diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 4 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/50967-8.txt | 4215 | ||||
| -rw-r--r-- | old/50967-8.zip | bin | 92770 -> 0 bytes |
5 files changed, 17 insertions, 4215 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..d7b82bc --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,4 @@ +*.txt text eol=lf +*.htm text eol=lf +*.html text eol=lf +*.md text eol=lf diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..7d50d28 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #50967 (https://www.gutenberg.org/ebooks/50967) diff --git a/old/50967-8.txt b/old/50967-8.txt deleted file mode 100644 index 2fbe4b1..0000000 --- a/old/50967-8.txt +++ /dev/null @@ -1,4215 +0,0 @@ -The Project Gutenberg eBook, Virvatulten tarinoita, by Marie Petersen, -Translated by Ilta - - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - - - - -Title: Virvatulten tarinoita - Kertomus - - -Author: Marie Petersen - - - -Release Date: January 19, 2016 [eBook #50967] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - - -***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIRVATULTEN TARINOITA*** - - -E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen - - - -VIRVATULTEN TARINOITA - -Kertomus - -Kirj. - -MARIE PETERSEN - -Saksasta ["Die Irrlichter"] suomentanut Ilta - - - - - - -Otava, Helsinki, 1898. - - - - - -Useampia päiviä oli jo raju-ilmoja kestänyt. Raskaat ukkospilvet -eivät vuoren-onkaloista mihinkään päässeet. Jylisten kulkivat ne -huimaavia polkujansa pitkin jyrkkiä vuorenseiniä, teitä, joita ei -rohkeinkaan metsästäjä voinut kiivetä; taikka painuivat ne syviin -rotkoihin, jotta jokaisessa kallionkuilussa ja vuorenluolassa niitten -jyrinä kumahteli. Raskasta, painostavaa ilmaa huokuivat ne puihin ja -pensaisiin, jotka seisoivat liikkumatta, tuskallisesti odotellen. -Arat metsän-eläimet olivat paenneet metsien ja luolien suojaan. -Ei edes tunturipääskykään, joka vuoren seinämillä pesii, enään -uskaltanut yläilmoihin yrittää. Maan tasalla liidellen, siipeinsä -tummilla kärjillä melkein heinänkorsia hiipaisten, lenteli se -epävakaisissa kierteissä sinne tänne. - -Huumaavien sadekuurojen edelläkävijöiksi oli myrsky lähettänyt -kiivaita; lyhviä tuulenpuuskia laaksoihin. Vähätpä raju ja -julma myrsky siitä välitti, että metsän kauneimmat ja uljaimmat -puut rukoillen ojensivat vihannat oksansa sitä kohden. Joskin -jossakin paikassa jonkun solakan ja notkean koivahaisen onnistui -vahingoittumatta kiertäytyä sen kovakouraisesta syleilystä, niin -sai sen sijaan moni tuuhea tammi ja kookas kuusi kovasti kärsiä sen -riehunnasta. - -Myrskyn siskot, rankkasateet, olivat melkein yhtä rajut ja -ilkkuvaiset, kuin veljensäkin. Saman pilven synnyttäminä syöksivät -ne yhtä hillitsemättömällä voimalla ja yhtä vallattomasti vuorien -ja ketojen kimppuun. Puroja äyräittensä yli paisuttaen ja rotkoissa -kuohuen ja kohisten raastivat ne väkisin mukaansa mitä vain tielle -sattui, vyörittivät vuorilta pieniä puita ja raskaita kiviäkin ja -repivät armotta suuria kaistaleita vanhain kallioitten vihannasta -samettivaipasta, jonka kevät säälien oli niiden paljaille hartioille -ripustanut. Mutta ennen kaikkia, voi kasvavia viljavainioita, -joihin vallaton virta tiensä raivasi! Maahan se vajotti hennot -korret, eivätkä ne enää koskaan kostumaan kyenneet. Mudan ja kivien -peittäminä, vihantain vesikasvien kietomina saivat ne surkean surman, --- nuo, joille joka auringonsäde oli tulevista voitoista tarinoinut: -miten heitä kerran elonkorjuu-aikana kultaisina tähkäpäinä viedään -kylään, miten pappi heitä siunaa ja maakansa laululla ja tanssilla -tervehtii. [Saksalainen tapa.] - -Eipä vaan tahtonut pimeä pilvipeite raskaita poimujansa hellittää, -vaikka jo niin viljalti oli vettä taivaasta virrannut. Varjokkaalla -vaipallaan verhosi se kokonaan sinitaivaan, joka muuten niin -herttaisesti hymyillen lomitse lehtojen ja vieritse vuortenhuippujen -nurmen kukkakenttää katseli. - -Mutta tänään ei enää sitten aikaisen aamun ollut myrskyn mylvintää -kuulunut. Rajut rankkasateet olivat herenneet hopeahuntujansa -heiluttelemasta. Hiljalleen pisarteli vain vielä sateen jälkeen -vuorilla ja laaksoissa. Tuolla suolammin tyynellä pinnalla metsän -reunassa olivat sadekeijut koko jälkeenpuolisen karkeloineet. Vasta -nyt he sieltä siirtyivät, kun aurinko jo oli maillensa menemässä -ja iltatuuli, joka taistelusta uupuneena oli nurmikolla nukkunut, -unestansa heräsi ja avasi aukkoja sinne tänne pilvien väliin. Niiden -kautta lempeät auringonsäteet lähettivät ihanan iltatervehdyksensä -laaksoon. Ilkkuvien tuulosten ajamina pakenivat sadekeijut korkeaan -rantakaislikkoon, kävivät kaislojen töyhtöihin ja kapeisiin -lehtiin kiikkumaan, taikka nousivat pitkissä sumusaatoissa vinoja -päivänsäteitä myöten pilviemonsa luo takaisin, sen helmassa uusista -juhlista uneksimaan. - -Pilvien lomitse lankesi leveä valovirta vihantaan aukeamaan metsässä. -Se oli noin puoli tiessä laaksoon oleva vuorenrinne, jolta silmä -saattoi vapaasti liidellä yli seudun. Käsi kädessä seisoi tuolla -ylhäällä kaksi nuorta matkustajaa, säihkyvin silmin katsellen heidän -jalkainsa juuressa lepäävää, pilviin ja illan varjoihin verhottua -maisemaa. - -Eteläpuolelta äkkijyrkkä vuorenselänne työntää pohjoiseen kaksi -valtavaa haaraa, jotka sulkevat syliinsä parin peninkulman alan aina -kaukaiseen virtaan asti ulottuvaa, hedelmällistä tasankoa. Vihanta, -herttainen maakaistale on tuo mahtavien selänteiden syleilemä, -vanhojen vuorten välissä piilevä laaksonen, johon ei pohjois- eikä -itätuulet pääse puhaltamaan. Lähteittensä kostuttamana, yhä -kukoistavammaksi kehittyen, niittyjen ja vainioiden, metsäisten -kunnaitten ja hedelmätarhojen kaunistamana, katselee se kiitollisesti -hymyillen hohtavia vuorenhuippuja, työntää tuoresta vihanuuttansa -synkimpiinkin rotkoihin, kiipeää rohkeasti jyrkimpiäkin rinteitä, -niille tuoksuvia lehtoja kasvattaen, hypähtää uskaliaasti yli -kauheitten kuilujen ja syvyyksien, pistääkseen yksinäiselle -kalliolle pari tummaa petäjää, tai vaaleanvihreän, hennosti huojuvan -koivahaisen, taikka astuu se ystävällisesti syrjään ja laskeutuu -rauhallisesti levolle, vallattomien vuorivesien sitä loiskinnallaan -viihdyttäessä. - -Mutta eipä ainoastaan illanrusko noihin molempiin vuorenrinteellä -viivähtäviin nuorukaisiin loistettansa luonut. Heidän kukoistavilla -kasvoillaan kuvastui vasta-alkavan kesäluvan hurmaava päivänpaiste, -heijastus siitä koulupojan innokkaasta ilosta, joka pitää paria -koulupakosta vapaata viikkoa, jolloin vapaasti saa liidellä metsissä -ja kedoilla, loppumattomana riemun aikana. Ja varsinkin, jos on -kysymyksessä matka kaukaiseen kotiin, jossa saa tavata vanhemmat ja -siskot, nähdä kaikki rakkaat paikat talossa ja puutarhassa, joita -hämärästi häämöittävät lapsuuden ensimmäiset muistot kultaavat, -- -kuinka sykähtääkään silloin riemusta nuori sydän! - -Molemmat pojat, jotka jo olivat nuorukaisiksi varttumaisillaan, -tulivat vuoren toisella puolella olevasta suuresta kaupungista. -Raskaat postivaunut, joissa he matkustivat, kulkivat kovin hitaasti -eteenpäin sateen huuhtomilla vuoriteillä. Kun ne jäivät viimeiseen -majataloon kyytiä odottamaan, oli toinen pojista poistunut kuumasta -vierashuoneesta ja kiivennyt tuttua polkua tänne ylös. Jälessä -rientävä ystävä oli vasta täällä ylhäällä hänet saavuttanut ja seisoi -nyt huohottaen hänen vieressään, katsellen häntä hehkuviin kasvoihin. - -"Kuinka poskesi palavat!" virkkoi hän hymyillen. "Kiipeäthän kuin -vuorikauris! Oikeinpa oli vaikeata pysyä perässä!" - -"Oi, täällähän olen kuin kotonani!" huudahti hilpeästi toinen. -"Tunnenhan täällä joka puun, joka kiven. Täällä en yölläkään -eksyisi. Olenhan usein yöperhosia pyytäessäni auringon laskettuakin -näillä kallioilla kiiveskellyt. Matkaseuramme on minua koko päivän -ikävystyttänyt. En ole koskaan voinut noita poikia sietää ja -tuolla ummehtuneessa majatalossa oli heidän hurja rähinänsä minulle -kerrassaan vastenmielistä!" - -"Mutta ovathan he kelpo poikia," vastasi ystävä, "tosin hiukan -vallattomia ja sivistymättömiä, mutta pohjaltaan rehellisiä. -Luulenpa, että he mielellään olisivat pyytäneet meitä mukaan -kortinpeliin, mutta sinä katselit heihin niin ylpeästi, etteivät -uskaltaneet." - -"No, olipa hyvä, etteivät uskaltaneet! Mutta vilkaise toki -ympärillesi, mies! Harmittaako sinua todellakin, ett'et jäänyt tuonne -alas?" - -"Ei suinkaan!" sanoi toinen. "Täällä ylhäällä on ihanata ja laaja -näköala palkitsee runsain määrin kiipeämisen vaivan ja kostuneet -vaatteet. Onpa sadekin jo kokonaan tauonnut. Auringonsäteet -loistavat suoraan metsäisiin rotkoihin, joiden pohjalla vuoripuroset -kimaltelevat. Katsoppas vaan taota vanhaa, pientä kirkkoa tuolla -kunnaalla! Kultainen risti sen tornissa säkenöi, kuin tulessa ikään!" - -"Se onkin Nordingenin kirkko," kuului iloinen vastaus. "Tuolla -vasemmalla, syvällä laaksossa, metsänlaidassa, saattaa erottaa -meidänkin talomme harjan. Nuo kaksi akkunaa, jotka juuri nyt niin -kirkkaasti kimaltelevat, ovat meidän vierashuoneemme akkunat. -Siellä sinä saat asua, kun ensi vuonna meille tulet. Oi, jospa nyt -kohta voisin viedä sinut kanssani! Mitäpä se sinun sisaresi juuri -lupa-aikana häitänsä viettääkään!" - -"Ohoi! Onhan se päinvastoin erittäin ystävällistä, että hän viettää -häitänsä juuri lupa-aikana, jotta minäkin saan olla mukana. Mutta -hyvin mielelläni olisin sinunkin luoksesi tullut. Kyllä meille ensi -kesänä tulee hauskaa. Kuuluvatko nuo pienet rakennukset tuolla -kauvempana myöskin Nordingeniin?" - -"Kuuluvat. Talonpoikien ja kankurien pienet asunnot ovat hajallaan -siellä täällä puutarhojen ja peltotilkkujen keskellä. Herraskartanon -päärakennuksen voisi kyllä myöskin täältäkäsin nähdä, mutta jalavat -ja lehmukset puistossa ovat kasvaneet niin korkeiksi, että aivan -peittävät aution, synkän kartanon." - -"Eikö siellä sitten nyt asu ketään?" - -"Sivurakennuksessa asuu vouti vaimoineen ja lapsineen, mutta -päärakennus on kylmillään. Harvoinpa siellä luukkuja ja esirippuja -avataan. Isäni menee usein sinne katsomaan, että kaikki pysyisi -hyvässä kunnossa, eikä pääsisi rappeutumaan." - -"Tuleeko nuori perillinen sitten aina oleskelemaan Englannissa?" - -"Ei suinkaan. Hänet kasvatetaan vaan siellä isänsä sukulaisten luona -ja hän palajaa tänne, niin pian kuin täysi-ikäiseksi tulee. Tuolla -toisella puolella, aivan kirkon vieressä, missä korkeat kuuset yli -katon harjan kohoavat, ovat hänen esivanhempainsa haudat. Isäni -rakasti vanhaa herrasväkeä suuresti. Kotona ollessani antoi hän -minun aina kesäisin joka sunnuntaina viedä tuoreita kukkia heidän -haudoilleen ja hän itse, tai vanha Pirkko, tuli usein kanssani. -Kunnaan toisella puolella ulottuu hautausmaa aivan kartanon puistoon -saakka. Olen nähnyt jo monen arkun sinne kätkettävän." - -"Äitisi kai myöskin on sinne haudattu?" kysyi ystävä hiljemmin. - -"Oi ei!" vastasi surunvoittoisesti toinen. "Äitini kuoli matkalla, -kaukana täältä, minun ollessani vielä aivan pieni. Hän ei edes lepää -Saksanmaan povessa." - -Jos sinä, rakas lukijani, koko päivän olisit istunut postivaunuissa -noiden poikien vastapäätä ja kuunnellut heidän iloista keskusteluaan -ja jos nyt myöskin olisit kuullut tämän yksinkertaisen vastauksen -ja saattanut samalla vilkaista puhujan yhtäkkiä synkkeneviin -kasvoihin, niin ehkä sinulle olisi selvinnyt, miksi juuri nämä -kasvot sinua niin suuresti miellyttivät, miksi et malttanut olla -katsomatta noita säännöllisiä, hienoja piirteitä, vakavata suuta ja -haaveksivia, tummia silmiä, joista loisti lapsellinen puhtaus ja -viattomuus, ikäänkuin heijastuksena puhtauden maailmasta. Niinkuin -keväisenvihannalla maisemalla pilvenvarjo, niin asui näillä nuorilla -kasvoilla kaihomielinen, vakava ilme. Se kertoi jostakin muusta, -kuin kukoistavan nuoruuden hymyilevistä päivistä ja vasta-alkavan -kesäluvan hauskuuksista, jostakin muusta, kuin kokemuksista -tavallisen koulupojan, joka kotiansa tuo hyvän todistuksen, ehkäpä -palkinnonkin. Kun lapsen kasvoissa näemme tuommoisen henkevän ilmeen, -joka ei ole oikein sopusoinnussa nuoren ijän kanssa, on meillä tapana -kysyvästi ja huolekkaasti silmäillä kohti lapsen tulevaisuutta ja -ennustaa tuolle hennolle olennolle ennenaikuista kuolemaa. Mutta -usein näemmekin silloin vain elämää synkistäviä varjoja surullisesta -menneisyydestä, merkkejä lukemattomista, kuumista, ehkä jo lapsen -kehtoon vuotaneista kyyneleistä, heijastuksen vakavista, surullisista -katseista, joita kohdatessaan lapsiraukka on harjoittanut ensimmäistä -hymyilyänsä, ensimmäisiä sanojansa. Ja yksinäisen, surevan sydämen -ainoaan, kalliiseen aarteeseen, lapseen, jota äitivainajan tähden ja -hänen rakkautensa puutteessa sitä suuremmalla rakkaudella hoidetaan -ja hellitään, -- siihen painaa taivaan Herra sellaisen leiman, että -jokaisen hyvän ja tunteellisen ihmisen sydän sitä nähdessään heltyy. -Tämä lause otsallaan ja kasvoissaan olisi vieras poika voittanut -sinunkin suosiosi, rakas lukija, etkä enään olisi kysynyt, miksi -hänestä pidit, kun kerran sait kuulla, että hän oli äiditön orpo. - -Nuoren toverinkin näytti tämä salainen, hellä tunne valtaavan, -sillä hän laski kätensä ystävänsä olalle ja sanoi, rehellisine ja -avomielisine silmineen ystävällisesti katsoen häneen: - -"Kyllä vain isäsi mahtaa ihastua, kun tulet jo tänään, päivää -aikaisempaan, kuin hän sinua odottaa!" - -"Oi niin! Isäni, rakas, rakas isäni! Herra minua auttakoon aina -olemaan hänelle iloksi! Et usko, Albert, miten minua välistä -pelottaa! Tiedänhän, että isä minuun kohdistaa kaiken elämänsä ilon -ja toivon. -- Entä jos en tulisikaan sellaiseksi, kuin hän tahtoisi! --- Minä -- hänen ainoa lapsensa!" - -"Ei, tuo on jo liikaa!" huusi toveri ja riuhtaisihe ystävästään irti. -"Ihmelapsi olet ollut ensimmäisestä koulupäivästä saakka, kaikkien -opettajien ihastus! Ei ankara vararehtorikaan ole löytänyt sinussa -vähintäkään moitittavaa! -- Ja sinä pelkäät, että oma, lempeä isä -sinun tähtesi joutuu epätoivoon! Olethan toki luvannut heittää kaikki -synkkämieliset haaveilut. Molempina matkapäivinä olit sinä sula ilo -ja riemu. Aina oli pää ulkona akkunasta tähystelemässä, eikö jo -rakkaita vuoria näkyisi! Mutta niitäpä sadepilvet peittivät, niin -että vasta aivan läheltä näkyivät. Yöllä et silmiäsi ummistanut. Ja -kun tie alkoi nousta vuorelle, rukoilit ja pyytelit niin kauniisti -paksua, pörröistä kuskia, kunnes hän todella antoi sinun istua -vieressään kuskinpenkillä. Mutta nyt täällä, kodin kynnyksellä, rakas -Nordingen silmäisi edessä, murrat suuta, väännät päätä ja alat tuhmia -tuumiskella! -- Ei, tule, tule jo! -- Varjot venyvät pitkiksi! Meidän -täytyy kiiruhtaa vaunuja vastaan!" - -"Oho!" huudahti toinen ja veti vikkelästi pois käsivartensa, johon -toveri juuri oli tarttunut. "Elä luulekkaan minun uudestaan kiipeevän -kuumiin vaunuihin, ajaakseni muka niissä metsämajataloon asti, jossa -ei kukaan minua tänään odota, eikä ole vastaanottamassa. Tästä -juoksen viidakon läpi alas, -- vehnävainiota pitkin, -- ja yli puron, -niin olen tuossa tuokiossa kotona. Metsämajatalon isäntä ottakoon -huostaansa tavarani, kunnes huomenna lähetän niitä noutamaan." - -"Ei, ei, Valter! Tuo tuuma ei minua miellytä!" vastusteli -ymmärtäväisempi ystävä. "Katsoppas vaan, miten laaksossa jo hämärtää. -Kaikista kuiluista nousee jo sumu ja saattaa sinua vahingoittaa." - -"Nuoko harsohaltijat! -- Eivät ne maalaiselle mitään pahaa tee. -Oudolle muukalaiselle vaan saattaisivat ne ehkä kuiluissa käydä -vaarallisiksi. Elä minun tähteni huolehdi! Kiipee sinä vaan -postivaunuihin ja sano herttaiset terveiset minulta paksulle -kuskille. Mutta huomenna, kun saavut kotiin vanhempiesi, siskojesi -ja lystikästen pikkuveikkojesi luo, elä silloin onnessasi kokonaan -unhota minua. Minä puolestani kerron isälleni paljon sinusta." - -"Rakas Valter!" sanoi toveri, laskien molemmat kätensä ystävänsä -olkapäille ja katsellen kaihomielin häntä silmiin. "Kokonaista -neljä viikkoa täytyy minun siis tulla toimeen ilman sinutta! Mutta -palausmatkalla, viimeisenä maanantaina Heinäkuussa, silloin tapaamme -taas metsämajatalossa, eikö niin?" - -"Kyllä! Tahi vielä kernaammin täällä ylhäällä! Jo ennen -metsämajataloon tuloa, Weissbachin putouksen luona, nouset sinä -postivaunuista ja astut puron vasempaa rantaa kiertelevää polkua -ylös. Silloin ehdit tänne rinteelle hyvän aikaa ennen vaunuja. Ja -täällä tapaat minut, sekä isäni, joka minua saattaa. Ja meheviä -päärynöitä puutarhastamme ja vanhan Pirkon leipomia mainioita -mantelirinkeliä pitää myöskin olla matkassa mukana." - -Postitorven raikas kajahdus säesti viimeisiä sanoja. Jo kuului -metsästä nuorukaisten takana hevosten hirnuntaakin ja raskaitten -vaunujen ratinata. -- Vielä lämmin kädenlyönti -- reipas "Hyvästi" -ja "Herran haltuun" ja toinen nuorukainen riensi takaisin kuusikkoon -vaunuja vastaan. Toinen taas juoksi läpi matalan pensaikon rinnettä -alas, raivaamatonta, mutta tuttua polkua, luonnonrakentamia -jättiläisportaita myöten. Kulkiessaan äkkijyrkkien vuoriseinien -välissä, sai hän pian matkatoverikseen kielevän, pienen vuoripuron, -joka kiiltävänä ja arkana, kuni sisilisko ikään, kiemurteli kivien -lomissa, mutta, kuta kauvemmaksi tultiin, kasvoi ja voimistui. -Monet rankkasateet olivat puron ylpeyttä ja rohkeutta niin -paisuttaneet, ettei poika pian tuntenutkaan sen hurjaa pauhinaa -vanhan leikkitoverinsa tutuksi ääneksi, eikä enää voinut juosta -kilpaa huimaa vauhtia kiitävän veden kanssa. Alempana, missä -Nixenfall-putous, Schwarzbach-puroon laskiessaan, liehuttelee -kuultavia harsojansa yli korkean kallion, oli koko vihanta -kallion-uoma veden vallassa. Pitkin vuorenseinää kahlatessaan, löysi -Valter vain siellä täällä kostean kiven jalan-astimeksi ja pääsi -siten kuitenkin viimein vuorensolasta. - -Mutta alhaalla oli vesi kokonaan vienyt pelloille johtavan sillan. -Ja puro oli niin raivokas ja valtava, ett'ei Valter, niin kuin -monasti ennen, uskaltanut kahlata sen poikki hyppäämällä kiveltä -kivelle. Hetken aikaa harhaili hän haeskellen pitkin rantaa, mutta -päätti viimein pysytellä metsässä puron vasemmalla puolella ja vasta -Nordingenin luona kivisillan kautta koittaa päästä Schwarzbachin yli. - -Tie, jonka Valter nyt valitsi, oli pitempi ja isä oli monasti häntä -kieltänyt sitä iltasin käymästä, sillä metsässä oli suonsilmiä ja -pohjattomia hetteitä, joissa varomaton ja osaamaton matkamies saattoi -joutua suureen vaaraan. Mutta nytpä ei ollut valitsemisen varaa. -Valterille oli polku tuttu ja olihan hän sitä paitsi kaksi vuotta -vanhempi nyt, kuin silloin, kun isä häntä viimeisen kerran kielsi. Ei -isäkään nyt olisi voinut vastaan panna, jos olisi läsnä ollut. - -Valter siis kääntyi astumaan kapeata, purosta poispäin metsän -helmaan johtavaa polkua. Mielenjännitys, joka edellisinä öinä oli -karkoittanut unen hänen silmistään ja tänään saanut häntä ensin -vuorelle kiipeämään ja sitten kilvan Schwarzbach-puron kanssa -ahdasta vuorensolaa alas juoksemaan, lauhtui nyt iltametsän -rauhoittavassa, syvässä hiljaisuudessa. Poika ei itsekkään tietänyt, -miten väsynyt oli. Hitaasti astui hän puitten suojassa eteenpäin, -muistellen miten usein isän seurassa oli täällä kävellyt ja ajatellen -vanhoja tarinoita, joita oli kuullut tästä metsästä kerrottavan. -Vanha, harmaahapsi metsästäjä, joka kuului vanhan herrasväen -jälkeenjättämiin peruihin ja vieläkin eleli herraskartanossa, oli -hänelle kummallisimmat jutut kertonut. Pojalle johtui mieleen, -että hän itsekin oli "sunnuntailapsi". Olihan vanha Pirkko hänelle -kertonut, että hän oli syntynyt pyhä-aamuna, juuri kirkonkellojen -soidessa; oli kuiskannut, että hän sentähden saisi maailmassa nähdä -ja kokea kummempia, kuin tavalliset tervesilmäiset, kristityt -ihmiset. Hän oli silloin isältä kysynyt, miten oikein niitten -"sunnuntailasten" oli laita, jotka, niinkuin hänkin, olivat -kirkonkellojen soidessa syntyneet. Isä oli vastannut, että hyvin -oli sellaisten lasten laita, joita rakkaat kirkonkellot kohta -syntymähetkellä siunausta toivottaen tervehtivät. Kun Herra Jumala -kellojensoitolla kutsuu kansaansa kokoon, tapahtuu se armon ja -siunauksen antamista varten. Siunauksen lupauksena oli hänen armas -äitinsäkin pitänyt kirkonkellojen pyhää kaikua, kun hän, pienoinen -vastasyntynyt käsivarrellaan, palavin rukouksin kiitti Jumalaa -lapsukaisestansa ja lupasi uskollisesti ja vakavasti valvoa sen -kehitystä ja kasvattaa sitä Jumalan tahdon mukaisesti. Armas äiti -ei tosin enään ollut poikaansa hoivaamassa, mutta itse tämä jo -oli kylliksi varttunut Jumalan tahtoa tajutakseen. Kunhan hän -vain aikaisin opettelee sitä noudattamaan ja Jumalan armolahjoja -vastaan-ottamaan, niin hän kyllä aikaa myöten saisikin nähdä -kauniimpia ja kummempia, kuin sellaiset ihmiset, jotka nukkuvat, -eivätkä mistään kellonsoitosta ota herätäksensä. - -Sitten oli isä ottanut hänet mukaansa huoneeseensa, missä -äitivainajan suuri, kaunis kuva riippui ja oli hänelle kertonut niin -paljon herttaista tuosta armaasta äidistä; miten hyvä hän oli ollut, -miten kaikki, jotka hänet tunsivat, häntä ihailivat ja rakastivat -ja kuinka sydämellisesti hän pientä Valteriansa rakasti. Vaikka hän -olisi kärsinyt kuinka katkeria tuskia -- ja äitiraukalla oli ollut -paljon suruja ja murheita kärsittävänä -- niin paikalla hän unhotti -ne kaikki, kun vaan lapsi tuotiin hänen luoksensa. Sen kanssa oli -hän nauranut ja leikkinyt ja sen parissa itsekin tullut lapseksi. -Viimeiset voimansa oli hän pannut alttiiksi ohjataksensa poikansa -ensimmäisiä horjuvia askeleita, kun tämä opetteli kävelemään. Ja -kuolinhetkellään, vieraassa maassa, kun kaikki maalliset tuskat ja -kärsimykset jo olivat häipyneet pois ja hän oli voittanut eronkin -katkeruuden, silloin oli hän autuaallisesti hymyillen kuiskannut -kuulevansa kirkonkellojen soivan, niinkuin ne Valterin syntyessä -olivat soineet, -- ne olivat uuden, vasta sarastavan päivän -huomenkellot. - -Nuori matkamies oli käynyt hyvin vakavaksi. Ajatukset olivat -siirtäneet hänet kauvas menneisyyteen ja nyt, kuten niin usein -ennenkin, heräsi hänen mielessään tuhansia kysymyksiä, arkoja, -himmeitä aavistuksia ja arveluita tästä aikaiseen manalle menneestä -äidistä, jonka kohtalo oli hänelle kokonaan hämärään verhottu. Isä -ja vanha Pirkko, jotka yksin olisivat voineet verhoa siirtää, olivat -siitä kerrassaan kieltäytyneet. Kun hän kiivaasti kyseli, lohduttivat -he häntä sillä, että hän kyllä, kunhan tulisi ymmärtäväisemmäksi, -saisi tietää kaikki. He olivat hänelle kertoneet yksityisiä, -pieniä piirteitä äidin elämästä, hänen hyväsydämisyydestään, -alttiiksiantavaisuudestaan, nöyryydestään ja herttaisesta -huolenpidostaan. Siten olivat he vilkkaan pojan sielussa virittäneet -synnynnäisen lapsenrakkauden tulen hehkuvaksi, haaveilevaksi -liekiksi, mutta joko ehdon tahdon, eli satunnaisesti, eivät he olleet -antaneet tuolle pojan sydämensopukkaan pystyttämälleen pyhimyskuvalle -mitään varmaa taustaa. Orpopojan etsivä silmä koetti turhaan -temmaista äitinsä mielikuvituksen utu-olentojen varjovaltakunnasta ja -saada hänen elämästänsä selvän ja tarkan kuvan. - -Pitkällinen, parantumaton tauti oli vienyt nuoren äidin aikaiseen -hautaan. Mutta kun isä ajatteli hänen vaikeita kärsimyksiänsä, -kun niitä muistellessa uskollisen Pirkon ryppyisiä poskia pitkin -kyyneleet hiljaa vierivät ristissä oleville käsille, silloin tunsi -Valter varmasti tunnossansa, ett'ei tässä voinut olla kysymyksessä -vain kuolintautia sairastavan ruumiilliset tuskat. Hänen äitinsä ei -ollut eläessään onnellinen! -- Hyvä, -- ja puhdas, -- rakastettu ja -vielä kuolemansa jälkeenkin omaistensa mielestä pyhimys, -- mutta -täällä ollessansa onneton! -- Onnetonko? -- Olihan hänellä ollut isä, -tuo kaiken mahdollisen täydellisyyden juurikuva ja pieni Valterinsa, -jota niin hellästi oli rakastanut! -- Tässä oli poikaraukan elämän -suuri arvoitus, arvoitus, jonka selvittämiseen hän olisi uhrannut -vuosia nuoresta elämästään. Kerran, kun hän innokkailla kysymyksillä -ja sydämellisillä rukouksilla oli koittanut taivuttaa vanhaa Pirkkoa -kertomaan, oli tämä itkien pyytänyt, ettei Valter viekottelisi -häntä tottelemattomuuteen hyvää isäntäänsä vastaan ja lupauksensa -rikkomiseen. Tämä pyyntö pani esteen kaikille tutkimuksille ja -tiedustelemisille, sekä sillä, että muullakin taholla. Isän tahto -oli Valterista pyhä. Syvällä kunnioituksella hän nyt kavahti -menneisyyden salaisuutta, joka isällekin oli niin tuskaa täynnä. -Mutta miten mahtanee nyt käydä, kun hän pitkän poissa-olon jälkeen -paljoa vanhempana ja vakavampana palajaa kotiin? -- Onkohan isä -nyt avomielisempi häntä kohtaan? Pitäneekö häntä sen luottamuksen -arvoisena, että murtaa menneitä vuosia sulkevan sinetin ja sallii -pojan luoda silmäyksen vanhempainsa entiseen elämään? - -Mietteisiinsä vaipuneena astui Valter näin metsän siimeksessä -eteenpäin, eikä huomannut yhä sakenevaa hämärää, Nytpä kääntyi polku -äkkiä jotenkin jyrkkää äyrästä alas. Siinä oli vuori työntänyt -ikäänkuin viimeisen kallioportaansa laaksoon. Puita kasvoi täällä -harvemmassa, ja Valter saattoi vapaammasti katsella ympärilleen. -Rinteen alla, hänen jalkainsa juuressa, aukeni puitten piirittämä -vehmas, vehreä niitty ja sen kupeella lepäsi kaislalampi, joka -kauvempana lännessä pisti ulos metsästä ja metsän ja vainioitten -vaiheilla salli Schwarzbach-puron virrata hiljaisten vettensä läpi. -Vain vähäisen osan lammin tyyntä pintaa pani raju puro väräjämään. - -Lainoset, jotka se eteenpäin rientäessään työntää liikkeelle, -murtuvat molemmin puolin rannan puunjuuriin, tai hyppelevät arasti -vähän matkaa viileätä vedenkalvoa, kunnes kaikkialla rantamilla -kasvava kaisla kätkee ne helmaansa ja niitä hiljaa huojuen levolle -tuudittelee. Täällä metsässä, missä melkein käyttämätön polku -lammen luoksi polveili, oli vesi tummaa ja hiljaista. Pieniä, -raju-ilmojen katkaisemia tammen-oksia lepäsi tyynellä pinnalla -yhtä liikkumattomina, kuin lumpeen leveät lehdet ja valkoiset -kukkaistähdet. Uupunut iltatuuli oli auringon kera käynyt levolle. -Synkkä pilvivaippa oli taas sulkeutunut ja vaipunut alemmaksi, -iltaruskosta viivähti vain vielä pari himmeästi hohtavaa valojuovaa -sen reunamilla. Ilma oli painostava. Äänetöntä hiljaisuutta häiritsi -ainoastaan sammakkojen surunvoittoinen kurnutus. Valter tunsi seudun -varsin hyvin. Se oli hänessä aina herättänyt salaista, kauhunsekaista -mieltymystä. Vihanta niitty oli rehevimmän kasvullisuuden -peitossa piilevä suo. Kansa kutsui sitä vainajavainioksi ja -tuonentarhaksi, sinne kun monta vuotta sitten oli uponnut, ensin -oppinut kasvientutkija ja kohta jälestäpäin köyhä vuoristolaisvaimo -poikinensa, jotka olivat olleet metsässä risuja kokoomassa. Paikalla -kuului kauheasti kummittelevan. Siellä surmansa saanut oppinut herra -oli muka ollut paha pakana, joka ei ollut koskaan kirkossa käynyt, -vaan oli pitänyt yhteyttä pahojen henkien kanssa, jotka vieläkin joka -yö pitivät kokouksiansa hänen haudallansa. Seudun maakansa karttoi -tätä paikkaa ja harvoin käytettiin kapeata, suon reunaa kiertelevää -polkua. Toisin paikoin oli se aivan hävinnytkin nopeakasvuiseen -nurmeen ja sammaleeseen. Valter ei pelännyt metsän tuntemattomia -kummia. Päinvastoin miellytti häntä niiden herättämä mielenjännitys. -Mikä vain oli salaperäistä, oli aina ihmeellisesti viehättänyt -Valteria ja tämä yksinäinen paikka kietoi nytkin taikaverkon tavoin -väsyneen pojan mielen valtoihinsa. Hänen päähänsä pisti odottaa -metsässä, kunnes tulisi aivan pimeä ja sitten oikein hämmästyttää -isää. Hän ei tahtonut kotia lähetessään tulla huomatuksi, vaan -kuvaili mielessään, miten olisi hauskaa astua sisään aivan äkkiä ja -odottamatta. Vanhaa Pirkkoa tosin ei käynyt pelottaminen, hän kun oli -heikko ja säikkyi vähästä. Mutta isän luo, jonka oli tapana myöhään -iltasin istua huoneessansa lukemassa ja kirjoittamassa, voisi hän -hiipiä puutarhan läpi ja kiivetä avonaisesta akkunasta sisään, kuten -ennen pienenä poikanakin oli tehnyt. Ja täällähän oli niin ihanata! -Täällä teki hänen mieli odottaa sopivata hetkeä! - -Valter istahti rinteelle jättiläisvaahteran alle. Sylityksin -lepäsivät lampi ja suo hänen jalkainsa juuressa. Metsä sulki molemmat -vihantaan helmaansa. Veen valio, kookas kaisla oli pistänyt sinne -tänne niityn kukkien joukkoon jonkun korkean korren, ikäänkuin -varoitusmerkiksi matkaajalle, ettei ollut petolliseen pohjaan -luottamista. Pojan lepopaikan edustalla oli kaisla molemmin puolin -siirtynyt syrjemmäs, jättäen näköalan vapaaksi. Vesi muodosti -tässä pienen lahdelman, sillä tuonentarhasta pisti lampeen kaita -niemenkaistale. Tätä pientä lahdelmaa reunusti yhdeltä puolen niityn -kukkaset ja hienot heinähelpeet, toisella taas rinteen kivikolta -veteen ulottuvat vattupensaat ja sammaleet. Tänään, sateen vielä -pisarrellessa, oli tässä syrjäisessä lahdelmassa lumpeenkukka -avannut valkokupunsa. Nuori kukka ei ollut vielä valvoen viettänyt -ainoatakaan yötä metsässä. Vihannan vartensa varassa lepäsi se nyt -liikkumatta lahden keskellä ja katseli ihmetellen ja haaveksien -illan hämyyn. Salamoita suihkaili silloin tällöin puiden lehvien -lomitse. Matalan niemenkaistaleen päässä törrötti salaman iskemä -tammenrunko, joka ojensi molemmat jälellejääneet, puoleksi hiiltyneet -oksansa yli lammen. Illanhämärässä näytti sen tumma, outo muoto -jättiläisnoidalta, joka, laihat käsivarret levällä, pitkään, -laahaavaan viittaan verhottuna, astuu yli vetten ja taikojansa -yön selkään sopottaa. Sen takana leijaili yli suon juhlallisia -utukulkueita. Toisinaan seisoivat usvahaamut ikäänkuin jähmettyneinä -paikoillaan, toisinaan liehuivat ne taas hurjassa leikissä ristiin -rastiin, kun vaan uinuva yöviima henkeänsä veti ja kaisla humisten -huokaili. Yksinäinen sirkka sirkutti iltavirttänsä. Viidakosta -kajahti huuhkajan huuto. Valter lepäsi pää käden nojassa. Haaveksien -hänen silmänsä seurasivat suolla leijailevia sumuhaamuja ja ajatukset -pyrkivät väikkyvän usvan lailla lentelemään sinne tänne. Jo painuivat -silmät umpeen. Olkihattu vierähti kiharoilta maahan ja väsynyt, -raskas pää vaipui sammaleiselle puunjuurelle. - -Kahta kovemmin ja surullisemmin valittivat silloin sammakot lammessa. -Kahta kolkommin huusi metsässä huuhkaja. Yötuuli havahti ja ravisteli -kiivaasti puitten latvoja. Kylmästi pyyhkäisi se nukkujan kuumaa -otsaa. Mutta poika ei kuullut mitään, ei tuntenut mitään. Hän nukkui -sikeässä unessa. Ja lepoon laskeusi taas tuulikin. Hiljaa seisoivat -taas, kuten ennenkin, metsän puut. -- Kesäyön tummimmat varjot -verhosivat metsän, tuonentarhan ja sammakkolammin. -- Silloin tällöin -kajahteli kautta ilmojen kaukaisia ääniä; -- yksin, -- parittain, -- -useampia peräkkäin. Nordingenin kirkko, ijankaikkisuuden harmahtava -vartio, luki tornissansa kuluvat tunnit ja neljännekset ja antoi -yksitoikkoisen saarnansa ajan katoovaisuudesta päivin ja öin kaikua -laaksoon. Päivänvalossa, elämän hyörinässä, puhuu kellon ääni -useimmille ainoastaan maallisista asioista. Työhön kehottaa ja -kiiruhtaa se seudun ahkeria maamiehiä ja ketteriä kankureita, kutsuu -heitä työhön, yksinkertaiselle aterialle ja iltalevolle. -- Mutta -öisin, heidän vuoteella levätessään, mitähän vanha tornikello heille -silloin virkkaa? -- Onnelliset ja terveet, jotka sikeätä, rauhallista -unta nauttivat, eivät kyllä sen ääntä kuulekkaan. Mutta niille, joita -ruumiin tahi sielun vaivat valveella pitävät, joiden uupuneissa -jäsenissä tauti polttaa, joilta suru ja huoli tahi kalvava omatunto -riistää rauhan sydämestä ja unen silmistä, -- mitä tuntilyönnit -niille puhuvat? -- Ovatko ne armottomia matkapylväitä, joista nuo -onnettomat huokaillen laskevat, miten lyhyt ilo ja riemu on ollut -ja kuinka pitkä jo tuska sekä okaitten ja kuilujen kautta johtava -polku? Tietävätkö, että noista matkapylväistä eräs, ehkä jo seuraava, -on heille oleva rajapyykki sen tuntemattoman maan, johon heidän on -astuminen, kun maailman ilo ja maailman suru ijäksi ovat lopussa, -- -ja vavistenko he tätä rajapyykkiä kammoovat, -- raukat? -- Onnellinen -sinä, jolle tuo rajapyykintakainen maa ei ole hämärä, tuntematon -maa, vaan lupauksen valoisa valtakunta! -- Onnellinen sinä, -- -jos kohta taudin tuskat jäsenissäsi vavahtelee, jos kohta murhe -ja huoli, jos kohta synninkin suru sydäntäsi kalvaa! -- Tunnethan -toki toivosi perustuksen! Joka kellonlyönti on sinulle Jumalan -sormi, joka sinunkin pientä ihmis-elämääsi ohjailee, joka lukee -sydämesi lyönnit ja tyynnyttää sen arkaa tykintää, joka pyyhkäisee -kyyneleet silmistäsi, -- Jumalan sormi, joka kompastuessasi nousee -sinua varoittamaan ja kehottaa: ole valpas, ole uskollinen, oli -kärsivällinen ja toivo alati! -- - -Taas Nordingenin tornikello löi. Kaksitoista kumeata lyöntiä kajahti -verkalleen yöhön. Viimeisen vaiettua kuului metsässä kummallinen -sihinä ja suhina, kihinä ja kuhina, ikäänkuin lukemattomia -hyönteisparvia olisi liidellyt edestakaisin, tai niinkuin tuuli -olisi joutunut riitaan vanhojen jättiläispuitten lehvien kanssa. -Mutta ei tuuli ollutkaan, herännyt. Puut ja pensaat seisoivat -liikkumattomina ja siitä suuresta siivekkäästä hyönteis-armeijasta, -joka vuoden juhannusharjoitusta varten oli leirinsä metsään -pystyttänyt, oli näkyvissä vaan pari myöhästynyttä, tänään lomalla -olevaa kultakuoriaista. Kiiltävässä virkapuvussansa palasivat nämä -mehiläiskuningattaren toimeenpanemista tanssijaisista, joita tänään -oli pidetty eräässä puutarhassa laaksossa. Ne olivat varmaankin -kurkistaneet hiukan liian syvään seljakukkien silmiin, sillä -ne harhailivat nyt, tuoksusta huumauksissaan, hämärässä sinne -tänne, etsiskellen vihantaa telttaansa rinteen pensaitten alla. -Hurmaavain tuoksujen tavalla kumpusi kosteasta maaperästä ihmeen -hiljainen soitto ja kuiske: lauhassa kesäyössä kautta tienoon -kuuluvia, hentojen keijuisten metsätarinoita. Pienet nurmenkukat -ja heinänhelpeet tyhjensivät sydämensä toisillensa ja valittelivat -kulunutta, raskasta työpäiväänsä. Aikaisesta aamusta asti oli niiden -näet täytynyt kantaa sadepisaroita, kastella vanhoja puunjuuria ja -janoisia pieniä sammalmättäitä, jotka aina tuppautuvat tielle, kun -tammet ja pyökit jotakin tarvitsevat. Vedenkanto on koko lailla -vaivaloista työtä ketoneilikoille, vienoille sinikelloille, hennoille -kieloille ja lempeille nummenkukille. - -"Vieläpä näin myöhään yölläkin tässä täytyy seisoa kumarassa, -kannattamassa suuria vesipisaroita!" nurkuivat nyrpeinä nummenkukat. -"Eikä edes pieninkään tuulenhenki meitä armahda, nostamalla taakkaa -hartioiltamme ja vierittämällä vettä maahan!" - -Kolme hentoa, pitkää heinänkortta seisoi likekkäin. Ne pudistivat -moittivasti hienoja helpeitänsä. Yksi puhkesi kiivaasti torumaan: - -"Mitäpä oikeutta tuollaisilla tukevilla nummenkukkasilla on pitää -noin suurta puhetta ja nostaa sellaista melua, kuin olisi heille -suurikin vääryys tapahtunut, ell'ei vaan kaikki tuulet heidän -avuksensa riennä. Katsokaapas vain meitä, kuinka paljon enemmän -meillä on kannettavana!" - -Ja heinänkorsi ojensihe oikein suoraksi ja piteli vapisevine, -heikkoine käsivarsineen raskasta, hopeakirkasta sadepisaraa -korkealla. Sen toverit huusivat silloin: "Katsokaa, katsokaa! Meidän -ovat vielä isommat!" Mutta kun he kaikki koittivat nostaa taakkaansa -oikein korkealle, horjahtivat he ja törmäsivät yhteen. Kolme raskasta -vesipisaraa suli yhdeksi ja tämä suuri, kylmä pisara vierähti -nukkuvan pojan otsalle. - -Säikähtäen kavahti Valter pystyyn, hieroi unen silmistänsä ja jäi, -vaahteranrunkoon nojaten, istumaan. Yö ei ollut enää hänelle pimeä. -Hänen aistinsa olivat tulleet ihmeellisen tarkoiksi ja tajusivat nyt -täydelleen keskiyön metsän salaperäistä elämää. Suhina ja kuhina -hänen ympärillänsä puhui nyt hänelle täysin ymmärrettävää kieltä, -kasvit ja hyönteiset olivat kuin vanhoja ystäviä. Ihastuksissaan -kuunteli hän heidän salaisia keskustelujansa ja tunsi niistä -virkistyvänsä ja reipastuvansa, niinkuin janoinen pyhiinvaeltaja, -jolle vilpoisesta lähteestä virvoittava vesi suihkuaa. - -Kun Valter herätessään liikahti ja muutti asentoa, häiritsi se -kunnian-arvoisen sammakon suloista lepoa, joka oli vaipunut -mietelmiin rannalla kasvavan leveän leskenlehden alle. Hädissään ja -kauhistuksissaan vetäytyi viaton haaveilija ihmissaappaan kamalasta -läheisyydestä, -- se kun ei ollut sellaista kapinetta koskaan ennen -nähnyt, -- ja heittäytyi päistikkaa lahdelman keskelle. Vesi sulki -sen syliinsä, mutta roiskahti samalla korkealle ja kasteli kokonaan -valkoisen, veden kalvolla keinuvan kukkasen. Hajalleen hypähtivät -kultakuoriaisetkin, jotka jo hiljan olivat huomanneet nuoren -lummekukan ja ihaillen ladelleet sen ympärillä. Nyt lensivät ne sille -palvelustansa tarjoomaan ja saivat auttaa sitä pudistamaan kirkkaita -pisaroita pois valkeilta lehdiltään. Siten solmittiin tuttavuus. - -Kummallinen, hillitty yskä kajahti nyt pensaikosta. - -"Kas, hyvää iltaa, herra professori! Eipä ole ollut mulla kunnia -teitä pitkään aikaan tavata!" huusi yölepakko, joka kieppuen lenteli -sinne tänne hiiltyneen tammenrungon ympärillä. Ja kun lummekukka ja -kultakuoriaiset uteliaasti vilkaisivat ympärilleen, kiilui heille -rannan pimennosta vanhan huuhkajan suuret silmälasit vastaan. - -"Sotaharjoituksia varten kai tekin olette metsään saapunut?" kuului -taas yölepakon ääni. "Paljon on teiltä jo hukkaan mennyt, herra -professori! Turilasten juhlaparaati on jo ohitse; kovin oli komea! -Turilasrykmenteillähän on, kuten tunnettu, paras musiikki koko -armeijassa." - -"Vähätpä minä paraateista ja kenttäharjoituksista!" ärähti -ylenkatseellisesti huuhkaja. "Yksinomaan muinaistieteellisiä -tutkimuksia varten olen tänne vuoristoon tullut. Täällähän kuuluu -vuoren onkaloissa olevan roomalais-aikuisia, harvinaisia rahoja -löydettävissä. Niitä täytyy etsiskellä. Totta puhuakseni olen -tieteellisiä tutkimuksia varten lähtemässä pitemmälle matkalle, -sisarenityttären, nuoren tarhapöllön kanssa, jonka hyväksi matka -oikeastaan tapahtuukin. Tuolla rakkaalla lapsella on nimittäin suuri -perintö saatavissa, mutta kun emme voi tarpeeksi selvään todistaa -hänen polveutumistansa suoraan Minervan pöllöstä, niin on asia vielä -riidan-alainen. Tuo sukuperä ei suinkaan ole paljas sukutarina. -Sentähden lähdemme nyt Italiaan ja Kreikkaan, vanhoista rahoista ja -kuvapatsaista kokoomaan todistuskappaleita asian ratkaisua varten. -Katselkaapas vain, kunnian-arvoisa ystäväni, nuorta neitiä, miten -komeasti kaareva hänen nokkansa on ja kuinka syvämietteinen pääkallon -muoto!" - -Nuori tarhapöllö lentää lehahti moitteettoman somasti yli lahdelman, -laskeutui hiiltyneelle tammen rungolle ja tervehti armollisella -päännyökkäyksellä yölepakkoa. - -"Rikas ja jalosukuinen perinnönsaaja!" kuiskasi kultakuoriainen -toverilleen. - -"Niin kyllä! Perinnönsaaja ja hyvin vanhaa aatelissukua, -- mutta -suostunpa kunniatta räpytteleimään kuoliaaksi lähimmässä hämähäkin -verkossa, ellei hän ole olevinaan kauheasti oppinut! Veressä on vika, -luota siihen, -- huomaahan sen jo nokanpäästä!" - -Ja ylenkatseellisesti olkapäitään kohauttaen, niin että -kirkkaaksi kiillotetut olkaliput kauvas yön pimeyteen välähtivät, -kääntyi kultakuoriainen pois ja alkoi taas liehakoida hiljaista -lummekukkaa. Se kertoi tälle mehiläiskuningattaren tämänpäiväisistä -hovitanssijaisista, luetteli kaikkien siellä enimmin ihailtujen -kaunottarien nimet, mainitsi purppuraruusun, sammalruusun, iloisen -burgundiruusun ja pienen, keikailevan Dijon-ruususen. Sitä huvitti -suuresti kertoella kaikista näistä tuntemattomista ihanuuksista -viattomalle, nuorelle vesikukkaselle, joka ei ainakaan ollut liian -oppinut, eikä ollut koskaan luonut silmäystäkään ulos maailmaan. -Oli niin hauskaa nähdä sen lapsellista ihmettelyä ja vastata sen -teeskentelemättömiin kysymyksiin. - -Yksinkertaisempaa kasvatusta tuskin lienee, kuin minkä vesikukkanen -saa tyynen ruohikkolammin kalvon alla, varsinkin jos lampi sijaitsee -tiheän metsän ja syrjäisen vuorilaakson yksinäisyydessä. Siellä -vilpoisesta pohjasta kasvavat vesikukkaset ovat vaatimattomia -luonnonlapsia. Eivät ne tiedä mitään puutarhakukkien turhasta -itsetunnosta. Ja kun kultakuoriainen ei voinut ymmärtää, kuinka -suloinen vesiruusu oli jäänyt kutsumatta mehiläiskuningattaren -tanssijaisiin ja kun se sanoi pitävänsä huolen siitä, että erehdys -pian korjattaisiin, pudisti kukkanen kieltävästi päätänsä, -arvellen, ettei hänen laisensa väritön ja tuoksuton vesikukka -ollenkaan sopisikaan kukoistavaan ruusutarhaan. Sanoi kuolemaksensa -pelkäävänsä, jos täytyisi, muitten ruusujen lailla, seisoa huimaavan -pitkän varren varassa, okaitten ja piikkien keskellä. Ja jos -mehiläiset ja kultakuoriaiset, suloisia sanoja ja sukkelia kysymyksiä -kuiskien, hyörisivät hänen ympärillänsä, niin ei hän varmaankaan -kykenisi vastaamaan niin mitään. Kultakuoriainen selitti, ettei -hovissa väri ja tuoksu merkinneet mitään, sillä kukapa siellä -edes saattoi tietää, oliko väri luonnollinen, vai keinotekoinen! -Ei, hovissa riippui kaikki suvusta. Kaikki ruusut saivat tulla -hoviin ja olihan lumpeenkukkakin ruusu, vedenruusu. Kuoriainen -kertoi vielä, että siellä tänään suuresti oli kunnioitettu kahta -kalpeata ranskatarta: "Madame Hardi" ja "Madame Plantier" ruusuja -ja ennen kaikkia ihanata etelätärtä "Centifolia unicaa", joka oli -lumpeenkukkaakin kalpeampi. - -Tammenrungolla istuva nuori tarhapöllö oli hetken aikaa kuunnellut -kuoriaisen ja lumpeenkukan keskustelua ja huomannut sen kovin -typeräksi ja mitättömäksi. Nuori tarhapöllö näet piti kaikkia -keskusteluja typerinä, joihin hän ei itse ottanut osaa. Sentähden -armahti hän nyt heitä ja puuttui puheeseen. Hän pilkkasi kuoriaista -siitä, että tämä liian hätäisesti oli lukenut lummekukkaa kuuluvaksi -laajalti haaraantuneihin ruususukuihin, vaikka hänessä huomasi selviä -merkkejä sukulaisuudesta suuresti ihaillun, vasta muutamia vuosia -sitten Eurooppaan tuodun, intialaisen ruhtinattaren "Viktoria regian" -kanssa. - -"Viktoria regia" oli lumpeenkukalle ventovieras nimi. Se ajatteli -kaikkia tuttuja ja tuntemattomia sukulaisiansa. Tätejä hänellä oli -kahdeksan ja serkkuja seitsemänkolmatta, mutta Viktoria regiaa ei -niiden joukossa ollut. Se kyseli rannan pienoisilta kukkasilta, -mutta eivät edes siniset lemmikitkään, joilla kuuluu olevan parhain -muisti, muistaneet nähneensä niin muhkeammista kukkaa. Jos kohta -nuoren lumpeenkukan turhamielisyys ei ollutkaan kovin kehittynyt, -oli hänessä sen sijaan sitä enemmän naisten toista sukuvikaa, -uteliaisuutta. Se koitti sentähden kärsiä nuoren tarhapöllön -vastenmielistä, rikkiviisasta ääntä ja kyseli ja tiedusteli tarkemmin -ruhtinatar Viktoriasta. - -Nuori tarhapöllö alkoi nyt kertoa erittäin romanttista tarinaa siitä, -kuinka Viktoria regia oli tullut Eurooppaan rakkaudesta oppineeseen -luonnontutkijaan, joka eräällä matkalla oli siihen tutustunut, ettei -se oikein voinut kärsiä tätä pohjoista ilmanalaa ja ainoastaan -hellimmän huolenpidon kautta saattoi hengissä pysyä, että se -tavallisesti kuului asuvan taiteellisesti rakennetuissa lasilinnoissa -ja vahvistavan voimiansa haaleilla kylvyillä. - -Nuoren tarhapöllön kertomus oli vielä kesken, kun kaikkien silmät -kääntyivät tuonentarhaan päin. Siellä sukelsi suoperäisestä maasta -monessa kohden esiin pieniä loistavia liekkejä, jotka hyppivät ja -liehuen kiitelivät yli suon, pysähtyivät, huojuivat tuikkelehtien, -sammuivat, leimahtivat taas kirkkaasti palamaan, lähestyivät tanssien -ja vajosivat sitten yhtäkkiä veteen. Taas syttyivät ne toisessa -paikassa ja liitelivät heinien huipuilla piirissä pyörien, hyörien, -suorastaan lampea ja pientä lahdelmaa kohti. - -"Oi, mitä tuo on? Ketä nuo ovat?" kysyi säikähtäen lummekukka ja -kätkeytyi vavisten valkeain lehtiensä suojaan. - -"Kas vaan, tanssijoita!" huusi hilpeästi kuoriainen. "Mainioita -tanssijoita yöllä ja sumussa, mutta eivät kuulu metsäoopperan -tanssijoihin! Eivät ole heinäsirkkoja!" - -"Mahtavat olla unkarilaisia tanssijoita", tuumasi toinen kuoriainen. -"Mustalaisten kanssa kuuluvat maahan tulleen ja tanssivat kernaasti -kuuttomina öinä taivas-alla. Virvatuliksi niitä luullakseni -kutsutaan." - -Ja kun nyt taas solakka, säihkyvä liekki hitaasti soljui aina -vedenrajaan asti, vetäisi kuoriainen välkkyvän miekkansa, ojensi sen -liekkiä kohti, astui aivan sen eteen ja huusi kaikuvalla äänellä: - -"Seis, virvatuli, seis! Puhu ja vastaa! Ken olet?" Pieni tirskunta -kuului vastaukseksi ja ivallisesti sähähtäen vajosi liekki veteen. - -"Oi, nuo eivät ole oikeita tanssijoita!" kuiskasi peloissaan -lummekukka. "Aaveita ne ovat!" Ja kun taas suon laidassa liekki -vilkahti ja jäi, jalka melkein vedessä, seisomaan veden rajaan, huusi -lummekukkanen hädissään: - -"Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa!" - -"Ijankaikkisesti, amen!" vastasi pieni liekki, seisoi siinä vakavana -ja kirkkaana sekä jatkoi vielä: "Kernaasti vastaan ja ilmoitan kuka -olen, kunhan vaan siivosti kysytään." - -"Ilmoittaako se mikä virvatuli on!" ajatteli vaahteran alla -kuunteleva poika ja siirtyi vielä lähemmäksi rantaa. "Saankohan -täällä kuulla, mitä ei kukaan opettajakaan tiedä?" - -Mutta kuivettuneella tammenrungolla istuva nuori tarhapöllö, -joka oli saanut parhaimman uuden-aikuisen kasvatuksen, hypähti, -ylenkatseellisesti nokkaansa korottaen, pari oksaa alemmaksi, -paremmin kuullaksensa. Hänhän oli vasta muutamia viikkoja sitten -pääkaupungissa suorittanut opettajatartutkintonsa ja silloin pitänyt -pari tuntia kestäneen vapaan esitelmän sähköstä ja vetykaasusta. --- Tahtoiko nyt todella tuhma virvatuli tietää enemmän, kuin hän -kaikessa viisaudessansa? -- Kultakuoriaiset asettuivat lumpeenkukan -vieressä uiskenteleville, leveille, vihannoille lehdille kuuntelemaan -ja heidän kehoituksestaan rohkaisi kukka mielensä ja kysyi -hiljaisella, ystävällisellä äänellä virvatulelta: "No, sano minulle -sitten keitä te olette -- sinä ja toverisi?" - -"Vainajain henkiä olemme, -- sammutettujen valojen sieluja. -Vähän aikaa me maan päällä ihmisiä palvelimme, mutta pikainen, -väkivaltainen kuolema tempasi meidät pois, ennenkuin sydämemme -paloi loppuun ja me saatoimme tuhkaan sammuen tuikahtaa. Mutta -ken väkivallan kautta henkensä heittää, ei saa haudassa rauhaa, -Ilkivaltaisesti maahanheitettyjen, eli halveksimalla ennen aikojaan -sammuksiin puhallettujen kynttiläraukkain sielut ovat tuomitut kauvan -harhailemaan mailla, mantereilla ja petollisella, yliluonnollisella -hohteella huikaisemaan ja hämmentämään. Sellaisia harhailevia -valosieluja olemme minä ja toverini." - -"Ihmisiäkö olette palvelleet?" kysyi lummekukka. "Oi, kerro minulle -minkälaista se oli? Minä en ole oppinut palvelemaan, enkä ole koskaan -ihmisiä nähnyt." - -"Etkö koskaan ole ihmisiä nähnyt!" ilkkui nuori tarhapöllö. -"Luultavasti et edes tiedä mitä ihmiset ovatkaan!" - -"Tiedän toki! Tiedän vähän ihmisistä! Tiedänhän, mitä sammakot ovat -mulle kertoneet erään hukkuneen luista, jotka sata vuotta ovat -maanneet lammen pohjalla. Mutta sammakkojen kertomukset ovat vaan -niin kovin surulliset. Ja kerran -- hyvin, hyvin kauan aikaa sitten, --- luulenpa kahdeksan päivää sitten, -- kun minä vielä olin hyvin -pieni silmikko, enkä läheskään ylettynyt vedenpintaan, -- silloin -soljahti tiheä, tumma varjo yli lammen. Vesi sen ympärillä kohisi. -Sammakot sanoivat, että varjo oli venhe ja että sen sisällä oli -ihmisiä. Kuinka mielelläni olisin katsahtanut siihen! Minä koitin -voimieni takaa ojennella suoraksi, mutta olin sittenkin liian pieni. -Kerran laidan yli kumartui hymyilevät kasvot, joissa oli kirkkaat, -loistavat silmät, mutta samassa loiskahti airo veteen ja turmeli -ihanan kuvan kohta kun se oli ilmestynytkin. Vellova vesi keinui -sinne tänne ja ennenkuin se uudelleen oli ehtinyt luoda kuvan -kokonaiseksi, oli venhe kiitänyt ohitse. Oi, kerro mulle oikein -paljon ihmisistä! Tahtoisin niin mielelläni oppia jotakin uutta!" - -"Minulta et opi yhtään mitään", sanoi virvatuli, "enkä myöskään voi -sulle paljon kertoa, sillä elämäni oli hyvin lyhyt, enkä saata kertoa -muuta kuin mitä itse olen kokenut itse nähnyt ja kuullut. Mutta se ei -olekkaan mikään opettavainen, pyöristelty ja silitelty kirjakertomus, -täynnä hyödyllistä moraalia, vaan pieni palanen elämää, -- katkelma, -ilman alkua, ilman loppua. Et siitä mitään selvää saa." - -"Oi, ala vaan, hyvä virvatuli, ala vaan kertoa," rukoili lummekukka, --- ja liekki yskähti, leimahti kirkkaammaksi ja alkoi: - -"Olin joulukynttilä! -- Mutta oletteko kuulleet joulukynttilöistä?" - -"Josko olemme niistä kuulleet!" virnisteli nuori tarhapöllö. "Eipä -tässä tarvitse kauvaksi lentää, -- jo lähimmässä vuorenrotkossa -seisoo nuoria kuusia kaikilla rinteillä. Ja illanhämärässä juttelevat -ne tulevaisuudestaan ja kaikesta siitä ihanuudesta, mitä tuollainen -kuusilapsonen haluaisi kokea. Eilen minun täytyi oikein ihmetellä -kuullessani, kuinka monen tuollaisen nuoren puun hartaimpana toivona -oli tulla joulupuuksi ja antaa koristaa itseänsä kiiltävillä -joulukynttilöillä ja kirjavilla paperiliuskoilla. Mutta eipä -tuollainen nuori havupehko ollenkaan ajattele sitä, että lyhyt ilo on -kalliisti maksettu ja tuottaa sille kuoleman." - -"Kauniin kuoleman ne kuitenkin saavat, ne nuoret kuuset, jotka ovat -saaneet olla joulukuusina ja kantaa joulukynttilöitä," virkkoi -virvatuli. "Me joulukynttilät kuulumme ikivanhaan, hurskaaseen -veljeskuntaan. Veljeskuntamme sai alkunsa siitä kirkkaasta tähdestä, -jonka Herra Jumala kerran sytytti johdattamaan tietäjiä itämailta -Vapahtajan syntymäpaikalle. Niinpä mekin loistamme pimeään -yöhön ja tahdomme tuon tähden tavalla viedä ihmisiä Vapahtajan -luo. -- Mutta mitäpä te, -- yöllä metsässä liikkuva roskaväki: -tarhapöllöt, yölepakot, puut ja pensaat ja juhlapukuiset, kiiltävät -kultakuoriaisetkin, -- mitäpä te tietäisitte siitä ammoisesta, -ijankaikkisesta valosta, joka pimeydessä loistaa ja tähdestä, joka -siitä ilmoitti!" - -"Oi, tähdistäkö!" virkkoivat rannan ruohot. "Nehän useinkin -putoilevat alas lampeen! Kirkkaina öinä, kun pilvien esirippu on -poistunut, lepäävät ne vilkkuen täällä vedenpinnalla. Mutta ne ovat -hiljaisia ja salaperäisiä. Emme saata niiden kanssa puhua, emmekä -ollenkaan ymmärrä heidän loistokieltään." - -Rinteellä kasvoi suuri, voimakas ja virkeä tammi. Syvälle kivikkoon -oli se juurensa työntänyt ja levitti nyt tuuhean latvansa vielä -laajemmalle ja korkeammalle, kuin vanha vaahtera, jonka alla -nuori matkamies lepäsi. Pitkin tammenrunkoa oli tuuhealehtinen -murattiköynnös kiivennyt. Se painautui luottavasti voimakkaan puun -povelle ja kietoi hennot, vihannat vartensa sen karkean kuoren -ympäri. Lempeästi kosketti muratti nyt jalkainsa juuressa kasvavia -ruohoja ja kysyi suopeasti: - -"Olettekohan tahtoneet ymmärtää tähtiä, te pienoiset ruohot? Oikein -vakava, hyvä tahto auttaa suuresti. Elkää katsoko ainoastaan eteenne -maahan, pienet ruohot! Ojentautukaa kohden korkeutta! Ja kun te -täällä alhaalla näette jotakin mielestänne hyvin ihanaa vilkahtavan, -niinkuin näitte tähdet vedessä, nostakaa silloin silmänne ja -katsahtakaa ylöspäin, kohti kirkasta valoa, josta loisto täällä -alhaalla oli vain heijastus. Kun tahtoo ymmärtää ja katsoo kohti -korkeutta, pienet korret, niin siitä silmät kirkastuvat ja totuuden -portitkin aukeavat." - -"Totuuden portit!" mutisi professori huuhkaja. "Tuo se parpattaa ja -on opettavinaan, vaikka itse on jotenkin kehno filosoofi." Mutta -virvatuli huudahti: - -"Terve sulle, rakas murattiköynnös! Eläkä pane pahaksi, että tässä -vasta roistoväestä lörpöttelin! Enhän ollut sinua vielä huomannut!" - -"Mutta kertomus, virvatuli! Minne kertomuksesi jäi?" huokasi -lummekukka. Ja virvatuli kiidätteli räiskyviä kipunoita ilmaan ja -ryhtyi uudelleen kertomaan: - -"Joulukynttilänä siis olin. Kuusen oksalla, suuren salin keskellä -alkoi elämäni." - -"Kuusiko salissa?" kuiskasivat kaislakukkaset ja heiluttelivat -epäillen helpeitänsä. - -"Niin kyllä salissa, raitis, vihanta kuusi! Ulkona oli kylmä talvi, -tähtikirkas pakkais-yö, laakso jään ja lumen peitossa." - -"Hento rouva, joka oli koristanut puun niin kauniiksi kirjavilla -sokurileivoksilla, rusinoilla, manteleilla ja monivärisillä -kiiltopaperi-tähdillä, ei varmaankaan olisi mennyt ulos sen luokse -lumiseen metsään." - -"Puu oli kai juurineen päivineen maasta kaivettu?" kysyi pieni -palkoruoho rannalla. - -"Poikki se oli hakattu, raastettu ravitsevasta juurestansa. Mutta -jos kohta se oli puulle suurta tuskaa tuottanut, niin ei se siellä -vaan vaivojansa valitellut. Komealla valta-istuimella se seisoi, -niin suorana, niin viehättävänä, kuin olisi se siinä kasvanut, eikä -koskaan olisi raittiissa metsämaassa seisonut, eikä koskaan kosteata -aamu-ilmaa hengittänyt. Ammottavan kuolinhaavan kätki kokonaan -valtaistuimen sammalmatto. -- Hänen ylhäisyytensä jalkain juuressa -loikoilivat hänen vasallinsa: mesikakut sekä punaiset ja kultaiset -omenat. Me joulukynttilät istuimme kaikki sen oksilla." - -"Sepä mahtoi olla loistoa!" huusivat kuoriaiset, "Jos kaikki muut -loistivat yhtä kirkkaasti kuin sinä!" - -"Kyllä sittemmin, -- mutta alussa -- silloin paloin vaan minä, -minä yksin! Kauvas ulottuvalta oksalta valaisin nuorta rouvaa, -joka uutterasti asteli edestakaisin ja asetteli pöydille lahjoja, -joita rakastavilla ihmisillä on tapana toisillensa joulujuhlana -antaa. Aivan minun allani matalalla pöydällä oli pojanvaatteita, -leikkikaluja ja kuvakirjoja. Tässä oli nuorella emännällä enimmin -järjestämistä. Saatan vieläkin nähdä hänet ja on ikäänkuin kuulisin -hänen sanovan: 'Varsinkin tässä tulee kaiken näyttää ystävälliseltä -ja iloiselta.' Näin hän lausui palvelijalle, joka ihaillen -seisoi vieressä. -- Miksi loistavat silmät synkistyivät, kun hän -leikkikalujen ja sokerileivosten joukkoon kätki pienen mustan -villamekon? -- 'Tahdoin niin kernaasti laittaa jotakin uudelle -lapselleni; -- mutta mustalla surullisennäköisellä silkillä vain -saatoin hänen takkinsa kirjailla,' sanoi hän huoaten. Levotonna ja -liikutettuna astuu hän pöydästä pöytään, katselee usein kelloa ja -lukee vielä kerran jo usein ennenkin lukemansa kirjeen. 'Tiktak, -tiktak,' raksuttaa vanha pöytäkello, joka itseensä tyytyväisenä lepää -leveällä alustimellansa ja itsepintaisesti painaa kullatut jalkansa -tummaan marmorilevyyn. Ja niin välinpitämättömästi tirkistävät sen -pyöreät täysikuukasvot vanhan-aikuisen otsakoristeen alta, ja niin -hitaasti liikuttelee se heiluria, joka kunniamerkin tapaan sen -pyöreällä povella paistaa, kuin ei olisi väliä mitään, minkä tunnin -se kohta sorahtavalla äänellänsä ilmoittaa." - -"Ikäviä vanhoja tätejä tuollaiset pöytäkellot," keskeytti yölepakko, -joka iltahämärässä ihmis-asuntojen ympärillä liidellessään, oli -vilkaissut monesta akkunasta sisään ja siten nähnyt yhtä ja toista. -"Turhantarkkoja ja rikkiviisaita! Eipä uskoisi ihmisten niistä niin -paljon välittävän. Joka kohdassa kysytään tuollaiselta vanhalta -Tiktak-tädiltä neuvoa; aina se saa suunvuoroa. Nepä taloudet -kuuluvatkin olevan parhaassa järjestyksessä, joissa kaikki käy kellon -komennon mukaan." - -"Nuori rouva kaiketi myöskin kuului niiden joukkoon, jotka antavat -kellojen hallita. Ei hän ainakaan voinut itsepäistä, vanhaa kelloa -komentaa. Hänen rukoilevat katseensa eivät saaneet sitä seisahtumaan, -eivätkä myöskään kiiruhtaneet sen käyntiä. Enkä ollenkaan tiedä, -mitä hän oikeastaan kellosta tahtoi. Kyllähän kuulin hänen paljon -puhuvan palvelijan kanssa, mutta iloista, joulun-omaista ei heidän -keskustelunsa ollut. He puhuivat kovasta kuumeesta ja kuolemasta, -äkkiä kuolleista vanhemmista ja kahdesta orpopojasta, talonisännästä, -joka oli rientänyt nuoruuden ystävän kuolinvuoteelle ja jonka vasta -tänään piti palata kotiin. Oi, silloin kirkastuivat taas nuoren -rouvan suloiset kasvot! -- 'Kuinka mahtaakaan isäntä riemuita, -kun monen viikon poissaolon perästä taas pääsee kotiin, -- kuinka -onnellinen hän mahtaa olla!' Huulet hymyilivät ja silmät säteilivät, -kun hän ilosta ja onnesta puhui. Katse kääntyi kohti salin nurkkaa, -jossa hänen onnensa ja ilonsa oli kätkettynä: korivaunussa, -suljettujen verhojen takana lepäsi siellä herttainen, nukkuva, pieni -lapsi." - -"Ihmislapsiko?" kysyi lumpeenkukka. - -"Tietysti! Ihmislapsi." - -"Oi, sano, minkä näköinen se oli?" - -"Oi, armas ja suloinen se oli! Korkealta oksaltani minä sen näin, -kun nuori äiti kuunnellen hiipi sen luo, siirsi verhot syrjään ja -kumartui sen puoleen. Valkoisella pään-alusella lepäsi se, pieni -pää aivan minuun päin, suukko puoleksi auki, posket sikeästä unesta -punaisina, tummat, hienonhienot silmäripset niitä varjostamassa, -hikihelmiä ohimoilla ja myssyn alta valuneet, vaaleat hiukset -hiestä kosteat. Toinen kätönen oli peitolla; toinen taas, pieni -nyrkki lujasti suljettuna, oli ojennettu pään taakse. Ihmeen ihana -joulunukke se oli. Äiti tavotteli kädellään kukoistavia kasvoja, -mutta ei koskettanut niitä kuitenkaan, antoihan vaan lapsen lämpöisen -hengityksen löyhytellä sormiansa. Silitteli sitten peittoa, asetti -verhon poimut paikoillensa ja huokasi hiljaa: 'Herra sua suojelkoon!'" - -"Etkö nähnyt silmiä?" kysyi lummekukka. "Silmäthän ovat pääasia." - -"Kas vaan, kuinka olet viisas!" virkkoi nuori tarhapöllö. Ja liekki -jatkoi: "Silmät nukkuivat,-ja jos nuori äiti olisi ainoastaan yhden -kerran käynyt lastansa katsomassa, niin en tietäisi niistä mitään -kertoa. Mutta hän meni usein. Ja vihdoin, kun hän tahtoi näyttää -palvelijalle, kuinka herttaisesti ja sikeästi pienokainen nukkui -ja varovasti, aivan hiljaa, kohotti verhoa, silloinpa loistikin -hänelle kaksi tummansinistä tähteä vastaan, lapsonen oikoili pieniä -jäseniänsä ja suukkonen vetäytyi hymyyn. Äidin huulilta kaikui raikas -ilonhuudahdus. 'Eikö se ole suloinen! Eikö hän ole herttainen!' -riemuitsi hän ja ilokyyneleet välähtivät hänen silmissänsä. Oi, -mikä ilo joulukynttilöille saada kuvastua ja tuikkia onnellisissa -ihmissilmissä! ja varsinkin niin viattomissa, ilosta säihkyvissä -ja kuitenkin syvästi vakavissa lapsensilmissä, kuin nuo vaunussa -lepäävän pienokaisen vasta auenneet silmät olivat." - -Murattiköynnös sanoi: "Ihmissilmissä kun asuu sielu ja niissä kun jo -itsestään loistaa kirkkaampi ja parempi valo, kuin kynttiläin, niin -teitä, te joulukynttilät, haluttaa niihin vilkaista. Valo halajaa -valoa. Ja lasten silmissä -- niissä on valo puhtain. Mutta erittäin -herttaista on, kun lapsen silmät vielä vanhuksen kasvoista loistavat -ja kun vanhassa ihmissydämessä lapsen ilo sykkäilee." - -Huuhkaja päästi pitkän sorahtavan äänen, pudisti halveksien päätänsä -ja kynsi kärsimättömästi suurta kiveä, jonka oli istuimeksensa -valinnut. - -Virvatuli kertoi edelleen, että kartanolta oli kuulunut kolinata, -reen ritinätä ja iloista koiran haukuntaa; että rouva oli rientänyt -akkunaan ja palvelija ovelle, ääneensä huutaen: "Herra se on! Herra -se on!" "Nuori rouva," kertoi liekki, "nosti nopeasti lapsukaisensa -pienistä vaunuista, kääräsi sen huolellisesti lämpöiseen huiviin ja -riensi ovelle. Mutta kynnyksellä antoi hän lapsen palvelustytölle -ja sanoi sukkelaan: 'Ei, ei! Kanna sinä hänet vaan! Minulla täytyy -olla molemmat kädet vapaat syleilläkseni uutta lastani.' Valoisan -etehisen kautta astuivat he portaita alas. Ovet sulkeutuivat ja minä, -minä olin yksin, -- yksin avarassa salissa! -- Kauhukseni huomasin, -kuinka syvälle jo olin palanut. Tuskin olin enää puoltakaan niin -pitkä, kuin tummat toverini ympärilläni. Täytyykö katselemisesta ja -elämisestä niin pian tulla loppu? tuumasin minä, pidätin henkeäni -ja painoin liekkini aivan pieneksi, säästääkseni vahaa. Palaneesta -sydämestäni pistin päähäni tumman tuhkatötterön. -- Mutta eipä se -siinä pysynyt, -- putosi permannolle. Olisipa melkein polttanut -reijän mattoon, ellei palvelija samassa olisi tullut takaisin ja -polkemalla sammuttanut sitä. Vanha miespalvelija tuli sisälle ja -sytytti monta kynttilää kruunussa ja seinillä. Suorina ja jäykkinä -ne seisoivat lumivalkeissa vaatteissaan ja katsoivat kopeasti alas -meihin. Mutta jo tuli kaikkien kuusen oksilla istuvien veljienikin -vuoro. Suuressa kuvastimessa näin puun välkkyvän ja kimaltelevan, -kuin olisi se pukeutunut kulta- ja päivänpaiste-pukuun. Ja taas -puhuivat molemmat palvelijat pojasta: poika raukka, sanoivat -- -kuinka hienon ja ylhäisen, mutta hyväsydämisen näköinen hän oli. -Niin, hyvä hän mahtoi olla. Eiköhän muuten hänen hoitajanansa ollut -hiljainen vaimo mieluummin olisi lähtenyt nuoremman veljen kanssa, -joka nyt olisi hänen hoitoansa paremmin tarvinnutkin! Mutta juuri -tästä pojasta ei hän ollut hennonut erota, sanoivat he. -- Ja samassa -oli kaikki kirkasta ja valmista. Palvelijat poistuivat. Portailta -ja etehisestä kuului askeleita. Viereisessä huoneessa veisattiin -kaunista jouluvirttä. -- Ja nyt, nyt lensivät ovet auki!" - -"Oi, kunpa voisi tulla kuuseksi!" huudahti pieni nummenkukka. - -"Vait! Elä keskeytä!" kaikui kaikkialta, ja virvatuli jatkoi. - -"Näin herrasväen kynnyksellä. Talonväki ja palvelijat ympärillä. Näin -isännän vielä matkapuvussa. Hän kantoi pientä tytärtään, joka kirkui -ilosta, sätki käsin ja jaloin ja pyrki joulukuusen luo. Nuori rouva -talutti pientä, surupukuista poikaa. Hellästi katseli hän lasta. -Molemmin käsin oli tämä tarttunut hänen oikeaan käteensä. Painaen -ruskeakiharaisen päänsä rouvan käsivarteen, katsoi poika iloisella -toivolla ja luottamuksella häneen. - -"Minä lehahdin korkealle, jotta kuumia vahapisaroita valui -sydämestäni. Tahdoin nähdä kaikki, -- kaikki yhtäaikaa, -- ja -olin kuitenkin jo niin pieni! Viistossa minusta riippui pitkä -kultapaperiverkko, jossa oli punainen omena! Oi riemua! Siinähän oli -kultaiset portaat pienelle sammuvalle liekille! Kiipesin silmukasta -silmukkaan! Portaat hiiltyvät tulisista askeleistani -- omena -pyörähtää maahan, -- mutta juuri kun riemuiten leimahtelen, kun komea -savupilvi pääni päällä kiiriskelee, -- silloinpa onkin jo sukkela -käsi tempaamassa minut alas. Minut heitetään permannolle, tallataan, -poljetaan. Muuta ei mulla ole kerrottavaa. -- Elämäni oli lopussa." - -"Oi, vahinko, vahinko!" valitti lummekukka. "Kunhan et olisi ruvennut -kiipeemään, niin olisi kertomuksesi voinut tulla hiukan pitemmäksi!" - -"Jokainen virvatuli saattaa sinulle jotakin kertoa;" vastasi pieni -liekki, "kysyppäs nyt vain muilta." Ja näin sanoen hypähteli se -vilkahtaen milloin oikeaan, milloin vasempaan. Kuoriainen lensi sen -jälessä ja kysyi vilkkaasti: - -"Eivätkö mesikakut sinulle kertoneet mitään mehiläiskuningattaresta, -joka tänpäiväiset tanssijaiset piti, taikka hänen armollisimmasta -isoäidistään, mehiläiskuningatar-vainajasta? Mesikakuthan muuten -tavallisesti ovat hyvinkin läheisissä suhteissa mehiläispesän -herrasväkien kanssa." - -Mutta liekki oli kadonnut, niinkuin olisi yöilma sen nielaissut ja -kultakuoriaisen täytyi palata takaisin ilman vastausta. - -"Kysykää toki toisilta virvatulilta", huusi nuori tarhapöllö. Ja -koska lumpeenkukka niin kovin kernaasti tahtoi kuulla lisää, lensivät -kultakuoriaiset sinne tänne pyytämään liehuvia liekkejä tulemaan -rantaan elämäntarinoitansa kertomaan. - -Ensimmäistä virvatulta paljon täyteläisempi ja suurempi, mutta -tyynempivaloinen liekki liukui, hitaasti kierrellen, kaarrellen, -suon pohjukasta esiin. Usein se pysähtyi, ikäänkuin epäröiden, tokko -uskaltaisi tulla rantaan saakka. Kultakuoriaiset pitkästyivät ja -huusivat käskevästi: - -"Tänne, virvatuli! Ei tässä teeskentely auta! Lähemmäs vaan ja suu -puhtaaksi! Elämäntarinasi tahdomme kuulla!" - -Mutta silloinpa kävi hullusti. Liekki ojensihe ylpeästi suoraksi, -viskasi suoraan ilmaan pitkän, kellertävänpunaisen säteen, hienon, -kuin kaislakukan varren, pärskytteli ylenkatseellisesti paksua savua -ilmaan ja kääntyi paikalla poispäin. Ei kuoriaiset, eikä tarhapöllö -olisi saaneet siunattua sanaakaan siltä kuulla, ellei lummekukka -vienosti valittavalla äänellä olisi niin liikuttavasti rukoillut ja -yhtenään sanonut: "Sinä olet varmaan kaikkein paras virvatuli. Niin -kaunista kertomusta, kuin sinun, ei varmaankaan kukaan muu taida!" -Tämä näytti liekkiä miellyttävän. Se tuli taas pienemmissä kaarissa -pyörien lähemmäksi ja seisahtui viimein kolmen askeleen päähän -rannasta. - -"Tuo ei ole mikään herttainen ja vikkelä joulukynttilä, tuo!" -kuiskasi yölepakko, joka siivet levällään oli käynyt riippumaan -hiiltyneeseen tammenrunkoon, jolla nuori tarhapöllökin istui. -"Tuo on mahtanut palaa jossakin vaivaisessa kynttiläjalassa, eikä -kynttiläsakset ole sitä kyllin kurissa pitäneet." - -"Minäkö kynttiläjalassa palanut! Minäkö olisin sallinut -kynttiläsaksien nokkaani niistää!" huusi virvatuli, jolla oli -erittäin hyvä kuulo. "Oi, pyhä yksinkertaisuus! -- Valkoisen, -himmeähohtoisen kupulaen alla minä asuin, läpikuultava torninen -suojasi minua periviholliseltani, viimalta. Pitkistä ketjuista -riippui katosta minua kantava lamppu. Siinä pehmeän sydämeni varassa -istuin. Mulla oli ylin paikka huoneessa, annoin valoni valaista -kaikkea, mitä siellä nisällä oli ja hallitsin huonetta." - -"Sinäkö hallitsit?" nauroi nuori tarhapöllö. "Itsehän olit -vankeudessa, kapeaan torniin kytkettynä!" - -"Oi, eipä lasitornini ollut vankila! Vankilahuoneenko seiniä -saattaisi parilla kuumalla henkäyksellä pirstota?" huusi virvatuli ja -suitsutti taas kaitaa, kellertävänpunaista, savuavaa tulisoihtuansa -ilmassa. "Puh, puh!" - -"Oi, älä toki noin tupruuta!" pyysi tarhapöllö neiti, kätkien -nokkansa siiven alle. "Päätäni alkaa kivistää!" - -Liekki räiskähti ivallisesti ja kun lumpeenkukka kysyi: - -"Rikoitko sitten kirkkaan tornisi?" jatkoi se kertomustansa: - -"Tekemättä se jäi! Säästinhän toki kirkasta torniani! Oi, olinhan -viisas! Viimassa olisin kylmettynyt kuoliaaksi. Ulkona pauhasi -marraskuun myrsky, -- ulvoi savupiipuissa, -- pani etehisen ovet -kolkuttelemaan. Uuvuksiin riehuneet sadekeijut kiitivät hurjassa -vauhdissa ohitse, kosteita huntujansa ohi rientäessään akkunoihin -huiskutellen. Kaihomielin painautuivat ne valaistuja akkunoita -vastaan, mutta eivät jaksaneet siinä pysytellä, luiskahtivat alas ja -suistuivat surkeasti loiskahdellen akkunalaudoilta jyrkkiä seiniä -pitkin pihan kivikkoon. Akkunaverhon iso tupsu harjoitteli salaa -pientä tanssia. Viima sille soitteli. Se tunkeusi pienimmistäkin -raoista sisälle ja kolkutti uhkarohkeasti nyrkillänsä huoneemme -oveakin. Lamppunikin alkoi hienostaan huojua. Mutta turvallisessa -huoneessa nauroin kaikille noille hullutuksille. Harmaista kivistä -oli talo rakennettu ja siinä kulmukassa, missä pitkä sivurakennus -liittyy vanhaan päärakennukseen, oli kätkössä se kodikas kammio, -jota valovirtani valaisi. Ylt'ympärillä hiljainen valtakuntani. Minä -ylinnä hallitsemassa, kirkkailla silmilläni kaikkia vartioimassa. -Liedellä liehuvat rajut sukulaiseni, kekäleet ja loimuliekit, -ovat mulle vanhastaan vihoissaan. Ne vihaavat tyyntä lampunvaloa, -kerskailevat omasta valostaan ja tahtovat muka myöskin loistaa, -virnistellen ja välkähyttäen liekkejänsä. Veripunaista hehkua luovat -ne huoneeseen, ritisten ja ratisten pilkkaavat minua. Lämpöä huokuvat -ne, sitä aaltoilee ylös minunkin luokseni, sitä on kaikkialla, minne -valonikin virtaa. - -"'Korkeasti kunnioitettu lampputuli', sihisivät liekit liedellä, -'lamppulyhty, vieläkö yhä elelet? Joka öljystä elää, pian sammuu, ei -herää! Kun öljysi loppuu, on hengestä hoppu! Jos syömmesi lyhyt lie, -koht elosi päättyy tie! Tuulonen sie, henkensä vie, henkensä vie!' -tirskuivat ne. Mutta minä katselin korkeudestani ylpeästi alas heihin -ja savusin vain vähän, osottaakseni halveksimistani." - -"Koska sinä huoneessa komentoa pidit, niin olisi sinun pitänyt -rangaista heitä", huusivat kultakuoriaiset. - -"Puh, en viitsinyt!" sanoi virvatuli. "Hallitsija olin kumminkin. -Eihän talon emäntä ulosmennessään toki olisi uskonut lapsiansa -hurjien liekkien huostaan. Minun hoitooni hän heidät lähtiessään -heitti. Oi, kuinka huolellisesti noita lapsia, talon onnea ja -iloa, kaitsin, -- lempeästi valaisten valvoin, vartioin! Pienelle -tyttöselle nukkekätkyen vieressä näytin, ettei Liisunukke vielä -nukkunutkaan. Hän istahti taas rahillensa ja alkoi uudestaan -kehtolauluansa mustasta ja valkeasta lampaasta. Keskellä huonetta, -aivan minun allani, pyöreän pöydän ääressä istui poika. Kirjoja -ja kouluvihkoja oli levällään hänen edessään. -- Autoin häntä -kirjoittamaan: kreikkalaisia eksersitioita." - -"Huu, kuinka kummallinen sana!" huokasi lumpeenkukka. "Sopiikohan -valkoiselle kukalle puhuakkaan tuommoisesta?" - -Nuori tarhapöllö kohautti säälivästi siipiänsä mutisten jotakin -lapsellisesta yksinkertaisuudesta ja typeryydestä. Ja metsän vanhat -puut pudistivat humisten päätänsä. Heistäkin tuntui tuo lausetapa -niin oudolta, eivätkä he, enempää kuin hiljainen lumpeenkukkakaan, -tienneet mitä siitä piti ajatella. Mutta vaahteran alla kuunteleva -poika -- hän purskahti raikkaaseen nauruun, hieroi hilpeästi käsiänsä -ja katseli iloisemmasti kuin ennen yön pimeyteen. - -Kultakuoriainen kysyi: "Mistä sinä tuon kummallisen sanan opitkaan, -sinä lampputuli?" - -"Tuli, joka valaisten ympärillensä katselee, ei tarvitsekkaan oppia. -Me tulet tiedämme ja ymmärrämme sen, mitä valaisemme. -- Ja varsinkin -minä! -- Poika kirjoitti noita outoja koukku-, häntä-, ja lippuniekka -kirjaimia ja minä häntä valaisin. -- Tuon sanan hän lausui, kun -tyttönen tuli pöydän luo, katseli hänen kirjaansa ja kummastellen -kysyi, mitä ihmettä hän siinä teki, sillä eihän kirjoitus saisi -tuollaiselta näyttää. Silloin lausui poika tuon sanan ja nauroi -pienokaiselle, joka tahtoi puhua kirjoituksesta, vaikk'ei sitä -ymmärtänyt. 'Osaanpa minäkin jo pikkuruisen kirjoittaa', sanoi lapsi. -'Osaan tehdä nollia ja ykkösiä!' 'Kas vaan, kuinka taitava olet!' -huudahti poika. 'Ehkä osaat jo lukeakkin!' Hän otti paperiliuskan, -kirjoitti siihen sanan ja ojensi sen pienokaiselle. 'Minä siinä -seison!' huusi tyttö iloisesti, 'Hanna siinä seisoo, Hanna, aivan -niinkuin minun kauniiseen kuvakirjaanikin kirjoitit!'" - -"Olivatko he veli ja sisko?" kysyivät kaislankukat. - -"Päättäkää itse!" virkkoi virvatuli. "Tämän näköisiä he olivat: -poika kookas ja voimakas, silmät totiset, tummanruskeat, rohkeasti -säihkyvät. Hennot lapsekkaat huulet lujasti suljetut. Tuuheat, -tummat kiharat varjostivat vakavaa otsaa. Herttainen pienokainen -taas, puolta pienempi kuin poika, oli suloinen keijukaislapsi, kuin -kukkaislumesta valettu. Siniset silmät viattomat, veitikkamaiset, -pitkien tummien ripsien varjostamat. Kultaiset kutrit ohimoilta -palmikoilla, jotka päälaella olivat sidotut yhteen. -- Ovatko -sisarukset sennäköiset?" - -"Miksikä ei!" huudahtivat palkokukat. "Toinen vaalea, toinen tumma; -sehän on sievä siskopari." - -Ja yölepakko kysyi: "Eikö poika kiusannut tyttöä? Veljet tekevät -mielellään kiusaa pienille siskoilleen!" - -"Puh", puhkui virvatuli. "Pieni tyttö leikki omenoilla, jotka äiti -oli antanut lapsille välipalaksi. Hän vieritteli niitä pitkin pöytää, -asetteli niitä vieretysten parittain ja sitten piiriin. Poika katseli -lasta herttaisesti hymyillen, mutta sanaakaan sanomatta. Vihdoin -pani tyttönen kaikki omenat takaisin koriin ja työnsi sen pöydälle, -niin kauvas kuin pienet käsivarret ulottuivat. 'Me emme saa niitä -syödä, ennenkuin työsi on valmis; ei yhtään ennen, sanoi äiti', -selittää lapsi ja seisoo odotellen, pieni pyöreä leuka molempien -käsien varassa ja käsivarret pöytään nojaten. Kuinka viehättävä -tuo pieni olento oli! Hennot jäsenet, suloisten, pienten kasvojen -vienot, läpikuultavat piirteet ja kullankeltaiset palmikot, minun -kirkkaimman valoni täydessä loistossa! Lämmin, rauhaton hehku -häilyi myöskin huoneessa, sellainen, jommoisen roihuliekit luovat. -Mutta se tulenloimo ei sattunut pienokaiseen, joka oli minun -valokehäni keskellä. -- -- Ei, ei! Toinen hehku, pienessä sydämessä -sykkivä raikas elämä se huokui rusohohdettaan hänen poskillensa, --- malttamattomuus, halu saada omenat, se se pani poskuset yhä -kirkkaammasti hehkumaan. Pieni mielipahan pilvikin ilmestyi jo -otsalle, -- pitkät silmäripset pidättivät kyyneltä, likistivät sitä, -eivätkä olisi tahtoneet päästää sitä putoamaan. 'Kovasti kauvanhan -sinä kirjoitatkin, Vilho!' sanoi lapsi. Poika katsahti työstään." - -"Kas niin!" sanoi yölepakko. "Nytpä käy niinkuin sanoin! Nyt hän -todellisen veljen tavalla asettaa omenat korkeimmalle hyllylle, eli -pistää ne taskuunsa ja pilkkaa sitten pientä sisartaan." - -"Yölepakot näyttävät kovin tarkalleen tietävän miten maailmassa käy", -virkkoi kuoriainen. "Mutta kun virvatuli juuri on kertomassa, niin -mielestäni --!" - -"Yölepakoilla", keskeytti nenäkkäästi nuori tarhapöllö, "on -ylimalkaan vaan himmeitä, hämäriä tietoja maailmasta ja ihmisistä." - -"Vai niin, kyllä ymmärrän!" sanoi kultakuoriainen ja kumarsi syvään -tarhapöllö-neidille. - -Mutta liekki lausui: "Se se vain on surkeata, kun yölläliikkujat -tahtovat puhetta pitää siinä, missä valo tarinoi! Poika teki -aivan toisin. Myötätuntoisesti surkutteli hän pienokaista, sanoi -itsellään tänään olevan tavattoman paljon tekemistä, ehdotti, -että tyttö vain söisi omenansa ja lupasi puhua hänen puolestansa -äidille. Mutta pienoinen pakotti suukkosensa ystävälliseen hymyyn -ja virkkoi vikkelään: 'Ei, ei! Minäkin odotan mieluummin. Luuletko, -etten minä saata odottaa, Vilho?' Silloin katsoi poika omituisesti -hymyillen häneen, otti kauniin, pyöreän omenan korista ja näytti -sitä vaieten tyttöselle. -- Minäkin katselin armasta pienokaista, -katselin kirkkaalla valollani häntä suoraan silmiin. -- Silloin -näin hänen poskensa punastumistaan punastuvan, kunnes hehkuivat -kuin omenan kylki, otsallekkin nousi puna ja syvään, aivan syvään -painoi hän hämillään päänsä. Omenan sileässä, punaisessa pinnassa -oli syvät jäljet kahdesta pienestä hammasrivistä. Lapsi sopersi -hiljaa, ettei hän ollenkaan ollut tahtonut omenaa purra. Se oli ollut -kaikkein kaunein omena, -- hän oli vaan tahtonut sitä suudella. -'Vai niin!' huudahti poika ja purskahti nauruun. 'Sittenhän täytyy -varoa suudelmiasi! Pitää minun toki kertoa isälle, että hänen pikku -tytöllänsä on noin terävät hampaat!' 'Voi, kuinka sinä olet paha, -Vilho!'" sanoi lapsi ja kävi nyrpeänä istumaan pienelle jakkarallensa -nurkkaan. - -Vinkuen ulvoi myrsky savupiipussa. Uuninovet tuolla etehisessä -kalisivat yhtämittaa. Vallattominta melua pitivät liedellä riehuvat -tuliliekit, puuttuivat kaikkiin puheisiin. Minua oikein harmitti -niiden kevytmieliset kujeet ja kokkapuheet. -- Mutta lapsille ei -niistä vaaraa ollut, -- ne kun eivät ymmärtäneet tuota räiskivää -pakinata. Pieni kipinähaltija, Niks-naks, joka asuu kuusenlastuissa -ja kosteissa tuomen-oksissa ja niiden liedellä tahi takassa palaessa -kernaasti piukahdellen räiskähtää hiiloksesta ihmisille vasten -silmiä, pelotellaksensa heitä, -- se se nytkin suurinta ääntä piti. -Niksis, naksis, hyppeli se uunissa ylös alas, -- pilkkasi pientä -tyttöä ja kutsui häntä omenavarpuseksi. Mutta hurja, pitkä ja -punakielinen lippuliekki-suikelo oli jo pari kertaa pistäytynyt ulos -avonaisesta uunin-ovesta, -- ja minua alkoi kovasti pelottaa lasten -puolesta, sillä se on todellakin ilkeä, pahojen haltijoitten sikiö, -eikä se tarkoita hyvää ihmisille! Polttorovioilla on se palanut, -missä marttyyriraukat kärsivät tuskallisen kuoleman uskonsa tähden. --- Oi, sepä vasta saattaisi kauheita tarinoita kertoa! - -"Pienokainen käänsi päänsä poispäin ja katsoi räiskyvään tuleen. --- 'Kuinka lystikkäitä nuo ovat!' kuiskasi hän itseksensä. Samassa -vilahti hänelle mieleen mainio tuuma. Vikkelästi juoksi hän pöydän -luoksi, otti omenan toisensa jälkeen ja pani ne kaikki esiliinaansa. -'En minä ollenkaan aijo niitä syödä, Vilho! Mutta elä suinkaan katso -taaksesi! Kyllä sinäkin niistä vielä hauskuutta saat!' Sitten näin -lapsen häärivän nukkekaappinsa luona, missä pienet posliinilautaset -olivat ja sen jälkeen kiipeevän seisomaan pienelle rahillensa -uunin eteen. Kaikki omenat oli hän pannut pienille lautasille ja -työnsi nyt nämä kuumalle rautalevylle uuniin. Siinä hän nyt seisoi -omenoitansa vahtimassa ja minä puolestani vartioin häntä. Oi, -olipa hyvä, että minä olin siellä! Uunin lämpö ja iloinen odotus -panivat hänen poskensa yhä tulisemmasti hehkumaan. Palmikot olivat -pudonneet alas päälaelta ja riippuivat pitkin pituuttaan niskassa. -Tyttönen ojensi valkoisen kätösensä ja kosketti sormellansa -varovasti omenia koetellaksensa olivatko ne jo kuumia. -- 'Hui, hai! -Omenapaistikkaita!'" huusi Niks-naks haltija uunissa. "Niistä ei -tule mitään, myttyyn menevät, pih, puh! Palavat, halkeavat, niksis, -naksis!' Taas tunkeutui uunin-ovesta liekkejä, jotka loivat heleän -hohteen lapsen jaloille ja hameelle." - -"Kuuleppas lampputuli!" keskeytti kultakuoriainen. "Nytpä olisi -sinun ollut aika pitää virastasi vaarin ja varjella lasta. Mitä sinä -silloin teit, sinä ylimmäinen huoneenhaltija ja lapsenvartija?" - -"Oi, kuinka minä varoitin, pärskytin ja savusin! Olin aivan -hengettömäksi mennä! Mutta mitä, kun lapset eivät tahtoneet kuulla! --- Kerran katsahti poika minuun ja kysyi harmistuneena: 'Oletko -tullut hupsuksi, vanha lamppu? Rupeatko sinäkin ähkimään ja -puhkimaan, myrskyn soittajaisia pitäessä? Ei se sinuun kuulu! -- Istu -hiljaa siellä ylhäällä, että saan rauhassa kirjoittaa!' - -"Mutta pienokainen uunin edessä, -- se ei edes kertaakaan vilkaissut -minuun. 'Pistäyn pitkäksi! Poltan sun pois, poltan sun pois!' -pärskyivät liekit. 'Niin valkea, sorja, Nyt tuli sun korjaa, -Poltan sun pois, poltan sun pois!' roihuivat ne yhä julkeammin ja -kovemmin ja töytäsivät kauvas ulos uuninovesta. Ilman veto ajoi -ne takaisin. Mutta samassa tuli kiivas tuulenpuuska toraillen ja -kohisten savutorvea alas ja raivosi rajusti liedellä, niin että -liekkien oli pakko paeta nurkkiin ja kyyristyä kolkkiin. Ja pitkä, -punakielinen lippuliekki, se tunkeusi väkisin rautaovesta ulos. Se -tarttui lapsen keveään, hartioilta vapaasti riippuvaan esiliinaan, -se tarttui halukkaasti kultakutrisiin palmikkoihin! Pienokainen -päästää hätähuudon. -- Poika kavahtaa pystyyn -- kumea hätähuuto -tunkee hänenkin rinnastaan. -- Hän tarttuu palavaan lapseen, -- repii -sukkelaan esiliinan sen edestä, -- tukahuttaa liekit. Sormiensa -välitse hän vetää palmikoita, joissa jo ritisevät, pienet liekit ja -säkenet lentelevät. Käteen jää palanen kaunista palmikkoa, päässä -puoleksi hiiltynyt nauhanpätkä. - -"Suuressa nojatuolissa lepää pienokainen. Poika on hänet sinne -kantanut ja on nyt polvillaan hänen edessään, kuivaa hänen -kyyneleensä, koettelee käsivarsia ja kaulaa ja puhuu ystävällisiä, -rauhoittavia sanoja, vaikka hänenkin säikähdyksestä vaalenneita -poskiansa pitkin suuret kyyneleet vierivät. - -"Tuossa tulevat jo vanhemmatkin. Myrskyn pauhinan halki on lapsen -tuskanhuuto tunkenut heidänkin korviinsa. Pienokainen juoksee heille -vastaan, -- heittäytyy äidin syliin! 'Rakas, rakas äiti, elä ole -vihainen! Elä, elä! Poltin vain vähän itseäni. Ei se paljon koske!' -Äiti istuutuu nojatuoliin, pienokainen sylissä, tempaa vaatteet -sen yltä, -- tiheä villakangas on sitä suojellut, -- pikkarainen -punainen pilkku hartioilla, toinen kyynäspäässä, siinä koko vahinko! --- Pienokainen juttelee iloisesti siitä, kuinka hyvä oli, ettei -hänellä ollut uutta esiliinaansa edessä, kuinka Vilho oli tarttunut -liekkeihin, temmannut ne pois ja tukahuttanut. -- Isä sulkee pojan -hellästi syliinsä. Äiti tarttuu kyynelsilmin hänen käteensä. - -"-- Silloin hän huomaa pojan tuskasta vavahtavan, näkee hänen -käärineen liinan käteensä. Sitä poistaessaan vaalenee äiti. - -"Ylhäällä loistaessani näin heidän vievän pojan pois. Äiti tuki häntä -hellästi käsivarrellansa. Isä kantoi pientä tyttöä. -- Minä jäin -yksin. Olin pahoillani siitä, etten ollut voinut auttaa, etteivät -lapset olleet varoitustani kuunnelleet. Loistaminenkaan ei enää -minua miellyttänyt. Näin onnettomuuteen syypäitten roihuliekkienkin -toisen toisensa perään laskeutuvan levolle. Kipinähaltijatkin olivat -itsensä uuvuksiin hypelleet, -- ryömivät nyt vain hitaasti tuhkassa. --- Tuuli yksin ulvoi vielä ulkona yhtä rajusti kuin ennenkin. -Sadekeijut olivat huiskineet pois. Hajanaisten pilvien lomasta loisti -kuu huoneeseen. -- Nuori palvelustyttö tulee sisälle, sulkee uunin -ja nostaa kätensä lamppuani kohden. -- Hän kiertää minua, pyörittää, -kunnes tunto häviää, kun heitän henkeni!" - -"Olipa se sentään mainiota, että sinä olit siellä hallintoa -pitämässä, lampputuli!" ilkkui kovakuoriainen. Mutta virvatuli oli jo -sammunut. - -"Poika raukka!" huokasi lummekukka. "Mitähän nuo ilkeät tuliliekit -hänelle tekivät!" - -Uusi virvatuli, läpikuultavampi edellisiä, hyörähti, pyörähti -nyt lähemmäksi. Se kun rannan partaalla sinertävänä tuikkelehti, -hypiskeli ja loimoten piirissä pyöriskeli, kaikui ilmassa hiljainen -hyminä, yksitoikkoinen ja lempeä, kuni kehtolaulu. - -"Kuka siellä laulaa?" kysyi tarhapöllö. -- "Mitä tuo ruikutus -merkitsee? Onko täällä joku lapsenhoitaja?" - -"Oi, ole toki vaiti!" rukoili lumpeenkukka. Mutta liekki lehahti -heleään nauruun, hyppelehti ja kiertelehti, yritti puhua, mutta ei -naurulta ja hyppimiseltä saanut sanaakaan sanotuksi. - -"Vedenhaltija se on", tirskui se viimeinkin, "veden haltija se -minulle laulaa, tervehtii minua! Joku vienoinen vuorilähde mahtaa -laskea lampeen, -- mahtaa tuntea minut. Se se mulle nyt laulaa -lauluani, sitä laulua, jota kaikki kaivohaltijat minun lähestyessäni -visertävät, kun minun polttava henkeni niihin käy ja panee ne -kiehumaan, kuohumaan. - -"Hei vaan! Kuinka elämä surisevan kattilan alla oli hauskaa! -Ahtaassa asunnossa sai tanssia, aina vaan tanssia saman suloisen -sävelen mukaan, liekehtiä, hypellä! Sihinätä ja pihinätä yllä -ja sinertävää kosteata höyryä! -- Ja sillä välin sai kurkistaa -kattilan alta, -- loimoten kuvastua kirkkaissa hopeakapineissa, -heijastua kuultavista kristalleista, kiiltää kirjavissa kupeissa ja -valkealla damastipöytäliinalla. -- Huone oli upea ja miellyttävä, -seinäpaperit tummat, oviverhot kallisarvoiset, katto koristeltu ja -komeasti kullattu. Kiiltävissä tammisissa ovissa on suuret, pyöreät -nappulakoristeet. Ne loistavat, säihkyvät, -- ovat kai valoa nekin? -Minä niille nyykäytän, kiemurtelen, tervehtien viittaelen. Ne -tuijottavat kylmästi minuun, -- hyh, halpaa kiillotettua messinkiä -vain! Kuinka lattia kuultaa, -- kuinka maton jättiläiskukat -loistavat! Tämmöisissä huoneissa asuu onnellisia ihmisiä, -- ja -onnelliset ihmiset rakastavat ja suojelevat iloista herttaista -kotihaltijaa, teekattilan alla leimuavaa liekkiä, hehkuhenkistä -hyppelijää, jonka suonet tykkivät tulisesti, taukoamatta, huimasti. -Sille he illalla valmistavat turvallisen paikan pyöreän perhepöytänsä -päässä. Ja sydämet aukeavat, keskustelu luistaa vapaasti ja -iloisesti, leikkipuhettakin kuuluu, kun kuuma, höyryävä vesisäde -kattilasta suihkuaa, kun kattila laulaen hyrisee, sihisee ja suhisee, -kihisee ja kuhisee, kun liekki ritisee, kielehtii!" - -"Seis, seis!" pyysi kultakuoriainen. "Tyynny toki, sinä häilyvä, -heiluva olento! Hengästyyhän aivan sinun lörpötyksestäsi ja -keikkumisestasi!" - -"Etkös voi hengittää enää?" nauroi virvatuli. "Käy pois tanssimaan -kanssani, sinä kiiltävä keikari! Multapa riittää voimia meille -molemmille, eikö niin! Tule, tule! Olethan koko soma kavaljeeri!" -Tuulen vauhdilla pyörähti se rantaan sen kiven luo, jolla vanha -huuhkaja istui. Samassa huusi se ilakoiden: "Kas, tuossahan -messinkinappulat ovatkin!" ja tavotteli lieskaten ja kiemurrellen -professorin suuria rillisilmiä. "Halpaa messinkiä vain! Ei valoa, ei -sielua!" - -Suutuksissaan ja silmät sokaistuina kirkui vanha lintu kovasti, -räpytteli siipiään ja iski nokallansa virvatuli-veitikkaa. -- Mutta -tämäpä jo olikin lahdelman toisella rannalla. Murattiköynnös huusi -sille: - -"Siitä mahtanee olla pitkä aika, kuin sinä ihmisten tienovilla -paloit, hurja vekkuli! Ihmisten rakastama ja holhoma tulonen ei -väiky vallattomana kiusantekijänä yöllä, eikä tee vanhoista, -kunnianarvoisista linnuista pilkkaa!" - -"Heleijaa, heleijaa, onpa aikaa, onpa aikaa!" hyräili liekki. "Onko -kaksikymmentä vuotta pitkä aika? Ha, ha, ha! Niin, kaksikymmentä -vuotta ja vielä kaupan päälle! -- Silloin kattila vesivirttänsä -veisasi, -- silloin minä elin, -- silloin paloin, tuon ainoan -autuaallisen illan." - -"Miksi se ilta sitten oli niin autuaallinen?" kysyivät pienet ruohot. - -"Siksi, että olin niin onnellinen! Heleijaa! Minä ja ihmiset! -Olisittehan vain nähneet nuo iloiset kasvot ympärilläni teepöydän -ääressä! Niin. Sohvan kulmassa lepäävän sairaan ja kalpean emännänkin -kasvot loistivat ilosta. Ja entä isän silmät! Kuinka ne säihkyivät! -Hän istui mukavassa, suuressa nojatuolissa ja veti syviä sauhuja -piipustansa." - -"Oliko siellä isäkin?" - -"Tietysti. Isä ja äiti." - -"Isä ja äiti! Oi, kaksiko vaan?" huokasivat ruohoset. "Kuka sitten -tuo isä oli ja kuka äiti?" kysyi lumpeenkukka. - -"Malttakaa, malttakaa! Odottakaahan toki! Näinhän minä enemmänkin! -Näin tytön kasvot, -- tummansiniset lapsensilmät, iloiset ja -veitikkamaiset. Mutta kun tummat silmäripset vaipuivat alas ja -taas kohosivat, katsoivatkin nuo tummat tähtisilmät niin syvästi -mietiskellen, niin vakavasti kysellen." - -"Istuiko hän teepöytäsi ääressä?" - -"Teepöytäni ääressä istui, hennossa kädessä hopeaveitsi. -- Voiteli -sillä voileipiä ja nuorukainen leikkasi ne tasaisiksi." - -"Nuorukainenko? Voi vallaton virvatuli! Pysy pikkuisen paikoillasi! -Nuorukainenko kanssa? Kuka nuorukainen sitten oli?" - -"Hoh hei! Sitäkö tahtoisitte tietää! Nuorukainenhan oli päähenkilö --- ilon syy! Oli ollut kauvan, kauvan poissa! Palasi tänään pitkiltä -matkoilta! Hänelle paloi kodikas tuli laulavan kattilan alla, hänelle -sykkivät sydämet, säihkyivät silmät!" - -"Kerro toki, kuinka hän käyttäytyi?" kysyi nuori tarhapöllö. "Ei ole -yhdentekevää, miten päähenkilöt käyttäytyvät." - -"Vielä mitä!" huusi tulonen. "Päähenkilöille se on aivan -yhdentekevää. Minun herttainen nuorukaiseni ei ollenkaan ajatellut -käytöstään. Hän istui ja katseli nuorta tyttöä, hänen käsiänsä, -hänen herttaisia kasvojansa. Kun tyttö kevein askelin astuu pöydän -ympäri, silmäilee nuorukainen hänen jälkeensä niin totisesti, niin -miettivästi, -- kuin olisi tyttö armas arvoitus, josta hän tahtoisi -selvän saada." - -"Mitä sitten arvoitus on?" kysyi lumpeenkukka. - -"Silmikot ovat arvoituksia!" vastasi murattiköynnös. "Ensin alkaa -taimi nousta, -- on pieni, itseensä sulkeutunut, tarkkaan vihantain, -poimukkaitten lehtien verhossa. Sitten kasvaa varsi pitemmäksi, yhä -ylemmäksi ja vihdoin nuokkuu solakassa varressa täyteläinen soma -silmikko. Seisot sen edessä, kysyt: 'Minkähänlainen se huomenna -täysin puhjenneena kukkana, värikkäänä loistaessaan, suloista tuoksua -levittäessään, lienee?' -- Niin, päivänpaiste ja lämmin kesä-ilma ne -semmoisen kukkais-arvoituksen selittävät." - -"Hei! Hyvä, hyvä!" nauroi liekki ja tervehti, iloisesti liehuen, -murattia. "Oikein! Semmoinen hän oli! -- Vieno neito-silmikko kevään -täydessä kukoistuksessa, -- kasvamaisillaan, kehittymäisillään! -'Minkälainen hän puhjenneena kukkana lienee?' Se kysymys loisti -nuorukaisen vakavissa, tummissa silmissä. Oi, minä ymmärsin häntä -hyvin! Hän uneksi haaveillen pienestä, lehtien peitossa piilevästä -silmikosta." - -"Oliko hän haaveksija!" kysyi nuori tarhapöllö. - -"Varjele! Ei! Ajattelija hän oli," huudahti liekki. "Paljon lukenut, -korkeasti oppinut, ehkä hengelliseen säätyyn kuuluva, -- mistäpä minä -tietäisin! Hänestä ei mikään kirja ollut liian paksu, liian vanha -tai liian vakava, jos kohta vieras kieli eli syvällinen esitystapa -tekikin sen vaikeatajuiseksi. Sitä vaan ei tuo kelpo nuorukainen -tiennyt, että lapsen kengät kuluvat, että lapsi kasvaa." - -"Eikö hän sitä tiennyt?" huusi nummenkukkanen ja pysytteli hyvin -suorana. - -"Niin", nauroi virvatuli. "Kuinkapa se, joka kernaimmin seurustelee -kirkko-isien kanssa ja aina ensiksi kysyy vanhoja kirjoja, eikä -nuoria ihmisiä, saattaisi yht'äkkiä ymmärtää, mitä muutoksia kolme, -neljä vuotta voi nuoressa leikkikumppanissa aikaansaada! Aina -kaukaisessa muinaisuudessa liikkuvat ajatukset eivät niin nopeasti -suloisessa nykyisyydessä kotiudu. -- Suloinen, armas oli nykyhetki! -Hei vaan!" Ja liekki vääntelehti ja kääntelehti, leimusi, lauleli -ja hyppeli niin vallattomana niityllä, että kipinät vain lensivät. -Lumpeenkukka pelkäsi jo, ettei se enää mitään kertoisikaan. - -Silloin avasi professori huuhkaja nokkansa ja sanoa tokasi: "Olet -kai itse ollut ylioppilas, sinä vekkuli, koska tiedät kertoa niin -paljon kelpo nuorukaisestasi ja puhut hänestä kuin olisi hän ollut -kumppanisi ja totisuudellansa sinua harmittanut!" - -"Hui hai! Minäkö ylioppilas! Miks'en yhtä hyvin professori! Enpä -olisikaan ensimmäinen niin korkealle kiivennyt virvatuli! -- Minäkö -olisin koulupenkillä istunut! Minäkö paksuja vihkoja kirjoittanut! -Haha, haha! Teepöytä oli minun luentosalini ja mitä tiedän, sen -kuulin siellä heidän puheistansa!" - -"Puhuiko sinun vakava nuorukaisesi?" kysyi lumpeenkukka. "Oi, kerro -toki, mitä hän sanoi?" - -"Paljon, paljon, hyvin paljon! Paljon enemmän kuin teitä haluttaa -kuullakkaan! Matkoista, Englannista, josta juuri palasi, veljestä, -enosta, tädeistä ja serkuista, jotka siellä oli tavannut." - -"Eikö mistään muusta?" huokasi lumpeenkukka nolona. - -"Kyllä toki!" sanoi liekki aprikoiden. "Sanoo kerran tunteneensa -pienen tytön, josta oli pitänyt hyvin, hyvin paljon ja jonka -uskollisena leikkitoverina oli ollut. Paljon hyödyllistä oli -hän tyttöselle opettanut: nuoran alitse juoksemista, vanteiden -pyörittämistä, puujaloilla kävelemistä. Kun hän oli tullut tyttöselle -hyvästiä sanomaan, niin tämä oli hypännyt puutarhapenkille, paremmin -ulottuaksensa ison veikon kaulaan. -- Sellaista hän jutteli." - -"Kuka pieni tyttö sitten oli? -- Missä oli puutarha ja missä penkki?" -huusivat kilvan pienet ruohot ja nummenkukat. - -Hei, kuinka sukkelaan tulonen silloin suikahti heidän keskellensä, -tarttui ruohojen ja kukkien hentoihin lehtiin ja ravisti niitä aika -rajusti! Huusi sitten kiivaasti: - -"Oletteko vaiti! Olkaa siivolla! Odottakaa! Kuinka minä kaikki -tietäisin! -- Olinko minä silloin läsnä?" - -Pienet ruohot ja kukkaset kyllä huomasivat, ettei liekki niin pahaa -tarkoittanut, vaikka niin rajusti riskaili. Ne nauroivat vaan ja -sanoivat niin mielellään kuulevansa pienestä tytöstä. - -"Vait, vait!" huusi liekki. "Kuulkaa toki mistä nuorukainen puhui: -ensin jäähyväisistä puutarhapenkillä -- sitten takaisintulostaan. -- -Sanoo kaipaavansa lasta, -- pientä siskoansa. -- Täällä oli solakka -nainen, pitkissä hameissa, joka vakavasti keskusteli palvelijan -kanssa, joka huolellisesti emännöitsi, askaroitsi avaimien ja -teepöydällä olevien lautasien ja kuppien kanssa. -- Se oli niin -uutta, niin vierasta. Hänestä tuntui vain, kuin pitäisi kuoren -puhjeta ja sieltä pujahtaa esiin entinen pieni siskonen, joka -kiipeisi hänen polvellensa." - -"Nuorukaisraukka kaihosi pientä siskoansa," lausui lumpeenkukka. - -"Usko vaan pois!" jatkoi virvatuli. "Usko pois, jos sinua huvittaa! -Minäpä en häntä uskonut! Kaiho on kalpea! -- Veitikka! Hän oli -niin onnellisen näköinen! Tummat silmät säihkyivät, loistivat, -riemuitsivat. Vakava suukin hymyili, niinkuin hymyily olisi varta -vasten sitä varten luotu. Nuori tyttö kavahti kiireesti pystyyn. Ei -sanonut tahtovansa olla vieras ja outo." - -"Pieni tyttö puutarhapenkiltäkö?" - -"Impisilmikkoa tarkoitan, joka voileipiä voiteli. Hei, tuolla hän nyt -istuu jakkaralla äitinsä jalkain juuressa, nojaa palmikkopäätänsä -sohvaan, vilkaisee nuorukaista veitikkamaisesti silmiin ja kysyy: -'Olenko nyt entisen, rakkaan, pienen Hannasi kaltainen?'" - -"Oliko hänellä kiiltävät, kullankeltaiset palmikot?" kysyi kiireesti -kaislakukka. - -"Ja palmikkojen päässä silkkinauhat?" huusi uteliaasti nummenkukka. - -"Hi, hi, hi!" tirskui tulonen ja pyörähti kiemurrellen ympäri. "Ei -ollut! Eipähän sattunut! Ruskeat oli palmikot, nauhoja ei näkynyt! -- -Mutta malttakaahan, malttakaa!" -- Ja liekki keinuttelihe oikealle ja -vasemmalle ja lausui hitaasti, yksitoikkoisesti hyräillen: "Niin, -- -niin, -- niinpä se olikin! Nuorukainen silittelee kädellänsä tytön -päätä; -- sanoo miettivästä tytön tukan tulleen niin tummaksi, ettei -sitä enää tuntisikaan. Palmikon latvassa vain ja otsalla havaitsi -vielä vähäisen entistä kultaista kiiltoa. -- Mahtoi olla valekultaa, -koska niin huonosti värinsä piti!" - -"Valekultaa! Kuinka epäkohteliasta!" huusi kultakuoriainen. "Eikö -pienokainen pahastunut?" - -"Eipähän mitä!" huusi pieni tulonen. "Tuo armas lapsi, herttainen -pienokainen, pyysi häntä toki pitämään kunniassa sileäksi kammattua -tytön päätä, semmoiset esineet kun vaativat erityistä kunnioitusta. --- Näin sanoessaan otti hän nuorukaisen käden omien käsiensä väliin -ja piteli sitä. -- Minäpä pilkistän pienestä piilopaikastani, -- -minäpä tirkistän leimuten yli pienoisen, kerma-astian nimeä muka -kantavan, esineen, -- ja näen nuorukaisen kädessä, -- oi! -- suuren, -suuren arven! Herttainen Hanna näkee sen myöskin! -- Hyväillen -sivelevät hänen valkoiset sormensa sitä. -- Oi, sääli hänen iloista -nauruansa! -- Se vaikeni yht'äkkiä! -- Otsansa painaa hän nuorukaisen -käteen ja kuiskaa aivan hiljaa: 'Armas Vilho raukka! -- Olethan -taaskin tuonut tuon ruman arven kanssasi kotiin! Minun täytyy kantaa -minun pahantekoni häpeän, vaikka olit minun pelastajani tulenvaarasta -ja olisit ansainnut kuninkaallisen palkinnon!'" - -"Oi! -- oi! --" huokasi lummekukka ja kaislakukkaset toistivat: -"Pelastaja tulenvaarasta! Pelastaja tulenvaarasta!" ja olivat -mielestään erinomaisen sukkelia ja älykkäitä. - -"Minäpä tiedän jotakin loimuliekeistä ja tulikekäleistä!" huusi -palkokukka. - -"Pah! Lasten loruja vain!" virnisteli virvatuli. "Elkää lörpötelkö -noin! -- Ajatukseni eivät pysy koossa! Kaikki leimuaa, liekitsee, -hyörii sikin sokin mielessäni! Tahdottehan toki tietää, mitä sitten -tapahtui! -- Isä puhui: voi! niin sekavia sanoja! Aluksi en niitä -oikein ymmärtänyt. -- Olisi muka aika ajatella palkintoa Vilholle. -Hanna tyttösen tuli vaan pitää lujasti kiini tuosta voimakkaasta -kädestä, joka oli häntä niin hyvin suojellut ja miettiä ajatelkaapas! --- hänen tuli miettiä pari vuotta, mitä hän Vilholle antaisi. -- Ehkä -kauniin koristeen, ehkä kunniamerkin -- taikka mieluummin pienen -kultaisen sormuksen, arveli isä; sillä olisihan paikallaan, että -juuri se käsi, joka oli hänen tähtensä niin suurta tuskaa kärsinyt, -saisi palkinnonkin kantaa." - -Professori huuhkaja kysyi: "Oliko tytärkin samaa mieltä?" - -Virvatuli vastasi: "Pienokainenko? Ah! Pienokainen purskahti -raikkaaseen nauruun ja sanoi: 'Kultaa ja koristuksiako Vilholle?' -Nosti pienen nenänykerönsä pystyyn ja virkkoi viisastelevasti: -'Sormukset ja kultakäädyt, kun kerran sellaiset saan, pidän kyllä -itse Paremmin ne minulle sopivat, kuin tulevalle kunnian-arvoiselle -herra rovastille!'" - -"No! Entä nuorukainen?" kysyi nuori tarhapöllö. - -Liekki lieskahti kärsimättömästi: "Vait, vait! Tiedätte jo tarpeeksi. -Nuorukaisesta ei ole enää mitään mainittavaa. Hän oli vaiennut -- jo -aikoja sitten. Kun isä puhui palkinnosta ja kultaisesta sormuksesta, -käänsi hän äkkiä päänsä, -- katsahti isään -- suurissa, tummissa -silmissä välähti kirkas tuli. -- Taaskin niissä saattoi nähdä -kysymyksen, -- epäilystä, toivoa, tulevaisuuden unelmia! -- Isä -hymyilee hellästi hänelle. -- Äiti katselee häntä sydämellisesti, -kiiltävä kyynelhelmi silmässä. -- Silloin nousee hehkuva puna hänen -otsallensa. Vaieten tuijottaa hän eteensä. Kuulee mitä pienokainen -hänelle juttelee mukavasta, pehmeästä, silkillä sisustetusta -rukkasesta, jonka aikoo antaa hänelle, jotta arvella olisi oikein -hyvät päivät! -- - -"Niin, kunpahan olisi ymmärtänyt, mitä kaikkea he siellä ajattelivat, -puhelivat ja tarkoittivat! -- Kattila istui niin leveänä nokallani, -sihisi ja sohisi. Vesihöyryt kiitivät sihahdellen ilmoille. Keittiön -torvesta kohosi sinertäviä, levottomasti lehahtelevia pilviä. -Hopeakannusta kaasi tyttö tummankellertävää juomaa kuppeihin. -Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksua virtaa kaikkialle ja sekaantuu toisiin -höyryihin." - -"Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksuako!" huusivat pienet nummenkukkaset. -"Valehtelet, virvatuli! Kukkien tuoksuhan on viileätä ja raitista!" - -"Vait, vait!" kuiskasi muratti. "Vait, nummenkukkaset, etteivät -saunakukat, eikä lehmuksen ja seljapuun kukat teitä kuule ja -tietämättömyydestänne rankaise." - -Liekki naurahti ilkkuen ääneensä, kiemurteli, hyppelehti ja jatkoi -kertomustaan: - -"Polttavan kuumaa kukkaistuoksua lehahtaa kristallirasian ympärillä; --- lumivalkeat, kimaltelevat sokeripalaset paistavat sen pohjalla. -Kuumasti suutelee teekukkatuoksu sokeria ja kuiskailee sille hiljaa: -Vieläkö muistat kotimaatasi, kuuman vyöhykkeen polttavaa aurinkoa? -Vieläkö muistat, kuinka se sokeriruoho-vainioita poltti, kuinka -neekerien mustat kädet leikkasivat korkeat korret, kuinka mustat -kädet sinua hellästi hoitivat, sinä valkea makeinen? -- Sokeri on -ääneti, ei vastaa mitään! Sokeri tietää varsin hyvin, ettei kuuman -vyöhykkeen polttavat auringonsäteet koskaan ole sitä suudelleet, -- -se kun on valkojuurikkaasta valmistettu!" - -"Todistappas tuo! Rikkiviisas virvatuli!" ärähti professori huuhkaja. -"Sokeria valkojuurikkaasta jo 20:tä vuotta sitten! Todistappas! -todistappas!" - -"Hei, hei! Mitä se minuun kuuluu!" huusi liekki. "Olen väsynyt. -En todista mitään. -- Kattila ylläni visersi niin hassunkurisia -säveleitä, -- kurkkuääniä, porisevia liverryksiä. Pysähtyi sitten -yht'äkkiä, ikäänkuin hengästyneenä. Silloin viittaa äiti. Tyttö -nousee nopeasti, nostaa kattilan tulelta, kumartuu minun puoleeni. --- Lämmin hengähdys liitää ylitseni. -- Vai niin! Henkeänikö se on -uhkaavinaan! -- Elämäni on minusta hauskaa. En tahdo kuolla, -- en! -Tahdon vielä elää. Viihdyn niin hyvin hauskassa seurassa. Työntäydyn -taaksepäin ja taistelen liekehtien henkeni puolesta. -- Puhallatko -sinä minua, kaunis lapsukainen? -- Enpä pelkää rusohuuliasi! -- -Minäpä puhallan sinua! -- varo itseäsi! -- hei vaan! -- minunpa -henkeni on kuumempi kuin sinun! -- Voi minua! -- Nytpä kumartuu -herttainen nuorukainenkin puhaltamaan! Silloinpa ei liehuminen auta! -Hän puhaltaa voimakkaasti -- puhaltaa minut sammuksiin!" - -"Voi, voi!" huokasi lummekukka. "Jos tulet elävät ainoastaan -sammuaksensa, niin onpa se surullista elämää!" - -Virvatuli pyörähti vielä pari kertaa lieskaten ympäri, hypähti -korkealle ilmaan, -- mutta -- loiskis -- se lipsahti lampeen ja -sammui. - -Taaskin tuikahti tuolla tuonentarhassa. Jotenkin likellä rantaa -värähtelee hämärä pieni tulonen. "Se liukuu vitkaan lähemmäksi, -pysähtyy usein ja kuuntelee arasti joka ääntä, jokaista heikkoa -tuulenhengähdystä. Vienoinen ääni valittaa: 'Voi, voi! Summean suon -viima tulee! Minä liekkiparka menehdyn, menehdyn.' Ja pikku tulonen -pujahtaa myyrämättään taakse ja piiloutuu sinne." - -"Ei tuo käy laatuun! Ei se sovi!" huusivat kultakuoriaiset. -"Tahdomme nähdä ja kuulla sinua, pieni virvatuli. Sinun täytyy tulla -lähemmäksi." - -"Herra armahtakoon!" valittaa liekki. "Tuuli tulee! Se ei sitä salli! -En uskalla, -- en uskalla tulla!" - -"Oi, auttakaa toki sitä!" pyysi lummekukka, kääntyen kultakuoriaisten -puoleen. Nämä lensivät pienen virvatulen luokse ja vakuuttivat sille, -kyllä suojelevansa sitä, kunhan vain tuli mukaan. - -"Ei, ei", huudahtaa liekki ja vetäytyy vielä kauvemmaksi. "Teillähän -on siivet! Niillähän te löyhytätte tuulta! Mutta jos te kulkisitte -edellä ja näyttäisitte mulle turvallisen tien, niin seuraisin teitä." - -Niin tehtiinkin. Kuoriaiset lensivät rantaa kohti ja vapiseva, pieni -liekki leijaili hitaasti jälessä. Mutta rannallakin hypähteli se -levottomasti vilkkuen sinne tänne ruohojen välissä, säikkyi jokaista -nuokkuvaa nurmennukkaa, etsi yhtenään vielä parempia piilopaikkoja ja -kun se viimein alkoi hienolla, heikolla äänellänsä kuiskata, valitti -lumpeenkukka, ett'ei se ymmärtänyt sanaakaan. - -"Etkö sinä osaa uida?" kysyi nuori tarhapöllö. - -"Kyllä. Uida osaan hyvinkin!" virkkoi tulonen. "Olenhan aina -uiskennellut. Mutta ennen minulla oli jäykkä karttapaperi-kaulus -kaulassani ja istuin kiiltävällä pikku tuolilla, jolla oli kolme -korkkitulppa-jalkaa." - -"Tässä on sinulle laiva. Se on varmaankin venheesi veroinen", tokasi -tarhapöllö ja viskasi oksaltansa kuivan tammenterhon alas veteen. - -"Kerranpa tuokin nokkaviisas neitonen sukkelan keinon keksi", -kuiskasi kuoriainen kumppanillensa, katkaisi ohuen kukkaisvarren, -istahti uiskentelevaan tammenterhoon ja sousi sen taitavasti rantaan. -Täällä jätti hän pienen laivan sinisten lemmikkien huostaan ja lensi -kappaleen matkaa mäenrinnettä ylös sinne, missä hänen toverinsa ja -virvatuli jo odottivat. Molemmat kuoriaiset koittivat nyt rohkaista -pientä virvatulta ja näyttivät sille, miten se pitkin riippuvata -vadelmaköynnöstä saattoi aivan mukavasti laskeutua venheeseen. -Alhaalla auttoivat sinisilmäiset kukkaset sitä astumaan venhoon ja -siellä nyt istui pikku tuli tammenterhossa ja hätkähti hädissään, -kun pieni venhe vähän keikahti. Kultakuoriaiset olivat kutsuneet -avuksensa suuren yöperhosen, jolla oli komeat kirjavat samettisiivet. -Tämä lensi pitkin veden pintaa, löyhyttäen siivillään ja kuljetti -edellänsä virvatulen venhettä. Kultakuoriaiset lensivät edellä, -olivat iloisia ja ystävällisiä ja koittivat naurattaa pientä -tulosta ja saada sen pelkoa asettumaan. Mutta pienoinen liekki -istui kumarassa, pihisi pelokkaasti hiljakseen, ja uskalsi tuskin -ympärillensä vilkaista. Siten se saatettiin lahdelman poikki. -Lumpeenkukan vieressä pysähdyttiin. Kultakuoriaiset sitoivat -tammenterhon, kuten ainakin pienen venheen, lumpeenkukan leveisiin, -uiskenteleviin lehtiin. - -"Lapsiraukka!" lausui lummekukka. "Nythän se on tehty! Pelkäsitkö -kovasti?" - -"En ole tottunut vesimatkoihin", sanoi liekki hiljaisella -äänellään. "Minun kiiltävä tuolini oli aina paikallaan. Ahtaaseen, -kodikkaaseen kammioon suljettuna vietin elämäni. Posliiniset olivat -seinät, varjostin viheriä. Ei hengähdystä, ei ääntä! Hiljainen -sairashuone. Vaalea valokehäni vartioi tyynesti huonetta, -- piti -hämyssä pientä kanssapuhetta kuutamon, hopeaisen kuutamon kanssa. -Kuutamoista hohdetta, kuutamoista rauhaa asui sairaankin kalpeilla -kasvoilla. Väsynyt, raukea vartalo. -- Sommittelen hänelle unia, -- -kudon varjoharsoja sameitten silmien eteen. -- Hänen pitäisi nyt -nukkua. -- Nukkuneeko? -- Matalalla jakkaralla vuoteen vieressä -istuu nuorukainen, -- pitää sairaan hervotonta kättä omassaan. -Hän puhui vasta niin lempeästi, niin kauniisti kuolemasta, ilosta -kuolemassakin. Rukoili sairaan kanssa, kunnes tämä nukahti. -Nuorukaisen vakavista, tummista silmistä sädehtii rauha ja se usko, -joka kuolemankin voittaa. Eikö valkosiipisiä enkeleitä kuun säteitä -myöten liihoittele huoneeseen? Mistä valo, joka välkähtää nuoren -papin ja sairaan kasvoilla? -- Nukkuneeko hän vielä? -- Jo liikahtaa! --- Huulet kuiskaavat nimen 'Hanna!' Sen nimen hän usein mainitsee, -- -kutsuu lastansa. Nuorukainen kumartuu lähemmäksi. -- Pitääkö kutsua -tytär tänne? -- 'Ei, ei?' Sairas hymyilee, miettii. Sanoo mielellänsä -olevansa nuorukaisen kanssa kahden kesken, sanoo olevan vielä niin -paljon hänelle puhuttavaa, ja aika on lyhyt." - -"Täytyykö hänen sitten todellakin kuolla?" kysyn tuskaa täynnä -ja katselen ympärilleni. Puolikehässä seisovat siinä tarkkaan -suljetut rohtopullot pitkine, valkeine partoineen. He nyökkäävät -ääneti vastaukseksi huolekkaaseen kysymykseeni. -- Onhan hänellä -vielä niin paljon voimia -- kuulkaa vaan hänen puhettansa! -- "Hän -kuolee! -- Ei tänään, mutta piakkoin. Muutamia päiviä vain on -hänellä jälellä!" kuuluu hiljainen vastaus. -- Tässä on vieressäni -mieto kuumejuoma; -- vähän vaan on pullossa jäljellä. -- Etkö sinä -saata auttaa? -- "Kolme kertaa hän minut tyhjensi, -- eikä minusta -ollut ollenkaan apua!" "Entä sinä, sakea, ruskea rohto! Sinussa -on elämää! Kuohuthan lasissasi!" -- "Vait, vait! -- Olen työni -tehnyt! En enää hänen huuliansa kostuta! Vait, vait, vait!" -- -Mutta sinä olet vasta tullut, -- kirjava lakki on vielä päässäsi ja -sairashuoneen lämmin ilma huokuu kosteata sumua kylmälle kupeellesi, --- sinä tulet tuorein voimin ja tuot myötäsi elämän! -- "Muuta -en tuo kuin itseni. Viimeiseen pisaraan asti hän minut tyhjentää --- ja kuolee kuitenkin, -- kuolee --- kuolee!" -- Kuuntelin taas -sairasvuoteelta kuuluvaa keskustelua. -- Sairas puhui erosta, puhui -puolisostaan, lapsestaan, nuoresta ja turvattomasta Hannastansa. -- -Nuorukainen katsahti nopeasti häneen. -- "Hannako nuori ja turvaton? -Niinkö sanoit, rakas äiti? -- Jäähän hänelle hellä isänsä -- ja --- ja --. Onko mahdollista -- äiti? -- Saattoiko toivova sydämeni -minut niin kokonaan harhaan viedä? Ettekö te -- sinä ja isäkin -- -oi, uhkarohkeutta kai oli uneksiakaan sellaista, -- ettekö ole -aikoneet minua aarteenne holhoojaksi?" Sairas hymyilee lempeästi, -kyynelsilmin. Laskee raukean kätensä nuorukaisen päälaelle, -- -silittelee tuuheita, tummia kiharoita. -- Puhuu sitten taas. -- Kyllä -nuorukainen oli oikein käsittänyt heidän aikomuksensa, -- kyllä sekä -isän, että hänen hartain toivonsa on kerran saada nähdä hänet heidän -tyttärensä puolisona ja siten liittää hänet, jos mahdollista, vielä -kiinteämmin heidän kotiinsa ja sydämiinsä. -- Näin sanoo äiti. -- -Mutta tuo on vielä niin himmeätä, niin kaukaista. -- Äiti ei saa -nähdä tytärtään morsiusseppele päässä! Sentähden hän -- viimeisenä -maallisena toivonansa tahtoisi niin kernaasti, -- se kun tekisi eron -helpommaksi, saada yhdistää Hannan ja nuorukaisen kädet ja siten -vielä tänään kihlauksen kautta liittää heidät toisiinsa ja laskea -perustuksen heidän tulevalle onnellensa. - -"Urrr, urrr," kurnuttivat sammakot lammessa. - -"Mitä se oli?" kysyi liekki. - -"Hiljaa siellä alhaalla!" kuiskasi lumpeenkukka. "Täällä kerrotaan -tarinoita ihmisistä. Ette nyt saa häiritä." - -"Nuorukainen kavahti pystyyn", kertoi tuli. "Seisoi suorana vuoteen -vieressä. -- Rinta aaltoili, -- posket paloivat. -- Hän katsahti -sairaaseen, -- tahtoi puhua, mutta kääntyi kuitenkin vaieten pois. --- Astui pitkin askelin edestakaisin. -- Minunko himmeä valoni hänet -niin kalpeaksi teki? -- Tehneekö tarjottu onni kalpeaksi? -- Riemusta -hehkuen oli hän kuunnellut äidin sanoja. Nyt kuvastui ankara taistelu -hänen kasvoissaan. Huulet olivat tuskallisesti puserruksissa, otsa -kalpea. - -"Tuossa hän taas seisoo vuoteen ääressä ja puhuu. En ymmärrä noita -väräjäviä äänteitä. -- -- Kuinka? Kieltäytyykö? -- kieltäytyykö? --- luopuuko onnestaan? -- Niin. -- Kunpahan olisin tuota kaikkea -käsittänyt! Sairaan molempiin käsiin hän tarttuu ja rukoilee, ettei -äiti ennenaikaisella sitoumuksella herättäisi lastansa sen suloisesta -rauhasta, -- ettei pakoitettaisi Hannan lapsellisia, viattomia huulia -lausumaan lupausta, johon sydän ei häntä vielä kehoita. Kypsymätöntä -onnea ei sano nuorukainen tahtovansa elon puusta poimia, ei sellaista -hedelmää, joka ehkä vielä vaati vuosikausien päivänpaistetta ja -sadetta, kypsänä hänelle syliin vierähtääksensä. - -"Nuorukainen oli syvästi liikutettu. -- Hänen sanansa olivat hartaat, -vakuuttavat, todistavat. -- Sairas ei paljoa puhunut, -- jonkun -sanasen vain heikolla äänellä, -- hiljaa kuiskaten, -- levottomasti -ja tuskaisesti. Nuorukainen nostaa kätensä. Kuulen selvään hänen -lausuvan: 'Katso, rakas äiti, tähän käteen on Hannan tulimerkki -poltettu. Tätä näin merkittyä kättä en koskaan tule kellekkään -toiselle antamaan!'" - -"Urrr, urrr, urrr!" kuului taas lammen pohjalta. - -"Oi, minua pelottaa! Tuo kuuluu niin kolkolta!" vaikeroitsi liekki ja -vapisi niin, että pieni tammenterho alkoi, aavalla merellä vellovan -venheen lailla, huojua. - -"Voit olla aivan rauhassa", sanoi lumpeenkukka. "Sammakot ovat minun -vanhoja ystäviäni. Niillä on vaan niin synkkä elämänkatsanto." - -Ja liekki rauhoittui ja jatkoi kertomustaan: - -"Vuoteen vieressä polvistuneena, sairaan yli kumartuneena, puhuu -nuorukainen rakkaudestaan, toivostaan. Sanoo sairaalle kuinka -herttainen ja viehättävä Hanna hänestä on, -- kuinka kallis hänen -sydämellensä. -- Oi, katso äitiä! -- Näen poskensa punottavan, -silmänsä kirkkaasti kiiltävän! -- Elonhehkua se on! -- Kyllä hän -kuitenkin saa elää, -- saa vielä nähdä lastensa onnen! - -"Rohtopullot kilisevät. -- Taas kaikuu heiltä vastaus: 'Kuolonhehkua! -Kuumehehkua! Etkö kuule? Etkö näe? Kuume, kuume palajaa!' - -"Oi, kyllä kuulin, kyllä näin! -- Kuulin kuolonmadon seinässä -kolkuttelevan, -- kuulin suurten siipien suhinan. -- Tuolla takana -hämärässä nurkassa, kaukana heikosta valokehästäni, -- siellä -liikkuu, siellä lentää, siellä huiskii haaraisia yölepakko-siipiä, --- siellä heiluu harmaita usvaharsoja! -- Niin painostava, niin -ummehtunut on ilma. -- Pää peitossa lähenee kummitus, -- korkealla -katon tasalla se liitelee ympäri huonetta, -- etsii varjoa. Käy -sitten kiini vuoteen uutimiin, -- tarttuu niihin kynsillänsä ja -pysytteleikse siinä riippumassa. Kuuma, tulinen kuin hehkuva rauta, -on sen kova koura. Oi kauhistusta! Minkälaiset kasvot harmaitten -poimujen takaa irvistävät! -- Kalpeat ja vääristyneet, -- silmät -ammollaan, -- hapset hajallaan! Huu! Kääräse harsosi eteen! -- Taas -pistää se päänsä esiin, -- mutta nyt kuvaten kukoistavaa nuoruutta, --- ruusuja, hymyä ja kiiltäviä kutreja. -- Vielä toisia, taas toisia -ja yhä toisia sellaisia kasvoja, -- kaikki kuitenkin alkujansa -samoja, -- kokonaisia rivejä häilyväin, harmaitten huntujen alta -pilkistäviä kasvoja liitää, kiitää sairasvuoteen ympärillä. - -"Eikö nuorukainen niitä näe? Haaraiset siivet riippuvat niin likellä -sairasta, -- tuliset kynnet kopristavat kovasti riutunutta rintaa. --- Nuorukainen koettelee kädellänsä sairaan otsaa, -- kuuntelee -huolestuneena epätasaista hengitystä. - -"Silloin aukeni ovi hiljaa. Keveitä askeleita kuului. Suloinen -tyttönen, armas ja ystävällinen, kuin auringon säde, oli hiipinyt -sisään. Kätönen siirsi uutimia ja lempeä ääni kysyi: 'Lieneekö -armas äitiseni nukkunut?' Levottomasti katselevat sinisilmät -sairasta, huolissaan ja kysyvästi äänetöntä nuorukaista. -- Tyttö -istuutuu pienelle jakkarallensa ja järjestää huolellisesti äidin -peitettä. -- -- - -"Voi, kauhistusta! Tuollahan se lentää!" huudahti samassa liekki. -"Ettekö näe noita monihaaraisia siipiä ja harmaita huntuja?" - -"Mikä lentää? Kuka? Missä?" kysyivät yhtäaikaa säikähtyneinä -lumpeenkukka, kuoriaiset ja kasvit. - -"Kuume lentää! -- Ettekö näe? -- Tuolla toisella puolella, suureen -puuhun päin!" - -Kyllä. He näkivät tiheän harmajan varjon, -- eikö liene ollut pilvi, --- leijailevan tuonentarhalta päin puitten latvojen tasalla rantaa -kohti. Vanhan vaahteran tummiin lehviin se katosi. Puun alla istuva -nuori matkamies tunsi kuuman hengähdyksen kasvoillansa; harmaita -huntuja häilyi hänen silmäinsä edessä, suuret siivet suhisivat -hänen ympärillänsä. Hän huitoi sauvallansa suurta yölepakkoa. -Silloin varjokuva suli vesipisaroiksi, jotka kylmänä sateena äkkiä -valuivat maahan ja kastelivat pojan aivan läpimäräksi, niin että -häntä luita ja ytimiä myöten värisytti. Poika arveli ilkeän yölinnun -heilutelleen vaahteran kosteita lehtiä ja siten kastelleen hänet -tuolla jääkylmällä sateella. Mutta metsän syvyydessä huusi huuhkaja -ja kovemmin kuin ennen kurnuttivat sammakot. Silloin kuuli poika -lumpeenkukan sanovan: "Minne pieni virvatulemme joutui?" ja huomasi -samassa tammenterhon ruohoköytensä varassa keinuvan aivan tyhjänä. - -"Virvatuli on poissa, -- on sammunut!" huusi kultakuoriainen. Mutta -pieni palkokukka kysäsi: "Eikö siitä jäänyt pienoista tuhkakasaa -venheeseen?" - -"Luuletko pienen tulenhengen kitupiikin lailla kuolevan?" ärähti -huuhkaja, "Eipä se kuole vaikka sammuukin. Ehkäpä onkin taas vironnut -elämään tuolla etempänä." - -Tuonentarhan pohjukassa oli sillä välin syttynyt häikäisevän -kirkas valo. Säkenöivä, timanttisäteitten lailla monivärisenä -vilkahteleva valoseppele liiteli yli suon. Lähemmäksi tultua suli -se yöilmaan Kirkkaita kipunoita ja liekkejä kimpoili seppeleestä -yksityisten kukkain lailla, kieppueli suolla sinne tänne ja hajosi -taas lukemattomiksi liekeiksi ja säkeneiksi. Nämä liittyivät taas -seppeleiksi. Hohtokiviketjujen lailla salamoiden ja välkähdellen -liehuivat ne sikin sokin ja muodostivat kummallisia kierteitä ja -kaarteita. - -Lumpeenkukka ja kovakuoriaiset, muratti ja sinivaapukat, kaislat ja -kaikki muut katselijat ilmaisivat ihastuksensa. Nuori tarhapöllökin, -joka oikeastaan oli liian sivistynyt mitään ihaillaksensa, huusi: -"Mainiota!" Mutta kohta sen jälkeen se yskähti, vilkaisi salavihkaa -ympärillensä, olisiko joku huomannut kuinka hauskaa sillä oli ja -haukotteli sitten hyvin huomattavasti siipensä varjossa. - -Kimppu kirjavia liekkejä oli solminut piirin ja tanssi nyt -piiritanssia. Siinä liidellessään tulivat ne pienen lahdelman rantaan -saakka. Täällä metsän öiset asukkaat rukoilivat heitä niin hartaasti -kertomaan elämäkertansa, että he viimein suostuivat. Eroten ja taas -yhtyen hyppelivät ne metsärinteen pensaikossa, liihoittelivat ilmassa -ja ripustautuivat loistavina hedelminä pähkinäpensaan oksille, kunnes -vihdoin kimaltelevissa köynnöksissä laskeutuivat suolle lepäämään. - -Lumpeenkukka katseli heitä ihastellen, eikä malttanut tyynesti -odottaa kertomuksien alkamista. Huuhkaja pyöritteli viheriäisiä -rilli-silmiänsä ja kysyi, tulivatko liekit itämailta, -- valon ja -aamunkoin maalta, Sheherasadin taikalinnoista, -- tai persialaisten -runoilijain huumaavista hehkulauluista? - -"Ei, ei! Kaukana auringonvalosta synnyimme varjon ja yön lapsina -täällä aivan likellä", virkkoi loistavan vihertävä valo. "Metsän -reunassa, missä varjot vielä laajemmalle leviävät, -- lehmusten -ja plataanipuitten alla hämärässä kastanjalehdossa, siellä saimme -elää, siellä tuikkelehtia. Missä vanha, uhkea talo juhlallisesti -valaistuine ikkunoineen terassilta kohosi, missä jalavat iltatuulessa -kuiskailivat, missä kiviset merenhaltijat panivat rajun puron -vangitun veden loiskumaan lakeisiin marmorilammikkoihin, siellä -me, lukemattomat, kirjavat juhlalyhdyt välkkyilimme ja loistelimme -puiston tummissa puissa." - -Punaista tulta tuikkiva, huikaisevan kirkas liekki sanoi sukkelaan: -"Tuhansittain ruusuja hehkui, ja valkoisia liljakupuja täytti -tuoksu ja iltakaste. Leveillä käytävillä liikkui loistava, -iloinen ihmisjoukko, -- juhlapukuisia naisia, jaloja miehiä, -- -nuoruuden suloa, nuoruuden vallattomuutta ja kypsynyttä vakavuutta, -arvokasta käytöstä käsikädessä. Tasoitetun nurmikon pehmeällä -samettivaipalla pyörähteli kirjavia tanssivia joukkoja. Puiden alla, -korkeilla alustimilla, ritisevät, lieskaavat tulisoihdut, roihuvat -tervasliekit. -- Siellä kajahtaa iloinen soitto, -- kirkkaasti -toitottavat torvet, rämähtävät rummut, vilkkaasti vinkuvat viulut, -päristen pauhaavat bassot, sekä kilkattavat heleästi kymbaalit ja -kellot." - -Toinen sinipunerva, himmeähohtoinen tuli keskeytti valittaen: -"Kuihtuneet ovat ruusut jo aikoja sitten! Puiston tummat kuuset ovat -siitä yöstä kasvaneet valtavasti korkeuteen ja hajotelleet monta -ruskeata havuneulaa maahan. Kivikuvat ovat maatuneet ja sammaltaneet. -Puron vallaton vesi ei enää virtaa tukittujen putkien läpi, vaan -kulkee omia teitänsä ja on muodostanut puistoon pari saartakin. Oi! -Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika! Kyynelpajujen oksat riippuvat -puron laineihin saakka. Mutta elämän puun vihannat oksat ovat -kuolleet." - -"Kuinka raukealta ja himmeältä sinä näytät, kuin kalpea kuutamo -ikään!" nuhteli vihreä liekki. "Onko länsituuli taas tuonut sinulle -surullisia uutisia laaksosta? Mielelläni sallin sinun hänen kanssaan -heiluvilla heinänkorsilla tanssivan, mutta jos se aina saattaa sinut -surulliseksi, niin kyllä keskustelunne keskeytän!" - -"Onko todellakin kaksikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin nuo -kemut pidettiin, joissa me saimme olla mukana?" huusi punainen -valo. "Minusta tuntuu, kuin ne olisivat olleet eilen. Oi, mikä -juhla! Ilon ja riemun säveleitä kaikui helkkyellen iltaviileässä, -raittiissa puistossa. Kuuman päivän kestäessä uinahtaneet reseeda -ja levkojakukkien tuoksut liehuivat nyt kaikkialla hyväillen -ohikulkijoita. Oi, entä ihmiset! Hymyileviä huulia, säihkyviä silmiä, -kunne katsoinkin!" - -"Ja vakavia, synkkiä kasvoja, maahan tuijottavia, surullisia silmiä," -kuiskasi hiljaa sinipunerva valo. - -"Mikä juhla se sitten oli?" kysyi tarhapöllö neiti. "Vietettiinkö -häitä?" - -"Oi, oi!" valitti sininen liekki; mutta vihanta virkahti: - -"Häistä en kuullut mitään, enkä nähnyt morsianta seppeleineen, -huntuineen, mutta kyllä monta senkaltaisen puvun arvoista, ihmeen -ihanata immyttä!" - -"Ja monta tulista ja uljasta nuorukaista, joilta ei olisi puuttunut -rohkeutta neidon sydämen voittamiseen." - -"Hei vaan! Niinpä kyllä! Erittäinkin eräs joukosta!" huusi punainen -liekki ja välähti kirkkaampaan, tulisempaan, rubiinin lailla -hohtavaan hehkuun, kertoessansa: - -"Solakka ja kookas hän oli kuin keväimen hymyilevää vihantaa kaikilla -oksillansa kantava nuori kuusi. Tummaveriset kasvot ikäänkuin -kylpivät auringon loisteessa, mustat silmät säihkyivät elämän intoa -ja riemua, huulilla viivähti viehättävä hymy. Kauniisti kajahti -hänen äänensä ja ikäänkuin siipien tai tuulten kantamana kiiti hän -tanssissa vihannalla kentällä." - -"Niin hän!" virkkoi häikäisevän kirkas, kullankiiltävä liekki. -"Hänhän oli tullut kaukaa Englannista, meren takaa, veljeänsä -tervehtimään. Sukulaisia muitakin oli hänellä muassaan, kaksi -suloista serkkua ja heidän ylevä äitinsä. Ettekö nähneet noita -solakoita saaren impiä? Ettekö huomanneet heidän pitkien -silkkisuortuviensa kullankiiltävää verkkoa?" - -"Kyllä heidät näin!" virkkoi viheriä valo. "Varjokuvien tapaisina -näin, -- pilvinä, iltatähden rinnalla. Minun iltatähteni, illan -tähti, oli toinen neito, herttaisin kaikista. -- Tummansiniset -silmät, suloiset kasvot ja ruiskukkaseppele ruskeilla palmikoilla." - -"Hänen näin tanssivan vieraan nuorukaisen kanssa!" puheli punainen -valo. "Ainoastaan hänen kanssaan muukalainen tanssikin!" - -"Minä taas näin impyen istuvan nuorukaisen kanssa kivipenkillä!" -huusi toinen tuli ja kolmas kehäsi: - -"Minäpä näin hänen iloisesti jutellen astuvan nuorukaisen kanssa -pitkin ruusukäytävää tanssipaikalta syrjään." - -"Minä puolestani kuulin joka sanan, jonka he siinä lausuivat," sanoi -rubiinihohteinen tuli. "Minua kannattava jättiläislehmus oli siinä -aivan likellä." - -Ja sinipunerva tuli virkahti: "Meitä kannattava jättiläislehmus oli -aivan likellä. Kuulin minäkin mitä he puhuivat ja, oi, eräs toinenkin -taisi kuulla kaikki!" - -"Kuka se toinen oli?" kysyi tarhapöllö. - -"Kookas, vakava nuori mies. Käsivarret ristissä nojasi hän -allani olevaan vanhan lehmuksen runkoon. Jasmiinipensas, jonka -valkeat kukkaistähdet jo olivat karisseet maahan, kätki hänet -muitten silmiltä. Mutta hänen tummat silmänsä näkivät koko kentän -ja kiintyivät kuitenkin ainoastaan yksiin kasvoihin, joissa -tummansiniset, viattomat silmät ruiskukkaseppeleen alta loistivat. -Mutta voi, tuo viehättävä näky ei saanut hänen huuliansa hymyilemään." - -"Näin minäkin tuon kalpean haaveksijan," kertoi kullankellertävä -valo. "Aivan likelläni oli tulisoihtu ja sen loimottavissa liekeissä -hyppeli ja keikkui pieni kipinähaltija Niksnaks. Juhlatuulessaan ja -vallattomuudessaan tuntui tämä tekevän pilkkaa vakavasta miehestä. Se -lateli loruja kaikellaisia: 'Kas! Polttaako sinua tuli? Syökö suru -sydäntäsi? Hui, hai! Sammuta pois! Osaathan sammuttaa! Hei, vettä -tänne! Sammuttakaa lemmenliekit! -- Sammuttakaa! Sammuttakaa! Hui, -hai!' Niksahtaen, naksahtaen hypähtää se korkealle, milloin miehen -hartioille, milloin hiuksiin. Tämä ei sitä huomaa, ei sitä tunne. -Silloin, pau! -- iskee se kiini hänen käteensä. Kuumasti purasee -ilkkuva kiiltopeikko -- ja se naula veti! Mies säpsähtää, synkkä -katse kääntyy käteen, syvään vanhaan arpeen." -- - -"Huomasitko hänen haikeata hymyänsä?" kysyi sinipunerva valo. - -"Oi! Kerro toki meille mitä nuo molemmat toiset ruusupensaitten luona -puhelivat!" pyysi lumpeenkukka. - -Punainen liekki lausui vikkelästi: "Aivan kernaasti, jos vaan vielä -muistan. Leikkipuhetta ja naurua, -- hilpeätä, lapsellista pilaa. -Ruusun oksa oli takertunut tytön liehuvaan hameeseen. Nuorukainen -irroitti poimut okaista, mutta hame samalla vähän repesi. Tyttö torui -ilkeitä okaita. Nuorukainen taas ei pitänyt ruusua moitittavana -siitä, että se tahtoi neitosta pauloihinsa. Ihmetteli päin vastoin, -että se hänet vapaaksi päästi. Tyttö taas väitti, että okaat -olisivat voineet menetellä enemmän hellävaroen. Olihan niin sääli -revennyttä hametta. 'Onhan ruusupensaastakin oksa katkennut', virkkoi -nuorukainen. 'Katsokaapas vain! Luuletteko todella, että voisi -surutta ja haavoitta irtautua teistä, jos kerran on saanut teitä -pitää ja omistaa?'" - -"Kuulitteko sydämen syvyydestä nousevaa huokausta lehmuksen alta?" -kuiskasi sininen valo. - -"Nuorukainen kumartui ja taittoi katkenneesta ruusun-oksasta kolme -puoleksi auvennutta kukkaa," jatkoi toinen. "Ojentaa ne neitoselle -ja pyytää tätä katsomaan, miten itse oli ruusunnäköinen ja suomaan -pensaalle anteeksi, että se oli häntä luullut omaksi ruusuksensa. Ne -olivat vaaleita, vienosti punertavia ruusuja, joiden sisusta hehkui -hiukan tummempana. Tuossa seisoi tyttö, näitten armasten kukkain -todellinen kuva, suloinen immytruusu, nuorukaisen edessä. Hämillään, -luoden katseensa maahan, otti hän ruusut valkoisiin käsiinsä ja repi -niistä lehdet, ennenkuin tuli ajatelleeksikaan, mitä teki." - -"Niin julmiako ihmiset kukkaraukoille ovat?" kysyi lumpeenkukka. - -"Julmaksi nuorukainenkin sitä sanoi, että tyttö noin armotta repi -ihanat ruusut. 'Noin ne eivät saa kuolla! Ei niitä saa tallata!' -sanoi hän, kokosi hennot lehdet maasta ja viskasi ne läheisen -tulisoihdun liekkeihin." - -"Polttiko hän poloiset kukkaraukat?" kysyi kauhistuneena lumpeenkukka. - -"Pakanallinen kuolin-uhri!" tuumasi professori huuhkaja, -tyytyväisesti nauraa hohottaen. - -Viheriäinen valo kertoi: "Ihana immyt seisoi vähän taaempana -varjossa, mutta leimuavat liekit loivat kirkasta valoa hänen -valkealle, viehkeälle varrelleen. Vielä kuumemmin, polttavammin -sattui häneen kahden, tumman, tultasäihkyvän silmän leimuavat -katseet. Tyttö kääntyy pois välttääkseen niin valtavaa loistoa ja -hehkua, eikä näe, että jasmiinipensaikon varjosta vielä toisetkin -tummat silmät häntä vakavasti ja kysyvästi katselevat." "Kuinka -surullisesti satakieli pensaikossa visersi!" huokasi sininen valo. - -"Tyttö sanoi pelkäävänsä liekkejä", kertoo kullankiiltävä virvatuli. -"Nuorukainen taas ylisti vilkkaasti ja innokkaasti tulta. Tultahan -oli kaikessa ylevässä ja kauniissa: valaistussa ihmishengessä, -uljaassa sankarisielussa, viinissä, kalleissa kivissä, suurissa -intohimoissa! Oi, ihanan ihana oli hänestä liekki-elämä! Niin -kirkas ja kuuma, -- niin leimuava, -- niin häikäisevä! Mitäpä sen -lyhyydestä! -- Mitä siitä, että sen sammuttua jäljelle jäi tuhkaa -vaan!" - -"Synkkä pilvi kulki yli puiston. Me heiluimme hiljalleen puissa, kun -tuulenpuuska pani niiden latvat liikkumaan", virkkoi yksivakaisesti -sininen tuli. - -Mutta rubiinihohtoinen valo huusi: "Silloinhan juuri tuo -valkoverinen, hienokutrinen tyttö tuli puistoon ja kysyi -veitikkamaisesti: 'Täytyykö minun hankkia itselleni toinen tanssija, -Otto? Tanssimme on jo alkanut!' Hymyillen ja leikkiä laskien vei -neito nuorukaisen mukanansa pois ja ruiskukkaseppeltä kantava impi -astui hitaasti pensaikkoon." - -"Ja seisoi yht'äkkiä yksinäisen haaveksijan edessä!" virkkoi toinen -liekki, "'Vilho', huudahti hän silloin. 'Tuossahan vihdoinkin olet!' -Kookas vakava mies kysyi epäillen, oliko tyttö häntä sitten etsinyt. -Tämä kielsi hymyillen ja kysyi hajamielisesti, eikö hän sitten ollut -tanssinut. 'Tiedäthän, Hanna, ett'en koskaan tanssi', vastasi vakava -mies lempeästi. Tyttö muisti nyt hänen papillista virkaansa, mutta -hänestä oli niin kovin ikävää, ettei Vilho edes tänäänkään tanssinut, -vaikk'ei muuten koskaan sitä tekisikään!" - -"Oi niin! Kyllä tiedän mitä hän siinä sanoi!" huusi punainen liekki. -"Tyttö nojasi nuoren miehen käsivarteen, sanoen: 'Oi, Vilho! Et tiedä -kuinka ihanata on liidellä täällä vihantain, mahtavien puitten alla, --- uiskennella soiton sävelillä! -- Ja lehmuksen tuoksu sitten! -Nautitko lehmuksen tuoksusta, rakas Vilho? Katselitko ennen pimeän -tuloa iltapilviä, noita korkealla taivaankannella purjehtivia, -pienoisia, vaaleita iltapilviä? Ne ruskottivat ilosta, ikäänkuin -niistä olisi ollut hauskaa nähdä niin paljon onnellisia ihmisiä!'" - -"Poloinen, onnellinen lapsiraukka!" huokasi sinertävä valo. -Viheriäinen tuli virkkoi: "Impi katsoi viehättävästi hymyillen -nuorukaista suoraan silmiin. Tämä katseli häntä, otti hänen molemmat -kätensä ja puristi niitä kiivaasti, mutta ei sanonut mitään. 'Oi, -rakas, rakas Vilho! Oletko koskaan ollut näin ihanassa juhlassa? Näin -vihantaa, näin tuoksuvaa kesää ei ole ennen ollut! -- Oi sano toki, -Vilho! Riemuitse sinäkin!'" - -Sininen valo kuiskasi hiljaa: "Kuinka kalpea tämä oli! Raskaan -huokauksen hän tukahutti ja kysyi: 'Sinä siis olet sydämesi pohjasta -onnellinen ja iloinen, armas Hanna?'" - -"'Niin sydämeni pohjasta onnellinen ja iloinen!' toisti tyttö ja -hengähti syvään", puhui punainen liekki. "Ja ihmeellisesti säihkyivät -silloin suloiset silmät." - -"Vuodatettiinpa siellä kyyneleitäkin lehmuksen! alla! -- Kuulin -hiljaista nyyhkytystä," kuiskasi himmeä, sinertävä liekki. - -"Niin", virkkoi viheriä virvatuli. "Yht'äkkiä vaaleni immyt. 'Vilho, -Vilho!' huudahti hän levotonna. 'Sinä tuijotat niin kolkosti maahan! -Varmaankaan et pidä sopivana ja oikeana, että olen näin iloinen, -kun muutama viikko sitten vielä kävin surupuvussa armaan äitini -kuoleman jälkeen?' 'Ei, Hanna, ei suinkaan! Niin en ollenkaan -ajattele!' sanoi nuori mies ja sulki tytön lempeästi syliinsä. Tämä -nojasi päänsä hänen olallensa ja ratkesi katkeraan itkuun. Sanoi -halajavansa yhden ainoan ainokaisen kerran vielä katsahtaa armaan -äitinsä silmiin, valitti nyt kaiken riemun keskellä tuntevansa -suurinta kaipuuta, orvon ikävöimistä. Nuorukainen lohdutti lempeästi, -veljellisesti -- ja tyttö --." - -"Niin. Tyttö tyyntyi tietysti", tokasi tulipunainen liekki. "Hän -pyyhki kyyneleensä ja hymyili taas. Hän osasi jutella niin paljon, -eikä aina vaatinut vastaustakaan. Kuinka suloisesti hän saattoi -mielistellä ja rukoilla nuorukaista pyyntöönsä suostumaan. Tyttö -tahtoi näet niin mielellään oppia ratsastamaan, niinkuin Ellen ja -Maria. Otto opettaisi häntä, alkaisi jo huomenna, jos vaan hänen -omatuntonsa, neuvonantajansa, hänen Vilhonsa, -- kaikkein hyväin -ja viattomain huvien ylimmäinen sallija, -- jos vain hän suostuisi -tuumaan ja ottaisi pulmaksensa asiasta isälle." - -"Pyysikö hän niin herttaisesti?" virkkoi yölepakko. "Minusta on usein -näyttänyt siltä, kuin olisi pyytäminen ihmisille hyvinkin vaikea työ." - -"Enpä tiedä lieneekö se käynyt armaalle impyellenikin vaikeaksi, -vai liekö joku muu seikka häntä huolestuttanut. Mutta riippuessani -matalalla oksalla lehmuksessa kuulin hänen sydämensä sykkivän ja näin -hänen usein pysähtyvän hengähtämään. Kalpea mies kyllä näki hänen -rukoilevan katseensa, näki hänen punastuvana, vapisevana seisovan -edessään. -- Kuinka sanomattoman sorea hän oli." -- Mutta nuori -mies ei heltynyt. Oli vain ääneti ja virkkoi viimein vakavasti: -'Tiedäthän, Hanna, mitä äiti ajatteli naisten ratsastamisesta?' --- Kyllähän hän sen tiesi, kyllähän rakas äiti oli pitänyt sitä -hyvin vaarallisena, -- mutta onhan isällä niin vakavia hevosia, --- ruskea Pojuhan on tyyni kuin lammas. Nuori mies sanoi ruskean -Pojun olleen talossa jo kaksi vuotta sitten, kun hän, matkoilta -palattuansa, niin mielellään olisi tahtonut ottaa neitoa mukaansa -ratsastusmatkoille vuoristoon. 'Niin, se oli silloin, Vilho,' vastasi -tyttö. 'Mutta ajattele toki Ottoa! Otolta ei äiti varmaankaan olisi -sitä kieltänyt!' 'Oletko siitä niin varma, Hanna?' kysyi kolkosti -nuorukainen. - -"Ukkonen jyrähteli kaukana vuoristossa", sanoi sininen liekki. -"Kuulitteko? Kuulitteko? Ja näittekö? Kun tyttö nosti silmänsä, -olivat ne kokonaan kyynelissä. 'Vilho, Vilho', huudahti hän. 'Kyllä -näen, että hauska tuumamme raukeaa! Oi, elä katso minuun noin -suruisesti! Ethän toki uskone rikkovani äidin tahtoa vastaan, kun -sinä kerran siitä minua muistutit.' Taas vierähtivät kyyneleet -kasvoja pitkin. Rukoillen otti hän nuorukaista kädestä ja sanoi -hiljaa: 'Sanothan veljellesi, ett'emme saa ratsastaa! Oi, rakas -Vilho, sano sinä! Minä en saata!' Nuorukainen huokasi syvään ja -nyykähytti myöntävästi päätään. Tyttö kuuli askeleita ja läksi pois -kyyneleitänsä salaamaan." - -"Oi! Se oli iloinen veitikka, tuo kultainen Otto!" huusi -rubiinitulonen. "Tuossa hän taas oli! Kuinka hyvää teki katsella -hänen säihkyviin silmiinsä! Hän kysyi veljeltänsä, missä Hanna -oli, mutta kuunteli tuskin vastausta, ryhtyessään ystävällisesti -nuhtelemaan Vilhoa siitä, ett'ei tämä koskaan ollut kertonut, kuinka -ihmeen ihana tenhotar hänen sisarensa oli. 'Hanna ei ole sisareni', -vastasi toinen. Kyllähän hän sen tiesi, mutta sisaren nimi oli niin -herttainen. Hän melkein kadehti veljeänsä sen johdosta ja samaten -tutunomaisen sinuttelemisenkin tähden. 'Jos täällä kauvemmin viivyt, -niin tuskin tulet pitämään minua erittäin kadehdittavana', kajahti -kolkko vastaus." - -"Mutta veli ei huomannut hänen kalpeuttansa", sanoi sinertävä liekki, --- "ei nähnyt kamppausta hänen kasvoissaan!" - -Punainen virkahti: "Niin tiedättekö! Vallaton Otto myönsi nauraen, -ettei olisi tahtonutkaan vaihtaa vakavan veljensä kanssa. Ylevä, -korkea, mutta saavuttamaton esikuva oli hänelle kallis Vilho veli. -Sointuvasti sujuivat sanat hänen huuliltansa veljeänsä kiittäessänsä. -Ja kuitenkin arveli hän, että jos hänen täytyisi Vilhon hyvyyden -ja hyvien avujen, suuren opin ja tiedonrunsauden kanssa ottaa -päällensä myös tämän kylmäverisyys ja hidastunteisuus, niin pysyisi -hän kernaammin sinä kevytmielisenä, herkkätuntoisena, avosydämisenä -veitikkana kuin kerran oli. Jos haavat joskus kirvelivätkin, niin -olihan niitä parantavia voiteitakin olemassa." - -"Niin, niin", keskeytti kultainen liekki. "Hän soimasi, sanalla -sanoen, veljeänsä kylmäksi ja tunteettomaksi, kun oli saattanut -vuosikausia asua semmoisen viehättävän lapsen, kuin Hannan, kanssa -saman katon alla, edes kertaakaan ajattelematta tytön nuoren -sydämen voittamista. Silloin kysäsi toinen: 'Kuka kevytmieliselle -ja kevytkieliselle veljelleni on sanonut, etten sitä ole koskaan -ajatellut?' 'Asia on selvä. Mihin Vilho kerran ryhtyy, sen hän -perille vie. Koska näen, ettet ole Hannan sydäntä voittanut, tiedän -samalla, ettet ole koskaan yrittänytkään sitä tehdä.'" - -"'Mitäpä sinä näet, -- mitä tiedät?' kysyi kalpea mies. 'Hannahan on -niin lapsellisen avosydäminen', hymyili hilpeä veli. 'Ilmoittaahan -koko hänen olentonsa, missä suhteessa hän sinuun on. Rakkaana, -kunnioitettuna, vanhana setänähän Hanna sinua pitää!'" - -"Silloin leimahti kirkas salama. -- Sekohan se miehen niin -jähmetytti, niin kuolonkalpeaksi teki?" sopersi sininen liekki. -"Puitten pimennossa astui hän edestakaisin ja silmissä, oi! -- ja -synkällä otsalla, kuvastui hänen sielunsa tuska, -- kuinka tuima, -kiihkeä taistelu rinnassa riehui. Kumeita huokauksia kajahti -metsässä." - -"Niin. Puut alkoivat humista", kertoi taas viheriäinen virvatuli. -"Me keinuimme keveästi ja tuumasimme tuulen tulleen vain meitä -tuudittelemaan. Oi! -- Sydäntänsä autuudessa tuudittava, herttainen -Hanna tuli nyt kevein askelin pääkäytävää pitkin. Otto riensi hänelle -vastaan. Hanna lähetti hänet asialle taloon. Käsissään kantoi tyttö -kukkaiskoria ja lehmuksen alla astui hän kalpean Vilhon eteen." - -"Tämä pysähtyi", virkkoi viheriäinen liekki, "ja katseli -hyväntahtoisesti tyttöä. Mutta otsan kuolon kalpeutta ei elähyttänyt -vähinkään elonväre. Vilhon piti auttaa Hannaa sitomaan seppeleitä -viimeistä tanssia varten ja oikein sukkelaan. Jos ne olisi sidottu -aikaisemmin, olisivat ne ehtineet kuihtua. Mutta nyt piti kiirettä -pitää. Ikäänkuin unessa otti Vilho kukat tytön kädestä ja sanoi -- -puhui --, kukista hän puhui, oi, kauvan! -- En tiedä mitä hän sanoi. -En sitä ymmärtänyt, enkä mieleeni painanut." - -"Minäpä en sitä kuunnellutkaan!" pakisi punainen valo. Mutta himmeä, -sininen liekki lausui: "Niin. Hän puhui niin hitaasti ja painavasti. -Kuulin jokaisen sanan ja panin jokaisen sanan mieleeni. Näin hän -lausui: 'Kukkiako? Kukkiako? Hanna? Jos tahtonet itsellesi kukkia -kasvattaa, niin elä koskaan ryhdy viljelemään maallisen onnen -kukkaa. Poimi se, jos sen tielläsi tapaat, -- ja -- suokoon Jumala -sinulle täyteläisen ja ihanasti kukoistavan onnen kukkasen; -- mutta -elä sitä omin käsin puutarhassasi kasvata, -- elä viisastele, -- -elä edeltäpäin tuumiskele, elä lue nuoren taimen jokaista lehteä, -jokaista uutta taipumusta, eläkä vielä ole kukan omistamisesta -varma, nähdessäsi silmikon edessäsi. Näet, kun juuri odotat, että se -huomenna puhkeaa ja rehoittavana kukkana edessäsi seisoo, tuleekin -hyinen öinen halla, -- tai vieras käsi ja tempaa sen juurineen -päivineen sinulta. -- Ja se se koskee kipeästi! -- Sen kukkasen, -Hanna, sen kasvattaa Herra Jumala kätkössä, -- kuinka ja kenelle hän -vain tahtoo. -- Puutarhuritaitoinemme tulee meidän pysyä kokonaan -syrjässä.' Näin hän puheli. Tyttö katseli suurin silmin häneen. Ei -puhetta ymmärtänyt. Virkkoi vaan: 'Kuinka kummallinen sinä tänään -olet! Niin tavattoman juhlallinen! Et ollenkaan entinen, herttainen -Vilhoni!' - -"Heleijaa! Jo kohisi myrsky ympärillämme!" huusi keltainen valo. -"Rajusti se riehui tuuheissa puiden latvoissa ja ravisteli niitä -voimakkaasti. Ei se ollut tuudittamista enää. Monen meikäläisen -hengen puhalsi se sammuksiin ja myrskyn armahtamia tulia tukahutti -ja tappoi sade. Mitäpä tervasliekkejäkään auttoi ritisten ja -ratisten henkensä puolesta taisteleminen! -- Jo vaikeni soittokin. -Hiipi hiljalleen tiehensä! -- Raju-ilma ajoi kaikki tanssijatkin -sisälle. Hei, kuinka ne riensivät, -- kuinka palvelijat hommasivat! -Nyt tanssivat rajut sadekeijut autiolla penkereellä, hyppelivät -roiskahdellen puitten lehvillä ja kokoontuivat lammikoiksi leveälle -käytävälle." - -Vihertävä liekki kysyi: "Olivatkohan vaaleat, rusottavat iltapilvet -tulleet tanssihaluisiksi, katsellessaan iloisia kemuja täällä -alhaalla? Olivatkohan ne kutsuneet kaikki tummat pilvet kokoon? -Lienevätkö itse hienoihin vesisuihkuihin puettuina olleet tanssijain -joukossa, -- vaikk'ei niitä nyt kukaan olisi voinut taivaalla -näkemikseen pilviksi tuntea!" - -"Ei pilvien tanssihalu myrskyä nostattanut", väitti tumma, sininen -valo. "Totinen, tärkeä työ se oli. Ainoastaan Hän, joka ukkos-ilmat -johdattaa, tietää, miksi juhla-ilon täytyi vaieta ja ilotulien ennen -aikojaan sammua. -- Nyt välähti lehdossa toisia, hallavia tulia ja -toisia ääniä kumahteli kauhean kolkosti. Kalliot ja maa tärisivät. -Kaikki nöyrtyi, kumartui, vapisi, -- eipä vain ihmisten rohkea riemu! --- Lasi-akkunain takana oli viritetty uusi valomeri. Pian pärisivät -taas rohkeat rummut, toitottivat taas torvet iloisia säveleitä, jotka -kautta myrskyn kajahtivat alas meidän luoksemme asti. Minä sen kaiken -kuulin. Tukeva lehmuksenrunko suojeli minua myrskyä vastaan ja lehdet -muodostivat mulle vihannan sateenvarjon." - -"Yli tanssikentän ja ruusupensaiden, läpi sadekeijujen kosteiden, -heiluvien hopeahuntujen näin osan herraskartanoa, jylhän kulmatornin -ja vanhan terassin, kivisine kaltereineen. Valaistujen akkunain takaa -kuului soitto hiljemmin. -- Kuulin metsätorven vienosti valittavan. -Se ei viihtynyt juhlasalissa, -- kaihosi kai raitista yö-ilmaa ja -puiden huminata. Viimein taukosi myrsky. Yksitoikkoisesti sateli -vain vielä, -- yksitoikkoisesti kaikui raskaita askeleita kostealla -käytävällä. Tunsin tuon kalpean otsan, tiesin tuon kumarassa olevan -pään. Ei välitä mies lehtikatoksen läpi pisartelevasta sateesta. -Pyyhkäisee vain pari kertaa kostean tukkansa kasvoilta. Nyt hän -pysähtyy, käsivarret ristissä rinnalla. Näin hänen kohottavan tummat -silmänsä yötaivasta kohti. Mutta mustat pilvet peittivät taivaan. Ei -ainoatakaan tähteä näkynyt. Ja kuitenkin, hänen silmiinsä kauvemmin -katsottuani, tuntui minusta, kuin olisi hän sittenkin huomannut -tähden. -- Taistelu hänen povessansa oli tyyntynyt. Syvä hengähdys -kohotti vain vielä rintaa, hänen verkalleen astuessansa kartanoa -kohti. Hämärän syrjäoven kautta näin hänen poistuvan. -- Minä olin -ainoa elossa oleva liekki koko öisessä puistossa. Lehmuksen lehdet -ylläni alkoivat liikkua. -- Näin raskaan pisaran riippuvan pääni -päällä, -- sitten en enää nähnyt mitään." - -"Sepä vasta oli pitkä tarina!" huokasi nuori tarhapöllö, haukotteli -kuuluvasti ja käytti siipeänsä viuhkana, sanoen: "Minun tuli oikein -kuuma sitä kuullessa." - -"Oi, ihana se oli!" lausui lumpeenkukka. "Tosin en aivan kaikkea -ymmärtänyt, mutta se oli sittenkin hyvin ihana." - -"Tarinain ymmärtämiseen tarvitaankin elämänkokemusta, lapseni," -selitti tarhapöllö. - -Professori huuhkaja oli kauvan istunut vaiti, kynsi miettiväisesti -käyristettynä kaarevan nokan ympärille. Nyt se pudisti paksua -päätänsä ja sanoi "maallinen onni" nimisen kukan olevan hänelle aivan -tuntemattoman. Ei hän ollut sitä koskaan tavannut, ei matkoilla -vierailla mailla, ei kirjoissa, eikä herbaarioissa. Ei edes Linnékään -tietänyt mitään "fortuna terrestris" nimisestä kukasta! - -"Miksi kohta latinankieleen turvaudutte?" huusi kovakuoriainen. -"Omalla kielellämme tunnemme minä ja kaikki toverini sen varsin -hyvin. Kukin nimittää sitä omalla nimellä: toinen perinnöksi, -toinen rikkaaksi vaimoksi, suureksi voitoksi, virka-ylennykseksi, -loistavaksi tulevaisuudeksi j.n.e." - -Mutta toinen, jalompi kultakuoriainen sanoi: "Ei maallinen onni -olekkaan mikään kukka. Se on raitis, vihanta puu, laakeri ja myrtti -ovat sen oikeat nimet." - -Mutta nyt kun vilkaisivat syrjään, vaikenivat kaikki. Missä äsken -vielä kirjavat, tuikkivat tuloset olivat jutelleet ja hehkuneet, -oli hiljaista ja pimeätä. Ainoastaan alhaalla veden rajassa paloi -kostealla kivellä korkea, heleä liekki. - -Ei kukaan tiennyt kuinka se oli sinne tullut, eikä kukaan voinut -luulla, että se muitten virvatulten lailla olisi lennähtänyt tänne -yli veden. Se seisoi niin suorana ja juhlallisena, se loisti niin -tyynesti ja sädehti niin kirkasta, puhdasta valoa. Kun kaikki sitä -odotellen katselivat, eikä kukaan rohjennut sitä puhutella, alkoi se -vapaaehtoisesti kaikuvalla ja sointuvalla äänellä kertoa: - -"Olin kirkonvalo." - -"Kirkonvaloko?" keskeytti kovasti rähähtäen professori huuhkaja. -"Onpa vielä ratkaistava, josko teitä kuolemanne jälkeen valona -pidetäänkään! Millä vuosisadalla elitte, korkeasti kunnioitettu -'Ignis fatuus'?" - -"Yhdeksännellätoista vuosisadalla, herra professori. Mutta te -ymmärsitte minua väärin. Olin eläessäni alttarikynttilä." - -"Oi, pyydän anteeksi! Sitä en todellakaan olisi voinut ajatella!" -pärisi pöllö. "Kyllähän siitä syntyisikin koko hauska juttu, jos -kuolleet kirkkoisät öisin virvatulina soilla ja rämeillä -hyppelisivät." - -Liekki katsahti vakavasti lintuun ja vaikeni. Hetken kuluttua jatkoi -se seuraavasti: - -"Laajan, kukoistavan laakson keskellä, pienellä kunnaalla -kohoaa vanha kirkko. Vuoret metsäisine rinteineen ja vakavine -kalliohuippuineen seisovat puolikaaressa sen ympärillä ja ovat -jo monta vuosisataa katselleet tuota laakson harmahtavaa lasta, -entisen hurskaan ajan muistomerkkiä. Taivaan sinikansi kaareutuu -sen yllä ja vieno kesä-ilma. Heinäkuun auringon helteiset säteet -leikkivät lehmuslehdossa kirkon luona. Sisällä pyhässä huoneessa on -viileätä, varjoisaa, salaperäistä. Eivät vuoret, eikä puut pääse -sinne sisälle vilkaisemaan. Ainoastaan päiväkullan kirkas silmä -katsahtaa korkeiden, kirjavien akkunain kautta kirkkoon. Pienet -ruudut hehkuivat tummanpunaisina ja loivat ihmeellisen lämpimiä -värivivahduksia vanhuuttaan harmahtaville kiville. Alttarilta -ovelle saakka ulottui pylväskäytävä, jonka vahvat, mutta solakat -pylväät keveinä kohosivat korkealle, kannattaen holvikattoa. Eivät -ne sitä raskaana taakkana kantaneet. Kohottivat vain sitä vahvoilla -käsivarsillaan korkealle, niin kepeästi, kuin lahjaa, jonka rakastava -käsi iloisesti tarjoo ja tahtoisi vielä korkeammalle kohottaa, vielä -likemmäksi kaihoomaansa sydäntä! Oi Herran huoneen ylevää pyhyyttä! -Jo hiljaiset muurisikin henkivät rauhaa ja pyhä kunnioitus kynnystäsi -vartioitsee. - -"Tuoreet ruusut koristivat alttaria. Ruusuvaipalla seisoi ristikin, -jolta Vapahtajan lempeät kasvot katselivat alas. Sen vieressä rehotti -tavaton juhlakoriste: kaksi korkeata, lumivalkeata ja tuoksuvaa -liljaa. Keskimmäisen käytävän kuluneille kivillekin oli sirotettu -kukkasia. Aikaisella aamupuhteella taitetut puutarhakukkaset ja kaksi -alttarilla palavaa kynttilää olivat ainoat elävät olennot hiljaisten, -vanhojen muurien sisällä. Missähän olivat ne kädet, jotka kerran -rakensivat nämä pylväät? Kuinkahan monta kynttilää lienee täällä jo -palanut ja sammunut? Kuinka monta siunausta olikaan täällä aikojen -kuluessa lausuttu! -- Mutta missä olivat huulet, jotka ne lausuivat, -missä päät, jotka hartaudella olivat kumartuneet kirkollista -siunausta vastaan ottamaan? Ja kuinkahan moni niistä sydämistä, jotka -täällä olivat rukoilleet, sykki vielä? -- Autiota ja äänetöntä oli -tyhjissä penkeissä. Ja ulkona, avonaisen kirkon-oven huippukaaren -kautta näin vihantain puitten alla monta vanhaa, lahonnutta -hautaristiä, nuokkuvia ruohoja ja monta tuoresta kukkaiskumpua. -Kuinka monta niistä, jotka kerran täällä istuivat, onkaan sinne -kätketty! -- Entä ne, jotka tänään tulevat tänne rukoilemaan? -- -Ulkona kirkkomaalla on vielä monta tyhjää paikkaa. Näin haaveksii -hiljaa palaessaan alttarikynttilä, kirkonkellojen juhlallisesti -soidessa ja laakson yksinkertaisen maakansan juhlapuvuissaan astuessa -kirkkotietä vainioiden välitse." Näin kertoi liekki. - -Lumpeenkukka virkahti: "Oi, olipa hyvä, että sinne tuli ihmisiä, -ett'et jäänyt yksin hiljaiseen kirkkoon!" - -Ja liekki jatkoi: - -"Näin monta herttaista ihmistä ulkona kirkon ovella. Päivettyneitä, -parrakkaita kasvoja olkihattujen alla; kirkassilmäisiä, kunnon -vaimoja lapsi sylissä; pitkäpalmikkoisia, uteliaita tyttösiä. Kaikki -ne näkyivät odottavan ja kaikki katselivat vanhaan kirkkomaan -vieressä olevaan puistoon päin. Ristikkoportti oli selki selällään -ja puiston varjokasta käytävää myöten läheni verkalleen juhlallinen -kulkue. Kellojen soitto vaikenee. Urkujen pyhät sävelet kajahtavat -ja täysin äänin kaikuu juhlallinen, vanha virsi Herran huoneessa. -Pauhaten vierivät mahtavat sävelvirrat hiljaisessa huoneessa, -nousevat kohti kupukattoa ja palajavat sieltä kaikuna takaisin. -Ääneti aukeaa pieni ovi. Askeleita kuuluu sivukäytävällä. Näen -nuoren papin astuvan alttarille. Mitähän pahaa lienevät kukat -hänelle tehneet? Hän niitä katsellessaan kalpenee ja äänetön suru -kasvoilla kuvastuu. Syvään huoahtaen karkoittaa hän sen, astuu -portaita ylös, nostaa kätensä ristiin rinnallensa ja rukoilee hiljaa. -Kuulin paljon askeleita kirkossa, vaatteiden kahinata, kuisketta ja -hälinätä. Näin kirjavata hyörinää, näin ihmisiä liikkuvan, mutta -ikäänkuin unessa, utukuvina vain. Valvova liekkisilmäni katseli -hiljaista rukoilijaa ja ainoastaan häntä. Näin hänen rintansa -aaltoilevan ja paisuvan. Otsalla kuvastui voitonriemu ja taivaaseen -päin kohotetuissa silmissä loisti autuaan rauhan vieno heijastus. -Tuntui kuin olisi hänen rukouksensa hiljainen henkäys huokunut eloa -ympäröiviin pylväisiinkin, kuin olisi harmaa kivi kohonnut, kasvanut, --- kuin olisi kaarikatto tuolla ylhäällä laajennut, kirkastunut, -tullut läpikuultavaksi, kuin olisi se urkuin säveleiden ja rukousten -kannattamana kohonnut korkealle ja auennut! -- Valo välähti kirkkoon. --- Silloin vaikenivat urut. Papin ääni kuului täyteläisenä, -sointuvana kaikuvan kautta temppelin. Hän oli kääntynyt kansaan päin. -Seisoo suorana ja katselee vakavasti ja lempeästi nuorta pariskuntaa -alttarin edessä." - -"Morsiuspariako?" huusi nuori tarhapöllö. "Oliko siellä nyt -todellakin häät?" - -"Urrr, urrr, urrr", kurnuttivat sammakot taas lammen pohjassa ja -poikaa vaahteran alla värisytti. - -"Avioliittoa on nuoren papin siunaaminen," lausui liekki. "Kaksi -nuorta sydäntä sykki autuasna ja riemullisna ja Jumalan siunaus -papin kautta on nyt vahvistava heidän onnensa ijäksi kaikeksi, on -nyt tekevä suloisen unelman todellisuudeksi, koko elämän ajan ja -haudan toiselle puolenkin kestäväksi. Semmoista autuasta toivoa -näin viehättävän morsiamen viattomissa sinisilmissä, hänen arasti, -mutta sydämellisellä luottamuksella kohottaessaan katseensa nuoreen -pappiin. Tämän kasvoilla asuva juhlallinen vakavuus pani hänet hieman -vapisemaan. Tässä Jumalan silmäin edessä seisominen, tämän hetken -pyhä tärkeys mahtoi vallata hänen mielensä valtavammin kuin koskaan, -sillä hän vaaleni ja nojausi vavisten sulhoonsa. - -"Tämä, kookas nuorukainen, oli onnellisen ja iloisen näköinen. -Turvallisesti otti hän tytön käden, niinkuin ei muuta olisi tämän -rauhoittamiseksi ja rohkaisemiseksi tarvittukaan." - -"Pidä lujasti siitä voimakkaasta kädestä kiini, joka sinua niin -suojeli!" kuiskasi rannan lemmikki itsekseen ja kysyi sitten -rukoillen: "Oi sano, oliko hänen kädessänsä arpi?" - -"Arven kyllä näin", vastasi liekki. "Mutta ei se ollut sulhon -kädessä, -- vaan papin kädessä oli arpi." - -"Oi, poloinen käsiraukka!" surkutteli lumpeenkukka. Mutta -murattiköynnös lausui: "Arpi osottaa, että tuskat ovat tuivertaneet, -mutta ovat tyyntyneet. Sanoithan papin äänen kajahtaneen voimakkaasti -ja sointuvasti?" - -"Niin kyllä. Täyteläisenä ja mahtavana kaikuivat hänen huuliltaan -ne sanat, joihin hän puheensa perusti. Profeetan sanoiksi hän niitä -nimitti: - -"Mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman, niin että he -menevät siivillä ylös kuin kotkat, että he juoksevat eivätkä näänny, -että he vaeltavat eivätkä väsy." - -Nuori tarhapöllö kysäsi: "Nekö sanat hän lausui nuorelle -pariskunnalle, joka toivorikkaana, nuoruutensa kukoistuksessa ja -onnensa kyllyydessä seisoi hänen edessään? Ne sanat olisi kalpea mies -saanut itsellensä saarnata!" - -"Hän seisoi vankalla pohjalla", lausui liekki. "Ihana voitonriemu -loisti hänen otsallaan. Mutta onni ja ruusuposket ne ne vahvaa -tukea tarvitsevat, etteivät horjahtaisi ja kalpeneisi. Sentähden -kehotti nuori pappi nuorikoita hartaasti etsimään sitä tukea, joka -ijankaikkisesti vahvana pysyy. -- Sitten antoi hän heidän vaihtaa -sormuksia ja siunasi heitä." - -"Mutta kun morsian, heidän sormuksia vaihtaessaan, näki arven papin -kädessä, miten silloin oli?" kysyi muratti. - -"Heidän sormuksia vaihtaessaan ei morsian muuta nähnyt kuin -sormuksen. -- Ja joskin hän jonkun käden näki, oli se sen kalliin -käden, joka tästä lähtien oli hänen sormustansa kantava. Mutta se -käsi oli hienopintainen ja sileä, eikä siinä arpea ollut." - -"Taaskin soivat urut. Riemukkaan kiitosvirren valtavat aallot -vyöryivät mahtavasti Herran huoneessa. Toimitus oli päättynyt. -Laulu vaikeni. Urut vain vielä viehkeästi ja hiljaa soivat. Itkien -lepäsi morsian isänsä sylissä. -- Näin tervehdyksiä, kuulin -onnentoivotuksia. Kaikki tungeskelivat, kiirehtivät kohti ovea. -Suntio läheni alttaria, -- kaikki oli lopussa." - -"Aina vaan arpi, -- tuo arpi kädessä!" kuiskasi kuuntelija vaahteran -alla. "Minäpä tunnen käden, jossa on sellainen arpi." - -"Semmoisetko häät ovatkin?" kysäsi nummenkukka. "Hauskemmaksi minä -niitä kuvailin!" - -Samassa vilkahti kirkas, salamantapainen valo suolla. Kaksi korkeata, -solakkaa, häikäisevän kirkasta liekkiä ilmestyi likelle rantaa. -Toinen lehahteli ja liekehti levottomasti leimuten, toinen taas -tanssi sen ympärillä somissa kierteissä ja kaarteissa ja huusi -reippaasti: "Tulkoon tänne, ken tahtoo kertomustamme kuulla! Pitäkää -varalta! Ei se kauvan kestä!" Se liiteli vedenpintaa myöten rantaan, -nojausi notkeasti puunjuureen ja alkoi tarinansa: - -"Tanssijaisissa minä olen ollut. Siitäpä tahdon kertoa." - -Kovakuoriainen virkkoi: "Saattaahan sinusta nähdäkin, että olet -tanssijaisissa ollut. Tanssit niin taitavasti." - -"Oi ihanata vapautta", virkkoi virvatuli, syvään hengähtäen. "Oi, -ihanata vapautta avaralla, kostealla suolla! Täällä saa liikkua, -liehua vapaana, kynttiläjalatta ja sydämettä! Saa tanssia ja -hyppiä niitynnurmella, saa uiskennella ja sukeltaa suolammikoissa! -Luuletteko minun uskaltaneen tanssijaisissa tanssia! Suorana ja -jäykkänä, sitkeän sydämeni varassa, täytyi istuani koko ajan! Sydäntä -pitkin alaspäin laskeutumista, kuitenkaan maahan asti pääsemättä, -kaihomielistä leimuamista, -- ikävään menehtymistä, -- siinä -kynttilän elämä!" - -"Missä tanssijaiset olivat? Kuka ne piti?" kysyi kuoriainen. - -"Niin, kuka ne lienee pitänyt!" kysäsi liekki ja vilkaisi toveriinsa, -joka sen takana kirkkaasti loimotti. "Kuka ne lienee pitänyt? Kaiketi -lähteenhaltija, joka siellä ihanassa vuoriseudussa kaikki anteli. -Kaikki ihmiset, jotka siellä tanssivat, olivat haltijan vieraita, -olivat kaukaa tulleet sinne ammentamaan ihmeellistä terveysvettä sen -lähteestä. Tosin en lähteenhaltijaa tanssijaisissa nähnyt, -- sali -oli niin suuri ja loistava seura niin kirjava, ihmisiä tuhkatiheässä. -En siis tiedä, hänkö, vai joku muu, tanssijaiset piti. Mutta me -molemmat, siskoni ja minä, olimme ainakin läsnä. Minun paikkani oli -tanssisalissa, vankan akkunapylvään kupeessa. Pronssisella, seinään -kiinitetyllä jalustalla istui meitä siinä kolme nuorta, sädehtivää, -elon-innosta leimuavaa, tanssinhalusta menehtyvää liekkiä. Mutta -seinään olimme kytketyt. Kysykääpäs vaan nuorilta ihmistyttäriltä, -onko hauskaa istua seinänvierustalla, kun hurmaavat, lumoavat -soitonsävelet kutsuvat tanssiin! Vieressäni oli avonainen akkuna. -Oransintuoksua ja raitista yö-ilmaa virtaili siitä saliin. Hurmaavaa, -kuin soitto, on oransintuoksu. Nuoret liekit kuuntelevat kernaasti -sen helliä kuiskauksia. Ja sen jutellessa ja heitä hyväillessä -unhottivatkin molemmat kynttilätoverini pian sekä tanssin että -ihmiset. -- Enpä vain minä! Minä katselin kohti suurta, avonaista -ovea, näin vierasten suurissa laumoissa saapuvan." - -"Kerro meille vieraista! Kuvaa meille kaikki, kaikki!" huusivat -heinänkorret ja kukkaset yht'aikaa. - -"Yhdestä ainoasta pariskunnasta, keinujen kaunistuksesta, -tahdon teille puhua", virkkoi virvatuli. "Välkkyvänä valomerenä -on sali. Silkkipukujen kahinaa, monien ihmis-äänten hiljaista -hyminää ja suloista soittoa kuuluu, viileätä kukkaistuoksua -virtailee kaikkialla, -- ja alhaalla aaltoilee vierasten kirjavat -parvet. Korkeudestani katselen kaikkea tätä komeutta ja tuhannet -kynttiläsiskoset ryhmittäin seinillä ja kynttiläkruunuissa katselevat -sitä myöskin. Tuolla alhaalla käy niin kirkkaaksi, -- suuret ovet -aukeavat, -- he astuvat sisään: ihmeen ihana, sorea ja hento -rouva kookkaan, tumman miehen rinnalla. Kaikkein silmät kääntyvät -suloista rouvaa seuraamaan, kaikki kynttilät loistavat kirkkaammin -ja valaisevat säihkyen häntä. Siitäkö hän lienee niin kirkkaaksi -tullut? Valonhohde virtaili hänen silkkipukunsa valkoisille -poimuille, kimalteli kultakipinöinä ruskeissa palmikoissa. Puhdas ja -kuultava hän oli, kuin kastehelmi, kuin valossa kylpenyt ja valoa -heijastava timantti. Lempeästi loistivat viattomat sinisilmät hänen -vaatimattomasti, mutta ujostelematta astuessaan sisään, eikä hän -huomannut, että kaikkein silmät ihaellen häntä seurasivat." - -"Oliko ruskeilla palmikoilla ruiskukkaseppel?" kysyi pieni ruoho. - -"Ei. Valkoisia ruusuja oli hänellä rinnassa, mutta ihanata päätä -koristivat ainoastaan tuuheat palmikot. Sekin koriste näytti olevan -liian raskas niin hennolle olennolle. Hän piti päätänsä vähän -kumarassa, ikäänkuin sitä olisi painanut taakka." - -"Nuori pää, jota ainoastaan palmikkotaakka painaa, ei maahan vaivu!" -tuumasi muratti. - -"Sanoinko sitten, ettei hänellä ollut muuta taakkaa kannettavana?" -kysyi virvatuli. "Oi! Hänen minua lähestyessään huomasin otsalla ja -suloisen suun ympärillä hienoja piirteitä, jotka tiesivät surua. - -"Kookas, solakka mies hänen rinnallansa oli ikäänkuin kirkkaan -jalokiven tumma kehys. Näin kyllä, että hän piti herttaista vaimoansa -arvossa, että hän hänestä ylpeili. Hänen saattaessaan nuorta rouvaa -ihmisjoukon läpi hymyilivät hänen huulensa hienosti voitonriemusta. -Hei! Ylhäisen ja komean näköinen hän oli. Käskevästi säkenöitsivät -mustat silmät ja kauniit olivat jalot kasvojenpiirteet!" - -Mutta toinen liekki huusi kiivaasti keskeyttäen: "Elä luota häneen! -Elä luota häneen! Hymy tuottaa kuoleman! -- Hänen mustain silmäinsä -tuliset katseet kirpaisevat, polttavat!" - -Toinen taas torui, sanoen: "Vait! Vaikene jo! En kärsi, että luot -varjoja kauniisiin kuviini. Olen valo ja valosta tahdon puhua. Jos -sinä jälkeenpäin haluat varjoja kuvata, niin olkoon se sinulle -sallittu. -- Näinhän kuitenkin, kuinka hyvä ja huolellinen hän oli, -kuinka hän saattoi suloisen vaimonsa nojatuoliin aivan minun allani -ja pyysi häntä karttamaan viimaa, tulien ja ihmisten vihollista. -- -Näin heitä tervehdittävän. Kohta toiset vieraat heitä ympäröivät. -Eräs vanha herra, nuoren rouvan isän nuoruuden-ystävä, tuli hänen -luokseen. Kuinka armas ja herttainen hän silloin olikaan, tuo -viehättävä nuori rouva! Tanssijoitakin hänelle esitettiin. Puoliso -kehottaa häntä tanssimaan ja hän suostuukin suosiollisesti. Silloin -kajahtaa vilkas soitto. Hän kääntyy tanssitovereineen tanssimaan. -Mutta äkkiä näen hänen vielä kerran palaavan takaisin. Hän astuu -miehensä luo. Aivan kalpeana ja silmät tuskaa täynnä katselee hän -tätä, laskee kätensä tämän käsivarrelle ja kysyy niin sydämellisen -rukoilevalla äänellä, kuin riippuisi elämän koko onni vastauksesta: -'Otto, etkö sinäkin tanssi?' 'Kyllä, armas, myöhemmin. Ensin täytyy -minun puhutella paria ystävää, jotka kuuluvat olevan täällä.' -Hymyillen lausui hän nämä sanat." - -"Hymyilikö hän? Huulillansa vaan!" huudahti toinen liekki. "Hän -lupasi, mutta uskoiko nuori vaimo hänen lupaustaan? Miten lienee -ollut? Mitä hän teki?" - -"Hän huokasi haikeasti ja syvään", vastasi ensimmäinen virvatuli. -"Hän painoi kätensä rintaansa vasten, eikä hän enää salin läpi -astuessaan ollut loistava, kuin timantti, vaan hohti himmeästi, -kalpeasti, kuin kaunis kuultava helmi. - -"Sitten liiteli hän tanssissa, ääneti, keveästi, tyynesti, kuin ilman -kannattamana. Valkoinen silkkipuku aaltoili, poimuili hohtavana -hänen ympärillään. Uskokaa pois! Häntä katsellessani unhotin oman -tanssihaluni. -- -- Hän pysähtyy. Silmät harhailevat etsien kautta -salin. Äkkiä välähtää ilonsäde sinisilmien syvyydestä. Hän näkee -puolisonsa nojaavan pylvääseen salin vastakkaisella puolella, näkee -tämän ystävällisesti nyökkäävän hänelle. -- Jokaisen tanssin jälkeen -etsivät hänen silmänsä taas, -- joka tanssin jälkeen ne etsivät -turhaan. Tyhjä on paikka pylvään kupeella, eikä häntä avarassa -huoneessa enää armaan silmä tervehdi. - -"Uudestaan ja yhä uudestaan hän leijailee tanssissa. Mutta kuinka -surullisen näköinen hän on, kuinka kalpea! Valssin vilkkaassa -hyörinässä karisevat lehdet ruususta hänen rinnallaan. Valkeat -lehdet liehuvat hänen ympärillään, lentävät hänen jälessään. Eiköhän -itsekin liene valkea kukka, josta kuihtuvat lehdet varisevat? -Kuinka raukeasti hänen päänsä painuu alas! Näin, mitä ei kukaan -muu nähnyt, kaksi kirkasta kyyneltä vierähtävän rinnan ruusuille. -Kummallinen, kuuma kaste! Sitten kuulin hänen sopertavan pari sanaa -tanssitoverilleen. Salissa on niin kuuma. Hän ei saata sitä kestää. -Hän ojentaa kätensä isänsä vanhalle ystävälle ja pyytää tätä viemään -häntä pois. Sanoi tahtovansa katsella muitakin huoneita." - -"Oi! Viekää hänet kauvas pois, koska hänen oli niin vaikea olla!" -sanoi lumpeenkukka. "Tuokaa hänet hiljaiseen metsään meidän -luoksemme! Me pidämme hänestä niin paljon!" - -Mutta muratti arveli: "Monta vuotta on siitä illasta kulunut ja -vuodet viihdyttävät sydämiä, tuudittavat Tuonelan tuville!" - -"Tuonelan tuville", toisti kaukaa väsynyt kaiku, joka oli laaksossa -herännyt. Ja veden alta kuului: "Uurr, uurr!" - -"Hei, hei! Valoa tänne! Liikettä, hyörinää!" huusi toinen -leimahteleva virvatuli ja hiepsahti rajusti lähemmäksi. "Myrsky -tänne! Pauhaa vesi! Kohiskaa, humiskaa puut! Kuulkaa minua! -Kuulkaa minua! Kuunnelkaa tulenhengen tarinaa! Halveksin hiljaisia -haaveksijoita, tyyntä vettä, vakavia puita! Liike on elämää! Vaihtelu -on elämää! Intohimo -- haa, -- leimuava, säihkyvä intohimo on elämää!" - -"Huu! Kuinka raju sinä olet!" huusivat nummenkukat. "Luulimme -sinunkin tulevan tanssijaisista!" - -"Tanssijaisista kyllä, -- tanssisalista, en! Ei tanssi yksin pane -sydämiä sykähtelemään, kasvoja hehkumaan! Suloisemmalta soiton -säveleitä kajahtaa kullan kilinä. -- Pieni huone on tyyni ja -rauhainen, piilossa. Vienosti, kaukaa vain, kaikuu tanssimusiikki -sinne. Täällä ovat koossa ne, jotka eivät pelkää kuumaa, huumaavaa -juomaa, -- jotka eivät karta intohimon kuumetta, -- tuota tuimaa, -turmelevaa taistelua, jota hymyhuulin taistellaan, -- ottelua onnen -kieppuvasta pyörästä! Tässä on aituus! Kurja voitettu! Mutta voi -kurjaa voittajaa! - -"Pöydällä paloin minä. Kirjavia kortteja oli siinä myöskin ja -kultarahoja. Miehiä istui sen ääressä, taistelijoita. -- Tunsin -heidän kuuman hengityksensä mua hiipaisevan. Kiivaasti tarttui -minuun milloin toinen, milloin toinen, sysäsi minua milloin sinne, -milloin tänne. Oi, kuinka he hehkuivat! Tulisielu käsittää tuon -polttavan tulen heidän silmissään, huulilla värähtelevän himon: Voi, -voi liekkiä, että se heitä ymmärtää! Missä kulta ja kortit ovat -liikkeellä, siellä väijyy valhe varsin likellä. Jääkylmä itsekkäisyys -jäytää sielua ja pyhkäisee armottomalla kädellä kasvoilta kaikki -inhimilliset tunteet. Peikkoja piilee kiiltävissä kultarahoissa ja -korteissa myöskin. Heillä on hirmuinen valta heikkojen ihmissydänten -yli. Ne vilkkuvat viekkaasti kortinlyöjille, hurmaavat, vimmaavat -heidän mielensä. Oi, kuinka intohimo polttaa, kuinka se hehkuu -kookkaan, solakan miehen tummissa silmissä, kuinka se sykähtelee -heikossa ihmissydämessä! Täyteläisestä kukkarosta ammentaa hän kultaa -pöydälle. Käsi kääntelee kamalalla mielihalulla kiiltäviä kolikoita. -Kultainen sormus kimaltelee samassa kädessä, vihkimäsormus!" - -"Vihkimäsormusko? Voi!" huokasi muratti köynnös. "Eikö semmoinen -pyhä merkki suojaa kortinlyönnin peikoilta? Eikö se ankarasti käske -pakenemaan heitä?" - -"Oi, kuinka hän pelasi, aina vain pelasi!" kertoi virvatuli. -"Kultarahat hänen edessään vähenivät. Tuli mustissa silmissä muuttui -kolkommaksi, kiihkeämmäksi. Kuta suurempi vaara, sitä suurempi -nautinto! - -"Silloin näin avonaisen oven kautta miehen takana valkoisen utukuvan, -vanhan herran käsivarteen nojaten, väikkyvän ohitse. Se kääntyy -takaisin, se riistäytyy seuraajastaan, astuu sisään! -- Lattiamaton -yli liihoittelee se keijuis-askelin. -- Haa! Kuinka lieskasin ja -viittasin! Takaisin, takaisin, sinä valkea valotar! Mitä täältä -tahdot? Oi, pysy kaukana! Mutta välittänyt ei kynttiläliekin -viittauksista tuo kalmankalpea, ihmeen ihana vaimo. Kortinlyöjän -taakse seisahtuu. -- Tuijottaa vastapäätä olevaan kuvastimeen ja -näkee siinä miehen, sekä itsensä. -- Miehiä seisoo vielä pöytien -ääressä. Hänelle vieritetään nojatuoli. Hän kiittää kumartamalla -päätänsä, mutta jää seisomaan. - -"Mies pelaa ja pelaa. -- Sekottaa tottunein käsin kortit, hajottaa -ne taas, kuin kirjavia höyheniä. Ja kultaa heittää hän menemään, -kuin olisi sekin kortteja tai höyheniä! Oi riehuva, kirjava, ilkkuva -peli! Onkohan se nuoresta vaimostakin hauskaa? Hän katselee vaan -kuvastimeen miehen vaaleita kasvoja, joissa huulet suonenvedon -tapaisesti nytkähtelevät, joiden jaloja piirteitä intohimo -vääristelee ja runtelee." - -Murattiköynnös kuiskasi: "Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa. -Jumalan kuvaksi Hän hänet loi!" - -"Minä katselin vaimon tuijottaviin sinisilmiin", kertoi virvatuli. -"Oi, liekkisielut mielellään lukevat ihmissilmien kieltä. Nämä -sinitähdet puhuivat kuumista, polttavista tuskista. Hän aukaisee -huulensa, tahtoo lausua miehensä nimen, -- mutta ei lähde rinnasta -ääntä! -- Ja mies? -- Hän ei tunne hiuksiansa hiipaisevaa vienoa -hengitystä, ei tunne olkapäällänsä lepäävää, lempeätä kättä. Eikö -sormus sormessa kilahda? Pienessä kädessä on samallainen sormus, kuin -miehenkin kädessä. - -"Pois, pois vierähtää kulta. Nyt se palajaa takaisin. Takaisin palajaa -onni, palajaa kulta. Yhä suuremmaksi käy kolikkokasa hänen edessään. -Kuinka kiihkeästi hän ojentaa kätensä rahoja ottamaan, mutta korjaa -jokaisen kiiltävän kultakolikan kanssa myrkyllisen peikon. Joka -kultaa voittaa, vie synnin mukanansa kotiin. -- Naurussasi ei ole -sointua! -- Huu! Tuosta rinnasta ei puhdasta ääntä lähde! Ja vaimon -poloisissa sinisilmissä, mitä niissä luinkaan? Mitä hän kuvastimessa -näki? Se se vasta sydäntä vihlasi, tuo raju, kiihkeä riemu miehen -katseissa ja huulilla, -- tuo häijy, ilkkuva riemu! Oi, kernaammin -olisi hän tahtonut nähdä vihaa ja raivoa noissa kasvoissa, kuin -tätä synnin riemua! -- Entä käsi? -- Onko tuo se rakas käsi, joka -niin usein on hänen omaansa hellästi pidellyt, -- se käsi, joka -hänen sormustansa kantaa? -- Sydämesi pamppailee, kolkuttaa kuin -vasaroilla, sinä vaalea vaimoparka. -- Kärsi vain, kestä vielä! -- -Menehdy murheeseen, kuin minä liekkeihin! Elämä on lyhyt. -- Ilma on -painostava, painostavampi täällä, kuin tanssisalissa, eikö totta? --- Hän on tukehtumaisillaan. Kääntyy pois kuvastimesta. -- Silloin -silmät sattuvat miehen vastapelaajaan, nuorukaiseen, joka melkein -vielä on lapsi, -- mutta niin riutunut, -- niin kalpea, -- posket -kuopalla, silmät kuopalla. -- Kuumeen tuli palaa silmissä ja kotona -ehkä äidinsydän poikansa puolesta rukoilee, hänen tähtensä suree! --- Oi, kuinka sairaalta näyttää käsi, joka nyt ojentaa viimeisen -kultakolikkonsa pois! -- Hervotonna, käsivarret ristissä rinnalla, -nojaa hän tuoliinsa. Ja hän, -- nuoren vaimon mies, -- ottaa tämän -viimeisen kultarahan! -- Näin vaimon värisevän, -- vavistus valtaa -hänet, tuskanhuuto tunkee ahdistetusta rinnasta, -- tunnotonna vaipuu -hän alas. Vieraat häntä tukevat. - -"Kortinlyöjäkin kuuli huudon. Hän hypähtää pystyyn. Pöytä horjahtaa, -kynttilät kaatuvat, -- minä sammun!" - -"Oi, hirmuista!" huokasi lumpeenkukka ja nuori tarhapöllö virkahti: -"Minäpä tunnen kaarneen, joka olisi pitänyt olla tätä kuulemassa!" - -Haikeasti valittivat sammakot lammikossa. Vavisten huojuivat -kaislat ja puut. Ja rannalta vaahteran alta tuijotti pari ammollaan -olevaa ihmissilmää öiseen pimentolaan. Suurissa pisaroissa valui -tuskanhiki kalpealle nuorelle otsalle ja raskaat huokaukset nousivat -ahdistetusta rinnasta. - -Metsän puut rauhoittuivat. Kaislat ja ruohot seisoivat taas -liikkumatta kuuntelemassa, vaikka peljästynyt ihmissydän vielä -tuimasti sykkäeli. - -Uusi virvatuli oli jo kauvan kertonut, ennenkuin kuunteleva poika -siihen määrin tyyntyi, että saattoi tarinaa tajuta. Se kertoi -sairaasta lapsesta, jonka vuoteen vieressä se oli valvonut. Tarina -kuului näin: - -"Oi! Olin niin väsynyt, niin kovin väsynyt! Niin myöhä oli yö, -- ja -yhä vielä täytyi valvoa, yhä vielä juoda öljyä pisara pisaralta, -- -niin väsyneenä, niin kovin väsyneenä. -- Koko illan olin jo valvonut -ja kuitenkin täytyi silmieni vielä pysyä kirkkaina! Ei saanut -nukahtaa, ei torkahtaa! - -"Myöhään illalla oli lääkäri vielä käynyt siellä, oli istunut vuoteen -vieressä, katsellut, tutkinut lasta. Oli sanonut nuorelle äidille, -että taudin voima on murtunut, että vaara on ohitse, että lapsi on -hänelle säästynyt. -- Ovelle saattoi äiti lääkärin. Tämä käski häntä -nyt ajattelemaan itseänsä, koettamaan vahvistaa uupuneita voimiansa. - -"Sitten hän meni. Sitten oli kaikki hiljaista. Lapsen vuoteen -viereen polvistui nuori vaimo. Ristissä olevat kätensä ja kosteat -silmänsä, -- oi, noita silmiä! -- nosti hän äänettömään, palavaan -kiitosrukoukseen! -- Autuaallisesti hymyillen katselee hän lastansa, -ottaa pienokaisen kuihtuneen kätösen käteensä, pyyhkäisee unen -nostamat hikipisarat kalpeilta, armailta kasvoilta. - -"Oli niin myöhä. -- Ja yö niin äänetön. -- Ja kaikki nukkuivat. -- -Sairas lapsikin nukkui. Minä vaan en, eikä nuori äitikään. Kuinka -kalpea hän oli! Kuinka sairaalta näytti! -- Ihanat silmät olivat -niin sameat, -- valvomisesta ja kyyneleistä sameat! Tuuhea tukka -sukimatta, otsalta pyyhkäisty, ikäänkuin taakka, jota hän ei olisi -jaksanut kantaa. -- Niin kaidat olivat kasvot, niin läpikuultavat -hienot piirteet! Huoli kuulti läpi, sydäntä kalvava murhe. "'Lapseni! -Poloinen lapsiparkani!' kuiskaa hän, -- nojaa päänsä vuoteen laitaan -ja ratkeaa hillitsemättömään, kiihkeään itkuun. Koko ruumis vapisee -nyyhkytyksistä. Haikeita tuskan ääniä tunkeutuu rinnasta." - -"Iloksihan hän? Iloinenhan hän oli!" virkkoi lumpeenkukka. -"Semmoiseltako ilo näyttää?" - -Liekkinen jatkoi vaan: - -"Olin niin väsynyt. -- Oli niin pimeätä, -- pimeätä hänen -sielussansakin! Ehkä sydämeen koski se, että hän oli niin yksin -suuren ilonsa kanssa. Uskollisen palvelijattarensa oli hän lähettänyt -lepäämään. -- Ei kukaan saanut hänen kanssaan valvoa. -- Minä yksin, -vaikka olinkin väsynyt, -- minä valvoin, -- valvoin, -- - -"Uuninreunuksella tiksuttaa kello. -- Yksitoikkoisesti pisartelee sade -pitkin räystäskourua. -- Tuskankyyneleet ovat ehtyneet. -- Nuori -äiti istuu patjalla lattialla, istuu kädet ristissä polvillaan ja -tuijottaa eteensä. -- Vaunuja vierii kadulla. -- Hän nostaa päätänsä, -mutta kun vaunut ovat rämisseet ohitse, painuu se taas alas. -- -Hiljemmäksi, myöhemmäksi käy yö. -- Vaunuja ei enää vieri kadulla. -- -Vahtitorvi vain kajahtaa ja silloin tällöin myöhästyneen jalkamiehen -askeleet. -- Kuinka kiihkeästi kalpea vaimo kuuntelee! -- Askeleet -kaikuvat, -- kaikuvat niin kauas kosteilla kivillä, -- kauvas, -kauvas kautta yön! -- Kuinka hän kuuntelee, -- ah! -- Ja askelten -lähestyessä huokaa hän haikeasti, -- varjot silmäin alla -tummenevat. -- - -"Hän valvoo. -- Ja minä, niin väsyneenä, niin kovin väsyneenä, -- -valvon hänen kanssaan." - -"Mitä hyötyä väsyneistä vartijoista on!" sanoi kovakuoriainen. "Kun -kerran olit niin uupunut ja uninen, niin miksi et painanut pieniä -kynttiläsilmiäsi umpeen ja uinahtanut?" - -"Yksinkö olisin hänet jättänyt, -- yksin pimeään yöhön, kyyneleisine, -valvovine silmineen ja kalvava suru rinnassa, suru, joka ei -hetkeksikään uinahtanut. Ah! Etkö sitä tiedä, että valo loistaa -sydämeen, että valonkipinä, himmeä yölamppukin, on ystävä synkässä -sydämentuskassa! -- Enpä tunne sinua, kiiltävä kuoriaispoikanen. -- -Mutta, jos lienet valo sinäkin, jos ehkä tunnet jonkun, yksin yössä -surevan, kärsivän sydämen, -- ja kosteita silmiä, jotka eivät saa -unta, -- tee silloin ystävän tavoin, elä lähde pois, elä sammu, -- -Pysy luona, lohduta, -- lohduta lempeällä valollasi, kunnes akkunasta -välkähtää aamun ensi säde, joka saattaa lohduttaa vielä paremmin, -kuin sinä ja minä." - -Kuoriainen vilkaisi liekkiin ja vaikeni mietiskellen. Mutta liekki -kuiskasi hiljaa sihisten edelleen: - -"Äänetön, hiljainen oli yö, -- Ja hiljaa, tasaisesti sateli kadulla. --- Mikä kalpean äidin on? Nukkuuhan poikanen?-- Hän kavahtaa -jalkeille, -- puna sävähtää poskille. -- Miehen askeleita kuuluu -kadulta. -- Hän tuntee ne hyvin. -- Oi! Kello kilahtaa, -- niin -kimakasti, niin räikeästi! -- Äiti vilkaisee säikähtäin pieneen -nukkujaan! Tämä käänsi vaan päätänsä ja nukkuu edelleen. -- Näen -äidin kuuntelevan ovella. -- Hän kääräisee esiripun tiheät poimut -ympärillensä, painaa kädellänsä lukkoa ja aukaisee sen. -- Ovea hän -ei avaa. -- Tahtoo vain kuulla, kuulla! -- Hienot, vaaleat kasvot -kuvastuvat tummaa esirippua vastaan, -- mutta eivätpä ne olekaan -enää kalpeat! -- Oi mikä loiste ihanissa, kosteissa silmissä! -- -Ulko-ovi narisee! Hän kumartuu lähemmäksi kuuntelemaan. -- -- Hän se -on, hänen miehensä! -- Toruuko hän? -- Niin, niin! Vaunujen olisi -pitänyt tulla häntä noutamaan. Tosiaankin, tosiaankin! Ettei hän -tullut ajatelleeksi sitä ennen! Ah! Missä ovatkaan hänen ajatuksensa -nykyjään! -- -- Hän kuulee askeleita portailla, -- lähempänä, -käytävässä. -- Palvelija astuu kynttilä kädessä edellä. -- Valo -tunkee oven raosta sisään. - -"-- Nyt avaa hänen miehensä varmaankin tämän oven, -- nyt! -- Ei --- eikö? -- Ohi astuvat. -- Eikä edes kysymystäkään kuulunut, -- -ei kysymystäkään! -- Voi! -- Vaimo painoi molemmat hennot kätensä -ohimoille ja kuunteli taas. -- Tuleehan hänen miehensä kohta -takaisin, -- pukeutuu vain kuiviin vaatteisiin ensin, -- siellä kun -varmaankin satoi vielä. -- Taaskin narahtaa ovi. -- Taaskin kuuluu -askeleita. -- Palvelija vaan, joka lähtee yläkertaan levolle. -- -Nuori rouva painaa korvansa lukkoa vastaan ja kuuntelee vielä kauvan. --- Yö on niin äänetön. -- Huone niin hiljainen. -- Ei askelta kuulu -talossa, ei askelta enää kadullakaan. Hiljaisessa huoneessa vaan -sairaan poikasen tyyni, tasainen hengitys, ja yksinäisen äidin, -yksinäisen vaimon tuskalliset huokaukset. -- Hän painaa oven lukkoon, -astuu pari askelta ja pysähtyy. -- Kuinka jäykästi hän tuijottaa -eteensä! Kuinka kasvot ovat kalpeat! -- Hän vääntelee käsiänsä, -sanoo: 'Hän ei tiedä, -- ei tiedä, miten täällä on! -- Ei edes kysy, --- ei katsahda tänne! -- -- --' Niin kumeita, raskaita hengähdyksiä -kuuluu. Hän vapisee, painaa kädet rintaansa vastaan. -- Näen hänen -hoiperrellen ottavan vielä pari askelta. Sitten hän, tuskasta -äännähtäen, vaipuu maahan lapsensa vuoteen viereen. Ah! Armollinen, -lempeä ja ystävällinen oli pyörtymys, joka hänet valtasi, joka surun -lievensi! -- Naisia tuli läheisistä huoneista, kantoivat tainnoksiin -vaipuneen vuoteelle. -- Suusta valui tummia veripisaroita. -- -Vaatteilla, lapsen vuoteella, johon hänen päänsä oli vaipunut, -näkivät hämmästyneet palvelijat vereksiä veripilkkuja. Oi! Poloinen -vaimo raukka! Oi, sairas lapsiparka! Ja minä poloinen lamppupahanen, -jonka täytyi palaa, valvoa, sellaista nähdäkseni!" - -"Oliko hän sitten kuollut?" kysyi lumpeenkukka. "Oi! Eihän vaimo toki -liene ollut kuollut?" - -"Mitä hyötyä sinulla oli vaivaloisesta yövalvonnastasi!" huusi -kovakuoriainen. "Et edes kiitostakaan saanut!" - -"Enhän kiitoksen tähden palvellutkaan!" vastasi liekki. "Emme me -pienet tulet kiitoksen tai palkan tähden palvele. Sen tehkööt suuret, -jotka loistaa tahtovat, semmoiset, jotka tietävät olevansa suuria -valoja." - -Lumpeenkukka kysäsi vielä kerran: "Oi, sano toki, ett'ei hän ollut -kuollut!" Mutta virvatuli oli kiitänyt pois, vajonnut veteen, -uponnut, eikä voinut enää vastata. - -Monta virvatulta oli tuonentarhassa tanssinut, ja sammunut. Moni -oli tullut rantaan ja kertonut tarinansa, oli uponnut tahi vajonnut -suohon, eli liidellyt puitten välitse metsään ja sinne hävinnyt. -- -Pari hajanaista liekkiä vain enää värähti suolla. Kultakuoriaiset -lensivät niitä noutamaan ja toivat ne rantaan. Monen verukkeen -jälkeen suostuivat nekin viimein kertomaan tarinansa, mitä kerran -ihmisten joukossa ollessaan olivat kokeneet. Eräs kertoi näin: - -"Kautta rotkojen ja syvänteiden, pitkin virtoja ja syviä järviä, yli -vihantain nurmikkojen, autioiden soiden, alitse taivasta tavottavien -kallioiden, -- kaukana olen vaeltanut. -- Yösydännä, pimeän -vallitessa, -- silloin houkuttelee, silloin viekottelee, silloin ajaa -kaiho minua lumouksen voimalla vastustamattomasti kautta maiden. -- -Kaihoan ihania sinisilmiä, joihin kerran kynttilänä eläessäni sain -katsahtaa. Rauhaa en saa konsanaan, ennen kuin kerran vielä nuo -tummansiniset silmät näen!" - -"Kukkaissilmiäkö ne olivat, vai ihmissilmiä?" kysyi lumpeenkukka. - -"Ihmissilmiä! Syvällisiä, kirkkaita, viattomia silmiä kuolonsairaan -nuoren vaimon kalpeissa kasvoissa. Patjojen varassa ja pehmeisiin -peitteihin käärittynä lepäsi hän puutarhaan antavan avonaisen -lasioven luona. Minä paloin matalassa kynttiläjalassa hänen edessään -pienellä pöydällä. Tavattoman harvinainen onni kynttilälle, saada -palaa kirkkaassa päivänvalossa, hempeän kevät-ilman henkäillessä, -- -saada katsella ulos Jumalan ihanaan, avaraan maailmaan. Etelän rikas -väritys, mailleen menevän auringon ihana rusko levisi tuolla ulkona -yli maitten, merien. Vuoriselänteen kukkulat ja huiput hohtivat, -hehkuivat tulessa. Etelän lempeä aurinko soi jäykälle kalliollekin -elonlämpöä. Mutta täällä parannuksella olevalle sairaalle naiselle ei -se voinut muuta hyvää tehdä, kuin huokua hiukkasen punaa kalpeille, -kuihtuneille poskille ja hengähtää herttaista, lievittävää ilmaa -sairaaseen rintaan. -- Kuolon-yö lähenee. -- Sen varjot ovat -laskeutuneet suun ja silmien ympärille ja sammuttaneet kaiken värin. -Mutta lämmintä elämää sykkii vielä sydän, hellää rakkautta loistavat -silmät. - -"Näin vanhan palvelijan, joka minut sisään toi, hiljaa hommaavan -huoneessa, siirtävän akkunaverhoja, jotta illanvalo sisälle pääsisi. -Kypressien ja viiniköynnösten varjostamain akkunain läpi lankesivat -päivänsäteet vienosti huoneeseen ja leikkivät kirjavilla olkimatoilla -permannolla. Mutta herttaisimmin ne heijastuivat pienen lapsen -kultakutreista. Poikanen pyöritteli pieniä marmoripalloja lattialla -ja konttasi ilosta kirkuen niiden perässä. - -"Sairas kirjoitti, kun vanha vaimo minut pöydälle asetti. Nyt hän -pysähtyi. Kuihtunut käsi lepäsi väsyneenä paperilla, riutunut -ruumis nojasi tuolin selkämystään. Suuret, tummansiniset silmät -seurasivat hellällä ilolla lasta ja kun vanha vaimo tuli viemään -pienokaista pois, esteli sairas. 'Anna hänen vielä viipyä hetkinen -luonani, Pirkko!' rukoili herttainen ääni. 'Onhan hän niin kultainen -ja kiltti! Minun luona ollessansa onkin hän aina kiltti. Eihän -lääkärin lupaama puolitunti vielä liene kulunut?' Vanhus arveli -vielä täytyvänsä viedä lapsen puutarhaan, päivä kun oli ollut kovin -helteinen. 'Mutta Valterin pitää ensin antaa kättä hyvästiksi -armaalle äidillensä', virkkoi hän ja talutti pienokaisen nojatuolin -luokse." - -"Haa! Mitä se oli!" huudahti liekki samassa. "Enemmän valoa -tänne! Minun täytyy saada nähdä!" - -"Mitä? Näitkö mitä?" kysyivät kaislankukkaset. - -"Näin hänen syvälliset, tummansiniset silmänsä! -- Tuolta puolen -lahdelman, tuolta puun alta ne minua katselivat! -- Nyt en enää -näe mitään." - -"Emme mekään mitään näe", huusi nuori tarhapöllö. "Haaveilet! Liekki -parka!" - -"Ne olivat kyyneleistä tulvillaan", virkkoi virvatuli. "Ne -tuijottivat niin tuskallisesti, niin surullisesti minuun!" - -"Haaveilua, unta vaan!" huusivat kaislat. "Tule kernaammin kertomaan -meille miten sitten sairaan ja lapsen kävi." - -"Poika antoi kättä", kertoi virvatuli, "ja ojensi pienoisen -punasuukkonsa suudeltavaksi. Sairas kumartui sen puoleen, otti lapsen -pääkkösen käsiensä väliin, painoi kalpeat kasvonsa sen kultaisiin -kutreihin ja työnsi hänet sitten sukkelaan luotansa, viitaten -vanhukselle viemään hänet pois. - -"Kyynelsilmin katseli hän heitä, kunnes he katosivat puutarhan -pensaitten taakse. Sitten tarttui hän taas kiivaasti kynään ja jatkoi -kirjoitustaan. Minä katselin häntä, -- katselin paperia ja luin -jokaisen sanan. -- Kerronpa teille, mitä hän kirjoitti. -- Kirjeessä -seisoi: - -"'Elä kuitenkaan murehdi minun puolestani tämän surun tähden. Suru -rakkaan isän kuoleman johdosta on luonnollinen suru. Luonnollinen, -terveellinen oli suruni silloinkin, kun Herra otti pienoisen -esikoiseni luoksensa, jos kohta silloin luulin sydämeni surun -katkeruuteen pakahtuvan. Mutta sen jälkeen olen oppinut tuntemaan, -olen saanut kokea toisellaista surua, haikeampaa tuskaa. Vaikka vaiti -siitä! - -"'Sinä, rakas veljeni, saat nyt minulta perinnöksi kalleimman aarteeni, -Valterini. Opetan häntä nyt lausumaan isän nimeä, -- sinua varten, -Vilho, -- tuota katkeraa isän nimeä, jonka olisi täytynyt pysyä -hänelle ijäti vieraana, ell'ei hän saisi sinua sillä nimittää. Mutta -tulethan sinä häntä isänä rakastamaan, eikö niin? Olethan hänelle -sellainen ystävä, kuin olit entiselle, rakkaalle pikku Hannallesi -ja rakastathan häntä minun tähteni! Ja myöskin Oton tähden, -- eikö -niin, rakas Vilho? Vaikka lienetkin häneen kovin suuttunut ja vaikka -hänen vikansa onkin suuri, niin onhan hän kuitenkin veljesi, Vilho, --- olethan hänet tuntenut ja häntä rakastanut, -- ja se, joka häntä -kerran on rakastanut -- oi --! - -"'Mutta pieneltä Valteriltani, hänen pojaltansa, -- hänen pojaltansa, -jonka hän hylkäsi, -- etkö sinäkin, rakas Vilho, ole sitä mieltä, -että häneltä voimme säästää sen sydämentuskan, jonka semmoisesta -isästä tietäminen ja semmoisen isän tunteminen tuottaa. Sydämeni -innokkain ja hartain rukous on nyt tämä: Anna lapseni olla kokonaan -sinun lapsesi, sinun, hänen ja kaikkien muitten ihmisten silmissä. -- -Kasvata häntä yksinkertaisesti, ei Nordingenin rikkaana perillisenä, -vaan ahkeraksi, kelpo ihmiseksi ja johdata häntä Herran luokse. Ja -Vilho, rakas, rakas Vilho, kuule vielä tämäkin pyyntö! Anna hänen -isällensä anteeksi, -- anna kokonaan! Elä salli sen sydämen kantaa -vihaa Ottoa kohtaan, joka on hänen poikansa tuki ja turva! -- Ja -kun minä kerran olen hänelle antanut anteeksi, niin keliäpä sitten -olisi oikeutta vihata häntä! -- Rukoile Jumalaa armahtamaan häntä! -Vilho! Sitä hän tarvitsee. Niin teen minäkin. -- Ainoastaan rukoillen -ajattelen häntä enää. Tiedän hänen tähtensä vuodattamaini kyynelten -tulevan kerran Herran tuomioistuimen edessä painamaan raskaasti hänen -vaa'assaan ja todistamaan häntä vastaan. Siksi en vuodata ainoatakaan -kyyneltä enään.' - -"Pieneltä jalustaltani seurasin hänen kätensä jokaista liikettä. Näin -hänen usein pysähtyvän lepäämään. Nyt näin raskaita kyynelhelmiä -vierivän hänen silmistään näille viimeisille riville, melkein -poistavan kirjoituksen ja siten todistavan viimeiset sanat valheeksi. -Mutta hän kuivasi kyyneleensä, hengitti raskaasti ja vaivaloisesti ja -kirjoitti vapisevin käsin vielä muutaman sanan: - -"'En jaksa jatkaa, Vilho, -- voimani ovat lopussa. Tule pian, tule -hyvin pian! Kauvan en enää voi sinua odottaa. Rakas, kallis veljeni! -Palkitkoon sinua Herra Jumala minulle aina osottamastasi uskollisesta -rakkaudesta ja huolenpidosta! Kunhan poikani kerran voisi sinua siitä -kiittää! -- Rukoile, Vilho, rukoile minulle rauhallista loppua!' - -"Sitten kirjoitti hän nimensä kirjeen alle ja pani sen kuoreen. -Kuuma tulihenkeni auttoi häntä sen sulkemisessa ja sitten tarttui -hän suippeaan, kynttiläjalan laidassa riippuvaan metallikanteen. -Aavistin kauhukseni täytyväni kuolla. Mutta silloin huusi raikas -lapsen ääni: 'Äiti, rakas äiti!' ja avonaisen oven kautta näin pienen -poikasen kiipeevän kiviportaita ylös. Toisella kädellä piteli hän -mekkonsa helmaa, jonne oli kerännyt kiviä, toisessa taas oli vihkonen -metsäkukkia. Posket hohtivat, kiharat liehuivat iltatuulessa. -Silloinpa nuori äiti unhottikin sammuttaa minut. Hän ojensi molemmat -käsivartensa pienokaista kohti. Vanha palvelija nosti lapsen pöydälle -sairaan äidin eteen. Mutta samalla hän otti kynttilän käteensä ja -sammutti minut." - -Kun virvatuli sammumaisillaan pensaikossa lehahteli, läheni jo -samalta puolelta uusi, solakka liekki poikki suon. Se paloi -kirkkaalla ja tyynellä valolla ja kulki hitaasti lahdelman ohitse. -Kultakuoriaiset koittivat sitä pidättää, mutta se viittasi vain -kieltävästi heille ja virkkoi ohikulkiessaan kuiskaavalla äänellä: - -"Vait, vait! Elkää minulta mitään kysykö! Kertoisin ehkä sellaista, -jota ette tahtoisikaan kuulla. Entinen sali, samat vaaleat -marmoriseinät ja samat hienot matot lattialla. Puutarhaan johtava -lasiovi on tarkkaan suljettu. Ei auringonvalo, -- ei kuuma toukokuun -päivä saa vilkaista sisään. Tummat akkunaverhot riippuvat lattiaan -saakka ja estävät jokaiselta säteeltä sisäänpääsyn. Ainoastaan -vilpoiseen etehiseen ovat ovet auki. Hiljaa, hiljaa on kaikki. Hiljaa -on hänkin, tuo herttainen, kalpea rouva, uinuu niin rauhallisesti, -niin sikeästi. Marmorikuvan kaltaisena, valkoisiin, poimukkaisiin -vaatteisiin verhottuna lepää hän vuoteellaan. Kaksi tummaa, -suruharson lailla kiillotonta palmikkoa riippuu rinnalla. Korkeassa, -monihaaraisessa kynttiläjalassa valvon minä ja vartioin. On niin -hiljaista. Syvä äänettömyys vallitsee ylt'ympärillä. Puutoukka vain -leikkauksella koristetussa kuvastimenkehyksessä nakertaa ja pieni -lamppu uuninreunustalla ritisee ja tupruuttelee keveitä savupilviä -saliin. Kuuluu askeleita etehisestä, -- raskaita, hitaita ja lyhviä, -tepsuttavia. Verhot vedetään syrjään. -- Suloinen, pieni kiharapää, -mitä sinä täällä teet? -- Hän nukkuu, nukkuu! -- Tahdotko nähdä -kalpean äitisi uinuvan unta toisellaista, kuin koskaan ennen? -- -Oi mene pois! -- Menkää kaikki pois! Hän nukkuu niin tyyntä, niin -rauhallista unta! -- Menkää pois! Elkää häntä häiritkö, elkää -herättäkö! -- Syvää, sikeää unta se on! -- Hiljaa! -- Oi hiljaa, -hiljaa!" - -Ja poissa oli liekki, oli kadonnut metsään. - -"Kuuletteko sammakkojen valitusta lammikossa? -- Kuuletteko huuhkajan -huutoa metsikössä! -- Ei ole hyvä kuunnella niin surullisia tarinoita -öisin metsässä," sanoi kovakuoriainen. Mutta lumpeenkukka rukoili: - -"Yhden ainoan kertomuksen tahtoisin vielä kuulla! Tuo pieni liekki -on jo kauvan hypellyt puitten juurien välissä. Se se meille vielä -tarinan kertoo." - -Ja pieni liekki hypähti esiin hiiltyneen tammenrungon juurien alta, -pudistelihe ja virkkoi: - -"Minua vilustaa, vilustaa kostealla suolla! -- Elämä on niin vapaata -synkässä metsässä yösydännä. -- Oi, rajattoman vapaata! -- Ette voi -aavistaa, miltä valosielusta välistä tuntuu tämä elämä! Kerran täytyi -minun taistella henkeni puolesta. Mutta vahapuikon päässä palaessani -oli mulla edes pieni luotettava paikka, koti, missä heikkoa henkeäni -sain hoidella. Silloin se tosin tuntui minusta kovin ahtaalta, -kurjalta ja köyhältä. -- Mutta, -- uskokaa pois, -- nyt tuntuu -minusta, kuin olisivat vahapuikon pää ja sen sitkeä sydän olleet -oikein herttaiset ja hyvät ja kuin olisi taistelu elämästä ollut -viehättävää työtä. -- Tämä ääretön vapaus minua pelottaa. -- Pelkään -kadottavani oman itseni! -- Mikä minua ravitsee? -- Täällä elän, -mutta mistä? -- Ehkäpä muistelmista!" - -"Kerro meille muistelmasi! Kerro köyhästä elämästäsi!" kehottivat -lumme- ja kaislakukat. - -"Aamukasteen tuoksu jo tuntuu!" sanoi liekki. "Öisten aaveitten valta -on kohta lopussa. Kuulkaa siis vielä pieni palanen vahakynttilän -tarinata: - -"Avain lukossa narahtaa ja lautaseinässä aukeaa pieni ovi. Vanha -vaimo kantaa minua kädessään. Pieni poika pitää häntä hameesta ja -huutaa kerta toisensa perästä: 'Valter tulee mukaan konttoriin, -Valter tulee mukaan!' -- Huone on hämärä. Arkkuja ja kirstuja -kaikkialla. -- Raskaalla jalustalla lepää vanha laari lattialla. -Hyllyillä pitkin seiniä on pergamentti-niteisiä kirjoja, särkyneitä -kukkalaseja ja niissä kuivaneiden, aikoja sitten poimittujen -kukkasten tuhkaa. Vihanta metsä ei tiedä kuinka kummallinen haju -vanhoista kirjoista ja vanhoista talouskapineista ummehtuneissa -huoneissa lähtee. Siellä risahtaa niin salaperäisesti. Siellä -kehräävät hämähäkit keveitä verkkojansa. Siellä puutoukka -häiritsemättä opetteleikse ammattiaan. -- Ja entä vanhat kirjat -sitten! Olisi niissä ollut kuulemista! Mutta minä en lyöttäytynyt -heidän pariinsa. Hyödytöntä väkeä! Olivat työnnetyt tänne pois -tieltä, vaikka joukossa lienee ollut moni aikanaan ihailtu, mutta -pian unhotettu nerontuote. - -"Minä seisoin korkealla lautapöydällä. Vanhus käy polvilleen -permannolle, kilistelee suurta avainkimppua ja aukaisee vaivalla -raskaan matka-arkun. Kannessa on monta muukalaista leimaa. -- -Arkku lienee matkustanut pitkiä matkoja herratta, haltijatta. -- -Mitä tummia esineitä vaimo siitä ottaa esille? -- Miehenvaatteita, -kappaleen toisensa perään! Hänen niitä purkaessa lennähtää arkusta -kevein siivin katoovaisuuden varjontapaiset, harmahtavat haltijat. -Kiedottuina kaikkeen rappeutuvaan, raukeavaan, itse hävittäen ja -siten itseänsä raviten, olivat ne kauvan olleet tuohon arkkuun -suljetut. Nyt vapaaksi päästessään lensivät ne pois Tuonen -valtakunnasta etsimään eloista elämää, pakenivat pimeyttä ja etsivät -valoa, -- vaikka valo heidät hävittää, -- etsivät tulta, tulen -kuumaa suuteloa, siihen kuollaksensa. Heidän ympärilläni hyöriessään -vikisivät he heikolla aaveentapaisella äänellään tuolla pimeässä -oppimiansa valitusvirsiä, virsiä noiden vaatteiden alla sykkineestä, -hehkuvasta sydämestä, -- intohimoisesta ja rikoksellisesta sydämestä, --- katumuksen kalvamasta sydämestä, joka nyt oli laannut sykkimästä. --- Oi! Vaietkaa, vaietkaa! Elkää lapsen kuullen laulujanne laulako! -Lapsi on syytön." - -"Urrr, urrr, urrr!" kaikui vielä kerran kolkosti ja kamalasti -lammikosta. Mutta virvatuli ei siitä välittänyt, jatkoi vaan: - -"Mutta minne oli lapsi joutunut? -- Tuolla vanhan kirstun takana -kykkii poikanen. Lasikaapista on se ottanut pieniä nukenlautasia -ja astioita ja kiikuttelee niitä tyhjässä nukenkätkyessä, kunnes -ne kilisten sinkoavat sikin sokin. Kohta se kuitenkin väsyy siihen -leikkiin. Seisoskelee sitten vanhuksen vieressä katsomassa, kuinka -tämä arkkua tyhjentää. -- Silloin putoaa pieni käärö vaatteiden -välistä. Pakkanen pelikortteja lentää hajalleen lattialle. 'Kas, -kuvia, kuvia!' huutaa lapsi riemuiten, kokoo kirjavat kortit -esiliinaansa ja kantaa ne kaikki syrjäisen, tasakantisen arkun -kannelle. Lapsi levittää kortit, laskeutuu polvilleen niiden eteen, -leikkii niiden kanssa, puhelee, nauraa, posket tulipunaisina, -autuaallinen loiste tummansinisissä silmissä." - -"Peikkoja väijyy kirjavissa korteissa!" sopertaa lemmikki. - -"Silloin kuuluu askeleita," kertoo liekki. "Kookas, vakava mies -astuu sisään. Moni poimu on aikaisin uurtautunut jaloon otsaan ja -suun tienoville, moni ennen-aikainen hopeahius hiipinyt tummaan -tukkaan. -- Surumielin katselee hän tavaroita. Huomaa samassa lapsen -ja kysyy kiivaasti: 'Mistä lapsi kortit sai, Pirkko?' -- Vanha -vaimo kertoo sen. Mies huoahtaa syvään, astuu pojan luo ja sanoo: -'Et ole vielä sanonut minulle hyvää päivää, Valter.' 'Hyvää päivää, -rakas isä!' huutaa lapsi silmiänsä nostamatta. 'Katsoppas kauniita -kuviani!' 'Kuvat eivät ole sinun, Valter,' sanoo vakava mies. 'Anna -ne nyt kaikki isälle.' Hämmästyneenä vilkaisi pienokainen häneen -ja peitti käsillänsä kortit, ikäänkuin suojellaksensa niitä. 'Oi, -katso, Pirkko!' kuulin miehen sanovan: 'Eikö hänellä ole aivan -äitinsä silmät!' Ja hän kumartui lapsen puoleen, ojensi kätensä ja -sanoi vakavasti mutta ystävällisesti: 'Anna nyt minulle korttikuvat, -Valter!' Hädissään ja mairitellen kysyy pienokainen: 'Etkö kernaammin -ottaisi noita lautasia, isä?' Mutta kun mies vastasi: 'En. Minä -tahdon kuvat, lapseni, ja nyt paikalla!' silloin sävähtivät pojan -kasvot tummanpunaisiksi, silmät säkenöitsivät vihasta, joka piirre -pienissä kasvoissa vääristyi ja suonenvedontapaisesti nyyhkien ja -rajusti sätkien heittäytyi hän korttien päälle, huutaen: 'Ei, ei! -Minä en anna kuviani, en anna!' - -"Uppiniskaisuuden häijy peikko mahtoi olla harvinainen vieras pienen -lapsen mielessä. Vanha palvelija seisoi hämmästyneenä, kädet -ristissä, -- vakava mieskin oli käynyt aivan kalpeaksi. -- Mutta pian -nosti hän huutavan pojan permannolta, antoi hänet vanhukselle ja -käski tätä viemään lapsen pois, kunnes se taas tulisi kiltiksi. - -"Synkät olivat miehen kasvot, kun hän sitten kokosi kortit ja pani -ne lukon taakse. Minut hän otti laudalta ja vaikka kuuma vahapisara -silloin vierähti hänen kädelleen, ei hän edes vavahtanutkaan. Kädessä -oli suuri arpi. Se oli kaiketi aikanaan kuumempaakin kipua kärsinyt. -Syvään huoaten sulki hän konttorin oven ja kauvan, kauvan käveli hän -edestakaisin siellä sisällä, kunnes hänen synkät katseensa viimein -sattuivat minuun, joka yhä vielä pienellä syrjäpöydällä paloin. -- -Silloin hän minut sammutti." - -Niin pian kuin pieni virvatuli oli tarinansa lopettanut haihtui se -yöilmaan. Kaukana, kaukana tuonentarhan äärimmäisessä sopukassa -näkivät kultakuoriaiset vielä muutamia liekkejä hyppelehtivän, -mutta eivät ne niitä enää rantaan noutaneet. Lentää lehahtivat jo -mieluummin salaa suolta pois vihantaan telttaansa pähkinäpensasten -alle rannalla. Huuhkaja huuteli luoksensa nuorta tarhapöllöä. "Emme -saa viipyä enää, jos vielä tänä yönä mielimme päästä mukavaan -vuorenrotkoon. Aamu jo väijyy vuorten takana ja tekee tiet -vaarallisiksi." -- -- He lensivät pois. Yölepakko käytti viittausta -hyväksensä, lähtemällä sekin kotimatkalle. Pienet ruohot ja kukkaset -olivat jo viimeisten virvatulien kertoessa nukahtaneet. Mutta -lumpeenkukka raukka oli tullut surulliseksi virvatulten kaikista -synkistä tarinoista. Sen kukkaissydäntä painoi niin raskaasti -sydämellinen sääli, että sen oli mahdoton nukkua. Lempeä, pienoinen -laine otti sen hervottoman pään povellensa ja siinä lepäsi se nyt -pehmeästi keinuen ja katseli kaihomielin ylös kohti tähdetöntä -yötaivasta. Ja totiset; siniset lapsensilmät, jotka koko ajan olivat -niin kiihkeästi ja kuumeisesti tuijottaneet vanhan vaahteran alta -yönselkään, nekin olivat viimeisen virvatulen vaiettua vaipuneet -umpeen. Väsymys ne sulki, tietoisuus katosi. - -Ja näin oli nyt metsässä viimeinkin aivan hiljaista. Äänettömyyttä -kesti kunnes metson kuherrus alkoi kuulua kuusen latvasta ja -kunnes aamu lähetti iloiset tuuloset sanansaattajiksensa ja -edelläkävijöiksensä laaksoon, raivaamaan tietä itsellensä pilvien ja -sumujen kautta. Moni viileä tuulahdus oli jo pyyhkäissyt vaahteran -alla nukkuvan pojan kosteata otsaa, saamatta häntä hereille. Aurinko -oli jo kohonnut yli vuorten ja lähetti viistot säteensä pilvien -välitse ja puidenlatvojen lomitse suolammikkoa tervehtimään, niin -että tämän vesi kimallellen värähteli, välkähteli. Vasta silloin -havahti poikanen unestansa. Hän nousi, kävi nurmikolle istumaan ja -katseli epäröiden ja kummastellen ympärillensä. Tuossa lepäsi tyyni -lammikko, -- tuonentarha, -- vihanta metsä sen takana, -- kaikki -entisellään, hiljaisena ja rauhallisena, kuin niin usein menneinäkin -aikoina. -- Mikä oli hänessä itsessään niin muuttunut, ettei hän -kauhutta saattanut katsella tätä tyyntä, vihantaa maisemaa? -- Ei, --- ei! -- Pois täältä! -- Ihmisten joukkoon! -- Isän luokse! -- -Isänkö? -- Oi, mikä sana? -- Poika piteli kalpeata otsaansa, työnsi -kosteat kiharat kasvoiltaan ja lähti ottamaan olkihattunsa, joka oli -vierinyt mäkeä alas aivan pienen lahdelman rantaan. Siellä keinui -lumpeenkukka hänen edessään. Niin! Kunhan se olisi osannut puhua! Hän -kumartui yli veden, nosti sauvallansa valkoisen kukan aalloista ja -kietoi sen pitkän, notkean varren hattunsa ympärille. Raskas kukka -jäi toiselle laidalle nuokkumaan. Näytti siltä, kuin keijut olisivat -hentoa, kalpeata poikaa koristelleet. Tummat silmät katselivat niin -haaveksivasti sekavien kutrien alta. Hän otti sauvansa, kiinnitti -väristen nuttunsa kiinteämmälle ja lähti raukeasti, pää kumarassa, -astumaan likeistä kotiansa kohti. - - * * * * * - -Taaskin oli metsässä yö, -- pimeä, kuuton yö, viimeisiä Heinäkuussa. -Mutta tähdet tuikkivat tänään tummalla taivaankannella ja kuvastuivat -hiljaa värähdellen suolammin tyynessä kalvossa. Suolla leijaili -hienoja usvaharsoja. Ilma oli painostava. Virkistävää sadetta ei -ollut pitkään aikaan langennut. Ruohot ja kukkaset seisoivat pää -kallellaan janosta menehtymäisillään. Olisivatpa nyt kernaasti -kantaneet vettä, eivätkä olisi sitä liian raskaaksi työksi -moittineet. Ne ojentelivat ja tungeskelivat, kilvan koittaen saada -haukata hiukkasen kosteata yökastetta, voidaksensa sen avulla -hengissä pysyä. Hyönteisten juhannusharjoitukset olivat aikoja sitten -päättyneet. Useat hyönteisrykmentit olivat jo lähteneet metsästä -kasarmeihinsa univormujansa vaihtamaan. Kultakuoriaiset eivät siis -enää rantapensastossa liidelleet, eikä pienen, tyynen lahdelman -pinnalla enää valkoinen lumpeenkukka uiskennellut. Tyhjä oli -rinnekin. Ei vaahteran juurella istunut ketään. Rannan kaislat vaan -olivat kasvaneet koko joukon pitemmiksi ja tuuheammiksi. Mutta vanha, -lahonnut tammenrunko seisoi entisellään kapealla niemekkeellä ja -ojensi uupumatta kuivettuneet oksansa uhkaavasti yli lammen. Eräälle -sen oksista oli vast'ikään taas nuori tarhapöllö istahtanut. Se oli -setänsä, vanhan huuhkajan kanssa paluumatkalla pitkältä retkeltänsä -Italiasta. Kreikkaan eivät he olleetkaan lähteneet, siellä raivoovien -levottomuuksien tähden. Mutta jo Italiassakin olivat he saaneet -kootuiksi niin runsaasti tietoja Minervan tarhapöllön jälkeläisistä, -että siitä riitti kymmenelle lainoppineelle vuosikausiksi -protokollain kirjoittamistyötä. Nuori tarhapöllö oli ollut -laajassa kirjeenvaihdossa tällä matkalla ja paitsi sitä käyttänyt -joutoaikansa erittäin huvittavan päiväkirjan kirjoittamiseen. Tässä -hän hyvin tunteellisesti kuvaili erästä kokemaansa lemmenseikkailua -nuoren kotkan kanssa. Tämä seikkailu oli muuten, kuten monet sekä -kirjoitetut että painetut lemmenjutut, tapahtunut suurimmaksi osaksi -kirjoittajan mielikuvituksessa. - -Tämän yön, jonka huuhkajasetä aikoi viettää käymällä tervehtimässä -erästä Nordingenin vanhan herraskartanon kulmatornissa asuvaa -nuoruuden-ystäväänsä, jota ei ollut pitkään aikaan tavannut, käytti -hänen korkeasukuinen sisarentyttärensä huvimatkaksi suolammen -rannalle. Hän aikoi siellä antaa nuoren lumpeenkukan ja muiden -syrjäisen, hiljaisen metsän yksinkertaisten lasten hyötyä matkoilla -laajenneesta, korkeammasta maailmankatsannostansa. Mutta pöllöneiti -huomasikin, että neljä viikkoa on pitkä aika ja että se saattaa -suuresti muuttaa kukkien, kuoriaisten ja sinivaapukkapensasten -ulkonaisia oloja. Se istui nyt tammen oksalla katsellen ympärillensä, -mutta näkemättä entisiä tuttaviansa. - -"Tulleekohan täällä nyt vielä ikävämpi kuin silloin?" huokasi se -itseksensä ja kysäsi sitten ääneen: "Eiköhän täällä ole ketään, joka -voisi minulle sanoa, minne se nuori lumpeenkukka lienee joutunut, -joka kuukausi sitten kukoisti täällä pienessä lahdessa?" - -Ensin ei tähän kysymykseen kukaan vastannut. Mutta jo liikahti -lahdelman vesi, pienoinen aalto uiskenteli niemekkeen luo, tunki -vanhaa tammen vedessä riippuvien mutkikasten juurten välitse rantaan -ja kuiskasi hiljaa: - -"Tiedän minä, -- tiedän minä! -- Hän lähti pois, -- lähti pois, -- -nuoren matkamiehen kanssa, nuoren matkamiehen kanssa!" - -"Mitä?" ärjäsi pöllö kovasti harmissaan. "Lähtikö se pois nuoren -matkamiehen kanssa? Onko sellainen käytös sovelias hiljaiselle, -valkoiselle vesikukkaselle, joka oli olevinaan niin viaton, nöyrä ja -hienotunteinen?" - -Lainonen kertoi edelleen, miten kaikki oli tapahtunut, miten se oli -keinuttanut kukkaa käsivarrellansa ja kostuttanut sitä kyynelillä, -kunnes poika oli temmaissut sen irti, nostanut sen vedestä ja -vienyt sen pois hattuunsa kiinnitettynä. Mutta nuori tarhapöllö ei -tahtonut siitä enää mitään kuulla. Se oli liian vihastunut ja kääntyi -tuonentarhaan päin, missä par'aikaa yksinäinen virvatuli alkoi -kummallista tanssiaan. "Tuollahan tulee hauskempaa seuraa", sanoi -se ja alkoi löyhytellä siipiänsä, tervehtiä ja vilkuttaa kiiluvia -silmiänsä, kunnes virvatuli sen huomasi ja tuli lähemmäksi. - -"Olen jo ennenkin kohdannut virvatulia täällä", sanoi nuori -tarhapöllö. "Ne olivat kokeneet kaikellaista elämässään ja taisivat -kertoa tarinoita. -- Oletko sinäkin sammuneen valon sielu ja taidatko -sinäkin tarinan?" - -"Valon sielu minäkin olen", vastasi virvatuli. "Tarinoita en taida, -ainoastaan mitä eläessäni näin saatan sulle kertoa. Pelkäänpä vaan, -ettei se ole sinulle mieliksi. -- Mutta olkoon menneeksi. -- Näen -kaislakukkienkin kumartelevan ja haluavan kertomustani kuulla. - -"Varsin vähän olen ihmisiä ja maailmaa nähnyt, liian aikaiseen tulin -maailmaan, enkä ole valaissut niin, kuin olisi pitänyt. Poloiset, -vanhat, ryppyiset kädet minut sytyttivät, kädet, jotka pitkän -elämänsä aikana olivat uskollisesti työtä tehneet ja usein rukoukseen -ristiinliittyneet. Sen saattoi huomata ryppyisistä kasvoista ja -suopeista, uskollisista silmistä, jotka minuun katsoivat. Pitkät -vuodet ja useat vuosia kestäneet surut olivat näihin kasvoihin -jälkensä uurtaneet. Nuo ennen kirkkaat silmät olivat paljon itkeneet, --- ihmekkö siis, että ne olivat niin samenneet, että vanha vaimo -sytytti minut palamaan, vaikka aurinko vielä vuorten yli loisti! -Iltataivaan hohde heijastui vielä huoneeseen, kun hän asetti minut -pöydälle. Sentähden oli hän kiinnittänyt minut suojukseeni niin -kovaan, etten voinut leimuta, enkä suorassakaan seisoa. - -"Kumarassa seisoin lukulampun viheriäisen varjostimen alla ja -kuuntelin. Vanhus oli mennyt pois. Pöydällä olevien kirjojen ja -paperien tarkastamiseen ei ollut vielä sopiva aika. Sitä tuli tehdä -huoneen haltijan kanssa. Katselin siis ympärilleni. - -"Kodikas, tilava huone, monta kirjakaappia seinämillä, -- monta -kuvaa myöskin, monta suku- tahi perhekuvaa. Kuvien katselemiseen -menee aikaa, sentähden en niitä sinulle heti näytä, jos kohta nuo -viehättävän, nuoren naisen ihanat sinisilmät ja suloiset kasvot jo -olisivat sinulle entisestään tutut, sinä viisas matkustajalintu. -Suuri kaariakkuna on selkiselällään. Näen puut puutarhassa, niityn, -metsän, vuoret ja tuolla ylhäällä hohtavat, rusoreunaiset iltapilvet. -Vanha murattiköynnös on jo ammoin kiivennyt akkunan tasalle ja -kietonut tuoreet, tummat köynnöksensä kehykseksi akkunalautain -ympärille. Iltatuuli tuuditteli vehreitä lehviä. Akkunalaudalla -istui, vihantaan lehtiholviin nojautuen, ruskeakutrinen, solakka -nuorukainen. Poika vain ei vilkaissutkaan ulos, vaikka vuoret niin -ihanasti illanruskossa hehkuivat. Hänen päänsä lepäsi kookkaan miehen -povella. Tämä seisoi pojan edessä ja painoi häntä rintaansa vastaan. -He puhelivat puoliääneen keskenään. Minä kuuntelin. -- Kuulin -valitusääniä, haikeita huokauksia, ahdistetusta rinnasta lähteneitä -vapisevia, katkonaisia sanoja. Kukahan oli enemmän liikutettu, -- -nuorukainenko, vaiko tuo vakava mies? -- Kuka heistä oli kalpeampi? --- Siellä tunnustetaan rikosta. -- Mitähän sinä poikaraukka lienet -rikkonut? -- Suuri, hirveä rikos se mahtaa olla, joka noin panee -tuon vakavan miehen vapisemaan. -- Mitä sinä teit ainoastaan yhden -kerran? -- Korttiako pelasit? -- Niinkö? -- Olit isälle juhlallisesti -luvannut, ett'et koskaan kortteihin koskisi, -- senkö lupauksen -rikoit? - -"Näin pojan kohottavan tummat, kyyneleiset silmänsä miehen puoleen, -sanoen: 'Isä, isä! -- Uskothan minua? Uskothan, että se tapahtui -vaan sen yhden ainoan kerran?' 'Uskon, poikani', vastasi tämä, -'uskon. Olisihan se hirmuista, ellen voisi sinua täällä uskoa!' -Poika kuiskasi: 'Oi! Elä katso minuun noin, isä! Silmissäsi en näe, -että minua uskot, että minulle anteeksi annat.' Vastaus kuului -vakavalta, juhlalliselta: 'Minä uskon sinua ja minä annan sinulle -ensimmäisen, suuren tottelemattomuutesi anteeksi, -- mutta se -koski minuun kovasti, Valter!' 'Oi, isä! Minun taas on niin hyvä -olla, kun sen sinulle tunnustin.' Ja nyt kertoo poika, kuinka hän -edellisenä päivänä rankkasateessa oli juossut vuorelle, siitä syystä -vaan, että toiset pojat löivät kortteja ja että hän pelkäsi vielä -kerran joutuvansa kiusaukseen ja rikkovansa lupauksensa, 'Minä -kiitän Jumalaa, joka antoi sinulle voimaa paeta', sanoi isä. Poika -otti isän käden ja suuteli sitä. 'Oi, rakas, rakas isä', sanoo hän -hiljaa ja tuijottaa oudoin katsein kättä ja vanhaa, tuttua arpea -tässä kädessä. -- Kuinka sairaloisen kalpealta sinä näytät, poika -parka! -- Kuulin kysyttävän: 'Valter, etköhän liene sairas?' 'En -tiedä', vastasi poika 'Tosin päätäni kovasti kivistää, mutta onhan -minulla niin paljon ajateltavaakin! Oi, jospa voisin sinulle kertoa, -mitä virvatulet metsässä tarinoivat!' Mies koetteli pojan otsaa. -'Sinähän olet kuumeessa, lapseni! Kostea yö metsässä ei ole ollut -sinulle terveellinen.' Vanha palvelija tuli sisään. Hän huokasi -hämmästyneenä: 'Oi, minkä näköinen poika on! Hän on varmaankin kipeä! -On saanut kuumeen metsässä! Sen heti arvasinkin!' - -"'Minua vaan niin vilustaa', kuiskasi poika ja nojasi taas päänsä -isänsä olkapäähän. 'Oi, sitä metsää, sitä metsää! -- Jos voisin sulle -kertoa, mitä siellä kuulin ja näin, -- jos voisin kysyä sinulta, -isä!' 'Mitä sitten, lapseni? Mitä tahtoisit minulta kysyä?' virkkoi -viehkeästi vakava mies. 'Tahtoisin kysyä, -- kysyä, isä, -- enkä -kuitenkaan jaksaisi vastausta kestää!' Ja äkkiä nousee poika pystyyn, -tuijottaa silmät ammollaan isää suoraan kasvoihin ja sanoo: 'Jos -minä nyt kysyisin, oletko sinä todella, -- _todella_ -- minun isäni! --- Ei, ei! Elä vastaa!' Hän painoi molemmat kätensä rukoilevasti -kalpenevan miehen huulille. -- 'Minähän olen sairas, -- en minä voi -mitään kuulla! -- Tule, Pirkko', sanoi hän sitten lapsellisesti ja -ojensi kätensä tälle, 'tule viemään pieni Valterisi nukkumaan!' -- -- - -"Sitten he menivät. -- Talon isäntä otti lampun ja seurasi heitä, -mutta ovessa puhalsi tuuli minut sammuksiin." - -Virvatuli oli kadonnut, kaislat kahisivat, sammakot kurnuttivat -lammikossa ja tarhapöllö mietti juuri, pitikö hänen lentää -herraskartanoon huuhkaja-setäänsä noutamaan. Silloin näki hän -kaukana metsässä vielä yhden virvatulen kirkkaana, täyteläisenä -leimahtelevan. Se lehahteli likemmäksi, yhä likemmäksi yli suon. Kun -se oli tullut lammen rantaan, huusi pöllö: "Seis, virvatuli, seis!" -sillä se pelkäsi tämän heittäytyvän veteen ja sammuvan. - -"Niin kyllä! Virvatuli, -- virvatuli!" vastasi ja nyt liekki. -"Vastikään vielä komea soihtu halpa virvatuli noidutulla suolla!" - -"Vast'ikään soihtu! -- Miten ja missä?" kysyi pöllö. - -"Tahdotko kuulla, miten se tapahtui? -- Saatatkohan kuulla, -- -kestätkö sitä?" - -"Oi, minä voin kuunnella vaikka mitä", vastasi pöllö. - -"Mutta maksaneeko vaivaa sulle mitään kertoa", kysäsi uudelleen -liekki. "Onko sulla sydäntä ja onko sydämessäsi tunteita?" - -Pöllö otti hiukan loukkautuaksensa, mutta murattiköynnös huusi lahden -poikki: "Kerro, rakas tuli, mitä hyvänsä eläessäsi lienet kokenut. -Vahva tosin en ole, mutta nojaan vahvempiin ja siten me heikot voimme -kauvan pystyssä pysyä ja kestää hyvin paljon. Anna minun pitää huolta -siitä, että tunteellinen sydän kertomustasi kuuntelee. Kovin heikolta -useinkin tuntuu yksinkertainen, helposti haihtuva sananen, mutta -kenpä sen salaiset vaikutukset tuntee? Minä säilytän mielessäni, mitä -kuulen. Sentähden ovatkin ihmiset minut muistolle pyhittäneet. Missä -ikänä vanha, lahonnut muuri menneistä ajoista todistaa, siellä olen -minäkin mukana. -- Uskollisesti tahdon sinunkin tarinasi säilyttää ja -parhaimman osan siitä ihmisille kertoa. 'Ole uskollinen, kestävä ja -luja toivossasi!' se on sanani." - -"Hyvä. Kuulkaa siis, kuulkaa!" alkoi virvatuli. "Monen linnun -korkealle kantavat siivet ovat jäykistyneet, -- kaatunut on moni -uljas puu, joka ylpeästi ja hilpeästi latvansa taivasta kohti -kohotti. -- Puistossa seisovat vielä vanhat vaahterat pystyssä. Ne -kuiskailevat leutoon yöhön: 'Miksi meitä häiritään? Miksi herätetään -syvästä unesta keski-yön aikana, miksi kynttilän valolla häikäistään -keskellä yötä? -- Miksi liikutaan, miksi kuiskataan, miksi melutaan -vanhassa herraskartanossa? -- Kelle loistavat kynttilät? Kelle -tuoksuvat kukkaset? -- Salithan ovat autiot, -- herrasväki kuollut, --- perillinen kaukana! -- Niin. Autiota, kuollutta, poissa on -kaikki.' Näin kuiskailevat pimeässä puistossa vaahterat. Mutta -akkunoista loistaa valo kauvas yöhön. Vieraanvaraisesti ammollaan on -terassille johtava salin ovi, ovenpieliä koristavat kukkaköynnökset -ja kukkia on sirotettu Nordingenin vanhan herraskartanon -kiviportaillekin." - -"Olitko sinä siellä? Olitko Nordingenin herraskartanossa?" kysäsi -pöllö. - -"En vielä, en vielä!" vastaa virvatuli. "Laaksossa, kukkatarhain -keskellä, vanhassa, pienessä talossa olin, mutta ei siellä ollut -kirkkaita, valaistuja akkunoita. Pähkinäpuitten oksat sitä -varjostavat, muratti sitä lempeästi ylt'ympäriinsä syleilee. Muratti -on tupasen uskollinen tumma ystävä. -- Kaksitoista soihtua odottaa -ovella. Kaksitoista nuorukaista laaksosta on soihdunkantajina. -Kirkkain soihtu olin minä. -- Miksi olin niin kirkas, niin loistava, -kun yö oli niin pimeä, talo niin kolkko? Tuolla kaariakkunan takana -tosin hämärsi heikko valo. Tummat murattiköynnökset kolkuttavat -hiljaa akkunaa. Sanokaa toki, mitä siellä sisällä näette? Mitä siellä -olette viikkokausien kuluessa nähneet? -- -- Köynnökset huojuvat -sinne tänne, viittaavat: 'Elkää kysykö, elkää kysykö!' -- Sitten -aukenee ovi. Siitä kannetaan ruumis-arkku ulos. Totiset harmaapäiset -miehet sitä kantavat. Nordingenin talon-isännät ovat pyytäneet saada -tätä arkkua kantaa. -- Ja ruumis-arkun takana astuu portaita alas -kookas, kalpea, pappispukuinen mies, astuu myöskin vanha vaimo, -kovin kumarassa. -- Kuulen miehen lausuvan: 'Tule tänne, Pirkko! -Nojaa minuun! Yksin et jaksa tätä kestää.' Ja vanhus raukka laskee -vapisevan kätensä miehen käsivarrelle ja katselee häntä ihaillen, -kyynelsilmin. - -"Hiljainen ja pimeä on yö. -- Säikähtyneet naakat lentää lehahtelevat -tumman räystään ympärillä. -- Vanhan suihkulähteen vesi lorisee -yksitoikkoisesti, surumielisesti laajaan ammeeseensa. - -"Sitten lähtee surusaatto liikkeelle. -- Edellä ja molemmin puolin -soihdunkantajat, sitten ruumisarkku, ja aivan sen jälessä synkät -surevaiset. Yön varjot pakenevat säikähtäin liehuvaa, leimuavaa -soihdunvaloa. Surunvarjot kalpeilta kasvoilta eivät pakene. -- -Pajuja kasvavaa niittyä pitkin, yli puron kivisillan, metsän reunaa -pitkin kannetaan meitä, kirkkaita soihtuja ja tummaa ruumis-arkkua. -Häikäisevää valoa loimme öiseen metsään. Oravat hiipivät uteliaina -lähelle. Pari nuorta metsäkauristakin tirkisteli pensaikosta. -- -Vielä kerran astumme lahonnutta koivusiltaa myöten puron poikki ja -saavumme puiston peräportin luo. Lehmuksia ja plataaneja huojuttelee -hiljainen tuulenhenki. Saaton kulkiessa varjoisia käytäviä -tervehtivät ne meitä juhlallisesti humisten. Kaukaa jo tervehtii -kirkkaalla valollansa kartano, tervehtivät myös kuiskaillen, -huokaillen vanhat vaahterat. - -"Terassilla on talonväki koossa ja joukko laaksolaisiakin. -- He -kumartavat ääneti, kun arkku kannetaan kiviportaita ylös ja avonaisen -oven kautta sisään. Soihdunkantajat pysähtyvät portaille ja me heidän -kanssaan. - -"Sisällä näin vielä arkun nostettavan kohotelineelle, jota -vihannat lehdet, kukkaset ja uskollinen muratti peittivät. Näin -pappispukuisen, kookkaan miehen astuvan arkun luo ja nojaavan -siihen. Hän huokasi syvään ja raskaasti, kuin olisi hänellä ollut -kannettavana taakka, joka oli hänet musertaa. Kyyneleitä ja surua -näkyi kaikilla kasvoilla hänen ympärillään, paitsi valkopukuisen, -ihmeen ihanan tyttösen. Tämä katseli seinältä leveän taulukehyksen -sisältä alas. Ruiskukkaseppel koristi ruskeita palmikoita ja -viehättävä lapsen-ilo loisti tummansinisissä silmissä. Näinpä vielä -pitkän, liehuvan suruharson tätä kuvaa varjostavan ja valkoisen, -tuoreen kukkaseppeleen sitä koristavan. -- - -"Ovet sulkeutuivat. Nordingenin vanha herraskartano oli nyt vastaan -ottanut viimeisen perillisensä kattonsa alle. -- Ruumis-arkussa hän -sinne sisään kannettiin, tullaksensa aamusella aikaiseen näiden -vanhojen muurien sisältä saatetuksi viimeiseen leposijaansa, pieneen -hautausmaahan, missä hänen esivanhempansakin lepäsivät. Me soihdut -olimme surullisen tehtävämme toimittaneet. Meidät sammutettiin." - -"Minne sisaresi ovat joutuneet?" kysäsi nuori tarhapöllö. - -Mutta virvatuli ei vastannut, liiteli vaan verkalleen takaisin yli -tuonentarhan. Tarhapöllöstä tosin näytti siltä, kuin olisi aivan -tuolla perällä, missä suuret tammet suota varjostivat, harhaillut -vielä muutamia liekkejä. Mutta ne olivat liian kaukana, hän ei voinut -niitä selvään erottaa, eivätkä ne myöskään tulleet lähemmäksi. -Se teki sentähden äkkipäätöksen, levitti siipensä ja, sanomatta -sanaakaan jäähyväisiksi kärsivälliselle, vanhalle tammenrungolle ja -ystävälliselle pikku lainoselle sen juurella, lensi se vuoristoa -kohti. Mutta muratin lehvissä lahden toisella puolen kävi hiljainen -humina. - -Kun aamu lähetti ensimmäiset loistavat säteensä laaksoon, seisoi -metsä vihantana ja kasteen virkistämänä sitä tervehtimässä. Puitten -latvat liikahtivat ja salaperäinen suhina kulki kautta oksien. Sorsa, -joka oli rakentanut viileän kesä-asuntonsa rannan kaislikkoon, -vei pienokaisparvensa lammikolle uintitaitoa opettelemaan. -Kaislankukkaset nyökkäsivät aamutervehdyksiä toisillensa ja -ihmettelivät sitä, että vihannalle rinteelle vaahteran alle yöllä oli -ilmestynyt hentovartinen, herttainen, tummansininen kellokukkanen. -Eilen ei siitä vielä ollut lehteäkään näkynyt, saatikka sitten -silmikkoa. Sammakot kurnuttivat taas kovasti lammikossa. Mutta -Nordingenin pieni kirkko oli tänään pannut heleimmät kellonäänensä -soimaan ja kaikumaan laaksoon. Yksivakaisesti ja surullisesti, -niinkuin meren-aallot rajumyrskyn jälkeen laivanpirstaleita ja -ruumiita rantaan luodessaan valittavat, ja kuitenkin pyhästi ja -hurskaasti, kuin merenkin aallot, kajahtivat kellot. -- Hautauskellot -ne vanhasta kirkosta aamu-ilmaan kaikuivat. - -Kellojen viimeisen kaiun vaiettua risahti pensaikko metsän -aukeamalla, vuoren rinteellä ja nopein, reippain askelin riensi -nuori matkustaja esiin kallionkielekkeelle. Pojan vaalea tukka -liehui aamutuulessa, posket hehkuivat iloisesta odotuksesta. Hän -vilkaisi ympärilleen, -- eikä välkkyneetkään silmät yhtä iloisesti -kuin vasta, -- katseessa oli jo hiukan pettymystä. Mutta hän otti -keveän hattunsa päästään, pyyhkäisi hikistä otsaansa, laski sauvansa -ja matkalaukkunsa maahan ja istahti odottamaan. Mutta kauvan ei -hän malttanut pysyä alallaan. Aurinko paahtoi liian kuumasti -kalliolohkareita ja laaksosta odottamansa ilo oli liian suuri. Hän -kavahti taas jalkeille, katseli alas laaksoon, -- juoksi vähän matkaa -jyrkännettä alas, -- palasi taas takaisin, kiipesi joka kivelle -tähystämään ja sydän sykkäili yhä levottomammin, katse kävi yhä -synkemmäksi, kuta useammin hän kelloonsa katsahti. - -Mutta tuolla näkyi vihdoinkin kaksi tummaa pilkkua viljavainioiden -välitse kiertelevällä polulla. - -Siinä tuli varmaankin Valter ja hänen isänsä! He tulivat -lähemmäksi, kääntyivät vasemmalle, -- mitä se merkitsi? -- -- Oi -ei! Myöhästyneitä elonleikkaajia ne olivat, jotka olivat matkalla -pelloillensa viljankorjuuseen. Niin, elonkorjuu oli nyt käsissä. -Mutta poikaraukka ei tullut ajatelleeksi, että Herran Jumalan -elon-aika aina on käsissä ja että hän toisinaan korjaa vihannatkin -korret. -- -- Postitorvi pärähti. -- Joko nyt! Joko nyt! Nuorukainen -otti hatun, laukun ja keveän keppinsä -- ja astui alla päin hitaasti -takaisin metsään. -- - -Aurinko kohosi yhä korkeammalle. -- Autiolla vuorenselänteellä -vapisivat kellastuneet ruohonkorret kesähelteessä. Metsässä -putosi silloin tällöin tammenterho maahan. Orava hypätä harppasi -lehdikossa. Hiljaisena lepäsi laakso vihantain puiden ja kultaisten -viljavainioiden keskellä. Ei ainoatakaan ääntä sieltä kuulunut tänne -ylös vuorelle. -- Mutta korkealla sinitaivaalla, siellä liiteli pieni -leivo ja viserteli riemuiten, -- riemuiten. - - - -***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIRVATULTEN TARINOITA*** - - -******* This file should be named 50967-8.txt or 50967-8.zip ******* - - -This and all associated files of various formats will be found in: -http://www.gutenberg.org/dirs/5/0/9/6/50967 - - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - diff --git a/old/50967-8.zip b/old/50967-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index 335fe42..0000000 --- a/old/50967-8.zip +++ /dev/null |