolooginen voima, joka tuo ihmisten muistiin
-heidän elämänsä iltana lapsuuden kaukaisimmat vuodet, niin että
-ihmisiän viimeiset kokemukset, ennen haudan yötä, tuntuvat antavan
-kättä ensimäisille? On kuin elämän kehä menisi vanhuudessa umpeen ja
-ihminen ajatuksineen seisoisi lähinnä omaa kehtoaan silloin, kun hän
-jo valmistautuu lähtemään tästä maailmasta. Tosiasia on, että elämän
-lähetessä loppupistettään ja unohduksen peittäessä jo läpäisemättömään
-harsoonsa suurimman osan eletystä elämästä, lapsuuden ensi kokemukset
-ikäänkuin ihmeen kautta elpyvät ja kirkastuvat mielessä. Melkein
-kaikki kirjallisuuden varhaiset lapsuusmuistelmat ja ainakin
-elinvoimaisimmat ja tuoreimmat ovat myöhällä iällä kirjoitetut.
-Uudemmasta europpalaisesta kirjallisuudesta en tunne hienompaa ja
-eloisampaa teosta tältä alalta kuin vanhan sveitsiläisen runoilijan
-Carl Spittelerin varhaisimmat muistelmat, _Meine frühesten Erlebnisse_
-(ilm. v. 1914). Spittelerin muistikuvien tavaton havainnollisuus ja
-tuoreus herättää ilmielävänä henkiin lapsuuden kadonneen maailman,
-vieläpä ensimäisen ikävuoden kokemukset, joista vain harvalla lienee
-yleensä mitään muistoa.
-
-Anatole France on jo varhemmin piirtänyt muistelmia lapsuudestaan,
-mutta niin kaukaisiin elämyksiin ei hän ennen ole syventynyt kuin nyt,
-75-vuotiaana, uudessa teoksessaan _Le petit Pierre_ ("Pieni Pietari").
-[_Anatole France: Le petit Pierre_. -- Paris, Calmann-Lévy, 1919.]
-
-On omituista panna merkille, millä hartaudella sellainen epäilijä ja
-kyynikko kuin "Kuningatar Hanhenjalan" tekijä suhtautuu lapsuutensa
-maailmaan. Se on hänelle itse asiassa jollakin tavalla vakavampi ja
-todellisempi kuin aikaisten maailma. Tämä tunne Anatole France'illa
-on täysin sopusoinnussa hänen elämänfilosofiansa kanssa, minkä
-mukaan juuri tiedoton luonnontila yksinkertaisine, välittömine
-iloineen on arvokkaampi ja myöskin onnellisempi kuin se "oppinut
-barbaria", joksi hän nimittää uutta europpalaista kulttuuria. Lasten
-pienoismaailmassa esiintyvät samat probleemit kuin aikaistenkin
-maailmassa, mutta lapsi keksii niille luontevamman ja vaivattomamman
-ratkaisun. Anatole France'in kirjoissa saavatkin lapset usein --
-samoinkuin myöskin viisaat koirat! -- edustaa tekijän oppositsionia
-kaikkea sitä produktiivista tyhmyyttä ja kekseliästä taikauskoa ja
-ennakkoluuloa vastaan, joka ei ole koskaan lakannut ärsyttämästä
-hänen ivaansa. Tämä poleeminen tarve, joka on Anatole France'ille
-niin ominainen, on mielestäni jonkun verran riistänyt tuoreutta hänen
-lapsuusmuistelmiltaan sekä antanut niille usein tarkoitusperäisen
-leiman. Hänen lapsuudenkuvauksiaan ei ympäröi sama väärentämätön,
-tuoksuva ilmakehä kuin Spittelerin, ei myöskään sama kuin Goethen
-ja Kellerin, mainitakseni germaanisen maailman parhaat edustajat
-tällä alalla. Oma kirjallisuutemme on niinikään Juhani Ahon
-viimeisessä, aivan liian vähän huomatussa lastu-kokoelmassa saanut
-hiljan verrattoman lisän hienoja lapsuusajan muistelmia, jotka
-lyyrillisessä vilpittömyydessään ja tunnelmallisuudessaan ovat
-europpalaisia saavutuksia. Mainittujen rinnalle eivät Anatole
-France'in lapsuusmuistelmat kohoa tuoreudessa ja psykoloogisessa
-vakuuttavuudessa, mutta niillä on oma erikoinen viehätyksensä juuri
-samalla suunnalla, missä niiden rajoituskin on: niiden hiukan
-surumielisessä filosofiassa ja leikkivässä ironiassa. Pikku Pietari ja
-suuri Anatole France sekaantuvat lukijan mielikuvituksessa lakkaamatta
-toisiinsa, mikä ei ehkä olekaan aivan luonnotonta koskapa he elämän
-varrella kasvavat yhteen, muodostaen sangen monisärmäisen, vaikeasti
-määriteltävän, älyllisesti notkean ja liikkuvan, samalla kertaa
-pintapuolisen ja nerokkaan persoonallisuuden, muotikirjailijan, jossa
-viimeinen vuosisadanvaihe näki yhden tyypillisimmistä edustajistaan.
-
-Goethe on huomauttanut, että lapsuusmuistelmia kirjoittaessa on
-miltei mahdotonta erottaa sitä mitä todella itse ensikäden tietona
-tapahtumista muistaa siitä, mikä on jäänyt mieleen toisten kertomana.
-Anatole France on käyttänyt vapaasti kumpaakin ainehistoa, antaen
-m.m. kirjansa ensi sivuilla seikkaperäisen kuvauksen tulostaan tähän
-maailmaan. Samoin on hän myöskin silminnähtävästi pitkin matkaa
-varmistanut ja tarkistanut kuvaustaan etenkin äitinsä kertomuksilla.
-Mutta myöskin hänen oma muistinsa osottautuu varsin hedelmälliseksi,
-ja luulenpa että kenen hyvänsä olisi elämänsä keskivaiheilla vaikea
-palauttaa mieleensä lapsuutensa elämyksiä niin kirkkaina kuin Anatole
-France on tehnyt lähetessään jo patriarkaalista ikää.
-
-Hauska on m.m. hänen esityksensä pikku Pietarin ensimmäisestä
-taiteellisesta keksinnöstä ja tavasta, millä hänen lähin yleisönsä
-siihen suhtautui. Vielä hauskempi on hänen ensimmäinen kohtauksensa
-kysymysmerkin kanssa. Pietari oli jo oppinut kirjaimet ja alkoi omin
-päinsä sommitella pientä teologista ja moraalista tutkielmaa (n.
-4. vuoden iässä). Hän alotti sen sanoilla "Mitä on Jumala..." ja
-kiiruhti kohta äitinsä luo näyttämään mitä oli kirjoittanut. Äiti
-sanoi, että kaikki oli muuten oikein, paitsi että lauseen lopusta
-puuttui kysymysmerkki. Kun äiti edelleen oli selittänyt, että tätä
-merkkiä käytetään jotakin kysyttäessä, vastasi poika ylpeästi: "En
-kysy sitä. Minä tiedän." Ja Pietari kieltäytyi ehdottomasti panemasta
-kysymysmerkkiä lauseensa perään, koska hän piti sitä alentavana
-tietämättömyyden osoituksena. Tämän pienen episoodin on Anatole France
-varustanut seuraavalla reunahuomautuksella: "Olen paljon muuttunut
-siitä lähtien; en enää kieltäydy panemasta kysymysmerkkiä mihinkään,
-missä sitä yleensä käytetään. Tunnen päinvastoin kiusausta panna hyvin
-suuria kysymysmerkkejä kaiken jälkeen mitä kirjoitan, kaiken jälkeen
-mitä sanon ja ajattelen. Jos äiti parkani vielä eläisi, sanoisi hän
-ehkä minulle, että nyt on niitä liian paljon."
-
-Suunnilleen samanikäisenä kuin alottaessaan kirjoittaa ensimmäistä
-(ja luultavasti myöskin viimeistä) teoloogista tutkielmaansa, kysyi
-Pietari äidiltään: "Äiti, antavatko ne, jotka myövät vaiko ne jotka
-ostavat kauppapuodeissa rahaa?" Tämän kysymyksen johdosta sai äiti
-aihetta huomauttaa isälle, että Pietari ei koskaan tulisi tuntemaan
-rahan arvoa. "Hyvä äitini", lisää France, "oli ymmärtänyt luonteeni
-ja arvannut kohtaloni: hän ennusti. En koskaan tulisi tuntemaan
-rahan hintaa. Sellainen olin kolmen tai kolmen ja puolen vuoden
-iässä lapsenkamarissani, jossa oli ruusunpunaiset seinäpaperit, ja
-sellaiseksi olen jäänyt vielä vanhuudessani, joka on minulle kevyt,
-kuten se on kaikille, jotka ovat vapaat ahneudesta ja ylpeydestä.
-Niin, äiti, en ole milloinkaan tuntenut rahan hintaa. En tunne sitä
-vieläkään, tai ehkä mieluummin: tunnen sen liian hyvin. Tiedän,
-että raha on syynä kaikkeen siihen pahaan, joka hävittää meidän
-yhteiskuntamme ja josta olemme niin ylpeitä."
-
-Niihin lukuisiin palvelijatar-tyyppeihin, joita ranskalaisessa
-romaanikirjallisuudessa on niin oivallisesti kuvattu (m.m. Balzac'illa,
-Goncourt'eilla, Bordeaux'illa), liittää Anatole France uudessa
-kirjassaan kaksi: Mélanie'n ja Justine'in. Varsinkin edellisestä,
-ensimmäisestä hoitajastaan, antaa hän kauniin ja täyteläisen kuvan.
-Myöskin useat naapuri-originaalit saavat muotokuvansa ikuistetuiksi
-sellaisina kuin he näyttivät lapsen silmillä katsottuina. Anatole
-France'in lempieläin koira esiintyy niinikään tässäkin kirjassa. Suuret
-historialliset tapaukset vilahtavat joskus näiden lapsuusmuistelmien
-sivuilta, kuten 1843:n vallankumous ja sen yhteydessä käydyt
-katutaistelut, mutta mitään merkitsevämpää sijaa ei niillä ole Pietarin
-kehityksessä enempää kuin kunniapaikkaa hänen muistossaan. Jälkimmäinen
-kuuluu ehdottomasti sellaiselle tapaukselle kuin että Rachel, Musset'n
-rakastettu, jumalallinen näyttelijätär, kerran eräässä porraskäytävässä
-ohikulkiessaan silitti valkohansikkaisella kädellään pikku Pietarin
-päätä. "Olin liian nuori hänen jättäessään teatterin, joten en koskaan
-saanut nähdä häntä palkeilla; mutta tunnen vielä päälaellani hänen
-pienen hansikoidun kätensä." Totisesti: tämän 75:vuotiaan tunnustuksen
-jälkeen on meidän helppo myöntää, että ritarin töyhtö on liehunut
-arvottomammalla päälaella kuin Anatole France'in.
-
-Mitään yhtenäistä kehitysjaksoa ei Anatole France'in-teos kuvaa.
-Kuten luonnollista on, käsittävät hänenkin lapsuusmuistelmansa vain
-pieniä valoisia täpliä keskellä unohduksen läpäisemätöntä yötä. Mutta
-näistä muistin säilyttämistä hetkistä muodostuu kaunis helminauha ja
-me aavistamme sen liikutuksen, jonka vanheneva kirjailija-filosoofi
-on tuntenut niitä kosketellessaan. Hän on ehkä uudelleen elänyt mitä
-hän tunsi ensi kertaa huomatessaan hoitajansa Melanien vanhenevan:
-että elämä auttamattomasti kuluu ja häviää. Hän on varmaan niinikään
-huomannut, että kuinka elämä lieneekin vuosikymmenien aikana häntä
-tarkoituksiinsa muovaillut, hänen olentonsa sisin on pysynyt
-muuttumattomana ja että kaikki mitä hän elämästä tietää, tiesi jo
-viisivuotias Pietari lapsenkamarissaan.
-
-Niin erilaisia kuin Anatole France'in lapsuusmuistelmat ovatkin
-verrattuina hänen sveitsiläisen virkaveljensä kuvauksiin, tuntuu niistä
-kuitenkin puhuvan sama kokemus, jonka Spitteler on pukenut noihin
-paradoksaalisiin sanoihin: "Ihminen ei ilmesty nuorena maailmaan ja
-tule vähitellen vanhemmaksi, vaan päinvastoin: alussa tuntee hän
-olevansa ikivanha ja vasta myöhemmin nuori. Sisältäpäin tuntien, ei ole
-olemassa mitään lapsia, 'lapsi' on aikaisten keksintö."
-
-
-
-
-PETER ALTENBERGIN KIRJALLINEN TESTAMENTTI.
-
-
-Harva lienee huomannut, että meilläkin tunnettu ja luettu wieniläinen
-kirjailija Peter Altenberg viime kevännä lakkasi kuulumasta elävien
-joukkoon, samoihin aikoihin kuin hän täytti kuudennenkymmenennen
-ikävuotensa. Sitä ennen ehti hän toimittaa julkisuuteen sivumäärältään
-suurimman kirjansa "Mein Lebensabend" (Elämäniltani), joka tavallaan
-sisältää hänen kirjallisen testamenttinsa [Peter Altenberg: Mein
-Lebensabend. -- S. Fischer, Berlin. 1919].
-
-Peter Altenberg oli muotikirjailija 1900-luvun ensimmäisellä
-vuosikymmenellä, myöskin meillä, ja hän lienee jonkun verran
-vaikuttanut silloiseen novellitaiteeseemme. Mutta tämä muoti meni
-ohi ja Altenbergin viimeisiä kirjoja lienee vain harva meillä
-lukenut. Altenberg on jossakin sanonut ansainneensa kunnianimen
-"lyhyin impressionisti" ja hänen mielenosoituksellinen sanallinen
-suppeutensa olikin kieltämättä se ominaisuus hänessä, joka teki hänet
-ajussa tunnetuksi nuorten keskuudessa. Hän toi sähkösanomatyylin
-päättävämmin kuin kukaan toinen novellitaiteeseen ja osotti että
-harvoilla valituilla sanoilla ja kaunopuheisella vaitiololla
-voidaan saada lausutuksi usein enemmän kuin monilla sanoilla, jotka
-liialla vuolaudellaan estävät ajatuksen ja tunnelman luonnollisen
-rytmin pääsemästä oikeuksiinsa. Hänessä virtasi "vuosisadanlopun"
-hermostunutta ja herkkää verta, ja hänen ensimmäiset kirjansa
-sisälsivät usein lyyrillistä kauneutta. Tuskin on kukaan niinkuin hän
-osannut vangita keväisen tunnelman Wienin Praterilla, Tonavakaupungin
-suuressa luonnonpuistossa. Ja harva on sattuvammin kuin hän kuvannut
-interiöörejä wieniläiskahviloista lempivine pareineen ja monenlaisine
-taiteilijoineen. Varsinkin ovat pienet surumieliset tai irooniset
-tunnelma-piirrokset, joissa rakkaus on näytellyt jotakin osaa, olleet
-hänen erikoisuutensa. Samoinkuin wieniläisellä Schnitzlerillä, on
-rakkaus Altenbergilläkin ollut elämän keskeisin probleemi samalla
-kun se, välillisesti tai välittömästi, tuntuu olleen hänen kaiken
-lyriikkansa lähde.
-
-Altenberg tuli verraten vanhana kirjallisuuteen, kolmenkymmenen
-seitsemän ikäisenä, v. 1896. Silloin oli hänen tyylinsä jo valmis.
-Tämän altenbergiläisen tyylin erikoisuuksia oli ympäristökuvauksen
-supistaminen minimaaliseen ja lyyrillisen tunnelman tai psykoloogisen
-vuorokeskustelun esittäminen mahdollisimman vapaana paikallisuuden
-ja ajallisuuden kahleista. Kaikki se mitä jotkut ovat kutsuneet
-"huonekalustoksi" kertomataiteessa, kaikki kuvaileva eepillisyys oli
-julistettu pannaan Altenbergin pikku novelleissa. Tämä tyyli oli
-kieltämättä yhtä hyvä kuin joku toinenkin -- se oli oikeutettu sikäli
-kuin se oli ilmaus jostakin persoonallisesta, kuten juuri Altenbergillä
--- mutta kun siitä tahdottiin tehdä oikeaoppinen uskonkappale ja sen
-perusteella tuomita esim. sellainen eepillinen taide kuin Gottfried
-Kellerin tai Otto Ludvigin, niin muuttui se epäoikeutetuksi,
-yksipuoliseksi teoriaksi. Itse Altenbergilläkin osottautui tämä
-sähkösanomatyyli lopulta hedelmättömäksi niinkuin se alkuaankin ehkä
-perustui jonkunlaiseen mielikuvituksen kuivuuteen ja niukkuuteen.
-Altenbergin "Elämänillan" pienet palat ovat tuskin muuta kuin alastomia
-järkeileviä aforismeja, joiden lomassa vain harvoin pilkistää esiin
-jotain lyyrillistä.
-
-Peter Altenbergin viimeinen teos on tavallaan tunnustuskirja.
-Lähestyvän kuoleman varjossa on vanha Altenberg viimeisen kerran
-yrittänyt tilittää suhdettaan itseensä ja maailmaan. Hänen viisautensa
--- epikurolaisen tunnelma-metsästäjän viisaus -- ei ole filosoofista
-eikä syvällistä, mutta siinä on jotain vakavaa, kuten jokaisessa
-elämänkatsomuksessa. Hän on huipentanut Horatiuksen opin: _carpe diem_
-(poimi päivä, ota vaarin jokaisesta päivästä) pukemalla sen muotoon:
-_carpe horam_ (ota vaari jokaisesta tunnista). Elämän kirjavalla
-panoraamalla on häneen edelleenkin, 60:nnen ikävuoden lähestyessä,
-viehätyksensä, mutta kun se ennen tarjosi hänelle välittömän mielialan
-tai lyyrillisen kuvitelman, tarjoaa se nyt hänelle kalpeita mietelmiä,
-jotka vanhalle epikurolaiselle itse asiassa vain paljastavat
-hänen nautintojensa petollisuuden. Peter Altenbergin viimeinen
-aforismi-kokoelma vaikuttaa siten surunvoittoisesti kahdellakin
-tavalla: se vaikuttaa sitä silloin kun tekijä itsekin on tietoinen,
-että hän on jäänyt osattomaksi siitä mikä maailmassa on enintä ja
-arvokkainta, tahto-elämästä -- se vaikuttaa sitä vielä enemmän silloin,
-kun tekijä itse ei ole tästä tietoinen.
-
-Altenberg vetoaa henkisinä sukulaisinaan m.m. Strindbergiin ja
-Hamsuniin, mutta heidän ja hänen välillään on itse asiassa kokonainen
-maailma. Kuinka sairas Strindberg lieneekin ajoittain ollut, perustuvat
-hänen teoksensa, varsinkin hänen draamansa, kuitenkin voimakkaaseen,
-tietoiseen, taistelevaan tahtoon, mikä antaa niille niiden elävän
-sykinnän. Sama on laita Hamsunin, jonka viimeisissä teoksissa yhä
-selvemmin kuvastuu tekijän persoonallinen osanotto yhteiskunnan
-ja ihmiskunnan suuriin kysymyksiin. Peter Altenbergin hauraalta
-taiteelta puuttuu tämä elävä yhteys ihmiskunnan suureen tahtoon ja
-sen mukana puuttuu siltä se suuri viiva, se nousu ja merkitys, joka
-takaisi sille jatkuvan elämän. On opettavaa panna merkille, miten
-ajankohtamme suuri historiallinen tapaus, maailmansota kaikkine
-kipeine polttavine probleemeineen on tehnyt Altenbergin edustaman n.k.
-_l'art pour l'art_-suunnan yhä kodittomammaksi, yhä juurettomammaksi
-europpalaisessa kirjallisuudessa. Se elänee enää kituvaa elämäänsä vain
-joissakin taiteilija-kahviloissa, missä keskenäiseen ihailuun perustuva
-atelieeri-kritiikki sille vielä suo laihan maaperän.
-
-Jos koetamme Altenbergin viimeisestä kirjasta etsiä vastausta
-kysymykseen, mitkä ovat hänen "ideansa", mikä hänen
-maailmankatsomuksensa erikoisuus -- teoksen tunnustuskirjan luonne
-oikeuttaa meitä siihen -- niin on meidän vaikea saada siitä mitään
-tarkkaa kuvaa. Hän on epäilijä, skeptikko, mutta hänen epäilyksessään
-ei ole voimaa. Hänen ironiansa ei pure, kääntyipä hän maailmaa
-vastaan ympärillään tai, kuten hän usein tekee, omaa itseään vastaan.
-Yhteistä Strindbergin kanssa on hänellä hänen teoreettis-kriitillinen
-suhteensa naisiin -- yhteistä Strindbergin kanssa niinikään hänen
-persoonallinen mielenkiintonsa heitä kohtaan. Naispsykologian alalla on
-Altenbergin mielikuvitus tuottavin ja siltä suunnalta tapaamme hänen
-viimeisessäkin kirjassaan parhaat pienet henkilöpiirrokset. Joskus
-tulee hänen kirjaansa etäinen pärskähdys maailmansodasta sellaisena
-kuin se seurauksineen kuvastuu jossakin pienessä rintamantakaisessa
-tragediassa. Tarvitsee tuskin sanoa, että Altenberg ei kuulu niihin,
-jotka ihailevat sotaa.
-
-Se lohduton, väsynyt pessimismi, joka leimaa Altenbergin viimeisen
-kirjan, tulee tuskin missään järkyttävämmin ilmi kuin hänen kuvatessaan
-ajatuksiaan pitkinä öinä, joita eivät unilääkkeet enää pysty
-lyhentämään. "Yö ei kulu. Ajattelet kaikkia tuhansia tarpeettomia
-syntejäsi. Siitä huolimatta tai sen tähden juuri ei yö kulu. Kuinka
-tyhmästi olet elänyt tai oikeammin ollut elämättä, olet vähitellen
-liukunut kuolemaan, sinulta ovat puuttuneet Bismarck-aivot, et ole itse
-ohjannut itseäsi, mikä on miehen ainoa todellinen tehtävä maailmassa.
-Tuhannet pienet asiat ovat riistäneet sinut itseltäsi, vieneet sinulta
-oman varatun elinvoimasi, ovat ajaneet sinut parhaasta itsestäsi. Siksi
-yö ei kulu."
-
-Peter Altenberg alkoi kirjailijauransa viime vuosisadan viimeisellä
-vuosikymmenellä. Hän oli _Fin de siècle'_in, vuosisadanlopun, edustaja
-tämän sanan jokaisessa merkityksessä. Uudessa vuosisadassa ei hänen
-taiteensa enää tahtonut saada juuria. Peter Altenbergin viimeinen teos
-antaa meille jotain _Fin de siècle'_in kuolinkamppailusta.
-
-
-
-
-"PAN TADEUSZ".
-
-
-Viime vuosisadan europpalaisessa kirjallisuudessa on Adam Mickiewiczin
-"Pan Tadeuszella" oma erikoisasemansa: se on sekä ulkonaisilta
-mittasuhteiltaan että sisäisiltä arvoiltaan homeerisin eepos, minkä
-uudempi kirjallisuus on luonut, suuren kreikkalaisen edeltäjän
-täysverinen jälkeläinen. Vain harvoin on runouden ihme, sen
-mielikuvia, henkilötyyppejä ja tapauksia, sen menneisyyden muistoja
-ja tulevaisuuden uskoa luova voima saanut niin konkreettisen muodon
-kuin tämän eepoksen säkeissä, jotka maanpaossa oleva runoilija kerran
-kirjoitti muistellessaan sitä kansaa, josta hän oli väkivaltaisesti
-erotettu, ja niitä seutuja, joihin hänen mielikuvituksessaan liittyi
-kaikki, mikä oli hänelle rakasta maailmassa. Kuinka suuri se paine
-lieneekään ollut, kuinka suuri se tuska, jonka alta tämä eepos heittää
-ilmoille kirkkaan, kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltelevan
-runosuihkeensa, sen voimme vain aavistaa, sillä sitä ei näy missään.
-Harvinaisella objektiivisuudella on Mickiewicz salannut oman
-kärsimyksensä, me tunnemme sen korkeintaan eräänlaisena epämääräisenä
-kaihomielenä sen johdosta, että kaikki se värikäs, rikas, kiihkeiden
-toiveiden täyttämä elämä, jota runoelmassa kuvataan, on ollutta ja
-mennyttä, koskaan palaamatonta. Keskellä humoristisinta kuvausta
-saattaa lukijakin joskus havaita tämän surumielen, jossa runoilijan
-tuska ikäänkuin hänen tietämättään ripittäytyy, mutta seuraavassa
-hetkessä on se jo hävinnyt ja eepos jatkaa taas kulkuaan, täynnänsä
-runollisen luomisen iloa, milloin rauhallisena ja tyynenä, milloin
-kiiruhtaen ja kiihtyen, aina valmiina ylistämään luonnon ja elämän
-ihmettä. "Herra Tadeusz" on epäilemättä slaavilaisen maailman
-merkillisin taideluoma, suurempi ja painavampi kuin Tolstoin ja
-Dostojevskin romaanit. Vain harvoin on europpalainen runotar liikkunut
-niissä korkeuksissa, missä se liikkuu Tadeusz-eepoksessa.
-
-Vuonna 1906 ilmestyi suomeksi Eino Kaliman kääntämänä Ajan
-näytenumerossa Mickiewiczin runoelman johdanto, johon kääntäjä oli
-liittänyt muutamia esittelysanoja sekä arvelun, että kuluisi vielä
-aikoja ennenkuin tämä laaja eepos saataisiin kokonaisuudessaan
-kielellemme. Nyt, puolentoista kymmenen vuoden kuluttua, on se
-tapahtunut. Käännöskirjallisuutemme on lehtori Trastin tunnollisesti
-suoritetussa suomennoksessa Mickiewiczin runoelmasta saanut arvokkaan
-ja ainakin näiden rivien kirjoittajalle yllättävän kauniin ja kypsän
-lisän [_Adam Mickiewicz: Pan Tadeusz_. Puolankielestä suomentanut
-V.K. Trast. -- Werner Söderström Oy, 1921]. Mutta ennenkuin käymme
-tarkastamaan käännöstyön suoritusta, on syytä luoda silmäys niihin
-olosuhteisiin, joissa runoelma on syntynyt, koska niiden tunteminen
-tavallaan helpottaa eepoksen oikeaa ymmärtämistä.
-
-Onnettomasti päättyneen kapinavuoden 1831 jälkeen näytti Puolan tila
-entistään toivottomammalta. Sen ensimmäisten miesten täytyi pitkässä
-saatossa jättää isänmaansa, koko maan parhaimmistolle alkoi sama
-maanpakolaisuuden surullinen aika, jonka kärsimyksiä Puolan silloisen
-sortajakansan huomattavimmat jäsenet tällä hetkellä saavat kestää.
-Toimettomuuteen pakotettujen emigranttien keskuudessa syntyi hehkuva
-isänmaallinen runous, joka koetti näinä aikoina pitää yllä horjuvien
-toivoa ja rakentaa siltaa kotimaan ja maailmalle hajaantuneiden
-puolalaisten välille. Tsaarin tullivartioiden uhallakin löysi tämä
-runous tiensä rajan yli, Puolaan jääneiden luo, nostattaen toivoa
-venäläisten orjuuttamassa maassa. Tämän isänmaallisen kirjallisuuden
-johtajaksi tuli Puolan suurin runoilija Adam Mickiewicz, joka jo
-varhemmin eepoksellaan "Konrad Wallenrod" oli kiinnittänyt niinhyvin
-puolalaisen nuorison kuin venäläisen sensuurin huomion itseensä.
-Mickiewicz, joka sai Roomaan tiedon puolalaisten kapinaannoususta,
-yritti lähteä taistelemaan maanmiestensä riveihin, mutta ei päässyt
-Puolan rajojen yli, ennenkuin venäläinen ylivoima oli musertanut
-puolalaisten joukot. Pakolaistulvan mukana joutui Mickiewicz
-Dresdeniin, Strassburgiin ja lopulta Parisiin, missä puolalaiset
-emigrantit pitivät päämajaansa, turvaten sen kansan kestiystävyyteen,
-jonka puolesta he Napoleonin aikana olivat uhranneet niin paljon
-puolalaista verta.
-
-Eräässä Dresdenin kirkossa valtaa runoilijainnostus Mickiewiczin,
-hänestä tuntuu kuin olisi malja täynnä kukkia vuodatettu hänen
-ylitseen, ja kuin yhdessä hengenvedossa kirjoittaa hän profeetallisen
-teoksensa "Vainajain juhla, toinen osa", jossa hän kuvaa omia ja
-isänmaansa vaiheita ja ennustaa Puolan tulevia kohtaloita. Kohta tämän
-myrskyisän runoelman jälkeen kirjoittaa Mickiewicz Parisissa vuosina
-1832-34 "Pan Tadeuszen", eepoksen, jossa hänen mielensä rauhattomuus on
-selkeentynyt kuulaiksi näyiksi ja jossa hänen valtava mielikuvituksensa
-ikäänkuin lahjoittaa hänelle takaisin kaikki, mitä hän on menettänyt:
-lapsuutensa leikkitanteret, kotiseutunsa, ystävänsä, maansa
-tulevaisuuden toivon, kaiken, mikä teki elämän elämisen arvoiseksi.
-
-"Pan Tadeusz" vie meidät aikaan 1811-1812. Runoelman takana näkyy sen
-miehen haamu, joka näihin aikoihin vielä vallitsi Europan kohtaloja,
-Napoleonin, joka myöhemmin, Waterloonsa ja St. Helenansa jälkeen,
-nousi ikäänkuin uuteen kunniaan sen aseman kautta, minkä hän saavutti
-Europan runoilijain mielikuvituksessa. Puolalaisten, Napoleonin
-aikaisten ja heidän jälkeläistensäkin sankariksi tuli ranskalainen
-valloittajakeisari niiden toiveiden takia, joita hän oli herättänyt
-Venäjän-retkensä yhteydessä Puolan vapaudesta. Tätä odotusten ja
-toiveiden aikaa kuvaa Mickiewicz runoelmassaan, hän ikäänkuin
-kääntää ajan rattaan takaisin kahden vuosikymmenen kierroksen,
-eläytyäkseen uudelleen niihin vuosiin, jolloin tämä vapauden toivo
-täytti puolalaisten rinnat, samoin kuin hänen, silloin 13-14-vuotiaan
-mielensä. Keskellä ajan kurjuutta tahtoi hän riistää menneisyydeltä
-nämä kadehdittavat vuodet, riistää tavalla, joka vain suurelle
-runoilijalle, ei edes historioitsijalle, on mahdollinen. Mahtavalla
-mielikuvituksellaan pakoitti hän ne esille vuosikymmenien takaa,
-nosti ne elämään uudelleen, kansoitti ne uudelleen, sytytti uudelleen
-toivon, joka jo oli sammunut. Parisi, jossa hän tunsi maanmiestensä
-kanssa elävänsä kutsumattomana vieraana, onneton nykyhetki, joka
-tuntui tarjoavan puolalaisille vain uusia kärsimyksiä, oma ja ystävien
-kodittomuus maailmassa, kaikki se ankara todellisuus, joka häntä
-ympäröi ja joka oli vienyt monen puolalaisen emigrantin itsemurhaan,
-hulluuteen tai hämärään uskonnolliseen haaveiluun, kaikki tämä hälveni
-ja ainoastaan hänen mielikuvituksensa todellisuus jäi jäljelle.
-"Pan Tadeusz"-runoelma on syntynyt homeeriseen laajuuteensa nähden
-verraten lyhyessä ajassa, vaivattomasti, ehtymättömän inspiratsionin
-kannattamana, ilman että Mickiewicz itsekään tiesi, mitä hänen
-eepoksestaan lopulta oli tuleva. Alussa lienee hän ajatellut jotain
-Goethen "Hermann und Dorothea"-runoelman tapaista -- yhtymäkohtia
-onkin olemassa --, mutta valmistuttuaan oli teos kasvanut näiden
-vaatimattomien puitteiden yli, siitä oli tullut suuri kansallinen
-taide-eepos, jota kaikki antiikin jälkeiset kansat voisivat
-puolalaisilta kadehtia.
-
-En tahdo kiiruhtaa lukijan edelle erittelemällä tämän runoelman
-ulkonaista juonta, sen iloisesti kirjavia tapahtumia. Koetan sensijaan
-muutamalla sanalla määritellä, mikä mielestäni on Mickiewiczin
-runolaadulle ominaista sellaisena kuin se esiintyy tässä kertovassa
-runoelmassa.
-
-Se ominaisuus Mickiewiczissä, joka ehkä ensimäisenä valtaa lukijan, on
-hänen voimansa realistisena näkijänä. Hänen mielikuvituksensa ei ole
-ainoastaan harvinaisen havainnollista, se on myöskin ja ennen kaikkea
-erinomaisen tarkkamuistista ja yksityiskohtaista. Siinä yhtyy jotain
-Hollannin pikkumestarien huolellisesta vaarinotosta vähäpätöisintäkin
-luonnon esinettä kohtaan Rembrandtin nerolliseen, ylimaailmalliseen
-valohämyyn. Tuskinpa on maailmassa toista runoilijaa, joka olisi
-yhtä uskollisesti säilyttänyt mielikuvituksessaan muiston yksinpä
-kotiseutunsa sienistä, kärpäsistä ja sammakoista kuin Mickiewicz
-on tehnyt, puhumattakaan kansantavoista, miesten aseista ja niiden
-käytöstä, naisten puvuista, viljakasvien väreistä eri vuodenaikoina,
-ruokalajeista, puheenparsista, kaikesta, joka yhdessä muodostaa arkisen
-todellisuuden, mutta johon tavallisesti kiinnitämme niin vähän huomiota
-silloin kun elämme sen keskellä. Mickiewiczin yksityiskohtaisuus on
-kuitenkin kaukana siitä naturalismin romaanikirjailijoilla usein
-tavattavasta kuolleesta, luettelomaisesta pikkupiirteisyydestä.
-Mickiewiczin muistin salaisuus on siinä rakkaudessa, jota hän on
-tuntenut kaikkea kohtaan, mikä kerran kuului kodin ja isänmaan
-pyhitettyyn piiriin. Pienimmätkin, näköään vähäpätöiset ja
-epärunolliset esineet saavat tämän tunteen valossa merkitystä ja
-suuruutta. Mutta Mickiewicz ei ole mestari kuvaamaan vain kuolleita
-esineitä, "stillebeniä", hän esittää myöskin tappeluja, juominkeja ja
-syöminkejä tavalla, jota ei edes isä Homeroksen tarvitsisi hävetä.
-Hänen kertoelmansa osaa paremmin kuin mikään moderni taide-eepos
-välttää eeposten perisynnin, pitkäveteisyyden. Mickiewicz on humoristi
-jumalan armosta. Hymyilevä leikillisyys ympäröi useimmin hänen
-raikkaita ja kirkkaita mielikuviaan, jotka tuntuvat satavan lukijan
-tielle aivan kuin kukat täydestä maljakosta kerran hänen itsensä ylitse
-Dresdenin kirkossa. Myöskin runoelman rakenne ansaitsee kiitoksen.
-Eepoksessa on ikäänkuin monta aihetta sisäkkäin, keskeisimpänä pieni,
-verraten tavallinen rakkausaihe, sen ympärillä toisia, suurempia,
-osaksi traagillisia, suurimpana ja ikäänkuin kaikki muut itseensä
-sulkevana Puolan vapaustaistelun aihe. Henkilötyypeistä ovat miehet
-ehdottomasti vallitsevat, runoelman naiset ovat kalpeammin kuvatut
-ja näyttelevät yleensä vain samaa passiivista osaa kuin donnat
-ritarirunoudessa. Eri yhteiskuntaluokista on pien'aateli etualalla,
-sen keskuudessa tapahtuu runoelman toiminta ja sen jäseniä ovat kaikki
-eepoksen varsinaiset sankarit. Tavallaan onkin "Pan Tadeusz" kaiken sen
-ohella, mitä se on suurena yleisisänmaallisena runoelmana, ikäänkuin
-feodaalisen Puolan joutsenlaulu. Sana "viimeinen" säestää usein tässä
-runoelmassa Mickiewiczin kuvauksia surumielisenä muistutuksena siitä,
-että se kirjava aateliselämä, jota runoilija kuvaa, on painumassa
-mailleen.
-
-Suomalainen on "Pan Tadeuszta" lukiessaan varmaan usein muistava
-Runebergin, vaikka "Hirvenhiihtäjien" runoilijan inspiratsionilla ei
-olekaan samaa valtavaa siipienväliä kuin Mickiewiczin inspiratsionilla.
-Kuinka suuri merkitys tällä runoelmalla on ollut ja edelleen tulee
-olemaan puolalaisille, sen voi suomalainenkin lukija aavistaa.
-Sienkiewicz on suomeksikin käännetyssä kertomuksessaan "Majakanvartija"
-antanut tämän kansallisen taide-eepoksen vaikutuksesta todistuksen,
-joka kaikesta kaunopuheisuudestaan huolimatta tuskin lienee liioiteltu.
-Varmaa on ettei maailmankirjallisuus tunne monta runoilijaa, joka niin
-suurpiirteisellä tavalla olisi käsittänyt ja täyttänyt tehtävänsä
-kansansa runoilijana kuin Adam Mickiewicz.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Lopuksi muutama sana hra Trastin suomennoksesta. Olen verrannut sitä
-monin paikoin Lipinerin tunnettuun saksalaiseen käännökseen enkä
-epäile antaa suomalaiselle käännökselle etusijaa saksalaisen rinnalla.
-Sanonnan vaivaton luontevuus on hra Trastin suurin ansio. Tähän
-tulee lisäksi loppusointujen runsaus, mikä rehevässä kukkeudessaan
-usein suorastaan yllättää lukijan. Rytmillisessä suhteessa tarjoaa
-suomennos sensijaan muistutuksille aihetta. Usein on varsin vaikea
-"skandeerata" suomentajan säkeitä tai edes analyysin kautta saada
-selville, miten kääntäjä teoriassa on ajatellut säkeensä lausuttavaksi.
-Selvää on luonnollisesti niinikään, että hra Trastin käännöksessä,
-kuten runosuomennoksissa yleensä, ylimenot usein tulevat kankeiksi
-ja joskus hiukan teennäisiksi ja että huumori menettää paljon
-hienoudestaan samoinkuin salaisesta ironiastaan, käyden liian paljaaksi
-ja tarkoitukselliseksi. Mutta kun ottaa huomioon tehtävän vaikeuden, on
-mielestäni sanottava, että hra Trastin runokäännös kuuluu parhaimpiin
-ja ennen kaikkea huolellisimmin suoritettuihin, mitä kielellämme on
-olemassa maailmankirjallisuuden suurista runoteoksista.
-
-
-
-
-HEINRICH LERSCH, SAKSALAINEN SOTARUNOILIJA.
-
-
-Kuinka paljon kirjoitus- ja painomustetta onkaan maailmansodan
-aikana vuotanut paperille n.k. sotarunouden muotoon! Lukemattomat
-suuremmat ja pienemmät runoilijat, vanhat ja nuoret, enimmäkseen ehkä
-kuitenkin aivan uudet kiiruhtivat antamaan rytmillisesti siivitetyn
-ilmaisun sille innostukselle, isänmaanrakkaudelle ja uhrimielelle,
-joka liikkui kansojen sydämessä, mutta myöskin, ja valitettavasti
-ensi sijassa, kaikelle sota-ajan sokealle intohimolle, kansalliselle
-itsekylläisyydelle ja parjaushalulle. Ei tarvitse pelätä tulevansa
-vääräksi profeetaksi, jos ennustaa, että tämä sotarunous on runoutena
-yleensä tuomittu unohtumaan. Verrattomasti suurimmalla osalla
-siitä tulee vastaisuudessa olemaan arvoa vain jollekin hiljaiselle
-oppineelle, joka tutkii vaarallisten, kulttuuria-hävittävien
-intohimojen historiaa. Tämä tulevaisuuden oppinut on varmaan,
-selaillessaan rikasta, eri maista koottua ainehistoaan hiljaisessa
-mielessään ihmettelevä, kuinka ala-arvoisella ravinnolla ihmissydän
-voi alennuksessaan ruokkia intohimojaan. Ja jos hän, oppineemme _in
-posteritate_, kaiken uhalla tahtoo uskoa ihmisyyteen ja kehitykseen,
-saattaa olla, että hän mieluummin ajattelee sodan veristettyjä kenttiä
-kuin sotakirjallisuuden ja sotarunouden verisiä aivo-orgioita.
-
-Poikkeuksia tästä sotarunouden yleiseltä, koko lajille leimaa-antavasta
-tasosta on tietysti ollut, vaikkakaan ne eivät liene kovin lukuisat.
-Näiden rivien kirjoittaja muistaa joukosta ainakin yhden kokoelman,
-joka todella oli poikkeus: nyt jo kuolleen belgialaisen lyyrikon
-Emile Verhaerenin kokoelman _Les ailes rouges de la guerre_ ("Sodan
-punaiset siivet"), jossa sodan tapahtumat olivat runoilijan lämpimästä,
-panteistisestä elämäntunteesta saaneet syvän, inhimillisen taustan.
-Sellaiselle toimeliaan elämän ja rauhan askareiden intohimoiselle
-rakastajalle ja laulajalle kuin Verhaeren oli sota luonnollisesti
-pohjaltaan vain syvästi traagillinen elämys, sitä syvempi, kun sen
-paino niin raskaana kohtasi juuri runoilijan isänmaata. On kuitenkin
-sanottava, ettei Verhaerenkaan ole kyennyt katsomaan yli rintamien eikä
-arvostelemaan vihollisen sisäisiä vaikuttimia paljoakaan korkeammalta
-näkökulmalta kuin ranskankielisten virkaveljiensä enemmistö. Sodan
-laulajana on Verhaeren Belgian runoilija; tuskin ihmiskunnan.
-
-Jos runoilijat sodan aikana eivät yleensäkään unohtaneet asemaansa
-kansakunnan tulkkina, tapahtui se Saksassa ehkä kaikkein vähimmin.
-Jokainen joka niihin aikoihin sattui selailemaan saksalaisia lehtiä
-ja aikakauskirjoja, löysi niistä runsaasti todistuksia siitä, miten
-tiheästi runottaret vierailivat juoksuhaudoissa makaavien valittujensa
-luona. Kun Saksan lyyrillinen runous jo parin vuosikymmenen mittaan
-on elänyt verraten kuollutta aikaa, eivät mitkään velvoittavat
-esikuvat päivän runoudesta sitoneet tilapäistä sotalyyrikkoa enempää
-sisällöllisessä kuin muodollisessakaan suhteessa, vaan sai hän vapaasti
-retkeillä sekä futurismin että dadaismin luvatuilla mailla. Yksi nimi
-on kuitenkin saksalaisen sotalyriikan kaaoksessa linkoutunut esiin
-joukosta, jopa niin huomattavalla tavalla, että tunnetut arvostelijat
-ovat katsoneet voivansa antaa sen kantajalle kunnianimen "Saksan sodan
-runoilija". Tämä nimi on _Heinrich Lersch_.
-
-Heinrich Lersch on syntynyt Reinin teollisuusalueella v. 1889. Hän
-on kattilasepän poika ja kasvatettu isänsä ammattiin. Kun sota
-puhkesi, kirjoitti hän runon, joka kulki läpi Saksan sanomalehdistön,
-"Soldatenabschied" (Sotilaan jäähyväiset), missä toistui kertosäe:
-"Saksan tulee elää, vaikka meidän olisikin kuoltava!" Hän otti
-sotilaana osaa ensimmäisen sotatalven raskaihin taisteluihin
-Champagnessa, haavoittui, joutui sairaalaan ja vapautettiin myöhemmin
-sotapalveluksesta. V. 1916 kokosi hän ensimäiset sotarunonsa
-kokoelmaksi _Herz! Aufglühe dein Blut_ ("Sydän, hehkukoon veresi")
-kaksi vuotta myöhemmin julkaisi hän toisen kokoelman _Deutschland!_
-("Saksanmaa"). Molemmat kirjat saavuttivat runokokoelmiksi verraten
-laajan lukijakunnan ja hankkivat lisäksi tekijälleen pari huomattavaa
-kirjallista palkintoakin, m.m. Kleistpalkinnon. Heinrich Lersch ei
-kuitenkaan ole antautunut ammattikirjailijaksi, vaan on palannut
-isiensä työhön takomaan kattiloita.
-
-Lerschin kokoelmista on esikoisteos tunnelmapitoisempi,
-yksinkertaisempi ja välittömyydessään vaikuttavampi kuin toinen
-kokoelma, jossa ideapiirin ahtaus ja taiteellisen kulttuurin
-pinnallisuus tuntuvat selvemmin. Lähennellen milloin laulu-tyyliä,
-milloin ballaadia, milloin mieterunoa, todistavat useat
-esikoiskokoelman kappaleista monipuolista lyyrillistä lahjakkaisuutta.
-Samoinkuin Verhaerenin sotarunoille antoi taustaa hänen panteistinen
-filosofiansa, samoin antaa Lerschin runoille perspektiiviä hänen harras
-katolilainen mielensä, joka siellä täällä pistää välittömämmin esiin,
-pukeutumatta kuitenkaan koskaan saarnaavaan tai ohjelmalliseen muotoon.
-Paljaimpana esiintyy se ehkä esikoiskokoelman viime kappaleessa,
-missä runoilija pyytää Neitsyt Mariaa tulemaan rikkaiden palatseista
-sotilasten juoksuhautoihin, luvaten hänelle parhaimman ja lämpimimmän
-pommisuojan ("Du sollst den besten und värmsten Unterstand haben").
-Lerschin kokoelmista ei löydä ainuttakaan runoa, jonka viha olisi
-inspiroinut. Ranskalainenkin, jota kohti hän ojentaa kiväärin, on hänen
-"toverinsa". Sodan pakko tai oikeammin rautainen maailmanjärjestys,
-joka on yksityisen ihmisen yläpuolella ja joka asettaa kansan
-kansaa vastaan, ei ole meidän tuomiomme saavutettavissa. Eräässä
-kaikkein parhaimmista runoistaan, "Jouksuhaudassa" pukee hän kauniin
-sotilaan-uskonsa seuraaviin sanoihin, joiden syvä inhimillinen sisältö
-tulee proosakäännöksessäkin oikeuksiinsa: "Toverini ranskalainen, nyt
-lepäät sinäkin kotimaan mullassa taisteluista ja vaivoista, maassa,
-joka on tullut minunkin kodikseni. Täällä odotamme nyt ylösnousemusta.
-Ja silläaikaa saapuu kerran riemuntäysi pyhäpäivä maailmaan, päivä,
-jolloin kukkia heitetään ilmaan ja jolloin liput liehuvat ja jolloin
-jokainen iloitsee omalla tavallaan. Mutta me emme sitä kuule. Me
-makaamme kylminä ja kuolleina. Meitä ei herätä laulu eikä rauhan
-tervehdys. Mutta ihmiskunta asettaa jalkansa ruumiillemme ja katsoo
-meidän ylitsemme uuteen aamuruskoon." Tällaisissa sanoissa on suuren
-runouden kaikua.
-
-Sukua Lerschin uskonnolliselle tunteelle on hänen tuore, voimakas
-luonnontunteensa. Reinin idyllisten, runouden laulamien rantojen ja
-kukkivien vainioiden kuva on lähtemättömästi painunut hänen silmäänsä
-ja hedelmöittänyt hänen mielikuvamaailmaansa. Elävä, loppumattomasti
-uusiutuva luonto kehystää hänen sotakuvauksiaan ja tuo niihin ilmaa
-ja perspektiiviä. Kevään tulo juoksuhautojen uurtamille kentille on
-usein toistuva aihe hänen runoissaan. Se on inspiroinut m.m. "Ein
-Kamerad"-runon, pienen, unohtumattoman kevätballaadin. Nuori sotilas,
-joka syksyn ja talven aikana on pakolla pitänyt koti-ikävänsä kurissa,
-kuulee äkkiä kesken shrapnelli-sateen kevään viestintuojan, leivosen,
-laulavan. Hän ei tätä kuullessaan voi pidättää kyyneliään, valtava,
-kaiken muun unhoittava koti-ikävä, ikävä luontoon riistää hänet
-mukaansa. Ja kiurun laulaessa näkee hän kuin uusilla silmillä kaiken
-sen hävityksen, jonka puoli vuotta kestänyt sota on maan pinnalla
-saanut aikaan:
-
-    Hän ei tarttunut kivääriinsä, hän vartion laiminlöi
-    ja jos hän vahdissa seisoi, hän uneksi, ikävöi.
-    Hän suuteli paljasta maata, sitä painaen rinnallaan,
-    hän ei enää sodasta tiennyt, ei vaaroista, vaivoistaan.
-    Hän ei kuullut komennusta, ei pauketta tykkien,
-    ei huutoa, varoitusta -- hän kuuli vain leivosen.
-
-Tuo leivonen, joka lauloi yläpuolella shrapnellisateen, yläpuolella
-rintamien, yläpuolella sodan ja vihan -- se on kuultuja nähty myöskin
-ranskalaisissa juoksuhaudoissa. Samoihin aikoihin kuin Heinrich Lersch
-taisteli Verdunin edustalla Saksan lippujen alla, otti linnoituksen
-puolustukseen osaa ranskalaisena kapteenina tunnettu kirjailija Henry
-Bordeaux. Viimeksimainittu kirjoitti sotakokemuksistaan pienen teoksen
-_Les derniers jours du fort de Vaux_ ("Vaux-linnakkeen viimeiset
-päivät"). Se mikä tästä kirjasta on jäänyt pysyvimmin mieleeni, on
-niinikään kuvaus leivosen ilmestymisestä kuoleman ja hävityksen
-kentille. Onko olemassa kauniimpaa ja täydellisempää symboolia
-luonnon voittokulusta ihmisvihan ja ihmispienuuden uhalla kuin tämä
-leivonen, joka yht'aikaa on inspiroinut runoilijoita eri puolilla
-taistelurintamaa? Saksalaisen ja ranskalaisen runoilijan leivonen ei
-ole ainoastaan luonnon vaan myöskin totuuden vertauskuva: se kertoo
-meille kaunopuheisella kielellään, miten ihmiskunta, huolimatta
-kaikesta, joka näköään erottaa sen jäseniä toisistaan, on yhtä,
-niinkuin luonto, meidän suuri kotimme, on yhtä.
-
-Tämä kiurun-ääni, joka kuuluu useissa Heinrich Lerschin lauluissa,
-antaa nuorelle saksalaiselle sotarunoilijalle erikoisaseman niiden
-lukemattomien joukossa, jotka ovat laulaneet sotaa. Hän on käsittänyt
-runoilijan kutsumuksen suuremmin kuin useimmat toiset: silloin kun
-hän on laulanut parhaintansa, on hän keskellä kansojen sotaa laulanut
-luomakunnan ja ihmiskunnan yhteyttä ja kutsunut vihollista veljekseen.
-
-
-
-
-GEORG BRANDESIN CAESAR-ELÄMÄKERTA.
-
-
-I.
-
-Harva historian persoonallisuus on hallinnut jälkeentulevien
-mielikuvituksia niinkuin Caesar on hallinnut, hän, jonka nimikin on
-muuttunut erisnimestä korkeinta maallista vallanpitäjää ilmaisevaksi
-yleisnimeksi. Hänen loistava henkilöllisyytensä, joka hänen eläessään
-keräsi hänen ympärilleen ystäviä, tunnustajia, vihamiehiä ja
-kadehtijoita, julkisia ja salaisia, on ollut taistelujen ja erilaisten
-arviointien esineenä vielä vuosisatoja ja -tuhansia hänen kuolemansa
-jälkeen. Historian oikku on usein (osittain jo Plutarkhoksella)
-tehnyt Caesarin salamurhaajasta Brutuksesta sankarin, ei Caesarista.
-Renessanssin suurimman draamarunoilijan, Shakespearen, "Julius
-Caesarissa" ilmenee sama arviointi. Alfred de Musset'n sankari
-Lorenzaccio tekee niinikään tuon väärinsuunnatulle vapausinnostukselle
-kuvaavan tunnustuksen, "että kaikki maailman Caesarit pakoittavat
-häntä ajattelemaan Brutusta." Caesarista on tahdottu tehdä vapauden
-vihollinen ja hänen murhaajastaan sen ystävä ja ritari.
-
-Siinä ajassa, jossa elämme, lienee viimeksimainitulla käsityksellä
-helppo löytää kaikupohjaa. Meidän aikamme on Brutusten aikaa. Jos joku
-vaalilause voisi "kansanvallan" rinnalla kilpailla niiden joukkojen
-suosiosta, jotka nyt [v. 1918] panevat toimeen niin kutsuttuja työväen
-vallankumouksia, niin olisi se kai vain: alas persoonallisuudet! Niitä
-tikareita, jotka noin kaksi tuhatta vuotta sitten surmasivat Rooman
-senaatin istunnossa suurimman yhteiskuntaneron, jonka historia tuntee,
-ohjasivat paljon pienemmät intohimot kuin vapaudenrakkaus. Tottahan on,
-psykoloogisesti katsoen, että suuret persoonallisuudet, sellaiset kuin
-Caesar, aina ovat jonkunlaisena vaarana toisten vapaudelle, mutta tämä
-vaara on kyllä aivan toisenlainen kuin ne kuvittelevat, jotka ihailevat
-Brutuksen ja hänen hengenheimolaistensa murhatyötä. Persoonallisuus,
-antaessaan vapaus-käsitteelle syvemmän ja sisäisemmän merkityksen,
-vapauttaa aina enemmän kuin se sitoo. Vain persoonallisuuksien kautta
-kulkee niinhyvin kansalaisille kuin kansoille tie suurempaan vapauteen.
-Mutta kaikkina aikoina on nähty, ei vähimmin nykyisenä, että kansat
-ja kansalaiset, mieluummin lyövät kuoliaiksi persoonallisuutensa kuin
-sallivat niiden toimia puolestaan.
-
-Goethe, persoonallisuuden suuri tuntija, on antanut tuomionsa Brutuksen
-työstä. Myöskin useiden uudenaikaisten historiankirjoittajain
-teoksissa loistaa Caesarin jälkimaine kirkkaampana kuin kenenkään
-toisen roomalaisessa antiikissa. Napoleon I ja varsinkin Napoleon III,
-joka on kirjoittanut tutkimuksen Caesarista, ovat suuren roomalaisen
-ihailijoita ja opetuslapsia. Tunnetuin lienee kuitenkin Mommsenin
-suurpiirteinen kuvaus Caesarista hänen "Rooman historiassaan." Mommsen
-on sanonut Caesarista että hän "kuljetti ihmisiä kuin tuuli kuljettaa
-pilviä", ja hän on tiivistänyt arvostelmansa hänestä seuraaviin
-lauseisiin: "Koska hänen rakennelmansa oli rajaton, laski mestari,
-niinkauan kuin hän eli, rauhallisesti kiven toisensa viereen, aina yhtä
-taitavana ja uupumattomana työssään, hätäilemättä, hidastelematta,
-aivan kuin olisi hänellä ollut vain tämä päivä ilman mitään huomista.
-Niin toimi ja loi hän kuin ei milloinkaan kukaan kuolevainen häntä
-ennen tai hänen jälkeensä, ja toimivana ja luovana elää hän vielä
-vuosituhansien jälkeen kansojen muistossa, hän, ensimmäinen ja myös
-ainoa Imperator Caesar."
-
-Suomenkielellä on tietääkseni olemassa vain yksi elämäkerrallinen
-kuvaus Caesarista, Theodor Birtin sarjassa "Rooman miehiä." (ilm.
-suomeksi 1917). Birtin kirjassa pistää silmään eräänlainen tyylin
-teennäisyys, jota sisällyksellisesti vastaa usein yhtä turhamieliseltä
-tuntuva originaliteetin haku. Hänen ihanteensa, samoinkuin italialaisen
-tutkijan Guglielmo Ferreron, on Pompeius, ja Caesar on uhrattava ad
-_majorem dei gloriam_. Caesar on muka vain "ryöväri ja tuhlari",
-"loistava peto (!)". "Tarkoin katsottuna on Caesarin puolella
-löydettävissä tuskin ainoatakaan säädyllistä ihmistä." Kaikkinaiset
-juorut, joita Caesarin vihamiehet ja kadehtijat, kuten Cicero,
-levittivät, käyvät Birtillä täydestä, niin m.m. juorut Caesarin
-nuoruusajoilta Bithynian kuninkaan hovista. Ankarimman iskunsa uskoo
-Birt nähtävästi lyövänsä vetoamalla Catullukseen, runoilijaan.
-Catullus vihasi muka Caesaria sentähden, "että hänen herkässä
-nuorukaissielussaan eli puhtaan naisrakkauden ihanne, josta Caesar
-ei mitään tiennyt." Jos Birt tällä hämärällä väitteellään tahtoo
-sanoa, että vain Catullus taisi rakastaa naisia, mutta ei Caesar, niin
-todistaa Caesarin elämäkerta tämän väitteen vääräksi. Jos Birt taas on
-tahtonut sanoa, että vain Catulluksella oli kyky rakastaa uskollisesti
-yhtä naista, olipa vaikka toisen vaimoa, niinkuin hänen Lesbiansa, niin
-antaa Catulluksen oma runous tästä asiasta aivan toisen todistuksen.
-Olettaessamme, kolmantena mahdollisuutena, että Birt haluaa viitata
-niihin luonnonvastaisiin paheihin, joista jotkut kadehtijat, parempien
-aseiden puutteessa, olivat Caesaria syyttäneet, niin on toki totuuden
-nimessä sanottava, että juuri Catullukselle, hänen omien runollisten
-tunnustustensa mukaan, nämä paheet eivät olleet outoja, vaikka hän
-tekopyhästi kyllä epigrammeissaan niistä sättii Caesaria. Birt jättää
-myös mainitsematta, että Catullus myöhemmin -- senjälkeen kuin Caesar
-oli osottanut hänelle, hänen häijyyksistään huolimatta, suosiotaan
--- suhtautui sangen kiltisti Caesariin. Kun vielä mainitsemme,
-ettei se ritarillinen jalomielisyys, joka yleensä leimaa Caesarin
-toiminnan, ole saanut Birtin kirjassa mitään huomiota osakseen, niin
-lienemme jo tarpeellisessa määrässä perustelleet väitettä, että ainoa
-suomenkielellä saatava esitys Rooman suurpiirteisimmästä luonteesta ei
-ole tyydyttävä.
-
-Laajuudeltaan jotenkin yhtä suuri kuin Napoleon III:n teos Caesarista,
-mikä kuitenkin on jäänyt kesken ja minkä alkupuoli käsittelee
-enimmäkseen Caesarin aikakauden esihistoriaa, on Georg Brandesin äsken
-julkaisema "Cajus Julius Caesar" [_Georg Brandes: Cajus Julius Caesar
-I & II_. Gydendalske Boghandel, Köpenbamina, 1918. Siv. 514-608].
-Tämä enemmän kuin 1,100 suurta sivua käsittävä elämäkerta suuresta
-roomalaisesta valtiomies-sotapäälliköstä asettuu täysarvoisena niiden
-mainioiden teosten rinnalle, joita Brandes, työn jättiläinen, on
-maailmansodan aikana julkaissut Saksan suurimmasta runoilijasta ja
-Ranskan terävimmästä älystä, Goethesta ja Voltairesta.
-
-Georg Brandes, Pohjoismaiden suuri soihdunkantaja, valaisee uudessa
-teoksessaan meille kappaleen mieltäkiinnittävintä maailmanhistoriaa ja
-yhden sen suurpiirteisimmistä, loistavimmista persoonallisuuksista.
-
-
-II.
-
-Brandes on teoksensa ensi osaan liittänyt hauskasti valitun moton:
-"Ole rohkea, sinulla on Caesar veneessäsi" -- sanat, mitkä Caesar
-lausui, kuten tunnettu, pursimiehelle, jonka tuli viedä hänet yli
-myrskyisän meren. Myönnettävähän onkin, että niin viehättävä tehtävä
-kuin Caesarin elämäkerran kirjoittaminen lieneekin, se samalla on
-vaatinut rohkeutta. Vain kaiken tarjolla olevan ainehiston täydellinen
-hallitseminen sekä psykoloogisesti vastaanottava ja näkevä mielikuvitus
-ovat saattaneet voitolla suoriutua tästä tehtävästä. Vaikkakin Brandes
-antaa lukijalle vain tutkimustensa tulokset, pakoittamatta häntä
-seuraamaan teoksensa koko syntyhistoriaa ja laiminlyöden oppineiden
-noottien lainaaman "tieteellisyyden" leiman, on hän ilmeisesti
-käyttänyt hyväkseen mitä perusteellisimmin niitä lähteitä, joita
-historiantutkimus on voinut tarjota. Liialliseen laajasanaisuuteen
-eksyy Brandes kuitenkin referoidessaan, toisinaan melkein kääntäessään
-teokseensa m.m. Sallustiusta ja Caesarin "Gallialais-sotaa". Ehkä hän
-myöskin vetää joskus liian halukkaasti esiin pikantteja yksityiskohtia,
-jotka eivät kuulu esitettävään aiheeseen eivätkä sitä valaise. Mutta
-ihailua herättää kuitenkin se tapa, millä hän on mielikuvituksessaan
-elävöittänyt tietämisensä. Hänen teoksestaan on syntynyt Caesarin
-aikakauden eepos, joka elää hyveineen ja paheineen havainnollista,
-kirjavaa elämää lukijan silmien edessä. Se ilo ja sielunvirkistys,
-minkä Brandesin teos tuottaa, on sitä suurempi sentähden, että se
-tieteellistä teosta lukiessa on varsin harvinainen -- epätavallinen
-m.m. meillä Suomessa, missä usein tahdotaan tehdä hengettömyydestä ja
-mielikuvituksettomuudesta kriitillinen hyve.
-
-Avattuaan teoksen "Alkusoitossa" sen näkökulman, jossa hän katsoo
-kuvattavaansa, lähtee Brandes selvittämään Caesarin elämäntarinan
-esihistoriaa. Mithridateen ja Jugurthan sodat sekä Sertoriuksen
-taistelut Espanjassa olivat niitä taustatapahtumia, joita vastaan
-sotapäällikkö-neron lapsuus ja nuoruus kasvoi ja jotka ravitsivat
-hänen mielikuvitustaan. Brandes on jossakin sattuvasti huomauttanut,
-että nerokasten ihmisten lapsuusvuosien kehitykseen suuresti vaikuttaa
-myöskin muisto siitä historiallisesta ajasta, joka on ollut ennen
-heidän syntymäänsä ja joka elää vanhempien kertomuksissa ja tarinoissa
-heidän ympärillään heidän ensimmäisenä elämänaikanaan. Tämä antaa
-Brandesille aiheen viipyä tapauksissa, jotka lankeavat tuolle puolen
-Caesarin elämänkauden puitteiden. Myöskin yhteiskunnallisvaltiollista
-tilaa Roomassa Caesarin syntymän aikoihin sekä valtion johtavia
-persoonallisuuksia kuvaa Brandes yksityiskohtaisesti pienissä
-impressionistisissa luvuissa. Vain vähitellen kasvaa Caesarin hahmo
-esiin tästä persoonallisuuksien, itsekästen intressien, intohimojen
-ja juonien temmellyksestä. Näköään hitaan mutta varman, elimellisesti
-tapahtuvan kehityskulun jälkeen nousee se toisia korkeammalle, kunnes
-se jättiläissuhteillaan varjostaa kaikkia muita.
-
-On helppo nähdä, mikä Caesarin elämässä on ennen kaikkea hänen
-kuvaajaansa huvittanut ja innostanut: persoonallisuuden taistelu
-persoonattomuuksia, laumaihmisiä vastaan. Antaen lyhyet, terävästi
-piirretyt luonnekuvat useista Caesarin tunnetuimmista aikalaisista ja
-julkisista tai salaisista kilpailijoista, koettaa hän osottaa, ettei
-kukaan heistä vetänyt hänelle vertoja enempää luonteen jaloudessa
-kuin persoonallisuuden keskityksessä ja määrätietoisessa voimassa.
-Historian mainitsemat esimerkit Caesarin mielenjaloudesta voitettuja
-kohtaan, m.m. petollisia ystäviä kohtaan, ovat lukemattomat. Varsinkin
-Farsaloksen taistelun jälkeen esiintyi hänen ritarillinen lempeytensä
-tavalla, joka lienee ainoalaatuinen Rooman historiassa. Nykyinen
-maailmansota ei tunne sellaista voittajaa kuin Caesar, kun tämä oli
-lyönyt Pompejuksen, jonka riveissä taisteli joukottain hänen entisiä
-ystäviään. Kun hänelle tuotiin Pompejuksen salainen kirjevaihto,
-poltatti hän sen lukematta, huolimatta niistä arvokkaista tiedoista,
-joita hän sen kautta olisi saanut vihollisistaan. Kuka nykyhetken
-johtavista hallitusmiehistä Europassa olisi tehnyt samoin, jos hänen
-käteensä olisi joutunut vihollisen salaiset asiakirjat? Jos Caesar oli,
-niinkuin ystävämme Birt väittää, "peto", niin lienee hän ollut sitä
-samassa merkityksessä kuin leijona, jolle ei jalomielisyyden hyve ole
-tuntematon. Nykyajan valtiomiesten joukossa on niitä, jotka -- tuskin
-suotta -- kantavat "tiikerin" liikanimeä ja toimivat koko sen Europan
-suostumuksella ja kannatuksella, jonka sotaonni tällä hetkellä on
-kruunannut voittajaksi.
-
-Siitä määrätietoisesta, pettämättömästä tavasta hillitä ja hallita
-järjestymättömiäkin joukkoja, jossa Caesar oli mestari, kertoo Brandes
-esimerkin, mikä ansaitsee tulla mainituksi sentähden, että siinä
-kuvattu tapaus suuresti muistuttaa bolshevistisia joukkoilmiöitä
-nykyhetken suurissa armeijoissa. Kun Caesar palasi Egyptin-retkeltään
-teki hänen väkensä kapinan ja kieltäytyi, väsyneenä monivuotisiin
-sotiin, tottelemasta herraansa. Caesar lähetti Sallustiuksen,
-josta myöhemmin tuli tunnettu historiankirjoittaja, rauhoittamaan
-joukkoja ja lupaamaan sotilaille palkintoja. Sallustius epäonnistui
-ja hänen henkensä oli vaarassa. Sotilaat rääkkäsivät ja tappoivat
-upseereitaan ja ryöstivät rauhallisia seutuja, aivankuin nykyiset
-vallankumousarmeijat. Huolimatta läheistensä varoituksista meni Caesar
-tällöin kapinoitsijain keskelle ja kysyi heiltä mitä he tahtoivat.
-"Voimamme ovat lopussa, emme enää jaksa samota maasta maahan. Haluamme
-saada eromme." "Saatte eronne", vastasi Caesar lyhyesti. Sotilaat
-seisoivat hämillään ja ääneti. Caesar jatkoi: "Olette oikeassa, olette
-rasittuneet. Annan teille eron." Ja vielä hetken päästä: "Palkinnot,
-jotka olen luvannut teille saatte, kun olen vienyt sodan loppuun
-toisten sotilasten kanssa ja kulkenut triumfissa noiden toisten
-kanssa." Ja puhuttelemalla heitä kohta tämän jälkeen porvareiksi eikä,
-kuten tavallisesti aseveljiksi, sai hän kapinoitsijain kunniantunnon
-hereille ja teki heidät taas kuuliaisiksi käskyilleen.
-
-Caesarin, melkein kaikille yhteiskunnan aloille ulottuvista valtiomies-
-ja lainsäätäjätoimista antaa Brandesin kirja havainnollisen kuvan.
-Täynnä draamallista eloa on kertomus Catilinan salaliitosta ja sen
-jälkiselvittelyistä sekä Caesarin osuudesta niihin. Täydellä syyllä
-on Brandes ottanut kirjaansa kokonaisuudessaan sen puheen, jonka
-Caesar, itse epäiltynä osallisuudesta kapinoitsijan vehkeisiin, piti
-Catilinan liittolaisia tuomittaessa ja joka on säilynyt Sallustiuksen
-referaattina. Tämä viisas, taitava puhe avaa meille paljon Caesarin
-luonteesta. Se antaa meidän myöskin tietää hänen suhteensa uskontoon ja
-sielun kuolemattomuuteen. "Tuolla puolen kuoleman ei ole sijaa surulle
-eikä ilolle."
-
-Jokainen, joka on kulkenut latina-koulua, tuntee Caesarin omista
-klassillisista kuvauksista hänen Gallian sotiensa vaiheita. Brandesin
-kirja antaa niistä viimeaikaisen historiallisen tutkimuksen,
-m.m. Napoleon III:n suorittamien paikallisten mittausten ja
-kartoitusten, syventämän ja tarkistaman käsityksen. Vastakohta
-Caesar--Vercingetorix on elävästi ja vaikuttavasti kuvattu. Episoodi
-suuren kelttiläispäällikön antautumisesta Caesarille kasvaa valtavaksi
-symbooliseksi tapahtumaksi. Paitsi kuvausta Caesarin gallialais-sodista
-ja n.k. kansalaissodasta täyttävät Brandesin teoksen jälkimmäisen
-osan laaja selonteko Caesarin viimeisistä hallitustoimista sekä
-perusteellinen selvittely hänen lopustaan ja niistä syistä, jotka
-aiheuttivat hänen traagillisen kuolemansa. Kaiken aikaa valaisee
-Brandes kuvattavansa persoonaa, sen jaloja, miehekkäitä ominaisuuksia,
-niin että meillä kirjan lopussa, Caesarin astuessa murhaajien tikareita
-vastaan, ei ole edessämme vain yksi historian suurimpia nimiä, vaan
-yksi sen suurimpia henkilöitä, joka kaatuu kesken luomiskauttaan
-pikkumaisuuden ja tyhmyyden uhrina.
-
-Mutta paitsi Caesaria tulee Brandesin kirjasta meitä vastaan myöskin
-suuri joukko hänen aikalaisiaan, esitettyinä vanhan ihmistuntijan
-taidolla. Niin esim. aina sanavalmis, suuruuksia liehakoiva,
-älykäs, diplomaattinen ja petollinen Cicero. Kuvaus Caesarin ja
-Ciceron keskenäisestä suhteesta on mielestäni kirjan kaikkein
-mieltäkiinnittävimpiä ja opettavimpia episoodeja. Eloisa, vaikka
-kenties liian ankara on esitys Caesarin kuuluisasta vastustajasta
-Catosta. Tavan takaa tulee meitä vastaan Publius Clodiuksen,
-hurjistelijan ja kansanvillitsijän, naiselliset, turmelusta ja
-levotonta älyä ilmaisevat piirteet. Hänen sisarensa Clodia, Metellus
-Celerin puoliso, Catulluksen kaunis ja kevytmielinen rakastettu,
-on niinikään saanut erikoisen luvun osakseen Brandesin kirjassa.
-Samoin Fulvia, joka oli ensi kerran naimisissa Clodiuksen kanssa,
-väsymätön juonienpunoja, kaunis ja vallanhimoinen nainen, jolla
-oli suuri vaikutus politiikkaan. Myöskin Kleopatran hekumalliset
-itämaiset piirteet tapaamme tässä muotokuva-galleriassa. Koko Caesarin
-ajan Rooma loistavine sotilaineen, kilpailevine senaattoreineen,
-rikkaine pankkiireineen ja koronkiskureineen, juonittelijoineen,
-seikkailijattarineen ja salamurhaajineen kansoittaa Brandesin kirjan.
-
-Tästä ihmismerestä nousee Caesarin hahmo näkyviimme ylpeänä ja
-kunnioitusta herättävänä, mies, jonka kädessä valtikka tuntuu yhtä
-itseoikeutetulta kuin hänen päässään laakeriseppele.
-
-
-III.
-
-Georg Brandesin uusi teos tuo mieleen, kuinka suuri meidän, samoinkuin
-Skandinavian, velka on tälle uupumattomalle kulttuurityöntekijälle,
-Pohjoismaiden vanhalle soihdunkantajalle. Se muistuttaa meitä samalla
-siitä, ettei Lassalle-elämäkertaa lukuunottamatta Brandesin teoksia
-ole vielä käännetty suomenkielelle. Voi epäilemättä esittää eri
-mielipiteitä siitä, millä kirjalla alku olisi tehtävä. "Päävirtaukset
-19:nnen vuosisadan kirjallisuudessa" on kieltämättä ollut se teos,
-jonka vaikutus on ollut suurin, mutta sen näkökulma on jo jonkun
-verran vanhentunut, samoinkuin se alkuaankin on ollut rajoitettu ja
-yksipuolinen. Voltaire- ja Goethe-elämäkerrat voisivat tuskin vedota
-tarpeeksi suureen suomalaiseen yleisöön. Sama lienee laita mainion
-Kierkegaard-elämäkerran, Brandesin ihmiskuvauksen mestariluoman. Jos
-joku kustantajistamme olisi kyllin rohkea valitakseen jonkun Brandesin
-suuremmista teoksista, voisi nähdäkseni juuri "Cajus Julius Caesar"
-ensi sijassa tulla kysymykseen.
-
-Saattaa kenties monesta tuntua oudolta, että juuri Brandes, jota
-usea pitänee radikalisminsa suojeluspyhänä, on kirjoittanut
-lämmintä mieskohtaista ihailua henkivän kirjan miehestä, joka
-perusti keisarivallan Roomaan. On kuitenkin muistettava, että
-Brandesin vapaamielisyydellä on koko lailla toinen väritys kuin
-sillä radikalismilla, joka tällä hetkellä on huudossa. Brandesin
-vapaus-ihanne ei koskaan ole sulkenut piiristään kunnioitusta
-persoonallisuutta kohtaan. Luova ja toimiva nero on hänen maailmassaan
-kansojen kehityksen ja vapauden paras turva eikä hän tunne suurempaa
-rikosta kuin on se inhimillinen kateus, pahansuopaisuus ja tyhmyys,
-joka kaikkialla ja kaikkina aikoina tahtoo tehdä tyhjäksi nerojen ja
-persoonallisuuksien työn ja häiritä heidän toimintaansa.
-
-Brandes Soihdunkantajan "Cajus Julius Caesar" olisi nähdäkseni
-myöskin suomalaiselle yleisölle terveellinen opas persoonallisuuden
-kunnioittamiseen.
-
-
-
-
-ERÄS SAKSALAINEN SANOMALEHTIMIES.
-
-
-Seisoen varsinaisen politikon ja vapaan kirjailijan välimailla, on
-nykyajan sanomalehtimies, kuten tunnettu, varannut itselleen erittäin
-vaikutusvaltaisen aseman yhteiskunnassa. Hänen mahdillaan ei itse
-asiassa ole muita rajoja kuin mitkä hänen kykynsä ja moraalinsa
-sille määräävät. Kansanomaisinkin kuningas, jolta hänen alamaisensa
-lainaavat tukankampauksensa ja hattunsa mallin, voi häntä kadehtia,
-sillä häneltä lainaavat he suuressa mittakaavassa sen mitä heillä
-on hattunsa alla: mielipiteensä, tunteensa, intohimonsa, makunsa,
-sympatiansa. Niinkuin hallitsijat käyttääkin hän itsestään muotoa
-"me" -- hän on "yleinen mielipide" jumalan armosta, hän on "julkinen
-sana", hän on jotain yli-yksilöllistä, jotain kollektiivista, jotain
-josta hän varmaan itsekään ei ole täysin selvillä, mutta joka ei ole
-vaikuttamatta pelottavalta, masentavalta. Hän on riippumattomampi kuin
-ammattinaapurinsa eduskunnassa, sillä hänen kaunopuheisuutensa ei
-tarvitse kiinnittää mitään huomiota puhemiehen vasaraan. Enimmäkseen
-on hän erehtymätön kuin paavi, etenkin silloin kun hän sanoo "me".
-Hänen ammattiinsa suorastaan kuuluu, ettei hän voi muuttaa kantaa
-niinkuin muut ihmiset. Hän voi korkeintaan tulkita uudella tavalla
-entisiä mielipiteitään. Hänen asemansa on epävirallinen kuin vapaan
-kirjailijan, mutta viranomaiset pelkäävät häntä enemmän kuin
-vapaata kirjailijaa, sillä hänellä on paljon suurempi lukijakunta.
-Kirjailijaan verrattuna on hänellä muitakin etuja, esim. se, että
-hänen sanansa, joskin ne helposti pääsevät vaikuttamaan, myös
-helposti unohdetaan, sillä sanomalehti muuttuu jo seuraavana
-päivänä makulatuuriksi. Kirja sensijaan jää, kuten tunnettua,
-toisinaan elämään, pakoittaen tekijäänsä eräänlaiseen varovaisuuteen
-mielipiteidensä ja sanontatapojensa valinnassa. Näiden etujen rinnalla
-on sanomalehtimiehen ammatilla toki varjopuolensakin. Sellaisena lienee
-m.m. pidettävä sanomalehtimiehelle asetettua pakkoa muodostaa itselleen
-mielipiteitä eli n.k. kantoja kaikesta, mikä tapahtuu taivaan ja maan
-välillä ja ehkä jonkun verran siitäkin, mikä ei koskaan tapahdu,
-vaan mikä vain voisi tapahtua tai oletetaan tapahtuneeksi. Jollei
-mikään inhimillinen saa olla vierasta kirjailijalle ja runoilijalle,
-saa se olla sitä vielä vähemmän sanomalehtimiehelle, jonka tulee
-kyetä näyttelemään perättäisesti ja yht'aikaa politikon, lääkärin,
-sielunpaimenen, pedagoogin, moralistin, filosoofin, strateegin,
-ilmanennustajan ja nuorallatanssijan osia. Oikea sanomalehtimies
-on vastaanottokone, joka langattomasti saa sanomia kaikista niistä
-hermokeskuksista, missä ajan henki täyteläisimpänä värähtää. Mutta kun
-hän välittää näitä sanomia yleisölleen, panee hän niihin samalla omaa
-sieluaan, myöskin silloin kun hän kirjoittaa "me". Näin tulee hänen
-toimintaansa aina jotain persoonallista. Kun hän puhuu kansan, puolueen
-tai yleisen mielipiteen nimessä, on hänen puheessaan aina edustettuna
-hänen oma privaatti-mielipiteensä, tavallisesti ratkaisevassa määrässä.
-Sillä eikö hän lopultakin itse ole "yleinen mielipide"?
-
-Huolimatta tästä suuresta vaikutuksestaan ja mahtiasemastaan
-yhteiskunnassa joutuu sanomalehtimies kuitenkin verraten harvoin
-ihmisenä ja persoonallisuutena yhtä yleisen huomion ja mielenkiinnon
-esineeksi kuin hänen ammattinaapurinsa politikko ja vapaa kirjailija.
-Tämä johtunee siitä anonymiteetistä, nimettömyydestä, mihin
-sanomalehtimiehen työ usein on verhottu, mutta myöskin siitä,
-että etevimmät sanomalehtimiehet harvoin pysyvät loppuun asti
-uskollisina ammatilleen, vaan siirtyvät muille aloille, etenkin
-eduskunta-politiikkaan, missä he sitten niittävät näkyvimmät julkiset
-laakerinsa. Vain harvoin saa käsiinsä elämäkerrallisia esityksiä
-vaikutusvaltaisista sanomalehtimiehistä ja jos niitä silloin
-tällöin ilmestyykin, eivät ne yleensä herätä laajempaa huomiota
-tai uteliaisuutta. Yleisö ei ole tottunut osoittamaan suurempaa
-mielenkiintoa sanomalehtimiehen persoonallisuutta kohtaan, jollei
-hän ole joku Lord Northcliffe, jonka miljoonat pakoittavat tähän
-mielenkiintoon ja kunnioitukseen. Mutta kullallahan voi ostaa mitä
-hyvänsä, saati sitten niin halpaa tavaraa kuin yleisön mielenkiinto.
-
-Saksan sanomalehdistön huomattavimmista miehistä on harvinaisuuden
-vuoksi "Münchner Neueste Nachrichten'in" ja "Jugend'in" v. 1916
-kuollut julkaisija Georg Hirth löytänyt elämäkerrallisen kuvaajansa.
-F. C. Endres'in äsken ilmestynyt teos "Georg Hirth, ein deutscher
-Publizist" antaa selkeän ja innostuneen, vaikka ehkä paikoin hiukan
-epäkriitillisen kuvan johtavan müncheniläisen sanomalehtimiehen
-pitkästä, toimeliaasta, iloisen taisteluhalun täyttämästä työpäivästä.
-Hirthin henkilöllisyydessä oli jotain kirkasta, avoimesti inhimillistä
-ja rohkeaa, joka tuskin voi olla herättämättä myötätuntoa siinäkään,
-jolla ei ole samoja mielipiteitä kuin hänellä. Hän oli joka tapauksessa
-sanomalehtimies suurpiirteisempää lajia. Hänen intressinsä olivat
-monipuoliset ja syvät, hänen tietonsa perusteelliset ja hänen väittely-
-ja taisteluhalunsa uupumattomat. Lisäksi saattoi hänen toimintansa
-takana helposti havaita hänen persoonallisen elämänfilosofiansa, jota
-hän on myöskin erinäisissä teoksissaan selvitellyt, ja joka antaa
-sisäisen yhteyden hänen eri suuntiin haarautuneille harrastuksilleen.
-
-Georg Hirth syntyi v. 1841 Thüringenissä vaatimattoman asianajajan
-ja virkamiehen poikana. Hänen äitinsä oli syntyperältään ranskatar.
-Seitsemäntoista vuotiaana menetti hän isänsä, kaksi vuotta myöhemmin
-äitinsä. Ansaitakseen toimeentulon itselleen ja sisarilleen
-alotti hän jo tällöin journalistisen toimintansa, kirjoittaen
-vakinaisesti avustuksia "Westermanns Monatsheften'iin". Schillerin
-satavuotispäiväksi julkaisi hän, yhdeksäntoistavuotiaana, ensimmäisen
-kirjansa "Friedrich Schiller kansan miehenä", pitäen myös itse huolen
-teoksensa levittämisestä ja myynnistä. Kahdenkymmenen vuotiaana
-vaatii hän "Turnzeitung'in" toimittajana jo yhtenäistä Saksan
-valtakuntaa. Kesken kiireisiä sanomalehtitehtäviään saavuttaa hän
-kahdenkolmattavuotiaana Jenassa tohtorinarvon. Kun vuoden 1866:n sota
-puhkeaa, ilmoittautuu Hirth ensimäisten vapaaehtoisten joukossa,
-mutta haavoittuu jo ensi taistelussa ja on vähällä kokonaan menettää
-toisen jalkansa, jopa henkensäkin. Jääden jonkun verran ontuvaksi
-koko elämäniäkseen tuli Hirth kykenemättömäksi ottamaan osaa siihen
-sotaan, joka puoli vuosikymmentä myöhemmin johti hänen unelmoimaansa
-Saksan valtakunnan yhteyteen. Opintomatkoilla Ranskaan ja Englantiin
-laajensi Hirth näköpiiriään tulevaa sanomalehtitoimintaansa varten.
-Parisissa saa hän hedelmällisiä herätteitä kuvaamataiteellisissa
-harrastuksissaan, Lontoossa syventyy hän taasen kauppa- ja
-tullitilastoihin.
-
-Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä tulee Hirth Müncheniin, jonne hän jää
-loppuiäkseen ja josta käsin hän suorittaa varsinaisen journalistisen
-elämäntyönsä. Mentyään naimisiin "Münchner Neueste Nachrichten'in"
-julkaisijan tyttären kanssa keskittyy hänen toimintansa nyt pääasiassa
-tähän lehteen, jonka nimelliseksikin johtajaksi hän myöhemmin tulee.
-Hänen taisteluhaluinen luonteensa vie hänet kohta kiivaaseen, vuosia
-ja vuosikymmeniä kestävään, kynällä ja painomusteella käytyyn sotaan
-niiden asiain puolesta, joiden ritariksi hän jo nuoruudessaan oli
-vannoutunut.
-
-Näiden asiain joukossa oli Saksan valtakunnan yhteyden puolustaminen
-kaikkia separatistisia pyrkimyksiä vastaan ehkä ensi sijalla hänen
-sydämellään. Tämä keskeinen harrastus teki hänestä, yhdessä sen ihailun
-kanssa mitä hän tunsi rautakanslerin persoonaa kohtaan, Bismarckin
-kannattajan, huolimatta siitä että Bismarckin suojelustullipolitiikka
-oli hänen periaatteitaan vastaan. Wilhelm II:lle ei Hirth koskaan
-antanut anteeksi, että tämä oli pannut viralta rautakanslerin.
-Jonkunlaiseksi hyvitykseksi Saksan valtakunnan luojalle teki Hirth
-ehdotuksen, että Bismarck virallisesti nimitettäisiin Saksan
-valtakunnan kunniaporvariksi. Tämä ehdotus ei kuitenkaan saanut
-kannatusta korkeimmalta taholta, josta selitettiin että kukaan ei voi
-olla muuta kuin liittovaltion porvari, ei valtakunnan, ei edes _honoris
-causa_. Hirth ei antanut tämän vastoinkäymisen lamauttaa itseään.
-Kun eivät viranomaiset tahtoneet nimittää hänen suurta junkkeriaan
-valtakunnan kunniaporvariksi, teki hän sen itse. Stuck piirsi hänen
-lehteään varten kuuluisaksi tulleen Bismarck-päänsä ja Hirth kirjoitti
-kuvan alle:
-
-    Der Zwietracht eiserner Erwürger,
-    des deutschen Reiches Ehrenbürger.
-
-    (Eripuraisuuden rautainen kuristaja,
-    Saksan valtakunnan kunniaporvari.)
-
-Hirth oli saavuttanut tarkoituksensa. Koko Saksanmaa saneli hänen
-jälkeensä näitä sanoja.
-
-Huomiota herättänein puoli Hirthin sanomalehtitoiminnassa oli
-ehkä kuitenkin hänen osanottonsa n.k. kulttuuritaisteluun, hänen
-sotansa ultramontanisteja ja Roomaa vastaan Hirth, joka pohjaltaan
-oli Haeckelin monismin kannalla uskonasioissa, vihasi sydämestään
-katolilaista reaktsionia, jossa hän näki kaikkea yksilöllistä vapautta,
-samoinkuin myös valtakunnan yhteyttä uhkaavan vaaran Katolilaisten
-harrastukset olivat niinikään hänen suurpiirteisten koulureformiensa
-tiellä joissa hän m.m. vaati valtakuntaa ottamaan haltuunsa koko
-kansakoululaitoksen. Itse asiassa oli tulevan sukupolven kasvatus niitä
-kysymyksiä, jotka enimmän askartelivat hänen mielessään. Hän puhui
-lasten oikeuksista vanhempiaan vastaan -- m.m. Saksin jesuiitta-prinssi
-Maxin vaatimuksen johdosta, että prinsessa Monikan oli mentävä
-eliniäksi luostariin sovittamaan äitinsä syntejä -- hän varoitti
-toimeenpanemasta liian varhaista koulupakkoa, vaati koululääkäreitä,
-teki ehdotuksia kouluohjelmien muuttamisesta. Hänen yhteiskunnalliset
-uudistuspyrkimyksensä menivät hyvinkin radikaaliin suuntaan -- hän
-vaati m.m. jo sangen varhain kaivoksien yhteiskunnallistattamista
-ja kahdeksantuntista päivää kaivostyössä -- mutta sosialistien
-tulevaisuudenvaltiota piti hän vaarallisena harhakuvana. Hänelle,
-vapaalle mielikuvitus- ja kulttuuri-ihmiselle, olivat Marxin
-dogmaattiset rakennelmat vieraita ja vastenmielisiä, niinikään oli
-hän jo varhain selvillä proletaariatin täydellisestä kyvyttömyydestä
-hallitsemiseen -- totuus, jonka hänen kotikaupunkinsa München muutamia
-vuosia hänen kuolemansa jälkeen sai varsin kouraantuntuvalla tavalla
-kokea.
-
-Mutta Hirthin sanomalehtitoiminta ei rajoittunut vain
-yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin artikkeleihin. Hänellä riitti
-aikaa ja harrastusta myöskin muille aloille, vieläpä tavalliseen
-reportterityöhönkin, jonka merkityksen hyvintoimitetussa lehdessä hän
-asetti erittäin korkealle (hän nimittää reportteria "lehden sieluksi").
-Aivan erikoisessa määrässä omistautui hän kuitenkin taidearvostelulle,
-jossa hän vähitellen sai kotikaupungissaan johtavan aseman, vaikuttaen
-huomattavassa määrässä myöskin Münchenin ja Baierin ulkopuolella.
-Hän julkaisi myöskin useita teoksia taiteen ja taideteollisuuden
-aloilta, mutta ehkä kaikkein tunnetuimmaksi on hänen edustamansa
-taidesuunta tullut kuvallisen _Jugend_-lehden kautta, jonka hän perusti
-v. 1895 ja jonka ympärillä useat taidekiistat senjälkeen on käyty.
-Varsinkin muodostui "Jugend" sen taistelun polttopisteeksi, jota
-Saksassa on vuosikymmeniä käyty "alastomuus ja taide"-kysymyksessä.
-Sekä Etelä-Saksan ultramontaanit että Pohjois-Saksan ankarimmat
-protestanttiset piirit yhtyivät tässä kysymyksessä yhteiseksi
-rintamaksi "Jugend'in" suuntaa vastaan. Tähän taisteluun kietoutui
-myöskin se oppositsioni, jonka erinäiset Hirthin eroottisia kysymyksiä
-käsittelevät radikaalit kirjalliset julkaisut olivat herättäneet.
-Alussa oli "Jugend'in" taloudellinen asema hyvinkin horjuva, kunnes
-sen tilaajamäärä vähitellen on kohonnut noin sadantuhannen paikkeille,
-mitä voi pitää kunnioitettavana saavutuksena aikakauslehdelle, joka
-ei käänny kaikkein laajimman yleisön puoleen. "Münchner Neueste
-Nachrichten'in" painos -- kaksi kertaa päivässä ilmestyvä -- lienee
-ollut Hirthin loppuaikoina n. 90,000.
-
-Napoleon on jossakin sanonut: "Kuta enemmän väkeä minulla on takanani,
-sitä vähemmän on minulla vapaata tahtoa". Sanomalehdentoimittaja,
-jonka lukijakunta kasvaa satatuhantiseksi armeijaksi, voinee
-varmaan useimmiten tehdä saman tunnustuksen. Se seikka, että
-Hirthin toiminnassa hänen vanhuuteensa saakka yleensä tuntuu hänen
-yksilöllisyytensä leima, todistaa hänen persoonallisuutensa voimaa.
-Tällaisia sanomalehtimiehiä, jotka eivät ennemmin tai myöhemmin
-antautuisi lukijakuntansa tai puolueensa tyranniuden alaisiksi, ei
-liene kovin paljon. Mutta missä heitä on, jättävät he aina jälkiä
-sen kansan elämään, jonka keskellä he vaikuttavat. He ovat myös
-omiaan kohottamaan sanomalehdistön arvoa, ei vain mahtitekijänä
-puoluetaistelussa, vaan tekijänä kansan ja ihmiskunnan kehityksen
-tiellä, joka aina kulkee persoonallisuuksien kautta.
-
-
-
-
-
-
-III
-
-
-
-
-"ARVOJEN JA VÄLINEITTEN MAAILMA".
-
-
-Jokainen, joka joutuu elämään kirjojen maailmassa -- ja varsinkin
-hän, jonka velvollisuuksiin kuuluu tehdä niistä arvostelijana selkoa
-yleisölle -- on varmaan joskus, havaitessaan, miten erilaisia
-arvoja kirja-käsitteeseen voi mahduttaa, yrittänyt lajitella niitä
-jonkun johtavan periaatteen mukaan. Mutta mitä kategorioja hän
-lieneekin keksinyt tätä tarkoitusta varten, hyvien ja huonojen
-kirjojen, tieteellisten ja taiteellisten, mielikuvituksellisten ja
-järkeilevien, syvien ja pintapuolisten, kypsien ja epäkypsien --
-pian on hän kuitenkin huomannut, että kirjoja on yhtä vaikeaa ja
-yhtä epäoikeutettua kuin ihmisiäkin kuitata yhdellä määräkkeellä.
-Jokaisen kirjan yksilöllisyydessä on jotain, mikä on vain sille
-ominaista ja mikä, jos otamme vaivaksemme siihen syventyä, paljastaa
-meille kaikkia laji-määritelmiä pakenevan erikoisuutensa. Niinkuin
-jokaisella niistä lukemattomista yksilömuodoista, joilla luonto
-tuhlailevassa rikkaudessaan on täyttänyt kedon ja metsän ja veden ja
-ilman, on omalta kannaltaan oikeus elää ja puolustaa olemassaoloaan,
-niin on myöskin ihmishengen tuotteilla, näköään arvottomimmillakin,
-olemassaolon oikeus, koska nekin kaikki ovat hedelmiä luonnon puusta.
-Kun kuitenkin, esim. kirjoista puhuen, kiitämme ja moitimme, hyväksymme
-ja tuomitsemme, teemme sen vain omalta kannaltamme tai sen yhteiskunnan
-tai muun suuremman kokonaisuuden kannalta, jonka osana itse olemme.
-Kaikki arvostelu on pohjaltaan subjektiivista. Se mikä viime kädessä
-ratkaisee arvostelumme sisällön, on oma yksilöllisyytemme, oma
-tahtomme, omat mielihalumme, oma uskomme ja omat ennakkoluulomme.
-Arvostelija, joka julkisessa sanassa jakaa tuomioitaan eikä ole
-koskaan päässyt tämän tosiasian perille, ei ole ammattinsa arvoinen.
-Jokaisessa arvostelmassa, julkisesti tai yksityisesti lausutussa,
-panemme oman yksilöllisyytemme vaakalaudalle, me sanomme: tätä _minä_
-pidän arvokkaana, tuota vähemmän arvoisena, ja näin sanoessamme
-paljastamme vain oman valintamme, jolle meillä ei ole oikeutta vaatia
-mitään objektiivista pätevyyttä. Jos meidän arvostelmamme saavuttaa
-vastakaikua, ei se riipu siitä, että olisimme objektiivisessa mielessä
-oikeassa, vaan siitä, että on olemassa toisia, jotka pitävät samoja
-asioita arvokkaina kuin mekin.
-
-Joku voisi kenties luulla, että tunnustaessamme arvostelulle vain
-subjektiivisen pätevyyden, riistämme kritiikiltä kaiken pohjan. Tämä
-pelko on kuitenkin turha. Juuri sentähden, että arvostelu on määrätyn
-yksilöllisyyden ilmaus, on sillä arvoa ja merkitystä. Kritiikin
-yksilöllinen luonne ei myöskään ole omiaan, oikein käsitettynä,
-heikontamaan arvostelijan edesvastuun-tunnetta, vaan päinvastoin
-lisäämään sitä, koska kriitikolle näin ollen ei ole tarjolla mitään
-yleisesti tunnustettuja arvostelu-perusteita, vaan täytyy hänen viime
-kädessä itsestään, omasta persoonallisuudestaan löytää perustelut
-väitteilleen. Lausuessaan jonkun arvostelman asettaa hän siten samalla
-itsensä, oman laatunsa arvosteltavaksi. Se joka on tästä syvimmin
-tietoinen, on samalla tunnollisin arvostelija.
-
-Mutta -- palataksemme lähtökohtaamme -- joskaan emme siis voi löytää
-mitään yleisesti pätevää lajittelua kirjoille, niin olemme varmaan
-kuitenkin jokainen enemmän tai vähemmän tietoisesti mielessämme
-ryhmittäneet niitä niiden laadun ja arvon mukaan. On kirjoja,
-jotka, huolimatta vielä tuoreesta painomusteesta, ovat meille vain
-makulatuurin arvoiset. On toisia, joista tunnemme paljon oppivamme,
-jotka mielellämme tunnustamme hyviksi kirjoiksi, ilman että ne
-kuitenkaan ovat syvemmin vaikuttaneet meidän persoonallisuuteemme.
-Vielä on eräs laji kirjoja, _teoksia_, jotka ovat meistä lähinnä
-verrattavat _tekoihin_, kirjoja, jotka ovat meille mieskohtainen
-_elämys_. Sanomattakin on selvä, että tämän lajin asetamme yläpuolelle
-kaikkien muiden. Sellaisen kirjan jättämä vaikutus on verrattavissa
-vain johonkin persoonalliseen kokemukseen: me _elämme_ sellaisen kirjan
--- toiset me vain luemme.
-
-Tällainen mieskohtainen elämys on näiden rivien kirjoittajalle ollut
-tri Erik Ahlmanin teos. Vain perin harva suomenkielellä kirjoitettu
-teos on jättänyt minuun samaa voimakasta vaikutelmaa kuin tämä rohkea
-ja persoonallinen kirja. "Arvojen ja välineitten maailma" ei sisällä
-enempää eikä vähempää kuin maailmanselitys-kokeen, synteettisen
-filosofian. Hellittämättömällä energialla on tekijä muutamien
-perusajatustensa varaan rakentanut filosoofisen maailmankuvansa,
-joka samalla kun se on tekijälleen ominainen tuntuu eetillisessä
-idealismissaan sisällyttävän itseensä paljon siitä, mitä sen sukupolven
-mielessä liikkuu, joka miehuutensa kynnyksellä eli maailmansodan
-järkyttävät kokemukset ja kuitenkin pelasti uskonsa henkisiin ja
-siveellisiin arvoihin. Se, joka on lukenut Schopenhauerin ja Bergsonin
-teoksia, on epäilemättä huomaava Ahlmanin niistä saaneen paljon
-herätteitä, mutta samalla, jos hän tunkeutuu kyllin syvälle suomalaisen
-teoksen henkeen, on hän varmaan siitä löytävä oman persoonallisen
-synteesin. Tämän teoksen ajatukset kasvavat elimellisesti esiin
-toinen toisestaan, ja sellainenkin lukija, jonka mielenkiinto ei ole
-erikoisesti kohdistunut filosofian kysymyksiin, voi luullakseni nauttia
-siitä loogillisesta kurista ja sanonnan plastillisesta sulavuudesta,
-jotka ovat tälle teokselle ominaisia, ja joiden varassa kirjasta on
-syntynyt kaunis orgaaninen kokonaisuus. Epäilemättä tulevat monet,
-joiden peruslaatu on toinen kuin Ahlmanin, jäämään vieraiksi ja
-kylmiksi hänen dialektiikalleen, niinkuin hra Ahlman itsekin teoksensa
-johdannossa on edellyttänyt. Hänen idealistista ja spekulatiivista
-filosofiaansa eivät tule ymmärtämään ne, jotka, kuten hän itse sanoo,
-"eivät ole tutustuneet aistimaailman takaisiin realiteetteihin" ja
-jotka eivät käsitä sitä kirjan tekijälle "epäilemätöntä tosiasiaa, että
-jokainen meistä juuri on tuollainen aistimaailmantakainen realiteetti".
-Mutta toiselta puolen uskon, että hänen teoksensa on saava myöskin
-paljon ystäviä ja että se välillisesti, herättämällä harrastusta
-filoosofiseen ajatteluun, on vaikuttava virkistävästi ja kasvattavasti.
-
-Seuraavassa koetan lyhyesti ja mahdollisuuden mukaan tekijän omilla
-sanoilla tehdä selkoa eräistä Ahlmanin teoksen johtavista ajatuksista.
-Rajoitettu tila panee supistamaan referaatin oikeastaan vain muutamiin
-viittailuihin, jotka pakollisessa karuudessaan antavat luonnollisesti
-vain hyvin kalpean kuvan teoksen oikeasta laadusta. Asian luontoon
-kuuluu, ettemme selonteossamme voi välttää eräiden filosoofisten
-ammattisanojen käyttämistä, koska niiden kiertäminen helposti johtaisi
-epätarkkuuteen ja käsitteelliseen kaaokseen.
-
-Elämän perusytimeksi käsittää Ahlman jotakin, jonka hän lähinnä
-haluaa ilmaista sanalla "tahto". Samalla pitää hän mahdollisena, että
-yleensä kaiken olevaisen, myös materian, perusolemus on, sisältäpäin
-katsoen, samantapaista kuin elämä varsinaisessa merkityksessä, siis
-tahtoa. Tässä kohden lähenee Ahlmanin kanta Schopenhaueria. Että
-maailman perusolemus on etsittävissä tahdon alalta, siihen viittaa
-myös siveellinen tietoisuus. Voidakseen paremmin päästä käsiksi
-tuohon otaksumaansa olevaisen peruselementtiin, on tekijä muodostanut
-"puhtaan tahdon" fiktsionin -- empirisesti, kokemusperäisesti,
-emme nimittäin tunne tahtoa semmoisenaan, vaan aina yhteydessä sen
-ilmenemysten kanssa, silloinkin kun on kysymyksessä oma sielunelämämme.
-"Puhdas tahto" on pelkkää kvaliteettia, joka tahtoo itseään, omaa
-olemistaan, s.o. rakastaa itseään. Tahdossa on suunnattoman paljon
-kvaliteetteja, jotka tulevat esiin, kun tahto aktualisoituu, rupeaa
-"olemaan." Tekijä on myös esittänyt fiktsionin tahdosta, joka ei
-vielä ole aktualisoitunut. Tässä alkuperäisessä liikkumattomuudessaan
-olevassa tahdossa, jota ei ajassa tarvitse koskaan ajatella olleeksi,
-ovat tahtokvaliteetit differentioitumattomina. -- Aktualisoituessaan
-tahto esiintyy törmänneenä välttämättömyyttä vastaan. Välttämättömyys
-on olemassa aikojen alussa itsestään, se on se ankara, sokea
-laki, jonka alle kaiken olevaisen täytyy alistua. Välttämättömyys
-determinoi tahtoa, antaa sille sen empirisen muodon, joka näin ollen
-on riippuvainen kahden tekijän vaikutuksesta, tahdon kvaliteetin ja
-välttämättömyyden. Välttämättömyys aikaansaa, että tahto esiintyy
-yksilöissä. -- Sisältäpäin katsoen tahto on vapautta, itsensä, s, o.
-oman laatunsa määräämistä, mutta ulkoapäin katsoen vain sellainen tahto
-esiintyy ilmenneenä, jonka välttämättömyys on sallinut päästä esille.
-
-Tahdon kvaliteetit, lajit, voidaan tajuta vain intuitiivisesti,
-s.o. itsessään elämällä samat kvaliteetit. Tämä on mahdollista sen
-kautta, että, kuten tekijä otaksuu, toisessa subjektissa on ainakin
-virtualisena, mahdollisena, samat tahtolajit. Intuitsioni perustuu
-niihin ilmauksiin, joihin tahto pukeutuu ja jotka ovat subjektien
-havaittavissa. Ilmauksien puhdasviljelykseen perustuu taide (tai
-oikeammin taiteen idealinen puoli).
-
-Pitkittääkseen olemassaoloaan ajassa ilmenneenä kvaliteettina, lajina,
-tahto turvautuu "välineisiin", jotka välttämättömyys pakoittaa tahdon
-luomaan. Välineille on ominaista niiden tarkoituksenmukaisuus, joka on
-koko elollisen luonnon läpikäyvä suuri periaate. Siitä johtuu, että
-välineillä täytyy olla määrätty konstanssi, mihin taas läheisesti
-liittyy välineen generaalisuus, yleisyys: välineen tulee reageerata
-vastaisia (uudistuvia) tapauksia vastaan määrätyllä ylimalkaisella
-tavalla, joka on osottautunut tahdon olemassaololle edulliseksi.
-Vielä johtuu tarkoituksenmukaisuudesta välineiden leviämistaipumus,
-universaalisuus, mikä saa ilmauksensa m.m. inhimillisen kulttuurin
-saavutusten leviämisessä. Ihmisen tiedoitsemiskoneisto on myös
-välineperiaatteen mukaan muodostunut, mistä syystä tietomme maailmasta
-on välineellistä tietoa, s.o. yleensä sellaista, joka on meille
-bioloogisesti edullista.
-
-Antaen tahtokvaliteeteille enemmän eetillis-sävyisen nimityksen, kutsuu
-Ahlman niitä myöskin "arvoiksi." Arvot ovat tahdon perusluonteen
-mukaisesti ainoalaatuisia, s.o. ne ovat vain yhdessä määrätyssä
-subjektissa olemassa juuri silloin kun se tahtoo määrätyllä tavalla. Ne
-asettavat itse itsensä sen kautta että subjekti, joka alati kannattaa
-jotakin arvoa, ne "asettaa". Arvojen subjektiivisuuden tähden ei
-ole olemassa mitään varsinaista objektiivista moraalia, ei ainakaan
-empiirisen tahdon kannalta katsoen. Arvojen kesken vallitsee kuitenkin
-sukulaisuutta ja tähän perustuu osaksi se, mitä sanomme moraaliksi.
-Siihen perustuvat myös sellaiset kollektiiviset kokonaisuudet kuin
-valtio ja eri uskontokunnat. Myös sukupuolirakkauden korkeammat muodot
-voidaan selittää arvosukulaisuuden perusteella.
-
-Sen kautta että tahto näyttelee niin tärkeätä osaa Ahlmanin
-filosofiassa on myöskin moraali saanut siinä hyvin keskeisen aseman.
-"Moraali on elementti, jossa kaikki elää. Syvällisempi elämän olemuksen
-näkeminen ei olekaan mitään muuta kuin pääsemistä tietoisuuteen
-tästä perustavasta totuudesta." Ahlmanin teoksen parhaita ja varmaan
-suurelle yleisölle kaikkein mieltäkiinnittävimpiä sivuja ovat ne,
-joissa hän arvoteoriaansa nojautuen selittelee kristinuskon ja
-yhteiskunnan ideaalista olemusta. Varsinkin on analyysi kristinuskon
-perusajatuksista mielestäni sangen syvälle menevä. Kirjan loppuluku
-"Hyvästä ja pahasta" kerää niinikään keskitettyyn muotoon eräitä
-teoksen persoonallisimpia ajatuksia. Samoin luku "Filosofeista ja
-filosofiasta", jonka lopussa Ahlman antaa seuraavan määritelmän
-ajattelijasta: "Hän on eräänlainen symbooli itselleen tajuiseksi
-tulleesta, mutta samalla pysähtyneestä maailman prosessista. Elämä
-tulee tajuiseksi ja sterilisoituu."
-
-Epäilemättä tulee Ahlmanin teos herättämään vastaväitteitä, varsinkin
-niiden taholta, joille hänen spekulatiivinen laatunsa on vieras.
-Mutta sekin, joka mielellään seuraa häntä hänen metafyysillisille
-retkeilyilleen, voi monessakin asiassa olla toista mieltä tai kaivata
-yksityiskohtaisempaa perustelua hänen väitteiltään, joista useat ovat
-saaneet paradoksaalisesti kärjistetyn, melkein uhittelevan muodon.
-Psykoloogisessa suhteessa alttein huomautuksille ja vastaväitteille
-on nähdäkseni luku "Sukupuolirakkaudesta", missä tekijä, yrittäessään
-piirtää m.m. naisen ja miehen karakteristiikkaa, tarjoaa oikeiden ja
-hedelmällisten ajatusten ohella useita, jotka eivät tunnu perustuvan
-yhtä herkkään sisäiseen havaintoon kuin useimmat muut kohdat tässä
-teoksessa.
-
-Persoonallisin, tärkein osa Ahlmanin kirjassa on nähdäkseni
-hänen arvo-filosofiansa. On oleva mieltäkiinnittävää nähdä, mitä
-ammattiarvostelu siitä tulee sanomaan ja nimenomaan sen suhteesta
-toisiin filosoofisiin systeemeihin.
-
-Se mikä Ahlmanin teoksessa mielestäni tarjoaa suurimman ilon aiheen
--- ja mikä nimenomaan näiden rivien kirjoittajalle on ollut, kuten
-sanottu, suoranainen elämys -- ei suinkaan ole lukijan tarve
-ehdottomasti, joka suhteessa yhtyä tekijään, vaan sen tarjoaa ennen
-kaikkea se samalla kertaa loogillisen ja virkistävän persoonallisen
-ajattelun viehätys, johon tämä kirja kutsuu lukijan. Perin harva
-suomalainen kirja avaa niin laajoja ja rohkeita näköaloja, perin
-harvassa kirjassa on niinikään suomalainen ajattelu päässyt samaan
-käsitteelliseen selkeyteen kuin Ahlmanin teoksessa. Huolimatta
-käsiteltyjen probleemien laadusta on Ahlmanin kirja yleensä helposti
-luettava. Tämä on mahdollista sen kautta että tekijän on onnistunut
-yhdistää siihen saksalaishenkiseen ajatteluun, mikä hänelle tuntuu
-ominaiselta, jotain ranskalaisten plastillisesta ja yksinkertaisen
-selkeästä ilmaisutavasta.
-
-Ahlmanin teokseen voi mielestäni syyllä sovittaa, usein
-väärinkäytettyä, lausetapaa ja sanoa, että se on omiaan rikastuttamaan
-meidän kirjallisuuttamme.
-
-
-
-
-F. E. SILLANPÄÄN "HURSKAS KURJUUS".
-
-
-Viime vuosi, suurten tapausten, vapaussodan ja kapinan vuosi ei
-lahjoittanut kirjallisuudellemme yhtään merkitsevää romaania.
-Voimme kuitenkin olla varmat, että se kylvi monta siementä niiden
-mielikuvitukseen, joiden huomiot ja kokemukset voivat muodostua
-ihmiskuvauksen taiteeksi. Varsinaisista kertojistamme näyttää Sillanpää
-olevan se, jossa tämä kirjallinen itämisprosessi on tapahtunut
-nopeimmin.
-
-"Hurskas kurjuus" on Suomen kapinavuoden romaani, vaikka sen ensimäiset
-kuvatut tapaukset vievät meidät enemmän kuin puolisataa vuotta
-taaksepäin ajassa.
-
-Sillanpään toistaiseksi vielä jonkun verran epävalmis romaanitekniikka
-sallii meidän jotenkin selvästi havaita, miten hänen kirjansa on
-syntynyt ja mitkä ne ulkonaiset vaikuttimet ovat olleet, jotka ovat
-panneet hänen mielikuvituksensa toimimaan. Kapinan jälkiselvittely
-traagillisine ja järkyttävine elämyksineen on nähdäkseni ensin
-avannut tekijän silmät sille kaamealle perspektiiville suomalaiseen
-kansansieluun, mikä oli punakapinan, tämän järjettömän ja
-rikollisen kansanliikkeen takana ja, mikä antoi sille, ainakin
-osaksi, sen psykologian. Se suomalaisen sydänmaan kansa, jonka
-keskuudessa Sillanpäällä on ollut tilaisuus tarkata kapinan syntyä
-ja kehitystä, tuntuu antaneen hänelle kyllin aihetta ja perustetta
-siihen katsantotapaan, joka näkee viime vuoden bolshevistisessa
-liikkeessä enemmän onnettomuutta ja tragiikkaa kuin rikollisuutta.
-Yhteiskuntaihminen ja politikko voi olla toista mieltä, mutta tämä
-katsantotapa on ehdottomasti psykoloogin. Alettuaan mielessään
-kehittää niitä tapaus-sarjoja, jotka johtivat, häikäilemättömän
-sosialisti-agitatsionin ajamina, mitä kohtalokkaimpaan ja sekavimpaan
-vyyhteen, on Sillanpää joutunut seuraamaan kokonaisen ihmis-iän kulkua.
-Hänen vaistonsa on sanonut hänelle, että syy ei ole löydettävissä
-niistä hetkistä ja niistä vuosista, joita juuri olemme kokeneet,
-vaan paljon kauempaa ja syvempää, kansansielun hämäristä pimennoista
-vuosikymmenien takaa. Ja hän on valinnut yhden kapinan osanottajista
-ja uhreista, yhden kaikkein tietämättömimpiä ja kurjimpia,
-havainnontekonsa ja kuvauksensa esineeksi, seuraten hänen vaiheitaan
-kuuden vuosikymmenen läpi ilottomasta lapsuudesta traagilliseen
-kuolemaan asti. Sillanpään mielenkiinto kuvattavaansa kohtaan
-muistuttaa luonnontieteilijän suhdetta muuttuvaan ja kehittyvään
-havaintoesineeseensä, ja jollei sitä melkein kauttaaltaan olisi
-elävöittämässä psykolooginen vaisto tuntuisi hänen menetelmänsä varmaan
-liiankin tieteelliseltä ja metodiselta.
-
-Mutta onneksi omistaa Sillanpää rehevän ja hienon mielikuvituksen,
-joka varjelee häntä tältä kuivuuden ja tarkoitusperäisyyden vaaralta.
-Hän on älykäs ihmiskuvaaja ja herkkä kansansielun kuuntelija, varmaan
-omintakeisin omassa sukupolvessaan. Kenelläkään nuorista kertojistamme
-ei ole hänen välähtelevää intuitsioniaan, vaikka jokunen voinee kyllä
-kirjoittaa kokonaisempia ja ulkonaisesti kiinteämpiä romaaneja kuin hän.
-
-Sillanpään romaanin sankari, Toivolan Juha, on sen ihmislajin edustaja,
-joka kasvinomaisessa passiivisuudessaan tuntuu inhimillisistä
-ominaisuuksista voimakkaimpana omistavan vain kyvyn kärsiä,
-tympeän, epämääräisen, älyttömän kyvyn, joka tarjoaa kaikkinaiselle
-tyytymättömyydelle hedelmällisen maaperän. Sillä toivottomalla
-saamattomuudella, joka on ominainen Toivolan Juhalle, on varmaan
-syvät juurensa suomalaisessa kansansielussa ja varsinkin siinä
-yhteiskuntaluokassa, minkä keskuudessa Sillanpään kuvaus liikkuu,
-mutta on sentään syytä muistaa, että samantapaisia tyyppejä voi tavata
-missä kansassa hyvänsä samoinkuin myös kaikissa kansankerroksissa.
-Tämän tyypin pätevyyttä suomalaisen kansan luonteen läpileikkauksena
-ei sentähden voi yleistää. Mutta missä ikinä tämä lihaksi tullut
-saamattomuus esiintyneekin, on se aina häviöön tuomittu olemisen
-taistelussa. Se kuolee, joko hitaasti ja verkkaan, riuduttavan
-kuoleman, jota voi kestää sukupolvia, tai häviää se, suurten
-yhteiskunnallisten mullistusten aikana, kuten punakapinassa ja sen
-seurauksissa, väkivaltaisesti ja äkkiä. Tämä elämän rautainen laki,
-joka ei tunnu säälivän heikkoja, saattaa näyttää meistä julmalta
-ja traagilliselta, mutta siinä suurpiirteisessä, leppymättömässä
-johdonmukaisuudessa, millä se palvelee kehityksen ja yhteiskunnan asiaa
-on jotain, joka ei voi olla herättämättä meidän kunnioitustamme: _dura
-lex sed lex_.
-
-Venäläisessä kertomakirjallisuudessa, jonka psykoloogista syvyyttä
-syystä ihaillaan, on usein kuvattu tällaista passiivista ja kärsivää
-tyyppiä, hartaudella ja myötätunnolla, minkä yksipuolisuus ei ole.
-ollut vaikuttamatta länsi-europpalaiseen ajatustapaan tottuneeseen
-varsin epäyhteiskunnalliselta. Sillanpään edellistenkin kirjojen
-sankarit, samoinkuin hänen uuden romaaninsa ovat samaa passiivista
-lajia. Elämä tulee heidän luokseen, tuoden mukanaan miellyttäviä tai
-epämiellyttäviä vaikutelmia, nivelien tai hivuttaen heidän hermojaan,
-herättäen heissä hetkellisen aistihurman ("Elämä ja aurinko" ja
-"Ihmislapsia") tai hedelmättömän kärsimyksen ("Hurskas kurjuus"), mutta
-jännittämättä milloinkaan heidän tahtoaan tietoiseen vastarintaan
-tai taisteluun. Näköäänhän puhuu viimeksimainittua väitettä vastaan
-se seikka, että Juha todella liittyy kapinoitsijoihin ja tarttuu
-kivääriin, mutta syvemmälle katsoen ei tämäkään tahdon ele ole
-muuta kuin tahdottomuutta, virran mukana liukumista, heittäytymistä
-ympäristön ja ulkonaisten tapausten vietäväksi. Silloinkin kun Juha
-saarnaa "temokraatin _aarretta_" (aate-sanan vastine Juhan kielessä!)
-puhuu hänen suunsa kautta vain sosialistilehtien ja -agitaattorien
-kiihotus. Hän herättää lukijassa epäilemättä enemmän sääliä kuin
-myötätuntoa. Hänen sielunsa on samea, hänen ajatuksensa ja mietelmänsä
-vailla muotoa, hänen koko elämänohjauksensa hämärien vaistojen
-varassa. Hänessä on kieltämättä jotain syyntakeetonta, ja kun hänen
-kohtalonsa täyttyy mestauspaikalla, kuolee hän enemmän uhrina kuin
-tietoisena rikollisena, mutta hänen todelliset pyövelinsä ovat
-silloin ne sosialisti-kiihoittajat ja -johtajat, jotka lehtiensä ja
-agitaattoriensa avulla nostivat hänessä, samoinkuin lukemattomissa
-muissa hänen tapaisissaan, järjettömiä ja rikollisia intohimoja.
-
-En tahdo ehättää romaanin lukijan edelle tekemällä selkoa niistä
-vaiheista, joiden kautta Sillanpää kehittää ihmiskuvaustaan.
-Mainitsen vain, että Sillanpää on piirtänyt päähenkilönsä ohella
-muutamia tyyppejä, m.m. naisia, jotka hyvin säestävät kertomuksen
-eepillistä toimintaa. Yhden ihmisluokan, maaseudun palvelusväen,
-renkien, ja piikojen kuvaajana ja psykoloogisena tuntijana ei
-"Hurskaan kurjuuden" tekijällä ole kirjallisuudessamme vertaistaan.
-Tällä ihmiskuvauksen alalla on hänen mielikuvituksensa hedelmällisin
-ja syvin. Askaroidessaan alkuperäisten luonnonlastensa maailmassa,
-kerääntyvät hänen yksityiset impressionistiset havaintonsa myöskin
-plastillisemmaksi kokonaisuudeksi, kuten renkipoika Taaven kuvaus
-"Elämässä ja auringossa" jo osottaa. Varsinkin milloin esitys koskettaa
-rakkauselämän piiriä, on se tuoksuvan tuore.
-
-Mutta näiden suurten keskeisten ansioittensa rinnalla, jotka asettavat
-Sillanpään romaanin toiseen, korkeampaan tasoon kuin millä suurin osa
-päivänkirjallisuudestamme liikkuu, on "Hurskaan kurjuuden" tekijällä
-vielä taiteilijana rajoituksensa, joista toivoisi hänen vapautuvan --
-toivoisi sitä suuremmalla syyllä, kun tuntuu todennäköiseltä, että
-nämä heikkoudet ja rajoitukset pohjaltaan perustuvat jonkunlaiseen
-väärään suuntaan kehittyneesen teoriaan romaanin luonteesta ja
-rakenteesta. Tekijän mietiskelevä laatu on tuonut hänen romaaniinsa
-aivan liian paljon paljasta, abstraktista filosofiaa. Hän _puhuu_ liian
-usein "elämän murhenäytelmästä", "elämisen salaisesta olemuksesta",
-y.m.s., sensijaan että hänen pitäisi niitä vain _esittää, kuvata_.
-Hän antaa lukijan liiaksi havaita, mikä on se teoreettinen kanta, se
-ennakko-ajatus, josta hän lähtee. Sensijaan että hänen ydinajatuksensa
-pitäisi välittömästi soinnahtaa romaanin kokonaisuudesta, anniskelee
-hän sitä siellä täällä pienin erin. Hän tekee toisinaan kuin maalari,
-joka karttakeppi kädessä asettuu taulunsa ja yleisön väliin. Tällä en
-tahdo sanoa, etteivät Sillanpään pikku mietelmät yleensä olisi varsin
-sattuvia -- päinvastoin ilmenee mielestäni hänen "filosofiassaan"
-sama pyrkimys asialliseen ja olennaiseen, mikä leimaa myöskin hänen
-ihmiskuvaustaan. Hän on täydellisesti vapaa sanomalehtikielen
-iskusanojen lumouksesta, hän on niitä -- ei aivan tavallisia -- jotka
-ajattelevat omilla aivoillaan. Kaunis ja ehdottomasti oikea on m.m.
-hänen, kuvan muotoon pukeutunut ajatuksensa siitä, miten "kuolleet
-(valkeat ja punaiset) nousevat ja ihmettelevät, miksi heidät on näin
-haudattu eri hautoihin, he eivät mitenkään voi muistaa, mitä sillä
-on tarkoitettu". Tällä tavalla ajattelee, vapautuneena ajankohdan
-intohimoista ja yhteiskunnan tuomiosta, puhdas inhimillisyys, joka ei
-karkoita sylistään syntistä vanhurskaiden takia.
-
-Paremmin kuin Sillanpään edelliset kirjat, todistaa "Hurskas
-kurjuus" tekijänsä pyrkimysten vakavuutta ja eetillistä arvoa. Hänen
-novellikokoelmastaan, joka aiheettomasti on jäänyt esikoisromaanin
-varjoon, on ehkä löydettävissä hänen taiteellisesti eheimmät
-saavutuksensa, mutta tarkoitustensa suurpiirteisyydessä voittaa
-Sillanpään uusi kirja molemmat edeltäjänsä. "Hurskas kurjuus" on
-omiaan vakiinnuttamaan tekijänsä asemaa kirjallisuudessamme. F.
-E. Sillanpää ei ole niitä onttoja kirjailijanimiä, joita luetaan
-velvollisuudentunnosta -- jos luetaan --, vaan niitä, joita luetaan
-sen takia, että niiden takana sykkii elävä ihmismieli, kuumeisena,
-kärsivänä ja taistelevana. Kuinka paljon arvokastapa kestävää Sillanpää
-lieneekin jo meille antanut, niin hän lupaa vielä enemmän. Olkoon hänen
-innostajanaan, kun hän pyrkii näitä lupauksia täyttämään, tietoisuus
-siitä, että tuhannet seuraavat hänen kehitystietänsä ja että hänen
-taiteensa kasvuvoimasta osaltaan riippuu kertomataiteen tulevaisuus
-Suomen maassa.
-
-
-
-
-EINO LEINON "RÄIKKÖ RÄÄHKÄ".
-
-
-Eino Leinon "Räikkö räähkä" ("Helkavirsien" ensimmäisessä osassa,
-vuodelta 1903) on epäilemättä tekijänsä korkeimpia ja synteettisimpiä
-saavutuksia, samalla kun se on suomalaisen kirjallisuuden syvimpiä ja
-kauneimpia runoja. Joka kerta kun olen kuullut lausuttavan tai itse
-lukenut tätä runoa, jossa aiheita ihmiskunnan historian synkimmistä
-tarinoista, Ephialteen ja Juudas Iskariotin, on siirretty suomalaiseen
-maaperään ja muodostettu kalevalaiseksi ballaadiksi, olen tuntenut sen
-fantasian elävöittävän ja näkevän voiman, jossa tämä pieni kertova
-runoelma on syntynyt. Kalevalan ja Kantelettaren ylen monisanainen,
-toisinaan myös hämärästi ylimalkainen runotyyli on tässä, samoinkuin
-useimmissa muissa "Helkavirsien" ballaadeista, jalostettu lakooniseksi,
-merkitseväksi sanonnaksi, joka tahallisesti vieroo kansanrunoilijan
-käyttämää rikasta ornamentiikkaa runsaine alkusointuineen ja
-kertosäkeineen, antaakseen sitä painokkaammin _asian_ puhua. Se freskoa
-muistuttava, lennokas ja ääriviivainen tekotapa, jota yleensä on
-pidetty "Helkavirsille" ominaisena, vallitsee tässäkin ballaadissa,
-varsinkin alkupuolella, missä runo muutamalla säkeellä merkitsee
-tapauksen toisensa jälkeen. Loppupuolella runo lyyrillisesti herkistyy
-ja poikkeaa samalla yksityiskohtaisempaan, laatukuvamaiseen maalailuun.
-
-Runo alkaa säkeellä, johon sisältyy kaksi sadatussanaa:
-
-    Tuo _turilas_, Räikkö _räähkä_.
-
-Asettuen kansanballaadin tekijän kannalle, on taiderunoilija tahtonut
-kohta merkitä sankarinsa niillä synkillä, vihaa ja ylenkatsetta
-ilmaisevilla mainesanoilla, jotka kansan suussa ovat liittyneet hänen
-nimeensä. Täten runoilija myöskin ikäänkuin lausuu tuomionsa hänen
-teostaan, "runoilijan kirouksen" -- mikä kuitenkaan ei estä, kuten
-ballaadin loppupuolella saamme havaita, runoilijaa näkemästä ihmistä,
-tuntevaa, kärsivää ja onnetonta kanssaihmistä kansan ja oman tuomionsa
-saaneessa petturissa.
-
-Räikön konnantyö kuvataan sitten äärimmäisen nopein vedoin:
-
-    Neuvoi tien viholliselle
-    kahden kallion lomasta,
-    syksy-yönä hiljaisena;
-    teki sen henkensä hädässä.
-
-Viimeinen säe viittaa jo Räikön kavalluksen inhimilliseen motiiviin:
-asetettuna valitsemaan henkensä menettämisen tai kyläkunnan yhteisen
-asian pettämisen välillä, valitsee hän jälkimmäisen. Elämä oli Räikölle
-kallis. Me saamme runon edistyessä nähdä, että hänet sitoi elämään
-ennen kaikkea kaksi tunnetta: rakkaus vaimoon ja rakkaus kotiin ja sen
-askareihin. Näin lankeaa Räikön kavalluksen yli inhimillisempi valo
-kuin Thermopylain petturin kavalluksen, jonka Herodotos kertoo tehdyn
-suuren palkinnon toivossa. Räikkö ei muutu meille sympaattiseksi, mutta
-hän muuttuu kansan kirouksen leimaamasta konnasta, hirviöstä, ihmiseksi
-omaa lihaamme ja vertamme, mieheksi, jossa on hyvää ja huonoa,
-voimaa ja heikkoutta ja joka asetettuna ankaran uhan alaisena suuren
-siveellisen ratkaisun eteen, tekee väärän valinnan. Leinolle on "Räikkö
-räähkässä" vieras se yksistään tuomitseva ja niinsanoaksemme puhtaasti
-yhteiskunnallinen tapa suhtautua Ephialtes-aiheeseen, mikä on saanut
-ilmaisun esim. Runebergin "Viapori"-runon tunnetussa loppusäkeistössä.
-Runebergin runossa on pääpaino itse tapahtumassa, kavalluksen
-tosiasiassa ja sen yhteiskunnallis-isänmaallisissa seurauksissa,
-Leinon ballaadissa on pääpaino pantu kavalluksen tekijän sisäisiin
-vaikuttimiin ja teon psykoloogisiin seurauksiin itse rikoksen tekijässä.
-
-Yhtä lakoonisin keinoin kuin Räikön petos, esitetään myöskin sen
-vaikutukset. Viholliset polttavat poroksi kylän ja surmaavat sen
-täysi-ikäiset asukkaat Ainoastaan Räikön pirtti jätetään polttamatta.
-
-Vihollisen lähdettyä, jo seuraavan päivän iltana, palaavat vähitellen
-kylän raunioille ne, joiden on onnistunut välttää surmaa. Tällöin
-alkavat Räikön tunnonvaivat. Kansanlaulajan naiviin tapaan on runoilija
-antanut niille draamallisesti havainnollisen muodon, panemalla Räikön
-keskustelemaan kotiensa raunioille ja omaistensa veristen ruumiiden
-ääreen palaavien kanssa. Nämä synkät dialoogit huippenevat seuraavaan
-kaksinpuheluun salpojen taakse telkeytyneen Räikön ja hänen tyttärensä
-välillä.
-
-    "Mitä tyttöni murehit?"
-    "Miestä kaunoista murehin,
-    syytä syntymättömäni."
-
-Taipumalla vihollisten uhkaan, oli Räikkö luullut pelastavansa kotinsa.
-Surma ja hävitys ovat kuitenkin iskeneet myöskin sen piiriin. Räikön
-poika itkee hevostansa, Räikön tytär miestänsä, syntymättömän lapsensa
-isää.
-
-Mutta kylällä alkaa vähitellen, miehestä mieheen, levitä epäilys,
-joka voimistuu viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Miksi on Räikön
-pirtti jäänyt polttamatta, kun koko kylä on hävitetty? Räikkö on
-pettänyt yhteisen asian. Räikkö on neuvonut viholliselle tien! Epäilys
-muuttuu pian varmuudeksi. Samoinkuin Räikkö oli kavaltanut kyläkuntansa
-vihollisille, samoin pettää hänen vaimonsa puolestaan hänet ja
-ilmiantaa hänet kyläläisille.
-
-Räikkö, joka aluksi yrittää kieltää tekonsa, luopuu pian aikeestaan.
-Omantunnon syytösten lisäksi kohtaa häntä nyt kyläläisten kirous.
-Hän on mennyt mies, ja kuin Juudas Iskariot panee hän itse toimeen
-tuomionsa, havaitessaan pohjaan saakka tekonsa hirvittävät seuraukset:
-
-    Otti köyden orren päältä,
-    poikki permannon käveli,
-    astui raskaasti tuvasta
-    siltapalkin painuessa.
-
-Hänen on luovuttava elämästä, joka on hänelle rakas ja jonka takia
-hän oli rikoksensa tehnyt. Ovessa kääntyy hän kerran pyytääkseen
-vaimoltaan, elämänsä seuralaiselta, anteeksi rikostaan, jonka hän oli
-tehnyt häntä muistaen. Sitten jatkaa hän, köysi kourassa, vaellustaan,
-jossa jokainen askel vie elämästä kuolemaan: etehisestä pihalle,
-pihalta veräjälle, veräjältä kaivotielle, kaivotieltä korpitielle.
-Metsän rajassa hän kääntyy:
-
-    Näki hän kullaisen kotinsa,
-    kuuli hän kesäiset äänet,
-    savun saunasta sinisen,
-    karjakellojen kilinän,
-    kaivonvintin vingahduksen,
-    tuvan uksen aukeavan,
-    emon aittahan menevän.
-
-Silmä, joka jo seuraavassa hetkessä on tuomittu raukenemaan, kerää
-ennen sammumistaan näkökalvoonsa koko sen pienen maailman, jota se
-vuosien kuluessa on rakkaudella tottunut seuraamaan: kodin tutun,
-armaan kuvan. Kaivonvintistä saunan siniseen savuun ja aitanoveen
-saakka on kaikki siinä tuttua ja rakasta, kaikkeen liittyy jokin
-muisto, jokin elämys, ja huolimatta kaikista pettymyksistä ja suruista,
-huolimatta turhista ponnistuksista ja vaivoista, joita vuodet ovat
-kukkuroittain tuoneet mukanaan, kuvastuu elämä iloineen ja murheineen
-hänelle, joka sille sanoo ikuiset jäähyväiset, niin täyteläisenä ja
-kauniina:
-
-    Elo kaunis kangastihe,
-    askar autuas inehmon
-    maan kovalla kannikalla.
-
-Näin päättyy tämä erämaa-kylän tragedia hiljaiseen ylistykseen
-elämälle, rakkaudentunnustukseen, mikä kuiskataan huulilla, jotka jo
-ovat mykistymässä kuolemaan. Ja tämän tunnustuksen mukana lankeaa
-jotain liikuttavan inhimillistä ja sovittavaa Räikkö-Ephialteen koko
-henkilöllisyyden yli, hänen kadotessa metsän korpeen sovittamaan
-rikostaan. Runoilija on antanut meidän nähdä hänen sydämeensä ja meidän
-tuomiomme on vaiennut.
-
-Kauniimpaa voittosaalista on Leinon runotar harvoin, tuskin koskaan,
-tuonut kotia kalevalaisilta retkiltään kuin "Räikkö räähkän"
-viimeisessä runonäyssä. Lyyrillisessä intiimisyydessään menee se
-kyllä ulkopuolella varsinaisen ballaadityylin puitteiden, mutta siinä
-on kuitenkin runon taiteellinen ja psykolooginen painopiste. Leinon
-Ephialtes kohoa tässä runonäyssä inhimillisyyden edustajaksi, heikon ja
-erehtyvän, mutta kuitenkin sisimmässään hyvää tahtovan inhimillisyyden,
-jolta emme voi kieltää myötätuntoamme. Tuossa yksinkertaisessa
-säeparissa ihmisen autuaasta askaresta maan kannikalla, Räikön
-"testamentissa", on mielestäni kokonainen pieni filosofia: siinä on
-tunnustus elämän ikuisille voimille, jotka panevat sukupolvet toisensa
-jälkeen viljelemään maan, rakentamaan kotinsa, toivomaan, ponnistamaan,
-uhmaamaan luonnon tylyjä lakeja, kärsimään ja kuolemaan ja kuitenkin
-kiittämään olemassaoloa, jonka tarkoituksia me emme tunne, mutta joka
-antaa meille "autuaan askaremme" maan kamaralla.
-
-
-
-
-JUHANI AHON KAPINA-MUISTELMAT.
-
-
-Niinkuin aikoinaan E. de Goncourt kommuunin Parisissa, merkitsi
-Juhani Aho punaisessa Helsingissä ahkerasti muistiin vaikutelmiaan ja
-kokemuksiaan hirvittävimmästä kriisistä, mitä meidän yhteiskuntamme on
-kokenut.
-
-Kuka olisi vuosikymmen tai pari sitten voinut uskoa, että Rautatien,
-Lastujen ja Panun kertoja vielä joutuisi kuvaamaan -- suorastaan
-pakosta joutuisi -- sellaisia asioita ja elämyksiä kuin ne, jotka
-muodostavat "Hajamietteiden" aiheen. Kuka olisi osannut aavistaa,
-että yhteiskuntamme verraten lyhyessä ajassa liukuisi Rautatien
-ja Papin tyttären idyllistä keskelle veristä draamaa? Sille, Ahoa
-nuoremmalle sukupolvelle, jonka ensimäisten nuoruusvuosien kokemuksiin
-sisältyy jo suurlakko punakaarteineen, ei viime vuosien tapahtumissa
-ole mitään samassa määrässä yllättävää kuin varmaankin niille,
-jotka muistavat vielä mieskohtaisesta kokemuksesta kansallisen
-herätysliikkeen ja ovat eläneet suurimman osan elämäänsä nelikamarisen
-eduskunnan patriarkaalisissa oloissa. Heiltä on totisesti vaadittu
-mukautumislahjaa, taitoa eläytyä uusiin oloihin ja uuteen ympäristöön,
-tuota kykyä, jonka sanotaan olevan ihmisellä suuremman kuin millään
-muulla elollisella olennolla. Ratkaisevimmin pantiin tämä kyky
-koetukselle kapina-aikana, ja minä luulen -- mitä valkealla rintamalla
-siitä sanottaneenkin -- että varsinkin ne elämykset, ruumiilliset ja
-sielulliset, joita n.k. porvarit saivat kokea punaisessa Suomessa,
-vievät voiton kaikesta, mitä historiamme aikana Suomen miesten
-kestettäväksi on asetettu. Ajattelen tällöin etupäässä niitä moraalisia
-kärsimyksiä, joita tänä häpeän aikana jokainen päivä toi kukkuralta
-mukanaan. Pienimmät eivät nämä kärsimykset olleet maan pääkaupungissa,
-missä punaisten keskuselimet toimivat ja missä punainen valhe levitti
-upeinta kasvistoaan.
-
-Mainitsin E. de Goncourt'in kommuuninaikaiset muistelmat. Juhani
-Ahon "Hajamietteet" tuovat uudelleen mieleen, miten läheistä sukua
-meikäläinen punakapina, kuten bolshevismi yleensäkin, itse asiassa
-oli vuoden 1871:n kommuunille Parisissa. Yhtäläisyys ei rajoitu
-ainoastaan molempien liikkeiden aatteellis-teoreettiseen puoleen,
-se tuntuu myöskin kaikissa niissä muodoissa, joihin nämä molemmat
-proletariaatti-kapinat käytännössä pukeutuivat, saattaapa yksityisissä
-johtavissa henkilöissäkin havaita hämmästyttävän samantapaisia
-piirteitä. On kuin se villiintynyt ja sokea vaistoelämäkin, joka on
-sellaisten hurmahenkisten joukkoliikkeiden käyttövoimana, kuin kommuuni
-ja bolshevismi, toimisi tarkoin määrättyjen sielullisten lakien
-alaisena, niin että se ikäänkuin välttämättömyyden pakosta lopultakin
-aina saa samat ulkonaiset ilmaisut ja muodot. Niin voimme historiasta
-nähdä toisistaan varsin etäisinäkin kausina saman tautikuvion
-uudistumistaan uudistuvan. Ja kuinka pessimistiseltä se saattaneekin
-tuntua, on meidän kaiketi myönnettävä, ettei ihmiskunta milloinkaan
-tule immuuniksi näille sielullisille tartunnoille. Gustave Le Bon on
-psykoloogisissa tutkimuksissaan osottanut, että sivistyksellä on varsin
-vähän kykyä ehkäistä sellaisten joukkohurmio-tilojen syntymistä kuin
-ovat juuri kysymyksessä olevat kansanliikkeet. Ne eivät sitäpaitsi
-ole koskaan yksityisiä, erilisiä ilmiöitä, vaan ovat ne syy- ja
-seuraussuhteessa aikakauden tapauksiin ja muihin liikkeihin ja ovat
-aina psykoloogisesti perusteltuja, vaikkakaan eivät siveellisesti
-oikeutettuja.
-
-Bolshevismin ja meidän punakapinamme suuri taustatapaushan oli
-maailmansota -- samoinkuin vuoden 1871:n kommuunin Ranskan-Saksan
-sota. Tätä yksinkertaista tosiasiaa, että nim. _sota_ on ollut
-bolshevismin äiti ja imettäjä, ei mielestäni yleensä ole tarpeeksi
-otettu tai tahdottu ottaa huomioon nykyhetken punaisen liikkeen syntyä
-ja kehitystä eriteltäessä. Maailmansota valmisti sekä välillisesti
-että välittömästi punaista villitystä. Se valmisti sitä välillisesti
-kylvämällä puutetta ja hätää kansojen keskuuteen, tekemällä kurjat
-entistäkin kurjemmiksi, herättämällä katkeruutta ja heikontamalla
-siveellistä vastustuskykyä. Se valmisti sitä välittömästi antamalla
-itse aseet ja keinot villiytyneiden käsiin. Sota suurpiirteisesti
-järjestettyine ihmisteurastuksineen teki moraalisessa tajunnassa
-ihmistapon vähäpätöisyydeksi, joka ei enää tuottanut mitään arveluja
-uusien maailmanparantajien omilletunnoille. Ne käytännölliset muodot,
-joihin bolshevismi pukeutuu, sen häikäilemätön sorto ja terrori,
-ovatkin epäilemättä olleet tunnusmerkillisemmät sen psykologialle kuin
-sen aatteelliset päämäärät -- aivan samoinkuin maailmansodallekin
-antoivat sen luonteen ja laadun ne tavat, joilla sitä käytiin, eivätkä
-suinkaan ne muka ihanteelliset tarkoitukset, joiden puolesta väitettiin
-taisteltavan. Jos bolshevismi on sielullinen sairaus, niin on sitä
-ollut maailmansotakin. Bolshevismi on pikemmin ollut vaarallinen
-jälkitauti, joka nyt kalvaa ihmiskunnan ja ihmisyyden heikontunutta
-elimistöä.
-
-Juhani Aho, joka "Rauhan erakossa" selvitteli suhdettaan
-maailmansotaan, on joutunut läheltä määrittelemään kantaansa myöskin
-sen jälki-ilmiöön, punaiseen vaaraan. "Hajamietteet" eivät ole samalla
-tavalla persoonallinen teos kuin "Rauhan erakko", joka kaikessa
-lyyrillisyydessäänkin sisälsi yhtenäisen, johdonmukaisesti kehitetyn
-kannanilmaisun. Päivä päivältä on Aho merkinnyt muistiin kokemiaan,
-kuulemiaan ja lukemiaan -- hänen teoksensa sisältää m.m. runsaita
-lainauksia punaisten sanomalehdistä -- ja useinkin supistuvat hänen
-mietelmänsä niiden johdosta muutamaan lyhyeen lausumaan. Mutta niiden
-hajanaisuudesta huolimatta voi niistä kuitenkin huomata yhtenäisen
-tavan katsoa asioita. En usko, että Aho on varsinaisesti sitä mitä
-ymmärretään yhteiskunnallisella ajattelijalla, mutta aivan varma olen
-siitä, että myöskin yhteiskunnalle on tärkeää, että sen piirissä on
-henkilöitä, jotka ajattelevat niinkuin hän. Psykoloogina on hänen
-helppo ymmärtää ja tämä kyky lieventää hänen tuomioitaan. Niinkuin
-jotkut muutkin kirjailijoistamme, jotka ovat kuvanneet samaa aikaa,
-näkee hän punakapinassa enemmän onnettomuutta ja tragiikkaa kuin
-rikollisuutta. Se tosiasia, että toinen puoli Suomen kansaa seisoo
-aseissa toista puolta vastaan, on ollut hänelle syvä persoonallinen
-kärsimys ja hän etsii etsimistään siitä ulospääsöä. Helmikuun 1
-pnä, aikana, jolloin rintamat jo olivat muodostumassa, tekee hän
-sovintoehdotuksen, jolle ei kuitenkaan saa kannatusta -- onneksi,
-voinemme nyt syyllä sanoa, sillä hyvin arveluttavassa asemassa
-varmaankin nyt olisimme, jos kaikki ne myönnytykset punaisille olisi
-tehty, jotka sisältyvät Ahon ehdotukseen. Mutta vaikkakin vaaran
-hetkellä, koko kansan kuolemanvaaran hetkellä paljon päättävämpi
-toiminta kuin se, mitä Aho helmikuun alussa suositteli, olikin tarpeen,
-niin ei mielestäni kuitenkaan ole vailla merkitystä yhteiskunnalle
-se psykoloogin ja idealistin kanta, jolle Aho asettui. Se on omiaan
-tasoittamaan vaarallista dualismia kansan eri ainesten välillä ja se
-viitoittaa tietä yhteistyölle tulevaisuudessa.
-
-Kun Parisin kommuunin kapinan verisessä jälkiselvittelyssä eräältä
-syytetyltä kysyttiin, kuinka hän oli joutunut kapinallisten riveihin,
-vastasi hän lyhyesti: "Olen syntynyt sillä puolen barrikaadin". Tämä
-vastaus olisi psykoloogin silmissä ollut puolustus myöskin monelle
-punakapinasta syytetylle. Toinen asiahan on, ettei yhteiskunta
-olemassaolonsa takia voi yksistään sellaiseen puolustukseen tyytyä.
-Lait ovat yhteiskuntaa varten ja yhteiskunnan on vaadittava niille
-kuuliaisuutta. Mutta toiselta puolen, palatakseni siihen ajatukseen,
-joka mielestäni voimakkaimpana soi Ahon kirjasta, on aina hyvä, että
-yhteiskunnan keskuudessa on yksilöitä, joiden käsitys oikeasta ja
-väärästä ei ole sidottu lakikirjaan ja jotka, katsoessaan siihen
-vaistojen hämärään maailmaan, josta rikokset nousevat, epäröivät lausua
-ehdottomia tuomioita.
-
-Tämä tehtävä on ennen kaikkea vapaiden kirjailijain. Heidän asiansa on
-puolustaa sitä inhimillisyyttä, joka erehtyessäänkin usein tarkoittaa
-hyvää ja jonka ikuinen sokeus on sen puolustus silloinkin, kun se eksyy
-harhaan. Kirjailijain tehtävä on toisin sanoen, käyttääksemme edelleen
-kommuunin miehen kuvaa, nähdä myöskin katusulun, barrikaadin yli,
-toiselle puolen, missä erilaiset elämänehdot ja erilaiset edellytykset
-vallitsevat. Silloin saattaisivat ehkä kirjailijatkin osaltaan
-vaikuttaa siihen, että m.m. kansalaissotien barrikaadit kävisivät
-yhä harvinaisemmiksi ja että yhteiskunta yhä laajemmin tuntisi
-olevansa yhtä ruumista ja verta. Tämä näkökulma, milloin se välähtää
-Ahon kirjasta, antaa mielestäni yhteyden hänen "Hajamietteilleen"
-kapinaviikoilta.
-
-
-
-
-JUHANI AHON VIIMEINEN TEOS.
-
-
-Sören Kierkegaard puhuu eräässä syvällisessä aforismissaan "muistamisen
-iäisyydestä" (Erindringens Evighed). Hän sanoo rakentaneensa linnansa
-kuin kotkanpesän korkealle vuorelle, pilvien keskelle. Kukaan ei voi
-sitä vallata. Sieltä lennän alas todellisuuteen ja isken saaliini.
-Mutta minä en jää sinne alas, minä tuon saaliini mukanani kotiini,
-ja se saalis on kuva, jonka kudon linnani seinäverhoihin. Siellä
-elän kuin vainaja. Kaikki elämykseni kastan unhoituksen kasteessa
-muistamisen iäisyyteen. Kaikki äärellinen ja satunnainen katoavat.
-Istun ajatuksissani ja selvittelen kuvia hiljaisella äänellä, melkein
-kuiskaten, ja vierelläni istuu lapsi kuunnellen, "vaikkakin se tietää
-kaikki jo ennenkuin hänelle olen mitään ehtinyt kertoa".
-
-Tämän pienen kierkegaardilaisen mieterunon viileä ja seesteinen
-ilmakehä ympäröi myöskin Juhani Ahon uutta proosarunoelmaa: elämä on
-siinä nähty kokonaan muiston perspektiivissä, kaukaisena maisemana,
-jonka ohi tie kerran on kulkenut, mutta jonne ajatukset ja sydän alati
-palaavat ja josta ne löytävät turvallisemman kodin kuin minkä nykyisyys
-voi tarjota [_Juhani Aho: Muistatko --?_ -- Werner Söderström Oy.
-1920]. Tuosta etäisestä maisemasta häämöttävät aluksi vain ääriviivat,
-mutta muistin silmä on kaukonäköinen, ja vuosikymmenien takaa aukenevat
-sille vielä lapsuuden ensimmäiset leikkilehdot, kirkastuu vielä
-nuoruuden kevät, täynnänsä kukkivia puita ja linnunlaulua. Muistille,
-jonka mahtia aika ei ole voinut lannistaa, on menneisyys itse asiassa
-vain tyhjä sana, eletty elämä on yhtä todellinen, yhtä läsnäolevainen
-kuin nykyhetkikin, vieläkin todellisempi, koska siitä on haihtunut
-pois kaikki satunnainen ja epäoleellinen. Meidän muistimme säilyttää
-uskollisimmin sen, mikä on ollut sisäisesti merkitsevintä ja tärkeintä
-elämässämme, kaiken sen, mikä on niin sanoakseni kasvanut yhteen meidän
-persoonallisuutemme kanssa ja siten muuttunut lihaksi meidän lihaamme
-ja vereksi meidän vertamme. Muisti on meidän omantuntomme sisar: jos
-omatunto sanoo meille, milloin teimme oikein, milloin väärin, niin
-sanoo muisti meille, koska olimme onnellisia, koska onnettomia. Se ei
-anna meille vain yksityisiä, kuolleita kuvia elämästämme, se välittää
-meille koko sen tunnelman, joka on ympäröinyt meitä elämämme eri
-vaiheissa. Ja johtaessaan meidät takaisin jo kulkemallemme tielle ja
-opettaessaan meille uskollisuutta itseämme kohtaan, ohjaa se myöskin
-meidän tulevaisuutemme askelia.
-
-Juhani Ahon uusi kirja on kuin muistojen helminauha. Yhteinen
-romaanijuoni sitoo toisiinsa yksityiset muistikuvat, mutta se
-mikä teoksesta jää elävimpänä mieleen, on juuri nuo yksityiset
-muistelmat. Ne ovat usein näköään pieniä, ulkonaisesti vähäpätöisiä
-elämyksiä, mutta niistä säteilee intensiivinen valo. "Kuljen kuin
-uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani." Juhani Ahon
-runoilijaolemusta kuvaavaa on, että hänen muistonsa ovat optimistin
-muistoja, miehen, joka on leppynyt elämään ja joka ottaa vastaan sen
-antimet kiitollisena kuin lapsi, joka on löytänyt "mansikka-ahon tai
-vadelmikon" ja huomaa voivansa poimia tuohiseensa "enemmän kuin mihin
-astia riittää." Ja niin suuri on näiden onnellisten muistikuvien mahti,
-että hän, jonka mielessä ne ensin ovat heränneet, vaistomaisesti
-tuntee, että "myöskin muu maailma niitä ehkä tarvitsee, kaikki, jotka
-vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä tiedä, missä on _heidän_
-elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä."
-
-Voi tuntua etsityltä sitä väittää, mutta luulen, että se kuitenkin on
-totta: Juhani Aho ei koskaan ole ollut niin täysin omaa itseään --
-paitsi ehkä jossakin pienessä "lastussa" -- niin täysin yhtä aiheensa
-kanssa, niin koko olemuksellaan sanojensa takana kuin tässä kirjassa.
-Aho on luonut kiinteämpiä ja plastillisempia taideteoksia kuin
-"Muistatko --?", mutta tuskin mitään, jossa hänen persoonallisuutensa
-olisi löytänyt samaa vehmasta kasvua ja kukintaa kuin hänen uudessa
-teoksessaan. Jos kaikki runoluomat määrätyssä merkityksessä ovat
-myöskin tunnustuskirjoja, niin on Ahon uusin teos sitä aivan
-erikoisessa mielessä: välittömämmin kuin mikään Ahon edellisistä
-kirjoista, antaa se meille tekijänsä maailmankuvan sekä koko sen
-aholaisen elämäntunnelman, joka sisältää ikäänkuin tuoksuvimman ja
-väkevimmän ydinmehun hänen persoonallisuudestaan. Myöskin puhtaasti
-muodollisessa suhteessa sallii Ahon uusi kirja tekijänsä parhaiden
-taiteilija-avujen päästä oikeuksiinsa. Teoksen päiväkirjan-luontoinen
-tekotapa ei edellytä mitään kiinteää draamallista juonta, jonka
-rakentaminen ei milloinkaan ole ollut Ahon voima, mutta se suosii
-sensijaan yksityisiä tuokiokuvia ja lyyrillisiä impressioneja, joiden
-kuvailemisessa Aho on suomalaisen kirjallisuuden tunnustettu mestari.
-
-Juhani Aho on kirjailijatoimintansa aikana kuvannut henkilötyypeissään
-kaikkia ikäkausia kehdon ja haudan välillä, mutta jos näiden rivien
-kirjoittajalta kysyttäisiin, mitä ikäkautta hän on kuvannut kaikkein
-parhaiten, niin en epäilisi kohta vastata: lapsuutta. Ahon viimeisen
-lastu-kokoelman ja hänen uuden kirjansa jälkeen on suomalaisella
-lukijalla onnellinen tietoisuus, että meillä on omalla kielellämme
-hienoin lapsuuden elämysten kuvaaja, mikä ehkä koskaan on ollut
-olemassa. Aho kestää tällä alalla hyvin vertailun Tolstoin ja Kellerin
-kanssa, voittaakin mielestäni heidät väärentämättömässä tunnelmassaan.
-Vain sveitsiläinen Carl Spitteler vie voiton Ahosta siinä suhteessa,
-että hän on tunkeutunut kauemmas kuin suomalainen kertoja, kaikkein
-ensimmäisten lapsuusvuosien hämäriin, kasvinomaisiin elämyksiin.
-Jos mikään, niin osottaa juuri tämä lapsimaailman kuvaus, mikä ehkä
-jostakin saattaa tuntua suhteellisesti vähäpätöiseltä aiheelta,
-kuinka syvällä inhimillisellä pohjalla Ahon tuotanto lepää. Vain hän
-joka ymmärtää lapsen, ymmärtää ja taitaa kuvata sitä, mikä meissä on
-inhimillisesti inhimillisintä.
-
-Tekisi mieli poimia näytteiksi muutamia niistä välähtelevistä
-episoodeista, joihin Aho on kätkenyt lapsen sielunelämän salaisuuksia,
-mutta olisi tuskin oikein, että arvostelija rientäisi lukijan edelle.
-Jokaisen on helppo näissä lapsuusmuistelmissa löytää oman lapsuutensa.
-Nämä muistelmat kulkevat luonnollisesti hyppäyksittäin, huipulta
-huipulle, mutta niiden mukana aukenee ja laajenee se maailma, joka
-"alussa ei ollut muuta kuin pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden
-keskellä, ja puutarha ja pienet pellot ja tie rantaan ja metsänrantaan
-ulkoveräjälle ja siitä suureen ulkometsään." Ihastuttavalla tavalla on
-Aho kuvannut rakkauden ensi aavistetun pojan rinnassa. "Punaisen tytön"
-episoodi, jolle kaukaisena kirjallisena vertauskohtana voisi mainita
-Danten "Vita nuovan" rakastavaisten ensi kohtauksen, on m.m. täynnänsä
-tuoksuvinta runoutta. Samoin kaikki ne muutkin pienet "episoodit"
-jotka edeltävät kirjan "suurta" rakkautta. Viimeksimainittu puolestaan
-muodostaa koko teoksen punaisen langan, ja on tekijä sen ympärille
-punonut paljon lyriikkaa, mutta jää se mielestäni kuitenkin tunnelman
-aitoudessa varjoon lapsenomaisten edeltäjärakkauksien rinnalla.
-
-Ahon rakkauskuvauksissa on joskus, kuten "Juhassa", draamallistakin
-ainesta, mutta luonteenomaisempaa on niille kuitenkin passiivinen
-lyyrillisyys. Ahon uusi kirja jatkaa tässäkin suhteessa "Yksin"-teoksen
-aholaisia traditsioneja. Mutta kuinka hienovaistoinen Aho onkin
-nuoruuden tunteen ja mielialojen tulkkina, niin jää häneltä
-kuitenkin yksi puoli nuoruutta -- sekä hänen uudessa kirjassaan että
-edellisissä -- ehkä liiankin suuressa määrässä varjoon. Tarkoitan
-nuoruuden tahto-elämää. Kirjailijaluonteensa mukaisesti on Aho nähnyt
-nuoruudessa enemmän unelmia ja tunteita kuin tahtomista ja epäilysten
-ja viettelysten kautta kamppailevaa toimintaa. Mutta joskin Aholta,
-samoinkuin hänen sukulaishengeltään, Tolstoilta, on yleensä puuttunut
-syvempi draamallinien suoni, niin on hän sensijaan uudessa teoksessaan
-lyyrillisellä tunnelmalla kyllästetyllä epiikallaan pystyttänyt kauniin
-muistomerkin sille nuoruudelle, jota hän on tahtonut kuvata.
-
-Juhani Ahon viimeisen teoksen perustunnelman muodostaa, kiinteä,
-joskaan ei ehkä aina voimakkaasti vakuuttava optimismi. Saattaa kenties
-tuntua, että on jotain hentoa ja haurasta siinä paossa todellisuudesta
-muistojen ja unien maailmaan, mikä on Ahon teoksen psykoloogisena
-taustana. Mutta jos tästä tahdomme Juhani Ahoa moittia, moitimme
-häntä samalla siitä, että hän on -- Juhani Aho. Runoilijana on Aho
-tuntenut tarvetta sekä loitontua todellisuudesta että muodostella sitä
-mielikuvituksessaan. Eikä hänen teoksensa syvemmälle katsoen suinkaan
-ole vieras todellisuudelle -- se päinvastoin usein tehostaa sitä,
-mikä elämässä on oleellisinta ja tärkeintä, samalla kun se heittää
-unohduksen vaipan sen ylle, mikä lopultakin on vain ulkonaista ja
-satunnaista. Sanoin jo, että Ahon kirja muistuttaa tunnustusteosta. Se
-on samalla, vaikka välillisesti, opetusrunoelma.
-
-Ahon koko elämänfilosofia on siinä vaalissa, jonka hän on suorittanut
--- varmaan enemmän vaistomaisesti kuin tietoisesti -- valitessaan
-ne episoodit elämästä, jotka hänestä ovat ansainneet ensi sijassa
-tulla muistetuiksi. Ja mitä laatua ovat nämä elämykset? Ne ovat
-sielun hiljaisia tapahtumia, ulkonaisesti merkityksettömiä, mutta
-meidän sisäisen itsemme kannalta tärkeämpiä kuin kaikki muu. Kaukana
-yhteiskunnan ja hetken pauhinasta elää sielumme salaperäistä elämäänsä,
-omine iloineen ja suruineen, maailman keskellä, ja kuitenkin sille
-vieraana, laskien omaa aikaansa, välinpitämättömänä vuosien kulusta.
-Itämaiden suuret uskonnot ovat nähneet ehkä syvimmälle tähän sielun
-valtakuntaan. Indialaisen Tagoren runoudessa on vielä jäljellä tätä
-itämaiden hienoa ja salaperäistä sielun-näkemystä. Mutta sitä on,
-enemmän tai vähemmän, kaikessa todellisessa runoudessa, sillä runouden
-todellinen koti on juuri sielun valtakunta. Ahon taide on tuskin
-koskaan ollut niin lähellä tätä runouden alkukotia kuin tällä hetkellä.
-
-Ahon nuoruudenteoksissa on huomattavissa voimakas pessimistinen
-piirre. Lähetessä kuudetta vuosikymmentään on Aho optimisti. Hän alkoi
-realistina. Hänen uusi taiteensa kulkee toisissa merkeissä. Realistille
-sanan varsinaisessa mielessä on ulkonainen maailma ainoa todellinen.
-Nykyiselle Aholle on todellisinta se, mikä tapahtuu sielun maailmassa.
-Jokainen yksityinen elämys ikäänkuin _merkitsee_ hänelle jotain yli
-reaalisen, jokapäiväisen arvonsa, ei kaavamaisessa, allegoorisessa
-mielessä, vaan samassa merkityksessä kuin Goethe käsitti myöhemmällä
-ikäkaudellaan todellisuuden, sanoessaan, että kaikki katoavainen on
-vain vertauskuva.
-
-
-
-
-JUHANI AHON KUOLINPÄIVÄNÄ.
-
-
-Kuinka tuskallista onkaan tottua ajatukseen, että Juhani Aho on
-kuollut! Kuinka vaikeaa onkaan olla kapinoimatta tätä tylyä tietoa
-vastaan!
-
-Ja kuitenkaan emme vielä, hänen tuore kuolinsanoma kädessämme, aavista,
-kuinka paljon hänen mukanaan on todella maassa mykistynyt! Hän joka
-oli vuosikymmeniä meidän tunteittemme kirkkain ja kaunopuheisin ääni,
-hän joka oli säveltänyt meidän metsäpolkujemme salaperäisen huminan
-ja laineiden iloisen laulun Suomen järvillä, hän joka oli lainannut
-kielensä kansan kärsimyksille tuskan aikana ja sen toiveille onnen
-päivinä -- hän on poissa. Vasta myöhemmin, ehkä viikkojen, ehkä
-kuukausien perästä, kun olemme ehtineet mitata sitä hiljaisuutta, joka
-on jäänyt hänen jälkeensä, tiedämme enemmän kuin tällä hetkellä siitä,
-kuinka paljon hän on meille merkinnyt.
-
-Hän ei ollut taistelija ja kuitenkin hän valloitti maan, hän ei ollut
-puhuja ja kuitenkin hänen äänensä kantoi yli päivän äänien, hän ei
-ollut ajattelija tämän sanan tavallisessa mielessä ja kuitenkin painoi
-hän maailmankatsomuksensa harmoonisen kuvan koko sivistyneen Suomen
-tietoisuuteen -- hän oli _runoilija_, kuolemattomien Musain lemmikki,
-runoilija ensimäiseksi ja viimeiseksi. En tiedä, onko tätä koskaan
-tarpeeksi selvästi sanottu. Ei Aho ollut niinkuin useimmat realismin
-ammattikirjailijoista, joiden piiriin hän toisinaan todella luuli
-kuuluvansa, kylmäverinen elämän tarkastaja ja yhteiskunnanparantaja --
-Aho oli alkuperäinen runoilija, joka lämpimänä luonnon povelta ammensi
-viisautensa ja jonka näkemykset eivät mahtuneet minkään kirjallisen
-ohjelman puitteihin. Pohjimmaltaan ei Aho ollut Maupassant'in ja
-Kielland'in heimoa, vaan Gottfried Kellerin ja Tolstoin.
-
-Juhani Ahon runoilijalaadun syvin salaisuus on epäilemättä kätkettynä
-hänen suhteessaan luontoon. Kaikkeen, mikä hänen tuotannossaan on
-persoonallisinta ja syvintä, sekaantuu metsien pihkantuoksua, kesäaamun
-kirpeää kastetta ja salojen moniäänistä linnunlaulua. Hän asetti
-mielellään luonnon kulttuuria vastaan, puolustaen aina edellisen
-oikeuksia. Siinä missä hänen runomaailmassaan luonto ja kulttuuri
-iskivät yhteen, saattoi syntyä joko tragiikkaa, (kuten "Maailman
-murjomassa") tai komiikkaa (kuten "Rautatiessä"), mutta molemmissa
-tapauksissa oli hänen myötätuntonsa sillä puolella, missä alkuperäinen
-luonto oli. Hänen rakkautensa luontoon oli sukua hänen rakkautensa
-kanssa kaikkeen yksinkertaiseen, väärentämättömään, idylliseen ja
-uneksivaan. Se antoi hänelle avaimen m.m. lapsisielun salaperäiseen
-maailmaan sellaisena kuin se esiintyy hänen viimeisessä kirjassaan
-"Muistatko?"
-
-Sama keskeinen asema, mikä Aholla oli elävien kirjailijain joukossa,
-tulee hänellä epäilemättä arvaamattomiin aikoihin saakka olemaan
-kirjallisuudenhistoriassamme. Hän oli tavallaan välittäjä kahden
-sukupolven välillä, hän oli viimeinen runebergiaani, mutta hän oli
-samalla uuden kirjallisuuden alkaja. Hän oli ensimäinen suuri,
-tietoinen taiteilija suomenkielisessä kirjallisuudessa, europpalaisen
-koulun käynyt ja kuitenkin samalla hengeltään täysin suomalainen. Hän
-on elämäntyöllään kohottanut kirjailija-ammatin kunniaan suuren yleisön
-keskuudessa ja hän on vihdoin ulkomaillakin teoksillaan kääntänyt
-huomiota Suomen kulttuuri-elämään.
-
-Mutta kaiken sen lisäksi, mitä Suomen kansa on Juhani Ahossa
-menettänyt, on jokainen meistä, jotka olemme kasvaneet hänen kirjojensa
-ilmapiirissä, menettänyt jotakin persoonallista, intiimiä, sanoin
-kuvaamatonta.
-
-Suomen metsät, Iisalmelta Lappiin ja Lapista Hankoniemeen soittavat
-tänä päivänä hänen kuolinlauluaan, papin tytär itkee runoilijaansa,
-salokylän Matit ja Liisat kun surusanoma ehtii heidän luokseen,
-murehtivat kuvaajaansa, koko Suomi suree ja jokaisen surussa on jotain
-jota ei toinen voi pukea sanoiksi. Niille, jotka ovat mieskohtaisesti
-tunteneet Ahon, on menetys ehkä kipein. Kaikkien niiden kuvien
-keskeltä, joita surusanoma herättää heidän sielussaan, näkevät he
-ehkä -- niinkuin näiden rivien kirjoittaja -- kiitollisuudella ja
-kaipauksella sen hienon, surunvoittoisen, viisaan hymyn, joka niin
-usein väreili hänen kasvoillaan ja jonka takana aavisti huimaavan
-perspektiivin inhimillisesti elettyä, kaunista elämää.
-
-
-
-***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KIRJOJA JA KIRJAILIJOITA III***
-
-
-******* This file should be named 62160-8.txt or 62160-8.zip *******
-
-
-This and all associated files of various formats will be found in:
-http://www.gutenberg.org/dirs/6/2/1/6/62160
-
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
-States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
-specific permission. If you do not charge anything for copies of this
-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
-performances and research. They may be modified and printed and given
-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
-trademark license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country outside the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you'll have to check the laws of the country where you
-  are located before using this ebook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
-  works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org 
-
-Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
-Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
-volunteers and employees are scattered throughout numerous
-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
-date contact information can be found at the Foundation's web site and
-official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-
-    Dr. Gregory B. Newby
-    Chief Executive and Director
-    gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-
diff --git a/old/62160-8.zip b/old/62160-8.zip
deleted file mode 100644
index 237cada..0000000
--- a/old/62160-8.zip
+++ /dev/null