Sentinels relocatedHEADmain

2 files changed, 6733 insertions, 7119 deletions

diff --git a/56733-0.txt b/56733-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..aca1292
--- /dev/null
+++ b/56733-0.txt
@@ -0,0 +1,6733 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56733 ***
+
+
+
+E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
+
+
+
+NÄHTYÄ JA TUNNETTUA
+
+Kertoelmia ja kuvauksia
+
+Kirj.
+
+MAILA TALVIO.
+
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström,
+1896.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Metsälleni
+Aatteensa uhri
+Vieraalla virralla
+Koketti
+Öisiä vieraita
+Onnemme saari
+Mäkelän Kallen morsiamet
+Kevätkaihoja
+Jouluaattona
+Ei vierivä kivi ota sammalta
+Helsinkiin
+Elävänä haudattu
+Yö Adrian merellä
+Tuskaa
+"Kyllä sinä siihen totut"
+Hänen syntymäpäiväkseen
+Fanttasiia
+
+
+
+
+Metsälleni.
+
+
+Oi metsä kotiaitani vierteellä, jonne tie vie peltojen halki, kautta
+punaisen portin! Sinulle tahtoisin laulaa henkeni kauneimpia säveliä,
+sinä joka olet luonut ajatusmaailmani niin rajattomaksi!
+
+Auringon laita painuu alas, taivaalle jää vieno rusko ja tuulet
+liitelevät kaukana muilla mailla. Hanki on pehmeää, keveää
+tähtikudosta, metsä henkii lumipuhtautta. Molemmin puolin tietä on
+puita, erikokoisia, suoria ja käyriä, solakoita koivuja ja vääntyneitä
+leppiä, kaikki huurteisia, hienon-hieno oksaisia, joita heikoin liike
+väristyttää. Tämän tien ja metsän minä tunnen niin etten eksyisi
+syksyisenäkään yönä. Olenhan tullut tänne elämään nuoruuteni kaikkia
+tunteita, uskomaan ainoalle ystävälle senkin, jota en ole kertonut
+kellenkään ihmiselle, jota en itse ole ymmärtänyt ja jolle en ole
+löytänyt sanallista muotoa. Olen täällä avannut poveni huokaamaan ja
+istahtanut puhtoiseen hankeen niinkuin syliin, josta toivoo rakkautta
+ja lohtua. Olen ollut siinä kuin tainnoksissa, kuunnellut luonnon syvää
+laulua, erämaan ääniä puitten latvoissa ja kinosten alla; koko taivas
+on ollut koleanruskoisena ja kuun puolisko kumottanut kuusen oksien
+välistä. -- -- --
+
+On kevät, kinokset sulavat, hyhmänä viruu lumi ojissa ja mättäiden
+välissä. Koko metsämaa on veden vallassa, ainoastaan puun juurilta
+pistäytyy märkiä, vihriöitä puolanvarsia. Kuinka usein olen seisonut
+täällä kivellä, kädet kiedottuina lepän runkoon, paljastanut pääni,
+antanut tuulen nostella tukkaa ja viileän hengähdyksen tuoda
+pisaroita oksilta sulavasta jääkuoresta otsalleni. Katse on seurannut
+luikertelevia, viliseviä puroja, kuinka ne leikitellen haarautuvat,
+eroavat, yhtyvät koskena kiertämään mätästä, johon on kiinnitetty
+pärisevä myllynsiipi... Luikerteleva, leikkivä puro, kiiltävät,
+lumiharmaat vesilampareet, puolanvarret, koivujen tuohi -- tuo
+kokonaisuus vihertävää, kiiltävän kosteaa, puhdasta, eloon elpyvää
+luontoa -- se tuo mieleeni, en tiedä miksi, morsiamen huntuineen,
+kruunuineen, kyynelsilmin, värisevin huulin. Ja minä lähden haaveillen
+kotiin tuntien sielussani purojen lirinää ja havautuvaa luontoa. -- --
+--
+
+Istun yksin kiven vieressä puun juurella, sidon seppelettä valkeista
+metsäntähdistä. Oksalla laulaa lintu, taivaan sinervässä avaruudessa
+seilailee läpikuultava pilvi. Ilma on kesäinen, aurinko kirkas
+ja silmää hyväilee tuoksuva nuori metsä, vihreät mättäät, joilla
+mustikka kukkii. Kiven vierillä on tuuheita sananjalkoja ja mättäitten
+välistä pistäytyy raivaamatonta vesakkoa, valkoisia koivunrunkoja
+ja tähtimuotoisia kukkia lukematon määrä... Seppele vajoo kädestäni
+helmaan, tuijotan, tuijotan kauvas, en tiedä minne...
+
+Ahon laidassa on solakka, hiukan kumartuva koivu, notkea ja taipuvainen
+niinkuin nuori tyttö, jonka kerran tunsin. Hällä oli vaalea tukka,
+siniset silmät ja lapsen sydän. Hän tuli mulle hyvin rakkaaksi.
+
+Meidän tiemme erosivat; hän jäi hymyilemään ihastuneelle maailmalle ja
+minut heitettiin tänne erämaan helmaan...
+
+Metsä, metsä! Kerran eroavat meidänkin tiemme. Minä irroitan juureni
+kotiseudusta lähteäkseni maailman aukeille. Minä heitän sinut, humiseva
+ihana metsäni, heitän lintujen laulaa, ilmojen katkoa, sateitten
+piiskata. Mutta sinun tuoreen tuoksusi, vienon henkesi minä vien
+mukaani. Se on lävistänyt olentoni; sitä ei maailma voi tukahduttaa.
+Sinun lapsesi minä olen, sinun lapseksesi jään... Olisinko suotta
+astellut hangillasi, hengittänyt tuultasi, istunut sammalmättäällä, kun
+syksy karisteli keltaisia lehtiä ja kurkiparvi kiiruhti eteläänpäin?
+Eikö sieluuni ois jäänyt yhtään hiudetta puhtaasta raittiista hangesta,
+yhtään nuottia tuultesi huminasta? Lähtisinkö köyhänä, tyhjänä metsäni
+rikkaudesta...?
+
+En. Vaan kun kerran lähden, niin aarteen vien minä mukanani
+myötäjäisinä sinulta kotini metsä. Minä avaan rintani, suljen sieluuni
+sinun ihanuutesi, en päästä mielestäni kuvaasi, vaan syvälle, syvälle
+henkeeni painan sen, niin syvälle, että sydänjuuriani aina ympäröi
+erämaametsäni puhdas, vieno, rauhaisa ilo. Ja kun tuuliaispää kohtaa
+elämän aukealla, kun tunnen huojuvani ja horjuvani, väsyväni uuvuksiin
+asti, silloin ojentaun väkiselläkin suoraksi, peitän käsilläni kasvot,
+suljen silmäni ja unohdan kaikki. Ja uneksin, että olen kaukana
+kotimetsässä, seison ojan vierellä, pää painuneena koivun tuoheen.
+Tuuli ruhjoo ja piiskailee, lehdet liitävät rauhaista tietä, ensi lumi
+putoo harvaan ja hiuteisena maahan, hiutuat suurenevat, taajenevat,
+pehmenevät, lankeevat alas keveinä kuin höyhenet. Vähitellen on
+tuulikin tyyntynyt, vaiennut. Erämaa henkii, huokaa hiljaa ja
+syvältä. Minä vaivun maahan kasaan, sulan tuskattomaksi, rauhaisaksi,
+suruisaksi, hellämieliseksi ja itken.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaunis kotimetsäni, huoju, laula ja humise! Saata lastasi maailmankin
+teillä, kanna tuulien mukana sydänmaan lumipuhdas henkäys sieluuni,
+tuudita illalla lepohon, humise hautaani saakka, sinä vanha ystäväni,
+metsäni kotiaidan ulkopuolella, joka kerran viihdyttelit nuorta
+sydäntäni, kun siellä kaiho raivoili!
+
+Talvella 1892.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siitä on kulunut vuosi. Täältä kaukaa, vieraan maan rannalta lähetän
+katseeni viipymään siinä päivässä, joka oli lapsuuteni viimeinen,
+viimeinen sydänmaalla, koivuni sisarena, viimeinen sillä maalla, jonka
+metsässä olin aavistanut kaukaista, sanatonta onnea. Täältä etäältä
+elän uudestaan sen tunteen, jolla erosin kodista, joka oli antanut
+työtä ja huolta ja joka juuri niineen oli kaivautunut rintaani niinkuin
+naisen rintaan syöpyy se lempi, joka hänelle on tuottanut eninten
+kyyneleitä.
+
+Huomenna oli hääpäivä. Hän, sulhaseni, oli tullut aamulla. Olimme
+yhdessä istuneet nurmella, pensaitten juurella. Minä olin siinä sitonut
+morsiusseppeleeni kruunuineen.
+
+Muistan sen hetken, jolloin taivuin panemaan niitä pensaitten varjoon,
+kasteeseen, huomiseksi. Tieltä kuului ääniä ja rattaitten räminää.
+Sukulaisia oli tullut häihin ja kotoväki oli juossut vastaan portille.
+Minut oli heitetty huomaamatta, heitetty yksin. Ja minä varastin sen
+hetken itselleni ja hautasin sen sieluuni syvälle. Ja nyt se elää
+siellä ja sukeltaa esiin häikäisevän kauniina ja haikeana muistona...
+
+Vaaleanpunainen rakennus, valkoiset ikkunapielet, avoimet ikkunat ja
+kevyet ikkunaverhot, jotka liehahtavat ulos kasvien välitse, valkoinen
+lipputanko, upeimmillaan rehoittava nurmikko, tuoksuvat ruusut, puut,
+jotka lapsena istutin, jotka ovat kanssani kasvaneet. Tuossa on ikkunan
+alla koivuni, kauniina kuin morsian. Se se pukeutuu morsiameksi _joka_
+kevät. Minulla ei ole kuin _yksi_. Ja se on huomenna. Tuolta äänistä
+eroitan sisarteni, äitini äänet, heidän jotka ovat kanssani jakaneet
+sydänmaan tunteet. Huomenna heitän heidät, niinkuin heitän nämät
+mieluisat maani, mennäkseni _hänen_ mukanaan, häntä niin likelle, etten
+tiedäkkään...
+
+Kuin unessa vaellan sen illan... En siitä muista mitään. Muitten jo
+nukuttua, valvon vuoteellani ja tuijotan kesäillan heikkoa hämärää.
+Sitten nousen, astun akkunaan, avaan sen, hyväilen kädelläni koivuni
+lehviä ja katselen maisemaa, nukkuvaa metsääni. Taivas on pilvessä, yön
+ilma siveltää paljasta kaulaani. Se tulee metsästä, jonka hongat ja
+mättäät ovat kuulleet puheeni, pellolta jolla olen tuntenut, kylästä
+jossa minua rakastetaan ja jonka väkeä minä rakastan...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siitä on kulunut kokonainen vuosi, vuosi siivekäs, onnea täynnä. Mutta
+sinua metsäni, jollen saisi muistella, kaihoten katsella, mitä olisi
+onneni! Illan tuuli, hyväile entistä kotoani, suutele nuoren koivuni
+kruunua, vie sydänmaahan tervehdykseni!
+
+Kesällä 1894.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yllä on taivaan katto, aurinko vaipuu ruskoihin, jotka kuin tuli
+leimuavat, metsä on ympärillä tyynenä kuin uimaan laskeva neito ja
+kuu valaisee sen takaa. Sumu yhdistää taivaan ja maan rajan meren
+kaltaiseksi. Ja minä annan mieleni uida siinä meressä, sukeltaa puun
+latvojen pehmeisiin kimppuihin, kiikkua, levätä, tyyntyä kuin nukkuvan
+veden syvässä.
+
+Tämä ei ole unta, en haaveile olevani luonasi kotimetsäni, sinä ikäväni
+ainainen maali. Tänään tulin, huomenna lähden. Humiskaa koivuni,
+laulakaa puuni!
+
+Lehvät lehahtelevat kasvojani vastaan kuin viileät hiuskiharat,
+oksat tavottelevat poskeani ja humina vie minut mukaansa. Soitto on
+hiljaista, suruisaa. Syksy on kellastuttanut lehdet, tuuli on ruhjonut
+oksat. Minut valtaa ääretön halu jäädä tänne, näitä puita lohduttamaan,
+tuolle metsälle antamaan rakkauttani. Talvi tulee, kaikki lakastuu,
+kaikki jäätyy, kuolee...
+
+Älä pelkää, armaani, en minä lähde rinnaltasi! Minä jään tänne.
+Kuinka voisinkaan poistua? Puuna täällä olen kanssasi kasvanut ja
+yhtä vähän kuin sinua käy siirtäminen, käy minua. Juureni ovat kiinni
+sinun mullassasi, käsivarteni kiedotut vartesi ympäri, lämmin poskeni
+peloittaa pakkasen pääsemästä sydämmeesi. Huurre meidät pukee hopeaan
+ja kultaan ja helkkyviin helmiin, mutta sydämmessämme vallitsee kesä...
+-- -- --
+
+-- Hullu, hullu tyttö! kirkaisee jostakin joku, nauraen ilkeästi.
+
+Se on oma itseni joka tuolla irvistelee. Sillä sinä hetkenä olen minä
+kahtena. Toinen seisoo solakkana, nojautuneena koivun runkoon ja toinen
+pilkkaa häntä siitä. Hän saa hänet pelästymään, hän hätyyttää hänet
+pois. Hän lähtee juoksemaan ja pysähtyy vasta siinä missä aita tulee
+vastaan...
+
+Yllä on syvä taivas ja lehtikatto. Auringonlaskut ovat palaneet
+loppuun, mutta kuu seisoo hohtavana taivaan toisella laidalla. Sen
+valossa liitelee kaikki omituisesti, ikäänkuin näkymättömät kädet
+siirtelisivät sumuharsoja. Miten kaunis on talo tuossa, miten pyhyyden
+varjostama! Se on lapsuuteni koti!
+
+Siinä hetkessä nuo kaksi ovat sulaneet yhteen ja minä olen taas oma
+itseni, polvillani maassa, taipuneena rukoilemaan äärettömyyttä.
+
+Tyyntyneenä nousen ja lähden kävelemään läpi lehtikäytävän. Taitan
+oksia, punon ne hiuksiini, koristan niillä pukuni. En sääli, vaikka
+taittelen, sillä tiedän, että puut minulle mielellään antavat. Olenhan
+minä ne istuttanut, olen niitä vaalinut ja rakastanhan niitä. Ja siinä
+kuutamossa seisoen, yksin puitteni keskellä, niiden oksien koristamana,
+tunnen seisovani kuin kirkossa, vihittävänä noihin puihin, koko tähän
+metsään.
+
+
+
+
+Aatteensa uhri.
+
+Kulttuurikuvaus Liettuasta.
+
+
+Maalaisrattaat seisahtuivat portin eteen. Laiha, koukkuselkäinen
+juutalaisukko kömpihe alas ja ojensi kätensä naiselle, joka avuttomasti
+silmäili liian suurta etäisyyttä rattaitten laidan ja maan välillä.
+He muodostivat toisilleen mitä huutavimman vastakohdan: mies vanha,
+raihnea, likaisissa ryysyissään inhoittava; nainen nuori, upea,
+hienossa puvussaan solakka, harvinaisen kaunis. Nainen, katseltuaan
+hetkisen, hypähti ikäänkuin äkillisen päätöksen voimasta maahan,
+otti esille kukkaronsa ja viskasi sen sisältöä miehen kouraan. Tämä
+kumarteli syvästi ja annettuaan hopean kiillon hyväellä silmiään, kätki
+sen povensa ryysyihin.
+
+Portti oli auki, kapea hiekkatie vei kukkalavojen läpi asuinrakennuksen
+portaille. Nainen miltei juoksi tuon lyhyen välin. Hän tempasi auki
+porstuan oven ja jäi hetkeksi läähättäen seisomaan kynnykselle. Hän
+yleni siinä niin korkeana, että pää melkein tapaili oven pieltä.
+Hänen kasvonsa piirteet olivat jalot, iho puhdas, silmät säihkyvät,
+hiukset mustat, vartalon ääriviivat sopusointuisat. Hän oli erinomaisen
+kaunis. Ryhti oli ruhtinattaren, jokaisessa liikkeessä käskevää voimaa,
+jokaisessa hermossa terveyttä, elämänhalua. Hän oli yksinkertaisessa
+surupuvussa, mikä vain sai hänen ihonsa valkeuden ja solakan vartalon
+esiintymään koko kauneudessaan.
+
+Porstuassa ei ollut ketään eikä mistään kuulunut ääntä. Toinen ovi vei
+kyökkiin, toinen ruokasaliin. Kaikkialla vallitsi mitä silmiinpistävin
+yksinkertaisuus ja siisteys. Lattiat olivat maalaamattomat, huoneet
+matalat, ikkunat pienet, huonekalut jokapäiväiset. Ruokasalin
+kynnykselle hän seisahtui.
+
+Ikkunalautaan nojaten kädellään, seisoi nainen. Hän oli niin
+ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän huomannut tulijaa ovella, ennenkuin
+tämä päästi pienen naurun. Silloin hän kääntyi. He tuijottivat
+toisiinsa hyvän hetken, ennenkuin käsittivät etteivät silmät pettäneet.
+Siitä oli vuosia vierinyt kun he olivat toisensa kohdanneet.
+
+-- Eliza...! Eliza Kochanowski!
+
+-- Zofija Dowgird! Ettekö ole saanut kirjettäni?
+
+-- En!
+
+Ja he heittäysivät toistensa syliin ja purskahtivat itkuun. Sitte
+he pitkästi katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Seurasi kysymysten
+ja huudahdusten sanatulva, niinkuin aina käy kun hetken ajassa
+tahdottaisiin saada selville kokonaisten vuosien vaiheet.
+
+-- Voi armaani, että vielä löysitte luokseni! Ja minä luulin, etteivät
+silmäni enään milloinkaan teitä näkisi. Te olette muuttunut, kannatte
+surupukua. Tiedän kyllä miksi: miehennehän on kuollut.
+
+Zofija rouva puhui lempeällä, sulavalla äänellä ja silitti vieraan
+naisen käsivartta. Hänen mainitessaan Elizan miehen nimeä, lensi
+ikäänkuin varjo hänen kasvoilleen. Eliza rouva sen huomasi ja totistui
+hänkin.
+
+-- Niin on, sanoi hän. -- Siihen liittyy paljon kärsimyksiä. Älkäämme
+siitä puhuko. Se on nyt ollutta enkä sitä ikinä tahtoisi takaisin.
+Miten hyvä te olette, Zofija, kun ette kylmästi työnnä minua luotanne,
+vaan rakastavana annatte minulle anteeksi. Isäni, veljeni eivät
+tahtoneet minua nähdä. Voi, elämä on niin kovaa ja vaikeaa. Olen niin
+väsynyt, niin väsynyt kaikkeen, koko maailmaan ja itseeni...
+
+Hän heittäysi sohvalle ja purskahti itkuun. Zofija rouva hyväili häntä
+ja koetti lohduttaa.
+
+-- Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Veljenne ja isänne
+tulevat pian unohtamaan kaiken. Eihän yksikään meistä ole virheetön.
+-- Mutta te olette matkasta uupunut, enkö saisi tarjota teille jotakin
+virvoittavaa?
+
+Zofija rouva oli jo ovella. Eliza tarttui vesilasiin viereisellä
+pöydällä ja tyhjensi sen.
+
+-- Tässä kaikki mitä tarvitsen. Jääkää te luokseni, niin olen
+tyytyväinen.
+
+Zofija rouva vilkasi huolestuneesti puutarhaan ja istuutui sitte
+vieraansa viereen.
+
+-- Olette tekin muuttunut, jatkoi Eliza. -- Hiukset ovat käyneet
+harmaiksi, mutta teidän lämmin hymynne se on entisellään. Tuo hymy se
+oli, johon minä ensiksi ihastuin... Ja sitte, muistan sen aivan kuin
+olisi se eilen tapahtunut, kun te palasitte kaupungista meille, toitte
+makeisia tuliaisiksi. Te veitte meidät heinäniitylle, siellä olivat
+myöskin pehtoorin lapset. Isä antoi ankaran kiellon, ettei se saa
+tapahtua toistamiseen, mutta meidän oli ikävä, meistä oli ollut hauska
+noiden Petraksien ja Antanaksien joukossa...
+
+Zofijan kasvoille painui taas varjo. Hänen äänensä kävi vakavaksi.
+
+-- Eräs noista leikkitovereistanne oleskelee paraikaa meillä.
+
+-- No...?
+
+Eliza sävähti ylös mukavasta asennostaan sohvan kulmassa ja katseli
+kysyväisenä Zofijaan.
+
+-- Se on juuri nuori Petras Budris, jos muistatte, nykyään tohtori.
+
+Elizan huulilta pääsi hämmästynyt huudahdus. Hänen katseensa tarttui
+kattoon, hänen hymynsä värähteli omituisesti.
+
+Ovi avautui. Sama juutalainen, joka oli tuonut Eliza Kochanowskin,
+astui sisään. Hän oli laiha kuin luuranko ja käveli koukussa. Kasvot
+peittyivät valkoiseen, tuuheaan partaan, niin että ainoastaan nenä,
+käyränä ja kuivana kuin petolinnun nokka, ja silmät kiiluvina kuin
+käärmeellä, jäivät näkyviin. Lianhaju levisi hänen vaatteistaan. Se oli
+kylän postinkuljettaja. Nöyrällä kumarruksella hän laski postilaukun
+pöydälle. Zofija rouva nyökäytti vähän päätään merkiksi siitä, että hän
+sen näki. Sitte hän jatkoi:
+
+-- Hän oleskelee meillä sairauden tähden. Hänellähän oli lääkärin
+paikka likeisessä kaupungissa, mutta siellä kurjissa asunnoissa murtui
+hänen ennestään heikko terveytensä. Viime syksynä matkusti hän Krimiin
+ja tuli siellä jo paljon paremmaksi, mutta tätä ilmanalaa ei hän
+ollenkaan näy sietävän. Hän on taas niin sairas. Minä pelkään, ettei
+hän enään syksyä näe.
+
+-- Mutta eikö hän ennen ollut aivan terve? kysyi Eliza osanottavasti,
+jotakin sanoakseen. Mutta Zofija ei antanut vastausta. Hajamielisenä
+otti hän postilaukun käsivarrelleen ja esitti vieraalleen, että
+mentäisiin puutarhaan. Ystävällisesti puhellen ajatteli hän itse
+asiassa aivan toisia asioita kuin mistä hän puhui.
+
+Saattoiko tuohon nuoreen, kauniiseen naiseen, Eliza rouvaan luottaa...?
+
+Hän oli rikkaan puolalaisen kreivin tytär, Zofija köyhästä
+liettualaisperheestä. He tutustuivat Varsovassa eräässä
+kasvatuslaitoksessa, jossa Zofija oli opettajattarena. Eliza tuli
+hänen oppilaaksensa ja kiintyi häneen harvinaisella rakkaudella. Hän
+kutsuttiin kreivilliselle tilalle suvea viettämään, ja talviajaksi,
+jolloin kreivi oleskeli ulkomailla, uskottiin Eliza neiti hänen
+huostaansa, sillä Elizan äiti oli varhain kuollut. Kreivin maatilaa
+hoiti siihen aikaan muuan liettualainen, puolisivistynyt mies nimeltä
+Budris. Hän oli harvinaisen hyväpäinen ja taitava, ja hänen poikansa
+Petras näkyi perineen isänsä lahjat. Jo lapsena hän herätti huomiota
+kauneudellaan ja sukkelilla vastauksillaan. Kun hän pantiin pienen
+naapurikaupungin kouluun, tuli hänestä luokkansa etevin oppilas. Zofija
+joutui sittemmin naimisiin saman koulun rehtorin kanssa, jossa Petras
+kävi ja he ottivat Petraksen maksutta luoksensa asumaan, koska hän oli
+köyhä poika. Mutta suvisin oleskeli poika isänsä luona, jonka kreivi
+tuontuostakin uhkasi ajaa pois juoppouden tähden. Petras taas teki sen
+hulluuden, että rakastui kreivin ihanaan tyttäreen, Eliza neitiin,
+jota kosijat sekä likeltä että kaukaa kävivät hakkailemassa. Tultuaan
+ylioppilaaksi loistavilla arvosanoilla, Petras kosi sydämmensä valittua
+ja sai rukkaset. Kerrottiin, ettei hän peljästynyt ensimmäisestä
+kiellosta, vaan uskalsi uudestaan. Saatuaan toiset rukkaset heitti
+hän Eliza neidin rauhaan. Zofija ja hänen miehensä kadottivat hänet
+sitte näkyvistään. Kerrottiin vain, että hän Varsovassa innolla oli
+heittäytynyt lukuihin ja muihin puuhiin. Hän piti salaa esitelmiä
+työväelle ja kirjoitti sanomalehtiin. Puhuttiin, että häntä jonkun
+aikaa olisi pidetty vankeudessakin, sekä että hän senjälkeen olisi
+heittäytynyt elämään hurjaa elämää. Sitte ei hänestä taas pitkiin
+aikoihin kuulunut mitään. Eräänä kauniina päivänä ajaa nuori herra
+sille talolle, jossa Zofija rouva viettää leskeytensä päiviä.
+Se on Petras Budris. Hän on kuullut, että hänen hyväntekijänsä,
+rehtorivainajan leski asuu likellä hänen nykyistä olopaikkaansa ja on
+rientänyt häntä tervehtimään.
+
+Eliza neiti taas oli, jaeltuaan rukkasia sinne tänne, vihdoin
+kuusitoista vuotiaana mennyt naimisiin erään puolalaisen upseerin
+kanssa. Kreivi oli koko kauppaa vastaan, sillä venäläisessä
+sotapalveluksessa olevalla katolilaisella ei ole odotettavissa
+suurtakaan tulevaisuutta. Eikä Kochanowski voinut ylpeillä korkeasta
+syntyperästä enempää kuin erinomaisista luonnonlahjoistakaan. Hänellä
+oli ainoastaan komea ulkomuotonsa. Kreivi teki mitä voi naimiskaupan
+ehkäisemiseksi, mutta tytär oli itsepintainen. Suhde isän ja tyttären
+välillä rikkoutui jo silloin ja aivan kokonaan se loppui, kun
+Kochanowski sittemmin kääntyi venäläiskreikkalaiseen uskontoon. Nuori
+pari asui Venäjällä, eikä heistä pitkiin aikoihin kuulunut mitään.
+Eliza katosi kokonaan entisten tuttaviensa näköpiiristä. Monen vuoden
+takaa kerrottiin sitte, hänen kotiseudullaan, että Kochanowski oli
+kuollut everstinä, jättäen jälkeensä lesken ja isot velat.
+
+Ja äkkiä ilmestyi sitte sama nuori leski upeana ja kauniina Zofija
+rouvan vaatimattomalle asunnolle, jossa tohtori Budris vietti kesää.
+Zofija hämmästyi ja ilostui vilpittömästi. Hän ei aluksi muistanut
+noita välillä olleita vaiheita, hän näki vain edessään entisen rakkaan
+oppilaansa, jolle hän kerran oli ollut äidin sijaisena, joka nyt
+rakkauden tarpeessa tuli hänen luoksensa. Hän sulki hänet äidilliseen
+syliin. Mutta samassa hän katui sitä avomielisyyttä, jota hän oli ollut
+osoittamaisillaan vieraalle, joka oli ollut naimisissa venäläisen
+upseerin kanssa ja niin kauvan oleskellut Venäjällä. Hän oli saattanut
+muuttua kokonaan toiseksi kuin mitä hän ennen oli. Hän saattoi olla
+vaarallinen... Ja miten hänen olonsa hänen luonaan vaikuttaisi
+Petrakseen? Se olisi hänelle ehkä vastenmielinen...?
+
+Zofija rouva otti kohteliaasti hänen käsivartensa ja vei hänet
+puutarhaan. Siellä lepäsi kirjavalla peitteellä tammen alla mies, kirja
+kädessä, paljain päin päiväpaisteessa. Samassa juolahti Zofijan päähän
+tuuma ja hän loi katseensa Elizaan, joka melkein ujo ilme kasvoissa
+seurasi häntä. Entä jos tohtori rakastuisi tuohon kauniiseen naiseen,
+joka oli ollut hänen ensi lempensä? Se olisi ehkä hyvä, se haihduttaisi
+hänen synkkiä ajatuksiaan. Ja Zofija lausui:
+
+-- Katsokaa tuolla hän on. Olen hänenkin tähtensä iloissani siitä,
+että tulitte meille. Hän on hyvin synkkämielinen ja alakuloinen. Olkaa
+hänelle ystävällinen, levittäkää hymynne päiväpaistetta hänen sammuvaan
+elämäänsä. Voi hän on sairas, hän ei syksyä näe.
+
+-- Niin mielelläni teen mitä voin, vastasi Eliza hymyillen. Ja Zofija
+jatkoi:
+
+-- Odottakaa te täällä. Hän voisi pelästyä, jos äkkiarvaamatta
+näyttäytyisitte.
+
+Eliza jäi yksin. Hän istuutui penkille suuren puun alle, taittoi
+kukkasen käteensä ja alkoi kenkänsä kärjellä kosketella hiekkaa.
+
+Omituista, miten ihmisten tiet vievät yhteen! Noitakaan molempia hän
+ei ollut ajatellut moneen aikaan, nuorta Budrista ei muistanutkaan.
+Hän oli pehtoorin poika hänen isänsä maatilalta, hän oli paljasjaloin
+juoksennellut pihamailla. Eliza oli nähnyt hänet huoneensa ikkunasta...
+
+Hän oli ollut avaamassa porttia kun herrasväki läksi ajelemaan. Eliza
+oli silloin tällöin heittänyt hänelle kirkkaan lantin vaunustaan.
+Pienempänä hän oli kiittänyt ja kumartanut, mutta tultuaan suuremmaksi
+hän ainoastaan isänsä käskystä oli lähtenyt avaamaan porttia, eikä
+ollut nostanut maasta heitettyä rahaa.
+
+Hän oli kaunis poika. Eliza piti hänestä.
+
+Kerran he heinäniityllä olivat joutuneet leikkisille... Kreivi oli
+sittemmin ankarasti kieltänyt viemästä Elizaa sinne.
+
+Kun poika tuli koulusta kotiin, kutsutti kreivi hänet sisään näyttämään
+todistustansa ja se oli aina niin hyvä, että hänen siitä piti saada
+muutamia kymmenruplia "kehoitukseksi"...
+
+Eliza oli tullut kotiin Varsovasta ja kreivi oli saapunut Pariisista.
+Petraskin tuli koulustaan. Hän oli viimeisellä luokalla. Oli talvi,
+jouluaika, ilma niin leuto ja puhdas. Eliza asteli yksin alas
+puukäytävää. Hänen yllään oli kevyt, harmaa talvipuku. Hän oli juuri
+ajattelemassa kevättä, kun nuori mies tervehtien häntä lähestyi. Se oli
+Budris. Eliza pidätti hänet, ojensi hänelle kätensä ja he astelivat
+yhdessä eteenpäin puhuen keväästä. "Kuinka tänään on omituinen
+kevättuoksu ilmassa!" "Vaikka onkin talven kovin aika." "Suvi on
+sentään kaunis". "Miten petäjikkö on vihreä". Siihen tapaan ja aivan
+jokapäiväisesti he juttelivat. Mutta kun sitte pihassa nuori mies
+nosti lakkiaan poistuakseen pehtoorin rakennukseen, heitti hän Elizaan
+omituisen katseen. Se herätti tytön neljätoistavuotiaassa rinnassa
+omituisen vastakaiun. Hän siitä riemuitsi pitkät ajat...
+
+Parin vuoden perästä he tapasivat Varsovassa. Budris häntä kosi.
+Tietysti hän hänelle antoi rukkaset. Olihan juopa heidän välillään
+siksi suuri. Mutta hänen tuli häntä sääli. Lieneekö Budris sen
+huomannut, koska hän toisen kerran rohkeni häntä kosia, hän
+talonpoikaisylioppilas! Silloin tuli vastaus siksi jyrkkä, ettei siinä
+ollut ensinkään tinkimisen varaa. Heti sen jälkeen meni Eliza naimisiin
+toisen kanssa, enemmän oikusta kuin todellisesta taipumuksesta. He
+muuttivat kauvas pois Venäjälle. Kaikki siteet hänen entisen ja ja
+nykyisen elämänsä välillä rikkoutuivat. Kahdeksan vuoden kuluttua teki
+miehen kuolema lopun avioliitosta, joka ei ollut onnellinen. Elizan
+valtasi ääretön koti-ikävä. Isäänsä hän ei uskaltanut lähestyä sitte
+kun veljet olivat työntäneet hänet luotansa. Hän sai tietää entisen
+ystävänsä Zofija Dowgirdin osoitteen ja kirjoitti hänelle tulostaan.
+Postikulun huolenpidosta hän sentään tuli odottamatta.
+
+Ja täällä tapaisi hän Budriksen, joka nykyään oli tohtori! Miten hän
+häntä kohtelisi? Kuin ventovierasta, vaiko kuin vanhaa tuttua?
+
+Nämät ajatukset risteilivät hänen päässään, kun Zofija rouva tuli häntä
+noutamaan. Tohtori astui jo heitä vastaan.
+
+Hän oli pitkä ja solakka, puettuna hienoon, harmaaseen kesäpukuun.
+Kasvot olivat hienopiirteiset, silmät loistavat kuin kuumesairaalla,
+ihonväri oli läpikuultava ja kummallakin poskella paloi punainen
+pilkku. Hän koetti ojentua suoraksi ja tehdä ryhtinsä reippaaksi.
+Kävellessään naisia vastaan, hän kädellään sivalti otsaltaan laheaa,
+vaaleaa tukkaansa.
+
+-- Me olemme ennestään tutut, alkoi Eliza rouva hymyillen. -- Ette
+taida muistaa sitä...
+
+-- Kyllä, vastasi tohtori kohteliaalla kumarruksella. -- Ei minulla
+niin huono muisti ole...
+
+Zofija rouva vei vieraansa istumaan nurmelle, suuren, levitetyn
+peitteen päälle, josta tohtori vasta oli noussut. Paikkaa varjosi
+mahtava tammi. Näköala sieltä oli mitä kaunein. Puutarhan aidan takana
+yleni metsäisiä mäkiä, lavoiltaan tuoksuivat kukat, likeiseltä pellolta
+kuului työssä olevien tyttöjen laulu, linnut visersivät, niityn halki
+vieri Niemen joki, korkeain, metsäisten rantojen välissä.
+
+Zofija rouva avasi hymyillen postilaukun. Ensimmäisenä sattui hänen
+käteensä hieno kirjekotelo aatelisine vaakunoineen. Eliza tunsi
+sen paikalla siksi, jonka hän pari viikkoa ennen oli lähettänyt
+ilmoittamaan tulostaan. Se saapui perille yhtaikaa hänen kanssaan.
+Zofija jakeli juhlallisesti postilaukun sisällön itselleen ja
+tohtorille. Sillä välin hän puheli:
+
+-- Huomenna jo me teemme huviretken jonnekin, eikö totta? Otamme
+mukaamme Jadvigan ja Antanaksen. Teidän, Eliza, pitää tutustua
+kauniisiin ympäristöihimme...
+
+Hän ei koko aikana jättänyt tohtoria silmistään. Tohtori oli saanut
+kirjeen, ja hän pelkäsi kaikkia kirjeitä, jotka tulivat tohtorille.
+Niissä ei koskaan ollut hyviä uutisia. Tämä näkyi sisältäneen
+ainoastaan muutamia sanoja. Tohtori sen pisti, luettuaan, tyynesti
+taskuunsa. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä, mutta
+Zofija luuli niissä lukeneensa hetkellisen katkeruuden ilmeen. Kaksi
+pientä kissanpoikaa, toinen valkoinen, toinen harmaa, oli ilmestynyt
+hiekkakäytävälle tepastelemaan.
+
+-- Uskallanko olla utelias, mikä rakkaudenkirje se oli, jonka tohtori
+sai? kysyi Zofija rouva leikillisesti.
+
+-- Se oli vain eräältä toveriltani kaupungissa. Ei mitään erityistä.
+Terveisiä. Kaikki siellä on hyvin.
+
+-- Voi miten sievät ne voivat olla nuo pienet elukat.
+
+Hän hypähti ylös notkeana ja sulavana, otti kissanpojat käsiinsä ja
+painoi ne poskeansa vastaan. Hetkisen kisailtuaan niiden kanssa palasi
+hän istumaan.
+
+-- Te, Eliza, saatte nyt keksiä niille nimet, sanoi Zofija rouva.
+
+-- Me nimitämme niitä vain Harmaaksi ja Valkoiseksi. On niiden jo aika
+saada oikeat nimet. Mikä teistä on kauniimpi?
+
+-- Ne ovat molemmat niin suloiset, etten todellakaan tiedä. Ehkä
+sentään tämä valkoinen. Kummastako tohtori pitää?
+
+-- Harmaasta! Se se on minun lemmikkini.
+
+-- Niin Eliza, näkisitte kuinka tohtori sille antaa voimistelutunteja.
+Hän aikoo siitä kasvattaa oikein ideaalikissan.
+
+Eliza rouva kertoi sitte matkastaan juutalaisen rattailla. Toista
+ajopeliä ei ollut saatavissa. Hän oli naurusta pakahtumaisillaan
+kun hän muisteli sitä tapaa, jolla juutalainen istui, kuinka hän
+nuorapiiskallaan letkahutti hevosiansa ja kuinka nämät luimistelivat
+korviaan. Kun välistä mentiin alamäkeä, töyssivät rattaat niin, että
+luuli lentävänsä ilmaan. Eliza kertoi tämän sangen kuvaavasti. Hän
+matki taidolla juutalaisen puhetta ja omia vastauksiaan. Mutta hänen
+jäsenensä olivat tuosta retkestä niin arat, että hänen sitte täytyi
+lähteä levolle aikaisemmin kuin muut.
+
+Zofijan kasvoilta olivat pilven hattaratkin hajonneet. Hänen uurtuneet
+piirteensä olivat hymynä. Hän oli niitä naisia, jotka ovat tottuneet
+iloitsemaan toisten ilosta ja itkemään toisten suruja. Toisten edestä
+hän oli elänyt koko elämänsä, se oli ollut hänen onneaan. Aina hänellä
+oli ollut joku koditon vaalittavanaan. Tällä haavaa oli tohtori
+hänen rakkautensa esineenä. Millä hän eli? Hän omisti pienen talon
+kaupungissa. Sen vuokrahinta hänelle antoi toimeentulon.
+
+Illalla saattaessaan Elizaa makuuhuoneeseen, jossa lämmin vuode,
+kukkurallaan untuvapolstareita häntä odotti, lausui Zofija hänelle
+kiitokset siitä, että hän niin oli osannut huvittaa tohtoria.
+
+Oli jo pimeän hämärä.
+
+Ruokasalin sohvalla istui tohtori, kyynäspäät polvilla ja pää käsien
+varassa. Hyvän aikaa askareltuaan, Zofija rouva seisahtui hänen eteensä
+ja nauraen kysyi, mitä huolia tohtorilla nyt oli olevinaan. Hän koetti
+raukka laskea leikkiä niistä asioista, jotka kaikkea muuta kuin leikin
+tavoin painoivat hänen mieltään.
+
+Tohtori paljasti hänelle kuolonkalpeat kasvonsa. Hillitty tuska kohotti
+hänen rintaansa. Hän ojensi hänelle kirjelipun, jonka posti vasta oli
+tuonut. Ikäänkuin aavistaen uusien onnettomuuksien suuruutta, Zofija
+rouva hätäisesti tarttui kirjeeseen ja meni lampun valoon. Siinä oli
+vain muutamia rivejä:
+
+"Rakas ystävä!
+
+Tänään tehtiin täällä useain ylioppilaitten luona kotitarkastus.
+Löydettiin pari vaarallista kirjettä teiltäkin. Santarmit etsivät
+teitä. Polttakaa tämä lippu. Kiireessä ystävänne X.X.
+
+X:ssa kesäkuun 15 päivänä".
+
+Kotitarkastus! Santarmit etsivät!
+
+He astuvat rauhalliseen taloon, etsivät säälimättä joka nurkan
+ullakosta ja kyökistä alkaen herrasväen makuusuojaan asti, vääntävät
+nurin kaikki paikat, eivät sääli laatikon pohjalla lepääviä lippaita,
+jotka haaltuneina, värittömien silkkinauhojen suojelemina, säilyttävät
+muistoja entisiltä ajoilta. Santarmit viihtyvät varsinkin nuuskimassa
+vanhoja kirjeitä ja kirjakaappeja. Ja voi sitä ihmistä, jonka huostasta
+tavataan jotakin "kiellettyä"! Hän otetaan armotta, sälytetetään
+rattaille santarmien väliin ja viedään tuntemattomille teille, jonnekin
+vankeuteen, tuomiotaan odottamaan. Parhaimmassa tapauksessa saa hän
+sitä odottaa muutamia viikkoja, pahimmassa vuosia. Tämän kaiken pitäisi
+olla jokaiselle kansalaiselle Liettuassa perin tuttua, sillä kuuluuhan
+se näillä mailla päivän tapahtumiin. Zofija rouvaakin on kohtalo
+koettanut totuttaa, mutta hän ei ole tahtonut saada totutuksi. Joka
+kerta kun sanat kotitarkastus ja santarmi kohtaavat hänen korvaansa,
+puistahuttavat ne häntä uuden kurjuuden koko voimalla.
+
+Hän naulasi tohtoriin katseensa ja kysyi hätäisesti:
+
+-- Mitä niissä kirjeissänne oli?
+
+-- Hulluinta kaikesta on, etten minä muista kirjoittaneeni mitään, jota
+voisi selittää vaaralliseksi, vastasi tohtori. -- Kirjoitin ainoastaan
+meidän välisistä raha-asioista ja terveydestäni. Minä en ymmärrä...
+
+Maailmassa löytyy niin paljon, jota ei voi ymmärtää. Kysymys vie
+kysymykseen, johtuu siitä uuteen kysymykseen, siitä taas uuteen, ja
+tulokseksi tulee sittenkin vain kysymys, hämärämpi vielä kuin edelliset
+olivatkaan. Zofija rouva teki itselleen kaikki nuo kysymykset ja
+tuijotti pitkän aikaa tohtoriin, joka ääneti viipyi samassa asennossa
+sohvalla.
+
+-- Kunhan vain voisi tietää, koska heitä on odotettava tänne, virkkoi
+toinen.
+
+-- Ehkä huomenna, ehkä viikon perästä, ehkä kuukauden kuluttua -- ehkä
+jo tänä yönä. Ei. Kirje on eilen kirjoitettu. Huomenna vasta voivat
+olla täällä.
+
+Zofija läksi askareilleen. Tohtori nousi ylös. Hänen ympärillään tuntui
+niin tukahduttavalta, ettei hän tahtonut saada henkeään vedetyksi. Hän
+läksi ulos puutarhaan.
+
+Oli jo pimeä. Tammimetsä oli mustana taustana, kauravainiot aidan
+toisella puolella heijastivat vaaleammilta. Yksityiset puut puutarhassa
+nostivat korkealle upeita lehviään, jotka pimeässä näyttivät vain
+satumaisen suurilta varjoilta. Oli aivan hiljaista. Liljat tuoksuivat
+väkevästi. Jostakin kaukaa kuului laulua. Tohtori asteli rauhattomana
+käytävällä. Hän ei tietänyt, miten järjestää ajatuksiansa. Hänen
+vartalonsa oli suorempi ja hänen askeleensa nopeammat kuin pitkiin
+aikoihin. Äkkiä risahti suuressa puussa, jotakin putosi maahan. Se
+oli kissa, se livahti hänen ohitsensa. Laulu metsästä likeni, välillä
+kuului ääniä. Tohtori tunsi sekä laulun että äänet. Toinen nuori mies
+olisi siinä langennut haaveiluihin, sillä ääni oli heleä naisääni ja
+sen omistaja oli suloinen nuori tyttö, joka unelmiensa urhoksi oli
+valinnut juuri tohtori Budriksen. Tohtori oli sen monasti huomannut.
+Tyttö kävi miltei joka päivä talossa veljensä kanssa ja toi tuliaisiksi
+milloin kimpun marjoja, jonka hän oli poiminut tien viereltä, milloin
+ruusun, jonka kiinnitti tohtorin napinläpeen. Hän oli siinä seisoessaan
+hänen edessään, nuppineula huulien välissä, aivan vastustamaton,
+poskilla ujo puna ja silmissä ensi rakkauden tunnustus.
+
+Ikävissään hän lauleli metsässä. Tohtorin olisi vain tarvinnut rientää
+ulos portista hänen luoksensa ottamaan vastaan hänen rakkautensa lahjaa
+ja hän olisi autuaana vaipunut hänen rinnalleen. Tohtori hengitti
+katkerasti. Hän oli kihlattu toiselle: tuonen tyttäret häntä odottivat
+ja santarmit vaanivat saalista vielä heidänkin sylistään!
+
+Sille ei voinut muuta kuin nauraa!
+
+Ja hyvä Zofija rouva häntä vielä toivoi elämään, vaali ja hoivaili.
+Mitä olisi hänellä elämästä, jos hän jäisikin elämään? Hän kulkisi
+maailmassa kuin aave, kuin vainajan henki, jota toiset ihmiset
+pelkäävät, toiset ajavat takaa kuin metsän petoa. Kodittomana,
+leivättömänä, murtuneella terveydellä hän eläisi. Mikä ihana
+tulevaisuuden kuva! Ja miksi oli hän joutunut tähän tilaan? Siksi, että
+hänellä voimakkaana eli rinnassa tunne, jota muualla pidetään hyveenä:
+isänmaanrakkaus. Liettuassa se on rikos.
+
+-- Tohtori! kuului portailta Zofija rouvan ääni. -- Joko te taas
+kävelette iltakasteessa. Tulkaa paikalla sisään!
+
+Hän oli kokonaan voittanut takaisin mielenmalttinsa. Leikillisesti
+uhaten tohtoria nyrkillään hän lähestyi ja piti hänelle nuhdesaarnan.
+
+-- Vai lemmenseikkailuissako tohtori täällä kävelee? Kyllä minä kuulin
+metsästä laulun. Jadvigaaa! tule tänne! Kuulkaa, menkää nyt sisään ja
+älkää huolehtiko tuon kirjeen tähden. Minä olen noihin asioihin perin
+tottunut. Se on ehkä vain uhkaus...
+
+-- Tottunut olen minäkin. Ikävä vain että se luultavasti ei ole pelkkä
+uhkaus.
+
+Tohtorin ääni oli kolkko Zofijan leikillisten sanojen rinnalla. Yskä
+tukki hänen puheensa. Hetken kuluttua kuului Jadviga toivottavan hyvää
+iltaa portilla.
+
+-- Myöhäänpä sinä lapseni laulelet metsässä, sanoi Zofija.
+
+-- Niin täti kulta, minulla on niin pahoja tapoja. Joki on aina illalla
+niin ihana, aivan kuin hopeana. Minä rakastan katsella sitä tuolta
+ylhäältä ja lauluni kaikuu illoin paremmin kuin päivin. Kuinka tohtori
+jaksaa?
+
+Enempää tohtori ei kuullut keskustelusta. Zofija rouva toi hänelle
+tietysti sitte terveiset Jadvigalta.
+
+Lausuessaan toisilleen hyvää yötä Zofija ja tohtori vakuuttivat, että
+he olivat hyvin väsyneet ja että paikalla nukkuisivat.
+
+-- Emmehän tästä kaikesta lausu sanaakaan rouva Kochanowskille...
+olivat tohtorin viime sanat.
+
+Miten hän niin taisteluttomalla tyyneydellä saattoi lausua hänen
+nimeänsä? Miten hän niin välinpitämättömästi kuin ventovierasta oli
+saattanut kohdata hänet? Se oli hänelle itselleenkin arvoitus. Sillä
+ei hän koskaan ollut voinut häntä oikein unohtaa. Pitkien aikojen
+takaa, muitten naisten kasvonpiirteitten joukosta oli hänen silmäinsä
+eteen sukeltanut tuo hienopiirteinen, tummatukkainen tyttö, jolla oli
+oma tapansa viskata taappäin päätään ja koukistaa ylähuultaan. Yhteen
+aikaan oli hän häntä ajatellut halveksien, sittemmin olivat kovat
+elämän taistelut häneltä himmentäneet hänen kuvansa. Yhä harvemmin hän
+livahti hänen muistoonsa. Äkkiarvaamatta hän ihka elävänä ilmestyi
+hänen tielleen. Kun Zofija rouva toi tiedon hänen tulostaan, värähti
+hänen mielessään omituisesti. Mutta kun hän hänet näki, tyyntyi hän
+täydellisesti. Hän oli muuttunut, vanhentunut, hän ei ollut sama kuin
+se, johon hän oli rakastunut. Kaikki tunteet olivat tohtorin rinnasta
+poissa, kuolleet...
+
+Tulet sammutettiin. Oli aivan hiljaista talossa. Zofija rouva lepäsi
+vuoteellaan avoimin silmin, tuijottaen ikkunasta tähtiä taivaalla ja
+antaen elämänsä surullisten vaiheiden vieriä silmäinsä ohitse. Välillä
+hän kuuli tohtorin yskivän. Kun eräästä yskänkohtauksesta ei tahtonut
+tulla loppua, heitti hän vaatteita ylleen ja läksi kynttilä kädessä
+huoneeseen, jossa tohtori asui.
+
+Hän oli noussut istumaan vuoteellensa. Aivan nääntyvänä hän hytki
+yskästään. Zofija koetti häntä auttaa antamalla rauhoittavia lääkkeitä.
+Vihdoin hän äänetönnä retkahti vuoteelleen ja jäi siihen lepäämään
+suljetuin silmin. Kyyneleet valuivat Zofijan poskille.
+
+-- Voi tohtori, sanoi hän hiljaa. -- Te olette minulle rakas kuin oma
+lapseni. Voisin antaa henkeni teidän edestänne...
+
+-- Kiitos, kiitos.
+
+He olivat pitkän aikaa ääneti. Tohtori hengitti läähättäen.
+
+-- Kuulkaa, suottehan anteeksi, jos kosketan vähemmän hienotunteisiin
+asioihin. Teen sen vain siksi, että pelkään että te muiden surujenne
+ohessa ajattelette niitä. Mutta tiedättekö, raha-asioita ei kannata
+ajatella, kun on niin paljon muuta. Me elämme yhdessä kuin äiti ja
+poika: mikä on minun, se on teidän.
+
+Peljäten etteivät hänen sanansa olisi tarpeeksi hienotunteiset, Zofija
+äänellään koetti sovittaa niiden mahdollisesti loukkaavaa vaikutusta.
+Tohtori painoi hänen kättänsä vastaukseksi. He ymmärsivät toisensa.
+Zofija viipyi siinä vuoteen laidalla istumassa kauvan aikaa. Hän tunsi,
+että hänen läsnäolonsa rauhoitti sairasta.
+
+Huone oli suuri, katto ja seinät valkoiset. Suurina, muodottomina
+kuvina erottautuivat niillä mäntyjen oksat, joita oli tuotu sisään,
+jotta tohtori hengittäisi pihkahajua.
+
+-- Tiedättekö, alkoi tohtori, -- kuinka minä oikeastaan menetin
+terveyteni?
+
+-- En. Olen sitä monasti aikonut kysyä.
+
+-- Te muistatte minut niiltä ajoilta, jolloin asuin teillä. Olinhan
+aivan terve. Tulin sitte ylioppilaaksi Varsovassa. Miesvainajanne
+kautta oli meissä, eräässä toverissani ja minussa, tapahtunut
+herätys: siitä että olimme tulisia puolalaisia patriootteja,
+muutuimme liettualaisiksi ja antauduimme samalla innolla todellisen
+isänmaamme palvelukseen. Minä pidin salaa esitelmiä työväelle ja
+kirjoitin sanomalehtiin. Ystäväni olivat tietämättäni toimittaneet
+painetuksi muutamia esitelmistäni. Santarmit saivat ne käsiinsä kerran
+kotitarkastusta tehdessään. Niitä pidettiin erittäin vaarallisina.
+Minut vietiin vankeuteen. Siellä sai terveyteni ensimmäisen
+kolauksensa. Koppi oli kostea ja homehtunut, puoleksi maanalainen, ja
+ruoka... !
+
+-- Ja kuinka kauvan teitä siellä pidettiin? kysyi Zofija, kun tohtori
+hetkeksi vaikeni.
+
+-- Neljä kuukautta. Mutta minä en tietänyt, että vankeuteni loppuisi
+siihen. Sitä olisi yhtä hyvin voinut kestää neljä vuotta. Nuo neljä
+kuukautta tuntuivat ijankaikkisuudelta. Luulin menettäväni järkeni...
+Sitte minusta vihdoin ja vaivoin tuli tohtori ja sain paikan
+lähikaupungissa. Asujaimet ovat melkein yksinomaan juutalaisia. He
+eivät olleet toimittaneet minulle asuntoa, vaan täytyi minun marraskuun
+puoliväliin asti asua kesäaitassa, jota ei voinut lämmittää. Se toi
+terveydelleni surman. Lyhyt juttu, niinkuin näette.
+
+Zofija rouva tunsi kyllä nuo elämänvaiheet, jotka saadaan mahtumaan
+lyhyihin sanoihin ja joista jokainen hetki sentään kestäessään on
+sisältänyt kamalia kärsimyksiä. Liettuassa ovat ne tavalliset. Kuinka
+monen äidin ainoa poika siellä kuluttaa nuoruuttaan linnassa, minkä
+sulhanen lähetettiin Siperiaan, minkä mies katosi tuntemattomille
+teille. Zofija rouvan mieskin oli santarmeilla silmäteränä ja
+ainoastaan kuolema pelasti hänet. Tohtori taas oli heidän ainaisen
+huolenpitonsa esineenä. He tiesivät aivan hyvin, että hänen käsissään
+olivat ne langat, jotka nykyään johtivat kansallista liikettä
+Liettuassa. Hänen toimestaan olivat perustetut liettuankieliset
+sanomalehdet Preussin puolella ja Amerikassa... Mutta varovaisuus oli
+ollut niin suuri, ettei mitään todistuksia saatu häntä vastaan... He
+eivät voineet muuta kuin väijyä, joka hetki valmiina hyökkäykseen...
+
+Zofija rouva katseli häntä sanomattoman hellästi. Äänetöntä yötä jatkui.
+
+-- Jokainen aate vaatii uhrinsa, sanoi hän hetken kuluttua, -- te
+olette ase korkeimman kädessä.
+
+-- Ase korkeimman kädessä! toisti tohtori katkerasti. -- Minä en voi
+sanoa muuta kuin: jospa en ikinä olisi syntynyt!
+
+Zofija rouvan poskille vieri kyyneleitä. Hän rakasti häntä kuin omaa
+lastaan. Veisivätkö häneltä hänetkin? Häntä väijyttiin kahdelta
+taholta. Kummalleko antaisi kernaammin: kuolemalle vaiko --
+santarmeille?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Eliza seuraavana aamuna astui ulos huoneestaan tapasi hän
+ruokasalissa valmiiksi katetun suuruspöydän, mutta ketään ihmistä ei
+näkynyt. Ikkunat olivat auki ja sisään tulvi raikasta, tuoksuvaa ilmaa.
+Porstuan lattialla leikittelivät kissanpojat. Pehmeillä liikkeillä
+ne kierittelivät päälletysten, jotta pienet hännät vain liehuivat,
+nutistivat toisiaan niskasta ja potkivat takakäpälillään. Emäkissa
+istui vieressä pesten kasvojaan, silloin tällöin hellällä kissanäänellä
+nuollakseen leikkiviä poikasiaan.
+
+Eliza astui ulos puutarhaan. Häntä vastaan lehahti keväinen luonto koko
+upeudessaan.
+
+Oli vasta lakannut satamasta, taivas oli pehmeässä pilvessä, puitten
+lehvät välkkyivät märkyyttään, vesihelmiä varisi oksalta oksalle.
+Nurmikot, kukkalavat kylpivät kasteessa, heinähelpeet olivat aivan
+taivuksissa kuin luokat. Vihriän keskeltä loistivat liljan suuret
+kellot lumivalkeina, vielä puolittain nupussa. Niiden tuoksu ei ollut
+väkevää niinkuin öisin, vaan vienoa, viehkeää. Tuuleton ilma kantoi
+sitä yltympäri hivelemään heiniä ja puita, se nousi kosteudessa
+hautoelemaan niittyjä ja vainioita. Niemenin rannalta näkyi
+hopeankarvainen viidakko, josta satakielet viheltivät, kaukaisilta
+kummuilta asti kuului käkien kukuntaa, paimentorvi soi, karjankellot
+kalkattivat ja aidan takana vainiolla lauloivat tytöt yksitoikkoista,
+surumielistä kansanlaulua.
+
+Eliza oli jäänyt seisomaan puutarhan käytävälle. Hänen käsivartensa
+riippuivat rentoina, huulet olivat avoimet. Hänen yllään oli väljä,
+valkoinen kesäpuku. Likeisestä oksasta putoeli vesipisaroita hänen
+hiuksiinsa. Kasteen karistessa soitteli hiljaa. Oli niin tyyntä, niin
+lämmintä. Tuo kaikki raikuva elämä oli sopusointuisaa soittoa. Hän
+ei uskaltanut hengittää jottei häiritsisi. Kuin lumottuna hän siinä
+viipyi. Sieramet vain laajenivat ja rinta kohoeli.
+
+Ikäänkuin salpa asettui menneisyyden eteen. Hän haihtui omasta
+mielestään, hän ei ajatellut kuka hän oli eikä missä. Hän oli kielenä
+kantelossa, jota tuoksuva ilma laulatti, niinkuin lintua tai puuta. Hän
+oli tammena mäellä, jonka oksista kevään nesteet ovat aukaisseet noita
+vaaleita terhoja. Hän tunsi rinnassaan ääretöntä riemua ja elonvoimaa.
+Hän nosti käsivartensa kaareen päänsä yli, nojasi samalla poskeaan
+olkapäälleen, ojensi vartaloaan ja katsellen taivaaseen hän avoimin
+huulin hengitti hitaasti, syvästi.
+
+-- "Liettua synnyinmaani, niin olet kuin terveys!" Kuului ihmisääni
+talosta päin.
+
+Se oli Zofija rouva, joka suuren Mickiewiczin sanoilla tuli häntä
+tervehtimään ja pyytämään teetä juomaan.
+
+-- Niin, se on totta, puhkesi Eliza puhumaan. -- Täällä on aivan
+ihanaa, täällä tulee ihminen kuin uudestasyntyneeksi. En tunne itseäni,
+niin olen kuin viisitoistavuotias tyttö.
+
+Hän oikaisihe taas ja nosti käsivarsiaan. Hihat valuivat alas ja
+valkoinen iho paljastui. Toinen käsivarsi laskeutui Zofija rouvan
+olkapäälle. Niin he astuivat ruokasaliin.
+
+Eliza tervehti tohtoria kuin vanhaa tuttua ja tohtori vastasi hänelle
+kylmän kohteliaasti. He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen
+ruokapöydän ympärillä ja heidän välillään istui Zofija rouva hoidellen
+teekeittiötä. Tohtori oli kalpeampi kuin edellisenä päivänä, mutta
+hänen liikkeensä olivat tyynet ja hänen silmänsä loivat suoran katseen
+siihen henkilöön, jolle hän puhui. Hän puhui vähän eikä koskaan
+hymyillyt. Mahdotonta oli nähdä, että hänellä tälläkin hetkellä oli
+syytä levottomuuteen. Zofija rouvasta sen paremmin olisi huomannut. Hän
+kyllä puhellessaan nauroi ja laski leikkiä, mutta kun vain ulkoa kuului
+vähintäkin melua, terottui hänen katseensa ja korvansa seuraamaan sitä,
+ja kun rattaat rämisivät ohitse maantiellä, kalpeni hän. Eliza ei
+tuntunut huomaavan mitään. Hän nautti täydellisesti olemuksestaan. Hän
+oli vallaton kuin nuori tyttö. Kun hän sitte äkkiä sai itsensä kiinni
+hullunkurisesta leikkipuheesta, säikähti hän itsekin ja alkoi kiireesti
+selitellä:
+
+-- Suokaa anteeksi, pyydän teitä, minä käyttäydyn niin, että minut
+pitäisi sulkea arestiin. Mutta tiedättekö, kun vuosikausia on viettänyt
+vierailla seuduilla, talvisin nähnyt vain upseereja ja univormuja ja
+niiden rouvia, jotka ovat toistensa näköiset kuin marjat metsässä,
+ja kun sitte kesäksi on pitänyt muuttaa leirille, jossa on hiekkaa,
+hiekkaa ja vaivaisia mäntyjä, ei missään vettä, nielemään sinne
+kruudinsavua ja taas näkemään vain univormuja ja upseerinrouvia -- ja
+kun sitte äkkiä aukeaa eteen sellainen laidun kuin tämä, ja pääsee
+puhumaan vanhojen tuttujen kanssa, niin siinä aivan menettää päänsä...
+
+Hänen anteeksipyyntönsä oli aivan turha, sillä hänen käytöksessään
+säilyi aina arvokkaisuus ja leikkipuheitten läpi kuulsi aina hienosti
+sivistynyt nainen.
+
+-- Mutta tohtori ei jaksa hyvin tänään, olette niin kalpea, huomautti
+hän äkkiä.
+
+-- En nukkunut oikein hyvin yöllä.
+
+Tohtori nosti häneen tyynen, suoran katseensa. Eliza totistui paikalla.
+
+-- Oletteko koskaan koettanut juoda konjakkia ja maitoa? Ettekö? No
+mutta sitte teidän paikalla pitää koettaa. Minä valmistan teille
+lasillisen. Se on tekevä teille aivan mainion hyvää. Onko teillä Zofija
+konjakkia?
+
+-- Minä kyllä tunnen tuon lääkkeen, vastasi tohtori. -- Mutta minulla
+on synnynnäinen inho maitoa vastaan.
+
+Eliza oli jo noussut seisomaan, konjakkipullo oli hänen toisessa
+kädessään, toisella hän piteli lasia. Väljä hiha oli taaskin valunut
+tieltä ja pitsin läpi kuulsi käsivarsi. Hän hymyili hienoa, kohteliasta
+hymyä.
+
+-- Vai eikö muuta? No se on helposti voitettu. Lääkärinä te kyllä
+olette ihmisille antanut lääkkeitä, jotka eivät aina ole olleet niin
+makoset. Suokaa minun nyt ruveta lääkäriksenne!
+
+Ulkoa kuului rattaitten rätinää. Zofija rouva kalpeni ja riensi
+katsomaan. Ne matkustivat rauhallisesti ohitse. Mutta Zofija painoi
+kädet rinnalleen ikäänkuin tuskaa lieventääkseen. Kun hän palasi
+ruokasaliin, tapasi hän Elizan maitolasi kädessä seisomassa tohtorin
+edessä.
+
+-- En ole ikänä nähnyt niin itsepintaista ihmistä kuin tämä tohtori.
+Juokaa nyt kiltisti. Eihän se ole kuin hetken työ. Minä tuon teille
+sitte kukan palkinnoksi...
+
+Tohtorin kumarrus osoitti, että hän täydellisesti käsitti lahjan arvon.
+Mutta ei hän sittenkään taipunut. Eliza hymyili ja viekasteli hänelle
+turhaan. Vihdoin tuli Zofija hänen avukseen.
+
+-- Niin hän on kuin itsepintainen lapsi, joka ei ymmärrä omaa
+parastaan. Häntä täytyy vartioida kuin vallatonta poikaa. Eilenkin oli
+hän keskellä yötä puutarhassa kävelemässä, kasteisella nurmella.
+
+Tohtori huokasi syvästi.
+
+-- Olenpa oikein joutunut naisvallan alaiseksi. Kai tuo sitte pitää
+juoda, sillä mitä nainen tahtoo, sen tahtovat jumalatkin.
+
+Hän tyhjensi lasin yhtämittaisessa kulauksessa ja asetti sen pöydälle.
+Hänen poskensa punottivat hiukan enemmän entistään.
+
+-- No kiitos! hymyili Eliza. -- Nyt saatte kukkanne.
+
+Hän riensi ulos. Tohtori ja Zofija jäivät kahden. Tyyneyden naamio
+putosi heidän kasvoiltaan. He puhelivat kuiskaten.
+
+-- Luulen, sanoi Zofija -- että olisi parasta uskoa hänelle kaikki.
+Olen varma siitä ettei hän luottamustamme petä. Voimme uskoa hänelle
+kirjeemme ja kirjamme säilytettäviksi...
+
+Tohtori hyväksyi tuuman ja samassa tuli Eliza. Asettaessaan ruusua
+tohtorin napinläpeen, hän pyysi:
+
+-- Sallittehan te minun nyt joka aamu valmistaa itsellenne tätä
+terveellistä lääkettä?
+
+Tohtori loi häneen vapaan katseensa. Eliza oli sanomattoman kaunis.
+Hiusaallot kaartivat puhtainta otsaa, piirteet olivat jalot,
+kulmakarvojen kohdalta haarautui hieno sinertävä suoni, sieramet olivat
+melkein läpikuultavat, kaula uljaassa kaaressa kuin joutsenella.
+Tummissa silmissä kuvastui rikas elämä, huulet väreilivät herkästi
+jokaista eri tunnetta säestämään. Hän oli kuin itse elämä, kuin itse
+nuoruus. Veri karkeloi hänen suonissaan. Tohtori tuli ehdottomasti
+verranneeksi häntä siihen nuoreen tyttöön, joka miltei joka päivä kesän
+kuluessa oli kiinnittänyt kukkakimppua hänen rintaansa. He olivat
+erilaiset kuin yö ja päivä. Mitä liikkuikaan tuon otsan takana, mitä
+tunsi tuo povi? Hän oli nainen, joka elämänsä retkellä epäilemättä
+oli kokenut yhtä ja toista. Sentään saattoi hän näytellä nuoren tytön
+osaa aivan verrattomasti. Tai ehkei hän sitä näytellyt, ehkä se oli
+luontoa? Mutta toiselta puolen, saattoiko se olla mahdollista?
+
+Entä jos antautuisi seikkailuihin, tutkimaan tuota luonnetta, oliko se
+vilppiä vaiko vilpittömyyttä...
+
+-- Saanhan ruveta lääkäriksenne? pyysi hän. -- Ette usko miten minusta
+olisi suloista saada hoitaa jotakuta... Eihän minulla ole ollut
+ketään...
+
+-- Pitkiin aikoihin, lisäsi tohtori, muistellen sitä, että hänen
+miehensä kuolemasta lienee kulunut vuosi. Samassa hän tuli
+ajatelleeksi, että Eliza mahdollisesti saattoi antaa hänen sanoilleen
+merkityksen, jota hän ei itse ollut niille tarkoittanut, ja koettaen
+tehdä äänensä leikilliseksi, hän jatkoi:
+
+-- No sama se, kiitoksia paljon. Mutta mitä minua noin kannattaa
+hoidella? Mitä siitä jos kuolenkin. Luuletteko että minua kukaan suree!
+
+-- Kuka puhuu noin laittamattomasti, nuhteli häntä Zofija. --
+Tiedättehän ettei teitä surisi yksi tai kaksi, vaan kokonainen kansa,
+kokonainen maa, köyhä Liettuanne.
+
+Eliza ei oikein tietänyt mitä hän sanoisi.
+
+-- Siinä kuulette, naurahti hän. -- Ei. Teidän täytyy tulla terveeksi.
+Lupaattehan totella meitä?
+
+-- No lupaan, lupaan.
+
+Iltapäivällä olivat Zofija ja tohtori tapansa mukaan istumassa
+puutarhassa. Tohtori soitteli viulua ja Zofija ompeli jotakin
+käsityötä. Äkkiä Eliza ilmestyi heidän keskelleen. Hänen kädessään
+oli suuri paperiarkki, mustepullo ja kynä, ja tekeytyen vakavaksi hän
+virallisella äänellä lausui:
+
+-- Tässä olen nyt kirjoittanut kontrahdin, jonka alle pyydän tohtorin
+nimikirjoitusta: "Täten sitoutuu allekirjoittanut nauttimaan kaikkia
+mahdollisia lääkkeitä ja käyttämään kaikkia keinoja, jotka voivat
+edistää terveyden palajamista".
+
+Eliza asetti tohtorin käteen valmiiksi kastetun kynän. Epäillen tohtori
+otti paperin.
+
+-- Tässä sanotaan siis, että minun kritiikittä pitää ottaa kaikki mitä
+te suvaitsette minulle antaa.
+
+-- Niin, te saatte _luottaa_ meihin.
+
+-- Luottaa! Teilläpä näyttää olevan oikein lapsen usko. Eikö
+luottamustanne koskaan ole petetty? sanoi tohtori leikillisesti.
+
+-- Minun luottamustaniko petetty? kertoili Eliza ikäänkuin itsekseen.
+-- On. Kumminkin siksi paljon etten minä puolestani ikänä aio pettää;
+ja Zofija rouvan mahdatte tuntea.
+
+-- Mutta tämä on vain puolaksi. Sen tulisi olla myöskin liettuaksi,
+sillä minä olen liettualainen.
+
+-- No ehkä tahdotte olla hyvä ja kääntää sen.
+
+Tohtori painui kirjoittamaan. Hänen täytyi varjella mustepulloa
+kissanpojilta, jotka juoksentelivat nurmikossa. Mutta Zafija sulki
+Elizan syliinsä ja virkkoi liikutettuna:
+
+-- Te te olette oikea mustalaisämmä! Teidän paulojanne olisimme jo
+ennen tarvinneet, niin olisi tohtori ehkä nyt terve.
+
+Heidän näennäisesti kevyessä, jokapäiväisessä keskustelussansa sai
+jokainen ilman tarkoitusta lausuttu sana merkityksen, jonka juuret
+lepäsivät syvällä menneissä ajoissa. Elizan olisi kymmenkunta vuotta
+sitte pitänyt antautua hoitamaan tohtoria. Silloin olisi varmaan paljo
+ollut toisin. Äkkiä se tunki hänen mieleensä kuin pistos. Tohtorin
+ajatus kehittyi aivan samaksi, mutta ei värekään hänen kasvoillaan sitä
+ilmaissut.
+
+Sillä tavalla jatkui heidän puhelunsa. Syrjäinen katselija olisi
+luullut, että kaikki kävi tasaista, rauhallista menoaan. Ja kuitenkin
+olivat he kaikki kolme levottomassa odotuksessa. Zofija oli jo
+aamupäivällä järjestänyt tohtorin tavarat ja uskonut Elizan haltuun
+hänen nahkalaukkunsa, joka aina oli lukittu ja josta hän joskus oli
+maininnut, että se sisälsi hänen "elämänsä työn". Eliza oli siis
+äkkiä tehty sekä uskotuksi että suojelijattareksi. Hän pelkäsi heidän
+mukanaan, yhteinen vaara liitti hänet heihin. Kun kuului ääniä tai
+melua, sävähtivät Eliza ja Zofija, ja kaikki kolme odottivat. Se olikin
+vain piika, joka tuli kysymään jotakin emännältään, tai juutalainen
+joka tuli kauppaamaan jotakin. Sitä mitä he odottivat, ei kuulunut.
+
+Ja niin kului päiviä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eliza oli kokonaan voittanut Zofija rouvan luottamuksen, mutta tohtori
+pysyi hänelle kylmästi kohteliaana.
+
+Hän ei häntä väitellyt, mutta ei hän myöskään etsinyt hänen seuraansa.
+Enimmäkseen istuskeli hän huoneessaan kirjoittamassa, jollei ollut
+levolla tai puutarhassa, jossa hänellä tavallisesti oli viulu
+toverinaan. Zofija rouvalle hän osoitti lapsellista kunnioitusta. Usein
+tuli hän kyökistäkin häntä etsimään ja aterioiden jälkeen suuteli hän
+hellästi hänen kättänsä. "Tohtori istuu taas niin yksin kamarissaan.
+Eliza, menkää ja ottakaa hänet kävelemään kanssanne", sanoi usein
+Zofija rouva. Alussa Elizaa arastutti mennä pyytämään häntä. Näytti
+siltä kuin ei hän olisi tahtonut tulla. Mutta sitte hän siihen
+tottui. Kun päivä oli lämpimimmillään ja Zofija rouva läksi kyökkiin
+valmistamaan päivällistä, hiipi Eliza tohtorin oven taa ja koputti
+siihen.
+
+-- Ettekö tahtoisi tulla kävelemään hiukan? Ilma on niin kaunis.
+
+-- Kiitoksia paljon. Kyllä tulen.
+
+Eliza varusti käsivarrelleen kirjavan peitteen ja otti karamelleja
+taskuunsa. Tavallisesti oli hän paljain päin ja päivänvarjostin
+mukanaan. He astuivat maantietä pitkin, kapakan ohitse, joka oli
+metsänlaidassa ja poikkesivat sitte kuusikkoon, josta oli kaunis
+näköala, tai menivät he niitylle, josta polku vei korkean heinän halki
+joen rantaan. Joskus he kävelivät kylän läpi kirkolle. Kirkko oli
+korkealla mäentöyryllä ja tohtori ei saanut nousta mäkiä. Eliza piti
+huolta siitä ettei hän kävellyt kovaa ja heti kun hän huomasi punaa
+hänen poskillaan, levitti hän peitteen kuivalle paikalle ja houkutteli
+tohtorin sille istumaan. Hän ei muka itsekään jaksanut kävellä edemmä
+levähtämättä.
+
+Eräänä päivänä oli kova tuuli, aurinkoa ei näkynyt, mutta ilma oli
+lämmin ja tuoksu jasmiineista puutarhoissa levisi yltympäri. He olivat
+tavanmukaisella kävelyretkellään, menivät aaltoilevan niityn läpi, joka
+oli kukassa ja tulivat rantaan. Vanhat puut huojuivat, tuuli ruhjoi
+niiden oksia ja käänteli näkyviin lehtien hopeankarvaiset alapuolet.
+Ranta oli lakeaa ja hienonhieno hiekka, kuultavan keltaisena, oli
+kokoontunut siroiksi kielekkeiksi, jotka ulottuivat kauvas ylöspäin.
+Niiden pintoja pitkin lensi tuulessa ikäänkuin savua. Tuontuostakin
+hajosivat pilvet ja kirkas aurinko valaisi hiekkakentän, joen, jonka
+sameat aallot roiskahtivat korkealle, puut ja viljavainiot. Metsässä
+kävi laitumella kylän hevoskarja.
+
+-- Minne asettuisimme lepäämään? kysäsi Eliza.
+
+-- Ehkä menisimme tuonne hiekalle.
+
+Eliza oli mustassa puvussa. Vastatuuli pingoitti hänen hameensa
+sileäksi polvien yli, musta pitsihuivi piteli hiuksia. Tohtorin
+päällystakkia liehutteli tuuli kuin suurta purjetta, hänen päässään
+oli reunaton matkalakki ja keppi oli hänellä kädessään. He asettuivat
+istumaan aukealle hiekkakentälle. Siinä oli kuivaa, pehmeää, puhdasta
+ja aurinko oli hautonut sen lämpöiseksi. Elizaa nauratti. He mahtoivat
+näyttää hyvin hullunkurisilta paimenien mielestä, jotka katselivat
+metsänlaidasta. Silloin tällöin pisti pensastosta esiin hevosen pää.
+Se kurottautui korkealle, tavotteli puun oksaa ja karsi lehdet suuhun
+hampaitten välitse.
+
+-- Minä näinkin koko yön unta hevosista, virkkoi Eliza. -- Senpätähden
+niitä nyt on seuranamme.
+
+-- Näettekö usein unia? kysyi tohtori hetken perästä.
+
+-- Aina silloin tällöin.
+
+Siinä oli niin hyvä olla. Aurinko paahtoi selkään. Eliza kaivoi kätensä
+hiekkaan ja antoi sen sitte valua sormiensa lävitse, hitaasti kuin
+ajanlasista.
+
+-- Minä taas, sanoi tohtori, -- näin unta, että oli sota. Joukot
+kahlasivat Niemenin yli ja sytyttivät tuleen kylämme...
+
+-- Niin on epäilemättä joskus tapahtunut, sanoi Eliza totisesti.
+
+He olivat pitkän aikaa ääneti. Tuuli lauloi niin rauhoittavasti,
+puitten suhina unetti. Maa heidän ympärillään oli muistojen maata,
+toisella puolen jokea Puolan entistä valtakuntaa, toisella puolen
+entistä Liettuaa, ja muutaman peninkulman päässä oli Saksa. Joen
+yli oli kahlattu, sinne oli ehkä moni sortunut, vieden mukanaan
+hautaan toiveita. Ja kuka tietää miten moni sinne vielä on sortuva
+tulevina aikoina. Sotajoukot vartioivat maailman rauhaa ja kun ne
+nousevat leposijoiltaan, törmäävät ne yhteen juuri näillä mailla.
+Ensimmäinen kylä joka sytytetään on tuo tuossa kukoistavien metsiensä,
+puutarhojensa keskellä...
+
+Kumpikaan ei lausunut ajatuksiaan, vaikka molemmat ajattelivat
+samaa. Totisina he astuivat kotia kohti, tohtori väsyneen näköisenä,
+käsivarret rinnalla ristissä, Eliza leimuavin silmin, ylpeässä ryhdissä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli sunnuntai. Zofija ja Eliza palasivat kirkosta. Kavutessaan alas
+mäentöyryä huomasivat he maantiellä tohtorin, joka oli kävellyt heitä
+vastaan. Eliza astui pitkän aikaa ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin ei
+hän olisi kuunnellut mitä tohtori ja Zofija keskustelivat. Hän tuijotti
+vilkkumatta eteensä ja hymähti välillä itsekseen.
+
+-- Ihmeellistä, sanoi hän äkkiä, etten minä tänään kirkossa voinut
+vaipua hartauteen. Se oli mahdotonta.
+
+Zofija kääntyi häneen hämmästyneenä. Tohtori ei näyttänyt sitä
+erityisesti ihmettelevän.
+
+-- Oli ehkä liian kuuma, sanoi Zofija.
+
+-- Niin, ja sitte...
+
+-- Mitä? kysäsi Zofija hätäisesti ja odottamatta vastausta, hän jatkoi:
+mutta te olette tottunut suurkaupungin kirkkoihin ja komeuksiin.
+Minulle meidän vanha kirkkomme on rakkaampi kuin mikään katedraali
+maailmassa.
+
+Eliza katui että hän oli tullut lausuneeksi noin, sillä hän huomasi
+että Zofija rouva siitä loukkaantui. Hän käänsi sentähden puhelun aivan
+toisaalle. Mutta kotiin tultua, kun Zofija rouva oli kadonnut kyökkiin
+ja he tohtorin kanssa istuivat kahden puutarhassa, palasi hän siihen.
+Tohtori mahtoi hänet toki ymmärtää.
+
+-- Ensin kun astuimme ylös kirkolle, sanoi hän, puut ympärillä
+humisivat, viljavainiot alhaalla kylällä aaltoilivat, tuolla vieri
+virta ja avonaisista kirkonovista kuului laulua, niin mieleeni jo
+lankesi suloinen rauha, samallainen kuin Varsovassa kirkossa ennen kun
+olin lapsi. Mutta sitte kun astuimme sisään ja näin nuo kuluneet liput,
+alttarilla likaiset liinat ja risaiset matot! Urut rämisivät, naiset
+kirkuivat aivan korvani juuressa, ilma oli tukahduttava... Ensin sitä
+katselin uutuuden viehätyksellä, mutta sitte saatoin korkeintain sääliä
+ja odottaa että messu loppuisi.
+
+Puhuessaan hän katseli eteensä. Tohtori tarkasti häntä vilkkumatta. Hän
+ei puhunut pilkatakseen, päin vastoin olivat hänen kauniit kasvonsa
+tavallista totisemmat.
+
+-- Vai niin, vastasi tohtori lyhyesti hänen sanoihinsa.
+
+-- Ettekö te ymmärrä minua? hämmästeli Eliza.
+
+-- En.
+
+-- Ette! No, minä selitän. Jos minun henkeni uhkuu yleviä tunteita, jos
+minun sieluni sulaa autuuteen, niin minun välttämättömästi täytyy olla
+ympäristössä, joka on niiden kanssa sopusoinnussa. Jos ympäristöni on
+rumaa, niin se hävittää sielustanikin kauneuden.
+
+-- Käsitteet kauneudesta voivat olla moninaiset, sanoi tohtori tyynesti.
+
+-- Tietysti. Mutta eiköhän ne kaikilla sivistyneillä enemmän tai
+vähemmän likentele toisiaan? Emmekö me kaikki juuri kirkossa ennen
+kaikkia kaipaa kauneutta? Mitä meillä oikeastaan on jokapäiväisessä
+elämässä? Kaikki on menneisyydessämme, suurissa muistoissamme.
+Sankarimme lepäävät marmorilevyjen alla kirkoissamme. Siellä saamme
+unohdusta, siellä lievennystä. Kuinka monta kertaa siellä pilarien
+siimeksessä, kun rintaa on riuhtonut ja sydän on vuotanut verta, olen
+rukoillut ja polvillani laahautunut pyhän Maarian alttarin juurelle.
+Ja uutena ihmisenä olen sieltä palannut. Ajatukseni tulivat kauneiksi,
+sillä ympäristöni oli kaunista...
+
+Ikäänkuin äkkiä pelästyen avomielisyyttään, hän vaikeni ja kätki kasvot
+syliinsä. Hän ei voinut sietää tohtorin silmäystä. Outona se tuijotti
+häneen. Eikä hän sanonut mitään, katseli vain. Se kiusasi Elizaa, hän
+tunsi olevansa ikäänkuin lyöty. Hänen täytyi voittaa takaisin asemansa.
+Hän nosti katseensa.
+
+-- Yleensä minä kaikkialla kaipaan kauneutta ja sopusointua. Jos minä
+istuudun kivelle metsään, aivan yksinkin, niin järjestän hameeni
+lankeamaan kauneiksi poimuiksi. Jos minulla on kultainen rintaneula,
+niin en saa siedetyksi hopeista rannerengasta käsivarrellani. Minä saan
+siitä tavasta, jolla ihminen pukeutuu, heti vaikutuksen koko hänen
+olennostaan, jo ensi näkemältä. Ettekö te ymmärrä tätä?
+
+-- Niin, vastasi tohtori äänellä, joka yhtä hyvin teki vastauksen
+kieltäväksi kuin myöntäväksi. -- Mutta ajatelkaa, jatkoi hän sitte
+hiljaisella äänellä ikäänkuin hän olisi ollut väsyksissä, -- että te
+tuntisitte nuo kaikki ihmiset, jotka vasta näitte kirkossa. Tiedätte
+tuosta äidistä, että häneltä vasta kuoli lapsi, tuosta miehestä, että
+hänen luonaan hiljan tehtiin kotitarkastus, tuon naisen mies läksi
+Amerikkaan, tuo taistelee jokapäiväistä taistelua köyhyyden kanssa,
+tuo juo ja perhe kärsii kotona. Silloin te säälisitte jokaista ja te
+katselisitte heitä toisilla silmillä.
+
+Eliza oli mietteissään, pää käden varassa hän tuijotti alas eteensä.
+Hän ei huomannut, miten väsyneeltä Budris näytti.
+
+-- Minun täytyy lähteä levolle, sanoi tohtori.
+
+Eliza jäi siihen yksin miettimään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Zofija rouva oli varma siitä, että kaunis Eliza täytti tohtorin mielen
+öin päivin. Ei sitä tosin saattanut nähdä, sillä tohtori oli aivan
+entisellään, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi siitä.
+Tohtori ehti siten vähemmin miettiä tautiaan ja huoliaan. Ehkä elämän
+toivo hänessä piankin elpyisi. Ja Eliza rouva, hän oli rakastunut,
+auttamattomasti. Hän oli kirjoittanut isälleen. Mikähän vastaus
+sieltäkin tulisi? Ehkei vastausta ensinkään. Sääli Eliza raukkaa! Hän
+toivoo tohtorin parantumista, hän ei sitä epäile hetkenäkään. Mutta jos
+hän kuolee, miten hän sen kantaa?
+
+Eliza oli hurmaava olento, mahdotonta oli olla häntä rakastamatta.
+Pikku Jadviga neitikin oli häneen aivan ihastunut. Kun hän tohtorin
+kanssa oli puutarhassa istumassa, mikä ilo Zofijalle herättää heidät
+puheistaan ja asettaa heidän eteensä höyryäviä sokerileivoksia,
+sellaisia joista hän tiesi heidän pitävän! "Voi te kultainen olento!"
+huudahti usein Eliza, loi häneen kiitollisen katseen kauneista
+silmistään ja kurottautui suutelemaan hänen poskeaan. Ja tohtorin
+totisille kasvoille lensi miltei hymy. Hän jäi sitte istumaan heidän
+kanssaan, he lukivat hänelle ääneen, milloin Mickiewicz'iä milloin
+Kondratowicz'ia.
+
+Zofija rouvan luona kävi paitsi oman kylän sairaita, ihmisiä pitkiltä
+matkoilta hakemassa lääkkeitä. Zofija keitti niitä itse yrteistä,
+joitten terveellisen vaikutuksen hän ollessaan muutamina vuosina
+vaarallisesti sairaana, itse oli kokenut vanhojen ämmien neuvosta. "Hän
+se on ollut vaarallisin kilpailija praktiikilleni" oli tohtorin tapana
+sanoa. Zofija ei lääkkeillään auttanut muita kuin köyhiä. Hän tunsi
+kaikki kylän koirat, kissat ja hevoset. Hän piti huolta siitä, että
+lapset oppivat lukemaan, kapakoitsijat häntä karttoivat ja juopuneet
+vaistomaisesti peräytyivät. Papit häntä pelkäsivät kuin rikoksen
+tehnyt rippi-isää. Merkillistä oli millä hän eli, sillä hänen pienen
+kaupungintalonsa vuokrahinta ei ollut suinkaan suuri. Mutta hänellä
+oli paljon ystäviä ympäri maata ja ne lähettivät hänelle lahjoja
+milloin missäkin muodossa, milloin naulan hyvää teetä, milloin uuden
+kirjan, milloin muodikkaan puvun. Sentähden hän aina saattoi seurata
+aikaansakin. Hänen luonaan kävi kesäisin paljon vieraita. Tänä kesänä
+oli hän sentään ilmoittanut tuttavilleen, ettei hän voinut heitä
+pitemmäksi aikaa ottaa vastaan, sillä hänen luonaan oleskeli sairas,
+joka tarvitsi lepoa.
+
+Tätä sairasta hän rakasti koko sydämmellään. Hän olisi hänen tähtensä
+voinut antaa elämänsä ja hänen rintansa pusertui kokoon ajatellessa
+että hän kuolisi! Hänen täytyisi hänet haudata, niinkuin hän oli
+haudannut kaikki elämänsä unelmat, ja Eliza joka suloisena kuin
+lintunen lämpöisiltä mailta oli lentänyt hänen yksinäiseen kotiinsa,
+menisi pois, isänsä luo. Hän jäisi yksin, tätä kesää seuraisi pitkä
+talvi...
+
+Tai entä jos veisivät tohtorin vankeuteen? Hän oli sitä odottanut joka
+päivä. Varsinkin kun postilaukku tuli, olivat kaikki kuumeentapaisessa
+jännityksessä sen ympärillä, ja kun ei kirjeitä tullut, vetivät
+he helpoituksen huokauksen. Zofija rouva kääntyi sitte likaisen
+juutalaisen puoleen ja sanoi hänelle nauraen:
+
+-- Ai ai, teitä, Mooses, kun toitte tyhjän laukun! Mutta menkää nyt
+kuitenkin kyökkiin ja sanokaa että antavat teille teetä!
+
+Ja kun juutalainen oli mennyt, lisäsi hän kuiskaten:
+
+-- Se on rikas tuo kuin itse Juudas, mutta kävelee, noin kurjasti
+puettuna!
+
+-- Onko se mahdollista! naurahti Eliza.
+
+Zofija oli tottunut sellaiseen.
+
+Hänen rakastaan uhattiin kahdelta puolelta. Mille antaisi mieluummin?
+Melkeinpä -- kuolemalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päivä oli kuuma. Eliza ja tohtori seisoivat puutarhassa. Heillä oli
+kummallakin sylissään kissanpoika ja kumpikin kehui omaansa. Tohtori
+oli harvinaisen terveen näköinen, Eliza vaaleassa puvussaan hiukan
+unisen näköinen ja kuumuudesta veltto. Zofija kitki rikkaruohoja
+kukkalavalta ja vilkasi heihin tuontuostakin. Leikkiessään siinä olivat
+he sopusoinnussa keskenään. Jos he joutuivat hiukankin syvällisempiin
+aineisiin, olivat heidän mielipiteensä aina ristiriidassa.
+
+Hetken perästä lähtivät he kävelemään. Eliza oli likeisestä
+havumetsästä tavannut niin ihanan, kuivan kohdan, jonka hän tahtoi
+näyttää tohtorille. He ottaisivat mukaansa peitteen, kirjoja ja
+viulun ja Zofija tulisi sinne heitä tervehtimään. He olisivat siellä
+päivällisiin asti. Eliza oli aivan innoissaan.
+
+Päivä paahtoi, kärpäset surisivat. Kylän kansa oli heinänteossa
+suurella niityllä. Tuntui virkistävältä katsella kirjavaa ihmisjoukkoa,
+jonka käsissä viikatteet nousivat, laskivat.
+
+-- Mikä kaunis taulu! sanoi Eliza hymyillen ja viittasi kädellään
+niittyä kohti.
+
+-- Minun käy heitä sääli tässä hirveässä kuumuudessa, sanoi tohtori.
+
+-- Mutta ovathan he niin tottuneet! Heistä tuntuu kai samalta kuin
+meistä kun olemme tanssineet tulisen masurkan. Ettekö usko?
+
+Tohtori loi häneen pitkän silmäyksen ja Elizasta tuntui siltä kuin
+hänet olisi saatu kiinni rikoksesta. He seisahtuivat aitaviereen
+katselemaan. Aivan likellä niitti kaksi nuorta tyttöä. He olivat
+lyhyissä hameissa, puukengät paljaissa jaloissa, paitahihasillaan.
+Kun he kyykistyivät työssään, paljastui päivettynyt rinta. Tohtori
+puhutteli heitä ystävällisesti ja kun he antoivat ujoa vastaustaan,
+hymyili hän. Eliza näki hänen ensi kerran hymyilevän. Se oli omituista,
+myötätuntoista hymyä. Tytöt nauroivat ja pyyhkivät paidanhihalla hikeä
+otsaltaan. Toinen heistä oli rokonarpinen.
+
+-- Eivät he olleet mitään kaunottaria, sanoi Eliza, kun he taas kaksin
+astuivat tietä. -- Tuota maisemaa pitää katsoa niinkuin nykyajan
+tauluja: kokonaisuus on kaunis, mutta jos kiinnittää huomionsa
+yksityisyyksiin, niin näkee vain karkeita siveltimen vetoja.
+
+Tohtori loi häneen taas pitkän, tutkivan katseen. Elizan kasvoilla oli
+hieno, ystävällinen hymy, mutta hänen sanansa kaikuivat sydämmettömiltä.
+
+-- Miltähän teistä tuntuisi, jos tuossa niityllä näkisitte hääräämässä
+joukon tyttöjä pitsiesiliinoissa, kultanahkakengissä, samettinauhoilla
+puristetuilla vyötäisillä; jokaisella olisi kihara tukka, punaiset
+posket, valkoinen kaula, valkeat, pehmoiset käsivarret, päässä siro
+pitsimyssy -- niinkuin kansa hienoston esittämänä tavallisesti esiintyy
+kuvaelmissa!
+
+Tohtorin katse ilkkui Elizaa vastaan.
+
+-- Olette oikeassa, myönsi Eliza, -- ei se olisi kaunista ensinkään.
+
+Heidän keskustelunsa ei tahtonut oikein sujua senjälkeen. Heidän
+hyvä tuulensa oli poissa, eivätkä he enään yrittäneetkään mäelle
+havumetsässä, jonne Eliza alussa oli tahtonut tohtoria, vaan kääntyivät
+puolitiestä kotiin.
+
+Itse asiassa eivät he koskaan joutuneet sanasotaan. Ja kuitenkin
+tunsivat he elävänsä sotajalalla.
+
+Illalla tuli vieraita. Keskustelu oli vilkasta ja koski
+kansansivistystä ja liettualaisten ylioppilaitten tilaa venäläisissä
+yliopistoissa. Tohtori oli ikäänkuin keskipisteenä, jolle kaikki
+esiinkantoivat tietojaan ja mielipiteitään. Elizalle oli keskustelun
+aihe outoa ja hän pysyi sentähden aineen ulkopuolella.
+
+Illallispöydässä istui hän emännän ja Jadviga neidin välillä ja hänelle
+osoitettiin kaikkialta suurinta huomaavaisuutta. Mutta ne kysymykset
+jotka hänelle tehtiin olivat ulkopuolella sitä ainetta, josta
+puhuttiin, ne eroitettiin häntä varten, kohteliaisuudesta, jottei hänen
+olisi ikävä. Hän sen kyllä huomasi ja se häntä kiusasi. Hän ilostui
+sentähden suuresti, kun hän ulkoa kuuli laulua, -- joka antoi hänelle
+aihetta, anteeksi pyytäen, nousemaan pöydästä.
+
+Aurinko oli laskenut, taivas oli toiselta laidalta sininen, toisella
+viipyi ruskopilviä. Oli harvinaisen lämmin, ilmassa tuoksui kuivava
+heinä ja liljat, joita pilkisti esiin joka mökin pienestä puutarhasta.
+Käki kukkui harvaan jostakin etäältä ja rannalla pensaikossa vihelteli
+yksinäinen satakieli. Hiljaisuuden halki vieri tyttöjen laulu
+kirkkaana, surumielisenä.
+
+Eliza asteli sitä kohti. Se tuli niityltä. Hän avasi veräjän ja käveli
+lakastuvan heinän ylitse. Keskellä niittyä seisoi viisi tyttöä,
+haravoihinsa nojauneina. He olivat liikkumattomina ja kertoivat
+laulussaan ruuttaseppeleistä ja valkoliljoista. Eliza seisahtui, laski
+käsivartensa rinnalleen ristiin ja kuunteli kappaleen matkan päässä.
+Äkkiä tytöt vaikenivat. He olivat huomanneet hänet vasta silloin. Hän
+likeni heitä hymyillen ja toivotti heille hyvää iltaa. Sitte ojensi hän
+likeisimmille molemmat valkoiset kätensä.
+
+-- Kuinka te laulatte kauniisti! sanoi hän ystävällisesti.
+
+He olivat haaltuneissa puvuissa, jalat, käsivarret ja kaula paljaina.
+He olivat käyneet uimassa, hiukset olivat likomärät ja riippuivat
+hajallaan hartioilla. He kerääntyivät Elizan ympärille, sulkivat
+hänet piiriinsä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä painoivat he,
+vuorotellen kaikki viisi, niihin huulensa. Jos he vain olisivat
+tietäneet, että rouva piti heidän laulustaan, niin he kyllä olisivat
+käyneet laulamassa täällä jo ennenkin.
+
+Eliza ei itse asiassa ennen ollut huomannut heidän laulunsa kauneutta.
+Hänen korvaansa oli usein kohdannut raikuvat laulunsävelet metsästä,
+mutta vasta tänä iltana olivat ne hyväelleet hänen mieltään. Hän tunsi
+omituista lämpöä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän oli miltei
+lankeamaisillaan tuon rokonarpisen tytön kaulaan. Tohtori oli hymyillyt
+juuri hänelle.
+
+-- Herrasväki tulee, kuiskahti samassa yksi tytöistä ja kääntyi
+salaperäisesti nauraen toveriensa puoleen.
+
+Eliza näki veräjällä joukon naisia ja herroja. Se tympäsi häntä
+ihmeellisesti.
+
+-- No niin, sanoi hän jyrkästi tytöille, -- laulakaa eteenpäin!
+
+Ja ylpeällä ryhdillä läksi hän astelemaan tulevia kohti.
+
+Tohtori, hartioillaan Zofija rouvan punainen villahuivi, ja Jadviga
+neiti astuivat edellä.
+
+-- Herra tohtori, sanoi Eliza, -- kuinka kauniisti teidän tyttönne
+laulavat!
+
+-- Sepä hauska kuulla.
+
+Jadviga tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja puhutteli heitä
+nimeltä. Hänen kättään he eivät suudelleet. Hän jäi heidän joukkoonsa
+ja pian oli hän heidän kanssaan laulamassa. Herrasväki kuunteli
+kappaleen matkan päässä. Tohtori tapasi hämmästyksekseen heiltä uuden
+laulun. Tietysti piti hänen kirjoittaa se muistiin. Hän kaivoi esiin
+paperipalan ja kynän ja istuutui aidalle sitä kirjoittamaan. Yksi
+tytöistä oli hänelle sitä sanelemassa.
+
+-- Missä te kuulitte tämän laulun?
+
+-- Niemenin toisella rannalla.
+
+-- Kuka sitä lauloi?
+
+-- Eräs vanha, Karaliene niminen ämmä.
+
+-- Vai niin. Sepä on erinomaisen kaunis laulu. Olisikohan tuolla
+ämmällä aikaa käydä täällä kerran laulamassa minulle? Ehkä hän osaisi
+paljon lauluja?
+
+-- Kyllä hän osaa lauluja sadottain. Mutta hän on niin huono, että
+tuskin hän pääsee tänne asti.
+
+-- Pitäisi minun sitte käydä siellä.
+
+-- Tohtori näytti voivan jatkaa puhettaan aivan äärettömiin. Zofija
+rouva siitä teki lopun huomauttamalla, että oli aika lähteä kotiin,
+kaste jo alkoi langeta.
+
+Vihreänä laaksomaana levisi niitty, sitä ympäröivät tummat metsät
+kuin kehyksinä. Ei lehahtanut lehvä, ei liikahtanut oksa, ei kuulunut
+kylältä ainoatakaan ääntä ja tyttöjen laulu eteni kaukaiseksi kaiuksi
+vain. Jo olivat sammuneet ruskopilvet auringonlaskussakin, idässä
+kohosi kuusen latvojen yllä kalpean kirkas taivas ja lännessä oli se
+syvän sininen.
+
+Nuoriso leikki puutarhassa. Äkkiä kuului Elizan ääni kutsuvan tohtoria
+sisään. Hän seisoi pöydän luona ruokasalissa.
+
+-- Te aivan unohdatte lääkkeenne, sanoi hän nuhdellen. -- Ja ties onko
+teille terveellistä olla puutarhassakaan näin myöhään.
+
+Hän nosti häntä vastaan lasin. Ja ikäänkuin äkkiä huomaten
+runottomuutta kehoituksessaan, hän hymyillen jatkoi:
+
+-- Ajatelkaa, että tämä on helmeilevää viiniä, Unkarin upeista
+rypäleistä puserrettua! Minä sillä ensin kostutan huuliani. Olkaa hyvä!
+
+-- Tässä tulee mielikuvitukselle todellakin vaikea koetus! sanoi
+tohtori tarttuessaan maitolasiin. -- Pitää ajatella, että tämä on
+viiniä! Ei, tiedättekö, minulta on aina puuttunut tuo fanttasiian
+korkea lento, joka voi ihmeitä matkaansaattaa. En voi tyhjentää tätä
+lasia.
+
+Hänen äänensä masensi Elizaa ja siinä piilevä pilkka nostatti hänen
+kaulansa ylpeästi pystyyn. Hänen huulillaan oli lyhyt vastaus, mutta
+hän ei saanut sitä lausutuksi. Tohtori piteli häntä katseellaan, hän
+ei päässyt paikalta, hän tunsi olevansa hänen tahtonsa alaisena. Hänen
+huulensa väräelivät, hän painoi käsiä rinnalleen kuin hädänalainen joka
+rukoilee armoa, pitsin alta kuultavat olkapäät vapisivat. Hän tunsi,
+että nyt seuraa joku sanomaton, kamala välttämättömyys, hän menettää
+tahtonsa ja vapautensa. Ja kooten viimeiset voimansa hän riuhtaisihe
+irti, iski tohtoriin säihkyvät silmät ja sanoi tukahdutetusti:
+
+-- Päästäkää minut irti!
+
+Tohtori tarttui tyyneesti maitolasiin ja tyhjensi sen. Eliza heitti
+olkapäilleen huivin mennäkseen ulos, mutta pysähtyi ovelle ja virkkoi
+sieltä kuiskaten:
+
+-- Mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Te minua tutkitte kuin olisin
+lihakappale leikkuupöydällänne, te minulta urkitte tunnustuksia, joita
+en vielä ole kellekään ihmiselle ilmaissut. Te nuhtelette minua siitä,
+etteivät mielipiteeni ole yhtä demokraattiset ja jalot kuin teidän
+mielipiteenne. Ja millä oikeudella? Olenhan ventovieras ihminen, jonka
+kohtalo on heittänyt samaan taloon kanssanne...
+
+Hänen silmänsä iskivät tulta ja hän kiinnitti ne tohtoriin. Tohtori
+istui pöydän ääressä ja katseli alas eteensä ääneti. Hänen poskillaan
+oli heikko puna. Hänen käsivartensa lepäsi suorana pöydällä. Hän nosti
+katseensa ja sanoi tyyneesti:
+
+-- Minä selitän teille huomenna, jos tahdotte. Nyt olette liian
+hermostunut.
+
+Eliza heitti ylpeästi taapäin päätään ja läksi ulos puutarhaan. Siellä
+soi viulu ja laulettiin iloisesti. Nauru raikui kauvas hiljaisessa
+illassa. Äkkiä muuan ylioppilaista tempasi viulun ja alkoi soittaa
+masurkkaa, toinen kiirehti kumartamaan Jadviga neidille ja kolmas alkoi
+pyytää Zofija rouvaa.
+
+-- Eliza rouva, tulkaa tanssimaan, huusi Zofija, -- Eliza rouva, missä
+olette? Tulkaa!
+
+Eliza seisoi puuhun nojauneena. Siitä oli kauvan kuin hän oli kuullut
+tuon nuotin, sitte oli monta vuotta, se oli ollut Varsovassa. Hän ei
+ollut tanssinut pitkiin aikoihin, soitto, niin yksinkertaista kuin se
+olikin, meni hänen veriinsä, tietämättään oli hän asettanut vasemman
+käsivartensa suoraksi puun oksaa vastaan kuin valmiina masurkkaan
+ja oikean kätensä hyppysillä hän piteli hameensa lievettä. Pää oli
+pystyssä ja taipuili tanssin mukaan, silmät loistivat ja kengän kärki
+tapaili tahtia. Äkkiä seisoi tohtori hänen edessään. Hän kumarsi.
+Eliza hymyili häntä vastaan ja muutti käsivartensa puun oksalta
+tohtorin käsivarrelle. Vaippuen, kiikutellen he läksivät kiitämään alas
+puutarhan käytävää. Muut tanssivat vetäytyivät tieltä. Noin komeaa
+paria he eivät olleet nähneet. Nainen liiteli kuin pilvi, seuraavassa
+hetkessä tulisesti pyöritelläkseen ympäri.
+
+-- Jesus Maria, kuului samassa Zofija rouvan ääni ruokasalin
+avonaisesta ikkunasta.
+
+Viulu lakkasi kuin salaman iskusta. Tanssivat päästivät toistensa
+kädet. Tohtori painoi nenäliinaa suunsa eteen ja Eliza tuijotti
+kivettyneenä ääntä kohti. Hetken kuluttua tulla läähätti Zofija rouva
+puutarhaan. Hän suuntasi askeleensa suoraan tohtoria kohti.
+
+-- Vieläkö te elätte? Kuinka te voitte olla niin varomaton että
+tanssitte? Mitä te ajattelette, lapset?
+
+Jumalan kiitos, eikö muuta! He vetivät kaikki helpoituksen henkäyksen.
+Eliza oli paikalla muistanut santarmit!
+
+Se ilta loppui surullisesti. Tohtori täytyi saattaa vuoteeseen ja
+seuraava yö oli hänelle tuskallinen, onneton.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kalpeina ja levottomina Eliza ja Zofija kohtasivat toisensa aamulla
+ruokasalissa. Kumpikaan ei ollut nukkunut.
+
+-- Hän makaa nyt, kuiskasi Zofija. -- Se tekee hänelle hyvää. Tämä oli
+hänelle vaikea yö. Hän puheli minulle vain kuolemastaan. Hän pyysi
+että me valitsisimme hänen leposijakseen kauniin paikan hautausmaalla,
+siellä kulmassa, jota korkeat lehmukset varjostavat ja josta virta
+näkyy.
+
+Zofija purskahti itkuun. Eliza lankesi polvilleen hänen eteensä ja
+kätki kasvot hänen helmaansa. Veri karkasi poskille, sydämmen täytti
+haikea tunne.
+
+Tohtori tahtoi levätä kauniilla paikalla, missä lehmukset humisivat,
+mistä virta näkyi. Sentähdenkö, että hän tiesi Elizan viihtyvän
+kauniissa ympäristössä...?
+
+-- Hän ei saa kuolla, vaikeroi Eliza, -- hän ei saa kuolla, voi Zofija
+mitä me tekisimme?
+
+Zofija lohdutteli häntä. He eivät kuulleet kuinka askeleet lähenivät
+ovea. Ovi avautui, kynnyksellä seisoi -- tohtori. Eliza kirkasi
+pelästyksestä, mutta Zofija astui hymyillen häntä vastaan.
+
+-- Kas vaan tohtoria, me hullut täällä suremme ja vapisemme teidän
+sairauttanne ja tässä te ihka elävänä astutte joukkoomme. Eiköhän olisi
+ollut parempi pysyä vuoteessa tänään?
+
+-- Ei minun puolestani kannata huolehtia, ei minun ole mikään, sanoi
+tohtori.
+
+-- Olette te kovin kalpea, väitti Eliza, hymyillen kyyneltensä seasta.
+-- Voitteko suoda minulle anteeksi? Minä olen kovasti, kovasti katunut
+sitä eilistä masurkkaa.
+
+-- Oma syyni se oli. Olin ajattelematon, sanoi tohtori ja istuutui
+tyynesti teepöytään.
+
+-- Tänään te lupaatte olla oikein varovainen, eikö totta? Me emme
+ensinkään mene kävelemään.
+
+-- Menemme hiukan, vain tänne likelle heinäniitylle, sanoi tohtori. --
+Ilma on niin kaunis ja lämmin.
+
+-- Tulee ukkonen, saatte nähdä. Kuumuus on tukahduttava.
+
+Tohtori oli peloittavan kalpea, kuin haudasta noussut. Mutta hän puheli
+kuin muina aamuinakin.
+
+-- Missähän Harmaa ja Valkoinen ovat? hämmästeli Zofija.
+
+-- En ole niitä nähnyt koko päivänä.
+
+Eliza jätti teelasinsa kesken ja juoksi kissoja huutamaan. Hetken
+perästä hän palasi, kasvoilla voitonriemun ilme.
+
+-- Hyvät herrasväet, nyt saatte nähdä oikein näytelmän! Pyydän tulkaa
+heti!
+
+Salaperäisesti hän avasi porstuan oven ja kiirehti itse edellä
+jättämättä hetkeksikään silmältä minkä vaikutuksen hänen näytelmänsä
+tekisi tohtoriin ja Zofijaan. He seurasivat häntä uteliaina. Puutarhan
+käytävällä oli koko kissaperhe. Pienellä harmaalla kissanpojalla oli
+hiiri, elävä hiiri, joka vitisi ja yritti pakoon. Emäkissa katseli
+ylpeänä sitä taitoa, jolla poikanen osasi pidellä ensimmäistä hiirtään.
+Se päästi sitä irroilleen, antoi sen juosta nurmeen, hyökkäsi sitte
+sen niskaan, paineli, pyöritteli, kieritteli sitä käpälillään. Se oli
+hurjaa leikkiä ja valkoinen pikku kissa yritti mukaan, mutta toinen
+murisi sille uhkaavasti ja sen silmät kiiluivat vihriöinä.
+
+-- Tohtorin kissan ensimmäinen hiiri, lausuivat Eliza ja Zofija
+ylpeästi kuin yhdestä suusta. -- Mitkä erinomaiset kissantaipumukset
+sillä ovat!
+
+Tohtori pudisti päätään ja tekeytyi tyytymättömän näköiseksi.
+
+-- Koko minun kasvatukseni on ollut turhaa. Raaka luonto on saanut
+jalansijaa kissassani, josta aioin hienostunutta, sivistettyä eläintä.
+
+Eliza ja Zofija purskahtivat nauruun. Sitte he kaikki istuivat pitkän
+aikaa katselemassa kissaperhettä.
+
+Päivä tuli tukahduttavan kuuma. Hengenahdistus näytti vaivaavan
+tohtoria. Hän ei saanut olluksi levolla.
+
+Päivällisen jälkeen tuli hän pyytämään Elizaa kävelemään kanssaan. He
+suuntasivat askeleensa heinäniitylle. Ukkonen jyrisi etäältä, mutta
+taivas oli kirkas ja keveitä, punertavia hattaroita uiskenteli sinessä.
+
+-- Minusta tuntuu siltä, sanoi tohtori, -- että jollen nyt teille puhu,
+niin on se myöhäistä.
+
+Hän käveli kumarruksissa, käsivarret olivat ristissä hänen rinnallaan.
+Hän oli hienossa, vaaleanharmaassa puvussa, lakki oli asetettu
+päälaelle niin, että korkea otsa jäi vapaaksi. Hänen kasvonsa
+olivat kalpeat, suu lujasti suljettu, posket kuopilla ja ilmeestä
+hänen piirteissään mahdoton päättää mitä hän ajatteli. Eliza astui
+hänen rinnallaan, totisena, juhlallisena niinkuin häntä olisi viety
+ratkaisemaan elämänsä kohtaloa.
+
+Niitty tuoksui. Heinät olivat jo kuivat ja raoilla. Kauvempana hääri
+ihmisjoukko korjaamassa niitä latoihin ennen sateen tuloa. Heiniä
+mätettiin suuriin kuormiin ja neljän hevosen vetäminä vierivät ne
+täyttä karkua niittyä pitkin maantielle ja sieltä ylös mäelle, jossa
+oli kartano. Oli aivan tyyntä, aurinko poltti. Tohtori istuutui
+heinärukoon ja Eliza asettui hänen viereensä. Tohtori nojasi
+kyynärpäitä polviinsa ja katseli pitkän aikaa ääneti eteensä. Eliza ei
+uskaltanut häntä häiritä.
+
+-- Minä tiedän, alkoi tohtori tyynesti, -- että te rakastatte minua. Ja
+te tiedätte että minä rakastan teitä.
+
+-- Tiedän, vastasi Eliza hiljaa.
+
+-- Minä olen rakastanut teitä siitä asti kun me kerran vahingossa
+lapsina jouduimme leikkimään samaan heinärukoon heinäniityllä.
+Muistatteko sitä?
+
+Eliza vastasi tuskin kuuluvasti.
+
+-- Päivä oli kesäinen niinkuin tämäkin ja ukkonen jyrisi
+kaukaisuudesta. Me olimme lapsia silloin. Minä olen kärsinyt paljon,
+paljon senjälkeen, ja isänmaani surkean kohtalon rinnalla on suurimpana
+kärsimyksenäni aina ollut se, etten teitä saanut. Ettekö te silloin
+minua rakastanut, ettekö silloinkaan sinä talvipäivänä, jolloin
+tapasimme toisemme puukäytävässä ja puhelimme keväästä?
+
+-- Rakastin, kuiskasi Eliza. -- Mutta en ymmärtänyt että se oli
+rakkautta. Se oli minusta niin mahdotonta... Ja siinä hän punastui --
+juopa minun ja teidän välillänne oli mielestäni niin suuri.
+
+-- Niin, te olitte silloin liian lapsi ymmärtääksenne ett'ei
+sivistyneitten ihmisten välillä ole juopaa vaikka ovatkin eri
+säätyluokista ja siksi minä odotinkin kaksi vuotta tehdäkseni teille
+uudestaan kysymykseni.
+
+-- Voi tiedättekö, minähän olin aivan ilman johtoa, äitini oli kuollut,
+isäni matkusteli pitkin maailmaa, Zofija rouva, ainoa, joka oli
+minua johtanut, oli mennyt naimisiin ja muuttanut pois. Oikusta minä
+menin naimisiin miesvainajani kanssa. Me olimme erään ystävättäreni
+kanssa pilalla lyöneet siitä vetoa... Isäni ei häntä kärsinyt, mutta
+minä en hänen varoituksistaan välittänyt. Minä otin hänet, hän oli
+ulkomuodoltaan niin kaunis... Voi minä olen sen tekoni saanut kalliisti
+maksaa. Koko elämäni se on minulta ryöstänyt.
+
+Eliza purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Yhä hellempänä tohtorin
+katse häntä seurasi.
+
+-- Menisi päiviä ennenkuin saisin teille kerrotuksi kaikki kärsimykseni
+avioliittoni ajalta! Monasti minä aioin itseni surmata, mutta en saanut
+sitä tehneeksi. Itsemurhassa on mielestäni aina ollut jotakin niin
+rumaa. Aioin karata ja jättää mieheni, mutta minne olisin paennut?
+Isäni, veljeni olivat minut hyljänneet, Zofija rouvasta en tietänyt
+elikö hän edes. Sukulaisia minulla ei ollut.
+
+-- Ajattelitteko te koskaan minua? kysyi tohtori.
+
+-- En. Te olitte mielestäni aivan haihtunut. Vasta täällä kun teidät
+tapasin, muistin nuo päivät lapsuutemme ajoilta. Ja te olitte heti
+mielestäni niin ihmeellisen tuttu... Mutta minä ajattelin että
+rakastitte Jadviga neitiä. Onhan hän niin suloinen. Eilenkin täällä
+niityllä, kun tytöt lauloivat, lauloi hän niiden mukana noita lauluja,
+joita te niin rakastatte. Hän ymmärtää seurustella kansan kanssa, jota
+te niin rakastatte... Miksi...?
+
+Hän katseli tohtoriin kysyvänä.
+
+-- Niin -- sanoi tohtori miettiväisesti, -- miksi minä itse asiassa
+en rakastunut häneen? Minä vertasin häntä ja teitä keskenänne ja
+sanoin itselleni, että hän se minua oikein ymmärtäisi, minulle oikein
+sopisi. Teidän ja minun mielipiteeni aina joutuvat ristiriitaan,
+sillä kasvatuksemme on ollut tuiki erilainen. Mutta ihmeellisellä,
+salaperäisellä voimalla te minua pitelitte nyt, niinkuin silloin
+lapsuuden päivinä... Nyt se oli myöhäistä.
+
+He vaikenivat. Elizan silmät olivat alas painuneet. Pitkät, mustat
+silmäripset lepäsivät poskipäillä. Hän aukaisi kosteat silmänsä.
+
+-- Suokaa minulle anteeksi sen mitä tein, en tietänyt mitä tein! Voi
+suottehan?
+
+Hän väänsi käsiään ja hänen äänensä rukoili.
+
+-- Olettehan itse kärsinyt yhtä paljon kuin minä. -- Niin, mutta syy
+oli minun. Voi minua onnetonta. Kun saisin tehdyn tekemättömäksi!
+
+Hän oli liikuttava kyyneleettömässä tuskassaan. Tohtori katseli häntä
+hellästi.
+
+-- Ottakaa minut nyt, lausui hän äkkiä rukoillen, -- antakaa minun
+seurata itseänne! Minä hoidan teitä niin hellästi, en luovu luotanne
+hetkeksikään. Ottakaa minut vaimoksenne, rakastattehan te minua!
+
+Hän hymyili ja nosti häntä vastaan valkeat, paljaat käsivartensa. Hän
+tarttui hänen käteensä ja painoi siihen kuumat huulensa. Tohtori sysäsi
+hänet luotaan. Piirteet hänen kasvoillaan olivat kuin kivestä.
+
+-- Se on nyt myöhäistä, sanoi hän kovalla äänellä. -- Minä en
+enään kuulu itselleni: olen kuolemalle kihlattu. Minä en saa teitä
+omistaa! Jos teitä suutelisin, veisin teidät hautaan mukaani, minun
+henkäyksessäni on myrkkyä, minä en saa teitä liketä.
+
+Eliza heittäytyi hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri.
+
+-- Voi ottakaa minut mukaanne hautaan. Minä tahdon kuolla kanssanne.
+Mitä minulla enään on maailmassa jos te menette pois? -- Hyvä Jumalani,
+puhdas, pyhä neitsyt, Maariani, kuningattareni, anna hänelle elämä! Hän
+on vielä nuori, sinä et voi tahtoa ottaa häntä pois...!
+
+Eliza oli lamassa puun juurella, kasvot ja kädet korotettuina taivasta
+kohti. Kun hän hänen nuorta elämäänsä rukoili, hymyili hän kyyneltensä
+seasta ja hänen äänensä väräeli.
+
+-- Te rukoilette mahdottomia, sanoi tohtori.
+
+Eliza oli siinä polvillaan kietovan kaunis. Hänen kosteat silmänsä
+katselivat kaihoten hänen kasvoihinsa, hänen povensa kohoili, hänen
+avoimet huulensa näyttivät janoavina rukoilevan suudelmaa. Hän
+väänteli käsiään. Äkkiä tarttui tohtori molemmin käsin pitelemään
+otsaansa ikäänkuin hän olisi järkeään peljännyt. Eliza katseli häneen
+vilkkumatta. Hän hymyili.
+
+Hänen hymyilynsä huumasi, häikäisi. Eliza laahautui hänen luoksensa
+ja heittihe hänen syliinsä. Tohtori tarttui kovin käsin hänen
+käsivarsiinsa.
+
+-- Ei edemmä, sanoi hän. -- Nyt me menemme sisään. Posti on kai jo
+tullut. Te saatte ehkä kirjeen isältänne. Toiste kerron teille enemmän
+itsestäni, jos tahdotte kuulla.
+
+Eliza nousi ja pyyhki kasvonsa. Ääneti he astuivat taloa kohti.
+Aitavierellä seisoi ajopeli ja mies sitoi kiinni hevosia. Nähdessään
+tohtorin hän tuli häntä tervehtimään ja ojensi hänelle kirjelipun. Se
+oli rypistynyt ja ilman päällekirjoitusta.
+
+-- Mistä se on? kysyi tohtori pahaa aavistaen.
+
+-- Apteekkarilta.
+
+Tohtori aukaisi sen ja silmäili läpi lyhyen sisällön. Eliza ei
+ennättänyt sitä häneltä kysyä ennenkuin Zofija hymyillen ja liehuttaen
+kirjettä ilmassa, likeni heitä.
+
+-- Eliza rouvalle kirje! huusi hän jo kaukaa.
+
+Eliza tarttui siihen vapisevin käsin. Hän tunsi käsialan, hän tunsi
+sinetin. Se oli hänen isältään. Tohtori taas ojensi kirjeensä Zofija
+rouvalle. Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Alla ei ollut nimeä. Se
+sisälsi ainoastaan sanat: "Santarmit voivat minä hetkenä hyvänsä olla
+teillä".
+
+Zofija kävi kalpeaksi kuin vaate, kauhu painoi leimansa hänen
+kasvoihinsa.
+
+-- Jesus Maria! sai hän kuiskatuksi.
+
+Sitte kokosi hän järkensä ja alkoi ryhtyä valmistuksiin odotettujen
+vastaanottamiseksi. Luultavasti tekisivät he täällä kotitarkastuksen.
+Eliza sai unohtaa kirjeensä ja olla apuna. Mutta mistä päästä he
+alkaisivat, mikä oli talossa vaarallisinta? Mikä hävitettäisiin
+ensin? Zofija väänsi ovet lukkoon, astui kirjakaapin luo ja avasi
+sen. Sitte hän kiiruhti piironkinsa laatikkoa avaamaan, meni taas
+takaisin kaapille ja alkoi sieltä etsiä. Pian oli hänen käsissään pieni
+kirjaläjä.
+
+-- Nuo ovat poltettavat! sanoi hän hätäisesti. -- Ne ovat
+liettuankielisiä kirjoja. Eliza, katsokaa ulos ikkunasta, näkyykö
+mitään?
+
+-- Ei mitään.
+
+Uuniin sytytettiin tuli. Sinne heitettiin vanhoja kirjeitä ja
+kellastuneita papereja. Zofija oli ne pelastanut edellisistä
+kotitarkastuksista. Nyt antoi hän niiden mennä. Hän oli polvillaan
+laatikkonsa edessä, tuli loimotti huoneen valkeilla seinillä, punersi
+Zofijan kasvot ja valaisi tohtorin taipuneen vartalon, kun hän astui
+ohitse. Hän käveli pitkin askelin edestakaisin salin päästä ruokasalin
+päähän. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, hiukset roikkuivat
+poskille.
+
+-- Eliza, kuiskasi Zofija, -- ottakaa tämä käärö, siinä ovat
+miesvainajani kirjeet, en raaski niitä polttaa enkä tahdo että niitä
+tutkitaan, piiloittakaa ne jonnekin, vaikka rannalle. Eihän mitään näy
+maantiellä?
+
+Eliza kiirehti pois ja tohtori sulki oven hänen jälkeensä. Hetkisen
+vielä lisäsi Zofija sytykettä uuniin. Sitte lankesivat hiiltyneet
+paperit tuhaksi.
+
+-- Missä minun musta nahkalaukkuni on? kysyi tohtori äkkiä. -- Se
+täytyy panna tallelle. Jollen minä palaisi, niin lähettäkää se
+ystävilleni, te tiedätte kyllä minne.
+
+-- Kyllä, kyllä. Mutta se on Elizalla.
+
+Heidän piti odottaa Elizaa, joka oli mennyt rantaan. Jokainen hetki
+venyi kiusallisen pitkäksi. Vihdoin hän tuli. Laukku käärittiin
+vaatteeseen ja kätkettiin puutarhaan, perunamaahan. Ja niin oli kaikki
+valmista. Puuhaa oli kestänyt ehkä viisitoista minuuttia. Piti vain
+saada talon mieliala rauhaisan näköiseksi, jottei mikään herättäisi
+epäluuloa.
+
+Tohtori ja Eliza kävelivät puutarhassa. Taivas oli pilvessä, puissa
+pihisi salaperäisesti niinkuin rajuilman edellä. Kukkalatvat loistivat
+kirjavina. Liljat vain olivat varisseet. Niiden lehvät lepäsivät lumena
+nurmikossa. Latvassa oli vielä pari kukkaa. Ne tuoksuivat vienosti.
+
+-- Mitä kirjoittaa kreivi, isänne? kysyi tohtori.
+
+-- Hän on sairaana ja pyytää minua luokseen.
+
+-- Onko hän maalla?
+
+-- On. Syntymäkodissani, jonka te hyvin tunnette.
+
+Tuntui olevan niin paljon, paljon sanottavaa. Jälestäpäin he
+muistaisivat että siitäkin ja siitäkin olisi pitänyt puhua. Mutta
+kumpikin antoi nyt kalliitten viimeisten hetkien kulua lausumatta
+mitään. He vain katselivat toisiinsa. Äkkiä tohtori seisahtui
+liljalavan eteen ja loi Elizaan pitkän katseen.
+
+-- Sanokaa se, pyysi Eliza.
+
+Hän ymmärsi että tohtori aikoi jotakin sanoa.
+
+-- Tahdotteko jatkaa elämäntehtävääni?
+
+-- Minä!... Voi jospa vain voisin!
+
+-- Te voitte. Tulette isänne vanhalle maatilalle Liettuassa. Ruvetkaa
+rakastamaan kansaa, joka teitä siellä ympäröi. Saatte nähdä että se työ
+tyydyttää.
+
+Elizasta tuntui helpolta ja suloiselta tehdä tuo lupaus. Mutta kun hän
+sitte näki tohtorin kasvot ikäänkuin kirkastuneina seuraavan jotakin
+kaukaista, kaukaista, valtasi tuska hänen rintansa ja kyyneleettömänä
+hän vaipui nurmikolle. Hän kadottaisi hänet, hän ei häntä koskaan saisi
+nähdä...!
+
+Zofija rouva oli sillaikaa kyökissä. Oli tuotu marjoja kaupaksi.
+Hän läksi ruokasalista noutamaan rahaa ja vilkasi ulos ikkunasta.
+Silloin näki hän kaksi miestä sini- ja punakirjavissa puvuissa juosten
+likenevän taloa.
+
+Siinä he olivat, santarmit! Ilmoittaisiko hän heistä jo Elizalle
+ja tohtorille, jotka istuivat puutarhassa? Siihen ei enään ollut
+aikaa. Kalpeana hän hoippui ulos. Portti narisi. Läähättäen miehet
+seisahtuivat hänen eteensä. Ylpeällä ryhdillä kohtasi hän heidät ja
+kysyi lyhyesti:
+
+-- Mitä herrat etsivät?
+
+-- Meillä on käsky tulla vangitsemaan tohtori Petras Budrista, joka
+oleskelee teidän talossanne.
+
+-- Odottakaa tässä.
+
+Hetken kuluttua hän tohtorin ja Elizan seurassa tuli takaisin.
+Santarmit uudistivat vangitsemiskäskynsä. Hänen piti seurata
+heitä voitin [meidän nimismiestä vastaava virkamies] asunnolle,
+jossa santarmipäällikkö odotti. Valmistusajan tuli olla lyhyimmän
+mahdollisen. Mitä hän oli tehnyt? Minne hän vietäisiin? Koska hän
+pääsisi vapaaksi? Sitä he eivät tietäneet; heille oli vain annettu
+vangitsemiskäsky.
+
+Zofija rouva käski miehet ruokasaliin odottamaan ja valmisti heille
+teetä. He eivät saaneet istuutua ja kiellettyä oli minkäänlaisten
+virvokkeidenkin nauttiminen. Hän sai heidät sentään houkutelluiksi
+ottamaan viinaryypyn ja lasin teetä. Siinä heitä kestittäessään kertoi
+hän heille tohtorin taudista ja kehoitti heitä hoitamaan häntä hyvin
+matkalla.
+
+Äänettöminä tohtori ja Eliza kokosivat tohtorin välttämättömimmät
+tavarat pieneen kääröön. Salaa Zofija ja Eliza keräsivät rahansa hänen
+kukkaroonsa.
+
+Ilta jo hämärsi. Sataa tuhutti ja ukkonen jyrisi etäältä. Metsä
+seisoi pimeänä, hiljaa, silloin tällöin nousi tuuli valtavasti sitä
+ravistamaan. Pilviä, suurina kuin vuoret, vieri taivaalle, salama
+välähti tuontuostakin valaisemaan maisemaa.
+
+Tohtori veti päällystakin ylleen, Eliza ojensi hänelle lakin, Zofija
+kietoi hänen hartioilleen suuren huivin. Santarmit katselivat
+äänettöminä. Ei kumpikaan naisista itkenyt, ei kumpikaan valittanut.
+Hämärä kätki peittoonsa heidän kärsivät kasvonsa. Kukaan ei ollut
+muistanut sytyttää tulta lamppuun.
+
+-- Hyvät herrat, lausui Zofija rouva ja asettui rukoilevana santarmien
+eteen, -- hoitakaa tohtoria hyvin! Näettehän että hän on sairas, mies
+joka on kuolemaisillaan.
+
+Eliza mittasi heitä leimuvin katsein ikäänkuin hän olisi tahtonut
+heidät maahan polkea. Mutta hän ei sanonut mitään.
+
+-- Olemmeko valmiit lähtemään? kysyi toinen santarmeista.
+
+Tohtori tarttui Zofijan käteen ja painoi siihen huulensa. Zofija sulki
+hänet syliinsä ja puhkesi valittaen itkemään. Eliza ei tahtonut päästää
+tohtorin kättä. Hän painoi sitä rinnalleen ja suuteli sitä uudestaan ja
+uudestaan. Kun he astuivat porstuan kynnyksestä, leimahti heleä salama.
+Sen salaman valossa näkivät he toisensa viimeisen kerran. Tohtori
+nousi rattaille, santarmit asettuivat molemmin puolin. Tuskin sai hän
+aikaa ojentamaan kätensä naisille. Piiska läiskähti, hevoset lähtivät
+liikkeelle.
+
+Kuin kiinninaulattuina seisoivat molemmat naiset. Salama lämmitti
+heitä, sade kasteli heitä. Äkkiä Eliza heräsi.
+
+Hän ei ole kaukana vielä, hänet voi vielä tavata. Hänen _täytyy_ vielä
+saada nähdä hänet. Hän heittäytyy santarmipäällikön jalkain juureen
+polvilleen. Hän vakuuttaa, hänelle, että hän on viaton. Hänen _täytyy_
+päästä vapaaksi!
+
+-- Zofija, sanoi hän vilkkaasti, -- mennään voitin asunnolle. Ehkä
+saamme jotakin kuulla.
+
+Zofija suostui siihen, vaikka tietäen, ett'ei se mitään vaikuttaisi. He
+pukeutuivat tummiin sadetakkeihin ja kiersivät huivit päähänsä, jott'ei
+heitä tunnettaisi. Helmojaan nostellen he astuivat tietä pitkin. Satoi
+hiljaa, lämmintä sadetta. Kiiltomatoja näkyi nurmikosta. Ei kuulunut
+ääntä mistään. Omituinen toivo oli syttynyt heihin molempiin. Eliza
+odotti hengitystään pidellen.
+
+Voitin asunnon ikkunoista loisti tulta. Ohuiden uutimien läpi saattoi
+nähdä, että oltiin ruualla. Silloin tällöin kurottautui käsi jotakin
+ottamaan tai liikkui varjo edestakaisin.
+
+-- Jääkää te tähän, sanoi Zofija kuiskaten, -- niin minä käyn kyökissä
+kyselemässä.
+
+Hän meni. Eliza seisoi pensaikossa, joka jäsen jännitettynä, jokainen
+hermo tähystelemässä. Portailta kolahteli ikäänkuin askeleita, sisästä
+saattoi kuulla ääniäkin. Hänen kenkiinsä oli tarttunut kerros märkää
+hiekkaa, hiukset olivat auenneet ja riippuivat olkapäillä. Päänsä
+liikkeillä hänen täytyi estää niitä pääsemästä kasvoille. Heinä hänen
+ympärillään oli korkeaa ja tuoksui. Hän kuuli oman sydämmensä lyönnit.
+Nyt nousi joku herroista, parrakas pää loi suuren varjon voitin salin
+seinälle, hän otti pullon käteensä... Tohtori mahtoi istua kauvempana,
+koskei häntä näkynyt... Tohtori tuolla, tuossa risaisessa talossa,
+häntä kuljetetaan pois, syytetään, aiotaan vangita. Hänet tappavat
+sillä tavalla... Mutta se ei saa tapahtua! Hänen täytyy se estää. Hänen
+päätöksensä oli valmis.
+
+Hän astui päättäväisesti ulos pensaastaan, kiiruhti portaille. Hän
+säpsähti. Pitkä mies, yksi santarmeista tarttui lämpimällä kädellä
+hänen käteensä.
+
+-- Tästä ei päästetä ketään.
+
+-- Väisty, kurja! huusi Eliza. Hän pelästyi. Hän ei ollut huomannut
+miestä, joka puoli nukkuen, sinelliinsä käärittynä oli istunut
+penkillä. -- Tiedätkö kuka minä olen ja sinä uskallat minuun koskea?
+
+-- Se ei sinua auta, vaikka olisit kuka tahansa. Käänny vain takaisin.
+
+-- Mene paikalla ilmoittamaan santarmipäällikölle, että överstinrouva
+Kochanowski tahtoo häntä puhutella. Mene!
+
+Eliza käski äänensä koko mahdilla ja polki jalkaansa maahan, mutta
+santarmi nauroi hänelle vastaukseksi. Hän nieli kiukkunsa ja ravistaen
+hiukset kasvoiltaan hän pistävällä ivalla jatkoi:
+
+-- Vai niin, et tottele! No tiedänpä mikä sinun tapaisillesi herroille
+kelpaa -- -- se on... _kulta!_
+
+Hampaittensa välitse hän sihisten päästi viimeisen sanan, ja asetti
+suuren kultaisen rintaneulan santarmin eteen.
+
+-- Sinä saat tämän, jos viet sanan päälliköllesi. Se on kultaa ja kivet
+ovat jalokiviä. Sinä saat sen, mutta mene paikalla.
+
+Mies ojensi kättänsä ottamaan neulaa. Hän alkoi ymmärtää ja nähtävästi
+heltyä. Mutta samassa tarttui joku takaapäin Elizan olkapäihin. Se oli
+Zofija rouva.
+
+-- Tulkaa pois rakkaani, kuiskasi hän, -- me vain pahennamme hänen
+tilaansa, jos täällä viivymme. Tuo ei auta. Minä tunnen santarmit.
+
+Hän ei ollut päässyt kyökkiin. Santarmi oli sielläkin ollut
+vartioimassa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin. Molemmat
+naiset astuivat kotiin päin. Välistä voihkasi Eliza tuskallisesti kuin
+lapsi joka näkee pahaa unta.
+
+-- Enkö minä saa häntä _koskaan_ nähdä? sanoi hän itsekseen ikäänkuin
+omia ajatuksiaan selvittääkseen.
+
+-- Ehkä joskus, vastasi Zofija, -- jos hän elää siksi kuin päästävät
+hänet vapaaksi, mutta siitä ei tiedä koska se tapahtuu.
+
+-- Mutta mitä hän on tehnyt? Hänhän oli viaton? Tämä on mahdotonta! He
+eivät voi häntä viedä. He tutkivat asian tuolla ja hän tulee kotiin jo
+täksi yöksi!
+
+-- Te olette puolalainen nainen, sanoi Zofija rouva, -- ettekä tätä
+ymmärrä!
+
+Eliza kääntyi äkkiä ympäri. Valo voitin asunnon ikkunasta näkyi vielä.
+Kuului ääniä ja rattaitten räminää. He tekevät lähtöä, he tulevat ehkä
+tästä ohitse! Naiset seisoivat henkeä pidätellen. Sataa tuhutti hiljaa.
+Ukkonen jylisi etäällä. Oli pilkkosen pimeä.
+
+-- Olkaamme ääneti, kuiskasi Zofija, -- hän kärsisi kaksin kerroin, jos
+tietäisi meidän olevan täällä.
+
+He seisahtuivat tiepuoleen aitaa vastaan. Ei kuulunut mitään pitkään
+aikaan.
+
+Nyt he tekevät valmistuksiaan, herrat pukevat ylleen. He eivät aavista
+mitä on tekeillä. Kun he ovat päässeet siihen, missä vainion aita
+alkaa, keskellä pilkkosta pimeää pysähtyvät äkkiä hevoset. Hän, Eliza,
+on karannut esiin piilostaan, tarttunut hevosten suupieliin. Hän käy
+käsiksi miehiin, hän... hän... keksii viimeisessä hädässä jonkun
+keinon. Hänen _täytyy_ keksiä. Taivaan kaikki Pyhät auttakoot! Eliza
+järjesti hiuksensa ja työnsi yltään huivin, joka saattoi olla hänen
+tiellään. Jo erottautui ääniä, piiska läiskähti, rattaat läksivät
+liikkeelle.
+
+-- Nyt, huokasi Zofija rouva -- he hänet vievät, rattaat etenevät, he
+menevät toista tietä.
+
+Toista tietä! Elizalta tukahtui henki, ikäänkuin kova koura lakkautti
+sydämmen liikunnan. Hän lankesi suin päin maahan. Hetken kuluttua tunsi
+hän Zofijan hellän äänen kutsuvan kotiin. He menisivät pelastamaan
+laukkua, _hänen_ laukkuaan jonka olivat puutarhaan kätkeneet,
+kastumasta. Toisiinsa nojauneena he läksivät ja olivat tuskin päässeet
+katon alle, kun rajuilma oli valloillaan. Tuuli ravisti metsää, talon
+perustukset tuntuivat huojuvan, ukkosen jyrinä helistytti ikkunoita,
+salamat valaisivat yön pimeyden häikäisevän valoisaksi.
+
+Ruokasalin pöytä seisoi vielä katettuna. Piika oli lisännyt hiiliä
+teekeittiöön, se kiehua porotti kodikkaasti. Tuossa oli koskemattomana
+ja jäähtyneenä teelasi, jonka Zofija oli kaatanut _häntä_ varten.
+Kissanpojat olivat nukkuneet sohvalle, emäkissa liikkui levottomana
+lattialla ja naukui kun ukkonen jyrisi. Eliza istuutui sohvalle ja
+otti syliinsä harmaan pikku kissan. Hänen mieleensä muistui kuinka
+se aamulla oli leikitellyt hiiren kanssa. He olivat seisoneet ja
+katselleet. Aivan samalla tavalla piteli kova kohtalo nyt _häntä_. Hän
+istuu rattailla santarmien välissä, salama valaisee hänen kalpeita,
+sisäänpainuneita poskiaan...
+
+Salin pöydällä tapasi Eliza hänen veitsensä ja muutamia revittyjä
+paperiliuskoja. Hän ei saanut niitä sommitelluksi yhteen, vaikka
+koetti, niistä sai vain yksityisiä sanoja... Sohvan alla oli puun oksa,
+jolla hän oli leikittänyt kissoja. Eliza otti sen käteensä... Tohtorin
+kamarin ovi oli auki, siellä oli kaikki tavallisessa järjestyksessään,
+viulu pöydällä, paperit ja kynät... Kolkko tyhjyys kirkui vastaan
+kaikkialta, muistot saivat sydämmen vuotamaan verta joka askeleelta...
+Tuontuostakin sanoi Zofija rouva, jotakin hiljaisella äänellä ja
+siunaili salamoiden iskiessä.
+
+Äkkiä kuului kova koputus ikkunaan. Naiset säpsähtivät ja molempien
+mielessä välähti omituinen toivon tunne. Mutta se oli vain Jadviga,
+joka pyrki sisään. Hänen vaatteensa ja hiuksensa olivat läpimärät ja
+nyyhkien hän heittäytyi Zofija rouvan kaulaan. Sitte hän meni Elizan
+luo, joka äänettömänä, kyynelittä istui ruokasalin sohvalla. Jadviga
+lankesi polvilleen hänen eteensä ja painaen huuliaan hänen kädelleen
+lausui vähä väliä:
+
+-- Oi, suokaa minulle anteeksi!
+
+Eliza ei ensin häntä huomannut. Vasta vähitellen hän heräsi kuin
+unesta kuuntelemaan Jadvigan tunnustusta. Hän oli ollut hänelle
+mustasukkainen, hän oli häntä vihannut, panetellut... Tyttö väänteli
+omantunnontuskissa ja surussa. Eliza sulki hänet syliinsä ja nojaten
+päätään hänen rinnalleen, puhkesi hän hurjasti itkemään.
+
+-- Te annatte minulle anteeksi? rukoili Jadviga.
+
+-- Ei, lapsi, ei ole minulla mitään anteeksi annettavaa. Molemmat
+olemme rakastaneet...
+
+Jadviga suuteli hänen kättänsä ja läksi. Läpi rajuilman ja yön kiirehti
+hän kotiin. Zofija saattoi hänet puutarhan aitaan asti. Kun hän palasi
+sisään, oli Eliza lähtenyt levolle. Zofija istuutui hänen vuoteensa
+laidalle.
+
+-- Älkää itkekö rakkaani, lohdutteli Zofija. -- Aatteet vaativat
+uhrinsa. Hän ei ole elänyt turhaan. Hän kaatuu kuin urho
+taistelutantereelle.
+
+-- Jospa hän kaatuisi, jospa kuolisi! sanoi Eliza hiljaa. -- Antaisin
+hänet mielelläni kuolemalle. Mutta minä kurja, julma, vasta polvillani
+rukoilin hänelle elämää.
+
+-- Me emme usein tiedä mitä teemme... Antakoon Jeesus Kristus anteeksi!
+
+-- On niin kamalaa ajatella että hän on raakojen ihmisten käsissä,
+heidän mielivallassaan, hän jonka sielu on hieno ja arka kuin liljan
+kukka... Jumalani, Jumalani älä kuule sitä rukousta, jonka sinulta
+vasta rukoilin, vaan ota hänen henkensä luoksesi...
+
+Hän asetti kapeitten sormiensa päät vastatusten rinnalleen ja rukoili
+kauvan ja kiihkeästi. Zofija oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä. He
+eivät enään pyytäneet hänelle elämää eikä kuolemaa, he rukoilivat vain
+Jumalan johtoa...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Parin päivän perästä läksi Eliza isänsä luo täyttämään rakkaansa
+elämäntyötä. Zofija jäi yksinäisyyteensä.
+
+Muutamia päiviä ennen joulua saapui heille sanoma tohtorin kuolemasta.
+Hän oli kuollut vankilassa, ennenkuin tutkintoa oli pidetty tai
+tuomiota langetettu.
+
+
+
+
+Vieraalla virralla.
+
+
+Vene liikkuu hiljaa alas virtaa, airot lepäävät, soutajat vaikenevat.
+Kuuman päivän ilta on raikas, veden pinnalla vaippuu sumu ja kuu nousee
+taivaalle suurena, värittömänä, kukkivien tuomien takaa.
+
+Professori itse pitää perää, soutua hoitaa Mihail Mihailovitsch,
+muut istumme kukin tuhdallamme työttöminä. Tuontuostakin laulaa
+Julia Ivanovna vienoa kansanlaulua, sillä välin puhelemme Moskovan
+tukahduttavasta kuumasta, jota koetamme unohtaa. Pukuja on päästetty
+hiukan huolimattomiksi, naiset ovat irroittaneet palmikkonsa; joku
+viheltelee, joku huudahtaa ärsytelläkseen kaikua. Jokainen nauttii
+vapaudesta, ensimmäisestä kesäpäivästä maalla.
+
+Minullahan on kirje taskussa, kirje Suomesta, kotoa, pikku siskolta,
+jonka posti vasta toi. Otan sen esille ja luen salavihkaa alun:
+
+"On yö, mutta en voi mennä levolle, sillä on niin kaunista. Järvi on
+tyynenä, peilikirkkaana, ikkuna on auki, satakielet laulavat. Äkkiä
+kuulen jonkun kävelevän. Se on Anni, joka nyt vasta tulee kotiin.
+Nähdessään minut ikkunassa, tulee hän luokseni ja ojentaa minulle
+kukkivan tuomenoksan..."
+
+Enempää en ehdi lukea, sillä nimeäni lausutaan ja minulta kysytään
+jotakin. Kätken kirjeen taskuuni odottamaan yksinäistä hetkeä.
+
+Toisella rannalla on mäki, puuton, kivetön. Laudan päällä onkii
+paljasjalkainen poika, joka välillä sylkee onkimatoonsa tehdäkseen
+sitä maukkaammaksi. Liikahtamatta hän tuijottaa oman kuvansa punaiseen
+paitaan, rikkinäisiin housuihin, pitkiin sääriinsä, jotka kertautuvat
+veden tyynessä. Mäkeä ylös kävelee venäläisen papin pitkään, mustaan
+huokkaan puettu mies. Hänen tukkansa on litistetty lasten käsien
+kaulailuun, sillä sylissään hän kantaa lasta, joka hellästi painaa
+poskensa hänen poskeensa. Kylällä haukkuu koira. Puutarhojen takaa
+näkyvät rakennusten katot ja kirkon risti. Kun veneranta katoo
+näkyvistä, vaikenevat vähitellen sen asukkaitten äänetkin. Kosteutta
+lankee janoovalle maalle ja hämärää lehdoille, joita aurinko on
+polttanut.
+
+Vesi on syvää ja tyyntä kuin syksyisen jään pinta. Metsässä liikkuu
+omituinen suhina kuin satakielten hyppimisestä oksalta oksalle.
+Ne laulavat vihellellen, viserrellen, raksutellen. Tuomen oksat
+retkottavat yli veden pinnan ja satelevat kukkiensa lunta virran
+mukaan. Mieleeni tulevat kansanlaulun sanat:
+
+    Tuomi on virran rannalla,
+    jonka juurella minä istuin.
+
+Ja minä hyräilen sitä hiljaa itsekseni, uudestaan ja uudestaan. Eteeni
+nousee koti sydänmaalla, jonka mökit nyt ovat uneen vaipuneet. Tyynenä
+siellä lepää järvi, sumu vaippuu kytömailla, aitan syrjällä seisoo
+tuomi. Ja tyttö, joka ei ole saanut unta heinävuoteellaan aitassa,
+astuu ulos tuomen juurelle ja taitellen oksaa puusta hyräilee sitä
+samaa nuottia:
+
+    Tuomi on virran rannalla,
+    jonka juurella minä istuin.
+
+Hameen alta näkyy päivettynyt jalka, paita on karkeana kaulalla,
+tukka on valkea ja silmät siniset. Minä hänet hyvin tunnen, hän on
+Anni, lapsinahan olemme leikkineet yhdessä. Minun tekee niin mieli
+mennä hänen luoksensa, tarttua hänen käteensä niinkuin ennen. Että
+juostaisiin kilpaa järvelle, otettaisiin venhe ja lähdettäisiin tuonne
+saarelle...
+
+-- Nuori Suometar, nuori suomalainen rouva, mikä teidän on? Joko olette
+meihin kyllästynyt? Joko on ikävä?
+
+Heidän kaikkien katseet ovat minuun käännetyt. Olen venheessä vetten
+päällä, mutta kanssani ei ole Anni, lapsuuden ystävä; eikä saari tuolla
+ole kotosaareni. Professori heittää sikaarinsa veteen ja tarttuu
+huolestuneesti käteeni koettaakseen onko minun kylmä, Julia Ivanovna
+lakkaa polttamasta paperossiaan, silittää otsaani ja suutelee poskeani.
+Ja minä hymyilen heille ja vakuutan että olen ihan terve, että vain
+tulin muistaneeksi kotimaatani.
+
+Olen sinä hetkenä enemmän yksin kuin milloinkaan ennen. Mieleen hiipii
+kipeys, sydäntä alkaa särkeä, rintaa kuorii sanomaton kaiho. Olen niin
+köyhä, niin alastoin, kun ei maakaan allani ole omani!
+
+Se tunne tulee niin suurena että minä nöyrtyneenä, lamautuneena vaivun
+läjään. Sydän lyö, posket hehkuvat, hengitys on tukahduttamaisillaan.
+Tahtoisin ojentautua pystyyn seisomaan, antaa rinnan laajeta, koko
+henkeni voimalla tavotella ajatuksiini kaihoni määrää: Suomea. Mikään
+ei mua pitele. Poissa olen, kaukana täältä, siellä missä nyt on kevään
+yö ja kalpeina lepäävät järvet. Koivu on siellä sisareni, petäjä
+veljeni, jokainen kivi ystäväni, mättäät, nurmet uskottujani. Syliini
+minä suljen kukkivat maani, kuiskaan niille miten niitä rakastan,
+huuleni painan multaa hyväilemään, polvillani kiitän siitä, että Suomen
+omistan.
+
+On jo pimeä kun veneen kokka kolahtaa kotilaituriin. Nurmi on kosteaa,
+kilpaa juostaan ylös mäkeä professorin huvilalle. Samovaari kiehua
+porisee katetulla pöydällä. Rouvan tuolinkarmille on heitetty kauniisti
+ommeltu pyyhinliina. Nälkäisten innolla asetutaan pöytään. Ja minä
+sotken tuota vierasta kieltä, ja leikin ja nauran.
+
+Mutta kun kaikki ovat menneet levolle ja minä olen saanut kirjeeni
+luetuksi, hiivin ulos pimeään. On kuin kaikki olisi ijäiseen uneen
+langennutta ja minä ainoana elollisena olentona seisoisin avaruuden
+rannalla. Ja siellä minulle selviää mitä tämä kaikki on. Mieli tyyntyy
+ja rinta täyttyy riemulla.
+
+Tämähän on se josta monasti pelkäsin ettei sitä mulla olisi, tunne
+isänmaasta. Edessäni on valmiiksi viitattu tie, suuri elintehtävä.
+
+Nuoruuteni -- kaiken, kaiken mitä minulla on, sen annan sinulle Suomi,
+ihana kotini! Ota minut kokonaan. En sirpaletta voimistani jaa muualle,
+jotten olisi sinulle uskotoin, äiti, sinä jonka metsien huminassa
+kasvoin. Pieni on voimani, vähäiset varani, mutta ota vastaan ne! --
+Ja sinä taivasten Herra, ota minusta pois pahuus, sillä synnyinmaani
+hyväksi sinä panit minut elämään. Synnyinmaani köyhä minut tarvitsee.
+
+Olen painanut kädet rinnalle ja tuijotan eteeni kuolleeseen maisemaan,
+jota kuu valaisee. Minua palelee, palelee sieluun saakka. Kuusi, johon
+nojaan, ei kysy kyyneleitäni.
+
+Mutta siellä on nyt valoisa kevätyö. Koivun nuput ovat
+hiirenkorvalla... Miten sitä rakastan, sitä valoa, sitä kevätyötä, sitä
+koivua siellä!
+
+Nyt vasta sen tunnen. Tänneköhän kauvas minun täytyikin tulla jotta
+oppisin sen tuntemaan?
+
+Moskovassa keväällä 1894.
+
+
+
+
+Koketti.
+
+
+I.
+
+Pitkin askelin, syrjään vilkaisematta ja välinpitämättömien näköisinä
+astuivat Erkki Berg ja Akseli Latvala tyttökoulun sivutse. Suuri joukko
+tyttöjä siinä käveli odottamassa että ovet avattaisiin. Akseli sai
+yhtämittaa nostaa lakkiaan, mutta Erkki ei kuin ulkomuodolta tuntenut
+ketään koko joukosta.
+
+-- Mutta täytyy sinun toki myöntää, että Anna on kaunis, sanoi Akseli
+Erkille jatkoksi heidän keskustelulleen.
+
+-- Kaunis -- niin, kauneus on häälyvä käsite. Se on aivan maun asia.
+Minä puolestani en ihaile sellaista kauneutta kuin Annan, hänessä on
+liian paljon teeskentelyä, hän on täydellinen koketti.
+
+Erkki tulistui puhumaan kuin loukatun totuuden puolesta. Akseli nauroi.
+Samasta asiasta he olivat puhuneet monet monituiset kerrat. Erkkihän ei
+tuntenut Annaa. Anna ei ollut koketti, se oli kaikki luontoa hänessä.
+Kateelliset tytöt olivat hänelle keksineet sen nimen siksi, että
+pojat hakkasivat häntä enemmän kuin heitä. Kukaan toinen ei saattanut
+olla niin iloinen kuin Anna, niin veitikkamainen ja vallaton, niin
+luonnollinen.
+
+-- Sen sinä vielä itse myönnät, kun sinut tutustutan häneen, vakuutti
+Akseli.
+
+No niin, Erkki vain hymyili. Ja oikein häntä nauratti, kun Akseli
+johtui uskomaan hänelle syviä salaisuuksia suhteestaan Annaan. He
+olivat miltei kihloissa. Yhtenä iltana -- oli kaunein kuutamo ja
+huurteiset puut -- he tulivat luistinradalta ja astelivat haaveillen
+toistensa rinnalla. Anna tuontuostakin naurahti tavalliseen tapaansa.
+Hänen kotiportillaan he seisahtuivat ääneti katsomaan tähtitaivasta.
+Silloin Akseli ojensi hänelle kirjeen, jota hän monta päivää oli
+kantanut povitaskussaan. Se sisälsi hänen rakkautensa tunnustuksen.
+
+-- Älä nyt sentään levittele tuota juttua kenellekään, lisäsi Akseli
+lopetettuaan.
+
+Erkki tietysti lupasi. Mutta oli hän sanomaisillaan, että Annan serkku
+Lauri Vaurio hänelle oli uskonut melkein samallaisen jutun itsestään ja
+Annasta. Mutta hänkin oli kieltänyt sitä levittelemästä ja Erkki pysyi
+luottamukselle uskollisena. Mutta hänen päähänsä välähti samassa tuuma:
+pienen kepposen hän panisi toimeen rakastuneille tovereilleen. Sieti
+heille hiukan nauraa.
+
+Kertomuksen muodossa, tosin hiukan muutettuna, luettiin heidän
+sieluntilansa jo seuraavana lauvantaina konventin sanomalehdestä.
+Se herätti toiselta puolen suurta riemastusta, toiselta puolen
+suuttumusta. Asianomaiset, sekä Vaurio että Latvala epäilivät paikalla
+Erkkiä ja ottivat vuorotellen hänet kanssaan kahdenkesken, vaatien
+tilinteolle.
+
+Omituista muutoin, että Anna Vaurio siitä lähtien sangen usein sattui
+Erkki Bergin tielle. He kohtasivat toisensa kadulla, porraskäytävissä,
+puistoissa, milloin missäkin. Alussa oli uhka ja ilkku Annan
+suupielissä, hän katsoi Erkkiin suoraan ja terävästi ja hänen kauniit
+silmänsä näyttivät iskevän tulta. Päästyään hänen ohitsensa, Erkki
+tavallisesti purskahti nauruun. Mutta vähitellen lauhtuivat Annan
+kasvonpiirteet ja pää alaspainettuna, kärsivän näköisenä, hän vältti
+Erkkiä niin paljon kuin suinkin. Erkki taas oli utelias näkemään
+miten tyttö sitte muuttuisi kun tuo suruisan nöyryyden aikakausi
+olisi ohitse. Sentähden hän rupesi etsimään tilaisuutta päästä hänen
+seuraansa.
+
+Eräänä päivänä kun Erkki ja Akseli olivat kävelyllä, tapasivat he Annan
+niinikään kävelemässä erään toverinsa kanssa. Silloin Akseli heidät
+esitti toisilleen ja jättäytyen jälellepäin Annan toverin kanssa,
+hän antoi heille tilaisuuden selvittää välinsä. Mutta eihän heidän
+puhelustaan tahtonut tulla mitään. Toinen teki kysymyksen, johon toinen
+lyhyesti vastasi ja sitte syntyi hiljaisuus. Ilta oli tyyni. Auringon
+laskettua oli maa vetäytynyt jäähän. Ei vielä ollut rataskeli, mutta
+reki kulki vaivaloisesti niitä likaisia lumijätteitä myöten, joita oli
+katukäytävien syrjillä. Taivas oli kirkas ja siellä täällä tuikki tähti.
+
+Äkkiä Anna seisahtui ja nyökäyttäen päätään katumyymälää kohti, hän
+teroitti katseensa ja korvansa. Hän seisoi hiukan kumartuneena, huulet
+auki, poskilla puna ja silmät rävähtämättöminä.
+
+Katumyymälä oli matala, puoleksi maanalainen puoti, jonka seinillä
+riippui teurastettuja lihoja ja pöydillä lepäsi rasvaa ja ihraa.
+Jostakin sisähuoneesta kuului iloinen harmonikan sävel ja hyllyltä
+näkyi kipsinen rintakuva Runebergista. Katossa paloi käryävä lamppu.
+
+-- Runebergin kuva tuossa ympäristössä! huudahtivat Erkki ja Anna kuin
+yhdestä suusta. He purskahtivat kaikki nauruun. Ja äkkiä katosi heidän
+väliltään kankeus. Anna ja Erkki juttelivat kuin vanhat tutut. Molemmat
+he pitivät runoudesta ja ihailivat Runebergiä. Akselin alkoi jo käydä
+kateeksi, hän yritteli yhtyä heidän puheisiinsa, mutta sai niin
+hajamielisiä vastauksia, että hän heistä erosi saattamaan kotiin Annan
+toveria. Mutta sitte hän paikalla riensi loitolta katselemaan Annan
+porttia kohti. Siellä hän, Anna, seisoi Erkin kanssa pitkässä puhelussa
+ja tutunomaisesti he vihdoin sanoivat jäähyväiset toisilleen.
+
+Hän oli tehnyt Erkkiin mitä parhaimman vaikutuksen. Hän oli pirteä
+tyttö ja hänen käytöksensä oli luonnollista. Erkki muisteli häntä
+ensin usein, miten hän käveli, miten hän nauroi. Mutta sitte he eivät
+tavanneet toisiaan pitkiin aikoihin ja hän oli jo haihtumaisillaan
+Erkin mielestä, kun hän eräänä päivänä äkkiä pujahti häntä vastaan
+kadunkulmassa.
+
+-- Minä inhoon tuota tyttöä, sanoi hän ja pusersi pienet kätensä
+nyrkeiksi.
+
+-- Ketä tyttöä? kysyi Erkki hämmästyneenä.
+
+-- Te ette enään voi häntä nähdä. Enkä minä tiedä hänen nimeänsä. Mutta
+tässä kulmassa me jo vuosikausia olemme kohdanneet toisemme. Hän mahtaa
+asua jossakin täällä. Me käymme molemmat koulua -- tietysti eri koulua,
+hän ruotsalaista. Me aina katselemme toisiamme...
+
+Annan silmät kääntyivät ylpeästi siihen suuntaan, johon tyttö oli
+kadonnut ja hänen äänensä oli uhkaava.
+
+-- No? kysyi Erkki.
+
+-- Siinä ei olekkaan muuta kuin että katselemme toisiimme. Hänen
+katsettaan minä en kärsi, en! Jos te tietäisitte -- näin, näin hän
+kävellä luhnailee -- Anna näytti hänen käyntiänsä. -- Hän varmaankin
+koettaa olla niin keijukaisen kaltainen kuin mahdollista, sillä hän on
+kaunis muutoinkin: helakka, hieno iho, ruskeat kauniit silmät, tukka
+kihara, musta, hänessä on kaikki kaunista, mutta hän on ihan kuin pikku
+sisareni nukki, kiharat kiemurtelevat alas poskille ja kaulalle... Ja
+hän se vasta on _koketti!_
+
+Anna oli käynyt kiivaasti ja puhunut kiivaasti. Hänen viimeisissä
+sanoissaan oli katkeruutta ja niitä lausuessaan hän käänsi kasvonsa
+Erkkiin ikäänkuin hyvitystä vaatien. Mutta Erkki ei sitä nähnyt.
+
+-- Kas etten minä ole häntä huomannut. Teidän pitää joskus näyttää
+hänet minulle. Minä tulen sitte auttamaan teitä, tarkoitan, että
+yhdessä häntä katselemme.
+
+-- Se on hyvä... Hänellä onkin aina poikakomppaniia kintereillään.
+
+-- No onpa niitä teilläkin, ehätti Erkki hymyillen väliin.
+
+-- Minulla? voi teitä! Anna ravisti päätänsä ja hymyili ikäänkuin
+hyväilystä, mutta totistui äkkiä ja huokasi: -- kalliistipa minä olen
+saanut pienet valloitukseni maksaa. Teidän luokkalaisennekin kaikki
+ovat minua siitä pilkkaamassa ja konventinne sanomalehti...
+
+Erkki punastui. Tyttö oli tietysti kuullut kaikki serkultaan.
+
+-- Onhan siinä joskus ollut pientä pilaa, sanoi Erkki -- mutta ne jotka
+ovat sen kirjoittaneet, eivät ole teitä tunteneet.
+
+-- Niin, sanoi Anna katkerasti ja nyökäytti päätään.
+
+He kävelivät sitte ääneti. Erkin rupesi tulemaan sääli.
+
+-- Kun te nyt tulette kotiin, jatkoi Anna -- niin istutte kai
+kirjoittamaan minusta sanomalehtiartikkelia... Katsokaa, minä tiedän
+kaikki. Lauri on kertonut.
+
+-- Mutta enhän teitä ollenkaan tuntenut, puolustihe Erkki.
+
+-- Ja olitte sittenkin valmis solvaamaan nuorta tyttöä. Minä joka
+inhoon kaikkia koketteja, niinkuin nyt itse näitte.
+
+-- Mutta suokaa anteeksi, enhän teitä -- --
+
+-- Joko te nyt sitte myönnätte, etten minä ole koketti?
+
+-- Jo. Täydellisesti.
+
+-- No sitte minä suon teille anteeksi. Mutta tiedättekö, alussa minä
+vihasin teitä, olisin voinut vaikka teitä lyödä... Sitte kun minä näin,
+miten hyvältä te näytitte, niin vihani lauhtui, tuli teitä sääli, että
+olitte tuominnut ihan tuntematonta...
+
+-- Kiitos siitä! -- Erkin ääni oli lämpöinen -- olemmehan nyt selvillä,
+olemmehan ystäviä?
+
+Anna loi häneen veitikkamaisen katseen. Hän ojensi jo kätensä, mutta ei
+heti antanut sitä Erkille.
+
+-- Uskaltaakohan teihin luottaa...?
+
+-- Voi, neiti Anna...!
+
+-- No, olkoon menneeksi.
+
+He paiskasivat kättä. Anna oli oikeastaan ostamassa itselleen
+keväthattua ja Erkki meni hänen mukaansa puotiin. He ostivat sellaisen,
+josta Erkki piti ja tinkivät yhdessä siihen valkoisen sulan. Ja heti
+sen tehtyään he erosivat. Anna ei antanut Erkin tulla saattamaan
+itseään kotiinkaan. Täytyi muka olla järkevä ja ahkera. Anna oli
+viimeisellä luokalla ja Erkki tulisi vuoden päästä ylioppilaaksi. Johan
+he olivat vanhoja ihmisiä!
+
+Illalla istui Erkki kirjojensa ääressä, pää käden varassa ja silmäili
+taivasta. Pilvet olivat terävinä kielekkeinä, kaistaleina, jotka
+muuttivat muotojaan ja ennustivat myrskyä. Tyyntä oli vielä Erkin
+rinnassa, mutta hän tunsi siinä myrskyn enteet. Naapuritalon puitten
+oksien välitse pilkahti tähti, savukiemura nousi suorana ilmaan,
+kaikki oli niin omituisen kaunista, kaikki tuntui hyväilevän mieltä.
+Hänessä liikkui selittämätön tunne. Oli kuin valkoinen siipipari,
+hellä ja hentoinen kuin naisen käsi olisi liidellyt hänen ohitsensa,
+sulkainsa untuvilla hivellen hänen poskeaan... Äkkiä näkyi ikäänkuin
+kuva, mutta se haihtui samassa, eikä hän saanut selville mitä se oli.
+Ilmalinnoja, tuulentupia, tulevaisuuden unelmia! Ensi kevännä hän tulee
+ylioppilaaksi. On edessä suuri, suuri maailma...
+
+Erkki heittäysi lukuihinsa eikä tavannut Annaa moneen päivään. Mutta
+Vaurio ja Latvala rupesivat tekemään hänelle kiusaa. He kävivät
+yhtaikaa hänen kimppuunsa, kyselivät ja koettivat solmia häntä
+sanoihinsa.
+
+-- Olit oikeassa kun sanoit Annaa koketiksi. Nyt olemme mekin saaneet
+sen selville. Hän on oikkuja ja vehkeitä täynnä.
+
+Erkki oli jo, päästäkseen heistä, myöntämäisillään, että niin se on.
+Mutta tietysti Anna serkkunsa kautta saisi tietää kaikki; eikä hän
+sitä tahtonut, sillä olihan hän sopinut Annan kanssa, että he olisivat
+ystävät.
+
+-- Kyllä se sentään on enemmän luontoa kuin luulette, sanoi Erkki. --
+Niinhän minäkin ennen luulin, mutta sitte kun tutustuin...
+
+-- Se on jo saanut sinutkin pauloihinsa, nauroivat pojat
+ylenkatseellisesti. -- Onnittelemme sinua itkuihin ja hammasten
+kiristykseen!
+
+Eivätkä he huolineet Erkin puolustuksista. Vaurio hankki jo toisen
+tytön hakattavakseen, mutta Akseli retkieli pitkiä matkoja tavatakseen
+Annaa ja kärsivänä, onnettomasti rakastuneena hän milloin koetti
+pehmittää tyttöä maailmaa halveksivalla synkkyydellä, milloin hän
+sydämmellisesti pyysi häntä muistamaan sitä yhtäkin kuutamoista iltaa.
+Anna valitti kerran Erkille, että hän oli hänestä ihan pääsemättömissä,
+hän ei voinut kärsiä tuota ruikutusta, jospa Akseli olisi tietänyt
+miten inhoittavalta mies näytti kun hän noin valitti!
+
+Kadulla kävellessään he siitä puhuivat. Äkkiä joku takaapäin tullen
+tervehti heitä ja astui ohitse. Se oli Akseli. Hän loi heihin pitkän,
+uhkaavan silmäyksen ja hänen huulensa värähtivät ilkeästi.
+
+-- Aih! huudahti Anna ja kalpeni. -- Voi minua, kuinka puhuinkin niin
+ääneen! Hän tietysti kuuli kaikki.
+
+Erkki koetti häntä lohduttaa, saattoi hänet hänen asunnolleen ja palasi
+sitte kotiin. Hänen huoneessaan, hänen pöytänsä ääressä istui Akseli,
+edessään Annan nimikirjoitus Erkin syntymäpäiväkirjassa. Hänen kasvonsa
+olivat kuin ukkospilvi, sieramet laajenivat raskaasta hengityksestä,
+ja silmistä säihkyi viha. Hän ei vastannut Erkin tervehdykseen, eikä
+antanut hänelle kättään.
+
+-- Te olette minut surkeasti pettäneet, alkoi hän vihdoin -- sinä ja
+Anna yhdessä, sinäkin, jota minä pidin ystävänä. Kavaltajia te olette
+molemmat, minä teitä syvästi halveksin...
+
+-- Kuule, lopeta nyt, niin minä selitän...
+
+-- Sinä olet minulta vienyt Annan, Anna rakasti minua.
+
+-- Että sinä surkeilla kasvoillasi ja jankutuksillasi olet
+kyllästyttänyt hänet, sitä hän tänään valitti. Ihan sattumalta hän tuli
+siitä puhuneeksi, älä nyt suutu. Minä en ole tahtonut sinua pettää ja
+emmehän me niin usein ole olleet yhdessä Annan kanssa.
+
+-- Hän on jo ehtinyt kehua sinun kauneuttasi ja ritarillisuuttasi koko
+kaupungille, minä olen ihan kunnoton, roisto Annan silmissä ja se on
+sinun ansiosi.
+
+-- Se on valhe!
+
+-- Ja häntä minä vihaan yhtä paljon kuin olen rakastanut. Maailmassa
+ei ole käärmettä sellaista kuin hän, kukaan ei niin tiedä kiemurrella,
+kierrellä, kietoutua ja myrkyttää niinkuin hän -- -- --
+
+-- Tämä menee liian pitkälle, voit jo lopettaa, muutoin suutun tästä
+minäkin -- -- --
+
+-- Suutu, suutu, käy nyrkkisille jos tahdot, hän, Anna, jota minä
+rakastin, hän on riepu ja rääsy, nosta se liasta, kiedo kaulaasi...
+Minä en huoli sellaisia...!
+
+Erkin nyrkki sattui pöytään niin että mustepullo helisi. Hän ojentausi
+suoraksi Akselin eteen, hänen nyrkissään oli voimaa, joka lamautti ja
+heikonsi Akselia. Hän oli raivoissaan, mutta hän hilliytyi. Akseliin se
+vaikutti niin että hän toiselta puolen olisi ollut valmis sovintoon, ja
+toiselta puolen häntä suututti Erkin komentava ryhti.
+
+-- Ota takaisin sanasi! uhkasi Erkki.
+
+-- En ota!
+
+-- Ota takaisin sanasi taikka -- -- --
+
+-- En!
+
+-- Minä sinut vaadin miekkasille, kaksintaisteluun.
+
+-- Osaatko sinä edes ampua? sanoi Akseli pilkallisesti. -- Onko pyssysi
+kaatanut edes jänistä tai sorsaa!
+
+-- Nyt ei olekkaan kysymys jänis- tai sorsajahdista, vaan jompikumpi
+meistä kahdesta, hyvä herra, minä tai te, jää haavoitettuna tai
+kuolleena taistelutantereelle. Huomatkaa se! Vielä kerran kysyn:
+otatteko takaisin sananne neiti Vauriosta?
+
+-- En.
+
+He päättivät, että huomenna päivällisen aikaan mentäisiin puistoon
+sopimaan paikasta ja valitsemaan aseet. Asia päättyisi "duelliin".
+
+Erkki kiirehti vielä samana iltana lainakirjastoon pyytämään jotakin
+kirjaa, jossa kaksintaistelua kuvattiin, sillä hänen käsityksensä siinä
+suhteessa olivat vähän hämärät.
+
+Kun Erkki aamulla tuli kouluun, näki hän Vaurion ja Akselin
+salaperäisessä keskustelussa. Akseli oli tavallista kalpeampi, he eivät
+Erkin kanssa tervehtineet eivätkä vaihtaneet yhtään sanaa. Sattumalta
+Erkki ehti nähdä, että Akseli ojensi Annan serkulle hienokoteloisen
+kirjeen, jonka päällekirjoitus oli vapisevan käden työtä. Iltapäivällä,
+sovittuun aikaan, marssivat molemmat riitaiset sivukatuja kohti,
+mennäkseen ulkopuolelle kaupunkia.
+
+Ilma oli niin keväinen, kadut jo kuivat, nurmikot vihriällä laiholla,
+aurinko likeni laskuaan, lauvantai-iltaa pyhittämään sunnuntaiksi
+soivat kirkonkellot ja ihmisiä oli kävelyllä. Erkki astui eteensä
+tuijottaen, katselematta vastaantulijoita, totisena ja synkkänä, Akseli
+vilkaisi rauhattomasti ympärilleen, puna ja kalpeus vaihtelivat hänen
+poskillaan.
+
+-- Kuule, onko se todellakin niin, sanoi Akseli vihdoin, -- että toisen
+meistä täytyy kuolla, näin ihan terveeltään, juuri kun kevät koittaa?
+Se on minusta niin omituista.
+
+-- Tietysti. Itsehän te niin olette tahtonut.
+
+Puistossa lauloivat linnut, puut olivat hiirenkorvalla ja tuoksut
+leijailivat ilmassa kuin henget. Erkki esitteli että mentäisiin
+puhelemaan yksinäiselle penkille syrjemmällä.
+
+-- Kuule, mutta eikö sitä millään voisi estää, että meidän pitää
+toisemme tappaa? Me tulisimme jo vuoden perästä ylioppilaiksi.
+
+-- Luuletko sinä että tässä lasketaan leikkiä? Tämä on totisesti totta.
+Olisit silloin peruuttanut sanasi, mutta sinä et tahtonut ja nyt se on
+myöhäistä.
+
+Erkki oli päättänyt teititellä Akselia, mutta hän unohti sen
+kiukuissaan. Hänen äänensä oli synkkä ja käheä. Se vaikutti Akseliin
+kuin kuoleman koura.
+
+-- Berg, Latvala, hoooi! kuului äkkiä huuto heidän takaansa. --
+Pysähtykää, odottakaa!
+
+Pojat kääntyivät hämmästyneinä. Vaurio siellä juosta pyyhälti.
+Hiestyneenä, hengästyksissä hän heidät saavutti. Hetken kuluttua tuli
+näkyviin Anna.
+
+-- Mitä sinä meistä tahdot? sanoi Erkki synkästi. -- Meillä ei nyt ole
+aikaa.
+
+-- Jumalan kiitos että teidät tapasimme!
+
+Se oli Anna. Hän ojensi molemmat kätensä, toisen Erkille, toisen
+Akselille. Askeli sattui saamaan vasemman ja tunsi itsensä jo
+onnelliseksi, kun Anna monien aikojen perästä niin ystävällisesti
+häntä lähestyi. Tuskan väreet olivat tytön äänessä, posket hehkuivat,
+tukkasuortuvia riippui hartioilla ja silmät rukoilivat.
+
+-- Minä pyydän teitä niin hartaasti, suokaa anteeksi, olen ollut paha
+sinulle Akseli, ja te herra Berg, suokaa anteeksi -- --! Tulin niin
+onnettomaksi, kun kuulin -- -- -- Se olisi ollut hirveää -- -- --
+
+Häntä pöyristytti ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kauhealta näyltä.
+Akseli yhäkin piteli hänen kättänsä. Mutta Erkki seisoi synkkänä.
+
+-- Neiti, älkää meitä keskeyttäkö. Meidän täytyy mennä.
+
+-- Te ette saa, voi minä rukoilen, tulkaa pois, unohtakaa, tulkaa
+ystäviksi... Minun syyni on kaikki -- -- --!
+
+Annan ääni oli itkevän herkkä. Liikuteltuna ja ihastuneena Akseli häntä
+katseli.
+
+-- Te ette tiedä mitä sanoja olemme langettaneet toisillemme, niitä ei
+voi pestä pois kuin verellä.
+
+-- Verellä! kirkasi Anna ja purskahti itkuun. -- Mitä minä teen, minä
+onneton?
+
+Hän lankesi maahan ja otti Erkin molemmat kädet.
+
+-- Sopikaa, tulkaa ystäviksi, minun tähteni! -- Siitä hän rukoilevasti
+katseli ylös. -- Erkki pyyhki toisella kädellä otsaansa, huokasi
+syvästi ja sanoi sitte:
+
+-- No minä suostun _teidän tähtenne!_
+
+-- Minä taas olen kauvan sitä tahtonut! iloitsi Akseli.
+
+Annan kasvot vetäysivät valoisaan hymyyn, liikutuksissaan hellänä,
+kauniimpana kuin koskaan ennen hän ojensi heille kätensä ja lausui
+hiljaa:
+
+-- Voi kiitos!
+
+Vähän aikaa he kävelivät ääneti.
+
+-- Nyt mennään juomaan limonaadia ja syömään torttuja, esitti Vaurio.
+-- Minä tarjoon.
+
+He istuutuivat penkille vesimyymälän vieressä. Anna oli Akselin ja
+Erkin välissä. Vaurio läksi tekemään tilausta.
+
+-- Pois kaikki vanhat vihat, sanoi hän sitte nostaessaan limonaadilasia!
+
+Heidän lasinsa kilahtivat vastatusten ja samassa he kaikki purskahtivat
+nauruun.
+
+
+II.
+
+Oli kulunut vuosi, oli kevät. Akseli oli jo aikoja sitte luovuttanut
+Annan Erkille. Annan poissaollessa koko vuoden oli hän hakannut toista,
+se toinen oli ollut kiinnittämässä kukkia hänen rintaansa, kun hän
+astui ulos puodista, josta valkoinen ylioppilaslakki oli ostettu
+päähän. Erkkikin olisi saattanut saada kukkia, mutta hän ei niistä
+huolinut, kun ei voinut niitä vastaanottaa Annan kädestä. Hänelle
+ei kevät vielä ollut koittanut, häntä ei ylioppilasarvo elähyttänyt
+koko voimallaan, ennenkuin Anna hymyllään oli sulattanut talven hänen
+rinnastaan ja hyväksymisellään vihkinyt hänen valkoisen lakkinsa.
+Äärettömästi hän kaihosi Annaa, niin että välistä tahtoi ääneen
+kirkaista.
+
+Oli hän miltei varma Annan rakkaudesta... Tuontuostakin oli hän
+saanut häneltä terveisiä hänen nuorempien veljiensä kautta, jotka
+nyt vuorostaan olivat koulussa, ja pari kertaa oli Anna kirjoittanut
+hänelle ystävällisen vastauksen hänen kirjeisiinsä. Annan kirjeet
+olivat aina alkaneet: "Herra Erkki Berg!" tai vaan: "Herra Erkki!" Ei:
+"_Hyvä_ herra Erkki!" Erkki oli siitä onnellinen, sillä olisihan se
+rakastavalle ollut liian vähän. Rakas-sanaa taas ei tietysti sopinut
+käyttää.
+
+Onneksi sattui Erkin kaukaisia sukulaisia asumaan Annan kotipuolella.
+Hän ei heitä ensinkään tuntenut, mutta sopihan heihin tutustua. Ja
+matkalla kävi poikkeaminen Annan kotiin.
+
+Kuinka hurjasti sydän sykki, kun hän viimeisessä kestikievarissa pesihe
+matkapölyistä ja sitte kysyi tietä Rauhalaan. Ja kun hän ajoi pitkän
+puukäytävän halki, johon talo jo näkyi, tuntui onni niin tukahduttavan
+suurelta, että hän hyppäsi alas polkupyörältään ja kävellen astui
+lopputien.
+
+Rakennus oli vanha, suurten koivujen varjostama, takaa pilkoitti järvi.
+Piha oli herttaisena nurmikkona. Portailla istui nuori tyttö painuneena
+ompelutyöhönsä. Erkin kasvoille lensi puna, hän yskähti, nosti lakkiaan.
+
+-- Herra Berg! Todellako? Kuinka hauska. Nyt minä ymmärrän mitä se käki
+merkitsi. Tervetuloa -- ja onnea! Kuinka se on kaunis!
+
+Anna jäi hetkeksi ihaelemaan Erkin lakkia. Erkki ei saanut sanaa
+suustaan. Hän vain katseli häntä. Yhäkin kauniimmaksi hän oli käynyt,
+hän oli kasvanut ja vartalo oli kehittynyt. Hänessä oli jotakin
+totisempaa, naisellisempaa kuin ennen ja hän punastui Erkin katsetta.
+
+-- Tervetuloa vieläkin! jatkoi hän. -- Käykää sisään, olkaa hyvä.
+Otetaan polkupyörä tänne etehiseen. Äiti, täällä on eräs tuttavani
+Helsingistä, herra Berg. Ratto, Ratto, pois nyt jo!
+
+Viimeiset sanat tarkoittivat koiraa, joka riemuisalla hypyllä ja
+haukunnalla otti vastaan vierasta. Pian kokoontui portaille koko perhe,
+isä, äiti, veljet ja pikkusiskot. He tunsivat kyllä herra Bergin
+nimeltä, sillä olihan Annalla hänen valokuvansa ja kun, Annan ollessa
+puuhaamassa teetä, rouva Vaurio ja Erkki keskustelivat, kävi selville,
+että he olivat kaukaista sukuakin. Sentähden he kohtelivat Erkkiä kuin
+vanhaa tuttua ja pyysivät häntä viipymään luonaan kumminkin muutamia
+päiviä.
+
+Mutta Anna, entinen iloinen Anna, mihin hän oli kadonnut? Vakavana,
+totisena hän järjesteli kodissaan ja varoitti pikkusiskoja. Ja kun
+hän välistä hymyili, teki hän sen niin arvokkaasti. Miten hän oli
+voinutkin niin muuttua? Erkki tunsi äkkiä olevansa hänestä hyvin
+kaukana. Tuli hänen kasvoihinsa johonkin määrään entinen ilme kun tuli
+puheeksi pikku siskon nukki, jonka tämä oli kantanut Erkin syliin. Se
+oli punaposkinen, tummatukkainen kaunotar ja miltei liikutetuin mielin
+Erkki otti sen käsiinsä.
+
+-- Tämäkö se on, joka oli tuon teidän entisen ystävättärenne näköinen?
+
+Anna nauroi.
+
+-- Se, se juuri. Siitä syystä se onkin ollut minun erityisen hoitoni
+alaisena. Muutoin ei se ikinä enään eläisi. Eikö totta, tuollaisia
+ihmisiä löytyy?
+
+Illallisen jälkeen he kahden läksivät kävelemään; Anna oli paljain
+päin, kevyt huivi olkapäillä. Hän kääntyi tallin ohitse kulkiessa,
+rengin puoleen kysymään jotakin, piioille, jotka lypsivät lehmiä oli
+hänellä myöskin sanottavaa ja vasta kun tultiin puukäytävään, hyvän
+matkan päähän, rupesi hän pitämään huolta Erkistä.
+
+-- Tiedättekö, tänään kun täällä kuljin, lensi käki pääni päällitse ja
+minä toivotin -- että te tulisitte meille käymään. Ajatelkaa kuinka
+omituista!
+
+-- Todellako! Te toivotitte minua, te ilostuitte tulostani?
+
+-- Tietysti. Onhan täällä jokseenkin yksinäistä ja varsinkin on hauska
+tavata teitä kouluajan tuttavia.
+
+Hän tuli jo taas sellaiseksi, jommoisena Erkki oli häntä niin
+rakastanut. Erkin kurkkuun nousivat sanat, hän olisi tahtonut kertoa,
+miten hän oli kaivannut ja odottanut.
+
+-- Kuinka tuo lakki on kaunis. Kai on ihmeen suloista kun nyt olette
+valmis ja kai teillä on ollut paljon pelkoa ja paljon jännitystä ja
+paljon työtä -- -- --?
+
+-- On! sanoi Erkki innostuneena.
+
+Nyt vasta oli hänellä kevät, nyt vasta, kun hän, Anna siitä puhui,
+tunsi hän valkoisesta lakistaan ääretöntä riemua, nyt tuli työstä
+palkka ja hän käveli tuota tietä, jota Anna oli polkenut lapsesta asti,
+hengitti hänen kotimetsänsä ilmaa kruunatun sankarin tunteilla.
+
+Anna otti hänen lakkinsa käteensä, katseli sitä joka haaralta, silitti
+sinistä vuoria ja antoi sen sitte pois.
+
+-- Kertokaa jotakin Helsingistä. Mitä niille entisille "ritareille"
+kuuluu?
+
+Ja Erkki kertoi. Mutta sitte hän tahtoi kuulla jotakin Annasta.
+
+Mitä hänestä sitte oli kertomista! Hiljaisesti aika kului, päivät
+olivat aina toistensa kaltaiset. Alussa oli ollut Helsinkiä ikävä,
+sitte hän oli tottunut ja nyt hän viihtyi oikein hyvin, kävi paraikaa
+rippikoulua, juhannuksena pääsivät jo ripille.
+
+Rippikoulua! Se siis oli syynä hänen tavattomaan vakavuuteensa, olisipa
+tehnyt mieli hänet näyttää Akselille ja Laurille. Ne eivät olisi
+tunteneet.
+
+-- Onko se teistä hauskaa? kysyi Erkki.
+
+-- Mikä? rippikoulussa käyminenkö? Hauskaa --? No on.
+
+Hän ensin epäili sanoisiko sitä hauskaksi.
+
+-- Siellä selvii niin paljon, jota tarvitsee selvänä tietona elämän
+tiellä.
+
+Se ilta kului kuin humaus ja yön Erkki nukkui, korvissaan vielä se
+sävel, jota Anna illalla oli soittanut. Seuraavana päivänä läksi hän
+Rauhalasta koko perheen saattamana puukäytävän päähän. Siellä tuli
+vastaan mies, jolla oli asiaa "herralle". Kun hän oli pistänyt kättä,
+kaikille, heitti hän pitkän katseen nuoreen ylioppilaaseen ja lausui:
+
+-- Onkos tämä sitte Anna ryökinän sulhanen?
+
+Erkki ja Anna punastuivat korviin saakka, veljet, jotka kuulivat omat
+luulonsa toisenkin suusta, päästivät suuren naurun, äiti selitti, ettei
+hänen tyttärensä vielä ollut kihloissa, mutta isä iski merkitsevästi
+silmää ja nyökytti päätään. Sitte heitettiin hyvästi ja kaihomielellä
+ajoi Erkki kaukaisten sukulaistensa taloa kohti, jonne hänellä enään ei
+ollut minkäänlaista halua.
+
+Ja taas kului pitkiä, pitkiä aikoja, jolloin Erkki kaipasi ja odotti.
+Kesä loppui, tuli syksy ja talvi töineen yliopistossa. Jouluna läksi
+Erkki taas tervehtimään noita kaukaisia sukulaisiaan ja poikkesi
+matkalla Annan kotiin. Isä ja äiti sulkivat hänet miltei syliinsä,
+Ratto haukkui riemusta ja iloisesti otti Anna ja lapsijoukko hänet
+vastaan.
+
+Pari päivää Erkki eli Rauhalassa kuin huumeessa. Tanssiaisissa tanssi
+hän Annan kanssa, kuutamoisina iltoina he kävelivät yhdessä, öisin
+Erkki näki unissaan vain Annan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että
+hänen täytyy tunnustaa rakkautensa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He olivat kotimatkalla kirkonkylästä, jossa oli ollut kutsut. Päivä oli
+kirkas ja kylmä, puut raskaina huurteesta, nojasivat maahan saakka.
+Hankien vaipassa lepäsi koko järvi, niemet, saaret. Ja kaikki välkkyi
+ja kimalteli. Erkki tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua. Annakin
+vaikeni ikäänkuin odotuksessa.
+
+-- Kun minä katselen tuota valkoista, joka hohtaa, jota reunustaa tuo
+vihriä huurteinen metsä, niin mieleeni johtuu, en oikein tiedä miksi,
+morsian, jonka kulmilla myrtti painaa.
+
+Anna puhui hitaasti, hiljaa. Erkki nieli jokaisen sanan.
+
+-- Myrtti painaa? kysyi hän kiihkeästi.
+
+-- Niin, painaa, sillä morsian ei rakasta sitä sulhasta, jolle hän
+vannoo kuuluvansa.
+
+-- Mistä se tuli mieleesi?
+
+-- En tiedä. Katsellessani tuota metsää ja lunta. Ja kerran olen ollut
+sellaisissa häissä.
+
+Ei kuulunut pitkiin aikoihin muuta kuin reen anturoiden alla lumen
+narina ja kulkuset. Erkkiä raateli omituinen epäilys. Sen olivat
+synnyttäneet Annan viimeiset käsittämättömät sanat. Hänen täytyi
+saada selvyys. Ja hän kääntyi tytön puoleen, katsoi häntä silmiin ja
+kuiskasi, että hän häntä rakastaa.
+
+Anna hengitti syvältä ja sulki silmänsä. Erkki meni kuin tainnoksiin.
+
+-- Lausu että sinäkin rakastat minua, kuiskasi hän vihdoin.
+
+-- En voi! Minä sinusta pidän paljon, mutta en rakasta.
+
+Erkki hurjistui, ei ollut mahdollista, ettei hän rakastaisi, hän, jonka
+kuvaa hän oli uskollisesti kantanut povessaan vuosia -- --!
+
+-- Sekö olisi uneni loppu, onneni loppu! Rakastatko sinä sitte toista?
+
+-- En.
+
+-- Mutta ehkä sentään --? Se on kamalaa, kamalaa, minä en voi elää
+sitä päivää, jolloin toinen sinut saa omakseen. Jos sinä tietäisit
+miten olen sinua ajatellut, kaihonnut näinä vuosina, siitä illasta asti
+siellä puistossa -- --! Ja jos sinä käsittäisit miten on katkeraa olla
+tässä rinnallasi, kun tiedän etten sinua koskaan saa -- -- --!
+
+Erkki purskahti itkuun. Anna oli saanut hänestä sen vaikutuksen, ettei
+hän osaa itkeä. Hänen tuli äärettömästi sääli.
+
+-- Erkki raukka! Kuinka se minuun koskee, sanoi hän pehmeästi ja ojensi
+peitteen alta hänelle kätensä.
+
+-- Mutta ehkä sinä voisit oppia rakastamaan minua! Minä teen mitä
+tahansa, mitä sinä vain tahdot, ei ole niin suurta maalia, etten sitä
+saavuttaisi, kun lupaat tulla omakseni.
+
+-- En, en, en voi sinua ikinä rakastaa muuta kuin ystävänä, veljenä.
+
+Erkin hampaat kalahtivat vastatusten. Sitte ei taas kuulunut muuta
+kuin lumen narina ja kulkuset. Päivä oli vajonnut ruskoihin, etelässä
+välkkyi suuri tähti. Anna viittasi siihen:
+
+-- Katso! hän äänsi kuin toivoa herättääkseen.
+
+-- Niin, sanoi Erkki kolkosti, -- taivaalle nousi tähti ja minun
+sydämmestäni se sammui... Sellaista on elämä.
+
+Hetken kuluttua hän jatkoi kovalla, käskevällä äänellä:
+
+-- Älä tästälähin koskaan anna minulle itsestäsi mitään tietoja,
+kohtele minua kuin ventovierasta!
+
+-- Niinkö, että meidän ystävyytemme nyt on kokonaan lopussa? kysyi
+Anna pelästyneenä, -- se ystävyys, joka minulle on tuottanut niin
+paljon onnea? En saa siis sinulta koskaan odottaa tai sinulle lähettää
+tervehdystä, kun vanha vuosi vajoo umpeen, ystävänä ylpeillä sinusta
+kun olet suorittanut tutkintoja. Olenko ymmärtänyt oikein?
+
+-- Niin.
+
+-- No sitte kiitän sinua näistä olleista ajoista. Sinä olet tuottanut
+minulle paljon onnea.
+
+Hänen äänensä värisi hellästi. Seurasi pitkä äänettömyys. Iltarusko oli
+muuttunut kiiltäväksi pimeydeksi ja taivas oli tähtiä täynnä. Valot
+loistivat vastaan Rauhalan ikkunoista. Ratto rupesi haukkumaan. Jo
+ajettiin sisään portista.
+
+-- Anna, suo anteeksi, ollaan ystäviä, pyysi Erkki hiljaa.
+
+Ratto ryntäsi rekeen heidän päällensä. Lamppu kädessä tuli
+palvelustyttö kuistille. Etehisessä sai Anna painetuksi Erkin kättä.
+
+Ei ollut Rauhalassa enään mitään, joka olisi Erkkiä pidellyt. Yhtä
+katkera kuin suloinen oli hänelle jokainen hetki. Särjetyin sydämmin
+läksi hän sieltä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän heittäysi hurjasti työhön. Se helpoitti. Mutta hän ei unohtanut.
+Ja vähitellen alkoi toivo elpyä hänen rinnassaan kevään kanssa, joka
+koitti.
+
+Eräänä päivänä kun Erkki tavallista tyynempänä istui kirjojensa
+ääressä, tuli hänelle kirje, jonka päällekirjoituksen hän paikalla
+tunsi Annan kirjoittamaksi. Kädet vapisivat kun hän sitä avasi. Anna
+ilmoitti hänelle, vanhalle ystävälle, että hän oli kihloissa -- se oli
+vastaiseksi salaisuus.
+
+Erkki läksi kävelemään. Maalitonna hän kauvan harhaili, kuljeskeli kuin
+mielipuoli. Hän joutui rannalle, jolla hän koulupoikana ollessaan niin
+monasti oli kävellyt uneksien ensi lempensä unelmia. Nyt ne piti raataa
+mielestä juuria myöten. Hän tunsi kuinka sydän vuoti verta.
+
+Lumet läksivät, jää oli lyyjynharmaata, ilmassa kaikui kevätsäveliä ja
+tuoksui tuoreus paisuneista lehtisilmuista. Mustana kuin syksyn yö, oli
+Erkin mieli. Istuen yksinäisellä penkillä, valitti hän itsekseen. Hän
+ei voinut itkeä, mutta hän puhkesi hiljaa puhumaan.
+
+-- Se on varkautta Anna, jos minä sinua vielä rakastan ja minä en
+tahdo varastaa, en ryöstää toiselta hänen omaansa. Tule onnelliseksi
+Anna hänen sylissään, minä en tahdo sinua koskaan nähdä, en koskaan
+ajatella, en unissanikaan. Minä riistän sinut sydämmestäni, revin sinut
+niinkuin satavuotisen hongan juurineen päivineen, työnnän luotani,
+tapan ja hautaan. Minä rakastun toiseen tyttöön, sulkeudun hänen
+hehkuvalle povellensa ja olen onnellinen, onnellinen -- -- -- yhtä
+onnellinen kuin sinä!
+
+Hän läksi kävelemään pitkin rantaa, katseli raskasta jäätä ja ajatteli
+sitä toista, jota hän oli rakastava.
+
+Hän olisi hänelle niin hellä, niin rakastavainen, niin
+anteeksiantavainen. Hän itkisi hänen surujansa, hän kaipaisi hänen
+kanssansa ja auttaisi häntä unohtamaan. Ehkä hänkin, Erkki vielä
+saattaisi tulla onnelliseksi, vaikka se _nyt_ tuntui mahdottomalta.
+
+Ja Anna jäisi kesäyön unelmaksi, kangastukseksi meren selälle,
+ilmestykseksi taivaan mailta, ruskopilveksi auringon laskemasijoille.
+
+
+
+
+Öisiä vieraita.
+
+
+Oli jo niin kevätpuolta, että vain sydänyöllä hämärsi. Mutta lauvantain
+ja sunnuntain välinen yö tuli pimeä ja kolkko kuin syksyllä. Vettä
+satoi, tuuli kierteli solia ja lakasi altaan kaikki mitä eteen sattui.
+
+Tuvassa makasi väki. Keskiyön aikana heräsi joku lapsista pyytämään
+vettä. Äiti tapaili piimätuoppia ja löysi sen kyljellään permannolta;
+kissa pahanen siinä lie liikkunut. Hän sukasi ylleen hameen, otti
+tyhjän tuopin ja läksi unimielin aittaan päin mahlajakaljaa noutamaan.
+
+Tuuli ruhjoi vaatteita, lumensekainen sade piiskasi kasvoja, paljaat
+jalat polkivat liejuista pihaa. Pärekoppa oli jäänyt tyhjäksi tallin
+eteen, tuuli sitä vieritteli. Lapset olivat jättäneet lehmänkellon puun
+oksaan riippumaan ja se soi siinä lämähdellen myrskyn äänten rinnalla,
+surkeasti kuin hätähuuto. Vihdoin hän tuli ovelle ja ojensi kätensä
+pistämään avainta avaimenreikään. Sieltä tuli tyhjyys vastaan. Hän
+luuli tavoittaneensa ovea liian kaukaa ja astui likemmä. Kynnykselle
+hän lankesi, heräsi silloin vasta täydellisesti unestaan ja parkasi
+kimakasti.
+
+Ovi oli selkosen selällään. Edessä oli musta aukko ja lattialta näkyi
+valkosia repaleita... Vaimo silloin aavisti kaikki ja vaikeroimistaan
+tukahduttaen juoksi hän säikähtyneenä sisään.
+
+-- Kalle hoi, aitassa on liika. Vieras siellä on käynyt siivoomassa ja
+puhdistamassa.
+
+Itkuksi katkesi häneltä ääni, vilusta kalisivat hampaat ja koko olento
+värisi.
+
+Kalle sai vaatteet ylleen ja kahlasi kiireesti aittaan pihan poikki.
+Vaimo jäi ulos odottamaan, kädet painettuina rinnalle ja korva
+teroitettuna kuuntelemaan. Korvessa ympärillä ryski, huojuvat puut
+humisivat, niinkuin maailman lopun edellä Jumala olisi lähettänyt
+ilmansa lakaisemaan kaikki pois maanpinnalta. Kallesta ei pitkään
+aikaan kuulunut mitään. Vaikka olisi siellä sisällä saanut surmansa.
+
+-- Vieras on käynyt, mennyt matkaansa, kuulumatta, näkymättä. Puhtaaksi
+on raivannut jälkensä! kuului ääni vihdoin aitasta tyynenä kuin
+kaukainen huokaus.
+
+-- Ensinnäkin on korjannut kirkkovaatteeni naulastaan ja tyhjänä on
+orsi, jolla vasikannahka riippui kuivamassa.
+
+Vaimo purskahti itkuun.
+
+-- Katsos, veikkonen, ovatko minun hameeni jälellä. Jos se ne vei, niin
+mikä minun poloisen eteeni tuleekaan -- -- --!
+
+Hän piteli käsissään hameen helmaa, johon oli pyyhkinyt silmiään,
+kuunteli kyyneleitä ja henkeä pidätellen ja luuli tuulen ulvonnasta
+eroittavansa, miten miehen kädet haparoivat tyhjiä seiniä.
+
+-- Sillä on mahtanut olla vaimo tai morsian, joka tarvitsi, sillä
+tyhjinä ovat sinunkin naulasi.
+
+Vaikeroiden uskalsi vaimo vihdoin mennä aittaan. Hän oli kompastua
+voipyttyyn, joka tyhjennettynä sekin oli kumossa permannolla. Kaikki
+sille olikin kelvannut!
+
+He toimittivat tulta ja tarkastelivat tuhotyötä.
+
+Kirstu oli avattu ja lattialla hajallaan sen sisältö: torpankontrahti,
+kunnankuitteja, lasten parempia leikkikaluja ja nurinkäännetty kukkaro.
+Muu kaikki poissa. Eipä siellä suuria ollut ollutkaan. Riepuun
+käärittynä oli ollut kymmenen penniä ja se hopeinen sormus, jonka
+Kalle kihlasormuksena kerran oli antanut morsiamelleen. Maitopytystä
+oli varas juonut, nurin narin se oli viskellyt vaatteet, tarkastellut
+taskut, ehtinyt valita parhaat paidat ja löytänyt takimmaisesta
+piilosta, monen huivin sisästä silkkiliinasen, jota vaimo tuskin
+kirkkoon oli raaskinut panna päähänsä.
+
+Aamun valjetessa löytyi veräjältä toinen saapas, yksi hameista ja
+hävinneen laatikon kansi.
+
+Vaimo sai Kallen heti lähtemään naapuritorppaan. Siellä vielä maattiin,
+mutta Kallen kertomus pani kaikki mielet vireille. Kalle alkoi siitä,
+kun heillä lauvantai-iltana oli menty kylpyyn ja puhui sitte tarkasti
+koko asian kulun aina kestävään hetkeen saakka.
+
+Miehet olivat nousseet jalkeille, naiset tekivät tulta ja panivat
+kahvipannun kiehumaan. Kalle istui alakuloisena penkillä. Yksin Risto
+virui sängyssä pitkällään imien piippuaan. Hän oli jo harmaahapsinen
+mies, muutoin pitkä ja roteva kuin jättiläinen. Kukaan ei tietänyt
+neuvoa voron jälkiä. Heillä ei eilispäivänä ollut käynyt ketään
+vierasta. Mutta kaikesta päättäen tämä ei voinut olla ihan likeltä,
+koska se niin oli ollut janoissaan, että oli juonut maidon, ja
+vienyt leivät ja voit mukaansa. Vaan ei se taas voinut olla ihan
+outokaan, koskapahan oli ymmärtänyt etsiä niin tarkasti kaikki
+salaisimmatkin sopet. Ja arveluja tehtiin kaikkiin suuntiin. Kalle
+ei niistä innostunut. Hänen alakuloisuutensa oli vaihtunut tyyneksi
+alistuvaisuudeksi sallimuksen määräykseen.
+
+-- Mikä on poissa, on poissa, sanoi hän ja miltei rupesi estelemään
+varkaushuhun levittämistä.
+
+-- Jollei sinua tietäisi niin rehelliseksi mieheksi, niin voisipa
+melkein luulla, että olet hitossa varkaan kanssa, arvelivat naapurit.
+
+Risto oli sillä aikaa noussut istumaan. Hän vajosi puhdistamaan tuhkaa
+piippunysästään ja alkoi uudestaan kysellä Kallelta, mitä kaikkia
+tavaraa häneltä oli viety ja mimmoiset olivat varastetut vaatteet
+olleet. Ja Kalle kertoi taas uudestaan kaikki, piirsi polvelleen
+kankaan ruutujen suuruuden, kertoi housuntaskujen luvun, ei unohtanut
+mainita, että kuosi oli kaupunginräätälin hienoimpaa, ja että
+jokaisessa napissa oli saman räätälin nimi. Risto kuunteli tarkasti
+ja lupasi pitää silmänsä auki illalla. Hän oli nimittäin sinä iltana
+kutsuttu pelimanniksi kuuliaisiin Kyyhkylän kylään.
+
+-- Jos se on likeisiä, panee se tietysti ylleen ne vaatteet Kyyhkylän
+kuulijaisissa.
+
+-- Uskaltaisikohan tuo? Kunhan se vain ei niitä möisi...
+
+-- No ehkä sitte ostaja näyttäytyy niissä.
+
+Olisihan Kallen toivon tuosta pitänyt elpymän, mutta alakuloisena hän
+palasi Koivulaansa ja istuutui aitanportaille eteensä tuijottamaan.
+
+Olihan siinä olevinaan rakennuksen alkua, saunaa, aittaa ja navettaa,
+mutta kaikki oli pientä ja typistettyä. Tuvan ikkunasta mahtui tuskin
+kaksi silmää yhtaikaa katselemaan, katto tapaili miehen päätä. Pellon
+turpeet olivat sulamattomat ja alta näkyi ruskomulta, mutta pinnalla
+vihannoi kauranoras. Aho antoi niukasti leipää ja halla korjasi
+usein vielä nekin viimeiset. Velkaa täytyi tehdä. Tuvassa istui
+Loviisa laulellen itkevälle lapselleen. Pian saisivat he kaikki itkeä
+nälkäänsä. Ja siitä sitte piti varkaille tasata. Se oli heidän sallittu
+osansa.
+
+-- Jaa, jaa, kuka armoton raaskii tulla rosvoamaan näin köyhiin
+paikkoihin, kuului Loviisa vaikeroivan.
+
+-- Eivät uskalla suurempiin. Sentähden täytyy köyhien tasata heille.
+
+-- Ja sinä säästit niitä vaatteita kuin silmäterääsi, hyvän maisterin
+muistona. Et kirkkoonkaan pannut päällesi. Nyt voro vei! -- Ja
+minun sormukseni ja silkkini, ainoat jotka vielä olivat säästyneet
+tyttöaikojen turhuudesta. Silloin sitä kokoelin vaatetta ja liinaa,
+piti oleman silkit ja sormukset. Ja nyt voro vei kaikki! Kunhan olisin
+tuon tiennyt, olisinpa saattanut muuttaa rahaksi ja itse syödä ne
+suuhuni. Se silkkikin, josta ennen palkkarahoistani maksoin kahdeksan
+markkaa!
+
+Mies ei virkkanut mitään. Hänen kasvoillaan oli sunnuntairauha ja
+kädessään virsikirja.
+
+Vaimoa ärsytti tuo velttous.
+
+-- Eivät ne takaisin tule sillä tavalla. Kylälle siitä on lähdettävä
+puhumaan. Sinäkö menet vaiko minä?
+
+-- Johan minä niistä puhuin. Ristokin lupasi illalla katsella Kyyhkylän
+kuulijaisissa. Mutta mikä on vietyä, se on poissa. Niitä ei enään
+tavata. Aitassahan nuo riippuivat tähänkin asti. Mitä virkaa niillä
+siellä oli? Tottahan se vieras ne tarvitsi paremmin, tottahan sillä oli
+vähemmin kuin meillä. Antaa hänen pitää saamansa!
+
+Hän työnsi viimeiset sanat tulemaan ikäänkuin ne olisivat olleet
+hänen omantuntonsa ääni, jonka piti hallita kaikki hänen inhimilliset
+mielitekonsa. Loviisaa taas rauhoitti se, että Risto oli saanut
+kuulla asian. Sillä Risto, jos kukaan, saattoi vaania varkaan jäljet.
+Hänellä oli silmää vaikka kolmen varaksi, liukas kieli ja puheessa
+sukkelat käänteet. Mutta hyvää tuulta hänessä ylläpitämään tarvittiin
+aina jotakin väkevää juotavaa. Sentähden Loviisa otti niukasta
+jauhovarastostaan vadillisen ja vaihtoi sen viinaksi toisesta torpasta.
+Maanantain iltapäivänä, jolloin saattoi arvata Riston palanneen
+kutsuista, pisti hän pullon Kallen käteen.
+
+-- Lähde nyt Ristolta kuulostamaan.
+
+Jo tiellä tuli Risto Kallea vastaan, matkalla Koivulaan.
+
+-- Aika kaunis on kevään alku, sanoi Kalle kun oli pistetty kättä.
+
+-- Niin on. Ja taidatpa saada housusi takaisin.
+
+-- Jaa ettäkö takaisin?
+
+Kalle seisahtui hämmästyneenä Riston eteen, ja Riston silmät lensivät
+pulloon Kallen povitaskussa. Sen johdosta hän sivumennen mainitsi, että
+viinatavarat Kyyhkylässä olivat olleet sangen niukat. Kuokkavieraat
+sentään olivat tuoneet mukanansa. Itse pääasiaan he eivät kajonneet
+ennenkuin Risto oli päässyt istumaan Koivulan tuvan peräpenkille ja
+täysi lasi oli hänen edessään. Eilispäivästä vielä väsyneenä hän
+veltosti nojausi seinään tai pöytään puhuessaan.
+
+-- Tiedäthän sinä Kyyhkylässä Mattilan talon?
+
+Kalle nyökäytti päätään vastaukseksi. Mattilan poika oli kerran toissa
+keväännä poikennut heillä.
+
+-- No se poika, se Jussi kosiskelee siellä erästä Tilta-nimistä
+piikatyttöä. Jussi oli kuulijaisiin oikein kutsuttu, mutta Tilta tuli
+kuokkavieraana. Miesten sitte siinä kieputellessa polskaa sattui Jussi
+istuutumaan penkille minun viereeni. Pimeä siinä oli, sillä lamppu oli
+nostettu orren päähän, se kun aina tanssiessa tahtoi sammua, mutta --
+niinkuin olin katsellut kaikkien muiden vaatteisiin -- vilkasin minä
+häneenkin.
+
+-- Mitä sinä minun vaatteistani katsot? kysyi Jussi.
+
+-- Ilman vain katson, että on hienoa kangasta ja taitaa olla
+kaupunginräätälin tekoa? sanoin minä.
+
+Hiukan tutkivasti oli Jussi häntä tarkastanut ja sitte kadonnut
+tanssiin. Mutta Risto läksi tekemään tuttavuutta Tiltan kanssa. Ja
+saikin hänet houkutelluksi penkille viereensä istumaan.
+
+-- Kunhan nyt tästä Tiltaa viedään Mattilan emännäksi, niin tottahan
+sielläkin tarvitaan pelimannia?
+
+Tilta punastui, rupesi nauramaan ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.
+
+-- Mitäs turhia Risto! Saavathan ne talon pojat parempiakin.
+
+-- Ei niitä noin kauniita tyttöjä joka niityllä kasvakkaan.
+
+Tilta jo heltyi pyytämään että Risto tulisi ensi sunnuntaiksi
+soittamaan heidänkin kuulijaisiinsa ja näytti salavihkaa Ristolle
+kättään, jossa oli kannallinen sormus.
+
+-- Aika korea sormuskin jo on! ihaili Risto.
+
+Silloin Tilta sukkelasti peitti kätensä, haukkui sormusta rumaksi ja
+vanhanaikaiseksi ja hyppäsi pois. Illempana sai Risto kopatuksi häntä
+käsivarresta ja kuiskatuksi:
+
+-- Tänäänkö sinä sen sait?
+
+-- Tänään.
+
+Enempiä todistuksia Ristolla ei ollut. Mutta hän oli ihan varma siitä,
+että varas nyt oli hänen käsissään. Itse varkaudesta hän ei ollut
+puhunut yleisesti, vain kertonut luotettavimmille tuttavilleen.
+
+-- Mene sinne nyt tarkastamaan tunnetko, tavarat omiksesi, kehoitti hän
+Kallea.
+
+Kalle oli vaipunut mietteisiin. Hänen mieleensä muistui se päivä kaksi
+vuotta sitte, jolloin he olivat muuttaneet Koivulaan. Loviisan avatessa
+eväitä ja Kallen hakatessa puita kahvipannun alle oli kaskeksesta
+tullut mies, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Hän
+oli sanonut olevansa Mattilan poika, Jussi. Heidän avukseen hän
+oli nostellut kirstua ja muita tavaroita ja saanut kahvia heidän
+pannustaan. Olisiko hän silloin huomannut Kallen kirkkovaatteet ja
+Loviisan sormuksen?
+
+Kallelle selveni äkkiä koko tuo mahdoton varkaus, että talon poika
+tulee köyhästä torpasta varastamaan morsiamelleen sormusta ja itselleen
+naimavaatteita. Hän ei tullut tarvitsevana, joka hädissään ottaa kun
+ei itsellään ole, vaan hän oli tullut himonsa käskystä. Ja se se oli
+joka Kallea niin äärettömästi loukkasi. Hän oli itse koko elämänsä
+ajan elänyt köyhyydessä, mutta aina saanut himonsa voitetuksi kun se
+oli kiusannut häntä valheeseen tai varkauteen. Sen hän sentään olisi
+voinut ymmärtää, jos toinen äärimmäisessä hädässä ja siten ikäänkuin
+tahtomattaan olisi tullut kajonneeksi lähimmäisensä tavaraan. Ja jos
+hän jälkeenpäin olisi tullut tunnustamaan ja pyytämään anteeksi, olisi
+Kalle hänelle mielellään suonut anteeksi. Mutta tulla köyhiin ihmisiin
+kun oli talon poika! -- Ja itse asiassa: eihän tämä ollut mitään uutta.
+Tapahtuihan niitä varkauksia useinkin, mutta ne eivät koskaan olleet
+sattuneet Kalleen niin mieskohtaisesti ja sentähden ei hän ollut tullut
+niitä niin syvällisesti ajatelleeksi.
+
+Hän tunsi että hänen oli ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Sentähden
+hän otti leivän kotoa evääkseen ja läksi kävelemään Kyyhkylän Mattilaa
+kohti. Varovaisesti hän vakoili tiellä ja sai tietää, että Jussi,
+oltuaan useampia päiviä poissa, oli palannut kotiin juuri sinä
+sunnuntaina. Joku oli nähnyt hänen kantavan suurta myttyä kainalossaan.
+Yhä varmemmaksi Kalle tuli Jussin syyllisyydestä. Totisena hän asteli
+ylös Mattilan kujaa ja teki johtopäätöksiä talon varallisuudesta.
+
+Peltojen sänget olivat vielä kyntämättömät, eikä toukoa näkynyt missään
+tehtynä. Ojat olivat kaikki päästetyt umpeen, kolme lammasta käveli
+katistelemassa vanhaa nurmea pientarilta. Rakennusten katoista oli
+tuuli vienyt osia mukaansa ja lovia oli parsittu uusilla päreillä,
+joten ne olivat mustan ja valkoisen kirjavat. Piha oli kuin sotkettu
+likajärvi, johon jalka vajosi kuin pohjattomuuteen ja jonka rantoina
+olivat tuvan kuistin portaat toisella, ja navetan kynnys toisella
+puolella. Saarena keskellä pihaa oli kaivo. Olisi senkin kansi sietänyt
+korjaamista. Tuvan portaat olivat mädät, rikkinäiset ikkunat tukitut
+päreillä ja rievuilla. Porstuasta tuli ulos kaksi laihaa, likaista
+sikaa ja likainen oli se nainenkin, joka vastasi Kallen tervehdykseen.
+
+-- Onko nuori isäntä kotona?
+
+-- Ei ole.
+
+-- Viipyyköhän se kauvankin?
+
+-- Pitäisi palata suurukseksi.
+
+Kalle istuutui penkille ja katseli ympärilleen. Sellaiselta siellä
+näytti, että Kalle todellakin rupesi uskomaan, että Jussi tarvitsevana
+oli käynyt varkaissa. Hänen oma kotinsahan oli köyhä, mutta siellä ei
+ollut sitä kolkkoa, häviön ja autiuden köyhyyttä, joka täällä ikäänkuin
+kirkui vastaan jokaisesta raosta permannossa, särkyneistä ruuduista ja
+kylmästä tulisijasta, josta oli lohjennut kiviä. Ja kun Kalle katseli
+ulos ikkunasta olivat siat nousseet kaivonkannelle ja tonkivat siinä
+tyhjää kaukaloa.
+
+-- Eiköhän tuota kaivonkantta pitäisi paikata, putoovat sinne vielä nuo
+siat, lausui Kalle vihdoin.
+
+-- Näkyy pudonneen taas se lauta, jolla Jussi sitä paikkasi.
+
+Ja nainen kahlasi kaivolle, ajoi elukat alas kannelta ja asetti
+laudanpätkän paikoilleen. Hän oli vanhanpuoleinen, mahtoi olla isännän
+äiti, ystävällisen näköinen, mutta likainen.
+
+-- Sinne putosi meiltä vasta -- olisiko siitä nyt pari kuukautta? --
+varsa. Putosi illalla ja löydettiin aamulla kuolleena.
+
+Kalle päivitteli vahingon suuruutta, jonka jälkeen akka tuli
+puheliaammaksi.
+
+-- Paljonpa meille onkin tapahtunut vahinkoja viime aikoina. Hukkasi
+syksyllä markkinamatkallaan isäntä sata markkaa hevosen hinnasta.
+Talvella paloi saunassa lehmä ja hieho; kun oli se navetan katto niin
+hajallinen ja sattui kova pakkanen, niin oli täytynyt muuttaa sinne. Ja
+nyt taas tämä varsa kuinka lienee hyppinyt.
+
+-- Olisi se nyt kumminkin korjattava tuo kaivonkansi.
+
+-- Niihän se olisi.
+
+Hetkisen ajan Kalle vielä katseli kuinka siat tonkimalla koettivat
+siirtää lautaa sijaltaan. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja ajoi siat pois
+mennessään kaivon sivutse. Hän oli päättänyt jättää sikseen koko asian.
+Liiat varat eivät näkyneet painavan Jussiakaan. Talon poikana hän ei
+ollut kehdannut kosia ilman silkkiä ja sormusta, siitä syystä hän oli
+ottanut. Varkaus oli tietysti synti, mutta vastatkoon itse teoistansa.
+Ja Kalle käveli pää alaspainuneena mietteissään, niin ettei huomannut
+ennenkuin hänen edessään seisoi mies, jonka yllä Kalle heti tunsi --
+ryöstetyt vaatteensa.
+
+Housut olivat hänelle liian lyhyet, sillä hän oli pitempi ja kookkaampi
+kuin Kalle. Uusi lakki oli hänen päässään ja kainalossa mytty. Hän
+ei Kallea tervehtinyt enempää kuin ventovierasta ihmistä ja jatkoi
+matkaansa vihellellen, kasvonpiirteitten rävähtämättä, pitkin askelin
+ja -- Kallen mielestä -- ylpeänä.
+
+Kalle pysähtyi häneen tuijottamaan suu auki. Olisiko hän voinut näyttää
+noin viattomalta, jos hän olisi ollut syyllinen? Mutta vaatteet
+olivat Kallen. Siitä ei ollut epäilemistä. Hän katosi niin kiireesti,
+ettei Kalle ehtinyt häntä edes pysähdyttää. Kalle itse asteli Ristoa
+puhuttelemaan.
+
+-- Mennään sinne yhdessä ensi sunnuntaina, neuvoi Risto. -- Silloin ne
+kuuluutetaan ja minut pyydettiin pelimanniksi. Eipä Jussi olisi minua
+tahtonut, mutta oli Tilta tullut pyytäneeksi.
+
+Ja Risto uskoi Kallelle, että hänellä itselläänkin oli
+"selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. Siitä syystä hän oli ruvennut
+Jussia heti epäilemään.
+
+Seuraavana sunnuntaina Loviisa ja Kalle Riston seurassa astuivat
+Mattilan pihaan. Oli se hiukan kuivanut ja kuusen havuja oli sirotettu
+viemään pihan yli. Muutoin oli tupaakin siivottu, ikkunoita paikattu ja
+paistetun sianlihan haju tunki ulos asti. Risto astui soittaen sisään,
+morsian otti hänet hymysuin vastaan. Hänellä oli uusi pumpulihame
+yllään ja valkoinen huivi päässä. Hänellä oli paljon puuhaa ja
+edestakaisin hän juoksi tuvan ja kammarin väliä. Hetkeksi hän pysähtyi
+puhumaan.
+
+Silloin Loviisa loi katseensa hänen rentoina alas riippuviin käsiinsä
+ja näki vasemman käden pisimmässä sormessa tutun sormuksen. Hän astui
+häntä lähemmä, tarttui hänen käteensä ja katseli sitä likeltä.
+
+-- Minun sormukseni, minun varastettu sormukseni, jonka minä morsiamena
+sain, jonka Kalle markkinoilta osti juutalaiselta, huusi hän.
+
+Hämmästyksissään antoi Tilta äänetönnä hänen vetää sormuksen sormestaan
+ja rupesi sitte vasta tekemään vastarintaa.
+
+-- Sehän on minun sulhaseni antama! Anna pois se!
+
+-- Enkä anna, kun minä kerran sain. Ennen minä sen sulhaseltani sain
+kuin sinä.
+
+Molemmat naiset seisoivat vastatusten keskellä lattiaa, Loviisa
+laihana, kalpeana, kuluneessa puvussa, kasvoillaan syyttäjän varmuus;
+Tilta punaposkisena, terveenä, silmissä epäilyksen väre. Hän heitti
+kysyvän katseen sulhaseensa, joka väkijoukon halki raivasi itselleen
+tietä heidän luokseen.
+
+-- Mitenkäs isäntä niin on antaunut pahan hengen valtaan, että tulee
+niin köyhään paikkaan varastamaan, kuin meillekin? sanoi Loviisa.
+
+Hänen katseensa pyysi. Poskilla oli uurrettu tie ikäänkuin kyynelistä.
+Jussi nauroi ylenkatseellisesti ja pudisteli olkapäitään. Kalle oli
+käsillään ruvennut tunnustelemaan vaatteita hänen yllään. Mitenkä hän
+olikin saanut ne niin kulumaan sinä yhtenä ainoana viikkona! Nehän
+tuskin mihinkään kelpasivat enään.
+
+-- Ja mihinkäs sinä olet pannut sen havukirveen, jonka sinä kerran
+minun laputukiltani veit? huusi joukosta joku.
+
+Useilla näkyi olevan "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa.
+
+Ihmisparvi oli taajana ympärillä ja tarkasteli uhkaavana uhriaan.
+
+-- No saattehan nyt vähemmälläkin omanne, sanoi vihdoin Jussi ja
+repiytyi irti Kallen käsistä.
+
+Muitta mutkitta hän heitti takin päältään ja viskasi sen Kallelle.
+
+-- Tilta, anna heille mokomakin sormus!
+
+-- Johan minä sen annoin.
+
+-- Entä minun silkkini ja Kallen housut? kysyi Loviisa.
+
+-- Silkin minä möin. Housut ovat jalassani. Pitäisin mielelläni vielä
+tämän illan. Huomenna saat kaikki retkusi!
+
+Hän nauroi huolettomasti leveää nauruaan, tarttui morsiamensa käteen,
+pyysi pelimannia soittamaan ja ympäri huoneen he läksivät pyörimään --
+sulhanen paitahihaisillaan. Loviisa ja Kalle peräytyivät nurkkaan päin
+tieltä. Hetken kuluttua olivat he kotimatkalla.
+
+Ilta oli tyyni ja lämmin. Upeista nupuista varisi vesihelmiä,
+metsäpurot lirisivät, linnut lauloivat.
+
+Äänettöminä astelivat Loviisa ja Kalle, toisella sormus kädessä,
+toisella takki käsivarrella.
+
+-- Luuletko, että se tyttö tekee eron? Eiköhän hirvitä rupeaminen
+varkaan vaimoksi?
+
+-- Hyvätpä nuo näkyivät olleen keskenään vieläkin. Sellaiset ovat
+meidän aikamme nuoret. Valhetta ja varkautta eihän sitä pidetä syntinä
+eikä häpeänä.
+
+Sitte he kävelivät äänettöminä kotiin asti.
+
+-- Koska sinä menet noutamaan loppuja tavaroita? kysyi kotiveräjällä
+Loviisa.
+
+Kalle ei heti vastannut, vaan ripusti ensin takin aittaan.
+
+-- Jätetään sinne koko tavarat. Ei sieltä mitään saa kuitenkaan.
+Köyhemmät ne ovat meitä! Minun on tuomio, sanoo Herra. Jumala heitä
+auttakoon.
+
+Ja siihen se asia päättyikin.
+
+
+
+
+Onnemme saari.
+
+
+Kapeitten vesien keskeltä kohoaa saari satojen muitten joukosta. Rannat
+ovat korkeat ja vesi alla äkkijyrkkää, niemen kärjessä on kiviraunioon
+pystytettynä valkoinen merimerkki. Nuoren metsän halki johtaa polku
+huoneille.
+
+Mikä ääretön tunne on sulanut tuon saaren muistoon, mikä sanaton
+tuoksu seuraa sen lehtoja! Sitä ajatellessa on kuin katselisin
+keväistä metsätähteä tai eläisin elokuun kuutamo-yössä tai suutelisin
+rakastettuni lämmintä kättä. Siellähän me vietimme avioliittomme ensi
+ajan, me kahden, eikä kenkään ympäristössä meitä tuntenut.
+
+Rakennus on punaiseksi maalattu valkoisine ikkunapielineen, pieni
+porstua, pieni kyökki, pieni kamari ja ikkunoista ihanin näköala joka
+taholle. Ympärillä kasvaa ehyt-tuohisia, solakoita koivuja, seinuksella
+on apilaspelto, sitte kanervikko, josta nousee saraista nurmitynkää ja
+helpeisiä heiniä. Maailmalta kuuluu laitumella käyvän karjan kello,
+vastaisella rannalla olevan torpanväen puhe ja ulapalla soutavien
+airohankojen narina; saaremme ääniä on vain lehtien rapina, aaltojen
+loiske ja minun lauluni.
+
+Niin kirkas, ihana kuin elämän ensimmäinen aamu, oli aamu siellä, kun
+avojaloin, paitahihasillani astuin maailmaan: veden tyynessä päilyi
+taivas ja kalliorannat koivuineen, kaste kiilsi lehdillä ja heinässä ja
+aurinko lämmitti kuin äidin syleily! Juoksin rantaan, heitin vaatteet
+kivelle, astuin järveen omaa kuvaani vastaan ja pulskauduin, yön
+lämmin vielä jäsenissä, viileään veteen korkean kaislikon suojaan.
+Vastaisella rannalla kuului vaimo pesuja sotkevan. Ja minä uin pois
+kaiken unisuuden, epämääräisyyden, tunsin ihmeellisesti norjuutuvani
+kuin olisin kylpenyt ijäisen nuoruuden lähteessä.
+
+Hän vielä nukkuu, kun palajan, ja herää suudelmastani, joka on viileä
+kuin vedenneidon.
+
+-- Sinun täytyy jo herätä, et usko miten on kaunista, vesi ihan tyyni,
+merimerkki päilyy, kalat hyppivät. Joudu uimaan, sillaikaa keitän minä
+kahvia!
+
+Ihan minun täytyy nauraa hänen unisuuttaan. Ja mennessään hän yhä
+hieroo silmiään.
+
+Mikä runous noissa pienissä, jokapäiväisissä askareissa, kun ne
+kuuluvat yhteiseen kotiimme! Ja me jaamme ne kaikki. Hän hakkaa puut
+ja noutaa maidon torpasta, minä saatan hänet kanoottiin ja olen taas
+häntä vastaan ottamassa, hän ei tule toimeen ilman minua. Minä keitän
+ruuan ja hän istuu kyökissä ja lukee minulle ääneen. Tai istuu hän
+viereisessä huoneessa kirjojen keskelle painuneena kirjoittamaan. Tai
+hän on nukkunut nurmikkoon, minä saatan nähdä hänen tumman tukkansa,
+jota loppumattomasti tahtoisin silittää, huulillani koskettaa.
+
+Usein, kun päivä on kuuma ja koko luomakunta näyttää olevan
+nääntymäisillään janoon, työnnämme veneen vesille. Ruokaa, kirjoja,
+uimalakana on mukana, majamme ovi lukossa ja me retkeilemme kauvas,
+sihisten kohisten pakenee vesi kokkamme tieltä ja vasta lahden
+pohjukassa me pysähdymme. Ranta siellä on hienointa hiekkaa ja metsä
+seisoo varjoavana kuusikkona, josta pihka tuoksuu...
+
+Mutta tavallisesti olemme iltapäivällä laivasillalla ottamassa vastaan
+postia ja kuulemassa uutisia maailmalta. Kun käännymme kotiin päin,
+on jo tyyntynyt. Hän soutaa ja minä pidän perää. Pisarat vilisevät
+hiljaa alas airon lehdiltä, koko maa kertautuu veden kuvastimeen
+ja taivas kaartuu syvänä yläpuolella. Salmen toisella rannalla on
+harmaa nuottatalas ja toisella merimerkki. Siitä alkaa näkyä saaremme
+kallioranta ja rakennuksen ikkunapielet. On jo yö, kun käymme ylös
+polkua. Kanerva on nupussa, kasteisessa heinässä hyppivät sammakot.
+Sisällä on kaikki hiljaa, hiljaa, ääneti valmistan vuoteet, äänetönnä
+hän tulee vesisankoineen lähteeltä, emme lausu sanaakaan. Koko taivas
+on ruskopilvissä, hohteessa vedet saarineen, salmineen, kuin pyhä
+uhrilehto on salaperäisenä koivikon siimes, ja heikko ääni vaippuu
+veden pintaa pitkin ja yli heinikon latvojen, niinkuin sumuharsot
+kahiseisivat. Minä istuudun kivelle suorimaan hiuksiani, ja niitä
+kosketellessa heläjää ihmeellisesti kuin kanteleen kaukainen kaiku.
+
+-- Sinä ihana impeni, joko mennään levolle! kuiskaa hän hiljaa
+vieressäni...
+
+       *       *       *       *       *
+
+On taaskin ilta.
+
+Istumme penkillä mökkimme edessä. On mustana metsä, mustana taivas ja
+punertavina kiitävät pilvet, vaikkei tuulta tunnu. Vesi värisee kuin
+pelosta, mustana sekin, metsässä käy rauhaton kahina, puissa hiipivä
+hiljaisuus, niinkuin aavistettaisiin jotakin. Kaukaa kuuluu jylhä,
+hiljainen ääni ja taivaan pohjalle piirtyy häikäisevä, katkottu viiva.
+Se on kuin leikillä tehty ennustamaan, valmistamaan, karkaisemaan
+mieliä. On poissa kaikki elämä, pelkäävät eivät edes uskalla läähättää.
+Äkkiä nousee tuuli järven takaa ja hengittää syvästi yli maitten. Se
+nostaa kaikki tajuntaan ja herättää kuin kirkonkello. Puut taipuvat
+maahan saakka, heinät aaltoilevat, vesi nousee kuohuksi, mustuu.
+Hetkessä ratkee rikki pilven reuna ja silmiä sokaiseva valo välähtää.
+Me istumme rinnatusten toisiimme liittyneinä. Kunhan avautuisi tuo
+kirkas ranta, tuo mahtava ovi ja ottaisi meidät sisäpuolelle! Nuorina,
+onnemme huipulta, molemmat yhtaikaa!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Se _oli_ se aika, eikä se koskaan palaja.
+
+Mutta kaiken rientäessä eteenpäin ja entisyyden kalvetessa, seuraa
+tuo avioliittomme ensi aikojen onnen saari niinkuin ukkoispilvi
+vastatuuleen. Ja yksinäisyyden hetkinä, hiljaisuuden hyväillessä
+nousevat eteeni mielalat niiltä ajoilta. On silloin kuin katselisin
+keväistä kukkaa tai suutelisin rakkaani lämmintä kättä, tai haihtuisin
+kanervaksi kuutamo-yössä, kasvamaan kalliorannalle, jonka niemen
+kärjessä on valkoinen merimerkki.
+
+
+
+
+Mäkelän Kallen morsiamet.
+
+
+Mäkelä oli vain torppa Sillantaustan kartanon alueella, mutta sen väki
+oli varakasta. Mäkelässä ruokittiin kahdeksan lypsävää lehmää ja kaksi
+hevosta sekä pidettiin runsaasti työväkeä. Itse perheeseen ei kuulunut
+kuin isäntä, emäntä ja poika Kalle. Torppa oli sydänmaalla, kirkosta
+kaukana, aukealla mäellä, josta näkyi kauvas, metsien, järvien,
+vainioiden ja kylien ylitse.
+
+Kalle oli vanhempiensa silmäterä. Hänen ympärilleen keskittyi kaikki
+heidän työnsä ja huolenpitonsa. Mutta hän olikin heille syntynyt heidän
+elämänsä syyspuolella, silloin kun he jo luulivat olevansa tuomitut
+elämään kaiken ikänsä lapsettomina. Hänestä tuli mitä herttaisin lapsi,
+kuinka hän osasi kaulaella ja antaa suuta, laverrella ja liidellä
+isän sylistä äidin syliin! Kaikki vieraat, jotka Mäkelässä kävivät,
+ihastuivat Kalleen. Naapurin emännät kantoivat hänelle sokeripaloja ja
+vehnäisviipaleita ja kylän lapset häntä kohtelivat kuin kuningastaan.
+Kun Sillantaustan emäntä silloin tällöin kävi Mäkelässä, piteli hän
+pitkän aikaa Kallea polvellaan, näytti hänelle kelloaan ja nauroi hänen
+viisaille puheilleen. Kalle kutsui häntä Kello-tädiksi, ikävöi häntä ja
+kyseli häntä. Ja kun hän sitte tuli Mäkelään ja Kalle porstuassa kuuli
+hänen tervehtivän äitiä, niin hän paikalla tunsi hänen äänensä, heitti
+leikkinsä ja karkasi suinpäin häntä vastaan.
+
+-- Kello-täti, Kello-täti! riemuitsi hän lavertelevalla lapsenäänellään.
+
+Ja emäntä otti hänet syliinsä, silitti hänen pellavaista tukkaansa ja
+veti esille kellonsa. Sillaikaa äiti, mielihyvän hymy kasvoilla asetti
+kahvipannua tulelle ja nuhteli Kallea siitä että hän piti niin isoa
+ääntä ja telmi tädin sylissä...
+
+-- Kasvattakaa nyt minulle tästä hyvä vävypoika, naurahti kerran
+Sillantaustan emäntä.
+
+-- Voi voi mitä se emäntä puhuu! vastasi hyvillään ja hämillään Kallen
+äiti. -- Torpan poikia nyt teidän tyttärillenne...!
+
+-- Rupeatko Kalle minulle vävyksi?
+
+-- Rupean.
+
+Kallen äidin mieleen painui tuo lyhyt keskustelu.
+
+Löytyi vielä toinenkin henkilö, joka kiikutellessaan poikaa
+polvellaan, jo uneksi hänelle morsianta. Se oli Kukkolan Santeri, joka
+säännöllisesti joka syksy kävi tervehtimässä Mäkeläisiä. Hänen silmänsä
+kääntyivät silloin aina ensinnä Kalleen.
+
+-- No jopa se poika on kasvanut! Niin aina, niin aina. Ei aikaakaan
+kuin minä jo saan ruveta sille puhemieheksi.
+
+Seuraavana syksynä oli hänellä jo useita morsiamia ehdolla.
+
+Kukkolan Santeri oli muuten kuuluisa mies. Hänen tuttavapiirinsä
+ei tuntenut rajoja. Mutta monet perheetpä saivatkin kiittää
+olemassaolostaan hänen toimeliaisuuttaan. Hän oli todellakin toimelias.
+Hän ei koskaan levännyt eikä koskaan väsähtänyt. Aina hän oli
+liikkeellä, aina hymyilivät hänen ahavoittuneet, punaset kasvonsa.
+
+Hänellä oli erinomainen huomiokyky. Varsinkin piti hän kaikkia
+naimattomia silmällä ja jos joku joutui leskeksi, merkitsi hän sen heti
+kirjoihinsa. Ei niin, että hän olisi jotakin kirjoittanut jonnekin,
+sillä sitä taitoa hän ei tuntenut, vaan muistiinsa hän sen piirsi
+muitten lukemattomien mies- ja nais-nimien joukkoon. Ja niitä hän
+sitte järjesteli pareiksi, rikkaita vanhoja piikoja köyhille nuorille
+miehille, köyhiä nuoria tyttöjä varakkaille vanhoille pojille j.n.e.,
+aina sen mukaan kuin hän tiesi tarpeen vaativan.
+
+Hänellä ei ollut likeisiä sukulaisia eikä kotia, sillä hän ei pitkiä
+aikoja viihtynyt missään. Koko vuoden hän, kainalossaan mytty, jossa
+hänen juhlavaatteensa säilyivät, kierteli talosta taloon, ollen
+jokaisessa kunnes kyllästyi. Hän parsi nuottaa, sitoi verkkoja, teki
+tääppäitä, kalasteli ja metsästeli aina vuodenajan mukaan. Muihin
+töihin hän ei pystynytkään, sillä hän oli toissilmänen ja oikeasta
+kädestä puuttui kaksi sormea.
+
+Tuttaviensa joukossa oli hänellä erityitse suosikkinsa. Ne olivat
+tavallisesti nuoria tyttöjä, jotka jolloinkulloin iltahetkinä olivat
+kallistaneet korvansa kuuntelemaan hänen leikkipuheitaan. Niille oli
+hän luvannut toimittaa hyvät sulhaset ja niitä hän kehui kaikille
+miehille. Hänen erityisessä suosiossaan oli Mäkelän väki, osaksi
+sentähden, että emäntä oli hänelle kaukaista sukua. Hän piti itseään
+miltei Kallen isoisänä.
+
+Tavattomalla innolla oli hän seurannut pojan kehitystä. Kun nuotta
+oli levällään Mäkelän tuvan lattialla ja Kalle tepasteli sen ylitse,
+iloitsi hän hänen reippaista liikkeistään ja ylisti hänen kauneuttaan.
+
+-- Niin aina. Sinusta tulee vielä monen tytön riitapala! Mutta sen
+sanonkin: älä ota pahankurista. Ota se, jonka _minä_ sinulle hankin,
+niin saat taatun akan. Minä tulen sitte vanhoilla päivilläni, kun en
+enään jaksa nuottaa parsia, teille asumaan.
+
+-- Mitä turhia se Santeri lapselle latelee, moitti äiti monasti, kun ei
+Santeri väsynyt kertoelemasta juttujaan.
+
+-- Turhiako? Odottakaa nyt kunnes tuosta väsytte, eikö maistu miniää
+ajatella! nauroi Santeri ja vilkasi ainoalla silmällään emäntään.
+
+-- Taitaapa väsymys jo ehättää ennen kuin siitä voi olla puhettakaan.
+Yhtenään kivistää päätäni ja pahojen ilmojen edellä on koko ruumis kuin
+tulessa.
+
+Kalle oli mahallaan nuotan päällä, käsillään hän tuherteli kohoja ja
+nosti tuontuostakin pyöreää päätään, jotta liinanen tukka heilui.
+Hänellä oli terveet, lihavaposkiset kasvot, vilkkaat silmät ja leveä
+suu. Santeri, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään, iski
+kouransa hänen niskaansa ja ravistaen häntä siinä, virkkoi:
+
+-- Tuotkos mammalles miniän, Kalle?
+
+-- Tuon, sanoi Kalle ja nauroi.
+
+-- Niin aina, niin aina.
+
+Emännänkin piti nauraa. Ja Kalle ryntäsi ylös makaavasta asennostaan,
+hiipi takaa äitinsä luo ja piiloutui hänen helmoihinsa. Mutta Santeri
+alensi äänensä salaperäiseksi:
+
+-- Eskolassa kasvaa paraikaa tytär, joka on juuri tuon Kallen ikäinen.
+Eskola on varakas paikka ja Johanna on ainoa tytär.
+
+Emäntä nauroi.
+
+-- Mutta ennenkuin nuo ovat naima-iässä, voi hänellä olla laumallinen
+veljiä ja sisaria.
+
+-- Kyllä niinkin, niin aina, mutta varoja siellä riittääkin tasata. No
+ja entäs Sillantaustan Anni? Siinä se on hyväntapainen tyttö, hiljainen
+ja sävyisä. Pitääkös Kalle Annista?
+
+-- Kuka se sitten on? kysyi Kalle viattomasti.
+
+-- Etkö tiedä, kuka Anni on? Kartanon Anni, Sillantaustan Kello-tädin
+tyttö, joka on yhtä iso kuin Kallekin?
+
+-- Mistä lapsi sitä tietäisi, tuli äiti Kallen avuksi. -- Ei lapsi
+koskaan ole Annia nähnyt. Ja mitä tekin Santeri, vanha mies, viitsitte
+hullutella! Jättäkää jo juttunne!
+
+Emäntä läksi ulos harmistuneen näköisenä. Mutta Kalle rupesi siitä
+lähtien utelemaan Annista. Hän tahtoi nähdä Kello-tädin Annin, hän
+itki ja hän pyysi. Kerran kesällä otti äiti vihdoin hänet mukaansa,
+hänelle tehtiin sen retken johdosta uudet saappaat ja uusi puku, jonka
+itse räätäli neuloi, ja iloisena, täynnä kysymyksiä ja tiedonhalua,
+saapui hän Sillantaustan portille, josta käytävä kukkivia syreenejä
+vei portaille ja johon kaikenlaisia kirjavia kukkia heloitti pihasta.
+Mutta samassa alkoi Sillantaustan iso koira haukkua ja Kalle pelästyi
+niin, että rupesi itkemään. Äidin täytyi kantaa hänet kartanolle, mutta
+hän ei lakannut itkemästä eikä lähtenyt äidin sylistä koko aikana,
+vaikka Anni ja Sillantaustan muut lapset häntä miten houkuttelivat.
+Ei auttanut nuhteet eikä uhkaukset. Äiti häpesi pahanpäiväisesti ja
+teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan enään vie Kallea minnekkään,
+ei kylään, ei kirkkoon, koska hän on niin tyhmä. Senjälkeen ei poikaa
+muutamiin päiviin tarvinnut peloittaa muulla kuin Sillantaustan
+koiralla, niin hän jo lakkasi pahanteosta. Eikä Kalle edukseen
+esiintynyt silloinkaan kun sitte Sillantaustan emäntä tyttärineen
+tuli Mäkelään. Kallea ei saatu sisään heitä tervehtimään. Hän karkasi
+äitinsä käsistä, juoksi aidan ylitse ruispellolle, piiloutui suureen
+ojaan eikä totellut mitään pyyntöä tai käskyä. Turhaan emäntä uhkasi
+isoilla koirilla ja pedoilla.
+
+-- Minä en ymmärrä mikä siihen lapseen on tullut, huokasi emäntä
+vieraitten mentyä.
+
+-- Sitä on pidetty liika hempeästi. Minäpä annan sitä selkään tänään,
+arveli isäntä.
+
+-- Oletko hullu! Kallea selkään! Lapsihan se on vielä.
+
+-- Nuorna vitsa väännettävä. Johan se on seitsemännellä.
+
+Kalle tuli sisään nauraen ja kurotti heti kättänsä ottamaan
+vehnäviipaletta pöydältä.
+
+Isä alkoi kuulostelun. Äiti itki, mutta Kalle sai armotta selkäänsä.
+
+Kallesta kasvoi kaunis poika, terävä ja vallaton. Tytöt alkoivat häntä
+ilokseen katsella ja Kukkolan Santeri esitti hänelle joka syksy uusia
+morsiamia.
+
+-- Mitä turhia, torui aina emäntä, -- jahkahan nyt Kalle on edes
+rippikoulun käynyt.
+
+Viidentoista vanhana pantiin Kalle sitte rippikouluun ja samalla
+kertaa sattuivat rippikouluun myöskin Eskolan Johanna ja Sillantaustan
+Anni. Mutta eivät he toisiaan tavanneet, sillä pojat lukivat isossa
+pappilassa ja tytöt kappalaisen luona.
+
+Kotimatkalla he kerran sattumalta kohtasivat. Rippikoulu oli sillä
+kertaa loppunut ja renki oli lähetetty noutamaan Kallea. Heillä
+oli hyvä hevonen, Mäkelän kuuluisa liinaharja Pikku. Rattaat
+poikia täynnä he ajaa karauttivat kirkonkylän läpi ja seisahtuivat
+Mankosen kauppapuodille. Kalle astui siinä sisään. Kauppiaan rouva
+seisoi myymäpöydän takana näyttelemässä parille naiselle huiveja ja
+esiliinakankaita. Kalle pysähtyi ovensuuhun ja hyvän aikaa vaiettuaan,
+nostahti hän lakkiaan ja kysyi:
+
+-- Eikö kauppamies itse olekkaan kotona?
+
+Sen hän teki siksi, että hänellä oli suurenlainen ostos tehtävänään ja
+hän tiesi että kauppias itse paremmin myöntyi tinkimiseen kuin hänen
+rouvansa, joka oli ahneeksi ja tarkaksi tunnettu.
+
+-- On, vastasi rouva, mutta hän on levolla, hän kun ei ole tänään ollut
+oikein terve.
+
+Kalle vaikeni ja loi silmänsä kattoon, jossa nahkahihnoja, piiskoja,
+lakkeja, kahvipannuja ja muuta kamaa riippui. Hän jäi tarkastamaan
+hevosvaljaita. Tytöt myymäpöydän ääressä kuiskailivat keskenään,
+epävarmoina siitä mikä oli kauneinta. He olivat molemmat suuriin
+huiveihin käärityt ja helmat olivat rypistyneet.
+
+-- No tulkaa nyt tekin, nuori mies, sanomaan, eikö tämä liina ole
+korea, kehoitti rouva Mankonen.
+
+Kalle kävi kiinni villavan liinan punaiseen kulmaan, tytöt käänsivät
+häntä kohti hymyilevät, nuoret kasvot ja samassa tunsi hän heidät. He
+olivat Sillantaustan ja Eskolan tyttäret. Pistettiin kättä ja tehtiin
+kaupat. Kalle ei tällä kertaa ostanut kuin karamellejä, päätti jättää
+valjaat siksi kunnes kauppamies itse paranisi. Karamellit pyysi hän
+saada kahteen eri paperiin.
+
+-- Ehkä mennäänkin yksissä, esittelivät tytöt, -- koska meillä on sama
+matka, niin on rattosampi. Jos vain saatte Pikun pidellyksi kunnes
+haemme hevosemme kestikievarista!
+
+Oli lauvantai. Hämärsi jo, vaikka päivä tuskin oli yli puolen.
+Viikkokausia oli satanut, maat olivat kuin hajoutumaisillaan, tiet
+paksuna liejuna, johon rattaat vajosivat akseliaan myöten. Ojissa
+seisoi vettä laidan tasalla, suot olivat järvinä ja mäkiä alas vieri
+vesi virtoina. Ja yhä satoi lakkaamatta. Metsä oli alastoin, mättäillä
+välkkyivät toisiinsa liimautuneina keltaiset lehdet ja pihlajamarjat
+upeilivat komeina terttuina. Tytöt ajoivat edellä Sillantaustan
+hevosella. Sitä ohjasi Sillantaustan piika, istuen voipytyllä
+rattaitten pohjalla. Ikäänkuin vahingossa kääntyi Eskolan tytär välistä
+ja vilkasi taakseen. Anni ei koko matkalla ollut näyttänyt kasvojaan.
+
+Kalle jutteli rengin kanssa kotinsa kuulumisia. Kukkolan Santeri oli
+paraikaa Mäkelässä. Emäntä oli ollut kipeänä. Sillantaustan isäntä oli
+pari kertaa juomapäissään lyönyt vaimoansa. Eskolaan oli syntynyt poika.
+
+-- Vai on se Sillantaustan isäntä niin heittäytynyt viinaan.
+
+-- On se. Jos vaan näin jatkuu, niin ei sitä Sillantausta kauvankaan
+pysy nykyisillä haltioillaan.
+
+Ylämäen tullessa nousi Kalle alas rattailta ja meni tyttöjen luo. Taisi
+tietää Anni raukka miten kotona viime aikoina oli eletty, koska oli
+niin totisena.
+
+-- Mitäs tänne kuuluu? kysyi Kalle.
+
+-- Ei mitään liikoja, vastasi Johanna -- palelee vaan pahasti.
+
+-- Jos kävelisitte lämpimäksenne, esitteli Kalle.
+
+Mutta tytöt pelkäsivät taas jalkojensa kastuvan. Kalle ojensi heille
+kummallekin karamellikäärön, meni sitte takaisin rattailleen ja niin
+jatkui matkaa kunnes Sillantaustaan ja Eskolaan vievässä tiehaarassa
+tuli ero.
+
+Nytpä ilostuisi Santeri, kun saisi kuulla, että he olivat matkustaneet
+yhdessä. Kallesta tuntui äkkiä siltä että jompikumpi noista molemmista
+tytöistä hänen on naitava, jos hän joskus nai. Molemmat olivat koreat
+tytöt, molemmat varakkaista kodeista, Johanna oli vain iloisempi, mutta
+äiti piti enemmän Annista. Ja Santeri olisi puhemiehenä. Se oli vanha
+sopimus...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kului vuosia. Mäkelän isäntä oli kuollut. Sillantaustassa olivat asiat
+huonosti, isäntä joi ja kovin oli talo velkaantunut.
+
+Eräänä kevätpäivänä, kun Kalle palasi metsältä, tapasi hän äitinsä
+aittaa siivoamassa. Tyynyjä, polstareita ja kirjavia peitteitä
+oli levitetty aidalle. Kevätaurinko paistoi niihin ja tuuli niitä
+löyhytteli.
+
+-- Syövät jo koitkin kaikki ryyjyni, sanoi emäntä harmistuneena.
+
+Kalle seisahtui hänen eteensä ja naurahti, sillä hän ymmärsi äitinsä.
+
+-- Onko se minun syyni!
+
+-- On kyllä. Mahtanet jo lähteä tästä naimaan. Eskolassa käy sulhasia
+yhtämittaa, eilen oli taas käynyt rikkaan talon poika eikä Johanna
+sinua vuosikausia odota.
+
+-- Arvelette siis, että lähtisin Eskolaan, enkä Sillantaustaan taikka
+Sarilaan?
+
+-- Sillantaustaan! Se on mennyttä. Sieltä et saisi kuin velkoja. Mutta
+Eskolassa on varoja ja tyttöä kehutaan toimeliaaksi.
+
+-- No vaikka niinkin. Mutta Kukkolan Santeri ei tule käymään ennenkuin
+syksyllä.
+
+-- Saat sinä aina puhemiehiä ilman Santeriakin. -- Emäntä nauroi
+ylenkatseellisesti. -- Vai että sinun pitäisi häntä odottaa! Sepä
+puuttuisi. Silloinhan häätkin jäisivät talveen ja sulan aikanahan ne
+ovat pidettävät, jotta ihmisten hevoset saa ruokituiksi ulkona. Käskee
+niille syöttää talven varoja.
+
+Kalle käveli sen päivän mietteissään. Sitte hän lähetti sanan Kukkolan
+Santerille. Ja Santeri tuli kiireesti Mäkelään, mytty kainalossaan.
+
+-- Joko on emäntä väsynyt? Joko miniä kelpaa! Niin aina, sanoi hän
+nauraen ja räpäytellen silmäänsä. -- Ihan olin riemusta ratketa
+kun sain sanomanne. Kesken heitin kaikki, vaikka paraikaa olin
+hieromassa kolmiakin kauppoja. Minne Kalle nyt aikoo? Sarilaanko vai
+Sillantaustaan?
+
+-- Sillantaustaan! nauroi emäntä. -- Eikö Santeri tiedä kuinka siellä
+asiat käyvät! Ei, Eskolaan.
+
+-- Niin aina, niin aina. Sanovat tytöllä käyvän kovasti sulhasia, pari
+talonisäntääkin jo on pyytänyt minua puhemieheksi Eskolaan. Parasta lie
+että mennään ajoissa.
+
+Komeasti koristettuna, tiukuset kaulalla, punaiset tupsut ohjaksissa
+oli hevonen, jolla he läksivät. Kallella oli kovaksi tärkätty
+kaulus ja kiiltävä maniska, Santeri oli pukeutunut juhlalliseen
+puhemiespukuunsa, päässä oli pappilan maisterin antama hattu. Tiellä
+sattui heitä vastaan Sillantaustan Anni. Hän oli jokapäiväisissä
+vaatteissaan ja kantoi koppaa. Kuullessaan rattaiden räminän, vetäysi
+hän syrjään ja vasta miesten mennessä ohitse, käänsi hän heihin
+kasvonsa. Ne olivat kalpeat, valkeaihoiset kasvot ja suurin, kärsivin
+silmin vastasi hän miesten tervehdykseen.
+
+-- Kovasti on laihtunut, sanoi hetken kuluttua Santeri. -- Ja miten
+korea se oli vielä vuosi sitte. Niin aina, niin aina.
+
+-- Entäs jos olisimmekin menneet Sillantaustaan naimaan! naurahti
+Kalle. -- Olisi Anni päässyt leipiin taas.
+
+-- Mutta Eskolan tytär on niin muhkea morsiameksi. Ja käskisi sitä
+sinun kaikkia laihoja lihottaa.
+
+He jatkoivat puhettaan. Matka kului hitaasti, sillä kirsi läksi juuri
+maasta ja tie upotti. Eskolan kujaan melkein pelkäsi hukkuvansa,
+siinä vajosi hevonen polvia myöten. Kalle jäi kiinnittämään hevosta
+aitaan ja Santeri astui edellä porstuaan. Piika oli siellä pesemässä
+puuastioita. Hän saattoi vieraat kammariin ja sulki oven heidän
+jälkeensä. Istuen kukin tuolillaan ikkunan alla, kuulivat he porstuasta
+kiireisiä askeleita ja kuiskaavia ääniä. Vihdoin tuli isäntä sisään,
+kätteli vieraita ja istuutui sängynlaidalle. Puhuttiin ilmasta ja
+kevään tulosta. Santeri ja isäntä siinä enimmäkseen keskustelivat,
+Kalle piti velvollisuutenaan olla vaiti. Hän tarkasteli huonetta. Se
+oli entisellään, olihan hän siellä joskus käynyt, mustuneilla seinillä
+kuva keisarin kruunauksesta, neitsyt Maarian kuva ja kolmas kuva,
+joka esitti jotakin kruununperillisparia hääpuvussaan. Uunin suu oli
+nokinen, ikkunasta näkyi vesinen kesantopelto, jonka pientareita
+lammaslauma katisteli. Isäntä haukotteli, kyseli välillä Mäkelän
+kylvöjä ja kyntöjä, vaikeni taas ja sytytti piippuaan, kehoittaen
+vieraitakin tupakoimaan.
+
+-- Mitenkäs emännän terveys sitte on? kysyi hän.
+
+-- Huono tahtoo olla, vastasi Kalle.
+
+Syntyi pitkä hiljaisuus. Santeri rykäsi, yski ja sylkäsi lattiaan.
+Sitte hän taskustaan otti harmaan, käärityn nenäliinan ja pyyhki siihen
+otsaansa.
+
+-- Niin aina, sanoi hän. -- Senpätähden tää -- hän nyökäytti päätään
+Kalleen päin -- on huomannut ja parhaaksi nähnyt hankkia äidilleen
+apua. Mäkelässä on nyt jo niin suuri huusholli, ettei emännän
+kannatakkaan sairastaa. Ja säästöt ovat karttuneet niin, että niillä
+jo ostaa talonkin. Toimeliasta, tervettä emäntää kaipaa Mäkelän nuori
+isäntä.
+
+Santeri rykäsi, sylkäsi. Kalle tuijotti lattiaan, isäntä katseli
+totisena Santeriin. Puhemiehestä katosi tuon ensimmäisen esipuheen
+jälkeen kaikki kankeus ja juhlallisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti,
+hosui käsillään, käveli edestakaisin ja ylisteli vuoroin Kallea,
+vuoroin Johannaa. Kesken kaikkia kuului porstuasta kahvikuppien
+kalinaa, ovi avautui ja sisään astui Johanna itse, punaposkisena,
+hymysuin, vyöllä valkoinen esiliina ja jalassa uudet narisevat kengät.
+Hän asetti kahvipannun arinalle, alkoi tyynesti jutella ilmasta ja
+kevään tulosta ja tarjosi sitte kahvia. Ei kuulunut hyvään aikaan muuta
+kuin hörppäyksiä höyryävien teevatien laidoilta. Vihdoin Santeri nousi,
+kaivoi taskustaan lompakon, jonka ympäriltä hän irroitti nauhan.
+
+-- Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä on tullut sen huomaamaan, että
+yksin ei ole ihmisen hyvä olla. Ja mitä sitä edempää lähtisi pajuja
+poimimaan, kun kotikylän naapuruudessa koivuja kasvaa...
+
+Siinä hän pysähtyi, katseli tarkasti solmua ja hyppyröi sitä
+kynsillään. Kalle istui kyynäspäät polvilla ja tuijotti lattiaan.
+Johanna oli lentänyt tulipunaiseksi ja painunut pesemään kahvikuppeja.
+
+Niin aina. Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä pyytäisi siis isännältä ja
+emännältä lupaa antaa tämän paperin tyttärelle, Johannalle.
+
+Hän otti lompakosta setelin, kasteli suussa sormensa ja koetti että se
+oli yksinkertainen. Sitte silitti hän sen kulmat ja laski sen pöydälle.
+
+-- Mikä paperi se on? kysyi Johanna hätäisesti.
+
+-- Korea raha, virkkoi sängynlaidalta vilkaisten isäntä. -- Sadanmarkan
+seteli.
+
+Puhemies tunsi, että hän hyvin oli toimittanut asiansa. Hymyillen hän
+likeni Johannaa, joka melkein selinpäin kääntyneenä miehiin kiireesti
+pesi kuppejaan.
+
+-- Mitä Johanna nyt miettii?
+
+-- Että lienee vain paras että vieraat vievät pois rahansa. Olenpa
+melkein tarpeekseni katsellut rahoja viime aikoma. Ja kai isällä vielä
+on varaa elättää minut kotona ja äitikin pitää apunaan.
+
+Kalle ei ymmärtänyt miten noita sanoja oli käsitettävä. Ne sisälsivät
+häpeällisesti loukkaavan kiellon. Mutta puhemiehen kasvoilla loisti
+voitonvarmuus, joka täydellisesti saattoi rauhoittaa sulhasmiestä.
+
+-- Johannalla on tässä käynyt paljon sulhasia... sanoi isäntä.
+
+-- No niin, virkkoi välinpitämättömästi Kalle, -- jollei kihlani
+kelpaa, niin...
+
+-- Älä nyt hätäile, tokasi Santeri väliin. -- Ainahan morsian tarvitsee
+ajatusaikaa. Johanna on vain hyvä ja määrää milloin Kalle saa käydä
+kuulustamassa täällä, niin ehkä hän silloin saa tuoda mukanaan kellon
+tai silkin morsiamelleen lahjaksi.
+
+Santeri säesti sanojansa mitä ystävällisimmällä äänellä ja hymyllä.
+Johanna oli seisahtunut ovelle, hänen kätensä jo lepäsi lukolla.
+
+-- En minä noita rahoja ota.
+
+Hänen ylpeytensä ärsytti Kallea. Luuliko hän, ettei tyttöjä muualla
+löytynytkään! Kalle levitti suunsa nauruun, hypähti istualtaan, pani
+setelin huolimattomasti taskuunsa ja otti hatun käteensä!
+
+-- Käännetään hevoset, Santeri! Lähdetään toiseen taloon.
+
+-- Älä nyt hätäile. Ei sitä vielä tiedä miten asiat kääntyvät. -- Se
+oli kuiskaus Kallelle ja sitä seurasi Johannalle veitikkamaisesti
+lausuttu: -- taitaa olla tallessa _toisen_ rahat.
+
+-- Vaikka olisi.
+
+Pää kenossa läksi Johanna ulos. Kallekin nousi, kätteli isäntää ja
+kiitti kahvista, läksi sitte irroittamaan hevostaan. Santeri jäi vielä
+kammariin. Tehtyään viimeisen yrityksen Johannan suhteen ja isännän
+kanssa juteltuaan ensisyksyisestä nuotanparsinnasta, hän kahlasi
+liejuisen pihan poikki rattaille. Tuvan ikkuna oli päitä täynnä
+katsomassa heidän lähtöään.
+
+Santeri oli hämmästyneenä ja harmissaan. Tuollaista häpeää ei hänelle
+ammoisiin aikoihin ollut tapahtunut.
+
+-- Ilman morsianta emme palaa kotiin, sanoi Kalle.
+
+-- Niin aina. Saavat ne tällaiset miehet morsiamia muualtakin, jollei
+joku suostuisikaan. Olkoon vain ottamatta, mutta en _minä_ sille enään
+sulhasia toimita ja nähköön silloin kummoisen saa -- jos saa ensinkään!
+
+Santerin suuttumus lauhtui jota enemmän hän sai purkaa sisuaan ja jota
+enemmän hän kävi vakuutetuksi siitä, että Eskolan tytär jäisi vanhaksi
+piiaksi. Toiseen taloon menisivät, toisen tytön ottaisivat, saisi
+Johanna pitkän nenän!
+
+-- Jos tietäisi ollaanko Sarilassa kotosalla?
+
+-- Kumminkin ollaan Sillantaustassa! sanoi Kalle.
+
+Hän käänsi hevosen Sillantaustan kujalle. Siinä lepäsi laaksossa
+punainen talo, laihot ympärillä olivat vihannat, syreenipensaat upeilla
+nupuilla ja järven lyyjynkarvaista jäätä paahtoi kevätaurinko. Navetan
+ovet olivat auki, sieltä kuului laulua. Pahoin olivat aidat rikki ja
+siellä täällä oli ikkunoita parsittu päreillä. Kukko lauloi, lammas
+määkäsi, leivoset livertelivät kohotessaan taivasta kohti ja varpuset
+visersivät katonräystäillä ja risukasoilla.
+
+Kalle seisahdutti hevosen ja kuunteli laulua navetasta. Olikohan se
+Anni, joka lauloi?
+
+-- Jos menisimme suoraan Annin luo? esitteli Kalle.
+
+Santeri oli myöskin tuntevinaan äänen Annin ääneksi. Miehet nousivat
+rattailta ja läksivät navettaa kohti, mutta tuskin olivat he ehtineet
+puolitiehen, kun he jo näkivät naisen, rusukoppa selässä ja vasu
+kädessä astuvan navetan ovesta. Hän lauloi yhä ja häntä seurasi
+kintereillä sikolauma, joka vinkui nälissään. Anni se oli. Hän astui
+niin reippaasti ja kätteli koppiaan voimalla, joka melkein tuntui
+mahdottomalta hänen hennolle olennolleen. Miehet kohtasivat hänet
+kaivon kannella, mättämässä ruokaa sikojen kaukaloon. Heidät nähdessään
+lensi hänen kasvoilleen polttava puna, hämillään hapuili hän helmojaan
+alas ja kiinnitti nuttunsa nappia. Hän oli haaltuneissa vaatteissa,
+kyynärpäät olivat paikatut ja hihansuut kuluttamisesta purkaantuneet.
+Hänen täytyi pyyhkiä kätensä hameensa helmaan ennenkuin saattoi ojentaa
+sen miehille.
+
+-- Mitäs kuuluu? alkoi Santeri.
+
+-- Ei mitään liikoja. Aikainen, korea kevät.
+
+-- Saanee pian päästää lehmät metsään. Joko on montakin poikinutta?
+
+-- Vasta neljä.
+
+-- Kaippa kesään ennättävät useammatkin. Taitaa Sillantaustassa tänä
+kesänä tullakin tarpeelliseksi voit, viilit, sinne jos toimitetaan --
+pidot.
+
+-- Ei ole pidoista tietoa, vastasi Anni alaspainetuin silmin,
+sekoittaen jauhoja sikojen ruokaan.
+
+-- Onhan siellä nuoria, kauniita tyttäriä, eikö niille vietetä
+läksiäisiä?
+
+Kalle seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli kaivonkantta ja Annia.
+Hymyillen seisoi Santeri hänen edessään, käsiänsä liikutellen.
+
+-- Ei, vastasi Anni totisesti, yhäkin alaspainetuin silmin.
+
+-- Mutta ehkä sentään koreimmalle vietettäisi! jos tulisi oikein pulska
+sulhanen?
+
+Anni ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan. Hänen rintansa vain
+kohoeli entistä enemmän. Santeri otti Kallen kädestä setelin.
+
+-- Tämä Mäkelän Kalle, jonka kanssa jo kävitte rippikoulunkin yhdessä,
+se Annia ottaisi leikkitoverikseen Sillantaustan läksiäisiin ja tässä
+olisivat kihlarahat.
+
+Käsi, joka setelin otti Santerilta, vapisi. Anni hyppäsi alas
+kaivonkannelta ja nosti Kalleen katseen suurista sinisistä silmistään.
+Mutta samassa ne vettyivät niin, että hänen piti niitä kuivata huivinsa
+kulmalla.
+
+-- Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään kahville, sai hän sanotuksi ja
+juoksi sitte edellä talolle.
+
+Kaupat tehtiin ja pian miehet olivat kotimatkalla.
+
+-- Olisimme vain suoraan saaneet mennä Sillantaustaan. Toista Anni
+sittenkin on kuin Johanna, arveli Kalle.
+
+Hänen mielessään liikkui suloinen hyvinvointi. Sillantaustan väet
+olivat olleet niin ystävälliset, siellä oli hänen kosimistaan pidetty
+kunniana, Anni oli näyttänyt onnelliselta ja emäntä oli itkien
+vakuuttanut, että juuri Kallea hän aina oli toivonut vävypojakseen.
+Isäntä oli huonona sairaana, kai hän pian siitä sammuisi. Sillantausta
+oli hyvä talo, ostaisi Kalle pois sen siitä hajoamasta huonoon
+hoitoonsa. Kaunis tukkimetsä oli nousemassa. Järven rannalla löytyi
+savipohjaisia soita, joista saisi mainioita niittyjä. Panna se talo
+oikein kuntoon, niin siellä ruokittaisi viisikymmentä lypsävää.
+
+Kauneilla tulevaisuusunelmillaan ja Santerin myötävaikutuksella
+sai Kalle äitinsäkin rauhoitetuksi, sillä aluksi oli emäntä kovin
+tyytymätön poikansa naimapuuhiin, Sillantausta kun oli niin
+velkaantunut. Mutta sitte heittäysi hän koko tarmollaan puuhaamaan
+noita häitä, joita oikeastaan oli valmistettu jo siitä asti kun Kalle
+kehdossa makasi.
+
+Vihkimisen tapahduttua Sillantaustassa, istuivat morsian ja sulhanen
+penkillä syreenipensaiden alla. Anni oli vaaleansinisessä puvussa,
+ruusuja oli hänen rinnallaan ja kahiseva huntu valui alas hänen
+hartioilleen. Mäkelän emäntä, joka muiden emäntien seurassa astui
+heidän ohitsensa, katseli ylpeydellä miniätänsä. Annin äidin silmissä
+välkkyi tuontuostakin kyynel. Kukkolan Santeri, joka oli toimittanut
+laulajan virkaa, oli istumassa morsiamen toisella puolella. Suuri musta
+koira oli pitkällään hänen jalkojensa juuressa.
+
+-- Ihanhan tuo on niinkuin sama koira, jota Kalle kerran lapsena oikein
+pelästyi, sanoi Mäkelän emäntä.
+
+-- Se on sen poikanen, vastasi Anni. -- Muistatkos Kalle kuinka sinä
+silloin itkit?
+
+Sillantaustan emäntä vakuutti sen kyllä muistavansa ja sanoi jo silloin
+ajatelleensa että Kallesta ja Annista pitäisi tulla pari.
+
+-- _Minähän_ sen aloitin, sanoi Santeri mahtipontisesti. -- _Minähän_
+Kallelle ensin kerroin kuka Anni oli. Tuskin teidän kaupoistanne olisi
+tullut mitään, jollen _minä_ olisi ollut puuhassa. Näette jokainen
+miten Eskolan tyttären kävi, kun ei ottanut ketä minä toimitin:
+Sulhanen petti! Niin aina.
+
+-- No aikooko Santeri nyt asettua lepoon tämän nuoren pariskunnan luo?
+arveli joku miehistä. -- Niinhän se kerran oli puhe, kun nuotta oli
+levällään Mäkelän lattialla ja toimititte Kallelle morsiamia.
+
+Santeri vilkasi ympärilleen ja hymähti harmaan partansa alta.
+
+-- Niin aina, sanoi hän, -- mutta miten kävisikään kaikkien niiden,
+jotka luottavat siihen että rupean heille puhemieheksi? Jäisivät
+vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. En muista tarkkaan joko ensi
+Mikonpäivistä käännyn kahdeksallekymmenennelle. Niillä paikoilla se on.
+Mutta jos Jumala eteenpäinkin terveyttä suo, niin kiertelenmähän vielä
+muutamia vuosia!
+
+
+
+
+Kevätkaihoja.
+
+
+Päivä on kirkas, kylminä leviävät lumet, talvi on ylimmillään. Kinosten
+korkeudesta ei ole mitään sulanut, varpunen kätkee varpaat höyhentensä
+suojaan, harakka lentää kankeasti ja pyrähtyy aidan seipäälle istumaan
+pörröiseksi keräksi. Metsä ja järven jää kimmeltävät huurteessaan,
+aurinko on kirkas ja kylmä, niinkuin se on ollut jo viikkokausia,
+tulipunaisena kuin kuumimpana kesäsydänpoutana se on laskenut, aamulla
+noustakseen kalpeana kuin sähkövalon säteet. Kuolleena on metsä,
+kuolleena järvi, paleltuneena kalliokin ja kuolleena ihmis-sydän
+pelkästä ikävästä ja kaihosta.
+
+Nukutteko ikiunta puuni ja maani, uneksitko lämpöä sydän, toivotko
+vielä onnea? Oi raukka älä sitä tee, tuohon puuhun ei ikinä voi avautua
+silmuja, tuohon metsään ei puhkea kukkaa. Kun leivo palaa ja kinokset
+sulavat, silloin se sojottaa alastomana, paleltuneena -- ja sinäkin
+olet paleltunut, kuollut kaihoihisi. Sinusta ei voi nousta kukkaa, älä
+uneksi, anna unelmasikin haihtua hankien harjoille, laskea maille,
+kylmän auringon mukaan...!
+
+Viikkojen kestäessä olen joka päivä rauhoittanut rintaani, silitellyt
+kaihoa niinkuin äiti kuumesairaan lapsensa otsalle laskee viileän
+käden. Ja hetkeksi jo on voinut tuntua siltä kuin sydän olisi väsynyt
+värisemästä, tuska, kaiho, toivo kuolleet, paleltunut koko elinvoimani.
+Ja jo minä olen tuntenut olevani koivuna hangessa, lehdettömänä puuna,
+jonka oksissa tuuli vain soittelee. On ollut niin hyvä olla, niin
+tyyni, niin kylmä... Ja sitte olen katsellut ulos tovereitani, noita
+muita puita ja koettanut arvata, mitä ne tuntevat, miten heidän on
+ollaksensa.
+
+Maailma on jäätähtiä täynnä, puiden runko, oksat kaikki säteilevinä,
+hohtavina auringossa. Ja lieneepä kiiltävä tähtivyö ympäröimässä
+minunkin otsaani, niinkuin peittävä jääkalvo. Lumihiutuoita satelee
+alas hienoina, kepeinä sirpaleina... muutamat putoavat raskaina,
+pyöreinä kuin pisarat. Ja noita raskaita rupeaa putoamaan yhä taajemmin
+jota kirkkaammin aurinko loistaa...
+
+Minä karkaan istuimeltani, on ikäänkuin jääkruunu huojuisi hiuksillani,
+niinkuin kylmän valtakunta sydämmessäni värisisi lämmön tunnetta,
+toivoa peläten.
+
+Olisivatko nuo vesikarpaloita?
+
+Minun täytyy se tietää ja ulos minä riennän... Voi, vesikarpaloita ovat
+oksat täynnä ja reikiä on syntynyt lumeen puun juurille, minne niitä on
+pudonnut. Räystäs tippuu...! Tämä on kevättä...! Aurinko jo lämmittää,
+voi suloinen aurinko, että sinä sentään et ole oppinut luonnollesi
+uskottomaksi...! Puuni, maani, tietäkää _kevät tulee_, aurinko
+lämmittää!
+
+Kuin hurjana minä mellastelen, aivan kuin lapsi, kun se on pantu
+polstarien keskelle seisomaan, jossa saa heittäytyä suin päin
+pehmeyteen, loukkautumatta... Mitä siitä jos pohjatuuli puhaltaa sisään
+hihoista ja kauluksesta, mitä siitä jos kädet tulevat verenvärisiksi.
+Minä tahdon että vedet räystäästä valukoot hiuksilleni, minun ei ole
+kylmä, sillä nyt minä sen tunnen että olen elävä ihminen, kevättä,
+voimaa lämpöä, täynnä, niin että jos saisin suljetuksi syliini,
+povelleni kuolleet puut ja maat, niin niistä nousisi nuppuja.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta odotusaikaa kestää. Hanget nousevat, pakkaset eivät vähene,
+suojaa ilmaa ei kuulu. Talvi ei enään pääse kasvamaan kovemmaksi,
+mutta ei se myöskään jaksa aleta. Turhaan odottaa pulmusta tulevaksi.
+Muutosta ei huomaa mihinkään päin, kaikki näyttää seisahtuneen.
+
+Vähitellen rupeaa hankeen ilmestymään epätasaisuuksia, matalia kuoppia,
+joita tuskin saattaa huomata. Se alenee hiukan kerrassaan eikä enään
+näytä niin pehmeältä ja keveältä. Pinta rupeaa kiiltämään auringon
+paisteessa, puun juurille ja kivien vierille syntyy syvennys. Yöt
+pakastavat, päivät pehmittävät kinosta, mutta tuo käy aivan vähitellen,
+kunnes äkkiä, odottamatta seinivierelle on ilmestynyt kaistale paljasta
+maata. Siinä on haaltunutta heinää ja se on painautunut seinään kiinni
+ikäänkuin suojaa saadakseen. Maan povi on roudassa eikä elon merkkiä
+näy ja yksinäisenä saarena kinoksien keskellä on paljas kaistale raukka
+seinivierellä. Mutta toisena aamuna on niitä jo ilmestynyt lisää,
+pellot tulevat kirjaviksi, mäkimailla on hanki repaleisena. Jo tulee
+niin valoisa ilta, ettei tarvitse sytyttää tulta, jo tapaa hangelta
+ensimmäisen hyttysen ja ensimmäisen kärpäsen, jokainen päivä paljastaa
+uuden, uuden mättään, kurki huutaa jo suolla, leivonen livertelee
+ilmassa, muurahaiset hyörivät pesällään.
+
+Kevät suhisee etelätuulessa, kevät päilyy vesihelmissä, jotka varisevat
+alas oksilta metsässä, kevättä huokuu heikko ääni hangessa. Sillä hanki
+on vielä tien laidassa korkeana istumasijanani, mutta se ei ole kuivaa,
+hienoa höytyä, hiutuvat ovat sulaneet jäähelmiksi, jotka helisevät, kun
+niitä heittelee. Ja hangen vierestä pistää esiin puolan varsia ja alla
+kiertelee kevätpuroja, aukaisten sulkuja ojassa, sieltä rientääkseen
+suurelle suolle. Yksin hangella istun minä ja metsä kertoo minulle
+keväistä tarinaansa. On tyynenä mieleni, kaiho poissa, poissa kaikki,
+joka repii sydäntä... Ja minä kerron nousevalle keväälle satua minäkin,
+kerron keväästä, joka herää sydämmessäni...
+
+Kauniin unelmani, sen jota ei kukaan tiedä, sen saa ottaa tuuli ja
+antaa sen väräellä halki metsän, maitten poikki...! Uskotko, metsä,
+että ymmärrän kevättäsi, uskotko että ymmärrän iloasi? Kai sinä uskot,
+kun minä sanon, lausun sulle ääneen että... että olen rakastunut...!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta sitte yhtenä iltana pakastaa niin, ettei seuraava päivä jaksa
+sulattaa jäätä. Silloin seisahtuu kaikki elämä, paljaat mättäät
+eivät pääse laajenemaan, hanki kannattaa käymisen ja järviä ajetaan.
+Vapunpäiväaamuna ruikuttaa kurki surkeasti suolta, illempana asettuu
+tuuli ja lunta lankee hienoina hiutuoina. Sataa koko yön, vasta
+seuraavana päivänä lakkaa, maa on valkoisenaan, peitossa paljaat
+mättäät, peitossa kellastunut heinä, ja pakkanen yltyy.
+
+Kävelen metsässäni tutuilla teillä, katselen hävitettyä valtakuntaani,
+jalkani muodostaa askeleita eheään lumeen, niinkuin syksyllä ensi lumen
+langettua...
+
+Sydän raukka, että sinäkin unelmoit kevättä, antauduit haaveilemaan...
+Hallaa, hallaa sait...!
+
+Sitä kestää niin että saattaa vaipua epätoivoon. Tuuli kieppuu
+pohjoisen, koillisen ja idän välillä, lunta tulee lisää, jäät
+vahvistuvat. Se on takatalvea tämä, se tuli jäähdyttämään ennenaikaista
+kevätriemua.
+
+Vasta kun kuu kääntyy, kääntyy tuulikin ja silloin alkaa kevään
+tulo uudestaan. Aurinko paahtaa kuumasti, lämmin nuolee lumet, jäät
+rupeavat näyttämään yhä hatarammilta, kevät ikäänkuin ajaa kiinni
+myöhästymistään. Metsä rupeaa vivahtamaan epämääräisiin väreihin,
+puitten nuput ovat jyvän suuruiset, hyttyset jo tanssivat auringon
+laskussa ja seisoessani koivun juurella, hyväilee illan tuuli yhä
+lämpöisemmin ja lämpöisemmin poskeani.
+
+Yhtenä iltana olen jo paljain päin, nojaan pääni puuhun ja pitelen
+käsiäni ympäröimässä sen runkoa. Tuo punertava rusko taivaalla
+ennustaa lämmintä aikaa, joka vie viimeisetkin hanget ja jääryhmät, se
+aukaisee hiirenkorvalle lehtisilmut, nurmi jo vihannoi maakaistaleella
+seinivierellä, siellä kasvaa nokkonenkin, joka jo osaa polttaa. Kaikki
+tämä -- lahoova jää, säpäleet hangista, linnut ja puut, se on juuri
+sitä, jota niin olen kaihonnut... kevättä, kevättä! Väkevänä voimana se
+hurmaa olentoni, niin että puserrun kovasti koivun runkoa vastaan ja
+huuliltani pääsee huuto, kiitosta, riemua täynnä.
+
+1893.
+
+
+
+
+Jouluaattona.
+
+
+Emäntä oli tuvassa paistamassa torttuja. Kyytipoika, joka juuri oli
+palannut kyytiä viemästä, seisoi hiiloksen ääressä lämmittelemässä.
+Leivokset olivat rasvanneet emännän kädet kiiltäviksi, hän niitä
+nuolasi tuontuostakin. Poika seurasi innolla hänen liikkeitään. Mustin
+haukunta pihasta herätti heidät molemmat ajatuksistaan.
+
+-- Taas tuodaan kyytiä, virkkoi emäntä. -- Meiltä menee ylimääräinen
+kyyti.
+
+Liinaharja hevonen oli seisahtunut rappujen eteen, nuori herra kiepahti
+reestä, kyytimies raastoi alas punaisen puukirstun ja kantoi sen
+kuistille. Herralla oli päässä leveäröytäinen huopahattu ja avara
+sininen päällystakki, joka väljänä kuin vaatteet linnunpelätinpuilla,
+riippui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Emäntä sai hänestä sen
+käsityksen, ettei hän ollut mikään oikea herra, vaan ehkä tukkiherra
+tai teurastaja. Sentähden hän huomasi tarpeelliseksi varoittaa
+kyytipoikaa uskomasta hänelle ohjaksia -- siinä tapauksessa että kyyti
+annettaisiin --, ja asettui uhkaavaan asentoon, kuullessaan askelten
+likenevän tuvan ovea.
+
+Matkustaja oli solakka nuori mies, kasvoiltaan melkeinpä vielä lapsi.
+Arasti hän nosti lakkiaan emännälle.
+
+-- Minä ottaisin kyytiä kaupunkiin, nyt heti.
+
+Hän mursi omituisesti puhuessaan suomea. Päällystakkina hänellä oli
+ohut suvipalttoo ja paidasta näkyvä kaulus oli tumman sininen. Hänen
+kasvonsa olivat laihat, tukka lyhyt ja tumma, nenä hienopiirteinen,
+silmissä ja huulten kaarevuudessa jotakin kärsivää.
+
+-- Meillä ei nyt ole hevosta, kaikki kyydit ovat menneet, vastasi
+emäntä lyhyesti.
+
+Hän nosti veitsenkärjellä leivoksia vadille. Lemu sulasta voista ja
+paistetuista luumuista täytti koko huoneen.
+
+-- Mutta minä tulen kaukaa, en ole kolmeen vuoteen käynyt kotona.
+Minulla on kiire.
+
+Emäntä heitti häneen pitkän katseen. Hän nieli ajatuksensa: vai niin
+nuorena olet karannut kotoa! Mitä roistontöitä lienetkään oppinut -- --
+-- Ääneen hän sanoi:
+
+-- Meiltä ei anneta hevosia. Ottakaa mistä saatte. Kaksi kyytiä olen
+jo tänään lähettänyt. Enempää ei ole pakko panemaan. Siitä menisi sitä
+paitsi kaksinkertainen kyytiraha ja ties, kykenisikö sitä jokainen
+kulkulainen maksamaan.
+
+Nuori mies päästi kirouksen ja meni kestikievarihuoneeseen. Permanto
+oli vasta pesty jouluaaton kunniaksi. Ilma oli kostea ja ummehtunut,
+tuli juuri sytytetty uuniin. Hän rupesi päiväkirjasta tutkimaan
+kaksinkertaisen kyytirahan suuruutta ja laski kymmenenteen kertaan
+kukkaronsa sisällön. Tulos oli mieltä masentava. Ei riittänyt rahaa
+edes ruokaan ja paistettu luumunhaju tuvassa oli herättänyt nälän. Hän
+istuutui tulen lämpöön jalkoineen, joita paleli.
+
+Ulkona tuuli. Ikkunasta näkyi talvinen maisema, aita, koivu ja jäinen
+järvi. Lumi lenteli suurissa pyörteissä ja nurkissa soitteli ja vinkui.
+Mitenkähän nyt oli laivalla, laivalla joka kolme vuotta oli ollut
+hänellä kotona? Se läikkyi nyt Atlantilla. Ja siellä voi läikkyä koko
+komeasti!
+
+Hän tuijotti ulos ikkunasta.
+
+Mäkeä ylös nousi hevonen, perässä vihriä kuorma, joulukuusikuorma...
+Se kuorma se likenee paraikaa tuttua pappilaakin... Vanha Mikko
+on ajamassa... Kauralyhteitä pystytetään pihaan taivaan linnuille
+jouluiloksi. Tytöt tulevat portaille valitsemaan kuormasta kauniinta
+kuusta. He ovat paljain päin ja hameisillaan, kädet jauhoissa, posket
+joulupuuhista hohtavina ja silmissä salaperäinen, toivova ilme. Ja
+vihdoin tulee joukkoon äiti, äiti kulta, sileässä harmaassa hameessaan.
+Kuinka hänen totiset kasvonsa ovat kauniit, kuinka suorina hiukset
+reunustavat otsaa, joka on tyyni ja valkoinen! Ja kuinka hänen
+silmistään loistaa hyvyys, rakkaus! Kuinka saattaakin hennota pahoittaa
+äidin mieltä, hänen, joka kärsii jokaisesta nuhdesanasta minkä hänen
+täytyy lausua lapsilleen...! Anteeksi äiti armas, unohda kaikki ja
+ota minut jälleen syliisi niinkuin ennen, silitä hiuksiani kätesi
+laheudella, anna minun levätä rinnallasi... Siitä on niin kauvan kuin
+olen ollut kodissa. Kaihoan joulukuusta, jouluvirttä, rakkautta... Äiti
+itkit ja kielsit merillekin menemästä, vaikka kaikki muut kehoittivat,
+isäkin, kun ei poika menestynyt koulussa...
+
+Kuului hiljainen risahdus, kun hiiltyneet puut pesässä lankesivat
+läjään. Mies heräsi ja hypähti ylös. Hän oli nukahtanut kestikievarin
+puutuolille. Ruumiissa oli lämmin, suloinen tunne ja nälkäkin oli
+unohtunut. Hän veti väljää takkia kireämmälle ympärilleen ja läksi
+tupaan.
+
+-- Ehkä te sentään voisitte antaa hevosen tai neuvoa jonkun paikan,
+josta voisi saada hevosen.
+
+-- Onhan tässä suuri kylä. Ehkä sieltä antavat.
+
+Emäntä vastasi nytkin lyhyesti. Hänellä oli paljon muuta puuhaa.
+
+Nuori mies läksi. Hän asteli mäkeä alas. Tuuli tarttui hänen
+vaatteisiinsa ja lumi tukkosi tietä hänen edessänsä.
+
+Kotiin on kuusi penikulmaa, on aamu, kello on vasta kymmenen. Saattaa
+siis ehtiä sinne kunnes joulukuusi sytytetään. Mutta vitkasteluun ei
+ole aikaa.
+
+Hän käveli voimiensa takaa. Kylä oli suuri ja herraskartanot näyttivät
+muhkeilta. Tuossa pihassa oli renki pystyttämässä kauralyhteitä
+ja nuori neiti antamassa määräyksiä. Hänen yllään ei ollut
+päällysvaatteita, suuri huivi vain oli kiedottu olkapäitten ympäri.
+Tuuli riisti hänen hameensa helmoja, jotka vasta ylettyivät hiukan
+polven yli, ja vei hiuksia hänen kasvoilleen. Puuhaten hän huivinsa
+alta irroitti kättänsä osoittelemaan rengille ja varoittamaan pikku
+siskoja, jotka punaposkisina, teuhaten, mellastivat ympärillä lumessa.
+
+Kuva oli niin kotoinen: ettei kulkijapoika saanut astelluksi ohitse.
+Koira huomasi pitkän miehen seisovan maantiellä ja ryntäsi haukkuen
+häntä kohti. Hän asteli jo eteenpäin, poikkesi sitte vaatimattoman
+talon pihalle.
+
+Pieni rakki ärjähti sieltäkin vastaan, mutta siat tonkivat
+rauhallisesti pyttyä, joka oli kumossa, ja harakat raksuttelivat
+havuläjillä. Tuvan ovi oli auki, ja huone sinisenään haikua. Emäntä
+leipoi vehnäsiä pöydän takana, lapset vaanivat hänen vieressään. Lattia
+oli pesty, ikkunalla seisoi suuri talinen haarakynttilä, jalkana sillä
+oli leveä nauris, johon oli kaivettu sopiva läpi.
+
+-- Kyllä meiltä saisi hevosta, vastasi emäntä vieraan kysymykseen. --
+Kunhan se Antti tulisi kotiin. Sattui tästä kauppamieheen. Mutta jos
+istutte odottamaan, ei hänen enää pitäisi kauvankaan viipyä.
+
+Hän istuutui ja otti syliinsä pienen tytön, joka oli yhtä suuri kuin
+hänen pikku siskonsa pappilassa. Tällä oli vaaleat hiukset ja siniset
+silmät niinkuin hänelläkin. Ujosti lapsi taivutti päänsä ja hypisteli
+hameensa karkeaa saumaa. Nuori mies houkutteli häntä kohottamaan
+katsettaan. Hän veti esiin kellonsa ja näytti hänelle kiiltäviä
+ulkomaalaisia kuparirahoja. Se auttoi: tyttö katseli niihin ensin
+arasti, mutta tuli yhä rohkeammaksi. Vihdoin alkoi keskustelu.
+
+-- Mikä sinun nimesi on?
+
+-- Hanna.
+
+-- Ja kuinka vanha sinä olet?
+
+-- Kymmenennellä.
+
+-- Mitä hulluja! -- äiti kauhistui. -- Sinäkö kymmenennellä! Kuinkas
+vastaat hyvälle herralle... Noo...! Joka päivähän tuota olet
+laverrellut... Kuinka vanha olet? Sano äidille!... Ne-e... No niin!
+Neljännellä.
+
+Äiti oli huolestuneena likennyt pientä tyttöään ja poistui nyt ylpeänä
+leivoksiansa valmistamaan. Nuori mies jatkoi kuulustelua.
+
+-- No, tiedätkö mikä päivä tänään on?
+
+-- Tiedän. Jouluaatto.
+
+-- Niin, tietäähän Hanna toki sen. Kerroppas nyt hyvälle herralle, mitä
+joulusta tiedät. Että silloin... No?
+
+-- Että silloin...
+
+-- Syntyi...
+
+-- Syntyi...
+
+-- No kuka?
+
+-- Että silloin syntyi maailman vapahtaja Jesus Kristus. Hän ei
+syntynyt kuninkaan hovissa eikä rikkaitten majoissa vaan alensi
+itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli ihmiseksi...
+
+Lapsi luki sanansa ulkoläksynä, pysähtymättä, niellen sanojen päätteet.
+Äiti ei peitellyt ylpeyttään työnsä hedelmistä.
+
+Nuorukainen tunsi ikäänkuin kirren sulavan rinnastaan. Kaikuna
+lapsuuden päiviltä soivat lapsen sanat hänen korvissaan. Kotiin,
+kotiin! Koti odottaa, jouluilo odottaa. Hänen rintansa riemuitsi, hän
+hypähti ylös penkiltä. Kestikievarista täytyi ottaa se ylimääräinen
+kyyti, käyköön sitte seuraavassa kestikievarissa miten tahansa. Hän
+lausui jäähyväiset ja läksi kestikievariin.
+
+Emäntä oli porstuassa. Hän ei näyttänyt ilostuvan hänen tulostaan
+ja lyhyet olivat hänen vastauksensa. Hevosta ei ollut, hevosta ei
+saataisi. Nuorukainen hurjistui.
+
+-- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Mitä minä teen?
+
+-- Onhan tuossa lämmin huone. Saatte odottaa siellä huomiseksi.
+
+Siellä yksin, jouluaattona, kun kaikki ovat kodissa koolla joulukuusen
+ympärillä...!
+
+-- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Ajatelkaa toki, että olen ollut
+kolme vuotta poissa kaukana kodista. Tepä olette avuton ihminen. Olihan
+teillä hevonen äsken. Minä kyllä maksan kaksinkertaisen kyytirahan.
+
+-- Avuton vai...! No niin, minun ei ole pakko antaa hevosta, enkä
+teille mokomalle maankulkijalle ja karkurille antaisi, vaikka tallissa
+seisoisi kymmenen hevosta.
+
+-- Hävytön akka, minäpä olen papin poika enkä mikään karkuri -- --
+
+-- Papin poika, ha ha ha!
+
+Nuorukainen vimmastui. Hän ei enää punninnut sanojaan ja emäntä lateli
+hänelle solvauksia runsaimmalla mitallaan. Nyrkit läiskivät, jalat
+polkivat permantoa. Hetkisen perästä hän tapasi itsensä astelemassa
+maantietä, alas mäkeä. Tuuli riisti hänen vaatteitansa, lumi pyöritteli
+hänen ympärillään tehden yhä paksumpaa vaippaa tielle. Hän ei huomannut
+tuulta, ei tuiskua, hän ei kiertänyt päällystakkia ympärilleen, se
+roikkui levällään ja paidankaulus päästi kylmää vierimään pitkin koko
+ruumiin pintaa. Ympärilleen vilkasematta hän asteli kylän poikki.
+Koirat haukkuivat häntä, hän ei sitä huomannut.
+
+Mielessä aaltoili ajatusten myrsky. Hän tunsi olevansa rosvo tai
+hylkiö, jota koko maailma potki ja pilkkasi. Sellaisille ei lapsuuden
+kotikaan mielellään aukene. Kulkekoon kurja, sortukoon tielle, ei
+kukaan itke... Miksi oli hän kaivannut takaisin kotimaahan; miksi
+halannut jouluiloa...? Olisipa jäänyt sinne missä häntä naurettiin
+ja pilkattiin siitä, että hän oli parempi muita, ettei hän osannut
+kiroella yhtä mehevästi kuin muut, ja että hänen vaatekirstustaan
+oli tavattu virsikirja. Jo sujui kirous ja juominen, jo painui kirja
+käyttämättömiin kirstun pohjalle. Nyt olisi pitänyt jatkaa siellä, kun
+jo oli tottunut... Kotimaalle hän ei enää kelvannut, se sulkee häneltä
+sylinsä. Mitä hän tekisi, minne hän joutuisi?
+
+Ajatus katkesi. Hän vaipui lumiselle kivelle istumaan. Ympärillä
+suhisivat petäjät. Edessä näkyi autio kangas. Alussa pyöritteli
+tuisku hänen kivensä ympärillä. Sitte tyyntyi ja rupesi kyentelemään
+lunta. Hän tuijotti kuin tajutonna eteensä pitkän aikaa ja hampaat
+kalisivat vastatusten. Vaistomaisesti hän kietoi huivia kaulalleen ja
+kiinnitti takkiaan. Lumihiutuat lankesivat suurina petäjien oksille ja
+hänen vaatteilleen. Kuin tähdet ne välkkyivät, kun niitä yksityisinä
+tarkasteli.
+
+Humina puista oli lakannut. Oli aivan hiljaista.
+
+Äkkiä hän keskellä kangasta huomasi punaisen virstantukin ja tunsi
+samalla, että vilu karmisteli ruumista. Ajatuskyky selveni: hän
+kömpi ylös kiveltään tarkastamaan, pitkäkö matka oli seuraavaan
+kestikievariin. Viisitoista virstaa!
+
+Hän teki päätöksen ja läksi kävelemään.
+
+Jo kuuluivat kulkuset mäen päältä. Hänen päähänsä välähti tuuma:
+pitäisipä kysyä tuolta, eikö hän ottaisi rekeensä. Hän pysähtyi
+odottamaan. Hämmästyneenä näki hän ikäänkuin oman kirjavan
+merimieskirstunsa reessä.
+
+-- Emäntä lähetti kuitenkin tämän hevosen herralle. Arveli, että jos
+vaikka ohuissa vaatteissa palellutte tielle, niin voidaan siitä syyttää
+häntä...
+
+Hevonen pysähtyi. Nuorukainen nousi rekeen. Hän ei kyytipojalle
+virkkanut mitään, seurasi vain empimättä hänen tarjoustaan. Apu
+tuli, hän ei kysellyt kuka sen lähetti, hän tarttui siihen nälkäisen
+kiihkolla. Reki oli puolillaan heiniä. Hän kaivautui syvälle niihin ja
+katseli sieltä ympärilleen maailmaan. Oli pehmeä ja hyvä olla, hevonen
+juoksi rivakasti. Lumihiutuat lankesivat suurina puille metsässä ja
+heinille, jotka olivat hänen peitteenään. Hän ei uskaltanut liikkua,
+jottei peite särkyisi. Hän ummisti silmänsä. Hän raukesi uneen.
+
+Vasta kaupungissa kestikievarin pihalla hän heräsi. Kaksinkertainen
+kyytiraha oli maksettava ja siitä kukkaro tuntuvasti keveni. Rahat
+riittivät sentään onnellisesti seuraavaan kestikievariin, mutta siellä
+vaikeudet alkoivat uudestaan, piti saada hevonen, eikä ollut millä
+maksaa. Hän jätti kestikievarin isännälle kellonsa pantiksi ja läksi
+eteenpäin.
+
+Maat kävivät yhä tutummiksi ja hämärä yhä sakeni. Hänen levottomuutensa
+kasvoi. Mäet kertoivat muistelmia, kukkulat kuiskailivat kuluneista
+päivistä.
+
+Kylissä lämpisivät saunat, tuli välkkyi joka ikkunasta. Metsän laitaa
+pitkin kävi kotipitäjän raja. Siinä oli tien laidassa Raja-Maunun
+torppa, saunan ovi oli selällään, aidalla istui valkoisia olentoja.
+Hautuneitten vastojen haju tunki tielle. Tuvan ikkunasta tuikki lamppu.
+
+Hänen sydämmensä sykki valtavasti. Kyytimies kiiruhti hevosensa
+kulkua. Tuli tuttu kylä tuttuine kestikievarineen. Nuorukainen nousi
+reestä suoraa päätä tupaan. Lämmin löyhkä poltetuista kahvista tulvi
+häntä vastaan. Kahvipöytä oli katettu, suuri kiiltävä pannu seisoi
+hiiloksessa ja vehnäisläjiä yleni pöydillä. Isäntä liinahousuissa ja
+paitahihasillaan veteli sauhuja piipustaan peräpenkillä. Kaikki kasvot
+olivat tuttuja.
+
+-- Hyvää iltaa. Vieläkö isäntä minut tuntee?
+
+Hän koetti levollisesti ojentaa kätensä tervehdykseksi, vaikka hän
+mieluinten olisi langennut isännän kaulaan.
+
+-- No totisesti... Onko se se pappilan Eernesti... Eernesti herra?
+
+-- On, on totisesti.
+
+Isäntä, emäntä, pojat, tyttäret, koko talon väki piiritti hänet, hänen
+kättään painettiin, kysymyksiä sinkoili hänen ympärillään.
+
+-- No saa se pappilan herrasväki nyt joululahjan! Ruustinna onkin
+itkenyt monet kyyneleet teidän tähtenne. Voi voi, kun sekin kirje
+tuli, jossa te kerroitte suuresta myrskystä siellä... en minä niitä
+nimiä muistakaan -- meidän vaari sattui juuri silloin olemaan
+pappilassa; ruustinna ei syönyt moneen päivään eikä nukkunut moneen
+yöhön... Kyllä siitä nyt tulee ilo...! Hevosta valjastaessa ehditte
+juomaan kahvikupin. Ei tässä muutoin olekaan liikoja aikoja siihen kun
+pappilassa joulukuusi sytytetään. Ja pappilaan on runsas peninkulma.
+
+Kestikievarista pantiin paras hevonen, paras reki, kirkkoryyjyt ja
+vällyt. Ja kuitenkin tuntui matka pitkältä. Jota likemmäksi tultiin,
+sitä kiihkeämmin sykki hänen sydämmensä. Noissa taloissa oli käyty
+vieraissa, noissa torpissa poikettu kesäisillä retkillä, noilla
+vainioilla leikitty, noilla vesillä purjehdittu. Jo nousi näkyviin
+lumisen maiseman keskeltä vanhan kirkon torni ja sen ympärillä
+kirkonkylä, valoa jokaisen hökkelin ikkunassa, kirkko vain pimeänä
+lumien keskellä, ikäänkuin odottamassa huomista aamua, jolloin se
+paistaisi koko kirkkaudessaan. Tuossa hautausmaa; siellä lepää koivun
+alla kaksi pientä siskoa, juuri tuolla on heidän ristinsä, vaikkei sitä
+voi eroittaa pimeällä. Kuinka onkin niin pimeää, ei tähteä missään!
+Taivas on tasaisessa pilvessä, pehmeässä harmaassa, koko luonto henkii
+rauhaa, kulkunenkin soittelee niin pehmeästi kuin se pelkäisi rikkoa
+ilman hentoja ääniaaltoja... Tuon mäen takaa tulee näkyviin pappila...
+
+Eernesti herra on jännitettynä odotuksena. Mäkeä noustessa ylös hän
+kohottautuu istualtaan... Jo... jo on tuossa puutarhan puiden korkeat
+latvat ja lomasta pilkoittaa järveä, tuossa pappila, koti, sen pitkästä
+ikkunarivistä tulvii valoa lumelle... Ajetaan ylös kujaa, navetan
+ohitse, tallista astuu mies lyhty kädessä, joku nainen kävelee pihassa,
+kulkuset kuullessaan hän juoksujalan rientää sisään ilmoittamaan että
+vieraita tulee, koira alkaa haukkua, se on vanhan Turvan tuttu ääni...
+Eernesti on jo reen laidalla, kun hevonen seisahtuu. Hän riistää oven
+auki ja on langeta piian syliin, joka tulee aukaisemaan ovea. Hän
+ryntää saliin suoraan, päällysvaatteineen päivineen. Siellä...
+
+-- Äiti! saa hän huudahdetuksi.
+
+Keskellä lattiaa on sytytetty joulukuusi, urkuharmonin kansi on auki
+ja koraalikirja jalustallaan, pikku siskoilla on käsissä uudet nuket,
+hämmästyksissä he katselevat äitiä, joka itkee kesken kaikkea iloa.
+Vanhemmat tytöt tuntevat kyllä Eernestin ja menevät itsestään häntä
+tervehtimään. Kuinka he ovat kasvaneet suuriksi! Ja kuinka kaikki
+sentään on entisellään!
+
+-- Tiedättekö, ei minulla nyt ole mitään joululahjoja kotiin. Olin
+kyllä ottanut mukaani koko joukon simpukoita ja silkkihuiveja, mutta
+meri vei ne kaikki...
+
+-- Voi lapseni, mitä sinä puhut! -- äiti sulkee hänet syliinsä
+kymmenennettä kertaa ja hymyilee kyyneltensä takaa.
+
+-- Jumalan kiitos että meri säästi meille edes itsesi, hymähtää rovasti
+keinutuolistaan.
+
+
+
+
+Ei vierivä kivi ota sammalta.
+
+
+Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea
+niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta
+tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon
+omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman
+päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin
+sitä joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin
+Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja,
+kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8
+tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli
+vero maksetuksi.
+
+Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva
+rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan
+joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti
+niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen
+vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään:
+kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin
+kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta _sieltä
+mistä määrätään_, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle,
+käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia
+kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu,
+että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja
+torpparin tulee turvautua peltoonsa.
+
+Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte
+hän rupesi huolehtien sitä uskomaan.
+
+Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos
+kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä
+piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan
+mitenkään.
+
+Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta
+hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko
+Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia,
+kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan.
+
+-- Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen.
+
+Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti
+oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen.
+Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen
+tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja
+kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut
+sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat
+sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin
+likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin aloitettava uudestaan
+työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule
+toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin
+lähtee uusia tiloja hakemaan.
+
+Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän
+oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään
+pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa
+oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia
+paperiliuskoja maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia
+mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä,
+joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa
+päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin
+porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin.
+
+Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella:
+heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän
+oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän
+astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi.
+Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa
+oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä
+vastaan, helli ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja
+siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin
+lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa
+niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän
+suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä oli
+lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta minkä
+verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan! Koira tuli
+emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että
+tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin viisailta. Mutta hän
+työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja avasi sen. Kun rouva tuli
+sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta peitteestä häntä vastaan
+kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi neulomatyönsä kainaloon, antoi
+emännälle ystävällisesti kättä, käski istumaan, kysyi mistä hän oli ja
+kiitti marjoista.
+
+-- Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate!
+
+-- Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta
+kaukana.
+
+Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa.
+
+-- Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi
+joutuu?
+
+Emäntä nousi, sanaa virkkamatta.
+
+-- Tämä on ruokasali.
+
+Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne
+herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on
+parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti
+hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin.
+
+Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja
+josjonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin,
+sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi
+kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien
+alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään
+huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen
+piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja
+tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet
+sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Senverraton
+peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun.
+
+-- Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen?
+
+-- Missäs minä sitte.
+
+Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.
+
+-- Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä
+talvella käy pitäminen.
+
+-- Miks'ei?
+
+-- Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät
+yksin väkevät turkinliskotkin.
+
+Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä
+näkyi kauvas metsää, järveä, ahoa, halmetta.
+
+-- Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle.
+
+Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja
+ihaeli. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja
+pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai
+kukkaissiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta
+raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa.
+Se nuuski ja tähysteli tietä.
+
+-- No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja
+haistanut jäljet.
+
+Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen,
+vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan
+emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan
+unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei
+kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin
+takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi
+Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa
+ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta
+se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan.
+
+Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa. Hän
+käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui sanatonna
+ja juhlallisena, kunnes alkoi:
+
+-- Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettaman pois
+kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä
+kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta
+ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa.
+
+Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään,
+katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli.
+
+-- Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä.
+
+-- Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei...
+
+-- Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä.
+
+-- Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian
+puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa,
+mutta vähitellen, vähitellen.
+
+Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville
+kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän
+selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen.
+
+-- No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia
+tilkkusia kuin meidän. -- Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on
+työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko
+tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri
+siinä, se Matti -- hän tarkoitti miestään -- aina ollut sellainen
+lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään.
+
+-- Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti.
+
+-- Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään
+saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa
+kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta
+takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja.
+Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin:
+kerjää!
+
+Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat
+suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui
+mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta
+kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine
+vatineen, koirineen.
+
+Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään.
+Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin
+lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis, ja
+vähän matkan päässä vouskuttava Musti.
+
+Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden
+tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli
+jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan
+vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin
+vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin.
+Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle.
+
+Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä.
+Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja
+valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven
+rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut
+astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut
+isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä
+ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla,
+oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut
+siitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin
+kanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä
+säästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää
+muitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan,
+hän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan
+läpi vasikkanaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti
+ketettyjä kerpuiksi.
+
+Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän
+päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen
+virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan
+vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja
+oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän
+läjähytti miehensä eteen.
+
+-- Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa!
+
+Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi
+heti kaikki tyyni.
+
+-- Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden
+vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: -- älä nyt hätäile, lähdenhän
+minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen.
+
+Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka. Emäntä
+jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta.
+
+Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin.
+Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän
+oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen
+alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta
+isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä
+rouvalta saattoi taivoa.
+
+-- Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. -- Ei kasketta tule aikaan.
+
+Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäsi tavattomalla kiivaudella.
+
+-- Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta ja samaa olen
+minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos
+sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään
+vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo
+totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä
+järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä,
+koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan
+peltoja sillä välin. Ehkä tästä nyt toimeen tullaan.
+
+-- Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen
+pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille.
+Minä kirnuan aikaseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat
+tulijaisiksi.
+
+Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin
+askareilleen.
+
+
+
+
+Helsinkiin.
+
+
+Anna-Kaisa istui potaattia kuorimassa matalalla rahilla hiiloksen
+vieressä ja emäntä pani taikinaa peräpuolella tupaa. Anna-Kaisa
+oli taas tavallista totisempi, hätäisesti hän käänteli potaattia
+hyppysissään ja ilme hänen kasvoillaan oli nyrpeä. Emäntä puheli
+päivän kuulumisista, eikä pitkään aikaan ollut huomaavinaan hänen
+sanattomuuttaan, mutta vihdoin rupesi se häntä suututtamaan, sitä
+kun viime aikoina oli ruvennut ilmestymään yhä useammin, emäntä ei
+ymmärtänyt miksi.
+
+Anna-Kaisa oli palvellut Mäkelässä kolme vuotta ja ne vuodet olivat
+emännälle olleet helpoituksen vuosia. Kunnon tyttö oli Anna-Kaisa
+ollut, esimerkkinä muille palvelijoille, mutta viime aikoina oli
+hän jostakin käsittämättömästä syystä käynyt tyytymättömäksi ja
+epäystävälliseksi, usein tapasi hänet mietteisiin vaipuneena työnsä
+äärestä ja kun häntä silloin puhutteli, karkasi veri hänen kasvoilleen
+ja hänen vastauksensa oli lyhyt ja ylpeä. Emäntä oli kärsinyt tämän
+kaiken silloin tällöin lempeästi varoittaen. Ehkäpä Anna-Kaisa siitä
+tasaantuisi. Kylällä puheltiin, että Jere, naapurin muonamies, joka
+oli varakkaanlainen ja paraikaa rakensi itselleen huoneita, tavotteli
+Anna-Kaisaa morsiamekseen. Emäntä oli arvellut että tytön kiukkuisuus
+ehkä oli johtunut siitäkin. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä
+loppui ja hän päätti koettaa pahoin sanoin, koskeivät hyvät sanat
+auttaneet.
+
+Anna-Kaisa näkyi ikäänkuin aavistavan että ratkaiseva hetki oli tullut,
+hän heitteli kiivaasti perunankappaleita vesipataan, poski punotti,
+suu oli supussa ja hengitys kulki hätäisesti. Emäntä seisahtui hänen
+eteensä.
+
+-- Kuule sinä, Anna-Kaisa, näitä sinun juoniasi on nyt kestänyt niin
+kauvan, etten minä niitä enään viitsi katsella. Rupea elämään ihmisenä
+entiseen tapaan, taikka...
+
+-- Pääsenhän minä tästä eroon, ei emännän kauvankaan tarvitse minua
+katsella. Hankkikaa vaan parempi...
+
+Anna-Kaisa oli kauvan hautonut näitä sanoja, vaikka hän aina oli
+lykännyt niitä tuonnemmaksi. Nyt oli emäntä itse antanut niihin
+aihetta. Tuntui oikein helpolta, kun oli saanut ne lausutuiksi.
+
+-- Tyytyväinenhän minä olen sinuun ollut, paitsi näinä viime aikoina,
+enkä minä tahdo ajaa sinua keskellä vuotta maailman selkään. Sanon
+vaan, ettei tämä juonitteleminen kelpaa, rupea entisillesi...
+
+-- Keskellä vuotta! venytteli Anna-Kaisa ivallisesti. -- Ehkä sitä
+keskellä vuottakin sentään pääsee katon alle, kun osaa työtä tehdä.
+Emäntä tiedustelee vaan parempia piikoja. Minä kyllä menen vaikka tänä
+päivänä...
+
+-- Ja minne? kysyn minä. Joko on paikka katsottuna?
+
+-- Tottahan jonnekin joudun, jollen likelle, niin kauvemmaksi.
+
+Anna-Kaisa ja hänen emäntänsä olivat eläneet hyvässä sovussa kolme
+vuotta, mutta nyt he riitelivät. Toinen sana synnytti toisen,
+Anna-Kaisa haukkui emännälle suut silmät täyteen ja emäntä, jonka
+arvolle olisi ollut alentavaa ottaa vastaan piikatytön hävyttömyyksiä,
+piti puoliaan voimiensa perään. Loppupäätökseksi tuli, että emäntä ja
+Anna-Kaisa eroaisivat niin pian kuin toinen saataisiin Anna-Kaisan
+sijalle.
+
+Tämä kaikki oli kuin arvoitusta emännälle. Hän ei voinut käsittää,
+mikä oli pistänyt tytön päähän, hänen järkensä mahtoi olla vialla.
+Iltapäivällä kun Anni, naapurin emäntä, pistäysi heillä lainaamassa
+sikuria, kertoi emäntä hänelle aamuisen riitansa Anna-Kaisan kanssa.
+Hän ei tavallisesti sekaantunut kyläläisten asioihin, eikä sallinut
+heidän sekaantua omiinsa, mutta tämä asia painoi hänen mieltänsä ja
+keventyäkseen hän sen kertoi naapurin emännälle, koska tämä juuri
+sattui tulemaan.
+
+Anni nauroi.
+
+-- Ettekö te nyt ole siitä kuulleet, että Anna-Kaisalla on paikka
+valmiina Helsingissä ensi kuun alusta!
+
+-- Paikka Helsingissä Anna-Kaisalla...! sai emäntä huudahdetuksi.
+-- Minä, joka en koskaan kuuntele, mitä kylällä puhutaan, minä en
+ole kuullut mitään. No, ja kummoinen paikka se on ja kuka sen on
+toimittanut?
+
+-- Johan siitä nyt on vuosia, puhui Anni, -- kun Heta, meidän Jeren
+sisar, läksi Helsinkiin. Eihän hänestä sitte ole kuulunut mitään moniin
+vuosiin. Mutta viime markkinoille hän oli ilmestynyt kuin tuulen
+tuomana. Komeana rouvana, hattupäisenä hän oli puhutellut Jereä ja
+kertonut olevansa hänen sisarensa -- ei ollut sentään tullut ylpeäksi,
+vaan tunnusti Jeren veljekseen. Siellä hän näki Anna-Kaisankin ja
+ihastui heti, kun Anna-Kaisa oli kasvanut niin kauniiksi tytöksi.
+Hän oli hatistellut häntä vyötäisistä, taputellut hänen poskeaan ja
+paikalla tarjonnut hänelle myyjättären paikkaa puodissaan -- Hetalla
+kuuluu Helsingissä olevan joku anniskelupuoti. Hän oli heti luvannut
+Anna-Kaisalle kymmenen markkaa kuukaudelta ja paikalla pistänyt matka-
+ja pestirahat kouraan.
+
+Emäntä oli yhä nousevalla hämmästyksellä kuunnellut Heikkilän Annin
+kertomusta. Hänelle selveni nyt täydellisesti, miksi Anna-Kaisan käytös
+viime aikoina oli ollut niin ynseä. Markkinoiden jälkeen hän juuri oli
+muuttunut.
+
+-- Ja nyt vasta te minulle kerrotte tästä, minulle, joka kuitenkin olen
+kohdellut Anna-Kaisaa kuin omaa lastani, sanoi hän vihdoin.
+
+-- Kukapa teille uskaltaisi tulla juttuja tuomaan, te olette niin
+ylpeä...!
+
+Jonkinlaisella vahingonilolla Anni nautti Mäkelän emännän mielipahasta.
+
+-- Voi minua onneton, kun päästin Anna-Kaisan niille markkinoille! Mitä
+Jere sitte sanoo, kun häneltä sisarensa vie morsiamen?
+
+-- Eihän Jeren ja Anna-Kaisan välillä vielä liene ollut varmoja
+kauppoja, sillä viime aikoina ei Jere ensinkään ole käynyt veistämässä
+huoneitaan. Taitaa ajatella, ettei niitä enään tarvitse, kun tästä
+Anna-Kaisakin lähtee muille maille.
+
+Anni nousi jo penkiltä lähteäkseen pois, mutta Mäkelän emäntä pidätti
+hänet.
+
+-- No tiedetäänkö, kummoinen ihminen se Heta nykyään on?
+
+-- Niin muhkeaksi sanoivat paisuneen, ettei olisi tuntenut samaksi
+ihmiseksi. Hän oli kertonut, että joku ylhäinen herra on hänellä
+sulhasenakin. Kai se hankkii Anna-Kaisallekin toisen paremman Jeren
+sijaan.
+
+Anni nauroi terävästi, mutta Mäkelän emäntä tunsi kiukun kiehuvan
+rinnassaan. Hänen kätensä vapisi, kun hän Annille kaasi kahvia.
+
+-- Eikä Anna-Kaisa yksin lähde. Se ei niin hämmästyttäisikään, jos
+piikatyttö, jonka kuitenkin on hankittava leipänsä maailmalta,
+lähtisikin, mutta kun talon tyttäretkin, niinkuin Honkapään Alma, jolta
+ei pitäisi mitään puuttumaan, lähtevät Helsinkiin palvelusta hakemaan...
+
+Hetken ajan molemmat vaikenivat.
+
+-- No mutta ovatko ne aivan hulluja?!
+
+-- Siltä se vähän tuntuu.
+
+Sillaikaa oli Anna-Kaisa navetassa lehmiä ruokkimassa. Ei häntä olisi
+luullut kahdeksantoista vuotiaaksi tytöksi, niin tukeva ja voimakas hän
+oli vartaloltaan. Kasvot olivat niin terveet, silmät suuret, vilkkaat,
+hiukset tunkivat kiharoina ulos palmikoista päänlaella. Hän hyräili
+itsekseen ja jäi vähä väliin mietteisiin vaipuneena seisomaan.
+
+Kuin unessa hän oli elänyt aina siitä asti kun markkinamelussa tuo
+muhkea nainen oli pistänyt pestirahat hänen kouraansa. Kuinka hän
+oli tullutkin ottaneeksi ne vastaan? Hänhän jo silloin oli pestattu
+Mäkelään ja Mäkelässä oli ollut hyvä palvella. Mutta rouvan puhe, hänen
+kertomuksensa Helsingistä, sen kauneudesta, suruttomasta, hauskasta
+elämästä oli hänet huumannut. Rouva oli sanonut, että Anna-Kaisa
+tulee olemaan täydellinen kaunotar, kun hän saa oikeat vaatteet
+päälleen, että kaikki tulevat hänestä pitämään, hän pääsee pääkaupungin
+tansseihin ja huveihin, niin paljon kuin hän ikinä tahtoo. "Anna-Kaisa
+onkin totinen tyttö, joka ei viitsi hyppiä tanssista tanssiin", oli
+Jere inttänyt siihen väliin. Heta oli nauranut ja ruvennut kertomaan,
+kuinka Helsingissä löytyy kauniita kirkkoja, joissa jokikinen päivä on
+jumalanpalvelus ja niin hyviä pappeja...
+
+Anna-Kaisan mielen oli vallannut tunne, jota ei voinut verrata
+mihinkään muuhun kuin siihen, jonka hän kerran lapsena oli tuntenut.
+Hän oli jouluaamuna ollut kirkossa kummitätinsä kanssa, koko päivän
+oli oltu vieraissa kirkonkylässä ja illalla kun lähdettiin kotiin,
+ajettiin suuren herraskartanon ohitse. Oli jo pimeä ja kuultavien
+uutimien läpi loisti korkeista ikkunoista valo lumelle. Ja kun tultiin
+mäentöyrylle, saattoi nähdä sisään. Keskellä lattiaa oli kuusi, jonka
+oksilla kiilteli ja välkkyi, sen ympärillä liikkui lapsia kauneissa
+puvuissa ja soitto kuului ulos asti. Nuo lapset tuolla mahtoivat olla
+onnelliset, he mahtoivat saada, mitä ikinä tahtoivat, leikkikaluja,
+makeisia, kahvia vaikka koska, kauniita uusia vaatteita, kaikkea,
+kaikkea... Anna-Kaisa oli kummitädin sylissä peitteisiin köytettynä
+niin ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenän pää ja niin kankeana,
+että suurella vaivalla saattoi liikkua. Hän ponnisteli ylös ja
+käänsi päätään kartanoon päin niin kauvan kuin sitä vain näkyi. Ja
+kun se oli kadonnut näkyvistä, teki hänen äärettömästi mieli päästä
+hankeen seisomaan ikkunan alle, sinne, mistä saattoi nähdä kuusen,
+jonka valoista hohde lankesi lumelle. Ehkä joku noista kauneista,
+onnellisista lapsista näkisi hänet, tulisi ulos hänen luoksensa ja
+veisi hänet sisään, liikkumaan likellä kuusta, olemaan yhtenä noista
+olennoista, jotka saivat kaikki, mitä tahtoivat... "Täti, minä menisin
+niin mielelläni tuonne tanssimaan lasten kanssa kuusen ympärille",
+sanoi hän, ja täti vastasi: "ole sinä vain, lapseni, tyytyväinen siihen
+osaan, jonka Jumala sinulle on antanut. Eivät nuo herraslapset ole
+onnellisemmat kuin sinäkään".
+
+Tuo lapsuuden muisto nousi niin elävästi hänen mieleensä. Juuri
+samanlaisena kuin silloin herraskartano, kajasteli hänen edessään nyt
+Helsinki, ihana Helsinki, jossa elettiin huoletonta, iloista elämää ja
+jonka kirkoissa joka päivä oli jumalanpalvelus. Jäisivät tänne ilkeät
+maantyötkin, ei tarvitsisi enään ryömiä rapakkoisia teitä, vaan olisi
+jalkain alla kivikatu...! Ihmiset haukkuivat Helsinkiä ja kielsivät
+häntä menemästä sinne. Anna-Kaisa tiesi kyllä että heidän kävi häntä
+kateeksi, olisivat mielellään itse tahtoneet Helsinkiin, kunhan vain
+olisi tarjottu paikkoja heillekin...
+
+Anna-Kaisa seisoi unelmiinsa vaipuneena, nojaten olkapäätään pilariin,
+joka pidätti läävän kattoa. Miesääni, joka, toivotti hyvää iltaa, sai
+hänet säpsähtämään. Ovella seisoi Heikkilän Jere. Anna-Kaisa oli heti
+täydessä työssä, eikä ollenkaan näyttänyt huomaavan häntä. Hyvän aikaa
+Jere seisoi ääneti, vihdoin hän hitaasti alkoi:
+
+-- Kuules Anna-Kaisa, minulla olisi sinulle hiukan asiaa. Saanko nyt
+puhua?
+
+-- Mitähän asiaa sinulla sitte on? Olenpa taitanut sen ennenkin kuulla,
+joten voit säästää sanasi.
+
+-- Älä ole noin ylpeä. En ole moneen päivään käynyt rakentamassa
+mäellä. Sinun vallassasi on määrätä, heitänkö koko puuhan, vai
+rakennanko huoneet valmiiksi. Nyt on sula syksy, voisin jouluksi saada
+kammarin katon alle.
+
+-- Vai minustako se riippuu? No rakenna, rakenna sitte, minä en kiellä,
+lähdenpä viikon perästä pois koko näiltä tienoilta, joten en ole sinua
+häiritsemässä.
+
+Jere tuijotti totisena eteensä. Hänen suuri kouransa lepäsi oven
+pielessä.
+
+-- Etkö muista sitä iltaa vuosi takaperin, kun kuunvalossa palasimme
+metsähalmeelta? Minä silloin puhuin sinulle, että etköhän rupeisi
+kanssani yksiin leipiin, rakentaisin huoneet tuolle korealle mäelle,
+hankittaisiin porsas ja...
+
+-- Mitä niistä enään puhuu! Ne ovat minulta aikoja sitte unohtuneet.
+
+-- Mutta ei minulta.
+
+-- No sinä, joka ne muistat, rakenna sinä ja asu rakennuksissasi. Minä
+menen Helsinkiin, sisaresi on jo toimittanut minulle paikankin.
+
+-- Ja vielä tänä kesänäkin tunnuit sinä aivan taipuvaiselta. Mutta
+jollet enään minusta huolikkaan, niin jää sentään näille maille.
+Mäkelässähän sinua on pidetty kuin omaa lasta. Tapasin tuonoin tytön,
+joka oli ollut Helsingissä, ja hän kertoi, kuinka siellä satoja
+maalaistyttöjä kävelee ilman paikkaa; kaikkien sinne tekee mieli ja
+siellä monet sortuvat turmion tielle. Sinä olet nuori ja kaunis, älä
+mene.
+
+-- Kiitoksia vaan neuvostasi! Olisit voinut antaa ne omalle
+sisarellesi, minähän sinulle olen ventovieras.
+
+Anna-Kaisa astui ylpeästi Jeren ohitse pihaan. Tuvan porstuassa tuli
+Heikkilän emäntä häntä vastaan.
+
+-- Tuleeko piankin matka Helsinkiin? kysyi hän.
+
+-- Viikon päästä.
+
+Anna-Kaisa vastasi lyhyesti, hän oli kaikkien puheessa kuulevinaan
+ilkeyttä ja ivaa, joka häntä ärsytti äärimmilleen. Tuvassa häntä
+odottivat emännän varoitukset kaupungin vaaroista. Hän puhui lempeällä
+äänellä, sanoi tekevänsä sen vain rakkaudesta ja heltyi lopuksi
+itkemään. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa Anna-Kaisan mennä niin
+kauvas, ties milloin ja millaisena hän palaisi ja palaisiko koskaan.
+Tänne jäisi vanha, sokea äitikin suremaan.
+
+Anna-Kaisa ei hänelle vastannut mitään, rinnassa tuntui ikäänkuin
+pistos. Äiti ei tästä vielä tietänyt mitään. Vaikeinta oli mennä
+hänelle siitä ilmoittamaan. Melkein vavisten Anna-Kaisa eräänä iltana
+likeni saunaa, jossa hänen äitinsä asui kestinä. Oli niin pimeä, ettei
+voinut eroittaa omaa kättään, jos piti sitä silmiensä edessä. Satoi ja
+tuuli. Anna-Kaisasta tuntui siltä kuin hän olisi menossa varkaisiin.
+Oikein hän vavahti, kun koira rupesi haukkumaan tuvan luota. Heikon
+tulensäteen johtamana hän löysi ovelle. Siihen hän seisahtui. Sisältä
+kuului veisaamista. Se oli tuttua virttä ja ääni oli tuttu, vapiseva
+akan ääni. Anna-Kaisa tempasi oven auki.
+
+Leveällä rahilla olkivuoteella istui laiha, vanha eukko. Seinät olivat
+mustat, ikkunalla tuikki kitupiikki, suloinen lämmin leijaili ilmassa
+ja kiukaan takaa siritti sirkka.
+
+-- Hyvää iltaa, tervehti Anna-Kaisa.
+
+Akka nosti harmaan päänsä ja vaani ympärilleen sokeilla silmillään.
+
+-- Joko sinä lapseni viimeinkin tulet! Kertovat sinun lähteväsi
+kaupunkiin. Miksi sinä heität Mäkelän hyvän emännän, mikset rupea
+vaimoksi Heikkilän Jerelle, joka on niin kelpo mies kuin ikinä voi
+olla, miksi heität minut vanhan äitisi? Minulla on ollut kahdeksan
+lasta, jokikinen heistä on ollut isänsä kaltainen ja kaikki ovat he
+eläneet kurjaa elämää. Sinä minun viimeinen lapseni, menetkö sinäkin
+samaa tietä? Sinä olet ottanut paikan Jeren huonomaineisen sisaren
+luona... Älä mene...!
+
+-- Mutta, äiti kulta, sai Anna-Kaisa sanoneeksi. -- Ei se kaupunki
+kummempi pahuuden pesä ole kuin muutkaan paikat maailmassa. Siellä on
+kirkkoja ja jumalanpalvelus joka päivä. Minä saan siellä hyvän palkan
+ja voin siten paremmin auttaa äitiäkin.
+
+-- Minä menen pian hautaan, minä en enään tarvitse paljoa. Mutta sinä
+olet nuori, elämä on edessäsi. Sinä menet kaupunkiin, jossa enemmän
+kuin kirkkoja on huvipaikkoja. Mutta muista vanhan äitisi sanat: älä
+myy sieluasi saatanalle!
+
+Sokea äiti lausui ne sanat kamalalla totisuudella. Anna-Kaisan korvissa
+ne kaikuivat vielä, kun hän asteli Mäkelää kohti pimeän kylän läpi.
+Hänen rauhansa oli poissa, ilo ja riemu, jolla hän ennen oli ajatellut
+Helsinkiin menoa, olivat kaukana. Hän pelkäsi koko Helsinkiä ja
+tuumaili rahojen poislähettämistä.
+
+Aamulla näytti taas valoisemmalta, varoitukset olivat ikäänkuin
+pahaa unta vain. Ja kokonaan ne poistuivat, kun Honkapään Alma
+päivällisaikaan tulla pyyhälti Mäkelään tapaamaan Anna-Kaisaa.
+
+-- Kuules nyt, minä sain kirjeen Helsingistä. Torstai-iltana meidän
+pitää olla perillä. Tytöt tulevat asemalle vastaan. Minäkin saan
+myyjättären paikan eräässä puodissa aivan likellä Hetan kauppaa. Voi
+voi, mitkä päivät meille koittavat!
+
+Alma syleili Anna-Kaisaa ja nauroi ja Anna-Kaisa nauroi. Suurena,
+ihanana ja äärettömänä Helsinki kajasteli silmien edessä, aivan
+niinkuin muinoin herraskartanossa se, joulukuusi, jonka valossa
+ainoastaan iloittiin ja hymyiltiin. Anna-Kaisa oli astumaisillaan sen
+lumottuun piiriin... Varhaisena aamuna seisahtuivat Honkapään rattaat
+Mäkelän portaitten eteen. Puoliyön aikaan oli jo noustu, Anna-Kaisa oli
+keittänyt läksiäiskahvit ja itkenyt emännän ja äitinsä kanssa, joka
+eilisillasta asti oli ollut Mäkelässä. Jere oli saapunut auttamaan, hän
+se kantoi Anna-Kaisan tavarat rattaille. Oli aivan pilkkosen pimeä,
+lyhdystä lankeavassa soikeassa valossa saattoi vielä hetkeksi nähdä
+molemmat tytöt, jotka istuivat rinnattaan, Anna-Kaisa itkien, Alma
+nauraen hänen lapsellisuuttaan. Sitte läjähytti renki piiskalla hevosta
+ja rattaat läksivät liikkeelle, kadotakseen pimeyteen.
+
+Mäkelän emäntä kutsui Jeren kahville ja istuutui itse penkille
+Anna-Kaisan äidin viereen. Sokea akka piti käsiään ristissä ja
+kiikuttaen laihaa vartaloaan, mutisi hiljaa rukousta. Kukko lauloi,
+kiviseltä tieltä kuului vielä rattaiden rätinää. Äänettömyys vallitsi
+pitkän aikaa tuvassa.
+
+-- Nyt se meni. Mimmoisena palannee ja palanneeko koskaan, sanoi
+vihdoin Mäkelän emäntä.
+
+-- Monet ovat menneet, harvat palanneet, sanoi vapisevalla äänellään
+Anna-Kaisan äiti.
+
+Jere pyyhkäsi hihallaan silmiään. Kyyneleet tuppasivat esiin aivan
+väkisin.
+
+
+
+
+Elävänä haudattu.
+
+
+Hän oli nuorena ollut kaunis. Vielä nytkin olivat piirteet hienot,
+säännölliset. Tukka oli valunut kutreina kulmille, pää oli ollut
+pystyssä, vartalo notkea ja ryhti ylpeä. Heleä nauru oli hurmannut
+miehet, poskien puna, palmikon paino houkutellut talon pojatkin
+kosimaan piikatyttöä.
+
+Mutta köyhälle miehelle hän oli mennyt ja hänen vaimonaan, hänen
+lastensa äitinä oli hänen kukoistuksensa lakastunut. Kaikki ne tuhannet
+hetket, ne näkymättömät mielialat, jotka saattavat himmentää silmästä
+kiillon, taivuttaa kenon niskan, lamauttaa jäntevyyden, ne mahtuvat
+sanoihin _huoli_ ja _työ_. Huoli ja työ olivat hänetkin sokeaksi
+tehneet ja vihdoin laskeneet vuoteelle, jossa hän kävi yhä heikommaksi,
+vapisevammaksi, yhä raskaammaksi ristiksi pojalleen ja poikansa
+vaimolle.
+
+He asuivat sydänmaalla uudistorpassa, jonka hirret mies ja vaimo
+olallaan olivat kantaneet kodikseen korvesta. Peltotilkkusesta korjasi
+halla joka syksy elon ja ainoa lehmä oli vaihdattava leiväksi. Se
+koski kipeästi kun piti olla lisänä sellaisessa paikassa, olla niin
+voimattomana, ettei olisi jaksanut liekuttaa lapsen kehtoa, kun se
+itki, olla niin köyhänä, ettei ollut leipäpalasta antaa niille, jotka
+olivat elämää rakkaammat, joiden hyväksi olisi tahtonut henkensä
+antaa. Hänellä itse teossa ei ollut muuta kuin elämää ja henkeä sen
+verran, että hän ymmärsi rakkauden elävän itsessään, ymmärsi että hänen
+kuolemansa olisi ollut huojennus, ja ettei hän _saanut_ kuolla.
+
+Tupa oli pieni savupirtti, jonka matalasta ovesta täytyi astua
+kumarruksissa sisään. Kun kättä nosti, ylettyi se lakeen, joka oli
+kiiltävän musta. Ikkunat olivat pienet, talvella oljilla peitetyt.
+Hän tunsi jokaisen hirren permannossa ja seinässä, tiesi orret, tiesi
+askelten määrän vuoteeltaan kiukaalle, sängylle, jossa mies ja vaimo
+makasivat, pöydän luo ja siitä penkkiin. Umpisokeana hän osasi astua
+yli kynnyksen ja kumartaa päänsä oven kohdalla, hän tunsi ulkona
+likeisimmän ympäristön, tien aidalle, saunaan ja kaivolle. Aikaa
+oli ollut oppia kaikkea tuota tuntemaan. Häntä oli tuhansia kertoja
+talutettu siitä kynnyksestä, tuhansia kertoja hän oli omin voimin
+laahaunut paikasta toiseen, kaatunut, kolahuttanut päänsä ovien pieliin.
+
+Voi niitäkin pitkiä talvisia öitä, kun koko maailma oli rauhan
+unessa ja ympärillä kuului tyyni hengitys ja omaan silmään ei tullut
+hetkenkään lepo; jäseniä vain särki paljosta makuusta kovalla
+vuoteella, jonka lautapohja tuntui olkien alta. Hän itki ensi aikoina
+ja väänteli tuskassa, epätoivossa, kun tiesi ulkona milloin valkoisen
+lumen ja tähtitaivaan kimaltelevan, milloin kesälämpöisen ilman olevan
+tuoksua täynnä ja paimenten metsässä laulelevan! Mutta vähitellen tuli
+nykyaika hänelle vieraaksi, unohtuivat kestävän elämän piirteet ja hän
+eli elämäänsä uudestaan lapsesta saakka. Hänen ajatuksensa liikkuivat
+kuolleitten omaisten haudoilla, hän näki nurmikkomättäitten alta heidän
+kasvonsa ja kuuli heidän kutsuvan luoksensa. Koko väki heräsi välistä
+siitä, että hän puhui asioista tai ihmisistä, jotka olivat jo maaksi
+maatuneet. Hän saattoi olla niin irroillaan koko elämästä, että jo
+luuli olevansa kuollut. Silloin tuntui vaikealta herääminen ja entisen
+kurjuuden alkaminen uudestaan. Silloin hän rukoili, rukoili, melkein
+toivottoman hartaudella, että Luoja hänet todellakin luoksensa ottaisi.
+
+Hänen ainoana ilonaan olivat lapset, niissä koko hänen nykyinen
+maailmansa, kaikki mitä elämä saattoi hänelle antaa. Hän oli laulanut
+nuoruutensa laulut heidän kätkyittensä ääressä, kertonut heille
+lapsuutensa sadut, opettanut heitä lukemaan. Niiden nauru oli ainoa,
+joka sai hänen kangistuneet leukansa taipumaan hymyilyksi, niiden
+lämpöiset kädet hänen poskellaan olivat kuin aurinko valaisemassa
+syksyn alastonta metsää. Mutta viimeiseltä tulivat öitten ja päiväin
+tuskat hämäriksi, epäselviksi ja lapset saivat hyväellä hänen kättään,
+ilman että hän siitä tiesi tai heräsi. Välistä oli järki valveilla,
+välistä kokonaan poissa. Ja kun se palasi, näytti se suuren askeleen
+hautaa likemmä, mutta henki ei sittenkään lähtenyt; kitui vaan kurjassa
+olennossa, joka ei ajatellut eikä tuntenut.
+
+Vähitellen syntyi häneen tunne, joka nousi kuin ruoho raunioiden
+mullasta, toivon tunnehan rupesi haluamaan muutosta, vaikka
+minkälaista. Jospa häneltä esim. taittuisi joku jäsen tai kuolisi tuo
+pikku tyttö, jolla miniä oli kertonut olevan vaalean tukan ja siniset
+silmät. Sitä tukkaa hän oli silitellyt ja suudellut suurimpana ilona.
+Vietäköön häneltä vaikka sekin vaikka mikä otettakoon! Kunhan vaan
+tuska tulisi uudeksi ja herättäisi hänet horrostilastaan.
+
+Ja muutos tulikin vaikkei juuri siinä muodossa: päätettiin lähettää
+hänet omaksi ja muitten huojennukseksi vaivaistaloon!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Huomen aamulla hän viedään. Hevonen on jo tilattu, häntä on käytetty
+saunassa, turkki on lainattu matkaa varten. Kapineita ei hänellä ole
+muuta vietävää kuin vaatteet päällään ja kuolinpuku.
+
+Ilta on pimeä, tähdetön. Takassa palaa tuli. Tupa on siivottu, kahvia
+on toimitettu. Lapset ovat kaikki puhtaisiin paitoihin puettu mies
+istuu sänkynsä laidalla pää käden nojassa, vaimo askaroitsee.
+
+-- Niinhän nämä ovat kuin äitimuorin hautauskahvit, sanoo hän
+kaataessaan kahvia ja purskahtaa itkuun.
+
+Muori itse ei itke. Hän on niin puhtaassa puvussa sängyllä pitkänään.
+Laudan kovuus hänen allaan ei tunnu, mieleen eivät muistu enään pitkinä
+ne entiset loppumattomat, toivottomat yöt. Ne ovat nyt kaikki jääneet
+jälelle päin, nyt on koko elämä lopussa, se elämä, joka kerran eli
+nuorta kukoistusta ja kului sokeudessa näitten seinäin sisällä. Kun ne
+eivät enään suo suojaa, silloin loppuu elämäkin, silloin hän on kuollut
+ja haudattava. Kuin unennäköä on koko menneisyys huolineen, töineen.
+Siinä oli sentään niin paljon iloa, niin paljon onneakin ollut,
+rakkautta oli saanut ottaa ja antaa ja nyt oli mielessä tilaa vain
+kiitollisuudelle, ylistykselle. Ainoa, joka vielä sitoi maailmaan, sitä
+hän kosketteli käsillään viimeistä kertaa, siihen hän painoi kuihtuneen
+poskensa, sitä rutisti hän povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut lopettaa
+voimansa siihen liikkeeseen. Täytyihän hänen ottaa maanpäälliseen
+hautaansa nuo rakkaat kasvonpiirteet, joita ei hän koskaan ollut
+nähnyt, silittää niitä pehmeitä hiuksia, joihin hänen rakkautensa oli
+kiinni kasvanut. Ja viimeisen kerran hän korotti vapisevan äänensä ja
+kutsui luoksensa lapset niinkuin monasti ennen.
+
+-- Tule, Taavi poikani, lukemaan!
+
+Ja Taavi lukee totisena ulkoa katkismuksensa kysymykset ja vastaukset
+sujuvassa jaksossa.
+
+-- Lupaakos Mari parantaa sisälukua?
+
+-- Lupaa.
+
+He jäävät juhlallisina seisomaan ikäänkuin olisivat vieraissa. Ja kun
+hän jakaa heille kahvista säästetyn sokeripalan, kiittävät he niinkuin
+on opetettu.
+
+-- Ruusa rukkani, tule ottamaan sokeria.
+
+Hän vetää heidät kaikki ympärilleen houkutellen, kunnes saa heidät
+teuhaamaan, temmeltämään. Ja hän jää siihen yksin istumaan ääneti ja
+kuihtuneena, heikkona kuin laho kanto nuoren metsän keskessä.
+
+Valmistuksia ei tehdä paljon, ei ole erityistä puhuttavaakaan. Ennen
+maatapanoa tahtoo pojan vaimo, että laulettaisiin virsi.
+
+-- Niinhän siitä tulee kuin ruumiin lähtövirsi! sanoo muori itsekseen.
+
+Sitte koko väki nukkuu, ja hän yksin valvoo viimeistä yötänsä,
+kuuntelee hengitystä ympärillään niinkuin hän pitkinä vuosina joka yö
+on tehnyt. Aika ei tunnu pitkältä. Järkikään ei sumene, vuode ei ole
+kova. Huomenna viedään hautaa niin likelle, täyttyy kaihottu toivo.
+Mutta sydämmen juurissa kirvelee vielä jotakin, vienoa surua, joka
+sitoo elämään: kaipaus tänne, halu jäädä _tänne_ sittenkin, tänne,
+josta on pyrkinyt pois!
+
+Hän makaa selällään hiljaa aamuun asti, kädet ristissä rinnalla. Päivän
+sarastaessa valjastetaan hevonen, hän puetaan lämpöiseen turkkiin,
+taivuttaa päänsä talutettaessa kynnyksestä ja sitte hänet peitetään
+pehmeisiin heiniin. Mutta hänen sydämmensä tekee silloin viimeisiä
+töitään, viimeiset kyyneleensä vuodattaa hänen sielunsa, hän on
+tuskasta tukahtua. Veräjällä muistaa hän kysyä, ovatko kuolinvaatteet
+mukana. Pojan vaimo palajaa reelle, kumartaa itkettyneet kasvonsa hänen
+ylitsensä ja rauhoittaa häntä. Muori ojentaa vielä peitteiden alta
+luisevan kätensä ja sopertaa kiitosta.
+
+Sitte alkaa pitkä matka kirkkomiesten seurassa. Metsät ovat lumessa,
+anturoista kuuluu nariseva ääni. Hän ei tiedä mistään, on kuin
+horrostilassa. Poikansa on häntä ajamassa ja hoitaa häntä hellästi.
+Vasta kirkonkylässä hän herää, kun kellot rupeavat soimaan. Hän ei ole
+kuullut niitä niin pitkiin aikoihin, että ne ovat melkein unohtuneet.
+Nyt hänet valtaa ääretön tunne. Se on pelkoa, pyhyyttä, autuaallisuutta
+täynnä, sellainen vavistuttava juhlallisuuden tunne, kuin jos hänet
+hautaan laskettaisiin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Silloin hän todellakin oli hautaa likellä.
+
+Kun pojan vaimo muutaman viikon kuluttua läksi vaivaistalolle häntä
+katsomaan, oli hän jo kotvan maannut kuolleena haudassaan.
+
+
+
+
+Yö Adrian äärellä.
+
+
+Matkustajat olivat kokoontuneet laivan kannelle, he istuivat pitkin
+penkkejä, enimmäkseen ääneti, kukin vajonneena katselemaan komeaa
+vuorimaisemaa, jonka kainaloissa Abbazia ja Fiume lepäsivät, toinen
+akaasialehdossa viinitarhojen ympäröimänä, hymyilevänä kuin huoleton
+impi, toinen kalliokielekkeille kavunneena kuin uhkarohkea nuorukainen.
+Ilma oli lämmin, heikko tuuli liikutteli merta, tuoden tuoksua
+oleanderipuista rannalla. Edessä oli aava meri, se upposi rajatta
+taivaan laitaan ja ainoastaan aaltojen vaahtopäät harjat osoittivat,
+mikä sini kuului taivaaseen, mikä mereen. Pitkiä matkoja seurasivat
+vuoret, välistä metsäisinä mäkinä, välistä taas huippuina, joita peitti
+ainainen talvi. Niihin lankesi pilvistä omituisia valoja ja varjoja,
+milloin ne loimottivat sinipunertavassa hohteessa, viereisen huipun
+kuultaessa kullankarvallisena, milloin ne utuisina, harmaina loivat
+laaksoihinsa jyrkkiä varjoa, jotka valuivat alas pitkin niiden kylkiä
+kuin sysimustat, pehmeät villavyöt. Kun laiva oli päässyt aavalle
+merelle ja viimeinen maakaistale oli katoamaisillaan, näkyi vielä
+vuorten pitkä jono, huippu huipun vieressä, ikäänkuin joukko päitä,
+jotka kurkottautuvat katselemaan toistensa olkapäitten yli.
+
+Aurinko seisoi jo kiinni meren pinnassa. Vaahtopäät laineet näyttivät
+huuhtovan sen laitaa ja sen säteet kimmelsivät vedessä. Mutta etenevät
+vuoret olivat kuin tulessa, harjanteista näytti nousevan hienoa savua,
+ijäiset lumet näyttivät syttyneen tuleen.
+
+Laivan perässä seisoi, erillä muista matkustajista, mies ja nainen.
+He olivat molemmat nuoret, puetut matkapukuun ja puhuivat vierasta
+kieltä. Hurmaantuneina he katselivat maisemia, hurmaantuneina heidän
+silmänsä vaipuivat toisiinsa, ihastuksissa mies kietoi käsivartensa
+naisen vyötäisten ympäri, kun tuuli kiikutti laivaa. Ja kun suurempi
+laine sitä nostatti, lankesi nainen penkille istumaan ja veti miehensä
+perässään. He nauroivat molemmat ja jäivät siihen käsitysten istumaan.
+Päät painuivat vastatusten, hiukset koskettivat toisiaan.
+
+-- Mikä hurmaus tässä yksinäisyydessä, kaukana kotoa, yllä taivas, alla
+meri, ympärillä suurta, ääretöntä. Ei kukaan tunne meitä, ei kukaan
+ymmärrä kieltämme, me olemme kaksin...!
+
+-- Ja aamulla olemme Veneetsiassa. Katso noita aaltoja, ne ovat
+ihmeelliset, sinivihriät, läpikuultavat. On aivan kuin joku avaisi
+syliänsä ja ojentaisi hempeät käsivarret hyväilemään. Mutta sinä olet
+kalpea, kulta, voitko pahoin?
+
+-- Pyörryttää niin omituisesti.
+
+Se oli meritauti, joka oli tulossa. Hän nouti tyynyn alhaalta ja peitti
+vaimonsa penkille pitkäkseen. Ja kauvan aikaa hän lepäsi silmät kiinni.
+Tuli jo parempi olla, ei pyörryttänyt, kiikutteli miellyttävästi,
+niinkuin tuuli mahtaa tuuditella veden neitoja aalloilla. Hän oli siinä
+tahdotonna, mitään ajattelematta, rinnassa rauhan, turvallisuuden
+tunne. Kun hän avasi silmänsä, kohtasivat häntä miehensä kasvot.
+
+Kuu oli suurena taivaalla. Jollei sitä olisi ollut, olisi ollut
+pilkkosen pimeä. Ei näkynyt muuta kuin vettä ja taivasta, kuu katseli
+taivaalta veteen ja vedestä katseli toinen kuu taivasta. Muutoin oli
+tyyntynyt, vaahto aaltojen harjoilta vähennyt, suuria pilviä vain
+uiskenteli ilmassa. Yö näytti tulevan mitä ihanin.
+
+Matkustajat istuivat vielä kannella, muitten muassa vanhanpuoleinen
+herra ja rouva kahden tyttärensä kanssa. He puhuivat vuorotellen
+kroaattia ja saksaa.
+
+-- Minä en usko meritautia, jatkoi rouva puhettaan. -- Jollei tahdo,
+niin ei sitä saa, se on enemmän tai vähemmin teeskentelyä. Olen
+matkustanut Välimeren yli Egyptiin ja vaikka kävi kova tuuli, niin en
+ollut merikipeä, sillä en tahtonut olla sitä.
+
+-- No en minä nyt tiedä, tahtooko sitä suorastaan kukaan, vastasivat
+kuin kuorossa herra ja tyttäret.
+
+He olivat hyvänvoivannäköistä väkeä, puheesta päättäen huviretkellä
+Veneetsiaan. Herra läksi sitte tilaamaan ruokaa, sillä syömistä piti
+hän parhaana apukeinona merikipua vastaan -- jos sellaista näin tyynenä
+yönä voisi tulla kysymykseenkään.
+
+Vähitellen hajosivat matkustajat kannelta, paitsi nuori nainen joka oli
+pitkänään ja hänen miehensä, joka istui hänen vieressään.
+
+-- Uskallankohan minä nukkua tähän? Minun on tässä niin hyvä.
+
+-- Kuinka et uskaltaisi armaani? Minä istun vierelläsi ja meri tyyntyy,
+minkä ehtii.
+
+Hän silitti hänen poskeaan ja painoi kiinni hänen silmänsä. Hän
+kiikkui kuin kehdossa, aallot loiskivat, tuulet lauloivat kehtolaulua.
+Jo alkoivat unet liidellä hänen ympärillään. Ne olivat utuiset ja
+epäselvät, hän ei saanut yhtään niin kiinni siivestä, että olisi voinut
+nähdä sen piirteet. Ne kahisivat hänen ympärillään, hän tunsi niiden
+likeisyyden ja nautti siitä. Niin hän nukkui kauvan.
+
+Äkkiä hän heräsi siitä että kasvoille tuli jotakin kylmää, märkää. Hän
+nousi istumaan, mutta putosi takaisin pitkäkseen. Hän oli hihnalla
+sidottu kiinni penkkiin. Tuuli tarttui hänen huiviinsa ja vei sen
+mukanaan. Laiva kallistui niin, että kansi kosketti vettä. Oli
+pilkkosen pimeä, satoi, vinkui, ulvoi. Toisessa päässä seisoi pitkä
+mies, joka vaivoin pysyttelihe pystyssä. Se ei ollut hänen miehensä.
+Missä hän oli, oliko tuuli hänet vienyt...?
+
+Nuori nainen sai hihnan irroitetuksi ympäriltään ja nousi. Hänen
+päätään huimasi, myrsky tarttui hänen vaatteisiinsa ikäänkuin
+viedäkseen hänet ilmaan. Hän putosi kannelle ja vieri laivan kiikunnan
+mukana, kunnes sai kiinni penkin jalkaan. Suuri puupöytä irroittui
+sijaltaan, kannen alta kuului hälinää. Äkkiä välähti häikäisevä valo,
+pilvi ratkesi liitteissään, salamat iskivät vastatusten kaikista
+ilmansuunnista. Aallot vyörivat korkeina kuin vuoret, vaahto vain
+hulmusi harjoilla. Salama sammui, kuu jäi näkyviin!
+
+Nainen makasi permannolla suinpäin, pidellen kiinni rauta-aidasta.
+Laivan kallistuessa, avasi meri häntä vastaan kitansa, hän tuli sitä
+niin likelle, että suolainen pärsky kasteli hänen kasvonsa. Kuu valaisi
+tumman kirkkaalta taivaalta.
+
+-- Armaani, oletko peljännyt? kuului myrskyn seasta.
+
+Hän tunsi itseään nostettavan pystyyn kainaloista. Se oli hänen
+miehensä.
+
+-- Täällä on täydellinen myrsky. Meidän täytyy mennä alas.
+
+He menivät haparoiden puitteita myöten. Kansi jäi tyhjäksi. Sieltä
+kuului hirveä ryske. Penkkejä irroittui permannosta. Säpäleinä ne
+hajosivat ilmaan. He eivät päässeet kannen alle, vaan pysähtyivät
+laivan perään, sinne missä portaitten suojassa seisoi kaksi pientä
+penkkiä seinään kiinnitettyinä. Niille he paneutuivat huppuun, kumpikin
+penkilleen ja kiersivät sormensa voimakkaasti pitelemään kiinni.
+
+Tuuli yltyi, satoi, kuu peittyi pilviin, myrsky sen taas paljasti
+näyttääkseen hirveän ihanaa näytelmää sen kirkkaassa valossa. Aallot
+olivat saavuttaneet kamalan ko'on. Laiva oli niiden käsissä kuin kaarna
+tai lastu. Kahden laineen väliseen laaksoon jouduttuaan oli se kuin
+haudassa, sieltä saattoi veden läpi nähdä kuun hohteen ja taivaan
+sinin, aallon olisi vain tarvinnut kääriytyä peitteeksi laakson päälle,
+niin laiva olisi ollut haudattuna.
+
+Nuori nainen katseli näytelmää omituisella mielellä. Ei mistään näkynyt
+maata, ei laivaa, ei minkäänlaista apua. Aallot olivat ihanat kaikessa
+hirveydessään. Hän tunsi selvästi, että kuolema niistä tuijotti häntä
+vastaan.
+
+Täälläkö he kuolisivat, häämatkallaan, kaukana kodista...? Ehkä
+se olisikin onnellisinta... he olivat omistaneet toisensa, he
+olivat rakastaneet, he olivat tunteneet ajan suurinta autuutta, nyt
+jatkaisivat sitä ijäisyydessä. -- Hyvä, suuri, Jumala, rakas isäni, ota
+kiitos kaikesta, mitä olet antanut, se on kaikki ollut sinun johtoasi,
+sinun huolenpitoasi. Suo anteeksi pahat tekoni... Sinä tiedät parhaiten
+kuinka isot ne ovat olleet... Kiitos vielä siitäkin, että annat meidän
+kahden kuolla yhdessä...!
+
+Hän tahtoi panna kätensä ristiin, mutta ei voinut, sillä niillä hänen
+täytyi pitäytyä penkillä. Kuun säteet taittuivat veden läpi. Hän
+katseli tyynesti tuota kauneutta, joka pian hänelle valmistaisi surman.
+Yhdeksäs aalto oli aina muita mahtavampi. Sitä hän jännityksessä
+odotti. Se se saattoi kaataa kurjan haahden. Ja kun haaksi sitte oli
+laskenut sen laaksoon, tarttui hän ajatuksissansa katkenneeseen lankaan.
+
+He, jotka olivat unelmoineet onneaan pohjan kalpean taivaan alla,
+valoisina kesä-iltoina rakentaneet avioliittoaan, täälläkö he
+hukkuisivat Italian lämpöisessä yössä, vasta kun olivat vihityt
+toisilleen... Entä jos aalto tulisi tässä hetkessä, riistäisi heidät
+mukanaan, mutta toisen sinne, toisen tänne...?
+
+Häntä väristytti, vilu karmi luita myöten. Hihna, jolla miehensä
+oli kiinnittänyt hänet penkkiin, oli jäänyt kannelle. Millä he nyt
+sitoutuisivat yhteen, että edes yhdessä saisivat kuolla?
+
+Yhdeksäs aalto oli taas tulossa. Hän nousi kyynärpäilleen ja pingoitti
+sormensa pitelemään kiinni. Se oli kamala laine, suurempi kuin mikään
+entinen, vaahtoinen, nälkäinen peto. Hetkessä hän käsitti, että tuo
+kaataa laivan...
+
+-- Kulta, kuollaan yhdessä...!
+
+Hän huusi, mutta huutoa ei kuulunut. Kylmä käsi tarttui hänen
+jalkaansa. Se oli hänen miehensä käsi. Laiva keikahti... Liitteissä
+rutisi, hätähuutoja kuului kannen alta, helisten särkyi lamppuja
+ja porsliineja... Nainen sulki silmänsä ja tunsi onnea tietäessään
+miehensä käden pitelevän itsestään kiinni. Seuraavassa hetkessä avasi
+hän silmänsä. Yhdeksäs laine oli ohitse... Hän ajatteli taas.
+
+-- Entä kotona, miten siellä saadaan tieto tästä yöstä...? Siellä
+odotetaan kirjettä, käydään levottomaksi, odotetaan, odotetaan...
+Kirjettä ei tule, eikä tule mitään tietoa, kuluu kuukausia, kotona
+pukeudutaan suruharsoihin... He, jotka hääiltana, kukitettuina,
+laululla, läksivät kotimaan rannasta, he ajelehtivat Adrian meren
+aalloilla köytettyinä kiinni toisiinsa...
+
+Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän ei enään muistanut merta
+eikä vaaraa, hän ajatteli vain kotimaata ja omaisia ja pingoitti
+vaistomaisesti kätensä pitelemään kiinni. Kului pitkä aika ennenkuin
+hän muisti, niissä oli. Miehensä painui hänen ylitsensä.
+
+-- Vaara on ohitse, armaani. Kuljemme tuulen mukaan hätäsatamaa kohti.
+Yö oli kamala. Pelkäsitkö pahoin?
+
+Aamu valkeni, kuu oli kadonnut. Meren pinta oli melkein tyyni, mutta
+mainingit kiikuttivat vielä laivaa. Kannen alla näytti surkealta.
+Tukahduttavassa ilmassa matkustajat makasivat, sekasin tutut ja
+tuntemattomat, pitkin penkkejä ja permantoa. Kasvot olivat kalpeat,
+silmät tuijottavat ja väsyneet, joku vaikeroi, toiset olivat ääneti,
+liikkumattomina kuin kuolleet.
+
+-- Tämä on aivan kamalaa, läähätti heikolla äänellä vanha rouva
+tuontuostakin. -- Minä olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin, enkä
+silloin ollut ensinkään kipeä. Mutta tämä on aivan kamalaa...!
+
+Hänen äänensä tukahtui noihin kohtauksiin, jotka kuuluvat meritaudin
+luonteeseen.
+
+Nousevan auringon valossa alkoi kaukaisuudesta häämöittää maata, toiset
+väittivät, että jo parin tunnin perästä oltaisiin Veneetsiassa.
+
+Miten taivas oli sininen, miten meri hymyili! Ei olisi voinut aavistaa,
+että toinen muutama tunti sitte iski salamoita ja toinen ärjyen aukoi
+vaahtoista kitaa...
+
+Jo saattoi selvästi eroittaa likenevän sataman, se oli korkea maa
+mustine metsineen ja joukosta saattoi tuntea rakennusten haamuja ja
+huippuja. Mutta Veneetsia ei se ollut.
+
+Matkustajat olivat kokoontuneet kannelle, jännitetyssä odotuksessa.
+Laiva laski ankkurin.
+
+Edessä oli korkeaa vuorimaata, jonka rinteillä viinitarhat upeilivat
+ja sypressit korkeina, solakkoina nostivat kruunujaan. Metsästä
+pisti esiin rakennuksia ja kirkontorneja, siinä oli nähtävästi
+pieni kaupunki. Tie kulki aivan rantaa myöten ja mäkeä ylös nousi
+tuontuostakin pieni, näppärä aasi kuormineen, joka kooltaan oli paljon
+suurempi kuin vetäjä itse. Maalaistyttöjä näkyi räikeissä, keveissä
+puvuissa.
+
+Matkustajat kokoontuivat kapteenin ympärille. Hän oli juuri
+menemäisillään lepäämään yön vaivoista.
+
+-- Missä nyt ollaan? Milloin tullaan Veneetsiaan?
+
+Kysymyksiä sateli hänen ympärillään. Oltiin Piranon rannalla. Parin
+tunnin kuluttua lähdettäisiin ja oltaisiin illalla Veneetsiassa.
+
+
+
+
+Tuskaa.
+
+
+Kirjettä ei ole tullut kolmeen viikkoon. Viimeinen oli Veneetsiasta ja
+kertoi mielialoja Italian öistä ja gondooli-lauluista. Mutta siitä on
+kolme viikkoa. Kirjeitä on saattanut matkalla joutua hukkaan, mutta
+jonkun olisi kuitenkin täytynyt ehtiä perille.
+
+Kahden viikon aikana hän on odottanut jokaista postia, odottanut täynnä
+kaihoisaa, vapisevaa toivoa. Hän on ottanut kaiken järkensä avuksi,
+päättänyt olla tyyni, odottaa levollisesti. Hän on niellyt kyyneleensä,
+purrut huulensa kokoon. Mutta sittenkin on hän tottunut alinomaiseen
+pelkoon, hänen kuulonsa on harjaantunut eroittamaan pienimpiäkin ääniä.
+Hän toivoo jokaiselta tulijalta jotakin tietoa, näkee jokaisessa
+onnettoman uutisen tuojan. Ei hän vaikeroi, ei hän kerro kellenkään.
+Hän työntää kaikki tunteet syvälle mielensä pohjaan ja hymyilee --
+jos sitä hymyksi saattaa kutsua, sitä, joka jäljittelee naurua, kun
+sydämmessä vihloo.
+
+Ja tähän päivään hän on koonnut viimeiset voimansa, keräillyt
+sirpaleetkin toiveistaan. Ja kirjettä ei tullut!
+
+Hän seisoo portailla liikkumattomana, nojautuneena pilariin. On
+helteisen kesäsydämmen keskiyö, jolloin käki jo on laannut kukkumasta
+eivätkä pikkulintuset enään viserrä. Taivaanrannalla, siinä missä
+aurinko laski, viipyy vielä ruskoa, sumut ovat levinneet vaaleiksi
+järviksi, joissa saarina ui kumpujen vihreä.
+
+Jumala oletko sinä minut hyljännyt? sanoo hän yksitoikkoisella,
+väsyneellä äänellä ja tuijottaa eteensä. Hän on valkoisessa, väljässä
+yöviitassa, käsivarret riippuvat suorina ja hervottomina, kasvot ovat
+kalpeat ja silmien tuli on sammumaisillaan.
+
+Oletko sinä minut hyljännyt? lausuu hän uudestaan ääneen. Hän ei
+ajattele mitään, ei muista mitään, lausuu ne sanat vaan tottumuksesta,
+ulkoa, sillä hän on viime aikoina käyttänyt niitä niin usein, ettei
+niihin enään aina riitä henkeä. Hänen sielussaan ei tunnu liikkuvan
+mitään, eikä hänen kasvonsa piirteissä vaihtele ainoakaan väre. Silmien
+alla on tumma varjo ja poskipäät ovat kylmät. Ei häntä koske kostea
+sumuilma, ei se, että ilta on kulunut yöksi. Kaikki on kadonnut hänen
+ympäriltään ja sijaan astunut ikäänkuin harmaa sumuharso, jota hiljaa
+vedetään eteenpäin hänen ohitsensa. Se on niin laaja, että se peittää
+kaikki ja niin hienosti läpikuultava, että se kohottaa liitelemään
+poimuihinsa. Ja sitä riittää loppumattomiin. Sille ei löydy missään
+päätä. Hän katselee sitä tutunomaisella tyyneydellä, väsymättä,
+kyllästymättä, antaa viedä pois itseään sen mukana viettääkseen kaiken
+aikansa sumuisessa, harmaassa horrostilassa. Rupee kaukaa kuulumaan
+hiljaista ääntä, joka ajoittain soi kuin kaiku kellosta. Ja taivas on
+selkeä, sininen. Sumusaatossa hän kulkee, tuntee tukkansa läikkyvän
+ja kuulee kuinka kellon ääni kasvaa ja tulee lauluksi, joka vierii ja
+johon kaiku vastaa. Se on suruisa sävel kansanlaulua ja laulaja on kai
+yksinäinen kulkija. Jo rupeevat sumut särkymään ympäriltä. Hän näkee
+metsän vihreän laidan ja taivaan ja hän yhtyy hyräilemään tuota samaa
+nuottia.
+
+Yhtäkkiä sävel katkee sikseen. Hän säpsähtää suoraksi nojauvasta
+asennostaan, silmään syttyy elämä ja jokaiseen jäseneen vilkkaus.
+
+Entä jos tuo kulkija tuo kirjeen! sen odotetun kirjeen!
+
+Saattaisihan se olla mahdollisuus! Hän ei tee itselleen selvää siitä,
+miten ja mistä se olisi joutunut kulkijan haltuun. Hän kokoo hameensa
+laahaavat helmat käteensä ja kiiruhtaa portaat alas, kevyesti ja
+juosten, pari askelta nurmea pitkin porttiin päin.
+
+Kirje, kirje! se on siis täällä, sitä tarvitsee vaan ottaa!... Ja koko
+hänen henkensä ylenee riemuksi. Mutta miten?
+
+Siinä hän seisahtuu äkisti ja näkee hetkessä mahdottomuuden edessään.
+Että puoliyön aikana maantienkulkija toisi hänelle kirjeen samana
+päivänä, jolloin posti tuli tuomatta. Hulluutta, hulluutta! Ja hymy käy
+kankeaksi, käsivarret vaipuvat alas suoriksi, hän lähtee hoiperrellen
+sisään ja sulkee oven vanhaan totuttuun tapaan. Mitään ajattelematta
+hän saapuu omaan huoneeseensa ja istuutuu vuoteen laidalle. Ei hän itke
+eikä tunne unta, mutta kasvot vaipuvat käsiin. Ympärillä kuuluu ääniä
+ja yhtä ei voi eroittaa toisesta. Kuni tietä pitkin vaeltavat hänen
+ajatuksensa, joista hän ei saa selvää. Vihdoin hän tuntee aavistuksen
+tapaisesti Italian lemuavaa, kuumaa ilmaa ympärillään. Marmoripilarit
+kuvastuvat veden syvässä. Myrttipuiden varjot ovat mustat, ilma on
+läpikuultavaa, sinistä ja täynnä tenhoa. Gondooli liitää tyyntä katua,
+laulu soi ja soitto hurmaa ja gondoolin pohjalla nukkuu _hän!_ -- --
+-- mies, jonka otsa on korkea ja tukka tumma. Hän hymyilee onnelleen,
+mutta se ei ole Veneetsian kuutamoyö, vaan kalpea Suomen taivas ja
+kaukainen morsian...
+
+Tyttö hypähtää hurjistuneena ylös ja levittää kätensä. Mutta syli jää
+kylmäksi, katse katoaa tyhjyyteen ja hän tuntee kuinka yhtaikaa elämä
+on niin kaunista, niin kaihoa täynnä!
+
+Hän hengittää syvästi, niin että tuntee jokaisen solun liikahtavan
+sijaltaan. Sydän lyö kuuluvasti ja silmä tuijottaa yhteen kohtaan.
+Niin hän seisoo hetken ja tuntee kaihonsa äärettömyyttä. Sitte kaikki
+himmenee. Hän väsyy ja laimenee, liikahtaa sänkynsä laidalle, työntää
+vaistomaisesti kengät jalastaan ja raukee siihen. Silmät ovat ummessa,
+hengitys tulee tasaiseksi, mutta ajatus ja kuulo toimivat koko ajan.
+
+Kaikki on hiljaista, hämärää. Huoneessa on kukkaisten lemua -- -- --
+
+Lumirajan lähelle, Alppien korkeuteen, sinne hänen piti mennä
+noutamaan edelweiss-kukkaa... Miksi ei ole kirje tullut, kirje, jossa
+kukka oli...? Ehkei hän ole tullut sinne nousneeksi. Tie on vaikea.
+-- Tai ehkä -- ehkä hän on liukunut, ehkä jäälohkare jalan alla on
+murtunut. Ehkä hän on kompastunut ja kaatunut ja kaatunut pohjattomaan
+syvyyteen...!
+
+Nukkuva lepää liikahtamatta. Ainoastaan suu vetäytyy hiukan kokoon ja
+kulmakarvojen väliin syntyy uurteita kuin tuskasta.
+
+-- -- Sieltä ei hän ikinä nouse. Ja hänen viimeiset sanansa vie
+Alppituuli.
+
+Hän kääntyy vuoteellaan hetken ja raukee uudestaan uneen. Hän tuntee
+liitelevänsä jossakin korkealla, ilmassa, ja kuulee tuulien mellastavan
+ympärillä. Hän matkustaa, matkustaa kauvan, tuntemattomia, vaarallisia
+seutuja, yli syvyyksien, vinhalla vauhdilla. Vihdoin hän palaa ja
+tulee tänne samaan, omaan huoneeseensa. Siellä on kaikki entisellään.
+Huonekalut ovat samat, kirjoituspöytä valokuvineen, muistoineen on
+nurkassa paikallaan. Hän koettelee esineitä, kodistuu ja tutustuu ja
+löytää kaikkialta muistoja. Tuossa sohvassa he ovat istuneet yhdessä
+pyryisinä talvi-iltoina, kun takkavalkea on punaillut valkoisia seiniä.
+Tuossa ovat runot, joita yhdessä luettiin, permannossa tuossa naula,
+johon hän kerran oli kaatua. Se piti sitte lyödä syvemmälle, mutta
+tuossa se vielä on! -- Hän tulee peilin eteen ja näkee siellä vieraat
+kasvot. Ovatko ne hänen omansa? Oi, ovat! Mutta kuinka hän on matkalla
+vanhentunut! Kuinka kaikki nuoruuden elämä ja nuoruuden tuoreus ovat
+poissa!
+
+Silloin hän lyö nyrkillä otsaansa ja tuska pääsee valloilleen. Hän
+huudahtaa tukahdutetusti, itkien.
+
+-- Voi, voi, tiedä sinä, sinä, että _sinulle_ minä kyynelillä hukutin
+silmäini väikkeen! _Sinun_ tähtesi on kuihtunut posken hehku. Senkö
+tähden menit pois, että kauneuteni on kadonnut...? ... se johonka
+sanoit rakastuneesi: henkeni, sydämmeni, ne ovat jälellä. Tule nyt
+ja ota! Voi tule, tule, onhan jälellä rakkauteni, jonka itse Jumala
+sytytti. Tule, tule!
+
+Askeleita kuuluu: hän tulee.
+
+Ja tyttö tuntee kuinka entinen nuori hymy palaa, hiukset ovat pitkät
+ja kähertyvät kulmille ja silmä on tuore ja kirkas. Hän avaa sylinsä
+ja unohtaa hetkeksi kaiken. Kun hän katsahtaa ylös, on hänen edessään
+kirje ulkomaalta ja siinä vieras käsiala. Mitä se merkitse, mistä se
+tulee? Miksi ei hän itse kirjoita päällekirjoitusta. Miksi? -- Ah niin,
+sen saattaa ymmärtää: hän on sairas, niin sairas, ettei hän voi!...
+Herra Jumala ehkä hän on jo... jo kuollut!
+
+-- Riistä auki se kirje ja lue!
+
+Mutta hän ei voi. Kuni rautakourien pidättämänä hän seisoo
+siinä ja tuijottaa kuin naulattuna valkoista lehteä. Hän ei saa
+kättään ojennetuksi sitä ottamaan. Käsivarret ovat raskaina, kuin
+poikkisahattuina. Kirje on hänen silmissään valkoisena pilkkuna ja
+pilkku rupee liikkumaan ja kasvamaan. Itsestään avautuu yksi sen
+liimattu kulma, sitte toinen ja vihdoin se laukee auki kokonaan. Hän
+ei uskalla katsoa mitä se sisältää. Hän tahtoo kääntyä pois. Mutta hän
+ei pääse paikalta, ei voi liikahtaa. Hänen täytyy pakostakin nähdä ja
+lukea. Se sisältää enemmänkin kirjoitusta, mutta hän huomaa vaan yhden
+ainoan sanan: kuollut.
+
+Hän tuntee horjuvansa ja hoippuvansa ja vihdoin vajoavansa alas.
+
+Kuollut, kuollut! Ijäti poissa, niin ettei hän koskaan tule.
+
+Voi ei! Aina läsnä, kaikkialla mukana, eroittamattomana henkenä
+ijankaikkisesti. Oi, hän saa kuolla niin kernaasti, Herra Jumalani! Ota
+sinä hänet turviisi. Sieltähän minä saan hänet kerran omakseni.
+
+En minä kuolemaa pelkää. Mutta Herra, minä tahtoisin omistaa hänen
+viimeisen hengenvetonsa: anna se minulle jos mahdollista on! Että
+saisin sitä katsella eloni tiellä ja siihen kerran kuolla. Että saisin
+tietää missä hänen hautansa on. Anna minun poimia kukkanen sinne. Anna
+minun itkeä siellä.
+
+Herra Jumala pyysinkö liian paljon? tahdoinko turhia? Suo anteeksi!
+Sinä sen tiedät: tapahtukoon sinun tahtosi...
+
+Hän herää ja tuntee poskillaan kuumia kyyneleitä! Hän on niin raukeana
+ja väsyneenä. Huoneessa on ruusujen tuoksua ja ulkoa heijastaa vieno
+valo, joka ei ole enään yötä eikä vielä aamua. Silloin kuuluu ovella
+koputus.
+
+Se on sähkösanoman tuoja. Hän ei siis vielä ole kuollut!
+
+-- Nouse, joudu! Hetket lentävät ja ne ovat kalliit. Matka on pitkä.
+Kiiruhda!
+
+Mistä minä saan rahaa?
+
+-- Sinulla on kultainen kello: myy se! Sen antoi tosin vanha isoäitisi
+sanoilla: opi siitä kuinka kallis aika on. Sittenhän se on täyttänyt
+tarkoituksensa. Nyt on aika kalleimmillaan. Sinulla on pitkä palmikko.
+Leikkaa se poikki, myy, ja kiiruhda!
+
+Mutta minä en tule toimeen; en osaa kielestä yhtään sanaa.
+
+-- Älä punnitse! Lähde vaan!
+
+Mutta mistä minä hänet löydän, mistä maasta? Hänellä on monet maat
+kulkea. Enhän minä tiedä...!
+
+-- Kiiruhda, kiiruhda! Jumala on sinun kanssasi. Hän on antanut hänen
+elää, jotta sinä saisit omistaa hänen viimeiset hetkensä. Nouse
+viipymättä, lähde maalitta, älä punnitse mitään. Taikka sinä löydät
+hänet kuolleena gondoolin pohjalta kun saavut perille.
+
+Hän on kohounut ylös vuoteeltaan, istuu jokainen jäsen pingoitettuna.
+Kasvonpiirteet ovat jyrkät kuin kivestä veistetyt, silmä tuijottaa ovea
+kohti rävähtämättä ja käsi painaa sängynlaitaan.
+
+Ei ääntä, ei hiiskahdusta. Ovi ei aukene, askeleita ei kuulu.
+Valkoisella seinällä leijailee punertava rusko. Hän muuttaa toisen
+kätensä sylistään otsalle: se on märkänä hiestä ja käsi on kylmä kuin
+lumi.
+
+Oliko se unta? Ja missä olen ollut?
+
+Hän sivaltaa kädellään kasvojaan: poski on sileä ja kuuma, palmikko
+on pitkänä riipuksissa. Hän katselee ympärilleen ja nousee. Häntä
+pyörryttää ja pää on raskas. Hän vaeltaa ikkunan luo, avaa sen ja,
+nojautuneena pieleen hengittää viileätä ilmaa. Siellä ulkona kiiltää
+nousevassa auringon hohteessa jokainen lehti, jokainen heinänhelve
+ja hämähäkin verkkosäije. Sumut käärivät metsän sinervään harsoon,
+taivaalla värisee rusko ja koko maailma uhkuu heräävää elämää.
+
+Se oli siis vaan unta!
+
+Ja pöydältä hän ottaa kuvan, joka on lasisessa kehyksessä ja palaa sen
+kanssa avoimeen ikkunaan. Hän ei sitä katsele, sillä tunteehan hän sen
+näkemättäkin. Hän vain pusertaa sitä vastaansa ja rutistaa kätensä
+ristiin sen ympärille.
+
+
+
+
+"Kyllä sinä siihen totut!"
+
+(Kuvaus venäläisestä porvarielämästä.)
+
+
+Rikkaalla kauppamies Kabanoffilla oli Moskovassa omat talonsa ja suuri
+hautakivien kauppa. Sitä paitsi oli hänellä vielä tytär, ainoa lapsi,
+Maarja Feodorovna. Hautakivien menekki on aina varma ja siten oli
+Maarjalle karttunut perintö, joka sai nuorten miesten mielet sykkimään.
+Muuten näytti hän sangen kauniilta, kun hän päivällä, hienoston
+kävelyaikana ajeli jonkun ystävättären kanssa avonaisissa vaunuissaan,
+haalean harmajat, tuliset hevoset edessä. Hänen pukunsa hohti rikkaita
+värejä, joita monet silmät kääntyivät katselemaan.
+
+Tanssiaisissa ei hän oikein osannut pitää ryhdissä pitkää vartaloaan,
+mutta loistava puku teki hänet sielläkin huomatuksi. Kodissaan
+jokapäiväisessä elämässä olisi hän saattanut olla kauniimpi: nenä
+oli kovin pysty, tukka epämääräinen väriltään ja huulet ohuet; mutta
+poskilla heloitti kaunis puna, jonka hän heti sai palaamaan, kun hiukan
+hierasi kädellään.
+
+Hänellä oli ihan nuoresta jo ollut kosijoita, mutta kukaan niistä ei
+ollut häntä miellyttänyt. Isä oli jo melkein suuttunut nähdessään
+hänen epäkohteliaasti jakelevan rukkasia sellaisillekin herroille
+kuin tukkukauppias Utkin esim., joka oli tunnettu taiteen ystävä, ja
+sitä paitsi omisti kauniin talon keskikaupungilla. Äiti ei epäillyt
+kosijoita vielä tulevan toisia yhtä hyviä. Ja siinä luulossa oli Maarja
+itsekin. Mutta aika kului rukkasia jaellessa, niin että Maarja jo
+rupesi vanhettumaan. Vuoden perästä hän jo olisi kolmenkymmenen vuoden
+vanha.
+
+-- Sinä saat nähdä, että jäät ihan naimattomaksi, sanoi hänen
+ystävättärensä, kun hänen viimeinen pyytäjänsä, eräs vanhanpuoleinen
+herra, oli poistunut talosta. Maarja nojausi kirjoituspöytäänsä, jota
+koristivat kaikenlaiset kirjavat koristukset. Yläpuolella riippuivat
+nurkassa pyhät kuvat ja pienestä lampusta levisi punertava hohde.
+
+-- Minä en välitä. Naimattomaksi jäänkin. Tuossa minun on ainoa
+ystäväni.
+
+Ja hän viittasi pianiinoa, jonka kannella kaikkien mahdollisten
+valssien nuotit lepäsivät läjässä ja joka epävirityksestään ei tahtonut
+koskaan oikein päästä. Maarja oli ottanut soittotunteja monta vuotta ja
+hiukan laulanutkin. Hänestä oli sanottu, että oikein täristytti, kun
+kuuli hänen laulavan esim. Rubinsteinin Asraa. Valssimelodiioista hän
+muutoin erityisesti piti; muista tanssisävelistä vähemmin.
+
+Yhtenä iltana oli suuret kutsut Kabanoffilla: viiniä ja ruokaa,
+tupakkia ja kortinlyöntiä. Maarjan vanha täti istui sisarensa, Maarjan
+äidin vieressä punaisella plyyshisohvalla, jonka takana koko huoneen
+kulma oli kuin mikähän lehto riikinkukonhöyheniä ja värjätyitä heiniä.
+Molempien naisten puvut olivat kahisevaa silkkiä, avokaulaisia,
+pitseillä ja kivillä koristettuja. He vetelivät illallisen jälkeisiä
+sauhuja paperosseistaan ja keskustelivat. Maarja istui vastapäätä
+upeassa sinisessä silkkiläningissään.
+
+-- Katso kuinka hän on kalpea, kuinka hän näyttää vanhalta. Siitä tulee
+pian mahdottomuus! Kukaan ei hänestä huoli.
+
+-- Niin, hän on käynyt kalpeaksi viime aikoina, eikä hän viitsi ajella,
+eikä pukeutuakaan enään; on vain ruvennut käymään kirkossa. Suurella
+vaivalla minä sain hänet tänään pukeutumaan tuohon pukuun. Itse hän
+tahtoi mustaa.
+
+Molemmat sisaret löyhyttelivät viuhkojaan kunnes talon emäntä huomasi
+velvollisuudekseen lähteä puhuttelemaan muitakin vieraitaan. Hymyillen
+hän siirtyi seuraavaan sohvaan. Mutta täti käveli edestakaisin
+lattialla, kurkisteli ja käänteli kuin orava oksalla. Hän seisahtui
+sille ovelle, johon punaiset raskaat verhot estivät näkemästä, ja nosti
+verhoa. Sininen sauhu siellä aaltoili. Pullojen ääressä istui herroja.
+Hän nauroi siinä hetken, tarttui sitte pitkän, hännystakkiin puetun
+herran käsivarteen ja veti hänet saliin.
+
+-- Soita jotakin Maarja, sanoi hän heidän astuessaan tämän ohitse.
+
+Maarja nousi ja asettui soittokoneen ääreen, selaili nuotteja ja rupesi
+soittamaan jotakin, hiljaa ja hitaasti.
+
+-- Kuinka erinomaisen vienosti hän soittaa, sanoi täti ja sulkien
+silmänsä nieli epäpuhtaita säveliä.
+
+-- Vienosti kuin hänen oma olentonsa on vieno! huomautti mustapukuinen
+herra.
+
+-- Niin, vieno hän on ja herttainen. Mutta kuulkaa kuinka hänen kätensä
+saattavat myrskytäkin!
+
+He seisahtuivat. Ja todellakin oli kuin kokonainen vihan myrsky olisi
+pyytänyt lopettaa soittokoneen tuskat. Sitte se taas tyyntyi ja kun se
+vihdoin vaikeni, puhkesi mieltymyksen osoitteena käsienpauke hurjasti
+valloilleen herrojenkin huoneesta, jossa koko aikana oli reuhattu.
+Täti läksi Maarjan luo ja istutti herran hänen viereensä. Sinne hän
+heidät heitti keskustelemaan ja näki ihastuneena, kuinka Maarjan posket
+rupesivat hohtamaan. Mutta se ei kestänyt kauvan. Pian kuljeskeli
+herra yksinänsä ja Maarja oli kadonnut. Herra oli pitkä, lihava,
+mustatukkainen, toissilmänen, kasvonpiirteiltään ei suinkaan kaunis,
+jollei juuri rumakaan.
+
+Seuraavana päivänä kysyi täti Maarjalta:
+
+-- Kuka niistä herroista sinua enintäin miellytti?
+
+-- Eipä kukaan. En sitä ajatellut ollenkaan.
+
+-- Älä turhia höpise, ettenkö minä nähnyt, kuinka sinun poskesi
+kaunistuivat, kun herra Titoff sinua puhutteli. Hän oli ihan ihastunut
+sinun soittoosi. Hyvin musikaalinen ihminen!
+
+Maarja hiukan punastui ja purskahti nauruun.
+
+-- Tuo vanha rahjus, tuo toissilmänen! Häntä minä nyt punastuisin!
+
+-- Ah hahhaa! huudahti täti. -- Rakkaus ei sitä katso. Hän on kaunis,
+pitkä, komea! Katselin teitä, kun te yhdessä istuitte sohvassa ja sinä
+ravistit otsaltasi kiharat. Juuri sellainen pitkä, solakka herra sopii
+sinulle. Lyhyttä sinä et koskaan saa ottaa.
+
+-- Solakka tuo nyt sitten on! Sehän on lihava kuin tynnöri. En minä
+häntä huolisi mistään hinnasta!
+
+Ja Maarja nauroi ylenkatseellisesti ja istuutui soittamaan.
+
+Täti sai toimeen suuret kutsut ystävättärensä kotiin, jonne tietysti
+Kabanoffin perhe pyydettiin. Ja tädin toimesta tuli sinne herra Titoff
+myöskin. Hänet sai täti pyytämään Maarjaa tanssiinkin ja kulmiensa
+alta tarkasteli hän sitten keskustelussansa muitten kanssa nuorten
+mielialoja. Maarja oli kankea ja haluton, herra teki parastaan. Lopulla
+he sentään lämpenivät, Maarjakin. Maarjan soittaessa kertoi täti herra
+Titoffille kaikki Maarjan lempikappaleet ja johdatti heidät yhdessä
+keskustelemaan niistä.
+
+Hyvästi jättäessä oli Maarja luvannut lainata herra Titoffille muutamia
+valsseja, joita ehkä ei enään saisi kaupasta, koska ne olivat hyvin
+vanhoja. Herra Titoff lupasi itse tulla niitä noutamaan. Ja kun hän
+sitten tuli, viipyi hän, kerrassaan ihastuneena pari tuntia kuunnellen
+musiikkia. Hämillään hänen täytyi lopuksi pyytää anteeksi, että oli
+unohtanut ajan kulun kokonaan.
+
+Maarja istui yksin huoneessaan hänen lähdettyään ja mietti kauvan
+omituisia virtauksia, jotka täyttivät hänen sydämmensä. Hän paneusi
+polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili, ei tiennyt oikein mitä,
+rukoili ja itki vielä yölläkin.
+
+Kun täti tuli heille muutaman päivän perästä, kysäsi hän heti:
+
+-- No, miten se Titoff nyt sinua miellytti?
+
+Maarja punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Täti riemastuneena karkasi
+istuimeltaan ja kaulaili häntä, suudellen silmiä ja tukkaa.
+
+-- Hän on rakastunut, minun kultainen tyttöni, ja te ette mitään
+huomaa, huudahti hän. -- Liekkeinä palaa jo rakkaus poskilla ja uusi,
+nuori piirre on kasvoissa. Katsokaa! -- ja hän pyöritti sanatonta
+Maarjaa lattialla. -- Sinä olitkin niin kovasti vanhettunut!
+
+-- Enhän minä vielä mitään tiedä, änkytti vihdoin Maarja.
+
+-- Hän ei siis ole mitään sanonut?
+
+-- Ei, ei. Enkä minäkään vielä tiedä...!
+
+-- Mitä sinun nyt pitäisi tietää? -- täti leikillisesti löi häntä
+poskelle. -- Sanoppas: onko hän ruma? Mitä?
+
+-- No ei! lausui Maarja hitaasti.
+
+-- Mikä komea mies! Ruma? ei suinkaan! Kuka voisi sanoa, ajatella
+rumuutta? Sellainen tukka, sellainen vartalo ja silmät -- -- --!
+
+Itse teossa Maarja ei ollut niitä katsellut. Nyt hänen mieleensä tuli
+kysymys: mimmoiset ne ovatkaan? Ja yhä tädin kehuessa hän loi itselleen
+sen kuvan, että ne olivat tummat, säihkyvät silmät, tai että ainakin se
+yksi silmä oli tumma ja kirkas, sillä toinen oli ihan lasinen, jäykkä
+ja väritön. Äkkiä tunsi hän sääliä miesraukkaa kohtaan, jolla ei ollut
+kuin yksi silmä.
+
+-- Hän ei siis mitään sanonut vielä? kysyi täti.
+
+-- Ei, sanoi Maarja alakuloisesti.
+
+-- No, hän pian tulee; saat nähdä. Jollet sinä ollut niin ylpeä, että
+sinä hänet pahasti pelotit.
+
+Seuraavana sunnuntaina oli Maarja kirkossa. Hänellä oli yllään
+musta puku ja hevoset odottivat kadulla. Titoff keksi hänet syvästi
+kumartuneena polvilleen ja laittausi odottamaan ovelle, kun hän
+väkijoukosta tunkeusi ulos. Hän pyysi saattaa häntä kotiin ja teki niin
+pettymystä ilmaisevan liikkeen, kun näki vaunujen ajavan esille, että
+Maarjan tuli häntä sääli. Hän lähetti hevoset pois ja sanoi tahtovansa
+hengittää raitista ilmaa.
+
+Sillä retkellä kotiin heidän välinsä selveni. Seuraavana päivänä
+antoivat vanhemmat siunauksensa.
+
+Sitte kului aika aamusta iltaan suuremmoisissa häävalmistuksissa:
+täytettiin kirstut liinavaatteilla, ommeltiin hienot, komeat puvut,
+ostettiin huonekalut ja hopeat myötäjäisiksi. Äiti ja täti eivät
+muuta ehtineet kuin valmistaa morsianta niin ruhtinaalliseen lähtöön
+kuin suinkin. Maarja tuskin ehti viettää muutamia hetkiä sulhasensa
+kanssa, kun tämä kauniilta maatilaltaan tuli kaupunkiin. Maarja ei
+ollut sitä koskaan nähnyt, sillä eiväthän he olleet kihloissa kuin 3
+viikkoa. Neljäntenä sunnuntaina heidät vihittiin ja nuori pari läksi
+suuremmoisissa hääpidoissa väsyttyään kotiinsa, jossa sulhasen vanha
+äiti otti heidät vastaan.
+
+Pimeä oli ilta, kun Maarja palasi Moskovaan. Oli kulunut kolme
+kuukautta häistä. Yksin astui hän alas asemahuoneen portaita, kädessä
+pieni matkalaukku. Hän tinki issikan kotitaloonsa, veti silkkiturkkia
+tiukasti ympärilleen ja istui rekeen, ajamaan pitkää matkaa.
+
+Lumi narisi reen jalusten alla. Sameat kaasulyhdyt olivat sumussa ja
+huurretta asettui silmänripseihin, karvalakkiin ja huivin hienoihin
+lankoihin. Issikan pää oli ryysyihin kääritty, hänen vartalonsa
+tasattu pölkynmuotoiseksi vaatemytyksi. Ohjasperillään hän silloin
+tällöin letkautti ontuvaa hevosta, joka, tottuneena sekä piiskaan että
+huutoihin, pysyi tunnotonna koko komennolle. Nainen reessä lupasi
+lisätä maksoa, jos vauhti lisääntyisi. Huudot enenivät ja läiskettä
+läksi tiukemmin, mutta vauhti oli yhä entinen. Nainen vaikeroi jotakin,
+suuttui ja torui, mutta rauhoittui vähitellen.
+
+Hänen huomionsa kiintyi ympäristöön, Kremlin muureihin, joitten mustien
+porttiholvien yläpuolella punertavaiset lamput paloivat. Siellä
+hän päästi kätensä lämpösestä turkista tehdäkseen ristinmerkkiä ja
+kumartui syvästi sitä tehdessään. Suuri oopperahuone oli valaistu.
+Ääretön issikkamäärä siellä odotti riveissä ja poliisi piti komentoa.
+Konserttisali torin toisessa päässä näytti samaten olevan kansaa täynnä.
+
+Hitaasti, hitaasti kului matka. Kaupunki oli ihan entisellään, ei
+mitään uutta. Ihmiset, konsertit, oopperat, kerjäläiset -- kaikki
+toimivat entiseen tapaansa, hänen poissaolonsa ei ollut muuttanut
+mitään. Olikohan joku edes huomannut, ettei hän enään istunut
+vaunuissa, kun harmaat, tuliset hevoset lensivät pääkatuja hienoston
+kävelyaikana? -- Tuli vihdoin suuri, valkonen kirkko kullattuine,
+komeine kupoolineen. Siellä he olivat toisensa tavanneet kerran.
+Issikka ajoi siinä käyttöä ja kiroili hevostaan. Nainen tyrkkäsi häntä
+selkään.
+
+-- Ystävä, koeta hiukan kiirehtiä! pyysi hän. Mutta ylämäki esti.
+Kirkon kulmassa oli kokonainen rivi ryysyisiä, avopäisiä olentoja,
+jotka Kristuksen tähden rukoilivat apua ja näyttivät viallista kättä
+tai jalkaa. Hän sulki silmänsä ja korvansa tai hän katseli heitä
+suoraan silmiin ja nyökäytti kieltäen päätänsä. Hänen ei ollenkaan
+tullut sääli. Issikkakaan ei häntä säälinyt, ajoi vaan tuota samaa
+katua, jota he kerran olivat yhdessä kulkeneet kirkosta, silloin kun
+hän oli lähettänyt tuliset hevosensa kotiin käydäkseen hänen rinnallaan
+-- -- --!
+
+-- Ystävä, koeta kiirehtiä! Minä maksan! pyysi hän taas.
+
+Issikkaa mahtoi jo itseäänkin palella ja hevosta kyllästyttää, sillä
+matka oli kestänyt toista tuntia. Hän ryhtyi tehokkaisiin toimiin,
+sai hevosen kulkuun ja hiljaisessa juoksussa saavuttiin kotikadulle.
+Voi kun siellä oli hiljaista; ei ketään ajajaa. Joku issikka torkkui
+kadun kulmassa ja vain kapakan ikkunasta näkyi vilkkaampaa elämää.
+Muut talot jo olivat pimeinä. Heikko valo valvoi makuuhuoneissa pyhiä
+kuvia. Penkeillä porttien ääressä nukkuivat suurissa turkeissaan
+portinvartijat. Nainen sai hevosen maksetuksi, tutun portinvartijan
+herätetyksi, sai tietää, että herrasväki oli kotona, ja nousi kiireesti
+ylös portaita. Mustassa turkissaan ja lakkia päästään ottamatta hän
+astui suoraan äitinsä huoneeseen, jossa tämä vielä valvoi.
+
+-- Maarja!?
+
+Maarja lankesi äitinsä kaulaan. Liikutettuna, itkevänä hän ei vastannut
+mitään pitkiin aikoihin. Hellempänä kuin milloinkaan ennen hän hymyili,
+katsellessaan tuttua huonetta. Äidin kummastuneena kysellessä hän
+vihdoin purskahti itkuun ja puhkesi katkonaisesti kertomaan.
+
+-- Minä en voi siellä enään olla! ottakaa minut pois, kotiinne
+takaisin. Lupaan tehdä täällä mitä teetätte vain, mutta minä en --
+hänen vaimonaan voi olla -- -- --
+
+Hän lausui inholla sanat "hänen vaimonaan" ja puristi nyrkkinsä
+kovasti, kuin olisi hän siihen liikkeeseen tahtonut sulkea syvän
+hätänsä. Äiti ei voinut ymmärtää tätä kaikkea; miksi oli tytär niin
+laihtunut, miksi oli hänen pukunsa tuollainen, mitä oli hänelle tehty?
+Hänen silmänsä katseet tulivat sinertävistä kuopista, iho oli harmaa,
+posket sisäänpainuneet, tukka, joka ennen oli ollut huolellisesti
+käherrettynä, häilyi pitkinä suortuvina. Kädetkin olivat mustuneet ja
+tulleet karkeiksi kuin palvelijan kädet.
+
+Ja Maarja kertoi, itkien, änkyttäen ja toisinaan ihan kiivastuen.
+
+Talo, kaunis maatila, josta hän niin usein oli kertonut, se oli
+tavallinen talonpoikaistalo, vaikka tosin kaikista suurimpia ja
+ulkopuolelta koristettu kaikenlaisilla veistoksilla ja kirjavimmilla
+väreillä. Sisässäkin oli huoneita, joissa vieras vajosi silkkiselle
+sohvalle ja näki ympärillään riikinkukonpyrstöjä ja öljymaalauksia.
+Mutta _niissä_ huoneissa ei asuttu. Ne seisoivat kylmillään kaiken
+talven. Ja asuinhuoneissa oli kuuma, niin, niin kuuma. Ja vuoteissa
+eläimiä, että kiehui, juoksevaa, kävelevää ja matelevaa. Aterioidessa
+ei koskaan katettu pöytää, vaan pantiin pata keskelle pöytää ja siitä
+söivät kaikki lusikoilla, jotka pestiin joka sunnuntaiksi. Veitsiä ei
+tarvittu kuin leivän leikkaamiseen, sormet olivat veitsen ja kahvelin
+sijaisina. Taloutta hoiti hänen äitinsä, äreä akka, jonka kipeistä
+silmistä vesi aina juoksi, joka aina käveli paljaat jalat pistettyinä
+tohveleihin ja lammasnahkaturkissa, jossa ei ollut päällystä. Ja paljon
+muuta -- --!
+
+Se oli pitkä surullinen juttu, jonka Maarja tässä kertoi, katkerasti
+itkien. Samalla hän pyysi, pyysi hartaasti, ettei häntä sinne enään
+lähetettäisi. Ei soittaa koskaan, ei koskaan kävellä, ajella, ei levätä
+oikeassa vuoteessa, ei syödä katetussa pöydässä, ja mies likainen ja
+ahne ja hänen äitinsä vielä kamalampi!
+
+Seuraavana päivänä oli perhe koolla ja tätikin oli kutsuttu hänen
+kohtalostaan keskustelemaan. Hän otti selvää kaikista asianhaaroista
+eikä ollut ollenkaan hämmästynyt.
+
+-- Sinä kyllä siihen totut! sanoi hän tyynesti ja vakuuttavasti.
+
+Maarja epätoivoissaan vakuutti, ettei se ollut mahdollista.
+
+-- Kaikki vaimot ovat siihen tottuneet. Tiedätkö kuinka minun äitini
+sai selkäänsä mieheltään! Tämähän ei ole sinua koskaan lyönyt edes.
+
+-- Kyllä se on pusertanut käsivarsiani, niin että ne ovat sinisinä.
+
+-- Kyllä sinä totut. Kaikki naiset ovat tottuneet. Mitenkäs sitte?
+Olisitko mieluummin jäänyt naimattomaksi?
+
+-- Olisin, tuhat kertaa mieluummin!
+
+Täti nauroi ja heilutti päätänsä.
+
+-- Kelpaa sinun puhua. Mutta ajatteleppas: jäädä naimattomaksi! Mies
+vaikka mimmoinen on parempi! Kyllä sinä totut!
+
+Täti lausui inholla sanan "naimattomaksi" ja säesti suloisella hymyllä
+sanaa "mies". Hän katsoi asian siten päättyneeksi ja palasi muihin
+keskusteluihin. Maarja itki ja rukoili ja väänteli. Täti vastasi vaan
+hymyillen:
+
+-- Lähde sinä vain takaisin sinne! Kyllä sinä totut. Kaikki muutkin
+ovat tottuneet.
+
+-- Sinne takaisin! huokasi Maarja masentuneena kuin kuoleman
+julistuksesta.
+
+Täti saattoi hänet itse asemalle ja toisteli hänelle vielä junan
+lähtiessäkin, että "kyllä sinä totut, tyttöseni, on siihen muutkin
+tottuneet".
+
+Juna läksi ja itkusilmin jäi Maarja ikkunasta ulos tuijottamaan
+rientäessään kovaa kohtaloansa kohti.
+
+
+
+
+Hänen syntymäpäiväkseen.
+
+
+Hän kävelee puutarhassa. On lämmin sunnuntain iltapäivä, heinäkuun
+viides. Aurinko paistaa kuin savun takaa pilvettömältä taivaalta.
+Heikko tuuli tuskin koskettaa koivujen lehtiä. Hän laulelee ja kävelee
+kapeita, hiekoitettuja käytäviä, nurmikkojen keskellä, kävelee kuin
+unissaan, tuntien epämääräistä riemua ja ainoana varmana ilona sitä,
+että hän on yksin. Hän heittäytyy istumaan tuuhealle nurmelle valkoisen
+narsissin viereen, ojentautuu pitkäkseen, nojaa kyynärpään maahan, pään
+käteen. Valkea hame on lyhyt, jalka jää näkyviin, kaula paljaaksi.
+
+Metsä raikuu lintujen lauluja, paimentorvia, lehmänkellojen kalketta,
+ruusupensaat, narsissit kukkivat. Pellolla kävelee kanalauma,
+kissa hioo kynsiään aidalla. Kaikki on salomaan sunnuntairauhaa ja
+hän hengittää sitä avoimin huulin, suu hymyssä, katse liidellen
+taivaanrannalta tiellepäin ja punaiseen porttiin puurivien päässä.
+Ei hän _näe_ mitä hän katsoo, hän _tuntee_ sitä, tuntee, että hän on
+yksin, nauttii siitä, että hän uskaltaa katsella suoraan maailmaan,
+antaa silmien kertoa sitä, mitä eivät muut saa tietää. Hän tavoittelee
+sielullaan, silmillään yhtä ainoaa kuvaa. Se on epäselvä ja hämärä, hän
+tahtoisi sen selväksi. Hän koettaa irroittautua ympäristöstä sulkemalla
+silmänsä, hän komentaa tahdollaan, haparoi ja pyytää tunteillaan,
+mutta kuva vaan haihtuu. Sydän tulee kylmäksi. Ei hän enää harhaile
+taivaanrantoja, metsänlaitoja, hän tuijottaa liikkumattomana kauvas
+pois, tuijottaa kauvan aikaa, ilman ajatusta, kuitenkin etsien jotakin,
+johon kiinnittää tunteensa.
+
+Sieltä löytyi vanha kysymys. Hänen poskilleen levisi puna, hän
+painoi luomet syvästi silmilleen ja hengitti pitkällä, hymyilevällä
+huokauksella.
+
+-- Missä on _hän?_ mitä tekee hän? -- Ehkä hän ajattelee -- minua!
+
+Hän lämpeni, kuumeni. Narsissi vieressä oli niin valkoinen ja
+ruusupensas niin tuoksua täynnä. Hän tunsi niiden läsnäoloa, kuuli
+turilasten surisevan, oisi tahtonut syleillä ja rutistaa jotakin
+rintaansa vasten, itkeä, vaikeroida. Hän ojensi haikein mielin kätensä
+silittämään kukan kulmikasta vartta, taivutteli sitä hiljaa ja
+punnitsi, raaskisiko hän sen katkaista.
+
+-- Ei! en minä taita! -- Jos voisin sitoa sen seppeleeseen, koota
+värisevät, helpeiset heinät, ruusut -- lähettää ne hälle huomiseksi
+tervehdykseksi, ensimmäiseksi onnitteluksi hänen syntymäpäivänään!
+
+Voi, minä ne muodostaisin niin vapaasti, en mättäisi paljon kukkia,
+vain pari kauneinta, pitkää, kiikkuvaa heinää ja valkeita ruusuja --
+ja hakisin rannalta, mutaisesta nurmesta sen kostean, kalpeankeltaisen
+lehdokin, joka tuoksuu vaan illoin ja yöllä, ja silloin niin rajattoman
+kauniisti...!
+
+Minä sulkisin niihin kukkiin riemuni ja pelkoni ja tuskani -- kaikki
+pitkien vuosien kaihot, särkyneet toiveet -- sulkisin sieluni,
+sydämmeni, koko itseni... Ja hänen _täytyisi_ ymmärtää niiden kieltä,
+jos hän rakastaisi!
+
+Niin, jos hän rakastaisi!
+
+Mutta hän ei rakasta. Minä en saa hänelle lähettää tervehdystä. Hän
+ei koskaan edes saa aavistaa, että hän vei multa rauhan. Ehken minä
+häntä koskaan näe. Hän sattui tielleni hetkeksi, luuli ehkä minussa
+löytäneensä jotakin jokapäiväisestä eroavaa. Nyt hän viistelee toisten
+teitä jossain kaukana, löytää arkipäivän yksitoikkoisuudesta olentoja,
+joitten seurassa sydän sykähtää ja joihin tunne pysähtyy. Minä
+haihduin, ne haihtuvat nekin, ja uusia astuu sijaan. Se on maailman
+menoa, se on luonnollista. Mutta miksi hän ei etene mun mielestäni?
+Minä _en tahdo_ häntä työntää luotani! Miksi minä en tahdo? Ja jos
+tahtoisinkin, en minä voi. Minä tartun häneen sitkeydellä, kuin hukkuva
+oljenkorteen, jotten tarvitsisi haparoida, etsiä ja epäillä, löytyykö
+maailmassa mulle rakkautta.
+
+Miksi en rakastunut ennen heihin, jotka minuun rakastuivat? Miksi juuri
+_häneen?_
+
+Tai ehkä minä rakastinkin heitä silloin. Se tunne katosi. Mistä minä
+tiedän, onko tämä kestävämpää laatua: ehkä se menee samaa tietä?
+
+Ei, ei, ei ja tuhat kertaa ei! Minä rakastan häntä ja vaan häntä, minä
+menen hänen tähtensä maailman ääriin, minä heitän kaikki, mikä mulle
+tähän saakka on ollut maailmassa kallista! -- -- --
+
+Ja häntä minä en edes oikein tunne! --
+
+Onhan tämä mahdotonta...!
+
+Ennen se oli jonkinlaista myötätuntoisuutta, osanottavaisuutta.
+Ja sitten minä ylpeilin siitä että minua "tiirattiin". Minä pidin
+"ihailijoitani" kiinni katseilla ja hymyilyillä, erittäinkin kun
+näin ettei heidän rakkautensa ollut mitään pohjattoman syvää. Minä
+leikittelin, ei minussa löytynyt omaatuntoa, ei edes ylpeyttä. Ne
+olivat aikoja, jolloin annoin intohimojen kasvaa vastustamatta. Minä
+en saa niitä pois, mun täytyy niitä hävetä vielä menneisyydessäkin,
+peljätä niitä, kuin pakeneva takaa-ajajataan.
+
+Tämä tuli tuntemattomana viistämään tietäni, hetkeksi vain, ja häneen
+minä tartuin. Hän pakoitti minut jonkinlaisella ihailulla katselemaan
+itseään; hän seisoo edessäni muita ylempänä, joukkoa suurempana, minä
+en ylety mittaamaan hänen ajatustensa pohjaa. Hän on minua suurempi, --
+sentähden rakastan.
+
+Ja kuitenkin: minä omistan jotakin, jota hänellä ei ole ja jota paitsi
+koko hänen älynsä ja neronsa on mitätöntä! Horjuvana, heikkona omistan
+minä -- Jumalan, mutta hän on työntänyt Jumalan luotaan olemattomien
+joukkoon. Hän palvelee _vapautta_, hän ei tiedä, että Jumala on vapaus,
+hän eroittaa ne molemmat kahdeksi. -- Hän sortuu maailman taistelussa
+ilman Herraa ja sitä olen minä ehkäisevä. Minulla on rajaton valta, kun
+mulla on lupaus: "mitä ikänä te rukoilette Isältä minun nimeeni, sen
+hän antaa teille". Ja minä olen rukoileva. En minä uskalla rukoilla,
+että saisin hänet omakseni, mutta minä uskallan rukoilla, että hän
+omistaisi saman Herran, joka on minulla.
+
+Voi sinä kaukainen kultani, jota en edes tunne! et sinä tiedä, että
+minä hienoilla taitamattomilla langoilla olen sitonut sinut itseeni!
+Mene sinä pois, pois, rakastu ja kahlehdi sielusi muihin. Minun
+omakseni jäät sinä kuitenkin ikiajoiksi sieluni syvyyteen. Minä omistan
+sinut sellaisena, kuin näin sinut yhtenä puolihämäränä, kylmänä,
+kirkkaana kevätiltana, kun istuimme täällä kodissani, salissa, sinä
+nojatuolissa, minä sohvan nurkassa. Se oli lyhyt hetki, sanaton ja
+kylmä.
+
+Vaan minä rakastin! -- -- --
+
+Hän oli vilkkumatta tuijottanut eteensä, seuraten kuvia, joita muistot
+johdattivat mieleen. Nyt hän kääntyi, painoi kasvot käsiin, tunsi
+lämmintä väsymystä. Vähitellen hän kohoutui istumaan, piirteli kenkänsä
+suippealla kärjellä hiekkaan vakoja ja muodosteli niitä kuvioiksi.
+
+Aurinko oli laskeunut maitaan lähemmäs. Hän nousi ja läksi hyräellen
+astumaan sisälle. Hänen täytyi ajaa, nuo aikaiset tunteet luotaan,
+etteivät muut niitä huomaisi. Ja hän nauroikin sydämmellisesti,
+kiihoittautui kuumeiseen tilaan, ja hänestä sinkoili iloa ympärille.
+Hän juoksi sileää tietä kepeänä kuin villatukkonen, tuntien tuskin
+jalan maahan tapaavan. Hame oli niin lyhyt, kaula niin avoin ja vapaa.
+
+Ja yö laskeusi tyynenä saloille, ei kuulunut kuin tarhasta lehmien
+kellot. Hän avasi ikkunan, siirsi kasvit syrjään, kiipesi laudalle
+istumaan, irroitti hiuksensa, nojasi pään pieleen ja antoi käsien
+vaipua syliin ristiin. Hän tahtoi odottaa kello kahteentoista, tahtoi
+ottaa vastaan seuraavan päivän, _hänen_ syntymäpäivänsä, -- tahtoi olla
+ensimmäinen onnittelija. Hän istui äänettömänä ja tyynenä rukoillen,
+tietämättä, mitä rukoili.
+
+Yhtäkkiä elostuivat kasvot. Hän säpsähti, luikahti alas ikkunalaudalta,
+avasi hiljaa lukitut ovet, hiipi puutarhaan, taittoi hienoja, väriseviä
+heiniä, taittoi ruusuja, pisteli niissä kätensä verille, taittoi
+valkoisen narsissin. Nurmi oli kasteesta märkä, turilaat hurisivat. Hän
+riensi sisään, tyhjensi vaasista entiset kukat, kaasi siihen raitista
+vettä. Tuo kukkaisvalikoima oli niin kaunis, ihan hänen mielensä
+mukainen. Hän katseli sitä, käänteli kädessään, hyväili, lähensi siihen
+kasvojaan.
+
+-- Väinö Saurio, se on _sinulle!_
+
+Hän äänsi sanat hiljaa. Hän tahtoi kuulla oman äänensä niitä lausuvan;
+hän hymyili ja käsi, joka kukkia piteli, vapisi. Katse sattui kelloon,
+se oli kaksitoista.
+
+Hän laski kukat veteen, lankesi polvilleen pöydän ääreen ja koetti
+rukoilla, mutta ei löytänyt alkua eikä loppua.
+
+-- Jumala sinä tiedät, mitä minä tarvitsen: sinun käsiisi minä heitän
+itseni ja -- -- _hänet!_
+
+Ja hän jäi pitkäksi aikaa itkemään kuivaa, kyyneletöntä itkua.
+
+
+
+
+Fanttasiia.
+
+(Kuultua Sibeliuksen III:nen impromtun).
+
+
+Ihmisolennoista on yksi ainoa päässyt kangasmaan salatun valtakunnan
+uskotuksi. Se on Kyllikki, Kalliovaaran tytär, joka kesäisin valkealla
+ratsullaan ajelee arolla.
+
+Tuulessa kiitävät pilvet, tuulessa aaltoilee koko kangasmaa. Vaivaiset
+petäjät taipuvat maahan asti, vankemmat yrittelevät pysymään pystyssä,
+mutta tottelevat sitte, nostaakseen seuraavassa hetkessä latvansa
+korkeuteen tuulille leikkikentäksi. Parempi leikkilava on sentään
+kangas, tuo tasainen ala, joka näkyy loppuvan vasta siinä, missä taivas
+alkaa. Ja onpa siinä nyt mieluisa mellastaa, kun kanerva on kukassa,
+katajat hopeisella karvalla ja siinä missä ei mitään kasva, lepää
+kuiva hiekka, kellertävän kuultavana. Tuuli kyllä tuntee kangasmaan
+kultaisen kevätyön, kanervan ja katajan kukintoajan. Silloin on aro
+raukka morsiamena, kalpeassa hohteessa kuin koivu kevätyössään, kun
+satakieli laulaa ja käki kukkuu. Aron kevätyö, kangasmaan kukintoaika
+alkaa vasta silloin kun koivun kukoistus kallistuu syksyksi, kun ensi
+hallan henki nostaa päätään suosta... Mutta silloin siellä vallitseekin
+viehkeys kuin keväisen taivaan rusko, joka punasena alkaa auringon
+laskemasijoilla ja huomaamatta vaihtuu vaaleaksi siniksi. Aron tuoksua
+hengittää tuuli, yksinäisyys iloitsee sen käettömästä keväästä, pilvet
+hurmaantuvat sen hohteesta ja Kyllikki rakastaa sitä sydämmensä
+ensilemmellä. Ei missään hänen kaihonsa niin viihdy kuin siellä.
+
+Nytkin on hän kuullut tuulen laulavan, kaipaus, hänen ainainen
+ystävänsä on ruvennut houkuttelemaan: "Kyllikki kultani, lähde arolle,
+siellä kukkivat kanervasi ja katajasi ärsyttelevät kauneudellaan!"
+Kyllikki on luonut katseensa taivaalle, nähnyt tummien pilvilaumojen
+kiitävän. Hän rakastaa tuulta ja pilviä niinkuin kanerviaan, hänen
+päätöksensä on kiireessä valmis, ratsu satuloitu ja valkonen hevonen
+hiekkapilven ympäröimänä likenee kangasmaata.
+
+Sen selässä istuu tyttö paljain päin, suorana, solakkana kuin
+valettu patsas. Hartioilla heiluvat hiukset, tummat ne ovat ja
+pitkät kuin Ahdin tyttärillä. Otsa on puhdas, posket kalpeat, mutta
+huulet ovat hymyssä ja silmä haaveillen hakee, hakee -- -- -- Kunnes
+katse on kadonnut kanervien hohtoon. Silloin hän taivuttaa päätään
+tervehdykseksi ja irroittaen toisen kätensä ohjaksista, nostaa sen
+hyväilemään tuulen siipeä.
+
+Hän vetää suitsia kireälle ja hevonen seisahtuu. Syvältä hän hengittää,
+hänen povensa nousee ja laskee, sieramet laajenevat, hän tuijottaa
+eteensä silmällä, jonka ilme on kuin pohjaton meri. Tuuli järjestelee
+hänen tukkaansa mielensä mukaiseksi, irroittaa suortuoita ja hajoittaa
+hapseja, kun aurinko välistä vilkahtaa pilven alta, kiiltävät ne kuin
+kullattuina.
+
+Äkkiä hän säpsähtää ja pingoittaa jalkansa hevosen rintaa vastaan.
+Sen katse on käännetty tyttöön ja tyttö katsoo siihen takaisin. He
+ymmärtävät toisensa, hevonen lähtee juoksemaan, tyttö silittää sen
+kaulaa. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi seuraa heitä, katajat ja
+kanervat kahisevat antaessaan tietä.
+
+-- Jaksatko ystäväni? -- Minä tahtoisin lentää tänä päivänä, koeta
+raisu ratsuni minua tyydyttää...!
+
+Hevonen kääntää päätänsä ja luo tyttöön viisaat silmänsä. Kyllikki
+hymyilee sille, hellittää ohjaksia, kiristää ja hellittää niitä
+uudelleen. Hän ponnistautuu varmemmasti istumaan, kohottautuu suoraksi.
+Ja sitte, pilvet pitäkää puolianne, myrskylintu, nyt kiidetään
+kilpaa...!
+
+-- Avaruus, äärettömyys, kaihoni hymyilevä ranta, avaa sylisi, nyt minä
+tulen...!
+
+Hiekkapilvi heidän ympärillään taajenee, kauske kavioista kasvaa,
+tyttö kiikkuu kuin aalloilla, välistä hän kumartaa päätään, taivuttaa
+vartaloaan ikäänkuin sukeltaakseen ilmojen halki ja korottaa sitte
+päänsä ylpeästi halkaisemaan tuulta. Ja kun tuuli viheltää ja humisee,
+jälittelee hän sen ääntä, huutaa sen mukaan ja hypähtää sitte välillä
+korkealle istualtaan. Toinen luiskahtaisi alas hevosen selästä,
+mutta ei Kyllikki. Ajatuksettomuus, olemattomuus on niin hurmaavaa,
+yksin, toverina tuuli, ystävänä yksinäisyys, siskoina sadat soinnut,
+jotka syntyvät kun aron hohde ja pilvet, taivas ja maa toisilleen
+kuiskailevat...
+
+Hän ei kuulu taivaaseen eikä maahan, hän on pilven siekaleena siinä
+välillä, myrskylintuna, joka vaan iloitsee siipiensä nopeudesta,
+muistamatta aikaa ja matkan määrää...
+
+Mutta hevonen muistaa. Vauhti hiljenee ja viisas katse kääntyy tyttöön.
+Hän säpsähtää ja huulet vetäyvät suruisaan hymyyn.
+
+-- Miksi sinä särjet minun onneani? Etkö nähnyt, miten olin tyyni!
+
+Nuhdellessaan hän silittää hevosensa kaulaa. Hän painuu sitä vastaan,
+koskettaa poskellaan sen harjaa, hänen pitkät hiuksensa valuvat
+melkein maahan asti. Ja käyttöä kulkien, vierii hetki ja toinenkin.
+Hän katselee hiekkaa joka leijailee ja kanervien kalpeutta. Tuoksu
+on niin suloinen, mutta haikea kuin kuutamoyön valo tai laulu, jota
+tyttö laulaa katsellessaan järven tyyntä. Ja Kyllikin sydämmeen syttyy
+kalvavan tuskan tunne. Hän kavahtaa istualtaan, tarttuu suitsiin.
+
+-- Jaksatko? Pois täältä, vaipumasta katselemaan kanervien hohtoa!
+
+Hevonen ymmärtää, se kiitää suoraan eteenpäin tietöntä kangasta.
+Petäjät humisevat tuulessa, tuulessa liikkuvat Kyllikin hiukset, mutta
+hänen silmänsä tähtävät taivasta. Joskus särkyy pilven reuna ja sen
+alta lankee auringon säde hänen paljaalle päälleen ja kanervikkoon joka
+kukkii.
+
+-- Kuka minä olen, mikä minä olen? Elänkö vai olenko kuollut? -- tai
+onko minua olemassa, onko milloinkaan ollut?
+
+Hän ei kysy sitä ääneen, mutta vaistomaisesti ne ajatukset pusertuvat
+ilmoille siitä onnen tunteesta, joka pitää häntä lämpöisessä
+helmassaan. Hänen rinnassaan on rauha ja sitä rauhaa kestää niin
+kauvan, että Kyllikki unohtaa, että hänen elämässään on löytynyt
+tuskaa ja kaihoa. Ehkei tämä sopusointu enään lopukaan ehkei rinta
+enään milloinkaan raivoa, tämä lepo kai on juuri se jota kaiho on
+halannut...! -- -- --
+
+Hevonen on seisahtunut vuoren rinteelle. He ovat kaukana arolta,
+kauempana kuin milloinkaan ovat olleet, hymyilevässä koivumetsässä.
+Vuoren revelmissä kasvaa riippukoivuja, niitten oksien välitse paistaa
+aurinko paahtavasti kuin etelässä. Vuoren juurelle on jäänyt nurminen
+ala, jota kivestä pulppuava lähde kastelee. Heinä siinä on mehevää ja
+korkeaa, helpeitten ja ripsien alta katselevat lemmenkukat herttaisesti
+kuin lapsen silmät. Lähteen pohjalla näkyy vesililjan varsi, pinnalla
+uiskentelee pilvenhattara, keltaiset liljat lemuavat, nurmi tuoksuu.
+
+Hevonen hirnahtaa ja kääntää viisaan katseensa tyttöön. Se on märkä
+kuin uitettu, sen mahtaa olla jano. Kyllikki hyppää alas, taluttaa sen
+lähteelle, jättää sen juomaan ja, koivuun nojauneena, hän itse katselee
+maisemaa, avoimin huulin ikäänkuin imeäkseen sen mehua.
+
+Vesi pitää pientä pauhinaa ja tasaisen puron juoksusta pärskyy
+pisaroita kuin helmiä heitettäisiin. Ne tippuvat yksitellen, välkkyvät
+auringossa ja putoavat helisten heinikkoon. Lähde laulaa, heinät
+nuokkuvat pisaroiden painosta, auringon säteet lankeavat veteen
+suorina, kiiltävinä kuin kanteleen kielet.
+
+Täällä lauletaan ijäistä riemua, nuoruutta, elämää. Vuori suojaa
+tuulilta, metsä, heinät, ruohot uhkuvat nautintoa. Miten suloista
+lienee viettää päivänsä tuossa lähteen varrella, miten ihanaa
+kuunnella, kuinka vesihelmet soittelevat kannelta, jonka kultaiset
+kielet ylettyvät taivaasta maahan...!
+
+Kyllikki astuu lähteelle ja kumartuu kädellään koskettamaan vettä.
+Hänen hiuksensa lankeavat heinälle, pärske vuoren revelmistä kastelee
+hänen otsansa. Kuinka kevyesti vesihelmet hyppelehtivät! Välistä joukko
+pisaroita yhtyy vierimään samaan kivenkoloon ja silloin näiden soittoon
+syntyy ikäänkuin matala akordi. Kyllikki viipyy siinä kauvan, pää käden
+nojassa. Äkkiä hän hypähtää ylös.
+
+-- Ei! Pois täältä, kankaalle, sinne missä kaiho viihtyy! En ole minä
+rauhan lapsi, en tyynessä voi elää! Hevosen selkään, takaisin sinne
+mistä tulin!
+
+-- Iäinen kevät, iäinen riemu ne kuuluvat muille, onnellisille, ei
+minulle. Taistelu ja kaipaus niissä minun elämäni sisällys, ilman niitä
+en voi elää. Hei, ratsuni raisu, nyt voitamme tuulen nopeudet, nyt
+jääkööt pääskyt jälkeemme...!
+
+Pilvet ovat peittäneet auringon. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi
+pitelee heitä vaipassaan, katajat ja kanervat antavat väistyen tietä.
+Kyllikki kuulee ympäriltään äänen käskevästi puhuvan:
+
+-- Ja nyt kotiin, pois takaisin elämään! Sinä et ole hengetär, et
+pilvenhattara, olet ihminen lihaa ja verta, mene työhösi, olemaan
+ihminen niinkuin muut!
+
+Kyllikki purskahtaa itkuun ja kätkee kasvot helmaansa. Tuska kouristaa
+rintaa, hän hytkii kuin epätoivoisa.
+
+-- Mene elämään ihmislapsi! Elämä ei ole haaveilua, se on tervettä,
+iloista taistelua, niinkuin puron leikki laaksossa... puhuu ääni
+ikäänkuin hänen ulkopuoleltaan.
+
+-- Tervettä taistelua! huutaa Kyllikki. -- Minä tottelen, minä menen
+elämään. Mutta hetkeksi vielä, anna minun nauttia kaihojeni maailman
+suloa...!
+
+Hänen äänensä sulaa soinnuksi, kun hän lausuu tuota pyyntöä. Hän nousee
+toiselle polvelleen hevosen selkään, ravistaa tukkansa läikkymään alas
+olkapäille, toinen käsi tavoittelee ilman siipeä, toinen ohjaa hevosta.
+Katajat hohtavat, kanerva tuoksuu, pilvet vielä kiitävät, mutta tuuli
+on tyyntymäisillään.
+
+Kaiho, Kyllikin ainainen ystävä, se on hänen vierellään, pitelee häntä
+sylissään valmiina pusertamaan häntä rintaansa vastaan rakastavan
+kiihkolla. Kyllikki vapisee siinä autuudesta ja tuskasta. Ja ikäänkuin
+tuota käskevää ääntä vastustamaan nousevat vielä kerran tuhannet aron
+soinnut ja kuin suurten vesien pauhuna kuulee Kyllikki niiden laulavan
+ympärillään.
+
+-- Meidän omamme sinä olet, emme päästä sua koskaan, koskaan...!
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56733 ***
diff --git a/56733-8.txt b/56733-8.txt
deleted file mode 100644
index 62b86e5..0000000
--- a/56733-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,7119 +0,0 @@
-The Project Gutenberg eBook, Nähtyä ja tunnettua, by Maila Talvio
-
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
-other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
-whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
-the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
-www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
-to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
-
-
-
-
-Title: Nähtyä ja tunnettua
-       Kertoelmia ja kuvauksia
-
-
-Author: Maila Talvio
-
-
-
-Release Date: March 13, 2018  [eBook #56733]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-
-***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄHTYÄ JA TUNNETTUA***
-
-
-E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
-
-
-
-NÄHTYÄ JA TUNNETTUA
-
-Kertoelmia ja kuvauksia
-
-Kirj.
-
-MAILA TALVIO.
-
-
-
-
-
-
-Porvoossa,
-Werner Söderström,
-1896.
-
-
-
-
-SISÄLLYS:
-
-Metsälleni
-Aatteensa uhri
-Vieraalla virralla
-Koketti
-Öisiä vieraita
-Onnemme saari
-Mäkelän Kallen morsiamet
-Kevätkaihoja
-Jouluaattona
-Ei vierivä kivi ota sammalta
-Helsinkiin
-Elävänä haudattu
-Yö Adrian merellä
-Tuskaa
-"Kyllä sinä siihen totut"
-Hänen syntymäpäiväkseen
-Fanttasiia
-
-
-
-
-Metsälleni.
-
-
-Oi metsä kotiaitani vierteellä, jonne tie vie peltojen halki, kautta
-punaisen portin! Sinulle tahtoisin laulaa henkeni kauneimpia säveliä,
-sinä joka olet luonut ajatusmaailmani niin rajattomaksi!
-
-Auringon laita painuu alas, taivaalle jää vieno rusko ja tuulet
-liitelevät kaukana muilla mailla. Hanki on pehmeää, keveää
-tähtikudosta, metsä henkii lumipuhtautta. Molemmin puolin tietä on
-puita, erikokoisia, suoria ja käyriä, solakoita koivuja ja vääntyneitä
-leppiä, kaikki huurteisia, hienon-hieno oksaisia, joita heikoin liike
-väristyttää. Tämän tien ja metsän minä tunnen niin etten eksyisi
-syksyisenäkään yönä. Olenhan tullut tänne elämään nuoruuteni kaikkia
-tunteita, uskomaan ainoalle ystävälle senkin, jota en ole kertonut
-kellenkään ihmiselle, jota en itse ole ymmärtänyt ja jolle en ole
-löytänyt sanallista muotoa. Olen täällä avannut poveni huokaamaan ja
-istahtanut puhtoiseen hankeen niinkuin syliin, josta toivoo rakkautta
-ja lohtua. Olen ollut siinä kuin tainnoksissa, kuunnellut luonnon syvää
-laulua, erämaan ääniä puitten latvoissa ja kinosten alla; koko taivas
-on ollut koleanruskoisena ja kuun puolisko kumottanut kuusen oksien
-välistä. -- -- --
-
-On kevät, kinokset sulavat, hyhmänä viruu lumi ojissa ja mättäiden
-välissä. Koko metsämaa on veden vallassa, ainoastaan puun juurilta
-pistäytyy märkiä, vihriöitä puolanvarsia. Kuinka usein olen seisonut
-täällä kivellä, kädet kiedottuina lepän runkoon, paljastanut pääni,
-antanut tuulen nostella tukkaa ja viileän hengähdyksen tuoda
-pisaroita oksilta sulavasta jääkuoresta otsalleni. Katse on seurannut
-luikertelevia, viliseviä puroja, kuinka ne leikitellen haarautuvat,
-eroavat, yhtyvät koskena kiertämään mätästä, johon on kiinnitetty
-pärisevä myllynsiipi... Luikerteleva, leikkivä puro, kiiltävät,
-lumiharmaat vesilampareet, puolanvarret, koivujen tuohi -- tuo
-kokonaisuus vihertävää, kiiltävän kosteaa, puhdasta, eloon elpyvää
-luontoa -- se tuo mieleeni, en tiedä miksi, morsiamen huntuineen,
-kruunuineen, kyynelsilmin, värisevin huulin. Ja minä lähden haaveillen
-kotiin tuntien sielussani purojen lirinää ja havautuvaa luontoa. -- --
---
-
-Istun yksin kiven vieressä puun juurella, sidon seppelettä valkeista
-metsäntähdistä. Oksalla laulaa lintu, taivaan sinervässä avaruudessa
-seilailee läpikuultava pilvi. Ilma on kesäinen, aurinko kirkas
-ja silmää hyväilee tuoksuva nuori metsä, vihreät mättäät, joilla
-mustikka kukkii. Kiven vierillä on tuuheita sananjalkoja ja mättäitten
-välistä pistäytyy raivaamatonta vesakkoa, valkoisia koivunrunkoja
-ja tähtimuotoisia kukkia lukematon määrä... Seppele vajoo kädestäni
-helmaan, tuijotan, tuijotan kauvas, en tiedä minne...
-
-Ahon laidassa on solakka, hiukan kumartuva koivu, notkea ja taipuvainen
-niinkuin nuori tyttö, jonka kerran tunsin. Hällä oli vaalea tukka,
-siniset silmät ja lapsen sydän. Hän tuli mulle hyvin rakkaaksi.
-
-Meidän tiemme erosivat; hän jäi hymyilemään ihastuneelle maailmalle ja
-minut heitettiin tänne erämaan helmaan...
-
-Metsä, metsä! Kerran eroavat meidänkin tiemme. Minä irroitan juureni
-kotiseudusta lähteäkseni maailman aukeille. Minä heitän sinut, humiseva
-ihana metsäni, heitän lintujen laulaa, ilmojen katkoa, sateitten
-piiskata. Mutta sinun tuoreen tuoksusi, vienon henkesi minä vien
-mukaani. Se on lävistänyt olentoni; sitä ei maailma voi tukahduttaa.
-Sinun lapsesi minä olen, sinun lapseksesi jään... Olisinko suotta
-astellut hangillasi, hengittänyt tuultasi, istunut sammalmättäällä, kun
-syksy karisteli keltaisia lehtiä ja kurkiparvi kiiruhti eteläänpäin?
-Eikö sieluuni ois jäänyt yhtään hiudetta puhtaasta raittiista hangesta,
-yhtään nuottia tuultesi huminasta? Lähtisinkö köyhänä, tyhjänä metsäni
-rikkaudesta...?
-
-En. Vaan kun kerran lähden, niin aarteen vien minä mukanani
-myötäjäisinä sinulta kotini metsä. Minä avaan rintani, suljen sieluuni
-sinun ihanuutesi, en päästä mielestäni kuvaasi, vaan syvälle, syvälle
-henkeeni painan sen, niin syvälle, että sydänjuuriani aina ympäröi
-erämaametsäni puhdas, vieno, rauhaisa ilo. Ja kun tuuliaispää kohtaa
-elämän aukealla, kun tunnen huojuvani ja horjuvani, väsyväni uuvuksiin
-asti, silloin ojentaun väkiselläkin suoraksi, peitän käsilläni kasvot,
-suljen silmäni ja unohdan kaikki. Ja uneksin, että olen kaukana
-kotimetsässä, seison ojan vierellä, pää painuneena koivun tuoheen.
-Tuuli ruhjoo ja piiskailee, lehdet liitävät rauhaista tietä, ensi lumi
-putoo harvaan ja hiuteisena maahan, hiutuat suurenevat, taajenevat,
-pehmenevät, lankeevat alas keveinä kuin höyhenet. Vähitellen on
-tuulikin tyyntynyt, vaiennut. Erämaa henkii, huokaa hiljaa ja
-syvältä. Minä vaivun maahan kasaan, sulan tuskattomaksi, rauhaisaksi,
-suruisaksi, hellämieliseksi ja itken.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kaunis kotimetsäni, huoju, laula ja humise! Saata lastasi maailmankin
-teillä, kanna tuulien mukana sydänmaan lumipuhdas henkäys sieluuni,
-tuudita illalla lepohon, humise hautaani saakka, sinä vanha ystäväni,
-metsäni kotiaidan ulkopuolella, joka kerran viihdyttelit nuorta
-sydäntäni, kun siellä kaiho raivoili!
-
-Talvella 1892.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Siitä on kulunut vuosi. Täältä kaukaa, vieraan maan rannalta lähetän
-katseeni viipymään siinä päivässä, joka oli lapsuuteni viimeinen,
-viimeinen sydänmaalla, koivuni sisarena, viimeinen sillä maalla, jonka
-metsässä olin aavistanut kaukaista, sanatonta onnea. Täältä etäältä
-elän uudestaan sen tunteen, jolla erosin kodista, joka oli antanut
-työtä ja huolta ja joka juuri niineen oli kaivautunut rintaani niinkuin
-naisen rintaan syöpyy se lempi, joka hänelle on tuottanut eninten
-kyyneleitä.
-
-Huomenna oli hääpäivä. Hän, sulhaseni, oli tullut aamulla. Olimme
-yhdessä istuneet nurmella, pensaitten juurella. Minä olin siinä sitonut
-morsiusseppeleeni kruunuineen.
-
-Muistan sen hetken, jolloin taivuin panemaan niitä pensaitten varjoon,
-kasteeseen, huomiseksi. Tieltä kuului ääniä ja rattaitten räminää.
-Sukulaisia oli tullut häihin ja kotoväki oli juossut vastaan portille.
-Minut oli heitetty huomaamatta, heitetty yksin. Ja minä varastin sen
-hetken itselleni ja hautasin sen sieluuni syvälle. Ja nyt se elää
-siellä ja sukeltaa esiin häikäisevän kauniina ja haikeana muistona...
-
-Vaaleanpunainen rakennus, valkoiset ikkunapielet, avoimet ikkunat ja
-kevyet ikkunaverhot, jotka liehahtavat ulos kasvien välitse, valkoinen
-lipputanko, upeimmillaan rehoittava nurmikko, tuoksuvat ruusut, puut,
-jotka lapsena istutin, jotka ovat kanssani kasvaneet. Tuossa on ikkunan
-alla koivuni, kauniina kuin morsian. Se se pukeutuu morsiameksi _joka_
-kevät. Minulla ei ole kuin _yksi_. Ja se on huomenna. Tuolta äänistä
-eroitan sisarteni, äitini äänet, heidän jotka ovat kanssani jakaneet
-sydänmaan tunteet. Huomenna heitän heidät, niinkuin heitän nämät
-mieluisat maani, mennäkseni _hänen_ mukanaan, häntä niin likelle, etten
-tiedäkkään...
-
-Kuin unessa vaellan sen illan... En siitä muista mitään. Muitten jo
-nukuttua, valvon vuoteellani ja tuijotan kesäillan heikkoa hämärää.
-Sitten nousen, astun akkunaan, avaan sen, hyväilen kädelläni koivuni
-lehviä ja katselen maisemaa, nukkuvaa metsääni. Taivas on pilvessä, yön
-ilma siveltää paljasta kaulaani. Se tulee metsästä, jonka hongat ja
-mättäät ovat kuulleet puheeni, pellolta jolla olen tuntenut, kylästä
-jossa minua rakastetaan ja jonka väkeä minä rakastan...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Siitä on kulunut kokonainen vuosi, vuosi siivekäs, onnea täynnä. Mutta
-sinua metsäni, jollen saisi muistella, kaihoten katsella, mitä olisi
-onneni! Illan tuuli, hyväile entistä kotoani, suutele nuoren koivuni
-kruunua, vie sydänmaahan tervehdykseni!
-
-Kesällä 1894.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Yllä on taivaan katto, aurinko vaipuu ruskoihin, jotka kuin tuli
-leimuavat, metsä on ympärillä tyynenä kuin uimaan laskeva neito ja
-kuu valaisee sen takaa. Sumu yhdistää taivaan ja maan rajan meren
-kaltaiseksi. Ja minä annan mieleni uida siinä meressä, sukeltaa puun
-latvojen pehmeisiin kimppuihin, kiikkua, levätä, tyyntyä kuin nukkuvan
-veden syvässä.
-
-Tämä ei ole unta, en haaveile olevani luonasi kotimetsäni, sinä ikäväni
-ainainen maali. Tänään tulin, huomenna lähden. Humiskaa koivuni,
-laulakaa puuni!
-
-Lehvät lehahtelevat kasvojani vastaan kuin viileät hiuskiharat,
-oksat tavottelevat poskeani ja humina vie minut mukaansa. Soitto on
-hiljaista, suruisaa. Syksy on kellastuttanut lehdet, tuuli on ruhjonut
-oksat. Minut valtaa ääretön halu jäädä tänne, näitä puita lohduttamaan,
-tuolle metsälle antamaan rakkauttani. Talvi tulee, kaikki lakastuu,
-kaikki jäätyy, kuolee...
-
-Älä pelkää, armaani, en minä lähde rinnaltasi! Minä jään tänne.
-Kuinka voisinkaan poistua? Puuna täällä olen kanssasi kasvanut ja
-yhtä vähän kuin sinua käy siirtäminen, käy minua. Juureni ovat kiinni
-sinun mullassasi, käsivarteni kiedotut vartesi ympäri, lämmin poskeni
-peloittaa pakkasen pääsemästä sydämmeesi. Huurre meidät pukee hopeaan
-ja kultaan ja helkkyviin helmiin, mutta sydämmessämme vallitsee kesä...
--- -- --
-
--- Hullu, hullu tyttö! kirkaisee jostakin joku, nauraen ilkeästi.
-
-Se on oma itseni joka tuolla irvistelee. Sillä sinä hetkenä olen minä
-kahtena. Toinen seisoo solakkana, nojautuneena koivun runkoon ja toinen
-pilkkaa häntä siitä. Hän saa hänet pelästymään, hän hätyyttää hänet
-pois. Hän lähtee juoksemaan ja pysähtyy vasta siinä missä aita tulee
-vastaan...
-
-Yllä on syvä taivas ja lehtikatto. Auringonlaskut ovat palaneet
-loppuun, mutta kuu seisoo hohtavana taivaan toisella laidalla. Sen
-valossa liitelee kaikki omituisesti, ikäänkuin näkymättömät kädet
-siirtelisivät sumuharsoja. Miten kaunis on talo tuossa, miten pyhyyden
-varjostama! Se on lapsuuteni koti!
-
-Siinä hetkessä nuo kaksi ovat sulaneet yhteen ja minä olen taas oma
-itseni, polvillani maassa, taipuneena rukoilemaan äärettömyyttä.
-
-Tyyntyneenä nousen ja lähden kävelemään läpi lehtikäytävän. Taitan
-oksia, punon ne hiuksiini, koristan niillä pukuni. En sääli, vaikka
-taittelen, sillä tiedän, että puut minulle mielellään antavat. Olenhan
-minä ne istuttanut, olen niitä vaalinut ja rakastanhan niitä. Ja siinä
-kuutamossa seisoen, yksin puitteni keskellä, niiden oksien koristamana,
-tunnen seisovani kuin kirkossa, vihittävänä noihin puihin, koko tähän
-metsään.
-
-
-
-
-Aatteensa uhri.
-
-Kulttuurikuvaus Liettuasta.
-
-
-Maalaisrattaat seisahtuivat portin eteen. Laiha, koukkuselkäinen
-juutalaisukko kömpihe alas ja ojensi kätensä naiselle, joka avuttomasti
-silmäili liian suurta etäisyyttä rattaitten laidan ja maan välillä.
-He muodostivat toisilleen mitä huutavimman vastakohdan: mies vanha,
-raihnea, likaisissa ryysyissään inhoittava; nainen nuori, upea,
-hienossa puvussaan solakka, harvinaisen kaunis. Nainen, katseltuaan
-hetkisen, hypähti ikäänkuin äkillisen päätöksen voimasta maahan,
-otti esille kukkaronsa ja viskasi sen sisältöä miehen kouraan. Tämä
-kumarteli syvästi ja annettuaan hopean kiillon hyväellä silmiään, kätki
-sen povensa ryysyihin.
-
-Portti oli auki, kapea hiekkatie vei kukkalavojen läpi asuinrakennuksen
-portaille. Nainen miltei juoksi tuon lyhyen välin. Hän tempasi auki
-porstuan oven ja jäi hetkeksi läähättäen seisomaan kynnykselle. Hän
-yleni siinä niin korkeana, että pää melkein tapaili oven pieltä.
-Hänen kasvonsa piirteet olivat jalot, iho puhdas, silmät säihkyvät,
-hiukset mustat, vartalon ääriviivat sopusointuisat. Hän oli erinomaisen
-kaunis. Ryhti oli ruhtinattaren, jokaisessa liikkeessä käskevää voimaa,
-jokaisessa hermossa terveyttä, elämänhalua. Hän oli yksinkertaisessa
-surupuvussa, mikä vain sai hänen ihonsa valkeuden ja solakan vartalon
-esiintymään koko kauneudessaan.
-
-Porstuassa ei ollut ketään eikä mistään kuulunut ääntä. Toinen ovi vei
-kyökkiin, toinen ruokasaliin. Kaikkialla vallitsi mitä silmiinpistävin
-yksinkertaisuus ja siisteys. Lattiat olivat maalaamattomat, huoneet
-matalat, ikkunat pienet, huonekalut jokapäiväiset. Ruokasalin
-kynnykselle hän seisahtui.
-
-Ikkunalautaan nojaten kädellään, seisoi nainen. Hän oli niin
-ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän huomannut tulijaa ovella, ennenkuin
-tämä päästi pienen naurun. Silloin hän kääntyi. He tuijottivat
-toisiinsa hyvän hetken, ennenkuin käsittivät etteivät silmät pettäneet.
-Siitä oli vuosia vierinyt kun he olivat toisensa kohdanneet.
-
--- Eliza...! Eliza Kochanowski!
-
--- Zofija Dowgird! Ettekö ole saanut kirjettäni?
-
--- En!
-
-Ja he heittäysivät toistensa syliin ja purskahtivat itkuun. Sitte
-he pitkästi katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Seurasi kysymysten
-ja huudahdusten sanatulva, niinkuin aina käy kun hetken ajassa
-tahdottaisiin saada selville kokonaisten vuosien vaiheet.
-
--- Voi armaani, että vielä löysitte luokseni! Ja minä luulin, etteivät
-silmäni enään milloinkaan teitä näkisi. Te olette muuttunut, kannatte
-surupukua. Tiedän kyllä miksi: miehennehän on kuollut.
-
-Zofija rouva puhui lempeällä, sulavalla äänellä ja silitti vieraan
-naisen käsivartta. Hänen mainitessaan Elizan miehen nimeä, lensi
-ikäänkuin varjo hänen kasvoilleen. Eliza rouva sen huomasi ja totistui
-hänkin.
-
--- Niin on, sanoi hän. -- Siihen liittyy paljon kärsimyksiä. Älkäämme
-siitä puhuko. Se on nyt ollutta enkä sitä ikinä tahtoisi takaisin.
-Miten hyvä te olette, Zofija, kun ette kylmästi työnnä minua luotanne,
-vaan rakastavana annatte minulle anteeksi. Isäni, veljeni eivät
-tahtoneet minua nähdä. Voi, elämä on niin kovaa ja vaikeaa. Olen niin
-väsynyt, niin väsynyt kaikkeen, koko maailmaan ja itseeni...
-
-Hän heittäysi sohvalle ja purskahti itkuun. Zofija rouva hyväili häntä
-ja koetti lohduttaa.
-
--- Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Veljenne ja isänne
-tulevat pian unohtamaan kaiken. Eihän yksikään meistä ole virheetön.
--- Mutta te olette matkasta uupunut, enkö saisi tarjota teille jotakin
-virvoittavaa?
-
-Zofija rouva oli jo ovella. Eliza tarttui vesilasiin viereisellä
-pöydällä ja tyhjensi sen.
-
--- Tässä kaikki mitä tarvitsen. Jääkää te luokseni, niin olen
-tyytyväinen.
-
-Zofija rouva vilkasi huolestuneesti puutarhaan ja istuutui sitte
-vieraansa viereen.
-
--- Olette tekin muuttunut, jatkoi Eliza. -- Hiukset ovat käyneet
-harmaiksi, mutta teidän lämmin hymynne se on entisellään. Tuo hymy se
-oli, johon minä ensiksi ihastuin... Ja sitte, muistan sen aivan kuin
-olisi se eilen tapahtunut, kun te palasitte kaupungista meille, toitte
-makeisia tuliaisiksi. Te veitte meidät heinäniitylle, siellä olivat
-myöskin pehtoorin lapset. Isä antoi ankaran kiellon, ettei se saa
-tapahtua toistamiseen, mutta meidän oli ikävä, meistä oli ollut hauska
-noiden Petraksien ja Antanaksien joukossa...
-
-Zofijan kasvoille painui taas varjo. Hänen äänensä kävi vakavaksi.
-
--- Eräs noista leikkitovereistanne oleskelee paraikaa meillä.
-
--- No...?
-
-Eliza sävähti ylös mukavasta asennostaan sohvan kulmassa ja katseli
-kysyväisenä Zofijaan.
-
--- Se on juuri nuori Petras Budris, jos muistatte, nykyään tohtori.
-
-Elizan huulilta pääsi hämmästynyt huudahdus. Hänen katseensa tarttui
-kattoon, hänen hymynsä värähteli omituisesti.
-
-Ovi avautui. Sama juutalainen, joka oli tuonut Eliza Kochanowskin,
-astui sisään. Hän oli laiha kuin luuranko ja käveli koukussa. Kasvot
-peittyivät valkoiseen, tuuheaan partaan, niin että ainoastaan nenä,
-käyränä ja kuivana kuin petolinnun nokka, ja silmät kiiluvina kuin
-käärmeellä, jäivät näkyviin. Lianhaju levisi hänen vaatteistaan. Se oli
-kylän postinkuljettaja. Nöyrällä kumarruksella hän laski postilaukun
-pöydälle. Zofija rouva nyökäytti vähän päätään merkiksi siitä, että hän
-sen näki. Sitte hän jatkoi:
-
--- Hän oleskelee meillä sairauden tähden. Hänellähän oli lääkärin
-paikka likeisessä kaupungissa, mutta siellä kurjissa asunnoissa murtui
-hänen ennestään heikko terveytensä. Viime syksynä matkusti hän Krimiin
-ja tuli siellä jo paljon paremmaksi, mutta tätä ilmanalaa ei hän
-ollenkaan näy sietävän. Hän on taas niin sairas. Minä pelkään, ettei
-hän enään syksyä näe.
-
--- Mutta eikö hän ennen ollut aivan terve? kysyi Eliza osanottavasti,
-jotakin sanoakseen. Mutta Zofija ei antanut vastausta. Hajamielisenä
-otti hän postilaukun käsivarrelleen ja esitti vieraalleen, että
-mentäisiin puutarhaan. Ystävällisesti puhellen ajatteli hän itse
-asiassa aivan toisia asioita kuin mistä hän puhui.
-
-Saattoiko tuohon nuoreen, kauniiseen naiseen, Eliza rouvaan luottaa...?
-
-Hän oli rikkaan puolalaisen kreivin tytär, Zofija köyhästä
-liettualaisperheestä. He tutustuivat Varsovassa eräässä
-kasvatuslaitoksessa, jossa Zofija oli opettajattarena. Eliza tuli
-hänen oppilaaksensa ja kiintyi häneen harvinaisella rakkaudella. Hän
-kutsuttiin kreivilliselle tilalle suvea viettämään, ja talviajaksi,
-jolloin kreivi oleskeli ulkomailla, uskottiin Eliza neiti hänen
-huostaansa, sillä Elizan äiti oli varhain kuollut. Kreivin maatilaa
-hoiti siihen aikaan muuan liettualainen, puolisivistynyt mies nimeltä
-Budris. Hän oli harvinaisen hyväpäinen ja taitava, ja hänen poikansa
-Petras näkyi perineen isänsä lahjat. Jo lapsena hän herätti huomiota
-kauneudellaan ja sukkelilla vastauksillaan. Kun hän pantiin pienen
-naapurikaupungin kouluun, tuli hänestä luokkansa etevin oppilas. Zofija
-joutui sittemmin naimisiin saman koulun rehtorin kanssa, jossa Petras
-kävi ja he ottivat Petraksen maksutta luoksensa asumaan, koska hän oli
-köyhä poika. Mutta suvisin oleskeli poika isänsä luona, jonka kreivi
-tuontuostakin uhkasi ajaa pois juoppouden tähden. Petras taas teki sen
-hulluuden, että rakastui kreivin ihanaan tyttäreen, Eliza neitiin,
-jota kosijat sekä likeltä että kaukaa kävivät hakkailemassa. Tultuaan
-ylioppilaaksi loistavilla arvosanoilla, Petras kosi sydämmensä valittua
-ja sai rukkaset. Kerrottiin, ettei hän peljästynyt ensimmäisestä
-kiellosta, vaan uskalsi uudestaan. Saatuaan toiset rukkaset heitti
-hän Eliza neidin rauhaan. Zofija ja hänen miehensä kadottivat hänet
-sitte näkyvistään. Kerrottiin vain, että hän Varsovassa innolla oli
-heittäytynyt lukuihin ja muihin puuhiin. Hän piti salaa esitelmiä
-työväelle ja kirjoitti sanomalehtiin. Puhuttiin, että häntä jonkun
-aikaa olisi pidetty vankeudessakin, sekä että hän senjälkeen olisi
-heittäytynyt elämään hurjaa elämää. Sitte ei hänestä taas pitkiin
-aikoihin kuulunut mitään. Eräänä kauniina päivänä ajaa nuori herra
-sille talolle, jossa Zofija rouva viettää leskeytensä päiviä.
-Se on Petras Budris. Hän on kuullut, että hänen hyväntekijänsä,
-rehtorivainajan leski asuu likellä hänen nykyistä olopaikkaansa ja on
-rientänyt häntä tervehtimään.
-
-Eliza neiti taas oli, jaeltuaan rukkasia sinne tänne, vihdoin
-kuusitoista vuotiaana mennyt naimisiin erään puolalaisen upseerin
-kanssa. Kreivi oli koko kauppaa vastaan, sillä venäläisessä
-sotapalveluksessa olevalla katolilaisella ei ole odotettavissa
-suurtakaan tulevaisuutta. Eikä Kochanowski voinut ylpeillä korkeasta
-syntyperästä enempää kuin erinomaisista luonnonlahjoistakaan. Hänellä
-oli ainoastaan komea ulkomuotonsa. Kreivi teki mitä voi naimiskaupan
-ehkäisemiseksi, mutta tytär oli itsepintainen. Suhde isän ja tyttären
-välillä rikkoutui jo silloin ja aivan kokonaan se loppui, kun
-Kochanowski sittemmin kääntyi venäläiskreikkalaiseen uskontoon. Nuori
-pari asui Venäjällä, eikä heistä pitkiin aikoihin kuulunut mitään.
-Eliza katosi kokonaan entisten tuttaviensa näköpiiristä. Monen vuoden
-takaa kerrottiin sitte, hänen kotiseudullaan, että Kochanowski oli
-kuollut everstinä, jättäen jälkeensä lesken ja isot velat.
-
-Ja äkkiä ilmestyi sitte sama nuori leski upeana ja kauniina Zofija
-rouvan vaatimattomalle asunnolle, jossa tohtori Budris vietti kesää.
-Zofija hämmästyi ja ilostui vilpittömästi. Hän ei aluksi muistanut
-noita välillä olleita vaiheita, hän näki vain edessään entisen rakkaan
-oppilaansa, jolle hän kerran oli ollut äidin sijaisena, joka nyt
-rakkauden tarpeessa tuli hänen luoksensa. Hän sulki hänet äidilliseen
-syliin. Mutta samassa hän katui sitä avomielisyyttä, jota hän oli ollut
-osoittamaisillaan vieraalle, joka oli ollut naimisissa venäläisen
-upseerin kanssa ja niin kauvan oleskellut Venäjällä. Hän oli saattanut
-muuttua kokonaan toiseksi kuin mitä hän ennen oli. Hän saattoi olla
-vaarallinen... Ja miten hänen olonsa hänen luonaan vaikuttaisi
-Petrakseen? Se olisi hänelle ehkä vastenmielinen...?
-
-Zofija rouva otti kohteliaasti hänen käsivartensa ja vei hänet
-puutarhaan. Siellä lepäsi kirjavalla peitteellä tammen alla mies, kirja
-kädessä, paljain päin päiväpaisteessa. Samassa juolahti Zofijan päähän
-tuuma ja hän loi katseensa Elizaan, joka melkein ujo ilme kasvoissa
-seurasi häntä. Entä jos tohtori rakastuisi tuohon kauniiseen naiseen,
-joka oli ollut hänen ensi lempensä? Se olisi ehkä hyvä, se haihduttaisi
-hänen synkkiä ajatuksiaan. Ja Zofija lausui:
-
--- Katsokaa tuolla hän on. Olen hänenkin tähtensä iloissani siitä,
-että tulitte meille. Hän on hyvin synkkämielinen ja alakuloinen. Olkaa
-hänelle ystävällinen, levittäkää hymynne päiväpaistetta hänen sammuvaan
-elämäänsä. Voi hän on sairas, hän ei syksyä näe.
-
--- Niin mielelläni teen mitä voin, vastasi Eliza hymyillen. Ja Zofija
-jatkoi:
-
--- Odottakaa te täällä. Hän voisi pelästyä, jos äkkiarvaamatta
-näyttäytyisitte.
-
-Eliza jäi yksin. Hän istuutui penkille suuren puun alle, taittoi
-kukkasen käteensä ja alkoi kenkänsä kärjellä kosketella hiekkaa.
-
-Omituista, miten ihmisten tiet vievät yhteen! Noitakaan molempia hän
-ei ollut ajatellut moneen aikaan, nuorta Budrista ei muistanutkaan.
-Hän oli pehtoorin poika hänen isänsä maatilalta, hän oli paljasjaloin
-juoksennellut pihamailla. Eliza oli nähnyt hänet huoneensa ikkunasta...
-
-Hän oli ollut avaamassa porttia kun herrasväki läksi ajelemaan. Eliza
-oli silloin tällöin heittänyt hänelle kirkkaan lantin vaunustaan.
-Pienempänä hän oli kiittänyt ja kumartanut, mutta tultuaan suuremmaksi
-hän ainoastaan isänsä käskystä oli lähtenyt avaamaan porttia, eikä
-ollut nostanut maasta heitettyä rahaa.
-
-Hän oli kaunis poika. Eliza piti hänestä.
-
-Kerran he heinäniityllä olivat joutuneet leikkisille... Kreivi oli
-sittemmin ankarasti kieltänyt viemästä Elizaa sinne.
-
-Kun poika tuli koulusta kotiin, kutsutti kreivi hänet sisään näyttämään
-todistustansa ja se oli aina niin hyvä, että hänen siitä piti saada
-muutamia kymmenruplia "kehoitukseksi"...
-
-Eliza oli tullut kotiin Varsovasta ja kreivi oli saapunut Pariisista.
-Petraskin tuli koulustaan. Hän oli viimeisellä luokalla. Oli talvi,
-jouluaika, ilma niin leuto ja puhdas. Eliza asteli yksin alas
-puukäytävää. Hänen yllään oli kevyt, harmaa talvipuku. Hän oli juuri
-ajattelemassa kevättä, kun nuori mies tervehtien häntä lähestyi. Se oli
-Budris. Eliza pidätti hänet, ojensi hänelle kätensä ja he astelivat
-yhdessä eteenpäin puhuen keväästä. "Kuinka tänään on omituinen
-kevättuoksu ilmassa!" "Vaikka onkin talven kovin aika." "Suvi on
-sentään kaunis". "Miten petäjikkö on vihreä". Siihen tapaan ja aivan
-jokapäiväisesti he juttelivat. Mutta kun sitte pihassa nuori mies
-nosti lakkiaan poistuakseen pehtoorin rakennukseen, heitti hän Elizaan
-omituisen katseen. Se herätti tytön neljätoistavuotiaassa rinnassa
-omituisen vastakaiun. Hän siitä riemuitsi pitkät ajat...
-
-Parin vuoden perästä he tapasivat Varsovassa. Budris häntä kosi.
-Tietysti hän hänelle antoi rukkaset. Olihan juopa heidän välillään
-siksi suuri. Mutta hänen tuli häntä sääli. Lieneekö Budris sen
-huomannut, koska hän toisen kerran rohkeni häntä kosia, hän
-talonpoikaisylioppilas! Silloin tuli vastaus siksi jyrkkä, ettei siinä
-ollut ensinkään tinkimisen varaa. Heti sen jälkeen meni Eliza naimisiin
-toisen kanssa, enemmän oikusta kuin todellisesta taipumuksesta. He
-muuttivat kauvas pois Venäjälle. Kaikki siteet hänen entisen ja ja
-nykyisen elämänsä välillä rikkoutuivat. Kahdeksan vuoden kuluttua teki
-miehen kuolema lopun avioliitosta, joka ei ollut onnellinen. Elizan
-valtasi ääretön koti-ikävä. Isäänsä hän ei uskaltanut lähestyä sitte
-kun veljet olivat työntäneet hänet luotansa. Hän sai tietää entisen
-ystävänsä Zofija Dowgirdin osoitteen ja kirjoitti hänelle tulostaan.
-Postikulun huolenpidosta hän sentään tuli odottamatta.
-
-Ja täällä tapaisi hän Budriksen, joka nykyään oli tohtori! Miten hän
-häntä kohtelisi? Kuin ventovierasta, vaiko kuin vanhaa tuttua?
-
-Nämät ajatukset risteilivät hänen päässään, kun Zofija rouva tuli häntä
-noutamaan. Tohtori astui jo heitä vastaan.
-
-Hän oli pitkä ja solakka, puettuna hienoon, harmaaseen kesäpukuun.
-Kasvot olivat hienopiirteiset, silmät loistavat kuin kuumesairaalla,
-ihonväri oli läpikuultava ja kummallakin poskella paloi punainen
-pilkku. Hän koetti ojentua suoraksi ja tehdä ryhtinsä reippaaksi.
-Kävellessään naisia vastaan, hän kädellään sivalti otsaltaan laheaa,
-vaaleaa tukkaansa.
-
--- Me olemme ennestään tutut, alkoi Eliza rouva hymyillen. -- Ette
-taida muistaa sitä...
-
--- Kyllä, vastasi tohtori kohteliaalla kumarruksella. -- Ei minulla
-niin huono muisti ole...
-
-Zofija rouva vei vieraansa istumaan nurmelle, suuren, levitetyn
-peitteen päälle, josta tohtori vasta oli noussut. Paikkaa varjosi
-mahtava tammi. Näköala sieltä oli mitä kaunein. Puutarhan aidan takana
-yleni metsäisiä mäkiä, lavoiltaan tuoksuivat kukat, likeiseltä pellolta
-kuului työssä olevien tyttöjen laulu, linnut visersivät, niityn halki
-vieri Niemen joki, korkeain, metsäisten rantojen välissä.
-
-Zofija rouva avasi hymyillen postilaukun. Ensimmäisenä sattui hänen
-käteensä hieno kirjekotelo aatelisine vaakunoineen. Eliza tunsi
-sen paikalla siksi, jonka hän pari viikkoa ennen oli lähettänyt
-ilmoittamaan tulostaan. Se saapui perille yhtaikaa hänen kanssaan.
-Zofija jakeli juhlallisesti postilaukun sisällön itselleen ja
-tohtorille. Sillä välin hän puheli:
-
--- Huomenna jo me teemme huviretken jonnekin, eikö totta? Otamme
-mukaamme Jadvigan ja Antanaksen. Teidän, Eliza, pitää tutustua
-kauniisiin ympäristöihimme...
-
-Hän ei koko aikana jättänyt tohtoria silmistään. Tohtori oli saanut
-kirjeen, ja hän pelkäsi kaikkia kirjeitä, jotka tulivat tohtorille.
-Niissä ei koskaan ollut hyviä uutisia. Tämä näkyi sisältäneen
-ainoastaan muutamia sanoja. Tohtori sen pisti, luettuaan, tyynesti
-taskuunsa. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä, mutta
-Zofija luuli niissä lukeneensa hetkellisen katkeruuden ilmeen. Kaksi
-pientä kissanpoikaa, toinen valkoinen, toinen harmaa, oli ilmestynyt
-hiekkakäytävälle tepastelemaan.
-
--- Uskallanko olla utelias, mikä rakkaudenkirje se oli, jonka tohtori
-sai? kysyi Zofija rouva leikillisesti.
-
--- Se oli vain eräältä toveriltani kaupungissa. Ei mitään erityistä.
-Terveisiä. Kaikki siellä on hyvin.
-
--- Voi miten sievät ne voivat olla nuo pienet elukat.
-
-Hän hypähti ylös notkeana ja sulavana, otti kissanpojat käsiinsä ja
-painoi ne poskeansa vastaan. Hetkisen kisailtuaan niiden kanssa palasi
-hän istumaan.
-
--- Te, Eliza, saatte nyt keksiä niille nimet, sanoi Zofija rouva.
-
--- Me nimitämme niitä vain Harmaaksi ja Valkoiseksi. On niiden jo aika
-saada oikeat nimet. Mikä teistä on kauniimpi?
-
--- Ne ovat molemmat niin suloiset, etten todellakaan tiedä. Ehkä
-sentään tämä valkoinen. Kummastako tohtori pitää?
-
--- Harmaasta! Se se on minun lemmikkini.
-
--- Niin Eliza, näkisitte kuinka tohtori sille antaa voimistelutunteja.
-Hän aikoo siitä kasvattaa oikein ideaalikissan.
-
-Eliza rouva kertoi sitte matkastaan juutalaisen rattailla. Toista
-ajopeliä ei ollut saatavissa. Hän oli naurusta pakahtumaisillaan
-kun hän muisteli sitä tapaa, jolla juutalainen istui, kuinka hän
-nuorapiiskallaan letkahutti hevosiansa ja kuinka nämät luimistelivat
-korviaan. Kun välistä mentiin alamäkeä, töyssivät rattaat niin, että
-luuli lentävänsä ilmaan. Eliza kertoi tämän sangen kuvaavasti. Hän
-matki taidolla juutalaisen puhetta ja omia vastauksiaan. Mutta hänen
-jäsenensä olivat tuosta retkestä niin arat, että hänen sitte täytyi
-lähteä levolle aikaisemmin kuin muut.
-
-Zofijan kasvoilta olivat pilven hattaratkin hajonneet. Hänen uurtuneet
-piirteensä olivat hymynä. Hän oli niitä naisia, jotka ovat tottuneet
-iloitsemaan toisten ilosta ja itkemään toisten suruja. Toisten edestä
-hän oli elänyt koko elämänsä, se oli ollut hänen onneaan. Aina hänellä
-oli ollut joku koditon vaalittavanaan. Tällä haavaa oli tohtori
-hänen rakkautensa esineenä. Millä hän eli? Hän omisti pienen talon
-kaupungissa. Sen vuokrahinta hänelle antoi toimeentulon.
-
-Illalla saattaessaan Elizaa makuuhuoneeseen, jossa lämmin vuode,
-kukkurallaan untuvapolstareita häntä odotti, lausui Zofija hänelle
-kiitokset siitä, että hän niin oli osannut huvittaa tohtoria.
-
-Oli jo pimeän hämärä.
-
-Ruokasalin sohvalla istui tohtori, kyynäspäät polvilla ja pää käsien
-varassa. Hyvän aikaa askareltuaan, Zofija rouva seisahtui hänen eteensä
-ja nauraen kysyi, mitä huolia tohtorilla nyt oli olevinaan. Hän koetti
-raukka laskea leikkiä niistä asioista, jotka kaikkea muuta kuin leikin
-tavoin painoivat hänen mieltään.
-
-Tohtori paljasti hänelle kuolonkalpeat kasvonsa. Hillitty tuska kohotti
-hänen rintaansa. Hän ojensi hänelle kirjelipun, jonka posti vasta oli
-tuonut. Ikäänkuin aavistaen uusien onnettomuuksien suuruutta, Zofija
-rouva hätäisesti tarttui kirjeeseen ja meni lampun valoon. Siinä oli
-vain muutamia rivejä:
-
-"Rakas ystävä!
-
-Tänään tehtiin täällä useain ylioppilaitten luona kotitarkastus.
-Löydettiin pari vaarallista kirjettä teiltäkin. Santarmit etsivät
-teitä. Polttakaa tämä lippu. Kiireessä ystävänne X.X.
-
-X:ssa kesäkuun 15 päivänä".
-
-Kotitarkastus! Santarmit etsivät!
-
-He astuvat rauhalliseen taloon, etsivät säälimättä joka nurkan
-ullakosta ja kyökistä alkaen herrasväen makuusuojaan asti, vääntävät
-nurin kaikki paikat, eivät sääli laatikon pohjalla lepääviä lippaita,
-jotka haaltuneina, värittömien silkkinauhojen suojelemina, säilyttävät
-muistoja entisiltä ajoilta. Santarmit viihtyvät varsinkin nuuskimassa
-vanhoja kirjeitä ja kirjakaappeja. Ja voi sitä ihmistä, jonka huostasta
-tavataan jotakin "kiellettyä"! Hän otetaan armotta, sälytetetään
-rattaille santarmien väliin ja viedään tuntemattomille teille, jonnekin
-vankeuteen, tuomiotaan odottamaan. Parhaimmassa tapauksessa saa hän
-sitä odottaa muutamia viikkoja, pahimmassa vuosia. Tämän kaiken pitäisi
-olla jokaiselle kansalaiselle Liettuassa perin tuttua, sillä kuuluuhan
-se näillä mailla päivän tapahtumiin. Zofija rouvaakin on kohtalo
-koettanut totuttaa, mutta hän ei ole tahtonut saada totutuksi. Joka
-kerta kun sanat kotitarkastus ja santarmi kohtaavat hänen korvaansa,
-puistahuttavat ne häntä uuden kurjuuden koko voimalla.
-
-Hän naulasi tohtoriin katseensa ja kysyi hätäisesti:
-
--- Mitä niissä kirjeissänne oli?
-
--- Hulluinta kaikesta on, etten minä muista kirjoittaneeni mitään, jota
-voisi selittää vaaralliseksi, vastasi tohtori. -- Kirjoitin ainoastaan
-meidän välisistä raha-asioista ja terveydestäni. Minä en ymmärrä...
-
-Maailmassa löytyy niin paljon, jota ei voi ymmärtää. Kysymys vie
-kysymykseen, johtuu siitä uuteen kysymykseen, siitä taas uuteen, ja
-tulokseksi tulee sittenkin vain kysymys, hämärämpi vielä kuin edelliset
-olivatkaan. Zofija rouva teki itselleen kaikki nuo kysymykset ja
-tuijotti pitkän aikaa tohtoriin, joka ääneti viipyi samassa asennossa
-sohvalla.
-
--- Kunhan vain voisi tietää, koska heitä on odotettava tänne, virkkoi
-toinen.
-
--- Ehkä huomenna, ehkä viikon perästä, ehkä kuukauden kuluttua -- ehkä
-jo tänä yönä. Ei. Kirje on eilen kirjoitettu. Huomenna vasta voivat
-olla täällä.
-
-Zofija läksi askareilleen. Tohtori nousi ylös. Hänen ympärillään tuntui
-niin tukahduttavalta, ettei hän tahtonut saada henkeään vedetyksi. Hän
-läksi ulos puutarhaan.
-
-Oli jo pimeä. Tammimetsä oli mustana taustana, kauravainiot aidan
-toisella puolella heijastivat vaaleammilta. Yksityiset puut puutarhassa
-nostivat korkealle upeita lehviään, jotka pimeässä näyttivät vain
-satumaisen suurilta varjoilta. Oli aivan hiljaista. Liljat tuoksuivat
-väkevästi. Jostakin kaukaa kuului laulua. Tohtori asteli rauhattomana
-käytävällä. Hän ei tietänyt, miten järjestää ajatuksiansa. Hänen
-vartalonsa oli suorempi ja hänen askeleensa nopeammat kuin pitkiin
-aikoihin. Äkkiä risahti suuressa puussa, jotakin putosi maahan. Se
-oli kissa, se livahti hänen ohitsensa. Laulu metsästä likeni, välillä
-kuului ääniä. Tohtori tunsi sekä laulun että äänet. Toinen nuori mies
-olisi siinä langennut haaveiluihin, sillä ääni oli heleä naisääni ja
-sen omistaja oli suloinen nuori tyttö, joka unelmiensa urhoksi oli
-valinnut juuri tohtori Budriksen. Tohtori oli sen monasti huomannut.
-Tyttö kävi miltei joka päivä talossa veljensä kanssa ja toi tuliaisiksi
-milloin kimpun marjoja, jonka hän oli poiminut tien viereltä, milloin
-ruusun, jonka kiinnitti tohtorin napinläpeen. Hän oli siinä seisoessaan
-hänen edessään, nuppineula huulien välissä, aivan vastustamaton,
-poskilla ujo puna ja silmissä ensi rakkauden tunnustus.
-
-Ikävissään hän lauleli metsässä. Tohtorin olisi vain tarvinnut rientää
-ulos portista hänen luoksensa ottamaan vastaan hänen rakkautensa lahjaa
-ja hän olisi autuaana vaipunut hänen rinnalleen. Tohtori hengitti
-katkerasti. Hän oli kihlattu toiselle: tuonen tyttäret häntä odottivat
-ja santarmit vaanivat saalista vielä heidänkin sylistään!
-
-Sille ei voinut muuta kuin nauraa!
-
-Ja hyvä Zofija rouva häntä vielä toivoi elämään, vaali ja hoivaili.
-Mitä olisi hänellä elämästä, jos hän jäisikin elämään? Hän kulkisi
-maailmassa kuin aave, kuin vainajan henki, jota toiset ihmiset
-pelkäävät, toiset ajavat takaa kuin metsän petoa. Kodittomana,
-leivättömänä, murtuneella terveydellä hän eläisi. Mikä ihana
-tulevaisuuden kuva! Ja miksi oli hän joutunut tähän tilaan? Siksi, että
-hänellä voimakkaana eli rinnassa tunne, jota muualla pidetään hyveenä:
-isänmaanrakkaus. Liettuassa se on rikos.
-
--- Tohtori! kuului portailta Zofija rouvan ääni. -- Joko te taas
-kävelette iltakasteessa. Tulkaa paikalla sisään!
-
-Hän oli kokonaan voittanut takaisin mielenmalttinsa. Leikillisesti
-uhaten tohtoria nyrkillään hän lähestyi ja piti hänelle nuhdesaarnan.
-
--- Vai lemmenseikkailuissako tohtori täällä kävelee? Kyllä minä kuulin
-metsästä laulun. Jadvigaaa! tule tänne! Kuulkaa, menkää nyt sisään ja
-älkää huolehtiko tuon kirjeen tähden. Minä olen noihin asioihin perin
-tottunut. Se on ehkä vain uhkaus...
-
--- Tottunut olen minäkin. Ikävä vain että se luultavasti ei ole pelkkä
-uhkaus.
-
-Tohtorin ääni oli kolkko Zofijan leikillisten sanojen rinnalla. Yskä
-tukki hänen puheensa. Hetken kuluttua kuului Jadviga toivottavan hyvää
-iltaa portilla.
-
--- Myöhäänpä sinä lapseni laulelet metsässä, sanoi Zofija.
-
--- Niin täti kulta, minulla on niin pahoja tapoja. Joki on aina illalla
-niin ihana, aivan kuin hopeana. Minä rakastan katsella sitä tuolta
-ylhäältä ja lauluni kaikuu illoin paremmin kuin päivin. Kuinka tohtori
-jaksaa?
-
-Enempää tohtori ei kuullut keskustelusta. Zofija rouva toi hänelle
-tietysti sitte terveiset Jadvigalta.
-
-Lausuessaan toisilleen hyvää yötä Zofija ja tohtori vakuuttivat, että
-he olivat hyvin väsyneet ja että paikalla nukkuisivat.
-
--- Emmehän tästä kaikesta lausu sanaakaan rouva Kochanowskille...
-olivat tohtorin viime sanat.
-
-Miten hän niin taisteluttomalla tyyneydellä saattoi lausua hänen
-nimeänsä? Miten hän niin välinpitämättömästi kuin ventovierasta oli
-saattanut kohdata hänet? Se oli hänelle itselleenkin arvoitus. Sillä
-ei hän koskaan ollut voinut häntä oikein unohtaa. Pitkien aikojen
-takaa, muitten naisten kasvonpiirteitten joukosta oli hänen silmäinsä
-eteen sukeltanut tuo hienopiirteinen, tummatukkainen tyttö, jolla oli
-oma tapansa viskata taappäin päätään ja koukistaa ylähuultaan. Yhteen
-aikaan oli hän häntä ajatellut halveksien, sittemmin olivat kovat
-elämän taistelut häneltä himmentäneet hänen kuvansa. Yhä harvemmin hän
-livahti hänen muistoonsa. Äkkiarvaamatta hän ihka elävänä ilmestyi
-hänen tielleen. Kun Zofija rouva toi tiedon hänen tulostaan, värähti
-hänen mielessään omituisesti. Mutta kun hän hänet näki, tyyntyi hän
-täydellisesti. Hän oli muuttunut, vanhentunut, hän ei ollut sama kuin
-se, johon hän oli rakastunut. Kaikki tunteet olivat tohtorin rinnasta
-poissa, kuolleet...
-
-Tulet sammutettiin. Oli aivan hiljaista talossa. Zofija rouva lepäsi
-vuoteellaan avoimin silmin, tuijottaen ikkunasta tähtiä taivaalla ja
-antaen elämänsä surullisten vaiheiden vieriä silmäinsä ohitse. Välillä
-hän kuuli tohtorin yskivän. Kun eräästä yskänkohtauksesta ei tahtonut
-tulla loppua, heitti hän vaatteita ylleen ja läksi kynttilä kädessä
-huoneeseen, jossa tohtori asui.
-
-Hän oli noussut istumaan vuoteellensa. Aivan nääntyvänä hän hytki
-yskästään. Zofija koetti häntä auttaa antamalla rauhoittavia lääkkeitä.
-Vihdoin hän äänetönnä retkahti vuoteelleen ja jäi siihen lepäämään
-suljetuin silmin. Kyyneleet valuivat Zofijan poskille.
-
--- Voi tohtori, sanoi hän hiljaa. -- Te olette minulle rakas kuin oma
-lapseni. Voisin antaa henkeni teidän edestänne...
-
--- Kiitos, kiitos.
-
-He olivat pitkän aikaa ääneti. Tohtori hengitti läähättäen.
-
--- Kuulkaa, suottehan anteeksi, jos kosketan vähemmän hienotunteisiin
-asioihin. Teen sen vain siksi, että pelkään että te muiden surujenne
-ohessa ajattelette niitä. Mutta tiedättekö, raha-asioita ei kannata
-ajatella, kun on niin paljon muuta. Me elämme yhdessä kuin äiti ja
-poika: mikä on minun, se on teidän.
-
-Peljäten etteivät hänen sanansa olisi tarpeeksi hienotunteiset, Zofija
-äänellään koetti sovittaa niiden mahdollisesti loukkaavaa vaikutusta.
-Tohtori painoi hänen kättänsä vastaukseksi. He ymmärsivät toisensa.
-Zofija viipyi siinä vuoteen laidalla istumassa kauvan aikaa. Hän tunsi,
-että hänen läsnäolonsa rauhoitti sairasta.
-
-Huone oli suuri, katto ja seinät valkoiset. Suurina, muodottomina
-kuvina erottautuivat niillä mäntyjen oksat, joita oli tuotu sisään,
-jotta tohtori hengittäisi pihkahajua.
-
--- Tiedättekö, alkoi tohtori, -- kuinka minä oikeastaan menetin
-terveyteni?
-
--- En. Olen sitä monasti aikonut kysyä.
-
--- Te muistatte minut niiltä ajoilta, jolloin asuin teillä. Olinhan
-aivan terve. Tulin sitte ylioppilaaksi Varsovassa. Miesvainajanne
-kautta oli meissä, eräässä toverissani ja minussa, tapahtunut
-herätys: siitä että olimme tulisia puolalaisia patriootteja,
-muutuimme liettualaisiksi ja antauduimme samalla innolla todellisen
-isänmaamme palvelukseen. Minä pidin salaa esitelmiä työväelle ja
-kirjoitin sanomalehtiin. Ystäväni olivat tietämättäni toimittaneet
-painetuksi muutamia esitelmistäni. Santarmit saivat ne käsiinsä kerran
-kotitarkastusta tehdessään. Niitä pidettiin erittäin vaarallisina.
-Minut vietiin vankeuteen. Siellä sai terveyteni ensimmäisen
-kolauksensa. Koppi oli kostea ja homehtunut, puoleksi maanalainen, ja
-ruoka... !
-
--- Ja kuinka kauvan teitä siellä pidettiin? kysyi Zofija, kun tohtori
-hetkeksi vaikeni.
-
--- Neljä kuukautta. Mutta minä en tietänyt, että vankeuteni loppuisi
-siihen. Sitä olisi yhtä hyvin voinut kestää neljä vuotta. Nuo neljä
-kuukautta tuntuivat ijankaikkisuudelta. Luulin menettäväni järkeni...
-Sitte minusta vihdoin ja vaivoin tuli tohtori ja sain paikan
-lähikaupungissa. Asujaimet ovat melkein yksinomaan juutalaisia. He
-eivät olleet toimittaneet minulle asuntoa, vaan täytyi minun marraskuun
-puoliväliin asti asua kesäaitassa, jota ei voinut lämmittää. Se toi
-terveydelleni surman. Lyhyt juttu, niinkuin näette.
-
-Zofija rouva tunsi kyllä nuo elämänvaiheet, jotka saadaan mahtumaan
-lyhyihin sanoihin ja joista jokainen hetki sentään kestäessään on
-sisältänyt kamalia kärsimyksiä. Liettuassa ovat ne tavalliset. Kuinka
-monen äidin ainoa poika siellä kuluttaa nuoruuttaan linnassa, minkä
-sulhanen lähetettiin Siperiaan, minkä mies katosi tuntemattomille
-teille. Zofija rouvan mieskin oli santarmeilla silmäteränä ja
-ainoastaan kuolema pelasti hänet. Tohtori taas oli heidän ainaisen
-huolenpitonsa esineenä. He tiesivät aivan hyvin, että hänen käsissään
-olivat ne langat, jotka nykyään johtivat kansallista liikettä
-Liettuassa. Hänen toimestaan olivat perustetut liettuankieliset
-sanomalehdet Preussin puolella ja Amerikassa... Mutta varovaisuus oli
-ollut niin suuri, ettei mitään todistuksia saatu häntä vastaan... He
-eivät voineet muuta kuin väijyä, joka hetki valmiina hyökkäykseen...
-
-Zofija rouva katseli häntä sanomattoman hellästi. Äänetöntä yötä jatkui.
-
--- Jokainen aate vaatii uhrinsa, sanoi hän hetken kuluttua, -- te
-olette ase korkeimman kädessä.
-
--- Ase korkeimman kädessä! toisti tohtori katkerasti. -- Minä en voi
-sanoa muuta kuin: jospa en ikinä olisi syntynyt!
-
-Zofija rouvan poskille vieri kyyneleitä. Hän rakasti häntä kuin omaa
-lastaan. Veisivätkö häneltä hänetkin? Häntä väijyttiin kahdelta
-taholta. Kummalleko antaisi kernaammin: kuolemalle vaiko --
-santarmeille?
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kun Eliza seuraavana aamuna astui ulos huoneestaan tapasi hän
-ruokasalissa valmiiksi katetun suuruspöydän, mutta ketään ihmistä ei
-näkynyt. Ikkunat olivat auki ja sisään tulvi raikasta, tuoksuvaa ilmaa.
-Porstuan lattialla leikittelivät kissanpojat. Pehmeillä liikkeillä
-ne kierittelivät päälletysten, jotta pienet hännät vain liehuivat,
-nutistivat toisiaan niskasta ja potkivat takakäpälillään. Emäkissa
-istui vieressä pesten kasvojaan, silloin tällöin hellällä kissanäänellä
-nuollakseen leikkiviä poikasiaan.
-
-Eliza astui ulos puutarhaan. Häntä vastaan lehahti keväinen luonto koko
-upeudessaan.
-
-Oli vasta lakannut satamasta, taivas oli pehmeässä pilvessä, puitten
-lehvät välkkyivät märkyyttään, vesihelmiä varisi oksalta oksalle.
-Nurmikot, kukkalavat kylpivät kasteessa, heinähelpeet olivat aivan
-taivuksissa kuin luokat. Vihriän keskeltä loistivat liljan suuret
-kellot lumivalkeina, vielä puolittain nupussa. Niiden tuoksu ei ollut
-väkevää niinkuin öisin, vaan vienoa, viehkeää. Tuuleton ilma kantoi
-sitä yltympäri hivelemään heiniä ja puita, se nousi kosteudessa
-hautoelemaan niittyjä ja vainioita. Niemenin rannalta näkyi
-hopeankarvainen viidakko, josta satakielet viheltivät, kaukaisilta
-kummuilta asti kuului käkien kukuntaa, paimentorvi soi, karjankellot
-kalkattivat ja aidan takana vainiolla lauloivat tytöt yksitoikkoista,
-surumielistä kansanlaulua.
-
-Eliza oli jäänyt seisomaan puutarhan käytävälle. Hänen käsivartensa
-riippuivat rentoina, huulet olivat avoimet. Hänen yllään oli väljä,
-valkoinen kesäpuku. Likeisestä oksasta putoeli vesipisaroita hänen
-hiuksiinsa. Kasteen karistessa soitteli hiljaa. Oli niin tyyntä, niin
-lämmintä. Tuo kaikki raikuva elämä oli sopusointuisaa soittoa. Hän
-ei uskaltanut hengittää jottei häiritsisi. Kuin lumottuna hän siinä
-viipyi. Sieramet vain laajenivat ja rinta kohoeli.
-
-Ikäänkuin salpa asettui menneisyyden eteen. Hän haihtui omasta
-mielestään, hän ei ajatellut kuka hän oli eikä missä. Hän oli kielenä
-kantelossa, jota tuoksuva ilma laulatti, niinkuin lintua tai puuta. Hän
-oli tammena mäellä, jonka oksista kevään nesteet ovat aukaisseet noita
-vaaleita terhoja. Hän tunsi rinnassaan ääretöntä riemua ja elonvoimaa.
-Hän nosti käsivartensa kaareen päänsä yli, nojasi samalla poskeaan
-olkapäälleen, ojensi vartaloaan ja katsellen taivaaseen hän avoimin
-huulin hengitti hitaasti, syvästi.
-
--- "Liettua synnyinmaani, niin olet kuin terveys!" Kuului ihmisääni
-talosta päin.
-
-Se oli Zofija rouva, joka suuren Mickiewiczin sanoilla tuli häntä
-tervehtimään ja pyytämään teetä juomaan.
-
--- Niin, se on totta, puhkesi Eliza puhumaan. -- Täällä on aivan
-ihanaa, täällä tulee ihminen kuin uudestasyntyneeksi. En tunne itseäni,
-niin olen kuin viisitoistavuotias tyttö.
-
-Hän oikaisihe taas ja nosti käsivarsiaan. Hihat valuivat alas ja
-valkoinen iho paljastui. Toinen käsivarsi laskeutui Zofija rouvan
-olkapäälle. Niin he astuivat ruokasaliin.
-
-Eliza tervehti tohtoria kuin vanhaa tuttua ja tohtori vastasi hänelle
-kylmän kohteliaasti. He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen
-ruokapöydän ympärillä ja heidän välillään istui Zofija rouva hoidellen
-teekeittiötä. Tohtori oli kalpeampi kuin edellisenä päivänä, mutta
-hänen liikkeensä olivat tyynet ja hänen silmänsä loivat suoran katseen
-siihen henkilöön, jolle hän puhui. Hän puhui vähän eikä koskaan
-hymyillyt. Mahdotonta oli nähdä, että hänellä tälläkin hetkellä oli
-syytä levottomuuteen. Zofija rouvasta sen paremmin olisi huomannut. Hän
-kyllä puhellessaan nauroi ja laski leikkiä, mutta kun vain ulkoa kuului
-vähintäkin melua, terottui hänen katseensa ja korvansa seuraamaan sitä,
-ja kun rattaat rämisivät ohitse maantiellä, kalpeni hän. Eliza ei
-tuntunut huomaavan mitään. Hän nautti täydellisesti olemuksestaan. Hän
-oli vallaton kuin nuori tyttö. Kun hän sitte äkkiä sai itsensä kiinni
-hullunkurisesta leikkipuheesta, säikähti hän itsekin ja alkoi kiireesti
-selitellä:
-
--- Suokaa anteeksi, pyydän teitä, minä käyttäydyn niin, että minut
-pitäisi sulkea arestiin. Mutta tiedättekö, kun vuosikausia on viettänyt
-vierailla seuduilla, talvisin nähnyt vain upseereja ja univormuja ja
-niiden rouvia, jotka ovat toistensa näköiset kuin marjat metsässä,
-ja kun sitte kesäksi on pitänyt muuttaa leirille, jossa on hiekkaa,
-hiekkaa ja vaivaisia mäntyjä, ei missään vettä, nielemään sinne
-kruudinsavua ja taas näkemään vain univormuja ja upseerinrouvia -- ja
-kun sitte äkkiä aukeaa eteen sellainen laidun kuin tämä, ja pääsee
-puhumaan vanhojen tuttujen kanssa, niin siinä aivan menettää päänsä...
-
-Hänen anteeksipyyntönsä oli aivan turha, sillä hänen käytöksessään
-säilyi aina arvokkaisuus ja leikkipuheitten läpi kuulsi aina hienosti
-sivistynyt nainen.
-
--- Mutta tohtori ei jaksa hyvin tänään, olette niin kalpea, huomautti
-hän äkkiä.
-
--- En nukkunut oikein hyvin yöllä.
-
-Tohtori nosti häneen tyynen, suoran katseensa. Eliza totistui paikalla.
-
--- Oletteko koskaan koettanut juoda konjakkia ja maitoa? Ettekö? No
-mutta sitte teidän paikalla pitää koettaa. Minä valmistan teille
-lasillisen. Se on tekevä teille aivan mainion hyvää. Onko teillä Zofija
-konjakkia?
-
--- Minä kyllä tunnen tuon lääkkeen, vastasi tohtori. -- Mutta minulla
-on synnynnäinen inho maitoa vastaan.
-
-Eliza oli jo noussut seisomaan, konjakkipullo oli hänen toisessa
-kädessään, toisella hän piteli lasia. Väljä hiha oli taaskin valunut
-tieltä ja pitsin läpi kuulsi käsivarsi. Hän hymyili hienoa, kohteliasta
-hymyä.
-
--- Vai eikö muuta? No se on helposti voitettu. Lääkärinä te kyllä
-olette ihmisille antanut lääkkeitä, jotka eivät aina ole olleet niin
-makoset. Suokaa minun nyt ruveta lääkäriksenne!
-
-Ulkoa kuului rattaitten rätinää. Zofija rouva kalpeni ja riensi
-katsomaan. Ne matkustivat rauhallisesti ohitse. Mutta Zofija painoi
-kädet rinnalleen ikäänkuin tuskaa lieventääkseen. Kun hän palasi
-ruokasaliin, tapasi hän Elizan maitolasi kädessä seisomassa tohtorin
-edessä.
-
--- En ole ikänä nähnyt niin itsepintaista ihmistä kuin tämä tohtori.
-Juokaa nyt kiltisti. Eihän se ole kuin hetken työ. Minä tuon teille
-sitte kukan palkinnoksi...
-
-Tohtorin kumarrus osoitti, että hän täydellisesti käsitti lahjan arvon.
-Mutta ei hän sittenkään taipunut. Eliza hymyili ja viekasteli hänelle
-turhaan. Vihdoin tuli Zofija hänen avukseen.
-
--- Niin hän on kuin itsepintainen lapsi, joka ei ymmärrä omaa
-parastaan. Häntä täytyy vartioida kuin vallatonta poikaa. Eilenkin oli
-hän keskellä yötä puutarhassa kävelemässä, kasteisella nurmella.
-
-Tohtori huokasi syvästi.
-
--- Olenpa oikein joutunut naisvallan alaiseksi. Kai tuo sitte pitää
-juoda, sillä mitä nainen tahtoo, sen tahtovat jumalatkin.
-
-Hän tyhjensi lasin yhtämittaisessa kulauksessa ja asetti sen pöydälle.
-Hänen poskensa punottivat hiukan enemmän entistään.
-
--- No kiitos! hymyili Eliza. -- Nyt saatte kukkanne.
-
-Hän riensi ulos. Tohtori ja Zofija jäivät kahden. Tyyneyden naamio
-putosi heidän kasvoiltaan. He puhelivat kuiskaten.
-
--- Luulen, sanoi Zofija -- että olisi parasta uskoa hänelle kaikki.
-Olen varma siitä ettei hän luottamustamme petä. Voimme uskoa hänelle
-kirjeemme ja kirjamme säilytettäviksi...
-
-Tohtori hyväksyi tuuman ja samassa tuli Eliza. Asettaessaan ruusua
-tohtorin napinläpeen, hän pyysi:
-
--- Sallittehan te minun nyt joka aamu valmistaa itsellenne tätä
-terveellistä lääkettä?
-
-Tohtori loi häneen vapaan katseensa. Eliza oli sanomattoman kaunis.
-Hiusaallot kaartivat puhtainta otsaa, piirteet olivat jalot,
-kulmakarvojen kohdalta haarautui hieno sinertävä suoni, sieramet olivat
-melkein läpikuultavat, kaula uljaassa kaaressa kuin joutsenella.
-Tummissa silmissä kuvastui rikas elämä, huulet väreilivät herkästi
-jokaista eri tunnetta säestämään. Hän oli kuin itse elämä, kuin itse
-nuoruus. Veri karkeloi hänen suonissaan. Tohtori tuli ehdottomasti
-verranneeksi häntä siihen nuoreen tyttöön, joka miltei joka päivä kesän
-kuluessa oli kiinnittänyt kukkakimppua hänen rintaansa. He olivat
-erilaiset kuin yö ja päivä. Mitä liikkuikaan tuon otsan takana, mitä
-tunsi tuo povi? Hän oli nainen, joka elämänsä retkellä epäilemättä
-oli kokenut yhtä ja toista. Sentään saattoi hän näytellä nuoren tytön
-osaa aivan verrattomasti. Tai ehkei hän sitä näytellyt, ehkä se oli
-luontoa? Mutta toiselta puolen, saattoiko se olla mahdollista?
-
-Entä jos antautuisi seikkailuihin, tutkimaan tuota luonnetta, oliko se
-vilppiä vaiko vilpittömyyttä...
-
--- Saanhan ruveta lääkäriksenne? pyysi hän. -- Ette usko miten minusta
-olisi suloista saada hoitaa jotakuta... Eihän minulla ole ollut
-ketään...
-
--- Pitkiin aikoihin, lisäsi tohtori, muistellen sitä, että hänen
-miehensä kuolemasta lienee kulunut vuosi. Samassa hän tuli
-ajatelleeksi, että Eliza mahdollisesti saattoi antaa hänen sanoilleen
-merkityksen, jota hän ei itse ollut niille tarkoittanut, ja koettaen
-tehdä äänensä leikilliseksi, hän jatkoi:
-
--- No sama se, kiitoksia paljon. Mutta mitä minua noin kannattaa
-hoidella? Mitä siitä jos kuolenkin. Luuletteko että minua kukaan suree!
-
--- Kuka puhuu noin laittamattomasti, nuhteli häntä Zofija. --
-Tiedättehän ettei teitä surisi yksi tai kaksi, vaan kokonainen kansa,
-kokonainen maa, köyhä Liettuanne.
-
-Eliza ei oikein tietänyt mitä hän sanoisi.
-
--- Siinä kuulette, naurahti hän. -- Ei. Teidän täytyy tulla terveeksi.
-Lupaattehan totella meitä?
-
--- No lupaan, lupaan.
-
-Iltapäivällä olivat Zofija ja tohtori tapansa mukaan istumassa
-puutarhassa. Tohtori soitteli viulua ja Zofija ompeli jotakin
-käsityötä. Äkkiä Eliza ilmestyi heidän keskelleen. Hänen kädessään
-oli suuri paperiarkki, mustepullo ja kynä, ja tekeytyen vakavaksi hän
-virallisella äänellä lausui:
-
--- Tässä olen nyt kirjoittanut kontrahdin, jonka alle pyydän tohtorin
-nimikirjoitusta: "Täten sitoutuu allekirjoittanut nauttimaan kaikkia
-mahdollisia lääkkeitä ja käyttämään kaikkia keinoja, jotka voivat
-edistää terveyden palajamista".
-
-Eliza asetti tohtorin käteen valmiiksi kastetun kynän. Epäillen tohtori
-otti paperin.
-
--- Tässä sanotaan siis, että minun kritiikittä pitää ottaa kaikki mitä
-te suvaitsette minulle antaa.
-
--- Niin, te saatte _luottaa_ meihin.
-
--- Luottaa! Teilläpä näyttää olevan oikein lapsen usko. Eikö
-luottamustanne koskaan ole petetty? sanoi tohtori leikillisesti.
-
--- Minun luottamustaniko petetty? kertoili Eliza ikäänkuin itsekseen.
--- On. Kumminkin siksi paljon etten minä puolestani ikänä aio pettää;
-ja Zofija rouvan mahdatte tuntea.
-
--- Mutta tämä on vain puolaksi. Sen tulisi olla myöskin liettuaksi,
-sillä minä olen liettualainen.
-
--- No ehkä tahdotte olla hyvä ja kääntää sen.
-
-Tohtori painui kirjoittamaan. Hänen täytyi varjella mustepulloa
-kissanpojilta, jotka juoksentelivat nurmikossa. Mutta Zafija sulki
-Elizan syliinsä ja virkkoi liikutettuna:
-
--- Te te olette oikea mustalaisämmä! Teidän paulojanne olisimme jo
-ennen tarvinneet, niin olisi tohtori ehkä nyt terve.
-
-Heidän näennäisesti kevyessä, jokapäiväisessä keskustelussansa sai
-jokainen ilman tarkoitusta lausuttu sana merkityksen, jonka juuret
-lepäsivät syvällä menneissä ajoissa. Elizan olisi kymmenkunta vuotta
-sitte pitänyt antautua hoitamaan tohtoria. Silloin olisi varmaan paljo
-ollut toisin. Äkkiä se tunki hänen mieleensä kuin pistos. Tohtorin
-ajatus kehittyi aivan samaksi, mutta ei värekään hänen kasvoillaan sitä
-ilmaissut.
-
-Sillä tavalla jatkui heidän puhelunsa. Syrjäinen katselija olisi
-luullut, että kaikki kävi tasaista, rauhallista menoaan. Ja kuitenkin
-olivat he kaikki kolme levottomassa odotuksessa. Zofija oli jo
-aamupäivällä järjestänyt tohtorin tavarat ja uskonut Elizan haltuun
-hänen nahkalaukkunsa, joka aina oli lukittu ja josta hän joskus oli
-maininnut, että se sisälsi hänen "elämänsä työn". Eliza oli siis
-äkkiä tehty sekä uskotuksi että suojelijattareksi. Hän pelkäsi heidän
-mukanaan, yhteinen vaara liitti hänet heihin. Kun kuului ääniä tai
-melua, sävähtivät Eliza ja Zofija, ja kaikki kolme odottivat. Se olikin
-vain piika, joka tuli kysymään jotakin emännältään, tai juutalainen
-joka tuli kauppaamaan jotakin. Sitä mitä he odottivat, ei kuulunut.
-
-Ja niin kului päiviä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Eliza oli kokonaan voittanut Zofija rouvan luottamuksen, mutta tohtori
-pysyi hänelle kylmästi kohteliaana.
-
-Hän ei häntä väitellyt, mutta ei hän myöskään etsinyt hänen seuraansa.
-Enimmäkseen istuskeli hän huoneessaan kirjoittamassa, jollei ollut
-levolla tai puutarhassa, jossa hänellä tavallisesti oli viulu
-toverinaan. Zofija rouvalle hän osoitti lapsellista kunnioitusta. Usein
-tuli hän kyökistäkin häntä etsimään ja aterioiden jälkeen suuteli hän
-hellästi hänen kättänsä. "Tohtori istuu taas niin yksin kamarissaan.
-Eliza, menkää ja ottakaa hänet kävelemään kanssanne", sanoi usein
-Zofija rouva. Alussa Elizaa arastutti mennä pyytämään häntä. Näytti
-siltä kuin ei hän olisi tahtonut tulla. Mutta sitte hän siihen
-tottui. Kun päivä oli lämpimimmillään ja Zofija rouva läksi kyökkiin
-valmistamaan päivällistä, hiipi Eliza tohtorin oven taa ja koputti
-siihen.
-
--- Ettekö tahtoisi tulla kävelemään hiukan? Ilma on niin kaunis.
-
--- Kiitoksia paljon. Kyllä tulen.
-
-Eliza varusti käsivarrelleen kirjavan peitteen ja otti karamelleja
-taskuunsa. Tavallisesti oli hän paljain päin ja päivänvarjostin
-mukanaan. He astuivat maantietä pitkin, kapakan ohitse, joka oli
-metsänlaidassa ja poikkesivat sitte kuusikkoon, josta oli kaunis
-näköala, tai menivät he niitylle, josta polku vei korkean heinän halki
-joen rantaan. Joskus he kävelivät kylän läpi kirkolle. Kirkko oli
-korkealla mäentöyryllä ja tohtori ei saanut nousta mäkiä. Eliza piti
-huolta siitä ettei hän kävellyt kovaa ja heti kun hän huomasi punaa
-hänen poskillaan, levitti hän peitteen kuivalle paikalle ja houkutteli
-tohtorin sille istumaan. Hän ei muka itsekään jaksanut kävellä edemmä
-levähtämättä.
-
-Eräänä päivänä oli kova tuuli, aurinkoa ei näkynyt, mutta ilma oli
-lämmin ja tuoksu jasmiineista puutarhoissa levisi yltympäri. He olivat
-tavanmukaisella kävelyretkellään, menivät aaltoilevan niityn läpi, joka
-oli kukassa ja tulivat rantaan. Vanhat puut huojuivat, tuuli ruhjoi
-niiden oksia ja käänteli näkyviin lehtien hopeankarvaiset alapuolet.
-Ranta oli lakeaa ja hienonhieno hiekka, kuultavan keltaisena, oli
-kokoontunut siroiksi kielekkeiksi, jotka ulottuivat kauvas ylöspäin.
-Niiden pintoja pitkin lensi tuulessa ikäänkuin savua. Tuontuostakin
-hajosivat pilvet ja kirkas aurinko valaisi hiekkakentän, joen, jonka
-sameat aallot roiskahtivat korkealle, puut ja viljavainiot. Metsässä
-kävi laitumella kylän hevoskarja.
-
--- Minne asettuisimme lepäämään? kysäsi Eliza.
-
--- Ehkä menisimme tuonne hiekalle.
-
-Eliza oli mustassa puvussa. Vastatuuli pingoitti hänen hameensa
-sileäksi polvien yli, musta pitsihuivi piteli hiuksia. Tohtorin
-päällystakkia liehutteli tuuli kuin suurta purjetta, hänen päässään
-oli reunaton matkalakki ja keppi oli hänellä kädessään. He asettuivat
-istumaan aukealle hiekkakentälle. Siinä oli kuivaa, pehmeää, puhdasta
-ja aurinko oli hautonut sen lämpöiseksi. Elizaa nauratti. He mahtoivat
-näyttää hyvin hullunkurisilta paimenien mielestä, jotka katselivat
-metsänlaidasta. Silloin tällöin pisti pensastosta esiin hevosen pää.
-Se kurottautui korkealle, tavotteli puun oksaa ja karsi lehdet suuhun
-hampaitten välitse.
-
--- Minä näinkin koko yön unta hevosista, virkkoi Eliza. -- Senpätähden
-niitä nyt on seuranamme.
-
--- Näettekö usein unia? kysyi tohtori hetken perästä.
-
--- Aina silloin tällöin.
-
-Siinä oli niin hyvä olla. Aurinko paahtoi selkään. Eliza kaivoi kätensä
-hiekkaan ja antoi sen sitte valua sormiensa lävitse, hitaasti kuin
-ajanlasista.
-
--- Minä taas, sanoi tohtori, -- näin unta, että oli sota. Joukot
-kahlasivat Niemenin yli ja sytyttivät tuleen kylämme...
-
--- Niin on epäilemättä joskus tapahtunut, sanoi Eliza totisesti.
-
-He olivat pitkän aikaa ääneti. Tuuli lauloi niin rauhoittavasti,
-puitten suhina unetti. Maa heidän ympärillään oli muistojen maata,
-toisella puolen jokea Puolan entistä valtakuntaa, toisella puolen
-entistä Liettuaa, ja muutaman peninkulman päässä oli Saksa. Joen
-yli oli kahlattu, sinne oli ehkä moni sortunut, vieden mukanaan
-hautaan toiveita. Ja kuka tietää miten moni sinne vielä on sortuva
-tulevina aikoina. Sotajoukot vartioivat maailman rauhaa ja kun ne
-nousevat leposijoiltaan, törmäävät ne yhteen juuri näillä mailla.
-Ensimmäinen kylä joka sytytetään on tuo tuossa kukoistavien metsiensä,
-puutarhojensa keskellä...
-
-Kumpikaan ei lausunut ajatuksiaan, vaikka molemmat ajattelivat
-samaa. Totisina he astuivat kotia kohti, tohtori väsyneen näköisenä,
-käsivarret rinnalla ristissä, Eliza leimuavin silmin, ylpeässä ryhdissä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Oli sunnuntai. Zofija ja Eliza palasivat kirkosta. Kavutessaan alas
-mäentöyryä huomasivat he maantiellä tohtorin, joka oli kävellyt heitä
-vastaan. Eliza astui pitkän aikaa ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin ei
-hän olisi kuunnellut mitä tohtori ja Zofija keskustelivat. Hän tuijotti
-vilkkumatta eteensä ja hymähti välillä itsekseen.
-
--- Ihmeellistä, sanoi hän äkkiä, etten minä tänään kirkossa voinut
-vaipua hartauteen. Se oli mahdotonta.
-
-Zofija kääntyi häneen hämmästyneenä. Tohtori ei näyttänyt sitä
-erityisesti ihmettelevän.
-
--- Oli ehkä liian kuuma, sanoi Zofija.
-
--- Niin, ja sitte...
-
--- Mitä? kysäsi Zofija hätäisesti ja odottamatta vastausta, hän jatkoi:
-mutta te olette tottunut suurkaupungin kirkkoihin ja komeuksiin.
-Minulle meidän vanha kirkkomme on rakkaampi kuin mikään katedraali
-maailmassa.
-
-Eliza katui että hän oli tullut lausuneeksi noin, sillä hän huomasi
-että Zofija rouva siitä loukkaantui. Hän käänsi sentähden puhelun aivan
-toisaalle. Mutta kotiin tultua, kun Zofija rouva oli kadonnut kyökkiin
-ja he tohtorin kanssa istuivat kahden puutarhassa, palasi hän siihen.
-Tohtori mahtoi hänet toki ymmärtää.
-
--- Ensin kun astuimme ylös kirkolle, sanoi hän, puut ympärillä
-humisivat, viljavainiot alhaalla kylällä aaltoilivat, tuolla vieri
-virta ja avonaisista kirkonovista kuului laulua, niin mieleeni jo
-lankesi suloinen rauha, samallainen kuin Varsovassa kirkossa ennen kun
-olin lapsi. Mutta sitte kun astuimme sisään ja näin nuo kuluneet liput,
-alttarilla likaiset liinat ja risaiset matot! Urut rämisivät, naiset
-kirkuivat aivan korvani juuressa, ilma oli tukahduttava... Ensin sitä
-katselin uutuuden viehätyksellä, mutta sitte saatoin korkeintain sääliä
-ja odottaa että messu loppuisi.
-
-Puhuessaan hän katseli eteensä. Tohtori tarkasti häntä vilkkumatta. Hän
-ei puhunut pilkatakseen, päin vastoin olivat hänen kauniit kasvonsa
-tavallista totisemmat.
-
--- Vai niin, vastasi tohtori lyhyesti hänen sanoihinsa.
-
--- Ettekö te ymmärrä minua? hämmästeli Eliza.
-
--- En.
-
--- Ette! No, minä selitän. Jos minun henkeni uhkuu yleviä tunteita, jos
-minun sieluni sulaa autuuteen, niin minun välttämättömästi täytyy olla
-ympäristössä, joka on niiden kanssa sopusoinnussa. Jos ympäristöni on
-rumaa, niin se hävittää sielustanikin kauneuden.
-
--- Käsitteet kauneudesta voivat olla moninaiset, sanoi tohtori tyynesti.
-
--- Tietysti. Mutta eiköhän ne kaikilla sivistyneillä enemmän tai
-vähemmän likentele toisiaan? Emmekö me kaikki juuri kirkossa ennen
-kaikkia kaipaa kauneutta? Mitä meillä oikeastaan on jokapäiväisessä
-elämässä? Kaikki on menneisyydessämme, suurissa muistoissamme.
-Sankarimme lepäävät marmorilevyjen alla kirkoissamme. Siellä saamme
-unohdusta, siellä lievennystä. Kuinka monta kertaa siellä pilarien
-siimeksessä, kun rintaa on riuhtonut ja sydän on vuotanut verta, olen
-rukoillut ja polvillani laahautunut pyhän Maarian alttarin juurelle.
-Ja uutena ihmisenä olen sieltä palannut. Ajatukseni tulivat kauneiksi,
-sillä ympäristöni oli kaunista...
-
-Ikäänkuin äkkiä pelästyen avomielisyyttään, hän vaikeni ja kätki kasvot
-syliinsä. Hän ei voinut sietää tohtorin silmäystä. Outona se tuijotti
-häneen. Eikä hän sanonut mitään, katseli vain. Se kiusasi Elizaa, hän
-tunsi olevansa ikäänkuin lyöty. Hänen täytyi voittaa takaisin asemansa.
-Hän nosti katseensa.
-
--- Yleensä minä kaikkialla kaipaan kauneutta ja sopusointua. Jos minä
-istuudun kivelle metsään, aivan yksinkin, niin järjestän hameeni
-lankeamaan kauneiksi poimuiksi. Jos minulla on kultainen rintaneula,
-niin en saa siedetyksi hopeista rannerengasta käsivarrellani. Minä saan
-siitä tavasta, jolla ihminen pukeutuu, heti vaikutuksen koko hänen
-olennostaan, jo ensi näkemältä. Ettekö te ymmärrä tätä?
-
--- Niin, vastasi tohtori äänellä, joka yhtä hyvin teki vastauksen
-kieltäväksi kuin myöntäväksi. -- Mutta ajatelkaa, jatkoi hän sitte
-hiljaisella äänellä ikäänkuin hän olisi ollut väsyksissä, -- että te
-tuntisitte nuo kaikki ihmiset, jotka vasta näitte kirkossa. Tiedätte
-tuosta äidistä, että häneltä vasta kuoli lapsi, tuosta miehestä, että
-hänen luonaan hiljan tehtiin kotitarkastus, tuon naisen mies läksi
-Amerikkaan, tuo taistelee jokapäiväistä taistelua köyhyyden kanssa,
-tuo juo ja perhe kärsii kotona. Silloin te säälisitte jokaista ja te
-katselisitte heitä toisilla silmillä.
-
-Eliza oli mietteissään, pää käden varassa hän tuijotti alas eteensä.
-Hän ei huomannut, miten väsyneeltä Budris näytti.
-
--- Minun täytyy lähteä levolle, sanoi tohtori.
-
-Eliza jäi siihen yksin miettimään.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Zofija rouva oli varma siitä, että kaunis Eliza täytti tohtorin mielen
-öin päivin. Ei sitä tosin saattanut nähdä, sillä tohtori oli aivan
-entisellään, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi siitä.
-Tohtori ehti siten vähemmin miettiä tautiaan ja huoliaan. Ehkä elämän
-toivo hänessä piankin elpyisi. Ja Eliza rouva, hän oli rakastunut,
-auttamattomasti. Hän oli kirjoittanut isälleen. Mikähän vastaus
-sieltäkin tulisi? Ehkei vastausta ensinkään. Sääli Eliza raukkaa! Hän
-toivoo tohtorin parantumista, hän ei sitä epäile hetkenäkään. Mutta jos
-hän kuolee, miten hän sen kantaa?
-
-Eliza oli hurmaava olento, mahdotonta oli olla häntä rakastamatta.
-Pikku Jadviga neitikin oli häneen aivan ihastunut. Kun hän tohtorin
-kanssa oli puutarhassa istumassa, mikä ilo Zofijalle herättää heidät
-puheistaan ja asettaa heidän eteensä höyryäviä sokerileivoksia,
-sellaisia joista hän tiesi heidän pitävän! "Voi te kultainen olento!"
-huudahti usein Eliza, loi häneen kiitollisen katseen kauneista
-silmistään ja kurottautui suutelemaan hänen poskeaan. Ja tohtorin
-totisille kasvoille lensi miltei hymy. Hän jäi sitte istumaan heidän
-kanssaan, he lukivat hänelle ääneen, milloin Mickiewicz'iä milloin
-Kondratowicz'ia.
-
-Zofija rouvan luona kävi paitsi oman kylän sairaita, ihmisiä pitkiltä
-matkoilta hakemassa lääkkeitä. Zofija keitti niitä itse yrteistä,
-joitten terveellisen vaikutuksen hän ollessaan muutamina vuosina
-vaarallisesti sairaana, itse oli kokenut vanhojen ämmien neuvosta. "Hän
-se on ollut vaarallisin kilpailija praktiikilleni" oli tohtorin tapana
-sanoa. Zofija ei lääkkeillään auttanut muita kuin köyhiä. Hän tunsi
-kaikki kylän koirat, kissat ja hevoset. Hän piti huolta siitä, että
-lapset oppivat lukemaan, kapakoitsijat häntä karttoivat ja juopuneet
-vaistomaisesti peräytyivät. Papit häntä pelkäsivät kuin rikoksen
-tehnyt rippi-isää. Merkillistä oli millä hän eli, sillä hänen pienen
-kaupungintalonsa vuokrahinta ei ollut suinkaan suuri. Mutta hänellä
-oli paljon ystäviä ympäri maata ja ne lähettivät hänelle lahjoja
-milloin missäkin muodossa, milloin naulan hyvää teetä, milloin uuden
-kirjan, milloin muodikkaan puvun. Sentähden hän aina saattoi seurata
-aikaansakin. Hänen luonaan kävi kesäisin paljon vieraita. Tänä kesänä
-oli hän sentään ilmoittanut tuttavilleen, ettei hän voinut heitä
-pitemmäksi aikaa ottaa vastaan, sillä hänen luonaan oleskeli sairas,
-joka tarvitsi lepoa.
-
-Tätä sairasta hän rakasti koko sydämmellään. Hän olisi hänen tähtensä
-voinut antaa elämänsä ja hänen rintansa pusertui kokoon ajatellessa
-että hän kuolisi! Hänen täytyisi hänet haudata, niinkuin hän oli
-haudannut kaikki elämänsä unelmat, ja Eliza joka suloisena kuin
-lintunen lämpöisiltä mailta oli lentänyt hänen yksinäiseen kotiinsa,
-menisi pois, isänsä luo. Hän jäisi yksin, tätä kesää seuraisi pitkä
-talvi...
-
-Tai entä jos veisivät tohtorin vankeuteen? Hän oli sitä odottanut joka
-päivä. Varsinkin kun postilaukku tuli, olivat kaikki kuumeentapaisessa
-jännityksessä sen ympärillä, ja kun ei kirjeitä tullut, vetivät
-he helpoituksen huokauksen. Zofija rouva kääntyi sitte likaisen
-juutalaisen puoleen ja sanoi hänelle nauraen:
-
--- Ai ai, teitä, Mooses, kun toitte tyhjän laukun! Mutta menkää nyt
-kuitenkin kyökkiin ja sanokaa että antavat teille teetä!
-
-Ja kun juutalainen oli mennyt, lisäsi hän kuiskaten:
-
--- Se on rikas tuo kuin itse Juudas, mutta kävelee, noin kurjasti
-puettuna!
-
--- Onko se mahdollista! naurahti Eliza.
-
-Zofija oli tottunut sellaiseen.
-
-Hänen rakastaan uhattiin kahdelta puolelta. Mille antaisi mieluummin?
-Melkeinpä -- kuolemalle.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Päivä oli kuuma. Eliza ja tohtori seisoivat puutarhassa. Heillä oli
-kummallakin sylissään kissanpoika ja kumpikin kehui omaansa. Tohtori
-oli harvinaisen terveen näköinen, Eliza vaaleassa puvussaan hiukan
-unisen näköinen ja kuumuudesta veltto. Zofija kitki rikkaruohoja
-kukkalavalta ja vilkasi heihin tuontuostakin. Leikkiessään siinä olivat
-he sopusoinnussa keskenään. Jos he joutuivat hiukankin syvällisempiin
-aineisiin, olivat heidän mielipiteensä aina ristiriidassa.
-
-Hetken perästä lähtivät he kävelemään. Eliza oli likeisestä
-havumetsästä tavannut niin ihanan, kuivan kohdan, jonka hän tahtoi
-näyttää tohtorille. He ottaisivat mukaansa peitteen, kirjoja ja
-viulun ja Zofija tulisi sinne heitä tervehtimään. He olisivat siellä
-päivällisiin asti. Eliza oli aivan innoissaan.
-
-Päivä paahtoi, kärpäset surisivat. Kylän kansa oli heinänteossa
-suurella niityllä. Tuntui virkistävältä katsella kirjavaa ihmisjoukkoa,
-jonka käsissä viikatteet nousivat, laskivat.
-
--- Mikä kaunis taulu! sanoi Eliza hymyillen ja viittasi kädellään
-niittyä kohti.
-
--- Minun käy heitä sääli tässä hirveässä kuumuudessa, sanoi tohtori.
-
--- Mutta ovathan he niin tottuneet! Heistä tuntuu kai samalta kuin
-meistä kun olemme tanssineet tulisen masurkan. Ettekö usko?
-
-Tohtori loi häneen pitkän silmäyksen ja Elizasta tuntui siltä kuin
-hänet olisi saatu kiinni rikoksesta. He seisahtuivat aitaviereen
-katselemaan. Aivan likellä niitti kaksi nuorta tyttöä. He olivat
-lyhyissä hameissa, puukengät paljaissa jaloissa, paitahihasillaan.
-Kun he kyykistyivät työssään, paljastui päivettynyt rinta. Tohtori
-puhutteli heitä ystävällisesti ja kun he antoivat ujoa vastaustaan,
-hymyili hän. Eliza näki hänen ensi kerran hymyilevän. Se oli omituista,
-myötätuntoista hymyä. Tytöt nauroivat ja pyyhkivät paidanhihalla hikeä
-otsaltaan. Toinen heistä oli rokonarpinen.
-
--- Eivät he olleet mitään kaunottaria, sanoi Eliza, kun he taas kaksin
-astuivat tietä. -- Tuota maisemaa pitää katsoa niinkuin nykyajan
-tauluja: kokonaisuus on kaunis, mutta jos kiinnittää huomionsa
-yksityisyyksiin, niin näkee vain karkeita siveltimen vetoja.
-
-Tohtori loi häneen taas pitkän, tutkivan katseen. Elizan kasvoilla oli
-hieno, ystävällinen hymy, mutta hänen sanansa kaikuivat sydämmettömiltä.
-
--- Miltähän teistä tuntuisi, jos tuossa niityllä näkisitte hääräämässä
-joukon tyttöjä pitsiesiliinoissa, kultanahkakengissä, samettinauhoilla
-puristetuilla vyötäisillä; jokaisella olisi kihara tukka, punaiset
-posket, valkoinen kaula, valkeat, pehmoiset käsivarret, päässä siro
-pitsimyssy -- niinkuin kansa hienoston esittämänä tavallisesti esiintyy
-kuvaelmissa!
-
-Tohtorin katse ilkkui Elizaa vastaan.
-
--- Olette oikeassa, myönsi Eliza, -- ei se olisi kaunista ensinkään.
-
-Heidän keskustelunsa ei tahtonut oikein sujua senjälkeen. Heidän
-hyvä tuulensa oli poissa, eivätkä he enään yrittäneetkään mäelle
-havumetsässä, jonne Eliza alussa oli tahtonut tohtoria, vaan kääntyivät
-puolitiestä kotiin.
-
-Itse asiassa eivät he koskaan joutuneet sanasotaan. Ja kuitenkin
-tunsivat he elävänsä sotajalalla.
-
-Illalla tuli vieraita. Keskustelu oli vilkasta ja koski
-kansansivistystä ja liettualaisten ylioppilaitten tilaa venäläisissä
-yliopistoissa. Tohtori oli ikäänkuin keskipisteenä, jolle kaikki
-esiinkantoivat tietojaan ja mielipiteitään. Elizalle oli keskustelun
-aihe outoa ja hän pysyi sentähden aineen ulkopuolella.
-
-Illallispöydässä istui hän emännän ja Jadviga neidin välillä ja hänelle
-osoitettiin kaikkialta suurinta huomaavaisuutta. Mutta ne kysymykset
-jotka hänelle tehtiin olivat ulkopuolella sitä ainetta, josta
-puhuttiin, ne eroitettiin häntä varten, kohteliaisuudesta, jottei hänen
-olisi ikävä. Hän sen kyllä huomasi ja se häntä kiusasi. Hän ilostui
-sentähden suuresti, kun hän ulkoa kuuli laulua, -- joka antoi hänelle
-aihetta, anteeksi pyytäen, nousemaan pöydästä.
-
-Aurinko oli laskenut, taivas oli toiselta laidalta sininen, toisella
-viipyi ruskopilviä. Oli harvinaisen lämmin, ilmassa tuoksui kuivava
-heinä ja liljat, joita pilkisti esiin joka mökin pienestä puutarhasta.
-Käki kukkui harvaan jostakin etäältä ja rannalla pensaikossa vihelteli
-yksinäinen satakieli. Hiljaisuuden halki vieri tyttöjen laulu
-kirkkaana, surumielisenä.
-
-Eliza asteli sitä kohti. Se tuli niityltä. Hän avasi veräjän ja käveli
-lakastuvan heinän ylitse. Keskellä niittyä seisoi viisi tyttöä,
-haravoihinsa nojauneina. He olivat liikkumattomina ja kertoivat
-laulussaan ruuttaseppeleistä ja valkoliljoista. Eliza seisahtui, laski
-käsivartensa rinnalleen ristiin ja kuunteli kappaleen matkan päässä.
-Äkkiä tytöt vaikenivat. He olivat huomanneet hänet vasta silloin. Hän
-likeni heitä hymyillen ja toivotti heille hyvää iltaa. Sitte ojensi hän
-likeisimmille molemmat valkoiset kätensä.
-
--- Kuinka te laulatte kauniisti! sanoi hän ystävällisesti.
-
-He olivat haaltuneissa puvuissa, jalat, käsivarret ja kaula paljaina.
-He olivat käyneet uimassa, hiukset olivat likomärät ja riippuivat
-hajallaan hartioilla. He kerääntyivät Elizan ympärille, sulkivat
-hänet piiriinsä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä painoivat he,
-vuorotellen kaikki viisi, niihin huulensa. Jos he vain olisivat
-tietäneet, että rouva piti heidän laulustaan, niin he kyllä olisivat
-käyneet laulamassa täällä jo ennenkin.
-
-Eliza ei itse asiassa ennen ollut huomannut heidän laulunsa kauneutta.
-Hänen korvaansa oli usein kohdannut raikuvat laulunsävelet metsästä,
-mutta vasta tänä iltana olivat ne hyväelleet hänen mieltään. Hän tunsi
-omituista lämpöä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hän oli miltei
-lankeamaisillaan tuon rokonarpisen tytön kaulaan. Tohtori oli hymyillyt
-juuri hänelle.
-
--- Herrasväki tulee, kuiskahti samassa yksi tytöistä ja kääntyi
-salaperäisesti nauraen toveriensa puoleen.
-
-Eliza näki veräjällä joukon naisia ja herroja. Se tympäsi häntä
-ihmeellisesti.
-
--- No niin, sanoi hän jyrkästi tytöille, -- laulakaa eteenpäin!
-
-Ja ylpeällä ryhdillä läksi hän astelemaan tulevia kohti.
-
-Tohtori, hartioillaan Zofija rouvan punainen villahuivi, ja Jadviga
-neiti astuivat edellä.
-
--- Herra tohtori, sanoi Eliza, -- kuinka kauniisti teidän tyttönne
-laulavat!
-
--- Sepä hauska kuulla.
-
-Jadviga tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja puhutteli heitä
-nimeltä. Hänen kättään he eivät suudelleet. Hän jäi heidän joukkoonsa
-ja pian oli hän heidän kanssaan laulamassa. Herrasväki kuunteli
-kappaleen matkan päässä. Tohtori tapasi hämmästyksekseen heiltä uuden
-laulun. Tietysti piti hänen kirjoittaa se muistiin. Hän kaivoi esiin
-paperipalan ja kynän ja istuutui aidalle sitä kirjoittamaan. Yksi
-tytöistä oli hänelle sitä sanelemassa.
-
--- Missä te kuulitte tämän laulun?
-
--- Niemenin toisella rannalla.
-
--- Kuka sitä lauloi?
-
--- Eräs vanha, Karaliene niminen ämmä.
-
--- Vai niin. Sepä on erinomaisen kaunis laulu. Olisikohan tuolla
-ämmällä aikaa käydä täällä kerran laulamassa minulle? Ehkä hän osaisi
-paljon lauluja?
-
--- Kyllä hän osaa lauluja sadottain. Mutta hän on niin huono, että
-tuskin hän pääsee tänne asti.
-
--- Pitäisi minun sitte käydä siellä.
-
--- Tohtori näytti voivan jatkaa puhettaan aivan äärettömiin. Zofija
-rouva siitä teki lopun huomauttamalla, että oli aika lähteä kotiin,
-kaste jo alkoi langeta.
-
-Vihreänä laaksomaana levisi niitty, sitä ympäröivät tummat metsät
-kuin kehyksinä. Ei lehahtanut lehvä, ei liikahtanut oksa, ei kuulunut
-kylältä ainoatakaan ääntä ja tyttöjen laulu eteni kaukaiseksi kaiuksi
-vain. Jo olivat sammuneet ruskopilvet auringonlaskussakin, idässä
-kohosi kuusen latvojen yllä kalpean kirkas taivas ja lännessä oli se
-syvän sininen.
-
-Nuoriso leikki puutarhassa. Äkkiä kuului Elizan ääni kutsuvan tohtoria
-sisään. Hän seisoi pöydän luona ruokasalissa.
-
--- Te aivan unohdatte lääkkeenne, sanoi hän nuhdellen. -- Ja ties onko
-teille terveellistä olla puutarhassakaan näin myöhään.
-
-Hän nosti häntä vastaan lasin. Ja ikäänkuin äkkiä huomaten
-runottomuutta kehoituksessaan, hän hymyillen jatkoi:
-
--- Ajatelkaa, että tämä on helmeilevää viiniä, Unkarin upeista
-rypäleistä puserrettua! Minä sillä ensin kostutan huuliani. Olkaa hyvä!
-
--- Tässä tulee mielikuvitukselle todellakin vaikea koetus! sanoi
-tohtori tarttuessaan maitolasiin. -- Pitää ajatella, että tämä on
-viiniä! Ei, tiedättekö, minulta on aina puuttunut tuo fanttasiian
-korkea lento, joka voi ihmeitä matkaansaattaa. En voi tyhjentää tätä
-lasia.
-
-Hänen äänensä masensi Elizaa ja siinä piilevä pilkka nostatti hänen
-kaulansa ylpeästi pystyyn. Hänen huulillaan oli lyhyt vastaus, mutta
-hän ei saanut sitä lausutuksi. Tohtori piteli häntä katseellaan, hän
-ei päässyt paikalta, hän tunsi olevansa hänen tahtonsa alaisena. Hänen
-huulensa väräelivät, hän painoi käsiä rinnalleen kuin hädänalainen joka
-rukoilee armoa, pitsin alta kuultavat olkapäät vapisivat. Hän tunsi,
-että nyt seuraa joku sanomaton, kamala välttämättömyys, hän menettää
-tahtonsa ja vapautensa. Ja kooten viimeiset voimansa hän riuhtaisihe
-irti, iski tohtoriin säihkyvät silmät ja sanoi tukahdutetusti:
-
--- Päästäkää minut irti!
-
-Tohtori tarttui tyyneesti maitolasiin ja tyhjensi sen. Eliza heitti
-olkapäilleen huivin mennäkseen ulos, mutta pysähtyi ovelle ja virkkoi
-sieltä kuiskaten:
-
--- Mitä te oikeastaan tahdotte minusta? Te minua tutkitte kuin olisin
-lihakappale leikkuupöydällänne, te minulta urkitte tunnustuksia, joita
-en vielä ole kellekään ihmiselle ilmaissut. Te nuhtelette minua siitä,
-etteivät mielipiteeni ole yhtä demokraattiset ja jalot kuin teidän
-mielipiteenne. Ja millä oikeudella? Olenhan ventovieras ihminen, jonka
-kohtalo on heittänyt samaan taloon kanssanne...
-
-Hänen silmänsä iskivät tulta ja hän kiinnitti ne tohtoriin. Tohtori
-istui pöydän ääressä ja katseli alas eteensä ääneti. Hänen poskillaan
-oli heikko puna. Hänen käsivartensa lepäsi suorana pöydällä. Hän nosti
-katseensa ja sanoi tyyneesti:
-
--- Minä selitän teille huomenna, jos tahdotte. Nyt olette liian
-hermostunut.
-
-Eliza heitti ylpeästi taapäin päätään ja läksi ulos puutarhaan. Siellä
-soi viulu ja laulettiin iloisesti. Nauru raikui kauvas hiljaisessa
-illassa. Äkkiä muuan ylioppilaista tempasi viulun ja alkoi soittaa
-masurkkaa, toinen kiirehti kumartamaan Jadviga neidille ja kolmas alkoi
-pyytää Zofija rouvaa.
-
--- Eliza rouva, tulkaa tanssimaan, huusi Zofija, -- Eliza rouva, missä
-olette? Tulkaa!
-
-Eliza seisoi puuhun nojauneena. Siitä oli kauvan kuin hän oli kuullut
-tuon nuotin, sitte oli monta vuotta, se oli ollut Varsovassa. Hän ei
-ollut tanssinut pitkiin aikoihin, soitto, niin yksinkertaista kuin se
-olikin, meni hänen veriinsä, tietämättään oli hän asettanut vasemman
-käsivartensa suoraksi puun oksaa vastaan kuin valmiina masurkkaan
-ja oikean kätensä hyppysillä hän piteli hameensa lievettä. Pää oli
-pystyssä ja taipuili tanssin mukaan, silmät loistivat ja kengän kärki
-tapaili tahtia. Äkkiä seisoi tohtori hänen edessään. Hän kumarsi.
-Eliza hymyili häntä vastaan ja muutti käsivartensa puun oksalta
-tohtorin käsivarrelle. Vaippuen, kiikutellen he läksivät kiitämään alas
-puutarhan käytävää. Muut tanssivat vetäytyivät tieltä. Noin komeaa
-paria he eivät olleet nähneet. Nainen liiteli kuin pilvi, seuraavassa
-hetkessä tulisesti pyöritelläkseen ympäri.
-
--- Jesus Maria, kuului samassa Zofija rouvan ääni ruokasalin
-avonaisesta ikkunasta.
-
-Viulu lakkasi kuin salaman iskusta. Tanssivat päästivät toistensa
-kädet. Tohtori painoi nenäliinaa suunsa eteen ja Eliza tuijotti
-kivettyneenä ääntä kohti. Hetken kuluttua tulla läähätti Zofija rouva
-puutarhaan. Hän suuntasi askeleensa suoraan tohtoria kohti.
-
--- Vieläkö te elätte? Kuinka te voitte olla niin varomaton että
-tanssitte? Mitä te ajattelette, lapset?
-
-Jumalan kiitos, eikö muuta! He vetivät kaikki helpoituksen henkäyksen.
-Eliza oli paikalla muistanut santarmit!
-
-Se ilta loppui surullisesti. Tohtori täytyi saattaa vuoteeseen ja
-seuraava yö oli hänelle tuskallinen, onneton.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kalpeina ja levottomina Eliza ja Zofija kohtasivat toisensa aamulla
-ruokasalissa. Kumpikaan ei ollut nukkunut.
-
--- Hän makaa nyt, kuiskasi Zofija. -- Se tekee hänelle hyvää. Tämä oli
-hänelle vaikea yö. Hän puheli minulle vain kuolemastaan. Hän pyysi
-että me valitsisimme hänen leposijakseen kauniin paikan hautausmaalla,
-siellä kulmassa, jota korkeat lehmukset varjostavat ja josta virta
-näkyy.
-
-Zofija purskahti itkuun. Eliza lankesi polvilleen hänen eteensä ja
-kätki kasvot hänen helmaansa. Veri karkasi poskille, sydämmen täytti
-haikea tunne.
-
-Tohtori tahtoi levätä kauniilla paikalla, missä lehmukset humisivat,
-mistä virta näkyi. Sentähdenkö, että hän tiesi Elizan viihtyvän
-kauniissa ympäristössä...?
-
--- Hän ei saa kuolla, vaikeroi Eliza, -- hän ei saa kuolla, voi Zofija
-mitä me tekisimme?
-
-Zofija lohdutteli häntä. He eivät kuulleet kuinka askeleet lähenivät
-ovea. Ovi avautui, kynnyksellä seisoi -- tohtori. Eliza kirkasi
-pelästyksestä, mutta Zofija astui hymyillen häntä vastaan.
-
--- Kas vaan tohtoria, me hullut täällä suremme ja vapisemme teidän
-sairauttanne ja tässä te ihka elävänä astutte joukkoomme. Eiköhän olisi
-ollut parempi pysyä vuoteessa tänään?
-
--- Ei minun puolestani kannata huolehtia, ei minun ole mikään, sanoi
-tohtori.
-
--- Olette te kovin kalpea, väitti Eliza, hymyillen kyyneltensä seasta.
--- Voitteko suoda minulle anteeksi? Minä olen kovasti, kovasti katunut
-sitä eilistä masurkkaa.
-
--- Oma syyni se oli. Olin ajattelematon, sanoi tohtori ja istuutui
-tyynesti teepöytään.
-
--- Tänään te lupaatte olla oikein varovainen, eikö totta? Me emme
-ensinkään mene kävelemään.
-
--- Menemme hiukan, vain tänne likelle heinäniitylle, sanoi tohtori. --
-Ilma on niin kaunis ja lämmin.
-
--- Tulee ukkonen, saatte nähdä. Kuumuus on tukahduttava.
-
-Tohtori oli peloittavan kalpea, kuin haudasta noussut. Mutta hän puheli
-kuin muina aamuinakin.
-
--- Missähän Harmaa ja Valkoinen ovat? hämmästeli Zofija.
-
--- En ole niitä nähnyt koko päivänä.
-
-Eliza jätti teelasinsa kesken ja juoksi kissoja huutamaan. Hetken
-perästä hän palasi, kasvoilla voitonriemun ilme.
-
--- Hyvät herrasväet, nyt saatte nähdä oikein näytelmän! Pyydän tulkaa
-heti!
-
-Salaperäisesti hän avasi porstuan oven ja kiirehti itse edellä
-jättämättä hetkeksikään silmältä minkä vaikutuksen hänen näytelmänsä
-tekisi tohtoriin ja Zofijaan. He seurasivat häntä uteliaina. Puutarhan
-käytävällä oli koko kissaperhe. Pienellä harmaalla kissanpojalla oli
-hiiri, elävä hiiri, joka vitisi ja yritti pakoon. Emäkissa katseli
-ylpeänä sitä taitoa, jolla poikanen osasi pidellä ensimmäistä hiirtään.
-Se päästi sitä irroilleen, antoi sen juosta nurmeen, hyökkäsi sitte
-sen niskaan, paineli, pyöritteli, kieritteli sitä käpälillään. Se oli
-hurjaa leikkiä ja valkoinen pikku kissa yritti mukaan, mutta toinen
-murisi sille uhkaavasti ja sen silmät kiiluivat vihriöinä.
-
--- Tohtorin kissan ensimmäinen hiiri, lausuivat Eliza ja Zofija
-ylpeästi kuin yhdestä suusta. -- Mitkä erinomaiset kissantaipumukset
-sillä ovat!
-
-Tohtori pudisti päätään ja tekeytyi tyytymättömän näköiseksi.
-
--- Koko minun kasvatukseni on ollut turhaa. Raaka luonto on saanut
-jalansijaa kissassani, josta aioin hienostunutta, sivistettyä eläintä.
-
-Eliza ja Zofija purskahtivat nauruun. Sitte he kaikki istuivat pitkän
-aikaa katselemassa kissaperhettä.
-
-Päivä tuli tukahduttavan kuuma. Hengenahdistus näytti vaivaavan
-tohtoria. Hän ei saanut olluksi levolla.
-
-Päivällisen jälkeen tuli hän pyytämään Elizaa kävelemään kanssaan. He
-suuntasivat askeleensa heinäniitylle. Ukkonen jyrisi etäältä, mutta
-taivas oli kirkas ja keveitä, punertavia hattaroita uiskenteli sinessä.
-
--- Minusta tuntuu siltä, sanoi tohtori, -- että jollen nyt teille puhu,
-niin on se myöhäistä.
-
-Hän käveli kumarruksissa, käsivarret olivat ristissä hänen rinnallaan.
-Hän oli hienossa, vaaleanharmaassa puvussa, lakki oli asetettu
-päälaelle niin, että korkea otsa jäi vapaaksi. Hänen kasvonsa
-olivat kalpeat, suu lujasti suljettu, posket kuopilla ja ilmeestä
-hänen piirteissään mahdoton päättää mitä hän ajatteli. Eliza astui
-hänen rinnallaan, totisena, juhlallisena niinkuin häntä olisi viety
-ratkaisemaan elämänsä kohtaloa.
-
-Niitty tuoksui. Heinät olivat jo kuivat ja raoilla. Kauvempana hääri
-ihmisjoukko korjaamassa niitä latoihin ennen sateen tuloa. Heiniä
-mätettiin suuriin kuormiin ja neljän hevosen vetäminä vierivät ne
-täyttä karkua niittyä pitkin maantielle ja sieltä ylös mäelle, jossa
-oli kartano. Oli aivan tyyntä, aurinko poltti. Tohtori istuutui
-heinärukoon ja Eliza asettui hänen viereensä. Tohtori nojasi
-kyynärpäitä polviinsa ja katseli pitkän aikaa ääneti eteensä. Eliza ei
-uskaltanut häntä häiritä.
-
--- Minä tiedän, alkoi tohtori tyynesti, -- että te rakastatte minua. Ja
-te tiedätte että minä rakastan teitä.
-
--- Tiedän, vastasi Eliza hiljaa.
-
--- Minä olen rakastanut teitä siitä asti kun me kerran vahingossa
-lapsina jouduimme leikkimään samaan heinärukoon heinäniityllä.
-Muistatteko sitä?
-
-Eliza vastasi tuskin kuuluvasti.
-
--- Päivä oli kesäinen niinkuin tämäkin ja ukkonen jyrisi
-kaukaisuudesta. Me olimme lapsia silloin. Minä olen kärsinyt paljon,
-paljon senjälkeen, ja isänmaani surkean kohtalon rinnalla on suurimpana
-kärsimyksenäni aina ollut se, etten teitä saanut. Ettekö te silloin
-minua rakastanut, ettekö silloinkaan sinä talvipäivänä, jolloin
-tapasimme toisemme puukäytävässä ja puhelimme keväästä?
-
--- Rakastin, kuiskasi Eliza. -- Mutta en ymmärtänyt että se oli
-rakkautta. Se oli minusta niin mahdotonta... Ja siinä hän punastui --
-juopa minun ja teidän välillänne oli mielestäni niin suuri.
-
--- Niin, te olitte silloin liian lapsi ymmärtääksenne ett'ei
-sivistyneitten ihmisten välillä ole juopaa vaikka ovatkin eri
-säätyluokista ja siksi minä odotinkin kaksi vuotta tehdäkseni teille
-uudestaan kysymykseni.
-
--- Voi tiedättekö, minähän olin aivan ilman johtoa, äitini oli kuollut,
-isäni matkusteli pitkin maailmaa, Zofija rouva, ainoa, joka oli
-minua johtanut, oli mennyt naimisiin ja muuttanut pois. Oikusta minä
-menin naimisiin miesvainajani kanssa. Me olimme erään ystävättäreni
-kanssa pilalla lyöneet siitä vetoa... Isäni ei häntä kärsinyt, mutta
-minä en hänen varoituksistaan välittänyt. Minä otin hänet, hän oli
-ulkomuodoltaan niin kaunis... Voi minä olen sen tekoni saanut kalliisti
-maksaa. Koko elämäni se on minulta ryöstänyt.
-
-Eliza purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Yhä hellempänä tohtorin
-katse häntä seurasi.
-
--- Menisi päiviä ennenkuin saisin teille kerrotuksi kaikki kärsimykseni
-avioliittoni ajalta! Monasti minä aioin itseni surmata, mutta en saanut
-sitä tehneeksi. Itsemurhassa on mielestäni aina ollut jotakin niin
-rumaa. Aioin karata ja jättää mieheni, mutta minne olisin paennut?
-Isäni, veljeni olivat minut hyljänneet, Zofija rouvasta en tietänyt
-elikö hän edes. Sukulaisia minulla ei ollut.
-
--- Ajattelitteko te koskaan minua? kysyi tohtori.
-
--- En. Te olitte mielestäni aivan haihtunut. Vasta täällä kun teidät
-tapasin, muistin nuo päivät lapsuutemme ajoilta. Ja te olitte heti
-mielestäni niin ihmeellisen tuttu... Mutta minä ajattelin että
-rakastitte Jadviga neitiä. Onhan hän niin suloinen. Eilenkin täällä
-niityllä, kun tytöt lauloivat, lauloi hän niiden mukana noita lauluja,
-joita te niin rakastatte. Hän ymmärtää seurustella kansan kanssa, jota
-te niin rakastatte... Miksi...?
-
-Hän katseli tohtoriin kysyvänä.
-
--- Niin -- sanoi tohtori miettiväisesti, -- miksi minä itse asiassa
-en rakastunut häneen? Minä vertasin häntä ja teitä keskenänne ja
-sanoin itselleni, että hän se minua oikein ymmärtäisi, minulle oikein
-sopisi. Teidän ja minun mielipiteeni aina joutuvat ristiriitaan,
-sillä kasvatuksemme on ollut tuiki erilainen. Mutta ihmeellisellä,
-salaperäisellä voimalla te minua pitelitte nyt, niinkuin silloin
-lapsuuden päivinä... Nyt se oli myöhäistä.
-
-He vaikenivat. Elizan silmät olivat alas painuneet. Pitkät, mustat
-silmäripset lepäsivät poskipäillä. Hän aukaisi kosteat silmänsä.
-
--- Suokaa minulle anteeksi sen mitä tein, en tietänyt mitä tein! Voi
-suottehan?
-
-Hän väänsi käsiään ja hänen äänensä rukoili.
-
--- Olettehan itse kärsinyt yhtä paljon kuin minä. -- Niin, mutta syy
-oli minun. Voi minua onnetonta. Kun saisin tehdyn tekemättömäksi!
-
-Hän oli liikuttava kyyneleettömässä tuskassaan. Tohtori katseli häntä
-hellästi.
-
--- Ottakaa minut nyt, lausui hän äkkiä rukoillen, -- antakaa minun
-seurata itseänne! Minä hoidan teitä niin hellästi, en luovu luotanne
-hetkeksikään. Ottakaa minut vaimoksenne, rakastattehan te minua!
-
-Hän hymyili ja nosti häntä vastaan valkeat, paljaat käsivartensa. Hän
-tarttui hänen käteensä ja painoi siihen kuumat huulensa. Tohtori sysäsi
-hänet luotaan. Piirteet hänen kasvoillaan olivat kuin kivestä.
-
--- Se on nyt myöhäistä, sanoi hän kovalla äänellä. -- Minä en
-enään kuulu itselleni: olen kuolemalle kihlattu. Minä en saa teitä
-omistaa! Jos teitä suutelisin, veisin teidät hautaan mukaani, minun
-henkäyksessäni on myrkkyä, minä en saa teitä liketä.
-
-Eliza heittäytyi hänen eteensä ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri.
-
--- Voi ottakaa minut mukaanne hautaan. Minä tahdon kuolla kanssanne.
-Mitä minulla enään on maailmassa jos te menette pois? -- Hyvä Jumalani,
-puhdas, pyhä neitsyt, Maariani, kuningattareni, anna hänelle elämä! Hän
-on vielä nuori, sinä et voi tahtoa ottaa häntä pois...!
-
-Eliza oli lamassa puun juurella, kasvot ja kädet korotettuina taivasta
-kohti. Kun hän hänen nuorta elämäänsä rukoili, hymyili hän kyyneltensä
-seasta ja hänen äänensä väräeli.
-
--- Te rukoilette mahdottomia, sanoi tohtori.
-
-Eliza oli siinä polvillaan kietovan kaunis. Hänen kosteat silmänsä
-katselivat kaihoten hänen kasvoihinsa, hänen povensa kohoili, hänen
-avoimet huulensa näyttivät janoavina rukoilevan suudelmaa. Hän
-väänteli käsiään. Äkkiä tarttui tohtori molemmin käsin pitelemään
-otsaansa ikäänkuin hän olisi järkeään peljännyt. Eliza katseli häneen
-vilkkumatta. Hän hymyili.
-
-Hänen hymyilynsä huumasi, häikäisi. Eliza laahautui hänen luoksensa
-ja heittihe hänen syliinsä. Tohtori tarttui kovin käsin hänen
-käsivarsiinsa.
-
--- Ei edemmä, sanoi hän. -- Nyt me menemme sisään. Posti on kai jo
-tullut. Te saatte ehkä kirjeen isältänne. Toiste kerron teille enemmän
-itsestäni, jos tahdotte kuulla.
-
-Eliza nousi ja pyyhki kasvonsa. Ääneti he astuivat taloa kohti.
-Aitavierellä seisoi ajopeli ja mies sitoi kiinni hevosia. Nähdessään
-tohtorin hän tuli häntä tervehtimään ja ojensi hänelle kirjelipun. Se
-oli rypistynyt ja ilman päällekirjoitusta.
-
--- Mistä se on? kysyi tohtori pahaa aavistaen.
-
--- Apteekkarilta.
-
-Tohtori aukaisi sen ja silmäili läpi lyhyen sisällön. Eliza ei
-ennättänyt sitä häneltä kysyä ennenkuin Zofija hymyillen ja liehuttaen
-kirjettä ilmassa, likeni heitä.
-
--- Eliza rouvalle kirje! huusi hän jo kaukaa.
-
-Eliza tarttui siihen vapisevin käsin. Hän tunsi käsialan, hän tunsi
-sinetin. Se oli hänen isältään. Tohtori taas ojensi kirjeensä Zofija
-rouvalle. Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Alla ei ollut nimeä. Se
-sisälsi ainoastaan sanat: "Santarmit voivat minä hetkenä hyvänsä olla
-teillä".
-
-Zofija kävi kalpeaksi kuin vaate, kauhu painoi leimansa hänen
-kasvoihinsa.
-
--- Jesus Maria! sai hän kuiskatuksi.
-
-Sitte kokosi hän järkensä ja alkoi ryhtyä valmistuksiin odotettujen
-vastaanottamiseksi. Luultavasti tekisivät he täällä kotitarkastuksen.
-Eliza sai unohtaa kirjeensä ja olla apuna. Mutta mistä päästä he
-alkaisivat, mikä oli talossa vaarallisinta? Mikä hävitettäisiin
-ensin? Zofija väänsi ovet lukkoon, astui kirjakaapin luo ja avasi
-sen. Sitte hän kiiruhti piironkinsa laatikkoa avaamaan, meni taas
-takaisin kaapille ja alkoi sieltä etsiä. Pian oli hänen käsissään pieni
-kirjaläjä.
-
--- Nuo ovat poltettavat! sanoi hän hätäisesti. -- Ne ovat
-liettuankielisiä kirjoja. Eliza, katsokaa ulos ikkunasta, näkyykö
-mitään?
-
--- Ei mitään.
-
-Uuniin sytytettiin tuli. Sinne heitettiin vanhoja kirjeitä ja
-kellastuneita papereja. Zofija oli ne pelastanut edellisistä
-kotitarkastuksista. Nyt antoi hän niiden mennä. Hän oli polvillaan
-laatikkonsa edessä, tuli loimotti huoneen valkeilla seinillä, punersi
-Zofijan kasvot ja valaisi tohtorin taipuneen vartalon, kun hän astui
-ohitse. Hän käveli pitkin askelin edestakaisin salin päästä ruokasalin
-päähän. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, hiukset roikkuivat
-poskille.
-
--- Eliza, kuiskasi Zofija, -- ottakaa tämä käärö, siinä ovat
-miesvainajani kirjeet, en raaski niitä polttaa enkä tahdo että niitä
-tutkitaan, piiloittakaa ne jonnekin, vaikka rannalle. Eihän mitään näy
-maantiellä?
-
-Eliza kiirehti pois ja tohtori sulki oven hänen jälkeensä. Hetkisen
-vielä lisäsi Zofija sytykettä uuniin. Sitte lankesivat hiiltyneet
-paperit tuhaksi.
-
--- Missä minun musta nahkalaukkuni on? kysyi tohtori äkkiä. -- Se
-täytyy panna tallelle. Jollen minä palaisi, niin lähettäkää se
-ystävilleni, te tiedätte kyllä minne.
-
--- Kyllä, kyllä. Mutta se on Elizalla.
-
-Heidän piti odottaa Elizaa, joka oli mennyt rantaan. Jokainen hetki
-venyi kiusallisen pitkäksi. Vihdoin hän tuli. Laukku käärittiin
-vaatteeseen ja kätkettiin puutarhaan, perunamaahan. Ja niin oli kaikki
-valmista. Puuhaa oli kestänyt ehkä viisitoista minuuttia. Piti vain
-saada talon mieliala rauhaisan näköiseksi, jottei mikään herättäisi
-epäluuloa.
-
-Tohtori ja Eliza kävelivät puutarhassa. Taivas oli pilvessä, puissa
-pihisi salaperäisesti niinkuin rajuilman edellä. Kukkalatvat loistivat
-kirjavina. Liljat vain olivat varisseet. Niiden lehvät lepäsivät lumena
-nurmikossa. Latvassa oli vielä pari kukkaa. Ne tuoksuivat vienosti.
-
--- Mitä kirjoittaa kreivi, isänne? kysyi tohtori.
-
--- Hän on sairaana ja pyytää minua luokseen.
-
--- Onko hän maalla?
-
--- On. Syntymäkodissani, jonka te hyvin tunnette.
-
-Tuntui olevan niin paljon, paljon sanottavaa. Jälestäpäin he
-muistaisivat että siitäkin ja siitäkin olisi pitänyt puhua. Mutta
-kumpikin antoi nyt kalliitten viimeisten hetkien kulua lausumatta
-mitään. He vain katselivat toisiinsa. Äkkiä tohtori seisahtui
-liljalavan eteen ja loi Elizaan pitkän katseen.
-
--- Sanokaa se, pyysi Eliza.
-
-Hän ymmärsi että tohtori aikoi jotakin sanoa.
-
--- Tahdotteko jatkaa elämäntehtävääni?
-
--- Minä!... Voi jospa vain voisin!
-
--- Te voitte. Tulette isänne vanhalle maatilalle Liettuassa. Ruvetkaa
-rakastamaan kansaa, joka teitä siellä ympäröi. Saatte nähdä että se työ
-tyydyttää.
-
-Elizasta tuntui helpolta ja suloiselta tehdä tuo lupaus. Mutta kun hän
-sitte näki tohtorin kasvot ikäänkuin kirkastuneina seuraavan jotakin
-kaukaista, kaukaista, valtasi tuska hänen rintansa ja kyyneleettömänä
-hän vaipui nurmikolle. Hän kadottaisi hänet, hän ei häntä koskaan saisi
-nähdä...!
-
-Zofija rouva oli sillaikaa kyökissä. Oli tuotu marjoja kaupaksi.
-Hän läksi ruokasalista noutamaan rahaa ja vilkasi ulos ikkunasta.
-Silloin näki hän kaksi miestä sini- ja punakirjavissa puvuissa juosten
-likenevän taloa.
-
-Siinä he olivat, santarmit! Ilmoittaisiko hän heistä jo Elizalle
-ja tohtorille, jotka istuivat puutarhassa? Siihen ei enään ollut
-aikaa. Kalpeana hän hoippui ulos. Portti narisi. Läähättäen miehet
-seisahtuivat hänen eteensä. Ylpeällä ryhdillä kohtasi hän heidät ja
-kysyi lyhyesti:
-
--- Mitä herrat etsivät?
-
--- Meillä on käsky tulla vangitsemaan tohtori Petras Budrista, joka
-oleskelee teidän talossanne.
-
--- Odottakaa tässä.
-
-Hetken kuluttua hän tohtorin ja Elizan seurassa tuli takaisin.
-Santarmit uudistivat vangitsemiskäskynsä. Hänen piti seurata
-heitä voitin [meidän nimismiestä vastaava virkamies] asunnolle,
-jossa santarmipäällikkö odotti. Valmistusajan tuli olla lyhyimmän
-mahdollisen. Mitä hän oli tehnyt? Minne hän vietäisiin? Koska hän
-pääsisi vapaaksi? Sitä he eivät tietäneet; heille oli vain annettu
-vangitsemiskäsky.
-
-Zofija rouva käski miehet ruokasaliin odottamaan ja valmisti heille
-teetä. He eivät saaneet istuutua ja kiellettyä oli minkäänlaisten
-virvokkeidenkin nauttiminen. Hän sai heidät sentään houkutelluiksi
-ottamaan viinaryypyn ja lasin teetä. Siinä heitä kestittäessään kertoi
-hän heille tohtorin taudista ja kehoitti heitä hoitamaan häntä hyvin
-matkalla.
-
-Äänettöminä tohtori ja Eliza kokosivat tohtorin välttämättömimmät
-tavarat pieneen kääröön. Salaa Zofija ja Eliza keräsivät rahansa hänen
-kukkaroonsa.
-
-Ilta jo hämärsi. Sataa tuhutti ja ukkonen jyrisi etäältä. Metsä
-seisoi pimeänä, hiljaa, silloin tällöin nousi tuuli valtavasti sitä
-ravistamaan. Pilviä, suurina kuin vuoret, vieri taivaalle, salama
-välähti tuontuostakin valaisemaan maisemaa.
-
-Tohtori veti päällystakin ylleen, Eliza ojensi hänelle lakin, Zofija
-kietoi hänen hartioilleen suuren huivin. Santarmit katselivat
-äänettöminä. Ei kumpikaan naisista itkenyt, ei kumpikaan valittanut.
-Hämärä kätki peittoonsa heidän kärsivät kasvonsa. Kukaan ei ollut
-muistanut sytyttää tulta lamppuun.
-
--- Hyvät herrat, lausui Zofija rouva ja asettui rukoilevana santarmien
-eteen, -- hoitakaa tohtoria hyvin! Näettehän että hän on sairas, mies
-joka on kuolemaisillaan.
-
-Eliza mittasi heitä leimuvin katsein ikäänkuin hän olisi tahtonut
-heidät maahan polkea. Mutta hän ei sanonut mitään.
-
--- Olemmeko valmiit lähtemään? kysyi toinen santarmeista.
-
-Tohtori tarttui Zofijan käteen ja painoi siihen huulensa. Zofija sulki
-hänet syliinsä ja puhkesi valittaen itkemään. Eliza ei tahtonut päästää
-tohtorin kättä. Hän painoi sitä rinnalleen ja suuteli sitä uudestaan ja
-uudestaan. Kun he astuivat porstuan kynnyksestä, leimahti heleä salama.
-Sen salaman valossa näkivät he toisensa viimeisen kerran. Tohtori
-nousi rattaille, santarmit asettuivat molemmin puolin. Tuskin sai hän
-aikaa ojentamaan kätensä naisille. Piiska läiskähti, hevoset lähtivät
-liikkeelle.
-
-Kuin kiinninaulattuina seisoivat molemmat naiset. Salama lämmitti
-heitä, sade kasteli heitä. Äkkiä Eliza heräsi.
-
-Hän ei ole kaukana vielä, hänet voi vielä tavata. Hänen _täytyy_ vielä
-saada nähdä hänet. Hän heittäytyy santarmipäällikön jalkain juureen
-polvilleen. Hän vakuuttaa, hänelle, että hän on viaton. Hänen _täytyy_
-päästä vapaaksi!
-
--- Zofija, sanoi hän vilkkaasti, -- mennään voitin asunnolle. Ehkä
-saamme jotakin kuulla.
-
-Zofija suostui siihen, vaikka tietäen, ett'ei se mitään vaikuttaisi. He
-pukeutuivat tummiin sadetakkeihin ja kiersivät huivit päähänsä, jott'ei
-heitä tunnettaisi. Helmojaan nostellen he astuivat tietä pitkin. Satoi
-hiljaa, lämmintä sadetta. Kiiltomatoja näkyi nurmikosta. Ei kuulunut
-ääntä mistään. Omituinen toivo oli syttynyt heihin molempiin. Eliza
-odotti hengitystään pidellen.
-
-Voitin asunnon ikkunoista loisti tulta. Ohuiden uutimien läpi saattoi
-nähdä, että oltiin ruualla. Silloin tällöin kurottautui käsi jotakin
-ottamaan tai liikkui varjo edestakaisin.
-
--- Jääkää te tähän, sanoi Zofija kuiskaten, -- niin minä käyn kyökissä
-kyselemässä.
-
-Hän meni. Eliza seisoi pensaikossa, joka jäsen jännitettynä, jokainen
-hermo tähystelemässä. Portailta kolahteli ikäänkuin askeleita, sisästä
-saattoi kuulla ääniäkin. Hänen kenkiinsä oli tarttunut kerros märkää
-hiekkaa, hiukset olivat auenneet ja riippuivat olkapäillä. Päänsä
-liikkeillä hänen täytyi estää niitä pääsemästä kasvoille. Heinä hänen
-ympärillään oli korkeaa ja tuoksui. Hän kuuli oman sydämmensä lyönnit.
-Nyt nousi joku herroista, parrakas pää loi suuren varjon voitin salin
-seinälle, hän otti pullon käteensä... Tohtori mahtoi istua kauvempana,
-koskei häntä näkynyt... Tohtori tuolla, tuossa risaisessa talossa,
-häntä kuljetetaan pois, syytetään, aiotaan vangita. Hänet tappavat
-sillä tavalla... Mutta se ei saa tapahtua! Hänen täytyy se estää. Hänen
-päätöksensä oli valmis.
-
-Hän astui päättäväisesti ulos pensaastaan, kiiruhti portaille. Hän
-säpsähti. Pitkä mies, yksi santarmeista tarttui lämpimällä kädellä
-hänen käteensä.
-
--- Tästä ei päästetä ketään.
-
--- Väisty, kurja! huusi Eliza. Hän pelästyi. Hän ei ollut huomannut
-miestä, joka puoli nukkuen, sinelliinsä käärittynä oli istunut
-penkillä. -- Tiedätkö kuka minä olen ja sinä uskallat minuun koskea?
-
--- Se ei sinua auta, vaikka olisit kuka tahansa. Käänny vain takaisin.
-
--- Mene paikalla ilmoittamaan santarmipäällikölle, että överstinrouva
-Kochanowski tahtoo häntä puhutella. Mene!
-
-Eliza käski äänensä koko mahdilla ja polki jalkaansa maahan, mutta
-santarmi nauroi hänelle vastaukseksi. Hän nieli kiukkunsa ja ravistaen
-hiukset kasvoiltaan hän pistävällä ivalla jatkoi:
-
--- Vai niin, et tottele! No tiedänpä mikä sinun tapaisillesi herroille
-kelpaa -- -- se on... _kulta!_
-
-Hampaittensa välitse hän sihisten päästi viimeisen sanan, ja asetti
-suuren kultaisen rintaneulan santarmin eteen.
-
--- Sinä saat tämän, jos viet sanan päälliköllesi. Se on kultaa ja kivet
-ovat jalokiviä. Sinä saat sen, mutta mene paikalla.
-
-Mies ojensi kättänsä ottamaan neulaa. Hän alkoi ymmärtää ja nähtävästi
-heltyä. Mutta samassa tarttui joku takaapäin Elizan olkapäihin. Se oli
-Zofija rouva.
-
--- Tulkaa pois rakkaani, kuiskasi hän, -- me vain pahennamme hänen
-tilaansa, jos täällä viivymme. Tuo ei auta. Minä tunnen santarmit.
-
-Hän ei ollut päässyt kyökkiin. Santarmi oli sielläkin ollut
-vartioimassa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin. Molemmat
-naiset astuivat kotiin päin. Välistä voihkasi Eliza tuskallisesti kuin
-lapsi joka näkee pahaa unta.
-
--- Enkö minä saa häntä _koskaan_ nähdä? sanoi hän itsekseen ikäänkuin
-omia ajatuksiaan selvittääkseen.
-
--- Ehkä joskus, vastasi Zofija, -- jos hän elää siksi kuin päästävät
-hänet vapaaksi, mutta siitä ei tiedä koska se tapahtuu.
-
--- Mutta mitä hän on tehnyt? Hänhän oli viaton? Tämä on mahdotonta! He
-eivät voi häntä viedä. He tutkivat asian tuolla ja hän tulee kotiin jo
-täksi yöksi!
-
--- Te olette puolalainen nainen, sanoi Zofija rouva, -- ettekä tätä
-ymmärrä!
-
-Eliza kääntyi äkkiä ympäri. Valo voitin asunnon ikkunasta näkyi vielä.
-Kuului ääniä ja rattaitten räminää. He tekevät lähtöä, he tulevat ehkä
-tästä ohitse! Naiset seisoivat henkeä pidätellen. Sataa tuhutti hiljaa.
-Ukkonen jylisi etäällä. Oli pilkkosen pimeä.
-
--- Olkaamme ääneti, kuiskasi Zofija, -- hän kärsisi kaksin kerroin, jos
-tietäisi meidän olevan täällä.
-
-He seisahtuivat tiepuoleen aitaa vastaan. Ei kuulunut mitään pitkään
-aikaan.
-
-Nyt he tekevät valmistuksiaan, herrat pukevat ylleen. He eivät aavista
-mitä on tekeillä. Kun he ovat päässeet siihen, missä vainion aita
-alkaa, keskellä pilkkosta pimeää pysähtyvät äkkiä hevoset. Hän, Eliza,
-on karannut esiin piilostaan, tarttunut hevosten suupieliin. Hän käy
-käsiksi miehiin, hän... hän... keksii viimeisessä hädässä jonkun
-keinon. Hänen _täytyy_ keksiä. Taivaan kaikki Pyhät auttakoot! Eliza
-järjesti hiuksensa ja työnsi yltään huivin, joka saattoi olla hänen
-tiellään. Jo erottautui ääniä, piiska läiskähti, rattaat läksivät
-liikkeelle.
-
--- Nyt, huokasi Zofija rouva -- he hänet vievät, rattaat etenevät, he
-menevät toista tietä.
-
-Toista tietä! Elizalta tukahtui henki, ikäänkuin kova koura lakkautti
-sydämmen liikunnan. Hän lankesi suin päin maahan. Hetken kuluttua tunsi
-hän Zofijan hellän äänen kutsuvan kotiin. He menisivät pelastamaan
-laukkua, _hänen_ laukkuaan jonka olivat puutarhaan kätkeneet,
-kastumasta. Toisiinsa nojauneena he läksivät ja olivat tuskin päässeet
-katon alle, kun rajuilma oli valloillaan. Tuuli ravisti metsää, talon
-perustukset tuntuivat huojuvan, ukkosen jyrinä helistytti ikkunoita,
-salamat valaisivat yön pimeyden häikäisevän valoisaksi.
-
-Ruokasalin pöytä seisoi vielä katettuna. Piika oli lisännyt hiiliä
-teekeittiöön, se kiehua porotti kodikkaasti. Tuossa oli koskemattomana
-ja jäähtyneenä teelasi, jonka Zofija oli kaatanut _häntä_ varten.
-Kissanpojat olivat nukkuneet sohvalle, emäkissa liikkui levottomana
-lattialla ja naukui kun ukkonen jyrisi. Eliza istuutui sohvalle ja
-otti syliinsä harmaan pikku kissan. Hänen mieleensä muistui kuinka
-se aamulla oli leikitellyt hiiren kanssa. He olivat seisoneet ja
-katselleet. Aivan samalla tavalla piteli kova kohtalo nyt _häntä_. Hän
-istuu rattailla santarmien välissä, salama valaisee hänen kalpeita,
-sisäänpainuneita poskiaan...
-
-Salin pöydällä tapasi Eliza hänen veitsensä ja muutamia revittyjä
-paperiliuskoja. Hän ei saanut niitä sommitelluksi yhteen, vaikka
-koetti, niistä sai vain yksityisiä sanoja... Sohvan alla oli puun oksa,
-jolla hän oli leikittänyt kissoja. Eliza otti sen käteensä... Tohtorin
-kamarin ovi oli auki, siellä oli kaikki tavallisessa järjestyksessään,
-viulu pöydällä, paperit ja kynät... Kolkko tyhjyys kirkui vastaan
-kaikkialta, muistot saivat sydämmen vuotamaan verta joka askeleelta...
-Tuontuostakin sanoi Zofija rouva, jotakin hiljaisella äänellä ja
-siunaili salamoiden iskiessä.
-
-Äkkiä kuului kova koputus ikkunaan. Naiset säpsähtivät ja molempien
-mielessä välähti omituinen toivon tunne. Mutta se oli vain Jadviga,
-joka pyrki sisään. Hänen vaatteensa ja hiuksensa olivat läpimärät ja
-nyyhkien hän heittäytyi Zofija rouvan kaulaan. Sitte hän meni Elizan
-luo, joka äänettömänä, kyynelittä istui ruokasalin sohvalla. Jadviga
-lankesi polvilleen hänen eteensä ja painaen huuliaan hänen kädelleen
-lausui vähä väliä:
-
--- Oi, suokaa minulle anteeksi!
-
-Eliza ei ensin häntä huomannut. Vasta vähitellen hän heräsi kuin
-unesta kuuntelemaan Jadvigan tunnustusta. Hän oli ollut hänelle
-mustasukkainen, hän oli häntä vihannut, panetellut... Tyttö väänteli
-omantunnontuskissa ja surussa. Eliza sulki hänet syliinsä ja nojaten
-päätään hänen rinnalleen, puhkesi hän hurjasti itkemään.
-
--- Te annatte minulle anteeksi? rukoili Jadviga.
-
--- Ei, lapsi, ei ole minulla mitään anteeksi annettavaa. Molemmat
-olemme rakastaneet...
-
-Jadviga suuteli hänen kättänsä ja läksi. Läpi rajuilman ja yön kiirehti
-hän kotiin. Zofija saattoi hänet puutarhan aitaan asti. Kun hän palasi
-sisään, oli Eliza lähtenyt levolle. Zofija istuutui hänen vuoteensa
-laidalle.
-
--- Älkää itkekö rakkaani, lohdutteli Zofija. -- Aatteet vaativat
-uhrinsa. Hän ei ole elänyt turhaan. Hän kaatuu kuin urho
-taistelutantereelle.
-
--- Jospa hän kaatuisi, jospa kuolisi! sanoi Eliza hiljaa. -- Antaisin
-hänet mielelläni kuolemalle. Mutta minä kurja, julma, vasta polvillani
-rukoilin hänelle elämää.
-
--- Me emme usein tiedä mitä teemme... Antakoon Jeesus Kristus anteeksi!
-
--- On niin kamalaa ajatella että hän on raakojen ihmisten käsissä,
-heidän mielivallassaan, hän jonka sielu on hieno ja arka kuin liljan
-kukka... Jumalani, Jumalani älä kuule sitä rukousta, jonka sinulta
-vasta rukoilin, vaan ota hänen henkensä luoksesi...
-
-Hän asetti kapeitten sormiensa päät vastatusten rinnalleen ja rukoili
-kauvan ja kiihkeästi. Zofija oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä. He
-eivät enään pyytäneet hänelle elämää eikä kuolemaa, he rukoilivat vain
-Jumalan johtoa...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Parin päivän perästä läksi Eliza isänsä luo täyttämään rakkaansa
-elämäntyötä. Zofija jäi yksinäisyyteensä.
-
-Muutamia päiviä ennen joulua saapui heille sanoma tohtorin kuolemasta.
-Hän oli kuollut vankilassa, ennenkuin tutkintoa oli pidetty tai
-tuomiota langetettu.
-
-
-
-
-Vieraalla virralla.
-
-
-Vene liikkuu hiljaa alas virtaa, airot lepäävät, soutajat vaikenevat.
-Kuuman päivän ilta on raikas, veden pinnalla vaippuu sumu ja kuu nousee
-taivaalle suurena, värittömänä, kukkivien tuomien takaa.
-
-Professori itse pitää perää, soutua hoitaa Mihail Mihailovitsch,
-muut istumme kukin tuhdallamme työttöminä. Tuontuostakin laulaa
-Julia Ivanovna vienoa kansanlaulua, sillä välin puhelemme Moskovan
-tukahduttavasta kuumasta, jota koetamme unohtaa. Pukuja on päästetty
-hiukan huolimattomiksi, naiset ovat irroittaneet palmikkonsa; joku
-viheltelee, joku huudahtaa ärsytelläkseen kaikua. Jokainen nauttii
-vapaudesta, ensimmäisestä kesäpäivästä maalla.
-
-Minullahan on kirje taskussa, kirje Suomesta, kotoa, pikku siskolta,
-jonka posti vasta toi. Otan sen esille ja luen salavihkaa alun:
-
-"On yö, mutta en voi mennä levolle, sillä on niin kaunista. Järvi on
-tyynenä, peilikirkkaana, ikkuna on auki, satakielet laulavat. Äkkiä
-kuulen jonkun kävelevän. Se on Anni, joka nyt vasta tulee kotiin.
-Nähdessään minut ikkunassa, tulee hän luokseni ja ojentaa minulle
-kukkivan tuomenoksan..."
-
-Enempää en ehdi lukea, sillä nimeäni lausutaan ja minulta kysytään
-jotakin. Kätken kirjeen taskuuni odottamaan yksinäistä hetkeä.
-
-Toisella rannalla on mäki, puuton, kivetön. Laudan päällä onkii
-paljasjalkainen poika, joka välillä sylkee onkimatoonsa tehdäkseen
-sitä maukkaammaksi. Liikahtamatta hän tuijottaa oman kuvansa punaiseen
-paitaan, rikkinäisiin housuihin, pitkiin sääriinsä, jotka kertautuvat
-veden tyynessä. Mäkeä ylös kävelee venäläisen papin pitkään, mustaan
-huokkaan puettu mies. Hänen tukkansa on litistetty lasten käsien
-kaulailuun, sillä sylissään hän kantaa lasta, joka hellästi painaa
-poskensa hänen poskeensa. Kylällä haukkuu koira. Puutarhojen takaa
-näkyvät rakennusten katot ja kirkon risti. Kun veneranta katoo
-näkyvistä, vaikenevat vähitellen sen asukkaitten äänetkin. Kosteutta
-lankee janoovalle maalle ja hämärää lehdoille, joita aurinko on
-polttanut.
-
-Vesi on syvää ja tyyntä kuin syksyisen jään pinta. Metsässä liikkuu
-omituinen suhina kuin satakielten hyppimisestä oksalta oksalle.
-Ne laulavat vihellellen, viserrellen, raksutellen. Tuomen oksat
-retkottavat yli veden pinnan ja satelevat kukkiensa lunta virran
-mukaan. Mieleeni tulevat kansanlaulun sanat:
-
-    Tuomi on virran rannalla,
-    jonka juurella minä istuin.
-
-Ja minä hyräilen sitä hiljaa itsekseni, uudestaan ja uudestaan. Eteeni
-nousee koti sydänmaalla, jonka mökit nyt ovat uneen vaipuneet. Tyynenä
-siellä lepää järvi, sumu vaippuu kytömailla, aitan syrjällä seisoo
-tuomi. Ja tyttö, joka ei ole saanut unta heinävuoteellaan aitassa,
-astuu ulos tuomen juurelle ja taitellen oksaa puusta hyräilee sitä
-samaa nuottia:
-
-    Tuomi on virran rannalla,
-    jonka juurella minä istuin.
-
-Hameen alta näkyy päivettynyt jalka, paita on karkeana kaulalla,
-tukka on valkea ja silmät siniset. Minä hänet hyvin tunnen, hän on
-Anni, lapsinahan olemme leikkineet yhdessä. Minun tekee niin mieli
-mennä hänen luoksensa, tarttua hänen käteensä niinkuin ennen. Että
-juostaisiin kilpaa järvelle, otettaisiin venhe ja lähdettäisiin tuonne
-saarelle...
-
--- Nuori Suometar, nuori suomalainen rouva, mikä teidän on? Joko olette
-meihin kyllästynyt? Joko on ikävä?
-
-Heidän kaikkien katseet ovat minuun käännetyt. Olen venheessä vetten
-päällä, mutta kanssani ei ole Anni, lapsuuden ystävä; eikä saari tuolla
-ole kotosaareni. Professori heittää sikaarinsa veteen ja tarttuu
-huolestuneesti käteeni koettaakseen onko minun kylmä, Julia Ivanovna
-lakkaa polttamasta paperossiaan, silittää otsaani ja suutelee poskeani.
-Ja minä hymyilen heille ja vakuutan että olen ihan terve, että vain
-tulin muistaneeksi kotimaatani.
-
-Olen sinä hetkenä enemmän yksin kuin milloinkaan ennen. Mieleen hiipii
-kipeys, sydäntä alkaa särkeä, rintaa kuorii sanomaton kaiho. Olen niin
-köyhä, niin alastoin, kun ei maakaan allani ole omani!
-
-Se tunne tulee niin suurena että minä nöyrtyneenä, lamautuneena vaivun
-läjään. Sydän lyö, posket hehkuvat, hengitys on tukahduttamaisillaan.
-Tahtoisin ojentautua pystyyn seisomaan, antaa rinnan laajeta, koko
-henkeni voimalla tavotella ajatuksiini kaihoni määrää: Suomea. Mikään
-ei mua pitele. Poissa olen, kaukana täältä, siellä missä nyt on kevään
-yö ja kalpeina lepäävät järvet. Koivu on siellä sisareni, petäjä
-veljeni, jokainen kivi ystäväni, mättäät, nurmet uskottujani. Syliini
-minä suljen kukkivat maani, kuiskaan niille miten niitä rakastan,
-huuleni painan multaa hyväilemään, polvillani kiitän siitä, että Suomen
-omistan.
-
-On jo pimeä kun veneen kokka kolahtaa kotilaituriin. Nurmi on kosteaa,
-kilpaa juostaan ylös mäkeä professorin huvilalle. Samovaari kiehua
-porisee katetulla pöydällä. Rouvan tuolinkarmille on heitetty kauniisti
-ommeltu pyyhinliina. Nälkäisten innolla asetutaan pöytään. Ja minä
-sotken tuota vierasta kieltä, ja leikin ja nauran.
-
-Mutta kun kaikki ovat menneet levolle ja minä olen saanut kirjeeni
-luetuksi, hiivin ulos pimeään. On kuin kaikki olisi ijäiseen uneen
-langennutta ja minä ainoana elollisena olentona seisoisin avaruuden
-rannalla. Ja siellä minulle selviää mitä tämä kaikki on. Mieli tyyntyy
-ja rinta täyttyy riemulla.
-
-Tämähän on se josta monasti pelkäsin ettei sitä mulla olisi, tunne
-isänmaasta. Edessäni on valmiiksi viitattu tie, suuri elintehtävä.
-
-Nuoruuteni -- kaiken, kaiken mitä minulla on, sen annan sinulle Suomi,
-ihana kotini! Ota minut kokonaan. En sirpaletta voimistani jaa muualle,
-jotten olisi sinulle uskotoin, äiti, sinä jonka metsien huminassa
-kasvoin. Pieni on voimani, vähäiset varani, mutta ota vastaan ne! --
-Ja sinä taivasten Herra, ota minusta pois pahuus, sillä synnyinmaani
-hyväksi sinä panit minut elämään. Synnyinmaani köyhä minut tarvitsee.
-
-Olen painanut kädet rinnalle ja tuijotan eteeni kuolleeseen maisemaan,
-jota kuu valaisee. Minua palelee, palelee sieluun saakka. Kuusi, johon
-nojaan, ei kysy kyyneleitäni.
-
-Mutta siellä on nyt valoisa kevätyö. Koivun nuput ovat
-hiirenkorvalla... Miten sitä rakastan, sitä valoa, sitä kevätyötä, sitä
-koivua siellä!
-
-Nyt vasta sen tunnen. Tänneköhän kauvas minun täytyikin tulla jotta
-oppisin sen tuntemaan?
-
-Moskovassa keväällä 1894.
-
-
-
-
-Koketti.
-
-
-I.
-
-Pitkin askelin, syrjään vilkaisematta ja välinpitämättömien näköisinä
-astuivat Erkki Berg ja Akseli Latvala tyttökoulun sivutse. Suuri joukko
-tyttöjä siinä käveli odottamassa että ovet avattaisiin. Akseli sai
-yhtämittaa nostaa lakkiaan, mutta Erkki ei kuin ulkomuodolta tuntenut
-ketään koko joukosta.
-
--- Mutta täytyy sinun toki myöntää, että Anna on kaunis, sanoi Akseli
-Erkille jatkoksi heidän keskustelulleen.
-
--- Kaunis -- niin, kauneus on häälyvä käsite. Se on aivan maun asia.
-Minä puolestani en ihaile sellaista kauneutta kuin Annan, hänessä on
-liian paljon teeskentelyä, hän on täydellinen koketti.
-
-Erkki tulistui puhumaan kuin loukatun totuuden puolesta. Akseli nauroi.
-Samasta asiasta he olivat puhuneet monet monituiset kerrat. Erkkihän ei
-tuntenut Annaa. Anna ei ollut koketti, se oli kaikki luontoa hänessä.
-Kateelliset tytöt olivat hänelle keksineet sen nimen siksi, että
-pojat hakkasivat häntä enemmän kuin heitä. Kukaan toinen ei saattanut
-olla niin iloinen kuin Anna, niin veitikkamainen ja vallaton, niin
-luonnollinen.
-
--- Sen sinä vielä itse myönnät, kun sinut tutustutan häneen, vakuutti
-Akseli.
-
-No niin, Erkki vain hymyili. Ja oikein häntä nauratti, kun Akseli
-johtui uskomaan hänelle syviä salaisuuksia suhteestaan Annaan. He
-olivat miltei kihloissa. Yhtenä iltana -- oli kaunein kuutamo ja
-huurteiset puut -- he tulivat luistinradalta ja astelivat haaveillen
-toistensa rinnalla. Anna tuontuostakin naurahti tavalliseen tapaansa.
-Hänen kotiportillaan he seisahtuivat ääneti katsomaan tähtitaivasta.
-Silloin Akseli ojensi hänelle kirjeen, jota hän monta päivää oli
-kantanut povitaskussaan. Se sisälsi hänen rakkautensa tunnustuksen.
-
--- Älä nyt sentään levittele tuota juttua kenellekään, lisäsi Akseli
-lopetettuaan.
-
-Erkki tietysti lupasi. Mutta oli hän sanomaisillaan, että Annan serkku
-Lauri Vaurio hänelle oli uskonut melkein samallaisen jutun itsestään ja
-Annasta. Mutta hänkin oli kieltänyt sitä levittelemästä ja Erkki pysyi
-luottamukselle uskollisena. Mutta hänen päähänsä välähti samassa tuuma:
-pienen kepposen hän panisi toimeen rakastuneille tovereilleen. Sieti
-heille hiukan nauraa.
-
-Kertomuksen muodossa, tosin hiukan muutettuna, luettiin heidän
-sieluntilansa jo seuraavana lauvantaina konventin sanomalehdestä.
-Se herätti toiselta puolen suurta riemastusta, toiselta puolen
-suuttumusta. Asianomaiset, sekä Vaurio että Latvala epäilivät paikalla
-Erkkiä ja ottivat vuorotellen hänet kanssaan kahdenkesken, vaatien
-tilinteolle.
-
-Omituista muutoin, että Anna Vaurio siitä lähtien sangen usein sattui
-Erkki Bergin tielle. He kohtasivat toisensa kadulla, porraskäytävissä,
-puistoissa, milloin missäkin. Alussa oli uhka ja ilkku Annan
-suupielissä, hän katsoi Erkkiin suoraan ja terävästi ja hänen kauniit
-silmänsä näyttivät iskevän tulta. Päästyään hänen ohitsensa, Erkki
-tavallisesti purskahti nauruun. Mutta vähitellen lauhtuivat Annan
-kasvonpiirteet ja pää alaspainettuna, kärsivän näköisenä, hän vältti
-Erkkiä niin paljon kuin suinkin. Erkki taas oli utelias näkemään
-miten tyttö sitte muuttuisi kun tuo suruisan nöyryyden aikakausi
-olisi ohitse. Sentähden hän rupesi etsimään tilaisuutta päästä hänen
-seuraansa.
-
-Eräänä päivänä kun Erkki ja Akseli olivat kävelyllä, tapasivat he Annan
-niinikään kävelemässä erään toverinsa kanssa. Silloin Akseli heidät
-esitti toisilleen ja jättäytyen jälellepäin Annan toverin kanssa,
-hän antoi heille tilaisuuden selvittää välinsä. Mutta eihän heidän
-puhelustaan tahtonut tulla mitään. Toinen teki kysymyksen, johon toinen
-lyhyesti vastasi ja sitte syntyi hiljaisuus. Ilta oli tyyni. Auringon
-laskettua oli maa vetäytynyt jäähän. Ei vielä ollut rataskeli, mutta
-reki kulki vaivaloisesti niitä likaisia lumijätteitä myöten, joita oli
-katukäytävien syrjillä. Taivas oli kirkas ja siellä täällä tuikki tähti.
-
-Äkkiä Anna seisahtui ja nyökäyttäen päätään katumyymälää kohti, hän
-teroitti katseensa ja korvansa. Hän seisoi hiukan kumartuneena, huulet
-auki, poskilla puna ja silmät rävähtämättöminä.
-
-Katumyymälä oli matala, puoleksi maanalainen puoti, jonka seinillä
-riippui teurastettuja lihoja ja pöydillä lepäsi rasvaa ja ihraa.
-Jostakin sisähuoneesta kuului iloinen harmonikan sävel ja hyllyltä
-näkyi kipsinen rintakuva Runebergista. Katossa paloi käryävä lamppu.
-
--- Runebergin kuva tuossa ympäristössä! huudahtivat Erkki ja Anna kuin
-yhdestä suusta. He purskahtivat kaikki nauruun. Ja äkkiä katosi heidän
-väliltään kankeus. Anna ja Erkki juttelivat kuin vanhat tutut. Molemmat
-he pitivät runoudesta ja ihailivat Runebergiä. Akselin alkoi jo käydä
-kateeksi, hän yritteli yhtyä heidän puheisiinsa, mutta sai niin
-hajamielisiä vastauksia, että hän heistä erosi saattamaan kotiin Annan
-toveria. Mutta sitte hän paikalla riensi loitolta katselemaan Annan
-porttia kohti. Siellä hän, Anna, seisoi Erkin kanssa pitkässä puhelussa
-ja tutunomaisesti he vihdoin sanoivat jäähyväiset toisilleen.
-
-Hän oli tehnyt Erkkiin mitä parhaimman vaikutuksen. Hän oli pirteä
-tyttö ja hänen käytöksensä oli luonnollista. Erkki muisteli häntä
-ensin usein, miten hän käveli, miten hän nauroi. Mutta sitte he eivät
-tavanneet toisiaan pitkiin aikoihin ja hän oli jo haihtumaisillaan
-Erkin mielestä, kun hän eräänä päivänä äkkiä pujahti häntä vastaan
-kadunkulmassa.
-
--- Minä inhoon tuota tyttöä, sanoi hän ja pusersi pienet kätensä
-nyrkeiksi.
-
--- Ketä tyttöä? kysyi Erkki hämmästyneenä.
-
--- Te ette enään voi häntä nähdä. Enkä minä tiedä hänen nimeänsä. Mutta
-tässä kulmassa me jo vuosikausia olemme kohdanneet toisemme. Hän mahtaa
-asua jossakin täällä. Me käymme molemmat koulua -- tietysti eri koulua,
-hän ruotsalaista. Me aina katselemme toisiamme...
-
-Annan silmät kääntyivät ylpeästi siihen suuntaan, johon tyttö oli
-kadonnut ja hänen äänensä oli uhkaava.
-
--- No? kysyi Erkki.
-
--- Siinä ei olekkaan muuta kuin että katselemme toisiimme. Hänen
-katsettaan minä en kärsi, en! Jos te tietäisitte -- näin, näin hän
-kävellä luhnailee -- Anna näytti hänen käyntiänsä. -- Hän varmaankin
-koettaa olla niin keijukaisen kaltainen kuin mahdollista, sillä hän on
-kaunis muutoinkin: helakka, hieno iho, ruskeat kauniit silmät, tukka
-kihara, musta, hänessä on kaikki kaunista, mutta hän on ihan kuin pikku
-sisareni nukki, kiharat kiemurtelevat alas poskille ja kaulalle... Ja
-hän se vasta on _koketti!_
-
-Anna oli käynyt kiivaasti ja puhunut kiivaasti. Hänen viimeisissä
-sanoissaan oli katkeruutta ja niitä lausuessaan hän käänsi kasvonsa
-Erkkiin ikäänkuin hyvitystä vaatien. Mutta Erkki ei sitä nähnyt.
-
--- Kas etten minä ole häntä huomannut. Teidän pitää joskus näyttää
-hänet minulle. Minä tulen sitte auttamaan teitä, tarkoitan, että
-yhdessä häntä katselemme.
-
--- Se on hyvä... Hänellä onkin aina poikakomppaniia kintereillään.
-
--- No onpa niitä teilläkin, ehätti Erkki hymyillen väliin.
-
--- Minulla? voi teitä! Anna ravisti päätänsä ja hymyili ikäänkuin
-hyväilystä, mutta totistui äkkiä ja huokasi: -- kalliistipa minä olen
-saanut pienet valloitukseni maksaa. Teidän luokkalaisennekin kaikki
-ovat minua siitä pilkkaamassa ja konventinne sanomalehti...
-
-Erkki punastui. Tyttö oli tietysti kuullut kaikki serkultaan.
-
--- Onhan siinä joskus ollut pientä pilaa, sanoi Erkki -- mutta ne jotka
-ovat sen kirjoittaneet, eivät ole teitä tunteneet.
-
--- Niin, sanoi Anna katkerasti ja nyökäytti päätään.
-
-He kävelivät sitte ääneti. Erkin rupesi tulemaan sääli.
-
--- Kun te nyt tulette kotiin, jatkoi Anna -- niin istutte kai
-kirjoittamaan minusta sanomalehtiartikkelia... Katsokaa, minä tiedän
-kaikki. Lauri on kertonut.
-
--- Mutta enhän teitä ollenkaan tuntenut, puolustihe Erkki.
-
--- Ja olitte sittenkin valmis solvaamaan nuorta tyttöä. Minä joka
-inhoon kaikkia koketteja, niinkuin nyt itse näitte.
-
--- Mutta suokaa anteeksi, enhän teitä -- --
-
--- Joko te nyt sitte myönnätte, etten minä ole koketti?
-
--- Jo. Täydellisesti.
-
--- No sitte minä suon teille anteeksi. Mutta tiedättekö, alussa minä
-vihasin teitä, olisin voinut vaikka teitä lyödä... Sitte kun minä näin,
-miten hyvältä te näytitte, niin vihani lauhtui, tuli teitä sääli, että
-olitte tuominnut ihan tuntematonta...
-
--- Kiitos siitä! -- Erkin ääni oli lämpöinen -- olemmehan nyt selvillä,
-olemmehan ystäviä?
-
-Anna loi häneen veitikkamaisen katseen. Hän ojensi jo kätensä, mutta ei
-heti antanut sitä Erkille.
-
--- Uskaltaakohan teihin luottaa...?
-
--- Voi, neiti Anna...!
-
--- No, olkoon menneeksi.
-
-He paiskasivat kättä. Anna oli oikeastaan ostamassa itselleen
-keväthattua ja Erkki meni hänen mukaansa puotiin. He ostivat sellaisen,
-josta Erkki piti ja tinkivät yhdessä siihen valkoisen sulan. Ja heti
-sen tehtyään he erosivat. Anna ei antanut Erkin tulla saattamaan
-itseään kotiinkaan. Täytyi muka olla järkevä ja ahkera. Anna oli
-viimeisellä luokalla ja Erkki tulisi vuoden päästä ylioppilaaksi. Johan
-he olivat vanhoja ihmisiä!
-
-Illalla istui Erkki kirjojensa ääressä, pää käden varassa ja silmäili
-taivasta. Pilvet olivat terävinä kielekkeinä, kaistaleina, jotka
-muuttivat muotojaan ja ennustivat myrskyä. Tyyntä oli vielä Erkin
-rinnassa, mutta hän tunsi siinä myrskyn enteet. Naapuritalon puitten
-oksien välitse pilkahti tähti, savukiemura nousi suorana ilmaan,
-kaikki oli niin omituisen kaunista, kaikki tuntui hyväilevän mieltä.
-Hänessä liikkui selittämätön tunne. Oli kuin valkoinen siipipari,
-hellä ja hentoinen kuin naisen käsi olisi liidellyt hänen ohitsensa,
-sulkainsa untuvilla hivellen hänen poskeaan... Äkkiä näkyi ikäänkuin
-kuva, mutta se haihtui samassa, eikä hän saanut selville mitä se oli.
-Ilmalinnoja, tuulentupia, tulevaisuuden unelmia! Ensi kevännä hän tulee
-ylioppilaaksi. On edessä suuri, suuri maailma...
-
-Erkki heittäysi lukuihinsa eikä tavannut Annaa moneen päivään. Mutta
-Vaurio ja Latvala rupesivat tekemään hänelle kiusaa. He kävivät
-yhtaikaa hänen kimppuunsa, kyselivät ja koettivat solmia häntä
-sanoihinsa.
-
--- Olit oikeassa kun sanoit Annaa koketiksi. Nyt olemme mekin saaneet
-sen selville. Hän on oikkuja ja vehkeitä täynnä.
-
-Erkki oli jo, päästäkseen heistä, myöntämäisillään, että niin se on.
-Mutta tietysti Anna serkkunsa kautta saisi tietää kaikki; eikä hän
-sitä tahtonut, sillä olihan hän sopinut Annan kanssa, että he olisivat
-ystävät.
-
--- Kyllä se sentään on enemmän luontoa kuin luulette, sanoi Erkki. --
-Niinhän minäkin ennen luulin, mutta sitte kun tutustuin...
-
--- Se on jo saanut sinutkin pauloihinsa, nauroivat pojat
-ylenkatseellisesti. -- Onnittelemme sinua itkuihin ja hammasten
-kiristykseen!
-
-Eivätkä he huolineet Erkin puolustuksista. Vaurio hankki jo toisen
-tytön hakattavakseen, mutta Akseli retkieli pitkiä matkoja tavatakseen
-Annaa ja kärsivänä, onnettomasti rakastuneena hän milloin koetti
-pehmittää tyttöä maailmaa halveksivalla synkkyydellä, milloin hän
-sydämmellisesti pyysi häntä muistamaan sitä yhtäkin kuutamoista iltaa.
-Anna valitti kerran Erkille, että hän oli hänestä ihan pääsemättömissä,
-hän ei voinut kärsiä tuota ruikutusta, jospa Akseli olisi tietänyt
-miten inhoittavalta mies näytti kun hän noin valitti!
-
-Kadulla kävellessään he siitä puhuivat. Äkkiä joku takaapäin tullen
-tervehti heitä ja astui ohitse. Se oli Akseli. Hän loi heihin pitkän,
-uhkaavan silmäyksen ja hänen huulensa värähtivät ilkeästi.
-
--- Aih! huudahti Anna ja kalpeni. -- Voi minua, kuinka puhuinkin niin
-ääneen! Hän tietysti kuuli kaikki.
-
-Erkki koetti häntä lohduttaa, saattoi hänet hänen asunnolleen ja palasi
-sitte kotiin. Hänen huoneessaan, hänen pöytänsä ääressä istui Akseli,
-edessään Annan nimikirjoitus Erkin syntymäpäiväkirjassa. Hänen kasvonsa
-olivat kuin ukkospilvi, sieramet laajenivat raskaasta hengityksestä,
-ja silmistä säihkyi viha. Hän ei vastannut Erkin tervehdykseen, eikä
-antanut hänelle kättään.
-
--- Te olette minut surkeasti pettäneet, alkoi hän vihdoin -- sinä ja
-Anna yhdessä, sinäkin, jota minä pidin ystävänä. Kavaltajia te olette
-molemmat, minä teitä syvästi halveksin...
-
--- Kuule, lopeta nyt, niin minä selitän...
-
--- Sinä olet minulta vienyt Annan, Anna rakasti minua.
-
--- Että sinä surkeilla kasvoillasi ja jankutuksillasi olet
-kyllästyttänyt hänet, sitä hän tänään valitti. Ihan sattumalta hän tuli
-siitä puhuneeksi, älä nyt suutu. Minä en ole tahtonut sinua pettää ja
-emmehän me niin usein ole olleet yhdessä Annan kanssa.
-
--- Hän on jo ehtinyt kehua sinun kauneuttasi ja ritarillisuuttasi koko
-kaupungille, minä olen ihan kunnoton, roisto Annan silmissä ja se on
-sinun ansiosi.
-
--- Se on valhe!
-
--- Ja häntä minä vihaan yhtä paljon kuin olen rakastanut. Maailmassa
-ei ole käärmettä sellaista kuin hän, kukaan ei niin tiedä kiemurrella,
-kierrellä, kietoutua ja myrkyttää niinkuin hän -- -- --
-
--- Tämä menee liian pitkälle, voit jo lopettaa, muutoin suutun tästä
-minäkin -- -- --
-
--- Suutu, suutu, käy nyrkkisille jos tahdot, hän, Anna, jota minä
-rakastin, hän on riepu ja rääsy, nosta se liasta, kiedo kaulaasi...
-Minä en huoli sellaisia...!
-
-Erkin nyrkki sattui pöytään niin että mustepullo helisi. Hän ojentausi
-suoraksi Akselin eteen, hänen nyrkissään oli voimaa, joka lamautti ja
-heikonsi Akselia. Hän oli raivoissaan, mutta hän hilliytyi. Akseliin se
-vaikutti niin että hän toiselta puolen olisi ollut valmis sovintoon, ja
-toiselta puolen häntä suututti Erkin komentava ryhti.
-
--- Ota takaisin sanasi! uhkasi Erkki.
-
--- En ota!
-
--- Ota takaisin sanasi taikka -- -- --
-
--- En!
-
--- Minä sinut vaadin miekkasille, kaksintaisteluun.
-
--- Osaatko sinä edes ampua? sanoi Akseli pilkallisesti. -- Onko pyssysi
-kaatanut edes jänistä tai sorsaa!
-
--- Nyt ei olekkaan kysymys jänis- tai sorsajahdista, vaan jompikumpi
-meistä kahdesta, hyvä herra, minä tai te, jää haavoitettuna tai
-kuolleena taistelutantereelle. Huomatkaa se! Vielä kerran kysyn:
-otatteko takaisin sananne neiti Vauriosta?
-
--- En.
-
-He päättivät, että huomenna päivällisen aikaan mentäisiin puistoon
-sopimaan paikasta ja valitsemaan aseet. Asia päättyisi "duelliin".
-
-Erkki kiirehti vielä samana iltana lainakirjastoon pyytämään jotakin
-kirjaa, jossa kaksintaistelua kuvattiin, sillä hänen käsityksensä siinä
-suhteessa olivat vähän hämärät.
-
-Kun Erkki aamulla tuli kouluun, näki hän Vaurion ja Akselin
-salaperäisessä keskustelussa. Akseli oli tavallista kalpeampi, he eivät
-Erkin kanssa tervehtineet eivätkä vaihtaneet yhtään sanaa. Sattumalta
-Erkki ehti nähdä, että Akseli ojensi Annan serkulle hienokoteloisen
-kirjeen, jonka päällekirjoitus oli vapisevan käden työtä. Iltapäivällä,
-sovittuun aikaan, marssivat molemmat riitaiset sivukatuja kohti,
-mennäkseen ulkopuolelle kaupunkia.
-
-Ilma oli niin keväinen, kadut jo kuivat, nurmikot vihriällä laiholla,
-aurinko likeni laskuaan, lauvantai-iltaa pyhittämään sunnuntaiksi
-soivat kirkonkellot ja ihmisiä oli kävelyllä. Erkki astui eteensä
-tuijottaen, katselematta vastaantulijoita, totisena ja synkkänä, Akseli
-vilkaisi rauhattomasti ympärilleen, puna ja kalpeus vaihtelivat hänen
-poskillaan.
-
--- Kuule, onko se todellakin niin, sanoi Akseli vihdoin, -- että toisen
-meistä täytyy kuolla, näin ihan terveeltään, juuri kun kevät koittaa?
-Se on minusta niin omituista.
-
--- Tietysti. Itsehän te niin olette tahtonut.
-
-Puistossa lauloivat linnut, puut olivat hiirenkorvalla ja tuoksut
-leijailivat ilmassa kuin henget. Erkki esitteli että mentäisiin
-puhelemaan yksinäiselle penkille syrjemmällä.
-
--- Kuule, mutta eikö sitä millään voisi estää, että meidän pitää
-toisemme tappaa? Me tulisimme jo vuoden perästä ylioppilaiksi.
-
--- Luuletko sinä että tässä lasketaan leikkiä? Tämä on totisesti totta.
-Olisit silloin peruuttanut sanasi, mutta sinä et tahtonut ja nyt se on
-myöhäistä.
-
-Erkki oli päättänyt teititellä Akselia, mutta hän unohti sen
-kiukuissaan. Hänen äänensä oli synkkä ja käheä. Se vaikutti Akseliin
-kuin kuoleman koura.
-
--- Berg, Latvala, hoooi! kuului äkkiä huuto heidän takaansa. --
-Pysähtykää, odottakaa!
-
-Pojat kääntyivät hämmästyneinä. Vaurio siellä juosta pyyhälti.
-Hiestyneenä, hengästyksissä hän heidät saavutti. Hetken kuluttua tuli
-näkyviin Anna.
-
--- Mitä sinä meistä tahdot? sanoi Erkki synkästi. -- Meillä ei nyt ole
-aikaa.
-
--- Jumalan kiitos että teidät tapasimme!
-
-Se oli Anna. Hän ojensi molemmat kätensä, toisen Erkille, toisen
-Akselille. Askeli sattui saamaan vasemman ja tunsi itsensä jo
-onnelliseksi, kun Anna monien aikojen perästä niin ystävällisesti
-häntä lähestyi. Tuskan väreet olivat tytön äänessä, posket hehkuivat,
-tukkasuortuvia riippui hartioilla ja silmät rukoilivat.
-
--- Minä pyydän teitä niin hartaasti, suokaa anteeksi, olen ollut paha
-sinulle Akseli, ja te herra Berg, suokaa anteeksi -- --! Tulin niin
-onnettomaksi, kun kuulin -- -- -- Se olisi ollut hirveää -- -- --
-
-Häntä pöyristytti ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kauhealta näyltä.
-Akseli yhäkin piteli hänen kättänsä. Mutta Erkki seisoi synkkänä.
-
--- Neiti, älkää meitä keskeyttäkö. Meidän täytyy mennä.
-
--- Te ette saa, voi minä rukoilen, tulkaa pois, unohtakaa, tulkaa
-ystäviksi... Minun syyni on kaikki -- -- --!
-
-Annan ääni oli itkevän herkkä. Liikuteltuna ja ihastuneena Akseli häntä
-katseli.
-
--- Te ette tiedä mitä sanoja olemme langettaneet toisillemme, niitä ei
-voi pestä pois kuin verellä.
-
--- Verellä! kirkasi Anna ja purskahti itkuun. -- Mitä minä teen, minä
-onneton?
-
-Hän lankesi maahan ja otti Erkin molemmat kädet.
-
--- Sopikaa, tulkaa ystäviksi, minun tähteni! -- Siitä hän rukoilevasti
-katseli ylös. -- Erkki pyyhki toisella kädellä otsaansa, huokasi
-syvästi ja sanoi sitte:
-
--- No minä suostun _teidän tähtenne!_
-
--- Minä taas olen kauvan sitä tahtonut! iloitsi Akseli.
-
-Annan kasvot vetäysivät valoisaan hymyyn, liikutuksissaan hellänä,
-kauniimpana kuin koskaan ennen hän ojensi heille kätensä ja lausui
-hiljaa:
-
--- Voi kiitos!
-
-Vähän aikaa he kävelivät ääneti.
-
--- Nyt mennään juomaan limonaadia ja syömään torttuja, esitti Vaurio.
--- Minä tarjoon.
-
-He istuutuivat penkille vesimyymälän vieressä. Anna oli Akselin ja
-Erkin välissä. Vaurio läksi tekemään tilausta.
-
--- Pois kaikki vanhat vihat, sanoi hän sitte nostaessaan limonaadilasia!
-
-Heidän lasinsa kilahtivat vastatusten ja samassa he kaikki purskahtivat
-nauruun.
-
-
-II.
-
-Oli kulunut vuosi, oli kevät. Akseli oli jo aikoja sitte luovuttanut
-Annan Erkille. Annan poissaollessa koko vuoden oli hän hakannut toista,
-se toinen oli ollut kiinnittämässä kukkia hänen rintaansa, kun hän
-astui ulos puodista, josta valkoinen ylioppilaslakki oli ostettu
-päähän. Erkkikin olisi saattanut saada kukkia, mutta hän ei niistä
-huolinut, kun ei voinut niitä vastaanottaa Annan kädestä. Hänelle
-ei kevät vielä ollut koittanut, häntä ei ylioppilasarvo elähyttänyt
-koko voimallaan, ennenkuin Anna hymyllään oli sulattanut talven hänen
-rinnastaan ja hyväksymisellään vihkinyt hänen valkoisen lakkinsa.
-Äärettömästi hän kaihosi Annaa, niin että välistä tahtoi ääneen
-kirkaista.
-
-Oli hän miltei varma Annan rakkaudesta... Tuontuostakin oli hän
-saanut häneltä terveisiä hänen nuorempien veljiensä kautta, jotka
-nyt vuorostaan olivat koulussa, ja pari kertaa oli Anna kirjoittanut
-hänelle ystävällisen vastauksen hänen kirjeisiinsä. Annan kirjeet
-olivat aina alkaneet: "Herra Erkki Berg!" tai vaan: "Herra Erkki!" Ei:
-"_Hyvä_ herra Erkki!" Erkki oli siitä onnellinen, sillä olisihan se
-rakastavalle ollut liian vähän. Rakas-sanaa taas ei tietysti sopinut
-käyttää.
-
-Onneksi sattui Erkin kaukaisia sukulaisia asumaan Annan kotipuolella.
-Hän ei heitä ensinkään tuntenut, mutta sopihan heihin tutustua. Ja
-matkalla kävi poikkeaminen Annan kotiin.
-
-Kuinka hurjasti sydän sykki, kun hän viimeisessä kestikievarissa pesihe
-matkapölyistä ja sitte kysyi tietä Rauhalaan. Ja kun hän ajoi pitkän
-puukäytävän halki, johon talo jo näkyi, tuntui onni niin tukahduttavan
-suurelta, että hän hyppäsi alas polkupyörältään ja kävellen astui
-lopputien.
-
-Rakennus oli vanha, suurten koivujen varjostama, takaa pilkoitti järvi.
-Piha oli herttaisena nurmikkona. Portailla istui nuori tyttö painuneena
-ompelutyöhönsä. Erkin kasvoille lensi puna, hän yskähti, nosti lakkiaan.
-
--- Herra Berg! Todellako? Kuinka hauska. Nyt minä ymmärrän mitä se käki
-merkitsi. Tervetuloa -- ja onnea! Kuinka se on kaunis!
-
-Anna jäi hetkeksi ihaelemaan Erkin lakkia. Erkki ei saanut sanaa
-suustaan. Hän vain katseli häntä. Yhäkin kauniimmaksi hän oli käynyt,
-hän oli kasvanut ja vartalo oli kehittynyt. Hänessä oli jotakin
-totisempaa, naisellisempaa kuin ennen ja hän punastui Erkin katsetta.
-
--- Tervetuloa vieläkin! jatkoi hän. -- Käykää sisään, olkaa hyvä.
-Otetaan polkupyörä tänne etehiseen. Äiti, täällä on eräs tuttavani
-Helsingistä, herra Berg. Ratto, Ratto, pois nyt jo!
-
-Viimeiset sanat tarkoittivat koiraa, joka riemuisalla hypyllä ja
-haukunnalla otti vastaan vierasta. Pian kokoontui portaille koko perhe,
-isä, äiti, veljet ja pikkusiskot. He tunsivat kyllä herra Bergin
-nimeltä, sillä olihan Annalla hänen valokuvansa ja kun, Annan ollessa
-puuhaamassa teetä, rouva Vaurio ja Erkki keskustelivat, kävi selville,
-että he olivat kaukaista sukuakin. Sentähden he kohtelivat Erkkiä kuin
-vanhaa tuttua ja pyysivät häntä viipymään luonaan kumminkin muutamia
-päiviä.
-
-Mutta Anna, entinen iloinen Anna, mihin hän oli kadonnut? Vakavana,
-totisena hän järjesteli kodissaan ja varoitti pikkusiskoja. Ja kun
-hän välistä hymyili, teki hän sen niin arvokkaasti. Miten hän oli
-voinutkin niin muuttua? Erkki tunsi äkkiä olevansa hänestä hyvin
-kaukana. Tuli hänen kasvoihinsa johonkin määrään entinen ilme kun tuli
-puheeksi pikku siskon nukki, jonka tämä oli kantanut Erkin syliin. Se
-oli punaposkinen, tummatukkainen kaunotar ja miltei liikutetuin mielin
-Erkki otti sen käsiinsä.
-
--- Tämäkö se on, joka oli tuon teidän entisen ystävättärenne näköinen?
-
-Anna nauroi.
-
--- Se, se juuri. Siitä syystä se onkin ollut minun erityisen hoitoni
-alaisena. Muutoin ei se ikinä enään eläisi. Eikö totta, tuollaisia
-ihmisiä löytyy?
-
-Illallisen jälkeen he kahden läksivät kävelemään; Anna oli paljain
-päin, kevyt huivi olkapäillä. Hän kääntyi tallin ohitse kulkiessa,
-rengin puoleen kysymään jotakin, piioille, jotka lypsivät lehmiä oli
-hänellä myöskin sanottavaa ja vasta kun tultiin puukäytävään, hyvän
-matkan päähän, rupesi hän pitämään huolta Erkistä.
-
--- Tiedättekö, tänään kun täällä kuljin, lensi käki pääni päällitse ja
-minä toivotin -- että te tulisitte meille käymään. Ajatelkaa kuinka
-omituista!
-
--- Todellako! Te toivotitte minua, te ilostuitte tulostani?
-
--- Tietysti. Onhan täällä jokseenkin yksinäistä ja varsinkin on hauska
-tavata teitä kouluajan tuttavia.
-
-Hän tuli jo taas sellaiseksi, jommoisena Erkki oli häntä niin
-rakastanut. Erkin kurkkuun nousivat sanat, hän olisi tahtonut kertoa,
-miten hän oli kaivannut ja odottanut.
-
--- Kuinka tuo lakki on kaunis. Kai on ihmeen suloista kun nyt olette
-valmis ja kai teillä on ollut paljon pelkoa ja paljon jännitystä ja
-paljon työtä -- -- --?
-
--- On! sanoi Erkki innostuneena.
-
-Nyt vasta oli hänellä kevät, nyt vasta, kun hän, Anna siitä puhui,
-tunsi hän valkoisesta lakistaan ääretöntä riemua, nyt tuli työstä
-palkka ja hän käveli tuota tietä, jota Anna oli polkenut lapsesta asti,
-hengitti hänen kotimetsänsä ilmaa kruunatun sankarin tunteilla.
-
-Anna otti hänen lakkinsa käteensä, katseli sitä joka haaralta, silitti
-sinistä vuoria ja antoi sen sitte pois.
-
--- Kertokaa jotakin Helsingistä. Mitä niille entisille "ritareille"
-kuuluu?
-
-Ja Erkki kertoi. Mutta sitte hän tahtoi kuulla jotakin Annasta.
-
-Mitä hänestä sitte oli kertomista! Hiljaisesti aika kului, päivät
-olivat aina toistensa kaltaiset. Alussa oli ollut Helsinkiä ikävä,
-sitte hän oli tottunut ja nyt hän viihtyi oikein hyvin, kävi paraikaa
-rippikoulua, juhannuksena pääsivät jo ripille.
-
-Rippikoulua! Se siis oli syynä hänen tavattomaan vakavuuteensa, olisipa
-tehnyt mieli hänet näyttää Akselille ja Laurille. Ne eivät olisi
-tunteneet.
-
--- Onko se teistä hauskaa? kysyi Erkki.
-
--- Mikä? rippikoulussa käyminenkö? Hauskaa --? No on.
-
-Hän ensin epäili sanoisiko sitä hauskaksi.
-
--- Siellä selvii niin paljon, jota tarvitsee selvänä tietona elämän
-tiellä.
-
-Se ilta kului kuin humaus ja yön Erkki nukkui, korvissaan vielä se
-sävel, jota Anna illalla oli soittanut. Seuraavana päivänä läksi hän
-Rauhalasta koko perheen saattamana puukäytävän päähän. Siellä tuli
-vastaan mies, jolla oli asiaa "herralle". Kun hän oli pistänyt kättä,
-kaikille, heitti hän pitkän katseen nuoreen ylioppilaaseen ja lausui:
-
--- Onkos tämä sitte Anna ryökinän sulhanen?
-
-Erkki ja Anna punastuivat korviin saakka, veljet, jotka kuulivat omat
-luulonsa toisenkin suusta, päästivät suuren naurun, äiti selitti, ettei
-hänen tyttärensä vielä ollut kihloissa, mutta isä iski merkitsevästi
-silmää ja nyökytti päätään. Sitte heitettiin hyvästi ja kaihomielellä
-ajoi Erkki kaukaisten sukulaistensa taloa kohti, jonne hänellä enään ei
-ollut minkäänlaista halua.
-
-Ja taas kului pitkiä, pitkiä aikoja, jolloin Erkki kaipasi ja odotti.
-Kesä loppui, tuli syksy ja talvi töineen yliopistossa. Jouluna läksi
-Erkki taas tervehtimään noita kaukaisia sukulaisiaan ja poikkesi
-matkalla Annan kotiin. Isä ja äiti sulkivat hänet miltei syliinsä,
-Ratto haukkui riemusta ja iloisesti otti Anna ja lapsijoukko hänet
-vastaan.
-
-Pari päivää Erkki eli Rauhalassa kuin huumeessa. Tanssiaisissa tanssi
-hän Annan kanssa, kuutamoisina iltoina he kävelivät yhdessä, öisin
-Erkki näki unissaan vain Annan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että
-hänen täytyy tunnustaa rakkautensa.
-
-       *       *       *       *       *
-
-He olivat kotimatkalla kirkonkylästä, jossa oli ollut kutsut. Päivä oli
-kirkas ja kylmä, puut raskaina huurteesta, nojasivat maahan saakka.
-Hankien vaipassa lepäsi koko järvi, niemet, saaret. Ja kaikki välkkyi
-ja kimalteli. Erkki tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua. Annakin
-vaikeni ikäänkuin odotuksessa.
-
--- Kun minä katselen tuota valkoista, joka hohtaa, jota reunustaa tuo
-vihriä huurteinen metsä, niin mieleeni johtuu, en oikein tiedä miksi,
-morsian, jonka kulmilla myrtti painaa.
-
-Anna puhui hitaasti, hiljaa. Erkki nieli jokaisen sanan.
-
--- Myrtti painaa? kysyi hän kiihkeästi.
-
--- Niin, painaa, sillä morsian ei rakasta sitä sulhasta, jolle hän
-vannoo kuuluvansa.
-
--- Mistä se tuli mieleesi?
-
--- En tiedä. Katsellessani tuota metsää ja lunta. Ja kerran olen ollut
-sellaisissa häissä.
-
-Ei kuulunut pitkiin aikoihin muuta kuin reen anturoiden alla lumen
-narina ja kulkuset. Erkkiä raateli omituinen epäilys. Sen olivat
-synnyttäneet Annan viimeiset käsittämättömät sanat. Hänen täytyi
-saada selvyys. Ja hän kääntyi tytön puoleen, katsoi häntä silmiin ja
-kuiskasi, että hän häntä rakastaa.
-
-Anna hengitti syvältä ja sulki silmänsä. Erkki meni kuin tainnoksiin.
-
--- Lausu että sinäkin rakastat minua, kuiskasi hän vihdoin.
-
--- En voi! Minä sinusta pidän paljon, mutta en rakasta.
-
-Erkki hurjistui, ei ollut mahdollista, ettei hän rakastaisi, hän, jonka
-kuvaa hän oli uskollisesti kantanut povessaan vuosia -- --!
-
--- Sekö olisi uneni loppu, onneni loppu! Rakastatko sinä sitte toista?
-
--- En.
-
--- Mutta ehkä sentään --? Se on kamalaa, kamalaa, minä en voi elää
-sitä päivää, jolloin toinen sinut saa omakseen. Jos sinä tietäisit
-miten olen sinua ajatellut, kaihonnut näinä vuosina, siitä illasta asti
-siellä puistossa -- --! Ja jos sinä käsittäisit miten on katkeraa olla
-tässä rinnallasi, kun tiedän etten sinua koskaan saa -- -- --!
-
-Erkki purskahti itkuun. Anna oli saanut hänestä sen vaikutuksen, ettei
-hän osaa itkeä. Hänen tuli äärettömästi sääli.
-
--- Erkki raukka! Kuinka se minuun koskee, sanoi hän pehmeästi ja ojensi
-peitteen alta hänelle kätensä.
-
--- Mutta ehkä sinä voisit oppia rakastamaan minua! Minä teen mitä
-tahansa, mitä sinä vain tahdot, ei ole niin suurta maalia, etten sitä
-saavuttaisi, kun lupaat tulla omakseni.
-
--- En, en, en voi sinua ikinä rakastaa muuta kuin ystävänä, veljenä.
-
-Erkin hampaat kalahtivat vastatusten. Sitte ei taas kuulunut muuta
-kuin lumen narina ja kulkuset. Päivä oli vajonnut ruskoihin, etelässä
-välkkyi suuri tähti. Anna viittasi siihen:
-
--- Katso! hän äänsi kuin toivoa herättääkseen.
-
--- Niin, sanoi Erkki kolkosti, -- taivaalle nousi tähti ja minun
-sydämmestäni se sammui... Sellaista on elämä.
-
-Hetken kuluttua hän jatkoi kovalla, käskevällä äänellä:
-
--- Älä tästälähin koskaan anna minulle itsestäsi mitään tietoja,
-kohtele minua kuin ventovierasta!
-
--- Niinkö, että meidän ystävyytemme nyt on kokonaan lopussa? kysyi
-Anna pelästyneenä, -- se ystävyys, joka minulle on tuottanut niin
-paljon onnea? En saa siis sinulta koskaan odottaa tai sinulle lähettää
-tervehdystä, kun vanha vuosi vajoo umpeen, ystävänä ylpeillä sinusta
-kun olet suorittanut tutkintoja. Olenko ymmärtänyt oikein?
-
--- Niin.
-
--- No sitte kiitän sinua näistä olleista ajoista. Sinä olet tuottanut
-minulle paljon onnea.
-
-Hänen äänensä värisi hellästi. Seurasi pitkä äänettömyys. Iltarusko oli
-muuttunut kiiltäväksi pimeydeksi ja taivas oli tähtiä täynnä. Valot
-loistivat vastaan Rauhalan ikkunoista. Ratto rupesi haukkumaan. Jo
-ajettiin sisään portista.
-
--- Anna, suo anteeksi, ollaan ystäviä, pyysi Erkki hiljaa.
-
-Ratto ryntäsi rekeen heidän päällensä. Lamppu kädessä tuli
-palvelustyttö kuistille. Etehisessä sai Anna painetuksi Erkin kättä.
-
-Ei ollut Rauhalassa enään mitään, joka olisi Erkkiä pidellyt. Yhtä
-katkera kuin suloinen oli hänelle jokainen hetki. Särjetyin sydämmin
-läksi hän sieltä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Hän heittäysi hurjasti työhön. Se helpoitti. Mutta hän ei unohtanut.
-Ja vähitellen alkoi toivo elpyä hänen rinnassaan kevään kanssa, joka
-koitti.
-
-Eräänä päivänä kun Erkki tavallista tyynempänä istui kirjojensa
-ääressä, tuli hänelle kirje, jonka päällekirjoituksen hän paikalla
-tunsi Annan kirjoittamaksi. Kädet vapisivat kun hän sitä avasi. Anna
-ilmoitti hänelle, vanhalle ystävälle, että hän oli kihloissa -- se oli
-vastaiseksi salaisuus.
-
-Erkki läksi kävelemään. Maalitonna hän kauvan harhaili, kuljeskeli kuin
-mielipuoli. Hän joutui rannalle, jolla hän koulupoikana ollessaan niin
-monasti oli kävellyt uneksien ensi lempensä unelmia. Nyt ne piti raataa
-mielestä juuria myöten. Hän tunsi kuinka sydän vuoti verta.
-
-Lumet läksivät, jää oli lyyjynharmaata, ilmassa kaikui kevätsäveliä ja
-tuoksui tuoreus paisuneista lehtisilmuista. Mustana kuin syksyn yö, oli
-Erkin mieli. Istuen yksinäisellä penkillä, valitti hän itsekseen. Hän
-ei voinut itkeä, mutta hän puhkesi hiljaa puhumaan.
-
--- Se on varkautta Anna, jos minä sinua vielä rakastan ja minä en
-tahdo varastaa, en ryöstää toiselta hänen omaansa. Tule onnelliseksi
-Anna hänen sylissään, minä en tahdo sinua koskaan nähdä, en koskaan
-ajatella, en unissanikaan. Minä riistän sinut sydämmestäni, revin sinut
-niinkuin satavuotisen hongan juurineen päivineen, työnnän luotani,
-tapan ja hautaan. Minä rakastun toiseen tyttöön, sulkeudun hänen
-hehkuvalle povellensa ja olen onnellinen, onnellinen -- -- -- yhtä
-onnellinen kuin sinä!
-
-Hän läksi kävelemään pitkin rantaa, katseli raskasta jäätä ja ajatteli
-sitä toista, jota hän oli rakastava.
-
-Hän olisi hänelle niin hellä, niin rakastavainen, niin
-anteeksiantavainen. Hän itkisi hänen surujansa, hän kaipaisi hänen
-kanssansa ja auttaisi häntä unohtamaan. Ehkä hänkin, Erkki vielä
-saattaisi tulla onnelliseksi, vaikka se _nyt_ tuntui mahdottomalta.
-
-Ja Anna jäisi kesäyön unelmaksi, kangastukseksi meren selälle,
-ilmestykseksi taivaan mailta, ruskopilveksi auringon laskemasijoille.
-
-
-
-
-Öisiä vieraita.
-
-
-Oli jo niin kevätpuolta, että vain sydänyöllä hämärsi. Mutta lauvantain
-ja sunnuntain välinen yö tuli pimeä ja kolkko kuin syksyllä. Vettä
-satoi, tuuli kierteli solia ja lakasi altaan kaikki mitä eteen sattui.
-
-Tuvassa makasi väki. Keskiyön aikana heräsi joku lapsista pyytämään
-vettä. Äiti tapaili piimätuoppia ja löysi sen kyljellään permannolta;
-kissa pahanen siinä lie liikkunut. Hän sukasi ylleen hameen, otti
-tyhjän tuopin ja läksi unimielin aittaan päin mahlajakaljaa noutamaan.
-
-Tuuli ruhjoi vaatteita, lumensekainen sade piiskasi kasvoja, paljaat
-jalat polkivat liejuista pihaa. Pärekoppa oli jäänyt tyhjäksi tallin
-eteen, tuuli sitä vieritteli. Lapset olivat jättäneet lehmänkellon puun
-oksaan riippumaan ja se soi siinä lämähdellen myrskyn äänten rinnalla,
-surkeasti kuin hätähuuto. Vihdoin hän tuli ovelle ja ojensi kätensä
-pistämään avainta avaimenreikään. Sieltä tuli tyhjyys vastaan. Hän
-luuli tavoittaneensa ovea liian kaukaa ja astui likemmä. Kynnykselle
-hän lankesi, heräsi silloin vasta täydellisesti unestaan ja parkasi
-kimakasti.
-
-Ovi oli selkosen selällään. Edessä oli musta aukko ja lattialta näkyi
-valkosia repaleita... Vaimo silloin aavisti kaikki ja vaikeroimistaan
-tukahduttaen juoksi hän säikähtyneenä sisään.
-
--- Kalle hoi, aitassa on liika. Vieras siellä on käynyt siivoomassa ja
-puhdistamassa.
-
-Itkuksi katkesi häneltä ääni, vilusta kalisivat hampaat ja koko olento
-värisi.
-
-Kalle sai vaatteet ylleen ja kahlasi kiireesti aittaan pihan poikki.
-Vaimo jäi ulos odottamaan, kädet painettuina rinnalle ja korva
-teroitettuna kuuntelemaan. Korvessa ympärillä ryski, huojuvat puut
-humisivat, niinkuin maailman lopun edellä Jumala olisi lähettänyt
-ilmansa lakaisemaan kaikki pois maanpinnalta. Kallesta ei pitkään
-aikaan kuulunut mitään. Vaikka olisi siellä sisällä saanut surmansa.
-
--- Vieras on käynyt, mennyt matkaansa, kuulumatta, näkymättä. Puhtaaksi
-on raivannut jälkensä! kuului ääni vihdoin aitasta tyynenä kuin
-kaukainen huokaus.
-
--- Ensinnäkin on korjannut kirkkovaatteeni naulastaan ja tyhjänä on
-orsi, jolla vasikannahka riippui kuivamassa.
-
-Vaimo purskahti itkuun.
-
--- Katsos, veikkonen, ovatko minun hameeni jälellä. Jos se ne vei, niin
-mikä minun poloisen eteeni tuleekaan -- -- --!
-
-Hän piteli käsissään hameen helmaa, johon oli pyyhkinyt silmiään,
-kuunteli kyyneleitä ja henkeä pidätellen ja luuli tuulen ulvonnasta
-eroittavansa, miten miehen kädet haparoivat tyhjiä seiniä.
-
--- Sillä on mahtanut olla vaimo tai morsian, joka tarvitsi, sillä
-tyhjinä ovat sinunkin naulasi.
-
-Vaikeroiden uskalsi vaimo vihdoin mennä aittaan. Hän oli kompastua
-voipyttyyn, joka tyhjennettynä sekin oli kumossa permannolla. Kaikki
-sille olikin kelvannut!
-
-He toimittivat tulta ja tarkastelivat tuhotyötä.
-
-Kirstu oli avattu ja lattialla hajallaan sen sisältö: torpankontrahti,
-kunnankuitteja, lasten parempia leikkikaluja ja nurinkäännetty kukkaro.
-Muu kaikki poissa. Eipä siellä suuria ollut ollutkaan. Riepuun
-käärittynä oli ollut kymmenen penniä ja se hopeinen sormus, jonka
-Kalle kihlasormuksena kerran oli antanut morsiamelleen. Maitopytystä
-oli varas juonut, nurin narin se oli viskellyt vaatteet, tarkastellut
-taskut, ehtinyt valita parhaat paidat ja löytänyt takimmaisesta
-piilosta, monen huivin sisästä silkkiliinasen, jota vaimo tuskin
-kirkkoon oli raaskinut panna päähänsä.
-
-Aamun valjetessa löytyi veräjältä toinen saapas, yksi hameista ja
-hävinneen laatikon kansi.
-
-Vaimo sai Kallen heti lähtemään naapuritorppaan. Siellä vielä maattiin,
-mutta Kallen kertomus pani kaikki mielet vireille. Kalle alkoi siitä,
-kun heillä lauvantai-iltana oli menty kylpyyn ja puhui sitte tarkasti
-koko asian kulun aina kestävään hetkeen saakka.
-
-Miehet olivat nousseet jalkeille, naiset tekivät tulta ja panivat
-kahvipannun kiehumaan. Kalle istui alakuloisena penkillä. Yksin Risto
-virui sängyssä pitkällään imien piippuaan. Hän oli jo harmaahapsinen
-mies, muutoin pitkä ja roteva kuin jättiläinen. Kukaan ei tietänyt
-neuvoa voron jälkiä. Heillä ei eilispäivänä ollut käynyt ketään
-vierasta. Mutta kaikesta päättäen tämä ei voinut olla ihan likeltä,
-koska se niin oli ollut janoissaan, että oli juonut maidon, ja
-vienyt leivät ja voit mukaansa. Vaan ei se taas voinut olla ihan
-outokaan, koskapahan oli ymmärtänyt etsiä niin tarkasti kaikki
-salaisimmatkin sopet. Ja arveluja tehtiin kaikkiin suuntiin. Kalle
-ei niistä innostunut. Hänen alakuloisuutensa oli vaihtunut tyyneksi
-alistuvaisuudeksi sallimuksen määräykseen.
-
--- Mikä on poissa, on poissa, sanoi hän ja miltei rupesi estelemään
-varkaushuhun levittämistä.
-
--- Jollei sinua tietäisi niin rehelliseksi mieheksi, niin voisipa
-melkein luulla, että olet hitossa varkaan kanssa, arvelivat naapurit.
-
-Risto oli sillä aikaa noussut istumaan. Hän vajosi puhdistamaan tuhkaa
-piippunysästään ja alkoi uudestaan kysellä Kallelta, mitä kaikkia
-tavaraa häneltä oli viety ja mimmoiset olivat varastetut vaatteet
-olleet. Ja Kalle kertoi taas uudestaan kaikki, piirsi polvelleen
-kankaan ruutujen suuruuden, kertoi housuntaskujen luvun, ei unohtanut
-mainita, että kuosi oli kaupunginräätälin hienoimpaa, ja että
-jokaisessa napissa oli saman räätälin nimi. Risto kuunteli tarkasti
-ja lupasi pitää silmänsä auki illalla. Hän oli nimittäin sinä iltana
-kutsuttu pelimanniksi kuuliaisiin Kyyhkylän kylään.
-
--- Jos se on likeisiä, panee se tietysti ylleen ne vaatteet Kyyhkylän
-kuulijaisissa.
-
--- Uskaltaisikohan tuo? Kunhan se vain ei niitä möisi...
-
--- No ehkä sitte ostaja näyttäytyy niissä.
-
-Olisihan Kallen toivon tuosta pitänyt elpymän, mutta alakuloisena hän
-palasi Koivulaansa ja istuutui aitanportaille eteensä tuijottamaan.
-
-Olihan siinä olevinaan rakennuksen alkua, saunaa, aittaa ja navettaa,
-mutta kaikki oli pientä ja typistettyä. Tuvan ikkunasta mahtui tuskin
-kaksi silmää yhtaikaa katselemaan, katto tapaili miehen päätä. Pellon
-turpeet olivat sulamattomat ja alta näkyi ruskomulta, mutta pinnalla
-vihannoi kauranoras. Aho antoi niukasti leipää ja halla korjasi
-usein vielä nekin viimeiset. Velkaa täytyi tehdä. Tuvassa istui
-Loviisa laulellen itkevälle lapselleen. Pian saisivat he kaikki itkeä
-nälkäänsä. Ja siitä sitte piti varkaille tasata. Se oli heidän sallittu
-osansa.
-
--- Jaa, jaa, kuka armoton raaskii tulla rosvoamaan näin köyhiin
-paikkoihin, kuului Loviisa vaikeroivan.
-
--- Eivät uskalla suurempiin. Sentähden täytyy köyhien tasata heille.
-
--- Ja sinä säästit niitä vaatteita kuin silmäterääsi, hyvän maisterin
-muistona. Et kirkkoonkaan pannut päällesi. Nyt voro vei! -- Ja
-minun sormukseni ja silkkini, ainoat jotka vielä olivat säästyneet
-tyttöaikojen turhuudesta. Silloin sitä kokoelin vaatetta ja liinaa,
-piti oleman silkit ja sormukset. Ja nyt voro vei kaikki! Kunhan olisin
-tuon tiennyt, olisinpa saattanut muuttaa rahaksi ja itse syödä ne
-suuhuni. Se silkkikin, josta ennen palkkarahoistani maksoin kahdeksan
-markkaa!
-
-Mies ei virkkanut mitään. Hänen kasvoillaan oli sunnuntairauha ja
-kädessään virsikirja.
-
-Vaimoa ärsytti tuo velttous.
-
--- Eivät ne takaisin tule sillä tavalla. Kylälle siitä on lähdettävä
-puhumaan. Sinäkö menet vaiko minä?
-
--- Johan minä niistä puhuin. Ristokin lupasi illalla katsella Kyyhkylän
-kuulijaisissa. Mutta mikä on vietyä, se on poissa. Niitä ei enään
-tavata. Aitassahan nuo riippuivat tähänkin asti. Mitä virkaa niillä
-siellä oli? Tottahan se vieras ne tarvitsi paremmin, tottahan sillä oli
-vähemmin kuin meillä. Antaa hänen pitää saamansa!
-
-Hän työnsi viimeiset sanat tulemaan ikäänkuin ne olisivat olleet
-hänen omantuntonsa ääni, jonka piti hallita kaikki hänen inhimilliset
-mielitekonsa. Loviisaa taas rauhoitti se, että Risto oli saanut
-kuulla asian. Sillä Risto, jos kukaan, saattoi vaania varkaan jäljet.
-Hänellä oli silmää vaikka kolmen varaksi, liukas kieli ja puheessa
-sukkelat käänteet. Mutta hyvää tuulta hänessä ylläpitämään tarvittiin
-aina jotakin väkevää juotavaa. Sentähden Loviisa otti niukasta
-jauhovarastostaan vadillisen ja vaihtoi sen viinaksi toisesta torpasta.
-Maanantain iltapäivänä, jolloin saattoi arvata Riston palanneen
-kutsuista, pisti hän pullon Kallen käteen.
-
--- Lähde nyt Ristolta kuulostamaan.
-
-Jo tiellä tuli Risto Kallea vastaan, matkalla Koivulaan.
-
--- Aika kaunis on kevään alku, sanoi Kalle kun oli pistetty kättä.
-
--- Niin on. Ja taidatpa saada housusi takaisin.
-
--- Jaa ettäkö takaisin?
-
-Kalle seisahtui hämmästyneenä Riston eteen, ja Riston silmät lensivät
-pulloon Kallen povitaskussa. Sen johdosta hän sivumennen mainitsi, että
-viinatavarat Kyyhkylässä olivat olleet sangen niukat. Kuokkavieraat
-sentään olivat tuoneet mukanansa. Itse pääasiaan he eivät kajonneet
-ennenkuin Risto oli päässyt istumaan Koivulan tuvan peräpenkille ja
-täysi lasi oli hänen edessään. Eilispäivästä vielä väsyneenä hän
-veltosti nojausi seinään tai pöytään puhuessaan.
-
--- Tiedäthän sinä Kyyhkylässä Mattilan talon?
-
-Kalle nyökäytti päätään vastaukseksi. Mattilan poika oli kerran toissa
-keväännä poikennut heillä.
-
--- No se poika, se Jussi kosiskelee siellä erästä Tilta-nimistä
-piikatyttöä. Jussi oli kuulijaisiin oikein kutsuttu, mutta Tilta tuli
-kuokkavieraana. Miesten sitte siinä kieputellessa polskaa sattui Jussi
-istuutumaan penkille minun viereeni. Pimeä siinä oli, sillä lamppu oli
-nostettu orren päähän, se kun aina tanssiessa tahtoi sammua, mutta --
-niinkuin olin katsellut kaikkien muiden vaatteisiin -- vilkasin minä
-häneenkin.
-
--- Mitä sinä minun vaatteistani katsot? kysyi Jussi.
-
--- Ilman vain katson, että on hienoa kangasta ja taitaa olla
-kaupunginräätälin tekoa? sanoin minä.
-
-Hiukan tutkivasti oli Jussi häntä tarkastanut ja sitte kadonnut
-tanssiin. Mutta Risto läksi tekemään tuttavuutta Tiltan kanssa. Ja
-saikin hänet houkutelluksi penkille viereensä istumaan.
-
--- Kunhan nyt tästä Tiltaa viedään Mattilan emännäksi, niin tottahan
-sielläkin tarvitaan pelimannia?
-
-Tilta punastui, rupesi nauramaan ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.
-
--- Mitäs turhia Risto! Saavathan ne talon pojat parempiakin.
-
--- Ei niitä noin kauniita tyttöjä joka niityllä kasvakkaan.
-
-Tilta jo heltyi pyytämään että Risto tulisi ensi sunnuntaiksi
-soittamaan heidänkin kuulijaisiinsa ja näytti salavihkaa Ristolle
-kättään, jossa oli kannallinen sormus.
-
--- Aika korea sormuskin jo on! ihaili Risto.
-
-Silloin Tilta sukkelasti peitti kätensä, haukkui sormusta rumaksi ja
-vanhanaikaiseksi ja hyppäsi pois. Illempana sai Risto kopatuksi häntä
-käsivarresta ja kuiskatuksi:
-
--- Tänäänkö sinä sen sait?
-
--- Tänään.
-
-Enempiä todistuksia Ristolla ei ollut. Mutta hän oli ihan varma siitä,
-että varas nyt oli hänen käsissään. Itse varkaudesta hän ei ollut
-puhunut yleisesti, vain kertonut luotettavimmille tuttavilleen.
-
--- Mene sinne nyt tarkastamaan tunnetko, tavarat omiksesi, kehoitti hän
-Kallea.
-
-Kalle oli vaipunut mietteisiin. Hänen mieleensä muistui se päivä kaksi
-vuotta sitte, jolloin he olivat muuttaneet Koivulaan. Loviisan avatessa
-eväitä ja Kallen hakatessa puita kahvipannun alle oli kaskeksesta
-tullut mies, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Hän
-oli sanonut olevansa Mattilan poika, Jussi. Heidän avukseen hän
-oli nostellut kirstua ja muita tavaroita ja saanut kahvia heidän
-pannustaan. Olisiko hän silloin huomannut Kallen kirkkovaatteet ja
-Loviisan sormuksen?
-
-Kallelle selveni äkkiä koko tuo mahdoton varkaus, että talon poika
-tulee köyhästä torpasta varastamaan morsiamelleen sormusta ja itselleen
-naimavaatteita. Hän ei tullut tarvitsevana, joka hädissään ottaa kun
-ei itsellään ole, vaan hän oli tullut himonsa käskystä. Ja se se oli
-joka Kallea niin äärettömästi loukkasi. Hän oli itse koko elämänsä
-ajan elänyt köyhyydessä, mutta aina saanut himonsa voitetuksi kun se
-oli kiusannut häntä valheeseen tai varkauteen. Sen hän sentään olisi
-voinut ymmärtää, jos toinen äärimmäisessä hädässä ja siten ikäänkuin
-tahtomattaan olisi tullut kajonneeksi lähimmäisensä tavaraan. Ja jos
-hän jälkeenpäin olisi tullut tunnustamaan ja pyytämään anteeksi, olisi
-Kalle hänelle mielellään suonut anteeksi. Mutta tulla köyhiin ihmisiin
-kun oli talon poika! -- Ja itse asiassa: eihän tämä ollut mitään uutta.
-Tapahtuihan niitä varkauksia useinkin, mutta ne eivät koskaan olleet
-sattuneet Kalleen niin mieskohtaisesti ja sentähden ei hän ollut tullut
-niitä niin syvällisesti ajatelleeksi.
-
-Hän tunsi että hänen oli ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Sentähden
-hän otti leivän kotoa evääkseen ja läksi kävelemään Kyyhkylän Mattilaa
-kohti. Varovaisesti hän vakoili tiellä ja sai tietää, että Jussi,
-oltuaan useampia päiviä poissa, oli palannut kotiin juuri sinä
-sunnuntaina. Joku oli nähnyt hänen kantavan suurta myttyä kainalossaan.
-Yhä varmemmaksi Kalle tuli Jussin syyllisyydestä. Totisena hän asteli
-ylös Mattilan kujaa ja teki johtopäätöksiä talon varallisuudesta.
-
-Peltojen sänget olivat vielä kyntämättömät, eikä toukoa näkynyt missään
-tehtynä. Ojat olivat kaikki päästetyt umpeen, kolme lammasta käveli
-katistelemassa vanhaa nurmea pientarilta. Rakennusten katoista oli
-tuuli vienyt osia mukaansa ja lovia oli parsittu uusilla päreillä,
-joten ne olivat mustan ja valkoisen kirjavat. Piha oli kuin sotkettu
-likajärvi, johon jalka vajosi kuin pohjattomuuteen ja jonka rantoina
-olivat tuvan kuistin portaat toisella, ja navetan kynnys toisella
-puolella. Saarena keskellä pihaa oli kaivo. Olisi senkin kansi sietänyt
-korjaamista. Tuvan portaat olivat mädät, rikkinäiset ikkunat tukitut
-päreillä ja rievuilla. Porstuasta tuli ulos kaksi laihaa, likaista
-sikaa ja likainen oli se nainenkin, joka vastasi Kallen tervehdykseen.
-
--- Onko nuori isäntä kotona?
-
--- Ei ole.
-
--- Viipyyköhän se kauvankin?
-
--- Pitäisi palata suurukseksi.
-
-Kalle istuutui penkille ja katseli ympärilleen. Sellaiselta siellä
-näytti, että Kalle todellakin rupesi uskomaan, että Jussi tarvitsevana
-oli käynyt varkaissa. Hänen oma kotinsahan oli köyhä, mutta siellä ei
-ollut sitä kolkkoa, häviön ja autiuden köyhyyttä, joka täällä ikäänkuin
-kirkui vastaan jokaisesta raosta permannossa, särkyneistä ruuduista ja
-kylmästä tulisijasta, josta oli lohjennut kiviä. Ja kun Kalle katseli
-ulos ikkunasta olivat siat nousseet kaivonkannelle ja tonkivat siinä
-tyhjää kaukaloa.
-
--- Eiköhän tuota kaivonkantta pitäisi paikata, putoovat sinne vielä nuo
-siat, lausui Kalle vihdoin.
-
--- Näkyy pudonneen taas se lauta, jolla Jussi sitä paikkasi.
-
-Ja nainen kahlasi kaivolle, ajoi elukat alas kannelta ja asetti
-laudanpätkän paikoilleen. Hän oli vanhanpuoleinen, mahtoi olla isännän
-äiti, ystävällisen näköinen, mutta likainen.
-
--- Sinne putosi meiltä vasta -- olisiko siitä nyt pari kuukautta? --
-varsa. Putosi illalla ja löydettiin aamulla kuolleena.
-
-Kalle päivitteli vahingon suuruutta, jonka jälkeen akka tuli
-puheliaammaksi.
-
--- Paljonpa meille onkin tapahtunut vahinkoja viime aikoina. Hukkasi
-syksyllä markkinamatkallaan isäntä sata markkaa hevosen hinnasta.
-Talvella paloi saunassa lehmä ja hieho; kun oli se navetan katto niin
-hajallinen ja sattui kova pakkanen, niin oli täytynyt muuttaa sinne. Ja
-nyt taas tämä varsa kuinka lienee hyppinyt.
-
--- Olisi se nyt kumminkin korjattava tuo kaivonkansi.
-
--- Niihän se olisi.
-
-Hetkisen ajan Kalle vielä katseli kuinka siat tonkimalla koettivat
-siirtää lautaa sijaltaan. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja ajoi siat pois
-mennessään kaivon sivutse. Hän oli päättänyt jättää sikseen koko asian.
-Liiat varat eivät näkyneet painavan Jussiakaan. Talon poikana hän ei
-ollut kehdannut kosia ilman silkkiä ja sormusta, siitä syystä hän oli
-ottanut. Varkaus oli tietysti synti, mutta vastatkoon itse teoistansa.
-Ja Kalle käveli pää alaspainuneena mietteissään, niin ettei huomannut
-ennenkuin hänen edessään seisoi mies, jonka yllä Kalle heti tunsi --
-ryöstetyt vaatteensa.
-
-Housut olivat hänelle liian lyhyet, sillä hän oli pitempi ja kookkaampi
-kuin Kalle. Uusi lakki oli hänen päässään ja kainalossa mytty. Hän
-ei Kallea tervehtinyt enempää kuin ventovierasta ihmistä ja jatkoi
-matkaansa vihellellen, kasvonpiirteitten rävähtämättä, pitkin askelin
-ja -- Kallen mielestä -- ylpeänä.
-
-Kalle pysähtyi häneen tuijottamaan suu auki. Olisiko hän voinut näyttää
-noin viattomalta, jos hän olisi ollut syyllinen? Mutta vaatteet
-olivat Kallen. Siitä ei ollut epäilemistä. Hän katosi niin kiireesti,
-ettei Kalle ehtinyt häntä edes pysähdyttää. Kalle itse asteli Ristoa
-puhuttelemaan.
-
--- Mennään sinne yhdessä ensi sunnuntaina, neuvoi Risto. -- Silloin ne
-kuuluutetaan ja minut pyydettiin pelimanniksi. Eipä Jussi olisi minua
-tahtonut, mutta oli Tilta tullut pyytäneeksi.
-
-Ja Risto uskoi Kallelle, että hänellä itselläänkin oli
-"selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. Siitä syystä hän oli ruvennut
-Jussia heti epäilemään.
-
-Seuraavana sunnuntaina Loviisa ja Kalle Riston seurassa astuivat
-Mattilan pihaan. Oli se hiukan kuivanut ja kuusen havuja oli sirotettu
-viemään pihan yli. Muutoin oli tupaakin siivottu, ikkunoita paikattu ja
-paistetun sianlihan haju tunki ulos asti. Risto astui soittaen sisään,
-morsian otti hänet hymysuin vastaan. Hänellä oli uusi pumpulihame
-yllään ja valkoinen huivi päässä. Hänellä oli paljon puuhaa ja
-edestakaisin hän juoksi tuvan ja kammarin väliä. Hetkeksi hän pysähtyi
-puhumaan.
-
-Silloin Loviisa loi katseensa hänen rentoina alas riippuviin käsiinsä
-ja näki vasemman käden pisimmässä sormessa tutun sormuksen. Hän astui
-häntä lähemmä, tarttui hänen käteensä ja katseli sitä likeltä.
-
--- Minun sormukseni, minun varastettu sormukseni, jonka minä morsiamena
-sain, jonka Kalle markkinoilta osti juutalaiselta, huusi hän.
-
-Hämmästyksissään antoi Tilta äänetönnä hänen vetää sormuksen sormestaan
-ja rupesi sitte vasta tekemään vastarintaa.
-
--- Sehän on minun sulhaseni antama! Anna pois se!
-
--- Enkä anna, kun minä kerran sain. Ennen minä sen sulhaseltani sain
-kuin sinä.
-
-Molemmat naiset seisoivat vastatusten keskellä lattiaa, Loviisa
-laihana, kalpeana, kuluneessa puvussa, kasvoillaan syyttäjän varmuus;
-Tilta punaposkisena, terveenä, silmissä epäilyksen väre. Hän heitti
-kysyvän katseen sulhaseensa, joka väkijoukon halki raivasi itselleen
-tietä heidän luokseen.
-
--- Mitenkäs isäntä niin on antaunut pahan hengen valtaan, että tulee
-niin köyhään paikkaan varastamaan, kuin meillekin? sanoi Loviisa.
-
-Hänen katseensa pyysi. Poskilla oli uurrettu tie ikäänkuin kyynelistä.
-Jussi nauroi ylenkatseellisesti ja pudisteli olkapäitään. Kalle oli
-käsillään ruvennut tunnustelemaan vaatteita hänen yllään. Mitenkä hän
-olikin saanut ne niin kulumaan sinä yhtenä ainoana viikkona! Nehän
-tuskin mihinkään kelpasivat enään.
-
--- Ja mihinkäs sinä olet pannut sen havukirveen, jonka sinä kerran
-minun laputukiltani veit? huusi joukosta joku.
-
-Useilla näkyi olevan "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa.
-
-Ihmisparvi oli taajana ympärillä ja tarkasteli uhkaavana uhriaan.
-
--- No saattehan nyt vähemmälläkin omanne, sanoi vihdoin Jussi ja
-repiytyi irti Kallen käsistä.
-
-Muitta mutkitta hän heitti takin päältään ja viskasi sen Kallelle.
-
--- Tilta, anna heille mokomakin sormus!
-
--- Johan minä sen annoin.
-
--- Entä minun silkkini ja Kallen housut? kysyi Loviisa.
-
--- Silkin minä möin. Housut ovat jalassani. Pitäisin mielelläni vielä
-tämän illan. Huomenna saat kaikki retkusi!
-
-Hän nauroi huolettomasti leveää nauruaan, tarttui morsiamensa käteen,
-pyysi pelimannia soittamaan ja ympäri huoneen he läksivät pyörimään --
-sulhanen paitahihaisillaan. Loviisa ja Kalle peräytyivät nurkkaan päin
-tieltä. Hetken kuluttua olivat he kotimatkalla.
-
-Ilta oli tyyni ja lämmin. Upeista nupuista varisi vesihelmiä,
-metsäpurot lirisivät, linnut lauloivat.
-
-Äänettöminä astelivat Loviisa ja Kalle, toisella sormus kädessä,
-toisella takki käsivarrella.
-
--- Luuletko, että se tyttö tekee eron? Eiköhän hirvitä rupeaminen
-varkaan vaimoksi?
-
--- Hyvätpä nuo näkyivät olleen keskenään vieläkin. Sellaiset ovat
-meidän aikamme nuoret. Valhetta ja varkautta eihän sitä pidetä syntinä
-eikä häpeänä.
-
-Sitte he kävelivät äänettöminä kotiin asti.
-
--- Koska sinä menet noutamaan loppuja tavaroita? kysyi kotiveräjällä
-Loviisa.
-
-Kalle ei heti vastannut, vaan ripusti ensin takin aittaan.
-
--- Jätetään sinne koko tavarat. Ei sieltä mitään saa kuitenkaan.
-Köyhemmät ne ovat meitä! Minun on tuomio, sanoo Herra. Jumala heitä
-auttakoon.
-
-Ja siihen se asia päättyikin.
-
-
-
-
-Onnemme saari.
-
-
-Kapeitten vesien keskeltä kohoaa saari satojen muitten joukosta. Rannat
-ovat korkeat ja vesi alla äkkijyrkkää, niemen kärjessä on kiviraunioon
-pystytettynä valkoinen merimerkki. Nuoren metsän halki johtaa polku
-huoneille.
-
-Mikä ääretön tunne on sulanut tuon saaren muistoon, mikä sanaton
-tuoksu seuraa sen lehtoja! Sitä ajatellessa on kuin katselisin
-keväistä metsätähteä tai eläisin elokuun kuutamo-yössä tai suutelisin
-rakastettuni lämmintä kättä. Siellähän me vietimme avioliittomme ensi
-ajan, me kahden, eikä kenkään ympäristössä meitä tuntenut.
-
-Rakennus on punaiseksi maalattu valkoisine ikkunapielineen, pieni
-porstua, pieni kyökki, pieni kamari ja ikkunoista ihanin näköala joka
-taholle. Ympärillä kasvaa ehyt-tuohisia, solakoita koivuja, seinuksella
-on apilaspelto, sitte kanervikko, josta nousee saraista nurmitynkää ja
-helpeisiä heiniä. Maailmalta kuuluu laitumella käyvän karjan kello,
-vastaisella rannalla olevan torpanväen puhe ja ulapalla soutavien
-airohankojen narina; saaremme ääniä on vain lehtien rapina, aaltojen
-loiske ja minun lauluni.
-
-Niin kirkas, ihana kuin elämän ensimmäinen aamu, oli aamu siellä, kun
-avojaloin, paitahihasillani astuin maailmaan: veden tyynessä päilyi
-taivas ja kalliorannat koivuineen, kaste kiilsi lehdillä ja heinässä ja
-aurinko lämmitti kuin äidin syleily! Juoksin rantaan, heitin vaatteet
-kivelle, astuin järveen omaa kuvaani vastaan ja pulskauduin, yön
-lämmin vielä jäsenissä, viileään veteen korkean kaislikon suojaan.
-Vastaisella rannalla kuului vaimo pesuja sotkevan. Ja minä uin pois
-kaiken unisuuden, epämääräisyyden, tunsin ihmeellisesti norjuutuvani
-kuin olisin kylpenyt ijäisen nuoruuden lähteessä.
-
-Hän vielä nukkuu, kun palajan, ja herää suudelmastani, joka on viileä
-kuin vedenneidon.
-
--- Sinun täytyy jo herätä, et usko miten on kaunista, vesi ihan tyyni,
-merimerkki päilyy, kalat hyppivät. Joudu uimaan, sillaikaa keitän minä
-kahvia!
-
-Ihan minun täytyy nauraa hänen unisuuttaan. Ja mennessään hän yhä
-hieroo silmiään.
-
-Mikä runous noissa pienissä, jokapäiväisissä askareissa, kun ne
-kuuluvat yhteiseen kotiimme! Ja me jaamme ne kaikki. Hän hakkaa puut
-ja noutaa maidon torpasta, minä saatan hänet kanoottiin ja olen taas
-häntä vastaan ottamassa, hän ei tule toimeen ilman minua. Minä keitän
-ruuan ja hän istuu kyökissä ja lukee minulle ääneen. Tai istuu hän
-viereisessä huoneessa kirjojen keskelle painuneena kirjoittamaan. Tai
-hän on nukkunut nurmikkoon, minä saatan nähdä hänen tumman tukkansa,
-jota loppumattomasti tahtoisin silittää, huulillani koskettaa.
-
-Usein, kun päivä on kuuma ja koko luomakunta näyttää olevan
-nääntymäisillään janoon, työnnämme veneen vesille. Ruokaa, kirjoja,
-uimalakana on mukana, majamme ovi lukossa ja me retkeilemme kauvas,
-sihisten kohisten pakenee vesi kokkamme tieltä ja vasta lahden
-pohjukassa me pysähdymme. Ranta siellä on hienointa hiekkaa ja metsä
-seisoo varjoavana kuusikkona, josta pihka tuoksuu...
-
-Mutta tavallisesti olemme iltapäivällä laivasillalla ottamassa vastaan
-postia ja kuulemassa uutisia maailmalta. Kun käännymme kotiin päin,
-on jo tyyntynyt. Hän soutaa ja minä pidän perää. Pisarat vilisevät
-hiljaa alas airon lehdiltä, koko maa kertautuu veden kuvastimeen
-ja taivas kaartuu syvänä yläpuolella. Salmen toisella rannalla on
-harmaa nuottatalas ja toisella merimerkki. Siitä alkaa näkyä saaremme
-kallioranta ja rakennuksen ikkunapielet. On jo yö, kun käymme ylös
-polkua. Kanerva on nupussa, kasteisessa heinässä hyppivät sammakot.
-Sisällä on kaikki hiljaa, hiljaa, ääneti valmistan vuoteet, äänetönnä
-hän tulee vesisankoineen lähteeltä, emme lausu sanaakaan. Koko taivas
-on ruskopilvissä, hohteessa vedet saarineen, salmineen, kuin pyhä
-uhrilehto on salaperäisenä koivikon siimes, ja heikko ääni vaippuu
-veden pintaa pitkin ja yli heinikon latvojen, niinkuin sumuharsot
-kahiseisivat. Minä istuudun kivelle suorimaan hiuksiani, ja niitä
-kosketellessa heläjää ihmeellisesti kuin kanteleen kaukainen kaiku.
-
--- Sinä ihana impeni, joko mennään levolle! kuiskaa hän hiljaa
-vieressäni...
-
-       *       *       *       *       *
-
-On taaskin ilta.
-
-Istumme penkillä mökkimme edessä. On mustana metsä, mustana taivas ja
-punertavina kiitävät pilvet, vaikkei tuulta tunnu. Vesi värisee kuin
-pelosta, mustana sekin, metsässä käy rauhaton kahina, puissa hiipivä
-hiljaisuus, niinkuin aavistettaisiin jotakin. Kaukaa kuuluu jylhä,
-hiljainen ääni ja taivaan pohjalle piirtyy häikäisevä, katkottu viiva.
-Se on kuin leikillä tehty ennustamaan, valmistamaan, karkaisemaan
-mieliä. On poissa kaikki elämä, pelkäävät eivät edes uskalla läähättää.
-Äkkiä nousee tuuli järven takaa ja hengittää syvästi yli maitten. Se
-nostaa kaikki tajuntaan ja herättää kuin kirkonkello. Puut taipuvat
-maahan saakka, heinät aaltoilevat, vesi nousee kuohuksi, mustuu.
-Hetkessä ratkee rikki pilven reuna ja silmiä sokaiseva valo välähtää.
-Me istumme rinnatusten toisiimme liittyneinä. Kunhan avautuisi tuo
-kirkas ranta, tuo mahtava ovi ja ottaisi meidät sisäpuolelle! Nuorina,
-onnemme huipulta, molemmat yhtaikaa!
-
-       *       *       *       *       *
-
-Se _oli_ se aika, eikä se koskaan palaja.
-
-Mutta kaiken rientäessä eteenpäin ja entisyyden kalvetessa, seuraa
-tuo avioliittomme ensi aikojen onnen saari niinkuin ukkoispilvi
-vastatuuleen. Ja yksinäisyyden hetkinä, hiljaisuuden hyväillessä
-nousevat eteeni mielalat niiltä ajoilta. On silloin kuin katselisin
-keväistä kukkaa tai suutelisin rakkaani lämmintä kättä, tai haihtuisin
-kanervaksi kuutamo-yössä, kasvamaan kalliorannalle, jonka niemen
-kärjessä on valkoinen merimerkki.
-
-
-
-
-Mäkelän Kallen morsiamet.
-
-
-Mäkelä oli vain torppa Sillantaustan kartanon alueella, mutta sen väki
-oli varakasta. Mäkelässä ruokittiin kahdeksan lypsävää lehmää ja kaksi
-hevosta sekä pidettiin runsaasti työväkeä. Itse perheeseen ei kuulunut
-kuin isäntä, emäntä ja poika Kalle. Torppa oli sydänmaalla, kirkosta
-kaukana, aukealla mäellä, josta näkyi kauvas, metsien, järvien,
-vainioiden ja kylien ylitse.
-
-Kalle oli vanhempiensa silmäterä. Hänen ympärilleen keskittyi kaikki
-heidän työnsä ja huolenpitonsa. Mutta hän olikin heille syntynyt heidän
-elämänsä syyspuolella, silloin kun he jo luulivat olevansa tuomitut
-elämään kaiken ikänsä lapsettomina. Hänestä tuli mitä herttaisin lapsi,
-kuinka hän osasi kaulaella ja antaa suuta, laverrella ja liidellä
-isän sylistä äidin syliin! Kaikki vieraat, jotka Mäkelässä kävivät,
-ihastuivat Kalleen. Naapurin emännät kantoivat hänelle sokeripaloja ja
-vehnäisviipaleita ja kylän lapset häntä kohtelivat kuin kuningastaan.
-Kun Sillantaustan emäntä silloin tällöin kävi Mäkelässä, piteli hän
-pitkän aikaa Kallea polvellaan, näytti hänelle kelloaan ja nauroi hänen
-viisaille puheilleen. Kalle kutsui häntä Kello-tädiksi, ikävöi häntä ja
-kyseli häntä. Ja kun hän sitte tuli Mäkelään ja Kalle porstuassa kuuli
-hänen tervehtivän äitiä, niin hän paikalla tunsi hänen äänensä, heitti
-leikkinsä ja karkasi suinpäin häntä vastaan.
-
--- Kello-täti, Kello-täti! riemuitsi hän lavertelevalla lapsenäänellään.
-
-Ja emäntä otti hänet syliinsä, silitti hänen pellavaista tukkaansa ja
-veti esille kellonsa. Sillaikaa äiti, mielihyvän hymy kasvoilla asetti
-kahvipannua tulelle ja nuhteli Kallea siitä että hän piti niin isoa
-ääntä ja telmi tädin sylissä...
-
--- Kasvattakaa nyt minulle tästä hyvä vävypoika, naurahti kerran
-Sillantaustan emäntä.
-
--- Voi voi mitä se emäntä puhuu! vastasi hyvillään ja hämillään Kallen
-äiti. -- Torpan poikia nyt teidän tyttärillenne...!
-
--- Rupeatko Kalle minulle vävyksi?
-
--- Rupean.
-
-Kallen äidin mieleen painui tuo lyhyt keskustelu.
-
-Löytyi vielä toinenkin henkilö, joka kiikutellessaan poikaa
-polvellaan, jo uneksi hänelle morsianta. Se oli Kukkolan Santeri, joka
-säännöllisesti joka syksy kävi tervehtimässä Mäkeläisiä. Hänen silmänsä
-kääntyivät silloin aina ensinnä Kalleen.
-
--- No jopa se poika on kasvanut! Niin aina, niin aina. Ei aikaakaan
-kuin minä jo saan ruveta sille puhemieheksi.
-
-Seuraavana syksynä oli hänellä jo useita morsiamia ehdolla.
-
-Kukkolan Santeri oli muuten kuuluisa mies. Hänen tuttavapiirinsä
-ei tuntenut rajoja. Mutta monet perheetpä saivatkin kiittää
-olemassaolostaan hänen toimeliaisuuttaan. Hän oli todellakin toimelias.
-Hän ei koskaan levännyt eikä koskaan väsähtänyt. Aina hän oli
-liikkeellä, aina hymyilivät hänen ahavoittuneet, punaset kasvonsa.
-
-Hänellä oli erinomainen huomiokyky. Varsinkin piti hän kaikkia
-naimattomia silmällä ja jos joku joutui leskeksi, merkitsi hän sen heti
-kirjoihinsa. Ei niin, että hän olisi jotakin kirjoittanut jonnekin,
-sillä sitä taitoa hän ei tuntenut, vaan muistiinsa hän sen piirsi
-muitten lukemattomien mies- ja nais-nimien joukkoon. Ja niitä hän
-sitte järjesteli pareiksi, rikkaita vanhoja piikoja köyhille nuorille
-miehille, köyhiä nuoria tyttöjä varakkaille vanhoille pojille j.n.e.,
-aina sen mukaan kuin hän tiesi tarpeen vaativan.
-
-Hänellä ei ollut likeisiä sukulaisia eikä kotia, sillä hän ei pitkiä
-aikoja viihtynyt missään. Koko vuoden hän, kainalossaan mytty, jossa
-hänen juhlavaatteensa säilyivät, kierteli talosta taloon, ollen
-jokaisessa kunnes kyllästyi. Hän parsi nuottaa, sitoi verkkoja, teki
-tääppäitä, kalasteli ja metsästeli aina vuodenajan mukaan. Muihin
-töihin hän ei pystynytkään, sillä hän oli toissilmänen ja oikeasta
-kädestä puuttui kaksi sormea.
-
-Tuttaviensa joukossa oli hänellä erityitse suosikkinsa. Ne olivat
-tavallisesti nuoria tyttöjä, jotka jolloinkulloin iltahetkinä olivat
-kallistaneet korvansa kuuntelemaan hänen leikkipuheitaan. Niille oli
-hän luvannut toimittaa hyvät sulhaset ja niitä hän kehui kaikille
-miehille. Hänen erityisessä suosiossaan oli Mäkelän väki, osaksi
-sentähden, että emäntä oli hänelle kaukaista sukua. Hän piti itseään
-miltei Kallen isoisänä.
-
-Tavattomalla innolla oli hän seurannut pojan kehitystä. Kun nuotta
-oli levällään Mäkelän tuvan lattialla ja Kalle tepasteli sen ylitse,
-iloitsi hän hänen reippaista liikkeistään ja ylisti hänen kauneuttaan.
-
--- Niin aina. Sinusta tulee vielä monen tytön riitapala! Mutta sen
-sanonkin: älä ota pahankurista. Ota se, jonka _minä_ sinulle hankin,
-niin saat taatun akan. Minä tulen sitte vanhoilla päivilläni, kun en
-enään jaksa nuottaa parsia, teille asumaan.
-
--- Mitä turhia se Santeri lapselle latelee, moitti äiti monasti, kun ei
-Santeri väsynyt kertoelemasta juttujaan.
-
--- Turhiako? Odottakaa nyt kunnes tuosta väsytte, eikö maistu miniää
-ajatella! nauroi Santeri ja vilkasi ainoalla silmällään emäntään.
-
--- Taitaapa väsymys jo ehättää ennen kuin siitä voi olla puhettakaan.
-Yhtenään kivistää päätäni ja pahojen ilmojen edellä on koko ruumis kuin
-tulessa.
-
-Kalle oli mahallaan nuotan päällä, käsillään hän tuherteli kohoja ja
-nosti tuontuostakin pyöreää päätään, jotta liinanen tukka heilui.
-Hänellä oli terveet, lihavaposkiset kasvot, vilkkaat silmät ja leveä
-suu. Santeri, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään, iski
-kouransa hänen niskaansa ja ravistaen häntä siinä, virkkoi:
-
--- Tuotkos mammalles miniän, Kalle?
-
--- Tuon, sanoi Kalle ja nauroi.
-
--- Niin aina, niin aina.
-
-Emännänkin piti nauraa. Ja Kalle ryntäsi ylös makaavasta asennostaan,
-hiipi takaa äitinsä luo ja piiloutui hänen helmoihinsa. Mutta Santeri
-alensi äänensä salaperäiseksi:
-
--- Eskolassa kasvaa paraikaa tytär, joka on juuri tuon Kallen ikäinen.
-Eskola on varakas paikka ja Johanna on ainoa tytär.
-
-Emäntä nauroi.
-
--- Mutta ennenkuin nuo ovat naima-iässä, voi hänellä olla laumallinen
-veljiä ja sisaria.
-
--- Kyllä niinkin, niin aina, mutta varoja siellä riittääkin tasata. No
-ja entäs Sillantaustan Anni? Siinä se on hyväntapainen tyttö, hiljainen
-ja sävyisä. Pitääkös Kalle Annista?
-
--- Kuka se sitten on? kysyi Kalle viattomasti.
-
--- Etkö tiedä, kuka Anni on? Kartanon Anni, Sillantaustan Kello-tädin
-tyttö, joka on yhtä iso kuin Kallekin?
-
--- Mistä lapsi sitä tietäisi, tuli äiti Kallen avuksi. -- Ei lapsi
-koskaan ole Annia nähnyt. Ja mitä tekin Santeri, vanha mies, viitsitte
-hullutella! Jättäkää jo juttunne!
-
-Emäntä läksi ulos harmistuneen näköisenä. Mutta Kalle rupesi siitä
-lähtien utelemaan Annista. Hän tahtoi nähdä Kello-tädin Annin, hän
-itki ja hän pyysi. Kerran kesällä otti äiti vihdoin hänet mukaansa,
-hänelle tehtiin sen retken johdosta uudet saappaat ja uusi puku, jonka
-itse räätäli neuloi, ja iloisena, täynnä kysymyksiä ja tiedonhalua,
-saapui hän Sillantaustan portille, josta käytävä kukkivia syreenejä
-vei portaille ja johon kaikenlaisia kirjavia kukkia heloitti pihasta.
-Mutta samassa alkoi Sillantaustan iso koira haukkua ja Kalle pelästyi
-niin, että rupesi itkemään. Äidin täytyi kantaa hänet kartanolle, mutta
-hän ei lakannut itkemästä eikä lähtenyt äidin sylistä koko aikana,
-vaikka Anni ja Sillantaustan muut lapset häntä miten houkuttelivat.
-Ei auttanut nuhteet eikä uhkaukset. Äiti häpesi pahanpäiväisesti ja
-teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan enään vie Kallea minnekkään,
-ei kylään, ei kirkkoon, koska hän on niin tyhmä. Senjälkeen ei poikaa
-muutamiin päiviin tarvinnut peloittaa muulla kuin Sillantaustan
-koiralla, niin hän jo lakkasi pahanteosta. Eikä Kalle edukseen
-esiintynyt silloinkaan kun sitte Sillantaustan emäntä tyttärineen
-tuli Mäkelään. Kallea ei saatu sisään heitä tervehtimään. Hän karkasi
-äitinsä käsistä, juoksi aidan ylitse ruispellolle, piiloutui suureen
-ojaan eikä totellut mitään pyyntöä tai käskyä. Turhaan emäntä uhkasi
-isoilla koirilla ja pedoilla.
-
--- Minä en ymmärrä mikä siihen lapseen on tullut, huokasi emäntä
-vieraitten mentyä.
-
--- Sitä on pidetty liika hempeästi. Minäpä annan sitä selkään tänään,
-arveli isäntä.
-
--- Oletko hullu! Kallea selkään! Lapsihan se on vielä.
-
--- Nuorna vitsa väännettävä. Johan se on seitsemännellä.
-
-Kalle tuli sisään nauraen ja kurotti heti kättänsä ottamaan
-vehnäviipaletta pöydältä.
-
-Isä alkoi kuulostelun. Äiti itki, mutta Kalle sai armotta selkäänsä.
-
-Kallesta kasvoi kaunis poika, terävä ja vallaton. Tytöt alkoivat häntä
-ilokseen katsella ja Kukkolan Santeri esitti hänelle joka syksy uusia
-morsiamia.
-
--- Mitä turhia, torui aina emäntä, -- jahkahan nyt Kalle on edes
-rippikoulun käynyt.
-
-Viidentoista vanhana pantiin Kalle sitte rippikouluun ja samalla
-kertaa sattuivat rippikouluun myöskin Eskolan Johanna ja Sillantaustan
-Anni. Mutta eivät he toisiaan tavanneet, sillä pojat lukivat isossa
-pappilassa ja tytöt kappalaisen luona.
-
-Kotimatkalla he kerran sattumalta kohtasivat. Rippikoulu oli sillä
-kertaa loppunut ja renki oli lähetetty noutamaan Kallea. Heillä
-oli hyvä hevonen, Mäkelän kuuluisa liinaharja Pikku. Rattaat
-poikia täynnä he ajaa karauttivat kirkonkylän läpi ja seisahtuivat
-Mankosen kauppapuodille. Kalle astui siinä sisään. Kauppiaan rouva
-seisoi myymäpöydän takana näyttelemässä parille naiselle huiveja ja
-esiliinakankaita. Kalle pysähtyi ovensuuhun ja hyvän aikaa vaiettuaan,
-nostahti hän lakkiaan ja kysyi:
-
--- Eikö kauppamies itse olekkaan kotona?
-
-Sen hän teki siksi, että hänellä oli suurenlainen ostos tehtävänään ja
-hän tiesi että kauppias itse paremmin myöntyi tinkimiseen kuin hänen
-rouvansa, joka oli ahneeksi ja tarkaksi tunnettu.
-
--- On, vastasi rouva, mutta hän on levolla, hän kun ei ole tänään ollut
-oikein terve.
-
-Kalle vaikeni ja loi silmänsä kattoon, jossa nahkahihnoja, piiskoja,
-lakkeja, kahvipannuja ja muuta kamaa riippui. Hän jäi tarkastamaan
-hevosvaljaita. Tytöt myymäpöydän ääressä kuiskailivat keskenään,
-epävarmoina siitä mikä oli kauneinta. He olivat molemmat suuriin
-huiveihin käärityt ja helmat olivat rypistyneet.
-
--- No tulkaa nyt tekin, nuori mies, sanomaan, eikö tämä liina ole
-korea, kehoitti rouva Mankonen.
-
-Kalle kävi kiinni villavan liinan punaiseen kulmaan, tytöt käänsivät
-häntä kohti hymyilevät, nuoret kasvot ja samassa tunsi hän heidät. He
-olivat Sillantaustan ja Eskolan tyttäret. Pistettiin kättä ja tehtiin
-kaupat. Kalle ei tällä kertaa ostanut kuin karamellejä, päätti jättää
-valjaat siksi kunnes kauppamies itse paranisi. Karamellit pyysi hän
-saada kahteen eri paperiin.
-
--- Ehkä mennäänkin yksissä, esittelivät tytöt, -- koska meillä on sama
-matka, niin on rattosampi. Jos vain saatte Pikun pidellyksi kunnes
-haemme hevosemme kestikievarista!
-
-Oli lauvantai. Hämärsi jo, vaikka päivä tuskin oli yli puolen.
-Viikkokausia oli satanut, maat olivat kuin hajoutumaisillaan, tiet
-paksuna liejuna, johon rattaat vajosivat akseliaan myöten. Ojissa
-seisoi vettä laidan tasalla, suot olivat järvinä ja mäkiä alas vieri
-vesi virtoina. Ja yhä satoi lakkaamatta. Metsä oli alastoin, mättäillä
-välkkyivät toisiinsa liimautuneina keltaiset lehdet ja pihlajamarjat
-upeilivat komeina terttuina. Tytöt ajoivat edellä Sillantaustan
-hevosella. Sitä ohjasi Sillantaustan piika, istuen voipytyllä
-rattaitten pohjalla. Ikäänkuin vahingossa kääntyi Eskolan tytär välistä
-ja vilkasi taakseen. Anni ei koko matkalla ollut näyttänyt kasvojaan.
-
-Kalle jutteli rengin kanssa kotinsa kuulumisia. Kukkolan Santeri oli
-paraikaa Mäkelässä. Emäntä oli ollut kipeänä. Sillantaustan isäntä oli
-pari kertaa juomapäissään lyönyt vaimoansa. Eskolaan oli syntynyt poika.
-
--- Vai on se Sillantaustan isäntä niin heittäytynyt viinaan.
-
--- On se. Jos vaan näin jatkuu, niin ei sitä Sillantausta kauvankaan
-pysy nykyisillä haltioillaan.
-
-Ylämäen tullessa nousi Kalle alas rattailta ja meni tyttöjen luo. Taisi
-tietää Anni raukka miten kotona viime aikoina oli eletty, koska oli
-niin totisena.
-
--- Mitäs tänne kuuluu? kysyi Kalle.
-
--- Ei mitään liikoja, vastasi Johanna -- palelee vaan pahasti.
-
--- Jos kävelisitte lämpimäksenne, esitteli Kalle.
-
-Mutta tytöt pelkäsivät taas jalkojensa kastuvan. Kalle ojensi heille
-kummallekin karamellikäärön, meni sitte takaisin rattailleen ja niin
-jatkui matkaa kunnes Sillantaustaan ja Eskolaan vievässä tiehaarassa
-tuli ero.
-
-Nytpä ilostuisi Santeri, kun saisi kuulla, että he olivat matkustaneet
-yhdessä. Kallesta tuntui äkkiä siltä että jompikumpi noista molemmista
-tytöistä hänen on naitava, jos hän joskus nai. Molemmat olivat koreat
-tytöt, molemmat varakkaista kodeista, Johanna oli vain iloisempi, mutta
-äiti piti enemmän Annista. Ja Santeri olisi puhemiehenä. Se oli vanha
-sopimus...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kului vuosia. Mäkelän isäntä oli kuollut. Sillantaustassa olivat asiat
-huonosti, isäntä joi ja kovin oli talo velkaantunut.
-
-Eräänä kevätpäivänä, kun Kalle palasi metsältä, tapasi hän äitinsä
-aittaa siivoamassa. Tyynyjä, polstareita ja kirjavia peitteitä
-oli levitetty aidalle. Kevätaurinko paistoi niihin ja tuuli niitä
-löyhytteli.
-
--- Syövät jo koitkin kaikki ryyjyni, sanoi emäntä harmistuneena.
-
-Kalle seisahtui hänen eteensä ja naurahti, sillä hän ymmärsi äitinsä.
-
--- Onko se minun syyni!
-
--- On kyllä. Mahtanet jo lähteä tästä naimaan. Eskolassa käy sulhasia
-yhtämittaa, eilen oli taas käynyt rikkaan talon poika eikä Johanna
-sinua vuosikausia odota.
-
--- Arvelette siis, että lähtisin Eskolaan, enkä Sillantaustaan taikka
-Sarilaan?
-
--- Sillantaustaan! Se on mennyttä. Sieltä et saisi kuin velkoja. Mutta
-Eskolassa on varoja ja tyttöä kehutaan toimeliaaksi.
-
--- No vaikka niinkin. Mutta Kukkolan Santeri ei tule käymään ennenkuin
-syksyllä.
-
--- Saat sinä aina puhemiehiä ilman Santeriakin. -- Emäntä nauroi
-ylenkatseellisesti. -- Vai että sinun pitäisi häntä odottaa! Sepä
-puuttuisi. Silloinhan häätkin jäisivät talveen ja sulan aikanahan ne
-ovat pidettävät, jotta ihmisten hevoset saa ruokituiksi ulkona. Käskee
-niille syöttää talven varoja.
-
-Kalle käveli sen päivän mietteissään. Sitte hän lähetti sanan Kukkolan
-Santerille. Ja Santeri tuli kiireesti Mäkelään, mytty kainalossaan.
-
--- Joko on emäntä väsynyt? Joko miniä kelpaa! Niin aina, sanoi hän
-nauraen ja räpäytellen silmäänsä. -- Ihan olin riemusta ratketa
-kun sain sanomanne. Kesken heitin kaikki, vaikka paraikaa olin
-hieromassa kolmiakin kauppoja. Minne Kalle nyt aikoo? Sarilaanko vai
-Sillantaustaan?
-
--- Sillantaustaan! nauroi emäntä. -- Eikö Santeri tiedä kuinka siellä
-asiat käyvät! Ei, Eskolaan.
-
--- Niin aina, niin aina. Sanovat tytöllä käyvän kovasti sulhasia, pari
-talonisäntääkin jo on pyytänyt minua puhemieheksi Eskolaan. Parasta lie
-että mennään ajoissa.
-
-Komeasti koristettuna, tiukuset kaulalla, punaiset tupsut ohjaksissa
-oli hevonen, jolla he läksivät. Kallella oli kovaksi tärkätty
-kaulus ja kiiltävä maniska, Santeri oli pukeutunut juhlalliseen
-puhemiespukuunsa, päässä oli pappilan maisterin antama hattu. Tiellä
-sattui heitä vastaan Sillantaustan Anni. Hän oli jokapäiväisissä
-vaatteissaan ja kantoi koppaa. Kuullessaan rattaiden räminän, vetäysi
-hän syrjään ja vasta miesten mennessä ohitse, käänsi hän heihin
-kasvonsa. Ne olivat kalpeat, valkeaihoiset kasvot ja suurin, kärsivin
-silmin vastasi hän miesten tervehdykseen.
-
--- Kovasti on laihtunut, sanoi hetken kuluttua Santeri. -- Ja miten
-korea se oli vielä vuosi sitte. Niin aina, niin aina.
-
--- Entäs jos olisimmekin menneet Sillantaustaan naimaan! naurahti
-Kalle. -- Olisi Anni päässyt leipiin taas.
-
--- Mutta Eskolan tytär on niin muhkea morsiameksi. Ja käskisi sitä
-sinun kaikkia laihoja lihottaa.
-
-He jatkoivat puhettaan. Matka kului hitaasti, sillä kirsi läksi juuri
-maasta ja tie upotti. Eskolan kujaan melkein pelkäsi hukkuvansa,
-siinä vajosi hevonen polvia myöten. Kalle jäi kiinnittämään hevosta
-aitaan ja Santeri astui edellä porstuaan. Piika oli siellä pesemässä
-puuastioita. Hän saattoi vieraat kammariin ja sulki oven heidän
-jälkeensä. Istuen kukin tuolillaan ikkunan alla, kuulivat he porstuasta
-kiireisiä askeleita ja kuiskaavia ääniä. Vihdoin tuli isäntä sisään,
-kätteli vieraita ja istuutui sängynlaidalle. Puhuttiin ilmasta ja
-kevään tulosta. Santeri ja isäntä siinä enimmäkseen keskustelivat,
-Kalle piti velvollisuutenaan olla vaiti. Hän tarkasteli huonetta. Se
-oli entisellään, olihan hän siellä joskus käynyt, mustuneilla seinillä
-kuva keisarin kruunauksesta, neitsyt Maarian kuva ja kolmas kuva,
-joka esitti jotakin kruununperillisparia hääpuvussaan. Uunin suu oli
-nokinen, ikkunasta näkyi vesinen kesantopelto, jonka pientareita
-lammaslauma katisteli. Isäntä haukotteli, kyseli välillä Mäkelän
-kylvöjä ja kyntöjä, vaikeni taas ja sytytti piippuaan, kehoittaen
-vieraitakin tupakoimaan.
-
--- Mitenkäs emännän terveys sitte on? kysyi hän.
-
--- Huono tahtoo olla, vastasi Kalle.
-
-Syntyi pitkä hiljaisuus. Santeri rykäsi, yski ja sylkäsi lattiaan.
-Sitte hän taskustaan otti harmaan, käärityn nenäliinan ja pyyhki siihen
-otsaansa.
-
--- Niin aina, sanoi hän. -- Senpätähden tää -- hän nyökäytti päätään
-Kalleen päin -- on huomannut ja parhaaksi nähnyt hankkia äidilleen
-apua. Mäkelässä on nyt jo niin suuri huusholli, ettei emännän
-kannatakkaan sairastaa. Ja säästöt ovat karttuneet niin, että niillä
-jo ostaa talonkin. Toimeliasta, tervettä emäntää kaipaa Mäkelän nuori
-isäntä.
-
-Santeri rykäsi, sylkäsi. Kalle tuijotti lattiaan, isäntä katseli
-totisena Santeriin. Puhemiehestä katosi tuon ensimmäisen esipuheen
-jälkeen kaikki kankeus ja juhlallisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti,
-hosui käsillään, käveli edestakaisin ja ylisteli vuoroin Kallea,
-vuoroin Johannaa. Kesken kaikkia kuului porstuasta kahvikuppien
-kalinaa, ovi avautui ja sisään astui Johanna itse, punaposkisena,
-hymysuin, vyöllä valkoinen esiliina ja jalassa uudet narisevat kengät.
-Hän asetti kahvipannun arinalle, alkoi tyynesti jutella ilmasta ja
-kevään tulosta ja tarjosi sitte kahvia. Ei kuulunut hyvään aikaan muuta
-kuin hörppäyksiä höyryävien teevatien laidoilta. Vihdoin Santeri nousi,
-kaivoi taskustaan lompakon, jonka ympäriltä hän irroitti nauhan.
-
--- Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä on tullut sen huomaamaan, että
-yksin ei ole ihmisen hyvä olla. Ja mitä sitä edempää lähtisi pajuja
-poimimaan, kun kotikylän naapuruudessa koivuja kasvaa...
-
-Siinä hän pysähtyi, katseli tarkasti solmua ja hyppyröi sitä
-kynsillään. Kalle istui kyynäspäät polvilla ja tuijotti lattiaan.
-Johanna oli lentänyt tulipunaiseksi ja painunut pesemään kahvikuppeja.
-
-Niin aina. Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä pyytäisi siis isännältä ja
-emännältä lupaa antaa tämän paperin tyttärelle, Johannalle.
-
-Hän otti lompakosta setelin, kasteli suussa sormensa ja koetti että se
-oli yksinkertainen. Sitte silitti hän sen kulmat ja laski sen pöydälle.
-
--- Mikä paperi se on? kysyi Johanna hätäisesti.
-
--- Korea raha, virkkoi sängynlaidalta vilkaisten isäntä. -- Sadanmarkan
-seteli.
-
-Puhemies tunsi, että hän hyvin oli toimittanut asiansa. Hymyillen hän
-likeni Johannaa, joka melkein selinpäin kääntyneenä miehiin kiireesti
-pesi kuppejaan.
-
--- Mitä Johanna nyt miettii?
-
--- Että lienee vain paras että vieraat vievät pois rahansa. Olenpa
-melkein tarpeekseni katsellut rahoja viime aikoma. Ja kai isällä vielä
-on varaa elättää minut kotona ja äitikin pitää apunaan.
-
-Kalle ei ymmärtänyt miten noita sanoja oli käsitettävä. Ne sisälsivät
-häpeällisesti loukkaavan kiellon. Mutta puhemiehen kasvoilla loisti
-voitonvarmuus, joka täydellisesti saattoi rauhoittaa sulhasmiestä.
-
--- Johannalla on tässä käynyt paljon sulhasia... sanoi isäntä.
-
--- No niin, virkkoi välinpitämättömästi Kalle, -- jollei kihlani
-kelpaa, niin...
-
--- Älä nyt hätäile, tokasi Santeri väliin. -- Ainahan morsian tarvitsee
-ajatusaikaa. Johanna on vain hyvä ja määrää milloin Kalle saa käydä
-kuulustamassa täällä, niin ehkä hän silloin saa tuoda mukanaan kellon
-tai silkin morsiamelleen lahjaksi.
-
-Santeri säesti sanojansa mitä ystävällisimmällä äänellä ja hymyllä.
-Johanna oli seisahtunut ovelle, hänen kätensä jo lepäsi lukolla.
-
--- En minä noita rahoja ota.
-
-Hänen ylpeytensä ärsytti Kallea. Luuliko hän, ettei tyttöjä muualla
-löytynytkään! Kalle levitti suunsa nauruun, hypähti istualtaan, pani
-setelin huolimattomasti taskuunsa ja otti hatun käteensä!
-
--- Käännetään hevoset, Santeri! Lähdetään toiseen taloon.
-
--- Älä nyt hätäile. Ei sitä vielä tiedä miten asiat kääntyvät. -- Se
-oli kuiskaus Kallelle ja sitä seurasi Johannalle veitikkamaisesti
-lausuttu: -- taitaa olla tallessa _toisen_ rahat.
-
--- Vaikka olisi.
-
-Pää kenossa läksi Johanna ulos. Kallekin nousi, kätteli isäntää ja
-kiitti kahvista, läksi sitte irroittamaan hevostaan. Santeri jäi vielä
-kammariin. Tehtyään viimeisen yrityksen Johannan suhteen ja isännän
-kanssa juteltuaan ensisyksyisestä nuotanparsinnasta, hän kahlasi
-liejuisen pihan poikki rattaille. Tuvan ikkuna oli päitä täynnä
-katsomassa heidän lähtöään.
-
-Santeri oli hämmästyneenä ja harmissaan. Tuollaista häpeää ei hänelle
-ammoisiin aikoihin ollut tapahtunut.
-
--- Ilman morsianta emme palaa kotiin, sanoi Kalle.
-
--- Niin aina. Saavat ne tällaiset miehet morsiamia muualtakin, jollei
-joku suostuisikaan. Olkoon vain ottamatta, mutta en _minä_ sille enään
-sulhasia toimita ja nähköön silloin kummoisen saa -- jos saa ensinkään!
-
-Santerin suuttumus lauhtui jota enemmän hän sai purkaa sisuaan ja jota
-enemmän hän kävi vakuutetuksi siitä, että Eskolan tytär jäisi vanhaksi
-piiaksi. Toiseen taloon menisivät, toisen tytön ottaisivat, saisi
-Johanna pitkän nenän!
-
--- Jos tietäisi ollaanko Sarilassa kotosalla?
-
--- Kumminkin ollaan Sillantaustassa! sanoi Kalle.
-
-Hän käänsi hevosen Sillantaustan kujalle. Siinä lepäsi laaksossa
-punainen talo, laihot ympärillä olivat vihannat, syreenipensaat upeilla
-nupuilla ja järven lyyjynkarvaista jäätä paahtoi kevätaurinko. Navetan
-ovet olivat auki, sieltä kuului laulua. Pahoin olivat aidat rikki ja
-siellä täällä oli ikkunoita parsittu päreillä. Kukko lauloi, lammas
-määkäsi, leivoset livertelivät kohotessaan taivasta kohti ja varpuset
-visersivät katonräystäillä ja risukasoilla.
-
-Kalle seisahdutti hevosen ja kuunteli laulua navetasta. Olikohan se
-Anni, joka lauloi?
-
--- Jos menisimme suoraan Annin luo? esitteli Kalle.
-
-Santeri oli myöskin tuntevinaan äänen Annin ääneksi. Miehet nousivat
-rattailta ja läksivät navettaa kohti, mutta tuskin olivat he ehtineet
-puolitiehen, kun he jo näkivät naisen, rusukoppa selässä ja vasu
-kädessä astuvan navetan ovesta. Hän lauloi yhä ja häntä seurasi
-kintereillä sikolauma, joka vinkui nälissään. Anni se oli. Hän astui
-niin reippaasti ja kätteli koppiaan voimalla, joka melkein tuntui
-mahdottomalta hänen hennolle olennolleen. Miehet kohtasivat hänet
-kaivon kannella, mättämässä ruokaa sikojen kaukaloon. Heidät nähdessään
-lensi hänen kasvoilleen polttava puna, hämillään hapuili hän helmojaan
-alas ja kiinnitti nuttunsa nappia. Hän oli haaltuneissa vaatteissa,
-kyynärpäät olivat paikatut ja hihansuut kuluttamisesta purkaantuneet.
-Hänen täytyi pyyhkiä kätensä hameensa helmaan ennenkuin saattoi ojentaa
-sen miehille.
-
--- Mitäs kuuluu? alkoi Santeri.
-
--- Ei mitään liikoja. Aikainen, korea kevät.
-
--- Saanee pian päästää lehmät metsään. Joko on montakin poikinutta?
-
--- Vasta neljä.
-
--- Kaippa kesään ennättävät useammatkin. Taitaa Sillantaustassa tänä
-kesänä tullakin tarpeelliseksi voit, viilit, sinne jos toimitetaan --
-pidot.
-
--- Ei ole pidoista tietoa, vastasi Anni alaspainetuin silmin,
-sekoittaen jauhoja sikojen ruokaan.
-
--- Onhan siellä nuoria, kauniita tyttäriä, eikö niille vietetä
-läksiäisiä?
-
-Kalle seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli kaivonkantta ja Annia.
-Hymyillen seisoi Santeri hänen edessään, käsiänsä liikutellen.
-
--- Ei, vastasi Anni totisesti, yhäkin alaspainetuin silmin.
-
--- Mutta ehkä sentään koreimmalle vietettäisi! jos tulisi oikein pulska
-sulhanen?
-
-Anni ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan. Hänen rintansa vain
-kohoeli entistä enemmän. Santeri otti Kallen kädestä setelin.
-
--- Tämä Mäkelän Kalle, jonka kanssa jo kävitte rippikoulunkin yhdessä,
-se Annia ottaisi leikkitoverikseen Sillantaustan läksiäisiin ja tässä
-olisivat kihlarahat.
-
-Käsi, joka setelin otti Santerilta, vapisi. Anni hyppäsi alas
-kaivonkannelta ja nosti Kalleen katseen suurista sinisistä silmistään.
-Mutta samassa ne vettyivät niin, että hänen piti niitä kuivata huivinsa
-kulmalla.
-
--- Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään kahville, sai hän sanotuksi ja
-juoksi sitte edellä talolle.
-
-Kaupat tehtiin ja pian miehet olivat kotimatkalla.
-
--- Olisimme vain suoraan saaneet mennä Sillantaustaan. Toista Anni
-sittenkin on kuin Johanna, arveli Kalle.
-
-Hänen mielessään liikkui suloinen hyvinvointi. Sillantaustan väet
-olivat olleet niin ystävälliset, siellä oli hänen kosimistaan pidetty
-kunniana, Anni oli näyttänyt onnelliselta ja emäntä oli itkien
-vakuuttanut, että juuri Kallea hän aina oli toivonut vävypojakseen.
-Isäntä oli huonona sairaana, kai hän pian siitä sammuisi. Sillantausta
-oli hyvä talo, ostaisi Kalle pois sen siitä hajoamasta huonoon
-hoitoonsa. Kaunis tukkimetsä oli nousemassa. Järven rannalla löytyi
-savipohjaisia soita, joista saisi mainioita niittyjä. Panna se talo
-oikein kuntoon, niin siellä ruokittaisi viisikymmentä lypsävää.
-
-Kauneilla tulevaisuusunelmillaan ja Santerin myötävaikutuksella
-sai Kalle äitinsäkin rauhoitetuksi, sillä aluksi oli emäntä kovin
-tyytymätön poikansa naimapuuhiin, Sillantausta kun oli niin
-velkaantunut. Mutta sitte heittäysi hän koko tarmollaan puuhaamaan
-noita häitä, joita oikeastaan oli valmistettu jo siitä asti kun Kalle
-kehdossa makasi.
-
-Vihkimisen tapahduttua Sillantaustassa, istuivat morsian ja sulhanen
-penkillä syreenipensaiden alla. Anni oli vaaleansinisessä puvussa,
-ruusuja oli hänen rinnallaan ja kahiseva huntu valui alas hänen
-hartioilleen. Mäkelän emäntä, joka muiden emäntien seurassa astui
-heidän ohitsensa, katseli ylpeydellä miniätänsä. Annin äidin silmissä
-välkkyi tuontuostakin kyynel. Kukkolan Santeri, joka oli toimittanut
-laulajan virkaa, oli istumassa morsiamen toisella puolella. Suuri musta
-koira oli pitkällään hänen jalkojensa juuressa.
-
--- Ihanhan tuo on niinkuin sama koira, jota Kalle kerran lapsena oikein
-pelästyi, sanoi Mäkelän emäntä.
-
--- Se on sen poikanen, vastasi Anni. -- Muistatkos Kalle kuinka sinä
-silloin itkit?
-
-Sillantaustan emäntä vakuutti sen kyllä muistavansa ja sanoi jo silloin
-ajatelleensa että Kallesta ja Annista pitäisi tulla pari.
-
--- _Minähän_ sen aloitin, sanoi Santeri mahtipontisesti. -- _Minähän_
-Kallelle ensin kerroin kuka Anni oli. Tuskin teidän kaupoistanne olisi
-tullut mitään, jollen _minä_ olisi ollut puuhassa. Näette jokainen
-miten Eskolan tyttären kävi, kun ei ottanut ketä minä toimitin:
-Sulhanen petti! Niin aina.
-
--- No aikooko Santeri nyt asettua lepoon tämän nuoren pariskunnan luo?
-arveli joku miehistä. -- Niinhän se kerran oli puhe, kun nuotta oli
-levällään Mäkelän lattialla ja toimititte Kallelle morsiamia.
-
-Santeri vilkasi ympärilleen ja hymähti harmaan partansa alta.
-
--- Niin aina, sanoi hän, -- mutta miten kävisikään kaikkien niiden,
-jotka luottavat siihen että rupean heille puhemieheksi? Jäisivät
-vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. En muista tarkkaan joko ensi
-Mikonpäivistä käännyn kahdeksallekymmenennelle. Niillä paikoilla se on.
-Mutta jos Jumala eteenpäinkin terveyttä suo, niin kiertelenmähän vielä
-muutamia vuosia!
-
-
-
-
-Kevätkaihoja.
-
-
-Päivä on kirkas, kylminä leviävät lumet, talvi on ylimmillään. Kinosten
-korkeudesta ei ole mitään sulanut, varpunen kätkee varpaat höyhentensä
-suojaan, harakka lentää kankeasti ja pyrähtyy aidan seipäälle istumaan
-pörröiseksi keräksi. Metsä ja järven jää kimmeltävät huurteessaan,
-aurinko on kirkas ja kylmä, niinkuin se on ollut jo viikkokausia,
-tulipunaisena kuin kuumimpana kesäsydänpoutana se on laskenut, aamulla
-noustakseen kalpeana kuin sähkövalon säteet. Kuolleena on metsä,
-kuolleena järvi, paleltuneena kalliokin ja kuolleena ihmis-sydän
-pelkästä ikävästä ja kaihosta.
-
-Nukutteko ikiunta puuni ja maani, uneksitko lämpöä sydän, toivotko
-vielä onnea? Oi raukka älä sitä tee, tuohon puuhun ei ikinä voi avautua
-silmuja, tuohon metsään ei puhkea kukkaa. Kun leivo palaa ja kinokset
-sulavat, silloin se sojottaa alastomana, paleltuneena -- ja sinäkin
-olet paleltunut, kuollut kaihoihisi. Sinusta ei voi nousta kukkaa, älä
-uneksi, anna unelmasikin haihtua hankien harjoille, laskea maille,
-kylmän auringon mukaan...!
-
-Viikkojen kestäessä olen joka päivä rauhoittanut rintaani, silitellyt
-kaihoa niinkuin äiti kuumesairaan lapsensa otsalle laskee viileän
-käden. Ja hetkeksi jo on voinut tuntua siltä kuin sydän olisi väsynyt
-värisemästä, tuska, kaiho, toivo kuolleet, paleltunut koko elinvoimani.
-Ja jo minä olen tuntenut olevani koivuna hangessa, lehdettömänä puuna,
-jonka oksissa tuuli vain soittelee. On ollut niin hyvä olla, niin
-tyyni, niin kylmä... Ja sitte olen katsellut ulos tovereitani, noita
-muita puita ja koettanut arvata, mitä ne tuntevat, miten heidän on
-ollaksensa.
-
-Maailma on jäätähtiä täynnä, puiden runko, oksat kaikki säteilevinä,
-hohtavina auringossa. Ja lieneepä kiiltävä tähtivyö ympäröimässä
-minunkin otsaani, niinkuin peittävä jääkalvo. Lumihiutuoita satelee
-alas hienoina, kepeinä sirpaleina... muutamat putoavat raskaina,
-pyöreinä kuin pisarat. Ja noita raskaita rupeaa putoamaan yhä taajemmin
-jota kirkkaammin aurinko loistaa...
-
-Minä karkaan istuimeltani, on ikäänkuin jääkruunu huojuisi hiuksillani,
-niinkuin kylmän valtakunta sydämmessäni värisisi lämmön tunnetta,
-toivoa peläten.
-
-Olisivatko nuo vesikarpaloita?
-
-Minun täytyy se tietää ja ulos minä riennän... Voi, vesikarpaloita ovat
-oksat täynnä ja reikiä on syntynyt lumeen puun juurille, minne niitä on
-pudonnut. Räystäs tippuu...! Tämä on kevättä...! Aurinko jo lämmittää,
-voi suloinen aurinko, että sinä sentään et ole oppinut luonnollesi
-uskottomaksi...! Puuni, maani, tietäkää _kevät tulee_, aurinko
-lämmittää!
-
-Kuin hurjana minä mellastelen, aivan kuin lapsi, kun se on pantu
-polstarien keskelle seisomaan, jossa saa heittäytyä suin päin
-pehmeyteen, loukkautumatta... Mitä siitä jos pohjatuuli puhaltaa sisään
-hihoista ja kauluksesta, mitä siitä jos kädet tulevat verenvärisiksi.
-Minä tahdon että vedet räystäästä valukoot hiuksilleni, minun ei ole
-kylmä, sillä nyt minä sen tunnen että olen elävä ihminen, kevättä,
-voimaa lämpöä, täynnä, niin että jos saisin suljetuksi syliini,
-povelleni kuolleet puut ja maat, niin niistä nousisi nuppuja.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Mutta odotusaikaa kestää. Hanget nousevat, pakkaset eivät vähene,
-suojaa ilmaa ei kuulu. Talvi ei enään pääse kasvamaan kovemmaksi,
-mutta ei se myöskään jaksa aleta. Turhaan odottaa pulmusta tulevaksi.
-Muutosta ei huomaa mihinkään päin, kaikki näyttää seisahtuneen.
-
-Vähitellen rupeaa hankeen ilmestymään epätasaisuuksia, matalia kuoppia,
-joita tuskin saattaa huomata. Se alenee hiukan kerrassaan eikä enään
-näytä niin pehmeältä ja keveältä. Pinta rupeaa kiiltämään auringon
-paisteessa, puun juurille ja kivien vierille syntyy syvennys. Yöt
-pakastavat, päivät pehmittävät kinosta, mutta tuo käy aivan vähitellen,
-kunnes äkkiä, odottamatta seinivierelle on ilmestynyt kaistale paljasta
-maata. Siinä on haaltunutta heinää ja se on painautunut seinään kiinni
-ikäänkuin suojaa saadakseen. Maan povi on roudassa eikä elon merkkiä
-näy ja yksinäisenä saarena kinoksien keskellä on paljas kaistale raukka
-seinivierellä. Mutta toisena aamuna on niitä jo ilmestynyt lisää,
-pellot tulevat kirjaviksi, mäkimailla on hanki repaleisena. Jo tulee
-niin valoisa ilta, ettei tarvitse sytyttää tulta, jo tapaa hangelta
-ensimmäisen hyttysen ja ensimmäisen kärpäsen, jokainen päivä paljastaa
-uuden, uuden mättään, kurki huutaa jo suolla, leivonen livertelee
-ilmassa, muurahaiset hyörivät pesällään.
-
-Kevät suhisee etelätuulessa, kevät päilyy vesihelmissä, jotka varisevat
-alas oksilta metsässä, kevättä huokuu heikko ääni hangessa. Sillä hanki
-on vielä tien laidassa korkeana istumasijanani, mutta se ei ole kuivaa,
-hienoa höytyä, hiutuvat ovat sulaneet jäähelmiksi, jotka helisevät, kun
-niitä heittelee. Ja hangen vierestä pistää esiin puolan varsia ja alla
-kiertelee kevätpuroja, aukaisten sulkuja ojassa, sieltä rientääkseen
-suurelle suolle. Yksin hangella istun minä ja metsä kertoo minulle
-keväistä tarinaansa. On tyynenä mieleni, kaiho poissa, poissa kaikki,
-joka repii sydäntä... Ja minä kerron nousevalle keväälle satua minäkin,
-kerron keväästä, joka herää sydämmessäni...
-
-Kauniin unelmani, sen jota ei kukaan tiedä, sen saa ottaa tuuli ja
-antaa sen väräellä halki metsän, maitten poikki...! Uskotko, metsä,
-että ymmärrän kevättäsi, uskotko että ymmärrän iloasi? Kai sinä uskot,
-kun minä sanon, lausun sulle ääneen että... että olen rakastunut...!
-
-       *       *       *       *       *
-
-Mutta sitte yhtenä iltana pakastaa niin, ettei seuraava päivä jaksa
-sulattaa jäätä. Silloin seisahtuu kaikki elämä, paljaat mättäät
-eivät pääse laajenemaan, hanki kannattaa käymisen ja järviä ajetaan.
-Vapunpäiväaamuna ruikuttaa kurki surkeasti suolta, illempana asettuu
-tuuli ja lunta lankee hienoina hiutuoina. Sataa koko yön, vasta
-seuraavana päivänä lakkaa, maa on valkoisenaan, peitossa paljaat
-mättäät, peitossa kellastunut heinä, ja pakkanen yltyy.
-
-Kävelen metsässäni tutuilla teillä, katselen hävitettyä valtakuntaani,
-jalkani muodostaa askeleita eheään lumeen, niinkuin syksyllä ensi lumen
-langettua...
-
-Sydän raukka, että sinäkin unelmoit kevättä, antauduit haaveilemaan...
-Hallaa, hallaa sait...!
-
-Sitä kestää niin että saattaa vaipua epätoivoon. Tuuli kieppuu
-pohjoisen, koillisen ja idän välillä, lunta tulee lisää, jäät
-vahvistuvat. Se on takatalvea tämä, se tuli jäähdyttämään ennenaikaista
-kevätriemua.
-
-Vasta kun kuu kääntyy, kääntyy tuulikin ja silloin alkaa kevään
-tulo uudestaan. Aurinko paahtaa kuumasti, lämmin nuolee lumet, jäät
-rupeavat näyttämään yhä hatarammilta, kevät ikäänkuin ajaa kiinni
-myöhästymistään. Metsä rupeaa vivahtamaan epämääräisiin väreihin,
-puitten nuput ovat jyvän suuruiset, hyttyset jo tanssivat auringon
-laskussa ja seisoessani koivun juurella, hyväilee illan tuuli yhä
-lämpöisemmin ja lämpöisemmin poskeani.
-
-Yhtenä iltana olen jo paljain päin, nojaan pääni puuhun ja pitelen
-käsiäni ympäröimässä sen runkoa. Tuo punertava rusko taivaalla
-ennustaa lämmintä aikaa, joka vie viimeisetkin hanget ja jääryhmät, se
-aukaisee hiirenkorvalle lehtisilmut, nurmi jo vihannoi maakaistaleella
-seinivierellä, siellä kasvaa nokkonenkin, joka jo osaa polttaa. Kaikki
-tämä -- lahoova jää, säpäleet hangista, linnut ja puut, se on juuri
-sitä, jota niin olen kaihonnut... kevättä, kevättä! Väkevänä voimana se
-hurmaa olentoni, niin että puserrun kovasti koivun runkoa vastaan ja
-huuliltani pääsee huuto, kiitosta, riemua täynnä.
-
-1893.
-
-
-
-
-Jouluaattona.
-
-
-Emäntä oli tuvassa paistamassa torttuja. Kyytipoika, joka juuri oli
-palannut kyytiä viemästä, seisoi hiiloksen ääressä lämmittelemässä.
-Leivokset olivat rasvanneet emännän kädet kiiltäviksi, hän niitä
-nuolasi tuontuostakin. Poika seurasi innolla hänen liikkeitään. Mustin
-haukunta pihasta herätti heidät molemmat ajatuksistaan.
-
--- Taas tuodaan kyytiä, virkkoi emäntä. -- Meiltä menee ylimääräinen
-kyyti.
-
-Liinaharja hevonen oli seisahtunut rappujen eteen, nuori herra kiepahti
-reestä, kyytimies raastoi alas punaisen puukirstun ja kantoi sen
-kuistille. Herralla oli päässä leveäröytäinen huopahattu ja avara
-sininen päällystakki, joka väljänä kuin vaatteet linnunpelätinpuilla,
-riippui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Emäntä sai hänestä sen
-käsityksen, ettei hän ollut mikään oikea herra, vaan ehkä tukkiherra
-tai teurastaja. Sentähden hän huomasi tarpeelliseksi varoittaa
-kyytipoikaa uskomasta hänelle ohjaksia -- siinä tapauksessa että kyyti
-annettaisiin --, ja asettui uhkaavaan asentoon, kuullessaan askelten
-likenevän tuvan ovea.
-
-Matkustaja oli solakka nuori mies, kasvoiltaan melkeinpä vielä lapsi.
-Arasti hän nosti lakkiaan emännälle.
-
--- Minä ottaisin kyytiä kaupunkiin, nyt heti.
-
-Hän mursi omituisesti puhuessaan suomea. Päällystakkina hänellä oli
-ohut suvipalttoo ja paidasta näkyvä kaulus oli tumman sininen. Hänen
-kasvonsa olivat laihat, tukka lyhyt ja tumma, nenä hienopiirteinen,
-silmissä ja huulten kaarevuudessa jotakin kärsivää.
-
--- Meillä ei nyt ole hevosta, kaikki kyydit ovat menneet, vastasi
-emäntä lyhyesti.
-
-Hän nosti veitsenkärjellä leivoksia vadille. Lemu sulasta voista ja
-paistetuista luumuista täytti koko huoneen.
-
--- Mutta minä tulen kaukaa, en ole kolmeen vuoteen käynyt kotona.
-Minulla on kiire.
-
-Emäntä heitti häneen pitkän katseen. Hän nieli ajatuksensa: vai niin
-nuorena olet karannut kotoa! Mitä roistontöitä lienetkään oppinut -- --
--- Ääneen hän sanoi:
-
--- Meiltä ei anneta hevosia. Ottakaa mistä saatte. Kaksi kyytiä olen
-jo tänään lähettänyt. Enempää ei ole pakko panemaan. Siitä menisi sitä
-paitsi kaksinkertainen kyytiraha ja ties, kykenisikö sitä jokainen
-kulkulainen maksamaan.
-
-Nuori mies päästi kirouksen ja meni kestikievarihuoneeseen. Permanto
-oli vasta pesty jouluaaton kunniaksi. Ilma oli kostea ja ummehtunut,
-tuli juuri sytytetty uuniin. Hän rupesi päiväkirjasta tutkimaan
-kaksinkertaisen kyytirahan suuruutta ja laski kymmenenteen kertaan
-kukkaronsa sisällön. Tulos oli mieltä masentava. Ei riittänyt rahaa
-edes ruokaan ja paistettu luumunhaju tuvassa oli herättänyt nälän. Hän
-istuutui tulen lämpöön jalkoineen, joita paleli.
-
-Ulkona tuuli. Ikkunasta näkyi talvinen maisema, aita, koivu ja jäinen
-järvi. Lumi lenteli suurissa pyörteissä ja nurkissa soitteli ja vinkui.
-Mitenkähän nyt oli laivalla, laivalla joka kolme vuotta oli ollut
-hänellä kotona? Se läikkyi nyt Atlantilla. Ja siellä voi läikkyä koko
-komeasti!
-
-Hän tuijotti ulos ikkunasta.
-
-Mäkeä ylös nousi hevonen, perässä vihriä kuorma, joulukuusikuorma...
-Se kuorma se likenee paraikaa tuttua pappilaakin... Vanha Mikko
-on ajamassa... Kauralyhteitä pystytetään pihaan taivaan linnuille
-jouluiloksi. Tytöt tulevat portaille valitsemaan kuormasta kauniinta
-kuusta. He ovat paljain päin ja hameisillaan, kädet jauhoissa, posket
-joulupuuhista hohtavina ja silmissä salaperäinen, toivova ilme. Ja
-vihdoin tulee joukkoon äiti, äiti kulta, sileässä harmaassa hameessaan.
-Kuinka hänen totiset kasvonsa ovat kauniit, kuinka suorina hiukset
-reunustavat otsaa, joka on tyyni ja valkoinen! Ja kuinka hänen
-silmistään loistaa hyvyys, rakkaus! Kuinka saattaakin hennota pahoittaa
-äidin mieltä, hänen, joka kärsii jokaisesta nuhdesanasta minkä hänen
-täytyy lausua lapsilleen...! Anteeksi äiti armas, unohda kaikki ja
-ota minut jälleen syliisi niinkuin ennen, silitä hiuksiani kätesi
-laheudella, anna minun levätä rinnallasi... Siitä on niin kauvan kuin
-olen ollut kodissa. Kaihoan joulukuusta, jouluvirttä, rakkautta... Äiti
-itkit ja kielsit merillekin menemästä, vaikka kaikki muut kehoittivat,
-isäkin, kun ei poika menestynyt koulussa...
-
-Kuului hiljainen risahdus, kun hiiltyneet puut pesässä lankesivat
-läjään. Mies heräsi ja hypähti ylös. Hän oli nukahtanut kestikievarin
-puutuolille. Ruumiissa oli lämmin, suloinen tunne ja nälkäkin oli
-unohtunut. Hän veti väljää takkia kireämmälle ympärilleen ja läksi
-tupaan.
-
--- Ehkä te sentään voisitte antaa hevosen tai neuvoa jonkun paikan,
-josta voisi saada hevosen.
-
--- Onhan tässä suuri kylä. Ehkä sieltä antavat.
-
-Emäntä vastasi nytkin lyhyesti. Hänellä oli paljon muuta puuhaa.
-
-Nuori mies läksi. Hän asteli mäkeä alas. Tuuli tarttui hänen
-vaatteisiinsa ja lumi tukkosi tietä hänen edessänsä.
-
-Kotiin on kuusi penikulmaa, on aamu, kello on vasta kymmenen. Saattaa
-siis ehtiä sinne kunnes joulukuusi sytytetään. Mutta vitkasteluun ei
-ole aikaa.
-
-Hän käveli voimiensa takaa. Kylä oli suuri ja herraskartanot näyttivät
-muhkeilta. Tuossa pihassa oli renki pystyttämässä kauralyhteitä
-ja nuori neiti antamassa määräyksiä. Hänen yllään ei ollut
-päällysvaatteita, suuri huivi vain oli kiedottu olkapäitten ympäri.
-Tuuli riisti hänen hameensa helmoja, jotka vasta ylettyivät hiukan
-polven yli, ja vei hiuksia hänen kasvoilleen. Puuhaten hän huivinsa
-alta irroitti kättänsä osoittelemaan rengille ja varoittamaan pikku
-siskoja, jotka punaposkisina, teuhaten, mellastivat ympärillä lumessa.
-
-Kuva oli niin kotoinen: ettei kulkijapoika saanut astelluksi ohitse.
-Koira huomasi pitkän miehen seisovan maantiellä ja ryntäsi haukkuen
-häntä kohti. Hän asteli jo eteenpäin, poikkesi sitte vaatimattoman
-talon pihalle.
-
-Pieni rakki ärjähti sieltäkin vastaan, mutta siat tonkivat
-rauhallisesti pyttyä, joka oli kumossa, ja harakat raksuttelivat
-havuläjillä. Tuvan ovi oli auki, ja huone sinisenään haikua. Emäntä
-leipoi vehnäsiä pöydän takana, lapset vaanivat hänen vieressään. Lattia
-oli pesty, ikkunalla seisoi suuri talinen haarakynttilä, jalkana sillä
-oli leveä nauris, johon oli kaivettu sopiva läpi.
-
--- Kyllä meiltä saisi hevosta, vastasi emäntä vieraan kysymykseen. --
-Kunhan se Antti tulisi kotiin. Sattui tästä kauppamieheen. Mutta jos
-istutte odottamaan, ei hänen enää pitäisi kauvankaan viipyä.
-
-Hän istuutui ja otti syliinsä pienen tytön, joka oli yhtä suuri kuin
-hänen pikku siskonsa pappilassa. Tällä oli vaaleat hiukset ja siniset
-silmät niinkuin hänelläkin. Ujosti lapsi taivutti päänsä ja hypisteli
-hameensa karkeaa saumaa. Nuori mies houkutteli häntä kohottamaan
-katsettaan. Hän veti esiin kellonsa ja näytti hänelle kiiltäviä
-ulkomaalaisia kuparirahoja. Se auttoi: tyttö katseli niihin ensin
-arasti, mutta tuli yhä rohkeammaksi. Vihdoin alkoi keskustelu.
-
--- Mikä sinun nimesi on?
-
--- Hanna.
-
--- Ja kuinka vanha sinä olet?
-
--- Kymmenennellä.
-
--- Mitä hulluja! -- äiti kauhistui. -- Sinäkö kymmenennellä! Kuinkas
-vastaat hyvälle herralle... Noo...! Joka päivähän tuota olet
-laverrellut... Kuinka vanha olet? Sano äidille!... Ne-e... No niin!
-Neljännellä.
-
-Äiti oli huolestuneena likennyt pientä tyttöään ja poistui nyt ylpeänä
-leivoksiansa valmistamaan. Nuori mies jatkoi kuulustelua.
-
--- No, tiedätkö mikä päivä tänään on?
-
--- Tiedän. Jouluaatto.
-
--- Niin, tietäähän Hanna toki sen. Kerroppas nyt hyvälle herralle, mitä
-joulusta tiedät. Että silloin... No?
-
--- Että silloin...
-
--- Syntyi...
-
--- Syntyi...
-
--- No kuka?
-
--- Että silloin syntyi maailman vapahtaja Jesus Kristus. Hän ei
-syntynyt kuninkaan hovissa eikä rikkaitten majoissa vaan alensi
-itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli ihmiseksi...
-
-Lapsi luki sanansa ulkoläksynä, pysähtymättä, niellen sanojen päätteet.
-Äiti ei peitellyt ylpeyttään työnsä hedelmistä.
-
-Nuorukainen tunsi ikäänkuin kirren sulavan rinnastaan. Kaikuna
-lapsuuden päiviltä soivat lapsen sanat hänen korvissaan. Kotiin,
-kotiin! Koti odottaa, jouluilo odottaa. Hänen rintansa riemuitsi, hän
-hypähti ylös penkiltä. Kestikievarista täytyi ottaa se ylimääräinen
-kyyti, käyköön sitte seuraavassa kestikievarissa miten tahansa. Hän
-lausui jäähyväiset ja läksi kestikievariin.
-
-Emäntä oli porstuassa. Hän ei näyttänyt ilostuvan hänen tulostaan
-ja lyhyet olivat hänen vastauksensa. Hevosta ei ollut, hevosta ei
-saataisi. Nuorukainen hurjistui.
-
--- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Mitä minä teen?
-
--- Onhan tuossa lämmin huone. Saatte odottaa siellä huomiseksi.
-
-Siellä yksin, jouluaattona, kun kaikki ovat kodissa koolla joulukuusen
-ympärillä...!
-
--- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Ajatelkaa toki, että olen ollut
-kolme vuotta poissa kaukana kodista. Tepä olette avuton ihminen. Olihan
-teillä hevonen äsken. Minä kyllä maksan kaksinkertaisen kyytirahan.
-
--- Avuton vai...! No niin, minun ei ole pakko antaa hevosta, enkä
-teille mokomalle maankulkijalle ja karkurille antaisi, vaikka tallissa
-seisoisi kymmenen hevosta.
-
--- Hävytön akka, minäpä olen papin poika enkä mikään karkuri -- --
-
--- Papin poika, ha ha ha!
-
-Nuorukainen vimmastui. Hän ei enää punninnut sanojaan ja emäntä lateli
-hänelle solvauksia runsaimmalla mitallaan. Nyrkit läiskivät, jalat
-polkivat permantoa. Hetkisen perästä hän tapasi itsensä astelemassa
-maantietä, alas mäkeä. Tuuli riisti hänen vaatteitansa, lumi pyöritteli
-hänen ympärillään tehden yhä paksumpaa vaippaa tielle. Hän ei huomannut
-tuulta, ei tuiskua, hän ei kiertänyt päällystakkia ympärilleen, se
-roikkui levällään ja paidankaulus päästi kylmää vierimään pitkin koko
-ruumiin pintaa. Ympärilleen vilkasematta hän asteli kylän poikki.
-Koirat haukkuivat häntä, hän ei sitä huomannut.
-
-Mielessä aaltoili ajatusten myrsky. Hän tunsi olevansa rosvo tai
-hylkiö, jota koko maailma potki ja pilkkasi. Sellaisille ei lapsuuden
-kotikaan mielellään aukene. Kulkekoon kurja, sortukoon tielle, ei
-kukaan itke... Miksi oli hän kaivannut takaisin kotimaahan; miksi
-halannut jouluiloa...? Olisipa jäänyt sinne missä häntä naurettiin
-ja pilkattiin siitä, että hän oli parempi muita, ettei hän osannut
-kiroella yhtä mehevästi kuin muut, ja että hänen vaatekirstustaan
-oli tavattu virsikirja. Jo sujui kirous ja juominen, jo painui kirja
-käyttämättömiin kirstun pohjalle. Nyt olisi pitänyt jatkaa siellä, kun
-jo oli tottunut... Kotimaalle hän ei enää kelvannut, se sulkee häneltä
-sylinsä. Mitä hän tekisi, minne hän joutuisi?
-
-Ajatus katkesi. Hän vaipui lumiselle kivelle istumaan. Ympärillä
-suhisivat petäjät. Edessä näkyi autio kangas. Alussa pyöritteli
-tuisku hänen kivensä ympärillä. Sitte tyyntyi ja rupesi kyentelemään
-lunta. Hän tuijotti kuin tajutonna eteensä pitkän aikaa ja hampaat
-kalisivat vastatusten. Vaistomaisesti hän kietoi huivia kaulalleen ja
-kiinnitti takkiaan. Lumihiutuat lankesivat suurina petäjien oksille ja
-hänen vaatteilleen. Kuin tähdet ne välkkyivät, kun niitä yksityisinä
-tarkasteli.
-
-Humina puista oli lakannut. Oli aivan hiljaista.
-
-Äkkiä hän keskellä kangasta huomasi punaisen virstantukin ja tunsi
-samalla, että vilu karmisteli ruumista. Ajatuskyky selveni: hän
-kömpi ylös kiveltään tarkastamaan, pitkäkö matka oli seuraavaan
-kestikievariin. Viisitoista virstaa!
-
-Hän teki päätöksen ja läksi kävelemään.
-
-Jo kuuluivat kulkuset mäen päältä. Hänen päähänsä välähti tuuma:
-pitäisipä kysyä tuolta, eikö hän ottaisi rekeensä. Hän pysähtyi
-odottamaan. Hämmästyneenä näki hän ikäänkuin oman kirjavan
-merimieskirstunsa reessä.
-
--- Emäntä lähetti kuitenkin tämän hevosen herralle. Arveli, että jos
-vaikka ohuissa vaatteissa palellutte tielle, niin voidaan siitä syyttää
-häntä...
-
-Hevonen pysähtyi. Nuorukainen nousi rekeen. Hän ei kyytipojalle
-virkkanut mitään, seurasi vain empimättä hänen tarjoustaan. Apu
-tuli, hän ei kysellyt kuka sen lähetti, hän tarttui siihen nälkäisen
-kiihkolla. Reki oli puolillaan heiniä. Hän kaivautui syvälle niihin ja
-katseli sieltä ympärilleen maailmaan. Oli pehmeä ja hyvä olla, hevonen
-juoksi rivakasti. Lumihiutuat lankesivat suurina puille metsässä ja
-heinille, jotka olivat hänen peitteenään. Hän ei uskaltanut liikkua,
-jottei peite särkyisi. Hän ummisti silmänsä. Hän raukesi uneen.
-
-Vasta kaupungissa kestikievarin pihalla hän heräsi. Kaksinkertainen
-kyytiraha oli maksettava ja siitä kukkaro tuntuvasti keveni. Rahat
-riittivät sentään onnellisesti seuraavaan kestikievariin, mutta siellä
-vaikeudet alkoivat uudestaan, piti saada hevonen, eikä ollut millä
-maksaa. Hän jätti kestikievarin isännälle kellonsa pantiksi ja läksi
-eteenpäin.
-
-Maat kävivät yhä tutummiksi ja hämärä yhä sakeni. Hänen levottomuutensa
-kasvoi. Mäet kertoivat muistelmia, kukkulat kuiskailivat kuluneista
-päivistä.
-
-Kylissä lämpisivät saunat, tuli välkkyi joka ikkunasta. Metsän laitaa
-pitkin kävi kotipitäjän raja. Siinä oli tien laidassa Raja-Maunun
-torppa, saunan ovi oli selällään, aidalla istui valkoisia olentoja.
-Hautuneitten vastojen haju tunki tielle. Tuvan ikkunasta tuikki lamppu.
-
-Hänen sydämmensä sykki valtavasti. Kyytimies kiiruhti hevosensa
-kulkua. Tuli tuttu kylä tuttuine kestikievarineen. Nuorukainen nousi
-reestä suoraa päätä tupaan. Lämmin löyhkä poltetuista kahvista tulvi
-häntä vastaan. Kahvipöytä oli katettu, suuri kiiltävä pannu seisoi
-hiiloksessa ja vehnäisläjiä yleni pöydillä. Isäntä liinahousuissa ja
-paitahihasillaan veteli sauhuja piipustaan peräpenkillä. Kaikki kasvot
-olivat tuttuja.
-
--- Hyvää iltaa. Vieläkö isäntä minut tuntee?
-
-Hän koetti levollisesti ojentaa kätensä tervehdykseksi, vaikka hän
-mieluinten olisi langennut isännän kaulaan.
-
--- No totisesti... Onko se se pappilan Eernesti... Eernesti herra?
-
--- On, on totisesti.
-
-Isäntä, emäntä, pojat, tyttäret, koko talon väki piiritti hänet, hänen
-kättään painettiin, kysymyksiä sinkoili hänen ympärillään.
-
--- No saa se pappilan herrasväki nyt joululahjan! Ruustinna onkin
-itkenyt monet kyyneleet teidän tähtenne. Voi voi, kun sekin kirje
-tuli, jossa te kerroitte suuresta myrskystä siellä... en minä niitä
-nimiä muistakaan -- meidän vaari sattui juuri silloin olemaan
-pappilassa; ruustinna ei syönyt moneen päivään eikä nukkunut moneen
-yöhön... Kyllä siitä nyt tulee ilo...! Hevosta valjastaessa ehditte
-juomaan kahvikupin. Ei tässä muutoin olekaan liikoja aikoja siihen kun
-pappilassa joulukuusi sytytetään. Ja pappilaan on runsas peninkulma.
-
-Kestikievarista pantiin paras hevonen, paras reki, kirkkoryyjyt ja
-vällyt. Ja kuitenkin tuntui matka pitkältä. Jota likemmäksi tultiin,
-sitä kiihkeämmin sykki hänen sydämmensä. Noissa taloissa oli käyty
-vieraissa, noissa torpissa poikettu kesäisillä retkillä, noilla
-vainioilla leikitty, noilla vesillä purjehdittu. Jo nousi näkyviin
-lumisen maiseman keskeltä vanhan kirkon torni ja sen ympärillä
-kirkonkylä, valoa jokaisen hökkelin ikkunassa, kirkko vain pimeänä
-lumien keskellä, ikäänkuin odottamassa huomista aamua, jolloin se
-paistaisi koko kirkkaudessaan. Tuossa hautausmaa; siellä lepää koivun
-alla kaksi pientä siskoa, juuri tuolla on heidän ristinsä, vaikkei sitä
-voi eroittaa pimeällä. Kuinka onkin niin pimeää, ei tähteä missään!
-Taivas on tasaisessa pilvessä, pehmeässä harmaassa, koko luonto henkii
-rauhaa, kulkunenkin soittelee niin pehmeästi kuin se pelkäisi rikkoa
-ilman hentoja ääniaaltoja... Tuon mäen takaa tulee näkyviin pappila...
-
-Eernesti herra on jännitettynä odotuksena. Mäkeä noustessa ylös hän
-kohottautuu istualtaan... Jo... jo on tuossa puutarhan puiden korkeat
-latvat ja lomasta pilkoittaa järveä, tuossa pappila, koti, sen pitkästä
-ikkunarivistä tulvii valoa lumelle... Ajetaan ylös kujaa, navetan
-ohitse, tallista astuu mies lyhty kädessä, joku nainen kävelee pihassa,
-kulkuset kuullessaan hän juoksujalan rientää sisään ilmoittamaan että
-vieraita tulee, koira alkaa haukkua, se on vanhan Turvan tuttu ääni...
-Eernesti on jo reen laidalla, kun hevonen seisahtuu. Hän riistää oven
-auki ja on langeta piian syliin, joka tulee aukaisemaan ovea. Hän
-ryntää saliin suoraan, päällysvaatteineen päivineen. Siellä...
-
--- Äiti! saa hän huudahdetuksi.
-
-Keskellä lattiaa on sytytetty joulukuusi, urkuharmonin kansi on auki
-ja koraalikirja jalustallaan, pikku siskoilla on käsissä uudet nuket,
-hämmästyksissä he katselevat äitiä, joka itkee kesken kaikkea iloa.
-Vanhemmat tytöt tuntevat kyllä Eernestin ja menevät itsestään häntä
-tervehtimään. Kuinka he ovat kasvaneet suuriksi! Ja kuinka kaikki
-sentään on entisellään!
-
--- Tiedättekö, ei minulla nyt ole mitään joululahjoja kotiin. Olin
-kyllä ottanut mukaani koko joukon simpukoita ja silkkihuiveja, mutta
-meri vei ne kaikki...
-
--- Voi lapseni, mitä sinä puhut! -- äiti sulkee hänet syliinsä
-kymmenennettä kertaa ja hymyilee kyyneltensä takaa.
-
--- Jumalan kiitos että meri säästi meille edes itsesi, hymähtää rovasti
-keinutuolistaan.
-
-
-
-
-Ei vierivä kivi ota sammalta.
-
-
-Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea
-niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta
-tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon
-omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman
-päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin
-sitä joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin
-Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja,
-kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8
-tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli
-vero maksetuksi.
-
-Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva
-rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan
-joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti
-niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen
-vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään:
-kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin
-kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta _sieltä
-mistä määrätään_, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle,
-käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia
-kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu,
-että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja
-torpparin tulee turvautua peltoonsa.
-
-Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte
-hän rupesi huolehtien sitä uskomaan.
-
-Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos
-kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä
-piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan
-mitenkään.
-
-Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta
-hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko
-Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia,
-kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan.
-
--- Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen.
-
-Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti
-oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen.
-Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen
-tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja
-kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut
-sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat
-sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin
-likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin aloitettava uudestaan
-työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule
-toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin
-lähtee uusia tiloja hakemaan.
-
-Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän
-oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään
-pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa
-oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia
-paperiliuskoja maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia
-mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä,
-joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa
-päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin
-porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin.
-
-Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella:
-heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän
-oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän
-astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi.
-Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa
-oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä
-vastaan, helli ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja
-siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin
-lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa
-niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän
-suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä oli
-lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta minkä
-verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan! Koira tuli
-emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että
-tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin viisailta. Mutta hän
-työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja avasi sen. Kun rouva tuli
-sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta peitteestä häntä vastaan
-kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi neulomatyönsä kainaloon, antoi
-emännälle ystävällisesti kättä, käski istumaan, kysyi mistä hän oli ja
-kiitti marjoista.
-
--- Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate!
-
--- Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta
-kaukana.
-
-Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa.
-
--- Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi
-joutuu?
-
-Emäntä nousi, sanaa virkkamatta.
-
--- Tämä on ruokasali.
-
-Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne
-herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on
-parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti
-hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin.
-
-Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja
-josjonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin,
-sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi
-kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien
-alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään
-huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen
-piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja
-tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet
-sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Senverraton
-peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun.
-
--- Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen?
-
--- Missäs minä sitte.
-
-Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.
-
--- Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä
-talvella käy pitäminen.
-
--- Miks'ei?
-
--- Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät
-yksin väkevät turkinliskotkin.
-
-Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä
-näkyi kauvas metsää, järveä, ahoa, halmetta.
-
--- Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle.
-
-Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja
-ihaeli. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja
-pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai
-kukkaissiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta
-raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa.
-Se nuuski ja tähysteli tietä.
-
--- No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja
-haistanut jäljet.
-
-Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen,
-vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan
-emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan
-unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei
-kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin
-takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi
-Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa
-ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta
-se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan.
-
-Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa. Hän
-käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui sanatonna
-ja juhlallisena, kunnes alkoi:
-
--- Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettaman pois
-kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä
-kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta
-ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa.
-
-Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään,
-katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli.
-
--- Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä.
-
--- Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei...
-
--- Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä.
-
--- Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian
-puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa,
-mutta vähitellen, vähitellen.
-
-Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville
-kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän
-selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen.
-
--- No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia
-tilkkusia kuin meidän. -- Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on
-työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko
-tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri
-siinä, se Matti -- hän tarkoitti miestään -- aina ollut sellainen
-lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään.
-
--- Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti.
-
--- Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään
-saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa
-kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta
-takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja.
-Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin:
-kerjää!
-
-Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat
-suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui
-mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta
-kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine
-vatineen, koirineen.
-
-Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään.
-Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin
-lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis, ja
-vähän matkan päässä vouskuttava Musti.
-
-Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden
-tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli
-jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan
-vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin
-vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin.
-Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle.
-
-Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä.
-Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja
-valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven
-rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut
-astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut
-isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä
-ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla,
-oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut
-siitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin
-kanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä
-säästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää
-muitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan,
-hän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan
-läpi vasikkanaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti
-ketettyjä kerpuiksi.
-
-Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän
-päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen
-virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan
-vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja
-oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän
-läjähytti miehensä eteen.
-
--- Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa!
-
-Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi
-heti kaikki tyyni.
-
--- Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden
-vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: -- älä nyt hätäile, lähdenhän
-minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen.
-
-Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka. Emäntä
-jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta.
-
-Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin.
-Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän
-oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen
-alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta
-isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä
-rouvalta saattoi taivoa.
-
--- Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. -- Ei kasketta tule aikaan.
-
-Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäsi tavattomalla kiivaudella.
-
--- Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta ja samaa olen
-minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos
-sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään
-vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo
-totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä
-järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä,
-koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan
-peltoja sillä välin. Ehkä tästä nyt toimeen tullaan.
-
--- Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen
-pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille.
-Minä kirnuan aikaseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat
-tulijaisiksi.
-
-Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin
-askareilleen.
-
-
-
-
-Helsinkiin.
-
-
-Anna-Kaisa istui potaattia kuorimassa matalalla rahilla hiiloksen
-vieressä ja emäntä pani taikinaa peräpuolella tupaa. Anna-Kaisa
-oli taas tavallista totisempi, hätäisesti hän käänteli potaattia
-hyppysissään ja ilme hänen kasvoillaan oli nyrpeä. Emäntä puheli
-päivän kuulumisista, eikä pitkään aikaan ollut huomaavinaan hänen
-sanattomuuttaan, mutta vihdoin rupesi se häntä suututtamaan, sitä
-kun viime aikoina oli ruvennut ilmestymään yhä useammin, emäntä ei
-ymmärtänyt miksi.
-
-Anna-Kaisa oli palvellut Mäkelässä kolme vuotta ja ne vuodet olivat
-emännälle olleet helpoituksen vuosia. Kunnon tyttö oli Anna-Kaisa
-ollut, esimerkkinä muille palvelijoille, mutta viime aikoina oli
-hän jostakin käsittämättömästä syystä käynyt tyytymättömäksi ja
-epäystävälliseksi, usein tapasi hänet mietteisiin vaipuneena työnsä
-äärestä ja kun häntä silloin puhutteli, karkasi veri hänen kasvoilleen
-ja hänen vastauksensa oli lyhyt ja ylpeä. Emäntä oli kärsinyt tämän
-kaiken silloin tällöin lempeästi varoittaen. Ehkäpä Anna-Kaisa siitä
-tasaantuisi. Kylällä puheltiin, että Jere, naapurin muonamies, joka
-oli varakkaanlainen ja paraikaa rakensi itselleen huoneita, tavotteli
-Anna-Kaisaa morsiamekseen. Emäntä oli arvellut että tytön kiukkuisuus
-ehkä oli johtunut siitäkin. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä
-loppui ja hän päätti koettaa pahoin sanoin, koskeivät hyvät sanat
-auttaneet.
-
-Anna-Kaisa näkyi ikäänkuin aavistavan että ratkaiseva hetki oli tullut,
-hän heitteli kiivaasti perunankappaleita vesipataan, poski punotti,
-suu oli supussa ja hengitys kulki hätäisesti. Emäntä seisahtui hänen
-eteensä.
-
--- Kuule sinä, Anna-Kaisa, näitä sinun juoniasi on nyt kestänyt niin
-kauvan, etten minä niitä enään viitsi katsella. Rupea elämään ihmisenä
-entiseen tapaan, taikka...
-
--- Pääsenhän minä tästä eroon, ei emännän kauvankaan tarvitse minua
-katsella. Hankkikaa vaan parempi...
-
-Anna-Kaisa oli kauvan hautonut näitä sanoja, vaikka hän aina oli
-lykännyt niitä tuonnemmaksi. Nyt oli emäntä itse antanut niihin
-aihetta. Tuntui oikein helpolta, kun oli saanut ne lausutuiksi.
-
--- Tyytyväinenhän minä olen sinuun ollut, paitsi näinä viime aikoina,
-enkä minä tahdo ajaa sinua keskellä vuotta maailman selkään. Sanon
-vaan, ettei tämä juonitteleminen kelpaa, rupea entisillesi...
-
--- Keskellä vuotta! venytteli Anna-Kaisa ivallisesti. -- Ehkä sitä
-keskellä vuottakin sentään pääsee katon alle, kun osaa työtä tehdä.
-Emäntä tiedustelee vaan parempia piikoja. Minä kyllä menen vaikka tänä
-päivänä...
-
--- Ja minne? kysyn minä. Joko on paikka katsottuna?
-
--- Tottahan jonnekin joudun, jollen likelle, niin kauvemmaksi.
-
-Anna-Kaisa ja hänen emäntänsä olivat eläneet hyvässä sovussa kolme
-vuotta, mutta nyt he riitelivät. Toinen sana synnytti toisen,
-Anna-Kaisa haukkui emännälle suut silmät täyteen ja emäntä, jonka
-arvolle olisi ollut alentavaa ottaa vastaan piikatytön hävyttömyyksiä,
-piti puoliaan voimiensa perään. Loppupäätökseksi tuli, että emäntä ja
-Anna-Kaisa eroaisivat niin pian kuin toinen saataisiin Anna-Kaisan
-sijalle.
-
-Tämä kaikki oli kuin arvoitusta emännälle. Hän ei voinut käsittää,
-mikä oli pistänyt tytön päähän, hänen järkensä mahtoi olla vialla.
-Iltapäivällä kun Anni, naapurin emäntä, pistäysi heillä lainaamassa
-sikuria, kertoi emäntä hänelle aamuisen riitansa Anna-Kaisan kanssa.
-Hän ei tavallisesti sekaantunut kyläläisten asioihin, eikä sallinut
-heidän sekaantua omiinsa, mutta tämä asia painoi hänen mieltänsä ja
-keventyäkseen hän sen kertoi naapurin emännälle, koska tämä juuri
-sattui tulemaan.
-
-Anni nauroi.
-
--- Ettekö te nyt ole siitä kuulleet, että Anna-Kaisalla on paikka
-valmiina Helsingissä ensi kuun alusta!
-
--- Paikka Helsingissä Anna-Kaisalla...! sai emäntä huudahdetuksi.
--- Minä, joka en koskaan kuuntele, mitä kylällä puhutaan, minä en
-ole kuullut mitään. No, ja kummoinen paikka se on ja kuka sen on
-toimittanut?
-
--- Johan siitä nyt on vuosia, puhui Anni, -- kun Heta, meidän Jeren
-sisar, läksi Helsinkiin. Eihän hänestä sitte ole kuulunut mitään moniin
-vuosiin. Mutta viime markkinoille hän oli ilmestynyt kuin tuulen
-tuomana. Komeana rouvana, hattupäisenä hän oli puhutellut Jereä ja
-kertonut olevansa hänen sisarensa -- ei ollut sentään tullut ylpeäksi,
-vaan tunnusti Jeren veljekseen. Siellä hän näki Anna-Kaisankin ja
-ihastui heti, kun Anna-Kaisa oli kasvanut niin kauniiksi tytöksi.
-Hän oli hatistellut häntä vyötäisistä, taputellut hänen poskeaan ja
-paikalla tarjonnut hänelle myyjättären paikkaa puodissaan -- Hetalla
-kuuluu Helsingissä olevan joku anniskelupuoti. Hän oli heti luvannut
-Anna-Kaisalle kymmenen markkaa kuukaudelta ja paikalla pistänyt matka-
-ja pestirahat kouraan.
-
-Emäntä oli yhä nousevalla hämmästyksellä kuunnellut Heikkilän Annin
-kertomusta. Hänelle selveni nyt täydellisesti, miksi Anna-Kaisan käytös
-viime aikoina oli ollut niin ynseä. Markkinoiden jälkeen hän juuri oli
-muuttunut.
-
--- Ja nyt vasta te minulle kerrotte tästä, minulle, joka kuitenkin olen
-kohdellut Anna-Kaisaa kuin omaa lastani, sanoi hän vihdoin.
-
--- Kukapa teille uskaltaisi tulla juttuja tuomaan, te olette niin
-ylpeä...!
-
-Jonkinlaisella vahingonilolla Anni nautti Mäkelän emännän mielipahasta.
-
--- Voi minua onneton, kun päästin Anna-Kaisan niille markkinoille! Mitä
-Jere sitte sanoo, kun häneltä sisarensa vie morsiamen?
-
--- Eihän Jeren ja Anna-Kaisan välillä vielä liene ollut varmoja
-kauppoja, sillä viime aikoina ei Jere ensinkään ole käynyt veistämässä
-huoneitaan. Taitaa ajatella, ettei niitä enään tarvitse, kun tästä
-Anna-Kaisakin lähtee muille maille.
-
-Anni nousi jo penkiltä lähteäkseen pois, mutta Mäkelän emäntä pidätti
-hänet.
-
--- No tiedetäänkö, kummoinen ihminen se Heta nykyään on?
-
--- Niin muhkeaksi sanoivat paisuneen, ettei olisi tuntenut samaksi
-ihmiseksi. Hän oli kertonut, että joku ylhäinen herra on hänellä
-sulhasenakin. Kai se hankkii Anna-Kaisallekin toisen paremman Jeren
-sijaan.
-
-Anni nauroi terävästi, mutta Mäkelän emäntä tunsi kiukun kiehuvan
-rinnassaan. Hänen kätensä vapisi, kun hän Annille kaasi kahvia.
-
--- Eikä Anna-Kaisa yksin lähde. Se ei niin hämmästyttäisikään, jos
-piikatyttö, jonka kuitenkin on hankittava leipänsä maailmalta,
-lähtisikin, mutta kun talon tyttäretkin, niinkuin Honkapään Alma, jolta
-ei pitäisi mitään puuttumaan, lähtevät Helsinkiin palvelusta hakemaan...
-
-Hetken ajan molemmat vaikenivat.
-
--- No mutta ovatko ne aivan hulluja?!
-
--- Siltä se vähän tuntuu.
-
-Sillaikaa oli Anna-Kaisa navetassa lehmiä ruokkimassa. Ei häntä olisi
-luullut kahdeksantoista vuotiaaksi tytöksi, niin tukeva ja voimakas hän
-oli vartaloltaan. Kasvot olivat niin terveet, silmät suuret, vilkkaat,
-hiukset tunkivat kiharoina ulos palmikoista päänlaella. Hän hyräili
-itsekseen ja jäi vähä väliin mietteisiin vaipuneena seisomaan.
-
-Kuin unessa hän oli elänyt aina siitä asti kun markkinamelussa tuo
-muhkea nainen oli pistänyt pestirahat hänen kouraansa. Kuinka hän
-oli tullutkin ottaneeksi ne vastaan? Hänhän jo silloin oli pestattu
-Mäkelään ja Mäkelässä oli ollut hyvä palvella. Mutta rouvan puhe, hänen
-kertomuksensa Helsingistä, sen kauneudesta, suruttomasta, hauskasta
-elämästä oli hänet huumannut. Rouva oli sanonut, että Anna-Kaisa
-tulee olemaan täydellinen kaunotar, kun hän saa oikeat vaatteet
-päälleen, että kaikki tulevat hänestä pitämään, hän pääsee pääkaupungin
-tansseihin ja huveihin, niin paljon kuin hän ikinä tahtoo. "Anna-Kaisa
-onkin totinen tyttö, joka ei viitsi hyppiä tanssista tanssiin", oli
-Jere inttänyt siihen väliin. Heta oli nauranut ja ruvennut kertomaan,
-kuinka Helsingissä löytyy kauniita kirkkoja, joissa jokikinen päivä on
-jumalanpalvelus ja niin hyviä pappeja...
-
-Anna-Kaisan mielen oli vallannut tunne, jota ei voinut verrata
-mihinkään muuhun kuin siihen, jonka hän kerran lapsena oli tuntenut.
-Hän oli jouluaamuna ollut kirkossa kummitätinsä kanssa, koko päivän
-oli oltu vieraissa kirkonkylässä ja illalla kun lähdettiin kotiin,
-ajettiin suuren herraskartanon ohitse. Oli jo pimeä ja kuultavien
-uutimien läpi loisti korkeista ikkunoista valo lumelle. Ja kun tultiin
-mäentöyrylle, saattoi nähdä sisään. Keskellä lattiaa oli kuusi, jonka
-oksilla kiilteli ja välkkyi, sen ympärillä liikkui lapsia kauneissa
-puvuissa ja soitto kuului ulos asti. Nuo lapset tuolla mahtoivat olla
-onnelliset, he mahtoivat saada, mitä ikinä tahtoivat, leikkikaluja,
-makeisia, kahvia vaikka koska, kauniita uusia vaatteita, kaikkea,
-kaikkea... Anna-Kaisa oli kummitädin sylissä peitteisiin köytettynä
-niin ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenän pää ja niin kankeana,
-että suurella vaivalla saattoi liikkua. Hän ponnisteli ylös ja
-käänsi päätään kartanoon päin niin kauvan kuin sitä vain näkyi. Ja
-kun se oli kadonnut näkyvistä, teki hänen äärettömästi mieli päästä
-hankeen seisomaan ikkunan alle, sinne, mistä saattoi nähdä kuusen,
-jonka valoista hohde lankesi lumelle. Ehkä joku noista kauneista,
-onnellisista lapsista näkisi hänet, tulisi ulos hänen luoksensa ja
-veisi hänet sisään, liikkumaan likellä kuusta, olemaan yhtenä noista
-olennoista, jotka saivat kaikki, mitä tahtoivat... "Täti, minä menisin
-niin mielelläni tuonne tanssimaan lasten kanssa kuusen ympärille",
-sanoi hän, ja täti vastasi: "ole sinä vain, lapseni, tyytyväinen siihen
-osaan, jonka Jumala sinulle on antanut. Eivät nuo herraslapset ole
-onnellisemmat kuin sinäkään".
-
-Tuo lapsuuden muisto nousi niin elävästi hänen mieleensä. Juuri
-samanlaisena kuin silloin herraskartano, kajasteli hänen edessään nyt
-Helsinki, ihana Helsinki, jossa elettiin huoletonta, iloista elämää ja
-jonka kirkoissa joka päivä oli jumalanpalvelus. Jäisivät tänne ilkeät
-maantyötkin, ei tarvitsisi enään ryömiä rapakkoisia teitä, vaan olisi
-jalkain alla kivikatu...! Ihmiset haukkuivat Helsinkiä ja kielsivät
-häntä menemästä sinne. Anna-Kaisa tiesi kyllä että heidän kävi häntä
-kateeksi, olisivat mielellään itse tahtoneet Helsinkiin, kunhan vain
-olisi tarjottu paikkoja heillekin...
-
-Anna-Kaisa seisoi unelmiinsa vaipuneena, nojaten olkapäätään pilariin,
-joka pidätti läävän kattoa. Miesääni, joka, toivotti hyvää iltaa, sai
-hänet säpsähtämään. Ovella seisoi Heikkilän Jere. Anna-Kaisa oli heti
-täydessä työssä, eikä ollenkaan näyttänyt huomaavan häntä. Hyvän aikaa
-Jere seisoi ääneti, vihdoin hän hitaasti alkoi:
-
--- Kuules Anna-Kaisa, minulla olisi sinulle hiukan asiaa. Saanko nyt
-puhua?
-
--- Mitähän asiaa sinulla sitte on? Olenpa taitanut sen ennenkin kuulla,
-joten voit säästää sanasi.
-
--- Älä ole noin ylpeä. En ole moneen päivään käynyt rakentamassa
-mäellä. Sinun vallassasi on määrätä, heitänkö koko puuhan, vai
-rakennanko huoneet valmiiksi. Nyt on sula syksy, voisin jouluksi saada
-kammarin katon alle.
-
--- Vai minustako se riippuu? No rakenna, rakenna sitte, minä en kiellä,
-lähdenpä viikon perästä pois koko näiltä tienoilta, joten en ole sinua
-häiritsemässä.
-
-Jere tuijotti totisena eteensä. Hänen suuri kouransa lepäsi oven
-pielessä.
-
--- Etkö muista sitä iltaa vuosi takaperin, kun kuunvalossa palasimme
-metsähalmeelta? Minä silloin puhuin sinulle, että etköhän rupeisi
-kanssani yksiin leipiin, rakentaisin huoneet tuolle korealle mäelle,
-hankittaisiin porsas ja...
-
--- Mitä niistä enään puhuu! Ne ovat minulta aikoja sitte unohtuneet.
-
--- Mutta ei minulta.
-
--- No sinä, joka ne muistat, rakenna sinä ja asu rakennuksissasi. Minä
-menen Helsinkiin, sisaresi on jo toimittanut minulle paikankin.
-
--- Ja vielä tänä kesänäkin tunnuit sinä aivan taipuvaiselta. Mutta
-jollet enään minusta huolikkaan, niin jää sentään näille maille.
-Mäkelässähän sinua on pidetty kuin omaa lasta. Tapasin tuonoin tytön,
-joka oli ollut Helsingissä, ja hän kertoi, kuinka siellä satoja
-maalaistyttöjä kävelee ilman paikkaa; kaikkien sinne tekee mieli ja
-siellä monet sortuvat turmion tielle. Sinä olet nuori ja kaunis, älä
-mene.
-
--- Kiitoksia vaan neuvostasi! Olisit voinut antaa ne omalle
-sisarellesi, minähän sinulle olen ventovieras.
-
-Anna-Kaisa astui ylpeästi Jeren ohitse pihaan. Tuvan porstuassa tuli
-Heikkilän emäntä häntä vastaan.
-
--- Tuleeko piankin matka Helsinkiin? kysyi hän.
-
--- Viikon päästä.
-
-Anna-Kaisa vastasi lyhyesti, hän oli kaikkien puheessa kuulevinaan
-ilkeyttä ja ivaa, joka häntä ärsytti äärimmilleen. Tuvassa häntä
-odottivat emännän varoitukset kaupungin vaaroista. Hän puhui lempeällä
-äänellä, sanoi tekevänsä sen vain rakkaudesta ja heltyi lopuksi
-itkemään. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa Anna-Kaisan mennä niin
-kauvas, ties milloin ja millaisena hän palaisi ja palaisiko koskaan.
-Tänne jäisi vanha, sokea äitikin suremaan.
-
-Anna-Kaisa ei hänelle vastannut mitään, rinnassa tuntui ikäänkuin
-pistos. Äiti ei tästä vielä tietänyt mitään. Vaikeinta oli mennä
-hänelle siitä ilmoittamaan. Melkein vavisten Anna-Kaisa eräänä iltana
-likeni saunaa, jossa hänen äitinsä asui kestinä. Oli niin pimeä, ettei
-voinut eroittaa omaa kättään, jos piti sitä silmiensä edessä. Satoi ja
-tuuli. Anna-Kaisasta tuntui siltä kuin hän olisi menossa varkaisiin.
-Oikein hän vavahti, kun koira rupesi haukkumaan tuvan luota. Heikon
-tulensäteen johtamana hän löysi ovelle. Siihen hän seisahtui. Sisältä
-kuului veisaamista. Se oli tuttua virttä ja ääni oli tuttu, vapiseva
-akan ääni. Anna-Kaisa tempasi oven auki.
-
-Leveällä rahilla olkivuoteella istui laiha, vanha eukko. Seinät olivat
-mustat, ikkunalla tuikki kitupiikki, suloinen lämmin leijaili ilmassa
-ja kiukaan takaa siritti sirkka.
-
--- Hyvää iltaa, tervehti Anna-Kaisa.
-
-Akka nosti harmaan päänsä ja vaani ympärilleen sokeilla silmillään.
-
--- Joko sinä lapseni viimeinkin tulet! Kertovat sinun lähteväsi
-kaupunkiin. Miksi sinä heität Mäkelän hyvän emännän, mikset rupea
-vaimoksi Heikkilän Jerelle, joka on niin kelpo mies kuin ikinä voi
-olla, miksi heität minut vanhan äitisi? Minulla on ollut kahdeksan
-lasta, jokikinen heistä on ollut isänsä kaltainen ja kaikki ovat he
-eläneet kurjaa elämää. Sinä minun viimeinen lapseni, menetkö sinäkin
-samaa tietä? Sinä olet ottanut paikan Jeren huonomaineisen sisaren
-luona... Älä mene...!
-
--- Mutta, äiti kulta, sai Anna-Kaisa sanoneeksi. -- Ei se kaupunki
-kummempi pahuuden pesä ole kuin muutkaan paikat maailmassa. Siellä on
-kirkkoja ja jumalanpalvelus joka päivä. Minä saan siellä hyvän palkan
-ja voin siten paremmin auttaa äitiäkin.
-
--- Minä menen pian hautaan, minä en enään tarvitse paljoa. Mutta sinä
-olet nuori, elämä on edessäsi. Sinä menet kaupunkiin, jossa enemmän
-kuin kirkkoja on huvipaikkoja. Mutta muista vanhan äitisi sanat: älä
-myy sieluasi saatanalle!
-
-Sokea äiti lausui ne sanat kamalalla totisuudella. Anna-Kaisan korvissa
-ne kaikuivat vielä, kun hän asteli Mäkelää kohti pimeän kylän läpi.
-Hänen rauhansa oli poissa, ilo ja riemu, jolla hän ennen oli ajatellut
-Helsinkiin menoa, olivat kaukana. Hän pelkäsi koko Helsinkiä ja
-tuumaili rahojen poislähettämistä.
-
-Aamulla näytti taas valoisemmalta, varoitukset olivat ikäänkuin
-pahaa unta vain. Ja kokonaan ne poistuivat, kun Honkapään Alma
-päivällisaikaan tulla pyyhälti Mäkelään tapaamaan Anna-Kaisaa.
-
--- Kuules nyt, minä sain kirjeen Helsingistä. Torstai-iltana meidän
-pitää olla perillä. Tytöt tulevat asemalle vastaan. Minäkin saan
-myyjättären paikan eräässä puodissa aivan likellä Hetan kauppaa. Voi
-voi, mitkä päivät meille koittavat!
-
-Alma syleili Anna-Kaisaa ja nauroi ja Anna-Kaisa nauroi. Suurena,
-ihanana ja äärettömänä Helsinki kajasteli silmien edessä, aivan
-niinkuin muinoin herraskartanossa se, joulukuusi, jonka valossa
-ainoastaan iloittiin ja hymyiltiin. Anna-Kaisa oli astumaisillaan sen
-lumottuun piiriin... Varhaisena aamuna seisahtuivat Honkapään rattaat
-Mäkelän portaitten eteen. Puoliyön aikaan oli jo noustu, Anna-Kaisa oli
-keittänyt läksiäiskahvit ja itkenyt emännän ja äitinsä kanssa, joka
-eilisillasta asti oli ollut Mäkelässä. Jere oli saapunut auttamaan, hän
-se kantoi Anna-Kaisan tavarat rattaille. Oli aivan pilkkosen pimeä,
-lyhdystä lankeavassa soikeassa valossa saattoi vielä hetkeksi nähdä
-molemmat tytöt, jotka istuivat rinnattaan, Anna-Kaisa itkien, Alma
-nauraen hänen lapsellisuuttaan. Sitte läjähytti renki piiskalla hevosta
-ja rattaat läksivät liikkeelle, kadotakseen pimeyteen.
-
-Mäkelän emäntä kutsui Jeren kahville ja istuutui itse penkille
-Anna-Kaisan äidin viereen. Sokea akka piti käsiään ristissä ja
-kiikuttaen laihaa vartaloaan, mutisi hiljaa rukousta. Kukko lauloi,
-kiviseltä tieltä kuului vielä rattaiden rätinää. Äänettömyys vallitsi
-pitkän aikaa tuvassa.
-
--- Nyt se meni. Mimmoisena palannee ja palanneeko koskaan, sanoi
-vihdoin Mäkelän emäntä.
-
--- Monet ovat menneet, harvat palanneet, sanoi vapisevalla äänellään
-Anna-Kaisan äiti.
-
-Jere pyyhkäsi hihallaan silmiään. Kyyneleet tuppasivat esiin aivan
-väkisin.
-
-
-
-
-Elävänä haudattu.
-
-
-Hän oli nuorena ollut kaunis. Vielä nytkin olivat piirteet hienot,
-säännölliset. Tukka oli valunut kutreina kulmille, pää oli ollut
-pystyssä, vartalo notkea ja ryhti ylpeä. Heleä nauru oli hurmannut
-miehet, poskien puna, palmikon paino houkutellut talon pojatkin
-kosimaan piikatyttöä.
-
-Mutta köyhälle miehelle hän oli mennyt ja hänen vaimonaan, hänen
-lastensa äitinä oli hänen kukoistuksensa lakastunut. Kaikki ne tuhannet
-hetket, ne näkymättömät mielialat, jotka saattavat himmentää silmästä
-kiillon, taivuttaa kenon niskan, lamauttaa jäntevyyden, ne mahtuvat
-sanoihin _huoli_ ja _työ_. Huoli ja työ olivat hänetkin sokeaksi
-tehneet ja vihdoin laskeneet vuoteelle, jossa hän kävi yhä heikommaksi,
-vapisevammaksi, yhä raskaammaksi ristiksi pojalleen ja poikansa
-vaimolle.
-
-He asuivat sydänmaalla uudistorpassa, jonka hirret mies ja vaimo
-olallaan olivat kantaneet kodikseen korvesta. Peltotilkkusesta korjasi
-halla joka syksy elon ja ainoa lehmä oli vaihdattava leiväksi. Se
-koski kipeästi kun piti olla lisänä sellaisessa paikassa, olla niin
-voimattomana, ettei olisi jaksanut liekuttaa lapsen kehtoa, kun se
-itki, olla niin köyhänä, ettei ollut leipäpalasta antaa niille, jotka
-olivat elämää rakkaammat, joiden hyväksi olisi tahtonut henkensä
-antaa. Hänellä itse teossa ei ollut muuta kuin elämää ja henkeä sen
-verran, että hän ymmärsi rakkauden elävän itsessään, ymmärsi että hänen
-kuolemansa olisi ollut huojennus, ja ettei hän _saanut_ kuolla.
-
-Tupa oli pieni savupirtti, jonka matalasta ovesta täytyi astua
-kumarruksissa sisään. Kun kättä nosti, ylettyi se lakeen, joka oli
-kiiltävän musta. Ikkunat olivat pienet, talvella oljilla peitetyt.
-Hän tunsi jokaisen hirren permannossa ja seinässä, tiesi orret, tiesi
-askelten määrän vuoteeltaan kiukaalle, sängylle, jossa mies ja vaimo
-makasivat, pöydän luo ja siitä penkkiin. Umpisokeana hän osasi astua
-yli kynnyksen ja kumartaa päänsä oven kohdalla, hän tunsi ulkona
-likeisimmän ympäristön, tien aidalle, saunaan ja kaivolle. Aikaa
-oli ollut oppia kaikkea tuota tuntemaan. Häntä oli tuhansia kertoja
-talutettu siitä kynnyksestä, tuhansia kertoja hän oli omin voimin
-laahaunut paikasta toiseen, kaatunut, kolahuttanut päänsä ovien pieliin.
-
-Voi niitäkin pitkiä talvisia öitä, kun koko maailma oli rauhan
-unessa ja ympärillä kuului tyyni hengitys ja omaan silmään ei tullut
-hetkenkään lepo; jäseniä vain särki paljosta makuusta kovalla
-vuoteella, jonka lautapohja tuntui olkien alta. Hän itki ensi aikoina
-ja väänteli tuskassa, epätoivossa, kun tiesi ulkona milloin valkoisen
-lumen ja tähtitaivaan kimaltelevan, milloin kesälämpöisen ilman olevan
-tuoksua täynnä ja paimenten metsässä laulelevan! Mutta vähitellen tuli
-nykyaika hänelle vieraaksi, unohtuivat kestävän elämän piirteet ja hän
-eli elämäänsä uudestaan lapsesta saakka. Hänen ajatuksensa liikkuivat
-kuolleitten omaisten haudoilla, hän näki nurmikkomättäitten alta heidän
-kasvonsa ja kuuli heidän kutsuvan luoksensa. Koko väki heräsi välistä
-siitä, että hän puhui asioista tai ihmisistä, jotka olivat jo maaksi
-maatuneet. Hän saattoi olla niin irroillaan koko elämästä, että jo
-luuli olevansa kuollut. Silloin tuntui vaikealta herääminen ja entisen
-kurjuuden alkaminen uudestaan. Silloin hän rukoili, rukoili, melkein
-toivottoman hartaudella, että Luoja hänet todellakin luoksensa ottaisi.
-
-Hänen ainoana ilonaan olivat lapset, niissä koko hänen nykyinen
-maailmansa, kaikki mitä elämä saattoi hänelle antaa. Hän oli laulanut
-nuoruutensa laulut heidän kätkyittensä ääressä, kertonut heille
-lapsuutensa sadut, opettanut heitä lukemaan. Niiden nauru oli ainoa,
-joka sai hänen kangistuneet leukansa taipumaan hymyilyksi, niiden
-lämpöiset kädet hänen poskellaan olivat kuin aurinko valaisemassa
-syksyn alastonta metsää. Mutta viimeiseltä tulivat öitten ja päiväin
-tuskat hämäriksi, epäselviksi ja lapset saivat hyväellä hänen kättään,
-ilman että hän siitä tiesi tai heräsi. Välistä oli järki valveilla,
-välistä kokonaan poissa. Ja kun se palasi, näytti se suuren askeleen
-hautaa likemmä, mutta henki ei sittenkään lähtenyt; kitui vaan kurjassa
-olennossa, joka ei ajatellut eikä tuntenut.
-
-Vähitellen syntyi häneen tunne, joka nousi kuin ruoho raunioiden
-mullasta, toivon tunnehan rupesi haluamaan muutosta, vaikka
-minkälaista. Jospa häneltä esim. taittuisi joku jäsen tai kuolisi tuo
-pikku tyttö, jolla miniä oli kertonut olevan vaalean tukan ja siniset
-silmät. Sitä tukkaa hän oli silitellyt ja suudellut suurimpana ilona.
-Vietäköön häneltä vaikka sekin vaikka mikä otettakoon! Kunhan vaan
-tuska tulisi uudeksi ja herättäisi hänet horrostilastaan.
-
-Ja muutos tulikin vaikkei juuri siinä muodossa: päätettiin lähettää
-hänet omaksi ja muitten huojennukseksi vaivaistaloon!
-
-       *       *       *       *       *
-
-Huomen aamulla hän viedään. Hevonen on jo tilattu, häntä on käytetty
-saunassa, turkki on lainattu matkaa varten. Kapineita ei hänellä ole
-muuta vietävää kuin vaatteet päällään ja kuolinpuku.
-
-Ilta on pimeä, tähdetön. Takassa palaa tuli. Tupa on siivottu, kahvia
-on toimitettu. Lapset ovat kaikki puhtaisiin paitoihin puettu mies
-istuu sänkynsä laidalla pää käden nojassa, vaimo askaroitsee.
-
--- Niinhän nämä ovat kuin äitimuorin hautauskahvit, sanoo hän
-kaataessaan kahvia ja purskahtaa itkuun.
-
-Muori itse ei itke. Hän on niin puhtaassa puvussa sängyllä pitkänään.
-Laudan kovuus hänen allaan ei tunnu, mieleen eivät muistu enään pitkinä
-ne entiset loppumattomat, toivottomat yöt. Ne ovat nyt kaikki jääneet
-jälelle päin, nyt on koko elämä lopussa, se elämä, joka kerran eli
-nuorta kukoistusta ja kului sokeudessa näitten seinäin sisällä. Kun ne
-eivät enään suo suojaa, silloin loppuu elämäkin, silloin hän on kuollut
-ja haudattava. Kuin unennäköä on koko menneisyys huolineen, töineen.
-Siinä oli sentään niin paljon iloa, niin paljon onneakin ollut,
-rakkautta oli saanut ottaa ja antaa ja nyt oli mielessä tilaa vain
-kiitollisuudelle, ylistykselle. Ainoa, joka vielä sitoi maailmaan, sitä
-hän kosketteli käsillään viimeistä kertaa, siihen hän painoi kuihtuneen
-poskensa, sitä rutisti hän povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut lopettaa
-voimansa siihen liikkeeseen. Täytyihän hänen ottaa maanpäälliseen
-hautaansa nuo rakkaat kasvonpiirteet, joita ei hän koskaan ollut
-nähnyt, silittää niitä pehmeitä hiuksia, joihin hänen rakkautensa oli
-kiinni kasvanut. Ja viimeisen kerran hän korotti vapisevan äänensä ja
-kutsui luoksensa lapset niinkuin monasti ennen.
-
--- Tule, Taavi poikani, lukemaan!
-
-Ja Taavi lukee totisena ulkoa katkismuksensa kysymykset ja vastaukset
-sujuvassa jaksossa.
-
--- Lupaakos Mari parantaa sisälukua?
-
--- Lupaa.
-
-He jäävät juhlallisina seisomaan ikäänkuin olisivat vieraissa. Ja kun
-hän jakaa heille kahvista säästetyn sokeripalan, kiittävät he niinkuin
-on opetettu.
-
--- Ruusa rukkani, tule ottamaan sokeria.
-
-Hän vetää heidät kaikki ympärilleen houkutellen, kunnes saa heidät
-teuhaamaan, temmeltämään. Ja hän jää siihen yksin istumaan ääneti ja
-kuihtuneena, heikkona kuin laho kanto nuoren metsän keskessä.
-
-Valmistuksia ei tehdä paljon, ei ole erityistä puhuttavaakaan. Ennen
-maatapanoa tahtoo pojan vaimo, että laulettaisiin virsi.
-
--- Niinhän siitä tulee kuin ruumiin lähtövirsi! sanoo muori itsekseen.
-
-Sitte koko väki nukkuu, ja hän yksin valvoo viimeistä yötänsä,
-kuuntelee hengitystä ympärillään niinkuin hän pitkinä vuosina joka yö
-on tehnyt. Aika ei tunnu pitkältä. Järkikään ei sumene, vuode ei ole
-kova. Huomenna viedään hautaa niin likelle, täyttyy kaihottu toivo.
-Mutta sydämmen juurissa kirvelee vielä jotakin, vienoa surua, joka
-sitoo elämään: kaipaus tänne, halu jäädä _tänne_ sittenkin, tänne,
-josta on pyrkinyt pois!
-
-Hän makaa selällään hiljaa aamuun asti, kädet ristissä rinnalla. Päivän
-sarastaessa valjastetaan hevonen, hän puetaan lämpöiseen turkkiin,
-taivuttaa päänsä talutettaessa kynnyksestä ja sitte hänet peitetään
-pehmeisiin heiniin. Mutta hänen sydämmensä tekee silloin viimeisiä
-töitään, viimeiset kyyneleensä vuodattaa hänen sielunsa, hän on
-tuskasta tukahtua. Veräjällä muistaa hän kysyä, ovatko kuolinvaatteet
-mukana. Pojan vaimo palajaa reelle, kumartaa itkettyneet kasvonsa hänen
-ylitsensä ja rauhoittaa häntä. Muori ojentaa vielä peitteiden alta
-luisevan kätensä ja sopertaa kiitosta.
-
-Sitte alkaa pitkä matka kirkkomiesten seurassa. Metsät ovat lumessa,
-anturoista kuuluu nariseva ääni. Hän ei tiedä mistään, on kuin
-horrostilassa. Poikansa on häntä ajamassa ja hoitaa häntä hellästi.
-Vasta kirkonkylässä hän herää, kun kellot rupeavat soimaan. Hän ei ole
-kuullut niitä niin pitkiin aikoihin, että ne ovat melkein unohtuneet.
-Nyt hänet valtaa ääretön tunne. Se on pelkoa, pyhyyttä, autuaallisuutta
-täynnä, sellainen vavistuttava juhlallisuuden tunne, kuin jos hänet
-hautaan laskettaisiin.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Silloin hän todellakin oli hautaa likellä.
-
-Kun pojan vaimo muutaman viikon kuluttua läksi vaivaistalolle häntä
-katsomaan, oli hän jo kotvan maannut kuolleena haudassaan.
-
-
-
-
-Yö Adrian äärellä.
-
-
-Matkustajat olivat kokoontuneet laivan kannelle, he istuivat pitkin
-penkkejä, enimmäkseen ääneti, kukin vajonneena katselemaan komeaa
-vuorimaisemaa, jonka kainaloissa Abbazia ja Fiume lepäsivät, toinen
-akaasialehdossa viinitarhojen ympäröimänä, hymyilevänä kuin huoleton
-impi, toinen kalliokielekkeille kavunneena kuin uhkarohkea nuorukainen.
-Ilma oli lämmin, heikko tuuli liikutteli merta, tuoden tuoksua
-oleanderipuista rannalla. Edessä oli aava meri, se upposi rajatta
-taivaan laitaan ja ainoastaan aaltojen vaahtopäät harjat osoittivat,
-mikä sini kuului taivaaseen, mikä mereen. Pitkiä matkoja seurasivat
-vuoret, välistä metsäisinä mäkinä, välistä taas huippuina, joita peitti
-ainainen talvi. Niihin lankesi pilvistä omituisia valoja ja varjoja,
-milloin ne loimottivat sinipunertavassa hohteessa, viereisen huipun
-kuultaessa kullankarvallisena, milloin ne utuisina, harmaina loivat
-laaksoihinsa jyrkkiä varjoa, jotka valuivat alas pitkin niiden kylkiä
-kuin sysimustat, pehmeät villavyöt. Kun laiva oli päässyt aavalle
-merelle ja viimeinen maakaistale oli katoamaisillaan, näkyi vielä
-vuorten pitkä jono, huippu huipun vieressä, ikäänkuin joukko päitä,
-jotka kurkottautuvat katselemaan toistensa olkapäitten yli.
-
-Aurinko seisoi jo kiinni meren pinnassa. Vaahtopäät laineet näyttivät
-huuhtovan sen laitaa ja sen säteet kimmelsivät vedessä. Mutta etenevät
-vuoret olivat kuin tulessa, harjanteista näytti nousevan hienoa savua,
-ijäiset lumet näyttivät syttyneen tuleen.
-
-Laivan perässä seisoi, erillä muista matkustajista, mies ja nainen.
-He olivat molemmat nuoret, puetut matkapukuun ja puhuivat vierasta
-kieltä. Hurmaantuneina he katselivat maisemia, hurmaantuneina heidän
-silmänsä vaipuivat toisiinsa, ihastuksissa mies kietoi käsivartensa
-naisen vyötäisten ympäri, kun tuuli kiikutti laivaa. Ja kun suurempi
-laine sitä nostatti, lankesi nainen penkille istumaan ja veti miehensä
-perässään. He nauroivat molemmat ja jäivät siihen käsitysten istumaan.
-Päät painuivat vastatusten, hiukset koskettivat toisiaan.
-
--- Mikä hurmaus tässä yksinäisyydessä, kaukana kotoa, yllä taivas, alla
-meri, ympärillä suurta, ääretöntä. Ei kukaan tunne meitä, ei kukaan
-ymmärrä kieltämme, me olemme kaksin...!
-
--- Ja aamulla olemme Veneetsiassa. Katso noita aaltoja, ne ovat
-ihmeelliset, sinivihriät, läpikuultavat. On aivan kuin joku avaisi
-syliänsä ja ojentaisi hempeät käsivarret hyväilemään. Mutta sinä olet
-kalpea, kulta, voitko pahoin?
-
--- Pyörryttää niin omituisesti.
-
-Se oli meritauti, joka oli tulossa. Hän nouti tyynyn alhaalta ja peitti
-vaimonsa penkille pitkäkseen. Ja kauvan aikaa hän lepäsi silmät kiinni.
-Tuli jo parempi olla, ei pyörryttänyt, kiikutteli miellyttävästi,
-niinkuin tuuli mahtaa tuuditella veden neitoja aalloilla. Hän oli siinä
-tahdotonna, mitään ajattelematta, rinnassa rauhan, turvallisuuden
-tunne. Kun hän avasi silmänsä, kohtasivat häntä miehensä kasvot.
-
-Kuu oli suurena taivaalla. Jollei sitä olisi ollut, olisi ollut
-pilkkosen pimeä. Ei näkynyt muuta kuin vettä ja taivasta, kuu katseli
-taivaalta veteen ja vedestä katseli toinen kuu taivasta. Muutoin oli
-tyyntynyt, vaahto aaltojen harjoilta vähennyt, suuria pilviä vain
-uiskenteli ilmassa. Yö näytti tulevan mitä ihanin.
-
-Matkustajat istuivat vielä kannella, muitten muassa vanhanpuoleinen
-herra ja rouva kahden tyttärensä kanssa. He puhuivat vuorotellen
-kroaattia ja saksaa.
-
--- Minä en usko meritautia, jatkoi rouva puhettaan. -- Jollei tahdo,
-niin ei sitä saa, se on enemmän tai vähemmin teeskentelyä. Olen
-matkustanut Välimeren yli Egyptiin ja vaikka kävi kova tuuli, niin en
-ollut merikipeä, sillä en tahtonut olla sitä.
-
--- No en minä nyt tiedä, tahtooko sitä suorastaan kukaan, vastasivat
-kuin kuorossa herra ja tyttäret.
-
-He olivat hyvänvoivannäköistä väkeä, puheesta päättäen huviretkellä
-Veneetsiaan. Herra läksi sitte tilaamaan ruokaa, sillä syömistä piti
-hän parhaana apukeinona merikipua vastaan -- jos sellaista näin tyynenä
-yönä voisi tulla kysymykseenkään.
-
-Vähitellen hajosivat matkustajat kannelta, paitsi nuori nainen joka oli
-pitkänään ja hänen miehensä, joka istui hänen vieressään.
-
--- Uskallankohan minä nukkua tähän? Minun on tässä niin hyvä.
-
--- Kuinka et uskaltaisi armaani? Minä istun vierelläsi ja meri tyyntyy,
-minkä ehtii.
-
-Hän silitti hänen poskeaan ja painoi kiinni hänen silmänsä. Hän
-kiikkui kuin kehdossa, aallot loiskivat, tuulet lauloivat kehtolaulua.
-Jo alkoivat unet liidellä hänen ympärillään. Ne olivat utuiset ja
-epäselvät, hän ei saanut yhtään niin kiinni siivestä, että olisi voinut
-nähdä sen piirteet. Ne kahisivat hänen ympärillään, hän tunsi niiden
-likeisyyden ja nautti siitä. Niin hän nukkui kauvan.
-
-Äkkiä hän heräsi siitä että kasvoille tuli jotakin kylmää, märkää. Hän
-nousi istumaan, mutta putosi takaisin pitkäkseen. Hän oli hihnalla
-sidottu kiinni penkkiin. Tuuli tarttui hänen huiviinsa ja vei sen
-mukanaan. Laiva kallistui niin, että kansi kosketti vettä. Oli
-pilkkosen pimeä, satoi, vinkui, ulvoi. Toisessa päässä seisoi pitkä
-mies, joka vaivoin pysyttelihe pystyssä. Se ei ollut hänen miehensä.
-Missä hän oli, oliko tuuli hänet vienyt...?
-
-Nuori nainen sai hihnan irroitetuksi ympäriltään ja nousi. Hänen
-päätään huimasi, myrsky tarttui hänen vaatteisiinsa ikäänkuin
-viedäkseen hänet ilmaan. Hän putosi kannelle ja vieri laivan kiikunnan
-mukana, kunnes sai kiinni penkin jalkaan. Suuri puupöytä irroittui
-sijaltaan, kannen alta kuului hälinää. Äkkiä välähti häikäisevä valo,
-pilvi ratkesi liitteissään, salamat iskivät vastatusten kaikista
-ilmansuunnista. Aallot vyörivat korkeina kuin vuoret, vaahto vain
-hulmusi harjoilla. Salama sammui, kuu jäi näkyviin!
-
-Nainen makasi permannolla suinpäin, pidellen kiinni rauta-aidasta.
-Laivan kallistuessa, avasi meri häntä vastaan kitansa, hän tuli sitä
-niin likelle, että suolainen pärsky kasteli hänen kasvonsa. Kuu valaisi
-tumman kirkkaalta taivaalta.
-
--- Armaani, oletko peljännyt? kuului myrskyn seasta.
-
-Hän tunsi itseään nostettavan pystyyn kainaloista. Se oli hänen
-miehensä.
-
--- Täällä on täydellinen myrsky. Meidän täytyy mennä alas.
-
-He menivät haparoiden puitteita myöten. Kansi jäi tyhjäksi. Sieltä
-kuului hirveä ryske. Penkkejä irroittui permannosta. Säpäleinä ne
-hajosivat ilmaan. He eivät päässeet kannen alle, vaan pysähtyivät
-laivan perään, sinne missä portaitten suojassa seisoi kaksi pientä
-penkkiä seinään kiinnitettyinä. Niille he paneutuivat huppuun, kumpikin
-penkilleen ja kiersivät sormensa voimakkaasti pitelemään kiinni.
-
-Tuuli yltyi, satoi, kuu peittyi pilviin, myrsky sen taas paljasti
-näyttääkseen hirveän ihanaa näytelmää sen kirkkaassa valossa. Aallot
-olivat saavuttaneet kamalan ko'on. Laiva oli niiden käsissä kuin kaarna
-tai lastu. Kahden laineen väliseen laaksoon jouduttuaan oli se kuin
-haudassa, sieltä saattoi veden läpi nähdä kuun hohteen ja taivaan
-sinin, aallon olisi vain tarvinnut kääriytyä peitteeksi laakson päälle,
-niin laiva olisi ollut haudattuna.
-
-Nuori nainen katseli näytelmää omituisella mielellä. Ei mistään näkynyt
-maata, ei laivaa, ei minkäänlaista apua. Aallot olivat ihanat kaikessa
-hirveydessään. Hän tunsi selvästi, että kuolema niistä tuijotti häntä
-vastaan.
-
-Täälläkö he kuolisivat, häämatkallaan, kaukana kodista...? Ehkä
-se olisikin onnellisinta... he olivat omistaneet toisensa, he
-olivat rakastaneet, he olivat tunteneet ajan suurinta autuutta, nyt
-jatkaisivat sitä ijäisyydessä. -- Hyvä, suuri, Jumala, rakas isäni, ota
-kiitos kaikesta, mitä olet antanut, se on kaikki ollut sinun johtoasi,
-sinun huolenpitoasi. Suo anteeksi pahat tekoni... Sinä tiedät parhaiten
-kuinka isot ne ovat olleet... Kiitos vielä siitäkin, että annat meidän
-kahden kuolla yhdessä...!
-
-Hän tahtoi panna kätensä ristiin, mutta ei voinut, sillä niillä hänen
-täytyi pitäytyä penkillä. Kuun säteet taittuivat veden läpi. Hän
-katseli tyynesti tuota kauneutta, joka pian hänelle valmistaisi surman.
-Yhdeksäs aalto oli aina muita mahtavampi. Sitä hän jännityksessä
-odotti. Se se saattoi kaataa kurjan haahden. Ja kun haaksi sitte oli
-laskenut sen laaksoon, tarttui hän ajatuksissansa katkenneeseen lankaan.
-
-He, jotka olivat unelmoineet onneaan pohjan kalpean taivaan alla,
-valoisina kesä-iltoina rakentaneet avioliittoaan, täälläkö he
-hukkuisivat Italian lämpöisessä yössä, vasta kun olivat vihityt
-toisilleen... Entä jos aalto tulisi tässä hetkessä, riistäisi heidät
-mukanaan, mutta toisen sinne, toisen tänne...?
-
-Häntä väristytti, vilu karmi luita myöten. Hihna, jolla miehensä
-oli kiinnittänyt hänet penkkiin, oli jäänyt kannelle. Millä he nyt
-sitoutuisivat yhteen, että edes yhdessä saisivat kuolla?
-
-Yhdeksäs aalto oli taas tulossa. Hän nousi kyynärpäilleen ja pingoitti
-sormensa pitelemään kiinni. Se oli kamala laine, suurempi kuin mikään
-entinen, vaahtoinen, nälkäinen peto. Hetkessä hän käsitti, että tuo
-kaataa laivan...
-
--- Kulta, kuollaan yhdessä...!
-
-Hän huusi, mutta huutoa ei kuulunut. Kylmä käsi tarttui hänen
-jalkaansa. Se oli hänen miehensä käsi. Laiva keikahti... Liitteissä
-rutisi, hätähuutoja kuului kannen alta, helisten särkyi lamppuja
-ja porsliineja... Nainen sulki silmänsä ja tunsi onnea tietäessään
-miehensä käden pitelevän itsestään kiinni. Seuraavassa hetkessä avasi
-hän silmänsä. Yhdeksäs laine oli ohitse... Hän ajatteli taas.
-
--- Entä kotona, miten siellä saadaan tieto tästä yöstä...? Siellä
-odotetaan kirjettä, käydään levottomaksi, odotetaan, odotetaan...
-Kirjettä ei tule, eikä tule mitään tietoa, kuluu kuukausia, kotona
-pukeudutaan suruharsoihin... He, jotka hääiltana, kukitettuina,
-laululla, läksivät kotimaan rannasta, he ajelehtivat Adrian meren
-aalloilla köytettyinä kiinni toisiinsa...
-
-Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän ei enään muistanut merta
-eikä vaaraa, hän ajatteli vain kotimaata ja omaisia ja pingoitti
-vaistomaisesti kätensä pitelemään kiinni. Kului pitkä aika ennenkuin
-hän muisti, niissä oli. Miehensä painui hänen ylitsensä.
-
--- Vaara on ohitse, armaani. Kuljemme tuulen mukaan hätäsatamaa kohti.
-Yö oli kamala. Pelkäsitkö pahoin?
-
-Aamu valkeni, kuu oli kadonnut. Meren pinta oli melkein tyyni, mutta
-mainingit kiikuttivat vielä laivaa. Kannen alla näytti surkealta.
-Tukahduttavassa ilmassa matkustajat makasivat, sekasin tutut ja
-tuntemattomat, pitkin penkkejä ja permantoa. Kasvot olivat kalpeat,
-silmät tuijottavat ja väsyneet, joku vaikeroi, toiset olivat ääneti,
-liikkumattomina kuin kuolleet.
-
--- Tämä on aivan kamalaa, läähätti heikolla äänellä vanha rouva
-tuontuostakin. -- Minä olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin, enkä
-silloin ollut ensinkään kipeä. Mutta tämä on aivan kamalaa...!
-
-Hänen äänensä tukahtui noihin kohtauksiin, jotka kuuluvat meritaudin
-luonteeseen.
-
-Nousevan auringon valossa alkoi kaukaisuudesta häämöittää maata, toiset
-väittivät, että jo parin tunnin perästä oltaisiin Veneetsiassa.
-
-Miten taivas oli sininen, miten meri hymyili! Ei olisi voinut aavistaa,
-että toinen muutama tunti sitte iski salamoita ja toinen ärjyen aukoi
-vaahtoista kitaa...
-
-Jo saattoi selvästi eroittaa likenevän sataman, se oli korkea maa
-mustine metsineen ja joukosta saattoi tuntea rakennusten haamuja ja
-huippuja. Mutta Veneetsia ei se ollut.
-
-Matkustajat olivat kokoontuneet kannelle, jännitetyssä odotuksessa.
-Laiva laski ankkurin.
-
-Edessä oli korkeaa vuorimaata, jonka rinteillä viinitarhat upeilivat
-ja sypressit korkeina, solakkoina nostivat kruunujaan. Metsästä
-pisti esiin rakennuksia ja kirkontorneja, siinä oli nähtävästi
-pieni kaupunki. Tie kulki aivan rantaa myöten ja mäkeä ylös nousi
-tuontuostakin pieni, näppärä aasi kuormineen, joka kooltaan oli paljon
-suurempi kuin vetäjä itse. Maalaistyttöjä näkyi räikeissä, keveissä
-puvuissa.
-
-Matkustajat kokoontuivat kapteenin ympärille. Hän oli juuri
-menemäisillään lepäämään yön vaivoista.
-
--- Missä nyt ollaan? Milloin tullaan Veneetsiaan?
-
-Kysymyksiä sateli hänen ympärillään. Oltiin Piranon rannalla. Parin
-tunnin kuluttua lähdettäisiin ja oltaisiin illalla Veneetsiassa.
-
-
-
-
-Tuskaa.
-
-
-Kirjettä ei ole tullut kolmeen viikkoon. Viimeinen oli Veneetsiasta ja
-kertoi mielialoja Italian öistä ja gondooli-lauluista. Mutta siitä on
-kolme viikkoa. Kirjeitä on saattanut matkalla joutua hukkaan, mutta
-jonkun olisi kuitenkin täytynyt ehtiä perille.
-
-Kahden viikon aikana hän on odottanut jokaista postia, odottanut täynnä
-kaihoisaa, vapisevaa toivoa. Hän on ottanut kaiken järkensä avuksi,
-päättänyt olla tyyni, odottaa levollisesti. Hän on niellyt kyyneleensä,
-purrut huulensa kokoon. Mutta sittenkin on hän tottunut alinomaiseen
-pelkoon, hänen kuulonsa on harjaantunut eroittamaan pienimpiäkin ääniä.
-Hän toivoo jokaiselta tulijalta jotakin tietoa, näkee jokaisessa
-onnettoman uutisen tuojan. Ei hän vaikeroi, ei hän kerro kellenkään.
-Hän työntää kaikki tunteet syvälle mielensä pohjaan ja hymyilee --
-jos sitä hymyksi saattaa kutsua, sitä, joka jäljittelee naurua, kun
-sydämmessä vihloo.
-
-Ja tähän päivään hän on koonnut viimeiset voimansa, keräillyt
-sirpaleetkin toiveistaan. Ja kirjettä ei tullut!
-
-Hän seisoo portailla liikkumattomana, nojautuneena pilariin. On
-helteisen kesäsydämmen keskiyö, jolloin käki jo on laannut kukkumasta
-eivätkä pikkulintuset enään viserrä. Taivaanrannalla, siinä missä
-aurinko laski, viipyy vielä ruskoa, sumut ovat levinneet vaaleiksi
-järviksi, joissa saarina ui kumpujen vihreä.
-
-Jumala oletko sinä minut hyljännyt? sanoo hän yksitoikkoisella,
-väsyneellä äänellä ja tuijottaa eteensä. Hän on valkoisessa, väljässä
-yöviitassa, käsivarret riippuvat suorina ja hervottomina, kasvot ovat
-kalpeat ja silmien tuli on sammumaisillaan.
-
-Oletko sinä minut hyljännyt? lausuu hän uudestaan ääneen. Hän ei
-ajattele mitään, ei muista mitään, lausuu ne sanat vaan tottumuksesta,
-ulkoa, sillä hän on viime aikoina käyttänyt niitä niin usein, ettei
-niihin enään aina riitä henkeä. Hänen sielussaan ei tunnu liikkuvan
-mitään, eikä hänen kasvonsa piirteissä vaihtele ainoakaan väre. Silmien
-alla on tumma varjo ja poskipäät ovat kylmät. Ei häntä koske kostea
-sumuilma, ei se, että ilta on kulunut yöksi. Kaikki on kadonnut hänen
-ympäriltään ja sijaan astunut ikäänkuin harmaa sumuharso, jota hiljaa
-vedetään eteenpäin hänen ohitsensa. Se on niin laaja, että se peittää
-kaikki ja niin hienosti läpikuultava, että se kohottaa liitelemään
-poimuihinsa. Ja sitä riittää loppumattomiin. Sille ei löydy missään
-päätä. Hän katselee sitä tutunomaisella tyyneydellä, väsymättä,
-kyllästymättä, antaa viedä pois itseään sen mukana viettääkseen kaiken
-aikansa sumuisessa, harmaassa horrostilassa. Rupee kaukaa kuulumaan
-hiljaista ääntä, joka ajoittain soi kuin kaiku kellosta. Ja taivas on
-selkeä, sininen. Sumusaatossa hän kulkee, tuntee tukkansa läikkyvän
-ja kuulee kuinka kellon ääni kasvaa ja tulee lauluksi, joka vierii ja
-johon kaiku vastaa. Se on suruisa sävel kansanlaulua ja laulaja on kai
-yksinäinen kulkija. Jo rupeevat sumut särkymään ympäriltä. Hän näkee
-metsän vihreän laidan ja taivaan ja hän yhtyy hyräilemään tuota samaa
-nuottia.
-
-Yhtäkkiä sävel katkee sikseen. Hän säpsähtää suoraksi nojauvasta
-asennostaan, silmään syttyy elämä ja jokaiseen jäseneen vilkkaus.
-
-Entä jos tuo kulkija tuo kirjeen! sen odotetun kirjeen!
-
-Saattaisihan se olla mahdollisuus! Hän ei tee itselleen selvää siitä,
-miten ja mistä se olisi joutunut kulkijan haltuun. Hän kokoo hameensa
-laahaavat helmat käteensä ja kiiruhtaa portaat alas, kevyesti ja
-juosten, pari askelta nurmea pitkin porttiin päin.
-
-Kirje, kirje! se on siis täällä, sitä tarvitsee vaan ottaa!... Ja koko
-hänen henkensä ylenee riemuksi. Mutta miten?
-
-Siinä hän seisahtuu äkisti ja näkee hetkessä mahdottomuuden edessään.
-Että puoliyön aikana maantienkulkija toisi hänelle kirjeen samana
-päivänä, jolloin posti tuli tuomatta. Hulluutta, hulluutta! Ja hymy käy
-kankeaksi, käsivarret vaipuvat alas suoriksi, hän lähtee hoiperrellen
-sisään ja sulkee oven vanhaan totuttuun tapaan. Mitään ajattelematta
-hän saapuu omaan huoneeseensa ja istuutuu vuoteen laidalle. Ei hän itke
-eikä tunne unta, mutta kasvot vaipuvat käsiin. Ympärillä kuuluu ääniä
-ja yhtä ei voi eroittaa toisesta. Kuni tietä pitkin vaeltavat hänen
-ajatuksensa, joista hän ei saa selvää. Vihdoin hän tuntee aavistuksen
-tapaisesti Italian lemuavaa, kuumaa ilmaa ympärillään. Marmoripilarit
-kuvastuvat veden syvässä. Myrttipuiden varjot ovat mustat, ilma on
-läpikuultavaa, sinistä ja täynnä tenhoa. Gondooli liitää tyyntä katua,
-laulu soi ja soitto hurmaa ja gondoolin pohjalla nukkuu _hän!_ -- --
--- mies, jonka otsa on korkea ja tukka tumma. Hän hymyilee onnelleen,
-mutta se ei ole Veneetsian kuutamoyö, vaan kalpea Suomen taivas ja
-kaukainen morsian...
-
-Tyttö hypähtää hurjistuneena ylös ja levittää kätensä. Mutta syli jää
-kylmäksi, katse katoaa tyhjyyteen ja hän tuntee kuinka yhtaikaa elämä
-on niin kaunista, niin kaihoa täynnä!
-
-Hän hengittää syvästi, niin että tuntee jokaisen solun liikahtavan
-sijaltaan. Sydän lyö kuuluvasti ja silmä tuijottaa yhteen kohtaan.
-Niin hän seisoo hetken ja tuntee kaihonsa äärettömyyttä. Sitte kaikki
-himmenee. Hän väsyy ja laimenee, liikahtaa sänkynsä laidalle, työntää
-vaistomaisesti kengät jalastaan ja raukee siihen. Silmät ovat ummessa,
-hengitys tulee tasaiseksi, mutta ajatus ja kuulo toimivat koko ajan.
-
-Kaikki on hiljaista, hämärää. Huoneessa on kukkaisten lemua -- -- --
-
-Lumirajan lähelle, Alppien korkeuteen, sinne hänen piti mennä
-noutamaan edelweiss-kukkaa... Miksi ei ole kirje tullut, kirje, jossa
-kukka oli...? Ehkei hän ole tullut sinne nousneeksi. Tie on vaikea.
--- Tai ehkä -- ehkä hän on liukunut, ehkä jäälohkare jalan alla on
-murtunut. Ehkä hän on kompastunut ja kaatunut ja kaatunut pohjattomaan
-syvyyteen...!
-
-Nukkuva lepää liikahtamatta. Ainoastaan suu vetäytyy hiukan kokoon ja
-kulmakarvojen väliin syntyy uurteita kuin tuskasta.
-
--- -- Sieltä ei hän ikinä nouse. Ja hänen viimeiset sanansa vie
-Alppituuli.
-
-Hän kääntyy vuoteellaan hetken ja raukee uudestaan uneen. Hän tuntee
-liitelevänsä jossakin korkealla, ilmassa, ja kuulee tuulien mellastavan
-ympärillä. Hän matkustaa, matkustaa kauvan, tuntemattomia, vaarallisia
-seutuja, yli syvyyksien, vinhalla vauhdilla. Vihdoin hän palaa ja
-tulee tänne samaan, omaan huoneeseensa. Siellä on kaikki entisellään.
-Huonekalut ovat samat, kirjoituspöytä valokuvineen, muistoineen on
-nurkassa paikallaan. Hän koettelee esineitä, kodistuu ja tutustuu ja
-löytää kaikkialta muistoja. Tuossa sohvassa he ovat istuneet yhdessä
-pyryisinä talvi-iltoina, kun takkavalkea on punaillut valkoisia seiniä.
-Tuossa ovat runot, joita yhdessä luettiin, permannossa tuossa naula,
-johon hän kerran oli kaatua. Se piti sitte lyödä syvemmälle, mutta
-tuossa se vielä on! -- Hän tulee peilin eteen ja näkee siellä vieraat
-kasvot. Ovatko ne hänen omansa? Oi, ovat! Mutta kuinka hän on matkalla
-vanhentunut! Kuinka kaikki nuoruuden elämä ja nuoruuden tuoreus ovat
-poissa!
-
-Silloin hän lyö nyrkillä otsaansa ja tuska pääsee valloilleen. Hän
-huudahtaa tukahdutetusti, itkien.
-
--- Voi, voi, tiedä sinä, sinä, että _sinulle_ minä kyynelillä hukutin
-silmäini väikkeen! _Sinun_ tähtesi on kuihtunut posken hehku. Senkö
-tähden menit pois, että kauneuteni on kadonnut...? ... se johonka
-sanoit rakastuneesi: henkeni, sydämmeni, ne ovat jälellä. Tule nyt
-ja ota! Voi tule, tule, onhan jälellä rakkauteni, jonka itse Jumala
-sytytti. Tule, tule!
-
-Askeleita kuuluu: hän tulee.
-
-Ja tyttö tuntee kuinka entinen nuori hymy palaa, hiukset ovat pitkät
-ja kähertyvät kulmille ja silmä on tuore ja kirkas. Hän avaa sylinsä
-ja unohtaa hetkeksi kaiken. Kun hän katsahtaa ylös, on hänen edessään
-kirje ulkomaalta ja siinä vieras käsiala. Mitä se merkitse, mistä se
-tulee? Miksi ei hän itse kirjoita päällekirjoitusta. Miksi? -- Ah niin,
-sen saattaa ymmärtää: hän on sairas, niin sairas, ettei hän voi!...
-Herra Jumala ehkä hän on jo... jo kuollut!
-
--- Riistä auki se kirje ja lue!
-
-Mutta hän ei voi. Kuni rautakourien pidättämänä hän seisoo
-siinä ja tuijottaa kuin naulattuna valkoista lehteä. Hän ei saa
-kättään ojennetuksi sitä ottamaan. Käsivarret ovat raskaina, kuin
-poikkisahattuina. Kirje on hänen silmissään valkoisena pilkkuna ja
-pilkku rupee liikkumaan ja kasvamaan. Itsestään avautuu yksi sen
-liimattu kulma, sitte toinen ja vihdoin se laukee auki kokonaan. Hän
-ei uskalla katsoa mitä se sisältää. Hän tahtoo kääntyä pois. Mutta hän
-ei pääse paikalta, ei voi liikahtaa. Hänen täytyy pakostakin nähdä ja
-lukea. Se sisältää enemmänkin kirjoitusta, mutta hän huomaa vaan yhden
-ainoan sanan: kuollut.
-
-Hän tuntee horjuvansa ja hoippuvansa ja vihdoin vajoavansa alas.
-
-Kuollut, kuollut! Ijäti poissa, niin ettei hän koskaan tule.
-
-Voi ei! Aina läsnä, kaikkialla mukana, eroittamattomana henkenä
-ijankaikkisesti. Oi, hän saa kuolla niin kernaasti, Herra Jumalani! Ota
-sinä hänet turviisi. Sieltähän minä saan hänet kerran omakseni.
-
-En minä kuolemaa pelkää. Mutta Herra, minä tahtoisin omistaa hänen
-viimeisen hengenvetonsa: anna se minulle jos mahdollista on! Että
-saisin sitä katsella eloni tiellä ja siihen kerran kuolla. Että saisin
-tietää missä hänen hautansa on. Anna minun poimia kukkanen sinne. Anna
-minun itkeä siellä.
-
-Herra Jumala pyysinkö liian paljon? tahdoinko turhia? Suo anteeksi!
-Sinä sen tiedät: tapahtukoon sinun tahtosi...
-
-Hän herää ja tuntee poskillaan kuumia kyyneleitä! Hän on niin raukeana
-ja väsyneenä. Huoneessa on ruusujen tuoksua ja ulkoa heijastaa vieno
-valo, joka ei ole enään yötä eikä vielä aamua. Silloin kuuluu ovella
-koputus.
-
-Se on sähkösanoman tuoja. Hän ei siis vielä ole kuollut!
-
--- Nouse, joudu! Hetket lentävät ja ne ovat kalliit. Matka on pitkä.
-Kiiruhda!
-
-Mistä minä saan rahaa?
-
--- Sinulla on kultainen kello: myy se! Sen antoi tosin vanha isoäitisi
-sanoilla: opi siitä kuinka kallis aika on. Sittenhän se on täyttänyt
-tarkoituksensa. Nyt on aika kalleimmillaan. Sinulla on pitkä palmikko.
-Leikkaa se poikki, myy, ja kiiruhda!
-
-Mutta minä en tule toimeen; en osaa kielestä yhtään sanaa.
-
--- Älä punnitse! Lähde vaan!
-
-Mutta mistä minä hänet löydän, mistä maasta? Hänellä on monet maat
-kulkea. Enhän minä tiedä...!
-
--- Kiiruhda, kiiruhda! Jumala on sinun kanssasi. Hän on antanut hänen
-elää, jotta sinä saisit omistaa hänen viimeiset hetkensä. Nouse
-viipymättä, lähde maalitta, älä punnitse mitään. Taikka sinä löydät
-hänet kuolleena gondoolin pohjalta kun saavut perille.
-
-Hän on kohounut ylös vuoteeltaan, istuu jokainen jäsen pingoitettuna.
-Kasvonpiirteet ovat jyrkät kuin kivestä veistetyt, silmä tuijottaa ovea
-kohti rävähtämättä ja käsi painaa sängynlaitaan.
-
-Ei ääntä, ei hiiskahdusta. Ovi ei aukene, askeleita ei kuulu.
-Valkoisella seinällä leijailee punertava rusko. Hän muuttaa toisen
-kätensä sylistään otsalle: se on märkänä hiestä ja käsi on kylmä kuin
-lumi.
-
-Oliko se unta? Ja missä olen ollut?
-
-Hän sivaltaa kädellään kasvojaan: poski on sileä ja kuuma, palmikko
-on pitkänä riipuksissa. Hän katselee ympärilleen ja nousee. Häntä
-pyörryttää ja pää on raskas. Hän vaeltaa ikkunan luo, avaa sen ja,
-nojautuneena pieleen hengittää viileätä ilmaa. Siellä ulkona kiiltää
-nousevassa auringon hohteessa jokainen lehti, jokainen heinänhelve
-ja hämähäkin verkkosäije. Sumut käärivät metsän sinervään harsoon,
-taivaalla värisee rusko ja koko maailma uhkuu heräävää elämää.
-
-Se oli siis vaan unta!
-
-Ja pöydältä hän ottaa kuvan, joka on lasisessa kehyksessä ja palaa sen
-kanssa avoimeen ikkunaan. Hän ei sitä katsele, sillä tunteehan hän sen
-näkemättäkin. Hän vain pusertaa sitä vastaansa ja rutistaa kätensä
-ristiin sen ympärille.
-
-
-
-
-"Kyllä sinä siihen totut!"
-
-(Kuvaus venäläisestä porvarielämästä.)
-
-
-Rikkaalla kauppamies Kabanoffilla oli Moskovassa omat talonsa ja suuri
-hautakivien kauppa. Sitä paitsi oli hänellä vielä tytär, ainoa lapsi,
-Maarja Feodorovna. Hautakivien menekki on aina varma ja siten oli
-Maarjalle karttunut perintö, joka sai nuorten miesten mielet sykkimään.
-Muuten näytti hän sangen kauniilta, kun hän päivällä, hienoston
-kävelyaikana ajeli jonkun ystävättären kanssa avonaisissa vaunuissaan,
-haalean harmajat, tuliset hevoset edessä. Hänen pukunsa hohti rikkaita
-värejä, joita monet silmät kääntyivät katselemaan.
-
-Tanssiaisissa ei hän oikein osannut pitää ryhdissä pitkää vartaloaan,
-mutta loistava puku teki hänet sielläkin huomatuksi. Kodissaan
-jokapäiväisessä elämässä olisi hän saattanut olla kauniimpi: nenä
-oli kovin pysty, tukka epämääräinen väriltään ja huulet ohuet; mutta
-poskilla heloitti kaunis puna, jonka hän heti sai palaamaan, kun hiukan
-hierasi kädellään.
-
-Hänellä oli ihan nuoresta jo ollut kosijoita, mutta kukaan niistä ei
-ollut häntä miellyttänyt. Isä oli jo melkein suuttunut nähdessään
-hänen epäkohteliaasti jakelevan rukkasia sellaisillekin herroille
-kuin tukkukauppias Utkin esim., joka oli tunnettu taiteen ystävä, ja
-sitä paitsi omisti kauniin talon keskikaupungilla. Äiti ei epäillyt
-kosijoita vielä tulevan toisia yhtä hyviä. Ja siinä luulossa oli Maarja
-itsekin. Mutta aika kului rukkasia jaellessa, niin että Maarja jo
-rupesi vanhettumaan. Vuoden perästä hän jo olisi kolmenkymmenen vuoden
-vanha.
-
--- Sinä saat nähdä, että jäät ihan naimattomaksi, sanoi hänen
-ystävättärensä, kun hänen viimeinen pyytäjänsä, eräs vanhanpuoleinen
-herra, oli poistunut talosta. Maarja nojausi kirjoituspöytäänsä, jota
-koristivat kaikenlaiset kirjavat koristukset. Yläpuolella riippuivat
-nurkassa pyhät kuvat ja pienestä lampusta levisi punertava hohde.
-
--- Minä en välitä. Naimattomaksi jäänkin. Tuossa minun on ainoa
-ystäväni.
-
-Ja hän viittasi pianiinoa, jonka kannella kaikkien mahdollisten
-valssien nuotit lepäsivät läjässä ja joka epävirityksestään ei tahtonut
-koskaan oikein päästä. Maarja oli ottanut soittotunteja monta vuotta ja
-hiukan laulanutkin. Hänestä oli sanottu, että oikein täristytti, kun
-kuuli hänen laulavan esim. Rubinsteinin Asraa. Valssimelodiioista hän
-muutoin erityisesti piti; muista tanssisävelistä vähemmin.
-
-Yhtenä iltana oli suuret kutsut Kabanoffilla: viiniä ja ruokaa,
-tupakkia ja kortinlyöntiä. Maarjan vanha täti istui sisarensa, Maarjan
-äidin vieressä punaisella plyyshisohvalla, jonka takana koko huoneen
-kulma oli kuin mikähän lehto riikinkukonhöyheniä ja värjätyitä heiniä.
-Molempien naisten puvut olivat kahisevaa silkkiä, avokaulaisia,
-pitseillä ja kivillä koristettuja. He vetelivät illallisen jälkeisiä
-sauhuja paperosseistaan ja keskustelivat. Maarja istui vastapäätä
-upeassa sinisessä silkkiläningissään.
-
--- Katso kuinka hän on kalpea, kuinka hän näyttää vanhalta. Siitä tulee
-pian mahdottomuus! Kukaan ei hänestä huoli.
-
--- Niin, hän on käynyt kalpeaksi viime aikoina, eikä hän viitsi ajella,
-eikä pukeutuakaan enään; on vain ruvennut käymään kirkossa. Suurella
-vaivalla minä sain hänet tänään pukeutumaan tuohon pukuun. Itse hän
-tahtoi mustaa.
-
-Molemmat sisaret löyhyttelivät viuhkojaan kunnes talon emäntä huomasi
-velvollisuudekseen lähteä puhuttelemaan muitakin vieraitaan. Hymyillen
-hän siirtyi seuraavaan sohvaan. Mutta täti käveli edestakaisin
-lattialla, kurkisteli ja käänteli kuin orava oksalla. Hän seisahtui
-sille ovelle, johon punaiset raskaat verhot estivät näkemästä, ja nosti
-verhoa. Sininen sauhu siellä aaltoili. Pullojen ääressä istui herroja.
-Hän nauroi siinä hetken, tarttui sitte pitkän, hännystakkiin puetun
-herran käsivarteen ja veti hänet saliin.
-
--- Soita jotakin Maarja, sanoi hän heidän astuessaan tämän ohitse.
-
-Maarja nousi ja asettui soittokoneen ääreen, selaili nuotteja ja rupesi
-soittamaan jotakin, hiljaa ja hitaasti.
-
--- Kuinka erinomaisen vienosti hän soittaa, sanoi täti ja sulkien
-silmänsä nieli epäpuhtaita säveliä.
-
--- Vienosti kuin hänen oma olentonsa on vieno! huomautti mustapukuinen
-herra.
-
--- Niin, vieno hän on ja herttainen. Mutta kuulkaa kuinka hänen kätensä
-saattavat myrskytäkin!
-
-He seisahtuivat. Ja todellakin oli kuin kokonainen vihan myrsky olisi
-pyytänyt lopettaa soittokoneen tuskat. Sitte se taas tyyntyi ja kun se
-vihdoin vaikeni, puhkesi mieltymyksen osoitteena käsienpauke hurjasti
-valloilleen herrojenkin huoneesta, jossa koko aikana oli reuhattu.
-Täti läksi Maarjan luo ja istutti herran hänen viereensä. Sinne hän
-heidät heitti keskustelemaan ja näki ihastuneena, kuinka Maarjan posket
-rupesivat hohtamaan. Mutta se ei kestänyt kauvan. Pian kuljeskeli
-herra yksinänsä ja Maarja oli kadonnut. Herra oli pitkä, lihava,
-mustatukkainen, toissilmänen, kasvonpiirteiltään ei suinkaan kaunis,
-jollei juuri rumakaan.
-
-Seuraavana päivänä kysyi täti Maarjalta:
-
--- Kuka niistä herroista sinua enintäin miellytti?
-
--- Eipä kukaan. En sitä ajatellut ollenkaan.
-
--- Älä turhia höpise, ettenkö minä nähnyt, kuinka sinun poskesi
-kaunistuivat, kun herra Titoff sinua puhutteli. Hän oli ihan ihastunut
-sinun soittoosi. Hyvin musikaalinen ihminen!
-
-Maarja hiukan punastui ja purskahti nauruun.
-
--- Tuo vanha rahjus, tuo toissilmänen! Häntä minä nyt punastuisin!
-
--- Ah hahhaa! huudahti täti. -- Rakkaus ei sitä katso. Hän on kaunis,
-pitkä, komea! Katselin teitä, kun te yhdessä istuitte sohvassa ja sinä
-ravistit otsaltasi kiharat. Juuri sellainen pitkä, solakka herra sopii
-sinulle. Lyhyttä sinä et koskaan saa ottaa.
-
--- Solakka tuo nyt sitten on! Sehän on lihava kuin tynnöri. En minä
-häntä huolisi mistään hinnasta!
-
-Ja Maarja nauroi ylenkatseellisesti ja istuutui soittamaan.
-
-Täti sai toimeen suuret kutsut ystävättärensä kotiin, jonne tietysti
-Kabanoffin perhe pyydettiin. Ja tädin toimesta tuli sinne herra Titoff
-myöskin. Hänet sai täti pyytämään Maarjaa tanssiinkin ja kulmiensa
-alta tarkasteli hän sitten keskustelussansa muitten kanssa nuorten
-mielialoja. Maarja oli kankea ja haluton, herra teki parastaan. Lopulla
-he sentään lämpenivät, Maarjakin. Maarjan soittaessa kertoi täti herra
-Titoffille kaikki Maarjan lempikappaleet ja johdatti heidät yhdessä
-keskustelemaan niistä.
-
-Hyvästi jättäessä oli Maarja luvannut lainata herra Titoffille muutamia
-valsseja, joita ehkä ei enään saisi kaupasta, koska ne olivat hyvin
-vanhoja. Herra Titoff lupasi itse tulla niitä noutamaan. Ja kun hän
-sitten tuli, viipyi hän, kerrassaan ihastuneena pari tuntia kuunnellen
-musiikkia. Hämillään hänen täytyi lopuksi pyytää anteeksi, että oli
-unohtanut ajan kulun kokonaan.
-
-Maarja istui yksin huoneessaan hänen lähdettyään ja mietti kauvan
-omituisia virtauksia, jotka täyttivät hänen sydämmensä. Hän paneusi
-polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili, ei tiennyt oikein mitä,
-rukoili ja itki vielä yölläkin.
-
-Kun täti tuli heille muutaman päivän perästä, kysäsi hän heti:
-
--- No, miten se Titoff nyt sinua miellytti?
-
-Maarja punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Täti riemastuneena karkasi
-istuimeltaan ja kaulaili häntä, suudellen silmiä ja tukkaa.
-
--- Hän on rakastunut, minun kultainen tyttöni, ja te ette mitään
-huomaa, huudahti hän. -- Liekkeinä palaa jo rakkaus poskilla ja uusi,
-nuori piirre on kasvoissa. Katsokaa! -- ja hän pyöritti sanatonta
-Maarjaa lattialla. -- Sinä olitkin niin kovasti vanhettunut!
-
--- Enhän minä vielä mitään tiedä, änkytti vihdoin Maarja.
-
--- Hän ei siis ole mitään sanonut?
-
--- Ei, ei. Enkä minäkään vielä tiedä...!
-
--- Mitä sinun nyt pitäisi tietää? -- täti leikillisesti löi häntä
-poskelle. -- Sanoppas: onko hän ruma? Mitä?
-
--- No ei! lausui Maarja hitaasti.
-
--- Mikä komea mies! Ruma? ei suinkaan! Kuka voisi sanoa, ajatella
-rumuutta? Sellainen tukka, sellainen vartalo ja silmät -- -- --!
-
-Itse teossa Maarja ei ollut niitä katsellut. Nyt hänen mieleensä tuli
-kysymys: mimmoiset ne ovatkaan? Ja yhä tädin kehuessa hän loi itselleen
-sen kuvan, että ne olivat tummat, säihkyvät silmät, tai että ainakin se
-yksi silmä oli tumma ja kirkas, sillä toinen oli ihan lasinen, jäykkä
-ja väritön. Äkkiä tunsi hän sääliä miesraukkaa kohtaan, jolla ei ollut
-kuin yksi silmä.
-
--- Hän ei siis mitään sanonut vielä? kysyi täti.
-
--- Ei, sanoi Maarja alakuloisesti.
-
--- No, hän pian tulee; saat nähdä. Jollet sinä ollut niin ylpeä, että
-sinä hänet pahasti pelotit.
-
-Seuraavana sunnuntaina oli Maarja kirkossa. Hänellä oli yllään
-musta puku ja hevoset odottivat kadulla. Titoff keksi hänet syvästi
-kumartuneena polvilleen ja laittausi odottamaan ovelle, kun hän
-väkijoukosta tunkeusi ulos. Hän pyysi saattaa häntä kotiin ja teki niin
-pettymystä ilmaisevan liikkeen, kun näki vaunujen ajavan esille, että
-Maarjan tuli häntä sääli. Hän lähetti hevoset pois ja sanoi tahtovansa
-hengittää raitista ilmaa.
-
-Sillä retkellä kotiin heidän välinsä selveni. Seuraavana päivänä
-antoivat vanhemmat siunauksensa.
-
-Sitte kului aika aamusta iltaan suuremmoisissa häävalmistuksissa:
-täytettiin kirstut liinavaatteilla, ommeltiin hienot, komeat puvut,
-ostettiin huonekalut ja hopeat myötäjäisiksi. Äiti ja täti eivät
-muuta ehtineet kuin valmistaa morsianta niin ruhtinaalliseen lähtöön
-kuin suinkin. Maarja tuskin ehti viettää muutamia hetkiä sulhasensa
-kanssa, kun tämä kauniilta maatilaltaan tuli kaupunkiin. Maarja ei
-ollut sitä koskaan nähnyt, sillä eiväthän he olleet kihloissa kuin 3
-viikkoa. Neljäntenä sunnuntaina heidät vihittiin ja nuori pari läksi
-suuremmoisissa hääpidoissa väsyttyään kotiinsa, jossa sulhasen vanha
-äiti otti heidät vastaan.
-
-Pimeä oli ilta, kun Maarja palasi Moskovaan. Oli kulunut kolme
-kuukautta häistä. Yksin astui hän alas asemahuoneen portaita, kädessä
-pieni matkalaukku. Hän tinki issikan kotitaloonsa, veti silkkiturkkia
-tiukasti ympärilleen ja istui rekeen, ajamaan pitkää matkaa.
-
-Lumi narisi reen jalusten alla. Sameat kaasulyhdyt olivat sumussa ja
-huurretta asettui silmänripseihin, karvalakkiin ja huivin hienoihin
-lankoihin. Issikan pää oli ryysyihin kääritty, hänen vartalonsa
-tasattu pölkynmuotoiseksi vaatemytyksi. Ohjasperillään hän silloin
-tällöin letkautti ontuvaa hevosta, joka, tottuneena sekä piiskaan että
-huutoihin, pysyi tunnotonna koko komennolle. Nainen reessä lupasi
-lisätä maksoa, jos vauhti lisääntyisi. Huudot enenivät ja läiskettä
-läksi tiukemmin, mutta vauhti oli yhä entinen. Nainen vaikeroi jotakin,
-suuttui ja torui, mutta rauhoittui vähitellen.
-
-Hänen huomionsa kiintyi ympäristöön, Kremlin muureihin, joitten mustien
-porttiholvien yläpuolella punertavaiset lamput paloivat. Siellä
-hän päästi kätensä lämpösestä turkista tehdäkseen ristinmerkkiä ja
-kumartui syvästi sitä tehdessään. Suuri oopperahuone oli valaistu.
-Ääretön issikkamäärä siellä odotti riveissä ja poliisi piti komentoa.
-Konserttisali torin toisessa päässä näytti samaten olevan kansaa täynnä.
-
-Hitaasti, hitaasti kului matka. Kaupunki oli ihan entisellään, ei
-mitään uutta. Ihmiset, konsertit, oopperat, kerjäläiset -- kaikki
-toimivat entiseen tapaansa, hänen poissaolonsa ei ollut muuttanut
-mitään. Olikohan joku edes huomannut, ettei hän enään istunut
-vaunuissa, kun harmaat, tuliset hevoset lensivät pääkatuja hienoston
-kävelyaikana? -- Tuli vihdoin suuri, valkonen kirkko kullattuine,
-komeine kupoolineen. Siellä he olivat toisensa tavanneet kerran.
-Issikka ajoi siinä käyttöä ja kiroili hevostaan. Nainen tyrkkäsi häntä
-selkään.
-
--- Ystävä, koeta hiukan kiirehtiä! pyysi hän. Mutta ylämäki esti.
-Kirkon kulmassa oli kokonainen rivi ryysyisiä, avopäisiä olentoja,
-jotka Kristuksen tähden rukoilivat apua ja näyttivät viallista kättä
-tai jalkaa. Hän sulki silmänsä ja korvansa tai hän katseli heitä
-suoraan silmiin ja nyökäytti kieltäen päätänsä. Hänen ei ollenkaan
-tullut sääli. Issikkakaan ei häntä säälinyt, ajoi vaan tuota samaa
-katua, jota he kerran olivat yhdessä kulkeneet kirkosta, silloin kun
-hän oli lähettänyt tuliset hevosensa kotiin käydäkseen hänen rinnallaan
--- -- --!
-
--- Ystävä, koeta kiirehtiä! Minä maksan! pyysi hän taas.
-
-Issikkaa mahtoi jo itseäänkin palella ja hevosta kyllästyttää, sillä
-matka oli kestänyt toista tuntia. Hän ryhtyi tehokkaisiin toimiin,
-sai hevosen kulkuun ja hiljaisessa juoksussa saavuttiin kotikadulle.
-Voi kun siellä oli hiljaista; ei ketään ajajaa. Joku issikka torkkui
-kadun kulmassa ja vain kapakan ikkunasta näkyi vilkkaampaa elämää.
-Muut talot jo olivat pimeinä. Heikko valo valvoi makuuhuoneissa pyhiä
-kuvia. Penkeillä porttien ääressä nukkuivat suurissa turkeissaan
-portinvartijat. Nainen sai hevosen maksetuksi, tutun portinvartijan
-herätetyksi, sai tietää, että herrasväki oli kotona, ja nousi kiireesti
-ylös portaita. Mustassa turkissaan ja lakkia päästään ottamatta hän
-astui suoraan äitinsä huoneeseen, jossa tämä vielä valvoi.
-
--- Maarja!?
-
-Maarja lankesi äitinsä kaulaan. Liikutettuna, itkevänä hän ei vastannut
-mitään pitkiin aikoihin. Hellempänä kuin milloinkaan ennen hän hymyili,
-katsellessaan tuttua huonetta. Äidin kummastuneena kysellessä hän
-vihdoin purskahti itkuun ja puhkesi katkonaisesti kertomaan.
-
--- Minä en voi siellä enään olla! ottakaa minut pois, kotiinne
-takaisin. Lupaan tehdä täällä mitä teetätte vain, mutta minä en --
-hänen vaimonaan voi olla -- -- --
-
-Hän lausui inholla sanat "hänen vaimonaan" ja puristi nyrkkinsä
-kovasti, kuin olisi hän siihen liikkeeseen tahtonut sulkea syvän
-hätänsä. Äiti ei voinut ymmärtää tätä kaikkea; miksi oli tytär niin
-laihtunut, miksi oli hänen pukunsa tuollainen, mitä oli hänelle tehty?
-Hänen silmänsä katseet tulivat sinertävistä kuopista, iho oli harmaa,
-posket sisäänpainuneet, tukka, joka ennen oli ollut huolellisesti
-käherrettynä, häilyi pitkinä suortuvina. Kädetkin olivat mustuneet ja
-tulleet karkeiksi kuin palvelijan kädet.
-
-Ja Maarja kertoi, itkien, änkyttäen ja toisinaan ihan kiivastuen.
-
-Talo, kaunis maatila, josta hän niin usein oli kertonut, se oli
-tavallinen talonpoikaistalo, vaikka tosin kaikista suurimpia ja
-ulkopuolelta koristettu kaikenlaisilla veistoksilla ja kirjavimmilla
-väreillä. Sisässäkin oli huoneita, joissa vieras vajosi silkkiselle
-sohvalle ja näki ympärillään riikinkukonpyrstöjä ja öljymaalauksia.
-Mutta _niissä_ huoneissa ei asuttu. Ne seisoivat kylmillään kaiken
-talven. Ja asuinhuoneissa oli kuuma, niin, niin kuuma. Ja vuoteissa
-eläimiä, että kiehui, juoksevaa, kävelevää ja matelevaa. Aterioidessa
-ei koskaan katettu pöytää, vaan pantiin pata keskelle pöytää ja siitä
-söivät kaikki lusikoilla, jotka pestiin joka sunnuntaiksi. Veitsiä ei
-tarvittu kuin leivän leikkaamiseen, sormet olivat veitsen ja kahvelin
-sijaisina. Taloutta hoiti hänen äitinsä, äreä akka, jonka kipeistä
-silmistä vesi aina juoksi, joka aina käveli paljaat jalat pistettyinä
-tohveleihin ja lammasnahkaturkissa, jossa ei ollut päällystä. Ja paljon
-muuta -- --!
-
-Se oli pitkä surullinen juttu, jonka Maarja tässä kertoi, katkerasti
-itkien. Samalla hän pyysi, pyysi hartaasti, ettei häntä sinne enään
-lähetettäisi. Ei soittaa koskaan, ei koskaan kävellä, ajella, ei levätä
-oikeassa vuoteessa, ei syödä katetussa pöydässä, ja mies likainen ja
-ahne ja hänen äitinsä vielä kamalampi!
-
-Seuraavana päivänä oli perhe koolla ja tätikin oli kutsuttu hänen
-kohtalostaan keskustelemaan. Hän otti selvää kaikista asianhaaroista
-eikä ollut ollenkaan hämmästynyt.
-
--- Sinä kyllä siihen totut! sanoi hän tyynesti ja vakuuttavasti.
-
-Maarja epätoivoissaan vakuutti, ettei se ollut mahdollista.
-
--- Kaikki vaimot ovat siihen tottuneet. Tiedätkö kuinka minun äitini
-sai selkäänsä mieheltään! Tämähän ei ole sinua koskaan lyönyt edes.
-
--- Kyllä se on pusertanut käsivarsiani, niin että ne ovat sinisinä.
-
--- Kyllä sinä totut. Kaikki naiset ovat tottuneet. Mitenkäs sitte?
-Olisitko mieluummin jäänyt naimattomaksi?
-
--- Olisin, tuhat kertaa mieluummin!
-
-Täti nauroi ja heilutti päätänsä.
-
--- Kelpaa sinun puhua. Mutta ajatteleppas: jäädä naimattomaksi! Mies
-vaikka mimmoinen on parempi! Kyllä sinä totut!
-
-Täti lausui inholla sanan "naimattomaksi" ja säesti suloisella hymyllä
-sanaa "mies". Hän katsoi asian siten päättyneeksi ja palasi muihin
-keskusteluihin. Maarja itki ja rukoili ja väänteli. Täti vastasi vaan
-hymyillen:
-
--- Lähde sinä vain takaisin sinne! Kyllä sinä totut. Kaikki muutkin
-ovat tottuneet.
-
--- Sinne takaisin! huokasi Maarja masentuneena kuin kuoleman
-julistuksesta.
-
-Täti saattoi hänet itse asemalle ja toisteli hänelle vielä junan
-lähtiessäkin, että "kyllä sinä totut, tyttöseni, on siihen muutkin
-tottuneet".
-
-Juna läksi ja itkusilmin jäi Maarja ikkunasta ulos tuijottamaan
-rientäessään kovaa kohtaloansa kohti.
-
-
-
-
-Hänen syntymäpäiväkseen.
-
-
-Hän kävelee puutarhassa. On lämmin sunnuntain iltapäivä, heinäkuun
-viides. Aurinko paistaa kuin savun takaa pilvettömältä taivaalta.
-Heikko tuuli tuskin koskettaa koivujen lehtiä. Hän laulelee ja kävelee
-kapeita, hiekoitettuja käytäviä, nurmikkojen keskellä, kävelee kuin
-unissaan, tuntien epämääräistä riemua ja ainoana varmana ilona sitä,
-että hän on yksin. Hän heittäytyy istumaan tuuhealle nurmelle valkoisen
-narsissin viereen, ojentautuu pitkäkseen, nojaa kyynärpään maahan, pään
-käteen. Valkea hame on lyhyt, jalka jää näkyviin, kaula paljaaksi.
-
-Metsä raikuu lintujen lauluja, paimentorvia, lehmänkellojen kalketta,
-ruusupensaat, narsissit kukkivat. Pellolla kävelee kanalauma,
-kissa hioo kynsiään aidalla. Kaikki on salomaan sunnuntairauhaa ja
-hän hengittää sitä avoimin huulin, suu hymyssä, katse liidellen
-taivaanrannalta tiellepäin ja punaiseen porttiin puurivien päässä.
-Ei hän _näe_ mitä hän katsoo, hän _tuntee_ sitä, tuntee, että hän on
-yksin, nauttii siitä, että hän uskaltaa katsella suoraan maailmaan,
-antaa silmien kertoa sitä, mitä eivät muut saa tietää. Hän tavoittelee
-sielullaan, silmillään yhtä ainoaa kuvaa. Se on epäselvä ja hämärä, hän
-tahtoisi sen selväksi. Hän koettaa irroittautua ympäristöstä sulkemalla
-silmänsä, hän komentaa tahdollaan, haparoi ja pyytää tunteillaan,
-mutta kuva vaan haihtuu. Sydän tulee kylmäksi. Ei hän enää harhaile
-taivaanrantoja, metsänlaitoja, hän tuijottaa liikkumattomana kauvas
-pois, tuijottaa kauvan aikaa, ilman ajatusta, kuitenkin etsien jotakin,
-johon kiinnittää tunteensa.
-
-Sieltä löytyi vanha kysymys. Hänen poskilleen levisi puna, hän
-painoi luomet syvästi silmilleen ja hengitti pitkällä, hymyilevällä
-huokauksella.
-
--- Missä on _hän?_ mitä tekee hän? -- Ehkä hän ajattelee -- minua!
-
-Hän lämpeni, kuumeni. Narsissi vieressä oli niin valkoinen ja
-ruusupensas niin tuoksua täynnä. Hän tunsi niiden läsnäoloa, kuuli
-turilasten surisevan, oisi tahtonut syleillä ja rutistaa jotakin
-rintaansa vasten, itkeä, vaikeroida. Hän ojensi haikein mielin kätensä
-silittämään kukan kulmikasta vartta, taivutteli sitä hiljaa ja
-punnitsi, raaskisiko hän sen katkaista.
-
--- Ei! en minä taita! -- Jos voisin sitoa sen seppeleeseen, koota
-värisevät, helpeiset heinät, ruusut -- lähettää ne hälle huomiseksi
-tervehdykseksi, ensimmäiseksi onnitteluksi hänen syntymäpäivänään!
-
-Voi, minä ne muodostaisin niin vapaasti, en mättäisi paljon kukkia,
-vain pari kauneinta, pitkää, kiikkuvaa heinää ja valkeita ruusuja --
-ja hakisin rannalta, mutaisesta nurmesta sen kostean, kalpeankeltaisen
-lehdokin, joka tuoksuu vaan illoin ja yöllä, ja silloin niin rajattoman
-kauniisti...!
-
-Minä sulkisin niihin kukkiin riemuni ja pelkoni ja tuskani -- kaikki
-pitkien vuosien kaihot, särkyneet toiveet -- sulkisin sieluni,
-sydämmeni, koko itseni... Ja hänen _täytyisi_ ymmärtää niiden kieltä,
-jos hän rakastaisi!
-
-Niin, jos hän rakastaisi!
-
-Mutta hän ei rakasta. Minä en saa hänelle lähettää tervehdystä. Hän
-ei koskaan edes saa aavistaa, että hän vei multa rauhan. Ehken minä
-häntä koskaan näe. Hän sattui tielleni hetkeksi, luuli ehkä minussa
-löytäneensä jotakin jokapäiväisestä eroavaa. Nyt hän viistelee toisten
-teitä jossain kaukana, löytää arkipäivän yksitoikkoisuudesta olentoja,
-joitten seurassa sydän sykähtää ja joihin tunne pysähtyy. Minä
-haihduin, ne haihtuvat nekin, ja uusia astuu sijaan. Se on maailman
-menoa, se on luonnollista. Mutta miksi hän ei etene mun mielestäni?
-Minä _en tahdo_ häntä työntää luotani! Miksi minä en tahdo? Ja jos
-tahtoisinkin, en minä voi. Minä tartun häneen sitkeydellä, kuin hukkuva
-oljenkorteen, jotten tarvitsisi haparoida, etsiä ja epäillä, löytyykö
-maailmassa mulle rakkautta.
-
-Miksi en rakastunut ennen heihin, jotka minuun rakastuivat? Miksi juuri
-_häneen?_
-
-Tai ehkä minä rakastinkin heitä silloin. Se tunne katosi. Mistä minä
-tiedän, onko tämä kestävämpää laatua: ehkä se menee samaa tietä?
-
-Ei, ei, ei ja tuhat kertaa ei! Minä rakastan häntä ja vaan häntä, minä
-menen hänen tähtensä maailman ääriin, minä heitän kaikki, mikä mulle
-tähän saakka on ollut maailmassa kallista! -- -- --
-
-Ja häntä minä en edes oikein tunne! --
-
-Onhan tämä mahdotonta...!
-
-Ennen se oli jonkinlaista myötätuntoisuutta, osanottavaisuutta.
-Ja sitten minä ylpeilin siitä että minua "tiirattiin". Minä pidin
-"ihailijoitani" kiinni katseilla ja hymyilyillä, erittäinkin kun
-näin ettei heidän rakkautensa ollut mitään pohjattoman syvää. Minä
-leikittelin, ei minussa löytynyt omaatuntoa, ei edes ylpeyttä. Ne
-olivat aikoja, jolloin annoin intohimojen kasvaa vastustamatta. Minä
-en saa niitä pois, mun täytyy niitä hävetä vielä menneisyydessäkin,
-peljätä niitä, kuin pakeneva takaa-ajajataan.
-
-Tämä tuli tuntemattomana viistämään tietäni, hetkeksi vain, ja häneen
-minä tartuin. Hän pakoitti minut jonkinlaisella ihailulla katselemaan
-itseään; hän seisoo edessäni muita ylempänä, joukkoa suurempana, minä
-en ylety mittaamaan hänen ajatustensa pohjaa. Hän on minua suurempi, --
-sentähden rakastan.
-
-Ja kuitenkin: minä omistan jotakin, jota hänellä ei ole ja jota paitsi
-koko hänen älynsä ja neronsa on mitätöntä! Horjuvana, heikkona omistan
-minä -- Jumalan, mutta hän on työntänyt Jumalan luotaan olemattomien
-joukkoon. Hän palvelee _vapautta_, hän ei tiedä, että Jumala on vapaus,
-hän eroittaa ne molemmat kahdeksi. -- Hän sortuu maailman taistelussa
-ilman Herraa ja sitä olen minä ehkäisevä. Minulla on rajaton valta, kun
-mulla on lupaus: "mitä ikänä te rukoilette Isältä minun nimeeni, sen
-hän antaa teille". Ja minä olen rukoileva. En minä uskalla rukoilla,
-että saisin hänet omakseni, mutta minä uskallan rukoilla, että hän
-omistaisi saman Herran, joka on minulla.
-
-Voi sinä kaukainen kultani, jota en edes tunne! et sinä tiedä, että
-minä hienoilla taitamattomilla langoilla olen sitonut sinut itseeni!
-Mene sinä pois, pois, rakastu ja kahlehdi sielusi muihin. Minun
-omakseni jäät sinä kuitenkin ikiajoiksi sieluni syvyyteen. Minä omistan
-sinut sellaisena, kuin näin sinut yhtenä puolihämäränä, kylmänä,
-kirkkaana kevätiltana, kun istuimme täällä kodissani, salissa, sinä
-nojatuolissa, minä sohvan nurkassa. Se oli lyhyt hetki, sanaton ja
-kylmä.
-
-Vaan minä rakastin! -- -- --
-
-Hän oli vilkkumatta tuijottanut eteensä, seuraten kuvia, joita muistot
-johdattivat mieleen. Nyt hän kääntyi, painoi kasvot käsiin, tunsi
-lämmintä väsymystä. Vähitellen hän kohoutui istumaan, piirteli kenkänsä
-suippealla kärjellä hiekkaan vakoja ja muodosteli niitä kuvioiksi.
-
-Aurinko oli laskeunut maitaan lähemmäs. Hän nousi ja läksi hyräellen
-astumaan sisälle. Hänen täytyi ajaa, nuo aikaiset tunteet luotaan,
-etteivät muut niitä huomaisi. Ja hän nauroikin sydämmellisesti,
-kiihoittautui kuumeiseen tilaan, ja hänestä sinkoili iloa ympärille.
-Hän juoksi sileää tietä kepeänä kuin villatukkonen, tuntien tuskin
-jalan maahan tapaavan. Hame oli niin lyhyt, kaula niin avoin ja vapaa.
-
-Ja yö laskeusi tyynenä saloille, ei kuulunut kuin tarhasta lehmien
-kellot. Hän avasi ikkunan, siirsi kasvit syrjään, kiipesi laudalle
-istumaan, irroitti hiuksensa, nojasi pään pieleen ja antoi käsien
-vaipua syliin ristiin. Hän tahtoi odottaa kello kahteentoista, tahtoi
-ottaa vastaan seuraavan päivän, _hänen_ syntymäpäivänsä, -- tahtoi olla
-ensimmäinen onnittelija. Hän istui äänettömänä ja tyynenä rukoillen,
-tietämättä, mitä rukoili.
-
-Yhtäkkiä elostuivat kasvot. Hän säpsähti, luikahti alas ikkunalaudalta,
-avasi hiljaa lukitut ovet, hiipi puutarhaan, taittoi hienoja, väriseviä
-heiniä, taittoi ruusuja, pisteli niissä kätensä verille, taittoi
-valkoisen narsissin. Nurmi oli kasteesta märkä, turilaat hurisivat. Hän
-riensi sisään, tyhjensi vaasista entiset kukat, kaasi siihen raitista
-vettä. Tuo kukkaisvalikoima oli niin kaunis, ihan hänen mielensä
-mukainen. Hän katseli sitä, käänteli kädessään, hyväili, lähensi siihen
-kasvojaan.
-
--- Väinö Saurio, se on _sinulle!_
-
-Hän äänsi sanat hiljaa. Hän tahtoi kuulla oman äänensä niitä lausuvan;
-hän hymyili ja käsi, joka kukkia piteli, vapisi. Katse sattui kelloon,
-se oli kaksitoista.
-
-Hän laski kukat veteen, lankesi polvilleen pöydän ääreen ja koetti
-rukoilla, mutta ei löytänyt alkua eikä loppua.
-
--- Jumala sinä tiedät, mitä minä tarvitsen: sinun käsiisi minä heitän
-itseni ja -- -- _hänet!_
-
-Ja hän jäi pitkäksi aikaa itkemään kuivaa, kyyneletöntä itkua.
-
-
-
-
-Fanttasiia.
-
-(Kuultua Sibeliuksen III:nen impromtun).
-
-
-Ihmisolennoista on yksi ainoa päässyt kangasmaan salatun valtakunnan
-uskotuksi. Se on Kyllikki, Kalliovaaran tytär, joka kesäisin valkealla
-ratsullaan ajelee arolla.
-
-Tuulessa kiitävät pilvet, tuulessa aaltoilee koko kangasmaa. Vaivaiset
-petäjät taipuvat maahan asti, vankemmat yrittelevät pysymään pystyssä,
-mutta tottelevat sitte, nostaakseen seuraavassa hetkessä latvansa
-korkeuteen tuulille leikkikentäksi. Parempi leikkilava on sentään
-kangas, tuo tasainen ala, joka näkyy loppuvan vasta siinä, missä taivas
-alkaa. Ja onpa siinä nyt mieluisa mellastaa, kun kanerva on kukassa,
-katajat hopeisella karvalla ja siinä missä ei mitään kasva, lepää
-kuiva hiekka, kellertävän kuultavana. Tuuli kyllä tuntee kangasmaan
-kultaisen kevätyön, kanervan ja katajan kukintoajan. Silloin on aro
-raukka morsiamena, kalpeassa hohteessa kuin koivu kevätyössään, kun
-satakieli laulaa ja käki kukkuu. Aron kevätyö, kangasmaan kukintoaika
-alkaa vasta silloin kun koivun kukoistus kallistuu syksyksi, kun ensi
-hallan henki nostaa päätään suosta... Mutta silloin siellä vallitseekin
-viehkeys kuin keväisen taivaan rusko, joka punasena alkaa auringon
-laskemasijoilla ja huomaamatta vaihtuu vaaleaksi siniksi. Aron tuoksua
-hengittää tuuli, yksinäisyys iloitsee sen käettömästä keväästä, pilvet
-hurmaantuvat sen hohteesta ja Kyllikki rakastaa sitä sydämmensä
-ensilemmellä. Ei missään hänen kaihonsa niin viihdy kuin siellä.
-
-Nytkin on hän kuullut tuulen laulavan, kaipaus, hänen ainainen
-ystävänsä on ruvennut houkuttelemaan: "Kyllikki kultani, lähde arolle,
-siellä kukkivat kanervasi ja katajasi ärsyttelevät kauneudellaan!"
-Kyllikki on luonut katseensa taivaalle, nähnyt tummien pilvilaumojen
-kiitävän. Hän rakastaa tuulta ja pilviä niinkuin kanerviaan, hänen
-päätöksensä on kiireessä valmis, ratsu satuloitu ja valkonen hevonen
-hiekkapilven ympäröimänä likenee kangasmaata.
-
-Sen selässä istuu tyttö paljain päin, suorana, solakkana kuin
-valettu patsas. Hartioilla heiluvat hiukset, tummat ne ovat ja
-pitkät kuin Ahdin tyttärillä. Otsa on puhdas, posket kalpeat, mutta
-huulet ovat hymyssä ja silmä haaveillen hakee, hakee -- -- -- Kunnes
-katse on kadonnut kanervien hohtoon. Silloin hän taivuttaa päätään
-tervehdykseksi ja irroittaen toisen kätensä ohjaksista, nostaa sen
-hyväilemään tuulen siipeä.
-
-Hän vetää suitsia kireälle ja hevonen seisahtuu. Syvältä hän hengittää,
-hänen povensa nousee ja laskee, sieramet laajenevat, hän tuijottaa
-eteensä silmällä, jonka ilme on kuin pohjaton meri. Tuuli järjestelee
-hänen tukkaansa mielensä mukaiseksi, irroittaa suortuoita ja hajoittaa
-hapseja, kun aurinko välistä vilkahtaa pilven alta, kiiltävät ne kuin
-kullattuina.
-
-Äkkiä hän säpsähtää ja pingoittaa jalkansa hevosen rintaa vastaan.
-Sen katse on käännetty tyttöön ja tyttö katsoo siihen takaisin. He
-ymmärtävät toisensa, hevonen lähtee juoksemaan, tyttö silittää sen
-kaulaa. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi seuraa heitä, katajat ja
-kanervat kahisevat antaessaan tietä.
-
--- Jaksatko ystäväni? -- Minä tahtoisin lentää tänä päivänä, koeta
-raisu ratsuni minua tyydyttää...!
-
-Hevonen kääntää päätänsä ja luo tyttöön viisaat silmänsä. Kyllikki
-hymyilee sille, hellittää ohjaksia, kiristää ja hellittää niitä
-uudelleen. Hän ponnistautuu varmemmasti istumaan, kohottautuu suoraksi.
-Ja sitte, pilvet pitäkää puolianne, myrskylintu, nyt kiidetään
-kilpaa...!
-
--- Avaruus, äärettömyys, kaihoni hymyilevä ranta, avaa sylisi, nyt minä
-tulen...!
-
-Hiekkapilvi heidän ympärillään taajenee, kauske kavioista kasvaa,
-tyttö kiikkuu kuin aalloilla, välistä hän kumartaa päätään, taivuttaa
-vartaloaan ikäänkuin sukeltaakseen ilmojen halki ja korottaa sitte
-päänsä ylpeästi halkaisemaan tuulta. Ja kun tuuli viheltää ja humisee,
-jälittelee hän sen ääntä, huutaa sen mukaan ja hypähtää sitte välillä
-korkealle istualtaan. Toinen luiskahtaisi alas hevosen selästä,
-mutta ei Kyllikki. Ajatuksettomuus, olemattomuus on niin hurmaavaa,
-yksin, toverina tuuli, ystävänä yksinäisyys, siskoina sadat soinnut,
-jotka syntyvät kun aron hohde ja pilvet, taivas ja maa toisilleen
-kuiskailevat...
-
-Hän ei kuulu taivaaseen eikä maahan, hän on pilven siekaleena siinä
-välillä, myrskylintuna, joka vaan iloitsee siipiensä nopeudesta,
-muistamatta aikaa ja matkan määrää...
-
-Mutta hevonen muistaa. Vauhti hiljenee ja viisas katse kääntyy tyttöön.
-Hän säpsähtää ja huulet vetäyvät suruisaan hymyyn.
-
--- Miksi sinä särjet minun onneani? Etkö nähnyt, miten olin tyyni!
-
-Nuhdellessaan hän silittää hevosensa kaulaa. Hän painuu sitä vastaan,
-koskettaa poskellaan sen harjaa, hänen pitkät hiuksensa valuvat
-melkein maahan asti. Ja käyttöä kulkien, vierii hetki ja toinenkin.
-Hän katselee hiekkaa joka leijailee ja kanervien kalpeutta. Tuoksu
-on niin suloinen, mutta haikea kuin kuutamoyön valo tai laulu, jota
-tyttö laulaa katsellessaan järven tyyntä. Ja Kyllikin sydämmeen syttyy
-kalvavan tuskan tunne. Hän kavahtaa istualtaan, tarttuu suitsiin.
-
--- Jaksatko? Pois täältä, vaipumasta katselemaan kanervien hohtoa!
-
-Hevonen ymmärtää, se kiitää suoraan eteenpäin tietöntä kangasta.
-Petäjät humisevat tuulessa, tuulessa liikkuvat Kyllikin hiukset, mutta
-hänen silmänsä tähtävät taivasta. Joskus särkyy pilven reuna ja sen
-alta lankee auringon säde hänen paljaalle päälleen ja kanervikkoon joka
-kukkii.
-
--- Kuka minä olen, mikä minä olen? Elänkö vai olenko kuollut? -- tai
-onko minua olemassa, onko milloinkaan ollut?
-
-Hän ei kysy sitä ääneen, mutta vaistomaisesti ne ajatukset pusertuvat
-ilmoille siitä onnen tunteesta, joka pitää häntä lämpöisessä
-helmassaan. Hänen rinnassaan on rauha ja sitä rauhaa kestää niin
-kauvan, että Kyllikki unohtaa, että hänen elämässään on löytynyt
-tuskaa ja kaihoa. Ehkei tämä sopusointu enään lopukaan ehkei rinta
-enään milloinkaan raivoa, tämä lepo kai on juuri se jota kaiho on
-halannut...! -- -- --
-
-Hevonen on seisahtunut vuoren rinteelle. He ovat kaukana arolta,
-kauempana kuin milloinkaan ovat olleet, hymyilevässä koivumetsässä.
-Vuoren revelmissä kasvaa riippukoivuja, niitten oksien välitse paistaa
-aurinko paahtavasti kuin etelässä. Vuoren juurelle on jäänyt nurminen
-ala, jota kivestä pulppuava lähde kastelee. Heinä siinä on mehevää ja
-korkeaa, helpeitten ja ripsien alta katselevat lemmenkukat herttaisesti
-kuin lapsen silmät. Lähteen pohjalla näkyy vesililjan varsi, pinnalla
-uiskentelee pilvenhattara, keltaiset liljat lemuavat, nurmi tuoksuu.
-
-Hevonen hirnahtaa ja kääntää viisaan katseensa tyttöön. Se on märkä
-kuin uitettu, sen mahtaa olla jano. Kyllikki hyppää alas, taluttaa sen
-lähteelle, jättää sen juomaan ja, koivuun nojauneena, hän itse katselee
-maisemaa, avoimin huulin ikäänkuin imeäkseen sen mehua.
-
-Vesi pitää pientä pauhinaa ja tasaisen puron juoksusta pärskyy
-pisaroita kuin helmiä heitettäisiin. Ne tippuvat yksitellen, välkkyvät
-auringossa ja putoavat helisten heinikkoon. Lähde laulaa, heinät
-nuokkuvat pisaroiden painosta, auringon säteet lankeavat veteen
-suorina, kiiltävinä kuin kanteleen kielet.
-
-Täällä lauletaan ijäistä riemua, nuoruutta, elämää. Vuori suojaa
-tuulilta, metsä, heinät, ruohot uhkuvat nautintoa. Miten suloista
-lienee viettää päivänsä tuossa lähteen varrella, miten ihanaa
-kuunnella, kuinka vesihelmet soittelevat kannelta, jonka kultaiset
-kielet ylettyvät taivaasta maahan...!
-
-Kyllikki astuu lähteelle ja kumartuu kädellään koskettamaan vettä.
-Hänen hiuksensa lankeavat heinälle, pärske vuoren revelmistä kastelee
-hänen otsansa. Kuinka kevyesti vesihelmet hyppelehtivät! Välistä joukko
-pisaroita yhtyy vierimään samaan kivenkoloon ja silloin näiden soittoon
-syntyy ikäänkuin matala akordi. Kyllikki viipyy siinä kauvan, pää käden
-nojassa. Äkkiä hän hypähtää ylös.
-
--- Ei! Pois täältä, kankaalle, sinne missä kaiho viihtyy! En ole minä
-rauhan lapsi, en tyynessä voi elää! Hevosen selkään, takaisin sinne
-mistä tulin!
-
--- Iäinen kevät, iäinen riemu ne kuuluvat muille, onnellisille, ei
-minulle. Taistelu ja kaipaus niissä minun elämäni sisällys, ilman niitä
-en voi elää. Hei, ratsuni raisu, nyt voitamme tuulen nopeudet, nyt
-jääkööt pääskyt jälkeemme...!
-
-Pilvet ovat peittäneet auringon. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi
-pitelee heitä vaipassaan, katajat ja kanervat antavat väistyen tietä.
-Kyllikki kuulee ympäriltään äänen käskevästi puhuvan:
-
--- Ja nyt kotiin, pois takaisin elämään! Sinä et ole hengetär, et
-pilvenhattara, olet ihminen lihaa ja verta, mene työhösi, olemaan
-ihminen niinkuin muut!
-
-Kyllikki purskahtaa itkuun ja kätkee kasvot helmaansa. Tuska kouristaa
-rintaa, hän hytkii kuin epätoivoisa.
-
--- Mene elämään ihmislapsi! Elämä ei ole haaveilua, se on tervettä,
-iloista taistelua, niinkuin puron leikki laaksossa... puhuu ääni
-ikäänkuin hänen ulkopuoleltaan.
-
--- Tervettä taistelua! huutaa Kyllikki. -- Minä tottelen, minä menen
-elämään. Mutta hetkeksi vielä, anna minun nauttia kaihojeni maailman
-suloa...!
-
-Hänen äänensä sulaa soinnuksi, kun hän lausuu tuota pyyntöä. Hän nousee
-toiselle polvelleen hevosen selkään, ravistaa tukkansa läikkymään alas
-olkapäille, toinen käsi tavoittelee ilman siipeä, toinen ohjaa hevosta.
-Katajat hohtavat, kanerva tuoksuu, pilvet vielä kiitävät, mutta tuuli
-on tyyntymäisillään.
-
-Kaiho, Kyllikin ainainen ystävä, se on hänen vierellään, pitelee häntä
-sylissään valmiina pusertamaan häntä rintaansa vastaan rakastavan
-kiihkolla. Kyllikki vapisee siinä autuudesta ja tuskasta. Ja ikäänkuin
-tuota käskevää ääntä vastustamaan nousevat vielä kerran tuhannet aron
-soinnut ja kuin suurten vesien pauhuna kuulee Kyllikki niiden laulavan
-ympärillään.
-
--- Meidän omamme sinä olet, emme päästä sua koskaan, koskaan...!
-
-
-
-***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄHTYÄ JA TUNNETTUA***
-
-
-******* This file should be named 56733-8.txt or 56733-8.zip *******
-
-
-This and all associated files of various formats will be found in:
-http://www.gutenberg.org/dirs/5/6/7/3/56733
-
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
-States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
-specific permission. If you do not charge anything for copies of this
-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
-performances and research. They may be modified and printed and given
-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
-trademark license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country outside the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you'll have to check the laws of the country where you
-  are located before using this ebook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
-  works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org 
-
-Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
-Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
-volunteers and employees are scattered throughout numerous
-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
-date contact information can be found at the Foundation's web site and
-official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-
-    Dr. Gregory B. Newby
-    Chief Executive and Director
-    gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-