diff options
| -rw-r--r-- | 56733-0.txt | 6733 | ||||
| -rw-r--r-- | 56733-8.txt | 7119 |
2 files changed, 6733 insertions, 7119 deletions
diff --git a/56733-0.txt b/56733-0.txt new file mode 100644 index 0000000..aca1292 --- /dev/null +++ b/56733-0.txt @@ -0,0 +1,6733 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56733 *** + + + +E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen + + + +NÄHTYÄ JA TUNNETTUA + +Kertoelmia ja kuvauksia + +Kirj. + +MAILA TALVIO. + + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström, +1896. + + + + +SISÄLLYS: + +Metsälleni +Aatteensa uhri +Vieraalla virralla +Koketti +Öisiä vieraita +Onnemme saari +Mäkelän Kallen morsiamet +Kevätkaihoja +Jouluaattona +Ei vierivä kivi ota sammalta +Helsinkiin +Elävänä haudattu +Yö Adrian merellä +Tuskaa +"Kyllä sinä siihen totut" +Hänen syntymäpäiväkseen +Fanttasiia + + + + +Metsälleni. + + +Oi metsä kotiaitani vierteellä, jonne tie vie peltojen halki, kautta +punaisen portin! Sinulle tahtoisin laulaa henkeni kauneimpia säveliä, +sinä joka olet luonut ajatusmaailmani niin rajattomaksi! + +Auringon laita painuu alas, taivaalle jää vieno rusko ja tuulet +liitelevät kaukana muilla mailla. Hanki on pehmeää, keveää +tähtikudosta, metsä henkii lumipuhtautta. Molemmin puolin tietä on +puita, erikokoisia, suoria ja käyriä, solakoita koivuja ja vääntyneitä +leppiä, kaikki huurteisia, hienon-hieno oksaisia, joita heikoin liike +väristyttää. Tämän tien ja metsän minä tunnen niin etten eksyisi +syksyisenäkään yönä. Olenhan tullut tänne elämään nuoruuteni kaikkia +tunteita, uskomaan ainoalle ystävälle senkin, jota en ole kertonut +kellenkään ihmiselle, jota en itse ole ymmärtänyt ja jolle en ole +löytänyt sanallista muotoa. Olen täällä avannut poveni huokaamaan ja +istahtanut puhtoiseen hankeen niinkuin syliin, josta toivoo rakkautta +ja lohtua. Olen ollut siinä kuin tainnoksissa, kuunnellut luonnon syvää +laulua, erämaan ääniä puitten latvoissa ja kinosten alla; koko taivas +on ollut koleanruskoisena ja kuun puolisko kumottanut kuusen oksien +välistä. -- -- -- + +On kevät, kinokset sulavat, hyhmänä viruu lumi ojissa ja mättäiden +välissä. Koko metsämaa on veden vallassa, ainoastaan puun juurilta +pistäytyy märkiä, vihriöitä puolanvarsia. Kuinka usein olen seisonut +täällä kivellä, kädet kiedottuina lepän runkoon, paljastanut pääni, +antanut tuulen nostella tukkaa ja viileän hengähdyksen tuoda +pisaroita oksilta sulavasta jääkuoresta otsalleni. Katse on seurannut +luikertelevia, viliseviä puroja, kuinka ne leikitellen haarautuvat, +eroavat, yhtyvät koskena kiertämään mätästä, johon on kiinnitetty +pärisevä myllynsiipi... Luikerteleva, leikkivä puro, kiiltävät, +lumiharmaat vesilampareet, puolanvarret, koivujen tuohi -- tuo +kokonaisuus vihertävää, kiiltävän kosteaa, puhdasta, eloon elpyvää +luontoa -- se tuo mieleeni, en tiedä miksi, morsiamen huntuineen, +kruunuineen, kyynelsilmin, värisevin huulin. Ja minä lähden haaveillen +kotiin tuntien sielussani purojen lirinää ja havautuvaa luontoa. -- -- +-- + +Istun yksin kiven vieressä puun juurella, sidon seppelettä valkeista +metsäntähdistä. Oksalla laulaa lintu, taivaan sinervässä avaruudessa +seilailee läpikuultava pilvi. Ilma on kesäinen, aurinko kirkas +ja silmää hyväilee tuoksuva nuori metsä, vihreät mättäät, joilla +mustikka kukkii. Kiven vierillä on tuuheita sananjalkoja ja mättäitten +välistä pistäytyy raivaamatonta vesakkoa, valkoisia koivunrunkoja +ja tähtimuotoisia kukkia lukematon määrä... Seppele vajoo kädestäni +helmaan, tuijotan, tuijotan kauvas, en tiedä minne... + +Ahon laidassa on solakka, hiukan kumartuva koivu, notkea ja taipuvainen +niinkuin nuori tyttö, jonka kerran tunsin. Hällä oli vaalea tukka, +siniset silmät ja lapsen sydän. Hän tuli mulle hyvin rakkaaksi. + +Meidän tiemme erosivat; hän jäi hymyilemään ihastuneelle maailmalle ja +minut heitettiin tänne erämaan helmaan... + +Metsä, metsä! Kerran eroavat meidänkin tiemme. Minä irroitan juureni +kotiseudusta lähteäkseni maailman aukeille. Minä heitän sinut, humiseva +ihana metsäni, heitän lintujen laulaa, ilmojen katkoa, sateitten +piiskata. Mutta sinun tuoreen tuoksusi, vienon henkesi minä vien +mukaani. Se on lävistänyt olentoni; sitä ei maailma voi tukahduttaa. +Sinun lapsesi minä olen, sinun lapseksesi jään... Olisinko suotta +astellut hangillasi, hengittänyt tuultasi, istunut sammalmättäällä, kun +syksy karisteli keltaisia lehtiä ja kurkiparvi kiiruhti eteläänpäin? +Eikö sieluuni ois jäänyt yhtään hiudetta puhtaasta raittiista hangesta, +yhtään nuottia tuultesi huminasta? Lähtisinkö köyhänä, tyhjänä metsäni +rikkaudesta...? + +En. Vaan kun kerran lähden, niin aarteen vien minä mukanani +myötäjäisinä sinulta kotini metsä. Minä avaan rintani, suljen sieluuni +sinun ihanuutesi, en päästä mielestäni kuvaasi, vaan syvälle, syvälle +henkeeni painan sen, niin syvälle, että sydänjuuriani aina ympäröi +erämaametsäni puhdas, vieno, rauhaisa ilo. Ja kun tuuliaispää kohtaa +elämän aukealla, kun tunnen huojuvani ja horjuvani, väsyväni uuvuksiin +asti, silloin ojentaun väkiselläkin suoraksi, peitän käsilläni kasvot, +suljen silmäni ja unohdan kaikki. Ja uneksin, että olen kaukana +kotimetsässä, seison ojan vierellä, pää painuneena koivun tuoheen. +Tuuli ruhjoo ja piiskailee, lehdet liitävät rauhaista tietä, ensi lumi +putoo harvaan ja hiuteisena maahan, hiutuat suurenevat, taajenevat, +pehmenevät, lankeevat alas keveinä kuin höyhenet. Vähitellen on +tuulikin tyyntynyt, vaiennut. Erämaa henkii, huokaa hiljaa ja +syvältä. Minä vaivun maahan kasaan, sulan tuskattomaksi, rauhaisaksi, +suruisaksi, hellämieliseksi ja itken. + + * * * * * + +Kaunis kotimetsäni, huoju, laula ja humise! Saata lastasi maailmankin +teillä, kanna tuulien mukana sydänmaan lumipuhdas henkäys sieluuni, +tuudita illalla lepohon, humise hautaani saakka, sinä vanha ystäväni, +metsäni kotiaidan ulkopuolella, joka kerran viihdyttelit nuorta +sydäntäni, kun siellä kaiho raivoili! + +Talvella 1892. + + * * * * * + +Siitä on kulunut vuosi. Täältä kaukaa, vieraan maan rannalta lähetän +katseeni viipymään siinä päivässä, joka oli lapsuuteni viimeinen, +viimeinen sydänmaalla, koivuni sisarena, viimeinen sillä maalla, jonka +metsässä olin aavistanut kaukaista, sanatonta onnea. Täältä etäältä +elän uudestaan sen tunteen, jolla erosin kodista, joka oli antanut +työtä ja huolta ja joka juuri niineen oli kaivautunut rintaani niinkuin +naisen rintaan syöpyy se lempi, joka hänelle on tuottanut eninten +kyyneleitä. + +Huomenna oli hääpäivä. Hän, sulhaseni, oli tullut aamulla. Olimme +yhdessä istuneet nurmella, pensaitten juurella. Minä olin siinä sitonut +morsiusseppeleeni kruunuineen. + +Muistan sen hetken, jolloin taivuin panemaan niitä pensaitten varjoon, +kasteeseen, huomiseksi. Tieltä kuului ääniä ja rattaitten räminää. +Sukulaisia oli tullut häihin ja kotoväki oli juossut vastaan portille. +Minut oli heitetty huomaamatta, heitetty yksin. Ja minä varastin sen +hetken itselleni ja hautasin sen sieluuni syvälle. Ja nyt se elää +siellä ja sukeltaa esiin häikäisevän kauniina ja haikeana muistona... + +Vaaleanpunainen rakennus, valkoiset ikkunapielet, avoimet ikkunat ja +kevyet ikkunaverhot, jotka liehahtavat ulos kasvien välitse, valkoinen +lipputanko, upeimmillaan rehoittava nurmikko, tuoksuvat ruusut, puut, +jotka lapsena istutin, jotka ovat kanssani kasvaneet. Tuossa on ikkunan +alla koivuni, kauniina kuin morsian. Se se pukeutuu morsiameksi _joka_ +kevät. Minulla ei ole kuin _yksi_. Ja se on huomenna. Tuolta äänistä +eroitan sisarteni, äitini äänet, heidän jotka ovat kanssani jakaneet +sydänmaan tunteet. Huomenna heitän heidät, niinkuin heitän nämät +mieluisat maani, mennäkseni _hänen_ mukanaan, häntä niin likelle, etten +tiedäkkään... + +Kuin unessa vaellan sen illan... En siitä muista mitään. Muitten jo +nukuttua, valvon vuoteellani ja tuijotan kesäillan heikkoa hämärää. +Sitten nousen, astun akkunaan, avaan sen, hyväilen kädelläni koivuni +lehviä ja katselen maisemaa, nukkuvaa metsääni. Taivas on pilvessä, yön +ilma siveltää paljasta kaulaani. Se tulee metsästä, jonka hongat ja +mättäät ovat kuulleet puheeni, pellolta jolla olen tuntenut, kylästä +jossa minua rakastetaan ja jonka väkeä minä rakastan... + + * * * * * + +Siitä on kulunut kokonainen vuosi, vuosi siivekäs, onnea täynnä. Mutta +sinua metsäni, jollen saisi muistella, kaihoten katsella, mitä olisi +onneni! Illan tuuli, hyväile entistä kotoani, suutele nuoren koivuni +kruunua, vie sydänmaahan tervehdykseni! + +Kesällä 1894. + + * * * * * + +Yllä on taivaan katto, aurinko vaipuu ruskoihin, jotka kuin tuli +leimuavat, metsä on ympärillä tyynenä kuin uimaan laskeva neito ja +kuu valaisee sen takaa. Sumu yhdistää taivaan ja maan rajan meren +kaltaiseksi. Ja minä annan mieleni uida siinä meressä, sukeltaa puun +latvojen pehmeisiin kimppuihin, kiikkua, levätä, tyyntyä kuin nukkuvan +veden syvässä. + +Tämä ei ole unta, en haaveile olevani luonasi kotimetsäni, sinä ikäväni +ainainen maali. Tänään tulin, huomenna lähden. Humiskaa koivuni, +laulakaa puuni! + +Lehvät lehahtelevat kasvojani vastaan kuin viileät hiuskiharat, +oksat tavottelevat poskeani ja humina vie minut mukaansa. Soitto on +hiljaista, suruisaa. Syksy on kellastuttanut lehdet, tuuli on ruhjonut +oksat. Minut valtaa ääretön halu jäädä tänne, näitä puita lohduttamaan, +tuolle metsälle antamaan rakkauttani. Talvi tulee, kaikki lakastuu, +kaikki jäätyy, kuolee... + +Älä pelkää, armaani, en minä lähde rinnaltasi! Minä jään tänne. +Kuinka voisinkaan poistua? Puuna täällä olen kanssasi kasvanut ja +yhtä vähän kuin sinua käy siirtäminen, käy minua. Juureni ovat kiinni +sinun mullassasi, käsivarteni kiedotut vartesi ympäri, lämmin poskeni +peloittaa pakkasen pääsemästä sydämmeesi. Huurre meidät pukee hopeaan +ja kultaan ja helkkyviin helmiin, mutta sydämmessämme vallitsee kesä... +-- -- -- + +-- Hullu, hullu tyttö! kirkaisee jostakin joku, nauraen ilkeästi. + +Se on oma itseni joka tuolla irvistelee. Sillä sinä hetkenä olen minä +kahtena. Toinen seisoo solakkana, nojautuneena koivun runkoon ja toinen +pilkkaa häntä siitä. Hän saa hänet pelästymään, hän hätyyttää hänet +pois. Hän lähtee juoksemaan ja pysähtyy vasta siinä missä aita tulee +vastaan... + +Yllä on syvä taivas ja lehtikatto. Auringonlaskut ovat palaneet +loppuun, mutta kuu seisoo hohtavana taivaan toisella laidalla. Sen +valossa liitelee kaikki omituisesti, ikäänkuin näkymättömät kädet +siirtelisivät sumuharsoja. Miten kaunis on talo tuossa, miten pyhyyden +varjostama! Se on lapsuuteni koti! + +Siinä hetkessä nuo kaksi ovat sulaneet yhteen ja minä olen taas oma +itseni, polvillani maassa, taipuneena rukoilemaan äärettömyyttä. + +Tyyntyneenä nousen ja lähden kävelemään läpi lehtikäytävän. Taitan +oksia, punon ne hiuksiini, koristan niillä pukuni. En sääli, vaikka +taittelen, sillä tiedän, että puut minulle mielellään antavat. Olenhan +minä ne istuttanut, olen niitä vaalinut ja rakastanhan niitä. Ja siinä +kuutamossa seisoen, yksin puitteni keskellä, niiden oksien koristamana, +tunnen seisovani kuin kirkossa, vihittävänä noihin puihin, koko tähän +metsään. + + + + +Aatteensa uhri. + +Kulttuurikuvaus Liettuasta. + + +Maalaisrattaat seisahtuivat portin eteen. Laiha, koukkuselkäinen +juutalaisukko kömpihe alas ja ojensi kätensä naiselle, joka avuttomasti +silmäili liian suurta etäisyyttä rattaitten laidan ja maan välillä. +He muodostivat toisilleen mitä huutavimman vastakohdan: mies vanha, +raihnea, likaisissa ryysyissään inhoittava; nainen nuori, upea, +hienossa puvussaan solakka, harvinaisen kaunis. Nainen, katseltuaan +hetkisen, hypähti ikäänkuin äkillisen päätöksen voimasta maahan, +otti esille kukkaronsa ja viskasi sen sisältöä miehen kouraan. Tämä +kumarteli syvästi ja annettuaan hopean kiillon hyväellä silmiään, kätki +sen povensa ryysyihin. + +Portti oli auki, kapea hiekkatie vei kukkalavojen läpi asuinrakennuksen +portaille. Nainen miltei juoksi tuon lyhyen välin. Hän tempasi auki +porstuan oven ja jäi hetkeksi läähättäen seisomaan kynnykselle. Hän +yleni siinä niin korkeana, että pää melkein tapaili oven pieltä. +Hänen kasvonsa piirteet olivat jalot, iho puhdas, silmät säihkyvät, +hiukset mustat, vartalon ääriviivat sopusointuisat. Hän oli erinomaisen +kaunis. Ryhti oli ruhtinattaren, jokaisessa liikkeessä käskevää voimaa, +jokaisessa hermossa terveyttä, elämänhalua. Hän oli yksinkertaisessa +surupuvussa, mikä vain sai hänen ihonsa valkeuden ja solakan vartalon +esiintymään koko kauneudessaan. + +Porstuassa ei ollut ketään eikä mistään kuulunut ääntä. Toinen ovi vei +kyökkiin, toinen ruokasaliin. Kaikkialla vallitsi mitä silmiinpistävin +yksinkertaisuus ja siisteys. Lattiat olivat maalaamattomat, huoneet +matalat, ikkunat pienet, huonekalut jokapäiväiset. Ruokasalin +kynnykselle hän seisahtui. + +Ikkunalautaan nojaten kädellään, seisoi nainen. Hän oli niin +ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän huomannut tulijaa ovella, ennenkuin +tämä päästi pienen naurun. Silloin hän kääntyi. He tuijottivat +toisiinsa hyvän hetken, ennenkuin käsittivät etteivät silmät pettäneet. +Siitä oli vuosia vierinyt kun he olivat toisensa kohdanneet. + +-- Eliza...! Eliza Kochanowski! + +-- Zofija Dowgird! Ettekö ole saanut kirjettäni? + +-- En! + +Ja he heittäysivät toistensa syliin ja purskahtivat itkuun. Sitte +he pitkästi katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Seurasi kysymysten +ja huudahdusten sanatulva, niinkuin aina käy kun hetken ajassa +tahdottaisiin saada selville kokonaisten vuosien vaiheet. + +-- Voi armaani, että vielä löysitte luokseni! Ja minä luulin, etteivät +silmäni enään milloinkaan teitä näkisi. Te olette muuttunut, kannatte +surupukua. Tiedän kyllä miksi: miehennehän on kuollut. + +Zofija rouva puhui lempeällä, sulavalla äänellä ja silitti vieraan +naisen käsivartta. Hänen mainitessaan Elizan miehen nimeä, lensi +ikäänkuin varjo hänen kasvoilleen. Eliza rouva sen huomasi ja totistui +hänkin. + +-- Niin on, sanoi hän. -- Siihen liittyy paljon kärsimyksiä. Älkäämme +siitä puhuko. Se on nyt ollutta enkä sitä ikinä tahtoisi takaisin. +Miten hyvä te olette, Zofija, kun ette kylmästi työnnä minua luotanne, +vaan rakastavana annatte minulle anteeksi. Isäni, veljeni eivät +tahtoneet minua nähdä. Voi, elämä on niin kovaa ja vaikeaa. Olen niin +väsynyt, niin väsynyt kaikkeen, koko maailmaan ja itseeni... + +Hän heittäysi sohvalle ja purskahti itkuun. Zofija rouva hyväili häntä +ja koetti lohduttaa. + +-- Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Veljenne ja isänne +tulevat pian unohtamaan kaiken. Eihän yksikään meistä ole virheetön. +-- Mutta te olette matkasta uupunut, enkö saisi tarjota teille jotakin +virvoittavaa? + +Zofija rouva oli jo ovella. Eliza tarttui vesilasiin viereisellä +pöydällä ja tyhjensi sen. + +-- Tässä kaikki mitä tarvitsen. Jääkää te luokseni, niin olen +tyytyväinen. + +Zofija rouva vilkasi huolestuneesti puutarhaan ja istuutui sitte +vieraansa viereen. + +-- Olette tekin muuttunut, jatkoi Eliza. -- Hiukset ovat käyneet +harmaiksi, mutta teidän lämmin hymynne se on entisellään. Tuo hymy se +oli, johon minä ensiksi ihastuin... Ja sitte, muistan sen aivan kuin +olisi se eilen tapahtunut, kun te palasitte kaupungista meille, toitte +makeisia tuliaisiksi. Te veitte meidät heinäniitylle, siellä olivat +myöskin pehtoorin lapset. Isä antoi ankaran kiellon, ettei se saa +tapahtua toistamiseen, mutta meidän oli ikävä, meistä oli ollut hauska +noiden Petraksien ja Antanaksien joukossa... + +Zofijan kasvoille painui taas varjo. Hänen äänensä kävi vakavaksi. + +-- Eräs noista leikkitovereistanne oleskelee paraikaa meillä. + +-- No...? + +Eliza sävähti ylös mukavasta asennostaan sohvan kulmassa ja katseli +kysyväisenä Zofijaan. + +-- Se on juuri nuori Petras Budris, jos muistatte, nykyään tohtori. + +Elizan huulilta pääsi hämmästynyt huudahdus. Hänen katseensa tarttui +kattoon, hänen hymynsä värähteli omituisesti. + +Ovi avautui. Sama juutalainen, joka oli tuonut Eliza Kochanowskin, +astui sisään. Hän oli laiha kuin luuranko ja käveli koukussa. Kasvot +peittyivät valkoiseen, tuuheaan partaan, niin että ainoastaan nenä, +käyränä ja kuivana kuin petolinnun nokka, ja silmät kiiluvina kuin +käärmeellä, jäivät näkyviin. Lianhaju levisi hänen vaatteistaan. Se oli +kylän postinkuljettaja. Nöyrällä kumarruksella hän laski postilaukun +pöydälle. Zofija rouva nyökäytti vähän päätään merkiksi siitä, että hän +sen näki. Sitte hän jatkoi: + +-- Hän oleskelee meillä sairauden tähden. Hänellähän oli lääkärin +paikka likeisessä kaupungissa, mutta siellä kurjissa asunnoissa murtui +hänen ennestään heikko terveytensä. Viime syksynä matkusti hän Krimiin +ja tuli siellä jo paljon paremmaksi, mutta tätä ilmanalaa ei hän +ollenkaan näy sietävän. Hän on taas niin sairas. Minä pelkään, ettei +hän enään syksyä näe. + +-- Mutta eikö hän ennen ollut aivan terve? kysyi Eliza osanottavasti, +jotakin sanoakseen. Mutta Zofija ei antanut vastausta. Hajamielisenä +otti hän postilaukun käsivarrelleen ja esitti vieraalleen, että +mentäisiin puutarhaan. Ystävällisesti puhellen ajatteli hän itse +asiassa aivan toisia asioita kuin mistä hän puhui. + +Saattoiko tuohon nuoreen, kauniiseen naiseen, Eliza rouvaan luottaa...? + +Hän oli rikkaan puolalaisen kreivin tytär, Zofija köyhästä +liettualaisperheestä. He tutustuivat Varsovassa eräässä +kasvatuslaitoksessa, jossa Zofija oli opettajattarena. Eliza tuli +hänen oppilaaksensa ja kiintyi häneen harvinaisella rakkaudella. Hän +kutsuttiin kreivilliselle tilalle suvea viettämään, ja talviajaksi, +jolloin kreivi oleskeli ulkomailla, uskottiin Eliza neiti hänen +huostaansa, sillä Elizan äiti oli varhain kuollut. Kreivin maatilaa +hoiti siihen aikaan muuan liettualainen, puolisivistynyt mies nimeltä +Budris. Hän oli harvinaisen hyväpäinen ja taitava, ja hänen poikansa +Petras näkyi perineen isänsä lahjat. Jo lapsena hän herätti huomiota +kauneudellaan ja sukkelilla vastauksillaan. Kun hän pantiin pienen +naapurikaupungin kouluun, tuli hänestä luokkansa etevin oppilas. Zofija +joutui sittemmin naimisiin saman koulun rehtorin kanssa, jossa Petras +kävi ja he ottivat Petraksen maksutta luoksensa asumaan, koska hän oli +köyhä poika. Mutta suvisin oleskeli poika isänsä luona, jonka kreivi +tuontuostakin uhkasi ajaa pois juoppouden tähden. Petras taas teki sen +hulluuden, että rakastui kreivin ihanaan tyttäreen, Eliza neitiin, +jota kosijat sekä likeltä että kaukaa kävivät hakkailemassa. Tultuaan +ylioppilaaksi loistavilla arvosanoilla, Petras kosi sydämmensä valittua +ja sai rukkaset. Kerrottiin, ettei hän peljästynyt ensimmäisestä +kiellosta, vaan uskalsi uudestaan. Saatuaan toiset rukkaset heitti +hän Eliza neidin rauhaan. Zofija ja hänen miehensä kadottivat hänet +sitte näkyvistään. Kerrottiin vain, että hän Varsovassa innolla oli +heittäytynyt lukuihin ja muihin puuhiin. Hän piti salaa esitelmiä +työväelle ja kirjoitti sanomalehtiin. Puhuttiin, että häntä jonkun +aikaa olisi pidetty vankeudessakin, sekä että hän senjälkeen olisi +heittäytynyt elämään hurjaa elämää. Sitte ei hänestä taas pitkiin +aikoihin kuulunut mitään. Eräänä kauniina päivänä ajaa nuori herra +sille talolle, jossa Zofija rouva viettää leskeytensä päiviä. +Se on Petras Budris. Hän on kuullut, että hänen hyväntekijänsä, +rehtorivainajan leski asuu likellä hänen nykyistä olopaikkaansa ja on +rientänyt häntä tervehtimään. + +Eliza neiti taas oli, jaeltuaan rukkasia sinne tänne, vihdoin +kuusitoista vuotiaana mennyt naimisiin erään puolalaisen upseerin +kanssa. Kreivi oli koko kauppaa vastaan, sillä venäläisessä +sotapalveluksessa olevalla katolilaisella ei ole odotettavissa +suurtakaan tulevaisuutta. Eikä Kochanowski voinut ylpeillä korkeasta +syntyperästä enempää kuin erinomaisista luonnonlahjoistakaan. Hänellä +oli ainoastaan komea ulkomuotonsa. Kreivi teki mitä voi naimiskaupan +ehkäisemiseksi, mutta tytär oli itsepintainen. Suhde isän ja tyttären +välillä rikkoutui jo silloin ja aivan kokonaan se loppui, kun +Kochanowski sittemmin kääntyi venäläiskreikkalaiseen uskontoon. Nuori +pari asui Venäjällä, eikä heistä pitkiin aikoihin kuulunut mitään. +Eliza katosi kokonaan entisten tuttaviensa näköpiiristä. Monen vuoden +takaa kerrottiin sitte, hänen kotiseudullaan, että Kochanowski oli +kuollut everstinä, jättäen jälkeensä lesken ja isot velat. + +Ja äkkiä ilmestyi sitte sama nuori leski upeana ja kauniina Zofija +rouvan vaatimattomalle asunnolle, jossa tohtori Budris vietti kesää. +Zofija hämmästyi ja ilostui vilpittömästi. Hän ei aluksi muistanut +noita välillä olleita vaiheita, hän näki vain edessään entisen rakkaan +oppilaansa, jolle hän kerran oli ollut äidin sijaisena, joka nyt +rakkauden tarpeessa tuli hänen luoksensa. Hän sulki hänet äidilliseen +syliin. Mutta samassa hän katui sitä avomielisyyttä, jota hän oli ollut +osoittamaisillaan vieraalle, joka oli ollut naimisissa venäläisen +upseerin kanssa ja niin kauvan oleskellut Venäjällä. Hän oli saattanut +muuttua kokonaan toiseksi kuin mitä hän ennen oli. Hän saattoi olla +vaarallinen... Ja miten hänen olonsa hänen luonaan vaikuttaisi +Petrakseen? Se olisi hänelle ehkä vastenmielinen...? + +Zofija rouva otti kohteliaasti hänen käsivartensa ja vei hänet +puutarhaan. Siellä lepäsi kirjavalla peitteellä tammen alla mies, kirja +kädessä, paljain päin päiväpaisteessa. Samassa juolahti Zofijan päähän +tuuma ja hän loi katseensa Elizaan, joka melkein ujo ilme kasvoissa +seurasi häntä. Entä jos tohtori rakastuisi tuohon kauniiseen naiseen, +joka oli ollut hänen ensi lempensä? Se olisi ehkä hyvä, se haihduttaisi +hänen synkkiä ajatuksiaan. Ja Zofija lausui: + +-- Katsokaa tuolla hän on. Olen hänenkin tähtensä iloissani siitä, +että tulitte meille. Hän on hyvin synkkämielinen ja alakuloinen. Olkaa +hänelle ystävällinen, levittäkää hymynne päiväpaistetta hänen sammuvaan +elämäänsä. Voi hän on sairas, hän ei syksyä näe. + +-- Niin mielelläni teen mitä voin, vastasi Eliza hymyillen. Ja Zofija +jatkoi: + +-- Odottakaa te täällä. Hän voisi pelästyä, jos äkkiarvaamatta +näyttäytyisitte. + +Eliza jäi yksin. Hän istuutui penkille suuren puun alle, taittoi +kukkasen käteensä ja alkoi kenkänsä kärjellä kosketella hiekkaa. + +Omituista, miten ihmisten tiet vievät yhteen! Noitakaan molempia hän +ei ollut ajatellut moneen aikaan, nuorta Budrista ei muistanutkaan. +Hän oli pehtoorin poika hänen isänsä maatilalta, hän oli paljasjaloin +juoksennellut pihamailla. Eliza oli nähnyt hänet huoneensa ikkunasta... + +Hän oli ollut avaamassa porttia kun herrasväki läksi ajelemaan. Eliza +oli silloin tällöin heittänyt hänelle kirkkaan lantin vaunustaan. +Pienempänä hän oli kiittänyt ja kumartanut, mutta tultuaan suuremmaksi +hän ainoastaan isänsä käskystä oli lähtenyt avaamaan porttia, eikä +ollut nostanut maasta heitettyä rahaa. + +Hän oli kaunis poika. Eliza piti hänestä. + +Kerran he heinäniityllä olivat joutuneet leikkisille... Kreivi oli +sittemmin ankarasti kieltänyt viemästä Elizaa sinne. + +Kun poika tuli koulusta kotiin, kutsutti kreivi hänet sisään näyttämään +todistustansa ja se oli aina niin hyvä, että hänen siitä piti saada +muutamia kymmenruplia "kehoitukseksi"... + +Eliza oli tullut kotiin Varsovasta ja kreivi oli saapunut Pariisista. +Petraskin tuli koulustaan. Hän oli viimeisellä luokalla. Oli talvi, +jouluaika, ilma niin leuto ja puhdas. Eliza asteli yksin alas +puukäytävää. Hänen yllään oli kevyt, harmaa talvipuku. Hän oli juuri +ajattelemassa kevättä, kun nuori mies tervehtien häntä lähestyi. Se oli +Budris. Eliza pidätti hänet, ojensi hänelle kätensä ja he astelivat +yhdessä eteenpäin puhuen keväästä. "Kuinka tänään on omituinen +kevättuoksu ilmassa!" "Vaikka onkin talven kovin aika." "Suvi on +sentään kaunis". "Miten petäjikkö on vihreä". Siihen tapaan ja aivan +jokapäiväisesti he juttelivat. Mutta kun sitte pihassa nuori mies +nosti lakkiaan poistuakseen pehtoorin rakennukseen, heitti hän Elizaan +omituisen katseen. Se herätti tytön neljätoistavuotiaassa rinnassa +omituisen vastakaiun. Hän siitä riemuitsi pitkät ajat... + +Parin vuoden perästä he tapasivat Varsovassa. Budris häntä kosi. +Tietysti hän hänelle antoi rukkaset. Olihan juopa heidän välillään +siksi suuri. Mutta hänen tuli häntä sääli. Lieneekö Budris sen +huomannut, koska hän toisen kerran rohkeni häntä kosia, hän +talonpoikaisylioppilas! Silloin tuli vastaus siksi jyrkkä, ettei siinä +ollut ensinkään tinkimisen varaa. Heti sen jälkeen meni Eliza naimisiin +toisen kanssa, enemmän oikusta kuin todellisesta taipumuksesta. He +muuttivat kauvas pois Venäjälle. Kaikki siteet hänen entisen ja ja +nykyisen elämänsä välillä rikkoutuivat. Kahdeksan vuoden kuluttua teki +miehen kuolema lopun avioliitosta, joka ei ollut onnellinen. Elizan +valtasi ääretön koti-ikävä. Isäänsä hän ei uskaltanut lähestyä sitte +kun veljet olivat työntäneet hänet luotansa. Hän sai tietää entisen +ystävänsä Zofija Dowgirdin osoitteen ja kirjoitti hänelle tulostaan. +Postikulun huolenpidosta hän sentään tuli odottamatta. + +Ja täällä tapaisi hän Budriksen, joka nykyään oli tohtori! Miten hän +häntä kohtelisi? Kuin ventovierasta, vaiko kuin vanhaa tuttua? + +Nämät ajatukset risteilivät hänen päässään, kun Zofija rouva tuli häntä +noutamaan. Tohtori astui jo heitä vastaan. + +Hän oli pitkä ja solakka, puettuna hienoon, harmaaseen kesäpukuun. +Kasvot olivat hienopiirteiset, silmät loistavat kuin kuumesairaalla, +ihonväri oli läpikuultava ja kummallakin poskella paloi punainen +pilkku. Hän koetti ojentua suoraksi ja tehdä ryhtinsä reippaaksi. +Kävellessään naisia vastaan, hän kädellään sivalti otsaltaan laheaa, +vaaleaa tukkaansa. + +-- Me olemme ennestään tutut, alkoi Eliza rouva hymyillen. -- Ette +taida muistaa sitä... + +-- Kyllä, vastasi tohtori kohteliaalla kumarruksella. -- Ei minulla +niin huono muisti ole... + +Zofija rouva vei vieraansa istumaan nurmelle, suuren, levitetyn +peitteen päälle, josta tohtori vasta oli noussut. Paikkaa varjosi +mahtava tammi. Näköala sieltä oli mitä kaunein. Puutarhan aidan takana +yleni metsäisiä mäkiä, lavoiltaan tuoksuivat kukat, likeiseltä pellolta +kuului työssä olevien tyttöjen laulu, linnut visersivät, niityn halki +vieri Niemen joki, korkeain, metsäisten rantojen välissä. + +Zofija rouva avasi hymyillen postilaukun. Ensimmäisenä sattui hänen +käteensä hieno kirjekotelo aatelisine vaakunoineen. Eliza tunsi +sen paikalla siksi, jonka hän pari viikkoa ennen oli lähettänyt +ilmoittamaan tulostaan. Se saapui perille yhtaikaa hänen kanssaan. +Zofija jakeli juhlallisesti postilaukun sisällön itselleen ja +tohtorille. Sillä välin hän puheli: + +-- Huomenna jo me teemme huviretken jonnekin, eikö totta? Otamme +mukaamme Jadvigan ja Antanaksen. Teidän, Eliza, pitää tutustua +kauniisiin ympäristöihimme... + +Hän ei koko aikana jättänyt tohtoria silmistään. Tohtori oli saanut +kirjeen, ja hän pelkäsi kaikkia kirjeitä, jotka tulivat tohtorille. +Niissä ei koskaan ollut hyviä uutisia. Tämä näkyi sisältäneen +ainoastaan muutamia sanoja. Tohtori sen pisti, luettuaan, tyynesti +taskuunsa. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä, mutta +Zofija luuli niissä lukeneensa hetkellisen katkeruuden ilmeen. Kaksi +pientä kissanpoikaa, toinen valkoinen, toinen harmaa, oli ilmestynyt +hiekkakäytävälle tepastelemaan. + +-- Uskallanko olla utelias, mikä rakkaudenkirje se oli, jonka tohtori +sai? kysyi Zofija rouva leikillisesti. + +-- Se oli vain eräältä toveriltani kaupungissa. Ei mitään erityistä. +Terveisiä. Kaikki siellä on hyvin. + +-- Voi miten sievät ne voivat olla nuo pienet elukat. + +Hän hypähti ylös notkeana ja sulavana, otti kissanpojat käsiinsä ja +painoi ne poskeansa vastaan. Hetkisen kisailtuaan niiden kanssa palasi +hän istumaan. + +-- Te, Eliza, saatte nyt keksiä niille nimet, sanoi Zofija rouva. + +-- Me nimitämme niitä vain Harmaaksi ja Valkoiseksi. On niiden jo aika +saada oikeat nimet. Mikä teistä on kauniimpi? + +-- Ne ovat molemmat niin suloiset, etten todellakaan tiedä. Ehkä +sentään tämä valkoinen. Kummastako tohtori pitää? + +-- Harmaasta! Se se on minun lemmikkini. + +-- Niin Eliza, näkisitte kuinka tohtori sille antaa voimistelutunteja. +Hän aikoo siitä kasvattaa oikein ideaalikissan. + +Eliza rouva kertoi sitte matkastaan juutalaisen rattailla. Toista +ajopeliä ei ollut saatavissa. Hän oli naurusta pakahtumaisillaan +kun hän muisteli sitä tapaa, jolla juutalainen istui, kuinka hän +nuorapiiskallaan letkahutti hevosiansa ja kuinka nämät luimistelivat +korviaan. Kun välistä mentiin alamäkeä, töyssivät rattaat niin, että +luuli lentävänsä ilmaan. Eliza kertoi tämän sangen kuvaavasti. Hän +matki taidolla juutalaisen puhetta ja omia vastauksiaan. Mutta hänen +jäsenensä olivat tuosta retkestä niin arat, että hänen sitte täytyi +lähteä levolle aikaisemmin kuin muut. + +Zofijan kasvoilta olivat pilven hattaratkin hajonneet. Hänen uurtuneet +piirteensä olivat hymynä. Hän oli niitä naisia, jotka ovat tottuneet +iloitsemaan toisten ilosta ja itkemään toisten suruja. Toisten edestä +hän oli elänyt koko elämänsä, se oli ollut hänen onneaan. Aina hänellä +oli ollut joku koditon vaalittavanaan. Tällä haavaa oli tohtori +hänen rakkautensa esineenä. Millä hän eli? Hän omisti pienen talon +kaupungissa. Sen vuokrahinta hänelle antoi toimeentulon. + +Illalla saattaessaan Elizaa makuuhuoneeseen, jossa lämmin vuode, +kukkurallaan untuvapolstareita häntä odotti, lausui Zofija hänelle +kiitokset siitä, että hän niin oli osannut huvittaa tohtoria. + +Oli jo pimeän hämärä. + +Ruokasalin sohvalla istui tohtori, kyynäspäät polvilla ja pää käsien +varassa. Hyvän aikaa askareltuaan, Zofija rouva seisahtui hänen eteensä +ja nauraen kysyi, mitä huolia tohtorilla nyt oli olevinaan. Hän koetti +raukka laskea leikkiä niistä asioista, jotka kaikkea muuta kuin leikin +tavoin painoivat hänen mieltään. + +Tohtori paljasti hänelle kuolonkalpeat kasvonsa. Hillitty tuska kohotti +hänen rintaansa. Hän ojensi hänelle kirjelipun, jonka posti vasta oli +tuonut. Ikäänkuin aavistaen uusien onnettomuuksien suuruutta, Zofija +rouva hätäisesti tarttui kirjeeseen ja meni lampun valoon. Siinä oli +vain muutamia rivejä: + +"Rakas ystävä! + +Tänään tehtiin täällä useain ylioppilaitten luona kotitarkastus. +Löydettiin pari vaarallista kirjettä teiltäkin. Santarmit etsivät +teitä. Polttakaa tämä lippu. Kiireessä ystävänne X.X. + +X:ssa kesäkuun 15 päivänä". + +Kotitarkastus! Santarmit etsivät! + +He astuvat rauhalliseen taloon, etsivät säälimättä joka nurkan +ullakosta ja kyökistä alkaen herrasväen makuusuojaan asti, vääntävät +nurin kaikki paikat, eivät sääli laatikon pohjalla lepääviä lippaita, +jotka haaltuneina, värittömien silkkinauhojen suojelemina, säilyttävät +muistoja entisiltä ajoilta. Santarmit viihtyvät varsinkin nuuskimassa +vanhoja kirjeitä ja kirjakaappeja. Ja voi sitä ihmistä, jonka huostasta +tavataan jotakin "kiellettyä"! Hän otetaan armotta, sälytetetään +rattaille santarmien väliin ja viedään tuntemattomille teille, jonnekin +vankeuteen, tuomiotaan odottamaan. Parhaimmassa tapauksessa saa hän +sitä odottaa muutamia viikkoja, pahimmassa vuosia. Tämän kaiken pitäisi +olla jokaiselle kansalaiselle Liettuassa perin tuttua, sillä kuuluuhan +se näillä mailla päivän tapahtumiin. Zofija rouvaakin on kohtalo +koettanut totuttaa, mutta hän ei ole tahtonut saada totutuksi. Joka +kerta kun sanat kotitarkastus ja santarmi kohtaavat hänen korvaansa, +puistahuttavat ne häntä uuden kurjuuden koko voimalla. + +Hän naulasi tohtoriin katseensa ja kysyi hätäisesti: + +-- Mitä niissä kirjeissänne oli? + +-- Hulluinta kaikesta on, etten minä muista kirjoittaneeni mitään, jota +voisi selittää vaaralliseksi, vastasi tohtori. -- Kirjoitin ainoastaan +meidän välisistä raha-asioista ja terveydestäni. Minä en ymmärrä... + +Maailmassa löytyy niin paljon, jota ei voi ymmärtää. Kysymys vie +kysymykseen, johtuu siitä uuteen kysymykseen, siitä taas uuteen, ja +tulokseksi tulee sittenkin vain kysymys, hämärämpi vielä kuin edelliset +olivatkaan. Zofija rouva teki itselleen kaikki nuo kysymykset ja +tuijotti pitkän aikaa tohtoriin, joka ääneti viipyi samassa asennossa +sohvalla. + +-- Kunhan vain voisi tietää, koska heitä on odotettava tänne, virkkoi +toinen. + +-- Ehkä huomenna, ehkä viikon perästä, ehkä kuukauden kuluttua -- ehkä +jo tänä yönä. Ei. Kirje on eilen kirjoitettu. Huomenna vasta voivat +olla täällä. + +Zofija läksi askareilleen. Tohtori nousi ylös. Hänen ympärillään tuntui +niin tukahduttavalta, ettei hän tahtonut saada henkeään vedetyksi. Hän +läksi ulos puutarhaan. + +Oli jo pimeä. Tammimetsä oli mustana taustana, kauravainiot aidan +toisella puolella heijastivat vaaleammilta. Yksityiset puut puutarhassa +nostivat korkealle upeita lehviään, jotka pimeässä näyttivät vain +satumaisen suurilta varjoilta. Oli aivan hiljaista. Liljat tuoksuivat +väkevästi. Jostakin kaukaa kuului laulua. Tohtori asteli rauhattomana +käytävällä. Hän ei tietänyt, miten järjestää ajatuksiansa. Hänen +vartalonsa oli suorempi ja hänen askeleensa nopeammat kuin pitkiin +aikoihin. Äkkiä risahti suuressa puussa, jotakin putosi maahan. Se +oli kissa, se livahti hänen ohitsensa. Laulu metsästä likeni, välillä +kuului ääniä. Tohtori tunsi sekä laulun että äänet. Toinen nuori mies +olisi siinä langennut haaveiluihin, sillä ääni oli heleä naisääni ja +sen omistaja oli suloinen nuori tyttö, joka unelmiensa urhoksi oli +valinnut juuri tohtori Budriksen. Tohtori oli sen monasti huomannut. +Tyttö kävi miltei joka päivä talossa veljensä kanssa ja toi tuliaisiksi +milloin kimpun marjoja, jonka hän oli poiminut tien viereltä, milloin +ruusun, jonka kiinnitti tohtorin napinläpeen. Hän oli siinä seisoessaan +hänen edessään, nuppineula huulien välissä, aivan vastustamaton, +poskilla ujo puna ja silmissä ensi rakkauden tunnustus. + +Ikävissään hän lauleli metsässä. Tohtorin olisi vain tarvinnut rientää +ulos portista hänen luoksensa ottamaan vastaan hänen rakkautensa lahjaa +ja hän olisi autuaana vaipunut hänen rinnalleen. Tohtori hengitti +katkerasti. Hän oli kihlattu toiselle: tuonen tyttäret häntä odottivat +ja santarmit vaanivat saalista vielä heidänkin sylistään! + +Sille ei voinut muuta kuin nauraa! + +Ja hyvä Zofija rouva häntä vielä toivoi elämään, vaali ja hoivaili. +Mitä olisi hänellä elämästä, jos hän jäisikin elämään? Hän kulkisi +maailmassa kuin aave, kuin vainajan henki, jota toiset ihmiset +pelkäävät, toiset ajavat takaa kuin metsän petoa. Kodittomana, +leivättömänä, murtuneella terveydellä hän eläisi. Mikä ihana +tulevaisuuden kuva! Ja miksi oli hän joutunut tähän tilaan? Siksi, että +hänellä voimakkaana eli rinnassa tunne, jota muualla pidetään hyveenä: +isänmaanrakkaus. Liettuassa se on rikos. + +-- Tohtori! kuului portailta Zofija rouvan ääni. -- Joko te taas +kävelette iltakasteessa. Tulkaa paikalla sisään! + +Hän oli kokonaan voittanut takaisin mielenmalttinsa. Leikillisesti +uhaten tohtoria nyrkillään hän lähestyi ja piti hänelle nuhdesaarnan. + +-- Vai lemmenseikkailuissako tohtori täällä kävelee? Kyllä minä kuulin +metsästä laulun. Jadvigaaa! tule tänne! Kuulkaa, menkää nyt sisään ja +älkää huolehtiko tuon kirjeen tähden. Minä olen noihin asioihin perin +tottunut. Se on ehkä vain uhkaus... + +-- Tottunut olen minäkin. Ikävä vain että se luultavasti ei ole pelkkä +uhkaus. + +Tohtorin ääni oli kolkko Zofijan leikillisten sanojen rinnalla. Yskä +tukki hänen puheensa. Hetken kuluttua kuului Jadviga toivottavan hyvää +iltaa portilla. + +-- Myöhäänpä sinä lapseni laulelet metsässä, sanoi Zofija. + +-- Niin täti kulta, minulla on niin pahoja tapoja. Joki on aina illalla +niin ihana, aivan kuin hopeana. Minä rakastan katsella sitä tuolta +ylhäältä ja lauluni kaikuu illoin paremmin kuin päivin. Kuinka tohtori +jaksaa? + +Enempää tohtori ei kuullut keskustelusta. Zofija rouva toi hänelle +tietysti sitte terveiset Jadvigalta. + +Lausuessaan toisilleen hyvää yötä Zofija ja tohtori vakuuttivat, että +he olivat hyvin väsyneet ja että paikalla nukkuisivat. + +-- Emmehän tästä kaikesta lausu sanaakaan rouva Kochanowskille... +olivat tohtorin viime sanat. + +Miten hän niin taisteluttomalla tyyneydellä saattoi lausua hänen +nimeänsä? Miten hän niin välinpitämättömästi kuin ventovierasta oli +saattanut kohdata hänet? Se oli hänelle itselleenkin arvoitus. Sillä +ei hän koskaan ollut voinut häntä oikein unohtaa. Pitkien aikojen +takaa, muitten naisten kasvonpiirteitten joukosta oli hänen silmäinsä +eteen sukeltanut tuo hienopiirteinen, tummatukkainen tyttö, jolla oli +oma tapansa viskata taappäin päätään ja koukistaa ylähuultaan. Yhteen +aikaan oli hän häntä ajatellut halveksien, sittemmin olivat kovat +elämän taistelut häneltä himmentäneet hänen kuvansa. Yhä harvemmin hän +livahti hänen muistoonsa. Äkkiarvaamatta hän ihka elävänä ilmestyi +hänen tielleen. Kun Zofija rouva toi tiedon hänen tulostaan, värähti +hänen mielessään omituisesti. Mutta kun hän hänet näki, tyyntyi hän +täydellisesti. Hän oli muuttunut, vanhentunut, hän ei ollut sama kuin +se, johon hän oli rakastunut. Kaikki tunteet olivat tohtorin rinnasta +poissa, kuolleet... + +Tulet sammutettiin. Oli aivan hiljaista talossa. Zofija rouva lepäsi +vuoteellaan avoimin silmin, tuijottaen ikkunasta tähtiä taivaalla ja +antaen elämänsä surullisten vaiheiden vieriä silmäinsä ohitse. Välillä +hän kuuli tohtorin yskivän. Kun eräästä yskänkohtauksesta ei tahtonut +tulla loppua, heitti hän vaatteita ylleen ja läksi kynttilä kädessä +huoneeseen, jossa tohtori asui. + +Hän oli noussut istumaan vuoteellensa. Aivan nääntyvänä hän hytki +yskästään. Zofija koetti häntä auttaa antamalla rauhoittavia lääkkeitä. +Vihdoin hän äänetönnä retkahti vuoteelleen ja jäi siihen lepäämään +suljetuin silmin. Kyyneleet valuivat Zofijan poskille. + +-- Voi tohtori, sanoi hän hiljaa. -- Te olette minulle rakas kuin oma +lapseni. Voisin antaa henkeni teidän edestänne... + +-- Kiitos, kiitos. + +He olivat pitkän aikaa ääneti. Tohtori hengitti läähättäen. + +-- Kuulkaa, suottehan anteeksi, jos kosketan vähemmän hienotunteisiin +asioihin. Teen sen vain siksi, että pelkään että te muiden surujenne +ohessa ajattelette niitä. Mutta tiedättekö, raha-asioita ei kannata +ajatella, kun on niin paljon muuta. Me elämme yhdessä kuin äiti ja +poika: mikä on minun, se on teidän. + +Peljäten etteivät hänen sanansa olisi tarpeeksi hienotunteiset, Zofija +äänellään koetti sovittaa niiden mahdollisesti loukkaavaa vaikutusta. +Tohtori painoi hänen kättänsä vastaukseksi. He ymmärsivät toisensa. +Zofija viipyi siinä vuoteen laidalla istumassa kauvan aikaa. Hän tunsi, +että hänen läsnäolonsa rauhoitti sairasta. + +Huone oli suuri, katto ja seinät valkoiset. Suurina, muodottomina +kuvina erottautuivat niillä mäntyjen oksat, joita oli tuotu sisään, +jotta tohtori hengittäisi pihkahajua. + +-- Tiedättekö, alkoi tohtori, -- kuinka minä oikeastaan menetin +terveyteni? + +-- En. Olen sitä monasti aikonut kysyä. + +-- Te muistatte minut niiltä ajoilta, jolloin asuin teillä. Olinhan +aivan terve. Tulin sitte ylioppilaaksi Varsovassa. Miesvainajanne +kautta oli meissä, eräässä toverissani ja minussa, tapahtunut +herätys: siitä että olimme tulisia puolalaisia patriootteja, +muutuimme liettualaisiksi ja antauduimme samalla innolla todellisen +isänmaamme palvelukseen. Minä pidin salaa esitelmiä työväelle ja +kirjoitin sanomalehtiin. Ystäväni olivat tietämättäni toimittaneet +painetuksi muutamia esitelmistäni. Santarmit saivat ne käsiinsä kerran +kotitarkastusta tehdessään. Niitä pidettiin erittäin vaarallisina. +Minut vietiin vankeuteen. Siellä sai terveyteni ensimmäisen +kolauksensa. Koppi oli kostea ja homehtunut, puoleksi maanalainen, ja +ruoka... ! + +-- Ja kuinka kauvan teitä siellä pidettiin? kysyi Zofija, kun tohtori +hetkeksi vaikeni. + +-- Neljä kuukautta. Mutta minä en tietänyt, että vankeuteni loppuisi +siihen. Sitä olisi yhtä hyvin voinut kestää neljä vuotta. Nuo neljä +kuukautta tuntuivat ijankaikkisuudelta. Luulin menettäväni järkeni... +Sitte minusta vihdoin ja vaivoin tuli tohtori ja sain paikan +lähikaupungissa. Asujaimet ovat melkein yksinomaan juutalaisia. He +eivät olleet toimittaneet minulle asuntoa, vaan täytyi minun marraskuun +puoliväliin asti asua kesäaitassa, jota ei voinut lämmittää. Se toi +terveydelleni surman. Lyhyt juttu, niinkuin näette. + +Zofija rouva tunsi kyllä nuo elämänvaiheet, jotka saadaan mahtumaan +lyhyihin sanoihin ja joista jokainen hetki sentään kestäessään on +sisältänyt kamalia kärsimyksiä. Liettuassa ovat ne tavalliset. Kuinka +monen äidin ainoa poika siellä kuluttaa nuoruuttaan linnassa, minkä +sulhanen lähetettiin Siperiaan, minkä mies katosi tuntemattomille +teille. Zofija rouvan mieskin oli santarmeilla silmäteränä ja +ainoastaan kuolema pelasti hänet. Tohtori taas oli heidän ainaisen +huolenpitonsa esineenä. He tiesivät aivan hyvin, että hänen käsissään +olivat ne langat, jotka nykyään johtivat kansallista liikettä +Liettuassa. Hänen toimestaan olivat perustetut liettuankieliset +sanomalehdet Preussin puolella ja Amerikassa... Mutta varovaisuus oli +ollut niin suuri, ettei mitään todistuksia saatu häntä vastaan... He +eivät voineet muuta kuin väijyä, joka hetki valmiina hyökkäykseen... + +Zofija rouva katseli häntä sanomattoman hellästi. Äänetöntä yötä jatkui. + +-- Jokainen aate vaatii uhrinsa, sanoi hän hetken kuluttua, -- te +olette ase korkeimman kädessä. + +-- Ase korkeimman kädessä! toisti tohtori katkerasti. -- Minä en voi +sanoa muuta kuin: jospa en ikinä olisi syntynyt! + +Zofija rouvan poskille vieri kyyneleitä. Hän rakasti häntä kuin omaa +lastaan. Veisivätkö häneltä hänetkin? Häntä väijyttiin kahdelta +taholta. Kummalleko antaisi kernaammin: kuolemalle vaiko -- +santarmeille? + + * * * * * + +Kun Eliza seuraavana aamuna astui ulos huoneestaan tapasi hän +ruokasalissa valmiiksi katetun suuruspöydän, mutta ketään ihmistä ei +näkynyt. Ikkunat olivat auki ja sisään tulvi raikasta, tuoksuvaa ilmaa. +Porstuan lattialla leikittelivät kissanpojat. Pehmeillä liikkeillä +ne kierittelivät päälletysten, jotta pienet hännät vain liehuivat, +nutistivat toisiaan niskasta ja potkivat takakäpälillään. Emäkissa +istui vieressä pesten kasvojaan, silloin tällöin hellällä kissanäänellä +nuollakseen leikkiviä poikasiaan. + +Eliza astui ulos puutarhaan. Häntä vastaan lehahti keväinen luonto koko +upeudessaan. + +Oli vasta lakannut satamasta, taivas oli pehmeässä pilvessä, puitten +lehvät välkkyivät märkyyttään, vesihelmiä varisi oksalta oksalle. +Nurmikot, kukkalavat kylpivät kasteessa, heinähelpeet olivat aivan +taivuksissa kuin luokat. Vihriän keskeltä loistivat liljan suuret +kellot lumivalkeina, vielä puolittain nupussa. Niiden tuoksu ei ollut +väkevää niinkuin öisin, vaan vienoa, viehkeää. Tuuleton ilma kantoi +sitä yltympäri hivelemään heiniä ja puita, se nousi kosteudessa +hautoelemaan niittyjä ja vainioita. Niemenin rannalta näkyi +hopeankarvainen viidakko, josta satakielet viheltivät, kaukaisilta +kummuilta asti kuului käkien kukuntaa, paimentorvi soi, karjankellot +kalkattivat ja aidan takana vainiolla lauloivat tytöt yksitoikkoista, +surumielistä kansanlaulua. + +Eliza oli jäänyt seisomaan puutarhan käytävälle. Hänen käsivartensa +riippuivat rentoina, huulet olivat avoimet. Hänen yllään oli väljä, +valkoinen kesäpuku. Likeisestä oksasta putoeli vesipisaroita hänen +hiuksiinsa. Kasteen karistessa soitteli hiljaa. Oli niin tyyntä, niin +lämmintä. Tuo kaikki raikuva elämä oli sopusointuisaa soittoa. Hän +ei uskaltanut hengittää jottei häiritsisi. Kuin lumottuna hän siinä +viipyi. Sieramet vain laajenivat ja rinta kohoeli. + +Ikäänkuin salpa asettui menneisyyden eteen. Hän haihtui omasta +mielestään, hän ei ajatellut kuka hän oli eikä missä. Hän oli kielenä +kantelossa, jota tuoksuva ilma laulatti, niinkuin lintua tai puuta. Hän +oli tammena mäellä, jonka oksista kevään nesteet ovat aukaisseet noita +vaaleita terhoja. Hän tunsi rinnassaan ääretöntä riemua ja elonvoimaa. +Hän nosti käsivartensa kaareen päänsä yli, nojasi samalla poskeaan +olkapäälleen, ojensi vartaloaan ja katsellen taivaaseen hän avoimin +huulin hengitti hitaasti, syvästi. + +-- "Liettua synnyinmaani, niin olet kuin terveys!" Kuului ihmisääni +talosta päin. + +Se oli Zofija rouva, joka suuren Mickiewiczin sanoilla tuli häntä +tervehtimään ja pyytämään teetä juomaan. + +-- Niin, se on totta, puhkesi Eliza puhumaan. -- Täällä on aivan +ihanaa, täällä tulee ihminen kuin uudestasyntyneeksi. En tunne itseäni, +niin olen kuin viisitoistavuotias tyttö. + +Hän oikaisihe taas ja nosti käsivarsiaan. Hihat valuivat alas ja +valkoinen iho paljastui. Toinen käsivarsi laskeutui Zofija rouvan +olkapäälle. Niin he astuivat ruokasaliin. + +Eliza tervehti tohtoria kuin vanhaa tuttua ja tohtori vastasi hänelle +kylmän kohteliaasti. He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen +ruokapöydän ympärillä ja heidän välillään istui Zofija rouva hoidellen +teekeittiötä. Tohtori oli kalpeampi kuin edellisenä päivänä, mutta +hänen liikkeensä olivat tyynet ja hänen silmänsä loivat suoran katseen +siihen henkilöön, jolle hän puhui. Hän puhui vähän eikä koskaan +hymyillyt. Mahdotonta oli nähdä, että hänellä tälläkin hetkellä oli +syytä levottomuuteen. Zofija rouvasta sen paremmin olisi huomannut. Hän +kyllä puhellessaan nauroi ja laski leikkiä, mutta kun vain ulkoa kuului +vähintäkin melua, terottui hänen katseensa ja korvansa seuraamaan sitä, +ja kun rattaat rämisivät ohitse maantiellä, kalpeni hän. Eliza ei +tuntunut huomaavan mitään. Hän nautti täydellisesti olemuksestaan. Hän +oli vallaton kuin nuori tyttö. Kun hän sitte äkkiä sai itsensä kiinni +hullunkurisesta leikkipuheesta, säikähti hän itsekin ja alkoi kiireesti +selitellä: + +-- Suokaa anteeksi, pyydän teitä, minä käyttäydyn niin, että minut +pitäisi sulkea arestiin. Mutta tiedättekö, kun vuosikausia on viettänyt +vierailla seuduilla, talvisin nähnyt vain upseereja ja univormuja ja +niiden rouvia, jotka ovat toistensa näköiset kuin marjat metsässä, +ja kun sitte kesäksi on pitänyt muuttaa leirille, jossa on hiekkaa, +hiekkaa ja vaivaisia mäntyjä, ei missään vettä, nielemään sinne +kruudinsavua ja taas näkemään vain univormuja ja upseerinrouvia -- ja +kun sitte äkkiä aukeaa eteen sellainen laidun kuin tämä, ja pääsee +puhumaan vanhojen tuttujen kanssa, niin siinä aivan menettää päänsä... + +Hänen anteeksipyyntönsä oli aivan turha, sillä hänen käytöksessään +säilyi aina arvokkaisuus ja leikkipuheitten läpi kuulsi aina hienosti +sivistynyt nainen. + +-- Mutta tohtori ei jaksa hyvin tänään, olette niin kalpea, huomautti +hän äkkiä. + +-- En nukkunut oikein hyvin yöllä. + +Tohtori nosti häneen tyynen, suoran katseensa. Eliza totistui paikalla. + +-- Oletteko koskaan koettanut juoda konjakkia ja maitoa? Ettekö? No +mutta sitte teidän paikalla pitää koettaa. Minä valmistan teille +lasillisen. Se on tekevä teille aivan mainion hyvää. Onko teillä Zofija +konjakkia? + +-- Minä kyllä tunnen tuon lääkkeen, vastasi tohtori. -- Mutta minulla +on synnynnäinen inho maitoa vastaan. + +Eliza oli jo noussut seisomaan, konjakkipullo oli hänen toisessa +kädessään, toisella hän piteli lasia. Väljä hiha oli taaskin valunut +tieltä ja pitsin läpi kuulsi käsivarsi. Hän hymyili hienoa, kohteliasta +hymyä. + +-- Vai eikö muuta? No se on helposti voitettu. Lääkärinä te kyllä +olette ihmisille antanut lääkkeitä, jotka eivät aina ole olleet niin +makoset. Suokaa minun nyt ruveta lääkäriksenne! + +Ulkoa kuului rattaitten rätinää. Zofija rouva kalpeni ja riensi +katsomaan. Ne matkustivat rauhallisesti ohitse. Mutta Zofija painoi +kädet rinnalleen ikäänkuin tuskaa lieventääkseen. Kun hän palasi +ruokasaliin, tapasi hän Elizan maitolasi kädessä seisomassa tohtorin +edessä. + +-- En ole ikänä nähnyt niin itsepintaista ihmistä kuin tämä tohtori. +Juokaa nyt kiltisti. Eihän se ole kuin hetken työ. Minä tuon teille +sitte kukan palkinnoksi... + +Tohtorin kumarrus osoitti, että hän täydellisesti käsitti lahjan arvon. +Mutta ei hän sittenkään taipunut. Eliza hymyili ja viekasteli hänelle +turhaan. Vihdoin tuli Zofija hänen avukseen. + +-- Niin hän on kuin itsepintainen lapsi, joka ei ymmärrä omaa +parastaan. Häntä täytyy vartioida kuin vallatonta poikaa. Eilenkin oli +hän keskellä yötä puutarhassa kävelemässä, kasteisella nurmella. + +Tohtori huokasi syvästi. + +-- Olenpa oikein joutunut naisvallan alaiseksi. Kai tuo sitte pitää +juoda, sillä mitä nainen tahtoo, sen tahtovat jumalatkin. + +Hän tyhjensi lasin yhtämittaisessa kulauksessa ja asetti sen pöydälle. +Hänen poskensa punottivat hiukan enemmän entistään. + +-- No kiitos! hymyili Eliza. -- Nyt saatte kukkanne. + +Hän riensi ulos. Tohtori ja Zofija jäivät kahden. Tyyneyden naamio +putosi heidän kasvoiltaan. He puhelivat kuiskaten. + +-- Luulen, sanoi Zofija -- että olisi parasta uskoa hänelle kaikki. +Olen varma siitä ettei hän luottamustamme petä. Voimme uskoa hänelle +kirjeemme ja kirjamme säilytettäviksi... + +Tohtori hyväksyi tuuman ja samassa tuli Eliza. Asettaessaan ruusua +tohtorin napinläpeen, hän pyysi: + +-- Sallittehan te minun nyt joka aamu valmistaa itsellenne tätä +terveellistä lääkettä? + +Tohtori loi häneen vapaan katseensa. Eliza oli sanomattoman kaunis. +Hiusaallot kaartivat puhtainta otsaa, piirteet olivat jalot, +kulmakarvojen kohdalta haarautui hieno sinertävä suoni, sieramet olivat +melkein läpikuultavat, kaula uljaassa kaaressa kuin joutsenella. +Tummissa silmissä kuvastui rikas elämä, huulet väreilivät herkästi +jokaista eri tunnetta säestämään. Hän oli kuin itse elämä, kuin itse +nuoruus. Veri karkeloi hänen suonissaan. Tohtori tuli ehdottomasti +verranneeksi häntä siihen nuoreen tyttöön, joka miltei joka päivä kesän +kuluessa oli kiinnittänyt kukkakimppua hänen rintaansa. He olivat +erilaiset kuin yö ja päivä. Mitä liikkuikaan tuon otsan takana, mitä +tunsi tuo povi? Hän oli nainen, joka elämänsä retkellä epäilemättä +oli kokenut yhtä ja toista. Sentään saattoi hän näytellä nuoren tytön +osaa aivan verrattomasti. Tai ehkei hän sitä näytellyt, ehkä se oli +luontoa? Mutta toiselta puolen, saattoiko se olla mahdollista? + +Entä jos antautuisi seikkailuihin, tutkimaan tuota luonnetta, oliko se +vilppiä vaiko vilpittömyyttä... + +-- Saanhan ruveta lääkäriksenne? pyysi hän. -- Ette usko miten minusta +olisi suloista saada hoitaa jotakuta... Eihän minulla ole ollut +ketään... + +-- Pitkiin aikoihin, lisäsi tohtori, muistellen sitä, että hänen +miehensä kuolemasta lienee kulunut vuosi. Samassa hän tuli +ajatelleeksi, että Eliza mahdollisesti saattoi antaa hänen sanoilleen +merkityksen, jota hän ei itse ollut niille tarkoittanut, ja koettaen +tehdä äänensä leikilliseksi, hän jatkoi: + +-- No sama se, kiitoksia paljon. Mutta mitä minua noin kannattaa +hoidella? Mitä siitä jos kuolenkin. Luuletteko että minua kukaan suree! + +-- Kuka puhuu noin laittamattomasti, nuhteli häntä Zofija. -- +Tiedättehän ettei teitä surisi yksi tai kaksi, vaan kokonainen kansa, +kokonainen maa, köyhä Liettuanne. + +Eliza ei oikein tietänyt mitä hän sanoisi. + +-- Siinä kuulette, naurahti hän. -- Ei. Teidän täytyy tulla terveeksi. +Lupaattehan totella meitä? + +-- No lupaan, lupaan. + +Iltapäivällä olivat Zofija ja tohtori tapansa mukaan istumassa +puutarhassa. Tohtori soitteli viulua ja Zofija ompeli jotakin +käsityötä. Äkkiä Eliza ilmestyi heidän keskelleen. Hänen kädessään +oli suuri paperiarkki, mustepullo ja kynä, ja tekeytyen vakavaksi hän +virallisella äänellä lausui: + +-- Tässä olen nyt kirjoittanut kontrahdin, jonka alle pyydän tohtorin +nimikirjoitusta: "Täten sitoutuu allekirjoittanut nauttimaan kaikkia +mahdollisia lääkkeitä ja käyttämään kaikkia keinoja, jotka voivat +edistää terveyden palajamista". + +Eliza asetti tohtorin käteen valmiiksi kastetun kynän. Epäillen tohtori +otti paperin. + +-- Tässä sanotaan siis, että minun kritiikittä pitää ottaa kaikki mitä +te suvaitsette minulle antaa. + +-- Niin, te saatte _luottaa_ meihin. + +-- Luottaa! Teilläpä näyttää olevan oikein lapsen usko. Eikö +luottamustanne koskaan ole petetty? sanoi tohtori leikillisesti. + +-- Minun luottamustaniko petetty? kertoili Eliza ikäänkuin itsekseen. +-- On. Kumminkin siksi paljon etten minä puolestani ikänä aio pettää; +ja Zofija rouvan mahdatte tuntea. + +-- Mutta tämä on vain puolaksi. Sen tulisi olla myöskin liettuaksi, +sillä minä olen liettualainen. + +-- No ehkä tahdotte olla hyvä ja kääntää sen. + +Tohtori painui kirjoittamaan. Hänen täytyi varjella mustepulloa +kissanpojilta, jotka juoksentelivat nurmikossa. Mutta Zafija sulki +Elizan syliinsä ja virkkoi liikutettuna: + +-- Te te olette oikea mustalaisämmä! Teidän paulojanne olisimme jo +ennen tarvinneet, niin olisi tohtori ehkä nyt terve. + +Heidän näennäisesti kevyessä, jokapäiväisessä keskustelussansa sai +jokainen ilman tarkoitusta lausuttu sana merkityksen, jonka juuret +lepäsivät syvällä menneissä ajoissa. Elizan olisi kymmenkunta vuotta +sitte pitänyt antautua hoitamaan tohtoria. Silloin olisi varmaan paljo +ollut toisin. Äkkiä se tunki hänen mieleensä kuin pistos. Tohtorin +ajatus kehittyi aivan samaksi, mutta ei värekään hänen kasvoillaan sitä +ilmaissut. + +Sillä tavalla jatkui heidän puhelunsa. Syrjäinen katselija olisi +luullut, että kaikki kävi tasaista, rauhallista menoaan. Ja kuitenkin +olivat he kaikki kolme levottomassa odotuksessa. Zofija oli jo +aamupäivällä järjestänyt tohtorin tavarat ja uskonut Elizan haltuun +hänen nahkalaukkunsa, joka aina oli lukittu ja josta hän joskus oli +maininnut, että se sisälsi hänen "elämänsä työn". Eliza oli siis +äkkiä tehty sekä uskotuksi että suojelijattareksi. Hän pelkäsi heidän +mukanaan, yhteinen vaara liitti hänet heihin. Kun kuului ääniä tai +melua, sävähtivät Eliza ja Zofija, ja kaikki kolme odottivat. Se olikin +vain piika, joka tuli kysymään jotakin emännältään, tai juutalainen +joka tuli kauppaamaan jotakin. Sitä mitä he odottivat, ei kuulunut. + +Ja niin kului päiviä. + + * * * * * + +Eliza oli kokonaan voittanut Zofija rouvan luottamuksen, mutta tohtori +pysyi hänelle kylmästi kohteliaana. + +Hän ei häntä väitellyt, mutta ei hän myöskään etsinyt hänen seuraansa. +Enimmäkseen istuskeli hän huoneessaan kirjoittamassa, jollei ollut +levolla tai puutarhassa, jossa hänellä tavallisesti oli viulu +toverinaan. Zofija rouvalle hän osoitti lapsellista kunnioitusta. Usein +tuli hän kyökistäkin häntä etsimään ja aterioiden jälkeen suuteli hän +hellästi hänen kättänsä. "Tohtori istuu taas niin yksin kamarissaan. +Eliza, menkää ja ottakaa hänet kävelemään kanssanne", sanoi usein +Zofija rouva. Alussa Elizaa arastutti mennä pyytämään häntä. Näytti +siltä kuin ei hän olisi tahtonut tulla. Mutta sitte hän siihen +tottui. Kun päivä oli lämpimimmillään ja Zofija rouva läksi kyökkiin +valmistamaan päivällistä, hiipi Eliza tohtorin oven taa ja koputti +siihen. + +-- Ettekö tahtoisi tulla kävelemään hiukan? Ilma on niin kaunis. + +-- Kiitoksia paljon. Kyllä tulen. + +Eliza varusti käsivarrelleen kirjavan peitteen ja otti karamelleja +taskuunsa. Tavallisesti oli hän paljain päin ja päivänvarjostin +mukanaan. He astuivat maantietä pitkin, kapakan ohitse, joka oli +metsänlaidassa ja poikkesivat sitte kuusikkoon, josta oli kaunis +näköala, tai menivät he niitylle, josta polku vei korkean heinän halki +joen rantaan. Joskus he kävelivät kylän läpi kirkolle. Kirkko oli +korkealla mäentöyryllä ja tohtori ei saanut nousta mäkiä. Eliza piti +huolta siitä ettei hän kävellyt kovaa ja heti kun hän huomasi punaa +hänen poskillaan, levitti hän peitteen kuivalle paikalle ja houkutteli +tohtorin sille istumaan. Hän ei muka itsekään jaksanut kävellä edemmä +levähtämättä. + +Eräänä päivänä oli kova tuuli, aurinkoa ei näkynyt, mutta ilma oli +lämmin ja tuoksu jasmiineista puutarhoissa levisi yltympäri. He olivat +tavanmukaisella kävelyretkellään, menivät aaltoilevan niityn läpi, joka +oli kukassa ja tulivat rantaan. Vanhat puut huojuivat, tuuli ruhjoi +niiden oksia ja käänteli näkyviin lehtien hopeankarvaiset alapuolet. +Ranta oli lakeaa ja hienonhieno hiekka, kuultavan keltaisena, oli +kokoontunut siroiksi kielekkeiksi, jotka ulottuivat kauvas ylöspäin. +Niiden pintoja pitkin lensi tuulessa ikäänkuin savua. Tuontuostakin +hajosivat pilvet ja kirkas aurinko valaisi hiekkakentän, joen, jonka +sameat aallot roiskahtivat korkealle, puut ja viljavainiot. Metsässä +kävi laitumella kylän hevoskarja. + +-- Minne asettuisimme lepäämään? kysäsi Eliza. + +-- Ehkä menisimme tuonne hiekalle. + +Eliza oli mustassa puvussa. Vastatuuli pingoitti hänen hameensa +sileäksi polvien yli, musta pitsihuivi piteli hiuksia. Tohtorin +päällystakkia liehutteli tuuli kuin suurta purjetta, hänen päässään +oli reunaton matkalakki ja keppi oli hänellä kädessään. He asettuivat +istumaan aukealle hiekkakentälle. Siinä oli kuivaa, pehmeää, puhdasta +ja aurinko oli hautonut sen lämpöiseksi. Elizaa nauratti. He mahtoivat +näyttää hyvin hullunkurisilta paimenien mielestä, jotka katselivat +metsänlaidasta. Silloin tällöin pisti pensastosta esiin hevosen pää. +Se kurottautui korkealle, tavotteli puun oksaa ja karsi lehdet suuhun +hampaitten välitse. + +-- Minä näinkin koko yön unta hevosista, virkkoi Eliza. -- Senpätähden +niitä nyt on seuranamme. + +-- Näettekö usein unia? kysyi tohtori hetken perästä. + +-- Aina silloin tällöin. + +Siinä oli niin hyvä olla. Aurinko paahtoi selkään. Eliza kaivoi kätensä +hiekkaan ja antoi sen sitte valua sormiensa lävitse, hitaasti kuin +ajanlasista. + +-- Minä taas, sanoi tohtori, -- näin unta, että oli sota. Joukot +kahlasivat Niemenin yli ja sytyttivät tuleen kylämme... + +-- Niin on epäilemättä joskus tapahtunut, sanoi Eliza totisesti. + +He olivat pitkän aikaa ääneti. Tuuli lauloi niin rauhoittavasti, +puitten suhina unetti. Maa heidän ympärillään oli muistojen maata, +toisella puolen jokea Puolan entistä valtakuntaa, toisella puolen +entistä Liettuaa, ja muutaman peninkulman päässä oli Saksa. Joen +yli oli kahlattu, sinne oli ehkä moni sortunut, vieden mukanaan +hautaan toiveita. Ja kuka tietää miten moni sinne vielä on sortuva +tulevina aikoina. Sotajoukot vartioivat maailman rauhaa ja kun ne +nousevat leposijoiltaan, törmäävät ne yhteen juuri näillä mailla. +Ensimmäinen kylä joka sytytetään on tuo tuossa kukoistavien metsiensä, +puutarhojensa keskellä... + +Kumpikaan ei lausunut ajatuksiaan, vaikka molemmat ajattelivat +samaa. Totisina he astuivat kotia kohti, tohtori väsyneen näköisenä, +käsivarret rinnalla ristissä, Eliza leimuavin silmin, ylpeässä ryhdissä. + + * * * * * + +Oli sunnuntai. Zofija ja Eliza palasivat kirkosta. Kavutessaan alas +mäentöyryä huomasivat he maantiellä tohtorin, joka oli kävellyt heitä +vastaan. Eliza astui pitkän aikaa ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin ei +hän olisi kuunnellut mitä tohtori ja Zofija keskustelivat. Hän tuijotti +vilkkumatta eteensä ja hymähti välillä itsekseen. + +-- Ihmeellistä, sanoi hän äkkiä, etten minä tänään kirkossa voinut +vaipua hartauteen. Se oli mahdotonta. + +Zofija kääntyi häneen hämmästyneenä. Tohtori ei näyttänyt sitä +erityisesti ihmettelevän. + +-- Oli ehkä liian kuuma, sanoi Zofija. + +-- Niin, ja sitte... + +-- Mitä? kysäsi Zofija hätäisesti ja odottamatta vastausta, hän jatkoi: +mutta te olette tottunut suurkaupungin kirkkoihin ja komeuksiin. +Minulle meidän vanha kirkkomme on rakkaampi kuin mikään katedraali +maailmassa. + +Eliza katui että hän oli tullut lausuneeksi noin, sillä hän huomasi +että Zofija rouva siitä loukkaantui. Hän käänsi sentähden puhelun aivan +toisaalle. Mutta kotiin tultua, kun Zofija rouva oli kadonnut kyökkiin +ja he tohtorin kanssa istuivat kahden puutarhassa, palasi hän siihen. +Tohtori mahtoi hänet toki ymmärtää. + +-- Ensin kun astuimme ylös kirkolle, sanoi hän, puut ympärillä +humisivat, viljavainiot alhaalla kylällä aaltoilivat, tuolla vieri +virta ja avonaisista kirkonovista kuului laulua, niin mieleeni jo +lankesi suloinen rauha, samallainen kuin Varsovassa kirkossa ennen kun +olin lapsi. Mutta sitte kun astuimme sisään ja näin nuo kuluneet liput, +alttarilla likaiset liinat ja risaiset matot! Urut rämisivät, naiset +kirkuivat aivan korvani juuressa, ilma oli tukahduttava... Ensin sitä +katselin uutuuden viehätyksellä, mutta sitte saatoin korkeintain sääliä +ja odottaa että messu loppuisi. + +Puhuessaan hän katseli eteensä. Tohtori tarkasti häntä vilkkumatta. Hän +ei puhunut pilkatakseen, päin vastoin olivat hänen kauniit kasvonsa +tavallista totisemmat. + +-- Vai niin, vastasi tohtori lyhyesti hänen sanoihinsa. + +-- Ettekö te ymmärrä minua? hämmästeli Eliza. + +-- En. + +-- Ette! No, minä selitän. Jos minun henkeni uhkuu yleviä tunteita, jos +minun sieluni sulaa autuuteen, niin minun välttämättömästi täytyy olla +ympäristössä, joka on niiden kanssa sopusoinnussa. Jos ympäristöni on +rumaa, niin se hävittää sielustanikin kauneuden. + +-- Käsitteet kauneudesta voivat olla moninaiset, sanoi tohtori tyynesti. + +-- Tietysti. Mutta eiköhän ne kaikilla sivistyneillä enemmän tai +vähemmän likentele toisiaan? Emmekö me kaikki juuri kirkossa ennen +kaikkia kaipaa kauneutta? Mitä meillä oikeastaan on jokapäiväisessä +elämässä? Kaikki on menneisyydessämme, suurissa muistoissamme. +Sankarimme lepäävät marmorilevyjen alla kirkoissamme. Siellä saamme +unohdusta, siellä lievennystä. Kuinka monta kertaa siellä pilarien +siimeksessä, kun rintaa on riuhtonut ja sydän on vuotanut verta, olen +rukoillut ja polvillani laahautunut pyhän Maarian alttarin juurelle. +Ja uutena ihmisenä olen sieltä palannut. Ajatukseni tulivat kauneiksi, +sillä ympäristöni oli kaunista... + +Ikäänkuin äkkiä pelästyen avomielisyyttään, hän vaikeni ja kätki kasvot +syliinsä. Hän ei voinut sietää tohtorin silmäystä. Outona se tuijotti +häneen. Eikä hän sanonut mitään, katseli vain. Se kiusasi Elizaa, hän +tunsi olevansa ikäänkuin lyöty. Hänen täytyi voittaa takaisin asemansa. +Hän nosti katseensa. + +-- Yleensä minä kaikkialla kaipaan kauneutta ja sopusointua. Jos minä +istuudun kivelle metsään, aivan yksinkin, niin järjestän hameeni +lankeamaan kauneiksi poimuiksi. Jos minulla on kultainen rintaneula, +niin en saa siedetyksi hopeista rannerengasta käsivarrellani. Minä saan +siitä tavasta, jolla ihminen pukeutuu, heti vaikutuksen koko hänen +olennostaan, jo ensi näkemältä. Ettekö te ymmärrä tätä? + +-- Niin, vastasi tohtori äänellä, joka yhtä hyvin teki vastauksen +kieltäväksi kuin myöntäväksi. -- Mutta ajatelkaa, jatkoi hän sitte +hiljaisella äänellä ikäänkuin hän olisi ollut väsyksissä, -- että te +tuntisitte nuo kaikki ihmiset, jotka vasta näitte kirkossa. Tiedätte +tuosta äidistä, että häneltä vasta kuoli lapsi, tuosta miehestä, että +hänen luonaan hiljan tehtiin kotitarkastus, tuon naisen mies läksi +Amerikkaan, tuo taistelee jokapäiväistä taistelua köyhyyden kanssa, +tuo juo ja perhe kärsii kotona. Silloin te säälisitte jokaista ja te +katselisitte heitä toisilla silmillä. + +Eliza oli mietteissään, pää käden varassa hän tuijotti alas eteensä. +Hän ei huomannut, miten väsyneeltä Budris näytti. + +-- Minun täytyy lähteä levolle, sanoi tohtori. + +Eliza jäi siihen yksin miettimään. + + * * * * * + +Zofija rouva oli varma siitä, että kaunis Eliza täytti tohtorin mielen +öin päivin. Ei sitä tosin saattanut nähdä, sillä tohtori oli aivan +entisellään, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi siitä. +Tohtori ehti siten vähemmin miettiä tautiaan ja huoliaan. Ehkä elämän +toivo hänessä piankin elpyisi. Ja Eliza rouva, hän oli rakastunut, +auttamattomasti. Hän oli kirjoittanut isälleen. Mikähän vastaus +sieltäkin tulisi? Ehkei vastausta ensinkään. Sääli Eliza raukkaa! Hän +toivoo tohtorin parantumista, hän ei sitä epäile hetkenäkään. Mutta jos +hän kuolee, miten hän sen kantaa? + +Eliza oli hurmaava olento, mahdotonta oli olla häntä rakastamatta. +Pikku Jadviga neitikin oli häneen aivan ihastunut. Kun hän tohtorin +kanssa oli puutarhassa istumassa, mikä ilo Zofijalle herättää heidät +puheistaan ja asettaa heidän eteensä höyryäviä sokerileivoksia, +sellaisia joista hän tiesi heidän pitävän! "Voi te kultainen olento!" +huudahti usein Eliza, loi häneen kiitollisen katseen kauneista +silmistään ja kurottautui suutelemaan hänen poskeaan. Ja tohtorin +totisille kasvoille lensi miltei hymy. Hän jäi sitte istumaan heidän +kanssaan, he lukivat hänelle ääneen, milloin Mickiewicz'iä milloin +Kondratowicz'ia. + +Zofija rouvan luona kävi paitsi oman kylän sairaita, ihmisiä pitkiltä +matkoilta hakemassa lääkkeitä. Zofija keitti niitä itse yrteistä, +joitten terveellisen vaikutuksen hän ollessaan muutamina vuosina +vaarallisesti sairaana, itse oli kokenut vanhojen ämmien neuvosta. "Hän +se on ollut vaarallisin kilpailija praktiikilleni" oli tohtorin tapana +sanoa. Zofija ei lääkkeillään auttanut muita kuin köyhiä. Hän tunsi +kaikki kylän koirat, kissat ja hevoset. Hän piti huolta siitä, että +lapset oppivat lukemaan, kapakoitsijat häntä karttoivat ja juopuneet +vaistomaisesti peräytyivät. Papit häntä pelkäsivät kuin rikoksen +tehnyt rippi-isää. Merkillistä oli millä hän eli, sillä hänen pienen +kaupungintalonsa vuokrahinta ei ollut suinkaan suuri. Mutta hänellä +oli paljon ystäviä ympäri maata ja ne lähettivät hänelle lahjoja +milloin missäkin muodossa, milloin naulan hyvää teetä, milloin uuden +kirjan, milloin muodikkaan puvun. Sentähden hän aina saattoi seurata +aikaansakin. Hänen luonaan kävi kesäisin paljon vieraita. Tänä kesänä +oli hän sentään ilmoittanut tuttavilleen, ettei hän voinut heitä +pitemmäksi aikaa ottaa vastaan, sillä hänen luonaan oleskeli sairas, +joka tarvitsi lepoa. + +Tätä sairasta hän rakasti koko sydämmellään. Hän olisi hänen tähtensä +voinut antaa elämänsä ja hänen rintansa pusertui kokoon ajatellessa +että hän kuolisi! Hänen täytyisi hänet haudata, niinkuin hän oli +haudannut kaikki elämänsä unelmat, ja Eliza joka suloisena kuin +lintunen lämpöisiltä mailta oli lentänyt hänen yksinäiseen kotiinsa, +menisi pois, isänsä luo. Hän jäisi yksin, tätä kesää seuraisi pitkä +talvi... + +Tai entä jos veisivät tohtorin vankeuteen? Hän oli sitä odottanut joka +päivä. Varsinkin kun postilaukku tuli, olivat kaikki kuumeentapaisessa +jännityksessä sen ympärillä, ja kun ei kirjeitä tullut, vetivät +he helpoituksen huokauksen. Zofija rouva kääntyi sitte likaisen +juutalaisen puoleen ja sanoi hänelle nauraen: + +-- Ai ai, teitä, Mooses, kun toitte tyhjän laukun! Mutta menkää nyt +kuitenkin kyökkiin ja sanokaa että antavat teille teetä! + +Ja kun juutalainen oli mennyt, lisäsi hän kuiskaten: + +-- Se on rikas tuo kuin itse Juudas, mutta kävelee, noin kurjasti +puettuna! + +-- Onko se mahdollista! naurahti Eliza. + +Zofija oli tottunut sellaiseen. + +Hänen rakastaan uhattiin kahdelta puolelta. Mille antaisi mieluummin? +Melkeinpä -- kuolemalle. + + * * * * * + +Päivä oli kuuma. Eliza ja tohtori seisoivat puutarhassa. Heillä oli +kummallakin sylissään kissanpoika ja kumpikin kehui omaansa. Tohtori +oli harvinaisen terveen näköinen, Eliza vaaleassa puvussaan hiukan +unisen näköinen ja kuumuudesta veltto. Zofija kitki rikkaruohoja +kukkalavalta ja vilkasi heihin tuontuostakin. Leikkiessään siinä olivat +he sopusoinnussa keskenään. Jos he joutuivat hiukankin syvällisempiin +aineisiin, olivat heidän mielipiteensä aina ristiriidassa. + +Hetken perästä lähtivät he kävelemään. Eliza oli likeisestä +havumetsästä tavannut niin ihanan, kuivan kohdan, jonka hän tahtoi +näyttää tohtorille. He ottaisivat mukaansa peitteen, kirjoja ja +viulun ja Zofija tulisi sinne heitä tervehtimään. He olisivat siellä +päivällisiin asti. Eliza oli aivan innoissaan. + +Päivä paahtoi, kärpäset surisivat. Kylän kansa oli heinänteossa +suurella niityllä. Tuntui virkistävältä katsella kirjavaa ihmisjoukkoa, +jonka käsissä viikatteet nousivat, laskivat. + +-- Mikä kaunis taulu! sanoi Eliza hymyillen ja viittasi kädellään +niittyä kohti. + +-- Minun käy heitä sääli tässä hirveässä kuumuudessa, sanoi tohtori. + +-- Mutta ovathan he niin tottuneet! Heistä tuntuu kai samalta kuin +meistä kun olemme tanssineet tulisen masurkan. Ettekö usko? + +Tohtori loi häneen pitkän silmäyksen ja Elizasta tuntui siltä kuin +hänet olisi saatu kiinni rikoksesta. He seisahtuivat aitaviereen +katselemaan. Aivan likellä niitti kaksi nuorta tyttöä. He olivat +lyhyissä hameissa, puukengät paljaissa jaloissa, paitahihasillaan. +Kun he kyykistyivät työssään, paljastui päivettynyt rinta. Tohtori +puhutteli heitä ystävällisesti ja kun he antoivat ujoa vastaustaan, +hymyili hän. Eliza näki hänen ensi kerran hymyilevän. Se oli omituista, +myötätuntoista hymyä. Tytöt nauroivat ja pyyhkivät paidanhihalla hikeä +otsaltaan. Toinen heistä oli rokonarpinen. + +-- Eivät he olleet mitään kaunottaria, sanoi Eliza, kun he taas kaksin +astuivat tietä. -- Tuota maisemaa pitää katsoa niinkuin nykyajan +tauluja: kokonaisuus on kaunis, mutta jos kiinnittää huomionsa +yksityisyyksiin, niin näkee vain karkeita siveltimen vetoja. + +Tohtori loi häneen taas pitkän, tutkivan katseen. Elizan kasvoilla oli +hieno, ystävällinen hymy, mutta hänen sanansa kaikuivat sydämmettömiltä. + +-- Miltähän teistä tuntuisi, jos tuossa niityllä näkisitte hääräämässä +joukon tyttöjä pitsiesiliinoissa, kultanahkakengissä, samettinauhoilla +puristetuilla vyötäisillä; jokaisella olisi kihara tukka, punaiset +posket, valkoinen kaula, valkeat, pehmoiset käsivarret, päässä siro +pitsimyssy -- niinkuin kansa hienoston esittämänä tavallisesti esiintyy +kuvaelmissa! + +Tohtorin katse ilkkui Elizaa vastaan. + +-- Olette oikeassa, myönsi Eliza, -- ei se olisi kaunista ensinkään. + +Heidän keskustelunsa ei tahtonut oikein sujua senjälkeen. Heidän +hyvä tuulensa oli poissa, eivätkä he enään yrittäneetkään mäelle +havumetsässä, jonne Eliza alussa oli tahtonut tohtoria, vaan kääntyivät +puolitiestä kotiin. + +Itse asiassa eivät he koskaan joutuneet sanasotaan. Ja kuitenkin +tunsivat he elävänsä sotajalalla. + +Illalla tuli vieraita. Keskustelu oli vilkasta ja koski +kansansivistystä ja liettualaisten ylioppilaitten tilaa venäläisissä +yliopistoissa. Tohtori oli ikäänkuin keskipisteenä, jolle kaikki +esiinkantoivat tietojaan ja mielipiteitään. Elizalle oli keskustelun +aihe outoa ja hän pysyi sentähden aineen ulkopuolella. + +Illallispöydässä istui hän emännän ja Jadviga neidin välillä ja hänelle +osoitettiin kaikkialta suurinta huomaavaisuutta. Mutta ne kysymykset +jotka hänelle tehtiin olivat ulkopuolella sitä ainetta, josta +puhuttiin, ne eroitettiin häntä varten, kohteliaisuudesta, jottei hänen +olisi ikävä. Hän sen kyllä huomasi ja se häntä kiusasi. Hän ilostui +sentähden suuresti, kun hän ulkoa kuuli laulua, -- joka antoi hänelle +aihetta, anteeksi pyytäen, nousemaan pöydästä. + +Aurinko oli laskenut, taivas oli toiselta laidalta sininen, toisella +viipyi ruskopilviä. Oli harvinaisen lämmin, ilmassa tuoksui kuivava +heinä ja liljat, joita pilkisti esiin joka mökin pienestä puutarhasta. +Käki kukkui harvaan jostakin etäältä ja rannalla pensaikossa vihelteli +yksinäinen satakieli. Hiljaisuuden halki vieri tyttöjen laulu +kirkkaana, surumielisenä. + +Eliza asteli sitä kohti. Se tuli niityltä. Hän avasi veräjän ja käveli +lakastuvan heinän ylitse. Keskellä niittyä seisoi viisi tyttöä, +haravoihinsa nojauneina. He olivat liikkumattomina ja kertoivat +laulussaan ruuttaseppeleistä ja valkoliljoista. Eliza seisahtui, laski +käsivartensa rinnalleen ristiin ja kuunteli kappaleen matkan päässä. +Äkkiä tytöt vaikenivat. He olivat huomanneet hänet vasta silloin. Hän +likeni heitä hymyillen ja toivotti heille hyvää iltaa. Sitte ojensi hän +likeisimmille molemmat valkoiset kätensä. + +-- Kuinka te laulatte kauniisti! sanoi hän ystävällisesti. + +He olivat haaltuneissa puvuissa, jalat, käsivarret ja kaula paljaina. +He olivat käyneet uimassa, hiukset olivat likomärät ja riippuivat +hajallaan hartioilla. He kerääntyivät Elizan ympärille, sulkivat +hänet piiriinsä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä painoivat he, +vuorotellen kaikki viisi, niihin huulensa. Jos he vain olisivat +tietäneet, että rouva piti heidän laulustaan, niin he kyllä olisivat +käyneet laulamassa täällä jo ennenkin. + +Eliza ei itse asiassa ennen ollut huomannut heidän laulunsa kauneutta. +Hänen korvaansa oli usein kohdannut raikuvat laulunsävelet metsästä, +mutta vasta tänä iltana olivat ne hyväelleet hänen mieltään. Hän tunsi +omituista lämpöä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän oli miltei +lankeamaisillaan tuon rokonarpisen tytön kaulaan. Tohtori oli hymyillyt +juuri hänelle. + +-- Herrasväki tulee, kuiskahti samassa yksi tytöistä ja kääntyi +salaperäisesti nauraen toveriensa puoleen. + +Eliza näki veräjällä joukon naisia ja herroja. Se tympäsi häntä +ihmeellisesti. + +-- No niin, sanoi hän jyrkästi tytöille, -- laulakaa eteenpäin! + +Ja ylpeällä ryhdillä läksi hän astelemaan tulevia kohti. + +Tohtori, hartioillaan Zofija rouvan punainen villahuivi, ja Jadviga +neiti astuivat edellä. + +-- Herra tohtori, sanoi Eliza, -- kuinka kauniisti teidän tyttönne +laulavat! + +-- Sepä hauska kuulla. + +Jadviga tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja puhutteli heitä +nimeltä. Hänen kättään he eivät suudelleet. Hän jäi heidän joukkoonsa +ja pian oli hän heidän kanssaan laulamassa. Herrasväki kuunteli +kappaleen matkan päässä. Tohtori tapasi hämmästyksekseen heiltä uuden +laulun. Tietysti piti hänen kirjoittaa se muistiin. Hän kaivoi esiin +paperipalan ja kynän ja istuutui aidalle sitä kirjoittamaan. Yksi +tytöistä oli hänelle sitä sanelemassa. + +-- Missä te kuulitte tämän laulun? + +-- Niemenin toisella rannalla. + +-- Kuka sitä lauloi? + +-- Eräs vanha, Karaliene niminen ämmä. + +-- Vai niin. Sepä on erinomaisen kaunis laulu. Olisikohan tuolla +ämmällä aikaa käydä täällä kerran laulamassa minulle? Ehkä hän osaisi +paljon lauluja? + +-- Kyllä hän osaa lauluja sadottain. Mutta hän on niin huono, että +tuskin hän pääsee tänne asti. + +-- Pitäisi minun sitte käydä siellä. + +-- Tohtori näytti voivan jatkaa puhettaan aivan äärettömiin. Zofija +rouva siitä teki lopun huomauttamalla, että oli aika lähteä kotiin, +kaste jo alkoi langeta. + +Vihreänä laaksomaana levisi niitty, sitä ympäröivät tummat metsät +kuin kehyksinä. Ei lehahtanut lehvä, ei liikahtanut oksa, ei kuulunut +kylältä ainoatakaan ääntä ja tyttöjen laulu eteni kaukaiseksi kaiuksi +vain. Jo olivat sammuneet ruskopilvet auringonlaskussakin, idässä +kohosi kuusen latvojen yllä kalpean kirkas taivas ja lännessä oli se +syvän sininen. + +Nuoriso leikki puutarhassa. Äkkiä kuului Elizan ääni kutsuvan tohtoria +sisään. Hän seisoi pöydän luona ruokasalissa. + +-- Te aivan unohdatte lääkkeenne, sanoi hän nuhdellen. -- Ja ties onko +teille terveellistä olla puutarhassakaan näin myöhään. + +Hän nosti häntä vastaan lasin. Ja ikäänkuin äkkiä huomaten +runottomuutta kehoituksessaan, hän hymyillen jatkoi: + +-- Ajatelkaa, että tämä on helmeilevää viiniä, Unkarin upeista +rypäleistä puserrettua! Minä sillä ensin kostutan huuliani. Olkaa hyvä! + +-- Tässä tulee mielikuvitukselle todellakin vaikea koetus! sanoi +tohtori tarttuessaan maitolasiin. -- Pitää ajatella, että tämä on +viiniä! Ei, tiedättekö, minulta on aina puuttunut tuo fanttasiian +korkea lento, joka voi ihmeitä matkaansaattaa. En voi tyhjentää tätä +lasia. + +Hänen äänensä masensi Elizaa ja siinä piilevä pilkka nostatti hänen +kaulansa ylpeästi pystyyn. Hänen huulillaan oli lyhyt vastaus, mutta +hän ei saanut sitä lausutuksi. Tohtori piteli häntä katseellaan, hän +ei päässyt paikalta, hän tunsi olevansa hänen tahtonsa alaisena. Hänen +huulensa väräelivät, hän painoi käsiä rinnalleen kuin hädänalainen joka +rukoilee armoa, pitsin alta kuultavat olkapäät vapisivat. Hän tunsi, +että nyt seuraa joku sanomaton, kamala välttämättömyys, hän menettää +tahtonsa ja vapautensa. Ja kooten viimeiset voimansa hän riuhtaisihe +irti, iski tohtoriin säihkyvät silmät ja sanoi tukahdutetusti: + +-- Päästäkää minut irti! + +Tohtori tarttui tyyneesti maitolasiin ja tyhjensi sen. Eliza heitti +olkapäilleen huivin mennäkseen ulos, mutta pysähtyi ovelle ja virkkoi +sieltä kuiskaten: + +-- Mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Te minua tutkitte kuin olisin +lihakappale leikkuupöydällänne, te minulta urkitte tunnustuksia, joita +en vielä ole kellekään ihmiselle ilmaissut. Te nuhtelette minua siitä, +etteivät mielipiteeni ole yhtä demokraattiset ja jalot kuin teidän +mielipiteenne. Ja millä oikeudella? Olenhan ventovieras ihminen, jonka +kohtalo on heittänyt samaan taloon kanssanne... + +Hänen silmänsä iskivät tulta ja hän kiinnitti ne tohtoriin. Tohtori +istui pöydän ääressä ja katseli alas eteensä ääneti. Hänen poskillaan +oli heikko puna. Hänen käsivartensa lepäsi suorana pöydällä. Hän nosti +katseensa ja sanoi tyyneesti: + +-- Minä selitän teille huomenna, jos tahdotte. Nyt olette liian +hermostunut. + +Eliza heitti ylpeästi taapäin päätään ja läksi ulos puutarhaan. Siellä +soi viulu ja laulettiin iloisesti. Nauru raikui kauvas hiljaisessa +illassa. Äkkiä muuan ylioppilaista tempasi viulun ja alkoi soittaa +masurkkaa, toinen kiirehti kumartamaan Jadviga neidille ja kolmas alkoi +pyytää Zofija rouvaa. + +-- Eliza rouva, tulkaa tanssimaan, huusi Zofija, -- Eliza rouva, missä +olette? Tulkaa! + +Eliza seisoi puuhun nojauneena. Siitä oli kauvan kuin hän oli kuullut +tuon nuotin, sitte oli monta vuotta, se oli ollut Varsovassa. Hän ei +ollut tanssinut pitkiin aikoihin, soitto, niin yksinkertaista kuin se +olikin, meni hänen veriinsä, tietämättään oli hän asettanut vasemman +käsivartensa suoraksi puun oksaa vastaan kuin valmiina masurkkaan +ja oikean kätensä hyppysillä hän piteli hameensa lievettä. Pää oli +pystyssä ja taipuili tanssin mukaan, silmät loistivat ja kengän kärki +tapaili tahtia. Äkkiä seisoi tohtori hänen edessään. Hän kumarsi. +Eliza hymyili häntä vastaan ja muutti käsivartensa puun oksalta +tohtorin käsivarrelle. Vaippuen, kiikutellen he läksivät kiitämään alas +puutarhan käytävää. Muut tanssivat vetäytyivät tieltä. Noin komeaa +paria he eivät olleet nähneet. Nainen liiteli kuin pilvi, seuraavassa +hetkessä tulisesti pyöritelläkseen ympäri. + +-- Jesus Maria, kuului samassa Zofija rouvan ääni ruokasalin +avonaisesta ikkunasta. + +Viulu lakkasi kuin salaman iskusta. Tanssivat päästivät toistensa +kädet. Tohtori painoi nenäliinaa suunsa eteen ja Eliza tuijotti +kivettyneenä ääntä kohti. Hetken kuluttua tulla läähätti Zofija rouva +puutarhaan. Hän suuntasi askeleensa suoraan tohtoria kohti. + +-- Vieläkö te elätte? Kuinka te voitte olla niin varomaton että +tanssitte? Mitä te ajattelette, lapset? + +Jumalan kiitos, eikö muuta! He vetivät kaikki helpoituksen henkäyksen. +Eliza oli paikalla muistanut santarmit! + +Se ilta loppui surullisesti. Tohtori täytyi saattaa vuoteeseen ja +seuraava yö oli hänelle tuskallinen, onneton. + + * * * * * + +Kalpeina ja levottomina Eliza ja Zofija kohtasivat toisensa aamulla +ruokasalissa. Kumpikaan ei ollut nukkunut. + +-- Hän makaa nyt, kuiskasi Zofija. -- Se tekee hänelle hyvää. Tämä oli +hänelle vaikea yö. Hän puheli minulle vain kuolemastaan. Hän pyysi +että me valitsisimme hänen leposijakseen kauniin paikan hautausmaalla, +siellä kulmassa, jota korkeat lehmukset varjostavat ja josta virta +näkyy. + +Zofija purskahti itkuun. Eliza lankesi polvilleen hänen eteensä ja +kätki kasvot hänen helmaansa. Veri karkasi poskille, sydämmen täytti +haikea tunne. + +Tohtori tahtoi levätä kauniilla paikalla, missä lehmukset humisivat, +mistä virta näkyi. Sentähdenkö, että hän tiesi Elizan viihtyvän +kauniissa ympäristössä...? + +-- Hän ei saa kuolla, vaikeroi Eliza, -- hän ei saa kuolla, voi Zofija +mitä me tekisimme? + +Zofija lohdutteli häntä. He eivät kuulleet kuinka askeleet lähenivät +ovea. Ovi avautui, kynnyksellä seisoi -- tohtori. Eliza kirkasi +pelästyksestä, mutta Zofija astui hymyillen häntä vastaan. + +-- Kas vaan tohtoria, me hullut täällä suremme ja vapisemme teidän +sairauttanne ja tässä te ihka elävänä astutte joukkoomme. Eiköhän olisi +ollut parempi pysyä vuoteessa tänään? + +-- Ei minun puolestani kannata huolehtia, ei minun ole mikään, sanoi +tohtori. + +-- Olette te kovin kalpea, väitti Eliza, hymyillen kyyneltensä seasta. +-- Voitteko suoda minulle anteeksi? Minä olen kovasti, kovasti katunut +sitä eilistä masurkkaa. + +-- Oma syyni se oli. Olin ajattelematon, sanoi tohtori ja istuutui +tyynesti teepöytään. + +-- Tänään te lupaatte olla oikein varovainen, eikö totta? Me emme +ensinkään mene kävelemään. + +-- Menemme hiukan, vain tänne likelle heinäniitylle, sanoi tohtori. -- +Ilma on niin kaunis ja lämmin. + +-- Tulee ukkonen, saatte nähdä. Kuumuus on tukahduttava. + +Tohtori oli peloittavan kalpea, kuin haudasta noussut. Mutta hän puheli +kuin muina aamuinakin. + +-- Missähän Harmaa ja Valkoinen ovat? hämmästeli Zofija. + +-- En ole niitä nähnyt koko päivänä. + +Eliza jätti teelasinsa kesken ja juoksi kissoja huutamaan. Hetken +perästä hän palasi, kasvoilla voitonriemun ilme. + +-- Hyvät herrasväet, nyt saatte nähdä oikein näytelmän! Pyydän tulkaa +heti! + +Salaperäisesti hän avasi porstuan oven ja kiirehti itse edellä +jättämättä hetkeksikään silmältä minkä vaikutuksen hänen näytelmänsä +tekisi tohtoriin ja Zofijaan. He seurasivat häntä uteliaina. Puutarhan +käytävällä oli koko kissaperhe. Pienellä harmaalla kissanpojalla oli +hiiri, elävä hiiri, joka vitisi ja yritti pakoon. Emäkissa katseli +ylpeänä sitä taitoa, jolla poikanen osasi pidellä ensimmäistä hiirtään. +Se päästi sitä irroilleen, antoi sen juosta nurmeen, hyökkäsi sitte +sen niskaan, paineli, pyöritteli, kieritteli sitä käpälillään. Se oli +hurjaa leikkiä ja valkoinen pikku kissa yritti mukaan, mutta toinen +murisi sille uhkaavasti ja sen silmät kiiluivat vihriöinä. + +-- Tohtorin kissan ensimmäinen hiiri, lausuivat Eliza ja Zofija +ylpeästi kuin yhdestä suusta. -- Mitkä erinomaiset kissantaipumukset +sillä ovat! + +Tohtori pudisti päätään ja tekeytyi tyytymättömän näköiseksi. + +-- Koko minun kasvatukseni on ollut turhaa. Raaka luonto on saanut +jalansijaa kissassani, josta aioin hienostunutta, sivistettyä eläintä. + +Eliza ja Zofija purskahtivat nauruun. Sitte he kaikki istuivat pitkän +aikaa katselemassa kissaperhettä. + +Päivä tuli tukahduttavan kuuma. Hengenahdistus näytti vaivaavan +tohtoria. Hän ei saanut olluksi levolla. + +Päivällisen jälkeen tuli hän pyytämään Elizaa kävelemään kanssaan. He +suuntasivat askeleensa heinäniitylle. Ukkonen jyrisi etäältä, mutta +taivas oli kirkas ja keveitä, punertavia hattaroita uiskenteli sinessä. + +-- Minusta tuntuu siltä, sanoi tohtori, -- että jollen nyt teille puhu, +niin on se myöhäistä. + +Hän käveli kumarruksissa, käsivarret olivat ristissä hänen rinnallaan. +Hän oli hienossa, vaaleanharmaassa puvussa, lakki oli asetettu +päälaelle niin, että korkea otsa jäi vapaaksi. Hänen kasvonsa +olivat kalpeat, suu lujasti suljettu, posket kuopilla ja ilmeestä +hänen piirteissään mahdoton päättää mitä hän ajatteli. Eliza astui +hänen rinnallaan, totisena, juhlallisena niinkuin häntä olisi viety +ratkaisemaan elämänsä kohtaloa. + +Niitty tuoksui. Heinät olivat jo kuivat ja raoilla. Kauvempana hääri +ihmisjoukko korjaamassa niitä latoihin ennen sateen tuloa. Heiniä +mätettiin suuriin kuormiin ja neljän hevosen vetäminä vierivät ne +täyttä karkua niittyä pitkin maantielle ja sieltä ylös mäelle, jossa +oli kartano. Oli aivan tyyntä, aurinko poltti. Tohtori istuutui +heinärukoon ja Eliza asettui hänen viereensä. Tohtori nojasi +kyynärpäitä polviinsa ja katseli pitkän aikaa ääneti eteensä. Eliza ei +uskaltanut häntä häiritä. + +-- Minä tiedän, alkoi tohtori tyynesti, -- että te rakastatte minua. Ja +te tiedätte että minä rakastan teitä. + +-- Tiedän, vastasi Eliza hiljaa. + +-- Minä olen rakastanut teitä siitä asti kun me kerran vahingossa +lapsina jouduimme leikkimään samaan heinärukoon heinäniityllä. +Muistatteko sitä? + +Eliza vastasi tuskin kuuluvasti. + +-- Päivä oli kesäinen niinkuin tämäkin ja ukkonen jyrisi +kaukaisuudesta. Me olimme lapsia silloin. Minä olen kärsinyt paljon, +paljon senjälkeen, ja isänmaani surkean kohtalon rinnalla on suurimpana +kärsimyksenäni aina ollut se, etten teitä saanut. Ettekö te silloin +minua rakastanut, ettekö silloinkaan sinä talvipäivänä, jolloin +tapasimme toisemme puukäytävässä ja puhelimme keväästä? + +-- Rakastin, kuiskasi Eliza. -- Mutta en ymmärtänyt että se oli +rakkautta. Se oli minusta niin mahdotonta... Ja siinä hän punastui -- +juopa minun ja teidän välillänne oli mielestäni niin suuri. + +-- Niin, te olitte silloin liian lapsi ymmärtääksenne ett'ei +sivistyneitten ihmisten välillä ole juopaa vaikka ovatkin eri +säätyluokista ja siksi minä odotinkin kaksi vuotta tehdäkseni teille +uudestaan kysymykseni. + +-- Voi tiedättekö, minähän olin aivan ilman johtoa, äitini oli kuollut, +isäni matkusteli pitkin maailmaa, Zofija rouva, ainoa, joka oli +minua johtanut, oli mennyt naimisiin ja muuttanut pois. Oikusta minä +menin naimisiin miesvainajani kanssa. Me olimme erään ystävättäreni +kanssa pilalla lyöneet siitä vetoa... Isäni ei häntä kärsinyt, mutta +minä en hänen varoituksistaan välittänyt. Minä otin hänet, hän oli +ulkomuodoltaan niin kaunis... Voi minä olen sen tekoni saanut kalliisti +maksaa. Koko elämäni se on minulta ryöstänyt. + +Eliza purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Yhä hellempänä tohtorin +katse häntä seurasi. + +-- Menisi päiviä ennenkuin saisin teille kerrotuksi kaikki kärsimykseni +avioliittoni ajalta! Monasti minä aioin itseni surmata, mutta en saanut +sitä tehneeksi. Itsemurhassa on mielestäni aina ollut jotakin niin +rumaa. Aioin karata ja jättää mieheni, mutta minne olisin paennut? +Isäni, veljeni olivat minut hyljänneet, Zofija rouvasta en tietänyt +elikö hän edes. Sukulaisia minulla ei ollut. + +-- Ajattelitteko te koskaan minua? kysyi tohtori. + +-- En. Te olitte mielestäni aivan haihtunut. Vasta täällä kun teidät +tapasin, muistin nuo päivät lapsuutemme ajoilta. Ja te olitte heti +mielestäni niin ihmeellisen tuttu... Mutta minä ajattelin että +rakastitte Jadviga neitiä. Onhan hän niin suloinen. Eilenkin täällä +niityllä, kun tytöt lauloivat, lauloi hän niiden mukana noita lauluja, +joita te niin rakastatte. Hän ymmärtää seurustella kansan kanssa, jota +te niin rakastatte... Miksi...? + +Hän katseli tohtoriin kysyvänä. + +-- Niin -- sanoi tohtori miettiväisesti, -- miksi minä itse asiassa +en rakastunut häneen? Minä vertasin häntä ja teitä keskenänne ja +sanoin itselleni, että hän se minua oikein ymmärtäisi, minulle oikein +sopisi. Teidän ja minun mielipiteeni aina joutuvat ristiriitaan, +sillä kasvatuksemme on ollut tuiki erilainen. Mutta ihmeellisellä, +salaperäisellä voimalla te minua pitelitte nyt, niinkuin silloin +lapsuuden päivinä... Nyt se oli myöhäistä. + +He vaikenivat. Elizan silmät olivat alas painuneet. Pitkät, mustat +silmäripset lepäsivät poskipäillä. Hän aukaisi kosteat silmänsä. + +-- Suokaa minulle anteeksi sen mitä tein, en tietänyt mitä tein! Voi +suottehan? + +Hän väänsi käsiään ja hänen äänensä rukoili. + +-- Olettehan itse kärsinyt yhtä paljon kuin minä. -- Niin, mutta syy +oli minun. Voi minua onnetonta. Kun saisin tehdyn tekemättömäksi! + +Hän oli liikuttava kyyneleettömässä tuskassaan. Tohtori katseli häntä +hellästi. + +-- Ottakaa minut nyt, lausui hän äkkiä rukoillen, -- antakaa minun +seurata itseänne! Minä hoidan teitä niin hellästi, en luovu luotanne +hetkeksikään. Ottakaa minut vaimoksenne, rakastattehan te minua! + +Hän hymyili ja nosti häntä vastaan valkeat, paljaat käsivartensa. Hän +tarttui hänen käteensä ja painoi siihen kuumat huulensa. Tohtori sysäsi +hänet luotaan. Piirteet hänen kasvoillaan olivat kuin kivestä. + +-- Se on nyt myöhäistä, sanoi hän kovalla äänellä. -- Minä en +enään kuulu itselleni: olen kuolemalle kihlattu. Minä en saa teitä +omistaa! Jos teitä suutelisin, veisin teidät hautaan mukaani, minun +henkäyksessäni on myrkkyä, minä en saa teitä liketä. + +Eliza heittäytyi hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. + +-- Voi ottakaa minut mukaanne hautaan. Minä tahdon kuolla kanssanne. +Mitä minulla enään on maailmassa jos te menette pois? -- Hyvä Jumalani, +puhdas, pyhä neitsyt, Maariani, kuningattareni, anna hänelle elämä! Hän +on vielä nuori, sinä et voi tahtoa ottaa häntä pois...! + +Eliza oli lamassa puun juurella, kasvot ja kädet korotettuina taivasta +kohti. Kun hän hänen nuorta elämäänsä rukoili, hymyili hän kyyneltensä +seasta ja hänen äänensä väräeli. + +-- Te rukoilette mahdottomia, sanoi tohtori. + +Eliza oli siinä polvillaan kietovan kaunis. Hänen kosteat silmänsä +katselivat kaihoten hänen kasvoihinsa, hänen povensa kohoili, hänen +avoimet huulensa näyttivät janoavina rukoilevan suudelmaa. Hän +väänteli käsiään. Äkkiä tarttui tohtori molemmin käsin pitelemään +otsaansa ikäänkuin hän olisi järkeään peljännyt. Eliza katseli häneen +vilkkumatta. Hän hymyili. + +Hänen hymyilynsä huumasi, häikäisi. Eliza laahautui hänen luoksensa +ja heittihe hänen syliinsä. Tohtori tarttui kovin käsin hänen +käsivarsiinsa. + +-- Ei edemmä, sanoi hän. -- Nyt me menemme sisään. Posti on kai jo +tullut. Te saatte ehkä kirjeen isältänne. Toiste kerron teille enemmän +itsestäni, jos tahdotte kuulla. + +Eliza nousi ja pyyhki kasvonsa. Ääneti he astuivat taloa kohti. +Aitavierellä seisoi ajopeli ja mies sitoi kiinni hevosia. Nähdessään +tohtorin hän tuli häntä tervehtimään ja ojensi hänelle kirjelipun. Se +oli rypistynyt ja ilman päällekirjoitusta. + +-- Mistä se on? kysyi tohtori pahaa aavistaen. + +-- Apteekkarilta. + +Tohtori aukaisi sen ja silmäili läpi lyhyen sisällön. Eliza ei +ennättänyt sitä häneltä kysyä ennenkuin Zofija hymyillen ja liehuttaen +kirjettä ilmassa, likeni heitä. + +-- Eliza rouvalle kirje! huusi hän jo kaukaa. + +Eliza tarttui siihen vapisevin käsin. Hän tunsi käsialan, hän tunsi +sinetin. Se oli hänen isältään. Tohtori taas ojensi kirjeensä Zofija +rouvalle. Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Alla ei ollut nimeä. Se +sisälsi ainoastaan sanat: "Santarmit voivat minä hetkenä hyvänsä olla +teillä". + +Zofija kävi kalpeaksi kuin vaate, kauhu painoi leimansa hänen +kasvoihinsa. + +-- Jesus Maria! sai hän kuiskatuksi. + +Sitte kokosi hän järkensä ja alkoi ryhtyä valmistuksiin odotettujen +vastaanottamiseksi. Luultavasti tekisivät he täällä kotitarkastuksen. +Eliza sai unohtaa kirjeensä ja olla apuna. Mutta mistä päästä he +alkaisivat, mikä oli talossa vaarallisinta? Mikä hävitettäisiin +ensin? Zofija väänsi ovet lukkoon, astui kirjakaapin luo ja avasi +sen. Sitte hän kiiruhti piironkinsa laatikkoa avaamaan, meni taas +takaisin kaapille ja alkoi sieltä etsiä. Pian oli hänen käsissään pieni +kirjaläjä. + +-- Nuo ovat poltettavat! sanoi hän hätäisesti. -- Ne ovat +liettuankielisiä kirjoja. Eliza, katsokaa ulos ikkunasta, näkyykö +mitään? + +-- Ei mitään. + +Uuniin sytytettiin tuli. Sinne heitettiin vanhoja kirjeitä ja +kellastuneita papereja. Zofija oli ne pelastanut edellisistä +kotitarkastuksista. Nyt antoi hän niiden mennä. Hän oli polvillaan +laatikkonsa edessä, tuli loimotti huoneen valkeilla seinillä, punersi +Zofijan kasvot ja valaisi tohtorin taipuneen vartalon, kun hän astui +ohitse. Hän käveli pitkin askelin edestakaisin salin päästä ruokasalin +päähän. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, hiukset roikkuivat +poskille. + +-- Eliza, kuiskasi Zofija, -- ottakaa tämä käärö, siinä ovat +miesvainajani kirjeet, en raaski niitä polttaa enkä tahdo että niitä +tutkitaan, piiloittakaa ne jonnekin, vaikka rannalle. Eihän mitään näy +maantiellä? + +Eliza kiirehti pois ja tohtori sulki oven hänen jälkeensä. Hetkisen +vielä lisäsi Zofija sytykettä uuniin. Sitte lankesivat hiiltyneet +paperit tuhaksi. + +-- Missä minun musta nahkalaukkuni on? kysyi tohtori äkkiä. -- Se +täytyy panna tallelle. Jollen minä palaisi, niin lähettäkää se +ystävilleni, te tiedätte kyllä minne. + +-- Kyllä, kyllä. Mutta se on Elizalla. + +Heidän piti odottaa Elizaa, joka oli mennyt rantaan. Jokainen hetki +venyi kiusallisen pitkäksi. Vihdoin hän tuli. Laukku käärittiin +vaatteeseen ja kätkettiin puutarhaan, perunamaahan. Ja niin oli kaikki +valmista. Puuhaa oli kestänyt ehkä viisitoista minuuttia. Piti vain +saada talon mieliala rauhaisan näköiseksi, jottei mikään herättäisi +epäluuloa. + +Tohtori ja Eliza kävelivät puutarhassa. Taivas oli pilvessä, puissa +pihisi salaperäisesti niinkuin rajuilman edellä. Kukkalatvat loistivat +kirjavina. Liljat vain olivat varisseet. Niiden lehvät lepäsivät lumena +nurmikossa. Latvassa oli vielä pari kukkaa. Ne tuoksuivat vienosti. + +-- Mitä kirjoittaa kreivi, isänne? kysyi tohtori. + +-- Hän on sairaana ja pyytää minua luokseen. + +-- Onko hän maalla? + +-- On. Syntymäkodissani, jonka te hyvin tunnette. + +Tuntui olevan niin paljon, paljon sanottavaa. Jälestäpäin he +muistaisivat että siitäkin ja siitäkin olisi pitänyt puhua. Mutta +kumpikin antoi nyt kalliitten viimeisten hetkien kulua lausumatta +mitään. He vain katselivat toisiinsa. Äkkiä tohtori seisahtui +liljalavan eteen ja loi Elizaan pitkän katseen. + +-- Sanokaa se, pyysi Eliza. + +Hän ymmärsi että tohtori aikoi jotakin sanoa. + +-- Tahdotteko jatkaa elämäntehtävääni? + +-- Minä!... Voi jospa vain voisin! + +-- Te voitte. Tulette isänne vanhalle maatilalle Liettuassa. Ruvetkaa +rakastamaan kansaa, joka teitä siellä ympäröi. Saatte nähdä että se työ +tyydyttää. + +Elizasta tuntui helpolta ja suloiselta tehdä tuo lupaus. Mutta kun hän +sitte näki tohtorin kasvot ikäänkuin kirkastuneina seuraavan jotakin +kaukaista, kaukaista, valtasi tuska hänen rintansa ja kyyneleettömänä +hän vaipui nurmikolle. Hän kadottaisi hänet, hän ei häntä koskaan saisi +nähdä...! + +Zofija rouva oli sillaikaa kyökissä. Oli tuotu marjoja kaupaksi. +Hän läksi ruokasalista noutamaan rahaa ja vilkasi ulos ikkunasta. +Silloin näki hän kaksi miestä sini- ja punakirjavissa puvuissa juosten +likenevän taloa. + +Siinä he olivat, santarmit! Ilmoittaisiko hän heistä jo Elizalle +ja tohtorille, jotka istuivat puutarhassa? Siihen ei enään ollut +aikaa. Kalpeana hän hoippui ulos. Portti narisi. Läähättäen miehet +seisahtuivat hänen eteensä. Ylpeällä ryhdillä kohtasi hän heidät ja +kysyi lyhyesti: + +-- Mitä herrat etsivät? + +-- Meillä on käsky tulla vangitsemaan tohtori Petras Budrista, joka +oleskelee teidän talossanne. + +-- Odottakaa tässä. + +Hetken kuluttua hän tohtorin ja Elizan seurassa tuli takaisin. +Santarmit uudistivat vangitsemiskäskynsä. Hänen piti seurata +heitä voitin [meidän nimismiestä vastaava virkamies] asunnolle, +jossa santarmipäällikkö odotti. Valmistusajan tuli olla lyhyimmän +mahdollisen. Mitä hän oli tehnyt? Minne hän vietäisiin? Koska hän +pääsisi vapaaksi? Sitä he eivät tietäneet; heille oli vain annettu +vangitsemiskäsky. + +Zofija rouva käski miehet ruokasaliin odottamaan ja valmisti heille +teetä. He eivät saaneet istuutua ja kiellettyä oli minkäänlaisten +virvokkeidenkin nauttiminen. Hän sai heidät sentään houkutelluiksi +ottamaan viinaryypyn ja lasin teetä. Siinä heitä kestittäessään kertoi +hän heille tohtorin taudista ja kehoitti heitä hoitamaan häntä hyvin +matkalla. + +Äänettöminä tohtori ja Eliza kokosivat tohtorin välttämättömimmät +tavarat pieneen kääröön. Salaa Zofija ja Eliza keräsivät rahansa hänen +kukkaroonsa. + +Ilta jo hämärsi. Sataa tuhutti ja ukkonen jyrisi etäältä. Metsä +seisoi pimeänä, hiljaa, silloin tällöin nousi tuuli valtavasti sitä +ravistamaan. Pilviä, suurina kuin vuoret, vieri taivaalle, salama +välähti tuontuostakin valaisemaan maisemaa. + +Tohtori veti päällystakin ylleen, Eliza ojensi hänelle lakin, Zofija +kietoi hänen hartioilleen suuren huivin. Santarmit katselivat +äänettöminä. Ei kumpikaan naisista itkenyt, ei kumpikaan valittanut. +Hämärä kätki peittoonsa heidän kärsivät kasvonsa. Kukaan ei ollut +muistanut sytyttää tulta lamppuun. + +-- Hyvät herrat, lausui Zofija rouva ja asettui rukoilevana santarmien +eteen, -- hoitakaa tohtoria hyvin! Näettehän että hän on sairas, mies +joka on kuolemaisillaan. + +Eliza mittasi heitä leimuvin katsein ikäänkuin hän olisi tahtonut +heidät maahan polkea. Mutta hän ei sanonut mitään. + +-- Olemmeko valmiit lähtemään? kysyi toinen santarmeista. + +Tohtori tarttui Zofijan käteen ja painoi siihen huulensa. Zofija sulki +hänet syliinsä ja puhkesi valittaen itkemään. Eliza ei tahtonut päästää +tohtorin kättä. Hän painoi sitä rinnalleen ja suuteli sitä uudestaan ja +uudestaan. Kun he astuivat porstuan kynnyksestä, leimahti heleä salama. +Sen salaman valossa näkivät he toisensa viimeisen kerran. Tohtori +nousi rattaille, santarmit asettuivat molemmin puolin. Tuskin sai hän +aikaa ojentamaan kätensä naisille. Piiska läiskähti, hevoset lähtivät +liikkeelle. + +Kuin kiinninaulattuina seisoivat molemmat naiset. Salama lämmitti +heitä, sade kasteli heitä. Äkkiä Eliza heräsi. + +Hän ei ole kaukana vielä, hänet voi vielä tavata. Hänen _täytyy_ vielä +saada nähdä hänet. Hän heittäytyy santarmipäällikön jalkain juureen +polvilleen. Hän vakuuttaa, hänelle, että hän on viaton. Hänen _täytyy_ +päästä vapaaksi! + +-- Zofija, sanoi hän vilkkaasti, -- mennään voitin asunnolle. Ehkä +saamme jotakin kuulla. + +Zofija suostui siihen, vaikka tietäen, ett'ei se mitään vaikuttaisi. He +pukeutuivat tummiin sadetakkeihin ja kiersivät huivit päähänsä, jott'ei +heitä tunnettaisi. Helmojaan nostellen he astuivat tietä pitkin. Satoi +hiljaa, lämmintä sadetta. Kiiltomatoja näkyi nurmikosta. Ei kuulunut +ääntä mistään. Omituinen toivo oli syttynyt heihin molempiin. Eliza +odotti hengitystään pidellen. + +Voitin asunnon ikkunoista loisti tulta. Ohuiden uutimien läpi saattoi +nähdä, että oltiin ruualla. Silloin tällöin kurottautui käsi jotakin +ottamaan tai liikkui varjo edestakaisin. + +-- Jääkää te tähän, sanoi Zofija kuiskaten, -- niin minä käyn kyökissä +kyselemässä. + +Hän meni. Eliza seisoi pensaikossa, joka jäsen jännitettynä, jokainen +hermo tähystelemässä. Portailta kolahteli ikäänkuin askeleita, sisästä +saattoi kuulla ääniäkin. Hänen kenkiinsä oli tarttunut kerros märkää +hiekkaa, hiukset olivat auenneet ja riippuivat olkapäillä. Päänsä +liikkeillä hänen täytyi estää niitä pääsemästä kasvoille. Heinä hänen +ympärillään oli korkeaa ja tuoksui. Hän kuuli oman sydämmensä lyönnit. +Nyt nousi joku herroista, parrakas pää loi suuren varjon voitin salin +seinälle, hän otti pullon käteensä... Tohtori mahtoi istua kauvempana, +koskei häntä näkynyt... Tohtori tuolla, tuossa risaisessa talossa, +häntä kuljetetaan pois, syytetään, aiotaan vangita. Hänet tappavat +sillä tavalla... Mutta se ei saa tapahtua! Hänen täytyy se estää. Hänen +päätöksensä oli valmis. + +Hän astui päättäväisesti ulos pensaastaan, kiiruhti portaille. Hän +säpsähti. Pitkä mies, yksi santarmeista tarttui lämpimällä kädellä +hänen käteensä. + +-- Tästä ei päästetä ketään. + +-- Väisty, kurja! huusi Eliza. Hän pelästyi. Hän ei ollut huomannut +miestä, joka puoli nukkuen, sinelliinsä käärittynä oli istunut +penkillä. -- Tiedätkö kuka minä olen ja sinä uskallat minuun koskea? + +-- Se ei sinua auta, vaikka olisit kuka tahansa. Käänny vain takaisin. + +-- Mene paikalla ilmoittamaan santarmipäällikölle, että överstinrouva +Kochanowski tahtoo häntä puhutella. Mene! + +Eliza käski äänensä koko mahdilla ja polki jalkaansa maahan, mutta +santarmi nauroi hänelle vastaukseksi. Hän nieli kiukkunsa ja ravistaen +hiukset kasvoiltaan hän pistävällä ivalla jatkoi: + +-- Vai niin, et tottele! No tiedänpä mikä sinun tapaisillesi herroille +kelpaa -- -- se on... _kulta!_ + +Hampaittensa välitse hän sihisten päästi viimeisen sanan, ja asetti +suuren kultaisen rintaneulan santarmin eteen. + +-- Sinä saat tämän, jos viet sanan päälliköllesi. Se on kultaa ja kivet +ovat jalokiviä. Sinä saat sen, mutta mene paikalla. + +Mies ojensi kättänsä ottamaan neulaa. Hän alkoi ymmärtää ja nähtävästi +heltyä. Mutta samassa tarttui joku takaapäin Elizan olkapäihin. Se oli +Zofija rouva. + +-- Tulkaa pois rakkaani, kuiskasi hän, -- me vain pahennamme hänen +tilaansa, jos täällä viivymme. Tuo ei auta. Minä tunnen santarmit. + +Hän ei ollut päässyt kyökkiin. Santarmi oli sielläkin ollut +vartioimassa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin. Molemmat +naiset astuivat kotiin päin. Välistä voihkasi Eliza tuskallisesti kuin +lapsi joka näkee pahaa unta. + +-- Enkö minä saa häntä _koskaan_ nähdä? sanoi hän itsekseen ikäänkuin +omia ajatuksiaan selvittääkseen. + +-- Ehkä joskus, vastasi Zofija, -- jos hän elää siksi kuin päästävät +hänet vapaaksi, mutta siitä ei tiedä koska se tapahtuu. + +-- Mutta mitä hän on tehnyt? Hänhän oli viaton? Tämä on mahdotonta! He +eivät voi häntä viedä. He tutkivat asian tuolla ja hän tulee kotiin jo +täksi yöksi! + +-- Te olette puolalainen nainen, sanoi Zofija rouva, -- ettekä tätä +ymmärrä! + +Eliza kääntyi äkkiä ympäri. Valo voitin asunnon ikkunasta näkyi vielä. +Kuului ääniä ja rattaitten räminää. He tekevät lähtöä, he tulevat ehkä +tästä ohitse! Naiset seisoivat henkeä pidätellen. Sataa tuhutti hiljaa. +Ukkonen jylisi etäällä. Oli pilkkosen pimeä. + +-- Olkaamme ääneti, kuiskasi Zofija, -- hän kärsisi kaksin kerroin, jos +tietäisi meidän olevan täällä. + +He seisahtuivat tiepuoleen aitaa vastaan. Ei kuulunut mitään pitkään +aikaan. + +Nyt he tekevät valmistuksiaan, herrat pukevat ylleen. He eivät aavista +mitä on tekeillä. Kun he ovat päässeet siihen, missä vainion aita +alkaa, keskellä pilkkosta pimeää pysähtyvät äkkiä hevoset. Hän, Eliza, +on karannut esiin piilostaan, tarttunut hevosten suupieliin. Hän käy +käsiksi miehiin, hän... hän... keksii viimeisessä hädässä jonkun +keinon. Hänen _täytyy_ keksiä. Taivaan kaikki Pyhät auttakoot! Eliza +järjesti hiuksensa ja työnsi yltään huivin, joka saattoi olla hänen +tiellään. Jo erottautui ääniä, piiska läiskähti, rattaat läksivät +liikkeelle. + +-- Nyt, huokasi Zofija rouva -- he hänet vievät, rattaat etenevät, he +menevät toista tietä. + +Toista tietä! Elizalta tukahtui henki, ikäänkuin kova koura lakkautti +sydämmen liikunnan. Hän lankesi suin päin maahan. Hetken kuluttua tunsi +hän Zofijan hellän äänen kutsuvan kotiin. He menisivät pelastamaan +laukkua, _hänen_ laukkuaan jonka olivat puutarhaan kätkeneet, +kastumasta. Toisiinsa nojauneena he läksivät ja olivat tuskin päässeet +katon alle, kun rajuilma oli valloillaan. Tuuli ravisti metsää, talon +perustukset tuntuivat huojuvan, ukkosen jyrinä helistytti ikkunoita, +salamat valaisivat yön pimeyden häikäisevän valoisaksi. + +Ruokasalin pöytä seisoi vielä katettuna. Piika oli lisännyt hiiliä +teekeittiöön, se kiehua porotti kodikkaasti. Tuossa oli koskemattomana +ja jäähtyneenä teelasi, jonka Zofija oli kaatanut _häntä_ varten. +Kissanpojat olivat nukkuneet sohvalle, emäkissa liikkui levottomana +lattialla ja naukui kun ukkonen jyrisi. Eliza istuutui sohvalle ja +otti syliinsä harmaan pikku kissan. Hänen mieleensä muistui kuinka +se aamulla oli leikitellyt hiiren kanssa. He olivat seisoneet ja +katselleet. Aivan samalla tavalla piteli kova kohtalo nyt _häntä_. Hän +istuu rattailla santarmien välissä, salama valaisee hänen kalpeita, +sisäänpainuneita poskiaan... + +Salin pöydällä tapasi Eliza hänen veitsensä ja muutamia revittyjä +paperiliuskoja. Hän ei saanut niitä sommitelluksi yhteen, vaikka +koetti, niistä sai vain yksityisiä sanoja... Sohvan alla oli puun oksa, +jolla hän oli leikittänyt kissoja. Eliza otti sen käteensä... Tohtorin +kamarin ovi oli auki, siellä oli kaikki tavallisessa järjestyksessään, +viulu pöydällä, paperit ja kynät... Kolkko tyhjyys kirkui vastaan +kaikkialta, muistot saivat sydämmen vuotamaan verta joka askeleelta... +Tuontuostakin sanoi Zofija rouva, jotakin hiljaisella äänellä ja +siunaili salamoiden iskiessä. + +Äkkiä kuului kova koputus ikkunaan. Naiset säpsähtivät ja molempien +mielessä välähti omituinen toivon tunne. Mutta se oli vain Jadviga, +joka pyrki sisään. Hänen vaatteensa ja hiuksensa olivat läpimärät ja +nyyhkien hän heittäytyi Zofija rouvan kaulaan. Sitte hän meni Elizan +luo, joka äänettömänä, kyynelittä istui ruokasalin sohvalla. Jadviga +lankesi polvilleen hänen eteensä ja painaen huuliaan hänen kädelleen +lausui vähä väliä: + +-- Oi, suokaa minulle anteeksi! + +Eliza ei ensin häntä huomannut. Vasta vähitellen hän heräsi kuin +unesta kuuntelemaan Jadvigan tunnustusta. Hän oli ollut hänelle +mustasukkainen, hän oli häntä vihannut, panetellut... Tyttö väänteli +omantunnontuskissa ja surussa. Eliza sulki hänet syliinsä ja nojaten +päätään hänen rinnalleen, puhkesi hän hurjasti itkemään. + +-- Te annatte minulle anteeksi? rukoili Jadviga. + +-- Ei, lapsi, ei ole minulla mitään anteeksi annettavaa. Molemmat +olemme rakastaneet... + +Jadviga suuteli hänen kättänsä ja läksi. Läpi rajuilman ja yön kiirehti +hän kotiin. Zofija saattoi hänet puutarhan aitaan asti. Kun hän palasi +sisään, oli Eliza lähtenyt levolle. Zofija istuutui hänen vuoteensa +laidalle. + +-- Älkää itkekö rakkaani, lohdutteli Zofija. -- Aatteet vaativat +uhrinsa. Hän ei ole elänyt turhaan. Hän kaatuu kuin urho +taistelutantereelle. + +-- Jospa hän kaatuisi, jospa kuolisi! sanoi Eliza hiljaa. -- Antaisin +hänet mielelläni kuolemalle. Mutta minä kurja, julma, vasta polvillani +rukoilin hänelle elämää. + +-- Me emme usein tiedä mitä teemme... Antakoon Jeesus Kristus anteeksi! + +-- On niin kamalaa ajatella että hän on raakojen ihmisten käsissä, +heidän mielivallassaan, hän jonka sielu on hieno ja arka kuin liljan +kukka... Jumalani, Jumalani älä kuule sitä rukousta, jonka sinulta +vasta rukoilin, vaan ota hänen henkensä luoksesi... + +Hän asetti kapeitten sormiensa päät vastatusten rinnalleen ja rukoili +kauvan ja kiihkeästi. Zofija oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä. He +eivät enään pyytäneet hänelle elämää eikä kuolemaa, he rukoilivat vain +Jumalan johtoa... + + * * * * * + +Parin päivän perästä läksi Eliza isänsä luo täyttämään rakkaansa +elämäntyötä. Zofija jäi yksinäisyyteensä. + +Muutamia päiviä ennen joulua saapui heille sanoma tohtorin kuolemasta. +Hän oli kuollut vankilassa, ennenkuin tutkintoa oli pidetty tai +tuomiota langetettu. + + + + +Vieraalla virralla. + + +Vene liikkuu hiljaa alas virtaa, airot lepäävät, soutajat vaikenevat. +Kuuman päivän ilta on raikas, veden pinnalla vaippuu sumu ja kuu nousee +taivaalle suurena, värittömänä, kukkivien tuomien takaa. + +Professori itse pitää perää, soutua hoitaa Mihail Mihailovitsch, +muut istumme kukin tuhdallamme työttöminä. Tuontuostakin laulaa +Julia Ivanovna vienoa kansanlaulua, sillä välin puhelemme Moskovan +tukahduttavasta kuumasta, jota koetamme unohtaa. Pukuja on päästetty +hiukan huolimattomiksi, naiset ovat irroittaneet palmikkonsa; joku +viheltelee, joku huudahtaa ärsytelläkseen kaikua. Jokainen nauttii +vapaudesta, ensimmäisestä kesäpäivästä maalla. + +Minullahan on kirje taskussa, kirje Suomesta, kotoa, pikku siskolta, +jonka posti vasta toi. Otan sen esille ja luen salavihkaa alun: + +"On yö, mutta en voi mennä levolle, sillä on niin kaunista. Järvi on +tyynenä, peilikirkkaana, ikkuna on auki, satakielet laulavat. Äkkiä +kuulen jonkun kävelevän. Se on Anni, joka nyt vasta tulee kotiin. +Nähdessään minut ikkunassa, tulee hän luokseni ja ojentaa minulle +kukkivan tuomenoksan..." + +Enempää en ehdi lukea, sillä nimeäni lausutaan ja minulta kysytään +jotakin. Kätken kirjeen taskuuni odottamaan yksinäistä hetkeä. + +Toisella rannalla on mäki, puuton, kivetön. Laudan päällä onkii +paljasjalkainen poika, joka välillä sylkee onkimatoonsa tehdäkseen +sitä maukkaammaksi. Liikahtamatta hän tuijottaa oman kuvansa punaiseen +paitaan, rikkinäisiin housuihin, pitkiin sääriinsä, jotka kertautuvat +veden tyynessä. Mäkeä ylös kävelee venäläisen papin pitkään, mustaan +huokkaan puettu mies. Hänen tukkansa on litistetty lasten käsien +kaulailuun, sillä sylissään hän kantaa lasta, joka hellästi painaa +poskensa hänen poskeensa. Kylällä haukkuu koira. Puutarhojen takaa +näkyvät rakennusten katot ja kirkon risti. Kun veneranta katoo +näkyvistä, vaikenevat vähitellen sen asukkaitten äänetkin. Kosteutta +lankee janoovalle maalle ja hämärää lehdoille, joita aurinko on +polttanut. + +Vesi on syvää ja tyyntä kuin syksyisen jään pinta. Metsässä liikkuu +omituinen suhina kuin satakielten hyppimisestä oksalta oksalle. +Ne laulavat vihellellen, viserrellen, raksutellen. Tuomen oksat +retkottavat yli veden pinnan ja satelevat kukkiensa lunta virran +mukaan. Mieleeni tulevat kansanlaulun sanat: + + Tuomi on virran rannalla, + jonka juurella minä istuin. + +Ja minä hyräilen sitä hiljaa itsekseni, uudestaan ja uudestaan. Eteeni +nousee koti sydänmaalla, jonka mökit nyt ovat uneen vaipuneet. Tyynenä +siellä lepää järvi, sumu vaippuu kytömailla, aitan syrjällä seisoo +tuomi. Ja tyttö, joka ei ole saanut unta heinävuoteellaan aitassa, +astuu ulos tuomen juurelle ja taitellen oksaa puusta hyräilee sitä +samaa nuottia: + + Tuomi on virran rannalla, + jonka juurella minä istuin. + +Hameen alta näkyy päivettynyt jalka, paita on karkeana kaulalla, +tukka on valkea ja silmät siniset. Minä hänet hyvin tunnen, hän on +Anni, lapsinahan olemme leikkineet yhdessä. Minun tekee niin mieli +mennä hänen luoksensa, tarttua hänen käteensä niinkuin ennen. Että +juostaisiin kilpaa järvelle, otettaisiin venhe ja lähdettäisiin tuonne +saarelle... + +-- Nuori Suometar, nuori suomalainen rouva, mikä teidän on? Joko olette +meihin kyllästynyt? Joko on ikävä? + +Heidän kaikkien katseet ovat minuun käännetyt. Olen venheessä vetten +päällä, mutta kanssani ei ole Anni, lapsuuden ystävä; eikä saari tuolla +ole kotosaareni. Professori heittää sikaarinsa veteen ja tarttuu +huolestuneesti käteeni koettaakseen onko minun kylmä, Julia Ivanovna +lakkaa polttamasta paperossiaan, silittää otsaani ja suutelee poskeani. +Ja minä hymyilen heille ja vakuutan että olen ihan terve, että vain +tulin muistaneeksi kotimaatani. + +Olen sinä hetkenä enemmän yksin kuin milloinkaan ennen. Mieleen hiipii +kipeys, sydäntä alkaa särkeä, rintaa kuorii sanomaton kaiho. Olen niin +köyhä, niin alastoin, kun ei maakaan allani ole omani! + +Se tunne tulee niin suurena että minä nöyrtyneenä, lamautuneena vaivun +läjään. Sydän lyö, posket hehkuvat, hengitys on tukahduttamaisillaan. +Tahtoisin ojentautua pystyyn seisomaan, antaa rinnan laajeta, koko +henkeni voimalla tavotella ajatuksiini kaihoni määrää: Suomea. Mikään +ei mua pitele. Poissa olen, kaukana täältä, siellä missä nyt on kevään +yö ja kalpeina lepäävät järvet. Koivu on siellä sisareni, petäjä +veljeni, jokainen kivi ystäväni, mättäät, nurmet uskottujani. Syliini +minä suljen kukkivat maani, kuiskaan niille miten niitä rakastan, +huuleni painan multaa hyväilemään, polvillani kiitän siitä, että Suomen +omistan. + +On jo pimeä kun veneen kokka kolahtaa kotilaituriin. Nurmi on kosteaa, +kilpaa juostaan ylös mäkeä professorin huvilalle. Samovaari kiehua +porisee katetulla pöydällä. Rouvan tuolinkarmille on heitetty kauniisti +ommeltu pyyhinliina. Nälkäisten innolla asetutaan pöytään. Ja minä +sotken tuota vierasta kieltä, ja leikin ja nauran. + +Mutta kun kaikki ovat menneet levolle ja minä olen saanut kirjeeni +luetuksi, hiivin ulos pimeään. On kuin kaikki olisi ijäiseen uneen +langennutta ja minä ainoana elollisena olentona seisoisin avaruuden +rannalla. Ja siellä minulle selviää mitä tämä kaikki on. Mieli tyyntyy +ja rinta täyttyy riemulla. + +Tämähän on se josta monasti pelkäsin ettei sitä mulla olisi, tunne +isänmaasta. Edessäni on valmiiksi viitattu tie, suuri elintehtävä. + +Nuoruuteni -- kaiken, kaiken mitä minulla on, sen annan sinulle Suomi, +ihana kotini! Ota minut kokonaan. En sirpaletta voimistani jaa muualle, +jotten olisi sinulle uskotoin, äiti, sinä jonka metsien huminassa +kasvoin. Pieni on voimani, vähäiset varani, mutta ota vastaan ne! -- +Ja sinä taivasten Herra, ota minusta pois pahuus, sillä synnyinmaani +hyväksi sinä panit minut elämään. Synnyinmaani köyhä minut tarvitsee. + +Olen painanut kädet rinnalle ja tuijotan eteeni kuolleeseen maisemaan, +jota kuu valaisee. Minua palelee, palelee sieluun saakka. Kuusi, johon +nojaan, ei kysy kyyneleitäni. + +Mutta siellä on nyt valoisa kevätyö. Koivun nuput ovat +hiirenkorvalla... Miten sitä rakastan, sitä valoa, sitä kevätyötä, sitä +koivua siellä! + +Nyt vasta sen tunnen. Tänneköhän kauvas minun täytyikin tulla jotta +oppisin sen tuntemaan? + +Moskovassa keväällä 1894. + + + + +Koketti. + + +I. + +Pitkin askelin, syrjään vilkaisematta ja välinpitämättömien näköisinä +astuivat Erkki Berg ja Akseli Latvala tyttökoulun sivutse. Suuri joukko +tyttöjä siinä käveli odottamassa että ovet avattaisiin. Akseli sai +yhtämittaa nostaa lakkiaan, mutta Erkki ei kuin ulkomuodolta tuntenut +ketään koko joukosta. + +-- Mutta täytyy sinun toki myöntää, että Anna on kaunis, sanoi Akseli +Erkille jatkoksi heidän keskustelulleen. + +-- Kaunis -- niin, kauneus on häälyvä käsite. Se on aivan maun asia. +Minä puolestani en ihaile sellaista kauneutta kuin Annan, hänessä on +liian paljon teeskentelyä, hän on täydellinen koketti. + +Erkki tulistui puhumaan kuin loukatun totuuden puolesta. Akseli nauroi. +Samasta asiasta he olivat puhuneet monet monituiset kerrat. Erkkihän ei +tuntenut Annaa. Anna ei ollut koketti, se oli kaikki luontoa hänessä. +Kateelliset tytöt olivat hänelle keksineet sen nimen siksi, että +pojat hakkasivat häntä enemmän kuin heitä. Kukaan toinen ei saattanut +olla niin iloinen kuin Anna, niin veitikkamainen ja vallaton, niin +luonnollinen. + +-- Sen sinä vielä itse myönnät, kun sinut tutustutan häneen, vakuutti +Akseli. + +No niin, Erkki vain hymyili. Ja oikein häntä nauratti, kun Akseli +johtui uskomaan hänelle syviä salaisuuksia suhteestaan Annaan. He +olivat miltei kihloissa. Yhtenä iltana -- oli kaunein kuutamo ja +huurteiset puut -- he tulivat luistinradalta ja astelivat haaveillen +toistensa rinnalla. Anna tuontuostakin naurahti tavalliseen tapaansa. +Hänen kotiportillaan he seisahtuivat ääneti katsomaan tähtitaivasta. +Silloin Akseli ojensi hänelle kirjeen, jota hän monta päivää oli +kantanut povitaskussaan. Se sisälsi hänen rakkautensa tunnustuksen. + +-- Älä nyt sentään levittele tuota juttua kenellekään, lisäsi Akseli +lopetettuaan. + +Erkki tietysti lupasi. Mutta oli hän sanomaisillaan, että Annan serkku +Lauri Vaurio hänelle oli uskonut melkein samallaisen jutun itsestään ja +Annasta. Mutta hänkin oli kieltänyt sitä levittelemästä ja Erkki pysyi +luottamukselle uskollisena. Mutta hänen päähänsä välähti samassa tuuma: +pienen kepposen hän panisi toimeen rakastuneille tovereilleen. Sieti +heille hiukan nauraa. + +Kertomuksen muodossa, tosin hiukan muutettuna, luettiin heidän +sieluntilansa jo seuraavana lauvantaina konventin sanomalehdestä. +Se herätti toiselta puolen suurta riemastusta, toiselta puolen +suuttumusta. Asianomaiset, sekä Vaurio että Latvala epäilivät paikalla +Erkkiä ja ottivat vuorotellen hänet kanssaan kahdenkesken, vaatien +tilinteolle. + +Omituista muutoin, että Anna Vaurio siitä lähtien sangen usein sattui +Erkki Bergin tielle. He kohtasivat toisensa kadulla, porraskäytävissä, +puistoissa, milloin missäkin. Alussa oli uhka ja ilkku Annan +suupielissä, hän katsoi Erkkiin suoraan ja terävästi ja hänen kauniit +silmänsä näyttivät iskevän tulta. Päästyään hänen ohitsensa, Erkki +tavallisesti purskahti nauruun. Mutta vähitellen lauhtuivat Annan +kasvonpiirteet ja pää alaspainettuna, kärsivän näköisenä, hän vältti +Erkkiä niin paljon kuin suinkin. Erkki taas oli utelias näkemään +miten tyttö sitte muuttuisi kun tuo suruisan nöyryyden aikakausi +olisi ohitse. Sentähden hän rupesi etsimään tilaisuutta päästä hänen +seuraansa. + +Eräänä päivänä kun Erkki ja Akseli olivat kävelyllä, tapasivat he Annan +niinikään kävelemässä erään toverinsa kanssa. Silloin Akseli heidät +esitti toisilleen ja jättäytyen jälellepäin Annan toverin kanssa, +hän antoi heille tilaisuuden selvittää välinsä. Mutta eihän heidän +puhelustaan tahtonut tulla mitään. Toinen teki kysymyksen, johon toinen +lyhyesti vastasi ja sitte syntyi hiljaisuus. Ilta oli tyyni. Auringon +laskettua oli maa vetäytynyt jäähän. Ei vielä ollut rataskeli, mutta +reki kulki vaivaloisesti niitä likaisia lumijätteitä myöten, joita oli +katukäytävien syrjillä. Taivas oli kirkas ja siellä täällä tuikki tähti. + +Äkkiä Anna seisahtui ja nyökäyttäen päätään katumyymälää kohti, hän +teroitti katseensa ja korvansa. Hän seisoi hiukan kumartuneena, huulet +auki, poskilla puna ja silmät rävähtämättöminä. + +Katumyymälä oli matala, puoleksi maanalainen puoti, jonka seinillä +riippui teurastettuja lihoja ja pöydillä lepäsi rasvaa ja ihraa. +Jostakin sisähuoneesta kuului iloinen harmonikan sävel ja hyllyltä +näkyi kipsinen rintakuva Runebergista. Katossa paloi käryävä lamppu. + +-- Runebergin kuva tuossa ympäristössä! huudahtivat Erkki ja Anna kuin +yhdestä suusta. He purskahtivat kaikki nauruun. Ja äkkiä katosi heidän +väliltään kankeus. Anna ja Erkki juttelivat kuin vanhat tutut. Molemmat +he pitivät runoudesta ja ihailivat Runebergiä. Akselin alkoi jo käydä +kateeksi, hän yritteli yhtyä heidän puheisiinsa, mutta sai niin +hajamielisiä vastauksia, että hän heistä erosi saattamaan kotiin Annan +toveria. Mutta sitte hän paikalla riensi loitolta katselemaan Annan +porttia kohti. Siellä hän, Anna, seisoi Erkin kanssa pitkässä puhelussa +ja tutunomaisesti he vihdoin sanoivat jäähyväiset toisilleen. + +Hän oli tehnyt Erkkiin mitä parhaimman vaikutuksen. Hän oli pirteä +tyttö ja hänen käytöksensä oli luonnollista. Erkki muisteli häntä +ensin usein, miten hän käveli, miten hän nauroi. Mutta sitte he eivät +tavanneet toisiaan pitkiin aikoihin ja hän oli jo haihtumaisillaan +Erkin mielestä, kun hän eräänä päivänä äkkiä pujahti häntä vastaan +kadunkulmassa. + +-- Minä inhoon tuota tyttöä, sanoi hän ja pusersi pienet kätensä +nyrkeiksi. + +-- Ketä tyttöä? kysyi Erkki hämmästyneenä. + +-- Te ette enään voi häntä nähdä. Enkä minä tiedä hänen nimeänsä. Mutta +tässä kulmassa me jo vuosikausia olemme kohdanneet toisemme. Hän mahtaa +asua jossakin täällä. Me käymme molemmat koulua -- tietysti eri koulua, +hän ruotsalaista. Me aina katselemme toisiamme... + +Annan silmät kääntyivät ylpeästi siihen suuntaan, johon tyttö oli +kadonnut ja hänen äänensä oli uhkaava. + +-- No? kysyi Erkki. + +-- Siinä ei olekkaan muuta kuin että katselemme toisiimme. Hänen +katsettaan minä en kärsi, en! Jos te tietäisitte -- näin, näin hän +kävellä luhnailee -- Anna näytti hänen käyntiänsä. -- Hän varmaankin +koettaa olla niin keijukaisen kaltainen kuin mahdollista, sillä hän on +kaunis muutoinkin: helakka, hieno iho, ruskeat kauniit silmät, tukka +kihara, musta, hänessä on kaikki kaunista, mutta hän on ihan kuin pikku +sisareni nukki, kiharat kiemurtelevat alas poskille ja kaulalle... Ja +hän se vasta on _koketti!_ + +Anna oli käynyt kiivaasti ja puhunut kiivaasti. Hänen viimeisissä +sanoissaan oli katkeruutta ja niitä lausuessaan hän käänsi kasvonsa +Erkkiin ikäänkuin hyvitystä vaatien. Mutta Erkki ei sitä nähnyt. + +-- Kas etten minä ole häntä huomannut. Teidän pitää joskus näyttää +hänet minulle. Minä tulen sitte auttamaan teitä, tarkoitan, että +yhdessä häntä katselemme. + +-- Se on hyvä... Hänellä onkin aina poikakomppaniia kintereillään. + +-- No onpa niitä teilläkin, ehätti Erkki hymyillen väliin. + +-- Minulla? voi teitä! Anna ravisti päätänsä ja hymyili ikäänkuin +hyväilystä, mutta totistui äkkiä ja huokasi: -- kalliistipa minä olen +saanut pienet valloitukseni maksaa. Teidän luokkalaisennekin kaikki +ovat minua siitä pilkkaamassa ja konventinne sanomalehti... + +Erkki punastui. Tyttö oli tietysti kuullut kaikki serkultaan. + +-- Onhan siinä joskus ollut pientä pilaa, sanoi Erkki -- mutta ne jotka +ovat sen kirjoittaneet, eivät ole teitä tunteneet. + +-- Niin, sanoi Anna katkerasti ja nyökäytti päätään. + +He kävelivät sitte ääneti. Erkin rupesi tulemaan sääli. + +-- Kun te nyt tulette kotiin, jatkoi Anna -- niin istutte kai +kirjoittamaan minusta sanomalehtiartikkelia... Katsokaa, minä tiedän +kaikki. Lauri on kertonut. + +-- Mutta enhän teitä ollenkaan tuntenut, puolustihe Erkki. + +-- Ja olitte sittenkin valmis solvaamaan nuorta tyttöä. Minä joka +inhoon kaikkia koketteja, niinkuin nyt itse näitte. + +-- Mutta suokaa anteeksi, enhän teitä -- -- + +-- Joko te nyt sitte myönnätte, etten minä ole koketti? + +-- Jo. Täydellisesti. + +-- No sitte minä suon teille anteeksi. Mutta tiedättekö, alussa minä +vihasin teitä, olisin voinut vaikka teitä lyödä... Sitte kun minä näin, +miten hyvältä te näytitte, niin vihani lauhtui, tuli teitä sääli, että +olitte tuominnut ihan tuntematonta... + +-- Kiitos siitä! -- Erkin ääni oli lämpöinen -- olemmehan nyt selvillä, +olemmehan ystäviä? + +Anna loi häneen veitikkamaisen katseen. Hän ojensi jo kätensä, mutta ei +heti antanut sitä Erkille. + +-- Uskaltaakohan teihin luottaa...? + +-- Voi, neiti Anna...! + +-- No, olkoon menneeksi. + +He paiskasivat kättä. Anna oli oikeastaan ostamassa itselleen +keväthattua ja Erkki meni hänen mukaansa puotiin. He ostivat sellaisen, +josta Erkki piti ja tinkivät yhdessä siihen valkoisen sulan. Ja heti +sen tehtyään he erosivat. Anna ei antanut Erkin tulla saattamaan +itseään kotiinkaan. Täytyi muka olla järkevä ja ahkera. Anna oli +viimeisellä luokalla ja Erkki tulisi vuoden päästä ylioppilaaksi. Johan +he olivat vanhoja ihmisiä! + +Illalla istui Erkki kirjojensa ääressä, pää käden varassa ja silmäili +taivasta. Pilvet olivat terävinä kielekkeinä, kaistaleina, jotka +muuttivat muotojaan ja ennustivat myrskyä. Tyyntä oli vielä Erkin +rinnassa, mutta hän tunsi siinä myrskyn enteet. Naapuritalon puitten +oksien välitse pilkahti tähti, savukiemura nousi suorana ilmaan, +kaikki oli niin omituisen kaunista, kaikki tuntui hyväilevän mieltä. +Hänessä liikkui selittämätön tunne. Oli kuin valkoinen siipipari, +hellä ja hentoinen kuin naisen käsi olisi liidellyt hänen ohitsensa, +sulkainsa untuvilla hivellen hänen poskeaan... Äkkiä näkyi ikäänkuin +kuva, mutta se haihtui samassa, eikä hän saanut selville mitä se oli. +Ilmalinnoja, tuulentupia, tulevaisuuden unelmia! Ensi kevännä hän tulee +ylioppilaaksi. On edessä suuri, suuri maailma... + +Erkki heittäysi lukuihinsa eikä tavannut Annaa moneen päivään. Mutta +Vaurio ja Latvala rupesivat tekemään hänelle kiusaa. He kävivät +yhtaikaa hänen kimppuunsa, kyselivät ja koettivat solmia häntä +sanoihinsa. + +-- Olit oikeassa kun sanoit Annaa koketiksi. Nyt olemme mekin saaneet +sen selville. Hän on oikkuja ja vehkeitä täynnä. + +Erkki oli jo, päästäkseen heistä, myöntämäisillään, että niin se on. +Mutta tietysti Anna serkkunsa kautta saisi tietää kaikki; eikä hän +sitä tahtonut, sillä olihan hän sopinut Annan kanssa, että he olisivat +ystävät. + +-- Kyllä se sentään on enemmän luontoa kuin luulette, sanoi Erkki. -- +Niinhän minäkin ennen luulin, mutta sitte kun tutustuin... + +-- Se on jo saanut sinutkin pauloihinsa, nauroivat pojat +ylenkatseellisesti. -- Onnittelemme sinua itkuihin ja hammasten +kiristykseen! + +Eivätkä he huolineet Erkin puolustuksista. Vaurio hankki jo toisen +tytön hakattavakseen, mutta Akseli retkieli pitkiä matkoja tavatakseen +Annaa ja kärsivänä, onnettomasti rakastuneena hän milloin koetti +pehmittää tyttöä maailmaa halveksivalla synkkyydellä, milloin hän +sydämmellisesti pyysi häntä muistamaan sitä yhtäkin kuutamoista iltaa. +Anna valitti kerran Erkille, että hän oli hänestä ihan pääsemättömissä, +hän ei voinut kärsiä tuota ruikutusta, jospa Akseli olisi tietänyt +miten inhoittavalta mies näytti kun hän noin valitti! + +Kadulla kävellessään he siitä puhuivat. Äkkiä joku takaapäin tullen +tervehti heitä ja astui ohitse. Se oli Akseli. Hän loi heihin pitkän, +uhkaavan silmäyksen ja hänen huulensa värähtivät ilkeästi. + +-- Aih! huudahti Anna ja kalpeni. -- Voi minua, kuinka puhuinkin niin +ääneen! Hän tietysti kuuli kaikki. + +Erkki koetti häntä lohduttaa, saattoi hänet hänen asunnolleen ja palasi +sitte kotiin. Hänen huoneessaan, hänen pöytänsä ääressä istui Akseli, +edessään Annan nimikirjoitus Erkin syntymäpäiväkirjassa. Hänen kasvonsa +olivat kuin ukkospilvi, sieramet laajenivat raskaasta hengityksestä, +ja silmistä säihkyi viha. Hän ei vastannut Erkin tervehdykseen, eikä +antanut hänelle kättään. + +-- Te olette minut surkeasti pettäneet, alkoi hän vihdoin -- sinä ja +Anna yhdessä, sinäkin, jota minä pidin ystävänä. Kavaltajia te olette +molemmat, minä teitä syvästi halveksin... + +-- Kuule, lopeta nyt, niin minä selitän... + +-- Sinä olet minulta vienyt Annan, Anna rakasti minua. + +-- Että sinä surkeilla kasvoillasi ja jankutuksillasi olet +kyllästyttänyt hänet, sitä hän tänään valitti. Ihan sattumalta hän tuli +siitä puhuneeksi, älä nyt suutu. Minä en ole tahtonut sinua pettää ja +emmehän me niin usein ole olleet yhdessä Annan kanssa. + +-- Hän on jo ehtinyt kehua sinun kauneuttasi ja ritarillisuuttasi koko +kaupungille, minä olen ihan kunnoton, roisto Annan silmissä ja se on +sinun ansiosi. + +-- Se on valhe! + +-- Ja häntä minä vihaan yhtä paljon kuin olen rakastanut. Maailmassa +ei ole käärmettä sellaista kuin hän, kukaan ei niin tiedä kiemurrella, +kierrellä, kietoutua ja myrkyttää niinkuin hän -- -- -- + +-- Tämä menee liian pitkälle, voit jo lopettaa, muutoin suutun tästä +minäkin -- -- -- + +-- Suutu, suutu, käy nyrkkisille jos tahdot, hän, Anna, jota minä +rakastin, hän on riepu ja rääsy, nosta se liasta, kiedo kaulaasi... +Minä en huoli sellaisia...! + +Erkin nyrkki sattui pöytään niin että mustepullo helisi. Hän ojentausi +suoraksi Akselin eteen, hänen nyrkissään oli voimaa, joka lamautti ja +heikonsi Akselia. Hän oli raivoissaan, mutta hän hilliytyi. Akseliin se +vaikutti niin että hän toiselta puolen olisi ollut valmis sovintoon, ja +toiselta puolen häntä suututti Erkin komentava ryhti. + +-- Ota takaisin sanasi! uhkasi Erkki. + +-- En ota! + +-- Ota takaisin sanasi taikka -- -- -- + +-- En! + +-- Minä sinut vaadin miekkasille, kaksintaisteluun. + +-- Osaatko sinä edes ampua? sanoi Akseli pilkallisesti. -- Onko pyssysi +kaatanut edes jänistä tai sorsaa! + +-- Nyt ei olekkaan kysymys jänis- tai sorsajahdista, vaan jompikumpi +meistä kahdesta, hyvä herra, minä tai te, jää haavoitettuna tai +kuolleena taistelutantereelle. Huomatkaa se! Vielä kerran kysyn: +otatteko takaisin sananne neiti Vauriosta? + +-- En. + +He päättivät, että huomenna päivällisen aikaan mentäisiin puistoon +sopimaan paikasta ja valitsemaan aseet. Asia päättyisi "duelliin". + +Erkki kiirehti vielä samana iltana lainakirjastoon pyytämään jotakin +kirjaa, jossa kaksintaistelua kuvattiin, sillä hänen käsityksensä siinä +suhteessa olivat vähän hämärät. + +Kun Erkki aamulla tuli kouluun, näki hän Vaurion ja Akselin +salaperäisessä keskustelussa. Akseli oli tavallista kalpeampi, he eivät +Erkin kanssa tervehtineet eivätkä vaihtaneet yhtään sanaa. Sattumalta +Erkki ehti nähdä, että Akseli ojensi Annan serkulle hienokoteloisen +kirjeen, jonka päällekirjoitus oli vapisevan käden työtä. Iltapäivällä, +sovittuun aikaan, marssivat molemmat riitaiset sivukatuja kohti, +mennäkseen ulkopuolelle kaupunkia. + +Ilma oli niin keväinen, kadut jo kuivat, nurmikot vihriällä laiholla, +aurinko likeni laskuaan, lauvantai-iltaa pyhittämään sunnuntaiksi +soivat kirkonkellot ja ihmisiä oli kävelyllä. Erkki astui eteensä +tuijottaen, katselematta vastaantulijoita, totisena ja synkkänä, Akseli +vilkaisi rauhattomasti ympärilleen, puna ja kalpeus vaihtelivat hänen +poskillaan. + +-- Kuule, onko se todellakin niin, sanoi Akseli vihdoin, -- että toisen +meistä täytyy kuolla, näin ihan terveeltään, juuri kun kevät koittaa? +Se on minusta niin omituista. + +-- Tietysti. Itsehän te niin olette tahtonut. + +Puistossa lauloivat linnut, puut olivat hiirenkorvalla ja tuoksut +leijailivat ilmassa kuin henget. Erkki esitteli että mentäisiin +puhelemaan yksinäiselle penkille syrjemmällä. + +-- Kuule, mutta eikö sitä millään voisi estää, että meidän pitää +toisemme tappaa? Me tulisimme jo vuoden perästä ylioppilaiksi. + +-- Luuletko sinä että tässä lasketaan leikkiä? Tämä on totisesti totta. +Olisit silloin peruuttanut sanasi, mutta sinä et tahtonut ja nyt se on +myöhäistä. + +Erkki oli päättänyt teititellä Akselia, mutta hän unohti sen +kiukuissaan. Hänen äänensä oli synkkä ja käheä. Se vaikutti Akseliin +kuin kuoleman koura. + +-- Berg, Latvala, hoooi! kuului äkkiä huuto heidän takaansa. -- +Pysähtykää, odottakaa! + +Pojat kääntyivät hämmästyneinä. Vaurio siellä juosta pyyhälti. +Hiestyneenä, hengästyksissä hän heidät saavutti. Hetken kuluttua tuli +näkyviin Anna. + +-- Mitä sinä meistä tahdot? sanoi Erkki synkästi. -- Meillä ei nyt ole +aikaa. + +-- Jumalan kiitos että teidät tapasimme! + +Se oli Anna. Hän ojensi molemmat kätensä, toisen Erkille, toisen +Akselille. Askeli sattui saamaan vasemman ja tunsi itsensä jo +onnelliseksi, kun Anna monien aikojen perästä niin ystävällisesti +häntä lähestyi. Tuskan väreet olivat tytön äänessä, posket hehkuivat, +tukkasuortuvia riippui hartioilla ja silmät rukoilivat. + +-- Minä pyydän teitä niin hartaasti, suokaa anteeksi, olen ollut paha +sinulle Akseli, ja te herra Berg, suokaa anteeksi -- --! Tulin niin +onnettomaksi, kun kuulin -- -- -- Se olisi ollut hirveää -- -- -- + +Häntä pöyristytti ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kauhealta näyltä. +Akseli yhäkin piteli hänen kättänsä. Mutta Erkki seisoi synkkänä. + +-- Neiti, älkää meitä keskeyttäkö. Meidän täytyy mennä. + +-- Te ette saa, voi minä rukoilen, tulkaa pois, unohtakaa, tulkaa +ystäviksi... Minun syyni on kaikki -- -- --! + +Annan ääni oli itkevän herkkä. Liikuteltuna ja ihastuneena Akseli häntä +katseli. + +-- Te ette tiedä mitä sanoja olemme langettaneet toisillemme, niitä ei +voi pestä pois kuin verellä. + +-- Verellä! kirkasi Anna ja purskahti itkuun. -- Mitä minä teen, minä +onneton? + +Hän lankesi maahan ja otti Erkin molemmat kädet. + +-- Sopikaa, tulkaa ystäviksi, minun tähteni! -- Siitä hän rukoilevasti +katseli ylös. -- Erkki pyyhki toisella kädellä otsaansa, huokasi +syvästi ja sanoi sitte: + +-- No minä suostun _teidän tähtenne!_ + +-- Minä taas olen kauvan sitä tahtonut! iloitsi Akseli. + +Annan kasvot vetäysivät valoisaan hymyyn, liikutuksissaan hellänä, +kauniimpana kuin koskaan ennen hän ojensi heille kätensä ja lausui +hiljaa: + +-- Voi kiitos! + +Vähän aikaa he kävelivät ääneti. + +-- Nyt mennään juomaan limonaadia ja syömään torttuja, esitti Vaurio. +-- Minä tarjoon. + +He istuutuivat penkille vesimyymälän vieressä. Anna oli Akselin ja +Erkin välissä. Vaurio läksi tekemään tilausta. + +-- Pois kaikki vanhat vihat, sanoi hän sitte nostaessaan limonaadilasia! + +Heidän lasinsa kilahtivat vastatusten ja samassa he kaikki purskahtivat +nauruun. + + +II. + +Oli kulunut vuosi, oli kevät. Akseli oli jo aikoja sitte luovuttanut +Annan Erkille. Annan poissaollessa koko vuoden oli hän hakannut toista, +se toinen oli ollut kiinnittämässä kukkia hänen rintaansa, kun hän +astui ulos puodista, josta valkoinen ylioppilaslakki oli ostettu +päähän. Erkkikin olisi saattanut saada kukkia, mutta hän ei niistä +huolinut, kun ei voinut niitä vastaanottaa Annan kädestä. Hänelle +ei kevät vielä ollut koittanut, häntä ei ylioppilasarvo elähyttänyt +koko voimallaan, ennenkuin Anna hymyllään oli sulattanut talven hänen +rinnastaan ja hyväksymisellään vihkinyt hänen valkoisen lakkinsa. +Äärettömästi hän kaihosi Annaa, niin että välistä tahtoi ääneen +kirkaista. + +Oli hän miltei varma Annan rakkaudesta... Tuontuostakin oli hän +saanut häneltä terveisiä hänen nuorempien veljiensä kautta, jotka +nyt vuorostaan olivat koulussa, ja pari kertaa oli Anna kirjoittanut +hänelle ystävällisen vastauksen hänen kirjeisiinsä. Annan kirjeet +olivat aina alkaneet: "Herra Erkki Berg!" tai vaan: "Herra Erkki!" Ei: +"_Hyvä_ herra Erkki!" Erkki oli siitä onnellinen, sillä olisihan se +rakastavalle ollut liian vähän. Rakas-sanaa taas ei tietysti sopinut +käyttää. + +Onneksi sattui Erkin kaukaisia sukulaisia asumaan Annan kotipuolella. +Hän ei heitä ensinkään tuntenut, mutta sopihan heihin tutustua. Ja +matkalla kävi poikkeaminen Annan kotiin. + +Kuinka hurjasti sydän sykki, kun hän viimeisessä kestikievarissa pesihe +matkapölyistä ja sitte kysyi tietä Rauhalaan. Ja kun hän ajoi pitkän +puukäytävän halki, johon talo jo näkyi, tuntui onni niin tukahduttavan +suurelta, että hän hyppäsi alas polkupyörältään ja kävellen astui +lopputien. + +Rakennus oli vanha, suurten koivujen varjostama, takaa pilkoitti järvi. +Piha oli herttaisena nurmikkona. Portailla istui nuori tyttö painuneena +ompelutyöhönsä. Erkin kasvoille lensi puna, hän yskähti, nosti lakkiaan. + +-- Herra Berg! Todellako? Kuinka hauska. Nyt minä ymmärrän mitä se käki +merkitsi. Tervetuloa -- ja onnea! Kuinka se on kaunis! + +Anna jäi hetkeksi ihaelemaan Erkin lakkia. Erkki ei saanut sanaa +suustaan. Hän vain katseli häntä. Yhäkin kauniimmaksi hän oli käynyt, +hän oli kasvanut ja vartalo oli kehittynyt. Hänessä oli jotakin +totisempaa, naisellisempaa kuin ennen ja hän punastui Erkin katsetta. + +-- Tervetuloa vieläkin! jatkoi hän. -- Käykää sisään, olkaa hyvä. +Otetaan polkupyörä tänne etehiseen. Äiti, täällä on eräs tuttavani +Helsingistä, herra Berg. Ratto, Ratto, pois nyt jo! + +Viimeiset sanat tarkoittivat koiraa, joka riemuisalla hypyllä ja +haukunnalla otti vastaan vierasta. Pian kokoontui portaille koko perhe, +isä, äiti, veljet ja pikkusiskot. He tunsivat kyllä herra Bergin +nimeltä, sillä olihan Annalla hänen valokuvansa ja kun, Annan ollessa +puuhaamassa teetä, rouva Vaurio ja Erkki keskustelivat, kävi selville, +että he olivat kaukaista sukuakin. Sentähden he kohtelivat Erkkiä kuin +vanhaa tuttua ja pyysivät häntä viipymään luonaan kumminkin muutamia +päiviä. + +Mutta Anna, entinen iloinen Anna, mihin hän oli kadonnut? Vakavana, +totisena hän järjesteli kodissaan ja varoitti pikkusiskoja. Ja kun +hän välistä hymyili, teki hän sen niin arvokkaasti. Miten hän oli +voinutkin niin muuttua? Erkki tunsi äkkiä olevansa hänestä hyvin +kaukana. Tuli hänen kasvoihinsa johonkin määrään entinen ilme kun tuli +puheeksi pikku siskon nukki, jonka tämä oli kantanut Erkin syliin. Se +oli punaposkinen, tummatukkainen kaunotar ja miltei liikutetuin mielin +Erkki otti sen käsiinsä. + +-- Tämäkö se on, joka oli tuon teidän entisen ystävättärenne näköinen? + +Anna nauroi. + +-- Se, se juuri. Siitä syystä se onkin ollut minun erityisen hoitoni +alaisena. Muutoin ei se ikinä enään eläisi. Eikö totta, tuollaisia +ihmisiä löytyy? + +Illallisen jälkeen he kahden läksivät kävelemään; Anna oli paljain +päin, kevyt huivi olkapäillä. Hän kääntyi tallin ohitse kulkiessa, +rengin puoleen kysymään jotakin, piioille, jotka lypsivät lehmiä oli +hänellä myöskin sanottavaa ja vasta kun tultiin puukäytävään, hyvän +matkan päähän, rupesi hän pitämään huolta Erkistä. + +-- Tiedättekö, tänään kun täällä kuljin, lensi käki pääni päällitse ja +minä toivotin -- että te tulisitte meille käymään. Ajatelkaa kuinka +omituista! + +-- Todellako! Te toivotitte minua, te ilostuitte tulostani? + +-- Tietysti. Onhan täällä jokseenkin yksinäistä ja varsinkin on hauska +tavata teitä kouluajan tuttavia. + +Hän tuli jo taas sellaiseksi, jommoisena Erkki oli häntä niin +rakastanut. Erkin kurkkuun nousivat sanat, hän olisi tahtonut kertoa, +miten hän oli kaivannut ja odottanut. + +-- Kuinka tuo lakki on kaunis. Kai on ihmeen suloista kun nyt olette +valmis ja kai teillä on ollut paljon pelkoa ja paljon jännitystä ja +paljon työtä -- -- --? + +-- On! sanoi Erkki innostuneena. + +Nyt vasta oli hänellä kevät, nyt vasta, kun hän, Anna siitä puhui, +tunsi hän valkoisesta lakistaan ääretöntä riemua, nyt tuli työstä +palkka ja hän käveli tuota tietä, jota Anna oli polkenut lapsesta asti, +hengitti hänen kotimetsänsä ilmaa kruunatun sankarin tunteilla. + +Anna otti hänen lakkinsa käteensä, katseli sitä joka haaralta, silitti +sinistä vuoria ja antoi sen sitte pois. + +-- Kertokaa jotakin Helsingistä. Mitä niille entisille "ritareille" +kuuluu? + +Ja Erkki kertoi. Mutta sitte hän tahtoi kuulla jotakin Annasta. + +Mitä hänestä sitte oli kertomista! Hiljaisesti aika kului, päivät +olivat aina toistensa kaltaiset. Alussa oli ollut Helsinkiä ikävä, +sitte hän oli tottunut ja nyt hän viihtyi oikein hyvin, kävi paraikaa +rippikoulua, juhannuksena pääsivät jo ripille. + +Rippikoulua! Se siis oli syynä hänen tavattomaan vakavuuteensa, olisipa +tehnyt mieli hänet näyttää Akselille ja Laurille. Ne eivät olisi +tunteneet. + +-- Onko se teistä hauskaa? kysyi Erkki. + +-- Mikä? rippikoulussa käyminenkö? Hauskaa --? No on. + +Hän ensin epäili sanoisiko sitä hauskaksi. + +-- Siellä selvii niin paljon, jota tarvitsee selvänä tietona elämän +tiellä. + +Se ilta kului kuin humaus ja yön Erkki nukkui, korvissaan vielä se +sävel, jota Anna illalla oli soittanut. Seuraavana päivänä läksi hän +Rauhalasta koko perheen saattamana puukäytävän päähän. Siellä tuli +vastaan mies, jolla oli asiaa "herralle". Kun hän oli pistänyt kättä, +kaikille, heitti hän pitkän katseen nuoreen ylioppilaaseen ja lausui: + +-- Onkos tämä sitte Anna ryökinän sulhanen? + +Erkki ja Anna punastuivat korviin saakka, veljet, jotka kuulivat omat +luulonsa toisenkin suusta, päästivät suuren naurun, äiti selitti, ettei +hänen tyttärensä vielä ollut kihloissa, mutta isä iski merkitsevästi +silmää ja nyökytti päätään. Sitte heitettiin hyvästi ja kaihomielellä +ajoi Erkki kaukaisten sukulaistensa taloa kohti, jonne hänellä enään ei +ollut minkäänlaista halua. + +Ja taas kului pitkiä, pitkiä aikoja, jolloin Erkki kaipasi ja odotti. +Kesä loppui, tuli syksy ja talvi töineen yliopistossa. Jouluna läksi +Erkki taas tervehtimään noita kaukaisia sukulaisiaan ja poikkesi +matkalla Annan kotiin. Isä ja äiti sulkivat hänet miltei syliinsä, +Ratto haukkui riemusta ja iloisesti otti Anna ja lapsijoukko hänet +vastaan. + +Pari päivää Erkki eli Rauhalassa kuin huumeessa. Tanssiaisissa tanssi +hän Annan kanssa, kuutamoisina iltoina he kävelivät yhdessä, öisin +Erkki näki unissaan vain Annan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että +hänen täytyy tunnustaa rakkautensa. + + * * * * * + +He olivat kotimatkalla kirkonkylästä, jossa oli ollut kutsut. Päivä oli +kirkas ja kylmä, puut raskaina huurteesta, nojasivat maahan saakka. +Hankien vaipassa lepäsi koko järvi, niemet, saaret. Ja kaikki välkkyi +ja kimalteli. Erkki tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua. Annakin +vaikeni ikäänkuin odotuksessa. + +-- Kun minä katselen tuota valkoista, joka hohtaa, jota reunustaa tuo +vihriä huurteinen metsä, niin mieleeni johtuu, en oikein tiedä miksi, +morsian, jonka kulmilla myrtti painaa. + +Anna puhui hitaasti, hiljaa. Erkki nieli jokaisen sanan. + +-- Myrtti painaa? kysyi hän kiihkeästi. + +-- Niin, painaa, sillä morsian ei rakasta sitä sulhasta, jolle hän +vannoo kuuluvansa. + +-- Mistä se tuli mieleesi? + +-- En tiedä. Katsellessani tuota metsää ja lunta. Ja kerran olen ollut +sellaisissa häissä. + +Ei kuulunut pitkiin aikoihin muuta kuin reen anturoiden alla lumen +narina ja kulkuset. Erkkiä raateli omituinen epäilys. Sen olivat +synnyttäneet Annan viimeiset käsittämättömät sanat. Hänen täytyi +saada selvyys. Ja hän kääntyi tytön puoleen, katsoi häntä silmiin ja +kuiskasi, että hän häntä rakastaa. + +Anna hengitti syvältä ja sulki silmänsä. Erkki meni kuin tainnoksiin. + +-- Lausu että sinäkin rakastat minua, kuiskasi hän vihdoin. + +-- En voi! Minä sinusta pidän paljon, mutta en rakasta. + +Erkki hurjistui, ei ollut mahdollista, ettei hän rakastaisi, hän, jonka +kuvaa hän oli uskollisesti kantanut povessaan vuosia -- --! + +-- Sekö olisi uneni loppu, onneni loppu! Rakastatko sinä sitte toista? + +-- En. + +-- Mutta ehkä sentään --? Se on kamalaa, kamalaa, minä en voi elää +sitä päivää, jolloin toinen sinut saa omakseen. Jos sinä tietäisit +miten olen sinua ajatellut, kaihonnut näinä vuosina, siitä illasta asti +siellä puistossa -- --! Ja jos sinä käsittäisit miten on katkeraa olla +tässä rinnallasi, kun tiedän etten sinua koskaan saa -- -- --! + +Erkki purskahti itkuun. Anna oli saanut hänestä sen vaikutuksen, ettei +hän osaa itkeä. Hänen tuli äärettömästi sääli. + +-- Erkki raukka! Kuinka se minuun koskee, sanoi hän pehmeästi ja ojensi +peitteen alta hänelle kätensä. + +-- Mutta ehkä sinä voisit oppia rakastamaan minua! Minä teen mitä +tahansa, mitä sinä vain tahdot, ei ole niin suurta maalia, etten sitä +saavuttaisi, kun lupaat tulla omakseni. + +-- En, en, en voi sinua ikinä rakastaa muuta kuin ystävänä, veljenä. + +Erkin hampaat kalahtivat vastatusten. Sitte ei taas kuulunut muuta +kuin lumen narina ja kulkuset. Päivä oli vajonnut ruskoihin, etelässä +välkkyi suuri tähti. Anna viittasi siihen: + +-- Katso! hän äänsi kuin toivoa herättääkseen. + +-- Niin, sanoi Erkki kolkosti, -- taivaalle nousi tähti ja minun +sydämmestäni se sammui... Sellaista on elämä. + +Hetken kuluttua hän jatkoi kovalla, käskevällä äänellä: + +-- Älä tästälähin koskaan anna minulle itsestäsi mitään tietoja, +kohtele minua kuin ventovierasta! + +-- Niinkö, että meidän ystävyytemme nyt on kokonaan lopussa? kysyi +Anna pelästyneenä, -- se ystävyys, joka minulle on tuottanut niin +paljon onnea? En saa siis sinulta koskaan odottaa tai sinulle lähettää +tervehdystä, kun vanha vuosi vajoo umpeen, ystävänä ylpeillä sinusta +kun olet suorittanut tutkintoja. Olenko ymmärtänyt oikein? + +-- Niin. + +-- No sitte kiitän sinua näistä olleista ajoista. Sinä olet tuottanut +minulle paljon onnea. + +Hänen äänensä värisi hellästi. Seurasi pitkä äänettömyys. Iltarusko oli +muuttunut kiiltäväksi pimeydeksi ja taivas oli tähtiä täynnä. Valot +loistivat vastaan Rauhalan ikkunoista. Ratto rupesi haukkumaan. Jo +ajettiin sisään portista. + +-- Anna, suo anteeksi, ollaan ystäviä, pyysi Erkki hiljaa. + +Ratto ryntäsi rekeen heidän päällensä. Lamppu kädessä tuli +palvelustyttö kuistille. Etehisessä sai Anna painetuksi Erkin kättä. + +Ei ollut Rauhalassa enään mitään, joka olisi Erkkiä pidellyt. Yhtä +katkera kuin suloinen oli hänelle jokainen hetki. Särjetyin sydämmin +läksi hän sieltä. + + * * * * * + +Hän heittäysi hurjasti työhön. Se helpoitti. Mutta hän ei unohtanut. +Ja vähitellen alkoi toivo elpyä hänen rinnassaan kevään kanssa, joka +koitti. + +Eräänä päivänä kun Erkki tavallista tyynempänä istui kirjojensa +ääressä, tuli hänelle kirje, jonka päällekirjoituksen hän paikalla +tunsi Annan kirjoittamaksi. Kädet vapisivat kun hän sitä avasi. Anna +ilmoitti hänelle, vanhalle ystävälle, että hän oli kihloissa -- se oli +vastaiseksi salaisuus. + +Erkki läksi kävelemään. Maalitonna hän kauvan harhaili, kuljeskeli kuin +mielipuoli. Hän joutui rannalle, jolla hän koulupoikana ollessaan niin +monasti oli kävellyt uneksien ensi lempensä unelmia. Nyt ne piti raataa +mielestä juuria myöten. Hän tunsi kuinka sydän vuoti verta. + +Lumet läksivät, jää oli lyyjynharmaata, ilmassa kaikui kevätsäveliä ja +tuoksui tuoreus paisuneista lehtisilmuista. Mustana kuin syksyn yö, oli +Erkin mieli. Istuen yksinäisellä penkillä, valitti hän itsekseen. Hän +ei voinut itkeä, mutta hän puhkesi hiljaa puhumaan. + +-- Se on varkautta Anna, jos minä sinua vielä rakastan ja minä en +tahdo varastaa, en ryöstää toiselta hänen omaansa. Tule onnelliseksi +Anna hänen sylissään, minä en tahdo sinua koskaan nähdä, en koskaan +ajatella, en unissanikaan. Minä riistän sinut sydämmestäni, revin sinut +niinkuin satavuotisen hongan juurineen päivineen, työnnän luotani, +tapan ja hautaan. Minä rakastun toiseen tyttöön, sulkeudun hänen +hehkuvalle povellensa ja olen onnellinen, onnellinen -- -- -- yhtä +onnellinen kuin sinä! + +Hän läksi kävelemään pitkin rantaa, katseli raskasta jäätä ja ajatteli +sitä toista, jota hän oli rakastava. + +Hän olisi hänelle niin hellä, niin rakastavainen, niin +anteeksiantavainen. Hän itkisi hänen surujansa, hän kaipaisi hänen +kanssansa ja auttaisi häntä unohtamaan. Ehkä hänkin, Erkki vielä +saattaisi tulla onnelliseksi, vaikka se _nyt_ tuntui mahdottomalta. + +Ja Anna jäisi kesäyön unelmaksi, kangastukseksi meren selälle, +ilmestykseksi taivaan mailta, ruskopilveksi auringon laskemasijoille. + + + + +Öisiä vieraita. + + +Oli jo niin kevätpuolta, että vain sydänyöllä hämärsi. Mutta lauvantain +ja sunnuntain välinen yö tuli pimeä ja kolkko kuin syksyllä. Vettä +satoi, tuuli kierteli solia ja lakasi altaan kaikki mitä eteen sattui. + +Tuvassa makasi väki. Keskiyön aikana heräsi joku lapsista pyytämään +vettä. Äiti tapaili piimätuoppia ja löysi sen kyljellään permannolta; +kissa pahanen siinä lie liikkunut. Hän sukasi ylleen hameen, otti +tyhjän tuopin ja läksi unimielin aittaan päin mahlajakaljaa noutamaan. + +Tuuli ruhjoi vaatteita, lumensekainen sade piiskasi kasvoja, paljaat +jalat polkivat liejuista pihaa. Pärekoppa oli jäänyt tyhjäksi tallin +eteen, tuuli sitä vieritteli. Lapset olivat jättäneet lehmänkellon puun +oksaan riippumaan ja se soi siinä lämähdellen myrskyn äänten rinnalla, +surkeasti kuin hätähuuto. Vihdoin hän tuli ovelle ja ojensi kätensä +pistämään avainta avaimenreikään. Sieltä tuli tyhjyys vastaan. Hän +luuli tavoittaneensa ovea liian kaukaa ja astui likemmä. Kynnykselle +hän lankesi, heräsi silloin vasta täydellisesti unestaan ja parkasi +kimakasti. + +Ovi oli selkosen selällään. Edessä oli musta aukko ja lattialta näkyi +valkosia repaleita... Vaimo silloin aavisti kaikki ja vaikeroimistaan +tukahduttaen juoksi hän säikähtyneenä sisään. + +-- Kalle hoi, aitassa on liika. Vieras siellä on käynyt siivoomassa ja +puhdistamassa. + +Itkuksi katkesi häneltä ääni, vilusta kalisivat hampaat ja koko olento +värisi. + +Kalle sai vaatteet ylleen ja kahlasi kiireesti aittaan pihan poikki. +Vaimo jäi ulos odottamaan, kädet painettuina rinnalle ja korva +teroitettuna kuuntelemaan. Korvessa ympärillä ryski, huojuvat puut +humisivat, niinkuin maailman lopun edellä Jumala olisi lähettänyt +ilmansa lakaisemaan kaikki pois maanpinnalta. Kallesta ei pitkään +aikaan kuulunut mitään. Vaikka olisi siellä sisällä saanut surmansa. + +-- Vieras on käynyt, mennyt matkaansa, kuulumatta, näkymättä. Puhtaaksi +on raivannut jälkensä! kuului ääni vihdoin aitasta tyynenä kuin +kaukainen huokaus. + +-- Ensinnäkin on korjannut kirkkovaatteeni naulastaan ja tyhjänä on +orsi, jolla vasikannahka riippui kuivamassa. + +Vaimo purskahti itkuun. + +-- Katsos, veikkonen, ovatko minun hameeni jälellä. Jos se ne vei, niin +mikä minun poloisen eteeni tuleekaan -- -- --! + +Hän piteli käsissään hameen helmaa, johon oli pyyhkinyt silmiään, +kuunteli kyyneleitä ja henkeä pidätellen ja luuli tuulen ulvonnasta +eroittavansa, miten miehen kädet haparoivat tyhjiä seiniä. + +-- Sillä on mahtanut olla vaimo tai morsian, joka tarvitsi, sillä +tyhjinä ovat sinunkin naulasi. + +Vaikeroiden uskalsi vaimo vihdoin mennä aittaan. Hän oli kompastua +voipyttyyn, joka tyhjennettynä sekin oli kumossa permannolla. Kaikki +sille olikin kelvannut! + +He toimittivat tulta ja tarkastelivat tuhotyötä. + +Kirstu oli avattu ja lattialla hajallaan sen sisältö: torpankontrahti, +kunnankuitteja, lasten parempia leikkikaluja ja nurinkäännetty kukkaro. +Muu kaikki poissa. Eipä siellä suuria ollut ollutkaan. Riepuun +käärittynä oli ollut kymmenen penniä ja se hopeinen sormus, jonka +Kalle kihlasormuksena kerran oli antanut morsiamelleen. Maitopytystä +oli varas juonut, nurin narin se oli viskellyt vaatteet, tarkastellut +taskut, ehtinyt valita parhaat paidat ja löytänyt takimmaisesta +piilosta, monen huivin sisästä silkkiliinasen, jota vaimo tuskin +kirkkoon oli raaskinut panna päähänsä. + +Aamun valjetessa löytyi veräjältä toinen saapas, yksi hameista ja +hävinneen laatikon kansi. + +Vaimo sai Kallen heti lähtemään naapuritorppaan. Siellä vielä maattiin, +mutta Kallen kertomus pani kaikki mielet vireille. Kalle alkoi siitä, +kun heillä lauvantai-iltana oli menty kylpyyn ja puhui sitte tarkasti +koko asian kulun aina kestävään hetkeen saakka. + +Miehet olivat nousseet jalkeille, naiset tekivät tulta ja panivat +kahvipannun kiehumaan. Kalle istui alakuloisena penkillä. Yksin Risto +virui sängyssä pitkällään imien piippuaan. Hän oli jo harmaahapsinen +mies, muutoin pitkä ja roteva kuin jättiläinen. Kukaan ei tietänyt +neuvoa voron jälkiä. Heillä ei eilispäivänä ollut käynyt ketään +vierasta. Mutta kaikesta päättäen tämä ei voinut olla ihan likeltä, +koska se niin oli ollut janoissaan, että oli juonut maidon, ja +vienyt leivät ja voit mukaansa. Vaan ei se taas voinut olla ihan +outokaan, koskapahan oli ymmärtänyt etsiä niin tarkasti kaikki +salaisimmatkin sopet. Ja arveluja tehtiin kaikkiin suuntiin. Kalle +ei niistä innostunut. Hänen alakuloisuutensa oli vaihtunut tyyneksi +alistuvaisuudeksi sallimuksen määräykseen. + +-- Mikä on poissa, on poissa, sanoi hän ja miltei rupesi estelemään +varkaushuhun levittämistä. + +-- Jollei sinua tietäisi niin rehelliseksi mieheksi, niin voisipa +melkein luulla, että olet hitossa varkaan kanssa, arvelivat naapurit. + +Risto oli sillä aikaa noussut istumaan. Hän vajosi puhdistamaan tuhkaa +piippunysästään ja alkoi uudestaan kysellä Kallelta, mitä kaikkia +tavaraa häneltä oli viety ja mimmoiset olivat varastetut vaatteet +olleet. Ja Kalle kertoi taas uudestaan kaikki, piirsi polvelleen +kankaan ruutujen suuruuden, kertoi housuntaskujen luvun, ei unohtanut +mainita, että kuosi oli kaupunginräätälin hienoimpaa, ja että +jokaisessa napissa oli saman räätälin nimi. Risto kuunteli tarkasti +ja lupasi pitää silmänsä auki illalla. Hän oli nimittäin sinä iltana +kutsuttu pelimanniksi kuuliaisiin Kyyhkylän kylään. + +-- Jos se on likeisiä, panee se tietysti ylleen ne vaatteet Kyyhkylän +kuulijaisissa. + +-- Uskaltaisikohan tuo? Kunhan se vain ei niitä möisi... + +-- No ehkä sitte ostaja näyttäytyy niissä. + +Olisihan Kallen toivon tuosta pitänyt elpymän, mutta alakuloisena hän +palasi Koivulaansa ja istuutui aitanportaille eteensä tuijottamaan. + +Olihan siinä olevinaan rakennuksen alkua, saunaa, aittaa ja navettaa, +mutta kaikki oli pientä ja typistettyä. Tuvan ikkunasta mahtui tuskin +kaksi silmää yhtaikaa katselemaan, katto tapaili miehen päätä. Pellon +turpeet olivat sulamattomat ja alta näkyi ruskomulta, mutta pinnalla +vihannoi kauranoras. Aho antoi niukasti leipää ja halla korjasi +usein vielä nekin viimeiset. Velkaa täytyi tehdä. Tuvassa istui +Loviisa laulellen itkevälle lapselleen. Pian saisivat he kaikki itkeä +nälkäänsä. Ja siitä sitte piti varkaille tasata. Se oli heidän sallittu +osansa. + +-- Jaa, jaa, kuka armoton raaskii tulla rosvoamaan näin köyhiin +paikkoihin, kuului Loviisa vaikeroivan. + +-- Eivät uskalla suurempiin. Sentähden täytyy köyhien tasata heille. + +-- Ja sinä säästit niitä vaatteita kuin silmäterääsi, hyvän maisterin +muistona. Et kirkkoonkaan pannut päällesi. Nyt voro vei! -- Ja +minun sormukseni ja silkkini, ainoat jotka vielä olivat säästyneet +tyttöaikojen turhuudesta. Silloin sitä kokoelin vaatetta ja liinaa, +piti oleman silkit ja sormukset. Ja nyt voro vei kaikki! Kunhan olisin +tuon tiennyt, olisinpa saattanut muuttaa rahaksi ja itse syödä ne +suuhuni. Se silkkikin, josta ennen palkkarahoistani maksoin kahdeksan +markkaa! + +Mies ei virkkanut mitään. Hänen kasvoillaan oli sunnuntairauha ja +kädessään virsikirja. + +Vaimoa ärsytti tuo velttous. + +-- Eivät ne takaisin tule sillä tavalla. Kylälle siitä on lähdettävä +puhumaan. Sinäkö menet vaiko minä? + +-- Johan minä niistä puhuin. Ristokin lupasi illalla katsella Kyyhkylän +kuulijaisissa. Mutta mikä on vietyä, se on poissa. Niitä ei enään +tavata. Aitassahan nuo riippuivat tähänkin asti. Mitä virkaa niillä +siellä oli? Tottahan se vieras ne tarvitsi paremmin, tottahan sillä oli +vähemmin kuin meillä. Antaa hänen pitää saamansa! + +Hän työnsi viimeiset sanat tulemaan ikäänkuin ne olisivat olleet +hänen omantuntonsa ääni, jonka piti hallita kaikki hänen inhimilliset +mielitekonsa. Loviisaa taas rauhoitti se, että Risto oli saanut +kuulla asian. Sillä Risto, jos kukaan, saattoi vaania varkaan jäljet. +Hänellä oli silmää vaikka kolmen varaksi, liukas kieli ja puheessa +sukkelat käänteet. Mutta hyvää tuulta hänessä ylläpitämään tarvittiin +aina jotakin väkevää juotavaa. Sentähden Loviisa otti niukasta +jauhovarastostaan vadillisen ja vaihtoi sen viinaksi toisesta torpasta. +Maanantain iltapäivänä, jolloin saattoi arvata Riston palanneen +kutsuista, pisti hän pullon Kallen käteen. + +-- Lähde nyt Ristolta kuulostamaan. + +Jo tiellä tuli Risto Kallea vastaan, matkalla Koivulaan. + +-- Aika kaunis on kevään alku, sanoi Kalle kun oli pistetty kättä. + +-- Niin on. Ja taidatpa saada housusi takaisin. + +-- Jaa ettäkö takaisin? + +Kalle seisahtui hämmästyneenä Riston eteen, ja Riston silmät lensivät +pulloon Kallen povitaskussa. Sen johdosta hän sivumennen mainitsi, että +viinatavarat Kyyhkylässä olivat olleet sangen niukat. Kuokkavieraat +sentään olivat tuoneet mukanansa. Itse pääasiaan he eivät kajonneet +ennenkuin Risto oli päässyt istumaan Koivulan tuvan peräpenkille ja +täysi lasi oli hänen edessään. Eilispäivästä vielä väsyneenä hän +veltosti nojausi seinään tai pöytään puhuessaan. + +-- Tiedäthän sinä Kyyhkylässä Mattilan talon? + +Kalle nyökäytti päätään vastaukseksi. Mattilan poika oli kerran toissa +keväännä poikennut heillä. + +-- No se poika, se Jussi kosiskelee siellä erästä Tilta-nimistä +piikatyttöä. Jussi oli kuulijaisiin oikein kutsuttu, mutta Tilta tuli +kuokkavieraana. Miesten sitte siinä kieputellessa polskaa sattui Jussi +istuutumaan penkille minun viereeni. Pimeä siinä oli, sillä lamppu oli +nostettu orren päähän, se kun aina tanssiessa tahtoi sammua, mutta -- +niinkuin olin katsellut kaikkien muiden vaatteisiin -- vilkasin minä +häneenkin. + +-- Mitä sinä minun vaatteistani katsot? kysyi Jussi. + +-- Ilman vain katson, että on hienoa kangasta ja taitaa olla +kaupunginräätälin tekoa? sanoin minä. + +Hiukan tutkivasti oli Jussi häntä tarkastanut ja sitte kadonnut +tanssiin. Mutta Risto läksi tekemään tuttavuutta Tiltan kanssa. Ja +saikin hänet houkutelluksi penkille viereensä istumaan. + +-- Kunhan nyt tästä Tiltaa viedään Mattilan emännäksi, niin tottahan +sielläkin tarvitaan pelimannia? + +Tilta punastui, rupesi nauramaan ja pyyhkimään hikeä otsaltaan. + +-- Mitäs turhia Risto! Saavathan ne talon pojat parempiakin. + +-- Ei niitä noin kauniita tyttöjä joka niityllä kasvakkaan. + +Tilta jo heltyi pyytämään että Risto tulisi ensi sunnuntaiksi +soittamaan heidänkin kuulijaisiinsa ja näytti salavihkaa Ristolle +kättään, jossa oli kannallinen sormus. + +-- Aika korea sormuskin jo on! ihaili Risto. + +Silloin Tilta sukkelasti peitti kätensä, haukkui sormusta rumaksi ja +vanhanaikaiseksi ja hyppäsi pois. Illempana sai Risto kopatuksi häntä +käsivarresta ja kuiskatuksi: + +-- Tänäänkö sinä sen sait? + +-- Tänään. + +Enempiä todistuksia Ristolla ei ollut. Mutta hän oli ihan varma siitä, +että varas nyt oli hänen käsissään. Itse varkaudesta hän ei ollut +puhunut yleisesti, vain kertonut luotettavimmille tuttavilleen. + +-- Mene sinne nyt tarkastamaan tunnetko, tavarat omiksesi, kehoitti hän +Kallea. + +Kalle oli vaipunut mietteisiin. Hänen mieleensä muistui se päivä kaksi +vuotta sitte, jolloin he olivat muuttaneet Koivulaan. Loviisan avatessa +eväitä ja Kallen hakatessa puita kahvipannun alle oli kaskeksesta +tullut mies, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Hän +oli sanonut olevansa Mattilan poika, Jussi. Heidän avukseen hän +oli nostellut kirstua ja muita tavaroita ja saanut kahvia heidän +pannustaan. Olisiko hän silloin huomannut Kallen kirkkovaatteet ja +Loviisan sormuksen? + +Kallelle selveni äkkiä koko tuo mahdoton varkaus, että talon poika +tulee köyhästä torpasta varastamaan morsiamelleen sormusta ja itselleen +naimavaatteita. Hän ei tullut tarvitsevana, joka hädissään ottaa kun +ei itsellään ole, vaan hän oli tullut himonsa käskystä. Ja se se oli +joka Kallea niin äärettömästi loukkasi. Hän oli itse koko elämänsä +ajan elänyt köyhyydessä, mutta aina saanut himonsa voitetuksi kun se +oli kiusannut häntä valheeseen tai varkauteen. Sen hän sentään olisi +voinut ymmärtää, jos toinen äärimmäisessä hädässä ja siten ikäänkuin +tahtomattaan olisi tullut kajonneeksi lähimmäisensä tavaraan. Ja jos +hän jälkeenpäin olisi tullut tunnustamaan ja pyytämään anteeksi, olisi +Kalle hänelle mielellään suonut anteeksi. Mutta tulla köyhiin ihmisiin +kun oli talon poika! -- Ja itse asiassa: eihän tämä ollut mitään uutta. +Tapahtuihan niitä varkauksia useinkin, mutta ne eivät koskaan olleet +sattuneet Kalleen niin mieskohtaisesti ja sentähden ei hän ollut tullut +niitä niin syvällisesti ajatelleeksi. + +Hän tunsi että hänen oli ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Sentähden +hän otti leivän kotoa evääkseen ja läksi kävelemään Kyyhkylän Mattilaa +kohti. Varovaisesti hän vakoili tiellä ja sai tietää, että Jussi, +oltuaan useampia päiviä poissa, oli palannut kotiin juuri sinä +sunnuntaina. Joku oli nähnyt hänen kantavan suurta myttyä kainalossaan. +Yhä varmemmaksi Kalle tuli Jussin syyllisyydestä. Totisena hän asteli +ylös Mattilan kujaa ja teki johtopäätöksiä talon varallisuudesta. + +Peltojen sänget olivat vielä kyntämättömät, eikä toukoa näkynyt missään +tehtynä. Ojat olivat kaikki päästetyt umpeen, kolme lammasta käveli +katistelemassa vanhaa nurmea pientarilta. Rakennusten katoista oli +tuuli vienyt osia mukaansa ja lovia oli parsittu uusilla päreillä, +joten ne olivat mustan ja valkoisen kirjavat. Piha oli kuin sotkettu +likajärvi, johon jalka vajosi kuin pohjattomuuteen ja jonka rantoina +olivat tuvan kuistin portaat toisella, ja navetan kynnys toisella +puolella. Saarena keskellä pihaa oli kaivo. Olisi senkin kansi sietänyt +korjaamista. Tuvan portaat olivat mädät, rikkinäiset ikkunat tukitut +päreillä ja rievuilla. Porstuasta tuli ulos kaksi laihaa, likaista +sikaa ja likainen oli se nainenkin, joka vastasi Kallen tervehdykseen. + +-- Onko nuori isäntä kotona? + +-- Ei ole. + +-- Viipyyköhän se kauvankin? + +-- Pitäisi palata suurukseksi. + +Kalle istuutui penkille ja katseli ympärilleen. Sellaiselta siellä +näytti, että Kalle todellakin rupesi uskomaan, että Jussi tarvitsevana +oli käynyt varkaissa. Hänen oma kotinsahan oli köyhä, mutta siellä ei +ollut sitä kolkkoa, häviön ja autiuden köyhyyttä, joka täällä ikäänkuin +kirkui vastaan jokaisesta raosta permannossa, särkyneistä ruuduista ja +kylmästä tulisijasta, josta oli lohjennut kiviä. Ja kun Kalle katseli +ulos ikkunasta olivat siat nousseet kaivonkannelle ja tonkivat siinä +tyhjää kaukaloa. + +-- Eiköhän tuota kaivonkantta pitäisi paikata, putoovat sinne vielä nuo +siat, lausui Kalle vihdoin. + +-- Näkyy pudonneen taas se lauta, jolla Jussi sitä paikkasi. + +Ja nainen kahlasi kaivolle, ajoi elukat alas kannelta ja asetti +laudanpätkän paikoilleen. Hän oli vanhanpuoleinen, mahtoi olla isännän +äiti, ystävällisen näköinen, mutta likainen. + +-- Sinne putosi meiltä vasta -- olisiko siitä nyt pari kuukautta? -- +varsa. Putosi illalla ja löydettiin aamulla kuolleena. + +Kalle päivitteli vahingon suuruutta, jonka jälkeen akka tuli +puheliaammaksi. + +-- Paljonpa meille onkin tapahtunut vahinkoja viime aikoina. Hukkasi +syksyllä markkinamatkallaan isäntä sata markkaa hevosen hinnasta. +Talvella paloi saunassa lehmä ja hieho; kun oli se navetan katto niin +hajallinen ja sattui kova pakkanen, niin oli täytynyt muuttaa sinne. Ja +nyt taas tämä varsa kuinka lienee hyppinyt. + +-- Olisi se nyt kumminkin korjattava tuo kaivonkansi. + +-- Niihän se olisi. + +Hetkisen ajan Kalle vielä katseli kuinka siat tonkimalla koettivat +siirtää lautaa sijaltaan. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja ajoi siat pois +mennessään kaivon sivutse. Hän oli päättänyt jättää sikseen koko asian. +Liiat varat eivät näkyneet painavan Jussiakaan. Talon poikana hän ei +ollut kehdannut kosia ilman silkkiä ja sormusta, siitä syystä hän oli +ottanut. Varkaus oli tietysti synti, mutta vastatkoon itse teoistansa. +Ja Kalle käveli pää alaspainuneena mietteissään, niin ettei huomannut +ennenkuin hänen edessään seisoi mies, jonka yllä Kalle heti tunsi -- +ryöstetyt vaatteensa. + +Housut olivat hänelle liian lyhyet, sillä hän oli pitempi ja kookkaampi +kuin Kalle. Uusi lakki oli hänen päässään ja kainalossa mytty. Hän +ei Kallea tervehtinyt enempää kuin ventovierasta ihmistä ja jatkoi +matkaansa vihellellen, kasvonpiirteitten rävähtämättä, pitkin askelin +ja -- Kallen mielestä -- ylpeänä. + +Kalle pysähtyi häneen tuijottamaan suu auki. Olisiko hän voinut näyttää +noin viattomalta, jos hän olisi ollut syyllinen? Mutta vaatteet +olivat Kallen. Siitä ei ollut epäilemistä. Hän katosi niin kiireesti, +ettei Kalle ehtinyt häntä edes pysähdyttää. Kalle itse asteli Ristoa +puhuttelemaan. + +-- Mennään sinne yhdessä ensi sunnuntaina, neuvoi Risto. -- Silloin ne +kuuluutetaan ja minut pyydettiin pelimanniksi. Eipä Jussi olisi minua +tahtonut, mutta oli Tilta tullut pyytäneeksi. + +Ja Risto uskoi Kallelle, että hänellä itselläänkin oli +"selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. Siitä syystä hän oli ruvennut +Jussia heti epäilemään. + +Seuraavana sunnuntaina Loviisa ja Kalle Riston seurassa astuivat +Mattilan pihaan. Oli se hiukan kuivanut ja kuusen havuja oli sirotettu +viemään pihan yli. Muutoin oli tupaakin siivottu, ikkunoita paikattu ja +paistetun sianlihan haju tunki ulos asti. Risto astui soittaen sisään, +morsian otti hänet hymysuin vastaan. Hänellä oli uusi pumpulihame +yllään ja valkoinen huivi päässä. Hänellä oli paljon puuhaa ja +edestakaisin hän juoksi tuvan ja kammarin väliä. Hetkeksi hän pysähtyi +puhumaan. + +Silloin Loviisa loi katseensa hänen rentoina alas riippuviin käsiinsä +ja näki vasemman käden pisimmässä sormessa tutun sormuksen. Hän astui +häntä lähemmä, tarttui hänen käteensä ja katseli sitä likeltä. + +-- Minun sormukseni, minun varastettu sormukseni, jonka minä morsiamena +sain, jonka Kalle markkinoilta osti juutalaiselta, huusi hän. + +Hämmästyksissään antoi Tilta äänetönnä hänen vetää sormuksen sormestaan +ja rupesi sitte vasta tekemään vastarintaa. + +-- Sehän on minun sulhaseni antama! Anna pois se! + +-- Enkä anna, kun minä kerran sain. Ennen minä sen sulhaseltani sain +kuin sinä. + +Molemmat naiset seisoivat vastatusten keskellä lattiaa, Loviisa +laihana, kalpeana, kuluneessa puvussa, kasvoillaan syyttäjän varmuus; +Tilta punaposkisena, terveenä, silmissä epäilyksen väre. Hän heitti +kysyvän katseen sulhaseensa, joka väkijoukon halki raivasi itselleen +tietä heidän luokseen. + +-- Mitenkäs isäntä niin on antaunut pahan hengen valtaan, että tulee +niin köyhään paikkaan varastamaan, kuin meillekin? sanoi Loviisa. + +Hänen katseensa pyysi. Poskilla oli uurrettu tie ikäänkuin kyynelistä. +Jussi nauroi ylenkatseellisesti ja pudisteli olkapäitään. Kalle oli +käsillään ruvennut tunnustelemaan vaatteita hänen yllään. Mitenkä hän +olikin saanut ne niin kulumaan sinä yhtenä ainoana viikkona! Nehän +tuskin mihinkään kelpasivat enään. + +-- Ja mihinkäs sinä olet pannut sen havukirveen, jonka sinä kerran +minun laputukiltani veit? huusi joukosta joku. + +Useilla näkyi olevan "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. + +Ihmisparvi oli taajana ympärillä ja tarkasteli uhkaavana uhriaan. + +-- No saattehan nyt vähemmälläkin omanne, sanoi vihdoin Jussi ja +repiytyi irti Kallen käsistä. + +Muitta mutkitta hän heitti takin päältään ja viskasi sen Kallelle. + +-- Tilta, anna heille mokomakin sormus! + +-- Johan minä sen annoin. + +-- Entä minun silkkini ja Kallen housut? kysyi Loviisa. + +-- Silkin minä möin. Housut ovat jalassani. Pitäisin mielelläni vielä +tämän illan. Huomenna saat kaikki retkusi! + +Hän nauroi huolettomasti leveää nauruaan, tarttui morsiamensa käteen, +pyysi pelimannia soittamaan ja ympäri huoneen he läksivät pyörimään -- +sulhanen paitahihaisillaan. Loviisa ja Kalle peräytyivät nurkkaan päin +tieltä. Hetken kuluttua olivat he kotimatkalla. + +Ilta oli tyyni ja lämmin. Upeista nupuista varisi vesihelmiä, +metsäpurot lirisivät, linnut lauloivat. + +Äänettöminä astelivat Loviisa ja Kalle, toisella sormus kädessä, +toisella takki käsivarrella. + +-- Luuletko, että se tyttö tekee eron? Eiköhän hirvitä rupeaminen +varkaan vaimoksi? + +-- Hyvätpä nuo näkyivät olleen keskenään vieläkin. Sellaiset ovat +meidän aikamme nuoret. Valhetta ja varkautta eihän sitä pidetä syntinä +eikä häpeänä. + +Sitte he kävelivät äänettöminä kotiin asti. + +-- Koska sinä menet noutamaan loppuja tavaroita? kysyi kotiveräjällä +Loviisa. + +Kalle ei heti vastannut, vaan ripusti ensin takin aittaan. + +-- Jätetään sinne koko tavarat. Ei sieltä mitään saa kuitenkaan. +Köyhemmät ne ovat meitä! Minun on tuomio, sanoo Herra. Jumala heitä +auttakoon. + +Ja siihen se asia päättyikin. + + + + +Onnemme saari. + + +Kapeitten vesien keskeltä kohoaa saari satojen muitten joukosta. Rannat +ovat korkeat ja vesi alla äkkijyrkkää, niemen kärjessä on kiviraunioon +pystytettynä valkoinen merimerkki. Nuoren metsän halki johtaa polku +huoneille. + +Mikä ääretön tunne on sulanut tuon saaren muistoon, mikä sanaton +tuoksu seuraa sen lehtoja! Sitä ajatellessa on kuin katselisin +keväistä metsätähteä tai eläisin elokuun kuutamo-yössä tai suutelisin +rakastettuni lämmintä kättä. Siellähän me vietimme avioliittomme ensi +ajan, me kahden, eikä kenkään ympäristössä meitä tuntenut. + +Rakennus on punaiseksi maalattu valkoisine ikkunapielineen, pieni +porstua, pieni kyökki, pieni kamari ja ikkunoista ihanin näköala joka +taholle. Ympärillä kasvaa ehyt-tuohisia, solakoita koivuja, seinuksella +on apilaspelto, sitte kanervikko, josta nousee saraista nurmitynkää ja +helpeisiä heiniä. Maailmalta kuuluu laitumella käyvän karjan kello, +vastaisella rannalla olevan torpanväen puhe ja ulapalla soutavien +airohankojen narina; saaremme ääniä on vain lehtien rapina, aaltojen +loiske ja minun lauluni. + +Niin kirkas, ihana kuin elämän ensimmäinen aamu, oli aamu siellä, kun +avojaloin, paitahihasillani astuin maailmaan: veden tyynessä päilyi +taivas ja kalliorannat koivuineen, kaste kiilsi lehdillä ja heinässä ja +aurinko lämmitti kuin äidin syleily! Juoksin rantaan, heitin vaatteet +kivelle, astuin järveen omaa kuvaani vastaan ja pulskauduin, yön +lämmin vielä jäsenissä, viileään veteen korkean kaislikon suojaan. +Vastaisella rannalla kuului vaimo pesuja sotkevan. Ja minä uin pois +kaiken unisuuden, epämääräisyyden, tunsin ihmeellisesti norjuutuvani +kuin olisin kylpenyt ijäisen nuoruuden lähteessä. + +Hän vielä nukkuu, kun palajan, ja herää suudelmastani, joka on viileä +kuin vedenneidon. + +-- Sinun täytyy jo herätä, et usko miten on kaunista, vesi ihan tyyni, +merimerkki päilyy, kalat hyppivät. Joudu uimaan, sillaikaa keitän minä +kahvia! + +Ihan minun täytyy nauraa hänen unisuuttaan. Ja mennessään hän yhä +hieroo silmiään. + +Mikä runous noissa pienissä, jokapäiväisissä askareissa, kun ne +kuuluvat yhteiseen kotiimme! Ja me jaamme ne kaikki. Hän hakkaa puut +ja noutaa maidon torpasta, minä saatan hänet kanoottiin ja olen taas +häntä vastaan ottamassa, hän ei tule toimeen ilman minua. Minä keitän +ruuan ja hän istuu kyökissä ja lukee minulle ääneen. Tai istuu hän +viereisessä huoneessa kirjojen keskelle painuneena kirjoittamaan. Tai +hän on nukkunut nurmikkoon, minä saatan nähdä hänen tumman tukkansa, +jota loppumattomasti tahtoisin silittää, huulillani koskettaa. + +Usein, kun päivä on kuuma ja koko luomakunta näyttää olevan +nääntymäisillään janoon, työnnämme veneen vesille. Ruokaa, kirjoja, +uimalakana on mukana, majamme ovi lukossa ja me retkeilemme kauvas, +sihisten kohisten pakenee vesi kokkamme tieltä ja vasta lahden +pohjukassa me pysähdymme. Ranta siellä on hienointa hiekkaa ja metsä +seisoo varjoavana kuusikkona, josta pihka tuoksuu... + +Mutta tavallisesti olemme iltapäivällä laivasillalla ottamassa vastaan +postia ja kuulemassa uutisia maailmalta. Kun käännymme kotiin päin, +on jo tyyntynyt. Hän soutaa ja minä pidän perää. Pisarat vilisevät +hiljaa alas airon lehdiltä, koko maa kertautuu veden kuvastimeen +ja taivas kaartuu syvänä yläpuolella. Salmen toisella rannalla on +harmaa nuottatalas ja toisella merimerkki. Siitä alkaa näkyä saaremme +kallioranta ja rakennuksen ikkunapielet. On jo yö, kun käymme ylös +polkua. Kanerva on nupussa, kasteisessa heinässä hyppivät sammakot. +Sisällä on kaikki hiljaa, hiljaa, ääneti valmistan vuoteet, äänetönnä +hän tulee vesisankoineen lähteeltä, emme lausu sanaakaan. Koko taivas +on ruskopilvissä, hohteessa vedet saarineen, salmineen, kuin pyhä +uhrilehto on salaperäisenä koivikon siimes, ja heikko ääni vaippuu +veden pintaa pitkin ja yli heinikon latvojen, niinkuin sumuharsot +kahiseisivat. Minä istuudun kivelle suorimaan hiuksiani, ja niitä +kosketellessa heläjää ihmeellisesti kuin kanteleen kaukainen kaiku. + +-- Sinä ihana impeni, joko mennään levolle! kuiskaa hän hiljaa +vieressäni... + + * * * * * + +On taaskin ilta. + +Istumme penkillä mökkimme edessä. On mustana metsä, mustana taivas ja +punertavina kiitävät pilvet, vaikkei tuulta tunnu. Vesi värisee kuin +pelosta, mustana sekin, metsässä käy rauhaton kahina, puissa hiipivä +hiljaisuus, niinkuin aavistettaisiin jotakin. Kaukaa kuuluu jylhä, +hiljainen ääni ja taivaan pohjalle piirtyy häikäisevä, katkottu viiva. +Se on kuin leikillä tehty ennustamaan, valmistamaan, karkaisemaan +mieliä. On poissa kaikki elämä, pelkäävät eivät edes uskalla läähättää. +Äkkiä nousee tuuli järven takaa ja hengittää syvästi yli maitten. Se +nostaa kaikki tajuntaan ja herättää kuin kirkonkello. Puut taipuvat +maahan saakka, heinät aaltoilevat, vesi nousee kuohuksi, mustuu. +Hetkessä ratkee rikki pilven reuna ja silmiä sokaiseva valo välähtää. +Me istumme rinnatusten toisiimme liittyneinä. Kunhan avautuisi tuo +kirkas ranta, tuo mahtava ovi ja ottaisi meidät sisäpuolelle! Nuorina, +onnemme huipulta, molemmat yhtaikaa! + + * * * * * + +Se _oli_ se aika, eikä se koskaan palaja. + +Mutta kaiken rientäessä eteenpäin ja entisyyden kalvetessa, seuraa +tuo avioliittomme ensi aikojen onnen saari niinkuin ukkoispilvi +vastatuuleen. Ja yksinäisyyden hetkinä, hiljaisuuden hyväillessä +nousevat eteeni mielalat niiltä ajoilta. On silloin kuin katselisin +keväistä kukkaa tai suutelisin rakkaani lämmintä kättä, tai haihtuisin +kanervaksi kuutamo-yössä, kasvamaan kalliorannalle, jonka niemen +kärjessä on valkoinen merimerkki. + + + + +Mäkelän Kallen morsiamet. + + +Mäkelä oli vain torppa Sillantaustan kartanon alueella, mutta sen väki +oli varakasta. Mäkelässä ruokittiin kahdeksan lypsävää lehmää ja kaksi +hevosta sekä pidettiin runsaasti työväkeä. Itse perheeseen ei kuulunut +kuin isäntä, emäntä ja poika Kalle. Torppa oli sydänmaalla, kirkosta +kaukana, aukealla mäellä, josta näkyi kauvas, metsien, järvien, +vainioiden ja kylien ylitse. + +Kalle oli vanhempiensa silmäterä. Hänen ympärilleen keskittyi kaikki +heidän työnsä ja huolenpitonsa. Mutta hän olikin heille syntynyt heidän +elämänsä syyspuolella, silloin kun he jo luulivat olevansa tuomitut +elämään kaiken ikänsä lapsettomina. Hänestä tuli mitä herttaisin lapsi, +kuinka hän osasi kaulaella ja antaa suuta, laverrella ja liidellä +isän sylistä äidin syliin! Kaikki vieraat, jotka Mäkelässä kävivät, +ihastuivat Kalleen. Naapurin emännät kantoivat hänelle sokeripaloja ja +vehnäisviipaleita ja kylän lapset häntä kohtelivat kuin kuningastaan. +Kun Sillantaustan emäntä silloin tällöin kävi Mäkelässä, piteli hän +pitkän aikaa Kallea polvellaan, näytti hänelle kelloaan ja nauroi hänen +viisaille puheilleen. Kalle kutsui häntä Kello-tädiksi, ikävöi häntä ja +kyseli häntä. Ja kun hän sitte tuli Mäkelään ja Kalle porstuassa kuuli +hänen tervehtivän äitiä, niin hän paikalla tunsi hänen äänensä, heitti +leikkinsä ja karkasi suinpäin häntä vastaan. + +-- Kello-täti, Kello-täti! riemuitsi hän lavertelevalla lapsenäänellään. + +Ja emäntä otti hänet syliinsä, silitti hänen pellavaista tukkaansa ja +veti esille kellonsa. Sillaikaa äiti, mielihyvän hymy kasvoilla asetti +kahvipannua tulelle ja nuhteli Kallea siitä että hän piti niin isoa +ääntä ja telmi tädin sylissä... + +-- Kasvattakaa nyt minulle tästä hyvä vävypoika, naurahti kerran +Sillantaustan emäntä. + +-- Voi voi mitä se emäntä puhuu! vastasi hyvillään ja hämillään Kallen +äiti. -- Torpan poikia nyt teidän tyttärillenne...! + +-- Rupeatko Kalle minulle vävyksi? + +-- Rupean. + +Kallen äidin mieleen painui tuo lyhyt keskustelu. + +Löytyi vielä toinenkin henkilö, joka kiikutellessaan poikaa +polvellaan, jo uneksi hänelle morsianta. Se oli Kukkolan Santeri, joka +säännöllisesti joka syksy kävi tervehtimässä Mäkeläisiä. Hänen silmänsä +kääntyivät silloin aina ensinnä Kalleen. + +-- No jopa se poika on kasvanut! Niin aina, niin aina. Ei aikaakaan +kuin minä jo saan ruveta sille puhemieheksi. + +Seuraavana syksynä oli hänellä jo useita morsiamia ehdolla. + +Kukkolan Santeri oli muuten kuuluisa mies. Hänen tuttavapiirinsä +ei tuntenut rajoja. Mutta monet perheetpä saivatkin kiittää +olemassaolostaan hänen toimeliaisuuttaan. Hän oli todellakin toimelias. +Hän ei koskaan levännyt eikä koskaan väsähtänyt. Aina hän oli +liikkeellä, aina hymyilivät hänen ahavoittuneet, punaset kasvonsa. + +Hänellä oli erinomainen huomiokyky. Varsinkin piti hän kaikkia +naimattomia silmällä ja jos joku joutui leskeksi, merkitsi hän sen heti +kirjoihinsa. Ei niin, että hän olisi jotakin kirjoittanut jonnekin, +sillä sitä taitoa hän ei tuntenut, vaan muistiinsa hän sen piirsi +muitten lukemattomien mies- ja nais-nimien joukkoon. Ja niitä hän +sitte järjesteli pareiksi, rikkaita vanhoja piikoja köyhille nuorille +miehille, köyhiä nuoria tyttöjä varakkaille vanhoille pojille j.n.e., +aina sen mukaan kuin hän tiesi tarpeen vaativan. + +Hänellä ei ollut likeisiä sukulaisia eikä kotia, sillä hän ei pitkiä +aikoja viihtynyt missään. Koko vuoden hän, kainalossaan mytty, jossa +hänen juhlavaatteensa säilyivät, kierteli talosta taloon, ollen +jokaisessa kunnes kyllästyi. Hän parsi nuottaa, sitoi verkkoja, teki +tääppäitä, kalasteli ja metsästeli aina vuodenajan mukaan. Muihin +töihin hän ei pystynytkään, sillä hän oli toissilmänen ja oikeasta +kädestä puuttui kaksi sormea. + +Tuttaviensa joukossa oli hänellä erityitse suosikkinsa. Ne olivat +tavallisesti nuoria tyttöjä, jotka jolloinkulloin iltahetkinä olivat +kallistaneet korvansa kuuntelemaan hänen leikkipuheitaan. Niille oli +hän luvannut toimittaa hyvät sulhaset ja niitä hän kehui kaikille +miehille. Hänen erityisessä suosiossaan oli Mäkelän väki, osaksi +sentähden, että emäntä oli hänelle kaukaista sukua. Hän piti itseään +miltei Kallen isoisänä. + +Tavattomalla innolla oli hän seurannut pojan kehitystä. Kun nuotta +oli levällään Mäkelän tuvan lattialla ja Kalle tepasteli sen ylitse, +iloitsi hän hänen reippaista liikkeistään ja ylisti hänen kauneuttaan. + +-- Niin aina. Sinusta tulee vielä monen tytön riitapala! Mutta sen +sanonkin: älä ota pahankurista. Ota se, jonka _minä_ sinulle hankin, +niin saat taatun akan. Minä tulen sitte vanhoilla päivilläni, kun en +enään jaksa nuottaa parsia, teille asumaan. + +-- Mitä turhia se Santeri lapselle latelee, moitti äiti monasti, kun ei +Santeri väsynyt kertoelemasta juttujaan. + +-- Turhiako? Odottakaa nyt kunnes tuosta väsytte, eikö maistu miniää +ajatella! nauroi Santeri ja vilkasi ainoalla silmällään emäntään. + +-- Taitaapa väsymys jo ehättää ennen kuin siitä voi olla puhettakaan. +Yhtenään kivistää päätäni ja pahojen ilmojen edellä on koko ruumis kuin +tulessa. + +Kalle oli mahallaan nuotan päällä, käsillään hän tuherteli kohoja ja +nosti tuontuostakin pyöreää päätään, jotta liinanen tukka heilui. +Hänellä oli terveet, lihavaposkiset kasvot, vilkkaat silmät ja leveä +suu. Santeri, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään, iski +kouransa hänen niskaansa ja ravistaen häntä siinä, virkkoi: + +-- Tuotkos mammalles miniän, Kalle? + +-- Tuon, sanoi Kalle ja nauroi. + +-- Niin aina, niin aina. + +Emännänkin piti nauraa. Ja Kalle ryntäsi ylös makaavasta asennostaan, +hiipi takaa äitinsä luo ja piiloutui hänen helmoihinsa. Mutta Santeri +alensi äänensä salaperäiseksi: + +-- Eskolassa kasvaa paraikaa tytär, joka on juuri tuon Kallen ikäinen. +Eskola on varakas paikka ja Johanna on ainoa tytär. + +Emäntä nauroi. + +-- Mutta ennenkuin nuo ovat naima-iässä, voi hänellä olla laumallinen +veljiä ja sisaria. + +-- Kyllä niinkin, niin aina, mutta varoja siellä riittääkin tasata. No +ja entäs Sillantaustan Anni? Siinä se on hyväntapainen tyttö, hiljainen +ja sävyisä. Pitääkös Kalle Annista? + +-- Kuka se sitten on? kysyi Kalle viattomasti. + +-- Etkö tiedä, kuka Anni on? Kartanon Anni, Sillantaustan Kello-tädin +tyttö, joka on yhtä iso kuin Kallekin? + +-- Mistä lapsi sitä tietäisi, tuli äiti Kallen avuksi. -- Ei lapsi +koskaan ole Annia nähnyt. Ja mitä tekin Santeri, vanha mies, viitsitte +hullutella! Jättäkää jo juttunne! + +Emäntä läksi ulos harmistuneen näköisenä. Mutta Kalle rupesi siitä +lähtien utelemaan Annista. Hän tahtoi nähdä Kello-tädin Annin, hän +itki ja hän pyysi. Kerran kesällä otti äiti vihdoin hänet mukaansa, +hänelle tehtiin sen retken johdosta uudet saappaat ja uusi puku, jonka +itse räätäli neuloi, ja iloisena, täynnä kysymyksiä ja tiedonhalua, +saapui hän Sillantaustan portille, josta käytävä kukkivia syreenejä +vei portaille ja johon kaikenlaisia kirjavia kukkia heloitti pihasta. +Mutta samassa alkoi Sillantaustan iso koira haukkua ja Kalle pelästyi +niin, että rupesi itkemään. Äidin täytyi kantaa hänet kartanolle, mutta +hän ei lakannut itkemästä eikä lähtenyt äidin sylistä koko aikana, +vaikka Anni ja Sillantaustan muut lapset häntä miten houkuttelivat. +Ei auttanut nuhteet eikä uhkaukset. Äiti häpesi pahanpäiväisesti ja +teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan enään vie Kallea minnekkään, +ei kylään, ei kirkkoon, koska hän on niin tyhmä. Senjälkeen ei poikaa +muutamiin päiviin tarvinnut peloittaa muulla kuin Sillantaustan +koiralla, niin hän jo lakkasi pahanteosta. Eikä Kalle edukseen +esiintynyt silloinkaan kun sitte Sillantaustan emäntä tyttärineen +tuli Mäkelään. Kallea ei saatu sisään heitä tervehtimään. Hän karkasi +äitinsä käsistä, juoksi aidan ylitse ruispellolle, piiloutui suureen +ojaan eikä totellut mitään pyyntöä tai käskyä. Turhaan emäntä uhkasi +isoilla koirilla ja pedoilla. + +-- Minä en ymmärrä mikä siihen lapseen on tullut, huokasi emäntä +vieraitten mentyä. + +-- Sitä on pidetty liika hempeästi. Minäpä annan sitä selkään tänään, +arveli isäntä. + +-- Oletko hullu! Kallea selkään! Lapsihan se on vielä. + +-- Nuorna vitsa väännettävä. Johan se on seitsemännellä. + +Kalle tuli sisään nauraen ja kurotti heti kättänsä ottamaan +vehnäviipaletta pöydältä. + +Isä alkoi kuulostelun. Äiti itki, mutta Kalle sai armotta selkäänsä. + +Kallesta kasvoi kaunis poika, terävä ja vallaton. Tytöt alkoivat häntä +ilokseen katsella ja Kukkolan Santeri esitti hänelle joka syksy uusia +morsiamia. + +-- Mitä turhia, torui aina emäntä, -- jahkahan nyt Kalle on edes +rippikoulun käynyt. + +Viidentoista vanhana pantiin Kalle sitte rippikouluun ja samalla +kertaa sattuivat rippikouluun myöskin Eskolan Johanna ja Sillantaustan +Anni. Mutta eivät he toisiaan tavanneet, sillä pojat lukivat isossa +pappilassa ja tytöt kappalaisen luona. + +Kotimatkalla he kerran sattumalta kohtasivat. Rippikoulu oli sillä +kertaa loppunut ja renki oli lähetetty noutamaan Kallea. Heillä +oli hyvä hevonen, Mäkelän kuuluisa liinaharja Pikku. Rattaat +poikia täynnä he ajaa karauttivat kirkonkylän läpi ja seisahtuivat +Mankosen kauppapuodille. Kalle astui siinä sisään. Kauppiaan rouva +seisoi myymäpöydän takana näyttelemässä parille naiselle huiveja ja +esiliinakankaita. Kalle pysähtyi ovensuuhun ja hyvän aikaa vaiettuaan, +nostahti hän lakkiaan ja kysyi: + +-- Eikö kauppamies itse olekkaan kotona? + +Sen hän teki siksi, että hänellä oli suurenlainen ostos tehtävänään ja +hän tiesi että kauppias itse paremmin myöntyi tinkimiseen kuin hänen +rouvansa, joka oli ahneeksi ja tarkaksi tunnettu. + +-- On, vastasi rouva, mutta hän on levolla, hän kun ei ole tänään ollut +oikein terve. + +Kalle vaikeni ja loi silmänsä kattoon, jossa nahkahihnoja, piiskoja, +lakkeja, kahvipannuja ja muuta kamaa riippui. Hän jäi tarkastamaan +hevosvaljaita. Tytöt myymäpöydän ääressä kuiskailivat keskenään, +epävarmoina siitä mikä oli kauneinta. He olivat molemmat suuriin +huiveihin käärityt ja helmat olivat rypistyneet. + +-- No tulkaa nyt tekin, nuori mies, sanomaan, eikö tämä liina ole +korea, kehoitti rouva Mankonen. + +Kalle kävi kiinni villavan liinan punaiseen kulmaan, tytöt käänsivät +häntä kohti hymyilevät, nuoret kasvot ja samassa tunsi hän heidät. He +olivat Sillantaustan ja Eskolan tyttäret. Pistettiin kättä ja tehtiin +kaupat. Kalle ei tällä kertaa ostanut kuin karamellejä, päätti jättää +valjaat siksi kunnes kauppamies itse paranisi. Karamellit pyysi hän +saada kahteen eri paperiin. + +-- Ehkä mennäänkin yksissä, esittelivät tytöt, -- koska meillä on sama +matka, niin on rattosampi. Jos vain saatte Pikun pidellyksi kunnes +haemme hevosemme kestikievarista! + +Oli lauvantai. Hämärsi jo, vaikka päivä tuskin oli yli puolen. +Viikkokausia oli satanut, maat olivat kuin hajoutumaisillaan, tiet +paksuna liejuna, johon rattaat vajosivat akseliaan myöten. Ojissa +seisoi vettä laidan tasalla, suot olivat järvinä ja mäkiä alas vieri +vesi virtoina. Ja yhä satoi lakkaamatta. Metsä oli alastoin, mättäillä +välkkyivät toisiinsa liimautuneina keltaiset lehdet ja pihlajamarjat +upeilivat komeina terttuina. Tytöt ajoivat edellä Sillantaustan +hevosella. Sitä ohjasi Sillantaustan piika, istuen voipytyllä +rattaitten pohjalla. Ikäänkuin vahingossa kääntyi Eskolan tytär välistä +ja vilkasi taakseen. Anni ei koko matkalla ollut näyttänyt kasvojaan. + +Kalle jutteli rengin kanssa kotinsa kuulumisia. Kukkolan Santeri oli +paraikaa Mäkelässä. Emäntä oli ollut kipeänä. Sillantaustan isäntä oli +pari kertaa juomapäissään lyönyt vaimoansa. Eskolaan oli syntynyt poika. + +-- Vai on se Sillantaustan isäntä niin heittäytynyt viinaan. + +-- On se. Jos vaan näin jatkuu, niin ei sitä Sillantausta kauvankaan +pysy nykyisillä haltioillaan. + +Ylämäen tullessa nousi Kalle alas rattailta ja meni tyttöjen luo. Taisi +tietää Anni raukka miten kotona viime aikoina oli eletty, koska oli +niin totisena. + +-- Mitäs tänne kuuluu? kysyi Kalle. + +-- Ei mitään liikoja, vastasi Johanna -- palelee vaan pahasti. + +-- Jos kävelisitte lämpimäksenne, esitteli Kalle. + +Mutta tytöt pelkäsivät taas jalkojensa kastuvan. Kalle ojensi heille +kummallekin karamellikäärön, meni sitte takaisin rattailleen ja niin +jatkui matkaa kunnes Sillantaustaan ja Eskolaan vievässä tiehaarassa +tuli ero. + +Nytpä ilostuisi Santeri, kun saisi kuulla, että he olivat matkustaneet +yhdessä. Kallesta tuntui äkkiä siltä että jompikumpi noista molemmista +tytöistä hänen on naitava, jos hän joskus nai. Molemmat olivat koreat +tytöt, molemmat varakkaista kodeista, Johanna oli vain iloisempi, mutta +äiti piti enemmän Annista. Ja Santeri olisi puhemiehenä. Se oli vanha +sopimus... + + * * * * * + +Kului vuosia. Mäkelän isäntä oli kuollut. Sillantaustassa olivat asiat +huonosti, isäntä joi ja kovin oli talo velkaantunut. + +Eräänä kevätpäivänä, kun Kalle palasi metsältä, tapasi hän äitinsä +aittaa siivoamassa. Tyynyjä, polstareita ja kirjavia peitteitä +oli levitetty aidalle. Kevätaurinko paistoi niihin ja tuuli niitä +löyhytteli. + +-- Syövät jo koitkin kaikki ryyjyni, sanoi emäntä harmistuneena. + +Kalle seisahtui hänen eteensä ja naurahti, sillä hän ymmärsi äitinsä. + +-- Onko se minun syyni! + +-- On kyllä. Mahtanet jo lähteä tästä naimaan. Eskolassa käy sulhasia +yhtämittaa, eilen oli taas käynyt rikkaan talon poika eikä Johanna +sinua vuosikausia odota. + +-- Arvelette siis, että lähtisin Eskolaan, enkä Sillantaustaan taikka +Sarilaan? + +-- Sillantaustaan! Se on mennyttä. Sieltä et saisi kuin velkoja. Mutta +Eskolassa on varoja ja tyttöä kehutaan toimeliaaksi. + +-- No vaikka niinkin. Mutta Kukkolan Santeri ei tule käymään ennenkuin +syksyllä. + +-- Saat sinä aina puhemiehiä ilman Santeriakin. -- Emäntä nauroi +ylenkatseellisesti. -- Vai että sinun pitäisi häntä odottaa! Sepä +puuttuisi. Silloinhan häätkin jäisivät talveen ja sulan aikanahan ne +ovat pidettävät, jotta ihmisten hevoset saa ruokituiksi ulkona. Käskee +niille syöttää talven varoja. + +Kalle käveli sen päivän mietteissään. Sitte hän lähetti sanan Kukkolan +Santerille. Ja Santeri tuli kiireesti Mäkelään, mytty kainalossaan. + +-- Joko on emäntä väsynyt? Joko miniä kelpaa! Niin aina, sanoi hän +nauraen ja räpäytellen silmäänsä. -- Ihan olin riemusta ratketa +kun sain sanomanne. Kesken heitin kaikki, vaikka paraikaa olin +hieromassa kolmiakin kauppoja. Minne Kalle nyt aikoo? Sarilaanko vai +Sillantaustaan? + +-- Sillantaustaan! nauroi emäntä. -- Eikö Santeri tiedä kuinka siellä +asiat käyvät! Ei, Eskolaan. + +-- Niin aina, niin aina. Sanovat tytöllä käyvän kovasti sulhasia, pari +talonisäntääkin jo on pyytänyt minua puhemieheksi Eskolaan. Parasta lie +että mennään ajoissa. + +Komeasti koristettuna, tiukuset kaulalla, punaiset tupsut ohjaksissa +oli hevonen, jolla he läksivät. Kallella oli kovaksi tärkätty +kaulus ja kiiltävä maniska, Santeri oli pukeutunut juhlalliseen +puhemiespukuunsa, päässä oli pappilan maisterin antama hattu. Tiellä +sattui heitä vastaan Sillantaustan Anni. Hän oli jokapäiväisissä +vaatteissaan ja kantoi koppaa. Kuullessaan rattaiden räminän, vetäysi +hän syrjään ja vasta miesten mennessä ohitse, käänsi hän heihin +kasvonsa. Ne olivat kalpeat, valkeaihoiset kasvot ja suurin, kärsivin +silmin vastasi hän miesten tervehdykseen. + +-- Kovasti on laihtunut, sanoi hetken kuluttua Santeri. -- Ja miten +korea se oli vielä vuosi sitte. Niin aina, niin aina. + +-- Entäs jos olisimmekin menneet Sillantaustaan naimaan! naurahti +Kalle. -- Olisi Anni päässyt leipiin taas. + +-- Mutta Eskolan tytär on niin muhkea morsiameksi. Ja käskisi sitä +sinun kaikkia laihoja lihottaa. + +He jatkoivat puhettaan. Matka kului hitaasti, sillä kirsi läksi juuri +maasta ja tie upotti. Eskolan kujaan melkein pelkäsi hukkuvansa, +siinä vajosi hevonen polvia myöten. Kalle jäi kiinnittämään hevosta +aitaan ja Santeri astui edellä porstuaan. Piika oli siellä pesemässä +puuastioita. Hän saattoi vieraat kammariin ja sulki oven heidän +jälkeensä. Istuen kukin tuolillaan ikkunan alla, kuulivat he porstuasta +kiireisiä askeleita ja kuiskaavia ääniä. Vihdoin tuli isäntä sisään, +kätteli vieraita ja istuutui sängynlaidalle. Puhuttiin ilmasta ja +kevään tulosta. Santeri ja isäntä siinä enimmäkseen keskustelivat, +Kalle piti velvollisuutenaan olla vaiti. Hän tarkasteli huonetta. Se +oli entisellään, olihan hän siellä joskus käynyt, mustuneilla seinillä +kuva keisarin kruunauksesta, neitsyt Maarian kuva ja kolmas kuva, +joka esitti jotakin kruununperillisparia hääpuvussaan. Uunin suu oli +nokinen, ikkunasta näkyi vesinen kesantopelto, jonka pientareita +lammaslauma katisteli. Isäntä haukotteli, kyseli välillä Mäkelän +kylvöjä ja kyntöjä, vaikeni taas ja sytytti piippuaan, kehoittaen +vieraitakin tupakoimaan. + +-- Mitenkäs emännän terveys sitte on? kysyi hän. + +-- Huono tahtoo olla, vastasi Kalle. + +Syntyi pitkä hiljaisuus. Santeri rykäsi, yski ja sylkäsi lattiaan. +Sitte hän taskustaan otti harmaan, käärityn nenäliinan ja pyyhki siihen +otsaansa. + +-- Niin aina, sanoi hän. -- Senpätähden tää -- hän nyökäytti päätään +Kalleen päin -- on huomannut ja parhaaksi nähnyt hankkia äidilleen +apua. Mäkelässä on nyt jo niin suuri huusholli, ettei emännän +kannatakkaan sairastaa. Ja säästöt ovat karttuneet niin, että niillä +jo ostaa talonkin. Toimeliasta, tervettä emäntää kaipaa Mäkelän nuori +isäntä. + +Santeri rykäsi, sylkäsi. Kalle tuijotti lattiaan, isäntä katseli +totisena Santeriin. Puhemiehestä katosi tuon ensimmäisen esipuheen +jälkeen kaikki kankeus ja juhlallisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti, +hosui käsillään, käveli edestakaisin ja ylisteli vuoroin Kallea, +vuoroin Johannaa. Kesken kaikkia kuului porstuasta kahvikuppien +kalinaa, ovi avautui ja sisään astui Johanna itse, punaposkisena, +hymysuin, vyöllä valkoinen esiliina ja jalassa uudet narisevat kengät. +Hän asetti kahvipannun arinalle, alkoi tyynesti jutella ilmasta ja +kevään tulosta ja tarjosi sitte kahvia. Ei kuulunut hyvään aikaan muuta +kuin hörppäyksiä höyryävien teevatien laidoilta. Vihdoin Santeri nousi, +kaivoi taskustaan lompakon, jonka ympäriltä hän irroitti nauhan. + +-- Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä on tullut sen huomaamaan, että +yksin ei ole ihmisen hyvä olla. Ja mitä sitä edempää lähtisi pajuja +poimimaan, kun kotikylän naapuruudessa koivuja kasvaa... + +Siinä hän pysähtyi, katseli tarkasti solmua ja hyppyröi sitä +kynsillään. Kalle istui kyynäspäät polvilla ja tuijotti lattiaan. +Johanna oli lentänyt tulipunaiseksi ja painunut pesemään kahvikuppeja. + +Niin aina. Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä pyytäisi siis isännältä ja +emännältä lupaa antaa tämän paperin tyttärelle, Johannalle. + +Hän otti lompakosta setelin, kasteli suussa sormensa ja koetti että se +oli yksinkertainen. Sitte silitti hän sen kulmat ja laski sen pöydälle. + +-- Mikä paperi se on? kysyi Johanna hätäisesti. + +-- Korea raha, virkkoi sängynlaidalta vilkaisten isäntä. -- Sadanmarkan +seteli. + +Puhemies tunsi, että hän hyvin oli toimittanut asiansa. Hymyillen hän +likeni Johannaa, joka melkein selinpäin kääntyneenä miehiin kiireesti +pesi kuppejaan. + +-- Mitä Johanna nyt miettii? + +-- Että lienee vain paras että vieraat vievät pois rahansa. Olenpa +melkein tarpeekseni katsellut rahoja viime aikoma. Ja kai isällä vielä +on varaa elättää minut kotona ja äitikin pitää apunaan. + +Kalle ei ymmärtänyt miten noita sanoja oli käsitettävä. Ne sisälsivät +häpeällisesti loukkaavan kiellon. Mutta puhemiehen kasvoilla loisti +voitonvarmuus, joka täydellisesti saattoi rauhoittaa sulhasmiestä. + +-- Johannalla on tässä käynyt paljon sulhasia... sanoi isäntä. + +-- No niin, virkkoi välinpitämättömästi Kalle, -- jollei kihlani +kelpaa, niin... + +-- Älä nyt hätäile, tokasi Santeri väliin. -- Ainahan morsian tarvitsee +ajatusaikaa. Johanna on vain hyvä ja määrää milloin Kalle saa käydä +kuulustamassa täällä, niin ehkä hän silloin saa tuoda mukanaan kellon +tai silkin morsiamelleen lahjaksi. + +Santeri säesti sanojansa mitä ystävällisimmällä äänellä ja hymyllä. +Johanna oli seisahtunut ovelle, hänen kätensä jo lepäsi lukolla. + +-- En minä noita rahoja ota. + +Hänen ylpeytensä ärsytti Kallea. Luuliko hän, ettei tyttöjä muualla +löytynytkään! Kalle levitti suunsa nauruun, hypähti istualtaan, pani +setelin huolimattomasti taskuunsa ja otti hatun käteensä! + +-- Käännetään hevoset, Santeri! Lähdetään toiseen taloon. + +-- Älä nyt hätäile. Ei sitä vielä tiedä miten asiat kääntyvät. -- Se +oli kuiskaus Kallelle ja sitä seurasi Johannalle veitikkamaisesti +lausuttu: -- taitaa olla tallessa _toisen_ rahat. + +-- Vaikka olisi. + +Pää kenossa läksi Johanna ulos. Kallekin nousi, kätteli isäntää ja +kiitti kahvista, läksi sitte irroittamaan hevostaan. Santeri jäi vielä +kammariin. Tehtyään viimeisen yrityksen Johannan suhteen ja isännän +kanssa juteltuaan ensisyksyisestä nuotanparsinnasta, hän kahlasi +liejuisen pihan poikki rattaille. Tuvan ikkuna oli päitä täynnä +katsomassa heidän lähtöään. + +Santeri oli hämmästyneenä ja harmissaan. Tuollaista häpeää ei hänelle +ammoisiin aikoihin ollut tapahtunut. + +-- Ilman morsianta emme palaa kotiin, sanoi Kalle. + +-- Niin aina. Saavat ne tällaiset miehet morsiamia muualtakin, jollei +joku suostuisikaan. Olkoon vain ottamatta, mutta en _minä_ sille enään +sulhasia toimita ja nähköön silloin kummoisen saa -- jos saa ensinkään! + +Santerin suuttumus lauhtui jota enemmän hän sai purkaa sisuaan ja jota +enemmän hän kävi vakuutetuksi siitä, että Eskolan tytär jäisi vanhaksi +piiaksi. Toiseen taloon menisivät, toisen tytön ottaisivat, saisi +Johanna pitkän nenän! + +-- Jos tietäisi ollaanko Sarilassa kotosalla? + +-- Kumminkin ollaan Sillantaustassa! sanoi Kalle. + +Hän käänsi hevosen Sillantaustan kujalle. Siinä lepäsi laaksossa +punainen talo, laihot ympärillä olivat vihannat, syreenipensaat upeilla +nupuilla ja järven lyyjynkarvaista jäätä paahtoi kevätaurinko. Navetan +ovet olivat auki, sieltä kuului laulua. Pahoin olivat aidat rikki ja +siellä täällä oli ikkunoita parsittu päreillä. Kukko lauloi, lammas +määkäsi, leivoset livertelivät kohotessaan taivasta kohti ja varpuset +visersivät katonräystäillä ja risukasoilla. + +Kalle seisahdutti hevosen ja kuunteli laulua navetasta. Olikohan se +Anni, joka lauloi? + +-- Jos menisimme suoraan Annin luo? esitteli Kalle. + +Santeri oli myöskin tuntevinaan äänen Annin ääneksi. Miehet nousivat +rattailta ja läksivät navettaa kohti, mutta tuskin olivat he ehtineet +puolitiehen, kun he jo näkivät naisen, rusukoppa selässä ja vasu +kädessä astuvan navetan ovesta. Hän lauloi yhä ja häntä seurasi +kintereillä sikolauma, joka vinkui nälissään. Anni se oli. Hän astui +niin reippaasti ja kätteli koppiaan voimalla, joka melkein tuntui +mahdottomalta hänen hennolle olennolleen. Miehet kohtasivat hänet +kaivon kannella, mättämässä ruokaa sikojen kaukaloon. Heidät nähdessään +lensi hänen kasvoilleen polttava puna, hämillään hapuili hän helmojaan +alas ja kiinnitti nuttunsa nappia. Hän oli haaltuneissa vaatteissa, +kyynärpäät olivat paikatut ja hihansuut kuluttamisesta purkaantuneet. +Hänen täytyi pyyhkiä kätensä hameensa helmaan ennenkuin saattoi ojentaa +sen miehille. + +-- Mitäs kuuluu? alkoi Santeri. + +-- Ei mitään liikoja. Aikainen, korea kevät. + +-- Saanee pian päästää lehmät metsään. Joko on montakin poikinutta? + +-- Vasta neljä. + +-- Kaippa kesään ennättävät useammatkin. Taitaa Sillantaustassa tänä +kesänä tullakin tarpeelliseksi voit, viilit, sinne jos toimitetaan -- +pidot. + +-- Ei ole pidoista tietoa, vastasi Anni alaspainetuin silmin, +sekoittaen jauhoja sikojen ruokaan. + +-- Onhan siellä nuoria, kauniita tyttäriä, eikö niille vietetä +läksiäisiä? + +Kalle seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli kaivonkantta ja Annia. +Hymyillen seisoi Santeri hänen edessään, käsiänsä liikutellen. + +-- Ei, vastasi Anni totisesti, yhäkin alaspainetuin silmin. + +-- Mutta ehkä sentään koreimmalle vietettäisi! jos tulisi oikein pulska +sulhanen? + +Anni ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan. Hänen rintansa vain +kohoeli entistä enemmän. Santeri otti Kallen kädestä setelin. + +-- Tämä Mäkelän Kalle, jonka kanssa jo kävitte rippikoulunkin yhdessä, +se Annia ottaisi leikkitoverikseen Sillantaustan läksiäisiin ja tässä +olisivat kihlarahat. + +Käsi, joka setelin otti Santerilta, vapisi. Anni hyppäsi alas +kaivonkannelta ja nosti Kalleen katseen suurista sinisistä silmistään. +Mutta samassa ne vettyivät niin, että hänen piti niitä kuivata huivinsa +kulmalla. + +-- Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään kahville, sai hän sanotuksi ja +juoksi sitte edellä talolle. + +Kaupat tehtiin ja pian miehet olivat kotimatkalla. + +-- Olisimme vain suoraan saaneet mennä Sillantaustaan. Toista Anni +sittenkin on kuin Johanna, arveli Kalle. + +Hänen mielessään liikkui suloinen hyvinvointi. Sillantaustan väet +olivat olleet niin ystävälliset, siellä oli hänen kosimistaan pidetty +kunniana, Anni oli näyttänyt onnelliselta ja emäntä oli itkien +vakuuttanut, että juuri Kallea hän aina oli toivonut vävypojakseen. +Isäntä oli huonona sairaana, kai hän pian siitä sammuisi. Sillantausta +oli hyvä talo, ostaisi Kalle pois sen siitä hajoamasta huonoon +hoitoonsa. Kaunis tukkimetsä oli nousemassa. Järven rannalla löytyi +savipohjaisia soita, joista saisi mainioita niittyjä. Panna se talo +oikein kuntoon, niin siellä ruokittaisi viisikymmentä lypsävää. + +Kauneilla tulevaisuusunelmillaan ja Santerin myötävaikutuksella +sai Kalle äitinsäkin rauhoitetuksi, sillä aluksi oli emäntä kovin +tyytymätön poikansa naimapuuhiin, Sillantausta kun oli niin +velkaantunut. Mutta sitte heittäysi hän koko tarmollaan puuhaamaan +noita häitä, joita oikeastaan oli valmistettu jo siitä asti kun Kalle +kehdossa makasi. + +Vihkimisen tapahduttua Sillantaustassa, istuivat morsian ja sulhanen +penkillä syreenipensaiden alla. Anni oli vaaleansinisessä puvussa, +ruusuja oli hänen rinnallaan ja kahiseva huntu valui alas hänen +hartioilleen. Mäkelän emäntä, joka muiden emäntien seurassa astui +heidän ohitsensa, katseli ylpeydellä miniätänsä. Annin äidin silmissä +välkkyi tuontuostakin kyynel. Kukkolan Santeri, joka oli toimittanut +laulajan virkaa, oli istumassa morsiamen toisella puolella. Suuri musta +koira oli pitkällään hänen jalkojensa juuressa. + +-- Ihanhan tuo on niinkuin sama koira, jota Kalle kerran lapsena oikein +pelästyi, sanoi Mäkelän emäntä. + +-- Se on sen poikanen, vastasi Anni. -- Muistatkos Kalle kuinka sinä +silloin itkit? + +Sillantaustan emäntä vakuutti sen kyllä muistavansa ja sanoi jo silloin +ajatelleensa että Kallesta ja Annista pitäisi tulla pari. + +-- _Minähän_ sen aloitin, sanoi Santeri mahtipontisesti. -- _Minähän_ +Kallelle ensin kerroin kuka Anni oli. Tuskin teidän kaupoistanne olisi +tullut mitään, jollen _minä_ olisi ollut puuhassa. Näette jokainen +miten Eskolan tyttären kävi, kun ei ottanut ketä minä toimitin: +Sulhanen petti! Niin aina. + +-- No aikooko Santeri nyt asettua lepoon tämän nuoren pariskunnan luo? +arveli joku miehistä. -- Niinhän se kerran oli puhe, kun nuotta oli +levällään Mäkelän lattialla ja toimititte Kallelle morsiamia. + +Santeri vilkasi ympärilleen ja hymähti harmaan partansa alta. + +-- Niin aina, sanoi hän, -- mutta miten kävisikään kaikkien niiden, +jotka luottavat siihen että rupean heille puhemieheksi? Jäisivät +vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. En muista tarkkaan joko ensi +Mikonpäivistä käännyn kahdeksallekymmenennelle. Niillä paikoilla se on. +Mutta jos Jumala eteenpäinkin terveyttä suo, niin kiertelenmähän vielä +muutamia vuosia! + + + + +Kevätkaihoja. + + +Päivä on kirkas, kylminä leviävät lumet, talvi on ylimmillään. Kinosten +korkeudesta ei ole mitään sulanut, varpunen kätkee varpaat höyhentensä +suojaan, harakka lentää kankeasti ja pyrähtyy aidan seipäälle istumaan +pörröiseksi keräksi. Metsä ja järven jää kimmeltävät huurteessaan, +aurinko on kirkas ja kylmä, niinkuin se on ollut jo viikkokausia, +tulipunaisena kuin kuumimpana kesäsydänpoutana se on laskenut, aamulla +noustakseen kalpeana kuin sähkövalon säteet. Kuolleena on metsä, +kuolleena järvi, paleltuneena kalliokin ja kuolleena ihmis-sydän +pelkästä ikävästä ja kaihosta. + +Nukutteko ikiunta puuni ja maani, uneksitko lämpöä sydän, toivotko +vielä onnea? Oi raukka älä sitä tee, tuohon puuhun ei ikinä voi avautua +silmuja, tuohon metsään ei puhkea kukkaa. Kun leivo palaa ja kinokset +sulavat, silloin se sojottaa alastomana, paleltuneena -- ja sinäkin +olet paleltunut, kuollut kaihoihisi. Sinusta ei voi nousta kukkaa, älä +uneksi, anna unelmasikin haihtua hankien harjoille, laskea maille, +kylmän auringon mukaan...! + +Viikkojen kestäessä olen joka päivä rauhoittanut rintaani, silitellyt +kaihoa niinkuin äiti kuumesairaan lapsensa otsalle laskee viileän +käden. Ja hetkeksi jo on voinut tuntua siltä kuin sydän olisi väsynyt +värisemästä, tuska, kaiho, toivo kuolleet, paleltunut koko elinvoimani. +Ja jo minä olen tuntenut olevani koivuna hangessa, lehdettömänä puuna, +jonka oksissa tuuli vain soittelee. On ollut niin hyvä olla, niin +tyyni, niin kylmä... Ja sitte olen katsellut ulos tovereitani, noita +muita puita ja koettanut arvata, mitä ne tuntevat, miten heidän on +ollaksensa. + +Maailma on jäätähtiä täynnä, puiden runko, oksat kaikki säteilevinä, +hohtavina auringossa. Ja lieneepä kiiltävä tähtivyö ympäröimässä +minunkin otsaani, niinkuin peittävä jääkalvo. Lumihiutuoita satelee +alas hienoina, kepeinä sirpaleina... muutamat putoavat raskaina, +pyöreinä kuin pisarat. Ja noita raskaita rupeaa putoamaan yhä taajemmin +jota kirkkaammin aurinko loistaa... + +Minä karkaan istuimeltani, on ikäänkuin jääkruunu huojuisi hiuksillani, +niinkuin kylmän valtakunta sydämmessäni värisisi lämmön tunnetta, +toivoa peläten. + +Olisivatko nuo vesikarpaloita? + +Minun täytyy se tietää ja ulos minä riennän... Voi, vesikarpaloita ovat +oksat täynnä ja reikiä on syntynyt lumeen puun juurille, minne niitä on +pudonnut. Räystäs tippuu...! Tämä on kevättä...! Aurinko jo lämmittää, +voi suloinen aurinko, että sinä sentään et ole oppinut luonnollesi +uskottomaksi...! Puuni, maani, tietäkää _kevät tulee_, aurinko +lämmittää! + +Kuin hurjana minä mellastelen, aivan kuin lapsi, kun se on pantu +polstarien keskelle seisomaan, jossa saa heittäytyä suin päin +pehmeyteen, loukkautumatta... Mitä siitä jos pohjatuuli puhaltaa sisään +hihoista ja kauluksesta, mitä siitä jos kädet tulevat verenvärisiksi. +Minä tahdon että vedet räystäästä valukoot hiuksilleni, minun ei ole +kylmä, sillä nyt minä sen tunnen että olen elävä ihminen, kevättä, +voimaa lämpöä, täynnä, niin että jos saisin suljetuksi syliini, +povelleni kuolleet puut ja maat, niin niistä nousisi nuppuja. + + * * * * * + +Mutta odotusaikaa kestää. Hanget nousevat, pakkaset eivät vähene, +suojaa ilmaa ei kuulu. Talvi ei enään pääse kasvamaan kovemmaksi, +mutta ei se myöskään jaksa aleta. Turhaan odottaa pulmusta tulevaksi. +Muutosta ei huomaa mihinkään päin, kaikki näyttää seisahtuneen. + +Vähitellen rupeaa hankeen ilmestymään epätasaisuuksia, matalia kuoppia, +joita tuskin saattaa huomata. Se alenee hiukan kerrassaan eikä enään +näytä niin pehmeältä ja keveältä. Pinta rupeaa kiiltämään auringon +paisteessa, puun juurille ja kivien vierille syntyy syvennys. Yöt +pakastavat, päivät pehmittävät kinosta, mutta tuo käy aivan vähitellen, +kunnes äkkiä, odottamatta seinivierelle on ilmestynyt kaistale paljasta +maata. Siinä on haaltunutta heinää ja se on painautunut seinään kiinni +ikäänkuin suojaa saadakseen. Maan povi on roudassa eikä elon merkkiä +näy ja yksinäisenä saarena kinoksien keskellä on paljas kaistale raukka +seinivierellä. Mutta toisena aamuna on niitä jo ilmestynyt lisää, +pellot tulevat kirjaviksi, mäkimailla on hanki repaleisena. Jo tulee +niin valoisa ilta, ettei tarvitse sytyttää tulta, jo tapaa hangelta +ensimmäisen hyttysen ja ensimmäisen kärpäsen, jokainen päivä paljastaa +uuden, uuden mättään, kurki huutaa jo suolla, leivonen livertelee +ilmassa, muurahaiset hyörivät pesällään. + +Kevät suhisee etelätuulessa, kevät päilyy vesihelmissä, jotka varisevat +alas oksilta metsässä, kevättä huokuu heikko ääni hangessa. Sillä hanki +on vielä tien laidassa korkeana istumasijanani, mutta se ei ole kuivaa, +hienoa höytyä, hiutuvat ovat sulaneet jäähelmiksi, jotka helisevät, kun +niitä heittelee. Ja hangen vierestä pistää esiin puolan varsia ja alla +kiertelee kevätpuroja, aukaisten sulkuja ojassa, sieltä rientääkseen +suurelle suolle. Yksin hangella istun minä ja metsä kertoo minulle +keväistä tarinaansa. On tyynenä mieleni, kaiho poissa, poissa kaikki, +joka repii sydäntä... Ja minä kerron nousevalle keväälle satua minäkin, +kerron keväästä, joka herää sydämmessäni... + +Kauniin unelmani, sen jota ei kukaan tiedä, sen saa ottaa tuuli ja +antaa sen väräellä halki metsän, maitten poikki...! Uskotko, metsä, +että ymmärrän kevättäsi, uskotko että ymmärrän iloasi? Kai sinä uskot, +kun minä sanon, lausun sulle ääneen että... että olen rakastunut...! + + * * * * * + +Mutta sitte yhtenä iltana pakastaa niin, ettei seuraava päivä jaksa +sulattaa jäätä. Silloin seisahtuu kaikki elämä, paljaat mättäät +eivät pääse laajenemaan, hanki kannattaa käymisen ja järviä ajetaan. +Vapunpäiväaamuna ruikuttaa kurki surkeasti suolta, illempana asettuu +tuuli ja lunta lankee hienoina hiutuoina. Sataa koko yön, vasta +seuraavana päivänä lakkaa, maa on valkoisenaan, peitossa paljaat +mättäät, peitossa kellastunut heinä, ja pakkanen yltyy. + +Kävelen metsässäni tutuilla teillä, katselen hävitettyä valtakuntaani, +jalkani muodostaa askeleita eheään lumeen, niinkuin syksyllä ensi lumen +langettua... + +Sydän raukka, että sinäkin unelmoit kevättä, antauduit haaveilemaan... +Hallaa, hallaa sait...! + +Sitä kestää niin että saattaa vaipua epätoivoon. Tuuli kieppuu +pohjoisen, koillisen ja idän välillä, lunta tulee lisää, jäät +vahvistuvat. Se on takatalvea tämä, se tuli jäähdyttämään ennenaikaista +kevätriemua. + +Vasta kun kuu kääntyy, kääntyy tuulikin ja silloin alkaa kevään +tulo uudestaan. Aurinko paahtaa kuumasti, lämmin nuolee lumet, jäät +rupeavat näyttämään yhä hatarammilta, kevät ikäänkuin ajaa kiinni +myöhästymistään. Metsä rupeaa vivahtamaan epämääräisiin väreihin, +puitten nuput ovat jyvän suuruiset, hyttyset jo tanssivat auringon +laskussa ja seisoessani koivun juurella, hyväilee illan tuuli yhä +lämpöisemmin ja lämpöisemmin poskeani. + +Yhtenä iltana olen jo paljain päin, nojaan pääni puuhun ja pitelen +käsiäni ympäröimässä sen runkoa. Tuo punertava rusko taivaalla +ennustaa lämmintä aikaa, joka vie viimeisetkin hanget ja jääryhmät, se +aukaisee hiirenkorvalle lehtisilmut, nurmi jo vihannoi maakaistaleella +seinivierellä, siellä kasvaa nokkonenkin, joka jo osaa polttaa. Kaikki +tämä -- lahoova jää, säpäleet hangista, linnut ja puut, se on juuri +sitä, jota niin olen kaihonnut... kevättä, kevättä! Väkevänä voimana se +hurmaa olentoni, niin että puserrun kovasti koivun runkoa vastaan ja +huuliltani pääsee huuto, kiitosta, riemua täynnä. + +1893. + + + + +Jouluaattona. + + +Emäntä oli tuvassa paistamassa torttuja. Kyytipoika, joka juuri oli +palannut kyytiä viemästä, seisoi hiiloksen ääressä lämmittelemässä. +Leivokset olivat rasvanneet emännän kädet kiiltäviksi, hän niitä +nuolasi tuontuostakin. Poika seurasi innolla hänen liikkeitään. Mustin +haukunta pihasta herätti heidät molemmat ajatuksistaan. + +-- Taas tuodaan kyytiä, virkkoi emäntä. -- Meiltä menee ylimääräinen +kyyti. + +Liinaharja hevonen oli seisahtunut rappujen eteen, nuori herra kiepahti +reestä, kyytimies raastoi alas punaisen puukirstun ja kantoi sen +kuistille. Herralla oli päässä leveäröytäinen huopahattu ja avara +sininen päällystakki, joka väljänä kuin vaatteet linnunpelätinpuilla, +riippui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Emäntä sai hänestä sen +käsityksen, ettei hän ollut mikään oikea herra, vaan ehkä tukkiherra +tai teurastaja. Sentähden hän huomasi tarpeelliseksi varoittaa +kyytipoikaa uskomasta hänelle ohjaksia -- siinä tapauksessa että kyyti +annettaisiin --, ja asettui uhkaavaan asentoon, kuullessaan askelten +likenevän tuvan ovea. + +Matkustaja oli solakka nuori mies, kasvoiltaan melkeinpä vielä lapsi. +Arasti hän nosti lakkiaan emännälle. + +-- Minä ottaisin kyytiä kaupunkiin, nyt heti. + +Hän mursi omituisesti puhuessaan suomea. Päällystakkina hänellä oli +ohut suvipalttoo ja paidasta näkyvä kaulus oli tumman sininen. Hänen +kasvonsa olivat laihat, tukka lyhyt ja tumma, nenä hienopiirteinen, +silmissä ja huulten kaarevuudessa jotakin kärsivää. + +-- Meillä ei nyt ole hevosta, kaikki kyydit ovat menneet, vastasi +emäntä lyhyesti. + +Hän nosti veitsenkärjellä leivoksia vadille. Lemu sulasta voista ja +paistetuista luumuista täytti koko huoneen. + +-- Mutta minä tulen kaukaa, en ole kolmeen vuoteen käynyt kotona. +Minulla on kiire. + +Emäntä heitti häneen pitkän katseen. Hän nieli ajatuksensa: vai niin +nuorena olet karannut kotoa! Mitä roistontöitä lienetkään oppinut -- -- +-- Ääneen hän sanoi: + +-- Meiltä ei anneta hevosia. Ottakaa mistä saatte. Kaksi kyytiä olen +jo tänään lähettänyt. Enempää ei ole pakko panemaan. Siitä menisi sitä +paitsi kaksinkertainen kyytiraha ja ties, kykenisikö sitä jokainen +kulkulainen maksamaan. + +Nuori mies päästi kirouksen ja meni kestikievarihuoneeseen. Permanto +oli vasta pesty jouluaaton kunniaksi. Ilma oli kostea ja ummehtunut, +tuli juuri sytytetty uuniin. Hän rupesi päiväkirjasta tutkimaan +kaksinkertaisen kyytirahan suuruutta ja laski kymmenenteen kertaan +kukkaronsa sisällön. Tulos oli mieltä masentava. Ei riittänyt rahaa +edes ruokaan ja paistettu luumunhaju tuvassa oli herättänyt nälän. Hän +istuutui tulen lämpöön jalkoineen, joita paleli. + +Ulkona tuuli. Ikkunasta näkyi talvinen maisema, aita, koivu ja jäinen +järvi. Lumi lenteli suurissa pyörteissä ja nurkissa soitteli ja vinkui. +Mitenkähän nyt oli laivalla, laivalla joka kolme vuotta oli ollut +hänellä kotona? Se läikkyi nyt Atlantilla. Ja siellä voi läikkyä koko +komeasti! + +Hän tuijotti ulos ikkunasta. + +Mäkeä ylös nousi hevonen, perässä vihriä kuorma, joulukuusikuorma... +Se kuorma se likenee paraikaa tuttua pappilaakin... Vanha Mikko +on ajamassa... Kauralyhteitä pystytetään pihaan taivaan linnuille +jouluiloksi. Tytöt tulevat portaille valitsemaan kuormasta kauniinta +kuusta. He ovat paljain päin ja hameisillaan, kädet jauhoissa, posket +joulupuuhista hohtavina ja silmissä salaperäinen, toivova ilme. Ja +vihdoin tulee joukkoon äiti, äiti kulta, sileässä harmaassa hameessaan. +Kuinka hänen totiset kasvonsa ovat kauniit, kuinka suorina hiukset +reunustavat otsaa, joka on tyyni ja valkoinen! Ja kuinka hänen +silmistään loistaa hyvyys, rakkaus! Kuinka saattaakin hennota pahoittaa +äidin mieltä, hänen, joka kärsii jokaisesta nuhdesanasta minkä hänen +täytyy lausua lapsilleen...! Anteeksi äiti armas, unohda kaikki ja +ota minut jälleen syliisi niinkuin ennen, silitä hiuksiani kätesi +laheudella, anna minun levätä rinnallasi... Siitä on niin kauvan kuin +olen ollut kodissa. Kaihoan joulukuusta, jouluvirttä, rakkautta... Äiti +itkit ja kielsit merillekin menemästä, vaikka kaikki muut kehoittivat, +isäkin, kun ei poika menestynyt koulussa... + +Kuului hiljainen risahdus, kun hiiltyneet puut pesässä lankesivat +läjään. Mies heräsi ja hypähti ylös. Hän oli nukahtanut kestikievarin +puutuolille. Ruumiissa oli lämmin, suloinen tunne ja nälkäkin oli +unohtunut. Hän veti väljää takkia kireämmälle ympärilleen ja läksi +tupaan. + +-- Ehkä te sentään voisitte antaa hevosen tai neuvoa jonkun paikan, +josta voisi saada hevosen. + +-- Onhan tässä suuri kylä. Ehkä sieltä antavat. + +Emäntä vastasi nytkin lyhyesti. Hänellä oli paljon muuta puuhaa. + +Nuori mies läksi. Hän asteli mäkeä alas. Tuuli tarttui hänen +vaatteisiinsa ja lumi tukkosi tietä hänen edessänsä. + +Kotiin on kuusi penikulmaa, on aamu, kello on vasta kymmenen. Saattaa +siis ehtiä sinne kunnes joulukuusi sytytetään. Mutta vitkasteluun ei +ole aikaa. + +Hän käveli voimiensa takaa. Kylä oli suuri ja herraskartanot näyttivät +muhkeilta. Tuossa pihassa oli renki pystyttämässä kauralyhteitä +ja nuori neiti antamassa määräyksiä. Hänen yllään ei ollut +päällysvaatteita, suuri huivi vain oli kiedottu olkapäitten ympäri. +Tuuli riisti hänen hameensa helmoja, jotka vasta ylettyivät hiukan +polven yli, ja vei hiuksia hänen kasvoilleen. Puuhaten hän huivinsa +alta irroitti kättänsä osoittelemaan rengille ja varoittamaan pikku +siskoja, jotka punaposkisina, teuhaten, mellastivat ympärillä lumessa. + +Kuva oli niin kotoinen: ettei kulkijapoika saanut astelluksi ohitse. +Koira huomasi pitkän miehen seisovan maantiellä ja ryntäsi haukkuen +häntä kohti. Hän asteli jo eteenpäin, poikkesi sitte vaatimattoman +talon pihalle. + +Pieni rakki ärjähti sieltäkin vastaan, mutta siat tonkivat +rauhallisesti pyttyä, joka oli kumossa, ja harakat raksuttelivat +havuläjillä. Tuvan ovi oli auki, ja huone sinisenään haikua. Emäntä +leipoi vehnäsiä pöydän takana, lapset vaanivat hänen vieressään. Lattia +oli pesty, ikkunalla seisoi suuri talinen haarakynttilä, jalkana sillä +oli leveä nauris, johon oli kaivettu sopiva läpi. + +-- Kyllä meiltä saisi hevosta, vastasi emäntä vieraan kysymykseen. -- +Kunhan se Antti tulisi kotiin. Sattui tästä kauppamieheen. Mutta jos +istutte odottamaan, ei hänen enää pitäisi kauvankaan viipyä. + +Hän istuutui ja otti syliinsä pienen tytön, joka oli yhtä suuri kuin +hänen pikku siskonsa pappilassa. Tällä oli vaaleat hiukset ja siniset +silmät niinkuin hänelläkin. Ujosti lapsi taivutti päänsä ja hypisteli +hameensa karkeaa saumaa. Nuori mies houkutteli häntä kohottamaan +katsettaan. Hän veti esiin kellonsa ja näytti hänelle kiiltäviä +ulkomaalaisia kuparirahoja. Se auttoi: tyttö katseli niihin ensin +arasti, mutta tuli yhä rohkeammaksi. Vihdoin alkoi keskustelu. + +-- Mikä sinun nimesi on? + +-- Hanna. + +-- Ja kuinka vanha sinä olet? + +-- Kymmenennellä. + +-- Mitä hulluja! -- äiti kauhistui. -- Sinäkö kymmenennellä! Kuinkas +vastaat hyvälle herralle... Noo...! Joka päivähän tuota olet +laverrellut... Kuinka vanha olet? Sano äidille!... Ne-e... No niin! +Neljännellä. + +Äiti oli huolestuneena likennyt pientä tyttöään ja poistui nyt ylpeänä +leivoksiansa valmistamaan. Nuori mies jatkoi kuulustelua. + +-- No, tiedätkö mikä päivä tänään on? + +-- Tiedän. Jouluaatto. + +-- Niin, tietäähän Hanna toki sen. Kerroppas nyt hyvälle herralle, mitä +joulusta tiedät. Että silloin... No? + +-- Että silloin... + +-- Syntyi... + +-- Syntyi... + +-- No kuka? + +-- Että silloin syntyi maailman vapahtaja Jesus Kristus. Hän ei +syntynyt kuninkaan hovissa eikä rikkaitten majoissa vaan alensi +itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli ihmiseksi... + +Lapsi luki sanansa ulkoläksynä, pysähtymättä, niellen sanojen päätteet. +Äiti ei peitellyt ylpeyttään työnsä hedelmistä. + +Nuorukainen tunsi ikäänkuin kirren sulavan rinnastaan. Kaikuna +lapsuuden päiviltä soivat lapsen sanat hänen korvissaan. Kotiin, +kotiin! Koti odottaa, jouluilo odottaa. Hänen rintansa riemuitsi, hän +hypähti ylös penkiltä. Kestikievarista täytyi ottaa se ylimääräinen +kyyti, käyköön sitte seuraavassa kestikievarissa miten tahansa. Hän +lausui jäähyväiset ja läksi kestikievariin. + +Emäntä oli porstuassa. Hän ei näyttänyt ilostuvan hänen tulostaan +ja lyhyet olivat hänen vastauksensa. Hevosta ei ollut, hevosta ei +saataisi. Nuorukainen hurjistui. + +-- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Mitä minä teen? + +-- Onhan tuossa lämmin huone. Saatte odottaa siellä huomiseksi. + +Siellä yksin, jouluaattona, kun kaikki ovat kodissa koolla joulukuusen +ympärillä...! + +-- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Ajatelkaa toki, että olen ollut +kolme vuotta poissa kaukana kodista. Tepä olette avuton ihminen. Olihan +teillä hevonen äsken. Minä kyllä maksan kaksinkertaisen kyytirahan. + +-- Avuton vai...! No niin, minun ei ole pakko antaa hevosta, enkä +teille mokomalle maankulkijalle ja karkurille antaisi, vaikka tallissa +seisoisi kymmenen hevosta. + +-- Hävytön akka, minäpä olen papin poika enkä mikään karkuri -- -- + +-- Papin poika, ha ha ha! + +Nuorukainen vimmastui. Hän ei enää punninnut sanojaan ja emäntä lateli +hänelle solvauksia runsaimmalla mitallaan. Nyrkit läiskivät, jalat +polkivat permantoa. Hetkisen perästä hän tapasi itsensä astelemassa +maantietä, alas mäkeä. Tuuli riisti hänen vaatteitansa, lumi pyöritteli +hänen ympärillään tehden yhä paksumpaa vaippaa tielle. Hän ei huomannut +tuulta, ei tuiskua, hän ei kiertänyt päällystakkia ympärilleen, se +roikkui levällään ja paidankaulus päästi kylmää vierimään pitkin koko +ruumiin pintaa. Ympärilleen vilkasematta hän asteli kylän poikki. +Koirat haukkuivat häntä, hän ei sitä huomannut. + +Mielessä aaltoili ajatusten myrsky. Hän tunsi olevansa rosvo tai +hylkiö, jota koko maailma potki ja pilkkasi. Sellaisille ei lapsuuden +kotikaan mielellään aukene. Kulkekoon kurja, sortukoon tielle, ei +kukaan itke... Miksi oli hän kaivannut takaisin kotimaahan; miksi +halannut jouluiloa...? Olisipa jäänyt sinne missä häntä naurettiin +ja pilkattiin siitä, että hän oli parempi muita, ettei hän osannut +kiroella yhtä mehevästi kuin muut, ja että hänen vaatekirstustaan +oli tavattu virsikirja. Jo sujui kirous ja juominen, jo painui kirja +käyttämättömiin kirstun pohjalle. Nyt olisi pitänyt jatkaa siellä, kun +jo oli tottunut... Kotimaalle hän ei enää kelvannut, se sulkee häneltä +sylinsä. Mitä hän tekisi, minne hän joutuisi? + +Ajatus katkesi. Hän vaipui lumiselle kivelle istumaan. Ympärillä +suhisivat petäjät. Edessä näkyi autio kangas. Alussa pyöritteli +tuisku hänen kivensä ympärillä. Sitte tyyntyi ja rupesi kyentelemään +lunta. Hän tuijotti kuin tajutonna eteensä pitkän aikaa ja hampaat +kalisivat vastatusten. Vaistomaisesti hän kietoi huivia kaulalleen ja +kiinnitti takkiaan. Lumihiutuat lankesivat suurina petäjien oksille ja +hänen vaatteilleen. Kuin tähdet ne välkkyivät, kun niitä yksityisinä +tarkasteli. + +Humina puista oli lakannut. Oli aivan hiljaista. + +Äkkiä hän keskellä kangasta huomasi punaisen virstantukin ja tunsi +samalla, että vilu karmisteli ruumista. Ajatuskyky selveni: hän +kömpi ylös kiveltään tarkastamaan, pitkäkö matka oli seuraavaan +kestikievariin. Viisitoista virstaa! + +Hän teki päätöksen ja läksi kävelemään. + +Jo kuuluivat kulkuset mäen päältä. Hänen päähänsä välähti tuuma: +pitäisipä kysyä tuolta, eikö hän ottaisi rekeensä. Hän pysähtyi +odottamaan. Hämmästyneenä näki hän ikäänkuin oman kirjavan +merimieskirstunsa reessä. + +-- Emäntä lähetti kuitenkin tämän hevosen herralle. Arveli, että jos +vaikka ohuissa vaatteissa palellutte tielle, niin voidaan siitä syyttää +häntä... + +Hevonen pysähtyi. Nuorukainen nousi rekeen. Hän ei kyytipojalle +virkkanut mitään, seurasi vain empimättä hänen tarjoustaan. Apu +tuli, hän ei kysellyt kuka sen lähetti, hän tarttui siihen nälkäisen +kiihkolla. Reki oli puolillaan heiniä. Hän kaivautui syvälle niihin ja +katseli sieltä ympärilleen maailmaan. Oli pehmeä ja hyvä olla, hevonen +juoksi rivakasti. Lumihiutuat lankesivat suurina puille metsässä ja +heinille, jotka olivat hänen peitteenään. Hän ei uskaltanut liikkua, +jottei peite särkyisi. Hän ummisti silmänsä. Hän raukesi uneen. + +Vasta kaupungissa kestikievarin pihalla hän heräsi. Kaksinkertainen +kyytiraha oli maksettava ja siitä kukkaro tuntuvasti keveni. Rahat +riittivät sentään onnellisesti seuraavaan kestikievariin, mutta siellä +vaikeudet alkoivat uudestaan, piti saada hevonen, eikä ollut millä +maksaa. Hän jätti kestikievarin isännälle kellonsa pantiksi ja läksi +eteenpäin. + +Maat kävivät yhä tutummiksi ja hämärä yhä sakeni. Hänen levottomuutensa +kasvoi. Mäet kertoivat muistelmia, kukkulat kuiskailivat kuluneista +päivistä. + +Kylissä lämpisivät saunat, tuli välkkyi joka ikkunasta. Metsän laitaa +pitkin kävi kotipitäjän raja. Siinä oli tien laidassa Raja-Maunun +torppa, saunan ovi oli selällään, aidalla istui valkoisia olentoja. +Hautuneitten vastojen haju tunki tielle. Tuvan ikkunasta tuikki lamppu. + +Hänen sydämmensä sykki valtavasti. Kyytimies kiiruhti hevosensa +kulkua. Tuli tuttu kylä tuttuine kestikievarineen. Nuorukainen nousi +reestä suoraa päätä tupaan. Lämmin löyhkä poltetuista kahvista tulvi +häntä vastaan. Kahvipöytä oli katettu, suuri kiiltävä pannu seisoi +hiiloksessa ja vehnäisläjiä yleni pöydillä. Isäntä liinahousuissa ja +paitahihasillaan veteli sauhuja piipustaan peräpenkillä. Kaikki kasvot +olivat tuttuja. + +-- Hyvää iltaa. Vieläkö isäntä minut tuntee? + +Hän koetti levollisesti ojentaa kätensä tervehdykseksi, vaikka hän +mieluinten olisi langennut isännän kaulaan. + +-- No totisesti... Onko se se pappilan Eernesti... Eernesti herra? + +-- On, on totisesti. + +Isäntä, emäntä, pojat, tyttäret, koko talon väki piiritti hänet, hänen +kättään painettiin, kysymyksiä sinkoili hänen ympärillään. + +-- No saa se pappilan herrasväki nyt joululahjan! Ruustinna onkin +itkenyt monet kyyneleet teidän tähtenne. Voi voi, kun sekin kirje +tuli, jossa te kerroitte suuresta myrskystä siellä... en minä niitä +nimiä muistakaan -- meidän vaari sattui juuri silloin olemaan +pappilassa; ruustinna ei syönyt moneen päivään eikä nukkunut moneen +yöhön... Kyllä siitä nyt tulee ilo...! Hevosta valjastaessa ehditte +juomaan kahvikupin. Ei tässä muutoin olekaan liikoja aikoja siihen kun +pappilassa joulukuusi sytytetään. Ja pappilaan on runsas peninkulma. + +Kestikievarista pantiin paras hevonen, paras reki, kirkkoryyjyt ja +vällyt. Ja kuitenkin tuntui matka pitkältä. Jota likemmäksi tultiin, +sitä kiihkeämmin sykki hänen sydämmensä. Noissa taloissa oli käyty +vieraissa, noissa torpissa poikettu kesäisillä retkillä, noilla +vainioilla leikitty, noilla vesillä purjehdittu. Jo nousi näkyviin +lumisen maiseman keskeltä vanhan kirkon torni ja sen ympärillä +kirkonkylä, valoa jokaisen hökkelin ikkunassa, kirkko vain pimeänä +lumien keskellä, ikäänkuin odottamassa huomista aamua, jolloin se +paistaisi koko kirkkaudessaan. Tuossa hautausmaa; siellä lepää koivun +alla kaksi pientä siskoa, juuri tuolla on heidän ristinsä, vaikkei sitä +voi eroittaa pimeällä. Kuinka onkin niin pimeää, ei tähteä missään! +Taivas on tasaisessa pilvessä, pehmeässä harmaassa, koko luonto henkii +rauhaa, kulkunenkin soittelee niin pehmeästi kuin se pelkäisi rikkoa +ilman hentoja ääniaaltoja... Tuon mäen takaa tulee näkyviin pappila... + +Eernesti herra on jännitettynä odotuksena. Mäkeä noustessa ylös hän +kohottautuu istualtaan... Jo... jo on tuossa puutarhan puiden korkeat +latvat ja lomasta pilkoittaa järveä, tuossa pappila, koti, sen pitkästä +ikkunarivistä tulvii valoa lumelle... Ajetaan ylös kujaa, navetan +ohitse, tallista astuu mies lyhty kädessä, joku nainen kävelee pihassa, +kulkuset kuullessaan hän juoksujalan rientää sisään ilmoittamaan että +vieraita tulee, koira alkaa haukkua, se on vanhan Turvan tuttu ääni... +Eernesti on jo reen laidalla, kun hevonen seisahtuu. Hän riistää oven +auki ja on langeta piian syliin, joka tulee aukaisemaan ovea. Hän +ryntää saliin suoraan, päällysvaatteineen päivineen. Siellä... + +-- Äiti! saa hän huudahdetuksi. + +Keskellä lattiaa on sytytetty joulukuusi, urkuharmonin kansi on auki +ja koraalikirja jalustallaan, pikku siskoilla on käsissä uudet nuket, +hämmästyksissä he katselevat äitiä, joka itkee kesken kaikkea iloa. +Vanhemmat tytöt tuntevat kyllä Eernestin ja menevät itsestään häntä +tervehtimään. Kuinka he ovat kasvaneet suuriksi! Ja kuinka kaikki +sentään on entisellään! + +-- Tiedättekö, ei minulla nyt ole mitään joululahjoja kotiin. Olin +kyllä ottanut mukaani koko joukon simpukoita ja silkkihuiveja, mutta +meri vei ne kaikki... + +-- Voi lapseni, mitä sinä puhut! -- äiti sulkee hänet syliinsä +kymmenennettä kertaa ja hymyilee kyyneltensä takaa. + +-- Jumalan kiitos että meri säästi meille edes itsesi, hymähtää rovasti +keinutuolistaan. + + + + +Ei vierivä kivi ota sammalta. + + +Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea +niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta +tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon +omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman +päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin +sitä joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin +Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja, +kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8 +tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli +vero maksetuksi. + +Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva +rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan +joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti +niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen +vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään: +kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin +kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta _sieltä +mistä määrätään_, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle, +käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia +kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu, +että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja +torpparin tulee turvautua peltoonsa. + +Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte +hän rupesi huolehtien sitä uskomaan. + +Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos +kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä +piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan +mitenkään. + +Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta +hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko +Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia, +kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan. + +-- Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen. + +Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti +oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen. +Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen +tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja +kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut +sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat +sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin +likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin aloitettava uudestaan +työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule +toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin +lähtee uusia tiloja hakemaan. + +Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän +oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään +pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa +oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia +paperiliuskoja maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia +mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä, +joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa +päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin +porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin. + +Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella: +heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän +oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän +astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi. +Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa +oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä +vastaan, helli ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja +siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin +lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa +niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän +suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä oli +lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta minkä +verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan! Koira tuli +emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että +tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin viisailta. Mutta hän +työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja avasi sen. Kun rouva tuli +sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta peitteestä häntä vastaan +kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi neulomatyönsä kainaloon, antoi +emännälle ystävällisesti kättä, käski istumaan, kysyi mistä hän oli ja +kiitti marjoista. + +-- Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate! + +-- Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta +kaukana. + +Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa. + +-- Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi +joutuu? + +Emäntä nousi, sanaa virkkamatta. + +-- Tämä on ruokasali. + +Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne +herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on +parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti +hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin. + +Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja +josjonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin, +sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi +kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien +alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään +huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen +piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja +tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet +sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Senverraton +peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun. + +-- Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen? + +-- Missäs minä sitte. + +Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä. + +-- Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä +talvella käy pitäminen. + +-- Miks'ei? + +-- Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät +yksin väkevät turkinliskotkin. + +Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä +näkyi kauvas metsää, järveä, ahoa, halmetta. + +-- Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle. + +Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja +ihaeli. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja +pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai +kukkaissiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta +raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa. +Se nuuski ja tähysteli tietä. + +-- No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja +haistanut jäljet. + +Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen, +vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan +emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan +unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei +kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin +takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi +Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa +ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta +se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan. + +Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa. Hän +käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui sanatonna +ja juhlallisena, kunnes alkoi: + +-- Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettaman pois +kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä +kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta +ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa. + +Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään, +katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli. + +-- Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä. + +-- Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei... + +-- Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä. + +-- Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian +puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa, +mutta vähitellen, vähitellen. + +Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville +kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän +selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen. + +-- No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia +tilkkusia kuin meidän. -- Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on +työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko +tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri +siinä, se Matti -- hän tarkoitti miestään -- aina ollut sellainen +lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään. + +-- Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti. + +-- Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään +saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa +kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta +takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja. +Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin: +kerjää! + +Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat +suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui +mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta +kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine +vatineen, koirineen. + +Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään. +Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin +lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis, ja +vähän matkan päässä vouskuttava Musti. + +Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden +tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli +jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan +vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin +vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin. +Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle. + +Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä. +Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja +valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven +rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut +astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut +isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä +ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla, +oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut +siitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin +kanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä +säästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää +muitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan, +hän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan +läpi vasikkanaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti +ketettyjä kerpuiksi. + +Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän +päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen +virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan +vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja +oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän +läjähytti miehensä eteen. + +-- Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa! + +Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi +heti kaikki tyyni. + +-- Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden +vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: -- älä nyt hätäile, lähdenhän +minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen. + +Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka. Emäntä +jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta. + +Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin. +Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän +oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen +alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta +isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä +rouvalta saattoi taivoa. + +-- Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. -- Ei kasketta tule aikaan. + +Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäsi tavattomalla kiivaudella. + +-- Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta ja samaa olen +minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos +sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään +vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo +totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä +järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä, +koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan +peltoja sillä välin. Ehkä tästä nyt toimeen tullaan. + +-- Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen +pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille. +Minä kirnuan aikaseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat +tulijaisiksi. + +Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin +askareilleen. + + + + +Helsinkiin. + + +Anna-Kaisa istui potaattia kuorimassa matalalla rahilla hiiloksen +vieressä ja emäntä pani taikinaa peräpuolella tupaa. Anna-Kaisa +oli taas tavallista totisempi, hätäisesti hän käänteli potaattia +hyppysissään ja ilme hänen kasvoillaan oli nyrpeä. Emäntä puheli +päivän kuulumisista, eikä pitkään aikaan ollut huomaavinaan hänen +sanattomuuttaan, mutta vihdoin rupesi se häntä suututtamaan, sitä +kun viime aikoina oli ruvennut ilmestymään yhä useammin, emäntä ei +ymmärtänyt miksi. + +Anna-Kaisa oli palvellut Mäkelässä kolme vuotta ja ne vuodet olivat +emännälle olleet helpoituksen vuosia. Kunnon tyttö oli Anna-Kaisa +ollut, esimerkkinä muille palvelijoille, mutta viime aikoina oli +hän jostakin käsittämättömästä syystä käynyt tyytymättömäksi ja +epäystävälliseksi, usein tapasi hänet mietteisiin vaipuneena työnsä +äärestä ja kun häntä silloin puhutteli, karkasi veri hänen kasvoilleen +ja hänen vastauksensa oli lyhyt ja ylpeä. Emäntä oli kärsinyt tämän +kaiken silloin tällöin lempeästi varoittaen. Ehkäpä Anna-Kaisa siitä +tasaantuisi. Kylällä puheltiin, että Jere, naapurin muonamies, joka +oli varakkaanlainen ja paraikaa rakensi itselleen huoneita, tavotteli +Anna-Kaisaa morsiamekseen. Emäntä oli arvellut että tytön kiukkuisuus +ehkä oli johtunut siitäkin. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä +loppui ja hän päätti koettaa pahoin sanoin, koskeivät hyvät sanat +auttaneet. + +Anna-Kaisa näkyi ikäänkuin aavistavan että ratkaiseva hetki oli tullut, +hän heitteli kiivaasti perunankappaleita vesipataan, poski punotti, +suu oli supussa ja hengitys kulki hätäisesti. Emäntä seisahtui hänen +eteensä. + +-- Kuule sinä, Anna-Kaisa, näitä sinun juoniasi on nyt kestänyt niin +kauvan, etten minä niitä enään viitsi katsella. Rupea elämään ihmisenä +entiseen tapaan, taikka... + +-- Pääsenhän minä tästä eroon, ei emännän kauvankaan tarvitse minua +katsella. Hankkikaa vaan parempi... + +Anna-Kaisa oli kauvan hautonut näitä sanoja, vaikka hän aina oli +lykännyt niitä tuonnemmaksi. Nyt oli emäntä itse antanut niihin +aihetta. Tuntui oikein helpolta, kun oli saanut ne lausutuiksi. + +-- Tyytyväinenhän minä olen sinuun ollut, paitsi näinä viime aikoina, +enkä minä tahdo ajaa sinua keskellä vuotta maailman selkään. Sanon +vaan, ettei tämä juonitteleminen kelpaa, rupea entisillesi... + +-- Keskellä vuotta! venytteli Anna-Kaisa ivallisesti. -- Ehkä sitä +keskellä vuottakin sentään pääsee katon alle, kun osaa työtä tehdä. +Emäntä tiedustelee vaan parempia piikoja. Minä kyllä menen vaikka tänä +päivänä... + +-- Ja minne? kysyn minä. Joko on paikka katsottuna? + +-- Tottahan jonnekin joudun, jollen likelle, niin kauvemmaksi. + +Anna-Kaisa ja hänen emäntänsä olivat eläneet hyvässä sovussa kolme +vuotta, mutta nyt he riitelivät. Toinen sana synnytti toisen, +Anna-Kaisa haukkui emännälle suut silmät täyteen ja emäntä, jonka +arvolle olisi ollut alentavaa ottaa vastaan piikatytön hävyttömyyksiä, +piti puoliaan voimiensa perään. Loppupäätökseksi tuli, että emäntä ja +Anna-Kaisa eroaisivat niin pian kuin toinen saataisiin Anna-Kaisan +sijalle. + +Tämä kaikki oli kuin arvoitusta emännälle. Hän ei voinut käsittää, +mikä oli pistänyt tytön päähän, hänen järkensä mahtoi olla vialla. +Iltapäivällä kun Anni, naapurin emäntä, pistäysi heillä lainaamassa +sikuria, kertoi emäntä hänelle aamuisen riitansa Anna-Kaisan kanssa. +Hän ei tavallisesti sekaantunut kyläläisten asioihin, eikä sallinut +heidän sekaantua omiinsa, mutta tämä asia painoi hänen mieltänsä ja +keventyäkseen hän sen kertoi naapurin emännälle, koska tämä juuri +sattui tulemaan. + +Anni nauroi. + +-- Ettekö te nyt ole siitä kuulleet, että Anna-Kaisalla on paikka +valmiina Helsingissä ensi kuun alusta! + +-- Paikka Helsingissä Anna-Kaisalla...! sai emäntä huudahdetuksi. +-- Minä, joka en koskaan kuuntele, mitä kylällä puhutaan, minä en +ole kuullut mitään. No, ja kummoinen paikka se on ja kuka sen on +toimittanut? + +-- Johan siitä nyt on vuosia, puhui Anni, -- kun Heta, meidän Jeren +sisar, läksi Helsinkiin. Eihän hänestä sitte ole kuulunut mitään moniin +vuosiin. Mutta viime markkinoille hän oli ilmestynyt kuin tuulen +tuomana. Komeana rouvana, hattupäisenä hän oli puhutellut Jereä ja +kertonut olevansa hänen sisarensa -- ei ollut sentään tullut ylpeäksi, +vaan tunnusti Jeren veljekseen. Siellä hän näki Anna-Kaisankin ja +ihastui heti, kun Anna-Kaisa oli kasvanut niin kauniiksi tytöksi. +Hän oli hatistellut häntä vyötäisistä, taputellut hänen poskeaan ja +paikalla tarjonnut hänelle myyjättären paikkaa puodissaan -- Hetalla +kuuluu Helsingissä olevan joku anniskelupuoti. Hän oli heti luvannut +Anna-Kaisalle kymmenen markkaa kuukaudelta ja paikalla pistänyt matka- +ja pestirahat kouraan. + +Emäntä oli yhä nousevalla hämmästyksellä kuunnellut Heikkilän Annin +kertomusta. Hänelle selveni nyt täydellisesti, miksi Anna-Kaisan käytös +viime aikoina oli ollut niin ynseä. Markkinoiden jälkeen hän juuri oli +muuttunut. + +-- Ja nyt vasta te minulle kerrotte tästä, minulle, joka kuitenkin olen +kohdellut Anna-Kaisaa kuin omaa lastani, sanoi hän vihdoin. + +-- Kukapa teille uskaltaisi tulla juttuja tuomaan, te olette niin +ylpeä...! + +Jonkinlaisella vahingonilolla Anni nautti Mäkelän emännän mielipahasta. + +-- Voi minua onneton, kun päästin Anna-Kaisan niille markkinoille! Mitä +Jere sitte sanoo, kun häneltä sisarensa vie morsiamen? + +-- Eihän Jeren ja Anna-Kaisan välillä vielä liene ollut varmoja +kauppoja, sillä viime aikoina ei Jere ensinkään ole käynyt veistämässä +huoneitaan. Taitaa ajatella, ettei niitä enään tarvitse, kun tästä +Anna-Kaisakin lähtee muille maille. + +Anni nousi jo penkiltä lähteäkseen pois, mutta Mäkelän emäntä pidätti +hänet. + +-- No tiedetäänkö, kummoinen ihminen se Heta nykyään on? + +-- Niin muhkeaksi sanoivat paisuneen, ettei olisi tuntenut samaksi +ihmiseksi. Hän oli kertonut, että joku ylhäinen herra on hänellä +sulhasenakin. Kai se hankkii Anna-Kaisallekin toisen paremman Jeren +sijaan. + +Anni nauroi terävästi, mutta Mäkelän emäntä tunsi kiukun kiehuvan +rinnassaan. Hänen kätensä vapisi, kun hän Annille kaasi kahvia. + +-- Eikä Anna-Kaisa yksin lähde. Se ei niin hämmästyttäisikään, jos +piikatyttö, jonka kuitenkin on hankittava leipänsä maailmalta, +lähtisikin, mutta kun talon tyttäretkin, niinkuin Honkapään Alma, jolta +ei pitäisi mitään puuttumaan, lähtevät Helsinkiin palvelusta hakemaan... + +Hetken ajan molemmat vaikenivat. + +-- No mutta ovatko ne aivan hulluja?! + +-- Siltä se vähän tuntuu. + +Sillaikaa oli Anna-Kaisa navetassa lehmiä ruokkimassa. Ei häntä olisi +luullut kahdeksantoista vuotiaaksi tytöksi, niin tukeva ja voimakas hän +oli vartaloltaan. Kasvot olivat niin terveet, silmät suuret, vilkkaat, +hiukset tunkivat kiharoina ulos palmikoista päänlaella. Hän hyräili +itsekseen ja jäi vähä väliin mietteisiin vaipuneena seisomaan. + +Kuin unessa hän oli elänyt aina siitä asti kun markkinamelussa tuo +muhkea nainen oli pistänyt pestirahat hänen kouraansa. Kuinka hän +oli tullutkin ottaneeksi ne vastaan? Hänhän jo silloin oli pestattu +Mäkelään ja Mäkelässä oli ollut hyvä palvella. Mutta rouvan puhe, hänen +kertomuksensa Helsingistä, sen kauneudesta, suruttomasta, hauskasta +elämästä oli hänet huumannut. Rouva oli sanonut, että Anna-Kaisa +tulee olemaan täydellinen kaunotar, kun hän saa oikeat vaatteet +päälleen, että kaikki tulevat hänestä pitämään, hän pääsee pääkaupungin +tansseihin ja huveihin, niin paljon kuin hän ikinä tahtoo. "Anna-Kaisa +onkin totinen tyttö, joka ei viitsi hyppiä tanssista tanssiin", oli +Jere inttänyt siihen väliin. Heta oli nauranut ja ruvennut kertomaan, +kuinka Helsingissä löytyy kauniita kirkkoja, joissa jokikinen päivä on +jumalanpalvelus ja niin hyviä pappeja... + +Anna-Kaisan mielen oli vallannut tunne, jota ei voinut verrata +mihinkään muuhun kuin siihen, jonka hän kerran lapsena oli tuntenut. +Hän oli jouluaamuna ollut kirkossa kummitätinsä kanssa, koko päivän +oli oltu vieraissa kirkonkylässä ja illalla kun lähdettiin kotiin, +ajettiin suuren herraskartanon ohitse. Oli jo pimeä ja kuultavien +uutimien läpi loisti korkeista ikkunoista valo lumelle. Ja kun tultiin +mäentöyrylle, saattoi nähdä sisään. Keskellä lattiaa oli kuusi, jonka +oksilla kiilteli ja välkkyi, sen ympärillä liikkui lapsia kauneissa +puvuissa ja soitto kuului ulos asti. Nuo lapset tuolla mahtoivat olla +onnelliset, he mahtoivat saada, mitä ikinä tahtoivat, leikkikaluja, +makeisia, kahvia vaikka koska, kauniita uusia vaatteita, kaikkea, +kaikkea... Anna-Kaisa oli kummitädin sylissä peitteisiin köytettynä +niin ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenän pää ja niin kankeana, +että suurella vaivalla saattoi liikkua. Hän ponnisteli ylös ja +käänsi päätään kartanoon päin niin kauvan kuin sitä vain näkyi. Ja +kun se oli kadonnut näkyvistä, teki hänen äärettömästi mieli päästä +hankeen seisomaan ikkunan alle, sinne, mistä saattoi nähdä kuusen, +jonka valoista hohde lankesi lumelle. Ehkä joku noista kauneista, +onnellisista lapsista näkisi hänet, tulisi ulos hänen luoksensa ja +veisi hänet sisään, liikkumaan likellä kuusta, olemaan yhtenä noista +olennoista, jotka saivat kaikki, mitä tahtoivat... "Täti, minä menisin +niin mielelläni tuonne tanssimaan lasten kanssa kuusen ympärille", +sanoi hän, ja täti vastasi: "ole sinä vain, lapseni, tyytyväinen siihen +osaan, jonka Jumala sinulle on antanut. Eivät nuo herraslapset ole +onnellisemmat kuin sinäkään". + +Tuo lapsuuden muisto nousi niin elävästi hänen mieleensä. Juuri +samanlaisena kuin silloin herraskartano, kajasteli hänen edessään nyt +Helsinki, ihana Helsinki, jossa elettiin huoletonta, iloista elämää ja +jonka kirkoissa joka päivä oli jumalanpalvelus. Jäisivät tänne ilkeät +maantyötkin, ei tarvitsisi enään ryömiä rapakkoisia teitä, vaan olisi +jalkain alla kivikatu...! Ihmiset haukkuivat Helsinkiä ja kielsivät +häntä menemästä sinne. Anna-Kaisa tiesi kyllä että heidän kävi häntä +kateeksi, olisivat mielellään itse tahtoneet Helsinkiin, kunhan vain +olisi tarjottu paikkoja heillekin... + +Anna-Kaisa seisoi unelmiinsa vaipuneena, nojaten olkapäätään pilariin, +joka pidätti läävän kattoa. Miesääni, joka, toivotti hyvää iltaa, sai +hänet säpsähtämään. Ovella seisoi Heikkilän Jere. Anna-Kaisa oli heti +täydessä työssä, eikä ollenkaan näyttänyt huomaavan häntä. Hyvän aikaa +Jere seisoi ääneti, vihdoin hän hitaasti alkoi: + +-- Kuules Anna-Kaisa, minulla olisi sinulle hiukan asiaa. Saanko nyt +puhua? + +-- Mitähän asiaa sinulla sitte on? Olenpa taitanut sen ennenkin kuulla, +joten voit säästää sanasi. + +-- Älä ole noin ylpeä. En ole moneen päivään käynyt rakentamassa +mäellä. Sinun vallassasi on määrätä, heitänkö koko puuhan, vai +rakennanko huoneet valmiiksi. Nyt on sula syksy, voisin jouluksi saada +kammarin katon alle. + +-- Vai minustako se riippuu? No rakenna, rakenna sitte, minä en kiellä, +lähdenpä viikon perästä pois koko näiltä tienoilta, joten en ole sinua +häiritsemässä. + +Jere tuijotti totisena eteensä. Hänen suuri kouransa lepäsi oven +pielessä. + +-- Etkö muista sitä iltaa vuosi takaperin, kun kuunvalossa palasimme +metsähalmeelta? Minä silloin puhuin sinulle, että etköhän rupeisi +kanssani yksiin leipiin, rakentaisin huoneet tuolle korealle mäelle, +hankittaisiin porsas ja... + +-- Mitä niistä enään puhuu! Ne ovat minulta aikoja sitte unohtuneet. + +-- Mutta ei minulta. + +-- No sinä, joka ne muistat, rakenna sinä ja asu rakennuksissasi. Minä +menen Helsinkiin, sisaresi on jo toimittanut minulle paikankin. + +-- Ja vielä tänä kesänäkin tunnuit sinä aivan taipuvaiselta. Mutta +jollet enään minusta huolikkaan, niin jää sentään näille maille. +Mäkelässähän sinua on pidetty kuin omaa lasta. Tapasin tuonoin tytön, +joka oli ollut Helsingissä, ja hän kertoi, kuinka siellä satoja +maalaistyttöjä kävelee ilman paikkaa; kaikkien sinne tekee mieli ja +siellä monet sortuvat turmion tielle. Sinä olet nuori ja kaunis, älä +mene. + +-- Kiitoksia vaan neuvostasi! Olisit voinut antaa ne omalle +sisarellesi, minähän sinulle olen ventovieras. + +Anna-Kaisa astui ylpeästi Jeren ohitse pihaan. Tuvan porstuassa tuli +Heikkilän emäntä häntä vastaan. + +-- Tuleeko piankin matka Helsinkiin? kysyi hän. + +-- Viikon päästä. + +Anna-Kaisa vastasi lyhyesti, hän oli kaikkien puheessa kuulevinaan +ilkeyttä ja ivaa, joka häntä ärsytti äärimmilleen. Tuvassa häntä +odottivat emännän varoitukset kaupungin vaaroista. Hän puhui lempeällä +äänellä, sanoi tekevänsä sen vain rakkaudesta ja heltyi lopuksi +itkemään. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa Anna-Kaisan mennä niin +kauvas, ties milloin ja millaisena hän palaisi ja palaisiko koskaan. +Tänne jäisi vanha, sokea äitikin suremaan. + +Anna-Kaisa ei hänelle vastannut mitään, rinnassa tuntui ikäänkuin +pistos. Äiti ei tästä vielä tietänyt mitään. Vaikeinta oli mennä +hänelle siitä ilmoittamaan. Melkein vavisten Anna-Kaisa eräänä iltana +likeni saunaa, jossa hänen äitinsä asui kestinä. Oli niin pimeä, ettei +voinut eroittaa omaa kättään, jos piti sitä silmiensä edessä. Satoi ja +tuuli. Anna-Kaisasta tuntui siltä kuin hän olisi menossa varkaisiin. +Oikein hän vavahti, kun koira rupesi haukkumaan tuvan luota. Heikon +tulensäteen johtamana hän löysi ovelle. Siihen hän seisahtui. Sisältä +kuului veisaamista. Se oli tuttua virttä ja ääni oli tuttu, vapiseva +akan ääni. Anna-Kaisa tempasi oven auki. + +Leveällä rahilla olkivuoteella istui laiha, vanha eukko. Seinät olivat +mustat, ikkunalla tuikki kitupiikki, suloinen lämmin leijaili ilmassa +ja kiukaan takaa siritti sirkka. + +-- Hyvää iltaa, tervehti Anna-Kaisa. + +Akka nosti harmaan päänsä ja vaani ympärilleen sokeilla silmillään. + +-- Joko sinä lapseni viimeinkin tulet! Kertovat sinun lähteväsi +kaupunkiin. Miksi sinä heität Mäkelän hyvän emännän, mikset rupea +vaimoksi Heikkilän Jerelle, joka on niin kelpo mies kuin ikinä voi +olla, miksi heität minut vanhan äitisi? Minulla on ollut kahdeksan +lasta, jokikinen heistä on ollut isänsä kaltainen ja kaikki ovat he +eläneet kurjaa elämää. Sinä minun viimeinen lapseni, menetkö sinäkin +samaa tietä? Sinä olet ottanut paikan Jeren huonomaineisen sisaren +luona... Älä mene...! + +-- Mutta, äiti kulta, sai Anna-Kaisa sanoneeksi. -- Ei se kaupunki +kummempi pahuuden pesä ole kuin muutkaan paikat maailmassa. Siellä on +kirkkoja ja jumalanpalvelus joka päivä. Minä saan siellä hyvän palkan +ja voin siten paremmin auttaa äitiäkin. + +-- Minä menen pian hautaan, minä en enään tarvitse paljoa. Mutta sinä +olet nuori, elämä on edessäsi. Sinä menet kaupunkiin, jossa enemmän +kuin kirkkoja on huvipaikkoja. Mutta muista vanhan äitisi sanat: älä +myy sieluasi saatanalle! + +Sokea äiti lausui ne sanat kamalalla totisuudella. Anna-Kaisan korvissa +ne kaikuivat vielä, kun hän asteli Mäkelää kohti pimeän kylän läpi. +Hänen rauhansa oli poissa, ilo ja riemu, jolla hän ennen oli ajatellut +Helsinkiin menoa, olivat kaukana. Hän pelkäsi koko Helsinkiä ja +tuumaili rahojen poislähettämistä. + +Aamulla näytti taas valoisemmalta, varoitukset olivat ikäänkuin +pahaa unta vain. Ja kokonaan ne poistuivat, kun Honkapään Alma +päivällisaikaan tulla pyyhälti Mäkelään tapaamaan Anna-Kaisaa. + +-- Kuules nyt, minä sain kirjeen Helsingistä. Torstai-iltana meidän +pitää olla perillä. Tytöt tulevat asemalle vastaan. Minäkin saan +myyjättären paikan eräässä puodissa aivan likellä Hetan kauppaa. Voi +voi, mitkä päivät meille koittavat! + +Alma syleili Anna-Kaisaa ja nauroi ja Anna-Kaisa nauroi. Suurena, +ihanana ja äärettömänä Helsinki kajasteli silmien edessä, aivan +niinkuin muinoin herraskartanossa se, joulukuusi, jonka valossa +ainoastaan iloittiin ja hymyiltiin. Anna-Kaisa oli astumaisillaan sen +lumottuun piiriin... Varhaisena aamuna seisahtuivat Honkapään rattaat +Mäkelän portaitten eteen. Puoliyön aikaan oli jo noustu, Anna-Kaisa oli +keittänyt läksiäiskahvit ja itkenyt emännän ja äitinsä kanssa, joka +eilisillasta asti oli ollut Mäkelässä. Jere oli saapunut auttamaan, hän +se kantoi Anna-Kaisan tavarat rattaille. Oli aivan pilkkosen pimeä, +lyhdystä lankeavassa soikeassa valossa saattoi vielä hetkeksi nähdä +molemmat tytöt, jotka istuivat rinnattaan, Anna-Kaisa itkien, Alma +nauraen hänen lapsellisuuttaan. Sitte läjähytti renki piiskalla hevosta +ja rattaat läksivät liikkeelle, kadotakseen pimeyteen. + +Mäkelän emäntä kutsui Jeren kahville ja istuutui itse penkille +Anna-Kaisan äidin viereen. Sokea akka piti käsiään ristissä ja +kiikuttaen laihaa vartaloaan, mutisi hiljaa rukousta. Kukko lauloi, +kiviseltä tieltä kuului vielä rattaiden rätinää. Äänettömyys vallitsi +pitkän aikaa tuvassa. + +-- Nyt se meni. Mimmoisena palannee ja palanneeko koskaan, sanoi +vihdoin Mäkelän emäntä. + +-- Monet ovat menneet, harvat palanneet, sanoi vapisevalla äänellään +Anna-Kaisan äiti. + +Jere pyyhkäsi hihallaan silmiään. Kyyneleet tuppasivat esiin aivan +väkisin. + + + + +Elävänä haudattu. + + +Hän oli nuorena ollut kaunis. Vielä nytkin olivat piirteet hienot, +säännölliset. Tukka oli valunut kutreina kulmille, pää oli ollut +pystyssä, vartalo notkea ja ryhti ylpeä. Heleä nauru oli hurmannut +miehet, poskien puna, palmikon paino houkutellut talon pojatkin +kosimaan piikatyttöä. + +Mutta köyhälle miehelle hän oli mennyt ja hänen vaimonaan, hänen +lastensa äitinä oli hänen kukoistuksensa lakastunut. Kaikki ne tuhannet +hetket, ne näkymättömät mielialat, jotka saattavat himmentää silmästä +kiillon, taivuttaa kenon niskan, lamauttaa jäntevyyden, ne mahtuvat +sanoihin _huoli_ ja _työ_. Huoli ja työ olivat hänetkin sokeaksi +tehneet ja vihdoin laskeneet vuoteelle, jossa hän kävi yhä heikommaksi, +vapisevammaksi, yhä raskaammaksi ristiksi pojalleen ja poikansa +vaimolle. + +He asuivat sydänmaalla uudistorpassa, jonka hirret mies ja vaimo +olallaan olivat kantaneet kodikseen korvesta. Peltotilkkusesta korjasi +halla joka syksy elon ja ainoa lehmä oli vaihdattava leiväksi. Se +koski kipeästi kun piti olla lisänä sellaisessa paikassa, olla niin +voimattomana, ettei olisi jaksanut liekuttaa lapsen kehtoa, kun se +itki, olla niin köyhänä, ettei ollut leipäpalasta antaa niille, jotka +olivat elämää rakkaammat, joiden hyväksi olisi tahtonut henkensä +antaa. Hänellä itse teossa ei ollut muuta kuin elämää ja henkeä sen +verran, että hän ymmärsi rakkauden elävän itsessään, ymmärsi että hänen +kuolemansa olisi ollut huojennus, ja ettei hän _saanut_ kuolla. + +Tupa oli pieni savupirtti, jonka matalasta ovesta täytyi astua +kumarruksissa sisään. Kun kättä nosti, ylettyi se lakeen, joka oli +kiiltävän musta. Ikkunat olivat pienet, talvella oljilla peitetyt. +Hän tunsi jokaisen hirren permannossa ja seinässä, tiesi orret, tiesi +askelten määrän vuoteeltaan kiukaalle, sängylle, jossa mies ja vaimo +makasivat, pöydän luo ja siitä penkkiin. Umpisokeana hän osasi astua +yli kynnyksen ja kumartaa päänsä oven kohdalla, hän tunsi ulkona +likeisimmän ympäristön, tien aidalle, saunaan ja kaivolle. Aikaa +oli ollut oppia kaikkea tuota tuntemaan. Häntä oli tuhansia kertoja +talutettu siitä kynnyksestä, tuhansia kertoja hän oli omin voimin +laahaunut paikasta toiseen, kaatunut, kolahuttanut päänsä ovien pieliin. + +Voi niitäkin pitkiä talvisia öitä, kun koko maailma oli rauhan +unessa ja ympärillä kuului tyyni hengitys ja omaan silmään ei tullut +hetkenkään lepo; jäseniä vain särki paljosta makuusta kovalla +vuoteella, jonka lautapohja tuntui olkien alta. Hän itki ensi aikoina +ja väänteli tuskassa, epätoivossa, kun tiesi ulkona milloin valkoisen +lumen ja tähtitaivaan kimaltelevan, milloin kesälämpöisen ilman olevan +tuoksua täynnä ja paimenten metsässä laulelevan! Mutta vähitellen tuli +nykyaika hänelle vieraaksi, unohtuivat kestävän elämän piirteet ja hän +eli elämäänsä uudestaan lapsesta saakka. Hänen ajatuksensa liikkuivat +kuolleitten omaisten haudoilla, hän näki nurmikkomättäitten alta heidän +kasvonsa ja kuuli heidän kutsuvan luoksensa. Koko väki heräsi välistä +siitä, että hän puhui asioista tai ihmisistä, jotka olivat jo maaksi +maatuneet. Hän saattoi olla niin irroillaan koko elämästä, että jo +luuli olevansa kuollut. Silloin tuntui vaikealta herääminen ja entisen +kurjuuden alkaminen uudestaan. Silloin hän rukoili, rukoili, melkein +toivottoman hartaudella, että Luoja hänet todellakin luoksensa ottaisi. + +Hänen ainoana ilonaan olivat lapset, niissä koko hänen nykyinen +maailmansa, kaikki mitä elämä saattoi hänelle antaa. Hän oli laulanut +nuoruutensa laulut heidän kätkyittensä ääressä, kertonut heille +lapsuutensa sadut, opettanut heitä lukemaan. Niiden nauru oli ainoa, +joka sai hänen kangistuneet leukansa taipumaan hymyilyksi, niiden +lämpöiset kädet hänen poskellaan olivat kuin aurinko valaisemassa +syksyn alastonta metsää. Mutta viimeiseltä tulivat öitten ja päiväin +tuskat hämäriksi, epäselviksi ja lapset saivat hyväellä hänen kättään, +ilman että hän siitä tiesi tai heräsi. Välistä oli järki valveilla, +välistä kokonaan poissa. Ja kun se palasi, näytti se suuren askeleen +hautaa likemmä, mutta henki ei sittenkään lähtenyt; kitui vaan kurjassa +olennossa, joka ei ajatellut eikä tuntenut. + +Vähitellen syntyi häneen tunne, joka nousi kuin ruoho raunioiden +mullasta, toivon tunnehan rupesi haluamaan muutosta, vaikka +minkälaista. Jospa häneltä esim. taittuisi joku jäsen tai kuolisi tuo +pikku tyttö, jolla miniä oli kertonut olevan vaalean tukan ja siniset +silmät. Sitä tukkaa hän oli silitellyt ja suudellut suurimpana ilona. +Vietäköön häneltä vaikka sekin vaikka mikä otettakoon! Kunhan vaan +tuska tulisi uudeksi ja herättäisi hänet horrostilastaan. + +Ja muutos tulikin vaikkei juuri siinä muodossa: päätettiin lähettää +hänet omaksi ja muitten huojennukseksi vaivaistaloon! + + * * * * * + +Huomen aamulla hän viedään. Hevonen on jo tilattu, häntä on käytetty +saunassa, turkki on lainattu matkaa varten. Kapineita ei hänellä ole +muuta vietävää kuin vaatteet päällään ja kuolinpuku. + +Ilta on pimeä, tähdetön. Takassa palaa tuli. Tupa on siivottu, kahvia +on toimitettu. Lapset ovat kaikki puhtaisiin paitoihin puettu mies +istuu sänkynsä laidalla pää käden nojassa, vaimo askaroitsee. + +-- Niinhän nämä ovat kuin äitimuorin hautauskahvit, sanoo hän +kaataessaan kahvia ja purskahtaa itkuun. + +Muori itse ei itke. Hän on niin puhtaassa puvussa sängyllä pitkänään. +Laudan kovuus hänen allaan ei tunnu, mieleen eivät muistu enään pitkinä +ne entiset loppumattomat, toivottomat yöt. Ne ovat nyt kaikki jääneet +jälelle päin, nyt on koko elämä lopussa, se elämä, joka kerran eli +nuorta kukoistusta ja kului sokeudessa näitten seinäin sisällä. Kun ne +eivät enään suo suojaa, silloin loppuu elämäkin, silloin hän on kuollut +ja haudattava. Kuin unennäköä on koko menneisyys huolineen, töineen. +Siinä oli sentään niin paljon iloa, niin paljon onneakin ollut, +rakkautta oli saanut ottaa ja antaa ja nyt oli mielessä tilaa vain +kiitollisuudelle, ylistykselle. Ainoa, joka vielä sitoi maailmaan, sitä +hän kosketteli käsillään viimeistä kertaa, siihen hän painoi kuihtuneen +poskensa, sitä rutisti hän povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut lopettaa +voimansa siihen liikkeeseen. Täytyihän hänen ottaa maanpäälliseen +hautaansa nuo rakkaat kasvonpiirteet, joita ei hän koskaan ollut +nähnyt, silittää niitä pehmeitä hiuksia, joihin hänen rakkautensa oli +kiinni kasvanut. Ja viimeisen kerran hän korotti vapisevan äänensä ja +kutsui luoksensa lapset niinkuin monasti ennen. + +-- Tule, Taavi poikani, lukemaan! + +Ja Taavi lukee totisena ulkoa katkismuksensa kysymykset ja vastaukset +sujuvassa jaksossa. + +-- Lupaakos Mari parantaa sisälukua? + +-- Lupaa. + +He jäävät juhlallisina seisomaan ikäänkuin olisivat vieraissa. Ja kun +hän jakaa heille kahvista säästetyn sokeripalan, kiittävät he niinkuin +on opetettu. + +-- Ruusa rukkani, tule ottamaan sokeria. + +Hän vetää heidät kaikki ympärilleen houkutellen, kunnes saa heidät +teuhaamaan, temmeltämään. Ja hän jää siihen yksin istumaan ääneti ja +kuihtuneena, heikkona kuin laho kanto nuoren metsän keskessä. + +Valmistuksia ei tehdä paljon, ei ole erityistä puhuttavaakaan. Ennen +maatapanoa tahtoo pojan vaimo, että laulettaisiin virsi. + +-- Niinhän siitä tulee kuin ruumiin lähtövirsi! sanoo muori itsekseen. + +Sitte koko väki nukkuu, ja hän yksin valvoo viimeistä yötänsä, +kuuntelee hengitystä ympärillään niinkuin hän pitkinä vuosina joka yö +on tehnyt. Aika ei tunnu pitkältä. Järkikään ei sumene, vuode ei ole +kova. Huomenna viedään hautaa niin likelle, täyttyy kaihottu toivo. +Mutta sydämmen juurissa kirvelee vielä jotakin, vienoa surua, joka +sitoo elämään: kaipaus tänne, halu jäädä _tänne_ sittenkin, tänne, +josta on pyrkinyt pois! + +Hän makaa selällään hiljaa aamuun asti, kädet ristissä rinnalla. Päivän +sarastaessa valjastetaan hevonen, hän puetaan lämpöiseen turkkiin, +taivuttaa päänsä talutettaessa kynnyksestä ja sitte hänet peitetään +pehmeisiin heiniin. Mutta hänen sydämmensä tekee silloin viimeisiä +töitään, viimeiset kyyneleensä vuodattaa hänen sielunsa, hän on +tuskasta tukahtua. Veräjällä muistaa hän kysyä, ovatko kuolinvaatteet +mukana. Pojan vaimo palajaa reelle, kumartaa itkettyneet kasvonsa hänen +ylitsensä ja rauhoittaa häntä. Muori ojentaa vielä peitteiden alta +luisevan kätensä ja sopertaa kiitosta. + +Sitte alkaa pitkä matka kirkkomiesten seurassa. Metsät ovat lumessa, +anturoista kuuluu nariseva ääni. Hän ei tiedä mistään, on kuin +horrostilassa. Poikansa on häntä ajamassa ja hoitaa häntä hellästi. +Vasta kirkonkylässä hän herää, kun kellot rupeavat soimaan. Hän ei ole +kuullut niitä niin pitkiin aikoihin, että ne ovat melkein unohtuneet. +Nyt hänet valtaa ääretön tunne. Se on pelkoa, pyhyyttä, autuaallisuutta +täynnä, sellainen vavistuttava juhlallisuuden tunne, kuin jos hänet +hautaan laskettaisiin. + + * * * * * + +Silloin hän todellakin oli hautaa likellä. + +Kun pojan vaimo muutaman viikon kuluttua läksi vaivaistalolle häntä +katsomaan, oli hän jo kotvan maannut kuolleena haudassaan. + + + + +Yö Adrian äärellä. + + +Matkustajat olivat kokoontuneet laivan kannelle, he istuivat pitkin +penkkejä, enimmäkseen ääneti, kukin vajonneena katselemaan komeaa +vuorimaisemaa, jonka kainaloissa Abbazia ja Fiume lepäsivät, toinen +akaasialehdossa viinitarhojen ympäröimänä, hymyilevänä kuin huoleton +impi, toinen kalliokielekkeille kavunneena kuin uhkarohkea nuorukainen. +Ilma oli lämmin, heikko tuuli liikutteli merta, tuoden tuoksua +oleanderipuista rannalla. Edessä oli aava meri, se upposi rajatta +taivaan laitaan ja ainoastaan aaltojen vaahtopäät harjat osoittivat, +mikä sini kuului taivaaseen, mikä mereen. Pitkiä matkoja seurasivat +vuoret, välistä metsäisinä mäkinä, välistä taas huippuina, joita peitti +ainainen talvi. Niihin lankesi pilvistä omituisia valoja ja varjoja, +milloin ne loimottivat sinipunertavassa hohteessa, viereisen huipun +kuultaessa kullankarvallisena, milloin ne utuisina, harmaina loivat +laaksoihinsa jyrkkiä varjoa, jotka valuivat alas pitkin niiden kylkiä +kuin sysimustat, pehmeät villavyöt. Kun laiva oli päässyt aavalle +merelle ja viimeinen maakaistale oli katoamaisillaan, näkyi vielä +vuorten pitkä jono, huippu huipun vieressä, ikäänkuin joukko päitä, +jotka kurkottautuvat katselemaan toistensa olkapäitten yli. + +Aurinko seisoi jo kiinni meren pinnassa. Vaahtopäät laineet näyttivät +huuhtovan sen laitaa ja sen säteet kimmelsivät vedessä. Mutta etenevät +vuoret olivat kuin tulessa, harjanteista näytti nousevan hienoa savua, +ijäiset lumet näyttivät syttyneen tuleen. + +Laivan perässä seisoi, erillä muista matkustajista, mies ja nainen. +He olivat molemmat nuoret, puetut matkapukuun ja puhuivat vierasta +kieltä. Hurmaantuneina he katselivat maisemia, hurmaantuneina heidän +silmänsä vaipuivat toisiinsa, ihastuksissa mies kietoi käsivartensa +naisen vyötäisten ympäri, kun tuuli kiikutti laivaa. Ja kun suurempi +laine sitä nostatti, lankesi nainen penkille istumaan ja veti miehensä +perässään. He nauroivat molemmat ja jäivät siihen käsitysten istumaan. +Päät painuivat vastatusten, hiukset koskettivat toisiaan. + +-- Mikä hurmaus tässä yksinäisyydessä, kaukana kotoa, yllä taivas, alla +meri, ympärillä suurta, ääretöntä. Ei kukaan tunne meitä, ei kukaan +ymmärrä kieltämme, me olemme kaksin...! + +-- Ja aamulla olemme Veneetsiassa. Katso noita aaltoja, ne ovat +ihmeelliset, sinivihriät, läpikuultavat. On aivan kuin joku avaisi +syliänsä ja ojentaisi hempeät käsivarret hyväilemään. Mutta sinä olet +kalpea, kulta, voitko pahoin? + +-- Pyörryttää niin omituisesti. + +Se oli meritauti, joka oli tulossa. Hän nouti tyynyn alhaalta ja peitti +vaimonsa penkille pitkäkseen. Ja kauvan aikaa hän lepäsi silmät kiinni. +Tuli jo parempi olla, ei pyörryttänyt, kiikutteli miellyttävästi, +niinkuin tuuli mahtaa tuuditella veden neitoja aalloilla. Hän oli siinä +tahdotonna, mitään ajattelematta, rinnassa rauhan, turvallisuuden +tunne. Kun hän avasi silmänsä, kohtasivat häntä miehensä kasvot. + +Kuu oli suurena taivaalla. Jollei sitä olisi ollut, olisi ollut +pilkkosen pimeä. Ei näkynyt muuta kuin vettä ja taivasta, kuu katseli +taivaalta veteen ja vedestä katseli toinen kuu taivasta. Muutoin oli +tyyntynyt, vaahto aaltojen harjoilta vähennyt, suuria pilviä vain +uiskenteli ilmassa. Yö näytti tulevan mitä ihanin. + +Matkustajat istuivat vielä kannella, muitten muassa vanhanpuoleinen +herra ja rouva kahden tyttärensä kanssa. He puhuivat vuorotellen +kroaattia ja saksaa. + +-- Minä en usko meritautia, jatkoi rouva puhettaan. -- Jollei tahdo, +niin ei sitä saa, se on enemmän tai vähemmin teeskentelyä. Olen +matkustanut Välimeren yli Egyptiin ja vaikka kävi kova tuuli, niin en +ollut merikipeä, sillä en tahtonut olla sitä. + +-- No en minä nyt tiedä, tahtooko sitä suorastaan kukaan, vastasivat +kuin kuorossa herra ja tyttäret. + +He olivat hyvänvoivannäköistä väkeä, puheesta päättäen huviretkellä +Veneetsiaan. Herra läksi sitte tilaamaan ruokaa, sillä syömistä piti +hän parhaana apukeinona merikipua vastaan -- jos sellaista näin tyynenä +yönä voisi tulla kysymykseenkään. + +Vähitellen hajosivat matkustajat kannelta, paitsi nuori nainen joka oli +pitkänään ja hänen miehensä, joka istui hänen vieressään. + +-- Uskallankohan minä nukkua tähän? Minun on tässä niin hyvä. + +-- Kuinka et uskaltaisi armaani? Minä istun vierelläsi ja meri tyyntyy, +minkä ehtii. + +Hän silitti hänen poskeaan ja painoi kiinni hänen silmänsä. Hän +kiikkui kuin kehdossa, aallot loiskivat, tuulet lauloivat kehtolaulua. +Jo alkoivat unet liidellä hänen ympärillään. Ne olivat utuiset ja +epäselvät, hän ei saanut yhtään niin kiinni siivestä, että olisi voinut +nähdä sen piirteet. Ne kahisivat hänen ympärillään, hän tunsi niiden +likeisyyden ja nautti siitä. Niin hän nukkui kauvan. + +Äkkiä hän heräsi siitä että kasvoille tuli jotakin kylmää, märkää. Hän +nousi istumaan, mutta putosi takaisin pitkäkseen. Hän oli hihnalla +sidottu kiinni penkkiin. Tuuli tarttui hänen huiviinsa ja vei sen +mukanaan. Laiva kallistui niin, että kansi kosketti vettä. Oli +pilkkosen pimeä, satoi, vinkui, ulvoi. Toisessa päässä seisoi pitkä +mies, joka vaivoin pysyttelihe pystyssä. Se ei ollut hänen miehensä. +Missä hän oli, oliko tuuli hänet vienyt...? + +Nuori nainen sai hihnan irroitetuksi ympäriltään ja nousi. Hänen +päätään huimasi, myrsky tarttui hänen vaatteisiinsa ikäänkuin +viedäkseen hänet ilmaan. Hän putosi kannelle ja vieri laivan kiikunnan +mukana, kunnes sai kiinni penkin jalkaan. Suuri puupöytä irroittui +sijaltaan, kannen alta kuului hälinää. Äkkiä välähti häikäisevä valo, +pilvi ratkesi liitteissään, salamat iskivät vastatusten kaikista +ilmansuunnista. Aallot vyörivat korkeina kuin vuoret, vaahto vain +hulmusi harjoilla. Salama sammui, kuu jäi näkyviin! + +Nainen makasi permannolla suinpäin, pidellen kiinni rauta-aidasta. +Laivan kallistuessa, avasi meri häntä vastaan kitansa, hän tuli sitä +niin likelle, että suolainen pärsky kasteli hänen kasvonsa. Kuu valaisi +tumman kirkkaalta taivaalta. + +-- Armaani, oletko peljännyt? kuului myrskyn seasta. + +Hän tunsi itseään nostettavan pystyyn kainaloista. Se oli hänen +miehensä. + +-- Täällä on täydellinen myrsky. Meidän täytyy mennä alas. + +He menivät haparoiden puitteita myöten. Kansi jäi tyhjäksi. Sieltä +kuului hirveä ryske. Penkkejä irroittui permannosta. Säpäleinä ne +hajosivat ilmaan. He eivät päässeet kannen alle, vaan pysähtyivät +laivan perään, sinne missä portaitten suojassa seisoi kaksi pientä +penkkiä seinään kiinnitettyinä. Niille he paneutuivat huppuun, kumpikin +penkilleen ja kiersivät sormensa voimakkaasti pitelemään kiinni. + +Tuuli yltyi, satoi, kuu peittyi pilviin, myrsky sen taas paljasti +näyttääkseen hirveän ihanaa näytelmää sen kirkkaassa valossa. Aallot +olivat saavuttaneet kamalan ko'on. Laiva oli niiden käsissä kuin kaarna +tai lastu. Kahden laineen väliseen laaksoon jouduttuaan oli se kuin +haudassa, sieltä saattoi veden läpi nähdä kuun hohteen ja taivaan +sinin, aallon olisi vain tarvinnut kääriytyä peitteeksi laakson päälle, +niin laiva olisi ollut haudattuna. + +Nuori nainen katseli näytelmää omituisella mielellä. Ei mistään näkynyt +maata, ei laivaa, ei minkäänlaista apua. Aallot olivat ihanat kaikessa +hirveydessään. Hän tunsi selvästi, että kuolema niistä tuijotti häntä +vastaan. + +Täälläkö he kuolisivat, häämatkallaan, kaukana kodista...? Ehkä +se olisikin onnellisinta... he olivat omistaneet toisensa, he +olivat rakastaneet, he olivat tunteneet ajan suurinta autuutta, nyt +jatkaisivat sitä ijäisyydessä. -- Hyvä, suuri, Jumala, rakas isäni, ota +kiitos kaikesta, mitä olet antanut, se on kaikki ollut sinun johtoasi, +sinun huolenpitoasi. Suo anteeksi pahat tekoni... Sinä tiedät parhaiten +kuinka isot ne ovat olleet... Kiitos vielä siitäkin, että annat meidän +kahden kuolla yhdessä...! + +Hän tahtoi panna kätensä ristiin, mutta ei voinut, sillä niillä hänen +täytyi pitäytyä penkillä. Kuun säteet taittuivat veden läpi. Hän +katseli tyynesti tuota kauneutta, joka pian hänelle valmistaisi surman. +Yhdeksäs aalto oli aina muita mahtavampi. Sitä hän jännityksessä +odotti. Se se saattoi kaataa kurjan haahden. Ja kun haaksi sitte oli +laskenut sen laaksoon, tarttui hän ajatuksissansa katkenneeseen lankaan. + +He, jotka olivat unelmoineet onneaan pohjan kalpean taivaan alla, +valoisina kesä-iltoina rakentaneet avioliittoaan, täälläkö he +hukkuisivat Italian lämpöisessä yössä, vasta kun olivat vihityt +toisilleen... Entä jos aalto tulisi tässä hetkessä, riistäisi heidät +mukanaan, mutta toisen sinne, toisen tänne...? + +Häntä väristytti, vilu karmi luita myöten. Hihna, jolla miehensä +oli kiinnittänyt hänet penkkiin, oli jäänyt kannelle. Millä he nyt +sitoutuisivat yhteen, että edes yhdessä saisivat kuolla? + +Yhdeksäs aalto oli taas tulossa. Hän nousi kyynärpäilleen ja pingoitti +sormensa pitelemään kiinni. Se oli kamala laine, suurempi kuin mikään +entinen, vaahtoinen, nälkäinen peto. Hetkessä hän käsitti, että tuo +kaataa laivan... + +-- Kulta, kuollaan yhdessä...! + +Hän huusi, mutta huutoa ei kuulunut. Kylmä käsi tarttui hänen +jalkaansa. Se oli hänen miehensä käsi. Laiva keikahti... Liitteissä +rutisi, hätähuutoja kuului kannen alta, helisten särkyi lamppuja +ja porsliineja... Nainen sulki silmänsä ja tunsi onnea tietäessään +miehensä käden pitelevän itsestään kiinni. Seuraavassa hetkessä avasi +hän silmänsä. Yhdeksäs laine oli ohitse... Hän ajatteli taas. + +-- Entä kotona, miten siellä saadaan tieto tästä yöstä...? Siellä +odotetaan kirjettä, käydään levottomaksi, odotetaan, odotetaan... +Kirjettä ei tule, eikä tule mitään tietoa, kuluu kuukausia, kotona +pukeudutaan suruharsoihin... He, jotka hääiltana, kukitettuina, +laululla, läksivät kotimaan rannasta, he ajelehtivat Adrian meren +aalloilla köytettyinä kiinni toisiinsa... + +Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän ei enään muistanut merta +eikä vaaraa, hän ajatteli vain kotimaata ja omaisia ja pingoitti +vaistomaisesti kätensä pitelemään kiinni. Kului pitkä aika ennenkuin +hän muisti, niissä oli. Miehensä painui hänen ylitsensä. + +-- Vaara on ohitse, armaani. Kuljemme tuulen mukaan hätäsatamaa kohti. +Yö oli kamala. Pelkäsitkö pahoin? + +Aamu valkeni, kuu oli kadonnut. Meren pinta oli melkein tyyni, mutta +mainingit kiikuttivat vielä laivaa. Kannen alla näytti surkealta. +Tukahduttavassa ilmassa matkustajat makasivat, sekasin tutut ja +tuntemattomat, pitkin penkkejä ja permantoa. Kasvot olivat kalpeat, +silmät tuijottavat ja väsyneet, joku vaikeroi, toiset olivat ääneti, +liikkumattomina kuin kuolleet. + +-- Tämä on aivan kamalaa, läähätti heikolla äänellä vanha rouva +tuontuostakin. -- Minä olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin, enkä +silloin ollut ensinkään kipeä. Mutta tämä on aivan kamalaa...! + +Hänen äänensä tukahtui noihin kohtauksiin, jotka kuuluvat meritaudin +luonteeseen. + +Nousevan auringon valossa alkoi kaukaisuudesta häämöittää maata, toiset +väittivät, että jo parin tunnin perästä oltaisiin Veneetsiassa. + +Miten taivas oli sininen, miten meri hymyili! Ei olisi voinut aavistaa, +että toinen muutama tunti sitte iski salamoita ja toinen ärjyen aukoi +vaahtoista kitaa... + +Jo saattoi selvästi eroittaa likenevän sataman, se oli korkea maa +mustine metsineen ja joukosta saattoi tuntea rakennusten haamuja ja +huippuja. Mutta Veneetsia ei se ollut. + +Matkustajat olivat kokoontuneet kannelle, jännitetyssä odotuksessa. +Laiva laski ankkurin. + +Edessä oli korkeaa vuorimaata, jonka rinteillä viinitarhat upeilivat +ja sypressit korkeina, solakkoina nostivat kruunujaan. Metsästä +pisti esiin rakennuksia ja kirkontorneja, siinä oli nähtävästi +pieni kaupunki. Tie kulki aivan rantaa myöten ja mäkeä ylös nousi +tuontuostakin pieni, näppärä aasi kuormineen, joka kooltaan oli paljon +suurempi kuin vetäjä itse. Maalaistyttöjä näkyi räikeissä, keveissä +puvuissa. + +Matkustajat kokoontuivat kapteenin ympärille. Hän oli juuri +menemäisillään lepäämään yön vaivoista. + +-- Missä nyt ollaan? Milloin tullaan Veneetsiaan? + +Kysymyksiä sateli hänen ympärillään. Oltiin Piranon rannalla. Parin +tunnin kuluttua lähdettäisiin ja oltaisiin illalla Veneetsiassa. + + + + +Tuskaa. + + +Kirjettä ei ole tullut kolmeen viikkoon. Viimeinen oli Veneetsiasta ja +kertoi mielialoja Italian öistä ja gondooli-lauluista. Mutta siitä on +kolme viikkoa. Kirjeitä on saattanut matkalla joutua hukkaan, mutta +jonkun olisi kuitenkin täytynyt ehtiä perille. + +Kahden viikon aikana hän on odottanut jokaista postia, odottanut täynnä +kaihoisaa, vapisevaa toivoa. Hän on ottanut kaiken järkensä avuksi, +päättänyt olla tyyni, odottaa levollisesti. Hän on niellyt kyyneleensä, +purrut huulensa kokoon. Mutta sittenkin on hän tottunut alinomaiseen +pelkoon, hänen kuulonsa on harjaantunut eroittamaan pienimpiäkin ääniä. +Hän toivoo jokaiselta tulijalta jotakin tietoa, näkee jokaisessa +onnettoman uutisen tuojan. Ei hän vaikeroi, ei hän kerro kellenkään. +Hän työntää kaikki tunteet syvälle mielensä pohjaan ja hymyilee -- +jos sitä hymyksi saattaa kutsua, sitä, joka jäljittelee naurua, kun +sydämmessä vihloo. + +Ja tähän päivään hän on koonnut viimeiset voimansa, keräillyt +sirpaleetkin toiveistaan. Ja kirjettä ei tullut! + +Hän seisoo portailla liikkumattomana, nojautuneena pilariin. On +helteisen kesäsydämmen keskiyö, jolloin käki jo on laannut kukkumasta +eivätkä pikkulintuset enään viserrä. Taivaanrannalla, siinä missä +aurinko laski, viipyy vielä ruskoa, sumut ovat levinneet vaaleiksi +järviksi, joissa saarina ui kumpujen vihreä. + +Jumala oletko sinä minut hyljännyt? sanoo hän yksitoikkoisella, +väsyneellä äänellä ja tuijottaa eteensä. Hän on valkoisessa, väljässä +yöviitassa, käsivarret riippuvat suorina ja hervottomina, kasvot ovat +kalpeat ja silmien tuli on sammumaisillaan. + +Oletko sinä minut hyljännyt? lausuu hän uudestaan ääneen. Hän ei +ajattele mitään, ei muista mitään, lausuu ne sanat vaan tottumuksesta, +ulkoa, sillä hän on viime aikoina käyttänyt niitä niin usein, ettei +niihin enään aina riitä henkeä. Hänen sielussaan ei tunnu liikkuvan +mitään, eikä hänen kasvonsa piirteissä vaihtele ainoakaan väre. Silmien +alla on tumma varjo ja poskipäät ovat kylmät. Ei häntä koske kostea +sumuilma, ei se, että ilta on kulunut yöksi. Kaikki on kadonnut hänen +ympäriltään ja sijaan astunut ikäänkuin harmaa sumuharso, jota hiljaa +vedetään eteenpäin hänen ohitsensa. Se on niin laaja, että se peittää +kaikki ja niin hienosti läpikuultava, että se kohottaa liitelemään +poimuihinsa. Ja sitä riittää loppumattomiin. Sille ei löydy missään +päätä. Hän katselee sitä tutunomaisella tyyneydellä, väsymättä, +kyllästymättä, antaa viedä pois itseään sen mukana viettääkseen kaiken +aikansa sumuisessa, harmaassa horrostilassa. Rupee kaukaa kuulumaan +hiljaista ääntä, joka ajoittain soi kuin kaiku kellosta. Ja taivas on +selkeä, sininen. Sumusaatossa hän kulkee, tuntee tukkansa läikkyvän +ja kuulee kuinka kellon ääni kasvaa ja tulee lauluksi, joka vierii ja +johon kaiku vastaa. Se on suruisa sävel kansanlaulua ja laulaja on kai +yksinäinen kulkija. Jo rupeevat sumut särkymään ympäriltä. Hän näkee +metsän vihreän laidan ja taivaan ja hän yhtyy hyräilemään tuota samaa +nuottia. + +Yhtäkkiä sävel katkee sikseen. Hän säpsähtää suoraksi nojauvasta +asennostaan, silmään syttyy elämä ja jokaiseen jäseneen vilkkaus. + +Entä jos tuo kulkija tuo kirjeen! sen odotetun kirjeen! + +Saattaisihan se olla mahdollisuus! Hän ei tee itselleen selvää siitä, +miten ja mistä se olisi joutunut kulkijan haltuun. Hän kokoo hameensa +laahaavat helmat käteensä ja kiiruhtaa portaat alas, kevyesti ja +juosten, pari askelta nurmea pitkin porttiin päin. + +Kirje, kirje! se on siis täällä, sitä tarvitsee vaan ottaa!... Ja koko +hänen henkensä ylenee riemuksi. Mutta miten? + +Siinä hän seisahtuu äkisti ja näkee hetkessä mahdottomuuden edessään. +Että puoliyön aikana maantienkulkija toisi hänelle kirjeen samana +päivänä, jolloin posti tuli tuomatta. Hulluutta, hulluutta! Ja hymy käy +kankeaksi, käsivarret vaipuvat alas suoriksi, hän lähtee hoiperrellen +sisään ja sulkee oven vanhaan totuttuun tapaan. Mitään ajattelematta +hän saapuu omaan huoneeseensa ja istuutuu vuoteen laidalle. Ei hän itke +eikä tunne unta, mutta kasvot vaipuvat käsiin. Ympärillä kuuluu ääniä +ja yhtä ei voi eroittaa toisesta. Kuni tietä pitkin vaeltavat hänen +ajatuksensa, joista hän ei saa selvää. Vihdoin hän tuntee aavistuksen +tapaisesti Italian lemuavaa, kuumaa ilmaa ympärillään. Marmoripilarit +kuvastuvat veden syvässä. Myrttipuiden varjot ovat mustat, ilma on +läpikuultavaa, sinistä ja täynnä tenhoa. Gondooli liitää tyyntä katua, +laulu soi ja soitto hurmaa ja gondoolin pohjalla nukkuu _hän!_ -- -- +-- mies, jonka otsa on korkea ja tukka tumma. Hän hymyilee onnelleen, +mutta se ei ole Veneetsian kuutamoyö, vaan kalpea Suomen taivas ja +kaukainen morsian... + +Tyttö hypähtää hurjistuneena ylös ja levittää kätensä. Mutta syli jää +kylmäksi, katse katoaa tyhjyyteen ja hän tuntee kuinka yhtaikaa elämä +on niin kaunista, niin kaihoa täynnä! + +Hän hengittää syvästi, niin että tuntee jokaisen solun liikahtavan +sijaltaan. Sydän lyö kuuluvasti ja silmä tuijottaa yhteen kohtaan. +Niin hän seisoo hetken ja tuntee kaihonsa äärettömyyttä. Sitte kaikki +himmenee. Hän väsyy ja laimenee, liikahtaa sänkynsä laidalle, työntää +vaistomaisesti kengät jalastaan ja raukee siihen. Silmät ovat ummessa, +hengitys tulee tasaiseksi, mutta ajatus ja kuulo toimivat koko ajan. + +Kaikki on hiljaista, hämärää. Huoneessa on kukkaisten lemua -- -- -- + +Lumirajan lähelle, Alppien korkeuteen, sinne hänen piti mennä +noutamaan edelweiss-kukkaa... Miksi ei ole kirje tullut, kirje, jossa +kukka oli...? Ehkei hän ole tullut sinne nousneeksi. Tie on vaikea. +-- Tai ehkä -- ehkä hän on liukunut, ehkä jäälohkare jalan alla on +murtunut. Ehkä hän on kompastunut ja kaatunut ja kaatunut pohjattomaan +syvyyteen...! + +Nukkuva lepää liikahtamatta. Ainoastaan suu vetäytyy hiukan kokoon ja +kulmakarvojen väliin syntyy uurteita kuin tuskasta. + +-- -- Sieltä ei hän ikinä nouse. Ja hänen viimeiset sanansa vie +Alppituuli. + +Hän kääntyy vuoteellaan hetken ja raukee uudestaan uneen. Hän tuntee +liitelevänsä jossakin korkealla, ilmassa, ja kuulee tuulien mellastavan +ympärillä. Hän matkustaa, matkustaa kauvan, tuntemattomia, vaarallisia +seutuja, yli syvyyksien, vinhalla vauhdilla. Vihdoin hän palaa ja +tulee tänne samaan, omaan huoneeseensa. Siellä on kaikki entisellään. +Huonekalut ovat samat, kirjoituspöytä valokuvineen, muistoineen on +nurkassa paikallaan. Hän koettelee esineitä, kodistuu ja tutustuu ja +löytää kaikkialta muistoja. Tuossa sohvassa he ovat istuneet yhdessä +pyryisinä talvi-iltoina, kun takkavalkea on punaillut valkoisia seiniä. +Tuossa ovat runot, joita yhdessä luettiin, permannossa tuossa naula, +johon hän kerran oli kaatua. Se piti sitte lyödä syvemmälle, mutta +tuossa se vielä on! -- Hän tulee peilin eteen ja näkee siellä vieraat +kasvot. Ovatko ne hänen omansa? Oi, ovat! Mutta kuinka hän on matkalla +vanhentunut! Kuinka kaikki nuoruuden elämä ja nuoruuden tuoreus ovat +poissa! + +Silloin hän lyö nyrkillä otsaansa ja tuska pääsee valloilleen. Hän +huudahtaa tukahdutetusti, itkien. + +-- Voi, voi, tiedä sinä, sinä, että _sinulle_ minä kyynelillä hukutin +silmäini väikkeen! _Sinun_ tähtesi on kuihtunut posken hehku. Senkö +tähden menit pois, että kauneuteni on kadonnut...? ... se johonka +sanoit rakastuneesi: henkeni, sydämmeni, ne ovat jälellä. Tule nyt +ja ota! Voi tule, tule, onhan jälellä rakkauteni, jonka itse Jumala +sytytti. Tule, tule! + +Askeleita kuuluu: hän tulee. + +Ja tyttö tuntee kuinka entinen nuori hymy palaa, hiukset ovat pitkät +ja kähertyvät kulmille ja silmä on tuore ja kirkas. Hän avaa sylinsä +ja unohtaa hetkeksi kaiken. Kun hän katsahtaa ylös, on hänen edessään +kirje ulkomaalta ja siinä vieras käsiala. Mitä se merkitse, mistä se +tulee? Miksi ei hän itse kirjoita päällekirjoitusta. Miksi? -- Ah niin, +sen saattaa ymmärtää: hän on sairas, niin sairas, ettei hän voi!... +Herra Jumala ehkä hän on jo... jo kuollut! + +-- Riistä auki se kirje ja lue! + +Mutta hän ei voi. Kuni rautakourien pidättämänä hän seisoo +siinä ja tuijottaa kuin naulattuna valkoista lehteä. Hän ei saa +kättään ojennetuksi sitä ottamaan. Käsivarret ovat raskaina, kuin +poikkisahattuina. Kirje on hänen silmissään valkoisena pilkkuna ja +pilkku rupee liikkumaan ja kasvamaan. Itsestään avautuu yksi sen +liimattu kulma, sitte toinen ja vihdoin se laukee auki kokonaan. Hän +ei uskalla katsoa mitä se sisältää. Hän tahtoo kääntyä pois. Mutta hän +ei pääse paikalta, ei voi liikahtaa. Hänen täytyy pakostakin nähdä ja +lukea. Se sisältää enemmänkin kirjoitusta, mutta hän huomaa vaan yhden +ainoan sanan: kuollut. + +Hän tuntee horjuvansa ja hoippuvansa ja vihdoin vajoavansa alas. + +Kuollut, kuollut! Ijäti poissa, niin ettei hän koskaan tule. + +Voi ei! Aina läsnä, kaikkialla mukana, eroittamattomana henkenä +ijankaikkisesti. Oi, hän saa kuolla niin kernaasti, Herra Jumalani! Ota +sinä hänet turviisi. Sieltähän minä saan hänet kerran omakseni. + +En minä kuolemaa pelkää. Mutta Herra, minä tahtoisin omistaa hänen +viimeisen hengenvetonsa: anna se minulle jos mahdollista on! Että +saisin sitä katsella eloni tiellä ja siihen kerran kuolla. Että saisin +tietää missä hänen hautansa on. Anna minun poimia kukkanen sinne. Anna +minun itkeä siellä. + +Herra Jumala pyysinkö liian paljon? tahdoinko turhia? Suo anteeksi! +Sinä sen tiedät: tapahtukoon sinun tahtosi... + +Hän herää ja tuntee poskillaan kuumia kyyneleitä! Hän on niin raukeana +ja väsyneenä. Huoneessa on ruusujen tuoksua ja ulkoa heijastaa vieno +valo, joka ei ole enään yötä eikä vielä aamua. Silloin kuuluu ovella +koputus. + +Se on sähkösanoman tuoja. Hän ei siis vielä ole kuollut! + +-- Nouse, joudu! Hetket lentävät ja ne ovat kalliit. Matka on pitkä. +Kiiruhda! + +Mistä minä saan rahaa? + +-- Sinulla on kultainen kello: myy se! Sen antoi tosin vanha isoäitisi +sanoilla: opi siitä kuinka kallis aika on. Sittenhän se on täyttänyt +tarkoituksensa. Nyt on aika kalleimmillaan. Sinulla on pitkä palmikko. +Leikkaa se poikki, myy, ja kiiruhda! + +Mutta minä en tule toimeen; en osaa kielestä yhtään sanaa. + +-- Älä punnitse! Lähde vaan! + +Mutta mistä minä hänet löydän, mistä maasta? Hänellä on monet maat +kulkea. Enhän minä tiedä...! + +-- Kiiruhda, kiiruhda! Jumala on sinun kanssasi. Hän on antanut hänen +elää, jotta sinä saisit omistaa hänen viimeiset hetkensä. Nouse +viipymättä, lähde maalitta, älä punnitse mitään. Taikka sinä löydät +hänet kuolleena gondoolin pohjalta kun saavut perille. + +Hän on kohounut ylös vuoteeltaan, istuu jokainen jäsen pingoitettuna. +Kasvonpiirteet ovat jyrkät kuin kivestä veistetyt, silmä tuijottaa ovea +kohti rävähtämättä ja käsi painaa sängynlaitaan. + +Ei ääntä, ei hiiskahdusta. Ovi ei aukene, askeleita ei kuulu. +Valkoisella seinällä leijailee punertava rusko. Hän muuttaa toisen +kätensä sylistään otsalle: se on märkänä hiestä ja käsi on kylmä kuin +lumi. + +Oliko se unta? Ja missä olen ollut? + +Hän sivaltaa kädellään kasvojaan: poski on sileä ja kuuma, palmikko +on pitkänä riipuksissa. Hän katselee ympärilleen ja nousee. Häntä +pyörryttää ja pää on raskas. Hän vaeltaa ikkunan luo, avaa sen ja, +nojautuneena pieleen hengittää viileätä ilmaa. Siellä ulkona kiiltää +nousevassa auringon hohteessa jokainen lehti, jokainen heinänhelve +ja hämähäkin verkkosäije. Sumut käärivät metsän sinervään harsoon, +taivaalla värisee rusko ja koko maailma uhkuu heräävää elämää. + +Se oli siis vaan unta! + +Ja pöydältä hän ottaa kuvan, joka on lasisessa kehyksessä ja palaa sen +kanssa avoimeen ikkunaan. Hän ei sitä katsele, sillä tunteehan hän sen +näkemättäkin. Hän vain pusertaa sitä vastaansa ja rutistaa kätensä +ristiin sen ympärille. + + + + +"Kyllä sinä siihen totut!" + +(Kuvaus venäläisestä porvarielämästä.) + + +Rikkaalla kauppamies Kabanoffilla oli Moskovassa omat talonsa ja suuri +hautakivien kauppa. Sitä paitsi oli hänellä vielä tytär, ainoa lapsi, +Maarja Feodorovna. Hautakivien menekki on aina varma ja siten oli +Maarjalle karttunut perintö, joka sai nuorten miesten mielet sykkimään. +Muuten näytti hän sangen kauniilta, kun hän päivällä, hienoston +kävelyaikana ajeli jonkun ystävättären kanssa avonaisissa vaunuissaan, +haalean harmajat, tuliset hevoset edessä. Hänen pukunsa hohti rikkaita +värejä, joita monet silmät kääntyivät katselemaan. + +Tanssiaisissa ei hän oikein osannut pitää ryhdissä pitkää vartaloaan, +mutta loistava puku teki hänet sielläkin huomatuksi. Kodissaan +jokapäiväisessä elämässä olisi hän saattanut olla kauniimpi: nenä +oli kovin pysty, tukka epämääräinen väriltään ja huulet ohuet; mutta +poskilla heloitti kaunis puna, jonka hän heti sai palaamaan, kun hiukan +hierasi kädellään. + +Hänellä oli ihan nuoresta jo ollut kosijoita, mutta kukaan niistä ei +ollut häntä miellyttänyt. Isä oli jo melkein suuttunut nähdessään +hänen epäkohteliaasti jakelevan rukkasia sellaisillekin herroille +kuin tukkukauppias Utkin esim., joka oli tunnettu taiteen ystävä, ja +sitä paitsi omisti kauniin talon keskikaupungilla. Äiti ei epäillyt +kosijoita vielä tulevan toisia yhtä hyviä. Ja siinä luulossa oli Maarja +itsekin. Mutta aika kului rukkasia jaellessa, niin että Maarja jo +rupesi vanhettumaan. Vuoden perästä hän jo olisi kolmenkymmenen vuoden +vanha. + +-- Sinä saat nähdä, että jäät ihan naimattomaksi, sanoi hänen +ystävättärensä, kun hänen viimeinen pyytäjänsä, eräs vanhanpuoleinen +herra, oli poistunut talosta. Maarja nojausi kirjoituspöytäänsä, jota +koristivat kaikenlaiset kirjavat koristukset. Yläpuolella riippuivat +nurkassa pyhät kuvat ja pienestä lampusta levisi punertava hohde. + +-- Minä en välitä. Naimattomaksi jäänkin. Tuossa minun on ainoa +ystäväni. + +Ja hän viittasi pianiinoa, jonka kannella kaikkien mahdollisten +valssien nuotit lepäsivät läjässä ja joka epävirityksestään ei tahtonut +koskaan oikein päästä. Maarja oli ottanut soittotunteja monta vuotta ja +hiukan laulanutkin. Hänestä oli sanottu, että oikein täristytti, kun +kuuli hänen laulavan esim. Rubinsteinin Asraa. Valssimelodiioista hän +muutoin erityisesti piti; muista tanssisävelistä vähemmin. + +Yhtenä iltana oli suuret kutsut Kabanoffilla: viiniä ja ruokaa, +tupakkia ja kortinlyöntiä. Maarjan vanha täti istui sisarensa, Maarjan +äidin vieressä punaisella plyyshisohvalla, jonka takana koko huoneen +kulma oli kuin mikähän lehto riikinkukonhöyheniä ja värjätyitä heiniä. +Molempien naisten puvut olivat kahisevaa silkkiä, avokaulaisia, +pitseillä ja kivillä koristettuja. He vetelivät illallisen jälkeisiä +sauhuja paperosseistaan ja keskustelivat. Maarja istui vastapäätä +upeassa sinisessä silkkiläningissään. + +-- Katso kuinka hän on kalpea, kuinka hän näyttää vanhalta. Siitä tulee +pian mahdottomuus! Kukaan ei hänestä huoli. + +-- Niin, hän on käynyt kalpeaksi viime aikoina, eikä hän viitsi ajella, +eikä pukeutuakaan enään; on vain ruvennut käymään kirkossa. Suurella +vaivalla minä sain hänet tänään pukeutumaan tuohon pukuun. Itse hän +tahtoi mustaa. + +Molemmat sisaret löyhyttelivät viuhkojaan kunnes talon emäntä huomasi +velvollisuudekseen lähteä puhuttelemaan muitakin vieraitaan. Hymyillen +hän siirtyi seuraavaan sohvaan. Mutta täti käveli edestakaisin +lattialla, kurkisteli ja käänteli kuin orava oksalla. Hän seisahtui +sille ovelle, johon punaiset raskaat verhot estivät näkemästä, ja nosti +verhoa. Sininen sauhu siellä aaltoili. Pullojen ääressä istui herroja. +Hän nauroi siinä hetken, tarttui sitte pitkän, hännystakkiin puetun +herran käsivarteen ja veti hänet saliin. + +-- Soita jotakin Maarja, sanoi hän heidän astuessaan tämän ohitse. + +Maarja nousi ja asettui soittokoneen ääreen, selaili nuotteja ja rupesi +soittamaan jotakin, hiljaa ja hitaasti. + +-- Kuinka erinomaisen vienosti hän soittaa, sanoi täti ja sulkien +silmänsä nieli epäpuhtaita säveliä. + +-- Vienosti kuin hänen oma olentonsa on vieno! huomautti mustapukuinen +herra. + +-- Niin, vieno hän on ja herttainen. Mutta kuulkaa kuinka hänen kätensä +saattavat myrskytäkin! + +He seisahtuivat. Ja todellakin oli kuin kokonainen vihan myrsky olisi +pyytänyt lopettaa soittokoneen tuskat. Sitte se taas tyyntyi ja kun se +vihdoin vaikeni, puhkesi mieltymyksen osoitteena käsienpauke hurjasti +valloilleen herrojenkin huoneesta, jossa koko aikana oli reuhattu. +Täti läksi Maarjan luo ja istutti herran hänen viereensä. Sinne hän +heidät heitti keskustelemaan ja näki ihastuneena, kuinka Maarjan posket +rupesivat hohtamaan. Mutta se ei kestänyt kauvan. Pian kuljeskeli +herra yksinänsä ja Maarja oli kadonnut. Herra oli pitkä, lihava, +mustatukkainen, toissilmänen, kasvonpiirteiltään ei suinkaan kaunis, +jollei juuri rumakaan. + +Seuraavana päivänä kysyi täti Maarjalta: + +-- Kuka niistä herroista sinua enintäin miellytti? + +-- Eipä kukaan. En sitä ajatellut ollenkaan. + +-- Älä turhia höpise, ettenkö minä nähnyt, kuinka sinun poskesi +kaunistuivat, kun herra Titoff sinua puhutteli. Hän oli ihan ihastunut +sinun soittoosi. Hyvin musikaalinen ihminen! + +Maarja hiukan punastui ja purskahti nauruun. + +-- Tuo vanha rahjus, tuo toissilmänen! Häntä minä nyt punastuisin! + +-- Ah hahhaa! huudahti täti. -- Rakkaus ei sitä katso. Hän on kaunis, +pitkä, komea! Katselin teitä, kun te yhdessä istuitte sohvassa ja sinä +ravistit otsaltasi kiharat. Juuri sellainen pitkä, solakka herra sopii +sinulle. Lyhyttä sinä et koskaan saa ottaa. + +-- Solakka tuo nyt sitten on! Sehän on lihava kuin tynnöri. En minä +häntä huolisi mistään hinnasta! + +Ja Maarja nauroi ylenkatseellisesti ja istuutui soittamaan. + +Täti sai toimeen suuret kutsut ystävättärensä kotiin, jonne tietysti +Kabanoffin perhe pyydettiin. Ja tädin toimesta tuli sinne herra Titoff +myöskin. Hänet sai täti pyytämään Maarjaa tanssiinkin ja kulmiensa +alta tarkasteli hän sitten keskustelussansa muitten kanssa nuorten +mielialoja. Maarja oli kankea ja haluton, herra teki parastaan. Lopulla +he sentään lämpenivät, Maarjakin. Maarjan soittaessa kertoi täti herra +Titoffille kaikki Maarjan lempikappaleet ja johdatti heidät yhdessä +keskustelemaan niistä. + +Hyvästi jättäessä oli Maarja luvannut lainata herra Titoffille muutamia +valsseja, joita ehkä ei enään saisi kaupasta, koska ne olivat hyvin +vanhoja. Herra Titoff lupasi itse tulla niitä noutamaan. Ja kun hän +sitten tuli, viipyi hän, kerrassaan ihastuneena pari tuntia kuunnellen +musiikkia. Hämillään hänen täytyi lopuksi pyytää anteeksi, että oli +unohtanut ajan kulun kokonaan. + +Maarja istui yksin huoneessaan hänen lähdettyään ja mietti kauvan +omituisia virtauksia, jotka täyttivät hänen sydämmensä. Hän paneusi +polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili, ei tiennyt oikein mitä, +rukoili ja itki vielä yölläkin. + +Kun täti tuli heille muutaman päivän perästä, kysäsi hän heti: + +-- No, miten se Titoff nyt sinua miellytti? + +Maarja punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Täti riemastuneena karkasi +istuimeltaan ja kaulaili häntä, suudellen silmiä ja tukkaa. + +-- Hän on rakastunut, minun kultainen tyttöni, ja te ette mitään +huomaa, huudahti hän. -- Liekkeinä palaa jo rakkaus poskilla ja uusi, +nuori piirre on kasvoissa. Katsokaa! -- ja hän pyöritti sanatonta +Maarjaa lattialla. -- Sinä olitkin niin kovasti vanhettunut! + +-- Enhän minä vielä mitään tiedä, änkytti vihdoin Maarja. + +-- Hän ei siis ole mitään sanonut? + +-- Ei, ei. Enkä minäkään vielä tiedä...! + +-- Mitä sinun nyt pitäisi tietää? -- täti leikillisesti löi häntä +poskelle. -- Sanoppas: onko hän ruma? Mitä? + +-- No ei! lausui Maarja hitaasti. + +-- Mikä komea mies! Ruma? ei suinkaan! Kuka voisi sanoa, ajatella +rumuutta? Sellainen tukka, sellainen vartalo ja silmät -- -- --! + +Itse teossa Maarja ei ollut niitä katsellut. Nyt hänen mieleensä tuli +kysymys: mimmoiset ne ovatkaan? Ja yhä tädin kehuessa hän loi itselleen +sen kuvan, että ne olivat tummat, säihkyvät silmät, tai että ainakin se +yksi silmä oli tumma ja kirkas, sillä toinen oli ihan lasinen, jäykkä +ja väritön. Äkkiä tunsi hän sääliä miesraukkaa kohtaan, jolla ei ollut +kuin yksi silmä. + +-- Hän ei siis mitään sanonut vielä? kysyi täti. + +-- Ei, sanoi Maarja alakuloisesti. + +-- No, hän pian tulee; saat nähdä. Jollet sinä ollut niin ylpeä, että +sinä hänet pahasti pelotit. + +Seuraavana sunnuntaina oli Maarja kirkossa. Hänellä oli yllään +musta puku ja hevoset odottivat kadulla. Titoff keksi hänet syvästi +kumartuneena polvilleen ja laittausi odottamaan ovelle, kun hän +väkijoukosta tunkeusi ulos. Hän pyysi saattaa häntä kotiin ja teki niin +pettymystä ilmaisevan liikkeen, kun näki vaunujen ajavan esille, että +Maarjan tuli häntä sääli. Hän lähetti hevoset pois ja sanoi tahtovansa +hengittää raitista ilmaa. + +Sillä retkellä kotiin heidän välinsä selveni. Seuraavana päivänä +antoivat vanhemmat siunauksensa. + +Sitte kului aika aamusta iltaan suuremmoisissa häävalmistuksissa: +täytettiin kirstut liinavaatteilla, ommeltiin hienot, komeat puvut, +ostettiin huonekalut ja hopeat myötäjäisiksi. Äiti ja täti eivät +muuta ehtineet kuin valmistaa morsianta niin ruhtinaalliseen lähtöön +kuin suinkin. Maarja tuskin ehti viettää muutamia hetkiä sulhasensa +kanssa, kun tämä kauniilta maatilaltaan tuli kaupunkiin. Maarja ei +ollut sitä koskaan nähnyt, sillä eiväthän he olleet kihloissa kuin 3 +viikkoa. Neljäntenä sunnuntaina heidät vihittiin ja nuori pari läksi +suuremmoisissa hääpidoissa väsyttyään kotiinsa, jossa sulhasen vanha +äiti otti heidät vastaan. + +Pimeä oli ilta, kun Maarja palasi Moskovaan. Oli kulunut kolme +kuukautta häistä. Yksin astui hän alas asemahuoneen portaita, kädessä +pieni matkalaukku. Hän tinki issikan kotitaloonsa, veti silkkiturkkia +tiukasti ympärilleen ja istui rekeen, ajamaan pitkää matkaa. + +Lumi narisi reen jalusten alla. Sameat kaasulyhdyt olivat sumussa ja +huurretta asettui silmänripseihin, karvalakkiin ja huivin hienoihin +lankoihin. Issikan pää oli ryysyihin kääritty, hänen vartalonsa +tasattu pölkynmuotoiseksi vaatemytyksi. Ohjasperillään hän silloin +tällöin letkautti ontuvaa hevosta, joka, tottuneena sekä piiskaan että +huutoihin, pysyi tunnotonna koko komennolle. Nainen reessä lupasi +lisätä maksoa, jos vauhti lisääntyisi. Huudot enenivät ja läiskettä +läksi tiukemmin, mutta vauhti oli yhä entinen. Nainen vaikeroi jotakin, +suuttui ja torui, mutta rauhoittui vähitellen. + +Hänen huomionsa kiintyi ympäristöön, Kremlin muureihin, joitten mustien +porttiholvien yläpuolella punertavaiset lamput paloivat. Siellä +hän päästi kätensä lämpösestä turkista tehdäkseen ristinmerkkiä ja +kumartui syvästi sitä tehdessään. Suuri oopperahuone oli valaistu. +Ääretön issikkamäärä siellä odotti riveissä ja poliisi piti komentoa. +Konserttisali torin toisessa päässä näytti samaten olevan kansaa täynnä. + +Hitaasti, hitaasti kului matka. Kaupunki oli ihan entisellään, ei +mitään uutta. Ihmiset, konsertit, oopperat, kerjäläiset -- kaikki +toimivat entiseen tapaansa, hänen poissaolonsa ei ollut muuttanut +mitään. Olikohan joku edes huomannut, ettei hän enään istunut +vaunuissa, kun harmaat, tuliset hevoset lensivät pääkatuja hienoston +kävelyaikana? -- Tuli vihdoin suuri, valkonen kirkko kullattuine, +komeine kupoolineen. Siellä he olivat toisensa tavanneet kerran. +Issikka ajoi siinä käyttöä ja kiroili hevostaan. Nainen tyrkkäsi häntä +selkään. + +-- Ystävä, koeta hiukan kiirehtiä! pyysi hän. Mutta ylämäki esti. +Kirkon kulmassa oli kokonainen rivi ryysyisiä, avopäisiä olentoja, +jotka Kristuksen tähden rukoilivat apua ja näyttivät viallista kättä +tai jalkaa. Hän sulki silmänsä ja korvansa tai hän katseli heitä +suoraan silmiin ja nyökäytti kieltäen päätänsä. Hänen ei ollenkaan +tullut sääli. Issikkakaan ei häntä säälinyt, ajoi vaan tuota samaa +katua, jota he kerran olivat yhdessä kulkeneet kirkosta, silloin kun +hän oli lähettänyt tuliset hevosensa kotiin käydäkseen hänen rinnallaan +-- -- --! + +-- Ystävä, koeta kiirehtiä! Minä maksan! pyysi hän taas. + +Issikkaa mahtoi jo itseäänkin palella ja hevosta kyllästyttää, sillä +matka oli kestänyt toista tuntia. Hän ryhtyi tehokkaisiin toimiin, +sai hevosen kulkuun ja hiljaisessa juoksussa saavuttiin kotikadulle. +Voi kun siellä oli hiljaista; ei ketään ajajaa. Joku issikka torkkui +kadun kulmassa ja vain kapakan ikkunasta näkyi vilkkaampaa elämää. +Muut talot jo olivat pimeinä. Heikko valo valvoi makuuhuoneissa pyhiä +kuvia. Penkeillä porttien ääressä nukkuivat suurissa turkeissaan +portinvartijat. Nainen sai hevosen maksetuksi, tutun portinvartijan +herätetyksi, sai tietää, että herrasväki oli kotona, ja nousi kiireesti +ylös portaita. Mustassa turkissaan ja lakkia päästään ottamatta hän +astui suoraan äitinsä huoneeseen, jossa tämä vielä valvoi. + +-- Maarja!? + +Maarja lankesi äitinsä kaulaan. Liikutettuna, itkevänä hän ei vastannut +mitään pitkiin aikoihin. Hellempänä kuin milloinkaan ennen hän hymyili, +katsellessaan tuttua huonetta. Äidin kummastuneena kysellessä hän +vihdoin purskahti itkuun ja puhkesi katkonaisesti kertomaan. + +-- Minä en voi siellä enään olla! ottakaa minut pois, kotiinne +takaisin. Lupaan tehdä täällä mitä teetätte vain, mutta minä en -- +hänen vaimonaan voi olla -- -- -- + +Hän lausui inholla sanat "hänen vaimonaan" ja puristi nyrkkinsä +kovasti, kuin olisi hän siihen liikkeeseen tahtonut sulkea syvän +hätänsä. Äiti ei voinut ymmärtää tätä kaikkea; miksi oli tytär niin +laihtunut, miksi oli hänen pukunsa tuollainen, mitä oli hänelle tehty? +Hänen silmänsä katseet tulivat sinertävistä kuopista, iho oli harmaa, +posket sisäänpainuneet, tukka, joka ennen oli ollut huolellisesti +käherrettynä, häilyi pitkinä suortuvina. Kädetkin olivat mustuneet ja +tulleet karkeiksi kuin palvelijan kädet. + +Ja Maarja kertoi, itkien, änkyttäen ja toisinaan ihan kiivastuen. + +Talo, kaunis maatila, josta hän niin usein oli kertonut, se oli +tavallinen talonpoikaistalo, vaikka tosin kaikista suurimpia ja +ulkopuolelta koristettu kaikenlaisilla veistoksilla ja kirjavimmilla +väreillä. Sisässäkin oli huoneita, joissa vieras vajosi silkkiselle +sohvalle ja näki ympärillään riikinkukonpyrstöjä ja öljymaalauksia. +Mutta _niissä_ huoneissa ei asuttu. Ne seisoivat kylmillään kaiken +talven. Ja asuinhuoneissa oli kuuma, niin, niin kuuma. Ja vuoteissa +eläimiä, että kiehui, juoksevaa, kävelevää ja matelevaa. Aterioidessa +ei koskaan katettu pöytää, vaan pantiin pata keskelle pöytää ja siitä +söivät kaikki lusikoilla, jotka pestiin joka sunnuntaiksi. Veitsiä ei +tarvittu kuin leivän leikkaamiseen, sormet olivat veitsen ja kahvelin +sijaisina. Taloutta hoiti hänen äitinsä, äreä akka, jonka kipeistä +silmistä vesi aina juoksi, joka aina käveli paljaat jalat pistettyinä +tohveleihin ja lammasnahkaturkissa, jossa ei ollut päällystä. Ja paljon +muuta -- --! + +Se oli pitkä surullinen juttu, jonka Maarja tässä kertoi, katkerasti +itkien. Samalla hän pyysi, pyysi hartaasti, ettei häntä sinne enään +lähetettäisi. Ei soittaa koskaan, ei koskaan kävellä, ajella, ei levätä +oikeassa vuoteessa, ei syödä katetussa pöydässä, ja mies likainen ja +ahne ja hänen äitinsä vielä kamalampi! + +Seuraavana päivänä oli perhe koolla ja tätikin oli kutsuttu hänen +kohtalostaan keskustelemaan. Hän otti selvää kaikista asianhaaroista +eikä ollut ollenkaan hämmästynyt. + +-- Sinä kyllä siihen totut! sanoi hän tyynesti ja vakuuttavasti. + +Maarja epätoivoissaan vakuutti, ettei se ollut mahdollista. + +-- Kaikki vaimot ovat siihen tottuneet. Tiedätkö kuinka minun äitini +sai selkäänsä mieheltään! Tämähän ei ole sinua koskaan lyönyt edes. + +-- Kyllä se on pusertanut käsivarsiani, niin että ne ovat sinisinä. + +-- Kyllä sinä totut. Kaikki naiset ovat tottuneet. Mitenkäs sitte? +Olisitko mieluummin jäänyt naimattomaksi? + +-- Olisin, tuhat kertaa mieluummin! + +Täti nauroi ja heilutti päätänsä. + +-- Kelpaa sinun puhua. Mutta ajatteleppas: jäädä naimattomaksi! Mies +vaikka mimmoinen on parempi! Kyllä sinä totut! + +Täti lausui inholla sanan "naimattomaksi" ja säesti suloisella hymyllä +sanaa "mies". Hän katsoi asian siten päättyneeksi ja palasi muihin +keskusteluihin. Maarja itki ja rukoili ja väänteli. Täti vastasi vaan +hymyillen: + +-- Lähde sinä vain takaisin sinne! Kyllä sinä totut. Kaikki muutkin +ovat tottuneet. + +-- Sinne takaisin! huokasi Maarja masentuneena kuin kuoleman +julistuksesta. + +Täti saattoi hänet itse asemalle ja toisteli hänelle vielä junan +lähtiessäkin, että "kyllä sinä totut, tyttöseni, on siihen muutkin +tottuneet". + +Juna läksi ja itkusilmin jäi Maarja ikkunasta ulos tuijottamaan +rientäessään kovaa kohtaloansa kohti. + + + + +Hänen syntymäpäiväkseen. + + +Hän kävelee puutarhassa. On lämmin sunnuntain iltapäivä, heinäkuun +viides. Aurinko paistaa kuin savun takaa pilvettömältä taivaalta. +Heikko tuuli tuskin koskettaa koivujen lehtiä. Hän laulelee ja kävelee +kapeita, hiekoitettuja käytäviä, nurmikkojen keskellä, kävelee kuin +unissaan, tuntien epämääräistä riemua ja ainoana varmana ilona sitä, +että hän on yksin. Hän heittäytyy istumaan tuuhealle nurmelle valkoisen +narsissin viereen, ojentautuu pitkäkseen, nojaa kyynärpään maahan, pään +käteen. Valkea hame on lyhyt, jalka jää näkyviin, kaula paljaaksi. + +Metsä raikuu lintujen lauluja, paimentorvia, lehmänkellojen kalketta, +ruusupensaat, narsissit kukkivat. Pellolla kävelee kanalauma, +kissa hioo kynsiään aidalla. Kaikki on salomaan sunnuntairauhaa ja +hän hengittää sitä avoimin huulin, suu hymyssä, katse liidellen +taivaanrannalta tiellepäin ja punaiseen porttiin puurivien päässä. +Ei hän _näe_ mitä hän katsoo, hän _tuntee_ sitä, tuntee, että hän on +yksin, nauttii siitä, että hän uskaltaa katsella suoraan maailmaan, +antaa silmien kertoa sitä, mitä eivät muut saa tietää. Hän tavoittelee +sielullaan, silmillään yhtä ainoaa kuvaa. Se on epäselvä ja hämärä, hän +tahtoisi sen selväksi. Hän koettaa irroittautua ympäristöstä sulkemalla +silmänsä, hän komentaa tahdollaan, haparoi ja pyytää tunteillaan, +mutta kuva vaan haihtuu. Sydän tulee kylmäksi. Ei hän enää harhaile +taivaanrantoja, metsänlaitoja, hän tuijottaa liikkumattomana kauvas +pois, tuijottaa kauvan aikaa, ilman ajatusta, kuitenkin etsien jotakin, +johon kiinnittää tunteensa. + +Sieltä löytyi vanha kysymys. Hänen poskilleen levisi puna, hän +painoi luomet syvästi silmilleen ja hengitti pitkällä, hymyilevällä +huokauksella. + +-- Missä on _hän?_ mitä tekee hän? -- Ehkä hän ajattelee -- minua! + +Hän lämpeni, kuumeni. Narsissi vieressä oli niin valkoinen ja +ruusupensas niin tuoksua täynnä. Hän tunsi niiden läsnäoloa, kuuli +turilasten surisevan, oisi tahtonut syleillä ja rutistaa jotakin +rintaansa vasten, itkeä, vaikeroida. Hän ojensi haikein mielin kätensä +silittämään kukan kulmikasta vartta, taivutteli sitä hiljaa ja +punnitsi, raaskisiko hän sen katkaista. + +-- Ei! en minä taita! -- Jos voisin sitoa sen seppeleeseen, koota +värisevät, helpeiset heinät, ruusut -- lähettää ne hälle huomiseksi +tervehdykseksi, ensimmäiseksi onnitteluksi hänen syntymäpäivänään! + +Voi, minä ne muodostaisin niin vapaasti, en mättäisi paljon kukkia, +vain pari kauneinta, pitkää, kiikkuvaa heinää ja valkeita ruusuja -- +ja hakisin rannalta, mutaisesta nurmesta sen kostean, kalpeankeltaisen +lehdokin, joka tuoksuu vaan illoin ja yöllä, ja silloin niin rajattoman +kauniisti...! + +Minä sulkisin niihin kukkiin riemuni ja pelkoni ja tuskani -- kaikki +pitkien vuosien kaihot, särkyneet toiveet -- sulkisin sieluni, +sydämmeni, koko itseni... Ja hänen _täytyisi_ ymmärtää niiden kieltä, +jos hän rakastaisi! + +Niin, jos hän rakastaisi! + +Mutta hän ei rakasta. Minä en saa hänelle lähettää tervehdystä. Hän +ei koskaan edes saa aavistaa, että hän vei multa rauhan. Ehken minä +häntä koskaan näe. Hän sattui tielleni hetkeksi, luuli ehkä minussa +löytäneensä jotakin jokapäiväisestä eroavaa. Nyt hän viistelee toisten +teitä jossain kaukana, löytää arkipäivän yksitoikkoisuudesta olentoja, +joitten seurassa sydän sykähtää ja joihin tunne pysähtyy. Minä +haihduin, ne haihtuvat nekin, ja uusia astuu sijaan. Se on maailman +menoa, se on luonnollista. Mutta miksi hän ei etene mun mielestäni? +Minä _en tahdo_ häntä työntää luotani! Miksi minä en tahdo? Ja jos +tahtoisinkin, en minä voi. Minä tartun häneen sitkeydellä, kuin hukkuva +oljenkorteen, jotten tarvitsisi haparoida, etsiä ja epäillä, löytyykö +maailmassa mulle rakkautta. + +Miksi en rakastunut ennen heihin, jotka minuun rakastuivat? Miksi juuri +_häneen?_ + +Tai ehkä minä rakastinkin heitä silloin. Se tunne katosi. Mistä minä +tiedän, onko tämä kestävämpää laatua: ehkä se menee samaa tietä? + +Ei, ei, ei ja tuhat kertaa ei! Minä rakastan häntä ja vaan häntä, minä +menen hänen tähtensä maailman ääriin, minä heitän kaikki, mikä mulle +tähän saakka on ollut maailmassa kallista! -- -- -- + +Ja häntä minä en edes oikein tunne! -- + +Onhan tämä mahdotonta...! + +Ennen se oli jonkinlaista myötätuntoisuutta, osanottavaisuutta. +Ja sitten minä ylpeilin siitä että minua "tiirattiin". Minä pidin +"ihailijoitani" kiinni katseilla ja hymyilyillä, erittäinkin kun +näin ettei heidän rakkautensa ollut mitään pohjattoman syvää. Minä +leikittelin, ei minussa löytynyt omaatuntoa, ei edes ylpeyttä. Ne +olivat aikoja, jolloin annoin intohimojen kasvaa vastustamatta. Minä +en saa niitä pois, mun täytyy niitä hävetä vielä menneisyydessäkin, +peljätä niitä, kuin pakeneva takaa-ajajataan. + +Tämä tuli tuntemattomana viistämään tietäni, hetkeksi vain, ja häneen +minä tartuin. Hän pakoitti minut jonkinlaisella ihailulla katselemaan +itseään; hän seisoo edessäni muita ylempänä, joukkoa suurempana, minä +en ylety mittaamaan hänen ajatustensa pohjaa. Hän on minua suurempi, -- +sentähden rakastan. + +Ja kuitenkin: minä omistan jotakin, jota hänellä ei ole ja jota paitsi +koko hänen älynsä ja neronsa on mitätöntä! Horjuvana, heikkona omistan +minä -- Jumalan, mutta hän on työntänyt Jumalan luotaan olemattomien +joukkoon. Hän palvelee _vapautta_, hän ei tiedä, että Jumala on vapaus, +hän eroittaa ne molemmat kahdeksi. -- Hän sortuu maailman taistelussa +ilman Herraa ja sitä olen minä ehkäisevä. Minulla on rajaton valta, kun +mulla on lupaus: "mitä ikänä te rukoilette Isältä minun nimeeni, sen +hän antaa teille". Ja minä olen rukoileva. En minä uskalla rukoilla, +että saisin hänet omakseni, mutta minä uskallan rukoilla, että hän +omistaisi saman Herran, joka on minulla. + +Voi sinä kaukainen kultani, jota en edes tunne! et sinä tiedä, että +minä hienoilla taitamattomilla langoilla olen sitonut sinut itseeni! +Mene sinä pois, pois, rakastu ja kahlehdi sielusi muihin. Minun +omakseni jäät sinä kuitenkin ikiajoiksi sieluni syvyyteen. Minä omistan +sinut sellaisena, kuin näin sinut yhtenä puolihämäränä, kylmänä, +kirkkaana kevätiltana, kun istuimme täällä kodissani, salissa, sinä +nojatuolissa, minä sohvan nurkassa. Se oli lyhyt hetki, sanaton ja +kylmä. + +Vaan minä rakastin! -- -- -- + +Hän oli vilkkumatta tuijottanut eteensä, seuraten kuvia, joita muistot +johdattivat mieleen. Nyt hän kääntyi, painoi kasvot käsiin, tunsi +lämmintä väsymystä. Vähitellen hän kohoutui istumaan, piirteli kenkänsä +suippealla kärjellä hiekkaan vakoja ja muodosteli niitä kuvioiksi. + +Aurinko oli laskeunut maitaan lähemmäs. Hän nousi ja läksi hyräellen +astumaan sisälle. Hänen täytyi ajaa, nuo aikaiset tunteet luotaan, +etteivät muut niitä huomaisi. Ja hän nauroikin sydämmellisesti, +kiihoittautui kuumeiseen tilaan, ja hänestä sinkoili iloa ympärille. +Hän juoksi sileää tietä kepeänä kuin villatukkonen, tuntien tuskin +jalan maahan tapaavan. Hame oli niin lyhyt, kaula niin avoin ja vapaa. + +Ja yö laskeusi tyynenä saloille, ei kuulunut kuin tarhasta lehmien +kellot. Hän avasi ikkunan, siirsi kasvit syrjään, kiipesi laudalle +istumaan, irroitti hiuksensa, nojasi pään pieleen ja antoi käsien +vaipua syliin ristiin. Hän tahtoi odottaa kello kahteentoista, tahtoi +ottaa vastaan seuraavan päivän, _hänen_ syntymäpäivänsä, -- tahtoi olla +ensimmäinen onnittelija. Hän istui äänettömänä ja tyynenä rukoillen, +tietämättä, mitä rukoili. + +Yhtäkkiä elostuivat kasvot. Hän säpsähti, luikahti alas ikkunalaudalta, +avasi hiljaa lukitut ovet, hiipi puutarhaan, taittoi hienoja, väriseviä +heiniä, taittoi ruusuja, pisteli niissä kätensä verille, taittoi +valkoisen narsissin. Nurmi oli kasteesta märkä, turilaat hurisivat. Hän +riensi sisään, tyhjensi vaasista entiset kukat, kaasi siihen raitista +vettä. Tuo kukkaisvalikoima oli niin kaunis, ihan hänen mielensä +mukainen. Hän katseli sitä, käänteli kädessään, hyväili, lähensi siihen +kasvojaan. + +-- Väinö Saurio, se on _sinulle!_ + +Hän äänsi sanat hiljaa. Hän tahtoi kuulla oman äänensä niitä lausuvan; +hän hymyili ja käsi, joka kukkia piteli, vapisi. Katse sattui kelloon, +se oli kaksitoista. + +Hän laski kukat veteen, lankesi polvilleen pöydän ääreen ja koetti +rukoilla, mutta ei löytänyt alkua eikä loppua. + +-- Jumala sinä tiedät, mitä minä tarvitsen: sinun käsiisi minä heitän +itseni ja -- -- _hänet!_ + +Ja hän jäi pitkäksi aikaa itkemään kuivaa, kyyneletöntä itkua. + + + + +Fanttasiia. + +(Kuultua Sibeliuksen III:nen impromtun). + + +Ihmisolennoista on yksi ainoa päässyt kangasmaan salatun valtakunnan +uskotuksi. Se on Kyllikki, Kalliovaaran tytär, joka kesäisin valkealla +ratsullaan ajelee arolla. + +Tuulessa kiitävät pilvet, tuulessa aaltoilee koko kangasmaa. Vaivaiset +petäjät taipuvat maahan asti, vankemmat yrittelevät pysymään pystyssä, +mutta tottelevat sitte, nostaakseen seuraavassa hetkessä latvansa +korkeuteen tuulille leikkikentäksi. Parempi leikkilava on sentään +kangas, tuo tasainen ala, joka näkyy loppuvan vasta siinä, missä taivas +alkaa. Ja onpa siinä nyt mieluisa mellastaa, kun kanerva on kukassa, +katajat hopeisella karvalla ja siinä missä ei mitään kasva, lepää +kuiva hiekka, kellertävän kuultavana. Tuuli kyllä tuntee kangasmaan +kultaisen kevätyön, kanervan ja katajan kukintoajan. Silloin on aro +raukka morsiamena, kalpeassa hohteessa kuin koivu kevätyössään, kun +satakieli laulaa ja käki kukkuu. Aron kevätyö, kangasmaan kukintoaika +alkaa vasta silloin kun koivun kukoistus kallistuu syksyksi, kun ensi +hallan henki nostaa päätään suosta... Mutta silloin siellä vallitseekin +viehkeys kuin keväisen taivaan rusko, joka punasena alkaa auringon +laskemasijoilla ja huomaamatta vaihtuu vaaleaksi siniksi. Aron tuoksua +hengittää tuuli, yksinäisyys iloitsee sen käettömästä keväästä, pilvet +hurmaantuvat sen hohteesta ja Kyllikki rakastaa sitä sydämmensä +ensilemmellä. Ei missään hänen kaihonsa niin viihdy kuin siellä. + +Nytkin on hän kuullut tuulen laulavan, kaipaus, hänen ainainen +ystävänsä on ruvennut houkuttelemaan: "Kyllikki kultani, lähde arolle, +siellä kukkivat kanervasi ja katajasi ärsyttelevät kauneudellaan!" +Kyllikki on luonut katseensa taivaalle, nähnyt tummien pilvilaumojen +kiitävän. Hän rakastaa tuulta ja pilviä niinkuin kanerviaan, hänen +päätöksensä on kiireessä valmis, ratsu satuloitu ja valkonen hevonen +hiekkapilven ympäröimänä likenee kangasmaata. + +Sen selässä istuu tyttö paljain päin, suorana, solakkana kuin +valettu patsas. Hartioilla heiluvat hiukset, tummat ne ovat ja +pitkät kuin Ahdin tyttärillä. Otsa on puhdas, posket kalpeat, mutta +huulet ovat hymyssä ja silmä haaveillen hakee, hakee -- -- -- Kunnes +katse on kadonnut kanervien hohtoon. Silloin hän taivuttaa päätään +tervehdykseksi ja irroittaen toisen kätensä ohjaksista, nostaa sen +hyväilemään tuulen siipeä. + +Hän vetää suitsia kireälle ja hevonen seisahtuu. Syvältä hän hengittää, +hänen povensa nousee ja laskee, sieramet laajenevat, hän tuijottaa +eteensä silmällä, jonka ilme on kuin pohjaton meri. Tuuli järjestelee +hänen tukkaansa mielensä mukaiseksi, irroittaa suortuoita ja hajoittaa +hapseja, kun aurinko välistä vilkahtaa pilven alta, kiiltävät ne kuin +kullattuina. + +Äkkiä hän säpsähtää ja pingoittaa jalkansa hevosen rintaa vastaan. +Sen katse on käännetty tyttöön ja tyttö katsoo siihen takaisin. He +ymmärtävät toisensa, hevonen lähtee juoksemaan, tyttö silittää sen +kaulaa. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi seuraa heitä, katajat ja +kanervat kahisevat antaessaan tietä. + +-- Jaksatko ystäväni? -- Minä tahtoisin lentää tänä päivänä, koeta +raisu ratsuni minua tyydyttää...! + +Hevonen kääntää päätänsä ja luo tyttöön viisaat silmänsä. Kyllikki +hymyilee sille, hellittää ohjaksia, kiristää ja hellittää niitä +uudelleen. Hän ponnistautuu varmemmasti istumaan, kohottautuu suoraksi. +Ja sitte, pilvet pitäkää puolianne, myrskylintu, nyt kiidetään +kilpaa...! + +-- Avaruus, äärettömyys, kaihoni hymyilevä ranta, avaa sylisi, nyt minä +tulen...! + +Hiekkapilvi heidän ympärillään taajenee, kauske kavioista kasvaa, +tyttö kiikkuu kuin aalloilla, välistä hän kumartaa päätään, taivuttaa +vartaloaan ikäänkuin sukeltaakseen ilmojen halki ja korottaa sitte +päänsä ylpeästi halkaisemaan tuulta. Ja kun tuuli viheltää ja humisee, +jälittelee hän sen ääntä, huutaa sen mukaan ja hypähtää sitte välillä +korkealle istualtaan. Toinen luiskahtaisi alas hevosen selästä, +mutta ei Kyllikki. Ajatuksettomuus, olemattomuus on niin hurmaavaa, +yksin, toverina tuuli, ystävänä yksinäisyys, siskoina sadat soinnut, +jotka syntyvät kun aron hohde ja pilvet, taivas ja maa toisilleen +kuiskailevat... + +Hän ei kuulu taivaaseen eikä maahan, hän on pilven siekaleena siinä +välillä, myrskylintuna, joka vaan iloitsee siipiensä nopeudesta, +muistamatta aikaa ja matkan määrää... + +Mutta hevonen muistaa. Vauhti hiljenee ja viisas katse kääntyy tyttöön. +Hän säpsähtää ja huulet vetäyvät suruisaan hymyyn. + +-- Miksi sinä särjet minun onneani? Etkö nähnyt, miten olin tyyni! + +Nuhdellessaan hän silittää hevosensa kaulaa. Hän painuu sitä vastaan, +koskettaa poskellaan sen harjaa, hänen pitkät hiuksensa valuvat +melkein maahan asti. Ja käyttöä kulkien, vierii hetki ja toinenkin. +Hän katselee hiekkaa joka leijailee ja kanervien kalpeutta. Tuoksu +on niin suloinen, mutta haikea kuin kuutamoyön valo tai laulu, jota +tyttö laulaa katsellessaan järven tyyntä. Ja Kyllikin sydämmeen syttyy +kalvavan tuskan tunne. Hän kavahtaa istualtaan, tarttuu suitsiin. + +-- Jaksatko? Pois täältä, vaipumasta katselemaan kanervien hohtoa! + +Hevonen ymmärtää, se kiitää suoraan eteenpäin tietöntä kangasta. +Petäjät humisevat tuulessa, tuulessa liikkuvat Kyllikin hiukset, mutta +hänen silmänsä tähtävät taivasta. Joskus särkyy pilven reuna ja sen +alta lankee auringon säde hänen paljaalle päälleen ja kanervikkoon joka +kukkii. + +-- Kuka minä olen, mikä minä olen? Elänkö vai olenko kuollut? -- tai +onko minua olemassa, onko milloinkaan ollut? + +Hän ei kysy sitä ääneen, mutta vaistomaisesti ne ajatukset pusertuvat +ilmoille siitä onnen tunteesta, joka pitää häntä lämpöisessä +helmassaan. Hänen rinnassaan on rauha ja sitä rauhaa kestää niin +kauvan, että Kyllikki unohtaa, että hänen elämässään on löytynyt +tuskaa ja kaihoa. Ehkei tämä sopusointu enään lopukaan ehkei rinta +enään milloinkaan raivoa, tämä lepo kai on juuri se jota kaiho on +halannut...! -- -- -- + +Hevonen on seisahtunut vuoren rinteelle. He ovat kaukana arolta, +kauempana kuin milloinkaan ovat olleet, hymyilevässä koivumetsässä. +Vuoren revelmissä kasvaa riippukoivuja, niitten oksien välitse paistaa +aurinko paahtavasti kuin etelässä. Vuoren juurelle on jäänyt nurminen +ala, jota kivestä pulppuava lähde kastelee. Heinä siinä on mehevää ja +korkeaa, helpeitten ja ripsien alta katselevat lemmenkukat herttaisesti +kuin lapsen silmät. Lähteen pohjalla näkyy vesililjan varsi, pinnalla +uiskentelee pilvenhattara, keltaiset liljat lemuavat, nurmi tuoksuu. + +Hevonen hirnahtaa ja kääntää viisaan katseensa tyttöön. Se on märkä +kuin uitettu, sen mahtaa olla jano. Kyllikki hyppää alas, taluttaa sen +lähteelle, jättää sen juomaan ja, koivuun nojauneena, hän itse katselee +maisemaa, avoimin huulin ikäänkuin imeäkseen sen mehua. + +Vesi pitää pientä pauhinaa ja tasaisen puron juoksusta pärskyy +pisaroita kuin helmiä heitettäisiin. Ne tippuvat yksitellen, välkkyvät +auringossa ja putoavat helisten heinikkoon. Lähde laulaa, heinät +nuokkuvat pisaroiden painosta, auringon säteet lankeavat veteen +suorina, kiiltävinä kuin kanteleen kielet. + +Täällä lauletaan ijäistä riemua, nuoruutta, elämää. Vuori suojaa +tuulilta, metsä, heinät, ruohot uhkuvat nautintoa. Miten suloista +lienee viettää päivänsä tuossa lähteen varrella, miten ihanaa +kuunnella, kuinka vesihelmet soittelevat kannelta, jonka kultaiset +kielet ylettyvät taivaasta maahan...! + +Kyllikki astuu lähteelle ja kumartuu kädellään koskettamaan vettä. +Hänen hiuksensa lankeavat heinälle, pärske vuoren revelmistä kastelee +hänen otsansa. Kuinka kevyesti vesihelmet hyppelehtivät! Välistä joukko +pisaroita yhtyy vierimään samaan kivenkoloon ja silloin näiden soittoon +syntyy ikäänkuin matala akordi. Kyllikki viipyy siinä kauvan, pää käden +nojassa. Äkkiä hän hypähtää ylös. + +-- Ei! Pois täältä, kankaalle, sinne missä kaiho viihtyy! En ole minä +rauhan lapsi, en tyynessä voi elää! Hevosen selkään, takaisin sinne +mistä tulin! + +-- Iäinen kevät, iäinen riemu ne kuuluvat muille, onnellisille, ei +minulle. Taistelu ja kaipaus niissä minun elämäni sisällys, ilman niitä +en voi elää. Hei, ratsuni raisu, nyt voitamme tuulen nopeudet, nyt +jääkööt pääskyt jälkeemme...! + +Pilvet ovat peittäneet auringon. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi +pitelee heitä vaipassaan, katajat ja kanervat antavat väistyen tietä. +Kyllikki kuulee ympäriltään äänen käskevästi puhuvan: + +-- Ja nyt kotiin, pois takaisin elämään! Sinä et ole hengetär, et +pilvenhattara, olet ihminen lihaa ja verta, mene työhösi, olemaan +ihminen niinkuin muut! + +Kyllikki purskahtaa itkuun ja kätkee kasvot helmaansa. Tuska kouristaa +rintaa, hän hytkii kuin epätoivoisa. + +-- Mene elämään ihmislapsi! Elämä ei ole haaveilua, se on tervettä, +iloista taistelua, niinkuin puron leikki laaksossa... puhuu ääni +ikäänkuin hänen ulkopuoleltaan. + +-- Tervettä taistelua! huutaa Kyllikki. -- Minä tottelen, minä menen +elämään. Mutta hetkeksi vielä, anna minun nauttia kaihojeni maailman +suloa...! + +Hänen äänensä sulaa soinnuksi, kun hän lausuu tuota pyyntöä. Hän nousee +toiselle polvelleen hevosen selkään, ravistaa tukkansa läikkymään alas +olkapäille, toinen käsi tavoittelee ilman siipeä, toinen ohjaa hevosta. +Katajat hohtavat, kanerva tuoksuu, pilvet vielä kiitävät, mutta tuuli +on tyyntymäisillään. + +Kaiho, Kyllikin ainainen ystävä, se on hänen vierellään, pitelee häntä +sylissään valmiina pusertamaan häntä rintaansa vastaan rakastavan +kiihkolla. Kyllikki vapisee siinä autuudesta ja tuskasta. Ja ikäänkuin +tuota käskevää ääntä vastustamaan nousevat vielä kerran tuhannet aron +soinnut ja kuin suurten vesien pauhuna kuulee Kyllikki niiden laulavan +ympärillään. + +-- Meidän omamme sinä olet, emme päästä sua koskaan, koskaan...! + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56733 *** diff --git a/56733-8.txt b/56733-8.txt deleted file mode 100644 index 62b86e5..0000000 --- a/56733-8.txt +++ /dev/null @@ -1,7119 +0,0 @@ -The Project Gutenberg eBook, Nähtyä ja tunnettua, by Maila Talvio - - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - - - - -Title: Nähtyä ja tunnettua - Kertoelmia ja kuvauksia - - -Author: Maila Talvio - - - -Release Date: March 13, 2018 [eBook #56733] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - - -***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄHTYÄ JA TUNNETTUA*** - - -E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen - - - -NÄHTYÄ JA TUNNETTUA - -Kertoelmia ja kuvauksia - -Kirj. - -MAILA TALVIO. - - - - - - -Porvoossa, -Werner Söderström, -1896. - - - - -SISÄLLYS: - -Metsälleni -Aatteensa uhri -Vieraalla virralla -Koketti -Öisiä vieraita -Onnemme saari -Mäkelän Kallen morsiamet -Kevätkaihoja -Jouluaattona -Ei vierivä kivi ota sammalta -Helsinkiin -Elävänä haudattu -Yö Adrian merellä -Tuskaa -"Kyllä sinä siihen totut" -Hänen syntymäpäiväkseen -Fanttasiia - - - - -Metsälleni. - - -Oi metsä kotiaitani vierteellä, jonne tie vie peltojen halki, kautta -punaisen portin! Sinulle tahtoisin laulaa henkeni kauneimpia säveliä, -sinä joka olet luonut ajatusmaailmani niin rajattomaksi! - -Auringon laita painuu alas, taivaalle jää vieno rusko ja tuulet -liitelevät kaukana muilla mailla. Hanki on pehmeää, keveää -tähtikudosta, metsä henkii lumipuhtautta. Molemmin puolin tietä on -puita, erikokoisia, suoria ja käyriä, solakoita koivuja ja vääntyneitä -leppiä, kaikki huurteisia, hienon-hieno oksaisia, joita heikoin liike -väristyttää. Tämän tien ja metsän minä tunnen niin etten eksyisi -syksyisenäkään yönä. Olenhan tullut tänne elämään nuoruuteni kaikkia -tunteita, uskomaan ainoalle ystävälle senkin, jota en ole kertonut -kellenkään ihmiselle, jota en itse ole ymmärtänyt ja jolle en ole -löytänyt sanallista muotoa. Olen täällä avannut poveni huokaamaan ja -istahtanut puhtoiseen hankeen niinkuin syliin, josta toivoo rakkautta -ja lohtua. Olen ollut siinä kuin tainnoksissa, kuunnellut luonnon syvää -laulua, erämaan ääniä puitten latvoissa ja kinosten alla; koko taivas -on ollut koleanruskoisena ja kuun puolisko kumottanut kuusen oksien -välistä. -- -- -- - -On kevät, kinokset sulavat, hyhmänä viruu lumi ojissa ja mättäiden -välissä. Koko metsämaa on veden vallassa, ainoastaan puun juurilta -pistäytyy märkiä, vihriöitä puolanvarsia. Kuinka usein olen seisonut -täällä kivellä, kädet kiedottuina lepän runkoon, paljastanut pääni, -antanut tuulen nostella tukkaa ja viileän hengähdyksen tuoda -pisaroita oksilta sulavasta jääkuoresta otsalleni. Katse on seurannut -luikertelevia, viliseviä puroja, kuinka ne leikitellen haarautuvat, -eroavat, yhtyvät koskena kiertämään mätästä, johon on kiinnitetty -pärisevä myllynsiipi... Luikerteleva, leikkivä puro, kiiltävät, -lumiharmaat vesilampareet, puolanvarret, koivujen tuohi -- tuo -kokonaisuus vihertävää, kiiltävän kosteaa, puhdasta, eloon elpyvää -luontoa -- se tuo mieleeni, en tiedä miksi, morsiamen huntuineen, -kruunuineen, kyynelsilmin, värisevin huulin. Ja minä lähden haaveillen -kotiin tuntien sielussani purojen lirinää ja havautuvaa luontoa. -- -- --- - -Istun yksin kiven vieressä puun juurella, sidon seppelettä valkeista -metsäntähdistä. Oksalla laulaa lintu, taivaan sinervässä avaruudessa -seilailee läpikuultava pilvi. Ilma on kesäinen, aurinko kirkas -ja silmää hyväilee tuoksuva nuori metsä, vihreät mättäät, joilla -mustikka kukkii. Kiven vierillä on tuuheita sananjalkoja ja mättäitten -välistä pistäytyy raivaamatonta vesakkoa, valkoisia koivunrunkoja -ja tähtimuotoisia kukkia lukematon määrä... Seppele vajoo kädestäni -helmaan, tuijotan, tuijotan kauvas, en tiedä minne... - -Ahon laidassa on solakka, hiukan kumartuva koivu, notkea ja taipuvainen -niinkuin nuori tyttö, jonka kerran tunsin. Hällä oli vaalea tukka, -siniset silmät ja lapsen sydän. Hän tuli mulle hyvin rakkaaksi. - -Meidän tiemme erosivat; hän jäi hymyilemään ihastuneelle maailmalle ja -minut heitettiin tänne erämaan helmaan... - -Metsä, metsä! Kerran eroavat meidänkin tiemme. Minä irroitan juureni -kotiseudusta lähteäkseni maailman aukeille. Minä heitän sinut, humiseva -ihana metsäni, heitän lintujen laulaa, ilmojen katkoa, sateitten -piiskata. Mutta sinun tuoreen tuoksusi, vienon henkesi minä vien -mukaani. Se on lävistänyt olentoni; sitä ei maailma voi tukahduttaa. -Sinun lapsesi minä olen, sinun lapseksesi jään... Olisinko suotta -astellut hangillasi, hengittänyt tuultasi, istunut sammalmättäällä, kun -syksy karisteli keltaisia lehtiä ja kurkiparvi kiiruhti eteläänpäin? -Eikö sieluuni ois jäänyt yhtään hiudetta puhtaasta raittiista hangesta, -yhtään nuottia tuultesi huminasta? Lähtisinkö köyhänä, tyhjänä metsäni -rikkaudesta...? - -En. Vaan kun kerran lähden, niin aarteen vien minä mukanani -myötäjäisinä sinulta kotini metsä. Minä avaan rintani, suljen sieluuni -sinun ihanuutesi, en päästä mielestäni kuvaasi, vaan syvälle, syvälle -henkeeni painan sen, niin syvälle, että sydänjuuriani aina ympäröi -erämaametsäni puhdas, vieno, rauhaisa ilo. Ja kun tuuliaispää kohtaa -elämän aukealla, kun tunnen huojuvani ja horjuvani, väsyväni uuvuksiin -asti, silloin ojentaun väkiselläkin suoraksi, peitän käsilläni kasvot, -suljen silmäni ja unohdan kaikki. Ja uneksin, että olen kaukana -kotimetsässä, seison ojan vierellä, pää painuneena koivun tuoheen. -Tuuli ruhjoo ja piiskailee, lehdet liitävät rauhaista tietä, ensi lumi -putoo harvaan ja hiuteisena maahan, hiutuat suurenevat, taajenevat, -pehmenevät, lankeevat alas keveinä kuin höyhenet. Vähitellen on -tuulikin tyyntynyt, vaiennut. Erämaa henkii, huokaa hiljaa ja -syvältä. Minä vaivun maahan kasaan, sulan tuskattomaksi, rauhaisaksi, -suruisaksi, hellämieliseksi ja itken. - - * * * * * - -Kaunis kotimetsäni, huoju, laula ja humise! Saata lastasi maailmankin -teillä, kanna tuulien mukana sydänmaan lumipuhdas henkäys sieluuni, -tuudita illalla lepohon, humise hautaani saakka, sinä vanha ystäväni, -metsäni kotiaidan ulkopuolella, joka kerran viihdyttelit nuorta -sydäntäni, kun siellä kaiho raivoili! - -Talvella 1892. - - * * * * * - -Siitä on kulunut vuosi. Täältä kaukaa, vieraan maan rannalta lähetän -katseeni viipymään siinä päivässä, joka oli lapsuuteni viimeinen, -viimeinen sydänmaalla, koivuni sisarena, viimeinen sillä maalla, jonka -metsässä olin aavistanut kaukaista, sanatonta onnea. Täältä etäältä -elän uudestaan sen tunteen, jolla erosin kodista, joka oli antanut -työtä ja huolta ja joka juuri niineen oli kaivautunut rintaani niinkuin -naisen rintaan syöpyy se lempi, joka hänelle on tuottanut eninten -kyyneleitä. - -Huomenna oli hääpäivä. Hän, sulhaseni, oli tullut aamulla. Olimme -yhdessä istuneet nurmella, pensaitten juurella. Minä olin siinä sitonut -morsiusseppeleeni kruunuineen. - -Muistan sen hetken, jolloin taivuin panemaan niitä pensaitten varjoon, -kasteeseen, huomiseksi. Tieltä kuului ääniä ja rattaitten räminää. -Sukulaisia oli tullut häihin ja kotoväki oli juossut vastaan portille. -Minut oli heitetty huomaamatta, heitetty yksin. Ja minä varastin sen -hetken itselleni ja hautasin sen sieluuni syvälle. Ja nyt se elää -siellä ja sukeltaa esiin häikäisevän kauniina ja haikeana muistona... - -Vaaleanpunainen rakennus, valkoiset ikkunapielet, avoimet ikkunat ja -kevyet ikkunaverhot, jotka liehahtavat ulos kasvien välitse, valkoinen -lipputanko, upeimmillaan rehoittava nurmikko, tuoksuvat ruusut, puut, -jotka lapsena istutin, jotka ovat kanssani kasvaneet. Tuossa on ikkunan -alla koivuni, kauniina kuin morsian. Se se pukeutuu morsiameksi _joka_ -kevät. Minulla ei ole kuin _yksi_. Ja se on huomenna. Tuolta äänistä -eroitan sisarteni, äitini äänet, heidän jotka ovat kanssani jakaneet -sydänmaan tunteet. Huomenna heitän heidät, niinkuin heitän nämät -mieluisat maani, mennäkseni _hänen_ mukanaan, häntä niin likelle, etten -tiedäkkään... - -Kuin unessa vaellan sen illan... En siitä muista mitään. Muitten jo -nukuttua, valvon vuoteellani ja tuijotan kesäillan heikkoa hämärää. -Sitten nousen, astun akkunaan, avaan sen, hyväilen kädelläni koivuni -lehviä ja katselen maisemaa, nukkuvaa metsääni. Taivas on pilvessä, yön -ilma siveltää paljasta kaulaani. Se tulee metsästä, jonka hongat ja -mättäät ovat kuulleet puheeni, pellolta jolla olen tuntenut, kylästä -jossa minua rakastetaan ja jonka väkeä minä rakastan... - - * * * * * - -Siitä on kulunut kokonainen vuosi, vuosi siivekäs, onnea täynnä. Mutta -sinua metsäni, jollen saisi muistella, kaihoten katsella, mitä olisi -onneni! Illan tuuli, hyväile entistä kotoani, suutele nuoren koivuni -kruunua, vie sydänmaahan tervehdykseni! - -Kesällä 1894. - - * * * * * - -Yllä on taivaan katto, aurinko vaipuu ruskoihin, jotka kuin tuli -leimuavat, metsä on ympärillä tyynenä kuin uimaan laskeva neito ja -kuu valaisee sen takaa. Sumu yhdistää taivaan ja maan rajan meren -kaltaiseksi. Ja minä annan mieleni uida siinä meressä, sukeltaa puun -latvojen pehmeisiin kimppuihin, kiikkua, levätä, tyyntyä kuin nukkuvan -veden syvässä. - -Tämä ei ole unta, en haaveile olevani luonasi kotimetsäni, sinä ikäväni -ainainen maali. Tänään tulin, huomenna lähden. Humiskaa koivuni, -laulakaa puuni! - -Lehvät lehahtelevat kasvojani vastaan kuin viileät hiuskiharat, -oksat tavottelevat poskeani ja humina vie minut mukaansa. Soitto on -hiljaista, suruisaa. Syksy on kellastuttanut lehdet, tuuli on ruhjonut -oksat. Minut valtaa ääretön halu jäädä tänne, näitä puita lohduttamaan, -tuolle metsälle antamaan rakkauttani. Talvi tulee, kaikki lakastuu, -kaikki jäätyy, kuolee... - -Älä pelkää, armaani, en minä lähde rinnaltasi! Minä jään tänne. -Kuinka voisinkaan poistua? Puuna täällä olen kanssasi kasvanut ja -yhtä vähän kuin sinua käy siirtäminen, käy minua. Juureni ovat kiinni -sinun mullassasi, käsivarteni kiedotut vartesi ympäri, lämmin poskeni -peloittaa pakkasen pääsemästä sydämmeesi. Huurre meidät pukee hopeaan -ja kultaan ja helkkyviin helmiin, mutta sydämmessämme vallitsee kesä... --- -- -- - --- Hullu, hullu tyttö! kirkaisee jostakin joku, nauraen ilkeästi. - -Se on oma itseni joka tuolla irvistelee. Sillä sinä hetkenä olen minä -kahtena. Toinen seisoo solakkana, nojautuneena koivun runkoon ja toinen -pilkkaa häntä siitä. Hän saa hänet pelästymään, hän hätyyttää hänet -pois. Hän lähtee juoksemaan ja pysähtyy vasta siinä missä aita tulee -vastaan... - -Yllä on syvä taivas ja lehtikatto. Auringonlaskut ovat palaneet -loppuun, mutta kuu seisoo hohtavana taivaan toisella laidalla. Sen -valossa liitelee kaikki omituisesti, ikäänkuin näkymättömät kädet -siirtelisivät sumuharsoja. Miten kaunis on talo tuossa, miten pyhyyden -varjostama! Se on lapsuuteni koti! - -Siinä hetkessä nuo kaksi ovat sulaneet yhteen ja minä olen taas oma -itseni, polvillani maassa, taipuneena rukoilemaan äärettömyyttä. - -Tyyntyneenä nousen ja lähden kävelemään läpi lehtikäytävän. Taitan -oksia, punon ne hiuksiini, koristan niillä pukuni. En sääli, vaikka -taittelen, sillä tiedän, että puut minulle mielellään antavat. Olenhan -minä ne istuttanut, olen niitä vaalinut ja rakastanhan niitä. Ja siinä -kuutamossa seisoen, yksin puitteni keskellä, niiden oksien koristamana, -tunnen seisovani kuin kirkossa, vihittävänä noihin puihin, koko tähän -metsään. - - - - -Aatteensa uhri. - -Kulttuurikuvaus Liettuasta. - - -Maalaisrattaat seisahtuivat portin eteen. Laiha, koukkuselkäinen -juutalaisukko kömpihe alas ja ojensi kätensä naiselle, joka avuttomasti -silmäili liian suurta etäisyyttä rattaitten laidan ja maan välillä. -He muodostivat toisilleen mitä huutavimman vastakohdan: mies vanha, -raihnea, likaisissa ryysyissään inhoittava; nainen nuori, upea, -hienossa puvussaan solakka, harvinaisen kaunis. Nainen, katseltuaan -hetkisen, hypähti ikäänkuin äkillisen päätöksen voimasta maahan, -otti esille kukkaronsa ja viskasi sen sisältöä miehen kouraan. Tämä -kumarteli syvästi ja annettuaan hopean kiillon hyväellä silmiään, kätki -sen povensa ryysyihin. - -Portti oli auki, kapea hiekkatie vei kukkalavojen läpi asuinrakennuksen -portaille. Nainen miltei juoksi tuon lyhyen välin. Hän tempasi auki -porstuan oven ja jäi hetkeksi läähättäen seisomaan kynnykselle. Hän -yleni siinä niin korkeana, että pää melkein tapaili oven pieltä. -Hänen kasvonsa piirteet olivat jalot, iho puhdas, silmät säihkyvät, -hiukset mustat, vartalon ääriviivat sopusointuisat. Hän oli erinomaisen -kaunis. Ryhti oli ruhtinattaren, jokaisessa liikkeessä käskevää voimaa, -jokaisessa hermossa terveyttä, elämänhalua. Hän oli yksinkertaisessa -surupuvussa, mikä vain sai hänen ihonsa valkeuden ja solakan vartalon -esiintymään koko kauneudessaan. - -Porstuassa ei ollut ketään eikä mistään kuulunut ääntä. Toinen ovi vei -kyökkiin, toinen ruokasaliin. Kaikkialla vallitsi mitä silmiinpistävin -yksinkertaisuus ja siisteys. Lattiat olivat maalaamattomat, huoneet -matalat, ikkunat pienet, huonekalut jokapäiväiset. Ruokasalin -kynnykselle hän seisahtui. - -Ikkunalautaan nojaten kädellään, seisoi nainen. Hän oli niin -ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän huomannut tulijaa ovella, ennenkuin -tämä päästi pienen naurun. Silloin hän kääntyi. He tuijottivat -toisiinsa hyvän hetken, ennenkuin käsittivät etteivät silmät pettäneet. -Siitä oli vuosia vierinyt kun he olivat toisensa kohdanneet. - --- Eliza...! Eliza Kochanowski! - --- Zofija Dowgird! Ettekö ole saanut kirjettäni? - --- En! - -Ja he heittäysivät toistensa syliin ja purskahtivat itkuun. Sitte -he pitkästi katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Seurasi kysymysten -ja huudahdusten sanatulva, niinkuin aina käy kun hetken ajassa -tahdottaisiin saada selville kokonaisten vuosien vaiheet. - --- Voi armaani, että vielä löysitte luokseni! Ja minä luulin, etteivät -silmäni enään milloinkaan teitä näkisi. Te olette muuttunut, kannatte -surupukua. Tiedän kyllä miksi: miehennehän on kuollut. - -Zofija rouva puhui lempeällä, sulavalla äänellä ja silitti vieraan -naisen käsivartta. Hänen mainitessaan Elizan miehen nimeä, lensi -ikäänkuin varjo hänen kasvoilleen. Eliza rouva sen huomasi ja totistui -hänkin. - --- Niin on, sanoi hän. -- Siihen liittyy paljon kärsimyksiä. Älkäämme -siitä puhuko. Se on nyt ollutta enkä sitä ikinä tahtoisi takaisin. -Miten hyvä te olette, Zofija, kun ette kylmästi työnnä minua luotanne, -vaan rakastavana annatte minulle anteeksi. Isäni, veljeni eivät -tahtoneet minua nähdä. Voi, elämä on niin kovaa ja vaikeaa. Olen niin -väsynyt, niin väsynyt kaikkeen, koko maailmaan ja itseeni... - -Hän heittäysi sohvalle ja purskahti itkuun. Zofija rouva hyväili häntä -ja koetti lohduttaa. - --- Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Veljenne ja isänne -tulevat pian unohtamaan kaiken. Eihän yksikään meistä ole virheetön. --- Mutta te olette matkasta uupunut, enkö saisi tarjota teille jotakin -virvoittavaa? - -Zofija rouva oli jo ovella. Eliza tarttui vesilasiin viereisellä -pöydällä ja tyhjensi sen. - --- Tässä kaikki mitä tarvitsen. Jääkää te luokseni, niin olen -tyytyväinen. - -Zofija rouva vilkasi huolestuneesti puutarhaan ja istuutui sitte -vieraansa viereen. - --- Olette tekin muuttunut, jatkoi Eliza. -- Hiukset ovat käyneet -harmaiksi, mutta teidän lämmin hymynne se on entisellään. Tuo hymy se -oli, johon minä ensiksi ihastuin... Ja sitte, muistan sen aivan kuin -olisi se eilen tapahtunut, kun te palasitte kaupungista meille, toitte -makeisia tuliaisiksi. Te veitte meidät heinäniitylle, siellä olivat -myöskin pehtoorin lapset. Isä antoi ankaran kiellon, ettei se saa -tapahtua toistamiseen, mutta meidän oli ikävä, meistä oli ollut hauska -noiden Petraksien ja Antanaksien joukossa... - -Zofijan kasvoille painui taas varjo. Hänen äänensä kävi vakavaksi. - --- Eräs noista leikkitovereistanne oleskelee paraikaa meillä. - --- No...? - -Eliza sävähti ylös mukavasta asennostaan sohvan kulmassa ja katseli -kysyväisenä Zofijaan. - --- Se on juuri nuori Petras Budris, jos muistatte, nykyään tohtori. - -Elizan huulilta pääsi hämmästynyt huudahdus. Hänen katseensa tarttui -kattoon, hänen hymynsä värähteli omituisesti. - -Ovi avautui. Sama juutalainen, joka oli tuonut Eliza Kochanowskin, -astui sisään. Hän oli laiha kuin luuranko ja käveli koukussa. Kasvot -peittyivät valkoiseen, tuuheaan partaan, niin että ainoastaan nenä, -käyränä ja kuivana kuin petolinnun nokka, ja silmät kiiluvina kuin -käärmeellä, jäivät näkyviin. Lianhaju levisi hänen vaatteistaan. Se oli -kylän postinkuljettaja. Nöyrällä kumarruksella hän laski postilaukun -pöydälle. Zofija rouva nyökäytti vähän päätään merkiksi siitä, että hän -sen näki. Sitte hän jatkoi: - --- Hän oleskelee meillä sairauden tähden. Hänellähän oli lääkärin -paikka likeisessä kaupungissa, mutta siellä kurjissa asunnoissa murtui -hänen ennestään heikko terveytensä. Viime syksynä matkusti hän Krimiin -ja tuli siellä jo paljon paremmaksi, mutta tätä ilmanalaa ei hän -ollenkaan näy sietävän. Hän on taas niin sairas. Minä pelkään, ettei -hän enään syksyä näe. - --- Mutta eikö hän ennen ollut aivan terve? kysyi Eliza osanottavasti, -jotakin sanoakseen. Mutta Zofija ei antanut vastausta. Hajamielisenä -otti hän postilaukun käsivarrelleen ja esitti vieraalleen, että -mentäisiin puutarhaan. Ystävällisesti puhellen ajatteli hän itse -asiassa aivan toisia asioita kuin mistä hän puhui. - -Saattoiko tuohon nuoreen, kauniiseen naiseen, Eliza rouvaan luottaa...? - -Hän oli rikkaan puolalaisen kreivin tytär, Zofija köyhästä -liettualaisperheestä. He tutustuivat Varsovassa eräässä -kasvatuslaitoksessa, jossa Zofija oli opettajattarena. Eliza tuli -hänen oppilaaksensa ja kiintyi häneen harvinaisella rakkaudella. Hän -kutsuttiin kreivilliselle tilalle suvea viettämään, ja talviajaksi, -jolloin kreivi oleskeli ulkomailla, uskottiin Eliza neiti hänen -huostaansa, sillä Elizan äiti oli varhain kuollut. Kreivin maatilaa -hoiti siihen aikaan muuan liettualainen, puolisivistynyt mies nimeltä -Budris. Hän oli harvinaisen hyväpäinen ja taitava, ja hänen poikansa -Petras näkyi perineen isänsä lahjat. Jo lapsena hän herätti huomiota -kauneudellaan ja sukkelilla vastauksillaan. Kun hän pantiin pienen -naapurikaupungin kouluun, tuli hänestä luokkansa etevin oppilas. Zofija -joutui sittemmin naimisiin saman koulun rehtorin kanssa, jossa Petras -kävi ja he ottivat Petraksen maksutta luoksensa asumaan, koska hän oli -köyhä poika. Mutta suvisin oleskeli poika isänsä luona, jonka kreivi -tuontuostakin uhkasi ajaa pois juoppouden tähden. Petras taas teki sen -hulluuden, että rakastui kreivin ihanaan tyttäreen, Eliza neitiin, -jota kosijat sekä likeltä että kaukaa kävivät hakkailemassa. Tultuaan -ylioppilaaksi loistavilla arvosanoilla, Petras kosi sydämmensä valittua -ja sai rukkaset. Kerrottiin, ettei hän peljästynyt ensimmäisestä -kiellosta, vaan uskalsi uudestaan. Saatuaan toiset rukkaset heitti -hän Eliza neidin rauhaan. Zofija ja hänen miehensä kadottivat hänet -sitte näkyvistään. Kerrottiin vain, että hän Varsovassa innolla oli -heittäytynyt lukuihin ja muihin puuhiin. Hän piti salaa esitelmiä -työväelle ja kirjoitti sanomalehtiin. Puhuttiin, että häntä jonkun -aikaa olisi pidetty vankeudessakin, sekä että hän senjälkeen olisi -heittäytynyt elämään hurjaa elämää. Sitte ei hänestä taas pitkiin -aikoihin kuulunut mitään. Eräänä kauniina päivänä ajaa nuori herra -sille talolle, jossa Zofija rouva viettää leskeytensä päiviä. -Se on Petras Budris. Hän on kuullut, että hänen hyväntekijänsä, -rehtorivainajan leski asuu likellä hänen nykyistä olopaikkaansa ja on -rientänyt häntä tervehtimään. - -Eliza neiti taas oli, jaeltuaan rukkasia sinne tänne, vihdoin -kuusitoista vuotiaana mennyt naimisiin erään puolalaisen upseerin -kanssa. Kreivi oli koko kauppaa vastaan, sillä venäläisessä -sotapalveluksessa olevalla katolilaisella ei ole odotettavissa -suurtakaan tulevaisuutta. Eikä Kochanowski voinut ylpeillä korkeasta -syntyperästä enempää kuin erinomaisista luonnonlahjoistakaan. Hänellä -oli ainoastaan komea ulkomuotonsa. Kreivi teki mitä voi naimiskaupan -ehkäisemiseksi, mutta tytär oli itsepintainen. Suhde isän ja tyttären -välillä rikkoutui jo silloin ja aivan kokonaan se loppui, kun -Kochanowski sittemmin kääntyi venäläiskreikkalaiseen uskontoon. Nuori -pari asui Venäjällä, eikä heistä pitkiin aikoihin kuulunut mitään. -Eliza katosi kokonaan entisten tuttaviensa näköpiiristä. Monen vuoden -takaa kerrottiin sitte, hänen kotiseudullaan, että Kochanowski oli -kuollut everstinä, jättäen jälkeensä lesken ja isot velat. - -Ja äkkiä ilmestyi sitte sama nuori leski upeana ja kauniina Zofija -rouvan vaatimattomalle asunnolle, jossa tohtori Budris vietti kesää. -Zofija hämmästyi ja ilostui vilpittömästi. Hän ei aluksi muistanut -noita välillä olleita vaiheita, hän näki vain edessään entisen rakkaan -oppilaansa, jolle hän kerran oli ollut äidin sijaisena, joka nyt -rakkauden tarpeessa tuli hänen luoksensa. Hän sulki hänet äidilliseen -syliin. Mutta samassa hän katui sitä avomielisyyttä, jota hän oli ollut -osoittamaisillaan vieraalle, joka oli ollut naimisissa venäläisen -upseerin kanssa ja niin kauvan oleskellut Venäjällä. Hän oli saattanut -muuttua kokonaan toiseksi kuin mitä hän ennen oli. Hän saattoi olla -vaarallinen... Ja miten hänen olonsa hänen luonaan vaikuttaisi -Petrakseen? Se olisi hänelle ehkä vastenmielinen...? - -Zofija rouva otti kohteliaasti hänen käsivartensa ja vei hänet -puutarhaan. Siellä lepäsi kirjavalla peitteellä tammen alla mies, kirja -kädessä, paljain päin päiväpaisteessa. Samassa juolahti Zofijan päähän -tuuma ja hän loi katseensa Elizaan, joka melkein ujo ilme kasvoissa -seurasi häntä. Entä jos tohtori rakastuisi tuohon kauniiseen naiseen, -joka oli ollut hänen ensi lempensä? Se olisi ehkä hyvä, se haihduttaisi -hänen synkkiä ajatuksiaan. Ja Zofija lausui: - --- Katsokaa tuolla hän on. Olen hänenkin tähtensä iloissani siitä, -että tulitte meille. Hän on hyvin synkkämielinen ja alakuloinen. Olkaa -hänelle ystävällinen, levittäkää hymynne päiväpaistetta hänen sammuvaan -elämäänsä. Voi hän on sairas, hän ei syksyä näe. - --- Niin mielelläni teen mitä voin, vastasi Eliza hymyillen. Ja Zofija -jatkoi: - --- Odottakaa te täällä. Hän voisi pelästyä, jos äkkiarvaamatta -näyttäytyisitte. - -Eliza jäi yksin. Hän istuutui penkille suuren puun alle, taittoi -kukkasen käteensä ja alkoi kenkänsä kärjellä kosketella hiekkaa. - -Omituista, miten ihmisten tiet vievät yhteen! Noitakaan molempia hän -ei ollut ajatellut moneen aikaan, nuorta Budrista ei muistanutkaan. -Hän oli pehtoorin poika hänen isänsä maatilalta, hän oli paljasjaloin -juoksennellut pihamailla. Eliza oli nähnyt hänet huoneensa ikkunasta... - -Hän oli ollut avaamassa porttia kun herrasväki läksi ajelemaan. Eliza -oli silloin tällöin heittänyt hänelle kirkkaan lantin vaunustaan. -Pienempänä hän oli kiittänyt ja kumartanut, mutta tultuaan suuremmaksi -hän ainoastaan isänsä käskystä oli lähtenyt avaamaan porttia, eikä -ollut nostanut maasta heitettyä rahaa. - -Hän oli kaunis poika. Eliza piti hänestä. - -Kerran he heinäniityllä olivat joutuneet leikkisille... Kreivi oli -sittemmin ankarasti kieltänyt viemästä Elizaa sinne. - -Kun poika tuli koulusta kotiin, kutsutti kreivi hänet sisään näyttämään -todistustansa ja se oli aina niin hyvä, että hänen siitä piti saada -muutamia kymmenruplia "kehoitukseksi"... - -Eliza oli tullut kotiin Varsovasta ja kreivi oli saapunut Pariisista. -Petraskin tuli koulustaan. Hän oli viimeisellä luokalla. Oli talvi, -jouluaika, ilma niin leuto ja puhdas. Eliza asteli yksin alas -puukäytävää. Hänen yllään oli kevyt, harmaa talvipuku. Hän oli juuri -ajattelemassa kevättä, kun nuori mies tervehtien häntä lähestyi. Se oli -Budris. Eliza pidätti hänet, ojensi hänelle kätensä ja he astelivat -yhdessä eteenpäin puhuen keväästä. "Kuinka tänään on omituinen -kevättuoksu ilmassa!" "Vaikka onkin talven kovin aika." "Suvi on -sentään kaunis". "Miten petäjikkö on vihreä". Siihen tapaan ja aivan -jokapäiväisesti he juttelivat. Mutta kun sitte pihassa nuori mies -nosti lakkiaan poistuakseen pehtoorin rakennukseen, heitti hän Elizaan -omituisen katseen. Se herätti tytön neljätoistavuotiaassa rinnassa -omituisen vastakaiun. Hän siitä riemuitsi pitkät ajat... - -Parin vuoden perästä he tapasivat Varsovassa. Budris häntä kosi. -Tietysti hän hänelle antoi rukkaset. Olihan juopa heidän välillään -siksi suuri. Mutta hänen tuli häntä sääli. Lieneekö Budris sen -huomannut, koska hän toisen kerran rohkeni häntä kosia, hän -talonpoikaisylioppilas! Silloin tuli vastaus siksi jyrkkä, ettei siinä -ollut ensinkään tinkimisen varaa. Heti sen jälkeen meni Eliza naimisiin -toisen kanssa, enemmän oikusta kuin todellisesta taipumuksesta. He -muuttivat kauvas pois Venäjälle. Kaikki siteet hänen entisen ja ja -nykyisen elämänsä välillä rikkoutuivat. Kahdeksan vuoden kuluttua teki -miehen kuolema lopun avioliitosta, joka ei ollut onnellinen. Elizan -valtasi ääretön koti-ikävä. Isäänsä hän ei uskaltanut lähestyä sitte -kun veljet olivat työntäneet hänet luotansa. Hän sai tietää entisen -ystävänsä Zofija Dowgirdin osoitteen ja kirjoitti hänelle tulostaan. -Postikulun huolenpidosta hän sentään tuli odottamatta. - -Ja täällä tapaisi hän Budriksen, joka nykyään oli tohtori! Miten hän -häntä kohtelisi? Kuin ventovierasta, vaiko kuin vanhaa tuttua? - -Nämät ajatukset risteilivät hänen päässään, kun Zofija rouva tuli häntä -noutamaan. Tohtori astui jo heitä vastaan. - -Hän oli pitkä ja solakka, puettuna hienoon, harmaaseen kesäpukuun. -Kasvot olivat hienopiirteiset, silmät loistavat kuin kuumesairaalla, -ihonväri oli läpikuultava ja kummallakin poskella paloi punainen -pilkku. Hän koetti ojentua suoraksi ja tehdä ryhtinsä reippaaksi. -Kävellessään naisia vastaan, hän kädellään sivalti otsaltaan laheaa, -vaaleaa tukkaansa. - --- Me olemme ennestään tutut, alkoi Eliza rouva hymyillen. -- Ette -taida muistaa sitä... - --- Kyllä, vastasi tohtori kohteliaalla kumarruksella. -- Ei minulla -niin huono muisti ole... - -Zofija rouva vei vieraansa istumaan nurmelle, suuren, levitetyn -peitteen päälle, josta tohtori vasta oli noussut. Paikkaa varjosi -mahtava tammi. Näköala sieltä oli mitä kaunein. Puutarhan aidan takana -yleni metsäisiä mäkiä, lavoiltaan tuoksuivat kukat, likeiseltä pellolta -kuului työssä olevien tyttöjen laulu, linnut visersivät, niityn halki -vieri Niemen joki, korkeain, metsäisten rantojen välissä. - -Zofija rouva avasi hymyillen postilaukun. Ensimmäisenä sattui hänen -käteensä hieno kirjekotelo aatelisine vaakunoineen. Eliza tunsi -sen paikalla siksi, jonka hän pari viikkoa ennen oli lähettänyt -ilmoittamaan tulostaan. Se saapui perille yhtaikaa hänen kanssaan. -Zofija jakeli juhlallisesti postilaukun sisällön itselleen ja -tohtorille. Sillä välin hän puheli: - --- Huomenna jo me teemme huviretken jonnekin, eikö totta? Otamme -mukaamme Jadvigan ja Antanaksen. Teidän, Eliza, pitää tutustua -kauniisiin ympäristöihimme... - -Hän ei koko aikana jättänyt tohtoria silmistään. Tohtori oli saanut -kirjeen, ja hän pelkäsi kaikkia kirjeitä, jotka tulivat tohtorille. -Niissä ei koskaan ollut hyviä uutisia. Tämä näkyi sisältäneen -ainoastaan muutamia sanoja. Tohtori sen pisti, luettuaan, tyynesti -taskuunsa. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä, mutta -Zofija luuli niissä lukeneensa hetkellisen katkeruuden ilmeen. Kaksi -pientä kissanpoikaa, toinen valkoinen, toinen harmaa, oli ilmestynyt -hiekkakäytävälle tepastelemaan. - --- Uskallanko olla utelias, mikä rakkaudenkirje se oli, jonka tohtori -sai? kysyi Zofija rouva leikillisesti. - --- Se oli vain eräältä toveriltani kaupungissa. Ei mitään erityistä. -Terveisiä. Kaikki siellä on hyvin. - --- Voi miten sievät ne voivat olla nuo pienet elukat. - -Hän hypähti ylös notkeana ja sulavana, otti kissanpojat käsiinsä ja -painoi ne poskeansa vastaan. Hetkisen kisailtuaan niiden kanssa palasi -hän istumaan. - --- Te, Eliza, saatte nyt keksiä niille nimet, sanoi Zofija rouva. - --- Me nimitämme niitä vain Harmaaksi ja Valkoiseksi. On niiden jo aika -saada oikeat nimet. Mikä teistä on kauniimpi? - --- Ne ovat molemmat niin suloiset, etten todellakaan tiedä. Ehkä -sentään tämä valkoinen. Kummastako tohtori pitää? - --- Harmaasta! Se se on minun lemmikkini. - --- Niin Eliza, näkisitte kuinka tohtori sille antaa voimistelutunteja. -Hän aikoo siitä kasvattaa oikein ideaalikissan. - -Eliza rouva kertoi sitte matkastaan juutalaisen rattailla. Toista -ajopeliä ei ollut saatavissa. Hän oli naurusta pakahtumaisillaan -kun hän muisteli sitä tapaa, jolla juutalainen istui, kuinka hän -nuorapiiskallaan letkahutti hevosiansa ja kuinka nämät luimistelivat -korviaan. Kun välistä mentiin alamäkeä, töyssivät rattaat niin, että -luuli lentävänsä ilmaan. Eliza kertoi tämän sangen kuvaavasti. Hän -matki taidolla juutalaisen puhetta ja omia vastauksiaan. Mutta hänen -jäsenensä olivat tuosta retkestä niin arat, että hänen sitte täytyi -lähteä levolle aikaisemmin kuin muut. - -Zofijan kasvoilta olivat pilven hattaratkin hajonneet. Hänen uurtuneet -piirteensä olivat hymynä. Hän oli niitä naisia, jotka ovat tottuneet -iloitsemaan toisten ilosta ja itkemään toisten suruja. Toisten edestä -hän oli elänyt koko elämänsä, se oli ollut hänen onneaan. Aina hänellä -oli ollut joku koditon vaalittavanaan. Tällä haavaa oli tohtori -hänen rakkautensa esineenä. Millä hän eli? Hän omisti pienen talon -kaupungissa. Sen vuokrahinta hänelle antoi toimeentulon. - -Illalla saattaessaan Elizaa makuuhuoneeseen, jossa lämmin vuode, -kukkurallaan untuvapolstareita häntä odotti, lausui Zofija hänelle -kiitokset siitä, että hän niin oli osannut huvittaa tohtoria. - -Oli jo pimeän hämärä. - -Ruokasalin sohvalla istui tohtori, kyynäspäät polvilla ja pää käsien -varassa. Hyvän aikaa askareltuaan, Zofija rouva seisahtui hänen eteensä -ja nauraen kysyi, mitä huolia tohtorilla nyt oli olevinaan. Hän koetti -raukka laskea leikkiä niistä asioista, jotka kaikkea muuta kuin leikin -tavoin painoivat hänen mieltään. - -Tohtori paljasti hänelle kuolonkalpeat kasvonsa. Hillitty tuska kohotti -hänen rintaansa. Hän ojensi hänelle kirjelipun, jonka posti vasta oli -tuonut. Ikäänkuin aavistaen uusien onnettomuuksien suuruutta, Zofija -rouva hätäisesti tarttui kirjeeseen ja meni lampun valoon. Siinä oli -vain muutamia rivejä: - -"Rakas ystävä! - -Tänään tehtiin täällä useain ylioppilaitten luona kotitarkastus. -Löydettiin pari vaarallista kirjettä teiltäkin. Santarmit etsivät -teitä. Polttakaa tämä lippu. Kiireessä ystävänne X.X. - -X:ssa kesäkuun 15 päivänä". - -Kotitarkastus! Santarmit etsivät! - -He astuvat rauhalliseen taloon, etsivät säälimättä joka nurkan -ullakosta ja kyökistä alkaen herrasväen makuusuojaan asti, vääntävät -nurin kaikki paikat, eivät sääli laatikon pohjalla lepääviä lippaita, -jotka haaltuneina, värittömien silkkinauhojen suojelemina, säilyttävät -muistoja entisiltä ajoilta. Santarmit viihtyvät varsinkin nuuskimassa -vanhoja kirjeitä ja kirjakaappeja. Ja voi sitä ihmistä, jonka huostasta -tavataan jotakin "kiellettyä"! Hän otetaan armotta, sälytetetään -rattaille santarmien väliin ja viedään tuntemattomille teille, jonnekin -vankeuteen, tuomiotaan odottamaan. Parhaimmassa tapauksessa saa hän -sitä odottaa muutamia viikkoja, pahimmassa vuosia. Tämän kaiken pitäisi -olla jokaiselle kansalaiselle Liettuassa perin tuttua, sillä kuuluuhan -se näillä mailla päivän tapahtumiin. Zofija rouvaakin on kohtalo -koettanut totuttaa, mutta hän ei ole tahtonut saada totutuksi. Joka -kerta kun sanat kotitarkastus ja santarmi kohtaavat hänen korvaansa, -puistahuttavat ne häntä uuden kurjuuden koko voimalla. - -Hän naulasi tohtoriin katseensa ja kysyi hätäisesti: - --- Mitä niissä kirjeissänne oli? - --- Hulluinta kaikesta on, etten minä muista kirjoittaneeni mitään, jota -voisi selittää vaaralliseksi, vastasi tohtori. -- Kirjoitin ainoastaan -meidän välisistä raha-asioista ja terveydestäni. Minä en ymmärrä... - -Maailmassa löytyy niin paljon, jota ei voi ymmärtää. Kysymys vie -kysymykseen, johtuu siitä uuteen kysymykseen, siitä taas uuteen, ja -tulokseksi tulee sittenkin vain kysymys, hämärämpi vielä kuin edelliset -olivatkaan. Zofija rouva teki itselleen kaikki nuo kysymykset ja -tuijotti pitkän aikaa tohtoriin, joka ääneti viipyi samassa asennossa -sohvalla. - --- Kunhan vain voisi tietää, koska heitä on odotettava tänne, virkkoi -toinen. - --- Ehkä huomenna, ehkä viikon perästä, ehkä kuukauden kuluttua -- ehkä -jo tänä yönä. Ei. Kirje on eilen kirjoitettu. Huomenna vasta voivat -olla täällä. - -Zofija läksi askareilleen. Tohtori nousi ylös. Hänen ympärillään tuntui -niin tukahduttavalta, ettei hän tahtonut saada henkeään vedetyksi. Hän -läksi ulos puutarhaan. - -Oli jo pimeä. Tammimetsä oli mustana taustana, kauravainiot aidan -toisella puolella heijastivat vaaleammilta. Yksityiset puut puutarhassa -nostivat korkealle upeita lehviään, jotka pimeässä näyttivät vain -satumaisen suurilta varjoilta. Oli aivan hiljaista. Liljat tuoksuivat -väkevästi. Jostakin kaukaa kuului laulua. Tohtori asteli rauhattomana -käytävällä. Hän ei tietänyt, miten järjestää ajatuksiansa. Hänen -vartalonsa oli suorempi ja hänen askeleensa nopeammat kuin pitkiin -aikoihin. Äkkiä risahti suuressa puussa, jotakin putosi maahan. Se -oli kissa, se livahti hänen ohitsensa. Laulu metsästä likeni, välillä -kuului ääniä. Tohtori tunsi sekä laulun että äänet. Toinen nuori mies -olisi siinä langennut haaveiluihin, sillä ääni oli heleä naisääni ja -sen omistaja oli suloinen nuori tyttö, joka unelmiensa urhoksi oli -valinnut juuri tohtori Budriksen. Tohtori oli sen monasti huomannut. -Tyttö kävi miltei joka päivä talossa veljensä kanssa ja toi tuliaisiksi -milloin kimpun marjoja, jonka hän oli poiminut tien viereltä, milloin -ruusun, jonka kiinnitti tohtorin napinläpeen. Hän oli siinä seisoessaan -hänen edessään, nuppineula huulien välissä, aivan vastustamaton, -poskilla ujo puna ja silmissä ensi rakkauden tunnustus. - -Ikävissään hän lauleli metsässä. Tohtorin olisi vain tarvinnut rientää -ulos portista hänen luoksensa ottamaan vastaan hänen rakkautensa lahjaa -ja hän olisi autuaana vaipunut hänen rinnalleen. Tohtori hengitti -katkerasti. Hän oli kihlattu toiselle: tuonen tyttäret häntä odottivat -ja santarmit vaanivat saalista vielä heidänkin sylistään! - -Sille ei voinut muuta kuin nauraa! - -Ja hyvä Zofija rouva häntä vielä toivoi elämään, vaali ja hoivaili. -Mitä olisi hänellä elämästä, jos hän jäisikin elämään? Hän kulkisi -maailmassa kuin aave, kuin vainajan henki, jota toiset ihmiset -pelkäävät, toiset ajavat takaa kuin metsän petoa. Kodittomana, -leivättömänä, murtuneella terveydellä hän eläisi. Mikä ihana -tulevaisuuden kuva! Ja miksi oli hän joutunut tähän tilaan? Siksi, että -hänellä voimakkaana eli rinnassa tunne, jota muualla pidetään hyveenä: -isänmaanrakkaus. Liettuassa se on rikos. - --- Tohtori! kuului portailta Zofija rouvan ääni. -- Joko te taas -kävelette iltakasteessa. Tulkaa paikalla sisään! - -Hän oli kokonaan voittanut takaisin mielenmalttinsa. Leikillisesti -uhaten tohtoria nyrkillään hän lähestyi ja piti hänelle nuhdesaarnan. - --- Vai lemmenseikkailuissako tohtori täällä kävelee? Kyllä minä kuulin -metsästä laulun. Jadvigaaa! tule tänne! Kuulkaa, menkää nyt sisään ja -älkää huolehtiko tuon kirjeen tähden. Minä olen noihin asioihin perin -tottunut. Se on ehkä vain uhkaus... - --- Tottunut olen minäkin. Ikävä vain että se luultavasti ei ole pelkkä -uhkaus. - -Tohtorin ääni oli kolkko Zofijan leikillisten sanojen rinnalla. Yskä -tukki hänen puheensa. Hetken kuluttua kuului Jadviga toivottavan hyvää -iltaa portilla. - --- Myöhäänpä sinä lapseni laulelet metsässä, sanoi Zofija. - --- Niin täti kulta, minulla on niin pahoja tapoja. Joki on aina illalla -niin ihana, aivan kuin hopeana. Minä rakastan katsella sitä tuolta -ylhäältä ja lauluni kaikuu illoin paremmin kuin päivin. Kuinka tohtori -jaksaa? - -Enempää tohtori ei kuullut keskustelusta. Zofija rouva toi hänelle -tietysti sitte terveiset Jadvigalta. - -Lausuessaan toisilleen hyvää yötä Zofija ja tohtori vakuuttivat, että -he olivat hyvin väsyneet ja että paikalla nukkuisivat. - --- Emmehän tästä kaikesta lausu sanaakaan rouva Kochanowskille... -olivat tohtorin viime sanat. - -Miten hän niin taisteluttomalla tyyneydellä saattoi lausua hänen -nimeänsä? Miten hän niin välinpitämättömästi kuin ventovierasta oli -saattanut kohdata hänet? Se oli hänelle itselleenkin arvoitus. Sillä -ei hän koskaan ollut voinut häntä oikein unohtaa. Pitkien aikojen -takaa, muitten naisten kasvonpiirteitten joukosta oli hänen silmäinsä -eteen sukeltanut tuo hienopiirteinen, tummatukkainen tyttö, jolla oli -oma tapansa viskata taappäin päätään ja koukistaa ylähuultaan. Yhteen -aikaan oli hän häntä ajatellut halveksien, sittemmin olivat kovat -elämän taistelut häneltä himmentäneet hänen kuvansa. Yhä harvemmin hän -livahti hänen muistoonsa. Äkkiarvaamatta hän ihka elävänä ilmestyi -hänen tielleen. Kun Zofija rouva toi tiedon hänen tulostaan, värähti -hänen mielessään omituisesti. Mutta kun hän hänet näki, tyyntyi hän -täydellisesti. Hän oli muuttunut, vanhentunut, hän ei ollut sama kuin -se, johon hän oli rakastunut. Kaikki tunteet olivat tohtorin rinnasta -poissa, kuolleet... - -Tulet sammutettiin. Oli aivan hiljaista talossa. Zofija rouva lepäsi -vuoteellaan avoimin silmin, tuijottaen ikkunasta tähtiä taivaalla ja -antaen elämänsä surullisten vaiheiden vieriä silmäinsä ohitse. Välillä -hän kuuli tohtorin yskivän. Kun eräästä yskänkohtauksesta ei tahtonut -tulla loppua, heitti hän vaatteita ylleen ja läksi kynttilä kädessä -huoneeseen, jossa tohtori asui. - -Hän oli noussut istumaan vuoteellensa. Aivan nääntyvänä hän hytki -yskästään. Zofija koetti häntä auttaa antamalla rauhoittavia lääkkeitä. -Vihdoin hän äänetönnä retkahti vuoteelleen ja jäi siihen lepäämään -suljetuin silmin. Kyyneleet valuivat Zofijan poskille. - --- Voi tohtori, sanoi hän hiljaa. -- Te olette minulle rakas kuin oma -lapseni. Voisin antaa henkeni teidän edestänne... - --- Kiitos, kiitos. - -He olivat pitkän aikaa ääneti. Tohtori hengitti läähättäen. - --- Kuulkaa, suottehan anteeksi, jos kosketan vähemmän hienotunteisiin -asioihin. Teen sen vain siksi, että pelkään että te muiden surujenne -ohessa ajattelette niitä. Mutta tiedättekö, raha-asioita ei kannata -ajatella, kun on niin paljon muuta. Me elämme yhdessä kuin äiti ja -poika: mikä on minun, se on teidän. - -Peljäten etteivät hänen sanansa olisi tarpeeksi hienotunteiset, Zofija -äänellään koetti sovittaa niiden mahdollisesti loukkaavaa vaikutusta. -Tohtori painoi hänen kättänsä vastaukseksi. He ymmärsivät toisensa. -Zofija viipyi siinä vuoteen laidalla istumassa kauvan aikaa. Hän tunsi, -että hänen läsnäolonsa rauhoitti sairasta. - -Huone oli suuri, katto ja seinät valkoiset. Suurina, muodottomina -kuvina erottautuivat niillä mäntyjen oksat, joita oli tuotu sisään, -jotta tohtori hengittäisi pihkahajua. - --- Tiedättekö, alkoi tohtori, -- kuinka minä oikeastaan menetin -terveyteni? - --- En. Olen sitä monasti aikonut kysyä. - --- Te muistatte minut niiltä ajoilta, jolloin asuin teillä. Olinhan -aivan terve. Tulin sitte ylioppilaaksi Varsovassa. Miesvainajanne -kautta oli meissä, eräässä toverissani ja minussa, tapahtunut -herätys: siitä että olimme tulisia puolalaisia patriootteja, -muutuimme liettualaisiksi ja antauduimme samalla innolla todellisen -isänmaamme palvelukseen. Minä pidin salaa esitelmiä työväelle ja -kirjoitin sanomalehtiin. Ystäväni olivat tietämättäni toimittaneet -painetuksi muutamia esitelmistäni. Santarmit saivat ne käsiinsä kerran -kotitarkastusta tehdessään. Niitä pidettiin erittäin vaarallisina. -Minut vietiin vankeuteen. Siellä sai terveyteni ensimmäisen -kolauksensa. Koppi oli kostea ja homehtunut, puoleksi maanalainen, ja -ruoka... ! - --- Ja kuinka kauvan teitä siellä pidettiin? kysyi Zofija, kun tohtori -hetkeksi vaikeni. - --- Neljä kuukautta. Mutta minä en tietänyt, että vankeuteni loppuisi -siihen. Sitä olisi yhtä hyvin voinut kestää neljä vuotta. Nuo neljä -kuukautta tuntuivat ijankaikkisuudelta. Luulin menettäväni järkeni... -Sitte minusta vihdoin ja vaivoin tuli tohtori ja sain paikan -lähikaupungissa. Asujaimet ovat melkein yksinomaan juutalaisia. He -eivät olleet toimittaneet minulle asuntoa, vaan täytyi minun marraskuun -puoliväliin asti asua kesäaitassa, jota ei voinut lämmittää. Se toi -terveydelleni surman. Lyhyt juttu, niinkuin näette. - -Zofija rouva tunsi kyllä nuo elämänvaiheet, jotka saadaan mahtumaan -lyhyihin sanoihin ja joista jokainen hetki sentään kestäessään on -sisältänyt kamalia kärsimyksiä. Liettuassa ovat ne tavalliset. Kuinka -monen äidin ainoa poika siellä kuluttaa nuoruuttaan linnassa, minkä -sulhanen lähetettiin Siperiaan, minkä mies katosi tuntemattomille -teille. Zofija rouvan mieskin oli santarmeilla silmäteränä ja -ainoastaan kuolema pelasti hänet. Tohtori taas oli heidän ainaisen -huolenpitonsa esineenä. He tiesivät aivan hyvin, että hänen käsissään -olivat ne langat, jotka nykyään johtivat kansallista liikettä -Liettuassa. Hänen toimestaan olivat perustetut liettuankieliset -sanomalehdet Preussin puolella ja Amerikassa... Mutta varovaisuus oli -ollut niin suuri, ettei mitään todistuksia saatu häntä vastaan... He -eivät voineet muuta kuin väijyä, joka hetki valmiina hyökkäykseen... - -Zofija rouva katseli häntä sanomattoman hellästi. Äänetöntä yötä jatkui. - --- Jokainen aate vaatii uhrinsa, sanoi hän hetken kuluttua, -- te -olette ase korkeimman kädessä. - --- Ase korkeimman kädessä! toisti tohtori katkerasti. -- Minä en voi -sanoa muuta kuin: jospa en ikinä olisi syntynyt! - -Zofija rouvan poskille vieri kyyneleitä. Hän rakasti häntä kuin omaa -lastaan. Veisivätkö häneltä hänetkin? Häntä väijyttiin kahdelta -taholta. Kummalleko antaisi kernaammin: kuolemalle vaiko -- -santarmeille? - - * * * * * - -Kun Eliza seuraavana aamuna astui ulos huoneestaan tapasi hän -ruokasalissa valmiiksi katetun suuruspöydän, mutta ketään ihmistä ei -näkynyt. Ikkunat olivat auki ja sisään tulvi raikasta, tuoksuvaa ilmaa. -Porstuan lattialla leikittelivät kissanpojat. Pehmeillä liikkeillä -ne kierittelivät päälletysten, jotta pienet hännät vain liehuivat, -nutistivat toisiaan niskasta ja potkivat takakäpälillään. Emäkissa -istui vieressä pesten kasvojaan, silloin tällöin hellällä kissanäänellä -nuollakseen leikkiviä poikasiaan. - -Eliza astui ulos puutarhaan. Häntä vastaan lehahti keväinen luonto koko -upeudessaan. - -Oli vasta lakannut satamasta, taivas oli pehmeässä pilvessä, puitten -lehvät välkkyivät märkyyttään, vesihelmiä varisi oksalta oksalle. -Nurmikot, kukkalavat kylpivät kasteessa, heinähelpeet olivat aivan -taivuksissa kuin luokat. Vihriän keskeltä loistivat liljan suuret -kellot lumivalkeina, vielä puolittain nupussa. Niiden tuoksu ei ollut -väkevää niinkuin öisin, vaan vienoa, viehkeää. Tuuleton ilma kantoi -sitä yltympäri hivelemään heiniä ja puita, se nousi kosteudessa -hautoelemaan niittyjä ja vainioita. Niemenin rannalta näkyi -hopeankarvainen viidakko, josta satakielet viheltivät, kaukaisilta -kummuilta asti kuului käkien kukuntaa, paimentorvi soi, karjankellot -kalkattivat ja aidan takana vainiolla lauloivat tytöt yksitoikkoista, -surumielistä kansanlaulua. - -Eliza oli jäänyt seisomaan puutarhan käytävälle. Hänen käsivartensa -riippuivat rentoina, huulet olivat avoimet. Hänen yllään oli väljä, -valkoinen kesäpuku. Likeisestä oksasta putoeli vesipisaroita hänen -hiuksiinsa. Kasteen karistessa soitteli hiljaa. Oli niin tyyntä, niin -lämmintä. Tuo kaikki raikuva elämä oli sopusointuisaa soittoa. Hän -ei uskaltanut hengittää jottei häiritsisi. Kuin lumottuna hän siinä -viipyi. Sieramet vain laajenivat ja rinta kohoeli. - -Ikäänkuin salpa asettui menneisyyden eteen. Hän haihtui omasta -mielestään, hän ei ajatellut kuka hän oli eikä missä. Hän oli kielenä -kantelossa, jota tuoksuva ilma laulatti, niinkuin lintua tai puuta. Hän -oli tammena mäellä, jonka oksista kevään nesteet ovat aukaisseet noita -vaaleita terhoja. Hän tunsi rinnassaan ääretöntä riemua ja elonvoimaa. -Hän nosti käsivartensa kaareen päänsä yli, nojasi samalla poskeaan -olkapäälleen, ojensi vartaloaan ja katsellen taivaaseen hän avoimin -huulin hengitti hitaasti, syvästi. - --- "Liettua synnyinmaani, niin olet kuin terveys!" Kuului ihmisääni -talosta päin. - -Se oli Zofija rouva, joka suuren Mickiewiczin sanoilla tuli häntä -tervehtimään ja pyytämään teetä juomaan. - --- Niin, se on totta, puhkesi Eliza puhumaan. -- Täällä on aivan -ihanaa, täällä tulee ihminen kuin uudestasyntyneeksi. En tunne itseäni, -niin olen kuin viisitoistavuotias tyttö. - -Hän oikaisihe taas ja nosti käsivarsiaan. Hihat valuivat alas ja -valkoinen iho paljastui. Toinen käsivarsi laskeutui Zofija rouvan -olkapäälle. Niin he astuivat ruokasaliin. - -Eliza tervehti tohtoria kuin vanhaa tuttua ja tohtori vastasi hänelle -kylmän kohteliaasti. He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen -ruokapöydän ympärillä ja heidän välillään istui Zofija rouva hoidellen -teekeittiötä. Tohtori oli kalpeampi kuin edellisenä päivänä, mutta -hänen liikkeensä olivat tyynet ja hänen silmänsä loivat suoran katseen -siihen henkilöön, jolle hän puhui. Hän puhui vähän eikä koskaan -hymyillyt. Mahdotonta oli nähdä, että hänellä tälläkin hetkellä oli -syytä levottomuuteen. Zofija rouvasta sen paremmin olisi huomannut. Hän -kyllä puhellessaan nauroi ja laski leikkiä, mutta kun vain ulkoa kuului -vähintäkin melua, terottui hänen katseensa ja korvansa seuraamaan sitä, -ja kun rattaat rämisivät ohitse maantiellä, kalpeni hän. Eliza ei -tuntunut huomaavan mitään. Hän nautti täydellisesti olemuksestaan. Hän -oli vallaton kuin nuori tyttö. Kun hän sitte äkkiä sai itsensä kiinni -hullunkurisesta leikkipuheesta, säikähti hän itsekin ja alkoi kiireesti -selitellä: - --- Suokaa anteeksi, pyydän teitä, minä käyttäydyn niin, että minut -pitäisi sulkea arestiin. Mutta tiedättekö, kun vuosikausia on viettänyt -vierailla seuduilla, talvisin nähnyt vain upseereja ja univormuja ja -niiden rouvia, jotka ovat toistensa näköiset kuin marjat metsässä, -ja kun sitte kesäksi on pitänyt muuttaa leirille, jossa on hiekkaa, -hiekkaa ja vaivaisia mäntyjä, ei missään vettä, nielemään sinne -kruudinsavua ja taas näkemään vain univormuja ja upseerinrouvia -- ja -kun sitte äkkiä aukeaa eteen sellainen laidun kuin tämä, ja pääsee -puhumaan vanhojen tuttujen kanssa, niin siinä aivan menettää päänsä... - -Hänen anteeksipyyntönsä oli aivan turha, sillä hänen käytöksessään -säilyi aina arvokkaisuus ja leikkipuheitten läpi kuulsi aina hienosti -sivistynyt nainen. - --- Mutta tohtori ei jaksa hyvin tänään, olette niin kalpea, huomautti -hän äkkiä. - --- En nukkunut oikein hyvin yöllä. - -Tohtori nosti häneen tyynen, suoran katseensa. Eliza totistui paikalla. - --- Oletteko koskaan koettanut juoda konjakkia ja maitoa? Ettekö? No -mutta sitte teidän paikalla pitää koettaa. Minä valmistan teille -lasillisen. Se on tekevä teille aivan mainion hyvää. Onko teillä Zofija -konjakkia? - --- Minä kyllä tunnen tuon lääkkeen, vastasi tohtori. -- Mutta minulla -on synnynnäinen inho maitoa vastaan. - -Eliza oli jo noussut seisomaan, konjakkipullo oli hänen toisessa -kädessään, toisella hän piteli lasia. Väljä hiha oli taaskin valunut -tieltä ja pitsin läpi kuulsi käsivarsi. Hän hymyili hienoa, kohteliasta -hymyä. - --- Vai eikö muuta? No se on helposti voitettu. Lääkärinä te kyllä -olette ihmisille antanut lääkkeitä, jotka eivät aina ole olleet niin -makoset. Suokaa minun nyt ruveta lääkäriksenne! - -Ulkoa kuului rattaitten rätinää. Zofija rouva kalpeni ja riensi -katsomaan. Ne matkustivat rauhallisesti ohitse. Mutta Zofija painoi -kädet rinnalleen ikäänkuin tuskaa lieventääkseen. Kun hän palasi -ruokasaliin, tapasi hän Elizan maitolasi kädessä seisomassa tohtorin -edessä. - --- En ole ikänä nähnyt niin itsepintaista ihmistä kuin tämä tohtori. -Juokaa nyt kiltisti. Eihän se ole kuin hetken työ. Minä tuon teille -sitte kukan palkinnoksi... - -Tohtorin kumarrus osoitti, että hän täydellisesti käsitti lahjan arvon. -Mutta ei hän sittenkään taipunut. Eliza hymyili ja viekasteli hänelle -turhaan. Vihdoin tuli Zofija hänen avukseen. - --- Niin hän on kuin itsepintainen lapsi, joka ei ymmärrä omaa -parastaan. Häntä täytyy vartioida kuin vallatonta poikaa. Eilenkin oli -hän keskellä yötä puutarhassa kävelemässä, kasteisella nurmella. - -Tohtori huokasi syvästi. - --- Olenpa oikein joutunut naisvallan alaiseksi. Kai tuo sitte pitää -juoda, sillä mitä nainen tahtoo, sen tahtovat jumalatkin. - -Hän tyhjensi lasin yhtämittaisessa kulauksessa ja asetti sen pöydälle. -Hänen poskensa punottivat hiukan enemmän entistään. - --- No kiitos! hymyili Eliza. -- Nyt saatte kukkanne. - -Hän riensi ulos. Tohtori ja Zofija jäivät kahden. Tyyneyden naamio -putosi heidän kasvoiltaan. He puhelivat kuiskaten. - --- Luulen, sanoi Zofija -- että olisi parasta uskoa hänelle kaikki. -Olen varma siitä ettei hän luottamustamme petä. Voimme uskoa hänelle -kirjeemme ja kirjamme säilytettäviksi... - -Tohtori hyväksyi tuuman ja samassa tuli Eliza. Asettaessaan ruusua -tohtorin napinläpeen, hän pyysi: - --- Sallittehan te minun nyt joka aamu valmistaa itsellenne tätä -terveellistä lääkettä? - -Tohtori loi häneen vapaan katseensa. Eliza oli sanomattoman kaunis. -Hiusaallot kaartivat puhtainta otsaa, piirteet olivat jalot, -kulmakarvojen kohdalta haarautui hieno sinertävä suoni, sieramet olivat -melkein läpikuultavat, kaula uljaassa kaaressa kuin joutsenella. -Tummissa silmissä kuvastui rikas elämä, huulet väreilivät herkästi -jokaista eri tunnetta säestämään. Hän oli kuin itse elämä, kuin itse -nuoruus. Veri karkeloi hänen suonissaan. Tohtori tuli ehdottomasti -verranneeksi häntä siihen nuoreen tyttöön, joka miltei joka päivä kesän -kuluessa oli kiinnittänyt kukkakimppua hänen rintaansa. He olivat -erilaiset kuin yö ja päivä. Mitä liikkuikaan tuon otsan takana, mitä -tunsi tuo povi? Hän oli nainen, joka elämänsä retkellä epäilemättä -oli kokenut yhtä ja toista. Sentään saattoi hän näytellä nuoren tytön -osaa aivan verrattomasti. Tai ehkei hän sitä näytellyt, ehkä se oli -luontoa? Mutta toiselta puolen, saattoiko se olla mahdollista? - -Entä jos antautuisi seikkailuihin, tutkimaan tuota luonnetta, oliko se -vilppiä vaiko vilpittömyyttä... - --- Saanhan ruveta lääkäriksenne? pyysi hän. -- Ette usko miten minusta -olisi suloista saada hoitaa jotakuta... Eihän minulla ole ollut -ketään... - --- Pitkiin aikoihin, lisäsi tohtori, muistellen sitä, että hänen -miehensä kuolemasta lienee kulunut vuosi. Samassa hän tuli -ajatelleeksi, että Eliza mahdollisesti saattoi antaa hänen sanoilleen -merkityksen, jota hän ei itse ollut niille tarkoittanut, ja koettaen -tehdä äänensä leikilliseksi, hän jatkoi: - --- No sama se, kiitoksia paljon. Mutta mitä minua noin kannattaa -hoidella? Mitä siitä jos kuolenkin. Luuletteko että minua kukaan suree! - --- Kuka puhuu noin laittamattomasti, nuhteli häntä Zofija. -- -Tiedättehän ettei teitä surisi yksi tai kaksi, vaan kokonainen kansa, -kokonainen maa, köyhä Liettuanne. - -Eliza ei oikein tietänyt mitä hän sanoisi. - --- Siinä kuulette, naurahti hän. -- Ei. Teidän täytyy tulla terveeksi. -Lupaattehan totella meitä? - --- No lupaan, lupaan. - -Iltapäivällä olivat Zofija ja tohtori tapansa mukaan istumassa -puutarhassa. Tohtori soitteli viulua ja Zofija ompeli jotakin -käsityötä. Äkkiä Eliza ilmestyi heidän keskelleen. Hänen kädessään -oli suuri paperiarkki, mustepullo ja kynä, ja tekeytyen vakavaksi hän -virallisella äänellä lausui: - --- Tässä olen nyt kirjoittanut kontrahdin, jonka alle pyydän tohtorin -nimikirjoitusta: "Täten sitoutuu allekirjoittanut nauttimaan kaikkia -mahdollisia lääkkeitä ja käyttämään kaikkia keinoja, jotka voivat -edistää terveyden palajamista". - -Eliza asetti tohtorin käteen valmiiksi kastetun kynän. Epäillen tohtori -otti paperin. - --- Tässä sanotaan siis, että minun kritiikittä pitää ottaa kaikki mitä -te suvaitsette minulle antaa. - --- Niin, te saatte _luottaa_ meihin. - --- Luottaa! Teilläpä näyttää olevan oikein lapsen usko. Eikö -luottamustanne koskaan ole petetty? sanoi tohtori leikillisesti. - --- Minun luottamustaniko petetty? kertoili Eliza ikäänkuin itsekseen. --- On. Kumminkin siksi paljon etten minä puolestani ikänä aio pettää; -ja Zofija rouvan mahdatte tuntea. - --- Mutta tämä on vain puolaksi. Sen tulisi olla myöskin liettuaksi, -sillä minä olen liettualainen. - --- No ehkä tahdotte olla hyvä ja kääntää sen. - -Tohtori painui kirjoittamaan. Hänen täytyi varjella mustepulloa -kissanpojilta, jotka juoksentelivat nurmikossa. Mutta Zafija sulki -Elizan syliinsä ja virkkoi liikutettuna: - --- Te te olette oikea mustalaisämmä! Teidän paulojanne olisimme jo -ennen tarvinneet, niin olisi tohtori ehkä nyt terve. - -Heidän näennäisesti kevyessä, jokapäiväisessä keskustelussansa sai -jokainen ilman tarkoitusta lausuttu sana merkityksen, jonka juuret -lepäsivät syvällä menneissä ajoissa. Elizan olisi kymmenkunta vuotta -sitte pitänyt antautua hoitamaan tohtoria. Silloin olisi varmaan paljo -ollut toisin. Äkkiä se tunki hänen mieleensä kuin pistos. Tohtorin -ajatus kehittyi aivan samaksi, mutta ei värekään hänen kasvoillaan sitä -ilmaissut. - -Sillä tavalla jatkui heidän puhelunsa. Syrjäinen katselija olisi -luullut, että kaikki kävi tasaista, rauhallista menoaan. Ja kuitenkin -olivat he kaikki kolme levottomassa odotuksessa. Zofija oli jo -aamupäivällä järjestänyt tohtorin tavarat ja uskonut Elizan haltuun -hänen nahkalaukkunsa, joka aina oli lukittu ja josta hän joskus oli -maininnut, että se sisälsi hänen "elämänsä työn". Eliza oli siis -äkkiä tehty sekä uskotuksi että suojelijattareksi. Hän pelkäsi heidän -mukanaan, yhteinen vaara liitti hänet heihin. Kun kuului ääniä tai -melua, sävähtivät Eliza ja Zofija, ja kaikki kolme odottivat. Se olikin -vain piika, joka tuli kysymään jotakin emännältään, tai juutalainen -joka tuli kauppaamaan jotakin. Sitä mitä he odottivat, ei kuulunut. - -Ja niin kului päiviä. - - * * * * * - -Eliza oli kokonaan voittanut Zofija rouvan luottamuksen, mutta tohtori -pysyi hänelle kylmästi kohteliaana. - -Hän ei häntä väitellyt, mutta ei hän myöskään etsinyt hänen seuraansa. -Enimmäkseen istuskeli hän huoneessaan kirjoittamassa, jollei ollut -levolla tai puutarhassa, jossa hänellä tavallisesti oli viulu -toverinaan. Zofija rouvalle hän osoitti lapsellista kunnioitusta. Usein -tuli hän kyökistäkin häntä etsimään ja aterioiden jälkeen suuteli hän -hellästi hänen kättänsä. "Tohtori istuu taas niin yksin kamarissaan. -Eliza, menkää ja ottakaa hänet kävelemään kanssanne", sanoi usein -Zofija rouva. Alussa Elizaa arastutti mennä pyytämään häntä. Näytti -siltä kuin ei hän olisi tahtonut tulla. Mutta sitte hän siihen -tottui. Kun päivä oli lämpimimmillään ja Zofija rouva läksi kyökkiin -valmistamaan päivällistä, hiipi Eliza tohtorin oven taa ja koputti -siihen. - --- Ettekö tahtoisi tulla kävelemään hiukan? Ilma on niin kaunis. - --- Kiitoksia paljon. Kyllä tulen. - -Eliza varusti käsivarrelleen kirjavan peitteen ja otti karamelleja -taskuunsa. Tavallisesti oli hän paljain päin ja päivänvarjostin -mukanaan. He astuivat maantietä pitkin, kapakan ohitse, joka oli -metsänlaidassa ja poikkesivat sitte kuusikkoon, josta oli kaunis -näköala, tai menivät he niitylle, josta polku vei korkean heinän halki -joen rantaan. Joskus he kävelivät kylän läpi kirkolle. Kirkko oli -korkealla mäentöyryllä ja tohtori ei saanut nousta mäkiä. Eliza piti -huolta siitä ettei hän kävellyt kovaa ja heti kun hän huomasi punaa -hänen poskillaan, levitti hän peitteen kuivalle paikalle ja houkutteli -tohtorin sille istumaan. Hän ei muka itsekään jaksanut kävellä edemmä -levähtämättä. - -Eräänä päivänä oli kova tuuli, aurinkoa ei näkynyt, mutta ilma oli -lämmin ja tuoksu jasmiineista puutarhoissa levisi yltympäri. He olivat -tavanmukaisella kävelyretkellään, menivät aaltoilevan niityn läpi, joka -oli kukassa ja tulivat rantaan. Vanhat puut huojuivat, tuuli ruhjoi -niiden oksia ja käänteli näkyviin lehtien hopeankarvaiset alapuolet. -Ranta oli lakeaa ja hienonhieno hiekka, kuultavan keltaisena, oli -kokoontunut siroiksi kielekkeiksi, jotka ulottuivat kauvas ylöspäin. -Niiden pintoja pitkin lensi tuulessa ikäänkuin savua. Tuontuostakin -hajosivat pilvet ja kirkas aurinko valaisi hiekkakentän, joen, jonka -sameat aallot roiskahtivat korkealle, puut ja viljavainiot. Metsässä -kävi laitumella kylän hevoskarja. - --- Minne asettuisimme lepäämään? kysäsi Eliza. - --- Ehkä menisimme tuonne hiekalle. - -Eliza oli mustassa puvussa. Vastatuuli pingoitti hänen hameensa -sileäksi polvien yli, musta pitsihuivi piteli hiuksia. Tohtorin -päällystakkia liehutteli tuuli kuin suurta purjetta, hänen päässään -oli reunaton matkalakki ja keppi oli hänellä kädessään. He asettuivat -istumaan aukealle hiekkakentälle. Siinä oli kuivaa, pehmeää, puhdasta -ja aurinko oli hautonut sen lämpöiseksi. Elizaa nauratti. He mahtoivat -näyttää hyvin hullunkurisilta paimenien mielestä, jotka katselivat -metsänlaidasta. Silloin tällöin pisti pensastosta esiin hevosen pää. -Se kurottautui korkealle, tavotteli puun oksaa ja karsi lehdet suuhun -hampaitten välitse. - --- Minä näinkin koko yön unta hevosista, virkkoi Eliza. -- Senpätähden -niitä nyt on seuranamme. - --- Näettekö usein unia? kysyi tohtori hetken perästä. - --- Aina silloin tällöin. - -Siinä oli niin hyvä olla. Aurinko paahtoi selkään. Eliza kaivoi kätensä -hiekkaan ja antoi sen sitte valua sormiensa lävitse, hitaasti kuin -ajanlasista. - --- Minä taas, sanoi tohtori, -- näin unta, että oli sota. Joukot -kahlasivat Niemenin yli ja sytyttivät tuleen kylämme... - --- Niin on epäilemättä joskus tapahtunut, sanoi Eliza totisesti. - -He olivat pitkän aikaa ääneti. Tuuli lauloi niin rauhoittavasti, -puitten suhina unetti. Maa heidän ympärillään oli muistojen maata, -toisella puolen jokea Puolan entistä valtakuntaa, toisella puolen -entistä Liettuaa, ja muutaman peninkulman päässä oli Saksa. Joen -yli oli kahlattu, sinne oli ehkä moni sortunut, vieden mukanaan -hautaan toiveita. Ja kuka tietää miten moni sinne vielä on sortuva -tulevina aikoina. Sotajoukot vartioivat maailman rauhaa ja kun ne -nousevat leposijoiltaan, törmäävät ne yhteen juuri näillä mailla. -Ensimmäinen kylä joka sytytetään on tuo tuossa kukoistavien metsiensä, -puutarhojensa keskellä... - -Kumpikaan ei lausunut ajatuksiaan, vaikka molemmat ajattelivat -samaa. Totisina he astuivat kotia kohti, tohtori väsyneen näköisenä, -käsivarret rinnalla ristissä, Eliza leimuavin silmin, ylpeässä ryhdissä. - - * * * * * - -Oli sunnuntai. Zofija ja Eliza palasivat kirkosta. Kavutessaan alas -mäentöyryä huomasivat he maantiellä tohtorin, joka oli kävellyt heitä -vastaan. Eliza astui pitkän aikaa ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin ei -hän olisi kuunnellut mitä tohtori ja Zofija keskustelivat. Hän tuijotti -vilkkumatta eteensä ja hymähti välillä itsekseen. - --- Ihmeellistä, sanoi hän äkkiä, etten minä tänään kirkossa voinut -vaipua hartauteen. Se oli mahdotonta. - -Zofija kääntyi häneen hämmästyneenä. Tohtori ei näyttänyt sitä -erityisesti ihmettelevän. - --- Oli ehkä liian kuuma, sanoi Zofija. - --- Niin, ja sitte... - --- Mitä? kysäsi Zofija hätäisesti ja odottamatta vastausta, hän jatkoi: -mutta te olette tottunut suurkaupungin kirkkoihin ja komeuksiin. -Minulle meidän vanha kirkkomme on rakkaampi kuin mikään katedraali -maailmassa. - -Eliza katui että hän oli tullut lausuneeksi noin, sillä hän huomasi -että Zofija rouva siitä loukkaantui. Hän käänsi sentähden puhelun aivan -toisaalle. Mutta kotiin tultua, kun Zofija rouva oli kadonnut kyökkiin -ja he tohtorin kanssa istuivat kahden puutarhassa, palasi hän siihen. -Tohtori mahtoi hänet toki ymmärtää. - --- Ensin kun astuimme ylös kirkolle, sanoi hän, puut ympärillä -humisivat, viljavainiot alhaalla kylällä aaltoilivat, tuolla vieri -virta ja avonaisista kirkonovista kuului laulua, niin mieleeni jo -lankesi suloinen rauha, samallainen kuin Varsovassa kirkossa ennen kun -olin lapsi. Mutta sitte kun astuimme sisään ja näin nuo kuluneet liput, -alttarilla likaiset liinat ja risaiset matot! Urut rämisivät, naiset -kirkuivat aivan korvani juuressa, ilma oli tukahduttava... Ensin sitä -katselin uutuuden viehätyksellä, mutta sitte saatoin korkeintain sääliä -ja odottaa että messu loppuisi. - -Puhuessaan hän katseli eteensä. Tohtori tarkasti häntä vilkkumatta. Hän -ei puhunut pilkatakseen, päin vastoin olivat hänen kauniit kasvonsa -tavallista totisemmat. - --- Vai niin, vastasi tohtori lyhyesti hänen sanoihinsa. - --- Ettekö te ymmärrä minua? hämmästeli Eliza. - --- En. - --- Ette! No, minä selitän. Jos minun henkeni uhkuu yleviä tunteita, jos -minun sieluni sulaa autuuteen, niin minun välttämättömästi täytyy olla -ympäristössä, joka on niiden kanssa sopusoinnussa. Jos ympäristöni on -rumaa, niin se hävittää sielustanikin kauneuden. - --- Käsitteet kauneudesta voivat olla moninaiset, sanoi tohtori tyynesti. - --- Tietysti. Mutta eiköhän ne kaikilla sivistyneillä enemmän tai -vähemmän likentele toisiaan? Emmekö me kaikki juuri kirkossa ennen -kaikkia kaipaa kauneutta? Mitä meillä oikeastaan on jokapäiväisessä -elämässä? Kaikki on menneisyydessämme, suurissa muistoissamme. -Sankarimme lepäävät marmorilevyjen alla kirkoissamme. Siellä saamme -unohdusta, siellä lievennystä. Kuinka monta kertaa siellä pilarien -siimeksessä, kun rintaa on riuhtonut ja sydän on vuotanut verta, olen -rukoillut ja polvillani laahautunut pyhän Maarian alttarin juurelle. -Ja uutena ihmisenä olen sieltä palannut. Ajatukseni tulivat kauneiksi, -sillä ympäristöni oli kaunista... - -Ikäänkuin äkkiä pelästyen avomielisyyttään, hän vaikeni ja kätki kasvot -syliinsä. Hän ei voinut sietää tohtorin silmäystä. Outona se tuijotti -häneen. Eikä hän sanonut mitään, katseli vain. Se kiusasi Elizaa, hän -tunsi olevansa ikäänkuin lyöty. Hänen täytyi voittaa takaisin asemansa. -Hän nosti katseensa. - --- Yleensä minä kaikkialla kaipaan kauneutta ja sopusointua. Jos minä -istuudun kivelle metsään, aivan yksinkin, niin järjestän hameeni -lankeamaan kauneiksi poimuiksi. Jos minulla on kultainen rintaneula, -niin en saa siedetyksi hopeista rannerengasta käsivarrellani. Minä saan -siitä tavasta, jolla ihminen pukeutuu, heti vaikutuksen koko hänen -olennostaan, jo ensi näkemältä. Ettekö te ymmärrä tätä? - --- Niin, vastasi tohtori äänellä, joka yhtä hyvin teki vastauksen -kieltäväksi kuin myöntäväksi. -- Mutta ajatelkaa, jatkoi hän sitte -hiljaisella äänellä ikäänkuin hän olisi ollut väsyksissä, -- että te -tuntisitte nuo kaikki ihmiset, jotka vasta näitte kirkossa. Tiedätte -tuosta äidistä, että häneltä vasta kuoli lapsi, tuosta miehestä, että -hänen luonaan hiljan tehtiin kotitarkastus, tuon naisen mies läksi -Amerikkaan, tuo taistelee jokapäiväistä taistelua köyhyyden kanssa, -tuo juo ja perhe kärsii kotona. Silloin te säälisitte jokaista ja te -katselisitte heitä toisilla silmillä. - -Eliza oli mietteissään, pää käden varassa hän tuijotti alas eteensä. -Hän ei huomannut, miten väsyneeltä Budris näytti. - --- Minun täytyy lähteä levolle, sanoi tohtori. - -Eliza jäi siihen yksin miettimään. - - * * * * * - -Zofija rouva oli varma siitä, että kaunis Eliza täytti tohtorin mielen -öin päivin. Ei sitä tosin saattanut nähdä, sillä tohtori oli aivan -entisellään, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi siitä. -Tohtori ehti siten vähemmin miettiä tautiaan ja huoliaan. Ehkä elämän -toivo hänessä piankin elpyisi. Ja Eliza rouva, hän oli rakastunut, -auttamattomasti. Hän oli kirjoittanut isälleen. Mikähän vastaus -sieltäkin tulisi? Ehkei vastausta ensinkään. Sääli Eliza raukkaa! Hän -toivoo tohtorin parantumista, hän ei sitä epäile hetkenäkään. Mutta jos -hän kuolee, miten hän sen kantaa? - -Eliza oli hurmaava olento, mahdotonta oli olla häntä rakastamatta. -Pikku Jadviga neitikin oli häneen aivan ihastunut. Kun hän tohtorin -kanssa oli puutarhassa istumassa, mikä ilo Zofijalle herättää heidät -puheistaan ja asettaa heidän eteensä höyryäviä sokerileivoksia, -sellaisia joista hän tiesi heidän pitävän! "Voi te kultainen olento!" -huudahti usein Eliza, loi häneen kiitollisen katseen kauneista -silmistään ja kurottautui suutelemaan hänen poskeaan. Ja tohtorin -totisille kasvoille lensi miltei hymy. Hän jäi sitte istumaan heidän -kanssaan, he lukivat hänelle ääneen, milloin Mickiewicz'iä milloin -Kondratowicz'ia. - -Zofija rouvan luona kävi paitsi oman kylän sairaita, ihmisiä pitkiltä -matkoilta hakemassa lääkkeitä. Zofija keitti niitä itse yrteistä, -joitten terveellisen vaikutuksen hän ollessaan muutamina vuosina -vaarallisesti sairaana, itse oli kokenut vanhojen ämmien neuvosta. "Hän -se on ollut vaarallisin kilpailija praktiikilleni" oli tohtorin tapana -sanoa. Zofija ei lääkkeillään auttanut muita kuin köyhiä. Hän tunsi -kaikki kylän koirat, kissat ja hevoset. Hän piti huolta siitä, että -lapset oppivat lukemaan, kapakoitsijat häntä karttoivat ja juopuneet -vaistomaisesti peräytyivät. Papit häntä pelkäsivät kuin rikoksen -tehnyt rippi-isää. Merkillistä oli millä hän eli, sillä hänen pienen -kaupungintalonsa vuokrahinta ei ollut suinkaan suuri. Mutta hänellä -oli paljon ystäviä ympäri maata ja ne lähettivät hänelle lahjoja -milloin missäkin muodossa, milloin naulan hyvää teetä, milloin uuden -kirjan, milloin muodikkaan puvun. Sentähden hän aina saattoi seurata -aikaansakin. Hänen luonaan kävi kesäisin paljon vieraita. Tänä kesänä -oli hän sentään ilmoittanut tuttavilleen, ettei hän voinut heitä -pitemmäksi aikaa ottaa vastaan, sillä hänen luonaan oleskeli sairas, -joka tarvitsi lepoa. - -Tätä sairasta hän rakasti koko sydämmellään. Hän olisi hänen tähtensä -voinut antaa elämänsä ja hänen rintansa pusertui kokoon ajatellessa -että hän kuolisi! Hänen täytyisi hänet haudata, niinkuin hän oli -haudannut kaikki elämänsä unelmat, ja Eliza joka suloisena kuin -lintunen lämpöisiltä mailta oli lentänyt hänen yksinäiseen kotiinsa, -menisi pois, isänsä luo. Hän jäisi yksin, tätä kesää seuraisi pitkä -talvi... - -Tai entä jos veisivät tohtorin vankeuteen? Hän oli sitä odottanut joka -päivä. Varsinkin kun postilaukku tuli, olivat kaikki kuumeentapaisessa -jännityksessä sen ympärillä, ja kun ei kirjeitä tullut, vetivät -he helpoituksen huokauksen. Zofija rouva kääntyi sitte likaisen -juutalaisen puoleen ja sanoi hänelle nauraen: - --- Ai ai, teitä, Mooses, kun toitte tyhjän laukun! Mutta menkää nyt -kuitenkin kyökkiin ja sanokaa että antavat teille teetä! - -Ja kun juutalainen oli mennyt, lisäsi hän kuiskaten: - --- Se on rikas tuo kuin itse Juudas, mutta kävelee, noin kurjasti -puettuna! - --- Onko se mahdollista! naurahti Eliza. - -Zofija oli tottunut sellaiseen. - -Hänen rakastaan uhattiin kahdelta puolelta. Mille antaisi mieluummin? -Melkeinpä -- kuolemalle. - - * * * * * - -Päivä oli kuuma. Eliza ja tohtori seisoivat puutarhassa. Heillä oli -kummallakin sylissään kissanpoika ja kumpikin kehui omaansa. Tohtori -oli harvinaisen terveen näköinen, Eliza vaaleassa puvussaan hiukan -unisen näköinen ja kuumuudesta veltto. Zofija kitki rikkaruohoja -kukkalavalta ja vilkasi heihin tuontuostakin. Leikkiessään siinä olivat -he sopusoinnussa keskenään. Jos he joutuivat hiukankin syvällisempiin -aineisiin, olivat heidän mielipiteensä aina ristiriidassa. - -Hetken perästä lähtivät he kävelemään. Eliza oli likeisestä -havumetsästä tavannut niin ihanan, kuivan kohdan, jonka hän tahtoi -näyttää tohtorille. He ottaisivat mukaansa peitteen, kirjoja ja -viulun ja Zofija tulisi sinne heitä tervehtimään. He olisivat siellä -päivällisiin asti. Eliza oli aivan innoissaan. - -Päivä paahtoi, kärpäset surisivat. Kylän kansa oli heinänteossa -suurella niityllä. Tuntui virkistävältä katsella kirjavaa ihmisjoukkoa, -jonka käsissä viikatteet nousivat, laskivat. - --- Mikä kaunis taulu! sanoi Eliza hymyillen ja viittasi kädellään -niittyä kohti. - --- Minun käy heitä sääli tässä hirveässä kuumuudessa, sanoi tohtori. - --- Mutta ovathan he niin tottuneet! Heistä tuntuu kai samalta kuin -meistä kun olemme tanssineet tulisen masurkan. Ettekö usko? - -Tohtori loi häneen pitkän silmäyksen ja Elizasta tuntui siltä kuin -hänet olisi saatu kiinni rikoksesta. He seisahtuivat aitaviereen -katselemaan. Aivan likellä niitti kaksi nuorta tyttöä. He olivat -lyhyissä hameissa, puukengät paljaissa jaloissa, paitahihasillaan. -Kun he kyykistyivät työssään, paljastui päivettynyt rinta. Tohtori -puhutteli heitä ystävällisesti ja kun he antoivat ujoa vastaustaan, -hymyili hän. Eliza näki hänen ensi kerran hymyilevän. Se oli omituista, -myötätuntoista hymyä. Tytöt nauroivat ja pyyhkivät paidanhihalla hikeä -otsaltaan. Toinen heistä oli rokonarpinen. - --- Eivät he olleet mitään kaunottaria, sanoi Eliza, kun he taas kaksin -astuivat tietä. -- Tuota maisemaa pitää katsoa niinkuin nykyajan -tauluja: kokonaisuus on kaunis, mutta jos kiinnittää huomionsa -yksityisyyksiin, niin näkee vain karkeita siveltimen vetoja. - -Tohtori loi häneen taas pitkän, tutkivan katseen. Elizan kasvoilla oli -hieno, ystävällinen hymy, mutta hänen sanansa kaikuivat sydämmettömiltä. - --- Miltähän teistä tuntuisi, jos tuossa niityllä näkisitte hääräämässä -joukon tyttöjä pitsiesiliinoissa, kultanahkakengissä, samettinauhoilla -puristetuilla vyötäisillä; jokaisella olisi kihara tukka, punaiset -posket, valkoinen kaula, valkeat, pehmoiset käsivarret, päässä siro -pitsimyssy -- niinkuin kansa hienoston esittämänä tavallisesti esiintyy -kuvaelmissa! - -Tohtorin katse ilkkui Elizaa vastaan. - --- Olette oikeassa, myönsi Eliza, -- ei se olisi kaunista ensinkään. - -Heidän keskustelunsa ei tahtonut oikein sujua senjälkeen. Heidän -hyvä tuulensa oli poissa, eivätkä he enään yrittäneetkään mäelle -havumetsässä, jonne Eliza alussa oli tahtonut tohtoria, vaan kääntyivät -puolitiestä kotiin. - -Itse asiassa eivät he koskaan joutuneet sanasotaan. Ja kuitenkin -tunsivat he elävänsä sotajalalla. - -Illalla tuli vieraita. Keskustelu oli vilkasta ja koski -kansansivistystä ja liettualaisten ylioppilaitten tilaa venäläisissä -yliopistoissa. Tohtori oli ikäänkuin keskipisteenä, jolle kaikki -esiinkantoivat tietojaan ja mielipiteitään. Elizalle oli keskustelun -aihe outoa ja hän pysyi sentähden aineen ulkopuolella. - -Illallispöydässä istui hän emännän ja Jadviga neidin välillä ja hänelle -osoitettiin kaikkialta suurinta huomaavaisuutta. Mutta ne kysymykset -jotka hänelle tehtiin olivat ulkopuolella sitä ainetta, josta -puhuttiin, ne eroitettiin häntä varten, kohteliaisuudesta, jottei hänen -olisi ikävä. Hän sen kyllä huomasi ja se häntä kiusasi. Hän ilostui -sentähden suuresti, kun hän ulkoa kuuli laulua, -- joka antoi hänelle -aihetta, anteeksi pyytäen, nousemaan pöydästä. - -Aurinko oli laskenut, taivas oli toiselta laidalta sininen, toisella -viipyi ruskopilviä. Oli harvinaisen lämmin, ilmassa tuoksui kuivava -heinä ja liljat, joita pilkisti esiin joka mökin pienestä puutarhasta. -Käki kukkui harvaan jostakin etäältä ja rannalla pensaikossa vihelteli -yksinäinen satakieli. Hiljaisuuden halki vieri tyttöjen laulu -kirkkaana, surumielisenä. - -Eliza asteli sitä kohti. Se tuli niityltä. Hän avasi veräjän ja käveli -lakastuvan heinän ylitse. Keskellä niittyä seisoi viisi tyttöä, -haravoihinsa nojauneina. He olivat liikkumattomina ja kertoivat -laulussaan ruuttaseppeleistä ja valkoliljoista. Eliza seisahtui, laski -käsivartensa rinnalleen ristiin ja kuunteli kappaleen matkan päässä. -Äkkiä tytöt vaikenivat. He olivat huomanneet hänet vasta silloin. Hän -likeni heitä hymyillen ja toivotti heille hyvää iltaa. Sitte ojensi hän -likeisimmille molemmat valkoiset kätensä. - --- Kuinka te laulatte kauniisti! sanoi hän ystävällisesti. - -He olivat haaltuneissa puvuissa, jalat, käsivarret ja kaula paljaina. -He olivat käyneet uimassa, hiukset olivat likomärät ja riippuivat -hajallaan hartioilla. He kerääntyivät Elizan ympärille, sulkivat -hänet piiriinsä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä painoivat he, -vuorotellen kaikki viisi, niihin huulensa. Jos he vain olisivat -tietäneet, että rouva piti heidän laulustaan, niin he kyllä olisivat -käyneet laulamassa täällä jo ennenkin. - -Eliza ei itse asiassa ennen ollut huomannut heidän laulunsa kauneutta. -Hänen korvaansa oli usein kohdannut raikuvat laulunsävelet metsästä, -mutta vasta tänä iltana olivat ne hyväelleet hänen mieltään. Hän tunsi -omituista lämpöä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän oli miltei -lankeamaisillaan tuon rokonarpisen tytön kaulaan. Tohtori oli hymyillyt -juuri hänelle. - --- Herrasväki tulee, kuiskahti samassa yksi tytöistä ja kääntyi -salaperäisesti nauraen toveriensa puoleen. - -Eliza näki veräjällä joukon naisia ja herroja. Se tympäsi häntä -ihmeellisesti. - --- No niin, sanoi hän jyrkästi tytöille, -- laulakaa eteenpäin! - -Ja ylpeällä ryhdillä läksi hän astelemaan tulevia kohti. - -Tohtori, hartioillaan Zofija rouvan punainen villahuivi, ja Jadviga -neiti astuivat edellä. - --- Herra tohtori, sanoi Eliza, -- kuinka kauniisti teidän tyttönne -laulavat! - --- Sepä hauska kuulla. - -Jadviga tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja puhutteli heitä -nimeltä. Hänen kättään he eivät suudelleet. Hän jäi heidän joukkoonsa -ja pian oli hän heidän kanssaan laulamassa. Herrasväki kuunteli -kappaleen matkan päässä. Tohtori tapasi hämmästyksekseen heiltä uuden -laulun. Tietysti piti hänen kirjoittaa se muistiin. Hän kaivoi esiin -paperipalan ja kynän ja istuutui aidalle sitä kirjoittamaan. Yksi -tytöistä oli hänelle sitä sanelemassa. - --- Missä te kuulitte tämän laulun? - --- Niemenin toisella rannalla. - --- Kuka sitä lauloi? - --- Eräs vanha, Karaliene niminen ämmä. - --- Vai niin. Sepä on erinomaisen kaunis laulu. Olisikohan tuolla -ämmällä aikaa käydä täällä kerran laulamassa minulle? Ehkä hän osaisi -paljon lauluja? - --- Kyllä hän osaa lauluja sadottain. Mutta hän on niin huono, että -tuskin hän pääsee tänne asti. - --- Pitäisi minun sitte käydä siellä. - --- Tohtori näytti voivan jatkaa puhettaan aivan äärettömiin. Zofija -rouva siitä teki lopun huomauttamalla, että oli aika lähteä kotiin, -kaste jo alkoi langeta. - -Vihreänä laaksomaana levisi niitty, sitä ympäröivät tummat metsät -kuin kehyksinä. Ei lehahtanut lehvä, ei liikahtanut oksa, ei kuulunut -kylältä ainoatakaan ääntä ja tyttöjen laulu eteni kaukaiseksi kaiuksi -vain. Jo olivat sammuneet ruskopilvet auringonlaskussakin, idässä -kohosi kuusen latvojen yllä kalpean kirkas taivas ja lännessä oli se -syvän sininen. - -Nuoriso leikki puutarhassa. Äkkiä kuului Elizan ääni kutsuvan tohtoria -sisään. Hän seisoi pöydän luona ruokasalissa. - --- Te aivan unohdatte lääkkeenne, sanoi hän nuhdellen. -- Ja ties onko -teille terveellistä olla puutarhassakaan näin myöhään. - -Hän nosti häntä vastaan lasin. Ja ikäänkuin äkkiä huomaten -runottomuutta kehoituksessaan, hän hymyillen jatkoi: - --- Ajatelkaa, että tämä on helmeilevää viiniä, Unkarin upeista -rypäleistä puserrettua! Minä sillä ensin kostutan huuliani. Olkaa hyvä! - --- Tässä tulee mielikuvitukselle todellakin vaikea koetus! sanoi -tohtori tarttuessaan maitolasiin. -- Pitää ajatella, että tämä on -viiniä! Ei, tiedättekö, minulta on aina puuttunut tuo fanttasiian -korkea lento, joka voi ihmeitä matkaansaattaa. En voi tyhjentää tätä -lasia. - -Hänen äänensä masensi Elizaa ja siinä piilevä pilkka nostatti hänen -kaulansa ylpeästi pystyyn. Hänen huulillaan oli lyhyt vastaus, mutta -hän ei saanut sitä lausutuksi. Tohtori piteli häntä katseellaan, hän -ei päässyt paikalta, hän tunsi olevansa hänen tahtonsa alaisena. Hänen -huulensa väräelivät, hän painoi käsiä rinnalleen kuin hädänalainen joka -rukoilee armoa, pitsin alta kuultavat olkapäät vapisivat. Hän tunsi, -että nyt seuraa joku sanomaton, kamala välttämättömyys, hän menettää -tahtonsa ja vapautensa. Ja kooten viimeiset voimansa hän riuhtaisihe -irti, iski tohtoriin säihkyvät silmät ja sanoi tukahdutetusti: - --- Päästäkää minut irti! - -Tohtori tarttui tyyneesti maitolasiin ja tyhjensi sen. Eliza heitti -olkapäilleen huivin mennäkseen ulos, mutta pysähtyi ovelle ja virkkoi -sieltä kuiskaten: - --- Mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Te minua tutkitte kuin olisin -lihakappale leikkuupöydällänne, te minulta urkitte tunnustuksia, joita -en vielä ole kellekään ihmiselle ilmaissut. Te nuhtelette minua siitä, -etteivät mielipiteeni ole yhtä demokraattiset ja jalot kuin teidän -mielipiteenne. Ja millä oikeudella? Olenhan ventovieras ihminen, jonka -kohtalo on heittänyt samaan taloon kanssanne... - -Hänen silmänsä iskivät tulta ja hän kiinnitti ne tohtoriin. Tohtori -istui pöydän ääressä ja katseli alas eteensä ääneti. Hänen poskillaan -oli heikko puna. Hänen käsivartensa lepäsi suorana pöydällä. Hän nosti -katseensa ja sanoi tyyneesti: - --- Minä selitän teille huomenna, jos tahdotte. Nyt olette liian -hermostunut. - -Eliza heitti ylpeästi taapäin päätään ja läksi ulos puutarhaan. Siellä -soi viulu ja laulettiin iloisesti. Nauru raikui kauvas hiljaisessa -illassa. Äkkiä muuan ylioppilaista tempasi viulun ja alkoi soittaa -masurkkaa, toinen kiirehti kumartamaan Jadviga neidille ja kolmas alkoi -pyytää Zofija rouvaa. - --- Eliza rouva, tulkaa tanssimaan, huusi Zofija, -- Eliza rouva, missä -olette? Tulkaa! - -Eliza seisoi puuhun nojauneena. Siitä oli kauvan kuin hän oli kuullut -tuon nuotin, sitte oli monta vuotta, se oli ollut Varsovassa. Hän ei -ollut tanssinut pitkiin aikoihin, soitto, niin yksinkertaista kuin se -olikin, meni hänen veriinsä, tietämättään oli hän asettanut vasemman -käsivartensa suoraksi puun oksaa vastaan kuin valmiina masurkkaan -ja oikean kätensä hyppysillä hän piteli hameensa lievettä. Pää oli -pystyssä ja taipuili tanssin mukaan, silmät loistivat ja kengän kärki -tapaili tahtia. Äkkiä seisoi tohtori hänen edessään. Hän kumarsi. -Eliza hymyili häntä vastaan ja muutti käsivartensa puun oksalta -tohtorin käsivarrelle. Vaippuen, kiikutellen he läksivät kiitämään alas -puutarhan käytävää. Muut tanssivat vetäytyivät tieltä. Noin komeaa -paria he eivät olleet nähneet. Nainen liiteli kuin pilvi, seuraavassa -hetkessä tulisesti pyöritelläkseen ympäri. - --- Jesus Maria, kuului samassa Zofija rouvan ääni ruokasalin -avonaisesta ikkunasta. - -Viulu lakkasi kuin salaman iskusta. Tanssivat päästivät toistensa -kädet. Tohtori painoi nenäliinaa suunsa eteen ja Eliza tuijotti -kivettyneenä ääntä kohti. Hetken kuluttua tulla läähätti Zofija rouva -puutarhaan. Hän suuntasi askeleensa suoraan tohtoria kohti. - --- Vieläkö te elätte? Kuinka te voitte olla niin varomaton että -tanssitte? Mitä te ajattelette, lapset? - -Jumalan kiitos, eikö muuta! He vetivät kaikki helpoituksen henkäyksen. -Eliza oli paikalla muistanut santarmit! - -Se ilta loppui surullisesti. Tohtori täytyi saattaa vuoteeseen ja -seuraava yö oli hänelle tuskallinen, onneton. - - * * * * * - -Kalpeina ja levottomina Eliza ja Zofija kohtasivat toisensa aamulla -ruokasalissa. Kumpikaan ei ollut nukkunut. - --- Hän makaa nyt, kuiskasi Zofija. -- Se tekee hänelle hyvää. Tämä oli -hänelle vaikea yö. Hän puheli minulle vain kuolemastaan. Hän pyysi -että me valitsisimme hänen leposijakseen kauniin paikan hautausmaalla, -siellä kulmassa, jota korkeat lehmukset varjostavat ja josta virta -näkyy. - -Zofija purskahti itkuun. Eliza lankesi polvilleen hänen eteensä ja -kätki kasvot hänen helmaansa. Veri karkasi poskille, sydämmen täytti -haikea tunne. - -Tohtori tahtoi levätä kauniilla paikalla, missä lehmukset humisivat, -mistä virta näkyi. Sentähdenkö, että hän tiesi Elizan viihtyvän -kauniissa ympäristössä...? - --- Hän ei saa kuolla, vaikeroi Eliza, -- hän ei saa kuolla, voi Zofija -mitä me tekisimme? - -Zofija lohdutteli häntä. He eivät kuulleet kuinka askeleet lähenivät -ovea. Ovi avautui, kynnyksellä seisoi -- tohtori. Eliza kirkasi -pelästyksestä, mutta Zofija astui hymyillen häntä vastaan. - --- Kas vaan tohtoria, me hullut täällä suremme ja vapisemme teidän -sairauttanne ja tässä te ihka elävänä astutte joukkoomme. Eiköhän olisi -ollut parempi pysyä vuoteessa tänään? - --- Ei minun puolestani kannata huolehtia, ei minun ole mikään, sanoi -tohtori. - --- Olette te kovin kalpea, väitti Eliza, hymyillen kyyneltensä seasta. --- Voitteko suoda minulle anteeksi? Minä olen kovasti, kovasti katunut -sitä eilistä masurkkaa. - --- Oma syyni se oli. Olin ajattelematon, sanoi tohtori ja istuutui -tyynesti teepöytään. - --- Tänään te lupaatte olla oikein varovainen, eikö totta? Me emme -ensinkään mene kävelemään. - --- Menemme hiukan, vain tänne likelle heinäniitylle, sanoi tohtori. -- -Ilma on niin kaunis ja lämmin. - --- Tulee ukkonen, saatte nähdä. Kuumuus on tukahduttava. - -Tohtori oli peloittavan kalpea, kuin haudasta noussut. Mutta hän puheli -kuin muina aamuinakin. - --- Missähän Harmaa ja Valkoinen ovat? hämmästeli Zofija. - --- En ole niitä nähnyt koko päivänä. - -Eliza jätti teelasinsa kesken ja juoksi kissoja huutamaan. Hetken -perästä hän palasi, kasvoilla voitonriemun ilme. - --- Hyvät herrasväet, nyt saatte nähdä oikein näytelmän! Pyydän tulkaa -heti! - -Salaperäisesti hän avasi porstuan oven ja kiirehti itse edellä -jättämättä hetkeksikään silmältä minkä vaikutuksen hänen näytelmänsä -tekisi tohtoriin ja Zofijaan. He seurasivat häntä uteliaina. Puutarhan -käytävällä oli koko kissaperhe. Pienellä harmaalla kissanpojalla oli -hiiri, elävä hiiri, joka vitisi ja yritti pakoon. Emäkissa katseli -ylpeänä sitä taitoa, jolla poikanen osasi pidellä ensimmäistä hiirtään. -Se päästi sitä irroilleen, antoi sen juosta nurmeen, hyökkäsi sitte -sen niskaan, paineli, pyöritteli, kieritteli sitä käpälillään. Se oli -hurjaa leikkiä ja valkoinen pikku kissa yritti mukaan, mutta toinen -murisi sille uhkaavasti ja sen silmät kiiluivat vihriöinä. - --- Tohtorin kissan ensimmäinen hiiri, lausuivat Eliza ja Zofija -ylpeästi kuin yhdestä suusta. -- Mitkä erinomaiset kissantaipumukset -sillä ovat! - -Tohtori pudisti päätään ja tekeytyi tyytymättömän näköiseksi. - --- Koko minun kasvatukseni on ollut turhaa. Raaka luonto on saanut -jalansijaa kissassani, josta aioin hienostunutta, sivistettyä eläintä. - -Eliza ja Zofija purskahtivat nauruun. Sitte he kaikki istuivat pitkän -aikaa katselemassa kissaperhettä. - -Päivä tuli tukahduttavan kuuma. Hengenahdistus näytti vaivaavan -tohtoria. Hän ei saanut olluksi levolla. - -Päivällisen jälkeen tuli hän pyytämään Elizaa kävelemään kanssaan. He -suuntasivat askeleensa heinäniitylle. Ukkonen jyrisi etäältä, mutta -taivas oli kirkas ja keveitä, punertavia hattaroita uiskenteli sinessä. - --- Minusta tuntuu siltä, sanoi tohtori, -- että jollen nyt teille puhu, -niin on se myöhäistä. - -Hän käveli kumarruksissa, käsivarret olivat ristissä hänen rinnallaan. -Hän oli hienossa, vaaleanharmaassa puvussa, lakki oli asetettu -päälaelle niin, että korkea otsa jäi vapaaksi. Hänen kasvonsa -olivat kalpeat, suu lujasti suljettu, posket kuopilla ja ilmeestä -hänen piirteissään mahdoton päättää mitä hän ajatteli. Eliza astui -hänen rinnallaan, totisena, juhlallisena niinkuin häntä olisi viety -ratkaisemaan elämänsä kohtaloa. - -Niitty tuoksui. Heinät olivat jo kuivat ja raoilla. Kauvempana hääri -ihmisjoukko korjaamassa niitä latoihin ennen sateen tuloa. Heiniä -mätettiin suuriin kuormiin ja neljän hevosen vetäminä vierivät ne -täyttä karkua niittyä pitkin maantielle ja sieltä ylös mäelle, jossa -oli kartano. Oli aivan tyyntä, aurinko poltti. Tohtori istuutui -heinärukoon ja Eliza asettui hänen viereensä. Tohtori nojasi -kyynärpäitä polviinsa ja katseli pitkän aikaa ääneti eteensä. Eliza ei -uskaltanut häntä häiritä. - --- Minä tiedän, alkoi tohtori tyynesti, -- että te rakastatte minua. Ja -te tiedätte että minä rakastan teitä. - --- Tiedän, vastasi Eliza hiljaa. - --- Minä olen rakastanut teitä siitä asti kun me kerran vahingossa -lapsina jouduimme leikkimään samaan heinärukoon heinäniityllä. -Muistatteko sitä? - -Eliza vastasi tuskin kuuluvasti. - --- Päivä oli kesäinen niinkuin tämäkin ja ukkonen jyrisi -kaukaisuudesta. Me olimme lapsia silloin. Minä olen kärsinyt paljon, -paljon senjälkeen, ja isänmaani surkean kohtalon rinnalla on suurimpana -kärsimyksenäni aina ollut se, etten teitä saanut. Ettekö te silloin -minua rakastanut, ettekö silloinkaan sinä talvipäivänä, jolloin -tapasimme toisemme puukäytävässä ja puhelimme keväästä? - --- Rakastin, kuiskasi Eliza. -- Mutta en ymmärtänyt että se oli -rakkautta. Se oli minusta niin mahdotonta... Ja siinä hän punastui -- -juopa minun ja teidän välillänne oli mielestäni niin suuri. - --- Niin, te olitte silloin liian lapsi ymmärtääksenne ett'ei -sivistyneitten ihmisten välillä ole juopaa vaikka ovatkin eri -säätyluokista ja siksi minä odotinkin kaksi vuotta tehdäkseni teille -uudestaan kysymykseni. - --- Voi tiedättekö, minähän olin aivan ilman johtoa, äitini oli kuollut, -isäni matkusteli pitkin maailmaa, Zofija rouva, ainoa, joka oli -minua johtanut, oli mennyt naimisiin ja muuttanut pois. Oikusta minä -menin naimisiin miesvainajani kanssa. Me olimme erään ystävättäreni -kanssa pilalla lyöneet siitä vetoa... Isäni ei häntä kärsinyt, mutta -minä en hänen varoituksistaan välittänyt. Minä otin hänet, hän oli -ulkomuodoltaan niin kaunis... Voi minä olen sen tekoni saanut kalliisti -maksaa. Koko elämäni se on minulta ryöstänyt. - -Eliza purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Yhä hellempänä tohtorin -katse häntä seurasi. - --- Menisi päiviä ennenkuin saisin teille kerrotuksi kaikki kärsimykseni -avioliittoni ajalta! Monasti minä aioin itseni surmata, mutta en saanut -sitä tehneeksi. Itsemurhassa on mielestäni aina ollut jotakin niin -rumaa. Aioin karata ja jättää mieheni, mutta minne olisin paennut? -Isäni, veljeni olivat minut hyljänneet, Zofija rouvasta en tietänyt -elikö hän edes. Sukulaisia minulla ei ollut. - --- Ajattelitteko te koskaan minua? kysyi tohtori. - --- En. Te olitte mielestäni aivan haihtunut. Vasta täällä kun teidät -tapasin, muistin nuo päivät lapsuutemme ajoilta. Ja te olitte heti -mielestäni niin ihmeellisen tuttu... Mutta minä ajattelin että -rakastitte Jadviga neitiä. Onhan hän niin suloinen. Eilenkin täällä -niityllä, kun tytöt lauloivat, lauloi hän niiden mukana noita lauluja, -joita te niin rakastatte. Hän ymmärtää seurustella kansan kanssa, jota -te niin rakastatte... Miksi...? - -Hän katseli tohtoriin kysyvänä. - --- Niin -- sanoi tohtori miettiväisesti, -- miksi minä itse asiassa -en rakastunut häneen? Minä vertasin häntä ja teitä keskenänne ja -sanoin itselleni, että hän se minua oikein ymmärtäisi, minulle oikein -sopisi. Teidän ja minun mielipiteeni aina joutuvat ristiriitaan, -sillä kasvatuksemme on ollut tuiki erilainen. Mutta ihmeellisellä, -salaperäisellä voimalla te minua pitelitte nyt, niinkuin silloin -lapsuuden päivinä... Nyt se oli myöhäistä. - -He vaikenivat. Elizan silmät olivat alas painuneet. Pitkät, mustat -silmäripset lepäsivät poskipäillä. Hän aukaisi kosteat silmänsä. - --- Suokaa minulle anteeksi sen mitä tein, en tietänyt mitä tein! Voi -suottehan? - -Hän väänsi käsiään ja hänen äänensä rukoili. - --- Olettehan itse kärsinyt yhtä paljon kuin minä. -- Niin, mutta syy -oli minun. Voi minua onnetonta. Kun saisin tehdyn tekemättömäksi! - -Hän oli liikuttava kyyneleettömässä tuskassaan. Tohtori katseli häntä -hellästi. - --- Ottakaa minut nyt, lausui hän äkkiä rukoillen, -- antakaa minun -seurata itseänne! Minä hoidan teitä niin hellästi, en luovu luotanne -hetkeksikään. Ottakaa minut vaimoksenne, rakastattehan te minua! - -Hän hymyili ja nosti häntä vastaan valkeat, paljaat käsivartensa. Hän -tarttui hänen käteensä ja painoi siihen kuumat huulensa. Tohtori sysäsi -hänet luotaan. Piirteet hänen kasvoillaan olivat kuin kivestä. - --- Se on nyt myöhäistä, sanoi hän kovalla äänellä. -- Minä en -enään kuulu itselleni: olen kuolemalle kihlattu. Minä en saa teitä -omistaa! Jos teitä suutelisin, veisin teidät hautaan mukaani, minun -henkäyksessäni on myrkkyä, minä en saa teitä liketä. - -Eliza heittäytyi hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. - --- Voi ottakaa minut mukaanne hautaan. Minä tahdon kuolla kanssanne. -Mitä minulla enään on maailmassa jos te menette pois? -- Hyvä Jumalani, -puhdas, pyhä neitsyt, Maariani, kuningattareni, anna hänelle elämä! Hän -on vielä nuori, sinä et voi tahtoa ottaa häntä pois...! - -Eliza oli lamassa puun juurella, kasvot ja kädet korotettuina taivasta -kohti. Kun hän hänen nuorta elämäänsä rukoili, hymyili hän kyyneltensä -seasta ja hänen äänensä väräeli. - --- Te rukoilette mahdottomia, sanoi tohtori. - -Eliza oli siinä polvillaan kietovan kaunis. Hänen kosteat silmänsä -katselivat kaihoten hänen kasvoihinsa, hänen povensa kohoili, hänen -avoimet huulensa näyttivät janoavina rukoilevan suudelmaa. Hän -väänteli käsiään. Äkkiä tarttui tohtori molemmin käsin pitelemään -otsaansa ikäänkuin hän olisi järkeään peljännyt. Eliza katseli häneen -vilkkumatta. Hän hymyili. - -Hänen hymyilynsä huumasi, häikäisi. Eliza laahautui hänen luoksensa -ja heittihe hänen syliinsä. Tohtori tarttui kovin käsin hänen -käsivarsiinsa. - --- Ei edemmä, sanoi hän. -- Nyt me menemme sisään. Posti on kai jo -tullut. Te saatte ehkä kirjeen isältänne. Toiste kerron teille enemmän -itsestäni, jos tahdotte kuulla. - -Eliza nousi ja pyyhki kasvonsa. Ääneti he astuivat taloa kohti. -Aitavierellä seisoi ajopeli ja mies sitoi kiinni hevosia. Nähdessään -tohtorin hän tuli häntä tervehtimään ja ojensi hänelle kirjelipun. Se -oli rypistynyt ja ilman päällekirjoitusta. - --- Mistä se on? kysyi tohtori pahaa aavistaen. - --- Apteekkarilta. - -Tohtori aukaisi sen ja silmäili läpi lyhyen sisällön. Eliza ei -ennättänyt sitä häneltä kysyä ennenkuin Zofija hymyillen ja liehuttaen -kirjettä ilmassa, likeni heitä. - --- Eliza rouvalle kirje! huusi hän jo kaukaa. - -Eliza tarttui siihen vapisevin käsin. Hän tunsi käsialan, hän tunsi -sinetin. Se oli hänen isältään. Tohtori taas ojensi kirjeensä Zofija -rouvalle. Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Alla ei ollut nimeä. Se -sisälsi ainoastaan sanat: "Santarmit voivat minä hetkenä hyvänsä olla -teillä". - -Zofija kävi kalpeaksi kuin vaate, kauhu painoi leimansa hänen -kasvoihinsa. - --- Jesus Maria! sai hän kuiskatuksi. - -Sitte kokosi hän järkensä ja alkoi ryhtyä valmistuksiin odotettujen -vastaanottamiseksi. Luultavasti tekisivät he täällä kotitarkastuksen. -Eliza sai unohtaa kirjeensä ja olla apuna. Mutta mistä päästä he -alkaisivat, mikä oli talossa vaarallisinta? Mikä hävitettäisiin -ensin? Zofija väänsi ovet lukkoon, astui kirjakaapin luo ja avasi -sen. Sitte hän kiiruhti piironkinsa laatikkoa avaamaan, meni taas -takaisin kaapille ja alkoi sieltä etsiä. Pian oli hänen käsissään pieni -kirjaläjä. - --- Nuo ovat poltettavat! sanoi hän hätäisesti. -- Ne ovat -liettuankielisiä kirjoja. Eliza, katsokaa ulos ikkunasta, näkyykö -mitään? - --- Ei mitään. - -Uuniin sytytettiin tuli. Sinne heitettiin vanhoja kirjeitä ja -kellastuneita papereja. Zofija oli ne pelastanut edellisistä -kotitarkastuksista. Nyt antoi hän niiden mennä. Hän oli polvillaan -laatikkonsa edessä, tuli loimotti huoneen valkeilla seinillä, punersi -Zofijan kasvot ja valaisi tohtorin taipuneen vartalon, kun hän astui -ohitse. Hän käveli pitkin askelin edestakaisin salin päästä ruokasalin -päähän. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, hiukset roikkuivat -poskille. - --- Eliza, kuiskasi Zofija, -- ottakaa tämä käärö, siinä ovat -miesvainajani kirjeet, en raaski niitä polttaa enkä tahdo että niitä -tutkitaan, piiloittakaa ne jonnekin, vaikka rannalle. Eihän mitään näy -maantiellä? - -Eliza kiirehti pois ja tohtori sulki oven hänen jälkeensä. Hetkisen -vielä lisäsi Zofija sytykettä uuniin. Sitte lankesivat hiiltyneet -paperit tuhaksi. - --- Missä minun musta nahkalaukkuni on? kysyi tohtori äkkiä. -- Se -täytyy panna tallelle. Jollen minä palaisi, niin lähettäkää se -ystävilleni, te tiedätte kyllä minne. - --- Kyllä, kyllä. Mutta se on Elizalla. - -Heidän piti odottaa Elizaa, joka oli mennyt rantaan. Jokainen hetki -venyi kiusallisen pitkäksi. Vihdoin hän tuli. Laukku käärittiin -vaatteeseen ja kätkettiin puutarhaan, perunamaahan. Ja niin oli kaikki -valmista. Puuhaa oli kestänyt ehkä viisitoista minuuttia. Piti vain -saada talon mieliala rauhaisan näköiseksi, jottei mikään herättäisi -epäluuloa. - -Tohtori ja Eliza kävelivät puutarhassa. Taivas oli pilvessä, puissa -pihisi salaperäisesti niinkuin rajuilman edellä. Kukkalatvat loistivat -kirjavina. Liljat vain olivat varisseet. Niiden lehvät lepäsivät lumena -nurmikossa. Latvassa oli vielä pari kukkaa. Ne tuoksuivat vienosti. - --- Mitä kirjoittaa kreivi, isänne? kysyi tohtori. - --- Hän on sairaana ja pyytää minua luokseen. - --- Onko hän maalla? - --- On. Syntymäkodissani, jonka te hyvin tunnette. - -Tuntui olevan niin paljon, paljon sanottavaa. Jälestäpäin he -muistaisivat että siitäkin ja siitäkin olisi pitänyt puhua. Mutta -kumpikin antoi nyt kalliitten viimeisten hetkien kulua lausumatta -mitään. He vain katselivat toisiinsa. Äkkiä tohtori seisahtui -liljalavan eteen ja loi Elizaan pitkän katseen. - --- Sanokaa se, pyysi Eliza. - -Hän ymmärsi että tohtori aikoi jotakin sanoa. - --- Tahdotteko jatkaa elämäntehtävääni? - --- Minä!... Voi jospa vain voisin! - --- Te voitte. Tulette isänne vanhalle maatilalle Liettuassa. Ruvetkaa -rakastamaan kansaa, joka teitä siellä ympäröi. Saatte nähdä että se työ -tyydyttää. - -Elizasta tuntui helpolta ja suloiselta tehdä tuo lupaus. Mutta kun hän -sitte näki tohtorin kasvot ikäänkuin kirkastuneina seuraavan jotakin -kaukaista, kaukaista, valtasi tuska hänen rintansa ja kyyneleettömänä -hän vaipui nurmikolle. Hän kadottaisi hänet, hän ei häntä koskaan saisi -nähdä...! - -Zofija rouva oli sillaikaa kyökissä. Oli tuotu marjoja kaupaksi. -Hän läksi ruokasalista noutamaan rahaa ja vilkasi ulos ikkunasta. -Silloin näki hän kaksi miestä sini- ja punakirjavissa puvuissa juosten -likenevän taloa. - -Siinä he olivat, santarmit! Ilmoittaisiko hän heistä jo Elizalle -ja tohtorille, jotka istuivat puutarhassa? Siihen ei enään ollut -aikaa. Kalpeana hän hoippui ulos. Portti narisi. Läähättäen miehet -seisahtuivat hänen eteensä. Ylpeällä ryhdillä kohtasi hän heidät ja -kysyi lyhyesti: - --- Mitä herrat etsivät? - --- Meillä on käsky tulla vangitsemaan tohtori Petras Budrista, joka -oleskelee teidän talossanne. - --- Odottakaa tässä. - -Hetken kuluttua hän tohtorin ja Elizan seurassa tuli takaisin. -Santarmit uudistivat vangitsemiskäskynsä. Hänen piti seurata -heitä voitin [meidän nimismiestä vastaava virkamies] asunnolle, -jossa santarmipäällikkö odotti. Valmistusajan tuli olla lyhyimmän -mahdollisen. Mitä hän oli tehnyt? Minne hän vietäisiin? Koska hän -pääsisi vapaaksi? Sitä he eivät tietäneet; heille oli vain annettu -vangitsemiskäsky. - -Zofija rouva käski miehet ruokasaliin odottamaan ja valmisti heille -teetä. He eivät saaneet istuutua ja kiellettyä oli minkäänlaisten -virvokkeidenkin nauttiminen. Hän sai heidät sentään houkutelluiksi -ottamaan viinaryypyn ja lasin teetä. Siinä heitä kestittäessään kertoi -hän heille tohtorin taudista ja kehoitti heitä hoitamaan häntä hyvin -matkalla. - -Äänettöminä tohtori ja Eliza kokosivat tohtorin välttämättömimmät -tavarat pieneen kääröön. Salaa Zofija ja Eliza keräsivät rahansa hänen -kukkaroonsa. - -Ilta jo hämärsi. Sataa tuhutti ja ukkonen jyrisi etäältä. Metsä -seisoi pimeänä, hiljaa, silloin tällöin nousi tuuli valtavasti sitä -ravistamaan. Pilviä, suurina kuin vuoret, vieri taivaalle, salama -välähti tuontuostakin valaisemaan maisemaa. - -Tohtori veti päällystakin ylleen, Eliza ojensi hänelle lakin, Zofija -kietoi hänen hartioilleen suuren huivin. Santarmit katselivat -äänettöminä. Ei kumpikaan naisista itkenyt, ei kumpikaan valittanut. -Hämärä kätki peittoonsa heidän kärsivät kasvonsa. Kukaan ei ollut -muistanut sytyttää tulta lamppuun. - --- Hyvät herrat, lausui Zofija rouva ja asettui rukoilevana santarmien -eteen, -- hoitakaa tohtoria hyvin! Näettehän että hän on sairas, mies -joka on kuolemaisillaan. - -Eliza mittasi heitä leimuvin katsein ikäänkuin hän olisi tahtonut -heidät maahan polkea. Mutta hän ei sanonut mitään. - --- Olemmeko valmiit lähtemään? kysyi toinen santarmeista. - -Tohtori tarttui Zofijan käteen ja painoi siihen huulensa. Zofija sulki -hänet syliinsä ja puhkesi valittaen itkemään. Eliza ei tahtonut päästää -tohtorin kättä. Hän painoi sitä rinnalleen ja suuteli sitä uudestaan ja -uudestaan. Kun he astuivat porstuan kynnyksestä, leimahti heleä salama. -Sen salaman valossa näkivät he toisensa viimeisen kerran. Tohtori -nousi rattaille, santarmit asettuivat molemmin puolin. Tuskin sai hän -aikaa ojentamaan kätensä naisille. Piiska läiskähti, hevoset lähtivät -liikkeelle. - -Kuin kiinninaulattuina seisoivat molemmat naiset. Salama lämmitti -heitä, sade kasteli heitä. Äkkiä Eliza heräsi. - -Hän ei ole kaukana vielä, hänet voi vielä tavata. Hänen _täytyy_ vielä -saada nähdä hänet. Hän heittäytyy santarmipäällikön jalkain juureen -polvilleen. Hän vakuuttaa, hänelle, että hän on viaton. Hänen _täytyy_ -päästä vapaaksi! - --- Zofija, sanoi hän vilkkaasti, -- mennään voitin asunnolle. Ehkä -saamme jotakin kuulla. - -Zofija suostui siihen, vaikka tietäen, ett'ei se mitään vaikuttaisi. He -pukeutuivat tummiin sadetakkeihin ja kiersivät huivit päähänsä, jott'ei -heitä tunnettaisi. Helmojaan nostellen he astuivat tietä pitkin. Satoi -hiljaa, lämmintä sadetta. Kiiltomatoja näkyi nurmikosta. Ei kuulunut -ääntä mistään. Omituinen toivo oli syttynyt heihin molempiin. Eliza -odotti hengitystään pidellen. - -Voitin asunnon ikkunoista loisti tulta. Ohuiden uutimien läpi saattoi -nähdä, että oltiin ruualla. Silloin tällöin kurottautui käsi jotakin -ottamaan tai liikkui varjo edestakaisin. - --- Jääkää te tähän, sanoi Zofija kuiskaten, -- niin minä käyn kyökissä -kyselemässä. - -Hän meni. Eliza seisoi pensaikossa, joka jäsen jännitettynä, jokainen -hermo tähystelemässä. Portailta kolahteli ikäänkuin askeleita, sisästä -saattoi kuulla ääniäkin. Hänen kenkiinsä oli tarttunut kerros märkää -hiekkaa, hiukset olivat auenneet ja riippuivat olkapäillä. Päänsä -liikkeillä hänen täytyi estää niitä pääsemästä kasvoille. Heinä hänen -ympärillään oli korkeaa ja tuoksui. Hän kuuli oman sydämmensä lyönnit. -Nyt nousi joku herroista, parrakas pää loi suuren varjon voitin salin -seinälle, hän otti pullon käteensä... Tohtori mahtoi istua kauvempana, -koskei häntä näkynyt... Tohtori tuolla, tuossa risaisessa talossa, -häntä kuljetetaan pois, syytetään, aiotaan vangita. Hänet tappavat -sillä tavalla... Mutta se ei saa tapahtua! Hänen täytyy se estää. Hänen -päätöksensä oli valmis. - -Hän astui päättäväisesti ulos pensaastaan, kiiruhti portaille. Hän -säpsähti. Pitkä mies, yksi santarmeista tarttui lämpimällä kädellä -hänen käteensä. - --- Tästä ei päästetä ketään. - --- Väisty, kurja! huusi Eliza. Hän pelästyi. Hän ei ollut huomannut -miestä, joka puoli nukkuen, sinelliinsä käärittynä oli istunut -penkillä. -- Tiedätkö kuka minä olen ja sinä uskallat minuun koskea? - --- Se ei sinua auta, vaikka olisit kuka tahansa. Käänny vain takaisin. - --- Mene paikalla ilmoittamaan santarmipäällikölle, että överstinrouva -Kochanowski tahtoo häntä puhutella. Mene! - -Eliza käski äänensä koko mahdilla ja polki jalkaansa maahan, mutta -santarmi nauroi hänelle vastaukseksi. Hän nieli kiukkunsa ja ravistaen -hiukset kasvoiltaan hän pistävällä ivalla jatkoi: - --- Vai niin, et tottele! No tiedänpä mikä sinun tapaisillesi herroille -kelpaa -- -- se on... _kulta!_ - -Hampaittensa välitse hän sihisten päästi viimeisen sanan, ja asetti -suuren kultaisen rintaneulan santarmin eteen. - --- Sinä saat tämän, jos viet sanan päälliköllesi. Se on kultaa ja kivet -ovat jalokiviä. Sinä saat sen, mutta mene paikalla. - -Mies ojensi kättänsä ottamaan neulaa. Hän alkoi ymmärtää ja nähtävästi -heltyä. Mutta samassa tarttui joku takaapäin Elizan olkapäihin. Se oli -Zofija rouva. - --- Tulkaa pois rakkaani, kuiskasi hän, -- me vain pahennamme hänen -tilaansa, jos täällä viivymme. Tuo ei auta. Minä tunnen santarmit. - -Hän ei ollut päässyt kyökkiin. Santarmi oli sielläkin ollut -vartioimassa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin. Molemmat -naiset astuivat kotiin päin. Välistä voihkasi Eliza tuskallisesti kuin -lapsi joka näkee pahaa unta. - --- Enkö minä saa häntä _koskaan_ nähdä? sanoi hän itsekseen ikäänkuin -omia ajatuksiaan selvittääkseen. - --- Ehkä joskus, vastasi Zofija, -- jos hän elää siksi kuin päästävät -hänet vapaaksi, mutta siitä ei tiedä koska se tapahtuu. - --- Mutta mitä hän on tehnyt? Hänhän oli viaton? Tämä on mahdotonta! He -eivät voi häntä viedä. He tutkivat asian tuolla ja hän tulee kotiin jo -täksi yöksi! - --- Te olette puolalainen nainen, sanoi Zofija rouva, -- ettekä tätä -ymmärrä! - -Eliza kääntyi äkkiä ympäri. Valo voitin asunnon ikkunasta näkyi vielä. -Kuului ääniä ja rattaitten räminää. He tekevät lähtöä, he tulevat ehkä -tästä ohitse! Naiset seisoivat henkeä pidätellen. Sataa tuhutti hiljaa. -Ukkonen jylisi etäällä. Oli pilkkosen pimeä. - --- Olkaamme ääneti, kuiskasi Zofija, -- hän kärsisi kaksin kerroin, jos -tietäisi meidän olevan täällä. - -He seisahtuivat tiepuoleen aitaa vastaan. Ei kuulunut mitään pitkään -aikaan. - -Nyt he tekevät valmistuksiaan, herrat pukevat ylleen. He eivät aavista -mitä on tekeillä. Kun he ovat päässeet siihen, missä vainion aita -alkaa, keskellä pilkkosta pimeää pysähtyvät äkkiä hevoset. Hän, Eliza, -on karannut esiin piilostaan, tarttunut hevosten suupieliin. Hän käy -käsiksi miehiin, hän... hän... keksii viimeisessä hädässä jonkun -keinon. Hänen _täytyy_ keksiä. Taivaan kaikki Pyhät auttakoot! Eliza -järjesti hiuksensa ja työnsi yltään huivin, joka saattoi olla hänen -tiellään. Jo erottautui ääniä, piiska läiskähti, rattaat läksivät -liikkeelle. - --- Nyt, huokasi Zofija rouva -- he hänet vievät, rattaat etenevät, he -menevät toista tietä. - -Toista tietä! Elizalta tukahtui henki, ikäänkuin kova koura lakkautti -sydämmen liikunnan. Hän lankesi suin päin maahan. Hetken kuluttua tunsi -hän Zofijan hellän äänen kutsuvan kotiin. He menisivät pelastamaan -laukkua, _hänen_ laukkuaan jonka olivat puutarhaan kätkeneet, -kastumasta. Toisiinsa nojauneena he läksivät ja olivat tuskin päässeet -katon alle, kun rajuilma oli valloillaan. Tuuli ravisti metsää, talon -perustukset tuntuivat huojuvan, ukkosen jyrinä helistytti ikkunoita, -salamat valaisivat yön pimeyden häikäisevän valoisaksi. - -Ruokasalin pöytä seisoi vielä katettuna. Piika oli lisännyt hiiliä -teekeittiöön, se kiehua porotti kodikkaasti. Tuossa oli koskemattomana -ja jäähtyneenä teelasi, jonka Zofija oli kaatanut _häntä_ varten. -Kissanpojat olivat nukkuneet sohvalle, emäkissa liikkui levottomana -lattialla ja naukui kun ukkonen jyrisi. Eliza istuutui sohvalle ja -otti syliinsä harmaan pikku kissan. Hänen mieleensä muistui kuinka -se aamulla oli leikitellyt hiiren kanssa. He olivat seisoneet ja -katselleet. Aivan samalla tavalla piteli kova kohtalo nyt _häntä_. Hän -istuu rattailla santarmien välissä, salama valaisee hänen kalpeita, -sisäänpainuneita poskiaan... - -Salin pöydällä tapasi Eliza hänen veitsensä ja muutamia revittyjä -paperiliuskoja. Hän ei saanut niitä sommitelluksi yhteen, vaikka -koetti, niistä sai vain yksityisiä sanoja... Sohvan alla oli puun oksa, -jolla hän oli leikittänyt kissoja. Eliza otti sen käteensä... Tohtorin -kamarin ovi oli auki, siellä oli kaikki tavallisessa järjestyksessään, -viulu pöydällä, paperit ja kynät... Kolkko tyhjyys kirkui vastaan -kaikkialta, muistot saivat sydämmen vuotamaan verta joka askeleelta... -Tuontuostakin sanoi Zofija rouva, jotakin hiljaisella äänellä ja -siunaili salamoiden iskiessä. - -Äkkiä kuului kova koputus ikkunaan. Naiset säpsähtivät ja molempien -mielessä välähti omituinen toivon tunne. Mutta se oli vain Jadviga, -joka pyrki sisään. Hänen vaatteensa ja hiuksensa olivat läpimärät ja -nyyhkien hän heittäytyi Zofija rouvan kaulaan. Sitte hän meni Elizan -luo, joka äänettömänä, kyynelittä istui ruokasalin sohvalla. Jadviga -lankesi polvilleen hänen eteensä ja painaen huuliaan hänen kädelleen -lausui vähä väliä: - --- Oi, suokaa minulle anteeksi! - -Eliza ei ensin häntä huomannut. Vasta vähitellen hän heräsi kuin -unesta kuuntelemaan Jadvigan tunnustusta. Hän oli ollut hänelle -mustasukkainen, hän oli häntä vihannut, panetellut... Tyttö väänteli -omantunnontuskissa ja surussa. Eliza sulki hänet syliinsä ja nojaten -päätään hänen rinnalleen, puhkesi hän hurjasti itkemään. - --- Te annatte minulle anteeksi? rukoili Jadviga. - --- Ei, lapsi, ei ole minulla mitään anteeksi annettavaa. Molemmat -olemme rakastaneet... - -Jadviga suuteli hänen kättänsä ja läksi. Läpi rajuilman ja yön kiirehti -hän kotiin. Zofija saattoi hänet puutarhan aitaan asti. Kun hän palasi -sisään, oli Eliza lähtenyt levolle. Zofija istuutui hänen vuoteensa -laidalle. - --- Älkää itkekö rakkaani, lohdutteli Zofija. -- Aatteet vaativat -uhrinsa. Hän ei ole elänyt turhaan. Hän kaatuu kuin urho -taistelutantereelle. - --- Jospa hän kaatuisi, jospa kuolisi! sanoi Eliza hiljaa. -- Antaisin -hänet mielelläni kuolemalle. Mutta minä kurja, julma, vasta polvillani -rukoilin hänelle elämää. - --- Me emme usein tiedä mitä teemme... Antakoon Jeesus Kristus anteeksi! - --- On niin kamalaa ajatella että hän on raakojen ihmisten käsissä, -heidän mielivallassaan, hän jonka sielu on hieno ja arka kuin liljan -kukka... Jumalani, Jumalani älä kuule sitä rukousta, jonka sinulta -vasta rukoilin, vaan ota hänen henkensä luoksesi... - -Hän asetti kapeitten sormiensa päät vastatusten rinnalleen ja rukoili -kauvan ja kiihkeästi. Zofija oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä. He -eivät enään pyytäneet hänelle elämää eikä kuolemaa, he rukoilivat vain -Jumalan johtoa... - - * * * * * - -Parin päivän perästä läksi Eliza isänsä luo täyttämään rakkaansa -elämäntyötä. Zofija jäi yksinäisyyteensä. - -Muutamia päiviä ennen joulua saapui heille sanoma tohtorin kuolemasta. -Hän oli kuollut vankilassa, ennenkuin tutkintoa oli pidetty tai -tuomiota langetettu. - - - - -Vieraalla virralla. - - -Vene liikkuu hiljaa alas virtaa, airot lepäävät, soutajat vaikenevat. -Kuuman päivän ilta on raikas, veden pinnalla vaippuu sumu ja kuu nousee -taivaalle suurena, värittömänä, kukkivien tuomien takaa. - -Professori itse pitää perää, soutua hoitaa Mihail Mihailovitsch, -muut istumme kukin tuhdallamme työttöminä. Tuontuostakin laulaa -Julia Ivanovna vienoa kansanlaulua, sillä välin puhelemme Moskovan -tukahduttavasta kuumasta, jota koetamme unohtaa. Pukuja on päästetty -hiukan huolimattomiksi, naiset ovat irroittaneet palmikkonsa; joku -viheltelee, joku huudahtaa ärsytelläkseen kaikua. Jokainen nauttii -vapaudesta, ensimmäisestä kesäpäivästä maalla. - -Minullahan on kirje taskussa, kirje Suomesta, kotoa, pikku siskolta, -jonka posti vasta toi. Otan sen esille ja luen salavihkaa alun: - -"On yö, mutta en voi mennä levolle, sillä on niin kaunista. Järvi on -tyynenä, peilikirkkaana, ikkuna on auki, satakielet laulavat. Äkkiä -kuulen jonkun kävelevän. Se on Anni, joka nyt vasta tulee kotiin. -Nähdessään minut ikkunassa, tulee hän luokseni ja ojentaa minulle -kukkivan tuomenoksan..." - -Enempää en ehdi lukea, sillä nimeäni lausutaan ja minulta kysytään -jotakin. Kätken kirjeen taskuuni odottamaan yksinäistä hetkeä. - -Toisella rannalla on mäki, puuton, kivetön. Laudan päällä onkii -paljasjalkainen poika, joka välillä sylkee onkimatoonsa tehdäkseen -sitä maukkaammaksi. Liikahtamatta hän tuijottaa oman kuvansa punaiseen -paitaan, rikkinäisiin housuihin, pitkiin sääriinsä, jotka kertautuvat -veden tyynessä. Mäkeä ylös kävelee venäläisen papin pitkään, mustaan -huokkaan puettu mies. Hänen tukkansa on litistetty lasten käsien -kaulailuun, sillä sylissään hän kantaa lasta, joka hellästi painaa -poskensa hänen poskeensa. Kylällä haukkuu koira. Puutarhojen takaa -näkyvät rakennusten katot ja kirkon risti. Kun veneranta katoo -näkyvistä, vaikenevat vähitellen sen asukkaitten äänetkin. Kosteutta -lankee janoovalle maalle ja hämärää lehdoille, joita aurinko on -polttanut. - -Vesi on syvää ja tyyntä kuin syksyisen jään pinta. Metsässä liikkuu -omituinen suhina kuin satakielten hyppimisestä oksalta oksalle. -Ne laulavat vihellellen, viserrellen, raksutellen. Tuomen oksat -retkottavat yli veden pinnan ja satelevat kukkiensa lunta virran -mukaan. Mieleeni tulevat kansanlaulun sanat: - - Tuomi on virran rannalla, - jonka juurella minä istuin. - -Ja minä hyräilen sitä hiljaa itsekseni, uudestaan ja uudestaan. Eteeni -nousee koti sydänmaalla, jonka mökit nyt ovat uneen vaipuneet. Tyynenä -siellä lepää järvi, sumu vaippuu kytömailla, aitan syrjällä seisoo -tuomi. Ja tyttö, joka ei ole saanut unta heinävuoteellaan aitassa, -astuu ulos tuomen juurelle ja taitellen oksaa puusta hyräilee sitä -samaa nuottia: - - Tuomi on virran rannalla, - jonka juurella minä istuin. - -Hameen alta näkyy päivettynyt jalka, paita on karkeana kaulalla, -tukka on valkea ja silmät siniset. Minä hänet hyvin tunnen, hän on -Anni, lapsinahan olemme leikkineet yhdessä. Minun tekee niin mieli -mennä hänen luoksensa, tarttua hänen käteensä niinkuin ennen. Että -juostaisiin kilpaa järvelle, otettaisiin venhe ja lähdettäisiin tuonne -saarelle... - --- Nuori Suometar, nuori suomalainen rouva, mikä teidän on? Joko olette -meihin kyllästynyt? Joko on ikävä? - -Heidän kaikkien katseet ovat minuun käännetyt. Olen venheessä vetten -päällä, mutta kanssani ei ole Anni, lapsuuden ystävä; eikä saari tuolla -ole kotosaareni. Professori heittää sikaarinsa veteen ja tarttuu -huolestuneesti käteeni koettaakseen onko minun kylmä, Julia Ivanovna -lakkaa polttamasta paperossiaan, silittää otsaani ja suutelee poskeani. -Ja minä hymyilen heille ja vakuutan että olen ihan terve, että vain -tulin muistaneeksi kotimaatani. - -Olen sinä hetkenä enemmän yksin kuin milloinkaan ennen. Mieleen hiipii -kipeys, sydäntä alkaa särkeä, rintaa kuorii sanomaton kaiho. Olen niin -köyhä, niin alastoin, kun ei maakaan allani ole omani! - -Se tunne tulee niin suurena että minä nöyrtyneenä, lamautuneena vaivun -läjään. Sydän lyö, posket hehkuvat, hengitys on tukahduttamaisillaan. -Tahtoisin ojentautua pystyyn seisomaan, antaa rinnan laajeta, koko -henkeni voimalla tavotella ajatuksiini kaihoni määrää: Suomea. Mikään -ei mua pitele. Poissa olen, kaukana täältä, siellä missä nyt on kevään -yö ja kalpeina lepäävät järvet. Koivu on siellä sisareni, petäjä -veljeni, jokainen kivi ystäväni, mättäät, nurmet uskottujani. Syliini -minä suljen kukkivat maani, kuiskaan niille miten niitä rakastan, -huuleni painan multaa hyväilemään, polvillani kiitän siitä, että Suomen -omistan. - -On jo pimeä kun veneen kokka kolahtaa kotilaituriin. Nurmi on kosteaa, -kilpaa juostaan ylös mäkeä professorin huvilalle. Samovaari kiehua -porisee katetulla pöydällä. Rouvan tuolinkarmille on heitetty kauniisti -ommeltu pyyhinliina. Nälkäisten innolla asetutaan pöytään. Ja minä -sotken tuota vierasta kieltä, ja leikin ja nauran. - -Mutta kun kaikki ovat menneet levolle ja minä olen saanut kirjeeni -luetuksi, hiivin ulos pimeään. On kuin kaikki olisi ijäiseen uneen -langennutta ja minä ainoana elollisena olentona seisoisin avaruuden -rannalla. Ja siellä minulle selviää mitä tämä kaikki on. Mieli tyyntyy -ja rinta täyttyy riemulla. - -Tämähän on se josta monasti pelkäsin ettei sitä mulla olisi, tunne -isänmaasta. Edessäni on valmiiksi viitattu tie, suuri elintehtävä. - -Nuoruuteni -- kaiken, kaiken mitä minulla on, sen annan sinulle Suomi, -ihana kotini! Ota minut kokonaan. En sirpaletta voimistani jaa muualle, -jotten olisi sinulle uskotoin, äiti, sinä jonka metsien huminassa -kasvoin. Pieni on voimani, vähäiset varani, mutta ota vastaan ne! -- -Ja sinä taivasten Herra, ota minusta pois pahuus, sillä synnyinmaani -hyväksi sinä panit minut elämään. Synnyinmaani köyhä minut tarvitsee. - -Olen painanut kädet rinnalle ja tuijotan eteeni kuolleeseen maisemaan, -jota kuu valaisee. Minua palelee, palelee sieluun saakka. Kuusi, johon -nojaan, ei kysy kyyneleitäni. - -Mutta siellä on nyt valoisa kevätyö. Koivun nuput ovat -hiirenkorvalla... Miten sitä rakastan, sitä valoa, sitä kevätyötä, sitä -koivua siellä! - -Nyt vasta sen tunnen. Tänneköhän kauvas minun täytyikin tulla jotta -oppisin sen tuntemaan? - -Moskovassa keväällä 1894. - - - - -Koketti. - - -I. - -Pitkin askelin, syrjään vilkaisematta ja välinpitämättömien näköisinä -astuivat Erkki Berg ja Akseli Latvala tyttökoulun sivutse. Suuri joukko -tyttöjä siinä käveli odottamassa että ovet avattaisiin. Akseli sai -yhtämittaa nostaa lakkiaan, mutta Erkki ei kuin ulkomuodolta tuntenut -ketään koko joukosta. - --- Mutta täytyy sinun toki myöntää, että Anna on kaunis, sanoi Akseli -Erkille jatkoksi heidän keskustelulleen. - --- Kaunis -- niin, kauneus on häälyvä käsite. Se on aivan maun asia. -Minä puolestani en ihaile sellaista kauneutta kuin Annan, hänessä on -liian paljon teeskentelyä, hän on täydellinen koketti. - -Erkki tulistui puhumaan kuin loukatun totuuden puolesta. Akseli nauroi. -Samasta asiasta he olivat puhuneet monet monituiset kerrat. Erkkihän ei -tuntenut Annaa. Anna ei ollut koketti, se oli kaikki luontoa hänessä. -Kateelliset tytöt olivat hänelle keksineet sen nimen siksi, että -pojat hakkasivat häntä enemmän kuin heitä. Kukaan toinen ei saattanut -olla niin iloinen kuin Anna, niin veitikkamainen ja vallaton, niin -luonnollinen. - --- Sen sinä vielä itse myönnät, kun sinut tutustutan häneen, vakuutti -Akseli. - -No niin, Erkki vain hymyili. Ja oikein häntä nauratti, kun Akseli -johtui uskomaan hänelle syviä salaisuuksia suhteestaan Annaan. He -olivat miltei kihloissa. Yhtenä iltana -- oli kaunein kuutamo ja -huurteiset puut -- he tulivat luistinradalta ja astelivat haaveillen -toistensa rinnalla. Anna tuontuostakin naurahti tavalliseen tapaansa. -Hänen kotiportillaan he seisahtuivat ääneti katsomaan tähtitaivasta. -Silloin Akseli ojensi hänelle kirjeen, jota hän monta päivää oli -kantanut povitaskussaan. Se sisälsi hänen rakkautensa tunnustuksen. - --- Älä nyt sentään levittele tuota juttua kenellekään, lisäsi Akseli -lopetettuaan. - -Erkki tietysti lupasi. Mutta oli hän sanomaisillaan, että Annan serkku -Lauri Vaurio hänelle oli uskonut melkein samallaisen jutun itsestään ja -Annasta. Mutta hänkin oli kieltänyt sitä levittelemästä ja Erkki pysyi -luottamukselle uskollisena. Mutta hänen päähänsä välähti samassa tuuma: -pienen kepposen hän panisi toimeen rakastuneille tovereilleen. Sieti -heille hiukan nauraa. - -Kertomuksen muodossa, tosin hiukan muutettuna, luettiin heidän -sieluntilansa jo seuraavana lauvantaina konventin sanomalehdestä. -Se herätti toiselta puolen suurta riemastusta, toiselta puolen -suuttumusta. Asianomaiset, sekä Vaurio että Latvala epäilivät paikalla -Erkkiä ja ottivat vuorotellen hänet kanssaan kahdenkesken, vaatien -tilinteolle. - -Omituista muutoin, että Anna Vaurio siitä lähtien sangen usein sattui -Erkki Bergin tielle. He kohtasivat toisensa kadulla, porraskäytävissä, -puistoissa, milloin missäkin. Alussa oli uhka ja ilkku Annan -suupielissä, hän katsoi Erkkiin suoraan ja terävästi ja hänen kauniit -silmänsä näyttivät iskevän tulta. Päästyään hänen ohitsensa, Erkki -tavallisesti purskahti nauruun. Mutta vähitellen lauhtuivat Annan -kasvonpiirteet ja pää alaspainettuna, kärsivän näköisenä, hän vältti -Erkkiä niin paljon kuin suinkin. Erkki taas oli utelias näkemään -miten tyttö sitte muuttuisi kun tuo suruisan nöyryyden aikakausi -olisi ohitse. Sentähden hän rupesi etsimään tilaisuutta päästä hänen -seuraansa. - -Eräänä päivänä kun Erkki ja Akseli olivat kävelyllä, tapasivat he Annan -niinikään kävelemässä erään toverinsa kanssa. Silloin Akseli heidät -esitti toisilleen ja jättäytyen jälellepäin Annan toverin kanssa, -hän antoi heille tilaisuuden selvittää välinsä. Mutta eihän heidän -puhelustaan tahtonut tulla mitään. Toinen teki kysymyksen, johon toinen -lyhyesti vastasi ja sitte syntyi hiljaisuus. Ilta oli tyyni. Auringon -laskettua oli maa vetäytynyt jäähän. Ei vielä ollut rataskeli, mutta -reki kulki vaivaloisesti niitä likaisia lumijätteitä myöten, joita oli -katukäytävien syrjillä. Taivas oli kirkas ja siellä täällä tuikki tähti. - -Äkkiä Anna seisahtui ja nyökäyttäen päätään katumyymälää kohti, hän -teroitti katseensa ja korvansa. Hän seisoi hiukan kumartuneena, huulet -auki, poskilla puna ja silmät rävähtämättöminä. - -Katumyymälä oli matala, puoleksi maanalainen puoti, jonka seinillä -riippui teurastettuja lihoja ja pöydillä lepäsi rasvaa ja ihraa. -Jostakin sisähuoneesta kuului iloinen harmonikan sävel ja hyllyltä -näkyi kipsinen rintakuva Runebergista. Katossa paloi käryävä lamppu. - --- Runebergin kuva tuossa ympäristössä! huudahtivat Erkki ja Anna kuin -yhdestä suusta. He purskahtivat kaikki nauruun. Ja äkkiä katosi heidän -väliltään kankeus. Anna ja Erkki juttelivat kuin vanhat tutut. Molemmat -he pitivät runoudesta ja ihailivat Runebergiä. Akselin alkoi jo käydä -kateeksi, hän yritteli yhtyä heidän puheisiinsa, mutta sai niin -hajamielisiä vastauksia, että hän heistä erosi saattamaan kotiin Annan -toveria. Mutta sitte hän paikalla riensi loitolta katselemaan Annan -porttia kohti. Siellä hän, Anna, seisoi Erkin kanssa pitkässä puhelussa -ja tutunomaisesti he vihdoin sanoivat jäähyväiset toisilleen. - -Hän oli tehnyt Erkkiin mitä parhaimman vaikutuksen. Hän oli pirteä -tyttö ja hänen käytöksensä oli luonnollista. Erkki muisteli häntä -ensin usein, miten hän käveli, miten hän nauroi. Mutta sitte he eivät -tavanneet toisiaan pitkiin aikoihin ja hän oli jo haihtumaisillaan -Erkin mielestä, kun hän eräänä päivänä äkkiä pujahti häntä vastaan -kadunkulmassa. - --- Minä inhoon tuota tyttöä, sanoi hän ja pusersi pienet kätensä -nyrkeiksi. - --- Ketä tyttöä? kysyi Erkki hämmästyneenä. - --- Te ette enään voi häntä nähdä. Enkä minä tiedä hänen nimeänsä. Mutta -tässä kulmassa me jo vuosikausia olemme kohdanneet toisemme. Hän mahtaa -asua jossakin täällä. Me käymme molemmat koulua -- tietysti eri koulua, -hän ruotsalaista. Me aina katselemme toisiamme... - -Annan silmät kääntyivät ylpeästi siihen suuntaan, johon tyttö oli -kadonnut ja hänen äänensä oli uhkaava. - --- No? kysyi Erkki. - --- Siinä ei olekkaan muuta kuin että katselemme toisiimme. Hänen -katsettaan minä en kärsi, en! Jos te tietäisitte -- näin, näin hän -kävellä luhnailee -- Anna näytti hänen käyntiänsä. -- Hän varmaankin -koettaa olla niin keijukaisen kaltainen kuin mahdollista, sillä hän on -kaunis muutoinkin: helakka, hieno iho, ruskeat kauniit silmät, tukka -kihara, musta, hänessä on kaikki kaunista, mutta hän on ihan kuin pikku -sisareni nukki, kiharat kiemurtelevat alas poskille ja kaulalle... Ja -hän se vasta on _koketti!_ - -Anna oli käynyt kiivaasti ja puhunut kiivaasti. Hänen viimeisissä -sanoissaan oli katkeruutta ja niitä lausuessaan hän käänsi kasvonsa -Erkkiin ikäänkuin hyvitystä vaatien. Mutta Erkki ei sitä nähnyt. - --- Kas etten minä ole häntä huomannut. Teidän pitää joskus näyttää -hänet minulle. Minä tulen sitte auttamaan teitä, tarkoitan, että -yhdessä häntä katselemme. - --- Se on hyvä... Hänellä onkin aina poikakomppaniia kintereillään. - --- No onpa niitä teilläkin, ehätti Erkki hymyillen väliin. - --- Minulla? voi teitä! Anna ravisti päätänsä ja hymyili ikäänkuin -hyväilystä, mutta totistui äkkiä ja huokasi: -- kalliistipa minä olen -saanut pienet valloitukseni maksaa. Teidän luokkalaisennekin kaikki -ovat minua siitä pilkkaamassa ja konventinne sanomalehti... - -Erkki punastui. Tyttö oli tietysti kuullut kaikki serkultaan. - --- Onhan siinä joskus ollut pientä pilaa, sanoi Erkki -- mutta ne jotka -ovat sen kirjoittaneet, eivät ole teitä tunteneet. - --- Niin, sanoi Anna katkerasti ja nyökäytti päätään. - -He kävelivät sitte ääneti. Erkin rupesi tulemaan sääli. - --- Kun te nyt tulette kotiin, jatkoi Anna -- niin istutte kai -kirjoittamaan minusta sanomalehtiartikkelia... Katsokaa, minä tiedän -kaikki. Lauri on kertonut. - --- Mutta enhän teitä ollenkaan tuntenut, puolustihe Erkki. - --- Ja olitte sittenkin valmis solvaamaan nuorta tyttöä. Minä joka -inhoon kaikkia koketteja, niinkuin nyt itse näitte. - --- Mutta suokaa anteeksi, enhän teitä -- -- - --- Joko te nyt sitte myönnätte, etten minä ole koketti? - --- Jo. Täydellisesti. - --- No sitte minä suon teille anteeksi. Mutta tiedättekö, alussa minä -vihasin teitä, olisin voinut vaikka teitä lyödä... Sitte kun minä näin, -miten hyvältä te näytitte, niin vihani lauhtui, tuli teitä sääli, että -olitte tuominnut ihan tuntematonta... - --- Kiitos siitä! -- Erkin ääni oli lämpöinen -- olemmehan nyt selvillä, -olemmehan ystäviä? - -Anna loi häneen veitikkamaisen katseen. Hän ojensi jo kätensä, mutta ei -heti antanut sitä Erkille. - --- Uskaltaakohan teihin luottaa...? - --- Voi, neiti Anna...! - --- No, olkoon menneeksi. - -He paiskasivat kättä. Anna oli oikeastaan ostamassa itselleen -keväthattua ja Erkki meni hänen mukaansa puotiin. He ostivat sellaisen, -josta Erkki piti ja tinkivät yhdessä siihen valkoisen sulan. Ja heti -sen tehtyään he erosivat. Anna ei antanut Erkin tulla saattamaan -itseään kotiinkaan. Täytyi muka olla järkevä ja ahkera. Anna oli -viimeisellä luokalla ja Erkki tulisi vuoden päästä ylioppilaaksi. Johan -he olivat vanhoja ihmisiä! - -Illalla istui Erkki kirjojensa ääressä, pää käden varassa ja silmäili -taivasta. Pilvet olivat terävinä kielekkeinä, kaistaleina, jotka -muuttivat muotojaan ja ennustivat myrskyä. Tyyntä oli vielä Erkin -rinnassa, mutta hän tunsi siinä myrskyn enteet. Naapuritalon puitten -oksien välitse pilkahti tähti, savukiemura nousi suorana ilmaan, -kaikki oli niin omituisen kaunista, kaikki tuntui hyväilevän mieltä. -Hänessä liikkui selittämätön tunne. Oli kuin valkoinen siipipari, -hellä ja hentoinen kuin naisen käsi olisi liidellyt hänen ohitsensa, -sulkainsa untuvilla hivellen hänen poskeaan... Äkkiä näkyi ikäänkuin -kuva, mutta se haihtui samassa, eikä hän saanut selville mitä se oli. -Ilmalinnoja, tuulentupia, tulevaisuuden unelmia! Ensi kevännä hän tulee -ylioppilaaksi. On edessä suuri, suuri maailma... - -Erkki heittäysi lukuihinsa eikä tavannut Annaa moneen päivään. Mutta -Vaurio ja Latvala rupesivat tekemään hänelle kiusaa. He kävivät -yhtaikaa hänen kimppuunsa, kyselivät ja koettivat solmia häntä -sanoihinsa. - --- Olit oikeassa kun sanoit Annaa koketiksi. Nyt olemme mekin saaneet -sen selville. Hän on oikkuja ja vehkeitä täynnä. - -Erkki oli jo, päästäkseen heistä, myöntämäisillään, että niin se on. -Mutta tietysti Anna serkkunsa kautta saisi tietää kaikki; eikä hän -sitä tahtonut, sillä olihan hän sopinut Annan kanssa, että he olisivat -ystävät. - --- Kyllä se sentään on enemmän luontoa kuin luulette, sanoi Erkki. -- -Niinhän minäkin ennen luulin, mutta sitte kun tutustuin... - --- Se on jo saanut sinutkin pauloihinsa, nauroivat pojat -ylenkatseellisesti. -- Onnittelemme sinua itkuihin ja hammasten -kiristykseen! - -Eivätkä he huolineet Erkin puolustuksista. Vaurio hankki jo toisen -tytön hakattavakseen, mutta Akseli retkieli pitkiä matkoja tavatakseen -Annaa ja kärsivänä, onnettomasti rakastuneena hän milloin koetti -pehmittää tyttöä maailmaa halveksivalla synkkyydellä, milloin hän -sydämmellisesti pyysi häntä muistamaan sitä yhtäkin kuutamoista iltaa. -Anna valitti kerran Erkille, että hän oli hänestä ihan pääsemättömissä, -hän ei voinut kärsiä tuota ruikutusta, jospa Akseli olisi tietänyt -miten inhoittavalta mies näytti kun hän noin valitti! - -Kadulla kävellessään he siitä puhuivat. Äkkiä joku takaapäin tullen -tervehti heitä ja astui ohitse. Se oli Akseli. Hän loi heihin pitkän, -uhkaavan silmäyksen ja hänen huulensa värähtivät ilkeästi. - --- Aih! huudahti Anna ja kalpeni. -- Voi minua, kuinka puhuinkin niin -ääneen! Hän tietysti kuuli kaikki. - -Erkki koetti häntä lohduttaa, saattoi hänet hänen asunnolleen ja palasi -sitte kotiin. Hänen huoneessaan, hänen pöytänsä ääressä istui Akseli, -edessään Annan nimikirjoitus Erkin syntymäpäiväkirjassa. Hänen kasvonsa -olivat kuin ukkospilvi, sieramet laajenivat raskaasta hengityksestä, -ja silmistä säihkyi viha. Hän ei vastannut Erkin tervehdykseen, eikä -antanut hänelle kättään. - --- Te olette minut surkeasti pettäneet, alkoi hän vihdoin -- sinä ja -Anna yhdessä, sinäkin, jota minä pidin ystävänä. Kavaltajia te olette -molemmat, minä teitä syvästi halveksin... - --- Kuule, lopeta nyt, niin minä selitän... - --- Sinä olet minulta vienyt Annan, Anna rakasti minua. - --- Että sinä surkeilla kasvoillasi ja jankutuksillasi olet -kyllästyttänyt hänet, sitä hän tänään valitti. Ihan sattumalta hän tuli -siitä puhuneeksi, älä nyt suutu. Minä en ole tahtonut sinua pettää ja -emmehän me niin usein ole olleet yhdessä Annan kanssa. - --- Hän on jo ehtinyt kehua sinun kauneuttasi ja ritarillisuuttasi koko -kaupungille, minä olen ihan kunnoton, roisto Annan silmissä ja se on -sinun ansiosi. - --- Se on valhe! - --- Ja häntä minä vihaan yhtä paljon kuin olen rakastanut. Maailmassa -ei ole käärmettä sellaista kuin hän, kukaan ei niin tiedä kiemurrella, -kierrellä, kietoutua ja myrkyttää niinkuin hän -- -- -- - --- Tämä menee liian pitkälle, voit jo lopettaa, muutoin suutun tästä -minäkin -- -- -- - --- Suutu, suutu, käy nyrkkisille jos tahdot, hän, Anna, jota minä -rakastin, hän on riepu ja rääsy, nosta se liasta, kiedo kaulaasi... -Minä en huoli sellaisia...! - -Erkin nyrkki sattui pöytään niin että mustepullo helisi. Hän ojentausi -suoraksi Akselin eteen, hänen nyrkissään oli voimaa, joka lamautti ja -heikonsi Akselia. Hän oli raivoissaan, mutta hän hilliytyi. Akseliin se -vaikutti niin että hän toiselta puolen olisi ollut valmis sovintoon, ja -toiselta puolen häntä suututti Erkin komentava ryhti. - --- Ota takaisin sanasi! uhkasi Erkki. - --- En ota! - --- Ota takaisin sanasi taikka -- -- -- - --- En! - --- Minä sinut vaadin miekkasille, kaksintaisteluun. - --- Osaatko sinä edes ampua? sanoi Akseli pilkallisesti. -- Onko pyssysi -kaatanut edes jänistä tai sorsaa! - --- Nyt ei olekkaan kysymys jänis- tai sorsajahdista, vaan jompikumpi -meistä kahdesta, hyvä herra, minä tai te, jää haavoitettuna tai -kuolleena taistelutantereelle. Huomatkaa se! Vielä kerran kysyn: -otatteko takaisin sananne neiti Vauriosta? - --- En. - -He päättivät, että huomenna päivällisen aikaan mentäisiin puistoon -sopimaan paikasta ja valitsemaan aseet. Asia päättyisi "duelliin". - -Erkki kiirehti vielä samana iltana lainakirjastoon pyytämään jotakin -kirjaa, jossa kaksintaistelua kuvattiin, sillä hänen käsityksensä siinä -suhteessa olivat vähän hämärät. - -Kun Erkki aamulla tuli kouluun, näki hän Vaurion ja Akselin -salaperäisessä keskustelussa. Akseli oli tavallista kalpeampi, he eivät -Erkin kanssa tervehtineet eivätkä vaihtaneet yhtään sanaa. Sattumalta -Erkki ehti nähdä, että Akseli ojensi Annan serkulle hienokoteloisen -kirjeen, jonka päällekirjoitus oli vapisevan käden työtä. Iltapäivällä, -sovittuun aikaan, marssivat molemmat riitaiset sivukatuja kohti, -mennäkseen ulkopuolelle kaupunkia. - -Ilma oli niin keväinen, kadut jo kuivat, nurmikot vihriällä laiholla, -aurinko likeni laskuaan, lauvantai-iltaa pyhittämään sunnuntaiksi -soivat kirkonkellot ja ihmisiä oli kävelyllä. Erkki astui eteensä -tuijottaen, katselematta vastaantulijoita, totisena ja synkkänä, Akseli -vilkaisi rauhattomasti ympärilleen, puna ja kalpeus vaihtelivat hänen -poskillaan. - --- Kuule, onko se todellakin niin, sanoi Akseli vihdoin, -- että toisen -meistä täytyy kuolla, näin ihan terveeltään, juuri kun kevät koittaa? -Se on minusta niin omituista. - --- Tietysti. Itsehän te niin olette tahtonut. - -Puistossa lauloivat linnut, puut olivat hiirenkorvalla ja tuoksut -leijailivat ilmassa kuin henget. Erkki esitteli että mentäisiin -puhelemaan yksinäiselle penkille syrjemmällä. - --- Kuule, mutta eikö sitä millään voisi estää, että meidän pitää -toisemme tappaa? Me tulisimme jo vuoden perästä ylioppilaiksi. - --- Luuletko sinä että tässä lasketaan leikkiä? Tämä on totisesti totta. -Olisit silloin peruuttanut sanasi, mutta sinä et tahtonut ja nyt se on -myöhäistä. - -Erkki oli päättänyt teititellä Akselia, mutta hän unohti sen -kiukuissaan. Hänen äänensä oli synkkä ja käheä. Se vaikutti Akseliin -kuin kuoleman koura. - --- Berg, Latvala, hoooi! kuului äkkiä huuto heidän takaansa. -- -Pysähtykää, odottakaa! - -Pojat kääntyivät hämmästyneinä. Vaurio siellä juosta pyyhälti. -Hiestyneenä, hengästyksissä hän heidät saavutti. Hetken kuluttua tuli -näkyviin Anna. - --- Mitä sinä meistä tahdot? sanoi Erkki synkästi. -- Meillä ei nyt ole -aikaa. - --- Jumalan kiitos että teidät tapasimme! - -Se oli Anna. Hän ojensi molemmat kätensä, toisen Erkille, toisen -Akselille. Askeli sattui saamaan vasemman ja tunsi itsensä jo -onnelliseksi, kun Anna monien aikojen perästä niin ystävällisesti -häntä lähestyi. Tuskan väreet olivat tytön äänessä, posket hehkuivat, -tukkasuortuvia riippui hartioilla ja silmät rukoilivat. - --- Minä pyydän teitä niin hartaasti, suokaa anteeksi, olen ollut paha -sinulle Akseli, ja te herra Berg, suokaa anteeksi -- --! Tulin niin -onnettomaksi, kun kuulin -- -- -- Se olisi ollut hirveää -- -- -- - -Häntä pöyristytti ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kauhealta näyltä. -Akseli yhäkin piteli hänen kättänsä. Mutta Erkki seisoi synkkänä. - --- Neiti, älkää meitä keskeyttäkö. Meidän täytyy mennä. - --- Te ette saa, voi minä rukoilen, tulkaa pois, unohtakaa, tulkaa -ystäviksi... Minun syyni on kaikki -- -- --! - -Annan ääni oli itkevän herkkä. Liikuteltuna ja ihastuneena Akseli häntä -katseli. - --- Te ette tiedä mitä sanoja olemme langettaneet toisillemme, niitä ei -voi pestä pois kuin verellä. - --- Verellä! kirkasi Anna ja purskahti itkuun. -- Mitä minä teen, minä -onneton? - -Hän lankesi maahan ja otti Erkin molemmat kädet. - --- Sopikaa, tulkaa ystäviksi, minun tähteni! -- Siitä hän rukoilevasti -katseli ylös. -- Erkki pyyhki toisella kädellä otsaansa, huokasi -syvästi ja sanoi sitte: - --- No minä suostun _teidän tähtenne!_ - --- Minä taas olen kauvan sitä tahtonut! iloitsi Akseli. - -Annan kasvot vetäysivät valoisaan hymyyn, liikutuksissaan hellänä, -kauniimpana kuin koskaan ennen hän ojensi heille kätensä ja lausui -hiljaa: - --- Voi kiitos! - -Vähän aikaa he kävelivät ääneti. - --- Nyt mennään juomaan limonaadia ja syömään torttuja, esitti Vaurio. --- Minä tarjoon. - -He istuutuivat penkille vesimyymälän vieressä. Anna oli Akselin ja -Erkin välissä. Vaurio läksi tekemään tilausta. - --- Pois kaikki vanhat vihat, sanoi hän sitte nostaessaan limonaadilasia! - -Heidän lasinsa kilahtivat vastatusten ja samassa he kaikki purskahtivat -nauruun. - - -II. - -Oli kulunut vuosi, oli kevät. Akseli oli jo aikoja sitte luovuttanut -Annan Erkille. Annan poissaollessa koko vuoden oli hän hakannut toista, -se toinen oli ollut kiinnittämässä kukkia hänen rintaansa, kun hän -astui ulos puodista, josta valkoinen ylioppilaslakki oli ostettu -päähän. Erkkikin olisi saattanut saada kukkia, mutta hän ei niistä -huolinut, kun ei voinut niitä vastaanottaa Annan kädestä. Hänelle -ei kevät vielä ollut koittanut, häntä ei ylioppilasarvo elähyttänyt -koko voimallaan, ennenkuin Anna hymyllään oli sulattanut talven hänen -rinnastaan ja hyväksymisellään vihkinyt hänen valkoisen lakkinsa. -Äärettömästi hän kaihosi Annaa, niin että välistä tahtoi ääneen -kirkaista. - -Oli hän miltei varma Annan rakkaudesta... Tuontuostakin oli hän -saanut häneltä terveisiä hänen nuorempien veljiensä kautta, jotka -nyt vuorostaan olivat koulussa, ja pari kertaa oli Anna kirjoittanut -hänelle ystävällisen vastauksen hänen kirjeisiinsä. Annan kirjeet -olivat aina alkaneet: "Herra Erkki Berg!" tai vaan: "Herra Erkki!" Ei: -"_Hyvä_ herra Erkki!" Erkki oli siitä onnellinen, sillä olisihan se -rakastavalle ollut liian vähän. Rakas-sanaa taas ei tietysti sopinut -käyttää. - -Onneksi sattui Erkin kaukaisia sukulaisia asumaan Annan kotipuolella. -Hän ei heitä ensinkään tuntenut, mutta sopihan heihin tutustua. Ja -matkalla kävi poikkeaminen Annan kotiin. - -Kuinka hurjasti sydän sykki, kun hän viimeisessä kestikievarissa pesihe -matkapölyistä ja sitte kysyi tietä Rauhalaan. Ja kun hän ajoi pitkän -puukäytävän halki, johon talo jo näkyi, tuntui onni niin tukahduttavan -suurelta, että hän hyppäsi alas polkupyörältään ja kävellen astui -lopputien. - -Rakennus oli vanha, suurten koivujen varjostama, takaa pilkoitti järvi. -Piha oli herttaisena nurmikkona. Portailla istui nuori tyttö painuneena -ompelutyöhönsä. Erkin kasvoille lensi puna, hän yskähti, nosti lakkiaan. - --- Herra Berg! Todellako? Kuinka hauska. Nyt minä ymmärrän mitä se käki -merkitsi. Tervetuloa -- ja onnea! Kuinka se on kaunis! - -Anna jäi hetkeksi ihaelemaan Erkin lakkia. Erkki ei saanut sanaa -suustaan. Hän vain katseli häntä. Yhäkin kauniimmaksi hän oli käynyt, -hän oli kasvanut ja vartalo oli kehittynyt. Hänessä oli jotakin -totisempaa, naisellisempaa kuin ennen ja hän punastui Erkin katsetta. - --- Tervetuloa vieläkin! jatkoi hän. -- Käykää sisään, olkaa hyvä. -Otetaan polkupyörä tänne etehiseen. Äiti, täällä on eräs tuttavani -Helsingistä, herra Berg. Ratto, Ratto, pois nyt jo! - -Viimeiset sanat tarkoittivat koiraa, joka riemuisalla hypyllä ja -haukunnalla otti vastaan vierasta. Pian kokoontui portaille koko perhe, -isä, äiti, veljet ja pikkusiskot. He tunsivat kyllä herra Bergin -nimeltä, sillä olihan Annalla hänen valokuvansa ja kun, Annan ollessa -puuhaamassa teetä, rouva Vaurio ja Erkki keskustelivat, kävi selville, -että he olivat kaukaista sukuakin. Sentähden he kohtelivat Erkkiä kuin -vanhaa tuttua ja pyysivät häntä viipymään luonaan kumminkin muutamia -päiviä. - -Mutta Anna, entinen iloinen Anna, mihin hän oli kadonnut? Vakavana, -totisena hän järjesteli kodissaan ja varoitti pikkusiskoja. Ja kun -hän välistä hymyili, teki hän sen niin arvokkaasti. Miten hän oli -voinutkin niin muuttua? Erkki tunsi äkkiä olevansa hänestä hyvin -kaukana. Tuli hänen kasvoihinsa johonkin määrään entinen ilme kun tuli -puheeksi pikku siskon nukki, jonka tämä oli kantanut Erkin syliin. Se -oli punaposkinen, tummatukkainen kaunotar ja miltei liikutetuin mielin -Erkki otti sen käsiinsä. - --- Tämäkö se on, joka oli tuon teidän entisen ystävättärenne näköinen? - -Anna nauroi. - --- Se, se juuri. Siitä syystä se onkin ollut minun erityisen hoitoni -alaisena. Muutoin ei se ikinä enään eläisi. Eikö totta, tuollaisia -ihmisiä löytyy? - -Illallisen jälkeen he kahden läksivät kävelemään; Anna oli paljain -päin, kevyt huivi olkapäillä. Hän kääntyi tallin ohitse kulkiessa, -rengin puoleen kysymään jotakin, piioille, jotka lypsivät lehmiä oli -hänellä myöskin sanottavaa ja vasta kun tultiin puukäytävään, hyvän -matkan päähän, rupesi hän pitämään huolta Erkistä. - --- Tiedättekö, tänään kun täällä kuljin, lensi käki pääni päällitse ja -minä toivotin -- että te tulisitte meille käymään. Ajatelkaa kuinka -omituista! - --- Todellako! Te toivotitte minua, te ilostuitte tulostani? - --- Tietysti. Onhan täällä jokseenkin yksinäistä ja varsinkin on hauska -tavata teitä kouluajan tuttavia. - -Hän tuli jo taas sellaiseksi, jommoisena Erkki oli häntä niin -rakastanut. Erkin kurkkuun nousivat sanat, hän olisi tahtonut kertoa, -miten hän oli kaivannut ja odottanut. - --- Kuinka tuo lakki on kaunis. Kai on ihmeen suloista kun nyt olette -valmis ja kai teillä on ollut paljon pelkoa ja paljon jännitystä ja -paljon työtä -- -- --? - --- On! sanoi Erkki innostuneena. - -Nyt vasta oli hänellä kevät, nyt vasta, kun hän, Anna siitä puhui, -tunsi hän valkoisesta lakistaan ääretöntä riemua, nyt tuli työstä -palkka ja hän käveli tuota tietä, jota Anna oli polkenut lapsesta asti, -hengitti hänen kotimetsänsä ilmaa kruunatun sankarin tunteilla. - -Anna otti hänen lakkinsa käteensä, katseli sitä joka haaralta, silitti -sinistä vuoria ja antoi sen sitte pois. - --- Kertokaa jotakin Helsingistä. Mitä niille entisille "ritareille" -kuuluu? - -Ja Erkki kertoi. Mutta sitte hän tahtoi kuulla jotakin Annasta. - -Mitä hänestä sitte oli kertomista! Hiljaisesti aika kului, päivät -olivat aina toistensa kaltaiset. Alussa oli ollut Helsinkiä ikävä, -sitte hän oli tottunut ja nyt hän viihtyi oikein hyvin, kävi paraikaa -rippikoulua, juhannuksena pääsivät jo ripille. - -Rippikoulua! Se siis oli syynä hänen tavattomaan vakavuuteensa, olisipa -tehnyt mieli hänet näyttää Akselille ja Laurille. Ne eivät olisi -tunteneet. - --- Onko se teistä hauskaa? kysyi Erkki. - --- Mikä? rippikoulussa käyminenkö? Hauskaa --? No on. - -Hän ensin epäili sanoisiko sitä hauskaksi. - --- Siellä selvii niin paljon, jota tarvitsee selvänä tietona elämän -tiellä. - -Se ilta kului kuin humaus ja yön Erkki nukkui, korvissaan vielä se -sävel, jota Anna illalla oli soittanut. Seuraavana päivänä läksi hän -Rauhalasta koko perheen saattamana puukäytävän päähän. Siellä tuli -vastaan mies, jolla oli asiaa "herralle". Kun hän oli pistänyt kättä, -kaikille, heitti hän pitkän katseen nuoreen ylioppilaaseen ja lausui: - --- Onkos tämä sitte Anna ryökinän sulhanen? - -Erkki ja Anna punastuivat korviin saakka, veljet, jotka kuulivat omat -luulonsa toisenkin suusta, päästivät suuren naurun, äiti selitti, ettei -hänen tyttärensä vielä ollut kihloissa, mutta isä iski merkitsevästi -silmää ja nyökytti päätään. Sitte heitettiin hyvästi ja kaihomielellä -ajoi Erkki kaukaisten sukulaistensa taloa kohti, jonne hänellä enään ei -ollut minkäänlaista halua. - -Ja taas kului pitkiä, pitkiä aikoja, jolloin Erkki kaipasi ja odotti. -Kesä loppui, tuli syksy ja talvi töineen yliopistossa. Jouluna läksi -Erkki taas tervehtimään noita kaukaisia sukulaisiaan ja poikkesi -matkalla Annan kotiin. Isä ja äiti sulkivat hänet miltei syliinsä, -Ratto haukkui riemusta ja iloisesti otti Anna ja lapsijoukko hänet -vastaan. - -Pari päivää Erkki eli Rauhalassa kuin huumeessa. Tanssiaisissa tanssi -hän Annan kanssa, kuutamoisina iltoina he kävelivät yhdessä, öisin -Erkki näki unissaan vain Annan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että -hänen täytyy tunnustaa rakkautensa. - - * * * * * - -He olivat kotimatkalla kirkonkylästä, jossa oli ollut kutsut. Päivä oli -kirkas ja kylmä, puut raskaina huurteesta, nojasivat maahan saakka. -Hankien vaipassa lepäsi koko järvi, niemet, saaret. Ja kaikki välkkyi -ja kimalteli. Erkki tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua. Annakin -vaikeni ikäänkuin odotuksessa. - --- Kun minä katselen tuota valkoista, joka hohtaa, jota reunustaa tuo -vihriä huurteinen metsä, niin mieleeni johtuu, en oikein tiedä miksi, -morsian, jonka kulmilla myrtti painaa. - -Anna puhui hitaasti, hiljaa. Erkki nieli jokaisen sanan. - --- Myrtti painaa? kysyi hän kiihkeästi. - --- Niin, painaa, sillä morsian ei rakasta sitä sulhasta, jolle hän -vannoo kuuluvansa. - --- Mistä se tuli mieleesi? - --- En tiedä. Katsellessani tuota metsää ja lunta. Ja kerran olen ollut -sellaisissa häissä. - -Ei kuulunut pitkiin aikoihin muuta kuin reen anturoiden alla lumen -narina ja kulkuset. Erkkiä raateli omituinen epäilys. Sen olivat -synnyttäneet Annan viimeiset käsittämättömät sanat. Hänen täytyi -saada selvyys. Ja hän kääntyi tytön puoleen, katsoi häntä silmiin ja -kuiskasi, että hän häntä rakastaa. - -Anna hengitti syvältä ja sulki silmänsä. Erkki meni kuin tainnoksiin. - --- Lausu että sinäkin rakastat minua, kuiskasi hän vihdoin. - --- En voi! Minä sinusta pidän paljon, mutta en rakasta. - -Erkki hurjistui, ei ollut mahdollista, ettei hän rakastaisi, hän, jonka -kuvaa hän oli uskollisesti kantanut povessaan vuosia -- --! - --- Sekö olisi uneni loppu, onneni loppu! Rakastatko sinä sitte toista? - --- En. - --- Mutta ehkä sentään --? Se on kamalaa, kamalaa, minä en voi elää -sitä päivää, jolloin toinen sinut saa omakseen. Jos sinä tietäisit -miten olen sinua ajatellut, kaihonnut näinä vuosina, siitä illasta asti -siellä puistossa -- --! Ja jos sinä käsittäisit miten on katkeraa olla -tässä rinnallasi, kun tiedän etten sinua koskaan saa -- -- --! - -Erkki purskahti itkuun. Anna oli saanut hänestä sen vaikutuksen, ettei -hän osaa itkeä. Hänen tuli äärettömästi sääli. - --- Erkki raukka! Kuinka se minuun koskee, sanoi hän pehmeästi ja ojensi -peitteen alta hänelle kätensä. - --- Mutta ehkä sinä voisit oppia rakastamaan minua! Minä teen mitä -tahansa, mitä sinä vain tahdot, ei ole niin suurta maalia, etten sitä -saavuttaisi, kun lupaat tulla omakseni. - --- En, en, en voi sinua ikinä rakastaa muuta kuin ystävänä, veljenä. - -Erkin hampaat kalahtivat vastatusten. Sitte ei taas kuulunut muuta -kuin lumen narina ja kulkuset. Päivä oli vajonnut ruskoihin, etelässä -välkkyi suuri tähti. Anna viittasi siihen: - --- Katso! hän äänsi kuin toivoa herättääkseen. - --- Niin, sanoi Erkki kolkosti, -- taivaalle nousi tähti ja minun -sydämmestäni se sammui... Sellaista on elämä. - -Hetken kuluttua hän jatkoi kovalla, käskevällä äänellä: - --- Älä tästälähin koskaan anna minulle itsestäsi mitään tietoja, -kohtele minua kuin ventovierasta! - --- Niinkö, että meidän ystävyytemme nyt on kokonaan lopussa? kysyi -Anna pelästyneenä, -- se ystävyys, joka minulle on tuottanut niin -paljon onnea? En saa siis sinulta koskaan odottaa tai sinulle lähettää -tervehdystä, kun vanha vuosi vajoo umpeen, ystävänä ylpeillä sinusta -kun olet suorittanut tutkintoja. Olenko ymmärtänyt oikein? - --- Niin. - --- No sitte kiitän sinua näistä olleista ajoista. Sinä olet tuottanut -minulle paljon onnea. - -Hänen äänensä värisi hellästi. Seurasi pitkä äänettömyys. Iltarusko oli -muuttunut kiiltäväksi pimeydeksi ja taivas oli tähtiä täynnä. Valot -loistivat vastaan Rauhalan ikkunoista. Ratto rupesi haukkumaan. Jo -ajettiin sisään portista. - --- Anna, suo anteeksi, ollaan ystäviä, pyysi Erkki hiljaa. - -Ratto ryntäsi rekeen heidän päällensä. Lamppu kädessä tuli -palvelustyttö kuistille. Etehisessä sai Anna painetuksi Erkin kättä. - -Ei ollut Rauhalassa enään mitään, joka olisi Erkkiä pidellyt. Yhtä -katkera kuin suloinen oli hänelle jokainen hetki. Särjetyin sydämmin -läksi hän sieltä. - - * * * * * - -Hän heittäysi hurjasti työhön. Se helpoitti. Mutta hän ei unohtanut. -Ja vähitellen alkoi toivo elpyä hänen rinnassaan kevään kanssa, joka -koitti. - -Eräänä päivänä kun Erkki tavallista tyynempänä istui kirjojensa -ääressä, tuli hänelle kirje, jonka päällekirjoituksen hän paikalla -tunsi Annan kirjoittamaksi. Kädet vapisivat kun hän sitä avasi. Anna -ilmoitti hänelle, vanhalle ystävälle, että hän oli kihloissa -- se oli -vastaiseksi salaisuus. - -Erkki läksi kävelemään. Maalitonna hän kauvan harhaili, kuljeskeli kuin -mielipuoli. Hän joutui rannalle, jolla hän koulupoikana ollessaan niin -monasti oli kävellyt uneksien ensi lempensä unelmia. Nyt ne piti raataa -mielestä juuria myöten. Hän tunsi kuinka sydän vuoti verta. - -Lumet läksivät, jää oli lyyjynharmaata, ilmassa kaikui kevätsäveliä ja -tuoksui tuoreus paisuneista lehtisilmuista. Mustana kuin syksyn yö, oli -Erkin mieli. Istuen yksinäisellä penkillä, valitti hän itsekseen. Hän -ei voinut itkeä, mutta hän puhkesi hiljaa puhumaan. - --- Se on varkautta Anna, jos minä sinua vielä rakastan ja minä en -tahdo varastaa, en ryöstää toiselta hänen omaansa. Tule onnelliseksi -Anna hänen sylissään, minä en tahdo sinua koskaan nähdä, en koskaan -ajatella, en unissanikaan. Minä riistän sinut sydämmestäni, revin sinut -niinkuin satavuotisen hongan juurineen päivineen, työnnän luotani, -tapan ja hautaan. Minä rakastun toiseen tyttöön, sulkeudun hänen -hehkuvalle povellensa ja olen onnellinen, onnellinen -- -- -- yhtä -onnellinen kuin sinä! - -Hän läksi kävelemään pitkin rantaa, katseli raskasta jäätä ja ajatteli -sitä toista, jota hän oli rakastava. - -Hän olisi hänelle niin hellä, niin rakastavainen, niin -anteeksiantavainen. Hän itkisi hänen surujansa, hän kaipaisi hänen -kanssansa ja auttaisi häntä unohtamaan. Ehkä hänkin, Erkki vielä -saattaisi tulla onnelliseksi, vaikka se _nyt_ tuntui mahdottomalta. - -Ja Anna jäisi kesäyön unelmaksi, kangastukseksi meren selälle, -ilmestykseksi taivaan mailta, ruskopilveksi auringon laskemasijoille. - - - - -Öisiä vieraita. - - -Oli jo niin kevätpuolta, että vain sydänyöllä hämärsi. Mutta lauvantain -ja sunnuntain välinen yö tuli pimeä ja kolkko kuin syksyllä. Vettä -satoi, tuuli kierteli solia ja lakasi altaan kaikki mitä eteen sattui. - -Tuvassa makasi väki. Keskiyön aikana heräsi joku lapsista pyytämään -vettä. Äiti tapaili piimätuoppia ja löysi sen kyljellään permannolta; -kissa pahanen siinä lie liikkunut. Hän sukasi ylleen hameen, otti -tyhjän tuopin ja läksi unimielin aittaan päin mahlajakaljaa noutamaan. - -Tuuli ruhjoi vaatteita, lumensekainen sade piiskasi kasvoja, paljaat -jalat polkivat liejuista pihaa. Pärekoppa oli jäänyt tyhjäksi tallin -eteen, tuuli sitä vieritteli. Lapset olivat jättäneet lehmänkellon puun -oksaan riippumaan ja se soi siinä lämähdellen myrskyn äänten rinnalla, -surkeasti kuin hätähuuto. Vihdoin hän tuli ovelle ja ojensi kätensä -pistämään avainta avaimenreikään. Sieltä tuli tyhjyys vastaan. Hän -luuli tavoittaneensa ovea liian kaukaa ja astui likemmä. Kynnykselle -hän lankesi, heräsi silloin vasta täydellisesti unestaan ja parkasi -kimakasti. - -Ovi oli selkosen selällään. Edessä oli musta aukko ja lattialta näkyi -valkosia repaleita... Vaimo silloin aavisti kaikki ja vaikeroimistaan -tukahduttaen juoksi hän säikähtyneenä sisään. - --- Kalle hoi, aitassa on liika. Vieras siellä on käynyt siivoomassa ja -puhdistamassa. - -Itkuksi katkesi häneltä ääni, vilusta kalisivat hampaat ja koko olento -värisi. - -Kalle sai vaatteet ylleen ja kahlasi kiireesti aittaan pihan poikki. -Vaimo jäi ulos odottamaan, kädet painettuina rinnalle ja korva -teroitettuna kuuntelemaan. Korvessa ympärillä ryski, huojuvat puut -humisivat, niinkuin maailman lopun edellä Jumala olisi lähettänyt -ilmansa lakaisemaan kaikki pois maanpinnalta. Kallesta ei pitkään -aikaan kuulunut mitään. Vaikka olisi siellä sisällä saanut surmansa. - --- Vieras on käynyt, mennyt matkaansa, kuulumatta, näkymättä. Puhtaaksi -on raivannut jälkensä! kuului ääni vihdoin aitasta tyynenä kuin -kaukainen huokaus. - --- Ensinnäkin on korjannut kirkkovaatteeni naulastaan ja tyhjänä on -orsi, jolla vasikannahka riippui kuivamassa. - -Vaimo purskahti itkuun. - --- Katsos, veikkonen, ovatko minun hameeni jälellä. Jos se ne vei, niin -mikä minun poloisen eteeni tuleekaan -- -- --! - -Hän piteli käsissään hameen helmaa, johon oli pyyhkinyt silmiään, -kuunteli kyyneleitä ja henkeä pidätellen ja luuli tuulen ulvonnasta -eroittavansa, miten miehen kädet haparoivat tyhjiä seiniä. - --- Sillä on mahtanut olla vaimo tai morsian, joka tarvitsi, sillä -tyhjinä ovat sinunkin naulasi. - -Vaikeroiden uskalsi vaimo vihdoin mennä aittaan. Hän oli kompastua -voipyttyyn, joka tyhjennettynä sekin oli kumossa permannolla. Kaikki -sille olikin kelvannut! - -He toimittivat tulta ja tarkastelivat tuhotyötä. - -Kirstu oli avattu ja lattialla hajallaan sen sisältö: torpankontrahti, -kunnankuitteja, lasten parempia leikkikaluja ja nurinkäännetty kukkaro. -Muu kaikki poissa. Eipä siellä suuria ollut ollutkaan. Riepuun -käärittynä oli ollut kymmenen penniä ja se hopeinen sormus, jonka -Kalle kihlasormuksena kerran oli antanut morsiamelleen. Maitopytystä -oli varas juonut, nurin narin se oli viskellyt vaatteet, tarkastellut -taskut, ehtinyt valita parhaat paidat ja löytänyt takimmaisesta -piilosta, monen huivin sisästä silkkiliinasen, jota vaimo tuskin -kirkkoon oli raaskinut panna päähänsä. - -Aamun valjetessa löytyi veräjältä toinen saapas, yksi hameista ja -hävinneen laatikon kansi. - -Vaimo sai Kallen heti lähtemään naapuritorppaan. Siellä vielä maattiin, -mutta Kallen kertomus pani kaikki mielet vireille. Kalle alkoi siitä, -kun heillä lauvantai-iltana oli menty kylpyyn ja puhui sitte tarkasti -koko asian kulun aina kestävään hetkeen saakka. - -Miehet olivat nousseet jalkeille, naiset tekivät tulta ja panivat -kahvipannun kiehumaan. Kalle istui alakuloisena penkillä. Yksin Risto -virui sängyssä pitkällään imien piippuaan. Hän oli jo harmaahapsinen -mies, muutoin pitkä ja roteva kuin jättiläinen. Kukaan ei tietänyt -neuvoa voron jälkiä. Heillä ei eilispäivänä ollut käynyt ketään -vierasta. Mutta kaikesta päättäen tämä ei voinut olla ihan likeltä, -koska se niin oli ollut janoissaan, että oli juonut maidon, ja -vienyt leivät ja voit mukaansa. Vaan ei se taas voinut olla ihan -outokaan, koskapahan oli ymmärtänyt etsiä niin tarkasti kaikki -salaisimmatkin sopet. Ja arveluja tehtiin kaikkiin suuntiin. Kalle -ei niistä innostunut. Hänen alakuloisuutensa oli vaihtunut tyyneksi -alistuvaisuudeksi sallimuksen määräykseen. - --- Mikä on poissa, on poissa, sanoi hän ja miltei rupesi estelemään -varkaushuhun levittämistä. - --- Jollei sinua tietäisi niin rehelliseksi mieheksi, niin voisipa -melkein luulla, että olet hitossa varkaan kanssa, arvelivat naapurit. - -Risto oli sillä aikaa noussut istumaan. Hän vajosi puhdistamaan tuhkaa -piippunysästään ja alkoi uudestaan kysellä Kallelta, mitä kaikkia -tavaraa häneltä oli viety ja mimmoiset olivat varastetut vaatteet -olleet. Ja Kalle kertoi taas uudestaan kaikki, piirsi polvelleen -kankaan ruutujen suuruuden, kertoi housuntaskujen luvun, ei unohtanut -mainita, että kuosi oli kaupunginräätälin hienoimpaa, ja että -jokaisessa napissa oli saman räätälin nimi. Risto kuunteli tarkasti -ja lupasi pitää silmänsä auki illalla. Hän oli nimittäin sinä iltana -kutsuttu pelimanniksi kuuliaisiin Kyyhkylän kylään. - --- Jos se on likeisiä, panee se tietysti ylleen ne vaatteet Kyyhkylän -kuulijaisissa. - --- Uskaltaisikohan tuo? Kunhan se vain ei niitä möisi... - --- No ehkä sitte ostaja näyttäytyy niissä. - -Olisihan Kallen toivon tuosta pitänyt elpymän, mutta alakuloisena hän -palasi Koivulaansa ja istuutui aitanportaille eteensä tuijottamaan. - -Olihan siinä olevinaan rakennuksen alkua, saunaa, aittaa ja navettaa, -mutta kaikki oli pientä ja typistettyä. Tuvan ikkunasta mahtui tuskin -kaksi silmää yhtaikaa katselemaan, katto tapaili miehen päätä. Pellon -turpeet olivat sulamattomat ja alta näkyi ruskomulta, mutta pinnalla -vihannoi kauranoras. Aho antoi niukasti leipää ja halla korjasi -usein vielä nekin viimeiset. Velkaa täytyi tehdä. Tuvassa istui -Loviisa laulellen itkevälle lapselleen. Pian saisivat he kaikki itkeä -nälkäänsä. Ja siitä sitte piti varkaille tasata. Se oli heidän sallittu -osansa. - --- Jaa, jaa, kuka armoton raaskii tulla rosvoamaan näin köyhiin -paikkoihin, kuului Loviisa vaikeroivan. - --- Eivät uskalla suurempiin. Sentähden täytyy köyhien tasata heille. - --- Ja sinä säästit niitä vaatteita kuin silmäterääsi, hyvän maisterin -muistona. Et kirkkoonkaan pannut päällesi. Nyt voro vei! -- Ja -minun sormukseni ja silkkini, ainoat jotka vielä olivat säästyneet -tyttöaikojen turhuudesta. Silloin sitä kokoelin vaatetta ja liinaa, -piti oleman silkit ja sormukset. Ja nyt voro vei kaikki! Kunhan olisin -tuon tiennyt, olisinpa saattanut muuttaa rahaksi ja itse syödä ne -suuhuni. Se silkkikin, josta ennen palkkarahoistani maksoin kahdeksan -markkaa! - -Mies ei virkkanut mitään. Hänen kasvoillaan oli sunnuntairauha ja -kädessään virsikirja. - -Vaimoa ärsytti tuo velttous. - --- Eivät ne takaisin tule sillä tavalla. Kylälle siitä on lähdettävä -puhumaan. Sinäkö menet vaiko minä? - --- Johan minä niistä puhuin. Ristokin lupasi illalla katsella Kyyhkylän -kuulijaisissa. Mutta mikä on vietyä, se on poissa. Niitä ei enään -tavata. Aitassahan nuo riippuivat tähänkin asti. Mitä virkaa niillä -siellä oli? Tottahan se vieras ne tarvitsi paremmin, tottahan sillä oli -vähemmin kuin meillä. Antaa hänen pitää saamansa! - -Hän työnsi viimeiset sanat tulemaan ikäänkuin ne olisivat olleet -hänen omantuntonsa ääni, jonka piti hallita kaikki hänen inhimilliset -mielitekonsa. Loviisaa taas rauhoitti se, että Risto oli saanut -kuulla asian. Sillä Risto, jos kukaan, saattoi vaania varkaan jäljet. -Hänellä oli silmää vaikka kolmen varaksi, liukas kieli ja puheessa -sukkelat käänteet. Mutta hyvää tuulta hänessä ylläpitämään tarvittiin -aina jotakin väkevää juotavaa. Sentähden Loviisa otti niukasta -jauhovarastostaan vadillisen ja vaihtoi sen viinaksi toisesta torpasta. -Maanantain iltapäivänä, jolloin saattoi arvata Riston palanneen -kutsuista, pisti hän pullon Kallen käteen. - --- Lähde nyt Ristolta kuulostamaan. - -Jo tiellä tuli Risto Kallea vastaan, matkalla Koivulaan. - --- Aika kaunis on kevään alku, sanoi Kalle kun oli pistetty kättä. - --- Niin on. Ja taidatpa saada housusi takaisin. - --- Jaa ettäkö takaisin? - -Kalle seisahtui hämmästyneenä Riston eteen, ja Riston silmät lensivät -pulloon Kallen povitaskussa. Sen johdosta hän sivumennen mainitsi, että -viinatavarat Kyyhkylässä olivat olleet sangen niukat. Kuokkavieraat -sentään olivat tuoneet mukanansa. Itse pääasiaan he eivät kajonneet -ennenkuin Risto oli päässyt istumaan Koivulan tuvan peräpenkille ja -täysi lasi oli hänen edessään. Eilispäivästä vielä väsyneenä hän -veltosti nojausi seinään tai pöytään puhuessaan. - --- Tiedäthän sinä Kyyhkylässä Mattilan talon? - -Kalle nyökäytti päätään vastaukseksi. Mattilan poika oli kerran toissa -keväännä poikennut heillä. - --- No se poika, se Jussi kosiskelee siellä erästä Tilta-nimistä -piikatyttöä. Jussi oli kuulijaisiin oikein kutsuttu, mutta Tilta tuli -kuokkavieraana. Miesten sitte siinä kieputellessa polskaa sattui Jussi -istuutumaan penkille minun viereeni. Pimeä siinä oli, sillä lamppu oli -nostettu orren päähän, se kun aina tanssiessa tahtoi sammua, mutta -- -niinkuin olin katsellut kaikkien muiden vaatteisiin -- vilkasin minä -häneenkin. - --- Mitä sinä minun vaatteistani katsot? kysyi Jussi. - --- Ilman vain katson, että on hienoa kangasta ja taitaa olla -kaupunginräätälin tekoa? sanoin minä. - -Hiukan tutkivasti oli Jussi häntä tarkastanut ja sitte kadonnut -tanssiin. Mutta Risto läksi tekemään tuttavuutta Tiltan kanssa. Ja -saikin hänet houkutelluksi penkille viereensä istumaan. - --- Kunhan nyt tästä Tiltaa viedään Mattilan emännäksi, niin tottahan -sielläkin tarvitaan pelimannia? - -Tilta punastui, rupesi nauramaan ja pyyhkimään hikeä otsaltaan. - --- Mitäs turhia Risto! Saavathan ne talon pojat parempiakin. - --- Ei niitä noin kauniita tyttöjä joka niityllä kasvakkaan. - -Tilta jo heltyi pyytämään että Risto tulisi ensi sunnuntaiksi -soittamaan heidänkin kuulijaisiinsa ja näytti salavihkaa Ristolle -kättään, jossa oli kannallinen sormus. - --- Aika korea sormuskin jo on! ihaili Risto. - -Silloin Tilta sukkelasti peitti kätensä, haukkui sormusta rumaksi ja -vanhanaikaiseksi ja hyppäsi pois. Illempana sai Risto kopatuksi häntä -käsivarresta ja kuiskatuksi: - --- Tänäänkö sinä sen sait? - --- Tänään. - -Enempiä todistuksia Ristolla ei ollut. Mutta hän oli ihan varma siitä, -että varas nyt oli hänen käsissään. Itse varkaudesta hän ei ollut -puhunut yleisesti, vain kertonut luotettavimmille tuttavilleen. - --- Mene sinne nyt tarkastamaan tunnetko, tavarat omiksesi, kehoitti hän -Kallea. - -Kalle oli vaipunut mietteisiin. Hänen mieleensä muistui se päivä kaksi -vuotta sitte, jolloin he olivat muuttaneet Koivulaan. Loviisan avatessa -eväitä ja Kallen hakatessa puita kahvipannun alle oli kaskeksesta -tullut mies, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Hän -oli sanonut olevansa Mattilan poika, Jussi. Heidän avukseen hän -oli nostellut kirstua ja muita tavaroita ja saanut kahvia heidän -pannustaan. Olisiko hän silloin huomannut Kallen kirkkovaatteet ja -Loviisan sormuksen? - -Kallelle selveni äkkiä koko tuo mahdoton varkaus, että talon poika -tulee köyhästä torpasta varastamaan morsiamelleen sormusta ja itselleen -naimavaatteita. Hän ei tullut tarvitsevana, joka hädissään ottaa kun -ei itsellään ole, vaan hän oli tullut himonsa käskystä. Ja se se oli -joka Kallea niin äärettömästi loukkasi. Hän oli itse koko elämänsä -ajan elänyt köyhyydessä, mutta aina saanut himonsa voitetuksi kun se -oli kiusannut häntä valheeseen tai varkauteen. Sen hän sentään olisi -voinut ymmärtää, jos toinen äärimmäisessä hädässä ja siten ikäänkuin -tahtomattaan olisi tullut kajonneeksi lähimmäisensä tavaraan. Ja jos -hän jälkeenpäin olisi tullut tunnustamaan ja pyytämään anteeksi, olisi -Kalle hänelle mielellään suonut anteeksi. Mutta tulla köyhiin ihmisiin -kun oli talon poika! -- Ja itse asiassa: eihän tämä ollut mitään uutta. -Tapahtuihan niitä varkauksia useinkin, mutta ne eivät koskaan olleet -sattuneet Kalleen niin mieskohtaisesti ja sentähden ei hän ollut tullut -niitä niin syvällisesti ajatelleeksi. - -Hän tunsi että hänen oli ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Sentähden -hän otti leivän kotoa evääkseen ja läksi kävelemään Kyyhkylän Mattilaa -kohti. Varovaisesti hän vakoili tiellä ja sai tietää, että Jussi, -oltuaan useampia päiviä poissa, oli palannut kotiin juuri sinä -sunnuntaina. Joku oli nähnyt hänen kantavan suurta myttyä kainalossaan. -Yhä varmemmaksi Kalle tuli Jussin syyllisyydestä. Totisena hän asteli -ylös Mattilan kujaa ja teki johtopäätöksiä talon varallisuudesta. - -Peltojen sänget olivat vielä kyntämättömät, eikä toukoa näkynyt missään -tehtynä. Ojat olivat kaikki päästetyt umpeen, kolme lammasta käveli -katistelemassa vanhaa nurmea pientarilta. Rakennusten katoista oli -tuuli vienyt osia mukaansa ja lovia oli parsittu uusilla päreillä, -joten ne olivat mustan ja valkoisen kirjavat. Piha oli kuin sotkettu -likajärvi, johon jalka vajosi kuin pohjattomuuteen ja jonka rantoina -olivat tuvan kuistin portaat toisella, ja navetan kynnys toisella -puolella. Saarena keskellä pihaa oli kaivo. Olisi senkin kansi sietänyt -korjaamista. Tuvan portaat olivat mädät, rikkinäiset ikkunat tukitut -päreillä ja rievuilla. Porstuasta tuli ulos kaksi laihaa, likaista -sikaa ja likainen oli se nainenkin, joka vastasi Kallen tervehdykseen. - --- Onko nuori isäntä kotona? - --- Ei ole. - --- Viipyyköhän se kauvankin? - --- Pitäisi palata suurukseksi. - -Kalle istuutui penkille ja katseli ympärilleen. Sellaiselta siellä -näytti, että Kalle todellakin rupesi uskomaan, että Jussi tarvitsevana -oli käynyt varkaissa. Hänen oma kotinsahan oli köyhä, mutta siellä ei -ollut sitä kolkkoa, häviön ja autiuden köyhyyttä, joka täällä ikäänkuin -kirkui vastaan jokaisesta raosta permannossa, särkyneistä ruuduista ja -kylmästä tulisijasta, josta oli lohjennut kiviä. Ja kun Kalle katseli -ulos ikkunasta olivat siat nousseet kaivonkannelle ja tonkivat siinä -tyhjää kaukaloa. - --- Eiköhän tuota kaivonkantta pitäisi paikata, putoovat sinne vielä nuo -siat, lausui Kalle vihdoin. - --- Näkyy pudonneen taas se lauta, jolla Jussi sitä paikkasi. - -Ja nainen kahlasi kaivolle, ajoi elukat alas kannelta ja asetti -laudanpätkän paikoilleen. Hän oli vanhanpuoleinen, mahtoi olla isännän -äiti, ystävällisen näköinen, mutta likainen. - --- Sinne putosi meiltä vasta -- olisiko siitä nyt pari kuukautta? -- -varsa. Putosi illalla ja löydettiin aamulla kuolleena. - -Kalle päivitteli vahingon suuruutta, jonka jälkeen akka tuli -puheliaammaksi. - --- Paljonpa meille onkin tapahtunut vahinkoja viime aikoina. Hukkasi -syksyllä markkinamatkallaan isäntä sata markkaa hevosen hinnasta. -Talvella paloi saunassa lehmä ja hieho; kun oli se navetan katto niin -hajallinen ja sattui kova pakkanen, niin oli täytynyt muuttaa sinne. Ja -nyt taas tämä varsa kuinka lienee hyppinyt. - --- Olisi se nyt kumminkin korjattava tuo kaivonkansi. - --- Niihän se olisi. - -Hetkisen ajan Kalle vielä katseli kuinka siat tonkimalla koettivat -siirtää lautaa sijaltaan. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja ajoi siat pois -mennessään kaivon sivutse. Hän oli päättänyt jättää sikseen koko asian. -Liiat varat eivät näkyneet painavan Jussiakaan. Talon poikana hän ei -ollut kehdannut kosia ilman silkkiä ja sormusta, siitä syystä hän oli -ottanut. Varkaus oli tietysti synti, mutta vastatkoon itse teoistansa. -Ja Kalle käveli pää alaspainuneena mietteissään, niin ettei huomannut -ennenkuin hänen edessään seisoi mies, jonka yllä Kalle heti tunsi -- -ryöstetyt vaatteensa. - -Housut olivat hänelle liian lyhyet, sillä hän oli pitempi ja kookkaampi -kuin Kalle. Uusi lakki oli hänen päässään ja kainalossa mytty. Hän -ei Kallea tervehtinyt enempää kuin ventovierasta ihmistä ja jatkoi -matkaansa vihellellen, kasvonpiirteitten rävähtämättä, pitkin askelin -ja -- Kallen mielestä -- ylpeänä. - -Kalle pysähtyi häneen tuijottamaan suu auki. Olisiko hän voinut näyttää -noin viattomalta, jos hän olisi ollut syyllinen? Mutta vaatteet -olivat Kallen. Siitä ei ollut epäilemistä. Hän katosi niin kiireesti, -ettei Kalle ehtinyt häntä edes pysähdyttää. Kalle itse asteli Ristoa -puhuttelemaan. - --- Mennään sinne yhdessä ensi sunnuntaina, neuvoi Risto. -- Silloin ne -kuuluutetaan ja minut pyydettiin pelimanniksi. Eipä Jussi olisi minua -tahtonut, mutta oli Tilta tullut pyytäneeksi. - -Ja Risto uskoi Kallelle, että hänellä itselläänkin oli -"selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. Siitä syystä hän oli ruvennut -Jussia heti epäilemään. - -Seuraavana sunnuntaina Loviisa ja Kalle Riston seurassa astuivat -Mattilan pihaan. Oli se hiukan kuivanut ja kuusen havuja oli sirotettu -viemään pihan yli. Muutoin oli tupaakin siivottu, ikkunoita paikattu ja -paistetun sianlihan haju tunki ulos asti. Risto astui soittaen sisään, -morsian otti hänet hymysuin vastaan. Hänellä oli uusi pumpulihame -yllään ja valkoinen huivi päässä. Hänellä oli paljon puuhaa ja -edestakaisin hän juoksi tuvan ja kammarin väliä. Hetkeksi hän pysähtyi -puhumaan. - -Silloin Loviisa loi katseensa hänen rentoina alas riippuviin käsiinsä -ja näki vasemman käden pisimmässä sormessa tutun sormuksen. Hän astui -häntä lähemmä, tarttui hänen käteensä ja katseli sitä likeltä. - --- Minun sormukseni, minun varastettu sormukseni, jonka minä morsiamena -sain, jonka Kalle markkinoilta osti juutalaiselta, huusi hän. - -Hämmästyksissään antoi Tilta äänetönnä hänen vetää sormuksen sormestaan -ja rupesi sitte vasta tekemään vastarintaa. - --- Sehän on minun sulhaseni antama! Anna pois se! - --- Enkä anna, kun minä kerran sain. Ennen minä sen sulhaseltani sain -kuin sinä. - -Molemmat naiset seisoivat vastatusten keskellä lattiaa, Loviisa -laihana, kalpeana, kuluneessa puvussa, kasvoillaan syyttäjän varmuus; -Tilta punaposkisena, terveenä, silmissä epäilyksen väre. Hän heitti -kysyvän katseen sulhaseensa, joka väkijoukon halki raivasi itselleen -tietä heidän luokseen. - --- Mitenkäs isäntä niin on antaunut pahan hengen valtaan, että tulee -niin köyhään paikkaan varastamaan, kuin meillekin? sanoi Loviisa. - -Hänen katseensa pyysi. Poskilla oli uurrettu tie ikäänkuin kyynelistä. -Jussi nauroi ylenkatseellisesti ja pudisteli olkapäitään. Kalle oli -käsillään ruvennut tunnustelemaan vaatteita hänen yllään. Mitenkä hän -olikin saanut ne niin kulumaan sinä yhtenä ainoana viikkona! Nehän -tuskin mihinkään kelpasivat enään. - --- Ja mihinkäs sinä olet pannut sen havukirveen, jonka sinä kerran -minun laputukiltani veit? huusi joukosta joku. - -Useilla näkyi olevan "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. - -Ihmisparvi oli taajana ympärillä ja tarkasteli uhkaavana uhriaan. - --- No saattehan nyt vähemmälläkin omanne, sanoi vihdoin Jussi ja -repiytyi irti Kallen käsistä. - -Muitta mutkitta hän heitti takin päältään ja viskasi sen Kallelle. - --- Tilta, anna heille mokomakin sormus! - --- Johan minä sen annoin. - --- Entä minun silkkini ja Kallen housut? kysyi Loviisa. - --- Silkin minä möin. Housut ovat jalassani. Pitäisin mielelläni vielä -tämän illan. Huomenna saat kaikki retkusi! - -Hän nauroi huolettomasti leveää nauruaan, tarttui morsiamensa käteen, -pyysi pelimannia soittamaan ja ympäri huoneen he läksivät pyörimään -- -sulhanen paitahihaisillaan. Loviisa ja Kalle peräytyivät nurkkaan päin -tieltä. Hetken kuluttua olivat he kotimatkalla. - -Ilta oli tyyni ja lämmin. Upeista nupuista varisi vesihelmiä, -metsäpurot lirisivät, linnut lauloivat. - -Äänettöminä astelivat Loviisa ja Kalle, toisella sormus kädessä, -toisella takki käsivarrella. - --- Luuletko, että se tyttö tekee eron? Eiköhän hirvitä rupeaminen -varkaan vaimoksi? - --- Hyvätpä nuo näkyivät olleen keskenään vieläkin. Sellaiset ovat -meidän aikamme nuoret. Valhetta ja varkautta eihän sitä pidetä syntinä -eikä häpeänä. - -Sitte he kävelivät äänettöminä kotiin asti. - --- Koska sinä menet noutamaan loppuja tavaroita? kysyi kotiveräjällä -Loviisa. - -Kalle ei heti vastannut, vaan ripusti ensin takin aittaan. - --- Jätetään sinne koko tavarat. Ei sieltä mitään saa kuitenkaan. -Köyhemmät ne ovat meitä! Minun on tuomio, sanoo Herra. Jumala heitä -auttakoon. - -Ja siihen se asia päättyikin. - - - - -Onnemme saari. - - -Kapeitten vesien keskeltä kohoaa saari satojen muitten joukosta. Rannat -ovat korkeat ja vesi alla äkkijyrkkää, niemen kärjessä on kiviraunioon -pystytettynä valkoinen merimerkki. Nuoren metsän halki johtaa polku -huoneille. - -Mikä ääretön tunne on sulanut tuon saaren muistoon, mikä sanaton -tuoksu seuraa sen lehtoja! Sitä ajatellessa on kuin katselisin -keväistä metsätähteä tai eläisin elokuun kuutamo-yössä tai suutelisin -rakastettuni lämmintä kättä. Siellähän me vietimme avioliittomme ensi -ajan, me kahden, eikä kenkään ympäristössä meitä tuntenut. - -Rakennus on punaiseksi maalattu valkoisine ikkunapielineen, pieni -porstua, pieni kyökki, pieni kamari ja ikkunoista ihanin näköala joka -taholle. Ympärillä kasvaa ehyt-tuohisia, solakoita koivuja, seinuksella -on apilaspelto, sitte kanervikko, josta nousee saraista nurmitynkää ja -helpeisiä heiniä. Maailmalta kuuluu laitumella käyvän karjan kello, -vastaisella rannalla olevan torpanväen puhe ja ulapalla soutavien -airohankojen narina; saaremme ääniä on vain lehtien rapina, aaltojen -loiske ja minun lauluni. - -Niin kirkas, ihana kuin elämän ensimmäinen aamu, oli aamu siellä, kun -avojaloin, paitahihasillani astuin maailmaan: veden tyynessä päilyi -taivas ja kalliorannat koivuineen, kaste kiilsi lehdillä ja heinässä ja -aurinko lämmitti kuin äidin syleily! Juoksin rantaan, heitin vaatteet -kivelle, astuin järveen omaa kuvaani vastaan ja pulskauduin, yön -lämmin vielä jäsenissä, viileään veteen korkean kaislikon suojaan. -Vastaisella rannalla kuului vaimo pesuja sotkevan. Ja minä uin pois -kaiken unisuuden, epämääräisyyden, tunsin ihmeellisesti norjuutuvani -kuin olisin kylpenyt ijäisen nuoruuden lähteessä. - -Hän vielä nukkuu, kun palajan, ja herää suudelmastani, joka on viileä -kuin vedenneidon. - --- Sinun täytyy jo herätä, et usko miten on kaunista, vesi ihan tyyni, -merimerkki päilyy, kalat hyppivät. Joudu uimaan, sillaikaa keitän minä -kahvia! - -Ihan minun täytyy nauraa hänen unisuuttaan. Ja mennessään hän yhä -hieroo silmiään. - -Mikä runous noissa pienissä, jokapäiväisissä askareissa, kun ne -kuuluvat yhteiseen kotiimme! Ja me jaamme ne kaikki. Hän hakkaa puut -ja noutaa maidon torpasta, minä saatan hänet kanoottiin ja olen taas -häntä vastaan ottamassa, hän ei tule toimeen ilman minua. Minä keitän -ruuan ja hän istuu kyökissä ja lukee minulle ääneen. Tai istuu hän -viereisessä huoneessa kirjojen keskelle painuneena kirjoittamaan. Tai -hän on nukkunut nurmikkoon, minä saatan nähdä hänen tumman tukkansa, -jota loppumattomasti tahtoisin silittää, huulillani koskettaa. - -Usein, kun päivä on kuuma ja koko luomakunta näyttää olevan -nääntymäisillään janoon, työnnämme veneen vesille. Ruokaa, kirjoja, -uimalakana on mukana, majamme ovi lukossa ja me retkeilemme kauvas, -sihisten kohisten pakenee vesi kokkamme tieltä ja vasta lahden -pohjukassa me pysähdymme. Ranta siellä on hienointa hiekkaa ja metsä -seisoo varjoavana kuusikkona, josta pihka tuoksuu... - -Mutta tavallisesti olemme iltapäivällä laivasillalla ottamassa vastaan -postia ja kuulemassa uutisia maailmalta. Kun käännymme kotiin päin, -on jo tyyntynyt. Hän soutaa ja minä pidän perää. Pisarat vilisevät -hiljaa alas airon lehdiltä, koko maa kertautuu veden kuvastimeen -ja taivas kaartuu syvänä yläpuolella. Salmen toisella rannalla on -harmaa nuottatalas ja toisella merimerkki. Siitä alkaa näkyä saaremme -kallioranta ja rakennuksen ikkunapielet. On jo yö, kun käymme ylös -polkua. Kanerva on nupussa, kasteisessa heinässä hyppivät sammakot. -Sisällä on kaikki hiljaa, hiljaa, ääneti valmistan vuoteet, äänetönnä -hän tulee vesisankoineen lähteeltä, emme lausu sanaakaan. Koko taivas -on ruskopilvissä, hohteessa vedet saarineen, salmineen, kuin pyhä -uhrilehto on salaperäisenä koivikon siimes, ja heikko ääni vaippuu -veden pintaa pitkin ja yli heinikon latvojen, niinkuin sumuharsot -kahiseisivat. Minä istuudun kivelle suorimaan hiuksiani, ja niitä -kosketellessa heläjää ihmeellisesti kuin kanteleen kaukainen kaiku. - --- Sinä ihana impeni, joko mennään levolle! kuiskaa hän hiljaa -vieressäni... - - * * * * * - -On taaskin ilta. - -Istumme penkillä mökkimme edessä. On mustana metsä, mustana taivas ja -punertavina kiitävät pilvet, vaikkei tuulta tunnu. Vesi värisee kuin -pelosta, mustana sekin, metsässä käy rauhaton kahina, puissa hiipivä -hiljaisuus, niinkuin aavistettaisiin jotakin. Kaukaa kuuluu jylhä, -hiljainen ääni ja taivaan pohjalle piirtyy häikäisevä, katkottu viiva. -Se on kuin leikillä tehty ennustamaan, valmistamaan, karkaisemaan -mieliä. On poissa kaikki elämä, pelkäävät eivät edes uskalla läähättää. -Äkkiä nousee tuuli järven takaa ja hengittää syvästi yli maitten. Se -nostaa kaikki tajuntaan ja herättää kuin kirkonkello. Puut taipuvat -maahan saakka, heinät aaltoilevat, vesi nousee kuohuksi, mustuu. -Hetkessä ratkee rikki pilven reuna ja silmiä sokaiseva valo välähtää. -Me istumme rinnatusten toisiimme liittyneinä. Kunhan avautuisi tuo -kirkas ranta, tuo mahtava ovi ja ottaisi meidät sisäpuolelle! Nuorina, -onnemme huipulta, molemmat yhtaikaa! - - * * * * * - -Se _oli_ se aika, eikä se koskaan palaja. - -Mutta kaiken rientäessä eteenpäin ja entisyyden kalvetessa, seuraa -tuo avioliittomme ensi aikojen onnen saari niinkuin ukkoispilvi -vastatuuleen. Ja yksinäisyyden hetkinä, hiljaisuuden hyväillessä -nousevat eteeni mielalat niiltä ajoilta. On silloin kuin katselisin -keväistä kukkaa tai suutelisin rakkaani lämmintä kättä, tai haihtuisin -kanervaksi kuutamo-yössä, kasvamaan kalliorannalle, jonka niemen -kärjessä on valkoinen merimerkki. - - - - -Mäkelän Kallen morsiamet. - - -Mäkelä oli vain torppa Sillantaustan kartanon alueella, mutta sen väki -oli varakasta. Mäkelässä ruokittiin kahdeksan lypsävää lehmää ja kaksi -hevosta sekä pidettiin runsaasti työväkeä. Itse perheeseen ei kuulunut -kuin isäntä, emäntä ja poika Kalle. Torppa oli sydänmaalla, kirkosta -kaukana, aukealla mäellä, josta näkyi kauvas, metsien, järvien, -vainioiden ja kylien ylitse. - -Kalle oli vanhempiensa silmäterä. Hänen ympärilleen keskittyi kaikki -heidän työnsä ja huolenpitonsa. Mutta hän olikin heille syntynyt heidän -elämänsä syyspuolella, silloin kun he jo luulivat olevansa tuomitut -elämään kaiken ikänsä lapsettomina. Hänestä tuli mitä herttaisin lapsi, -kuinka hän osasi kaulaella ja antaa suuta, laverrella ja liidellä -isän sylistä äidin syliin! Kaikki vieraat, jotka Mäkelässä kävivät, -ihastuivat Kalleen. Naapurin emännät kantoivat hänelle sokeripaloja ja -vehnäisviipaleita ja kylän lapset häntä kohtelivat kuin kuningastaan. -Kun Sillantaustan emäntä silloin tällöin kävi Mäkelässä, piteli hän -pitkän aikaa Kallea polvellaan, näytti hänelle kelloaan ja nauroi hänen -viisaille puheilleen. Kalle kutsui häntä Kello-tädiksi, ikävöi häntä ja -kyseli häntä. Ja kun hän sitte tuli Mäkelään ja Kalle porstuassa kuuli -hänen tervehtivän äitiä, niin hän paikalla tunsi hänen äänensä, heitti -leikkinsä ja karkasi suinpäin häntä vastaan. - --- Kello-täti, Kello-täti! riemuitsi hän lavertelevalla lapsenäänellään. - -Ja emäntä otti hänet syliinsä, silitti hänen pellavaista tukkaansa ja -veti esille kellonsa. Sillaikaa äiti, mielihyvän hymy kasvoilla asetti -kahvipannua tulelle ja nuhteli Kallea siitä että hän piti niin isoa -ääntä ja telmi tädin sylissä... - --- Kasvattakaa nyt minulle tästä hyvä vävypoika, naurahti kerran -Sillantaustan emäntä. - --- Voi voi mitä se emäntä puhuu! vastasi hyvillään ja hämillään Kallen -äiti. -- Torpan poikia nyt teidän tyttärillenne...! - --- Rupeatko Kalle minulle vävyksi? - --- Rupean. - -Kallen äidin mieleen painui tuo lyhyt keskustelu. - -Löytyi vielä toinenkin henkilö, joka kiikutellessaan poikaa -polvellaan, jo uneksi hänelle morsianta. Se oli Kukkolan Santeri, joka -säännöllisesti joka syksy kävi tervehtimässä Mäkeläisiä. Hänen silmänsä -kääntyivät silloin aina ensinnä Kalleen. - --- No jopa se poika on kasvanut! Niin aina, niin aina. Ei aikaakaan -kuin minä jo saan ruveta sille puhemieheksi. - -Seuraavana syksynä oli hänellä jo useita morsiamia ehdolla. - -Kukkolan Santeri oli muuten kuuluisa mies. Hänen tuttavapiirinsä -ei tuntenut rajoja. Mutta monet perheetpä saivatkin kiittää -olemassaolostaan hänen toimeliaisuuttaan. Hän oli todellakin toimelias. -Hän ei koskaan levännyt eikä koskaan väsähtänyt. Aina hän oli -liikkeellä, aina hymyilivät hänen ahavoittuneet, punaset kasvonsa. - -Hänellä oli erinomainen huomiokyky. Varsinkin piti hän kaikkia -naimattomia silmällä ja jos joku joutui leskeksi, merkitsi hän sen heti -kirjoihinsa. Ei niin, että hän olisi jotakin kirjoittanut jonnekin, -sillä sitä taitoa hän ei tuntenut, vaan muistiinsa hän sen piirsi -muitten lukemattomien mies- ja nais-nimien joukkoon. Ja niitä hän -sitte järjesteli pareiksi, rikkaita vanhoja piikoja köyhille nuorille -miehille, köyhiä nuoria tyttöjä varakkaille vanhoille pojille j.n.e., -aina sen mukaan kuin hän tiesi tarpeen vaativan. - -Hänellä ei ollut likeisiä sukulaisia eikä kotia, sillä hän ei pitkiä -aikoja viihtynyt missään. Koko vuoden hän, kainalossaan mytty, jossa -hänen juhlavaatteensa säilyivät, kierteli talosta taloon, ollen -jokaisessa kunnes kyllästyi. Hän parsi nuottaa, sitoi verkkoja, teki -tääppäitä, kalasteli ja metsästeli aina vuodenajan mukaan. Muihin -töihin hän ei pystynytkään, sillä hän oli toissilmänen ja oikeasta -kädestä puuttui kaksi sormea. - -Tuttaviensa joukossa oli hänellä erityitse suosikkinsa. Ne olivat -tavallisesti nuoria tyttöjä, jotka jolloinkulloin iltahetkinä olivat -kallistaneet korvansa kuuntelemaan hänen leikkipuheitaan. Niille oli -hän luvannut toimittaa hyvät sulhaset ja niitä hän kehui kaikille -miehille. Hänen erityisessä suosiossaan oli Mäkelän väki, osaksi -sentähden, että emäntä oli hänelle kaukaista sukua. Hän piti itseään -miltei Kallen isoisänä. - -Tavattomalla innolla oli hän seurannut pojan kehitystä. Kun nuotta -oli levällään Mäkelän tuvan lattialla ja Kalle tepasteli sen ylitse, -iloitsi hän hänen reippaista liikkeistään ja ylisti hänen kauneuttaan. - --- Niin aina. Sinusta tulee vielä monen tytön riitapala! Mutta sen -sanonkin: älä ota pahankurista. Ota se, jonka _minä_ sinulle hankin, -niin saat taatun akan. Minä tulen sitte vanhoilla päivilläni, kun en -enään jaksa nuottaa parsia, teille asumaan. - --- Mitä turhia se Santeri lapselle latelee, moitti äiti monasti, kun ei -Santeri väsynyt kertoelemasta juttujaan. - --- Turhiako? Odottakaa nyt kunnes tuosta väsytte, eikö maistu miniää -ajatella! nauroi Santeri ja vilkasi ainoalla silmällään emäntään. - --- Taitaapa väsymys jo ehättää ennen kuin siitä voi olla puhettakaan. -Yhtenään kivistää päätäni ja pahojen ilmojen edellä on koko ruumis kuin -tulessa. - -Kalle oli mahallaan nuotan päällä, käsillään hän tuherteli kohoja ja -nosti tuontuostakin pyöreää päätään, jotta liinanen tukka heilui. -Hänellä oli terveet, lihavaposkiset kasvot, vilkkaat silmät ja leveä -suu. Santeri, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään, iski -kouransa hänen niskaansa ja ravistaen häntä siinä, virkkoi: - --- Tuotkos mammalles miniän, Kalle? - --- Tuon, sanoi Kalle ja nauroi. - --- Niin aina, niin aina. - -Emännänkin piti nauraa. Ja Kalle ryntäsi ylös makaavasta asennostaan, -hiipi takaa äitinsä luo ja piiloutui hänen helmoihinsa. Mutta Santeri -alensi äänensä salaperäiseksi: - --- Eskolassa kasvaa paraikaa tytär, joka on juuri tuon Kallen ikäinen. -Eskola on varakas paikka ja Johanna on ainoa tytär. - -Emäntä nauroi. - --- Mutta ennenkuin nuo ovat naima-iässä, voi hänellä olla laumallinen -veljiä ja sisaria. - --- Kyllä niinkin, niin aina, mutta varoja siellä riittääkin tasata. No -ja entäs Sillantaustan Anni? Siinä se on hyväntapainen tyttö, hiljainen -ja sävyisä. Pitääkös Kalle Annista? - --- Kuka se sitten on? kysyi Kalle viattomasti. - --- Etkö tiedä, kuka Anni on? Kartanon Anni, Sillantaustan Kello-tädin -tyttö, joka on yhtä iso kuin Kallekin? - --- Mistä lapsi sitä tietäisi, tuli äiti Kallen avuksi. -- Ei lapsi -koskaan ole Annia nähnyt. Ja mitä tekin Santeri, vanha mies, viitsitte -hullutella! Jättäkää jo juttunne! - -Emäntä läksi ulos harmistuneen näköisenä. Mutta Kalle rupesi siitä -lähtien utelemaan Annista. Hän tahtoi nähdä Kello-tädin Annin, hän -itki ja hän pyysi. Kerran kesällä otti äiti vihdoin hänet mukaansa, -hänelle tehtiin sen retken johdosta uudet saappaat ja uusi puku, jonka -itse räätäli neuloi, ja iloisena, täynnä kysymyksiä ja tiedonhalua, -saapui hän Sillantaustan portille, josta käytävä kukkivia syreenejä -vei portaille ja johon kaikenlaisia kirjavia kukkia heloitti pihasta. -Mutta samassa alkoi Sillantaustan iso koira haukkua ja Kalle pelästyi -niin, että rupesi itkemään. Äidin täytyi kantaa hänet kartanolle, mutta -hän ei lakannut itkemästä eikä lähtenyt äidin sylistä koko aikana, -vaikka Anni ja Sillantaustan muut lapset häntä miten houkuttelivat. -Ei auttanut nuhteet eikä uhkaukset. Äiti häpesi pahanpäiväisesti ja -teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan enään vie Kallea minnekkään, -ei kylään, ei kirkkoon, koska hän on niin tyhmä. Senjälkeen ei poikaa -muutamiin päiviin tarvinnut peloittaa muulla kuin Sillantaustan -koiralla, niin hän jo lakkasi pahanteosta. Eikä Kalle edukseen -esiintynyt silloinkaan kun sitte Sillantaustan emäntä tyttärineen -tuli Mäkelään. Kallea ei saatu sisään heitä tervehtimään. Hän karkasi -äitinsä käsistä, juoksi aidan ylitse ruispellolle, piiloutui suureen -ojaan eikä totellut mitään pyyntöä tai käskyä. Turhaan emäntä uhkasi -isoilla koirilla ja pedoilla. - --- Minä en ymmärrä mikä siihen lapseen on tullut, huokasi emäntä -vieraitten mentyä. - --- Sitä on pidetty liika hempeästi. Minäpä annan sitä selkään tänään, -arveli isäntä. - --- Oletko hullu! Kallea selkään! Lapsihan se on vielä. - --- Nuorna vitsa väännettävä. Johan se on seitsemännellä. - -Kalle tuli sisään nauraen ja kurotti heti kättänsä ottamaan -vehnäviipaletta pöydältä. - -Isä alkoi kuulostelun. Äiti itki, mutta Kalle sai armotta selkäänsä. - -Kallesta kasvoi kaunis poika, terävä ja vallaton. Tytöt alkoivat häntä -ilokseen katsella ja Kukkolan Santeri esitti hänelle joka syksy uusia -morsiamia. - --- Mitä turhia, torui aina emäntä, -- jahkahan nyt Kalle on edes -rippikoulun käynyt. - -Viidentoista vanhana pantiin Kalle sitte rippikouluun ja samalla -kertaa sattuivat rippikouluun myöskin Eskolan Johanna ja Sillantaustan -Anni. Mutta eivät he toisiaan tavanneet, sillä pojat lukivat isossa -pappilassa ja tytöt kappalaisen luona. - -Kotimatkalla he kerran sattumalta kohtasivat. Rippikoulu oli sillä -kertaa loppunut ja renki oli lähetetty noutamaan Kallea. Heillä -oli hyvä hevonen, Mäkelän kuuluisa liinaharja Pikku. Rattaat -poikia täynnä he ajaa karauttivat kirkonkylän läpi ja seisahtuivat -Mankosen kauppapuodille. Kalle astui siinä sisään. Kauppiaan rouva -seisoi myymäpöydän takana näyttelemässä parille naiselle huiveja ja -esiliinakankaita. Kalle pysähtyi ovensuuhun ja hyvän aikaa vaiettuaan, -nostahti hän lakkiaan ja kysyi: - --- Eikö kauppamies itse olekkaan kotona? - -Sen hän teki siksi, että hänellä oli suurenlainen ostos tehtävänään ja -hän tiesi että kauppias itse paremmin myöntyi tinkimiseen kuin hänen -rouvansa, joka oli ahneeksi ja tarkaksi tunnettu. - --- On, vastasi rouva, mutta hän on levolla, hän kun ei ole tänään ollut -oikein terve. - -Kalle vaikeni ja loi silmänsä kattoon, jossa nahkahihnoja, piiskoja, -lakkeja, kahvipannuja ja muuta kamaa riippui. Hän jäi tarkastamaan -hevosvaljaita. Tytöt myymäpöydän ääressä kuiskailivat keskenään, -epävarmoina siitä mikä oli kauneinta. He olivat molemmat suuriin -huiveihin käärityt ja helmat olivat rypistyneet. - --- No tulkaa nyt tekin, nuori mies, sanomaan, eikö tämä liina ole -korea, kehoitti rouva Mankonen. - -Kalle kävi kiinni villavan liinan punaiseen kulmaan, tytöt käänsivät -häntä kohti hymyilevät, nuoret kasvot ja samassa tunsi hän heidät. He -olivat Sillantaustan ja Eskolan tyttäret. Pistettiin kättä ja tehtiin -kaupat. Kalle ei tällä kertaa ostanut kuin karamellejä, päätti jättää -valjaat siksi kunnes kauppamies itse paranisi. Karamellit pyysi hän -saada kahteen eri paperiin. - --- Ehkä mennäänkin yksissä, esittelivät tytöt, -- koska meillä on sama -matka, niin on rattosampi. Jos vain saatte Pikun pidellyksi kunnes -haemme hevosemme kestikievarista! - -Oli lauvantai. Hämärsi jo, vaikka päivä tuskin oli yli puolen. -Viikkokausia oli satanut, maat olivat kuin hajoutumaisillaan, tiet -paksuna liejuna, johon rattaat vajosivat akseliaan myöten. Ojissa -seisoi vettä laidan tasalla, suot olivat järvinä ja mäkiä alas vieri -vesi virtoina. Ja yhä satoi lakkaamatta. Metsä oli alastoin, mättäillä -välkkyivät toisiinsa liimautuneina keltaiset lehdet ja pihlajamarjat -upeilivat komeina terttuina. Tytöt ajoivat edellä Sillantaustan -hevosella. Sitä ohjasi Sillantaustan piika, istuen voipytyllä -rattaitten pohjalla. Ikäänkuin vahingossa kääntyi Eskolan tytär välistä -ja vilkasi taakseen. Anni ei koko matkalla ollut näyttänyt kasvojaan. - -Kalle jutteli rengin kanssa kotinsa kuulumisia. Kukkolan Santeri oli -paraikaa Mäkelässä. Emäntä oli ollut kipeänä. Sillantaustan isäntä oli -pari kertaa juomapäissään lyönyt vaimoansa. Eskolaan oli syntynyt poika. - --- Vai on se Sillantaustan isäntä niin heittäytynyt viinaan. - --- On se. Jos vaan näin jatkuu, niin ei sitä Sillantausta kauvankaan -pysy nykyisillä haltioillaan. - -Ylämäen tullessa nousi Kalle alas rattailta ja meni tyttöjen luo. Taisi -tietää Anni raukka miten kotona viime aikoina oli eletty, koska oli -niin totisena. - --- Mitäs tänne kuuluu? kysyi Kalle. - --- Ei mitään liikoja, vastasi Johanna -- palelee vaan pahasti. - --- Jos kävelisitte lämpimäksenne, esitteli Kalle. - -Mutta tytöt pelkäsivät taas jalkojensa kastuvan. Kalle ojensi heille -kummallekin karamellikäärön, meni sitte takaisin rattailleen ja niin -jatkui matkaa kunnes Sillantaustaan ja Eskolaan vievässä tiehaarassa -tuli ero. - -Nytpä ilostuisi Santeri, kun saisi kuulla, että he olivat matkustaneet -yhdessä. Kallesta tuntui äkkiä siltä että jompikumpi noista molemmista -tytöistä hänen on naitava, jos hän joskus nai. Molemmat olivat koreat -tytöt, molemmat varakkaista kodeista, Johanna oli vain iloisempi, mutta -äiti piti enemmän Annista. Ja Santeri olisi puhemiehenä. Se oli vanha -sopimus... - - * * * * * - -Kului vuosia. Mäkelän isäntä oli kuollut. Sillantaustassa olivat asiat -huonosti, isäntä joi ja kovin oli talo velkaantunut. - -Eräänä kevätpäivänä, kun Kalle palasi metsältä, tapasi hän äitinsä -aittaa siivoamassa. Tyynyjä, polstareita ja kirjavia peitteitä -oli levitetty aidalle. Kevätaurinko paistoi niihin ja tuuli niitä -löyhytteli. - --- Syövät jo koitkin kaikki ryyjyni, sanoi emäntä harmistuneena. - -Kalle seisahtui hänen eteensä ja naurahti, sillä hän ymmärsi äitinsä. - --- Onko se minun syyni! - --- On kyllä. Mahtanet jo lähteä tästä naimaan. Eskolassa käy sulhasia -yhtämittaa, eilen oli taas käynyt rikkaan talon poika eikä Johanna -sinua vuosikausia odota. - --- Arvelette siis, että lähtisin Eskolaan, enkä Sillantaustaan taikka -Sarilaan? - --- Sillantaustaan! Se on mennyttä. Sieltä et saisi kuin velkoja. Mutta -Eskolassa on varoja ja tyttöä kehutaan toimeliaaksi. - --- No vaikka niinkin. Mutta Kukkolan Santeri ei tule käymään ennenkuin -syksyllä. - --- Saat sinä aina puhemiehiä ilman Santeriakin. -- Emäntä nauroi -ylenkatseellisesti. -- Vai että sinun pitäisi häntä odottaa! Sepä -puuttuisi. Silloinhan häätkin jäisivät talveen ja sulan aikanahan ne -ovat pidettävät, jotta ihmisten hevoset saa ruokituiksi ulkona. Käskee -niille syöttää talven varoja. - -Kalle käveli sen päivän mietteissään. Sitte hän lähetti sanan Kukkolan -Santerille. Ja Santeri tuli kiireesti Mäkelään, mytty kainalossaan. - --- Joko on emäntä väsynyt? Joko miniä kelpaa! Niin aina, sanoi hän -nauraen ja räpäytellen silmäänsä. -- Ihan olin riemusta ratketa -kun sain sanomanne. Kesken heitin kaikki, vaikka paraikaa olin -hieromassa kolmiakin kauppoja. Minne Kalle nyt aikoo? Sarilaanko vai -Sillantaustaan? - --- Sillantaustaan! nauroi emäntä. -- Eikö Santeri tiedä kuinka siellä -asiat käyvät! Ei, Eskolaan. - --- Niin aina, niin aina. Sanovat tytöllä käyvän kovasti sulhasia, pari -talonisäntääkin jo on pyytänyt minua puhemieheksi Eskolaan. Parasta lie -että mennään ajoissa. - -Komeasti koristettuna, tiukuset kaulalla, punaiset tupsut ohjaksissa -oli hevonen, jolla he läksivät. Kallella oli kovaksi tärkätty -kaulus ja kiiltävä maniska, Santeri oli pukeutunut juhlalliseen -puhemiespukuunsa, päässä oli pappilan maisterin antama hattu. Tiellä -sattui heitä vastaan Sillantaustan Anni. Hän oli jokapäiväisissä -vaatteissaan ja kantoi koppaa. Kuullessaan rattaiden räminän, vetäysi -hän syrjään ja vasta miesten mennessä ohitse, käänsi hän heihin -kasvonsa. Ne olivat kalpeat, valkeaihoiset kasvot ja suurin, kärsivin -silmin vastasi hän miesten tervehdykseen. - --- Kovasti on laihtunut, sanoi hetken kuluttua Santeri. -- Ja miten -korea se oli vielä vuosi sitte. Niin aina, niin aina. - --- Entäs jos olisimmekin menneet Sillantaustaan naimaan! naurahti -Kalle. -- Olisi Anni päässyt leipiin taas. - --- Mutta Eskolan tytär on niin muhkea morsiameksi. Ja käskisi sitä -sinun kaikkia laihoja lihottaa. - -He jatkoivat puhettaan. Matka kului hitaasti, sillä kirsi läksi juuri -maasta ja tie upotti. Eskolan kujaan melkein pelkäsi hukkuvansa, -siinä vajosi hevonen polvia myöten. Kalle jäi kiinnittämään hevosta -aitaan ja Santeri astui edellä porstuaan. Piika oli siellä pesemässä -puuastioita. Hän saattoi vieraat kammariin ja sulki oven heidän -jälkeensä. Istuen kukin tuolillaan ikkunan alla, kuulivat he porstuasta -kiireisiä askeleita ja kuiskaavia ääniä. Vihdoin tuli isäntä sisään, -kätteli vieraita ja istuutui sängynlaidalle. Puhuttiin ilmasta ja -kevään tulosta. Santeri ja isäntä siinä enimmäkseen keskustelivat, -Kalle piti velvollisuutenaan olla vaiti. Hän tarkasteli huonetta. Se -oli entisellään, olihan hän siellä joskus käynyt, mustuneilla seinillä -kuva keisarin kruunauksesta, neitsyt Maarian kuva ja kolmas kuva, -joka esitti jotakin kruununperillisparia hääpuvussaan. Uunin suu oli -nokinen, ikkunasta näkyi vesinen kesantopelto, jonka pientareita -lammaslauma katisteli. Isäntä haukotteli, kyseli välillä Mäkelän -kylvöjä ja kyntöjä, vaikeni taas ja sytytti piippuaan, kehoittaen -vieraitakin tupakoimaan. - --- Mitenkäs emännän terveys sitte on? kysyi hän. - --- Huono tahtoo olla, vastasi Kalle. - -Syntyi pitkä hiljaisuus. Santeri rykäsi, yski ja sylkäsi lattiaan. -Sitte hän taskustaan otti harmaan, käärityn nenäliinan ja pyyhki siihen -otsaansa. - --- Niin aina, sanoi hän. -- Senpätähden tää -- hän nyökäytti päätään -Kalleen päin -- on huomannut ja parhaaksi nähnyt hankkia äidilleen -apua. Mäkelässä on nyt jo niin suuri huusholli, ettei emännän -kannatakkaan sairastaa. Ja säästöt ovat karttuneet niin, että niillä -jo ostaa talonkin. Toimeliasta, tervettä emäntää kaipaa Mäkelän nuori -isäntä. - -Santeri rykäsi, sylkäsi. Kalle tuijotti lattiaan, isäntä katseli -totisena Santeriin. Puhemiehestä katosi tuon ensimmäisen esipuheen -jälkeen kaikki kankeus ja juhlallisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti, -hosui käsillään, käveli edestakaisin ja ylisteli vuoroin Kallea, -vuoroin Johannaa. Kesken kaikkia kuului porstuasta kahvikuppien -kalinaa, ovi avautui ja sisään astui Johanna itse, punaposkisena, -hymysuin, vyöllä valkoinen esiliina ja jalassa uudet narisevat kengät. -Hän asetti kahvipannun arinalle, alkoi tyynesti jutella ilmasta ja -kevään tulosta ja tarjosi sitte kahvia. Ei kuulunut hyvään aikaan muuta -kuin hörppäyksiä höyryävien teevatien laidoilta. Vihdoin Santeri nousi, -kaivoi taskustaan lompakon, jonka ympäriltä hän irroitti nauhan. - --- Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä on tullut sen huomaamaan, että -yksin ei ole ihmisen hyvä olla. Ja mitä sitä edempää lähtisi pajuja -poimimaan, kun kotikylän naapuruudessa koivuja kasvaa... - -Siinä hän pysähtyi, katseli tarkasti solmua ja hyppyröi sitä -kynsillään. Kalle istui kyynäspäät polvilla ja tuijotti lattiaan. -Johanna oli lentänyt tulipunaiseksi ja painunut pesemään kahvikuppeja. - -Niin aina. Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä pyytäisi siis isännältä ja -emännältä lupaa antaa tämän paperin tyttärelle, Johannalle. - -Hän otti lompakosta setelin, kasteli suussa sormensa ja koetti että se -oli yksinkertainen. Sitte silitti hän sen kulmat ja laski sen pöydälle. - --- Mikä paperi se on? kysyi Johanna hätäisesti. - --- Korea raha, virkkoi sängynlaidalta vilkaisten isäntä. -- Sadanmarkan -seteli. - -Puhemies tunsi, että hän hyvin oli toimittanut asiansa. Hymyillen hän -likeni Johannaa, joka melkein selinpäin kääntyneenä miehiin kiireesti -pesi kuppejaan. - --- Mitä Johanna nyt miettii? - --- Että lienee vain paras että vieraat vievät pois rahansa. Olenpa -melkein tarpeekseni katsellut rahoja viime aikoma. Ja kai isällä vielä -on varaa elättää minut kotona ja äitikin pitää apunaan. - -Kalle ei ymmärtänyt miten noita sanoja oli käsitettävä. Ne sisälsivät -häpeällisesti loukkaavan kiellon. Mutta puhemiehen kasvoilla loisti -voitonvarmuus, joka täydellisesti saattoi rauhoittaa sulhasmiestä. - --- Johannalla on tässä käynyt paljon sulhasia... sanoi isäntä. - --- No niin, virkkoi välinpitämättömästi Kalle, -- jollei kihlani -kelpaa, niin... - --- Älä nyt hätäile, tokasi Santeri väliin. -- Ainahan morsian tarvitsee -ajatusaikaa. Johanna on vain hyvä ja määrää milloin Kalle saa käydä -kuulustamassa täällä, niin ehkä hän silloin saa tuoda mukanaan kellon -tai silkin morsiamelleen lahjaksi. - -Santeri säesti sanojansa mitä ystävällisimmällä äänellä ja hymyllä. -Johanna oli seisahtunut ovelle, hänen kätensä jo lepäsi lukolla. - --- En minä noita rahoja ota. - -Hänen ylpeytensä ärsytti Kallea. Luuliko hän, ettei tyttöjä muualla -löytynytkään! Kalle levitti suunsa nauruun, hypähti istualtaan, pani -setelin huolimattomasti taskuunsa ja otti hatun käteensä! - --- Käännetään hevoset, Santeri! Lähdetään toiseen taloon. - --- Älä nyt hätäile. Ei sitä vielä tiedä miten asiat kääntyvät. -- Se -oli kuiskaus Kallelle ja sitä seurasi Johannalle veitikkamaisesti -lausuttu: -- taitaa olla tallessa _toisen_ rahat. - --- Vaikka olisi. - -Pää kenossa läksi Johanna ulos. Kallekin nousi, kätteli isäntää ja -kiitti kahvista, läksi sitte irroittamaan hevostaan. Santeri jäi vielä -kammariin. Tehtyään viimeisen yrityksen Johannan suhteen ja isännän -kanssa juteltuaan ensisyksyisestä nuotanparsinnasta, hän kahlasi -liejuisen pihan poikki rattaille. Tuvan ikkuna oli päitä täynnä -katsomassa heidän lähtöään. - -Santeri oli hämmästyneenä ja harmissaan. Tuollaista häpeää ei hänelle -ammoisiin aikoihin ollut tapahtunut. - --- Ilman morsianta emme palaa kotiin, sanoi Kalle. - --- Niin aina. Saavat ne tällaiset miehet morsiamia muualtakin, jollei -joku suostuisikaan. Olkoon vain ottamatta, mutta en _minä_ sille enään -sulhasia toimita ja nähköön silloin kummoisen saa -- jos saa ensinkään! - -Santerin suuttumus lauhtui jota enemmän hän sai purkaa sisuaan ja jota -enemmän hän kävi vakuutetuksi siitä, että Eskolan tytär jäisi vanhaksi -piiaksi. Toiseen taloon menisivät, toisen tytön ottaisivat, saisi -Johanna pitkän nenän! - --- Jos tietäisi ollaanko Sarilassa kotosalla? - --- Kumminkin ollaan Sillantaustassa! sanoi Kalle. - -Hän käänsi hevosen Sillantaustan kujalle. Siinä lepäsi laaksossa -punainen talo, laihot ympärillä olivat vihannat, syreenipensaat upeilla -nupuilla ja järven lyyjynkarvaista jäätä paahtoi kevätaurinko. Navetan -ovet olivat auki, sieltä kuului laulua. Pahoin olivat aidat rikki ja -siellä täällä oli ikkunoita parsittu päreillä. Kukko lauloi, lammas -määkäsi, leivoset livertelivät kohotessaan taivasta kohti ja varpuset -visersivät katonräystäillä ja risukasoilla. - -Kalle seisahdutti hevosen ja kuunteli laulua navetasta. Olikohan se -Anni, joka lauloi? - --- Jos menisimme suoraan Annin luo? esitteli Kalle. - -Santeri oli myöskin tuntevinaan äänen Annin ääneksi. Miehet nousivat -rattailta ja läksivät navettaa kohti, mutta tuskin olivat he ehtineet -puolitiehen, kun he jo näkivät naisen, rusukoppa selässä ja vasu -kädessä astuvan navetan ovesta. Hän lauloi yhä ja häntä seurasi -kintereillä sikolauma, joka vinkui nälissään. Anni se oli. Hän astui -niin reippaasti ja kätteli koppiaan voimalla, joka melkein tuntui -mahdottomalta hänen hennolle olennolleen. Miehet kohtasivat hänet -kaivon kannella, mättämässä ruokaa sikojen kaukaloon. Heidät nähdessään -lensi hänen kasvoilleen polttava puna, hämillään hapuili hän helmojaan -alas ja kiinnitti nuttunsa nappia. Hän oli haaltuneissa vaatteissa, -kyynärpäät olivat paikatut ja hihansuut kuluttamisesta purkaantuneet. -Hänen täytyi pyyhkiä kätensä hameensa helmaan ennenkuin saattoi ojentaa -sen miehille. - --- Mitäs kuuluu? alkoi Santeri. - --- Ei mitään liikoja. Aikainen, korea kevät. - --- Saanee pian päästää lehmät metsään. Joko on montakin poikinutta? - --- Vasta neljä. - --- Kaippa kesään ennättävät useammatkin. Taitaa Sillantaustassa tänä -kesänä tullakin tarpeelliseksi voit, viilit, sinne jos toimitetaan -- -pidot. - --- Ei ole pidoista tietoa, vastasi Anni alaspainetuin silmin, -sekoittaen jauhoja sikojen ruokaan. - --- Onhan siellä nuoria, kauniita tyttäriä, eikö niille vietetä -läksiäisiä? - -Kalle seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli kaivonkantta ja Annia. -Hymyillen seisoi Santeri hänen edessään, käsiänsä liikutellen. - --- Ei, vastasi Anni totisesti, yhäkin alaspainetuin silmin. - --- Mutta ehkä sentään koreimmalle vietettäisi! jos tulisi oikein pulska -sulhanen? - -Anni ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan. Hänen rintansa vain -kohoeli entistä enemmän. Santeri otti Kallen kädestä setelin. - --- Tämä Mäkelän Kalle, jonka kanssa jo kävitte rippikoulunkin yhdessä, -se Annia ottaisi leikkitoverikseen Sillantaustan läksiäisiin ja tässä -olisivat kihlarahat. - -Käsi, joka setelin otti Santerilta, vapisi. Anni hyppäsi alas -kaivonkannelta ja nosti Kalleen katseen suurista sinisistä silmistään. -Mutta samassa ne vettyivät niin, että hänen piti niitä kuivata huivinsa -kulmalla. - --- Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään kahville, sai hän sanotuksi ja -juoksi sitte edellä talolle. - -Kaupat tehtiin ja pian miehet olivat kotimatkalla. - --- Olisimme vain suoraan saaneet mennä Sillantaustaan. Toista Anni -sittenkin on kuin Johanna, arveli Kalle. - -Hänen mielessään liikkui suloinen hyvinvointi. Sillantaustan väet -olivat olleet niin ystävälliset, siellä oli hänen kosimistaan pidetty -kunniana, Anni oli näyttänyt onnelliselta ja emäntä oli itkien -vakuuttanut, että juuri Kallea hän aina oli toivonut vävypojakseen. -Isäntä oli huonona sairaana, kai hän pian siitä sammuisi. Sillantausta -oli hyvä talo, ostaisi Kalle pois sen siitä hajoamasta huonoon -hoitoonsa. Kaunis tukkimetsä oli nousemassa. Järven rannalla löytyi -savipohjaisia soita, joista saisi mainioita niittyjä. Panna se talo -oikein kuntoon, niin siellä ruokittaisi viisikymmentä lypsävää. - -Kauneilla tulevaisuusunelmillaan ja Santerin myötävaikutuksella -sai Kalle äitinsäkin rauhoitetuksi, sillä aluksi oli emäntä kovin -tyytymätön poikansa naimapuuhiin, Sillantausta kun oli niin -velkaantunut. Mutta sitte heittäysi hän koko tarmollaan puuhaamaan -noita häitä, joita oikeastaan oli valmistettu jo siitä asti kun Kalle -kehdossa makasi. - -Vihkimisen tapahduttua Sillantaustassa, istuivat morsian ja sulhanen -penkillä syreenipensaiden alla. Anni oli vaaleansinisessä puvussa, -ruusuja oli hänen rinnallaan ja kahiseva huntu valui alas hänen -hartioilleen. Mäkelän emäntä, joka muiden emäntien seurassa astui -heidän ohitsensa, katseli ylpeydellä miniätänsä. Annin äidin silmissä -välkkyi tuontuostakin kyynel. Kukkolan Santeri, joka oli toimittanut -laulajan virkaa, oli istumassa morsiamen toisella puolella. Suuri musta -koira oli pitkällään hänen jalkojensa juuressa. - --- Ihanhan tuo on niinkuin sama koira, jota Kalle kerran lapsena oikein -pelästyi, sanoi Mäkelän emäntä. - --- Se on sen poikanen, vastasi Anni. -- Muistatkos Kalle kuinka sinä -silloin itkit? - -Sillantaustan emäntä vakuutti sen kyllä muistavansa ja sanoi jo silloin -ajatelleensa että Kallesta ja Annista pitäisi tulla pari. - --- _Minähän_ sen aloitin, sanoi Santeri mahtipontisesti. -- _Minähän_ -Kallelle ensin kerroin kuka Anni oli. Tuskin teidän kaupoistanne olisi -tullut mitään, jollen _minä_ olisi ollut puuhassa. Näette jokainen -miten Eskolan tyttären kävi, kun ei ottanut ketä minä toimitin: -Sulhanen petti! Niin aina. - --- No aikooko Santeri nyt asettua lepoon tämän nuoren pariskunnan luo? -arveli joku miehistä. -- Niinhän se kerran oli puhe, kun nuotta oli -levällään Mäkelän lattialla ja toimititte Kallelle morsiamia. - -Santeri vilkasi ympärilleen ja hymähti harmaan partansa alta. - --- Niin aina, sanoi hän, -- mutta miten kävisikään kaikkien niiden, -jotka luottavat siihen että rupean heille puhemieheksi? Jäisivät -vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. En muista tarkkaan joko ensi -Mikonpäivistä käännyn kahdeksallekymmenennelle. Niillä paikoilla se on. -Mutta jos Jumala eteenpäinkin terveyttä suo, niin kiertelenmähän vielä -muutamia vuosia! - - - - -Kevätkaihoja. - - -Päivä on kirkas, kylminä leviävät lumet, talvi on ylimmillään. Kinosten -korkeudesta ei ole mitään sulanut, varpunen kätkee varpaat höyhentensä -suojaan, harakka lentää kankeasti ja pyrähtyy aidan seipäälle istumaan -pörröiseksi keräksi. Metsä ja järven jää kimmeltävät huurteessaan, -aurinko on kirkas ja kylmä, niinkuin se on ollut jo viikkokausia, -tulipunaisena kuin kuumimpana kesäsydänpoutana se on laskenut, aamulla -noustakseen kalpeana kuin sähkövalon säteet. Kuolleena on metsä, -kuolleena järvi, paleltuneena kalliokin ja kuolleena ihmis-sydän -pelkästä ikävästä ja kaihosta. - -Nukutteko ikiunta puuni ja maani, uneksitko lämpöä sydän, toivotko -vielä onnea? Oi raukka älä sitä tee, tuohon puuhun ei ikinä voi avautua -silmuja, tuohon metsään ei puhkea kukkaa. Kun leivo palaa ja kinokset -sulavat, silloin se sojottaa alastomana, paleltuneena -- ja sinäkin -olet paleltunut, kuollut kaihoihisi. Sinusta ei voi nousta kukkaa, älä -uneksi, anna unelmasikin haihtua hankien harjoille, laskea maille, -kylmän auringon mukaan...! - -Viikkojen kestäessä olen joka päivä rauhoittanut rintaani, silitellyt -kaihoa niinkuin äiti kuumesairaan lapsensa otsalle laskee viileän -käden. Ja hetkeksi jo on voinut tuntua siltä kuin sydän olisi väsynyt -värisemästä, tuska, kaiho, toivo kuolleet, paleltunut koko elinvoimani. -Ja jo minä olen tuntenut olevani koivuna hangessa, lehdettömänä puuna, -jonka oksissa tuuli vain soittelee. On ollut niin hyvä olla, niin -tyyni, niin kylmä... Ja sitte olen katsellut ulos tovereitani, noita -muita puita ja koettanut arvata, mitä ne tuntevat, miten heidän on -ollaksensa. - -Maailma on jäätähtiä täynnä, puiden runko, oksat kaikki säteilevinä, -hohtavina auringossa. Ja lieneepä kiiltävä tähtivyö ympäröimässä -minunkin otsaani, niinkuin peittävä jääkalvo. Lumihiutuoita satelee -alas hienoina, kepeinä sirpaleina... muutamat putoavat raskaina, -pyöreinä kuin pisarat. Ja noita raskaita rupeaa putoamaan yhä taajemmin -jota kirkkaammin aurinko loistaa... - -Minä karkaan istuimeltani, on ikäänkuin jääkruunu huojuisi hiuksillani, -niinkuin kylmän valtakunta sydämmessäni värisisi lämmön tunnetta, -toivoa peläten. - -Olisivatko nuo vesikarpaloita? - -Minun täytyy se tietää ja ulos minä riennän... Voi, vesikarpaloita ovat -oksat täynnä ja reikiä on syntynyt lumeen puun juurille, minne niitä on -pudonnut. Räystäs tippuu...! Tämä on kevättä...! Aurinko jo lämmittää, -voi suloinen aurinko, että sinä sentään et ole oppinut luonnollesi -uskottomaksi...! Puuni, maani, tietäkää _kevät tulee_, aurinko -lämmittää! - -Kuin hurjana minä mellastelen, aivan kuin lapsi, kun se on pantu -polstarien keskelle seisomaan, jossa saa heittäytyä suin päin -pehmeyteen, loukkautumatta... Mitä siitä jos pohjatuuli puhaltaa sisään -hihoista ja kauluksesta, mitä siitä jos kädet tulevat verenvärisiksi. -Minä tahdon että vedet räystäästä valukoot hiuksilleni, minun ei ole -kylmä, sillä nyt minä sen tunnen että olen elävä ihminen, kevättä, -voimaa lämpöä, täynnä, niin että jos saisin suljetuksi syliini, -povelleni kuolleet puut ja maat, niin niistä nousisi nuppuja. - - * * * * * - -Mutta odotusaikaa kestää. Hanget nousevat, pakkaset eivät vähene, -suojaa ilmaa ei kuulu. Talvi ei enään pääse kasvamaan kovemmaksi, -mutta ei se myöskään jaksa aleta. Turhaan odottaa pulmusta tulevaksi. -Muutosta ei huomaa mihinkään päin, kaikki näyttää seisahtuneen. - -Vähitellen rupeaa hankeen ilmestymään epätasaisuuksia, matalia kuoppia, -joita tuskin saattaa huomata. Se alenee hiukan kerrassaan eikä enään -näytä niin pehmeältä ja keveältä. Pinta rupeaa kiiltämään auringon -paisteessa, puun juurille ja kivien vierille syntyy syvennys. Yöt -pakastavat, päivät pehmittävät kinosta, mutta tuo käy aivan vähitellen, -kunnes äkkiä, odottamatta seinivierelle on ilmestynyt kaistale paljasta -maata. Siinä on haaltunutta heinää ja se on painautunut seinään kiinni -ikäänkuin suojaa saadakseen. Maan povi on roudassa eikä elon merkkiä -näy ja yksinäisenä saarena kinoksien keskellä on paljas kaistale raukka -seinivierellä. Mutta toisena aamuna on niitä jo ilmestynyt lisää, -pellot tulevat kirjaviksi, mäkimailla on hanki repaleisena. Jo tulee -niin valoisa ilta, ettei tarvitse sytyttää tulta, jo tapaa hangelta -ensimmäisen hyttysen ja ensimmäisen kärpäsen, jokainen päivä paljastaa -uuden, uuden mättään, kurki huutaa jo suolla, leivonen livertelee -ilmassa, muurahaiset hyörivät pesällään. - -Kevät suhisee etelätuulessa, kevät päilyy vesihelmissä, jotka varisevat -alas oksilta metsässä, kevättä huokuu heikko ääni hangessa. Sillä hanki -on vielä tien laidassa korkeana istumasijanani, mutta se ei ole kuivaa, -hienoa höytyä, hiutuvat ovat sulaneet jäähelmiksi, jotka helisevät, kun -niitä heittelee. Ja hangen vierestä pistää esiin puolan varsia ja alla -kiertelee kevätpuroja, aukaisten sulkuja ojassa, sieltä rientääkseen -suurelle suolle. Yksin hangella istun minä ja metsä kertoo minulle -keväistä tarinaansa. On tyynenä mieleni, kaiho poissa, poissa kaikki, -joka repii sydäntä... Ja minä kerron nousevalle keväälle satua minäkin, -kerron keväästä, joka herää sydämmessäni... - -Kauniin unelmani, sen jota ei kukaan tiedä, sen saa ottaa tuuli ja -antaa sen väräellä halki metsän, maitten poikki...! Uskotko, metsä, -että ymmärrän kevättäsi, uskotko että ymmärrän iloasi? Kai sinä uskot, -kun minä sanon, lausun sulle ääneen että... että olen rakastunut...! - - * * * * * - -Mutta sitte yhtenä iltana pakastaa niin, ettei seuraava päivä jaksa -sulattaa jäätä. Silloin seisahtuu kaikki elämä, paljaat mättäät -eivät pääse laajenemaan, hanki kannattaa käymisen ja järviä ajetaan. -Vapunpäiväaamuna ruikuttaa kurki surkeasti suolta, illempana asettuu -tuuli ja lunta lankee hienoina hiutuoina. Sataa koko yön, vasta -seuraavana päivänä lakkaa, maa on valkoisenaan, peitossa paljaat -mättäät, peitossa kellastunut heinä, ja pakkanen yltyy. - -Kävelen metsässäni tutuilla teillä, katselen hävitettyä valtakuntaani, -jalkani muodostaa askeleita eheään lumeen, niinkuin syksyllä ensi lumen -langettua... - -Sydän raukka, että sinäkin unelmoit kevättä, antauduit haaveilemaan... -Hallaa, hallaa sait...! - -Sitä kestää niin että saattaa vaipua epätoivoon. Tuuli kieppuu -pohjoisen, koillisen ja idän välillä, lunta tulee lisää, jäät -vahvistuvat. Se on takatalvea tämä, se tuli jäähdyttämään ennenaikaista -kevätriemua. - -Vasta kun kuu kääntyy, kääntyy tuulikin ja silloin alkaa kevään -tulo uudestaan. Aurinko paahtaa kuumasti, lämmin nuolee lumet, jäät -rupeavat näyttämään yhä hatarammilta, kevät ikäänkuin ajaa kiinni -myöhästymistään. Metsä rupeaa vivahtamaan epämääräisiin väreihin, -puitten nuput ovat jyvän suuruiset, hyttyset jo tanssivat auringon -laskussa ja seisoessani koivun juurella, hyväilee illan tuuli yhä -lämpöisemmin ja lämpöisemmin poskeani. - -Yhtenä iltana olen jo paljain päin, nojaan pääni puuhun ja pitelen -käsiäni ympäröimässä sen runkoa. Tuo punertava rusko taivaalla -ennustaa lämmintä aikaa, joka vie viimeisetkin hanget ja jääryhmät, se -aukaisee hiirenkorvalle lehtisilmut, nurmi jo vihannoi maakaistaleella -seinivierellä, siellä kasvaa nokkonenkin, joka jo osaa polttaa. Kaikki -tämä -- lahoova jää, säpäleet hangista, linnut ja puut, se on juuri -sitä, jota niin olen kaihonnut... kevättä, kevättä! Väkevänä voimana se -hurmaa olentoni, niin että puserrun kovasti koivun runkoa vastaan ja -huuliltani pääsee huuto, kiitosta, riemua täynnä. - -1893. - - - - -Jouluaattona. - - -Emäntä oli tuvassa paistamassa torttuja. Kyytipoika, joka juuri oli -palannut kyytiä viemästä, seisoi hiiloksen ääressä lämmittelemässä. -Leivokset olivat rasvanneet emännän kädet kiiltäviksi, hän niitä -nuolasi tuontuostakin. Poika seurasi innolla hänen liikkeitään. Mustin -haukunta pihasta herätti heidät molemmat ajatuksistaan. - --- Taas tuodaan kyytiä, virkkoi emäntä. -- Meiltä menee ylimääräinen -kyyti. - -Liinaharja hevonen oli seisahtunut rappujen eteen, nuori herra kiepahti -reestä, kyytimies raastoi alas punaisen puukirstun ja kantoi sen -kuistille. Herralla oli päässä leveäröytäinen huopahattu ja avara -sininen päällystakki, joka väljänä kuin vaatteet linnunpelätinpuilla, -riippui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Emäntä sai hänestä sen -käsityksen, ettei hän ollut mikään oikea herra, vaan ehkä tukkiherra -tai teurastaja. Sentähden hän huomasi tarpeelliseksi varoittaa -kyytipoikaa uskomasta hänelle ohjaksia -- siinä tapauksessa että kyyti -annettaisiin --, ja asettui uhkaavaan asentoon, kuullessaan askelten -likenevän tuvan ovea. - -Matkustaja oli solakka nuori mies, kasvoiltaan melkeinpä vielä lapsi. -Arasti hän nosti lakkiaan emännälle. - --- Minä ottaisin kyytiä kaupunkiin, nyt heti. - -Hän mursi omituisesti puhuessaan suomea. Päällystakkina hänellä oli -ohut suvipalttoo ja paidasta näkyvä kaulus oli tumman sininen. Hänen -kasvonsa olivat laihat, tukka lyhyt ja tumma, nenä hienopiirteinen, -silmissä ja huulten kaarevuudessa jotakin kärsivää. - --- Meillä ei nyt ole hevosta, kaikki kyydit ovat menneet, vastasi -emäntä lyhyesti. - -Hän nosti veitsenkärjellä leivoksia vadille. Lemu sulasta voista ja -paistetuista luumuista täytti koko huoneen. - --- Mutta minä tulen kaukaa, en ole kolmeen vuoteen käynyt kotona. -Minulla on kiire. - -Emäntä heitti häneen pitkän katseen. Hän nieli ajatuksensa: vai niin -nuorena olet karannut kotoa! Mitä roistontöitä lienetkään oppinut -- -- --- Ääneen hän sanoi: - --- Meiltä ei anneta hevosia. Ottakaa mistä saatte. Kaksi kyytiä olen -jo tänään lähettänyt. Enempää ei ole pakko panemaan. Siitä menisi sitä -paitsi kaksinkertainen kyytiraha ja ties, kykenisikö sitä jokainen -kulkulainen maksamaan. - -Nuori mies päästi kirouksen ja meni kestikievarihuoneeseen. Permanto -oli vasta pesty jouluaaton kunniaksi. Ilma oli kostea ja ummehtunut, -tuli juuri sytytetty uuniin. Hän rupesi päiväkirjasta tutkimaan -kaksinkertaisen kyytirahan suuruutta ja laski kymmenenteen kertaan -kukkaronsa sisällön. Tulos oli mieltä masentava. Ei riittänyt rahaa -edes ruokaan ja paistettu luumunhaju tuvassa oli herättänyt nälän. Hän -istuutui tulen lämpöön jalkoineen, joita paleli. - -Ulkona tuuli. Ikkunasta näkyi talvinen maisema, aita, koivu ja jäinen -järvi. Lumi lenteli suurissa pyörteissä ja nurkissa soitteli ja vinkui. -Mitenkähän nyt oli laivalla, laivalla joka kolme vuotta oli ollut -hänellä kotona? Se läikkyi nyt Atlantilla. Ja siellä voi läikkyä koko -komeasti! - -Hän tuijotti ulos ikkunasta. - -Mäkeä ylös nousi hevonen, perässä vihriä kuorma, joulukuusikuorma... -Se kuorma se likenee paraikaa tuttua pappilaakin... Vanha Mikko -on ajamassa... Kauralyhteitä pystytetään pihaan taivaan linnuille -jouluiloksi. Tytöt tulevat portaille valitsemaan kuormasta kauniinta -kuusta. He ovat paljain päin ja hameisillaan, kädet jauhoissa, posket -joulupuuhista hohtavina ja silmissä salaperäinen, toivova ilme. Ja -vihdoin tulee joukkoon äiti, äiti kulta, sileässä harmaassa hameessaan. -Kuinka hänen totiset kasvonsa ovat kauniit, kuinka suorina hiukset -reunustavat otsaa, joka on tyyni ja valkoinen! Ja kuinka hänen -silmistään loistaa hyvyys, rakkaus! Kuinka saattaakin hennota pahoittaa -äidin mieltä, hänen, joka kärsii jokaisesta nuhdesanasta minkä hänen -täytyy lausua lapsilleen...! Anteeksi äiti armas, unohda kaikki ja -ota minut jälleen syliisi niinkuin ennen, silitä hiuksiani kätesi -laheudella, anna minun levätä rinnallasi... Siitä on niin kauvan kuin -olen ollut kodissa. Kaihoan joulukuusta, jouluvirttä, rakkautta... Äiti -itkit ja kielsit merillekin menemästä, vaikka kaikki muut kehoittivat, -isäkin, kun ei poika menestynyt koulussa... - -Kuului hiljainen risahdus, kun hiiltyneet puut pesässä lankesivat -läjään. Mies heräsi ja hypähti ylös. Hän oli nukahtanut kestikievarin -puutuolille. Ruumiissa oli lämmin, suloinen tunne ja nälkäkin oli -unohtunut. Hän veti väljää takkia kireämmälle ympärilleen ja läksi -tupaan. - --- Ehkä te sentään voisitte antaa hevosen tai neuvoa jonkun paikan, -josta voisi saada hevosen. - --- Onhan tässä suuri kylä. Ehkä sieltä antavat. - -Emäntä vastasi nytkin lyhyesti. Hänellä oli paljon muuta puuhaa. - -Nuori mies läksi. Hän asteli mäkeä alas. Tuuli tarttui hänen -vaatteisiinsa ja lumi tukkosi tietä hänen edessänsä. - -Kotiin on kuusi penikulmaa, on aamu, kello on vasta kymmenen. Saattaa -siis ehtiä sinne kunnes joulukuusi sytytetään. Mutta vitkasteluun ei -ole aikaa. - -Hän käveli voimiensa takaa. Kylä oli suuri ja herraskartanot näyttivät -muhkeilta. Tuossa pihassa oli renki pystyttämässä kauralyhteitä -ja nuori neiti antamassa määräyksiä. Hänen yllään ei ollut -päällysvaatteita, suuri huivi vain oli kiedottu olkapäitten ympäri. -Tuuli riisti hänen hameensa helmoja, jotka vasta ylettyivät hiukan -polven yli, ja vei hiuksia hänen kasvoilleen. Puuhaten hän huivinsa -alta irroitti kättänsä osoittelemaan rengille ja varoittamaan pikku -siskoja, jotka punaposkisina, teuhaten, mellastivat ympärillä lumessa. - -Kuva oli niin kotoinen: ettei kulkijapoika saanut astelluksi ohitse. -Koira huomasi pitkän miehen seisovan maantiellä ja ryntäsi haukkuen -häntä kohti. Hän asteli jo eteenpäin, poikkesi sitte vaatimattoman -talon pihalle. - -Pieni rakki ärjähti sieltäkin vastaan, mutta siat tonkivat -rauhallisesti pyttyä, joka oli kumossa, ja harakat raksuttelivat -havuläjillä. Tuvan ovi oli auki, ja huone sinisenään haikua. Emäntä -leipoi vehnäsiä pöydän takana, lapset vaanivat hänen vieressään. Lattia -oli pesty, ikkunalla seisoi suuri talinen haarakynttilä, jalkana sillä -oli leveä nauris, johon oli kaivettu sopiva läpi. - --- Kyllä meiltä saisi hevosta, vastasi emäntä vieraan kysymykseen. -- -Kunhan se Antti tulisi kotiin. Sattui tästä kauppamieheen. Mutta jos -istutte odottamaan, ei hänen enää pitäisi kauvankaan viipyä. - -Hän istuutui ja otti syliinsä pienen tytön, joka oli yhtä suuri kuin -hänen pikku siskonsa pappilassa. Tällä oli vaaleat hiukset ja siniset -silmät niinkuin hänelläkin. Ujosti lapsi taivutti päänsä ja hypisteli -hameensa karkeaa saumaa. Nuori mies houkutteli häntä kohottamaan -katsettaan. Hän veti esiin kellonsa ja näytti hänelle kiiltäviä -ulkomaalaisia kuparirahoja. Se auttoi: tyttö katseli niihin ensin -arasti, mutta tuli yhä rohkeammaksi. Vihdoin alkoi keskustelu. - --- Mikä sinun nimesi on? - --- Hanna. - --- Ja kuinka vanha sinä olet? - --- Kymmenennellä. - --- Mitä hulluja! -- äiti kauhistui. -- Sinäkö kymmenennellä! Kuinkas -vastaat hyvälle herralle... Noo...! Joka päivähän tuota olet -laverrellut... Kuinka vanha olet? Sano äidille!... Ne-e... No niin! -Neljännellä. - -Äiti oli huolestuneena likennyt pientä tyttöään ja poistui nyt ylpeänä -leivoksiansa valmistamaan. Nuori mies jatkoi kuulustelua. - --- No, tiedätkö mikä päivä tänään on? - --- Tiedän. Jouluaatto. - --- Niin, tietäähän Hanna toki sen. Kerroppas nyt hyvälle herralle, mitä -joulusta tiedät. Että silloin... No? - --- Että silloin... - --- Syntyi... - --- Syntyi... - --- No kuka? - --- Että silloin syntyi maailman vapahtaja Jesus Kristus. Hän ei -syntynyt kuninkaan hovissa eikä rikkaitten majoissa vaan alensi -itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli ihmiseksi... - -Lapsi luki sanansa ulkoläksynä, pysähtymättä, niellen sanojen päätteet. -Äiti ei peitellyt ylpeyttään työnsä hedelmistä. - -Nuorukainen tunsi ikäänkuin kirren sulavan rinnastaan. Kaikuna -lapsuuden päiviltä soivat lapsen sanat hänen korvissaan. Kotiin, -kotiin! Koti odottaa, jouluilo odottaa. Hänen rintansa riemuitsi, hän -hypähti ylös penkiltä. Kestikievarista täytyi ottaa se ylimääräinen -kyyti, käyköön sitte seuraavassa kestikievarissa miten tahansa. Hän -lausui jäähyväiset ja läksi kestikievariin. - -Emäntä oli porstuassa. Hän ei näyttänyt ilostuvan hänen tulostaan -ja lyhyet olivat hänen vastauksensa. Hevosta ei ollut, hevosta ei -saataisi. Nuorukainen hurjistui. - --- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Mitä minä teen? - --- Onhan tuossa lämmin huone. Saatte odottaa siellä huomiseksi. - -Siellä yksin, jouluaattona, kun kaikki ovat kodissa koolla joulukuusen -ympärillä...! - --- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Ajatelkaa toki, että olen ollut -kolme vuotta poissa kaukana kodista. Tepä olette avuton ihminen. Olihan -teillä hevonen äsken. Minä kyllä maksan kaksinkertaisen kyytirahan. - --- Avuton vai...! No niin, minun ei ole pakko antaa hevosta, enkä -teille mokomalle maankulkijalle ja karkurille antaisi, vaikka tallissa -seisoisi kymmenen hevosta. - --- Hävytön akka, minäpä olen papin poika enkä mikään karkuri -- -- - --- Papin poika, ha ha ha! - -Nuorukainen vimmastui. Hän ei enää punninnut sanojaan ja emäntä lateli -hänelle solvauksia runsaimmalla mitallaan. Nyrkit läiskivät, jalat -polkivat permantoa. Hetkisen perästä hän tapasi itsensä astelemassa -maantietä, alas mäkeä. Tuuli riisti hänen vaatteitansa, lumi pyöritteli -hänen ympärillään tehden yhä paksumpaa vaippaa tielle. Hän ei huomannut -tuulta, ei tuiskua, hän ei kiertänyt päällystakkia ympärilleen, se -roikkui levällään ja paidankaulus päästi kylmää vierimään pitkin koko -ruumiin pintaa. Ympärilleen vilkasematta hän asteli kylän poikki. -Koirat haukkuivat häntä, hän ei sitä huomannut. - -Mielessä aaltoili ajatusten myrsky. Hän tunsi olevansa rosvo tai -hylkiö, jota koko maailma potki ja pilkkasi. Sellaisille ei lapsuuden -kotikaan mielellään aukene. Kulkekoon kurja, sortukoon tielle, ei -kukaan itke... Miksi oli hän kaivannut takaisin kotimaahan; miksi -halannut jouluiloa...? Olisipa jäänyt sinne missä häntä naurettiin -ja pilkattiin siitä, että hän oli parempi muita, ettei hän osannut -kiroella yhtä mehevästi kuin muut, ja että hänen vaatekirstustaan -oli tavattu virsikirja. Jo sujui kirous ja juominen, jo painui kirja -käyttämättömiin kirstun pohjalle. Nyt olisi pitänyt jatkaa siellä, kun -jo oli tottunut... Kotimaalle hän ei enää kelvannut, se sulkee häneltä -sylinsä. Mitä hän tekisi, minne hän joutuisi? - -Ajatus katkesi. Hän vaipui lumiselle kivelle istumaan. Ympärillä -suhisivat petäjät. Edessä näkyi autio kangas. Alussa pyöritteli -tuisku hänen kivensä ympärillä. Sitte tyyntyi ja rupesi kyentelemään -lunta. Hän tuijotti kuin tajutonna eteensä pitkän aikaa ja hampaat -kalisivat vastatusten. Vaistomaisesti hän kietoi huivia kaulalleen ja -kiinnitti takkiaan. Lumihiutuat lankesivat suurina petäjien oksille ja -hänen vaatteilleen. Kuin tähdet ne välkkyivät, kun niitä yksityisinä -tarkasteli. - -Humina puista oli lakannut. Oli aivan hiljaista. - -Äkkiä hän keskellä kangasta huomasi punaisen virstantukin ja tunsi -samalla, että vilu karmisteli ruumista. Ajatuskyky selveni: hän -kömpi ylös kiveltään tarkastamaan, pitkäkö matka oli seuraavaan -kestikievariin. Viisitoista virstaa! - -Hän teki päätöksen ja läksi kävelemään. - -Jo kuuluivat kulkuset mäen päältä. Hänen päähänsä välähti tuuma: -pitäisipä kysyä tuolta, eikö hän ottaisi rekeensä. Hän pysähtyi -odottamaan. Hämmästyneenä näki hän ikäänkuin oman kirjavan -merimieskirstunsa reessä. - --- Emäntä lähetti kuitenkin tämän hevosen herralle. Arveli, että jos -vaikka ohuissa vaatteissa palellutte tielle, niin voidaan siitä syyttää -häntä... - -Hevonen pysähtyi. Nuorukainen nousi rekeen. Hän ei kyytipojalle -virkkanut mitään, seurasi vain empimättä hänen tarjoustaan. Apu -tuli, hän ei kysellyt kuka sen lähetti, hän tarttui siihen nälkäisen -kiihkolla. Reki oli puolillaan heiniä. Hän kaivautui syvälle niihin ja -katseli sieltä ympärilleen maailmaan. Oli pehmeä ja hyvä olla, hevonen -juoksi rivakasti. Lumihiutuat lankesivat suurina puille metsässä ja -heinille, jotka olivat hänen peitteenään. Hän ei uskaltanut liikkua, -jottei peite särkyisi. Hän ummisti silmänsä. Hän raukesi uneen. - -Vasta kaupungissa kestikievarin pihalla hän heräsi. Kaksinkertainen -kyytiraha oli maksettava ja siitä kukkaro tuntuvasti keveni. Rahat -riittivät sentään onnellisesti seuraavaan kestikievariin, mutta siellä -vaikeudet alkoivat uudestaan, piti saada hevonen, eikä ollut millä -maksaa. Hän jätti kestikievarin isännälle kellonsa pantiksi ja läksi -eteenpäin. - -Maat kävivät yhä tutummiksi ja hämärä yhä sakeni. Hänen levottomuutensa -kasvoi. Mäet kertoivat muistelmia, kukkulat kuiskailivat kuluneista -päivistä. - -Kylissä lämpisivät saunat, tuli välkkyi joka ikkunasta. Metsän laitaa -pitkin kävi kotipitäjän raja. Siinä oli tien laidassa Raja-Maunun -torppa, saunan ovi oli selällään, aidalla istui valkoisia olentoja. -Hautuneitten vastojen haju tunki tielle. Tuvan ikkunasta tuikki lamppu. - -Hänen sydämmensä sykki valtavasti. Kyytimies kiiruhti hevosensa -kulkua. Tuli tuttu kylä tuttuine kestikievarineen. Nuorukainen nousi -reestä suoraa päätä tupaan. Lämmin löyhkä poltetuista kahvista tulvi -häntä vastaan. Kahvipöytä oli katettu, suuri kiiltävä pannu seisoi -hiiloksessa ja vehnäisläjiä yleni pöydillä. Isäntä liinahousuissa ja -paitahihasillaan veteli sauhuja piipustaan peräpenkillä. Kaikki kasvot -olivat tuttuja. - --- Hyvää iltaa. Vieläkö isäntä minut tuntee? - -Hän koetti levollisesti ojentaa kätensä tervehdykseksi, vaikka hän -mieluinten olisi langennut isännän kaulaan. - --- No totisesti... Onko se se pappilan Eernesti... Eernesti herra? - --- On, on totisesti. - -Isäntä, emäntä, pojat, tyttäret, koko talon väki piiritti hänet, hänen -kättään painettiin, kysymyksiä sinkoili hänen ympärillään. - --- No saa se pappilan herrasväki nyt joululahjan! Ruustinna onkin -itkenyt monet kyyneleet teidän tähtenne. Voi voi, kun sekin kirje -tuli, jossa te kerroitte suuresta myrskystä siellä... en minä niitä -nimiä muistakaan -- meidän vaari sattui juuri silloin olemaan -pappilassa; ruustinna ei syönyt moneen päivään eikä nukkunut moneen -yöhön... Kyllä siitä nyt tulee ilo...! Hevosta valjastaessa ehditte -juomaan kahvikupin. Ei tässä muutoin olekaan liikoja aikoja siihen kun -pappilassa joulukuusi sytytetään. Ja pappilaan on runsas peninkulma. - -Kestikievarista pantiin paras hevonen, paras reki, kirkkoryyjyt ja -vällyt. Ja kuitenkin tuntui matka pitkältä. Jota likemmäksi tultiin, -sitä kiihkeämmin sykki hänen sydämmensä. Noissa taloissa oli käyty -vieraissa, noissa torpissa poikettu kesäisillä retkillä, noilla -vainioilla leikitty, noilla vesillä purjehdittu. Jo nousi näkyviin -lumisen maiseman keskeltä vanhan kirkon torni ja sen ympärillä -kirkonkylä, valoa jokaisen hökkelin ikkunassa, kirkko vain pimeänä -lumien keskellä, ikäänkuin odottamassa huomista aamua, jolloin se -paistaisi koko kirkkaudessaan. Tuossa hautausmaa; siellä lepää koivun -alla kaksi pientä siskoa, juuri tuolla on heidän ristinsä, vaikkei sitä -voi eroittaa pimeällä. Kuinka onkin niin pimeää, ei tähteä missään! -Taivas on tasaisessa pilvessä, pehmeässä harmaassa, koko luonto henkii -rauhaa, kulkunenkin soittelee niin pehmeästi kuin se pelkäisi rikkoa -ilman hentoja ääniaaltoja... Tuon mäen takaa tulee näkyviin pappila... - -Eernesti herra on jännitettynä odotuksena. Mäkeä noustessa ylös hän -kohottautuu istualtaan... Jo... jo on tuossa puutarhan puiden korkeat -latvat ja lomasta pilkoittaa järveä, tuossa pappila, koti, sen pitkästä -ikkunarivistä tulvii valoa lumelle... Ajetaan ylös kujaa, navetan -ohitse, tallista astuu mies lyhty kädessä, joku nainen kävelee pihassa, -kulkuset kuullessaan hän juoksujalan rientää sisään ilmoittamaan että -vieraita tulee, koira alkaa haukkua, se on vanhan Turvan tuttu ääni... -Eernesti on jo reen laidalla, kun hevonen seisahtuu. Hän riistää oven -auki ja on langeta piian syliin, joka tulee aukaisemaan ovea. Hän -ryntää saliin suoraan, päällysvaatteineen päivineen. Siellä... - --- Äiti! saa hän huudahdetuksi. - -Keskellä lattiaa on sytytetty joulukuusi, urkuharmonin kansi on auki -ja koraalikirja jalustallaan, pikku siskoilla on käsissä uudet nuket, -hämmästyksissä he katselevat äitiä, joka itkee kesken kaikkea iloa. -Vanhemmat tytöt tuntevat kyllä Eernestin ja menevät itsestään häntä -tervehtimään. Kuinka he ovat kasvaneet suuriksi! Ja kuinka kaikki -sentään on entisellään! - --- Tiedättekö, ei minulla nyt ole mitään joululahjoja kotiin. Olin -kyllä ottanut mukaani koko joukon simpukoita ja silkkihuiveja, mutta -meri vei ne kaikki... - --- Voi lapseni, mitä sinä puhut! -- äiti sulkee hänet syliinsä -kymmenennettä kertaa ja hymyilee kyyneltensä takaa. - --- Jumalan kiitos että meri säästi meille edes itsesi, hymähtää rovasti -keinutuolistaan. - - - - -Ei vierivä kivi ota sammalta. - - -Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea -niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta -tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon -omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman -päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin -sitä joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin -Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja, -kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8 -tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli -vero maksetuksi. - -Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva -rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan -joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti -niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen -vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään: -kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin -kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta _sieltä -mistä määrätään_, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle, -käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia -kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu, -että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja -torpparin tulee turvautua peltoonsa. - -Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte -hän rupesi huolehtien sitä uskomaan. - -Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos -kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä -piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan -mitenkään. - -Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta -hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko -Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia, -kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan. - --- Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen. - -Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti -oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen. -Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen -tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja -kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut -sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat -sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin -likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin aloitettava uudestaan -työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule -toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin -lähtee uusia tiloja hakemaan. - -Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän -oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään -pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa -oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia -paperiliuskoja maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia -mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä, -joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa -päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin -porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin. - -Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella: -heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän -oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän -astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi. -Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa -oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä -vastaan, helli ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja -siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin -lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa -niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän -suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä oli -lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta minkä -verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan! Koira tuli -emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että -tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin viisailta. Mutta hän -työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja avasi sen. Kun rouva tuli -sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta peitteestä häntä vastaan -kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi neulomatyönsä kainaloon, antoi -emännälle ystävällisesti kättä, käski istumaan, kysyi mistä hän oli ja -kiitti marjoista. - --- Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate! - --- Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta -kaukana. - -Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa. - --- Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi -joutuu? - -Emäntä nousi, sanaa virkkamatta. - --- Tämä on ruokasali. - -Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne -herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on -parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti -hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin. - -Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja -josjonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin, -sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi -kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien -alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään -huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen -piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja -tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet -sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Senverraton -peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun. - --- Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen? - --- Missäs minä sitte. - -Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä. - --- Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä -talvella käy pitäminen. - --- Miks'ei? - --- Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät -yksin väkevät turkinliskotkin. - -Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä -näkyi kauvas metsää, järveä, ahoa, halmetta. - --- Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle. - -Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja -ihaeli. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja -pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai -kukkaissiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta -raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa. -Se nuuski ja tähysteli tietä. - --- No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja -haistanut jäljet. - -Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen, -vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan -emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan -unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei -kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin -takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi -Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa -ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta -se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan. - -Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa. Hän -käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui sanatonna -ja juhlallisena, kunnes alkoi: - --- Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettaman pois -kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä -kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta -ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa. - -Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään, -katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli. - --- Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä. - --- Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei... - --- Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä. - --- Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian -puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa, -mutta vähitellen, vähitellen. - -Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville -kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän -selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen. - --- No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia -tilkkusia kuin meidän. -- Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on -työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko -tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri -siinä, se Matti -- hän tarkoitti miestään -- aina ollut sellainen -lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään. - --- Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti. - --- Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään -saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa -kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta -takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja. -Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin: -kerjää! - -Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat -suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui -mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta -kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine -vatineen, koirineen. - -Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään. -Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin -lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis, ja -vähän matkan päässä vouskuttava Musti. - -Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden -tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli -jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan -vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin -vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin. -Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle. - -Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä. -Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja -valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven -rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut -astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut -isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä -ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla, -oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut -siitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin -kanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä -säästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää -muitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan, -hän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan -läpi vasikkanaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti -ketettyjä kerpuiksi. - -Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän -päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen -virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan -vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja -oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän -läjähytti miehensä eteen. - --- Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa! - -Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi -heti kaikki tyyni. - --- Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden -vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: -- älä nyt hätäile, lähdenhän -minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen. - -Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka. Emäntä -jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta. - -Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin. -Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän -oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen -alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta -isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä -rouvalta saattoi taivoa. - --- Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. -- Ei kasketta tule aikaan. - -Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäsi tavattomalla kiivaudella. - --- Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta ja samaa olen -minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos -sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään -vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo -totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä -järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä, -koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan -peltoja sillä välin. Ehkä tästä nyt toimeen tullaan. - --- Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen -pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille. -Minä kirnuan aikaseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat -tulijaisiksi. - -Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin -askareilleen. - - - - -Helsinkiin. - - -Anna-Kaisa istui potaattia kuorimassa matalalla rahilla hiiloksen -vieressä ja emäntä pani taikinaa peräpuolella tupaa. Anna-Kaisa -oli taas tavallista totisempi, hätäisesti hän käänteli potaattia -hyppysissään ja ilme hänen kasvoillaan oli nyrpeä. Emäntä puheli -päivän kuulumisista, eikä pitkään aikaan ollut huomaavinaan hänen -sanattomuuttaan, mutta vihdoin rupesi se häntä suututtamaan, sitä -kun viime aikoina oli ruvennut ilmestymään yhä useammin, emäntä ei -ymmärtänyt miksi. - -Anna-Kaisa oli palvellut Mäkelässä kolme vuotta ja ne vuodet olivat -emännälle olleet helpoituksen vuosia. Kunnon tyttö oli Anna-Kaisa -ollut, esimerkkinä muille palvelijoille, mutta viime aikoina oli -hän jostakin käsittämättömästä syystä käynyt tyytymättömäksi ja -epäystävälliseksi, usein tapasi hänet mietteisiin vaipuneena työnsä -äärestä ja kun häntä silloin puhutteli, karkasi veri hänen kasvoilleen -ja hänen vastauksensa oli lyhyt ja ylpeä. Emäntä oli kärsinyt tämän -kaiken silloin tällöin lempeästi varoittaen. Ehkäpä Anna-Kaisa siitä -tasaantuisi. Kylällä puheltiin, että Jere, naapurin muonamies, joka -oli varakkaanlainen ja paraikaa rakensi itselleen huoneita, tavotteli -Anna-Kaisaa morsiamekseen. Emäntä oli arvellut että tytön kiukkuisuus -ehkä oli johtunut siitäkin. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä -loppui ja hän päätti koettaa pahoin sanoin, koskeivät hyvät sanat -auttaneet. - -Anna-Kaisa näkyi ikäänkuin aavistavan että ratkaiseva hetki oli tullut, -hän heitteli kiivaasti perunankappaleita vesipataan, poski punotti, -suu oli supussa ja hengitys kulki hätäisesti. Emäntä seisahtui hänen -eteensä. - --- Kuule sinä, Anna-Kaisa, näitä sinun juoniasi on nyt kestänyt niin -kauvan, etten minä niitä enään viitsi katsella. Rupea elämään ihmisenä -entiseen tapaan, taikka... - --- Pääsenhän minä tästä eroon, ei emännän kauvankaan tarvitse minua -katsella. Hankkikaa vaan parempi... - -Anna-Kaisa oli kauvan hautonut näitä sanoja, vaikka hän aina oli -lykännyt niitä tuonnemmaksi. Nyt oli emäntä itse antanut niihin -aihetta. Tuntui oikein helpolta, kun oli saanut ne lausutuiksi. - --- Tyytyväinenhän minä olen sinuun ollut, paitsi näinä viime aikoina, -enkä minä tahdo ajaa sinua keskellä vuotta maailman selkään. Sanon -vaan, ettei tämä juonitteleminen kelpaa, rupea entisillesi... - --- Keskellä vuotta! venytteli Anna-Kaisa ivallisesti. -- Ehkä sitä -keskellä vuottakin sentään pääsee katon alle, kun osaa työtä tehdä. -Emäntä tiedustelee vaan parempia piikoja. Minä kyllä menen vaikka tänä -päivänä... - --- Ja minne? kysyn minä. Joko on paikka katsottuna? - --- Tottahan jonnekin joudun, jollen likelle, niin kauvemmaksi. - -Anna-Kaisa ja hänen emäntänsä olivat eläneet hyvässä sovussa kolme -vuotta, mutta nyt he riitelivät. Toinen sana synnytti toisen, -Anna-Kaisa haukkui emännälle suut silmät täyteen ja emäntä, jonka -arvolle olisi ollut alentavaa ottaa vastaan piikatytön hävyttömyyksiä, -piti puoliaan voimiensa perään. Loppupäätökseksi tuli, että emäntä ja -Anna-Kaisa eroaisivat niin pian kuin toinen saataisiin Anna-Kaisan -sijalle. - -Tämä kaikki oli kuin arvoitusta emännälle. Hän ei voinut käsittää, -mikä oli pistänyt tytön päähän, hänen järkensä mahtoi olla vialla. -Iltapäivällä kun Anni, naapurin emäntä, pistäysi heillä lainaamassa -sikuria, kertoi emäntä hänelle aamuisen riitansa Anna-Kaisan kanssa. -Hän ei tavallisesti sekaantunut kyläläisten asioihin, eikä sallinut -heidän sekaantua omiinsa, mutta tämä asia painoi hänen mieltänsä ja -keventyäkseen hän sen kertoi naapurin emännälle, koska tämä juuri -sattui tulemaan. - -Anni nauroi. - --- Ettekö te nyt ole siitä kuulleet, että Anna-Kaisalla on paikka -valmiina Helsingissä ensi kuun alusta! - --- Paikka Helsingissä Anna-Kaisalla...! sai emäntä huudahdetuksi. --- Minä, joka en koskaan kuuntele, mitä kylällä puhutaan, minä en -ole kuullut mitään. No, ja kummoinen paikka se on ja kuka sen on -toimittanut? - --- Johan siitä nyt on vuosia, puhui Anni, -- kun Heta, meidän Jeren -sisar, läksi Helsinkiin. Eihän hänestä sitte ole kuulunut mitään moniin -vuosiin. Mutta viime markkinoille hän oli ilmestynyt kuin tuulen -tuomana. Komeana rouvana, hattupäisenä hän oli puhutellut Jereä ja -kertonut olevansa hänen sisarensa -- ei ollut sentään tullut ylpeäksi, -vaan tunnusti Jeren veljekseen. Siellä hän näki Anna-Kaisankin ja -ihastui heti, kun Anna-Kaisa oli kasvanut niin kauniiksi tytöksi. -Hän oli hatistellut häntä vyötäisistä, taputellut hänen poskeaan ja -paikalla tarjonnut hänelle myyjättären paikkaa puodissaan -- Hetalla -kuuluu Helsingissä olevan joku anniskelupuoti. Hän oli heti luvannut -Anna-Kaisalle kymmenen markkaa kuukaudelta ja paikalla pistänyt matka- -ja pestirahat kouraan. - -Emäntä oli yhä nousevalla hämmästyksellä kuunnellut Heikkilän Annin -kertomusta. Hänelle selveni nyt täydellisesti, miksi Anna-Kaisan käytös -viime aikoina oli ollut niin ynseä. Markkinoiden jälkeen hän juuri oli -muuttunut. - --- Ja nyt vasta te minulle kerrotte tästä, minulle, joka kuitenkin olen -kohdellut Anna-Kaisaa kuin omaa lastani, sanoi hän vihdoin. - --- Kukapa teille uskaltaisi tulla juttuja tuomaan, te olette niin -ylpeä...! - -Jonkinlaisella vahingonilolla Anni nautti Mäkelän emännän mielipahasta. - --- Voi minua onneton, kun päästin Anna-Kaisan niille markkinoille! Mitä -Jere sitte sanoo, kun häneltä sisarensa vie morsiamen? - --- Eihän Jeren ja Anna-Kaisan välillä vielä liene ollut varmoja -kauppoja, sillä viime aikoina ei Jere ensinkään ole käynyt veistämässä -huoneitaan. Taitaa ajatella, ettei niitä enään tarvitse, kun tästä -Anna-Kaisakin lähtee muille maille. - -Anni nousi jo penkiltä lähteäkseen pois, mutta Mäkelän emäntä pidätti -hänet. - --- No tiedetäänkö, kummoinen ihminen se Heta nykyään on? - --- Niin muhkeaksi sanoivat paisuneen, ettei olisi tuntenut samaksi -ihmiseksi. Hän oli kertonut, että joku ylhäinen herra on hänellä -sulhasenakin. Kai se hankkii Anna-Kaisallekin toisen paremman Jeren -sijaan. - -Anni nauroi terävästi, mutta Mäkelän emäntä tunsi kiukun kiehuvan -rinnassaan. Hänen kätensä vapisi, kun hän Annille kaasi kahvia. - --- Eikä Anna-Kaisa yksin lähde. Se ei niin hämmästyttäisikään, jos -piikatyttö, jonka kuitenkin on hankittava leipänsä maailmalta, -lähtisikin, mutta kun talon tyttäretkin, niinkuin Honkapään Alma, jolta -ei pitäisi mitään puuttumaan, lähtevät Helsinkiin palvelusta hakemaan... - -Hetken ajan molemmat vaikenivat. - --- No mutta ovatko ne aivan hulluja?! - --- Siltä se vähän tuntuu. - -Sillaikaa oli Anna-Kaisa navetassa lehmiä ruokkimassa. Ei häntä olisi -luullut kahdeksantoista vuotiaaksi tytöksi, niin tukeva ja voimakas hän -oli vartaloltaan. Kasvot olivat niin terveet, silmät suuret, vilkkaat, -hiukset tunkivat kiharoina ulos palmikoista päänlaella. Hän hyräili -itsekseen ja jäi vähä väliin mietteisiin vaipuneena seisomaan. - -Kuin unessa hän oli elänyt aina siitä asti kun markkinamelussa tuo -muhkea nainen oli pistänyt pestirahat hänen kouraansa. Kuinka hän -oli tullutkin ottaneeksi ne vastaan? Hänhän jo silloin oli pestattu -Mäkelään ja Mäkelässä oli ollut hyvä palvella. Mutta rouvan puhe, hänen -kertomuksensa Helsingistä, sen kauneudesta, suruttomasta, hauskasta -elämästä oli hänet huumannut. Rouva oli sanonut, että Anna-Kaisa -tulee olemaan täydellinen kaunotar, kun hän saa oikeat vaatteet -päälleen, että kaikki tulevat hänestä pitämään, hän pääsee pääkaupungin -tansseihin ja huveihin, niin paljon kuin hän ikinä tahtoo. "Anna-Kaisa -onkin totinen tyttö, joka ei viitsi hyppiä tanssista tanssiin", oli -Jere inttänyt siihen väliin. Heta oli nauranut ja ruvennut kertomaan, -kuinka Helsingissä löytyy kauniita kirkkoja, joissa jokikinen päivä on -jumalanpalvelus ja niin hyviä pappeja... - -Anna-Kaisan mielen oli vallannut tunne, jota ei voinut verrata -mihinkään muuhun kuin siihen, jonka hän kerran lapsena oli tuntenut. -Hän oli jouluaamuna ollut kirkossa kummitätinsä kanssa, koko päivän -oli oltu vieraissa kirkonkylässä ja illalla kun lähdettiin kotiin, -ajettiin suuren herraskartanon ohitse. Oli jo pimeä ja kuultavien -uutimien läpi loisti korkeista ikkunoista valo lumelle. Ja kun tultiin -mäentöyrylle, saattoi nähdä sisään. Keskellä lattiaa oli kuusi, jonka -oksilla kiilteli ja välkkyi, sen ympärillä liikkui lapsia kauneissa -puvuissa ja soitto kuului ulos asti. Nuo lapset tuolla mahtoivat olla -onnelliset, he mahtoivat saada, mitä ikinä tahtoivat, leikkikaluja, -makeisia, kahvia vaikka koska, kauniita uusia vaatteita, kaikkea, -kaikkea... Anna-Kaisa oli kummitädin sylissä peitteisiin köytettynä -niin ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenän pää ja niin kankeana, -että suurella vaivalla saattoi liikkua. Hän ponnisteli ylös ja -käänsi päätään kartanoon päin niin kauvan kuin sitä vain näkyi. Ja -kun se oli kadonnut näkyvistä, teki hänen äärettömästi mieli päästä -hankeen seisomaan ikkunan alle, sinne, mistä saattoi nähdä kuusen, -jonka valoista hohde lankesi lumelle. Ehkä joku noista kauneista, -onnellisista lapsista näkisi hänet, tulisi ulos hänen luoksensa ja -veisi hänet sisään, liikkumaan likellä kuusta, olemaan yhtenä noista -olennoista, jotka saivat kaikki, mitä tahtoivat... "Täti, minä menisin -niin mielelläni tuonne tanssimaan lasten kanssa kuusen ympärille", -sanoi hän, ja täti vastasi: "ole sinä vain, lapseni, tyytyväinen siihen -osaan, jonka Jumala sinulle on antanut. Eivät nuo herraslapset ole -onnellisemmat kuin sinäkään". - -Tuo lapsuuden muisto nousi niin elävästi hänen mieleensä. Juuri -samanlaisena kuin silloin herraskartano, kajasteli hänen edessään nyt -Helsinki, ihana Helsinki, jossa elettiin huoletonta, iloista elämää ja -jonka kirkoissa joka päivä oli jumalanpalvelus. Jäisivät tänne ilkeät -maantyötkin, ei tarvitsisi enään ryömiä rapakkoisia teitä, vaan olisi -jalkain alla kivikatu...! Ihmiset haukkuivat Helsinkiä ja kielsivät -häntä menemästä sinne. Anna-Kaisa tiesi kyllä että heidän kävi häntä -kateeksi, olisivat mielellään itse tahtoneet Helsinkiin, kunhan vain -olisi tarjottu paikkoja heillekin... - -Anna-Kaisa seisoi unelmiinsa vaipuneena, nojaten olkapäätään pilariin, -joka pidätti läävän kattoa. Miesääni, joka, toivotti hyvää iltaa, sai -hänet säpsähtämään. Ovella seisoi Heikkilän Jere. Anna-Kaisa oli heti -täydessä työssä, eikä ollenkaan näyttänyt huomaavan häntä. Hyvän aikaa -Jere seisoi ääneti, vihdoin hän hitaasti alkoi: - --- Kuules Anna-Kaisa, minulla olisi sinulle hiukan asiaa. Saanko nyt -puhua? - --- Mitähän asiaa sinulla sitte on? Olenpa taitanut sen ennenkin kuulla, -joten voit säästää sanasi. - --- Älä ole noin ylpeä. En ole moneen päivään käynyt rakentamassa -mäellä. Sinun vallassasi on määrätä, heitänkö koko puuhan, vai -rakennanko huoneet valmiiksi. Nyt on sula syksy, voisin jouluksi saada -kammarin katon alle. - --- Vai minustako se riippuu? No rakenna, rakenna sitte, minä en kiellä, -lähdenpä viikon perästä pois koko näiltä tienoilta, joten en ole sinua -häiritsemässä. - -Jere tuijotti totisena eteensä. Hänen suuri kouransa lepäsi oven -pielessä. - --- Etkö muista sitä iltaa vuosi takaperin, kun kuunvalossa palasimme -metsähalmeelta? Minä silloin puhuin sinulle, että etköhän rupeisi -kanssani yksiin leipiin, rakentaisin huoneet tuolle korealle mäelle, -hankittaisiin porsas ja... - --- Mitä niistä enään puhuu! Ne ovat minulta aikoja sitte unohtuneet. - --- Mutta ei minulta. - --- No sinä, joka ne muistat, rakenna sinä ja asu rakennuksissasi. Minä -menen Helsinkiin, sisaresi on jo toimittanut minulle paikankin. - --- Ja vielä tänä kesänäkin tunnuit sinä aivan taipuvaiselta. Mutta -jollet enään minusta huolikkaan, niin jää sentään näille maille. -Mäkelässähän sinua on pidetty kuin omaa lasta. Tapasin tuonoin tytön, -joka oli ollut Helsingissä, ja hän kertoi, kuinka siellä satoja -maalaistyttöjä kävelee ilman paikkaa; kaikkien sinne tekee mieli ja -siellä monet sortuvat turmion tielle. Sinä olet nuori ja kaunis, älä -mene. - --- Kiitoksia vaan neuvostasi! Olisit voinut antaa ne omalle -sisarellesi, minähän sinulle olen ventovieras. - -Anna-Kaisa astui ylpeästi Jeren ohitse pihaan. Tuvan porstuassa tuli -Heikkilän emäntä häntä vastaan. - --- Tuleeko piankin matka Helsinkiin? kysyi hän. - --- Viikon päästä. - -Anna-Kaisa vastasi lyhyesti, hän oli kaikkien puheessa kuulevinaan -ilkeyttä ja ivaa, joka häntä ärsytti äärimmilleen. Tuvassa häntä -odottivat emännän varoitukset kaupungin vaaroista. Hän puhui lempeällä -äänellä, sanoi tekevänsä sen vain rakkaudesta ja heltyi lopuksi -itkemään. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa Anna-Kaisan mennä niin -kauvas, ties milloin ja millaisena hän palaisi ja palaisiko koskaan. -Tänne jäisi vanha, sokea äitikin suremaan. - -Anna-Kaisa ei hänelle vastannut mitään, rinnassa tuntui ikäänkuin -pistos. Äiti ei tästä vielä tietänyt mitään. Vaikeinta oli mennä -hänelle siitä ilmoittamaan. Melkein vavisten Anna-Kaisa eräänä iltana -likeni saunaa, jossa hänen äitinsä asui kestinä. Oli niin pimeä, ettei -voinut eroittaa omaa kättään, jos piti sitä silmiensä edessä. Satoi ja -tuuli. Anna-Kaisasta tuntui siltä kuin hän olisi menossa varkaisiin. -Oikein hän vavahti, kun koira rupesi haukkumaan tuvan luota. Heikon -tulensäteen johtamana hän löysi ovelle. Siihen hän seisahtui. Sisältä -kuului veisaamista. Se oli tuttua virttä ja ääni oli tuttu, vapiseva -akan ääni. Anna-Kaisa tempasi oven auki. - -Leveällä rahilla olkivuoteella istui laiha, vanha eukko. Seinät olivat -mustat, ikkunalla tuikki kitupiikki, suloinen lämmin leijaili ilmassa -ja kiukaan takaa siritti sirkka. - --- Hyvää iltaa, tervehti Anna-Kaisa. - -Akka nosti harmaan päänsä ja vaani ympärilleen sokeilla silmillään. - --- Joko sinä lapseni viimeinkin tulet! Kertovat sinun lähteväsi -kaupunkiin. Miksi sinä heität Mäkelän hyvän emännän, mikset rupea -vaimoksi Heikkilän Jerelle, joka on niin kelpo mies kuin ikinä voi -olla, miksi heität minut vanhan äitisi? Minulla on ollut kahdeksan -lasta, jokikinen heistä on ollut isänsä kaltainen ja kaikki ovat he -eläneet kurjaa elämää. Sinä minun viimeinen lapseni, menetkö sinäkin -samaa tietä? Sinä olet ottanut paikan Jeren huonomaineisen sisaren -luona... Älä mene...! - --- Mutta, äiti kulta, sai Anna-Kaisa sanoneeksi. -- Ei se kaupunki -kummempi pahuuden pesä ole kuin muutkaan paikat maailmassa. Siellä on -kirkkoja ja jumalanpalvelus joka päivä. Minä saan siellä hyvän palkan -ja voin siten paremmin auttaa äitiäkin. - --- Minä menen pian hautaan, minä en enään tarvitse paljoa. Mutta sinä -olet nuori, elämä on edessäsi. Sinä menet kaupunkiin, jossa enemmän -kuin kirkkoja on huvipaikkoja. Mutta muista vanhan äitisi sanat: älä -myy sieluasi saatanalle! - -Sokea äiti lausui ne sanat kamalalla totisuudella. Anna-Kaisan korvissa -ne kaikuivat vielä, kun hän asteli Mäkelää kohti pimeän kylän läpi. -Hänen rauhansa oli poissa, ilo ja riemu, jolla hän ennen oli ajatellut -Helsinkiin menoa, olivat kaukana. Hän pelkäsi koko Helsinkiä ja -tuumaili rahojen poislähettämistä. - -Aamulla näytti taas valoisemmalta, varoitukset olivat ikäänkuin -pahaa unta vain. Ja kokonaan ne poistuivat, kun Honkapään Alma -päivällisaikaan tulla pyyhälti Mäkelään tapaamaan Anna-Kaisaa. - --- Kuules nyt, minä sain kirjeen Helsingistä. Torstai-iltana meidän -pitää olla perillä. Tytöt tulevat asemalle vastaan. Minäkin saan -myyjättären paikan eräässä puodissa aivan likellä Hetan kauppaa. Voi -voi, mitkä päivät meille koittavat! - -Alma syleili Anna-Kaisaa ja nauroi ja Anna-Kaisa nauroi. Suurena, -ihanana ja äärettömänä Helsinki kajasteli silmien edessä, aivan -niinkuin muinoin herraskartanossa se, joulukuusi, jonka valossa -ainoastaan iloittiin ja hymyiltiin. Anna-Kaisa oli astumaisillaan sen -lumottuun piiriin... Varhaisena aamuna seisahtuivat Honkapään rattaat -Mäkelän portaitten eteen. Puoliyön aikaan oli jo noustu, Anna-Kaisa oli -keittänyt läksiäiskahvit ja itkenyt emännän ja äitinsä kanssa, joka -eilisillasta asti oli ollut Mäkelässä. Jere oli saapunut auttamaan, hän -se kantoi Anna-Kaisan tavarat rattaille. Oli aivan pilkkosen pimeä, -lyhdystä lankeavassa soikeassa valossa saattoi vielä hetkeksi nähdä -molemmat tytöt, jotka istuivat rinnattaan, Anna-Kaisa itkien, Alma -nauraen hänen lapsellisuuttaan. Sitte läjähytti renki piiskalla hevosta -ja rattaat läksivät liikkeelle, kadotakseen pimeyteen. - -Mäkelän emäntä kutsui Jeren kahville ja istuutui itse penkille -Anna-Kaisan äidin viereen. Sokea akka piti käsiään ristissä ja -kiikuttaen laihaa vartaloaan, mutisi hiljaa rukousta. Kukko lauloi, -kiviseltä tieltä kuului vielä rattaiden rätinää. Äänettömyys vallitsi -pitkän aikaa tuvassa. - --- Nyt se meni. Mimmoisena palannee ja palanneeko koskaan, sanoi -vihdoin Mäkelän emäntä. - --- Monet ovat menneet, harvat palanneet, sanoi vapisevalla äänellään -Anna-Kaisan äiti. - -Jere pyyhkäsi hihallaan silmiään. Kyyneleet tuppasivat esiin aivan -väkisin. - - - - -Elävänä haudattu. - - -Hän oli nuorena ollut kaunis. Vielä nytkin olivat piirteet hienot, -säännölliset. Tukka oli valunut kutreina kulmille, pää oli ollut -pystyssä, vartalo notkea ja ryhti ylpeä. Heleä nauru oli hurmannut -miehet, poskien puna, palmikon paino houkutellut talon pojatkin -kosimaan piikatyttöä. - -Mutta köyhälle miehelle hän oli mennyt ja hänen vaimonaan, hänen -lastensa äitinä oli hänen kukoistuksensa lakastunut. Kaikki ne tuhannet -hetket, ne näkymättömät mielialat, jotka saattavat himmentää silmästä -kiillon, taivuttaa kenon niskan, lamauttaa jäntevyyden, ne mahtuvat -sanoihin _huoli_ ja _työ_. Huoli ja työ olivat hänetkin sokeaksi -tehneet ja vihdoin laskeneet vuoteelle, jossa hän kävi yhä heikommaksi, -vapisevammaksi, yhä raskaammaksi ristiksi pojalleen ja poikansa -vaimolle. - -He asuivat sydänmaalla uudistorpassa, jonka hirret mies ja vaimo -olallaan olivat kantaneet kodikseen korvesta. Peltotilkkusesta korjasi -halla joka syksy elon ja ainoa lehmä oli vaihdattava leiväksi. Se -koski kipeästi kun piti olla lisänä sellaisessa paikassa, olla niin -voimattomana, ettei olisi jaksanut liekuttaa lapsen kehtoa, kun se -itki, olla niin köyhänä, ettei ollut leipäpalasta antaa niille, jotka -olivat elämää rakkaammat, joiden hyväksi olisi tahtonut henkensä -antaa. Hänellä itse teossa ei ollut muuta kuin elämää ja henkeä sen -verran, että hän ymmärsi rakkauden elävän itsessään, ymmärsi että hänen -kuolemansa olisi ollut huojennus, ja ettei hän _saanut_ kuolla. - -Tupa oli pieni savupirtti, jonka matalasta ovesta täytyi astua -kumarruksissa sisään. Kun kättä nosti, ylettyi se lakeen, joka oli -kiiltävän musta. Ikkunat olivat pienet, talvella oljilla peitetyt. -Hän tunsi jokaisen hirren permannossa ja seinässä, tiesi orret, tiesi -askelten määrän vuoteeltaan kiukaalle, sängylle, jossa mies ja vaimo -makasivat, pöydän luo ja siitä penkkiin. Umpisokeana hän osasi astua -yli kynnyksen ja kumartaa päänsä oven kohdalla, hän tunsi ulkona -likeisimmän ympäristön, tien aidalle, saunaan ja kaivolle. Aikaa -oli ollut oppia kaikkea tuota tuntemaan. Häntä oli tuhansia kertoja -talutettu siitä kynnyksestä, tuhansia kertoja hän oli omin voimin -laahaunut paikasta toiseen, kaatunut, kolahuttanut päänsä ovien pieliin. - -Voi niitäkin pitkiä talvisia öitä, kun koko maailma oli rauhan -unessa ja ympärillä kuului tyyni hengitys ja omaan silmään ei tullut -hetkenkään lepo; jäseniä vain särki paljosta makuusta kovalla -vuoteella, jonka lautapohja tuntui olkien alta. Hän itki ensi aikoina -ja väänteli tuskassa, epätoivossa, kun tiesi ulkona milloin valkoisen -lumen ja tähtitaivaan kimaltelevan, milloin kesälämpöisen ilman olevan -tuoksua täynnä ja paimenten metsässä laulelevan! Mutta vähitellen tuli -nykyaika hänelle vieraaksi, unohtuivat kestävän elämän piirteet ja hän -eli elämäänsä uudestaan lapsesta saakka. Hänen ajatuksensa liikkuivat -kuolleitten omaisten haudoilla, hän näki nurmikkomättäitten alta heidän -kasvonsa ja kuuli heidän kutsuvan luoksensa. Koko väki heräsi välistä -siitä, että hän puhui asioista tai ihmisistä, jotka olivat jo maaksi -maatuneet. Hän saattoi olla niin irroillaan koko elämästä, että jo -luuli olevansa kuollut. Silloin tuntui vaikealta herääminen ja entisen -kurjuuden alkaminen uudestaan. Silloin hän rukoili, rukoili, melkein -toivottoman hartaudella, että Luoja hänet todellakin luoksensa ottaisi. - -Hänen ainoana ilonaan olivat lapset, niissä koko hänen nykyinen -maailmansa, kaikki mitä elämä saattoi hänelle antaa. Hän oli laulanut -nuoruutensa laulut heidän kätkyittensä ääressä, kertonut heille -lapsuutensa sadut, opettanut heitä lukemaan. Niiden nauru oli ainoa, -joka sai hänen kangistuneet leukansa taipumaan hymyilyksi, niiden -lämpöiset kädet hänen poskellaan olivat kuin aurinko valaisemassa -syksyn alastonta metsää. Mutta viimeiseltä tulivat öitten ja päiväin -tuskat hämäriksi, epäselviksi ja lapset saivat hyväellä hänen kättään, -ilman että hän siitä tiesi tai heräsi. Välistä oli järki valveilla, -välistä kokonaan poissa. Ja kun se palasi, näytti se suuren askeleen -hautaa likemmä, mutta henki ei sittenkään lähtenyt; kitui vaan kurjassa -olennossa, joka ei ajatellut eikä tuntenut. - -Vähitellen syntyi häneen tunne, joka nousi kuin ruoho raunioiden -mullasta, toivon tunnehan rupesi haluamaan muutosta, vaikka -minkälaista. Jospa häneltä esim. taittuisi joku jäsen tai kuolisi tuo -pikku tyttö, jolla miniä oli kertonut olevan vaalean tukan ja siniset -silmät. Sitä tukkaa hän oli silitellyt ja suudellut suurimpana ilona. -Vietäköön häneltä vaikka sekin vaikka mikä otettakoon! Kunhan vaan -tuska tulisi uudeksi ja herättäisi hänet horrostilastaan. - -Ja muutos tulikin vaikkei juuri siinä muodossa: päätettiin lähettää -hänet omaksi ja muitten huojennukseksi vaivaistaloon! - - * * * * * - -Huomen aamulla hän viedään. Hevonen on jo tilattu, häntä on käytetty -saunassa, turkki on lainattu matkaa varten. Kapineita ei hänellä ole -muuta vietävää kuin vaatteet päällään ja kuolinpuku. - -Ilta on pimeä, tähdetön. Takassa palaa tuli. Tupa on siivottu, kahvia -on toimitettu. Lapset ovat kaikki puhtaisiin paitoihin puettu mies -istuu sänkynsä laidalla pää käden nojassa, vaimo askaroitsee. - --- Niinhän nämä ovat kuin äitimuorin hautauskahvit, sanoo hän -kaataessaan kahvia ja purskahtaa itkuun. - -Muori itse ei itke. Hän on niin puhtaassa puvussa sängyllä pitkänään. -Laudan kovuus hänen allaan ei tunnu, mieleen eivät muistu enään pitkinä -ne entiset loppumattomat, toivottomat yöt. Ne ovat nyt kaikki jääneet -jälelle päin, nyt on koko elämä lopussa, se elämä, joka kerran eli -nuorta kukoistusta ja kului sokeudessa näitten seinäin sisällä. Kun ne -eivät enään suo suojaa, silloin loppuu elämäkin, silloin hän on kuollut -ja haudattava. Kuin unennäköä on koko menneisyys huolineen, töineen. -Siinä oli sentään niin paljon iloa, niin paljon onneakin ollut, -rakkautta oli saanut ottaa ja antaa ja nyt oli mielessä tilaa vain -kiitollisuudelle, ylistykselle. Ainoa, joka vielä sitoi maailmaan, sitä -hän kosketteli käsillään viimeistä kertaa, siihen hän painoi kuihtuneen -poskensa, sitä rutisti hän povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut lopettaa -voimansa siihen liikkeeseen. Täytyihän hänen ottaa maanpäälliseen -hautaansa nuo rakkaat kasvonpiirteet, joita ei hän koskaan ollut -nähnyt, silittää niitä pehmeitä hiuksia, joihin hänen rakkautensa oli -kiinni kasvanut. Ja viimeisen kerran hän korotti vapisevan äänensä ja -kutsui luoksensa lapset niinkuin monasti ennen. - --- Tule, Taavi poikani, lukemaan! - -Ja Taavi lukee totisena ulkoa katkismuksensa kysymykset ja vastaukset -sujuvassa jaksossa. - --- Lupaakos Mari parantaa sisälukua? - --- Lupaa. - -He jäävät juhlallisina seisomaan ikäänkuin olisivat vieraissa. Ja kun -hän jakaa heille kahvista säästetyn sokeripalan, kiittävät he niinkuin -on opetettu. - --- Ruusa rukkani, tule ottamaan sokeria. - -Hän vetää heidät kaikki ympärilleen houkutellen, kunnes saa heidät -teuhaamaan, temmeltämään. Ja hän jää siihen yksin istumaan ääneti ja -kuihtuneena, heikkona kuin laho kanto nuoren metsän keskessä. - -Valmistuksia ei tehdä paljon, ei ole erityistä puhuttavaakaan. Ennen -maatapanoa tahtoo pojan vaimo, että laulettaisiin virsi. - --- Niinhän siitä tulee kuin ruumiin lähtövirsi! sanoo muori itsekseen. - -Sitte koko väki nukkuu, ja hän yksin valvoo viimeistä yötänsä, -kuuntelee hengitystä ympärillään niinkuin hän pitkinä vuosina joka yö -on tehnyt. Aika ei tunnu pitkältä. Järkikään ei sumene, vuode ei ole -kova. Huomenna viedään hautaa niin likelle, täyttyy kaihottu toivo. -Mutta sydämmen juurissa kirvelee vielä jotakin, vienoa surua, joka -sitoo elämään: kaipaus tänne, halu jäädä _tänne_ sittenkin, tänne, -josta on pyrkinyt pois! - -Hän makaa selällään hiljaa aamuun asti, kädet ristissä rinnalla. Päivän -sarastaessa valjastetaan hevonen, hän puetaan lämpöiseen turkkiin, -taivuttaa päänsä talutettaessa kynnyksestä ja sitte hänet peitetään -pehmeisiin heiniin. Mutta hänen sydämmensä tekee silloin viimeisiä -töitään, viimeiset kyyneleensä vuodattaa hänen sielunsa, hän on -tuskasta tukahtua. Veräjällä muistaa hän kysyä, ovatko kuolinvaatteet -mukana. Pojan vaimo palajaa reelle, kumartaa itkettyneet kasvonsa hänen -ylitsensä ja rauhoittaa häntä. Muori ojentaa vielä peitteiden alta -luisevan kätensä ja sopertaa kiitosta. - -Sitte alkaa pitkä matka kirkkomiesten seurassa. Metsät ovat lumessa, -anturoista kuuluu nariseva ääni. Hän ei tiedä mistään, on kuin -horrostilassa. Poikansa on häntä ajamassa ja hoitaa häntä hellästi. -Vasta kirkonkylässä hän herää, kun kellot rupeavat soimaan. Hän ei ole -kuullut niitä niin pitkiin aikoihin, että ne ovat melkein unohtuneet. -Nyt hänet valtaa ääretön tunne. Se on pelkoa, pyhyyttä, autuaallisuutta -täynnä, sellainen vavistuttava juhlallisuuden tunne, kuin jos hänet -hautaan laskettaisiin. - - * * * * * - -Silloin hän todellakin oli hautaa likellä. - -Kun pojan vaimo muutaman viikon kuluttua läksi vaivaistalolle häntä -katsomaan, oli hän jo kotvan maannut kuolleena haudassaan. - - - - -Yö Adrian äärellä. - - -Matkustajat olivat kokoontuneet laivan kannelle, he istuivat pitkin -penkkejä, enimmäkseen ääneti, kukin vajonneena katselemaan komeaa -vuorimaisemaa, jonka kainaloissa Abbazia ja Fiume lepäsivät, toinen -akaasialehdossa viinitarhojen ympäröimänä, hymyilevänä kuin huoleton -impi, toinen kalliokielekkeille kavunneena kuin uhkarohkea nuorukainen. -Ilma oli lämmin, heikko tuuli liikutteli merta, tuoden tuoksua -oleanderipuista rannalla. Edessä oli aava meri, se upposi rajatta -taivaan laitaan ja ainoastaan aaltojen vaahtopäät harjat osoittivat, -mikä sini kuului taivaaseen, mikä mereen. Pitkiä matkoja seurasivat -vuoret, välistä metsäisinä mäkinä, välistä taas huippuina, joita peitti -ainainen talvi. Niihin lankesi pilvistä omituisia valoja ja varjoja, -milloin ne loimottivat sinipunertavassa hohteessa, viereisen huipun -kuultaessa kullankarvallisena, milloin ne utuisina, harmaina loivat -laaksoihinsa jyrkkiä varjoa, jotka valuivat alas pitkin niiden kylkiä -kuin sysimustat, pehmeät villavyöt. Kun laiva oli päässyt aavalle -merelle ja viimeinen maakaistale oli katoamaisillaan, näkyi vielä -vuorten pitkä jono, huippu huipun vieressä, ikäänkuin joukko päitä, -jotka kurkottautuvat katselemaan toistensa olkapäitten yli. - -Aurinko seisoi jo kiinni meren pinnassa. Vaahtopäät laineet näyttivät -huuhtovan sen laitaa ja sen säteet kimmelsivät vedessä. Mutta etenevät -vuoret olivat kuin tulessa, harjanteista näytti nousevan hienoa savua, -ijäiset lumet näyttivät syttyneen tuleen. - -Laivan perässä seisoi, erillä muista matkustajista, mies ja nainen. -He olivat molemmat nuoret, puetut matkapukuun ja puhuivat vierasta -kieltä. Hurmaantuneina he katselivat maisemia, hurmaantuneina heidän -silmänsä vaipuivat toisiinsa, ihastuksissa mies kietoi käsivartensa -naisen vyötäisten ympäri, kun tuuli kiikutti laivaa. Ja kun suurempi -laine sitä nostatti, lankesi nainen penkille istumaan ja veti miehensä -perässään. He nauroivat molemmat ja jäivät siihen käsitysten istumaan. -Päät painuivat vastatusten, hiukset koskettivat toisiaan. - --- Mikä hurmaus tässä yksinäisyydessä, kaukana kotoa, yllä taivas, alla -meri, ympärillä suurta, ääretöntä. Ei kukaan tunne meitä, ei kukaan -ymmärrä kieltämme, me olemme kaksin...! - --- Ja aamulla olemme Veneetsiassa. Katso noita aaltoja, ne ovat -ihmeelliset, sinivihriät, läpikuultavat. On aivan kuin joku avaisi -syliänsä ja ojentaisi hempeät käsivarret hyväilemään. Mutta sinä olet -kalpea, kulta, voitko pahoin? - --- Pyörryttää niin omituisesti. - -Se oli meritauti, joka oli tulossa. Hän nouti tyynyn alhaalta ja peitti -vaimonsa penkille pitkäkseen. Ja kauvan aikaa hän lepäsi silmät kiinni. -Tuli jo parempi olla, ei pyörryttänyt, kiikutteli miellyttävästi, -niinkuin tuuli mahtaa tuuditella veden neitoja aalloilla. Hän oli siinä -tahdotonna, mitään ajattelematta, rinnassa rauhan, turvallisuuden -tunne. Kun hän avasi silmänsä, kohtasivat häntä miehensä kasvot. - -Kuu oli suurena taivaalla. Jollei sitä olisi ollut, olisi ollut -pilkkosen pimeä. Ei näkynyt muuta kuin vettä ja taivasta, kuu katseli -taivaalta veteen ja vedestä katseli toinen kuu taivasta. Muutoin oli -tyyntynyt, vaahto aaltojen harjoilta vähennyt, suuria pilviä vain -uiskenteli ilmassa. Yö näytti tulevan mitä ihanin. - -Matkustajat istuivat vielä kannella, muitten muassa vanhanpuoleinen -herra ja rouva kahden tyttärensä kanssa. He puhuivat vuorotellen -kroaattia ja saksaa. - --- Minä en usko meritautia, jatkoi rouva puhettaan. -- Jollei tahdo, -niin ei sitä saa, se on enemmän tai vähemmin teeskentelyä. Olen -matkustanut Välimeren yli Egyptiin ja vaikka kävi kova tuuli, niin en -ollut merikipeä, sillä en tahtonut olla sitä. - --- No en minä nyt tiedä, tahtooko sitä suorastaan kukaan, vastasivat -kuin kuorossa herra ja tyttäret. - -He olivat hyvänvoivannäköistä väkeä, puheesta päättäen huviretkellä -Veneetsiaan. Herra läksi sitte tilaamaan ruokaa, sillä syömistä piti -hän parhaana apukeinona merikipua vastaan -- jos sellaista näin tyynenä -yönä voisi tulla kysymykseenkään. - -Vähitellen hajosivat matkustajat kannelta, paitsi nuori nainen joka oli -pitkänään ja hänen miehensä, joka istui hänen vieressään. - --- Uskallankohan minä nukkua tähän? Minun on tässä niin hyvä. - --- Kuinka et uskaltaisi armaani? Minä istun vierelläsi ja meri tyyntyy, -minkä ehtii. - -Hän silitti hänen poskeaan ja painoi kiinni hänen silmänsä. Hän -kiikkui kuin kehdossa, aallot loiskivat, tuulet lauloivat kehtolaulua. -Jo alkoivat unet liidellä hänen ympärillään. Ne olivat utuiset ja -epäselvät, hän ei saanut yhtään niin kiinni siivestä, että olisi voinut -nähdä sen piirteet. Ne kahisivat hänen ympärillään, hän tunsi niiden -likeisyyden ja nautti siitä. Niin hän nukkui kauvan. - -Äkkiä hän heräsi siitä että kasvoille tuli jotakin kylmää, märkää. Hän -nousi istumaan, mutta putosi takaisin pitkäkseen. Hän oli hihnalla -sidottu kiinni penkkiin. Tuuli tarttui hänen huiviinsa ja vei sen -mukanaan. Laiva kallistui niin, että kansi kosketti vettä. Oli -pilkkosen pimeä, satoi, vinkui, ulvoi. Toisessa päässä seisoi pitkä -mies, joka vaivoin pysyttelihe pystyssä. Se ei ollut hänen miehensä. -Missä hän oli, oliko tuuli hänet vienyt...? - -Nuori nainen sai hihnan irroitetuksi ympäriltään ja nousi. Hänen -päätään huimasi, myrsky tarttui hänen vaatteisiinsa ikäänkuin -viedäkseen hänet ilmaan. Hän putosi kannelle ja vieri laivan kiikunnan -mukana, kunnes sai kiinni penkin jalkaan. Suuri puupöytä irroittui -sijaltaan, kannen alta kuului hälinää. Äkkiä välähti häikäisevä valo, -pilvi ratkesi liitteissään, salamat iskivät vastatusten kaikista -ilmansuunnista. Aallot vyörivat korkeina kuin vuoret, vaahto vain -hulmusi harjoilla. Salama sammui, kuu jäi näkyviin! - -Nainen makasi permannolla suinpäin, pidellen kiinni rauta-aidasta. -Laivan kallistuessa, avasi meri häntä vastaan kitansa, hän tuli sitä -niin likelle, että suolainen pärsky kasteli hänen kasvonsa. Kuu valaisi -tumman kirkkaalta taivaalta. - --- Armaani, oletko peljännyt? kuului myrskyn seasta. - -Hän tunsi itseään nostettavan pystyyn kainaloista. Se oli hänen -miehensä. - --- Täällä on täydellinen myrsky. Meidän täytyy mennä alas. - -He menivät haparoiden puitteita myöten. Kansi jäi tyhjäksi. Sieltä -kuului hirveä ryske. Penkkejä irroittui permannosta. Säpäleinä ne -hajosivat ilmaan. He eivät päässeet kannen alle, vaan pysähtyivät -laivan perään, sinne missä portaitten suojassa seisoi kaksi pientä -penkkiä seinään kiinnitettyinä. Niille he paneutuivat huppuun, kumpikin -penkilleen ja kiersivät sormensa voimakkaasti pitelemään kiinni. - -Tuuli yltyi, satoi, kuu peittyi pilviin, myrsky sen taas paljasti -näyttääkseen hirveän ihanaa näytelmää sen kirkkaassa valossa. Aallot -olivat saavuttaneet kamalan ko'on. Laiva oli niiden käsissä kuin kaarna -tai lastu. Kahden laineen väliseen laaksoon jouduttuaan oli se kuin -haudassa, sieltä saattoi veden läpi nähdä kuun hohteen ja taivaan -sinin, aallon olisi vain tarvinnut kääriytyä peitteeksi laakson päälle, -niin laiva olisi ollut haudattuna. - -Nuori nainen katseli näytelmää omituisella mielellä. Ei mistään näkynyt -maata, ei laivaa, ei minkäänlaista apua. Aallot olivat ihanat kaikessa -hirveydessään. Hän tunsi selvästi, että kuolema niistä tuijotti häntä -vastaan. - -Täälläkö he kuolisivat, häämatkallaan, kaukana kodista...? Ehkä -se olisikin onnellisinta... he olivat omistaneet toisensa, he -olivat rakastaneet, he olivat tunteneet ajan suurinta autuutta, nyt -jatkaisivat sitä ijäisyydessä. -- Hyvä, suuri, Jumala, rakas isäni, ota -kiitos kaikesta, mitä olet antanut, se on kaikki ollut sinun johtoasi, -sinun huolenpitoasi. Suo anteeksi pahat tekoni... Sinä tiedät parhaiten -kuinka isot ne ovat olleet... Kiitos vielä siitäkin, että annat meidän -kahden kuolla yhdessä...! - -Hän tahtoi panna kätensä ristiin, mutta ei voinut, sillä niillä hänen -täytyi pitäytyä penkillä. Kuun säteet taittuivat veden läpi. Hän -katseli tyynesti tuota kauneutta, joka pian hänelle valmistaisi surman. -Yhdeksäs aalto oli aina muita mahtavampi. Sitä hän jännityksessä -odotti. Se se saattoi kaataa kurjan haahden. Ja kun haaksi sitte oli -laskenut sen laaksoon, tarttui hän ajatuksissansa katkenneeseen lankaan. - -He, jotka olivat unelmoineet onneaan pohjan kalpean taivaan alla, -valoisina kesä-iltoina rakentaneet avioliittoaan, täälläkö he -hukkuisivat Italian lämpöisessä yössä, vasta kun olivat vihityt -toisilleen... Entä jos aalto tulisi tässä hetkessä, riistäisi heidät -mukanaan, mutta toisen sinne, toisen tänne...? - -Häntä väristytti, vilu karmi luita myöten. Hihna, jolla miehensä -oli kiinnittänyt hänet penkkiin, oli jäänyt kannelle. Millä he nyt -sitoutuisivat yhteen, että edes yhdessä saisivat kuolla? - -Yhdeksäs aalto oli taas tulossa. Hän nousi kyynärpäilleen ja pingoitti -sormensa pitelemään kiinni. Se oli kamala laine, suurempi kuin mikään -entinen, vaahtoinen, nälkäinen peto. Hetkessä hän käsitti, että tuo -kaataa laivan... - --- Kulta, kuollaan yhdessä...! - -Hän huusi, mutta huutoa ei kuulunut. Kylmä käsi tarttui hänen -jalkaansa. Se oli hänen miehensä käsi. Laiva keikahti... Liitteissä -rutisi, hätähuutoja kuului kannen alta, helisten särkyi lamppuja -ja porsliineja... Nainen sulki silmänsä ja tunsi onnea tietäessään -miehensä käden pitelevän itsestään kiinni. Seuraavassa hetkessä avasi -hän silmänsä. Yhdeksäs laine oli ohitse... Hän ajatteli taas. - --- Entä kotona, miten siellä saadaan tieto tästä yöstä...? Siellä -odotetaan kirjettä, käydään levottomaksi, odotetaan, odotetaan... -Kirjettä ei tule, eikä tule mitään tietoa, kuluu kuukausia, kotona -pukeudutaan suruharsoihin... He, jotka hääiltana, kukitettuina, -laululla, läksivät kotimaan rannasta, he ajelehtivat Adrian meren -aalloilla köytettyinä kiinni toisiinsa... - -Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän ei enään muistanut merta -eikä vaaraa, hän ajatteli vain kotimaata ja omaisia ja pingoitti -vaistomaisesti kätensä pitelemään kiinni. Kului pitkä aika ennenkuin -hän muisti, niissä oli. Miehensä painui hänen ylitsensä. - --- Vaara on ohitse, armaani. Kuljemme tuulen mukaan hätäsatamaa kohti. -Yö oli kamala. Pelkäsitkö pahoin? - -Aamu valkeni, kuu oli kadonnut. Meren pinta oli melkein tyyni, mutta -mainingit kiikuttivat vielä laivaa. Kannen alla näytti surkealta. -Tukahduttavassa ilmassa matkustajat makasivat, sekasin tutut ja -tuntemattomat, pitkin penkkejä ja permantoa. Kasvot olivat kalpeat, -silmät tuijottavat ja väsyneet, joku vaikeroi, toiset olivat ääneti, -liikkumattomina kuin kuolleet. - --- Tämä on aivan kamalaa, läähätti heikolla äänellä vanha rouva -tuontuostakin. -- Minä olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin, enkä -silloin ollut ensinkään kipeä. Mutta tämä on aivan kamalaa...! - -Hänen äänensä tukahtui noihin kohtauksiin, jotka kuuluvat meritaudin -luonteeseen. - -Nousevan auringon valossa alkoi kaukaisuudesta häämöittää maata, toiset -väittivät, että jo parin tunnin perästä oltaisiin Veneetsiassa. - -Miten taivas oli sininen, miten meri hymyili! Ei olisi voinut aavistaa, -että toinen muutama tunti sitte iski salamoita ja toinen ärjyen aukoi -vaahtoista kitaa... - -Jo saattoi selvästi eroittaa likenevän sataman, se oli korkea maa -mustine metsineen ja joukosta saattoi tuntea rakennusten haamuja ja -huippuja. Mutta Veneetsia ei se ollut. - -Matkustajat olivat kokoontuneet kannelle, jännitetyssä odotuksessa. -Laiva laski ankkurin. - -Edessä oli korkeaa vuorimaata, jonka rinteillä viinitarhat upeilivat -ja sypressit korkeina, solakkoina nostivat kruunujaan. Metsästä -pisti esiin rakennuksia ja kirkontorneja, siinä oli nähtävästi -pieni kaupunki. Tie kulki aivan rantaa myöten ja mäkeä ylös nousi -tuontuostakin pieni, näppärä aasi kuormineen, joka kooltaan oli paljon -suurempi kuin vetäjä itse. Maalaistyttöjä näkyi räikeissä, keveissä -puvuissa. - -Matkustajat kokoontuivat kapteenin ympärille. Hän oli juuri -menemäisillään lepäämään yön vaivoista. - --- Missä nyt ollaan? Milloin tullaan Veneetsiaan? - -Kysymyksiä sateli hänen ympärillään. Oltiin Piranon rannalla. Parin -tunnin kuluttua lähdettäisiin ja oltaisiin illalla Veneetsiassa. - - - - -Tuskaa. - - -Kirjettä ei ole tullut kolmeen viikkoon. Viimeinen oli Veneetsiasta ja -kertoi mielialoja Italian öistä ja gondooli-lauluista. Mutta siitä on -kolme viikkoa. Kirjeitä on saattanut matkalla joutua hukkaan, mutta -jonkun olisi kuitenkin täytynyt ehtiä perille. - -Kahden viikon aikana hän on odottanut jokaista postia, odottanut täynnä -kaihoisaa, vapisevaa toivoa. Hän on ottanut kaiken järkensä avuksi, -päättänyt olla tyyni, odottaa levollisesti. Hän on niellyt kyyneleensä, -purrut huulensa kokoon. Mutta sittenkin on hän tottunut alinomaiseen -pelkoon, hänen kuulonsa on harjaantunut eroittamaan pienimpiäkin ääniä. -Hän toivoo jokaiselta tulijalta jotakin tietoa, näkee jokaisessa -onnettoman uutisen tuojan. Ei hän vaikeroi, ei hän kerro kellenkään. -Hän työntää kaikki tunteet syvälle mielensä pohjaan ja hymyilee -- -jos sitä hymyksi saattaa kutsua, sitä, joka jäljittelee naurua, kun -sydämmessä vihloo. - -Ja tähän päivään hän on koonnut viimeiset voimansa, keräillyt -sirpaleetkin toiveistaan. Ja kirjettä ei tullut! - -Hän seisoo portailla liikkumattomana, nojautuneena pilariin. On -helteisen kesäsydämmen keskiyö, jolloin käki jo on laannut kukkumasta -eivätkä pikkulintuset enään viserrä. Taivaanrannalla, siinä missä -aurinko laski, viipyy vielä ruskoa, sumut ovat levinneet vaaleiksi -järviksi, joissa saarina ui kumpujen vihreä. - -Jumala oletko sinä minut hyljännyt? sanoo hän yksitoikkoisella, -väsyneellä äänellä ja tuijottaa eteensä. Hän on valkoisessa, väljässä -yöviitassa, käsivarret riippuvat suorina ja hervottomina, kasvot ovat -kalpeat ja silmien tuli on sammumaisillaan. - -Oletko sinä minut hyljännyt? lausuu hän uudestaan ääneen. Hän ei -ajattele mitään, ei muista mitään, lausuu ne sanat vaan tottumuksesta, -ulkoa, sillä hän on viime aikoina käyttänyt niitä niin usein, ettei -niihin enään aina riitä henkeä. Hänen sielussaan ei tunnu liikkuvan -mitään, eikä hänen kasvonsa piirteissä vaihtele ainoakaan väre. Silmien -alla on tumma varjo ja poskipäät ovat kylmät. Ei häntä koske kostea -sumuilma, ei se, että ilta on kulunut yöksi. Kaikki on kadonnut hänen -ympäriltään ja sijaan astunut ikäänkuin harmaa sumuharso, jota hiljaa -vedetään eteenpäin hänen ohitsensa. Se on niin laaja, että se peittää -kaikki ja niin hienosti läpikuultava, että se kohottaa liitelemään -poimuihinsa. Ja sitä riittää loppumattomiin. Sille ei löydy missään -päätä. Hän katselee sitä tutunomaisella tyyneydellä, väsymättä, -kyllästymättä, antaa viedä pois itseään sen mukana viettääkseen kaiken -aikansa sumuisessa, harmaassa horrostilassa. Rupee kaukaa kuulumaan -hiljaista ääntä, joka ajoittain soi kuin kaiku kellosta. Ja taivas on -selkeä, sininen. Sumusaatossa hän kulkee, tuntee tukkansa läikkyvän -ja kuulee kuinka kellon ääni kasvaa ja tulee lauluksi, joka vierii ja -johon kaiku vastaa. Se on suruisa sävel kansanlaulua ja laulaja on kai -yksinäinen kulkija. Jo rupeevat sumut särkymään ympäriltä. Hän näkee -metsän vihreän laidan ja taivaan ja hän yhtyy hyräilemään tuota samaa -nuottia. - -Yhtäkkiä sävel katkee sikseen. Hän säpsähtää suoraksi nojauvasta -asennostaan, silmään syttyy elämä ja jokaiseen jäseneen vilkkaus. - -Entä jos tuo kulkija tuo kirjeen! sen odotetun kirjeen! - -Saattaisihan se olla mahdollisuus! Hän ei tee itselleen selvää siitä, -miten ja mistä se olisi joutunut kulkijan haltuun. Hän kokoo hameensa -laahaavat helmat käteensä ja kiiruhtaa portaat alas, kevyesti ja -juosten, pari askelta nurmea pitkin porttiin päin. - -Kirje, kirje! se on siis täällä, sitä tarvitsee vaan ottaa!... Ja koko -hänen henkensä ylenee riemuksi. Mutta miten? - -Siinä hän seisahtuu äkisti ja näkee hetkessä mahdottomuuden edessään. -Että puoliyön aikana maantienkulkija toisi hänelle kirjeen samana -päivänä, jolloin posti tuli tuomatta. Hulluutta, hulluutta! Ja hymy käy -kankeaksi, käsivarret vaipuvat alas suoriksi, hän lähtee hoiperrellen -sisään ja sulkee oven vanhaan totuttuun tapaan. Mitään ajattelematta -hän saapuu omaan huoneeseensa ja istuutuu vuoteen laidalle. Ei hän itke -eikä tunne unta, mutta kasvot vaipuvat käsiin. Ympärillä kuuluu ääniä -ja yhtä ei voi eroittaa toisesta. Kuni tietä pitkin vaeltavat hänen -ajatuksensa, joista hän ei saa selvää. Vihdoin hän tuntee aavistuksen -tapaisesti Italian lemuavaa, kuumaa ilmaa ympärillään. Marmoripilarit -kuvastuvat veden syvässä. Myrttipuiden varjot ovat mustat, ilma on -läpikuultavaa, sinistä ja täynnä tenhoa. Gondooli liitää tyyntä katua, -laulu soi ja soitto hurmaa ja gondoolin pohjalla nukkuu _hän!_ -- -- --- mies, jonka otsa on korkea ja tukka tumma. Hän hymyilee onnelleen, -mutta se ei ole Veneetsian kuutamoyö, vaan kalpea Suomen taivas ja -kaukainen morsian... - -Tyttö hypähtää hurjistuneena ylös ja levittää kätensä. Mutta syli jää -kylmäksi, katse katoaa tyhjyyteen ja hän tuntee kuinka yhtaikaa elämä -on niin kaunista, niin kaihoa täynnä! - -Hän hengittää syvästi, niin että tuntee jokaisen solun liikahtavan -sijaltaan. Sydän lyö kuuluvasti ja silmä tuijottaa yhteen kohtaan. -Niin hän seisoo hetken ja tuntee kaihonsa äärettömyyttä. Sitte kaikki -himmenee. Hän väsyy ja laimenee, liikahtaa sänkynsä laidalle, työntää -vaistomaisesti kengät jalastaan ja raukee siihen. Silmät ovat ummessa, -hengitys tulee tasaiseksi, mutta ajatus ja kuulo toimivat koko ajan. - -Kaikki on hiljaista, hämärää. Huoneessa on kukkaisten lemua -- -- -- - -Lumirajan lähelle, Alppien korkeuteen, sinne hänen piti mennä -noutamaan edelweiss-kukkaa... Miksi ei ole kirje tullut, kirje, jossa -kukka oli...? Ehkei hän ole tullut sinne nousneeksi. Tie on vaikea. --- Tai ehkä -- ehkä hän on liukunut, ehkä jäälohkare jalan alla on -murtunut. Ehkä hän on kompastunut ja kaatunut ja kaatunut pohjattomaan -syvyyteen...! - -Nukkuva lepää liikahtamatta. Ainoastaan suu vetäytyy hiukan kokoon ja -kulmakarvojen väliin syntyy uurteita kuin tuskasta. - --- -- Sieltä ei hän ikinä nouse. Ja hänen viimeiset sanansa vie -Alppituuli. - -Hän kääntyy vuoteellaan hetken ja raukee uudestaan uneen. Hän tuntee -liitelevänsä jossakin korkealla, ilmassa, ja kuulee tuulien mellastavan -ympärillä. Hän matkustaa, matkustaa kauvan, tuntemattomia, vaarallisia -seutuja, yli syvyyksien, vinhalla vauhdilla. Vihdoin hän palaa ja -tulee tänne samaan, omaan huoneeseensa. Siellä on kaikki entisellään. -Huonekalut ovat samat, kirjoituspöytä valokuvineen, muistoineen on -nurkassa paikallaan. Hän koettelee esineitä, kodistuu ja tutustuu ja -löytää kaikkialta muistoja. Tuossa sohvassa he ovat istuneet yhdessä -pyryisinä talvi-iltoina, kun takkavalkea on punaillut valkoisia seiniä. -Tuossa ovat runot, joita yhdessä luettiin, permannossa tuossa naula, -johon hän kerran oli kaatua. Se piti sitte lyödä syvemmälle, mutta -tuossa se vielä on! -- Hän tulee peilin eteen ja näkee siellä vieraat -kasvot. Ovatko ne hänen omansa? Oi, ovat! Mutta kuinka hän on matkalla -vanhentunut! Kuinka kaikki nuoruuden elämä ja nuoruuden tuoreus ovat -poissa! - -Silloin hän lyö nyrkillä otsaansa ja tuska pääsee valloilleen. Hän -huudahtaa tukahdutetusti, itkien. - --- Voi, voi, tiedä sinä, sinä, että _sinulle_ minä kyynelillä hukutin -silmäini väikkeen! _Sinun_ tähtesi on kuihtunut posken hehku. Senkö -tähden menit pois, että kauneuteni on kadonnut...? ... se johonka -sanoit rakastuneesi: henkeni, sydämmeni, ne ovat jälellä. Tule nyt -ja ota! Voi tule, tule, onhan jälellä rakkauteni, jonka itse Jumala -sytytti. Tule, tule! - -Askeleita kuuluu: hän tulee. - -Ja tyttö tuntee kuinka entinen nuori hymy palaa, hiukset ovat pitkät -ja kähertyvät kulmille ja silmä on tuore ja kirkas. Hän avaa sylinsä -ja unohtaa hetkeksi kaiken. Kun hän katsahtaa ylös, on hänen edessään -kirje ulkomaalta ja siinä vieras käsiala. Mitä se merkitse, mistä se -tulee? Miksi ei hän itse kirjoita päällekirjoitusta. Miksi? -- Ah niin, -sen saattaa ymmärtää: hän on sairas, niin sairas, ettei hän voi!... -Herra Jumala ehkä hän on jo... jo kuollut! - --- Riistä auki se kirje ja lue! - -Mutta hän ei voi. Kuni rautakourien pidättämänä hän seisoo -siinä ja tuijottaa kuin naulattuna valkoista lehteä. Hän ei saa -kättään ojennetuksi sitä ottamaan. Käsivarret ovat raskaina, kuin -poikkisahattuina. Kirje on hänen silmissään valkoisena pilkkuna ja -pilkku rupee liikkumaan ja kasvamaan. Itsestään avautuu yksi sen -liimattu kulma, sitte toinen ja vihdoin se laukee auki kokonaan. Hän -ei uskalla katsoa mitä se sisältää. Hän tahtoo kääntyä pois. Mutta hän -ei pääse paikalta, ei voi liikahtaa. Hänen täytyy pakostakin nähdä ja -lukea. Se sisältää enemmänkin kirjoitusta, mutta hän huomaa vaan yhden -ainoan sanan: kuollut. - -Hän tuntee horjuvansa ja hoippuvansa ja vihdoin vajoavansa alas. - -Kuollut, kuollut! Ijäti poissa, niin ettei hän koskaan tule. - -Voi ei! Aina läsnä, kaikkialla mukana, eroittamattomana henkenä -ijankaikkisesti. Oi, hän saa kuolla niin kernaasti, Herra Jumalani! Ota -sinä hänet turviisi. Sieltähän minä saan hänet kerran omakseni. - -En minä kuolemaa pelkää. Mutta Herra, minä tahtoisin omistaa hänen -viimeisen hengenvetonsa: anna se minulle jos mahdollista on! Että -saisin sitä katsella eloni tiellä ja siihen kerran kuolla. Että saisin -tietää missä hänen hautansa on. Anna minun poimia kukkanen sinne. Anna -minun itkeä siellä. - -Herra Jumala pyysinkö liian paljon? tahdoinko turhia? Suo anteeksi! -Sinä sen tiedät: tapahtukoon sinun tahtosi... - -Hän herää ja tuntee poskillaan kuumia kyyneleitä! Hän on niin raukeana -ja väsyneenä. Huoneessa on ruusujen tuoksua ja ulkoa heijastaa vieno -valo, joka ei ole enään yötä eikä vielä aamua. Silloin kuuluu ovella -koputus. - -Se on sähkösanoman tuoja. Hän ei siis vielä ole kuollut! - --- Nouse, joudu! Hetket lentävät ja ne ovat kalliit. Matka on pitkä. -Kiiruhda! - -Mistä minä saan rahaa? - --- Sinulla on kultainen kello: myy se! Sen antoi tosin vanha isoäitisi -sanoilla: opi siitä kuinka kallis aika on. Sittenhän se on täyttänyt -tarkoituksensa. Nyt on aika kalleimmillaan. Sinulla on pitkä palmikko. -Leikkaa se poikki, myy, ja kiiruhda! - -Mutta minä en tule toimeen; en osaa kielestä yhtään sanaa. - --- Älä punnitse! Lähde vaan! - -Mutta mistä minä hänet löydän, mistä maasta? Hänellä on monet maat -kulkea. Enhän minä tiedä...! - --- Kiiruhda, kiiruhda! Jumala on sinun kanssasi. Hän on antanut hänen -elää, jotta sinä saisit omistaa hänen viimeiset hetkensä. Nouse -viipymättä, lähde maalitta, älä punnitse mitään. Taikka sinä löydät -hänet kuolleena gondoolin pohjalta kun saavut perille. - -Hän on kohounut ylös vuoteeltaan, istuu jokainen jäsen pingoitettuna. -Kasvonpiirteet ovat jyrkät kuin kivestä veistetyt, silmä tuijottaa ovea -kohti rävähtämättä ja käsi painaa sängynlaitaan. - -Ei ääntä, ei hiiskahdusta. Ovi ei aukene, askeleita ei kuulu. -Valkoisella seinällä leijailee punertava rusko. Hän muuttaa toisen -kätensä sylistään otsalle: se on märkänä hiestä ja käsi on kylmä kuin -lumi. - -Oliko se unta? Ja missä olen ollut? - -Hän sivaltaa kädellään kasvojaan: poski on sileä ja kuuma, palmikko -on pitkänä riipuksissa. Hän katselee ympärilleen ja nousee. Häntä -pyörryttää ja pää on raskas. Hän vaeltaa ikkunan luo, avaa sen ja, -nojautuneena pieleen hengittää viileätä ilmaa. Siellä ulkona kiiltää -nousevassa auringon hohteessa jokainen lehti, jokainen heinänhelve -ja hämähäkin verkkosäije. Sumut käärivät metsän sinervään harsoon, -taivaalla värisee rusko ja koko maailma uhkuu heräävää elämää. - -Se oli siis vaan unta! - -Ja pöydältä hän ottaa kuvan, joka on lasisessa kehyksessä ja palaa sen -kanssa avoimeen ikkunaan. Hän ei sitä katsele, sillä tunteehan hän sen -näkemättäkin. Hän vain pusertaa sitä vastaansa ja rutistaa kätensä -ristiin sen ympärille. - - - - -"Kyllä sinä siihen totut!" - -(Kuvaus venäläisestä porvarielämästä.) - - -Rikkaalla kauppamies Kabanoffilla oli Moskovassa omat talonsa ja suuri -hautakivien kauppa. Sitä paitsi oli hänellä vielä tytär, ainoa lapsi, -Maarja Feodorovna. Hautakivien menekki on aina varma ja siten oli -Maarjalle karttunut perintö, joka sai nuorten miesten mielet sykkimään. -Muuten näytti hän sangen kauniilta, kun hän päivällä, hienoston -kävelyaikana ajeli jonkun ystävättären kanssa avonaisissa vaunuissaan, -haalean harmajat, tuliset hevoset edessä. Hänen pukunsa hohti rikkaita -värejä, joita monet silmät kääntyivät katselemaan. - -Tanssiaisissa ei hän oikein osannut pitää ryhdissä pitkää vartaloaan, -mutta loistava puku teki hänet sielläkin huomatuksi. Kodissaan -jokapäiväisessä elämässä olisi hän saattanut olla kauniimpi: nenä -oli kovin pysty, tukka epämääräinen väriltään ja huulet ohuet; mutta -poskilla heloitti kaunis puna, jonka hän heti sai palaamaan, kun hiukan -hierasi kädellään. - -Hänellä oli ihan nuoresta jo ollut kosijoita, mutta kukaan niistä ei -ollut häntä miellyttänyt. Isä oli jo melkein suuttunut nähdessään -hänen epäkohteliaasti jakelevan rukkasia sellaisillekin herroille -kuin tukkukauppias Utkin esim., joka oli tunnettu taiteen ystävä, ja -sitä paitsi omisti kauniin talon keskikaupungilla. Äiti ei epäillyt -kosijoita vielä tulevan toisia yhtä hyviä. Ja siinä luulossa oli Maarja -itsekin. Mutta aika kului rukkasia jaellessa, niin että Maarja jo -rupesi vanhettumaan. Vuoden perästä hän jo olisi kolmenkymmenen vuoden -vanha. - --- Sinä saat nähdä, että jäät ihan naimattomaksi, sanoi hänen -ystävättärensä, kun hänen viimeinen pyytäjänsä, eräs vanhanpuoleinen -herra, oli poistunut talosta. Maarja nojausi kirjoituspöytäänsä, jota -koristivat kaikenlaiset kirjavat koristukset. Yläpuolella riippuivat -nurkassa pyhät kuvat ja pienestä lampusta levisi punertava hohde. - --- Minä en välitä. Naimattomaksi jäänkin. Tuossa minun on ainoa -ystäväni. - -Ja hän viittasi pianiinoa, jonka kannella kaikkien mahdollisten -valssien nuotit lepäsivät läjässä ja joka epävirityksestään ei tahtonut -koskaan oikein päästä. Maarja oli ottanut soittotunteja monta vuotta ja -hiukan laulanutkin. Hänestä oli sanottu, että oikein täristytti, kun -kuuli hänen laulavan esim. Rubinsteinin Asraa. Valssimelodiioista hän -muutoin erityisesti piti; muista tanssisävelistä vähemmin. - -Yhtenä iltana oli suuret kutsut Kabanoffilla: viiniä ja ruokaa, -tupakkia ja kortinlyöntiä. Maarjan vanha täti istui sisarensa, Maarjan -äidin vieressä punaisella plyyshisohvalla, jonka takana koko huoneen -kulma oli kuin mikähän lehto riikinkukonhöyheniä ja värjätyitä heiniä. -Molempien naisten puvut olivat kahisevaa silkkiä, avokaulaisia, -pitseillä ja kivillä koristettuja. He vetelivät illallisen jälkeisiä -sauhuja paperosseistaan ja keskustelivat. Maarja istui vastapäätä -upeassa sinisessä silkkiläningissään. - --- Katso kuinka hän on kalpea, kuinka hän näyttää vanhalta. Siitä tulee -pian mahdottomuus! Kukaan ei hänestä huoli. - --- Niin, hän on käynyt kalpeaksi viime aikoina, eikä hän viitsi ajella, -eikä pukeutuakaan enään; on vain ruvennut käymään kirkossa. Suurella -vaivalla minä sain hänet tänään pukeutumaan tuohon pukuun. Itse hän -tahtoi mustaa. - -Molemmat sisaret löyhyttelivät viuhkojaan kunnes talon emäntä huomasi -velvollisuudekseen lähteä puhuttelemaan muitakin vieraitaan. Hymyillen -hän siirtyi seuraavaan sohvaan. Mutta täti käveli edestakaisin -lattialla, kurkisteli ja käänteli kuin orava oksalla. Hän seisahtui -sille ovelle, johon punaiset raskaat verhot estivät näkemästä, ja nosti -verhoa. Sininen sauhu siellä aaltoili. Pullojen ääressä istui herroja. -Hän nauroi siinä hetken, tarttui sitte pitkän, hännystakkiin puetun -herran käsivarteen ja veti hänet saliin. - --- Soita jotakin Maarja, sanoi hän heidän astuessaan tämän ohitse. - -Maarja nousi ja asettui soittokoneen ääreen, selaili nuotteja ja rupesi -soittamaan jotakin, hiljaa ja hitaasti. - --- Kuinka erinomaisen vienosti hän soittaa, sanoi täti ja sulkien -silmänsä nieli epäpuhtaita säveliä. - --- Vienosti kuin hänen oma olentonsa on vieno! huomautti mustapukuinen -herra. - --- Niin, vieno hän on ja herttainen. Mutta kuulkaa kuinka hänen kätensä -saattavat myrskytäkin! - -He seisahtuivat. Ja todellakin oli kuin kokonainen vihan myrsky olisi -pyytänyt lopettaa soittokoneen tuskat. Sitte se taas tyyntyi ja kun se -vihdoin vaikeni, puhkesi mieltymyksen osoitteena käsienpauke hurjasti -valloilleen herrojenkin huoneesta, jossa koko aikana oli reuhattu. -Täti läksi Maarjan luo ja istutti herran hänen viereensä. Sinne hän -heidät heitti keskustelemaan ja näki ihastuneena, kuinka Maarjan posket -rupesivat hohtamaan. Mutta se ei kestänyt kauvan. Pian kuljeskeli -herra yksinänsä ja Maarja oli kadonnut. Herra oli pitkä, lihava, -mustatukkainen, toissilmänen, kasvonpiirteiltään ei suinkaan kaunis, -jollei juuri rumakaan. - -Seuraavana päivänä kysyi täti Maarjalta: - --- Kuka niistä herroista sinua enintäin miellytti? - --- Eipä kukaan. En sitä ajatellut ollenkaan. - --- Älä turhia höpise, ettenkö minä nähnyt, kuinka sinun poskesi -kaunistuivat, kun herra Titoff sinua puhutteli. Hän oli ihan ihastunut -sinun soittoosi. Hyvin musikaalinen ihminen! - -Maarja hiukan punastui ja purskahti nauruun. - --- Tuo vanha rahjus, tuo toissilmänen! Häntä minä nyt punastuisin! - --- Ah hahhaa! huudahti täti. -- Rakkaus ei sitä katso. Hän on kaunis, -pitkä, komea! Katselin teitä, kun te yhdessä istuitte sohvassa ja sinä -ravistit otsaltasi kiharat. Juuri sellainen pitkä, solakka herra sopii -sinulle. Lyhyttä sinä et koskaan saa ottaa. - --- Solakka tuo nyt sitten on! Sehän on lihava kuin tynnöri. En minä -häntä huolisi mistään hinnasta! - -Ja Maarja nauroi ylenkatseellisesti ja istuutui soittamaan. - -Täti sai toimeen suuret kutsut ystävättärensä kotiin, jonne tietysti -Kabanoffin perhe pyydettiin. Ja tädin toimesta tuli sinne herra Titoff -myöskin. Hänet sai täti pyytämään Maarjaa tanssiinkin ja kulmiensa -alta tarkasteli hän sitten keskustelussansa muitten kanssa nuorten -mielialoja. Maarja oli kankea ja haluton, herra teki parastaan. Lopulla -he sentään lämpenivät, Maarjakin. Maarjan soittaessa kertoi täti herra -Titoffille kaikki Maarjan lempikappaleet ja johdatti heidät yhdessä -keskustelemaan niistä. - -Hyvästi jättäessä oli Maarja luvannut lainata herra Titoffille muutamia -valsseja, joita ehkä ei enään saisi kaupasta, koska ne olivat hyvin -vanhoja. Herra Titoff lupasi itse tulla niitä noutamaan. Ja kun hän -sitten tuli, viipyi hän, kerrassaan ihastuneena pari tuntia kuunnellen -musiikkia. Hämillään hänen täytyi lopuksi pyytää anteeksi, että oli -unohtanut ajan kulun kokonaan. - -Maarja istui yksin huoneessaan hänen lähdettyään ja mietti kauvan -omituisia virtauksia, jotka täyttivät hänen sydämmensä. Hän paneusi -polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili, ei tiennyt oikein mitä, -rukoili ja itki vielä yölläkin. - -Kun täti tuli heille muutaman päivän perästä, kysäsi hän heti: - --- No, miten se Titoff nyt sinua miellytti? - -Maarja punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Täti riemastuneena karkasi -istuimeltaan ja kaulaili häntä, suudellen silmiä ja tukkaa. - --- Hän on rakastunut, minun kultainen tyttöni, ja te ette mitään -huomaa, huudahti hän. -- Liekkeinä palaa jo rakkaus poskilla ja uusi, -nuori piirre on kasvoissa. Katsokaa! -- ja hän pyöritti sanatonta -Maarjaa lattialla. -- Sinä olitkin niin kovasti vanhettunut! - --- Enhän minä vielä mitään tiedä, änkytti vihdoin Maarja. - --- Hän ei siis ole mitään sanonut? - --- Ei, ei. Enkä minäkään vielä tiedä...! - --- Mitä sinun nyt pitäisi tietää? -- täti leikillisesti löi häntä -poskelle. -- Sanoppas: onko hän ruma? Mitä? - --- No ei! lausui Maarja hitaasti. - --- Mikä komea mies! Ruma? ei suinkaan! Kuka voisi sanoa, ajatella -rumuutta? Sellainen tukka, sellainen vartalo ja silmät -- -- --! - -Itse teossa Maarja ei ollut niitä katsellut. Nyt hänen mieleensä tuli -kysymys: mimmoiset ne ovatkaan? Ja yhä tädin kehuessa hän loi itselleen -sen kuvan, että ne olivat tummat, säihkyvät silmät, tai että ainakin se -yksi silmä oli tumma ja kirkas, sillä toinen oli ihan lasinen, jäykkä -ja väritön. Äkkiä tunsi hän sääliä miesraukkaa kohtaan, jolla ei ollut -kuin yksi silmä. - --- Hän ei siis mitään sanonut vielä? kysyi täti. - --- Ei, sanoi Maarja alakuloisesti. - --- No, hän pian tulee; saat nähdä. Jollet sinä ollut niin ylpeä, että -sinä hänet pahasti pelotit. - -Seuraavana sunnuntaina oli Maarja kirkossa. Hänellä oli yllään -musta puku ja hevoset odottivat kadulla. Titoff keksi hänet syvästi -kumartuneena polvilleen ja laittausi odottamaan ovelle, kun hän -väkijoukosta tunkeusi ulos. Hän pyysi saattaa häntä kotiin ja teki niin -pettymystä ilmaisevan liikkeen, kun näki vaunujen ajavan esille, että -Maarjan tuli häntä sääli. Hän lähetti hevoset pois ja sanoi tahtovansa -hengittää raitista ilmaa. - -Sillä retkellä kotiin heidän välinsä selveni. Seuraavana päivänä -antoivat vanhemmat siunauksensa. - -Sitte kului aika aamusta iltaan suuremmoisissa häävalmistuksissa: -täytettiin kirstut liinavaatteilla, ommeltiin hienot, komeat puvut, -ostettiin huonekalut ja hopeat myötäjäisiksi. Äiti ja täti eivät -muuta ehtineet kuin valmistaa morsianta niin ruhtinaalliseen lähtöön -kuin suinkin. Maarja tuskin ehti viettää muutamia hetkiä sulhasensa -kanssa, kun tämä kauniilta maatilaltaan tuli kaupunkiin. Maarja ei -ollut sitä koskaan nähnyt, sillä eiväthän he olleet kihloissa kuin 3 -viikkoa. Neljäntenä sunnuntaina heidät vihittiin ja nuori pari läksi -suuremmoisissa hääpidoissa väsyttyään kotiinsa, jossa sulhasen vanha -äiti otti heidät vastaan. - -Pimeä oli ilta, kun Maarja palasi Moskovaan. Oli kulunut kolme -kuukautta häistä. Yksin astui hän alas asemahuoneen portaita, kädessä -pieni matkalaukku. Hän tinki issikan kotitaloonsa, veti silkkiturkkia -tiukasti ympärilleen ja istui rekeen, ajamaan pitkää matkaa. - -Lumi narisi reen jalusten alla. Sameat kaasulyhdyt olivat sumussa ja -huurretta asettui silmänripseihin, karvalakkiin ja huivin hienoihin -lankoihin. Issikan pää oli ryysyihin kääritty, hänen vartalonsa -tasattu pölkynmuotoiseksi vaatemytyksi. Ohjasperillään hän silloin -tällöin letkautti ontuvaa hevosta, joka, tottuneena sekä piiskaan että -huutoihin, pysyi tunnotonna koko komennolle. Nainen reessä lupasi -lisätä maksoa, jos vauhti lisääntyisi. Huudot enenivät ja läiskettä -läksi tiukemmin, mutta vauhti oli yhä entinen. Nainen vaikeroi jotakin, -suuttui ja torui, mutta rauhoittui vähitellen. - -Hänen huomionsa kiintyi ympäristöön, Kremlin muureihin, joitten mustien -porttiholvien yläpuolella punertavaiset lamput paloivat. Siellä -hän päästi kätensä lämpösestä turkista tehdäkseen ristinmerkkiä ja -kumartui syvästi sitä tehdessään. Suuri oopperahuone oli valaistu. -Ääretön issikkamäärä siellä odotti riveissä ja poliisi piti komentoa. -Konserttisali torin toisessa päässä näytti samaten olevan kansaa täynnä. - -Hitaasti, hitaasti kului matka. Kaupunki oli ihan entisellään, ei -mitään uutta. Ihmiset, konsertit, oopperat, kerjäläiset -- kaikki -toimivat entiseen tapaansa, hänen poissaolonsa ei ollut muuttanut -mitään. Olikohan joku edes huomannut, ettei hän enään istunut -vaunuissa, kun harmaat, tuliset hevoset lensivät pääkatuja hienoston -kävelyaikana? -- Tuli vihdoin suuri, valkonen kirkko kullattuine, -komeine kupoolineen. Siellä he olivat toisensa tavanneet kerran. -Issikka ajoi siinä käyttöä ja kiroili hevostaan. Nainen tyrkkäsi häntä -selkään. - --- Ystävä, koeta hiukan kiirehtiä! pyysi hän. Mutta ylämäki esti. -Kirkon kulmassa oli kokonainen rivi ryysyisiä, avopäisiä olentoja, -jotka Kristuksen tähden rukoilivat apua ja näyttivät viallista kättä -tai jalkaa. Hän sulki silmänsä ja korvansa tai hän katseli heitä -suoraan silmiin ja nyökäytti kieltäen päätänsä. Hänen ei ollenkaan -tullut sääli. Issikkakaan ei häntä säälinyt, ajoi vaan tuota samaa -katua, jota he kerran olivat yhdessä kulkeneet kirkosta, silloin kun -hän oli lähettänyt tuliset hevosensa kotiin käydäkseen hänen rinnallaan --- -- --! - --- Ystävä, koeta kiirehtiä! Minä maksan! pyysi hän taas. - -Issikkaa mahtoi jo itseäänkin palella ja hevosta kyllästyttää, sillä -matka oli kestänyt toista tuntia. Hän ryhtyi tehokkaisiin toimiin, -sai hevosen kulkuun ja hiljaisessa juoksussa saavuttiin kotikadulle. -Voi kun siellä oli hiljaista; ei ketään ajajaa. Joku issikka torkkui -kadun kulmassa ja vain kapakan ikkunasta näkyi vilkkaampaa elämää. -Muut talot jo olivat pimeinä. Heikko valo valvoi makuuhuoneissa pyhiä -kuvia. Penkeillä porttien ääressä nukkuivat suurissa turkeissaan -portinvartijat. Nainen sai hevosen maksetuksi, tutun portinvartijan -herätetyksi, sai tietää, että herrasväki oli kotona, ja nousi kiireesti -ylös portaita. Mustassa turkissaan ja lakkia päästään ottamatta hän -astui suoraan äitinsä huoneeseen, jossa tämä vielä valvoi. - --- Maarja!? - -Maarja lankesi äitinsä kaulaan. Liikutettuna, itkevänä hän ei vastannut -mitään pitkiin aikoihin. Hellempänä kuin milloinkaan ennen hän hymyili, -katsellessaan tuttua huonetta. Äidin kummastuneena kysellessä hän -vihdoin purskahti itkuun ja puhkesi katkonaisesti kertomaan. - --- Minä en voi siellä enään olla! ottakaa minut pois, kotiinne -takaisin. Lupaan tehdä täällä mitä teetätte vain, mutta minä en -- -hänen vaimonaan voi olla -- -- -- - -Hän lausui inholla sanat "hänen vaimonaan" ja puristi nyrkkinsä -kovasti, kuin olisi hän siihen liikkeeseen tahtonut sulkea syvän -hätänsä. Äiti ei voinut ymmärtää tätä kaikkea; miksi oli tytär niin -laihtunut, miksi oli hänen pukunsa tuollainen, mitä oli hänelle tehty? -Hänen silmänsä katseet tulivat sinertävistä kuopista, iho oli harmaa, -posket sisäänpainuneet, tukka, joka ennen oli ollut huolellisesti -käherrettynä, häilyi pitkinä suortuvina. Kädetkin olivat mustuneet ja -tulleet karkeiksi kuin palvelijan kädet. - -Ja Maarja kertoi, itkien, änkyttäen ja toisinaan ihan kiivastuen. - -Talo, kaunis maatila, josta hän niin usein oli kertonut, se oli -tavallinen talonpoikaistalo, vaikka tosin kaikista suurimpia ja -ulkopuolelta koristettu kaikenlaisilla veistoksilla ja kirjavimmilla -väreillä. Sisässäkin oli huoneita, joissa vieras vajosi silkkiselle -sohvalle ja näki ympärillään riikinkukonpyrstöjä ja öljymaalauksia. -Mutta _niissä_ huoneissa ei asuttu. Ne seisoivat kylmillään kaiken -talven. Ja asuinhuoneissa oli kuuma, niin, niin kuuma. Ja vuoteissa -eläimiä, että kiehui, juoksevaa, kävelevää ja matelevaa. Aterioidessa -ei koskaan katettu pöytää, vaan pantiin pata keskelle pöytää ja siitä -söivät kaikki lusikoilla, jotka pestiin joka sunnuntaiksi. Veitsiä ei -tarvittu kuin leivän leikkaamiseen, sormet olivat veitsen ja kahvelin -sijaisina. Taloutta hoiti hänen äitinsä, äreä akka, jonka kipeistä -silmistä vesi aina juoksi, joka aina käveli paljaat jalat pistettyinä -tohveleihin ja lammasnahkaturkissa, jossa ei ollut päällystä. Ja paljon -muuta -- --! - -Se oli pitkä surullinen juttu, jonka Maarja tässä kertoi, katkerasti -itkien. Samalla hän pyysi, pyysi hartaasti, ettei häntä sinne enään -lähetettäisi. Ei soittaa koskaan, ei koskaan kävellä, ajella, ei levätä -oikeassa vuoteessa, ei syödä katetussa pöydässä, ja mies likainen ja -ahne ja hänen äitinsä vielä kamalampi! - -Seuraavana päivänä oli perhe koolla ja tätikin oli kutsuttu hänen -kohtalostaan keskustelemaan. Hän otti selvää kaikista asianhaaroista -eikä ollut ollenkaan hämmästynyt. - --- Sinä kyllä siihen totut! sanoi hän tyynesti ja vakuuttavasti. - -Maarja epätoivoissaan vakuutti, ettei se ollut mahdollista. - --- Kaikki vaimot ovat siihen tottuneet. Tiedätkö kuinka minun äitini -sai selkäänsä mieheltään! Tämähän ei ole sinua koskaan lyönyt edes. - --- Kyllä se on pusertanut käsivarsiani, niin että ne ovat sinisinä. - --- Kyllä sinä totut. Kaikki naiset ovat tottuneet. Mitenkäs sitte? -Olisitko mieluummin jäänyt naimattomaksi? - --- Olisin, tuhat kertaa mieluummin! - -Täti nauroi ja heilutti päätänsä. - --- Kelpaa sinun puhua. Mutta ajatteleppas: jäädä naimattomaksi! Mies -vaikka mimmoinen on parempi! Kyllä sinä totut! - -Täti lausui inholla sanan "naimattomaksi" ja säesti suloisella hymyllä -sanaa "mies". Hän katsoi asian siten päättyneeksi ja palasi muihin -keskusteluihin. Maarja itki ja rukoili ja väänteli. Täti vastasi vaan -hymyillen: - --- Lähde sinä vain takaisin sinne! Kyllä sinä totut. Kaikki muutkin -ovat tottuneet. - --- Sinne takaisin! huokasi Maarja masentuneena kuin kuoleman -julistuksesta. - -Täti saattoi hänet itse asemalle ja toisteli hänelle vielä junan -lähtiessäkin, että "kyllä sinä totut, tyttöseni, on siihen muutkin -tottuneet". - -Juna läksi ja itkusilmin jäi Maarja ikkunasta ulos tuijottamaan -rientäessään kovaa kohtaloansa kohti. - - - - -Hänen syntymäpäiväkseen. - - -Hän kävelee puutarhassa. On lämmin sunnuntain iltapäivä, heinäkuun -viides. Aurinko paistaa kuin savun takaa pilvettömältä taivaalta. -Heikko tuuli tuskin koskettaa koivujen lehtiä. Hän laulelee ja kävelee -kapeita, hiekoitettuja käytäviä, nurmikkojen keskellä, kävelee kuin -unissaan, tuntien epämääräistä riemua ja ainoana varmana ilona sitä, -että hän on yksin. Hän heittäytyy istumaan tuuhealle nurmelle valkoisen -narsissin viereen, ojentautuu pitkäkseen, nojaa kyynärpään maahan, pään -käteen. Valkea hame on lyhyt, jalka jää näkyviin, kaula paljaaksi. - -Metsä raikuu lintujen lauluja, paimentorvia, lehmänkellojen kalketta, -ruusupensaat, narsissit kukkivat. Pellolla kävelee kanalauma, -kissa hioo kynsiään aidalla. Kaikki on salomaan sunnuntairauhaa ja -hän hengittää sitä avoimin huulin, suu hymyssä, katse liidellen -taivaanrannalta tiellepäin ja punaiseen porttiin puurivien päässä. -Ei hän _näe_ mitä hän katsoo, hän _tuntee_ sitä, tuntee, että hän on -yksin, nauttii siitä, että hän uskaltaa katsella suoraan maailmaan, -antaa silmien kertoa sitä, mitä eivät muut saa tietää. Hän tavoittelee -sielullaan, silmillään yhtä ainoaa kuvaa. Se on epäselvä ja hämärä, hän -tahtoisi sen selväksi. Hän koettaa irroittautua ympäristöstä sulkemalla -silmänsä, hän komentaa tahdollaan, haparoi ja pyytää tunteillaan, -mutta kuva vaan haihtuu. Sydän tulee kylmäksi. Ei hän enää harhaile -taivaanrantoja, metsänlaitoja, hän tuijottaa liikkumattomana kauvas -pois, tuijottaa kauvan aikaa, ilman ajatusta, kuitenkin etsien jotakin, -johon kiinnittää tunteensa. - -Sieltä löytyi vanha kysymys. Hänen poskilleen levisi puna, hän -painoi luomet syvästi silmilleen ja hengitti pitkällä, hymyilevällä -huokauksella. - --- Missä on _hän?_ mitä tekee hän? -- Ehkä hän ajattelee -- minua! - -Hän lämpeni, kuumeni. Narsissi vieressä oli niin valkoinen ja -ruusupensas niin tuoksua täynnä. Hän tunsi niiden läsnäoloa, kuuli -turilasten surisevan, oisi tahtonut syleillä ja rutistaa jotakin -rintaansa vasten, itkeä, vaikeroida. Hän ojensi haikein mielin kätensä -silittämään kukan kulmikasta vartta, taivutteli sitä hiljaa ja -punnitsi, raaskisiko hän sen katkaista. - --- Ei! en minä taita! -- Jos voisin sitoa sen seppeleeseen, koota -värisevät, helpeiset heinät, ruusut -- lähettää ne hälle huomiseksi -tervehdykseksi, ensimmäiseksi onnitteluksi hänen syntymäpäivänään! - -Voi, minä ne muodostaisin niin vapaasti, en mättäisi paljon kukkia, -vain pari kauneinta, pitkää, kiikkuvaa heinää ja valkeita ruusuja -- -ja hakisin rannalta, mutaisesta nurmesta sen kostean, kalpeankeltaisen -lehdokin, joka tuoksuu vaan illoin ja yöllä, ja silloin niin rajattoman -kauniisti...! - -Minä sulkisin niihin kukkiin riemuni ja pelkoni ja tuskani -- kaikki -pitkien vuosien kaihot, särkyneet toiveet -- sulkisin sieluni, -sydämmeni, koko itseni... Ja hänen _täytyisi_ ymmärtää niiden kieltä, -jos hän rakastaisi! - -Niin, jos hän rakastaisi! - -Mutta hän ei rakasta. Minä en saa hänelle lähettää tervehdystä. Hän -ei koskaan edes saa aavistaa, että hän vei multa rauhan. Ehken minä -häntä koskaan näe. Hän sattui tielleni hetkeksi, luuli ehkä minussa -löytäneensä jotakin jokapäiväisestä eroavaa. Nyt hän viistelee toisten -teitä jossain kaukana, löytää arkipäivän yksitoikkoisuudesta olentoja, -joitten seurassa sydän sykähtää ja joihin tunne pysähtyy. Minä -haihduin, ne haihtuvat nekin, ja uusia astuu sijaan. Se on maailman -menoa, se on luonnollista. Mutta miksi hän ei etene mun mielestäni? -Minä _en tahdo_ häntä työntää luotani! Miksi minä en tahdo? Ja jos -tahtoisinkin, en minä voi. Minä tartun häneen sitkeydellä, kuin hukkuva -oljenkorteen, jotten tarvitsisi haparoida, etsiä ja epäillä, löytyykö -maailmassa mulle rakkautta. - -Miksi en rakastunut ennen heihin, jotka minuun rakastuivat? Miksi juuri -_häneen?_ - -Tai ehkä minä rakastinkin heitä silloin. Se tunne katosi. Mistä minä -tiedän, onko tämä kestävämpää laatua: ehkä se menee samaa tietä? - -Ei, ei, ei ja tuhat kertaa ei! Minä rakastan häntä ja vaan häntä, minä -menen hänen tähtensä maailman ääriin, minä heitän kaikki, mikä mulle -tähän saakka on ollut maailmassa kallista! -- -- -- - -Ja häntä minä en edes oikein tunne! -- - -Onhan tämä mahdotonta...! - -Ennen se oli jonkinlaista myötätuntoisuutta, osanottavaisuutta. -Ja sitten minä ylpeilin siitä että minua "tiirattiin". Minä pidin -"ihailijoitani" kiinni katseilla ja hymyilyillä, erittäinkin kun -näin ettei heidän rakkautensa ollut mitään pohjattoman syvää. Minä -leikittelin, ei minussa löytynyt omaatuntoa, ei edes ylpeyttä. Ne -olivat aikoja, jolloin annoin intohimojen kasvaa vastustamatta. Minä -en saa niitä pois, mun täytyy niitä hävetä vielä menneisyydessäkin, -peljätä niitä, kuin pakeneva takaa-ajajataan. - -Tämä tuli tuntemattomana viistämään tietäni, hetkeksi vain, ja häneen -minä tartuin. Hän pakoitti minut jonkinlaisella ihailulla katselemaan -itseään; hän seisoo edessäni muita ylempänä, joukkoa suurempana, minä -en ylety mittaamaan hänen ajatustensa pohjaa. Hän on minua suurempi, -- -sentähden rakastan. - -Ja kuitenkin: minä omistan jotakin, jota hänellä ei ole ja jota paitsi -koko hänen älynsä ja neronsa on mitätöntä! Horjuvana, heikkona omistan -minä -- Jumalan, mutta hän on työntänyt Jumalan luotaan olemattomien -joukkoon. Hän palvelee _vapautta_, hän ei tiedä, että Jumala on vapaus, -hän eroittaa ne molemmat kahdeksi. -- Hän sortuu maailman taistelussa -ilman Herraa ja sitä olen minä ehkäisevä. Minulla on rajaton valta, kun -mulla on lupaus: "mitä ikänä te rukoilette Isältä minun nimeeni, sen -hän antaa teille". Ja minä olen rukoileva. En minä uskalla rukoilla, -että saisin hänet omakseni, mutta minä uskallan rukoilla, että hän -omistaisi saman Herran, joka on minulla. - -Voi sinä kaukainen kultani, jota en edes tunne! et sinä tiedä, että -minä hienoilla taitamattomilla langoilla olen sitonut sinut itseeni! -Mene sinä pois, pois, rakastu ja kahlehdi sielusi muihin. Minun -omakseni jäät sinä kuitenkin ikiajoiksi sieluni syvyyteen. Minä omistan -sinut sellaisena, kuin näin sinut yhtenä puolihämäränä, kylmänä, -kirkkaana kevätiltana, kun istuimme täällä kodissani, salissa, sinä -nojatuolissa, minä sohvan nurkassa. Se oli lyhyt hetki, sanaton ja -kylmä. - -Vaan minä rakastin! -- -- -- - -Hän oli vilkkumatta tuijottanut eteensä, seuraten kuvia, joita muistot -johdattivat mieleen. Nyt hän kääntyi, painoi kasvot käsiin, tunsi -lämmintä väsymystä. Vähitellen hän kohoutui istumaan, piirteli kenkänsä -suippealla kärjellä hiekkaan vakoja ja muodosteli niitä kuvioiksi. - -Aurinko oli laskeunut maitaan lähemmäs. Hän nousi ja läksi hyräellen -astumaan sisälle. Hänen täytyi ajaa, nuo aikaiset tunteet luotaan, -etteivät muut niitä huomaisi. Ja hän nauroikin sydämmellisesti, -kiihoittautui kuumeiseen tilaan, ja hänestä sinkoili iloa ympärille. -Hän juoksi sileää tietä kepeänä kuin villatukkonen, tuntien tuskin -jalan maahan tapaavan. Hame oli niin lyhyt, kaula niin avoin ja vapaa. - -Ja yö laskeusi tyynenä saloille, ei kuulunut kuin tarhasta lehmien -kellot. Hän avasi ikkunan, siirsi kasvit syrjään, kiipesi laudalle -istumaan, irroitti hiuksensa, nojasi pään pieleen ja antoi käsien -vaipua syliin ristiin. Hän tahtoi odottaa kello kahteentoista, tahtoi -ottaa vastaan seuraavan päivän, _hänen_ syntymäpäivänsä, -- tahtoi olla -ensimmäinen onnittelija. Hän istui äänettömänä ja tyynenä rukoillen, -tietämättä, mitä rukoili. - -Yhtäkkiä elostuivat kasvot. Hän säpsähti, luikahti alas ikkunalaudalta, -avasi hiljaa lukitut ovet, hiipi puutarhaan, taittoi hienoja, väriseviä -heiniä, taittoi ruusuja, pisteli niissä kätensä verille, taittoi -valkoisen narsissin. Nurmi oli kasteesta märkä, turilaat hurisivat. Hän -riensi sisään, tyhjensi vaasista entiset kukat, kaasi siihen raitista -vettä. Tuo kukkaisvalikoima oli niin kaunis, ihan hänen mielensä -mukainen. Hän katseli sitä, käänteli kädessään, hyväili, lähensi siihen -kasvojaan. - --- Väinö Saurio, se on _sinulle!_ - -Hän äänsi sanat hiljaa. Hän tahtoi kuulla oman äänensä niitä lausuvan; -hän hymyili ja käsi, joka kukkia piteli, vapisi. Katse sattui kelloon, -se oli kaksitoista. - -Hän laski kukat veteen, lankesi polvilleen pöydän ääreen ja koetti -rukoilla, mutta ei löytänyt alkua eikä loppua. - --- Jumala sinä tiedät, mitä minä tarvitsen: sinun käsiisi minä heitän -itseni ja -- -- _hänet!_ - -Ja hän jäi pitkäksi aikaa itkemään kuivaa, kyyneletöntä itkua. - - - - -Fanttasiia. - -(Kuultua Sibeliuksen III:nen impromtun). - - -Ihmisolennoista on yksi ainoa päässyt kangasmaan salatun valtakunnan -uskotuksi. Se on Kyllikki, Kalliovaaran tytär, joka kesäisin valkealla -ratsullaan ajelee arolla. - -Tuulessa kiitävät pilvet, tuulessa aaltoilee koko kangasmaa. Vaivaiset -petäjät taipuvat maahan asti, vankemmat yrittelevät pysymään pystyssä, -mutta tottelevat sitte, nostaakseen seuraavassa hetkessä latvansa -korkeuteen tuulille leikkikentäksi. Parempi leikkilava on sentään -kangas, tuo tasainen ala, joka näkyy loppuvan vasta siinä, missä taivas -alkaa. Ja onpa siinä nyt mieluisa mellastaa, kun kanerva on kukassa, -katajat hopeisella karvalla ja siinä missä ei mitään kasva, lepää -kuiva hiekka, kellertävän kuultavana. Tuuli kyllä tuntee kangasmaan -kultaisen kevätyön, kanervan ja katajan kukintoajan. Silloin on aro -raukka morsiamena, kalpeassa hohteessa kuin koivu kevätyössään, kun -satakieli laulaa ja käki kukkuu. Aron kevätyö, kangasmaan kukintoaika -alkaa vasta silloin kun koivun kukoistus kallistuu syksyksi, kun ensi -hallan henki nostaa päätään suosta... Mutta silloin siellä vallitseekin -viehkeys kuin keväisen taivaan rusko, joka punasena alkaa auringon -laskemasijoilla ja huomaamatta vaihtuu vaaleaksi siniksi. Aron tuoksua -hengittää tuuli, yksinäisyys iloitsee sen käettömästä keväästä, pilvet -hurmaantuvat sen hohteesta ja Kyllikki rakastaa sitä sydämmensä -ensilemmellä. Ei missään hänen kaihonsa niin viihdy kuin siellä. - -Nytkin on hän kuullut tuulen laulavan, kaipaus, hänen ainainen -ystävänsä on ruvennut houkuttelemaan: "Kyllikki kultani, lähde arolle, -siellä kukkivat kanervasi ja katajasi ärsyttelevät kauneudellaan!" -Kyllikki on luonut katseensa taivaalle, nähnyt tummien pilvilaumojen -kiitävän. Hän rakastaa tuulta ja pilviä niinkuin kanerviaan, hänen -päätöksensä on kiireessä valmis, ratsu satuloitu ja valkonen hevonen -hiekkapilven ympäröimänä likenee kangasmaata. - -Sen selässä istuu tyttö paljain päin, suorana, solakkana kuin -valettu patsas. Hartioilla heiluvat hiukset, tummat ne ovat ja -pitkät kuin Ahdin tyttärillä. Otsa on puhdas, posket kalpeat, mutta -huulet ovat hymyssä ja silmä haaveillen hakee, hakee -- -- -- Kunnes -katse on kadonnut kanervien hohtoon. Silloin hän taivuttaa päätään -tervehdykseksi ja irroittaen toisen kätensä ohjaksista, nostaa sen -hyväilemään tuulen siipeä. - -Hän vetää suitsia kireälle ja hevonen seisahtuu. Syvältä hän hengittää, -hänen povensa nousee ja laskee, sieramet laajenevat, hän tuijottaa -eteensä silmällä, jonka ilme on kuin pohjaton meri. Tuuli järjestelee -hänen tukkaansa mielensä mukaiseksi, irroittaa suortuoita ja hajoittaa -hapseja, kun aurinko välistä vilkahtaa pilven alta, kiiltävät ne kuin -kullattuina. - -Äkkiä hän säpsähtää ja pingoittaa jalkansa hevosen rintaa vastaan. -Sen katse on käännetty tyttöön ja tyttö katsoo siihen takaisin. He -ymmärtävät toisensa, hevonen lähtee juoksemaan, tyttö silittää sen -kaulaa. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi seuraa heitä, katajat ja -kanervat kahisevat antaessaan tietä. - --- Jaksatko ystäväni? -- Minä tahtoisin lentää tänä päivänä, koeta -raisu ratsuni minua tyydyttää...! - -Hevonen kääntää päätänsä ja luo tyttöön viisaat silmänsä. Kyllikki -hymyilee sille, hellittää ohjaksia, kiristää ja hellittää niitä -uudelleen. Hän ponnistautuu varmemmasti istumaan, kohottautuu suoraksi. -Ja sitte, pilvet pitäkää puolianne, myrskylintu, nyt kiidetään -kilpaa...! - --- Avaruus, äärettömyys, kaihoni hymyilevä ranta, avaa sylisi, nyt minä -tulen...! - -Hiekkapilvi heidän ympärillään taajenee, kauske kavioista kasvaa, -tyttö kiikkuu kuin aalloilla, välistä hän kumartaa päätään, taivuttaa -vartaloaan ikäänkuin sukeltaakseen ilmojen halki ja korottaa sitte -päänsä ylpeästi halkaisemaan tuulta. Ja kun tuuli viheltää ja humisee, -jälittelee hän sen ääntä, huutaa sen mukaan ja hypähtää sitte välillä -korkealle istualtaan. Toinen luiskahtaisi alas hevosen selästä, -mutta ei Kyllikki. Ajatuksettomuus, olemattomuus on niin hurmaavaa, -yksin, toverina tuuli, ystävänä yksinäisyys, siskoina sadat soinnut, -jotka syntyvät kun aron hohde ja pilvet, taivas ja maa toisilleen -kuiskailevat... - -Hän ei kuulu taivaaseen eikä maahan, hän on pilven siekaleena siinä -välillä, myrskylintuna, joka vaan iloitsee siipiensä nopeudesta, -muistamatta aikaa ja matkan määrää... - -Mutta hevonen muistaa. Vauhti hiljenee ja viisas katse kääntyy tyttöön. -Hän säpsähtää ja huulet vetäyvät suruisaan hymyyn. - --- Miksi sinä särjet minun onneani? Etkö nähnyt, miten olin tyyni! - -Nuhdellessaan hän silittää hevosensa kaulaa. Hän painuu sitä vastaan, -koskettaa poskellaan sen harjaa, hänen pitkät hiuksensa valuvat -melkein maahan asti. Ja käyttöä kulkien, vierii hetki ja toinenkin. -Hän katselee hiekkaa joka leijailee ja kanervien kalpeutta. Tuoksu -on niin suloinen, mutta haikea kuin kuutamoyön valo tai laulu, jota -tyttö laulaa katsellessaan järven tyyntä. Ja Kyllikin sydämmeen syttyy -kalvavan tuskan tunne. Hän kavahtaa istualtaan, tarttuu suitsiin. - --- Jaksatko? Pois täältä, vaipumasta katselemaan kanervien hohtoa! - -Hevonen ymmärtää, se kiitää suoraan eteenpäin tietöntä kangasta. -Petäjät humisevat tuulessa, tuulessa liikkuvat Kyllikin hiukset, mutta -hänen silmänsä tähtävät taivasta. Joskus särkyy pilven reuna ja sen -alta lankee auringon säde hänen paljaalle päälleen ja kanervikkoon joka -kukkii. - --- Kuka minä olen, mikä minä olen? Elänkö vai olenko kuollut? -- tai -onko minua olemassa, onko milloinkaan ollut? - -Hän ei kysy sitä ääneen, mutta vaistomaisesti ne ajatukset pusertuvat -ilmoille siitä onnen tunteesta, joka pitää häntä lämpöisessä -helmassaan. Hänen rinnassaan on rauha ja sitä rauhaa kestää niin -kauvan, että Kyllikki unohtaa, että hänen elämässään on löytynyt -tuskaa ja kaihoa. Ehkei tämä sopusointu enään lopukaan ehkei rinta -enään milloinkaan raivoa, tämä lepo kai on juuri se jota kaiho on -halannut...! -- -- -- - -Hevonen on seisahtunut vuoren rinteelle. He ovat kaukana arolta, -kauempana kuin milloinkaan ovat olleet, hymyilevässä koivumetsässä. -Vuoren revelmissä kasvaa riippukoivuja, niitten oksien välitse paistaa -aurinko paahtavasti kuin etelässä. Vuoren juurelle on jäänyt nurminen -ala, jota kivestä pulppuava lähde kastelee. Heinä siinä on mehevää ja -korkeaa, helpeitten ja ripsien alta katselevat lemmenkukat herttaisesti -kuin lapsen silmät. Lähteen pohjalla näkyy vesililjan varsi, pinnalla -uiskentelee pilvenhattara, keltaiset liljat lemuavat, nurmi tuoksuu. - -Hevonen hirnahtaa ja kääntää viisaan katseensa tyttöön. Se on märkä -kuin uitettu, sen mahtaa olla jano. Kyllikki hyppää alas, taluttaa sen -lähteelle, jättää sen juomaan ja, koivuun nojauneena, hän itse katselee -maisemaa, avoimin huulin ikäänkuin imeäkseen sen mehua. - -Vesi pitää pientä pauhinaa ja tasaisen puron juoksusta pärskyy -pisaroita kuin helmiä heitettäisiin. Ne tippuvat yksitellen, välkkyvät -auringossa ja putoavat helisten heinikkoon. Lähde laulaa, heinät -nuokkuvat pisaroiden painosta, auringon säteet lankeavat veteen -suorina, kiiltävinä kuin kanteleen kielet. - -Täällä lauletaan ijäistä riemua, nuoruutta, elämää. Vuori suojaa -tuulilta, metsä, heinät, ruohot uhkuvat nautintoa. Miten suloista -lienee viettää päivänsä tuossa lähteen varrella, miten ihanaa -kuunnella, kuinka vesihelmet soittelevat kannelta, jonka kultaiset -kielet ylettyvät taivaasta maahan...! - -Kyllikki astuu lähteelle ja kumartuu kädellään koskettamaan vettä. -Hänen hiuksensa lankeavat heinälle, pärske vuoren revelmistä kastelee -hänen otsansa. Kuinka kevyesti vesihelmet hyppelehtivät! Välistä joukko -pisaroita yhtyy vierimään samaan kivenkoloon ja silloin näiden soittoon -syntyy ikäänkuin matala akordi. Kyllikki viipyy siinä kauvan, pää käden -nojassa. Äkkiä hän hypähtää ylös. - --- Ei! Pois täältä, kankaalle, sinne missä kaiho viihtyy! En ole minä -rauhan lapsi, en tyynessä voi elää! Hevosen selkään, takaisin sinne -mistä tulin! - --- Iäinen kevät, iäinen riemu ne kuuluvat muille, onnellisille, ei -minulle. Taistelu ja kaipaus niissä minun elämäni sisällys, ilman niitä -en voi elää. Hei, ratsuni raisu, nyt voitamme tuulen nopeudet, nyt -jääkööt pääskyt jälkeemme...! - -Pilvet ovat peittäneet auringon. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi -pitelee heitä vaipassaan, katajat ja kanervat antavat väistyen tietä. -Kyllikki kuulee ympäriltään äänen käskevästi puhuvan: - --- Ja nyt kotiin, pois takaisin elämään! Sinä et ole hengetär, et -pilvenhattara, olet ihminen lihaa ja verta, mene työhösi, olemaan -ihminen niinkuin muut! - -Kyllikki purskahtaa itkuun ja kätkee kasvot helmaansa. Tuska kouristaa -rintaa, hän hytkii kuin epätoivoisa. - --- Mene elämään ihmislapsi! Elämä ei ole haaveilua, se on tervettä, -iloista taistelua, niinkuin puron leikki laaksossa... puhuu ääni -ikäänkuin hänen ulkopuoleltaan. - --- Tervettä taistelua! huutaa Kyllikki. -- Minä tottelen, minä menen -elämään. Mutta hetkeksi vielä, anna minun nauttia kaihojeni maailman -suloa...! - -Hänen äänensä sulaa soinnuksi, kun hän lausuu tuota pyyntöä. Hän nousee -toiselle polvelleen hevosen selkään, ravistaa tukkansa läikkymään alas -olkapäille, toinen käsi tavoittelee ilman siipeä, toinen ohjaa hevosta. -Katajat hohtavat, kanerva tuoksuu, pilvet vielä kiitävät, mutta tuuli -on tyyntymäisillään. - -Kaiho, Kyllikin ainainen ystävä, se on hänen vierellään, pitelee häntä -sylissään valmiina pusertamaan häntä rintaansa vastaan rakastavan -kiihkolla. Kyllikki vapisee siinä autuudesta ja tuskasta. Ja ikäänkuin -tuota käskevää ääntä vastustamaan nousevat vielä kerran tuhannet aron -soinnut ja kuin suurten vesien pauhuna kuulee Kyllikki niiden laulavan -ympärillään. - --- Meidän omamme sinä olet, emme päästä sua koskaan, koskaan...! - - - -***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄHTYÄ JA TUNNETTUA*** - - -******* This file should be named 56733-8.txt or 56733-8.zip ******* - - -This and all associated files of various formats will be found in: -http://www.gutenberg.org/dirs/5/6/7/3/56733 - - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - |