NormalizeHEADmain

5 files changed, 17 insertions, 7043 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..25340bc
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #53221 (https://www.gutenberg.org/ebooks/53221)
diff --git a/old/53221-8.txt b/old/53221-8.txt
deleted file mode 100644
index 57db32d..0000000
--- a/old/53221-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,7043 +0,0 @@
-The Project Gutenberg EBook of Lemmentarina, by Ivan Turgenev
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
-other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
-whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
-the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
-www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
-to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
-
-
-
-Title: Lemmentarina
-
-Author: Ivan Turgenev
-
-Translator: U. J. Vuorjoki
-
-Release Date: October 6, 2016 [EBook #53221]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LEMMENTARINA ***
-
-
-
-
-Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-
-
-
-
-
-LEMMENTARINA
-
-Kirj.
-
-I. S. Turgenev
-
-
-Suom. U. J. Vuorjoki
-
-
-
-
-
-Helsingissä,
-E. V. Ponkalan kustannuksella,
-1913.
-
-
-
-
-SISÄLLYS:
-
- Lemmentarina.
- Jakov Pasynkov.
- Uni.
- Juutalainen.
- Lääkärin muistelma.
-
-
-
-
-Lemmentarina.
-
-
-Eräänä keväänä Boris Andrejitsh Vjasovnin, noin kahdenkymmenen
-kuuden vuoden ikäinen nuorimies saapui perintötilalleen, joka
-sijaitsi eräässä Keski-Venäjän kuvernementissä. Hän oli vastikään
-saanut virkaloman -- "kotiasioita järjestääkseen" -- ja aikoi ryhtyä
-kotitalossaan isännöimään. Onnellinen ajatus tietysti! Mutta Boris
-Andrejitshistä se tuntui vastenmieliseltä. Hänen tulonsa vähenivät
-vuosi vuodelta, velkoja karttui yhä enemmän: hän tuli vakuutetuksi
-siitä, että oli mahdoton jatkaa palvelusta, elää pääkaupungissa,
--- sanalla sanoen elää niin, kuin oli elänyt tähän asti ja päätti
-karvaalla mielellä pyhittää muutamia vuosia "kotoisten asioiden"
-korjaamiseen. Ja siksi juuri hän nyt ilmestyi tähän maalaiseen
-kotiperukkaan.
-
-Hän huomasi, että maatilalla vallitsi epäjärjestys, puutarha oli
-hoitamaton ja rakennus melkein pilalle rappeutunut; hän pestasi
-uuden voudin vanhan sijalle, vähensi palvelijoiden palkat; antoi
-siistiä itseään varten pari kolme huonetta, korjautti rikkinäisen
-katon kuin uudeksi; muuten, hän ei ryhtynyt mihinkään päättömyyksiin
-eikä ruvennut suurempiin uudistuksiin, saatuaan itselleen selväksi
-sen yksinkertaisen ajatuksen, että ensin tulee tietää mitä haluaa
-uudistaa... Niin, hän tahtoi perehtyä talonhoitoon, ja alkoi, kuten
-sanotaan, tunkeutua asiain ytimeen. Täytyy tunnustaa, että hän pääsi
-asioiden perille ilman melua ja hätiköimättä. Mutta tottumattomana
-maalaiselämään tunsi hän olonsa varsin ikäväksi, ja usein oli vaikea
-tietää, miten saisi pitkän, yksitoikkoisen päivän loppuun kulumaan.
-Naapureita oli tosin aivan tarpeeksi, mutta hän ei ollut heidän
-kanssaan tuttu, -- ei siksi, että hän olisi heitä vierastanut, vaan
-sentähden ettei ollut joutunut heidän kanssaan tekemisiin. Mutta
-kerran, syksyllä hän sattui tutustumaan erääseen läheisimmistä
-naapureistaan. Tämän nimi oli Pietari Vasiljevitsh Krupitsyn. Hän
-oli joskus palvellut ratsuväessä ja saanut virkaeron luutnanttina.
-Hänen alustalaistensa ja Vjasovnilaisten kesken oli jo ammoin
-vallinnut riita kahden ja puolen hehtaarin heinämaasta. Oli toisin
-ajoin oltu käsikähmässäkin saman asian tähden; heinäruo'ot siirtyivät
-salaperäisellä tavalla paikasta toiseen; syntyi kaikenlaisia
-ikävyyksiä, ja aivan varmaan, tätä riitaa olisi vielä jatkunut ties
-kuinka monta vuotta, ellei Krupitsyn olisi tullut tuntemaan Boris
-Andrejitshin rauhallisen luonteen ja kiiruhtanut hänen luokseen
-asiaa mieskohtaisesti selvittämään. Tällä selvittelyllä oli sangen
-miellyttävät seuraukset: ensiksikin, koko jupakka lakkasi heti ja
-vielä ainaiseksi tilallisten molemminpuoliseksi mielihyväksi; ja
-toiseksi, he itse mieltyivät toisiinsa, alkoivat usein tavata ja
-talveen päästessä jo oli heidän välilleen sukeutunut ystävyyssuhde,
-joka teki heidät melkein eroittamattomiksi.
-
-Ja, kuitenkin heissä oli jotenkin vähän yhtäläisyyttä. Vjasovnin
-ei tosin itse ollut rikas, mutta rikkaiden vanhempien lapsi, joka
-oli saanut hyvän kasvatuksen, opiskellut yliopistossa, tunsi useita
-kieliä, mielellään tutkiskeli kirjallisuutta, ja yleensä häntä
-saattoi pitää valistuneena miehenä. Krupitsyn, sitä vastoin, puhui
-vaivaisesti katkonaista ranskaa, ei ottanut kirjoja käteensä, ell'ei
-siihen ollut suorastaan pakkoa, ja kuului mieluummin valistumattomiin
-ihmisiin. Ulkonäönkään puolesta eivät ystävykset juuri ollenkaan
-olleet yhtäläisiä: Vjasovnin oli jotenkin pitkä, laiha, valkoverinen
-ja muistutti englantilaista, esiintyi aina mitä puhtaimmassa
-asussa, erittäinkin mitä käsiin tulee, pukeutui siististi ja käytti
-kauniita kravatteja... pääkaupunkilaisen tavan mukaan! Krupitsyn,
-sitä vastoin, oli lyhyenläntä, harteva, tumma, mustatukkainen,
-kulki kesät talvet samassa pronssinvärisessä palttoossa, jonka
-taskut olivat auki venähtäneet. "Minä pidän tästä palttoon väristä
-siksi, että siinä eivät tahrat tunnu" -- sanoi Pietari Vasiljevitsh.
-Siinä eivät tosiaan tahrat näkyneet, sillä se oli kokonaan yhtenä
-tahrana. Krupitsyn oli kova syömäri, ja mielellään puhui siitä,
-kuinka miellyttävää on syödä ja mitä merkitsee hyvä ruuanmaitti.
-Hän söi kaikkea, mitä hänen eteensä kannettiin. Jos hänelle tuotiin
-kaalikeittoa ja puuroa -- niin hän särpi hyvällä maulla keiton ja
-syödä hötkäsi sitte sen jälkeen puuron; kun hänelle tarjottiin ohutta
-saksansoppaa -- oli hän heti valmis käymään sen ääreen, ja jos
-tuotiin puuroa, mätti hän sitä aivan yhtä mielellään lautaselleen,
--- niinkuin ei mitään. -- Kaljaa hän rakasti "kuin omaa isäänsä",
-kuten hänen oli tapana sanoa, mutta ranskalaisia viinejä, erittäinkin
-punaisia, hän ei suvainnut ja sanoi niitä "hapanhutkuksi". Yleensä
-Krupitsynille inho oli vieras tunne, jota vastoin Vjasovnin vaihtoi
-kahdesti päivässä nenäliinaa. Sanalla sanoen, nämä ystävät eivät
-ensinkään olleet toistensa tapaisia. Ainoastaan yhdessä suhteessa he
-olivat samanlaisia: molemmat olivat hyvänluontoisia, vaatimattomia,
-koruttomia kuin lapset. Krupitsyn oli sellaisena syntynyt, mutta
-Vjasovnin oli sellaiseksi kehittynyt. Ja vieläkin heissä oli yhteistä
-se, ettei kumpikaan pitänyt erityisesti mistään, toinen enempää
-kuin toinenkaan, s.o. he eivät tunteneet kiihkoa eikä mieltymystä
-sanottavasti mihinkään. Krupitsyn oli kuutta tai kahdeksaa vuotta
-vanhempi Vjasovninia.
-
-Heidän päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti.
-
-Aamusin, ei kuitenkaan liian varhain, noin kello kymmenen tienoissa,
-Boris Andrejitsh tavallisesti istui akkunan ääressä punaisessa
-napittamattomassa aamuviitassa, jonka alta näkyi lumivalkoinen
-paita, kammattuna, peseytyneenä, kirja ja teekuppi kädessä; silloin
-astui Pietari Vasiljevitsh huoneeseen kasvoillaan huoleton ilme.
-Hänen kylänsä oli puolisen virstaa Vjasovnasta (se oli näet Boris
-Andrejitshin tilan nimi). Näillä käynneillään Pietari Vasiljevitsh
-hyvin usein jäi yöksi Boris Andrejitshin luo. "No mutta, terve!
--- sanoivat he tavallisesti yhteen ääneen. -- Kuinka olette
-jaksaneet?" Ja samassa Fedjushka, (viidentoistaikäinen poika,
-kasakaksi puettuna, hiukset pystyssä kuin suokukolla keväällä)
-toi Pietari Vasiljevitshille hänen buhariverkaisen aamuviittansa,
-ja Pietari Vasiljevitsh rykäisi kuin alkajaisiksi, kietoi ylleen
-viitan ja ryhtyi teehen ja tupakkaan. Ja sitten sitä alettiin
-keskustella -- keskustella verkkaan, pysähtyen ja haukotellen:
-puhuttiin ilmoista, eilispäivästä, peltotöistä ja viljan hinnoista;
-juteltiinpa läheisistä tilanomistajista ja omistajattaristakin. Ensi
-päivinä tutustuttuaan Boris Andrejitshiin, Pietari Vasiljitsh piti
-velvollisuutenaan ja jopa häntä huvittikin kysellä naapuriltaan yhtä
-toista pääkaupungin elämästä, tieteestä ja sivistyksestä yleensä
--- yleensä henkevistä asioista; Boris Andrejitshin vastaukset
-viehättivät, usein hämmästyttivät häntä ja herättivät hänessä
-mielenkiintoa, mutta samalla ne vaikuttivat hänessä jonkunlaista
-väsymystä, niin että pian kaikki sellaiset kysymykset harvenivat ja
-loppuivat tyyten; eikä Boris Andrejitshkaan sanottavasti halunnut
-niitä henkiin herättää. Sattui jälkeenpäin -- mutta harvoin --
-että Pietari Vasiljitsh yht'äkkiä kysäsee Boris Andrejitshilta,
-esimerkiksi mitä se sähkö oikeastaan on, ja kuultuaan Boris
-Andrejitshin ei varsin ymmärrettävän selityksen asiasta vaikenee
-ja sanoo: "ompa se koko ihmeellistä", eikä sitten pitkään aikaan
-utele mitään oppineita asioita. Enimmäkseen heidän keskustelunsa
-olivat tämäntapaisia. Pietari Vasiljitsh, esimerkiksi, vetäen savua
-piipustaan ja puhaltaissaan sitä sieramiensa läpi kysyy:
-
--- Mikä tuo uusi neitonen on, jonka äsken näin takaportailla, Boris
-Andrejitsh.
-
-Boris Andrejitsh vuorostaan panee sikaarin suuhunsa, pöllähyttää
-siitä savua kerran kaksi ja särpäistyään kylmää teetä, sanoo:
-
--- Mikä uusi neitonen?
-
-Pietari Vasiljevitsh nojautuu hieman sivulle ja katsellessaan
-akkunasta pihamaalle, missä koira purasi avojalkaista poikaa
-pohkeeseen, vastaa:
-
--- Se vaaleaverinen... ei ollenkaan hullummannäköinen.
-
--- Ahaa! -- huudahtaa, hiukan arveltuaan, Boris Andrejitsh: -- se on
-minun uusi pesijättäreni.
-
--- Mistä hän on? -- kysyi edelleen Pietari Vasiljitsh, melkein
-ihmeissään.
-
--- Moskovasta. Opissa on ollut. Ja molemmat vaikenevat.
-
--- Montako teillä on kaikkiaan pesijöitä, Boris Andrejitsh? -- kysyy
-taaskin Pietari Vasiljitsh, katsellen tarkkaavasti tupakan hehkuvaa
-tuhkaa piipussa.
-
--- Kolme, -- vastaa Boris Andrejitsh.
-
--- Kolme! Minulla on vaan yksi. Yhdelläkään ei ole juuri mitään
-tekemistä. Itsehän tiedätte minun liinavaatteeni.
-
--- Hm! -- vastaa Boris Andrejitsh. Ja puhelu keskeytyy hetkeksi.
-
-Sellaisessa puuhassa kului aamu, ja tuli aamiaisen aika. Pietari
-Andrejitsh rakasti kovin aamiaista, hän vakuutteli, että kahdentoista
-aika on erittäin sopiva aamiaiseksi; ja totisesti: hän söi niin
-hilpeästi ja sellaisella terveellä mielihalulla, että saksalainenkin
-katsellessaan sellaista olisi tuntenut vilpitöntä riemua: niin
-mainiosti hän osasi syödä! Boris Andrejitsh söi paljon vähemmin:
-hänelle riitti yksi kanankyljys tahi kaksi munaa öljyssä paistettuna
-sekä muuan englantilainen herkkuruoka erityisessä sitä varten
-tehdyssä patenttiastiassa, josta hän maksoi suuria rahoja ja salaa
-piti vastenmielisenä, vaikka vakuutti, ettei muka voinut ilman
-sitä tulla aterioidessa toimeen. Aamiaisen ja päivällisen välillä
-ystävykset, jos ilma oli hyvä, läksivät talontoimiin, tahi ainoastaan
-käyskentelivät ja katselivat nuorten hevosten juoksuharjoituksia.
-Toisinaan he joutuivat astellessaan Pietari Vasiljevitshin talolle
-saakka ja toisinaan poikkesivat hänen luokseen.
-
-Tämä talo muistutti kaikessa pienuudessaan ja rappeutuneisuudessaan
-pikemmin yksinkertaista puuhökkeliä, kuin tilanomistajan asuntoa.
-Olkikatolla, johon varpuset ja naakat olivat penkoneet reikiä ja
-pesiään rakennelleet, rehoitti vehreä sammal; kahdesta hirsikerrasta,
-jotka aikoinaan olivat sileäksi veistettyinä paikalleen asetetut, oli
-toinen siirtynyt sijoiltaan taakse, toinen sivulle painuen maahan;
-sanalla sanoen, huono oli Pietari Vasiljevitshin asumus ulkoa ja
-huono sisältä. Mutta Pietari Vasiljevitsh ei surrut: naimattomana
-ja vaatimattomana miehenä hän ei etsinyt mukavuuksia, vaan tyytyi
-siihen, että omisti paikan, jossa saattoi tarpeen tullessa saada
-suojan sateen ja pakkasen ahdistaessa. Taloudesta huolehti
-emännöitsijä Makedonia, keski-ikäinen nainen, joka oli sangen mukava
-ja rehellinen, mutta jolla oli onnettomat kädet: ei mikään niissä
-menestynyt, astiat särkyivät, liinaiset repesivät, ruoka ei kiehunut
-eikä valmistunut. Pietari Vasiljevitsh kutsui häntä Kaligulaksi.
-
-Pietari Vasiljitshilla oli synnynnäinen taipumus vierasvaraisuuteen,
-näki mielellään luonaan vieraita ja kestitsi heitä parhaansa mukaan,
-huolimatta varojen puutteesta. Tämä harrastus ja puuhaavaisuus oli
-ylimmillään, kun Boris Andrejitsh tuli käymään hänen luonaan; mutta
-huolimatta siitä, että Makedonia pani parhaansa, kiiteli kuin lintu
-ollen joka askeleella lentää kumoon suuressa innossaan, Pietari
-Vasiljevitshin kestitys oli varsin huonoa, rajoittuen palaseen
-kuivaa sampea viinaryypyn ohella, jolle hän antoi sen oikeutetun
-tunnustuksen, että se on erinomaista "vatsaa vastaan". Kävelyn
-jälkeen ystävykset palasivat Boris Andrejitshin kotiin ja söivät
-päivällistä kiirehtimättä. Nautittuaan sitä niinkuin ei aamiaista
-olisi samana päivänä ollut ensinkään, etsi Pietari Vasiljevitsh
-itselleen rauhallisen sopen, jossa nukkui pari kolme tuntia vain,
-jolla aikaa Boris Andrejitsh lueskeli rajantakaisia sanomalehtiä.
-Iltasella ystävät taas olivat yhdessä: sellaiseksi oli jo heidän
-veljeytensä muodostunut! Toisinajoin he istuivat kahden korttipöydän
-ääreen, ja sitten taas keskustelivat samaan tapaan kuin aamullakin.
-Tapahtuipa, että Pietari Vasiljevitsh otti seinältä kitaran ja
-alkoi laulaa jotenkin miellyttävällä äänellään romansseja. Pietari
-Vasiljevitsh rakasti suuresti musiikkia, vieläpä paljon enemmän kuin
-Boris Andrejitsh, joka ei saattanut haltioitumatta mainita Bethowenin
-nimeä ja yhä oli aikeissa tilata Moskovasta fortepianon. Surun
-tai alakuloisuuden hetkinä Pietari Vasiljevitsh tavallisesti otti
-kitaran ja lauloi romanssia, joka oli muisto hänen palvelusajastaan
-rykmentissä... Erittäin tunteellisesta mutta hieman kumeasti, kuin
-nenän kautta, äänsi hän seuraavat säkeet:
-
-    "Ruoka meill' ei ranskalaista,
-    Sotakokki keittää sen...
-    Mainiot ei soittajamme,
-    eikä laula kuulut maan...
-    Torvi soi; ja ratoksemme
-    Raportteja tuodaan vaan."
-
-Boris Andrejitshin toisinaan veti laulujansa, mutta hänen äänensä oli
-epämiellyttävä ja epävarma. Kymmenen tienoissa illalla, mutta joskus
-aikasemminkin, ystävykset erosivat... seuraavana päivänä jälleen
-alkaakseen samaan tapaan.
-
-Mutta kerran istuessaan, kuten tavallisesti viistoon vastapäätä Boris
-Andrejitshiä, Pietari Vasiljitsh katsoi häneen merkitsevästi ja
-virkkoi miettiväisesti:
-
--- Yhtä minä ihmettelen, Boris Andrejitsh...
-
--- No, mitä? -- Kysyi tämä.
-
--- Katsokaas, sitä vaan, että te olette nuori, viisas, sivistynyt,
-mikä kumma halu teillä on asua maalla.
-
-Boris Andrejitsh katsoi kummastuneena naapuriinsa.
-
--- Tiedättehän te, Pietari Vasiljitsh, -- sanoi hän, vihdoin: että
--- elleivät minun asiani... Minun asiani pakoittavat minua siihen,
-Pietari Vasiljitsh.
-
--- Asiat? teidän asianne eivät tietääkseni ole niinkään... Teidän
-varallisuudellanne saattaa elää. Lähtekää sotilasuralle. Ja
-vaiettuaan hetken, Pietari Vasiljitsh lisäsi:
-
--- Teidän sijassanne minä menisin ulanirykmenttiin.
-
--- Ulanirykmenttiin, miksi juuri sinne?
-
--- Niin minusta tuntuu, että te parhaiten sopisitte ulaniksi.
-
--- Mutta olettehan te itse palvelleet husaarina?
-
--- Minäkö? Tietysti husaarina, -- puhui Pietari Vasiljitsh
-vilkkaasti: -- mutta millaisessa rykmentissä! -- Sellaista rykmenttiä
-et löydä koko maailmasta toista! Se oli kultainen rykmentti!
-Päälliköt ja toverit -- mitä väkeä olivatkaan! Mutta teidän... En
-tiedä miksi... teidän pitäisi minun mielestäni ulanirykmenttiin.
-Te olette vaalea, vartalo on teillä hoikka: kaikki se on kuin
-asiaankuuluvaa:
-
--- Mutta sallikaa, Pietari Vasiljitsh, te unohdatte, että sotilaslain
-mukaan minun pitäisi alkaa junkkarista saakka. Minun ikäiselleni
-miehelle se olisi vähän liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi se nähtävästi ei
-olisi sallittuakaan.
-
--- No onhan se niinkin, -- huomautti Pietari Vasiljitsh ja painoi
-päänsä alas. -- No, siinä tapauksessa, menkää naimisiin, sanoi hän ja
-nosti päänsä.
-
--- Ompa teillä tänään omituisia päähänpistoja, -- huudahti Boris
-Andrejitsh.
-
--- Miksi niin, omituisia? Mitä tosiaan maksaa vaivaa elää noin? Mitä
-te odotatte? Laiminlyötte aikanne. Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä
-teille lähtee siitä, ett'ette nai?
-
--- Ei ole kysymys hyödystä, -- alkoi Boris Andrejitsh.
-
--- Ei, sallikaahan, -- keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh, yht'äkkiä
-kiivastuen. -- Minua ihmetyttää, että nuoret ihmiset nykymaailman
-aikana niin pelkäävät mennä naimisiin! En voi tosiaankaan sitä
-käsittää. Te, Boris Andrejitsh, älkää ajatelko minua, että minä en
-ole nainut. Minä olen ehkä tahtonut ja aikonutkin, mutta katsokaas
-mitä ovat minulle näyttäneet.
-
-Ja samassa Pietari Vasiljitsh kohotti pystyyn oikeankäden etusormen,
-kääntäen sen ulkopuolen Boris Andrejitshia kohti.
-
--- Eikö teidän varoissanne muka kelpaisi naida! Ja Boris Andrejitsh
-katseli tarkkaavasti Pietari Vasiljitshia.
-
--- Hupaistako, vai mitä, on tämä naimattoman elämä? -- jatkoi Pietari
-Vasiljitsh. -- Hullutusta! Vai vieläkö hupaista!... Totisesti,
-nykyajan nuoret minua ihmetyttävät.
-
-Ja Pietari Vasiljitsh harmistuneena kopautti piipunpesän nojatuolin
-kädensijaan ja siveli piipunvartta.
-
--- Kuka teille sitte on sanonut, ett'en minä aio naida? -- puhui
-Boris Andrejitsh verkkaan.
-
-Pietari Vasiljitsh aivan kuin mateli sormineen hohtohilpeillä
-kirjailtuun samettiseen tupakkakukkaroon ja jäi liikkumattomaksi.
-Boris Andrejitshin sanat hämmästyttivät häntä.
-
--- Kyllä, -- jatkoi Boris Andrejitsh, minä olen valmis menemään
-naimisiin. Etsikää minulle morsian, ja minä nain.
-
--- Todellako?
-
--- Todella.
-
--- Ei mutta, aivanko totta?
-
--- Millainen te olette, Pietari Vasiljitsh, aivanko totta, enhän
-laske leikkiä.
-
-Ja Pietari Vasiljitsh täytti piippunsa.
-
--- No, katsotaanhan, Boris Andrejitsh. Kyllä morsian löydetään.
-
--- Hyvä, -- jatkoi Boris Andrejitsh, -- mutta kuulkaahan, miksi te
-oikeastaan tahdotte naittaa minut?
-
--- Vaan siksi, että, katsellessani teitä, tuntuu minusta
-mahdottomalta, että teillä ei ole mitään tekemistä.
-
-Boris Andrejitsh hymyili.
-
--- Minusta päinvastoin, on tähän saakka tuntunut, että olen tässä
-mestarina.
-
--- Älkää käsittäkö minua niin, -- sanoi Pietari Vasiljitsh ja käänsi
-keskustelun toisaalle.
-
-Parin päivän kuluttua Pietari Vasiljitsh jälleen ilmestyi naapurinsa
-luokse, mutta ei enää tavallisessa palttoo-pahasessaan, vaan
-korpinmustassa pitkässä takissa, jossa oli hienot napit ja runsaat
-hihat. Pietari Vasiljitshin viikset näyttivät miltei mustilta
-voiteesta, mutta hiukset olivat edessä taitavasti korkealle silatut,
-kahdelle makkaralle, jotka välkkyivät pomadasta. Iso samettikravatti,
-jossa oli silkkinen nauharuusu oli tiukasti kiinnitetty Pietari
-Vasiljitshin kaulan ympärille tehden sen juhlallisen liikkumattomaksi
-ja luoden pyhäisen leiman koko yläruumiille.
-
--- Mitä merkitsee tämä juhlapuku? -- kysyi Boris Andrejitsh.
-
--- Tämä juhlapuku merkitsee sitä, -- vastasi Pietari Vasiljitsh
-laskeutuessaan rattailta paljoa ketterämmin kuin tavallisesti: --
-että käskette valjastamaan hevosen. Me lähdemme.
-
--- Mihin sitten?
-
--- Morsiamen luo.
-
--- Minkä morsiamen?
-
--- Joko olette unohtaneet mitä toissapäivänä puhuttiin?
-
-Boris Andrejitsh naurahti, mutta meni samalla hämilleen.
-
--- Odottakaahan nyt, Pietari Vasiljitsh, olihan se vaan leikkiä.
-
--- Leikkiäkö? Kuinka sitten vakuutitte silloin, ett'ette laske
-leikkiä? Ei, suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, kyllä teidän täytyy
-pitää sananne. Olen jo ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin.
-
-Boris Andrejitsh hämmästyi vielä enemmän.
-
-Millaisiin toimenpiteisiin, sitten? -- kysäsi hän.
-
--- Ohoo, älkää siitä huolehtiko! -- Mitä arvelette? Minä olen jo
-valmistanut erästä naisnaapuriamme, rakastettavaa olentoa siihen,
-että tulemme, te ja minä, häntä tänään tervehtimään.
-
--- Kuka tuo naisnaapuri on?
-
--- Saattehan sitten tietää -- odottakaa! No, pukeutukaa vaan ensin,
-ja käskekää valjastaa.
-
-Boris Andrejitsh vilkasi neuvottomana ympärilleen.
-
--- Todella, Pietari Vasiljitsh, katsokaahan millainen ilma on.
-
--- Ilmasta ei ole väliä, se on aina sellainen.
-
--- Onko sinne pitkäkin matka?
-
--- Noin viisitoista virstaa. Boris Andrejitsh vaikeni.
-
--- Syödäänhän nyt sentään aamiainen ensin!
-
--- Syödään -- syödään vaan, ei se estä. Tiedättekö mitä, Boris
-Andrejitsh, menkää pukeutumaan, minä tulen kyllä toimeen ilman teitä:
-otan ryypyt, haukkaan palasen -- sehän ei kestä kauvan, kyllä lesket
-meitä sitten syöttävät -- siitä ei pelkoa.
-
--- Eihän se liene leski? -- kysyi Boris Andrejitsh kääntyessään pois
-päin, ja oli jo menossa huoneensa kynnykselle.
-
-Pietari Vasiljitsh nyökkäsi.
-
--- No, sittehän näette.
-
-Boris Andrejitsh meni ja sulki oven jälkeensä, mutta Pietari
-Vasiljitsh jäätyään yksin hommasi sekä matkarattaat esille että
-aamiaisen itselleen.
-
-Boris Andrejitsh pukeutui kauvan. Pietari Vasiljitsh joi jo, hiukan
-närkästyneen ja surullisen näköisenä toisen ryyppylasin viinaa,
-kun Boris Andrejitsh ilmestyi työhuoneensa kynnykselle. Hän oli
-pukeutunut huolellisesti. Hänen yllään oli tyylikkäästi istuva, väljä
-pitkätakki, jonka himmeän musta pinta eroittautui hauskasti housujen
-tummanharmaasta väristä, kravatti oli musta ja liivit tummansiniset;
-kultaiset kellonperät riippuivat kaaressa alimpaan napinläpeen
-kiinnitetystä koukusta ja katosivat jonnekin povenalaiseen taskuun;
-jalanmukaiset saappaat narahtelivat ylevästi, ja Boris Andrejitshin
-ilmestyessä levisi ilmaan ess'bouque'n tuoksu sekaantuen tuoreen
-liinavaatteen tuoksuun. Pietari Vasiljitsh ehti sanoa ainoastaan
-"mutta" ja tarttui heti lakkiinsa.
-
-Boris Andrejitsh veti vasempaan käteensä harmaan säämyskähansikkaan
-ja henkäsi siihen, sitten hän samalla kädellä kaasi hermostuneesti
-itselleen neljännespikarin viinaa ja joi sen pohjaan; vihdoin hän
-otti lakkinsa ja meni Pietari Vasiljitshin kanssa eteiseen.
-
--- Teen tämän ainoastaan teidän tähtenne, -- sanoi Boris Andrejitsh
-istuutuessaan rattaille.
-
-Olkoon nyt sitten: minun tähteni, -- sanoi Pietari Vasiljitsh, johon
-Boris Andrejitshin juhlallinen ulkomuoto vaikutti: -- mutta, ehkä te
-itse vielä minua kiitätte.
-
-Ja hän sanoi ajajalle, millä tavalla ja mihin oli ajettava.
-
--- Me lähdemme Sofia Kirillovna Sjadnjeprovskaja'n luo, -- virkkoi
-Pietari Vasiljitsh jotenkin kauvan kestäneen äänettömyyden jälkeen,
-jonka kestäessä ystävykset olivat istuneet liikkumattomina, melkein
-kivettyneinä. -- Oletteko kuulleet hänestä mitään?
-
--- Luulenpa kuulleeni, -- vastasi Boris Andrejitsh. -- Näinkö te
-tosiaan aiotte häntä minulle morsiameksi?
-
--- No, mikäs estäisi? -- Hän on erinomaisen älykäs nainen, varakas,
-hänellä on hieno käytös, uskallanpa sanoa, suurkaupunkilainen.
-Muuten, saattehan sitten nähdä... eihän tämä teitä velvoita mihinkään.
-
--- Vai vielä tässä tarvittaisiin sitäkin! -- vastasi Boris
-Andrejitsh. -- Mutta kuinka vanha hän on?
-
--- Noin kahdenkymmenenviiden, tahi -seitsemän, -- ei ainakaan
-enempää. Siis, kuten sanotaan, mehevimmillään.
-
-Rouva Sjadnjeprosvkajan maatilalle ei ollut viisitoista, vaan
-runsaasti kaksikymmentäviisi virstaa, niin että Boris Andrejitsh
-alkoi lopulta vilusta väristä ja kätki punertuneen nenänsä viittansa
-majavannahkaiseen kaulukseen. Pietari Vasiljitsh ei yleensä ollut
-viluinen, etenkään juhlapukeissa. Päinvastoin hän näin ollen
-pakkasi hikoilemaan. Rouva Sjadnjeprovskajan kartanon päärakennus
-oli valkoinen, uusi, vehreäkattoinen, kuten kaupunkilaishuvilat;
-siihen kuului puutarha ja pieni piha. Moskovan tienoilla tapaa
-usein sentapaisia huviloita, jotavastoin ne maakunnassa ovat
-harvinaisempia. Saattoi huomata, että rouva Sjadnjeprovskaja
-ei vielä ollut kauvan siellä asunut. Ystävykset astuivat
-ajopeleistään. Portailla vastaanotti heidät lakeija, joka oli puettu
-kaupunkilaismaisesti: lyhyihin housuihin ja harmaaseen, pyöreään
-hännystakkiin kiiltävine nappineen. Eteisessä, joka oli varsin siisti
-seinäpenkkeineen, oli heitä vastassa toinen samallainen lakeija.
-Pietari Vasiljitsh käski ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin
-saapuneen. Lakeija ei mennyt rouvalle ilmoitusta tekemään, vaan
-vastasi saaneensa käskyn pyytää vieraat sisälle.
-
-Vieraat menivät ensin ruokasaliin, jossa kajahteli kanarialinnun
-huimaava viserrys, ja sieltä vierashuoneeseen, joka oli sisustettu
-venäläisestä kauppaliikkeestä ostetuilla käyrämallisilla
-huonekaluilla; ne olivat tarkoitetut mukaviksi istuimiksi vieraille,
-mutta olivat sangen epämukavia. Tuskin oli kahta minuuttia kulunut,
-kun viereisestä huoneesta kuului silkin kahinaa, oviverho kohosi ja
-kepein askelin astui emäntä vierashuoneeseen. Pietari Vasiljitsh
-rykäsi ja vei Boris Andrejitshin hänen luokseen.
-
--- Iloitsen suuresti teidän tuttavuudestanne, ja olisin sitä
-jo kauvan halunnut, -- sanoi emäntä huolettomasti heittäen
-häneen pikaisen silmäyksen: --, olen sangen kiitollinen Pietari
-Vasiljitshille siitä, että hän on aikaansaanut tämän miellyttävän
-tutustumisen. Pyydän, istukaa!
-
-Ja emäntä istui silkin kahistessa selkänojaan matalalle sohvalle,
-ojentaen eteenpäin jalkansa, jotka olivat varsin somat sievine
-jalkineineen, ja pani kätensä ristiin. Hänellä oli vihreä puku,
-valkeilla pitseillä reunustettu.
-
-Boris Andrejitsh istui nojatuoliin, häntä vastapäätä, Pietari
-Vasiljitsh vähän etemmäksi. Keskustelu alkoi. Boris Andrejitsh
-katseli tarkkaavasti Sofia Kirillovnaa. Hän oli sorja, pitkä nainen,
-vartalo oli siro; hän oli tumma ja varsin kaunis.
-
-Kasvojenilmeessä, erittäinkin silmissä, jotka olivat suuret,
-sädehtivät ja kulmiin päin ulottuvat, hiukan kiinalaismaiset, oli
-omituinen rohkeuden ja arkuuden sekainen ilme, jota ei mitenkään
-saattanut uskoa luonnolliseksi. Toisinajoin hän vilkutti silmiään,
-toisinaan taas äkkiä sulki ne; mutta huulilla eleli yhä sama hymyily,
-joka koetti näytellä huolettomuutta. Sofia Kirillovnan liikkeet
-olivat vapaat, melkein terävät. Yleensä, hänen ulkomuotonsa miellytti
-Boris Andrejitshia; ainoastaan tukan kuosi jakauksineen teki häneen
-epämiellyttävän vaikutuksen, se loi vallattoman ja poikamaisen leiman
-hänen piirteisiinsä; paitsi sitä hän tuntui puhuvan liian puhtaasti
-ja huolellisesti venäjää... Boris Andrejitsh oli aivan samaa mieltä
-Pushkinin kanssa, että --
-
-    Jos huulilla ei hymyn tunto
-    Vaan suussa kieliopin kunto,
-
-niin venäjänkieltä ei saattanut rakastaa. Sanalla sanoen, Sofia
-Kirillovna oli niitä naisia, joita liehakoitsijat pitävät somina,
-naineet miehet -- sotaisina yksilöinä, mutta naimattomat vanhat
-miehet virkeinä eukkoina.
-
-Keskustelu alkoi sillä, että on sangen ikävä asua maalla.
-
--- Täällä ei ole, suoraan sanoen, ketään jonka kanssa vaihtaisi
-sanan, -- puhui Sofia Kirillovna, erittäin hienosti ääntäen
-s-äänteen. -- Minä en voi ymmärtää, mitä ihmisiä täällä asuu. Mutta
-ne, -- lisäsi hän, ja hänen kasvonsa värähtivät: -- joiden kanssa
-olisi miellyttävää tutustua, -- ne eivät liiku mihinkään, vaan
-jättävät meidät, raukat ikävään yksinäisyyteemme.
-
-Boris Andrejitsh kumartui hieman eteenpäin ja mutisi jotain
-kömpelösti kuin anteeksipyytäen, mutta Pietari Vasiljitsh ainoastaan
-katsoi ystäväänsä, ikäänkuin haluten sanoa: "no, johan minä teille
-sanoin? Eihän tämä nyt mikään vaaran paikka ole."
-
--- Poltatteko? -- kysyi Sofia Kirillovna.
-
--- Poltan... mutta...
-
--- Olkaa hyvä... minä poltan myöskin.
-
-Ja sanottuaan tämän, rouva etsi pöydän takaa suuren, hopeaisen
-kotelon, otti siitä paperossin ja tarjosi vierailleen. Vieraat
-ottivat paperossin kumpikin. Sofia Kirillovna soitti sisään pojan,
-joka oli punaisessa, korkeassa liivissä, ja käski hänen antamaan
-tulta. Poika toi vahakynttilän tarjottimella. Paperossit alkoivat
-savuta.
-
-Katsokaahan, esimerkiksi, ettepä usko, -- jatkoi leski, heittäen
-päänsä kevyesti taaksepäin ja puhaltaen ohuen savupilven ilmaan: --
-täällä on ihmisiä, joiden mielestä naisen ei sovi tupakoida. Ja vielä
-ratsastaa -- Herra varjelkoon! aivan tahtovat kivittää kuoliaaksi.
--- Niin, -- virkkoi hän hetkisen oltuaan ääneti: -- kaikki, mikä
-vähänkin poikkeaa yleisestä tavasta, kaikki, mikä vähänkin sotii
-jotain tekaistua sovinnaisuuden lakia vastaan, joutuu täällä ankaran
-tuomion alaiseksi.
-
--- Etenkin rouvat ovat tässä suhteessa vihaisia, -- huomautti Pietari
-Vasiljitsh.
-
--- Niin, -- vastasi leski: -- onnettomuus asuu aivan heidän
-hampaissaan! Muuten minä en ole heidän kanssaan tuttu: heidän
-juorupuheensa eivät ulotu minun yksinäiseen olinpaikkaani.
-
--- Eikö teillä ole ikävä? -- kysyi Boris Andrejitsh.
-
--- Ikäväkö? Ei ole. Minä luen... Mutta kun kyllästyn kirjoihin, niin
-antaun haaveisiin, ennustelen tulevaisia asioita, ratkaisen elämäni
-kohtaloiden arvoituksia.
-
--- Te olette siis ennustaja? -- kysyi Pietari Vasiljitsh.
-
-Rouva hymähti hieman.
-
-Miksi en sitten saattaisi ennustaa? Olenhan jo tarpeeksi vanha
-ennustajaksi.
-
--- No, mitä te -- nyt? -- vastasi Pietari Vasiljitsh. Sofia
-Kirillovna siristi silmiään ja katsoi häneen.
-
--- Muuten, jättäkäämme tämä asia, -- sanoi hän ja vilkkaasti kääntyi
-Boris Andrejitshiin päin: -- Kuunnelkaahan, monsieur Vjasovnin,
-olen vakuutettu siitä, että te olette huvitettu venäläisestä
-kirjallisuudesta?
-
--- Kyllä... tietysti, minä...
-
-Vjasovnin luki mielellään, mutta venäläistä kirjallisuutta hän luki
-epämieluisesti ja vähän. Erittäinkään uusinta hän ei tuntenut: hänen
-lukemisensa oli päättynyt Pushkiniin.
-
--- Sanokaahan, olkaa hyvä, minkätähden Marlinskij [Ensimäisiä
-venäläisiä novellinkirjoittajia. Eli Pushkinin jälkeisenä aikana,
-1800-luvun puolivälissä. Suoment. muist.] on viime aikoina joutunut
-sellaiseen epäsuosioon? Se ei minun mielestäni ensinkään ole
-oikeudenmukaista. Mitä mieltä te olette hänestä?
-
--- Marlinskij -- on etevä kirjailija, tiettävästi, -- vastasi Boris
-Andrejitsh.
-
--- Hän on runoilija; hänellä on mielikuvitusta... kuinka lumoava,
-ihana on hänen mielikuviensa maailma; mutta viime aikoina on
-ruvettu kuvaamaan jokapäiväisiä asioita. No, luvalla kysyen, mitä
-kaunista oikeastaan on tässä jokapäiväisessä elämässä, täällä, tässä
-matoisessa maassa...
-
-Ja Sofia Kirillovna heilautti kättään. Boris Andrejitsh katsoi
-merkitsevästi Sofia Kirillovnaan.
-
--- Minä en ole samaa mieltä. Minä näen paljon ihanaa täälläkin, --
-sanoi hän painostaen viimeistä sanaa.
-
-Sofia Kirillovna naurahti äkkiä jonkunlaista kimeää naurua, mutta
-Pietari Vasiljitsh nosti äkkiä päänsä, näytti miettiväiseltä ja
-taaskin rupesi polttamaan paperossiaan. Keskustelua jatkui samaan
-tapaan, ja sitä kesti päivälliseen asti, siirtyen asiasta toiseen,
-mikä ei tapahdu silloin, kun keskustelu on huvittavaa. Muun muassa
-puhuttiin avioliitosta, sen hyvistä ja huonoista puolista, ja naisen
-asemasta yleensä. Sofia Kirillovna vastusti kovin avioliittoa,
-lopulta aivan haltioitui, ja kuumassa innostuksessaan tuli sangen
-kaunopuheliaaksi, vaikk'ei häntä juuri vastusteltukaan: hän ei
-turhaan rakastanut Marlinskij'ä. Hänellä oli vallassaan uusimman
-puhetyylin sanavarasto, jota hän osasi tarpeen mukaan käyttää. Sanat:
-taiteellinen, yksilöllinen, edellyttää, sinkoilivat sulavasti hänen
-suustaan.
-
--- Mikä saattaisi olla naisella kalliimpaa kuin vapaus -- ajatusten,
-tunteiden, mielijohteiden vapaus! -- huudahti hän lopuksi.
-
--- Suvaitkaahan minun sanoa, -- keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh,
-jonka kasvot saivat yhä tyytymättömämmän ilmeen: -- mitä nainen tekee
-vapaudella? Mitä hän siitä hyötyy?
-
--- Kuinka niin, mitä? Mutta miehellekö se on teistä tarpeellinen?
-Sellaisia te olette -- te, te miehet...
-
--- Ei, ei se ole miehellekään tarpeen, -- keskeytti hänet taaskin
-Pietari Vasiljitsh.
-
--- Kuinka, eikö ole tarpeellinen?
-
--- Eikä ole, ei ensinkään. Mihin sitä oikeastaan, tuota kehuttua
-vapautta, ihminen tarvitsee? Ihminen vapaana -- sehän on tunnettu
-asia -- joko ikävystyy, tahi tyhmistyy.
-
--- Niinmuodoin, -- huomautti Sofia Kirillovna pilkallisesti
-hymähtäen: -- te ikävystytte, siksi ett'en saata ajatella teidän
-järkevänä ihmisenä tyhmistyvän, kuten te suvaitsitte sanoa.
-
--- Tuleehan sitä tehneeksi milloin mitäkin, -- vastasi Pietari
-Vasiljitsh rauhallisesti.
-
--- Sehän on mainiota! Muuten tulee minun olla teidän ikävästänne
-kiitollinen sentähden, että se saattoi minulle ilon nähdä teidät
-tänään täällä luonani...
-
-Ja tyytyväisenä ovelaan sanankäänteeseensä, heitti rouva kevyesti
-päänsä taaksepäin ja sanoi puoliääneen:
-
--- Teidän ystävänne, minä huomaan, rakastaa paradokseja, herra
-Vjasovnin.
-
--- Sitä en ole huomannut, -- vastasi Boris Andrejitsh.
-
--- Mitä minä rakastan? -- kysyi Pietari Vasiljitsh.
-
--- Paradokseja.
-
-Pietari Vasiljitsh katsoi Sofia Kirillovnan silmiin mitään
-vastaamatta, hän ainoastaan ajatteli itsekseen: "Kyllä tiedän, mitä
-sinä rakastat"...
-
-Punaiseen liiviin puettu poika astui sisään ja ilmoitti, että
-päivällinen on valmis.
-
--- Olkaa hyvät, -- sanoi emäntä, nousten sohvalta.
-
-He menivät ruokasaliin.
-
-Päivällinen ei näyttänyt tyydyttävän vieraita. Pietari Vasiljitsh
-nousi pöydästä nälkäisenä, vaikka ruokalajeja oli paljon; ja Boris
-Andrejitsh tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka ruuat tarjoiltiin
-lämpimästi katettuina ja lautaset olivat kuumennetut. Viinitkään
-eivät maistuneet huolimatta upeista kullalle ja hopealle välkkyvistä
-maljoista ja pullonkauloista. Sofia Kirillovna oli yhä yhtä
-puhelias, -- silloin tällöin vain lähetteli merkitseviä silmäyksiä
-tarjoilijoihin; viiniä hän maisteli ahkerasti huomauttaen, että
-Englannissa naiset säännöllisesti nauttivat viiniä, mutta täällä
-sitä pidetään sopimattomana. Päivällisen jälkeen emäntä kutsui Boris
-Andrejitshin ja Pietari Vasiljitshin takaisin vierashuoneeseen ja
-kysyi heiltä kumpaa haluaisivat mieluummin -- kahviako, vai keltaista
-teetä. Boris Andrejitsh sanoi tahtovansa mieluummin teetä, mutta
-juotuaan kupillisensa, tunsi katuvansa, ett'ei pyytänyt kahvia;
-Pietari Vasiljitsh otti kahvia, ja juotuaan sen pyysi teetä,
-minkä nautittuaan pani kupin takasin tarjottimelle. Emäntä istui
-mukavaan asentoon, alkoi polttaa paperossiaan ja näkyi valmistuvan
-vilkkaaseen sananvaihtoon: hänen silmänsä säteilivät kuumina ja
-tummat posket punottivat. Mutta vieraat vastasivat laimeasti hänen
-yltyviin puheisiinsa, askartelivat enemmän paperossiensa kanssa,
-ja päättäen heidän katseistaan, jotka yhäti harhailivat huoneen
-nurkkaan päin, ajattelivat he poislähtöä. Toiseltapuolen, Boris
-Andrejitsh olisi voinut, nähtävästi, taipua jäämään iltaan saakka,
-sillä hän oli joutumaisillaan Sofia Kirillovnan kanssa väittelyyn,
-kun tämä oli mielistelevästi kysynyt: eikö Boris Andrejitshia
-ihmetyttänyt se, että hän eli yksin, ilman toveria? Mutta Pietari
-Vasiljitshilla oli kursailematon kiire kotiin. Hän nousi, meni
-eteiseen ja käski valjastaa. Kun vihdoin molemmat ystävät alkoivat
-hyvästellä, mutta emäntä heitä esteli lähtemästä ja kiehtovasti
-puheli heille, että olivat niin vähän aikaa viihtyneet hänen luonaan,
-niin Boris Andrejitsh epäröivästi kumartaen ja pahastuneen näköisenä
-selitti, että emännän nuhteet häntä kyllä liikuttavat; mutta Pietari
-Vasiljitsh, sitä vastoin, huolettomasti sanoi: "ei mitenkään,
-on jo aika lähteä, toimet kotona odottavat, ja on jo myöhä", ja
-hän vetäytyi itsepintaisena ovelle. Sofia Kirillovna otti heiltä
-kuitenkin lupauksen, että he aivan pian uudistaisivat käyntinsä ja
-ojensi heille kätensä hyvästiksi. Boris Andrejitsh yksin suostui
-pyyntöön ja jotenkin lujasti puristi hänen sormiansa. Hän siristi
-silmiään ja hymyili. Mutta sillä välin Pietari Vasiljitsh jo pukeutui
-eteisessä.
-
-Rattaat eivät olleet vielä ehtineet vieriä pois kylästä, kun hän
-katkaisi äänettömyyden huudahtaen:
-
--- Ei, ei, ei ensinkään, ei kelpaa, ei sellaista!
-
--- Mitä te tarkoitatte? -- kysyi häneltä Boris Andrejitsh.
-
--- Ei sellaista, ei sellaista, -- hoki Pietari Vasiljitsh, katsellen
-syrjään ja melkein kääntyen poispäin.
-
--- Jos te tarkoitatte tällä Sofia Kirillovnaa, niin en ole samaa
-mieltä kanssanne: hän on viehättävä nainen, vaativainen tosin, mutta
-viehättävä.
-
--- Vielä mitä! Tietysti, jos katsoo vaan sitä, että... Mutta sitä
-vartenko minä nyt halusin tehdä teidät tuttaviksi?
-
-Boris Andrejitsh ei vastannut.
-
--- Johan minä sanoin teille, ett'ei sellaisesta ole! Minun
-sanomattanikin kaikki sen näkevät. Entä millainen emäntä hän on? Oli
-aivan tappaa meidät nälällä. Ei, minun mielestäni olkoon huoleton,
-olkoon oppinut, jos niin haluatte, olkoon hienon maailman nainen,
-mutta ennen kaikkea tulee naisen olla emäntä. Ei, ei ole sellaisesta,
-ei sellaisesta ole teidän vaimoksenne. Näillä punasilla liiveillä ja
-katetuilla ruoka-astioilla ei teitä ole yllätettävä.
-
--- Onko sitten niin tarpeellista, että minut yllätetään? -- kysyi
-Boris Andrejitsh.
-
--- Kyllä minä tiedän millainen on teille sopiva, -- nyt sen tiedän.
-
--- Vakuutan teille olevani kiitollinen tuttavuudesta Sofia
-Kirillovnan kanssa.
-
--- Sitä parempi; mutta hän ei ole sellainen.
-
-Ystävykset läksivät myöhään kotiinsa. Poistuessaan Boris Andrejisthin
-luota, Pietari Vasiljitsh otti häntä kädestä ja sanoi:
-
--- Mutta minä en sittenkään jätä teitä rauhaan, minä pidän kiinni
-sanastanne.
-
--- Olkaa niin hyvä, olen teidän käytettävänänne, -- vastasi Boris
-Andrejitsh.
-
--- No, sepä ihanaa.
-
-Ja Pietari Vasiljitsh poistui.
-
-Meni viikko tavallista menoaan, eikä sattunut mitään erikoisempaa
-kuin että Pietari Vasiljitsh oli yhden kokonaisen päivän jollain
-tuntemattomalla retkellä. Vihdoin, eräänä aamuna, hän ilmestyi
-taaskin juhlapuvussa ja taaskin esitti Boris Andrejitshille
-kyläänlähtöä. Boris Andrejitsh, joka nähtävästi oli odottanut tätä
-kehoitusta, miltei kärsimättömänä suostui kursailematta lähtemään.
-
--- Mihin te nyt minut viette? -- kysyi hän Pietari Vasiljitshilta
-istuessaan hänen vieressään reessä.
-
-Oli jo tullut talvi sitten heidän viime käyntinsä Sofia Kirillovnan
-luona.
-
--- Vien teidät nyt, Boris Andrejitsh, -- vastasi hän hetkisen
-mietittyään: -- erääseen sangen kunnioitettuun taloon -- Tihodujevien
-luo. Se on arvossapidetty perhe. Ukko on jalkaväen eversti,
-kerrassaan miesten parhaita. Hänen rouvansa on ihana nainen. Heillä
-on kaksi erinomaisen herttaista, hyvin kasvatettua tytärtä, ja on
-heillä varallisuuttakin. En tiedä, kumpi heistä teitä enemmän tulee
-viehättämään, toinen on vilkas, toinen hiljaisempi, ehkä liian kaino.
-Mutta molemmilla on puolensa. No, sittenpähän näette.
-
--- Hyvä, saadaan nähdä, -- vastasi Boris Andrejitsh, ja ajatteli
-itsekseen: "aivan kuin Laryinien perhe Onieginissa". [Pushkinin
-tunnettu runomuotoinen romaani, oopperaksi muodostettu. Suoment.
-muist.]
-
-Ja, tätäkö muistellessaan, vai jostain muusta syystä, hänen
-kasvoistaan kuvastui vuoroin ihastus ja kyllästys.
-
--- Mikä on isän nimi? -- kysyi hän varovaisesti.
-
--- Hänen nimensä on Kalimon Ivanitsh, vastasi Pietari Vasiljitsh.
-
--- Kalimon! On sekin nimi!... Entä äiti?
-
--- Äidin ristimä- ja isännimi on Pelageija Ivanovna.
-
--- Ja tyttärien nimet?
-
--- Toinen on niinikään Pelageija, toinen Emerentsia.
-
--- Emerentsiako? Sellaista nimeä en ole milloinkaan kuullut, ja vielä
-Kalimovna.
-
--- Niin, nimi on kyllä hieman omituinen, mutta millainen neitonen!
-Suoraansanoen hän on kuin ihmeitä tekevä tulenliekki. -- Pietari
-Vasiljitsh hoi, kuinka runolliseksi te rupeatte! Mutta kumpi heistä
-on Emerentsia, se hiljaisempiko?
-
--- Ei, toinen. Sittenpä näette itse.
-
--- Emerentsia Kalimovna! -- huudahti Vjasovnin vielä kerran.
-
--- Äiti puhuttelee häntä ranskalaisesti: Emérance, -- huomautti
-Pietari Vasiljitsh puoliääneen.
-
--- Ja miestään kait sitten -- Calimon?
-
--- Sitä en tiedä. Odottakaahan vaan.
-
--- Odotan.
-
-Tihodujeville oli myöskin noin kahdenkymmenenviiden virstan matka,
-kuten Sofia Kirillovnankin luokse; mutta heidän vanhanaikainen
-talonsa ei ensinkään vetänyt vertoja uljaan lesken komeilevalle
-talolle. Se oli vaan kömpelö rakennus, syrjäinen ja melkein
-moukkamainen, kuin tummista laudoista kyhätty laitos mustuvine
-ikkunareunoineen. Sen molemmin puolin kohosi korkeita koivuja ja
-katon takaa näkyivät tuuheat lehmusten latvat -- koko talo aivan
-kuin pensasti ylt'ympäriinsä. Kesällä tämä rehoittava kasvullisuus,
-tietenkin, teki kartanon eloisan näköiseksi, mutta talvella se sai
-aikaan sitä alakuloisemman vaikutelman. Eikä talon sisälläkään
-tunnelma ollut iloisempi: siellä vallitsi synkkä hämäryys,
-kaikki näytti vanhemmalta kuin olikaan. Ystävykset käskivät
-ilmoittaa tulonsa. Heidät vietiin saliin. Isäntäväki tuli heitä
-vastaanottamaan, mutta he eivät voineet pitkään aikaan tervehtiä
-heitä muuta kuin ruumiinliikkeillä ja merkeillä, joihin vieraat
-puolestaan vastasivat hymyillen ja kumarrellen: sellaisen hirvittävän
-haukunnan näet nostivat talon neljä valkoista rakkikoiraa, jotka
-vieraiden tullessa hyökkäsivät pystyyn makuusijoiltaan, kirjailluilta
-tyynyiltä. Heiluttamalla nenäliinoja ilmassa ja jos jollakin keinoin
-koettivat he rauhoittaa hurjistuneita koiria, ja yhden niistä,
-vanhimman ja äkäisimmän, raastoi palvelija penkin alta esiin ja vei
-sen makuuhuoneeseen, mutta hänen sitä tehdessään puraisi koira häntä
-oikeaan käteen. Pietari Vasiljitsh käytti hyväkseen siten vähitellen
-syntynyttä hiljaisuutta ja esitti Boris Andrejitshin isäntäväelle.
-Isäntäväki ilmaisi yhteen ääneen ilonsa uudesta tuttavuudesta; sitten
-Kalimon Ivanitsh esitti Boris Andrejitshille tyttärensä, sanoen heitä
-Polinkaksi ja Eminkaksi. Salissa oli vielä kaksi naishenkilöä, jotka
-eivät enää olleet nuoria: toisella heistä oli myssy, toisella liina
-päässä; mutta Kalimon Ivanitsh ei pitänyt tarpeellisena esitellä
-heitä Boris Andrejitshille.
-
-Kalimon Ivanitsh oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, pitkä, jykevä
-ja harmaa; kasvoissa ei ollut mitään erikoista: piirteet raskaat ja
-yksitoikkoiset, ilmaisivat huolettomuutta, hyvyyttä ja laiskuutta
-samalla kertaa. Hänen vaimonsa oli pieni, laiha, kasvot kuivettuneet
-ja punertavaa tukkaa verhosi korkea päähine; hän näytti ainaisen
-huolen ja rasituksen kuluttamalta ihmisparalta, jossa saattoi
-huomata ammoin kadonneen viehkeyden jälkiä. Toinen tyttäristä,
-Pelageija, joka oli mustatukkainen ja tumma, katseli kulmiensa
-alta karttavasti ja kesyttömästi; toinen sitä vastoin: Emerentsia,
-vaaleatukkainen, täyteläs; hänellä oli punakat, pyöreät posket,
-supukka suu, pystynenä, lempeät silmät ja ruumis kuin eteenpäin
-työntyvä. Vieraiden huvittaminen oli nähtävästi hänen erikoisena
-tehtävänään, eikä se näyttänytkään häntä rasittavan. Molemmat sisaret
-olivat valkoisissa puvuissa, joiden siniset vyöt heilahtelivat
-pienimmistäkin liikkeistä. Sininen väri sopi hyvin Emerentsialle,
-mutt'ei Polinkalle... Vieraat istuivat; isäntäväki teki heille
-totuttuja kysymyksiään, ja heidän kasvoistaan kuvastui mauton ja
-jäykkä ilme, sellainen joka on tavallinen arki-ihmisille, kun he
-aloittavat keskustelun uuden tuttavan kanssa. Ja vieraat vastasivat
-samalla tavalla. Koko seurustelu tällaisessa ympäristössä teki
-raskaan, painostavan vaikutuksen. Kalimon Ivanitsh, jonka valoisimpia
-puolia ei ollut kekseliäisyys, kysyi Boris Andrejitshilta: "oliko
-hän jo kauan asunut näillä seuduin"; mutta Boris Andrejitsh oli
-juuri vast'ikään vastannut Pelageija Ivanovnalle samaan kysymykseen.
-Pelageija Ivanovna sangen hellällä äänellä -- sellaisella äänellä,
-joka on tavallinen silloin, kun talon ensikertaiset vieraat ovat
-läsnä -- nuhteli miestään tästä hajamielisyydestä. Kalimon Ivanitsh
-meni hiukan hämilleen ja niisti itsensä ristiraitaiseen nenäliinaansa
-hyvin kuuluvasti. Tämä ääni sai toisen rakkikoiran levottomaksi ja se
-rupesi haukkumaan; mutta Emerentsia ei ollut siitä tietävinäänkään,
-ja hyväili koiraa, että se jälleen rauhoittuisi. Ja samalla hän teki
-toisenkin hyväntyön nolostuneille vanhemmilleen: hän vilkastutti
-keskustelua siten että vaatimattomasti, mutta päättävästi asettui
-istumaan Boris Andrejitshin lähelle ja vuorostaan teki hänelle
-sangen herttaisen näköisenä kysymyksiä, mitättömiä tosin, mutta
-sellaisia, että niihin saattoi hauskasti vastata. Asia korjaantui
-uudelle tolalle; syntyi iloinen mellakka, johon ainoastaan Polinka
-oli osaaottamatta. Hän katsoi jurosti lattiaan, sillä välin kun
-Emerentsia nauroi, että helisi, nosti soreasti toisen kätensä ja
-samaan aikaan osasi muutenkin esiintyä niin edukseen kuin olisi
-tahtonut sanoa: "katsokaa kuinka hyvin kasvatettu ja herttainen
-olen, kuinka paljon minussa on viehkeää leikillisyyttä ja taitoa
-seurustella eri ihmisten kanssa". Mutta näytti samalla siltä,
-että kaikki tämä iloinen vilkkaus lähti suorastaan hänen hyvästä
-sydämestään. Hän nauroi, ja saattoi samalla antaa naurulleen viehkeän
-huolettomuuden, vaikk'ei Boris Andrejitsh ensi aluksi puhunutkaan
-mitään erityisesti naurettavaa; ja hän alkoi nauraa yhä enemmän,
-kun Boris Andrejitsh sanojensa menestymisestä innostui puhumaan yhä
-terävämmin ja ilkeämmin... Pietari Vasiljitshkin nauroi. Vjasovnin
-huomautti, muun puheensa sekaan, kovin rakastavansa musiikkia.
-
--- Mutta jospa tietäisitte kuinka minä rakastan musiikkia, se on
-aivan julmaa! -- huudahti Emerentsia.
-
--- Te ette ainoastaan rakasta, te olette itse mainio soittaja, --
-huomautti Pietari Vasiljitsh.
-
--- Niinkö tosiaan? -- kysyi Boris Andrejitsh.
-
--- Aivan, -- jatkoi Pietari Vasiljitsh. -- Emerentsia Kalimovna
-ja Pelageija Kalimovna ovat molemmat laulajia ja soittavat pianoa
-erinomaisesti, erittäinkin Emerentsia Kalimovna.
-
-Kuullessaan nimensä Pelageija melkein hypähti paikaltaan, mutta
-Emerentsia vaatimattomasti loi silmänsä alas.
-
--- Ah, mademoiselle, -- puheli Boris Andrejitsh: -- ettekö olisi niin
-hyvä... että soisitte meille sen nautinnon...
-
--- Todellakaan... en tiedä... -- kuiskasi Emerentsia -- ja luoden
-salaa silmäyksen Pietari Andrejitshiin, -- lisäsi nuhdellen: -- ai,
-millainen te olette!
-
-Mutta Pietari Andrejitsh, joka ei ollut mikään tyhjänpuhuja, heti
-uudisti yrityksensä kääntymällä emännän puoleen.
-
--- Pelageija Ivanovna, -- sanoi hän, -- Käskekää tyttärienne laulaa
-tai soittaa meille jotakin.
-
--- En tiedä, ovatko he tänään äänessä, -- vastasi Pelageija Ivanovna:
--- mutta voivathan koettaa.
-
--- Niin, koettakaa, koettakaa, -- kehoitteli isäkin.
-
--- Ah, äiti, kuinka voisimme...
-
--- Emérance, miksi ette nyt... -- puheli Pelageija Ivanovna
-puoliääneen kuitenkaan kiivastumatta.
-
-Hänellä oli tapana, kuten monella muullakin äidillä, jaella
-lapsilleen käskyjä ja määräyksiä muiden ihmisten aikaan
-ranskanvoittoisella kielellä, vaikka läsnäolijat eivät olisi ranskaa
-osanneetkaan. Ja, mikä oli vielä ihmeellisempää, hän ei itsekään
-osannut tyydyttävästi puhua eikä ääntää ranskaa.
-
-Emerentsia nousi.
-
--- Mitä sitten laulamme, maman, kysyi hän nöyrästi.
-
--- Laulakaa duettinne; sehän on niin soma. Minun tyttärilläni,
-sanoi hän kääntyen Boris Andrejitshin puoleen, on erilaiset äänet:
-Emerentsialla on diskantti...
-
--- Sopraano, tarkoittanette?
-
--- Niin, niin, sopraano. Mutta Polinkalla on kontra-altto.
-
--- Vai, kontra-altto, sellainen ääni on viehättävä.
-
--- Minä en voi tänään laulaa, -- sanoi Polinka, -- minä olen käheä.
-
-Hänen äänensä, todellakin, muistutti enemmän bassoa kuin
-kontra-alttoa.
-
--- No, siinä tapauksessa, Emérance, laula sinä se aariasi, se
-italialainen lempilaulusi; ja sinä Polinka, säestä.
-
--- Sen aarian, jossa on kuin herneiden helinää, -- huomautti isä.
-
--- Sen loistonumerosi, -- selitti äiti
-
-Neitoset menivät pianon ääreen. Polinka kohotti pianonkannen, asetti
-käsinkirjoitetut nuotit paikalleen ja istuutui pianon ääreen, mutta
-Emerentsia asettui seisomaan hänen vierelleen suloisesti keimaillen
-silmineen, jotka eivät lakanneet tähystelemästä Boris Andrejitshiä
-ja Pietari Vasiljevitshia, ja tuontuostakin nosti hän nenäliinan
-huulilleen. Vihdoin hän alkoi laulaa, niinkuin nuoret neitoset
-tavallisesti laulavat -- kimeällä, melkein vinkuvalla äänellä. Sanat
-hän äänsi sekavasti, mutta toisin paikoin saattoi nenä-äänistä
-arvata, että se oli italiaa. Laulun loppupuolella hän todella alkoi
-kuin pudotella herneitä, Kalimon Ivanitshin suureksi ihastukseksi;
-silloin tämä kevyesti kohosi nojatuolista ja huudahti: "laula hyvin
-se paikka!" -- mutta viimeisen äänen hän lauloi vähän liian aikasin,
-niin että hänen sisarensa soitti muutamia tahtia yksin. Tämä ei
-kuitenkaan estänyt Boris Andrejitshiä lausumasta ihastustaan ja
-hyväksymistään Emerentsialle; mutta Pietari Vasiljitsh hoki yhä
-"erittäin, erittäin hyvä" lisäten "ettekö voisi nyt laulaa jotain
-venäläistä, 'Satakieltä' esimerkiksi, tahi 'Sarafania' tai vaikka
-jotain mustalaislaulua. Totta puhuen, nuo ulkomaalaiset kappaleet
-eivät oikein mene meikäläiseen vereen."
-
--- Sitä samaa minäkin, -- mörähti Kalimon Ivanitsh.
-
--- laulakaa... "Sarafan", -- muistutti äiti entiseen juroon tapaansa.
-
--- Älkää laulako sitä, -- tarttui puheeseen Kalimon Ivanitsh: -- vaan
-"Me kaksi neitoa mustalaista", tai "Nosta lakkisi, pääsi paina..."
-tunnette sen?
-
--- Isä hoi, te olette aina sellainen veitikka! -- vastasi Emerentsia
-ja lauloi "Nosta lakkisi", ja hyvänlaisesti lauloikin, Kalimon
-Ivanitsh ei malttanut olla laulamatta mukana ja lämpeni, mutta
-Pietari Vasiljitsh aivan haltioitui.
-
--- Kas se on toista! Kas se on meidän kieltä ja meidän mieltä! --
-vakuutti hän. -- Olen vakuutettu, Emerentsia Kalimovna!... Nyt näen,
-että olitte oikeassa sanoessanne itseänne soiton harrastajaksi ja
-mestarittareksi! Olen samaa mieltä: harrastaja ja mestaritar!
-
--- Ah, kuinka vaatimaton olette! -- vastasi Emerentsia ja halusi
-palata paikallensa.
-
--- Laula nyt meille "Sarafan", -- huomautti äiti uudelleen.
-
-Emerentsia lauloi "Sarafania", ei niin onnistuneesti kuin edellisen
-laulun, mutta kuitenkin varsin hyvin.
-
--- Nyt pitäisi teidän soittaa nelikätinen sonaattinne -- huomautti
-Pelageija Ivanovna: -- mutta ehkä on paras jättää se toiseen kertaan,
-muuten, pelkään minä, kyllästytämme herra Vjasovninia.
-
--- Olkaa hyvä... -- alkoi Boris Andrejitsh.
-
-Mutta Polinka pani kiinni pianon kannen ja Emerentsia ilmoitti
-olevansa väsynyt. Boris Andrejitsh piti tarpeellisena toistaa
-kohteliaisuutensa.
-
--- Ah, mr Vjasovnin, -- vastasi hän, -- te olette varmaan kuulleet
-sellaisia laulajia, että otaksun: mitä minun lauluni merkitsee niihin
-verraten... Tietysti, kun Bomerius matkusti tästä ohitse, sanoi hän
-minulle... tietysti olette kuulleet hänestä?
-
--- En, kuka on Bomerius.
-
--- Ah, ettekö? Hänhän on mainio viulunsoittaja, opiskellut Parisin
-konservatoriossa, hurmaava taiteilija... Hän sanoi minulle:
-"mademoiselle, jospa teidän äänenne pääsisi kehittymään etevän
-opettajan johdolla, niin tulisi siitä kerrassaan erinomainen". Ihan,
-suoraan sanoen kaikkia sormiani hän suuteli... Mutta missäpäs täällä
-olisi tilaisuus oppia?
-
-Ja Emerentsia huokasi.
-
--- Niin, niinhän se on... vastasi Boris Andrejitsh hellästi: --
-mutta teidän kyvyllänne... hän kompastui sanoihinsa ja katsoi vielä
-hellemmin sivulleen.
-
--- Emérance, demande, pourquoi celedine, -- puhui Pelageija Ivanovna.
-
--- Oui, maman, -- vastasi Emerentsia ja meni ulos, miellyttävästi
-hypähtäen ovessa.
-
-Hän ei olisi hypähtänyt niin, ellei olisi ollut vieraita. Mutta Boris
-Andrejitsh meni Polinkan luo.
-
-"Jos tämä olisi Larinin perhe, -- ajatteli hän: -- niin eikö hän
-olisi totisesti Tatjana?" [Pushkinin tunnetussa runoelmassa _Eugen
-Oniegin_. Suom. muist.]
-
-Ja hän lähestyi Polinkaa, joka melkein kauhistuen havaitsi hänen
-tulevan yhä lähemmäksi.
-
--- Te säestitte ihanasti sisartanne, -- alkoi hän: -- ihanasti!
-
-Polinka ei vastannut mitään, hän vaan punastui korviaan myöten.
-
--- Minusta on vahinko, ette ole saanut tilaisuutta kuulla teidän
-duettoanne... Mistä oopperasta se on?
-
-Polinkan silmät alkoivat levottomasti välähdellä. Vjasovnin odotti
-vastausta, mutta turhaan.
-
--- Mitä musikkia enimmän rakastatte? -- kysyi hän, vähän odottaen:
--- italialaistako vai saksalaista?
-
-Polinka loi silmänsä alas.
-
--- Reponde-donc, -- kuului Pelageija Ivanovnan kauhistunut sopotus.
-
--- Kaikkea, -- kiirehti Polinka vastaamaan.
-
--- Todellako, kuinka kaikkea? -- vastasi Boris Andrejitsh.
-
--- Niin, -- vastasi Polinka.
-
--- Taide on määrättömän monenlaista, jatkoi väsymätön Boris
-Andrejitsh.
-
--- Niin on, -- vastasi Polinka.
-
-Mutta heidän keskustelunsa ei kestänyt kauan.
-
-"Ei", -- ajatteli Boris Andrejitsh poistuessaan hänen luotaan, --
-"mikä Tatjana tämä muka on, tämähän on personoitu vavistus"...
-
-Mutta Polinka parka valitteli saman päivän iltana maata pannessaan
-sisäkölle, kuinka häntä oli sinä päivänä muuan vieras ahdistanut
-puhumalla musikista, ja kuinka hän ei tiennyt mitä vastata hänelle,
-ja kuinka hän on onneton, kun tulee vieraita: äiti vaan sitten toruu,
--- kas siinä koko viehätys...
-
-Päivällistä syödessä Boris Andrejitsh istui Kalimon Ivanitshin ja
-Emerentsian välissä. Päivällinen oli aito venäläinen, yksinkertainen,
-mutta ravitseva, ja Pietari Vasiljitshista se oli paljoa maukkaampi,
-kuin leskirouvan petolliset herkkuruuat. Hänen vieressään istui
-Polinka, joka voitettuaan ujoutensa, uskalsi ainakin vastata hänen
-kysymyksiinsä. Emerentsia seurusteli niin kiihkeästi vierustoverinsa
-kanssa, että tätä alkoi lopulta tympäistä. Emerentsialla oli
-näet tapana taivuttaa päätään oikealle nostaessaan ruokapalan
-suuhunsa vasemmalta -- hän suoraan sanoen leikki sillä; ja tämä
-tapa aivan tuskastutti Boris Andrejevitshia. Häntä tympäisi sekin,
-että Emerentsia aina puhui itsestään, luottavasti kertoen hänelle
-kaikellaisia pikkuseikkoja omasta elämästään. Mutta hienona
-kohteliaana miehenä Boris Andrejitsh ei vähääkään osoittanut
-tunteitaan, joten Pietari Vasiljitsh ei saattanut osapuillekaan
-päättää, minkä vaikutuksen Emerentsia teki häneen.
-
-Päivällisen jälkeen Kalimon Ivanitsh vaipui mietteisiinsä, tahi
-oikeammin muuttui tylsäksi ja uneliaaksi; hän oli tottunut nukkumaan
-siihen aikaan, mutta huomattuaan, että vieraat alkoivat tehdä
-lähtöä, hoki muutaman kerran, "no miksi, herrat, minkätähden? Entäs
-kortit"?... mutta tunsi itsensä onnelliseksi nähdessään vieraat lakki
-kädessä. Mutta Pelageija Ivanovna silloin vasta innostui ja koki
-kaikin voimin pidättää vieraita. Emerentsia ehätti apuun kehoittaen
-hänkin kaikelleen vieraita viipymään; Polinkakin sanoi heille:
-_mais, messieurs_... Pietari Vasiljitsh ei puuttunut sanallakaan
-koko asiaan, katseli vaan toveriaan, sensijaan Boris Andrejitsh
-kohteliaasti, mutta lujasti vakuutti välttämättä täytyvänsä lähteä
-kotiin. Luvattuaan aivan pian uudistaa käyntinsä, vieraat vihdoin
-lähtivät. Emerentsian ystävälliset silmäykset seurasivat heitä
-ruokasaliin saakka. Kalimon Ivanitsh saattoi heidät eteiseen,
-mutta katseltuaan hetkisen, kuinka Boris Andrejitshin sukkela
-palvelija puki turkit herrojen harteille, vyötti heidät ja veti
-lämpimät matkasaappaat heidän jalkaansa, palasi hän huoneeseensa ja
-heittäydyttyään sohvalleen heti vaipui uneen. Mutta Polinka, jota
-äiti ei taaskaan malttanut olla nuhtelematta, kiipesi huoneensa
-ullakolle. Emerentsia taaskin sai kahdelta naisolennolta, joista
-toinen oli myssyssä toinen tummassa kepsissä, lämpimät onnittelut
-uudesta voitostaan.
-
-Ystävykset ajelivat kotiaan kohti sanoja vaihtamatta. Boris
-Andrejitsh hymyili itseksensä, eristettynä Pietari Vasiljitshistä
-pystyyn nostetun majavannahka-kauluksensa suojassa, ja odotti mitä
-hän sanoisi.
-
--- Ei ole siitäkään! -- huudahti Pietari Vasiljitsh.
-
-Mutta tällä kertaa oli hänen äänessään jonkunlaista epävarmuutta,
-ja kurkottaen turkkinsa kauluksen yli nähdäkseen Boris Andrejitshin
-lisäsi hän melkein rukoilevasti.
-
--- Eikö totta, ei siitä ole?
-
--- Ei siitä ole, -- vastasi Boris Andrejitsh nauraen.
-
--- Sitähän minäkin, -- päätteli Pietari Vasiljitsh ja hetkisen
-vaiettuaan lisäsi: -- mutta yhtä kaikki, miksi sitten siitä ei ole?
-Mitä puuttuu tuolta neitoselta?
-
--- Häneltä ei puutu mitään. Päinvastoin, hänellä on kaikkea liikaa...
-
--- Se merkitsee, mitenkä liikaa?
-
--- Niin, liikaa!
-
--- Suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, en ymmärrä teitä. Jos
-tarkoitatte sivistyneisyyttä, niin voiko sitä olla liikaa? Ja mitä
-tulee luonteeseen, käytökseen...
-
--- Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, -- vastasi Boris Andrejitsh, --
-minä ihmettelen kuinka te, selvänäköisenä ihmisenä, ette osaa katsoa
-tämän Emerentsian läpi! Hänen äitelä rakastettavaisuutensa, alituinen
-itsekerskailunsa, yksinkertainen itseihailunsa kaikissa asioissa ja
-tuo hänen enkelimäinen alistuvaisuutensa, aivan kuin hän katselisi
-teitä taivaan korkeudesta... siitä tosiaan ei maksa puhuakaan!
-Jos tuo kaikki olisikin välttämätöntä jossain suhteessa, niin
-kaksikymmentä kertaa mieluummin sittenkin naisin hänen sisarensa: hän
-osaa ainakin vaieta!
-
--- Tietysti, te olette oikeassa, -- vastasi puoliääneen Pietari
-Vasiljitsh raukka.
-
-Boris Andrejitshin äkillinen mielenpurkaus sai hänet ymmälleen.
-
-"Ei, -- sanoi hän itselleen, ja sanoi sen ensi kerran tuttavuutensa
-aikana Vjasovninin kanssa: -- tämä ei ole minun parini... hän on
-liian oppinut."
-
-Vjasovnin taaskin ajatteli, katsellessaan kuuta, joka oli noussut
-taivaanrannan valojuovan yläpuolelle: "Tämä on aivan kuin Onieginistä.
-Punakka, pyöreäkasvoinen... -- no hyvä minun Lenskij ystäväni, ja
-hyvä olen minäkin, Oniegin!"
-
--- Mene menojasi, Larjushka! -- lisäsi hän ääneensä.
-
--- Eikö ollut mieleisesi? -- kysyi leikillisesti Boris Andrejitsh
-Pietari Vasiljitshilta, kömpiessään palvelijan tukemana reestä ja
-kiivetessään talonsa portaille: -- vai mitä, Pietari Vasiljitsh?
-
-Pietari Vasiljitsh ei mitään vastannut, vaan läksi kotiaan yöksi.
-Mutta Emerentsia kirjoitti seuraavana päivänä eräälle ystävälleen
-(hän oli laajassa kirjeenvaihdossa): "Eilen meillä oli uusi vieras,
-naapuri, Vjasovnin. Hän on sangen herttainen, rakastettava mies, heti
-saattaa huomata, että hän on hienosti sivistynyt, ja -- sanon sen
-näin ainoastaan sinulle -- minusta tuntuu, että tein häneen mahtavan
-vaikutuksen. Mutta ole huoleti, mon amie, minun sydämeni ei ole niin
-vähällä valloitettu, olkoon Valentin rauhassa hänen tähtensä." Tämä
-Valentin oli opettaja kuvernementin kymnasiossa. Kaupungissa hän
-harjoitti kaikenlaisia kujeita, mutta maalla huokaili platonisessa,
-toivottomassa rakkaudessa Emerentsian tähden.
-
-Mutta ystävät, Boris Andrejitsh ja Pietari Vasiljitsh, totuttuun
-tapaan, kohtasivat toisensa jälleen seuraavana päivänä, ja heidän
-elämänsä meni entistä menoaan.
-
-Kului kaksi viikkoa. Boris Andrejitsh odotti joka päivä uutta kutsua,
-mutta Pietari Vasiljitsh oli nähtävästi kokonaan luopunut aikeistaan.
-Boris Andrejitsh alkoi itse puhua leskestä, Tihodujevista,
-huomauttaen siitä, että jokaista asiaa on kolmasti yritettävä; mutta
-Pietari Vasiljitsh ei ollut edes ymmärtävinään hänen vihjauksiaan.
-Lopulta, Boris Andrejitsh ei enää kestänyt kauvempaa ja eräänä
-päivänä puhkesi puhumaan tähän tapaan:
-
--- Mitä tämä on, Pietari Vasiljitsh? Eikö ole jo minun vuoroni
-muistuttaa teitä lupauksistanne.
-
--- Mistä lupauksista?
-
--- Mutta muistattehan luvanneenne naittaa minut? Minä odotan.
-
-Pietari Vasiljitsh käännähti tuolillaan.
-
--- Mutta teillähän on niin suuret vaatimukset! Teidän mieliksenne
-on vaikea olla. Herra teidät tuntenee! teidän makunne mukaisista
-morsiamista on meidän seutumme köyhä. Sellaisia ei ole täällä
-ensinkään.
-
--- Mutta älkää nyt noin, Pietari Vasiljitsh. Ettehän saa niin pian
-joutua toivottomuuteen. Pari ensi yritystä on epäonnistunut, sehän
-ei vielä ole mikään onnettomuus. Ja mitä niiksi tulee, niin minua
-leski miellytti. Ell'ette suostu tulemaan mukaan, lähden yksin hänen
-luoksensa.
-
--- Mitäpä siitä, lähtekää, -- Herran haltuun.
-
--- Pietari Vasiljitsh, vakuutan teille, naima-aikeeni ei näet ole
-leikkiä. Viekää minut vielä jonnekin.
-
--- Ei ole todellakaan enää ketään koko paikkakunnalla.
-
--- Se ei ole mahdollista, Pietari Vasiljitsh. Niinkuin ei täällä nyt
-olisi, lähistölläkään, ketään, jota kelpaisi katsella?
-
--- Miksi ei olisi? mutta ei teidän vertaistanne.
-
--- Mainitkaa nyt kuitenkin joku edes! Pietari Andrejevitsh puri
-piippunsa merenvahaista hammasluuta.
-
--- Niin, kyllä. Olisi täällä vielä Veerotshka Barsukova, -- sanoi hän
-viimein: -- sangen hyvä? Mutta ei teitä varten.
-
--- Miksi ei?
-
--- Liian vaatimaton.
-
--- Sitä parempi, Pietari Vasiljitsh, sitä parempi!
-
--- Ja isä sellainen omituinen -- ellen sanoisi kummitus.
-
--- No, se ei vielä ole mikään onnettomuus. Kuulkaa... sallikaa minun
-tutustua häneen... Mikä hänen nimensä nyt olikaan?...
-
--- Barsukova.
-
--- Niin, Barsukova... olettehan niin ystävällinen...
-
-Ja Boris Andrejitsh ei jättänyt Pietari Vasiljitshiä rauhaan,
-ennenkuin hän lupasi viedä hänet Barsukovien luo.
-
-Parin päivän kuluttua he läksivät.
-
-Barsukovien perheeseen kuului ainoastaan kaksi henkilöä: isä, noin
-viidenkymmenen vuoden vanha ja tytär, yhdeksäntoista vuotias. Pietari
-Vasiljitsh ei suotta sanonut isää omituiseksi, hän oli tosiaan
-sellainen ja oikein ensimäistä lajia. Hän oli loistavasti päättänyt
-opintonsa eräässä valtion oppilaitoksessa, mennyt meriväkeen ja
-kiinnittänyt itseensä päällikkökunnan huomion, mutta yht'äkkiä hän
-otti virkaeron, meni naimisiin, asettui asumaan maalle, missä hän
-vähitellen alkoi viettää niin laiskaa ja rentoa elämää, ett'ei
-lopulta enää liikkunut kotoaan mihinkään ja viimein sulkeutui
-omaan huoneeseensa. Lyhyessä jäniksennahkaisessa turkissaan ja
-hölskätohveleissaan, kädet housuntaskuissa kulki hän päiväkaudet
-huoneessaan edestakaisin, nurkasta nurkkaan, milloin laulaen
-milloin viheltäen, ja mitä ikänä hänelle puhuttiin mörähti hän
-kaikkeen: "brau, brau!" Se on: bravo, bravo! -- Tiedättekö mitä,
-Ivan Petrovitsh, -- puhui hänelle, esimerkiksi naapuri, joka oli
-poikennut hänen luoksensa, -- naapurit näet mielellään poikkesivat
-hänen luoksensa, sillä ei ollut vieraanvaraisempaa ja ystävällisempää
-miestä maailmassa: tiedättekö, sanotaan rukiin hinnan kohonneen
-kolmeentoista hopearuplaan.
-
--- Brau, brau, -- vastasi Barsukov, joka vastikään oli myynyt ruista
-seitsemästä ja puolesta ruplasta tynnyri.
-
--- Mutta oletteko kuulleet, että teidän naapurinne, Pavel Fomitsh on
-hävinnyt korttipelissä kaksikymmentätuhatta?
-
--- Brau, brau, -- vastasi Barsukov taaskin yhtä rauhallisesti.
-
--- Shlyikovassa on karjarutto, -- huomautti toinen vieressä istuva
-naapuri.
-
--- Brau, brau!
-
--- Lapinin neiti on karannut johtajan kanssa...
-
--- Brau, brau, brau!
-
-Ja niin loppumattomiin. Hänelle ilmoitettiin, että hänen hevosensa
-oli sairastunut, että juutalainen oli tullut tavaroineen, että
-seinäkello oli hävinnyt seinältä, että poika oli heittänyt saappaansa
-kadoksiin, -- aina vaan oli sama vastaus: "brau, brau!" Ja kuitenkin
-oli hänen talonsa jotenkin hyvässä järjestyksessä: alustalaiset
-voivat hyvin, eikä velkaa tehty ensinkään. Barsukovin ulkomuoto oli
-varsin edullinen: pyöreät kasvot suurine, ruskeine silmineen, ohut,
-säännöllinen nenä ja punaiset huulet tekivät tavattoman pirteän,
-tuoreen vaikutuksen. Ja sitä pirteämmän, kun kasvoja ympäröi tukka
-lumivalkoisena kiehkurana. Leikkisän kevyt hymy väreili alinomaa
-hänen huulillaan ja ehkä vielä enemmän poskien hymykuopissa; hän
-ei milloinkaan nauranut, mutta kun hän joskus, varsin harvoin,
-erehtyi hermostuneesti hohottamaan, tunsi hän heti pahoinvointia.
-Paitsi totuttua huudahdustaan puhui hän erittäin vähän ja silloinkin
-kaikkien välttämättömimmät asiat niin lyhyesti kuin suinkin.
-
-Hänen tyttärensä, Veerotshka, oli aivan hänen näköisensä: kasvot,
-tummien silmien ilme, joka vaaleiden hiusten hempeän valkoisen värin
-vuoksi näytti vielä tummemmalta, olivat isää, kuten hymyilykin. Hän
-oli pienenlainen, mutta samannäköinen: tosin hänessä ei ollut mitään
-erittäin kiehtovaa tai houkuttelevaa, mutta tarvitsi ainoastaan nähdä
-hänet tai kuulla hänen puhuvan, voidakseen sanoa: "Kas siinä on hyvä
-olento!" Isä ja tytär rakastivat toisiaan. Koko talous oli tyttären
-käsissä, ja se viehätti häntä... muita toimia hän ei tuntenut.
-Pietari Vasiljitsh osasi oikeaan, sanoessaan häntä yksinkertaiseksi.
-
-Kun Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh tulivat käymään Barsukovin
-luona, käveli tämä tapansa mukaan työhuoneessaan edestakaisin. Tämä
-työhuone, jota saattoi sanoa vieras- ja ruokahuoneeksi samalla
-kertaa, sillä siinä otettiin vastaan vieraat ja katettiin pöytä,
-käsitti melkein puolet koko Stepan Petrovitshin pienen talon alasta.
-Huonekalusto ei ollut kaunis, mutta rauhallinen: yhdellä seinällä
-oli sohva, joka melkein ulottui pitkin koko sen pituutta, se oli
-leveä, pehmoinen, lukuisilla tyynyillä varustettu, -- vanha tuttu
-kaikille talossa vieraileville tilanomistajille. Totta puhuen, oli
-se verraton lepopaikka. Muissa huoneissa oli ainoastaan tuoleja,
-muutamia kaappeja ja pöytiä. Ne olivat läpikulettavia, asumattomia
-huoneita. Veerotshkan pieni makuusuoja oli puutarhaan päin; siinäkään
-ei ollut muita huonekaluja kuin vuode, pesupöytä peilineen ja yksi
-nojatuoli. Mutta nurkat olivat täynnä mehupulloja ja hillopönttöjä,
-jotka Veerotshka itse oli sinne asettanut.
-
-Astuessaan eteiseen, Pietari Vasiljitsh aikoi ilmoittaa itsensä ja
-Boris Andrejitshin tulon, mutta samassa poika, joka pitkäliepeisessä
-takissa oli ilmestynyt heidän eteensä, alkoi kiskoa turkkia hänen
-yltään sanoen: "olkaa hyvä!" Ystävykset menivät Stepan Petrovitshin
-luo, hänen huoneeseensa. Pietari Vasiljitsh esitti hänelle Boris
-Andrejitshin.
-
-Stepan Petrovitsh puristi hänen kättänsä sanoen: -- "Hauska...
-oikein. Viluttaako... Viinaa?" Hän nyökkäsi pöytään päin, jolla oli
-viinaa ja leivoksia, ja alkoi taas mittailla huoneensa lattiaa.
-
-Boris Andrejitsh otti ryypyn, Pietari Vasiljitsh samoin, ja sitte
-molemmat istuivat leveälle sohvalle painautuen sen tyynyjen väliin.
-Boris Andrejitshista tuntui kuin hän olisi iät kaiket istunut tällä
-sohvalla ja olisi jo ammoisista ajoista ollut hyvä tuttu talon
-isännän kanssa. Ja siltä tuntui kaikista muistakin Barsukovin
-vieraista.
-
-Hän ei ollut sinä päivänä yksin; muutenkin oli häntä vaikea tavata
-kahdenkesken. Hänen luonaan istui muuan viina-asioitsija, jolla
-oli vanhat, ryppyiset kasvot, haukannenä ja levottomat silmät. Hän
-oli aivan rappeutunut henkilö, ja hänellä oli vielä nykyään ollut
-hyvä virka, mutta oli sen menettänyt ja joutunut tuomioistuimessa
-syytteeseen. Pidellen toisella kädellään kaulahuiviaan, toisella
-pitkäntakin kaulusta hän seurasi Stepan Petrovitshin liikkeitä. Kun
-vieraat olivat istuneet puhkesi hän syvään huokaisten puhumaan.
-
--- Ah, Stepan Petrovitsh, Stepan Petrovitsh! Helppo on ihmisten
-tuomita, mutta tunnetteko sananpartta: "Vääryyttä tekee rehellinen,
-vääryyttä konna, kaikki vääryydellä elävät, sinä ja minä ja kaikki
-kansa?"
-
--- Brau... -- oli Stepan Petrovitsh taaskin vastaamaisillaan, mutta
-pysähtyi ja sanoi: -- huono puheenparsi.
-
--- Niin, kuka sen sanoi? tietysti, huono, vastasi viina-asioitsija:
--- mutta mitä käskette tekemään! Ei hätä ole mieluinen kellekään:
-mistä sen rehellisyyden ottaa, kun sitä ei ole. Kuulkaas, minä olen
-valmis vetoamaan näihin herroihin, jos he suvaitsevat kuunnella minun
-asiani vaiheita...
-
--- Saako luvan tupakoida? -- kysyi Boris Andrejitsh isännältä.
-
-Isäntä nyökkäsi myöntävästi.
-
--- Tietysti, -- jatkoi herra -- minäkin olen, kenties useinkin
-harmistunut itseeni, ja maailmaan yleensä, tuntenut, niin sanoakseni,
-ylevämielistä närkästystä...
-
--- Konnien keksintöä, -- keskeytti Stepan Petrovitsh? Te tarkoitatte,
-että ylevämielinen närkästys on konnien keksintöä.
-
-Stepan Petrovitsh nyökkäsi taaskin päällään.
-
-Herra vaikeni ja yht'äkkiä rävähti nauramaan, niin että näkyivät
-paljaat ikeneet, joissa ei ollut jälellä ainoatakaan hammasta. Mutta
-siitä huolimatta hän puhui sangen puhtaasti.
-
--- He, he, Stepan Petrovitsh, te puhutte aina noin. Meidän
-asianajajamme ei sano suotta teistä, että te olette oikea sanaleikin
-mestari.
-
--- Brau, brau! -- vastasi Barsukov.
-
-Samassa ovi aukeni, ja Veerotshka ilmestyi huoneeseen. Tanakasti ja
-kevyesti hän asteli kantaen kädessään vihreää pyöreää tarjotinta,
-jolla oli kaksi kahvikuppia ja kerma-astia. Sinisen harmaa puku
-sopi hyvin hänen sirolle vartalolleen. Boris Andrejitsh ja Pietari
-Vasiljitsh nousivat sohvasta tervehtimään ja tytär niiasi laskematta
-tarjotinta käsistään, mutta sitten hän meni pöydän luo, laski
-kantimensa siihen sanoen:
-
--- Kas tässä kahvia.
-
--- Brau, -- mörähti isä. -- Vielä kaksi, -- lisäsi hän, osoittaen
-vieraita. -- Boris Andrejitsh, tyttäreni.
-
-Boris Andrejitsh kumarsi toistamiseen.
-
--- Haluatteko kahvia? -- kysyi tytär, suoraan ja rauhallisesti
-katsoen hänen silmiinsä. -- Päivällisiin on vielä puolitoista tuntia.
-
--- Sangen mielelläni, -- vastasi Boris Andrejitsh. Veerotshka kääntyi
-Krupitsynin puoleen.
-
--- Entä te, Pietari Vasiljitsh.
-
--- Kyllä, kiitos.
-
--- Heti. Pitkään aikaan en ole teitä nähnyt, Pietari Vasiljitsh.
-
-Sanottuaan sen, Veerotshka meni. Boris Andrejitsh katsoi hänen
-jälkeensä ja kumartui kuiskaamaan ystävälleen:
-
--- Hän on herttainen... Niin vapaa käytös...
-
--- Tottunut -- vastasi Pietari Vasiljitsh: -- täällä eletään kuin
-ravintolassa. Toinen tulee, toinen menee aivan kuin läpimatkalla, kun
-toinen ovi sulkeutuu, avautuu toinen.
-
-Ja näitä sanoja kuin todentamaan tuli ovesta uusi vieras. Hän oli
-näkyisä mies, röhöttävän suuri ja lihava, kasvot isot, huulet paksut
-ja silmät suuret; tuuheat hiukset pörröttivät hajallaan. Hänen
-kasvoistaan kuvastui alituiseen tyytymättömyys -- ikävystynyt, hapan
-ilme. Hänen pukunsa oli väljä ja käydessään koko hänen ruumiinsa
-hetkui. Hän heittäysi raskaasti sohvalle ja tokaisi vasta silloin:
-"terveeksi!" -- kuin sivumennen huolimatta katsoa, ketä huoneessa oli.
-
--- Viinaa? -- kysyi häneltä Stepan Petrovisth.
-
--- Ei! mitä viinaa, -- vastasi uusi vieras: -- en välitä viinasta.
-Terve, Pietari Vasiljitsh, -- lisäsi hän vilkaistuaan ympärilleen.
-
--- Terve, Mihiei Mihieitsh, -- vastasi Pietari Vasiljitsh: -- mistä
-Jumala teidät tänne?
-
--- Mistäkö? tietysti kaupungista. En ole niin onnellinen kuin te,
-jotka voitte käydä kaupungissa ilman asioita. Mutta minä holhoojan
-toimissa. Katsokaahan noita herrasia, -- sanoi hän osoittaen
-sormellaan sinne päin, missä syytetty herra istui: -- kaikki hevoseni
-olen aivan pilalle ajanut kaupungin matkoilla. Jospa siitä kerran
-loppu tulisi.
-
--- Mihiei Mihieitshille meidän syvin kunnioituksemme, -- puhui herra,
-joka niin kursailematta oli saanut vastaanottaa uuden kunnianimen.
-
-Mihiei Mihieitsh katsahti häneen.
-
--- Sanohan minulle, ole hyvä, eräs asia, -- alkoi hän pannen kätensä
-ristiin: -- milloin sinut, lopultakin hirtetään?
-
-Herra loukkaantui.
-
--- Mutta pitäisi tosiaan! Eh, heh, tosiaan pitäisi! Hallitus on
-sellaisia kohtaan aivan liian mukaantuvainen -- siinä koko juttu!
-Mitä huolta sinulla on siitä, että olet syytteessä? Ei kerrassaan
-mitään! Yksi seikka vaan, kenties, on kiusallinen: nyt ei sovi --
-haben sie gewesen, -- ja Mihiei Mihieitsh teki kädellään liikkeen
-kuin olisi ollut pyydystävinään jotain ilmasta ja pannut sitten
-povitaskuunsa. -- Voi teitä mitä väkeä olette!
-
--- Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, -- vastasi virkaheitto
-käräjäkirjuri: -- mutta siitä ette haasta mitään, että antavalla
-on vapaus antaa, ottavalla -- ottaa. Sitä paitsi minä en ole siinä
-toiminut omasta alotteestani vaan enemmän on osallisena ollut muuan
-toinen henkilö, kuten jo olen selittänyt...
-
--- Tietysti, -- huomautti pirullisesti Mihiei Mihieitsh. --
-
-Veerotshka tuli huoneeseen tuoden tarjottimella kaksi kuppia kahvia
-lisää. Mihiei Mihieitsh kumarsi hänelle.
-
--- Vielä yksi, -- kehoitti isä.
-
--- Miksi vaivaatte itseänne? -- sanoi hänelle Boris Andrejitsh ottaen
-häneltä kupin.
-
--- Mitä vaivaa tämä on! -- vastasi Veerotshka: -- en tahdo antaa tätä
-tehtävää tarjoilijalle: luulen, että näin maistuu paremmalta.
-
--- Tietysti, teidän kädestänne.
-
-Mutta Veerotshka ei halunnut kuulla tätä mairittelua loppuun, meni
-pois, ja palasi taas hetken kuluttua tuodakseen kahvia Mihiei
-Mihieitshille.
-
--- Mutta oletteko kuulleet, -- alkoi Mihiei Mihieitsh tyhjentäessään
-kuppinsa: -- oletteko kuulleet, että Maora Iilinitshna makaa ilman
-kieltä.
-
-Stepan Petrovitsh pysähtyi ja kohotti päätään.
-
--- Kuten sanottu, -- jatkoi Mihiei Mihieitsh. -- Halvaus. Tehän
-tiedätte, että hän piti syömisestä. Ka, toissapäivänä hän istui
-pöydän ääressä, ja vieraita hänellä oli... Vihannes-keittoa syövät,
-kaksi lautasellista syö ja vielä kolmatta pyytää... yht'äkkiä
-vilkasi taakseen ja sanoo, aivan kiirehtimättä, nähkää: "ottakaa
-keitto, kaikki ihmiset vihreinä istuvat"... niin keikahti tuolilta.
-Riensivät nostamaan, minkä ehtivät, kysyvät, mikä sillä on... Käsillä
-viittaa, mutta kieli ei liikahda. Vielä sanotaan että piirilääkärimme
-siinä kunnosti itsensä... Pystyyn hypähti, ja parkasee: "Lääkäriä
-noutamaan!" Aivan hullaantui. Minkälainen lienee ammatissaan!
-
--- Brau, brau! -- sanoi Barsukov mietteissään.
-
--- Meilläkin on tänään vihanneskeittoa, -- huomautti Veerotshka
-istuessaan nurkkaan tuolin syrjälle.
-
--- Minkä kanssa? Sammenko kanssa? -- kysäsi Mihiei Mihieitsh.
-
--- Sammen ja kuivan kalan selän kanssa.
-
--- Sepä mainiota. Ka, sanotaan, että vihanneskeitto ei ruuaksi
-talvella kelpaisi, koska se syödään kylmänä. Mutta se on tyhjää
-puhetta... Eikö totta, Pietari Vasilitsh?...
-
--- Aivan tyhjää, aivan joutavaa, -- sanoi Pietari Vasilitsh! --
-Täällä huoneessahan on lämmin.
-
--- Varsin lämmin.
-
--- Niin, miksi ei lämpimässä huoneessa voisi syödä kylmää ruokaa? --
-En ymmärrä.
-
--- En ymmärrä minäkään. --
-
-Samaan tapaan jatkui keskustelu kauan. Isäntä ei puuttunut siihen
-juuri ensinkään, vaan puuhaili omissa askareissaan huoneessa.
-Päivällistä syödessä näkyi ruoka kaikille maistuvan, sillä se oli
-hyvää, vaikka yksinkertaisesti valmistettua. Veerotshka istui
-ensimmäisellä paikalla, tarjoili vihanneskeittoa, lähettäen lautaset
-ympäri pöydän ja seurasi silmillään vierasten syöntiä koettaen
-parhaansa mukaan saada selkoa heidän toivomuksistaan. Vjasovnin
-istui hänen vieressään ja katseli herkeämättä häneen. Veerotshka ei
-voinut puhua hymyilemättä, mikä sopi hänelle erinomaisesti. Vjasovnin
-toisinaan kääntyi hänen puoleensa ja kyseli häneltä yhtä ja toista,
--- ei juuri vastauksenkaan vuoksi vaan nähdäkseen hänen kaunista
-hymyään.
-
-Päivällisen jälkeen Mihiei Mihieitsh, Pietari Vasiljitsh ja
-sitten syytteen alainen herra, jonka oikea nimi oli Onufrij
-Ilitsh, istuivat korttipöytään. Mihiei Mihieitsh ei häntä enää
-niin kovasti ahdistanut, vaikka vielä toisinaan laskikin leikkiä
-hänen kustannuksellaan, mikä kenties tapahtui siitä syystä, että
-Mihiei Mihieitsh syödessään otti toisenkin ryypyn viinaa. Korttia
-jaettaessa hän sanoi jo edeltäpäin tietävänsä, että kaikki ässät ja
-valtit joutuvat Onufrij'ille, hänellä kun on sellaiset näpistelijän
-kädet, jotka aina ovat valmiit sekoittamaan väärin ja anastamaan
-parhaat kortit. Mutta tehtyään hänen kanssaan korttilietteen, Mihiei
-Mihieitsh muuttui kokonaan ja alkoi häntä kehua.
-
--- No tietysti sinä olet, sano mitä tahansa, koko hylky mieheksesi,
--- puheli hän hänelle: mutta minä pidän sinusta, jumal'avita, pidän
-kun pidänkin; sentähden, ensinnäkin, että minulla on sellainen
-luonto, ja toiseksi, jos asiaa tarkemmin harkitsee, niin on niitä
-suurempiakin heittiöitä kuin sinä, täytyypä vielä sanoa, että sinä
-sentään olet laadussasi koko mukiinmenevä mies.
-
--- Siinä oli perää siinä puheessa, minkä nyt arvoisilta huuliltanne
-kuulin, Mihiei Mihieitsh, -- vastasi Onufrij Ilitsh, joka tunsi
-kuin nousevansa noista sanoista: -- ihan perujen perää oli siinä;
-tietenkin, vaan vainoamista...
-
--- Ja'a kortit, ja'a kortit, -- keskeytti hänet Mihiei Mihieitsh:
--- ettäkö vainoamista? mitä vainoamista? Kiitä Jumalaasi, ett'et
-istu tällä hetkellä Pugatshovin [Kuuluisa kasakkapäällikkö,
-kapinanjohtaja, joka m.m. esiintyy henkilönä Pushkinin "Kapteenin
-tyttäressä." Suoment. muist.] tornissa, kahleisiin kytkettynä... Ja'a
-kortit.
-
-Ja Onufrij Ilitsh alkoi jakaa, vilkuttaen silmiään ja kastaen
-kiireesti oikean käden sormea pitkän, kapean kielensä päähän.
-
-Mutta Stepan Petrovitsh yhä kulki edes takaisin, ja Boris Andrejitsh
-pysytteli Veeran läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli katkonaista
-(Veera kävi ehtimiseen ulkona) ja niin vähäpätöistä, että olisi
-vaikea ruveta sitä kuvaamaan. Boris Andrejitsh kysyi häneltä,
-ketä naapureita heillä on, matkustaako hän usein pois kotoaan,
-rakastaako hän taloutta. Kysymykseen, mitä hän lukee, hän vastasi:
-"lukisin, mutt'ei ole aikaa!" Ja kun keskustelun kestäessä poika
-tuli ilmoittamaan, että hevoset olivat valjaissa, oli hänestä ikävä
-lähteä, ikävä heretä katselemasta noita hyviä silmiä, tuota kirkasta
-hymyilyä. Jospa Stepan Petrovitshin mieleen olisi juolahtanut
-pyytää heitä jäämään, olisi hän varmasti suostunut. Mutta Stepan
-Petrovitsh ei pyytänyt, ei siksi, ett'ei hän olisi iloinnut uudesta
-vieraastaan, vaan siksi, että hänellä oli sellainen tapa: joka tahtoi
-yöpyä, hän sai kursailematta tilata itselleen vuoteen. Niin tekivät
-Mihiei Mihieitsh ja Onufrij Ilitsh, jopa asettuivat makaamaan samaan
-huoneeseen ja pakisivat kauan yli puolenyön; heidän äänensä kuuluivat
-kumeina seinän läpi; enemmän puhui Onufrij Ilitsh, tai ehkä oikeammin
-kertoi jotakin, vakuutteli jotakin, mutta hänen toverinsa vaan
-äännähti puheen väliin, milloin epäilevästi, milloin rohkaisevasti
-"hm!" Seuraavana aamuna he läksivät ajamaan Mihiei Mihieitshin
-kylään, ja sieltä kaupunkiin, sinnekin yhdessä.
-
-Paluumatkallaan Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh kauan istuivat
-ääneti. Pietari Vasiljitsh nukahti aisakellon yksitoikkoiseen
-nalkutukseen ja reen tasaiseen, tuudittavaan kulkuun.
-
--- Pietari Vasiljitsh! -- sanoi Boris Andrejitsh vihdoin.
-
-Mitä? -- kysyi Pietari Vasiljitsh kuin unesta.
-
--- Miksi ette kysele minulta mitään?
-
--- Mitä tässä nyt olisi kysellä?
-
--- Samaa kuin aina ennenkin -- näillä matkoillamme?
-
--- Veerotshkastako nyt?
-
--- Niin!
-
--- Siinä nyt oli! Pitäisikö minun kysyä, kun tiedän, että hän ei
-teille kelpaa.
-
--- Turhaan te sellaista luulette. Hän miellyttää minua paljon
-enemmän, kuin kaikki teidän Emerentsianne ja Sofia Kirillovnanne.
-
--- Mitä te nyt?
-
--- Sen sanon teille.
-
--- Pyydän, olkaahan nyt! -- onhan hän aivan yksinkertainen
-neitonen. Hyvä emäntä hän kyllä saattaa olla, -- se on selvä; mutta
-tarvitsetteko te sellaista?
-
--- No, miksen? Ehkäpä minä etsinkin juuri sellaista.
-
--- Mutta, Boris Andrejitsh, malttakaa! eihän hän puhu ranskaakaan?
-
-Pietari Vasiljitsh vaikeni.
-
--- Minä en odottanut teiltä sellaista... teiltä, sanon minä...
-varmaankin te laskette leikkiä.
-
--- En ensinkään.
-
--- Jumala teidät sitten yksin tuntenee! Minä olen aina pitänyt häntä
-vaan meikäläiselle miehelle sopivana. Mutta muuten, hän on neitonen,
-joka pystyy mihin tahansa.
-
-Ja Pietari Vasiljitsh korjasi lakkiansa, painoi päänsä tyynyyn ja
-nukahti. Boris Andrejitshin ajatukset vaan yhä asustivat Veerotshkan
-luona. Hänen edessään väikkyi hänen hymyilynsä ja silmiensä iloinen
-lempeys. Yö oli kirkas ja kylmä, lumi välkkyi kuin timanttinen
-hohtovaippa; taivaalla olivat tähdet syttyneet tuikkimaan, pakkanen
-paukkui ja kitisi jalasten alla; puiden oksissa kimalteli jäinen
-kuura. Sellaisina hetkinä mielikuvitus nousee siivilleen. Vjasovnin
-sai kokea sen. Mitä kaikkea hän lieneekään mietiskellyt. Reki viimein
-pysähtyi portaiden eteen. Mutta Veerotshkan kuva ei häipynyt vielä
-silloinkaan hänen mielestään, vaan salaa seurasi häntä unen helmoihin.
-
-Pietari Vasiljitsh, kuten sanottu, oli ihmeissään siitä
-vaikutuksesta, jonka Veerotshka oli Boris Andrejitshiin tehnyt,
-mutta hän ihmetteli vielä enemmän, kun Boris Andrejitsh parin päivän
-kuluttua ilmestyi hänen luoksensa kertoen välttämättä haluavansa
-lähteä Barsukoviin, ja lupasi lähteä yksin, ell'ei Pietari Vasiljitsh
-tulisi mukaan. Pietari Vasiljitsh tietysti oli iloinen ja valmis
-tulemaan, ja niin ystävykset taaskin lähtivät ja viipyivät perillä
-kokonaisen päivän. Kuten ensi kerralla, oli nytkin Barsukovin luona
-muutamia vieraita joita Veera kestitsi kahvilla ja kahvin jälkeen
-hillolla; mutta Vjasovnin puheli hänen kanssaan enemmän kuin
-edellisellä kerralla, ja nimenomaan juuri hänelle. Hän kertoi hänelle
-entisyydestään, Pietarista, matkoistaan, -- sanalla sanoen kaikesta,
-mikä hänen mieleensä juolahti. Hän kuunteli häntä rauhallisesti ja
-tarkkaavasti milloin hymyillen katsellen häntä, mutta hetkeksikään
-unohtamatta emännäntoimia, heti hän nousi, kun huomasi vieraiden
-jotain tarvitsevan, ja läksi itse asiaa toimittamaan. Hänen
-poistuessaan Vjasovnin yhä pysyi liikkumatta paikallaan, ja
-palattuaan Veera istui käsitöineen hänen vierelleen jatkaakseen
-keskustelua. Stepan Petrovitsh, joka kulki huoneessa edestakaisin,
-seisahtui toisinaan heidän eteensä, kuunteli Vjasovnin puheita ja
-sanoi: "brau, brau!" -- ja niin aika kului. Tällä kertaa Vjasovnin
-ja Pietari Vasiljitsh jäivät yöksi ja lähtivät paluumatkalle vasta
-seuraavan päivän illalla... Hyvästellessään Vjasovnin puristi
-Veerotshkan kättä. Veerotshka punastui. Ei kukaan mies ennen sitä
-päivää ollut puristanut hänen kättänsä, mutta hän ajatteli, että niin
-mahtaa Pietarissa olla tapana.
-
-Molemmat ystävät alkoivat usein käydä Stepan Petrovitshin luona,
-erittäinkin Boris Andrejitsh tunsi jo olevansa siellä melkein kuin
-kotonaan. Hän tunsi alituista vetovoimaa sinne. Muutaman kerran hän
-kävi siellä yksinkin. Veerotshka alkoi miellyttää häntä yhä enemmän;
-heidän välilleen syntyi ystävyys. Pietari Vasiljitsh ei enää puhunut
-hänelle Veerasta niinkuin ennen... Mutta eräänä aamuna kun Pietari
-Vasiljitsh oli katsellut häntä jonkun aikaa äänettömänä, sanoi hän:
-
--- Boris Andrejitsh!
-
--- Mitä? -- vastasi Boris Andrejitsh ja punastui hieman itsekään
-tietämättä miksi.
-
--- Mitäkö minä aioin teille sanoa, Boris Andrejitsh... Te katsotte...
-sitä... mutta ei ole hyvä, ja, esimerkiksi, jotain...
-
--- Mitä te oikeastaan tarkoitatte, vastasi Boris Andrejitsh: -- en
-ymmärrä teitä.
-
--- Niin, tarkoitin Veerotshkaa...
-
--- Veerotshkaako?
-
-Ja Boris Andrejitsh punastui vielä enemmän.
-
--- Niin. Suokaa anteeksi, jos olen suora; mutta katson
-velvollisuudekseni ystäväni...
-
--- Mistä te olette tuollaisia keksineet Pietari Vasiljitsh? --
-keskeytti hänet Boris Andrejitsh. -- Veerotshka -- on nainen,
-hieno ja ankara itseään kohtaan, ja meidän välillämme ei ole ollut
-ystävyyttä enempää.
-
--- No, joutavia, Boris Andrejitsh, -- puheli, vuorostaan Pietari
-Vasiljitsh: -- Kuinka sivistyneenä maailmanmiehenä voitte olla ystävä
-vaatimattoman maalaistytön kanssa?
-
--- Taas te sitä samaa! -- Keskeytti toistamiseen Boris Andrejitsh. --
-Miksi te sekoitatte sivistystä tähän asiaan? Sitä minä en ymmärrä?
-
-Boris Andrejitsh hieman suuttui.
-
--- Mutta kuulkaa, -- jatkoi Pietari Vasiljitsh kärsimättömästi, jos
-se on sopimatonta, tahdon vaan sanoa, että teillä kyllä on oikeus
-salata minulta mitä tahdotte, mutta jos aiotte pettää, sanon: minua
-ette petä. Onhan minullakin silmät. Eilinen päivä (he olivat olleet
-yhdessä Stepan Petrovitshin luona) paljasti minulle paljon...
-
--- Mutta, mitä se paljasti juuri teille.
-
--- Sen se minulle paljasti, että te rakastatte häntä. Olettepa
-mustankipeäkin hänen tähtensä.
-
-Vjasovnin vilkasi Pietari Vasiljitshiin.
-
--- No, mutta rakastaako hän minua?
-
--- Sitä en osaa sanoa, mutta olisipa kumma, jos hän ei teitä
-rakastaisi.
-
--- Sentähden, että olen sivistynyt, aioitte kait sanoa?
-
--- Sentähden, ja sentähden, että teillä on hyvä taloudellinen asema.
-No, ja teidän ulkomuotonne on myös miellyttävä. Mutta pääasia on --
-varallisuus.
-
-Vjasovnin nousi ja meni ikkunan luo.
-
--- Mistä te päätätte, että olin mustasukkainen? -- kysyi hän äkkiä
-kääntyen Pietari Vasiljitsh päin.
-
--- Siitä, että te eilen ette olleet tapaisenne, ennenkuin tuo
-tyhjäntoimittaja Karantjev oli matkustanut tiehensä.
-
-Vjasovnin ei vastannut mitään, mutta tunsi ystävänsä puhuvan totta.
-Tämä Karantjev oli huoleton ylioppilas, iloinen kaunosielu, ei
-älytön, mutta toivottomuuteen vajonnut, sortunut. Intohimot olivat
-jo nuorena jäytäneet hänen voimansa, hän jäi liian varhain hoivaa
-vaille. Hänellä oli mustalaisen hurjat kasvot, ja muutenkin hän
-oli mustalaisen näköinen, lauloi ja tanssi kuin mustalainen. Hän
-rakastui kaikkiin naisiin. Veerotshka miellytti häntä suuresti. Boris
-Andrejitsh tutustui häneen Barsukovin luona ja aluksi mieltyi häneen;
-mutta huomattuaan millä kasvojenilmeillä Veerotshka kuunteli häntä,
-alkoivat hänen ajatuksensa Karantjevista muuttua.
-
--- Pietari Vasiljitsh, -- sanoi Boris Andrejitsh, lähestyessään
-ystäväänsä ja asettuen seisomaan hänen eteensä: -- minun täytyy
-tunnustaa, minusta tuntuu kuin olisitte oikeassa. Olen kyllä
-sellaista kauankin tuntenut, mutta te avasitte lopullisesti silmäni.
-Minä en, tosiaankaan, ole välinpitämätön Veerotshkasta; mutta mitäpä
-siitä sitten. Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, emmehän kumpikaan, ei
-hän enkä minä, halua mitään kunniatonta, sitä paitsi, sanoinhan sen
-jo teille, en ole huomannut hänen puoleltaan mitään myötätuntoisuuden
-oireita minua kohtaan.
-
--- Yhä samaa, -- vastasi Pietari Vasiljitsh: -- viekkaudessa väkevä.
-
-Boris Andrejitsh vaikeni.
-
--- Mitä minun on tehtävä, Pietari Vasiljitsh?
-
--- Mitäkö? Lakata kulkemasta.
-
--- Niinkö arvelette?
-
--- Tietysti... Ettehän aio naida häntä! Vjasovnin vaikeni taaskin.
-
--- Niin, miksi ei voisi vaikkapa naidakin? -- huudahti hän vihdoin.
-
--- Siksi, Boris Andrejitsh, johan sen sanoin: hän ei ole teidän
-vertaisenne.
-
--- Sitä en saata huomata.
-
--- Mutta, jos ette näe, niin tehkää kuin tahdotte. Sittepähän näette.
-Minä en ole teidän holhoojanne.
-
-Ja Pietari Vasiljitsh alkoi täyttää piippuaan. Boris Andrejitsh istui
-ikkunan luo ja vaipui ajatuksiinsa.
-
-Pietari Vasiljitsh ei häirinnyt häntä, vaan rauhallisesti puhalteli
-savupilviä ilmaan. Vihdoin Boris Andrejitsh nousi ja tavallista
-kiihtyneempänä käski valjastamaan hevoset.
-
--- Mihin sinä nyt? -- kysyi Pietari Vasiljitsh.
-
--- Barsukoviin, -- vastasi Boris Andrejitsh lyhyesti.
-
-Pietari Vasiljitsh hämmästyi.
-
--- Tulenko mukaan, vai kuinka?
-
--- Ei, Pietari Vasiljitsh; tahtoisin tänään lähteä yksin. Tahdon
-selvittää välini Veeran kanssa.
-
--- Kuten tahdotte.
-
--- Kas niin, -- sanoi hän itselleen, saatettuaan Boris Andrejitshin
-ovelle, -- kuten sanottu, leikistä tuli tosi... Mutta kaikki on sulaa
-hullutusta, -- lisäsi hän, asettuen mukavasti sohvalle.
-
-Saman päivän iltana Pietari Vasiljitsh odottamatta ystävänsä
-palaamista oli juuri rupeamaisillaan makuulle, kun ovi yht'äkkiä
-aukeni ja huoneeseen syöksyi lumisena Boris Andrejitsh heittäytyen
-ystävänsä kaulaan.
-
--- Ystäväni, Pietari Vasiljitsh, onnittele minua! -- huudahti hän,
-sinutellen ystäväänsä ensi kertaa: -- hän on suostunut ja ukko
-myöskin... Kaikki on jo suoritettu!
-
--- Kuinka, mitä? -- mörähti hämmästyneenä Pietari Vasiljitsh.
-
--- Minä menen naimisiin!
-
--- Veerotshkan kanssa.
-
--- Hänen... Kaikki on päätetty ja sovittu.
-
--- Se on mahdotonta!
-
--- No, mikä mies sinä olet!... Et usko, kun selvästi sanotaan.
-
-Pietari Vasiljitsh pani kiireesti tohvelit paljaaseen jalkaansa,
-heitti hartioilleen viitan ja huudahti:
-
--- Makedonia, teetä! -- lisäten: -- Koska asia jo on päätetty, ei se
-enää puhumisesta parane. Antakoon Jumala teille onnea ja menestystä!
-Mutta kerro minulle, ole hyvä, kuinka se tapahtui?
-
-Ja juuri siitä hetkestä aikain molemmat ystävät alkoivat sinutella
-toisiaan, mikä ei milloinkaan ennen ollut tapahtunut.
-
--- Aivan mielelläni, -- vastasi Vjasovnin ja alkoi kertoa.
-
-Ja todellakin, katsokaamme, kuinka kaikki tämä tapahtui.
-
-Kun Boris Andrejitsh tuli Stepan Petrovitshin luo, ei tämän luona,
-vastoin tavallisuutta, ollut ainoatakaan vierasta, eikä hän
-itse kulkenut edestakaisin, vaan istui voltaire-tuolissaan: hän
-voi pahoin. Hän ei puhunut senvuoksi sanaakaan, mutta nyökkäsi
-ystävällisesti päätään Vjasovninille, kun tämä astui huoneeseen,
-osoitti pöytää, jolla oli viinaa ja sakuskaa, sitten Veeraa ja sulki
-silmänsä. Vjasovnin ei muuta halunnutkaan; hän istui Veerotshkan
-luo ja alkoi hänen kanssaan puoliääneen puhella. Puhuivat Stepan
-Petrovitshin terveydestä.
-
--- Minua aina kammoksuttaa, kun hän tulee pahoinvoivaksi, -- sanoi
-Veerotshka. Hän on sellainen: ei valita, ei pyydä mitään, ei
-sanaakaan sano. Ei sano, vaikka tuntee sairastuvansa.
-
--- Ja te rakastatte häntä suuresti? -- kysyi Vjasovnin.
-
--- Ketä? Isääkö? Niin, yli kaiken koko maailmassa. Jumala varjelkoon,
-jos hänelle jotain tapahtuisi. Minä, varmaankin, kuolisin.
-
--- Siis, ette voi mitenkään hänestä erota?
-
--- Erota? Miksi erota?
-
-Boris Andrejitsh katsoi häneen.
-
--- Neitonen ei saa koko ikäänsä elää vanhempainsa talossa.
-
--- Kah! Mikä teille nyt pälkähti päähän... No, siihen nähden voin
-olla levollinen... Kuka minusta huolisi?...
-
--- "Minä!" oli Boris Andrejitsh vähällä vastata, mutta hillitsi
-kielensä.
-
--- Mitä te nyt kävitte noin miettimään? -- kysyi hän katsoen Boris
-Andrejitshiin lempeästi hymyillen, kuten tavallisesti.
-
--- Minä mietin, -- vastasi hän, minä mietin... että... -- Mutta
-sitten hän yht'äkkiä muutti äänensä ja kysyi, oliko Veera kauan ollut
-tuttu Karantjevin kanssa.
-
--- Minä en todellakaan muista... Niitä on aina kulkenut niin paljon
-isän luona. Muistaakseni hän tuli meille ensi kerran viime vuonna.
-
--- Sanokaa: pidättekö hänestä?
-
--- En, -- vastasi Veerotshka mietittyään hetkisen.
-
--- Miksi ei?
-
--- Hän on niin likainen, -- vastasi Veera suoraan. -- Muuten hän
-kyllä saattaa olla hyvä ihminen, ja laulaa kauniisti... sydän ihan
-lämpenee, kun hän laulaa.
-
--- Niinkö? sanoi Vjasovnin ja, vaiettuaan hetken lisäsi: -- kenestä
-te sitten pidätte?
-
--- Monestakin, -- esimerkiksi teistä.
-
--- Mehän olemmekin ystäviä, sehän on tunnettu asia. Mutta ettekö pidä
-kestään enemmän kuin minusta.
-
--- Kylläpä te olette utelias.
-
--- Mutta te olette kovin kylmä.
-
--- Kuinka niin? kysyi Veerotshka, naivisti.
-
--- Kuulkaa... -- alkoi Vjasovnin sanoa. Mutta samassa Stepan
-Petrovitsh kääntyi, nojatuolissaan.
-
--- Kuulkaa, -- jatkoi hän tuskin kuuluvasti, ja tunsi valtimon
-tykyttävän: -- minulla on teille jotain hyvin tärkeää sanottavana...
-mutta ei täällä.
-
--- Missä sitten?
-
--- Vaikkapa viereisessä huoneessa.
-
--- Mitä kummia? -- kysyi Veerotshka: -- varmaankin joku salaisuus.
-
--- Niin, salaisuus.
-
--- Salaisuusko, -- ihmetteli Veerotshka uudelleen ja läksi viereiseen
-huoneeseen.
-
-Vjasovnin seurasi häntä kuin kuumeessa.
-
--- No, mitä sitten? -- kysyi Veera uteliaana.
-
-Boris Andrejitsh olisi tahtonut puhua asiaa etäältä; mutta kun hän
-katsoi noihin nuoriin kasvoihin, joilla väikkyi tuttu, rakas hymyily,
-kun hän katsoi noihin kirkkaisiin silmiin, joista häntä kohtasi
-lempeä, suora hyvyys, ei hän osannut muuta kuin aivan koruttomasti
-kysyä:
-
--- Veera Stepanova, tahdotteko tulla vaimokseni?
-
--- Mitä? -- kysyi Veerotshka, kuin säikähtyen ja punastui korviaan
-myöten.
-
--- Tahdotteko te tulla minun vaimokseni? -- toisti Vjasovnin
-konemaisesti.
-
--- Minäkö... minä, en tiedä todellakaan, en odottanut... se tuli
-niin... -- tapaili Veera, etsien tukea ikkunanlaudasta, sillä hän
-tunsi kuin kaatuvansa, -- sitten hän yht'äkkiä syöksyi ulos ja
-kiiruhti omaan makuusuojaansa.
-
-Boris Andrejitsh seisoi hetken aikaa paikallaan ja kokonaan hämillään
-palasi takaisin huoneeseensa. Pöydällä oli numero "Moskovan
-sanomia". Hän otti sen ja istui katselemaan sen rivejä vähääkään
-ajattelematta mitä luki ja ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut.
-Neljännestunti kului häneltä siinä mielentilassa. Mutta sitten kuului
-takaa kevyttä kahinaa, ja katsomatta taakseen hän tunsi Veeran
-lähestyvän.
-
-Kului vielä hetkinen. Hän katsoi hieman syrjään lehdestään. Veera
-istui akkunan luona selin, hän näytti kalpealta. Viimein Boris
-Andrejitsh rohkaisi mielensä, nousi, meni hänen luoksensa ja istui
-tuolille hänen vierelleen...
-
-Stepan Petrovitsh istui liikkumatta nojatuolissaan pää selkäimen
-varassa.
-
--- Suokaa anteeksi, Veera Stepanova, -- alkoi Vjasovnin hieman
-vaivalloisesti, -- tein väärin alkaissani niin odottamatta... ja
-sitäpaitsi -- aiheettomasti...
-
-Veerotshka ei vastannut mitään.
-
--- Mutta kun se nyt kerran niin tapahtui, -- jatkoi Boris Andrejitsh:
--- niin tahtoisin tietää minkä vastauksen...
-
-Veera loi silmänsä alas; hänen poskensa punottivat.
-
--- Veera Stepanova, yksi sana.
-
--- Minä, todellakaan, en tiedä, -- alkoi hän: Boris Andrejitsh... Se
-riippuu isästä...
-
--- Etkö ole terve? -- kuului äkkiä Stepan Petrovitshin ääni.
-
-Veerotshka vavahti ja nosti äkkiä päänsä. Stepan Petrovitshin silmät
-alkoivat tuijottaa ja ilmaista levottomuutta. Veera meni hänen
-luokseen.
-
--- Te kysyitte jotain minulta, isä? Stepan Petrovitsh katsoi häneen
-tiukasti.
-
--- Olethan terve? -- kysyi hän vielä kerran.
-
--- Tietysti, kuinka _te_ voitte?
-
--- Brau, brau, -- puhui hän hiljaa sulkien taas silmänsä.
-
-Veerotshka lähti ovelle päin, Boris Andrejitsh pidätti hänet.
-
--- Sanokaa minulle ainakin, saanko puhua isänne kanssa?
-
--- Kuten suvaitsette, -- kuiskasi hän: -- mutta, Boris Andrejitsh,
-minusta tuntuu, etten ole teidän vertaisenne.
-
-Boris Andrejitsh olisi tahtonut ottaa häntä kädestä; mutta hän väisti
-ja meni ulos.
-
-"Kummallista! -- ajatteli hän: -- hän haastaa aivan samaa kuin
-Krupitsyn."
-
-Jäätyään kahdenkesken Stepan Petrovitshin kanssa, Boris Andrejitsh
-päätti vakaasti keskustella hänen kanssaan äänekkäämmin, ja,
-mahdollisuuden mukaan, valmistaa häntä odottamattomaan ehdotukseensa;
-mutta aikeen toteuttaminen näytti tällä kertaa vaikeammalta, kuin
-Veeran kanssa. Stepan Petrovitsh oli hiukan kuumeessa. Hän näytti
-milloin vaipuvan mietteisiinsä milloin uinailevan, ja epämielellään
-vastasi kysymyksiin ja huomautuksiin, joiden avulla Boris Andrejitsh
-toivoi kauttarantain pääsevänsä keskustelun ydinkysymykseen... Toisin
-sanoen, kun Boris Andrejitsh huomasi että kaikki hänen yrityksensä
-raukenevat tyhjiin, päätti hän käydä suoraan asiaan.
-
-Muutaman kerran hän kokosi voimansa, valmistautuakseen puhumaan,
-mutta pysähtyi, eikä saanut sanaakaan sanotuksi.
-
--- Stepan Petrovitsh, -- alkoi hän vihdoin: -- aion tehdä teille
-ehdotuksen, joka tulee suuresti teitä hämmästyttämään.
-
--- Brau, brau, -- sanoi Stepan Petrovitsh rauhallisesti.
-
--- Sellaisen ehdotuksen, joka on teille aivan odottamaton.
-
-Stepan Petrovitsh aukasi silmänsä.
-
--- Mutta älkää vaan suuttuko minuun, pyydän...
-
-Stepan Petrovitshin silmät aukenivat vielä suuremmiksi.
-
--- Minä... minä aion pyytää teidän tyttärenne, Veera Stepanovnan
-kättä...
-
-Stepan Petrovitsh kohosi voltaire-tuolissaan korkeammalle...
-
--- Mitä? kysyi hänkin ja hänen kasvonsa saivat aivan saman ilmeen
-kuin Veeran äsken.
-
-Boris Andrejitshin oli pakko uudistaa esityksensä.
-
-Stepan Petrovitsh kiinnitti silmänsä Vjasovniniin ja katseli häntä
-kauan ääneti, niin että Vjasovninista lopulta alkoi tuntua tukalalta.
-
--- Tietääkö Veera? -- kysäsi Stepan Petrovitsh.
-
--- Minä puhuin asian Veera Stepanovnalle, ja hän salli minun kääntyä
-teidän puoleenne.
-
--- Juuri äskenkö puhuitte?
-
--- Niin, juuri nyt.
-
--- Odottakaa, -- pyysi Stepan Petrovitsh ja meni ulos.
-
-Boris Andrejitsh jäi yksin ukon huoneeseen. Jäykistyneenä katsoi
-hän milloin seiniin, milloin lattiaan, kunnes vihdoin kuului
-kavionkopsetta ulkoa, portaiden luota, eteisen oveen kolkutettiin, ja
-jykeä ääni kysyi: "Kotonako?" Kuului askeleita, ja huoneeseen astui
-tuttavamme Mihiej Mihieitsh.
-
-Boris Andrejitsh oli aivan pyörtyä harmista.
-
--- Kylläpä täällä on kuuma! -- huudahti Mihiej Mihieitsh ja istua
-mäiskäytti sohvaan. - Ahaa, päivää! Mutta missä on Stepan Petrovitsh?
-
--- Hän meni ulos, kohta tulee.
-
--- Kova pakkanen tänään, -- huomautti Mihiej Mihieitsh, ja kaasi
-viinaa lasiin. Minä tulen taaskin kaupungista.
-
--- Kaupungistako? -- vastasi Vjasovnin, vaivoin hilliten
-mielenkuohuaan.
-
--- Kaupungista tietysti, -- toisti Mihiej Mihieitsh: -- ja yhä saman
-roiston, Onufreij'in tähden. Voitteko ajatella? Sanon teille sen,
-hän on roisto, roisto joka tapauksessa. Ei tässä jouda muuta kuin
-kuleksimaan hänen kanssaan maita mantereita. En tosiaan ymmärrä, mitä
-poliisi odottaa. Viimein saa hänen tähtensä kulkea maailman ympäri,
-Jumala nähköön!
-
-Stepan Petrovitsh tuli huoneeseen.
-
-Mihiej Mihieitsh alkoi kertoa hänelle retkistään Onufreij'n kanssa.
-
--- Miks'ei kukaan kurista häntä, -- huudahti hän.
-
--- Kuristako, -- matki Stepan Petrovitsh ja oli aivan menehtyä
-nauruunsa.
-
-Mihiej Mihieitshiäkin alkoi naurattaa katsellessaan Stepan
-Petrovitshiä, ja hän sanoi toistamiseen: "tosiaankin, hänet sietäisi
-kuristaa hengiltä", mutta kun Stepan Petrovitsh viimein kellistyi
-sohvalle suonenvetoiseen naurunkohtaukseen, niin Mihiej Mihieitsh
-kääntyi Boris Andrejitshiin ja sanoi levitellen käsiään:
-
--- Katsokaas, hän on aina sellainen: naurahtaa yht'äkkiä, mille, sen
-tietää Jumala. Sellainen on hänen julkea tapansa.
-
-Veerotshka tuli huoneeseen kuin ahdistettuna, silmät punaisina.
-
--- Isä ei ole tänään oikein terve, -- huomautti hän puoliääneen
-Mihiej Mihieitshille.
-
-Mihiej Mihieitsh nyökkäsi päällään ja pani suuhunsa palasen juustoa.
-Lopulta Stepan Petrovitsh vaikeni, nousi huokaisten ja alkoi kävellä
-huoneessa edestakaisin. Boris Andrejitsh väitteli hänen katseitaan ja
-istui kuin neuloilla. Mihiej Mihieitsh alkoi taas panetella Onufrij
-Ilitshiä.
-
-Istuttiin pöytään. Pöydässäkin oli Mihiej Mihieitsh koko ajan yksin
-äänessä. Vihdoin, kun ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi, otti Stepan
-Petrovitsh Boris Andrejitshiä kädestä ja vei hänet vaieten toiseen
-huoneeseen.
-
--- Oletteko te hyvä ihminen? -- kysyi hän, katsoen häntä silmiin.
-
--- Olen rehellinen ihminen, Stepan Petrovitsh, -- vastasi Boris
-Andrejitsh: -- sen voin vannoa, -- ja rakastan teidän tytärtänne.
-
--- Rakastatteko? oikeinko?
-
--- Rakastan ja tahdon ansaita hänen rakkautensa.
-
--- Etteköhän kyllästy? -- kysyi taaskin Stepan Petrovitsh.
-
--- En milloinkaan!
-
-Stepan Petrovitshin kasvoilla värähteli tuskallinen ilme, ne aivan
-kuin kutistuivat kokoon.
-
--- No, katsokaa... Jos rakastatte... niin suostun.
-
-Boris Andrejitsh aikoi syleillä häntä, mutta hän sanoi:
-
--- Myöhemmin... hyvä.
-
-Hän kääntyi seinään päin. Boris saattoi huomata, että hän itki.
-
-Stepan Petrovitsh hieroi silmiään, seisoen yhä selin, sitten hän meni
-työhuoneeseensa Boris Andrejitshin ohi ja katsomatta häntä kasvoihin,
--- puhui hymyten kuten tavallisesti:
-
--- Olkaa hyvä, tänään ei enää tarvitse... huomenna... kaikki... mitä
-tarvitaan...
-
--- Hyvä, hyvä, -- vastasi Boris Andrejitsh, ja, mennessään hänen
-jälessään huoneeseen, vaihtoi ymmärtävän silmäyksen Veeran kanssa.
-
-Hän oli iloisten, mutta samalla sekavien tunteiden vallassa. Hän
-ei malttanut enää viipyä kauan Stepan Petrovitshin luona, Mihiej
-Mihieitshin seurassa; hänen täytyi välttämättä päästä lähtemään, --
-ja sitä paitsi tunsi hän nyt tarvitsevansa Pietari Vasiljitshiä.
-Hän lähti, luvattuaan seuraavana päivänä uudistaa käyntinsä.
-Hyvästellessään Veerotshkan kanssa eteisessä hän suuteli hänen
-kättänsä. Veera katsoi häntä silmiin.
-
--- Hyvästi huomiseen, -- sanoi Boris Andrejitsh.
-
--- Hyvästi, -- vastasi neitonen hiljaa.
-
--- Arvaappas, Pietari Vasiljitsh, -- puheli Boris Andrejitsh,
-lopetettuaan kertomuksensa ja astuessaan edestakaisin hänen
-makuusuojansa lattiaa: -- mikä ajatus on pälkähtänyt päähäni: minkä
-tähden nuori mies ei useinkaan mene naimisiin? Sentähden, ett'ei
-hän tahdo orjuuttaa elämäänsä; hän ajattelee: mikäpä kiire minulla
-on? vielähän tässä on aikaa, ehkä tulee parempiakin tilaisuuksia;
-mutta asia päättyy, tavallisesti, joko niin, että hän tulee liian
-vanhaksi, tai nai ensimäisen, jonka tapaa, se on kaikki seuraus
-itserakkaudesta ja ylpeydestä. Jos Jumala on lähettänyt tiellesi
-armaan ja hyvän neitosen, niin älä päästä tilaisuutta käsistäsi,
-vaan tule onnelliseksi äläkä turhia oikuttele. Veerotshkaa parempaa
-vaimoa en löydä; ja jos häneltä puuttuu jotain kasvatukseen nähden,
-niin on minun asiani korjata se. Hän on hieman flegmaattinen
-esiintymiseltään, mutta se ei ole onnettomuus -- päinvastoin! Kas
-siitä näet, miksi minä tein kiirettä. Sinähän minua yllytit naimaan.
-Ja jos minä olen erehtynyt, -- lisäsi hän, seisahtuen ja arveltuaan
-hiukan, jatkoi: -- onnettomuus ei ole suuri sittenkään! minun
-elämästäni ei kuitenkaan enää mitään tule.
-
-Pietari Vasiljitsh kuunteli ystäväänsä äänettömänä unohtamatta särpiä
-lasistaan huonoa teetä, jota uuttera Makedonia oli parhaansa mukaan
-keittänyt.
-
--- Miksi istut tuppisuuna? -- kysyi vihdoin Boris Andrejitsh,
-seisahtuen hänen eteensä. -- Enkö puhu totta? Vai mitä sanot?
-
--- Olet jo asian esittänyt, -- vastasi Pietari Vasiljitsh kangertaen:
--- isä on antanut siunauksensa, tytär ei ole vastustanut, mitä
-siitä siis enää maksaa puhua. Ehkäpä on kaikki onneksi. Nyt on aika
-ajatella häitä, eikä viisastella; ja aamu on iltaa viisaampi...
-Puhutaan huomenna, niinkuin asiat vaativat.
-
--- Syleile minua, onnittele, -- vastasi Boris Andrejitsh: -- ka, mikä
-oletkaan!
-
--- Syleilenpä vielä syleiltyänikin, varsin kernaasti.
-
-Ja Pietari Vasiljitsh syleili Boris Andrejitshiä.
-
--- Antakoon Jumala sinulle kaikkea tämän maailman hyvyyttä!
-
-Ystävät erosivat.
-
-"Kaikki vaan sentähden, -- sanoi Pietari Vasiljitsh itselleen ääneen
-maattuaan jonkun aikaa vuoteellaan ja kääntyen toiselle kyljelle, --
-kaikki tämä on vaan siitä, ettei jäänyt palvelemaan sotaväkeen! On
-tottunut elämään oman päänsä mukaan mistään muusta välittämättä."
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kuukauden kuluttua Vjasovnin ja Veerotshka menivät naimisiin.
-Vjasovnin nimenomaan vaati, että häitä ei enää siirrettäisi. Pietari
-Vasiljitsh oli hänen sulhaspoikanaan. Koko ensi kuun kuluessa
-Vjasovnin joka päivä kävi Stepan Petrovitshiä tervehtimässä; hänen
-ja Veerotshkan suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta: Veerotshka
-kävi ujommaksi hänen seurassaan, siinä kaikki. Hän toi Veerotshkalle
-"Jurij Miloslavskij'n" ja itse luki hänelle muutamia lukuja. Tämä
-Sjakoskinin romaani miellytti häntä; mutta lopetettuaan sen hän ei
-pyytänyt toista. Karantjev kävi jonkun kerran katsomassa Veerotshkaa,
-joka nyt oli toisen morsian, ja, täytyy tunnustaa, tuli juoneena,
-katseli häntä aivan kuin olisi tahtonut jotain sanoa, mutta jätti
-sanomatta. Häntä pyydettiin laulamaan ja hän lauloi erään alakuloisen
-laulun, sitten vielä toisen reippaan, heitti kitaran sohvalle, sanoi
-hyvästit kaikille, istui rekeen ja asettui suulleen heinille maata
-alkaen itkeä uikuttaa, kunnes nukkui sikeään uneen.
-
-Häitten edellisenä päivänä Veerotshka oli surullinen, ja Stepan
-Petrovitshin mieli oli masentunut. Hän toivoi Boris Andrejitshin
-suostuvan muuttamaan heille asumaan, mutta tämä ei maininnut
-sanaakaan siitä, päinvastoin hän ehdotti, että Stepan Petrovitsh
-asettuisi joksikin ajaksi hänen luokseen. Ukko kieltäytyi: hän
-oli tottunut omaan huoneeseensa. Veerotshka lupasi käydä häntä
-tervehtimässä ainakin kerran viikossa, johon lupaukseen vanhus
-vastasi surullisesti: "brau brau!"
-
-Ja niin Boris Andrejitsh alkoi elää naineena miehenä. Ensi aikoina
-kaikki sujui mainiosti. Veerotshka, erinomaisena emäntänä pani koko
-talon hyvään kuntoon. Boris Andrejitsh ihaili hänen tyyntä, mutta
-huolellista toimeliaisuuttaan, rakasti katsella, kuinka selvästi ja
-hellävaroen hän kaikkia kohteli ja opasteli. Hän kutsui Veerotshkaa
-"pieneksi hollantilaisekseen" eikä väsynyt yhä uudelleen kertomasta
-Pietari Vasiljitshille onnestaan Huomattakoon samalla, että Pietari
-Vasiljitsh hääpäivästä alkain ei käynyt lainkaan niin usein Boris
-Andrejitshin luona, kuin ennen, eikä istunut enää niin kauan kuin
-ennen, vaikka Boris Andrejitsh, vastaanotti hänet aivan yhtä
-ystävällisesti kuin nuorenamiehenä ja vaikka Veerotshka hänestä
-paljon piti.
-
--- Sinun elämäsi ei ole enää sama, -- puheli hän Vjasovninille, joka
-ystävällisesti nuhteli häntä aiheettomasta kylläytymisestä: -- sinä
-olet nainut, minä naimaton. Minä voin häiritä.
-
-Ensimmältä Vjasovnin ei vastustanut häntä; mutta vähitellen hän
-huomasi kotoisen elämänsä käyvän ikäväksi ilman Krupitsyniä. Boris
-Andrejitsh ei syyttänyt siitä vaimoansa, sillä hänestä ei ollut
-mitään vaivaa; päinvastoin, hän toisinaan sai kokonaan jäädä
-omiin hoteisiinsa, jopa kului monta aamukautta perätysten niin,
-ett'ei sanaakaan vaihdettu, vaikka Boris Andrejitsh lähettikin
-hänelle alituiseen tyytyväisiä, helliä silmäyksiä, ja joka kerta
-kun Veerotshka kulki hänen ohitsensa kevyttä, notkuvaa käyntiään,
-sieppasi kiinni ja suuteli kättä saaden aina vastineeksi hellän
-hymyilyn. Tämä hymyily oli sama, joka aina oli hänen rakkautensa
-uudeksi virittänyt; mutta riittikö se yksin siihen?
-
-Heidän välillään oli liian vähän yhteistä, ja hän alkoi sitä aavistaa
-ja aprikoida.
-
-"Ei siitä pääse mihinkään, minun vaimollani on kovin vähän
-edellytyksiä", -- arveli Boris Andrejitsh kerran itsekseen sohvalla
-kädet ristissä istuessaan.
-
-Nyt kaikuivat hänen sielussaan entistä selvemmin Veerotshkan
-kosimispäivänä lausumat sanat: "Minä en ole teidän vertaisenne!"
-
-"Jospa olisin joku saksalainen saivartaja tahi oppinut toukka, --
-niin nivoi hän edelleen ajatustensa säikeitä: -- tahi jos minulla
-olisi alinomainen toimi, joka tohinaansa nielisi enimmät aikani,
-niin olisi moinen vaimo ollut oiva löytö, mutta nyt! Enköhän ole
-erehtynyt?..." Tämä viime ajatus oli kiusallisempi, kuin hän oli
-odottanut.
-
-Kun Pietari Vasiljitsh samana aamuna oli sattunut heille ja pelännyt
-häiritsevänsä, ei hän enään voinut pidättäytyä huudahtamasta:
-
--- Ole hyvä! Sinä et vähääkään häiritse meitä, päinvastoin on meillä
-molemmilla sinun täällä ollessasi hauskempi... -- hän oli vähällä
-sanoa: helpompi. -- Ja niin todellakin oli.
-
-Boris Andrejitsh keskusteli mielellään Pietari Vasiljitshin kanssa,
-mieluimmin siihen tapaan kuin he olivat haastelleet ennen häitä;
-Veerotshkakin osasi puhella hänen kanssaan, mutta miestään hän
-suuresti kunnioitti, ja tunsi itsensä hänen seurassaan sidotuksi
-tietämättä mitä milloinkin sanoa hänelle, ja osaamatta huvittaa
-häntä...
-
-Sitä vastoin Veerotshka huomasi miehensä Vasiljitshin seurassa
-viihtyvän ja vilkastuvan. Lopulta kävi niin, että Pietari Vasiljitsh
-tuli aivan välttämättömäksi henkilöksi Boris Andrejitshin talossa.
-Veerotshkaa hän rakasti kuin omaa tytärtään; ja kuinka olisi
-saattanut olla rakastamatta niin herttaista olentoa. Kun Boris
-Andrejitsh, inhimillisessä heikkoudessaan, uskoi hänelle, kuin
-ystävälle, salaiset ajatuksensa ja surunsa, niin Pietari Vasiljitsh
-ankarasti soimasi häntä kiittämättömäksi ja luetteli hänelle kaikki
-Veerotshkan ansiot, ja kerran vastaukseksi Boris Andrejitshin
-huomautukseen, että kerranhan hänkin, Pietari Vasiljitsh, oli pitänyt
-heitä sopimattomina toisilleen, tämä vastasi, että Boris Andrejitsh
-ei ansainnut häntä.
-
--- Minä en ole tavannut hänessä mitään, -- mutisi Boris Andrejitsh.
-
--- Kuinka et ole mitään tavannut? Etköhän ole odottanut häneltä
-jotain tavatonta? Sinun pitäisi myöntää tavanneesi hänessä oivan
-puolison. Siinä kaikki!
-
--- Onhan se totta, -- vastasi Vjasovnin hätäisesti.
-
-Vjasovninin talossa kaikki meni entistä menoaan -- rauhallisesti
-ja hiljaisesti, sillä Veerotshkan kanssa ei voinut riidellä --
-eikä minkäänlaista erimielisyyttäkään tullut kysymykseen heidän
-kesken; mutta sisällinen hajanaisuus tuntui sittenkin kaikessa.
-Ihmisen koko olennossa tuntuu sisäisen, näkymättömän haavan
-vaikutus. Veerotshkalla ei ollut tapa valittaa; eikä hän edes
-ajatuksissaan syyttänyt Vjasovninia mistään; hänelle ei johtunut
-mieleenkään, että elämä olisi jossain suhteessa tukalaa hänelle
-yhdessä Boris Andrejitshin kanssa. Stepan Petrovitsh hyväili häntä
-kuin surkutellen ja katsoi surullisesti hänen silmiinsä aina kun hän
-kävi hänen luonaan, -- hän ei kysynyt Veerotshkalta mitään, mutta
-huokaili kulkien huoneessa edestakaisin, eikä hän hokenut enää niin
-huolettomasti ja reippaasti "brau, brau!" Tyttärestään eroitettuna
-hän yht'äkkiä kuin kuihtui ja kalpeni. Pietari Vasiljitshiltakaan
-ei jäänyt Veerotshkan sisäinen sieluntila huomaamatta. Veerotshka
-ei vaatinut, että miehensä olisi ollut hänen seurastaan huvitettu,
-ei edes, että hän olisi puhellut hänen kanssaan, häntä vaan vaivasi
-ajatus olla miehelleen taakaksi. Pietari Vasiljitsh tapasi hänet
-kerran seisomassa pää seinään päin käännettynä. Kuten isänsä, jota
-hän monessa suhteessa muistutti, ei hänkään voinut muille näyttää
-kyyneleitään, vaan käänsi itkien kasvonsa piiloon, silloinkin
-kun oli yksin huoneessa... Pietari Vasiljitsh kulki hiljaa hänen
-ohitsensa, eikä antanut hänen vähääkään huomata, että hän ymmärsi,
-miksi Veerotshka oli kääntynyt seinään päin. Sen sijaan hän ei
-jättänyt Vjasovninia rauhaan. Tosin hän ei kertaakaan sanonut
-noita kiusottavia, hyödyttömiä ja itsetyytyväisiä sanoja: "johan
-minä sen sinulle aikaa sitten sanoin!" -- noita sanoja, joiden
-tiedämme pääsevän parhaimpienkin ihmisten huulilta katkerimman
-säälin hetkellä. Mutta hän ahdisti Boris Andrejitshiä nuhteillaan,
-huomatessaan hänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä, vielä
-siihen määrin, että Boris Andrejitsh kerran juoksi Veerotshkan luo
-ja hätääntyneenä katseli häntä ja puheli hänen kanssaan hetken.
-Veerotshka loi häneen lempeän katseen ja vastasi niin rauhallisesti,
-että hän meni pois tuntien olevansa syvästi järkytetty Pietari
-Vasiljitshin nuhteesta, ja hyvillään ainoastaan siitä että Veerotshka
-ei mitään huomannut... Niin meni talvi menojaan.
-
-Sellaiset suhteet eivät voi kauan jatkua: ne joko päättyvät eroon tai
-muuttuvat, harvoin parempaan päin...
-
-Boris Andrejitsh ei muuttunut äreäksi eikä tylyksi, kuten on
-tavallista silloin, kun ihminen tuntee olevansa huonolla tolalla,
-ei hän myöskään käynyt pilkalliseksi eikä pisteliääksi, jommoiseksi
-usein viisaatkin ihmiset saattavat muuttua. Hän ei edes tullut
-miettiväiseksi, vaan hänen aivoihinsa hiipi yksi ainoa ajatus: mitä
-jos lähtisi johonkin, -- tietysti vaan ajaksi.
-
-"Matkustaa!" vakuutti hän noustessaan aamulla. "Matkustaa!" kuiskasi
-hän asettuessaan levolle illalla: siinä sanassa oli hänelle omituinen
-tenhovoima. Hän koetti ajatella huvimatkaa Sofia Kirillovnan luo,
-mutta tämän kaunopuheisuus ja hajamielisyys, hänen hymyilynsä ja
-liikkeensä tuntuivat liian tympeiltä. "On se toisellaista kuin
-Veerotshka!" ajatteli hän kuvitellen mielessään tuota koreilevaa
-leskeä, ja kuitenkaan ajatus lähteä Veerotshkan luota ei jättänyt
-häntä...
-
-Lähestyvän kevään henkäys, -- kevään joka kutsuu ja houkuttelee
-muuttolinnutkin merien takaa, kiehtoi hänet ja haihdutti viimeisetkin
-epäilykset hänen mielestään. Hän matkusti Pietariin jollekin muka
-tärkeälle ja kiireelliselle asialle, josta ei ollut aikaisemmin
-sanaakaan maininnut... Erotessaan Veerotshkasta hän yht'äkkiä tunsi
-sydämensä kuin pakahtuvan ja verta vuotavan: sääliksi kävi hiljaista,
-hyvää vaimoa, kyyneleet kiertyivät hänen silmistään ja kostuttivat
-Veerotshkan valkeaa otsaa, jota hänen huulensa koskettivat... "Pian,
-pian tulen takaisin, ja kirjoitan aivan ensi tilassa, -- vakuutti
-hän, -- sydänkäpyseni!" ja jätettyään hänet Pietari Vasiljitshin
-huostaan, istui rattaille, kiihtyneenä ja surullisena... Mutta hänen
-surunsa jäähtyi, kun hän näki ensimäisten pajupensaiden viehkeässä
-vehreydessään reunustavan maantietä kahden virstan matkalla hänen
-kodistaan; käsittämätön, melkein nuorekas riemu sai hänen sydämensä
-kiivaammin sykkimään; hänen rintansa kohosi, ja hän loi pyytävän
-katseensa kaukaisuuden siintoa kohti.
-
-Ja hänen mieleensä muistui joskus kuulemansa runo, jossa sanotaan,
-ett'ei voi kytkeä saman vankkurin eteen ratsua ja arkaa peuraa...
-
-Mutta mikä _ratsu_ minä olen?
-
-Veera jäi yksin; mutta, ensinnäkin, Pietari Vasiljitsh kävi
-usein häntä tervehtimässä, mutta vielä enemmän merkitsi se, että
-isä-vanhus päätti irtaantua rakkaasta komerostaan ja muuttaa
-joksikin ajaksi tyttärensä taloon. Mikäpä heidän oli kolmen
-asuessa: Heidän makunsa ja tapansa soveltuivat hyvin yhteen. Ja
-kuitenkaan he eivät unohtaneet Vjasovniniakaan, -- kaukana siitä.
-Heitä viihdytti tieto, että hän on heihin näkymättömillä siteillä
-yhdistetty: he puhuivat alituisesti hänestä, hänen ymmärryksestään,
-hyvyydestään, sivistyneisyydestään ja hänen vaatimattomuudestaan.
-Boris Andrejitshia rakastettiin melkein vielä enemmän hänen poissa
-ollessaan. Ilma oli mitä ihanin; aika ei kiitänyt kuin siivillä
-lentäen: ei, päivät kuluivat rauhallisesti ja hilpeästi, kuin
-korkeat, valoisat pilvet taivaan sinisellä laella. Vjasovnin
-kirjoitti harvoin; hänen kirjeitään luettiin ja luettiin yhä
-uudestaan, suloisen mielialan vallitessa. Jokaisessa hän puhui
-pikaisesta palaamisestaan... Vihdoin eräänä päivänä, Pietari
-Vasiljitsh sai häneltä seuraavan kirjeen:
-
-    Rakas ystävä, parahin Pietari Vasiljitsh! Olen kauan ajatellut
-    kuinka alkaisin tämän kirjeeni, mutta nyt katson parhaaksi
-    sanoa suoraan sinulle, että lähden ulkomaille. Tämä sanoma,
-    tiedän sen, kummastuttaa ja vieläpä suututtaa sinua: et olisi
-    voinut tätä mitenkään odottaa, -- oletkin oikeassa sanoessasi
-    minua kevytmieliseksi ja irstaaksi mieheksi; en aio torjua tätä
-    syytöstä luotani, päinvastoin, tunnen itsekin punastuvani. Mutta
-    pyydän, kuuntele kuitenkin, mitä sanon. Ensiksikin, lähden
-    aivan lyhyeksi ajaksi, sellaisessa seurassa ja niin edullisissa
-    suhteissa, ett'et voi kuvaillakaan; mutta toiseksi, olen vahvasti
-    vakuutettu siitä, että vielä viimeisen kerran hulluteltuani ja
-    viimeisen kerran tyydytettyäni haluani nähdä ja kokea kaikkea,
-    tulen oivalliseksi puolisoksi, perheenisäksi ja talonvanhukseksi,
-    ja olen varma, että osaan oikein arvostella sitä ansaitsematonta
-    armoa, jonka kohtalo on minulle suonut antaessaan minulle
-    sellaisen puolison kuin Veera. Ole hyvä, kerro hänellekin nämä
-    terveiseni, ja näytä hänelle tämä kirje. Itse en nyt kirjoita
-    hänelle: minulla ei ole siihen uskallusta, -- mutta kirjoitan
-    varmasti Stettinistä, johon laiva juuri on matkalla; mutta siihen
-    asti sano hänelle, että minä asetun hänen eteensä polvilleni ja
-    nöyränä pyydän häntä suomaan anteeksi tyhmän ukkonsa kujeet.
-    Tuntien hänen enkelimäisen luontonsa, olen vakuutettu siitä, että
-    hän ei minua tuomitse. Mutta vannon koko maailman edessä, kolmen
-    kuukauden perästä, viimeistään palaavani Vjasovniin; ja silloin
-    ei mikään voima saa minua, ennen elämäni iltaa, riistetyksi irti
-    kodistani. Hyvästi, tai paremmin sanoen -- näkemiin aivan pian.
-    Syleilen sinua ja suutelen Veerani käsiä. Kirjoitan Stettinistä,
-    jonne voitte osoittaa kirjeet. Luotan sinuun ajatellessani
-    kaikkia tämän maailman aavistamattomia sattumuksia ja kotoista
-    isännyyttäni, turvaan sinuun kuin vahvaan muuriin.
-
-    Sinun --
-
-                                           Boris Vjasovninisi.
-
-    J.K. Käske syksyksi verhoomaan minun huoneeni seinät
-    tapeteilla... kuuletko?... välttämättömästi.
-
-Voi kuitenkin! Noiden kirjeessä mainittujen lupausten täyttämistä
-ei tarvinnut odottaa. Stettinistä, missä hänellä oli tarjolla uusia
-vaikutelmia ja puuhia, ei hän ehtinyt kirjoittaa Veerotshkalle; mutta
-Hamburgista hän lähetti hänelle kirjeen, jossa ilmoitti aikeestaan
-käydä -- nähdäkseen muutamia teollisuuslaitoksia ja kuunnellakseen
-tarpeellisia luentoja -- Parisissa. Sinne hän pyysi vast'edes
-lähettämään kirjeet osoitteella -- _poste restante_. Vjasovnin
-saapui Parisiin aamulla ja jo samana päivänä kulki boulevardit
-päästä päähän. Kävi Tuileries'n puistossa, Rauhan torilla ja Palais
-Royal'issa, sitten kiivettyään Colonne Vendôme'iin meni hän hienona,
-aito parisilaiseksi puettuna päivällisille erääseen ensi luokan
-ravintolaan ja sieltä Chateaux de Fleurs'iin katsomaan kuinka
-parisilaiset osaavat tanssia "kankania". Itse tanssista Vjasovnin ei
-pitänyt, mutta sitä enemmän eräästä parisittaresta, joka otti osaa
-mainittuun tanssiin. Hän oli sirovartaloinen, hieman konkkanenäinen,
-vilkas ja tummasilmäinen nainen. Vjasovnin mieltyi häneen heti.
-Hän asettui tahallaan yhä useammin hänen lähelleen, vaihtoi hänen
-kanssaan ensin silmäyksiä, sitten hymyjä ja viimein sanoja... Puolen
-tunnin kuluttua parisitar jo käveli hänen käsipuolessaan ja sanoi
-hänelle -- _son petit nom: Julie_, -- ja viittasi siihen, ett'ei
-mikään maistuisi paremmalta kuin illallinen _à la Maison d'or,
-dans un petit colinet particulier_. Boris Andrejitshilla ei ollut
-ollenkaan nälkä, eikä illallinen mamseli Julie'n seurassa tuntunut
-häntä huvittavan. Mutta jos täällä on sellainen tapa, -- ajatteli
-hän, niin olkoon menneeksi. -- "Partons!" -- puhui hän ääneensä,
--- mutta samassa joku polki häntä jalalle. Hän huudahti, kääntyi
-ympäri, ja näki edessään keski-ikäisen miehen, lyhyen ja hartevan,
-jolla oli yllään virkapuku ja leveät sotilaan housut. Hänen lakkinsa
-oli syvällä päässä melkein nenän varassa, jonka alta riippuivat
-harvat, värjätyt viikset. Hän levitteli karvaisilla käsillään leveitä
-housujaan ja asettui Vjasovninin eteen katsoen häntä tiukasti
-silmiin. Hänen keltaisten silmiensä ilme ja hänen sinertävät
-poskipäänsä tekivät törkeän, inhoittavan vaikutuksen.
-
--- _Te_ astuitte minun jalalleni? -- sanoi Vjasovnin.
-
--- _Oui, moniesur._
-
--- Mutta sellaisissa tapauksissa ihmiset pyytävät anteeksi.
-
--- Mutta jospa en tahtoisi sopia teidän kanssanne, _monsieur le
-Moscovite?_
-
-Parisilaiset tuntevat heti venäläisen.
-
--- Te, siis, halusitte minua solvaista? -- kysyi Vjasovnin.
-
--- _Oui monsieur_; teidän nenänne muoto ei minua miellytä.
-
--- _Fi le gros jaloux!_ -- kuiskasi mamseli Julie, jolle tämä
-jalkaväen upseeri nähtävästi ei ollut ensikertainen tuttavuus.
-
--- No siinä tapauksessa... -- alkoi Vjasovnin, kuin epäröiden...
-
--- Te tahdotte sanoa -- tokaisi upseeri: -- siinä tapauksessa täytyy
-taistella. Tietysti. Sepä hyvä. Kas tässä minun korttini.
-
--- Ja tässä minun, -- vastasi Vjasovnin: -- yhä epäröiden ja,
-kuin unessa, sydämen levottomasti tykyttäessä, töhersi vastikään
-ostetulla, kellonperissä riippuvalla, kultapäisellä lyijykynällään
-visittikorttinsa reunaan sanat: _Hotel des Trois Monarques_. N:o 46.
-
-Upseeri nyökkäsi, ilmoittaen lähettävänsä sekundatit m--r... m--r
-(hän nosti kortin oikean silmänsä kohdalle) Mr de Vjasovononinille
--- ja käänsi selkänsä Boris Andrejitshille, joka heti jätti Chateaux
-de Fleurs'in. Mamseli Julie koetti pidättää häntä, mutta hän katsoi
-häneen kylmästi. Parisitar erosi hänestä sangen vastahakoisesti,
-istui kauan yksin salin syrjässä ja näytti kuiskaavan jotain
-vihaiselle upseerille, joka yhä seisoi venyttäen käsillään taskujensa
-suita ja liikutteli viiksiään hymyilemättä...
-
-Tultuaan kadulle, Vjasovnin ensimäisen kaasulyhdyn valossa luki
-toistamiseen ja tarkasti äsken saamansa kortin. Siinä olivat
-seuraavat sanat: _Alexander Leboeuf, capitaine en secend av 83--me de
-ligne_.
-
-"Saa nähdä onko tästä jotain seurauksia?" ajatteli hän palatessaan
-hotelliin. "Tulenko todella taistelemaan? ja mistä syystä? ja
-toisena päivänä tultuani Parisiin! Mitä hullutuksia!" -- Hän alkoi
-kirjeen Veerotshkalle, Pietari Vasiljitshille -- mutta heti repi
-aljetut lehdet ja heitti ne pois. "Tyhmyyksiä! Komediaa!" toisti
-hän ja paneutui maata. Mutta hänen ajatuksensa saivat uuden
-käänteen, kun seuraavana aamuna hänen luokseen ilmestyi kaksi
-aivan monsieur Leboeufin näköistä herrasmiestä, vaikka nuorempia
-(kaikki ranskalaisia jalkaväen upseereja) ja ilmoitettuaan nimensä
-(toisen nimi oli m--r Lecoq, toisen m--r Pinochet -- molemmat
-olivat luutnantteja "au 83-me de ligne"), suosittelivat itseään
-Boris Andrejitshille sekundanteiksi, jotka monsieur Leboeuf oli
-lähettänyt tarpeellisia toimenpiteitä varten, sillä hän ei missään
-tapauksessa suostuisi sovintoon. Vjasovnin puolestaan ilmoitti
-herroille upseereille olevansa aivan ensikertalainen Parisissa, eikä
-sanonut sentähden ehtineensä hankkia sekundanttia, ja oli pakoitettu
-pyytämään herroilta upseereilta neljän tunnin väliaikaa. Upseerit
-katsoivat toisiinsa epäröivän näköisinä ja kohauttelivat olkapäitään,
-mutta suostuivat kuitenkin lopulta ja nousivat lähteäkseen.
-
--- _Si monsieur le désire_ -- sanoi herra Pinochet äkkiä pysähtyen
-oven eteen (hän oli näköjään liukaskielisempi kuin toverinsa ja oli
-saanut tehtäväkseen puhua asiat -- monsieur Lecoq vaan myönteli ja
-myhäili). -- _Si monsieur le désire_ -- toisti hän (Vjasovnin muisti
-monsieur Galase'n, moskovalaisen parturinsa, joka alkoi samaan
-tapaan): -- voisimme suositella erästä rykmenttimme upseeria herra
-Barbichon'ia _un garçon très divout_. "joka ei kieltäisi palvelustaan
-_à un gentleman_" pelastaa häntä pulasta ja, tultuaan teidän
-sekundantiksenne, ottaa teidän etunne sydämenasiakseen -- _prenda à
-coeur vos intéréts_.
-
-Ensiksi Vjasovnin kummeksui sellaista ehdotusta, mutta kun muisti,
-että hänellä ei ole Parisissa tuttavia, kiitti kunniasta, ja sanoi
-odottavansa herra Barbichon'ia. -- Eikä herra Barbichon kauan
-viipynyt. Tämä _garçon très dévoué_ näytti olevan erittäin vilkas
-ja toimelias persoona. Ilmoitettuaan, että _"cet animal de Leboeufn
-en fait jamais d'antres... c'est un Othello, monsieur, un véritable
-Othello"_ -- hän kysyi Vjasovninilta: _"n'est-ce pas, vous désirez que
-l'affaire soit sérieuse?"_ ja odottamatta vastausta huudahti: _"c'est
-tout ce que je désirais savoir! Laissez-moi faire!"_ -- Ja niin kävi
-kuin kävikin: sekundantti oli nopea toimissaan ja niin innokkaasti
-ajoi Vjasovninin asiaa, että noin neljän tunnin kuluttua Boris
-Andrejitsh poloinen, joka ei milloinkaan ollut kaksintaistellut jo
-seisoi keskellä Venesenskijn metsän aukeamaa miekka kädessä ja hihat
-ylös käärittyinä parin askeleen päässä uhkaavasta vastustajastaan.
-Aurinko valaisi kirkkaasti näytelmän. Vjasovnin ei osannut itselleen
-selvittää kuinka kaikki oli tapahtunut; hän vakuutteli lakkaamatta
-itsekseen: "Tämä on typerää!" Ja häntä iletti kaikki tämä aivankuin
-joku ruma leikki -- ja sisäinen vastenmielisyyden hymy ei hävinnyt
-hänen sielustaan. Silmät vaan yhä tähystivät ranskalaisen matalaa
-otsaa, jolle valui musta, sileäksi kammattu tukka.
-
--- _Tout est prét_ -- karahti sorahtava ääni: -- _allez!_ -- sanoi
-toinen.
-
-Herra Lebeufin kasvoista ei kuvastunut enää ilkeys, vaan petomainen
-vimma. Vjasovnin alkoi heiluttaa miekkaansa (Pinochet oli vakuuttanut
-että miekkailun taitamattomuus olisi tällä kertaa vaan eduksi: _de
-grands avantages_)... yht'äkkiä tapahtui jotain tavatonta. Jokin
-survasi, tömähti, välkähti -- Vjasovnin tunsi oikeassa kylessään
-kuin kylmän, pitkän säilän... Hän yritti vetäistä sitä irti ja sanoa
-"ei saa!", mutta hän makasi jo seljällään; hänestä tuntui niin
-omituiselta, melkein naurettavalta: aivan kuin olisi koko ruumiista
-kiskottu hammasta... Sitten maa liukeni hänen allaan... Yksi ääni
-sanoi: "Tout c'est passée dans les règles, n'est-ce pas, messieurs?"
--- toinen vastasi: _"Oh, parfaitement!"_ -- ja kaikki ympärillä
-pakeni ja kaatui... Veerotshka! ehti Vjasovnin tuskissaan ajatella...
-
-Pieni uskollinen sekundantti vei hänet _des Trois
-Monarques_-ravintolaan -- mutta yöllä hän jo oli poissa. Vjasovnin
-oli lähtenyt sinne, mistä ei vielä kukaan matkamies ole takaisin
-palannut. Hän ei tullut tuntoihinsa ennen kuolemaansa, kahdesti hän
-vain ehti sopertaa: "Minä heti palajan... ei tämä mitään... nyt tulen
-kotiin maalle"... Venäläinen pappi, joka haettiin paikalle antoi
-tiedon tapahtumasta Venäjän lähettiläälle -- ja parin päivän kuluttua
-tiesivät jo kaikki sanomalehdet kertoa "venäläisen matkustajan
-onnettomasta kohtalosta".
-
-Vaikealta ja raskaalta tuntui Pietari Vasiljitshille ilmoittaa
-Veerotshkalle hänen miehensä kirjeen sisällys. Mutta kun hän sai
-tiedon Vjasovninin surmasta, niin hän kokonaan typertyi. Ensimmäisenä
-luki Mihiej Mihieivitsh uutisen sanomalehdestä ja yhdessä Onufrij
-Ilitshin kanssa, jonka seuraan hän taas oli tullut, kiirehti Pietari
-Vasiljitshin luokse. Hän huudahti jo eteisessä: "voitteko ajatella
-mikä onnettomuus"! Pietari Vasiljitsh ei pitkään aikaan osannut uskoa
-asiaa, mutta kun ei enää ollut mitään epäilyksen mahdollisuutta, niin
-hän koko päivän ajateltuaan läksi Veerotshkan luokse. Yksin ajatus
-siitä, että Boris Andrejitsh nyt makasi murhattuna ja raadeltuna,
-siihen määrin peloitti häntä, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Hän
-olisi tahtonut valmistaa Veerotshkaa kovaa sanomaa kestämään, mutta
-hänen voimansa pettivät -- hän istahti ja kyynelten läpi jokelsi: --
-Hän on kuollut... kuollut.
-
-Kului vuosi. Juuriltaan sortuneen puun rungosta versoo uusia vesoja,
-syvinkin haava paranee arvelle, elämä maksaa kuoleman velan, samoin
-kuin elämäkin saa korvauksen kuolemalta. -- Veerotshkankin sydän
-vähitellen rauhoittui ja viihtyi.
-
-Vjasovnin ei ollut niitä ihmisiä, joiden sijalle ei voisi astua
-toinen (ja onko ensinkään sellaisia ihmisiä?) ja Veerotshkakaan
-ei saattanut ainaisiksi ajoiksi pyhittää itseään yhdelle ainoalle
-tunteelle (ja onko ensinkään sellaisia tunteita?). Hän oli mennyt
-Vjasovninille vaimoksi ilman pakkoa, mutta myöskin ilman riemua, oli
-ollut hänelle uskollinen ja alistuvainen, mutta ei antautunut hänelle
-kokonaan, suri vilpittömästi, mutta ei järjettömästi... ja mihinpä
-siitä olisi ollutkaan? Pietari Vasiljitsh ei lakannut käymästä hänen
-luonaan; hän oli edelleenkin hänen paras ystävänsä, ja sentähden ei
-sovi ensinkään ihmetellä, että hän, kerran päästyään kahden kesken
-Veerotshkan kanssa katsoi häntä kasvoihin ja aivan rauhallisesti
-ehdoitti hänelle, että hän tulisi hänen vaimokseen... Veerotshka
-hymyili hänelle vastaukseksi ja ojensi hänelle kätensä.
-
-Heidän elämänsä jatkui häiden jälkeen yhtä tyynesti kuin ennenkin:
-Siinä ei tapahtunut mitään muutosta. On jo kulunut kymmenen vuotta
-siitä ajasta. Ukko Barsukov asuu heidän luonaan eikä väisty mihinkään
-tyttärensä lapsien seurasta, -- niitä on jo kolme: kaksi tyttöä ja
-yksi poika. Hän nuorenee vuosi vuodelta. Hän keskusteleekin heidän
-kanssaan, erittäinkin pienen tyttärenpoikansa, kiharatukkaisen
-ja mustasilmäisen Stepanin kanssa, joka on saanut nimensä hänen
-kunniakseen. Pieni veitikka tietää varsin hyvin olevansa vanhuksen
-lemmikki ja sentähden uskaltaa kiusoitella häntä, kun hän lakkaamatta
-entiseen tapaansa kulkee huoneessaan edestakaisin hokien: "brau,
-brau!" Tämä vekkuli pitää koko talon iloisella tuulella. Vjasovnin
-parka ei ole vielä tänäkään päivänä unohtunut. Pietari Vasiljitsh
-kunnioittaa hänen muistoansa, aina erittäin tuntehikkaasti lausuu
-hänen nimensä ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistaa
-huomauttaa: kas tästä vainaja piti, sellainen oli hänellä tapa.
-Pietari Vasiljitsh, hänen vaimonsa ja koko kotiväkensä elävät
-yksivakaista, tyyntä ja rauhallista elämää; he nauttivat onnestaan...
-siitä ainoasta, jonka elämä on ihmiselle valmistanut.
-
-
-
-
-Jakov Pasynkov.
-
-
-I.
-
-Oli talvi Pietarissa, laskiaisviikon ensi päivä. Olin kutsuttu
-päivällisille erään entisen asuintoverini luo, joka nuorena oli
-tunkeillut erään kauniin neitosen ritariksi, ja joka jälkeenpäinkään
-ei ollut osoittautunut kainostelijaksi. Hän on nyt jo kuollut,
-niinkuin niin monet entisistä tovereistani. Paitsi minua olivat
-päivällisille luvanneet tulla Konstantin Aleksandrovitsh Asanov ja
-muuan kirjallinen kuuluisuus. Kirjallinen kuuluisuus antoi itseään
-odottaa, ja lähetti viimein kirjelipun, jossa ilmoitti lähettävänsä
-puolestaan erään pienen, vaalean herrasmiehen, tuollaisen ainaisen,
-kutsumattoman vieraan, joista Pietarissa ei milloinkaan ole puutetta.
-
-Päivälliset kestivät kauan. Isäntä ei säästänyt viinejä, joten meidän
-päämme vähän tulistuivat. Kaikki, mitä kukin meistä salasi mielessään
--- ja kukapa ei salaisi jotain mielessään -- tuli ilmi. Häveliäs,
-hillitty ilme katosi äkkiä isännän kasvoilta. Hänen silmänsä
-sädehtivät ilkeyttä, hävytön hymy lymysi huulien takana. Vaalea
-herra naureskeli töykeissä, älyttömissä hirnahduksissa. Mutta miten
-minua kummastutti Asanov. Hän oli näet aina pysynyt soveliaisuuden
-rajoissa, mutta nyt hän yht'äkkiä alkoi sivellä otsaansa, pöyhistellä
-ja kerskailla tuttavuuksistaan alinomaan muistuttaen milloin mistäkin
-sedästä, joka oli muka sangen tärkeä herra... Totisesti en tuntenut
-häntä samaksi mieheksi, hän teki meidät aivan ivansa esineeksi...
-melkeinpä ylenkatsoi meitä... Asanovin häijyys suututti minua.
-
--- Kuulkaahan, -- sanoin minä hänelle: -- jos me olemme niin
-mitättömiä teidän mielestänne, niin menkää tuon kuuluisan setänne
-luokse. Mutta ehkä hän ei laske teitä luokseen?
-
-Asanov ei vastannut mitään, vaan siveli yhä otsaansa.
-
--- Mitä ihmisiä nämä ovat! -- sanoi hän taaskin: eihän heillä edes
-ole minkäänlaista seurapiiriä, eiväthän he ole kenenkään hienon
-naisen tuttavia, mutta minulla on tässä (huudahti hän, sukkelasti
-kiskaisten povestaan paperitukon ja iski sitä kädellään) -- koko
-käärö kirjeitä sellaiselta naikkoselta, jonka vertaista ette koko
-maailmasta löydä!
-
-Isäntä ja vaalea herra eivät huomanneet Asanovin viimeisiä sanoja. He
-pitelivät toisiaan napista, ja puhelivat jotain, mutta minä heristin
-korviani.
-
-Te kerskailitte joutavia, kuuluisan sedän herra veljenpoika! --
-sanoin minä lähestyen Asanovia: -- teillä ei ole mitään kirjeitä.
-
--- Niinkö luulette? -- vastasi hän katsellen minua vinosti: -- mutta
-mitä tämä sitten on? - Hän aukasi kirjekäärön ja näytti minulle
-kymmenkunnan kirjettä, jotka olivat osoitetut hänen nimelleen...
-"Tuttu käsiala!" arvelin minä...
-
-Minä tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni... minun itserakkauteni
-kärsii suuresti... Kenen mieli tekisi tunnustaa epäjaloja tekojaan
-todeksi?... Mutta minkä sille taidan: Tiesinhän jo alkaissani tätä
-kertomusta, että saisin punastua korvia myöten. Ja niin, tuska
-sydämessäni, täytyy minun tunnustaa, että...
-
-Niin, näettekös, asia oli seuraava: Minä käytin hyväkseni Asanovin
-päihtynyttä tilaa. Kun hän näet heitti kirjeen pöydälle, joka läikkyi
-shampanjasta (itsekin tunsin, että päässäni humisi) livahti yksi
-kirjeistä minun ohitseni...
-
-Sydäntäni kouristi!... Oi voi! itse olin rakastunut neitoseen,
-joka oli nuo kirjeet Asanoville lähettänyt, enkä saattanut päästä
-ajatuksesta, että hän rakastaa Asanovia. Koko kirje, joka oli
-ranskaksi kirjoitettu huokui hellyyttä ja antautumista...
-
-"Rakas ystäväni Konstantin!" niin se alkoi... mutta päättyi sanoilla
-"olkaa vastedes varovaisempi, mutta minä en ole kenenkään, paitsi
-teidän omanne".
-
-Korvat lummessa kuin ukkosen jyrähdyksestä istuin hetken
-liikkumattomana, mutta toinnuin taas, hypähdin pystyyn ja aivan
-syöksyin ulos huoneesta...
-
-Neljännestunnin kuluttua olin kotonani.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Zlotnitskij'in perhe oli ensimmäisiä, joihin tutustuin muutettuani
-Pietariin Moskovasta. Paitsi isää ja äitiä kuului siihen kaksi
-tytärtä ja poika. Isä, harmaapäinen, mutta vielä pirteä vanhus, oli
-ennen ollut sotilas, mutta nyt oli jotenkin vaikuttavassa asemassa.
-Aamusin hän oli virkatoimessaan, päivällisen jälkeen hän nukkui,
-mutta illat hän tavallisesti vietti klubilla korttipöydän ääressä...
-Kotona hän oli harvoin, keskusteli vähän ja epämielellään, katseli
-kulmiensa alta, jos ei juuri tylysti, niin välinpitämättömästi.
-Paitsi matkakertomuksia ja maantieteellisiä kuvauksia, hän ei mitään
-lukenut ja kun hän sairastui, huvitteli hän itseään maalaamalla
-kuvia tahi kiusoitteli vanhaa, harmaata papukaijaansa Popkaa.
-Hänen vaimonsa, sairaalloinen ja keuhkotautinen nainen, jolla oli
-mustat, syvälle vajonneet silmät ja terävä nenä, ei päiväkausiin
-liikahtanut sohvalta, yhä ommellen kanavalle tyynynpäällistä; mikäli
-saatoin huomata pelkäsi hän miestään, ikäänkuin hän olisi jollakin
-tavoin häntä vastaan rikkonut. Vanhempi tytär Varvara, täyteläinen,
-punakka ja vaalea neitonen noin 18 ikäinen yhä istui ikkunansa
-luona katsellen ohikulkijoita. Heidän poikansa, jota kasvatettiin
-valtionlaitoksessa, tuli kotiin ainoastaan pyhiksi ja oli hänkin
-jotenkin harvasanainen; vieläpä nuorin tytär, Sofia, juuri sama,
-johon minä olin rakastunut, oli myöskin vaitelias. Zlotnitskijn
-talossa vallitsi alituinen hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan
-Popkan vihlaisevat huudot. Mutta vieraat tottuivat sangen pian
-heihin, vaikka tunsivatkin tämän ainaisen hiljaisuuden rasittavan
-painon ja tympeyden. Muuten vieraat eivät usein käyneetkään
-Zlotnitskij'n luona; ikävä heillä oli siellä. Huonekalutkin,
-vierashuoneen punaisen ja keltaisen kirjavat tapetit, kaikenlaiset
-palmikoidut tuolit ruokahuoneessa, raskasmalliset tyynyt kirjavine
-kuvineen sohvilla, monenmoisilla nystyröillä ja sarvilla varustetut
-lamput ja tummuneet muotokuvat seinillä -- kaikki sai aikaan
-painostavan tunnelman, kaikesta löyhyili kylmyyttä ja tympeyttä.
-Tultuani Pietariin, katsoin velvollisuudekseni käydä tässä perheessä:
-he näet lukeutuivat minun äitini sukulaisiksi. Vaivalloisesti sain
-siellä tunnin kulumaan ja pitkään aikaan en uudistanut käyntiäni;
-mutta kuinka olikaan, vähitellen aloin käydä siellä yhä useammin
-ja useammin. Vetovoimana sinne oli Sofia, joka ensi alussa ei
-minua miellyttänyt, mutta johon lopullisesti rakastuin. Hän oli
-lyhyenlainen neitonen, sirovartaloinen, melkein laiha, hänellä
-oli kalpeat kasvot, sakea, musta tukka ja suuret, ruskeat silmät,
-jotka aina olivat puoliummessa. Hänen vakavat, ankarat piirteensä,
-etenkin hänen puristuneet huulensa ilmaisivat päättäväisyyttä
-ja tahdonvoimaa. Kotona oli hän tunnettu neitoseksi, jolla oli
-luonnetta... "Hän on tullut hyvin vanhempaan sisareeni Katariinaan",
--- sanoi kerran rouva Zlotnitskaja istuessaan minun kanssani
-kahdenkesken (miehensä läsnäollessa ei hän rohjennut mainita mitään
-tästä Katariinasta). -- Te ette tunne häntä: hän on Kaukaasiassa,
-naimisissa. Kolmetoista vuotta sitten, voitteko ajatella, rakastui
-hän nykyiseen mieheensä, ja ilmoitti silloin meille ei menevänsä
-kellekään muulle. Koetimme estää jos milläkin tavalla -- ei mikään
-auttanut! Kahdenkymmenenkolmen vanhaksi odotti, kiusasi isäänsä ja
-niin lopultakin sai ihanteensa. Milloinkahan Sonetshka ehtii siihen
-syntiin! Varjelkoon Luoja hänet sellaisesta omapäisyydestä! Minä vaan
-pelkään hänen puolestaan; vasta hän on täyttänyt kuusitoista vuotta,
-ja jo osaa olla niin taipumaton...
-
-Zlotnitskij tuli huoneeseen ja hänen vaimonsa heti vaikeni.
-
-Minä en rakastunut Sofiaan hänen tahdonlujuutensa tähden, en,
-mutta hänessä oli totisuuden ja vilkkauden puutteen ohessa
-jonkunlaista erikoista suloutta, suorasukaista viehkeyttä, rehellistä
-vilpittömyyttä ja mielenpuhtautta. Minä kunnioitin ja rakastin
-häntä... Minusta tuntui, että hänkin minua ihaili.
-
-Äskeinen odottamaton tieto, että Asanov oli suhteessa hänen
-kanssansa, ihmetytti minua sitä enemmän, kun tiesin Asanovin
-verrattain harvoin käyvän Zlotnitskijn talossa, eikä ollut
-milloinkaan osoittanut erityisesti pitävän Sonetshkasta. Hän oli
-kaunis, tumma mies, hänellä oli ilmeikkäät, vaikka hieman raskaat
-kasvonpiirteet, säteilevät silmät, korkea valkoinen otsa ja paksut
-punaiset huulet ohuine viiksineen. Hän esiintyi aina sangen
-vaatimattomana mutta totisena, puhui ja harkitsi itsetietoisesti,
-vaikeni arvokkaasti. Saattoi selvästi nähdä, että hän oli paljon
-ajatellut itseään. Asanov nauroi harvoin ja silloin kuin hampaiden
-välistä, eikä milloinkaan tanssinut. Hän oli jotenkin isokasvuinen.
-Hän oli joskus palvellut sotaväessä, ja häntä oli pidetty erittäin
-kyvykkäänä upseerina.
-
-"Ihmeellistä!" -- ajattelin minä maatessani sohvalla -- "kuinka
-minä en ole mitään ennen huomannut?"... "Olkaa varovainen niinkuin
-ennenkin" nämä sanat Sofian kirjeestä johtuivat yhtäkkiä mieleeni.
-"Ah!" ajattelin minä, "sepä vasta! Kas, siinäpä vasta viekas neitonen!
-Minä olen pitänyt häntä avomielisenä ja suorana... Odottakaahan,
-kyllä minä teille näytän"...
-
-Ja mikäli muistan, purskahdin katkeraan itkuun, enkä saanut unta
-ennenkuin aamulla.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Mutta seuraavana aamuna noin kahta käydessä minä läksin
-Zlotnitskij'lle. Ukko ei ollut kotosalla, eikä vaimonsakaan istunut
-tavallisella paikalla: hänellä näet oli päänsärkyä bliniaterian
-jälkeen ja oli mennyt makuulle omaan huoneeseensa. Varvara seisoi
-nojaten olallaan ikkunalautaa vastaan ja katseli kadulle Sofia
-kulki edestakaisin huoneessa kädet ristissä rinnalla; Popka kiljui.
--- Mutta katsokaapas! Terve! -- sanoi Varvara laiskasti, kun näki
-minun tulevan huoneeseen, ja heti lisäsi puoliääneen: -- katsokaa --
-tuolla kulkee talonpoika vakka pään päällä... (Varvaralla oli tapana
-toisinaan ikäänkuin itsekseen huomauttaa ohikulkijoista.)
-
--- Hyvää päivää -- vastasin minä. Hyvää päivää, Sofia Nikolaijevna.
-Mutta missä on Tatjana Vasiljevna? kysyin minä.
-
--- Hän meni levähtämään, -- vastasi Sofia yhä kulkien huoneessa.
-
--- Meillä oli bliniä aamiaiseksi, huomautti Varvara kääntymättä
-ikkunansa luota.
-
--- Miksi te ette tulleet?... Mihinkähän tuo kirjuri menee?
-
--- Ei ollut aikaa. -- ("Na kraull" kiljasi papukaija kimakasti.) --
-
--- Kylläpä teidän Popkanne tänäpäivänä kiljuu.
-
--- Se kiljuu aina sillä tavalla, sanoi Sofia.
-
-Me kaikki vaikenimme.
-
--- Meni portista sisään, -- sanoi Varvara -- ja yhtäkkiä nousi
-ikkunalaudalle, ja avasi ikkunapuoliskon.
-
--- Mitä siellä? -- kysyi Sofia.
-
--- Kerjäläinen, -- vastasi Varvara, kyyristyi alas, ottaen ikkunasta
-vaskisen viidenkopekan rahan, jonka päällä vielä oli harmaata
-paperossin tuhkaa, heitti sen kadulle, sulki ikkunan ja hypähti
-raskaasti lattialle...
-
--- Minulla oli eilen erittäin hauska päivä, -- aloin minä istuutuen
-nojatuoliin! -- söin päivällistä erään ystävän luona; siellä oli
-Konstantin Aleksandrovitsh... (katsahdin Sofiaan, mutta hän ei
-värähtänytkään) -- ja, minun täytyy tunnustaa, -- jatkoin minä: --
-siellä juotiin kelpolailla: neljään mieheen tyhjensimme kahdeksan
-pulloa.
-
--- Kas sepä vasta! -- sanoi Sofia rauhallisesti nyökäyttäen päätään.
--- Niin, -- jatkoin minä, hieman kiihtyneenä hänen tyyneydestään, ja
-tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? kyllä pitää paikkansa sananlasku,
-että viinissä on totuus.
-
--- Mutta mitä?
-
--- Konstantin Aleksandrovitsh nauratti meitä. Voitteko ajatella:
-hän yhtäkkiä siveli otsaansa ja sanoi: "Tässä se vasta poika on!
-Minullapa on eno, joka on mainio mies!"...
-
--- Hah -- haa kajahti Varvaran lyhyt, katkonainen nauru. Popka!
-Popka! Popka! rämisti papukaija hänelle vastaukseksi.
-
-Sofia asettui minun eteeni ja katsoi minua silmiin.
-
--- Mutta mitä te sanoitte, -- kysyi hän -- muistatteko?
-
-Minä punastuin tahtomattani.
-
--- En muista, luullakseni minäkin pidin puoleni. Totta tosiaan --
-lisäsin minä, merkitsevän vaitiolon jälkeen: -- Viininjuonti on
-vaarallista; kun kerran lörpöttelee liikaa, niin silloin tulee
-sanoneeksi sellaista, jota muiden ei tarvitseisi tietää. Jälkeenpäin
-seuraa katumus, mutta myöhään.
-
--- Onko teille käynyt niin, kysyi Sofia.
-
--- Minä en puhu itsestäni.
-
-Sofia käänsi selkänsä ja alkoi uudestaan kävellä edestakaisin
-huoneessa. Minä katsoin häneen ja jouduin sisällisen raivon valtaan.
-"Onpa siinä ajattelin minä -- lapsi, alaikäinen, mutta joka osaa
-itsensä hallita. Järkkymätön kuin kiviseinä"...
-
--- Sofia Nikolajevna -- ... sanoin minä korottaen ääneni.
-
-Sofia pysähtyi.
-
--- Mitä nyt?
-
--- Ettekö soittaisi jotakin pianolla? Minulla olisi jotakin
-sanottavaa -- lisäsin minä, ja ääneni ikäänkuin aleni.
-
-Sanaakaan sanomatta Sofia poistui saliin; minä menin hänen jälessään.
-Hän asettui pianon ääreen.
-
--- Mitä minä sitten soittaisin? -- kysyi hän.
-
--- Mitä vain tahdotte... Vaikkapa Chopinin Nocturnon.
-
-Sofia alkoi soittaa Nocturnoa. Hän soitti huononlaisesta mutta
-tunteellisesti. Hänen sisarensa soitti ainoastaan polkkia ja
-valsseja, ja niitäkin harvoin. Hänellä oli tapana kulkea laiskasti
-pianon luokse ja istuutua sen ääreen antaen huivinsa valua
-vyötäisille. Minä en milloinkaan nähnyt häntä ilman huivia, hän
-soitti silloin tavallisesti jotain polkkaa hurjassa tahdissa, ja
-lopettamatta sitä alkoi yhteen menoon toisen, huokasi sitten äkkiä,
-nousi ja meni taasen ikkunan luokse. Kummallinen sielu piili siinä
-naisessa!
-
-Minä istuuduin Sofian viereen. -- Sofia Nikolajevna, -- aloin minä
-katsellen häntä tiukasti syrjästäpäin: -- Minun täytyy ilmoittaa
-teille eräs minulle epämiellyttävä uutinen.
-
--- Uutinenko? Mikä?
-
--- No kuulkaahan, mikä! Olen tähän asti ollut erehtynyt teihin
-nähden, kokonaan erehtynyt...
-
--- Kuinka sitten? -- sanoi hän soittaen ja katsellen sormiensa
-liikkeitä.
-
--- Minä luulin, että te olisitte avomielinen, että te ette osaisi
-viekastella, kätkeä tunteitanne, näytellä...
-
-Sofia painoi kasvonsa alaspäin. -- En ymmärrä teitä.
-
--- Pääasia, josta aion puhua -- jatkoin minä: -- en voinut mitenkään
-kuvailla, että teidän ikäisenne nainen osaisi jo niin mestarillisesti
-näytellä osaansa.
-
-Sofian kädet hiukan värähtivät koskettimilla.
-
--- Mitä te oikeastaan puhutte -- sanoi hän vieläkään katsomatta
-minuun: -- minä näyttelen osaani!
-
--- Niin te! (Hän naurahti... Hänen häijyytensä sai minut
-valtoihinsa...) Te teeskentelette välinpitämättömyyttä erästä miestä
-kohtaan -- -- -- ja kirjoitatte hänelle kirjeitä, -- lisäsin minä
-kuin kuiskaten.
-
-Sofian posket kalpenivat, mutta hän ei sittenkään katsonut minuun,
-soitti Nocturnon loppuun asti, nousi ja sulki pianon kannen.
-
--- Mihin te nyt? -- kysyin häneltä hämilleni joutumatta. Te ette
-vastaa minulle?
-
--- Mitä minä voisin Teille vastata? -- En tiedä edes, mistä te
-puhutte, mutta minä en osaa teeskennellä.
-
-Hän alkoi koota nuotteja... Veri syöksyi päähäni. -- Ei, te tiedätte
-kyllä, mistä minä puhun, sanoin, minä myöskin nousten seisomaan:
--- Tahdotteko, niin minä heti muistutan teille eräistä lauseista
-kirjeessänne: -- "Olkaa varovainen niinkuin ennenkin".
-
--- Sofia vavahti hiukan.
-
--- En olisi todellakaan voinut odottaa teiltä tätä, -- sanoi hän.
-
--- Minäkään en todella olisi voinut odottaa, -- sanoin minä, että te,
-Sofia Nikolajevna, suvaitsisitte huomata miestä, joka...
-
-Sofia kääntyi äkkiä minuun, tahtomattani väistyin takaisin: hänen
-silmänsä, jotka aina olivat puoliummessa, aukenivat suuriksi ja
-sädehtivät kiivautta ja harmia tummien kulmien alta...
-
--- Mutta! Jos niin! -- puhui hän: -- tietäkää, että minä rakastan
-tuota miestä ja minulle on aivan samantekevä mitä te ajattelette
-hänestä ja minun rakkaudestani häneen. Ja mistä te olette
-ottaneet?... Mikä oikeus teillä on puhua siitä? Mutta jos minä olen
-päättänyt... Hän vaikeni ja poistui nopeasti salista. Minä jäin
-siihen seisomaan. Minusta tuntui niin pahalta ja tukalalta, että
-peitin kasvot käsiini... Huomasin heti käytökseni sopimattomaksi ja
-alhaiseksi. Henkeäni ahdisti häpeästä ja katumuksesta, seisoin kuin
-kivettyneenä. "Jumalani!" ajattelin: "mitä olen tehnyt!"
-
--- Anton Nikititsh, -- huusi keittäjä eteisestä: -- pian lasi vettä
-Sofia Nikolajevnalle, joutukaa!
-
--- Mutta, mitä nyt? -- vastasi bufetinhoitaja
-
--- Siellä itkevät...
-
-Minä vapisin, ja menin vierashuoneeseen noutamaan hattuani.
-
--- Mitä te keskustelitte Sonetshkan kanssa? kysyi Varvara minulta
-välinpitämättömästi ja lisäsi puoliääneen: -- taas tuolla menee
-kirjuri.
-
-Minä kumarsin aikoen mennä.
-
--- Mihin te nyt niin pian? Odottakaa toki: äiti kohta tulee.
-
--- En kiitos, en voi nyt, -- hätäilin minä: -- mieluummin toisen
-kerran.
-
-Samassa hetkessä, kauhukseni, niin todella kauhukseni, tuli Sofia
-varmoin askelin vierashuoneeseen. Hän oli tavallista kalpeampi, hänen
-silmäluomensa hieman punoittivat. Minuun ei hän katsonut.
-
--- Katsohan, Sonja, mitä tuo kirjuri lakkaamatta kulkee tuosta ohi?
-
--- Vakooja kait... -- huomautti Sofia kylmästi ja halveksuvasti.
-
-Tuo oli jo liikaa! Minä livistin tieheni, enkä tiedä miten jouduin
-kotiin.
-
-Oloni kävi raskaaksi, niin raskaaksi ja vaikeaksi, etten voi sitä
-kuvaillakaan. Yhden vuorokauden kuluessa kaksi niin ankaraa iskua!
-Olin saanut tietää, että Sofia rakastaa toista ja sitäpaitsi ijäksi
-menettänyt hänen kunnioituksensa. Tunsin itseni niin masennetuksi ja
-häväistyksi, etten voinut edes suuttua itseeni. Maatessani sohvalla
-kasvot seinään päin minä melkein jonkunlaisella kiusallisella
-nautinnon tunteella antauduin epätoivon tuskan valtaan, kun
-yht'äkkiä kuulin askeleita. Nostin pääni ja näin erään parhaimmista,
-herttaisimmista ystävistäni edessäni -- Jakov Pasynkovin. Olin valmis
-suuttumaan jokaiseen ihmiseen, joka sattui tulemaan huoneeseeni sinä
-päivänä, mutta Pasynkoviin en koskaan voinut vihastua; päinvastoin,
-huolimatta ärsyttävästä surustani, minä iloitsin suuresti hänen
-tulostaan ja nyökytin hänelle päätäni. Tapansa mukaan hän käveli
-huoneeni lattian pariin kertaan, oikoen pitkiä jäseniään, asettui
-äänettömänä eteeni seisomaan ja äänettömänä istuutui nurkkaan.
-
-Tunsin Pasynkovin jo kauan sitten, melkein lapsuudesta saakka. Hän
-oli saanut kasvatuksensa samassa Vinterkellerin pensionaatissa,
-jossa minäkin olin asunut kolme vuotta. Jakovin isä, köyhä,
-eläkettä nauttiva majuri, joka oli sangen rehellinen, mutta hieman
-tylsistynyt järjeltään oli vienyt hänet seitsenvuotisena poikana
-tämän saksalaisen luo, maksanut vuodesta etukäteen, lähtenyt
-Moskovasta ja sitten hävinnyt teille tietämättömille. Hänestä liikkui
-tuontuostakin hämäriä, salaperäisiä huhuja. Vasta noin kahdeksan
-vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen tulvan
-aikana Irtysh jokeen. Mikä hänet oli saanut Siperiaan lähtemään --
-sen Jumala yksin tietää. Jakovilla ei ollut muita sukulaisia, hänen
-äitinsä oli jo aikaa sitten kuollut. Ja niin hän jäi kun jäikin
-Vinterkellerin hoidokkaaksi. Tosin oli Jakovilla muuan, kaukainen
-sukulainen, täti, mutta hän oli niin köyhä, että aluksi pelkäsi
-edes mennä veljenpoikansa luokse, ikäänkuin olisi epäillyt saavansa
-hänet elätettäväkseen. Mutta hänen pelkonsa oli turha: hyväsydäminen
-saksalainen piti yhä luonaan Jakovia, antoi hänen lukea yhdessä
-muiden kasvattien kanssa, antoi hänelle ruuan ja teetti hänelle
-vaatteet hänen äitivainajansa kamelinkarvaisesta viitasta, joka
-oli tupakanvärinen. Hänen äitinsä oli ollut iäkäs, mutta varsin
-toimelias liiviläinen nainen. Kaiken tämän tähden ja hänen alemman
-asemansa vuoksi pensionaatissa hänen toverinsa kohtelivat häntä
-yliolan, katselivat häntä melkein karsaasti ja sanoivat häntä
-milloin akanviitaksi, milloin tädinmyssyksi (hänen tätinsä näet
-käytti eräänlaista omituista, pystytöyhtöistä päähinettä), toisinaan
-Jermakin pojaksi (isä oli näet hukkunut Irtyshiin). Mutta, huolimatta
-näistä kompanimistä ja hänen suuresta köyhyydestään, kaikki pitivät
-hänestä, sillä hänestä ei voinut olla pitämättä: parempaa, jalompaa
-luonnetta en luule maailmasta löytyvän. Ja luvuissaankin hän hyvin
-edistyi.
-
-Kun näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ikäinen,
-mutta minä olin tuskin kolmeatoista täyttänyt. Olin itserakas ja
-hemmoiteltu poika, olin kasvanut rikkaassa perheessä ja sentähden
-pensionaattiin tultuani halusin tutustua erääseen ruhtinaaseen, joka
-oli Vinterkellerin erityisen huolenpidon esineenä, ja vielä kahteen
-ylhäiseen nuorukaiseen, mutta muille olin jäykkä. Pasynkoviin en
-kehdannut vilkaistakaan. Tuo pitkä, kömpelö poika, muodottomassa
-nutussaan ja lyhyissä housuissaan, joiden alta vilahtivat paksut
-villasukat, näytti minusta joltain kasakkapalvelijalta tai
-poroporvarin pojalta. Pasynkov oli erittäin kohtelias ja hellä
-kaikkia kohtaan, vaikka hän ei etsinytkään kenenkään suosiota; jos
-joku työnsi hänet luotaan -- niin hän ei masentunut eikä ollut
-nyrpeissään, vaan pysyi syrjässä, ikäänkuin surkutellen ja odotellen.
-Niin hän menetteli minuunkin nähden. Kului noin kaksi kuukautta.
-Kerran eräänä kirkkaana kesäpäivänä kulkiessani vallattoman
-pallopelin jälkeen pihalta puutarhaan, huomasin Pasynkovin istuvan
-penkillä korkean syreenipensaan alla. Hän luki kirjaa. Minä vilkasin
-ohikulkeissani kirjan kanteen ja luin sen selkämyksestä: "Schillers
-Werke". Seisahduin.
-
--- Osaatteko te saksaa? -- kysyin minä Pasynkovilta.
-
-Tekee vieläkin pahaa, kun muistan kuinka ylenkatseellinen ääneni
-sointu oli... Pasynkov nosti minua kohti suuret ilmeikkäät silmänsä
-ja vastasi:
-
--- Kyllä osaan, entä te?
-
--- Vielä kysytte! -- vastasin minä heti loukkaantuen ja olin jo
-jatkamaisillani matkaa, mutta mikä lienee minut pidättänyt.
-
--- Mutta miksi te luette juuri Schilleriä? -- kysyin minä yhtä
-ylimielisesti.
-
--- Nyt luen "Resignatsionia" -- erinomaisen kaunista runoelmaa.
-Tahdotteko niin luen sen teille. Istukaahan tähän viereeni penkille.
-
-Minä epäröin hieman, mutta istuin kuitenkin. Pasynkov alkoi lukea.
-Hän osasi saksaa paljon paremmin kuin minä: hänen täytyi näet
-selittää minulle muutamien säkeiden ajatusta; mutta minä en enää
-hävennyt tietämättömyyttäni enkä hänen etevämmyyttään minuun nähden.
-Siitä päivästä ja siitä kahden kesken lukemisesta puistossa syreenin
-varjossa minä koko sielullani kiinnyin Pasynkoviin ja tulin hänen
-ystäväkseen.
-
-Muistan elävästi hänen silloisen ulkomuotonsa. Eikä hän juuri
-jälkeenpäinkään muuttunut. Hän oli pitkä, laiha, hoikka ja jotenkin
-kömpelö. Kapeat hartiat ja sisäänpainunut rinta tekivät hänet
-sairaalloisen näköiseksi vaikk'ei hän voinutkaan valittaa terveyttään
-huonoksi. Hänen suuri päänsä, jonka yläpuoli oli omituisen pyöreä,
-oli hieman vinossa. Pehmeät vaaleat hiukset valuivat hujan hajan
-hennolle kaulalle. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, saattoivatpa
-ne näyttää naurettaviltakin pitkän, turpean ja punaisen nenän vuoksi,
-joka melkein kuin riippui leveille esiin pistäville huulille,
-mutta hänen otsansa oli korkea ja ihana. Ja kun hän hymyili, niin
-hänen pienet, harmaat silmänsä sädehtivät sellaista hellyyttä ja
-herttaista hyvyyttä, että hänet nähdessään täytyi jokaisen sydämen
-lämmetä ja ilostua. Muistan myöskin hänen äänensä, sen hiljaisen
-ja tasaisen soinnun ja miellyttävän sorahtelun. Hän puhui yleensä
-vähän ja omituisen vaivalloisesti; mutta kun hän haltioitui, niin
-hänen puheensa luisti virtanaan. -- Ja mikä oli ihmeellisintä --
-hänen äänensä muuttui vielä hiljaisemmaksi, katse ikäänkuin tuli
-sisäisemmäksi, himmeni, melkein kuin sammui kasvojen heikosti
-hohtaessa. Hänen suustaan sanat: "hyvyys, totuus, elämä, tiede,
-rakkaus" niin suuressa innostuksessa kuin ne lausuttiinkin, eivät
-milloinkaan kajahtaneet teennäisyytttä ja valheellisuutta. Tunteitaan
-pingoittamatta, sielunkykyjään jännittämättä hän saattoi siirtyä
-ihanteensa alalle; hänen puhdas henkensä oli aina valmis asettumaan
-"kauneuden pyhyyden" eteen; ja hän odotti ainoastaan toisen hengen
-ilmestymistä ja kosketusta... Pasynkov oli romantikko, viimeisiä
-romantikkoja, joita olen tavannut Romantikot ovat nykyään, kuten
-tiedämme, melkein kuin lamassa; voimmepa sanoa, että niitä ei
-nuorison keskuudessa enää ollenkaan ole, mikä on hyvin suuri vahinko
-nuorisolle itselleen!
-
-Noin kolme vuotta vietin Pasynkovin kanssa kuten sanotaan sielu
-sielussa.
-
-Minä olin hänen ensi lempensä uskottu. Muistan vielä miten herkkänä
-ja osaaottavana kuuntelin hänen tunnustuksiansa! Hänen tunteensa
-esine oli Vinterkellerin kasvatti, muuan vaalea, suloinen saksatar,
-jolla oli viattoman pyöreät, melkein lapselliset kasvot ja luottavan
-hellät sinisilmät. Hän oli hyvä ja tunteellinen, rakasti Mattysonia,
-Uhlandia ja Schilleriä ja hyvin mielellään lausui heidän runojaan
-aralla ja väreilevällä äänellään. -- Pasynkovin lempi oli mitä
-platonisinta laatua; hän näki rakastettuaan ainoastaan pyhäsin (hän
-tuli näet silloin leikkimään panttileikkiä Vinterkellerin lasten
-kanssa) ja keskusteli silloin sangen vähän hänen kanssaan. Niinpä
-kerran, kun neitonen lausui hänelle sanat: "mein lieber, lieber
-Herr, Jakob", niin hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä autuaasta
-onnesta. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan silloin, että hänen
-armaansa sanoi hänen kaikille tovereillensa: "mein lieber". Muistanpa
-hänen loukkautumisensa ja surunsa, kun yht'äkkiä levisi tieto,
-että Fräulein Friederike (niin oli hänen nimensä) menee naimisiin
-Herr Knieftuss'in, erään rikkaan lihamyymälän omistajan kanssa,
-joka oli sangen kaunis, vieläpä sivistynytkin mies ja sanottiin
-neiti Friederikin menevän hänen kanssaan naimisiin, ei vanhempainsa
-tahdosta, vaan sulasta lemmestä. Se oli vaikea isku Pasynkoville,
-ja raskaalta tuntui se päivä, jolloin hän ensi kerran näki nuoret
-yhdessä, entinen neiti, nyt rouva Friederike, esitti hänet taaskin
-"lieber Herr Jakobina" miehellensä, joka oli yhtä loistava kiireestä
-kantapäähän: silmät, upealle kiemuralle kammattu musta tukka, otsa,
-hampaat, frakin napit, välkkyvät kellonperät ja kiiltävät saappaat.
-Pasynkov puristi herra Knieftuss'in kättä ja toivotti hänelle (olen
-vakuutettu siitä -- vilpittömästi) täydellistä ja jatkuvaa onnea.
-Se tapahtui minun läsnäollessani. Muistanpa millä kummastuksella
-ja osanotolla katselin silloin Jakovia. Hän näytti minusta
-sankarilta!... Ja sitten niin surullisesti keskustelimme keskenämme!
--- "Etsi lohdutusta taiteesta", sanoin minä hänelle. -- "Niin",
-vastasi hän minulle: -- "Ja runoudesta." -- "Ja ystävyydestä", lisäsin
-minä -- "Ja ystävyydestä", toisti hän. Oi ne olivat onnen aikoja
-ne!...
-
-Raskas oli eroni Pasynkovista! Ennen minun lähtöäni hän pitkällisten
-puuhien ja huolien jälkeen viimeinkin lähti yliopistoon. Hän oli
-edelleenkin Vinterkellerin huolenpidon alaisena, mutta karvatakin ja
-lyhyitten housujen asemasta sai hän jo tavallisen puvun, jonka hän
-ansaitsi antamalla opetustunteja nuoremmille holhokeille. Pasynkov
-ei muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan koko sinä aikana, jonka
-vietin pensionatissa, vaikka ikäeromme oli melkoinen ja minä tulin
-mustasukkaiseksi muutamia hänen uusia ylioppilastovereitansa kohtaan.
-Hänen vaikutuksensa minuun oli erittäin ylentävä. Ikävä vaan, että
-sitä ei kestänyt kauemmin. Yksi esimerkki riittäköön. Minun oli
-lapsena tapa valehdella... Mutta Jakovin edessä kieleni ei kääntynyt
-valheeseen. Erittäinkin minua ilahutti ollessani kävelyllä hänen
-kanssaan kahden tahi kävellessäni hänen kanssaan edestakaisin hänen
-huoneessaan ja kuunnellessani kuinka hän katsomatta minuun luki
-runoja hiljaisella, hillityllä äänellä. Minusta tuntui silloin,
-kuin olisimme yhdessä verkkaan liitäneet maasta jonnekin kauaksi
-siintäviin salaperäisiin ihaniin seutuihin... Muistan erään yön.
-Istuimme yhdessä syreenipensaan juurella, lempipaikassamme. Kaikki
-toverimme nukkuivat jo, mutta me nousimme hiljaa, pukeuduimme
-hapuillen pimeässä ja salaa läksimme haaveilemaan. -- Ulkona oli
-jotenkin lämmin, mutta raitis tuuli tavantakaa puistatti ja pakoitti
-meitä painautumaan lähemmäksi toisiamme vastaan. Me puhelimme,
-puhelimme paljon ja tulisesti, niin että olisi voinut luulla meidän
-kiistelevän, vaikk'emme sitä tehneet. Taivaan korkealla laella olivat
-tähdet syttyneet lukemattomina sarjoina tuikkimaan. Jakov nosti
-silmänsä, puristi kättäni ja huudahti hiljaa; "Yllämme on taivas
-ikuisine tähtineen... mutta tähtien takana asuu Luoja."
-
-Ihana vavistus kulki ruumiini läpi; minua kuin kylmi ja minä putosin
-hänen olkansa varaan... Sydän oli täysi.
-
-Missä nyt ovat nuo hurmauksen hetket? Oi, voi! Siellä missä
-nuoruuskin!
-
-Pietarissa kohtasin Jakovin kahdeksan vuoden kuluttua. Minä olin
-vast'ikään saanut määräyksen palvelukseen, ja hänelle oli joku
-hankkinut paikan jossakin virastossa. Meidän kohtauksemme oli mitä
-iloisin. En koskaan saata unohtaa sitä hetkeä, jolloin minä kerran
-istuessani kotonani, kuulin eteisestä hänen äänensä. Minä vavahdin.
-Sydämmeni sai kuin uuden sykinnän, hypähdin paikaltani ja riensin
-häntä vastaan heittäytyen hänen kaulaansa, en antanut hänelle edes
-tilaisuutta riisua turkkia yltään ja irroittaa vyötään. Katselin
-häntä melkein ahneesti tuntiessani silmieni kostuvan ja täyttyvän
-liikutuksen kyynelistä. Hän oli hieman vanhentunut seitsemänä viime
-vuonna; uurteita, hienoja kuin neulan kärjellä piirrettyjä olivat
-kait elämän huolet hänen otsalleen jättäneet, hänen poskensa olivat
-hieman pudonneet ja hiukset olivat harventuneet, mutta parta ei ollut
-juuri entisestään lisääntynyt, ja hymyily oli pysynyt samana, ja
-sama oli naurukin, yhtä herttaista, sisäistä ja tunteellista kuin
-ennenkin...
-
-Jumalani! mitä puhuimmekaan sinä päivänä... Niin monta kaunista
-runoa luimme toisillemme. Aloin suostuttaa häntä muuttamaan luokseni
-asumaan, mutta hän ei suostunut luvaten sensijaan käydä luonani joka
-päivä, minkä lupauksen hän täyttikin.
-
-Hengeltään Pasynkov ei myöskään ollut muuttunut. Hän pysyi samana
-romantikkona, joksi olin oppinut hänet tuntemaan. Vaikka elämän
-kylmyys, kokemusten ankara pakkanen piirittikin häntä joka taholta,
--- pysyi ystäväni sydämmessä aikaisin puhjennut ja kehkeytynyt hempeä
-kukkanen ehjänä ja koskemattoman kauniina. Eivät surut, eivätkä
-epäilykset päässeet hänen kirkasta muotoaan sumentamaan: hänen
-henkensä pysyi yhä tyynenä, mutta aina iloisena.
-
-Pietarissa hän oli kuin erämaassa. Hän ei huolehtinut
-tulevaisuudesta, eikä ollut tuttu kenenkään kanssa. Minä tutustutin
-hänet Zlotnitskin perheeseen. Hän kävi heidän luonaan sangen usein.
-Hän oli yhtä vähän itserakas kuin ujo: siellä kuten kaikkialla
-muuallakin hän puhui vähän, mutta saavutti kuitenkin heidän
-suosionsa. Jäykkäpintainen ukko, Tatjana Vasiljevnan mies, hänkin
-kohteli häntä ystävällisesti ja molemmat vaiteliaat neitoset
-tottuivat häneen pian.
-
-Toisinaan hän toi muassaan takin takataskussa jonkun äsken
-valmistuneen teoksen ja kauan epäröitsi uskaltaisiko lukea sitä,
-yhä venyttäen kaulaansa sivulle kuin lintu ja katseli ikäänkuin
-kysyäkseen: Sallitteko? Vihdoin asettuu nurkkaan istumaan (hän on
-yleensä mielellään nurkissa), vetäsee kirjan esille ja alkaa lukea
-ensiksi kuiskaamalla, sitten kovemmin ja kovemmin tuon tuostakin
-keskeyttäen itsensä lyhyillä mietteillä ja huudahduksilla. Minä
-huomasin että Varvara mieluummin kuin sisarensa istui hänen
-vierelleen ja kuunteli häntä, vaikka hän tietysti sangen vähän
-ymmärsi häntä -- hän ei näet ollut huvitettu kirjallisuudesta. Niin
-tapahtui, että hän istui Pasynkovin edessä leuka käsien varassa,
-katseli häntä -- ei silmiin, vaan koko kasvoihin ja sanaakaan
-virkkaamatta toisinaan yhtäkkiä, kovasti huokasi. -- Iltasin me
-leikimme panttileikkiä, varsinkin pyhinä ja juhlapäivinä. Meidän
-seuraamme yhtyi silloin kaksi neitiä, sisarusta, Zlotnitskij'en
-kaukaista sukulaista, jotka olivat pieniä, pyöreäkasvoisia, jotka
-hirmuisesti nauraa kikattivat ja paitsi heitä muutamia kadetteja ja
-junkkareita, jotka olivat varsin hyvänsävyisiä ja hiljaisia poikia.
-Pasynkov istui aina Tatjana Vasiljevnan viereen ja koetti yhdessä
-hänen kanssaan keksiä, mitä sen oli tehtävä, joka pantin omistaa.
-
-Sofia ei rakastanut kaikenlaisia imelyyksiä ja suuteloita, joilla
-pantit tavallisesti lunastetaan, mutta Varvaraa harmitti, kun hänen
-tuli jotain etsiä tai arvata. Neitoset alinomaa nauraa hohottivat --
-mistä lienee sitä naurua riittänyt, minua toisinaan aivan kaiveli
-heitä katsellessani, mutta Pasynkov ainoastaan nauroi ja nyykytti
-päätään. Ukko Zlotnitskij ei sekaantunut meidän leikkeihin, eikä
-aivan hellästi katsellut meitä huoneensa ovelta. Mutta kerran hän
-aivan odottamatta tuli luoksemme ja ehdoitti että se henkilö,
-joka pantin omistaa, tanssisi valssin yhdessä hänen kanssaan. Me
-tietysti suostuimme. Tatjana Vasiljevnan pantti ilmestyi, hän
-punastui korviaan myöten, hämmentyi ja häpesi kuin viisitoista
-vuotias tyttö -- mutta hänen miehensä heti komensi Sofian istumaan
-fortepianon ääreen, meni rouvansa luokse ja tanssi hänen kanssaan
-kaksi kierrosta vanhan ajan tavan mukaan kolmessa tempossa. Muistan
-kuinka hänen sapekkaat ja tummat kasvonsa ja hymyilemättömät silmänsä
-milloin näkyivät, milloin piiloutuivat muuttamatta ankaraa ilmettä.
-Tanssiessaan hän otti pitkiä askeleita ja hyppyjä, mutta hänen
-rouvansa nopeasti kuletti jalkojaan ja painoi kuin pelon vallassa
-kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Vanhus vei hänet paikalleen,
-kumarsi hänelle ja poistui sitten huoneeseensa sulkien oven
-jälkeensä. Sofia aikoi nousta pianon äärestä, mutta Varvara pyysi
-häntä jatkamaan valssia, meni Pasynkovin luokse, ojensi hänelle
-kätensä ja sanoi nauraen: tahdotteko? Pasynkov oli ihmeissään, mutta
-kuitenkin hypähti pystyyn -- hän oli aina sukkelan kohtelias -- pani
-kätensä Varvaran vartalon ympärille, mutta ensi askeleella kompastui
-ja horjahti suoraan jalustaa vastaan, jonka päällä papukaijan
-häkki oli... Häkki pudota rojahti, papukaija säikähti ja kirkasi:
-Nakra-ull. Syntyi yleinen naurun rämäkkä...
-
-Zlotnitskij ilmestyi huoneensa kynnykselle, katseli jurosti näytelmää
-ja sulki oven jälleen. Siitä saakka ei tarvinnut muuta kuin
-muistuttaa Varvaraa tästä tapauksesta, niin hän heti alkoi nauraa ja
-sellainen ilme kasvoissa katseli Pasynkovia ikäänkuin olisi pitänyt
-silloista keksintöään viisaampana, mitä saattaa ajatella.
-
-Pasynkov rakasti suuresti musiikkia. Hän pyysi usein Sofiaa
-soittamaan jotakin, istui sitten syrjään kuuntelemaan. Erittäinkin
-hän rakasti Schubertin "Tähtisikeröä". Hänestä tuntui kuullessaan
-sitä soitettavan, että sävelien ohessa korkeudesta tuli hänen
-luoksensa pitkiä valonsäteitä, jotka kohdistuivat suoraan hänen
-rintaansa. Aina siitä saakka kun näin pilvettömän öisen taivaan
-tähtitarhoineen, muistuu elävästi mieleeni Schubertin sävellys ja
-Pasynkov... Muistan vielä erään kävelyretken kaupungin ulkopuolella.
-Ajoimme koko seurue nuoria kahdessa neli-istuimisissa ajopeleissä
-Parvolovoon. Muistaakseni otimme ajurin Vladimirskajalta; rattaat
-olivat vanhat, vaaleansinisen väriset, pyöreillä resoreilla
-varustetut, niissä oli leveät kuskipenkit, joiden alla oli heiniä;
-ruskeat pilalle ajetut hevoset juosta lönköttivät raskaasti ontuen
-eri puolille. Me kävelimme kauan mäntymetsiköissä Parvolovon
-ympäristöllä, joimme maitoa pienistä saviruukuista ja söimme
-mansikoita sokerin kanssa. Oli ihana ilma. Varvara ei mielellään
-kävellyt paljon: hän väsyi pian. Mutta tällä kertaa hän ei ollut
-meitä muita huonompi. Hän otti hatun, hänen hiuksensa hulmusivat
-tuulessa, hänen raskaat piirteensä elostuivat ja posket punottivat
-Kohdattuaan metsässä kaksi talonpoikaisneitoa, hän istui maahan,
-kutsui heidät luoksensa ja pyysi heidät viereensä istumaan. Sofia
-katsoi heitä etäältä kylmästi hymyillen, eikä mennyt heidän
-luoksensa. Hän käveli Asanovin kanssa, mutta Zlotnitskij huomasi,
-että Varvara oli kuin hautova kana. Varvara nousi ja meni pois.
-Kävelyn kestäessä hän muutamia kertoja lähestyi Pasynkovia ja puheli
-hänelle: "Jakov Ivanovitsh, minulla on teille jotakin sanottavaa",
-mutta mitä hän tahtoi sanoa -- jäi salaisuudeksi.
-
-Mutta on jo aika palata kertomukseeni.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Minä iloitsin Pasynkovin tulosta, mutta kun muistin, mitä edellisenä
-päivänä olin tehnyt, tunsin jälleen raskaan painon rinnassani ja
-käännyin äkkiä jälleen seinään päin. Hieman arveltuaan Jakov kysyi
-minulta olenko terve.
-
--- Terve, -- vastasin minä: -- päätäni vaan särkee.
-
-Jakov ei vastannut mitään ja otti kirjan käteensä. Kului enemmän kuin
-tunti; minä aijoin jo tunnustaa Jakoville kaikki... kun yht'äkkiä
-eteisen kello helähti.
-
-Ovi aukeni... Minä kuuntelin, Asanov kuului kysyvän palvelijalta,
-olinko kotona.
-
-Pasynkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista ja kuiskattuaan minulle
-menevänsä makuulle minun vuoteeseeni läksi hän toiseen huoneeseen.
-Hetkisen kuluttua tuli Asanov sisään.
-
-Jo hänen punastuvista kasvoistaan, niukasta ja kuivasta
-kumarruksestaan arvasin, ettei hän tullut luokseni aiheettomasti.
-"Mikähän tästä seuraa?" -- ajattelin itsekseni.
-
--- "Armollinen herra" -- alkoi hän istuen tuiman näköisenä
-nojatuoliin -- "tulin teidän luoksenne, jotta te ratkaisisitte
-minulle erään asian."
-
--- Nimittäin?
-
--- Nimittäin sen: haluan tietää oletteko te rehellinen ihminen.
-
-Minä tulistuin.
-
--- Mitä tämä merkitsee -- kysyin minä.
-
--- Niin katsokaas mitä tämä merkitsee... vastasi hän ikäänkuin
-painostaen joka sanaa: -- eilen minä näytin teille lompakkoa, jossa
-oli kirjeitä eräältä henkilöltä minulle... Tänään te nuhdellen --
-huomatkaa -- nuhdellen kerroitte tälle henkilölle muutamia sanoja
-näistä kirjeistä omaamatta siihen vähintäkään oikeutta. Minä tahdon
-tietää, kuinka te tämän asian selitätte.
-
--- Mutta minä tahdon tietää, mikä oikeus _Teillä_ on kysyä sitä
-minulta? -- vastasin minä vapisten vimmasta ja sisällisestä häpeästä.
---
-
--- Kuka käski teidän pöyhkeilemään sedästänne, kirjeenvaihdostanne;
-mitä minä sille mahdan, lieneväthän kaikki teidän kirjeenne tallella.
-
--- Kirjeet ovat tallella: mutta minä olin eilen sellaisessa tilassa,
-että te helposti saatoitte... -- Sanalla sanoen, armollinen herra --
-sanoin minä tahallani niin kovasti kuin suinkin: -- pyydän teidän
-jättämään minut rauhaan, kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää,
-enkä anna teille mitään selitystä. Menkää mainitun henkilön luo
-saamaan selitystä!
-
-Asanov loi minuun silmäyksen, niin läpitunkevan kuin suinkin, mutta
-samalla naurettavan. Hän siveli viiksiään ja nousi kiirehtimättä.
-
--- Nyt tiedän, mitä minun tulee ajatella, -- lausui hän: -- teidän
-oma persoonanne -- on paras todistus. Mutta minun täytyy teille
-suoraan sanoa, että kunnon ihmiset eivät niin menettele... Lukea
-salaa kirje ja sitten mennä kunnollista naista tekemään levottomaksi.
-
--- Menkää hiiteen siitä! -- huusin minä, polkaisten jalkaani: -- ja
-lähettäkää minulle sekundantti; teidän kanssanne en aio pitempiin
-puheisiin.
-
--- Pyydän, älkää opettako minua; -- vastasi Asanov kylmästi: --
-sekundantin aioin juuri itse lähettää luoksenne.
-
-Hän meni. Minä kaaduin sohvalle ja peitin kasvoni. Joku kosketti
-olkapäätäni; nostin kasvoni -- edessäni seisoi Pasynkov.
-
--- Mitä tämä on? Onko totta?... -- kysyi hän minulta: -- oletko
-lukenut toisen ihmisen kirjeen?
-
-Minä en kyennyt vastaamaan, mutta nyökytin päätäni.
-
-Pasynkov meni ikkunan luo ja seisoen minuun selin sanoi: -- Sinä olet
-lukenut jonkun naisen kirjeen Asanovilta. Kuka se nainen oli?
-
--- Sofia Zlotnitskaja, -- vastasin minä niinkuin syytetty tuomarille.
-
-Pasynkov ei vastannut pitkään aikaan sanaakaan.
-
--- Yksi asia voi johonkin määrin lieventää tekoasi, -- alkoi hän
-vihdoin. -- Oletko rakastunut neiti Zlotnitskiin?
-
--- Olen.
-
-Pasynkov vaikeni taaskin.
-
--- Sitä minä epäilin. Ja sinä menit tänään hänen luoksensa ja aloit
-soimata häntä...
-
--- Niin, niin, niin... -- sanoin minä epätietoisena.
-
--- Sinä voit nyt minua halveksia... Pasynkov kävi pari kertaa huoneen
-poikki.
-
--- Rakastaako neiti Sofia häntä -- kysyi hän.
-
--- Rakastaa...
-
-Pasynkov loi silmänsä alas ja katseli kauan lattiaan.
-
--- No, asian täytyy olla autettavissa, -- alkoi hän nostaen päänsä
-pystyyn: -- sitä ei voi jättää sillensä.
-
-Ja hän otti hattunsa.
-
--- Mihin sinä nyt?
-
--- Asanovin luokse.
-
-Minä hypähdin pystyyn sohvalta.
-
--- Minä en voi siihen suostua. Suo anteeksi, kuinka se on
-mahdollista! Mitä hän ajattelee?
-
-Pasynkov katsoi minuun.
-
--- Mutta onko sinun mielestäsi parempi antaa tälle hullutukselle
-vauhtia, kiusata itseänsä ja saattaa nainen häpeään?
-
--- Mutta mitä sinä sitten aiot sanoa Asanoville?
-
--- Minä koetan saada hänet järkiinsä, sanon, että sinä pyydät häneltä
-anteeksi.
-
--- Mutta minä en tahdo pyytää häneltä anteeksi.
-
--- Etkö tahdo? Olethan sinä syyllinen?
-
--- Minä katsahdin Pasynkoviin. Hänen rauhallinen ja ankara mutta
-samalla surullinen kasvonilmeensä hämmästytti minua. Se oli minulle
-jotakin uutta. Minä en vastannut mitään ja istuin sohvalle.
-
--- Pasynkov lähti.
-
-Kiusallisessa mielenkuohussa odotin hänen palaamistaan! Aika kului
-sanomattoman hitaasti! Vihdoin hän palasi -- myöhään.
-
--- No mitä -- kysyin minä arasti?
-
--- Jumalan kiitos! -- vastasi hän: -- kaikki on järjestetty.
-
--- Olitko sinä Asanovin luona.
-
--- Olin.
-
--- No mitä hän sanoi? Luultavasti oli pöyhkeä -- sanoin minä
-väkinäisesti.
-
--- Ei, minä en sano. Minä odotin enemmän. Hän ei ole niin alhainen
-mies kuin luulin.
-
--- Mutta paitsi häntä et kait käynyt kenenkään luona, -- kysyin vähän
-odotettuani.
-
--- Zlonitskij'en luona.
-
--- Mutta!... (sydämeni sykähti. Minä en tohtinut katsoa Pasynkovia
-silmiin) -- Mitä neiti Sofia sanoi?
-
--- Sofia Nikolajevna on jaloluontoinen neitonen. Hän on hyvä
-ihminen. Ensiksi hän tuli surulliseksi, mutta sitten tyyntyi. Meidän
-keskustelumme ei kestänyt viittä minuuttia kauemmin.
-
--- Ja sinä... sanoit hänelle kaikki minusta... kaikkiko?
-
--- Sanoin kaikki, mikä oli tarpeellista.
-
--- Nyt ei minun ole ajattelemistakaan enää käydä heidän luonaan --
-sanoin surullisesti.
-
--- Miksi niin? Ei ensinkään. Joskus kyllä voit käydä. Päinvastoin.
-Sinun pitää välttämättä käydä heidän luonansa, etteivät ajatteleisi
-mitä tahansa.
-
--- Ah, Jakov, sinä varmaankin halveksit minua! -- huudahdin minä
-melkein kyynelsilmin.
-
--- Minäkö? Halveksisin sinua?... (Hänen hellät silmänsä säteilivät
-rakkautta). Sinua halveksisin... Se olisi typerää! Eihän se ollut
-helppoa sinulle? Etkö sinä kärsi?
-
-Hän ojensi minulle kätensä. Minä heittäydyin hänen kaulaansa ja
-purskahdin itkuun.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Muutaman päivän kuluttua huomatessani, että Pasynkov ei ollut yhtä
-hyvällä tuulella kuin ennen päätin mennä Zlotnitskijn. En voi sanoin
-kuvata mitä tunsin astuessani heidän kynnyksensä yli, muistan
-ainoastaan, että tuskin eroitin heidän kasvonsa ja ääneni tuntui
-surkastuneelta. Ei Sofiankaan tainnut olla olo parempi: puhuminen
-minun kanssani tuntui häntä vaivaavan, ja hänen silmänsä väistivät
-minua, samoin kuin minunkin häntä. Ja jokaisesta hänen liikkeestään,
-koko hänen olennostaan kuvastui pakko ja hämmennys... miksi kätkeä
-totuus? Se kysymys herätti kuin salaisen vastenmielisyyden. Minä
-koetin niin pian kuin suinkin pelastaa hänet ja minut niin raskaan
-tunnelman kahleista. Tämä kohtaus oli onneksi viimeinen... ennen
-hänen avioliittoaan. Odottamaton kohtalon oikku vei minut Venäjänmaan
-toiseen päähän, ja sanoin pitkiksi ajoiksi hyvästit Pietarille,
-Zlotnitskijn perheelle ja, mikä oli kaikkein katkerinta, hyvälle
-Jakov Pasynkoville.
-
-
-II.
-
-Kului seitsemän vuotta. En katso tarpeelliseksi kertoa näiden vuosien
-vaiheista. Kuljin Venäjän ristiin rastiin, matkustin kaukaisissa
-seuduissa ja sydänmaissa, ja Jumalan kiitos! kaukaiset seudut ja
-sydänmaat eivät ole niin hirvittäviä kuin moni luulee; synkän metsän
-salaisimmissakin kätköissä, risujen ja kaatuneiden puiden keskellä
-kasvaa ihania kukkia.
-
-Kerran keväällä matkustaessani asioillani pienen, syrjäisen kaupungin
-kautta kaukana Itä-Venäjällä näin vaunun himmeän lasin läpi torilla
-lautapuodin edessä miehen, jonka kasvot näyttivät erittäin tutuilta.
-Minä katsoin tarkemmin häntä ja ilokseni tunsin hänet Eliseyksi,
-Pasynkovin palvelijaksi.
-
-Komensin heti kyytimiehen seisauttamaan hevosen, hyppäsin vaunusta ja
-menin Eliseyn luokse.
-
--- Terve veli! -- sanoin minä vaivoin hilliten liikutustani; --
-Oletko sinä täällä herrasi kanssa?
-
--- Ka, olen kyllä, -- vastasi hän verkkaan ja yht'äkkiä huudahti: --
-oh, herraseni, tekö se olettekin? Enpä ollut tuntea teitä!
-
--- Oletko sinä täällä Jakov Ivanovitshin kanssa?
-
--- Hänen, herra, hänen kanssaan olen... Kenenkäs kanssa sitten?
-
--- Vie minut heti hänen luokseen.
-
--- Ka, olkaa hyvä! Tänne, olkaa hyvä, tänne... Tässähän sitä
-ravintolassa ollaan.
-
-Ja Elisey vei minut torin yli yhä hokien: kyllä herra nyt tulee
-iloiseksi.
-
-Tämä Elisey, syntyään kalmukki, oli näköjään hyvin sivistymätön,
-jopa villi, mutta hyväsydämminen ja älykkäänlainen mies, joka aivan
-intohimoisesti rakasti Pasynkovia ja palveli häntä noin kymmenen
-vuotta.
-
--- Kuinka Jakov Ivanovitsh voi, -- kysyin häneltä. Elisey käänsi
-minua kohti tummankeltaiset kasvonsa.
-
--- Ah, herra kulta, huonosti, herra kulta!... Ette tunne häntä
-samaksi... Ei hän tässä maailmassa enää kauan elä. Senpätähden me
-olemme matkalla Odessaan terveyttä hakemaan.
-
--- Mistä te tulette?
-
--- Siperiasta, herraseni.
-
--- Siperiastako?
-
--- Juuri sieltä. Jakov Ivanovitsh oli siellä virassa, siellä hän
-haavoittuikin.
-
--- Oliko hän sotapalveluksessa?
-
--- Ei, siviilivirassa hän oli.
-
--- "Voi ihmettä!", ajattelin minä.
-
-Sillä välin menimme ravintolaan ja Elisey kiiruhti edellä
-ilmoittamaan tuloni. Ensi vuosina eroni jälkeen olimme Pasynkovin
-kanssa olleet jotenkin ahkerassa kirjeenvaihdossa, mutta hänen viime
-kirjeensä sain neljä vuotta sitten, enkä sen jälkeen mitään hänestä
-kuullut.
-
--- Olkaa hyvä, olkaa hyvä! -- huudahti minulle Elisey portailta: --
-Jakov Ivanovitsh on hyvin iloinen tavatessaan teidät.
-
-Minä juoksin kiireesti notkuvia portaita, menin pimeään, pieneen
-huoneeseen -- ja sydämeni oli pakahtua... Kapealla vuoteella, viitan
-alla kuolon kalpeana makasi Pasynkov ja ojensi minulle paljaan,
-laihan kätensä. Minä heittäydyin hänen luoksensa ja syleilin häntä
-liikutettuna.
-
--- Jaska! -- huudahdin minä vihdoin, -- mikä sinun on.
-
--- Ei juuri mikään, -- vastasi hän heikolla äänellä: -- olen vaan
-hiukan sairas. Kuinka sinä olet tänne joutunut?
-
-Minä istuin tuolille Pasynkovin vuoteen viereen ja laskematta hänen
-kättään käsistäni aloin katsella häntä kasvoihin. Minä tunsin nuo
-rakkaat piirteet: hänen silmiensä säteilyn, hänen hymyilynsä, tuon
-alati muuttumattoman; mutta minkä näköiseksi oli sairaus hänet
-muuttanut?
-
-Hän huomasi minkä vaikutuksen vallassa olin.
-
--- En ole kolmeen päivään ajanut partaani, -- sanoi hän -- ja vielä
-lisäksi en ole kammannut päätäni, mutta muuten minä... sehän ei ole
-mitään.
-
--- Sano minulle, ole hyvä, Jaska, -- aloin minä -- onko totta mitä
-Elisey on minulle sanonut... Oletko sinä haavoitettu?
-
--- Niin, katsos, koko juttu on se, -- sanoi hän -- kerron sinulle
-tuonnempana kaikki. Juuri niin, olen haavoitettu ja voitko ajatella,
-millä? Nuolella.
-
--- Nuolellako?
-
--- Niin nuolella, mutta ei tarumaisella, ei Amorin nuolella, vaan
-oikealla nuolella, joka on tehty joustavasta puusta ja päättyy
-terään, taitavasti tehtyyn kärkeen... Sellainen nuoli tekee sangen
-epämiellyttävän vaikutuksen, erittäinkin jos se sattuu keuhkoihin.
-
--- Mutta millä tavalla? ole hyvä...
-
--- Odota, kun kerron. Sinä tiedät, että minun kohtalossani on
-aina ollut paljon naurettavaa. Muistatko minun koomillisen
-kirjeenvaihtoni, kun vaadin nuo paperit? Olen haavoitettukin
-naurettavalla tavalla. Ja todellakin, kuka meidän valistuneella
-vuosisadallamme antaa nuolen itseään haavoittaa? Eikä sattumalta --
-huomaa, ei missään leikkisodassa, vaan taistelussa.
-
--- Mutta sinähän et anna minun tietää kaikkea.
-
--- No kas nyt, nyt keskeytät, -- jatkoi hän. -- Muistathan, että
-minä sinun lähdettyäsi Pietarista muutin Novgorodiin. Siellä asuin
-monta vuotta, ja sanon suoraan, että minulla oli siellä ikävä, vaikka
-tapasinkin siellä erään olennon... (Hän huokasi)... Mutta nyt ei ole
-tarkoitukseni puhua hänestä, pari vuotta sitten minulle tarjottiin
-mainio paikka, jotenkin kaukana tosin, Irkutshkin kuvernementissa,
-mutta mitä siitä! Näetkös minulla ja isälläni oli jo ammoin määränä
-käydä Siperiassa. Oi Siperia, ihana seutu! Rikas, vapaa -- sen kuulet
-jokaisen suusta. Minuakin se suuresti ihastutti. Jouduin siellä
-tekemisiin muukalaisten kanssa; minun onnettomuudekseni he panivat
-toimeen salakuljetuksen; minut näet määrättiin heitä kiinni ottamaan.
-Saavutinkin heidät, mutta yksi heistä, typeryyksissään, lähetti minua
-vastaan tämän nuolen... Olin vähällä heittää henkeni, mutta toivuin
-kuitenkin. Nyt lähden lopullista parannusta saamaan... Päällyskunta,
-Jumala heidät palkitkoon, antoi rahoja.
-
-Pasynkovin pää painui hervottomana tyynylle, ja hän vaikeni. Heikko
-puna sävähti hänen kasvoilleen. Hänen silmänsä sulkeutuivat.
-
--- Ei herra paljon jaksa puhua, -- kuiskasi Elisey, joka yhä oli
-huoneessa.
-
-Oltiin ääneti. Kuului vaan sairaan raskas hengitys.
-
--- Niin nähkääs, -- jatkoi hän, taas avaten silmänsä: -- Kaksi
-viikkoa olen jo viettänyt tässä kaupungissa... olen luultavasti
-vilustunut. Minua hoitaa täkäläinen piirilääkäri -- saat kohta nähdä
-hänet; hän tuntuu taitavalta. Mutta tämä on onni onnettomuudessa,
-olenhan tavannut sinut. (Ja hän otti minua kädestä. Hänen kätensä,
-äsken vielä kylmä, nyt aivan hehkui.) -- Mutta kerro nyt sinä jotain
-itsestäsi, -- jatkoi hän työntäen viitan rinnaltaan -- emmehän ole
-pitkään aikaan tavanneet.
-
-Minä koetin täyttää hänen toivomuksensa, ainoastaan estääkseni häntä
-puhumasta, ja aloin kertoa. Ensin hän kuunteli minua tarkkaavasti,
-mutta sitten hänen silmänsä taas alkoivat painua kiinni ja pää
-hervottomana etsiä tukea päänaluksesta. Minä kehoitin häntä nukkumaan
-luvaten olla matkaani jatkamatta, ennen kuin hän alkaisi toipua ja
-asetuin hänen viereensä istumaan. -- Täällä on huono olla... alkoi
-hän taas, mutta minä painoin hänen huulensa kiinni ja läksin ulos.
-Elisey seurasi minua.
-
--- Mitä tämä merkitsee, Elisey? Kuoleeko hän? -- kysyin minä
-uskolliselta palvelijalta.
-
-Elisey vaan heilautti kättään ja käänsi selkänsä.
-
-Lähetettyäni pois kyytimieheni läksin katsomaan nukkuiko Pasynkov.
-Ovessa kohtasin pitkän, paksun miehen, joka oli juovuksissa. Hänen
-rokonarpiset ja pulleat kasvonsa ilmaisivat laiskuutta -- eikä
-mitään sen enempää; hänen pienet silmänsä katsoa tirrittivät, huulet
-kiilsivät kuin unen jälkeen.
-
--- Sallikaa minun kysyä, -- sanoin hänelle oletteko te tohtori.
-
-Paksu mies katsoi minuun vaivalloisesti rypistäen velttoa otsaansa
-ikäänkuin paremmin nähdäkseen.
-
--- Aivan niin, -- vastasi hän vihdoin.
-
--- Saanko vaivata teitä, herra tohtori, tulemaan minun kanssani tänne
-huoneeseen. Jakov Pasynkov tietääkseni nyt nukkuu. Minä olen hänen
-ystävänsä ja haluaisin puhua teidän kansanne hänen sairaudestaan,
-joka minua suuresti huolestuttaa.
-
--- Sepä hyvä, -- vastasi tohtori, sellainen ilme kasvoissaan, kuin
-olisi tahtonut sanoa: "sinullapa vasta on halu puhua; menenhän
-pitemmittä puheitta" ja seurasi minua.
-
--- Sanokaa, olkaa hyvä, -- sanoin minä niinpian kuin olin istunut
-tuolille: -- onko ystäväni tila vaarallinen? Mikä on teidän
-käsityksenne?
-
--- Kyllä, -- vastasi paksu mies rauhallisesti.
-
--- Onko hyvinkin vaarallinen?
-
--- On, vaarallinen.
-
--- Niinkö että hän oikein... saattaa kuollakin?
-
--- Saattaa.
-
-Minun täytyy tunnustaa, että melkein vihasin keskustelutoveriani
-puhuessani hänen kanssaan.
-
--- Niin, sallikaa minun huomauttaa, -- aloin minä, että on
-tarpeellista ryhtyä toimeen, panna toimeen neuvoittelu, että jos...
-Eihän voi asiaa niin... Olkaa hyvä!
-
--- Neuvotteluako? -- Voihan sitä! Miksei? Voihan sitä! Ivan
-Efreimitshin kutsua.
-
-Tohtori puhui vaivalloisesti ja alituiseen huokasi. Hänen vatsansa
-kohoili puhuessa ikäänkuin jokainen sana olisi vaatinut eri
-ponnistuksen.
-
--- Kuka on mainitsemanne Ivan Efreimitsh?
-
--- Kaupungin lääkäri.
-
--- Eikö olisi lääkäriä noudettava kuvernementin pääkaupungista --
-mitä arvelette? Siellä on varmaan hyviä lääkäreitä.
-
--- Mitä, -- voihan sitä.
-
--- Ketä siellä pidetään parhaimpana lääkärinä?
-
--- Parhaimpanako? Olihan siellä tohtori Kolrabus... Ellei häntä
-ole kenties siirretty muualle. Muuten, suoraan sanoen, ei ole niin
-tarpeellista noutaa.
-
--- Miks'ei?
-
--- Teidän ystäväänne ei kuvernementinlääkärikään auta.
-
--- Onkohan hän niin huono?
-
--- On.
-
--- Mikä hänessä oikeastaan on?
-
--- Haava... Keuhkot ovat vikaantuneet... lisäksi vielä vilustunut,
-on kuumeessa... niin, ja muutakin. Eikä ole varoja: ilman varoja,
-tiedätte itse, ei mikään auta.
-
-Vaikenimme molemmat.
-
--- Voisi koettaa homoiopatiaa... [Erään S. Hanemannin keksimä
-parannuskeino: sairauden parantamiseksi käyttää aineita, jotka
-terveessä ihmisessä synnyttävät saman taudin oireita. Suom. muist.]
--- puhui paksu mies kulmainsa alta katsellen minuun.
-
--- Kuinka te sellaista ehdoitatte? Oletteko te allopaatti? [Joka ei
-käytä homoiopatiaa, vaan muita tavallisia lääkitsemiskeinoja. Suom.
-muist.]
-
--- Mitä sitten, jos allopaatti! Te luulette, etten minä tunne
-homoiopatiaa? En vähemmin kuin muutkaan. Täällä apteekkari parantaa
-homoiopatialla, vaikkei hänellä ole minkäänlaista oppia.
-
-"No", ajattelin: "niinkö on!" -- Ei, herra tohtori, -- sanoin minä:
--- kyllä te paremmin lääkitsette omalla tutulla tavallanne.
-
--- Kuinka vaan suvaitsette.
-
--- Menettekö hänen luoksensa, kysyin.
-
--- Kyllä, täytyy katsoa. Ja hän meni ulos.
-
-En seurannut häntä: nähdä hänet sairaan ystäväni vuoteen ääressä,
-se meni yli voimieni. Huusin palvelijan luokseni ja käskin hänen
-heti lähtemään kuvernementinkaupunkiin kysymään parempaa lääkäriä ja
-tuomaan hänet heti sairaan luo. Kuului kopinaa käytävästä; aukaisin
-oven.
-
-Tohtori oli menossa pois sairaan luota.
-
--- No, mitä? -- kysyin kuiskaten.
-
--- Ei mitään, mikstuuraa määräsin.
-
--- Minä, herra tohtori, päätin kutsua lääkärin
-kuvernementinkaupungista. En epäile teidän taitoanne, mutta te
-tiedätte itse: yksi pää on hyvä, mutta kaksi parempi.
-
--- Sepä oli, ansaitsette suuren kiitoksen! -- höpisi paksu mies
-laskeutuen alas portaita. Hän oli nähtävästi saanut minusta tarpeeksi.
-
-Menin Pasynkovin luo.
-
--- Näitkö täkäläisen tohtorin? -- kysyi hän minulta.
-
--- Näin, -- vastasin minä.
-
--- Hänessä on jotain, joka minua miellyttää, puheli Pasynkov: --
-se lienee hänen ihmeellinen levollisuutensa. Tohtorin täytyy olla
-flegmaatikko, eikö totta? Se rohkaisee sairasta.
-
-Minä tietysti en tahtonut saattaa häntä epäilyksiin.
-
-Illaksi Pasynkov tuli paremmaksi, hänen oli helpompi olla. Hän pyysi
-Eliseyn tuomaan samovaarin, lupasi kestittää minua teellä ja itsekin
-juoda kupin; hän oli huomattavasti ilostunut. Minä en kuitenkaan
-antanut hänen puhua, mutta kun huomasin, kuinka vaikea häntä on
-estää, tarjouduin lukemaan jotain.
-
--- Niinkuin Vinterkellerillä -- muistatko? vastasi hän: -- ole hyvä,
-mielelläni. Mitä luettaisiin? Katsohan, siellä ikkunalla on kirjoja...
-
-Menin ikkunan luo ja otin ensimäisen kirjan, joka sattui käteeni...
-
--- Mikä kirja se on, -- kysyi hän.
-
--- Lermontov.
-
--- Ah, Lermontov! Ihanaa! Pushkin on suurempi tietysti... Muistatko:
-"Taaskin kuulas taivahani peittyi pilveen harmaaseen"... tahi
-"Sun kuvas armaan kerran vielä, suo sielun pohjaan painua". Ah
-ihmeellistä! ihmeellistä! Mutta Lermontovkin on ihana. No, tiedätkö,
-mitä, veli: ota kirja, avaa se umpimähkään ja lue!
-
-Minä avasin kirjan ja hämmästyin: eteeni sattui "Testamentti". Minä
-aioin kääntää lehteä, mutta Pasynkov huomasi liikutukseni ja kiiruhti
-sanomaan: "ei, ei, ei, lue siitä, joka sattui eteesi."
-
-Ei mikään auttanut: minä luin "Testamentin".
-
--- Ihana runo! sanoi Pasynkov, heti kun olin lukenut viimeisen
-säkeen. -- Ihana runo! Mutta ihmeellistä, että eteesi sattui juuri
-"Testamentti"... Ihmeellistä!
-
-Aloin lukea toista runoa, mutta Pasynkov ei kuunnellut minua, katseli
-johonkin muualle, ja toisti vielä pari kertaa: "ihmeellistä!"
-
-Laskin kirjan polvilleni.
-
--- "On heillä muuan naapuri", -- kuiskasi hän, ja yht'äkkiä kääntyen
-minuun päin sanoi: -- Mutta, mitä, muistatko sinä Sofia Zlotnitskija?
-
-Minä punastuin.
-
--- Hänhän on naimisissa nyt!
-
--- Niin, Asanovin kanssa, jo kauan sitten. Kirjoitin teille tästä.
-
--- Niin aivan, kirjoititte kyllä. Isä antoi anteeksi, mutta Asanovia
-ei laskenut kynnyksensä yli.
-
--- Taipumaton vanhus! Mutta onnellisinako kuuluvat elävän?
-
--- En tiedä todellakaan... luullakseni onnellisina. Asuvat maalla N--n
-kuvernementissä; en ole tavannut heitä, mutta ajanut ohi.
-
--- Onko heillä lapsia?
-
--- Tiettävästi on. Hän vilkasi minuun.
-
--- Tunnusta pois, sinä, muistaakseni et silloin vastannut
-kysymykseeni: sanoithan hänelle, että rakastin häntä?
-
--- Sanoin hänelle kaikki, koko totuuden... Puhuin hänelle aina totta.
-Kuinka olisin voinut häneltä mitään salata -- sehän olisi ollut synti!
-
-Pasynkov vaikeni.
-
--- No, sano minulle, -- alkoi hän vihdoin: -- haihtuiko rakkautesi
-pian, vai eikö?
-
--- Ei aivan pian, mutta haihtui kuitenkin. Mitä hyötyä on turhasta
-huokailemisesta?
-
-Pasynkov katsoi minuun kuin kirkastuen.
-
--- Mutta minä, veljeni, -- alkoi hän taas: -- ja hänen huulensa
-värähtelivät: -- en ole sinun laisesi: minun rakkauteni häneen ei ole
-vieläkään jäähtynyt.
-
--- Kuinka! -- huudahdin minä hämmästyksen lyömänä: -- rakastitko sinä
-häntä todella?
-
--- Rakastin, -- puhui Pasynkov hitaasti, ja pani miettiväisenä
-kätensä päänsä taakse. -- Kuinka minä häntä rakastin, sen tietää
-yksin Jumala. Kenellekään en ole puhunut tästä, en kenellekään koko
-maailmassa, enkä ole tahtonutkaan kenellekään puhua... niin se on!
-"On muuttunut se maailma, mi lemmen multa sai"... Mihinkä katsonkin!
-
-Pasynkovin odottamaton tunnustus teki minut sanattomaksi, ajattelin
-ainoastaan: "onko mahdollista, kuinka en saattanut sitä huomata?"
-
--- Niin, -- sanoi hän kuin itsekseen: -- minä rakastin häntä. En
-lakannut häntä rakastamasta silloinkaan, kun tiesin hänen sydämensä
-kuuluvan Asanoville. Mutta se oli minulle raskas tieto! Jos hän olisi
-rakastunut sinuun, olisin ainakin sinun puolestasi iloinnut, mutta
-Asanov... Mikä hänessä saattoi Sofiaa miellyttää? Hän oli onnellinen!
-Sofian tunne oli muuttumaton, hänen rakkautensa ei voinut jäähtyä
-Rehellinen sielu ei petä itseään eikä toista...
-
-Minä muistin Asanovin käynnin tuon onnettoman päivällistilaisuuden
-jälkeen, Pasynkovin neuvottomuuden ja tahtomattani löin käteni yhteen.
-
--- Sinä sait tietää minulta tuon kaiken, onneton! -- huudahdin: -- ja
-sinä tarjouduit menemään hänen luoksensa silloin!
-
--- Niin, -- puhui Pasynkov taas: -- sitä selvitystä hänen kanssaan...
-en milloinkaan unohda. Kas silloin sain tietää, silloin ymmärsin,
-mitä merkitsee tuo mielisanani: Resignation. Yhä edelleenkin hän
-oli minun unelmani, minun ihanteeni... Säälin sitä, joka elää ilman
-ihannetta!
-
-Katsoin Pasynkoviin: hänen silmänsä harhailivat kauaksi etäisyyteen,
-niistä sädehti sairasta kaihomielisyyttä.
-
--- Rakastin häntä, -- jatkoi hän: -- rakastin hänen tyyntä,
-rehellistä, saavuttamatonta, lahjomatonta olentoaan. Kun hän oli
-lähtenyt, olin aivan menehtyä surusta... Sen jälkeen en ole ketään
-rakastanut...
-
-Ja yht'äkkiä hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi hiljaa itkeä.
-
-Hypähdin paikaltani, kumarruin hänen puoleensa ja aloin häntä
-lohduttaa...
-
--- Ei se tee mitään, sanoi hän pudistaen päätään: -- niin se on;
-tuntui hieman katkeralta ja säälitti... itseäni... Mutta ei se tee
-mitään. Nuo runot sen tekivät. Luehan muita, iloisempia.
-
-Otin Lermontovin, rupesin nopeasti kääntelemään lehtiä; mutta aivan
-kuin uhalla löysin vaan sellaisia runoja, jotka uudestaan olisivat
-voineet saada Pasynkovin tunteet kuohuksiin. Vihdoin luin hänelle
-"Terekin lahjat" -- nimisen runon.
-
--- Onpa se koko koreata sanahelinää! -- sanoi ystävä raukkani hieman
-arvostelevasti: -- vaikka siinä on hyviäkin paikkoja. Olenpa itsekin,
-tiedätkö mitä, yritellyt runoilla ja aloin kerran runon: "Elämän
-pikari" -- mutta se jäi kesken! Meidän asiamme, veliseni, on olla
-runouden nauttijoita, mutta ei sen tuottajia... Mutta olenpa väsynyt;
-olisiko vähän nukahtaa, mitä arvelet? Uni, se on sentään ihana, eikö
-totta! Elämämme on unta, ja sen paras osa taas unta.
-
--- Entä runous? -- huomautin.
-
--- Runouskin on unta, vaikka paratiisimaista.
-
-Pasynkovin silmät sulkeutuivat.
-
-Jäin hetkeksi seisomaan hänen vuoteensa viereen. En luullut hänen
-nukahtavan, mutta hänen hengityksensä kävi tasaisemmaksi ja
-pitemmäksi. Hiivin varpaillani pois, menin omaan huoneeseeni ja
-asetuin makaamaan sohvalle. Kauan ajattelin, mitä Pasynkov oli
-minulle sanonut, mieleeni muistui monta asiaa, olin ihmeissäni,
-kunnes uni voitti ajatukseni ja minä nukuin...
-
-Joku tuuppasi minua, katsoin ja edessäni seisoi Elisey.
-
--- Olkaa hyvä, herran luo, -- sanoi hän.
-
-Nousin heti paikaltani.
-
--- Mikä hänen on?
-
--- Hourailee.
-
--- Houraileeko? Eihän hän ole äsken houraillut?
-
--- Ei, viime yönäkin hän houraili, mutta nyt se tuntuu kamalammalta.
-
-Menin Pasynkovin huoneeseen. Hän ei maannut, vaan istui vuoteessa
-painuneena aivan etukumaraan, liikutteli hieman käsiään, hymyili
-ja puhui yhä samalla, heikolla äänellä. Hänen silmänsä harhailivat
-levottomina. Lattialle asetetun yölampun surullinen valo kuumoitti
-liikkumattomana pilkkuna katosta; ja siinä puolihämärässä Pasynkovin
-kasvot näyttivät entistäänkin kalpeammilta.
-
-Minä menin hänen luoksensa, mainitsin hänen nimensä -- hän ei
-vastannut. Aloin tarkemmin kuunnella hänen leperrystään: hän houraili
-Siperiasta ja sen metsistä. Toisinaan oli hänen houreissaan jotain
-ajatusta.
-
-"Millaisia metsiä! -- kuiskaili hän: -- aivan taivaaseen saakka.
-Miten paljon niissä on huurretta! Hopeaa... Lunta, kinoksittain...
-Kas, kuinka pieniä jälkiä... tästä on jänis juossut ja tuosta
-kärppä... Ei, isähän siitä on juossut, minun papereitani kuljetellut.
-Tuolla hän... tuolla! Täytyy mennä; kuu valaisee. Täytyy mennä
-papereita etsimään... Mutta! Kukkanen, ruusunhohtoinen. -- Siellä on
-Sofia... Kas kuinka tiu'ut helisevät, ja pakkanen paukkuu... Ah, ei;
-tyhmät tilhit pensaissa hyppelevät, piipertävät... Kylmä on... Mutta,
-kas Asanov... Ah niin, tykki se onkin -- vaskinen tykki viheriällä
-telalla. Kas, miksi se niin miellytti. Tähtikö lensi? Ei, nuoli se
-olikin... Ah, niin nopeasti, ja suoraan minun sydämeeni!... Kuka sen
-ampui? Sinäkö, Sonetshka?"
-
-Hän nyökytti päätään ja puheli järjettömiä asioita. Minä vilkaisin
-Eliseyhyn, hän seisoi kädet selän takana katsellen säälivästi
-herraansa.
-
--- Ah, veli, oletko sinä antautunut käytännön mieheksi?, -- kysyi hän
-niin selvästi ja katsoi minuun niin tietoisesti, että olisin melkein
-vastannut, ellei hän olisi oitis jatkanut? -- Mutta minä, veljeni,
-kuule, minusta ei tullut käytännön miestä. Olen syntynyt kulkijaksi,
-uneksijaksi. Unelmat, unelmat!... Sabakevitshin talonpoika -- siinä
-unelma. Oh!...
-
-Pasynkov houraili melkein aamuun saakka. Vihdoin hän vähitellen
-rauhoittui, laskeutui päänalaisen varaan, uinailevaan tilaan. Minä
-palasin huoneeseeni. Rasittavan yön raukaisemana, nukahdin sikeästi.
-
-Elisey herätti minut taaskin.
-
--- Ah, herraseni, -- puhui hän vapisevalla äänellä, -- minusta
-näyttää, että herra kuolee...
-
-Minä kiiruhdin Pasynkovin luo. Hän makasi liikkumattomana. Alkavan
-päivän koitteessa hän näytti kuolleelta. Hän tunsi minut.
-
--- Hyvästi, -- kuiskasi hän, -- sano terveiseni hänelle, minä kuolen.
-
--- Jaska! -- huudahdin minä: -- elä joutavia, sinä jäät elämään...
-
--- En, miksi! Kuolen... Katso, etkö muista... (Hän osoitti
-rintaansa)...
-
--- Mikä tuo on? -- alkoi hän uudestaan: -- katso: meri... kultainen
-ääretön ulappa, ja tuolla saaret päivän sinessä häämöittävät, tuolla
-marmorihohteisia temppeleitä, palmuja, auteretta...
-
-Hän vaikeni... oikasihe...
-
-Puolen tunnin kuluttua hän kuoli. Elisey hervahti polvilleen hänen
-jalkojensa luo ja itki. Minä suljin hänen silmänsä.
-
-Hänen kaulallaan riippui pieni silkkikämmen mustassa nauhassa. Minä
-otin sen itselleni.
-
-Kolmantena päivänä hänet haudattiin... Jalo sydän kätkettiin
-ainaiseksi maan poveen! Minä itse heitin ensimäisen kourallisen
-multaa hänen arkulleen.
-
-
-III.
-
-Oli kulunut vielä puoli vuotta. Matkustin asioilleni Moskovaan.
-Asetuin erääseen hyvään matkustaja-asuntoon. Kerran kävellessäni
-käytävässä vilkaisin mustaan tauluun, ja olin huudahtaa
-hämmästyksestä, kun matkustajien nimien joukossa oli Sofia
-Nikolajevna Asanova. Viime aikoina olin kuullut jos mitäkin
-epäedullista hänen miehestään. Kerrottiin, että hän oli
-viinaan-menevä, kortinpelaaja, riitelijä ja yleensä huonontapainen.
-Mutta hänen puolisostaan ei kuulunut muuta kuin hyvää... Sekavin
-tuntein palasin huoneeseeni. Oli kuin jo ammoin asettunut kiihko
-olisi uudestaan syttynyt sydämessäni ja saanut sen levottomasti
-sykähtelemään. Päätin mennä Sofia Nikolajevnaa tapaamaan. "Kuinka
-pitkä aika onkaan kulunut siitä, kun viimeksi tavattiin", ajattelin:
-"tiettävästi hän jo on unhoittanut kaiken, mikä silloin oli
-välillämme."
-
-Lähetin hänen luokseen Eliseyn, jonka olin Pasynkovin kuoltua ottanut
-palvelijakseni. Annoin hänelle käyntikorttini ja käskin kysymään,
-oliko Sofia Nikolajevna kotona ja voisiko saada häntä tavata. Elisey
-palasi pian ilmoittaen, että Sofia Nikolajevna on kotona ja ottaa
-vastaan.
-
-Läksin hänen luoksensa. Tullessani hän seisoi keskellä huonetta
-hyvästellen jonkun pitkän, kookkaan herran kanssa. "Kuten tahdotte,
--- puheli herra puuromaisella, räikeällä äänellä: -- hän ei ole
-vahingoton ihminen, sillä hän on hyödytön ihminen, ja jokainen
-hyödytön ihminen on järjestyneelle yhteiskunnalle vahingollinen,
-vahingollinen, vahingollinen!"
-
-Tämän sanottuaan pitkä herra poistui. Sofia Nikolajevna kävi minua
-tervehtimään.
-
--- Kuinka pitkä aika jo onkaan viime tapaamisestamme! -- sanoi hän.
--- Istukaa, olkaa hyvä.
-
-Me istuuduimme. Katsoin häneen... Nähdä kauan erossa oltua armaat,
-ehkä rakkaat kasvot, tuntea tai olla tuntematta ne, ikäänkuin
-entisten, vielä unhoitukselta säästyneiden piirteiden takaa --
-astuisi esiin toinen, vaikka samallainen, mutta vieras olento;
-hetkeksi, melkein kuin vasten tahtoaan havaita ajan leimaamia jälkiä
--- sehän on varsin surullista. "Varmaan minäkin olen muuttunut",
-ajattelee silloin jokainen itsekseen...
-
-Muuten Sofia Nikolajevna ei ollut juuri vanhentunut; kun näin
-hänet viimein oli hän 16:lla, mutta siitä oli nyt kulunut yhdeksän
-vuotta. Hänen kasvonpiirteensä olivat käyneet säännöllisemmiksi ja
-ankarammiksi. Kuten ennenkin niistä kuvastui tunteiden vilpittömyyttä
-ja lujuutta. Mutta entisen rauhan asemasta puhui niistä salainen
-tuska ja levottomuus. Hänen katseensa oli syventynyt ja tummunut. Hän
-oli tullut äiti-vainajansa näköiseksi...
-
-Sofia Nikolajevna alkoi keskustelun.
-
--- Olemme molemmat muuttuneet, -- sanoi hän. -- Missä olette koko
-tämän ajan olleet?
-
--- Olen kulkenut siellä täällä -- vastasin minä. -- Mutta tekö olette
-eläneet yhä siellä maalla?
-
--- Enimmäkseen maalla. Nytkään en ole täällä kuin läpimatkalla.
-
--- Kuinka vanhempanne jaksavat?
-
--- Äitini on kuollut, mutta isäni on yhä vielä Pietarissa, veli on
-palveluksessa; Varja asuu heidän luonaan.
-
--- Entä puolisonne?
-
--- Miehenikö? -- alkoi hän kiihtyneellä äänellä: -- hän on nyt
-Etelä-Venäjällä, markkinoilla. Kuten tiedätte on hän aina rakastanut
-hevosia; hän on perustanut hevostarhan... sitä varten hän nytkin
-ostelee hevosia.
-
-Samassa astui huoneeseen kahdeksanvuotias tyttönen, jolla oli
-kiinalainen tukankuosi ja terävät, vilkkaat kasvot suurine
-tummanharmaine silmineen.
-
--- Kas tässä, esittelen teille tyttäreni, -- sanoi Sofia Nikolajevna
-koskettaen tyttösen pyöreätä leukaa sormellaan: -- ei mitenkään
-tahtonut jäädä kotiin -- vaan pyyteli päästä mukaani.
-
-Tyttönen lähetteli minuun nopeita silmäyksiä ja rypisti hieman
-kulmakarvojaan.
-
--- Hän on aika reipas, -- jatkoi Sofia Nikolajevna: -- ei mitään
-pelkää. Hyvin hän menestyy koulussa. Minun täytyy häntä aivan kehua.
-
--- _Comment se nomme monsieur?_ -- kysyi tyttö puoliääneen, kumartuen
-äidin puoleen.
-
-Sofia Nikolajevna mainitsi minun nimeni. Tyttö taas vilkasi minuun.
-
--- Mikä teidän nimenne on? -- kysyin häneltä.
-
--- Nimeni on Lydia, -- vastasi tyttö katsoen minua rohkeasti silmiin.
-
--- Teitä varmaankin hemmotellaan, -- huomautin minä.
-
--- Kuka minua hemmoittelee?
-
--- Kukako? luulen, että kaikki alkaen teidän vanhemmistanne. (Tyttö
-katsoi vaieten äitiinsä). Kuvailen, että Konstantin Aleksandrovitsh,
--- jatkoin minä...
-
--- Niin, niin -- puuttui puheeseen Sofia Nikolajevna, sillä välin kun
-tyttö yhä herkeämättä katsoi äitiinsä, -- mieheni, tietysti... kovin
-rakastaa lapsia...
-
-Omituinen ilme välähti Lydian älykkäissä kasvoissa. Hänen huulensa
-värähtivät ylpeästi; hän painoi silmänsä alas.
-
--- Sanokaa, -- kiirehti Sofia Nikolajevna: -- oletteko täällä
-asioillanne.
-
--- Asioilla, niinpä kyllä... Niinkö tekin?
-
--- Asioilla minäkin... Mieheni poissa ollessa, sen arvaatte, ei ole
-hauska niillä kulkea.
-
--- _Quoi, mon Eapost?_
-
--- _Non -- rien... Je te disoi opris_.
-
-Sofia Nikolajevna hymähti ja kohautti olkapäätään.
-
-Me vaikenimme molemmat, mutta Lydia laski merkitsevästi kädet ristiin
-rinnalle.
-
--- Sanokaa, olkaa niin hyvä, -- alkoi taas Sofia Nikolajevna: -- eikö
-teillä ollut ystäviä... mikä hänen nimensä olikaan? hänellä oli niin
-hyvät kasvot... hän aina luki runoja; hän oli innostuksen mies...
-
--- Tarkoitatteko Pasynkovia?
-
--- Niin juuri Pasynkovia, missä hän nyt on?
-
--- Hän on kuollut?
-
--- Kuollut? -- toisti Sofia Nikolajevna: -- sepä surullista!...
-
--- Olenko nähnyt hänet -- kysyi tyttö hätäisesti.
-
--- Et ole, Lydia. Kuinka surullista! -- toisti Sofia Nikolajevna.
-
--- Te surkuttelette häntä... -- aloin minä: -- mitä, jos tuntisitte
-hänet niin kuin minä?... Mutta sallikaa minun kysyä: Miksi rupesitte
-puhumaan juuri hänestä?
-
--- Niin, en tosiaankaan tiedä... -- (Sofia Nikolajevna loi silmänsä
-alas.) -- Lydia, -- lisäsi hän: -- mene hoitajasi luo.
-
--- Kutsutko minua sitten, kun saan tulla? -- kysyi tyttö.
-
--- Kutsun.
-
-Tyttö meni. Sofia Nikolajevna kääntyi minuun päin.
-
--- Olkaa niin hyvä, ja kertokaa minulle kaikki, mitä tiedätte
-Pasynkovista.
-
-Minä aloin kertoa. Kuvasin lyhyin lausein ystäväni elämää, koetin,
-mikäli mahdollista, luoda kuvan hänen sielustaan, kerroin viimeisen
-kohtauksemme, hänen kuolemansa.
-
--- Kas, sellainen ihminen hän oli, -- huudahdin minä päästyäni
-loppuun: -- hän poistui luotamme huomaamattomana, melkein
-unhotettuna! Mutta sehän ei ole vielä mikään onnettomuus. Mitä
-merkitsee ihmisten huomio ja kiitos? Minua vaan surettaa ja loukkaa
-se, että niin rakastavan ja hellän ihmisen täytyy kuolla kokematta
-keskinäisen rakkauden onnea, saamatta herättää vastakaikua yhdenkään
-hänen rakkauttaan ansaitsevan naisen sydämessä!... Olkoon niin,
-että moni mies jää siitä onnesta osattomaksi: he eivät ansaitsekaan
-sitä; mutta Pasynkov!... Ja toisaalta, enkö ole tavannut aikanamme
-tuhansia, joita ei missään suhteessa voi verrata häneen, mutta jotka
-ovat saaneet kokea lemmen onnea? Eikö tule väkisinkin ajatelleeksi,
-että eräät puutteet ihmisessä? -- itsetyytyväisyys esimerkiksi, tahi
-kevytmielisyys -- ovat välttämättömiä naisen rakkauden herättäjiä?
-Vai pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, mikäli sitä on tässä matoisessa
-maailmassa, kuin jotain sen olemukselle outoa ja peloittavaa?
-
-Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun herkeämättä katsellen minua
-ankarilla, tutkivilla silmillään, liikuttamatta huuliaan. Hänen
-silmäripsensä vaan toisinaan räpyttivät.
-
--- Miksi luulette, ettei ystäväänne kukaan nainen rakastanut?
-
--- Siksi, että tiedän sen, tiedän varmaan. Sofia Nikolajevna näytti
-aikovan jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Hän näytti taistelevan
-itsensä kanssa.
-
--- Te erehdytte, -- puhui hän vihdoin: -- minä tunnen naisen, joka
-suuresti rakasti teidän ystäväänne, hän rakastaa ja muistaa häntä
-vieläkin... ja tieto hänen kuolemastaan on syvästi koskeva häneen.
-
--- Kuka hän on? -- sallikaa minun saada tietää se.
-
--- Minun sisareni, Varja.
-
--- Varvara Nikolajevna! -- huudahdin minä hämmästyneenä.
-
--- Niin.
-
--- Kuinka? Varvara Nikolajevna? -- toistin minä: -- hänkö?...
-
--- Puhun loppuun teidän ajatuksenne, -- jatkoi Sofia Nikolajevna:
--- tuo kalsea, välinpitämätön, laimea neitonenko rakasti teidän
-ystäväänne: sentähden hän ei ole mennyt naimisiin, eikä mene. Tähän
-päivään asti minä yksin olen tiennyt tämän. Varja olisi mieluummin
-kuollut kuin ilmaissut salaisuutensa. Meidän perheessämme on opittu
-vaikenemaan ja kärsimään.
-
-Katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaan, tahtomattani
-tutkistellen hänen viime sanojensa katkeraa merkitystä.
-
--- Te olette lyöneet minut hämmästyksellä, -- sain viimein sanotuksi.
--- Mutta tiedättekö, Sofia Nikolajevna, jospa en pelkäisi herättää
-teissä epämieluisia muistoja, voisin minäkin hämmästyttää teitä...
-
--- En ymmärrä teitä, -- vastasi hän verkkaan hiukan hämillään.
-
--- Te ette tietenkään ymmärrä minua, -- sanoin minä äkkiä nousten
-paikaltani: -- ja siksi sallikaa minun suullisen selityksen asemesta
-lähettää teille muuan esine.
-
--- No, mikä se olisi? -- kysyi hän.
-
--- Malttakaa, Sofia Nikolajevna, asia ei koske minua.
-
-Minä kumarsin ja menin huoneeseeni, otin kämmenen, jonka olin
-anastanut Pasynkovilta, ja lähetin sen Sofia Nikolajevnalle seuraavan
-kirjelapun mukana.
-
-"Tämä kämmen oli ystävälläni alati povella vielä hänen
-kuollessaankin. Siinä on muuan teidän kirjoittamanne lippu, jonka
-sisällys on varsin mitätön. Voitte lukea sen. Hän kantoi sitä
-sentähden että rakasti teitä. Tämän rakkautensa hän tunnusti minulle
-vasta päivää ennen kuolemaansa. Nyt kun hän on kuollut, saatan teille
-ilmaista, että hänen sydämensä oli teidän!"
-
-Elisey palasi takaisin tuoden mukanaan kämmenen.
-
--- Mitä? -- kysyin: -- eikö hän käskenyt mitään sanomaan?
-
--- Ei mitään.
-
-Minä vaikenin.
-
--- Lukiko hän minun kirjelappuni?
-
--- Tottapa lienee lukenut. Palvelijahan sen vei perille.
-
-"Saavuttamaton", ajattelin minä, muistaen Pasynkovin viimeiset sanat.
--- Noh, mene, -- sanoin Eliseylle.
-
-Elisey hymyili omituisesti eikä mennyt.
-
--- Teidän luoksenne... -- alkoi hän: -- tuli muuan neitonen.
-
--- Mikä neitonen. Elisey vaikeni.
-
--- Eikö herra vainaja mitään kertonut teille?
-
--- Ei... Mitä sitten?
-
--- Hän, kun oli Novgorodissa, -- jatkoi Elisey kosketellen
-ovenpieltä?: -- oli tuttava erään neitosen kanssa. Ka, nyt sama
-neitonen tahtoisi nähdä teidät. Kohtasin hänet taannoin kadulla.
-Sanoin hänelle: "tule; jos herra käskee, lasken sinut puheille."
-
--- Pyydä, pyydä hänen tulemaan tietysti. Mutta... kuka hän on?
-
--- Yksinkertainen:... porvaritar... venäläinen.
-
--- Rakastiko Jakov Pasynkov vainaja häntä?
-
--- Rakastipa... kylläkin. Ja, hän kun sai tietää herran kuolemasta,
-aivan tupertui. Neitonen ei ole pois tieltä, hyvä hän on.
-
--- Pyydä hänet sisään.
-
-Elisey meni ja palasi heti. Hänen jälessään tuli neitonen kirjavassa
-setsipuvussa ja päässä tumma liina, joka puoleksi peitti hänen
-kasvonsa. Nähtyään minut hän arkiintui ja kääntyi takaisin.
-
--- Mitä sinä? -- sanoi hänelle Elisey: -- astu esiin, älä pelkää.
-
-Minä menin hänen luoksensa ja tarjosin hänelle käteni.
-
--- Mikä nimenne on? -- kysyin.
-
--- Masha, -- vastasi hän hiljaa katsoen minuun kainosti.
-
-Hän näytti noin 22:n tai 23:n vuotiaalta. Hänellä oli pyöreät ja
-yksinkertaiset, mutta miellyttävät kasvot, hieno poskien hipiä ja
-tumman siniset silmät, sekä pienet, punaiset kädet. Hän oli siististi
-puettu.
-
--- Tunsitteko Jakov Ivanitshin? -- jatkoin minä.
-
--- Kyllä, tunsin, virkkoi hän nyhtäen liinansa nurkkaa, ja kyyneleet
-alkoivat kieriä hänen silmistään.
-
-Minä pyysin hänen istumaan. Hän istui rohkaistuneena ja ujostelematta
-tuolin reunalle. Elisey meni ulos.
-
--- Tutustuitteko häneen Novgorodissa.
-
--- Kyllä, Novgorodissa, -- vastasi hän ja pani molemmat kätensä
-liinan alle. -- Vasta toissapäivänä kuulin Elisey Timofejitshiltä,
-että hän on kuollut. Siperiaan lähtiessään Jakov Ivanitsh lupasi
-kirjoittaa. Kaksi kirjettä hän sitten kirjoittikin, enempää ei enään
-kirjoittanut. Olisin lähtenyt häntä Siperiasta noutamaan, mutta hän
-ei sallinut.
-
--- Onko teillä Novgorodissa sukulaisia?
-
--- On.
-
--- Oletteko asuneet heidän luonaan.
-
--- Olen asunut äitini luona ja sisareni, joka on naimisissa. Mutta
-äitini minuun kyllästyi ja sisarestanikin alkoi tuntua ahtaalta,
-lapsia kun heillä on paljon. Ja minä muutin pois. Minä aina toivoin
-Jakov Ivanitshia, olin iloinen kuin sain hänet edes nähdä, ja hän oli
-aina minulle hyvä -- kysykää vaikka Elisey Timofejetshiltä.
-
-Masha vaikeni.
-
--- Minulla on häneltä kirjeitäkin, -- jatkoi hän. -- Katsokaahan.
-
-Hän otti taskustaan muutamia kirjeitä ja tarjosi minulle. -- Lukekaa,
-sanoi hän.
-
-Avasin yhden kirjeistä ja tunsin heti Pasynkovin käsialan.
-
-"Rakas Masha! (kirjoitti hän paksulla, selvällä käsialalla) sinä
-nojasit eilen pääsi minun päätäni vastaan, ja kun minä kysyin miksi
-niin teet? vastasit: tahdon kuunnella, mitä te ajattelette. Nyt sanon
-sinulle, mitä ajattelin: minä ajattelin, kuinka hauska olisi opettaa
-Mashaa lukemaan ja kirjoittamaan! Niin hän saisi tästäkin kirjeestä
-selvän..."
-
-Masha vilkaisi kirjeeseen.
-
--- Tämän hän kirjoitti minulle vielä Novgorodissa -- jatkoi hän --
-kun hän aikoi ruveta minua opettamaan. Katsokaahan muita. Siellä on
-yksi Siperiasta. Kas tässä. Lukekaa!
-
-Minä luin kirjeet. Ne olivat herttaisia, jopa helliäkin. Eräässä,
-ensi kirjeessä Siperiasta, Pasynkov sanoi Mashaa parhaaksi
-ystäväkseen, lupasi lähettää hänelle matkarahat Siperiaan, lopettaen
-kirjeen seuraaviin sanoihin: "Suutelen sinun armaita käsiäsi;
-sellaisia käsiä ei ole täkäläisillä neitosilla; ei ole täällä sinun
-laistasi päätä, eikä sydäntä... Lue minun lahjoittamiani kirjasia ja
-muista minua; en minäkään unohda sinua. Sinä yksin, yksin sinä olet
-minua rakastanut: niin tahdon minäkin yksin sinun olla"...
-
--- Näen, että hän on ollut teihin hyvin kiintynyt, -- sanoin minä,
-antaessani takaisin hänelle kirjeet.
-
--- Hän rakasti minua suuresti, -- vastasi Masha kätkien kirjeet
-huolellisesti taskuunsa, ja kyyneleet kierivät hänen poskilleen. --
-Toivoin alati häntä. Olisipa Luoja antanut hänelle elonpäiviä, ei hän
-olisi minua jättänyt. Olkoon taivaan valtakunta hänelle avoinna!...
-
-Hän kuivasi kyyneleet liinansa nurkkaan.
-
--- Missä te nyt asutte? -- kysyin.
-
--- Nyt asun täällä, Moskovassa, tulin rouvan matkassa, mutta olen
-ilman paikkaa. Jakov Ivanitshin tädin luona olen käynyt, mutta hän
-on itse aivan köyhä. Jakov Pasynkov puhui minulle usein teistä,
--- lisäsi hän nousten paikaltaan: -- hän rakasti teitä kovin ja
-aina muisti teitä. Kun toissa päivänä tapasin Elisey Timofejitshin
-juttelin heti: etteköhän te tahtoisi auttaa minua työn puutteessani...
-
--- Varsin mielelläni, Maria... sallikaa minun kysyä, mikä on isän
-nimenne?
-
--- Petrova, -- vastasi Masha ja loi silmänsä alas.
-
--- Teen hyväksenne kaikki, minkä voin, Maria Petrova, -- jatkoin
-minä: -- ikävä vaan, että olen täällä käymätiellä, enkä siis tunne
-sopivia paikkoja.
-
-Masha huokasi.
-
--- Tarvitsisin jotain tointa... leikata en osaa, mutta ommella
-melkein mitä tahansa... niin, ja lapsia osaan hoitaa.
-
-"Antaisinko hänelle rahaa", ajattelin: "mutta kuinka."
-
--- Kuulkaa, Maria Petrova, -- aloin minä hieman hämilläni: -- suokaa
-anteeksi, mutta Pasynkovin puheesta tiedätte, että minä olin hänen
-ystävänsä... Sallittehan ensi aluksi minun antaa... teille pienen
-summan?...
-
-Masha katsoi minuun.
-
--- Mitä? -- kysyi hän.
-
--- Ettekö tarvitse rahoja! -- sanoin.
-
-Masha punastui ja katsoi maahan.
-
--- Mitä teen rahoilla? -- Kuiskasi hän: -- hankkikaa mieluummin
-minulle paikka.
-
--- Koetan kyllä parastani saadakseni teille sellaisen, mutta en vielä
-tiedä mitään varmasti. Tunnen aivan olevani velvollinen siihen,
-tosiaan... Enhän ole enää vieras teille. Ottakaa tämä minulta, kuin
-muistona ystävältämme...
-
-Minä käännyin ottamaan lompakostani muutamia seteleitä antaakseni ne
-hänelle.
-
-Masha seisoi liikkumatta pää vielä syvempään painuneena...
-
--- Ottakaa, -- kehoitin.
-
-Hän nosti varovasti silmänsä minua kohti, katsoi surullisesti
-kasvoihini, otti varovasti kätensä esiin huivin alta ja ojensi sen
-minulle.
-
-Panin setelit hänen kylmille sormilleen. Vaieten hän taas kätki
-kätensä huivin alle ja loi silmänsä alas.
-
--- Jos te vastedeskin jotain tarvitsette, -- jatkoin, -- niin olkaa
-hyvä ja kääntykää minun puoleeni. Annan teille tiedon osoitteestani...
-
--- Nöyrin kiitos, -- puhui hän ja, vaiettuaan vähän, lisäsi:
-
--- Onko hän puhunut teille milloinkaan minusta?
-
--- Tapasin hänet hänen kuolemansa edellisenä päivänä, Maria Petrovna.
-En oikein muista, luullakseni hän puhui.
-
-Masha siveli käsillään hiuksiaan, hieman tuki leukaansa, jäi kuin
-miettimään jotain ja sanoi "Hyvästi," ja meni ulos huoneesta.
-
-Istuin pöydän ääreen ja katkerat ajatukset tunkivat mieleeni:
-Tämä Masha, hänen suhteensa Pasynkoviin, hänen kirjeensä, Sofia
-Nikolajevnan salattu rakkaus Pasynkovia kohtaan... "Raukka! raukka!"
-Kuiskasin itsekseni raskaasti huokaisten. Mieleeni muistui koko
-Pasynkovin elämä, hänen lapsuutensa, nuoruutensa, neiti Friederike...
-"Kas niin", ajattelin minä: "paljon kohtalo sinulle antoi, paljolla
-se sinua ilahutti!"
-
-Seuraavana päivänä menin jälleen Sofia Nikolajevnan luo. Minun täytyi
-odottaa eteisessä, ja tullessani Lydia jo istui äitinsä vierellä.
-Ymmärsin, että Sofia Nikolajevna ei halunnut muistaa eilistä
-keskustelua.
-
-Me aloimme keskustella -- todellakaan en muista mistä, kaupungin
-kauhuistako, vai oikeista asioista... Lydia usein pisti sanansa
-joukkoon ja katseli minua ovelasti. Huvittava tärkeys kuvastui
-yhtäkkiä hänen liikkumattomista, pikku kasvoistaan... Älykäs tyttö
-varmaankin huomasi tarkoituksen, miksi äiti oli ottanut hänet
-viereensä istumaan.
-
-Nousin hyvästelläkseni. Sofia Nikolajevna saattoi minut ovelle.
-
--- En vastannut teille mitään eilen, -- sanoi hän pysähtyen
-kynnyksellä: -- ja mitä olisin voinut vastata? Meidän elämämme ei
-riipu meistä. Mutta jokaisella meillä on ankkuri, josta emme pääse
-irti milloinkaan, vaikka tahtoisimmekin: velvollisuuden tunne.
-
-Minä nyökäytin ääneti päätäni myöntymisen merkiksi ja sanoin hyvästi.
-
-Koko illan olin yksin kotona. Ajattelin yhä rakasta, unhottumatonta
-Pasynkoviani -- tätä viimeistä romantikkoa, ja tunteet, milloin
-surulliset, milloin vienot rinnassani suloisen tuskallisesti
-risteilivät ja saivat väräjämään sydämen melkein rauenneet kielet...
-Rauha tomullesi, sinä haaveiden mies, sinä hyvä ihanteiden ihminen.
-Ja antakoon Jumala kaikkien todellisuuden miesten, joiden maailma
-jäi sinulle vieraaksi ja jotka ehkä nyt ylimielisesti hymyilevät
-sinun haahmollesi, antakoon Jumala heille edes pienen hituisen niistä
-nautinnoista, joista sinun yksinäinen, hiljainen elämäsi, kohtaloa ja
-ihmisiä uhmaten, rikastui!
-
-
-
-
-Uni.
-
-
-I.
-
-Minä elin siihen aikaan äitini kanssa pienessä
-merenranta-kaupungissa. Olin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta
-äitini ei ollut kolmeakymmentäviittäkään; hän oli mennyt sangen
-nuorena naimisiin. Kun isäni kuoli, olin seitsemän vuoden ikäinen,
-mutta muistan hänet vielä varsin hyvin. Äitini oli pienenlainen,
-vaalea nainen. Hänellä oli ihanat, mutta aina surulliset kasvot,
-hiljainen, väsynyt ääni ja arat liikkeet. Nuorena häntä oli yleisesti
-pidetty kauniina, ja viimeisiin asti pysyi hän miellyttävänä ja
-herttaisena. En ole milloinkaan nähnyt syvempiä, hellempiä ja
-surullisempia silmiä, hienompia ja pehmeämpiä hiuksia; en ole
-milloinkaan nähnyt kauniimpia käsiä. Minä jumaloin häntä, ja hän
-rakasti minua... Mutta meidän elämämme ei ollut iloista; salainen,
-parantumaton suru näköjään alinomaa jäyti hänen olemuksensa sisintä
-ydintä. Tähän suruun ei ollut syynä isäni poismeno, niin syvästi,
-kuin hän häntä kaipasikin, niin kiihkeästi kuin hän oli häntä
-rakastanut, niin pyhänä kun hän hänen muistoaan säilytti...
-
-Ei! sen lisäksi oli vielä jotakin salaista, jota minä en ymmärtänyt,
-mutta jonka tunsin, tunsin hämärästi ja valtavasti milloin vaan
-katselin noihin hiljaisiin, liikkumattomiin silmiin, noita ihania,
-niinikään liikkumattomia, pehmeästi puristuneita ja ijäksi
-väsähtäneitä huulia.
-
-Sanoin äsken, että äitini rakasti minua, mutta oli hetkiä, jolloin
-hän työnsi minut luotaan, kun minun läsnäoloni kävi hänelle
-raskaaksi ja sietämättömäksi. Hän tunsi silloin ikäänkuin ehdotonta
-vastenmielisyyttä minua kohtaan -- mutta kauhistui sitten, vuodatti
-kyyneleitä, puristi minua sydäntään vasten. Minä arvelin hänen
-heikon terveytensä ja onnettomuutensa syyksi näihin pahantuulen
-purkauksiin... Nämä vastenmielisyyden oireet saattoivat aiheutua
-jossain määrin oudoista, minulle itselleni käsittämättömistä pahojen
-ja rikollisten tunteiden kuohusta, jotka ajoittain minussa saivat
-vallan... Mutta toiselta puolen nämä tunteiden ilmaukset eivät
-sattuneet samaan aikaan äitini vastenmielisyyden puuskien kanssa. --
-Äitini käytti aina mustaa pukua ikäänkuin surussa. Me elimme jotenkin
-hyvinvoipaa elämää -- vaikka tosin olimme tuttavuuksia vailla.
-
-
-II.
-
-Minä olin äitini alituisen huolen ja ajatusten esineenä. Hänen
-elämänsä sulautui kokonaan minun elämääni. Sellaiset vanhempien
-ja lasten suhteet eivät aina ole eduksi lapsille... pikemminkin
-vahingoksi. Sitä paitsi, minä olin äitini ainoa lapsi... ja
-ainokaisten lasten kehitys usein kulkee vääriä latuja. Kasvattaessaan
-heitä vanhemmat unohtavat itsensä ja huolehtivat vaan heistä... Mutta
-tässä ei ollut asianlaita sellainen. Minä en tullut hentomieliseksi
-hemmoittelusta enkä myöskään tylyluontoiseksi (toiseen tai toiseen
-suuntaan saattavat ainokaiset lapset kehittyä), mutta hermostoni
-joutui ennen aikojaan järkytetyksi; sen lisäksi oli minulla
-heikonlainen terveys -- perintönä äidiltä, jonka näköinen muutenkin
-olin. Minä vältin ikäisteni seuraa, ja yleensäkin kartoin ihmisiä;
-äitinikään kanssa en monta sanaa vaihettanut. Mieluimmin lueskelin,
-kävelin yksin -- ja unelmoin, unelmoin! Mistä minä unelmoin -- on
-vaikea sanoa: toisinaan olin seisovinani puoleksi avoimen oven
-edessä, jonka takana on tuntemattomia salaisuuksia, seison ja odotan,
-viivyn astumatta kynnyksen yli, ja yhä ajattelen, mitähän mahtaa
-siellä edessäpäin olla -- ja yhä odotan ja jäykistyn... tai nukahdan.
-Jos minulla olisi ollut runoilijan lahjat niin olisin ruvennut
-kirjoittamaan runoja; jos olisin tuntenut taipumusta jumalisuuteen,
-niin varmaankin olisin mennyt luostariin; mutta minulla ei ollut
-mitään sellaista -- ja siksi vaan edelleenkin unelmoin -- ja odotin.
-
-
-III.
-
-Äsken mainitsin siitä, että toisinaan nukahdin epäselviin ajatuksiin
-ja haaveisiin. Yleensä nukuin paljon -- ja unilla oli melkoinen osa
-elämässäni; näin unia melkein joka yö. Minä en unohtanut niitä, vaan
-uskoin niissä piilevän jonkun merkityksen, pidin niitä enteinä,
-joiden salaista sisältöä koetin itselleni selvittää. Muutamat unet
-uudistuivat ajoittain, ja se tuntui aina minusta ihmeelliseltä
-ja oudolta. Eritotenkin eräs uni askaroitsi ajatuksiani. Olin
-kulkevinani vanhanaikuisen kaupungin kapeaa, huonosti kivitettyä
-katua, jonka kahden puolen kohosi monikerroksisia kivirakennuksia
-terävine kattoineen. Olin etsivinäni isääni, joka vielä muka oli
-elossa, piiloutui meiltä ja asui nimenomaan jossain täällä olevassa
-kivimuurissa. Astun sisään matalasta, tummasta portista, menen
-pitkän pihan yli hirsi- ja lautakasojen välitse ja tulen viimein
-pieneen huoneeseen, jossa on kaksi pyöreätä ikkunaa. Huoneen
-keskellä seisoo isäni pitkässä aamuviitassa, piippu hampaissa. Hän
-ei ole ensinkään minun oikean isäni näköinen: hän on pitkä, laiha,
-mustatukkainen, nenä käyrä, silmät tylyt ja läpitunkevat; hän on
-noin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän ei pidä siitä, että olen häntä
-etsinyt, minä en myöskään iloitse tapaamisestamme, vaan seison
-neuvottomana. Hän kääntyy hieman poispäin, alkaa jotain mutista
-ja kävellä edestakaisin lyhyin askelin... Sitten hän väistyy yhä
-kauvemmaksi, lakkaa mutisemasta ja katselemasta olkansa yli; huone
-laajenee ja haihtuu usvaan... Minua alkaa hirvittää ajatellessani,
-että taas kadotan isäni ja kiiruhdan hänen jälkeensä, -- mutta
-hän on kadonnut näkyvistäni, kuulen vaan hänen äreän, karhumaisen
-mörinänsä... Sydämeni jähmettyy -- herään voimatta jälleen nukkua
-pitkään aikaan... Koko seuraavan päivän on tämä uni mielessäni, enkä,
-tietenkään, voi ajatella muuta.
-
-
-IV.
-
-Tuli heinäkuu. Liike kaupungissamme tähän aikaan yhä vilkastui.
-Laivoja tuli joukottain satamaan, uusia, tuntemattomia ihmisiä
-ilmestyi kaduille. Minua huvitti silloin kuljeskella rantakadulla
-kahviloiden ja ravintoloiden ohi katsellen kaikennäköisiä merimiehiä
-ja muita outoja tulokkaita, jotka istuskelivat palttinakattoisissa
-suojuksissa, pikkupöytien ympärillä, vaahtovien oluthaarikoiden
-ääressä.
-
-Silloinpa, kerran, kulkiessani erään kahvilan ohi, näin miehen,
-johon koko huomioni heti kiintyi. Muukalainen oli mustassa, pitkässä
-takissa ja päässä hänellä oli huomiotaherättävä olkihattu. Hän istui
-hiljaa kädet ristissä rinnalla. Mustien hiusten pehmeät suortuvat
-kiersivät otsaa alas, melkein silmiin saakka; ohuet huulet puristivat
-lyhyen piipun hammasluuta. Tämä mies näytti niin tutulta, tummien
-kasvojen piirteet, kellertävä hipiä, koko hänen muotonsa -- oli
-epäilemättä jo ennen painunut mieleeni. En voinut olla asettumatta
-hänen eteensä ja kysyin itseltäni: kuka tämä mies on? missä olen
-hänet nähnyt? Hän tunsi varmaankin minun kiinteän katseeni, sillä hän
-loi minuun mustat, pistävät silmänsä... Minä huokasin...
-
-Tämä oli sama isä, jonka olin nähnyt unessa ja jota olin etsinyt.
-
-Ei voinut olla puhettakaan erehdyksestä, -- samannäköisyys oli siksi
-silmiinpistävä. Jopa pitkäliepeinen takkikin, joka peitti hänen
-laihaa vartaloaan, sen väri ja kuosi, muistutti vaippaa, jossa isäni
-oli ilmestynyt minulle.
-
-"Onkohan tämäkin unta?" ajattelin... Ei... Nyt on päiväsydän, aurinko
-paistaa kirkkaasti siniseltä taivaanlaelta, eikä edessäni ole haamu,
-vaan elävä ihminen.
-
-Menin tarjoilupöydän luo, tilasin itselleni haarikan olutta
-ja sanomalehden -- ja istuin erääseen pöytään, jonkun matkaa
-arvoituksellisesta olennosta.
-
-
-V.
-
-Asetin eteeni sanomalehden ja aloin sen takaa tähystellä muukalaista.
--- Hän istui melkein liikkumatta vain joskus nostaen painunutta
-päätään. Hän näköjään odotti jotakin. Minä katsoin, katsoin...
-Toisinaan minusta näytti, että tuo kaikki äskeinen arvelu oli
-vain omaa keksintöäni, että varsinaista yhdennäköisyyttä ei ollut
-ensinkään, vaan että olin tahtomattani tavoitellut mielikuvituksen
-petollista harhanäkyä... mutta samassa "tuo" muuttaa asentoaan
-tuolilla, kohottaa kättään -- ja taaskin on huokaus nousemaisillaan
-rinnastain, taaskin näen edessäni "yöllisen" isäni! Lopulta hän
-huomasi minun herkeämättömän huomioni ja ensiksi arvelevan mutta
-sitten suuttuneen näköisenä vilkasi minuun päin, aikoi nousta, mutta
-pudotti keppinsä tuolin selkämykseltä. Silmänräpäyksessä nousin ja
-tarjosin sen hänelle. Sydämeni sykähteli rajusti.
-
-Hän hymyili huolettomasti, kiitti minua, asetti kasvonsa aivan minun
-silmieni eteen kohottaen kulmakarvojaan kuin perin säikähtyneenä.
-
--- Te olette sangen kohtelias, nuori mies, -- sanoi hän kuivalla,
-kimeällä äänellä. -- Meidän aikanamme se on harvinaista. Sallikaa
-onnitella teitä: te olette saanut hyvän kasvatuksen.
-
-En muista mitä hänelle vastasin; mutta meidän välillämme sukeutui
-keskustelu. Sain tietää, että hän oli maamiehiäni ja että hän
-hiljattain oli palannut Amerikasta, missä oli elänyt monta vuotta
-ja minne hän taas pian aikoo lähteä. Hän sanoi olevansa parooni...
-mutta hänen nimeään en oikein kuullut. Hän lopetti aivan niinkuin
-"yöllinen" isänikin jokaisen kertomansa asian epäselvällä mörinällä.
-Hän tahtoi tietää minun sukunimeni... Kuultuaan sen, hän taaskin
-näytti hämmästyvän; sitten hän kysyi minulta kauanko olen asunut
-tässä kaupungissa ja kenenkä kanssa. Vastasin hänelle asuvani äitini
-kanssa.
-
--- Entä teidän isänne? --
-
--- Minun isäni on jo kauan ollut kuolleena. Hän tiedusti äitini nimeä
-ja naurahti sitten oudosti -- mutta sitten hän kokonaan muuttui
-sanoen, että hänellä on sellainen amerikkalainen tapa ja että hän
-yleensä on varsin omituinen ihminen. Sitten hän uteli, missä meidän
-asuntomme oli. Minä sanoin sen hänelle.
-
-
-VI.
-
-Sain takaisin vähitellen tasapainoni, jonka olin menettänyt
-keskustelumme aikana; meidän lähestymisemme tuntui minusta varsin
-kummalliselta. Minua ei miellyttänyt hymyily jolla parooni minua
-puhutteli; samoin tuntui minusta vastenmieliseltä hänen silmiensä
-ilme, kun hän loi minuun tutkivan katseensa... Niissä oli jotain
-villiä, mutta samalla suojelevaa... Jotakin painostavaa... Näitä
-silmiä en ollut unessa nähnyt. Eriskummalliset olivat myöskin
-paroonin kasvot! Ne olivat kalpeat, väsyneet, mutta samalla
-epämiellyttävän nuorekkaat kasvot. Minun "yöllisellä" isälläni ei
-myöskään ollut sellaista syvää otsan yli vinoon käypää arpea, kuin
-minun uudella tuttavallani, ja jota en ollut huomannut, ennenkuin hän
-oli tullut aivan lähelleni.
-
-En ehtinyt ilmoittaa paroonille katua ja talomme numeroa, kun
-roteva neekeri, joka oli puettu silmiin asti ulottuvaan viittaan
-lähestyi häntä takaa päin ja laski kätensä kevyesti hänen olalleen.
-Parooni kääntyi häneen päin ja virkkoi: ahaa vihdoinkin! ja nyökäten
-minulle päätään lähti yhdessä neekerin kanssa kahvilaan. Minä jäin
-paikalleni, halusin näet odottaa paroonin paluuta kahvilan ovesta,
-en varsin sentähden, että saisin hänen kanssaan uudestaan puhella
--- (sillä en tosiaankaan tiennyt, mistä saattaisin enään hänen
-kanssaan keskustella) -- vaan tullakseni uudestaan vakuutetuksi
-ensi vaikutelmastani: -- Mutta kului puoli tuntia, kului tunti...
-Paroonia ei näkynyt eikä kuulunut. -- Menin kahvilaan, kulin kaikkien
-huoneiden läpi, mutta en nähnyt missään paroonia enkä neekeriä. He
-olivat siis molemmat poistuneet taka-ovesta.
-
-Minun päätäni hieman särki ja vilvoitellakseni läksin kävelemään
-meren rantaan kaupungin takaiseen, suureen puistoon päin, joka
-oli noin kahdensadan vuoden vanha. Käveltyäni pari tuntia
-jättiläistammien ja plataanien varjossa, palasin kotia.
-
-
-VII.
-
-Palvelijamme riensi hätääntyneenä ja huolestuneena vastaani, kun
-tulin eteiseen. Hänen kasvojensa ilmeestä päätin heti tapahtuneen
-jotain ikävää minun poissa ollessani. Ja oikein arvasin, sillä
-sain kuulla, että tunti sitten äitini makuusuojasta oli yht'äkkiä
-kuulunut hirvittävää kirkunaa; sisään rientävä palvelija tapasi
-hänet lattialla pyörtyneenä ja hän tointui vasta muutaman hetken
-kuluttua. Tultuaan tajuihinsa täytyi äitini ruveta vuoteeseen, ja
-hän oli edelleenkin säikähtyneen ja oudon näköinen. Hän ei puhunut
-sanaakaan, ei vastannut kysymyksiin, yhä vaan katseli ympärilleen ja
-vavahteli. Palvelija lähetti puutarhurin lääkäriä noutamaan. Lääkäri
-tuli ja määräsi rauhoittavaa lääkettä, mutta hänellekään äitini ei
-mitään puhunut. Puutarhuri vakuutti, että vähän sen jälkeen, kun
-äitini huoneesta oli kuulunut huutoa, oli tuntematon mies kiireimmän
-kautta juossut puutarhan kukkaislavojen yli katuportille päin. (Me
-asuimme yksikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat suurenlaiseen
-puutarhaan päin). Puutarhuri ei ollut ehtinyt eroittaa miehen
-kasvoja, saattoi ainoastaan kertoa, että hän oli laihanlainen,
-matalassa olkihatussa ja pitkäliepeisessä takissa. "Paroonin puku!"
-välähti heti mieleeni. Puutarhuri ei voinut saavuttaa häntä, etenkin
-kun hänet kutsuttiin heti sisään ja lähetettiin lääkäriä noutamaan.
-Menin heti äitini luokse. Hän makasi vuoteellaan kalman kalpeana.
-Nähtyään minut hän heikosti hymyili ja ojensi minulle kätensä. Istuin
-hänen vuoteensa viereen ja aloin kysellä äskeistä tapahtumaa; ensiksi
-hän ei tahtonut mitään kertoa, mutta vihdoin hän kuitenkin tunnusti
-nähneensä jotain sellaista, josta oli kovin säikähtynyt. "Kävikö joku
-täällä huoneessa?" -- "Ei", vastasi hän hätäisesti: "Eikö todellakaan
-kukaan käynyt, mutta minusta aivan näytti siltä... minusta tuntui
-siltä"... Hän vaikeni ja kaihtoi kädellä silmiänsä. Minua halutti
-kertoa hänelle puutarhurilta kuulemani asian ja samalla kohtaukseni
-paroonin kanssa. Mutta en tiedä miksi sanat takertuivat kurkkuuni.
-Päätin kuitenkin huomauttaa äidilleni, että haamut eivät tavallisesti
-ilmesty päivällä... "Jätä minut, -- kuiskasi hän: -- ole niin hyvä;
-älä kiusaa minua, joskus saat sen tietää"... Hän vaikeni taaskin.
-Hänen kätensä olivat kylmät ja valtimo oli nopea ja epätasainen.
-Annoin hänelle lääkettä ja väistyin kauemmaksi antaakseni hänen
-olla rauhassa. Koko päivänä hän ei noussut, vaan liikkumatta makasi
-silloin tällöin vaan syvään huokaisten ja arasti raottaen silmiään.
-Kaikki olimme neuvottomina.
-
-
-VIII.
-
-Yötä vasten äitiä alkoi hieman viluttaa ja hän lähetti minut pois.
-Minä en kuitenkaan mennyt huoneeseeni, vaan asetuin pitkäkseni
-viereisen huoneen leposohvalle. Joka neljännestunnin kuluttua nousin,
-ja menin varpaillani ovelle kuuntelemaan... Kaikkialla vallitsi
-hiljaisuus... mutta äitini tuskin ummisti silmänsä sinä yönä. Kun
-aikasin aamulla menin hänen luoksensa, näyttivät hänen kasvonsa
-ajettuneilta, silmistä sädehti luonnoton loiste. Päivän kuluessa hän
-tunsi helpoittavan, mutta illaksi kuume taas nousi. Siihen saakka
-hän oli itsepintaisesti vaiennut, mutta nyt hän äkkiä alkoi puhua
-kiihtyneesti ja katkonaisesti. Hän ei houraillut, hänen sanoissaan
-oli ajatusta, mutta ei minkäänlaista yhtenäisyyttä. Vähän ennen
-puolta yötä hän äkkiä suonenvedontapaisesti nousi istumaan vuoteessa
-(minä istuin hänen vieressään), ja samalla kiihtyneellä äänellä hän
-silloin tällöin juoden kulauksen vettä lasista, heikosti käsiään
-liikutellen ja kertaakaan minuun katsomatta, alkoi kertoa... Tuon
-tuostakin hän pysähtyi, ponnisti voimiaan ja jatkoi uudelleen. Tämä
-oli kaikki niin eriskummallista, aivan kuin hän olisi tehnyt tätä
-kaikkea unessa, aivan kuin hän itse olisi ollut kaukana ja joku
-toinen olisi puhunut hänen suullaan tahi pakoittanut hänet puhumaan.
-
-
-IX.
-
--- Kuule, mitä sinulle kerron, -- alkoi äitini: -- ethän enää
-ole lapsi; sinun tulee jo kaikki tietää. Minulla oli kerran hyvä
-ystävätär... Hän meni naimisiin miehen kanssa, jota hän rakasti
-ja hän oli sangen onnellinen. Avioliiton ensimmäisenä vuonna he
-molemmat lähtivät pääkaupunkiin viettääkseen siellä muutaman viikon
-huvituksissa. He asettuivat hienoon hotelliin, kävivät usein
-teattereissa ja muissa tilaisuuksissa. Ystävättäreni oli kaunis,
-kaikkialla hänet huomattiin, nuoret miehet eivät suoneet hänelle
-rauhaa, ja niiden joukossa oli eräs -- -- -- upseeri. Hän kulki
-lakkaamatta ystävättäreni jälessä, ja missä hän ikinä olikin, hän
-kaikkialla näki tämän mustat ilkeät silmät. Hän ei tutustunut häneen,
-eikä kertaakaan puhellut hänen kanssaan, -- mutta tuo mies yhä
-katseli häntä hurjan ja omituisen näköisenä. Pääkaupungin kaikki
-huvitukset tärveltyivät tämän miehen läsnäolon takia; ystävättäreni
-alkoi pyydellä miestään lähtemään hänen kanssaan pois, ja he
-päättivätkin jo jättää kaupungin. Kerran hänen miehensä lähti
-klubiin, upseerien kutsuihin -- jotka kuuluivat samaan rykmenttiin
-kuin tuo mainittu upseeri - pelaamaan korttia... Ystävättäreni jäi
-ensi kerran yksin, hänen miehensä ei pitkään aikaan palannut kotiin,
-hän laski pois palvelijattarensa ja meni levolle... Mutta yht'äkkiä
-hänen tuli vaikea olla, niin että hänen koko ruumistaan puistatti ja
-kylmi. Hän kuuli kevyttä kopinaa seinän takaa -- aivan kuin koiran
-raappimista -- ja hän alkoi katsella seinään, sinne, mistä kopina
-kuului. Nurkassa paloi yölamppu ja huoneen seinät olivat pehmeillä
-tapeteilla päällystetyt. Yhtäkkiä siellä jotain liikahti, jokin
-näyttäytyi ja taas piiloutui... Ja suoraan seinästä ilmestyi kaikessa
-tummuudessaan ja pituudessaan sama hirvittävä mies ilkeine silmineen!
-Ystävättäreni aikoi huutaa, mutta ei voinut. Hän aivan jähmettyi
-kauhistuksesta. Mies lähestyi häntä nopeasti kuin villipeto, heitti
-jotakin hänen päänsä päälle, jotain tukahuttavaa, valkoista,
-raskasta... Mitä sitten tapahtui, en muista! Se oli kuin kuolema,
-kuin murha... Kun hirvittävä usva vihdoin haihtui, kun minä...
-kun ystävättäreni tuli tajuihinsa, ei huoneessa ollut ketään. Hän
-taaskaan -- pitkään aikaan -- ei jaksanut huutaa, vihdoin huusi...
-sitten taas kaikki meni sekaisin.
-
-Vihdoin hän näki vieressään miehensä, joka kello kahteen yöllä oli
-viipynyt klubilla... Hänen muotonsa oli aivan muuttunut, hän alkoi
-kysellä, mutta ei saanut mitään vastausta... Sitten hänen vaimonsa
-sairastui... Kuitenkin, muistaakseni, jäätyään yksin huoneeseen,
-hän tarkasti tuota paikkaa seinässä... Pehmeän kangastapetin alta
-hän saattoi eroittaa salaoven. Mutta häneltä itseltään oli sormesta
-hävinnyt kihlasormus. Tämä sormus oli muodoltaan sangen erikoinen:
-siinä oli vuoroin seitsemän kultatähteä seitsemän hopeatähden
-kanssa. Se oli ikivanha sukumuisto. Hänen miehensä kysyi mihin se
-oli joutunut, mutta hän ei voinut mitään vastata. Hänen miehensä
-luuli, että hän oli sen johonkin pudottanut, etsi sitä kaikkialta,
-kuitenkaan löytämättä. Hänen miehensä tuli alakuloiseksi, hän päätti
-lähteä kotiin niin pian kuin mahdollista, ja heti kun tohtori antoi
-luvan -- he jättivät pääkaupungin. Mutta, voitko ajatella mitä!
-Juuri heidän lähtöpäivänänsä he kadulla yht'äkkiä tapasivat paarit
-kantajineen... Näillä paareilla makasi vast'ikään murhattu mies,
-jonka päässä oli ammottava haava, -- ja ajattele, tämä oli sama
-hirvittävä, yöllinen vieras hirvittävine silmineen. Hän oli murhattu
-korttipelissä.
-
-Sitten minun ystävättäreni matkusti maalle, tuli äidiksi ensi
-kertaa... ja eli miehensä kanssa muutaman vuoden. Hän ei milloinkaan
-saanut mitään tietää ja mitä hänen vaimonsa olisikaan voinut sanoa,
-eihän hän itsekään mitään tiennyt.
-
-Mutta entinen onni oli hävinnyt. Heidän elämänsä pimeni -- eikä
-tullut enää koskaan valoisaksi... Muita lapsia heillä ei ollut ennen
-eikä jälkeen... mutta tämä poika...
-
-Äiti vapisi ja peitti kasvonsa...
-
--- Sano nyt, -- jatkoi hän kuin uusia voimia saaden: -- oliko
-tuttavani jollain tavoin syyllinen? Mistä hän saattoi itseään
-soimata? Häntä oli rangaistu, mutta eikö hänellä ole oikeutta
-Jumalan kasvojen edessä julistaa, että häntä kohdannut rangaistus
-oli epäoikeutettu? Miksi hänelle kuten rikokselliselle, jonka
-sielussa omantunnonvaivat risteilevät, miksi hänelle elämän entisyys
-näyttäytyi niin hirvittävänä muistona niin monen vuoden jälkeen?
-Macbeth tappoi Bankon -- ei ole ihmeteltävää, että elämä hänen
-edessään synkkänä kangasti... mutta minä...
-
-Tässä äitini puhe kävi niin sekavaksi ja hämäräksi, etten saata sitä
-enään muistaa. Minä en enää epäillyt, että hän hourailee.
-
-
-X.
-
-Minkä tärisyttävän vaikutuksen äidin kertomus minuun teki --
-sen saattaa jokainen ymmärtää. Hänen ensimmäisestä sanastaan
-ymmärsin hänen puhuvan itsestään, eikä mistään tuttavasta,
-hänen salaperäisyytensä vaan vakuutti minun arveluni oikeaksi.
-Silminnähtävää oli, että mies, jota olin unessa etsinyt ja jonka olin
-nähnyt valveilla, oli isäni! Hän ei ollut tapettu eikä murhattu,
-kuten äitini otaksui, vaan ainoastaan haavoittunut. Isäni oli tullut
-hänen luoksensa ja juossut pois säikähtyneenä hänen huudostaan.
-Kaikki selveni minulle yht'äkkiä ja vaistomaisen vastenmielisyyden
-tunne minua kohtaan, joka toisinaan heräsi äidissäni sekä hänen
-alinomainen surunsa ja meidän yksinäinen elämämme... Muistan kuinka
-päätäni pyörrytti -- ja minä tartuin siihen molemmin käsin, aivan
-kuin haluten pitää sitä paikallaan. Minulle selvisi se ajatus, että
-minun välttämättä hinnalla millä hyvänsä, täytyi uudestaan löytää
-tämä mies. Miksi? Missä tarkoituksessa? -- Siitä minä en ehtinyt
-tehdä itselleni tiliä, mutta etsiä... etsiä häntä -- se oli minulle
-tullut elämän tai kuoleman kysymykseksi. Seuraavana aamuna äiti
-vihdoin rauhoittui... kuume katosi... hän vaipui uneen. Jätettyäni
-hänet isäntäväkemme ja palvelijain huostaan läksin etsiskelylle.
-
-
-XI.
-
-Ensi työkseni läksin kahvilaan, jossa olin paroonin tavannut; mutta
-kahvilassa ei kukaan tuntenut eikä edes ollut huomannut häntä. Hän
-oli ollut siellä tilapäinen vieras. Neekerin isäntäväki oli tosin
-huomannut, sillä hän oli siksi eriskummallisen näköinen. Mutta
-kuka hän oli, ja missä hänen olinpaikkansa oli -- siitä ei kellään
-ollut vähintäkään tietoa. Jätettyäni kaikkien sattumusten varalle
-osoitteeni kahvilaan, läksin kuljeskelemaan kaupungin katuja ja
-rantakujia laivasillan ympäristöjä, bulevardeja, katselin tarkoin
-kaikkia julkisia laitoksia, mutta en missään löytänyt edes paroonin
-näköistä miestä enkä hänen toveriansa... En ollut kuullut paroonin
-sukunimeä, enkä siitä syystä saattanut kääntyä poliisin puoleen;
-kuitenkin annoin tiedon parille kolmelle järjestyksen valvojalle
-(tiedonantoni herätti heissä suurta kummastusta, eivätkä he oikein
-minua uskoneet) että olisin palkitseva auliisti heidän toimensa,
-jos heille onnistuisi päästä noiden kahden henkilön jäljille.
-Parhaani mukaan koetin heille kuvata noiden muukalaisten ulkomuotoa.
-Etsittyäni sillä tavalla koko aamupäivän palasin kotiin uupuneena.
-Äitini nousi vuoteesta, mutta hänen tavalliseen suruunsa liittyi
-jotain uutta, jotain mietiskelevää neuvottomuutta, joka aivan viilsi
-sydäntäni. Illan istuin hänen luonansa. Emme puhuneet sanottavasti
-mitään: hän pelasi pasianssia ja minä katselin vaieten kortteihin.
-Hän ei sanallakaan maininnut taannoisesta kertomuksestaan, eikä
-siitä, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Olimme ikäänkuin
-salaisesti sopineet olla koskettelematta näitä arkaluontoisia
-ja ihmeellisiä tapauksia... Hän oli kuin närkästynyt itselleen
-siitä, minkä hän oli tahtomattaan puhunut; mutta ehkei hän oikein
-muistanutkaan kaikkea, mitä oli sanonut kuumehoureissa -- ja toivoi
-minun häntä säästävän... Niin kyllä, minä säästin hänet siitä, ja
-hän tunsi sen. Hän oli eilisestä asti välttänyt minun katsettani.
-Koko yönä en saanut unta silmiini. Ulkona nousi äkkiä hirvittävä
-myrsky. Tuuli ulvoi ja reutoi vimmatusti, ikkunanruudut helähtelivät,
-jopa paikoin särkyivätkin, ilmassa kaikui epätoivon ulvahduksia
-ja valituksia aivan kuin ylhäällä ilmassa olisi jotain särkynyt
-ja raivoisasti parkuen lentänyt järkkyviä taloja vastaan. Päivän
-laskiessa tyyntyivät ajatukseni suloiseen uneen... Yht'äkkiä valtasi
-minut ihmeellinen tunne, oli aivankuin joku olisi astunut huoneeseeni
-ja kutsunut minua, maininnut nimeni, ei kovalla, vaan päättävällä
-äänellä. Nostin pääni, mutta en nähnyt ketään, mitä kummaa! En
-ensinkään säikähtynyt -- päinvastoin ilostuin; minussa heräsi
-äkkiä vakuutus siitä, että nyt aivan varmasti saavutan päämääräni.
-Kiiruhdin pukeutumaan ja niin olin taaskin pian ulkona.
-
-
-XII.
-
-Myrsky tyyntyi... mutta vielä tuntuivat luonnossa sen viimeiset
-vavistukset. Oli aikainen aamu -- kaduilla ei näkynyt ainoatakaan
-ihmistä, mutta monin paikoin oli maahan ajautunut savupiipun palasia,
-tiilikiviä, luhistuneiden aitojen kappaleita, taittuneita puiden
-oksia... "Mitähän onkaan merellä tapahtunut viime yönä?" -- tuli
-väkisinkin ajatelleeksi noita myrskyn tuhotöitä katsellessa. Olin
-jo vähällä mennä satamaan, mutta jalkani veivät ikäänkuin jostain
-selittämättömästä voimasta minut toiselle suunnalle. Ei ollut kulunut
-kymmentä minuuttiakaan kun olin kaupunginosassa, jossa en milloinkaan
-ennen ollut käynyt. Astelin kiirehtimättä, mutta pysähtymättä askel
-askeleelta eteenpäin kummallinen tunto sydämmessä; odotin jotakin
-tavatonta, mahdotonta ja samalla olin vakuutettu, että tämä tavaton
-on tuleva.
-
-
-XIII.
-
-Ja se tulikin, tuo tavaton, tuo tuntematon! Yht'äkkiä, noin
-kaksikymmentä askelta edessäni näin saman neekerin, joka kahvilassa,
-minun läsnäollessani oli puhutellut paroonia. Puettuna samaan
-viittaan kuin silloinkin, hän aivankuin kohosi esiin maasta ja
-kääntyen minuun selin alkoi kiireesti kulkea käyrän sivukadun kapeata
-jalkakäytävää. Minä koetin parastani saavuttaakseni hänet, mutta hän
-kiiruhti samassa määrässä katsomatta taakseen ja yht'äkkiä katosi
-erään talon nurkan taakse. Juoksin nurkalle saakka, ja kiersin sen
-yhtä nopeasti kuin neekerikin... Mutta ihme ja kumma! Edessäni oli
-pitkä ja kapea mutta aivan tyhjä katu; se oli vielä aamu-usvan
-peitossa, mutta katseeni saattoi kuitenkin tunkeutua sen päähän
-saakka, niin että saatoin eroittaa sen kaikki rakennukset. Eikä
-yhtään elävää olentoa liikkunut missään. Kookas neekeri viittoineen
-oli yhtä pian hävinnyt, kuin hän oli ilmestynytkin. Jouduin
-ymmälle... mutta ainoastaan silmänräpäykseksi. Uusi tunne heti
-valtasi minut; tämän kadun, joka mykkänä ja kuolleena avautui eteeni,
--- tunsin ennestään. Tämä oli minun uneni katu. Minä vavahtelin, ja
-sydäntäni melkein kouristi -- aamu oli näet viileä -- ja heti taas
-vähääkään epäröimättä, mutta melkein pelokkaana asiani vakuudesta
-riensin eteenpäin. Aloin etsiä silmilläni... ja kas tuossa se oli:
-kas tuossa oikealla uneni talo. Ja kas tuolla vanha portti kivisine
-tukipylväineen molemmin puolin. Totta tosiaan, talon ikkunat eivät
-olleet pyöreät, vaan nelinurkkaiset... mutta se ei ollut niin
-tärkeää. Koputin porttiin, koputin kerran, kaksi, kolme, yhä kovemmin
-ja kovemmin... Portti avautui verkkaan, raskaasti naristen, aivan
-kuin valittaen. Edessäni seisoi nuori palvelustyttö hajallahapsin,
-unisin silmin. Hän oli nähtävästi juuri herännyt. -- Asuuko täällä
-parooni? -- kysyin, ja katselin nopeasti pihan joka soppeen... Sama;
-kaikin puolin sama paikka... kas tuossa laudat ja hirret, jotka
-unessa näin.
-
--- Ei, vastasi minulle palvelijatar: -- parooni ei asu täällä.
-
--- Miksi ei? Se ei ole mahdollista!
-
--- Nyt hän ei ole täällä. Hän matkusti eilen.
-
--- Mihin?
-
--- Amerikkaan.
-
--- Amerikkaanko? -- toistin väkinäisesti. -- Niin, hän palaa kaiketi?
-
-Palvelija katsoi minuun epäluuloisena.
-
--- Sitä emme tiedä. Ehkä hän ei milloinkaan palaa.
-
--- Kauanko hän asui täällä?
-
--- Ei kauan, noin viikon. Nyt hän on aivan poissa.
-
--- Mutta mikä on tämän paroonin sukunimi?
-
-Palvelija katsoi minuun merkitsevästi.
-
--- Ettekö tiedä hänen sukunimeään? Me kutsuimme häntä
-yksinkertaisesti parooniksi. Hoi, Pietari! -- huusi hän nähdessään,
-että minä tulin yhä tunkeilevammaksi. -- Joudu tänne: mikä
-muukalainen tuo on, joka tuossa kaikkea kyselee.
-
-Sisähuoneesta ilmestyi kookas, kömpelö työmies.
-
--- Mitä tahdotte? Mikä on asiana? -- kysyi hän käheällä äänellä -- ja
-jurona kuunneltuaan minua toisti palvelijan jo äsken lausumat sanat.
-
--- Mutta kuka täällä asuu? -- kysyin minä.
-
--- Meidän isäntämme.
-
--- Mutta kuka hän on?
-
--- Puuseppä. Tämän kadun varrella asuu vaan puuseppiä.
-
--- Saako häntä tavata?
-
--- Ei nyt, hän nukkuu.
-
--- Eikö saa mennä sisälle?
-
--- Ei saa. Menkää.
-
--- No mutta eikö teidän isäntäänne saa tavata myöhemmin?
-
--- Miksei? voipi. Aina voipi... Mutta menkää nyt jo.
-
--- Entä tuo neekeri? -- kysyin minä äkkiä. Työmies katsoi
-neuvottomana ensiksi minuun, sitten palvelijattareen.
-
--- Mikä neekeri? -- kysyi hän vihdoin. Menkää, herra. Myöhemmin
-voitte tulla ja puhua isännän kanssa.
-
-Menin kadulle. Portti paukahti kiinni jälkeeni raskaasti ja tiviisti,
-tällä kertaa narahtamatta.
-
-Minä panin tarkoin mieleeni kadun, ja talon ja menin pois, mutta en
-kotiin. Pettymyksen tunne valtasi minut. Kaikki mitä minulle oli
-tapahtunut oli niin ihmeellistä, niin tavatonta -- mutta samalla,
-kuinka lyhyeen kaikki oli päättynyt! Olin varmasti uskonut ja ollut
-vakuutettu näkeväni tässä talossa minulle ennestään tutun huoneen, --
-ja huoneessa isäni, paroonin, aamuviitassa ja piippu hampaissa...
-
-Mutta isäni oli lähtenyt Amerikkaan ja mitä minun nyt on tehtävä?...
-Kertoisinko kaikki äidille -- vai pitäisinkö ikuisesti salassa
-muiston tästä kohtauksesta? En saattanut mitenkään tyytyä siihen
-ajatukseen että sellaiselle yliluonnolliselle, salaperäiselle alulle
-tulisi niin järjetön, niin jokapäiväinen loppu! En tahtonut palata
-kotiin, vaan menin minne vaan tieni vei minut pois kaupungista.
-
-
-XIV.
-
-Kuljin allapäin, ajatuksia, melkeinpä vaistoja vailla kokonaan omaan
-itseeni vaipuneena. Tasainen, kumea ja vihainen kohina herätti minut
-lumouksestani. Nostin pääni, siellä kohisi ja loiski meri kaartaen
-rantojaan noin viidenkymmenen askeleen päässä minusta. Minä huomasin
-kulkevani rantahietikkoa myöten. Yöllisen myrskyn nostattamana meri
-aaltoili vielä valkopäinä, aivan kuin taivaanrantaan saakka valkoiset
-oinaat olisivat toisiaan takaa ajaneet, ja jyrkät jättiläisaaltojen
-harjat vuorotellen vyöryivät eteenpäin ja särkyivät mereen
-kalliorantoja syleillessään. Menin lähemmäksi vyöryäviä aaltoja --
-ja kuljin aivan sitä kaartuvaa viivaa myöten, jonka ne olivat rantaa
-huuhdellessaan muodostaneet uurteiseen hietaan, missä oli täynnä
-merenruohojen kuivuneita korsia, näkinkengän kuoria ja kiemurtelevia
-jälkiä. Suipposiipiset lokit vihaisesti kirkuen lensivät kuin tuulen
-kannattamina esiin ilman pohjattomasta syvyydestä, liitelivät
-lumivalkoisina hohtaen harmaalla, pilvisellä taivaalla, putosivat
-jyrkästi mereen, ja pyyhkäisten aallolta aallolle lensivät jälleen
-pois ja katosivat hopeanhohtoisina kipinöinä etäisten aaltojen
-tyrskyävään leikkiin. Muutamat niistä lepattelivat itsepintaisesti
-suuren kiven yläpuolella, joka yksinäisenä kohosi yksitoikkoisesta
-rantapenkereestä. Sakea merenruohikko rehoitti epätasaisina
-pensastoina kiven toisella puolen; mutta siellä, missä sen korret
-sekaisina kohosivat keltaisesta lätäkköliejusta, oli jotain mustaa,
-jotain pitkulaista, pyöreätä... Aloin katsella... Joku tumma
-esine makasi liikkumattomana kiven vieressä. Tämä esine tuli yhä
-näkyvämmäksi, yhä selvemmäksi kuta lähemmäksi sitä tulin...
-
-Kiven luokse oli enää kolmekymmentä askelta...
-
-Mutta sehän on ihmisruumiin näköinen möhkäle! Se on ruumis;
-varmaankin se on mereltä ajautunut hukkuneen ihmisen ruumis! Menin
-vielä lähemmäksi.
-
-Sehän oli paroonin, isäni ruumis! Jäin seisomaan kun kivettyneenä.
-Silloin vasta ymmärsin, että minua olivat aamusta alkaen johtaneet
-tuntemattomat voimat -- että olin niiden vaikutuksen alainen -- ja
-muutaman hetken sielussani ei ollut muuta kuin kumean meren kohinaa
--- ja mykkää pelkoa tuntemattoman, valtavan kohtalon edessä.
-
-
-XV.
-
-Hän makasi seljällään hieman toisen kyljen varassa, vasen käsi
-pään alla, toinen oli jäänyt vierähtäneen ruumiin alle. Märkä
-lieju oli peittänyt hänen jalkansa, joissa oli pitkävartiset
-merimiessaappaat, lyhyt, sininen takki oli kostean merisuolan
-tahraama ja napittamattomana; punainen liina oli hänellä kaulassa.
-Tummat kasvot, jotka katselivat taivasta kohti, ikäänkuin hymyilivät;
-kohonneen ylähuulen alta näkyivät valkoiset, pienet hampaat;
-puoleksi sulkeutuneiden silmien terät tuskin eroittautuivat
-tummuneista valkuaisista; vaahtokuplien peittämät saviset hiukset
-olivat valloillaan maassa ja jättivät paljaaksi sileän otsan,
-josta näkyi sinertävä arpi; kapea nenä kohosi terävänä, valkoisena
-viivana litistyneiden poskien välistä. Viime yön myrsky oli tehnyt
-tehtävänsä... hän ei saavuttanut Amerikkaa! Siinä makasi mies,
-joka oli solvaissut äitiäni, turmellut hänen elämänsä -- minun
-isäni -- niin! -- minun isäni -- siinähän ei ollut mitään epäilystä
--- makasi voimattomana, liassa, jalkojeni juuressa. Minä tunsin
-tyydytetyn koston surkeuden, inhon, kauhistuksen ja ennenkaikkea...
-ajatellessani sitä, mitä olin nähnyt -- ja ajatellessani sitä mitä
-oli tapahtunut. Se pahuus, se rikoksellisuus, -- josta jo olen
-puhunut, ne käsittämättömät tunteet heräsivät jälleen minussa...
-ahdistivat minua. Ahaa! ajattelin; miksi minä olen sellainen...
-sentähden, että veri niin vaatii! Minä seisoin ruumiin vieressä,
-katselin ja odotin... eivätkö nuo kuolleet silmäterät liikahda,
-eivätkö nuo mykistyneet huulet värähdä? -- Eivät! Kaikki on
-liikkumatonta, kuollutta; tuo ruohikkokin, johon myrsky oli hänet
-heittänyt, oli kuin jähmettynyt, lokitkin olivat lentäneet pois -- ei
-ainoatakaan sirpaletta missään, ei laudan pätkää, eikä ainoatakaan
-särkynyttä esinettä. Tyhjyys kaikkialla... hän yksin -- minä -- ja
-etäällä kohiseva meri. Katsoin taakseni, sama tyhjyys sielläkin,
-elottomien kukkuloiden jono taivaan rannalla... siinä kaikki!
-Tukalalta tuntui jättää tämä onneton yksinäisyyteen, rannikon
-liejuille kalojen ja lintujen ruuaksi; sisäinen ääni sanoi minulle,
-että olin velvollinen kutsumaan ihmisiä, ellei auttamaan -- mitäpä
-se enää hyödyttäisi! -- niin edes senvuoksi, jotta hänet saisi
-viedyksi ihmisasuntoon... Mutta sanomaton pelko yht'äkkiä yllätti
-minut. Minusta näytti, että tämä kuollut ihminen tietää minun tänne
-tuloni, että hän itse on toimeenpannut tämän viimeisen kohtauksen --
-olin vielä kuulevinani tuon tutun, kumean murinan... Minä juoksin
-syrjään, vilkasin vielä kerran... Jotain hohtavaa pisti silmääni: se
-pysäytti minut. Se oli kultasormus ruumiin kädessä... Tunsin äitini
-kihlasormuksen. Muistan vielä, kuinka pakoitin itseni lähestymään
-ruumista, kumartumaan... muistan kylmien sormien tahmean kosketuksen,
-muistan kuinka olin tukahtua, kuinka siristin silmiäni, purin
-hammasta riuhtoessani irti itsepintaista sormusta...
-
-Vihdoinkin se irtautui ja minä juoksen, juoksen pois henkeni edestä,
--- ja joku kiitää jälessäni, ajaa minua takaa ja tavoittelee minua.
-
-
-XVI.
-
-Kaikki, mitä olin kokenut ja tuntenut, kuvastui varmaankin
-kasvoiltani, kun palasin kotiin. Kun tulin äidin huoneeseen, niin
-hän oikasihe äkkiä suoraksi ja katsoi minuun niin pyytävästi ja
-kysyvästi, että minä, koetettuani turhaan kertoa hänelle kaikki,
-lopetin sillä, että vaieten ojensin hänelle sormuksen. Hän kalpeni,
-hänen silmänsä suurenivat ja jäykistyivät kuin äskeisellä kuolleella,
--- hän huudahti heikosti, tempasi sormuksen, horjahti pudoten
-rintaani vastaan, hänen jäsenensä jäykistyivät, pää putosi taakse
-päin ja hän tuijotti minuun silmät suurina, neuvottomina. Minä
-syleilin hänen vartaloaan molemmin käsin ja seisoin paikoillani
-hätäilemättä ja liikkumatta, kerroin hänelle hiljaisella äänellä
-mitään salaamatta: uneni, kohtauksen ja kaikki, kaikki... Hän
-kuunteli minua loppuun saakka sanaakaan sanomatta, rinta vaan kohoili
-mielenliikutuksesta yhä valtavammin -- hänen silmiinsä tuli eloa
-ja hän katsoi maahan. Sitten hän pani sormuksen sormeensa ja haki
-vaippansa ja hatun. Kysyin, mihin hän aikoo mennä. Hän loi minuun
-hämmästyvän katseen ja halusi vastata, mutta ääni petti. Hän vavahti,
-hieroi käsiään, kuin lämmitelläkseen ja vihdoin sanoi: "menkäämme
-heti sinne".
-
--- Mihin, äiti?
-
--- Sinne, missä hän makaa... Minä tahdon nähdä hänet... minä tahdon
-saada tietää... minä saan tietää.
-
-Koetin estää häntä menemästä; mutta hän oli vähällä saada
-hermokohtauksen. Ymmärsin turhaksi vastustaa häntä -- ja me läksimme.
-
-
-XVII.
-
-Kävelen jälleen meren rannikkoa, mutt'en yksin. Äitini on
-käsipuolessani. Vesi on laskenut, meri on väistynyt kauemmaksi; -- se
-tyyntyy tyyntymistään -- mutta sen heikkenevä kohina on yhtä uhkaava
-ja pahaenteinen. Kas, tuolla on edessämme yksinäinen kivi -- kas
-tuolla ruohikko. -- Minä katselin tarkoin voidakseni eroittaa tuon
-maassa makaavan olennon -- mutt'en näe mitään. Käymme lähemmäksi;
-tahtomattani kiiruhdan askeleitani. Mutta missä sitten on tuo musta,
-liikkumaton. Ruohikon korret vaan mustina huojuvat jo kuivuneella
-hiedalla. Lähenemme kiveä... ruumista ei ole missään -- ainoastaan
-siinä paikassa, missä se oli maannut, oli vielä jälki, saattoi nähdä,
-missä kädet ja jalatkin olivat olleet... Yltympärillä oli hiekka
-tallattua, -- ja saattoi selvästi eroittaa jalan jälet; ne kulkevat
-hietikon yli -- häviävät sitten kivikkoon ja soraan. Katselemme
-toisiamme, äiti ja minä, säikähtyen toistemme kasvojen ilmeitä.
-Jokohan hän oli itse noussut ja mennyt pois.
-
--- Näitköhän sinä tosiaan hänet kuolleena, -- kuiskasi äitini.
-
-Saatoin ainoastaan nyökyttää päätäni. Ei ollut kulunut kolmea
-tuntiakaan siitä, kun olin tavannut paroonin ruumiin. Joku oli sen
-huomannut ja vienyt pois. -- Oli saatava selville, kuka sen oli
-tehnyt?
-
-Mutta ensin oli pidettävä huolta äidistä.
-
-
-XVIII.
-
-Käydessään kohtalon osoittamalle paikalle, hän oli tuntenut vilun
-väreitä, mutta hillitsi itsensä. Ruumiin katoaminen oli järkyttänyt
-hänen mielensä kuin lopullinen onnettomuus. Hänet tapasi kouristus.
-Minä pelkäsin hänen järkeänsä. Vaivoin sain hänet lähtemään kotiin.
-Taaskin panin hänet vuoteeseen, taaskin kutsuin lääkärin; mutta
-heti kun äitini oli jonkunverran tointunut, hän kohta vaati minua
-viipymättä menemään etsimään "tuota miestä". Tottelin. Mutta kaikista
-mahdollisista keinoista huolimatta en saanut mitään selville. Kävin
-muutaman kerran poliisilaitoksessa, kävin kaikissa läheisissä
-kylissä, ilmoitin sanomalehdissä, hankin kaikkialta tietoja -- mutta
-turhaan. Ja silloin sain tiedon, että erääseen merenrantakylään
-oli tuotu hukkuneen ruumis -- riensin heti sinne, mutta hänet oli
-jo haudattu, ja kaikista merkeistä päättäen hän ei ollut paroonin
-näköinen. Sain tietää missä laivassa hän oli lähtenyt Amerikkaan.
-Ensiksi kaikki olivat vakuutetut, että tämä laiva oli hukkunut
-myrskyssä. Mutta muutamien kuukausien kuluttua kertoi huhu, että
-sama laiva oli nähty ankkurissa New-Yorkin satamassa. Tietämättä
-mihin ryhtyä aloin etsiä näkemääni neekeriä, lupasin hänelle
-sanomalehti-ilmoituksella melkoisen rahasumman, jos hän tulisi
-luokseni. Muuan kookas neekeri viitassa todellakin ilmestyi meille
-minun poissa ollessani... mutta puhuteltuaan palvelijaa hän yht'äkkiä
-poistui enää palaamatta.
-
-Siten hävisivät isäni... minun isäni... jäljet; niin katosi hän
-teille tietymättömille mykkään pimeyteen. -- Äidin kanssa emme enää
-milloinkaan hänestä puhuneet, kerran vaan muistaakseni, hän ihmetteli
-miksen minä milloinkaan enään maininnut omituisesta unestani; ja
-samassa lisäsi: "tiettävästi hän aivan"... eikä puhunut ajatusta
-loppuun. Äitini oli kauan sairaana, mutta hänen toipumisensakaan
-jälkeen meidän suhteemme ei parantunut. Häntä aina painosti minun
-seurassani kuolemaansa saakka. Todellakin painosti, eikä se kurjuus
-koskaan hävinnyt. Aika parantaa kaikki haavat; murheellisimpienkin
-perhetapahtumain muistot vähitellen kadottavat kärkensä ja
-vaikutuksensa; mutta jos painostuksen tunne on herännyt kahden
-läheisen ihmisen välille, niin sitä ei voi millään poistaa! -- En
-enää milloinkaan nähnyt samaa unta, joka oli jättänyt niin syvän
-arven sieluuni; en enää "etsi" isääni; mutta joskus olen unessani
-kuullut ja kuulen joskus vieläkin kaukaisia ääniä, vaikenemattomia,
-alakuloisia valituksia. Ne kajahtelevat jostain korkean seinän takaa,
-jonka läpi on mahdoton päästä, ne saavat sydämeni väreilemään -- ja
-minä itken sulkien silmäni -- enkä voi ymmärtää mitä tämä on: elävä
-ihminenkö valittaa -- vai aaltoileeko minussa meren herkeämätön
-villihyöky? Ja kuulkaa, taaskin se muuttuu petomaiseksi murinaksi --
-minä herään tuskan ja kauhun tunne sydämessä.
-
-
-
-
-Juutalainen.
-
-
-... Kertokaapa meille jotain, eversti, sanoimme vihdoin Nikolai
-Ilitshille.
-
-Eversti hymähti, puhalsi savupilven viiksiensä läpi ilmaan, pyyhkäisi
-kädellään harmaita hiuksiaan, katsahti meihin ja vaipui mietteisiin.
-Me kaikki suuresti rakastimme ja kunnioitimme Nikolai Ilitshiä hänen
-hyvyytensä, terveen älynsä ja vaatimattomuutensa tähden meitä nuoria
-veljiä kohtaan. Hän oli kookas, harteva ja lihava; hänen tummat
-kasvonsa, jossa olivat "kaikki hyvän venäläisen tunnusmerkit",
-suorasukainen, viisas katseensa, hellä hymy, miehekäs ja kantava
-äänensä -- kaikki hänessä miellytti ja houkutteli.
-
--- No, kuulkaa, -- alkoi hän. -- Kerron tapauksen vuodelta 13,
-Dantsigin tienoilta. Palvelin silloin E--n kyrasierirykmentissä ja
-olin muistaakseni juuri-ikään tullut kornetiksi. Ovathan taistelut
-ja sotaretket hupaisia toimia, mutta piiritysjoukkueessa on ikävää
-ja yksitoikkoista. Joutuupa silloin istumaan yksikseen koko päiväksi
-johonkin ampumahautaan, telttapahaseen, törkykasaan tahi olkiläjään,
-ja siinä sitä sitten saa huojentaa ikäväänsä korttia lyöden aamusta
-iltaan. Vai tekeekö mieli mennä huvikseen katselemaan, kuinka
-pommit tahi tuliset luodit lentävät ilmassa? Alussa ranskalaiset
-hätyyttelivät meitä hyökkäyksin, mutta pian rauhoittuivat. Hevosruuan
-hankintakin ajanpitkään kyllästytti; sanalla sanoen meidät yllätti
-sellainen tuskallinen ikävä, että aivan olisi tehnyt mieli ulvoa.
-Olin silloin yhdeksännellätoista ikävuodellani; huoleton olin
-ja terve, tahdoin etsiä lohtua murheeseeni ranskalaisista ja
-siitä, että... no, ymmärrätte... mutta silloinpa sattui jotakin.
-Ajan kuluksi rupesin pelaamaan. Ja niin, kerran huikean häviön
-jälkeen, minua alkoi onni vedellä ja aamupuoleen (pelasimme näet
-öisin) rupesin voittamistani voittamaan. Väsyneenä, unisena
-menin raittiiseen ilmaan ja istahdin kenttävallille. Oli ihana,
-hiljainen aamu; varustustemme pitkät jonot hävisivät usvan peittoon,
-väsyin katselemiseen ja nukuin istualleni. Varovainen rykiminen
-herätti minut, avasin silmäni ja näin edessäni juutalaisen, noin
-nelikymmenvuotisen, pitkässä, harmaassa viitassa, kengissä ja
-mustassa kalotissa. Tämä juutalainen, jota kutsuimme Girshel'iksi,
-kuleksi leirissämme, tunkeili kaikenlaisiin toimiin, hankki meille
-viinejä, ruokavaroja ynnä muita pikkuaskareita toimitteli. Hän oli
-pienenläntä, hintelä, rokonarpinen, punatukkainen, -- alinomaa
-hän räpytteli pienillä, punasilla silmillään, hänellä oli pitkä
-koukkunenä, ja aina häntä ryvitti.
-
-Hän seisoi edessäni ja alkoi unisesti kumarrella.
-
--- No, mitä tahdot? -- kysyin viimein häneltä.
-
--- Ka, noin, tulin kuulemaan, enkö voisi heidän jalosukuisuudelleen
-jotain toimittaa...
-
--- En tarvitse sinua; mene tiehesi.
-
--- Kuinka vain määräätte, kuinka vaan suvaitsette... Arvelin vaan,
-että, ehkä, jotain voisin...
-
--- Olen saanut sinusta tarpeekseni; mene, sanon minä.
-
--- Sallikaa, sallikaa. Sallikaa minun onnitella heidän
-jalosukuisuuttansa voiton johdosta...
-
--- Mistä sen tiedät?
-
--- Ka, kuinka en tietäis... Suuri voitto... suuri. Uu! kuinka suuri...
-
-Girshel levitti sormiaan ja nyökytti päätään. -- Niin mikä neuvoksi,
--- sanoin harmistuneena: -- mitä hittoa täälläkin rahat merkitsevät?
-
--- Oo, älkää puhuko, teidän ylhäisyytenne; ai, ai, älkää puhuko
-sellaista. Raha on hyvää tavaraa, aina raha on tarpeen, kaikkea
-sillä saa, teidän jalosukuisuutenne, kaikkea! kaikkea! Sanokaa
-vaan toimittajallenne, hän hankkii teille kaikki, teidän
-jalosukuisuutenne, kaikki! kaikki!
-
--- Joutavia lörpöttelet, juutalainen.
-
--- Ai, ai! hoki juutalainen vilkkain elein. -- Heidän
-jalosukuisuutensa ei usko minua... ai... ai... ai... -- Juutalainen
-sulki silmänsä heilautellen päätään oikealle ja vasemmalle... --
-Mutta minäpä tiedän, mitä herra upseeri tarvitsee... tiedän... kuin
-tiedänkin!
-
-Juutalainen kävi veitikan näköiseksi, aivan lurjusmaiseksi...
-
--- Aivanko?
-
-Juutalainen katsoi arasti, ja kuroittautui minuun päin.
-
--- Sellainen kaunotar, teidän jalosukuisuutenne, sellainen!... --
-Girshel sulki taaskin silmänsä ja venytti huulensa merkitsevästi
-suppuun. -- Teidän jalosukuisuutenne, sallikaa... niin kuulette
-itse... mitä nyt puhun, sen huomaatte kuulemisen arvoiseksi? te ette
-usko... mutta sallikaa minun näyttää... se vasta olisi, voi sentään!
-
-Vaikenin ja katsoin juutalaiseen.
-
--- No, niin hyvä; no, vot, hyvä; no, vot, näytän teille... -- Girshel
-naurahti ja löi kevyesti olkaani, mutta sitten kavahti syrjään, kuin
-jos olisi polttanut sormensa.
-
--- Kuinka arvelette, herra, saanko käsirahaa?
-
--- Sinä vaan petät minut, näytät jotain variksenpelättiä?
-
--- Ai, ai, mitä puhutte? -- jokelsi juutalainen aivan haltioissaan,
-heilutellen käsiään. -- Ei mitenkään! Te... herrani, käskette
-silloin antaa minulle viisisataa... lisäsi hän nopeasti... Niin, te
-käskette...
-
-Samassa muuan tovereistani kohotti teltan laitaa ja kutsui minua.
-Nousin ja heitin juutalaiselle kultarahan.
-
--- Illalla, illalla, -- jupisi hän jälkeeni.
-
-Tunnustan teille, herrat, että odotin iltaa jotenkin kärsimättömänä.
-Juuri samana päivänä ranskalaiset hyökkäsivät esiin; meidän
-rykmenttimme kävi taistelemaan. Tuli ilta, istuimme tulien
-ympärillä... sotamiehet keittivät huttua. - Alettiin pakista.
-Olin levittänyt viitan alleni, join teetä ja kuuntelin toverien
-juttuja. Ehdoittivat korttipeliä, minä kieltäysin. Olin kuohuksissa.
-Vähitellen upseerit hajaantuivat telttoihinsa; tulet alkoivat sammua;
-sotilaatkin menivät mikä minnekin, tahi nukahtivat paikalleen;
-kaikki hiljeni. En noussut paikaltani. Palvelijani istui valkean
-ääressä ja, kuten sanotaan, "onki kaloja". -- Ajoin hänet pois. Pian
-koko leiri vaikeni. Tapahtui vahdinmuutos. Sotilaat vaihtuivat.
-Makasin yhä jotain odotellen. Tähdet syttyivät tuikkimaan. Tuli yö.
-Tuijotin kauan sammuvaan tuleen... Kunnes viimein liekki vaipui
-tuhkaan... "Petti kuin pettikin minut kirottu juutalainen", ajattelin
-harmistuneena, ja aijoin nousta.
-
--- Teidän jalosukuisuutenne... -- kuulin äänen korvani juuresta
-lepertelevän.
-
-Vilkasin: Girshel. Hän oli kalpea, änkytti ja jokelsi arkana.
-
--- Olkaa hyvä, tulkaa telttaanne.
-
-Nousin ja lähenin häntä. Hän nousi ja alkoi varovasti astua
-lyhyttynkäistä, kosteaa ruohoa. Näin syrjässäpäin liikkumattoman,
-viittaan kiedotun olennon. Juutalainen heilautti hänelle kättään --
-hän tuli hänen luoksensa. Hän kuiskasi jotain salaperäisen olennon
-korvaan, kääntyi sitten minun puoleeni, nyökytti päätään muutaman
-kerran, ja sitten menimme kolmen telttaan. Naurettavaa tosiaan:
-henkeäni aivan ahdisti.
-
--- Katsokaas teidän jalosukuisuutenne, -- kuiskasi juutalainen
-väkinäisesti: katsokaas. Hän vähän pelkää nyt, hän pelkää; mutta olen
-sanonut, että te olette hyvä ihminen, mainio kerrassaan... Mutta sinä
-älä pelkää, älä pelkää, -- jatkoi hän: älä pelkää...
-
-Vaippaan kääriytynyt olento ei liikahtanut. Olin itse julmasti
-hämilläni, enkä tiennyt mitä sanoa. Girshelkin hoippui sinne tänne,
-ja väänteli levottomana käsiään.
-
--- Kuitenkin, -- sanoin minä hänelle, -- mene sinä ulos.
-
-Girshel totteli vastahakoisesti.
-
-Menin salaperäisen olennon luokse ja otin hänen silmiltään tumman
-vaipan. Danzigista hohti öinen valo: sen punertavassa heikossa
-heijastuksessa, joka oli kuin kaukaisen tulipalon loimua näin nuoren
-juutalaisnaisen kalpeat kasvot. Hänen kauneutensa hämmästytti minua.
-Seisoin hänen edessään ja katselin häntä äänettömänä. Hän ei nostanut
-silmiään. Kevyt kohina pakoitti minut katsomaan taakseni. Girshel
-varovaisesti pisti esiin päänsä teltan takaa. Närkästyneenä viittasin
-hänelle kädelläni... Hän katosi.
-
--- Mikä on nimesi, -- sanoin vihdoinkin.
-
--- Saara, -- vastasi hän ja samassa välähtivät pimeässä hänen suuret
-loistavat silmänsä ja pienet tasaiset hampaansa hohtivat valkeina.
-
-Minä otin kaksi nahkatyynyä, heitin ne maahan ja pyysin hänen
-istumaan. Hän heitti hartioiltaan vaippansa ja istahti. Hän oli
-puettu lyhyeeseen avorintaiseen kasakkatakkiin hopeisine pyöreine
-nappineen ja laajoine hihoineen. Sakea musta tukka kiersi kahtena
-palmikkona hänen pientä päätään; istuin hänen viereensä ja tartuin
-hänen tummaihoiseen hentoon käteensä. Hän vastusteli hieman mutta
-aivan kuin pelkäsi katsoa minuun ja hengitti levottomasti. Minä
-ihailin hänen itämaista profiliaan -- ja arasti puristin hänen
-vapisevia, kylmiä sormiaan.
-
--- Osaatko venäjää?
-
--- Osaan... vähän.
-
--- Ja rakastatko venäläisiä?
-
--- Kyllä rakastan.
-
--- Siis sinä minuakin rakastat.
-
--- Teitäkin rakastan.
-
-Tahdoin syleillä häntä, mutta hän väisti sukkelasti...
-
--- Ei, ei, älkää suvaitko, herraseni, älkää.
-
--- No katso sitten ainakin minuun.
-
-Hän loi minuun mustat läpitunkevat silmänsä, mutta katsoi heti
-hymyillen muualle ja punastui.
-
-Suutelin tulisesti hänen kättänsä. Hän katsoi minuun kulmiensa alta
-ja alkoi nauraa myhäellä.
-
--- Miksi naurat?
-
-Hän piiloitti kasvonsa hihansa taakse ja nauroi entistä enemmän.
-
-Girshel ilmestyi samassa teltan ovelle ja uhkasi häntä sormellaan.
-Hän vaikeni.
-
--- Mene tiehesi! -- kuiskasin hänelle hammasta purren: -- en siedä
-sinua.
-
-Girshel ei mennyt.
-
-Minä otin matkalaukustani kourallisen kultarahoja, työnsin ne hänen
-käteensä ja tyrkkäsin hänet ulos.
-
--- Herra, anna minullekin... -- sanoi tyttö. Heitin hänen syliinsä
-muutamia kultarahoja, hän iski kiinni niihin kuin kissa.
-
--- No, nyt minä suutelen sinua. -- Älkää, älkää, malttakaa, --
-kuiskasi hän säikähtyneenä ja rukoilevana.
-
--- Mitä sinä pelkäät?
-
--- Pelkään.
-
--- Joutavia, kainostelua...
-
--- Ei, eipä niinkään.
-
-Hän katsoi minuun arasti, painoi päänsä kallelleen, ja pani kätensä
-ristiin. Jätin hänet rauhaan.
-
--- Jos tahdot... niin -- sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen ja
-asetti kätensä huulieni eteen. Minä en aivan mielelläni suudellut
-sitä. Saara taaskin nauroi.
-
-Olin tukahtumaisillani vereni kuohuun. Olin vihainen itselleni enkä
-tiennyt mitä tehdä. Kuitenkin ajattelin itsekseni mikä hullu olenkaan!
-
-Käännyin taaskin hänen puoleensa.
-
--- Saara, kuule, olen rakastunut sinuun.
-
--- Tiedän.
-
--- Tiedätkö? Etkö suutu? Ehkä itsekin rakastat minua?
-
-Saara nyökkäsi.
-
--- Ei, vastaa minulle niinkuin tulee.
-
--- Mutta näyttäkääpäs, kun katson teitä -- sanoi hän.
-
-Painoin pääni hänen luokseen. Saara laski kätensä olkapäälleni, alkoi
-katsella tarkoin kasvojani, rypisti silmäkulmiaan, hymyili... Minä en
-kestänyt enää, vaan suutelin häntä äkkiä poskelle. Hän hypähti ylös
-ja oli samassa teltan ovella.
-
--- No, mikä villi oletkaan!
-
--- Hän vaikeni, liikahtamatta paikaltaan.
-
--- Tule luokseni.
-
--- Ei herra, hyvästi. Toisen kerran. Girshelin kähärätukkainen pää
-sukelsi taaskin esiin, hän sanoi tytölle pari sanaa ja tyttö viisti
-ulos liukkaana kuin käärme.
-
-Minä juoksin teltasta hänen jälkeensä näkemättä kuitenkaan häntä ja
-Girshelkin oli kadonnut.
-
-Koko yönä en saanut unta silmiini.
-
-Seuraavana aamuna istuimme ratsumestarimme teltassa, pelasin, vaikkei
-minulla ollut halua. Palvelijani tuli sisään.
-
--- Teitä kysytään, teidän jalosukuisuutenne.
-
--- Kuka minua kysyy?
-
--- Juutalainen.
-
-"Tosiaanko Girshel" -- ajattelin. Minä nousin ja menin teltasta.
-Tosiaankin: edessäni seisoi Girshel.
-
--- Mitä, -- kysyi hän minulta mairittelevasti hymyillen: teidän
-jalosukuisuutenne, oletteko tyytyväinen?
-
--- Ah, sinä!... (Kenraali katsoi taakseen)... Nähtävästi ei ole
-naisia, mutta muuten samantekevä. Ah sinä, veitikka, -- vastasin
-hänelle: -- sinä naurat minulle, miksi?
-
--- Mitä?
-
--- Kuinka, mitäkö? Vielä häntä kysyy!
-
--- Ai, ai, herra upseeri, millainen olette, puhui Girshel moittien,
-mutta hymyili edelleenkin. -- Tyttö on vaatimaton, nuori... Te
-säikytitte hänet, tosiaan säikytitte.
-
--- Kainous on hyvä! mutta rahat, miksi hän otti ne?
-
--- No, miksi ei? Kun rahoja annetaan, niin ne myös otetaan.
-
--- Kuule, Girshel: tulkoon tyttö uudelleen, en solvaise sinua...
-mutta sinä, ole hyvä, äläkä näytä minun teltassani tyhmää naamaasi,
-vaan jätä meidät rauhaan, kuuletko?
-
-Girshelin silmät välähtivät.
-
--- Mutta, mitä? miellyttääkö teitä?
-
--- No niin.
-
--- Kaunotar! sellaista kaunotarta ei ole missään. Annatteko rahoja?
-
--- Ota, mutta kuule: lupaus on rahoja parempi. Tuo hänet, mutta
-korjaa luusi, saatan itse hänet kotiin.
-
--- Aa, ei saa, ei saa, ei millään lailla, -- kiiruhti juutalainen
-vastaamaan. -- Ai, ai, ei saa, ei saa. Minä, jos suvaitsette, kuljen
-teltan ympärillä, teidän jalosukuisuutenne; mutta minä teidän
-jalosukuisuutenne, väistyn, jos suvaitsette, vähän etemmäksi...
-minä, teidän jalosukuisuutenne, olen valmis teitä palvelemaan, minä,
-suvaitkaa, väistyn... mikä siinä? minä väistyn.
-
--- No, katso vaan... Tuo hänet tänne, kuuletko?
-
--- Eikö ole kaunotar, herra upseeri, mutta? teidän jalosukuisuutenne?
-Kaunotar, vai mitä?
-
-Girshel kumarsi notkeasti ja katsoi minua silmiin.
-
--- Kaunis.
-
--- No, niin antakaa minulle vielä tukaatti...
-
-Minä heitin hänelle tukaatin; me erosimme.
-
-Päivä kului vihdoin lopulleen. Tuli yö. Istuin kauan teltassani.
-Ilma oli pilvinen ja pimeä. Kaupungissa kuului kello lyövän kaksi.
-Aloin jo sadatella juutalaista... samassa tuli Saara, yksin. Hypähdin
-pystyyn, syleilin häntä... kosketin huulillani hänen poskeansa... Se
-oli jääkylmä. Saatoin tuskin eroittaa hänen kasvojensa piirteitä...
-Hän kävi istumaan, minä asetuin hänen eteensä polvilleni, tartuin
-hänen käsiinsä, tavoitin hänen vartaloansa... Hän vaikeni
-liikahtamatta, ja yht'äkkiä hän alkoi kovasti, suonenvedontapaisesti
-itkeä. Koetin turhaan häntä rauhoittaa... Hän itki hillittömästi...
-Minä hyväilin häntä, kuivasin hänen kyyneleensä, hän ei enää
-vastustellut, ei vastannut kysymyksiini ja itki, -- itki niin,
-että kyyneleet vuolaina virtoina valuivat. Sydämeni aivan kiertyi
-paikaltaan; nousin ja menin ulos teltasta. Girshel ilmestyi eteeni
-kuin maan alta.
-
--- Girshel, -- sanoin minä hänelle: -- kas tässä sinulle luvatut
-rahat. Vie pois Saara.
-
-Juutalainen riensi heti hänen luoksensa. Tyttö lakkasi itkemästä ja
-tarttui häneen.
-
--- Anna anteeksi, Saara, -- sanoin minä hänelle -- Jumala olkoon
-kanssasi, hyvästi. Joskus tavataan, jonakin muuna aikana.
-
-Girshel kumarsi ja vaikeni. Saara kumartui, otti käteni ja puristi
-sitä huuliaan vastaan; minä käännyin poispäin...
-
-Viisi tai kuusi päivää, herraseni, ajattelin yhä juutalaisneitoani.
-Girsheliä ei kuulunut, eikä kukaan nähnyt häntä leirissä. Yöt nukuin
-huonosti: edessäni yhä väikkyivät mustat, säihkyvät silmät, pitkät
-silmäripset, minun huuliltani ei kadonnut hienon, viileän posken
-kosketus. Minut lähetettiin hevosen muonan hakuun kaukaiseen kylään.
-Annoin siellä sotamiesten kulkea talosta taloon, mutta itse jäin
-kadulle ja liikkumatta istuin satulassa odottaen. Mutta samassa
-nykäistiin minua jalasta...
-
--- Jumalani, Saara!
-
-Hän oli kalpea ja kauhistunut.
-
--- Herra upseeri, herra... auttakaa, pelastakaa, sotamiehet meitä
-kiusaavat... Herra upseeri...
-
-Hän tunsi minut ja punastui.
-
--- Asutko täällä?
-
--- Täällä.
-
--- Missä?
-
-Saara osoitti minulle pientä, vanhaa taloa. Minä kannustin hevostani
-ja ajoin täyttä laukkaa sinne. Talon pihalla rumannäköinen,
-hajahiuksinen juutalaisnainen yritti riistää pitkän kersanttini,
-Siljafkan käsistä kolmea kanaa ja ankkaa. Hän piteli saalistaan
-käsissään korkealla päänsä yläpuolella ja nauroi; kanat kaakottivat,
-ankka rääkkyi... Kaksi muuta kyrassieriä sälyttivät hevosensa
-heinillä, oljilla ja jauhomatoilla. Talosta kuului vähä venäläisiä
-huutoja ja rähinää... Minä huusin miehilleni ja käskin heidän
-jättämään juutalaiset rauhaan, kielsin mitään ottamasta heiltä.
-Sotamiehet tottelivat; kersantti istui koninsa selkään ja ajoi
-jälessäni kadulle.
-
--- No mitä, -- sanoin minä Saaralle: -- oletko tyytyväinen minuun?
-
-Hän katsoi minuun hymyillen. -- Missä olet viettänyt tämän ajan? Hän
-loi silmänsä maahan. -- Tulen huomenna luoksenne, -- sanoi hän.
-
--- Illallako?
-
--- Ei, herra, aamulla.
-
--- Katso vaan, ett'et petä minua.
-
--- En... en petä.
-
-Katselin häntä ahneesti. Päivällä hän oli vielä ihanampi. Muistan
-vielä hänen kasvojensa merenvahan pehmeän, himmeän hienon hipiän ja
-hänen mustan tukkansa sinervän välkkeen... Kumarruin ratsuni seljästä
-puristamaan hänen pientä kättänsä.
-
--- Hyvästi, Saara... katso, tuletkos?
-
--- Tulen.
-
-Hän meni kotiinsa, minä komensin kersanttini seuraamaan itseäni
-osastonsa kanssa -- ja nelistin pois.
-
-Toisena päivänä nousin aikasin, pukeuduin ja menin ulos. Aamu oli
-ihana; aurinko oli juuri noussut ja kedolla kylpivät yrtit yöllisen
-kasteen helmeilevissä pisaroissa. Aivan lähelläni ammotti kuin
-ketoa uhaten mahtavan malmitykin musta kita. Katselin hajamielisenä
-ympärilleni... ja yht'äkkiä näin noin sadan askeleen päässä
-harmaaseen vaippaan kääriytyneen olennon. Tunsin sen Girsheliksi.
-Hän seisoi kauan liikkumatta samalla paikalla, juoksi sitten vähän
-syrjemmäksi, vilkasi kiireesti ja arasti ympärilleen... huudahti,
-istuutui, varovasti kurotti kaulansa pitkäksi ja alkoi taas
-tähystellä ja kuunnella. Näin aivan selvään kaikki hänen liikkeensä.
-Hän pisti käden poveensa, otti sieltä tukun papereita, lyijykynän,
-ja alkoi sitten kirjoittaa ja piirtää jotakin. Girshel pysähtyi
-alinomaa, kyyristyi kuin jänis, tähysteli tarkasti ympäristöä ja
-aivan kuin piirsi kuvaa leiristämme. Usein hän piilotti paperinsa,
-siristi silmiään, haisteli ilmaa ja yhä uudelleen ryhtyi työhön.
-Vihdoin juutalainen istui ruohoon, riisui kenkänsä, kätki siihen
-paperin; mutta hän ei ehtinyt oikaista itseään, ennenkuin yht'äkkiä,
-noin kymmenen askeleen päässä hänestä, vallituksen vieremän takaa
-ilmestyi kersantti Siljafkan viiksikäs pää ja sen jälessä kohosi
-muu ruumis koko kömpelössä pituudessaan. Juutalainen seisoi häneen
-selin. Siljafka lähestyi häntä ripeästi laskien raskaan kätensä
-hänen olalleen. Girshel aivan kuin lyyhistyi kokoon. Hän vapisi
-kuin lehti ja päästi tuskallisen, jänismäisen huudahduksen.
-Siljafka alkoi uhkaavasti puhutella häntä ja tarttui häntä
-kaulukseen. Minä en voinut kuulla heidän keskusteluaan, mutta
-juutalaisen levottomista liikkeistä ja rukoilevasta, ulisevasta
-äänestä päätin, kuinka asianlaita oli. Juutalainen heittäytyi pari
-kertaa kersantin jalkoihin, pisti kätensä taskuun, kiskoi sieltä
-esille kirjavan, repaleisen huivin, levitti sen eteensä ja etsi
-sen poimuista kultarahan... Siljafka otti tärkeänä antimen, mutta
-raahasi edelleenkin juutalaista kauluksesta. Juutalainen riuhtasihe
-irti ja heittäytyi syrjään; kersantti alkoi juosta hänen jälessään.
-Juutalainen pisteli aika vauhtia; hänen sinisukkaiset jalkansa
-välkähtelivät nopeassa juoksussa; mutta hän läkähtyi pian, lankesi
-istualleen, ja niin Siljafka korjasi hänet käsivarsilleen ja kantoi
-suoraapäätä leiriin. Minä nousin ja menin heitä vastaan.
-
--- Ka, tässä! teidän jalosukuisuutenne, tuon teille vakoojan! Hiki
-valui virtanaan kookkaan vähävenäläisen päälaelta. -- Koetahan vielä
-kiemurrella siinä, senkin paholainen! Ka, noin, kuristanko sinut,
-odotahan!
-
-Onneton Girshel nojautui heikosti kyynärpäin Siljafkan rintaa vasten,
-sätkytti heikosti koipiaan... Silmät kääntyivät nurin tuskallisesta
-ponnistuksesta...
-
--- Mitä tämä merkitsee? -- kysyin Siljafkalta.
-
--- Katsokaa, teidän jalosukuisuutenne, suvaitkaa ottaa kenkä hänen
-oikeasta jalastaan, -- minä en ylety. -- Hän piti yhä juutalaista
-käsissään.
-
-Minä riisuin kengän, otin sen sisästä huolellisesti käärityn
-paperin, kiersin sen auki ja näin tarkan piirroksen leiristämme.
-Kedon kohdalle oli useaan paikkaan kirjoitettu hienolla käsialalla
-huomautuksia juutalaisten kielellä.
-
-Sillä välin Siljafka nosti Girshelin jaloilleen.
-
-Girshel avasi silmänsä, huomasi minut ja heittäytyi eteeni polvilleen.
-
-Vaieten näytin hänelle paperin.
-
--- Mitä tämä on?
-
--- Tämä, -- niin, herra upseeri. Tämä on minun, niin. -- Hänen
-äänensä katkesi.
-
--- Oletko vakooja?
-
-Hän ei ymmärtänyt minua, mutisi sekavia sanoja ja vapisten tavoitteli
-jalkojani...
-
--- Oletko vakooja?
-
--- Ai! -- huusi hän heikosti ja hänen päänsä tutisi. -- Kuinka
-se olisi mahdollista? Minä en milloinkaan; en ensinkään. Ei ole
-mahdollista; ei ole. Minä olen valmis. Minä -- kohta. Annan rahoja...
-maksan, -- sopotti hän sulkien silmänsä.
-
-Pieni myssy riippui takaraivolla; punainen tukka oli kylmästä hiestä
-takertunut niskaan, huulet sinertivät ja jännittyivät tuskallisesti,
-kulmakarvat rypistyivät kuin sairaalla, posket riippuivat pitkinä
-poimuina...
-
-Sotilaat ympäröivät meitä. Minun oli ensin aikomukseni säikyttää
-Girsheliä kelpolailla, mutta käskin nyt Siljafkan vaieta. Asia oli
-nyt selvä, sen täytyi siis tulla päällikkökunnan tietoon.
-
--- Vie hänet kenraalin luo, -- sanoin minä kersantille.
-
--- Herra upseeri, teidän jalosukuisuutenne! -- huusi juutalainen
-epätoivoissaan: -- minussa ei ole syytä; ei ole syytä... Käskekää
-päästää minut, käskekää...
-
--- Kyllä hänen ylhäisyytensä tutkii, -- puhui Siljafka. -- Menkäämme.
-
--- Teidän jalosukuisuutenne, -- huusi juutalainen jälkeeni: --
-käskekää! armahtakaa!
-
-Hänen huutonsa viilsi korvissani. Kiiruhdin kulkuani.
-
-Meidän kenraalimme oli saksalaissyntyinen, rehellinen ja
-hyväluontoinen mies, mutta ankara muodollisuuksien noudattaja.
-Menin hänen pieneen, tilapäisesti rakennettuun taloonsa, ja tein
-lyhyesti selkoa käyntini syystä. Tunsin sotaiset säädökset kaikessa
-ankaruudessaan, enkä siitä syystä maininnut sanaa "vakoilija", vaan
-koetin esittää asian mitättömänä ja huomiota ansaitsemattomana
-tapahtumana. Mutta, Girshelin onnettomuudeksi, oli kenraalilla
-velvollisuuden noudattaminen ylempänä säälin tunteita.
-
--- Te, nuori mies, -- sanoi hän minulle: -- olette kokematon.
-Sota-asioissa olette vielä kokemusta vailla. Asia, josta minulle
-olette tehneet raportin, on tärkeä, perin tärkeä... Mutta missä on
-mies, joka vangittiin? Se juutalainen? Missä hän on?
-
-Menin ulos ja käskin tuoda juutalaisen. Juutalainen tuotiin. Onneton
-tuskin pysyi jaloillaan.
-
--- No, -- sanoi kenraali, -- ja missä on piirustus, joka tavattiin
-tällä juutalaisella?
-
-Minä ojensin hänelle paperin. Kenraali kiersi sen auki, väistyi
-taaksepäin, siristi silmiään, hänen muotonsa synkistyi.
-
--- Tämä on me-er-kill-ll-istä... -- sammalteli hän. -- Kuka hänet
-vangitsi?
-
--- Minä, teidän ylhäisyytenne! -- tavasi Siljafka juhlallisesti.
-
--- No! hyvä! hyvä!... No, poikaseni, mitä sanot puolustukseksesi?
-
--- Te... te... teidän ylhäisyytenne, -- jokelsi Girshel: -- minä...
-armoa... teidän ylhäisyytenne... en ole syyllinen... kysykää herra
-upseerilta... minä olen toimittaja, rehellinen toimittaja.
-
--- Häntä tulee tutkia, -- sanoi kenraali tärkeästi nyökyttäen
-päätään. -- No, kuinka sinä tämän, veli?
-
--- En ole syyllinen, teidän ylhäisyytenne, en ole syyllinen.
-
--- Kuitenkaan se ei ole mahdollista, se on uskomatonta. Olettehan te,
-niinkuin Venäjällä sanotaan, tavattu itse työssä, aivan itse toimissa.
-
--- Sallikaa minun sanoa, teidän ylhäisyytenne: en ole syyllinen.
-
--- Sinä piirsit kuvan? sinä olet vakooja, vihollisten vakoilija?
-
--- En minä! -- huusi Girshel äkisti: -- en minä, teidän ylhäisyytenne!
-
-Kenraali katsahti Siljafkaan.
-
--- Ka, valehtelee, hän, teidän ylhäisyytenne. Herra upseeri otti itse
-hänen kengästään kirjoituksen.
-
-Kenraali katsoi minuun. Minun täytyi nyökäyttää päätäni.
-
--- Sinä, armas lapsi, olet vihollisen vakoilija... armahaiseni...
-
--- En minä... en minä... kuiskasi hätääntynyt juutalainen.
-
--- Sinä olet hankkinut tämäntapaisia tietoja ennenkin viholliselle?
-Tunnusta pois...
-
--- En ensinkään!
-
--- Sinä, armas lapsi, et minua petä. Sinä olet vakoilija!
-
-Juutalainen sulki silmänsä, pudisti päätään ja nosteli viittansa
-liepeitä.
-
--- Hän on hirtettävä, -- puhui kenraali ilmeikkäästi hetken
-vaiettuaan: -- lakien mukaan. Missä on herra Teodor Schlikelman?
-
-Juoksivat Schlinkelman'ia, kenraalin adjutanttia noutamaan.
-Girshel muuttui aivan vihertävän kalpeaksi, avasi suunsa, mulkoili
-silmillään. Adjutantti ilmestyi huoneeseen. Kenraali antoi hänelle
-asiaan kuuluvia määräyksiä. Kirjurin laihat rokonarpiset kasvot
-näkyivät ovesta. Pari kolme upseeria vilkasi uteliaasti ovelta.
-
--- Säälikää, teidän ylhäisyytenne, -- sanoin kenraalille saksaksi,
-parhaan taitoni mukaan: -- päästäkää hänet...
-
--- Te, nuori mies, -- vastasi kenraali minulle venäjäksi: -- sanoin
-jo, että olette kokematon, ja siksi pyydän teitä vaikenemaan ja
-jättämään minut rauhaan.
-
-Girshel heittäytyi parkaisten kenraalin jalkain juureen.
-
--- Teidän ylhäisyytenne, armahtakaa, en tule vastedes, en tule,
-teidän ylhäisyytenne, vaimo on minulla... teidän ylhäisyytenne, tytär
-on... armahtakaa...
-
--- Mikä auttaa!
-
--- Syyllinen, teidän ylhäisyytenne, aivan syyllinen olen... ensi
-kerta, teidän ylhäisyytenne, ensimäinen kerta, uskottehan!
-
--- Ettekö ole muita papereita hommanneet?
-
--- Ensi kerta, teidän ylhäisyytenne... ensi kerta... vaimo...
-lapset... armahtakaa...
-
--- No sinä olet vakoilija.
-
--- Vaimo... teidän ylhäisyytenne... lapset... Kenraalia säälitti,
-mutta mitä tehdä.
-
--- Lakien mukaan juutalainen hirtettäköön, sanoi hän tärisyttävästi
-ja sen näköisenä kuin ihminen, joka on pakoitettu, tuska sydämessä,
-tukahuttamaan parhaat tunteensa välttämättömän velvollisuuden tähden:
--- hirtettäköön! Teodor Karlitsh, pyydän teitä kirjoittamaan tästä
-tapauksesta raportin, joka...
-
-Girshelissä tapahtui äkkiä kauhistuttava muutos. Tavallisen,
-juutalaiselle ominaisen tärisyttävän pelästyksen asemesta, hänen
-kasvoilleen kuvastui hirveä kuoleman tuska. Hän reutoili kuin
-pyydystetty otus, aukoi suutaan, röhisi oudosti, jopa hyppeli
-paikallaan suonenvedontapaisesti ojennellen kyynärpäitään. Hänellä
-oli vain toinen kenkä jalassa, toisen olivat unohtaneet panna
-jalkaan... vaippa oli jäänyt auki, myssy oli pudonnut takaraivolle...
-
-Me vavahdimme kaikki. Kenraali vaikeni.
-
--- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoin jälleen: -- armahtakaa tätä
-onnetonta.
-
--- Ei voi. Laki käskee, -- vastasi kenraali lyhyesti, vältellen
-mielenkuohua: -- muille varoitukseksi.
-
--- Jumalan nimessä...
-
--- Herra kornetti, olkaa hyvä, menkää toimeenne -- sanoi kenraali ja
-osoitti käskien ovea.
-
-Minä kumarsin ja menin. Mutta koska minulla ei sillä kertaa ollut
-tointa kerrassaan minkäänlaista, jäin seisomaan matkan päähän
-kenraalin talosta.
-
-Parin minuutin kuluttua ilmestyi Girshel Siljafkan ja kolmen sotilaan
-seuraamana. Juutalaisparka oli sidottu ja saattoi vaivoin astua.
-Siljafka meni ohitseni leiriin ja palasi pian nuora mukanaan. Ankara
-säälintunne kuvastui hänen karkeista, rehellisistä kasvoistaan.
-Nähdessään nuoran, juutalainen heilautti käsiään, putosi istumaan ja
-alkoi valittaen itkeä. Sotilaat seisoivat hänen ympärillään katsellen
-synkästi maahan. Minä lähestyin Girsheliä, aloin puhua hänelle, hän
-parkui kuin lapsi katsomatta minuun. Minä menin kotiini, heittäysin
-matolle ja -- sulin silmäni...
-
-Yhtäkkiä kuulin jonkun kiiruhtavan sisään telttaani. Minä nostin
-kasvoni ja näin Saaran; hänen muotonsa oli muuttunut. Hän heittäytyi
-luokseni ja tarttui käsiini.
-
--- Menkäämme, menkäämme, -- hätäili hän hengästyneenä.
-
--- Mihin, miksi? jäädään mieluummin tänne.
-
--- Isän, isän luo, pikemmin... pelasta hänet... pelasta!
-
--- Minkä isän luo?
-
--- Minun isäni luo; hänet hirtetään...
-
--- Kuinka! ei suinkaan Girshel...
-
--- Minun isäni... kerron sitten sinulle kaikki, -- lisäsi hän,
-epätoivoisena väännellen käsiään: -- mutta pikemmin... pikemmin...
-
-Kiiruhdimme ulos. Kedolla tiellä, yksinäisen koivun ympärillä
-hääräili joukko sotilaita... Saara vaieten osoitti sinne sormellaan...
-
--- Odota, -- sanoin minä äkisti: -- mihin juoksemme? Sotamiehet eivät
-tottele nyt minua.
-
-Saara aivan veti minut mukanaan... Tunnustan, että päätäni huimasi...
-
--- Kuule, Saara, -- sanoin hänelle: -- ei auta mitään juosta sinne?
-Mieluummin menen uudelleen kenraalin luo, mennään yhdessä; koetamme
-taivuttaa hänet...
-
-Saara pysähtyi ja katsoi minuun kuin mieletön.
-
--- Ymmärrä minua, Saara, Jumalan nimessä. Minä en voi isääsi
-armahtaa, mutta kenraali voi. Menkäämme hänen luoksensa.
-
--- Mutta sillä aikaa ne hirttävät hänet, -- voihki neitonen...
-
-Minä vilkasin taakseni. Vähän matkan päässä seisoi kirjuri.
-
--- Ivanov, -- huusin hänelle: -- juokse, ole hyvä, tuonne: käske
-heidän odottaa, sano, että minä menen kenraalin puheille hänen
-puolestaan.
-
--- Kuulen...
-
-Ivanov meni juosten.
-
-Meitä ei laskettu kenraalin luo. Turhaan yritin pyytää, vakuuttaa,
-jopa toruakin... turhaan Saara repi hiuksiaan ja ahdisti
-vahtisotilaita: meitä ei laskettu.
-
-Saara loi hurjia katseita ympärilleen, tarttui molemmin käsin
-päähänsä ja riensi suoraapäätä kedolle, isän luo. Minä hänen
-jälessään. Katsoivat meihin neuvottomina...
-
-Juoksimme sotilaiden luo. He asettuivat piiriin, ja, voitteko uskoa,
-nauroivat, nauroivat Girshel paralle! Minä punastuin ja huusin
-heille. Juutalainen näki meidät ja heittäytyi tyttärensä kaulaan.
-Saara tarttui häneen, mielettömän sairaan vimmalla.
-
-Ukko-raukka luuli, että hänet vapautetaan... Hän alkoi jo kiitellä
-minua... Minä käänsin silmäni pois...
-
--- Teidän jalosukuisuutenne, -- huudahti hän ojentaen kätensä. --
-Enkö ole armahdettu?
-
-Minä vaikenin.
-
--- Enkö?
-
--- Ette.
-
--- Teidän jalosukuisuutenne, -- mutisi hän: -- katsokaa, teidän
-jalosukuisuutenne, katsokaa... kas tuossa hän on, neitonen --
-tiedättekö -- hän on minun tyttäreni.
-
--- Tiedän, -- vastasin minä, ja käänsin taas kasvoni pois.
-
--- Teidän jalosukuisuutenne, -- huudahti hän: -- minä en poistunut
-telttanne luota! Minä en mistään hinnasta... -- Hän seisahtui ja
-peitti silmänsä hetkiseksi... -- Minä himoitsin teidän rahojanne,
-teidän jalosukuisuutenne, täytyy tunnustaakseni, rahoja... mutta en
-mistään hinnasta...
-
-Minä vaikenin. Girshel oli minulle vastenmielinen, samoin hänen
-apulaisensa...
-
--- Mutta nyt, jos te pelastatte minut, -- kuiskasi juutalainen:
--- niin käsken -- minä... ymmärrättekö?... kaikki... olen valmis
-kaikkeen...
-
-Hän vapisi kuin lehti tuulessa, ja katseli ympärilleen. Saara syleili
-häntä kiihkoisesti mutta ääneti. Adjutantti saapui heidän luokseen.
-
--- Herra kornetti, -- sanoi hän minulle: -- hänen ylhäisyytensä
-käski vangita teidät. Mutta te... Hän osoitti vaieten sotilaille
-juutalaista... heti hänet...
-
-Siljafka lähestyi juutalaista.
-
--- Teodor Karlitsh, -- sanoin minä adjutantille (hänen kanssaan
-oli tullut viisi sotilasta): -- käskekää ainakin viedä pois tämä
-naisraukka.
-
--- Tietysti, mielelläni.
-
-Onneton tuskin hengitti. Girshel kuiskasi jotain hänen korvaansa
-juutalaisten kielellä...
-
-Sotamiehet vaivoin raastoivat Saaran isän syleilyistä ja hellävaroen
-veivät hänet etäämmäksi. Mutta hän riuhtasi itsensä irti ja
-heittäytyi uudelleen Girshelin luo... Siljafka esti hänet. Saara
-työnsi hänet luotaan, tyttö hieman punastui, hänen silmänsä
-välähtelivät, hän ojensi kätensä.
-
--- Kiroon minä teidät kaikki, -- huusi hän saksaksi: -- olkaat
-kolmasti kirotut, te ja teidän koko vihattava sukunne, köyhyys,
-hedelmättömyys teidän osaksenne tulkoon ja väkivaltainen, häpeällinen
-kuolema teidät nujertakoon! Peittäköön maa teidän jalkanne,
-jumalattomat, tunnottomat, verenimijät, koirat...
-
-Hänen päänsä painui taaksepäin... hän kaatui maahan... Hänet
-nostettiin ylös ja vietiin pois.
-
-Sotilaat kohottivat Girsheliä kainaloista. Silloin ymmärsin, miksi
-sotilaat nauroivat hänelle, kun Saaran kanssa tulimme leirille.
-Hän oli todella naurettava huolimatta kauhistuttavasta tilastaan.
-Tuskallinen ero elämästä, tyttärestä, perheestä, aikaansai
-onnettomassa uhrissa sellaisia eleitä, huutoja, hyppyjä, että
-tahtomattakin hymyilimme, vaikka sydänalaamme kouristi kauhusta.
-Onneton jähmettyi pelosta...
-
--- Oi, oi, oi! -- huusi hän: -- oi... malttakaa! kerron... paljon
-kerron. Herra ali-kersantti, te tunnette minut. Olen toimittaja,
-rehellinen toimittaja. Älkää käykö kiinni! Odottakaa vielä hetkinen,
-hetkinen, pieni hetkinen odottakaa! Päästäkää minut, olen köyhä
-juutalainen. Saara... missä on Saara? Oo, minä tiedän! hän on herra
-asunto-upseerin luona (Herra tiesi miksi juutalainen antoi minulle
-sellaisen olemattoman arvonimen) Herra asunto-upseeri! Minä en väisty
-telttanne luota. (Sotilaat aikoivat käydä käsiksi Girsheliin... hän
-kirkaisi korviasärkevästi ja kimposi irti heidän käsistään). Teidän
-jalosukuisuutenne!... armahtakaa onnetonta perheenisää! -- Minä annan
-kymmenen tukaattia, viisitoista annan, teidän jalosukuisuutenne!...
-(Hänet raastettiin koivun luo)... -- Säästäkää! Armahtakaa!
-herra asunto-upseeri! teidän korkeutenne! herra yli-kenraali ja
-yli-päällikkö!
-
-Juutalaisen kaulaan putosi silmukka... minä suljin silmäni ja läksin
-juoksemaan.
-
-Istuin kaksi viikkoa vankina. Minulle kerrottiin onnettoman Grishelin
-lesken tulleen noutamaan vainajan vaatteet. Kenraali käski antaa
-hänelle sata ruplaa. Saaraa en enää milloinkaan nähnyt. Sain haavan;
-minut vietiin sairaalaan. Kun toinnuin, oli Danzig jo antautunut, --
-ja minä jätin rykmenttini Reinin rannoille.
-
-
-
-
-Lääkärin muistelma.
-
-
-Kerran, eräänä syksynä, palatessani syrjäiseltä seudulta, vilustuin
-ja tulin sairaaksi. Kun tunsin olevani kuumeessa, olin jo onneksi
-piirikunnan pääkaupungissa, vieraskodissa, ja saatoin siis lähettää
-noutamaan lääkäriä. Puolen tunnin kuluttua ilmestyi luokseni
-piirilääkäri, lyhytkasvuinen, laihahko ja mustatukkainen mies.
-Hän määräsi minulle tavanmukaista hiostumislääkettä, käski panna
-sinappikääreen, pisti varsin sukkelasti poveensa viisiruplaisen, --
-jonka tehdessään hän, kuitenkin kuivasti rykäisi ja vilkasi sivulle,
--- ja oli jo tekemäisillään lähtöä, mutta kuinka lienee tullut
-puhetuulelle ja jäi istumaan. Minua vaivasi kuume; aavistin unetonta
-yötä ja iloitsin saadessani jutella hyvän ihmisen kanssa. Tee
-tuotiin huoneeseen, lääkärini alkoi pakinoida. Hän oli pienenläntä,
-älykäs, puheli reippaasti ja huvittavasti. Kummallista on maailman
-meno: toisen ihmisen kanssa elät kauan yhdessä, olet hänen kanssaan
-ystävällisissä suhteissa, mutta et milloinkaan antaudu hänen kanssaan
-avomieliseen, sydämelliseen keskusteluun; toiseen tuskin olet
-ehtinyt tutustua -- ja katso: ei aikaakaan niin olet sinä hänelle
-tai hän sinulle puhunut, kuin korvarippiä tehden, elämäsi sisimmät,
-jopa arimmatkin asiat. En tiedä millä ansaitsin uuden ystäväni
-luottamuksen, -- mutta niin kävi, että hän, kuten sanotaan "otti"
-ja kertoi minulle sangen merkillisen tapahtuman; ja nytpä minä aion
-sen tässä vuorostani kertoa suosiolliselle lukijalleni. Koetan puhua
-lääkärin omilla sanoilla.
-
--- Ette taida tuntea, -- alkoi hän heikolla, väräjävällä äänellä: --
-ette taida tuntea täkäläistä tuomari Mylovla, Paavo Lukitsh'ia?...
-Ette tunne... No, samantekevä. (Hän yskäsi ja hieroi silmiään).
-Katsokaas, jos saan sanoa, se sattui, puhuakseni asian tarkalleen,
-suuren paaston viikolla, pahimman kelirikon aikaan. Istuin hänen
-luonaan, tuomarimme luona, preferansia [Muuan vanha korttipeli
-kolmen henkilön kesken. Alkuaan saksalainen. Suoment. muist.]
-pelaten. Tuomarimme on hyvä mies, ja pelaa mielellään preferansia.
-Yht'äkkiä (lääkärini käytti usein sanaa yht'äkkiä), sanovat minulle,
-teitä kysyy muuan mies. Sanon: mikä hänellä asiana? Sanovat hänen
-tuoneen kirjelapun, -- luultavasti sairaalta... No, hyvä, -- tämä,
-ymmärrätte, on meidän leipäämme... Niin, nähkääs, asia oli seuraava:
-minulle kirjoitti muuan leski, tilanomistajatar: tyttäreni on
-kuolemaisillaan, tulkaa Herran, Jumalamme nimessä, olen lähettänyt
-hevoset vastaanne. No, sehän ei vielä ollut mitään... Mutta tiesin
-hänen asuvan kahdenkymmenen virstan päässä kaupungista, oli lisäksi
-yön aika, ja tiet sellaiset, että hui! Ja leski oli köyhä, tiesin
-saavani korkeintaan kaksi hopearuplaa vaivojeni palkkioksi, liinaisia
-tulisi tuskin olemaan vuoteessani, ja illalliseksi olin saava tyytyä
-kuiviin leivänsyrjiin. Mutta velvollisuus ennen kaikkea, kuten
-ymmärrätte: -- ihminen on kuolemaisillaan. Katson, portaiden edessä
-odottavat pienet kärryt; talonpoikaiset hevoset siinä lihavina,
-karvaisina seisovat, ja ajaja on kunnioituksesta paljastanut päänsä.
-No, ajattelen: herrasväkesi eivät näköjään aja kullassa kulisten...
-Te suvaitsette nauraa, mutta sanon teille, meikäläinen mies ei ole
-rikkauksilla pilattu, vaan arvioipi kaikki paikalleen... Jos kuski
-istuu kuin ruhtinas, ei rypistä lakkiaan ja vielä nauraa partansa
-takaa ja heiluttelee piiskaansa -- silloin voit toivoa kelpo palkan
-vaivoistasi! Mutta nyt ei ollut hajuakaan sellaisesta. Kuitenkin,
-ajattelin, minkä sille mahtaa: velvollisuus ennen kaikkea. Otin
-välttämättömät lääkkeet ja läksin matkaan. Uskotteko, tuskin pääsin
-perille. Tie aivan helvetillinen: puroja, lunta, kuraa, lätäköitä,
-ja vielä yht'äkkiä pato pääsi aukeamaan -- saakeli! Kuitenkin
-pääsin perille. Talo pieni, olkikattoinen! Akkunoista tuikki valoa:
-siis, odottavat. Vastaani tuli vanha rouvasihminen, kunnianarvoisan
-näköinen, myssyssä; pelastakaa, sanoi, kuolee. Minä sanoin: älkää
-olko levoton... Missä sairas on? -- Kas tänne, olkaa hyvä! --
-Katson: huone näyttää puhtaalta, nurkassa on lamppu, vuoteella
-makaa neitonen, noin 20-vuotias, tiedotonna. Hänestä hehkuu kuume
-ja hän hengittää raskaasti: kuumetta siis. Lähellä on kaksi muuta
-neitosta, sisarukset, -- perin säikähtyneinä, itkettyneinä. --
-Ajatelkaa, sanovat, eilen vielä oli aivan terve ja ruokahalu oli
-hyvä. Aamulla valitti päätään, mutta illalla jo oli, katsokaa,
-missä tilassa... Minä taas sanon: älkää olko huolissanne, -- se on
-näet lääkärin velvollisuus, -- ja menin lähemmäksi. Iskin suonta,
-käskin panemaan sinappikääreen, mikstuuraa määräsin. Samalla katson
-häntä, katson, tiedättekö: -- Jumalani, sellaisia kasvoja, en ole
-tavannut... kaunotar, sanalla sanoen! Sääli minussa herää. Piirteet
-niin miellyttävät, silmät... Mutta, Luojan kiitos, hän rauhoittui;
-alkoi hikoilla, tuli tajuihinsa, katseli ympärilleen, hymyili,
-nosti kätensä, pyyhki kasvojaan... Sisaret kumartuivat häneltä
-kyselemään: mikä sinun on? -- Ei mitään, sanoo, ja kääntyi pois
-päin... Katselen -- nukahtanut. No, sanon, nyt on aika jättää sairas
-rauhaan. Kas niin, hiivimme kaikki varpaillamme ulos; sisäkkö jäi
-yksin sinne, kaiken varalle. Mutta vierashuoneessa jo teekeittiö ja
-jamaika odottavat; meidän askareissamme ei tule näet ilman toimeen.
-Tarjottiin teetä, pyysivät minua jäämään yöksi... Minä suostuin:
-mikäpä tästä yön selkään! Eukko yhä huokailee. "Mitä te?" sanon:
-"paraneehan se, älkää olko huolissanne, vaan mieluummin levätkää
-itse: kahta jo käy kello." -- "Olkaa hyvä herättäkää minut, jos
-jotain sattuu!" -- "Käsken, käsken!" -- Eukko lähti, ja tyttäret myös
-menivät huoneeseensa; minulle tekivät vuoteen vierashuoneeseen. Ka,
-niin menin levolle, -- mutta en voinut nukahtaa, -- mitä ihmettä! No,
-mikä minua valvottaa. Yhä vaan sairas ei mene mielestäni. Vihdoin,
-en kestä kauemmin, nousen, menen katsomaan, miten sairas tulee
-toimeen. Hänen huoneensa oli vierashuoneen vieressä. Niin, minä
-nousin, avasin hiljaa oven, -- mutta sydämeni sykkii rauhattomana.
-Katson: palvelustyttö nukkuu suu ammollaan, kuorsaa senkin elukka!
-Mutta sairas makaa, kasvot minuun päin, levittelee käsiään, raukka.
-Lähestyin häntä... Aivan yht'äkkiä hän avaa silmänsä, katsoo
-minuun!... "Kuka olette? kuka olette?" -- Minä tulin hämilleni. --
-Älkää peljästykö, olen lääkäri; tulin vaan katsomaan, kuinka te
-voitte. "Tekö tohtori?" Tohtori... tohtori... Äitinne lähetti minua
-kaupungista noutamaan. Olemme iskeneet suontanne, neiti; suvaitkaa
-nyt levätä rauhassa, niin päivän parin kuluttua, Jumalan avulla,
-olette jalkeilla.-"Ah, niin, niin, tohtori, älkää antako minun
-kuolla... älkää, älkää." -- Miksi te niin, Jumala kanssanne! --
-Nyt hän on taas kuumeessa, arvelin; koetan valtimoa; niin aivan,
-kuumeessa. Hän katsoo minuun, tarttuu käteeni. -- "Minä sanon teille,
-miksi en tahdo kuolla... sanon teille sen. Olemme kahden; mutta te
-älkää kellekään... kuulettehan"... Minä kumarruin, hän kuiskaa huulet
-melkein kiinni korvassani, hänen hiuksensa hivelivät minun poskeani,
--- tunnustan, päätäni huimasi, -- hän kuiskasi... En ymmärtänyt
-mitään... Ah, hän hourailee varmaankin... Hän kuiskasi, kuiskasi,
-niin sulavasti, lopetti, vavahti, pää painui tyynylle ja uhkasi minua
-sormellaan. -- "Muistakaa, tohtori, älkää kellekään..." Koetin häntä
-rauhoittaa, annoin hänelle juoda, herätin palvelijattaren ja menin
-ulos.
-
-Samassa tohtori kiihtyneenä nuuskasi ja hetkeksi vaikeni.
-
--- Kuitenkaan, -- jatkoi hän: -- ei sairas toiseksi päiväksi vastoin
-otaksumaani, toipunut. Minä arvelin, arvelin, ja yht'äkkiä päätin
-jäädä, vaikka minua muut sairaat odottivat... Te tiedätte, mitä
-laiminlyöminen tässä suhteessa merkitsee. Mutta ensinnäkin, sairas
-oli totisesti epätoivon partaalla; mutta toisekseen, puhuakseni totta
-tunsin itse suurta mieltymystä häneen. Sen ohessa koko perhe minua
-miellytti. He olivat tosin vähävaraista väkeä, mutta sivistyneitä,
-voipa sanoa, harvinaisessa määrässä. Heidän isänsä oli oppinut mies,
-kirjailija; hän oli kuollut tosin köyhyydessä, mutta oli ehtinyt
-hankkia lapsilleen erinomaisen kasvatuksen; ja hyvän kirjaston jätti
-lapsilleen perinnöksi. Senkötähden, että niin hartaana hoitelin
-sairasta, vai mistä syistä, he minuun, uskallanpa sanoa, kiintyivät
-kuin omaiseensa. Sillä välin oli tullut kauhea kelirikko; kaikki
-kulkuneuvot olivat suoraan sanoen kuin kelpaamattomiksi tulleet;
-vieläpä oli vaikea hankkia lääkkeitä kaupungista... Sairas ei
-toipunut... päivä meni, toinen tuli ja katsokaa... siinä sitä...
-(lääkäri vaikeni). En tiedä, en löydä sanoja sitä kuvatakseni...
-(hän alkoi uudelleen askaroida nuuskarasiansa kanssa, rykäsi ja otti
-kulauksen teetä.) Sanon teille kiertelemättä, minun sairaani... aivan
-tuota niinkuin... no, rakastui, mikäpä siinä on sanoessa... minuun...
-tahi ei niin että rakastui... mutta, muuten tosiaan, kuinka lienee
-ollut, tuota... (Lääkäri sotkeutui sanoihinsa ja punastui.)
-
--- Ei, jatkoi hän vilkkaasti: -- kuinka rakastui! Hän ei ollutkaan
-mikään tavallinen nainen. Hän oli sivistynyt, viisas, lukenut
-nuori nainen, mutta minä, mitäpä minun tiedostani, latinanikin
-olin unohtanut, voinpa sanoa, kokonaan. Ja mitä tulee ulkomuotooni
-(lääkäri katsoi hymyillen itseensä) niin siitäkään ei sovi juuri
-kerskua. Mutta tyhmyriksi ei Herra Jumala kuitenkaan ole minua
-luonut: en sano mustaa valkeaksi; jotain minäkin käsitän. Minä,
-näettekös ymmärsin varsin hyvin, että Aleksandra Andrejevna --
-(hänen nimensä näet oli Aleksandra Andrejevna) -- ei tuntenut minua
-kohtaan rakkautta, vaan ystävällisiä, niin sanoakseni tunteita,
-kunnioitusta ja niin... Vaikka hän itse ehkä erehtyi tässä suhteessa,
-niin olihan hänen asemansa sellainen, te itse ymmärrätte. Muuten,
--- lisäsi lääkäri, joka oli nämä katkonaiset puheet puhunut melkein
-henkeä pidättäen ja hämillään: -- minä nähtävästi olen puhunut hiukan
-järjettömiä... ehkä ette minua käsitä... mutta suokaa minun kuitenkin
-kertoa kaikki oikeassa järjestyksessä.
-
-Hän joi lasinsa pohjaan ja alkoi puhua levollisemmin.
-
--- Niin, niin kävi. Potilaani tila tuli huonommaksi ja huonommaksi.
-Te ette ole lääkäri, armollinen herra, ettekä saata siis käsittää
-mitä meikäläinen mies tuntee sielussaan etenkin ensi aikoina, kun
-hän alkaa huomata, että tauti kääntyy pahempaan päin. Mihin joutuu
-itseluottamus! Silloin aivan arkiinnut, niin ettei voi sanoakaan.
-Ja niin sinusta tuntuu, että olet unohtanut kaiken tietosi ja
-taitosi ja ettei sairas sinuun luota ja että muutkin jo alkavat
-huomata sinun kadottaneen tasapainosi ja ikäänkuin vastahakoisesti
-tekevät selkoa sinulle taudin oireista, kulmainsa alta katselevat,
-kuiskuttavat... voi kurjuutta! Onhan lääkettä, ajattelet, tätä tautia
-vastaan, tulee ainoastaan löytää se. Eiköhän se ole sitä? Kokeilet,
-kokeilet, -- ei, ei ole sitä! Et malta antaa lääkkeen tarpeeksi
-vaikuttaa, kuten tulee... sen sijaan yrität milloin yhtä, milloin
-toista. Otat useinkin reseptikirjasi... siellä se varmaankin on,
--- ajattelet, siellä. Totta tosiaan toisinaan umpimähkään avaat:
-ehkä, ajattelet, kohtalo... kohtalo... mutta sillä välin ihminen
-kuolee, mutta toinen lääkäri olisi hänet ehkä pelastanut. Neuvottelu,
-sanot, olisi ollut tarpeellinen. Minä en ota päälleni vastuuta.
-Mutta millaisena hölmönä sinä sellaisena hetkenä seisot! No niin,
-aika parantaa kaikki erehdykset. Ihminen kuoli, -- eihän se ollut
-sinun syysi: noudatithan sinä määrättyjä sääntöjä. Mutta muuten,
-mikä on vielä kiusallisempaa, näet, että sinuun sokeasti luotetaan,
-mutta itse tunnet olevasi kykenemätön auttamaan. Katsokaa, juuri
-sellaista luottamusta Aleksandra Andrejevnan perhe tunsi minua
-kohtaan: -- ja unohtivat sen ajatuksen, että heidän tyttärensä on
-vaarassa. Minäkin heille puolestani vakuutan, ett'ei mitään hätää,
-mutta samalla oli aivan kuin oma uskoni olisi lähtemässä pakosalle.
-Kaiken onnettomuuden lisäksi tuli sellainen kelirikko, että ajaja
-päiväkausia viipyi lääkkeen hakumatkoilla. Minä en väisty sairaan
-huoneesta, en voi riistää itseäni irti, kertoen hänelle kaikenlaisia
-kaskuja, pelaan hänen kanssaan korttia. Yökaudet istun, vanha rouva
-kiittelee minua kyynelsilmin, mutta minä ajattelin itsekseni: en
-ansaitse sinun kiitoksiasi. Tunnustan teille avomielisesti -- mitäpä
-siinä nyt enää olisi salaamista, minä rakastuin potilaaseeni. Ja
-Aleksandra Andrejevna kiintyi minuun: ei ketään muuta hän tahtonut
-laskea huoneeseen, paitsi minua. Hän alkaa minun kanssani puhella,
--- kyselee minulta, missä olen opiskellut, kuinka nykyään elän,
-onko minulla omaisia, kenen luona tapaan käydä. Tunnen, ettei hänen
-pitäisi paljon puhua, mutta kieltää häntä siitä, oli mahdotonta.
-Joskus tartun päähäni: -- mitä teet, ryöväri?... Mutta hän ottaa
-minua kädestä ja pitelee sitä ja katselee minua kauan, kauan, kääntää
-päänsä pois, huokaisee ja sanoo: "te olette niin hyvä". Hänen kätensä
-ovat niin polttavat, silmät suuret, tummat. -- "Niin, -- sanoo hän,
-te olette hyvä, te olette ihana ihminen, ette ole sellainen kuin
-meidän naapurimme... ei, te ette ole sellainen... kuinka en ole teitä
-ennen tuntenut?". -- Aleksandra Andrejevna, rauhoittukaa, sanon...
-minä, uskottehan, tunnen, etten tiedä, millä olen ansainnut... mutta
-rauhoittukaa, Jumalan tähden, rauhoittukaa... kaikki tulee hyväksi
-jälleen, te tulette terveeksi. -- Samalla täytyy minun teille sanoa,
--- lisäsi lääkäri, kumartuen etunojaan ja nostaen silmäkulmiaan:
--- että he seurustelivat naapurien kanssa vähän, sentähden, että
-he olivat heitä paljon korkeammalla. Ja rikkaiden kanssa esti
-ylpeys tuttavuutta tekemästä. Sanon teille: perhe oli erinomaisen
-sivistynyt; niin että tiedättekö, minulle oli kunnia sen keskuudessa
-olla. Minun käsistäni ainoastaan hän otti lääkettä, nousee raukka
-minun avullani istumaan, katsoo minuun raukka niin, että sydämeni on
-sulaa. Mutta sillä välin hänen tilansa tuli yhä arveluttavammaksi,
-yhä huonommaksi. Kuolee, arvelen, varmasti kuolee. Uskotteko,
-vaikka itse olisin mieluummin arkkuun asettunut, mutta tuossa äiti,
-sisaret minua tarkastavat, heidän silmänsä kysyvinä minua katselevat
-ja luottamus katoo. "Mitä? Kuinka?" -- "Ei mitään vaarallista, ei
-mitään!" -- Mutta mikä ei ole mitään, järki pimenee. Ja katsokaa,
-istun kerran yöllä, yksin taaskin, sairaan vieressä. Palvelustyttö
-tuossa taaskin istuu ja kuorsaa kuin hirsiä vetäen... Hänkin on
-vaivautunut ja väsynyt. Aleksandra Andrejevna tunsi koko illan
-suurta heikkoutta: kuume kovin rasitti. Aivan puoliyöhön asti yhä
-vaan houraili; vihdoin hän näytti nukahtaneen; ainakaan ei ensinkään
-liikahda, makaa vaan, liekki vaan nurkassa pyhänkuvan edessä loimuu.
-Istun, tiedättekö, uuvuin, uinahdin minäkin. Yht'äkkiä, olin
-tuntevinani jonkun minua koskettavan kylkeen, käännyin sinnepäin...
-oi herra, herra, oi jumalani! Aleksandra Andrejevna katsoo minua
-syvälle silmiin... hänen huulensa väreilivät, hänen poskensa palavat.
--- Mikä teidän on? -- "Tohtori, huolenhan minä?" -- Jumala armahtaa!
--- "Ei, tohtori, ei, olkaa hyvä, älkää sanoko minulle, että jään
-elämään... älkää sanoko... jospa tietäisitte... kuulkaa, Jumalan
-tähden, älkää salatko minulta iloani!" -- Mutta itse niin kiivaasti
-hengittää. -- "Jos varmaan tiedän, että minun täytyy kuolla... niin
-silloin sanon teille kaiken!" -- Aleksandra Andrejevna, säästäkää
-minua! -- "Kuulkaa, enhän ole ensinkään nukkunut, olen kauan
-teitä katsellut... Jumalan tähden... vakuutan teille, te olette
-hyvä ihminen, te olette rehellinen mies, vetoan kaikkeen, mikä
-maailmassa on pyhää -- sanokaa minulle totuus! Jospa tietäisitte,
-kuinka tärkeää se on minulle... Tohtori, Jumalan nimessä, sanokaa,
-olenko vaarassa?" -- Mitä minä teille sanon, Aleksandra Andrejevna,
-säästäkää! "Jumalan nimessä, rukoilen teitä!" -- En voi salata
-teiltä, Aleksandra Andrejevna, te olette kyllä vaarassa, mutta
-Jumala on armollinen... -- "Minä kuolen, minä kuolen"... Ja hän tuli
-iloiseksi, hänen kasvonsa kirkastuivat. Minä säikähdin. -- "Älkää
-peljätkö, älkää peljätkö, kuolema ei vähintäkään minua peloita." Hän
-kohottautui äkkiä vuoteessa ja nojasi kyynärpäihinsä. -- "Nyt, nyt
-voin teille sanoa, että olen teille kiitollinen koko sydämestäni,
-että te olette hyvä, jalo ihminen, että minä rakastan teitä"... Minä
-katson häneen kuin järjetön; minun oli tukala olla, ymmärrätte...
--- "kuuletteko minä rakastan teitä". Aleksandra Andrejevna, millä
-olen sen ansainnut! "Ei, ei, te ette ymmärrä minua, sinä et ymmärrä
-minua" ja yht'äkkiä hän ojensi kätensä, tarttui päähäni ja suuteli...
--- Uskotteko, olin vähällä huutaa... heittäydyin polvilleni ja
-kätkin pääni päänalukseen. Hän vaikenee; hänen sormensa väreilevät
-minun hiuksissani; kuulen hänen itkevän. Aloin häntä lohduttaa,
-vakuuttaa... en todellakaan tiedä mitä hänelle sanoin... Herättäkää
-palvelija, Aleksandra Andrejevna... kiitän teitä... uskokaa...
-olkaa rauhallinen. -- "Se on turha, se on turha", vakuutti hän.
-"Jumala on heidän kaikkien kanssa, ne heräävät, heräävät, tulevat --
-olkoon menneeksi: kuolenhan minä... Mitä sinä pelkäät, miksi olet
-arka? Nosta pääsi... Vai ettekö usko, ehkä ette rakasta minua, ehkä
-olen pettynyt... Siinä tapauksessa antakaa minulle anteeksi." --
-Aleksandra Andrejevna, mitä te puhutte... rakastan teitä, Aleksandra
-Andrejevna... Hän katsoi minua suoraan silmiin -- levitti kätensä, --
-"Niin, syleile minua"... Sanon teille avomielisesti, en voi ymmärtää
-kuinka en sinä yönä menettänyt järkeäni. Tunnen, että sairas kiduttaa
-itseään, näin että hän ei ole aivan tajuissaan, ymmärrän senkin, että
-ellei hän olisi kuolemaisillaan, niin hän ei ajattelisi minua; mutta
-eikö ole raskasta kuolla kahdenkymmenen viiden vanhana, kun ei vielä
-ole ketään rakastanut: kas juuri siitä johtui hänen epätoivonsa, ja
-juuri siksi hän kiintyi minuun, -- ymmärrättekö nyt? Ja niin hän ei
-päästä minua käsistään. -- Säästäkää minua, Aleksandra Andrejevna,
-ja säästäkää itseänne, sanon -- "Mitä", sanoo hän, "mitä säälisin?
-Täytyyhän minun kuolla"... Tätä hän alinomaan toisti. "Jospa minä
-tietäisin jääväni elämään ja taas tulisin terveeksi neitoseksi, niin
-minua hävettäisi, aivan hävettäisi, mutta nyt?" -- Mutta kuka on
-teille sanonut, että te kuolette? -- "Oi, ei, turhuutta, sinä et petä
-minua, sinä et voi valehdella, tutki itseäsi". -- Te jäätte eloon,
-Aleksandra Andrejevna, minä parannan teidät, me pyydämme äitinne
-siunausta. Me olemme löytäneet toisemme, tulemme onnellisiksi. --
-"Ei, ei, olen ottanut teiltä lupauksen, minun täytyy kuolla... sinä
-olet minulle luvannut... sinä olet minulle sanonut"... Katkeralta
-minusta tuntuu nyt, monestakin syystä katkeralta ja ajatelkaa mitä
-kaikkia asioita saattaa tapahtua samalla kertaa: näyttää siltä,
-ettei se ole mitään, mutta kuitenkin se koskee kipeästi. Hänen
-mieleensä johtuu kysyä minulta, mikä on nimeni, ei sukunimeni, vaan
-ristimänimeni. Sattui niin hullusti, että minun nimeni on Trifon.
-Niin, niin, Trifon, Trifon Ivanovitsh, perheen kesken sanoivat
-minua tohtoriksi. Minkä sille voin, sanoin: Trifon, neiti hyvä. Hän
-siristi silmiään, nyökytti päätään ja kuiskasi jotain ranskaksi,
--- oh, niin, jotain, joka ei ollut hyvää ja naurahti sitten, joka
-ei myöskään tuntunut hyvältä. Ja niin minä vietin melkein koko yön
-hänen vuoteensa luona. Aamulla menin ulos aivan huumaantuneena;
-palasin hänen luoksensa taas päivällä teetä juotuani. Jumalani,
-jumalani! Häntä ei enää voinut tuntea. Rehellisesti tunnustan teille,
-en ymmärrä nyt, todellakaan ymmärrä, kuinka saatoin kestää tämän
-koetuksen. Kolme päivää, kolme yötä vielä sai sairaani kärsiä... Ja
-millaisia öitä! Mitä hän puhui minulle!... Mutta viimeisenä yönä,
-saatatteko kuvaella, -- istuin hänen vieressään ja pyydän Jumalalta
-yhtä: korjaa hänet pikemmin ja minutkin samalla... Yht'äkkiä
-äitivanhus ehättää huoneeseen... edellisenä päivänä olin hänelle
-sanonut, äidille näet, että on kovin vähän toivoa, että hänen tilansa
-on huono ja että voisi jo pappia käskeä. Sairas nähtyään äitinsä
-sanoo: -- "no, sepä hyvä, että tulit... katso meihin, me rakastamme
-toisiamme, olemme antaneet toisillemme lupauksen." -- "Mitä, mitä,
-hän puhuu, tohtori, mitä?" -- Minä kangistuin. -- Hän hourailee,
-sanon: -- kuumeessa... Mutta tytär sanoo siihen: -- "Turhaa puhetta,
-turhaa, sinähän minulle vast'ikään puhuit aivan toista ja otit
-minulta sormuksen... miksi sinä teeskentelet. Äitini on hyvä, hän
-antaa anteeksi, hän ymmärtää. Mutta minä kuolen, minun ei tarvitse
-kenellekään valehdella, anna minulle kätesi"... Minä hypähdin
-paikoiltani ja juoksin kiireimmän kautta ulos. Rouva nähtävästi
-arvasi.
-
--- En rupea teitä kuitenkaan pitemmältä vaivaamaan, minua itseänikin
-painostaa tätä kaikkea muistellessani. Sairas kuoli seuraavana
-päivänä. Olkoon taivas hänelle avoinna! (lisäsi lääkäri nopeasti
-ja huokaisten). Ennen kuolemaansa pyysi hän omaisensa menemään
-ulos ja minun jäämään yksin hänen kanssaan. -- "Antakaa minulle
-anteeksi", sanoo hän: "minä ehkä olen syyllinen teidän edessänne...
-sairauteni... mutta, uskokaa, en ole ketään rakastanut ennen teitä...
-älkää unohtako minua... säilyttäkää minun sormukseni..." Lääkäri
-käänsi päänsä pois; minä annoin hänelle käteni.
-
--- Ah, -- sanoi hän; -- puhukaamme jostakin muusta, tai haluatteko
-pelata preferanssia? Meikäläiselle miehelle ei oikeastaan sovi
-antautua niin ylevien tunteiden valtaan. Meikäläinen mies ajatelkoon
-yhtä: etteivät lapset parkuisi, ja ettei eukko toruisi. Senjälkeen,
-näet, olen minä ehtinyt mennä kuten sanotaan, avioliittoon...
-Kuinkas sitten... Nain kauppiaan tyttären: seitsemän tuhatta tuli
-myötäjäisinä. Hänen nimensä on Akulina, sopii hyvin Trifonille.
-Muuten, sanottakoon se suoraan: pahansisuinen muija, mutta onneksi
-nukkuu päiväkaudet... Entä se preferanssi?...
-
-Me istuimme preferanssia pelaamaan kopeekan pelierällä. Trifon
-Ivanitsh voitti minulta kaksi ja puoli ruplaa -- ja lähti pois
-myöhään, varsin tyytyväisenä voittoonsa.
-
-
-
-
-
-
-
-
-End of the Project Gutenberg EBook of Lemmentarina, by Ivan Turgenev
-
-*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LEMMENTARINA ***
-
-***** This file should be named 53221-8.txt or 53221-8.zip *****
-This and all associated files of various formats will be found in:
-        http://www.gutenberg.org/5/3/2/2/53221/
-
-Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
-States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
-specific permission. If you do not charge anything for copies of this
-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
-performances and research. They may be modified and printed and given
-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
-trademark license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country outside the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you'll have to check the laws of the country where you
-  are located before using this ebook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
-  works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
-volunteers and employees are scattered throughout numerous
-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
-date contact information can be found at the Foundation's web site and
-official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-
-    Dr. Gregory B. Newby
-    Chief Executive and Director
-    gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-
diff --git a/old/53221-8.zip b/old/53221-8.zip
deleted file mode 100644
index 383acc3..0000000
--- a/old/53221-8.zip
+++ /dev/null