diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52690-8.txt | 10524 | ||||
| -rw-r--r-- | old/52690-8.zip | bin | 179557 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 10524 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..a7e0b48 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #52690 (https://www.gutenberg.org/ebooks/52690) diff --git a/old/52690-8.txt b/old/52690-8.txt deleted file mode 100644 index 02c339d..0000000 --- a/old/52690-8.txt +++ /dev/null @@ -1,10524 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Martva III, by Algot Untola - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - - -Title: Martva III - -Author: Algot Untola - -Release Date: August 1, 2016 [EBook #52690] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTVA III *** - - - - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - - - - - - -MARTVA III - -Kirj. - -Irmari Rantamala [Algot Untola] - - - - - -Helsingissä, Suomalainen Kustannus Oy Kansa 1909. - -O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino ja A. V. Leinosen Kirjapaino. - - - - - - - HARHAMA. Toinen jakso. - - - Synti aseena ihmisellä - on myrkyllisin käärme. - - - -SISÄLLYS: - - Varottavia ääniä ja uutta epäilyn siementä. - Kun toinen tyttö jo lempensä kukkia itki. - Vaan aina ne tiet vain sotkeutuivat. - Vei suutelo hallana lemmenkukan. - Jo kangasti taivaalla elämänturhuus. - Kun pursi oli jo tuuliajolla. - Kun toiveet jo alkoivat kuplina hajota. - Kun kulta ja ystävät hylkäsivät miehen. - Haudantakaisia lauluja. - Kun mies kulki jo oudoilla poluilla. - Mutta kotona morsian itki ja neuloi. - Kun tyttö itki ja katseli elämänpuuta. - Kun mies astui henkensä temppelin harjalta alas. - Vaan verkkonsa pauloja Perkele pitensi. - Kun mies seisoi Perkeleen temppelin harjalla. - Nainen, jolle onnesta jaloin oli onnettomuutta. - Kun mies läksi Luojan kasvojen edestä. - Kun loppuivat kaikki entiset polut. - Äiti onnensa hetkellä hautausmaalla. - Ja musta päivä se valkeni kuutamoyöstä. - Kun tyttö elämäntuskaansa kantoi. - Kun hartian taakaksi nousivat toisen rikokset. - Vielä oli maljassa pisara tuskaa. - Kaksi laulua, jotka laulettiin määrän päässä. - Ja hämärä oli elämänsisällön selitys. - "Litvan laulun" jälkisointuja. - Koskenvedossa. - - - - -Varottavia ääniä ja uutta epäilyn siementä. - - -Oli loistavat hyväntekeväisyystanssiaiset. Joukko virka- ja -rahamaailman ylhäisöä huvitteli auttamalla kurjia. Tuhansia maksavia -pukuja oli valmistettu kurjien kustannuksella juuri tätä tilaisuutta -varten. Sangollisin kannettiin niiden hikeä samppanjana pöytään. -Niiden rovoilla oli kalliit hajuvedet ja kukat ostettu, niiden työllä -maksettu loistavat vaunut ja hienosti puetut soittajat ja lakeijat. -Loisto kuohui aivan samppanjan mehun tavalla. Silkki kahisi, -jalokivet säteilivät. Niiden kirkas, kuiva valopaljous tulvasi joka -taholta, kertoen että maailmassa on kurjuutta, koskapa on loisto sen -kustannuksella voinut kukkaan puhjeta. Sen tajusi läsnäoleva ylhäisö -ja siksi tanssi se ja iloitsi kurjan antajan hyväksi. Se tanssi -sille kiitokseksi roposen ja samalla tanssi se oman itsensä iloksi. -Rehellisin, vilpittömin sydämin halusivat he antaa kurjille takaisin -edes yhden niiden hiellä tätä tilaisuutta varten ostetun hameen -hinnan. - -Huvittelevan ylhäisön joukossa olivat myös Oolavi ja Martva neiti -Chamfortin saattamana. Viimemainittu, joka oli koti-opettajattarena -olonsa ajoilta tuttu useissa ylhäisissä perheissä, oli jo -tutustuttanut Martvaa suuren maailman tapoihin, esitellyt hänelle -omia hyviä tuttaviansa. Hän oli myös pitänyt puvusta huolen, niin -että Martva oli loistavan seuran tasalla. Oolavin lahjottamat -jalokivet lisäsivät hänen sulouttansa. - -Itse hän oli vähä vähältä jo kotiutunut uusiin oloihin kuin -linnunpoika siipensä kantokykyyn. Pieni ujous, jota vielä oli -huomattavana, oli hänelle vain koristus, jalokivi, jota kaikki kilvan -kadehtivat. Mitkään briljantit eivät olisi voineet korvata sitä -luonnon ihmeen-ihanaa helmeä, kainoutta, joka koristi korven keskellä -kasvanutta kukkaa. - -Ilta kului. Sävel valui viuluista kuivan, kirpeän jalokivivälkkeen -sekaan. Notkeat parit pyörivät hurmaavan valssin tahdissa lattialla. -Poika valikoi. Tyttö muutti kainalosta kainaloon... mieltyi yhteen... -odotti toista käsivartta vyötäisilleen... Tanssijat punoivat -paulojansa... Istujat arvailivat, laskivat, kuka millekin sopisi... -tarkastelivat ja tutkivat salassa, oliko jo valmis lemmen paula... -Hopeaisena vaahtona hyrski kaunis lempi... - -Jo kumarsi Oolavi Martvalle. Kumarrus tuntui morsiamesta sirommalta -kuin kenenkään toisen... Yhtenä ilona helähti onnellinen tyttö -sulhasensa kainaloon, unohtaen kaiken, mikä ympäröi häntä... -Viulu tuntui nyt olevan suloa täynnä... Sen sävel huumasi korvan, -soiden kuin taikahuilu satulinnan hämärissä... Hän lymyytyi -Oolavin kainaloon kuin arka lintu emonsa suojiin... Sävelvirta vei -koskena, keinutteli kuin vesiputous venettä... Sävel pehmeni, lempi -nousi...Unta ja satu-autuutta oli kaikki. Martva olisi halunnut -nukahtaa Oolavin kainalon lumoihin... - -Ja kun hän kiiti Oolavin käsivarren varassa sävel hyrskeessä, ei -ollut silmää, joka ei olisi ollut häneen luotu... Hänen pieni -jalkateränsä tuskin otti lattian välkkyvään tammeen. Hoikka vartalo -heilahteli tulisen valssin pyörteissä kuin metsän jumalattaren kaunis -varjo, kun sitä silmä etsii puiden lomasta eikä tapaa siitä muuta -kuin hienon häilähdyksen. Naisten silmäykset kokoutuivat häneen -kadeperhosina, miesten katseet paloivat hänessä ihastuksena... -seurasivat häntä, lennellen hänen ympärillään huumattuina -punaperhoina... Ja kun hän istahti hengästyneenä ja häneltä helähti -onnellinen, viaton naurahdus kiitokseksi Oolaville kuin nopea, -ihana unelma, kohahti koko sali mieltymyksestä. Martva itse oli -onnen lumoama. Hän oli kokonansa Oolavin varaan antautunut, istui -koko sielullansa hänen veneensä teljolla, mitään kysymättä, mitään -pelkäämättä, nauttien siitä, että sai antautua hänen käsivartensa -varaan. - -Ja Oolavinkin ihastus oli rajaton. Martvan kauneus, kainous ja sulous -hivelivät hänen silmiänsä. Kaikki muut olivat hänen rinnallansa -rehenteleviä, jokapäiväisiä ruusuja runollisen, kainon korvenkukan, -lasisiruja luonnonhelmen rinnalla. Kaikissa muissa olivat jo -puhjenneet sukupuoli-elämän räikeät kukkavärit; Martva oli ainoa, -jossa hohti ihmishengen puhdas, jalo runoväri, ainoa, jossa lemmen -värit uinuivat vielä, nousten vasta tiedottomina, tuskin vielä -huomattavana viattomana punana, kuin puna tytön poskelle tytön ja -neidon ikärajalla. - -Nuori nainen oli juuri sillä rajalla, jossa hän on kaunein. - - * * * * * - -Viulu lepäsi. Tanssijat huoahtivat. Poika vilvotteli neitoansa. Neito -maksoi palveluksen hymyilyllä. - -Sivuhuoneessa puheli Oolavi parooni Geldnersin kanssa, johon hän -oli pörssissä tutustunut. Martva keskusteli sillä aikaa parin -rouvan kanssa, joille hänet oli esitellyt neiti Chamfort. Yleinen -puheensorina säesti soittona keskustelua. - -Oolavi oli äkkiä ilmestynyt pörssiin ja alkanut tulokkaaseen nähden -verrattain suurilla summilla, sekä siten herättänyt huomiota, jota -vielä lisäsi onnistunut alku. Häntä pidettiin jonain huomattavana -rahaylimyksenä, joka ilmestyi kuin tähti kullan temppeliin. Parooni -Geldners oli sattunut ostamaan samoja papereita kuin Oolavikin, ja -yhteinen asia oli heistä tehnyt pian tuttavukset, kun esteenä tai -edellytyksenä siihen ei liikemaailmassa ole ikä, ei sääty, ei lahjat -ja sivistys, vaan ainoastaan liikeonni tai kyky, miten kukin vain -sanoa tahtoo. Myöhemmin olivat he sattuneet samoihin seurapiireihin -ja joutuneet niissä keskusteluihin, jotka koskivat elämän -suurkysymyksiä. Nyt jatkui heillä semmoinen keskustelu. Hienolla -rahaylimyksen ylemmyydellä puhui parooni Geldners Oolaville: - --- "Mehän tästä jo puhuimme toissapäivänä... Minä vakuutan Teille: -Mitään muuta oikeaa -- tai väärää -- ei ole, kuin se jonka elämä luo. -Oikeastaan siis on elämä ainoa oikea. Absolutista, ehdotonta ja siis -pysyvää oikeaa ja väärää ei ole..." - -Oolavi mietti: Hänelle olivat nämä keskustelut ratkaisevia. Ne -olivat ikäänkuin viimeinen isku, joka kumosi kaiken entisen, kodista -tuodun jumalallisen oikeustajunnan, jonka perustukset jo oli epäily -heikoiksi jäytänyt. - -Keskustelu jatkui. Neiti Chamfortin puhuessa vierasten naisten kanssa -oli Martva seurannut Oolavin ja Geldnersin puhetta ja kuunteli nyt -vuoroon sitä, vuoroon seurueensa keskustelua. Parooni Geldners jatkoi: - --- "Minä olen tästä kerran ennen puhunut erään teidän maanmiehenne -kanssa ja huomauttanut hänelle, että esimerkiksi teidän -suurimmanajattelijanne Snellmanin filosofian koko ydin on se, että ei -ole mitään muuta oikeaa kuin kansan kulloinenkin käsitys oikeasta." - -Martva oli taas jäänyt kahdenkesken neiti Chamfortin kanssa ja -istahti Oolavin lähettyville kuunnellaksensa keskustelua, joka kävi -ranskankielellä. Hän oli utelias, janosi Oolavin viisautta. - -Hieman mietittyänsä myönteli Oolavi: - --- "Se on kyllä totta, mutta sen muuttelevan oikean peruslähteenä ja -lähtökohtana on kumminkin pysyvä, ehdoton oikea..." - --- "Minä vakuutan Teille, että sitä ei ole olemassakaan", -- puuttui -Geldners, jatkaen: "Ja minä todistan sen Teille. Sillä jos oikea -yleensä olisi ehdoton, ei se voisi muuttua. Eikö niin?" - -Oolavi nyökäytti myöntääksensä Geldnersin ajatuksen oikeaksi. Martva -katseli sulhastansa ihastuneena. Hän oli hänestä syvällinen, oppinut, -keskusteli kuin Jeesus oppineiden pappien kanssa temppelissä. Parooni -selitteli: - --- "Mutta jos niin olisi, tulisivat meidän lakimme kerrankin -semmoisiksi, joita ei enää voida muuttaa, koska ne ovat jo -absolutisen oikean ilmestys. Mutta onko niin ollut? Tai voidaanko -sitä edes toivoa? Eikö laki, joka tänään on oikea, ole huomenna jo -väärä? Tai oikeammin sanoen: se ei ole koskaan muuta kuin aikansa -oikean määrä." - --- "Niin... Kyllä..." -- myönteli Oolavi. - --- "No, niin", -- keskeytti parooni Geldners Oolavin myönnytyksen, -lisäten: "Jokainen oikea ei ole muuta kuin kansan hetkellinen -tarve._Code Napoleon_ oli sen ajan oikea: sen-aikainen kansan tarve. -Meidän päivinämme ja myöhemmin se oikea ei enää kelpaa ja on siis -väärä. Siitä näette, että elämä itse säätää oikean kutakin päivää -varten..." - -Oolavi kiintyi keskusteluun. Hän ei voinut olla myöntämättä, että -puhujan sanat olivat järjellisiä, elämästä vedettyjä johtopäätöksiä, -mutta kumminkin hän vaistomaisesti vielä epäili niiden ehdotonta -oikeutta. Hän huomautti ajatellen: - --- "Olkoon nyt niinkin, kuin Te sanotte! Mutta väärin on sanoa, -että oikeus, oikea seuraa elämän käskyjä, johtuu siitä ja on sen -johdettavana. Mielestäni asia on päinvastoin..." - --- "Ettäkö siis oikeuskäsite, oikea, kehittyisi itsestänsä ja -johtaisi elämää... että siis elämä olisi oikeuskäsitteestä johtunut -ja sen ohjattava?" -- tarttui parooni Geldners kuivasti. - --- "Niin minun mielestäni täytyy olla... Muutoinhan me kulkisimme -kokonaan sokean umpimähkän vaarassa", -- vastasi Oolavi. Martva -ihmetteli sulhasensa ajatuskyvyn syvällisyyttä sokeasti, kuten -ainakin lempivä tyttö. - -Parooni Geldners karisti harmaan poron sikaristansa ja lausui -kylmästi: - --- "Vähänpä elämä siitä huolii, miten me kuljemme. Väärin on -muuten sanoa, että me elämän itsensä varassa kulkien kuljemme muka -umpimähkän varassa, sillä elämä tottelee taas oman olemuksensa -lakeja, kuten koko luonto, kasvullisuus, eläinkunta ja muu... -Mutta minä palaan siihen äskeiseen: kumpi kulkee edellä, elämäkö -vaiko oikeuskäsite eli oikea. Jos, herra Tuukkala, ei olisi ollut -omistus-oikeudesta johtuvia luuloteltuja epäkohtia, olisiko Marx -voinut ilmestyä sosialistisine oppeinensa?" - -Oolavi oli vaiti. Parooni Geldners teki oman johtopäätöksensä: - --- "Siinä on Teille yksi esimerkki siitä, että _elämä_ luo -oikeuskäsitteen ja kulkee sen edellä. Oikea oikeuskäsite puhkeaa -elämästä, kuin kukka nupustansa. Koko oikea voidaan lausua ja -määritellä tarkimmin sanoilla: 'Nyt tarvitaan sitä ja sitä... Oikea, -toisin sanoen, ei ole mitään muuta kuin kansan kunkinpäiväinen -muutteleva tarve... Marx oppinensa on siitä yksi esimerkki tuhansien -muiden seassa..." - -Martvaa puhe oudostutti. Hän ei sitä täysin ymmärtänyt, ja luotti -siihen, mitä Oolavi todeksi myöntäisi. Hän oli siinäkin henkisessä -asiassa hänen melansa varassa koko sielullansa. - --- "Se on nyt yksi esimerkki... Ehkä poikkeus, ei sääntö", --- puolustautui Oolavi, samalla tuntien, että paroonin todistelut -painoivat häntä umpipimeään. Hän ei voinut niitä kumoilla -sisällisesti, oman itsensä edessä. Parooni jatkoi: - --- "Ei poikkeus, vaan sääntö. Ottakaa muita esimerkkejä, vaikka -kokohistoria. Rooma oli alussa keisarivalta. Se oli silloinen -oikea. Vähän myöhemmin tarvitsi kansa tasavaltaa... Se oli taas -sen päivän oikeustarve. Mutta ei kulunut kauvan, kun taas ilmestyi -yksinvaltauuden oikean ilmauksena... Koko historia todistaa, että -elämä itse on ainoa oikea ja se luo ja säätää oikeuskäsitteet, eikä -päinvastoin..." - -Oolavi, kuten jo on mainittu, ei ollut henkinen hottentotti, joka -sokeasti palvelee omaa päätänsä puujumalana. Hänen luonteensa -perinnäinen rehellisyys vaikutti, että hän mietti elämän ilmiöistä -itse kaikille vastakohdan ja punnitsi toisen sanoja yhtä paljon kuin -omia ajatuksiansa. Se seikka heikonsi hänen henkensä voimia nyt -edelleen. Hän myönsi ole van paljon eittämätöntä oikeaa siinä, mitä -parooni Geldners puhui. Ajateltuansa hän huomautti: - --- "Minä myönnän siinä olevan omituisen ilmiön. Mutta sittenkin -ajattelu ja kirjallisuushan se synnyttää ja levittää oikeuskäsitteen -ja luo oikean..." - --- "Ei ollenkaan", -- väitti parooni Geldners välinpitämättömästi, -selittäen: "Roomassa panivat uuden olotilan voimaan plebeijienjoukot. -Sillä eikö se ollut heissä syntynyt? Mutta olisiko mikään kirjailija -voinutkaan synnyttää lukutaidottomassa joukossa _mitään_ käsitteitä? -Voitteko todistaa, että plebeijien oikeuskäsite oli kirjallisuuden -luoma? Eikö se ollut elämän luoma?" - --- "Se on totta", -- myönteli Oolavi. Martvan posket hehkuivat. Hän -keskusteli saattajansa kanssa hajamielisenä, seuraten sulhasensa -puhelua. Parooni Geldners jatkoi: - --- "Tarkastakaa kirjailijoita, niin Te ihmeeksenne huomaatte, että -ne kautta historian kulkevat elämän vanavedessä. Tieteellinen -kirjallisuus -- jolle minä annan arvon -- tutkii olevaa elämää ja -sen ilmiöitä, eikä tee arvoituksia ja otaksumia. Se kirjallisuus -on kokonaan elämästä puhjennut, eikä elämää luova. Smithin -taloudellinen oppi oli aikansa oikea. Myöhemmin ehkä on sen sijalla -Marxin oppi oikean määrittelijänä... Ottakaamme sitten niin sanottu -kaunokirjallisuus, joka on ainoa määrittelemätön käsite!... Minä -muuten en sille yleensä suurta arvoa anna, sillä suurin osa -kaunokirjailijoita on jonkun vallassa olevan muotisuunnan -- tai -hulluttelun lakeijoita. -- Älkää hätäilkö, minä sanon esimerkkejä: -Olihan Nerolla omat kirjalliset lakeijansa, Napoleonilla samoin. -Mutta meidän aikanamme, kun 'kansa' ja kansanvalta on muodissa, -on jo ilmestynyt kokonainen liuta kirjailijoita, jotka suorin -sanoin ilmottavat, että he ovat valmiit kumartamaan kansaa... Ja -kumpien Te nyt sanotte olevan enemmän oikeassa ja ylevämpiä: Neron -lakeijoidenko, vaiko niiden, jotka kumartavat sitä epämääräistä -joukkoa, johon kuuluvat kaikki ne, jotka makaavat katu-ojissa, -lisäksi portot, kaikki ihmiskuona, ilkeät nylkyrit, mielipuolet ja -myöskin tämän joukon jumaloija itse?... Kumpaako te tahtoisitte -palvella lakeijana... minä nyt vain kysyn ajatustanne..." - -Oolavi naurahti. Hänelle ei ollut Neron lakeijana olo erittäin -houkutteleva, mutta hän oli myös jo tutustunut ihmisiin Ounastosta -ja Hertasta ja Hartevasta lähtien aina peliluolan hyenoihin, ja -siksi tuntui kansan korottaminen Jumalan istuimelle vielä vähemmän -mairittelevalta. Kun hän oli vastannut muutamalla sattuvalla sanalla, -jatkoi Geldners: - --- "Ei kirjallisuudella ole elämän johdossa määräävää tehtävää, -sillä kaiken johtaa elämä itse. Kaunokirjallisuus on yleensä -pelkkää trubaduurin kepeää tehtävää. Ranskan vallankumouksen -suorittivat joukot, joilla ei ollut kirjallisuudesta aavistustakaan, -ja kaunokirjailijoiden tehtäväksi jäi veisata innostuneille -joukoille semmoista ylistystä, joka meni kaupaksi. Siltä en tahdo -sanoa, että se oli väärää. Päinvastoin: se oli kansajoukoissa -syntyneen oikeuskäsityksen ylistelyä, Lisäksi: Trubaduurit -ilmestyivät ritariston jäljissä... Samoin ilmestyvät jokaisen asian -kirjailija-trubaduurit, kun markkinat ovat valmiit..." - -Ne sanat olivat Oolaville ikäänkuin joku lääke, joka poistaa lumousta -ja avaa silmät. Hän muisti joutuneensa maailmalle Harhaman kirjan -johtamana. Hän oli pitänyt sitä jonain merkillisenä, ja nyt alkoi se -hänelle näyttäytyä uudessa valossa. Parooni Geldners paljasteli sitä -armottomin käsin. Oolavi ei vielä tajunnut selvästi, mikä hänelle -valkeni. Hän huomasi vain oudon valon, kun silmät alkoivat avautua. -Hämiään salaten huomautti hän: - --- "Teillä, parooni, on yleensä liian... sanon omituinen käsitys -kirjallisuuden merkityksestä... varsinkin kaunokirjallisuuden." - -Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä merkitsevästi ja lausui: - --- "Mitä tehdä... Tosiasia on se, että kaunokirjailijoiden -niin sanottu suuri joukko on sivistyksen ja kehityksen kepeää -jälkijoukkoa... jotain voittojuhlassa tarvittavia rummunlyöjiä... -enimmäkseen vähätietoista väkeä... Tarkastakaa vain elämää, niin -huomaatte sanani todeksi..." - -Oolavin kurkkuun nousi hyvin karvas pala: Hän muisti mihin kaikkiin -Harhama oli hänet jo kirjallansa johtanut. Häntä katkeroitti juuri se -ajatus, että hän oli seurannut rumpalia, josta nyt kuuli omituisia -ajatuksia. Parooni korjasi ajatustansa selittäen: - --- "Oikeastaan minä erotan kirjailijat 'kirjailijoista'. Edellisiin -minä luen ne, jotka pysyvät, koska ovat kosketelleet ainetta, -joka on muuttumaton, nimittäin ihmishengen suhdetta oletettuun -Jumalaan ja jumaluuteen. Muiden kuolemattomuus on yleensä lyhyt: -useimpien...no, viisikymmentä... sata vuotta... Suurin osa tulee -elävänä haudatuksi, ja sitä mukaa, kun kirjallisuustulva paisuu, käy -myös kuolemattomuus-aika lyhemmäksi, koska uudet tulokkaat hautaavat -vanhat allensa, eikä ihmiskunta jaksa näiden luetteloita painattaa -ja siten säilyttää häviöltä, vielä vähemmän se ehtii niitä lukea. -Tarkastakaa vain elämää, niin huomaatte minun puhuvan totta..." - -Kun Oolavi väitti vastaan todisteli Geldners esimerkeillä: - --- "On mahdotonta, että meillä kuolemattomia voisi jäädä suurempi -määrä... Ajatelkaa, että meillä kukin kansa tuottaisi vuosisataa -kohti yhden kuolemattoman -- nykyään niitä ilmestyy yksi vuotta kohti ---, se olisi kolme-, neljäkymmentä sadassa vuodessa ja siis kolme-, -neljätuhatta kymmenessä tuhannessa vuodessa. Mutta kenen ihmeen -ihmisen Te luulette jaksavan muistaa tuhannenkaan nimeä, saati sitten -jaksavan lukea niiden tuotteet?" - -Oolavi ajatteli Harhamaa, mieli katkerana. Hän ei halunnut puolustaa -mitään, sillä todellakin tuntui olevan paljon hassunkurista siinä, -jonka lumoissa hän oli kulkenut. Geldners lisäsi: - --- "Minä yleensä luulen, että niin sanottu kaunokirjallisuus on -jo tuomittu häviämään, sillä yleinen kirjoitustaito vaikuttaa, -että jokainen jo kirjailee omaksi kotitarpeeksi ja sanomalehdistö, -tultuaan yleiseksi, hävittää apuna ammatillista kaunokirjallista -pientuotantoa." - -Syntyi pieni äänettömyys. Oolavin mieli oli katkera Harhamalle, -joka alkoi hänelle kuvastua lyhytaikaisena kuolemattomana, kepeänä, -huvinhaluisten ihmisten nauruna. Martva keskusteli neiti Chamfortin -kanssa. Äkkiä käänsi parooni Geldners puheen toisaalle, huomauttaen -muuttuneella äänenpainolla: - --- "Mutta me poikkesimmekin tässä alkuperäisestä puheen-aineestamme, -kysymyksestä mikä on oikea. Näette nyt itse, että se ei ole muuta -kuin jokapäiväinen vaihteleva elämän tarve, jota teidän Snellmaninne -sanoo kansallishengeksi... Näette myös, että sitä ei luo ja synnytä -mikään kirjallisuus ja kirjailijat, vaan elämä luo mieleisensä -kirjallisuudenkin. Jos esimerkiksi elämässä tulee kansanvalta tai -mikä muu asia tarpeettomaksi, ei mikään kirjallisuus voi sen häviötä -estää. Jos taas yksinvalta on hyvä, eivät mitkään kirjasankarit -voi sitä kumota ja luoda kansanvaltaa... Eikö tämä ole Teille selvä?" - -Geldnersin filosofia oli Oolavin mielestä niin todisteltua, ettei hän -voinut enää sitä yht'äkkiä kumota, ei yritellytkään. Rehellisesti -myönteli hän: - --- "En minä voi sanoa Teidän olevan väärässä, niin lohdutonta kuin -silloin onkin, kun tietää kulkevansa umpimähkään virran mukana." - -Parooni Geldners oli noussut, käveli edestakaisin ja selitti: - --- "Emme me silti kulje umpimähkän varassa. Sillä, kuten jo sanoin, -elämä tottelee taas oman olemuksensa lakeja, kuten koko luonto: Se -on itse luonut perheen, valtion, omistus-oikeuden ja kaiken. Sillä -voitteko sanoa, että esimerkiksi valtion tai perheen olisi luonut -kirjallisuus, tai joku kirjailija?" - --- "En suinkaan", -- vastasi Oolavi, jota parooni Geldnersin -ajatuksen selvyys hämmästytti ja siten masensi. Tämä jatkoi: - --- "Eloton luonto luo itse olemisensa lait. Sillä _jos_ nykyiset -luonnonlait ja olosuhteet olisivat olleet alusta lähtien, eikö -silloin alkuajan kasvi- ja eläinmaailman olisi täytynyt olla saman -kuin nykyisenkin?" - --- "Luonnollisesti", -- myönsi Oolavi, syventyen ajattelemaan. -Elämänsyvät kysymykset olivat loihditut hänen eteensä nopeasti, -viulujen soidessa. - --- "Mutta kun se ei sitä ole", -- tarttui parooni Geldners -- "niin -eikö ole silloin sen itsensä täyty nyt luoda olosuhteitansa ja sitä -mukaa muuttaa olemisensa lakeja, niin että nykyisellä eläinkunnalla -on kokonaan toiset elämänlait kuin alkuajan alhaisilla lajeilla?" - -Hän mainitsi useita esimerkkejä, ja kun Oolavi oli myöntänyt hänen -todistelunsa oikeaksi, jatkoi hän: - --- "Aivan niin on laita ihmis-elämässäkin. Elämä seuraa oman -olemuksensa peruslakeja, eikä yksityinen, joku yksilö, kirjailija -tai muu, kykene siinä mitään muutosta tekemään, enempää kuin joku -koivuyksilö voi muuttaa metsän lakeja..." - -Keskustelu jatkui. Oolaville alkoi näyttäytyä totuus ja oikea jonain -luonnon lakina, jota on oikeutettu käsin muovailemaan. Siitä karisi -pois jumaluuden verho ja se näyttäytyi jo semmoisena, jota saattoi -mielensä mukaan pidellä. Hän valmistui. Martvan häntä ihaillessa, kun -kuuli hänen puhuvan syvällisistä asioista, huomautti vielä Oolavi -epäröiden: - --- "Mutta onhan sittenkin kaiken oikean perusoliona pysyvä, korkein -oikeus... Jumalallinen oikeus..." - -Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä ja tokaisi terävästi, kuivasti: - --- "No niin... No jumalallinen oikeus!... Mutta se oikeushan on -aivan määrittelemätön käsite... Silmätkää elämää läpi historian, -luonnontilasta Molokin pappeihin ja Muhamedin haaremiavioliittoon -sekä yksiavioisuuteen, niin Te huomaatte, että se jumalallinen oikeus -on aivan yhtä rajaton käsite kuin itse otaksuttu Jumalakin... Kuudes -käsky on olemassa, mutta sen selitys ja tulkinta jää ihmiselle, niin -mormooneille kuin muhamettilaisillekin." - -Oolavi mietti viimeistä asiaa hyvin pitkään ja vakavasti. Mitenkä -olikaan, hänen mieleensä muistui sekä neiti Iltamo että myös Martva, -viimemainittu toki puhtaassa hengessä, Iltamon vastakohtana. Neiti -Chamfort, joka oli kuullut keskustelun, lausui jotain Martvalle ja -molemmat poistuivat. Oolavi oli katkera ja hajanainen. Ikään kuin -keskustelua jatkaaksensa ja kun ei parempaa sanottavaa löytänyt, -lausui hän: - --- "Mutta juuri siinä asiassa myöntänette kaunokirjallisuuden -johtavan... vapauttavan naista ja miestä liiallisista siteistä..." - -Parooni Geldners vastasi kerkeästi: - --- "Siinäkin asiassa nykyinen kirjallisuus -- osa siitä --- veisaa psalmeja vapaalle rakkaudelle, koska huomaa sen olevan -kuranttitavaraa... Se on nykyään osittainen 'oikeus': nykypolven -hetkellinen tarve... tai päähänpisto... Mutta niin pian kuin ihmiset -ovat kyllästyneet vapaan rakkauden tuloksiin, eivätkä enää jaksa -rakentaa uusia löytölasten huoneita, ansaitsee muistopatsaansa se -kirjailija, joka ensimäisenä hoksaa olla niin vapaamielinen, jotta -huomauttaa, että kansa ei voikaan sietää enää vapaata rakkautta ja -hän sen johdosta ehdottaa, että vapaa rakkaus on lopetettava, jos -ei muulla, niin vaikka kuohinveitsellä... kuten sosialismin mukaan -nykyinen järjestelmä on hävitettävä vaikka miekalla..." - -Oolavi hämmästyi ja masentui. Puhujan selvyys oudostutti häntä. -Sen filosofia oli helppotajuinen, kuten aapinen ja kuten on aina -oikeafilosofia ja totuus, joka on aina yksinkertainen. Hän ajatteli -edelleenkin sukupuoli-elämän ongelmaa. Parooni Geldners lisäsi -kuivasti: - --- "Oikeastaan on vaikea sanoa mikä _siinä_ asiassa kannustaa -vapaanrakkauden trubaduureja... Luulen kumminkin, että monen -päävaikutin on se, että tahtovat karistella syöpäläisensä: rakkauden -hedelmät toisten turkkiin... En nimittäin usko, että kukaan kokoaisi -toisten syöpäläiset omaan turkkiinsa." - - * * * * * - -Viulut soivat vähä väliä. Martva oli poistunut ja palasi nyt -sanoaksensa jonkun sanan Oolaville. Tämä kumarsi silloin hiukan -parooni Geldnersille ja lausui: - --- "Sallikaa esitellä morsiameni, neiti Rannisto!" - -Parooni tervehti hienon maailmanmiehen kohteliaisuudella, lausuen -sopivan, korkean mielistelyn. Syntyi pieni keskustelu. Sen lopussa -lausui parooni: - --- "Hauskaa tutustua kanssanne. Minä olen kerran tavannut erään -maanmiehenne ja on virkistävää saada kauttanne kunnon suomalaisista -parempi käsitys kuin mitä sain hänestä... Harhama vai mikä hänen -nimensä on..." - --- "Vai parooni tuntee hänet... Hän on nyt kirjailija", -- huudahti -Oolavi hämmästyneenä. - -Parooni Geldners oudosteli. - --- "Miksi oudostelette?... Ettekö huomannut hänessä olevan -ominaisuuksia?" -- kyseli Oolavi uteliaana. - -Parooni Geldners naurahti ja lausui: - ---"Kyllä!... Kaikella kunnioituksella sanoen, ei häntä luulisi samaan -kansaan kuuluvaksi kuin Te ja morsiamenne... Hänessä minä huomasin -ainoastaan kaksi ominaisuutta: Hän oli itserakas ja tyhmä... Minä -en ollenkaan ihmettele sitä, että hänestä on tullut kirjailija... -Niillä kirjailijoilla, joista mainitsin, minä tarkotan juuri -hänen-laatuisiansa ihmis-olentoja, enkä oikeita kirjailijoita." - -Oolavi naurahti katkerana. Ikäänkuin keskustelun lopuksi virkkoi hän: - --- "Te, parooni, yleensä näytte liian ankarasti arvostelevan -kaunokirjallisuutta." - --- "No miten minä Teille", -- selitti parooni Geldners. "Minulla ei -suoraan sanoen ole aikaa syventyä kaunokirjallisuuden filosofiaan, -ja sen mihinkään taiteen syvyyksiin, kuten teidän Harhamallanne -ei ole ollut aikaa muuhun filosofiaan tutustua. Ja toi seksi minä -pidän kaunokirjallisuuden mahdottomana, jos se on ainoastaan -ihmiskohtalojen kuvausta, sillä nykyaikana, jolloin sähkö ja höyry -on yhdistänyt koko maailman yhdeksi, vaikuttaa ihmis-elämään koko -elämä, sen kaikki liikkeet ja ilmiöt, ja semmoisen kuvaushan on -suora mahdottomuus. Goethen aikoina, jolloin jokainen eli omassa -nurkassansa, oli se kyllä mahdollista, mutta ei nyt..." - -Hän ajatteli hiukan ja jatkoi: - --- "Voi nyt kyllä ajatella, että kuvaisi jonkun semmoisen -ompelijatar-tyypin tai jonkun tukkilaisen, mutta meidän päivinähän -ei pidetä semmoisia nukkeja enää ihmisinä, vaan jonain... no -sanon ompelijattarina. Ja ketä kehittynyttä ihmistä huvittaa -tutustua semmoisten sielun-elämään?... Nykyään on ihmiskunta toki -siksi korkealla, että varsinaiseksi ihmishengeksi sopii korottaa -ainoastaan ne, joiden tekijöinä ovat kaikki elämän suurkysymykset... -Ja semmoisen kuvaamiseen taas ei kykene se, jonka on ollut pakko -antautua kirjailija-ammattilaiseksi... Minä myönnän, että Ibsen ja -jotkut muut ovat yrittäneet kuvata sivistys-ihmisen yleistyyppiä. -Mutta mitä ovat esimerkiksi ne kuvatut naiset? Ne ovat elukoita, -joiden elämän _suurimpana_ tekijänä on vietti... sama tekijä, kuin -karjan elämässä, huonompi vain siinä, että niissä naisissa ei -ilmaannu äidin jaloa tunnetta." - -Kun Oolavi vielä mietti hänen sanojansa, levitti parooni Geldners -käsiänsä merkitsevästi ja jatkoi: - --- "Siinä nyt on Teille totuus... Mutta Te, herra Tuukkala, -puolestanne näytte jumaloivan kirjailijoita. Päästääkseni Teidät -lumoista minä kysyn: Kutka kaunokirjailijat ovat astuneet -ristinpuuhun tai polttoroviolle oppiansa puolustamaan?" - -Oolavi ajatteli. Harhama painui hänen silmissänsä yhä alemma, astui -alas markkinalavalta, kulkusissansa helisten ja pieni tiukurumpu -kädessä. - --- "Te ette muista nimiä", -- naurahti parooni, lisäten: "Mutta -varmasti muistatte mainita monta semmoista, jotka ovat pyrkineet -samanlaiselle 'poltto roviolle', kuin mille Goethe ja Milton -nousivat..." - --- "No niin", -- lausui hän merkitsevästi, kun Oolavi naurahti ja -tehden kuvaavan liikkeen lopetti hän: - --- "Tuhannet ylistävät Hussia ja Giordano Brunoa, mutta eivät -vain huoli seurata heitä, vaikka tie olisi varmasti avoinna. Sen -sijaan kaikki pyrkivät Goethen 'polttoroviolle', johon tietävät -paraiten päästävän -- Hussia ja Brunoa ylistämällä... Siinäkin -ovat trubaduurit ilmestyneet, kun markkinat olivat valmiit... -Elämänlaki... Siitä ei päästä mihinkään... Siinä nyt ovat teidän -Harhamanne kaikki ansiot..." - -Oolavista olivat hänen puheensa taas kumoamattomia. Yleinen humu, -loiste ja Martvan kauneus, sekä hänen oman sielunsa tila vaikuttivat, -että hän oli tavallista herkempi ja samalla kykenemättömämpi -löytämään vastatodistuksia. Naurahtaen kysyi hän: - --- "Ja millä voitaisiin se Teidän luulotteleman ne 'epäkohta' sitten -korjata ja nostaa Harhamat sille tasolle, että ne tyydyttäisivät -Teidänkin makuanne?" - --- "Ei tässä oli kysymys minusta, vaan asiasta _yleensä"_, -- oikaisi -Geldners, lisäten: "Itse asiassa se ei ole epäkohta, kun kerran -elämä sen sallii. Jos se osottautuisi epäkohdaksi, niin elämä kyllä -lääkkeen valmistaa itse ja minun käsittääkseni se lääke ei voi olla -muu kuin että kirjailijoille säädetään kelpoisuusvaatimuksia, kuten -kaikille muillekin... jollei tutkinnoita, niin ainakin alin ikäraja, -esimerkiksi viisikymmentä vuotta... Eihän Harhama kait ollut kuin -noin kolmenkymmenen vuotias..." - -Oolavi huomasi siinä olevan seassa purevaa pilaa. Jotain sanoaksensa -hän huomautti, että Jeesus alkoi puhua jo kolmekymmenvuotiaana. - --- "Kehitys etelämaissa käy yleensä nopeammin", -- huomautti Geldners. - - * * * * * - -Tuskin oli parooni Geldners lopettanut, kun ovessa kuului -silkinhivelevä suhina. Neiti Iltamo kohisi huoneeseen hymynsä, -jalokiviensä välkkeen ja iloisuutensa sädekehässä loistaen. - --- "Aa, Signorina!" -- tervehti häntä parooni Geldners. "Te -nähtävästi suvaitsitte myöhästyä ja antaa kaivata itseänne." - --- "Oo, parooni!... Se oli pieni este... vastaanotto ja... Aa! Herra -Tuukkala!" - -Oolavi tervehti häntä. Ja ennen kun hän ehtikään esitellä hänelle -Martvan, jatkoi neiti Iltamo puheluansa: - --- "Minä en odottanut Teitä täällä tapaavani. Minulla oli pieni -asiakin Teille..." - -Oolavi oli hiukan kiusautunut neiti Iltamon puheesta. Vaistomaisesti -pelkäsi hän hänen sanovan jotain varomatonta, joka pistäisi Martvan -mieleen. Mutta neiti Iltamo kääntyi taas selittelemään parooni -Geldnersille jotain tapahtumaa. Sen kestäessä tuli neiti Chamfort ja -puhui muutaman sanan Oolaville, joka poistui hänen kanssansa Martvan -seuraamana, iloisena siitä, että oli päässyt kiusallisesta asemasta. -Mutta poistuessansa hän koetti laittaa niin, että neiti Iltamo -ei huomaisi hänen olevan neiti Chamfortin, eikä Martvan keralla. -Syyllisyydentunne nousi vaistomaisesti, hienona matona, ja hän -peitteli asemaansa kahden puolen. - -Loistava tanssisali kuohui taas tulvillansa nuoruutta, lempeä, -kuhertelua, komeutta ja säveliä. Viulun jousi kutitteli viulunkieltä, -herutteli siitä vaahtona kuohuvia tanssinsäveliä. Parit pyörivät -sävelvirran mukana kepeinä, sen aaltojen viskeleminä. Arvomerkit -ja komeat virkapuvut välkkyivät jalokivivilinässä. Nuoruus eli -huolettoman käen kosinta-aikaa, oma ilo ainoana ajanviettona, elämän -huolet niiden hartioille heitettyinä, joiden hyväksi he nyt iloa -pitivät. Neito ui onnessansa, mies syttyi silmäyksien palosta. - -Nuori upseeri, ruhtinas Karavajef, jolle neiti Chamfort oli Martvan -esitellyt, kumarsi notkeasti, pyytäen Martvaa tanssiin. Nuori tyttö -nousi, ujous kuin jumalattaren huntu koristuksena. Tanssiin aikovat -pysähtyivät katselemaan, kun kaino tyttö häilähteli yhtenä sulona -nuoren miehen käsivarsien varassa. Ne, jotka eivät häntä tunteneet, -kyselivät toisiltansa: - --- "Kuka hän on?" - --- "Kuka hän on?" -- näkyi käteinen kysymys naisten silmistä, ja ne -olivat ylpeitä, jotka tiesivät sanoa, että hän oli neiti Rannisto -Suomesta. - -Oolavi näki ja huomasi sen kaiken. Martva kohosi hänen silmissänsä -kauneuden ja sulouden ruhtinattareksi. Kaikki muut olivat hänen -rinnallansa vailla naisen parasta. Neiti Iltamo oli joutavan -lepertelijä. Muut läsnäolijat olivat hänen tapaisiansa. Kaikista -puuttui naisen hienoin runous. - -Neiti Iltamo oli tullut sisälle ja hänkin katseli outoa naista -ihmeissänsä. Kun Martva punastuneena istahti ja Oolavi alkoi -puhella hänen kanssansa, pääsivät neiti Iltamossa naisen vaistot -valloillensa. Hän oli nähnyt sormuksen Oolavin sormessa, mutta -ei hän sitä ollut minään pitänyt, joko siksi, ettei hän Oolavia -ajatellut, tai siksi että uskoi kilpailijansa voimattomaksi hänen -sulonsa rinnalla. Nyt hän huomasi pettyneensä. Hänessä heräsi kateus -ja mustasukkaisuus, kuten aina naisessa, joka on joutunut hänen -asemaansa. Se tunne sitoi hänet nyt Oolaviin entistä lujemmin. Siinä -ei ollut perinnä hänelle kysymys Oolavin voittamisesta itsellensä, -vaan kilpailijan masentamisesta. - -Ja se tunne lisääntyi aina sitä mukaa, kuin hän näki Oolavin -ylpeilevän Martvasta. Kun tämä tuli häntä tanssiin pyytämään, -tekeytyi hän mitään huomaamattomaksi, puheli entiseen tapaansa, -vieläpä osottautui välinpitämättömäksi Oolaville. Mutta sitä -tehdessänsä hän laski, että se oli nyt hänelle edullisinta. - -Mutta Martva puolestansa oli ihastunut kuullessansa Iltamon nimen. -Hän oli ylpeä siitä, että Oolavi oli tuttu Suomen suurimman -taiteilijattaren kanssa. - -Viulut olivat jo väsyneet, kurjat tanssitut kylläisiksi. Loistava -hyväntekeväisyysjoukko oli koteihinsa hajautunut. Kun neiti Iltamo -istui nyt yksin huoneessansa, ajatteli hän Oolavia, ja hänestä tuntui -että hän oli se "oikea" hänelle. Hän oudosteli, miksi ei hän ennen -ollut sitä täysin tajunnut. Kateus, runollinen mustasukkaisuus ja -naisellisuus muuttuivat hänessä verhomaiseksi lemmentuotteeksi, jolla -hän verhosi tunteittensa oikean luonteen. Ne muuttuivat lemmeksi -niin sairaloisen täydellisesti, että hän itse varmasti uskoi Oolavia -rakastavansa. Hän muisteli hänen puheitansa, hänen käytöksestänsä ja -kaikesta löysi hän nyt hienoutta. Hän otti hänen lahjansa, katseli -sitä kauvan onnettomana, painoi sitten kasvonsa pielukseen ja itki -hiljaa itseksensä. - - - - -Kun toinen tyttö jo lempensä kukkia itki. - - -Musta käärme oli lemmenkukan lehdellä... Nuori neito itki sitä -kukkaa... - -Oli kuuton yö... Se kääri väsyneitä jo uniliinoihinsa... Se tarjoili -jo uniherkkujansa... Vaan yhä istui neiti Iltamo... Unen herkut eivät -kelvanneet hänelle... Hän istui ypö-yksin. Heikko valo valaisi huoneen -hienon-himmeästi. Silmä tuskin jaksoi siitä erottaa nuoren naisen, -joka istui kuin kaunis pikku Yötär, riisuttuna väljään neidon -maatamenopukuun... - -Jo oli puoli-yö... Nuori nainen istui hiljaa, kuin olisi hän -odottanut kuiskausta henkien mailta, missä Tuonen väki viettää -kuoleman häitä, varoen, ettei mikään hisahtaisi ja häiritseisi -kuoleman suurta häärauhaa. - -Hän otti kukan... Se oli Oolavilta... Itse kukka oli jo kuihtunut, -mutta kuolleenakin kertoi se vielä kaunista lemmentarinaa... Se -kertoi kuihtumisellansa, ett'ei lemmenkukka ole kuihtumaton, ei kestä -kylmää... Sitä katsellessaan muisti Iltamo paljon... Lemmenmailla -soivat taas kauniit kellot... Sieltä kuuluu laulu... Uniarmaina -tuulahtivat häärunot... Viulu haastoi lemmen kieltä. Unelma nousi -pilveksi taivaalle... ja kaunis perhosparvi suudelmia lensi, etsi -morsiamen huulta... Se etsi sitä lemmenkukakseen. - -Mieli värähti... Nuoren naisen eteen, keskellä hänen -lemmen-unelmiaan, nousi silloin outo aave: Kauniin Martvan haamu -lähestyi Oolavia viatonna, jalona... Se lähestyi tyttöyden -puhtaimpana kukkasena, kainouden kaunis vaippa hartioillaan... Sen -puhdas huuli kutsui punallansa luoksensa lemmen suukkosperhosia... -Ei voinut nuori nainen kestää sitä näkyä... Mielen täytti oitis -lemmenkade... Silmä vettyi... Hän painautui vuoteeseensa ja itki -katkerasti... Heikko ruumis vavahteli lemmen-itkun pudistamana. - -Jo värjäili aamu taivaanrantaa, kun uni sulki nuoren neidonsilmät... -Mutta unessakin jatkui tuskainen ja kaunis lemmentaru: Hän kulki -Harhasaaren lemmenmailla kädessä Oolavilta saatu kukka... Mieli -oli täynnä ikävää... Hän näki taas Martvan, joka käveli Oolavinsa -kanssa... Silloin vierähti neidon mieli murheiseksi... Musta -sukka vetäytyi siroon jalkaan... Hän istuutui puun alle itkemään -nyt itseksensä... Siinä sai nyt kyynel vuotaa vapaasti... Se sai -tyhjentää neidon mieltä kauneista suruista, joita lemmenkade oli -koonnut häneen mielen täyden. - -Lemmenkukan lehdellä kiemurteli musta käärme entistä ilkeämpänä... -Nuori neito itki, mutta itkiessä yhä vain yltyi kaunis -mustasukkaisuuden suru... Kyynel oli sille surulle virikettä... Ken -voi itkullaan sammuttaa lemmenkateen ja palon?... Yhä soi surullinen -lemmen sävel... Yhä itki neito kauniin puun alla... Vaan kun hän itki -katkerimmallansa, niin lähestyi Perkele häntä osan-otolla, tiedustaen: - --- "Miksi itket? Mikä mieltä painaa?... On itku murheen suurin lisä, -sekä kyynel öljytippa tuskan tulipaloon..." - -Havahtuen huudahti nuori neito: - --- "Sinäkö täällä?... Kiitos kysymästä!... Minä tunnen sinut viime -tapaamalta... Vaan miksi kysyt itkujeni syytä?" - -Osan-otolla vastasi Perkele hänelle: - --- "Ensiksi: koska säälin itkeviä... Toiseksi: Koska pidän -itkevistä..." - -Nuori nainen virkistyä ja kysyi nopeasti: - --- "Ai miten sievästi nyt sanoit!... Pidätkö todellakin itkevistä?" - --- "Pidän niin kauvan kunnes itku kaunistaa neitosta, joka -koruiksensa itkee", -- selitti hänelle taas kiusaajansa. - -Nuori nainen jatkoi kyselyään uteliaana: - --- "Kaunistaako sinun mielestäsi minua itku?... Sano minulle -suoraan!..." - -Hän sai siihen viisaan vastauksen: - --- "Kaunista naista kaikki kaunistaa." - -Perkeleen katse lumosi Iltamoa. Lumottu huudahti ihastuneena -teeskennellen: - -"Niin!... Mutta nyi varmaan imartelet... En minä ole mikään erin -kaunis..." - -Ylevänä lausui siihen Perkele: - --- "En kulje koskaan naista kosimassa... Miksi minä silloin -miellyttäisin?... Minä puhun totta: Itku neitoselle on pieni, -puhdistava ukkos-ilma: Se poskeen tuopi heleätä punaa ja silmään -kauniin, tenhoavan surun, joka murtaa kovimmankin miehen mielen, jos -pieni kyynelhelmi sekä huokaus lisäävät vielä surun vaikutusta..." - -Hänen sanansa putoilivat nuoren naisen herkimpiin. Ihastuneena kysyi -tämä: - --- "Niinkö?... Olinko minä itkiessäni kaunis?" - --- "Hurmaava... Mutta itkulla on määrä: Sen yli mentyään se rumentaa." - -Hänen sanansa olivat naiseen vaikuttavaa tenhoa Neiti Iltamo värisi -hänen edessänsä ja istui uteliaana kuin kuvastimen edessä, kysellen: - --- "Itkinkö minä aivan parahiksi... en liian paljon enkä liian vähän?" - -Perkele tarkasti häntä viisaasti ja vakuutti: - --- "Sinä itkit itsesi aivan kauneimmilleen... Siis nyt on aika lakata -jo siitä..." - --- "Entäs jos mieleen jääpi vielä itkettävää?" -- keskeytti -nuorinainen kyselyään murheellisna kuin pieni lapsi, saaden -vastauksen: - --- "Se täytyy silloin nauramalla poistaa... Näes: Joka paikkaan -vievät monet tiet... Ja mikä on sinun itkujesi syynä?" - -Yhä enemmän värisi neidon mieli. Hän vastasi surullisena: - --- "Sinä arvaat sen." - --- "No kyllä... koetan toki parastani... Siis pieni ihailtava -lemmenkade on poskellesi nostanut sen punan, joka puhkee kukkaisena -itkustasi..." - -Nuori nainen suli Perkeleen osan-otosta. Hän lausui murhemielin: - --- "Niin on... Minä olen onnettomin naisista." - --- "Se, ken naisista on kaikkein kaunein, ei _voikaan_ olla -onnettomin... sillä naisista kaunein on myöskin onnellisin... Siispä -suret suotta", -- selitti suuri kiusaaja. Kiitollinen Iltamo huudahti -hänelle: - --- "Ai kun sinä olet hieno!... Vaan miksi minun sitte täytyy tuntea -tätä tuskaa?" - -Ylevällä, jumalallisella äänellä selitti Perkele: - --- "Tuskaa on aina lemmen kaunis polku. On Eeva ainut, joka sitä -tuskaa ei saanut maistaa. Mutta hänellä ei myöskään, sen tiedät, -ollut varaa _valikoida_... Vaan sulle on se suuri onni suotu..." - -Ihastuneena tarttui imartelun hurmaama nainen: - --- "Puhutko totta?... Voinko valikoida? Ja saada kenen tahdon?" - --- "Sinusta se riippuu, puhunko tässä totta: Jos _tahdot_ valikoida --- silloin puhuin totta..." - -Puoli itseksensä huudahti Iltamo: - --- "Minä tahtoisin... Vaan kaikista en huoli; jos en saa Oolavia, -silloin olen ilman." - --- "Ei itkemällä sulhasta saa koskaan... Vaan onhan käsissäsi kauniit -tenhot: Siis käytä sitä, suurta kauneuttasi, ja lisää sitä pikku -kiemailulla!... Kiemailukyvyn sulle antoi _luonto_... Siis älä hautaa -maahan leiviskääsi..." - -Hänen katseensa ja sanansa lumosivat nuoren neidon, joka huudahti -ilosta: - --- "Nyt huomaan, että sinä -- kuka lietkin -- ymmärrät naista, joka -yksin suree... Toiset kiemailunkin tuomitsevat..." - -Hartaana selitti Perkele: - --- "Totta kai minun täytyy naista ymmärtää, kun häntä pitkän-pitkät -aikakaudet olen avustanut miestä totutettaessa oikeaan ruokaan... -juomaan... elintapaan ja taltutettaessa lemmen paulaan... Se kysyy -voimaa... Mutta yhteisvoimin olemme toki aimo voiton vieneet: -Hän, naisen 'valitsija', nyt jo juoksee kuin nöyrä orja... naisen -käskyläisenä..." - -Lemmenkateinen nainen ihastui... Hän huomasi puhujasta saavansa avun -Oolavia ottaessaan. Nopeasti lausui hän: - --- "On työsi jalo... Mutta viime kerralla ennustit jo minulle -Oolavista, ja lupasit myöskin avullinen olla..." - --- "En koskaan jätä täyttämättä, mitä olen luvannut... Vaan muista -myöskin, etten minä koskaan anna hedelmää _valmiiksi_ käteen... -Ihmishengen täytyy _itsensä_ kaikki ottaa, syödä, tehdä... Minä -hänelle näytän ainoastaan polun ja hedelmän... Jos tahdot Oolavisi, -niin täytyy sinun hänet _omin käsin_ ottaa..." - -Suru täytti neidon mielen. Hän huudahti: - --- "Vaan _voinko_ ottaa?... Katso käsiäni... Ne ovat heikot..." - --- "Kauneilla naisilla on tuhat kättä: sulous... -kainous...viekkaus... arastelu... ja tuhat muuta... Jos on yksi -heikko, niin kaikki yhdessä on suuri voima!" -- selitti hänelle -kavalana taas kiusaaja. Ihastellen taaskin huudahti Iltamo imarrellen -Perkelettä asiansa eduksi: - --- "Minä pidän puheittesi suoruudesta... Mutta mitä kättä on nyt -paras käyttää?" - -Perkele lähetti hänen sieluunsa Martvan kuvan ja vastasi kavalana: - --- "Jokaista yhtäaikaa... naisen voitto on varmin silloin, kun -on lemmen työssä jokainen käsi... katso kilpaajaasi: hän myös ei -'käsiänsä' säästä..." - -Mustat sukat vetäytyivät Iltamon jalkoihin. Martvaa tarkottaen -huudahti hän kiihtyneenä: - --- "Ah, häntä!... Teeskentelee... tekeytyy lapseksi aivan..." - -Kuivasti, suurena lausui Perkele: - --- "Se on lemmen laki... Ei yksikään nainen sääliä saa toista, -muutoin hän itse joutuu vanhanpiian huutoon, kun lemmenlahja lentää -ohi suun... Siis älä odota, mutta _toimi_, puno paulaa! Se viisas on, -ken korjaa aikanansa ihanan lemmenkukan taivas-alta... Minä sanon -sulle: kaunis lemmenkukka on hennoin, hallan-arin kukkasista. Niin: -lemmenkukka viihtyy ainoastaan sylin ja poven runolämpimässä... ja -ainoastaan suuteloiden sade voi estää lemmenkukan kuivumasta..." - -Iltamo muisteli lemmenkukkiansa... Niin moni oli niistä kuihtunut. -Puolittain surullisena puhui hän niitä muistellen: - --- "Ken uskoisikaan että olet niin viisas!... Sinä tunnet kaikki arat -lemmen seikat... Ah, uskon kaiken mitä äsken puhuit... Tai uskon -enemmänkin: Useasti vie halla lemmenkukan sylistäkin... Minä tiedän -sen... olen kokenutkin... Niin: suuteloiden vielä sataessa monen moni -lemmenkukka kuihtuu..." - -Korkeasti, osanotolla tarttui Perkele, kehottaen Iltamoa: - --- "Siis käytä käsiäsi aikanansa ja sulje hento kukka syleilyihin ja -vaali sitä huulen lämpimässä!" - -Neuvo hellytti neidon mielen. Neiti Iltamo lausui ihastuneena: - --- "Kiitos neuvostasi! Sinä varmaankin olet hieno kavaljeeri..." - --- "En ole naista miellytellyt, siksi käy kukostelu minulta -kömpelösti..." - -Vilkkaana jatkoi suuren kiusaajansa miellyttelijä Iltamo puhuen: - --- "Se onkin oikein!... Minäkään en pidä turhasta hienoudesta... Eikö -totta, että olen hyvin luonnollinen... suora... enkä teeskentele, -kuten Martva?" - -Perkele alentui kiusattavansa sielun tasalle, imarrellen: - --- "Minä näen sen. Jos minulla olisi sydän, niin varmaan siinä lempi -leimahtaisi, kun katson naisellista suoruuttasi..." - -Hän lopetti huoaten: - --- "Onneksi toki sydäntä ei ole... Se seikka pelastaa minut -joutumasta nyt toivottoman lemmen seikkailuun..." - -Säälitellen tarttui Iltamo: - --- "Voi sinua onnetonta!... Eikö sinulla ole sydäntä?... Varmaankin -on nainen sen vienyt... Mutta millä sinä rakastat ja toimit, kun ei -_sydäntä_ ole?..." - -Ihmisen ja suuren hengen välinen, ivanäytelmä jatkui... Hän, joka -pitää ihmishenkeä ivanansa, todisti: - --- "Toisten sydämellä minun täytyy kaikki tehtäväni tehdä..." - --- "Minä säälin sinua... Näet siitä, että minulla on hyvä sydän... Ei -Martva sinua varmaan säälisikään... Siis älä mene hänen puolellensa!" --- lausui siihen Iltamo... Ihminen yritteli pettäjäänsä pettää. - -Vakuuttavasti selitti Perkele: - --- "En koskaan auta sitä, jota ei taika ole määrännyt jo jonkun -lemmityksi... Mutta muista myöskin sinä puolestasi edistää apuani: -Hetkeksikään et saa jättää Oolavia yksin, muutoin kuihtuu lempi ja -toinen tyttö vie sinulta armaan omaksensa!" - -Mustasukkainen nainen vannoi silloin: - --- "_Ei saa_ hän viedä... Kaiken voitavani teen sitä estäessäni... Ja -jos sinä nyt olet apunani, niin saat palkinnoksi minun sydämeni. Saat -sillä tehdä mitä itse tahdot... Minähän olen hyväsydäminen!" - --- "Kiitos sinulle vastalahjastasi!" - -Iltamo kysyi ikäänkuin havahtuen: - --- "Mutta kuule, mikä on sinun nimesi?" - -Ivallisilla eleillä vastasi Perkele: - --- "Nimenikö?... Ah, minulla on joka maassa eri nimi... Luulen, tässä -maassa Perkeleeksi minua moni vihollinen haukkuu..." - -Kepeänä, äskeisestä voitostansa ihastuneena huudahti Iltamo -ihmeissään: - --- "Perkeleeksi!... Mutta Perkelehän on tähän aikaan aivan olematon!" - --- "En mene sinulle siitä takaukseen," -- vakuutti suuri henki. Häntä -tarkastellen kysyi nuori nainen: - --- "Oletko sinä sitten itse piru?" - -Vältellen vastasi Perkele: - --- "Ah, kysy sitä minun palvelijoiltani. He tietävät, ken olen -miehiäni... Vaan jos he vakuuttavat, että muka olisin piru, -pelkäisitkö silloin?" - --- "Mikä syy olisi mulla sinua peljästyä, vaikka olisit piru?... -Minähän en usko perkelettä olevan... Ja peljätä taas voidaan -ainoastaan sitä, joka on olemassa!..." - -Ihmishenkeä ivaten kysyi Perkele edelleen: - --- "Vaan entäs jos nyt _olenkin_ piru?" - --- "Niin mitä sitten?... Minä vain en usko sinua olevaksi... Sillä -kaikki hyvä... Vai kuinka?" -- oli kerkeä vastaus. - -Perkele vakuutti hänelle kavalana: - --- "Totisesti on sillä kaikki kuitti!... Uskomalla ei voida -milloinkaan olematonta olevaksi tehdä, ei myöskään olevata -hävittää... Siis et voi myöskään uskomalla luoda Jumalaa, jota -ei ole, itsellesi. Mutta uskomalla _ett'ei_ ole olemassa Hän, -moinen olematon Jumala, pääset Hirviöstä vapaaksi, pääset hänen -vitsastansa... Lisäksi jos sitten vielä uskot ett'ei ole piruakaan, -niin olet aivan vapaa hänestäkin. Saat tehdä silloin mitä tahdot. -Rangaistusta taikka kadotusta et silloin ostaenkaan saisi... Minä -sanon sinulle: Pirun _kieltäminen_ on sille kuolettava nyrkin isku, -ja helvetin voit sammuttaa, kun heität sen liekkiin kiulullisen -kieltämystä..." - --- "Vaan lähteä on minulla jo aika..." - -Hän poistui. Mutta hetken kuljettuaan hän loihti nuoren naisen -nähtäväksi taas Litvan maat... Neiti Iltamo sai nähdä ne maat -entistäänkin vielä kauniimpina... Hän näki sen... Hän näki myöskin -muuta: kauniin Litvan maat pukeutuivat runolliseen hääpunaan... -Lehtipuiden siimeksessä soivat jo hääviulut... Niiden säestyksellä -lauloivat kauniit neidot... Ne lauloivat kokoillen valkokukkasia... -Koko Litva laittoi nuorelle Oolaville häitä... Mutta silloin -näyttäytyi Martva taaskin Iltamolle... Se toi nyt lemmenkukkaa -Oolaville. Se pukeutui itse morsiameksi... Musta kruunu mateli -lemmenkukan juurella... mustat sukat kuivuivat nuoralla... - -Sitä nähdessään raivostui Iltamo. Hän vannoi mustasukkaisena valan: - --- "Hän ei saa viedä Oolavia minulta!... Kernaimmin menkööt taivaat -sekä maat!..." - - - - -Vaan aina ne tiet vain sotkeutuivat. - - -Valot syttyivät, toiset sammuivat. Tiet loppuivat, toiset alkoivat. - -Kevättalven aurinko söi jo hankea. Öisin kiiluivat taivaalla -ainoastaan tähtirippeet. Korkeuden paraat talvihelyt olivat kadonneet -yksi toisensa perästä. - -Se epäily, joka oli alkanut Oolavissa kyteä jo kotona Tuukkalassa, -oli tienvieriltä saanut aina vain uutta lisätulta: Ounasto ja Harteva -ja monet muut olivat siihen viskanneet tulen lisäksi kipinänsä kukin. -Tuli oli siten yltynyt, kuten syksyisin taivaan tähtitulitus, kun -öiden pimeydessä tahti tuikahtaa tähden lisäksi, kunnes on koko -korkeus yhtenä tähtimerenä. - -Parooni Geldnersin puheet puhalsivat tulen ilmipaloksi. Oolavi -alkoi aprikoita oikean ja väärän olemusta, ja siinä yleisessä -sielun sekasorrossa, johon hänet oli syössyt lempi ja elämänsä -harha-askeleet, ei hän jaksanut kumota parooni Geldnersin -väitteitä väärinä. Puhujan ylhäinen asema ja korkea sivistys ja -auktoriteetti olivat hänen sanojensa hyvänä lisäpainona. Oikean -ja väärän raja-aidat alkoivat muuttua aidoiksi, joissa oli sumu -seipäänä, aidaksena mielivalta, ja joiden kaataminen oli jokaisen -oma asia ja päivän tarve, tehtävä, jossa muka kehittyneempi kulki -edellä ja joukko seurasi karjana perässä. Erittäin ajatteli hän -silloin aina sitä, mitä parooni Geldners oli puhunut avioliitosta, -sukupuoli-elämästä, siveellisyyden runollisimmasta käskystä. Mahtavat -voimat vetivät häntä etenkin siinä asiassa tunnustamaan oikeiksi -parooni Geldnersin puheet: Martva oli kaunis... onni lähellä... -armaimmat tähdet kutsuivat onnen utu-maailmoihin... Hän virisi kuin -viulu. Voimat, jotka häntä vetivät, olivat niin mahtavat, että hän -niiden huumaamana ei huomannut edes sitä, että parooni Geldners itse -asiassa oli niin sanotun vapaan rakkauden inhooja, ylimys, joka ei -tahtonut koota takkiinsa syöpäläisiä vieraasta turkista. - -Väliin taas se ajatus tympäisi. Kun hän näki Martvan puhtaan katseen -ja hänen viattoman olemuksensa, soi hänen sielussaan puhtaan korven -runous. Ihmishenki painoi hänessä alas asumuksensa: ihmis-elukan, -eläimen sukulaisen. Silloin muuttui hän hetkessä hengen ylimykseksi, -joka inhosi yhteisnaisia ja muotirakkautta. - -Mutta parooni Geldnersin puheella oli häneen toinenkin vaikutus: -Sanottu puhe oli paljastanut hänelle Harhaman kirjan arvon, -jonka eksyttämänä hän oli kulkenut. Se huomio, että oli -joutunut jonkunlaiseksi narriksi, erehtynyt ihailemaan jotain -kirjallisuusmarkkinoiden tavallista ilveilijää, se alensi häntä -omissa silmissänsä. Se alensi häntä niin paljon, että hän masentui, -kuten aina mies, joka huomaa joutuneensa naurettavaksi. Se masennus -lannisti hänen sielunsa voimia edelleenkin, vaikeuttaen siten nousua. -Hän tuli katkeraksi ja vihamieliseksi koko kaunokirjallisuudelle, -jossa hän nyt näki pelkkää sisällyksetöntä lavertelua. - -Mutta samalla herätteli hänessä pahoja vaistoja hereille se salailu, -jota hän oli olojen pakosta pakotettu harjottamaan korjatakseen -erehdyksensä. Se veti niitä vaistoja hänestä kuin jouhi viulusta -säveliä. Hyvä ja paha raatoivat hänessä hartiaväellä. - -Samalla jatkui hänen pörssikeinottelunsa ja hymyili hänelle onni: -Hänen ostamiensa arvopaperien hinnat kohosivat säännöllisesti. -Se rohkaisi häntä. Hän möi entisiä, osti uusia, voitti useimmin, -harvemmin jäi omillensa. Kultakasa suureni, malja täyttyi vähitellen -keltaisesta epäjumalasta, jonka ruoskaa kaikki muut epäjumalat -tottelevat nöyrinä orjina, tottelevat sitä siksi, että tietävät sen -avaavan onnen aarreaitat, jotka ovat täynnä sumua: nautintoa ja -aistillisuutta. - -Ja sitä mukaa kuin onni häntä lellitteli, yltyi hänessä myös -kullanhimo, ja uhkarohkeus nousi voimakasvärisenä, valtaavana -palona, joka syttyi oman itsensä palosta. Se palo poltti ja -kulutti siveellisten voimien loppuja. Siveellinen ihminen sortui -keinottelijan voimien masentamana. Kun pelissä olevat rahat -tuntuivat vähiltä, ja voitto sen johdosta kävi hitaasti, eikä -Tuukkalan talletuksia enää ollut ja hänellä oli täydet valtuudet, -otti hän isänsä nimeen kahdensadan tuhannen markan lainan, jotka -rahat hän kerralla asetti kullan syötiksi sen kieriessä pelipöydällä. -Menestys näytti niin varmalta, että hän uskoi ei ainoastaan -peittävänsä pian vaillingin, vaan myös kokoavansa miljoonia. - -Pörssissä hän samalla tutustui rahaylimyksiin, perehtyi niiden -tapoihin ja ajatuksiin. Niiden itsetietoisuus ja hillitsemisvaisto -tarttui hänen sieluunsa kuin tauti ruumiiseen. Aluksi hän ei tahtonut -olla heitä alempi, ujosteli omaa itseänsä. Vähän kerrallaan se -jäljittely syöpyi häneen tavaksi. Hän kohosi omissa silmissänsä -ylimykseksi, jonka täytyy pitää arvostansa huoli kaikilla siihen -kuuluvilla keinoilla: ryhdillä, juomarahoilla, huolettomalla -käytöksellä, rutinilla, kopeilla ajatustavoilla ja komeilla, -hienostetuilla elämäntavoilla. - -Silloin alkoivat hänelle näyttäytyä entiset kotoiset tavat ja -elämä turhanpäiväiseltä, pikkumaiselta elämän nakertelulta. Kodin -hurskaat ajatustavat näyttivät yksinkertaisilta, jonninjoutavilta ja -hyljättäviltä. Koko nuorena eletty elämä oli hänestä naurettavaa. -Kirkkomatkat, kun hän vertasi niitä nykyisiin huviajeluihinsa, -olivat hassunkurisia ja lapsellisia. Epäilys Jumalan olemassaolosta -leimahteli jo irtipäässeenä lieskana, johon ei enää lisävirikettä -tarvittu, vaan yltyi se oman kuumuutensa voimalla, kuten riemastunut -metsäpalo, joka voimastansa iloiten viskautuu tuoreen metsän päälle, -hulmautellen mahtavia lieskojansa ja paiskautuen tulihursteina -laajojen metsäalojen verhoksi, kärventäen ne yhdellä lyönnillä ja yhä -viskoen uutta tulipunaansa ahmimaan aina vain laajempia suupaloja -metsästä. - -Pari kertaa oli hän käynyt tervehtimässä neiti Iltamoa kuin olisi -se velvollisuus tai kuin säälisi häntä, ja samalla häntä veti sinne -oma halukin. Kumpikin vaikeni Martvasta, uskotteli ettei toinen -ole mitään huomannut, tiesi sen uskottelun vääräksi ja kumminkin -leikitteli sillä: rauhotteli sillä itseänsä, petti toista ja -kuvitteli sen oikeaksi. Elämän ivanäytelmä muodostui itsestänsä ja -piti näyttelijöitä narreinansa. - -Ja kaikesta siitä ei Martva tietänyt mitään. Hän kävi Oolavin kanssa -teattereissa ja konserteissa, ihaili sulhasensa hienoutta, oppia -ja tottumusta. Puhtaan sielunsa koko hienoudella, hellyydellä ja -luottamuksella kiintyi hän Oolaviin, antautui hänen valtaansa ja -hoivaansa kuin väri kukkansa, lapsi isänsä, vanhurskas Jumalan -turviin. - - - - -Vei suutelo hallana lemmenkukan. - - -Lemmenkukka kukki astiassansa... Verenpisaroina hohtivat sen kainot -punakukat... Päivä hellitti niitä auringon ja kuun valolla. - -Keisarillisessa teatterissa istui Oolavi Martvan keralla, katsellen -kaunista balettia. Oli menossa taikakappale, jossa neidot tanssivat -lemmentansseja... Näyttämön taustana on ihana lemmenlehto... -Päivä paistaa puiden välitse, kylväen aamuvaloa... Se ihailee -helmiä, jotka yö on jättänyt kasteeksi joka kukkaan, kimalteeksi -joka ruohonpäähän... Se ihailee niitä kuten tyttö, joka on unesta -herännyt, näkee helmikylvön kukkasissa, eikä tohdi uskoa omia -silmiänsä, ei kajota helmisatoon... arastelee... pelkää kaiken olevan -unta tai uskoo helmien olevan muille varatut. - --- "Miten ihanaa!" -- kuiskasi Martva Oolaville. - -Lemmenlehdossa hiipii neito puiden lymyssä... Se hiipii kuin etsisi -omaa ajatustansa tai kuin ottaisi kiinni kaipuutansa, joka on päässyt -perhosena pakenemaan povesta ja liehakoi nyt kukasta kukkaan... kukan -koristukseksi... oman itsensä iloksi... Neidon mieli on täynnä aamun -armautta... silmä sen suloa... posken ja poven hipiä ovat sen hienoa -puhtautta... - --- "Miten kaunis hän on!" -- ihmetteli Martva. - -Päivä paistaa puiden raoitse... Se nousee ylemmä... nousee puhtaana -kuin neito aamu-unesta vuoteeltansa... Se kokoo jo kastehelmiä -kukkasista... koristautuu yön helmillä... ilostuu heleämmäksi... -hohtaa jo kuin neito kuvastimen edessä aamupuvussa, kutrejansa -suoriessaan... kutrin otsalla ilakoidessa... katseen leikkiessä -kutrin keralla... - -Martva puristi Oolavin käsivartta vaistomaisesti... puristi, kun oli -käsivarsi kuin sitä varten kainalossa. - -Päivä piilotteleikse puiden oksien takana, kurkistellen niiden -lehtirakojen välitse arkana kuin etsien jotakin... kuin tyttö -lehdon lävitse, jossa on miehen silmä kaikkialla vaanimassa ja hän -menossa uimarannasta kotiin... kauneus ainoana pukimena... Neito -seuraa päivän nousun menoja... arastelee kuten sekin... etsii -polkua...kätkee kauneuksiansa, ett'ei niihin silmä satu... - -Huilu soi... Neito vavahtaa... unohtaa etsittävänsä... muistaa -vain salattavansa... Huilun sävel kehräytyy kuin punarihma -soittimesta... Solmuna on sävelnyähdys siellä täällä... Joskus höltyy -sävelrihman kierre: soitto levenee armaammaksi... hellemmäksi... -herkullisemmaksi... Näyttämölle helähtää parvi neitosia, keveitä -ihmisperhosia. Ne alkavat tanssia, houkutella neitoa metsiköstä -kukkaseksi lemmenjuhlaan. Martva on pelkkää ihastusta. - -Jo kuulee neito soiton ääntä... ja heltyy mieli tanssin -kutsunnoista... Hän ei tajua, että se on lemmen kutsua... sulhasen -armastelua... kosintaa... pyyntöä lemmen suureen runojuhlaan... Hän -noudattaa sitä... saapuu mieli viattomana... huuli kokemattomana... -lemmenkäsite sielussa puhtaana runokajasteena... sen kuiskailut -lemmenlaulujen hienoina, jaloina suruina... - -Tanssi alkaa... Päivä nousee jo puun latvojen tasaan... Se kirkastuu -siinä kuin neidon mieli, kun kuuluu polulta ikävöidyn sulhasen -laulu... Se kirkastuu ihastuksesta, kun on nähnyt neidon astuvan -lemmen karkeloihin... Neito tanssii jo lemmentanssiansa... Elämä on -hänelle päivän kirkkautta... mieli on kutrin ilakoimista... Jalka -hipaisee lattiata kuin ajatus kaivattua morsianta... Käsi kaartuu -kauniisti kuin unelma sormuksesta häihin... neidon mieli isän kodista -miehelän lumoihin... Vartalo häilähtää kukan värinä... Katse on -viattomuutta... polven notkahdus rukoukseen taipumista pyhän alttarin -edessä... - -Martva katsahti Oolaviin ihastuneena. Silmä tapasi silmää... katseet -antoivat suuta toisillensa. - -Jo soivat oudot soitot... Neito herää kuin unesta... Päivä hellittää -valoa itsestänsä väriksi lemmen ilojen sekaan... Sulhanen saapuu -metsiköstä... -- Se saapuu miehuus kihloina käsissä, kihlaamaan -sillä neitoansa... Se kosii karkeloilla: sillä mitä on luonto -antanut hänelle sitä varten... katseellansa... laulullansa, mutta -ennen kaikkea miehenmielellänsä, miehuudellansa... Sen kaiken kuvaa -hän tanssillansa, tai antaa neitojen sitä kuvata karkeloillansa -morsiamelle... - -Ja taas etsi Martvan silmäys Oolavin silmää ja puheli sen kanssa -nopean sanan. Povi lämpeni, poskelle nousi lemmen puna. - -Tanssi jatkuu... Morsiamelle paistavat runopäivät... Hänelle -laulavat lemmenlinnut ja käki kukkuu hopeapaloja... Hän ottaa miehen -kihloja käsiinsä... Oikeastaan kihlat ottavat hänet käsiinsä: -hän on kietoutunut miehen mairitteluihin, kietoutunut niihin -kuin lemmenverkon runoihin... Tanssilla olivat sen verkon rihmat -kehrätyt... tanssilla olivat verkot kudotut... Siksi on verkko -morsiamelle armaskuin morsiushuntu... Hän on itse siihen halunnut... -itse on hän siihen sotkeutunut, mennyt siihen mielihalulla, kuin -tyttö suudelmien kevätsateeseen... - -Päivä laskeikse jo levolle... Se laskeutuu rauhallisena, punehtuu -kuin häävuoteeksi ruvetaksensa... Morsiamelle soivat jo tyttöpäivänsä -iltakellot... Neitous haihtuu kauniina unennäkönä... Elämän huilu -soittaa jo toista säveltä... Kaikki ruma on peittynyt kukanväreihin, -jota sävel suutelee tuulenhengen asemesta... - -Martva hehkui. Poski oli punakkana. Kainalo likisti kainaloa... - -Jo on saapunut häävene... Morsian tanssii jäähyväiset tytön -iloille... ottaa vastaan toiset armaammat ilot... Lemmenlehto -hämärtyy... Kuutamoverhot riippuvat jo puiden oksien koristuksina... -Kaikki vaikenee, kaikki kaunistuu ja pukeutuu hääpunaansa... Etäällä -laulaa öinen lemmenlintu ja metsikössä hiipii enkeli, kooten -helmaansa morsiamen sinne johtamat tytön unelmat... sen ilot... sen -kauniit surut... sen helmipuhtaat toiveet ja laulukauniit ikävät... - -Martvan mieli oli suudelman suloutena... Sielussa soivat arimmat -kielet... - -Jo istuttaa mies morsiamen hääveneeseen... Joutsenen laulut vetävät -venettä... Lauluna soluu se metsikön lumoihin... Kuutamoverhojen -lävitse laskee se sinne, missä on aurinko vuoteeksi iltaruskonsa -levittänyt. - - * * * * * - -Näytös oli lopussa. Kukin oli ottanut siitä makunsa mukaan sielunsa -täyden, yksi yhtä, toinen toista lajia. Vaunujonot kiitivät pois -teatterin edestä, hajoten öisille kaduille. - -Cabat'n loistavassa ravintolassa söi Martva illallista kahden kesken -Oolavin kanssa. He olivat sinne ajaneet suoraan teatterista. Salin -pehmeät punaiset sametti verhot, jotka verhoavat kaikki seinät -tapetteina, sen villapehmeä mattolattia ja istuimet, joista ei pohjaa -tavannut, loistivat hienossa valaistuksessa itämaisen houkuttelevina, -herkullisina. Orkesterin säveleet upposivat siihen pehmeyteen, saaden -siitä hellän maun. Loistavin ylhäisö lisäsi siellä hienoudellansa -yleistä lumoa, joka oli kuin äskeisen näytöksen jatkoa. Hienoin -samppanja helmeili. Parhaat herkut tuoksuivat. Ei näkynyt missään -kapakan leimaa. Väki näytti sultaanin pitojen kutsutuilta. - -Martva vajosi silloin runouteen ja unelmiinsa. Elämä avautui hänelle -tuhannen ja yhden yön taruna, jossa satu odottaa joka polulla, joka -askeleella lemmen unelma. Hän oli harvasanainen, nautti näkemästänsä -ja oli olevinansa satulinnassa, sulhasena tarujen kuninkaan poika -Oolavi. Poskella hehkuivat puna ja lämpö, ja ihastunut silmä katsahti -joskus Oolaviin väsyneenä, raukeana... kuin ei jaksaisi katse enää -Oolavin silmästä pois lähteä... eikä haluaisikaan siitä pois enää -palata... tahtoisi siihen ijäksi jäädä... - -Soiton väliaikana lähtivät he kävelemään, vilvoitellakseen pehmeässä -käytävässä. Käytävän kahden puolen olevista yksityishuoneista -oli yksi auki. Sen veripunaiset seinäverhot, salaperäinen heikko -valaistus, upeus ja pehmeys houkuttelivat tottuneenkin silmän sinne -viskautumaan. Kaikki siellä aivan upposi omaan pehmeyteensä, ui -omassa satumaisessa kauneudessaan. - --- "Ah miten kaunis ja runollinen!" -- huudahti Martva ihastuneena, -kuin lapsi, joka on nähnyt armaimman nuken. - -Ja hetkisen kuluttua huoneeseen astuen lisäsi hän: - --- "Mennään vähäksi aikaa tänne istumaan, kun täällä on niin -kaunista!..." - -Oolavi seurasi häntä ja sulki oven. Viulusta katkesi lemmen sävel... -Lemmenlaulu muuttui, muuksi. - - - - -Jo kangasti taivaalla elämänturhuus. - - -Oli erämaa. - -Sen autius ja tyhjyys leijaili taikka värjyi kaikkialla kuin -kolkko aavemainen kuolon valta, joka Tuonen autioilla asuinmailla -rutistaa kaiken haudan hiljaiseksi... Ei ollut ääntä, ei liikettä... -Elämäntyhjyys oli ainoa oleva... - -Keskellä sitä suurta autiutta istui Oolavi jylhimmän ikivuoren -kukkuloilla... Hän eli taas henkimaailmassa yksinänsä. Masentuneena -katseli hän elämäänsä. - -Hän istui kauvan kivilohkareella. Niin kauvas kuin vain silmä jaksoi -kantaa, ulottui suuri erämaa. Sen täytti elämänturhuus, kaiken -katoavaisuus... Hän näki kaiken näkyväisen häviävän mitättömyytenä -äärettömään kaikkeuteen... Olemattomaksi haihtui silloin oma ja koko -elämä... Se huomio painoi mielen vuorenjuuria alemma... Hän lausui -mietteissänsä: - --- "Oi, suuri Henki! Kuinka suuri onkaan asuntosi, Kaikkeus!... Jos -aatos rientäisi vuosimiljoonia, yötä päivää, hirmuisin vauhdin, -etsien sen äärtä, niin ah! ei rahtuakaan sitä likemmäksi se -ennättäisi!... Miten pikkuiseksi nyt itse kutistun, kun mietin tässä -suuruuttasi sekä kaikkeutta ihmeineen!... Edessäni avautuu nyt -erämaa... Sen rajat ulottuvat etemmä silmänkantamaani, mutta se onkin -turhan pieni pälvi, jossa elämänturhuus, -häviö ja -tuska on ainoana -elon-ilmiönä!... Ah, mikä pienuus, vähäpätöisyys!" - -Hän mietti hetken kokoonpainuneena ja jatkoi sitten taaskin puhettaan: - --- "Kaikkeuden kuollut ikiholvi nousee majesteetillisena yläpuolelle -hurjimmankin ajatuksen, järjen ja mielikuvituksen pisintä -kantomatkaa, kannattaen miljaardi-miljaardeja maailmoita... Se -maailmoiden suuri paljous pauhaa kaikkeuden holvin kantamana, -riippuen maan yläpuolla hirmuraskaana... ah, mikä pelottava -hirmupaino!... Sen alla ihmisjoukot hääräilevät kuin pienet -tomu- taikka hyttysparvet taistellen rikkaudesta ja kunniasta, jolla -seppelöivät _ihmistä_, sitä katoavaa kuplaa, joka kuolon hengähdyksen -puhaltaessa salaman-nopeana haihtuu pois..." - -Taas mietti hän, pää alas painuneena, ja jatkoi sitten epätoivoaan: - --- "Niin haihtuu turhuutena kaikkeuteen jokainen ihmistyö ja --toimi... Sen vuoksi levittäytyy edessäni eloton erämaa... Mikä -toivottomuus!... Jos kaikkeuden ihmeensuuri näky loi minut tomuun, -niin armottomammasti masentaa toki tämä vastakohta: tämä ihmishengen -tointen, ylettymäin ja taisteluiden turhuus, sekä pienuus äärettömän -kaikkeuden rinnalla." - -Pää painoi hänen hartioitaan, kun hän taas ajatteli elämää sekä -yleistä ihmishengen pikkuisuutta. Hän jatkoi taaskin hiljaa -mietteissään: - --- "Voi, miten pieni kantomatka onkaan jaloimpainkin pyrinnöiden -siivillä, kun ne vain ovat _ihmispyrinnöitä_! Niin: jopa -kerskuvimpain sanojenkin _henki_ ja _vaikutin_ on pieni, halpa -mato, joka mataa maassa!... Äsken jumaloitsin kirjailijaa, luullen -toki hänen kohonneen maasta. Mutta sitten Geldners paljasti minulle -puheillaan, että se onkin pelkkä ihmissyöpäläinen, joka muiden lailla -elää elääksensä!... Ja mikä pahempaa: Hän haalii hääräilyllään -_mainetta_: halpaa korutavaraa... kokoilee sitä, niin kuin ilotyttö -keräilee helmoihinsa koristeita, jotta silmä erottaisi hänet -muista!... Oi, miten pieni olet, ihmishenki!" - -Ja yhä synkemmäksi painui mieli. Hän mietti kaiken masentavaa -vähäpätöisyyttä ja jatkoi aatteluaan: - --- "Niin järkkyy nyt jo usko runouteen, sen korkeuteen, -epä-itsekkyyteen... Nyt näen sen itsekkäämmäksi kuin minkään... Sen -suuret sanat näyttäytyvät jo pöyhkeilynä... Ne kumisevat niinkuin -tynnöri, joka tyhjimmillään ollen antaa kovimman äänen!... Siihenkö -johti siis matka, jonka suurena, korkeana määränä oli totuuden -löytäminen!... Pahin vielä on siinä toinen seikka: Totuus kokonaan -himmenee ja haihtuu kaaokseksi, millä ei ole mitään omaa olemusta, -vaan on se kuin kaikkein kepein tuuli: aamulla yksi, iltasella -toinen... pohjoinen tänään -- huomenna jo itä!... Ja joka maassa -vielä eri suunta!... Nyt eksyn, kurja, kerrassaan... Oh, sinä -kiusaajani! Missä olet sinä?... Miksi peittäydyt nyt?... Missä ovat -lupauksesi?... Uskoinko liiaksi sinua, kun puhuit povessani?... Miksi -et minulle tietä näytä nyt?" - -Hän tuskin sai ne sanat lausutuksi, kun hänen edessään kukkulalla -leimahti suuri kivi palamaan... Erämaa välähti valoisammaksi... -Lieska loisti sen kirkkaana tulikukkana... Suurena, ylpeänä astui -siitä Perkele Oolavin eteen ja lausui hänelle: - --- "Sinä kutsuit... Miksi?... Onko sinulla jo nurkumista?" - -Nyreänä, tyytymättömänä vastasi Oolavi: - --- "On... paljon on... Sinä itse tiedät kuinka neuvostasi läksin -maailmalle, totuuden hakuun... Mutta kun etsin sitä elämästä, -löydänkin vain tyhjää: nyt jo vakuutetaan, ettei etsimääni totuutta -ole edes olemassa!..." - -Kylmänä järjen perikuvana huudahti suuri Perkele: - --- "Ja mitä outoa nyt siinä huomaat?" - -Katkerana vastasi Oolavi: - --- "Ah, niinkö kysyt?... Muistatko, että kerran vakuutit: jos tutkin -elämää, niin silmät aukenevat, minä opin näkemään, kuten Jumalakin -näkee, hyvän ja pahan... Toisin sanoen: minä löydän _totuuden_... -jonka janoon näännyn..." - -Kylmin, viisain elein lausui kiusaaja: - --- "Jos sinulla on tyhjä arkku, eikö silloin ole totuus tämä: 'Sinun -arkussasi ei ole mitään?'..." - -Järki ja viisaus kruunasivat Perkelettä. Niillä lumosi ja masensi hän -Oolavin, joka lausui ajatellen: - --- "Sen kyllä myönnän... Mutta tässä onkin nyt kysymys kaikkein -syvimmästä..." - -Ylevänä keskeytti Perkele: - --- "Et voikaan sitä kieltää. Minun käskystäni kohotit arkunkantta, -_elämää_... ja silloin näit _totuuden_, joka kuului: 'Tämä -totuus-arkku onkin aivan tyhjä'... Siis toisin sanoen: mitään -oleellista totuutta _ei voi_ olla olemassa... Nyt tiedät _sinäkin_ -sen salaisuuden, jonka ennen tiesi ainoastaan Luoja, Hän, joka kerran -tyhjän arkun antoi sinulle, vakuuttaen, että siinä muka olisi totuus, -sekä varoittaen sen kantta avaamasta!..." - -Katkeroittuneena huudahti kiusattava: - --- "Sinä varmaan teet nyt pilaa asiasta!" - --- "Minäkö pilaa!"--vastasi Perkele loukkaantuneena. -- "Vakavassa -asiassa!... En pilan vuoksi askeltakaan astu, vaan aina on täysi -tosi toimillani... Tämä tulos ei myöskään ketään oudostuta. Se -on vain vanha laulu... Jos ken uskoo arkussaan aarteen olevan ja -arkunkannen avatessaan huomaa pettyneensä, niin hän katkeroittuu -siitä huomiostaan... Mutta minä kysyn sinulta, kummanko nyt tahdot: -_uskonko_, että tyhjä arkku on täysi, vaiko oikean _tiedon_, että se -on typötyhjä?..." - -Hän lopetti viisaana, kylmän järkevänä: - --- "Näes, se tieto on oikea, siis se on _totuus_, jota aina etsit..." - -Ihmishenki paloi nyt Oolavissa oman suurkysymyksensä tulessa. -Totuuden jano poltti häntä. Mutta samalla haihtui viimeinenkin -vesitilkka. Kaikki sotkeutui ja himmeni hänelle. Hän lausui katkerana -ajatuksissaan: - --- "On ehkä hyvä edes tietää totuus... Vaan ah! Se tietäminen -kauhistuttaa, jos sinä onkin aivan pelkkä tyhjyys. Nyt on jo kysymys, -tokko olennaista totuutta enää onkaan olemassa..." - -Yhä korkeampi, lumoava järki koristi Perkelettä. Hän selitti: - --- "Se, mikä on, se on aina olemassa... Totuus, -- jos se on -- ei -pala tulessakaan. Jos huomaat oikeaksi tämän lauseen: _'Totuutta ei -ole olemassa'_ -- silloin se lause onkin etsimäsi totuus... Vai kuinka -luulet?" - -Oolavin voimat raukesivat. Hän oli saanut polttavaan totuudenjanoonsa -tiedon, että ei ole juotavaa olemassakaan. Katkerana lausui hän: - --- "Karvasta on silloin totuus, jos sinä totuutena onkin totuuden -jyrkkä, selvä kieltäminen, totuuden selvä olemattomuus..." - -Kylmänä, armottomana lausui Perkele: - --- "Parempi toki on katkerakin totuus kuin väärä luulo, usko, että -muka olematon on olemassa, siis tyhjä arkku täysi..." - -Janoinen ihmishenki kärsi Oolavissa. Veden sijasta sai se tulta ja -lausui synkkänä: - --- "Ehkä!... Vaan jos ei ole muuta ottamista elämänpuusta kuin se -karvas tieto, että otettavaa ei siinä ole mitään, niin silloin myös -ei enää maksa vaivaa kättänsä siihen puuhun kohottaa..." - -Jumalien kylmyydellä lausui siihen Perkele: - --- "Kenen vika se on, jos siinä puussa ei ole otettavaa?... -Elämänpuuta, _elämää_ sinä luot _itse_ osaltasi... Jos ei siis siinä -puussa ole otettavaa, niin syytä itseäsi!... Egypti laittoi _itse_ -lihapadat elämään, sen vuoksi ei sillä ollut syytä nurinaan, kun -taaskin korvessa Israel vain _valitteli_, ettei sillä ole leipää... -lihapataa... Ei _napinalla_, vaan _työllä_ saadaan elämänpuuhun -herkut... Suotta valitat siis..." - -Sen tulen sai siis veden asemesta janoinen henki. Alakuloisena -huudahti kiusattava: - --- "Niin... Totta on se... Siis täytyy kaikki itsestäni ottaa -ja siitäkin jo jumalia kiittää!... Ah, onnentie on pitkä sekä -raskas... Sen varrella on yksi juomapaikka: totuudenlähde, mutta -se on -- kuiva!... Sinun seurassasi olen vaeltanut nyt tähän asti: -tänne _erämaahan_, missä ei ole minkäänlaista elämää, vain ihmismato -mataa kaikkialla... Minä uskoin elämässä olevan suurta, pyhää, -jaloa. Sen vuoksi lähdin sinun kerallasi. Mutta nyt jo suoraan -vakuutetaan: totuutta, jota etsit, ei ole olemassa ja elämä on -pelkkää rumaa täynnä!... Mikä masennus!... Yksin runouskin on pelkkää -leipätyötä... ja vielä sitäkin pahempaa: typerää hassun maineen -onkimista... sanoilla pöyhkeilyä, jopa myöskin pikkuista, naurettavaa -hullutusta!... Ja sinä minut juuri runoudella, Harhamasi kurjalla -kirjalla houkuttelit matkalle. Nyt uskoni jo järkkyy, mokomaan -kurjaan runouteen... Niin laiha tulos matkastani on!" - -Suuri pimeyden henki säpsähti hieman sitä kuullessaan. Hän luuli -kiusattavan ihmishengen jo irtautuvan aseestansa, Harhaman kirjasta -ja itsestänsä Harhamasta. Hän kysyi levottomana: - --- "Onko totta, että on jo joku sinulle runoilijoita morkkaillut, se -on: arvostellut niitä?" - --- "Kyllä", -- myönsi kiusattava henki hänelle. Ivallisena lausui -siihen Perkele: - --- "Ja sinä varmaan uskot maallikoita, jotka eivät korkeata runoutta -edes _käsitä_... Pieni ihmishenki vain _näykkii_, nälvii suurta -runoilijaa... Ja sinä uskot pikkuista, et _suurta_!..." - --- "Ei usko ole koskaan ohjattava... se kulkee omaa tietänsä", --- huomautti kiusattava. - --- "Niin tekee, jos on ohjaksissa hullu... Mutta viisas näyttää -uskolle _totuuden_ ja oitis kääntyy usko väärältä polultansa -oikealle... Vaan tule taaskin minun kerallani ja katso itse, kuinka -suuri, jalo ja viisas onkaan runoilijan henki, niin hälvenevät hullut -päähänpistot!" - -Hetken empi Oolavi. Mutta jano poltti. Koskenlaskijan luonto veti. -Hän lausui päättävästi: - --- "_Mies_ kulkee matkan loppuun, vaikka tietää sen turhaa olevan -tahi harhaan vievän... Siis vienyt minua aivan matkan päähän." - - * * * * * - -Ja silloin Perkele vei kiusattavansa kauvaksi ikivanhaan runolinnaan. -Se linna pesiytyi laakson rauhaan. Rappaukset, koko seinä peittyivät -köynnöksiin, ja kaikkialla sai silmä nähdä vaatimattomuutta, paljasta -luonnon runoutta, joka ei etsi kauneuttansa pöyhkeilyssä, vaan nöyrin -mielin alistuu aina seuraamaan luonnon sekä ihmishengen ikuista, -nöyrää, säädettyä työtä ja vaellusta, jonka ladut säätää ijäinen -ihmeensuuri Luojan työ. - -Oli aamupäivä. Runolinnan saliin saapui työntekoon neljä suurta -miestä: kuuluisat ihmishenget Dante, Goethe, Milton ja Saulus -Tarsolainen. Kukin heistä alotti suuren työnsä. Nöyrin mielin -istuutuivat kaikki runoilijapöydän ääreen. - -Oolaville lausui kiusaaja: - --- "Mitä naurettavaa nyt heissä näet?" - -Suuret henget ja niiden vaatimattomuus huumasi Oolavin. Hän huudahti -ihastuksissaan: - --- "Nämä miehet, sen myönnän, ovat hengen ruhtinaita!" Perkele, joka -Oolavin äskeisen uskon runouden halpuudesta oli siten muuttanut -runouden ihailuksi, uudeksi uskoksi, huudahti hänelle: - --- "Siis näet, että on ohjas uskollekin..." - -Saulus Tarsolainen ryhtyi jo työhön. Hän kirjoitti nöyrin mielin -sanat: - -_"Non enim audemus nos adjungere vel conjungere cum quibusdam, -quiseipsos commendant."_ [Sillä emmepä me rohkene meitämme lukea -eli verrata niihin, jotka itseänsä, ylistävät.] - -Yhä enemmän ihastuneena huudahti Oolavi: - --- "Hän ei ole pöyhkeilijä kuten luulin..." - --- "Erehdys on aina ihmisyyden merkki", -- huomautti Perkele siihen. - -Jo alkoi Dante suuren runotyönsä Divina Comedian. Nöyrin mielin -kirjoitti hänkin työtä alkaessaan: - - "O Muse, o alto ingegno, or m'aiutate! - O mente che scrivesti cio, ch' io vidi, - Qui si parrà la tua nobilitate. - Io cominciai: Poeta, chè mi guidi, - Guarda la mia virtu, s'ella é possente - Prima che all' alto passo tu mi fidi. - Tu dici, che di Silvio lo parente, - Corruttibile ancora ad immortale - Secolo andò e fu sensibilmente... - Perche se del venire io m'abbandono, - Temo che la venuta non sia folle: - Se' savio indenti m' ch' io non ragiono." - -[Oi, Musa, oi korkea henki, nyt auta minua! Oi muisti, joka kirjoitat -mitä minä näen, nyt koetaan tässä sinun etevyytesi. Minä aloin: -Runoilija, koska minua johdat, katsahda kuntoni, onko se kykenevä -sille korkealle matkalle, jonka minulle uskoit. Sinä sanoit, että -isä Silvius on jo mätänemättömänä ollessaan astunut kuolemattomuuden -maailmaan... Mutta jos minä sinne tulla uskaltaisin, eikö minun -tuloni olisi tyhmyyttä: Sinä, viisas, opeta minulle, mitä en itse -käsitä.] - -Haltioissaan huudahti Oolavi: - --- "Tunnustan, että olen erehtynyt, kun uskoin runoilijaa -narrimaiseksi." - -Perkele selitti hänelle jumalaisen viisauden eleet kasvoillansa: - --- "Erehtyminen onkin ihmiselle annettu uskon vakaannuttajaksi." - -Nyt Milton alkoi suuren runotyönsä. Suurena, siis myös vaatimattomana -kirjoitti hän "Kadotetun paratiisin" alkuun miehekkäästi nöyrät sanat: - - "O Spirit... What in me is dark, - Illumine, what is low, raise and support, - That to the height of this great argument - I may assert eternal Providence - And justify the ways of God to men." - -[Oi henki... mikä minussa on pimeätä, se valaise; mikä matalaa, -sitä kohota ja tue, jotta voisin tämän suuren tehtäväni mukaisesti -vakuuttaa ijäistä Kaitselmusta ja oikeiksi osoittaa Herran tiet -ihmisiin nähden.] - -Oolavin ihastus lisääntyi. Suuri Goethe alkoi työnsä. Hän kirjoitti -ylevänä, suurena, miehekkäänä Faustinsa alkuun sanat: - - "Habe nun, ach! Philosophie, - Juristerei und Medizin - Und, leider! auch Theologie - Durchaus studiert, mit heissem Bemüh'n. - Da steh' ich nun, ich armer Thor - Und bin so flug als nie zuvor... - Und sehe, dass wir nichts wissen können." - -[Olenpa nyt kauttaaltaan tutkistellut, ah! viisaustiedettä, laki- ja -lääketiedettä sekä -- valitettavasti! -- jumaluus-oppiakin, -kiihkeästi uurastaen. Tässä nyt seison, hupelo parka, ja olen yhtä -viisas kuin ennenkin... ja näen, että me emme voi mitään tietää!] - -Kylmällä voiton-ilolla lausui Perkele Oolaville: - --- "Näetkö, kuinka runous jalostuttaa? Nyt katso: ryhti, käytös, -kaikkityyni on heissä jaloutta... Etkä halpaa sanaa voi löytää heidän -kirjoituksistansa..." - -Mutta masentava tunne nousi Oolavin ihastuksestakin. Hän näki -suurimpienkin ihmishenkien täytyvän itsensä pieniksi tunnustaa. -Mietteissään lausui hän: - --- "Jokainen heistä on suuri ihmishenki, sen nyt myönnän... Mutta -eräs seikka silloin masentaa mieltä: Nämä _suurimmatkin_ ovat -pakotetut noin tunnustamaan, _etteivät mitään tiedä!_... siis -suurinkin ihmishenki on _pieni!_... Ja minä janoan _suurta_!... Miten -silloin voin luottaa niihin runoniekkoihin, joilta minun täytyy saada -nykyajan tieto... Taas horjuu usko... Auta sinä nyt!" - -Lumoavana selitti hänelle Perkele: - -"Minä täytän pyyntösi. Itse tiedät, että jokainen uusi polvi -elämässä -- niin kasvi-, kuin myös eläinmaailmassa -- on korkeampi -edellistä... Samoin on nuori runoilijapolvi aina viisaampi vanhaa, -koska sillä on peritty tietämys omansa lisänä. Sen ei tarvitse siis -turhaan valitella tietonsa puutetta, kuten valittavat vanhan ajan -suuret runoniekat... Sen vuoksi antavat he tyhmyydelle iloisin mielin -skorpiooni-ruoskaa... Vaan tule, niin saat itse nähdä taas!..." - - * * * * * - -Nyt kiusaaja vei kiusattavan kanssansa uusimuotisimpaan, suureen -runolinnaan. Ylpeänä nousi linnan uljas lautatorni korkeutta kohti. -Suuri runolippu löi mahtavana ilmaa, kun tuuli sitä hulmautteli -tangossa... Linnan pihaan saavuttuaan selitti Perkele taas Oolaville: - -"Näet täällä toisenlaisen runolinnan. Ei täällä enää runoudesta puutu -pienintä tavuakaan, kuten siellä vanhassa. Sadat runon vertauskuvat -jo koristavat linnan ulkopuolta, ja runosali onkin täpötäynnä -runouteen kuuluvata tavaraa: seppeleitä sekä symbooleja ja paljon -muuta vertauskuvallista." - -Sitä lausuessaan hän vei kiusattavansa runosaliin. Siellä oli koolla -neljä nuorta runoilijaa: Kynästö, Runosto, Mustemala ja Kirjamo. -Salin perällä seisoi jalustallaan Runotar, tarjoellen seppelettä, ja -oven suussa, pikku jakkaralla värjötti Harhama, jolla oli seppeleenä -pienoinen, kuivettunut vihtaraksi. Mutta hänet peitti Perkele -kiusattavaltaan. Heidän sisään astuessaan kysäisi Mustemala: - - -- "Ketä ootte?" - -_Perkele_ (nöyränä): - - "Runouden oomme kaksi ihailijaa..." - -_Runosto_ (ihmetellen, tovereilleen): - - "Nyt ovat tyhmät viisaiksi jo tulleet..." - -_Kirjamo_: - - "Siis näet, että työmme sadon kantaa..." - -_Perkele_ (nöyrin elein): - - "Kai halvat pyhiinvaeltajat saanee - runouden aurinkoa ihaella?" - -_Kynästö_ (välinpitämättömästi): - - "Ei helmiä oo sikain eteen tapa - heitellä, mutta pyhiinvaeltaja - jo kulkee toki kehityksen tiellä - korkeutta kohti... siksi jää nyt sisään." - -_Perkele_ (kumartaen): - - "Nöyrästi kiitän!" - -_Runosto_: - - "Mulla on nyt tässä - pienoinen runo... pikku neron tuote..." - -_Kynästö_ (kohteliaasti huomauttaen): - - "Me emme puhu enää yksikössä, - vaikk' onkin puhe yhdestä. Yks hyvä - on _monen_ huonon arvoinen." - -_Runosto_ (anteeksi pyytäen): - - "Ah, anteeks'! - Unohdin aivan... _Meillä_ -- se on: mulla -- - on tässä lyhykäinen runoelma." - -_Mustemala_: - - "Suvaitkaa sillä meitä ilahuttaa!" - -_Runosto_ (lukee): - - "Tämä kansa ei tiedä, - mikä kulturi on. - Sen pää ei siedä, - kun on tottumaton, - sitä suurta kulturijuomaa, - tämä seikka, sä ystävä, huomaa. - Mutta minäpä tiedän, - mikä kulturi on. - Sen häitä mä vietän, - minä kuolematon... - Me oomme sen kulturin kukka. - Nyt vieköön tyhmyyden hukka!" - -_Kirjamo_ (ilostuneena): - - "Mi lennokkuus ja paatos!" - -_Kynästö_ (haltioissaan): - - "Entäs mikä - poljennon pauhu!" - -_Mustemala_: - - "Loppusoinnun runsaus - on jumalaista..." - -_Runosto_: - - "Kiitän teitä, herrat! - On onnellista saada arvostelu - niin pätevästä suusta kuulla!" - -_Kirjamo_ (ottaa runonsa): - - "Meillä -- - (siis mulla) oisi tässä suuri uutuus." - -_Runosto_ (pyytäen lukemaan): - - "Suvaitkaa! Esteettinen herkku aina - hengellemme suurin himoruoka..." - -_Kirjamo_ (lukee): - - "Ei Abrahamin, Iisakin, - ei myöskään Jakobin - Jumala enää maalimassa - saa käydä kansaa haalimassa! - Tien Hältä poikki näin mä lyön... - Runoni painatan ja myön." - -_Runosto_ (haltioituen): - - "Se oli mahtavaa, suuremmoista!" - -_Harhama_ (yksikseen, ihastuneena): - - "Mä näen heissä oman kuvaiseni." - -_Kynästö_ (ihastuneena): - - "Ei suuri keisar' Augustuskaan muinoin - älynnyt veronlasku-ukaasissaan - puhua siten _koko maailmasta_, - vaan rajoittui hän _tunnettuun_". - -_Mustemala_: - - "Mä, veli, - sinua onnittelen voitostasi." - -_Oolavi_ (tuskaisena Perkeleelle): - - "Tää lemmon meno mua tympäisee!" - -_Perkele_ (harmistuneena, itsekseen): - - "On Jumala nuo lyönyt sokeudella... - _Minua_ siten hän taas vahingoittaa: - Pilaavat riettaat koko asiani... - Hän panee ilveilijäks' alentumaan - nää miehet, ett' ei kukaan enää heille - antaisi mitään arvoa, ei panis - ees huomiota heidän sanoihinsa!... - (Oolaville): - Odota aikaa... Tää on nuorten joukko. - Näin aikanaan myös Dante, Goethe, Milton - ja Saulus Tarsolainen elämöivät. - Se kyllä menee aikanansa ohi..." - -_Mustemala_ (tärkeän näköisenä): - - "Uus suunta ois nyt alkuun päästettävä... - Niin että kulturi ei vanheneisi - kansassa..." - -_Runosto_ (suurena): - - "Oikein!... Minä ehdottaisin - Pamphleti-suuntaa... Se on muotisuunta... - ja muoti korkeinta on kulturia, - kun kulturia on se kaikki, mikä - on eellä ajastaan ja itsestänsä... - ja muoti ennen syksyn alkamista - jo tietää uuden talvikauden tarpeen." - -_Kynästö_ (arvokkaana): - - "Mä yhdyn veljeen... Mutta mielestäni - ois Jumala ja piru kynittävä - samalla tiellä... Meidän aikanamme - se menee kansaan..." - -_Kirjamo_ (viisaan eleillä): - - "Niitä kyniessä - voi hengenmiehellekin köniin antaa... - Se kansaa naurattaa ja siksi on se - jaloa, korkeata huumoria... - Sanoisin: se on kirkkain, jaloin kruunu - kultuurin päähän." - -_Runosto_ (arvokkaasti kumartaen): - - "Oikein puhut, veli! - Siis saakoon esteettistä rökitystä - nyt pappi!... Se on hälle kunniaksi, - kun kädestämme saapi taiteellista - selkäänsä hutkimista." - -_Harhama_ (ihastuneena): - - "Miten suurta! - Jos nuo vain eivät ole itse minä. - niin ainakin on heillä minun suuni... - Ja henkeni on heissä..." - -_Kirjamo_ (ihastuneena): - - "Miten Jalo - runouden kuulu taideherkku on! - Siis ryhtykäämme työhön." - -_Perkele_ (itsekseen, harmistuneena): - - "Nyt ne riettaat - minulle lemmon karhunpalvelusta - tekevät tuolla lailla melutessaan... - On ilveilijä ystävistä huonoin, - kun kysymys on meistä jumalista - ja niiden vakavista asioista..." - -_Kynästö_: - - "Myös tyhmyydelle antakaamme ruoskaa! - Ja ken ei meille huuda eläköötä, - hän saakoon oitis kelpo selkäsaunan... - Niin neron _prestigiä_ suojellaan." - -_Oolavi_: - - "Tää inhottaa!" - -_Perkele_ (joukolle kiukuissaan): - - "Nyt heretkää jo, riettaat!, - Pilaatte muuten koko hökötyksen..." - -_Kaikki neljä_: - - "Kas sitä!" - -_Runosto_: - - "Mitä mukiset sa siinä?" - -_Kynästö_: - - "Vai sinä täällä alat isännöidä! - Mitä sa tahdot?" - -_Perkele_ (rauhallisena): - - "Pyydän huomauttaa, - ett'ei oo Pirun kyniminen helppo...! - Sen lemmon seljässä ei, nähkääs, herrat, - oo höyheniä..." - -_Kynästö_ (suuttuneena): - - "Sinä viisastelet... - On hällä hyvää aikaa kasvatella - selkäänsä oikein sankka höyhenikkö..." - -_Perkele_ (ilkeästi): - - "Kai tehnee hän sen teidän mieliksenne." - -_Kirjamo_ (hiljaa Kynästölle): - - "Mä myöskin tässä sitä ajattelin, - ett'ei se pirun kyniminen ole - helpointa työtä, kun on paljas iho - riettaalla..." - -_Kynästö_ (lohdutellen): - - "Mutta voihan siksi kasvaa - tiheä höyhenpuku vietävälle..." - -_Kirjamo_; - - "Niin voi... niin kyllä voi." - -_Runosto_ (Perkeleelle): - - "Et varmaan tiedä, - ett' olet kulturin sä keskuudessa, - kun sillä lailla äsken käyttäydyit..." - -_Perkele_: - - "En itsekään oo aivan kulturiton..." - -_Mustemala_ (uteliaana): - - "Mitenkä? Ootko sinä sivistynyt? - Siis toisin sanoin: ootko sepitellyt - runoja?..." - -_Kirjamo_ (hämmästyen): - - "Ootko sinä runoniekka?" - -_Perkele_ (häijyiltä eleillä): - - "Ma oon kuin Tallimestariksi luotu... - Ja jos en ole vielä hyvin suuri, - oon toki kotitarverunoilija!" - -_Runosto_ (ihmetellen): - - "Vai niin!... Vai lähtee sinultakin runo - Ei oisi luullut!" - -_Perkele_ (kerskaten): - - "Ralli lähtee multa - kuin liiste-liisto räkäpetäjästä, - ja runoja ma renkutan kuin poika..." - -_Kynästö_ (ihmetellen): - - "Ken uskois moista maantien kulkijasta! - Et toki meitä valehella syötä?" - -_Runosto_ (Perkeleelle); - - "Lausuppa meille joku runoistasi!" - -_Perkele_: - - "Kernaasti, vaikka viisi-, kuusitoista!" - -_Kirjamo_: - - "Hys, hiljaa! Runoravintoa saadaan! - Siis nauttimaan nyt, herrat runoniekat!" - -_Kynästö_ (Perkeleelle): - - "Suo anteeks', ettei tietty hännystakkiin runosi - kunniaksi pukeutua!" - -_Runosto_ (Perkeleelle anteeksipyynnöksi): - - "Me emme tienneet... Mutta hännystakin - korvaamme ylevällä, ylpeällä - katseella. Suvaitkaa nyt alkaa jo!" - -_Perkele_ (lausuu mahtavana): - - "Ol' ennen muinoin maailmassa - täi kylläinen ja nuori... - Se eli niin kuin taivahassa, - ei tiennyt mit' on huoli, - vaan talonpojan verta naukkas - ja parhaat palat siitä haukkas." - -_Runosto_ (tärkeän näköisenä, ajatellen): - - "Tää runous on silminnähtävästi - materialismi-idealismia..." - -_Perkele_ (lausuu juhlallisesti): - - "Vaan häntä kova onni hosui... - Ah, sääli kunnon täitä! - Se runoilijan takkiin osui, - sai syödä runonpäitä... - Sai vatsanväänteet raukka siitä... - Hän sitä muonaa vain ei kiitä..." - -_Kynästö_ (mietteissään): - - "Tää runo tuottaa vatsanväänteet mulle." - -_Kirjamo_ (happamana): - - "Mä myöskin, luulen, saan nyt mahataudin!" - -_Perkele_ (juhlallisesti): - - "Vaan siellä sai hän myöskin maistaa - pisaran runoverta - ja kunniaa ja nälkää haistaa... - Hän hullaantui. Ja kerta - jo, äläs, runovehkeet osti, - ja suuren runoporun nosti..." - -_Runosto_ (tyytymättömänä): - - "Tää suunta, luulen, oisi hyljättävä..." - -_Mustemala_ (miettien); - - "Kun ei tuo, lempo, meitä ivaileisi!" - -_Perkele_ (jatkaa juhlallisena): - - "Niin nosti täi nyt viisaan päänsä, - runoili, jotta paukkui. - Söi kansaa, vuoroin syötäväänsä - taas särpimikseen haukkui, - jos kuka häntä kynsin hääti, - hän sille haukkumisen sääti... - - Hän kirpun seuraan päästä koitti: - tää kehut hälle kantoi. - Mut milloin häntä joku moitti - hän tuolle ruoskaa antoi... - Vaan jos ne minuun iskee hampaan, - niin rikkaläjään riettaat kampaan." - -_Kynästö_ (vakavana): - - "Mä näen mikä hän on miehiänsä." - -_Runosto_ (ylenkatseellisesti): - - "Niin minä myös." - -_Kirjamo_ (ylpeästi): - - "Ken tuota ei jo näe! - Hän pitää meitä täällä pilkkanansa!" - -_Kynästö_ (Perkeleelle kiivaasti, jalkaa polkien): - - "Sä meitä pidät täällä pilkkanasi!" - -_Perkele_: - - "Satiiri, tiedät, kuuluu runouteen." - -_Runosto_ (kiivaasti): - - "Niin kuuluu, mutta se on kansaa varten... - Ei koiranruoska sovi ihmiselle..." - -_Perkele_: - - "Ei sovi. Mutta kuulu runomiekka - on kaksiteräinen, ja toinen terä - itseensä runoilijaan haavan iskee... - sen vuoksi ontuvatkin runojalat - ja seppele on päässä repallansa..." - -_Runosto_ (kiihtyneenä): - - "Tuo julkea!... Hän jatkaa ivailuaan!" - -_Kynästö_ (ärjäisten Perkeleelle): - - "Jo ulos täältä!" - -_Mustemala_ (karjaisten); - - "Oitis täältä ulos!" - -_Kirjamo_ (huutaen): - - "Vie luusi täältä heti lemmon uuniin!" - -_Perkele_: - - "Poroksi siell' ei minun luuni pala!..." - -_Runosto_ (tappeluvalmiina): - - "Hän jatkaa... Herrat, viskataanpas ulos - se häpäisijä!... Käykää, herrat, kiinni!..." - -Ja kaikki neljä miestä hyökkäsivät nyt Perkeleen kimppuun. Vaan tämä -loitsi silloin otsaansa tulikuumat sarvet ja muutti vaippansakin -tuliseksi. Kauhuissaan huudahtivat kaikki neljä: - - "Hän onkin itse Piru Helvetistä!" - -_Perkele_ (ivallisesti): - - "Nyt oisi aika minut ulos heittää..." - -_Runosto_ (vapisten): - - "Oi, emme sulle pahaa tarkottaneet." - -_Perkele_ (rauhoitellen): - - "Ei ollenkaan... Mä pidän tappelusta, - ja sota on mun lempitoimiani..." - -Hän käyskenteli hetken ylpeänä tulista vaippaa häilytellen. Sitten -hän lausui taaskin kauhun iskemille: - - "Ois' oiva tilaisuus nyt kyniäkin - minulta höyhenpuku seljästäni... - Myös pikku tappelukin mukiin menisi" - -_Kynästö_ (rukoillen): - - "Oi, älä meitä tuolla tappelulla - nyt pelottele!... Taikka oikeastaan - me voisimmekin tapella, jos sinä - heittäisit ensin päältäs pirunnahan - ja sarvet päästäs." - -_Runosto_ (hätäillen Kynästölle): - - "Ei se vielä riitä... - Oi, pyydä häntä myöskin pirunluonto - pois pulittamaan sisälmyksistänsä... - niin sitten ehkä voimme neljään mieheen - hänelle riittää!" - -_Kynästö_ (rukoillen): - - "Hyvä Paholainen, - jos väkiseltä tappelua hierot, - niin heitä pois se paha pirunluonto!" - -_Perkele_ (viisaana): - - "Se tehtävä ei mulle helpompata, - kun osa minun pirunluontoani - on sinun povehesi kätkettynä..." - -_Kaikki neljä_ (kauhuissaan): - - "Sus siunatkoon!" - -_Perkele_ (poistuu Oolavin kanssa): - - "Nyt ilman tappelua - ma poistun seurastanne. Toki jätän - mä itseäni teihin jokahiseen... - niin että kyllä kynittävää riittää!" - -Hän saapui nyt taas kiusattavinensa takaisin erämaahan. Oolaville hän -selitti: - - "Danten istuimelle - käy kulku aina hullutusten kautta... - Sä näithän miten paljon Harhamakin - on hullutellut, mutta nyt jo istuu - hän pikku runoilijan oppilaana. - Ja oppilaasta itse mestariksi - on runomaailmassa yksi askel, - min pituuden saa aivan mielinmäärin - jokainen määrätakin..." - -Mietteissään lausui kiusattava siihen: - - "Näin äsken suurta sielun jaloutta - ja miehekästä itsetuntemista... - Näin myöskin siitä aivan vastakohdan... - En tiedä enää, mitä ajatella... - Mun sieluni on _kaiken_ epäilystä - jo täpötäynnään... Todella en tiedä, - mik' on nyt oikeaa ja mikä väärää... - Kun siten kaikki synkkään usmaan peittyy, - lie paras heittäytyä rennoksensa - ja antaa tuulen purtta kuljettaa." - -Hän vaipui mietteisiinsä suuren kiusaajan ivatessa ihmishengen -parhaitakin pyrintöjä, ivaillessa niitä niiden oman mitättömyyden ja -pikkumaisuuden kautta. - - - - -Kun pursi oli jo tuuliajolla. - - -Elämän autiot merenselät kuohuivat. Tuuli ajeli ulapalle eksyneen -purjehtijan venettä. - -Maa riisuutui jo lumivaipastansa. Siellä täällä avautui -päivänrinteellä pieni pälvi, arkana kuin heräävän immen silmä. -Metsän povessa soi jo lempi, kun oli alkanut kypsyä koivun-urpu, -pehmitä herkuksi, josta sai suoni vereensä elämän halua ja voimaa. -Ilma heleni, kevätlämpö laittoi soittimia ja koppelo kuherteli jo -teeri-emolle. - -Oolavin korskuva valjakko porhalsi kullan temppelin edustalle, -suitsien suuraudat ja silojen kuveremelit vaahdosta valkeina. Nopsa -lakeija kiirehti auttamaan isäntäänsä, kumarrellen joka avun-antonsa -lisäksi. Huolettomana nousi Oolavi portaita ylös ja astui keltaisen -kuolleen jumalan huoneeseen. - -Martva oli jo matkustanut takaisin kotiinsa. Viime kohtauksen -jälkeen, Cabat'in ravintolassa, olivat heidän välinsä muuttuneet, -kuin taika olisi käskenyt niitä: Alussa molemmat katuivat sitä mitä -oli tapahtunut. He huomasivat katkaisseensa hennon kauniin runokukan. -Kukka kuihtui nyt: sen lehdet raukesivat ja veltostuivat pehmeiksi. -Ne eivät välittäneet enää auringon valosulosta, eivät vedestä. -Kumpikin tiesi olevansa syyllinen siihen mitä oli tapahtunut eikä -halunnut sitä myöntää, ei puhuakaan siitä. Äänettöminä antoivat he -kumpikin toisillensa sen selityksen, että: "sehän oli luonnollista". -Se selitys oli heille viikunalehti, jolla he peittivät itsensä siltä -ääneltä, joka soimasi kysellen: "Miksi alennuit ottamaan _liasta_ -sen, joka oli otettava runomaljoista? Miksi poljit ihmishengen -kulkemaan karjanlemmen teitä?" Syyllisyydentunne soimasi juuri siitä, -että ihminen oli suuren elämäntehtävänsä täyttänyt luonnon vietin -käskemänä eläimenä, eikä ylevänä ihmisenä. - -Joskus he vieroivat toisiansa, mutta salasivat sen, peittivät sen -syleilyillä ja teeskentelyillä. Martva itki salassa kerran kaksi, -katui taas itkujansa eikä tajunnut, miksi itki ja miksi oli mieli -joskus apea. Ja kun hän sitten lähti kotiinsa ja oli sanonut -jäähyväiset Oolaville, tuntui hänestä kuin olisi hän päässyt -sairaalasta terveenä pois, palaisi kotiin ja ikävöisi samalla -sairaalaa, jonka hoitoon ja hellyyteen hän oli tottunut. Kaikki -tapahtunut päättyi hänessä pieneen nautintoon, vapautuksen ja -helpoituksen tunteeseen, kuten sairaus, joka erotessansa ikäänkuin -lahjoittaa siitä tointujalle suloisen kevennyksen. - - * * * * * - -Kullan temppeli kohisi harrasta väkeä täynnä. Suuret kultapanokset -kiersivät maljasta maljaan. Ihmishenki kulki kierivän kullan mukana, -siihen syöpyneenä kuin kuume sairaan ruumiiseen. Kaikki muu tukehtui -kultapalaan. - -Väkijoukosta lähestyi Oolavia parooni Geldners ja tervehti häntä -tuttavallisesti, mutta samalla ylevästi, arvonsa ja asemansa tuntien. -Pari kuivaa sanaa vaihdettuaan tarttui hän asiaan, puhuen: - --- "Teillä on suuri määrä huudettuna Sornovon hiilikaivosten -osakkeita... Mitä aijotte niillä nyt tehdä?" - -Oolaville oli kysymys odottamaton. Hän huomasi siitä, että pörssissä -oli tapahtunut muutos. Oudostuen kysyi hän: - --- "Kuinka niin?... Mistä johtuu kysymyksenne, parooni?" - -Parooni Geldners teki pienen oudostusta kuvaavan liikkeen käsillänsä -ja kysyi vastaukseksi: - --- "Ettekö Te sitten vielä ole kuullut, että vast'ikään on löydetty -suuria hiilikerroksia likeltä Siperian rautatietä?" - --- "Kyllä muistelen aamulehdessä jotain sen tapaista lukeneeni... -uutisen tai sähkösanoman", -- vastaili Oolavi, äänessä se väre kuin -muistelisi hän jotakin. - --- "No niin!" -- pisti siihen parooni Geldners merkitsevästi -levittäen käsiänsä tavalla, joka kuvasi sanoja: "asia on siis selvä". - -Oolavi ei käsittänyt. Tekeytyen välinpitämättömäksi, ettei osottaisi, -että hän ei ymmärrä hintoihin vaikuttavia seikkoja, jommoisen hän nyt -tajusi olevan kysymyksessä, kysyi hän: - --- "Mutta, parooni, mitä yhteyttä sillä asialla on Sornovon -hiilikaivosten kanssa?... Löydetyt hiilikerrokset eivät voi olla -rikkaita sornovolaisia rikkaammat." - -Parooni Geldners naurahti kuivasti huomattuansa että Oolavi oli -vasta-alkaja. Mutta hän piti hänen rohkeudestansa ja sitä ystävyyttä -lisäsi nyt vielä yhteinen asia, sillä hänelläkin oli suuri -hiilikaivosten osakkeita. Kylmäverisenä selitti hän: - --- "Uusi kaivos-alue on kaksi tuhatta virstaa likempänä -teollisuuspaikkoja, joiden hiilitarpeen on tähän asti Sornovo -tyydyttänyt... Kuljetus tulee uusista kaivoksista niin paljon -huokeammaksi, että kilpailu käy vaikeaksi... sanon jo: mahdottomaksi." - -Oolavi oli kuin puulla päähän lyöty. Tuukkalan häviö välähti hänen -silmissänsä punasalamana. Kylmäveriseksi tekeytyen kysyi hän: - --- "Ja entä sitten?" - -Parooni Geldners puhalsi sikarin savun suustansa ja vastasi: - --- "Ei muuta kuin luonnollinen seuraus: Sornovon osakkeet laskevat..." - -Syntyi pieni leikkelevä äänettömyys. Oolavin ohimoita poltti niihin -tulvannut kuuma veri. Kultakuume puhkaisi pesäkkeensä, joihin oli -vetäytynyt, sekä alkoi hävittävän työnsä. Parooni Geldners jatkoi: - --- "Ette kai aijo nyt ruveta osakkeitanne rahaksi muuttamaan?" - -Kun Oolavi oli lausunut jonkun epäselvän sanan, selitti parooni: - --- "Jos tällä hetkellä tarjottaisiin osakkeita myötäväksi, -synnyttäisi se ehkä paniikin. Arkaluontoiset, varsinkin -pikku-eläjät... kaikenlaiset pörssijänikset... alkaisivat seurata -esimerkkiä, ja seurauksena olisi hintojen suunnaton aleneminen..." - -Oolavi sytytti sikarin, huolettomana kuin olisi asia hänelle ja -hänen rahoilleen pikkutapaus. Luuloteltu miehen kunnia ja henkinen -hätäytyminen taistelivat hänessä julmaa taisteluansa. Hän ei tahtonut -näyttäytyä araksi ja painoi hätänsä näkymättömäksi. Puhaltaen savua -suustansa hän lausui kuivasti: - --- "Se on kyllä totta... Jänikset aina pilaavat pörssin... Entä Te, -parooni: mitä aijotte tehdä?" - --- "Odottaa", -- oli kuiva, lyövä vastaus. - -Oolavi oli sisältä kuuma, päältä nähden kylmä. Hän tiesi, että -hän _ei_ voisi odottaa, sillä hintojen laskiessa alle määrähinnan -olisi hän tarvinnut uusia rahoja ja niitä ei ollut aina saatavissa. -Tuukkalan luottokin oli tyyten käytetty. Hänen vielä miettiessään, -jatkoi parooni Geldners: - --- "Aijoin juuri kehoittaa Teitäkin ryhtymään pitämään hintoja -pystyssä, se on: ei yrittämään nyt rahaksi muuttaa, vaan päinvastoin, -mikäli mahdollista ostamaan tarjolla olevia osakkeita täydellä -hinnalla... Se antaa toisille rohkeutta... Jäniksetkin saavat -karhunnahan... Teillähän onkin yksinomaan ainoastaan Sornovon -osakkeita?... Vai kuinka?" - --- "Yksinomaan", -- myönsi Oolavi, johon parooni Geldnersin -kehoitukset putoilivat kuin joku ilkkuva sanatulva. - -Parooni Geldners käveli pari askelta edestakaisin ja selitti -miettivänä: - --- "Tässä on yleensä vielä aikaista mitään päättääkään... Voi olla -mahdollista että uusi hiililöytö on itsessään vähäarvoinen, mutta -siitä on nostettu suuri huuto, ensiksi: jotta sen osakkeet menisivät -kaupaksi, ja toiseksi: on mahdollista että sillä pyritään lyömään -Sornovon osakkeiden hinta alas ja sitten kaikessa hiljaisuudessa -aijotaan ostaa ne polkuhinnasta..." - -Oolavilta pääsi helpoituksen huokaus. Äskeinen selitys tuntui hänestä -jo tapahtuneelta pelastukselta. Hän oli siinä asemassa, jossa mies -tarttuu viheliäisimpäänkin oljenkorteen. Parooni selitti edelleen: - --- "Sornovon osakkeita on liikkeellä noin kolmenkymmenen miljoonan -ruplan arvosta... Jos nyt onnistuisivat lyömään niiden hintaa -kolmannen osan alas ja koota silloin kaikki käsiinsä, olisi heidän -voittonsa kymmenen miljoonaa ruplaa..." - --- "Sievä summa", -- myönteli Oolavi, kykenemättä enää puhumaan muuta -kuin kuivia huomautuksia, mutta salaten levottomuutensa, peittäen -sen niillä lyhykäisillä kylmillä lauseillansa. Hän alkoi laskea, -miettien: "Minun nimelläni on Sornovon osakkeita yli kahdenmiljoonan -ruplan arvosta. Kuuden, seitsemän prosentin hinnan-alennus alle -maksamani hinnan veisi Tuukkalan perikatoon..." - -Hän hätäytyi ja yritti laskea edelleen, nopeasti, katkerasti miettien: - --- "Jos olisin muutamaa päivää ennemmin muuttanut osakkeeni rahaksi, -olisi vajaus ollut melkein täytetty. Nyt on taas kaikki sysimustaa... -Hauta avautuu kotitalon alle." - -Parooni Geldners pysyi kylmäverisenä. Hänelle oli muutama miljoona -pikkuasia. Keskustelun jatkuessa selitti hän viisaana: - --- "Tässä on vielä lisäksi eräs tärkeä kohta: Ministerineuvostossa -on ollut vireillä kysymys perustaa Sornovon läheisyyteen valtion -asetehdas ja suuri rautateiden konepaja, sekä rakentaa haararata -etelään... Asiaa valmistetaan salaisuudessa ja on sen puolella -vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla on Sornovon osakkeita... -Kun tämä päätös on tehty, nousevat Sornovon osakkeet heti -kaksikymmentäviisi prosenttia..." - -Niistä sanoista valkeni Oolaville pelastus, joka hätäytyneessä -sielussa kuvastui varmana. Kuumeisena tiedusteli hän: - --- "Koska tämän päätöksen pitäisi tulla?" - -Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä ja vastasi: - --- "Vaikea sanoa... Huomenna... tai kuukauden kuluttua... Riippuu -monesta seikasta... Minä muuten kerroin tämän teille salaisuutena... -Ymmärrättehän, että siinä on paljon semmoista..." - -Hän teki merkitsevän liikkeen käsillänsä. - --- "Kyllä, kyllä!" -- tarttui Oolavi, antaen ymmärtää, että hän -tulisi vaikenemaan. Parooni Geldnersin sytyttäessä sikariansa -tiedusteli hän kuumeisena: - --- "Onko tämä päätös sitten varma?... Te, parooni, luultavasti -tiedätte..." - --- "Niin vakuutetaan..." -- vakuutti Geldners jatkaen: "Ja minä -puolestani pidän sitä varmana. Durnovolla, josta asia paljon riippuu, -on miljoona Sornovon osakkeissa... Lihatshofilla on ihka sama -määrä... Valkofilla en tiedä onko puoli miljoonaa... Siis on hyvät -takeet", -- lopetti hän kuivasti. - -Toivo tulvasi silloin Oolavin kuumeiseen sieluun. Hänen edessänsä -loistivat miljoonat ja avautuivat kultakentät, joita kirkas -päivä valaisi, säteillen kullasta huikaisevalla valolla. Parooni -Geldners -- sen hän tiesi -- tunsi vaikuttavien henkilöiden -salaisuudet, kun oli itse niitä punomassa. Kaiken sen, mitä hän -puhui, täytyi olla siis varmaa. Kun hän itse sen lisäksi uskalsi -miljoonia sen varaan, mitä oli nyt puhunut, oli Oolavilla täysi syy -rauhottua varmana siitä, että odotettu päätös oli tuova hänelle -kultaa kantamuksittain. - -Parooni Geldners oli poistunut, ja Oolavi istahti pörssin perälle, -erilleen muista. Nyt ei hän taas ollut selvillä tilastansa. Äskeistä -kuumeista ihastusta seurasi nyt taas epätoivo, epäselvyys ja tuska. -Hän alkoi hiota. Hauta, joka mieli Tuukkalaa, ammotti hänelle väliin -pelottavana maan kitana. Väliin taas huikaisivat hänen silmiänsä ne -kultamaat, jotka olivat hänelle levittäytyneet parooni Geldnersin -viime selityksestä. Hän epäröi kahden tulen välissä. - -Ja viimein hänelle kävi kuten aina sille, joka on hädässä ja jolla -on valittavana viimeiseksi keinoksi joko toivottomuus tai valoisaksi -maalattu toivo. Hän valitsi valittavista paremman, turvautui siihen, -koska se näytti olevan ainoa pelastus. Hän uskoi kultasumujen olevan -kivikallioita, vuoria, joiden perustus ei petä. Geldners ja ne, -joiden nimet tämä oli luetellut, olivat hänen mielestänsä varmoja -takeita siitä, että sumu on kalliolujaa. Hän riemastui, sai voimansa -takaisin ja alkoi pyrkiä kalliolle, jolla luuli kullan odottavan. - -Laskujansa tehdessä hän toki muisti, että hänen kaikki rahansa -olivat jo pelissä. Hän tiesi että jatkaessa, hintojen aletessa, -tarvitaan rahaa, ja jos sitä ei ole, on kaikki kerrassaan mennyttä. -Kylmä hiki nousi silloin hänen otsallensa. Hetken rauha hävisi taas -tuulen viemänä. Perikato odotti Tuukkalaa, ja hän näki samalla oman -turmionsa lähestyvän. Isä ja äiti ja Martva ilmestyivät hänen eteensä -ja hän seisoi niiden edessä kuin viimeisellä tuomiolla. Katse ei -uskaltanut enää maasta kohota ja häpeä painoi hartioita myllynkivenä. - -Hädissänsä hapuili hän jotain pelastusta, tapaili yhtä ja toista. Ja -silloin vilahtikin hänelle pelastus kuin elokuinen tähdenlento: Hän -muisti, että Ranniston talolla oli yli puoli miljoonaa talletuksia ja -hänellä täydellinen valtakirja. Muuta ei hän enää ajatellut, sillä -oikean ja väärän raja-aidat olivat jo hänessä sortuneet. Hän ei -kysynyt enää, oliko Ranniston rahojen nostaminen oikea vai väärä teko. - -Ja kun hän oli päätöksensä tehnyt, rauhottui hän aluksi, melkeinpä -nautti voitosta. Mutta vähän myöhemmin, kun ilta alkoi hämärtää, -nousi hänen sielustansa joku sanomattoman karvas ja raskas ajatus. -Hän masentui kokonansa ja kaipasi jotain ystävää, tai huvia. Hän -ajatteli yhtä ja toista. Kaikki häntä tympäisi, kunnes muisti neiti -Iltamon. Silloin huokasi hän helpotuksesta, pukeutui ja lähti hänen -luoksensa, ikäänkuin häneltä turvaa hakemaan. - -Kevät kylvi Pohjolassakin päiviänsä yhä tiheämpään. Hankia oli enää -jäljellä repale siellä, riekale täällä. Jo aikoja olivat ilmestyneet -kesän varmat tulonmerkit; Pojat löivät palloa, tytöt olivat -noppasilla ja kiuru liritteli päiväkausin korkealla taivaan sineä -vasten. - - * * * * * - -Neiti Iltamo puheli vastaanottohuoneessansa vanhanpuoleisen naisen -kanssa. Puhe ei ottanut alussa sujuaksensa. Näkyi selvästi, että -neiti Iltamo arkaili vierastansa, jonka silmät paloivat syvällä -silmäkuoppien sisällä ja koko olemuksessa oli salaperäistä -pelottamaan asti. Pöydällä olivat kortit levällänsä ja nainen povasi -niistä, selitellen: - --- "Teillä on sydämen suruja... Te ajattelette ristiveristä miestä... -Tuota tuossa..." - -Neiti Iltamon poskille nousi lämpö ja hieno, vallaton puna. Povaaja -katsoi häneen tutkivasti ja huomasi oikein ennustaneensa. Lopun -hän tiesi nyt ennustaa erehtymättä: Hän tiesi lemmenlaulujen -olevan sanasta sanaan samoja, silloinkin kun ne ovat olevinansa -uutta. Hän tiesi, että ruoho ei pääse väristänsä, tikka tavoistansa. -Kortteja sakatessansa jatkoi hän puheluansa: - --- "Ruhtinatar Bjeloselskajalla ja Teillä on aivan samanlaiset -kortit... Hän uskoi kohtaloonsa ja nyt hän on onnellisissa naimisissa -sen kanssa, jota ajatteli..." - -Neiti Iltamo hengitti hermostuneen kuumeisesti. Povaaja näytti -entistään salaperäisemmältä, viisaammalta: Se oli arvannut oikein -hänen surunsa. Nyt levitti se taas korttejansa ja tarkasteli niitä. -Neiti Iltamon posket paloivat tulena. Hän odotti, toivoi, että hänen -korttinsa olisivat loppuun asti samat kuin ruhtinatar Bjeloselskajan. -Povaaja selitti, kertasi sadasti laulamaansa rakkauden virttä: - --- "Siinä on kyllä välillä ruutuverinen nainen... Tuo tuossa... Mikä -on tuo nainen?" -- oudosteli hän tutkivana. Mutta Iltamon silmien -eteen ilmestyi Martvan kuva. Se kuva oli kaunis. Tulvavetenä täytti -kateus hänen sielunsa... Mustasukkaisuus ja viha leimahtivat roihuna. -Hän rakasti nyt Oolavia, ei rakkauden tähden, vaan _kostaaksensa_... -Hänen rakkautensa oli vihaa ja kateutta. Se ei sillä hetkellä ollut -lempeäkään. Povaajan silmät paloivat. Ne tutkivat häntä aivan -sielunsyitä myöten. Heittäen taas kortit levälleen, jatkoi hän: - --- "Mutta se nainen menee pois... Noin: nyt se on jo täällä ja -ristiverinen mies pysyy Teidän luonanne... Teillä on hyvät kortit..." - -Neiti Iltamo nautti jo kostosta, ja sitä mukaa tunsi hän rakastavansa -Oolavia aina vain enemmän ja enemmän. Kun povaaja sakasi kortteja, -kysyi neiti Iltamo häneltä uteliaana, ääni kiihtymyksestä yhtenä -nopeana herttaisena kellon helähdyksenä: - --- "Menikö se kokonaan pois, se ruutuverinen nainen?" - -Ennustaja pysäytti korttien kokoomisen ja selitti niitä näytellen: - --- "Menee se pois... Täällä... noin se menee tuon mustaverisen miehen -kanssa... Ja täällä ovat teidän kihlakorttinne... Tuosta alkaa jo -häätie..." - -Iloinen katse helähti neiti Iltamosta. Povaajan osottamat kortit -olivat hänestä aivan selvät, vaikka hän ei niistä mitään ymmärtänyt. -Hän uskoi niihin kuin itseselviöön. Turhamielisyys kukki hänessä -viattomana, kauniina kukkana. - -Ennustaja levitti taas kortit. Neiti Iltamon sielu värisi -uteliaisuudesta helvekepeänä. Turhaan koetti hän hymyllänsä salata -sitä. Ennustaja ennusti: - --- "Siinä on kyllä välillä esteitä ja pahoja silmiä..." - --- "Voi... voi!" -- pääsi neiti Iltamolta sievän naurahduksen mukana. -Se naurahdus oli aijottu peittämään oikean: antamaan todelle leikin -näennäinen sävy. - --- "Mutta täällä taas jatkuu häätie ja tuo nainen häviää minne -hävinneekin... Teidän pitää vain kiirehtiä kihloja", -- jatkoi -povaaja. - -Ilo pääsi taas mielestä irti ja laskeutui harsona neiti Iltamon -sieville kasvoille. Hän heittäytyi huolettomana leposohvan nojaa -vasten, kuin iloitaksensa siinä kasvonsa koreiksi, hymyilläksensä -silmänsä lisäsuloksi. Voiton-ilo koristi häntä kuin kutri, joka -ilakoi immen otsalla. - -Ennustaja aikoi jatkaa, kun ovikello äkkiä soi ja neiti Iltamo -huudahti itseksensä: - --- "Se on herra Tuukkala!" - -Ja nopeasti ylös hypähtäen kiirehti hän povaajalle: - --- "Kootkaa pois!... Kootkaa pois kortit!... joutuin... joutuin... -joutuin. Ja ette saa sanoa, että povasitte!... Ettehän sano?... -Kootkaa joutuin... Eikä saa vain sanoa..." - -Nainen ei ehtinyt vastata, kun neiti Iltamo jo kiirehti itse avaamaan -ovea. Eteisestä hän vielä pistäytyi takaisin ja vakuutti: - --- "Ette vain saa sanoa, että povasitte!" - --- "Tervetuloa", -- huudahti hän jatkoksi Oolaville. Ja lain Oolavi -häntä tervehtiessänsä lähestyi hymyillen, ikäänkuin suudellaksensa -hänen otsaansa, vetäytyi hän varovasti pakoon, varottaen enemmän -liikkeillä kuin kuiskailuilla, varottavasti suhisten: - --- "Hys... hys... hys... hyys!... Vieraita on sisällä... Ei saa... ei -saa... ei saa!..." - -He astuivat sisälle ja neiti Iltamo esitteli: - --- "Rouva... rouva... minä aina unohdan ihmisten nimet... rouva -Sidney... Niinhän teidän nimenne on?..." - -Oolavi tervehti ja lausui povaajalle: - --- "Minä olen kuullut Teidän nimenne, mutta en muista missä..." - -Mutta nopeasti, muistaen asian, kysyi hän: - --- "Ettekö asu Italianskaja-kadulla?" - -Kun nainen oli sen myöntänyt, jatkoi Oolavi: - --- "No nyi minä muistan: Minulle on kerrottu, että Te tunnette -salaiset tieteet... osaatte ennustaa ihmiskohtalon... Eräs tutuistani -on ennustuksiinne luottaen pelannut ja voittanut suuren omaisuuden..." - -Neiti Iltamo tekeytyi hämmästyneeksi ja huudahteli: - --- "Ai, rouva Sidney!... Osaatteko Te ennustaa korteista!" - -Kun rouva Sidney oli myöntänyt osaavansa, jatkoi neiti Iltamo -ihmettelyänsä: - --- "Ai, kun Te ette ole minulle siitä mitään puhunut... Minä -en ollenkaan tiennyt, että Te osaatte povata... en voinut -aavistaakaan..." - -Ja tekeytyen pelokkaan näköiseksi vakuutti hän: - --- "Mutta minä vain en uskaltaisi antaa ennustaa... en vaikka -mikä!... Minä pelkään, että ennustetaan pahaa... Osaatteko Te, rouva -Sidney, aivan oikein ennustaa... niin että tapahtuu mitä povaatte?" - -Rouva Sidney myönsi osaavansa. Neiti Iltamo jatkoi iloansa, -kehotellen: - --- "Teidän, herra Tuukkala, pitää nyt povauttaa... Vai mitä?" - -Oolavi naurahti. Hän halusi itsekin povauttaa, mutta ei rakkauden, -vaan keinottelun tähden. Hän oli kerran jo etsinytkin rouva Sidneytä, -saadaksensa häneltä tietoa kohtaloonsa. - -Neiti Iltamo jatkoi kehotuksiansa: - --- "Eihän siinä ole mitään peljättävää... Sehän on vain semmoista -viatonta... Minäkin povauttaisin, jos olisin Teinä... Antakaa nyt -rouva Sidneyn povata, niin minäkin näen... Minä en ole koskaan nähnyt -povattavan..." - -Ja kääntyen povaajaan, kysyi hän lapsen anovalla äänellä: - --- "Pitäähän herra Tuukkalan povauttaa?... Vai mitä, rouva Sidney?..." - --- "Nuoret herrat eivät saa koskaan kieltäytyä, kun neidit -pyytävät",-- vastasi povaaja. - -Oolavi suostui välinpitämättömäksi tekeytyen. Rouva Sidney rivitteli -taas korttejansa. Taika-usko nosti Oolavissa päätänsä, samoin kuin -neiti Iltamossakin. Hän odotti ennustajalta jotain loihtusanaa, joka -avaisi hänelle lukitut portit. Neiti Iltamo odotti omia tietojansa, -tekeytyen vallattomaksi tytöksi, joka kuuntelee ennustuksia kuin -rakastuneen puheita, tehdäksensä niistä pientä, herttaista pilaa. - --- "Noin paljon rikkautta ja rahaa", -- näytteli rouva Sidney. - -Oolavi näytteli kilpaa toisten kanssa. Hehkuen kuin hiili, kun kuuli -rikkaudesta puhuttavan, tekeytyi hän kylmäksi ja kysyi naurahtaen: - --- "Mistähän ne mahtavat tulla?" - -Rouva Sidney tarkasteli korttinsa ja vastasi: - --- "Teillä on hyvä onni... Nuo ovat onnenkortteja. Mitä yritätte, -se lopulta onnistuu... Tuossa on välillä ainoastaan neljä mustaa -korttia, mutta sitten alkaa jo selvä rahatie... noin... Tämä kortti -menee tuon pahansuovan naisen kanssa ja sitten on rahatie ihan -esteetön." - -Oolavin sielussa paloi taika-usko jo tulipalona. Yöt päivät oli hän -viime aikoinakin palanut pelon ja kultakuumeen kynsissä. Sielu oli -herkkä. Hän uskoi jokaisen sanan, joka ennusti kultaa tulevan. Koko -elämä oli joutunut kullan varaan. Rouva Sidney heitti kortit hajalle -ja vakuutti: - --- "Rahatie yhä vain levenee... Teillä on erinomainen onni pelissä..." - -Oolavin eteen avautui taivas, jolla kulta välkkyi tähtipalona ja hopea -kieri kuuna. Hänen tarvitsi ainoastaan kurottaa ja ottaa. Geldnersin -vakuutukset Sornovon kaivosten tulevaisuudesta vahvistuivat. Hän -uskoi niihin voitavan ilman vaaraa sijoittaa Ranniston sadattuhannet. -Mutta hän ei näyttänyt muille sieluansa, vaan pakotti kasvonsa -valehtelemaan. Neiti Iltamon posket hehkuivat. Hän kysyi uteliaana, -mutta ilo uteliaisuuden peitteenä: - --- "Eikö herra Tuukkalasta ole korteissa muuta?" - -Rouva Sidney tiesi, mitä oli ennustettava. Hän sekasi kortit ja -jatkoi niitä levitellen: - --- "Kaksi noista ajattelee Teitä... Toinen tuo ruutuverinen nainen -tuossa, ja toinen ristiverinen... Mutta täällä menee ruutuverinen jo -pois... Se on oikea, jolle ostatte ensimäisen lahjan..." - -Samanlaisella ennustuksella oli hän monelle naiselle lahjan -hankkinut... - -Mutta neiti Iltamo hengähti ja katsahti Oolaviin salavihkaa. -Hänen sielussansa välähti päätös salamannopeana, ikään kuin -kipinä-kirkkaana sävähtäen: Hän päätti tulla ennustuksen ensimäisen -lahjan saajaksi, eikä päästää toista siksi. Hän leperteli Oolaville: - --- "Katsokaa nyt!... Eihän siinä ollut pahaa... Saitte tietää hyvin -paljon uutta... aivan koko elämänne saitte tietää... Minäkin antaisin -povata, mutta rouva Sidney on jo väsynyt..." - -Rouva Sidney oli jo lähtenyt ja Oolavi jäi kahden-kesken neiti -Iltamon kanssa. Nuori nainen heittäytyi köykäisenä sohvaansa -ja ikäänkuin pukeutui siihen kuningattaren vaippaan, johon -puettuna nainen hallitsee miestä aistillisen luonnon pukemana -hallitsijattarena: Hän pukeutui viehkeyteensä, käytteli sen kaikkia -muotoja: hymyä, liikahduksia, iloa ja mieliapeaa, näennäistä -närkästystä, kainoutta ja sukkeluutta. - -Puhellessansa leikitteli hän timanttisormuksensa kanssa, antaen -sen viimein pudota lattialle. Oolavi kiirehti sitä ottamaan, neiti -Iltamon valmiiksi kiitellessä. Kun Oolavi aikoi antaa hänelle -sormuksen, ojensi neiti Iltamo sievän sormensa sormukseen. Toisen -panemana ei sormus mennyt sormeen painamatta, ja kun Oolavi sitä -asetteli, naurahti nuori nainen vallattomasti, moittivalla äänellä -huomauttaen: - --- "Ette osaa panna... Oi, ette osaa... ette osaa!..." - -Oolavi huomasi äänen moittivan väreen olevan pienen sievän -kiemahduksen. Katseet kohtasivat. Naurahdukset vaihtoivat huulta. -Oolavilla oli nyt mieleisensä tehtävä, eikä hän kiirehtinyt... Hän -olisi tehnyt sitä kaiken ikänsä. - --- "Ette osaa!" -- huomautti taas vallaton, lämpöä hehkuva ääni. - --- "Mutta tehtävä onkin niin miellyttävä, että hyvä on, etten osaa... -saan kauvemman aikaa opetella", -- huomautteli Oolavi... Nuori nainen -nauroi ja antoi miehen opetella panemaan sormusta sormeen. Kuuma -katse puheli verelle, suu korvalle. Hän kysyi: - --- "Onko Teistä sitten hauskaa panna sormusta sormeen?" - --- "On _Teidän_ sormeenne!" -- vastasi Oolavi. Neiti Iltamo ei -uskaltanut kysyä: "Eikös muiden sormeen sormuksen paneminen ole -hauska?" - --- "Kiitoksia!" -- kiemaili, hän kun työ lähestyi loppuansa. - -Mutta Oolavi veti käden likemmä poveansa, ja naisen käden mukana. Hän -oli kuuma: Nuoren naisen lämmin hengitys huumasi häntä. - --- "No... no... no no!... Ei saa... ei saa... ei... ei... ei", --- kiirehti neiti Iltamo, paeten pois käsistä. Hän ei pahastunut. Hän -vain pakeni suuteloa, jota odotti, mutta säästi vielä toistaiseksi. - --- "Istukaa... istukaa nyt rauhallisena... Pois... pois... pois... -pois!" -- ailakoi hän, paeten Oolavia, joka yritti tavottaa häntä -kiinni. - --- "No, istukaa nyt!" -- komensi hän taas lämmöstä punehtuneena, -jalkaa polkien ja kasvoilla vallaton hymy. Oolavi unohti kullan ja -kaiken, ja nuori nainen nautti vallastansa. - -Kun kohtaus oli mennyt ohi ja puhelu jatkui, kysyi neiti Iltamo: - --- "Oletteko ollut kävelyllä tänään?" - --- "En..." - --- "Minä olin kävelyllä", -- katkaisi neiti Iltamo vastauksen, -jatkaen: "Ai kun siellä on Burnsin jalo kivimyymälän ikkunassa kaunis -helminauha... Se on niin ihana... niin ihmeen ihana, että minä aivan -nautin siitä... Pidättekö Te jalokivistä?" - --- "Kyllä, jos..." - --- "No mitä 'jos'?" kiirehti kysyjä. Oolavi selitti: - --- "Jos niille on kaunis sormi tai korvanlehti... tai rinta... Kuten -Teillä..." - -Neiti Iltamosta helähti ilo ja naurahdus, kuin välke jalokivestä. Hän -jatkoi: - --- "En minä pidä jalokivistä erityisesti... Kun nyt lahjaksi saa, -niin sitten... Mutta se kaulakoriste siellä Burnsin akkunassa on niin -loistava... se on niin ihmeen loistava, että minä aivan tuntikauden -ihailin sitä... Ensiksi täällä noin on pienempiä helmiä... sitten -tässä rinnan kohdalla on kaunis... kaunis... kaunis timantti... Se -palaa niin kirkkaasti, että sitä ei voi olla ihailematta... Ettekö -ole nähnyt sitä?" - --- "En", -- yritti Oolavi. - --- "Ette vielä... Teidän pitää käydä sitä katsomassa... Tiedättehän -Te missä on Burnsin myymälä?" -- keskeytti neiti Iltamo, yhä kietoen -huumautunutta miestä. - --- "Kyllä", -- ehti Oolavi myöntää, kun puhuja jo jatkoi: - --- "Se on aivan keskimäisenä akkunassa... Ai! Oletteko Te kuullut, -että neiti Boileau on saanut ihailijaltansa lahjaksi rintaneulan, -jonka suurin jalokivi maksaa viisikymmentä tuhatta ruplaa?" - --- "Minä olen kuullut mainittavan", -- myönsi Oolavi. Hän ei -käsittänyt neiti Iltamon puhuvan tarkotuksella, sillä hän ei etsinyt -hänessä tarkotuksia, vaan mielitekoja, joita täyttämällä voisi -ansaita ystävyyttä... kauniin silmäyksen... kädenpuristuksen... -suudelman... Hän oli kuin poika, joka odottaa luistinradalla, milloin -irtautuisi luistin tytön jalasta, saisi tehdä palveluksen. - -Puheen lomassa kysäisi neiti Iltamo Oolavilta: - --- "Lahjottaisitteko Te neiti Boileaulle jalokiviä?" - -Oolavi kohautti olkapäitänsä. Neiti Iltamo uskoi olevan syytä -ymmärtää se kieltäytymiseksi. Hän antoi puheensa edelleen helistä: - --- "Eikö totta, että ei hänelle maksa ostaa... Hän on semmoinen, -joka ottaa lahjoja kaikilta... Jos minä kerran ottaisin lahjoja -joltain, niin minä olisin sille aina uskollinen ja rakastaisin... -Minä en ottaisi lahjoja semmoiselta, josta en pidä... en, en vaikka -mikä...Kelle Te ostaisitte lahjoja, jos ostaisitte?" - --- "Kauneimmalle", -- oli mairitteleva vastaus. - --- "Siis ei minulle... Se onkin oikein, että ostatte kauneimmalle, -ettekä minulle", -- hymyili neiti Iltamo viuhkansa takaa. Jokainen -sana tuli sulona, jokainen silmäys sytytteli ja poltti Oolavia. Neiti -Iltamon odottaessa sanojensa ja silmäyksiensä tenhoa, lausui Oolavi: - --- "Vaatimattomuus lisää vain kauneuttanne... Mutta todellinen -helmihän on aina vaatimaton... Ainoastaan lasisirut komeilevat -kiillollansa..." - -Molemmat katsoivat toisiinsa, kietoivat toisiansa kaikella sillä, -mitä silmä voi antaa. Hymy ja nauru ja kaikki muu oli lemmen -palveluksessa. Neiti Iltamo kysyi: - --- "Tiedättekö kenelle minä ostaisin lahjan, jos olisin mies?" - -Ja kun Oolavi ei sitä tiennyt, selitti hän: -- "Minä ostaisin neiti -Bjeloselskajalle... Hän on hyvin herttainen ja hyvä... On sääli, että -semmoinen hyvä neiti ei saa lahjoja... Onhan Teistäkin se sääli?" - -Oolavi myönsi. Mutta samalla hän huomasi myös, että se on väärin, jos -ei hän osta kaulakoristetta neiti Iltamolle, joka nyt oli tavallista -herttaisempi. Ja kun hän lähti pois ja nuori nainen vakuutti häntä -ikävöineensä, ja hymyily ja ystävälliset silmäykset kietoivat häntä, -syntyi hänen päätöksensä ikäänkuin naisen sulouden kehkeyttämänä: -Hän meni suoraan Burnsin akkunan eteen katsomaan kysymyksessä olevaa -kaulakoristetta. Ja entistä kiihkoisampana odotti hän nyt Ranniston -rahoja, jotka hän jo oli valtakirjan nojalla pankista Pietariin -tilannut. - - - - -Kun toiveet jo alkoivat kuplina hajota. - - -Suuri, loistava pankkihuone vilisi väkeä täynnä. Monet kymmenet -kirjurit pitivät kirjaa rahasta, seurasivat sen retkiä, merkitsivät -kirjoihinsa, missä kulta milloinkin matkusti. Yhdet kantoivat kultaa -pankkiin, koska tiesivät sen siellä saavan rauhassa imeä -omistajillensa ihmiskunnan rikkauksia, kasvaa ja lisääntyä siitä kuin -lumivyöry, joka ottaa matkalla aina uutta entisensä lisäksi. - -Toiset taas noutivat sieltä vierasta kultaa, vieritelläksensä sitä -ikäänkuin lumipallona, ei huviksensa, eikä kullan itsensä vuoksi, -vaan saadaksensa sillä imetyksi itsellensä muiden työtä ja hikeä. -Kulta oli heille palkattu palvelija, kuten muinaisten ritarien -asestetut joukot. Sillä nujersivat he vastustajiansa, anastivat -toisten vaivan-näön hedelmät ja pitivät kurissa niitä, jotka -niskottelivat kullan valtaa ja käskyjä vastaan. - -Ja se, joka oli kultaa palvelukseensa saanut, istui useimmiten -itse kädet irralla työstä. Hän lähetti vain palvelijansa, kullan, -kierimään, kuleksimaan ryöstöretkillä, käski olemaan armoton ja -ohjaili sen kulkua, kuin muinen ritari rosvojoukkonsa retkeilyjä. -Kulta kieri, kokosi tiellä itseensä mitä voi: ryösti, mitä oli -saatavana, ja toi saaliin herrallensa, joka sillä saaliilla maksoi -pankkiin kullan vuokran, ryövärijoukkonsa palkan, ja piti lopun -omanansa. - -Ihmistyö oli muutettu säästöstä anastajaksi, joka ryösti -eniten niille, jotka eivät olleet työtä tehneet. Kullassa oli -työkenotekoisesti voittanut luonnonlainkin: se kantoi ijankaikkista -satoa ilman työtä ja vaivaa, kuten pelto, joka kerran perattuna -kasvaisi työttä ijäisesti, tuoden joka vuosi aina vain runsaamman -sadon, mutta jakaen sen umpimähkään ovelimmalle. - -Kassan edessä seisoi Oolavi lukien setelipinoa. Hän oli nyt nostanut -Ranniston talon talletukset, kaikkityyni yhdellä kertaa. Rahoja -lukiessa vapisivat sormet hermostuneesti. Setelit polttivat niitä -alussa. Mutta rahastonhoitajan kohteliaat puheet ja ja kumarrukset -nostivat hänessä hetkisen kuluttua taas rahamiehen ylpeyden hereille. -Hän nautti, kun huomasi, että häntä pidettiin raharuhtinaana, -kumarrettiin. Hän käyttäytyi sen rohkaisemana kohta kuin konsanaan -rahaylimys, sillä hän tiesi sen kuuluvan tapaan. - -Kun hän kokoili setelitukkujansa, lähestyi häntä parooni Geldners ja -tervehti tavallista tuttavallisemmin. Oolaville se teki hyvää. Hän -ei kiirehtinyt rahatukkujensa kätkemistä. Hän halusi niitä näyttää. -Turhamaisuus sekottui liikelaskelmiin. - --- "Kuinka ovat nyt asiat, parooni? Onko päätös valtion tehtaiden -perustamisesta Sornovoon jo tulossa?" -- tiedusteli hän kylmäverisen -näköisenä. - --- "Niin vakuutetaan... Kaikkein korkein vahvistus pitäisi enää -puuttua ja se tuskin tulee ehdotuksen vastainen", -- vakuutti parooni -Geldners. - -Oolavi huokasi helpotuksesta. Miljoonat välähtivät hänelle. Mutta ilo -oli lyhyt-aikainen. Parooni selitti edelleen: - --- "On kait nyt viisaampi antaa hintojen laskea mahdollisen paljon ja -niiden alimmillaan ollessa ostaa osakkeita, mikä voidaan. Heti kun -vahvistus on saatu, nousevat hinnat, kuten Teille jo sanoin, paljon -yli nimellis-arvonkin... Aina kolmen-, neljänkymmenen prosentin -voitto on silloin taattu..." - -Oolaville se houkutteleva käänne oli epämieluinen yllätys. Hän -uudisti nopeasti laskunsa, jonka oli tuhannesti laskenut. Hän -huomasi, että jos osakkeiden hinta laskisi nykyisestänsä yli kymmenen -prosenttia, menisivät kaikki Ranniston rahat lisämaksuina. Uusien -osakkeiden ostosta ei olisi kysymystäkään. Kylmä hiki nousi hänen -ihoonsa. Ranniston talon kohtalo näyttäytyi synkkänä aaveena. -Mielenliikutustansa salaten tiedusteli hän: - --- "Ja koska tapahtuu esittely korkeimmassa paikassa?" - --- "Sehän on vaikea sanoa... Mutta piakkoin pitäisi tapahtua, jollei -valmisteluissa huomata puutteellisuuksia", -- vastasi parooni -kuivasti. - -Oolavi kävi miettiväksi. Hartioita painoi Tuukkalan ja Ranniston -talojen onnettomuus. Omatunto ei ollut vielä aivan kuuro eikä mykkä. -Hän tiedusteli edelleen: - --- "Ja miten paljon luulette hintojen laskevan?" - -Parooni Geldners vastasi huolimattomasti: - --- "Vaikea on sanoa... Noin viisi prosenttia, riippuen siitä miten -ilmaantuu ostajia." - -Se oli vielä Oolaville toivon säde. Ranniston rahat riittäisivät -hänelle silloin ja pelastus olisi varma. Ja kun hän sitä ajatteli, -ja muisti rouva Sidneyn ennustuksen, muuttui kaikki hänelle taas -varmaksi ja valoisaksi. Miljoonat odottivat jo oven takana. Hänen -tarvitsi vain avata ovi, kumartua ja ottaa. Erilaiset, aivan -vastakkaiset ajatukset risteilivät hänessä siten nopeasti toinen -toistansa seuraten: Masennusta seurasi odottamaton riemuntunne, kun -joku toivonkipinä välähti. Ja kun se kipinä sammui, synkkeni kaikki -pimeäksi yöksi. Väsyneet sielunvoimat eivät jaksaneet enää mihinkään -pysyvästi kiintyä, vaan oli kaikki jo tuuliajolla. - -Kun hän tuli kadulle, jossa hevoset odottivat, ajoi neiti Iltamo -juuri ohi, käski pysähdyttää hevosensa ja viittasi Oolavia luoksensa. -Ilosta hohtaen kertoi hän onnestansa, selittäen: - --- "Te tietysti ette ole kuullut pienestä tapauksesta... semmoisesta -tavallisesta _evénemen'ista_, joka sattui minun osakseni... Minä en -siitä muille viitsisi puhuakaan, mutta Teille minä kerron..." - -Sanat hivelivät Oolavia, eivät kerrottavan asian tähden, mutta sen -vuoksi, että neiti Iltamo sen kertoi _ainoastaan_ hänelle. Hän kiitti -ja selitti: - --- "Olen Teille erittäin kiitollinen... Minun mieltänihän kiinnittää -jokainen Teidän asianne..." - --- "Niin, no... Tämä on semmoinen vähäpätöinen... Minä sain eilen -suuriruhtinaalta kirjeen, jossa hän kiittää minua ja lausuu korkean -tyytyväisyytensä taiteeseeni... Semmoisen kirjeen, niin kuin -tiedätte... ei yksityisen, vaan... no tiedättehän Te... Jos tahdotte -joskus poiketa luokseni, niin minä sen annan lukeaksenne... Muille -minä en olisi viitsinyt siitä puhuakaan..." - -Oolavi kiitti kunniasta. Neiti Iltamo nyökäytti hänelle -jäähyväisensä, heitti hymynsä ja ajoi edelleen. Hetken ajan seisoi -Oolavi ja mietti. Neiti Iltamo kaunistui hänen mielestänsä päivä -päivältä. Hymyily tuli armaammaksi, käytös ja kaikki kiehtovammaksi. -Hänessä oli lapsellista armautta ja kepeyttä ja samalla naisen -viehätystä, tottumusta ja tietoisuutta. Nyt oli hän tahtonut jakaa -onnensa Oolaville, ja Oolavista oli väärin, epäkohteliasta ja vastoin -hyvää tapaa, jos hän menisi nyt neiti Iltamoa tapaamaan ilman -haluttua lahjaa. Hän käski ajurinsa ajaa Burnsin jalokivikauppaan. - -Mutta kun hän siellä maksoi helminauhasta kaksikymmentä tuhatta -ruplaa, poltti joku outo tuli hänen sormiansa. Hän muisti Martvaa ja -hätäytyi. Ja kun ilta tuli ja hän istui yksin kotonaan, valtasi hänet -taas katkera epätoivo. Hän ajatteli taas Martvaa, jonka kuva ilmestyi -hänelle. Mutta hän ei ajatellut häntä enää entisillä tunteilla. -Hän ei kaivannut häntä. Hän kärsi hänen tähtensä. Hän kärsi, koska -huomasi tehneensä hänelle vääryyttä ja näki hänet onnettomana. Mutta -samalla hän syytti Martvaa, näki hänet nyt tiellänsä, hänen ja -neiti Iltamon välillä. Hän muisteli häntä niillä tunteilla, joita -tunnetaan katsellessa naista, jonka ruumiissa ja hengessä tuntee -olevan aistillisuuden tahran, ja rinnalla on toinen, jonka uskoo -olevan puhtaan. Neiti Iltamo oli nyt sinä puhtaana, himoittavana. Ja -kun nyt epätoivo taas rasitti häntä, oli neiti Iltamo hänelle samaa -kuin päihdyttävä viini sille, joka on rappiotilaan joutumaisillansa. -Hän kaipasi hänen seuraansa kuin onneton viinaa, ja sitä kaipuuta -viritti hänessä aistillinen tunne. Siveellinen tarmo oli tukahtunut -aistielämän, kullanhimon, ajoittaisen epätoivon ja niistä johtuneen -henkisen sekasorron savuihin. Illasta ei tullut loppua. Yö uhkasi -tuoda mukanansa tuskia, eikä unta. Ja kun aurinko painautui -kevät-öiselle levollensa punaisina palavien iltaruskoisten uutimiensa -taakse, pukeutui hän ja lähti vilvottelemaan itseänsä kuumimpaan -Hiiden myllyyn, sammuttamaan paloansa sen löylykuumissa aistillisissa -saunoissa. - -Mutta ei sielläkään ottanut ilo maistuaksensa. Aivot tekivät -omaa työtänsä: Väliin laski hän kuviteltuja voittojansa, teki -suunnitelmiansa ja tutki povaaja Sidneyn ennustuksia, joskus -ajatteli taas neiti Iltamoa ja sitä vaikutusta, jonka häneen tekisi -helminauha. Väliin taas muistui mieleen Tuukkala, joka oli hautaan -vajoamassa, ja Martva, joka odotti häntä, sekä Ranniston rahat, -joiden varassa nyt oli elämä tai kuolema. - -Kun hän niissä ajatuksissa istui, löi käsi häntä olkapäähän ja tuttu -ääni lausui: - --- "Oolavi!..." - -"No sepä oli sattuma!" -- huudahti Oolavi tunnettuansa puhuttelijan. - -Loistavasti puettu pariisilainen naikkonen kiemaili Hartevan rinnalla -pidellen häntä käsivarresta kiinni. - --- "Rakastajattareni!" -- esitteli Harteva hänet Oolaville. - -Loistava mässäys alkoi. Hartevalla näytti olevan rahaa aivan -loppumattomiin. Samppanja vaahtosi, kallein viini vuoti virtana -ja notkeaselkäiset tarjoojat kumartelivat ja tarjoilivat kilvan -palvelustansa, pitäen visusti silmällä, ettei Hartevan eikä Oolavin -tarvitsisi itse mitään tehdä, ei edes raapaista tulta sikariinsa, -ja ettei tytöltä mitään puuttuisi. He tiesivät miesten olevan hyvän -saaliin heillekin. - -Vanhoista asioista puhuessa ihmetteli Oolavi Hartevan äkkipikaista -rikastumista. Päihtynyt Harteva, joka luotti Oolaviin, kerskaili -vastaukseksi salaperäisenä: - --- "Maailmassa ei ole mitään niin helppo saada kuin rahaa... Maatilaa -ja tehdasta ei mies hevillä selkäänsä nosta, mutta raha... se on -kepeä kantaa ja helppo ottaa..." - -Hän näytteli viisisata-ruplaisiansa ja viidentuhannen ruplanarvoisia -pankki-osakkeitansa, ylvästellen: - --- "Nämä ovat ainoastaan taskurahoja... Miehen, näes, pitää aina -kulkea kultakuorma seljässä, että pääsisi korkeankin muurin yli, jos -niiksi niin kuin sattuisi." - -Äärimäisen hädän uhatessa huomaa ihminen pienetkin pelastuksen -mahdollisuudet, huomaa olemattomankin. Niin oli Oolavin laita nyt. -Lakkaamaton pelko oli häneen juurruttanut vaistomaisen aavistuksen -uhkaavasta, lähestyvästä vaarasta. Hän varustautui sitä varten. -Nytkin, kun hän kuuli Hartevan kerskaavan rahan saannin helppoudella, -oli se hänelle ikäänkuin ilmotus, että jossain on löydetty rikas -kultamaa, josta jokainen saa rikkautta ammentaa. Harteva kohosi hänen -silmissänsä sankariksi, viisaaksi ja voimakkaaksi, jonka yhteyteen -maksaa vaivan lyöttäytyä. Erotessansa pyysi hän häntä tulemaan -luoksensa, kun sattuisi aikaa olemaan. - - * * * * * - -Huominen päivä alkoi jo iltaansa lähetä... Keväinen iltahämärä -levittäytyi jo valoisan yön ja päivän välille... Jo laskeutui -punertava aurinko öiselle vuoteellensa... - -Oolavin suljetut vaunut kiitivät pitkin Pietarin ajelukatua... Niissä -istui Oolavi itse ja neiti Iltamo... Nuoren naisen kaulaa koristi -kallis jalokivikoriste. Hän oli nyt onnellinen ja maksoi lahjan -palavilla, hellillä silmäyksillä... - -Joskus katsahti Oolavi häneen... Silmäykset kohtasivat toisensa ja -Oolavi oli ylpeä lahjoistansa. Hän piti aivan luonnollisena asiana, -että hän sillä oli neiti Iltamon rakkauden ikäänkuin ostanut. -Se luulo rohkaisi häntä ja poisti epäilyt. Vieläpä hän piti nyt -velvollisuutenansakin olla jo enemmän kuin pelkkä ihailija. Hän -uskoi, että neiti Iltamolla oli oikeus häneltä _vaatia_ jo muutakin -kuin ihailua. - -Vaunut kiitivät yhä hurjemmin. Oolavi huumaantui nuoren naisen -silmäyksestä ja lämmöstä. Äkkiä kysyi neiti Iltamo: - --- "Minnekä me nyt ajamme?... Emmekö palaa kohta kotiin?..." - --- "Emme palaa nyt kotiin", -- vastasi Oolavi, leikitellen -kuin lapselle, joka on hänen vallassansa. Neiti Iltamo huomasi -äänen sävystä paljon, tekeytyi avuttomaksi... miehen armoille -jättäytyneeksi... petettäväksi muka, ja kysyi: - --- "Minnekäs me sitten ajamme?" - -Oolavi kietaisi käsivartensa hänen vyötäisillensä, veti hänet hiljaa -puoleensa, suuteli nopeasti hänen poskeansa ja lausui kuten lapselle: - --- "Me menemme nyt sinne, minne ajuri ajaa." - --- "Hys... hys... hys... hys!" -- varotteli nuori nainen naurahtaen -ja vetäen verhon vaunun akkunalasin eteen. - - * * * * * - -Kesä valmisti jo tuliaisjuhlaansa. Kaikki kevään voimat raatoivat -sitä laitettaessa. - -Nevan aallot pitivät kevät-iloa. Aalto riensi kilpaa aallon perästä -läikähdellen vesikisana, kuin vilkas kalojen pulina kutuajan -kestäessä. Lehti pääsi hiirenkorvalle, nurmi ruohonpäiseksi, touko -oraalle ja kalastaja tilkitsi alustansa, tai asetteli mertaansa -havu-turoon, jossa kuteva särki vilisi hopeana. Kaikkialla kiehui ja -kihisi elämä. Hyönteinen lähti kotelostansa. Vene ja kuutti heittivät -talvitelansa ja halkoivat aaltoja. Kaikki syöksyi käsin elämään -kiinni. Masentuneen näköisenä laskeutui Oolavi pörssin kiviportaita -alas. Hän oli nyt pannut peliin Ranniston rahat. Sornovon osakkeet -olivat laskeneet. Panoksia oli sen tähden täytynyt lisätä, ja päätös -valtion tehtaiden perustamisesta ja rautatienrakentamisesta viipyi -yhä. Hän oli jo ajatellut muuttaa rahaksi osakkeensa, pelastaaksensa, -mitä vielä voi, mutta hänellä oli niitä niin suuri määrä, että -niiden myytäväksi tarjoaminen olisi polkenut hinnat kerrassaan alas. -Umpikuja kohtasi jo joka taholla. - -Hän yritti aina uudestaan, epätoivoisena, kuumeisena, toivoen onnen -viimeinkin valkenevan. Ennustus houkutteli häntä. Epätoivo pakotti -hänet uskaltamaan kaikkensa. Hän ei ollut enää vapaa ihminen: -Sisällisesti sääteli hänen tekojansa hänen sieluntilansa, entiset -tekonsa, joista hänen sielun tilansa oli johtunut. Ulkonaisesti -riippui hänen kohtalonsa kokonaan niistä yhteiskunnallisista ja -taloudellisista voimista ja liikkeistä, joiden pyörteisiin hän -oli joutunut ja joita hän ei voinut hallita enempää kuin kuiva -lehtimyrskyn voimaa. - -Nyt näytti kaikki menneeltä. Rahoja olisi tarvittu, mutta niitä ei -ollut. Sysimusta tulevaisuus levitteli hänelle jo syliänsä. Pohjaton -kurimus mieli Tuukkalaa, jopa Rannistoakin. Hän hätäytyi. Polvet -alkoivat vapista ja kädet kylmenivät. - -Mutta hädässä vilahtaa aina ihmiselle joku harhanäkö oljenkortena. -Niin nytkin: Ajatellessansa Ranniston kohtaloa, muisti hän, että -hän ei ollut käyttänyt vielä sen luottoa, jolla hän voisi saada -satoja tuhansia ja johon hänellä oli täysi valtuus. Hän huokasi -helpotuksesta. Hänen tilansa oli semmoinen, jolloin kaikki -siveellinen arvostelu on tukehtunut hädän katkeriin savuihin. Hän -näki kirkkaan salaman, riemastui siitä ja sieppasi sen kouraansa, -ajattelematta, että sen tuli on polttava käden poroksi. - -Reippaana, kuumeisena istahti hän vaunuihinsa ja lahti järjestämään -asiaa. Parin päivän kuluttua nosti hän Ranniston nimessä -neljäsataatuhatta markkaa pankista. Hän tarvitsikin ne miltei kaikki, -kun sillä välin olivat Sornovon osakkeet taas laskeneet. Pienen -ylijäämän tarvitsi hän jo yksityis-elämäänsä. Kahden talon omaisuus -kieriksi nyt pelipöydällä kullan kanssa ja hän odotti, miksi se hänen -kohtalonsa säätäisi. - -Se odotus oli hänelle nyt kuin tuli, jossa hän paloi ja kitui. Yksin -ollessansa ei hän saanut rauhaa. Ulkonaisesti salasi hän asiansa -ja sieluntilansa muilta. Se salailu kysyi voimia ja uuvutti häntä -edelleen. Hän nääntyi ja raukesi ja valmistui siten sitä hetkeä -varten, jolloin hän juuri olisi tarvinnut kaikki voimansa, jos mieli -vielä pelastua. - -Oli taas iltapäivä. Oolavi istui yksinänsä, kokonansa menehtyneenä. -Aika tuntui kokonaan pysähtyneen. Hän kaipasi jotain ystävää, ystävän -seuraa. Ja hänellä olikin se ainainen ystävä, jonka luona hän oli -viime aikoina tottunut hautaamaan tuskansa ja pelkonsa elämän -kepeiden, haihtuvien höyryjen alle. - -Hän pukeutui ja lähti neiti Iltamon luo. - - - - -Kun kulta ja ystävät hylkäsivät miehen. - - -Jo tuli tiehaara elämän tiellä. Kulta kilahti maljassa erojaisiksi... -Se kilahdus oli samalla ystävien erokello. - -Oli kevään kauneimmilleen puhkeamis-aika. Aurinko souteli taivaan -yksinvaltiaana. Kuut ja tähdet olivat sen korkeilta tanhuilta -kokonaan pois ajetut. Lehti oli pehmeimmillään, sen haju -tuoreimmillaan. Pesässänsä hautoi pikkulinnun emo, lemmen hedelmät -pienen siipitypykän alla. Muurahainen ahersi kekonsa rakennustöissä. -Valo vilisi, nurmella nousi ruoho ja kevät kaipaili parasta helyänsä: -käkeä. - -Pietarin viimeisetkin myöhästyneet elämänsä huviksi eläjät olivat jo -muuttopuuhissa kesäisiin kuhertelupesiinsä. Komeat valjakot olivat -harvinaisempia, talviteatterit tyhjiä ja päivä alkoi hellittää -valoansa painavasti, paahtaen katukiviä. - -Parooni Geldnersin loistavassa salongissa istui neiti Iltamo ja pari -kolme muuta vastaan-otolle tullutta. Hän kuten muutkin oli tullut -jäähyväisillensä. Huone välkkyi kullasta, valosta ja kalliista -sèvresisiläisestä porsliinista. Mosaikkipöydät ja kalliit maalaukset -kilpailivat keskenänsä kalleudessa ja loisteessa, ja taiteelliset -kattomaalaukset sekä venetsialaiset peilit kuvastuivat permannon -kiillotetussa parkettimosaikissa himmeinä kuin ranta ja taivaan -sinijärven vesityvenessä. - -Neiti Iltamo keskusteli juuri parooni Geldnersin kanssa vilkkaana, -kepeänä. Puhe helisi häneltä kuin nauru, joka ei tahdo huulella -pysyä. Puheen lomassa kysäisi hän: - --- "Kuinka Te, parooni, lopetatte talvisesongin... talvikauden, tai -talvivieton... miksi sitä nyt sanoisin?... Tietysti olette hyvin -iloinen, kun alkaa kesänvietto..." - --- "No, en aivan iloinen," -- yritti parooni ylevänkohteliaana. - --- "Oo!... Kuinka niin, parooni?" -- keskeytti vilkas kysyjä -vastauksen. - --- "Ensiksi hajoo hieno seura... Tekin, neiti Iltamo, ilmoititte sen -surullisen uutisen, että matkustatte toisaanne kuin me..." - --- "Kiitos kohteliaisuudesta!... Toisaanne päin!" -- iloitsi neiti -Iltamo jatkaen: "Mutta eihän se ole mitään... Ja entäs toiseksi?" - --- "Toiseksi" -- naurahti parooni Geldners huolettomasti, --"tapahtui -lopettajaisiksi pieni vahinko: Joku miljoona menee pörssissä..." - --- "Oi... voi, parooni!" -- huudahti neiti Iltamo osan-otolla, jossa -ilo helisi pääsäveleenä, jatkaen: "Mutta minkätähden se menee... se -miljoona?..." - -Parooni Geldners heittäytyi huolettomaan asemaan ikään kuin -osottaaksensa, että asia oli niin vähäpätöinen, ettei siitä maksanut -vaivaa puhua. Uudistettuun kysymykseen vastasi hän: - --- "Minä olin ostanut suuremman määrän Sornovon kaivosten osakkeita, -ja eilen on hyljätty ehdotus, että Sornovoon perustettaisiin valtion -suuret tehtaat... Ne on päätetty perustaa kilpailevan kaivoksen -läheisyyteen, ja Sornovon osakkeet silloin luonnollisesti häviävät -miltei arvottomiksi..." - --- "Luonnollisesti", -- huudahti neiti Iltamo, kuin olisi asia -hänelle ollut päivän selvä. -- "Mutta", -- lisäsi hän -- "voihan -Sornovoon perustaa toisen tehtaan... esimerkiksi semmoisen kuin on -Suomessa Turhakosken tehdas... Se kuuluu tuottavan hyvin suuria -voittoja..." - -Parooni naurahti ja myönsi kohteliaana: - --- "Kyllä sen voi perustaa, mutta se on ajan kysymys... Muuten --- Suomesta kun mainitsitte -- juohtuu mieleeni, että Teidän -maanmiehenne herra Tuukkala menetti myös Sornovon osakkeissa yli -miljoonan... ehkä yli puolitoistakin miljoonaa markkaa teidän -suomalaisten rahassa!" - -Neiti Iltamo hämmästyi kuin olisi taivas äkkiä sävähtänyt hänen -edessänsä salamanpunaiseksi. Hän oudosteli kuin pieni lapsi, jonka -kasvoja koristaa lapsellinen hämi, hänen seisoessaan kainona helma -kukkia täynnä ja sormi suussa vierasten edessä, joita hän vierastaa. - --- "Onko herra Tuukkala menettänyt yli miljoonan?" - huudahti -hän vihdoin salaillen mielensä kipeitä ja löyhytellen kuumeisia -kasvojansa, joihin veri uhkasi tulvia aivan pakaten. Parooni vastasi -kysymykseen myöntävästi. Neiti Iltamo koetti antaa mielellensä perhon -siivet; samalla koetti hän urkkia onnettomuuden suuruutta. Hän lausui -kysyvästi: - --- "Mutta jäihän hänelle vielä toinen miljoona?... Ai-jai, kun täällä -on kuuma!... Eikö totta, että hänelle jäi vielä toinen miljoona?" - --- "Kerrotaan, että ei olisi mitään jäänyt... Luultavasti on hän -menettänyt toisaalla muun omaisuutensa", -- vastasi parooni kuivasti. - --- "Ai... jai!" -- pääsi neiti Iltamolta. Hän näytti hätääntyneeltä -lapselta. - -Mutta kun veri alkoi kylmetä ohimoissa, sai hän osan henkisiä -voimiansa takaisin ja alkoi laskea onnettomuuden suuruutta. -Kuvitellut palatsit ja miljoonat häipyivät hänen mielikuvistansa, -sijalle jäivät rauniot, jotka nyt kuvastuivat hänelle todellista -kamalampina. Oolavin hän näki jo repaleena ja häpeili häntä, ei olisi -halunnut hänestä enää puhuakaan, ujosteli sitäkin, että oli samaa -kansallisuutta. Kepeät tunteet, joilla hän Oolavia rakasti, oli tuuli -puhaltanut vastakkaisiksi. Hänen kevyt, herkkä sielunsa lainehti kuin -sumu tuulen käsissä. - -Kun hän vielä istui kuin puusta pudonneena, saapui nuori upseeri, -ruhtinas Karavajef, ja kiitti talvisista lauluista. Hän liittäytyi -koko sielullansa sen syliin. Oolavi Tuukkala oli hänelle nyt kuollut. -Hän oli kuin leski, joka hakee kenen seurassa keventää surunsa, -unohtaa kuolleen miehensä. Hän alkoi siitä, mistä tyttö alkaa -nais-uransa: pikku kainoudesta... arastelemisesta... pakenemisesta -ja likenemisestä sekaisin. Ja hän oli onnellinen, kun nuori ruhtinas -hänen poislähtiessänsä pyysi saada tarjota vaununsa häntä kotiin -viemään, sillä aikaa kun hän vielä talossa viipyisi. - -Kun hän tuli kotiinsa, odotti siellä Oolavin kirje, jossa tämä -ilmoitti tulevansa häntä tapaamaan vielä samana iltana. Hän luki -sen nopeasti, tuijotti pitkän aikaa eteensä tylsänä ja hengitti -hermostuneesti. Sitten hyppäsi hän ylös kuin säikähtynyt, rutisti -kirjeen kädessänsä pieneksi paperipalloksi... syöksähti kaksi askelta -eteenpäin hurjistuneen näköisenä... pysähtyi siinä vavahtaen kuin -maahan lyötynä. Hän oli näkevinänsä edessänsä Oolavin, joka oli hänet -pettänyt... vienyt häpeään... Hän raivostui ja huudahti hurjistuneena: - --- "Oh!... Sinä petit!... Oh!" - -Hän näki itsensä jo naurettuna... toisten ivailemana... Hän -muisteli niiden loistavia rakastajia, neiti Boileaun ja muiden... -Hän tuli katkeraksi. Epätoivo valtasi hänet... Hän syöksähti -taas askeleen eteenpäin, nopeasti, ja pysähtyi kuin salaman -iskemänä...jännittyneenä... Hän vapisi hysteerisesti... katsoi -eteensä silmissä hurja viha ja viskasi paperipallon kiukkuisena -lattialle. - -Nopeasti, kiihkonsa vallassa, tarttui hän sitten kynään ja kirjoitti -kuumeisena vastauksen: - - 'Hyvä herra Tuukkala. - - En voi Teitä tänään ottaa vastaan, sillä olen luvannut mennä - vieraiksi. Myös täytyy minun käydä jäähyväisillä ruhtinas - Karavajefilla ja huomenna matkustan minä jo pois Pietarista. - - Katri Iltamo.' - -Hän sulki kirjeen ja lähetti palvelijan viemään sitä heti Oolaville. -Kun palvelija oli lähtenyt, istui hän kauvan aikaa raivostuneen, -epätoivoisen näköisenä. Hengitys tuli kuumeisemmaksi, posket -palavammiksi. Mutta sitten huomasi hän pöydällä Oolavin viimeiset -kukat. Moni eletty hetki muistui silloin mieleen. Hän heltyi, -painoi kasvonsa tyynyyn ja itki katkerasti, kuten leski miestänsä. -Nyyhkytykset ja nikotukset seurasivat toinen toistansa, tukahduttivat -toisiansa, ja hento vartalo nytkähteli niiden tempomana. - -Hänkin oli juonut siemauksen yleisestä elämän maljasta. - - * * * * * - -Kuoleman kellot olivat jo tauonneet soimasta. Mennyttä elämää, -sen erehdyksiä, iloja ja suruja varustauduttiin kantamaan pois -ruumispaareilla. - -Iltapäivän päivänpaiste levittäytyi akkunan kuvana Oolavin huoneen -parkettilattialle. Huone tuntui olevan täynnä elämän tomuja, rikki -lyödyn elämän pölyjä. Koko entinen elämä oli pantu paareille, -laskettu arkkuun ja kannettu pois hautaan. Sen muisto, kalmanhaju ja -suru sen poismenosta tuulahtelivat huoneessa ikäänkuin hautajaisten -jälkeisenä suruna, kaihona ja katkeruutena. Kuolinvaatteet olivat -nurkkaan mytyksi viskattuina ja huone ei ollut vielä puhdistettu -kalmanhavuista. - -Oolavi itse istui kokoon kutistuneena, rikki lyötynä, kyynäspäät -polviin nojattuina ja pää puristettuna käsien väliin. Ohimot olivat -tulikuumat. Aivoissa jyskytti ja survoi, kuin olisi hänellä ollut -ankara päänkivistys, joka on saatu uunihäästä. Polvet herposivat, -hartiat kutistuivat kokoon ja tuon-tuostakin röyhtäytyi kurkkuun -katkera pala, karvas maku. - -Hän ei yrittänytkään mitään ajatella, sillä aivot olivat kuin -tulehtuneet, ikäänkuin punaisiksi asti pöhöttyneet. Hänen elämänsä -raunioista savusi yhä katkerampaa uutta häkää. Se häkä tuprahteli -jokaisen turpeen alta ja ahtautui hänen sieluunsa, eikä hän voinut -muuta tehdä, kuin niellä sitä ja läkähtyä siihen. - -Väliin taas viilsi aivoja vihlova, repäisevä ajatus: Hän näki -Tuukkalan ja Ranniston talojen vajoavan maan alle. Maa nieli niitä -nielemällä aivan... Salvaimet rutisivat... Lattian vuoliaiset -taittuivat seinien vääntyessä ja paukahtelivat poikki... Pihtipielet -halkeilivat ja katon-alaiset, räystäskourut ja harjahirret sortuivat -ja katkeilivat yhdessä rymäkässä räiskähdellen ja paukahdellen -katketessansa. Epätoivoisina katselivat isä ja Rannisto talojensa -häviötä. - -Se ajatus oli niin rikkirepivä, että se kerrassaan ikäänkuin repäisi -aivot aivan repaleiksi... Hän tylsistyi silloin taas, ei jaksanut -mitään ajatella. Elämä astui hänen eteensä kivikovana, otti hänet -rautapihteihin ja piteli niissä, kuin heikkoa haiventa. - -Hän yritti ajatella, mutta aivojen palo tukahdutti kaiken. Väliin -tylsistyi hän kokonansa, ei tajunnut edes mikä onnettomuus hänelle -oli tapahtunut. Väliin sai hän kiinni jonkun yksityiskohdan: tajusi -äitinsä, isänsä, Martvan tai Ranniston tuskan: Niille paljastuu -asia ja hän oli jo kuulevinansa hirvittävän, vihlovan kirkaisun, -hätähuudon, jonka tuska oli niin terävä, että se oli hänet halki -leikata. Silloin hän alkoi vapista, hiota ja joko kylmetä tai kuumeta. - -Hän nousi kävelläksensä ja koetti tointua. Silloin tuotiin hänelle -neiti Iltamon kirje. Kun hän oli sen lukenut, pääsi häneltä katkera, -ilkkuva, mielipuolimainen nauru. Hän arvasi kaiken ilman sanoja. -Ynseänä viskasi hän kirjeen pöydälle, istahti synkkänä ja alkoi taas -miettiä. - -Sattumalta osui hänen käteensä silloin Harhaman kirja. Tuulenhenkäys -puhalsi siitä auki sivun, jossa Harhama kertoi pankinryöstöstänsä. -Hän säpsähti. Tuntui kuin olisi joku outo ääni, avun- tai hätähuuto -kuulunut jostain yht'äkkiä ja hän säikähtänyt sitä ja alkanut -ihmeissänsä kuunnella. Hän istui hetken ajan aivan henkeänsä -pidättäen ja kuunteli. - -Sitten alkoi hän oudostella, mitä hän kuunteli ja ajatteli. -Vasta pitkän kummeksimisen perästä selvisi hänelle, mistä hänen -oudostelunsa johtui: Hän huomasi Harhaman kirjan kädessänsä ja siitä -kertomuksen Harhaman tekemästä pakkoluovutuksesta. - -Joku salainen vainu sitoi hänen ajatuksiansa siihen asiaan. Alussa ei -hän huomannut siinä ajatuksien kiintymisessä mitään outoa. Mutta kun -se jatkui, kun hän ei viimein siitä asiasta päässyt irti, vaan unohti -sitä ajatellessansa osaksi onnettomuutensakin, alkoi hän sitä miettiä. - -Ja silloin hänelle välähti ikäänkuin salamana ajatus, että -pelastus voisi ehkä olla saatavana. Pakkoluovutus valkeni hänelle -valkenemistansa. Sitä mukaa tuli hengitys helpommaksi, nopeammaksi. -Se kiihtyi riemusta. - -Ja keskellä hänen iloansa sävähti hänen silmissänsä kirkkain toivon -salama. Hän muisti oitis Hartevan ja arvasi, mistä tuo oli rikkaudet -saanut. - -Hän hypähti ylös, viskasi kirjan pöydälle ja käveli puoli-juosten -edestakaisin huoneessansa. Hän mietti ja laski ja riemastui. Hän -käveli huoneessa edestakaisin kiihkonsa vallassa, lopulta milt'ei -juosten, hieroi käsiänsä ilosta ja puheli itseksensä. - -Ja kun hän oli joutunut kiihkoisen sairaloisen riemunsa valtaan, -juohtui hänen mieleensä, kuinka kaikki entiset tutut olivat -hänelle kääntäneet selkänsä heti, kun olivat saaneet tiedon hänen -onnettomuudestansa. Kuvaamaton katkeruus täytti silloin hänen -sielunsa. Hänen kuumeinen tilansa siitä yltyi. Katkeruus alkoi -muuttua vihaksi. - -Yllä kiihkoisempana juoksi hän huoneessansa. Viha yltyi. Se muuttui -joskus niiden halveksimiseksi, jotka nyt olivat hänestä luopuneet -kuin kolerasairaasta. Hän himoitsi kostaa niille. Tai oikeammin: -hän vaistomaisesti, kuten aina tapahtuu, kaunisteli, puolusteli -aikomuksiansa: puki ne koston pukuihin. - --- "Te olette näkevä", -- vannoi hän raivoissansa. - -Neiti Iltamon kirje pisti hänen silmiinsä. Raivostuneena repäisi hän -sen palasiksi, paiskasi palaset lattialle ja mutisi: - --- "Sinäkin kirottu letukka... kirjavahöyheninen, tyhmä harakka, -jolla ei ole muuta älyä kuin se mikä on pyrstössä!..." - -Hän muisti Iltamolle antamansa lahjat, raivostui, polki jalkaa -lattiaan ja huusi häntä inhoten: - --- "Pyrstö sinulla on eikä mitään muuta!... Pyrstön heilutteleminen -ja näytteleminen on sinunlaistesi harakoiden ainoa elämäntehtävä!" - -Ja siitä kääntyi hänen vihansa taas kaikkiin ihmisiin. Hän halusi -kostaa. Ilmiliekkinä leimahteleva viha antoi hänelle voimia. Hän -muuttui pedoksi, joka varustautuu heittäytymään ärsyttäjänsä -kimppuun... Ja taas ja aina taas hän oli näkevinänsä neiti Iltamon -heilahtelevan sinä ärsyttäjänä: ilkkuvana harakkana. Hän ärtyi. Hänen -vihallansa ja sairaloisella kiihkollansa ei ollut enää rajoja, ei -suuntaa. Hän syöksyi kaikkeen umpimähkään. - -Hän pukeutui nopeasti ja läksi tapaamaan Hartevaa. Mennessänsä hän -laski, että hän tulisi hänen luoksensa ikäänkuin sattumalta ja sitten -johtaisi puheen hyvin varovasti asiaan. - - - - -Haudantakaisia lauluja. - - -Kamala kulkija vaelsi kuoleman pimeillä mailla. Kolkko kaiku kumisi -synkässä pimeydessä. - -Oli pimeä Manala. Siellä asuivat vainajat, huoneena kolkko hauta, -ilona kalmiston rauha, pimeys silmän valona, vilu vaatteena ja -eväänä omantunnon ääni: elävien mailla kulkiessa töillä ja tekemättä -jättämisillä koottu haudantakaisten päivien vara. - -Suuren kalmiston syvyydessä, maan alla kulki Perkele synkkiä -polkujansa myöten. Maan multa oli hänelle sumua... Tie avautui hänen -edessänsä siihen kuin savuinen holvi... Hän kulki haudasta hautaan, -tarkastellen niissä asuvien elämää ja mitä on kelläkin eväänä -omassatunnossa... - -Pimeys oli synkimmillänsä. Suuri kulkija kulki, kasvon-eleet -kivikovina... Joukko kalman-enkeleitä kulki hänen edellänsä, luut -lihattomina, silmäreijissä silmänä tuikkava kamala valo... He olivat -eläviä luurankoja... Henki oli luiden ytimissä, sielu toimi luun -sisässä, itse luussa... Toinen joukko kulki herransa jäljessä... Ne -veisasivat herrallensa ylistystä. - -Luinen joukko kulki edelleen, kuoleman kamalaa tietä käyden... -Etumaisilla kulkijoilla oli pääkallo lyhtynä kädessä... Kamala -valo tuikki luisesta lyhdystä... Pelottavia olivat luiset -enkelihaamut: Nivel kitkui astuessa... leukaluu vapisi... luun -saumat natisivat pääluussa hiljaa, ainoastaan kuolleen korvaan -kuultavasti...Pääenkelit kulkivat taaimpana, herraansa seuraten, -sen käskyjä odotellen. Edimmäisinä edellä kulkivat pilkkopimeässä -enkelien suuret laumat, soittaen herrallensa ylistysvirttä, -säestykseksi taaimmaisten laulun sekaan. - -Jo olivat edessä Manalan kamalat salat... Kaikki vaikeni... -Huomaamatta aukenivat synkkien hautojen ovet. - -Perkele pysähtyi haudan oven eteen ja katsahti sisälle... Siellä asui -kuollut, joka oli kieltänyt ja kironnut Jumalan, kun vaelsi elävänä -maailmassa... Se teko oli hänen omassatunnossansa eväänä Manalan -maille tullut... Se eväs oli nyt muuttunut tuleksi, joka paloi luiden -ytimissä... Se poltti luita, vaan ei luu kulunut, ei sammunut sitä -polttava tuli... Perkeleen ilmestyessä vetäytyi kuollut kauhusta -haudan nurkkaan... Luut tärisivät pelosta... Hirmukauhu tuikutti -silmäreijästä tulena... Hän pelkäsi Perkelettä... vieroi sitä kuin -ilkeintä petoa... pyrki siitä irti ja ikävöi yhteyteen Jumalan -kanssa... - -Henki ei päässyt irti Alkulähteestänsä... Se ikävöi Siihen -takaisin... Se katui Siitä eroansa ja puhdistui tuskan tulessa, -päästäksensä takaisin Siihen josta oli kotoisin... Se pyrkimys -ja katumus olivat se hirmuinen tuli, joka paloi luiden ytimiä -polttamassa. - -Perkele huomautti enkeleillensä kylmästi: - --- "Hän ei vieläkään suostu minuun... Hän pyrkii Jehovan orjaksi -takaisin..." - --- "Mutta kun hän on huomannut sen turhaksi ja kyllänsä kitunut, -väsyy ja kääntyy hän sinuun", -- vakuutti Piru hänelle. - -Kylmä kalmanviima löyhähti. Perkele lausui ylpeänä: - --- "Palvelijani Harhama on tuhannen kertaa kauvempana Jehovasta, -kuin tuo kurja kuollut tuossa: Hän on _kironnutkin_ Jehovan... Siksi -on hänen omassatunnossansa oleva evästä siksi paljon, että hän _ei_ -jaksa sitä kuluttaa ja kestää täällä... Hänen täytyy raueta minuun." - -Hänen äänensä kulki kauhuna hautausmaan holveja pitkin... Se -kierteli haudasta hautaan... Kauhistuneet vainajat värisivät kuin -tulipitimissä. - -Kamala kulkue kulki edelleen... Sivulla avautui synkkä hauta. Siinä -asui kuollut, joka oli vanhempansa unohtanut, tuottanut häpeää -niille... Siksi oli hän joutunut kelvottomana pois Jumalasta... Se -oli eväänä hänen omassatunnossansa... Se tieto ja ikävä takaisin -Jumalaan olivat muuttuneet ilkeiksi kuoleman rotiksi... Ne rotat -nakertelivat hänen luitansa, purivat niitä yöt ja päivät... -Hirmustuneena kyyristyi onneton kokoon Perkeleen häntä katsellessa... -Rottalauma vikisi ilosta ja järsi hänen luitansa juoksennellen niitä -pitkin ja poikki... - --- "Hänkin kestää vielä", -- lausui Perkele kovana. Kehno lohdutti -häntä, vakuuttaen: - --- "Mutta jos hän kestää nyt, on hän myöhemmin väsyvä. Ja sinun -valittusi Harhama ei ole kestävä, sillä hän on vanhempansa unohtanut -ja syvimmin häväissyt niitä... Hän on tehnyt äidistänsä katalan -varkaan äidin." - -Edellä kulkevat luurankoenkelit veisailivat Perkeleelle -ylistysvirttä... Ne tunnustivat hänen voi maansa ihmisessä... -Kuolleet kyyristyivät hautahuoneissansa... Inho kulki luita -pitkin, kun kuulivat Perkeleen tulevan... Riemulaulu täytti huudot -pauhullansa. - -Matka jatkui... Se kävi haudasta hautaan... Vainajat värisivät, -pirunviima kulki Perkeleen edellä. - -Taas avautui haudan ovi... Siinä huoneessa asui varas. -Omantunnon-tuska ja Jumala-ikävä olivat muuttuneet mustiksi -käärmeiksi... Ne söivät häntä... matelivat ristiin-rastiin, luita -pitkin ja poikin... kihisivät ilkeästi... kietoutuivat kaulaan, sekä -sääriluiden ympärille... luikahtelivat sisälmyksissä kylminä ja -inhottavina, eivätkä saaneet koskaan kylläänsä hänestä... - -Vaan yhä kesti onneton kipunsa... Henki ei eronnut Jumalasta... Se -ei päässyt irti, ei siis voinut antautua Perkeleelle, että olisi -omatunto rauhan saanut, lakanneet sen soimaukset, jotka nyt käärmeinä -aterioivat hänessä... Kylmä, ylevä harmi ja kiukku säteili Perkeleen -kasvon-eleistä, kun hän näki, miten on vaikea ihmishengelle päästä -pois Jumalastansa, oman itsensä ytimestä... Viha leimusi hänen -silmäyksistänsä... Paholainen lohdutti häntä: - --- "Aika tulee jolloin hänen voimansa lakkaavat ja silloin nukahtaa -hänen henkensä sinuun..." - --- "Se aika on tuleva", -- ylpeili Perkele kovana. Onneton kiemurteli -tuskansa käsissä... Perkeleen kauhu kutisti hänet kyttyräksi. Piru -selitti herrallensa: - --- "Ja jos tämä, joka on puutteessa toiselta ottanut, ei voi kestää, -niin miten voisi sen tehdä valittuni Harhama, joka on varastanut -varastaaksensa, ilman pakkoa siihen... Hänen rikoksensa Jehovaa -vastaan on tuhannen kertaa suurempi kuin tämän... Ijankaikkisuus on -liian lyhyt aika sitä sovittaa..." - -Hirmuhuudot kuuluivat maan sisästä... Henget huusivat Jumalan apua... -Inhoten pakenivat ne Perkelettä, tuntiessaan hänen suuren tulonsa... -Pauhaava riemulaulu vaimensi tuskanhuudot tuskin korvaan kuuluviksi... - -Kulku jatkui haudasta hautaan... Kaikki kolkkoni kolkommaksi... -Manalan tulet tuikuttivat... Pelokkaina odottivat henget -maakammioissansa... Eikä ollut missään pakotietä, ei lymyä, ei ovea -kiinni panna. - -Pimeässä kammiossa värjötteli huorin tehnyt... Hän oli sillä -teollansa Jumalasta pois eronnut... Nyt oli hän onneton Manalan -asukas... Hänen omantuntonsa tuomiset: tuska ja Jumala-ikävä olivat -muuttuneet inhottaviksi syöpäläisiksi... Ne söivät häntä yöt ja -päivät... Haisevina matelivat ne sisälmyksissäkin... sydämessä... -suonissa... suussa ja kaikkialla... Likana tippui koko olemus... -Tuskan ja inhon käsissä kärsi onneton, kun ei herennyt henki -pyrkimästä Jumalaan takaisin... Ei antautunut se levollisena -Perkeleen omaksi, vaipuaksensa sen tarjoomiin nautinnoihin... Hän oli -huorinteon herkuista jo kyllänsä saanut. - --- "Hän kestää, mutta minulla riittää myös ijankaikkisuutta. Minun -henkeni on häneen siksi syvälle syöpynyt, ettei hän voi siitä -puhdistua ennen voimiensa riutumista", -- lausui Perkele, kivikovana, -jumalallisen kylmä sävy kasvoillansa. Enkelit veisasivat hänelle: - - "Elämässä sinun työsi - alkaa, mutta manalassa - jatkuu se. On ihmis-ikä - tuiki lyhyt sitä tehdä. - Se on arka hetki vain, - hetki jolloin siemenesi - tuskin ehtii maahan päästä - juurin kiinni. Täällä vasta - jatkuu työsi. Tääll' ei aika - lopu koskaan. Ihmishenki - täällä sulle puhdistuu, - karaistuu ja vapautuu - Jehovasta kokonaan." - -Laulu vyöryi pimeässä... Kaiku eksyi sokkeloihin... Avuttomina -värjöttivät kuoleman kotien asukkaat... Horna selitti herrallensa: - --- "Ja valittusi Harhama on tehnyt huorin enemmän kuin tuhat muuta. -Hänen on turha yrittääkään päästä Jehovaan takaisin..." - -Perkele lausui ylpeänä: - --- "Hänen on täytynyt totella minun tahtoani..." - -Pimeys oli pakahtua lauluun. Enkelit veisasivat - - "Niinkuin kirkas aamunkoi - valkenee sun valtasi. - Kaikki voimat sulle raataa, - joka puro sinuun virtaa, - kaikki tuulet puhaltavat - ijät kaiket sinuun päin. - Voimakas sa oot ja suuri." - -Maanraot olivat säveltä, haudat hirmua täynnä... Kuolleet värisivät -kuin avuton uhri pedon edessä... Kaikkialla hohottivat haudat auki... -Kaikkialle tunki Perkeleen tulinen katse. - -Perkele pysähtyi synkeimmän haudan ovelle... Siellä asui -murhaaja, omantunnon soimaukset ijankaikkisuuden varana... Ne ja -Jumalaan ikävöiminen olivat muuttuneet murhatun hahmoksi ja sen -veren-ääneksi... Haamu puristi häntä joka hetki tulisin kourin... -Veren ääni tunkeutui tulena luiden ytimien sisälle... Se huusi kostoa -hänelle... Se soimasi häntä... vaati häneltä elämäänsä takaisin... -Onneton kiemurteli tulisissa pitimissänsä, Alkulähdettänsä -ikävöiden... - --- "Turhaa taistelua!... Minuun hänen täytyy raueta!" - lausui -Perkele jääkylmänä. - --- "Sinussa on hänelle lepo... Sen on hän viimeinkin huomaava", -- -vakuuttivat enkelit. - -Perkele jatkoi: - --- "Hän on tappanut vihamiehensä. Mutta palvelijani Harhama on -murhannut oman lapsensa, jättämällä sen hoidotta mieron varaan..." - --- "Sinun henkesi on hänessä ilmestynyt kirkkaimpana", -- -riemuitsivat enkelit. Ylistyslaulu kierteli käytäviä, mateli hautojen -läpi, pujotellen niissä, kuin suuri, ilkeä musta käärme. - -Ylistyslaulu pauhasi... Pimeät haudat kumisivat... Kuoleman maa oli -hirmua tulvillansa... - -Perkele seisoi jo uuden haudan ovella... Siellä asusti valehtelija... -Hänen omantuntonsa soimaukset ja niistä johtunut halu palata takaisin -ihmishengen Alkulähteen yhteyteen, olivat muuttuneet ilkeiksi -pieniksi kuoleman hiiriksi... Ne olivat aivan verisiä... Koko hauta -oli niitä täynnä... Niitä kihisi kaikkialla... Ne rakentelivat -pesiänsä haudan asujan sisälmyksiin... kuhertelivat siellä... -tappelivat suupaloista... järsivät luita... rypivät veressä ja -juoksentelivat suonien sisässä... Inho ja kauhu olivat onnettoman -ainaiset huonetoverit kuoleman hautahuoneessa asumassa. - -Perkele osoitti näkyä, ja lausui armotonna kuin jumala: - --- "Hän on valehdellut erehdyksessä. Ja kumminkin on noin kaukana -Jehovasta... Mutta valittuni Harhaman koko elämä on ollut _tietoista_ -valhetta ja petosta." - --- "Siksi on hänen yrityksensä palata Jehovaan turhaan raukeava", --- lisäsi Horna. - -Kuolon kauhut lisääntyivät... Etäältä kuului kamala huuto... -Nääntyneet parkuivat apua... Huuto kierteli pimeydessä... Kuolleet -vapisivat... Kaiku kolisi kammioissa... - -Perkeleen eteen tupsahti pimeä maaluola... Siinä asui Manalan asukas, -joka oli himoinnut naapurinsa omaisuutta... Omantunnon tuskat ja -jumalankaipuu olivat siittäneet ilkeitä ruumistoukkia... Ne söivät -häntä ulkoa ja sisältä... laskivat munansa häneen... sikisivät -hänessä... kuolivat häneen, mädäten hänessä toistensa ateriaksi... -Koko hänen olemuksensa kiehui niitä täpösen-täynnä. - --- "Hänkin toivoo vielä, että minun henkeni hänestä häviää ja hän -pääsee Jehovaan takaisin..." lausui Perkele, nauttien kuolleen -kauhusta. Kun enkelit olivat sen toivon turhaksi todistaneet, lisäsi -Perkele, kasvoilla kova sävy: - --- "Hän on himoinnut ainoastaan naapurinsa maapalaa ja vaimoa, mutta -palvelijani Harhama on himoinnut koko maailmaa, sen rikkautta ja -seppeleitä... Hänen hengessänsä on minun valtani perus syvimmälle -laskettuna..." - -Pimeys kohahti... Kaiku hiljeni... Piru todisti herrallensa: - --- "Helpompi on ihmisen nostaa vuoret maasta, kuin Jehovan kohottaa -sinun valtasi peruskiveä pois Harhaman hengestä." - -Kamala kuolleitten huuto seurasi puhetta... Enkelien laulu -pauhasi...Ne lauloivat: - - "Jos ken voisi kaikkeuden - kantaa sijoiltansa pois, - ei se voisi Harhamasta - sinun valtas perustusta - nostaa pois ja hävittää. - Se on kivi: Kuka siihen - koskee, taikka sitä kiertää, - jalkans' aina siihen loukkaa." - -Laulun pauhatessa astui Perkele Manala-temppeliin... Se temppeli -avautui hänen edessänsä... Siellä asuvat enkelit, jotka käyvät -Manalassa kuiskailemassa sinne saapuneille vietteleviä sanoja... -He käyvät johtamassa heitä Perkeleen poluille... saarnaamassa -hänen oppejansa... lupaamalla vapahdusta hänessä... Luut ovat -heillä lihattomia... He ovat eläviä luurankoja, hirvittäviä Manalan -pahoja peikkoja... Heissä ei voi lihaa olla, sillä silloin heidät -tunnettaisiin, kun he käyvät vainajien asunnoissa... - -Manala-temppeli on pimeyttä tulvaten täynnä... Holvit ovat -peikkojen pimeitä asunnoita... Luola liittyy luolan perään, aina -loppumattomiin... Holvaukset ovat mustinta maata, kannattimet -multaläjiä, joissa mustimmat käärmeet pesivät... Kalmanhaju täyttää -ilman... Luolissa hiipivät luurangot askareillansa... Niiden -silmäreijissä tuikkava tuli on temppelin valona... Minne katsoo -taikka kulkee, siellä hääräävät kamalat olennot ja tuikuttavat oudot -silmätulet, kuin kipinä syvältä maan alta, kun se tuikkaa pienen -reijän läpi... - -Perkeleen ilmestyessä temppeliin sävähtivät punaiset salamat, -jääden tuliksi holveihin, yksi sinne toinen tänne... Pimeys -oli nyt salamilla siroteltu... Ne liekehtivät kuin lamput ja -valaisivat luolat himmeällä valolla... Enkelijoukko veisasi herransa -ylistystä... Tuhansista luolista tulvi säveltä hänelle... Tuhannet -polvistuivat hänen edessänsä... - -Perkeleen pään päällä leijaili tulinen kruunu... Korpit koikkuivat -luolien perällä... Ne koikkuivat kamalasti... Suuri käärme kiemurteli -Perkeleen jalkojen edessä. - -Ylistyslaulun vaiettua puhui hän enkeleillensä: - --- "Palvelijani Harhaman hengen hedelmät tuleutuvat ihmisissä. Minä -olen Teille näyttänyt, kuinka hänen henkensä on kokonaan minun -henkeäni: Hän on rikkonut kaikki muut Jehovan käskyt." - -Enkelit oudostuivat. Perkele selitti viisautta säteillen: - --- "Hän on pyhittänyt lepopäivän työttömyydellänsä..." - -Enkelit huokasivat helpotuksesta ja Piru oikaisi: - --- "Silloin ei hän ole sitä vielä pyhittänyt..." - -Ja heidän vielä riemuitessansa selitti Perkele voiton-ilon hänestä -säteillessä: - -"Hän on siinäkin palvellut _minua_: Hän on pyhittänyt sen -laiskuudellansa, ja lisäksi: hän on sillä pyhittänyt _kaikki_ päivät -lepopäiviksi, vaikka Jehova käskee kuusi päivää työtä tekemään... Hän -ei ole tehnyt työtä yhtenäkään päivänä..." - -Hiisi lopetti hänen puheensa, lisäten siihen: - --- "Hän on vastoin Jehovan käskyjä pyhittänyt koko elämänsä -lepopäiväksi..." - -Ilohuuto ja riemulaulu tulvi pauhuna multaluolista... Kaikki tunnusti -Perkeleen voimaa ihmisessä. Perkele kysyi järkkymättömän kovana, -voitonvarmana: - --- "Voiko hänen hengestänsä silloin kypsyä hedelmä Jehovalle?...Voiko -sekään enää tulla Jehovan orjaksi, johon on tarttunut Harhamasta -minun puhdas henkeni?" - -Enkelit vastasivat laululla: - - "Ken maistaa hänen hengestänsä, - hän saakin sinun henkeäsi - puhtaimman siemauksen. - Se lumous: sun henkesi, - pois polttaa hengen Jehovan, - ja ihmishengen kokonaan - se huumaa sekä juovuttaa - sun palvelijaksesi." - -Perkele käveli ylpeänä kruununsa hohteen hänen hartioilleen valuessa. -Pysähdyttyänsä hän lausui: - --- "Ja semmoisen hedelmän olisi hän vienyt hautaansa, jos ei olisi -kirjaansa kirjoittanut... Nyt elää hänen henkensä hänen kuoltuansakin -todistamassa minun voimaani ja levittämässä minun henkeäni!..." - --- "Se oli sinun tahtosi... Sinä et sallinut hänen viedä henkeäsi -hyödyttömänä hautaan", -- ylistivät enkelit. - -Perkeleen vihjauksesta ilmestyi temppeliin Oolavin haamu... Harhaman -elämä seisoi taas hänen vierellänsä inhottavana käärmeenä... Se -välähytteli hänelle pankin kultakasoja ja setelipinoja... Salamana -välähtelivät himontulet Oolavin silmistä... Kulta huikaisi häntä... -onnettomuus ja epätoivo seisoivat takana ruoska kädessä... Perkele -antoi hänen nähdä sen ruoskan. - --- "Hän on minun palvelijani Harhaman hedelmä", -- lausui Perkele -kuivasti, lisäten: - --- "Niin pysyy minun valtani ja ihmishenki minussa. Ihmishenki _ei -voi_ minusta erota, koska minä olen Eevan kautta tullut ihmishengen -oleelliseksi osaksi... Te olette haudoissa nähneet, kuinka lujasti -ihminen on minuun sidottu: sillä ei mikään voi hävittää oman -olemuksensa perus-oliota, kuten vesi ei voi hävittää vetyänsä, -tuhoamatta ja häviämättä samalla itsekin." - -Kamala huuto kuului synkistä haudoista... Tuomitut huusivat apua... -Enkelijoukot ylistävät herraansa mahtavalla hymnillä, joka sekottuu -kuolleiden tuskanhuutoon. - - - - -Kun mies kulki jo oudoilla poluilla. - - -Taivaan sini tummeni ja pehmeni, kypsyen kesäisimmillensä. Auringosta -aivan herui mehevin valo. Elämänhuolet olivat kutsuneet kiurun pois -ilmasta. Peruna nousi taimelle. Mansikankukka kasvatti lempensä -armosta hedelmää: pikku raakaletta. Puro lirisi jo vähävesisenä, -itkien ja kaivaten kevät tulviensa suuria vesivaroja. Pihlaja pääsi -kukkaansa, tytön poski kesähelteen punaansa, ja kevät antoi viime -suuteloa täyteläisenä uhkuvalle kesälle. - -Pienessä, matalassa kamarissa, kivitalon ullakkokerroksessa oli -koolla seurue, johon kuului Oolavi, Harteva, Horsma, Voima ja Ilanne. -Pöydällä oli pari viinipulloa ja korttipakka, sekä viisi pistoolia -ja yhtä monta pommia. Jokaisen läsnäolijan kasvoista voi lukea, että -sisällä riehui tuli, jonka paloa joko kiihdytettiin tai salattiin -ulkonaisella huolettomuudella ja rehentelyllä. Väliin katkesi -puhe kokonaan, ja viiltävässä hiljaisuudessa voi silloin kuulla -akkunanruutua vasten lentelevän kärpäsen surinan. - -Reippain oli Harteva, joka johti joukkoa. Selvästi voi huomata, että -Oolavi oli väsyneen, riutuneen näköinen, vaikka hän salasi sitä -huolettomilla eleillä, ylvästelyllä ja sukkeluuksilla. - -Mutta kun viini oli alkanut tehtäväänsä tehdä, reipastuivat mielet, -hurjat intohimot ja uhkarohkeus pääsivät valloillensa, ja elämä alkoi -hyrskiä purona, sitten kevättulvana, vuolaana virtana, joka viskoi -vesiänsä, aaltoa aallon perästä, kiiruhtaen, ikään kuin ottaaksensa -kiinni koskea, joka pakenee edellä, kutsuen huumaavalla pauhullansa. -Se virta nyhti Oolaviakin mukaansa, ensin hitaasti, kuten kevättulva -rantapengertä, sitten nopeammin ja voimakkaammin, kunnes hän oli -kokonansa sen vallassa. - -Harteva piti vireillä joukon hyvää tuulta ja reippautta. Hän se myös -laati suunnitelmat. Juoden lasinsa pohjaan, selitteli hän Oolaville: - --- "Kumpiko sinun mielestäsi on oikeampaa ja jalompaa: ryövätä -rehellisesti, vaiko nylkeä ihmisiä lain avulla kuin saastainen petoja -sitten tekeytyä hurskaaksi?" - -Siinä asiassa oli Oolavilla oma mielipiteensä, jonka hän oli -muodostanut tekonsa ja aikomuksiensa puolustukseksi. Vähitellen oli -se teennäinen mielipide muodostunut hänessä sairaloiseksi uskoksi. -Hän piti jo ryöväystä kunniallisena, jopa sankaritekona. - -Kun hän oli sen myöntänyt Hartevalle, jatkoi tämä: - --- "Tietysti! Peli pitää olla reilu ja suora... Katso sitä parooni -Geldnersiä: Hän ei tee työtä eikä saa rukoilemalla mannaa taivaasta, -ja kumminkin vuotaa hänelle rahoja säkittäin päivässä. Eivätkö ne -silloin ole varastettuja?" - --- "Juo sinä, äläkä saivartele", keskeytti Horsma. - --- "Anna Yrjön puhua, Yrjöhän on herra arvostelija!" - kehotti Voima. -Harteva sytytti sikarinsa ja vakuutti: - --- "Rehellinen ryöväys on aina kunniallista, ja se on miehen työtä... -Ne semmoiset lain avulla varastelijat ovat ilkeitä saivaria, jotka -häpeävät varkaan-ammattiansa, vaikka sitä joka päivä julkisesti -harjottavat." - -Oolavista tuntui Hartevan puhe aivan oikealta, vieläpä syvälliseltä -totuudelta. Luonnollinen, vaistomainen halu saada oma tekonsa ja -elämänsä oikeaksi todistelluksi, jommoinen halu aina syntyy alkavassa -rikoksen tekijässä, himmensi taas oikeuskäsitteen hänessä. Hän myönsi -Hartevalle: - --- "Kyllä sinä olet oikeassa..." - --- "Ainahan Yrjö on oikeassa", -- innostui Voima. - --- "Juo, Yrjö!" -- kehottelivat toiset. Yrjö Harteva joi ja jatkoi -Oolaville: - --- "Ne lain avulla varastajat veivät sinulta rahat ja kukkaron. No -anna viedä! Me pojat otamme ne kauniisti niiltä takaisin... Ei kuin -pommi vaan soimaan ja pistooli paukkumaan, niin kyllä omat pois -lähtevät!" - -Yleinen riemu ja nauru säestivät Hartevan puhetta. Horsma huomautti -harmistuneena: - --- "Sillä ne ovat Geldnersillä meidänkin isä-ukkojemme rahat... -Kirotut veren-imijät!... Nyljette isä-ukon puille paljaille!" - -Ja koko joukko oli uskovinansa, että veren-imijät olivat saattaneet -heidät ja heidän isänsä häviöön. Voima tekeytyi raivostuneeksi ja -vannoi kostoa. Oolavi joi vihaa ja innostui siitä. Hänelle valkeni -nyt oman asiansa oikeus, ikäänkuin äkkiä täyteen tähtitulitukseensa -leimahtava taivas. Silmät paloivat. Käsi piteli jo asetta huviksensa. -Hän joi kulauksen viiniä ja ylvästeli: - --- "Otetaan vain omat pois ja korko vielä omille... korko ja hyvä! -Hei, pojat!" - --- "Hei!" -- hihkasivat toiset, tyhjentäen lasinsa ja lyöden ne -pöytään. - --- "Semmoinen repäisevä peli se pitää olla... Nyt sinä Oolavi alat jo -saada täydet miehen höyryt", -- kehui Harteva Oolavia. - -Miehet hurjistuivat. Kulta ja viini menivät päähän ja tekivät -ihmisestä pedon. Horsma löi nyrkkinsä pöytään ja vannoi: - --- "Korko pitää lähteä isä-ukonkin rahoille ja hyvä... Eläköön -anarkismi!..." - -Lasit kilisivät. Viini virtasi. Oolavi huumautui. - -Hänelle oli nyt anarkismi uusi evankeliumi, josta hän etsi -pelastusta. Se valkeni hänelle oikeaksi, jaloksi aatteeksi. Harteva -teki selkoa suunnitelmista. Näyttäen pankkien tilikertomuksia, -selitti hän: - --- "Tämä pankki olisi helpoin puhdistaa, mutta kertomuksesta näkyy, -että sen kassassa ei tavallisesti ole puhdistettavaa, kuin ainoastaan -joku vaivainen sata tuhatta..." - --- "Emme me sen takia viitsi... Yhdellä tiellä pitää ottaa mikä -tarvitaan", -- rehenteli Oolavi. Kulta poltti jo hänen sormiansa, -mutta rehentelyn alla kyti vielä salainen epäröiminen, omantunnon -ääni, jota hän rehentelyllä salasi ja tukahdutti. - --- "Eikö sinulla ole rikkaampaa pankkia?" -- viisasteli Horsma. - --- "On minulla... Minulla ei ole mitään niin paljon kuin pankkeja",-- -kerskui Harteva. Oolavin epäröiminen hälveni vähä-vähältä. - --- "Yrjö on pankki-pankkiiri... Sillä on kassassa -kokonaisia pankkeja", -- retusi Voima, lyöden Hartevaa olkapäälle. - -Hurjistuneet mielet kiihtyivät. Reuhaaminen huumasi ja rohkaisi -Oolavia. Harteva ylpeili: - --- "En minä viitsi kassassa pitää pikkurahoja ja rahapakkoja... Minä -pidän siellä kokonaisia pankkeja, niin on kirjanpito helpompaa..." - -Yleinen nauru ja hälinä palkitsi puhujaa. Lasit täyttyivät, -kilisivät ja tyhjenivät. Eläköönhuudot kaikuivat anarkismille. -Oolavi kulki kuohuvan vaahdon mukana, rohkaistuen jo, kuten muinoin -Tuukkalankoskia laskiessansa. Ne mielenrohkeuden aarteet, joita koski -oli häneen laulanut, alkoivat katkoa jo kytkyitänsä ja syöksyivät -hillittömään vapauteen kuin peto, joka on häkkinsä murtanut ja -riemusta kiljahdellen karkaa erämaan houkuttelevalle hietikolle, -missä herkulliset antilopiparvet odottavat, kiljunnalle on tilaa ja -pedon luonnolle työtä ja huumaavaa verijuomaa. Hän vetäisi tikarin -poveltansa, viskasi sen Hartevan eteen pöydälle ja reuhasi: - --- "No kun sinulla on kerran kassa, niin avaapas luotto. Siin' on -miljoonan vekseli... Hyväksytäänkö?" - -Harteva riemastui, nähdessänsä Oolavin hurjistuvan. Tikaria katsellen -räyhäsi hän: - --- "Kyllä semmoiset vekselit meidän pankissa aina rahasta käyvät... -Ollappa vain enemmän!" - -Toiset seurasivat Oolavin esimerkkiä. Hurja rohkeus muuttui -päihtymykseksi, ruttomaiseksi kuoleman halveksimiseksi. Harteva laski -tikarikasan ja selitti: - --- "Siis neljä miljoonan vekseliä!... Ei ole paljon meidän -rahoissa!..." - -Ja tarkastellen pankkien kuukausitilejä, osoitti hän: - --- "Tässä pankissa, niinkuin näkyy, on aina noin kuusi miljoonaa -käteistä... Juodaan siis sen pankin malja!" - -Maljat juotiin. Eläköön-huudot kaikuivat. Huoneusto oli semmoinen, -että ei tarvinnut olla varova, koska sieltä ei melu muuanne kuulunut. -Eikä seurue enää osannutkaan peljätä, ei kyennyt varovaisuuteen... -Miljoonat menivät päähän viinin kanssa. Oolavista oli kaikki kirkasta -ja varmaa. - -Hetkeksi hiljeni sitten kerskailu. Miehet sopivat ensi tehtävistä: -pankin huoneuston tarkastelemisesta, varovaisuustoimenpiteistä ja -muista. Kun ne olivat suoritetut, alkoi juominki. Jokainen tiesi -leikkivänsä kuoleman kanssa ja viini sai sammuttaa ne tunteet, -jotka kuoleman ajatus joskus puhalsi ilmipaloksi. He joivat täysin -siemauksin, kuten taisteluun lähtevä rykmentti, joka viinalla, -soitolla ja huudoilla herättelee pedonluontoa, tappaa alakuloisuutta -ihmisessä. Sen juomingin kestäessä selitteli Harteva Oolaville: - --- "Miehen pitää aina pysytellä hyvissä rahoissa, sillä ilman rahaa -ei mies ole mies..." - -Oolavi oli sen kyllä jo huomannut. Hän muisti neiti Iltamon ja monet -muut, ja mieli kuohahteli. Harteva jatkoi: - --- "Mutta raha... se poika avaa kaikki neulan silmät suuriksi -porteiksi ja selkosen-seljälleen... Kuule, Oolavi, kun sinulle sanon: -Ei ole niin pientä tytön sydäntä, johon ei mies pääsisi, kun tulee -vain aasina, jolla on kultakuorma seljässä..." - -Toiset nauroivat. Harteva jatkoi viisasteluansa: - --- "Ja mitä suurempana aasina vielä tuleekin, niin sitä väljemmästi -ja komeammasti saa asua tytön sydämessä... Sillä tyttö tietää aina, -että suuremmalta aasilta saa kuorman seljästä pois, helpommin kuin -pienemmältä... Juo, Oolavi!... Oletko sinä koskaan pannut tytön -rahasäkkiä kantavaa aasia rakastamaan?" - --- "Olen ja komeasti", -- kerskui Oolavi. - --- "Ketä?... Kenen sydämen sinä olet pehmittänyt", -- kyseli -riemastunut joukko. - -Hetkiseksi leimahti Oolavissa kerskailuhalu. Joku laulaa hoilotti -kepeää laulua. Toiset tiedustelivat Oolavilta edelleen: - --- "Kenen sydämen sinä olet solmuun vetänyt?" - -Oolavi nautti siitä, että voi mainita huomatun naisen nimen ja -samalla kostaa sille, osottaa että on hänet rahalla ostanut kuten -porton. Viha ja kerskailuhalu sekottuivat hänessä. Hän unohti -hetkeksi vihansakin neiti Iltamoa kohtaan ja hän lausui hänen nimensä -ylpeänä, kerskahtaen. Joukko riemuitsi sitä kuullessansa: - --- "Iltamonko!... Senkö korean harakan, joka niin somasti pyrstöänsä -lekuttaa?..." - -Oolavi lauloi jonkun kepeän kuplettilaulun, ylpeänä, hattu päässä -reuhaten. Harteva kiitteli häntä, huudahdellen: - --- "No semmoinen se pitää ottaa, kun kerran ottaa!... Peli pitää olla -aina reilu!" - -Oolavissa heräsivät turhamaiset miehen vaistot: naisillansa -ylvästeleminen. Jalo ihminen paloi hänessä loppuun hetki-hetkeltä... -Hän ylpeili Iltamosta, kerskui hänestä ja vihasi häntä samalla. -Hälinä yltyi. Selvästi voi nähdä, että miehet huumasivat itseänsä -keinotekoisesti, koska eläimellinen tila sammutti heitä ahdistavan -tunteen. - -Puhelu oli kääntynyt naisiin, rakastajattariin ja muihin. Joku -miehistä lauloi, toiset väittelivät kovaäänisesti. Puheen seassa -ylpeili Harteva: - --- "Antaa vain rahan kiertää: Aikansa komentaa sillä naisia... naiset -vievät sen kauppiaalle, kauppias pankkiin ja silloin se on taas jo -kuin meidän taskussamme..." - -Huumaantuneelle Oolaville kirkastui elämä yhä kirkkaammaksi, avautui -kirkasvärisenä ulappana, jossa linnat kohoavat satusaarilla, -linnoissa odottavat neidot, syli avoinna, huulella maukkain suudelma. -Kulta kierisi kaikkialla. Hänen tarvitsee ainoastaan kurottautua, -ottaa aarteesta ne avaimet, joilla avautuvat linnojen ovet ja -ihmissydämet, neidon sylit, sen suuteloaarteet, ja jonka käskystä -ilmestyvät loistavapukuiset palvelijat, kantaen maukkaimpia herkkuja -ja huumaavimpia viinejä. Koko elämä totteli sitä avainta, jakoi -sen käskystä onnea ja nautintoa, hiveli silmää taiteella, korvaa -neidon laululla ja viulun sävel-antimilla, taivutti polvet hänen -edessänsä ja peitti hänet ihailijoiden kateisilla katseilla kuin -purppuraisimmalla kuningasvaipalla. Hänen edessänsä avautui nyt varma -tie, keino, millä saa sen avaimen käsiinsä. Hän ihmetteli ja katui, -että oli tähän asti sitä avainta, kultaa, etsinyt vaivaloisilla -ja epävarmoilla poluilla, keinottelusta ja kotona pohjattomasta -Hallanselästä. Kaikki huonot vaistot pääsivät hänessä valloillensa -ja nostivat pedonharjaansa, syöksyen verenhimoisena elämän antimien -kimppuun, mistään välittämättä, säälimättä, kuten tiikeri iskee -kyntensä pieneen karitsaan. - - * * * * * - -Kesäinen ilta-aurinko punotti Pietarin tomujen läpi suurena, -säteilevänä punakiekkona, ikäänkuin oman punansa paljouteen -huikaistuneena, mehevänä tulipyöränä, jonka kajaste loimotti -taivaanrannalla sen hohtavana iltapalona. Kuu kelmeni kirkkaalla -korkeuden sinellä hopeanvalkeana, taivaan sineen haihtuvana -pyöränä. Se tuskin erosi taustansa siniväristä, hukkui siihen kuin -marmorikiekko valkeaan väriin. - -Oolavi palasi asuntoonsa jalkaisin, päihtymyksestä auttavasti -selvinneenä. Hän ei huomannut loistavaa avaruuden iltatulitusta, -ei välittänyt vastaantulijoista. Hänen edessänsä loimahtelivat -hänen elämänsä kuvitellut tulevaisuuden ulapat, rikkaina valosta, -loistosta, iltapunaisina ja lämpiminä. Koko elämä avautui loistavana -auringon mailleen menona. Kiihtynyt mielikuvitus nosteli linnoja joka -niemeen ja hurjat himot etsivät irtipäässeenä petona aavan erämaan -rikkaita maukkaita veriherkkuja. Hän janosi hurjuuksia, uhkarohkeita -tekoja ja voimanäytteitä, kuten ennen Tuukkalan koskenkuohuja. - -Loistavat, avonaiset vaunut tulivat vastaan. Jo kaukaa tunsi hän -hevoset ruhtinas Karavajefin hevosiksi. Kuski komenteli edellä ajavia -syrjään ja punaliivinen lakeija katseli vastaantulevaa ylpeänä. - -Vaunut lähestyivät jo niin, että Oolavi voi nähdä niissä istuvat. -Hänen verensä kiehahti. Vaunussa istui neiti Iltamo, naureksien -nuorelle ruhtinas Karavajefille. Sattumalta huomasi hän Oolavin, joka -aikoi häntä tervehtiä. Neiti Iltamo huomasi sen ja käänsi päänsä -pois, teeskennellen ei häntä huomanneensa... Hän häpesi Oolavia, -joka kulki jalkaisin, eikä pukukaan ollut enää semmoinen kuin olisi -pitänyt olla. - -Oolavi näki ja tajusi sen kaiken. Hän ehti nähdä neiti Iltamon -kaulassa sen helmikoristeen, jonka hän oli viimeisenä lahjana hänelle -lahjoittanut. Viha ja harmi leimahti hänessä silloin ilmitulena. Hän -päätti "näyttää". Hän laski kuinka hän ryöstön onnistuttua ostaa -taas komeimmat vaunut, pakottaa huomatuimman kaunottaren kullalla -rakastajattareksensa ja ajaa hänen kanssansa neiti Iltamon ohi -heittäen häneen halveksivan katseen. Riemastuneena huudahti hän -itseksensä: - --- "Niin minä teen!... Minä näytän vielä, että sinun Karavajefisi on -minun rinnallani keppikerjäläinen!..." - -Hän kiihtyi, nautti voitostansa. Viha ja inho neiti Iltamoa kohtaan -leimahti liekiksi. Hän sylkäisi ja mutisi halveksivasti: - --- "Mokomakin pyrstösi kaupitsija!" - -Hän alkoi laskea edelleen, mitä kaikkia hän miljoonillansa tekee. Hän -puheli: - --- "Miljoona ruplaa on yli kaksi ja puoli miljoonaa markkaa... -Puolitoista miljoonaa riittää korvaamaan vaillingin. Ja miljoona -jää..." - -Joku rentun näköinen vastaantulija, puolijuopunut, töytäsi -häntä vastaan. Oolavi sysäsi hänet syrjään, ärähtäen jonkun -kiukkuisensanan. Sysätty hölmistyi aluksi ja huudahti: - --- "Herra isä!... Mikä se oli?..." - -Mutta selvittyänsä alkoi hän kiukutella nopeasti poistuvan Oolavin -jälkeen, huudahtaen: - --- "Mitä varten sinä tyrkkäsit?... Hei, sinä puupää!... -Katupatsas!... Kuuletkos sinä?..." - -Kun Oolavi ei kuullut, käveli mies hänen jäljestänsä, haukkuen: - --- "Maltahan, piru!... Kulkee kuin ummessa silmin ja astua pamahtaa -vastaan ja... koiranpenikka... tyrkkää vielä ihmistä... Eh, sinä -toljake... kuuletko, katumittari... Minä sinulle näytän!" -- lopetti -hän huutaen ja heristellen poistuvalle Oolaville nyrkkiänsä. Sitä -tehdessään tölmäsi mies vastaantulijaa vastaan, joka alkoi kirkua: - --- "Paholaisen retkale!... Piruako sinä kadulla saarnaat ja tyrkit!" - -Mies puolustautui, huutaen: - --- "Missäs minun pitäisi tyrkkiä?... Häh! Kotiinko minun pitäisi -mennä tyrkkimään?..." - --- "Opetan minä sinut, katurosvo", -- uhkaili toinen. - --- "Koitappas opettaa!... Entä oikeus missä on?... Ja entä -poliisi!... Opetan!... Entä missä minua tyrkättiin?... Kadulla!... -Jumaliste kadulla..." - -Miehet ryhtyivät riitelemään. Suuri väkijoukko kokoontui sitä -kuuntelemaan, ja ottamaan osaa. Yksi puolusti yhtä, toinen toista -puolta. Syntyi yleinen rähinä, jonka keskeltä kuuluivat kovimpina -kahden päähenkilön haukkusanat. Mutta Oolavi ei huomannut mitään. Hän -riensi edelleen kiihkoisena ja jatkoi laskuansa: - --- "Vaillingin minä täytän ensimäiseksi... Ja konnahan minä -olisinkin, jos en täyttäisi... Ihan penniä myöten täytän... isän ei -pidä saada vihiäkään asiasta..." - -Taas töytäsi hän vastaantulijaa, erästä repaleista työmiestä vastaan. - --- "Piru!" -- ärähti hän ja viskasi tulijan kumoon tiepuoleen -kiirehtien edelleen, kuin ei olisi mitään tapahtunut. Loukattu -hyppäsi pystyyn hölmistyneenä ympärilleen katsellen, kuin olisi hän -pilvestä pudonnut. Hämmästyneenä huudahti hän: - --- "Jumala ja pyhät siunatkoot!... Tuuliaispäähän se ryöpäytti?..." - -Eräs vaimo selitti hänelle: - --- "Mikä tuuliaispää!... Mies sinut viskasi... tuo ihminen, joka -tuolla mennä hanttuuttaa... se siellä..." - -Loukattu älysi asian, raivostui ja huusi poistuvalle Oolaville: - --- "Eh, sinä katupölkky!... Eikö sinulla ole silmiä päässä kun -tölmäät kohti?... Kuuletko sinä?... Sinä olet hyvin rosvonnäköinen... -Kuuletko, retkale!... Eh, sinä... Ei se roikale kuule",-- lopetti -hän viitaten kädellään kuin sanoaksensa: ei maksa vaivaa huutaa. -Tuntemattomalle ohikulkijalle hän selitti ohimennen: - --- "Hän on hyvin rosvon näköinen... Ivan Petrovits, joka varasti -Popofin rahat, tyrkkii ihmisiä aivan samalla tavalla." - -Oolavi laski laskujansa, puhellen: - --- "Miljoona markkaa jää, jää vähän ylikin... Niillä minä elän -ja näytän sille suullaan elävälle harakalle, Iltamolle... Luulee -olevansa parempikin... räkättirastas!" - -Kun hän tuli asuntoonsa, odotti häntä siellä hänen entinen -lakeijansa, vaatien viime saatavaansa, muutamaa kymmentä ruplaa, -jonka hän sanoi unohtaneensa periä. - --- "Mitä saatavia!" -- tiuskasi Oolavi. Lakeija selitteli: - --- "A siellä, muistattehan kun oltiin... Krestoswkissa... me joimme -Pjotr Antonovitshin, kuskin kanssa pullon viiniä... Se on kolme -ruplaa..." - -Oolavi kuohahti ja tiuskasi: - --- "Kuka sinun käski juomaan?" - -Lakeija tekeytyi hämmästyneeksi ja selitti: - --- "Kuinka, kuka?... Siunaa ja varjele, kuka!... Entä miten monta -tuntia me odotimme?... Hyvästi kuusi tuntia, ilman ryyppyä. Ja sitten -neiti... mikä hänen nimensä on: Iltamo vai mikä... Setshuhonka... hän -odotutti neljä tuntia... No vannon Teille että neljä tuntia ja vielä -minuutteja lisäksi... Silloin meni kaksi ruplaa kopeikkoinensa..." - -Oolavi koetti hillitä itseänsä. Lakeijan vaatimus tuntui hänestä -hävyttömältä samoin kuin käytöskin. Lakeija laski edelleen ja selitti: - --- "Orlofillakin annetaan aina lakeijalle ja kuskille talon -puolesta... Samaten ruhtinas Bjäsemskilla... parooni Meiendarfilla... -Lihatshofilla... Joka paikassa annetaan talon puolesta..." - -Oolavi olisi heittänyt hänelle puuttuvat ruplat, mutta hänen rahansa -olivat jo liian vähissä. Hän kärsi alennuksestansa, jota kärsimystä -vähensi lakeijan hävyttömyys, röyhkeä käytös. Se sai hänet nousemaan -vielä yleväksi, semmoiseksi, joka halveksii ihmisiä, ei välitä -lakeijanlaisten puheista, ei viitsi niihin vastatakaan. Lakeija -jatkoi odotuksesta jo närkästyneenä ja samalla rohkaistuneena: - --- "Kuinka voikaan kysyä: 'kuka käski'... Tietysti tapa käski... -Ja ajatelkaa, mitä olisivat teistä ajatelleet Lihatshofien ja -Jeliseijefien lakeijat, jos me olisimme istuneet kuivin suin!... -Siunaa ja varjele semmoisesta!... Lakeijan täytyy osata pitää yllä -herrasväkensä rikkautta... Muutenhan hän ei lakeija olisikaan..." - -Oolavi oli vaiti. Mies jatkoi hetkisen odotettuansa: - --- "Vot, ottakaa Bobrofit... Hän kun teki konkurssin, niin haukkui -ensimäisenä lakeijansa. Sanoi: 'Sinä -- sanoi -- puupää et osannut -käyttäytyä... ihmiset pankissa luulivat sinua kerjäläisen lakeijaksi -ja pankki katkaisi luoton'... No, siin' on Teille kuka käski!... -Ollapa että hänenkin lakeijansa oli osannut käyttäytyä, niin ei olisi -kukaan saanut tietää, että talossa on rotta ainoana omaisuutena... Ja -pankki olisi antanut rahaa paljonko vain ilkeät tahtoa..." - -Syntyi pieni vaiti-olo. Oolavia ärsytti miehen kavaluus ja siihen -sekottunut hävyttömyys ja röyhkeys. Kun vastausta ei kuulunut, kysyi -lakeija röyhkeästi: - --- "No mitä?... Tuleeko rahat?... Minulla ei ole aikaa..." - -Oolavi nousi ylös, osotti ovea ja käski lyhyesti: - --- "Heti ulos!" - -Lakeijan silmissä leimahti röyhkeä, alhainen katse, tavallinen -semmoisina hetkinä ihmisessä, joka on ikänsä ollut siinä nöyrän -koiran asemassa, missä lakeijat ovat. Rehennellen, uhitellen ilkkui -hän: - --- "Vai ulos!... Eh, sinä!... Vai ulos!... Katsohan!... Mistä -viskasikin mokoman herran tänne... kerjäläisen!..." - -Oolavi ärtyi. Hän oli tottunut käskemään, eikä häntä ollut palvelija -vielä raa'asti kohdellut. Hän säilytti toki ylemmyytensä, ei -antautunut keskustelemaan, vaan kysyi jyrkästi, kuivasti, käskevästi: - --- "Menetkö hyvällä ja heti, vai odotatko kyytiä?" - --- "Maksa rahat, niin menen", -- ärjäsi lakeija raakana. - -Oolavin veri kiehui kuumana. Silmissä leimusi viha ja ylenkatse... -Sormet koukistuivat jo valmiiksi. Mutta hän hillitsi vielä mieltänsä. -Lakeija tuntui liian arvottomalta. Syntyi pieni äänettömyys. Lakeija -jupisi jotain loukkaavaa. Oolavi raivostui. Jalkaa polkien ärjäsi hän: - --- "Ulos, ja paikalla!" - --- "Suus kiini, suomalainen koirannaama!... Nälkimys... Eh, sinä -rahaton mieron kiertäjä", -- huusi lakeija ilkkuen. Hänen silmissänsä -välähteli alhainen, ilkeä katse. Ääni oli raaka, käytös rehentelevä. -Oolavin kädet olivat tuliset, veri kiehui suonissa... Kädet jo -valmiiksi jännitettyinä astui hän rotevan lakeijan eteen ja tiuskasi: - --- "Lähdetkö sinä, koira, omine jalkoinesi, vai odotatko kyytiä?" - --- "Maksa rahat!... Muuten en lähde... Tshuhna... Vai sinä heität... -Äitisi viettelijä... Tomppeli", -- ilkkui lakeija riettaana. - -Oolavin käsi nousi iskuun. Lakeija tapaili tuolia kähisten: - --- "Näytän minä sinulle... koiranpentu..." - -Mutta lause katkesi. Oolavi tempasi häntä ryntäistä molemmin käsin, -nosti korkealle ilmaan ja paiskasi hänet sieltä päänsä yli sohvaan -seljällensä. Kuului rusahdus. Sohva oli musertunut kappaleiksi, jalat -irtautuneet, selkämäpuut taittuneet. Sekasorron keskeltä näkyivät -lakeijan kauhistuneet kasvot ja pelokkaina kiiluvat silmät, ja kuului -hiljainen ähkyminen. - -Oolavi heitti takin hartioillensa ja läksi ulos, lakeijan vielä -kömpiessä ylös sohvan sirpaleiden ja räsyjen seasta. Kadulle -tultuansa vannoi hän kiihtyneenä: - --- "Piiskaa te tarvitsette, ihmis-elukat... Ei teissä ole muuta -ihmistä, kuin paljas nahka... ja sekin likainen... Pommeilla teidät -pitäisi hävittää sukupuuttoon." - -Puoli tuntia myöhemmin istahti hän pöydän ääreen Hiiden Myllyssä. -Tarjooja riensi hänen luoksensa ja kysyi kumarrellen: - --- "Mitä suvaitsette käskeä?" - --- "Viinaa pöytään ja paras tanssijatar polvelle", -- komensi Oolavi. - --- "Siinä paikassa!" -- lupasi viinuri juosten käskyä täyttämään. -Odotellessansa ajatteli Oolavi taas äskeisiä tapauksia, muisteli -lakeijaa ja muita, jotka olivat hänelle selkänsä kääntäneet. Alussa -täytti taas katkeruus hänen mielensä. Mutta se meni pian ohi ja -sijalle tuli taas ihmisviha ja inho. Kaikki ihmiset kuvastuivat -hänelle alhaisina eläiminä, inhottavina syöpäläisinä. Niitä -ajatellessa kävi puistatus hänen ruumiinsa läpi ja hän mutisi -halveksuen: - --- "Kaikkialta muualta voi vielä elukka pois päästä, mutta ihmisnahka -on sille se pussi, josta se, ei koskaan pääse..." - - - - -Mutta kotona morsian itki ja neuloi. - - -Jo meni ohi sadekuurojenkin aika. Elämän tai vasta peittivät harmaat -pilvet. Kaikki uhkasi synketä yöksi... - -Oli harmaa kesäpäivä. - -Sakea sumu peitti maita. Kauranripsillä riippuivat pienet vesipisarat -maahan herahtamaisillansa. Heinikko oli kostea, metsä märkä. -Vesihelmi koristi joka havua ja kimmelsi joka lehdellä. Hyttynen -oli kadonnut surinamailtansa ja pikku lintu piti sadetta oksan alla -varvullansa. - -Kaikki osotti, että oli tullut sadetten ja surujen aika. - -Martva istui huoneessansa, kerien sukkalankaa. Kerinpuut pyörivät -hitaasti kerinnakassa. Kerijä ei kerinyt työn vuoksi, vaan ikäänkuin -sumuisen päivänsä kuluksi, tai omien huoliensa pois menoksi. Työ -sujui hitaasti. Katse oli tehtävää vailla, harhaili milloin siellä, -milloin täällä, kuin erehtynyt tuulenhengähdys kuumimman kesäpäivän -rasvatyvenessä haihatellessansa. Huoneessa häilähteli surun suortuva -kaikkialla, häilähteli kuin äsken hautaan viedyn muisto. - -Kerijän mieli näytti olevan sumuista päivääkin harmaampi. Joskus -hidastui keriminen, joskus aivan taukosi, katkesi vaistomaisesti -kerijän sitä huomaamatta. Raukeat kädet eivät näyttäneet jaksavan -kerää pidellä. - -Viimein olivat kädet vaipuneet helmaan, pidellen kerää, käden sitä -tuntematta. Surullinen kerijä istui kauvan huomaamatta, että työ -oli tauonnut. Mutta äkkiä hän taas havahtui, alkoi keriä, ja ikään -kuin pitääksensä mieltänsä virkeänä lauloi kerinnän tahdissa laulua -"Kuoleman maille morsian lähti". Hän lauloi: - - "Etäällä kirkonkello soi - ja hautaa umpeen luodaan. - Jo sammui onnen iltakoi - ja murheen maljaa juodaan. - - Ja neito itkee armastaan - ja neuloo rauhatonna. - Valkoista pikku-lintuaan - hän hoitaa onnetonna. - - Hän hoitaa sitä hellien - kuin akkunalla kukkaa, - kun armastansa itkien - yöt päivät neuloo sukkaa. - - Näin kuuluu vanha ennustus: - 'Sen valkolinnun hurme - hääonnes' on ja rauhotus, - kun mieltä painaa murhe.' - - Ja neito taruun luottaen - niin monta herran aikaa - armastaan surren, vuottaen - odottaa onnen taikaa." - -Vyyhti oli sotkeutunut... Laulu katkesi... Sen sävel oli surullinen, -väre vielä surullisempi... Kissan makuuvirsi säesti sitä hiljaisella -hyrinällä... Martva kumartui, selvitti vyyhden sotkeutuman, pujottaen -kerän rihmojen lomitse... Kerinpuut pyörivät taas ja laulu jatkui: - - "Vaan kirkonkello viestin tuo: - 'Jo sammui onnen tähti: - ei palaa sulhanen sun luo, - hän maailmalle lähti'. - - Nyt neyle helmaan unhottuu; - maa kirkkomaaksi muuttuu. - Taivaalle jää vain kylmä kuu; - sielt' onnentähdet puuttuu." - -Vyyhti oli loppunut... Martva laski kerän helmaansa, istui ja -ajatteli... Mutta ajatus ei jaksanut maasta nousta... Silmä oli surua -täynnä, mielessä kivipaino. Hän oli entisestään paljon muuttunut. -Poissa olivat kasvojen paraat korut: ilo ja onni, sekä lapsen -viaton mieli ja avoin silmien sulo-aarre... Kutri ei ilakoinut -otsalla iloisena... Se värisi siinä suruisena, kuin kaihoisin sävel -viulunkielessä, murhe lapsen mielessä... - -Hän istui kauvan ääneti, kuin olisi halunnut surra mielensä huolista -tyhjäksi... Viimein huokasi hän raskaasti, siirsi kerinnakan -loitommaksi, otti sukan neyleensä, solmisi langan ja alkoi neuloa... -Hitaasti sujui työ. Verkkaan solmiutui silmä silmän lisäksi... Katse -ei seurannut työn mukana ja ajatus oli muilla mailla. - -Neuloessansa hyräili hän laulunsa jatkoa: - - "Vaan kirkonkello kumisee - nyt valko-kaupungissa. - Ja pyhät virret humisee, - on ranta kukkaisissa. - - Siell' asuu Neitsyt Jumalan - jaellen siunausta. - Hän hoitaa terveeks' sairahan, - ken kaipaa lohdutusta. - - Ja neito valkokaupunkiin - nyt lintuinensa soutaa, - Kipuihin syämen polttaviin - hän rauhaa sieltä noutaa. - - Käy kulku virtaa myötäiseen. - Ei huoli airoin soutaa, - kun vene soluu hiljalleen, - levälleen airot joutaa. - - Ja neito uhraa lintuistaan - nyt valkokaupungissa - hartaasti, hiljaa polvillaan - rukoillen temppelissä. - - Ja sydän-raukka rauhan saa: - Toteutuu taru vanha, - käy kukkaiseksi kirkkomaa. - On neito hurskas nunna." - -Mieli värähti... Käsi raukesi... Laulu oli kertonut laulajan oman -tarinan... Neyle solahti helmaan ja käsi sen mukana... Neuloja -mietti laulunsa sanoja, eikä jaksanut ymmärtää niitä... Ajatus oli -herpautunut, raukea, kuin helmassa olevat kädet... Hän ei tuntenut -muuta kuin suuren elämäntuskan, joka repi ja poltti häntä... Harmaa -sumu katseli häntä akkunasta... Kissan univirsi hyrisi kuin etäinen -ruumislaulu ja koko elämä tuntui olevan paareille pantu... Se oli -peitetty ruumisliinoilla... Arkku oli jo valmiiksi tuotu, tie -havutettu ja hautausmaalla odotti kuoleman hiekkasyli: avoin hauta... -Ei näkynyt kukkia, ei ystävän viimeistä oikeaa seppelettä: kyyneltä -silmäkulmassa. - -Hän istui kauvan. Ajatus raukesi kokonansa. Mieli muuttui harmaaksi -sumuksi... Jo herahti vesi silmännurkkaan... Hän painoi kasvonsa -tyynyyn ja itki katkerasti... Hento ruumis vavahteli... itkunpuuskat -syöksyivät suusta, toinen toisensa jäljestä... Silmä vuoti polttavia -vesiänsä... Poski kuumeni... Povi täyttyi mielen katkeruudella... -Koko olemus oli repaleina. - -Kun hän oli kyllänsä itkenyt, nousi hän, kuivasi silmänsä, -jotka olivat täynnä tuskaista katsetta, korjasi hiuksensa ja -istui rauhottuaksensa. Poski oli itkusta punainen. Katkerat -itkunnikahdukset nousivat kurkkuun, ensin tiheämmin, sitten yhä -heikoten ja harventuen. Kun ne alkoivat lakata, yritti hän neuloa, -kuin antaaksensa kädelle ajankuluketta. - -Mutta ei ottanut työ sujuaksensa. Sukkapuikot liikkuivat hetken -kömpelösti... herkesivät sitten kokonansa, kuin uneen uupuvan -puhelu... Neyle solahti taas helmaan, vieden kädet mukanansa ja -ajatus lähti niille maille, missä eivät soi iloiset kellot. - -Äiti astui silloin huoneeseen, näki tyttärensä surun, arvasi osan sen -syystä ja alkoi häntä lohdutella, kysyen: - --- "Kirjoittiko Oolavi, koska hän palaa?" Martva salasi mielensä -surut ja vastasi katse työssä kiinni: - --- "Ei hän vielä tiedä... Hänellä on vielä lukuja kesken, mutta kyllä -hän kirjoittaa kohta palaavansa..." - -Äiti rauhottui. Hän uskoi kaikkien surujen syynä olevan ikävän, -sulhasen kaipuun. Hän lohdutteli edelleen: - --- "Älä ole ikävissäsi, lapseni... Se on sinullekin onneksi, että -hän lukee ja tutkii... Tietysti hän tekeekin työtä sinun iloksesi ja -sentähden viipyy..." - -Ja niin uskoi ja toivoi Martvakin. Oolavin jokaisesta kirjeestä -huokui se vakuutus, vaikka aina ja aina vain yhä enemmän ohimennen. -Mutta hän uskoi sen lyhyyden johtuvan työn paljoudesta. Raukealla -äänellä myönsi hän: - --- "Niin... Kyllä hän aina niin kirjoittaa..." Äiti asetteli -pöytäliinaa paremmin paikoillensa ja vakuutteli sitä tehdessänsä: - --- "Hän tulee oppineena luoksesi... Älä anna nyt, Martva-rukka, -ikävän täyttää mieltäsi!... Onnesi on sitä suurempi, mitä kauvemmin -saat odottaa..." - -Äärettömän katkera ajatus täytti Martvan mielen: Hän tiesi, että hän -ei voi enää kauvan odottaa, ennen kuin jo tulee häpeä ilmi. Hän tiesi -olevansa äidiksi tulossa. - -Vesi tulvasi väkisin silmiin. Sitä salataksensa nousi hän ja poistui -huoneesta, silmät äidistä pois päin käännettyinä, mielen täysi -katkerimpia suruja mukana. - -Niin katkeraa oli Litvan helmelle elämän jalo onni: äidiksi tulo. - -Mutta Ranniston talon päällä luikerteli inhottava käärme: Harhaman -elämä. - - * * * * * - -Ensimäinen kuhilas koristi taas Ranniston peltoa, pärevalo tupaa, -lyhde seinää, havu ja tähkä lattiaa. Luonto odotti keväisen -lempensä hedelmää, kesäisen työnsä tulosta: uuden elämän siementä. -Linnun lemmensato oli jo hajautunut maailmalle. Touko-vilja ja -hedelmäpuu viimeistelivät elämäntyötänsä ja talon -- isäntä odotteli -rauhallisena koko elämänsä suurta viljasatoa: elämänsä ja työnsä -tulosta, hänelle uskotun leiviskän takaisin elämälle jättämistä. - -Martva istui huoneessansa yksin, poski kyynelten ilonpitoalana, helma -niiden sateen kokoajana. Kun hän oli silmänsä kuiviksi itkenyt, ja -rauhottunut, minkä voi, ilmestyi ovelle pastori Aamusto, joka oli -talossa vieraana, ja lausui: - --- "Martva! -- Hyvää iltaa. -- Saanko minä tulla puhelemaan -kerallasi?" - -Martva nyökäytti päätään surullisesti ja vastasi: - --- "Pastori on niin hyvä!" - -Sen sanottuansa hän nousi, jätti sohvan tulijalle ja itse istahti sen -pääpuoleen pehmeälle jakkaralle. Nuori pappi alkoi puhua hänelle: - --- "Näytät surulliselta, Martva... Oletko sairas?" - --- "En, pastori... en aivan sairas... Joskus vain voin pahoin", --- tapaili Martva sanojaan, raukealla äänellä puhuen. - -Nuori pappi piti luonnollisena ne surut, joista oli puhunut. Hän -uskoi niiden olevan morsiamen armaita ikäviä. Mutta niissä oli niin -paljon liikuttavaa, osan-ottoa herättävää, että hän ei hennonnut olla -niistä mainitsematta. Hän olisi halunnut niitä hälventää. Hienosti, -todellisen Jumalan palvelijan hellyydellä, huomautti hän: - --- "Ei pidä antaa ikävän suruksi muuttua, eikä mielen painua -maahan..." - -Martvan kurkkuun nousi karvas itku. Hän koetti sitä pidätellä ja -salata, mutta se ei onnistunut. Itku pääsi väkisin, veti kertomaan -sitä, mitä sanat peittelivät. Nuori pappi suli säälistä. Hän koetti -viihdytellä: - --- "Älä anna mielen painua... Koeta olla iloinen ja puhua huolistasi -muille! Se helpottaa... ikäänkuin jakaa osan ikävääsi muiden -kannettavaksi..." - -Martva kuivasi silmänsä, pidätti itkunsa ja olisi halunnut puhua, -mutta suu ei ottanut totellaksensa. Valmiiksi ajateltu sana painui -aina alas. Niin oli jo sadasti tapahtunut, kun hän oli aikonut kertoa -tilansa vanhemmillensa. Selittämätön häpeäntunne riisti aina sanat -kieleltä takaisin. Hän tunsi olevansa alasti isänsä ja äitinsä edessä -ja siksi hän lymysi. - -Kun puhelu jatkui, lausui Martva varovasti: - --- "Se rauhattomuus, josta Teille kerran puhuin, valtaa usein -minut... Ei se ole yksistään ikävää..." - -Nuori pappi katseli hänen itkusta punehtuneita kasvojansa, suli -säälistä ja lohdutteli, kuin isä tytärtänsä. Hän selitti: - --- "Älä ole siitä huolissasi, Martva, vaan iloitse siitä, sillä se -suru on elämän jalointa: Se on elämän tuskaa, yleistä maailmantuskaa, -joka on ihmishengen korkeinta runoutta ja sen puhdistavaa, jalostavaa -tulta..." - -Martva katsoi eteensä hajanaisena, käsitti papin sanat himmeästi ja -myönnytteli jotain sanoaksensa: - --- "Niin, pastori... Ehkä se on sitä... maailmantuskaa..." - -Ja todellakin ilmestyi huoneeseen, puhujien sielun eteen ihmeenihana, -iki-puhdas ja -jalo maailman tuska, tulikukassansa hohtava tyttö, -kädessä yleisen elämäntuskan vertauskuva, se tulikuuma kiekko, josta -hohtaa tuska kuin kuumuus ahjosta otetusta raudasta, polttaa poroksi -pahan, ilkeän ja aistillisen ja kirkastaa ihmishengen suureksi ja -jaloksi. Mutta nyt oli se tulikukka tavallista kuumempi. Se uhkasi -hohteellaan polttaa onnettoman naisen kokonaan poroksi. - -Nuori pappi tuli murheelliseksi. Tuskaisena jatkoi hän selitystänsä: - --- "Elämäntuska on ihmishengen jaloimpia tunnuksia ja se on myös -ihmisen jumalallisen alkuperän merkki ja siitä johtunut. Sillä oletko -huomannut eläinkunnan tuntevan elämäntuskaa?" - -Martva katsoi häneen suurilla, kauniilla silmillänsä, ajatteli ja -vastasi, täysin käsittämättä, mitä puhui: - --- "Todellakin!... Minä en ole huomannut eläinten surevan..." - -Hän huokasi, kadehti eläintä. Pastori innostui selittäen: - --- "Se johtuu siitä, että niillä ei ole mitä kaivata, koska niiden -henki ei ole Jumalasta. Ne ovat itse, mitä ovat: kaikki on niillä -itsessänsä, kuten muullakin luonnolla. Mutta niin kuin oikea lapsi -kaipaa äitiänsä, koska sen elämä on siitä, niin ikävöi ihmishenki -Jumalaa, koska se on siitä lähtenyt... Ja sinä huomaat ihmisissäkin -eron: Ne ihmishenget, jotka ovat korkeampia, tuntevat elämäntuskan -syvimmin, sillä ne kykenevät tajuamaan oman korkean alkuperänsä -ja niillä on lahjat ikävöidä sen ylevyyttä ja puhtautta. Toiset -ovat miltei kokonaan tyytyväisiä omaan itseensä, kuten on laita -eläinmaailmassa..." - -Elämäntuska pukeutui Martvan silmien edessä yhä hohtavampiin -tulikukkiin. Sen kiekko hohti tulikuumalta, sen haju ja kauneus -huokui tulista runoa. Se poltti häntä. Mutta kumminkin oli se -tulikoristeissansa nyt samalla kaunis, jalo ja ihailtava. Se -houkutteli kuumuudellansakin, kuin morsian sielunsa puhtaudella. -Martvan posket hehkuivat. Hän myönteli: - --- "Niin, pastori... Kyllä kai ikävässä ja tuskassa on jaloa ja -puhdasta." - -Hän oli niillä sanoilla sitonut uuden tulikukan, iki-ihanan -elämäntuskan rintaan... sen tytön rintaan, joka hohti huoneessa, -polttavissa helyissänsä koreillen. Elämäntuskan tulijuomakin oli -hänelle nyt jo virkistävää, sen tulikukan polttava hohto oli hänelle -vilvotus. Niin suuri oli hänen tuskansa. Pastori Aamusto ihastui, kun -näki taas Martvan sielun ylevyyden. Hän kiitti sydämessänsä Jumalaa -ja lausui Martvalle: - --- "Sinä puhut oikein... Elämäntuska on elämän jalointa. -Elämän-ilossa on aina jotain korkealle ihmishengelle tuiki vierasta. -Ilo voi olla puhdasta ja viatonta, mutta se ei voi koskaan olla jaloa -ja korkeaa. Onhan lapsen ja nuoren karitsan ilo kyllä puhdas, mutta -siinä ei ole mitään ylhäistä..." - -Martva katsoi häneen surullisena. Molempien sekä sanoista että -katseista huokui tulikuumaa, jaloa runoa: elämäntuskaa. Puheen -lomassa huomautti Martva surullisena: - --- "Niin, hyvä pastori!... Kyllä elämässä on tuskaa... Olen joskus -viimeaikoina etsinyt kirjallisuudesta jotain hetken iloa, mutta -olen huomannut, että kaikessa hyvässä onkin jotain hyvin surullista -ja polttavaa... Tuntuu kuin olisi kirjallisuuden paras osa oikea -tuskanlähde..." - --- "Se on totta", -- tarttui pastori, huokasi ja jatkoi: - --- "Jokaisessa jalossa, korkeassa hengessä on elämän tuskaruno -sävelenä. Se on Faustissa, Kadotetussa paratiisissa, Danten runoissa -ja kaikessa suuressa. Se elämäntuska huokuu jo koko antikisen -maailman jalosta kirjallisuudesta. Niin kaipaa ja ikävöi ihmishenki -alkulähdettänsä Jumalaa." - -Martvalle alkoi oma tuskansa kirkastua tulirunoksi, josta hänen -henkensä nautti ja joi jaloutta. Maailmantuska seisoi hänen edessänsä -tulityttönä, ojentaen hänelle polttavimpaa kukkastansa. Mieli -rauhottui hiukan. Henki nousi maasta korkeuteen. Nuori pappi jatkoi: - --- "Samoin on taiteessa: Suurten maalaajien tauluja katsoessasi -huomaat niiden runona olevan äärettömän hienona väräjävän tuskan. -Samoin huomaat musiikissa. Ilo on taiteessakin kuten kirjallisuudessa -jotain rahvasmaista, vulgaire'ia. Raamattu on kokonansa hienointa -tuskanrunoa. Ja jos tarkastat Jeesusta, huomaat, että Hän oli suurin -Getsemanessa, kun elämäntuska muutti hänen hikensä veripisaroiksi. -Hänen jäähyväispuheensa ovat jo täynnä ihmishengen korkeinta, -runollisinta elämäntuskaa, joka huokuu niiden jokaisesta sanasta..." - -Ja yhä ihanampana kuvastui Martvalle elämäntuska, ihmishengen -suuri kiirastuli. Hän alkoi tajuta sen suuruuden, kauneuden ja -runollisuuden. Hän unohti hetkeksi osan omista suruistansa ja nautti -yleistuskasta, sen jaloudesta. Muistellen entisiä iloisia päiviänsä, -kysyi hän: - --- "Te pastori puhutte hyvin kauniisti... Onko sitten ilo mielestänne -aivan väärää?" - -Nuori pappi vastasi kerkeästi: - --- "Ei oikea ilo. Mutta se on elämän kuonaa ja vaahtoa. Kuten -kuonakin on oikeaa ja _kuonaksi_ puhdasta, niin voi ilokin olla -oikeaa ja synnitöntä. Mutta se on tuskan rinnalla sama kuin rekilaulu -jalon runon, kehittymätön ihminen korkean hengen rinnalla. Tuskan -lahjaa ei ole Jumala antanut muille kuin ihmisille ja suurimmat -tuskan lahjat Hän on antanut ainoastaan valituille. Jos siis -tunnet elämäntuskan, älä siitä masennu, vaan kiitä Jumalaa Hänen -korkeimmasta lahjastansa: suuresta ylevästä sielustasi, joka kykenee -tajuamaan yleisen tuskan." - -Martva huokasi helpotuksesta. Hän nautti jo hetkisen tuskastansa. -Ajatuksissansa, katse hajalla, kuiskasi hän: - --- "Kiitos, pastori, ylevistä sanoistanne!" - -Maailmantuska hohti koruissansa, huokuen tulikuumaa kauneuttansa. -Pastori Aamusto jatkoi sitä ihaillen: - --- "Sinä et näe ylevän ihmishengen etsivän lohdutusta iloista, vaan -yksinäisyydestä ja tuskasta. He nauttivat siitä. Jokapäiväiselle -ihmisille kelpaa sen sijaan ilokin, vaikka ei tosin aina, ja loppuun -asti: lopultakin kyllästyy rahvasmainenkin henki siihen ja saa -nautintonsa elämäntuskasta, Jumalan kaipuusta..." - -Sanoillansa hän ripusteli yhä uusia tulikukkia ja tulisia runohelmiä -maailmantuskana hymyilevän tytön koristukseksi. Martvan posket -hehkuivat jo sitä tuskan polttavaa punaa. Elämäntuskan tuliruno -jalostui hänelle jalostumistansa. Nuori pappi lopetti: - --- "Elämäntuska on ihmishengen korkein nautinto jo silloinkin kun se -ilmenee kirjallisuudessa, taiteessa, ja musiikissa. Sillä harvoin -nauttii ihminen iloisista rekilauluista, mutta surullinen kansanlaulu -on hänelle aina nautinto. Vielä suurempi täytyy sen nautinnon olla -silloin, kun se tuska ilmenee meissä itsessämme..." - -Sanoillansa hän loihti Martvan tuskat uusiksi, ikäänkuin avasi niiden -kuoren ja osotti sisällä piilelevän jalon iki-ihanan helmen, jota -Martva nyt ihaili kuin neito kauneuttansa, tyttönen kutrejansa. -Hän rauhottui toistaiseksi. Tuskansa hän sammutti tuskalla, kuin -polttavan savun tulella. - -Rannisto itse astui huoneeseen rauhallisena. Hän ei vieläkään osannut -edes aavistaa, että hän oli kerjäläinen, ja että hänen talossansa -ei ollut enää muuta rikkautta kuin suunnaton määrä salaista, jaloa, -suurta elämäntuskaa. - - - - -Kun tyttö itki ja katseli elämänpuuta. - - -Oli suruiset läksiäiset. - -Aurinko suri taivaalla, kukka maassa, lintu oksalla... Paratiisissa -soivat suruiset poislähtökellot ja ihmishengen onnenkehto heilahteli -viimeisiä kertojansa... - -Jo laitettiin ihmis-onnen hautajaisia... Jo kaivettiin sille -hautaa... Jo sahattiin lautoja sen ruumisarkuksi... Jo siroteltiin -kalmanhavuja lattialle... Jo tuoksuivat tuonenkukat... Sirkka -väsähti sirisemästä, lintu istui suruisena, ikävä silmän, kaiho -siivenkoristeena, ja päivänpaiste riippui puun oksilla, riippui niin -kuin ruumisliina... - -Saha sahasi, lauta valmistui... Poislähtökello löi jo -ensikumahduksensa... Se kumahdus levitti kellon täyden -suruja...Onnenkäki kyni sulkiansa... Se kyni niitä surullisena... Se -valmistautui kukkumaan viime kukuntaansa... Jo itki kukka kedolla, -sammal suolla, kanerva kankaalla... Päivä kelmeni, suru sukeutui -onnenkukista ja koivu itki jo korunsa: onnenkäen poismenoa... - -Kaikki suri ihmis-onnen katoamista... Koko luonto kärsi -ihmiskohtalosta... Ruusu kasvoi jo oasta ja ohdake iti nisun seassa... - -Kuolinkello kumahti taas kerran... Käki kukahti sen säveleen -lopuksi... Onni oli jo ijäksi nukahtamaisillansa... Kaikki vaikeni -uudellensa... Tyhjä oli iloista käenkin kieli... - -Mutta elämänpuu hohti punaisissa kukissansa... Joka kukan vierellä -kypsyi ihanin omena... Joka omenalle lauloi kaunis onnenlintu... -Se lauloi parasta säveltä... Sävel vieri kauniina säteenä... Omena -kasvoi suudelmana... Kukka tuoksui oksan päässä... Hedelmä kutsui -herkullansa, ja päivän paiste viskautui elämänpuun ylitse, niinkuin -komein runohuntu... - -Se puu hohti morsiamena ihmis-onnen hautajaisissa... - -Lapio heilui kaivajan kädessä... Hauta valmistui... - -Arkkulaudat olivat valmiit... Päivänpaiste oli suruisimmillansa, -linnun mieli kaihoisimmallansa... Enkelit ompelivat -ihmis-onnenruumisliinaa... - -Elämänpuun alla seisoi Martva, suruun aivan menehtyneenä... Kyynel -oli nyt silmän sulona, suru posken kauneutena... Elämä oli epätoivoa -täynnä, povi tuskaa ja mieli onnettomimman ajatuksia... - -Yhä hiljeni, yhä heikkeni onnen-ääni... Enkeli ompeli ruumisliinaa -entistänsä ahkerammin... Ompelus joutui... Kuoleman neula vilisi ja -musta säije juoksi nopeasti neulan jäljestä... - -Kaikki joutui, kaikki kypsyi... - -Jo soi suuren onnen ruumiskello... Se loi ensimäisen lyöntinsä... Jo -kuului ruumis-arkulta kuoleman vasarankopse... Jo naulattiin lautoja -arkuksi... Enkeli ompeli yhä ahkerampana... Yhä vehreämpänä tuoksui -tuonen havu... Ihmis-onnella oli jo manantie edessä... - -Käki kukahti haikean: "kuk-kuu!"... Sirkka sirahti... Martva -vavahti... Hän näki, että hänen onnensa maahanpanijaiset olivat oitis -oven edessä... Hän hätäytyi... Murheet eivät enää mahtuneet mieleen, -eivät silmiin kyynelvedet... Itkuna tyhjensi mieli surujansa... -Kyynelinä vuotivat silmistä polttavat tuskan vedet... - -Mutta elämänpuu hohti yhä ihanampana... Sen oksien piiloissa lymyili -rietas Harhaman elämän käärme... - -Jo oli valmis ihmis-onnen ruumisliina... Enkeli, joka oli ommellut, -huokasi surullisena... Jo lakkasi Tuonelan vasaran kopse... Jo oli -valmis ihmis-onnen ruumis-arkku... Syntyi kuoleman suuri rauha... -Onni itki Manan maille lähtöänsä... Kaikki suli surusta... Ei päässyt -käen kieleltä kukunta... - -Taas kumahti kuoleman kello... Se ilmotti että paratiisista -poislähtöhetki oli tulossa... Arkana lymyytyi Martva elämänpuun -alle... Kauhun lyömänä kyyristyi hän piiloon, peljäten kuulevansa sen -äänen, joka ilmottaa hänelle, että nyt on katkennut onnenrihma... -Sydän vuoti verta, silmä kyyneliä ja elämänvirtenä värisi itku... - -Jo läheni suuri ääni... - -Taivaalta kuului etäinen ruumislaulu... Enkelit veisasivat siellä -ihmis-onnen kuolinvirttä... Martva painui maan tasalle... Mieli oli -maatakin matalammalla... Tuska repi häntä... Itku oli hänet jo aivan -läkähdyttää... - --- "Oi minua onnetonta!" -- huokasi hän tuskiinsa menehtyneenä... - -Jo alkoi kuulua outo ääni... Jumala kutsui erehtynyttä... Hän kutsui -sitä lähettääksensä hänet puhdistumaan tuskantulessa, kokemaan -onnettomuutta erämaassa... Onneton Martva vapisi... Hän etsi -itsellensä maankoloa... Silmä tyhjensi kyyneliänsä, mieli itkuna -apeitansa... - -Tuska jatkui, itku yltyi... Jo tuotiin ruumis-arkku nähtäväksi... -Jo olivat liinat valmiiksi levitettyinä... Jo huiskivat Manalan -huivit... Jo laskettiin onnea mustille ruumisliinoillensa... Martva -väänteli tuskan tulipitimessä... - -Yhä yltyi itku, yhä apeni mieli... Enkelien ruumislaulu läheni -lähenemistänsä... Paratiisin lähtökellot alkoivat kovemmin -soida...Onnenkäki kukkui kuolinkukuntaansa... - -Tuskissansa vaikeroitsi Martva: - - "Nyt sorrun aivan tässä... - Ei mulla elämässä - nyt mitään olla voi... - Voi raukka mihin vaivaan - ma jouduin... Isä taivaan - nyt minut hylkäs', oi!" - -Lähtökellojen soitto koveni... Enkelien surulaulun hyminä -likeni... Se likeni kuin uhkaava Jumalan ääni... Käki kukkui -hartaampana...Paratiisi oli tuskaa tulvillansa... Yhä murtuneempana -vaikersi Martva elämänpuun alla: - - "En enää jaksa kestää, - en kyyneleitäin estää... - ne viljoin vuotaa saa... - Jos kuljen vaikka kunne, - niin suuri tuskantunne - jo siellä odottaa." - -Jo vaikeni onnenkäen kukunta... Se hävisi pois lähtökellojen yhä -yltyvään kuminaan... Enkelilaulu koveni... Sen hyminä täytti jo -etäisen taivaan... Se läheni, niinkuin pauhaava sävelmeri... -Kellojen kumina koveni sitä mukaa... Koko paratiisi oli jo kuoleman -säveltä täynnä... Jo paloivat tuskantulet... Jo kukkivat sen tuliset -kukat... Tuskainen ihmishenki vetäytyi pieneksi madoksi... Revittynä, -rikkilyötynä hätäili Martva elämänpuun alla... Turhaan etsi hän -turvaa... Suuri ääni läheni lähenemistänsä... Säveltenpauhina masensi -mielen, painoi sen maan mustan mullan alle... Tuskan repimänä valitti -onneton Martva: - - "Ah, suuri kuolo, auta! - Tee mulle kylmä hauta! - Sä yksin auttaa voit... - Oi, tuskieni tuoja - Sa maan ja taivaan Luoja, - miks minut vaivaan loit!" - -Tuskan tulikukka kukki yhä kauniimpana... Ihmis-onnen kehto oli jo -kylmille jätetty... Jo laskettiin onnea arkkuunsa... Jo kannettiin -arkkua hautaan... Jo luotiin hauta umpeen... Taivaalta laskeutui -Jumalan henki... Se pysähtyi korkealle Martvan päälle... Se etsi -erehtynyttä... Rangaistuksella pakoitti se sitä takaisin hyvän -tielle, pelastaen sen siten turmiosta... Vanhurskaana tuomarina kysyi -Se korkeudesta: - --- "Martva!... Missä olet sinä, Martva?" Yhä tuskaisempana painautui -onneton Martva lymyynsä... Yhä katkerampana vuoti kyynel... Entistä -onnettomampana vaikeroi hän tuskissansa: - - "En tiedä, raukka, missä - mä lienen... Kyynelissä - mä kylven päivät, yöt... - Tuskaani nyt mä näännyn... - Jos minne, kurja, käännyn, - Sa mua siellä lyöt..." - -Arkun kantta naulattiin jo kiinni... Jo vietiin onnea hautaan... Jo -oli onnenkehto aivan tyhjä... Armotonna tiedusti Jumalan ääni: - -"Mitäs olet tehnyt, Martva, koska tuskaa tunnet? Vastaa, miksi -pelkäät Minua?" - -Tulinen tuskan kukka hohti kädessä... Kukka poltti kättä, kyynel -poskea... Taivas pauhasi suru laulun hyminänä... Tuskankellot soivat -entistä kovemmin... Menehtyneenä valitti onneton neito: - - "Mä petyin... Tuskissani - nyt huudan apuasi... - En luokses tulla voi, - sill' olen alastonna... - Ah, ällös armotonna, - nyt mua kutsu, oi!" - -Surulaulu säesti palavinta rukousta... Suurena selitti Jumalan armo -hänelle: - --- "Jos ihminen ei riko käskyjäni, on silloin paratiisi kaikkialla... -Ken rikkoo ne, hän sillä teollansa jo _itse_ paratiisin kadottaa... -En _yksityistä_ varten laeistani voi tehdä pienintäkään poikkeusta... -Lajinsa laista ei voi kukka päästä, vaan sortuu sitä yrittäessänsä. -Niin lakini on äärimäinen oikeus. Siis poikkeus niistä olisi -_itsellesi_ se lupa, joka sinut turmaan päästää... Siis ei voi -olla muuta sovitusta kuin se joka riippuu sinun tahdostasi: Minun -säätämääni uomaan palaaminen..." - -Suuri ääni masensi onnettoman Martvan mielen... Enkeli seppelöi hänet -tuskansa tuliseppeleillä... Hyvän ja pahan valtalaulut hymisivät -jo mahtavina... Ne taistelivat keskenänsä... Tulinen seppele alkoi -jo polttaa pahaa poroksi... Tomuksi ja tuhaksi lyötynä, itkien ja -vaikeroiden valitti Martva: - - "Ma tunnen suuret syyni... - Ah, voi! Ah, kaikki tyyni - nyt mua runtelee... - Edessäs maahan vaivun - ja tahtos alle taivun... - Tee, Luoja, tahtos, tee!" - -Onni oli jo haudattu, poismenotie kalmanhavuilla havutettu... -Jumalan vanhurskaus pysyi järkkymättömänä... Se ei jättänyt -rikosta rankaisematta... Ei tehnyt se poikkeusta yhden tähden... -Järkkymättömänä lausui se: - - "Pois täytyy sinun Martva täältä mennä... - Sä _itse_ paratiisin itseltäsi - oot hävittänyt erhetyksilläsi... - Nyt poistu raunioiltakin jo pois!..." - -Ruusu oli muuttunut jo orjantappuraksi... Ohdake odotti kaikkialla... -Suuri erämaa avautui... kuoleman viikate välkkyi... Tuskan laulujen -pauhatessa valitti Martva maassa polvillansa: - - "Jos poistun vaikka minne, - niin, ah voi, myöskin sinne - vien vihas matkassain! - Ei missään mulla rauhaa, - Sun äänes aina pauhaa... - Voi tuskaa sielussain!..." - -Taivaalta laskeutui Cherubim-enkeli kaunis miekka kädessä... Hän -osotti Martvalle erämaata... Sen takaa näkyi valta-istuin, jolla -istui Jeesus orjantappurakruunu päässä... Sitä osoittaen lausui -Cherubim lempeästi Martvalle: - --- "Nyt lähde, Martva, täältä vaeltamaan okaista tietä myöden Hänen -luokseen!..." - -Hyvän ja pahan valtalaulut pauhasivat voimakkaampina... Ukkosena -raivosivat suuret voimat... Tuskanhuudot ja riemulaulut vyöryivät -vastatusten... Raivoisina taistelivat ne tiestä korkeudessa... -Haivenena hävisi siihen taisteluun ihmishenki... Hätäytyneenä, -epätoivoisena vaikeroi paratiisista poistuva Martva: - - "Oi minne joutunenkaan! - Jos kunne katselenkaan, - siell' on vain erämaa... - Mä kyyneleistä kastun... - Jos minne jalkain astun, - niin oas haavoittaa." - -Yhä valtavampina pauhasivat hyvän ja pahan sotalaulut... Taivas ja -maa pakahtui säveliinsä... Hartaana veisasivat Cherubimin mahtavat -joukot: - - "Kaikki voipa olet sinä, Jumala! - Tue sinä häntä! - Tee hänelle erämaa ruusuiseksi! - Kitke sieltä orjantappurat, - kitke ne omaksi kruunuksesi! - Sillä sinä olet hyvä ja laupias! - Auta häntä, Jumala, auta!" - -Kuoleman kellot kumisivat... Ihmis-onni oli haudattu... Sen kehto, -paratiisi, oli kylmille jäänyt... Vaivoissansa valitti Martva -yksinänsä erämaassa: - - "Oi, enkeli, mi kulki - mun vierelläin, ja sulki - nyt paratiisin! Missä - on apu? Kyynelissä - on ainut lohdutus." - -Välkkyvät miekat käsissänsä veisasivat Cherubimin joukot: - - "Sinun tahtosi, Jumala, on tapahtunut! - Sinä olet vanhurskas. - Siksi emme tekojasi tutki. - Mutta sinä olet myös _hyvä_... - Armahda siis Martvaa! - Johda hänet kadotettuun paratiisiin takaisin! - Suuri olet Sinä, Jumala! - Kiitos ja kunnia olkoon Sinulle!" - -Paratiisin raunioilla leijaili kuoleman kolea hiljaisuus... Enkeli -Mikael suri siellä ihmishengen kohtaloa... Kaikkeus kohahti... Kirkas -tuli välähti... Perkele ilmestyi Mikaelin eteen ja osottaen Jeesusta -lausui ylpeänä: - --- "Herrasi kirosi maan orjantappuraiseksi... Katso: _Hänen_ Poikansa -kantaa hänen kirokasvistansa tehtyä kruunua..." - -Hän pysähtyi ja lopetti ilkkuvana: - --- "Hän kirosi siis orjantappuroiden piikit _Häntä Itseänsä_ -haavoittamaan... Hän teki sen _minun_ tahdostani... Niin voittaa -minun henkeni _paha_..." - -Mutta silloin kävi pauhu: Taivaan enkelit veisasivat Jeesuksen -ylösnousemisen kunniaksi... Taivas kirkastui... Kaunis pilvi vei -Jeesusta ylös taivaaseen. - - - - -Kun mies astui henkensä temppelin harjalta alas. - - -Jo olivat elämän loppiaisjuhlat. Hengen jalous sanoi jäähyväisiänsä. -Se jätti sielun autioksi, huonojen henkien lymyksi. - -Oli ilta jo. - -Hämärä peitti metsät harsoihinsa. Syyskesän kuutamo levitteli -kelmeitä hopeoitansa vesien välkkeeksi ja uitteli kuun kuvaista -joka järven pohjassa. Kaikki oli autiota kuin järven yksin jäänyt -ranta vesi, jota ei enää korista onkijan ruuhi. Hämärä tiheni. -Se kutoi verkonsilmän silmän lisäksi. Syysrunous tuulahti. Yö -oli salaperäinen, metsä kaihoisa, ja varjoissa ripsehtivät öiset -metsänhenget arkoina, vältellen ihmissilmää. - -Eräästä puistoteatterista oli öinen väki poistunut. Jäljelle -oli jäänyt ainoastaan kepein kuona, myöhäisimmät, varsinaiset -yksityishuoneiden asukkaat, huvipaikan kotiutuneimmat yököt. -Salissa soitteli vielä orkesteri yhä harvenevalle joukolle. Eräässä -suljetussa yksityishuoneessa istuivat Oolavi, Harteva, Horsma, Voima -ja Ilanne sekä kolme heihin liittoutunutta venäläistä. Kaikki olivat -hurjalla päällä, eikä Oolavi enää ollut johdettavana: Selvästi voi -nähdä, että hän oli kohonnut Hartevan rinnalle, milteipä hänen -sijallensa, joukon ensimäiseksi, sen sieluksi. Viini ja samppanja -virtasi. Kalliit sikarit levittivät hyvänhajuista savua. Kuului -uhmailuja, ja villiytynyt luonto puhkesi räikeäksi, renttuilevaksi -ylvästelyksi. - --- "Siis se on päätetty, että huomenna me tulemme miljoneereiksi... -Joka ei jänistä, hän koskettakoon tikarillansa tuohon", -- lopetti -Oolavi keskustelun suunnitellusta pankinryöstöstä, ojentaen samalla -kirkkaaksi hiotun tikarinsa. - -Seitsemän tikaria koski hänen ojennettua tikarinsa terää. Kuului -uhkarohkeita huudahduksia. Silmät paloivat. Katseet leimusivat -villeinä. Jokaista huumasi viini ja kulta ja ahdisti entisen huonon -elämän tulos: heidän nykyinen tilansa. Kyselyt ja aprikoimiset -tukehtuivat ja ihminen vaani saalistansa kuin nälkäinen peto. - --- "Hyvä!... Ja nyt lasit täyteen ja pohja pystyyn!" - huudahti -Oolavi, heti kun vala oli vannottu. - -Hän kulautti lasinsa pohjaan ja käveli reippaana huoneessa. Jostain -läheisestä huoneesta kuului pianon soittoa, huolettoman kylälaulun -rimputusta. Oolavi alkoi laulaa sen säestyksellä rehentelevänä, -uhmaavia liikkeitä tehden. Hän lauloi: - - "Kaks' on mulla ystävää: - viini sekä puukko. - Niillä huoli häviää, - lähtee tytön suukko. - En mä sure. Hirttonuora - mulle on kuin kaunis huora, - joka mua käsin kaulaa, - muka hirttääkseen, ja laulaa - sekä tanssii... Hih... Hei!... Hih!" - --- "Hih!" -- hihkasi koko joukko, sekä kertasi villinä: - - "joka mua käsin kaulaa, - muka hirttääkseen, ja laulaa - sekä tanssii... Hih!... Hei!... Hih!" - -Joku joukosta tanssi laulun sanojen mukaan muutamia askeleita -venäläistä villiä kansallistanssia "prissakkaa". Juominki yltyi. -Mielet hurjistuivat. Viini huuhteli alas kuoleman ajatuksia. Kun ne -häilähtivät liekkiin, sammutettiin ne oitis juomalla. Oolavi kävi -yhä hurjemmaksi. Tuukkalan koski ei ollut hänelle turhaan hurjia -kehtolaulujansa laulanut. Hän kulki nyt tietänsä kuin nälkäinen -hyeena, joka harja pystyssä syöksyy nopsana pakenevan saaliin -jäljestä, sivulleen katsomatta, mitään ajattelematta. Oma häpeä ja -häviö sekä Ranniston ja Tuukkalan kohtalo ajoivat häntä, seurasivat -häntä pedonjuoksussa kintereillä, ruoska kädessä. Hän syöksyi sitä -kujaa pitkin, jossa epätoivo ja kauhu iskevät armottomasti joka -askeleella tuliruoskallansa. - -Viinin yhä virratessa alkoivat hänessä katkeilla poikki ihmisyyden -viimeiset arimmat jalouden kielet. Reuhatessansa löi hän erästä -venäläistä olalle ja kysyi räyhäten: - --- "Kuule, Vaanja!... Onko sulia ollut monta henttua?" - --- "Ei kuin yksi kerrallaan, mutta monta päivässä", -- pöyhkeili -Vaanja vastaukseksi. Oolavi kiitti häntä renttuillen: - --- "No, se on hyvä!... Se on oikein, että monta päivässä..." - -Hän matki liikkeillänsä venäläistä tanssia ja lauloi: - - "Kihlasormus mulla ei - sormessa vaan loista, - vaikk' on mulla helluja - nyt jo viisitoista." - -Riemastunut joukko kertasi taas kovalla äänellä: - - "vaikk' on mulla helluja - nyt jo viisitoista." - -Vaanja kertasi säkeet vielä uudelleen, yksin renttuillen käsi Oolavin -kaulassa. Ne kerrattuansa hän retusi: - --- "Kuule, Oolavi... A, Oolavi?" - --- "No?... Kysy loppuun!" -- komensi Oolavi. Toisista kinasteli pari -keskenänsä jostain, toiset seurasivat Oolavin ja Vaanjan puhetta. -Vaanja tiedusteli rähinän seasta: - --- "Onko sulla vakituinen hellu?... Rakastajatar, tarkotan... Minulla -on oma vakituinen rakastajatar ja hyvä, vaikka ei pitkä-ikäinen." - -Seurue oli kuullut kysymyksen ja yhtyi siihen, huutaen: - --- "Onko sinulla Oolavi vakituinen rakastajatar?" - -Silloin Oolavi alkoi polkea jalkoihinsa loppuakin siitä jalosta -ihmisestä, joka vielä nosti hänessä päätänsä. Martvan nimi poltti -vielä hänen huuliaan tämmöisessä tilaisuudessa... Se nousi niille... -kirpeli... pisteli neulateränä hänen olemuksensa jaloimpia kohtia... -Siinä nimessä oli sittenkin vielä pyhää... jaloa... puhdasta. Hän -epäröi sitä mainita. Huulet hehkuivat tulisina. Räyhäävä joukko -uudisti: - --- "A, Oolavi!... Onko sulla vakituinen hellu?... Hei, onko?" - -Oolavi kaatoi lasinsa täyteen... Martvan kuva häilähteli hänen -edessänsä... Se häilähteli puhtaan lapsuus-ajan Martvan kuvana, -poskipuhtaana, pieni rukouskirja kädessä ja hernekukka tukassa. - -Peitelläksensä syyn, miksi ei vastaa, sytytti hän sikarin, kuin -viivyttäisi se muka vastausta. Joukko tiukkasi edelleen: - --- "Jos ei sinulla ole vakituista rakastajatarta, niin se pitää -ottaa... Joko kutsun viinurin ja käsken tuoda vakituisen tytön?..." - --- "Sano suoraan, jos ei ole!... Hih!" -- hihkui Vaanja. - -Martvan avuttomat silmät vilahtivat Oolaville. Katkera pala nousi -vielä kurkkuun. Rähinä yltyi huudoksi. Joukko piiritti Oolavin ja -tiukkasi yhä: - --- "Sano onko sinulla rakastajatar, vai pitääkö hankkia..." - --- "Huutakaa viinuri ja käskekää tuoda tyttö!... Viinuri... -Ihminen!... Hei, ihminen!" - --- "Ei sillä ole rakastajatarta... se on vielä lapsi... Mene, Yrjö, -hae sille tyttö!" -- viisasteli Horsma. - -Sana "lapsi" koski Oolaviin. Hän ei tahtonut olla "lapsi"... -Harmiansa salataksensa tekeytyi hän huolettomaksi. Joukko ei -hellittänyt, vaan tenäsi yhä ivaillen: - --- "Oletko sinä noin suureksi iljennyt kasvaa, ilman vakituista -rakastajatarta!... Oi-joi, Oolavi!... Suuri lapsi!..." - -Oolavin miehentunteet ärtyivät ja loppumattomiin kertautui hänelle -ivailu: - --- "Oolavi!" - --- "Aa, sinä, Oolavi..." - --- "Suureksi mieheksi ilman omaa henttua!" - --- "Hei, Oolavi!... Eikö sinulla todellakaan ole ominaista kultaa?" - -Se pisti Oolavia. Luulo, että häntä ivataan niin arassa asiassa, -olisi saanut hänet tällä hetkellä valehtelemaankin. Sitä -alhaista sieluntilaa kehitti hänessä myös päihtymys, huumaus ja -kuoleman kanssa leikkiminen. Hän oli valmis häpäisemään kaikkein -pyhimpänsäkin. Joukko ivaili edelleen. Hän ärtyi. - -Ja silloin polki hän lokaan jalojen tunteittensa viimeiset rippeet, -muuttui elukaksi, kulautti lasinsa pohjaan ja ylvästeli: - --- "Jos olisi rahaa niinkuin rakastajattaria, niin miljoneeria -olisimme, ennen kun ehdimme huomenna rikastua... Tällä pojalla on -henttu joka itkee, ja semmoinen henttu onkin, joita ei joka oksalta -oteta!" - -Hänet keskeyttivät riemuitsemisen huudot: - --- "Hurrataan sitten Oolaville... Hällä on henttu!... Hurrataan!..." - --- "Hurrataan!" - --- "Hurrataan Oolaville!... Hurrataan!... Hurraa!" - --- "Huraa!... Huraa!... Huraa!" -- kaikui huuto. Vaanja jatkoi: - --- "Onko sulia hyvä henttu?" - --- "No on semmoinen, että sen joka sormi vastaa viittä tavallista -tyttöä kaikkine hynttyinensä", -- ylpeili Oolavi, karvaan palan -noustessa kurkkuun ja Martvan nimen polttaessa hänen huuliansa. Hän -toivoi, ettei sitä kukaan kysy. Sitä estääksensä hän renttuili, -laulaen sen muaksi: - - "Kullallani, joka on kaunis - ja komiasta linnasta tuotu, - on aitta rikas tavarasta - ja suukkoihin huuli luotu." - --- "Hei!" -- hihkaisi hän laulunsa lopussa. Koko joukko toisti -hihkaisun. Jotkut matkivat prissakkaa: Vaanja kertasi Oolavin -viimeisen laulun ja toiset toistivat sen kaksi viimeistä säettä: - - "On aitta rikas tavarasta - ja suukkoihin huuli luotu." - -Oolavi yritti kääntää puheen toisaalle, mutta Vaanja ehti ennen kysyä: - --- "Eh, Oolavi! Missä sinun henttusi asuu?" - --- "Sinä olet nuorukainen, kun sinulla on ominainen hilsu!... Mikä -sen nimi on?" -- yhtyi koko joukko. Kysymys satoi kysymyksen perästä. -Yhtenä rähinänä kuului: - --- "Missä sinun kultasi asuu?" - --- "Mikä sen nimi on?" - --- "Hei, Oolavi!... Sano tytön nimi!" - -Oolavi yritti sivuuttaa kysymyksen laululla ja retuamisella, mutta -Harteva astui hänen eteensä ja tiedusteli tärkeän näköisenä: - --- "Oolavi!... Sano sinä tyttösi nimi... Jos sattuu ylihuomenna -leskeksi jäämään, niin minä korjaan hänet kelkkaani... Minulla ei nyt -olekaan muita..." - --- "Ei tämän pojan tyttö jää leskeksi, ennen kuin on miljoonilla -linna rakennettu", -- kierteli Oolavi reuhaamisella. Nimi ei tahtonut -huulelta irtautua. Hän tuskastui ja toiset alkoivat taas härnätä. -Sateli kiusotteluja: - --- "Se on mustasukkainen..." - --- "Ei Oolavilla olekaan henttua... Se pöyhisti turhaa!" - ivaili -Horsma. - --- "Menkää hakemaan viinuria!" -- ilveili joku. Oolavi joi. Rähinä -jatkui. Sekaisin tulvi ivailuja: - --- "Oolavi on rakastellut ainoastaan pitkän matkan päästä..." - --- "Oletko sinä rakastajatartasi nähnytkään?" -- kyseli Harteva. -Vaima vastasi Oolavin puolesta, ivaten: - --- "On Oolavi nähnyt: Kirkossa käydessään on tiepuolesta katsellut, -kun tyttö ohi häilähti..." - -Koko joukko nauroi sukkeluudelle. Oolavi joi ja päihtyi. Hän ei enää -välittänyt härnäilemisistäkään. Kohottautuen muun joukon yläpuolelle -antoi hän niiden jatkaa, tekeytyen välinpitämättömäksi. Sukkeluudet -muuttuivat sekavaksi humuksi. Moni tuskin tiesi, mitä suustansa -päästi. Joku lauloi välillä huonon kapakkalaulun, toinen hihkaisi -sille. Harteva jatkoi kyselyänsä: - --- "Onko se Iltamo sinun rakastajattaresi?" - --- "Eeeei!" -- vastasi Oolavi ylvästellen: "En minä semmoisesta -katuharakasta huoli, joka ei osaa muuta, kuin omaa pyrstöään sukia... -Se oli minulla, mutta minä annoin sille lähtöpassit näppiin ja sanoin -että: vhiu." - --- "Vhiu!" -- vihelsi koko joukko, matkien Oolavin ylvästelevää -liikettä. - --- "Annoitko sinä Iltamolle passit pussiin!" -- ihmetteli Horsma. - --- "Älä lemmolla!" -- ihailivat toiset. - -Oolavi pöyhistyi. Hän huomasi nousseensa toisten silmissä sankariksi -ja kerskui: - --- "Ne semmoiset, kuin Iltamo, ovat minulle ainoastaan -väliaikaisia... Minä muutan niitä, kuin paitaa päältä..." - -Joukko oli ihastunut. Kateisia ääniä kuului: - --- "Vai annoit sinä Iltamolle erokirjan?" - --- "Annoin, että hei vaan!" -- kerskui Oolavi. - --- "Hei!" -- hihkaisi joukko. - --- "Entä ketäs sinä nyt rakastat?" -- tiukattiin taas. Oolavi oli jo -eläimeksi huumautunut. Hän ylpeili: - --- "Rikkaan Ranniston tyttö itkee tämän pojan menoa, jos niiksi -tulisi!" - --- "Martvako?... Ranniston Martvako?... Se herran enkelikö... Jo nyt -taisit vihdoin panna liikoja paljon lisäksi!" - huusivat suomalaiset. -Oolavi riemuitsi kuin kuningas valtakunnastaan. - --- "Se jumalinen Martvako?... Älä lemmolla!" -- ihmetteli Hartevakin, -kysyen: "Ja ihanko kokonaan on sinun?" - --- "No enemmän kuin vihille mennessä", -- kerskui viinin ja hurjuuden -eläimellistyttämä Oolavi. Nyt oli hän jo astunut inhoittavimpaan -rapaan, vieden Martvan elukkajoukon eteen. - -Mutta eläimellinen joukko ihaili häntä. Se joi hänen maljojansa, -ylisti hänen sukupuolisankaruuttansa. Hän itse päihtyi siitä ja -nautti siitä oman tuntonsa äänen sammuttimeksi. - -Mutta kun melu hetkeksi hiljeni, kun hurjat mielet väsyivät, nousi -katkera ajatus sielusta. Hän näki Martvan kuvan häilähtävän. Rintaa -poltti outo tuli. Ihmisyys nosteli vielä päätänsä, joskus heikommin -joskus katkerammin. Toverijoukko huomasi sen ja alkoi siitä leikkiä -laskea. Oolavi hurjistui silloin. Hän lähti rehennellen ulos ja -palasi hetken kuluttua mukanansa joukko mustalaistyttöjä, jotka -lauloivat ja tanssivat kesäteatterissa sen vetovoimaisimpina -taiteilijoina. - - * * * * * - -Aamuruskon heikko, ensi puna varastautui jo taivaan rannalle, kun -Oolavi palasi asuntoonsa levähtämään. Päihtymys ja epätoivonsyyttämät -hurjuus liekehti hänen silmissänsä. Hän ei halunnut mitään ajatella. -Sokeana, riemastuneena antoi hän virran viedä venettänsä putoukseen, -kuten muinoin Tuukkalan koskeen. Pelastus näytti olevan nyt tulossa. -Ja se riemu tukahdutti kaikki muut tunteet hänessä. Se tukahdutti nyt -kuoleman ajatuksenkin. Hän uskoi sen pelastuksenvarmaksi ja riemuitsi -siitä, laskien taas, miten hän rahat käyttää ja minä päivänä hän -kotiinsa palaa. - -Kiihkeästi edestakaisin kävellen järjesteli hän: - --- "Viisainta on panna rahat menemään rautateitse, kätkettynä -semmoiseen tavaraan, jota ei tullata..." - -Hän muisti, että semmoinen tavaralähetys oli hänellä jo valmiina. -Innostuneena jatkoi hän: - --- "Kas kun minä en sitä äsken muistanut... Itse istun sitten junassa -hyvin huolettomana... Vieläpä tiedustan poliisilta jotain asiaa, jos -niitä satun näkemään asemalla... Silloin en herätä epäluuloa..." - -Ja kun kaikki oli järjestetty, jatkoi hän: - --- "Heti kun olen pankissa täyttänyt vaillingit, matkustan kotiin... -Miltähän nyt koti näyttää..." - -Hän pysähtyi äkkiä. Koti oli loihdittu hänen silmiensä eteen. -Kertomus tuhlaajapojasta johtui mieleen, kuin loihdittuna... Hän -hätäytyi heti. Jalat herposivat ja hän vaipui nojatuoliin istumaan. -Päihtymys selvisi muutamassa silmänräpäyksessä, jättäen jäljelle -oudon, ilkeän tunteen. - -Ja hänen siinä istuessansa tylsistyivät ajatukset, selvisivät ja taas -tylsistyivät. Hän muisti Martvan ja sen mitä oli tänä iltana puhunut. - -Ja silloin hän sai ikäänkuin halvauksen. Hän tunsi mielensä -sanomattoman katkeraksi itseänsä ja kaikkia kohtaan. Kun sitten -ajatukset taas alkoivat elpyä, vähä kerrallansa, kuin valkeneva -päivä, seisoi hänen edessänsä Martva, ensin hämäränä, sitten -aina selvempänä, kirkkaampana... Hän muisti koko hänen kanssansa -elämänsä elämän, pikku lapsesta lähtien. Jokainen sana, jokainen -leikki... kirkkomatka... soutelut... laulut ja kaikki valkenivat ja -kirkastuivat. Martva seisoi hänen edessänsä, ensin pikku lapsena, -sitten tyttösenä, jota hän nosteli aitojen yli... Tyttösestä hän -kasvoi armaaksi tytöksi, jota kaikki ihailivat ja jumaloivat... -Oolavin hätä yltyi. Silmästä herahti kyynel. Hän näki Martvan -veneessänsä, kun tyttönen lauloi "Litvan laulua"... kiikussa, kun -laulettiin Mirjan tarua, ja veneessänsä, kun hän laski Tuukkalan -koskea... Hellimmät kielet soivat taas Oolavissa... Hän vapisi ja -itki kuin lapsi... Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin hän suuteli -Martvan puhdasta kättä pihlajan alla häätanssista lämminneenä... Sen -jälkeiset illat soluivat runoina hänen ohitsensa... Hän muisteli -kohtauksensa Pietarissa... baletissa ja Cabat'ssa... Kylmä hiki -vuoti hänen ihoansa pitkin ja hän värisi... Martva katsoi häneen -avuttomana, rukoilevana. - -Häneltä pääsi haikea pitkä valitus. Hän alkoi hädissänsä ajatella -kotiinsa palaamista semmoisena kuin oli, luopuen pankin ryöstöstä... -Tuhlaajapojan iki-ihana kertomus kirkastui hänelle... - -Mutta silloin muisti hän taas, että sekä Ranniston että Tuukkalan -talojen täytyi hävitä, jos hän semmoisena palaisi... Hän näki isänsä, -äitinsä, Martvan ja Ranniston, niiden tuskan ja epätoivon. Kauhu -valtasi hänet kokonansa. Ajatukset tylsistyivät taas. Hiki valui -virtana. Suuri elämän ristiriita repi häntä armottomin käsin. - -Niin taisteli hän kauvan elämän hirmuisimmassa pimeydessä, epätoivo -tulisena vuorena hartioilla. Hän koetti tehdä tiliä elämästänsä, eikä -jaksanut. Ajatukset kääntyivät taas Martvaan. Hän muisti myös; ne -illat, joina oli lukenut hänen kanssansa Harhaman saastaista kirjaa. - -Viimein nousi hänessä uusi kysymys. Hän mietti: - --- "Miten minä olen tähän tilaan joutunut?" - -Eikä hän jaksanut sitä käsittää. Hän tutki ja tutki, mietti ja -järkeili, mutta alussa turhaan. - -Ja taas muisti hän tuhlaajapojan ja Martvan. Elämän inho täytti -hänet ja hän halusi paeta koko elämää. Hän alkoi taas tutkia, mitä -teitä hän oli nykyiseen tilaansa vajonnut, muisteli pienimmätkin -tapahtumat, mietti niitä lopulta, ei itse asian selvyyden takia, vaan -ikäänkuin saadaksensa ajatuksille jotain tehtävää, joka viihdyttelisi -niitä, sammuttaisi niiden palon. - -Silloin osui hänen silmiinsä Harhaman kirja. Salamannopeana iski -häneen muisto, kuinka hän oli matkansa alkanut aivan sen kirjan -sysäämänä ja kulkenut sen johtamana. Hän kauhistui, sieppasi kirjan -pöydältä, ja paiskasi sen nurkkaan, kuin olisi se ollut tulikuuma -kivi, tai inhottava, myrkyllinen käärme. Hänen vihansa leimahti sitä -kohtaan. Hän syöksyi seisaallensa, polki riettaan kirjan jalkojensa -alle, tallasi sitä ja raivosi epätoivoisena: - --- "Sinä alhainen rietastelija!... Sinä kirjailijanarri, joka -ostat jokapäiväistä leipääsi pääsi tyhjällä sisuksella... -tietämättömyydelläsi ja elämäsi loalla..." - -Hän käveli hetken kiihtyneenä huoneessansa. Silmiin sattui silloin -pari muuta, oivallista romaania. Hänen vihansa kääntyi silloin -niihinkin. Raivostuneena paiskasi hän ne lattialle nurkkaan ja huusi: - --- "Samaa tietä, te kaikki, jotka jaatte aivoistanne sitä, jota ette -ole niihin koonneet muualla kuin äidinne kohdussa..." - -Hän muisti parooni Geldnersin puheet kaunokirjallisuudesta, potkaisi -kirjoja ja raivosi: - --- "Sinne vain yhteen joukkoon, sillä samoja Gamalieleja te olette -kaikki..." - -Hän paiskasi viimeisenkin kirjan sinne ja huusi: -- "Kun ette ole -koulun penkillä malttaneet istua, viisastukaa nyt nurkassa..." - -Epätoivo pimensi hänen ajatuksensa niin, ettei hän enää jaksanut -erottaa syyttömiä syyllisestä, eloa akanoista. Harhaman kirja oli -siten tullut oikeiden kirjailijoiden kiroukseksi. Se oli saanut -epätoivoon joutuneen kitkemään nisut ohdakkeen mukana. - -Kun voimat olivat rauenneet, istui hän taas tylsänä kauvan, ja -tarkasteli elämäänsä. Hän huomasi, että hänen uskonsa Jumalaan oli -kokonaan järkkynyt. Nyt se usko kajasti enää lapsuus-ajan ihanana -muistona, nousi niistä ajoista, kuin aurinko veden selkien takaa -kesän kirkkaimman päivän aamupunasta. Koti kuvastui hänelle armaana. -Martva heräsi juuri unesta, hieroi kauniita silmiänsä, ihaili -aamuaurinkoa, ja karjan kellot soivat hiljaa läheisessä koivikossa. -Hän suli, särkyi ja repeili ja värisi... Ja kun hän oli kauvan -istunut ja kärsinyt, heräsi hänessä sanomaton halu mennä isänsä luo -kotiin, kertoa hänelle kaikki ja kaivaa menetetyt miljoonat takaisin -Hallanselän rimpisuosta. - -Niissä ajatuksissa nukkui hän auringon reunan jo noustessa -taivaanrannan alta. - - - - -Vaan verkkonsa pauloja Perkele pitensi. - - -Oli yöaika. Kelmeä kuu vartioitsi taivaan tähtirikkauksia... Synkkä -korpi kohisi. Korppiparvet huusivat ja etäältä kuului kosken kamala -kohina... - -Synkkänä kulki Oolavi elämänpolkuansa myöten. Se polku alkoi jo -pimetä ja tienhaaroiksi hajota... Hän ei tiennyt enää, minkä -tienhaaroista valita... Jo valitsi hän umpimähkään... Jo kulki -hän tien varassa... Polku pimeni pimenemistänsä... Se kapeni -kapenemistansa... Yhä uudet ja uudet tienhaarat ottivat siitä -eronsa... - -Taivaalle alkoi kohota mustia pilviä... Ne peittivät jo kelmeää -kuuta... Valo väheni... Jo alkoi kulkija väsyä... Jo huomasi hän -vaeltavansa pimeydessä... Yhä pimeni... yhä synkkeni korpi... yhä -hupeni polku kulkijan jalan alta... Jo raukaisi jalkaa... Jo painoi -matkan vaiva hartioita... - -Viimein huomasi kulkija olevansa kokonansa eksyksissä... Polku -oli hävinnyt... Se oli tienhaaroiksi hajonnut... Hän seisoi yksin -synkänkorven keskellä, sauva ainoana neuvon-antajana, reunaton korpi -tienä ja pimeys johtotulena... - -Hän hätäytyi... Taivas musteni... Korppiparvet rääkkyivät -kamalasti... Nyt huomasi hän että hänen polkunsa olivat korveksi -muuttuneet... Hän oli tullut elämänsä Sinain korpeen... Kolkko oli se -korpi, tietön oli se, valoton... - -Etäältä kuului kumea ääni... Kulkija kauhistui... Hän istahti kivelle -ja alkoi miettiä entistä elämäänsä ja ajatella nykyasemaansa... -Kivitaakkana painoivat ne ajatukset mieltä maahan... Raskaana vuorena -riippuivat ne korkeudessa, uhaten sieltä päälle pudota... Mieli ei -noussut enää maan alta... Ajatus kulki jo kivikuorman painoisena... - -Kävi kylmänkolkko tuulenhenki... Oolavi muisti silloin isänsä -kotia... Hänelle leuhahti lauhkea saunan lämmin... Runollisena -tuikutti öinen, valaistu akkuna... Uudin oli poissa ja akkunalla -paloi Martvan lamppu... - -Kolea tuuli puhalsi uudestaan... Se puhalsi korven kylmänä -huoahduksena... Oolavi värähti vilusta... Hän tunsi jo korven -kylmyyden... Masentuneena huudahti hän itseksensä: - --- "Tännekö olen minä joutunut!" - -Korpi huoahti kylmempänä... Korppi huusi... Huuhkaja huhuili... -Synkkä ja kolkko on ihmiselämän Sinain korpi... - -Yhä syvemmälle katsahti Oolavi nykyisyyteensä... Hän tutki tarkemmin -elämänpolkujansa, jotka olivat hänet tänne johdattaneet... Kaikki -pimeni silloin elämänsumuihin... Hänen kulkemansa polut alkoivat -muuttua mustaksi käärmeeksi... Hän kauhistui... Polut muuttuivat -muuttumistansa... Hän hikosi... Polut alkoivat jo madella matoina... -Ne luikertelivat pelottavina, uhkaavina... Hän alkoi jo katsella -turvapaikkaa itsellensä, mutta ei ollut semmoista ihmissilmän -ylettymillä... Hän joutui epätoivoon... Sen valtaamana valitti hän -katkerana: - --- "Voi ihmistä, jonka polut loppuvat ja voimat ovat väsyneet!... Voi -väsynyttä, jolla ei ole lepopaikkaa oman silmän ylettyvillä!..." - -Vihlova huuto kulki pimeän korven läpi... Aave istahti jokaiseen -pimeään piiloon... Huuhkaja herkesi huhuamasta... Korppi katkaisi -rääkyntänsä... Manalan hiljaisuus hiipi maille... - -Yhä mietti Oolavi elämäänsä... Yhä synkeämmäksi muuttui mieli... -Astutut elämänpolut matelivat jo mustina käärmeinä... Ne sihisivät, -purivat toinen toisiansa... Ne tapailivat jo Oolavin jalkoja... -Vihaisina kihisivät ne kaikkialla... Kauhistuneena huudahti Oolavi: - --- "Voi ihmistä, joka on elämänpolkunsa käärmeeksi kulkenut!..." - -Hätähuuto kulki korvessa hirmuna... Sen kaiku kierteli vuoren -kauhuna... Elämän korpikäärmeet kuhisivat jo joka kolossa... -Joka lymystä kiilui musta madon silmä... Oolavi tajusi tilansa -toivottomuuden... Kodin rauha muistui taas mieleen... Se tuikahti -kuin suuri johtotuli elämän sumujen takaa... Hän hengitti -hätäytyneesti... Yhä vihaisempina kihisivät Sinain korpikäärmeet... -Hän yritti paeta kotiansa kohti, mutta tie oli mustilla käärmeillä -siroteltu... Vihainen pilvi pauhasi korkealla... Korppi rääkkyi... -Etäinen koski kohisi kamalasti... Hän yritti taas kotiinsa kääntyä, -mutta yhä lisääntyivät käärmeet paluutiellä... Epätoivon rusentamana -huudahti hän kauhuissaan: - --- "Onneton on se, joka on paluutiensä käärmeillä kylvänyt!..." - -Vihainen pilvi punotti... Yhä synkkeni Sinain korpi... Elämästä -siinneet korvenkäärmeet uhkasivat jo onnetonta... Oolavin hätä oli -hirmuisimmillansa... Mieli kulki jo kivien koloissa... Turhaan etsi -se niistäkään lepoa ja lohdutusta: niissäkin lymysi elämästä siinnyt -käärme... Koti oli enää ainoa rauhan satama... Kauhun kynsissä -kiemurrellen huudahti hän hätäytyneenä: - --- "Voi minua onnetonta!... Minun täytyy palata isäni luo vaikka -käärmeen syömänäkin... Äidin hoitamana paranevat käärmeenkin -puremat!..." - -Silloin laskeutui Perkele hänen luoksensa... Se loihti kotitielle -Sinain vuoren... Vuori jylisi... Tuli suitsusi sen seinämistä... -Pauhu kierteli luolissa... Huippua kruunasi musta pilvi, josta satoi -salamoita... Jumala puhui pilvessä. - -Mutta vuoren rinteellä seisoi Rannisto ja Tuukkala, kädessä -laintaulu... Oolavi näki siinä taulussa oman tuomionsa... Hän oli -varastanut Ranniston ja oman isänsä omaisuuden... Kauhuissaan katsoi -hän Perkeleeseen... apua anoen heittäytyi hänen jalkoihinsa... - -Silloin Perkele otti Oolavin retkellensä ja vei hänet korkealle -vuorelle katselemaan maailman rikkauksia... - - * * * * * - -Kävi viima... - -Hurjan aallon nopeudella vei Perkele Oolavia korkeutta -kohti...Meteoorikruunu säteili hänen perässänsä... Komeimmat -tähtilennot valaisivat heidän tietänsä... Heidän ympärillensä -kohahti joukko enkeleitä... Jokaisen enkelin kädessä oli musta -käärme... Aseet välkkyivät... Käärmeet puhalsivat suustansa kirkasta -tulilieskaa, joka valaisi pimeyttä kuin kirkkaat salamatulet... -Pauhinalla kulki loistava joukko tietänsä... Jokainen siiven-ote vei -matkaa ajatuksen ylettymän pituuden... - -Suuri kulku kävi läpi maailmoiden. Kuin valo meri vyöryi riemuinen -enkelien lauma, joita johti suuri henki... Soiton pauhatessa kohisi -se tietänsä pitkin pimeässä eetterissä... Edellä lensi miljoonainen -lauma käärmeitä, joilla oli tulisiivet... Niiden kaksihaaraiset -tulikielet hohtivat valaisten tietä... Kaikki välkkyi, kaikki -hohti... Korkealta hymisi soitto sekä kaunis laulu, hymisi kuin -etäinen ukkosilman pauhu... Siellä veisasivat toiset suuret enkelien -parvet herransa kunniaksi, seuraten sen kulkua kaikkeuden halki. - -Soitto pauhasi... Enkelilauma lensi aatteen nopeudella... Ei ollut -tiellä päätä, eikä tienviittaa... Kirkkaimmat vielä tulisina -hehkuvat auringot ja kuut ja tähdet vilisivät radoillansa aurinkoina -tienvarrella, ilmestyen eteen ja taas jäljelle jääden nopeasti kuin -sävähtävä valo... - -Sammuneiden maailmoiden laumat tohahtelivat kulkijoiden ohi, mykkinä -radoillansa syöksyen... Kaikkeus purki ihmepaljouksiansa kahdenpuolen -tietä. - -Jo oli tehty suuri kierto. Ylpeänä, suurena pysähtyi Perkele. Hän -teki käänteen ja laskeutui Oolavin kanssa nopeasti alas... Hurjan -ajatuksen nopeudella syöksyivät he Hallanselän rimpisuolle... -Suo hyllyi veden varassa... Pohjaton meri näytti kannattavan sen -leväpaljoutta... Sen pohjavedet itkivät ainaista kylmää kosteutta ja -mudanhajua... Sitä osoittaen kysyi Perkele Oolavilta: - --- "Tuon ääressäkö paastota nyt aijot?... Aijotko rimmen -leväsammaleesta nyt hengellesi saada ravintoa?..." - -Hän katsoi kiusattavaan ilkkuvasti... Suolla kurnuttivat ilkeät -sammakot... Sen muta kurisi... Kaukaa kuului haikea huuto... Se huuto -leikkeli erämaan tappavaa tyhjyyttä... Varis rääkäsi kerran käheästi, -ja sitten syntyi vihlova äänettömyys... - -Silloin täytti tuska Oolavin sielun... Suolla leijaili ijäinen -nälkä ja hänen käsivartensa oli jo heikontunut. Se oli herpautunut -nautinnoissa... Hänen henkensä oli tottunut elämän hedelmiin... Suon -mudat eivät enää maistuneet hänelle... Katkerana huokasi hän: - --- "Onneton on se, joka itsensä on totuttanut enempään kuin omasta -käsivarresta lähtee!... Voi sitä, jonka täytyy elämän herkkujen luota -palata suon mutien ääreen!..." - -Yhä synkkeni epätoivoinen näky... Suo itki vettä, Oolavin -sieluverta... Kavalana lausui Perkele hänelle: - --- "Onnellinen on se, joka tietää mitä on suolla paaston -pitäminen!... Hän tietää kiertää suonmutia..." - -Sumu laski rimpisuolle... Kostea, kylmähkö viima puhalsi... Oolavi -tajusi jo mitä on suonselällä paastoaminen... Mieli muuttui -suonmudaksi... Epätoivo täytti koko olemuksen. Se täytti sen -kuin kevättulva, joka vesillänsä paisuttaa puron äyräittensä -ylikuohuvaksi... - -Soitto soi sielun lumona... Perkele loihti Oolavin eteen kasan -kiiltäviä kulta-avaimia... Hymyillen lausui hän kiusattavalle: - --- "Siinä on sinulle taika-avain... Puhu sillä, niin kivet leiviksi -tulevat!" - -Kulta hohti, suo kurisi... Ei ollut vielä aivan Oolavin henki -valmis... Se epäili... Illansuussa tehty päätös veti häntä isän -syliin... Se kirkasti hänelle suuren anteeksiantamisen, värjäsi sen -aamuarmaaksi auringoksi. Se purppuroi kultahohteellansa kaislaisen -rannan, jossa onkija lauloi aamulauluansa, kun kylläinen, kaunis -veden karja pulahteli veden pintaan, ottaen siinä aamukylvyn, -hyljäten ongen herkut, ja hän itse jo meloo ruuhtaan kotirantaa -kohti... Sen näki Oolavi... Koti kutsui vielä kerran... Pois oli -julma Siinain vuori, joka äsken jylisi taipaleella... Perkele lausui -silloin itseksensä: - --- "Jehovan ansaa hän taas ikävöitsee... Ei hätää toki: epäilys -ei lakkaa, ennen kun saapi täyden siemauksen minua taikka Häntä, -Jehovaa... Ja hän on tulvillansa epäilystä..." - -Hän vihjasi. Silloin ilmestyivät rimpisuolle raatajien -joukot...Nääntyneinä muuttivat he suon mutaa ja levää leiväksi... -Jokainen leipäpala oli ostettava otsan hiellä Häneltä, joka -pilvellänsä kantaa kasville vettä ja auringollansa seuloo sille -valoantimiansa. - -Työ oli kova. Karvas hiki valui ryntäitä pitkin maahan, karpaloiden, -kirvellen ruskettunutta ihoa... Syvään uurtuneet rypyt koristivat -otsaa... Käynti oli raskas... Hartioita painoi kumara... Ei koskaan -joutanut silmä levolle kukan kauneuteen, ei korva saanut siemausta -niistä lauluantimista, joita sille jakeli lintuparvi. Ei ollut -aikaa nauttia niistä... Täytyi kantaa yöt päivät otsanhiki-uhriansa -Hänelle, joka sen uhrin kerran oli kaikille säätänyt. - -Yhä ahkerammin raatoivat orjat... Yhä kuumempana valui -otsanhiki...Oolavi huomasi sen olevan hänen oman, tulevan osansa... -Mieli masentui... Epätoivo nousi kevättulvillensa... Perkele huomasi -aikansa tulleen ja antoi muuttua näkynsä: Etäällä nousi nyt kuulu -Harhasaari. Se kohosi linnoineen ihanan runolammin ulapasta, kohosi -kauniina niin kuin käen kukkuminen, joka helähtää kuin hopeaisin -helske koivukankaan kauneudesta, lintuparvien kevätlaulujen ja -huilun sävelten seasta, kiitellen kaunista kaikua, joka tuo vuoren -tervehdystä koivun latvassa kukkujalle... Siellä Harhasaaren -lumomailla, runolinnoissa ja lammikoilla taikka metsissä lymyten -eleli väki huoletonna... Sillä ei ollut siellä muuta työtä kuin -elää elääkseen... viedä päivä aamustansa iltaruskovuoteellensa... -saatellen sitä, niin kuin ihaninta morsianta... Jokaisen vyöllä -kiilteli kultainen avain. Se oli kaunis taikasauva, jolla käskiessä -puhkeaa raikkaimmat vesilähteet vuoren kylkeen, pulputen vettä -janoisen eteen... totellen kuin vuori Mooseksen sauvaa... Sen avaimen -käskystä muuttui karuin kangas ihanimmaksi Eedeniksi, levittäen -viileän varjon lempiville... Herkut, viini, hedelmät ilmestyivät -itsestänsä valmiiksi joka päivä ruoka-aikana ilman avaimen -omistajantyötä, ikäänkuin niitä kasvaisi itsestänsä. - -Sen kaiken antoi kulta... Se sitoi työhön suuret orjajoukot... Se -sitoi ne kahleilla, joita ei näe ihmissilmä... Ilman vartijoita -raatoivat ne kullan haltijan hyväksi... Sen puolesta kantoivat ne -otsan hiki-uhriansa Hänelle, joka uhrin, rukouksen, hyväntyön ja -nuhteettoman elämän on saapa jokaiselta _itseltänsä_. - -Korkeudesta hymisi lumolaulu... Aurinko valoi runovaloa... Se valo -värjäsi Harhasaaren satulinnat lumoaviksi... Se kaunis näky huikaisi -Oolavin hengen hohteellansa... Sielu suli tyyten hekkumoihin, värisi -niille, herpautui, raukesi... Kultakuume syöpyi siihen taaskin... Sen -nähtyänsä kuiskaili hänelle saattajansa taas: - --- "Suo orjajoukon raataa edestäsi!... _Kullalla_ itse avaa -vuorenkiveen ne lähteet, joista onni pulppuaa... On otsanhiki -avaimista huonoin, kun edessäsi on suo ja kova kivi ja niitä täytyy -sillä leiväksi muuttaa." - -Sanat lumosivat Oolavin... Hän valmistui... Kiusaaja vei hänet nyt -korkealle vuorelle... Sen huipulta avautui Oolaville uusi Harhasaari: -nyt oli saarena jo koko maailma: sen rikkaus... loisto, sen -orjajoukot... kunnia ja viini... Kaikki antautui kulta-avaimille... -Viini lorisi, kaunis tyttö tanssi... Huuli antoi mehevimmät -suudelmansa, kun kulta-avain huuleen hiljaa koski... Se kulta käski -oikeuden vaakaa... Ja kun se käski onnenpyörää, pysähtyi sen kulku -oitis... Kuin nöyrä ratsu odotteli se käskijäänsä vain. Kavalana -lausui Perkele: - --- "Tuon kaiken saat, jos avaimeeni tartut..." - -Oolavi oli jo valmis... Tuukkalan ja Ranniston ja Martvan pelastus -sävähti häneen kulta-avaimesta. - -Se sävähti kullan hohteena, joka ihanalla välkkeellänsä huikaisi -silmän sokeaksi... Ja silloin hänen suuri kiusaajansa lausui -hänelle kasvoilla jumalaiset, viisaat eleet, ja osottaen terävintä -kirkonharjaa: - --- "Suon, kivet, sekä kirkonharjan sinulle antanut on Hän joka -hikeäsi kuin peto verta vaatii sekä imee... No... kirkonharjakin ehkä -on lahja... Onhan se korkeahko istuimeksi... Vaan muista toki, pidä -aina mielessäsi: Teräväsärmikäs on kirkon harja!... Se epämukava -on istuimeksi, varsinkin kun sinne ei yllä huuli, joka herkullista -suudelmata tarjoo... Ei siellä myöskään armas viinilähde lorise -kauniin kukkapensaan alla... ei syli lämmin tarjoa sulojaan..." - -Yhä toivottomampana kuvastui Oolaville Hallan selkä... Toisaalla -loistivat maailman rikkaudet... Otsanhiki tuntui tehottomalta -avaimelta, kulta kaikkivoivalta. Voiton ilo säteili Perkeleen -silmistä. Korkealla vuorella seisten lausui hän kiusattavallensa: - --- "Minun sortumattomana temppelinharjanani on tämä vuorenhuippu, -jolla seisot... On edessäsi kaikki toivottava... Ja kaiken sen saat -kulta-avaimella... Saat _avaimenkin_ minulta, jos tahdot... Sen saat -jos Hänen kirkonharjaltansa laskeudut pois ja lakkaat kulkemasta -kapeaa tietä, joka Häneen vie... Siis nouse tänne minun vuorelleni, -niin kaikki, mitä jaksaa silmä nähdä ja mitä jaksaa himo odottaakaan -sinua odottaa jo ottajakseen... Myös Tuukkala ja Martva pelastuvat, -jos tartut noihin kulta-avaimiini... Jos täällä Korkealla vuorellani -kumarrut nyt vain minun edessäni, niin annan sinulle oitis koko -maan..." - -Hyvän ja pahan valtalaulut pauhasivat taas korkeudessa... Sävelpilvet -vyöryivät rajuina, toisiansa kumoon syösten... Sen pauhinassa -laskeusi Oolavi Jumalan temppelinharjalta alas, nousi korkealle -vuorelle ja laskeutui Perkeleen eteen polvillensa... - -Yhä valtavampina pauhasivat suuret sotalaulut... Perkele nautti -voitostansa... Meteorikruunu valoi hohdettansa vaipaksi hänen -hartioillensa... Kirkkaat tulisoihdut leimusivat käärmeiden -suusta kaksihaaraisina tulikielinä... Se sekottui ihmissoiton -sävelpauhuun... Sen kantamana kohahti kaunis saattojoukko -siivillensä. Kaiken hohtaessa kulki se suurten ihmistöiden ohi -kiitäen pauhinalla paluutietänsä myöten... Perkele vei kiusattavan, -antautuneen hengen voittokulkueessa maan päälle häntä siellä -palvelemaan. - - - - -Kun mies seisoi Perkeleen temppelin harjalla. - - -Maailmoiden ikilento pauhasi radoillansa. Jokaista, ken niiltä -poikkesi, kohtasi tulinen tutkain. - -Oli suunniteltu ryöstöpäivä. - -Väsyneenä, menehtyneenä heräsi Oolavi loistavasta unestansa kylmään, -jäytävään todellisuuteen. Hän istui vuoteen reunalla tuskaisena, -alakuloisena ja hikisenä. Aluksi ei hän muistanut mitään, eikä -tajunnut mitään. Tylsänraukeat ajatukset kiintyivät sillanrakoon, tai -johonkin vähäpätöiseen, kuten kärpäsen surinaan, lattialla olevaan -rikkaan ja uunin peltien ränsistymään. Hän ei jaksanut ajatella -senpäiväistä ryöstösuunnitelmaakaan, oli sen aivan unohtanut. - -Juotuansa lasin vettä, istahti hän tuolille, nojasi kyynärpäät -polviinsa ja kumartui käsiensä varaan. Illalliset mietteet alkoivat -silloin selvetä, kirkastua kuin nouseva, surullinen aurinko. Hän -muisti halunsa ja päätöksensä palata katuvana kotiin ja alkaa -uudestaan Hallanselältä, josta oli pois lähtenyt, tullut elämää -hakemaan. Hän punnitsi sitä päätöstä, virkistyi jo siitä hieman ja -näki siinä pelastuksen. - -Mutta sitä punnitessansa tuli hän taas ajatelleeksi kotiin -saapumista. Hän kuvitteli, miten isä ja äiti ottaisivat hänet -vastaan. Kaikki iloitsisivat... palvelijat keskeyttäisivät työnsä... -kahvi kiehuisi... illalla lämpiäisi sauna... naapurit tulisivat -tervehtimään... - -Ja silloin johtui ajatus siihen hetkeen, jona kaikki paljastuisi... -Hän alkoi vapista... Hän muisti, että Tuukkala menee velasta, -ei jää Hallanselkääkään, mistä uudestaan alkaa... Kylmä pureva -todellisuus nousi hänen eteensä kuin usva, joka nousee äkkiä suosta -ja peittää kylmiin sumuihin aamuauringon, joka on juur'ikään -noussut poutakirkkaana, heinä-ilmaa lupaavana. Jäävuori vyöryi sitä -ajatellessa hartioille. Kylmä hiki vuoti virtana ja kädet herposivat. - -Epätoivon rusentamana kutistui hän kokoon, tylsistyi uudelleen ja -tuijotti lattiaan ajatuksettomana. Viimein alkoi hän taas hapuilla -pelastusta, yritti jotain ajatella. Ajatukset tekivät aina saman -kiertokulun, hajosivat ja tylsistyivät ja taas virkosivat hetkeksi. -Hän hengitti raskaasti, muisti Martvaa, jonka raskaudesta hän ei -tiennyt. Hän masentui yhä enemmän. Huone pimeni silmissä. Hän ei -tuntenut enää aikaa, ei paikkaa. - -Ja kun ajatukset taas alkoivat tehdä työtänsä hitaasti, muistuivat -hänen mieleensä öiset unennäkönsä, kauhunsa ja ilonsa, jotka olivat -johtuneet illallisista sekavista ajatuksista. Niistä johtuivat -mietteet kultaan... kullasta päivän suureen tehtävään, ryöstöön... -siitä Tuukkalan ja Ranniston pelastukseen... rahojen sijoituksiin -ja kotiin paluuseen... Kymmenet kerrat kiersivät ajatukset saman tien. -Hän ei laskenut itse ryöstöä, ei sen vaaroja, ei rikoksellisuutta, -mutta tulosta. Hän lohdutteli itseänsä saaliilla ja uudella elämällä, -itse ryöstö oli ainoastaan kuin joku tavallinen, luvallinen teko. -Se ei häntä rasittanut. Häntä painosti ja masensi elämä yleensä, -nykyinen tilansa ja tylsistynyt tunne ja vaistomainen tietoisuus -elämänsä rikollisuudesta. - -Uudestaan ja yhä uudestaan punnitsi hän sitten ryöstöä tai -kotiinpaluuta tyhjin käsin. Viime mainittu aikomus loihti aina -lopuksi hänen eteensä kuvan Tuukkalan onnettomuudesta ja Martvan -perikadosta. Hän ihmetteli, miten hän oli välillä unohtanut Martvan -milt'ei kokonaan ja vasta eilen ja nyt alkoi hänen tähtensä peljätä -ja hävetä. Hän ei käsittänyt sitäkään. Onnettomuuden suuruus -kirkastui yhä suuremmaksi: Se tukahdutti lopulta kaikki järkeilyt ja -laskelmat. Pakkoluovutus kuvastui ainoana pelastavana oljenkortena. -Jäytävä, jääkylmä todellisuus painoi häntä sille polulle, ja hän itse -näki lopulta, että muu ei enää auttanut. - -Ja kun ihminen on tehnyt viimeisen epätoivoisen päätöksensä, -rauhottuu hän ja tylsistyy. Niin kävi Oolavinkin. Hän joi suuren -lasillisen viiniä, pukeutui, otti aseensa ja pienen pommin ja läksi -sovittuun paikkaan tapaamaan toisia. - - * * * * * - -Puoli-pilvinen päivä lähestyi jo puolipäivän tienotta. Taivaalla -ajelehti vaaleita, kuivia pilven-häikäleitä. Varjot kulkivat maassa -niiden kuvaisina. Tuon tuostakin solui pilvi auringon eteen salvaten -tien sen valolta, solui ohi ja avasi taas pilvenraon valon tieksi. -Tuuli ryöpäytteli joskus katupölystä pienen pilven ja viskasi sitä -kulkijoiden silmille. - -Eräässä kadunkulmassa odotteli Oolavi sovittua merkkiä vastapäätä -olevasta pankista. Sitä varten oli yksi ja toinen siellä aina jollain -asialla. Varrottiin hetkeä, jolloin väkeä olisi vähimmän. Hän ei -huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, ei pölyä, ei kulkijoita, -ei valo- ja varjopilvien ainaista vuorottelua. Kaikki synkät -ajatukset olivat haihtuneet. Hän ei muistellut Tuukkalaa, ei omaa -tilaansa. Kaikki ajatukset olivat kiintyneet ryöstöön. Kuumeisesti -laski hän tehtäväänsä ja pakoansa, järkeillen: - --- "Ensin hyvin kylmäverisesti sisään... hiukan ylpeänä... Kun on -hetki, silloin kuin peto... Ne toiset seisovat aseet ojona, minä ja -Harteva kassaan... Eiköhän Harteva pelkää!... Tietysti se pelkää... -voi pilata vielä asian!..." - -Hän kiukustui jo Hartevalle siitä, että se muka arkailee ja pilaa -asian. Kun se harmi oli mennyt, jatkoi hän taas suunnitelmaansa, -järkeillen: - --- "Sitten ei ole aikaa siekailla... Rahat hyvin joutuin talteen... -Onkohan miten suuria setelitukkuja... Ja eivät suinkaan ole -hajallaan, vaan käärittyinä..." - -Hän johtui siitä muistelemaan omia rahatukkujansa. Niistä johtui -ajatus hetkeksi pörssiin, parooni Geldnersiin ja muihin. Sitä tietä -palasi hän taas aineeseensa, jatkaen: - --- "Täytyy olla Hartevaa rohkeampi... Se pöyhkeilee aina, vaikka -ei riittäisi minulle voimissa läheskään... Tietysti ei riitä... Ja -tietysti se hätääntyy ja pilaa asian!..." - -Ja taas hän raivostui Hartevalle, ollen varma, että tämä hätääntyy. -Hän käveli kiihkoisena edestakaisin, soimasi Hartevaa ja muisteli -monia tapauksia, joissa Harteva oli ollut tuhma ja arka. Parin -minuutin ajan hän aivan vihasi häntä. Aivojen työ oli pelkkää -sairaloisuutta ja kuumetta. - -Kun hän oli hetken kiukutellut Hartevalle, jatkoi hän suunnitteluansa: - --- "Poistuessa täytyy olla hyvin kylmäverinen... Ensiksi tätä -katua... alussa, jos ei ole hätää, hitaasti... vasta ensi kulmassa -nopeasti... Jokirannalla tulee metsä ja siellä ovat tiet jo -tarkastetut..." - -Hän innostui, käveli kuumeisena ja tuskitteli, kun ei jo merkkiä -näkynyt... Sitten alkoi hän taas jatkaa pakosuunnitelmaansa, -ajatellen: - --- "Jos taas hätä tulee, niin silloin on paras olla rohkea... Jos -sattuu, että ajavat takaa ja ovat kiinni saamaisillansa, silloin -hyvin rutto käännös ja laukaus... Kun yksi kaatuu, säikähtävät -toiset..." - -Hän kiihtyi kiihtymistänsä. Korvat olivat jo lummessa, hän ei kuullut -mitään. Hermot olivat tuliset, aivoissa riehui sairaloinen työ. -Hän kertasi ajatuksensa uudestaan ja taas uudestaan, hätäili ja -kiukutteli, kun sovittua merkkiä yhä ei näkynyt. - -Mutta kun sovittu merkki vihdoin näkyi, herposivat hänen polvensa -niin, että hän toin tuskin voi liikahtaa. Kädet vapisivat. Päähän -tulvasi kuuma veri. Hän seisoi hetken tyrmistyneenä. - -Katsahtaen eteensä huomasi hän Hartevan astuvan juuri sisään. -Se rohkaisi häntä. Hän sai voimansa takaisin ja lähti pankkiin -rauhallisen näköisenä, vaikka sisällisesti tulisena. Sisälle -astuessansa ei hän voinut olla arasti ympärillensä katsahtamatta. - -Kaikki oli hetken aikaa rauhallista. Ryöstäjät suorittelivat -teennäisiä tehtäviänsä levollisina. Kukaan ei edes toiseensa -katsahtanut. Oolavi järjesteli näön vuoksi papereitansa, varustautuen -muka asiaansa toimittamaan. - -Silloin kuului kuiva, käskevä komento: - --- "Kädet ylös!" - -Tyrmistyneet virkailijat kavahtivat kauhuissansa ylös ja nostivat -kätensä pystyyn. Jokaisen rintaa kohti oli tähdätty pistooli, jonka -hana nousi jo puoli lyöntiin. - -Silloin pääsivät Oolavissa irti kaikki petomaisen ihmisen halut. -Verenjanoisena eläimenä syöksyi hän kassaholviin, loikaten kaiteen -yli yhdellä hyppäyksellä. Hän sysäsi Hartevankin tieltänsä kumoon -ja hyökkäsi holviin kuin peto, joka syöksyy palavaan pesäänsä, -pelastamaan pentujansa... Silmät kiiluivat... Raivoissansa ei hän -jaksanut tarkastella missä rahat olivat... Hän kiskoi kassakaappien -ovia auki... penkoi nopeasti papereita, huomaamatta edes mitä -ne olivat... Hän sieppasi rahasäkin ja paiskasi sen taas pois, -huomattuansa rahat kupariksi... Säkki halkesi... Sisältö levisi -lattialle... Pankkihuoneessa oli haudanhiljaista... Hän sieppasi -toisen säkin... siinä oli hopeaa ja sekin sai mennä... Hän penkoi -salaman nopeudella, mitä käsiinsä sattui... töytäsi Hartevan syrjään -ja etsi aarretta puoli sokeana... Väliin pääsi hänen huuliltansa -raaka, hermostunut kirous. - -Viimein löysi hän säkillisen kultaa... Sormet tulisina tarttui hän -siihen... Mutta se oli liian vähän... Hän raivasi edelleen... viskoi -papereita lattialle... syöksyi kaapilta kaapille... Hiki valui -otsalta, mutta hän ei sitä huomannut. - -Äkkiä sai hän käsiinsä setelivaraston ja alkoi ahdata sitä laukkuunsa -ja poveensa... Hän ei tarkastellut mitään, ei ajatellut mitään... -Pedon vimmoin sulloi hän täyteen kaikki säilönsä... Kun niihin eivät -kaikki mahtuneet, kiirehti hän Hartevaa: - --- "Ota nyt!... Ota sukkelaan!... Perhana!..." - -Yhdellä harppauksella syöksyi hän sitte saaliinensa pois holvista, -loikkasi kaiteen yli ja poistui Hartevan seuraamana, toisten jäädessä -pariksi se kunniksi vielä vahtia pitämään. Heitä varten viskasi -Oolavi ja Harteva sopimuksen mukaan kultasäkkejä oven suuhun, josta -he voivat ne poistuessaan kiireesti mukaansa ottaa. - - * * * * * - -Viimeiset miehet lähtivät jo pankista ottaen mukaansa heille varatun -rahataakan ja syöksyivät väkijoukkoon. Oolavi oli pääsemäisillänsä -kadunkulmaan, jossa hän olisi voinut hävitä näkyvistä. Mutta silloin -kuului huuto: - --- "Tuolla menee yksi... Ottakaa kiinni!..." - -Hänen jalkansa vavahtivat... Puristaen kaikki tahdonvoimansa tekeytyi -hän rauhalliseksi... Hän tuskin kiirehti askeleitansa... ei katsonut -taaksensa, ettei huomattaisi asian koskevan häntä. Takana yltyi huuto: - --- "Ottakaa kiinni!... Ottakaa rosvo kiinni!..." - -Hän kuuli juoksua ja hälinää... Väkijoukko läheni... Hän oli -tulikuuma... Vihdoin pääsi hän kadunkulmaan... Siitä alkoi lyhyt -poikkikatu... Hän huokasi helpotuksesta ja syöksyi raivoisassa -juoksussa pakoon... Huuto yhä koveni takana... Katu, jota myöten hän -juoksi, oli tyhjä... Raha taakka hiukan rasitti häntä, hidastutti -juoksua, mutta hän ei luopunut siitä... Siinä oli hänen elämänsä. - -Hän juoksi kuin peto... Joku kulkija sattui tulemaan portista -hänen jalkoihinsa. Hän syöksyi suoraan, ja tielle sattunut -pyörähti hänen jaloissansa kuin pöly tuuliaispään vihurissa... -Hätäisesti vilkaisi hän taaksensa ja näki ensimäisten takaa-ajajien -kääntyvän poikkikadulle, juuri kun hän oli siltä toiselle kadulle -kääntymäisillänsä... Oikealta kuului huutoa ja lyhyt laukaus... Hän -vilkaisi sinne ja näki poliisien juuri syöksyvän käsiksi Hartevaan, -joka kaatui luodin lävistämänä. - -Muuta ei hän tapauksesta tajunnut... Korvat menivät lumpeen, -silmissä pimeni... Hän syöksyi eteenpäin yhä hurjempana... Pari -kolme vastaantulijaa ei huomannut kiinnittää häneen huomiotansa, -sillä he kiiruhtivat juosten katsomaan sitä huutavaa joukkoa, joka -oli nujertanut haavotetulta Hartevalta aseen ja sitoi häntä... -Hartevan kiinnijoutumisesta hän toivoi itsellensä pelastusta... luuli -kiinni-ottajiensa kääntyvän sinne, tai ainakin pysähtyvän hetkeksi -katselemaan... Sillä aikaa ehtisi hän metsän reunaan... - -Sivullensa vilkaisematta syöksyi hän yhä nopeammin tietänsä... Mutta -kiinni-ottajat eivät pysähtyneet... Hän kuuli taas niiden huudot... -Pari vastaan tulijaa pysähtyi ja hämmästyneenä jo yritti sulkea -tien... Nopeasti vetäisi hän aseensa ja yrittäjät kaikkosivat silloin -kuin akanat tuulen tieltä. - -Jo oli hän metsän reunaan pääsemäisillänsä... Takaa-ajajat jäivät -askel askeleelta jäljelle, sillä hän oli verraton juoksija... Hän -huomasi niiden äänen kuuluvan aina vain loitompaa... Pelastus oli -hänestä varma... Hän uskalsi jo hengittää ja vilaista taaksensa... -Kiinni-ottajat olivat lähes puolta kauvempana kuin lähtiessä... - -Nyt oli hän varma pelastumisestansa ja kiirehti juoksuansa... Puuttui -enää pari kolme askelta ja hän olisi ollut tiheäpensaisen metsän -suojassa ja siellä hänellä oli kaikki valmiiksi suunniteltu... -Satuloitu hevonen odotti ja pakotie oli viisaasti järjestetty... - -Mutta silloin ilmestyi tielle hänen eteensä joukko harjoituksista -palaavia sotamiehiä... Hän tyrmistyi, hätäytyi, oli menettää -mielenmalttinsa... Takaa ajajat huusivat sotamiehille miesvoimalla: - --- "Ottakaa rosvo kiinni!... Ottakaa kiinni rosvo!" - -Sotamiehet käsittivät asian ja heti oli pakotie tukittu... Hetken -epäröi Oolavi, silmänräpäyksen vain... Seuraavassa tuokiossa syöksyi -hän oikealle, jonne kääntyi pieni polku... Alkoi uusi kilpajuoksu. -Sotamiehillä ei ollut patruunia, joten ampumisesta ei ollut pelkoa... -Takaa kuuluivat yhtenäiset kehotukset: "ottakaa kiinni!"... Vastaan -tuli mies, sieppasi seipään ja aikoi tuketa tien... Oolavi ojensi -aseensa... Kuului pamahdus ja mies kaatui hengetönnä tielle, Oolavin -hypätessä hänen ylitsensä. - -Taas jätti hän kiinni-ottajansa ja oli pääsemäisillänsä metsän -suojiin, kun sieltä ilmestyi miesjoukko ja huudon kuultuansa tukkesi -häneltä tien... Hän ei enää käsittänyt mitään... Sokeana kääntyihän -polulta oikealle ja hyppi kivikkoa myöten eteenpäin... Ajajat -seurasivat kintereillä. Hän oli jo kolmelta puolen saarrettu. - -Äkkiä tuli joki eteen... Hän vilkaisi sivullensa ja huomasi olevansa -piiritetty... Nopeasti viskasi hän kultasäkin jokeen ja syöksi itse -perässä, alkaen voimakkailla vedoilla uida vastaiselle rannalle... -Takaa-ajava joukko syöksi rantaan... Kuului sekava melu... Neuvoja -annettiin, mutta kukaan ei voinut mitään tehdä. - -Viimein saapuivat poliisit pistooleinensa. Hänen käskettiin henkensä -uhalla pysähtyä... Oolavi ei totellut... Silloin pamahti laukaus ja -luoti suhahti ilmassa... Silmänräpäyksessä painui Oolavi veden alle. - --- "Sattui!" -- kuului rannalta. Väki levähti... Poliisi lähti -noutamaan venettä, jättäen vahdit paikkaa vartioimaan. Alempana -pulahti virta. - --- "Tuolla menee jo ruumis", -- lausui joku rannalta. - -Virta pulahti vielä kerran. Joku ihmetteli: - --- "Kas miten nopeasti virta käy..." - -Mutta pian räiskähti vesi vastaisella rannalla ja aalloista hyppäsi -maalle Oolavi, joka oli itse painautunut veden alle. Väkijoukon -voimatonna huutaessa hävisi hän metsään. Harteva oli kiinni-ottaessa -kaatunut luodin lävistämänä ja kuollut tuntemattomana. Toiset olivat -pelastuneet viskaamalla kadulle rahansa, joita kokoomaan takaa-ajajat -pysähtyivät. - -Kun hän oli jo turvaan päässyt, istahti hän puolikuoliaaksi uupuneena -kivelle. Setelitukkokin oli hävinnyt virtaan. Mutta hän ei jaksanut -enää surrakaan. Pää painui käsien väliin ja hän istui siinä myöhään -yöhön asti kuin kuollut, joka kummittelee hautausmaalla. - -Hän oli astunut Jumalan temppelin harjalta alas ja istui nyt -toisen temppelin harjalla, sillä korkealla vuorella, johon näkyvät -maailman houkuttelevat rikkaudet, kunnia ja valta, tarjoutuen -otettaviksi. Hän istui siinä, elämä murskana edessä, sieramissa -kuoleman ja veren haju, äärettömyyden kuperan ikään kuin painuessa -littiöksi, joka laskeusi hänen hartioillensa ja musersi hänet -hirmupainollansa mäsäksi. Hän vapisi ja hänen korvissansa alkoi -kuulua hirvittävä tuskanhuuto: hänen äsken ampumansa miehen veren-ääni. - - - - -Nainen, jolle onnesta jaloin oli onnettomuutta. - - -Kesän kuolinkellot soivat. Puun oksilla riippuivat syysmurheet. Koivu -kaipasi lehtiänsä, järvi alliansa ja rantaruohokko onkijan venettä. -Poissa olivat metsän siivekkäät laulajat. Nurmi itki puroon kylmää -syysvettä. Lehti mätäni, mielet kulkivat maassa ja seipään päässä -suri yksinäinen harakka kesän poismenoa. - -Oli tyyni, harmaa päivä. Mehevät pilvet riippuivat lähellä maata, -liikkumattomina, sateeksi herahtamaisillansa. Kaikki tiukkui -kosteutta ja sumua. Jokaisen urvun ja havun päässä herutteli -vesipisara itseänsä irti pitämistänsä: imi kosteutta ja paisui -siitä maahan tipahtamaisillensa. Niityllä tirskui vesi kulkijan -jalkojen alla ja joka suonesta ja ojasta kuului surullinen vesilirinä. - -Ranniston vierashuoneessa kehi tyttö rihmaa kehälle, talon emännän -kutoessa sukkaa pöydän takana. - -Martva istui yksin huoneessansa. Ovet olivat auki, joten hän voi -nähdä vierashuoneeseen välillä olevan huoneen läpi. Tyttö lauloi -kehiessänsä vanhaa surullista laulua, jonka nimi oli "Martva". Hän -lauloi: - - "Kuu kelmenee, on kylmä sää - ja miel' on murheinen. - Vaan laulu kumma, vanha tää - syyt tietää murheen sen. - - On illantyyni. Murheissaan - kuin neito kalpeneva - Saimaasta katsoo kuvaistaan - kuu, päivä loisteleva. - - Siell' asuu Martva äitineen, - tuo kukka Saimaan rantain - ja armain laulu rantaveen - ja metsän kaiku puhtain." - -Rihma katkesi, kehijän laulu rihman mukana... Rihman pää huulien -välissä etsi tyttö sen toista päätä vyyhdestä solmitaksensa ne -toisiinsa... Martva istui äänettömänä, kädet helmassa, ajatus omilla -poluillansa... Hän kuuli laulun ja nautti sen suruista... Laulu oli -hänelle tuttu, eikä häntä oudostuttanut, että sen nimi ja ajatus -kuvasi häntä ja hänen surullista elämäntaruansa. - -Tyttö sai rihman solmituksi ja jatkoi lauluansa kehinnän mukana: - - "Vaan poika soutaa purressaan. - Hän etsii Martva-rukkaa. - Sen rantaan laskee. Riemuissaan - tuo hälle lemmenkukkaa. - - On kukkaan Martva pettynyt... - Vaan poika on jo poissa. - Siks' on nyt silmä vettynyt, - ja murhe illankoissa. - - Vaan Saimaan aalto aukenee - ja nostaa mustan purren. - Ei Martvan elää mieli tee. - Hän astuu purteen surren." - -Martva kuuli taruansa... Sydän pakahtui tuskasta ja silmät -kyyneleistä. Virtanaan vuotivat niiden liiat vedet itkun -punaamalle poskelle... Hän kokosi ne entisistä kyyneleistä -vesimärkään nenäliinaansa ja antoi mielen koota korvalla laulusta -uusia suruja...uutta apeaa mieleen... kyyneleitä silmiin. - -Kehijä jatkoi tarinaansa: - - "Ja yksin Martva purressaan - nyt laskee aallon alle. - Jo saapuu raukka Tuonelaan, - sen virran ulapalle. - - Hän laskee virtaa. Rantaa sen - koristaa musta lehto. - Kumottaa päivä suruinen, - kuin kirkas talvi-ehtoo. - - Virrassa Tuskansaari on - ja saaren alttarille - vie hiljaa vene airoton, - laskeutuin lainehille. - - Ja tuskantuli punottaa - siell' aina astiassa, - yöt päivät siellä Martva saa - sit' olla vaalimassa. - - Ei oo hän enää onneton, - vaan Tuonen nunna jalo, - ja nunnapukunansa on - kuun kylmä, kumma valo. - - Ja tuskantuli hälle on - nyt hoiva, joka riittää... - Ah miten moni onneton - huonomman kukan niittää!" - -Laulu loppui. Kehä hurisi... Martva eli mustan murheen mailla... Oli -kuin olisi hänen edessänsä kohonnut Tuskansaari Tuonenvirrasta... -Siellä saarella oli alttari ja alttarilla paloi pieni punainen -tuli, lepatti kuin kukkalehti runollisessa astiassansa... Ympärillä -oli Tuonelan rauha... Virta solui mustana... Ohi laski pursi -purrenperässä, tuoden Tuonelaan väkeä... Kaikilla oli rauha mielessä, -puhdas Tuonen paita päällä... Kaikki ihmettelivät outoja oloja... -mustaa lehtoa... Tuonelan lintuja... ikuista rauhaa... Ei risahtanut -oksa, ei sirkka sirahtanut... Päivä paistoi kummasti, metsä oli surua -täynnä ja valkopukuiset henget hiiviskelivät arkoina, kuin peljäten -häiritsevänsä Tuonelan nukkuvien vieraiden rauhaa. - -Ja silloin Martva nautti taas tuskastansa ja käsitti sen -suuruuden, jalouden ja puhtauden. Kaikki elämän ilot muuttuivat -hänelle arvottomiksi, rahvaan huviksi, joka hyrskii kuin likainen -vaahtopuhtaan, jalon veden pinnalla, häviää, sulautuu veteen ja -jättää mielen autioksi. Tuska oli ainoa joka pysyi, sillä se oli aina -suuri ja jalo. - -Silloin heräsi hänessä halu lähteä Tuonelaan hoitamaan tuskantulta -sen ikirauhassa. Elämä oli hänelle nyt taakka, sen onni kylmää -pettävää sumua. Hän muisteli taas "Litvan laulua" ja varmistui -siinä uskossa, että se oli hänen kohtalonsa ennustus. Hän oli -monesti ennenkin ajatellut, että ainoa tie säästää isä ja äiti -surusta ja häpeästä oli se, että hän syöksyisi Tuukkalan koskeen, -tapaturmaisesti muka. Hän oli jo suunnitellut miten hän sen tekee: -Menee toisten kanssa rantaan, työntäisee Oolavin kepeän veneen -veteen, astuu siihen näennäisesti leikillä, ja kun vene on jo menossa -alkaa huutaa apua näön vuoksi. - -Mutta aina oli hänet pidättänyt se ajatus, että sekin koskee hänen -vanhempiinsa. Silloin oli hän miettinyt muuta keinoa, millä salata -se mitä kohta tapahtuu, mutta ei löytänyt mitään. Oolaviltakin hän -yhä salasi tilansa. Pari kertaa oli hän häntä kutsunut kiirehtimään -tuloansa, mutta oli saanut kuivan vastauksen, että hän ei voi tulla, -vieläpä huomautuksen, että hänellä on miehenä velvollisuuksia elämää -kohtaan. Se oli masentanut hänen mielensä. Hän tuli araksi ja -umpimieliseksi. - -Naisen jaloin, suurin ja puhtain onni, äiteys, oli siten tullut -hänelle suurimmaksi onnettomuudeksi. Hänen lempensä hedelmä nosti -hänen hartioillensa kokonaisia vuoria, lisäten niitä joka päivä. -Onneton tyttö rutistui uuden hirmupainon alla. Ja viattomasti uskoi -hän edelleenkin kaiken, mitä Oolavi hänelle kirjoitti, luuli hänen -tutkivan ja tekevän työtä, huomasi hänen kylmenneen hänelle ja kärsi -tulisinta tuskaa ajatellessansa, että silloin kun Oolavi palaa, hänen -täytyy avata hänelle suru, joka ehkä hänet tappaa. Jalo sielu ei -syyttänyt toista, ei etsinyt itselleen rikostoveriakaan, vaan nosti -senkin osan vielä omien hartioittensa painoksi. - -Kun laulu oli loppunut, sulki hän oven ja itki katkerasti. -Sydänalaansa painaen kutistui hän sohvalle ja tukahdutti itkunsa -tyynyyn, heikon vartalon tuskasta värähdellessä. Mutta hän ei -kärsinyt itkusta. Hän nautti siitä. Tuska oli hänelle nyt nautinto ja -mielen hoiva. - - * * * * * - -Jo soivat suuren lumijuhlan tiu'ut. Talvi laitteli orsiansa, -ripusteli niitä puiden oksille. Aamuisin peitti kuura maata, lätäkköä -jääriite. Pilvet vaalenivat. Ilma seestyi ja kaivonvintti narahteli -jo talvikuivasti. - -Oli kirkas päivä. Ensimäinen härmälumi suli auringon noustessa. -Taivaalla näkyi pari valkeaa pilvenhattaraa. Päivänpaiste liuotti -heikon routariitteen pellon multapinnalta ja päästi vesilätäkön -riitteestä. - -Rannisto keskusteli pastori Aamuston keralla vierashuoneessansa. -Martva istui huoneessansa, käsityö ajankuluna. Ovet olivat auki, -joten hän voi seurata keskustelua. - -Pastori Aamusto oli ryhtynyt puuhaamaan kuntaan vakinaista -sairaanhoitajatarta, joka mahdollisesti osaisi tehdä kätilönkin -tehtäviä. Rannisto lupasi hänelle apuansa. Nuori pappi selitteli -siitä innostuneena: - --- "Se hetki, jolloin kuoleva sanoo jäähyväiset kaikelle, on elämän -suurin hetki. On raskasta, jos kuolevan täytyy silloin huomata, että -hän on yksin ja hyljätty. Se puoli on minusta asiassa yhtä tärkeä kuin -itse varsinainen asia, sairaan sairashoidollinen hoito..." - -Rannisto ajatteli asiaa. Kuoleman vakavuus ilmestyi hänenkin eteensä, -samoin Martvan. Se ikään kuin lihallistui, seisoi huoneessa terävä -viikate olalla ja ruumisliinat kainalossa. Kuului kuolinlaulu ja oven -takana odotti ruumis-arkku. Rannisto myönteli: - --- "Se on totta... Kuolema on suuri... Minä kiitän Teitä, pastori, -asian alkuun panosta..." - -Martva oli itkuunsa pakahtua. Hän ajatteli Tuukkalan koskeen -kuolemista. Sen kylmä syysvesi pani hänet värisemään. - -Hetkisen mietittyänsä jatkoi Rannisto: - --- "Minäkin olen sairaanhoitajattaren tehtävästä samaa mieltä kuin -Te, ja siksi olisi mielestäni saatava henkilö, jota elähdyttäisi -Jumalan henki... Ei nimittäin olisi lohduttavaa saada kuollessansakin -kuulla puhuttavan pilkkasanoja kuolemasta ja Jumalasta... Jos -sellaista henkilöä ei saada, olemme hyvää tehdessämme ehkä tuoneet -kuolevan vuoteen viereen olennon, joka raa'alla pilkallansa syöksee -kuolevan epätoivoon, katkeroittaen sen viimeiset hetket..." - -Martva tunsi kuoleman kylmän henkäyksen, näki sen synkän, ankaran -katseen. Hän ajatteli Tuukkalan kosken kiviä, mietti kuinka koski -viskaa hänet niihin mäsäksi. Koko sielu oli katkeruutta täynnä. -Vakavana seurasi hän keskustelua. Pastori Aamusto jatkoi: - --- "Sitä estääkseen minä olen ajatellut järjestää asian niin, että -lähetämme täältä sopivan naisen sairaanhoitajattaren kursseihin, -jotka suoritettuansa hän palaa tänne ja saa toimen ilman valintaa..." - --- "Se onkin nyt paras tie", -- myönsi Rannisto. Nuori pappi -selitteli asiata, edelleen puhuen: - --- "Olisi erittäin tärkeä saada toimeen nainen, joka olisi saanut -vaikkapa pienemmänkin niin sanotun ylemmän sivistyksen, mutta täällä -ei tietääkseni sellaisia sopivia ole..." - -Rannisto muisteli yhtä ja toista, ei löytänyt sopivaa ja myönsi: - --- "En minäkään luule täällä olevan... ainakaan tunnettua ja muutoin -sopivaa..." - -Mutta Martvan silmissä välähti silloin toivon kipinä. Hän oli -synnytystänsä salataksensa suunnitellut pois matkustamista, mutta -ei ollut löytänyt sopivaa tekosyytä. Nyt se näytti ilmestyvän kuin -taivaan lähettämänä pelastuksena. Hän huokasi helpotuksesta, hengitti -kiihkeästi ja poskille nousi heleä, lämmin puna. Hän päätti pyrkiä -kursseille ja siellä synnyttää salassa. Hän iloitsi siitä sattumasta -kuin pieni lintu pesäpaikan löydöstä ja piti pastori Aamustoa Jumalan -lähettämänä enkelinä. - - * * * * * - -Sairaanhoitajattaren kristillismielisyydestä johtui puhe -uskonasioihin, ensin nykyiseen Jumalan kieltämiseen ja siitä niihin -kysymyksiin, joita Jumalan ja Jeesuksen jumaluuden kieltäjät tuovat -väitteittensä tueksi. Siitä puhuessa huomautti Rannisto muun ohessa: - --- "Yksi asia, jota nykyään tehdään pilkan esineeksi, on Neitsyt -Marian raskautuminen ilman avioliittoa... Moni käyttää sitä -kertomusta todistuksena uskontoa vastaan... väittäen että se on -petosta..." - -Martva säpsähti, kun kuuli raskautta mainittavan. Jokainen vihjauskin -siihen asiaan sai veren syöksymään hänen poskiinsa. Hänen tilansa -oli samanlainen, kuin erehtyneen ihmisen, joka pelkää joka hetki -ilmitulevansa, kehittää sillä pelolla itseensä tautimaisen luulon, -joka panee hänet säikähtämään jokaista hiirenhisahdusta, luullen sen -tarkoittavan häntä. Jännitettynä seurasi hän keskustelua, ei itsensä -sen aiheen, vaan oman tilansa tähden. Pastori Aamusto selitti: - --- "Kullakin ajalla on omat epäilijänsä. Ei meidän tarvitse niistä -huolia, sillä eivät ne uskontoa voi hävittää..." - -Hän innostui, lämpeni oitis ja jatkoi posket hehkuvina: - --- "Minäkin olen sitä asiaa ajatellut, kun olen kuullut siitä -puhuttavan. Ja minä olen tullut vakuutetuksi, että epäuskokin on -ase Jumalan kädessä kuten kaikki muukin. Minä uskon, että se on -hänen seulansa, jolla hän seuloo väärän pois sanastansa, esimerkiksi -pakottamalla sen kautta ihmisiä syventymään Hänen sanaansa... sitä -puolustaessa nimittäin... Sillä onhan mahdoton, että mikään _voisi_ -nousta Häntä, Kaikkivaltiasta vastaan, jos sillä nousemisella ei -olisi tarkotuksena hänen tahtonsa täyttäminen..." - -Rannisto kuunteli hänen hehkuvaa puhettansa rauhallisena, kuten se -joka seisoo järkkymättömällä kalliolla. Hän ihaili, mutta oudosteli -samalla Aamuston uskon rohkeutta. Kun hän huomautti, että Neitsyt -Marian neitsyyden kieltäminen kumoisi Jeesuksen olemuksen jumaluuden, -väitti nuori Jumalan palvelija rohkeana: - --- "Ei ollenkaan." - -Syntyi pieni pysähdys. Martva katseli eteensä hajanaisena. Aluksi ei -hän jaksanut muuta tehdä, kuin väsyneesti iloita kotoa poispääsystä. -Se ilo virkisti häntä siksi paljon, että hän jaksoi seurata -keskustelua. Ja ensi kertaa alkoi hän silloin ajatella sitä asiaa, -miksi hänen äidiksi tulonsa oli rikollinen. Sitä ennen ei hän ollut -sitä kysellyt. Hän oli myöntänyt sen rikollisuuden vaistomaisesti. - -Kun Rannisto kummasteli nuoren papin uskon rohkeutta, selitti tämä: - --- "Miten Jesus on tullut ihmislihaksi, se ei muuta asiaa, ei hävitä -Hänen jumaluuttansa. Pääasia on se, että Hän on _Jumalan_ poika, eikä -tavallinen hurskas, muita parempi ihminen..." - -Hänen henkensä nousi kuten alttarilla, kun hän puhui Jumalan nimessä. -Martva oli tulipunainen itkusta ja oudosta häveliäisyyden tunteesta. - -Aamusto selitti rohkeana: - --- "Voi olla mahdollista, että Jeesuksen kuvaaminen -neitseestäsyntyneeksi on johtunut siitä, että on ymmärretty väärin -ennustus 'Neitsyt tulee raskaaksi'... Se on runollinen ennustus, -eikä siinä ole sanottu, että hän tulee ilman miehen osaa neitseenä -raskaaksi, vaan että hän synnyttää aviottoman ja jotain semmoista... -Kenties on siihen vaikuttanut väärä usko, että Jumalan Poika ei -voi si'itä luonnollisella tavalla ja siksi on mahdollisesti pantu -myöhemmin neitsyt Marian suuhun sanat: 'en minä miehestä mitään -tiedä'... Mutta meidän tulee huomata, että ne apostolit, jotka tästä -kertovat, itse nöyrinä tunnustavat: 'Me ymmärrämme puolittain.' Voi -olla myös lisäys myöhäisempi, minkä ehkä voi historia selittää..." - -Martva peittäytyi kuin pikku lintu pesäänsä, ujostelen omaa tilaansa. -Hän koetti saada selville, mikä hänen äiteydessänsä oli rikollista, -semmoista, joka sai hänet pelkäämään ja häpeilemään sitä. Hän luuli -sitte jo löytäneensä jonkun heikon selityksen, mutta se selitys -haihtui oitis, ennen kun hän ehti sen täysin tajutakaan. - -Rannisto kuunteli puhetta varovasti. Nuori pappi puolustautui, kuten -se, joka uskoo, että hänen Jumalansa pysyy ja kirkastuu kaikissa -vaiheissa. Hän selitti: - --- "Se kysymys jää ijäksi ratkaisematta. Ei mikään tiede vei -osottaa vääräksi sitä, että Jeesus sikisi ilman inhimillisen miehen -apua, sillä ei mikään tiede voi todistaa mahdottomaksi esimerkiksi -luonnonoikkujakaan, joita tapahtuu tuhkatiheään, koska Jumala sen -sallii. Hän on ihmeitä tekevä Jumala ja siksi ei koskaan voida -_todistaa_ vääräksi kertomusta Neitsyt Marian neitsyellisestä -äiteytymisestä. Se ei ole todistettu vääräksi silläkään, että -historian avulla voitaisiin se todistaa myöhemmäksi evankeliumin -lisäykseksi, sillä lisäys voi olla yhtä oikea muistotieto kuin -alkuperäinenkin... Mutta minä painostan sitä, että se neitsyyden -olettaminen ei ole tarpeellista... sitä ei edellytä Jeesuksen -jumaluus, eikä se riipu siitä, eikä kaadu sen kanssa. Vaikka maa -ilmat häviäisivät, niin Hänen jumaluutensa pysyy, sillä eihän -jumaluus _voikaan_ riippua mistään ehdosta..." - -Hän puhui vilkkaasti ja painosti sanojansa äänen painoilla ja -hienoilla liikkeillä, Martva istui henkeänsä pidätellen, katse -avuttomana, kuin olisi hänen aikansa tulossa. Hänessä oli jotain -sanomattoman säälittävää, tuskallista, miltei hirvittävää hänen -tuskansa suuruuden ja avuttomuuden ja runollisuuden kautta. Rannisto -mietti pastori Aamuston sanoja, huomasi oikeaksi sen, että Jumala ei -voi mistään ehdosta riippua ja myönsi sen, lausuen: - --- "Se on totta, se mitä sanoitte." - -Nuori pappi iloitsi, kuten oikea Jumalan palvelija iloitsee -nähdessänsä Jumalansa pysyvän myrskyn pauhinassakin. Hän jatkoi: - --- "Kyllä raamatussa voi olla inhimillistä erehdystä tai epäselvää. -Sanoihan yksi apostoleista, Jakob, että 'Usko ilman lain töitä on -kuollut'. Toinen taas, Paavali, sanoo: 'Me sen siksi pidämme, että -ihminen tulee autuaaksi uskon kautta _ilman_ lain töitä'. Nehän ovat -sanasta sanaan ymmärrettyinä vastakkaisia... vaikka tosin perinnä -on niin, että ihminen joka _uskoo_, täyttää myös lain, sillä lain -jumalalliseksi uskominen ja semmoisena noudattaminenhan johtuu juuri -_uskosta..._" - -Hän käänsi puheen nopeasti toiseen kohtaan, kuin äkkiä jotain -muistaen. - --- "Ja lisäksi", -- tokaisi hän -- "meidän on huomattava, että -Jeesus itse ei ole sanallakaan maininnut, että Hänet on synnyttänyt -äiti, joka oli neitsyt... Minä itse uskon sen, mutta minä en pidä -sitä edellytystä Hänelle ja Hänen jumaluudellensa välttämättömänä, -vaan tunnustan nöyrästi apostolin lailla: 'Minä ymmärrän -puolittain...'Kaikessa tapauksessa jää toinen samoin kuin toinenkin -olettamus uskon asiaksi aivan maailman loppuun asti... Vieläpä on -raamatussa tukikin sille olettamukselle, että Jumala on antanut -Jeesuksen siinäkin menossa -- sikiämisessä -- 'löyttää' samaksi kuin -me: Hänhän ennustettiin syntyväksi _Davidin_ huoneesta ja suvusta, -josta _Josef_ oli..." - -Martva lyyhistyi pimeän huoneensa sohvannurkkaan kokoon. Hätäytyneet -silmät tuijottivat elottomina vierashuoneeseen. Rannisto oli -hämmästynyt ja ihastunut. Hän lausui: - --- "Minä näen, että Te, pastori, olette Jumalan palvelija, joka Hänen -nimessänsä uskaltaa astua Pietarin tavoin vaikka kuohuvalle merelle." - -Aamusto kiitti häntä avomielisesti sanoista ja jatkoi: - --- "Meidän erehdyksemme ehkä on siinä, että me emme opetuslasten -tavoin nöyrinä tunnusta ymmärtävämme puolittain, ja etsi täydellistä -ymmärtämistä, vaan itserakkaina totuutta etsiessämme etsimmekin vain -_puolustusta omille_ puolittaisille ymmärtämisillemme. Nykyään ovat -minun mielestäni useat papeistamme muuttumaisillansa asian-ajajiksi, -jotka palkkaa vastaan puolustavat kirkon ajatusta, vaan eivät luota -Häneen, joka on totuus myrskyissä." - -Hän säteili ilosta, ihaillessansa Jeesusta. Onnellisena Hänen -suuruudestansa ja jumaluudestansa todisti hän: - --- "Jeesus Kristus pysyy kieltäjiensäkin edessä. Katsokaa niitä, -jotka hänen jumaluuttansa ovat yrittäneet kieltää, kuten Renan ja -moni muu. Jotain äärettömän hellää ja varovaa huokuu heistäkin. -Jeesus on heidän kädessänsä kuin tulisin hiili, joka polttaa kättä ja -jota tahtoisi, mutta ei voi pois viskata..." - -Niin pulahtelivat hänestä sekaisin nöyryys ja jumalan-uskon -lujuus, kirkkaina ja lujina kuplina. Koko hänen olemuksensa oli -jumalallista jaloa runoutta, uskoa ja hengen ylevyyttä. Jumalan -henki ikään kuin tuulahteli ja täytti huoneen, kuten ensimäisenä -helluntaina. Martva värisi ja kärsi yksinänsä. - -Rannisto kysyi, miten olisi silloin, jos toiselta puolen -otaksuttaisiin ja osottautuisi todeksi se, että Maria tuli Josefin -vaimoksi sidotuksi vasta raskautensa jälkeen, huomauttaen lopuksi: - --- "Sehän olisi haureutta..." - -Martva hätäytyi ja vapisi. Hän sotkeutui tuskallisiin ajatuksiinsa ja -painautui kokoon. Isä tuntui heittäneen häntä kivellä. Silloin nuori -pappi ikäänkuin selitti hänelle hänen rikoksensa ongelman. Hän lausui -Rannistolle nopeasti: - --- "Huoruutta olisi se neitsyt Marian ja Josefin puolelta ollut -silloin, jos Jeesus olisi siinnyt kohtauksesta, jonka aihe oli -irstaus, eikä äidiksi ja isäksi tulo..." - -Martva kauhistui. Hän huomasi olevansa portto... Hän muisti ettei hän -osannut ajatellakkaan äidiksi tuloa, koska ei sitä edes käsittänyt -silloin kun hän erehtyi. Nyt hän käsitti, mikä oli hänen rikoksensa. -Hän tajusi, että hänen tuskansa johtuivat siitä vaistomaisesta -tiedosta, että hän oli alentunut alemma eläintä, portoksi, joka ei -etsi äiteyttä, vaan irstautta. Se syyllisyydentunne oli syntynyt -Luojan sääteestä, kuten aina ihminen tuntee sen halvan, alhaisen tai -väärän teon jälkeen. - -Hän oli nyt maahan lyöty. Katkera itku nousi kurkkuun. Hän tunsi -seisovansa isänsä ja koko maailman edessä porttona, _alastomana_... -Hän lymyytyi, itki ja särkyi tomuksi. - -Mutta nuori pappi jatkoi puhettansa, luottaen Jumalaansa -myrskyssäkin. Hän selitti Rannistolle: - --- "Jumala on ääretön ja hänelle ei voi olla mitään siveetöntä. Hän -säätää kaikkien maailmoiden luonnonlait ja siveellisyydet. Hän on -ääretön _kaikessa_. Kukan ja karjan pakkosiveellisyys on _Hänestä_ -siveellistä, mutta se ei ole ihmisessä, samoin kuin toisen lajin -luonnonpakko -- tai siveellisyys -- ei kelpaa toiselle... Jos me -kerran emme voi karjan ja kasvien tekoja mitata sillä mitä _meiltä_ -vaaditaan, miten voimme äärettömän Jumalan olemusta ja tekoja -määritellä omillamme! Sitä kohtaa me ihmiset emme ole oikeutetut edes -arvostelemaankaan, sillä me emme siihen kykene. Me tiedämme sen, että -neitsyt Marian äiteys oli jaloin mitä voi olla ja silloin se oli -jumalallinen ja siveä. Sillä jos ei se sitä olisi ollut, ei siitä -syntynyt hedelmäkään inhimillisenä olisi voinut jalo ja puhdas olla. -Mutta me emme myös Hänen teitänsä ja olemuksensa lakeja voi omiksemme -omistaa, yhtä vähän kuin voimme puun tai eläimen elämänlakeja omaan -ruumiiseemme sovittaa." - -182 182 Hänen henkensä hehkui kuin aurinko, joka nousee selkäveden -takaaja ihastuneena katselee aamun armautta. Hänen uskonsa ei -järkkynyt minkään epäilyksen kiven edessä. Hän ei loukannut jalkaansa -mihinkään kiveen, ei peljännyt astua syvimpäänkään aallon pohjaan. -Rohkeana kulki hän tietänsä, riippuen aina kiinni siinä Jumalassa, -joka ohjaa maailmoiden ikilentoa ja pysyy kaiken muun hävitessä ja -vaihtuessa. Hän johtui puhumaan avioliitosta. Hän selitti, ettei -sen solmiamismuoto tee avioliittoa oikeaksi tai vääräksi, vaan se, -että se tunnustetaan siveelliseksi, jumalalliseksi, ja semmoisena -alistetaan niiden solmiamismuotojenkin alaiseksi, jotka kulloinkin -Jumala meille yhteisesti oikeiksi kirkastaa, kuten Hän kirkasti -jonkun asian oikeaksi, lakina noudatettavaksi. Hän mainitsi, mitä -Jeesus selittää huoruudeksi puhuessaan vaimon päälle katsomisesta, -vaimonsa hylkäämisestä ja hyljätyn naimisesta, sekä lopetti: - --- "Jumala muuttaa ja kehittää kasvi- ja eläinkunnan elämänlakeja -jalostamalla olosuhteita, joissa ne kasvavat. Niin on avioliitonkin -laita, mitä sen solmiamismuotoon tulee. Noan ja Abrahamin aikana -ei ollut käytännössä meidän vihkimistapamme. Samoin voi se nytkin -muuttua, kun Herra johtaa mieliämme. Mutta Hän ei jätä _yksityisille_ -kasveille vapautta mielivaltaisesti poiketa lajinsa elämänlaeista. -Niin ei hän myöskään jätä yksityisille ihmisille vapaata mielivaltaa -selittää aviopuolisoksensa kenen kulloinkin tahtoo. Jos sitä -yritetään, niin Hän kyliä lyö erehtyneet seurauksilla takaisin -oikealle tielle." - -Tietämättänsä painoi hän Martvan yhä syvemmälle epätoivoon: -Onneton tyttö kuuli nyt hänen suustansa tuomion, jonka mukaan hänen -oli alistuttava yleisiä siveellisyyslakeja seuraamaan. Hänelle ei -jäänyt enää toivon kipinääkään. Hän vetäytyi aivan sykkyrään, vapisi, -värisi ja hätäytyi. Ei koskaan ollut hän ajatellut äiteyttänsä -niin raskaana rikoksena Jumalaa kohtaan. Hän salasi sitä enemmän -ihmisiltä, isältänsä ja äidiltänsä. Niin jalo ja puhdas oli -hän vieläkin itse asiassa, että hänessä koskaan ei ollut vielä -herännyt äärimäinen pelkääminen Jumalan edessä. Kumminkin oli -hän vaistomaisesti vierottunut entisestä läheisestä suhteestaan -Jumalaan. Se oli tapahtunut hänen huomaamattansa ja sittemmin yhä -kehittynyt. Toisinaan oli Jumala taas unohtunut yleisen pelon, -tuskan ja häpeän häntä joka hetki ahdistaessa ja painaessa. Nyt -tuntui nuoren papin ääni ikäänkuin Jumalan ääneltä, joka kutsui -Aadamia ja Eevaa paratiisissa. Hän hengitti hätäisesti, kauhuissansa. -Silmät suurenivat päässä. Hän yritti hypätä ylös ja paeta, kuten -jotain aavetta, mutta ei uskaltanut hievahtaa. Hätäytyneenä nosti -hän vapisevat kätensä pystyyn, apua anovina, hermostuneina. -Katse oli rukoileva. Kyyneleet karpaloivat silmistä kirkkaina ja -satoivat helmaan. Hän tunsi elämän käärmeen kiertyvän ruumiinsa -ympärille, rutistavan häntä, samalla kun Jumalan ääni kaikui -korkeudessa ja Hänen katseensa tunki aivan hänen sisimpäänsä. - -Niin istui hän kauvan, kärsi ja vapisi. Viimein loppuivat voimat ja -hän painautui sohvaan ja itki katkerasti ja huokasi: - --- "Voi hyvä Isä!" - - * * * * * - -Maatamenon aika tuli. Rannisto oli jo makuuhuoneessansa. - -Silloin tuli Martva tapansa mukaan sanomaan hyvää yötä. Hän pani -kätensä isänsä olkapäille, katsoi häneen rukoilevasti ja puhui: - --- "Isä kulta... Minä kuulin, kun sinä puhuit pastorin kanssa -sairaanhoitajattaresta..." - --- "No, mitä sitten, lapseni?" -- keskeytti Rannisto silitellen hänen -tukkaansa. Martva jatkoi rukoilevasti: - --- "Minusta ei ole kotona apua... Anna, isä kulta, minun mennä -suorittamaan se kurssi... Voin olla sitten hyödyllinen muille!" - -Isä silitteli tyttärensä korkeaa kaunista otsaa hellästi, suuteli -sitä ja lausui rauhallisena: - --- "Rakas lapsi! Tee mitä haluat... Jumala siunatkoon päätöksesi ja -palkitkoon sydämesi jalon ajatuksen... minä olen iloinen siitä mitä -pyydät." - -Sanomaton rauha täytti hetkeksi Martvan olemuksen. Hän iloitsi isänsä -lupauksesta kuin lapsi nukestansa. Nyt voi hän peittää naisen onnista -suurimman, nimittäin äidin onnen, joka oli hänelle tullut elämän -raskaimmaksi taakaksi. Vielä samana iltana hän kirjoitti kirjeen -pastori Aamustolle ja ylihuomenna matkusti jo pois kotoansa. - - - - -Kun mies läksi Luojan kasvojen edestä. - - -Synkkä, kolkko ihmishengen yö havahtui jo päivän-aikaiselta -levoltansa... Se kokosi voimiansa... Kuin haukotteleva, heräävä -yölintu räpytteli se mustia siipiänsä... Oli tullut sen uhkaava -nousun-aika. - -Oli iltapuoli, öisten petolintujen havahtumis-aika. Päivä painui -jo hiljaa taivaan reunaviivalle, joka kaartain rajoitti autiota -erämaata. Se hohti siinä tulipunaisena pallona, värjäillen -erämaanverenväri seksi. Punavalo kihosi siitä ikäänkuin tiukkuva -tuska. Se väritti aution maan katkerasti itkeväksi ikävän maaksi, -jossa pois-ajettu ihmishenki kulkee suruisena, epätoivo hartiain -painona... Rauhattomana, sortuneena vaelsi siellä nyt Oolavi paeten -Jumalan ääntä. - -Yö kohautteli jo mustia siipiänsä... Väsynyt pakolainen kuuli -kaikkialta uuden äänen... Hän väsyi, etsi jotain lymypaikkaa...Hän -näki ympärillään autiointa, tyhjintä, elotonta erämaata. Se erämaa -uppoutui kylmään, surulliseen auringon punavaloon... Kuolonmaalta -tuntui tulevan kylmä viima... Kalvas punavalo säteili kuin olisi -itkuun pillahtamaisillaan... Kaiken yli leijaili hirvittävä -hautamainen haamu... Kuoleman huhunnan lailla kutsui outo ääni... - -Keskellä erämaata oli synkkä ja kolea vuori... Se oli täynnänsä -pimeimpiä onkaloita ja aivan luoksepääsemättömiä synkimpiä kuiluja -ja syvyyksiä, joilla kuolema istui orrellansa... Jylhyys oli maahan -lyövä, pimeys pelottava... Syvyyksistä syöksyi ylös jyrkänteitä, -kuiluja ja korkeuksia, joita rohkeinkin petolintu kauhulla -kierteli... Peto pelkäsi sen syvänteitä. Se ei koskaan uskaltanut -lymyytyä sen hirvittäviin onkaloihin, joista huokui kauhu ja pimeys. - -Yön musta aave nosti jo päätänsä nähtäväksi... Suuri aave kutsui... -Väsyneenä, kauhun iskemänä pakeni Oolavi ääntä... Hän kiirehti -vuoren juurelle, paikkaan, jota peto pelkää... Hän kuuli äänen yhä -lähestyvän... Yhä pelokkaampana pakeni hän sitä vuoren turviin... -Ääni tuntui lähenevän... Se kieri jo aivan kintereillä... Se kutsui -häntä... Kauhun valtaamana peittäytyi hän pimeimpään onkaloon... Hän -ryömi siellä syvimpään soppeen, painautui kivivuoren rakoon, kuin -arka mato... Yhä lähemmäksi lähestyi suuri ääni... Nyt se tuli jo -ikivuoren kivisestä kalliosta... Ei ollut siis mitään piilopaikkaa, -jossa ei ollut jo suuri ääni ennen hänen sinne tuloansa... Ihmishenki -kärsi kuin mato vuoren raossa... - -Taivaalta kuului pelottava pasuunan soitto... Tuhannet enkelit -veisasivat sen säestyksellä... Ne tunnustivat Jumalan kaikkivaltaa ja -Hänen kaikkialla läsnäoloansa... Pauhuna valui korkeudesta tunnustus: - - "Ei kukaan voi sinua kiertää... - Sinua ei voida mihinkään paeta... - Sillä Sinä olet kaikkialla... - Kivensyyssäkin sinä olet..." - -Vuori vapisi... Sen syvyydet huokailivat tuskissansa... Jumalan silmä -katsoi kivensyynkin sisään... Kuin vaivaisin mato vetäytyi Oolavi -kuoleman pimeimpiin pesiin... Yhä uhkaavampana kuului ääni... Yhä -valtaavampana pauhasi laulu... Enkelit todistivat: - - "Sinä näet kaikki... - Sinä näet olemattomankin ytimet... - Sinä löydät jokaisen paenneen... - Ei mitään voida sinulta peittää..." - --- "Ei mitään... ei mitään... ei mitään", -- kertasi valittava -kaiku... Vuoren nivuset vääntyivät tuskasta... Sen onkalot -huusivat... Sen kuilut valittivat kaikua täynnä... Sen huiput -seisoivat hirmustuneina... - -Synkkä yö nousi jo orreltansa... Taivaalle kohottautui musta kuoleman -kuu... Tähdet tiukkuivat veritippoina taivaanlaessa... Soitto soi. -Laulu pauhasi kuin suruinen ruumislaulu... Sen pauhatessa astui -enkeli Mikael alas taivaasta... Suurena, ylevänä huusi hän Oolaville: - --- "Missä olet sinä, Oolavi?... Miksi pakenet sinä _Vanhurskaan_ -ruoskaa?..." - -Kivi valitti vaivoissansa... Senkin syihin tunkeutui suuri kysymys... -Kivipaino painoi Oolavia... Musta kuunkehä katseli häntä kuin -kuoleman silmä... Jumalan armoton käsi painoi häntä, litisti häntä -kuin vuoren rako... Hän lymyytyi yhä syvemmälle... Yhä kovempana -kuului enkelin kysymys... - -Viimein päättyivät kaikki pakopolut... Ne päättyivät Jumalan -pihteihin... Välttämättömyys oli nyt edessä... Sen huomasi -Oolavi...Hän sai silloin uhmaavat voimansa takaisin... Koskenlaskijan -uhmalla, mutta synkkänä ja mieli myllynkivenä astui hän enkelin -eteen... Hän nousi kuin haamu pimeästä onkalosta ja vastasi -enkelinpuheeseen: - --- "Minä pelkäsin, siksi minä pakenin... Ja minä pelkäsin, koska olen -pahaa tehnyt..." - --- "Kuka sinulle ilmoitti, että olet pahaa tehnyt?" -- kysyi enkeli -häneltä. - -Mykkänä kuunteli Oolavi kysymystä... Vuori valitti vaivojansa... -Mustasta kuusta kihosi verinen väri... Silloin enkeli vastasi itse -Oolavin puolesta, selittäen hänelle samalla: - --- "Sinun _työsi_ sen sinulle ilmoittivat... Jos olisit hyvää tehnyt, -silloin olisi iloinen katsantosi... Mutta sinä teit pahaa. Siksi -pelkäät sinä nyt Häntä..." - -Yö synkkeni... Ylhäällä lenteli rietas käärme... Syys-yötä -synkempi oli Oolavilla mieli. Suruissaan lausui hän enkelille: - --- "Hänen äänensä sen minulle ilmoittaa!... Minä tunnen sen äänen... -Se kuuluu kaikkialta... Se tunkee syvälle minun luihini... Se polttaa -minun luuni... Kuka sammuttaa ne?..." - -Hyvän ja pahan riemulaulut soivat vuortenkin sisässä... Yö -pimeni...Kauhu kurkisti kuun takaa... Järkkymättömänä lausui Mikael: - --- "Ääni on Hänen äänensä... Mutta sinulle sinun omilla _teoillasi_ -Hän puhuu... Astu siis nyt tuomiolle!... Nyt on jo suuri oikeuspöytä -valmis. Sinun työsi siellä istuu tuomarina... siksi on se vanhurskas -ja puolueeton... Töittensä jälkeen tuomionsa saavat Häneltä kaikki -elämässä erehtyneet..." - -Rietas käärme riemuitsi pimeydessä... Jumalan käsi painoi Oolavin -tomuksi... Sortuneena ja synkkänä valitti hän kohtaloaan puhuen: - --- "Ah, kurja, minkä hirvittävän ruoskan nyt olen itselleni -valmistanut!... Minun _työni_ ovat minun ruoskanani... Se ruoska -kulkee siksi muassani, jos painun vaikka vuorten nivusiin..." - -Mustasta kuunkehästä hikosi punainen veri... Veren-ääni huusi -maan sisästä... Se valitti vuoren ytimissä... Oolavi huomasi -murhamiehen merkin otsassansa... Suuri oikeuspöytä laittautui jo -itsestänsä...Hänen elämänsä istui sen takana tuomarina... Se julisti -hänelle suuren tuomionsa, sanellen sen polttavimmilla sanoilla: - --- "Minä: _työsi_, olen tuomiosi... Mukanasi kuljen kaikkialla... Yöt -päivät olen sinun taakkanasi... kun et voi riisua pois elämääsi... -Jos minne menet, sinne leimanasi viet myös minut, oman elämäsi... Sen -vuoksi kirottuna, rauhatonna on sinun kuljettava kaikkialla." - --- "Nyt kyllä tunnen, että surkeuteni on suurempi kuin voin kantaa... -Se on kuin raskas ikivuori, joka yöt päivät painaa minun harteitani -alati kasvaen minun tuskistani..." - -Yhä voimallisemmin huusi maasta veren-ääni... Kuu oli jo -kamalan-verinen... - -Suurena osotti Mikael tuomaria, sekä lausui tuomitulle: - --- "Jos onkin tuomiosi kivikova, saat siitä syyttää omaa itseäsi, kun -itse olet luonut tuomarisi... Vaan kaikki ei ole vielä menetetty: Käy -Hänen luokseen!... Siellä taas armon saat..." - -Synkkänä katsahti Oolavi sitä tietä, joka johtaa Luojan -luo...Pelottavana pauhasi siellä Sinain vuori... Rietas käärme -vartioitsi vielä tietä... Mieli vuoren painoisena vastasi hän -enkelille: - --- "Tie Hänen luokseen on liian pitkä ja välillä on, näet, suuri -käärme, se vartioipi sinne vievää tietä..." - -Korkeudesta soi silloin soitto... Enkelien joukot lauloivat -soitonsäestyksellä: - - "Kaikkivaltias olet Sinä, Jumala... - Sinä olet rikoksissa rangaistus... - Sinä olet lankeemuksessa sovitus... - Sinä poljet rikki käärmeen pään... - Sinä poistat käärmeen kääntyjän tieltä... - Suuri olet sinä ja hyvä." - -Sävel pauhasi... Yö lähti jo orreltansa... Tähdistä tippui verivalon -asemasta... Suurena lausui Mikael Oolaville: - --- "Nyt kuulit Luojan suuren lupauksen... Siis siihen luottaen palaa -oitis Häneen!..." - -Vuoret huusivat, maa valitti... Etäällä pauhasi meren aalto... -Sortuneena, taakkansa raskauden tuntien lausui Oolavi enkelille: - --- "Kun jalka raukeaa ja hartioilla on rikoksia hirvittävä vuori, on -silloin turhaa paluutielle lähtö... Voi, Luoja asuu liian korkealla: -Tään vuoritaakan kanssa sitä matkaa ei jaksa ihmishenki koskaan -käydä... Siis: miksi yrittääkään turhaa työtä!..." - -Pauhinaksi räjähti silloin pahan voittolaulu... Pimeys vapisi... -Veren-ääni sekottui laulun säveliin. Erämaa synkkeni... Kauhu kulki -korkeudessa... Ohdake nousi kaikkialla, kummitusten kylvämänä... -Synkät sanat lausuttuansa lähti Oolavi epätoivoisena omalle -tielleen... Hän lähti pois Luojan luota. Surkeuttansa kantaen poistui -hän kuolon kolkkoon erämaahan... Yö nousi siivillensä... Kuu valoi -kelmeätä verivaloa. - -Vaan silloin pimeästä korkeudesta laskeusi suuri pimeyden henki... -Riemuisena, täynnänsä voimaa sekä ylpeyttä lausui hän Mikaelille: - -"Hän lähti _minun_ toimestani _pois_ sinun Jehovasi orjuudesta... Se -Kain ei ollut ensimäinen... Ei saa hän jäädä myöskään viimeiseksi... -Siis pääni onkin rikki polkematta." - -Kuivan, hämärän erämaan pimeydessä valitti ihmishenki surkeuttansa. -Sitä osottaen lausui Mikael Perkeleelle: - --- "Vaan katso kuinka onnetonna hän poistuu Luojan luota pahan -erämaahan: Hänellä on raskas vuori hartioilla." - -Yö synkkeni... Etäällä erämaassa vaelsi Oolavi, harteilla vuori... -Taivaalta kuului suuri soiton pauhu. Suuri ääni huusi Oolaville: - --- "Pois palaa aikanansa Isän luokse, kun kumminkaan et vuori -hartioilla kauvaksi jaksa harhanteitä käydä... Ja rikoksien -vuoritaakka voidaan pois heittää ainoastaan Luojan luona..." - - - - -Kun loppuivat kaikki entiset polut. - - -Oli suomalainen jouluyö. Kuu helisi taivaalla kirkkaana kylmänkellona. - -Ensimäiset kirpelevät talven pakkaset olivat Pietarissa juuri -alkaneet. Kaduilla loimottivat pienet nuotiotulet punaisina -kylmänkukkina. Tiheä tähtikylvö koristi kuun taustaa, öisen -taivaan kuperaa. Pakkanen kävi tähtien valossa yhä terävämmäksi, -pisteleväksi. Linnunrata kohosi äärettömyyden huimaavan mahtavana -taivaankaarena, jossa miljoonat auringot kiteilivät kipinäkirkkaina -kylmän neulankärkinä. Luomisvoimat raatoivat. Varjot leikkelivät -kaikkeudessa valoa, silpoivat sitä suunnattomina veitsinä ja -koko äärettömyyden tähtipalo leimusi halki kaikkeuden yleisenä -maailmanpalona, syöksyi raivolennossansa ratojansa pitkin ja -pauhullansa veisasi kunniaa Jumalalle korkeudessa. - -Eräs Pietarin yömaja alkoi täyttyä yövieraista. Sanottu yömaja -oli yksi niistä pesistä, joihin vetäytyvät yöksi suurkaupungin -likaviemärien eläjät, elämän pohjimaisen pohjan pimeät olennot, niin -sanotut "paljasjalkaiset". Mataloiden huoneiden ummehtunut ilma -löyhähteli aivan sakeana hajusta. Lattioita peitti paksu, tahmea -likakerros. Ränsistyneet ovet ja siellä täällä seinällä roikkuva -seinäpaperin jäännösten repale, sylkilätäköt ja kylmänkostea tunka -lisäsivät kuvan kirjavaa viheliäisyyttä. Siihen sekottui vielä -makuuhuoneen tavallinen ammoniakki mainen maku ja lokaisten, -puhdistamattomien käymälöiden inhottava lemu. Pieni lamppu, joka -riippui katosta, tuikutti tupakan savun ja höyryjen seasta himmeänä, -ja jumalankuvan edessä palaa katkusi huono haiseva öljy, jonka -vaivainen pikkuinen tuli kyti käryävässä lampunsydämessä. Risoja, -pehkua ja paljaita puulavitsoja näkyi kaikkialla. - -Puolipimeässä häämötti tämän viheliäisen asumuksen kurjimuksia -nurkissa ja lavitsoilla. Ruokkoomattomat, parroittuneet kasvot -ja pimeässä kiiluvat silmät antoivat monen ulkomuodolle -aito-eläimellisen ilmeen, jota täydensi apinamaisesti irvistelevä -suu, kyyristynyt ryhti ja kokoonvetäytyvät hartiat, sekä ylhäällä -törröttävien olkapäiden väliseen kuoppaan painunut takkuinen pää. - -Seassa näkyi myös nuoria, parrattomia kasvoja, mutta nekin kantoivat -jonkunlaista eläimellisyyden leimaa. Katse oli joko röyhkeä tai -sitten irstas ja mateleva, ryhti veltto, kasvot lihaiset, turtuneet -ja likaiset, käynti retkahteleva, toisilla taas kissan-vikkelä. -Jotkut lojuivat lavitsoilla, toiset juttelivat. Muutamat paikkailivat -risojansa ja tappoivat niistä enimpiä syöpäläisiä. Kurjuuden -kuvan väririkkautta lisäsivät paljaat ruumiin osat, hartiat, jopa -arimmatkin, joita vilahteli kaikkialla. Useiden pukuna oli ainoastaan -joku takki, josta reijät anastivat suurimman osan, palttinahousut ja -kengänterä, jonka avonaisesta kärjestä näkyi likainen varvasrivi. -Siellä täällä pamahti viinapullo auki, sen pohjaan kämmenellä -annetusta iskusta. - -Ihmisviheliäisyys ja kurjuus istui valta-istuimellansa. - -Tässä maailmanviheliäisyyden temppelissä istui Oolavi -puurahinreunalla, synkkänä, maahan tuijottaen. Häntä vainusi poliisi, -joka oli sattumalta löytänyt hänen asuntonsa, jossa hän ryöstön -edellisinä päivinä asui vuokrahuoneessa. Mutta hän oli asunut siellä -väärällä nimellä, joten poliisi sai selvän hänen tuntomerkeistänsä, -mutta ei nimestänsä eikä kotipaikastansa. Siten oli asia Tuukkalassa -ja Ranniston talossa pysynyt salassa. - -Itse hän oli ikäänkuin odottanut ihmettä, joka hänet vielä -pelastaisi. Väliin suunnitteli hän uutta ryöstöä, joskus taas kotiin -palaamista. Niistä ainaisista ajatuksista ja pelosta kehittyi hänen -aivoissansa lopulta sairaloisuus. Ne tekivät työtä koneellisesti, -yöt ja päivät laativat ryöstösuunnitelmia pienimpiä yksityiskohtia -myöten, suunnittelevat rahojen käytön, järjestävät kotimatkan ja -kuvittelivat kotiintulohetken. - -Ja kun suunnitelma oli valmis, alkoivat ne sitä laajentaa. Ne -lisäsivät ryöstetyn summan suuruutta, nostivat miljoonasta kahdeksi, -siitä kolmeksi, kymmeneksi ja sadoiksi miljooniksi, jotka viimein -kuvitelluilla voitoilla paisuivat miljaardeiksi. Hän osti niillä -kaikki Suomen tehtaat, rakensi kaupungin Tuukkalan kosken rannalle, -järjesteli sen kadut ja rakennukset ja puistot. - -Kun kaikki oli suunnitelmassa valmista, tuntui suunnitelma taas -liiotellulta ja hän alkoi taas alusta, pienemmästä, jopa lähti -Hallanselältäkin, jonka hän kuvitteli muuttavansa lapio kädessä -paratiisiksi, kehitti sen suunnitelman taas huippuunsa, nosti -Hallanselästä miljaardeja, väsyi ja herposi. - -Viimein ei hän kyennyt mihinkään. Viimeiset rahat loppuivat. -Päivä päivältä halvensi hän yömajaansa, makasi yhden viikon -neljänkymmenenkopeekan majassa, sitten aina vain huokeammassa. -Nyt oli hän ensi kertaa täällä, missä yösija maksoi kaksi kopeekkaa. - -Vähä kerrassaan oli hän rauennut tuskille, ei tuntenut epätoivoa, -kuten turtunut liha ei tunne enää kipua. Aivot raatoivat aivan -turvonneina kuin olisivat olleet kuumeen pöhetyttämät. - -Hän oli laskenut koskensa loppuun asti, hypännyt viimein -veneestänsäkin ja laskeutunut joen likaisimpiin rapakkovesiin, -syvälle joen pohjalle. - -Viime päivinä oli hän ollut turta kaikelle, tuskallekin. Hän ei -ollut jaksanut ajatellakaan, antoi virran viedä jo kaikkea. Mutta -tänä iltana oli hän vironnut, voi ajatella, vaikka katkerasti ja -masentuneesta Hän muisti nyt olevan joulun aatto-illan. Ympäristö -unohtui hetkeksi ja hän muisti ne aatto-illat, jolloin hän lapsena -odotteli joulukuusen sytyttämistä, katseli, kuinka vanha palvelija -kiinnitti joulukulkusia kirkkolänkien harjaan, voiteli rinnustimia, -rahkeita ja kiillotti siloja. Hän muisti kuinka silloin jouluherkut -tuoksuivat, leivostaikina nousi, joulukinkku kypsyi, kalja kuohui ja -kakut paistuivat uunissa. - -Silloin alkoivat hänessä soida hellimmät muistojen kellot. Hän -nousi kuin lokaviemäristä auringon kirkkaaseen aamuvaloon, joka -lainehti lintujen laulu meressä, käen kukunnan helistessä ilman -kuivassa, kirkkaassa hopeanheleessä ja sen tippuessa hopea paloina -koivunlatvasta alas sointuvimmalle kaikupaadelle. - -Hän nojasi kyynärpäät polviinsa, kumartui käsiensä varaan, ja -eli lapsuuden aatto-iltaa. Väki on tullut jo joulusaunasta. -Tuvan lattialle on siroteltu puhtaita olkia ja laessa riippuvat -rukiinkorret, tähkät jyviä täynnä... Isä avaa jo raamattunsa... -Kauneimmat kulkuset soivat... Metsät tuntuvat olevan täynnä -joulutulia, taivas enkeleitä, koskenranta joulu pukkeja... Kuusi -palaa jo, hehkuu kynttilä tulissansa... Oksat nuokkuvat makeispainon -tuudittamina... Mieli on iloa täynnä, tupa hartautta. - -Jo on väkikin koolla... Isä lukee rukouksensa... Äiti silittelee -poikansa hiuksia ja siunaa häntä... Hän katselee kuusta... ajattelee -huomista kirkkomatkaa ja joulukirkon valaistusta... Väki tulee -hartaana... Isä puhuu Jeesuksesta, Hänen syntymisestänsä... Hän elää -ihanan kertomuksen mukana Betlehemin mailla... Siellä nukkuu hän -paimenien keralla... Hän näkee suuren valon, kuulee enkelien kauniin -laulun... - -Hän vapisi ja murtui ja eli edelleen joulumuistoansa: - -Isä on jo lopettanut selityksensä. Väki veisaa hartaana -jouluvirttä... Jo saapuu joulupukki... Huone on täynnä valoa ja -iloa... Lahjat jaetaan... Äiti suutelee lastansa, isä iloitsee -pojastansa. - -Niitä muisteli hän nyt. Hän muisteli joululahjoja, muisti, kuinka -oli ajanut joulukirkkoon samassa reessä Martvan kanssa. Valaistu -joulukirkko ilmestyi hänen eteensä. Pienet urut pillahtivat soimaan -ja puukirkon holvissa hymisi ihana enkelilaulu. - -Kirkkaat kyyneleet alkoivat silloin karpaloida Oolavin silmistä. -Ne kierivät nopeina, kuumina pisaroina ja polttivat poskea. -Voimat raukesivat. Hän vapisi ja kyyristyi kokoon ja koetti -miettiä elämäänsä ja niitä teitä, joita hän oli kulkenut, mutta -ajatukset eivät jaksaneet työtä tehdä. Hän tajusi viheliäisyytensä -suuruuden, huomasi olevansa tuhlaajapojista suurin ja seisovansa -alastomana maailman ja Jumalan edessä ja hänen edessänsä hohti -tuli-omenaisena uusi joulukuusi: se puu, _elämä_, josta hän oli -ottanut väärän, kielletyn hedelmän, oppiaksensa tuntemaan hyvän -ja pahan erotuksen. Nyt tunsi hän sen eron: Hänen silmänsä olivat -todellakin auenneet ja hän tunsi kuten Jumala hyvän ja pahan ja -huomasi, että raamatunkertomus ei olekaan vanhaa tarua, vaan kaikkien -aikojen elävä, järkkymätön elämänlaki. - -Rikki lyötynä, ruhjottuna, epätoivoisena seisoi hän, kuuli Jumalan -äänen, etsi lymyä ja kartti käärmettä, kun vastapäätä istuva kesken -ikäänsä vanhettunut mies nykäisi häntä ja kysyi: - --- "Oletko sinä uusi?" - -Oolavi katsoi häneen tylsänä. Mies loukkautui ja uudisti kysymyksensä -ärtyneenä, lisäten: - --- "Etkö sinä kuule, kun kysytään?" - --- "Mikä uusi?" -- murahti Oolavi. Mies närkästyi Oolavin -tietämättömyydestä ja kiukutteli: - --- "Eh, sinä!... Mikä uusi!... Kuinka sinä et tiedä mitä kysytään?... -Vai etkö ymmärrä, kun puhutaan selvää venäjänkieltä?... Jo on -ihme!... Etkö sinä ymmärrä mikä on 'uusi'?" - -Oolavia kiusasi likaisen, eläimennäköisen miehen tungettelevaisuus. -Ikäänkuin hänestä erilleen päästäksensä murahti hän: - --- "Ymmärrän!..." - --- "No, kun ymmärrät, niin vastaa!... Entä tiedätkö minkä tähden minä -arvasin että sinä olet 'uusi'?... Jumaliste, puhun sinulle, minä heti -näin, että sinä olet 'uusi'... Ja tiedätkö mistä minä sen tiesin?" -- -tenäsi mies. - --- "En tiedä", -- ärähti Oolavi lyhyesti synkkänä ja maahan katsoen. -Likainen mies riemastui ja jatkoi: - --- "No siinä se on pulma, että et tiedä!... Mutta kuule! Kun ihminen -ei tiedä, niin tiedätkö mitä silloin on tehtävä?... Silloin pitää -kysyä... Siin' on sulle viisaus!... Kysyä sinun pitää... Ja eikö -totta, että se on viisaus?" - --- "Tietysti!" -- myönsi Oolavi kuivasti. Miehen puhe valui hänen -sieluunsa ikäänkuin saasta. Sanomaton inho täytti hänet. Mies yltyi, -jatkaen: - --- "No tietysti se on viisaus... Ja katsohan mistä minä tiesin, että -sinä olet uusi." - -Hän kumartui Oolavin puoleen tärkeän näköisenä, kuin olisi sanottava -hyvin suuriarvoinen ja lausui: - --- "Minä tunnen kaikki 'paljasjalkaiset', joka yö majassa, mutta -sinua en tuntenut... Ja tiedätkö miksi en sinua tuntenut?... Et -tiedä... Tietysti et tiedä... Sillä onkin hyvin vaikea tietää, miksi -ihminen ei tunne toista ihmistä... Mutta kuulehan kun minä sanon -miksi en sinua tuntenut: Siksi, että näen sinut täällä ensi kertaa... -Tietysti siksi en tuntenut... Se on selvä kuin päivä... Mikä sinun -nimesi on?" - --- "Sergei", -- vastasi Oolavi. Hän tunsi jo näiden majojen tavat ja -tiesi, että niihin on mukaannuttava. - -Huoneessa oli puhelu alkanut käydä isoääniseksi. Jotkut kertoivat -toisillensa päivän seikkailujansa, toiset kinastelivat jostain -asiasta. Likainen mies puheli Oolaville: - --- "Minun nimeni taas on Stepan Mihailovitsh... se on Jumalan sanan -mukaan Stepan Mihailovitsh... Mutta meikäläisten kesken minua -sanotaan Mopsiksi... Ja tiedätkö, Sergei, minkätähden minua sanotaan -Mopsiksi?... Sen tähden, että minun leukani on hyvin mopsikoiran -kuonon näköinen... Eikö sinustakin minun leukani muistuta hyvin -paljon mopsikoiran kuonoa?... Eh, Sergei!..." - -Oolavi naurahti hiukan; miehen hullunkurinen naama ja liikkeet, sekä -alku-ihmisen eleet ja tuttavallisuus masensivat hänen närkästyksensä. -Hän vastasi kysymykseen myöntävästi. Mies sylkäisi ja jatkoi totisena: - --- "Se merkitsee, että on oikea nimi sattunut... Tiedätkö, -että meikäläisillä on Jumalan antama nimi ainoastaan poliisia -varten, mutta keskuudessamme meidät ristitään aina tuntomerkkien -mukaan...Otetaan esimerkiksi Stepan Stepanovitsh! Hänen nimensä on -Stepan Potaattinenä, -- tai ainoastaan, paljas Potaattinenä, -- -koska hänellä on nenänpää turvonnut punaiseksi perunaksi... Pjotr -Aleksandrovitsh on Silli, koska hänen selkäpuolensa on samanlainen -suora mötkäle kuin lihava silli... Sitten on Punapää... se joka -poltti Orlofien huvilan ja nyt katuu linnassa... Alekseita sanotaan -Takkuparraksi... Sergei Vladimirovitshia Arpinaamaksi... Nikolai -on Lutikka... Aleksei on Pötky... Andrei; Lääppähuuli ja Andrei -Andrejevitsh on Salakka... Tunnetko sinä Andrei Andrejevitshin eli -Salakan..." - --- "En tunne", -- vastasi Oolavi käsiensä nojaan kumartuneena. Stepan -Mihailovitsh jatkoi yleisen melun seasta: - --- "Tietysti et tunne, kun olet 'uusi'... Ja tiedätkö miksi hän -on Salakka?... No minä sinulle sanon: Siksi että hän ei koskaan -'tartu'... Poliisin nenän edestä livahtaa tipo-tiehensä kuin -salakka... Ja miten ovelasti vielä livahtaa!... Aaa!... Sinä et -tiedä miten ovelasti Andrei Andrejevitsh Salakka livahtaa... Ota -esimerkiksi se kun hän varasti hopealusikat Petrofilta ja yritti -'tarttua'... Hän, Andrei Salakka tarkotan, meni silloin itse -poliisille neuvomaan mihin päin hän muka näki miehen juoksevan... -Ja poliisi mitä teki: Se kiitti Salakkaa ja lähti sinne päin -juoksemaan... Siinä on sulle Salakka!... Entäs Jusupofilta -varastaessa: Hän, se on Andrei, varasti, mutta minä 'tartuin'... Ja -tiedätkö miksi 'tartuin'? Siksi että Andrei sanoi: 'Mopsi', sanoi, -'lähde sinä juoksemaan pakoon', sanoi, 'ja minä seison. Sinulla', -sanoi Andrei Andrejevitsh, 'ei ole varastettua, niin joutavat ottaa -kiinni!... näkevät vain sitten, että sinä et ole ollenkaan semmoisia -joka varastaa... Minä taas, sanoi, sillä aikaa livistän'... Ja niin -livistikin... Mutta minä 'tartuin.' Ja mikäs minun oli tarttuessa, -kun olin syytön!... Eikö totta, että minä olin syytön?" - -Oolavin sielussa välähtelivät yhä kauniit joulukuvat, jotka nyt -hautautuivat elämän lokaan. Ne himmenivät vähä vähältänsä, ja yömajan -saastainen ilma tunki niiden sijalle. Mopsin kertomus johti hänen -ajatuksensa omaan ryöstöönsä ja aivot alkoivat taas tehdä sairaloista -työtänsä, turtuivat, saivat tavallisen taudin-ilmiönsä, johon tarttui -ympäristön saastainen ilma, kuin konsanaan rutto taudille alttiiseen -ruumiiseen. Hän alkoi jo kiintyä Mopsin kertomukseen. Tämä joi -pullosta kulauksen viinaa, tarjosi Oolaville ja kysyi: - --- "Entä miten sinä tänne tulit?" - -Oolavi joi ryypyn pullon suusta, ojensi pullon takaisin ja vastasi: - --- "Mitenkäkö tulin?... Jalkaisin tietysti." - -Mutta kysyjä oli tarkottanut toista. Hän oikaisi: - --- "Tietysti et ajurilla, kun ovat kalliita... Siennoilta ottaa tänne -kaksi riunaa... Se on jo oikeaa ryöstöä... Nehän vievät ihmisiltä -nahan, kirotut ajurit, eikä esivalta estä... Johan seestää... Sen -tähden sinäkin tulit jalkasin... Mutta minä tarkotin, että miten sinä -tänne 'jouduit'. Tiedätkö, että tänne ei pääse, ennen kuin 'joutuu'?" - -Oolavin mieleen nousi katkera pala. Hän oli tänä päivänä ajatellut -juuri sitä kysymystä, jonka nyt Mopsi teki hänelle. Hän oli läkähtyä. -Koti jouluinensa näyttäytyi taas, ilmestyen kuin kynttilöissänsä -hohtava joulukuusi synkimmän korven keskellä vaeltajalle, joka on -väsynyt, epätoivo täyttää mielen ja kuolema viikatteinensa näyttää -kurkistelevan kuusien juurilta. - -Kun Oolavi ei vastannut, jatkoi Mopsi selitystänsä: - --- "Tänne, nääs, voi 'joutua' monta eri tietä myöten... Esimerkiksi -Pötky 'joutui' tänne siten, että pelasi rahansa yhtenä iltana... -Mutta mitä varten niin oikopäätä joutua tänne?... Tyhmyyksiä!... -Tyhmyyksiä, sanon sinulle, Sergei!... Eli mitä sinä ajattelet? -Tietysti on tyhmyyttä sillä lailla kiirehtiä..." - -Haudan synkkänä ajatteli Oolavi omia teitänsä. Mopsi kulautti viinaa -ja ojensi pullon Oolaville kehottaen: - --- "Juo!... Juo, Sergei, niin suru menee pois!... Elämä, Sergei, on -silloin aina hyvä, kun suru menee pois, tai kun surua ei ollenkaan -ole..." - -Oolavi maistoi viinaa. Hänen rinnallensa istahti mies, jolla oli -ainoastaan risaiset housut jalassa. Paitansa hän oli pessyt ja -ripusti sen sängynpäähän kuivumaan. Mopsi jatkoi: - --- "Mutta minä... Minä, Sergei, kuljin tänne säännöllisesti: -se on säännöllistä tietä myöten... Ensiksi -- siitä on -kaksikymmentäyhdeksän vuotta ja muutamia kuukausia -- ensiksi minä -aloin kirjoista..." - -Oolavi tutki omaa tietänsä. Harhaman kirja muistui mieleen. Hän nieli -katkeraa palaa. Mopsi kertoi historiaansa: - --- "Minä luin romaaneja. Ajattelin, että miksi työtä tehdä, kun -on kirjoja, joita lukemalla saa ajan kulumaan... Pjotr Ivanovitsh -vainaja sanoi: 'Miksi', sanoi Pjotr, 'luet romaaneja?'... 'Kuinka -miksi?' -- kysyin minä... 'Lukisit', sanoi Pjotr, 'hyödyllisiä -kirjoja, joista saisit oppia'... Mutta minä sanoin Pjotr -Ivanovitshille: 'Hyödyllisiä kirjoja'... 'Mitä ajanrattoa on niistä -kirjoista?' -- kysyin..." - -Hän kohotti ääntänsä ja antoi sanoillensa vakuuttavan painon, kun -lisäsi: - --- "Kaikki hyödyllinen on vaikeaa... jumalattoman vaikeaa, kuten -esimerkiksi työnteko; 'hyödyllisen' kirjan lukeminenkin on siis -vaikeaa... Esimerkiksi fysikan ja onhan niitä paljon... Mutta -romaani, Sergei, romaani on kuin tyttö polvella... Sitä kun lukee, -niin päivä soluu suloisesti, kuin vesilintu tyynessä vedessä... Ja -nopeamminkin lentää, jos on semmoinen romaani, joka ei haukotuta... -Jumaliste lentää nopeammin", -- tenäsi hän, ikäänkuin joku olisi -vastaan väittänyt. - -Hän joi taas viinaa ja tarjosi Oolaville. Oolavi laski niitä -mielialojansa, joita Harhaman kirja oli hänessä herättänyt, ja jotka -sitten olivat johtaneet hänet pois Hallanselältä ja kotoa. Mopsi -päihtyi ja jatkoi kovaäänisenä: - --- "Romaanin jälkeen tulivat kortit... Oletko sinä, Sergei, romaaneja -lukenut?..." - --- "Olen", -- murahti Oolavi lyhyesti, tulinen poltto rinnassa. - --- "Tietysti olet, kerran olet täällä!... Kuinkas muuten!" -- tarttui -Mopsi ja jatkoi: - --- "Korteista mentiin viinaan... Oletko sinä, Sergei, ollut Cabat'n -ravintolassa?... Et ole ollut... Minä taas siellä aloin... Ah, mikä -ravintola... Ihanuus... Kerrassaan ihanuus, sanon sinulle..." - -Oolavi muisti Cabat'n ja Martvan. Häneltä pääsi katkera huokaus ja -silmä kostui kyynelistä. Mopsi jatkoi: Muistaen että Cabat'n ihanuus -ei ole enää häntä varten lisäsi hän välinpitämättömänä: - --- "Vaikka, myönnettäköön, siellä ovat nyt hinnat pilatut... Ovat -kahdeksan kertaa kalliimmat puotihintoja... No mitä varten mennä -semmoiseen rahojansa menettämään? Tyhmyyttä!... Suurta tyhmyyttä, -sanon sinulle, Sergei... Vähäpä siitä, että on komea, kun kerran -hinnat ovat pilatut... 'Karhussa' ovat hinnat Jumalan sanan jälkeen, -mutta Cahat'ssa pirun sanan..." - -Lähellä oli syntynyt pieni tappelu viinapullosta. Mopsi huusi -tappelijoille: - --- "Sitäkö siellä tappelette... Äh te kanaljat... Kas niin!... Vedä -kovemmin tukasta... Vedä paholaista!... Kas niin!... Potkaise!... -Potkaise pahuusta!... Ah, sinä koirannaama!... Eh!..." - -Tappelu asettui. Rähinä jatkui. Oolavi muisteli Harhaman kirjan -kertomuksia ja näki nyt joutuneensa niiden uhriksi, siinä -kerrottuihin oloihin. Mopsi jatkoi historiaansa: - --- "Viinin jälkeen tulivat tytöt... Esimerkiksi Naatja... Ah, mikä -hempukka se oli!... Onko sinulla, Sergei, ollut 'tyttö'?" - -Martvan ihana kuva häilähti Oolavin sielussa. Hän huokasi raskaasti. -Vuori painoi hartioita. Kertoja jatkoi: - --- "Naatjan perästä tuli Maanja... no, hänestä minä en välittänyt... -semmoinen pitkäpyrstö oli... Sitte seurasi... maltas nyt kuka -seurasi... piru, kun en muista nimeä... pitkä hoikka kyyhkyläinen, -hyvin ranskattaren näköinen... No, piru hänen nimestänsä... Hänen -jälkeensä tuli Suura, joka nyt elää Stepan Petrovitshin kanssa..." - -Ja kääntyen toisaanne, huusi hän eräälle miehelle: - --- "Eh, Pavel!... Vieläkö Suura elää Stepan Petrovitshin kanssa?" - --- "Elää", -- kuului rähinän seasta kaukainen vastaus. - --- "Elää, niin elää... Entä rakastaako vielä?" -- tiedusteli Mopsi -edelleen. - --- "Hyvinkin rakastaa", -- vakuutti mies. - --- "Rakastaa!... Johan rakastaa!... Eilen tappelivat verille asti",-- -pisti eräs joukosta. - --- "Miksi tappelivat?... Valehtelet... Tuhmuuksia puhut", -- oikaisi -Mopsi. Mutta mies piti puolensa, selittäen: - --- "Miksi sanot että tuhmuuksia ja että valehtelen?... Jumaliste -tappelivat... Stepan Petrovitshilla oli pullo viinaa ja olisi, -Stepan tarkotan, yksin juonut... A, Suura kun näki ilman jäävänsä, -niin jumaliste, minkä elämän nosti!... Tukasta otti ja sanoi että... -Stepanille sanoi että: 'Äh, sinä syöpäläispää... kirppupesän -kantaja!'" - -Mopsi ihmetteli, huudahtaen: - --- "Katsohan mitä sanoi!... Eh, sitä Suuraa!... Mitkä käsivoimat -sillä on!... Pään oli aina minultakin pois nyhtää, kun Lukkaan -tarttui..." - -Ja kääntäen puheensa tappeluun huudahti hän, kädellänsä viitaten: - --- "No, joutivat tapella... Piru heistä!" - -Ja Oolaviin kääntyen jatkoi hän kertomustaan nykytilaansa -joutumisestaan, selittäen: - --- "No sillä lailla loppuivat rahat ja minä 'jouduin' tänne... Mutta -jos eivät olisi rahat loppuneet, niin minä en olisi 'joutunut' tänne -koskaan... Jumaliste en olisi joutunut..." - -Oolavi painui kokoon. Mopsi käänsi puheen äkkiä toiseen asiaan, -kysyen Oolavilta: - --- "Missä kaupungissa sinä olet 'istunut'?..." - --- "Missä istunut?" -- kysyi Oolavi mieli yö synkkänä. Mopsi oudostui -ja kysyi: - --- "Kuinka, missä?... Ihmeellistä!... Etkö sinä tiedä että tyrmässä -'istutaan'?... Vai etkö sinä vielä ole 'tarttunut'?... No luojan -kiitos, että et ole tarttunut!... Sinä olet kuin Salakka, joka -myös ei ole vielä 'istunut'... Mutta entä minä? Minä. Sergei, olen -'istunut' kahdeksassa kaupungissa... Ja kuule, mitä minä sanon: -Älä koskaan varasta Räävelissä, sillä siellä on kaikista huonoin -vankila!... Paras vankila on Riiassa... sitten seuraa Moskova ja -Pietari tulee vasta viidennelle sijalle... Pskovissa onkin jo ihan -ruokotonta..." - -Oolavi synkkeni synkkenemistänsä. Hänelle selvisi ja kirkastui se -elämänviheliäisyys, johon hän oli joutunut. Eräs joukosta tarttui -puheeseen huomauttaen: - --- "Sanot, että Riiassa on paras vankila... Mutta minä sanon, että -vielä parempi on Odessassa... Kohtelu, tarkotan, ja ruoka... Se on -aivan ihanuus..." - -Mopsi innostui ja myönteli: - --- "Tiedän minä sen... olen kuullut... Silli kertoi... Entäs Pötky! -Hän sanoo, että Kijewin vankilassa on ruoka ja kohtelu vieläkin -parempi kuin Odessassa... On, sanoo Pötky, ihan kuin herrasväessä... -Ah, päästäpä sinne istumaan!... Mutta miten sinne pääset, jos -Pietarissa varastat!... Kijewissä taas, pienessä kaupungissa, -ei ole meikäläisille veljille työtä... Mitä siellä varastat?... -Katukiviäkö?... Entä sinä, Sergei... se on: oletko sinä ovela -varastamaan, kun et ole 'tarttunut'?" -- lopetti hän Oolaviin -kääntyen. - -Oolavin mieli oli raskaampi myllynkiveä, mutta hän salasi sen. -Hänen vierellänsä istuva alaston mies pelasti hänet vastaamasta, -huomauttaen: - --- "Kun ei kerran ole 'tarttunut', niin tietysti on ovela... Turhia -kyselet... Ja näethän että hänellä on äsken kähvelletyt vaatteetkin, -koska eivät ole vielä risaiset... Eh, sinä turhan kysyjä!..." - -Eräässä nurkassa oli syntynyt taas nujakka. Joukko tasasi erästä -saalista, vaatemyttyä, joka oli juuri tuotu. Siinä oli kaksi -tusinaa ullakolta varastettuja puolikuivia naisten paitoja. Paitoja -kiskottiin toistensa käsistä. Kuului rivoja haukkumasanoja ja -kirouksia. Toiset antoivat neuvoja. Jotkut haukkuivat tappelijoita -yörauhan häiritsemisestä... Pimeiltä lavitsoilta kömpi likaisia -haamuja mellakkaan. Oli tulossa yleinen käsirysy. - -Muutamien välityksellä saatiin riita sovituksi, mutta haukkumasanoja -satoi vielä pitkän aikaa. Saaliista osansa saaneet tarkastelivat -paitojansa ja alkoivat pukeutua niihin. Kohta liikuskeli miesjoukossa -kaksikymmentä neljä naisten paitaan puettua miestä. Kuului ääniä: - --- "Luojalle ja hänen pyhillensä kiitos, että sain puhtaan paidan!" - -Joku sadatteli paljaita käsivarsiansa ja paidan helmaa katsellen: - --- "Piru!... Ompelee hihavaatteen helmaan!... Kädet jäävät paljaiksi, -mutta täällä helmassa, mikä määrä liikaa vaatetta roikkuu!" - -Alkoi kuulua raakoja sukkeluuksia... Joku rämisytti pahaista -harmonikkaa. Eräs juopunut lauloi sen säestyksellä... Haju ja kosteus -oli kerrassaan läkähdyttävä. Oolavi kyyristyi hengessänsä aivan -kokoon ja tylsistyi lopulta kaikelle. - - * * * * * - -Mopsi alkoi jo riisuutua. Hän riisuutui aivan alastomaksi, -peittäytyäkseen semmoisena risaiseen peitteeseen, joka muutoin oli -ylellisyystavara täällä. - -Sitä tehdessään kysyi hän Oolavilta: - --- "Oletko sinä, Sergei, sattunut olemaan yötä Sidnikofilla?..." - -Oolavi vastasi kieltävästi. Mopsi jatkoi: - --- "Minä taas tavallisesti siellä asustan... Siellä ovat kirput -kylläisemmät kuin missään muualla... Ah, minkälaisia lihavia eläviä -ne ovat siellä!... Ihan kuin porsaita... No sanon sinulle, Sergei, -että niille ei kelpaisi ruoka vaikka tikulta suuhun panisi... Ah, -miten ihania elukoita ne ovat!... Ihan rauhassa saa nukkua yönsä... -Ja elämä on silloin aina ihana, kun kirput ovat kylläisiä, että saa -nukkua... Entä täällä?... Naulan lihaa syövät ruumiista yhdessä -yössä... Totisesti naulan!... Semmoisia nälkimyksiä, kuin tämän -yömajan kirput ovat, ei saa Moskovastakaan, ei ostamallakaan... Sanon -sinulle, Sergei, että ei missään ole kirput niin kylläisiä kuin -Sidnikofilla..." - --- "Älä valehtele! Lebetjefin kirput ovat lihavimmat -pietarilaisista", -- kuului silloin vastaväite ja vastustaja jatkoi: -"Sidnikofilla!... Jo löysikin!... Kerskuja!..." - -Mopsi loukkautui. Hän nousi istuillensa ja huudahteli: - --- "Entä sinä... Oletko sinä nähnyt Sidnikofin kirppuja, kun -äliset?... Eh sinä", -- tenäsi hän pahastuneena. - --- "Mörkö puhuu totta, kun sanoo että Lebetjefiläiset kirput ovat -kylläisempiä", -- kuului huomautuksia. Toiset olivat vastakkaista -ajatusta. - --- "Sidnikofilaiset ovat kylläisiä", -- huudahti "Mörkö" -halveksivasti. Mopsi loukkautui. Jotkut asettuivat hänen puolellensa. -Syntyi yleinen väittely. Nukkuneet heräsivät. Äskeinen puhuja "Mörkö" -piti puoliansa, inttäen: - --- "Oletko nähnyt sidnikofilaisia kirppuja!... Kummallista!... Sinä -'Mopsi' loukkaat ihmistä... Kuinka en olisi nähnyt sidnikofilaisia, -kun olen niitä ruokkinutkin... kunnia Sinulle, Jumala, että olen -ruokkinut!..." - -Väittely kiihtyi nopeasti. Viheliäisyyden majan kaikki asukkaat -sekottuivat siihen asiantuntijoina, ensin ohimennen, jotain -sanoaksensa, sitten vastaväitteiden kiihdyttäminä. Kaikkialla -väiteltiin, kaksittain... joukottain... ensin tyynesti, hiljaa -puhuen, sitten navakammin... Jokaisella oli oma kokemuksensa -molemmista kirppusuvuista lebetjefiläisistä ja sidnikofilaisista... -Mopsi närkästyi ja väitti Mörölle halveksivasti: - --- "Ruokkinut!... Olet ruokkinut sidnikofilaisia!... Valehtelet... -Millä sinä ruokit?... Ei ole miehessä mitään syötävää... ja sittenkin -sanoo: 'Olen ruokkinut'!" - --- "Jumaliste olen ruokkinut... Miksi sinä, Mopsi, loukkaat -ihmistä?"-- tarttui Mörkö hanakkana. Eräs huomautti melun seasta: - --- "Todellakin!... Miksi sinä loukkaat 'Mörköä?' Mitä varten menet, -Mopsi, sanomaan että hänellä ei ole millä ruokkia sidnikofilaisia?... -Häpeä sinulle, Mopsi! Oletko itse lihavampi Mörköä, kun kerskut? Eh, -sinä!" - -Mopsi yritti puhua, mutta Mörkö ehti ennen. Hän kiukutteli, rähisten: - --- "Entä sinä itse, suulastelija!... Millä sinä ruokit?... Eh, -kanalja... Tikulla kaivelemalla saa luiden raoista lihaa etsiä... Ja -hyvä jos sittenkään löytää... Entäs, onko kirpulla lapio, että saisi -kaivetuksi likaan kuopan, jotta pääsisi sinussa lihaan käsiksi!... -Eh, sinä!... Ja vielä ylpeilee, että: 'Millä sinä ruokit'... On -Jumalan kiitos vielä kirppupoloiselle ateria." - -Oolavi tyrmistyi kokonansa. Koko elämä haisi hänelle kuin ilkeä loka. -Sisälle oli juuri tullut juopunut nuorehko mies, entinen ylioppilas. -Kuultuansa kirppusodan olevan käynnissä, lauloi hän Faustista -renttuillen: - - "Es war einmal ein König, - Der hatt' einen grossen Floh." - - [Eleli muinoin kuningas, - joll' oli suuri kirppu.] - --- "Herkeä siinä ulisemasta, retale!" -- huudettiin hänelle -yhdestä suusta. Melun seasta kuului yhä koveneva väittely. Hurjat -eläimelliset mielet kiihtyivät Koko joukko oli kohta tappeluvalmis. -Kuului väitteitä: - --- "Piru!... Kehuu sidnikofilaisia, nälkimyksiä... Toissa yönäkin -meitä oli siellä sata miestä ja yhden niistä söivät kirput..." - --- "Tuki leipäkuoppasi!... Yhden söivät kirput!... Valehtelet", --- väittivät sidnikofilaisten puolustajat kiihtyneinä. Siellä täällä -kömpivät miehet jo lavitsoiltansa, valmistautuen käsirysyyn. Hurjat -katseet välähtelivät puolipimeässä. Risaiset paidat ja paljas iho -vilahtelivat kirjavanaan ja kaksikymmentäneljä puhtaisiin naisten -paitoihin puettua miestä hääräili joukossa kuin munkit. Äskeinen -lebetjefiläinen puhuja piti puoliansa täyttä kurkkua, melun -säestyksellä huutaen: - --- "Jumaliste söivät sidnikofilaiset nälkimykset yhden miehen -verran!... Sillä jos olisi mitattu sata miestä iltasella ja aamusella -uudestaan punnittu, niin jei bohu olisi joukko ollut yhtä miestä -kepeämpi... Tai jos olisi kirput mitattu, niin miehen painon olisivat -lisääntyneet!... Ja miten vielä purevat pahuukset!... Ihan on kuin -pistettäisiin tulisilla neulankärjillä..." - --- "Se on totta... Hän puhuu totta, mutta Mopsi valehtelee... Mopsi -aina valehtelee", -- melusivat lebetjefiläiset. - --- "Heretkää!... Pirut... Katuroikaleet... Lebetjefille ei mene -kunniallinen ihminen... Ainoastaan Riiassa on niin nälkäisiä kirppuja -kuin siellä" -- huusivat vastustajat sekaisin. Oolavi vetäytyi -syrjään. Mörkö astui Mopsin eteen ja kähisi: - --- "Mitä pahaa minä sinulle olen tehnyt, kun loukkasit: 'Minulla ei -ole millä kirppua syöttää'?" - --- "Korjaa luusi siitä!... Kirppua syöttää!... Piru!... Kelmi!...itse -sinä olet kirppu... lebetjefiläinen nälkäinen kirppu sinä olet... -Korjaa luusi, puhutaan sinulle!" - -Mörkö raivostui. Silmät kiiluivat salamoina. Muutamassa nurkassa jo -tapella natisti lebetjefiläinen ja sidnikofilainen. Toiset kinasivat -yhä äännekkäämmin toisiansa haukkuen. Mörkö uhitteli Mopsia: - --- "Ah, minkälainen herra!... Kirpun ruoka!... Mistä viskasikin -tänne!... Eh, sinä sidnikofilainen rosvo!..." - --- "Minäkö rosvo!... Sanotko vielä sen!... Sanotko, katuvaras?... -Minäkö rosvo?" -- kähisi Mopsi. Silmät välähtelivät petomaisina. -Kynnet vetäytyivät sormista. Mörkö härnäytyi siitä ja ilkkui: - --- "Sanon... sanon, että rosvo... Eilen siiat varastit..."-- "Älä -valehtele!" -- huusivat Mopsin puoluelaiset sidnikofilaiset. - --- "Itse varastit eilen Nasarofin piharengin akan hameen... Kelmi... -Koirannaama!" -- huusivat toiset. - -Viheliäisyyden pesä oli huutoa täynnä. Siellä täällä läiskivät nyrkit. - --- "Entä sinä... Mitäs sinä varastit!... Jos sanon poliisille, -niin Siperia sinut perii... Jumal'avita sinut perii Siperia", -- -rähisivät Mörön puolustajat. Kaikki olivat tappeluvalmiita... -Sormet käyristyivät haukankynsiksi... Eläimelliset katseet etsivät -saalista... Eräs tappelupari haukkui toisiansa oven suussa... Toinen -heistä soimasi vastatappelijaansa: - --- "Katumaton!... Et ole Jumalaa rukoillut eläissäsi... Kymmeneen -vuoteen et ole kirkossa ollut... Sidnikofilainen kirppu!..." - --- "Entäs sinä!" -- huusi loukattu jatkaen: - --- "Sinä olet joka pyhä kirkossa... Mutta tiedän minä mitä varten: -Taskuvarkaana sinä olet..." - --- "Älä valehtele!... Suus kiinni!" -- keskeytti sekava, yhä -yltyvä rähinä. Puhuja huusi sen seasta: - --- "Minäkö valehtelen!... Minäkö?... Kaikki pyhimykset tietävät, -että viime pyhänäkin varastit vanhan akan taskusta kolme-ruplasen... -Eh, sinä lebetjefilom!... Ja yölläkin vielä käyt rukoilemassa... -pyhienkuvia varastat..." - --- "Nyrkillä minä turpasi tilkitsen!" -- huusi soimattu -raivostuneena... Vastustaja yltyi siitä, uhitellen: - --- "Koetappas!... Koetapas tilkitä!... Kirkon rosvo!... Ähä!... Entäs -syksyllä, kun Mikael Ihmeittentekijän kirkosta varastit jalokiven -Jumalan äidin kuvasta... Vai et 'rukoile' yöllä?... Päivälläkö sitten -varastit?... Vai olisi vahti sinun sallinut päivällä sillä lailla -rukoilla?... Retale... Kirkon rosvo... Lebetjefiläinen..." - -Rähinä ja nujakka yhä yltyi. Mopsi jatkoi kinasteluaan Mörön kanssa. -Molemmat olivat jo käsiksi käymäisillänsä. - -Mörkö nosti jo nyrkkiänsä kiljuen: - --- "Näytän minä sinulle, koiran henttu!" - --- "Herkeä, Mörkö, herkeä!" -- tyynnytteli joku. Mörkö yltyi entistä -enemmän ja huusi: - --- "Minä en herkeä... Mitä varten hän loukkaa ja sanoo että -sidnikofilaiset kirput ovat kylläisempiä kuin lebetjefiläiset!... -ja että minulla ei ole kirpun ruokaa... Opetan minä sinut -kuontaloleuka... sinä tappurapää!..." - --- "Koetappas... Yritäppäs!... Alotapas tappelu!... Koetapas opettaa, -hamppuparta", -- raivosi Mopsi puoluelaisinensa. Siellä täällä -mäiskivät jo nyrkit ja kuului kirouksia. Mörkö raivostui ja vannoi: - --- "Opetan minä teidät... Nyrkillä minä opetan teidät kaikki..." - -Kaikki olivat toistensa kimppuun iskemässä. Mopsi astui Mörön eteen -uhkaavana ja ärhenteli: - --- "Sinäkö nyrkillä?... Sinäkö, sillirosvo... ketale!... Sinäkö?" - --- "Minä opetan sinut, jos vain rupean", -- huusi Mörkö hampaat -irvellään. - --- "Koetapas!... Uskallapas!" -- rehenteli Mopsi. - -Toiset säestivät hänen kehoituksiansa, Mörön puolustajat -varustautuivat. - --- "Uskallan!" -- huusi Mörkö ja iski nyrkillä Mopsia. - -Silloin syntyi yleinen tappelu. Kaikki syöksyivät toistensa kimppuun. -Koko eläimellistynyt joukko väänsi yhtenä ainoana nujakkana... -Kuului kirouksia ja rivoja haukkumasanoja... Niihin sekaantuivat -kehotushuudot... Puurahit ryskivät... Seasta kuului myös hiljaista -ähkymistä, äänetöntä tappelun puhinaa... Välistä kuului melun -seasta kimakampi kirous, tai parahdus, kun joku oli puraissut -vastustajaansa, tai repinyt silmiä... Jo vuoti vertakin... Risaisilla -vaatteilla läiskittiin vastustajia... Uhittelut ja kerskailut -sekaantuivat toisiinsa... Koko huone pyöri ja raatoi yhtenä myllynä. - -Mutta tappelun kiihkeimmillään ollessa kuului huuto: - --- "Poliisi!" - -Se oli kuin salama, joka iski huoneeseen. Kuin nöyrät koirat -vetäytyivät tappelijat sijoillensa lavitsoille, ja silmänräpäyksessä -kuorsasi koko joukko mitä sikeimmässä ja raskaimmassa unessa. -Ainoastaan Oolavi valvoi ja istui tylsänä, ajatuksettomana. Siellä -täällä oli joku unesta muka heräämäisillänsä... Joku puhui unissansa. -Kaikki näyttivät aikoja sitten nukkuneen mitä raskaimpaan uneen. - - * * * * * - -Poliisijoukko astui sisään ja alkoi tarkastus. Nyt vasta huomasi -Oolavi oman vaaransa ja vaani tilaisuutta huomaamatta poistuaksensa. -Hän lohdutteli itseänsä sillä, että poliiseista ei kukaan häntä -tuntenut. - -Mutta jo sisään tultuansa oli yksi niistä alkanut salavihkaa häntä -tarkastella. Se oli sama poliisi, joka oli häntä kiinni-ottaessa -ampunut. Hetken kuluttua kuiskasi hän jotain pristaville ja tämä -antoi merkin. Oolavi nousi ja aikoi poistua. Silloin tarttuivat useat -voimakkaat kädet häneen takaapäin ja hetkessä oli hän nujerrettu -ja pantu raudat käsiin. Sen tehtyä kysyi pristavi hänen nimeänsä. -Tylsänä lausui Oolavi jonkun väärän nimen. Pristavi lisäsi siihen: - --- "Myöhemmin näemme onko oikea... Te suvaitsitte äskettäin pankin -ryöstää... Suvaitkaapa nyt seurata meitä tekemään rahoista tiliä!" - -Oli jo aamuyö, se aika, jolloin Litvan väki lähtee joulukirkkoon. -Vankilan ovi sulkeutui ja Oolavi jäi sen taakse raudoissa istumaan. -Hänen viimeisetkin voimansa herposivat, kun hän tajusi tilansa -kauheuden, Kokoon kutistuneena ajatteli hän kulkemiansa teitä ja -niitä voimia, jotka hänet olivat niille teille sysänneet. Hän -muisti taas Harhaman kirjaa, joka oli hänelle levittänyt elämän -kirjavat, huonot hedelmät houkutteleviin väreihin käärittyinä. Hän -oli tarttunut sen antimiin, ottanut hyvän- ja pahantiedon kirjasta -sen hedelmän ja todellakin hänen silmänsä olivat siitä avautuneet: -hän tunsi nyt elämänsä _kokemuksesta_ hyvän ja pahan, tiesi pahan -kauheuden ja hyvän ihanuuden. Raamatun ijankaikkinen totuus kirkasti -itse itsensä. Se kohosi elämän erehdyksistä, loasta ja rikoksista -kuin taivaalle vyöryvä valokirkas aurinko, joka valollansa huikaisee -kaiken ja jonka voittokulkua ei mikään voima voi estää, eikä sen -valoa millään olemattomaksi tehdä. - - - - -Äiti onnensa hetkellä hautausmaalla. - - -Tuskanmalja ilmestyi taivaalle. Ihmishenki joi jalointa juomaansa. - -Oli kylmä yö. Tähtitaivas oli sammuksissa. Kolea, kirpelevä tuuli -tupruutteli lunta sakeana tuiskuna. Se tukkesi polut, tuiskusi -ajo-tiet umpeen. Pakkanen pisteli. Tuiskulumi oli neulaterävän kylmää. - - * * * * * - -Sauna oli kylmä... Haikara suri sen harjalla... Kiuas oli nokimustia -suruja täynnä... - -Mutta Tuonelassa valmistettiin kehtoa pienen tulla... Lapsenrievut -kuivuivat orsilla... Kapalovyö oli valmis... Haikara odotti -sielläkin, Tuonen kylmillä mailla... - -Yhä kylmeni... Yhä pimeni... - -Sydän-yön seutuvilla käveli Martva yksinänsä hautausmaan ohi. Hän oli -lähtenyt kävelylle, ei suotta aikojansa, mutta ei myös minkään asian -tähden... Mieli oli ollut tuskaa täynnä, ajatukset polttavia, ja -siksi oli hän lähtenyt ulos yöhön kuin kertoaksensa sille surujansa, -pyytääksensä sitä jäähdyttämään hänen sielunsa hirmuista paloa... - -Jokunen tähti tuikahti pilvenraosta... Korkealla taivaalla häämöitti -tuskanmalja... - -Ajatuksettomana oli Martva harhaillut, oli viipynyt kauvemmin -kuin oli aikonut ja edennyt kauvas asunnostansa, sitä ollenkaan -huomaamatta... Viimein tunsi hän jalkojensa herpoutuvan ja voimiensa -väsyvän... Hän alkoi hoippuen kahlata takaisin kaupunkia kohti... - -Surullinen haikara lensi saunan katolta pois... Se istahti -hautausmaan aidalle... Pää oli kallellaan, siipi suojana vilua -vastaan... Se suri ja katseli rikkaan Ranniston onnetonta tytärtä... - -Tuskanmalja täyttyi ihmishengen juotavaksi... Se tuikutti pilvessä -pienenä tähtenä... Martvan voimat väsyivät väsymistänsä... Jo -laulahti haikara ensimäisen laulunsa... Se tervehti sillä pientä -tulijaa... Surullinen oli laulu, kylmä haikaran povi... - -Silloin vasta huomasi Martva, että hänen äitionnensa aika oli -tulossa... - -Hautausmaalla hiiviskelivät Tuonelan elottomat neidot... Niillä oli -kalmanpaita päällä, sen kylmät, valkeat sukat jaloissa... Haikara -jatkoi haikeata lauluansa... Tuskanmalja laskeutui alemma... - -Tuonelan saunaa pestiin... Mutta jääkylmä oli saunankiuvas -maanpäällä... Ei ollut valmis kapalovyö... eivät rievut puhtaiksi -pestyt... - -Martva hätäytyi... Se hätä joudutti sen hetken tuloa, jonka hän oli -uskonut vielä olevan parin huomisen takana... Hätäytyneenä alkoi hän -kiiruhtaa, mutta jalka ei ottanut enää totellaksensa... Kauhistuneena -pysähtyi hän taivas-alla... - -Jäinen tuuli puhalsi... Hautausmaalta vilkkuivat saunan-akkunan -kylmät tulet... Jäisenä narahti saunan ovi... Sinä ovena oli nyt -kalmiston veräjä... - -Jo laskeutui tuskanmalja hänen huulillensa... Hän vapisi... Hän joi -epätoivonsa maljoista katkerinta... Kädet hätäytyneinä ylösnostettuna -supisi hän: - --- "Voi, Herra Jumala!... Auta minua, Herra Jumala!... Auta minua ja -säästä!" - -Vilu veisasi suurta virttänsä... Äitiä palelsi... Pientä tulijaa -odottivat kylmän liinat... - -Hetki läheni... - -Tuonelan neidot istahtivat jo hautakiville... Mieli oli apea, silmä -eloton, käsi kylmä... Haikara lauloi, kuin surren armaintansa... -Taivaalla suri enkeli. Se lausui Martvalle lohdutuksen: - --- "Jumalan lähettämä malja on _sinun_ onnesi... Se jalostaa -henkesi... Juo siis rauhallisena!..." - -Taas yritti Martva kahlata, mutta jalka tuskin nousi enää tiestä... -Hätä yltyi... Se taas joudutti ajan tuloa... Hän hengitti -hätäytyneenä... Eikä ollut lähellä ihmistä, ei ihmisasuntoa... - -Hangella kukkivat ihanat elämäntuskan kukat... Ihmis-elämä lauloi -suurta tuskanvirttä... Kuoleman kellot soivat korvissa... Sen -risteillä koristettu kukkamaa puhui elämän mitättömyydestä, saarnasi -elämän keskellä elämän katoavaisuutta... - -Kulkija nääntyi jo hätäänsä... Hitaasti lyheni Martvan tuskan -taival... Vaivaloisesti pääsi hän hautausmaan portin kohdalle... - -Siitä ei hän jaksanut enää etemmä mennä... Hän näki, että malja ei -mene pois, ellei hän sitä juo. - --- "Voi... voi, minua onnetonta!" -- huokasi hän ja hoiperteli -hautausmaalle. Siellä lyyhistyi hän voimatonna hautaristin juurelle -juomaan elämänsä tuskanmaljaa ja menetti hetkeksi tajunsa... - -Surullisena katseli häntä lempeä haikara... - -Se lauloi hänelle haikeimman laulunsa... - - * * * * * - -Tuonelan elottomat neidot huiskuttelivat liinojansa... Äänettöminä -viittoivat he niillä toisillensa, kehottaen olemaan hiljaa, hiipimään -hisahtamatta... Surullisina, vilusta väristen, kurkistelivat he -ristien ja hautakumpujen takaa... He halusivat nähdä äidin, joka -toi lapsensa suoraan Tuonelan kylmään, puhtaaseen kehtoon... -He katselivat äitiä, joka nautti onnestansa yöllä jäisellä -hautausmaalla... Kalman-vaalea sormi oli nostettu neitojen suulle, -merkiksi että ei saa häiritä äidin ajan tuloa... Kuolema ja elämä -kulkivat nyt käsi-kädessä... - -Kuului ääni... Sitä säestivät Tuonelan kylmät pajupillit, jotka -soivat syvällä mullan alla... Siellä laitettiin jo kätkyttä -kuntoon... käärittiin kylmää kapalovyötä... siroteltiin tuonen -havukukkia hietikolle, pienen tulijan tervehdykseksi... - -Kaikki oli siellä jo valmista. Haikara istui korkeimman kalmankuusen -latvassa... Sen laulu oli suruisinta säveltä, mieli vilua täynnä, -eikä noussut siipi ilosta... Se kuljetti nyt Tuonelan pientä -tulijaa... - - * * * * * - -Kun Martva tointui, oli lapsi jo viety Tuonen kehtoon... Hän istui -hautakummulla, ristin juurella... Siinä ajatteli hän, mitä jaksoi -enää ajatella... Hän joi maljansa pohjaan... Pää nojasi käsien -varaan... Ruumis vapisi... Pakkanen kangisti polvia... - -Kun hän silloin muisti Oolavia, pääsi häneltä katkera valitus: - --- "Oolavi... Oolavi!... Voi, rakas Oolavi, miksi minulle tämän teit!" - -Hän purskahti katkeraan itkuun ja kutistui nyyhkyttäväksi -kyttyräksi... - -Mutta yhä katkeroittui tuskan-malja... Se täyttyi juodessakin... - -Kankeana, verisenä nousi hän sitten, kääri kuolleen lapsen liinaan, -peitti lumeen ja lähti hoippumaan tielle... Ohi ajoi öinen -matkustaja, näki hänet, korjasi rekeensä ja saatuaan osotteen, vei -hänet asuntoonsa. - -Hän oli tehnyt öisistä matkoista surullisimman. - - * * * * * - -Jo olivat valmiit Tuonelan pienet tuliaiset... Kapalovyö -odotti...Tuututaulua hyräili Tuonen tyttö... - -Lapsen paitoja ompelivat Tuonelan elottomat neidot... Paita on -valkea, ompelijan sormi veretön... - -Jo odottaa kylmä kätkyt tulijaansa... Hienoin hiekkamatto on kätkyen -jalaksen alla... Havukukat koristavat hietikkoa... Tasaisesti heiluu -kätkyt... Pehmyt on Tuonelan kätkyen jalaksen alusta... - -Taivaassa surevat enkelit... Valkea taivaan haikara istuu siellä -orrellansa... Se kertoo Martvan lapsen maailmaan tuloa, laulaa sen -lyhyttä vaellusta... Surullinen on laulun sävel... Surullisempi -sen lyhyen elämän tarinan sisältö... Näin kertoo haikara hangelle -syntyneen satua: - --- "Ensi itkuun on nukahtunut onneton ihmisten ilmoille tulija... -Haudalta alkoi polku... Siinä päättyi myös vaellus... Hauta oli -kehtona... kalmisto elämänmaana... kuolon syli äidin sylinä... lumi -liinana... yösydän elämän ikänä." - -Niin laulaa taivaan-haikara Martvan lemmen hedelmän tarua, -synnittömänä eläneen elämän virttä... - -Öiseen kalmistoon laskeutuu taivaasta enkeli... Hän on valkeampi -lumen valkeutta... Puku on kesä-päivän kirkkautta... Vyö on kuutamon -kylmää punetta... Siipi nousee taljallensa... Polvi taittuu... -Se laskee jo haudan kylmälle lumelle... Siinä suree enkeli... Se -viihdyttelee lumikehdossa nukkujata. - -Korkealta hymisee enkelien ihana laulu... Hautausmaalla käärii enkeli -pienen lumikehdossa eläjän taivaallisiin liinoihinsa... Hellästi -nostaa hän sen syliinsä... Puhtaana värisee lapsen viaton sielu... Ei -tunne ruumis kipua, ei henki itke erehdystänsä... Enkelit veisaavat -hänelle: - - "Tuskaton, - synnitön - oli sinun polkusi, - kaunis kukka autuuden. - Niinkuin lumi-kukkanen - puhkesit sa hangelle, - viatonna, tahratonna. - Lumipuhdas on sun tiesi. - Etkä hairahtunut sa - askeltakaan polultasi. - Kirkas helmi pakkasen, - kukka puhdas hankien, - rauhallisna käy nyt vaan - Tuonen kehtoon nukkumaan! - Vaan kun aamu valkenee, - herätämme sinut taas - taivaan iloon ijäiseen..." - -Kylmä kukki... Se kukki ja koristi hautausmaata... Enkeli kohosi -siivillensä... Pieni eläjä sylissä nousi se kohti taivaan -korkeutta... Se vaali ja helli pientä lasta... Eikä värissyt enää -vilusta poloinen... Hän oli päässyt ikuisen rauhan maille... Ei -syyttänyt hän onnetonta äitiänsä... ei soimannut isäpoloista... - -Tuonelan kujastensuussa avautuu havuveräjä. Vartija on nähnyt jo -enkelin tulevan ja avaa hänelle veräjän... Tumma on havu veräjällä, -tummempi kujasten kahden puolen... Tuonelan neidot kävelevät -kuusikossa, valkeat liinat kädessä. Paljas on eloton jalka... -Arastellen polkee se havuneulasille... Vaan ei pistä havuneula... -Lempeä on Tuonelan havu... - -Taivaalta kuuluu ihana soitto... Se ilmottaa Tuonelan neidoille, että -enkeli on tulossa, tuomassa uutta asukasta Tuonelan rauhallisille -maille... Veräjällä ottaa Tuonelan lempeä äiti pienen tulijan -vastaan... Se sulkee hänet hellään syliinsä... Neidot laulavat -kuusikossa tulijalle tervehdystä: - - "Ällös pelkää, pienoinen! - Tääll' on hyvä olla. - Tuutusi, - lapsonen, - puhdas on. - Armas tuutulaulusi - jalo on ja ylevä. - Kapalosi kaunis on, - Hiekkamatolla sä saat - Tuonen lasna leikitellä, - havukukka kukkanasi. - Rauhotu, - pienoinen! - Tääll' on rauha ijäinen." - -Laulu viihdyttää tulijata... Kuusikon läpi kantaa hänet Tuonelan -lempeä äiti... Se vie hänet Tuonen puhtaaseen hiekkatupaan... Jo -laskee hän lyhyt-ikäisen kätkyen ikuiseen rauhaan. Ei sirahda sirkka, -ei häiritse ääni pienen nukkujan unta... - -Rauhaisata on lapsen olla Tuonelassa... - -Kätkyt heilahtaa... Pieni Tuonelan tyttö soudattaa väsynyttä -tulijata... Itse istuu hän lattialla hietikossa... Päivä kumottaa -kummalla valolla... Musta havukukka kukkii akkunalla... Toiset -Tuonelan elottomat lapset seisovat huoneessa... Uteliaina katselevat -ne kehdon uutta heilujata... Kainoina ja äänettöminä ihailevat ne -pikkuruista, eloton sormi sirosti suussa... Kehto heiluu kauniisti... -Tuonelan äiti kokoaa kapalovöitä... Lapset alkavat laulaa kehtolaulua -nukkuvalle... He laulavat hiljaa, surullisesti: - - "Kehdossasi, armas, nuku - herttaisinta unta! - Unten ihanuuksiin huku! - Puhdasta, kuin lunta, - olkoot tuutu-unelmasi! - Ällös olko huolissasi, - vaikk' et, raukka, saanutkaan - äidin rintaa maistaakaan!" - -Pieni tyyntyy... Silmä ummistuu... Alkaa ikuinen uni... - - - - -Ja musta päivä se valkeni kuutamoyöstä. - - -Oudot kellot kumisivat. Ihmis-elämän selitys oli synkimmillänsä. - -Oli surullinen päivä. - -Aaveet ripustelivat pahan enteitä orsille ja nuorille. Surullisina -riippuivat ne enteet Ranniston talossa. Kaikkialla häilähti hieno -surunsuortuva. Kissa kehräsi unisena. Päivä paistoi apeana kuin -kaipaavan neidon katse. Laulussa värisi laulun kaunein sävy: suru -ja tuska. Kaikki odotti, oli hiljaa, ja ihmismieli oli kuin herkin -tuulenhenki. Pieninkin puhallus pani sen värisemään kuin vilusta. - -Eikä kukaan tietänyt yleisen surun syytä, ei sitä edes ajatellutkaan. -Äiti luuli sitä tyttärensä sulhon ikävöimiseksi, muut ehkä vain -talven hienoksi runoksi, eikä elämä itse selittänyt itseänsä, ei -sanonut luomiensa surujen syytä. - -Kuoleman mailta kuului kehtolaulu... Pieni nukkui Tuonelassa... Äiti -itki onnetonna maailmassa... - -Martva oli jo palannut kotiin. Hän oli palannut sairaloisena, mutta -ilmotti sairauden olevan vilustumisesta johtunutta ohimenevää -pahoinvointia, eikä huolinut lääkärin avusta. - --- "Kyllä se menee ohi ilman lääkäriäkin", -- lausui hän isällensä, -kun tämä aikoi lähteä lääkäriä hakemaan. Eikä huomannut isän korva, -mikä tuska helisi onnettoman tyttären sanoissa. - -Niin kulki hän kotonansa, kuin kaunis kuoleman nunna elävien -joukossa. Kulki mieli maassa, katseessakin kantamus tuskaa. - -Mutta voimat alkoivat vähetä ja nyt makasi hän sairasvuoteella -raukeana, surullisena, kuoleman kukkana. Äiti istui hänen vuoteensa -vierellä, hoiteli häntä ja luki itseksensä vanhaa hartauskirjaa. -Avonaisten ovien läpi voi nähdä tupaan. Siellä vanha nainen loi -kangasta. Luomapuut pyörivät, rihma kiertyi niille kehiltä ja vaimo -veisasi surullista vanhaa virttä: - - "Käy, sielun', ylhäisiä teitä - ja etsi tuskaa korkeaa. - Elämänturhuus kauvas heitä! - Ei siitä henki rauhaa saa. - On hengentuska Jumalasta, - vaan kaikki muu on maailmasta." - -Jalo elämäntuska ilmestyi Martvan silmien eteen korkeuteen. Sen -tulihohteinen väri loisti jalona, puhtaana, iki-ihanana, mutta -polttavana. Vaimo jatkoi lauluansa. Hän antoi tuskaiselle lääkkeeksi -laulunsa suruja, veisaten: - - "Kuin taivaan kaunis iltarusko - päiväksi hiljaa jalostuu, - niin tuskastakin kerran usko - ja sielun rauha kirkastuu. - Muu kaikki niin kuin sumu haihtuu, - vaan tuska onneen, rauhaan vaihtuu." - -Tuskankukkaset puhkesivat surullisen laulun sanoista. Ne puhkesivat -polttavina, tulivärisinä... Martva tuli surullisemmaksi. Hän -katseli tuskan kukkaa, joka punotti korkeudessa. Se jalostui hänen -silmissänsä, kuten aamurusko, joka haalistuu, kelmenee ja sitten -leviää taivaalle suureksi päivän kirkkaudeksi. Hetken hän nautti -sen jaloista, tulikuumista väreistä, mutta se nautinto poltti häntä -poroksi. Vaimo jatkoi: - - "Siis nouse siihen korkeuteen, - johonka tuska jalostaa! - Yöt päivät pyri Jumaluuteen! - Alhainen sulle on tää maa. - Ei siiven kantomatkaa täällä - oo kyllin sulle, tään maan päällä." - -Martva pidätteli silmäänsä, ettei se purkaisi kirkkaita -kyyneleitänsä. Korkeuteen katsellen muisteli hän paljoa... Hän -muisteli entistä yhteyttänsä Jumalan kanssa... Hän muisteli, miten -hän oli Hänestä aivan tietämättänsä pois solahtanut... Hän _ujosteli_ -nyt Jumalaa ja samalla ikävöi Häntä... Hän ajatteli nyt Häntä kuin -armainta isän kotia... lapsuuden kulta-aikaa, kauneita morsiuspäiviä -ja kaikkea mikä on elämässä jaloa ja suurta ja kaunista... Eikä -hän tajunnut, miten Hän oli Hänestä pois valahtanut... Eikä hän -oikeastaan ollut Hänestä poiskaan... Hän oli Häneen ainoastaan -toisessa suhteessa kuin ennen... Hän oli tehnyt jotain, jota nyt -peitteli Häneltä. - -Hän katseli entistä hartaampana korkeuteen... Se oli jo täynnä -tuskankukkia... Se punotti tulihohteisena kukkamaana... Kaikki oli -siellä jaloa ja kaunista... Enkelit kulkivat valkopuvussa, surren, -katsellen kukkamaata. Vaimo veisasi edelleen: - - "On suurin nöyryys, inho maineen - lennähdys sielun korkeuteen, - niin kuin on hyrske meren laineen - ranniston vuoreen, paluu veen - takaisin veden alkujuureen: - ulappain yhteyteen suureen." - -Murhe painoi Martvan mieltä. Elämä hämärtyi, silmä sumeni. Hän -katseli taas tuskankukkia, kuin äiti rakkaimman, autuaan lapsensa -hautaa, kun ilta-aurinko valaa sille surullista punaansa... Hän -oli niiden kukkien keskellä juuri huomaamaisillansa pienen lapsen -autuaana hymyilemässä... Hän muisti hautausmaan... pakkasen...pienen -vainajan... Hän oli juuri itkuun pillahtamaisillansa, mutta silloin -huomasi äiti tyttärensä surun... Kyynel kierähti äidin silmästä. Hän -salasi sen, kääntyi pois lapsestaan ja kuivasi kostean silmäkulmansa. -Luomapuut pyörivät. Vaimo veisasi: - - "Halveksi siksi, ihmishenki, - mainetta sekä soimaajaa! - Sa suuri oot, siis niiden renki - et maailmassa olla saa. - Maan runot siis ja maine heitä!... - Käy suurna taivaan runoteitä." - -Martva lakkasi hengittämästäkin... Tuskan tuli poltti häntä... -Korkeudessa, tulisilla kukkamailla kävelivät enkelit... valkeat -suruliinat hartioille heitettynä... Ne viittasivat liinoillansa -häntä tulemaan sinne... Mielen täytti koti-ikävä... Talo oli tuskaa -täynnä... Ruumis-arkku tuntui olevan tuvassa, jossa vaimo veisasi... -Väki suri mustat kukat kädessä... Ei tohtinut kukaan hisahtaa, ei -häiritä arkussa nukkuvan rauhaa. - -Hetken pidätti hän henkeänsä, mutta sitten mursi sisällinen tuska -tokeensa, kyynelvirta salpansa... Pieni lapsi hymyili kuoleman mailla -tuskankukkien keskellä... Hän ei jaksanut enää kestää... Voima -petti... Hän purskahti katkeraan itkuun ja kätki kasvonsa vuoteen -tyynyyn, nyyhkyttäen siinä, tyynyyn itkuansa tukahuttaen... - --- "Martva!... Rakas Martva!... Mikä sinulle nyt tuli?" - hätäili -äiti, joka näki tyttärensä ensikertaa ääneensä itkevän. - --- "Ai... jai... jai... jai!" -- kuului hiljainen huokaus, tukahtuen -tyynyyn sekin. - -Äiti hätäytyi. Hän sulki oven, kuivasi kyyneleensä, yritti nostaa -Martvaa tyynystä ja kyseli itkunsa seasta: - --- "Mikä sinulle tuli?... Martva-kulta!... Älä itke, Martva-rukka!... -Älä itke, rakkaani!" - --- "Äiti-kulta!... Voi äiti-kulta!" -- vaikeroi onneton tytär. - -Tuvasta kuului taas surullinen veisuu. Äiti ja tytär itkivät yhdessä, -surivat kilpaa. Kumpaakin polttivat toisensa kyyneleet... Äiti -lohdutteli onnetonta, puheli hänelle ja silitteli hänen kutrejansa. -Hän luuli kyyneliä morsiamen ikävästä johtuneiksi... Martva painoi -kädellänsä tulikuumaa sydänalaansa... Koko hänen olemuksensa oli -yhtenä katkeruutena... Hän kärsi kuin mato tulipitimissä... Hän oli -takeena Jumalan suurella alasimella. Äiti tiedusti häneltä: - --- "Lapsi-rukka!... Koskeeko sinuun?... Oletko sinä sairas?... Minä -lähetän isää noutamaan..." - --- "Ei... ei... ei... Ei minuun koske," -- kuului itkuun tukehtuva -vastaus. Elämäntuska hohti yhä tulisemmissa väreissänsä. Murtunut -äiti lohdutteli: - --- "Rauhotu nyt, lapseni!... Älä itke, armaani... Onko sinulla ikävä?" - -Martvan vartalo nyähteli itkunkouristuksista. Hän vastasi valittaen: - --- "Voi, hyvä äiti!... Voi, minun rakas kulta äitini... Voi minua -onnetonta..." - --- "Rauhotu!... Rauhotu!... Rauhotu!" -- rukoili itkevä äiti. - --- "Ei... jei... ei... jei... ei... Voi äiti-poloinen," -- valitti -Martva. Surullinen veisuu säesti valitusta. Elämäntuska hymyili -nurkassa nuorena tyttönä, tulikukkiin puettuna... hypisteli -kukkiansa... ujosteli... hohti tulikuumaa tuskaa kauneutenansa... Se -poltti ihmistä hyväksi... puhdisti... kulutti pahaa... jalosti ja -kirkasti... - -Elämäntuska on tulista jaloin... Se on tuskista suloisin. - -Vihdoin olivat polttavimmat kyyneltulvat itketyt. Mieli väsyi, -raukesi tuskiinsa, kuin väsynyt uneen. Äiti kohenteli sairaan -pään-alusta, asetteli sairaan peittoa ja lohdutteli: - --- "Älä anna mielen masentua! Kesäksi tulee Oolavi kotiin ja silloin -on kaikki taas ennallansa..." - -Martva hymyili katkerasti, suuteli äitinsä kättä ja kiitti: - --- "Kiitos, äiti-rukka!... Istu tänne vierelleni!... älä vaivaa -itseäsi!" - -Äiti istahti vuoteen vierelle. Syntyi äänettömyys. Martva katseli -haaveillen korkeudessa punottavia tuskankukkia. Poski oli -heleänpunainen itkusta ja sairaudesta. Suupielessä näkyi kaunis, -katkera tuskanväre ja silmiä himmensi suru. Äiti tiedusteli taas: - --- "Onko Oolavi nyt kirjoittanut?" - -Martva ajatteli. Väsyneellä, välttelevällä äänellä vastasi hän -lopuksi: - --- "On hän kirjoittanut..." - -Itse asiassa oli Oolavi jouluaattona kirjoittanut viimeisen -kirjeensä. Siinä oli hän ilmoittanut matkustavansa muutamaksi -viikoksi Saksaan lopettamaan siellä opintonsa jonkunlaisella -opintomatkalla. Sitten oli hän hävinnyt. Martva ei ollut alussa sitä -huomannutkaan. Hänellä oli kyllä omista suruistansa. Myöhemmin alkoi -hän oudostella, kun ei kuullut hänestä mitään, ei tiennyt osotetta. -Mutta se oudostelukin tukahtui taas tuskiin. Hän luuli Oolavin töiden -olevan aiheena vaikenemiseen ja osaksi unohti hänet kokonansa, palaen -yöt päivät suuren tuskansa ahjotulessa. - -Äiti kysyi taas hellästi: - --- "Joko hän kohta lupaa tulla?" - -Tylsistyneenä, väsyneenä ja katkerana vastasi Martva: - --- "Niin, äiti!... Kyllä kai hän kohta tulee... kun lopettaa -lukunsa..." - -Hän vaikeni. Kysymys johti mieleen koko elämän katkeruuden ja -silloin alkoivat hänelle taas soida kamalat kellot: Hän muisti taas -erehdyksensä ja lapsensa kuoleman, tuskiensa polttavimman tulen, -sielunsa suuren salaisuuden, ja sen väliaidan, joka häntä Jumalasta -eniten eroitti. - -Kaikki kukat katosivat. Hänen eteensä ilmestyi lapsen haamu, kuten -tuhannesti ennen, hänen salassa itkiessänsä. Hän tunsi olevansa -polttorovioon putoamaisillansa... Lieska löi korkealle... Hän vapisi -ja katsoi korkeuteen... Siellä näki hän lapsensa lumikinoksella -värisemässä... Kasvot olivat tuskan vääntämät... Alaston ruumis -vetäytyi pakkasen pihdeissä kyttyräksi, kuin tuliselle raudalle -viskattu käärme... Hennot sormet jäätyivät... Hartiat vetäytyivät -kokoon... kasvot pakahtuivat itkusta punaisiksi... - -Martva vapisi... Kauhistuneena käänsi hän kasvonsa tyynyyn ja -purskahti raivoisaan itkuun ja huokasi verisen-katkerana: - --- "Oi, Oolavi!... Oolavi... Oolavi... Oolavi!..." - - - - -Kun tyttö elämäntuskaansa kantoi. - - -Pääsiäiskellot soivat... Taivaalla paloi himmeä tuskantuli... - -Suuri tuskankirkko julisti Jumalan kunniaa: Valtavuudellansa -kertoi se Hänen kättensä voimaa... Mahtavana viskautui holvipaljous -korkeuteen... Kaunis, jylhä pylväsmetsä kannatti sitä hartioillansa... -Patsas seisoi soleana, holvi kupertui kauniina... Sen hämärässä, -huimaavassa korkeudessa tuntui liitelevän aina sureva enkelijoukko... -Pieneksi kutistui niiden holvien alla ihmishenki... Holvin -kivipaljouteen kasattu paine tuntui uhkaavan paineellansa sen maan -tomuksi rutistaa. - -Suuret ovat Jumalan kätten työt, mahtavat ovat Hänen kirkkonsa holvit. - -Jo synkkeni päivä pääsiäis-yöksi... Taivaalla sytytettiin -tuskantulisoihtua... Maa ja taivas odotti ja huusi pelastustansa... - -Suuri Tuskankirkko aaltoili väkeä täynnä... Ihmishenki etsi siellä -tulijuomaa suuren tuskansa sammuttimeksi... Ihmisjoukon liikkuessa -aaltoili koko Tuskankirkon kirkkoväki kuin lainehtiva tuskanmeri... -Kaikki hukkui huminana kirkon puolipimeyteen... Se puolipimeä täytti -kaiken... Se antoi kirkolle salaisen kauniin pyhyyden leiman... -Haudantakaiset hämärät leijailivat kaikkialla... Kynttilät paloivat -himmeästi... Aaveilta, taivaan toivioretkeläisiltä näyttivät niiden -valossa armon anojat... Laulu hymisi, tuska humisi... Salaisuus -peitti enkeleitä, verho Kaikkein pyhintä ja kuoleman salainen -esirippu kätki kalman työkaluja... - -Yö yhä pimeni... Kärsimyksen kellot soivat jo kumeasti... -Jo loisti tuskantuli kirkkaalla valolla... Tuskankirkossa -koveni tuskanhumina... Ihmishenki huusi vapahdusta pahasta, -alhaisuudesta, halpuudesta, johon se oli erehtynyt, saaden sen -olentonsa ikisairaudeksi... Korkeudessa, holvien puolipimeydessä -leijailivat surevat enkelijoukot... Ne veisasivat siellä suurta -suruvirttä...Parvekkeella soivat suuret urut... Valtaavalla soitolla -säestivät ne ihanaa enkelilaulua... Siihen yhtyi ihmishengen suuri -tuskanhuuto... Ihminen kärsi... valitti... janosi onnea... huusi -hädissänsä...kiemurteli tuskansa tulessa... - -Hänen päällänsä leijailivat armottomat elämän ja kuoleman voimat... - -Tuskanhuudon pauhatessa saapui Martva kirkon ovensuuhun. Enkelit -lauloivat... Urut soivat... Tuskaiset rukoilivat polvillansa... -Pyhyys täytti ilman hämärällä... Kynttilät tuikuttivat kuin himmeät -tuskantähdet... Hätäytyneenä, arkana lymysi Martva ovensuuhun...Siinä -värisi hän avuttomana, niin kuin pieni linnunpoika... Hän pelkäsi ja -ujosteli... Hän karttoi ja kaihtoi nyt ihmisiä ja Jumalaa... - -Väki kohisi, laulu hymisi... Tuskankellot kumahtelivat yhä -tiheämmin... Kirkon hämärissä leijaili himmeästi hohtava verimalja... -Sitä nähdessä yltyi ihmishengen jano... Rukous muuttui palavaksi, -hätä hirveäksi... Hetkeksi hiljentyi sitte tuskanhuuto... Holveista -tulvi silloin ihana, ylhäinen puhdas enkelilaulu... Surevat enkelit -veisasivat korkeudessa: - - "Rauhotu, tuskainen! - Tyynny, ihminen - Nyt on se yö, - jolloin lyö - Hän rikki käärmeen pään... - Jo Jeesus saapuu juomaan - katkeran maljasi tään. - Hän saapuu jo tuomaan - vapahdusta ja rauhaa... - kun aika on täytetty... Maa - nyt hältä lohtunsa saa." - -Kyyneleet vuotivat virtana... Ihmiset särkyivät tomuksi ja tuhaksi... -Rukouksen kohina yltyi pauhinaksi... Yhä kiihkeämmin huusi ihmishenki -tuskissansa... Monet vaikeroivat polvillansa... Itkun ja valitusten -sekottamana kohisi yhtenä veisuuna rukous: - - "Oi, Sinä suuri Luoja! - Rauhan ja tuskan tuoja - Sa olet yhtä-haavaa, - siis tuskanmerta aavaa - nyt tule asettamaan, - oi, Herra taivaan, maan!" - -Entistä hartaampana soi enkelilaulu... Yhä tuskaisempana -huusi väki... Mutta ovensuussa laskeutui Martva polvillensa -puolipimeyteen... Kyyneleet vuotivat silmistä... Hän peittäytyi -ihmisiltä... Hän itki ja vapisi tuskissansa... Hän hajosi ja rukoili -palavinta rukoustansa... Salassa vaikeroiden valitti hän tuskaisena: - - "Nyt tuskanmeri aukee - edessäin... Mutta raukee - jo voimat kokonaan. - Oi, älä ylönanna - minua, mutta kanna - minua kuolemaan!" - -Yhä valtaavampana pauhasi rukouksen kohina. Entistä tuskaisempina -veisasivat enkelit, rukoillen: - - "Kaikkein-Korkein! - Huuto surkein - Sulle nyt jo maasta kaikuu... - Kaikki tuskaa huutaa, raikuu... - Täytetty siis aika on. - Saavu nyt jo, Verraton!" - --- "Saavu jo... saavu jo... saavu jo!" -- kertasi valittava kaiku -korkeissa kiviholveissa... Tuskantulet tuikuttivat himmeinä... Itku -ja huokaukset hyrskivät meren maininkina ja alttarilla jatkoi kaunis -kuoro kurjien valitusta ja harrasta enkelien rukousta: - - "Saavu jo, Herra! - Tuo jo pelastus! - Lahjota vapahdus! - Auta meitä, Jumala, - auta meitä ja pelasta!" - -Sävelten pauhu täytti hämäryyden... masensi pahan... nosti -ihmismieltä, lisäsi tuskaa... Kirkon hämärästä nousi Martva -polviltansa... Hän aikoi mennä alttarin luo... Salassa lähti -hän pujottelemaan ihmismeren lomitse... Tuskaisena katseli hän -ympärillensä... Hän hiiviskeli väen lomitse, kuin arka Tuonelan -neito, joka on eksynyt elävien maille ja välttelee niiden katsetta... -Hänen jokainen hermonsa värisi... Hän pelkäsi ihmisiä, kuin lapsi -kuoleman väkeä... Arkana lintusena syöksähteli hän tuskissansa -rukoilevien ohi. - -Mutta silloin kiemahti hänen taaksensa rietas Harhaman elämän -siittämä käärme... Suuri kohahdus kulki kirkon halki... Martva ei -nähnyt rietasta matoa semmoisena, kuin se oli... Hän tajusi sen omana -rikoksenansa... Hän hätäytyi, alkoi ujostella, häpeillä... Nopeasti -koki hän jouduttautua alttarin luo, pois väen silmäyksistä... -Hänen katseensa oli epätoivoinen, hänen hengityksensä oli -hätäytynyt...Peljästyneenä katseli hän tietä... Rietas käärme kulki -yhä hänen takanansa... - -Taas kuohui tuska laulun hyminässä... Väki, joka huusi vapahdusta, -näki Martvan, sekä riettaan käärmeen... Kaikki mykistyivät inhosta -ja kauhusta... Syntyi hetkisen hiljaisuus... Sitten kuohahti kaikki -taas kohinaksi... Väkijoukko alkoi paeta rietasta näkyä... Aaltoellen -syöksyi kaikki pois tieltä, karttaen onnetonta Martvaa... Kauhuisat -katseet tuijottivat häneen... Se kauhu, tuska, kohina ja joukon pois -tieltä väistyminen sekottautui enkelien suureen laulun pauhinaan... -Kuolo tuntui kulkevan väen läpi... Se kulki peljättävänä, kalmanliina -hartioilla... - -Jo hajosi Joukko kahtia tielle... Jo huomasi Martva kuinka häntä -väki pakeni... Säikähdellen, vavahdellen yritteli hän ottaa askeleen -milloin sinne, milloin tänne... Hädän valtaamana syöksähteli hän -alttaria kohti hiukset hajalla, katse apua anovana... Tuskissaan, -kauhuissansa vaipui hän siellä polvillensa pimeimpään holviin -permannolle... Maahan lyötynä, epätoivoisena vaikeroitsi hän: - - "Oi, väki kauhuissansa - jo mua karttaa!... Konsa - mä haudan rauhan saan... - Nyt loppua jo alan... - Ma, raukka, aivan palan... - Voi tuskaa tämän maan!" - -Hänen rukouksensa värisi kuin tuskansuortuvan varassa... Hänen -sielunsa paloi tulena... Hän huusi rikki revittynä... Valtaava kuoro -todisti silloin alttarilla tuskan suuruutta. Se lauloi: - - "Voi tuskaa! - Voi vaivaa! - Tule, Luoja, ja juo - se tuska ja tuo - taas rauha meille - eksyneille!... - Auta, Luoja, auta oi!" - --- "Auta, Luoja, auta meitä!" -- jatkoi tuskainen ihmisjoukko. Kaiku -valitti, tuskanlähteet kuohuivat, väki vaikeroi Martvan mukana... -Lohdutellen lauloi taas enkelien joukko: - - "Kohta joutuu - vapahdus. - Nyt jo saapuu - pelastus. - Suuri Rippivieras juo - kohta maljan. Hän se tuo - maahan rauhan. Voittolaulu - raikukoon siis, niin kuin pauhu!" - --- "Oi... joi... joi!" -- vaikeroi Martva käsiänsä väännellen. -Kaikuja väkijoukon valitus kertaili hänen valitustansa... Urut soivat -ja enkelit veisasivat. - -Silloin kuului vapahdettujen henkien ilohuuto, tullen -kuolemanvaltakunnasta. Tuskainen kansa laski polvillensa ja lauloi -Jumalalle ylistystä. Palavin huulin odotti se tulijuomaansa... -Jo tuulahti suuri vapahdus... Jo veisasivat henget kuoleman -valtakunnassa...Jo lymyytyi siellä käärme... Jo polvistui alttarille -Jumalainen Rippivieras: maailman suuri Vapahtaja. Hänen päässänsä oli -orjantappurainen kruunu... Veri vuoti Hänen kyljestänsä... Jo odotti -Hän polvillaan kalkkiansa. - -Kaikki hiljeni... Väki odotti polvillansa... Runsaat, kuumat -kyynelvirrat valuivat... Suuren Rippivieraan eteen astui enkeli, -kädessä katkera kalkki, jossa kuohui maailmantuska... Hän sekotti -sen juoman Viattoman verellä... Hän antoi Rippivieraan juoda omat -tuskansa maailman tuskan keralla... Kaikki valmistui... Aika -täyttyi... - -Jo oli malja valmis... Jo nosti enkeli sen Rippivieraan juotavaksi... -Kauhuissansa katsoi näkyä menehtynyt Martva... Hän vaipui permannolle -kokonansa, vapisi... itki... kiemurteli... rukoili ja huusi -tuskissansa: - - "Oi älä omaa Poikaas' uhraa - _mun_ tähtein!... Sääli Häntä, oi! - Oi älä ihmiskättä tahraa - sen pyhään vereen... Kuka voi - nyt mua auttaa hädässäni... - Oi, koko minun elämäni - on tullut muille turmioksi! - Oi, miksi synnyin onneton! - Mun tähteni, Hän, tahraton, - nyt kärsii!... Älä, hyvä Luoja, - mun tuskiani Hällä juota!" - -Yhä katkerampana vaahtosi tuska... Ihmishengestä paloi pois -paha... Se paloi tuskan tulessa... Virtanaan tulvi jo ilohuuto -kuolemanmailta... Suuri Rippivieras joi jo maailman tuskaa... - -Palava, harras rukouksen pauhu nousi silloin niin kuin suuri -sävelmeri kohinaan. Polvillansa vaikeroiden rukoili ihmisjoukko -tuskissansa: - - "Oi, Jumalan Karitsa, - joka pois otat maailman synnit! - Armahda Sinä meitä!" - -"Armahda... armahda... armahda!" -- lauloi ihana kuoro, kerraten -kansan rukousta, ja kirkon holvistoiden korkeudessa jatkoivat -suuret enkelien joukot hartaalla, ihanalla veisuullaan: "Armahda... -armahda... armahda heitä!" - --- "Armahda minua, Jumalan Karitsa!... Armahda... armahda...armahda!" --- vaikeroi menehtynyt Martva tuskanhuudon säestyksellä. - - - - -Kun hartian taakaksi nousivat toisen rikokset. - - -Ääni tuli ijäisyyden mailta. Se tuli elämän ongelman selitykseksi. Se -selitteli sitä, ollen itse ikuinen hämärä... - -Oli sen tulo-aika. - -Talven hanget kasvoivat kukkia: Jumalan tuomio puhkesi ihmis-elämästä -itsestänsä. Se puhkesi kuin kukkaterä varren, juurien ja lehtien -kasvu työstä, hedelmä kukan lemmestä ja sen muusta raatamisesta. Eikä -pannut halla elämänkukkaa, ei katkaissut sitä niittäjän viikate. - -Järkkymätön on Jumalan vanhurskas tuomio. Se on kiertämätön, kuin -kaikkeus, erehtymättömämpi kuin päivän nousu. - - * * * * * - -Oli talvipäivä. - -Auringon valokehrä kieri kylmällä taivaalla kirkkaana, kylmää -säteilevänä hopeapyöränä. Savu lappautui liesistä suorana, punoutui -savunuoraksi ja hupeni yläpäällänsä kirkkaan ilman värien sekaan. -Harakka riiteli sian kanssa ruuasta, tepasteli sen edessä, hyppäsi -selkään ja aikansa siinä iloittuansa lensi aidan seipääseen, jossa -alkoi tarkastella ympäristöä. - -Luonto raatoi siten ennallansa. Harakka hyppeli ilosta ihmissurujen -keskellä, tuskantulien palaessa. - -Rannisto istui huoneessansa ja laski kuukauden tuloja ja menoja. -Työ oli juuri loppunut ja hän korjaili kirjanpitokirjojansa -kassakaappiin, kun kuului kulkusten ääni ja kartanolle lennähti -Tuukkalan korskuva hevonen... Tulija sitoi hevosensa nopeasti kiinni -ja astui huoneeseen masentuneen, synkän näköisenä. Tavallisten -kuulumisten kysymyksiin vastasi hän jonkun kuivan sanan ja istahti -äänetönnä. - -Terävä puukko oli tuotu taloon. Suuri isku oli tulossa. Tuukkalan -hartioita painoi vuori. Hän mietti miten alkaa. Hän tutki Ranniston -rauhallisia, jaloja kasvoja ja tunsi olevansa nyt pakotettu pistämään -tulisen puukon hänen sydämeensä. - -Yhä terottui puukko... Yhä epäröi pistäjä... Rannisto puheli -rauhallisena. Tuukkala oli harvasanainen. Hän mietti, eikö olisi -mahdollista jättää tulinen pisto pistämättä, ainakin toistaiseksi. Se -tuntui mahdottomalta. Tulinen malja kannettaisiin kumminkin huomenna -taloon... Ehkä tarjoaisi sen maailma raaoin, armottomin sanoin. - -Taas epäröi hän. Tulinen puukko leikkeli häntä itseänsä, kun hän -varustautui painamaan sen ystävänsä rintaan. Hän mietti, eikö olisi -syytä lykätä hirmu-iskua vaikka huomeneksi... Sekin näyttäytyi -turhaksi, jopa vääräksi. _Hänen_ poikansa oli onnettomuuteen syypää -ja siksi täytyi hänen olla suora, ei salailla. Hänen on ehdittävä -ennen maailmaa. - -Yhä kuumeni tulinen veitsi. Tuukkala pyyhki kylmän hien otsaltansa, -sulki oven, istahti ja huokasi raskaasti. Hän aikoi jo alkaa, otti -jo puukon käteensä, mutta tulikuuma veri täytti aivot... Hän paloi -ilmitulena... Kasvot muuttuivat tuhanharmaiksi... Puukko poltti -kättä... - -Mutta se oli tehtävä. Hän katsahti oliko viereisessä huoneessa -ketään, sulki oven. Sitten huokasi hän, valmistautui pistoon, istahti -ja alkoi: - --- "Minulla olisi sinulle sanottava pari katkeraa sanaa... En tiedä, -jaksatko kuulla ja olla tyyni..." - -Rannisto ei aavistanut sanoissa piilevän muuta kuin hienoutta... -Tyynenä valmistautui hän ottamaan tulisen piston. Rauhallisena -kehoitti hän: - --- "Ole hyvä!... Vai häiritseekö täällä joku?" - -Hänkin katsahti viereiseen huoneeseen, sulki oven lukkoon ja odotti -iskua. - -Nyt oli isku annettava... Puukko hohti tuli punaisena... Tuukkala -painui kokoon. Lattiaan katsoen ja raskaasti huoaten lausui hän -synkkänä: - --- "Sanottavahan se kumminkin on..." - -Ja nostaen katseensa oudostelevaan Rannistoon lausui hän: - --- "Anna minulle anteeksi poikani puolesta, sillä hän on vienyt sinut -turmioon, samaten kuin minutkin..." - -Rannisto ei käsittänyt mitään. Hämmästyneenä kysyi hän: - --- "Mitä sinä nyt oikeastaan tarkotat?..." - -Naapuri painoi puukkonsa syvemmä. - --- "Asia on vaikea puhua", -- vastasi hän, painuen kokoon ja katsoen -synkkänä lattiaan. - -Puukko poltti jo Rannistoa: Pahat aaveet häilähtelivät. Onnettomuus -puhkesi elämänkukasta armottomana. Rannisto aavisti onnettomuuden -tapahtuneen, mutta ei käsittänyt, miten ja missä, eikä myös sen -suuruutta. - -Syntyi pieni hiljaisuus. Rannisto kokosi voimansa. Käsi -raamatunpäällä lausui hän: - --- "Minä tiedän kaiken tulevan Jumalan lähettämänä ja siksi voin minä -kaiken ottaa myös tyynenä ja nöyränä vastaan." - -Ja oikaisten itsensä lisäsi hän: - --- "Sinä tunnet sukuni kanta-isän ja hänen seuraajiensa historian: -Ranniston taloa eivät järkytä mitkään iskut, sillä sen omistajat -seisovat kalliolla, eivätkä hiedalla ja pölyllä... Tiedäthän, että -Ranniston talo on monesti porosta noussut, eikä raunioilla ole -koskaan nuristu, vaan veisattu kiitosta Jumalalle." - -Hän puhui taas ruhtinaana. Koruttomuutensa, hurskautensa ja -miehekkyytensä kautta suurena leimahteli hänen jalo, jumala-uskon ja -työn kirkastama henkensä. Rautainen Tuukkala näki hänet edessänsä -häntä voimallisempana, sai siitä voimaa ja rohkeutta ja työnsi -miehekkäänä tulisen puukon ystävänsä olemukseen: - -Hän kertoi lyhyin sanoin eilen kaupunkimatkallansa saaneensa tietää, -että hänen poikansa oli jo perinpohjin hävittänyt molemmat talot, -Litvan ylpeydet, Jumalan palkat ihmistyöstä, Ranniston ja Tuukkalan. -Hän teki selkoa asiasta, rahojen kavaltamisesta ja veloista, joista -molemmat talot joutuisivat oitis vasaran alle. - -Miekka oli työnnetty kahvaa myöten ihmis-olemukseen. Sen työntäjä -odotti nyt verivirran purskahtamista. - -Kun hän oli lopettanut, kyyristyi hän kokoon ja puristi tulikuumana -humisevan päänsä käsiensä väliin. - -Syntyi äänettömyys, Rannisto käveli huoneen pariin kertaan -edestakaisin, istahti rauhallisena ja lausui: - -"Jumala on viisaudessaan nähnyt hyväksi lahjoittaa minulle Jobin -osan... Hän on ottanut omansa minulta ja uskonut sen toisten hoitoon -ja Hän on erehtymätön... Hänelle olkoon kunnia ja kiitos lainasta ja -siitä, että on vapauttanut minut nyt sen hoidosta ja suonut minulle -Simeonin rauhan!..." - -Hän oli juonut elämän katkeran maljan ja kiittänyt sen Antajaa. Hän -osottautui taaskin ihmishengen ylimykseksi ja todisti sillä Jumalan -hengen suuruuden ihmisessä. Rauhallisena kysyi hän Tuukkalalta: - --- "Missä on Oolavi nyt itse?" - --- "En tiedä... Arvelevat paenneen Amerikkaan", -- sai Tuukkala -vastatuksi. - --- "Jumala olkoon hänen kanssansa ja ohjatkoon hänet takaisin -luoksemme!" -- lausui siihen Rannisto. - -Syntyi äänettömyys. Ranniston kuusen oksien pimeissä piiloissa -lymysi Perkele. Maailmoiden ikilento julisti Jumalan kaikkivaltaa ja -ihmis-elämä kohosi armottomana aaveena, tunnustaen, että ei kukaan -voi itse teoistansa vastata. Se huusi Jumalan hirmuisena äänenä: - --- "Jokaisesta sanasta, jonka puhutte, jokaisesta askeleesta, jonka -astutte, pitää teidän tili tekemän, sillä jokainen teidän harhamanne -on _toisten_ kirous halki ihmiskunnan." - - - - -Vielä oli maljassa pisara tuskaa. - - -Tuukkalan koski kohisi kummasti. Tuskan maljaa juotiin pohjaan. -Ihminen kantoi toisen kiroja. - -Kevään tulvavedet täyttivät jokia. Harmaan kulon alta nousi viheriä -ruohonpää. Urpu pehmeni ja valmisti lehden puhkeamista. Kiuru -liritteli taivaan sinellä. Kauran kylväjä parsi vakkaansa, kalastaja -verkkoansa ja lapset leipoivat savileipiä. - -Oli harmaa, pilvinen päivä. Ei satanut, mutta ei paljoa -puuttunutkaan. Metsä odotti paljasvarpuisena, järvi autiona. -Kevätkoleat kulkivat mailla talven viime perintöinä. - -Ranniston tuvassa oli koko talon väki koolla, samoin joku naapuri, -niiden joukossa Tuukkala. Huomenna oli muutettava pois uuden isännän -tieltä. Ystävien toimesta oli järjestetty entiselle isännälle uusi -asunto läheisyydessä, sekä huolehdittu hänen toimeentulostansa. -Nyt oli hän koonnut väen kiittääksensä sen kanssa viimeisen kerran -Jumalaa Rannistossa eletyistä vuosista. - -Jotain sanomattoman surullista oli talossa. Emäntä oli muutamissa -viikoissa vanhennut monta vuotta. Poskelle oli ilmaantunut ryppyjä. -Silmissä häämöitti raukea, surullinen katse. Raskas elämäntaakka -näytti painavan hänen hartioitansa. - -Ja kun vanha Rannisto avasi raamatun ja alkoi siitä lukea Jobin -kiitosta Jumalalle, täytti hiljainen itku koko pirtin. Lukijan ääni -värähti liikutuksesta, kyynel kierähti poskelle. Kivikovinkin mieli -liikahti sitä näkyä nähdessä, eikä seiso koskaan väki haudanreunalla -syvemmän surun murtamana, kuin se seisoi nyt Ranniston talon -menneisyyttä haudattaessa. - -Se oli surujumalanpalvelus. Kuolinkellot soivat. Hautausvirsi -hymisi kaukaa. Rannisto itse siunasi elämänsä ja talonsa entisyyden -haudan. Raikkaalla äänellä kiitti hän Jumalaa ja nöyränä alistui hän -Sallimuksen kivikovan, vanhurskaan käden alle. - -Jo oli hän haudan siunannut, jo oli se umpeen luotu... Hiljaiset -muistokellot soivat vielä, yhä loitoten, yhä häviten kuuluvista... -Väki seisoi lapiot kädessä... Oli tullut jo aika hajautua, unohtaa -kuollut ja lähteä elävien askareille... Rannisto kiitti kaikkia -palvelijoitansa avusta ja ystävyydestä ja lausui lopuksi: - --- "Jumala ei ole suonut minun teitä palkita elämänne illalla, mutta -Hän itse on sen paremmin tekevä... Siunatkoon Hän teitä!" - -Silloin antoi jokaisen silmä vielä uuden antimen ehtymättömistä -kyynelrikkauksistansa. Itkun punaamat silmät ja kuuman kyyneleen -punaisiksi turvottamat posket todistivat, että suru oli oikea. - -Ranniston menneisyyden ja onnen kuolinkellot kumisivat jo viime -kumahduksiansa. Suuri tuskan malja näytti olevan loppuun juotu. -Ranniston kehotuksesta veisasi väki iki-ihanan hienon runon: - - "Ah, sielun', vallita suo Herran - ja turvaa Isään rakkaaseen!" - -Mutta Martva seurasi suurta surujuhlaa puoli tajuttomana, kaikelle -tylsistyneenä ja turtuneena. Hän vaelsi kuoleman morsiamena elävien -mailla. - - * * * * * - -Taivaan korkeudessa soivat suuret laulut. Siellä täytettiin uusia -tuskanmaljoja. - -Jo oli malja taas täysi... Enkeli nousi siivillensä ja otti -maljankäteensä... Malja hohti tulipunaisena... Sen juomana vaahtosi -polttava tuska. - -Puhki kaukaisten pilvien lensi kaunis enkeli maljoinensa, ruumis -etunojossa kauniiden siipien varassa... Tuhannet enkelit seurasivat -häntä... Ne veisasivat Jumalalle kiitosta, tunnustivat Hänen -viisauttansa ja voimaansa... Ne lauloivat: - - "Suuri olet Sinä, Jumala, - suuri ja viisas... - Sinä luot maailmoita tyhjästä. - Ihmisen Sinä luot tomusta. - Sinä olet viisaus ja voima." - -Laulu pauhasi kaikkeudessa... Pilvenä vyöryi sen sävel... Se vyöryi -kuin tuhansien pasuunien suusta sumuna puhallettu sävelpilvi, -etsien äärettömyyden reunaa, mistä kaikuna palata... Kohisten lensi -siinä pilvessä enkelijoukko... Tuskanmalja vaahtosi tulikirkasta -hohdetta... Se hohde tippui veripisaroina maahan... - -Sitä tuskanmaljaa tuotiin taas Ranniston taloon. Sen polttavin vaahto -oli varattu heikon naisen juotavaksi. - -Martva istui ja kampasi tukkaansa. Hän oli kalpea ja surullinen. -Mieli oli tyhjä ajatuksista, silmä kyynelistä kuiva... Poskissa -näkyivät taudin, katseessa surun jäljet... Hän ei tiennyt miksi -kampasi. Mieli käski vain jotain tekemään. Hän kampasi kuin -ajankuluksi... Kammatessansa hyräili hän surullisen "Litvan laulun" -säveltä, hyräili sitä itseksensä, ei muille kuultavaksi. - -Taivaalta laskeusi enkelijoukko alemma... Sävelpilvi vyöryi -tuulenkantamana, ryöpyten lentävän joukon edellä... Malja hohti... -Pisara tipahti siitä jo Martvalle ja koko Litvan väelle, erittäin -Ranniston ja Tuukkalan taloille: - -Posti tuli. Se oli viimeinen Ranniston posti entisen isännänaikana... -Kuihtunut, murheen murentama äiti toi sanomalehden Martvalle... Tämä -keskeytti kampaamisensa ja katsahti sanomalehteen, ei lukeaksensa, -mutta muuten ilman aikojansa... Isä, äiti, Tuukkala ja muut istuivat -sanattomina. Koko talo oli kuin kolkko hauta, ihmiset elämänsä jo -eläneitä vainajia. - -Kärsimyksen maljasta pudonnut pisara oli jo Martvan huulilla. Äkkiä -kalpeni hän... Käsi vapisi, kuin liina tuulessa... Sanomalehti -aivan rutisi käden vapisemisesta... Katse muuttui hätäiseksi, -epätoivoiseksi... Sana ei lähtenyt suusta... Hänestä tuntui kuin -putoaisi taivas hänen päällensä... Koko ruumis alkoi vapista...Ajatus -tylsyi... Hän katseli kuin kauhun iskemä ympärillensä vilkuen. - -Äkkiä syöksyi hän ylös ja parkasi epätoivoisen, vihlovan: - --- "Voo-i!" - -Kaikki kauhistuivat... Tukka hajalla, kädet koholla vapisemassa -syöksyi hän nopean askeleen eteen ja supisi, hätäisesti, lyhyesti yhä -ympärilleen vilkuillen: - --- "Isä!... Isä!... Voi!... Isä!" - -Kaikki hätäytyivät. Äiti ja isä kiirehtivät tyrmistyneinä apuun. -Onnettoman tytön silmät vilkasivat pelokkaina... Ruumis vapisi... -Polvet horjuivat... Hän syöksyi taas pari nopeaa askelta eteenpäin, -pysähtyi jyrkästi, tuijotti eteensä ja parkaisi kauhean: - --- "Voi, isä-kulta!" - -Ei kukaan saanut sanaakaan suustaan. Rannisto tarttui tyttäreensä ja -yritti puhua, mutta onneton lyyhistyi kokoon lattialle, parahtaen -taas valtavalla äänellä: - --- "Voi, isä-kulta!" - -Sen huudettuansa hän meni tainnuksiin ja puhkesi hysteerisen -raivoisaan itkuun. Tajuttomana nostettiin hänet vuoteelle. - -Tuskanpisara punotti kauniina... Koko talo oli sen punaama...Ylhäällä -kohisi enkelilaulujen pilvi... Siivekkäät laulajat veisasivat: - - "Sinä olet vanhurskas. - Ei järky Sinun tuomiosi. - Et säästä Sinä ketään. - Sinä lyöt eksyneet polvillensa. - Sinä poltat väärän poroksi. - Sinun ruoskasi on armoton. - Sinä lääkitset sairaat tuskalla. - Sillä poltat Sinä pahan pois." - -Sävelpilvi pysähtyi Ranniston talon kohdalle... Enkelijoukko leijaili -pilvessä... Malja hohti tuskanpunaisena tulena... Tippa tipahti siitä -tipan perästä ja kumminkaan ei sisältö vähennyt. Sitä riitti siinä, -riitti kuin viulussa säveltä. - -Ranniston talossa yltyi tuskan tulipalo. Läksiäisjuhlan katkerimmat -juomat olivat vielä juomatta. - -Martva kärsi vuoteellansa tainnuksissa... Elottomat silmät -tuijottivat korkeuteen... Vartalo nytkähteli itkukohtausten -vääntämänä... Katse oli yhtä kauhua. Hän hoki: - --- "Oolavi!... Kulta-Oolavi!... Anna minulle anteeksi, rakas -Oolavi!..." - -Kaikki tyrmistyivät... He uskoivat hulluuden puuskan kohdanneen... -Rannisto pyyhki tuskan hien otsaltansa ja rukoili: - --- "Kaikkivaltias Jumala!... Älä juota minulla yhdellä kertaa koko -kalkkia, jonka olen ansainnut!" - --- "Oolavi... Oolavi!" -- parkaisi Martva. - --- "Sääli, rakas, hyvä Jumala!" -- valitti itkevä äiti. Väki vaikeroi -ja hätäili. - --- "Anna anteeksi Oolavi!... Rakas Oolavi!... Minä olen syyllinen", --- vaikeroi Martva. Verinen tuska punasi huonetta. - --- "Mikä ihme hänelle tuli?" -- valittelivat kaikki. Yhdet -lohduttelivat hourailijaa, toiset hautoivat hänen ohimoitansa. Äiti -suuteli lastansa, valeli häntä kyyneleillänsä ja rukoili: - --- "Martva-kulta... Rakas Martva!... Herää, kulta-lapsi!... Herää, -äidin armas silmäterä!" - --- "Älä kuole, Oolavi!... Älä kuole!... Tule pois, rakas Oolavi!" --- rukoili onneton tyttö, kauhun ilme kasvoillansa. - --- "Voi hyvä Jumala!... Voi rakas Jumala!" valitti sortunut äiti. -Väki itki. Jotkut olivat tuskaansa menehtyä. - -Ranniston talo oli nyt rikas maailman jaloimmasta tavarasta: -elämäntuskasta, ainoasta oikeasta, väärentämättömästä ja -katoamattomasta kalleudesta. - -Viimein raukesivat hourijan vaivat ja hän nukkui kuumeiseen uneen. - - * * * * * - -Yksi katkera pala oli nielty. Toinen odotti jo: - -Tuukkalan käsiin oli osunut sanomalehti, jota Martva oli katsellut. -Hän kalpeni. Mutta hän oli jo kaikkeen tottunut, kaikelle turtunut. -Rautaiset voimansa ponnistaen puhui hän Rannistolle, jonka kanssa hän -oli nyt kahden kesken: - --- "Minä onneton se olen nytkin talosi turmio poikani kautta... -Kuule kun luen." Ja hän luki sanomalehdestä uutisen: "Pietarissa -oli käsiteltävänä oikeus-asia erästä pankinryöstäjää vastaan, joka -samalla oli ampunut kuoliaaksi erään kiinni-ottajista. Syytetty -kieltäytyi tähän asti ilmoittamasta nimeänsä. Viime istunnossa tunsi -hänet kumminkin eräs sattumalta oikeuteen tullut henkilö, jonka -jälkeen syytetty itsekin antoi oikeat tiedot itsestänsä. Hän on -suomalainen Oolavi Tuukkala kotoisin Litvan kunnasta. Oikeus tuomitsi -hänet hirtettäväksi, joka tuomio on kumminkin armossa lievennetty -elinkautiseksi pakkotyöksi. Kertoessaan oikeudessa elämänsä vaiheista -ilmoitti hän johtuneensa rikoksiin johtavalle polulle lukemalla erään -Harhama-nimisen seikkailijan elämäkertaa. Mainittu elämäkerta oli -hänelle maalannut elämän nautinnot semmoisilla väreillä, että hänessä -heräsi halu nähdä ne omin silmin, kokea ne ja noudattaa niitä." - -Ilkkuen nosti elämän näkymätön käsi toisen kirouksen syyttömän -kannettavaksi. - -Tuukkala heitti lehden käsistänsä ja painui murtuneena kokoon. Pitkä -äänettömyys vihloi molempien miesten olemusta. Sanat kuivuivat suuhun -kiinni ja hiki nousi otsalle. Kaksi työn aatelismiestä ja raamatun -aarteiden väsymätöntä ruhtinaallista hoivaajaa istuivat Harhaman -murskaamina, ruhjottuina, elämä säpäleinä jalkojen edessä. - -Iskusta toinnuttuansa lausui Rannisto: - --- "Jumalan vanhurskasta kättä me emme voi kiertää... Mutta älä -masennu!... Hän, joka johtaa kaikki purot mereen ja kaitsee -maailmat tiettömässä äärettömyydessä, on armahtava sinua ja tuova -tuhlaajapojan takaisin kotiinsa..." - -Rautainen Tuukka tunsi voimansa herpoutuvan. Hän oli rakastanut -ainoaa poikaansa kuin silmiensä valoa. Hän muisti sen entisen -miehekkyyden, luonteenjalouden ja hienouden, ja nyt hän, miehistä -paras, istui kuritusvankina. Isän sydän heltyi. Hän unohti lapsensa -viat, antoi kaikki anteeksi ja tunsi tulisen puukon piston -ajatellessansa poikansa nykyistä tilaa. - -Oikea, jalo, ylevä ja miehekäs luonne etsii aina onnettomuutta -nähdessänsä, rikollista katsellessansa, lieventäviä syitä ja -vaikuttimia. Samalla kun se ankarasti tuomitsee rikoksen, säälii -se sen tehnyttä. Ja Tuukkalan jalo luonne, johon isän rakkaus -yhtyi, alkoi itsensä edessä etsiä onnettomuuteen syöstyn pojan -elämästä niitä syitä, jotka olivat hänet turmioon vieneet. Synkkänä, -masentuneena lausui hän Rannistolle: - --- "Minä varoitin sinua päästämästä Harhamaa kirjansa kautta -kynnyksesi yli... Se oli aavistus... se oli Jumalan ääni... Tai minä -jo _tiesinkin_, ettei likaisella luudalla lakaistu lattia valkoiseksi -tule..." - -Rannisto istui mykkänä, täyteen kaadettu tuskanmalja edessänsä... -Mietittyänsä lausui hän mieli maassa: - --- "Se oli minun erehdykseni, josta nyt muut saavat kärsiä... Itse me -ihmiset emme näy voivan teoistamme vastata. Sen on nyt Jumala minulle -entistä selvemmin kirkastanut, sillä Hän on antanut minun nostaa -omalla kädelläni kirouksen tyttärenikin hartioille..." - -Taas syntyi äänettömyys. Molemmat miehet istuivat kuin kaksi -haudan asukasta, sanattomina, mieli yhtenä synkkyytenä. Ikäänkuin -anteeksipyytäen lausui Rannisto: - --- "Me ihmiset erehdymme joka askeleella. Ei Jumalakaan voinut, -tai tahtonut paratiisia suojella käärmeeltä, vaan täytyi Hänenkin -katua, että loi ihmisen... Hyvän ja pahan välinen taistelu on ollut -välttämättömyys, ja paha on nyt kuten paratiisissakin todistanut -suuren voimansa..." - -Hän mietti, kasvot harmaina ja lisäsi sitten rauhallisena: - --- "Tunnusta nöyränä pahan voima, sillä kyllä sekin on ase Jumalan -kädessä... Ja kun sen tunnustat, et tuomitse poikaasi, etkä ketään, -kuten et voi tuomita itsemurhasta sitä onnetonta, jonka veneen on -voimakas koski kuohuihinsa nielaissut..." - -Elämän suuret tulimiekat, hyvä ja paha, välkkyivät ja leikkelivät -ihmistä. Isän hellimmät tunteet alkoivat väristä. Hän ei surrut enää -taloansa. Hän suri nyt poikaansa, näki hänet vankivaatteissa ja -huokasi: - --- "Voi minun poikaani!... Voi minun ainoata lastani!" - --- "Rauhotu! Tunnusta onnettomuus Jumalan aseeksi ja alistu nöyränä. -Hän on nähnyt, että ainoastaan sitä tietä kulkien on poikasi suureksi -kirkastuva", -- lohdutteli Rannisto. - -Isän silmissä vilahteli ainoan lapsensa kurjuus ja onnettomuus. -Tuskaisena, hätäytyneenä käveli Tuukkala huoneessa. Silmiin sattui -Harhaman kirja. Hän ei voinut silloin katkeruuttaan hillitä. -Rautaisen miehen luonne kiehahti, kuten aina kiehahtaa jalo luonne -alhaisuutta nähdessänsä. Hän tajusi, että Harhama oli se inhottava -käärme, joka oli hänen poikansa turmioon vetänyt. Raivostuneena hän -huusi: - --- "Hän se on tässä käärme... _Hän_ ei voi olla Jumalan lähettämä, -sillä oliko _käärme_ tullut paratiisiin _Jumalan_ sallimana ja Hänen -aseenansa?" - -Suuri elämänkysymys näyttäytyi uudessa valossansa. Rannisto vaikeni. -Hän huomasi, että paha ei ole _aina_ Jumalan ase, vaan jonkun muun. -Tuukkala jatkoi: - --- "Ei Jumala ole parantanut käärmeen puremaa käärmeen myrkyllä, vaan -hän on lähettänyt Poikansa sitä parantamaan... Ovatko silloin Hänen -aseitansa semmoiset matelevat käärmeet kuin Harhama?" - -Hän raivostui ja huusi vannoen: - --- "Paratiisiin madelleen Perkeleen palvelija hän on eikä Jumalan -ase... Rietas käärme hän on..." - -Huone oli tuskaa ja epätoivoa täynnä. Rannisto pysytteli tyynenä. -Ystäväänsä rauhotellen lausui hän hiljaa: - --- "Tuomio on Jumalan!" - -Tuukkala näki poikansa kärsivän hahmon, Harhaman elämän uhrin. -Epätoivoisena vastasi hän Rannistolle: - --- "Ihmisten _itsensä_ tuomitseminen on Jumalan tehtävä, mutta -_pahan_ tuomitseminen on meidän _velvollisuutemme_... Jos minä en -ole oikeutettu tuomitsemaan Harhamaa _itseänsä_, niin olen minä -velvollinen tuomitsemaan hänen _elämänsä_, hänen pahat tekonsa, hänen -saastaisen kirjansa... Se tuomitseminen on minun velvollisuuteni sekä -Jumalan että ihmisten edessä..." - -Hänen äänensä jyrisi. Lattia näytti notkuvan hänen raudanraskaista, -kiihkeistä askelistansa. Ihan kuin puolustautuaksensa lausui Rannisto: - --- "Minä olen syyllinen, eivätkä Harhaman kirjan erehtyneet -arvostelijat, joita minä olen uskonut..." - -Katkeruus, isänrakkaus ja mielenjalous leimahtivat Rannistossa kuin -rovion tuli. Hän raivosi epätoivoisena: - --- "Eivät arvostelijatkaan ole syyllisiä, sillä hän on osannut -tehdä maailman kavalimman shakkivedon... Hunningolle joutuneena on -hän alkanut Rousseaun ja Augustinuksen keksinnöillä lyödä rahaa... -Hän on ryhtynyt myömään kavalaa kääntymistänsä... Oletko sinä -nähnyt alhaisempaa tekoa?... Eikö hän ole käärme, joka myö ketensä -enkelinnahkana?" - -Hän vaikeni, pyyhki hien otsaltansa. Täyteläinen kalkki vaahtosi -elämäntuskaa. Onneton isä joi sitä, tuli katkeraksi oikealle -syylliselle Harhamalle, joka oli onnettomuuden aiheuttanut. Raskaasti -hengittäen jatkoi hän: - --- "Nämä likaisen elämänsä paljastelijat tulevat syöpäläisiksi, -joita syyttömät saavat takissansa ruokkia... Ja onko hän edes itse -ajatellut sitä, että jokainen on jäävi puhumaan omasta asiastansa?... -Hän, raukka, ei näy tietävän sitä yksinkertaista totuutta, että oman -silmänsä malkaa ei kukaan voi _itse_ nähdä... Ainoastaan vieraan -silmällä voidaan löytää oman silmän raiska ja malka..." - -Rannisto oli likomärkä tuskanhiestä. Hän yritteli rauhotella -ystäväänsä puhuen: - --- "Mutta emmehän me paranna asiaamme sillä, että sanomme: 'käärme -petti minut'..." - -Tuukkala puristi tulikuumaa otsaansa käsiensä väliin, hengitti -kuumeisesti, näki poikansa kurjan hahmon aina edessänsä ja raivosi: -- -"Mutta me olemme toki velvolliset _paljastamaan_ käärmeen ja tekemään -sen muille vaarattomaksi... Kuuletko, Rannisto!... Meidän _täytyy_ -sen pää rikki lyödä... Meidän velvollisuutemme on paljastaa pahan -pesäke..." - -Hän istahti väsyneenä, raivostuneena. Silmistä leimusi epätoivoisin -katkeruus. Hiki valui virtana. Katkerana jatkoi hän: - --- "Tämä saasta on vielä kohotettu ei ainoastaan kirjailijaksi, -vaan vieläpä runoilijaksi!... Ajattele mikä häväistys se on -kirjailijoitamme ja runoilijoitamme kohtaan!..." - -Hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi raivoissaan: - --- "Se on koko kirjailijamaailmamme silmille heitetty tahra... -Runoilija!... Runoilijan ensimäinen ehto on mielenjalous ja hengen -suuruus. Sen ehtona on myös se, että mies on aikansa sivistyksen -korkeimmalla kukkulalla sekä tiedoissa että perinnäisessä -sivistyksessä, ja tuntee elämän ytimetkin... Ja mikä tämä Harhama -on?... Pari vuotta on koulunpenkillä istunut... Sekö olisi -runoilija?..." - -Hän kiihtyi. Hänen vihansa leimahteli joskus koko -kaunokirjallisuuttavastaan. Hän raivosi silloin: - --- "Minä varotin sinua jo silloin, kun toit sen käärmeen kotiisi... -Minä varotin sinua _koko_ mokomasta kaunokirjallisuudesta... -hulluttelusta! sillä se on arvottominta henkistä ravintoa... Sinä -yrität keskeyttää!... Kuuntele!..." - -Hän joutui haltioihinsa. Voimallinen luonne purkautui yhtenä -vihanryöppynä. Hän huusi: - --- "Katso ympärillesi!... Ei _ainoakaan_ sivistynyt ihminen lue hänen -laistensa rehentelijöiden runoja ja romaaneja... Ne nauravat sille -hassutukselle..." - -Hän seisoi onnettoman Ranniston edessä tuomarina... Sortuneena -punnitsi Rannisto hänen sanojansa ja ajatteli useita oppineita, eikä -voinut kumota raivoavan naapurinsa sanoja. Se huomio lisäsi hänen -masennustansa, lisäsi hänen syyllisyydentuntoansa. Tulinen kivi -painoi hänen hartioitansa. Hän oli jo mäsäksi rutistumaisillansa. -Vihan ja epätoivon valtaamana jatkoi Tuukkala: - --- "Se on roskaväen ruokaa koko kaunokirjallisuus... Siinä ei ole -mitään ajatusta, ja se tyhjyys peitetään sillä, että huudetaan -sen muka olevan taidetta!... Se on joutilaan väen ajakuluketta -ja Jumalan kiitos, että meillä on vielä sivistynyttä väkeä jotka -pysyvät runorenkutuksista kaukana, tekevät työtä ja vievät sivistystä -eteenpäin..." - -Rannisto yritti häntä tyynnytellä, mutta epätoivoinen kiihtyi siitä -yhä enemmän. Hän jatkoi puoli huutaen: - --- "Kansan syöpäläisiä ovat semmoiset 'kirjailijat', kuin Harhama... -Ei ainoakaan virkamies tule kansalle niin kalliiksi kuin ne. Sillä -katso mitä ne maksavat: Niiden jokaisesta tuherruksesta täytyy -kymmeniä tuhansia tuhlata jo painotöihin ja paperiin... Laske mikä -virkamies aiheuttaa semmoiset menot ja on semmoisena kansan taakkana." - -Rannisto vaikeni. Tuukkala lisäsi katkerana ja raivostuneena: - --- "Jos meillä olisi yhtä monta Harhama-kirjailijaa, kuin on -virkamiestä, niin parissa vuodessa olisi koko maa puti-puhtaaksi -syöty... Ne söisivät meiltä kaiken syötävän..." - -Hän nousi, käveli kiihkoisena ja leimusi edelleen halveksivasti -puhuen: - --- "'Runoilija!'... Runoilija voi olla _ainoastaan_ se, joka on -ylimys ja on kasvanutkin ylimysten joukossa... Katso maailmaan: -Siellä ovat runoilijoita ainoastaan Dante, Milton, Goethe, -Byron ja semmoiset, jotka ovat syntyperänsä, sivistyksensä, -tietojensa ja seurapiirinsä kautta ylimyksiä... Mutta mikä on -Harhama?...Karjapihoilla kasvanut, joka elämästä on nähnyt ainoastaan -Pietarin kapakat ja ylimyksistä ehkä jonkun kantapäät. Luuletko että -runoilija-ylimys kasvaa torpan kartanoilla, ja viisaus sataa aivoihin -kuin manna taivaasta... Ja tämä viskataan runoilijoitten häpeäksi -niiden joukkoon... Ajattele sitä häväistystä!... Hän on korottautunut -kansan parantajaksi ja hänen kirjansa paljastaa hänen henkisen -vaivaisuutensa. Se osottaa, että hän on oikea henkinen ruotilainen. -Kulturin lois-eläjänä hän kumminkin on astunut opettamaan maansa -kulturin edustajia: Tiedemiehiä, taiteilijoita ja elämän kovassa -koulussa viisastuneita työn edustajia, kulturin varsinaista -kantajoukkoa." - -Rannisto masentui lopullisesti. Hän oli alun pitäen aavistanut -samaa, mitä nyt Tuukkala puhui, mutta hän oli antanut isänrakkauden -hänet harhaan johtaa. Hän katui nyt sitä Jumalan ja tyttärensä -ja naapurinsa edessä. Sanatonna istui hän ja joi maljaansa, joka -juodessa yhä vain täyttyi. Tuukkala silmäili sanomalehteä. Silmiin -pistivät sanat hirttämisestä. Hän kauhistui, näki jo poikansa -hirttonuora kaulassa. Raivoissaan sieppasi hän Harhaman kirjan, -paiskasi sen nurkkaan ja huusi: - --- "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä sen kirjoitit!" - --- "Älä kiroa... Siunaa, älä kiroa!" -- yritti Rannisto. - --- "Pitääkö minun pahaa siunata?" -- huusi epätoivoinen Tuukkala... -Hän näki poikansa asettuvan jo hirsipuun alle... näki hänen -kauhistuvan ja tylsistyvän. Sitä nähdessään hätäytyi hän kuin äiti, -joka näkee kosken vievän lastansa. Hän huusi: - --- "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä, käärme, hiivit tähän -taloon!... Muuttukoon poikani onnettomuus varotushuudoksi!..." - -Hän näki poikansa jo hirsipuussa riippumassa. Tuskanhiki valui -virtana isän otsalta. Kasvot harmaina jatkoi hän kiroustansa: - --- "Olkoon kirottu sinun kirjasi!... Muuttukoon se tuliseksikiveksi, -jota ei kukaan uskalla käteensä ottaa!... Sulkekoon poikani -onnettomuus siltä kaikki tiet ja kaikki ovet ja muuttakoon sen -myrkylliseksi kalisevaksi käärmeeksi, jota jokainen tietää varoa!" - -Hän istahti taas väsyneenä, kokonaan rauskaksi lyötynä. Hiukan -rauhoituttuansa puristi hän sielustansa sen kaikki rautaiset voimat, -laski kätensä Ranniston raamatun päälle ja lausui ylpeänä: - --- "Mutta kansan täytyy elättää kaikki vaivaisensa, kulkekoot ne -sitten vaikka Harhaman laisina runoilijapuoskareina... Meidän täytyy -ruotilaisina elättää semmoiset kulturin loiskasvit, sillä ilman -meitä täällä olisi erämaa... Älä masennu, Rannisto, sillä meillä on -loppumaton voima ja oikea runsaus tässä: raamatussa." - - - - -Kaksi laulua, jotka laulettiin määrän päässä. - - -Vankilan raudat helisivät. Harhaan joutunut kärsi vieraalla maalla. - -Oli pilvinen yö. - -Rajutuuli vinkui vimmatusti... Vihaiset elämänvoimat tuntuivat olevan -irti... Ne raivosivat nyt tuulen ulinan seassa. - -Oli käymässä ijäinen pimeyden ja valon taistelu. - -Pienessä vankikopissa istui Oolavi rautoihin lyötynä. Synkkä -epätoivoinen katse tähysteli pimeään nurkkaan... Hän tunsi -hirmupainon hartioillansa. Raudat puristivat hänen nilkkojansa... - -Tuuli ulvahteli kamalasti. Akkuna-aukon ohi näytti häilähtävän -kuoleman musta harja... Tuuli ulvahti uudestansa... Se muistutti -Oolaville jotain himmeää, jotain äsken unohdettua... - -Hän koetti terottaa muistoansa. Tuuli ulvoi yhä rajumpana... Hän -oli kuulevinansa vaahtoavien aaltojen ärjynnän... Se ääni tuntui -tutulta... Se tuli tutuilta vedenseliltä: Juuri niin oli joskus ennen -pauhannut Litvanselkä... - -Silloin suli hetkeksi vangin mieli... Kotimaan kellot alkoivat soida -hiljallensa... Kuului kotiportin kaunis narahdus... Kotikukko näkyi -tuuliviirin riuvun päästä... Kuului myös äidin laulama kehtolaulu... - -Vanki mietti... Hän ei huomannut enää että raudat puristivat hänen -käsiänsä... Hän kuunteli kaunista kellojen ääntä... Hän muisteli -menneitä päiviä, jolloin onni täytti kauniin Litvan... - -Kotiportin narahdus tuntui armaan tytön naurun helinältä. - -Pimeydessä kierivät salaiset ihmis-elämän selitykset... Ne kierivät -selittämättöminä, silmin näkemättöminä... Ne ilmestyivät ja taas -hävisivät... Salaisuuden syvyyksistä kuuluivat oudot kuiskaukset... - -Vanki kuunteli niitä ja mietti elämäänsä... Hän muisteli polkujansa -ja hapuili elämän selitystä... Mutta hämäränä hävisi sen selitys -silmistä... Oudot äänet muuttuivat ikuisiksi arvoituksiksi... - -Yö synkkeni... Kuoleman kävelyhetki läheni... Jo siroteltiin sen -tielle mustia havuja... - -Silloin alkoi synketä vangin mieli... Hän tunsi taas rautojen -puristuksen... Hän tajusi elämäntuskan... Povea poltti... Katkera -huokaus kertoi, mitä oli mielessä hänellä... - -Yhä synkkeni, yhä kolkkoni... Yhä polttavampana paloi vangin -povi... Hän muisteli elämänsä kaikkia polkuja... Hän lähti -lapsuudenilo-ahoilta, lähti niiltä kauniiden kellojen soidessa... -Marjat tuoksuivat... Lintu lauloi... Käki kukkui heleitä metsän -hopeoita... Pikku Martva leperteli hänen rinnallansa... - -Aika vierähti... Ikä kierähti... Se vei tytön lapsesta neitoseksi, -pojan nuorukaiseksi... Hän muisteli niitä aikoja... Hän muisteli -Martvaa ja valoisia Litvan päiviä... - -Raskas huokaus lähti vangin povesta... - -Salainen sävel soi suruisesti... Se soi vankilan rautojen helinän -säestämänä... Se sävel kertoi elämäntuskaa ja elämäntuska oli sen -sävelen surunvärinänä... - -Vanki kuunteli suruista säveltä ja mietti edelleen hämärää -elämäntietä... Hän muisti päivän, jona souteli Martvan kanssa -Litvanjoella ja antoi hänelle onnenkukat... Sydän suli... Mielivärisi -suruna... Martvan kyynel kiilsi kaikkialla... Se poltti nyt vangin -povea... - -Puoli-yö lähestyi... Kuoleman väki pukeutui viittoihinsa. - -Jo soivat suruisimmat elämänkellot... Vanki muisteli elämänsä -kaunista aamua... Hän mietti "Litvan laulua", jonka oli joella -kuullut ja jota oli monesti miettinyt itseksensä... Elämä himmeni, -kaikki sumeni... Hän huomasi että "Litvan laulussa" oli ollut -salainen ennustus kätkettynä... Kyynel kostutti silmää... Hän ei -enää paljoa tajunnut... Salaiset kädet seuloivat hämäryyttä elämän -sekaan... - -Taas kiintyi ajatus Martvaan... Sen kyynel kimalteli nyt taivaan -korkeudessa, hohti siellä kalliina helmenä... - -Mutta helmen hohde poltti nyt vankipoloista... Siitä tippui tulinen -tuska. - -Luonnonvoimat vinkuivat vihurina... Hyvä ja paha taistelivat halki -elämän keskenänsä... Siinä pauhussa mietti vanki taas elämänsä -tarua... Hän muisti kihlauksensa... Hänen elämän unelmansa hohtivat -hänelle hetkisen ja sammuivat sitten synkäksi kuoleman yöksi... - --- "Oi, mihin minä olen joutunut... Minä olen elämäni raudoiksi -takonut!" -- huokasi onneton vanki... - -Vankilan raudat kilisivät huokauksen ameneksi... Vanki muisteli -maailmalle lähtöänsä... Mieleen osuivat ne illat, joina hän -valmisteli lähtöänsä, suunnitteli matkojansa... - -Mutta silloin muistuivat myös mieleen ne illat, jolloin hän oli -lukenut Harhaman kirjaa... Hän huomasi sen käärmeen, jolla pahan -voima oli hänet johtanut syömään väärän hedelmän... - -Puoli-yön kello löi. Kuoleman väen viitat häilähtelivät...Tuskanhiki -nousi vangin otsalle. Hän tajusi nyt Martvan ja isänsä ja äitinsä -tuskan. - -Ja silloin Oolavi kirosi kulkemansa tien. Hän lausui vankilan -kaameassa hiljaisuudessa: - --- "Olkoon kirottu se polku, jota myöten olen kulkenut!" - -Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hän jatkoi: - --- "Muuttukoot minun askeleeni myrkyllisiksi käärmeiksi!... Kihisköön -koko tie niitä täynnä, niin että jokainen sitä polkua pelkää!..." - -Käärme nosti voitokasta päätänsä syvyydestä. Sen päässä hohti -tulinen kruunu. Se nautti pahan voitosta. Oolavi jatkoi kiroustansa, -toivottaen: - --- "Satakoon sille polulle lakkaamatta tulta ja tulikiviä!... Käyköön -siellä tuulena kuoleman kylmä hengähdys!... Kulkekoon kuu taivaalla -kauhuna ja valukoon auringosta kuolema ja myrkky!..." - -Yhä ylevämpänä nosti käärme voitokasta päätänsä. Se sai jo -Perkeleenmuodon. Sen kruunu hohti huikaisevana tulena. Oolavi jatkoi: - --- "Olkoon kirottu koko minun elämäni!... Ripustautukoon se -tulikuumana vuorena minun kaulaani ja painakoon minut synkimpään -syvyyteen!... Lisääntykööt minun kipuni siellä lakkaamatta, niin että -huudan tuskissani yöt ja päivät!" - -Hän hyppäsi ylös. Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hänen -olemuksensa oli täynnä tuskaa ja uhmaa. Hän huusi raivostuneena: - --- "Muuttukoon se tuskanhuutoni kiroukseksi ja nouskoon se syvyydestä -niinkuin ulvova myrsky ja soikoon yöt ja päivät sen korvissa, joka -minut on tänne johtanut... Muuttukoon se tuskan huutoni myrkyksi, -joka syö ja kuluttaa hänen kirjansa lehdet niinkuin syöpä... -Todistakoon taivas ja maa minun kiroustani!" - -Myrskyn pauhu ja ulina säesti hänen kiroustansa. Hänen silmänsä -paloivat vihana. Hyvän ja pahan pasuunat soivat ja vankilan raudat -kilisivät elämän yleisen tuskanlaulun seassa. - - * * * * * - -Mutta hyvän häviöstä nousi voitokkaana pahan valta. Ihmis-onnen -raunioilla riemuitsi se voima, joka sen onnen oli raunioiksi lyönyt. - -Niin liehuivat vastakkaisten voimien voitto liput toistensa -vuorottaista häviötä todistaen. - -Ylhäällä kaikkeuden tyhjyydessä leijaili suuri, kirkas tulipallo. Sen -päällä seisoi Perkele säteillen huikaisevan tulihohteen hehkuissa... -Kirkas tulikruunu loisti hänen päässänsä... Hänen hartioillansa -hulmuili kaunis tulivaippa... Tasaisesti, vinhoin vauhdin pauhasi -tulipallo kaunista matkaansa tehden. Valon nopeudella syöksyi se -maailmoiden ohi... Auringot hohtivat, tähdet paloivat... Suurena, -ajatuksiinsa vaipuneena heitti Perkele tulikäärmevaltikkansa -jalkojensa eteen... Ylpeänä seisten tarkasteli hän kaikkeutta -huudahtaen: - --- "Oi, mikä suuri näky avautuu!" - -Kaikkeus kohisi. Maailmat tappelivat tiestä. Tulinen pallo syöksyi -kauniisti maata kohti... Alhaalla, synkimmässä pimeydessä pauhasi -maa rataansa myöten... Se syöksyi kuin mykäksi lyöty hirviö, -levähtämättä, epätoivoisena... Tuhannet ja tuhannet tähdet riensivät -samoten radallansa, hetkeksikään levolle laskeumatta. Sitä suurta -näkyä katsellessansa lausui Perkele kateisin mielin: - --- "Näin pauhaa kaikki Hänen käskystänsä radoillaan suuren kaikkeuden -halki!... Hän, Kurja, minulta on anastanut maailmanjärjestyksen -aseeksensa!..." - -Kaikkeuden ihmeet todistivat Jumalan kaikkivaltaa... Suuren -pakolaisen mieli katkeroittui... Jumalan voimaa ajatellen jatkoi hän -kateisena: - --- "Sen vuoksi Häntä tottelee nyt kaikki: Ei tohdi kuu, ei maa, ei -taivaan tähti polultaan hienon hiuskarvan vertaa sivulle poiketa, ei -vauhtiansa lisätä taikka hidastuttaa sitä..." - -Hän katsoi maahan, jossa raatoi koko luonto. Hän näki sieltä -elämäntoimet ja jatkoi kateuttansa, lausuen: - --- "Niin: kaikki, kaikki Häntä tottelee: Jokainen mato, kukka sekä -ruoho yöt päivät raataa tuiki kuuliaisena elämänlakiensa säätämässä -ahtaassa elontoimen piirissä, jonka lait säätänyt on Hän... Ei -ilmanlintu, eikä muu voi muut taa lempensä nousuaikaa, eikä -myöskään lajinsa orja-alueesta lentää pois toisen lajin elintointen -piiriin... Ah mikä suuri valta sekä voima Hänellä siis nyt onkaan -käsissään!...Kaikkeuden koko suuri ihmelaitos alistuu niin kuin -kuuliaisin orja jokaista Hänen tahdon-ilmaustaan napisematta aina -seuraamaan..." - -Yhä suuremmat näyt avautuivat... Tulinen pallo leijaili niiden -lomitse hiljaa, kauniisti kohoten, tai laskeutuen ja kaartain -kaikkeuden tyhjyydessä... Suuri Kaikkivallan vastustaja silmäili -kateisena ympärilleen ja jatkoi järkeilevää puhettaan: - --- "Niin: voimani ei pysty kukkaan, kiveen, ei eläinkuntaan, sillä -Hän on niille takonut liian vahvat orjakahleet: _elämänlait_, -kaikkeuden orjasääteet... Se laki on kuin lujaa ikivuorta... En voi, -en koskaan siihen vaikuttaa." - -Hän mietti taas... Hänen tiensä varrella syntyivät uudet maailmat. -Jumalan asetta: maailman lakia totellen lähtivät ne tyhjyydestä... -Tulinen pallo liiteli majesteetillisen kauniina. Kaikkeuden suuri -näky huikaisi silmiä. Kateisena jatkoi Perkele: - --- "Sen kaiken vei hän vielä vääryydellä... Ja silloin minun -käskettävikseni jäi ainoastaan joukko enkeleitä... Muu kaikki luisui -käsistäni pois..." - -Maailman syntymäpauhu raivosi... Kuin myrsky kantoi se kaunista -tulipalloa, joka leijaili maata kohti kauniisti, niinkuin enkelien -uni, joka laskeutuu maahan öiseen aikaan, rauhassa nukkuvien -unennäöiksi... Jo kulki se auringon ohi... Jo läheni se öistä maata. -Silloin oikaisi Perkele itsensä ja lausui ylpeänä itsekseen: - --- "On toki yksi vapaa: _ihmishenki_... Siis siinä hengessä on kaikki -toivo... Ei muuta perustusta ole vallalleni, vaan täytyy kaikki toivo -siihen panna..." - -Maasta nousi ihmishengen jumala-ikävä ja rukous korkeutta kohti... -Perkele huomasi sen. Katkerana lausui hän silloin: - --- "Niin: se on ainut peruskivi... Mutta, ah! Se henki myös on -taipumuksillansa sidottu Häneen, jos ei kokonansa, niin perinnä ja -olemukseltaan: Lajinsa laki sitoo ihmistäkin lajiinsa: _Häneen_, -josta on saanut hän hengen... Siis toivokseni jää nyt ainoastaan sen -ihmishengen suuri _vapaus..._" - -Tulinen pallo pauhasi loistavan auringon ohi. Tuhannet enkelit -veisasivat ylistystä Perkeleelle. Riemastuneena, ylpeänä jatkoi hän -silloin: - --- "Vaan se vapaus on vallalleni perustus, joka kyllä kerran pitää... -Ja jos on Jehovalla aseenansa maailmanjärjestys ja sen laki, niin -aseeton en ole minäkään... Ah, _kavaluus_ on minun miekkanani!... -Se miekkani on miekkojen miekoistakin terävin, sekä myöskin -tylsymätön!... Ken polkee siihen miekkaan: 'käärmeen päähän', hän -kantapäähän itse saapi haavan... Hän saapi haavan, joka ei koskaan -umpeen parane, eikä mätänemästä lakkaa milloinkaan." - -Elämän ja kuoleman voimat raatoivat maassa... Molemmat ne -tottelivat Jumalan käskyä: Hänen maailmanlakiansa: Kuolemakin kulki -viikatteinensa Hänen niittomiehenänsä... Perkele katseli näkyä -jumalien kivikova ele kateisilla kasvoillansa. Kirkonkellot soivat -maassa. Rukous kohisi. Uhrisavu suitsusi. Katkerana järkeili silloin -Perkele: - --- "Vaan ei jaksa pieni ihmishenki käsittää, että suuri, kavaluuskin -on jalo ase meille jumalille. Hän ei tiedä, että sille, joka itse -on ääretön, ei voi siis olla rajaa ja mittapuuta, eikä määritelmää, -kuten on äärellisen hyveen laita... Ei _Jehovakaan_ sääliä saa -ketään, kun tulee ruoskan, rangaistuksen aika... Ja eihän toki minun -kavaluuttani voi verratakaan Hänen vitsoihinsa... Niin paljon niitä -korkeampi on se. Hän onhan _vääryys_, minä _oikeus_." - -Haikarat lentelivät maassa Jumalan käskyjä totellen... Kuoleman -heinäväki korjasi Hänen satoansa... Senkin viikate välkkyi Hänen -valtikkanansa... Myrsky nukkui, kun Hän käski, heräsi, kun Hän antoi -vihjauksen. - -Jo liiteli tulinen pallo kuun ohitse. Silloin pisti suuren -hengensilmiin tulinen käärmevaltikkansa joka kiemurteli hänen -edessänsä. Sen nähtyään hän muisti alennuksensa hetken: Hän muisti -kuinka kerran oli itse käärmeen muotoisena matanut maassa... -Ikikatkerana lausui hän sitä muistaessaan: - --- "Ihminen!... Sinä vierot minua, kurja!... Et huomaa, että olen -alentunut käärmeenä aivan maassa matamaan!... _Sinua_ täytyi -siten pelastaa, vapahtaa Jehovasi orjuudesta!... Unohdin silloin -jumaluutenikin ja tulin halvimmaksi eläimeksi... Ah, sitä kauhistavaa -alennusta!... Se oli katkerampi, polttavampi kuin tuskanmalja, jonka -Jeesus kerran sai juoda Golgatalla kuollessaan!..." - -Maailmoiden pauhu soi Jumalan voittolauluna... Kuoleman virretkin -hymisivät Hänelle... Viha leimahti silloin Perkeleestä... -Etäällä veisasivat hänen enkelinsä surren herransa alennusta. -Tulipallo kaartoi kuun ohi. Kauniisti liitäen laskeusi se maata -kohti. Alennusta ajatellen lausui Perkele Jumalalle ja ihmiselle -raivostuneena: - --- "Se alennus, se käärmeeksi tuleminen, se johtui Hänen, Kurjan -vääryydestään. Jos Häntä ei olisi ollut olemassa, niin olisin ollut -kaikkeuden herra enkä maassa matanut kuin käärme!..." - -Aamu- ja iltaruskot puhkesivat maassa Jumalan käskyä totellen... -Ne puhkesivat kuin kauniit kaikkeuden punakukat... Jumalien viha -leimahti Perkeleessä... Hän mietti alennustansa, oikaisi itsensä -suureksi ja lausui ylpeänä: - --- "Vaan voimaani on hänkin saanut maistaa!... Kun alennukseni oli -_suurimmillaan_: kun matelin kuin inhottava käärme, niin juuri -_silloin_ pistin Häneen piston, johonka kerran kaikki ruhjoutuu..." - -Enkelit veisasivat voittolaulua... Perkele nautti voitostansa. Hän -mietti sekä lausui korskeana: - --- "_Sen_ piston johdosta Hän oli _pakotetta_ Pojassaan ihmiseksi -alentumaan!..." - -Suuri voittolaulu hiveli hänen korviansa... Tulipallo kohisi -kulkiessansa... Sen valokehä hohti huikaisevana... Voitostansa -ylpeillen jatkoi Perkele: - --- "Jehovan oli _pakko_ alentua alemma inhottavaa käärmettäkin: -Ah! Hänen täytyi tulla _ihmiseksi_!... Niin: ihminen on alempi kuin -käärme: Ei käärme ole koskaan varastanut, ei huorannut, ei myöskään -valehdellut... Ei etsi se kuin narri kunniata, ei ylvästele -narri-nerollansa, ei kiemaile se koskaan _irstaillakseen_... Ne -kaikki 'avut' ovat ihmisessä..." - -Voitokkaana, jääkylmänä lopetti hän ilkuntansa, kerskaten: - --- "Ja moiseen ihmismekkoon hänen täytyi Pojassaan Jeesuksessa -tulla!... Niin _täytyi_ Hänen silloin tunnustaa minun suurten -aseitteni mahtavuus!" - - * * * * * - -Kaunista Litvaa peitti iltarusko kuin surullinen punaliina... Siellä -itki ihmishenki... Ihmisonnen rauniot suitsusivat karvasta savua. - -Perkele katseli näkyä ylpeänä. Kaksi taloa oli siellä ruhjoksi -lyötynä... Muukalaisina, kuin Loot, valmistautuivat entiset isännät -lähtemään mierontielle... Koko Litva suri... Lapset itkivät, vaimot -valittivat. - -Perkele vihjasi valtikallansa... Lukematon enkelilauma kohahti -silloin hänen ympärillensä... Laulu pauhasi... Soitto soi kuin suuri -myrsky... - -Perkele osotti ihmis-onnen raunioita ja puhui palvelijoillensa: - --- "Jehova on hävittänyt Sodoman ja Gomorran minulta... Nyt on minun -vuoroni tullut. Katsokaa: Savuna nousee Litvasta Jehovan valta. -Raunioina ovat siellä Ranniston ja Tuukkalan talot..." - -Sävel pauhahti soittimista... Laulu kohosi kuin hirmumyrsky -siivillensä... Enkelit tunnustivat herransa voimaa ja valtaa... -Kaikki hyrski, kaikki riehui... Perkele osotti kahta vangittua: -Martvaa sekä Oolavia... Kivikovana lausui hän sitä osottaessansa: - --- "Niin lyön minä ihmistä _Jehovan_ luoman ihmisen kädellä... _Hän_ -on siis minulle miehen takonut: _Hän_ on luonut Harhaman minun -käteeni..." - -Tuliset voittoliput liehuivat enkelien käsissä... Voittolaulut -pauhasivat entistä kovemmin... Ylpeänä vannoi Perkele: - --- "Ei koskaan tylsy minun miekkani ihminen: Jos Harhama ei tahtoisi -palvella minua irstailijana ja varkaana, täytyy hänen palvella minua -kirjailijana..." - -Myrskyn voimin vahvisti laulun pauhu hänen sanansa tosiksi... -Korkeudessa liiteli tulinen käärme... Se hohti siellä pahan -valtikkana, suurena voitonmerkkinä. Perkele jatkoi korskeana: - --- "Jehovalla ei ole muuta keinoa, kuin kuohinveitsillä panna -irstailulle rajansa ja leikata kirjailijalta oikea käsi... Mutta..." - -Hän keskeytti, oikaisi itsensä majesteetilliseksi ja lopetti ylpeästi: - --- "Mutta silloin ei ihminen ole enää _vapaa_ henki, vaan _eläin_, -pakkosiveellisyyteen tuomittu ruuna... Ja silloin on Jehovan valta -loppunut... Se on loppunut niin tyyten, että Hän ei ole siitä -vedenpaisumisesta Noaakaan pelastanut... Ja silloin alkaa minun -valtani..." - -Synkkä yö hulmahteli kuin musta paarivaate Litvan päälle... -Se yö puhkesi iltaruskosta, kuin musta kuoleman kukko... Sen -levitessä pauhasi Perkeleen voitokas enkelijoukko Litvan ylitse -nauttien herransa voitosta ja iloiten ihmishengen ijankaikkisesta -tuskanhuudosta. - - - - -Ja hämärä oli elämänsisällön selitys. - - -Taivaassa pauhasi enkelilaulu, soitto kantoi laulun säveltä... -Tuhannet valkeapukuiset enkelit seisoivat Jumalan istuimen -edessä. Ylhäällä paistoi ihana pilvi, joka oli kirkkaampi maista -auringonvaloa... Se pilvi pysyi paikoillansa... Tuhannet enkelit -hohtivat sen kirkkaudessa, pysyen siinä siipien varassa... Ne -soittivat siellä kunniaa Jumalalle. Sävel valui alas kirkkaana, -laskeusi sävelsateena enkelilaulun säestykseksi. Enkelit veisasivat: - - "Rajaton on Sinun voimasi, - Tutkimattomat ovat tiesi. - Kaikki Sinua tottelee: - Sinun käskystäsi - virta etsii uomansa, - ruoho elämänlakinsa, - lintu lempensä ajan. - Voimallinen olet Sinä, Jumala..." - --- "Voimallinen, olet Sinä... voimallinen olet Sinä", -- kertautui -suuri sävelpauhu. -- "Voimallinen... voimallinen... voimallinen", --- jatko etäinen kaiku. - -Alempana kohisi tuskan sävelpilvi Ranniston talon kohdalla... Sen -katkera sisältö vaahtosi tulisimmillansa... Enkeli, joka sitä -kertoi, suri niiden puolesta, joille hän maljaa vei... Sävelpilvi -vyöryi punertavana... Enkelit liitelivät siinä suru kauneuden -lisänä...Taivaassa veisasivat enkelit rukousta: - - "Sinä tiedät päivän nousu-ajan, - Sinä viet sen levolle aikanansa. - Sinä määräät kuoleman hetken. - Sinä säädät tuskan maljan ajan. - Et erehdy Sinä koskaan. - Sääli Martvaa! - Armahda, armahda häntä!" - --- "Armahda... armahda... armahda", -- kertasi salainen sävel. - -Tuskanpilvi kohisi alemma Ranniston taloa kohti... Surullisina -katselivat enkelit sen laskeutumista... Tuskanmalja vuoti katkerana, -kuin Getsemanessa... Sen jalo sisältö läikähteli vaahtona -pilvensävelien seasta... Enkelit tunnustivat taivaassa Jumalan -viisautta. He veisasivat nöyrinä: - - "Mutta tapahtukoon tahtosi! - Sinä olet Jumala. - Maallinen sääli ei kuulu Sinulle. - Inhimillinen hyve - on mullan lasta varten. - Sinä olet kaikessa rajaton: - Sinä olet rakkaus ja tuomio. - Sinua ei sido äärellinen ihmishyve. - Oman Poikasikin sinä uhriksi veit." - -Punainen pilvi kohisi tuskanpauhuna yhä alemma Ranniston taloa -kohti... Se pysähtyi... Sävel kiintyi paikoillensa, jäi siihen -hymisevänä sävelsumuna... Enkeli vei tuskanmaljan Ranniston taloon. - - * * * * * - -Elämän katkera selitys alkoi jo lähetä... Kuoleman musta vaate -hulmahteli... Jo soi suuren tulijan tiuku... - -Martva oli jo tointunut ja istui tylsänä, poskilla kuumeinen puna... -Hänen ajatuksensa ei tehnyt enää työtä... Hän joi tuskanmaljasta -viimeisiä pisaroita, juopuen ja huumautuen sen jalosta poltosta... -Sortunut äiti istui hänen luonansa lohdutellen häntä. - -Manalan lippua vedettiin puolitankoon... Taivaalla näkyi Jumalan -vanhurskas miekka. - -Ovi avautui. Huoneeseen astui oikeuden palvelija. Hän tervehti -lyhyesti ja kysyi: - --- "Onko neiti Rannisto kotona?" - -Onneton äiti ei käsittänyt mitään... Tytär oli miltei tylsämieli. - --- "Minä se olen", -- vastasi viimein Martva heikolla, riutuneella -äänellä. - -Yhä kirkastui Jumalan miekka... Oikeuden palvelija näytti Martvalle -liinan, jossa oli hänen nimensä ja kysyi: - --- "Onko tämä Teidän liinanne?" - --- "Kyllä!" -- myönsi Martva tylsänä, Hän ei käsittänyt mitään. - -Jumalan miekka hohti puoli-tulisena. Oikeuden palvelija epäröi... -Hän näki onnettoman tytön tilan ja tiesi talon surun... Hänenkin -olemuksensa vuoti verta... Mutta hän ei voinut muuta tehdä, kuin -täyttää oikeuden käskyn... Hän lausui lyhyesti: - --- "Siinä tapauksessa minun on määrä vangita Teidät lapsenmurhasta..." - -Se oli tuskan viimeinen tulijuoma... Martva vaipui lumivalkeana -paikoillensa. Hän näytti kuolleelta. Äiti parkasi vihlovan huudon ja -valitti: - --- "Minun Jumalani... minun Jumalani!... Miksi annoit ylen minun -tyttäreni!... Sääli häntä!" - -Sen huudettuansa hän meni tainnuksiin. Hän oli juonut elämän -ojentaman tuskanmaljan pohjaan asti. - - * * * * * - -Tuonelan mustaa lippua vedettiin jo yläpuolelle puolitangon... -Kuolema kulki viikate olalla... Se toi elämän selitystä... -Korkeudessa veisasivat enkelit, tunnustaen kuoleman voimaa. - -Seuraava päivä valkeni harmaana, kylmänkoleana. Talven jättämä harmaa -kulo haisi. Paljasvarpuiset puut ja kuiva tiepöly lisäsivät autiutta. - -Koko Litva suri. Tänään vietiin Martvaa vankikyydillä tutkittavaksi. -Pitkin tien viertä oli kokoontunut väkeä, halki Litvan, osottamaan -hänelle sääliänsä, vakuuttamaan hänelle osan-ottoansa ja lohduttamaan -häntä surussa... Kaikilta akkunoilta olivat kukat kadonneet. Kaikki -ne oli varattu Martvalle. Se suru oli todellista, se oli syvää ja -jaloa, kuin äidin suru. - -Kuoleman musta vaate liehui jo koko-tangossa... Jo hymisi Manalan -laulu... Jo nousi onneton Litvan ylpeys vankirattaille. Isä seurasi -häntä matkalle, samoin Tuukkala. Katkerat kyyneleet vuotivat. - -Martva oli yksin rattailla. Isä ja vanginvartija järjestelevät -jotain... Surullisena, menehtyneenä mietti hän siinä elämänsä -sisältöä, ihmishengen suurta, tuskaista tarinaa... - -Taivaalla punotti Jumalan miekka jo tulihohteisena... Sen yläpuolella -näki Martva pienen lapsensa vanhurskaana enkelinä leijailemassa... -Kuoleman musta lippu hulmahti... Tuonelan laulu hymisi hänelle -houkuttelevana... Silmästä kierähti katkera kyynel... - -Joku hämärä häilähti... Salainen sävel värähti... Martva ajatteli -taas elämänsä suruista tarua... Hänen mieleensä välähti valoisa -pilkku: Hän muisti pyhäpäivän, jona oli saanut kaksi vedenkukkaa -onnenkukiksi Oolavilta, kun he soutelivat yhdessä Litvanjoella... Hän -muisti kuinka tyttönen silloin lauloi kuulun "Litvan laulun"... Hän -muisti kuinka oli kulkenut rukiin läpi Oolavin ohjaamana ja lausunut -ettei hän hänen jäljessänsä kulkien rukiiseen eksyisi... - -Pieni lapsi lauloi taivaan korkeudessa... Se lauloi kutsulaulua -onnettomalle äidillensä... Se kutsui häntä sinne, missä on -ihmishengellä ijäinen onni: Se kutsui kuoleman maille... - -Martva mietti edellensä: Hän muisti miten oli aavistanut, että -"Litvan laulu" ennustaa hänen kohtaloansa... - -Kuoleman musta liina hulmahti iloisena... Pieni vainaja jatkoi -kutsulauluansa... Martva ajatteli "Litvan laulun" veden naista... -Hän mietti, kuinka se ajaa Litvanselällä hurjistuneena, yö hevosena, -käärme ruoskana... Hän näki sen näyn ja hurjistui... Kuoleman laulu -kutsui häntä... Pieni lapsi lauloi entistä ihanammin... Se ikävöi -onnetonta äitiänsä... Isä viipyi yhä ja valkohevonen odotti valmiina. - -Silloin sieppasi Martva ohjakset käsiinsä, sivalsi hurjaa hevosta -ruoskalla ja kohona hyppäsivät kärrit paikoiltansa... Isä ja -vanginvartija ja Tuukkala kauhistuivat... Nopeasti hyppäsivät he -toisille rattaille ja lähtivät takaa-ajamaan... Isä huusi ja rukoili: - --- "Martva!... Rakas Martva, pysähdy!" - -Mutta onneton tyttö ei kuullut mitään... Hän nousi rattaille -seisaallensa, ja antoi pillastuneen hevosen lentää minkä jaloista -lähti... - -Korkealla kohisi pilvi... Siellä veisasivat kuoleman enkelit... Ne -lauloivat suurta voittolaulua... Sävel pauhasi siellä merenä... -kohisi... kuohui... hyrski... Yhä hurjemmin kiiti Martvan hevonen... -Jäljestä ajava isä hätäytyi... Kauhun raatelemana huusi hän -tytöllensä: - --- "Martva!... Rakas Martva!... Pysähdy!... Sääli isääsi!..." - --- "Nopeammin!... Juokse nopeammin!" -- hoputti hurjistuneen näköinen -Martva hevosellensa. Menehtynyt isä vaikeroi: - --- "Taivaan ja maan Jumala!... Juota minulle kalkkini, mutta älä anna -ylen minun tytärtäni!" - --- "Ha-haaa!" -- kuului Martvan hurjistunut huuto... Rattaat -hyppelivät kohona. Hevoset syöksyivät kuin kauhun ruoskimina. - -Tienvarrella seisoivat ensimäiset ystävät, kukat käsissä, silmissä -kyynelvirta... He huomasivat asian, kuulivat huudot ja yrittivät -pysäyttää. - --- "Pois tieltä!" -- huusi raivostunut ajaja ohi syöksyessään. Hänen -tukkansa oli hajonnut ja hulmusi ilmassa... Hän seisoi rattailla kuin -villi amatsooni. - --- "Ottakaa kiinni!... Pysäyttäkää!" -- huusivat takaa-ajajat ja -jäljelle jääneet etumaisille, joita oli tien vieret harvakseen -siroteltuina. - --- "Pois tieltä!" -- kuului Martvan käskevä huuto ja yhä hurjempana -laukkasi vauhko hevonen... Väki huusi ja valitti... Vaimot itkivät, -isä vaikeroi... Kaikki juoksivat pakenevan jäljestä... - -Kuoleman voittolaulu kohisi korkeudessa yhä voimakkaampana... -Se pauhasi jo merenä... Sen sävel-aallot vyöryivät... Vuoretkin -tuntuivat sortuvan niiden vyöryessä, sillä ne olivat ikuisen -voittolaulun sävel-aaltoja... Yhä hurjemmin syöksyi Martvan hevonen -hurjistuneen ajajansa lyömänä... Eräässä notkossa syöksyi joukko -rohkeita miehiä eteen, pidättääkseen hevosen... Martva sivalsi -hevostaan ruoskalla... Se syöksyi sokeana miesjoukkoon, joka hajosi -kuin akanat tuuleen... Rattaat hyppäsivät rumpusillan yli kohona... -syöksyivät nuolen nopeudella mäelle ja yhä hurjemmin eteenpäin... Isä -oli kauhuissansa... Ystävät valittivat ja huusivat kahden puolentietä. - -Jo alkoi kuulua Tuukkalan kosken kohina... Kuolema nosti päätänsä sen -kylmistä aalloista... Sen enkelijoukon veisuu täytti taivaanholvit... -Ne joukot veisasivat elämänturhuutta... Ne lauloivat: - - "Turhuutta on elämä. - Tuskaa on se ja vaivaa... - Kaikki siinä on katoovaa... - _Tuskakin_ loppuu kerran. - Turhuutta on elämä kokonaan." - -Laulu vyöryi meren hirmumaininkeina... Mustat aallot viskoivat -tiellänsä kaiken kumoon... Kuoleman voittokulku ei tunne esteitä... -Sitä ei voi mikään pysäyttää... - -Pieni lapsi hymyili taivaan korkeudessa... Kuoleman kylmää tupaa -lämmitettiin... - -Linnun siivin näytti syöksyvän Martvan hevonen... Ajajan ruoska -heilahteli tuontuostakin... Katse tuijotti hurjana eteen... Ihmiset -hajosivat kahdenpuolen tietä kuin arkoina pyrähtelevät lintuparvet. - -Lähellä Tuukkalan taloa oli tie kukilla siroteltu... Martva huomasi -sen... Hän muisti Oolavia... Hän muisti myös "Litvan laulun"... -Kuoleman voittolaulu huumasi hänen korviansa... Hän unohti koko -maailman... Hän nautti _kuolemasta_... - -Tuonelassa oli kiire... Kaikki juoksivat valmistaen tulijalle -sijaa... Hevonen syöksyi yhä hurjempana... Jo tuli Tuukkalan -tiehaara... Hurja hevonen oli ostettu Tuukkalan huutokaupasta... -Martva muisti että se oli Oolavin nimikkohevonen... Se muisti -tien... Aivan syöksähtäen heittäytyi se suoralta tieltä Tuukkalan -kujasille... Rattaat lensivät pitkän matkaa kallellansa, kohona. - -Talon kartanolla oleva väkijoukko oli huomannut oudon tulon... -Hätäytyneenä ja huutoja totellen hyppäsivät miehet vastaan... Silloin -Martva iski hevosta ruoskalla... Pillastunut eläin syöksyi suoraan -väkijoukkoon, joka hajosi kuin kanaparvi... Sitten ohjasi hän hevosen -tietöntä pihaa myöten, esteiden yli suoraan alas koskenniskaa kohti... - -Viimein syöksähti hevonen rantaan, aivan kosken niskassa... Siinä -hyppäsi se pystyyn ja kaatui maahan... Väki kiirehti kintereillä... - -Salamannopeana hyppäsi Martva maahan, sysäsi Oolavin kepeän veneen -teloiltansa, heittäytyi siihen, ja sysäsi veneen koskea kohti... - -Seuraavassa silmänräpäyksessä viskasi kevät tulvillaan pauhaava -putous veneen kosken kuohuihin. Hetken kuluttua pullahti sen -pohjaveden pinnalle alempana kuohujen seassa. Siellä häilähti myös -Martvan hajanainen tukka ja vilahti jalka. - -Hetkisen kuluttua kellui vene rauhallisena alassuin, kosken alla. -Martva oli laskeutunut vesihautaansa. Hänessä oli ihmis-elämä -löytänyt oman hämärän selityksensä. - - - - -"Litvan laulun" jälkisointuja. - - -Elämän ja kuoleman virret sointuivat jo sanoiksi: Elävät jatkoivat -kuolleiden haudan-takaista tarua... Ne kantoivat myös niiden jättämän -taakan, hyvän tai pahan, surut tai ilot. - -Tuukkalankoski kohisi ennallansa... Kuolema vei vierastansa havuilla -siroteltuun hiekkatupaansa. Kohta kuivuivat sen märät vaatteet -Tuonelan tuvan orsilla... - -Mutta kuoleman ja kaikenhäviön lippu liehui korkealla. Se liehui -hyvän ja pahan taistelun keskellä, hyvän ja pahan valtalaulujen -pauhatessa... - -Synkkä suru peitti Litvan maita... Ihmisonnen rauniot suitsusivat -katkeraa häkäsavua... Luonto suri. Kolea ilta vei päivää mailleen. -Rannisto polvistui talonsa suuren havutemppelin juurella ja kiitti -Jumalaa, lausuen: - --- "Kiitos sinulle, kaikkivaltias, viisas Jumala eletyistä vuosista, -talosta, jonka tähän saakka hoitooni uskoit ja tyttärestä, jolla -lahjoitit minulle niin paljon iloa!... Ole hänen sielullensa -armollinen ja anna anteeksi minulle, joka olen erehdykselläni hänet -turmioon vienyt... Anna anteeksi kaikille jotka ovat rikkoneet!" - -Mutta Litvan väki kuulee öisin järvenselällä oudon äänen. Martvan -henki ajaa siellä rauhatonna, yö hevosena, käärme ruoskana. Hän -kaipaa siellä Jumalaa, josta oli vierautunut ja pyrkii epätoivoisena -Häneen takaisin. - -Mutta karilla suree enkeli katsellen aaltoon. Se kaipaa kuvaistansa: -Jumalan kuvaa, Martvaa, ja rukoilee yöt päivät hänen puolestansa. - -Mutta korkeudessa hohtaa Jumalan vanhurskas, tulikuuma miekka ja -sieltä kuuluu ainainen suuri hyvän ja pahan sotalaulu. - - - - -Koskenvedossa. - - -Suuri elämä kulki voitonseppele päässä ja kuolema -tulisoihtuna kädessä... Musta oli sen soihdun tuli... Armotonta oli -elämänkulku... - -Suuri elämä vaelsi juhlallisena... Kaikkeuden suuret kellot soivat -sen kulkiessa kaikkialla... _Maailmat_ soivat niinä kelloina... Ne -helisivät korkeudessa taivaan kuperan kirkkaina tähtitiukuina... - -Kukka kukki kuolemalle, oleva valmisti häviötänsä... Se kaikki oli -elämää... Ja _ainoastansa_ se oli elämää. - -Elämä oli kuolemaan kulkemista... - -Mutta voitokkaana, toivokkaana vaelsi kumminkin elämä... Se koreili -kalmankukissa... Se havutti itse tiensä tuonen mustilla havuilla... -Se kylvi ne havut itse aina helmastansa, kylvi ne tiellensä, sitä -mukaa kuin eteni... - -Kuoleman voittolaulut olivat elämän voittovirsiä. - -Ja niin vaelsi elämä aina hautaansa kohti... Vaeltaessansa sytytteli -se tulisoihdullansa elämän tuskan tulia. - -Ja kunkin elämästä nousi se eläjän omaksi tuomariksi... Se seurasi -aina ihmistänsä Jumalan vanhurskas miekka kädessä. - - * * * * * - -Mustat linnut lentelivät... Ne kantoivat nokassansa mustaa -kuolemankukkaa... Ne lauloivat ylistysvirttä ikuiselle -vanhurskaudelle. - -Tuukkalan koski kohisi kummasti... Sen aalloista nousivat mustat -höyryt... Harmaa, vesinen pilvi riippui verhona taivaanlaella. - -Harhama seisoi Tuukkalan kosken rannalla... Koski oli häntä vetänyt -sinne hänen omalla elämällänsä... Hän katseli koskea ja kuunteli sen -kuohujen kertomusta... - -Koski kohahti kamalasti... Sen kuohuista nousi rietas käärme: -Harhaman ilkeä elämä... Inhottavin askelin astui se ylös koskenkuohua -myöten, riettaat siivet repallansa... Kosken vesi purskutteli sen -astunnasta... - -Mustat linnut lauloivat surullisina... Ilkeä käärme asettui Harhaman -eteen... Siinä kertoi se hänelle Martvan tarun... Se osotti Ranniston -ja Tuukkalan häviön ja vangitun Oolavin ja lausui armottomana: - --- "Sen olet sinä minulla: _elämälläsi_ tehnyt..." - -Kosken kuohu kiirehti kulkuansa... Sen pauhu huusi Jumalan -suuna...Rietas käärme sitoi sen vetoa myllynkiveksi syyllisen -kaulaan... - -Harhama istahti rantakivelle... Hän mietti elämäänsä, katseli sitä -rietasta matoa, joka hänestä oli siinnyt... Ja taas näki hän Martvan -tukan kosken kuohuissa häilähtelevän... - -Kun hän oli sen kaiken jo nähnyt ja tajunnut ja kun koski veti -omaansa, sai hän uuden viestin taas elämästänsä. Sama tunnettu, joka -oli hänelle jo hänen kirjansa johdosta kirjoittanut, nuhteli häntä -uudestansa. Harhama luki häneltä juuri saamaansa kirjettä. Se kuului: - --- "Olen sinulle jo kirjasi ilmestyttyä kirjoittanut, miten -monet syyttömät ovat saaneet kirjasi tähden nostaa häpeäntaakan -hartioillensa. Mutta niiden kärsimys lienee vasta alussa. Äskettäin -juuri kuulin että on taas täytynyt vetää syyttömiä kirjasi tähden -tuomiolle: Eräs arvostelijoiden arvostelija herra N. on ollut -pakotettu eräässä jokapäiväisessä lehdessä pahasti pitelemään -kirjasi arvostelijoita, sekä kiittäjiä että etenkin moittijoita: -Hän on ollut pakotettu viittaamaan etteivät kumpienkaan sanat ole -olleet kunniallisia, mausta johtuneita, vaan ovat ne lähteneet -vaikuttimista, joiden laatu on täytynyt määritellä sanalla -mädännyt (_rotten_). Huomaatko itse, mihin asemaan olet johtanut -arvostelijasi? Ei kumma, että pallottelevia ääniä kuuluu. Nyt -tietysti tulee kirjakauppiaiden ja lukijoiden vuoro astua syytettyjen -penkille. Kirjapainon, jossa kirjasi on painettu, sekä kaupungin, -jossa eräs tuttusi on jonkun aikaa asunut, on jo herra Arjanne -arvostellut... _Kirjasi_ sen sijaan sivuuttaa jokainen ylevä ihminen -vaitiololla." - -Harhama katsoi kosken kuohuun... Siitä nousivat hänen elämänsä ilkeät -höyryt... Sen pauhu huusi tuomiota hänelle... Rietas käärme käski -hänen lukemaan kirjeen loppuun... - -Ja hänen _täytyi_ totella, sillä se käsky oli hänen oman elämänsä -käsky. Hän luki: - --- "Etkö voisi asiaa parantaa esimerkiksi ilmottamalla, että sinä -_et_ ole kirjailija. Selitä, että onhan maailmassa jo vähintään -kolme sataa miljoonaa ihmistä, jotka kirjoittavat jotain, eikä niitä -ole kukaan kirjailijaksi korottanut... Se, kirjailija maineesta -luopuminen, on käsittääkseni sinun velvollisuutesi kirjailijoita -kohtaan. Sillä tietääkseni myönnät jo itsekin olevasi kuona, jota -aina lähtee Jumalankin takeesta, ja semmoisena olet kirjailijoillemme -häpeä..." - -Hän pysähtyi ja mietti missä määrin hän oli nyt enää pyrkinyt -runoilijoiden istuimelle. Sitten luki hän edelleen: - --- "Runoilijan puuhistakin luopuminen on sinun velvollisuutesi -toisestakin syystä, siitä syystä, että meillä on jo kylliksi -runoilijoita, ja kylmässä maassa, jos mieli kestää ja tulla toimeen -tarvitaan ennen kaikkea muuta, ja viimeiseksi runoa... Ja voi kansaa, -joka meidän kansamme asemassa ollen rakentaa huoneensa runojen ja -romaanien varaan!" - -Taas ajatteli Harhama. Koskenveto kohisi suurena, jalona -kuolemanrunona... Sen seasta kuului onnettoman Martvan surullinen -laulu... Niitä kuunnellen jatkoi Harhama lukuansa, lukien: - --- "Se runoilijan ja kirjailijan istuimelta alas astuminen voi sinusta -tuntua raskaalta, valta-istuimesta luopumiselta, jos olet sokea. -Mutta se ei ole raskas, jos kuljet avoimin silmin. Silloin nimittäin -huomaat, että runoilijana olo ei olekaan mitään kadehdittavaa. -Runoilijan -- sinunlaisesi nimittäin -- suuruus kuvastuu yleensä -ainoastaan sen omissa aivoissa. Me maallikot taas näemme semmoisessa -runoilijassa jonkin säälittävän hengen ja olennon; jonkun pikku -kissan, jonka pään silittämistä jokainen ylevä ihminen pitää -armeliaisuuteen kuuluvana velvollisuutenansa. Jotkut tietysti -silittelevät sitä, koska pelkäävät sen kynsiä ja ainoastaan aniharvat --- etupäässä nuoret koulutytöt -- osottaaksensa, että muka ymmärtävät -ihmishengen suuruutta ihailla..." - -Hieno elämän rihma värisi silmin näkymättömänä. Sen rihman jokainen -kuitu kätki itseensä elämän ja kuoleman syyn... Koskessa pulahti -vesi... Vanhurskas ääni kohahti... Martvan pääkallo vilahti -vedestä... Elämä värisi taas suruvirtenä... - -Harhama jatkoi lukuansa. Hän luki: - --- "Ota tämä huomioon, niin runoilijan istuimelta alas astuminen -on sinulle helppo... Katso myös, mikä kihinä jo vallitsee Danten -istuimella: Se on jo aivan kuin saivarteli peitossa ja parasta -aikaa käy siellä aivan silmiesi edessäkin ankara taistelu ylimmästä -sijasta. Ei totta tosiaan tee mieli siihen taisteluun sormiansa -pistää, sillä yksinpä kuohinveitsetkin vilkkavat siellä jo aseina... -Ja ruminta siinä on vielä se, että taisteltavana ei ole yksistään -Giordano Brunon osa, vaan on siihen oleellisesti -- jos kohta vastoin -runoilijan tahtoa -- yhdistynyt se ruma, jota me maallikot leiväksi -sanomme, sillä parempi leipä seuraa väkisinkin suurempaa suuruutta, -niin mielellänsä kuin tietysti runoilija itse tahtoisikin karttaa -niin runotonta ainetta." - -Hän aikoi lopettaa, mutta inhottava käärme kuiskasi ilkkuen hänelle: - --- "Lue loppuun! Omaa elämäänsä ei voi ihminen kumminkaan -_itseltänsä_ salata, eikä sitä kiertää." - -Kosken veto koveni... Se huusi jo kuin vesi peto, joka on Martvassa -päässyt verenmakuun ja siksi janoaa lisää... Harhama luki edelleen: - --- "Tiedän Sinun kerran ylimielisenä julkisuudessa kirjoittaneen: -'Jos et, Jumala, huoli minua tämmöisenä, niin täytyy Sinun minut -noutaa _loasta_, sillä minä astun sinne ja _pakotan_ Sinut sieltä -minut noutamaan'... Tämä mielipuolen uhkaus on nyt toteutunut, vaikka -päinvastaista tietä: _Jumala_ on painanut sinut lokaan, että oppisit -itsesi tuntemaan. Et sinä siis ole voinut Jumalaa pakottaa. Ja -siksipä, kuten näet, kaikki mitä teet on lokaa..." - -Musta muisto levisi Harhaman eteen. Hän oli todellakin ne sanat -kirjoittanut Korpelassa onnensa ja ylpeytensä huumaamana päivää -ennen, kun hän alkoi teoksensa kirjoittamisen. - -Tuukkalankoski soi kuin suuri vesikannel... Elämä vieri suurena -tuskanvirtenä... Mustat linnut lauloivat... Koskesta kohosi -onnettoman Martvan haamu... Harhama mietti yhtä ja mietti -toista...Ikäänkuin jotakin sanoaksensa lausui hän itseksensä: - --- "Kun elämä on raskas, niin se on raskaampi kuin mikään muu." - -Silloin hän tunsi taas olevansa Tuukkalankoskelle velkaa Martvan -ja sen lapsen hengen. Hän tunsi koskenvedon. Ainoastaan joku -näkymätön rihma oli enää aitana. Se rihma oli raukkamaisuus, jota hän -kaunisteli luulolla, että hänellä muka on eräs pieni tehtävä vielä -suoritettavana. - - * * * * * - -Mutta korkeudesta laskeusi Perkele Litvaan. Loistavana, ylpeänä -seisoi hän siellä ihmis-onnen rauniolla, päässä hohtava kruunu ja -tulinen käärme valtikkana kädessä. Kivikovana polki hän jalkansa alle -luurankoa, ojensi valtikkansa ja lausui ylpeänä: - --- "Minä olen näyttänyt voimani... Minä olen osottanut, että -munkinilo oli ennenaikainen..." - -Mahtava enkeli-laulu hymisi. Pahan mustat valtaliput liehuivat. -Vallastansa nauttien lausui taas Perkele: - --- "Mutta nämä kaikki ovat olleet ainoastaan taistelun -alkulauluja...Nyt alkaa itse taistelu ja siinä olen minä voittava..." - -Suuren taistelun valtalaulut pauhasivat. Taivaalla hohtivat hyvän ja -pahan terävät tuliset miekat vastatusten nostettuina. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Martva III, by Algot Untola - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTVA III *** - -***** This file should be named 52690-8.txt or 52690-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/2/6/9/52690/ - -Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions -will be renamed. - -Creating the works from public domain print editions means that no -one owns a United States copyright in these works, so the Foundation -(and you!) can copy and distribute it in the United States without -permission and without paying copyright royalties. Special rules, -set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to -copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to -protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project -Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you -charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you -do not charge anything for copies of this eBook, complying with the -rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose -such as creation of derivative works, reports, performances and -research. They may be modified and printed and given away--you may do -practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is -subject to the trademark license, especially commercial -redistribution. - - - -*** START: FULL LICENSE *** - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project -Gutenberg-tm License (available with this file or online at -http://gutenberg.org/license). - - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm -electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy -all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. -If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project -Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the -terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or -entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement -and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic -works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" -or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project -Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the -collection are in the public domain in the United States. If an -individual work is in the public domain in the United States and you are -located in the United States, we do not claim a right to prevent you from -copying, distributing, performing, displaying or creating derivative -works based on the work as long as all references to Project Gutenberg -are removed. Of course, we hope that you will support the Project -Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by -freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of -this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with -the work. You can easily comply with the terms of this agreement by -keeping this work in the same format with its attached full Project -Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in -a constant state of change. If you are outside the United States, check -the laws of your country in addition to the terms of this agreement -before downloading, copying, displaying, performing, distributing or -creating derivative works based on this work or any other Project -Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning -the copyright status of any work in any country outside the United -States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate -access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently -whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the -phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project -Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, -copied or distributed: - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived -from the public domain (does not contain a notice indicating that it is -posted with permission of the copyright holder), the work can be copied -and distributed to anyone in the United States without paying any fees -or charges. If you are redistributing or providing access to a work -with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the -work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 -through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the -Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or -1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional -terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked -to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the -permission of the copyright holder found at the beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any -word processing or hypertext form. However, if you provide access to or -distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than -"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version -posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), -you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a -copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon -request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other -form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm -License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided -that - -- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is - owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he - has agreed to donate royalties under this paragraph to the - Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments - must be paid within 60 days following each date on which you - prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax - returns. Royalty payments should be clearly marked as such and - sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the - address specified in Section 4, "Information about donations to - the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - -- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or - destroy all copies of the works possessed in a physical medium - and discontinue all use of and all access to other copies of - Project Gutenberg-tm works. - -- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any - money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days - of receipt of the work. - -- You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm -electronic work or group of works on different terms than are set -forth in this agreement, you must obtain permission in writing from -both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael -Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the -Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -public domain works in creating the Project Gutenberg-tm -collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic -works, and the medium on which they may be stored, may contain -"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or -corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual -property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a -computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by -your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium with -your written explanation. The person or entity that provided you with -the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a -refund. If you received the work electronically, the person or entity -providing it to you may choose to give you a second opportunity to -receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy -is also defective, you may demand a refund in writing without further -opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER -WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO -WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. -If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the -law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be -interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by -the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any -provision of this agreement shall not void the remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance -with this agreement, and any volunteers associated with the production, -promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, -harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, -that arise directly or indirectly from any of the following which you do -or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm -work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any -Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. - - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of computers -including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists -because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from -people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. -To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation -and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 -and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. - - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive -Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at -http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent -permitted by U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. -Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered -throughout numerous locations. Its business office is located at -809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email -business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact -information can be found at the Foundation's web site and official -page at http://pglaf.org - -For additional contact information: - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To -SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any -particular state visit http://pglaf.org - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. -To donate, please visit: http://pglaf.org/donate - - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic -works. - -Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm -concept of a library of electronic works that could be freely shared -with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project -Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. - - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. -unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily -keep eBooks in compliance with any particular paper edition. - - -Most people start at our Web site which has the main PG search facility: - - http://www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/52690-8.zip b/old/52690-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index 5fb759c..0000000 --- a/old/52690-8.zip +++ /dev/null |