diff options
| -rw-r--r-- | 56930-0.txt | 3171 | ||||
| -rw-r--r-- | 56930-8.txt | 3551 |
2 files changed, 3171 insertions, 3551 deletions
diff --git a/56930-0.txt b/56930-0.txt new file mode 100644 index 0000000..957f943 --- /dev/null +++ b/56930-0.txt @@ -0,0 +1,3171 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56930 *** + + + + + + + + + + + +MEREN TAKAA II + +Kirj. + +Aino Kallas + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1905. + + + + +SISÄLLYS: + +Kesä. +Saarenmaan profeetta. +Pyhän isän lähetti. +Bathseba Saarenmaalla. +Sotilaan äiti. +Pieni kiinalainen aasi. +Salakuljettaja. +Häät. + +Kaksi lapsuuden muistoa: + 1) Yö. + 2) Valhe. +Kun vanha polvi kaatuu. + + + + +KESÄ. + + +1. + +"Georgevitsh, -- tekö?" + +Pietarilainen lukionopettaja Juhan Hallik kohoitti vastahakoisesti ja +unisesti päätään hiekasta, johon oli sen vajoittanut. Hän oli luullut +olevansa aivan rauhoitetussa paikassa, josta ei kukaan keksisi tulla +häntä hakemaan. Hän oli tahallaan välttänyt meren rantaa, ja annettuaan +aamulla kolme tuntia serbialaiselle Georgevitshille, joka kesäksi +oli pantu jälkiläksyille hänen luokseen, hän oli ottanut olalleen +vaippansa ja kainaloonsa vanhan vuosikerran muuatta saksalaista +pilalehteä ja lähtenyt metsään, viettääkseen muutamat tunnit levossa +ja laiskuudessa. Männikkö oli harvennut joensuun toisella puolen +aukeamaksi, josta nähtävästi oli vedätetty hiekkaa tielle, maa oli +myllerrettyä, revittyä, mäntyjen juuret riippuivat irtonaisina ilmassa. +Aukeaman reunoilla kasvoi kukkivaa kanervikkoa, ja huojui pitkiä, +punakukkaisia horsmia. Hallik oli suurella mielihyvällä levittänyt +vaippansa pahimpaan paahteeseen ja ristinyt tämän hiekkakuopan +auringonkylpypaikakseen, luvaten pitää sen toisilta visusti salassa. +Hän oli riisuuntunut vyötäisiin saakka ja antanut auringon säteitten +kihelmöiden pistellä selkää, tuntui kuin olisi kuusenoksalla hiljaa +ihoa kutkutettu. Kaikenlaisia mieluisia ja hajanaisia mietteitä heräsi +katsoessa pilviin ja männyn latvoihin, tuli sovinnolliselle tuulelle, +Jupiterin viha ei tuntunut painostavalta ainakaan näin kesälomalla. +Pietarin sakeat sumut, tärisevät katukivet ja huonosti tuuloitetut +luokkahuoneet olivat vajonneet kuin maan alle. Hiekka poltti vaipan +läpi kylkeä ja käsivartta, väsymys, jossa piili jälkiä talven +neljästäkymmenestä viikkotunnista, alkoi raukaista. Hänen harvinainen +kykynsä nukahtaa heti pitkäkseen pantuaan, tuli avuksi, aivan +huomaamatta vaihtuivat irtonaiset, sinne tänne häilyvät ajatuskuvat +uniksi. + +Hän katsoi puolikohmeissaan häiritsijään, joka varovasti oli tarttunut +häntä hartioista. Se oli pitkä, nopeaan kasvanut poika, seitsemän- tai +kahdeksantoista vuoden ikäinen. Etelämaalaisen kellertävistä kasvoista +tuikahti pistävänä suurten, mustien silmien tuli. Suu oli vinossa, +tyytymättömässä väänteessä, kasvojen alaosassa oli jotain velttoa, +jota pienet, äsken versoneet viiksenalut eivät vielä voineet peittää. +Seisoessaan siinä ryhdittömänä, pahantuulisena, hän oli merkillinen +vastakohta virolaisen notkealle, lujalihaksiselle vartalolle ja +hyväntahtoisille kasvoille. + +"Olkaa hyvä, -- antakaa minulle rahaa", hän sanoi venäjäksi. + +"Ensiksikin, puhukaa saksaa, Georgevitsh, muuten ette opi sitä ikinä, +ja toiseksi, mitä rahaa? -- teidän tämänviikkoinen määrärahanne on +lopussa." + +"Antakaa minulle ensi viikon rahasta", sanoi poika tympeästi, mutta +hellittämättä, huonolla, murteellisella saksalla. + +"Te menette taas makeisia ostamaan", sanoi Hallik kiinteästi, ikäänkuin +olisi puristanut pojan yhtäkkiä pihtien väliin. + +Mutta poika luikerteli läpi. + +"Mitä minä sitten tekisin? Kun en polta, niin täytyy olla jotain muuta. +Muutoin... tämä on turhaa kidutusta, -- ei sitä kauvan viitsi." + +"Joutavia, Georgevitsh!" sanoi virolainen hyvänsävyisesti nauraen. "Kun +olette päättänyt olla polttamatta, niin pitäkää päätöksenne. Niinkuin +mies!" + +Hän kaivoi taskustaan rahaa ja ojensi Georgevitshille. + +Poika otti rahat vastaan samalla veltolla haluttomuudella, jolla kaikki +liikkeensä teki. + +"Teidän on hyvä puhua", hän sanoi viivytellen, -- "ette ole itse koskaan +polttanut. Mutta minä, -- jo kymmenennestä vuodesta. Isoäiti itse +opetti." + +"Kunnon muija!" sanoi Hallik leveästi. Hän oli taas paneutunut +pitkäkseen ja katseli Georgevitshiä lakin lipan alitse. + +"Ettekö leikkuuta pian tukkaanne", hän sanoi. + +Georgevitsh joutui hämilleen ja siveli kädellään ylöspäin pyrkivää, +mustaan aaltoon asettuvaa tukkaansa. + +"En, -- en ole aikonut", hän sanoi, kääntyen mennäkseen. + +"Ehkä on joku sanonut, että noin on kauniimpaa", heitti Hallik hänen +jälkeensä. + +Se sattui Georgevitshiin kuin kalikalla viskaten, mutta hän ei +kääntynyt vastatakseen. + +"Suuttui", hymyili Hallik, yhä katsellen männikköön katoovaa +Georgevitshiä. "Huono ryhti!" mutisi hän sitten, kulmakarvojaan +rypistäen ja ojensi yhtäkkiä ilmaan käsivartensa, taivuttaen sen +hitaasti koukkuun, niin että supistuvat lihakset pingoittivat sinisen +urheilupaidan hihaa. "On siinä vielä rautaa, mutta pitää ruveta puita +pilkkomaan, että säilyisi", hän neuvoi itseään ja päätti vielä samana +päivänä lainata jostakin kirveen. Harmi, jota hän hetkisen aikaa oli +häiritsemisestä tuntenut, alkoi haihtua, hän otti esiin pilalehtensä, +joka oli hänen ainoa henkinen ravintonsa kesäloman ensi kolmanneksella, +ja alkoi sitä selailla. Tavattuaan jonkun sattuvan sukkeluuden, +hän nauroi sydämensä pohjasta ja oli samalla vähän kateellinen, +ettei itse ollut sitä keksinyt, hän eläytyi hyvin nopeasti kaikkiin +naurettaviin kohtauksiin. Noin neljännestunnin verran hän luki, mutta +sitten alkoi väsymys taas päästä voitolle, hänen puoleksi ummistuneet +silmänsä tavoittivat vielä häilyviä kuvia, -- horsmain huiskilovarsia, +muurahaisten valtatietä, jonka ne olivat viitoittaneet itselleen +poikki aukeaman, -- kulkivat pitkin muuatta suorarunkoista mäntyä +juuresta latvaan saakka, jolloin aivot haparoivat vertausta männystä +ja suorasyisestä luonteesta. Sitten silmät jäivät taivaan sineen, joka +näytti aukenevan yhä syvemmäksi, kuin pohjan kuultamaton vesi, -- +sulkeutuivat uudelleen. + + +2. + +Georgevitsh lähti nyrpeissään rantatielle. Hän tavallisesti suuttui +Hallikin sukkeluuksista, niissä oli jotain härnäävää, niin että teki +mieli käsillään viuhtoa kuin hyttyisparvea, -- hänen etelämaalainen +verensä sähähti joka kerta. Muuten hän kunnioitti Hallikia, pitikin +hänestä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa aina kuin teräskäden niskassaan, +hänen veltot, hapuilevat, tunteelliset taipumuksensa eivät ottaneet +sopiakseen Hallikin suorakulmaisiin, viivoitettuihin tapoihin. Hänen +oli kuollakseen ikävä tänä kesänä, -- ensin pitkät aamupäivätunnit, +sitten samanikäisten toverien puute, -- koti-ikävä, joka kesäisin aina +häntä kalvoi, -- ja sitten loppujen lopuksi vapaaehtoinen tupakkalakko, +joka kesti jo kolmatta viikkoa. Siitä asti kun oli lakannut +polttamasta, hän ei tuntenut itseään, kaikki iletti ja kyllästytti, +ruoka, läksyt, ihmiset, -- pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, yöt olivat +pitkiä ja unettomia. Jokin levottomuus ajoi häntä paikasta toiseen, hän +vetelehti joutilaana pitkin rantaa, pureskellen myötäänsä makeisia, +katsellen purjelaivoja ja rannan matalikkomuodostuksia. + +Vironpuoleinen meri aukeni laajana, mataloituvana lahtena, ilman +saaria, yhtyen heti niemen kärjissä aavaan ulappaan. Hietatöyräät +kasvoivat korkeaa, suoraa mäntymetsää, virstamääriä pitkin rannikkoa. +Pohjoistuulen tuomat laineet lakaisivat tieltään hietamatalikkoja, +jotka tyynellä ilmalla rannalle muodostuivat. Neljä, viisi suomalaista +purjejaalaa, jotka silakkalastissa olivat tulleet yli lahden joka +vuotisille vaihtokaupoille, oli ankkurissa lahdella. Rantavesi oli +ruskean kellertävää, vasta kauempana, meren syvetessä vaihtui veden +väri vihreänsiniseksi. + +Georgevitsh kääntyi maantielle, joka jakoi kahtia huvilakylän. Molemmin +puolin oli pieniä, hatararakenteisia kesäasuntoja, puutarhoineen, +lasikuistineen ja valkoisine verantaverhoineen. + +Georgevitsh seisahtui pehmeässä, vajottavassa ajohiekassa, ikäänkuin +äkkiä olisi päätöksensä muuttanut, ja lähti oikaisemaan huvilapihojen +poikki. Pieni joki tuli vastaan, sen hietapohja kiilsi matalasta, +kirkkaasta vedestä, sileissä suomuissa, kuin haravoituna. Kaksi +käsipuulla tuettua lautaa vei sen yli. Rannalla riippui suuri, nokinen +pata, savuun ja liekkeihin peittyneenä, joku nainen huuhtoi vaatteita +juoksevassa vedessä. + +Toisella rantatöyrällä oli harvojen mäntyjen takana huvila. +Georgevitshin ryhti norjistui yhtäkkiä, suuret, soikeat silmät +laajenivat. + +Äkkiä avautuivat lasikuistin punareunaiset verhot, ja nuoren naisen pää +pistäytyi esiin avatusta ikkunan puoliskosta. Vaaleitten, häviävien +kulmakarvojen alta katselivat vihertävät, ruskeapilkkuiset kissansilmät +pehmeästi ja uteliaasti hämillään seisovaa poikaa. + +"Herra Georgevitsh, -- ettekö tahdo tulla katsomaan uutta +krokettikenttäämme?" + +Ääni oli hyvin korkea, olematta kimakka. + +Georgevitsh seisoi toisella puolen aitaa. + +"Minun täytyy lukea latinaa", hän sanoi tyytymättömästi. + +"Mutta tehän olitte nyt menossa kävelemään. Minnekkä aiotte mennä, -- +puotiinko?" + +"Niin", vastasi Georgevitsh, itsekseen harmitellen ja tuntien halua +valehdella. + +"Paperosseja ostamaan?" jatkoi hivelevä ääni. + +"Ei, -- minä en polta enään", sanoi Georgevitsh jyrkästi ja +miehekkyydellä, ja katsoen suoraan naiseen. Verannan verhot olivat +pudonneet sivuille, -- siro, hoikka, mustapukuinen vartalo oli niitten +kehyksissä, -- harsohihoista kuulsivat valkoiset, ohuet käsivarret. + +"Ette polta, -- mutta miksi ette?" + +Georgevitshin miehekkyys luhistui kokoon. + +"Minä en tiedä", hän tunnusti avomielisesti. + +"Niin, -- eikö se ole turhaa", jatkoi nainen. + +Georgevitshistä tuntui, kuin olisi joku silittänyt häntä, -- pieni, +pehmeä kissankäpälä, jossa ei kynsiä tuntunut. + +"Mikä on turhaa, -- polttaminenko?" hän sanoi hajamielisenä. + +"Ei, -- vaan se, että ette polta", sanoi nainen nauraen. + +Georgevitshin kolmeviikkoiset päätökset hajosivat joka ilmansuunnalle. + +"Se olikin nyt vaan kesän ajaksi", hän sanoi puolustellen. + +"No, -- ettekö tulekkaan?" kysyi nainen. + +Georgevitsh säpsähti, hänestä pilkisti sanojen alla naurua. Hän avasi +päättävästi veräjän ja astui puutarhaan, lakki kömpelösti kädessä. + +"Pankaa toki lakki päähänne. Katsokaapas, -- enkö sanonut, -- teidän +tukkanne menee kiharaan, kun vaan annatte sen kasvaa." + +Georgevitsh muisti yhtäkkiä Hallikin, ja punnitsi hetken mielessään, +kertoisiko, -- joutavia, jääköön sikseen. + +"Se on niin musta, niin musta", sanoi nainen päätään heilutellen. + +"Meillä on kaikilla niin siellä etelässä", vastasi Georgevitsh. + +"Te olette jonkun näköinen", jatkoi nainen, -- "jonkun, josta olen +lukenut eräässä kirjassa, -- tai ehkä näin taulukokoelmassa kerran, -- +en muista. -- Teillä on kai hyvin koti ikävä?" + +Se kysymys tuli hyvin tavallisena ja jokapäiväisenä, mutta siinä oli +jokin sävy, joka vaati suoruutta, ja jota ei voinut millä lauseparrella +tahansa kuitata. + +"On", vastasi Georgevitsh yksinkertaisesti. + +"Te olette ensimäinen, joka kysyy sitä minulta, -- sillä lailla", hän +sanoi kiitollisesti. + +Nainen kieritti ompelukoneen pyörää pari kertaa. + +"Minun mieheni lähti pois eilen", hän sanoi äkkiä. + +"Pietariin?" kysyi Georgevitsh kohteliaisuudesta, muuta ajatellen. + +"Niin, -- hänen täytyy viipyä siellä kuukauden päivät. Minä olen yksin +lasten kanssa". + +Hänen kätensä, hermostuneet, voimattomat kädet kulkivat pitkin pientä, +punaista hametta, joka oli hihasta kiinni ompelukoneessa. + +"Laulatteko te, Georgevitsh?" hän kysyi, katse ylöspäin, niinkuin olisi +kuunnellut jotain. + +"En, -- taikka -- hyvin vähän", vastasi Georgevitsh, koittaen +rehellisesti tehdä itselleen äänestään tiliä. + +"Mutta te pidätte laulusta? Joskus kun tulette tänne iltasin, niin +laulan teille. Piano vaan on melkein mahdoton". + +"Kyllä minä pidän, -- hyvin paljon", -- kiirehti Georgevitsh +vakuuttamaan. + +"Sanokaahan, -- kuinka te oikein viihdytte täällä?" + +"En tiedä", vastasi Georgevitsh haluttomasti, tuntien sanovansa +tyhmyyden. + +"Kuinka ette tiedä?" sanoi nainen nauraen. + +"Minulla on ikävä", vastasi Georgevitsh jurosti, mutta alkoi myöskin +nauraa. + +"Tiedättekö, -- tulkaa tänne joskus krokettia pelaamaan, tuossa on +kenttä". + +Hän näytti Georgevitshille pientä, tasoitettua hiekkapyörylää, jossa +rautalankaportit olivat pystyssä. Georgevitsh nousi ja seisahtui +hänen viereensä katsomaan, mieluinen hämmennys valtasi hänet, jotakin +kutoutui hänen ympärilleen kuin pehmeät silkkilangat. + +Vähän ajan perästä hän kulki pitkin metsäpolkua puodille päin, +vihellellen, -- muuan pietarilainen katuvalssi, jota jokainen posetiivi +renkutti, pyrki vastustamatta huulille. Löysi maasta kepin ja alkoi +sillä viuhtoa kanervan päitä, niinkuin olisi niittämään pantu. Niityn +reunaan päästyään katsahti ympärilleen, näkisikö kukaan, sitten alkoi +juosta täyttä vauhtia, kunnes hengästyi. + +Puodin vastapäätä, aidan luona seisoskelivat suomalaiset kalastajat, +vedellen piippunysistään sauhuja. Puoti oli täynnä maalaisrihkamaa, +lattiasta kattoon, -- hän istuuntui siellä nelikolle odottamaan +vuoroaan, mitä hän aikoi ostaa, ei ollut hänelle itselleenkään +selvillä, -- hän ei tahtonut tehdä mitään päätöstä. + +"Paperosseja?" kysyi puotipoika, ennenkuin hän ehti mitään sanoa. + +"Niin", hän sanoi kiireesti, paino putosi rinnalta. Sattuma oli +ratkaissut. + +Ulos tultua hän meni suoraa päätä männikköharjulle joen töyrälle ja +sytytti yhden. Sen ohut, sininen haiku kietoi hänet haaveelliseen, +puolittain väsyneeseen tunnelmaan, johon hän antautui täydellisesti, +varoen kadottamasta siitä rahtuakaan. Kaikki oli kuin hienoa auerta +ympärillä, ja siitä tuikahti kiiltomadon välkkeellä kaksi vihertävää +silmää. + + +3. + +Georgevitsh sitoi venettään laituriin. Se oli sivulla varsinaisesta +kylästä ja ulottui kauas mereen, -- kapeat, ruostuneet rautakiskot +juoksivat pitkin hietavalleja tiilitehtaalle saakka, jonka korkea +savutorni kohosi yli mäntymetsän. Vasemmalla puolen oli pientä lepikkoa +ja rannalla pitkiä halkopinoja. + +Etelätuuli lennätti lahden vedet ulapalle päin, rannassa oli tyyntä, +hiekkasärkät olivat korkealla, muodostaen matalia, keltaisia saaria, +jotka joka päivä muuttivat muotoaan, -- kokonaiset pienoismantereet +nielaisi tai nosti meri vähässä ajassa, -- se oli luomiskertomus +pienoiskoossa. Matalikon välisissä lätäköissä mätänivät auringon +paahteessa vesi ja rantalevät, löyhkää levittäen. Joukko +paljasjalkaisia lapsia myllerehti matalikolla, meloivat isoa, leveää +venettä edestakaisin, huutaen ja kirkuen suurimmassa lätäkössä, +kasasivat hiekkaa vallituksiksi, kahlasivat polvia myöten vedessä tai +pyysivät käsin kaloja. + +Uimahuoneet, joita oli toistakymmentä kojua pitkien siltojen päässä, +olivat jääneet portaineen melkein kuivalle. Oli paraikaa naisten tunti, +rannalla liehui valkea varoituslippu. Sillat keikkuivat yhtämittaa +kylpijöitten askelista, uimakojut avautuivat tuontuostakin, tyyni +vesi suihki ja loiski kylpijöitten pään ympärillä, veden hiekkaa +kuultavan kalvon rikkoivat yhtämittaa vaahtoavat vesirenkaat, joita +uijat temmeltäessään työnsivät liikkeelle. Kylmän veden ja äkillisten +hyppäysten pusertamat huudot sekaantuivat merilintujen kirkunaan. + +Georgevitsh kellui veneessä, joka hiljaa hankautui laiturin palkkeja +vastaan. Hän koitti turhaan ajatuksissaan saada jotain yhteyttä +aikaan näitten vallattomien vesiolentojen ja jäykkien, hienojen +naisten välillä, jotka iltasin rantakävelyillä tulivat hänelle +vastaan. Ne olivat hänelle yhtä vieraita ja käsittämättömiä molemmat, +sekä ne kaulaan saakka napitetut, kuin nauhasta vetäen hymyilevät +ja ääntelevät, että nämä, joista kylmä vesi hetkeksi oli huuhtonut +sivistyksen ja seuraelämän sileän kiillon. + +Hänen päänsä oli täynnä arvoituksia, aavistusta, ikävää... Vielä vuosi +sitten hän oli häpeästä ja vastenmielisyydestä paennut porttiholviin, +kun hänen ainoa naispuolinen tuttavansa Pietarissa, rehtorin tytär, +sattui kadulla tulemaan vastaan. Tervehtiä, joutua naurettavaksi, +kuulla pienen, harmittavan hihityksen niskassaan, -- mahdotonta! +Nyrkkiä puiden hän oli porttiholvista vaaninut tytön menoa, sylkäissyt +mennessään, hapan maku suussa kuin kirpeästä omenasta. Mutta tämän +yhden vuoden kuluessa oli perinpohjainen muutos tapahtunut. Jotain +hämärää, salaperäistä oli ilmestynyt hänen ajatusmaailmaansa, hänen +ajatustensa painopiste oli siirtynyt jonnekin muualle, ulkopuolelle +häntä itseään, hän oli ahkeraan alkanut käydä messussa, koska +kirkon pyhänsavun tuoksuinen ilma oli paras maaperä hänen villisti +versoville unelmilleen, ja hän, näitä yksitoikkoisia kertosäkeitä +kuullessaan parhaiten tunsi sulautuvansa epämääräiseen ikäväänsä. +Kirkossa, ikuisten lamppujen himmeässä valossa oli tämä muodoton ikävä +ensi kertaa katsonut häntä suoraan silmiin Neitsyt Maarian lempein, +liikkumattomin kasvoin, hän oli oudolla, pyhällä aavistuksella +tutkinut näitä piirteitä, kyllästymättä... Ja kirkosta ulostullessaan +oli hän yhä vielä samassa huumeessa, hänen silmänsä etsivät jokaisen +ryysyisen huivin alta Jumalan äidin otsaripaa ja kaipausta lieventäviä +silmiä, jokainen vastaan tuleva nainen herätti hänessä levottoman +uteliaisuuden... + +Georgevitsh säpsähti yhtäkkiä, nousi puolinojalleen veneessä, levoton +tunne alkoi kiertää hänessä. Metsän rajassa, hiekkarinteellä liikkui +jotain valkoista. Georgevitsh tuijotti siihen melkein peljästyneenä. +Hänen oma olonsa tässä veneessä ja lähestyvä valkoinen eivät sopineet +yhteen, -- jommankumman pitäisi olla olemattomissa. Hän kävi hyvin +rauhattomaksi, mutta tunsi yhtä kaikki velttoutta, jokainen päätös, +jokainen liike olisi vaatinut häneltä suuria ponnistuksia. + +Valkoinen liehui yhä lähemmäksi, -- ei voinut olla epäilystäkään, +se oli hän. Reunimmaisen uimahuoneen kapeat siltalaudat notkuivat +askelista. Georgevitsh yhä tuijotti, hänessä seisahtui kaikki ajatus, +hän muuttui mielestään kuin puuksi rannalle tai veden huuhtomaksi +harmaaksi siltapalkiksi. Sillan kapea reuna haihtui auringon +kimallukseen, pienet jalat näyttivät vettä astuvan, -- se oli kuin +näky, -- hän kulki pitkin merta auringon juovassa... Todellisuus ja +mielikuvitus kutoutuivat nopeasti sekaisin, -- yhä voimakkaammin +valtasi hänet yliluonnollinen tunne. + +Yhtäkkiä hän kuin lamautui, -- hatara uimakoju sulkeutui. Hän heräsi +kuin unesta, -- silmät liukuvat rautatiekiskojen mukana tiilitehtaan +kuivaustelineille saakka, -- palaavat takaisin, -- alkavat laskea +suomalaisia laivoja, joista osa jo on lähtenyt. + +Nyt... Pistävä tunne juoksee läpi hänen ruumiinsa... Hän makaa +teljolla, pää käsissä, -- pettymyksen, vastenmielisyyden ja häpeän +tunteet vaihtelevat hänessä. + +Hänen huulensa liikkuvat yhtämittaa: + +"Anna anteeksi, -- valkoinen, kaunis..." + + +4. + +Georgevitsh viivytteli aidan takana. Hän tiesi hyvin tulevansa taas +myöhään päivälliselle, mutta tekeytyi huolettomaksi, ikäänkuin hänellä +olisi ollut yllin, kyllin aikaa. Taittaako pieni, voimaton käsi kukan +vai eikö? Hän seurasi käden liikkeitä, joilla se hyväillen kulki yli +kukkapensaan, kuinka se sormitteli jokaista kukkasydäntä erikseen. +Yhtäkkiä sormenpäät puristuivat toisiaan vasten, -- pieni, punainen +sydän vierähti maahan, kuin vahingossa, säleaidan ulkopuolelle. + +"Hyvästi, Georgevitsh..." + +Georgevitsh nosti kukkasydämen maasta, sykkivin sydämin, oliko se +hänelle? + +Hän lähti juoksujalkaa kotia päin. Kukkasydän tykytti yhdessä hänen +omansa kanssa, siitä pulppusi kuin elinnestettä hänen suoniinsa. Pieni, +ylitse vuotava kukkasydän, joka oli auennut onnensa kyllyydestä. + +Rouva Hallik istui portailla paikaten Georgevitshin takkia. +Georgevitshin tullessa hän purasi hampaillaan langan poikki, -- se ei +ollut kaunista ja hermostutti Georgevitshiä -- mutta hän piti rouva +Hallikin silmistä, ne näyttivät aina tietävän enemmän, kuin mitä suu +ilmaisi. + +Georgevitshin käsi kohosi temmatakseen kukan pois, mutta koukistui +puolitiessä ja tarttui hapuillen männyn runkoon. Mikä hullu halu hänet +valtasi näyttää rouva Hallikille kukka? Niitä ei kasvanut koko kylässä +muuta kuin yhden huvilan ympärillä. + +Rouva Hallikin silmät kohosivat, kohdistuivat kukkaan, niihin +ilmestyi jokin ajatus, mutta Georgevitsh ei saanut luetuksi, oliko se +hyväksymistä vaiko pahaa mieltä. "Nyt hän tietää sen, -- kaikki hän +tietää", hän ajatteli, ja ylpeä, iloinen tunne täytti hänet. + +Yhtäkkiä tuntui maan alle vajottavan. + +Hallik oli tullut huoneestaan ja seisahtunut ovelle, kädet +housuntaskuissa. + +"Soo, -- soo, -- nykyaikana kannetaan sydän ulkopuolella takkia. Siellä +taitaa muuten olla monta sydäntä varastossa, mistä tämäkin on kotoisin." + +Miili rouva nousi nopeasti, suupielet värähtivät heikosti. + +"Mennään päivälliselle", hän sanoi. + +Georgevitsh seurasi saliin kuin uitettu koira, nolona, katkeroituneena. +Sormet hieroivat rikki pientä, vaaleanpunaista sydäntä. + + +5. + +Kesähuvilansa takana hakkasi Juhan Hallik puita. Puusyltä pilkotessaan +hän oli jättänyt muutamia oksaisia, paksuja koivupölkkyjä jäljelle ja +otteli nyt hiki otsalla niitten kanssa. Pölkyt olivat vettyneitä ja +panivat kovan kovaa vastaan, ennemmin pirstoutuivat, kuin tasaisesti +haloiksi halkesivat. Hallik veisti kiiloja ja heilutti raskasta +puunuijaa, -- hän ei aikonut hellittää. + +Hänen kesäasuntonsa oli lähellä meren rantaa, tiheimmässä +asuntoryteikössä, toiset huvilat ympäröivät sitä neljältä puolen. +Se oli talven kuluessa rakennettu, hirret ja katto vielä valkoisen +tuoreita, puutarhasta ja pihasta ei ollut vielä alkuakaan, ainoastaan +sahajauhojen sekaista hiekkaa rakennuksen ympärillä. Ei ollut edes +aitausta, joka olisi sen muista eroittanut. Se oli alituisena harmin +aiheena Hallikille ja uhkasi pilata hänen kesänsä. Hän koitti +puolustautua sitä vastaan panssaroimalla itsensä täydellisellä +välinpitämättömyydellä ja ottamalla mahdollisimman suuria vapauksia. +Oli ilta, ja ranta veti kaikki huvila-asukkaat verannoiltaan ja +puutarhoistaan kävelylle. Hallik ei ollut kävelijöitä näkevinäänkään, +vaikka tie kulki aivan hänen huvilansa vieritse, -- kun hienot helmat +kahisivat hiekassa, otti hän vielä huolettomamman asennon, ja paljaat +jalat uppoutuivat lujasti hiekkaan. + +Suurin pölkky oli vielä jäljellä. Hallik otti vauhtia, kirves kohosi, +-- uppoutui tuskin tuuman vertaa, -- kuin kiveä. Puusta pusertui +keltaista vettä, ja se vingahti kuin valittaen, -- mutta ei rakoakaan +syntynyt. Hallik koitteli paitaansa, -- likomärkä. + +"Miili", hän huusi yhtäkkiä vaimolleen, irroittaen kirvestä, -- "voit +viedä ruuan pois." + +Miili rouva vastasi avonaisesta ikkunasta vastahakoisesti ja nukkuvien +lasten tähden hiljaa: + +"Eihän Georgevitsh ole vielä tullut." + +"Juuri sentähden, -- hänen pitää oppia täsmällisyyttä." + +"Kellohan on vasta puolikymmenen", huomautti vaimo hiljaisella +itsepäisyydellä. + +"Hyvä, -- anna olla sitten vielä puolen tuntia." + +Hallik piilotti kirveen pinon väliin, pesi kätensä sadevesikorvossa +ja tuli muutettuaan vaatteita istumaan verannalle. Hän oli pahalla +tuulella ja vaitelias. + +Miili tuli hiljaa salista, sulkien äänettömästi oven. + +"Onko hän taas rouva Detlefin luona?" + +"Tietysti, missä sitten muualla", murahti Hallik. + +He vaikenivat molemmat kumpikin seuraten omia ajatuksiaan, joita eivät +lausuneet ääneen. He tunsivat ajatustensa koskevan samaa asiaa, vaikka +menevän vastakkaisiin suuntiin, mutta kumpikaan ei halunnut aloittaa +kiistaa, vaan piti ajatuksensa salassa. Tämä vakoileva, epäilevä +äänettömyys oli painostavaa, siinä oli jotain vihamielistä. + +Männyn rungot talon edustalla mustenivat sitä myöten, kuin taivas +niitten takana punertui. Ilta oli kylmä, töyrän alla loiskivat +näkymättömät, väsyneet laineet. Ikävä, pitkäveteinen odotus värisi +ilmassa. + +Vihdoin Hallik nousi raskaasti ja päättävästi. + +"Nyt minä suljen oven", hän sanoi. + +"Älä tee sitä", kuiskasi vaimo hätääntyneenä. + +Mutta mies oli jo kiertänyt avainta lukossa ja pistänyt sen taskuunsa. +Vaimon silmät seurasivat hänen liikkeitään. + +Hallik mietti hetkisen, pyörähti kannoillaan ja meni yli salin suoraan +Georgevitshin huoneeseen. + +"Vie ruoka pois", hän sanoi ohimennen, osoittaen katettua +illallispöytää. + +Miili totteli mitään sanomatta. + +Hallik hengitti rykien vahvan tupakanhajun pilaamaa ilmaa Georgevitshin +huoneessa, ja kopahutti saappaansa kärjellä nurkkaan pari lattialla +vetelehtivää paperossin pätkää. Äkkiä hän kohoitti kulmakarvojaan, +ikäänkuin olisi keksinyt jotain, naksautti sormillaan ja sulki avoimen +ikkunan, jonka lautaan saakka kalteva kellarinluukku ulottui. + +"Ehei, herraseni", hän sanoi itsekseen. + +"Hän oli aikonut tulla ikkunasta", hän sanoi Miilille palattuaan +takaisin. + +"No, -- mikä sinun on?" hän kysyi, kun vaimo päätään kääntäen väisti +hänen suudelmaansa. + +"Minun on niin paha olla -- Georgevitshin tähden", sanoi vaimo +avonaisella harmilla. + +"Niin, -- kyllä olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi sinuun +rakastunut, -- olisi ainakin kotona pysynyt", Hallik sanoi +sovinnollisemmalla tuulella, yrittäen lyödä leikiksi. + +"Ymmärrätkö, että kiihoitat häntä kaikilla näillä pakkotoimenpiteillä?" +sanoi Miili, niinkuin ei olisi kuullut. + +"Sinä et tunne sitä naista", sanoi Hallik pysähtyen, ja silmät +teräksenä. + +"Minä panen maata", sanoi vaimo vältellen. + +Hallik istui verannan penkillä, katsellen pieniä tulia, jotka toinen +toisensa jäljestä syttyivät metsän pimennossa. Hän oli kiihoittunut +ja äkeissään eikä vähinten itselleen. Pihakoiran virka, johon hän oli +rupeutunut, suututti, -- kolme iltaa perätysten hän jo kulki ympäri +taloa ja lukitsi ovia ja ikkunoita. Harmi kohosi ja kohosi, nousi kuin +rinnassa pala, -- kurkkuun saakka, siitä hän sen nieli, -- moniin +vuosiin se ei ollut enään sen pitemmälle päässyt. + +Makuuhuoneessa sammui kynttilä, hän tiesi, että Miili odotti häntä eikä +voisi nukkua, ennenkuin hän tulisi, ja että tämäniltainen erimielisyys +päättyisi niinkuin ennenkin sulaan sovintoon. Hän meni niinkin pitkälle +jalomielisyydessä, että päätti ottaa ensi askeleen. Miili oli turhan +hienotunteinen ihmisten suhteen, ikäänkuin kääri hameensa tiukalle +ohikulkiessa, ettei kehenkään hankautuisi, mutta sepä ei kerran +kelvannut tässä yhteisessä survinmyllyssä, jota mailmaksi nimitetään. +Miili olisi sallinut jokaisen elää oman päänsä mukaan, -- eikö se ollut +oikeastaan kylmyyttä ja itsekkäisyyttä, vaikka sitä saattoi nimittää +suvaitsevaisuudeksikin, -- mitä se minuun koskee, rakastakoot ja +rikkokoot! Hallik alkoi ajatella, että Miili oli monimutkainen olento. + +Rouva Detlef! Siinä naisessa oli jotain, joka kiihoitti tutkimaan, +kuinka pitkälle hän voi antaumisessa mennä, -- hän voi antaa ainoastaan +hymyn, mutta voi antaa enemmänkin. Hämärästi muistui hänelle mieleen +juttu eräästä nuoresta kotiopettajasta, ylioppilaasta, jonka Detlef oli +palkannut täysihoitolaisiaan varten ja sitten kesken vuotta eroittanut, +kuten sanottiin, rouvansa tähden. Georgevitsh, -- tulenarassa ijässä, +-- kipinä vihertävistä silmistä, ja poika on ilmitulessa. -- Ah, -- +semmoiset naiset eivät koskaan mene liian pitkälle, he osaavat leikkiä +tulella, polttamatta itseään, -- he rakastavat epävarmuutta, mutta +kavahtavat takaisin ratkaisevasta askeleesta. + +Hallik katsoi kelloa, -- se oli puoli kaksitoista. Kellariluukun katto +kumisi askelista, -- ruutu helähti, niinkuin olisi joku sokeasti +ikkunaa töytäissyt, sitten alkoi hiekka talon ympärillä rapista. +Ovenripa ponnahti, -- epävarma koputus oveen. + +Hallik kiersi oven auki. + +Pimeästä säihkyivät häntä vastaan Georgevitshin suuret rotusilmät, +joitten tuli näytti syövyttävän kasvot laihoiksi ja kellertäviksi. + +"Toista iltaa en enään aio odottaa teitä, Georgevitsh", sanoi +Hallik kylmällä ankaruudella, johon hänen tavallinen luontainen +hyväntahtoisuutensa jähmettyi, -- "voitte itse pitää huolta +sisäänpääsystä." + +Georgevitsh ei vastannut mitään. + + +6. + +Viikko jälkeenpäin pukeutui Hallik vastoin tavallisuutta heti aamusta +mustaan, lyhyeen vierailutakkiin, ajoi partansa ja tuskaili kalvosimien +ja liian ahtaan kauluksen kanssa. Hän teki jo kymmenettä kertaa lujan +päätöksen ostaa syksystä saakka yhtä numeroa suurempia ja huolimatta +vallitsevasta muodista käyttää matalia, alaspäin käännettyjä. Miili +itse toi hänelle kiilloitetut saappaat ja etsi hänelle esiin, sitä +myöten kun käsky kuului, nenäliinan, saippuan, harjan, -- äänetönnä, +mutta nähtävästi kantaen jotain mielessään. + +Hallik vilkaisi käsiään pestessään Miiliin, mahtoiko Miili olla +utelias! Joka tapauksessa hän hillitsi itsensä hyvin. + +Vihdoin Miili sanoi sillä vaatimattomalla tavalla, jolla hän työnsi +Hallikia melkein vasten tahtoa toisiin päätöksiin. + +"Etkö sinä menisi vasta iltapäivällä?" + +Mutta Hallik oli odottanut estelyä ja valmistautunut vastarintaan. + +"En -- jos en nyt heti mene, -- niin sitten se jää." + +"Muista, että hän on hieno nainen", sanoi Miili vähän pisteliäästi. + +"Joutavia, -- saakoon hänkin kerran tuntea karhun käpälät", Hallik +vastasi, kierrellen vastahakoisia viiksiään ylöspäin. + +"Missä Georgevitsh on?" hän kysyi. + +"Lukee huoneessaan ja tupakoi." + +Hallik painoi lippalakin päähänsä ja lähti. Joka askeleella kasvoi +vastenmielisyyden tunne hänessä, -- hän alkoi kulkea tasaisessa +pikamarssissa, ettei äkkiä kääntyisi takaisin. Hänen täytyisi mennä +sillä vauhdilla, jolla silmänräpäyksellinen suuttumus häntä ajoi, +-- muuten se ehtisi väljähtyä, ja hän keksisi sata estettä. Hänhän +meni kuin koulutyttöä kurittamaan, -- hienoa naista, kolmen lapsen +äitiä. Mutta hän meni uhallakin, päättäen tehdä lopun tästä kesäisestä +huvista, ja hioi mielessään muutamia kärkeviä sanoja, joitten pitäisi +sattua. + +Georgevitsh oli painettava kömpelöksi koulupojaksi, sädeloisto pään +ympäriltä riisuttava, -- oli herätettävä pikku rouvan itserakkautta, +-- naurettava, se olisi se ryyti, joka tekisi tämän keitoksen pikku +rouvalle katkeraksi. Saada hänetkin nauramaan, -- silloin hän kostaisi +sen naurun Georgevitshille. Ja sanoa mahdollisimman kohteliaasti ja +hyvänsävyisellä naamalla kaikkein loukkaavimpia asioita, -- silloin oli +toinen kuin sidottu, ei pääse paikaltaan, vaan kuuntelee kiltisti. Se +oli hänen erikoistaitonsa. Pysyä tyynenä, koko ajan hallita kohtausta, +ei päästää ohjaksia liukumaan toisen käsiin. + +Rouva Detlef istui puutarhassa Hallikin tullessa, yllään mustan +ja valkoisen kirjava, ompeluksilla koristettu pusero, -- molemmat +vanhemmat lapset leikkivät hänen helmoissaan. Hän nousi punastuen ja +torjui molemmin käsin lapsia loitommalle, nopea epäluulo vilahti hänen +kasvoillaan. Lapset alkoivat huutaa. + +Hallik ryhtyi heti asiaan, hän rakasti oikoteitä. + +"Tulin vähän puhumaan kanssanne, rouva Detlef", hän aloitti, nostaen +kursailematta toisen puutarhatuolin itselleen, -- "minulla on tänä +kesänä vähän isällisiä velvollisuuksia, -- Georgevitshin suhteen +nimittäin." + +Hän näki rouvan kohteliaasti hymyilevistä kasvoista, että selvempi puhe +oli tarpeen. + +"Näettekös", hän jatkoi, "Georgevitsh on pantu luokseni ehtojaan +lukemaan, mutta viime aikoina ei poika enään lue, ei nuku, -- ei mikään +huvita häntä, ei kalastus eikä purjehdus, -- aterioille hän saapuu +epäsäännöllisesti, -- meidän seuramme ei ole hänelle minkään arvoinen, +-- heti syötyään hän katoaa, saapuakseen vasta iltamyöhässä." + +"Miksi te niin paljon taudin yksityismerkkejä luettelette? Sanokaa +suoraan, -- te luulette, että hän on rakastunut minuun." + +Vihertävät kissansilmät, pehmeät ja viekkaat, katselivat Hallikia. Tämä +odottamaton suoruus oli lyödä Hallikilta aseet kädestä. + +Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän suuntasi oman, hyvin tähdätyn +iskunsa. + +"Koska en voi olettaa, että te, rouva Detlef, olisitte keskenkasvuiseen +poikaan rakastunut, täytyy minun tietysti edellyttää sitä +Georgevitshista." + +Rouva purasi huultaan, nähtävästi satutettuna, mutta yhä ulkonaisesti +tyynenä. + +"Mikä antaa teille oikeuden sitä edellyttää?" hän kysyi. + +"Tahtooko hän nyt kuulla imarteluja", ajatteli Hallik kahdenvaiheilla. +"Hyvä, annetaan oikein kauhalla." + +"Luulen, hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "että itsekin olette +huomannut, kuinka tarpeettomia kuvastimet nykyaikana talossanne ovat. +Georgevitshin silmistä voitte joka päivä nähdä, että olette pienen, +siron, ranskalaisen kamarineitsyen näköinen, jota tekisi mieli oven +välissä -- suudella." + +"Te olette hävytön", sanoi rouva Detlef nousten. + +"En enemmän kuin on tarpeen." + +"Minun ei pitäisi puhua sanaakaan kanssanne. Te olette tullut tänne +minua loukkaamaan." + +"Hyvä, -- ollaan sitten vaiti, -- yksi, kaksi, kolme, -- nyt ei hiiren +hivahdustakaan." + +Hallik pani sormen huulilleen, -- hänen silmänsä seurasivat rouvaa +taltuttavina kuin eläinkesyttäjän. Rouva oli hyvin kiihdyksissään, +pyristeli kuin lintu ansassa. + +"Menkää pois", sai hän vihdoin sanotuksi. "Suokaa anteeksi, mutta +menkää, pian." + +"Te siis hävisitte, -- puhuitte ensiksi", sanoi Hallik häiritsemättömän +tyynesti. "Mitä minä nyt saan vedon palkaksi?" + +"Jättäkää minut rauhaan." + +"Ei ennen kuin olen tehnyt teille erään kysymyksen. Pyydän saada +tietää, minkä kohtalon olette aikonut holhotilleni -- aiotteko ottaa +eron miehestänne ja mennä hänen kanssaan naimisiin?" + +"Jumala varjelkoon, -- en!" + +Hän alkoi nauraa, kesken suuttumustaan, hermostuneesti. Hallik nauroi +mukana. + +"Tämä nauru käy Georgevitshille kalliiksi", hän ajatteli. "Hän ei anna +sitä koskaan itselleen anteeksi, ja poika saa vihat." + +"Te myönnätte, se on todella hullunkurista", hän jatkoi. "Pitkä poika, +jonka pää tähän saakka on ollut jokseenkin hyvin järjestetty latinan +kieliopin mallikaavasto, alkaa huokailla rakkaudesta, joka sakoo ja +versoo hänen päässään kuin suosammal." + +Rouva Detlef ei keksinyt muuta keinoa arvonsa säilyttämiseksi kuin +nauraa. + +"Hän kuljettelee kotiinsa kukkasydämiä, laihtuu kaksi naulaa +viikossa, pörröttää tukkaansa kuin huono runoilija, -- puhumattakaan +paperosseista... Mitä te vielä vaaditte?" + +"Minä en ole syypää siihen... Mitä te sitten tahdotte minun tekemään?" + +Hallikista tuntui, kuin olisi rouvan koko olento hiuennut hienoksi +langaksi, jota hän mielin määrin taisi kiertää sormensa ympärille. +"Siinä juuri piilee hänen vaarallisuutensa", hän ajatteli. "Tahtoisi +nähdä, keriytyisikö hän kerälle ilman solmua, vai tekisikö lopultakin +tenän." + +"Te kiellätte häntä vastedes täällä käymästä", hän sanoi. + +"Hyvä, -- minä sanon, että te ette sitä tahdo." + +"Ei -- se ei saa näyttää miltään rangaistukselta, -- teidän itsenne +tulee vetäytyä takaisin." + +Rouva Detlef pureskeli levottomasti sireeninlehteä, jonka oli +katkaissut pensaasta. + +"Kuulkaa", hän sanoi hitaasti. "Ettekö te luule, että tällainen +seurustelu voisi varjella nuorta poikaa monesta kiusauksesta." + +Talonpoikainen suoruus Hallikissa kuohahti. + +"Sanon teille jotain, rouva, -- juuri teidänlaisenne naiset, jotka +eivät mitään anna eivätkä mitään kiellä, te voitte kiihoittaa nuorta +miestä niin, että hän suoraan teidän luotanne juoksee niitten luo, +jotka häntä kadulla odottavat." + +Kotiinpäin mennessään oli Hallik osaksi tyytyväinen itseensä, mutta +tunsi suurta vastenmielisyyttä heti tämän jälkeen tavata Georgevitshiä. +Sentähden hän kääntyi metsästä auringonkylpypaikalleen ja päätti jäädä +sinne päivälliseen asti. + + +7. + +Georgevitsh oli piiloutunut leppäpensaikkoon joen rannalle, -- hänen +kaikki vaatteensa olivat täynnä valkoista tahmaa, joka irtautui lepän +oksista. Hän kuori keppiä, ja lepän veri tahrasi hänen sormensa. +Saappaansa kärjellä hän tuon tuostakin painalsi korkean hiekkatöyrän +reunaa, kunnes se lohkesi ja kierähti kimpaleena jokeen, jossa vesi sen +murensi. + +Hän sytytti toisen paperossin toisensa jäljestä, kunnes laatikko oli +tyhjä, sitten hän viskasi senkin virran viedä. Vesi oli tällä kohden +tummaa, -- rantaa varjostavista lepistä. + +Hän katsoi yhtämittaa aurinkoa ja sitten kelloaan. Vihdoin hän pani +kellonsa riippumaan lepän oksaan, aivan eteensä. Kaksi tuntia, -- kolme +tuntia, -- neljä... + +Veitsi luiskahti ja upposi etusormeen. Hän katseli, kuinka pieni, +punainen pisara pyöristyi haavan reunalle, imi sen pois, antoi taas +vuotaa... Vihdoin hän kyllästyi ja sitoi sormen nenäliinallaan. + +Yhtäkkiä hän tarttui ruohomättäisiin vierellään ja riuhtaisi ne +juurineen irti. Viha ja häpeä kuohahtivat. Valehtelija! + +Tänä aamuna hän tulee Detlefin huvilalle: "onko rouva kotona?" "Ei +ole, -- rouva lähti kävelemään." Tunnin päästä sama kysymys ja sama +vastaus. "Mutta tuossahan on rouvan päivävarjo!" "Rouva on mennyt +ilman päivävarjoa." "Milloinka hän tulee takaisin?" "Rouva ei sanonut +mitään." Hän menee joen rannalle, -- matalassa vedessä uittaa pieni +tyttö kaarnavenettä ja katsoo häneen äitinsä silmin. "Minne äiti meni, +kultaseni?" "Äiti on kotona", -- vastaa lapsi totisena. + +Siitä asti hän oli odottanut tässä leppäpensaikossa. Valvottu yö +uumotti ohimoita, joen solina ja lepän lehtien pilpatus painoivat +väkisinkin silmäluomia. Mutta hän ei heittänyt hetkeksikään pientä +huvilaa silmistään. + +Huvilan ovi avautui, valkea päivävarjo ponnahti auki, Georgevitshin +käsi puristui lujasti ja kylmänkosteana kepin ympärille. Nyt hän oli +hänen käsissään... Miksi... miksi... Hän tunsi vapisevia nytkäyksiä +käsivarsissaan, mutta koko ruumis tuntui hervottomalta. + +Rouva Detlef tuli pitkin kapeaa polkua porrasta kohden, joka vei yli +joen. Hän oli puettu iltapäiväkävelyä varten, mutta ilman hattua, -- +ruskeat hiukset läikkyivät kiiltosilkkinä. + +Yhtäkkiä hän pysähtyi peljästyneenä ja huudahti. + +Georgevitsh seisoi hänen edessään, vaatteet täynnä heiniä ja lehtiä, +tukka villinä suortuvina, silmät palavina. + +Suun nytkäyksistä näkyi, että hän aikoi jotain sanoa. Hän puristi +keppiä kaksin käsin. + +"Olitteko te kotona", hän sai suurella vaivalla sanotuksi. + +Rouva katsoi ympärilleen, -- joen ranta oli tyhjä, -- hän arvioi hetken +aikaa, -- hän oli juuri lähettänyt palvelijan lasten kanssa metsään. +Häntä alkoi peloittaa. + +"En, -- en minä ollut", hän sanoi, -- "kuinka vahinko, te olitte käynyt +kaksi kertaa minua hakemassa". + +Georgevitsh kohotti kepin lyödäkseen. + +"Älkää lyökö", sanoi rouva Detlef. Hän hymyili järjettömästi ja +avuttomasti kuin lapsi, tyhjää, peljästynyttä hymyä. + +Georgevitsh viskasi kepin jokeen. Parilla pitkällä hypyllä hän oli +alhaalla. + + +8. + +Hallik joutui jo seuraavana vuonna pois Pietarista. Kaksi vuotta +senjälkeen hän sattui kesämatkoillaan tapaamaan erään entisen +opettajatoverinsa. Otettuaan järjestyksessä senaikuiset tuttavat +esille, hän tuli kysyneeksi Georgevitshiä. + +"Georgevitsh, -- hän on eroitettu", vastasi toinen. + +Miili rouva, joka istui kahvipöydän ääressä verannalla, käänsi päätään, +ja Hallikin ja hänen katseensa risteilivät nopeasti. + +"Minkätähden?" ihmetteli Hallik, ja jotakin silloisesta kesästä +käsintuntuvasti kosketti häntä, -- niinkuin hänelle äkkiä olisi +pyöreästä aukosta näytetty palanen merta kahden suoran männyn välissä. + +"Hän -- hm -- hänellä oli siellä jotain", toinen rykäisi ja koitti +sovitella sanojaan mahdollisimman säädyllisiksi läsnäolevien naisten +tähden. + +"Jotain naisellista", auttoi Hallik. + +"Jaa, -- jokin pikku tarjoilijatar", sanoi toinen sivukatsauksella +naisiin. "Muuten en tiedä mitään lähempää, -- hän ei ollut minun +luokallani". + + + + +SAARENMAAN PROFEETTA. + + +Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarman kirkossa, kapeista, +lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui +urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut +lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista +laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli +kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten +tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän +kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä +miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä, +umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä +tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle +vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja +sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka +kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa +suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle, +häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika, +tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää +sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi. +Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen +ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin +sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi +yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa +kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa, +mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan +kirkosta tulijoita. + +Yksin seisonut mies kääntyi selin ja alkoi katsella hautakiveä, joka +oli kallellaan kirkon pihalla, sillä se oli entinen hautuumaa. Hän +ajatteli suurta, valkeaa kivipaatta, jonka omin käsin oli louhoksesta +irtilohkaissut, sileäksi hivuttanut ja siihen nimensä, syntymävuotensa +ja alle sanat "Saarenmaan profeetta" kaivertanut. Kun kaikki +vaikenisivat, alkaisivat kivetkin puhua, silloin kun hän itse jo olisi +mullaksi muuttumassa. + +Selkänsä takaa hän kuuli kirkosta tulijain humun, heidän askeleensa +kirkon kivipermannolla ja parvien portailla, heidän vapautuvan +puheensorinansa päästyään ulos, -- ja hän näki heidät kaikki, +vaikka ei sinnepäin katsonutkaan, heidän kirkon hämärään tottuneet +ja huikaisevassa auringossa supistuvat silmänsä, heidän uneliaat +naamansa, joissa vielä saarnan ja virsien vaikutus viipyi, koko tympeän +puolihorroksen, jossa heidän sielunsa ja ruumiinsa asustivat. + +Hän tunsi sielunsa voimattomuudesta ja tuskasta puristuvan. Mitä hän +heille sanoisi? Hänen sielunsa oli hedelmätön ja kuivillaan kuin +karjanummi, joka huusi vettä. Siitä asti kun viimeistä kertaa oli +vaimonsa jättänyt, hän oli samonnut asumattomia aloja, oli rämpinyt +soita ja rämeitä, peloitellen yksinäisillä askeleillaan mättäissä +pesivät suokuovit. Hän oli janoisin huulin painautunut pitkäkseen +karjanummien kuihtuneelle rinnalle, ikäänkuin maan hengitys olisi +voinut häntä elähyttää. Mutta maa oli liikkumaton, kuin kiveksi +jähmettynyt, hänestä tuntui kuin olisi kuolleen rinnalla maannut, ja +yli tasangon levisi tiheä, tähdetön taivas. Herran henki pakeni häntä. + +Hän kääntyi kirkkoon päin, pysähdyttäen silmänsä kirjavaan +väenvilskeeseen kiviaidan ja kirkon välillä, -- hän näki vaimot +korkeissa, pytyn muotoisissa tanuissaan, jotka tekivät heidät pitkän ja +kankean näköisiksi, ikäänkuin he olisivat kantaneet kuormaa päässään, +-- hän näki heidän raitaiset hameensa, heidän hopeasolkensa povella ja +nuorien tyttöjen kuperat, silkkikankaiset myssyt. Mutta hänen silmänsä +jyrsivät tätä koreutta terävästi, kuin mato kukkatarhaa, ja pysähtyivät +miesten takkien kiiltäviin metallinappeihin ja punavihreisiin, +kudottuihin vöihin, joitten päät riippuivat rentonaan sivuilla. + +Hän tunsi heidän kaikkien häntä katselevan ja odottavan häneltä +jotain, kukaan ei poistunut kirkonpihalta, vaan kaikki jäivät, +puhellen keskenään, viivytellen askeleitaan kuin jollakin tekosyyllä, +mutta katse yhä häneen tähdättynä. He odottavat minua kuin lapset +luvattua vitsaa, hän ajatteli, jos heillä olisi hyvä omatunto, niin +hajaantuisivat kukin tahollensa, ja minä saisin saarnata puille ja +pensaille. Äkkiä hän tunsi valtansa heidän ylitsensä, niinkuin joku +olisi hänelle sanonut: nämä kaikki ihmiset ovat sinun omaisuuttasi, +ja hetken aikaa ylpeys paisutti häntä, se huumasi häntä, että hän oli +pantu kuin mäen nyppylälle seisomaan ja paimentamaan muita. Mutta +seuraavassa silmänräpäyksessä hän halveksi itseään ja toisia. Susikin +hallitsee lammaslaumaa, niin kauan kuin jaksaa kintereillä juosta, ja +niin kauan kuin lampaat pysyvät lampaina, hän ajatteli. Pelko on se +ruoska, joka ihmiset koossa pysyttää. Hän oli nojallaan aitaa vasten, +hänen pienet silmänsä välkkyivät, suuri, kaareva nenä vainusi ilmaa, +ja viikset riippuivat tukkoina alaspäin. Hän tunsi salaista yhteyttä +kaikkien noitten ihmisten kanssa, hän tunsi, kuinka he rimpuilivat +poispäästäkseen ja kuitenkin olivat kuin maahan kasvaneet, kuinka +he vihasivat häntä ja kuitenkin juoksivat hänen jäljissään, koska +hän sanoi heille totuuksia, joista eivät heidän pappinsa eivätkä +kirkonseinänsä mitään tienneet. + +Yhtäkkiä avautui väkijoukko kahden puolen, ja Kaarman kirkkoherra +kulki ohitse papin kauhtanassa, raamattu kainalossa. Mutta keskelle +pihaa päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmänsä kääntyivät sinne, +minne muittenkin, aidan nojalla seisovaan mieheen. Hän näytti ahmivan +ilmaa, suurempaa vauhtia saadakseen, hänen ahdashenkinen, halvaukseen +taipuva rintakehänsä nousi, verevät kasvot pullistuivat, ja kumeassa +messuäänessä kalskahti vanhat vihat: + +"Minä käsken teitä kaikkia poistumaan kirkon pihalta". + +Väkijoukossa syntyi supinaa ja liikettä, ja epäluuloisia katseita +singahteli sekä pappiin että saarnamieheen. Mies seisoi liikahtamatta, +ja hänen karkean parransängen peittämät poskensa eivät värähtäneet. +Mutta tuuheitten viiksien varjosta välkähti uhan hymy, vaikka hän ei +katsonut väkijoukkoon, vaan alaspäin ruohoiseen maahan. + +Pappi jatkoi: + +"Te luulette tulleenne tänne kuulemaan pyhää miestä, Saarenmaan +profeettaa. Minä sanon teille, kuka hän on... Hän on toimestaan juossut +kankuri, vaimonsa rääkkääjä ja kansan kiihoittaja, joka on tyrmään +heitettävä". + +Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja +kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta +ruumista. + +"Missä on sinun vaimosi, -- eikö hän näe lapsinensa nälkää +kaikkinaisessa kurjuudessa!" + +Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti +kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut +vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun. + +Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin +liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta. + +Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita +sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti +yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä +lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me +uskomme... Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen +vahingonilo. + +Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen +hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana +sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet +pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla +piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen +paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt +häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita +he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta +kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa, +katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja +nyt he kostavat minulle. + +Hän oli mykkä, kuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi, ettei +olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä oli +Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi +Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi +katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä +ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut +pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita +kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen +otsalleen raskaina karpaloina. + +Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava +tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien +irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten +aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat +täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä +kaksi sotilasta. + +"Onko Aleksanteri Toom, -- Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?" +jylisi vaunuista. + +"Seisoo tuolla aidan luona", uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta +piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse. + +"Ottakaa kiinni", sanoi vanha herra, sotamiehille viitaten. + +Väkijoukko antoi väistyen tilaa. Mutta mies, joka tähän asti oli +seisonut kuin unessa ja lamautuneena, suoristi säpsähtäen itsensä, ja +hänen kiinteä katseensa käsitti nopeasti kaikki, -- väkijoukon, josta +ei kukaan sormeaankaan liikuttanut häntä puolustaakseen, sotamiehet, +jotka jo olivat parin askeleen päässä, ja kirkkoherran voitokkaan +hymyn, millä hän tarkasti tapahtumaa puitten pimennosta. + +Samalla palasi häneen elämä, hänen silmänsä kiipesivät pitkin kirkon +seiniä, hipaisivat puitten latvoja, vilkaisivat maantietä, jolle pöly +laskeutui, -- pari nopeata hyppyaskelta, voimakas otto suonikkain, +paljastuvin käsivarsin, ja hän kiipesi ylöspäin pitkin vaahteran +rosoista runkoa. Hän kiipesi nopeasti, hänen kätensä tarttuivat oksiin +varmasti kuin koukut, ja paksuanturaiset saappaat lohkoivat kuorta. + +Tuskin oli hänellä lehtikatos yllään ja sivuillaan, kun hän tunsi +kiihtymyksen poreilevan suonissaan kuin kiehumaan rupeavan veden, -- +hän tunsi voimakkaitten sanojen sukeutuvan huulilleen, niinkuin olisi +kaukaa kuullut niitten jyrinän. Niinkuin olisi raju-ilma kulkenut hänen +läpitseen, ja hänen sielunsa avautunut virvoittavalle sateelle kuin +huokoinen maa. Hän tunsi taas taipuvansa Herran pyhän vihan ruoskaksi, +jonka piti ravistaa hereille torkkuvat. + +"Satimeen meni!" huusi toinen sotamiehistä. "Ammunko?" Hän tähtäsi +pilan vuoksi kivärillään suoraan oksien halki. + +"Elävänä se lintu pyydetään", vastasi toinen, sylkäsi kouriinsa ja +varustautui kiipeemään. + +Mutta korkealta, vaahteran lehvien peitosta kajahti varma, helkkyvä +ääni: + +"Puuhun on kerran kiivennyt Herran mies Sakeuskin, miksi en minä sitte +puusta puhuisi!" + +"Tässä olen enkä muuta voi. Ja nyt, rakkaat veljet ja viholliset, +kuulkaa, mitä teille ilmoitan ja sitten tuomitkaa. Ennen olin kankuri +ja istuin aamusta ehtooseen kyyryssä loimien ylitse, ja käteni kuljetti +sukkulaa, ja jalkani hypittivät polkusia, ja kun työni oli valmis, +oli ihmisillä vaate, jolla alastomuutensa verhosivat. -- Mutta eräänä +päivänä sanoi Herran henki minulle: rupea minun kankurikseni. Minä +annan nämä Saarenmaan kaksitoista pitäjää sinun kangaspuiksesi, ja +missä näet ihmisten synnin punaista kangasta kutovan, siihen heitä +mustaa kudetta, että he elämänsä murhetta muistaisivat. Ja siitä asti +minä vaellan sanan sukkula kädessä ja kuljen kirkolta kirkolle, ja +kun olette kirkoissanne taivaan mannaa maistaneet, niin tulen minä ja +ripoitan kirpeää suolaa sekaan, että se teidän syntienne haavoissa +polttaisi. Ja kun teidän pappinne ovat saarnanneet teille taivaan +ihanuudesta, tulen minä ja lämmitän teidän ympärillenne helvetin, että +te nyt jo tekisitte parannuksen synneistänne." + +Hän hapuili puheessaan eteenpäin kuin unissakävijä, joka putoomatta +kulkee kattojen ja kuilujen poikki. + +"Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt +häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on +sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos +teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata +se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa +olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka +minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä +lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti +minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta +jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui +kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja +löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki +ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin +sauvani enkä enään taakseni katsonut." + +"Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun +minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle, +Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen, +jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja +siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä kartanossa kaljaa +keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä +tarkenit. Mutta sinä, Metsalöukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja +lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että +sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalöukan Mihkel +vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin." + +"Ottakaa kiinni, se lurjus!" huusi vanha herra, nousten pystyyn +vaunuissaan. + +Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse +alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan. + +"Tässä olen", hän sanoi levollisesti ja ojensi kätensä köytettäviksi. + + + + +PYHÄN ISÄN LÄHETTI. + + +Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton +kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se +oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui, +että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta +levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin +paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten +kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli +ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa +ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin +ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt +pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian +silmästä tipahti kyynel Jesuslapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli +ikuinen lamppu hänen edessään sammunut. + +Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä +päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä +vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti +heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. "Valmistaudu matkalle!" +hän sanoi, "ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea, +paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä." + +Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli +itsekseen: "jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin +bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä +ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko +kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, -- +toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin +itse paholaisen -- abi male spiritus! -- viiniä, minä olen niin pyhä +mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa." + +Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui +kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan +Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin +viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen +matkansa ja sen tarkoitus tiedossa. + +Tartosta saakka kulki korkea kardinaali jalkaisin, sauva kädessä +ja kerjäten vastaantulijoilta. Tie kulki pitkin Emajoen äyrästä. +Eräässä paikassa kasvoi rannalla tiheä pajupensaikko, ja joukko miehiä +oli niitä leikkelemässä ja kuorimassa. Hevoskuormallinen sileitä +pajuvitsakimppuja seisoi tien ohessa odottamassa. + +"Minnekä noita vitsoja viedään?" kysyi korkea kardinaali. + +"Emajoen luostariin". + +"Mitä niillä siellä tehdään?" + +"Jokainen munkki pieksee kaksi paria päivässä mäsäksi omaan selkäänsä." + +Kardinaali oli hyvin ihmeissään, mutta oli liian viisas jotain +sanoakseen. + +Vähän matkaa kuljettuaan hän näki tien ohessa miehen, joka kaivoi +yrttejä ja juuria maasta pieneen koppaan. Miehellä oli yllä ainoastaan +vanha säkki, johon päätä ja käsiä varten oli tehty reiät. + +"Kylläpä kansa on köyhää tällä kulmalla", ajatteli kardinaali, ja hänen +kävi sääliksi viheliäistä miespoloista. + +"Sinä olet kai jonkun kartanon alustalaisia", hän sanoi ääneen, mutta +huomasi samalla, että miehen päälaki oli pyöreäksi ajeltu. + +"En, isä, minä olen Emajoen luostarin veljiä", mies vastasi nöyrästi. + +"Mistä asti teillä on tuommoiset puvut?" kysyi kardinaali. + +"Jo monta kymmentä vuotta, arvoisa isä", vastasi mies. + +"Onko pyhä isä Roomassa ne teille määrännyt?" kysyi kardinaali +viekkaasti. + +"Ei, me olemme itse ne keksineet lihamme kuolettamiseksi." + +Kardinaali ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli +saapunut luostarin portille, kompastui hänen jalkansa munkkiin, joka +pitkin pituuttaan makasi portin edessä. + +"Hän on varmaan juovuksissa paholaisen viinistä", arveli kardinaali, ja +hänen sydämensä täyttyi ilolla. + +Hän kosketti anturakenkänsä kärjellä makaavaa munkkia, mutta tämä ei +hievahtanut. + +Samalla pisti portinvartijamunkki päänsä esiin komerostaan. + +"Sinun täytyy astua hänen ylitsensä, isä", hän sanoi. "Hän on yksi +veljiämme, joka täten on pyytänyt saada harjoittaa nöyryyttä. Jokaisen +luostariin tulijan täytyy tallata häntä." + +Luostarin pihalla tuli apotti kardinaalia vastaan. + +"Tulet kaukaa, isä", hän sanoi. + +"Niin, olen köyhä kerjäläismunkki ja pyytäisin yösijaa." + +"Jokainen on tervetullut kattomme alle", vastasi apotti, "mutta hänen +täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi." + +"Mielelläni, arvoisa isä", vastasi kardinaali viekkaasti. "Olen niin +paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua." + +Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat +luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä +kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu. + +"Missä veljet makaavat?" kysyi korkea kardinaali. + +"Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan", apotti vastasi, ristien +silmänsä kuvan edessä, "Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta +toisilla on jo Herran voima ruumiissaan." + +Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti +vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja +seisoi pitkän pöydän ääressä. + +Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin +pieni kulho. + +Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan +alkoi mitään kysymättä syödä. + +Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita +terävien selkäeviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin +mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne +pistivät sekä kieltä että kurkkua. + +"Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa +viiniä tämän palan painoksi", hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli +niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta. + +Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä +äänettöminä, kuin olivat tulleetkin. + +"Minulla on kova jano, arvoisa isä", sanoi kardinaali apotille heidän +poistuessaan ruokasalista. + +"Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen", +vastasi apotti ankarasti. + +Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen +sisälmyksiään. + +Hän saapui apotin keralla luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt, +näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat +kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä. + +"Mistä saakka pyhimykset ovat alkaneet hymyillä", hän kysyi apotilta. + +"Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme", +vastasi apotti nöyrästi. + +Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva. +Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta +hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas. + +"Eikö hän väsy, arvoisa isä", kysyi kardinaali kuiskaten. + +"Hänen vuoronsa on nyt lopussa", vastasi apotti. "Meillä on tapana, +että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen". + +Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki +jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan +kuvan eteen. "Paavi-ukkoa on pahasti peijattu", hän ajatteli, "tämä +luostarihan on kaiken hurskauden huippu, -- ei itse pyhä isäkään +enempää vaatisi." + +Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän +kävi. + +"Ehkä on sinua itseäsi puijattu, poikaseni", hän sanoi itselleen. +"Pyhä isä on ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, -- ja kukapa +meistä täydellinen olisi!! -- ja lähetti sinut nyt tähän luostariin +katumusretkelle, vaikka ei hiiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta, +ettei säikyttäisi." + +"Nyt en jaksa enään", hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi +hänellä pitkin ruumista. + +Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti +kynttilät entiseen asentoon. + +"Suolaisia ne kalat", hän ajatteli. "Voisin juoda joen täyden vettä." + +"Kyllä minä olen suuri syntinen", hän sanoi itsekseen, "mutta että +minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni +mene." + +Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen +silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas +synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin +virvatulet. + +"Nyt kaadun maahan", hän sanoi, mutta samalla joku tarttui häntä +kädestä. + +Apotti vei hänet takaisin ruokasaliin, jossa pitkälle pöydälle oli +ladottu puuhaarikoita. + +Kardinaali tarttui ahnaasti haarikan korvaan ja vei sen huulilleen, +mutta irvisti pahasti ensi kulauksella. + +"Tämähän on vedellä sekoitettua etikkaa", hän sanoi itsekseen. + +"Se on kaljaa", kuiskasi munkki hänen vieressään, ikään kuin arvaten +hänen ajatuksensa. + +Kardinaali tunsi kielensä kitalakeen kuivuvan, ja paholaisen +viinitynnyrit vierivät hänen mielikuvituksessaan pitkässä jonossa +saliin. + +"Nyt menemme saunaan", sanoi apotti hänelle. + +"Mikä se semmoinen on?" kysyi kardinaali. + +"Meillä on tapana lauantai-iltasin viedä vieraamme saunaan", vastasi +apotti kierrellen. + +Kardinaali astui apotin kera pimeähköön huoneeseen, jota ainoastaan +suuren kiukaan loimu valaisi. Lattia oli kivestä. + +"Riisuudu", käski apotti. + +Kardinaali totteli väristen. + +"Tämä on varmaan piinakammio", hän ajatteli kauhulla, ja kaikki hänen +syntinsä pistivät häntä kuin tulisilla neuloilla. + +"Astu portaita myöten parvelle", käski apotti. + +Kardinaali kiipesi vapisevin polvin pimeitä portaita myöten. +Tukehduttava kuumuus huokui hänelle vastaan. + +"Mitä he aikovat tehdä? Korventaa minut elävältä", hän ajatteli. + +"Pane pitkäksesi", huusi apotti alhaalta. + +Kardinaali heittäytyi oljille. + +Yhtäkkiä kuului sähinää, niinkuin olisivat kiukaan kivet alkaneet +kiehua. Kuumuus kohosi kaksikertaiseksi, kardinaali luuli lihan ja luun +sulavan. + +Toistamiseen kuului läiskäys, vihaisesti pihahti kuuma höyry. + +"Jokos riittää löylyä?" kysyi apotti portaitten päästä. + +"Jo -- jo -- Armahtakaa, -- minä olen suuri syntinen", vaikeroi +kardinaali. + +Samalla nousi apotti portaille, ja kardinaali tunsi äkkiä selkänsä +kihelmöivän nopeista lyönneistä. + +"Nyt vihdotaan", sanoi apotti. + +"Minä tunnustan, -- minä tunnustan", huusi kardinaali. "Kaksi kertaa +olen pistänyt kirkon rahoja omaan taskuuni." + +"Entä vielä", sanoi apotti, vihtoen edelleen. + +"Olen käyttänyt salarippiä väärin, -- olen valhetellut, varastanut, +ylönsyönyt ja ylönjuonut, -- naisten kanssa kemuja pitänyt..." + +Apotti heitti taas kiululla vettä kiukaalle. + +"Kuka sinut lähetti?" + +"Minä palan, -- armahtakaa! Pyhä isä lähetti." + +"Mitä sinun piti tehdä?" + +"Kirota luostari." + +"No ja minkä sanoman sinä nyt paaville viet?" kysyi apotti, tarttuen +toiseen saunavihtaan. + +"Jo riittää... Te olette hurskaita, siveitä, itsenne kieltäjiä, +lihankiduttajia, paastoojia, pyhiä miehiä..." + +"Hyvä, -- nyt voit mennä". + +Kardinaali kömpi saunan lavalta alas punaisena kuin keitetty rapu. + +"Sinä menet säkki ylläsi Roomaan saakka, huomaa se", sanoi apotti, +"muuten ilmoitan tunnustuksesi paaville". + +Säkkipukuinen kardinaali livahti luostarin portista maantielle ja alkoi +paljain jaloin laputtaa kohti Roomaa. + + + + +BATHSEBA SAARENMAALLA. + +Nikolai I:sen ajoilta. + + +Henkilöt: + +KUIGU ANTS, kartanon seppä. VIIU, hänen vaimonsa. VANA-KAI, hänen +äitinsä. + +[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka, +koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen, +rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut +ja rukki. Ilta. _Viiu_, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen, +tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä.] + +_Vana-kai_ (tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi +käydä, -- tänne asti vetäisi kylmän viiman, -- Viiukohan se...? Viiu +hoi! + +_Viiu_. Mitä nyt? + +_Vana-kai_. Navetastako sinä? + +_Viiu_. Vein lehmille apetta, -- tuossa on vielä ämpäri, jos et usko. + +_Vana-kai_. Uskonhan minä, -- uskon toki... Taitaa olla oikein herran +ilma tänään? + +_Viiu_. Pyryttää pihan tukkoon, -- kahlasin lumessa polviin saakka. + +_Vana-kai_. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin... (varovasti) Et sinä +suinkaan tienhaarassa asti käynyt? + +_Viiu_ (kumarruksissa korvoa huuhtoen). Mitäpä minä siellä? + +_Vana-kai_. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas +uunin pankolta). + +_Viiu_. Siunatkoon muori, -- minnekkä nyt? + +_Vana-kai_. Päästä minut irti, -- minä menen katsomaan. + +_Viiu_. Älä herran tähden, -- tuiskahdat silmillesi lumeen. + +_Vana-kai_. Päästä minut, -- minulla on sellainen hätä koko ruumiissani +Antsin tähden. + +_Viiu_ (äkillisesti). Turhaa se on, ei siellä vielä ketään näy. + +_Vana-kai_. Mistä sinä sen tiedät? + +_Viiu_. Kun kävin katsomassa. + +_Vana-kai_. Olisit ennen sanonut, -- maksoiko se totuus nyt sulle +puolta kopeekkaa... Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi +tähden. + +_Viiu_. Muori, kuulehan, -- mitä sinä luulet, -- miksi se Ants niin +viipyy? + +_Vana-kai_. Herra sen tiennee... liekkö hyväksi vai pahaksi, -- ehkä +päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen. + +_Viiu_ (pitkään). Luuletko, muori? + +_Vana-kai_. Tiedänkö minä, -- mutta onhan sillä paroonin kirje mukana. +Ei sitä ilman paroonin tahtoa oteta. + +_Viiu_ (nopeasti nousten). Niin, -- onhan sillä paroonin kirje. -- Etkö +tule syömään, muori? + +_Vana-kai_. En tiedä, -- saanko nieltyä tänä iltana. + +_Viiu_. Minäpä panen silakat valmiiksi, -- kaadan kuppiin piimää. + +_Vana-kai_. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko +jotain? + +_Viiu_ (säikähtyen). Enhän minä kuunnellutkaan. + +_Vana-kai_. Istuithan taas siinä korva ikkunan tasalla. + +_Viiu_. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, -- pitääkö +ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta? + +_Vana-kai_. Ei se keisari vähemmällä hellitä. + +_Viiu_ (hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies. + +_Vana-kai_. Mitä...? + +_Viiu_. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä. + +_Vana-kai_. Vanha tietystikin, -- niinkuin olisi mahla puusta +juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, -- ei +ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet +enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, -- liekkö +tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin +unohtavan, alkavat ryssää solkata, -- kakpusivai, -- harasoo, -- +kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret +miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta mihin +saarella pakenet, -- meri edessä. + +_Viiu_. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies +eikä ole. + +_Vana-kai_. Sinusta? -- kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet +vaikka takaisin kartanon sisäneitsyeksi, -- sehän sulla vielä on +verissä, -- ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata. + +_Viiu_. Älä jorua joutavia, vanha ihminen! + +_Vana-kai_. Niinkuin minä en tietäisi, -- liian hienot ovat sinun +kätesi näihin alhaisiin askareihin... Kyllä sinä kaikki teet, mutta +nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi... Olisi edes lapsi sinulla, +-- hoitelisit ja hyssyttäisit sitä... Ei olisi silloin Antsia ehkä +sotamieheksi tahdottukaan, -- harvoin se kruunu perheellisiä... Mutta +eipäs, -- toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs. + +_Viiu_. Rupea nyt taas näykkimään! + +_Vana-kai_. Mihin se lapseton nainen kelpaa, -- on kuin kesantopelto! +Sillä on liian paljon aikaa, -- rupeaa hautomaan hullutuksia päässään. + +_Viiu_. Pidä paikalla suusi... Asustat siellä uunin pankolla kuin +lepakko ullakon nurkassa, -- kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä +olen kuin toisetkin! + +_Vana-kai_. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin... Kuuletko, Viiu! + +_Viiu_. Jätä minut rauhaan, -- en ole sanonut niin halaistua sanaa +sinne enkä tänne. + +_Vana-kai_. Tietääkö Ants siitä? + +_Viiu_ (alkaa kovasti kolistellen pestä kiviastioita). + +_Vana-kai_. Mitä sinä tänä aamuna kartanossa teit? + +_Viiu_. Mitäkö tein? -- navettavuorolla kävin. + +_Vana-kai_. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, -- ethän sinä +alussa? + +_Viiu_. Viime kuusta asti, -- etkö sitä tiedä? + +_Vana-kai_. Kuka minulle enään mitään kertoisi, -- parasta olisikin +olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka +uuninkin loukossa kykin. + +_Viiu_. Mitä sinä...? + +_Vana-kai_. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät. + +_Viiu_ (pysähtyy, -- kuuntelee). Ui-ih, herra Jumala! + +_Vana-kai_. Mitä sinä kiljaisit, -- ihan minullakin sydän kurkkuun +hypähti. + +_Viiu_. Eikös ollut kuin reen rapinaa, -- kuulkaa nyt, -- jalakset +hankaavat lunta, -- hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, -- jos nyt +Ants tulee... Minä en uskalla kuulla, -- peitän pääni huppuun, -- +menen vuoteeseen, tukin korvani, -- sano, että makaan, että käännyin +kipeäksi, että kuolin, -- mitä vaan. + +_Vana-kai_. Älähän nyt, Viiu, -- se ajoi ohitse, -- kääntyi kirkolle, +-- kuuletko, Viiu, -- älä nyt vapise, -- juo vettä, -- nähkääs, kun +tärisee koko ihminen. + +_Viiu_. Ui-ih, jos se nyt tulee! + +_Vana-kai_. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut, +että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit. + +_Viiu_. Anna minun olla, -- muori! + +_Vana-kai_. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, -- onhan Antsilla +paroonin kirje. + +_Viiu_ (kylmästi, nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen, +niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut. + +_Vana-kai_. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, -- jos sinä kertoisit +vielä kerran. + +_Viiu_. Johan sinä sen kerran kuulit. + +_Vana-kai_. Minä olen niin huonokuuloinen, -- murenee puheesta toinen +puoli tielle. -- Tapasitko itse paroonin? + +_Viiu_. Tapasin. + +_Vana-kai_ (varovasti tunnustellen). Oliko Se yksin huoneessa? + +_Viiu_. Oli, tai en minä varmaan muista, -- odotas, -- ehkä oli +armollinen rouvakin siinä. + +_Vana-kai_. Mitä rouva siellä teki? + +_Viiu_. Mitä armolliset rouvat tekevät? -- kädet ristissä istuvat. + +_Vana-kai_. Älä koukuttele, -- ei siellä huoneessa armollista rouvaa +ollut. + +_Viiu_. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän. + +_Vana-kai_. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät +ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan +viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, -- joutopoikia, +mailmanmatteja, -- menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat +ruunun sarassa, -- kuin silakat, -- ei muuta kuin mätä päälletysten +tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi +muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää, +että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit... Lupasiko se +kirjoittaa sen kaiken? + +_Viiu_ (pöydän luona askarellen). Muori, -- et ole syönyt palan +painamaakaan, -- perunat koskematta. + +_Vana-kai_. Älä sekoita, -- en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa +tarjottaisi... Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni. + +_Viiu_. Kai se sitten kirjoitti. + +_Vana-kai_. Mitä -- "kai"! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä. + +_Viiu_. Olenko minä sitä kirjettä lukenut? + +_Vana-kai_. Pyysitkö edes? Rukoilitko niinkuin henkeäsi...? -- olitko +polvillasi? -- vastaa --! + +_Viiu_. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda +sanaakaan. + +_Vana-kai_. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, -- sanonko? Nuori +vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee! + +_Viiu_. Muori -- minä -- minä + +_Vana-kai_. Kynnet siivolla, metsäkissa! + +(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa polkee rukkia, nousee, +kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee). + +_Viiu_. Etkö pane maata, muori. + +_Vana-kai_. En. + +_Viiu_. Tahdotko syödä, -- vai korjaanko pöydältä? + +_Vana-kai_. En, -- vie vaan pois. + +_Viiu_. Mitä sinä sitten tahdot -- menisit toki pankolle, -- siellä on +lämpöisempi. + +_Vana-kai_. Kiusoittaako se sinua jos tässä istun? + +_Viiu_. Mitä sinä minusta niin katsot? + +_Vana-kai_. Katselee kissakin kuningasta. + +_Viiu_. Ei se Ants sen kiireemmin tule, vaikka siinä istutkin. + +_Vana-kai_. Ehkä hänellä ei enään hoppua olekkaan. + +_Viiu_ (terävästi.) Mitä sinä sillä...? + +_Vana-kai_. Sitä vaan, että kyllä Ants nyt viedään. + +_Viiu_. Kuinka sinä, -- mistä sinä...? + +_Vana-kai_. Siinä kirjeessä seisoikin jotain _muuta_. + +_Viiu_. Mitä, -- tiedätkö sinä sen sitten? + +_Vana-kai_. Etkö sinäkin tiedä...? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen +paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan. + +_Viiu_ (ei vastaa). + +_Vana-kai_. Sanonko minä, -- siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants +sotamieheksi! Eikö se ole niin? + +(Ulkoa kuuluu hevosen hirnahdus, kova rusahdus). + +_Viiu_ (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, -- herra Jumala, -- +minä hyppään alas kellarin luukusta, -- minä en voi sitä nähdä. + +_Vana-kai_ (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin +rysähti, -- eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen. + +_Ants_ (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, yltä yleensä lumessa, +takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet +viikset, silmät syvällä). Iltaa! -- iltaa, sanon minä, -- eikös kukaan +vastaa? + +_Vana-kai_. Hyvää iltaa, poika. + +_Ants_ (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, -- tule vaan esiin, näetkös, mikä +pojan rinnassa välkkyy, -- niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri, +tiriliri... + +_Vana-kai_. Mikä siinä on, poika, -- ruununko raha? + +_Ants_. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan +herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja +mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, -- huomenna asetutaan kanuunan +suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa +tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa. + +_Vana-kai_. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika. + +_Ants_. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan +viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, -- kun hengitätkin, jo huimasee. +No, Viiu, tulehan tänne! + +_Viiu_ (lähestyy vastahakoisesti). + +_Ants_. Tule nyt vaan, Viiu, -- istu tuohon, paina ruunun rengin +polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, -- likistetään lähemmäksi, +-- noin... Sattuiko, oliko liian kovasti, -- ei ole minulla paroonin +kourat, -- ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa +ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä. + +_Vana-kai_ (itkien.) Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, -- umpeen +painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen. + +_Ants_. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. -- Onko sinulla +viinaa kotona, Viiu? + +_Viiu_. Ei ole. + +_Ants_. Mitä sinä niin allapäin käyt... Ettäkö sinun on minua ikävä? -- +Leskeksi jäät, uutta miestä vaan et saa, -- sieltä kaukaakin minä sinua +kiinni pitelen. -- Onko sinun minua ikävä, Viiu? + +_Viiu_ (peittää kasvonsa, itkee). + +_Ants_ (pehmeästi). Vähän sentään, -- ei paljoa pyydetäkään. Kyllä +minä sen siellä kaukana muistan, -- kuinka sinä tulit pajan ovelle +kykkimään, ja kipunat lensivät, -- kyllä silloin rauta rauskui, ja +moukari putosi... Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä, +humaltuu siitäkin... Äitimuori, kuulkaas! + +_Vana-kai_. Mitä nyt, poikani? + +_Ants_. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme +olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on +raamattu? + +_Viiu_. Mitä sinä sillä? + +_Ants_. Saathan nähdä. Missä se on? + +_Viiu_. Tuolla hyllyllä. + +_Ants_. Anna tänne, -- kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on... Ja +nuori se on; -- silmät kiiluvat kuin metsämarjat. + +_Vana-kai_. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika? + +_Ants_. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi, +niinkuin pappi sanoo. Taikka, -- Viiu se lukeekin, -- sillä on selkeä +ääni, -- soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, -- +missä paikassa hänestä puhutaankaan? + +_Viiu_ (kääntelee vapisevin käsin raamattua, -- on pudottaa sen). Minä +-- en vaan -- tiedä. + +_Ants_. Sinä kirjanoppinut, -- etkä tunne raamattua. Äitimuori, +tiedätkö sinä? + +_Vana-kai_. Mitä paikkaa sinä...? + +_Ants_. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen +miehen vaimoa rakasteli, -- sitä Bathsebaa. + +_Vana-kai_. Eikö se ole toisessa Samuelin kirjassa. + +_Viiu_ (selaillen). Minä en löydä. + +_Ants_. Anna tänne, -- minä etsin. Näe, -- tuossa siitä on, ala lukea. + +_Viiu_. Eihän tässä näe, -- silmät sokaisee. + +_Ants_ (panee uuden päreen). No nyt... (painolla). Lue, Viiu! + +_Viiu_ (katkonaisesti sanoja niellen). "Ja koska se aika joutui +vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin +ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin hukuttamaan Ammonin +lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin." + +"Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli +kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo +oli sangen ihana näkyänsä." + +"Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä ole +Bathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?" + +(Purskahtaa itkuun). + +_Ants_ (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä +eteenpäin. + +"Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian +myötä." + +"Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja +käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja +kuolisi." + +(Sulkee kirjan). + +Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä +kirjeessä seisoi? + +_Viiu_ (suuressa tuskassa). Oh Jumala, Jumala... + +_Ants_. Etkö sinä sitä aavistanut? + +_Viiu_. Minä en voi, -- en voi... + +_Ants_. Vastaa Jumalan nimessä! + +_Viiu_ (hiljaa). Aavistin. + +_Ants_. No nyt, -- tiesinhän minä sen... Nyt puhu minulle kuin papille. +Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona? + +_Viiu_. Parooni -- oli -- yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky +saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät +nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin, +sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä +aika... Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin +Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä... +nauroin myös... tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan +nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee... + +_Ants_. Ja sinä... + +_Viiu_. Minä työntäisin kädellä, -- nauroin. Tahtoisitko hyville +päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee, +kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi, +kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun +tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin +kotiin ja annoin kirjeen Antsille. + +_Ants_. Etkä sanonut mitään, vaimo? + +_Viiu_. En sanonut mitään. + +_Ants_. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky? + +_Viiu_. Niin... armahda... + +_Ants_. Älä tule lähelle, taikka... Älä tartu minuun, minä en tiedä, +mitä teen... (Vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena), Bathseba, +köyhän miehen ainoa karitsa! + + + + +SOTILAAN ÄITI. + + +Oli kerran äiti, jolla oli kaksi poikaa sodassa. Aina sydäntalven +taisteluun saakka oli hänen sydämensä yhtälailla vapissut ja toivonut +molempain tähden, mutta saatuaan ensimäiset tiedot taistelusta, +tapahtui hänessä muutos. Jokin ääni sanoi hänelle: "poikasi on +kuollut." "Minulla on kaksi poikaa", hän vastasi selvälle, armottomalle +äänelle, -- "vanhempi ja nuorempi, -- kumpiko?" Mutta vastausta ei +kuulunut, -- hänen aivoissaan oli vaan yksi ainoa, pimeä ajatus, ja +hänen sielussaan oli hiljaista. + +Mutta siitä päivästä asti hän pukeutui mustiin. + +Kerran tuli eräs entinen tuttava hänen luokseen. + +"Teillähän on kaksi poikaa sodassa", hän sanoi. + +"Niin on", vastasi äiti. + +"Oletteko saanut tietoja heistä?" + +"En, -- en ole saanut", sanoo äiti ja huokaa. + +"Miksi sitten käytte surupuvussa?" + +"Toinen heistä on kuollut", sanoo äiti ja katsoo epäillen vieraaseen. + +"Mistä te sen tiedätte?" + +"Minäpä vaan tiedän", sanoo äiti ihan hiljaa. + +"Kumpaako te sitten murehditte, -- vanhempaa vai nuorempaa, -- +teillähän oli kaksi?" + +"Sehän se on, etten tiedä", sanoo äiti murheellisena. + +"Kumpaako te enemmän rakastitte?" + +Äiti ei vastaa mitään. + +"Eihän vaan nuorempi liene kuollut?" + +"Ei -- ei, -- ei nuorempi!" huutaa äiti kiihkeästi. "Nuorempi elää." + +"Pelkäätte siis, että vanhempi?" + +"Ehkä vanhempi", sanoo äiti sortuneesti. "Olen hyvin levoton hänen +tähtensä, ajatukseni askartavat alati hänessä, öisin hän ilmestyy +eteeni unessa, -- minun ruumiissani on alituinen kipu hänen tähtensä, +ikäänkuin joka hetki hänet uudestaan synnyttäisin. Mitä se merkitsee?" + +"Entä nuorempi?" + +"Nuoremman suhteen olen ihan rauhassa, ajatukseni lepäävät hänessä, +-- en tunne mitään hänen tähtensä, hän on kuin turvassa ja takeessa, +-- kun muistan häntä, niin näen hänet aina pikku poikana, hän leikkii +hiekassa ja kaataa hiekkaa toisesta kädestä toiseen, ikäänkuin +tuntilasia kääntäisi, -- aina toisesta kädestä toiseen..." + +"Mutta sehän onkin nuorempi", sanoo äiti yhtäkkiä nousten. "Hyvä +Jumala, -- nuorempihan onkin kuollut!" + +"Miksi te sitä luulette, äiti parka?" + +"Ettekö ymmärrä, hän ei tarvitse enään minua, sentähden hän ei tee +minua rauhattomaksi", sanoo äiti ja itkee. "Hän on kuollut." + +Siitä asti hän ei enään avannut nuoremman kirjeitä, joita saapui joka +toinen päivä, -- kaikki ennen taistelua kirjoitettuja, -- eikä hän +enään itsekään kirjoittanut nuoremmalle. + +Mutta eräänä päivänä hän muisti, että nuoremman syntymäpäivä oli +tulossa. "Annan sen mennä ohitse huomaamatta", hän ajatteli, ja hänen +teki mieli panna maata ja nukkua koko vuorokausi. Mutta illan tullen +hän kuitenkin sytytti pöydälle palamaan kaksikymmentä viisi kynttilää. +"Tämä kynttilätapa täytyisi jättää, niitä kerääntyy liian paljon", +hän sanoi itsekseen. Kynttilät liekehtivät levottomasti vedossa. "Jos +tuo keskimäinen kynttilä palaa kauemmin kuin muut, niin hän elää", +hän ajatteli. Mutta lopuksi hän ei malttanut katsella kynttilöiden +sulamista, vaan sammutti ne itse kaikki tyyni. + +"Täytyisi kirjoittaa hänelle kirje", hän ajatteli. "Mutta minun +täytyisi olla aivan vapaa kaikesta maallisesta sitä kirjoittaakseni. +Niin kauan kuin toivon kipinäkään kytee, on mieleni liian raskas. Aivan +kevyt minun pitäisi olla, ihan irtautunut, muuten häiritsen hänen +rauhaansa." + +Hän otti paperia ja alkoi kirjoittaa. + + "Rakas poikani, joka olet taivaassa." + +"Se on ihan kuin Isämeidän rukous, mutta mitä se tekee", hän sanoi +itselleen. + +Sitte hän jatkoi: + + "Kun olit pieni, niin vuoteesi oli välihuoneessa ruokasalin ja + isäsi huoneen välillä, ja sillä huoneella oli kolme ovea, joista + yhtämittaa kuljettiin. Ja joka kerta, kun minä Sinun nukkuessasi + kuljin huoneen läpi, niin joko riisuin kengät oven taakse, tai + sitten kuljin varpaillani. En millään lailla olisi tahtonut Sinua + häiritä. Ja nyt on minulla taas sellainen tunne, että Sinä makaat + jossakin sellaisessa välihuoneessa, ja Sinun unesi on makea ja + syvä kuin lapsen, ja että sitä millään lailla ei saa häiritä. Ja + minä niin mielelläni tahtoisin nähdä Sinut, kuinka Sinä makaat, + mutta minä tunnen, kuinka raskaat ja kovat minun kenkäni ovat, + enkä minä voi astua niin kevyesti, etten Sinua herättäisi. + + "Minä tahtoisin mielelläni kysyä Sinulta kaikenlaista, sillä + olen varma siitä, että Sinä tiedät paljon enemmän kuin minä ja + muut, mutta minusta tuntuu, kuin ei olisi Sinulla nyt aikaa + kirjoittamiseen, sillä Sinä näet niin paljon kaunista, että koko + aikasi menee siihen. + + "Rakas poikani, minä olen varma siitä, että Sinä nyt joka päivä + voit puhua Jumalan kanssa niinkuin hyvän ystävän, melkein + niinkuin vertaisen. Ja jos nyt Jumala sattuu kysymään, kuinka + Sinun vanhan äitisi laita on, niin sano hänelle, että hän + toivoisi itselleen kevyitä kenkiä. Jumala ymmärtää kyllä, mitä + minä tarkoitan." + +Kun äiti näin pitkälle oli joutunut, luki hän kirjeen läpi ja tunsi +iloa siitä, että niin oli voinut irtautua kaikesta maallisesta. + +Mutta yhtäkkiä hän vetäisi paperilehden lähemmäksi ja kirjoitti siihen +vielä: + + "Johtuu mieleeni, ettet Sinä vielä ole ilmoittanut, oletko + saanut sitä makuusäkkiä, jonka jo Marraskuussa lähetin, -- se + oli kaikkein parhaista lampaan villoista, ja olin sen omin käsin + ommellut, -- se tuli maksamaan kymmenen ruplaa." + +Hän istui ja tuijotti siihen, mitä viimeksi oli kirjoittanut, -- +yhtäkkiä tuntui kuin olisi verho silmiltä pudonnut. Hän oli ymmärtänyt +yhä vielä toivovansa, että nuorempi olisi elossa. "Ne kovat, kovat +kengät!" hän sanoi ja itki. + + + + +PIENI KIINALAINEN AASI. + + +Oli toinen äiti, joka heti suuren taistelun jälkeen sai rykmentin +päälliköltä sanoman poikansa kuolemasta. Se oli hyvin tavallinen ja +hyvin virallinen sähkösanoma, se alkoi kuten kaikki sellaiset viestit, +jotka väliäpitämätön vieras lähettää: "surullinen velvollisuuteni on +ilmoittaa", ja niin edespäin. Tätä sähkösanomaa ei seurannut mikään +kirje. Äiti odotti kauan lähempiä tietoja, mutta herkesi vihdoin, +ajatellen, että pojan lähimmät sotatoverit olivat itsekin kaatuneet. + +Mutta eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan luki raamattua +lohdutuksekseen, sattui hänen silmiinsä seuraava lause: älkää niitä +peljätkö, jotka ruumiin tappavat, mutta eivät voi sielua vahingoittaa, +-- vaan jotka sielun tappavat, niitä peljätkää. Tämä lause meni kuin +miekka hänen sydämensä puhki. Siitä asti muuttui hänen surunsa, siitä +tuli tympeä, harmaa alakuloisuus, joka kutoi kuin hämähäkki verkkonsa +hänen ylitseen, ja hän vaelsi päivät pääksytysten ajatustensa sumussa +kuin eksyksissä. + +Mitä oli tehty hänen pojastaan? Ketä hän suri, tiesikö hän sitä +itsekään, tunsiko miestä, joka oli kaatunut? Kymmenen pitkää +sotakuukautta, -- mitä oli niitten kuluessa tapahtunut hänen poikansa +sielussa? Eikö hänellä ollut vanhuksen kokemus ennen kuolemaansa, +-- eikö hän ollut juonut yhdellä siemauksella elämän pohjasakkaa? +Hän kysyi kysymästä päästyään. Pojan kirjeet, joita hän oli ennen +lukenut ajattelemattomasti ja kevyesti, kuten muitakin sota-uutisia, +tuntuivat hänestä äkkiä käsittämättömiltä ja julmilta: "eilen teimme +tiedusteluretken, -- kadotimme vaan kolme miestä." Sana "vaan" sai +hänet vapisemaan. "Äskeinen mieshukkamme kukkulaa valloittaessa oli +kaksi tuhatta miestä." Ei sanaakaan lisäksi, -- ei yhtä säälin sanaa +kaatuneitten muistoksi. + +"Ruumiin voitte pitää, mutta antakaa minulle sielu takaisin", hän +sanoi tuskissaan. "Kuinka hän yhtäkkiä on näin tylsä ja tunteeton, +hän, joka ennen niin suuresti rakasti kaikkea, mikä kasvoi ja liikkui, +kaikkea, missä oli elämää. Kun hän oli pikku poika, hyvästeli hän +iltasin kukkaset taimilavoissa, -- metsässä kävellessämme hän toi +minulle oravan nakertamia käpyjä ja puhalsi nauraen silmiini voikukan +haituvapalloja." + +"En voi kestää", hän sanoi itsekseen Jumalalle. "Anna minulle merkki, +että suren juuri tätä samaa rakasta lasta, muuten suru tappaa minun +sieluni." + +Eräänä päivänä tuli hänen luokseen sotilas, jolta toinen käsi oli +katkaistu. + +"Tuon terveisiä pojaltanne", hän sanoi. + +Äiti tunsi alkavansa väristä. + +"Minkälainen hän oli, -- se minun poikani?" hän sanoi. + +"Urhoollinen sotilas taistelussa ja kelpo toveri levossa." + +"Mitä se sitten merkitsee: urhoollinen sotilas", kysyi äiti hiljaa. +"Ettäkö hän hyvin osasi toisia tappaa?" + +Viimeisen lauseen hän sanoi vaan itselleen. + +Sotilas ei sitä kuullut, vaan kertoi: + +"Kerran hän omin käsin katkaisi kolmelta viholliselta pään, -- olen +omin silmin nähnyt, kuinka hän yhdellä lyönnillä halkaisi jaapanilaisen +pääkallon." + +Äiti istui verettömänä ja kuunteli. + +"Yhtenä yönä hän oli urheista urhein. Meillä ei ollut puita, palelimme, +hän johdatti meidät kiinalaisten hautuumaalle, kuivettunut vainaja +istuu arkussa, -- emme uskaltaneet koskettaakaan, -- hän viskasi +ruumiin sivulle ja kantoi arkun polttopuiksi." + +"Semmoinenko hän oli", sanoo äiti ja kuuntelee. + +"Kerran olimme menneet joen avannolle vettä tuomaan. Pieni parvi +vihollisia hyökkäsi kimppuumme. Käsikähmän päätyttyä pakenivat toiset, +ainoastaan yksi jäi jäljelle painimaan poikanne kanssa. Poikanne +tarttui miestä niskasta, työnsi hänet jääkylmään veteen ja painoi veden +alle, kunnes miehestä henki erkani." + +Äiti istui yhä vaiti. Hän luuli koko ajan huutavansa, mutta ääntä ei +kuulunut, hänen sisällään huusi, huusi joku: en tahdo, en tahdo, se ei +ole minun poikani, -- antakaa minulle takaisin minun poikani... + +"Jäikö häneltä mitään kapineita?" hän kysyi, ja hänestä tuntui, kuin +olisi toinen hänen huuliaan liikuttanut. + +"En tiedä, -- hänellä oli kyllä pieni kiinalainen aasi, jonka selkään +sälytti kapineensa, mutta mihin ne sitten joutuivat, en tiedä." + +Äiti katsoi ensi kertaa miestä silmiin. + +"Pieni kiinalainen aasi, -- missä se nyt on?" + +"Hän ampui sen omin käsin, -- iltaa ennen suurta taistelua." + +Äidin sydän alkoi kiireesti sykkiä. + +"Ampui sen, -- miksi niin?" + +"Hän piti siitä pikku elävästä. Iltaa ennen taistelua hän tuli hyvin +surulliseksi ja sanoi minulle: huomenna on minun vuoroni. Sitten hän +otti pyssynsä, meni pikku aasin luo, raaputti sitä korvan taakse ja +sanoi: mitäpä sinäkään suotta jäät kärsimään, nälkää saat nähdä ja +piiskaa maistaa, kun minua ei ole, -- ja ampui." + +"Tekikö hän sen todella?" kysyi äiti. + +"Kyllä, -- juuri niinkuin kerroin", sanoi sotilas ihmetellen. + +"Kiitos", sanoi äiti, tarttuen sotilasta jäljellejääneeseen käteen. + +"Oliko teillä siitä niin hyvä mieli?" kysyi sotilas yhä enemmän +ihmeissään. + +Mutta äiti ei vastannut, vaan itki ensi kertaa pitkien aikojen päästä +kevyestä sydämestä. + + + + +SALAKULJETTAJA. + + +Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja +odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin +paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty, +pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki. +Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä, +mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan +kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa +hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkasi sivumennen +vankilatovereihinsa, -- kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa +nurkassa korttia pelasivat, -- nämä olivat olevinaan pelin touhussa, +mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, -- +poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan. +Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli +luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin +liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi +heidät liian kevyiksi havainnut. + +Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen +viekkautta ja ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten, +pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille: + +"Kartanon metsästä puita varastaneet, hä...?" + +Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen +anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen. + +"Niinkuin naulan päähän!" sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä, +kehaisten. + +Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle +muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä, +yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen, +ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri +ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen +aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja +väliäpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut +pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi rapattujen, +kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet vanhan, +rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet, tirskuttavat +pikkulinnunpesät suuren aution huuhkajan pesän. Kasvilavoja, -- +tunkiolla nokkivia kanoja -- yhdellä jalalla seisova kukko, -- +kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti hänen +silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa, +hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja +haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli +ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa, +kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin +hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten +sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, kuin olisi kauan +elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta, +sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä +pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, -- se oli kauempana +vallitusten ja hiekkasärkkien takana. + +Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, -- ei Kuresaaren kylpyvieraille +tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon +Kihelkonnan rannalla, -- niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että +hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien +hajun, ja saappaittensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia +näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti +syveni, -- tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän +eroitti veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä +kasvoivat, ja pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi +kohosi hitaasti, pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, -- +tavoittaa vyötäisiä... Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa +matalikon suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina +rapisevan, ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä +pieksevän. Mutta laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen +hiekkaan, purjeet vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja +laidat kuvastuvat veteen... + +Sen täytyy lähteä, -- huomenna, -- ylihuomenna, -- sen täytyy olla +ensi viikolla Memelissä... Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät +levottomiksi, sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti +partaan kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä +etsivät, vaanivat, tähystävät, -- kulmakarvojen takaa ponnistaa äly, +-- hän piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille... +hänen täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden +hänen täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin +ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse. + +Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi, +hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen +huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman +ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän +livahtamaan vapaaksi vai eikö. + +"Risuvarkaita", hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä +heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko +muuta ruumista kannattava poikkipuu. + +"Pojat, hoi, -- minkä mittaiseksi te minua luulette?" hän sanoo. + +Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti, +silmää iskien. + +"Niin pitkäksi ainakin, ettet näitten seinien sisälle mahdu." + +"Oikein", jyrähtää hän hyvillään. + +"Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi", kertoo poika +rohkaistuneena. + +"Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani", hän sanoo ylpeästi, +niskaa nytkäyttäen. + +"Uusi tuomari kuuluu olevan, -- äsken Ylämaalta tullut", toimittaa +toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon. + +Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean +tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa. + +"Kenen poikia sinä olet?" hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, -- +"Vai uusi tuomari!" hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan. + +"Sen minä olen Tare-Tiiun." + +"Vai niin, vai niin, -- vai Tiiun", kertaa Parbu-Jaan koneellisesti. + +Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa +olisi tehdä sama temppu vielä kerran... Mutta se oli liiaksi tuttu, -- +kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, -- metsäkin +jo kaikui sitä... Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan, +hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta... Hän +istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten nytkin, +ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa kapeiksi, +tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin puheille: +"Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä vieraita, -- +pitäisi olutta panna ja ristiä, -- pääsisikö tästä pariksi viikoksi?" +Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta heltyy vihdoinkin: +"Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!" Hän tulista +ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit ja tuo +laivalastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on vankilassa. + +Ajatukset palaavat entisiin muistoihin ikäänkuin niistä vauhtia +ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä +nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen +itsearvontuntonsa entiselle tasalle. + +Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat, +harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi +kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne +entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa +alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun. + +Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin, +joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on +luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise, +vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto +viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja +purjenuorien hankaavaa kihnutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä +pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä +mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa +väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta... rantavahdit. +Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän +näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, -- veteen kaikki! Mutta +sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, -- ne merkitsevät puita, +kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, -- ne piirtävät +paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä +oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla +nostavat tynnyrit pohjasta. + +Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan +punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren, +ruskean käden, jonka rystöt ja ja kynnet ovat kuin rautaa, -- käden, +jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, -- joka on kuin syvyyksistä +kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka +uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista +irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi +putoaa mereen. + +Mutta ajatukset kuljettavat hänet nopeasti pois tästä pyörteestä. +Kesäinen, kirkas päivä, meri silopintainen, valkoiset lokit lentelevät, +ja päivä siroittaa hopeaa niitten siipiin. Hän seisoo jaalansa mastoon +nojaten, viekkaana, suljettuna, seuraten silmillään rantavahteja, +jotka tarkastavat laivaa, juoksentelevat kuin laivarotat, nuuskien +kaikki paikat, ruumasta kajuuttaan, kajuutasta kannelle. Hän ei liikuta +sormeakaan estääkseen, päinvastoin viskaa hän piipunsavujen lomitse +purevia sukkeluuksia miehille, neuvoo itse heille salaisia komeroja. +Mutta he hiipivät toinen toisensa jäljestä kannelle, noloina kuin +veteen kastetut, ja hän hyvästelee kohteliaasti heidän päällikköään, +-- tarjoo hänelle taskumatistaan ryyppyä, toivottaa tervetulleiksi +toistekin. Mutta kun rantavahtien vene on liukunut matalikolle, hän +tarttuu touvikääröön, jolla äsken yksi rantavahdeista oli istunut, +ja hänen kätensä hieroo touvin päätä, joka murenee ruskeiksi, +tutunhajuisiksi lehdiksi, -- kierrettyä tupakkaköyttä! + +Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on +keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on +kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin +rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka +öisin sammuivat, syttyivät vaihtoivat asentoa aina sitä myöten kuin +matka eteni. + +"Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?" hän kysyy yhtäkkiä, poikien +puoleen kääntyen. + +"Minä", vastaa poika tiedoistaan ylpeänä. + +Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan +sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja varmenee, +joku nauraa täyttä kurkkua... Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan +otteeseen... Nyt hän sai siitä kiinni... Niin sitä pitää... Hän ei +ole vielä ihan varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy +ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin +syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa +on, että jään pinnalle. + +Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa, +-- terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot +lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen +viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi +töllöttämiseksi. + +"No, kenen näköinen minä nyt olen?" hän sanoo kääntyen poikiin ja +työntäen lakkinsa takaraivolle. + +Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä +ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he +kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta +suutaan aukaista. + +"Hullu-Matsin", supisee toinen toiselle korvaan. + +"Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön +olen puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta.... Jos +kysytään, niin sanokaa se." + +Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi, +-- ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään +käsittämättä. + +Vanhempi poika kurkoittautuu yhtäkkiä aivan lähelle Parbu-Jaania. + +"Mutta mitä sinä siitä annat?" hän kuiskaa. + +Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun, +hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet +kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen +vanhoja vaistojaan. + +"Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta", hän heittää hätäisesti +pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän. +Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen. + +Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet +silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun +häiriytymistä. + +"Mitäs täällä on tapahtunut", hän sanoo toruvasti, kuin lapsia +häristellen. + +Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat +vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän. + +"Me tahdotaan toiseen koppiin", sanoo vanhempi poika. "Ei me tuon +kanssa, -- se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua, +puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää." + +Vanginvartija katsahtaa epäluuloisesti Parbu-Jaaniin. + +"Mikäs sen sitten tuli", hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi +valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä +syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi. + +"Mikäs sen pään nyt sekoitti", hän toistaa yhä itsekseen. + +"Mennään tuomarin luo", hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin +pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja +lykäten häntä edellään. + +Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda +osaansa, huulet liikkuvat koko ajan mutisten käsittämättömiä sanoja. + +Oikeussalissa odottaa tuomari, silmälasiherra, kirjureineen. + +"Mies on yöllä tullut hulluksi", sanoo vanginvartija nöyrästi, +ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä. + +Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, -- ja katseen kylmyydestä +huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi. + +"Sepähän nähdään", sanoo tuomari kuivasti. + +Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, -- Parbu-Jaan kuuntelee sinne +tänne vilkuillen. + +"Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa on +Memelin leima", sanoo tuomari lopuksi. + +"Noh -- näe -- eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat", +sanoo Parbu-Jaan, "säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä +kuljettaisi, -- johan se niistä tielle tippuisi." + +"Mitä sinä loruat?" kysyy tuomari. + +"Sitä vaan, että eihän kukaan kahvia säkeissä, -- juomaahan se on." + +"Etkö sinä kahvia tunne, mies?" + +"Mistäs minä herrain herkkuja." + +Tuomari katselee häntä vähän aikaa, sanoo sitten: + +"Tule tänne, -- eikö tämä ole sinun kompassisi?" + +Parbu-Jaan löntystää pöydän ääreen, tahallaan jalkojaan laahaten. Pää +kallellaan hän alkaa katsella kompassia. + +"Jo nyt on kummat, -- vai liikkuu, -- no, voi senkin seitsemän, -- +ihanhan se keikkuu, mikäs sillä on hätänä?" + +"Mies, muista kenen kanssa puhut. Kuka minä olen?" + +"Niitä Jumalan juoksupoikiahan te olette. Kun Jumala mitä lakia +kivitaululle piirtää, niin te lennätätte niitä ihmisille." + +"Mies, missä sinä viime viikolla olit?" + +"Istuin riihituvassa niinkuin Luoja luonut on, -- akka pesi ainoaa +paitaa." + +"Tunnustatko vai et?" + +"Tunnustanhan minä kaikki, mitä tuomariherrat vaan tahtovat. Kaikkeen +minä sanon jaa ja amen." + +"Sinä siis kävit Memelissä?" + +"Kävinpä niinkin." + +"Milloin se oli?" + +"Ei siitä ole kuin kaksikymmentä vuotta." + +"Säästä suutasi, mies." + +"Sitähän minä juuri säästän ja selkääni myös. En minä vallan pyörällä +ole, vaikka lienenkin tuomaria tuhmempi." + +"Saat mennä. Ei minulla ole aikaa hullujen kanssa." + +Parbu-Jaanin pää painui alemmaksi, hymy katosi tuuheaan partaan. Hän +käydä löntysti vartijan kanssa salista, -- vartija katseli häntä +jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella. Vankilan pihalla hän +pysähtyi, -- katsahti ikkunaan, josta näkyi kaksi uteliasta pojanpäätä, +viittasi heille kädellään, keikauttaen laivuripartaansa. Sieraimet +laajenivat, niinkuin olisivat meren huokua imeneet. + +Kuuden tunnin kuluttua hän purjehti kohti Memeliä, myötätuulessa, +kirkkaana elokuun kuutamoyönä, -- tuhansien tähtien vilkkuessa pieninä, +varmoina kompasseina. + + + + +HÄÄT. + + +Sata vuotta sitten vietettiin eräässä saarenmaalaisessa talossa +häitä. Morsian istui keskellä lattiaa, niin että jokainen taisi +nähdä hänen kuumuudesta hohtavat, nuoret kasvonsa, äsken hiuksille +kiinnitetty tanu, johon hän vielä oli tottumaton, pakoitti hänet +pitämään niskansa jäykkänä, mutta hän oli sen näköinen, kuin ei olisi +muutenkaan liikoja kumartunut. Hän piti kädet sylissä esiliinallaan, +jota paraikaa "paikattiin", vieraat tulivat toinen toisensa jäljestä +kupari- tai hopearahoineen, jotka he heittivät hänelle syliin. Hän +kiitti ja nauroi, -- hän ikäänkuin koko ajan vaan odotti aihetta +päästääkseen iloisuutensa valloilleen, sillä sitä näkyi olevan hänessä +kosolta. Kun rahat oli korjattu pois, sieppasi joku häävieraitten +joukosta viisivuotiaan pojannallikan ja pani hänet morsiamen polville +"sylipojaksi." Sukkeluuksia ja viittauksia sateli joka puolelta, +vakavia, ennustavia toivomuksia ja rohkeata leikinlaskua, joka kerta +toisensa jäljestä nosti veret morsiamen poskille. + +Huolimatta suorasta rohkeasta luonteestaan hän kävi hiukan hämilleen ja +nosti pojan lattialle, hänen oli kuuma, tanu puristi ohimoita, hänen +teki mieli pujahtaa hetkeksi pois häätuvasta. Hän vetäytyi sivulle, +kukaan tuskin huomasi häntä, kokit alkoivat pyyhkiä ruokapöytiä, +koputuksin kutsuen rahanantajia. Nurkassa viritettiin viuluja. Hän +pujottautui yhä lähemmäksi avonaista ovea ja vihdoin siitä ulos, +-- pitkin kyläkujaa, jossa hanhet haasottelivat ruskeauntuvaisine +poikasineen, hän melkein juoksujalkaa lähti kaivolle. Kukaan muu ei +ollut huomannut hänen poistumistaan kuin sulhanen, joka koko ajan oli +pitänyt häntä silmällä ja suoraa päätä lähti hänen jälkeensä. + +Hän tapasi vastavihityn vaimonsa kaivon arkulta, jossa hän +kumarruksissaan vinttasi vettä. Talosta eroitti heidät aita ja +humalapensaikko. Kuullessaan jonkun tulevan, morsian kääntyi kuin +pahasta teosta tavattuna. "Minun oli niin kuuma", hän sanoi anteeksi +pyytäen. Mutta sulhanen piteli kaivon patsaasta kiinni ja katseli häntä +kiirettä pitämättä, -- silloin hänkin, kuin äänettömästä sopimuksesta, +istuutui kaivonkannelle, jonka halkeamista ruoho työntäytyi esiin. +"Ollaan täällä vähän aikaa", hän pyysi. Sulhanen nyykäytti päätään, +hellittämättä katsettaan hänestä, ja heistä tuntui molemmista sekä +hyvältä että pahalta, ikäänkuin he omin lupinsa olisivat ottaneet +itselleen jotain muille määrättyä. + +Morsian kuljetteli kättään kaivon kaukalossa, joka toisesta päästä +oli haljennut. Mutta toisessa päässä, sinne kerääntyneessä vedessä, +uiskenteli pari kolme mehiläistä, jotka olivat sinne juomaan +lentäessään uponneet. Hän ojensi keskisormensa veteen, ja mehiläiset +kiipesivät yksitellen sitä myöten ylös. Ne alkoivat suristaa +siipiään ja hieroa niitä jaloillaan, takajalat kuivasivat nopeasti +hienokarvaista ruumista, ne vetivät jalkojaan pitkin sormea, jättäen +hienot vesijuovat iholle. Yhtäkkiä yksi ryömi ylemmäksi ja katosi +hihansuusta ranteelle. + +"Se pistää sinua", huusi nuori mies äkillisellä liikkeellä. + +Mutta tyttö ojensi käsivartensa nopeasti alaspäin ja pudisti mehiläisen +ruohoon, hänen kasvonsa loistivat ilosta, sillä miehen levottomuus oli +hänelle mieluista. + +He kääntyivät molemmat kuuntelemaan häätalosta kuuluvaa tanssinsoittoa, +jota viulut ja säkkipillit vinguttivat. "Meitä haetaan", kuiskasi +tyttö, ja nuori mies nyykäytti päätään. He käänsivät katseensa kujasta +ja talosta, jonka savutorvesta hääkeittojen savu nousi, eteenpäin +tasangoille, taivaalle, missä alkukesän aurinko pilvettömänä laski. +Ruispeltojen sinipunervat sarat muodostivat loivan kulman taivasta +vasten, ja niitten takana punoitti rusko kuin lupauksena tulevasta +sadosta, ikäänkuin taivaalle olisi kirjoitettu, että nämä pellot +kymmenkertaisen hedelmän kantaisivat. Aidan takaa alkoi karjanummi, ja +se oli heille rakas kaikessa karuudessaan, koska se muistutti heille, +kuinka paljon työtä oli jäljellä heitäkin varten. Kaukana kohosivat +kirkon pystyt piirteet, -- ainoana kohokohtana tasangossa, -- halliten +seutua, seuraten joka suunnalle, mistä sitä katsoikaan. + +Kesäinen ilma oli täynnä surviaisia, jotka pitivät piiritanssejaan +ilmassa. Kaivon arkulla istuva morsian tunsi niitten syöksyvän sokeina +vasten kasvojaan, hän löyhytteli niitä loitommalle pienellä lehvällä, +mutta niitä tunkeutui väkisin korviin, suuhun ja silmiin. Hän tunsi +kipeän piston silmässään, ikäänkuin siihen olisi tipahtanut pisara +kirpeää nestettä, ja alkoi sitä hieroa. + +"Surviainen lensi silmään", hän sanoi. + +"Älä hiero, minä otan pois", sanoi sulhanen kiireesti. + +Hänen ei tarvinnut kumartua, seisoessaan he olivat melkein yhtä +pitkät, heidän silmänsä katsoivat suoraan vastakkain. Mies vajotti +hiukan tytön silmänreunaa, surviainen oli tarttunut sen sisäpuolelle +pienenä, mustana nyppylänä. Hän lähensi kasvonsa vieläkin lähemmäksi, +poistaakseen sen varovasti kielellään, heidän katseensa eivät enään +tavoittaneet toisiaan, vaan sulivat yhteen, hän näki, mitä muuten ei +ollut tytön kasvoissa huomannutkaan, hienonhienot verisuonet, jotka +risteilivät silmän valkuaisessa, pienet päivettymäpisamat, jotka pitkin +nenänvartta poskille levisivät. Se oli kaikki hänestä kaunista, ja +hänen ajatuksensa kulkivat tahtomatta pian lähestyvään omistukseen. +Tyttö huomasi sen ja katsoi häneen avonaisesti, ilman hämmennystä, +valmiina antaumaan, mutta ilman kiihkoa, rauhallisilla, luottavilla +silmillä. + +"Mennään sisään", hän sanoi, ottaen miestä kädestä. + +Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa +maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel +ollut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin +hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun +vieras ehti pihaveräjälle. + +"Se on kartanon vanhempi vouti", sanoi sulhanen. "Tuo hänelle olutta." + +Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli +lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään +muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle. + +Hän otti puuleikkauksilla koristetun haarikan ja meni toiseen tupaan, +mutta ovella hän tahtomattaan katsahti taaksensa, ja tupa tuntui +hänestä valoisammalta kuin tavallisesti, hän näki, että kaikkien +peräikkunan kohdalla olevien kasvot hohtivat auringon punaisessa +kajastuksessa. Ja joka kerran, kun jokin pari tanssi ohitse, niin hekin +hetkeksi upottautuivat punaiseen väriin. Vieras seisoi varjossa. + +Morsian hapuili pimeässä huoneessa oluttynnyrin tappia, kun hän äkkiä +säpsähti. Häähuoneen humu vaihtoi äänilajia, -- koko huone huokasi +yhtäkkiä... Morsian tunsi sormensa epävarmoina pitelevän haarikkaa, +jotain raskasta laskeutui hänen päällensä, -- hänen teki yhtäkkiä mieli +istua jauholaarin reunalle ja nyyhkyttää, -- hän ei tiennyt itsekään, +mutta häntä peloitti mennä takaisin. + +Vaahtoava haarikka kädessä hän aukaisi häätuvan oven, mutta pysähtyi +kynnykselle, niin että haarikasta läikähti olutta. Hänen katseensa +kiitivät kysyvinä pitkin tupaa, mutta kaikki väistyi niitten edestä, +kasvot kääntyivät pois, katseet kiintyivät lattiaan. Ainoastaan +epämääräinen tuhon tunne jäi, salainen ahdistus painoi katon +alemmaksi, ja viulun kielet lepäsivät kuin kangistuneina. Useat naiset +alkoivat itkeä, miehet tuijottivat synkkinä. Hän haki silmillään +äitiä, -- hänellä oli huivi silmillään, -- isää, -- silmät maassa, +-- sulhastaan... vihdoinkin hän sai katseesta kiinni, -- mutta vaan +hetkeksi, sitten sekin pakeni häntä. + +Samalla isä nousi, vanhentuneena, kokoonvaipuneena, kaikki tekivät +tilaa, kuten surulle tehdään, -- isä menee kamaria kohti, -- kasvoista +on kiilto kuin poishangattu. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata, +mutta hän menee kuin tyhjän salin läpi, -- hän ei katso ketään, hän +tuntee, että toiset kaikki ovat tällä hetkellä vaan katsojia, ja heidän +uteliaisuutensa ja säälinsä loukkaa häntä. Hän suoristaa päänsä, niin +että korkea tanu hipaisee matalaa kattoa. Mutta äidin ohi mennessään +hän heltyy, hänen katseensa rukoilevat äitiä seuraamaan mukana, ja äiti +nousee, arkana, kyyneleihin sulaneena. + +Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä. + +"Älä puhu mitään", sanoo äiti isälle. + +"Eikö se ole lapsellista, että äiti noin pyytää", hän ajattelee, mutta +ymmärtää samalla, että äiti vaan rakkaudesta niin sanoi. + +Mutta hän tuntee, että nyt se tulee... + +"Sinut on käsketty kartanoon yöksi, tyttö", sanoo isä jyrkästi. + +Hän avaa silmänsä, nyt se putosi, -- hänestä tuntuu ihmeelliseltä, +että hän vielä hengittää ja elää. Mutta hänessä herää voimakkaana +itsesäilytysvaisto. + +"Voi olla käsketty, vaan ei ole vielä menty", hän kivahtaa terävästi +kuin naulaa lyöden. + +"Ei siinä armoja anneta, semmoinen on oikeus herroilla", sanoo isä +tympeästi. + +Hän tuntee isän sanat ylpeässä niskassaan kuin rautapainona, joka +pakoittaa sitä kumartumaan. Mutta hän vastustaa yhä itsepäisesti. + +"Sellainen sana lähetetään, että tästä talosta ei tulla", hän sanoo. + +Mutta isä hymähtää kuin lapsen puheille. + +"Mitä se auttaisi. Meidät ajaisivat mierolle." + +"Mennään sitten mierolle, koko joukko." + +"Ja sinut veisivät väkisin kuitenkin." + +Hän tuntee, kuinka piiri hänen ympärillään pienenee, mutta hän ei ai'o +vielä antautua. + +"Mennään tuomarille", hän sanoo. + +"Siellä on samat herrat vastassa. Keisari kaukana, Jumala korkealla." + +"Äiti, -- mitä sinä?" hän kysyy. + +"Et sinä ole ensimäinen etkä viimeinen, lapsi", sanoo äiti itkunsa +seasta. + +Hän katsoo heihin avuttomasti. Hän tuntee, että he molemmat jo ovat +alistuneet, etteivät he yrittäisikään vastustaa. + +"Kutsukaa Jaan tänne", hän sanoo. + +Sulhasen tullessa häntä hävettää, ikäänkuin hän olisi johonkin syypäänä. + +"Voisitko sinä ottaa minut sitten, -- takaisin?" hän kuiskasi. + +"Sehän se on, etten tiedä", vastasi sulhanen. + +"Minä ottaisin sinut kyllä takaisin, mutta en tiedä, voisinko olla +sama", hän lisäsi kiireesti oikaisten. + +"Niin se on, -- tietysti", vastasi morsian nöyrästi. + +"Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut", hän lisäsi, +niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut. + +"Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa", +vastasi mies painolla. + +"Tiedätkö sinä sitten jotain, -- mitä minun pitäisi tehdä", hän kysyi +tuskalla. + +"En minä vielä tiedä", vastasi mies. + +"Ei se minulle niin paljon arvoista ole, että sinä minut takaisin +otat, kuin että olet sama", sanoi tyttö, niinkuin olisi koko ajan sitä +ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut. + +Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi +miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui +hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain +välähtänyt, -- keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka +tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri +olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi sen +nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän omaan +ruumiiseensa, Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä kasvoi +jotakin -- muodotonta, kauheata... Silmät alkoivat kysyä häneltä +jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, -- äänettöminä, ilman sanoja +ne vaativat häneltä jotain... Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahtoi, +mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin +irtautui itsestään ja suli noihin silmiin... hän alkoi vapista... sumu +silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät +tällä hetkellä, -- ei rakkaus eikä viha, -- vaan ajatus, joka yhtaikaa +syntyi heissä molemmissa. + +Yhtäkkiä mies kumartui ja liikutti huuliaan, tyttö luki niiltä +kysymyksen: + +"Uskaltaisitko?" + +"Uskaltaisin", hän vastasi, ilman sanoja. + +Niinkuin olisi sumu äkkiä hajaantunut, he näkivät toisensa kirkkaassa +valossa, molempain silmistä katsoi selvänä päätös. + +"Mutta seuraisitko sinä minua pakkotyöhön Siperiaan?" kysyi tyttö. + +"Seuraisin joka paikkaan, minne sinua viedään." + +"Mutta millä minä hänet...", sanoi tyttö lauseensa katkaisten. + +"Tällä", -- sanoi mies varovasti, vetäen vyöstään puukon. + +He katsahtivat toisiaan kylmästi, ei kuten vastavihityt, vaan kuin +rikostoverit, joissa jo nyt alkoi rikoksentekijäin epäluulo ja viha +toisiaan kohtaan. + +Yhtäkkiä mies heltyi. + +"Meidän hää-yömme", hän sanoi. + +Tyttö sävähti, mutta ei liikahtanut. Mutta he ymmärsivät molemmat, +ettei se koskaan tulisi näin juhannus-kirkkaana, tuoksuraskaana, +vaan pimeänä, synkkänä se kerran laskeutuisi Siperian vankiasutuksen +hirsimökkien yli. + + + + +KAKSI LAPSUUDEN MUISTOA. + + +YÖ. + +Pikkutyttö makaa valveillaan ja miettii. Vuode on hänelle liian +suuri, hän ei saa unta, se on hänen isänsä vuode, ja peite on +siinä sinipohjainen, ruskearaitainen. Isä itse on myöhästynyt +purjehdusretkellä, on kai noussut tuulen tyyntyessä maihin johonkin +niemeen ja tulee sieltä jalkasin. + +Pikkutytön mielestä on hyvin myöhäistä, hän ei ole eläissään vielä +ollut valveilla tähän aikaan. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt yötä, +uteliaana hän nousee vuoteessaan. Musta pehmeys, jota voisi melkein +käsin koskettaa, sekö on yö? Hän katselee silmänsä kirveleviksi +kaikkihukuttavaan hämäryyteen. Rakastaako hän yötä, vai pelkääkö sitä? + +Makuuhuoneen ovi on kiinni, sen takana on kapea, pimeä käytävä, josta +ovi vie keittiöön. Pikkutyttö saa yhtäkkiä päähänsä, että oven pitäisi +olla auki, hän nousee vuoteestaan, työntäisee ovea ja pakenee suinpäin +vuoteeseensa, lakanoihin, jotka ovat lämmenneet hänen ruumiinsa +ympärillä. Hän katsoo, onko nyt parempi. Mutta avonaisesta ovesta +tulvaa pimeys, pehmeä kuin villainen savu, -- ovesta katselee yö häntä. +Aina vaan yö. + +Yhtäkkiä joku kolistelee käytävässä, -- pikkutyttö tietää siellä olevan +suuren, kaksiovisen kaapin, jonka pohjalla on palvelustyttöjen vanhoja +kenkiä. + +"Anni...!" hän kuiskaa. + +Joku pysähtyy ovelle. + +"Etkö sinä vielä nuku, lapsi?" + +Pikkutyttö kuuntelee ihmeissään, -- kuinka kovin pehmeä se ääni on, -- +niinkuin se tahtoisi vaivuttaa hänet uneen tuossa tuokiossa... + +"En, -- minä en saa unta." + +"Koeta nukkua, lapsi." + +Pikkutyttö tahtoo puhella, hän ei tahdo jäädä yksin yön kanssa. + +"Mitä kello on, Anni?" + +"Se on puoli yksi." + +"Miksi sinä sitten et nuku?" + +Hoitaja ei vastaa, vaan sulkee kaapin oven. + +"Anni, onko isä tullut takaisin?" + +Keittiön ovi käy, käytävä on tyhjä. + +Pikkutyttö katselee yötä. Yö katselee häntä, kädet silmillä, niinkuin +itkisi. Yhtäkkiä pikkutyttö kirkaisee. + +Hoitaja ilmestyy taas ovelle. + +"Nuku nyt, lapsi." + +"Anni, pane kynttilä kaapin reunalle." + +Hoitaja tuo tottelevaisesti kynttilän, pikkutyttö näkee, että hänen +kasvonsa ovat hyvin pehmeät ja lempeät. Kynttilä on parin tuuman +pituinen ja palaa metallijalassa. + +"Pane sinä myös maata, Anni." + +"Kyllä, kyllä..." + +Pikkutyttö ja kynttilä valvovat, -- yö istuu nurkassa ja uneksii. + +Pikku tyttö alkaa laskea, kuinka monta huonetta kartanossa on, -- +alakerrassa kahdeksan ja ylhäällä kolme, -- mutta siellä ylhäällä hän +ei tahtoisi nukkua, siellä kaikuu joka askel, niinkuin koko vanha +kartano vavahtaisi, ja siellä on pieniä komeroja, joita ei koskaan +avata, -- täynnä vanhaa romua... Kellarikerrassa on maanalaisia +käytäviä, siellä asuu Vanha-Mari, hän on melkein sokea... + +Kynttilä liehuu kaapin reunalla, niinkuin joku sen liekkiin puhaltaisi. +Pikkutyttö makaa peitosta kiinni pitäen ja kuuntelee. + +Miksi Anni oli niin hyvä tänä iltana, -- miksi hän ei ollenkaan +torunut, vaan kahteen kertaan suoristi hänen peitteensä ja käppyrään +kasaantuneet lakanat? + +Pikkutyttö on ihan hereillä, hän istuu vuoteessa. + +"Anni..." + +Hoitaja ilmestyy kolmannen kerran ovelle, aina yhtä sävyisänä. + +"Anni, -- onko tullut vieraita, vai miksi kaikki ovat valveilla?" + +Hoitaja kääntyy kynttilää kohentamaan. + +"On -- on tullut." + +"Onko ne kaukaa?" + +"Hyvin kaukaa." + +"Suuria vieraita, -- ylhäisiä?" + +"Hyvin ylhäisiä..." + +"Ylhäisempiä kuin Tervajoen parooni?" + +"Vielä ylhäisempiä." + +"Anni, senkö tähden kaikki valvovat tänä yönä?" + +"Ei täällä muut valvo kuin sinä, nuku nyt." + +"Valvoopas, minä kuulin, kuinka kuski-Heikki puhui kyökissä." + +"Anni, tuliko ne vaunuilla, ne vieraat...?" + +"Anni -- montako hevosta...?" + +Hoitaja on taas poissa. + +Pikkutyttö rauhoittuu, yö ummistaa silmänsä, pikkutyttö myöskin, +kääriytyneenä tiukkaan isänsä peitteeseen, ikäänkuin vuode siten +tuntuisi pienemmältä. Yö istuu vuoteen reunalla ja valaa mustaa, +pehmeää alakuloisuutta hänen avonaiseen lapsensieluunsa. + +Seuraavana aamuna kertoi aurinko, että pikkutytön isä oli hukkunut. + + +VALHE. + +Iso-äiti on kuolemansairas. Keltatauti tekee hänessä tuhojaan, hänen +punainen verensä muuttuu keltaiseksi, hän kellastuu ja käpristyy kuin +syksyllä lehti. + +Koko kesään ei häntä enään ole näkynyt, hänen huoneensa on +alakerroksessa, johon vie erityiset portaat. Pikkutyttöä kerran tädit, +iso-äidin tyttäret, huviksensa kampailivat, he jakoivat hänen hiuksensa +raskaisiin palmikkoihin ja kiersivät ne ympäri päätä, kuten vanhoissa +kuvissa, sitten katselivat häntä kyyneleet silmissä: nyt sinä olet +ihan nuorena kuolleen tätisi näköinen! "Viedään hänet iso-äidin luo", +sanoi toinen täti. "Ei, se liikuttaisi häntä liikoja", vastasi toinen. +Silloin pikkutyttö käsitti, että iso-äiti mahtoi olla hyvin sairas. + +Iso-äiti istuu vuoteessa ja pujottelee helmiä, kirjavia lasihelmiä +ohueen metallilankaan. Mitä hän mahtaa ajatella sitä tehdessään? +Ehkä murenee hänen elämänsäkin pikkuisiksi osiksi, joita hän elelee +uudestaan näperrellessään tätä lastentyötä, ainoata, johon hänen +sormensa vielä taipuvat. + +Sinä päivänä, kun hänen hukkunutta poikaansa itkettiin, hän myöskin +istui ja pujotteli helmiä, ne varisivat hänen sormiensa lomitse pieninä +lasipisaroina, sill'aikaa kun toiset sydämensä tuskassa vuodattivat +todellisia, raskaita kyyneleitä. Mutta hänen oveaan avatessaan he aina +huuhtoivat turvonneet silmänsä kirkkaiksi ja pakoittivat huulilleen +hymyn. Iso-äiti ei saisi mitään tietää. + +Miksi hänessä kuitenkin herää epäluulo? Onko hänen eristettyyn +huoneeseensa tunkeutunut kuitenkin tukahutettu nyyhkytys, onko hänen +äidinvaistonsa aavistanut surua siinä ilmassa, joka häntä ympäröi? +Joka tapauksessa hän katselee terävästi jokaista, joka astuu hänen +huoneeseensa, ja eräänä päivänä hän kysyy. + +"Missä on minun poikani?" + +"Hän on metsästysretkellä", vastaa täti, hänen tyttärensä, joka jo +aikaa sitten on oppinut mailman viisautta. + +Iso-äiti tyytyy siihen, mutta epäluulo tekee hänessä hiljaa työtään +kuin puuta nakertava toukka. + +Tulee päivä, jolloin pikkutytön täytyy lähteä. + +Mailmanviisas täti ottaa hänet puheilleen. + +"Tyttöseni, kun menet iso-äidille jäähyväisiä sanomaan, niin ole +iloisen näköinen." + +Pikkutyttö nyykäyttää päätään, hän on ymmärtänyt. + +"Älä puhu mitään isästäsi." + +"En", sanoo pikkutyttö. + +Täti jää miettimään. + +"Mutta jos iso-äitisi kysyy, mitä sitten...? Silloin sinä vastaat +varmasti ja iloisesti: hän on lähtenyt metsästysretkelle." + +Pikkutyttö katsoo tätiinsä peljästyneenä, hän ei vielä käsitä valheen +viisautta. + +Iso-äiti istuu keltaisena ja kuivettuneena, suuressa vuoteessa, +tyynyjen nojassa ja pujottelee helmiä. + +Pikkutyttö on niin täynnä kuoleman ajatuksia, että iso-äitikin +vaikuttaa häneen kuin kuollut, hänen kätensä vapisee tädin lujan +käden puristuksessa. Hän muistaa kaikenlaisia kertomuksia iso-äidin +kauneudesta, kuinka hän maantien vieressä, isänsä kartanon kohdalla, +on talonpoikaistytöksi puettuna ojentanut kukkia ohimatkustatavalle +keisarille. Ja hän muistaa paikan rannalla, suurien kivien kätkemän +penkin, jolla iso-äidin sanotaan istuneen neljätoistavuotiaana +morsiamena, jota hänen sulhasensa tuli hakemaan lumivalkoisella +veneellä. + +Häntä peloittaa tuo vanha nainen, jolta hän on perinyt hiuksensa, +silmänsä, jonka oikullinen, rauhaton veri kiertää hänenkin suonissaan. +Hän pelkää noitten keltaisten käsien kosketusta. + +Iso-äiti katselee häntä. + +"Sinun koulusi alkaa nyt pian, tyttöseni." + +"Niin", sopertaa pikkutyttö. + +"Ole ahkera koulussa, lapsi." + +Pikkutyttö luulee jo sillä päässeensä, hän ei toivo muuta, kuin että +pian olisi tämän huoneen ulkopuolella, jonka joka nurkassa vaanii +kuolema. + +Mutta yhtäkkiä iso-äidin sammuneet ruskeat silmät kiintyvät häneen, ja +hän kysyy terävästi: + +"Missä on isäsi, lapsi?" + +Ehkä hän on kauan jo sitä ajatellut, että hän juuri tältä lapselta +sitä kysyisi, hän on hiljaisina öinä epäillyt ympäristöään, hän ei ole +uskonut heidän vastauksiaan, hän tahtoo kuulla totuuden tältä lapselta. + +Pikkutyttö seisoo kalpeana, kuolemansairaan iso-äidin silmät kysyvät. + +Mailmanviisas täti tarttuu häntä olkapäästä, ja tämä näennäisesti +hyväilevä liike värehtii kärsimättömyydestä. + +"Vastaa, tyttöseni, iso-äitisi kysyi sinulta." + +Pikkutyttö vaikenee. + +Iso-äiti käy levottomaksi, hänen sormensa kaivelevat helmilaatikkoa. + +"Isä -- on metsästysretkellä", vastaa pikkutyttö koneellisesti. + + * * * * * + +Pikkutyttö istuu yksinään toisessa huoneessa. Hitaasti, hitaasti +muodostuu hänessä käsitys valheen tarpeellisuudesta elämässä, ensin +kummasteleva, ikäänkuin lapsensilmät olisivat jotain käsittämätöntä +katsoneet, sitten yhä enemmän mukautuva ja varma vakaumus. + + + + +KUN VANHA POLVI KAATUU... + + +Ei sen tarvitse olla likeinen sukulainen, ei millään lailla elämäämme +puumerkkinsä leikannut henkilö. Se on vaan joku vanha täti, jota +silloin tällöin, kun emme mitään muuta ajanvietoksi ole keksineet, +olemme käyneet katsomassa, aivan kuten joskus säännöllisesti +puhdistamme romukammiot, -- pari kertaa vuodessa. Olemme menneet hänen +luoksensa, tuntematta halua antaa mitään, toivomatta saada mitään, -- +osaksi velvollisuudesta, osaksi koska meillä sattui olemaan pikkuinen +tyhjä hetki nuoruutemme elämyksistä rikkaassa kulussa. Olemme istuneet +puolituntisen hänen vähän ummehtuneessa huoneessaan, jonka pehmeisiin, +syviin tuoleihin vajoo tuskin ylöspäästäkseen, olemme hajamielisinä +katselleet taivaalla kulkevia hattaroita hänen talviruusujensa +lomitse, joita hän joka kevät kasvatti kukkimaan ikkunallaan. Olemme +juoneet toisen kupillisen kahvia toisensa jälkeen hänen tutuista +kupeistaan, joitten muoto on eroittumattomasti yhdistynyt lapsuutemme +kuvasarjaan. Ja olemme alentuvasti jutelleet hänelle, koroittaneet +äänemme, että se ulottuisi hänen huonokuuloisiin korviinsa, jotka +jo alkavat ulkomailmalta ummistaa. Olemme kertoneet hänelle +kihlauksestamme, sitten avioliitostamme, vihdoin lapsistamme, mutta +kaiken armollisesti, huolimattomasti, kuten yltäkyllyydestä annetaan +köyhälle tien ohessa. Ja poismennessämme olemme tyytyväisiä itseemme, +kuten hyvän työn tehtyämme. Ajattelemme häntä säälillä, mutta harvoin +on nuoruudentuntomme ollut voimakkaampi ja harvoin olemme kirkkaammin +silmin katsoneet aurinkoa, kuin hänen yksinäisestä huoneestaan +päästyämme. + +Ja sitten yhtäkkiä on tällainen vanha täti kuollut. Satumme ehkä +olemaan vähän väsähtäneitä sen sanoman saadessamme, -- ehkä sattuu +päivä olemaan syksynpainava ja kadulla pyörivät jaloissamme kuolleet +lehdet, -- joka tapauksessa tapaamme itsemme yhtäkkiä syvästä +alakuloisuudesta. Emme ole kadottaneet mitään, ulkonainen sekä +sisällinen elämämme on rikkomaton, ei mikään aukko sielunelämässämme +osoita hänen poistuneen. Elämämme ei ole köyhtynyt hänen tähtensä, yhtä +vähän kuin hän ennen on jaksanut sitä rikastuttaa. Ei mikään lanka, +joka meitä elämään kiinnittää, ole katkennut. Mistä sitten tämä syvä +tyhjyys, tämä äkillinen irtonaisuuden tunne? + +Metsässä käy ryske, ja nuoret puut vavahtavat, kun vanha polvi kaatuu... + +Ei ole hänen tarvinnut merkitä mitään meille yksityisenä henkilönä, +mutta hän on yksi sitä vanhaa polvea, jossa me riipumme kiinni kuin +puussa hedelmä, ja jonka poismeno merkitsee meidän kypsymistämme. +Hän oli vielä yksi niitä, jotka olivat nähneet meidän kasvavan, +joille me aina pysymme lapsina, silloin kun jo toisia tuuditamme. +Hänen kuolemansa on meidän täysi-ikäiseksi tulemistamme, se merkitsee +edesvastuun vierittämistä meidän hartioillemme, se merkitsee +hyväilyjen, anteeksiantojen ja sormienläpikatsomisen ajan loppua, +ja sen ajan alkua, jolloin voimme vaatia vaan sen mukaan, mitä itse +annamme. + +Me olemme äkkiä tulleet koko joukon vanhemmiksi... + +Metsässä käy ryske, ja nuoret puut vavahtavat, kun vanha polvi kaatuu... + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Meren takaa II, by Aino Kallas + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56930 *** diff --git a/56930-8.txt b/56930-8.txt deleted file mode 100644 index b5e5b6c..0000000 --- a/56930-8.txt +++ /dev/null @@ -1,3551 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Meren takaa II, by Aino Kallas - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - - - -Title: Meren takaa II - -Author: Aino Kallas - -Release Date: April 6, 2018 [EBook #56930] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN TAKAA II *** - - - - -Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen - - - - - - - - -MEREN TAKAA II - -Kirj. - -Aino Kallas - - - - - -Helsingissä, -Kustannusosakeyhtiö Otava, -1905. - - - - -SISÄLLYS: - -Kesä. -Saarenmaan profeetta. -Pyhän isän lähetti. -Bathseba Saarenmaalla. -Sotilaan äiti. -Pieni kiinalainen aasi. -Salakuljettaja. -Häät. - -Kaksi lapsuuden muistoa: - 1) Yö. - 2) Valhe. -Kun vanha polvi kaatuu. - - - - -KESÄ. - - -1. - -"Georgevitsh, -- tekö?" - -Pietarilainen lukionopettaja Juhan Hallik kohoitti vastahakoisesti ja -unisesti päätään hiekasta, johon oli sen vajoittanut. Hän oli luullut -olevansa aivan rauhoitetussa paikassa, josta ei kukaan keksisi tulla -häntä hakemaan. Hän oli tahallaan välttänyt meren rantaa, ja annettuaan -aamulla kolme tuntia serbialaiselle Georgevitshille, joka kesäksi -oli pantu jälkiläksyille hänen luokseen, hän oli ottanut olalleen -vaippansa ja kainaloonsa vanhan vuosikerran muuatta saksalaista -pilalehteä ja lähtenyt metsään, viettääkseen muutamat tunnit levossa -ja laiskuudessa. Männikkö oli harvennut joensuun toisella puolen -aukeamaksi, josta nähtävästi oli vedätetty hiekkaa tielle, maa oli -myllerrettyä, revittyä, mäntyjen juuret riippuivat irtonaisina ilmassa. -Aukeaman reunoilla kasvoi kukkivaa kanervikkoa, ja huojui pitkiä, -punakukkaisia horsmia. Hallik oli suurella mielihyvällä levittänyt -vaippansa pahimpaan paahteeseen ja ristinyt tämän hiekkakuopan -auringonkylpypaikakseen, luvaten pitää sen toisilta visusti salassa. -Hän oli riisuuntunut vyötäisiin saakka ja antanut auringon säteitten -kihelmöiden pistellä selkää, tuntui kuin olisi kuusenoksalla hiljaa -ihoa kutkutettu. Kaikenlaisia mieluisia ja hajanaisia mietteitä heräsi -katsoessa pilviin ja männyn latvoihin, tuli sovinnolliselle tuulelle, -Jupiterin viha ei tuntunut painostavalta ainakaan näin kesälomalla. -Pietarin sakeat sumut, tärisevät katukivet ja huonosti tuuloitetut -luokkahuoneet olivat vajonneet kuin maan alle. Hiekka poltti vaipan -läpi kylkeä ja käsivartta, väsymys, jossa piili jälkiä talven -neljästäkymmenestä viikkotunnista, alkoi raukaista. Hänen harvinainen -kykynsä nukahtaa heti pitkäkseen pantuaan, tuli avuksi, aivan -huomaamatta vaihtuivat irtonaiset, sinne tänne häilyvät ajatuskuvat -uniksi. - -Hän katsoi puolikohmeissaan häiritsijään, joka varovasti oli tarttunut -häntä hartioista. Se oli pitkä, nopeaan kasvanut poika, seitsemän- tai -kahdeksantoista vuoden ikäinen. Etelämaalaisen kellertävistä kasvoista -tuikahti pistävänä suurten, mustien silmien tuli. Suu oli vinossa, -tyytymättömässä väänteessä, kasvojen alaosassa oli jotain velttoa, -jota pienet, äsken versoneet viiksenalut eivät vielä voineet peittää. -Seisoessaan siinä ryhdittömänä, pahantuulisena, hän oli merkillinen -vastakohta virolaisen notkealle, lujalihaksiselle vartalolle ja -hyväntahtoisille kasvoille. - -"Olkaa hyvä, -- antakaa minulle rahaa", hän sanoi venäjäksi. - -"Ensiksikin, puhukaa saksaa, Georgevitsh, muuten ette opi sitä ikinä, -ja toiseksi, mitä rahaa? -- teidän tämänviikkoinen määrärahanne on -lopussa." - -"Antakaa minulle ensi viikon rahasta", sanoi poika tympeästi, mutta -hellittämättä, huonolla, murteellisella saksalla. - -"Te menette taas makeisia ostamaan", sanoi Hallik kiinteästi, ikäänkuin -olisi puristanut pojan yhtäkkiä pihtien väliin. - -Mutta poika luikerteli läpi. - -"Mitä minä sitten tekisin? Kun en polta, niin täytyy olla jotain muuta. -Muutoin... tämä on turhaa kidutusta, -- ei sitä kauvan viitsi." - -"Joutavia, Georgevitsh!" sanoi virolainen hyvänsävyisesti nauraen. "Kun -olette päättänyt olla polttamatta, niin pitäkää päätöksenne. Niinkuin -mies!" - -Hän kaivoi taskustaan rahaa ja ojensi Georgevitshille. - -Poika otti rahat vastaan samalla veltolla haluttomuudella, jolla kaikki -liikkeensä teki. - -"Teidän on hyvä puhua", hän sanoi viivytellen, -- "ette ole itse koskaan -polttanut. Mutta minä, -- jo kymmenennestä vuodesta. Isoäiti itse -opetti." - -"Kunnon muija!" sanoi Hallik leveästi. Hän oli taas paneutunut -pitkäkseen ja katseli Georgevitshiä lakin lipan alitse. - -"Ettekö leikkuuta pian tukkaanne", hän sanoi. - -Georgevitsh joutui hämilleen ja siveli kädellään ylöspäin pyrkivää, -mustaan aaltoon asettuvaa tukkaansa. - -"En, -- en ole aikonut", hän sanoi, kääntyen mennäkseen. - -"Ehkä on joku sanonut, että noin on kauniimpaa", heitti Hallik hänen -jälkeensä. - -Se sattui Georgevitshiin kuin kalikalla viskaten, mutta hän ei -kääntynyt vastatakseen. - -"Suuttui", hymyili Hallik, yhä katsellen männikköön katoovaa -Georgevitshiä. "Huono ryhti!" mutisi hän sitten, kulmakarvojaan -rypistäen ja ojensi yhtäkkiä ilmaan käsivartensa, taivuttaen sen -hitaasti koukkuun, niin että supistuvat lihakset pingoittivat sinisen -urheilupaidan hihaa. "On siinä vielä rautaa, mutta pitää ruveta puita -pilkkomaan, että säilyisi", hän neuvoi itseään ja päätti vielä samana -päivänä lainata jostakin kirveen. Harmi, jota hän hetkisen aikaa oli -häiritsemisestä tuntenut, alkoi haihtua, hän otti esiin pilalehtensä, -joka oli hänen ainoa henkinen ravintonsa kesäloman ensi kolmanneksella, -ja alkoi sitä selailla. Tavattuaan jonkun sattuvan sukkeluuden, -hän nauroi sydämensä pohjasta ja oli samalla vähän kateellinen, -ettei itse ollut sitä keksinyt, hän eläytyi hyvin nopeasti kaikkiin -naurettaviin kohtauksiin. Noin neljännestunnin verran hän luki, mutta -sitten alkoi väsymys taas päästä voitolle, hänen puoleksi ummistuneet -silmänsä tavoittivat vielä häilyviä kuvia, -- horsmain huiskilovarsia, -muurahaisten valtatietä, jonka ne olivat viitoittaneet itselleen -poikki aukeaman, -- kulkivat pitkin muuatta suorarunkoista mäntyä -juuresta latvaan saakka, jolloin aivot haparoivat vertausta männystä -ja suorasyisestä luonteesta. Sitten silmät jäivät taivaan sineen, joka -näytti aukenevan yhä syvemmäksi, kuin pohjan kuultamaton vesi, -- -sulkeutuivat uudelleen. - - -2. - -Georgevitsh lähti nyrpeissään rantatielle. Hän tavallisesti suuttui -Hallikin sukkeluuksista, niissä oli jotain härnäävää, niin että teki -mieli käsillään viuhtoa kuin hyttyisparvea, -- hänen etelämaalainen -verensä sähähti joka kerta. Muuten hän kunnioitti Hallikia, pitikin -hänestä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa aina kuin teräskäden niskassaan, -hänen veltot, hapuilevat, tunteelliset taipumuksensa eivät ottaneet -sopiakseen Hallikin suorakulmaisiin, viivoitettuihin tapoihin. Hänen -oli kuollakseen ikävä tänä kesänä, -- ensin pitkät aamupäivätunnit, -sitten samanikäisten toverien puute, -- koti-ikävä, joka kesäisin aina -häntä kalvoi, -- ja sitten loppujen lopuksi vapaaehtoinen tupakkalakko, -joka kesti jo kolmatta viikkoa. Siitä asti kun oli lakannut -polttamasta, hän ei tuntenut itseään, kaikki iletti ja kyllästytti, -ruoka, läksyt, ihmiset, -- pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, yöt olivat -pitkiä ja unettomia. Jokin levottomuus ajoi häntä paikasta toiseen, hän -vetelehti joutilaana pitkin rantaa, pureskellen myötäänsä makeisia, -katsellen purjelaivoja ja rannan matalikkomuodostuksia. - -Vironpuoleinen meri aukeni laajana, mataloituvana lahtena, ilman -saaria, yhtyen heti niemen kärjissä aavaan ulappaan. Hietatöyräät -kasvoivat korkeaa, suoraa mäntymetsää, virstamääriä pitkin rannikkoa. -Pohjoistuulen tuomat laineet lakaisivat tieltään hietamatalikkoja, -jotka tyynellä ilmalla rannalle muodostuivat. Neljä, viisi suomalaista -purjejaalaa, jotka silakkalastissa olivat tulleet yli lahden joka -vuotisille vaihtokaupoille, oli ankkurissa lahdella. Rantavesi oli -ruskean kellertävää, vasta kauempana, meren syvetessä vaihtui veden -väri vihreänsiniseksi. - -Georgevitsh kääntyi maantielle, joka jakoi kahtia huvilakylän. Molemmin -puolin oli pieniä, hatararakenteisia kesäasuntoja, puutarhoineen, -lasikuistineen ja valkoisine verantaverhoineen. - -Georgevitsh seisahtui pehmeässä, vajottavassa ajohiekassa, ikäänkuin -äkkiä olisi päätöksensä muuttanut, ja lähti oikaisemaan huvilapihojen -poikki. Pieni joki tuli vastaan, sen hietapohja kiilsi matalasta, -kirkkaasta vedestä, sileissä suomuissa, kuin haravoituna. Kaksi -käsipuulla tuettua lautaa vei sen yli. Rannalla riippui suuri, nokinen -pata, savuun ja liekkeihin peittyneenä, joku nainen huuhtoi vaatteita -juoksevassa vedessä. - -Toisella rantatöyrällä oli harvojen mäntyjen takana huvila. -Georgevitshin ryhti norjistui yhtäkkiä, suuret, soikeat silmät -laajenivat. - -Äkkiä avautuivat lasikuistin punareunaiset verhot, ja nuoren naisen pää -pistäytyi esiin avatusta ikkunan puoliskosta. Vaaleitten, häviävien -kulmakarvojen alta katselivat vihertävät, ruskeapilkkuiset kissansilmät -pehmeästi ja uteliaasti hämillään seisovaa poikaa. - -"Herra Georgevitsh, -- ettekö tahdo tulla katsomaan uutta -krokettikenttäämme?" - -Ääni oli hyvin korkea, olematta kimakka. - -Georgevitsh seisoi toisella puolen aitaa. - -"Minun täytyy lukea latinaa", hän sanoi tyytymättömästi. - -"Mutta tehän olitte nyt menossa kävelemään. Minnekkä aiotte mennä, -- -puotiinko?" - -"Niin", vastasi Georgevitsh, itsekseen harmitellen ja tuntien halua -valehdella. - -"Paperosseja ostamaan?" jatkoi hivelevä ääni. - -"Ei, -- minä en polta enään", sanoi Georgevitsh jyrkästi ja -miehekkyydellä, ja katsoen suoraan naiseen. Verannan verhot olivat -pudonneet sivuille, -- siro, hoikka, mustapukuinen vartalo oli niitten -kehyksissä, -- harsohihoista kuulsivat valkoiset, ohuet käsivarret. - -"Ette polta, -- mutta miksi ette?" - -Georgevitshin miehekkyys luhistui kokoon. - -"Minä en tiedä", hän tunnusti avomielisesti. - -"Niin, -- eikö se ole turhaa", jatkoi nainen. - -Georgevitshistä tuntui, kuin olisi joku silittänyt häntä, -- pieni, -pehmeä kissankäpälä, jossa ei kynsiä tuntunut. - -"Mikä on turhaa, -- polttaminenko?" hän sanoi hajamielisenä. - -"Ei, -- vaan se, että ette polta", sanoi nainen nauraen. - -Georgevitshin kolmeviikkoiset päätökset hajosivat joka ilmansuunnalle. - -"Se olikin nyt vaan kesän ajaksi", hän sanoi puolustellen. - -"No, -- ettekö tulekkaan?" kysyi nainen. - -Georgevitsh säpsähti, hänestä pilkisti sanojen alla naurua. Hän avasi -päättävästi veräjän ja astui puutarhaan, lakki kömpelösti kädessä. - -"Pankaa toki lakki päähänne. Katsokaapas, -- enkö sanonut, -- teidän -tukkanne menee kiharaan, kun vaan annatte sen kasvaa." - -Georgevitsh muisti yhtäkkiä Hallikin, ja punnitsi hetken mielessään, -kertoisiko, -- joutavia, jääköön sikseen. - -"Se on niin musta, niin musta", sanoi nainen päätään heilutellen. - -"Meillä on kaikilla niin siellä etelässä", vastasi Georgevitsh. - -"Te olette jonkun näköinen", jatkoi nainen, -- "jonkun, josta olen -lukenut eräässä kirjassa, -- tai ehkä näin taulukokoelmassa kerran, -- -en muista. -- Teillä on kai hyvin koti ikävä?" - -Se kysymys tuli hyvin tavallisena ja jokapäiväisenä, mutta siinä oli -jokin sävy, joka vaati suoruutta, ja jota ei voinut millä lauseparrella -tahansa kuitata. - -"On", vastasi Georgevitsh yksinkertaisesti. - -"Te olette ensimäinen, joka kysyy sitä minulta, -- sillä lailla", hän -sanoi kiitollisesti. - -Nainen kieritti ompelukoneen pyörää pari kertaa. - -"Minun mieheni lähti pois eilen", hän sanoi äkkiä. - -"Pietariin?" kysyi Georgevitsh kohteliaisuudesta, muuta ajatellen. - -"Niin, -- hänen täytyy viipyä siellä kuukauden päivät. Minä olen yksin -lasten kanssa". - -Hänen kätensä, hermostuneet, voimattomat kädet kulkivat pitkin pientä, -punaista hametta, joka oli hihasta kiinni ompelukoneessa. - -"Laulatteko te, Georgevitsh?" hän kysyi, katse ylöspäin, niinkuin olisi -kuunnellut jotain. - -"En, -- taikka -- hyvin vähän", vastasi Georgevitsh, koittaen -rehellisesti tehdä itselleen äänestään tiliä. - -"Mutta te pidätte laulusta? Joskus kun tulette tänne iltasin, niin -laulan teille. Piano vaan on melkein mahdoton". - -"Kyllä minä pidän, -- hyvin paljon", -- kiirehti Georgevitsh -vakuuttamaan. - -"Sanokaahan, -- kuinka te oikein viihdytte täällä?" - -"En tiedä", vastasi Georgevitsh haluttomasti, tuntien sanovansa -tyhmyyden. - -"Kuinka ette tiedä?" sanoi nainen nauraen. - -"Minulla on ikävä", vastasi Georgevitsh jurosti, mutta alkoi myöskin -nauraa. - -"Tiedättekö, -- tulkaa tänne joskus krokettia pelaamaan, tuossa on -kenttä". - -Hän näytti Georgevitshille pientä, tasoitettua hiekkapyörylää, jossa -rautalankaportit olivat pystyssä. Georgevitsh nousi ja seisahtui -hänen viereensä katsomaan, mieluinen hämmennys valtasi hänet, jotakin -kutoutui hänen ympärilleen kuin pehmeät silkkilangat. - -Vähän ajan perästä hän kulki pitkin metsäpolkua puodille päin, -vihellellen, -- muuan pietarilainen katuvalssi, jota jokainen posetiivi -renkutti, pyrki vastustamatta huulille. Löysi maasta kepin ja alkoi -sillä viuhtoa kanervan päitä, niinkuin olisi niittämään pantu. Niityn -reunaan päästyään katsahti ympärilleen, näkisikö kukaan, sitten alkoi -juosta täyttä vauhtia, kunnes hengästyi. - -Puodin vastapäätä, aidan luona seisoskelivat suomalaiset kalastajat, -vedellen piippunysistään sauhuja. Puoti oli täynnä maalaisrihkamaa, -lattiasta kattoon, -- hän istuuntui siellä nelikolle odottamaan -vuoroaan, mitä hän aikoi ostaa, ei ollut hänelle itselleenkään -selvillä, -- hän ei tahtonut tehdä mitään päätöstä. - -"Paperosseja?" kysyi puotipoika, ennenkuin hän ehti mitään sanoa. - -"Niin", hän sanoi kiireesti, paino putosi rinnalta. Sattuma oli -ratkaissut. - -Ulos tultua hän meni suoraa päätä männikköharjulle joen töyrälle ja -sytytti yhden. Sen ohut, sininen haiku kietoi hänet haaveelliseen, -puolittain väsyneeseen tunnelmaan, johon hän antautui täydellisesti, -varoen kadottamasta siitä rahtuakaan. Kaikki oli kuin hienoa auerta -ympärillä, ja siitä tuikahti kiiltomadon välkkeellä kaksi vihertävää -silmää. - - -3. - -Georgevitsh sitoi venettään laituriin. Se oli sivulla varsinaisesta -kylästä ja ulottui kauas mereen, -- kapeat, ruostuneet rautakiskot -juoksivat pitkin hietavalleja tiilitehtaalle saakka, jonka korkea -savutorni kohosi yli mäntymetsän. Vasemmalla puolen oli pientä lepikkoa -ja rannalla pitkiä halkopinoja. - -Etelätuuli lennätti lahden vedet ulapalle päin, rannassa oli tyyntä, -hiekkasärkät olivat korkealla, muodostaen matalia, keltaisia saaria, -jotka joka päivä muuttivat muotoaan, -- kokonaiset pienoismantereet -nielaisi tai nosti meri vähässä ajassa, -- se oli luomiskertomus -pienoiskoossa. Matalikon välisissä lätäköissä mätänivät auringon -paahteessa vesi ja rantalevät, löyhkää levittäen. Joukko -paljasjalkaisia lapsia myllerehti matalikolla, meloivat isoa, leveää -venettä edestakaisin, huutaen ja kirkuen suurimmassa lätäkössä, -kasasivat hiekkaa vallituksiksi, kahlasivat polvia myöten vedessä tai -pyysivät käsin kaloja. - -Uimahuoneet, joita oli toistakymmentä kojua pitkien siltojen päässä, -olivat jääneet portaineen melkein kuivalle. Oli paraikaa naisten tunti, -rannalla liehui valkea varoituslippu. Sillat keikkuivat yhtämittaa -kylpijöitten askelista, uimakojut avautuivat tuontuostakin, tyyni -vesi suihki ja loiski kylpijöitten pään ympärillä, veden hiekkaa -kuultavan kalvon rikkoivat yhtämittaa vaahtoavat vesirenkaat, joita -uijat temmeltäessään työnsivät liikkeelle. Kylmän veden ja äkillisten -hyppäysten pusertamat huudot sekaantuivat merilintujen kirkunaan. - -Georgevitsh kellui veneessä, joka hiljaa hankautui laiturin palkkeja -vastaan. Hän koitti turhaan ajatuksissaan saada jotain yhteyttä -aikaan näitten vallattomien vesiolentojen ja jäykkien, hienojen -naisten välillä, jotka iltasin rantakävelyillä tulivat hänelle -vastaan. Ne olivat hänelle yhtä vieraita ja käsittämättömiä molemmat, -sekä ne kaulaan saakka napitetut, kuin nauhasta vetäen hymyilevät -ja ääntelevät, että nämä, joista kylmä vesi hetkeksi oli huuhtonut -sivistyksen ja seuraelämän sileän kiillon. - -Hänen päänsä oli täynnä arvoituksia, aavistusta, ikävää... Vielä vuosi -sitten hän oli häpeästä ja vastenmielisyydestä paennut porttiholviin, -kun hänen ainoa naispuolinen tuttavansa Pietarissa, rehtorin tytär, -sattui kadulla tulemaan vastaan. Tervehtiä, joutua naurettavaksi, -kuulla pienen, harmittavan hihityksen niskassaan, -- mahdotonta! -Nyrkkiä puiden hän oli porttiholvista vaaninut tytön menoa, sylkäissyt -mennessään, hapan maku suussa kuin kirpeästä omenasta. Mutta tämän -yhden vuoden kuluessa oli perinpohjainen muutos tapahtunut. Jotain -hämärää, salaperäistä oli ilmestynyt hänen ajatusmaailmaansa, hänen -ajatustensa painopiste oli siirtynyt jonnekin muualle, ulkopuolelle -häntä itseään, hän oli ahkeraan alkanut käydä messussa, koska -kirkon pyhänsavun tuoksuinen ilma oli paras maaperä hänen villisti -versoville unelmilleen, ja hän, näitä yksitoikkoisia kertosäkeitä -kuullessaan parhaiten tunsi sulautuvansa epämääräiseen ikäväänsä. -Kirkossa, ikuisten lamppujen himmeässä valossa oli tämä muodoton ikävä -ensi kertaa katsonut häntä suoraan silmiin Neitsyt Maarian lempein, -liikkumattomin kasvoin, hän oli oudolla, pyhällä aavistuksella -tutkinut näitä piirteitä, kyllästymättä... Ja kirkosta ulostullessaan -oli hän yhä vielä samassa huumeessa, hänen silmänsä etsivät jokaisen -ryysyisen huivin alta Jumalan äidin otsaripaa ja kaipausta lieventäviä -silmiä, jokainen vastaan tuleva nainen herätti hänessä levottoman -uteliaisuuden... - -Georgevitsh säpsähti yhtäkkiä, nousi puolinojalleen veneessä, levoton -tunne alkoi kiertää hänessä. Metsän rajassa, hiekkarinteellä liikkui -jotain valkoista. Georgevitsh tuijotti siihen melkein peljästyneenä. -Hänen oma olonsa tässä veneessä ja lähestyvä valkoinen eivät sopineet -yhteen, -- jommankumman pitäisi olla olemattomissa. Hän kävi hyvin -rauhattomaksi, mutta tunsi yhtä kaikki velttoutta, jokainen päätös, -jokainen liike olisi vaatinut häneltä suuria ponnistuksia. - -Valkoinen liehui yhä lähemmäksi, -- ei voinut olla epäilystäkään, -se oli hän. Reunimmaisen uimahuoneen kapeat siltalaudat notkuivat -askelista. Georgevitsh yhä tuijotti, hänessä seisahtui kaikki ajatus, -hän muuttui mielestään kuin puuksi rannalle tai veden huuhtomaksi -harmaaksi siltapalkiksi. Sillan kapea reuna haihtui auringon -kimallukseen, pienet jalat näyttivät vettä astuvan, -- se oli kuin -näky, -- hän kulki pitkin merta auringon juovassa... Todellisuus ja -mielikuvitus kutoutuivat nopeasti sekaisin, -- yhä voimakkaammin -valtasi hänet yliluonnollinen tunne. - -Yhtäkkiä hän kuin lamautui, -- hatara uimakoju sulkeutui. Hän heräsi -kuin unesta, -- silmät liukuvat rautatiekiskojen mukana tiilitehtaan -kuivaustelineille saakka, -- palaavat takaisin, -- alkavat laskea -suomalaisia laivoja, joista osa jo on lähtenyt. - -Nyt... Pistävä tunne juoksee läpi hänen ruumiinsa... Hän makaa -teljolla, pää käsissä, -- pettymyksen, vastenmielisyyden ja häpeän -tunteet vaihtelevat hänessä. - -Hänen huulensa liikkuvat yhtämittaa: - -"Anna anteeksi, -- valkoinen, kaunis..." - - -4. - -Georgevitsh viivytteli aidan takana. Hän tiesi hyvin tulevansa taas -myöhään päivälliselle, mutta tekeytyi huolettomaksi, ikäänkuin hänellä -olisi ollut yllin, kyllin aikaa. Taittaako pieni, voimaton käsi kukan -vai eikö? Hän seurasi käden liikkeitä, joilla se hyväillen kulki yli -kukkapensaan, kuinka se sormitteli jokaista kukkasydäntä erikseen. -Yhtäkkiä sormenpäät puristuivat toisiaan vasten, -- pieni, punainen -sydän vierähti maahan, kuin vahingossa, säleaidan ulkopuolelle. - -"Hyvästi, Georgevitsh..." - -Georgevitsh nosti kukkasydämen maasta, sykkivin sydämin, oliko se -hänelle? - -Hän lähti juoksujalkaa kotia päin. Kukkasydän tykytti yhdessä hänen -omansa kanssa, siitä pulppusi kuin elinnestettä hänen suoniinsa. Pieni, -ylitse vuotava kukkasydän, joka oli auennut onnensa kyllyydestä. - -Rouva Hallik istui portailla paikaten Georgevitshin takkia. -Georgevitshin tullessa hän purasi hampaillaan langan poikki, -- se ei -ollut kaunista ja hermostutti Georgevitshiä -- mutta hän piti rouva -Hallikin silmistä, ne näyttivät aina tietävän enemmän, kuin mitä suu -ilmaisi. - -Georgevitshin käsi kohosi temmatakseen kukan pois, mutta koukistui -puolitiessä ja tarttui hapuillen männyn runkoon. Mikä hullu halu hänet -valtasi näyttää rouva Hallikille kukka? Niitä ei kasvanut koko kylässä -muuta kuin yhden huvilan ympärillä. - -Rouva Hallikin silmät kohosivat, kohdistuivat kukkaan, niihin -ilmestyi jokin ajatus, mutta Georgevitsh ei saanut luetuksi, oliko se -hyväksymistä vaiko pahaa mieltä. "Nyt hän tietää sen, -- kaikki hän -tietää", hän ajatteli, ja ylpeä, iloinen tunne täytti hänet. - -Yhtäkkiä tuntui maan alle vajottavan. - -Hallik oli tullut huoneestaan ja seisahtunut ovelle, kädet -housuntaskuissa. - -"Soo, -- soo, -- nykyaikana kannetaan sydän ulkopuolella takkia. Siellä -taitaa muuten olla monta sydäntä varastossa, mistä tämäkin on kotoisin." - -Miili rouva nousi nopeasti, suupielet värähtivät heikosti. - -"Mennään päivälliselle", hän sanoi. - -Georgevitsh seurasi saliin kuin uitettu koira, nolona, katkeroituneena. -Sormet hieroivat rikki pientä, vaaleanpunaista sydäntä. - - -5. - -Kesähuvilansa takana hakkasi Juhan Hallik puita. Puusyltä pilkotessaan -hän oli jättänyt muutamia oksaisia, paksuja koivupölkkyjä jäljelle ja -otteli nyt hiki otsalla niitten kanssa. Pölkyt olivat vettyneitä ja -panivat kovan kovaa vastaan, ennemmin pirstoutuivat, kuin tasaisesti -haloiksi halkesivat. Hallik veisti kiiloja ja heilutti raskasta -puunuijaa, -- hän ei aikonut hellittää. - -Hänen kesäasuntonsa oli lähellä meren rantaa, tiheimmässä -asuntoryteikössä, toiset huvilat ympäröivät sitä neljältä puolen. -Se oli talven kuluessa rakennettu, hirret ja katto vielä valkoisen -tuoreita, puutarhasta ja pihasta ei ollut vielä alkuakaan, ainoastaan -sahajauhojen sekaista hiekkaa rakennuksen ympärillä. Ei ollut edes -aitausta, joka olisi sen muista eroittanut. Se oli alituisena harmin -aiheena Hallikille ja uhkasi pilata hänen kesänsä. Hän koitti -puolustautua sitä vastaan panssaroimalla itsensä täydellisellä -välinpitämättömyydellä ja ottamalla mahdollisimman suuria vapauksia. -Oli ilta, ja ranta veti kaikki huvila-asukkaat verannoiltaan ja -puutarhoistaan kävelylle. Hallik ei ollut kävelijöitä näkevinäänkään, -vaikka tie kulki aivan hänen huvilansa vieritse, -- kun hienot helmat -kahisivat hiekassa, otti hän vielä huolettomamman asennon, ja paljaat -jalat uppoutuivat lujasti hiekkaan. - -Suurin pölkky oli vielä jäljellä. Hallik otti vauhtia, kirves kohosi, --- uppoutui tuskin tuuman vertaa, -- kuin kiveä. Puusta pusertui -keltaista vettä, ja se vingahti kuin valittaen, -- mutta ei rakoakaan -syntynyt. Hallik koitteli paitaansa, -- likomärkä. - -"Miili", hän huusi yhtäkkiä vaimolleen, irroittaen kirvestä, -- "voit -viedä ruuan pois." - -Miili rouva vastasi avonaisesta ikkunasta vastahakoisesti ja nukkuvien -lasten tähden hiljaa: - -"Eihän Georgevitsh ole vielä tullut." - -"Juuri sentähden, -- hänen pitää oppia täsmällisyyttä." - -"Kellohan on vasta puolikymmenen", huomautti vaimo hiljaisella -itsepäisyydellä. - -"Hyvä, -- anna olla sitten vielä puolen tuntia." - -Hallik piilotti kirveen pinon väliin, pesi kätensä sadevesikorvossa -ja tuli muutettuaan vaatteita istumaan verannalle. Hän oli pahalla -tuulella ja vaitelias. - -Miili tuli hiljaa salista, sulkien äänettömästi oven. - -"Onko hän taas rouva Detlefin luona?" - -"Tietysti, missä sitten muualla", murahti Hallik. - -He vaikenivat molemmat kumpikin seuraten omia ajatuksiaan, joita eivät -lausuneet ääneen. He tunsivat ajatustensa koskevan samaa asiaa, vaikka -menevän vastakkaisiin suuntiin, mutta kumpikaan ei halunnut aloittaa -kiistaa, vaan piti ajatuksensa salassa. Tämä vakoileva, epäilevä -äänettömyys oli painostavaa, siinä oli jotain vihamielistä. - -Männyn rungot talon edustalla mustenivat sitä myöten, kuin taivas -niitten takana punertui. Ilta oli kylmä, töyrän alla loiskivat -näkymättömät, väsyneet laineet. Ikävä, pitkäveteinen odotus värisi -ilmassa. - -Vihdoin Hallik nousi raskaasti ja päättävästi. - -"Nyt minä suljen oven", hän sanoi. - -"Älä tee sitä", kuiskasi vaimo hätääntyneenä. - -Mutta mies oli jo kiertänyt avainta lukossa ja pistänyt sen taskuunsa. -Vaimon silmät seurasivat hänen liikkeitään. - -Hallik mietti hetkisen, pyörähti kannoillaan ja meni yli salin suoraan -Georgevitshin huoneeseen. - -"Vie ruoka pois", hän sanoi ohimennen, osoittaen katettua -illallispöytää. - -Miili totteli mitään sanomatta. - -Hallik hengitti rykien vahvan tupakanhajun pilaamaa ilmaa Georgevitshin -huoneessa, ja kopahutti saappaansa kärjellä nurkkaan pari lattialla -vetelehtivää paperossin pätkää. Äkkiä hän kohoitti kulmakarvojaan, -ikäänkuin olisi keksinyt jotain, naksautti sormillaan ja sulki avoimen -ikkunan, jonka lautaan saakka kalteva kellarinluukku ulottui. - -"Ehei, herraseni", hän sanoi itsekseen. - -"Hän oli aikonut tulla ikkunasta", hän sanoi Miilille palattuaan -takaisin. - -"No, -- mikä sinun on?" hän kysyi, kun vaimo päätään kääntäen väisti -hänen suudelmaansa. - -"Minun on niin paha olla -- Georgevitshin tähden", sanoi vaimo -avonaisella harmilla. - -"Niin, -- kyllä olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi sinuun -rakastunut, -- olisi ainakin kotona pysynyt", Hallik sanoi -sovinnollisemmalla tuulella, yrittäen lyödä leikiksi. - -"Ymmärrätkö, että kiihoitat häntä kaikilla näillä pakkotoimenpiteillä?" -sanoi Miili, niinkuin ei olisi kuullut. - -"Sinä et tunne sitä naista", sanoi Hallik pysähtyen, ja silmät -teräksenä. - -"Minä panen maata", sanoi vaimo vältellen. - -Hallik istui verannan penkillä, katsellen pieniä tulia, jotka toinen -toisensa jäljestä syttyivät metsän pimennossa. Hän oli kiihoittunut -ja äkeissään eikä vähinten itselleen. Pihakoiran virka, johon hän oli -rupeutunut, suututti, -- kolme iltaa perätysten hän jo kulki ympäri -taloa ja lukitsi ovia ja ikkunoita. Harmi kohosi ja kohosi, nousi kuin -rinnassa pala, -- kurkkuun saakka, siitä hän sen nieli, -- moniin -vuosiin se ei ollut enään sen pitemmälle päässyt. - -Makuuhuoneessa sammui kynttilä, hän tiesi, että Miili odotti häntä eikä -voisi nukkua, ennenkuin hän tulisi, ja että tämäniltainen erimielisyys -päättyisi niinkuin ennenkin sulaan sovintoon. Hän meni niinkin pitkälle -jalomielisyydessä, että päätti ottaa ensi askeleen. Miili oli turhan -hienotunteinen ihmisten suhteen, ikäänkuin kääri hameensa tiukalle -ohikulkiessa, ettei kehenkään hankautuisi, mutta sepä ei kerran -kelvannut tässä yhteisessä survinmyllyssä, jota mailmaksi nimitetään. -Miili olisi sallinut jokaisen elää oman päänsä mukaan, -- eikö se ollut -oikeastaan kylmyyttä ja itsekkäisyyttä, vaikka sitä saattoi nimittää -suvaitsevaisuudeksikin, -- mitä se minuun koskee, rakastakoot ja -rikkokoot! Hallik alkoi ajatella, että Miili oli monimutkainen olento. - -Rouva Detlef! Siinä naisessa oli jotain, joka kiihoitti tutkimaan, -kuinka pitkälle hän voi antaumisessa mennä, -- hän voi antaa ainoastaan -hymyn, mutta voi antaa enemmänkin. Hämärästi muistui hänelle mieleen -juttu eräästä nuoresta kotiopettajasta, ylioppilaasta, jonka Detlef oli -palkannut täysihoitolaisiaan varten ja sitten kesken vuotta eroittanut, -kuten sanottiin, rouvansa tähden. Georgevitsh, -- tulenarassa ijässä, --- kipinä vihertävistä silmistä, ja poika on ilmitulessa. -- Ah, -- -semmoiset naiset eivät koskaan mene liian pitkälle, he osaavat leikkiä -tulella, polttamatta itseään, -- he rakastavat epävarmuutta, mutta -kavahtavat takaisin ratkaisevasta askeleesta. - -Hallik katsoi kelloa, -- se oli puoli kaksitoista. Kellariluukun katto -kumisi askelista, -- ruutu helähti, niinkuin olisi joku sokeasti -ikkunaa töytäissyt, sitten alkoi hiekka talon ympärillä rapista. -Ovenripa ponnahti, -- epävarma koputus oveen. - -Hallik kiersi oven auki. - -Pimeästä säihkyivät häntä vastaan Georgevitshin suuret rotusilmät, -joitten tuli näytti syövyttävän kasvot laihoiksi ja kellertäviksi. - -"Toista iltaa en enään aio odottaa teitä, Georgevitsh", sanoi -Hallik kylmällä ankaruudella, johon hänen tavallinen luontainen -hyväntahtoisuutensa jähmettyi, -- "voitte itse pitää huolta -sisäänpääsystä." - -Georgevitsh ei vastannut mitään. - - -6. - -Viikko jälkeenpäin pukeutui Hallik vastoin tavallisuutta heti aamusta -mustaan, lyhyeen vierailutakkiin, ajoi partansa ja tuskaili kalvosimien -ja liian ahtaan kauluksen kanssa. Hän teki jo kymmenettä kertaa lujan -päätöksen ostaa syksystä saakka yhtä numeroa suurempia ja huolimatta -vallitsevasta muodista käyttää matalia, alaspäin käännettyjä. Miili -itse toi hänelle kiilloitetut saappaat ja etsi hänelle esiin, sitä -myöten kun käsky kuului, nenäliinan, saippuan, harjan, -- äänetönnä, -mutta nähtävästi kantaen jotain mielessään. - -Hallik vilkaisi käsiään pestessään Miiliin, mahtoiko Miili olla -utelias! Joka tapauksessa hän hillitsi itsensä hyvin. - -Vihdoin Miili sanoi sillä vaatimattomalla tavalla, jolla hän työnsi -Hallikia melkein vasten tahtoa toisiin päätöksiin. - -"Etkö sinä menisi vasta iltapäivällä?" - -Mutta Hallik oli odottanut estelyä ja valmistautunut vastarintaan. - -"En -- jos en nyt heti mene, -- niin sitten se jää." - -"Muista, että hän on hieno nainen", sanoi Miili vähän pisteliäästi. - -"Joutavia, -- saakoon hänkin kerran tuntea karhun käpälät", Hallik -vastasi, kierrellen vastahakoisia viiksiään ylöspäin. - -"Missä Georgevitsh on?" hän kysyi. - -"Lukee huoneessaan ja tupakoi." - -Hallik painoi lippalakin päähänsä ja lähti. Joka askeleella kasvoi -vastenmielisyyden tunne hänessä, -- hän alkoi kulkea tasaisessa -pikamarssissa, ettei äkkiä kääntyisi takaisin. Hänen täytyisi mennä -sillä vauhdilla, jolla silmänräpäyksellinen suuttumus häntä ajoi, --- muuten se ehtisi väljähtyä, ja hän keksisi sata estettä. Hänhän -meni kuin koulutyttöä kurittamaan, -- hienoa naista, kolmen lapsen -äitiä. Mutta hän meni uhallakin, päättäen tehdä lopun tästä kesäisestä -huvista, ja hioi mielessään muutamia kärkeviä sanoja, joitten pitäisi -sattua. - -Georgevitsh oli painettava kömpelöksi koulupojaksi, sädeloisto pään -ympäriltä riisuttava, -- oli herätettävä pikku rouvan itserakkautta, --- naurettava, se olisi se ryyti, joka tekisi tämän keitoksen pikku -rouvalle katkeraksi. Saada hänetkin nauramaan, -- silloin hän kostaisi -sen naurun Georgevitshille. Ja sanoa mahdollisimman kohteliaasti ja -hyvänsävyisellä naamalla kaikkein loukkaavimpia asioita, -- silloin oli -toinen kuin sidottu, ei pääse paikaltaan, vaan kuuntelee kiltisti. Se -oli hänen erikoistaitonsa. Pysyä tyynenä, koko ajan hallita kohtausta, -ei päästää ohjaksia liukumaan toisen käsiin. - -Rouva Detlef istui puutarhassa Hallikin tullessa, yllään mustan -ja valkoisen kirjava, ompeluksilla koristettu pusero, -- molemmat -vanhemmat lapset leikkivät hänen helmoissaan. Hän nousi punastuen ja -torjui molemmin käsin lapsia loitommalle, nopea epäluulo vilahti hänen -kasvoillaan. Lapset alkoivat huutaa. - -Hallik ryhtyi heti asiaan, hän rakasti oikoteitä. - -"Tulin vähän puhumaan kanssanne, rouva Detlef", hän aloitti, nostaen -kursailematta toisen puutarhatuolin itselleen, -- "minulla on tänä -kesänä vähän isällisiä velvollisuuksia, -- Georgevitshin suhteen -nimittäin." - -Hän näki rouvan kohteliaasti hymyilevistä kasvoista, että selvempi puhe -oli tarpeen. - -"Näettekös", hän jatkoi, "Georgevitsh on pantu luokseni ehtojaan -lukemaan, mutta viime aikoina ei poika enään lue, ei nuku, -- ei mikään -huvita häntä, ei kalastus eikä purjehdus, -- aterioille hän saapuu -epäsäännöllisesti, -- meidän seuramme ei ole hänelle minkään arvoinen, --- heti syötyään hän katoaa, saapuakseen vasta iltamyöhässä." - -"Miksi te niin paljon taudin yksityismerkkejä luettelette? Sanokaa -suoraan, -- te luulette, että hän on rakastunut minuun." - -Vihertävät kissansilmät, pehmeät ja viekkaat, katselivat Hallikia. Tämä -odottamaton suoruus oli lyödä Hallikilta aseet kädestä. - -Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän suuntasi oman, hyvin tähdätyn -iskunsa. - -"Koska en voi olettaa, että te, rouva Detlef, olisitte keskenkasvuiseen -poikaan rakastunut, täytyy minun tietysti edellyttää sitä -Georgevitshista." - -Rouva purasi huultaan, nähtävästi satutettuna, mutta yhä ulkonaisesti -tyynenä. - -"Mikä antaa teille oikeuden sitä edellyttää?" hän kysyi. - -"Tahtooko hän nyt kuulla imarteluja", ajatteli Hallik kahdenvaiheilla. -"Hyvä, annetaan oikein kauhalla." - -"Luulen, hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "että itsekin olette -huomannut, kuinka tarpeettomia kuvastimet nykyaikana talossanne ovat. -Georgevitshin silmistä voitte joka päivä nähdä, että olette pienen, -siron, ranskalaisen kamarineitsyen näköinen, jota tekisi mieli oven -välissä -- suudella." - -"Te olette hävytön", sanoi rouva Detlef nousten. - -"En enemmän kuin on tarpeen." - -"Minun ei pitäisi puhua sanaakaan kanssanne. Te olette tullut tänne -minua loukkaamaan." - -"Hyvä, -- ollaan sitten vaiti, -- yksi, kaksi, kolme, -- nyt ei hiiren -hivahdustakaan." - -Hallik pani sormen huulilleen, -- hänen silmänsä seurasivat rouvaa -taltuttavina kuin eläinkesyttäjän. Rouva oli hyvin kiihdyksissään, -pyristeli kuin lintu ansassa. - -"Menkää pois", sai hän vihdoin sanotuksi. "Suokaa anteeksi, mutta -menkää, pian." - -"Te siis hävisitte, -- puhuitte ensiksi", sanoi Hallik häiritsemättömän -tyynesti. "Mitä minä nyt saan vedon palkaksi?" - -"Jättäkää minut rauhaan." - -"Ei ennen kuin olen tehnyt teille erään kysymyksen. Pyydän saada -tietää, minkä kohtalon olette aikonut holhotilleni -- aiotteko ottaa -eron miehestänne ja mennä hänen kanssaan naimisiin?" - -"Jumala varjelkoon, -- en!" - -Hän alkoi nauraa, kesken suuttumustaan, hermostuneesti. Hallik nauroi -mukana. - -"Tämä nauru käy Georgevitshille kalliiksi", hän ajatteli. "Hän ei anna -sitä koskaan itselleen anteeksi, ja poika saa vihat." - -"Te myönnätte, se on todella hullunkurista", hän jatkoi. "Pitkä poika, -jonka pää tähän saakka on ollut jokseenkin hyvin järjestetty latinan -kieliopin mallikaavasto, alkaa huokailla rakkaudesta, joka sakoo ja -versoo hänen päässään kuin suosammal." - -Rouva Detlef ei keksinyt muuta keinoa arvonsa säilyttämiseksi kuin -nauraa. - -"Hän kuljettelee kotiinsa kukkasydämiä, laihtuu kaksi naulaa -viikossa, pörröttää tukkaansa kuin huono runoilija, -- puhumattakaan -paperosseista... Mitä te vielä vaaditte?" - -"Minä en ole syypää siihen... Mitä te sitten tahdotte minun tekemään?" - -Hallikista tuntui, kuin olisi rouvan koko olento hiuennut hienoksi -langaksi, jota hän mielin määrin taisi kiertää sormensa ympärille. -"Siinä juuri piilee hänen vaarallisuutensa", hän ajatteli. "Tahtoisi -nähdä, keriytyisikö hän kerälle ilman solmua, vai tekisikö lopultakin -tenän." - -"Te kiellätte häntä vastedes täällä käymästä", hän sanoi. - -"Hyvä, -- minä sanon, että te ette sitä tahdo." - -"Ei -- se ei saa näyttää miltään rangaistukselta, -- teidän itsenne -tulee vetäytyä takaisin." - -Rouva Detlef pureskeli levottomasti sireeninlehteä, jonka oli -katkaissut pensaasta. - -"Kuulkaa", hän sanoi hitaasti. "Ettekö te luule, että tällainen -seurustelu voisi varjella nuorta poikaa monesta kiusauksesta." - -Talonpoikainen suoruus Hallikissa kuohahti. - -"Sanon teille jotain, rouva, -- juuri teidänlaisenne naiset, jotka -eivät mitään anna eivätkä mitään kiellä, te voitte kiihoittaa nuorta -miestä niin, että hän suoraan teidän luotanne juoksee niitten luo, -jotka häntä kadulla odottavat." - -Kotiinpäin mennessään oli Hallik osaksi tyytyväinen itseensä, mutta -tunsi suurta vastenmielisyyttä heti tämän jälkeen tavata Georgevitshiä. -Sentähden hän kääntyi metsästä auringonkylpypaikalleen ja päätti jäädä -sinne päivälliseen asti. - - -7. - -Georgevitsh oli piiloutunut leppäpensaikkoon joen rannalle, -- hänen -kaikki vaatteensa olivat täynnä valkoista tahmaa, joka irtautui lepän -oksista. Hän kuori keppiä, ja lepän veri tahrasi hänen sormensa. -Saappaansa kärjellä hän tuon tuostakin painalsi korkean hiekkatöyrän -reunaa, kunnes se lohkesi ja kierähti kimpaleena jokeen, jossa vesi sen -murensi. - -Hän sytytti toisen paperossin toisensa jäljestä, kunnes laatikko oli -tyhjä, sitten hän viskasi senkin virran viedä. Vesi oli tällä kohden -tummaa, -- rantaa varjostavista lepistä. - -Hän katsoi yhtämittaa aurinkoa ja sitten kelloaan. Vihdoin hän pani -kellonsa riippumaan lepän oksaan, aivan eteensä. Kaksi tuntia, -- kolme -tuntia, -- neljä... - -Veitsi luiskahti ja upposi etusormeen. Hän katseli, kuinka pieni, -punainen pisara pyöristyi haavan reunalle, imi sen pois, antoi taas -vuotaa... Vihdoin hän kyllästyi ja sitoi sormen nenäliinallaan. - -Yhtäkkiä hän tarttui ruohomättäisiin vierellään ja riuhtaisi ne -juurineen irti. Viha ja häpeä kuohahtivat. Valehtelija! - -Tänä aamuna hän tulee Detlefin huvilalle: "onko rouva kotona?" "Ei -ole, -- rouva lähti kävelemään." Tunnin päästä sama kysymys ja sama -vastaus. "Mutta tuossahan on rouvan päivävarjo!" "Rouva on mennyt -ilman päivävarjoa." "Milloinka hän tulee takaisin?" "Rouva ei sanonut -mitään." Hän menee joen rannalle, -- matalassa vedessä uittaa pieni -tyttö kaarnavenettä ja katsoo häneen äitinsä silmin. "Minne äiti meni, -kultaseni?" "Äiti on kotona", -- vastaa lapsi totisena. - -Siitä asti hän oli odottanut tässä leppäpensaikossa. Valvottu yö -uumotti ohimoita, joen solina ja lepän lehtien pilpatus painoivat -väkisinkin silmäluomia. Mutta hän ei heittänyt hetkeksikään pientä -huvilaa silmistään. - -Huvilan ovi avautui, valkea päivävarjo ponnahti auki, Georgevitshin -käsi puristui lujasti ja kylmänkosteana kepin ympärille. Nyt hän oli -hänen käsissään... Miksi... miksi... Hän tunsi vapisevia nytkäyksiä -käsivarsissaan, mutta koko ruumis tuntui hervottomalta. - -Rouva Detlef tuli pitkin kapeaa polkua porrasta kohden, joka vei yli -joen. Hän oli puettu iltapäiväkävelyä varten, mutta ilman hattua, -- -ruskeat hiukset läikkyivät kiiltosilkkinä. - -Yhtäkkiä hän pysähtyi peljästyneenä ja huudahti. - -Georgevitsh seisoi hänen edessään, vaatteet täynnä heiniä ja lehtiä, -tukka villinä suortuvina, silmät palavina. - -Suun nytkäyksistä näkyi, että hän aikoi jotain sanoa. Hän puristi -keppiä kaksin käsin. - -"Olitteko te kotona", hän sai suurella vaivalla sanotuksi. - -Rouva katsoi ympärilleen, -- joen ranta oli tyhjä, -- hän arvioi hetken -aikaa, -- hän oli juuri lähettänyt palvelijan lasten kanssa metsään. -Häntä alkoi peloittaa. - -"En, -- en minä ollut", hän sanoi, -- "kuinka vahinko, te olitte käynyt -kaksi kertaa minua hakemassa". - -Georgevitsh kohotti kepin lyödäkseen. - -"Älkää lyökö", sanoi rouva Detlef. Hän hymyili järjettömästi ja -avuttomasti kuin lapsi, tyhjää, peljästynyttä hymyä. - -Georgevitsh viskasi kepin jokeen. Parilla pitkällä hypyllä hän oli -alhaalla. - - -8. - -Hallik joutui jo seuraavana vuonna pois Pietarista. Kaksi vuotta -senjälkeen hän sattui kesämatkoillaan tapaamaan erään entisen -opettajatoverinsa. Otettuaan järjestyksessä senaikuiset tuttavat -esille, hän tuli kysyneeksi Georgevitshiä. - -"Georgevitsh, -- hän on eroitettu", vastasi toinen. - -Miili rouva, joka istui kahvipöydän ääressä verannalla, käänsi päätään, -ja Hallikin ja hänen katseensa risteilivät nopeasti. - -"Minkätähden?" ihmetteli Hallik, ja jotakin silloisesta kesästä -käsintuntuvasti kosketti häntä, -- niinkuin hänelle äkkiä olisi -pyöreästä aukosta näytetty palanen merta kahden suoran männyn välissä. - -"Hän -- hm -- hänellä oli siellä jotain", toinen rykäisi ja koitti -sovitella sanojaan mahdollisimman säädyllisiksi läsnäolevien naisten -tähden. - -"Jotain naisellista", auttoi Hallik. - -"Jaa, -- jokin pikku tarjoilijatar", sanoi toinen sivukatsauksella -naisiin. "Muuten en tiedä mitään lähempää, -- hän ei ollut minun -luokallani". - - - - -SAARENMAAN PROFEETTA. - - -Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarman kirkossa, kapeista, -lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui -urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut -lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista -laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli -kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten -tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän -kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä -miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä, -umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä -tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle -vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja -sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka -kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa -suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle, -häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika, -tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää -sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi. -Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen -ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin -sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi -yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa -kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa, -mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan -kirkosta tulijoita. - -Yksin seisonut mies kääntyi selin ja alkoi katsella hautakiveä, joka -oli kallellaan kirkon pihalla, sillä se oli entinen hautuumaa. Hän -ajatteli suurta, valkeaa kivipaatta, jonka omin käsin oli louhoksesta -irtilohkaissut, sileäksi hivuttanut ja siihen nimensä, syntymävuotensa -ja alle sanat "Saarenmaan profeetta" kaivertanut. Kun kaikki -vaikenisivat, alkaisivat kivetkin puhua, silloin kun hän itse jo olisi -mullaksi muuttumassa. - -Selkänsä takaa hän kuuli kirkosta tulijain humun, heidän askeleensa -kirkon kivipermannolla ja parvien portailla, heidän vapautuvan -puheensorinansa päästyään ulos, -- ja hän näki heidät kaikki, -vaikka ei sinnepäin katsonutkaan, heidän kirkon hämärään tottuneet -ja huikaisevassa auringossa supistuvat silmänsä, heidän uneliaat -naamansa, joissa vielä saarnan ja virsien vaikutus viipyi, koko tympeän -puolihorroksen, jossa heidän sielunsa ja ruumiinsa asustivat. - -Hän tunsi sielunsa voimattomuudesta ja tuskasta puristuvan. Mitä hän -heille sanoisi? Hänen sielunsa oli hedelmätön ja kuivillaan kuin -karjanummi, joka huusi vettä. Siitä asti kun viimeistä kertaa oli -vaimonsa jättänyt, hän oli samonnut asumattomia aloja, oli rämpinyt -soita ja rämeitä, peloitellen yksinäisillä askeleillaan mättäissä -pesivät suokuovit. Hän oli janoisin huulin painautunut pitkäkseen -karjanummien kuihtuneelle rinnalle, ikäänkuin maan hengitys olisi -voinut häntä elähyttää. Mutta maa oli liikkumaton, kuin kiveksi -jähmettynyt, hänestä tuntui kuin olisi kuolleen rinnalla maannut, ja -yli tasangon levisi tiheä, tähdetön taivas. Herran henki pakeni häntä. - -Hän kääntyi kirkkoon päin, pysähdyttäen silmänsä kirjavaan -väenvilskeeseen kiviaidan ja kirkon välillä, -- hän näki vaimot -korkeissa, pytyn muotoisissa tanuissaan, jotka tekivät heidät pitkän ja -kankean näköisiksi, ikäänkuin he olisivat kantaneet kuormaa päässään, --- hän näki heidän raitaiset hameensa, heidän hopeasolkensa povella ja -nuorien tyttöjen kuperat, silkkikankaiset myssyt. Mutta hänen silmänsä -jyrsivät tätä koreutta terävästi, kuin mato kukkatarhaa, ja pysähtyivät -miesten takkien kiiltäviin metallinappeihin ja punavihreisiin, -kudottuihin vöihin, joitten päät riippuivat rentonaan sivuilla. - -Hän tunsi heidän kaikkien häntä katselevan ja odottavan häneltä -jotain, kukaan ei poistunut kirkonpihalta, vaan kaikki jäivät, -puhellen keskenään, viivytellen askeleitaan kuin jollakin tekosyyllä, -mutta katse yhä häneen tähdättynä. He odottavat minua kuin lapset -luvattua vitsaa, hän ajatteli, jos heillä olisi hyvä omatunto, niin -hajaantuisivat kukin tahollensa, ja minä saisin saarnata puille ja -pensaille. Äkkiä hän tunsi valtansa heidän ylitsensä, niinkuin joku -olisi hänelle sanonut: nämä kaikki ihmiset ovat sinun omaisuuttasi, -ja hetken aikaa ylpeys paisutti häntä, se huumasi häntä, että hän oli -pantu kuin mäen nyppylälle seisomaan ja paimentamaan muita. Mutta -seuraavassa silmänräpäyksessä hän halveksi itseään ja toisia. Susikin -hallitsee lammaslaumaa, niin kauan kuin jaksaa kintereillä juosta, ja -niin kauan kuin lampaat pysyvät lampaina, hän ajatteli. Pelko on se -ruoska, joka ihmiset koossa pysyttää. Hän oli nojallaan aitaa vasten, -hänen pienet silmänsä välkkyivät, suuri, kaareva nenä vainusi ilmaa, -ja viikset riippuivat tukkoina alaspäin. Hän tunsi salaista yhteyttä -kaikkien noitten ihmisten kanssa, hän tunsi, kuinka he rimpuilivat -poispäästäkseen ja kuitenkin olivat kuin maahan kasvaneet, kuinka -he vihasivat häntä ja kuitenkin juoksivat hänen jäljissään, koska -hän sanoi heille totuuksia, joista eivät heidän pappinsa eivätkä -kirkonseinänsä mitään tienneet. - -Yhtäkkiä avautui väkijoukko kahden puolen, ja Kaarman kirkkoherra -kulki ohitse papin kauhtanassa, raamattu kainalossa. Mutta keskelle -pihaa päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmänsä kääntyivät sinne, -minne muittenkin, aidan nojalla seisovaan mieheen. Hän näytti ahmivan -ilmaa, suurempaa vauhtia saadakseen, hänen ahdashenkinen, halvaukseen -taipuva rintakehänsä nousi, verevät kasvot pullistuivat, ja kumeassa -messuäänessä kalskahti vanhat vihat: - -"Minä käsken teitä kaikkia poistumaan kirkon pihalta". - -Väkijoukossa syntyi supinaa ja liikettä, ja epäluuloisia katseita -singahteli sekä pappiin että saarnamieheen. Mies seisoi liikahtamatta, -ja hänen karkean parransängen peittämät poskensa eivät värähtäneet. -Mutta tuuheitten viiksien varjosta välkähti uhan hymy, vaikka hän ei -katsonut väkijoukkoon, vaan alaspäin ruohoiseen maahan. - -Pappi jatkoi: - -"Te luulette tulleenne tänne kuulemaan pyhää miestä, Saarenmaan -profeettaa. Minä sanon teille, kuka hän on... Hän on toimestaan juossut -kankuri, vaimonsa rääkkääjä ja kansan kiihoittaja, joka on tyrmään -heitettävä". - -Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja -kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta -ruumista. - -"Missä on sinun vaimosi, -- eikö hän näe lapsinensa nälkää -kaikkinaisessa kurjuudessa!" - -Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti -kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut -vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun. - -Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin -liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta. - -Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita -sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti -yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä -lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me -uskomme... Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen -vahingonilo. - -Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen -hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana -sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet -pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla -piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen -paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt -häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita -he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta -kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa, -katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja -nyt he kostavat minulle. - -Hän oli mykkä, kuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi, ettei -olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä oli -Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi -Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi -katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä -ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut -pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita -kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen -otsalleen raskaina karpaloina. - -Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava -tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien -irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten -aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat -täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä -kaksi sotilasta. - -"Onko Aleksanteri Toom, -- Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?" -jylisi vaunuista. - -"Seisoo tuolla aidan luona", uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta -piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse. - -"Ottakaa kiinni", sanoi vanha herra, sotamiehille viitaten. - -Väkijoukko antoi väistyen tilaa. Mutta mies, joka tähän asti oli -seisonut kuin unessa ja lamautuneena, suoristi säpsähtäen itsensä, ja -hänen kiinteä katseensa käsitti nopeasti kaikki, -- väkijoukon, josta -ei kukaan sormeaankaan liikuttanut häntä puolustaakseen, sotamiehet, -jotka jo olivat parin askeleen päässä, ja kirkkoherran voitokkaan -hymyn, millä hän tarkasti tapahtumaa puitten pimennosta. - -Samalla palasi häneen elämä, hänen silmänsä kiipesivät pitkin kirkon -seiniä, hipaisivat puitten latvoja, vilkaisivat maantietä, jolle pöly -laskeutui, -- pari nopeata hyppyaskelta, voimakas otto suonikkain, -paljastuvin käsivarsin, ja hän kiipesi ylöspäin pitkin vaahteran -rosoista runkoa. Hän kiipesi nopeasti, hänen kätensä tarttuivat oksiin -varmasti kuin koukut, ja paksuanturaiset saappaat lohkoivat kuorta. - -Tuskin oli hänellä lehtikatos yllään ja sivuillaan, kun hän tunsi -kiihtymyksen poreilevan suonissaan kuin kiehumaan rupeavan veden, -- -hän tunsi voimakkaitten sanojen sukeutuvan huulilleen, niinkuin olisi -kaukaa kuullut niitten jyrinän. Niinkuin olisi raju-ilma kulkenut hänen -läpitseen, ja hänen sielunsa avautunut virvoittavalle sateelle kuin -huokoinen maa. Hän tunsi taas taipuvansa Herran pyhän vihan ruoskaksi, -jonka piti ravistaa hereille torkkuvat. - -"Satimeen meni!" huusi toinen sotamiehistä. "Ammunko?" Hän tähtäsi -pilan vuoksi kivärillään suoraan oksien halki. - -"Elävänä se lintu pyydetään", vastasi toinen, sylkäsi kouriinsa ja -varustautui kiipeemään. - -Mutta korkealta, vaahteran lehvien peitosta kajahti varma, helkkyvä -ääni: - -"Puuhun on kerran kiivennyt Herran mies Sakeuskin, miksi en minä sitte -puusta puhuisi!" - -"Tässä olen enkä muuta voi. Ja nyt, rakkaat veljet ja viholliset, -kuulkaa, mitä teille ilmoitan ja sitten tuomitkaa. Ennen olin kankuri -ja istuin aamusta ehtooseen kyyryssä loimien ylitse, ja käteni kuljetti -sukkulaa, ja jalkani hypittivät polkusia, ja kun työni oli valmis, -oli ihmisillä vaate, jolla alastomuutensa verhosivat. -- Mutta eräänä -päivänä sanoi Herran henki minulle: rupea minun kankurikseni. Minä -annan nämä Saarenmaan kaksitoista pitäjää sinun kangaspuiksesi, ja -missä näet ihmisten synnin punaista kangasta kutovan, siihen heitä -mustaa kudetta, että he elämänsä murhetta muistaisivat. Ja siitä asti -minä vaellan sanan sukkula kädessä ja kuljen kirkolta kirkolle, ja -kun olette kirkoissanne taivaan mannaa maistaneet, niin tulen minä ja -ripoitan kirpeää suolaa sekaan, että se teidän syntienne haavoissa -polttaisi. Ja kun teidän pappinne ovat saarnanneet teille taivaan -ihanuudesta, tulen minä ja lämmitän teidän ympärillenne helvetin, että -te nyt jo tekisitte parannuksen synneistänne." - -Hän hapuili puheessaan eteenpäin kuin unissakävijä, joka putoomatta -kulkee kattojen ja kuilujen poikki. - -"Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt -häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on -sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos -teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata -se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa -olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka -minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä -lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti -minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta -jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui -kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja -löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki -ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin -sauvani enkä enään taakseni katsonut." - -"Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun -minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle, -Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen, -jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja -siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä kartanossa kaljaa -keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä -tarkenit. Mutta sinä, Metsalöukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja -lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että -sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalöukan Mihkel -vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin." - -"Ottakaa kiinni, se lurjus!" huusi vanha herra, nousten pystyyn -vaunuissaan. - -Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse -alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan. - -"Tässä olen", hän sanoi levollisesti ja ojensi kätensä köytettäviksi. - - - - -PYHÄN ISÄN LÄHETTI. - - -Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton -kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se -oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui, -että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta -levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin -paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten -kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli -ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa -ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin -ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt -pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian -silmästä tipahti kyynel Jesuslapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli -ikuinen lamppu hänen edessään sammunut. - -Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä -päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä -vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti -heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. "Valmistaudu matkalle!" -hän sanoi, "ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea, -paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä." - -Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli -itsekseen: "jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin -bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä -ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko -kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, -- -toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin -itse paholaisen -- abi male spiritus! -- viiniä, minä olen niin pyhä -mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa." - -Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui -kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan -Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin -viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen -matkansa ja sen tarkoitus tiedossa. - -Tartosta saakka kulki korkea kardinaali jalkaisin, sauva kädessä -ja kerjäten vastaantulijoilta. Tie kulki pitkin Emajoen äyrästä. -Eräässä paikassa kasvoi rannalla tiheä pajupensaikko, ja joukko miehiä -oli niitä leikkelemässä ja kuorimassa. Hevoskuormallinen sileitä -pajuvitsakimppuja seisoi tien ohessa odottamassa. - -"Minnekä noita vitsoja viedään?" kysyi korkea kardinaali. - -"Emajoen luostariin". - -"Mitä niillä siellä tehdään?" - -"Jokainen munkki pieksee kaksi paria päivässä mäsäksi omaan selkäänsä." - -Kardinaali oli hyvin ihmeissään, mutta oli liian viisas jotain -sanoakseen. - -Vähän matkaa kuljettuaan hän näki tien ohessa miehen, joka kaivoi -yrttejä ja juuria maasta pieneen koppaan. Miehellä oli yllä ainoastaan -vanha säkki, johon päätä ja käsiä varten oli tehty reiät. - -"Kylläpä kansa on köyhää tällä kulmalla", ajatteli kardinaali, ja hänen -kävi sääliksi viheliäistä miespoloista. - -"Sinä olet kai jonkun kartanon alustalaisia", hän sanoi ääneen, mutta -huomasi samalla, että miehen päälaki oli pyöreäksi ajeltu. - -"En, isä, minä olen Emajoen luostarin veljiä", mies vastasi nöyrästi. - -"Mistä asti teillä on tuommoiset puvut?" kysyi kardinaali. - -"Jo monta kymmentä vuotta, arvoisa isä", vastasi mies. - -"Onko pyhä isä Roomassa ne teille määrännyt?" kysyi kardinaali -viekkaasti. - -"Ei, me olemme itse ne keksineet lihamme kuolettamiseksi." - -Kardinaali ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli -saapunut luostarin portille, kompastui hänen jalkansa munkkiin, joka -pitkin pituuttaan makasi portin edessä. - -"Hän on varmaan juovuksissa paholaisen viinistä", arveli kardinaali, ja -hänen sydämensä täyttyi ilolla. - -Hän kosketti anturakenkänsä kärjellä makaavaa munkkia, mutta tämä ei -hievahtanut. - -Samalla pisti portinvartijamunkki päänsä esiin komerostaan. - -"Sinun täytyy astua hänen ylitsensä, isä", hän sanoi. "Hän on yksi -veljiämme, joka täten on pyytänyt saada harjoittaa nöyryyttä. Jokaisen -luostariin tulijan täytyy tallata häntä." - -Luostarin pihalla tuli apotti kardinaalia vastaan. - -"Tulet kaukaa, isä", hän sanoi. - -"Niin, olen köyhä kerjäläismunkki ja pyytäisin yösijaa." - -"Jokainen on tervetullut kattomme alle", vastasi apotti, "mutta hänen -täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi." - -"Mielelläni, arvoisa isä", vastasi kardinaali viekkaasti. "Olen niin -paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua." - -Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat -luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä -kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu. - -"Missä veljet makaavat?" kysyi korkea kardinaali. - -"Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan", apotti vastasi, ristien -silmänsä kuvan edessä, "Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta -toisilla on jo Herran voima ruumiissaan." - -Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti -vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja -seisoi pitkän pöydän ääressä. - -Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin -pieni kulho. - -Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan -alkoi mitään kysymättä syödä. - -Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita -terävien selkäeviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin -mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne -pistivät sekä kieltä että kurkkua. - -"Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa -viiniä tämän palan painoksi", hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli -niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta. - -Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä -äänettöminä, kuin olivat tulleetkin. - -"Minulla on kova jano, arvoisa isä", sanoi kardinaali apotille heidän -poistuessaan ruokasalista. - -"Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen", -vastasi apotti ankarasti. - -Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen -sisälmyksiään. - -Hän saapui apotin keralla luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt, -näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat -kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä. - -"Mistä saakka pyhimykset ovat alkaneet hymyillä", hän kysyi apotilta. - -"Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme", -vastasi apotti nöyrästi. - -Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva. -Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta -hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas. - -"Eikö hän väsy, arvoisa isä", kysyi kardinaali kuiskaten. - -"Hänen vuoronsa on nyt lopussa", vastasi apotti. "Meillä on tapana, -että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen". - -Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki -jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan -kuvan eteen. "Paavi-ukkoa on pahasti peijattu", hän ajatteli, "tämä -luostarihan on kaiken hurskauden huippu, -- ei itse pyhä isäkään -enempää vaatisi." - -Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän -kävi. - -"Ehkä on sinua itseäsi puijattu, poikaseni", hän sanoi itselleen. -"Pyhä isä on ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, -- ja kukapa -meistä täydellinen olisi!! -- ja lähetti sinut nyt tähän luostariin -katumusretkelle, vaikka ei hiiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta, -ettei säikyttäisi." - -"Nyt en jaksa enään", hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi -hänellä pitkin ruumista. - -Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti -kynttilät entiseen asentoon. - -"Suolaisia ne kalat", hän ajatteli. "Voisin juoda joen täyden vettä." - -"Kyllä minä olen suuri syntinen", hän sanoi itsekseen, "mutta että -minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni -mene." - -Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen -silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas -synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin -virvatulet. - -"Nyt kaadun maahan", hän sanoi, mutta samalla joku tarttui häntä -kädestä. - -Apotti vei hänet takaisin ruokasaliin, jossa pitkälle pöydälle oli -ladottu puuhaarikoita. - -Kardinaali tarttui ahnaasti haarikan korvaan ja vei sen huulilleen, -mutta irvisti pahasti ensi kulauksella. - -"Tämähän on vedellä sekoitettua etikkaa", hän sanoi itsekseen. - -"Se on kaljaa", kuiskasi munkki hänen vieressään, ikään kuin arvaten -hänen ajatuksensa. - -Kardinaali tunsi kielensä kitalakeen kuivuvan, ja paholaisen -viinitynnyrit vierivät hänen mielikuvituksessaan pitkässä jonossa -saliin. - -"Nyt menemme saunaan", sanoi apotti hänelle. - -"Mikä se semmoinen on?" kysyi kardinaali. - -"Meillä on tapana lauantai-iltasin viedä vieraamme saunaan", vastasi -apotti kierrellen. - -Kardinaali astui apotin kera pimeähköön huoneeseen, jota ainoastaan -suuren kiukaan loimu valaisi. Lattia oli kivestä. - -"Riisuudu", käski apotti. - -Kardinaali totteli väristen. - -"Tämä on varmaan piinakammio", hän ajatteli kauhulla, ja kaikki hänen -syntinsä pistivät häntä kuin tulisilla neuloilla. - -"Astu portaita myöten parvelle", käski apotti. - -Kardinaali kiipesi vapisevin polvin pimeitä portaita myöten. -Tukehduttava kuumuus huokui hänelle vastaan. - -"Mitä he aikovat tehdä? Korventaa minut elävältä", hän ajatteli. - -"Pane pitkäksesi", huusi apotti alhaalta. - -Kardinaali heittäytyi oljille. - -Yhtäkkiä kuului sähinää, niinkuin olisivat kiukaan kivet alkaneet -kiehua. Kuumuus kohosi kaksikertaiseksi, kardinaali luuli lihan ja luun -sulavan. - -Toistamiseen kuului läiskäys, vihaisesti pihahti kuuma höyry. - -"Jokos riittää löylyä?" kysyi apotti portaitten päästä. - -"Jo -- jo -- Armahtakaa, -- minä olen suuri syntinen", vaikeroi -kardinaali. - -Samalla nousi apotti portaille, ja kardinaali tunsi äkkiä selkänsä -kihelmöivän nopeista lyönneistä. - -"Nyt vihdotaan", sanoi apotti. - -"Minä tunnustan, -- minä tunnustan", huusi kardinaali. "Kaksi kertaa -olen pistänyt kirkon rahoja omaan taskuuni." - -"Entä vielä", sanoi apotti, vihtoen edelleen. - -"Olen käyttänyt salarippiä väärin, -- olen valhetellut, varastanut, -ylönsyönyt ja ylönjuonut, -- naisten kanssa kemuja pitänyt..." - -Apotti heitti taas kiululla vettä kiukaalle. - -"Kuka sinut lähetti?" - -"Minä palan, -- armahtakaa! Pyhä isä lähetti." - -"Mitä sinun piti tehdä?" - -"Kirota luostari." - -"No ja minkä sanoman sinä nyt paaville viet?" kysyi apotti, tarttuen -toiseen saunavihtaan. - -"Jo riittää... Te olette hurskaita, siveitä, itsenne kieltäjiä, -lihankiduttajia, paastoojia, pyhiä miehiä..." - -"Hyvä, -- nyt voit mennä". - -Kardinaali kömpi saunan lavalta alas punaisena kuin keitetty rapu. - -"Sinä menet säkki ylläsi Roomaan saakka, huomaa se", sanoi apotti, -"muuten ilmoitan tunnustuksesi paaville". - -Säkkipukuinen kardinaali livahti luostarin portista maantielle ja alkoi -paljain jaloin laputtaa kohti Roomaa. - - - - -BATHSEBA SAARENMAALLA. - -Nikolai I:sen ajoilta. - - -Henkilöt: - -KUIGU ANTS, kartanon seppä. VIIU, hänen vaimonsa. VANA-KAI, hänen -äitinsä. - -[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka, -koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen, -rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut -ja rukki. Ilta. _Viiu_, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen, -tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä.] - -_Vana-kai_ (tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi -käydä, -- tänne asti vetäisi kylmän viiman, -- Viiukohan se...? Viiu -hoi! - -_Viiu_. Mitä nyt? - -_Vana-kai_. Navetastako sinä? - -_Viiu_. Vein lehmille apetta, -- tuossa on vielä ämpäri, jos et usko. - -_Vana-kai_. Uskonhan minä, -- uskon toki... Taitaa olla oikein herran -ilma tänään? - -_Viiu_. Pyryttää pihan tukkoon, -- kahlasin lumessa polviin saakka. - -_Vana-kai_. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin... (varovasti) Et sinä -suinkaan tienhaarassa asti käynyt? - -_Viiu_ (kumarruksissa korvoa huuhtoen). Mitäpä minä siellä? - -_Vana-kai_. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas -uunin pankolta). - -_Viiu_. Siunatkoon muori, -- minnekkä nyt? - -_Vana-kai_. Päästä minut irti, -- minä menen katsomaan. - -_Viiu_. Älä herran tähden, -- tuiskahdat silmillesi lumeen. - -_Vana-kai_. Päästä minut, -- minulla on sellainen hätä koko ruumiissani -Antsin tähden. - -_Viiu_ (äkillisesti). Turhaa se on, ei siellä vielä ketään näy. - -_Vana-kai_. Mistä sinä sen tiedät? - -_Viiu_. Kun kävin katsomassa. - -_Vana-kai_. Olisit ennen sanonut, -- maksoiko se totuus nyt sulle -puolta kopeekkaa... Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi -tähden. - -_Viiu_. Muori, kuulehan, -- mitä sinä luulet, -- miksi se Ants niin -viipyy? - -_Vana-kai_. Herra sen tiennee... liekkö hyväksi vai pahaksi, -- ehkä -päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen. - -_Viiu_ (pitkään). Luuletko, muori? - -_Vana-kai_. Tiedänkö minä, -- mutta onhan sillä paroonin kirje mukana. -Ei sitä ilman paroonin tahtoa oteta. - -_Viiu_ (nopeasti nousten). Niin, -- onhan sillä paroonin kirje. -- Etkö -tule syömään, muori? - -_Vana-kai_. En tiedä, -- saanko nieltyä tänä iltana. - -_Viiu_. Minäpä panen silakat valmiiksi, -- kaadan kuppiin piimää. - -_Vana-kai_. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko -jotain? - -_Viiu_ (säikähtyen). Enhän minä kuunnellutkaan. - -_Vana-kai_. Istuithan taas siinä korva ikkunan tasalla. - -_Viiu_. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, -- pitääkö -ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta? - -_Vana-kai_. Ei se keisari vähemmällä hellitä. - -_Viiu_ (hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies. - -_Vana-kai_. Mitä...? - -_Viiu_. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä. - -_Vana-kai_. Vanha tietystikin, -- niinkuin olisi mahla puusta -juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, -- ei -ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet -enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, -- liekkö -tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin -unohtavan, alkavat ryssää solkata, -- kakpusivai, -- harasoo, -- -kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret -miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta mihin -saarella pakenet, -- meri edessä. - -_Viiu_. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies -eikä ole. - -_Vana-kai_. Sinusta? -- kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet -vaikka takaisin kartanon sisäneitsyeksi, -- sehän sulla vielä on -verissä, -- ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata. - -_Viiu_. Älä jorua joutavia, vanha ihminen! - -_Vana-kai_. Niinkuin minä en tietäisi, -- liian hienot ovat sinun -kätesi näihin alhaisiin askareihin... Kyllä sinä kaikki teet, mutta -nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi... Olisi edes lapsi sinulla, --- hoitelisit ja hyssyttäisit sitä... Ei olisi silloin Antsia ehkä -sotamieheksi tahdottukaan, -- harvoin se kruunu perheellisiä... Mutta -eipäs, -- toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs. - -_Viiu_. Rupea nyt taas näykkimään! - -_Vana-kai_. Mihin se lapseton nainen kelpaa, -- on kuin kesantopelto! -Sillä on liian paljon aikaa, -- rupeaa hautomaan hullutuksia päässään. - -_Viiu_. Pidä paikalla suusi... Asustat siellä uunin pankolla kuin -lepakko ullakon nurkassa, -- kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä -olen kuin toisetkin! - -_Vana-kai_. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin... Kuuletko, Viiu! - -_Viiu_. Jätä minut rauhaan, -- en ole sanonut niin halaistua sanaa -sinne enkä tänne. - -_Vana-kai_. Tietääkö Ants siitä? - -_Viiu_ (alkaa kovasti kolistellen pestä kiviastioita). - -_Vana-kai_. Mitä sinä tänä aamuna kartanossa teit? - -_Viiu_. Mitäkö tein? -- navettavuorolla kävin. - -_Vana-kai_. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, -- ethän sinä -alussa? - -_Viiu_. Viime kuusta asti, -- etkö sitä tiedä? - -_Vana-kai_. Kuka minulle enään mitään kertoisi, -- parasta olisikin -olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka -uuninkin loukossa kykin. - -_Viiu_. Mitä sinä...? - -_Vana-kai_. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät. - -_Viiu_ (pysähtyy, -- kuuntelee). Ui-ih, herra Jumala! - -_Vana-kai_. Mitä sinä kiljaisit, -- ihan minullakin sydän kurkkuun -hypähti. - -_Viiu_. Eikös ollut kuin reen rapinaa, -- kuulkaa nyt, -- jalakset -hankaavat lunta, -- hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, -- jos nyt -Ants tulee... Minä en uskalla kuulla, -- peitän pääni huppuun, -- -menen vuoteeseen, tukin korvani, -- sano, että makaan, että käännyin -kipeäksi, että kuolin, -- mitä vaan. - -_Vana-kai_. Älähän nyt, Viiu, -- se ajoi ohitse, -- kääntyi kirkolle, --- kuuletko, Viiu, -- älä nyt vapise, -- juo vettä, -- nähkääs, kun -tärisee koko ihminen. - -_Viiu_. Ui-ih, jos se nyt tulee! - -_Vana-kai_. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut, -että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit. - -_Viiu_. Anna minun olla, -- muori! - -_Vana-kai_. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, -- onhan Antsilla -paroonin kirje. - -_Viiu_ (kylmästi, nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen, -niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut. - -_Vana-kai_. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, -- jos sinä kertoisit -vielä kerran. - -_Viiu_. Johan sinä sen kerran kuulit. - -_Vana-kai_. Minä olen niin huonokuuloinen, -- murenee puheesta toinen -puoli tielle. -- Tapasitko itse paroonin? - -_Viiu_. Tapasin. - -_Vana-kai_ (varovasti tunnustellen). Oliko Se yksin huoneessa? - -_Viiu_. Oli, tai en minä varmaan muista, -- odotas, -- ehkä oli -armollinen rouvakin siinä. - -_Vana-kai_. Mitä rouva siellä teki? - -_Viiu_. Mitä armolliset rouvat tekevät? -- kädet ristissä istuvat. - -_Vana-kai_. Älä koukuttele, -- ei siellä huoneessa armollista rouvaa -ollut. - -_Viiu_. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän. - -_Vana-kai_. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät -ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan -viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, -- joutopoikia, -mailmanmatteja, -- menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat -ruunun sarassa, -- kuin silakat, -- ei muuta kuin mätä päälletysten -tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi -muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää, -että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit... Lupasiko se -kirjoittaa sen kaiken? - -_Viiu_ (pöydän luona askarellen). Muori, -- et ole syönyt palan -painamaakaan, -- perunat koskematta. - -_Vana-kai_. Älä sekoita, -- en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa -tarjottaisi... Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni. - -_Viiu_. Kai se sitten kirjoitti. - -_Vana-kai_. Mitä -- "kai"! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä. - -_Viiu_. Olenko minä sitä kirjettä lukenut? - -_Vana-kai_. Pyysitkö edes? Rukoilitko niinkuin henkeäsi...? -- olitko -polvillasi? -- vastaa --! - -_Viiu_. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda -sanaakaan. - -_Vana-kai_. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, -- sanonko? Nuori -vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee! - -_Viiu_. Muori -- minä -- minä - -_Vana-kai_. Kynnet siivolla, metsäkissa! - -(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa polkee rukkia, nousee, -kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee). - -_Viiu_. Etkö pane maata, muori. - -_Vana-kai_. En. - -_Viiu_. Tahdotko syödä, -- vai korjaanko pöydältä? - -_Vana-kai_. En, -- vie vaan pois. - -_Viiu_. Mitä sinä sitten tahdot -- menisit toki pankolle, -- siellä on -lämpöisempi. - -_Vana-kai_. Kiusoittaako se sinua jos tässä istun? - -_Viiu_. Mitä sinä minusta niin katsot? - -_Vana-kai_. Katselee kissakin kuningasta. - -_Viiu_. Ei se Ants sen kiireemmin tule, vaikka siinä istutkin. - -_Vana-kai_. Ehkä hänellä ei enään hoppua olekkaan. - -_Viiu_ (terävästi.) Mitä sinä sillä...? - -_Vana-kai_. Sitä vaan, että kyllä Ants nyt viedään. - -_Viiu_. Kuinka sinä, -- mistä sinä...? - -_Vana-kai_. Siinä kirjeessä seisoikin jotain _muuta_. - -_Viiu_. Mitä, -- tiedätkö sinä sen sitten? - -_Vana-kai_. Etkö sinäkin tiedä...? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen -paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan. - -_Viiu_ (ei vastaa). - -_Vana-kai_. Sanonko minä, -- siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants -sotamieheksi! Eikö se ole niin? - -(Ulkoa kuuluu hevosen hirnahdus, kova rusahdus). - -_Viiu_ (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, -- herra Jumala, -- -minä hyppään alas kellarin luukusta, -- minä en voi sitä nähdä. - -_Vana-kai_ (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin -rysähti, -- eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen. - -_Ants_ (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, yltä yleensä lumessa, -takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet -viikset, silmät syvällä). Iltaa! -- iltaa, sanon minä, -- eikös kukaan -vastaa? - -_Vana-kai_. Hyvää iltaa, poika. - -_Ants_ (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, -- tule vaan esiin, näetkös, mikä -pojan rinnassa välkkyy, -- niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri, -tiriliri... - -_Vana-kai_. Mikä siinä on, poika, -- ruununko raha? - -_Ants_. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan -herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja -mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, -- huomenna asetutaan kanuunan -suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa -tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa. - -_Vana-kai_. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika. - -_Ants_. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan -viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, -- kun hengitätkin, jo huimasee. -No, Viiu, tulehan tänne! - -_Viiu_ (lähestyy vastahakoisesti). - -_Ants_. Tule nyt vaan, Viiu, -- istu tuohon, paina ruunun rengin -polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, -- likistetään lähemmäksi, --- noin... Sattuiko, oliko liian kovasti, -- ei ole minulla paroonin -kourat, -- ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa -ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä. - -_Vana-kai_ (itkien.) Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, -- umpeen -painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen. - -_Ants_. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. -- Onko sinulla -viinaa kotona, Viiu? - -_Viiu_. Ei ole. - -_Ants_. Mitä sinä niin allapäin käyt... Ettäkö sinun on minua ikävä? -- -Leskeksi jäät, uutta miestä vaan et saa, -- sieltä kaukaakin minä sinua -kiinni pitelen. -- Onko sinun minua ikävä, Viiu? - -_Viiu_ (peittää kasvonsa, itkee). - -_Ants_ (pehmeästi). Vähän sentään, -- ei paljoa pyydetäkään. Kyllä -minä sen siellä kaukana muistan, -- kuinka sinä tulit pajan ovelle -kykkimään, ja kipunat lensivät, -- kyllä silloin rauta rauskui, ja -moukari putosi... Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä, -humaltuu siitäkin... Äitimuori, kuulkaas! - -_Vana-kai_. Mitä nyt, poikani? - -_Ants_. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme -olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on -raamattu? - -_Viiu_. Mitä sinä sillä? - -_Ants_. Saathan nähdä. Missä se on? - -_Viiu_. Tuolla hyllyllä. - -_Ants_. Anna tänne, -- kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on... Ja -nuori se on; -- silmät kiiluvat kuin metsämarjat. - -_Vana-kai_. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika? - -_Ants_. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi, -niinkuin pappi sanoo. Taikka, -- Viiu se lukeekin, -- sillä on selkeä -ääni, -- soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, -- -missä paikassa hänestä puhutaankaan? - -_Viiu_ (kääntelee vapisevin käsin raamattua, -- on pudottaa sen). Minä --- en vaan -- tiedä. - -_Ants_. Sinä kirjanoppinut, -- etkä tunne raamattua. Äitimuori, -tiedätkö sinä? - -_Vana-kai_. Mitä paikkaa sinä...? - -_Ants_. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen -miehen vaimoa rakasteli, -- sitä Bathsebaa. - -_Vana-kai_. Eikö se ole toisessa Samuelin kirjassa. - -_Viiu_ (selaillen). Minä en löydä. - -_Ants_. Anna tänne, -- minä etsin. Näe, -- tuossa siitä on, ala lukea. - -_Viiu_. Eihän tässä näe, -- silmät sokaisee. - -_Ants_ (panee uuden päreen). No nyt... (painolla). Lue, Viiu! - -_Viiu_ (katkonaisesti sanoja niellen). "Ja koska se aika joutui -vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin -ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin hukuttamaan Ammonin -lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin." - -"Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli -kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo -oli sangen ihana näkyänsä." - -"Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä ole -Bathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?" - -(Purskahtaa itkuun). - -_Ants_ (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä -eteenpäin. - -"Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian -myötä." - -"Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja -käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja -kuolisi." - -(Sulkee kirjan). - -Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä -kirjeessä seisoi? - -_Viiu_ (suuressa tuskassa). Oh Jumala, Jumala... - -_Ants_. Etkö sinä sitä aavistanut? - -_Viiu_. Minä en voi, -- en voi... - -_Ants_. Vastaa Jumalan nimessä! - -_Viiu_ (hiljaa). Aavistin. - -_Ants_. No nyt, -- tiesinhän minä sen... Nyt puhu minulle kuin papille. -Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona? - -_Viiu_. Parooni -- oli -- yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky -saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät -nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin, -sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä -aika... Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin -Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä... -nauroin myös... tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan -nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee... - -_Ants_. Ja sinä... - -_Viiu_. Minä työntäisin kädellä, -- nauroin. Tahtoisitko hyville -päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee, -kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi, -kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun -tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin -kotiin ja annoin kirjeen Antsille. - -_Ants_. Etkä sanonut mitään, vaimo? - -_Viiu_. En sanonut mitään. - -_Ants_. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky? - -_Viiu_. Niin... armahda... - -_Ants_. Älä tule lähelle, taikka... Älä tartu minuun, minä en tiedä, -mitä teen... (Vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena), Bathseba, -köyhän miehen ainoa karitsa! - - - - -SOTILAAN ÄITI. - - -Oli kerran äiti, jolla oli kaksi poikaa sodassa. Aina sydäntalven -taisteluun saakka oli hänen sydämensä yhtälailla vapissut ja toivonut -molempain tähden, mutta saatuaan ensimäiset tiedot taistelusta, -tapahtui hänessä muutos. Jokin ääni sanoi hänelle: "poikasi on -kuollut." "Minulla on kaksi poikaa", hän vastasi selvälle, armottomalle -äänelle, -- "vanhempi ja nuorempi, -- kumpiko?" Mutta vastausta ei -kuulunut, -- hänen aivoissaan oli vaan yksi ainoa, pimeä ajatus, ja -hänen sielussaan oli hiljaista. - -Mutta siitä päivästä asti hän pukeutui mustiin. - -Kerran tuli eräs entinen tuttava hänen luokseen. - -"Teillähän on kaksi poikaa sodassa", hän sanoi. - -"Niin on", vastasi äiti. - -"Oletteko saanut tietoja heistä?" - -"En, -- en ole saanut", sanoo äiti ja huokaa. - -"Miksi sitten käytte surupuvussa?" - -"Toinen heistä on kuollut", sanoo äiti ja katsoo epäillen vieraaseen. - -"Mistä te sen tiedätte?" - -"Minäpä vaan tiedän", sanoo äiti ihan hiljaa. - -"Kumpaako te sitten murehditte, -- vanhempaa vai nuorempaa, -- -teillähän oli kaksi?" - -"Sehän se on, etten tiedä", sanoo äiti murheellisena. - -"Kumpaako te enemmän rakastitte?" - -Äiti ei vastaa mitään. - -"Eihän vaan nuorempi liene kuollut?" - -"Ei -- ei, -- ei nuorempi!" huutaa äiti kiihkeästi. "Nuorempi elää." - -"Pelkäätte siis, että vanhempi?" - -"Ehkä vanhempi", sanoo äiti sortuneesti. "Olen hyvin levoton hänen -tähtensä, ajatukseni askartavat alati hänessä, öisin hän ilmestyy -eteeni unessa, -- minun ruumiissani on alituinen kipu hänen tähtensä, -ikäänkuin joka hetki hänet uudestaan synnyttäisin. Mitä se merkitsee?" - -"Entä nuorempi?" - -"Nuoremman suhteen olen ihan rauhassa, ajatukseni lepäävät hänessä, --- en tunne mitään hänen tähtensä, hän on kuin turvassa ja takeessa, --- kun muistan häntä, niin näen hänet aina pikku poikana, hän leikkii -hiekassa ja kaataa hiekkaa toisesta kädestä toiseen, ikäänkuin -tuntilasia kääntäisi, -- aina toisesta kädestä toiseen..." - -"Mutta sehän onkin nuorempi", sanoo äiti yhtäkkiä nousten. "Hyvä -Jumala, -- nuorempihan onkin kuollut!" - -"Miksi te sitä luulette, äiti parka?" - -"Ettekö ymmärrä, hän ei tarvitse enään minua, sentähden hän ei tee -minua rauhattomaksi", sanoo äiti ja itkee. "Hän on kuollut." - -Siitä asti hän ei enään avannut nuoremman kirjeitä, joita saapui joka -toinen päivä, -- kaikki ennen taistelua kirjoitettuja, -- eikä hän -enään itsekään kirjoittanut nuoremmalle. - -Mutta eräänä päivänä hän muisti, että nuoremman syntymäpäivä oli -tulossa. "Annan sen mennä ohitse huomaamatta", hän ajatteli, ja hänen -teki mieli panna maata ja nukkua koko vuorokausi. Mutta illan tullen -hän kuitenkin sytytti pöydälle palamaan kaksikymmentä viisi kynttilää. -"Tämä kynttilätapa täytyisi jättää, niitä kerääntyy liian paljon", -hän sanoi itsekseen. Kynttilät liekehtivät levottomasti vedossa. "Jos -tuo keskimäinen kynttilä palaa kauemmin kuin muut, niin hän elää", -hän ajatteli. Mutta lopuksi hän ei malttanut katsella kynttilöiden -sulamista, vaan sammutti ne itse kaikki tyyni. - -"Täytyisi kirjoittaa hänelle kirje", hän ajatteli. "Mutta minun -täytyisi olla aivan vapaa kaikesta maallisesta sitä kirjoittaakseni. -Niin kauan kuin toivon kipinäkään kytee, on mieleni liian raskas. Aivan -kevyt minun pitäisi olla, ihan irtautunut, muuten häiritsen hänen -rauhaansa." - -Hän otti paperia ja alkoi kirjoittaa. - - "Rakas poikani, joka olet taivaassa." - -"Se on ihan kuin Isämeidän rukous, mutta mitä se tekee", hän sanoi -itselleen. - -Sitte hän jatkoi: - - "Kun olit pieni, niin vuoteesi oli välihuoneessa ruokasalin ja - isäsi huoneen välillä, ja sillä huoneella oli kolme ovea, joista - yhtämittaa kuljettiin. Ja joka kerta, kun minä Sinun nukkuessasi - kuljin huoneen läpi, niin joko riisuin kengät oven taakse, tai - sitten kuljin varpaillani. En millään lailla olisi tahtonut Sinua - häiritä. Ja nyt on minulla taas sellainen tunne, että Sinä makaat - jossakin sellaisessa välihuoneessa, ja Sinun unesi on makea ja - syvä kuin lapsen, ja että sitä millään lailla ei saa häiritä. Ja - minä niin mielelläni tahtoisin nähdä Sinut, kuinka Sinä makaat, - mutta minä tunnen, kuinka raskaat ja kovat minun kenkäni ovat, - enkä minä voi astua niin kevyesti, etten Sinua herättäisi. - - "Minä tahtoisin mielelläni kysyä Sinulta kaikenlaista, sillä - olen varma siitä, että Sinä tiedät paljon enemmän kuin minä ja - muut, mutta minusta tuntuu, kuin ei olisi Sinulla nyt aikaa - kirjoittamiseen, sillä Sinä näet niin paljon kaunista, että koko - aikasi menee siihen. - - "Rakas poikani, minä olen varma siitä, että Sinä nyt joka päivä - voit puhua Jumalan kanssa niinkuin hyvän ystävän, melkein - niinkuin vertaisen. Ja jos nyt Jumala sattuu kysymään, kuinka - Sinun vanhan äitisi laita on, niin sano hänelle, että hän - toivoisi itselleen kevyitä kenkiä. Jumala ymmärtää kyllä, mitä - minä tarkoitan." - -Kun äiti näin pitkälle oli joutunut, luki hän kirjeen läpi ja tunsi -iloa siitä, että niin oli voinut irtautua kaikesta maallisesta. - -Mutta yhtäkkiä hän vetäisi paperilehden lähemmäksi ja kirjoitti siihen -vielä: - - "Johtuu mieleeni, ettet Sinä vielä ole ilmoittanut, oletko - saanut sitä makuusäkkiä, jonka jo Marraskuussa lähetin, -- se - oli kaikkein parhaista lampaan villoista, ja olin sen omin käsin - ommellut, -- se tuli maksamaan kymmenen ruplaa." - -Hän istui ja tuijotti siihen, mitä viimeksi oli kirjoittanut, -- -yhtäkkiä tuntui kuin olisi verho silmiltä pudonnut. Hän oli ymmärtänyt -yhä vielä toivovansa, että nuorempi olisi elossa. "Ne kovat, kovat -kengät!" hän sanoi ja itki. - - - - -PIENI KIINALAINEN AASI. - - -Oli toinen äiti, joka heti suuren taistelun jälkeen sai rykmentin -päälliköltä sanoman poikansa kuolemasta. Se oli hyvin tavallinen ja -hyvin virallinen sähkösanoma, se alkoi kuten kaikki sellaiset viestit, -jotka väliäpitämätön vieras lähettää: "surullinen velvollisuuteni on -ilmoittaa", ja niin edespäin. Tätä sähkösanomaa ei seurannut mikään -kirje. Äiti odotti kauan lähempiä tietoja, mutta herkesi vihdoin, -ajatellen, että pojan lähimmät sotatoverit olivat itsekin kaatuneet. - -Mutta eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan luki raamattua -lohdutuksekseen, sattui hänen silmiinsä seuraava lause: älkää niitä -peljätkö, jotka ruumiin tappavat, mutta eivät voi sielua vahingoittaa, --- vaan jotka sielun tappavat, niitä peljätkää. Tämä lause meni kuin -miekka hänen sydämensä puhki. Siitä asti muuttui hänen surunsa, siitä -tuli tympeä, harmaa alakuloisuus, joka kutoi kuin hämähäkki verkkonsa -hänen ylitseen, ja hän vaelsi päivät pääksytysten ajatustensa sumussa -kuin eksyksissä. - -Mitä oli tehty hänen pojastaan? Ketä hän suri, tiesikö hän sitä -itsekään, tunsiko miestä, joka oli kaatunut? Kymmenen pitkää -sotakuukautta, -- mitä oli niitten kuluessa tapahtunut hänen poikansa -sielussa? Eikö hänellä ollut vanhuksen kokemus ennen kuolemaansa, --- eikö hän ollut juonut yhdellä siemauksella elämän pohjasakkaa? -Hän kysyi kysymästä päästyään. Pojan kirjeet, joita hän oli ennen -lukenut ajattelemattomasti ja kevyesti, kuten muitakin sota-uutisia, -tuntuivat hänestä äkkiä käsittämättömiltä ja julmilta: "eilen teimme -tiedusteluretken, -- kadotimme vaan kolme miestä." Sana "vaan" sai -hänet vapisemaan. "Äskeinen mieshukkamme kukkulaa valloittaessa oli -kaksi tuhatta miestä." Ei sanaakaan lisäksi, -- ei yhtä säälin sanaa -kaatuneitten muistoksi. - -"Ruumiin voitte pitää, mutta antakaa minulle sielu takaisin", hän -sanoi tuskissaan. "Kuinka hän yhtäkkiä on näin tylsä ja tunteeton, -hän, joka ennen niin suuresti rakasti kaikkea, mikä kasvoi ja liikkui, -kaikkea, missä oli elämää. Kun hän oli pikku poika, hyvästeli hän -iltasin kukkaset taimilavoissa, -- metsässä kävellessämme hän toi -minulle oravan nakertamia käpyjä ja puhalsi nauraen silmiini voikukan -haituvapalloja." - -"En voi kestää", hän sanoi itsekseen Jumalalle. "Anna minulle merkki, -että suren juuri tätä samaa rakasta lasta, muuten suru tappaa minun -sieluni." - -Eräänä päivänä tuli hänen luokseen sotilas, jolta toinen käsi oli -katkaistu. - -"Tuon terveisiä pojaltanne", hän sanoi. - -Äiti tunsi alkavansa väristä. - -"Minkälainen hän oli, -- se minun poikani?" hän sanoi. - -"Urhoollinen sotilas taistelussa ja kelpo toveri levossa." - -"Mitä se sitten merkitsee: urhoollinen sotilas", kysyi äiti hiljaa. -"Ettäkö hän hyvin osasi toisia tappaa?" - -Viimeisen lauseen hän sanoi vaan itselleen. - -Sotilas ei sitä kuullut, vaan kertoi: - -"Kerran hän omin käsin katkaisi kolmelta viholliselta pään, -- olen -omin silmin nähnyt, kuinka hän yhdellä lyönnillä halkaisi jaapanilaisen -pääkallon." - -Äiti istui verettömänä ja kuunteli. - -"Yhtenä yönä hän oli urheista urhein. Meillä ei ollut puita, palelimme, -hän johdatti meidät kiinalaisten hautuumaalle, kuivettunut vainaja -istuu arkussa, -- emme uskaltaneet koskettaakaan, -- hän viskasi -ruumiin sivulle ja kantoi arkun polttopuiksi." - -"Semmoinenko hän oli", sanoo äiti ja kuuntelee. - -"Kerran olimme menneet joen avannolle vettä tuomaan. Pieni parvi -vihollisia hyökkäsi kimppuumme. Käsikähmän päätyttyä pakenivat toiset, -ainoastaan yksi jäi jäljelle painimaan poikanne kanssa. Poikanne -tarttui miestä niskasta, työnsi hänet jääkylmään veteen ja painoi veden -alle, kunnes miehestä henki erkani." - -Äiti istui yhä vaiti. Hän luuli koko ajan huutavansa, mutta ääntä ei -kuulunut, hänen sisällään huusi, huusi joku: en tahdo, en tahdo, se ei -ole minun poikani, -- antakaa minulle takaisin minun poikani... - -"Jäikö häneltä mitään kapineita?" hän kysyi, ja hänestä tuntui, kuin -olisi toinen hänen huuliaan liikuttanut. - -"En tiedä, -- hänellä oli kyllä pieni kiinalainen aasi, jonka selkään -sälytti kapineensa, mutta mihin ne sitten joutuivat, en tiedä." - -Äiti katsoi ensi kertaa miestä silmiin. - -"Pieni kiinalainen aasi, -- missä se nyt on?" - -"Hän ampui sen omin käsin, -- iltaa ennen suurta taistelua." - -Äidin sydän alkoi kiireesti sykkiä. - -"Ampui sen, -- miksi niin?" - -"Hän piti siitä pikku elävästä. Iltaa ennen taistelua hän tuli hyvin -surulliseksi ja sanoi minulle: huomenna on minun vuoroni. Sitten hän -otti pyssynsä, meni pikku aasin luo, raaputti sitä korvan taakse ja -sanoi: mitäpä sinäkään suotta jäät kärsimään, nälkää saat nähdä ja -piiskaa maistaa, kun minua ei ole, -- ja ampui." - -"Tekikö hän sen todella?" kysyi äiti. - -"Kyllä, -- juuri niinkuin kerroin", sanoi sotilas ihmetellen. - -"Kiitos", sanoi äiti, tarttuen sotilasta jäljellejääneeseen käteen. - -"Oliko teillä siitä niin hyvä mieli?" kysyi sotilas yhä enemmän -ihmeissään. - -Mutta äiti ei vastannut, vaan itki ensi kertaa pitkien aikojen päästä -kevyestä sydämestä. - - - - -SALAKULJETTAJA. - - -Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja -odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin -paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty, -pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki. -Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä, -mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan -kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa -hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkasi sivumennen -vankilatovereihinsa, -- kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa -nurkassa korttia pelasivat, -- nämä olivat olevinaan pelin touhussa, -mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, -- -poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan. -Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli -luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin -liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi -heidät liian kevyiksi havainnut. - -Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen -viekkautta ja ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten, -pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille: - -"Kartanon metsästä puita varastaneet, hä...?" - -Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen -anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen. - -"Niinkuin naulan päähän!" sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä, -kehaisten. - -Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle -muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä, -yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen, -ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri -ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen -aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja -väliäpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut -pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi rapattujen, -kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet vanhan, -rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet, tirskuttavat -pikkulinnunpesät suuren aution huuhkajan pesän. Kasvilavoja, -- -tunkiolla nokkivia kanoja -- yhdellä jalalla seisova kukko, -- -kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti hänen -silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa, -hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja -haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli -ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa, -kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin -hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten -sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, kuin olisi kauan -elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta, -sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä -pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, -- se oli kauempana -vallitusten ja hiekkasärkkien takana. - -Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, -- ei Kuresaaren kylpyvieraille -tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon -Kihelkonnan rannalla, -- niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että -hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien -hajun, ja saappaittensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia -näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti -syveni, -- tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän -eroitti veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä -kasvoivat, ja pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi -kohosi hitaasti, pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, -- -tavoittaa vyötäisiä... Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa -matalikon suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina -rapisevan, ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä -pieksevän. Mutta laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen -hiekkaan, purjeet vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja -laidat kuvastuvat veteen... - -Sen täytyy lähteä, -- huomenna, -- ylihuomenna, -- sen täytyy olla -ensi viikolla Memelissä... Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät -levottomiksi, sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti -partaan kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä -etsivät, vaanivat, tähystävät, -- kulmakarvojen takaa ponnistaa äly, --- hän piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille... -hänen täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden -hänen täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin -ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse. - -Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi, -hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen -huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman -ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän -livahtamaan vapaaksi vai eikö. - -"Risuvarkaita", hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä -heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko -muuta ruumista kannattava poikkipuu. - -"Pojat, hoi, -- minkä mittaiseksi te minua luulette?" hän sanoo. - -Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti, -silmää iskien. - -"Niin pitkäksi ainakin, ettet näitten seinien sisälle mahdu." - -"Oikein", jyrähtää hän hyvillään. - -"Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi", kertoo poika -rohkaistuneena. - -"Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani", hän sanoo ylpeästi, -niskaa nytkäyttäen. - -"Uusi tuomari kuuluu olevan, -- äsken Ylämaalta tullut", toimittaa -toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon. - -Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean -tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa. - -"Kenen poikia sinä olet?" hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, -- -"Vai uusi tuomari!" hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan. - -"Sen minä olen Tare-Tiiun." - -"Vai niin, vai niin, -- vai Tiiun", kertaa Parbu-Jaan koneellisesti. - -Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa -olisi tehdä sama temppu vielä kerran... Mutta se oli liiaksi tuttu, -- -kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, -- metsäkin -jo kaikui sitä... Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan, -hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta... Hän -istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten nytkin, -ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa kapeiksi, -tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin puheille: -"Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä vieraita, -- -pitäisi olutta panna ja ristiä, -- pääsisikö tästä pariksi viikoksi?" -Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta heltyy vihdoinkin: -"Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!" Hän tulista -ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit ja tuo -laivalastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on vankilassa. - -Ajatukset palaavat entisiin muistoihin ikäänkuin niistä vauhtia -ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä -nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen -itsearvontuntonsa entiselle tasalle. - -Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat, -harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi -kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne -entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa -alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun. - -Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin, -joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on -luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise, -vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto -viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja -purjenuorien hankaavaa kihnutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä -pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä -mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa -väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta... rantavahdit. -Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän -näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, -- veteen kaikki! Mutta -sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, -- ne merkitsevät puita, -kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, -- ne piirtävät -paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä -oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla -nostavat tynnyrit pohjasta. - -Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan -punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren, -ruskean käden, jonka rystöt ja ja kynnet ovat kuin rautaa, -- käden, -jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, -- joka on kuin syvyyksistä -kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka -uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista -irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi -putoaa mereen. - -Mutta ajatukset kuljettavat hänet nopeasti pois tästä pyörteestä. -Kesäinen, kirkas päivä, meri silopintainen, valkoiset lokit lentelevät, -ja päivä siroittaa hopeaa niitten siipiin. Hän seisoo jaalansa mastoon -nojaten, viekkaana, suljettuna, seuraten silmillään rantavahteja, -jotka tarkastavat laivaa, juoksentelevat kuin laivarotat, nuuskien -kaikki paikat, ruumasta kajuuttaan, kajuutasta kannelle. Hän ei liikuta -sormeakaan estääkseen, päinvastoin viskaa hän piipunsavujen lomitse -purevia sukkeluuksia miehille, neuvoo itse heille salaisia komeroja. -Mutta he hiipivät toinen toisensa jäljestä kannelle, noloina kuin -veteen kastetut, ja hän hyvästelee kohteliaasti heidän päällikköään, --- tarjoo hänelle taskumatistaan ryyppyä, toivottaa tervetulleiksi -toistekin. Mutta kun rantavahtien vene on liukunut matalikolle, hän -tarttuu touvikääröön, jolla äsken yksi rantavahdeista oli istunut, -ja hänen kätensä hieroo touvin päätä, joka murenee ruskeiksi, -tutunhajuisiksi lehdiksi, -- kierrettyä tupakkaköyttä! - -Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on -keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on -kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin -rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka -öisin sammuivat, syttyivät vaihtoivat asentoa aina sitä myöten kuin -matka eteni. - -"Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?" hän kysyy yhtäkkiä, poikien -puoleen kääntyen. - -"Minä", vastaa poika tiedoistaan ylpeänä. - -Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan -sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja varmenee, -joku nauraa täyttä kurkkua... Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan -otteeseen... Nyt hän sai siitä kiinni... Niin sitä pitää... Hän ei -ole vielä ihan varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy -ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin -syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa -on, että jään pinnalle. - -Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa, --- terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot -lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen -viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi -töllöttämiseksi. - -"No, kenen näköinen minä nyt olen?" hän sanoo kääntyen poikiin ja -työntäen lakkinsa takaraivolle. - -Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä -ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he -kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta -suutaan aukaista. - -"Hullu-Matsin", supisee toinen toiselle korvaan. - -"Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön -olen puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta.... Jos -kysytään, niin sanokaa se." - -Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi, --- ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään -käsittämättä. - -Vanhempi poika kurkoittautuu yhtäkkiä aivan lähelle Parbu-Jaania. - -"Mutta mitä sinä siitä annat?" hän kuiskaa. - -Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun, -hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet -kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen -vanhoja vaistojaan. - -"Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta", hän heittää hätäisesti -pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän. -Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen. - -Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet -silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun -häiriytymistä. - -"Mitäs täällä on tapahtunut", hän sanoo toruvasti, kuin lapsia -häristellen. - -Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat -vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän. - -"Me tahdotaan toiseen koppiin", sanoo vanhempi poika. "Ei me tuon -kanssa, -- se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua, -puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää." - -Vanginvartija katsahtaa epäluuloisesti Parbu-Jaaniin. - -"Mikäs sen sitten tuli", hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi -valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä -syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi. - -"Mikäs sen pään nyt sekoitti", hän toistaa yhä itsekseen. - -"Mennään tuomarin luo", hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin -pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja -lykäten häntä edellään. - -Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda -osaansa, huulet liikkuvat koko ajan mutisten käsittämättömiä sanoja. - -Oikeussalissa odottaa tuomari, silmälasiherra, kirjureineen. - -"Mies on yöllä tullut hulluksi", sanoo vanginvartija nöyrästi, -ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä. - -Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, -- ja katseen kylmyydestä -huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi. - -"Sepähän nähdään", sanoo tuomari kuivasti. - -Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, -- Parbu-Jaan kuuntelee sinne -tänne vilkuillen. - -"Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa on -Memelin leima", sanoo tuomari lopuksi. - -"Noh -- näe -- eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat", -sanoo Parbu-Jaan, "säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä -kuljettaisi, -- johan se niistä tielle tippuisi." - -"Mitä sinä loruat?" kysyy tuomari. - -"Sitä vaan, että eihän kukaan kahvia säkeissä, -- juomaahan se on." - -"Etkö sinä kahvia tunne, mies?" - -"Mistäs minä herrain herkkuja." - -Tuomari katselee häntä vähän aikaa, sanoo sitten: - -"Tule tänne, -- eikö tämä ole sinun kompassisi?" - -Parbu-Jaan löntystää pöydän ääreen, tahallaan jalkojaan laahaten. Pää -kallellaan hän alkaa katsella kompassia. - -"Jo nyt on kummat, -- vai liikkuu, -- no, voi senkin seitsemän, -- -ihanhan se keikkuu, mikäs sillä on hätänä?" - -"Mies, muista kenen kanssa puhut. Kuka minä olen?" - -"Niitä Jumalan juoksupoikiahan te olette. Kun Jumala mitä lakia -kivitaululle piirtää, niin te lennätätte niitä ihmisille." - -"Mies, missä sinä viime viikolla olit?" - -"Istuin riihituvassa niinkuin Luoja luonut on, -- akka pesi ainoaa -paitaa." - -"Tunnustatko vai et?" - -"Tunnustanhan minä kaikki, mitä tuomariherrat vaan tahtovat. Kaikkeen -minä sanon jaa ja amen." - -"Sinä siis kävit Memelissä?" - -"Kävinpä niinkin." - -"Milloin se oli?" - -"Ei siitä ole kuin kaksikymmentä vuotta." - -"Säästä suutasi, mies." - -"Sitähän minä juuri säästän ja selkääni myös. En minä vallan pyörällä -ole, vaikka lienenkin tuomaria tuhmempi." - -"Saat mennä. Ei minulla ole aikaa hullujen kanssa." - -Parbu-Jaanin pää painui alemmaksi, hymy katosi tuuheaan partaan. Hän -käydä löntysti vartijan kanssa salista, -- vartija katseli häntä -jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella. Vankilan pihalla hän -pysähtyi, -- katsahti ikkunaan, josta näkyi kaksi uteliasta pojanpäätä, -viittasi heille kädellään, keikauttaen laivuripartaansa. Sieraimet -laajenivat, niinkuin olisivat meren huokua imeneet. - -Kuuden tunnin kuluttua hän purjehti kohti Memeliä, myötätuulessa, -kirkkaana elokuun kuutamoyönä, -- tuhansien tähtien vilkkuessa pieninä, -varmoina kompasseina. - - - - -HÄÄT. - - -Sata vuotta sitten vietettiin eräässä saarenmaalaisessa talossa -häitä. Morsian istui keskellä lattiaa, niin että jokainen taisi -nähdä hänen kuumuudesta hohtavat, nuoret kasvonsa, äsken hiuksille -kiinnitetty tanu, johon hän vielä oli tottumaton, pakoitti hänet -pitämään niskansa jäykkänä, mutta hän oli sen näköinen, kuin ei olisi -muutenkaan liikoja kumartunut. Hän piti kädet sylissä esiliinallaan, -jota paraikaa "paikattiin", vieraat tulivat toinen toisensa jäljestä -kupari- tai hopearahoineen, jotka he heittivät hänelle syliin. Hän -kiitti ja nauroi, -- hän ikäänkuin koko ajan vaan odotti aihetta -päästääkseen iloisuutensa valloilleen, sillä sitä näkyi olevan hänessä -kosolta. Kun rahat oli korjattu pois, sieppasi joku häävieraitten -joukosta viisivuotiaan pojannallikan ja pani hänet morsiamen polville -"sylipojaksi." Sukkeluuksia ja viittauksia sateli joka puolelta, -vakavia, ennustavia toivomuksia ja rohkeata leikinlaskua, joka kerta -toisensa jäljestä nosti veret morsiamen poskille. - -Huolimatta suorasta rohkeasta luonteestaan hän kävi hiukan hämilleen ja -nosti pojan lattialle, hänen oli kuuma, tanu puristi ohimoita, hänen -teki mieli pujahtaa hetkeksi pois häätuvasta. Hän vetäytyi sivulle, -kukaan tuskin huomasi häntä, kokit alkoivat pyyhkiä ruokapöytiä, -koputuksin kutsuen rahanantajia. Nurkassa viritettiin viuluja. Hän -pujottautui yhä lähemmäksi avonaista ovea ja vihdoin siitä ulos, --- pitkin kyläkujaa, jossa hanhet haasottelivat ruskeauntuvaisine -poikasineen, hän melkein juoksujalkaa lähti kaivolle. Kukaan muu ei -ollut huomannut hänen poistumistaan kuin sulhanen, joka koko ajan oli -pitänyt häntä silmällä ja suoraa päätä lähti hänen jälkeensä. - -Hän tapasi vastavihityn vaimonsa kaivon arkulta, jossa hän -kumarruksissaan vinttasi vettä. Talosta eroitti heidät aita ja -humalapensaikko. Kuullessaan jonkun tulevan, morsian kääntyi kuin -pahasta teosta tavattuna. "Minun oli niin kuuma", hän sanoi anteeksi -pyytäen. Mutta sulhanen piteli kaivon patsaasta kiinni ja katseli häntä -kiirettä pitämättä, -- silloin hänkin, kuin äänettömästä sopimuksesta, -istuutui kaivonkannelle, jonka halkeamista ruoho työntäytyi esiin. -"Ollaan täällä vähän aikaa", hän pyysi. Sulhanen nyykäytti päätään, -hellittämättä katsettaan hänestä, ja heistä tuntui molemmista sekä -hyvältä että pahalta, ikäänkuin he omin lupinsa olisivat ottaneet -itselleen jotain muille määrättyä. - -Morsian kuljetteli kättään kaivon kaukalossa, joka toisesta päästä -oli haljennut. Mutta toisessa päässä, sinne kerääntyneessä vedessä, -uiskenteli pari kolme mehiläistä, jotka olivat sinne juomaan -lentäessään uponneet. Hän ojensi keskisormensa veteen, ja mehiläiset -kiipesivät yksitellen sitä myöten ylös. Ne alkoivat suristaa -siipiään ja hieroa niitä jaloillaan, takajalat kuivasivat nopeasti -hienokarvaista ruumista, ne vetivät jalkojaan pitkin sormea, jättäen -hienot vesijuovat iholle. Yhtäkkiä yksi ryömi ylemmäksi ja katosi -hihansuusta ranteelle. - -"Se pistää sinua", huusi nuori mies äkillisellä liikkeellä. - -Mutta tyttö ojensi käsivartensa nopeasti alaspäin ja pudisti mehiläisen -ruohoon, hänen kasvonsa loistivat ilosta, sillä miehen levottomuus oli -hänelle mieluista. - -He kääntyivät molemmat kuuntelemaan häätalosta kuuluvaa tanssinsoittoa, -jota viulut ja säkkipillit vinguttivat. "Meitä haetaan", kuiskasi -tyttö, ja nuori mies nyykäytti päätään. He käänsivät katseensa kujasta -ja talosta, jonka savutorvesta hääkeittojen savu nousi, eteenpäin -tasangoille, taivaalle, missä alkukesän aurinko pilvettömänä laski. -Ruispeltojen sinipunervat sarat muodostivat loivan kulman taivasta -vasten, ja niitten takana punoitti rusko kuin lupauksena tulevasta -sadosta, ikäänkuin taivaalle olisi kirjoitettu, että nämä pellot -kymmenkertaisen hedelmän kantaisivat. Aidan takaa alkoi karjanummi, ja -se oli heille rakas kaikessa karuudessaan, koska se muistutti heille, -kuinka paljon työtä oli jäljellä heitäkin varten. Kaukana kohosivat -kirkon pystyt piirteet, -- ainoana kohokohtana tasangossa, -- halliten -seutua, seuraten joka suunnalle, mistä sitä katsoikaan. - -Kesäinen ilma oli täynnä surviaisia, jotka pitivät piiritanssejaan -ilmassa. Kaivon arkulla istuva morsian tunsi niitten syöksyvän sokeina -vasten kasvojaan, hän löyhytteli niitä loitommalle pienellä lehvällä, -mutta niitä tunkeutui väkisin korviin, suuhun ja silmiin. Hän tunsi -kipeän piston silmässään, ikäänkuin siihen olisi tipahtanut pisara -kirpeää nestettä, ja alkoi sitä hieroa. - -"Surviainen lensi silmään", hän sanoi. - -"Älä hiero, minä otan pois", sanoi sulhanen kiireesti. - -Hänen ei tarvinnut kumartua, seisoessaan he olivat melkein yhtä -pitkät, heidän silmänsä katsoivat suoraan vastakkain. Mies vajotti -hiukan tytön silmänreunaa, surviainen oli tarttunut sen sisäpuolelle -pienenä, mustana nyppylänä. Hän lähensi kasvonsa vieläkin lähemmäksi, -poistaakseen sen varovasti kielellään, heidän katseensa eivät enään -tavoittaneet toisiaan, vaan sulivat yhteen, hän näki, mitä muuten ei -ollut tytön kasvoissa huomannutkaan, hienonhienot verisuonet, jotka -risteilivät silmän valkuaisessa, pienet päivettymäpisamat, jotka pitkin -nenänvartta poskille levisivät. Se oli kaikki hänestä kaunista, ja -hänen ajatuksensa kulkivat tahtomatta pian lähestyvään omistukseen. -Tyttö huomasi sen ja katsoi häneen avonaisesti, ilman hämmennystä, -valmiina antaumaan, mutta ilman kiihkoa, rauhallisilla, luottavilla -silmillä. - -"Mennään sisään", hän sanoi, ottaen miestä kädestä. - -Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa -maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel -ollut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin -hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun -vieras ehti pihaveräjälle. - -"Se on kartanon vanhempi vouti", sanoi sulhanen. "Tuo hänelle olutta." - -Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli -lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään -muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle. - -Hän otti puuleikkauksilla koristetun haarikan ja meni toiseen tupaan, -mutta ovella hän tahtomattaan katsahti taaksensa, ja tupa tuntui -hänestä valoisammalta kuin tavallisesti, hän näki, että kaikkien -peräikkunan kohdalla olevien kasvot hohtivat auringon punaisessa -kajastuksessa. Ja joka kerran, kun jokin pari tanssi ohitse, niin hekin -hetkeksi upottautuivat punaiseen väriin. Vieras seisoi varjossa. - -Morsian hapuili pimeässä huoneessa oluttynnyrin tappia, kun hän äkkiä -säpsähti. Häähuoneen humu vaihtoi äänilajia, -- koko huone huokasi -yhtäkkiä... Morsian tunsi sormensa epävarmoina pitelevän haarikkaa, -jotain raskasta laskeutui hänen päällensä, -- hänen teki yhtäkkiä mieli -istua jauholaarin reunalle ja nyyhkyttää, -- hän ei tiennyt itsekään, -mutta häntä peloitti mennä takaisin. - -Vaahtoava haarikka kädessä hän aukaisi häätuvan oven, mutta pysähtyi -kynnykselle, niin että haarikasta läikähti olutta. Hänen katseensa -kiitivät kysyvinä pitkin tupaa, mutta kaikki väistyi niitten edestä, -kasvot kääntyivät pois, katseet kiintyivät lattiaan. Ainoastaan -epämääräinen tuhon tunne jäi, salainen ahdistus painoi katon -alemmaksi, ja viulun kielet lepäsivät kuin kangistuneina. Useat naiset -alkoivat itkeä, miehet tuijottivat synkkinä. Hän haki silmillään -äitiä, -- hänellä oli huivi silmillään, -- isää, -- silmät maassa, --- sulhastaan... vihdoinkin hän sai katseesta kiinni, -- mutta vaan -hetkeksi, sitten sekin pakeni häntä. - -Samalla isä nousi, vanhentuneena, kokoonvaipuneena, kaikki tekivät -tilaa, kuten surulle tehdään, -- isä menee kamaria kohti, -- kasvoista -on kiilto kuin poishangattu. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata, -mutta hän menee kuin tyhjän salin läpi, -- hän ei katso ketään, hän -tuntee, että toiset kaikki ovat tällä hetkellä vaan katsojia, ja heidän -uteliaisuutensa ja säälinsä loukkaa häntä. Hän suoristaa päänsä, niin -että korkea tanu hipaisee matalaa kattoa. Mutta äidin ohi mennessään -hän heltyy, hänen katseensa rukoilevat äitiä seuraamaan mukana, ja äiti -nousee, arkana, kyyneleihin sulaneena. - -Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä. - -"Älä puhu mitään", sanoo äiti isälle. - -"Eikö se ole lapsellista, että äiti noin pyytää", hän ajattelee, mutta -ymmärtää samalla, että äiti vaan rakkaudesta niin sanoi. - -Mutta hän tuntee, että nyt se tulee... - -"Sinut on käsketty kartanoon yöksi, tyttö", sanoo isä jyrkästi. - -Hän avaa silmänsä, nyt se putosi, -- hänestä tuntuu ihmeelliseltä, -että hän vielä hengittää ja elää. Mutta hänessä herää voimakkaana -itsesäilytysvaisto. - -"Voi olla käsketty, vaan ei ole vielä menty", hän kivahtaa terävästi -kuin naulaa lyöden. - -"Ei siinä armoja anneta, semmoinen on oikeus herroilla", sanoo isä -tympeästi. - -Hän tuntee isän sanat ylpeässä niskassaan kuin rautapainona, joka -pakoittaa sitä kumartumaan. Mutta hän vastustaa yhä itsepäisesti. - -"Sellainen sana lähetetään, että tästä talosta ei tulla", hän sanoo. - -Mutta isä hymähtää kuin lapsen puheille. - -"Mitä se auttaisi. Meidät ajaisivat mierolle." - -"Mennään sitten mierolle, koko joukko." - -"Ja sinut veisivät väkisin kuitenkin." - -Hän tuntee, kuinka piiri hänen ympärillään pienenee, mutta hän ei ai'o -vielä antautua. - -"Mennään tuomarille", hän sanoo. - -"Siellä on samat herrat vastassa. Keisari kaukana, Jumala korkealla." - -"Äiti, -- mitä sinä?" hän kysyy. - -"Et sinä ole ensimäinen etkä viimeinen, lapsi", sanoo äiti itkunsa -seasta. - -Hän katsoo heihin avuttomasti. Hän tuntee, että he molemmat jo ovat -alistuneet, etteivät he yrittäisikään vastustaa. - -"Kutsukaa Jaan tänne", hän sanoo. - -Sulhasen tullessa häntä hävettää, ikäänkuin hän olisi johonkin syypäänä. - -"Voisitko sinä ottaa minut sitten, -- takaisin?" hän kuiskasi. - -"Sehän se on, etten tiedä", vastasi sulhanen. - -"Minä ottaisin sinut kyllä takaisin, mutta en tiedä, voisinko olla -sama", hän lisäsi kiireesti oikaisten. - -"Niin se on, -- tietysti", vastasi morsian nöyrästi. - -"Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut", hän lisäsi, -niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut. - -"Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa", -vastasi mies painolla. - -"Tiedätkö sinä sitten jotain, -- mitä minun pitäisi tehdä", hän kysyi -tuskalla. - -"En minä vielä tiedä", vastasi mies. - -"Ei se minulle niin paljon arvoista ole, että sinä minut takaisin -otat, kuin että olet sama", sanoi tyttö, niinkuin olisi koko ajan sitä -ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut. - -Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi -miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui -hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain -välähtänyt, -- keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka -tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri -olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi sen -nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän omaan -ruumiiseensa, Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä kasvoi -jotakin -- muodotonta, kauheata... Silmät alkoivat kysyä häneltä -jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, -- äänettöminä, ilman sanoja -ne vaativat häneltä jotain... Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahtoi, -mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin -irtautui itsestään ja suli noihin silmiin... hän alkoi vapista... sumu -silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät -tällä hetkellä, -- ei rakkaus eikä viha, -- vaan ajatus, joka yhtaikaa -syntyi heissä molemmissa. - -Yhtäkkiä mies kumartui ja liikutti huuliaan, tyttö luki niiltä -kysymyksen: - -"Uskaltaisitko?" - -"Uskaltaisin", hän vastasi, ilman sanoja. - -Niinkuin olisi sumu äkkiä hajaantunut, he näkivät toisensa kirkkaassa -valossa, molempain silmistä katsoi selvänä päätös. - -"Mutta seuraisitko sinä minua pakkotyöhön Siperiaan?" kysyi tyttö. - -"Seuraisin joka paikkaan, minne sinua viedään." - -"Mutta millä minä hänet...", sanoi tyttö lauseensa katkaisten. - -"Tällä", -- sanoi mies varovasti, vetäen vyöstään puukon. - -He katsahtivat toisiaan kylmästi, ei kuten vastavihityt, vaan kuin -rikostoverit, joissa jo nyt alkoi rikoksentekijäin epäluulo ja viha -toisiaan kohtaan. - -Yhtäkkiä mies heltyi. - -"Meidän hää-yömme", hän sanoi. - -Tyttö sävähti, mutta ei liikahtanut. Mutta he ymmärsivät molemmat, -ettei se koskaan tulisi näin juhannus-kirkkaana, tuoksuraskaana, -vaan pimeänä, synkkänä se kerran laskeutuisi Siperian vankiasutuksen -hirsimökkien yli. - - - - -KAKSI LAPSUUDEN MUISTOA. - - -YÖ. - -Pikkutyttö makaa valveillaan ja miettii. Vuode on hänelle liian -suuri, hän ei saa unta, se on hänen isänsä vuode, ja peite on -siinä sinipohjainen, ruskearaitainen. Isä itse on myöhästynyt -purjehdusretkellä, on kai noussut tuulen tyyntyessä maihin johonkin -niemeen ja tulee sieltä jalkasin. - -Pikkutytön mielestä on hyvin myöhäistä, hän ei ole eläissään vielä -ollut valveilla tähän aikaan. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt yötä, -uteliaana hän nousee vuoteessaan. Musta pehmeys, jota voisi melkein -käsin koskettaa, sekö on yö? Hän katselee silmänsä kirveleviksi -kaikkihukuttavaan hämäryyteen. Rakastaako hän yötä, vai pelkääkö sitä? - -Makuuhuoneen ovi on kiinni, sen takana on kapea, pimeä käytävä, josta -ovi vie keittiöön. Pikkutyttö saa yhtäkkiä päähänsä, että oven pitäisi -olla auki, hän nousee vuoteestaan, työntäisee ovea ja pakenee suinpäin -vuoteeseensa, lakanoihin, jotka ovat lämmenneet hänen ruumiinsa -ympärillä. Hän katsoo, onko nyt parempi. Mutta avonaisesta ovesta -tulvaa pimeys, pehmeä kuin villainen savu, -- ovesta katselee yö häntä. -Aina vaan yö. - -Yhtäkkiä joku kolistelee käytävässä, -- pikkutyttö tietää siellä olevan -suuren, kaksiovisen kaapin, jonka pohjalla on palvelustyttöjen vanhoja -kenkiä. - -"Anni...!" hän kuiskaa. - -Joku pysähtyy ovelle. - -"Etkö sinä vielä nuku, lapsi?" - -Pikkutyttö kuuntelee ihmeissään, -- kuinka kovin pehmeä se ääni on, -- -niinkuin se tahtoisi vaivuttaa hänet uneen tuossa tuokiossa... - -"En, -- minä en saa unta." - -"Koeta nukkua, lapsi." - -Pikkutyttö tahtoo puhella, hän ei tahdo jäädä yksin yön kanssa. - -"Mitä kello on, Anni?" - -"Se on puoli yksi." - -"Miksi sinä sitten et nuku?" - -Hoitaja ei vastaa, vaan sulkee kaapin oven. - -"Anni, onko isä tullut takaisin?" - -Keittiön ovi käy, käytävä on tyhjä. - -Pikkutyttö katselee yötä. Yö katselee häntä, kädet silmillä, niinkuin -itkisi. Yhtäkkiä pikkutyttö kirkaisee. - -Hoitaja ilmestyy taas ovelle. - -"Nuku nyt, lapsi." - -"Anni, pane kynttilä kaapin reunalle." - -Hoitaja tuo tottelevaisesti kynttilän, pikkutyttö näkee, että hänen -kasvonsa ovat hyvin pehmeät ja lempeät. Kynttilä on parin tuuman -pituinen ja palaa metallijalassa. - -"Pane sinä myös maata, Anni." - -"Kyllä, kyllä..." - -Pikkutyttö ja kynttilä valvovat, -- yö istuu nurkassa ja uneksii. - -Pikku tyttö alkaa laskea, kuinka monta huonetta kartanossa on, -- -alakerrassa kahdeksan ja ylhäällä kolme, -- mutta siellä ylhäällä hän -ei tahtoisi nukkua, siellä kaikuu joka askel, niinkuin koko vanha -kartano vavahtaisi, ja siellä on pieniä komeroja, joita ei koskaan -avata, -- täynnä vanhaa romua... Kellarikerrassa on maanalaisia -käytäviä, siellä asuu Vanha-Mari, hän on melkein sokea... - -Kynttilä liehuu kaapin reunalla, niinkuin joku sen liekkiin puhaltaisi. -Pikkutyttö makaa peitosta kiinni pitäen ja kuuntelee. - -Miksi Anni oli niin hyvä tänä iltana, -- miksi hän ei ollenkaan -torunut, vaan kahteen kertaan suoristi hänen peitteensä ja käppyrään -kasaantuneet lakanat? - -Pikkutyttö on ihan hereillä, hän istuu vuoteessa. - -"Anni..." - -Hoitaja ilmestyy kolmannen kerran ovelle, aina yhtä sävyisänä. - -"Anni, -- onko tullut vieraita, vai miksi kaikki ovat valveilla?" - -Hoitaja kääntyy kynttilää kohentamaan. - -"On -- on tullut." - -"Onko ne kaukaa?" - -"Hyvin kaukaa." - -"Suuria vieraita, -- ylhäisiä?" - -"Hyvin ylhäisiä..." - -"Ylhäisempiä kuin Tervajoen parooni?" - -"Vielä ylhäisempiä." - -"Anni, senkö tähden kaikki valvovat tänä yönä?" - -"Ei täällä muut valvo kuin sinä, nuku nyt." - -"Valvoopas, minä kuulin, kuinka kuski-Heikki puhui kyökissä." - -"Anni, tuliko ne vaunuilla, ne vieraat...?" - -"Anni -- montako hevosta...?" - -Hoitaja on taas poissa. - -Pikkutyttö rauhoittuu, yö ummistaa silmänsä, pikkutyttö myöskin, -kääriytyneenä tiukkaan isänsä peitteeseen, ikäänkuin vuode siten -tuntuisi pienemmältä. Yö istuu vuoteen reunalla ja valaa mustaa, -pehmeää alakuloisuutta hänen avonaiseen lapsensieluunsa. - -Seuraavana aamuna kertoi aurinko, että pikkutytön isä oli hukkunut. - - -VALHE. - -Iso-äiti on kuolemansairas. Keltatauti tekee hänessä tuhojaan, hänen -punainen verensä muuttuu keltaiseksi, hän kellastuu ja käpristyy kuin -syksyllä lehti. - -Koko kesään ei häntä enään ole näkynyt, hänen huoneensa on -alakerroksessa, johon vie erityiset portaat. Pikkutyttöä kerran tädit, -iso-äidin tyttäret, huviksensa kampailivat, he jakoivat hänen hiuksensa -raskaisiin palmikkoihin ja kiersivät ne ympäri päätä, kuten vanhoissa -kuvissa, sitten katselivat häntä kyyneleet silmissä: nyt sinä olet -ihan nuorena kuolleen tätisi näköinen! "Viedään hänet iso-äidin luo", -sanoi toinen täti. "Ei, se liikuttaisi häntä liikoja", vastasi toinen. -Silloin pikkutyttö käsitti, että iso-äiti mahtoi olla hyvin sairas. - -Iso-äiti istuu vuoteessa ja pujottelee helmiä, kirjavia lasihelmiä -ohueen metallilankaan. Mitä hän mahtaa ajatella sitä tehdessään? -Ehkä murenee hänen elämänsäkin pikkuisiksi osiksi, joita hän elelee -uudestaan näperrellessään tätä lastentyötä, ainoata, johon hänen -sormensa vielä taipuvat. - -Sinä päivänä, kun hänen hukkunutta poikaansa itkettiin, hän myöskin -istui ja pujotteli helmiä, ne varisivat hänen sormiensa lomitse pieninä -lasipisaroina, sill'aikaa kun toiset sydämensä tuskassa vuodattivat -todellisia, raskaita kyyneleitä. Mutta hänen oveaan avatessaan he aina -huuhtoivat turvonneet silmänsä kirkkaiksi ja pakoittivat huulilleen -hymyn. Iso-äiti ei saisi mitään tietää. - -Miksi hänessä kuitenkin herää epäluulo? Onko hänen eristettyyn -huoneeseensa tunkeutunut kuitenkin tukahutettu nyyhkytys, onko hänen -äidinvaistonsa aavistanut surua siinä ilmassa, joka häntä ympäröi? -Joka tapauksessa hän katselee terävästi jokaista, joka astuu hänen -huoneeseensa, ja eräänä päivänä hän kysyy. - -"Missä on minun poikani?" - -"Hän on metsästysretkellä", vastaa täti, hänen tyttärensä, joka jo -aikaa sitten on oppinut mailman viisautta. - -Iso-äiti tyytyy siihen, mutta epäluulo tekee hänessä hiljaa työtään -kuin puuta nakertava toukka. - -Tulee päivä, jolloin pikkutytön täytyy lähteä. - -Mailmanviisas täti ottaa hänet puheilleen. - -"Tyttöseni, kun menet iso-äidille jäähyväisiä sanomaan, niin ole -iloisen näköinen." - -Pikkutyttö nyykäyttää päätään, hän on ymmärtänyt. - -"Älä puhu mitään isästäsi." - -"En", sanoo pikkutyttö. - -Täti jää miettimään. - -"Mutta jos iso-äitisi kysyy, mitä sitten...? Silloin sinä vastaat -varmasti ja iloisesti: hän on lähtenyt metsästysretkelle." - -Pikkutyttö katsoo tätiinsä peljästyneenä, hän ei vielä käsitä valheen -viisautta. - -Iso-äiti istuu keltaisena ja kuivettuneena, suuressa vuoteessa, -tyynyjen nojassa ja pujottelee helmiä. - -Pikkutyttö on niin täynnä kuoleman ajatuksia, että iso-äitikin -vaikuttaa häneen kuin kuollut, hänen kätensä vapisee tädin lujan -käden puristuksessa. Hän muistaa kaikenlaisia kertomuksia iso-äidin -kauneudesta, kuinka hän maantien vieressä, isänsä kartanon kohdalla, -on talonpoikaistytöksi puettuna ojentanut kukkia ohimatkustatavalle -keisarille. Ja hän muistaa paikan rannalla, suurien kivien kätkemän -penkin, jolla iso-äidin sanotaan istuneen neljätoistavuotiaana -morsiamena, jota hänen sulhasensa tuli hakemaan lumivalkoisella -veneellä. - -Häntä peloittaa tuo vanha nainen, jolta hän on perinyt hiuksensa, -silmänsä, jonka oikullinen, rauhaton veri kiertää hänenkin suonissaan. -Hän pelkää noitten keltaisten käsien kosketusta. - -Iso-äiti katselee häntä. - -"Sinun koulusi alkaa nyt pian, tyttöseni." - -"Niin", sopertaa pikkutyttö. - -"Ole ahkera koulussa, lapsi." - -Pikkutyttö luulee jo sillä päässeensä, hän ei toivo muuta, kuin että -pian olisi tämän huoneen ulkopuolella, jonka joka nurkassa vaanii -kuolema. - -Mutta yhtäkkiä iso-äidin sammuneet ruskeat silmät kiintyvät häneen, ja -hän kysyy terävästi: - -"Missä on isäsi, lapsi?" - -Ehkä hän on kauan jo sitä ajatellut, että hän juuri tältä lapselta -sitä kysyisi, hän on hiljaisina öinä epäillyt ympäristöään, hän ei ole -uskonut heidän vastauksiaan, hän tahtoo kuulla totuuden tältä lapselta. - -Pikkutyttö seisoo kalpeana, kuolemansairaan iso-äidin silmät kysyvät. - -Mailmanviisas täti tarttuu häntä olkapäästä, ja tämä näennäisesti -hyväilevä liike värehtii kärsimättömyydestä. - -"Vastaa, tyttöseni, iso-äitisi kysyi sinulta." - -Pikkutyttö vaikenee. - -Iso-äiti käy levottomaksi, hänen sormensa kaivelevat helmilaatikkoa. - -"Isä -- on metsästysretkellä", vastaa pikkutyttö koneellisesti. - - * * * * * - -Pikkutyttö istuu yksinään toisessa huoneessa. Hitaasti, hitaasti -muodostuu hänessä käsitys valheen tarpeellisuudesta elämässä, ensin -kummasteleva, ikäänkuin lapsensilmät olisivat jotain käsittämätöntä -katsoneet, sitten yhä enemmän mukautuva ja varma vakaumus. - - - - -KUN VANHA POLVI KAATUU... - - -Ei sen tarvitse olla likeinen sukulainen, ei millään lailla elämäämme -puumerkkinsä leikannut henkilö. Se on vaan joku vanha täti, jota -silloin tällöin, kun emme mitään muuta ajanvietoksi ole keksineet, -olemme käyneet katsomassa, aivan kuten joskus säännöllisesti -puhdistamme romukammiot, -- pari kertaa vuodessa. Olemme menneet hänen -luoksensa, tuntematta halua antaa mitään, toivomatta saada mitään, -- -osaksi velvollisuudesta, osaksi koska meillä sattui olemaan pikkuinen -tyhjä hetki nuoruutemme elämyksistä rikkaassa kulussa. Olemme istuneet -puolituntisen hänen vähän ummehtuneessa huoneessaan, jonka pehmeisiin, -syviin tuoleihin vajoo tuskin ylöspäästäkseen, olemme hajamielisinä -katselleet taivaalla kulkevia hattaroita hänen talviruusujensa -lomitse, joita hän joka kevät kasvatti kukkimaan ikkunallaan. Olemme -juoneet toisen kupillisen kahvia toisensa jälkeen hänen tutuista -kupeistaan, joitten muoto on eroittumattomasti yhdistynyt lapsuutemme -kuvasarjaan. Ja olemme alentuvasti jutelleet hänelle, koroittaneet -äänemme, että se ulottuisi hänen huonokuuloisiin korviinsa, jotka -jo alkavat ulkomailmalta ummistaa. Olemme kertoneet hänelle -kihlauksestamme, sitten avioliitostamme, vihdoin lapsistamme, mutta -kaiken armollisesti, huolimattomasti, kuten yltäkyllyydestä annetaan -köyhälle tien ohessa. Ja poismennessämme olemme tyytyväisiä itseemme, -kuten hyvän työn tehtyämme. Ajattelemme häntä säälillä, mutta harvoin -on nuoruudentuntomme ollut voimakkaampi ja harvoin olemme kirkkaammin -silmin katsoneet aurinkoa, kuin hänen yksinäisestä huoneestaan -päästyämme. - -Ja sitten yhtäkkiä on tällainen vanha täti kuollut. Satumme ehkä -olemaan vähän väsähtäneitä sen sanoman saadessamme, -- ehkä sattuu -päivä olemaan syksynpainava ja kadulla pyörivät jaloissamme kuolleet -lehdet, -- joka tapauksessa tapaamme itsemme yhtäkkiä syvästä -alakuloisuudesta. Emme ole kadottaneet mitään, ulkonainen sekä -sisällinen elämämme on rikkomaton, ei mikään aukko sielunelämässämme -osoita hänen poistuneen. Elämämme ei ole köyhtynyt hänen tähtensä, yhtä -vähän kuin hän ennen on jaksanut sitä rikastuttaa. Ei mikään lanka, -joka meitä elämään kiinnittää, ole katkennut. Mistä sitten tämä syvä -tyhjyys, tämä äkillinen irtonaisuuden tunne? - -Metsässä käy ryske, ja nuoret puut vavahtavat, kun vanha polvi kaatuu... - -Ei ole hänen tarvinnut merkitä mitään meille yksityisenä henkilönä, -mutta hän on yksi sitä vanhaa polvea, jossa me riipumme kiinni kuin -puussa hedelmä, ja jonka poismeno merkitsee meidän kypsymistämme. -Hän oli vielä yksi niitä, jotka olivat nähneet meidän kasvavan, -joille me aina pysymme lapsina, silloin kun jo toisia tuuditamme. -Hänen kuolemansa on meidän täysi-ikäiseksi tulemistamme, se merkitsee -edesvastuun vierittämistä meidän hartioillemme, se merkitsee -hyväilyjen, anteeksiantojen ja sormienläpikatsomisen ajan loppua, -ja sen ajan alkua, jolloin voimme vaatia vaan sen mukaan, mitä itse -annamme. - -Me olemme äkkiä tulleet koko joukon vanhemmiksi... - -Metsässä käy ryske, ja nuoret puut vavahtavat, kun vanha polvi kaatuu... - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Meren takaa II, by Aino Kallas - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN TAKAA II *** - -***** This file should be named 56930-8.txt or 56930-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/6/9/3/56930/ - -Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - |