path: root/46589-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46589 ***

AIKAKONE

Kirj.

H. G. Wells


Suom. Lyyli Vihervaara



Tampereella 1917,
Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiö.






SISÄLLYS:

     I. Johdanto.
    II. Kone.
   III. Aikakulkija palaa.
    IV. Aikakulku.
     V. Kultainen aika.
    VI. Ihmiskunnan iltarusko.
   VII. Äkkinäinen isku.
  VIII. Selitys.
    IX. Morlokit.
     X. Yön saapuessa.
    XI. Vihreä porsliinipalatsi.
   XII. Pimeydessä.
  XIII. Valkoisen sfinksin ansa.
   XIV. Seuraava näky.
    XV. Aikakulkijan paluu.
   XVI. Kertomuksen jälkeen.
        Epiloogi.




I.

Johdanto.


Aikakulkija (sitä nimeä sopii meidän hänestä käyttää) selitteli
meille paraikaa erästä syvällistä kysymystä. Hänen harmaat silmänsä
loistivat ja välkehtivät, ja hänen muuten kalpeat kasvonsa punottivat
ja näyttivät eloisilta. Valkea paloi iloisesti, ja hopealilja-lampuista
sädehtivä pehmeä valo tavoitteli meidän laseissamme tavantakaa esiin
vilahtelevia kuplia. Tuolimme, jotka olivat hänen keksintöänsä,
paremminkin meitä hyväillen syleilivät kuin sallivat istua, ja meitä
ympäröi tuollainen herkullinen päivällisen jälkeinen ilmakehä,
jolloin ajatus liitää suloisen vapaana täsmällisyyden kahleista. Ja
tällä tavoin hän sen esitti meille -- tehostaen sanojansa laihalla
etusormellaan viittoillen -- meidän veltosti ihaillessamme hänen suurta
kekseliäisyyttään ja hänen vakavuuttaan tähän uuteen paradoksiin
nähden, jona me sitä pidimme.

"Teidän tulee nyt tarkoin seurata minua. Minun on nyt vastustettava
paria jotenkin yleistä käsitystä. Niinpä esimerkiksi väitän, että
geometria perustuu erääseen väärinkäsitykseen".

"Siitä ei meitä niinkään helposti saada vakuutetuiksi", huomautti
Filby, punatukkainen, väittelynhaluinen mies.

"En aio pyytää teitä hyväksymään mitään ilman järkevää syytä. Pian
kyllä myönnätte sen verran kuin tarvitaankin. Tiedätte tietysti,
että matemaattista viivaa -- viivaa, jonka paksuus on nolla -- ei
todellisuudessa ole olemassa. Opetettiinhan se teille koulussa? Eikä
liioin matemaattista pintaa. Nämä ovat pelkkiä käsitteitä".

"Aivan niin", sanoi sielutieteilijä.

"Eikä kuutiokaan, jolla on vain pituus, leveys ja paksuus, voi
todellisuudessa olla olemassa".

"Sitäpä minä vastustan", sanoi Filby. Tottahan kiinteä esine on
olemassa. Kaikki todelliset esineet ..."

"Siten ajattelevat useimmat ihmiset. Mutta odotapas hiukan! Voiko
_silmänräpäyksellinen_ kuutio olla olemassa?"

"En jaksa seurata ajatustasi", sanoi Filby.

"Voiko kuutio, jonka olemassaolo ei hetkeäkään jatku, todella olla
olemassa?"

Filby alkoi miettiä.

"Jokaisella todellisella esineellä", jatkoi aikakulkija, "täytyy
luonnollisesti olla neljä ulottuvaisuutta: pituus, leveys, paksuus
ja -- jatkuvaisuus. Mutta erään luontaisen heikkoutemme takia, jonka
aivan heti tahdon teille selittää, olemme taipuvaiset jättämään
tämän tosiseikan huomioon ottamatta. On olemassa todella neljä
ulottuvaisuutta, joista kolmea sanomme avaruusulottuvaisuuksiksi,
ja neljäs on aika. Mutta olemme taipuvaiset tekemään epätodellisen
erotuksen kolmen ensimäisen ja neljännen ulottuvaisuuden välillä, koska
sattuu olemaan niin, että meidän tietoisuutemme liikkuu, ajoittain
keskeytyen, yhteen suuntaan tuota neljättä myöten elämämme alusta sen
loppuun saakka".

"Tämä", virkahti eräs hyvin nuori mies turhaan yritellen saada
sikarinsa syttymään lampun liekin yllä; "tämä on todellakin sangen
selvää".

"No niin, on hyvin merkillistä, että tämä seikka niin yleisesti
jätetään huomioon ottamatta", jatkoi aikakulkija hiukan hilpeämmin.
"Tätäpä todella tarkotetaan neljännellä ulottuvaisuudella, vaikka
jotkut henkilöt, jotka puhuvat neljännestä ulottuvaisuudesta, eivät
tiedä tarkottavansa juuri tätä. Se on vain toinen ajan tulkinta.
_Ajan ja kolmen avaruusulottuvaisuuden välillä ei ole mitään muuta
eroa kuin se, että meidän tietoisuutemme liikkuu aikaa pitkin_.
Mutta jotkut typerät ihmiset ovat takertuneet tuon ajatuksen nureaan
puoleen. Olette kai kaikki kuulleet mitä he sanovat tästä neljännestä
ulottuvaisuudesta?"

"_Minä_ en ole", sanoi erään maaseutukaupungin pormestari.

"Yksinkertaisesti näin. Meidän matemaatikkojemme määrittelemällä
avaruudella on kolme ulottuvaisuutta, joita voi nimittää pituudeksi,
leveydeksi ja paksuudeksi, ja on se aina määriteltävissä kolmen pinnan
avulla, joista jokainen muodostaa suoran kulman toisten kanssa. Mutta
muutamat filosoofit ovat tiedustelleet, miksi on kyseessä juuri kolme
ulottuvaisuutta -- miksei voisi olla vieläkin jokin suunta, joka
muodostaa suorat kulmat kolmen muun ulottuvaisuuden kanssa? -- ovatpa
koettaneet laatia neliulottuvaisuus-geometriankin. Tätä selvitteli
professori Simon Newcomb New-Yorkin matemaattiselle seuralle vain noin
kuukausi takaperin. Tiedätte, että tasaisella pinnalla, jolla on vain
kaksi ulottuvaisuutta, voimme piirtämällä esittää kolme ulottuvaisuutta
omaavan kiinteän kappaleen, ja samoin arvellaan voitavan kolme
ulottuvaisuutta omaavien esineiden mallin mukaan esittää sellainen,
jolla on neljä -- kunhan vain voitaisiin hallita esineen perspektiivi.
Ymmärrättekö?"

"Luulenpa käsittäväni", mutisi pormestari. Ja kulmiaan kurtistaen
hän vaipui syvään tutkisteluun, ja hänen huulensa liikkuivat kuin
salaperäisiä sanoja toistellen. "Niin, luulisin sen nyt ymmärtäväni",
hän hetkisen perästä toisti ilahtuen lyhyeksi aikaa.

"No, saatanpa kertoa teille jonkun aikaa pohtineeni tätä
neliulottuvaisuus-geometriaa. Jotkut saavuttamistani tuloksista ovat
merkillisiä. Tässä esimerkiksi näette valokuvia eräästä miehestä eri
ikäkausilta -- kahdeksan vuotiaana, viisitoista-, seitsentoista-,
kahdenkymmenenkolmen vuotiaana ja niin edespäin. Nämä kaikki
ovat ilmeisesti ikäänkuin lohkoja, kolmiulottuvaisuuskuvia hänen
neliulottuvaisuusolennostaan, joka on määrätty ja muuttumaton".

"Tiedemiehet", jatkoi aikakulkija pysähdyttyään sen verran, että
edellinen voitiin kunnolla sulattaa, "tietävät varsin hyvin, että aika
on vain jonkinlaista avaruutta. Tässä näette yleisen tieteellisen
kuvion, sääkaavakkeen. Tämä viiva tässä, jota sormellani seuraan,
osottaa ilmapuntarin liikkeen. Eilen se oli näin korkealla, illalla se
laski, tänä aamuna nousi jälleen, ja sitten hiljalleen ylöspäin aina
tähän asti. Eihän elohopea totisesti piirtänyt tätä viivaa missään
yleisesti omaksutuista avaruusulottuvaisuuksista? Mutta viivan se
varmasti piirsi, ja meidän täytyy sentähden päätellä sen tapahtuneen
aikaulottuvaisuudessa".

"Mutta", sanoi lääkäri tuijottaen kiinteästi takan hiilustaan, "jos
aika todella on vain neljäs avaruusulottuvaisuus, miksi sitä sitten
pidetään ja on aina pidetty jonakin muuna? Ja miksi emme voi liikkua
ajassa, niinkuin liikumme muissa avaruusulottuvaisuuksissa?"

Aikakulkija hymyili. "Oletko niin varma siitä, että voimme liikkua
vapaasti avaruudessa? Oikealle ja vasemmalle, eteen- ja taaksepäin
voimme kylläkin esteettömästi liikkua, ja niin on asianlaita aina
ollut. Myönnän että kahdessa ulottuvaisuudessa liikumme mielinmäärin.
Mutta miten lie ylös- ja alasliikkumisen laita? Siinä rajoittaa meitä
painovoima".

"Eipä ehdottomasti", vastusti lääkäri. "Onhan ilmapalloja".

"Mutta ennen ilmapalloa ei ihminen voinut vapaasti liikkua
kohtisuorassa suunnassa, ellemme ota lukuun hyppäämis-yrityksiä ja
pinnan epätasaisuuksia".

"Voitiin kuitenkin hiukan liikkua ylös ja alas", väitti lääkäri.

"Helpommin, paljoa helpommin alas kuin ylös".

"Mutta ajassa ei voida lainkaan liikkua, ei voida päästä irti
nykyhetkestä".

"Rakas herraseni, siinäpä juuri erehdyt. Siinäpä juuri koko maailma on
mennyt harhaan. Alituisestihan me siirrymme pois nykyhetkestä. Meidän
henkinen olemuksemme, joka on aineeton ja vailla ulottuvaisuuksia,
kulkee aikaulottuvaisuutta myöten tasaisella nopeudella kehdosta
hautaan. Aivan samoin kuin kulkisimme _alaspäin_, jos alkaisimme
elämämme 50 engl. peninkulman korkeudella maanpinnasta".

"Mutta suuri vaikeus piilee siinä", keskeytti sielutieteilijä, "että
_voimme_ liikkua kaikissa avaruuden suunnissa, mutta emme ajassa".

"Siinäpä juuri on suuren keksintöni itu. Mutta erehdyt sanoessasi,
että emme voi liikkua ajassa. Jos esimerkiksi muistelen hyvin elävästi
jotakin tapausta, niin siirryn taaksepäin siihen silmänräpäykseen, jona
se sattui: muutun poissaolevaksi, kuten sanotaan, siirryn hetkeksi
ajassa taaksepäin. Tietysti meiltä puuttuu keinoja jäädä sinne miten
pitkäksi aikaa hyvänsä, samoinkuin villi-ihminen ja -eläin ei saata
pysytellä kuuden jalan korkeudella maankamarasta. Mutta sivistynyt
ihminen on raakalaista edullisemmassa asemassa tässä suhteessa. Hän
kykenee uhmaamaan painovoimaa ilmapallossa ja miksi hän ei voisi toivoa
loppujen lopuksi kykenevänsä pysähdyttämään kulkunsa tai kiihdyttämään
sitä aikaulottuvaisuuttakin myöten tai vaikkapa kääntymään ja kulkemaan
toista tietä?"

"Oho, _tämä"_, alkoi Filby, "on aivan..."

"Kuinka niin?" kysyi aikakulkija.

"Se sotii järkeä vastaan", väitti Filby.

"Mitä järkeä?" kysyi taas aikakulkija.

"Sinä voit todisteluillasi osottaa mustan valkeaksi, mutta minua et
ikinä saa vakuutetuksi", väitti Filby.

"Ehkä en", myönsi aikakulkija. "Mutta nyt alatte ymmärtää mitä tarkat
tutkimukseni neliulottuvaisuus-geometriassa tarkottivat. Kauvan sitten
minulla oli hämärä aavistus koneesta..."

"joka kulkisi ajan halki!" huudahti hyvin nuori mies.

"joka esteettömästi kulkisi mihin suuntaan hyvänsä avaruudessa ja
ajassa aivan ajajan mielen mukaan".

Filby vain naurahti.

"Mutta minulla on kokeellinen todistus onnistumisestani", sanoi
aikakulkija.

"Sellainen kone olisi erinomaisen mukava historioitsijalle", esitti
sielutieteilijä. "Hän voisi kulkea ajassa taapäin ja tarkistaa
esimerkiksi hyväksytyt tiedot Hastingin taistelusta!"

"Etkö luule vetäväsi huomiota puoleesi?" kysyi lääkäri. "Meidän
esi-isämme eivät juuri suvainneet ajanlaskuhairauksia".

"Ja kreikan voisi oppia itse Homeron ja Platon huulilta", arveli hyvin
nuori mies.

"Siinä tapauksessa te varmasti moittisitte heidän taitamattomuuttaan.
Saksalaiset oppineet ovat niin paljon parannelleet kreikankieltä".

"Entäs tulevaisuus sitten", huudahti hyvin nuori mies. "Ajatelkaahan
vain! Voisin sijoittaa kaikki rahani pankkiin, jättää ne korkoa
kasvamaan ja rientää vimmatusti eteenpäin!"

"Ja tapaisit yhteiskunnan", virkahdin minä, "joka perustuisi jyrkästi
kommunistiselle pohjalle".

"Kaikista liioitelluista teorioista tuo oli häikäilemättömin", sanoi
sielutieteilijä.

"Niin, siltä minustakin tuntui ja siksi en puhunutkaan siitä ennen..."

"kokeellista todistusta!" jatkoin minä. "Aijotko tosiaankin todistaa
_tämän?"_

"Kokeile!" huudahti Filby, jonka aivot jo alkoivat väsyä.

"Näytä meille kokeesi", pyysi sielutieteilijä, "vaikkakin se tietysti
on petkutusta kaikki tyyni".

Hymyillen katseli aikakulkija meihin. Ja yhä hieman hymyillen hän
sitten, kädet syvällä housuntaskuissa, astui hitaasti ulos huoneesta,
ja me kuulimme hänen kulkea laahustavan tohveleissaan pitkää käytävää
alas laboratoorioonsa.

Sielutieteilijä katsahti meihin.

"Mitähän hän lienee saanut päähänsä?"

"Jonkin silmänkääntäjätempun vain , sanoi lääkäri, ja Filby yritti
kertoa meille eräästä velhosta, jonka hän oli tavannut Burslemissa,
mutta ennenkuin hän oli esipuheensa lopettanut aikakulkija jo palasi,
ja Filbyn kasku katkesi.




II.

Kone.


Esine, jota aikakulkija piteli kädessään, oli kiiltävä, tuskin pientä
kelloa suurempi, hienorakenteinen metallikehys. Sisus oli osittain
norsunluuta, osittain jotain läpikuultavaa, kristallimaista ainetta.

Ja nyt minun täytyy kertoa laveasti ja tarkoin, sillä se mikä nyt
seuraa -- ellei aikakulkijan selitystä voi hyväksyä -- on tuiki
selittämätön seikka.

Hän otti yhden pienistä, huoneeseen sinne tänne asetetuista
kahdeksankulmaisista pöydistä ja laski sen lieden eteen kaksi jalkaa
liesimatolle. Tälle pöydälle hän asetti koneen. Sitten hän veti
esiin tuolin, jolle istahti. Paitsi konetta oli pöydällä vain pieni
varjostimella verhottu lamppu, jonka kirkas valo lankesi kokonaan
mallille. Yltympärillä oli lisäksi tusinan verran kynttilöitä,
joista kaksi metallisissa kynttiläjaloissa uunin reunakkeella,
muut seinälampuissa, joten huone oli kirkkaasti valaistu. Istuin
lähinnä valkeata matalassa nojatuolissa, jota siirsin eteenpäin
siksi että jouduin melkein aikakulkijan ja tulisijan väliin. Filby
istui aikakulkijan takana katsellen hänen olkansa yli. Lääkäri, ja
pormestari silmäilivät häntä sivultapäin oikealta, sielutieteilijä
vasemmalta. Hyvin nuori mies seisoi sielutieteilijän takana. Olimme
kaikin varuillamme. Minusta näyttää uskomattomalta, että meille näin
ollen olisi voitu tehdä minkäänlaista kepposta -- olipa se sitten miten
terävästi suunniteltu ja kuinka näppärästi toimeenpantu tahansa.

Aikakulkija katsahti ensin meihin, sitten koneeseen.

"No?" sanoi sielutieteilijä.

"Tämä pieni koje tässä", sanoi aikakulkija nojaten kyynärpäitään
pöytää vasten ja liittäen kätensä yhteen koneen yllä, "on vain malli.
Se on tekemäni ajan läpi kulkevan koneen luonnos. Te huomaatte, että
se näyttää kumman vinolta, ja että tämä tanko vilkuttaa omituisella,
melkeinpä epätodellisella tavalla".

Hän osotti sormellaan tuota osaa.

"Tässä on myöskin pieni valkoinen vipu ja tässä toinen".

Lääkäri nousi tuoliltaan tirkistellen esinettä.

"Se on sievää tekoa", hän sanoi.

"Sen valmistaminen vei kaksi vuotta ", vastasi aikakulkija. Kun me
kaikin sitten olimme jäljitelleet lääkärin toimenpidettä, sanoi hän:

"Nyt toivon teidän kaikkien selvästi käsittävän, että tämä vipu
painettaessa panee koneen lipumaan tulevaisuuteen, ja tämä toinen
päinvastaiseen suuntaan. Tämä satula tässä on aikakulkijan istuin. Nyt
aion painaa vipua, ja pois on kone kiitävä. Se häipyy näkyvistä, kulkee
tulevaisuuteen ja katoaa. Katsokaa tarkoin konetta, katsokaa pöytääkin
vakuuttautuaksenne siitä, ettei mikään petkutus ole kyseessä. En halua
että minua, kun olen mallini menettänyt, sanotaan puoskariksi".

Seurasi noin minuutin kestävä hiljaisuus. Sielutieteilijä näytti
aikovan sanoa minulle jotakin, mutta muutti mieltään. Sitten
aikakulkija ojensi sormensa konetta kohti.

"Ei", sanoi hän äkkiä, "antakaa minulle kätenne!"

Ja sielutieteilijän puoleen kääntyen hän tarttui hänen käteensä ja
käski hänen ojentaa etusormensa. Niin että sielutieteilijä joutuikin
lähettämään malliaikakoneen sen loputtomalle matkalle. Kaikki me
näimme vivun liikahtavan. Olen vallan varma siitä, ettei mitään
petkutusta tapahtunut. Tuntui tuulen henkäys, lampun liekki lehahti,
toinen uuninreunakkeella seisovista kynttilöistä sammui, ja yhtäkkiä
pieni kone pyörähti ympäri, kävi epäselväksi, näkyi aavemaisena
silmänräpäyksen ajan, metallin ja norsunluun heikosti välkähdellessä,
ja niin se oli mennyt -- kadonnut! Pöydällä oli enää vain lamppu.

Kaikki olivat hetkisen hiljaa.

"Hitto vieköön!" sanoi Filby sitten.

Sielutieteilijä tointui typerryksestään ja katsahti äkisti pöydän alle.

Sille aikakulkija hilpeästi nauroi.

"No?" hän sanoi sielutieteilijää matkien. Sitten hän nousi, meni
uuninreunakkeella olevalle tupakkakupille ja meihin selittäin seisten
alkoi täyttää piippuansa.

Me muut tuijotimme toisiimme.

"Kuulepas", sanoi lääkäri, "oletko aivan tosissasi? Uskotko vakavasti,
että tuo koje on vaeltanut tulevaisuuteen?"

"Aivan varmaan", vastasi aikakulkija kumartuen ottamaan puikolla
tulta uunista. Sitten hän piippuaan sytytellen kääntyi ja katseli
sielutieteilijää suoraan silmiin. (Näyttääkseen ettei ollut hämmentynyt
sielutieteilijä otti sikarin ja koetti sytyttää sen katkaisematta).
"Ja kaiken lisäksi, minulla on melkein valmiina suuri kone tuolla --
hän viittasi laboratoorioon -- ja kun se on kunnossa, aion tehdä sillä
matkan".

"Onko tarkotuksesi väittää, että tuo kone todella on mennyt
tulevaisuuteen?" kysyi Filby.

"Tulevaisuuteen tai menneisyyteen -- en totisesti tiedä kumpaanko".

Hetkisen kuluttua joutui sielutieteilijä innostuksen valtaan.

"Jos se kerran jonnekin on mennyt, on se varmasti kulkenut
menneisyyteen", hän sanoi.

"Miksi niin?" kysyi aikakulkija.

"Koska oletan ettei se ole liikkunut avaruudessa, ja jos se olisi
matkannut tulevaisuuteen, niin se yhä kaiken aikaa olisi täällä,
koskapa sen olisi täytynyt kulkea nykyhetken läpi".

"Mutta", väitin minä, "jos se olisi matkannut menneisyyteen olisi se
ollut näkyvissä tullessamme tähän huoneeseen, samoin viime torstaina
ollessamme täällä ja edellisenä torstaina ja niin poispäin!"

"Vakavia huomautuksia", sanoi pormestari näköjään puolueettomana
kääntyen aikakulkijaan päin.

"Ei vähääkään", vastasi aikakulkija ja virkkoi sitten
sielutieteilijälle:

"Sinähän ajattelijana voit tämän selittää. Tässähän on kysymyksessä
välillinen läsnäolo".

"Tietysti", sanoi sielutieteilijä saaden meidät jälleen vakuutetuiksi.
"Se on yksinkertainen sielutieteellinen seikka. Olisihan minun pitänyt
se muistaa. Se on varsin selvä seikka ja auttaa ilahduttavassa määrin
ymmärtämään paradoksia. Emme voi nähdä emmekä arvioida tätä konetta
enempää kuin rukinpyörän kehrävartta tai läpi ilman kiitävää nuolta.
Jos se kulkee ajan halki viisikymmentä tai sata kertaa nopeammin kuin
me, jos se läpäisee minuutin silloin kuin me sekunnin, niin siitä
saamamme vaikutus on tietysti vain viideskymmenes tai sadas osa siitä
minkä se tekisi, ellei se kulkisi ajassa nopeammin kuin me. Sehän on
päivän selvää".

Hän sujahutti kätensä sen avaruuden lävitse, missä kone äsken oli ollut.

"Ymmärrättekö?" hän nauraen kysyi.

Me istuimme hetkisen tyhjään pöytään tuijottaen. Sitten aikakulkija
kysyi meiltä, mitä tästä kaikesta arvelimme.

"Tänä iltana se kuulostaa kylläkin todennäköiseltä", sanoi lääkäri,
"mutta odottakaahan huomiseen, varrotkaapa aamun tervettä järkeä?"

"Haluaisitteko nähdä itse aikakoneen?" kysyi aikakulkija.

Ja sen sanottuaan hän otti lampun käteensä ja kulki edellä tietä
näyttäen pitkää, vetoista käytävää pitkin laboratoorioonsa.

Muistan elävästi väippyvän valon, hänen omituisen, leveän päänsä
varjokuvan, varjojen tanssin, muistan miten kaikin häntä seurasimme
hämmentyneinä, mutta epäuskoisina, ja kuinka me siellä hänen
työpajassaan näimme suuremman laitoksen tuota pientä konetta, jonka
olimme nähneet katoavan silmäimme edestä.

Jotkut sen osat olivat nikkeliä, toiset norsunluuta, toiset taas olivat
varmaankin vuorikristallista viilatut tai sahatut. Kone oli yleensä
valmis, mutta kierteiset kristallisauvat viruivat keskeneräisinä
penkillä muutamien piirustusten vierellä. Otin yhden sauvoista
tarkemmin sitä tutkiakseni. Se näytti olevan kvartsia.

"Kuulehan nyt!" sanoi lääkäri, "oletko ihan tosissasi, vai onko tämä
vain leikkiä -- niinkuin se aave, jonka viime jouluna meille näytit?"

"Tuolla koneella", vastasi aikakulkija kohottaen lamppua, "minä aion
tutkia aikaa. Käsitätkö? En eläissäni ole ollut enemmän tosissani".

Ei kukaan meistä oikein tietänyt miten asian ottaisi. Kohtasin Filbyn
katseen lääkärin olan takaa, ja hän iski minulle merkitsevästi silmää.




III.

Aikakulkija palaa.


Luulenpa että sillä kertaa ei kukaan meistä oikein uskonut
aikakoneeseen. Tosiasia on se, että aikakulkija oli yksi niitä ihmisiä,
jotka ovat aivan liian viisaita, jotta heihin voisi uskoa: et koskaan
tuntenut pääseväsi hänestä oikein selville; aina vainusit jotain
ovelaa salatarkotusta, jotain väijyvää sukkeluutta hänen näennäisen
suoruutensa takaa.

Jos Filby olisi meille näyttänyt tuon mallin ja selittänyt asian
aikakulkijan sanoin, olisimme paljoa vähemmän epäilleet _häntä_. Sillä
me olisimme käsittäneet hänen vaikuttimia. Yksinkertaisinkin ihminen
olisi ymmärtänyt Filbya. Mutta aikakulkijalla oli aina päähänpistoja,
ja siksi me epäilimme häntä. Asiat, jotka olisivat tehneet vähemmän
viisaan miehen kuuluisaksi, näyttivät kepposilta hänen käsissään.
Erehdyt suorittaessasi jotakin liian helposti. Vakava ihmiset, jotka
ottivat hänet vakavasti, eivät koskaan olleet aivan varmoja hänen
käytöksestään. He olivat tietoisia siitä, että jos uskoisivat maineensa
hänen kerallaan arvosteltavaksi, niin olisi se yhtä varomatonta kuin
jos lastenkamari kalustettaisiin munankuori-porsliinilla.

Tästäpä syystä en luule kenenkään meistä puhuneen paljoa
aikakulkemisesta tuon ja seuraavan torstain välisenä aikana, vaikkakin
useimpain mielissä epäilemättä hyörivät sen merkilliset mahdollisuudet
m.m. omituiset ajanlaskuvirhemahdollisuudet, ja näiden aiheuttama
äärimäinen hämmennys.

Minä puolestani mietiskelin erikoisesti tuota mallikonekepposta.
Siitä muistan keskustelleeni lääkärin kanssa, jonka perjantaina
tapasin Linné-laitoksella. Hän sanoi nähneensä samantapaisen esineen
Tiibingenissä ja hän painosti erikoisesti kynttilän sammumista. Mutta
miten kepponen suoritettiin, sitä hän ei kyennyt selittämään.

Seuraavana torstaina menin jälleen Richmondiin -- luulenpa olleeni
aikakulkijan uskollisimpia vieraita -- ja myöhään saapuneena tapasin
neljä tai viisi miestä jo hänen vierashuoneeseensa kokoontuneina.
Lääkäri seisoi lieden ääressä paperiarkki toisessa, taskukello toisessa
kädessä. Etsin katseellani aikakulkijaa ja kuulin lääkärin sanovan:

"Kello on nyt puoli kahdeksan; parasta lienee ryhtyä päivälliselle".

"Missä on...?" kysyin minä mainiten isäntämme nimen.

"Vai niin, te tulitte siis vasta? Onpa tosiaan omituista. Hänellä
on voittamaton este. Tässä kirjelipussa hän pyytää minua alkamaan
päivällisaterian seitsemältä, ellei hän jo siksi ole palannut. Sanoo
tultuaan selittävänsä tarkemmin."

"Olisi vahinko antaa ruuan mennä pilalle!" sanoi erään tunnetun
sanomalehden toimittaja.

Lääkäri soitti kelloa.

Sielutieteilijä oli paitsi lääkäriä ja minua ainoa, joka oli ollut
täällä päivällisellä edellisenäkin torstaina. Muut läsnäolijat olivat
Blank, yllämainittu toimittaja, eräs sanomalehtimies ja muuan toinen
-- hiljainen, ujo, parrakas mies -- jota en tuntenut, ja joka, mikäli
huomasin, ei illan kuluessa kertaakaan avannut suutaan.

Päivällispöydässä aprikoitiin hiukan syytä aikakulkijan poissaoloon ja
minä vihjasin puoleksi leikillä aikakulkuun. Toimittaja halusi siihen
selitystä, ja sielutieteilijä otti esittääkseen puisevan kertomuksen
siitä "nerokkaasta paradoksista ja kepposesta", minkä todistajia me
viikko sitten olimme olleet.

Kesken hänen kuvaustaan käytävään vievä ovi aukesi hitaasti ja
äänettömästi. Minä istuin päin ovea ja näin sen ensimäisenä...

"Halloo!" huudahdin. "Vihdoinkin!"

Ovi avautui kokonaan, ja aikakulkija seisoi edessämme.

Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus.

"Taivas nähköön, mies, mitä on tapahtunut?" huusi lääkäri, joka
toiseksi näki hänet.

Ja koko pöytäkunta kääntyi oveen päin.

Hän oli merkillisessä tilassa: takki oli pölyn ja lian peitossa ja
hihat vihreän värin tahrimat; tukka oli pörröinen ja kuten minusta
näytti, harmennut, joko pölystä ja liasta tai siksi, että sen väri
todella oli vaalistunut. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja
leuassa oli ruskea, puoleksi paatunut naarmu; hän näytti kuluneelta ja
kärsivältä, kuin olisi hän saanut kovia kokea.

Hetkisen hän epäröi ovensuussa ikäänkuin valon huikaisemana, mutta
astui sitten huoneeseen. Hän kulki juuri sama tavalla nilkuttaen kuin
olen helläjalkaisten maankiertäjien nähnyt tekevän. Tuijotimme häneen
vaijeten odottaen hänen puhuvan.

Hän ei virkkanut sanaakaan, vaan tuli vaivalloisesti pöydän luo ja
viittasi viiniin päin. Toimittaja täytti samppanjalasin ja ojensi sen
hänelle. Hän tyhjensi sen, ja viini näkyi tekevän hänelle hyvää, sillä
hän katsahti ympäri pöydän, ja kasvoilla väipähti hänen entisen hymynsä
häive.

"Mitä ihmettä olet tehnyt, mies?" kysyi lääkäri. Aikakulkija ei
näyttänyt kuulevan.

"Älkää häiriytykö minun takiani", hän sanoi hiukan änkyttäen. "Voin
varsin hyvin!"

Hän pysähtyi, ojensi lasinsa saadakseen lisää samppanjaa ja nielaisi
sen yhdellä kulauksella.

"Hyvää on", hän sanoi. Hänen silmänsä kirkastuivat, ja poskille kohosi
vieno puna. Hänen katseensa hipaisi meidän kasvojamme jonkinlaisin
tylsin hyväksymis-ilmein ja kiiti sitten ympäri lämmintä, kodikasta
huonetta. Sitten hän taas puhui, yhä ikäänkuin tunnustellen tietä
sanojensa lomitse:

"Nyt menen pesemään ja pukeutumaan ja sitten tulen alas selittämään
asioita... Jättäkää minulle palanen tuota lampaanpaistia. Minä ihan
kuolen, ellen saa lihaa".

Hän katsahti pöydän yli toimittajaan, joka oli harvinainen vieras, ja
kysyi hänen vointiansa. Toimittaja aikoi kysyä jotain.

"Kerron heti kaikesta", sanoi aikakulkija. "Olen niin hullunkurisessa
asussa! Tuossa tuokiossa olen kunnossa jälleen".

Hän laski lasinsa pöydälle ja astui portaille vievälle ovelle. Jälleen
huomasin hänen rampuutensa ja hänen askeltensa pehmeän, laahustavan
äänen. Kohosin seisaalleni ja huomasin silloin, ettei hänellä ollut
mitään muuta jaloissaan kuin risaiset, verentahraamat sukat. Sitten ovi
sulkeutui hänen jälkeensä. Olin jo seuraamaisillani häntä, kun muistin,
miten vastenmielistä hänestä oli herättää touhua.

Hetkisen olin omissa mietteissäni. Sitten kuulin toimittajan, joka
tapansa mukaan ajatteli otsakkeittain, lausuvan: "Erään etevän
tieteilijän merkillinen käytös". Ja tämä palautti huomioni hauskaan
päivällispöytään.

"Mitä peliä tämä on?" sanoi sanomalehtimies. "Onko hän näytellyt
amatöörikaupustelijaa? En jaksa seurata mukana".

Kohtasin sielutieteilijän katseen ja luin hänen kasvoiltaan oman
tulkintani. Ajattelin aikakulkijaa vaivalloisesti kompuroimassa
portaita ylös. En luule kenenkään muun huomanneen hänen rampuuttaan.

Ensimäiseksi tointui hämmästyksestään lääkäri, joka soitti kelloa --
aikakulkija ei sietänyt palvelijoita pöydän ääressä odottelemassa
-- ja pyysi lämmintä lautasta. Silloin toimittajakin tarttui taas
kahveliin ja veitseen murahtaen, ja hiljainen mies seurasi esimerkkiä.
Käytiin jälleen käsiksi päivälliseen, ja keskustelun muodostivat jonkun
aikaa vain ihmettelevät huudahdukset. Sitten toimittaja alkoi palaa
uteliaisuudesta.

"Onko ystävämme koettanut lisätä vaatimattomia tulojaan, mutta saanut
kokea vastoinkäymistä, vai lieneekö hänellä Nebukadnesar-vaiheensa?"
hän kyseli.

"Olen vakuutettu siitä, että nyt on kysymyksessä aikakonejuttu", sanoin
kertoen uudelleen edellisestä yhdessäolostamme täällä. Uudet vieraat
ilmaisivat suoraan epäilyksensä ja toimittaja esitti vastaväitteitä:
"Mitä tuo aikakulkeminen oikein _oli?_ Eihän mies voinut peittyä pölyyn
paradoksissa piehtaroiden, vai kuinka?" Ja aiheeseen syvennyttyään hän
turvautui ivailuun. Eikö tulevaisuuden väellä ollutkaan vaateharjoja?
Eikä sanomalehtimieskään mistään hinnasta tahtonut uskoa, vaan ryhtyi
toimittajan kera tekemään kevyttä pilaa koko asiasta. Kumpikin oli
tuota uudenaikaista sanomalehtimieslajia -- kovin iloisia, ylimielisiä
nuoria miehiä. "Tulevaisuuden erikoiskirjeenvaihtajamme kertoo", huusi
sanomalehtimies juuri, kun aikakulkija palasi. Hänellä oli yllään
tavallinen iltapukunsa, eikä siitä muutoksesta joka minua äsken oli
hämmästyttänyt, ollut jälellä muuta kuin riutunut näkö.

"Kuulehan", virkkoi toimittaja hilpeästi, "nämä velikullat tässä
sanovat sinun matkustaneen ensi viikon puoliväliin!! Tahtoisitko kertoa
meille kaikenlaista pikku Roseberystä? Mitä kertomus maksaa?"

Sanaa sanomatta asettui aikakulkija paikallensa. Vanhaan tapaansa hän
rauhallisesti hymyili.

"Missä lampaanlihani on?" hän kysyi. "Mikä nautinto saada taas työntää
kahveli lihapalaseen!"

"Kertomus!" huusi toimittaja.

"Hiiteen kertomus!" sanoi aikakulkija. "Minä haluan syömistä, minä. En
hiisku sanaakaan ennenkuin saan suoliini hiukan peptonia. -- Kiitoksia.
-- ja suolaa myös".

"Yksi sana vain", pyysin minä. "Oletko ollut aikaa kulkemassa?"

"Antaisinpa shillingin riviltä sananmukaisesta kertomuksesta", virkkoi
toimittaja.

Aikakulkija työnsi lasinsa hiljaista miestä kohti kilauttaen sitä
kynnellänsä; hiljainen mies, joka oli tuijottanut häntä kasvoihin,
vavahti suonenvedontapaisesti ja kaatoi hänelle viiniä.

Päivällisen loppupuoli tuntui epämieluisalta. Mitä minuun tulee, nousi
alinomaa äkkinäisiä kysymyksiä huulilleni, ja uskallanpa väittää,
että samoin oli toistenkin laita. Sanomalehtimies koetti lieventää
jännitystä kertomalla kaskuja Hettie Potterista. Aikakulkija kiinnitti
kaiken huomionsa päivälliseensä osottaen maankiertäjän ruokahalua.
Lääkäri poltteli paperossia tarkastellen aikakulkijaa silmäripsensä
lomitse. Hiljainen mies näytti tavallistakin kömpelömmältä ja pelkästä
hermostuneisuudesta joi samppanjaa päättäväisesti ja säännöllisesti.
Vihdoinkin aikakulkija työnsi lautasensa syrjään ja katsahti
ympärillensä.

"Minun täytynee pyytää anteeksi", hän sanoi, "mutta olin kerrassaan
nälkään nääntymäisilläni. Olen elänyt erittäin ihmeellistä aikaa".

Hän ojensi kätensä sikaria tavottaen ja puraisi siltä pään.

"Mutta tulkaahan tupakkahuoneeseen. Kertomukseni on liian pitkä
rasvaisten lautasten ääressä kerrottavaksi". Ja hän kulki edellämme
viereiseen huoneeseen soittaen ohimennessään sähkökelloa.

"Oletko kertonut koneesta Blankille, Dashille ja Choselle?" hän kysyi
minulta heittäytyen taapäin nojatuolissaan ja mainiten nuo kolme uutta
vierasta nimiltään.

"Mutta koko juttuhan on mahdoton", väitti toimittaja.

"En jaksa todistella tänä iltana. Saatan kertoa teille jutun, mutta
todisteluun en ryhdy. Tahdon kertoa teille, jos sitä haluatte",
sanoi aikakulkija, "mitä minulle on tapahtunut, mutta keskeyttämisiä
on teidän vältettävä. Suurin osa siitä kuulostaa valheelta. Mutta
olkoon niin! Se on totta kaikesta huolimatta -- jokaikinen sana. Olin
laboratooriossani kello neljältä, ja sen jälkeen ... olen elänyt
kahdeksan päivää ... päiviä sellaisia, joita ei yksikään ihmisolento
ennen ole elänyt! Olen upo uupunut, mutta en voi mennä nukkumaan
ennenkuin olen kertonut siitä teille. Sitten vasta käyn levolle. Mutta
ei mitään keskeytyksiä! Suostutaanko?"

"Suostutaan!" sanoi toimittaja.

"Suostutaan!" toistimme me muut.

Ja nyt aikakulkija alotti kertomuksensa, jonka tässä teille esitän.
Aluksi hän nojasi taapäin tuolissaan puhuen väsyneen miehen tavoin;
mutta vähitellen hän vilkastui.

Kirjoittaessani muistiin hänen kertomustaan tunnen aivan liiankin
selvästi kynän ja musteen riittämättömyyden -- ja ennenkaikkea oman
kykenemättömyyteni -- ilmituomaan sen tehoa. Otaksun lukijan seuraavan
kylläkin tarkkaavaisena, mutta hän ei saata nähdä puhujan kalpeita,
vakavia kasvoja pienen lampun valokehässä, ei kuulla hänen äänensä
sävyä eikä seurata hänen ilmeittensä vaihteluja kertomuksen käänteissä.

Useimmat kuulijoista olivat varjossa, sillä tupakkahuoneen kynttilöitä
ei oltu sytytetty, ja vain sanomalehtimiehen kasvot ja hiljaisen
miehen jalat olivat valaistut. Aluksi me vilkuilimme silloin tällöin
toisiimme, mutta luovuimme siitä pian ja katselimme yksinomaan puhujan
kasvoja.




IV.

Aikakulku.


"Viime torstaina kerroin muutamille teistä aikakoneen perusteista
näyttäen teille itse koneenkin keskeneräisenä työhuoneessani. Siellä
se on nytkin, hieman matkasta kuluneena tosin; yksi norsunluusauvoista
on särkynyt ja eräs messinkipiena taipunut, mutta muuten se on varsin
ehyt. Perjantaina toivoin saavani sen valmiiksi, mutta kun kone silloin
oli jo melkein täydessä kunnossa, huomasin yhden nikkelitangoista
täsmälleen tuumaa liian lyhyeksi, ja minun oli laitettava se uudestaan,
joten kone vasta tänä aamuna valmistui.

Tänään kello kymmeneltä kaikkien aikakoneiden esikoinen alotti uransa.
Tarkastelin sitä vielä viimeisen kerran, koettelin jälleen kaikkia
ruuveja, lisäsin vielä pisaran öljyä kvartsisauvaan ja istuuduin
satulaan.

Luulenpa että itsemurhaaja, joka pitää revolveria ohimollaan, aprikoi
mitä seuraava hetki myötänsä tuo juuri niinkuin minä nyt. Otin
liikkeelle panevan vivun toiseen ja jarrun toiseen käteeni, painoin
edellistä ja melkein heti sen perästä jälkimäistä. Tunsin hoippuvani ja
sitten jouduin putoamisen painajaistunteen valtaan, mutta katsoessani
ympärilleni näin laboratoorioni aivan ennallansa. Oliko jotakin
tapahtunut? Hetken aikaa epäilin järkeäni, mutta huomasin sitten
kellon. Vain hetkistä ennemmin, kuten minusta tuntui, se oli ollut
suunnilleen minuuttia yli kymmenen; nyt se näytti lähes puolta neljää!

Hengähdin syvään; purin hampaani yhteen, tartuin molemmin käsin
liikkeelle panevaan vipuun, ja kumahtaen lähti kone liikkeelle.
Työpajani hämärtyi ja muuttui sitten pimeäksi. Rouva Watchet astui
sisään kulkien, ilmeisesti minua näkemättä, puutarhaan vievälle ovelle
päin. Luulen hänen tarvinneen suunnilleen minuutin ajan lattian poikki
kulkemiseen, mutta minusta hän näytti raketin tavoin kiitävän halki
huoneen. Painoin vivun sen äärimäiseen asentoon. Yö saapui kuin lampun
sammuminen, ja seuraavassa hetkessä tuli huomispäivä. Laboratoorio
muuttui hämäräksi ja utuiseksi himmeten sitten himmenemistään. Mustana
saapui seuraava yö, sitten päivä, yö taas, jälleen päivä yhäkin
nopeammin. Vyöryvä kohina kuului korviini, ja sieluuni laskeutui kumma,
mykkä hämmennys.

Pelkäänpä olevani kykenemätön kuvailemaan aikakulun merkillisiä
aistimuksia. Erinomaisen epämiellyttäviä ne ovat. On juuri sama tunne
kuin minkä keinun päistikkainen heilahtaminen tuottaa. Lisäksi oli
minulla lähenevän romahduksen hirveä aavistus.

Lisättyäni nopeutta, yö seurasi päivää mustan siiven lyönnin tavoin.
Laboratoorion hämärä mielle oli kadonnut, ja minä näin auringon
nopeasti hyppivän taivaslaen poikki, minuutin ajassa suorittavan tuon
matkan ja joka kerta merkitsevän uuden päivän. Otaksuin työpajani
hävitetyksi ja itse joutuneeni taivasalle. Minulla oli epäselvä tunne
siitä, että istuin jossakin korkealla, mutta kuljin jo liian nopeasti
voidakseni erottaa mitään liikkuvia esineitä. Hitaimminkin maassa
ryömivä etana syöksyi siksi nopeasti ohitse, etten voinut sitä huomata.
Pimeyden ja valon välähtelevä vaihtelu oli erittäin kiusallinen
silmälle. Pimeinä hetkinä näin sitten kuun nopeasti muuttuvan
uudestakuusta täysikuuksi ja huomasin vain vilaukselta kiertävät tähdet.

Pian sen jälkeen jatkaessani matkaani yhä kasvavalla nopeudella, yön ja
päivän värähtely sulautui yhdenjaksoiseksi harmaudeksi; taivas pukeutui
ihmeelliseen tummaan sineen loistaen samalla auringonlaskun kirkkaissa
väreissä. Harppailevasta auringosta muodostui tuliviiru, loistava kaari
avaruudessa, kuusta himmeämpi, aaltoileva vyö; ja tähdistä en voinut
nähdä mitään muuta kuin sinessä silloin tällöin himmeästi välähteleviä
kehiä.

Maisema oli sumuinen ja epäselvä. Olin yhä tällä rinteellä, jolla
taloni seisoo, ja takaa kohosi vuori harmaana ja hämäränä. Näin puiden
kasvavan ja höyrytuprahdusten tavoin katoavan näkyen milloin ruskeina,
milloin vihreinä: ne kasvoivat, versoivat, värisivät ja katosivat. Näin
suunnattoman suurten rakennusten kohoavan ja unen lailla katoavan. Koko
maanpinta näytti muuttuneen -- se ikäänkuin suli ja virtaili silmäini
nähden. Pienet osottimet koneen kulkunopeutta ilmottavissa tauluissa
kiersivät ympäri yhä nopeammin.

Pian huomasin aurinkovyön heilahtelevan ylös alas päivänseisauksesta
toiseen, vähemmässä kuin minuutin ajassa, joten siis kuljin minuutissa
yli vuoden; ja minuutti minuutilta valkea lumivaippa väipähti yli
maailman kadoten jälleen, ja sitä seurasi kevään heleä, lyhytaikainen
vehreys.

Lähdön epämieluisat tunteet haittasivat nyt vähemmän ja sulautuivat
lopulta jonkinlaiseksi hysteeriseksi hilpeydeksi. Huomasin tosin
koneen kömpelön heilunnan, jonka syytä en kyennyt selittämään. Mutta
mieleni oli liiaksi hämmentynyt pitääkseen lukua siitä, ja niin minä
jonkinlaisella mieleni valtaavalla vimmalla hillittömästi heittäydyin
tulevaisuuteen.

Aluksi tuskin ajattelinkaan pysähtymistä, tuskinpa ajattelin mitään
muuta kuin näitä uusia aistimuksiani. Mutta pianpa mielessäni syntyi
uusi vaikutelmasarja, jonkinlainen uteliaisuus ja samalla epämääräinen
pelko, jotka lopulta valtasivat minut tykkänään. Mitä merkillisiä
ihmiskunnan kehitysmuotoja, mitä ihmeellisiä edistysaskeleita
meidän alkeellisessa sivistyksessämme saisinkaan nähdä, ajattelin,
jos joutuisin läheltä katsomaan tuohon hämärään maailmaan, joka
silmieni editse riensi ja aaltoili. Ympärilläni näin suuria ja
loistavia rakennustaidon tuotteita, jykevämpiä kuin mitkään oman
aikamme rakennukset, ja kuitenkin ne näyttivät välkkeestä ja usvasta
kyhätyiltä. Mäenrinteellä näin runsaamman vehmauden, jota ei häirinnyt
talven väliintulo. Hämmennykseni harsonkin takaa näytti maailma hyvin
kauniilta. Ja niin syntyi mielessäni päätös pysähtyä.

Suurin vaara piili siinä mahdollisuudessa, että tapaisin jonkun
kappaleen avaruudessa. Niin kauvan kuin kuljin suurella nopeudella,
tämä tuskin haittasi. Olin ikäänkuin ohentunut -- liu'uin höyryn tavoin
vastaantulevien kappaleitten pienten lomien lävitse! Mutta pysähtyessä
voisin törmätä tiellä olevaa estettä vastaan; silloin voisivat atoomini
joutua niin läheiseen kosketukseen tuon esteen atoomien kanssa, että
seuraisi perinpohjainen kemiallinen vastavaikutus -- mahdollisesti
kova räjähdys, joka lennättäisi minut koneineni ulkopuolelle kaikkia
mahdollisia ulottuvaisuuksia -- tuntemattomaan.

Tämä mahdollisuus oli tavantakaa tullut mieleeni konetta
valmistaessani, mutta silloin olin hilpeästi mukautunut siihen
välttämättömänä uhkayrityksenä -- yhtenä niistä, joihin ihmisen on
antauduttava. Vaaran nyt ollessa väistämätön, en enää nähnyt sitä
samassa valossa. Tämä johtui siitä, että kaiken täydellinen outous
ympärilläni, koneen merikipua aiheuttava särinä ja heiluminen ja
ennenkaikkea alinomaisen putoamisen tunne olivat huomaamattani
perinpohjin järkyttäneet hermostoani.

Vakuutin itselleni, etten voisi milloinkaan pysähtyä, mutta
oikullisuuden puuskassa päätin pysähtyä heti. Kärsimättömän narrin
tavoin kumarruin jarrun yli, jolloin kone hillittömästi keikahti
ympäri, ja minä viskauduin päistikkaa ilman halki.

Korvissani kumisi ukkosen jyrinän kaltainen ääni, ja lienen hetken
aikaa maannut typertyneenä. Armoton raesade viuhui ympärilläni, ja
huomasin istuvani pehmoisella mättäällä kumoon kaatuneen koneeni
edessä. Vieläkin kaikki näytti harmaalta, mutta pian huomasin
hälyn korvistani kadonneen. Katsahdin ympärilleni. Olin pienen
puutarhanurmikon tapaisella paikalla, jota rododendronpensaat
ympäröivät, ja huomasin niiden sinipunervain ja purppuranväristen
kukkien kimpuissa putoilevan, rakeiden niitä piestessä. Kimmoavat,
tanssivat rakeet leijuivat pilvenä koneen yllä ja kiitivät savuna
pitkin maata. Hetkessä olin kastunut läpimäräksi. Kaunista
vieraanvaraisuutta, mutisin, miestä kohtaan, joka on matkannut
lukemattomia vuosia tänne päästäkseen.

Sitten juolahti mieleeni ajatus, että olin narri näin jättäytyessäni
kastumaan. Nousin ylös ja katselin ympärilleni. Suunnattoman suuri,
jonkinlaisesta valkeasta kivestä hakattu kuvapatsas häämötti epäselvänä
samean rankkasateen lomitse rododendronien takaa. Mutta muusta
maailmasta ei näkynyt mitään.

On vaikeata kuvailla tunteitani. Raesateen heiketessä näin valkoisen
kuvan selvemmin. Hyvin suuri se oli, sillä hopeakoivu kosketti sen
hartioita. Se oli valkeata marmoria, hiukan siivellisen sfinksin
muotoinen; mutta sen sijaan, että siivet olisivat olleet pystysuorasti
sivuilla, ne olivatkin levitetyt siten, että sfinksi näytti lentää
liihottelevan. Paksun vaskenruostekerroksen peittämä jalusta näytti
olevan pronssia. Kuvan kasvot sattuivat olemaan minuun päin; sen sokeat
silmät tuntuivat tuijottavan minuun, ja huulilla värehti hieno hymy. Se
oli pahasti rapautunut, mikä herätti mielessä epämieluisan ajatuksen
taudista.

Katselin sitä jonkun aikaa -- puoliminuuttisen ehkä tai puolituntisen.
Se näytti siirtyvän eteenpäin tai vetäytyvän taaksepäin sen mukaan
kuin rakeet ryöppysivät sen edessä tiheään tai harvemmassa. Lopulta
irtautui katseeni siitä hetkiseksi, ja huomasin raeverhon jo kuluneen
nukkavieruksi, sekä selkenevän taivaan lupaavan päivänpaistetta.

Katsahdin jälleen tuohon ryömivään valkeaan hahmoon, ja matkani
uhkarohkeus selvisi äkisti minulle kokonaan. Mitähän tulisikaan
näkyviin, kun tuo utuinen verho kokonaan vedettäisiin syrjään?
Mitä kaikkea lieneekään tapahtunut ihmisille? Mitähän, jos julmuus
olisikin muodostunut yleiseksi intohimoksi? Entäpä, jos tämän pitkän
väliajan kuluessa ihmisrotu olisikin menettänyt inhimillisyytensä ja
kehittynyt joksikin epäinhimilliseksi, epämiellyttäväksi ja musertavan
voimakkaaksi? Minä näyttäisin heidän silmissään joltain vanhan
maailman villieläimeltä -- meidän yhdenkaltaisuutemme tähden vain sitä
pelottavammalta ja vastenmielisemmältä -- hirviöltä, joka viipymättä
oli tapettava.

Näin jo toisiakin suuria haamuja -- suunnattomia rakennuksia
sokkeloisine suojelusmuureineen ja korkeine pilareineen. Metsäinen
vuorenrinne näkyi myöskin utuisen hämäränä lientyvän myrskyn lomitse.

Minut valtasi silmitön pelko. Mielettömänä syöksyin koneeni luo ja
yritin kaikin voimin saada sitä taas kuntoon.

Samassa auringon vasamat kiitivät halki ukkospilvien. Harmaa rankkasade
sipaistiin syrjään, ja se katosi aaveen laahustavien liepeiden tavoin.
Sinisellä kesätaivaalla jokunen himmyt, ruskea pilvenhattara katosi
näkymättömiin. Suuret rakennukset ympärilläni näkyivät nyt selvinä
kiiltäen sateen jäljiltä ja valkeina räystäskouruille kasautuneista
sulamattomista rakeista. Oloni tuntui niin turvattomalta oudossa
maailmassa. Tunsin samaa mitä lintunen tuntenee kirkkaassa ilmassa,
vaanivan haukan liidellessä sen yllä. Pelkoni kiihtyi raivoksi.
Hengähdin, purin hampaani yhteen ja kävin jälleen käsin ja jaloin
tuimasti kiinni koneeseeni. Epätoivoisen ponnistukseni johdosta se
taipui -- ja käännähti antaen leualleni aimo iskun. Toinen käsi
satulalla, toinen vivulla seisoin siinä raskaasti läähättäen valmiina
nousemaan koneelleni jälleen.

Mutta huomatessani näin nopeasti voivani peräytyä, rohkeuteni
palasi. Katselin uteliaammin ja vähemmän pelokkaana tätä kaukaisen
tulevaisuuden maailmaa.

Pyöreässä aukossa korkealla lähitaloa ympäröivässä muurissa näin
joukon komeihin, pehmoisiin viittoihin puettuja olentoja. Hekin olivat
huomanneet minut ja katselivat kaikki nyt minuun päin.

Sitten kuulin läheneviä ääniä. Valkoisen sfinksin luona kasvavien
pensasten lomitse näkyi juoksevien olentojen päitä ja hartioita. Eräs
näistä poikkesi polulle, joka oikaisi sille pienelle nurmikolle,
missä minä koneineni seisoin. Se oli pieni -- ehken neljän jalan
korkuinen -- olio purppuranpunaisessa tuunikassa, vyötäisillä nahkavyö.
Jaloissa hänellä oli sandaalit tai puolikengät -- en voinut selvästi
nähdä kummatko. Sääret olivat paljaat polviin saakka, samoin oli pää
paljaana. Nyt vasta huomasin, miten lämmin ilma oli.

Hän hämmästytti minua suurella suloudellaan ja kauneudellaan ja
toiseltapuolen kuvaamattomalla heikkoudellaan. Nuo hehkuvat kasvot
toivat mieleeni sen hivuttavan kauneuden, joka on määrätylle
keuhkotaudin asteelle ominainen. Hänet nähdessäni palasi luottamukseni,
ja minä irroitin käteni koneesta.




V.

Kultainen aika.


Seuraavassa tuokiossa me seisoimme silmätysten, minä ja tuo
tulevaisuuden hauras olio. Hän tuli suoraapäätä luokseni nauraen
minulle vasten kasvoja. Minua hämmästytti, ettei hänessä näkynyt pelon
merkkiäkään. Sitten hän kääntyi kahden häntä seuranneen olennon puoleen
ja haasteli heille kummallisella, hyvin sointuvalla ja suloisella
kielellä.

Toisia oli tulossa, ja pian ympäröi minua pieni, noin kahdeksan- tai
kymmenlukuinen parvi näitä erinomaisia olentoja. Muuan heistä puhutteli
minua. Päähäni pälkähti, kumma kyllä, että ääneni oli liian järeä ja
matala heidän kuultavakseen. Niinpä vain pudistin päätäni ja korviini
viitaten ravistin sitä jälleen.

Hän astui askeleen lähemmä, epäröi ja kosketti sitten kättäni. Tunsin
sitten toisia pieniä pehmeitä tuntosarvia selässäni ja olkapäilläni.
He tahtoivat vakuuttautua minun todenperäisyydestäni. Ei siinä ollut
mitään pelottavaa. Tuossa sievässä pikku väessä oli todellakin jotain
luottamustaherättävää -- suloista vienoutta, jonkinlaista lapsenomaista
huolettomuutta. Ja lisäksi he näyttivät niin hennoilta, että arvelin
voivani kaataa heitä kumoon kokonaisen tusinan keilojen tavoin.

Tein äkkinäisen varottavan liikkeen nähdessäni heidän pienten
vaaleanpunaisten käsiensä kopeloivan aikakonetta. Onneksi nyt, kun ei
vielä ollut liika myöhäistä, muistin vaaran, jonka tähän mennessä olin
unohtanut. Kurottautuen koneen yli irrotin pienet liikkeelle panevat
vivut ja pistin ne taskuuni. Sitten ryhdyin jälleen miettimään, mitä
voisin tehdä seurustelun aikaansaamiseksi.

Tarkastellessani lähemmin heidän piirteitänsä näin joitakin
lisäerikoisuuksia heidän dresdeniläisporsliinimaisessa kauneudessaan.
Heidän kiharainen tukkansa päättyi terävästi niskaan ja poskiin,
parrasta ei ollut jälkeäkään, ja korvat olivat tavattoman pienet. Suu
oli myöskin pieni, huulet helakan punaiset ja ohuenlaiset, ja pieni
leuka oli terävä. Heillä oli suuret, lempeät silmät ja -- tämä voi
tuntua itserakkaudelta minun puoleltani -- minusta tuntui, että heiltä
jossain määrin puuttui sitä mielenkiintoa henkilöäni kohtaan, jota
olisin voinut heidän puoleltaan odottaa.

Kun he eivät millään tavoin yrittäneet seurustella kanssani vaan
seisoivat vain ympärilläni hymyillen ja puhellen pehmein, kuhertavin
sävelin toisillensa, niin minä alotin keskustelun. Viittasin koneeseen
ja itseeni. Epäröityäni sitten hetkisen, miten ilmaista aikaa,
viittasin aurinkoon. Yhtäkkiä eräs omituinen, sievä pieni olento yllä
purppuranpunaisen- ja valkeanruudukas vaippa toisti liikkeeni ja
hämmästytti minua matkimalla ukkosen jyrinää.

Hetkisen epäröin, vaikkakin hänen liikkeensä merkitys oli kyllin selvä.
Äkkiä iski mieleeni kysymys: ovatko nämä olennot hulluja? Tuskin
voinette ymmärtää miten se yllätti minut. Olin näet aina olettanut,
että ihmiset vuoden kahdeksansadankahdentuhannen korvissa olisivat
meitä uskomattoman paljon edellä tiedossa, taidossa, kaikessa. Silloin
eräs heistä teki minulle äkkiä kysymyksen, joka osotti hänen olevan
meidän aikamme viisvuotiaan lapsen henkisellä tasolla, kysyi minulta,
olinko tullut auringosta ukkossateen mukana! Se sai minut käymään
käsiksi tuonnemmaksi siirtämääni arvosteluun heidän vaatteistaan,
heikoista ja kevyistä jäsenistään ja hauraasta ruumiinrakenteestaan.
Pettymyksen tunne tulvahti mieleeni. Hetken aikaa tuntui siltä kuin
olisin rakentanut aikakoneeni turhaan.

Nyökkäsin, osotin aurinkoon ja jäljittelin niin elävästi
ukkosenjyrähdystä, että he peljästyivät. Kaikki he peräytyivät
askeleen verran ja kumarsivat. Sitten eräs tuli nauraen luokseni
kantaen kauniista, minulle tuntemattomista kukista tehtyä kiehkuraa,
jonka kietoi kaulaani. Tämä keksintö otettiin vastaan soinnukkain
hyväksymishuudoin, ja heti kaikki juoksentelivat sinne tänne kukkia
poimimaan ja nauraen viskelivät minua niillä, kunnes olin aivan
tukehtua kukkaiskyllyyteen. Te, jotka ette koskaan ole moista nähneet,
voitte tuskin mielessänne kuvailla, kuinka hienoja ja ihmeellisiä
kukkia lukemattomien vuosien viljelys oli synnyttänyt.

Sitten joku ehdotti, että heidän leikkikalunsa asetettaisiin
näytteille lähimpään rakennukseen, ja niin minut vietiin ohi valkean
marmorisfinksin, joka oli näyttänyt tarkastelevan minua koko ajan
hymyillen hämmästykselleni, suurta, harmaata, hakatusta kivestä tehtyä
rakennusta kohti. Mennessäni heidän kanssansa muistin, miten varmasti
olin toivonut saavani nähdä ylen vakavan ja viisaan tulevaisuuden
kansan, ja tämä muisto sai minut hymyilemään.

Rakennuksessa oli suunnattoman suuri sisäänkäytävä samoinkuin se
kokonaisuudessaankin oli äärettömän laaja. Minun mieltäni eniten
kiinnitti pikku väen taajeneva parvi ja suuret, avoimet porttiholvit,
jotka ammottivat edessäni salaperäisen varjokkaina. Heidän päittensä
yli näkemästäni maailmasta sain sen yleisvaikutuksen, että se näytti
kauniiden pensasten ja kukkien peittämältä aukiolta, kauvan hoitamatta
olleelta, mutta silti rikkaruohoista vapaalta puutarhalta. Näin
joukottain oudonnäköisiä valkeita kukkia, joiden vahaterälehtien
läpimitan arvioin suunnilleen jalan pituiseksi. Ne kasvoivat
villiintyneinä hajallaan monenlaisten pensasten keskellä, mutta,
kuten sanottu, en tutkinut niitä tällä kertaa lähemmin. Aikakone jäi
yksikseen nurmikolle rododendronien keskeen.

Porttiholvia koristivat runsaat leikkaukset; en ehtinyt tutkia niitä
kovin tarkoin, mutta olin sentään huomaavinani vanhoja foiniikkialaisia
koristeita, jotka olivat sangen pahoin särkyneitä ja rapautuneita.

Muutamia heleäpukuisia henkilöitä tuli sisään käytävässä minua vastaan,
ja niin me astuimme sisälle minä tummassa 19:nnen vuosisadan aikuisessa
puvussani sangen eriskummaisen näköisenä, kukkasin koristettuna ja
vaaleiden vaippojen ja loistavan valkeiden jäsenten vyöryvän massan
ympäröimänä, naurun ja iloisen puheen sointuvassa solinassa.

Suuri sisäänkäytävä vei suhteellisen laajaan, ruskeilla seinäpapereilla
verhottuun saliin. Katto oli varjossa, ja ikkunoista, jotka olivat
osittain värillisellä lasilla varustetut, osaksi lasittomat, virtasi
sisään hillitty valo. Lattia oli tehty suunnattomista möhkäleistä
jotain hyvin kovaa, valkoista metallia, ei levyistä tai liuskoista,
vaan oikeista möhkäleistä, ja se oli siinä määrin kulunut -- arveluni
mukaan menneiden sukupolvien edestakaisin astunnasta -- että siinä oli
syviä uurteita useimmin tallattua uraa osottamassa. Salin poikitse
oli asetettu lukemattomia, kiillotetuista kiviliuskoista tehtyjä,
noin jalan korkuisia pöytiä, jotka olivat katetut hedelmäröykkiöillä.
Jotkut niistä tunsin sairaloisesti suurentuneiksi vadelmiksi ja
appelsiineiksi, mutta enimmät olivat minulle outoja.

Pöytien väliin oli siroteltu suuri joukko pieluksia. Näille oppaani
istuutuivat viitaten minua tekemään samoin. Kursailemattoman sievästi
he alkoivat käsin syödä hedelmiä viskellen kuoret ja kannat pöytien
sivuilla sijaitseviin pyöreihin aukkoihin. Halulla seurasin heidän
esimerkkiänsä, sillä olin janoinen ja nälkäinen. Samalla tarkastelin
salia, minkä ennätin.

Salin rappeutunut ulkomuoto se minua ehkä enin hämmästytti. Värilliset
ikkunat, jotka esittivät geometrisia kuvioita, olivat monin paikoin
särkyneet, ja seinien alaosaa suojaavia verhoja peitti paksu pöly.
Silmiini pisti sekin, että viereisen marmoripöydän kulma oli murtunut.
Siitä huolimatta oli yleisvaikutus komea ja maalauksellinen. Salissa
aterioi parisen sataa ihmistä, ja useimmat niistä, mahdollisimman
lähelle minua asettuneina, tarkastelivat minua mielenkiinnoin pienten
silmien loistaessa hedelmien takaa. Kaikilla oli puku samasta
pehmoisesta, mutta vahvasta silkkikankaasta.

Hedelmät, sivumennen sanoen, olivat heidän ainoa ravintonsa. Nämä
kaukaisen tulevaisuuden ihmiset olivat jyrkkiä kasvissyöjiä, ja
ollessani heidän luonansa täytyi minunkin ruveta sellaiseksi muutamista
mieliteoista huolimatta. Perästäpäin huomasin, että hevoset,
nautaeläimet, lampaat ja koirat olivat kalasisiliskon tavoin hävinneet
sukupuuttoon. Mutta hedelmät olivat sangen viehättäviä, varsinkin
eräs, jolla oli jauhokas sisus kolmilaitaisessa kuoressa ja joka oli
koko ajan käytännössä, oli erikoisen hyvän makuinen ja muodostui minun
pääravinnokseni. Aluksi minua hämmästyttivät kaikki nämä näkemäni oudot
hedelmät ja kukat, mutta myöhemmin opin ymmärtämään niiden merkityksen.

Mutta minähän kerroin teille hedelmä-ateriastani etäisessä
tulevaisuudessa. Niin pian kuin olin hiukan tyydyttänyt ruokahaluani,
päätin vakavasti yrittää oppia näiden uusien lähimäisteni kieltä. Se
olikin selvästi lähin tehtäväni. Hedelmät näyttivät sopivalta aiheelta
näin aluksi, ja kohottaen yhtä niistä alotin kysyvien äänten ja eleiden
sarjan.

Minun oli aika vaikeaa ilmaista tarkotustani. Aluksi yrityksiäni
kohtasi ällistynyt tuijotus tai hillitön nauru, mutta pian eräs
vaaleatukkainen pikku olio näytti käsittävän tarkotukseni ja toisti
erään nimen. Heidän piti jutella ja selitellä asioitansa hyvin laajasti
toisillensa, ja minun ensi yritykseni heidän kielensä erinomaisten
pikku äänteiden muodostamisessa aiheuttivat tavan takaa sydämellistä,
joskin epäkohteliasta naurua.

Mutta minä olin kuin opettaja lasten keskellä sitkeästi jatkaen ja
pian hallitsin ainakin pariakymmentä substantiivia. Ja sitten pääsin
demonstratiivipronominien ja lisäksi "syödä" verbin perille. Mutta se
oli hidasta työtä, ja pikku väki pian väsyi ja halusi päästä vapaaksi
minun kyselyiltäni. Välttämättömyyden pakosta päätin silloin sallia
heidän jakaa opetuksiansa vähissä erin ja milloin halusivat. Ja hyvin
pieniksi havaitsin niiden sitten supistuvankin, sillä en milloinkaan
ole tavannut kärsimättömämpiä ja helpommin uupuvia ihmisiä kuin he
olivat.




VI.

Ihmiskunnan iltarusko.


Huomasin pian pikku isäntäväessäni erään omituisuuden, nimittäin
mielenkiinnon puutteen.

He tulivat luokseni lasten lailla innokkain hämmästyksen huudahduksin,
mutta pian he lakkasivat minua tutkistelemasta ja lähtivät jotain uutta
lelua etsimään.

Kun ateria ja minun keskustelualkeeni olivat päättyneet, huomasin
että melkein kaikki ne, jotka alussa olivat minua ympäröineet,
olivat menneet pois. Omituista sekin, miten pian aloin halveksia
näitä pikku ihmisiä. Niin pian kuin nälkäni oli tyydytetty astuin
jälleen porttiholvin kautta ulos päivänpaisteiseen maailmaan. Yhä
enemmän tapasin näitä tulevaisuus-ihmisiä, jotka rupattaen ja nauraen
seurasivat minua jonkun matkaa, ja hymyiltyään ja ystävällisesti
viittoiltuaan jättivät minut jälleen omiin hoteisiini.

Illan tyyneys vallitsi maailmassa minun astuessani ulos suuresta
salista, ja laskevan auringon lämmin hehku valaisi maisemaa. Aluksi
asiat minua suuresti hämmästyttivät. Kaikki oli niin perin erilaista
kuin tuntemassani maailmassa -- kukkasetkin. Jättämäni suuri rakennus
sijaitsi leveän jokilaakson rinteellä, mutta Thames oli siirtynyt
peninkulman verran nykyisestä uomastaan. Päätin kiivetä erään noin
puolentoista peninkulman päässä sijaitsevan vuoren huipulle, jolta
voisin luoda laajemman silmäyksen tähän meidän kiertotähteemme vuonna
kahdeksansataakaksituhatta seitsemänsataayksi jälkeen Kristuksen
syntymän. Sillä tämä, nähkääs, oli se vuosi, jota koneeni pienet taulut
osottivat.

Kulkiessani tarkkasin kaikkea, mikä mahdollisesti osaltaan selittäisi
maailmassa vallitsevaa rappeutunutta loistoa -- sillä rappeutunutta
se oli. Vähän matkan päässä mäen rinteellä oli suuri, alumiinin
yhteenliittämä graniittiröykkiö, jyrkkien muurien ja rauniokasojen
muodostama laaja sokkelo, jonka keskellä kasvoi tiheinä ryhminä
kauniita pagodimaisia [pagodi = hindulainen temppeli] kasveja, ehkäpä
nokkosia -- lehdillä ihmeellinen, ruskea väri ja vailla poltinsukasia.
Siinä oli nähtävästi jonkun suuren rakennuksen hyljätyt rauniot,
rakennuksen, jonka tarkotusta en voinut arvata. Täällä olin myöhemmin
kokeva jotakin hyvin kummallista -- vielä kummemman kokemuksen enteenä
-- mutta siitä kerron aikanansa.

Äkkinäisestä mielijohteesta katsahdin ympärilleni eräältä pengermältä,
jolla olin levännyt hetkisen, ja totesin silloin, ettei yhtään
pieniä rakennuksia ollut näkyvissä. Yksityisasunnot ja mahdollisesti
perheetkin olivat nähtävästi hävinneet. Siellä täällä keskellä
vehmautta oli palatsimaisia rakennuksia, mutta talot ja mökit, jotka
englantilaiselle maisemalle ovat luonteenomaisia, olivat kadonneet.

"Kommunismia", ajattelin.

Ja tämän ajatuksen kintereillä kiiri toinen. Katsahdin
puolitusinaiseen, minua seuraavaan pikku olioitten joukkoon.
Väläyksessä silloin huomasin heillä kaikilla olevan yhteisen
pukukuosin, samat hienohipiäiset parrattomat kasvot ja yhtäläiset,
tyttömäisen pyöreät jäsenet. Saattanee tuntua omituiselta, etten tätä
ollut ennen huomannut, mutta kaikkihan oli niin outoa. Nyt huomasin
asian kylläkin selvästi. Niitä puvun ja kaikkia ruumiinrakenteen
ja ryhdin erilaisuuksia, joista eri sukupuolet nykyään tunnetaan,
en näillä tulevaisuuden ihmisillä tavannut. Ja lapset olivat minun
silmissäni vain vanhempiensa pienoiskuvia. Heti päättelin tuon
ajan lasten olevan, ainakin ruumiillisesti, erinomaisen varhain
kehittyneitä, ja jälestäpäin sain tälle mielipiteelleni runsasta tukea.

Nähdessäni miten huolettomasti ja turvallisesti nämä ihmiset elivät,
huomasin, että tämä sukupuolten suuri yhtäläisyys oli vallan
luonnollinen asia. Sillä miehen voimakkuus ja naisen heikkous, perheen
perustaminen ja erilainen työnjako ovat pelkkiä ruumiillisen voiman
aikakauden välttämättömyyksiä. Missä väestön lukumäärä on riittävä tai
runsas, siellä suuri syntyneisyys tuottaa valtiolle enemmän vahinkoa
kuin hyötyä; missä väkivalta on harvinainen ja jälkeläiset turvatut,
siellä perhelaitosta tarvitaan vähemmän -- tai ei ensinkään -- ja
siellä katoaa lasten tarpeiden aiheuttama sukupuolten erilaisuus. Jo
meidän aikanamme näkyy merkkejä tästä ilmiöstä, mutta tuossa tulevassa
ajassa oli muutos viety perille. -- Tahdon huomauttaa teille, että
näin ajattelin sillä hetkellä. Myöhemmin sain arvostella, missä määrin
käsitykseni poikkesi todellisuudesta.

Mietiskellessäni näitä asioita, veti huomiotani puoleensa sievä pieni
rakennus, joka muistutti kupukattoista kaivoa. Ohimennen ajattelin
nykyajan kaivojen omituisuutta ja kävin taas käsiksi mietelmieni
lankaan. Mäen ylärinteellä ei ollut suuria rakennuksia, ja kun
kulkuvoimani olivat silminnähtävästi yliluonnolliset -- tulevaisuuden
väen voimiin verrattuna -- jäin pian ensi kertaa yksikseni. Omituinen
vapautuksen ja seikkailuhalun tunne mielessäni kiiruhdin eteenpäin
kukkulaa kohti.

Siellä oli jostakin minulle tuntemattomasta metallista tehty
istuin, joka paikoitellen oli jonkinlaisen vaaleanpunaisen ruosteen
syövyttämä ja puolittain pehmoisen sammaleen peittämä. Valetut
ja viilatut käsivarat olivat griipinpään muotoiset. Istahdin
penkille tarkastellakseni tuota laajaa näköalaa tämän pitkän päivän
auringonlaskussa.

Koskaan en ole nähnyt suloisempaa ja kauniimpaa näkyä. Aurinko oli
jo painunut taivaanrannan alapuolelle, ja länsi liekehti kullassa
purppura- ja karmosiinivärisine vaakasuorine viiruineen. Alhaalla oli
Thamesin laakso, ja joki lepäsi uomassaan kiillotetusta teräksestä
valmistetun vyön kaltaisena. Olen jo puhunut suurista, vehmauden
keskeen sirotelluista palatseista, joista toiset olivat raunioina,
toiset taas edelleen käyttökunnossa. Siellä täällä näkyi valkoinen
tai hopeanhohtava kuvapatsas tuossa laajassa maan puutarhassa, siellä
täällä kohosi kupukatto tai obeliski pystysuorana ilmaan. Ei ollut
mitään pensasaitoja, ei mitään omistusoikeuden merkkejä, ei jälkiä
maanviljelyksestä; koko maa oli muuttunut puutarhaksi.

Tarkastellessani aloin omalla tavallani selitellä näkemiäni asioita, ja
tulkintani, sellaiseksi kuin se sinä iltana muodostui, oli jotensakin
tämän laatuinen (jälestäpäin huomasin nähneeni vain puolen totuutta tai
vain vilauksen yhdestä totuuden särmästä):

Minusta tuntui siltä, että näin ihmiskunnan sen rappiotilassa.
Tuo punertava auringonlasku sai minut ajattelemaan ihmiskunnan
mailleenmenoa. Aloin nyt ensi kertaa havaita nykyään harrastamaimme
yhteiskunnallisten pyrkimysten omituisia seurauksia. Ja kuitenkin
kaikitenkin ne ovat varsin johdonmukaisia seurauksia. Voima johtuu
hädästä, mutta turvallisuutta seuraa heikkous. Elämän olojen
parantamistyö -- se todellinen sivistysprosessi, joka yhä paremmin
turvaa elämän -- oli keskeymättä kohonnut huippuunsa. Yhteytynyt
ihmiskunta oli saavuttanut luonnosta voiton toisensa jälkeen. Asioista,
jotka ovat nykyään pelkkiä unelmia, oli tullut hankkeita, joita
harkiten oli pantu toimeen ja viety eteenpäin. Ja sato oli nyt silmäini
edessä!

Täytyy myöntää, että terveydenhoito ja maanviljelys ovat nykyään
vielä alkuasteellaan. Meidän aikamme tiede on hyökännyt vain
pienelle osalle tautien tannerta, mutta herkeämättä ja sitkeästi
se pyrkii vaikutustansa laajentamaan. Meidän maanviljelijämme
ja puutarhurimme hävittävät tosin rikkaruohon sieltä täältä ja
kehittävät ehkä parisenkymmentä hyötykasvia, mutta jättävät suurimman
joukon kykynsä mukaan taistelemaan olemassaolonsa puolesta. Me
jalostamme lempikasvejamme ja -eläimiämme -- joita on hyvin vähän
-- valinnan avulla vähitellen; milloin saadaan uusi ja parempi
persikkalaji, milloin siemenetön viinirypäle, milloin suloisempi
ja suurempi kukkamuunnos, milloin taas hyötyisämpi nautaeläinrotu.
Me jalostamme niitä vain vähitellen, koskapa ihanteemme ovat
epämääräisiä ja kokeiluun perustuvia ja tietomme hyvin rajoitettu
sekä koska luontokin toimii arasti ja vitkalleen meidän kömpelöissä
käsissämme. Mutta jonakin päivänä tämä kaikki tulee paremmin ja
vähitellen yhäkin paremmin järjestellyksi. Tämä on virran suunta
vastavirroista huolimatta. Koko maailmasta on tuleva älykäs, sivistynyt
ja yhteistoimintaa harrastava; kaikki kulkee yhä nopeammin luonnon
valloittamista kohti. Loppujen lopuksi me viisaasti ja huolellisesti
saatamme eläinten ja kasvien elämän tyydyttämään omia inhimillisiä
tarpeitamme.

Tämä tulos oli täysin ja kaikiksi ajoiksi saavutettu sen ajan kuluessa,
jonka ohi koneeni oli pyyhältänyt. Ilmassa ei ollut hyttysiä eikä
maassa rikkaruohoja tai sieniä; kaikkialla oli hedelmiä ja ihania
kukkia, ja loistavat perhot lentää liihottelivat ympärinsä. Torjuva
ihannelääke oli keksitty, ja taudit olivat hävitetyt. Koko sielläoloni
aikana en nähnyt tarttuvan taudin merkkiäkään. Ja myöhemmin saan kertoa
teille, miten nämä muutokset olivat vaikuttaneet myöskin mätänemis- ja
kuihtumisprosesseihin.

Lisäksi oli saatu yhteiskunnallisia voittoja. Näin ihmisten asuvan
oivallisissa majoissa loistavasti puettuina enkä tähän asti ollut
tavannut heitä minkäänlaisessa työssä. Ei näkynyt mitään taistelun
merkkejä -- ei yhteiskunnallisen eikä taloudellisen. Poissa olivat
kauppapuodit, ilmotukset, liikenne, koko se kaupankäynti, joka
muodostaa meidän maailmamme ytimen. Oli luonnollista, että minä tuona
kultaisena iltana takerruin yhteiskunnallisen paratiisin ajatukseen.
Arvasin että väkiluvun lisääntyminen oli kohdannut vaikeuksia, ja
väkiluku lakannut kasvamasta.

Mutta oloissa tapahtunutta muutosta seuraa välttämättömästi muutokseen
mukaantuminen. Mikä on inhimillisen ymmärryksen ja voiman lähde --
ellei biologia ole pelkkää erehdystä? Vaiva ja vapaus: olosuhteet,
joissa toimivat, voimakkaat ja viisaat yksilöt vievät voiton
heikommista; olosuhteet sellaiset, joissa annetaan arvoa kykenevien
miesten yhteistoiminnalle, itsensähillitsemiselle, kärsivällisyydelle
ja päättäväisyydelle. Koti sekä siellä versovat tunteet, kuten kiihkeä
mustasukkaisuus, hellyys lapsia kohtaan, vanhempien uhrautuvaisuus --
kaikki tuo sai puolustuksensa ja tukensa nuoria uhkaavissa vaaroissa.
Missä sitten ovat nämä uhkaavat vaarat? On heräämässä aviollista
mustasukkaisuutta, kiihkeätä äiteyttä ja kaikenlaatuista intohimoa
vastustava tunne ja se on kasvamassa; niitä pidetään tarpeettomina
hankaluuksilla, raakalaisjäännöksinä ja soraääninä hienostuneessa ja
miellyttävässä elämässä.

Ajattelin näiden tulevaisuusihmisten ruumiin hintelyyttä, heidän älynsä
vajavuutta ja noita suuria lukuisia raunioita, ja arveluni luonnon
täydellisestä valtauksesta lujittui. Sillä taistoa seuraa tyyneys.
Ihmiskunta oli ollut voimakas, jäntevä ja älykäs ja oli käyttänyt
runsaan elinvoimansa muuttaakseen oloja, joissa eli. Ja nyt seurasi
muuttuneiden olojen aiheuttama vastavaikutus.

Uudessa, täydellisen mukavuuden ja huolettomuuden tilassa tuo
levoton tarmo, joka ihmisessä on voimaa, muuttui heikkoudeksi. Jo
meidänkin aikanamme eräät pyrkimykset ja toiveet, jotka kerran olivat
välttämättömiä eloonjäämisen ehtoja, ovat alituisen epäonnistumisen
aiheena. Fyysillinen rohkeus ja taisteluinto esimerkiksi eivät suuresti
hyödytä sivistynyttä miestä, voivatpa olla hänelle haitaksikin. Ja
fyysillisen tasapainon ja turvallisuuden tilassa ei voima -- henkinen
enemmän kuin ruumiillinenkaan -- olisi paikallaan. Päättelin, ettei
ihmisillä ollut lukemattomiin vuosiin ollut mitään sodan tai yksityisen
väkivallan vaaraa, ei pelkoa villieläimistä, ei hävittäviä tauteja
ruumiinrakenteen voimia koettelemassa eikä mitään raadannan tarvista.

Sellaiseen elämään ovat ne, joita me sanoisimme heikoiksi, yhtä hyvin
varustetut kuin vahvat, eivätkä he itse asiassa enää olekaan heikkoja.
He ovat päinvastoin edullisemmassa asemassa, sillä vahvoille olisi
kiusaksi tarmo, jota ei saa panna käytäntöön. Näkemäini rakennusten
erinomainen kauneus oli epäilemättä tulos ihmiskunnan nykyään
tarkotuksettoman tarmon viime ponnisteluista, ennenkuin ihmiskunta
mukaantui täydelliseen sopusointuun vallitsevien olosuhteiden kanssa.
Se oli sen voiton toitahdus, josta viimeinen suuri rauha sai alkunsa.
Sellainen on aina ollut rauhaa nauttivan tarmon kohtalo; se purkautuu
taiteeseen ja rakkauteen, ja sitten seuraa väsymys ja riutuminen.

Tämä innokas taiteellinenkin pyrkimys raukeisi lopulta -- ja näkemääni
aikaan se jo olikin melkein rauennut. Kukkasin koristautuminen,
tanssi ja laulelu päivänpaisteessa -- sen verran, ei enempää, oli
jälellä taiteellisesta hengestä. Ja sekin häipyisi lopuksi tylsään
toimettomuuteen. Tuskan ja hädän tahkokivi se meidät pitää terävinä, ja
minusta näytti kuin olisi nyt tuo vihattava esine lopultakin särjetty!

Seistessäni siinä illan yhä hämärtyessä luulin tällä yksinkertaisella
selityksellä ratkaisseeni maailman probleemin -- selvittäneeni näiden
viehättävien pikku ihmisten koko salaisuuden. Mahdollisesti heidän
keksimänsä väkiluvun lisääntymisen ehkäisykeinot olivat olleet liiankin
tehokkaat, sillä heidän lukumääränsä oli ennemmin vähentynyt kuin
pysynyt muuttumattomana. Se taas selittäisi miksi oli niin paljon
hyljättyjä raunioita.

Hyvin yksinkertainen oli selitykseni ja varsin toden näköinen --
jommoisia useimmat väärät teoriat ovat!




VII.

Äkkinäinen isku.


Seistessäni siinä mietiskellen tätä ihmiskunnan liiankin täydellistä
voittoa, pujahti täysikuu keltaisena ja pyöreänä esiin hopeaisesta
valorunsaudesta koillisella taivaalla. Vaaleapukuiset pienet olennot
lakkasivat liikehtimästä alhaalla, äänetön pöllö lennähti ohi, ja
minua värisytti illan viileässä. Päätin laskeutua kukkulalta hakemaan
itselleni makuupaikkaa.

Etsin päivällä näkemääni rakennusta, ja silloin katseeni sattui
pronssijalustalla seisovaan valkoiseen sfinksiin, joka näkyi selvemmin
nousevan kuun valon kasvaessa. Saatoin nähdä hopeakoivunkin ja
rododendronviidakon tummana kalpeassa valossa, ja pieni nurmikko näkyi
myöskin. Katsahdin uudelleen nurmikkoon. Omituinen epäilys viilensi
tyytyväisyyttäni. "Ei", vakuutin päättävästi itselleni, "tuo ei ole
_se_ nurmikko!"

Mutta se oli sama nurmikko sittenkin, sillä sfinksin valkeat,
spitaaliset kasvot olivat siihen päin käännetyt. Voitteko kuvailla mitä
tunsin tultuani vakuutetuksi siitä -- että aikakoneeni oli poissa!

Äkkiä, kuin olisin saanut sivalluksen kasvoilleni, tuli mieleeni
ajatus, että mahdollisesti voisin menettää oman aikakauteni ja jäädä
avuttomana tähän outoon uuteen maailmaan. Jo tämä ajatuskin tuotti
minulle todella ruumiillisen tuskan tunteen. Tuntui kuin joku olisi
tarttunut kurkkuuni, niin etten voinut hengittää. Seuraavassa hetkessä
yllätti minut pelko, ja pitkin, harppaavin askelin juoksin mäkeä
alas. Kerran kaaduin päistikkaa ja satutin kasvoni; en hukannut aikaa
verenvuodon tyrehdyttämiseen, vaan hypähdin pystyyn jälleen ja juoksin
edelleen, lämpöisen veren tihkuessa poskea ja leukaa pitkin.

Juostessani vakuuttelin koko ajan itselleni: "He ovat liikuttaneet sitä
vähäsen, työntäneet sen pensaiden alle pois tieltä". Siitä huolimatta
juoksin kaikin voimin. Koko ajan tiesin kuitenkin sellaisella
varmuudella, joka joskus seuraa äärimäistä pelontunnetta, että
tuollainen vakuuttelu oli hulluutta; tiesin vaistomaisesti, että kone
oli viety pois minun ulottuviltani.

Hengitin vaivalloisesti, sillä luulenpa suorittaneeni koko matkan
kukkulalta nurmikolle -- noin kaksi englannin peninkulmaa -- kymmenessä
minuutissa. Enkä enää ole nuori mies. Juostessani kirosin ääneen
narrimaista luottavaisuuttani jättäessäni koneeni yksin. Huusin ääneen,
mutta ei kukaan vastannut. Ei yhtäkään luotua olentoa näkynyt tuossa
kuun valaisemassa maailmassa.

Saavuttuani nurmikolle näin pahimman pelkoni todeksi. Ei näkynyt
jälkeäkään koneesta. Olin uupunut ja viluissani katsellessani tyhjää
paikkaa tumman pensaston keskellä. Juoksin raivoisasti sen ympäri,
ikäänkuin kone olisi voinut olla piilossa jossain sopukassa, mutta
pysähdyin sitten äkkiä käyden käsin hiuksiini.

Yläpuolellani kohosi sfinksi pronssijalustallaan valkoisena,
loistavana, spitaalisena nousevan kuun valossa. Se näytti pilkallisesti
hymyilevän minun kurjuudelleni.

Olisin voinut lohduttautua kuvailemalla mielessäni, että pikku väki oli
pannut koneen säilöön minua varten, ellen olisi ollut niin varma heidän
ruumiillisesta ja henkisestä kyvyttömyydestään.

Mikä minua kauhistutti, oli tunne jostain tähän saakka
aavistamattomasta voimasta, jonka avulla koneeni oli ehkä kadonnut.
Yhdestä seikasta olin sentään varma: ellei jokin myöhempi aikakausi
ollut valmistanut koneeni täsmällistä toisintoa, ei se ollut voinut
liikkua ajassa. Se tapa, jolla olin kiinnittänyt vivut -- myöhemmin
selitän sen teille -- esti jokaista muuta panemasta sitä liikkeelle,
kun vivut olivat poissa. Se oli liikkunut vain avaruudessa. Mutta missä
se nyt sitten mahtoi olla?

Luulenpa olleeni jonkinlaisen mielipuolisuuden vallassa, sillä muistan
juosseeni vimmatusti edes takaisin kuun valaisemien pensasten lomitse
sfinksin ympärillä ja peloittaneeni jonkin valkoisen eläimen, jota
hämärässä luulin pieneksi hirveksi. Muistan lisäksi myöhään sinä iltana
hosuneeni pensaita puristetuin nyrkein, kunnes katkenneet oksat saivat
sormeni verta vuotamaan.

Nyyhkyttäen ja raivoten tuskassani menin sitten suuren kivirakennuksen
luo. Avara sali oli nyt pimeä, hiljainen ja autio. Hiiviskellessäni
epätasaisella lattialla kaaduin erästä malakiittipöytää vasten ollen
vähällä taittaa sääriluuni. Raapaisin tulitikulla valkeata ja kuljin
eteenpäin tomuisten verhojen ohi, joista jo olen teille kertonut

Nyt jouduin toiseen suureen saliin, jonka lattiaa peittävillä
pieluksilla nukkui noin parisenkymmentä pikku olentoa. Epäilemättä he
pitivät minun uudistettua ilmaantumistani sangen kummallisena, kun
äkkiä astuin esiin äänettömästä pimeydestä synnyttäen salaperäisiä
ääniä, räiskähtävä tulitikku kädessäni. Sillä he olivat tyystin
unohtaneet tulitikut.

"Missä aikakoneeni on?" huusin äkäisen lapsen tavoin, kävin heihin
käsiksi ja ravistelin heitä hiukan. Se oli heistä varmaan hyvin
kummallista. Toiset nauroivat, mutta useimmat näyttivät kovin
pelästyneiltä. Nähdessäni heidät siinä ympärilläni pälkähti päähäni,
että tein sanomattoman hullusti koettaessani näissä olosuhteissa
herättää heissä pelon tunnetta. Sillä heidän päivällä osottamastaan
käytöksestä päättäen oli pelko heiltä tykkänään unohtunut.

Yhtäkkiä survaisin tulitikun lattiaan ja kaataen erään heistä kumoon
matkallani kuljin kompuroiden suuren ruokasalin kautta jälleen ulos
kuutamoon. Kuulin takaani kauhun huutoja ja pienten jalkain juoksua ja
kompastelua siellä täällä. En muista mitä kaikkea tein kuun hitaasti
kohotessa taivaanlaelle. Luulen että odottamaton vahinkoni sai minut
hulluksi. Tunsin tulleeni toivottomasti eroitetuksi omasta heimostani
-- olin kuin kummallinen eläin tuntemattomassa maailmassa. Lienen
kulkenut raivoten edestakaisin syyttäen Jumalaa ja kohtaloa. Muistelen
tunteneeni hirmuista uupumusta tuon pitkän epätoivon yön aikana,
kurkistaneeni mitä mahdottomimpiin paikkoihin ja hapuilleeni kuun
valaisemien raunioiden keskellä koskettaen tummissa varjoissa piileviä
outoja eläimiä. Kun voimani vihdoin olivat lopussa, heittäydyin
maahan lähelle sfinksiä, itkin ääretöntä kurjuuttani ja vihoittelin
hulluuttani, kun olin jättänyt koneeni tuuliajolle. Jälellä oli vain
viheliäinen tulevaisuus.

Vihdoin nukuin ja herätessäni jälleen oli jo täysi päivä; pari varpusta
hyppeli ympärilläni ruohikossa käteni ulottuvilla.

Aamu oli hyvin raikas. Nousin istualleni koettaen muistutella, miten
olin siihen joutunut ja miksi minulla oli tuollainen syvä yksinäisyyden
ja epätoivon tunne. Sitten asiat alkoivat selvetä. Kirkkaassa
päivänvalossa saatoin katsoa kohtaloani suoraan silmiin. Huomasin öisen
raivoni mielettömyyden ja saatoin jo neuvotella itsekseni.

Olettakaamme pahinta -- ajattelin. Olettakaamme, että kone on kokonaan
mennyttä kalua. Minun on silloin oltava tyyni ja kärsivällinen,
opittava tuntemaan näiden ihmisten elämäntapoja, saatava selvä käsitys
vahinkoni laadusta ja ainesten ja työkalujen saantikeinoista, niin että
lopuksi ehkä voisin valmistaa uuden koneen. Se olisi ainoa toivoni,
joskin vähäinen, niin kuitenkin epätoivoa parempi. Ja olihan tämä joka
tapauksessa kaunis ja ihmeellinen maailma.

Mutta ehkäpä kone olikin vain viety syrjään. Sittenkin oli minun
oltava tyyni ja kärsivällinen, etsittävä sen piilopaikka ja saatava
se takaisin väkivalloin taikka viekkaudella. Ja näin ajatellen kömmin
jaloilleni ja katselin ympärilleni etsien itselleni kylpypaikkaa. Olin
väsynyt, jäykistynyt ja pölyyntynyt matkalla. Aamun raikkaus sai minut
kaipaamaan samanlaista raikkautta.

Mielenkuohuni oli vaimennut. Ryhtyessäni toimeen oikein ihmettelin
suurta yöllistä kiihtymystäni. Tarkastelin huolellisesti pienen
nurmikon ympäristöä. Menetin jonkun verran aikaa turhiin kyselyihin,
joita parhaani mukaan tein luokseni tuleville pikku ihmisille. Kukaan
heistä ei ymmärtänyt eleitäni. Muutamat olivat kerrassaan tylsiä,
toiset luulivat minun laskevan leikkiä ja nauroivat minulle. Minusta
tuntui kauhean vaikealta pidättäytyä sivaltamasta noita sieviä nauravia
kasvoja. Se oli hullu mielijohde, mutta pelon ja sokean raivon
paholainen oli vaivoin hillittävissä ja halusi yhä käyttää hyväkseen
hämmennystäni.

Ruohikko antoi paremman neuvon: näin siinä uurteen puolivälissä
sfinksin jalustaa ja minun askelteni jälkiä, siinä kohden, missä
saapuessani olin rynnistellyt kumoon kaatuneen koneeni kera.
Ympäristössä näkyi muitakin liikkumisen merkkejä, sellaisia omituisia
kapeita jalanjälkiä, joita voin kuvitella laiskiaisen tekemiksi. Tämä
sai huomioni lähemmin kiintymään jalustaan. Se oli pronssista, kuten
luulen jo maininneeni. Se ei ollut pelkkä möhkäle, vaan runsaasti
koristeltu kehystetyillä paneeleilla joka taholta. Menin luo ja koputin
niihin: jalusta oli ontto. Tarkoin tutkiessani paneeleita huomasin
niiden olevan erillään kehyksistä. Ei näkynyt mitään ovenkääkiä eikä
avaimenreikiä, mutta mahdollisesti paneelit -- jos olivat ovia kuten
oletin -- avautuivat sisäpuolelta.

Yksi asia oli minulle kyllin selvä. Sen johtopäätöksen tekeminen, että
koneeni oli tuon jalustan sisällä, ei aiheuttanut suurta henkistä
ponnistusta. Mutta kysymys oli siitä, miten se sinne oli joutunut.

Näin kahden oranssinvärisiin vaatteisiin puetun olennon tulevan
minua kohti pensaiden läpi, kukkapeittoisten omenapuiden alitse.
Käännyin hymyillen heihin päin ja viittasin heitä luokseni. Heidän
tultuaan osotin pronssijalustaa koettaen ilmaista heille, että halusin
avata sen. Mutta ensimäisen tätä tarkottavan viittoiluni johdosta
he käyttäytyivät hyvin kummallisesti. En tiedä miten kuvata teille
heidän ilmettänsä. Olettakaamme, että teette sangen sopimattoman eleen
hienotunteiselle naiselle -- sellaiselta hänkin silloin näyttäisi.
He poistuivat, ikäänkuin olisin loukannut heitä verisesti. Koettelin
sitten herttaisennäköistä, valkeapukuista pientä veitikkaa, mutta aivan
samoin tuloksin. Hänen käytöstapansa sai minut kuitenkin häpeämään
itseäni. Mutta halusinhan löytää aikakoneen, ja koettelin häntä vielä
uudelleen. Kun hänkin muiden tavoin kääntyi menemään, silloin kiivas
luontoni sai vallan; kolmella harppauksella saavutin hänet, tartuin
häntä vaipan kauluksesta ja aloin retuuttaa häntä sfinksin luo. Silloin
huomasin hänen kasvoillaan kauhun ja inhon ilmeen sellaisen, että
yhtäkkiä päästin hänet menemään.

Mutta en vielä masentunut. Jyskytin uudelleen nyrkilläni jalustaa. Olin
kuulevinani jonkinlaista liikettä sisäpuolelta -- tarkemmin sanoen, oli
kuin olisi sieltä kuulunut naurunhihitystä -- mutta lienen erehtynyt.
Sitten noudin suuren piikiven joesta, palasin takaisin ja vasaroin
siksi että eräs koristekierre latistui ja vaskenruoste varisi alas
jauhomaisina hiutaleina. Hentoinen pikku väki oli peninkulman päässä
kummallakin puolen varmaan kuullut minun raivoisan vasaroimiseni, josta
ei ollut mitään tuloksia. Näin heitä joukon rinteillä, mistä salavihkaa
silmäilivät minua. Hikisenä ja uupuneena istahdin viimein vartioimaan
paikkaa; mutta pitkälti en sitä malttanut tehdä; olen liiaksi
länsimaalainen pitkäaikaista vartiota pitämään. Saatan pohtia jotakin
kysymystä vuosikausia, mutta vuorokauden kestävä toimeton odottaminen
-- se on vallan toista!

Jonkun hetken perästä nousin ja aloin päämäärättä astella läpi
pensaston mäkeä kohti jälleen. "Kärsivällisyyttä", sanoin itselleni.
"Jos tahdot saada koneesi takaisin, on sinun jätettävä sfinksi sikseen.
Jos he aikovat ottaa koneesi, ei ole suurtakaan hyötyä siitä, että
tuhoat heidän pronssijalustansa, mutta elleivät he sitä tee, olet saava
sen takaisin niin pian kuin osaat sitä heiltä pyytää. Tuonkaltaisen
arvoituksen pohtiminen kaiken tuntemattoman keskellä on toivotonta.
Siitähän voi tulla hulluksi. Katso rohkeasti tätä maailmaa silmiin!
Opi tuntemaan sen tavat, tarkkaa sitä, mutta varo liian nopeasti
arvailemasta sen tarkotusta. Lopuksi löydät avaimen kaikkeen". Sitten
johtui äkkiä mieleeni tilanteen huumori: vuosikausia olin ahertaen
tutkinut miten päästä tulevaisuuteen, ja nyt tuskan vimmalla pyrin
sieltä pois. Olin valmistanut itselleni kaikista ihmisen keksimistä
ansoista mutkikkaimman ja toivottomimman. Omalla kustannuksellani
nauroin ääneen.

Kulkiessani suuren palatsin läpi minusta tuntui, että pikku väki
vältteli minua. Se saattoi olla luulottelua tai kenties se oli jossakin
yhteydessä minun vasaroimiseni kanssa. Olin kuitenkin jokseenkin varma
siitä, että he kaihtoivat minua. Huolellisesti koetin näyttää aivan
välinpitämättömältä ja olla heitä ahdistelematta, ja päivän parin
kuluttua asiat olivat taas ennallaan.

Edistyin kielessä mikäli olot sallivat ja joudutin lisäksi
tutkimuksiani siellä täällä. Joko minulta puuttui tarvittava äly tai
oli heidän kielensä äärettömän yksinkertaista -- melkein yksinomaan
konkreettisista substantiiveista ja verbeistä kokoonpantua.
Abstraktisia sanontatapoja näytti olevan vähän, jos ensinkään, ja
kuvakieltä käytettiin niukasti. Lauseet olivat yleensä yksinkertaisia
ja kaksisanaisia, mutta minä en onnistunut muodostamaan tai ymmärtämään
muita kuin kaikkein yksinkertaisimpia lauseita.

Päätin kätkeä aikakoneeni ajattelemisen ja sfinksin alla olevien
pronssiovien salaisuuden, mikäli mahdollista, johonkin muistini
sopukkaan, kunnes lisääntynyt tietomääräni johtaisi minut luonnollista
tietä takaisin niiden luokse. Ymmärtänette, että minua kuitenkin eräs
vissi tunne pidätti sen paikan lähistöllä, johon ensiksi olin saapunut.




VIII.

Selitys.


Niin kauvas kuin katseeni kantoi näin koko maailmassa vallitsevan saman
rehevän hedelmällisyyden kuin Thamesin laaksossa. Jokaiselta mäeltä,
jolle kiipesin, näin yhtä runsaasti loistavia, rakennusaineeltaan
ja -tavaltaan yhäti vaihtelevia rakennuksia; samanlaisia alati
viheriöiväin kasvien muodostamia tiheikköjä, kukkapeittoisia puita ja
puumaisia sananjalkoja. Siellä täällä välkähteli vesi hopeanhohtoisena,
ja taustalla maa kohoili aaltoilevina sinikukkuloina häipyen
etäisyydessä taivaan sineen.

Erikoisesti huomiotaherättäviä olivat eräänlaiset pyöreät kaivot,
joista toiset minun nähdäkseni olivat sangen syviä. Sellainen sijaitsi
myöskin sen kukkulalle vievän polun varrella, jota pitkin ensi
kävelylläni olin kulkenut. Siinä, kuten muissakin, oli omituisesti
taottu pronssireunus, ja suojasi sitä sateelta pieni kupukatto.
Istuessani näiden kaivojen reunalla ja kurkistaessani alas pimeyteen,
jossa näkyi jonkinlaisia ilmatorvia, en voinut huomata veden
kimmellystä enkä sytyttämälläni tulitikulla saanut heijastusta aikaan.
Mutta kaikista kuului määrätynlaista kumahtelevaa ääntä ikäänkuin
suuren koneen jyrinää, ja tulitikun lepatuksesta huomasin, että
tasainen ilmavirta painui ilmatorvista alas. Heitin vielä paperipalan
kaivoon, mutta sen sijaan että se olisi liihoitellut hitaasti alaspäin
se yhtäkkiä nopeasti katosikin näkyvistä.

Jonkun ajan perästä tulin yhdistäneeksi mielessäni nämä kaivot
korkeihin, siellä täällä rinteillä sijaitseviin torneihin, sillä
ilmassa niiden yläpuolella näkyi usein juuri sellainen väreily
kuin kuumana kesäpäivänä nähdään päivän paahteisella rannalla.
Sovittamalla yhteen havaintoni tulin vakuutetuksi laajan maanalaisen
ilmanvaihtojärjestelmän olemassaolosta, jonka todellista merkitystä
oli vaikea käsittää. Aluksi olin taipuvainen yhdistämään sen näiden
ihmisten terveydenhoidollisiin varusteihin. Se oli luonnolliselta
näyttävä, mutta ehdottomasti väärä johtopäätös.

Ja tässä minun täytyy tunnustaa, että sain hyvin huonon selon
viemäreistä ja kulkuneuvoista ja muista mukavuuksista ollessani tässä
todellisessa tulevaisuuden maassa. Muutamissa lukemistani tulevien
aikojen ja maiden kuvauksissa esitetään suuri joukko rakennustapaa,
yhteiskunnallisia laitoksia y.m. koskevia yksityisseikkoja. Mutta kun
sellaiset yksityiskohdat saattaa helposti huomata, milloin koko maailma
mahdutetaan ihmisen mielikuvitukseen, niin on todellisen matkustajan,
joka liikkuu sellaisten tosiseikkojen parissa kuin minä täällä, niitä
aivan mahdoton havaita. Ajatelkaa mielessänne kuvausta Lontoosta,
jonka suoraapäätä Keski-Afrikasta tullut neekeri palattuaan esittää
heimollensa! Mitä hän tietäisi rautatieyhtiöistä, yhteiskunnallisista
liikkeistä, telefooni- ja telegraafilangoista ja muista samantapaisista
seikoista? Me olisimme kuitenkin halukkaita selittämään niitä hänelle.
Mutta kuinka paljoa voisi hän tietämästäänkään saada ystävänsä, joka
ei ole matkustellut, käsittämään tai uskomaan? Ajatelkaahan sitten,
kuinka kaita neekerin ja meidän aikojemme valkoisen miehen välinen
juopa on, ja kuinka laaja oli välimatka minun ja näiden kultaisen ajan
ihmisten välillä! Olin tietoinen paljosta näkymättömästä, joka enensi
mukavuuttani, mutta lukuunottamatta yleisvaikutelmaa itsetoimivasta
järjestelmästä pelkään, etten voi esittää mieliksenne paljoakaan
nykyajan ja tulevaisuuden välillä vallitsevasta erosta.

Mitä esimerkiksi hautaamiseen tulee, en voinut nähdä merkkiäkään
ruumiinpolttouuneista tai haudoista. Mutta mieleeni juolahti, että
saattoihan olla hautausmaita tai ruumiinpolttouuneja jossakin minun
tutkimuspiirini ulkopuolella. Tämä taas oli sellainen kysymys,
jonka halusta otin pohtiakseni, ja se valtasi uteliaisuuteni aluksi
kokonaan. Asia hämmästytti minua, ja sitten tein uuden, vieläkin
hämmästyttävämmän havainnon: tässä kansassa ei ollut lainkaan vanhoja
eikä heikkoja ihmisiä.

Minun on tunnustettava, että tyytyväisyyteni ensimäisiin teorioihini
itsetoimivasta sivistyksestä ja häviävästä ihmiskunnasta ei ollut
pitkäaikainen. Mutta en voinut muutakaan keksiä. Sallikaa minun
esittää vaikeuteni. Nuo monet suuret tutkimani palatsit olivat pelkkiä
asuinpaikkoja, suuria ruokasaleja ja makuuhuoneita. En tavannut
mitään tehtaita enkä minkäänlaisia työvälineitä. Ja kuitenkin näillä
ihmisillä oli miellyttävät puvut, jotka varmasti aika ajoin tarvitsivat
uudistamista, ja heidän jalkineensa, vaikkakin koruttomat, olivat
jokseenkin mutkikkaita metallityön tuotteita. Täytyihän tuollaisia
tavaroita jollakin tavoin valmistaa, eikä tuossa pikku väessä näkynyt
luovan kyvyn merkkiäkään. Heidän keskuudessaan ei ollut myymälöitä,
ei työpajoja eikä jälkeäkään minkäänlaisista tuontitavaroista.
Kaiken aikansa he viettivät hiljaisessa leikissä, kylpivät virrassa,
armastelivat puoleksi leikillään, söivät hedelmiä ja nukkuivat. En
voinut käsittää, kuinka kaikki saattoi pysyä kunnossa.

Sitten palasi ajatukseni jälleen aikakoneeseen; jokin, en tiennyt
mikä, oli korjannut sen valkean sfinksin onttoon jalustaan. _Miksi?_
En kuolemaksenikaan voinut sitä käsittää. Ja nuo vedettömät kaivot
sitten, nuo lepattavat pylväät? Tunsin, että minulta puuttui avain.
Tunsin -- miten sanoisinkaan? Olettakaamme, että löydämme kirjoituksen,
jossa on siellä täällä lauseita selvällä oivallisella englanninkieliä,
mutta niiden välissä on toisia lauseita, jotka ovat kokoonpannut
meille tuiki tuntemattomista sanoista ja kirjaimista. Niin, juuri
sellaiselta maailma minusta näytti kolmantena vierailuni päivänä vuonna
kahdeksansataakaksituhatta seitsemänsataayksi!

Sain lisäksi tänä päivänä jonkinlaisen ystävän. Katsellessani muutamien
pikku ihmisten kylpemistä matalikolla, tapahtui, että yksi heistä
sai suonenvedon ja alkoi ajautua alas virtaa. Päävirta vyöryi melko
nopeasti, mutta ei liian voimakkaasti keskinkertaisellekaan uimarille.
Saatte aavistuksen näiden olioiden kummallisesta vajavaisuudesta, kun
kerron teille, ettei yksikään heistä tehnyt pienintäkään yritystä tuon
heikosti huutavan olennon pelastamiseksi, joka oli hukkumaisillaan
heidän silmäinsä nähden.

Huomattuani tämän riisuin kiireesti vaatteet yltäni ja kahlasin virtaan
alempaa tarttuen pienokaisraukkaan, jonka laahasin turvaan maihin.
Vähän aikaa hierottuani hänen jäseniänsä palasi hänen terveytensä, ja
ennenkuin hänet jätin, näin tyydytyksekseni hänet reippaana jälleen.
Niin alhaiseksi olin tuon rodun arvostellut, etten odottanut mitään
kiitollisuutta hänen puoleltaan. Siinä kuitenkin erehdyin.

Tämä tapahtui aamulla. Iltapäivällä tapasin naikkoseni -- siksi häntä
luulin -- palatessani keskukseeni eräältä retkeilyltä. Hän otti minut
riemuhuudoin vastaan ja lahjoitti minulle suuren kukkakiehkuran,
joka ilmeisesti oli sidottu vartavasten minulle. Tuo olio miellytti
minua. Mahdollisesti olin tuntenut yksinäisyyttä. Joka tapauksessa
panin parhaani näyttääkseni, että pidin saamaani lahjaa arvossa. Pian
istuimme pienessä lehdossa syventyneinä keskusteluun, jonka muodostivat
pääasiassa hymyilyt. Tuon olennon ystävällisyys liikutti mieltäni
aivan samoin kuin lapsen hellyys olisi tehnyt. Me ojensimme kukkia
toisillemme, ja hän suuteli käsiäni. Tein samoin hänelle. Sitten
yritin hiukan puhella ja sain tietää, että hänen nimensä oli Weena,
mikä, vaikka en tuntenutkaan nimen merkitystä, jollakin tavoin näytti
kylläkin sopivalta. Tämä oli omituisen ystävyyden alku, jota kesti
viikon ja joka päättyi -- kuten kohta saatte kuulla!

Hän oli aivan lapsen kaltainen. Hän halusi aina olla kanssani ja koetti
seurata minua kaikkialle. Seuraavalla retkeilylläni oli sydäntäsärkevää
uuvuttaa hänet ja lopuksi jättää hänet nääntyneenä ja vaikeroiden
jälkeeni huutelemaan. Mutta maailman probleemi oli ratkaistava. Sanoin
itselleni että en ollut matkustanut tulevaisuuteen liehitelläkseni
pikku olentoa. Mutta jättäessäni hänet oli hän kovin apealla mielellä;
hänen moitteensa erotessamme olivat joskus aivan raivoisia, ja luulenpa
loppujen lopuksi minulla olleen yhtä paljon vaivaa kuin lohtua hänen
rakkaudestaan. Siitä huolimatta hän kuitenkin tuotti minulle paljon
hupia. Ajattelin että pelkkä lapsellinen hellyys sai hänet noin minuun
tarrautumaan. En ollut täysin tietoinen siitä, miten paljon olin
tuottanut hänelle kärsimystä jättäessäni hänet, ennenkuin jo oli liian
myöhäistä. Ja liian myöhään vasta käsitin selvästi, mitä hän minulle
merkitsi. Sillä tuo pieni ihmisnukke näyttämällä pitävänsä minusta
ja heikolla, mitättömällä tavallaan osottamalla minusta välittävänsä
herätti pian minussa saapuessani valkean sfinksin läheisyyteen, melkein
kodin tunnelman. Ja minulla oli tapana etsiä katseellani tuota pientä,
valkeaan ja kullanväriin verhottua olentoa, niin pian kuin olin päässyt
mäen yli.

Häneltä myös opin sen, ettei pelko vielä ollut kadonnut maailmasta.
Päivänvalolla hän oli kylläkin peloton ja minuun hänellä oli mitä
eriskummaisin luottamus; kun esimerkiksi kerran eräänä typeränä
hetkenä irvistelin hänelle uhkaavasti, hän vain nauroi. Mutta pimeää
hän pelkäsi, pelkäsi varjoja ja tummia esineitä. Pimeys oli hänen
ainoa kauhunsa. Tuo omituisen kiihkeä tunne pani minut ajattelemaan ja
tekemään havaintoja. Huomasin silloin muun muassa näiden pikku ihmisten
pimeän tullen kokoontuvan suuriin taloihin ja nukkuvan ryhmissä. Jos
tunkeutui heidän luokseen ilman valoa, saattoi heidät suuren pelon
valtaan. Pimeän tultua en milloinkaan tavannut yhtäkään heistä ulkona
tai yksin sisällä nukkumassa. Olin kuitenkin yhä sellainen pölkkypää,
että syrjäytin tuon opetuksen, ja huolimatta Weenan surkeudesta,
tahdoin itsepintaisesti nukkua erillään noista uinailevista joukoista.

Pahoitin hänen mieltään suuresti, mutta lopulta hänen vanha hellyytensä
minua kohtaan voitti, ja tuttavuusaikamme viitenä yönä, viimeinenkin
siihen luettuna, hän nukkui pää minun käsivarrellani.

Mutta kertomukseni livahtaa pois minusta itsestäni hänestä puhuessani.

Oli muistaakseni hänen pelastamisensa edellinen yö, kun heräsin
päivänkoitteessa. Olin nukkunut levottomasti ja nähnyt sellaista
epämiellyttävää unta, että olin uponnut, ja että merivuokot kopeloivat
kasvojani pehmeillä suurihmoillaan. Heräsin hätkähtäen kuvitellen
että jokin harmahtava eläin juuri ryntäsi ulos huoneesta. Koetin
saada uudelleen unenpäästä kiinni, mutta oloni tuntui tukalalta
ja levottomalta. Vallitsi juuri tuo harmaa hämäränhetki, jolloin
esineet paraikaa ryömivät esiin pimeydestä, kaikki on väritöntä,
selväpiirteistä, mutta kuitenkin epätodellista. Nousin ja lähdin alas
suureen eteiseen ja siitä kivilaattoja myöten ulos palatsin edustalle.
Halusin tehdä hyveen välttämättömyydestä ja nähdä auringonnousun.

Kuu laski paraikaa, ja sen häipyvä valo ja varhainen, kalpea
päivänkoitto yhtyivät keskenään aavemaiseksi hämäräksi. Pensaat
olivat pikimustat, maa tumman harmaa, taivas väritön ja iloton. Ja
ylhäällä mäellä luulin näkeväni aaveita. Kolme eri kertaa tutkiessani
tarkoin rinnettä näin valkoisia haamuja; kahdesti kuvittelin nähneeni
yksinäisen, valkean, apinamaisen olennon juoksevan kovaa vauhtia ylös
mäkeä ja kerran lähellä raunioita näin niitä kolme kantamassa jotain
tummaa esinettä. Ne liikkuivat kiireisesti. En nähnyt, miten niiden
sittemmin kävi. Näytti siltä, kuin ne olisivat kadonneet pensaikkoon.
Päivänkoitto oli vielä himmeä, nähkääs. Minulla oli tuollainen viileä,
epävarma, varhaisaamujen tunne, joka lienee teille tuttu. Epäilin
silmiäni.

Itäisen taivaan valjetessa ja päivän valon alkaessa levittää eloisaa
väritystään vielä kerran yli maailman, tutkin tarkoin seutua. Mutta
noista valkeista olennoista en nähnyt jälkeäkään. Ne olivat siis
pelkkiä hämärän haamuja. "Ne olivat varmaankin aaveita", ajattelin.
"Miltähän ajalta lienevät olleet peräisin?" Sillä hupaisena juolahti
mieleeni Grant Allenin kummallinen käsitys aaveista: jos jokainen
sukupolvi kuollessansa jättää henkiä jälkeensä, niin maailma lopulta
tulee niitä ylön täyteen. Tuon teorian mukaan niitä olisi jo ollut
lukemattomia noin kahdeksansadantuhannen vuoden päästä, eikäpä ollut
siis lainkaan ihmeellistä nähdä neljä yhtaikaa.

Mutta pila ei tyydyttänyt minua, ja koko aamun ajattelin noita
olentoja, kunnes Weenan pelastaminen karkotti ne mielestäni. Yhdistin
ne ajatuksissani jollain epämääräisellä tavalla siihen valkoiseen
eläimeen, jonka olin säikähdyttänyt ensi kertaa kiihkeästi etsiessäni
aikakonetta. Mutta Weena toi mieluisen vaihdoksen ajatusteni kulkuun.
Yhtäkaikki ne pian ryntäisivät kimppuuni vieläkin tuhoisampina.

Luulen jo maininneeni, miten paljon kuumempi ilma vallitsi kultaisena
aikakautena kuin meidän aikanamme. En voi selittää syytä siihen.
Saattaapa olla, että aurinko oli kuumempi tai maa lähempänä aurinkoa.
Tavallisesti otaksutaan auringon tulevaisuudessa vähitellen viilenevän.
Mutta ihmiset, jotka eivät tunne sellaisia teorioja kuin nuoremman
Darwinin, unohtavat, että kiertotähden on loppujen lopuksi yksitellen
palattava alkukappaleeseen. Näiden loppuratkaisujen tapahtuessa aurinko
loistaa uudella voimalla; saattaa olla, että joku kiertotähti jo on
tullut tämän kohtalon alaiseksi. Mikä syynä lieneekään, se kuitenkin on
varma, että aurinko oli paljoa kuumempi kuin se nyt on.

No, eräänä hyvin helteisenä aamuna -- neljäntenä luullakseni --
etsiessäni suojaa kuumuudelta ja huikaisevalta valolta suunnattoman
suurissa raunioissa sen komean rakennuksen lähellä, missä söin
ja nukuin, tapahtui seuraava kumma seikka. Kiipeillessäni näiden
muuriröykkiöiden keskellä löysin kapean käytävän, jonka ikkunoita
tukkesi pudonneet kivikasat. Ulkona vallitsevaan valoloistoon
verrattuna se oli minusta alussa läpitunkemattoman pimeä. Astuin
hapuillen sisään, sillä vaihdos valosta pimeään pani väritäplät
pyörimään silmissäni. Äkkiä pysähdyin kuin lumottuna.

Pimeydestä katseli minua silmäpari, joka loisti ulkoa tulevan
päivänvalon heijastuksessa. Vanha vaistomainen villieläinten pelko
yllätti minut. Puristin käteni nyrkkiin ja katselin kiinteästi noihin
loistaviin silmäteriin. En uskaltanut kääntyä. Silloin muistui mieleeni
käsitykseni siitä ehdottomasta turvallisuuden tilasta, jossa ihmiskunta
nyt näytti elävän. Ja sitten taas muistin tuon omituisen pimeyden
kauhun. Johonkin määrin pelkoni voittaen astuin askeleen eteenpäin ja
puhuin. Myönnän, että ääneni oli käreä ja ilmaisi pelkoni. Ojensin
käteni ja kosketin jotakin pehmeää. Yhtäkkiä nuo silmät syöksyivät
syrjään, ja jokin valkoinen juoksi ohitseni. Sydän kurkussa käännyin
ja näin omituisen pienen apinamaisen olennon, joka erikoisella tavalla
piti päätään taivutettuna alaspäin, ja juoksi takanani näkyvän
valolaikan yli. Se törmäsi graniittimöhkälettä vastaan, horjahti
syrjään ja piiloutui silmänräpäyksessä tumman varjon peittoon erään
toisen rauniokasan alle.

Vaikutelmani siitä on tietysti epätäydellinen; mutta näin, että se
oli väriltään likaisenvalkoinen, ja että sillä oli omituiset suuret
harmaanpunaiset silmät; lisäksi oli sillä päässään ja selässään
pellavanvärinen harja. Mutta, kuten sanottu, se katosi siksi nopeasti,
etten voinut sitä selvästi nähdä. En myöskään voi sanoa, juoksiko se
nelinryömin vaiko vain etukäpäliään hyvin alhaalla pitäen.

Hetkisen perästä seurasin sitä toiseen raunioröykkiöön. Aluksi en
voinut sitä löytää; mutta jonkun aikaa oltuani tuossa synkässä
pimeydessä tapasin yhden noita pyöreitä kaivomaisia aukkoja, joista
olen teille kertonut, kumoon kaatuneen pylvään puoleksi peittämänä.
Äkkinäinen ajatus lennähti mieleeni: olisikohan tuo olento kavunnut
ilmatorvea myöten alas kaivoon? Raapaisin tulitikulla valkeata ja
katsoessani alas näin pienen, valkoisen, liikkuvan olennon, joka
suurin kirkkain silmin kiinteästi katsoi minua alaslaskeutuessaan.
Minua värisytti. Se muistutti niin suuresti ihmishämähäkkiä! Se
kapusi seinämää alas, ja nyt vasta huomasin joukon metallisia jalka-
ja käsivaroja, jotka muodostivat jonkinlaiset portaat ilmatorvea
myöten. Sitten tulitikku poltti sormiani ja putosi kädestäni sammuen
pudotessaan, ja raapaistuani toisen oli pikku hirviö jo kadonnut.

En tiedä miten kauvan istuin tuohon kaivoon kurkistellen. Pitkään
aikaan en onnistunut vakuuttautumaan siitä, että näkemäni olento oli
ihminen. Mutta vähitellen valkeni minulle se totuus, että ihminen ei
ollut pysynyt yksilajisena, vaan oli erilaistunut kahdeksi, selvästi
toisistaan eroavaksi roduksi, että nuo minun suloiset lapseni
tuolla ylemmässä maailmassa eivät olleet meidän sukupolvemme ainoat
jälkeläiset, vaan että tämä vaalennut, ilettävä öinen olio, jonka olin
vilaukselta nähnyt, myöskin oli kaikkien aikojen perillinen.

Ajattelin heiluvia pylväitä ja maanalaista ilmanvaihtoa koskevaa
teoriaani ja aloin arvailla niiden todellista merkitystä. Mitä
tekemistä tällä apinalla oli minun suunnitelmani kanssa, joka koski
täydellisessä tasapainotilassa olevaa järjestelyä? Mitä sukua se oli
toimettomassa rauhassa eläville kauneille ylämaailman asukkaille? Ja
mitä mahtoikaan tuolla alhaalla ilmatorven juuri kätkeä? Istuin kaivon
reunalla vakuuttaen itselleni, ettei missään tapauksessa ollut syytä
pelkoon, ja että minun täytyi laskeutua alas saadakseni pulmallisiin
kysymyksiini vastauksen. Ja samalla ehdottomasti pelkäsin alas
menoa. Siinä epäröidessäni tuli kaksi kaunista ylämaailman ihmistä
lemmenkisailussaan juosten auringon valaiseman nurmikon poikki varjoon.
Miesolento ajoi naisolentoa takaa viskellen juostessaan kukkasia hänen
ylleen.

He näyttivät huolestuneilta nähdessään minut siinä käsivarsi kaatunutta
pylvästä vasten kaivoon katselemassa. Ilmeisesti pidettiin näiden
aukkojen huomaamista huonoihin tapoihin kuuluvana; sillä kun minä
viittasin kaivoon koettaen muodostaa sitä koskevan kysymyksen heidän
kielellään, niin he osottivat yhä selvemmin vastenmielisyyttään
ja kääntyivät pois. Mutta minun tulitikkuni herättivät heissä
mielenkiintoa, ja raapaisin niillä valkeata heidän huvikseen. Koetin
taas udella heiltä tietoja kaivosta, mutta jälleen epäonnistuin. Niinpä
sitten jätin heidät aikoen mennä Weenan luo koetellakseni, mitä tietoja
häneltä saisin.

Mutta mielessäni tapahtui jo vallankumous; arvailuni ja vaikutelmani
olivat jo soljumaisillaan uudeksi suunnitelmaksi. Minulla oli nyt
hallussani avain näiden kaivojen merkitykseen, ilmanvaihtotorneihin
ja aavesalaisuuteen, puhumattakaan pronssiporteista ja aikakoneen
katoamisesta! Ja hyvin epämääräisenä kangasti katseelleni sen
taloudellisen kysymyksen ratkaisu, joka oli minua hämmentänyt.

Tällainen oli uusi käsitykseni: Tämä toinen ihmislaji asui ilmeisesti
maan alla. Kolme erikoisseikkaa saattoi minut ajattelemaan, että sen
harvinainen esiintyminen maan päällä oli kauvan kestäneen maanalaisen
elämän tulos. Ensiksikin useimmilla, enimmäkseen pimeydessä elävillä
eläimillä on yhteistä vaalennut väri -- esimerkkinä mainittakoon
valkoinen kala Kentuckyn maanalaisissa onkaloissa. Toiseksi tuollaiset
suuret silmät, jotka saattavat heijastaa valoa, ovat yöeläimillä --
kuten pöllöllä ja kissalla -- yhteinen piirre. Ja loppujen lopuksi
osotti tuo ilmeinen hämmentyminen päivänpaisteessa, nopea, mutta
hapuileva ja kömpelö pakeneminen tummiin varjoihin ja omituinen pään
asento valossa verkkokalvon äärimäistä herkkyyttä.

Jalkaini alla maan sisässä oli varmaankin suunnaton joukko tunneleita,
ja nämä tunnelit olivat tuon uuden ihmisrodun asuntona. Tuuletustorvien
ja kaivojen olemassaolo mäen rinteillä -- itse asiassa kaikkialla,
paitsi jokilaaksossa -- osotti tuon tunneliverkon laajuutta. Mikä siis
olisi luonnollisempi otaksuma kuin että juuri tässä keinotekoisessa
alamaailmassa suoritettiin ne työt, joita päivänvalossa elävän rodun
mukavuus vaati. Tämä käsitys oli niin todennäköinen, että hyväksyin
sen heti paikalla, ja ryhdyin nyt pohtimaan kysymystä, _miten_ tämä
ihmisrodun pirstoutuminen oli tapahtunut. Rohkenen väittää teidän jo
aavistavan teoriani muodon, vaikka, mitä itseeni tulee, tunsin hyvin
pian sen olevan sangen kaukana totuudesta.

Ensiksikin, oman aikamme kysymyksistä lähtien, oli minusta päivän
selvää, että nykyisen, kapitalistin ja työmiehen välillä vallitsevan
aivan tilapäisen ja yhteiskunnallisen erotuksen laajeneminen antoi
avaimen koko asemaan. Epäilemättä tämä tuntuu teistä kylläkin
eriskummalliselta ja vallan uskomattomaltakin, ja kuitenkin on
nytkin jo olemassa siihen suuntaan viittaavia asianhaaroja. Pyritään
esimerkiksi käyttämään maanalaista tilaa vähemmän koristeellisiin
sivistystarkotuksiin; niinpä on olemassa Lontoon maanalainen
rautatie, uusia sähkörautateitä, tunneleita, maanalaisia työpajoja
ja ravintoloita -- ja nämä kasvavat ja karttuvat. Arvelin, että tämä
pyrkimys ilmeisesti oli voimistunut siinä määrin, että teollisuus
vähitellen oli menettänyt syntymisoikeutensa yläilmoissa. Tarkotan,
että se oli laskeutunut aina syvemmälle suurempiin ja yhä suurempiin
maanalaisiin tehtaisiin, viettäen yhä enenevän osan ajastaan siellä,
kunnes lopuksi...! Eikö jo nykyäänkin itälontoolainen työmies elä
sellaisissa keinotekoisissa oloissa, että hän käytännössä elää aivan
erotettuna maan luonnollisesta kamarasta?

Rikkaitten yksinomainen pyrkimys -- joka epäilemättä johtuu heidän
yhä hienostuvasta kasvatuksestaan ja laajenevasta juovasta heidän
ja köyhälistön raa'an voiman välillä johtaa jo toiseltapuolen
melkoisten maa-alueitten valtaamiseen heitä varten. Puolet Lontoon
ympäristön kenties kauneinta maaseutua esimerkiksi on täten julistettu
rauhoitetuksi alueeksi. Ja tämä sama laajeneva juopa mikä rikkaiden
taholta johtuu korkeamman sivistysprosessin pitkäikäisyydestä ja
sen tuottamista kulungeista, samoinkuin lisääntyneistä keinoista
ja houkutuksista hienostuneitten tapojen saavuttamiseksi tekee
yhä harvinaisemmaksi tuon eri luokkien välisen vuorovaikutuksen
ja ristinaimisella saavutetun kohoamisen, mikä nykyään vielä
hidastuttaa eri yhteiskuntakerroksiin kuuluvien ihmisten toisistaan
erkaantumista. Niinpä lopuksi asuvat maan pinnalla huvia, mukavuutta
ja kauneutta tavottelevat omistajat, maan alla taas kaikki osattomat,
työmiehet, jotka vähitellen mukautuvat työoloihinsa. Kun he kerran
siellä olivat, tuli heidän, epäilemättä maksaa veroa, eikä niin
pientäkään, luoliensa ilmanvaihdosta, ja jos he kieltäytyivät sitä
tekemästä, niin he kuolivat nälkään tai tukehtuivat ilman puutteeseen
maksamattomien verojensa vuoksi. Niiden heistä, joilla oli taipumusta
tyytymättömään ja kapinalliseen mielenlaatuun, täytyi kuolla; ja
lopuksi, tasapainotilan säilyessä, eloonjääneet mukautuivat helposti
maanalaiseen elämäänsä ja olivat tavallaan yhtä onnellisia kuin
ylämaailman ihmiset omissa oloissaan. Hienostunut kauneus ja kelmeä
kalpeus seurasivat aivan itsestään, niin päättelin.

Uneksimani ihmiskunnan suuri voitto muutti muotoa ajatuksissani. Se
ei ollutkaan sellainen siveellisen kasvatuksen ja yhteistoiminnan
voitto, jota olin mielessäni kuvitellut. Sen sijasta näin todellisen
ylimystön, jonka aseena oli huippuunsa kehitetty tiede, ja joka vei
nykypäivien teollisuusjärjestelmää johdonmukaiseen päätökseen. Se
ei ollut voittanut vain luontoa, vaan sen lisäksi lähimäisensäkin.
Näin, huomatkaa, ajattelin silloin. Minulla ei ollut mitään sopivaa
Utopiakirja-opasta. Selitykseni saattaa olla varsin väärä, mutta
arvelen sen kuitenkin olevan erittäin todennäköisen.

Mutta näinkin olettaen tuo vihdoinkin saavutettu täydellinen sivistys
oli varmaankin jo kauvan sitten sivuuttanut huippukohtansa ja nyt
suuresti rappeutunut. Ylämaailman asukkaiden ylen turvattu elämä oli
vienyt heidät hitaasti tapahtuvaan huononemiseen, yleiseen ko'on,
voiman ja älyn kutistumiseen. Sen saatoin jo aivan selvästi havaita.
En vielä tietänyt, miten maanalaisen väen oli käynyt, mutta niistä
havainnoista päättäen, joita olin tehnyt morlokeista -- täten,
sivumennen sanoen, näitä olentoja nimitettiin -- saatoin päätellä,
että ihmistyypin muutos heidän keskuudessaan oli vielä paljoa
perusteellisempi kuin tuon tuntemani kauniin eloi-rodun keskuudessa.

Sitten heräsi pulmallisia kysymyksiä. Miksi olivat morlokit vieneet
minun aikakoneeni? Olin nimittäin varma siitä, että juuri he olivat
sen ottaneet. No, jos taas eloit olivat valtiaita, eivätkö he voisi
palauttaa minulle konettani? Ja miksi he niin hirveästi pelkäsivät
pimeää?

Minä ryhdyin, kuten olen kertonut, kyselemään Weenalta tästä
alamaailmasta, mutta siinä taas petyin. Aluksi hän ei ollut
ymmärtävillään kysymyksiäni ja sitten hän kieltäytyi niihin
vastaamasta. Hän värisi ikäänkuin keskusteluaihe olisi ollut hänelle
sietämätön. Ja kun kenties hieman kovakouraisesti pakotin häntä, niin
hän puhkesi kyyneleihin. Ne olivat omien kyynelteni ohella ainoat,
jolta tuona kultaisena aikana jouduin näkemään. Silloin heitin äkkiä
morlokit sikseen ja koetin vain karkottaa nuo ihmisperinnön merkit
Weenan silmistä. Ja pianpa hän taas hymyili ja taputti käsiään minun
juhlallisesti raapaistessani valkeata tulitikulla!




IX.

Morlokit.


Teistä voi tuntua ihmeelliseltä, että kului kokonaista kaksi päivää,
ennenkuin saatoin käyttää äsken löytämääni avainta, jonka avulla
ilmeisesti pääsisin tarkotusteni perille. Tunsin kummasti kavahtavani
noita kalpeita olioita. Niillä oli juuri sellaisten matojen ja muiden
eläinten puoleksi haalistunut väli, joita säilytetään spriissä
eläintieteellisessä museossa. Ja koskettaessa ne tuntuivat ilkeän
kylmiltä. Ehkäpä tuo kavahtamiseni suuressa määrin johtui ylämaailman
asukkaiden aikaansaamasta vaikutuksesta, joiden morlokki-inhoa nyt
aloin käsittää.

Nukuin huonosti seuraavan yön. Terveyteni oli ehkä hiukan häiriytynyt.
Minua vaivasi hämmennys ja epäilys. Kerran tai kahdesti tunsin
tavatonta pelkoa, jolle en voinut keksiä mitään pätevää syytä.
Muistan hiipineeni hiljaa suureen saliin, missä pikku ihmiset
nukkuivat kuutamossa -- Weenakin oli heidän joukossaan sinä yönä --
ja tyyntyneeni heidän läheisyydessään. Silloin muistin, että muutaman
päivän kuluttua kuu olisi viimeisellä neljänneksellänsä ja yöt
pimenisivät, ja silloin nuo alhaalla asuvat epämiellyttävät olennot,
nuo valkoiset apinat, nuo uudet vahinkoeläimet, jotka olivat tulleet
entisten sijalle, alkaisivat yhä useammin tulla ilmoille.

Kumpanakin päivänä olin levoton kuin se, joka koettaa päästä
täyttämästä ehdotonta velvollisuutta. Olin varma siitä, että aikakone
löytyisi vain siten, että rohkeasti tunkeutuisin näihin maanalaisiin
salaisuuksiin. Mutta niitäpä juuri pelkäsin. Olisi ollut aivan toista,
jos minulla vain olisi ollut toveri! Mutta olin niin kovin yksinäinen,
ja minua kauhisti kaivon pimeyteen laskeutuminen. En tiedä ymmärrättekö
tunnettani, mutta en koskaan tuntenut olevani turvattuna takaapäin.

Tämä levottomuus ja turvattomuudentunne ne kenties ajoivatkin minua
yhä kauvemmas tutkimusretkilläni. Kulkiessani lounaaseen päin sitä
ylänkömaata kohti, jota nykyään sanotaan Combe Woodiksi, huomasin
etäällä yhdeksännentoista vuosisadan Bansteadin suunnalla suuren
viheriäisen rakennuksen, joka laadultaan erosi kaikista tähän asti
näkemistäni. Se oli suurempi suurintakin tuntemistani palatseista tai
raunioista; julkisivu oli itämaista tyyliä, ja pinta kiilsi erään
kiinalaisen porsliinilajin tapaan ja oli väriltään sinertävänvihreä
kuten se.

Rakennuksen ulkomuodon erilaisuus viittasi käytännönkin erilaisuuteen,
ja minua halutti tunkeutua eteenpäin sitä tutkistelemaan. Mutta
päivä kallistui iltaan, ja olin huomannut tuon rakennuksen vasta
pitkän, väsyttävän kiertokulun perästä. Niinpä päätin säästää
seikkailun seuraavaan päivään ja palasin Weenan luo saamaan häneltä
tervetuliaistoivotuksen ja hyväilyjä.

Mutta seuraavana aamuna käsitin varsin selvästi, että uteliaisuuteni
vihreän porsliinipalatsin suhteen oli pientä itsepetosta. sillä siten
koetin vielä toisenakin päivänä välttää kammoamaani kokemusta. Päätin
siis laskeutua kaivoon vitkastelematta ja lähdin aikaisin aamulla
graniitti- ja aluminiumiraunioitten lähellä sijaitsevalle kaivolle.

Pikku Weena seurasi mukanani. Hän kulki hyppien vierelläni kaivolle
saakka, mutta nähdessään minun kumartuvan kaivon aukon yli ja
katselevan alas, hän näytti oudon levottomalta. "Hyvästi nyt,
pikku Weena", sanoin suudellen häntä. Ja laskettuani hänet maahan
aloin kaivonkannen yli kopeloida astuimia. Myönnän tehneeni sen
melko nopeasti, sillä pelkäsin rohkeuteni loppuvan. Aluksi Weena
hämmästyneenä katseli minuun. Sitten hän päästi kovin surkean
huudahduksen ja juosten luokseni alkoi nykiä minua pienin käsinensä.
Luulenpa hänen vastarintansa vain kiihottaneen minua toimintaan.
Ravistin hänet kimpustani kenties hieman kovakouraisesti ja seuraavassa
tuokiossa olin jo kaivon kirnussa.

Näin Weenan tuskaiset kasvot kaivonkannelta ja hymyilin häntä
tyynnyttääkseni. Sitten tarkastelin epävakaisia koukkuja, joihin
tartuin. Minun oli nyt kavuttava kenties kaksisataa engl. kyynärää alas
korkeata ilmatorvea myöten. Laskeutuminen tapahtui kaivon seinämistä
esiin työntyvien metallitankojen avulla, mutta kun nämä olivat laitetut
minua paljon pienemmän ja kevyemmän olennon tarpeita silmällä pitäen,
niin alaslaskeutuminen uuvutti minut nopeasti ja tuotti suonenvetoa.
Eikä siinä kyllin! Yksi tangoista taipui äkkiä painoni alla ja oli
viskata minut alhaalla vallitsevaan pimeyteen.

Hetkisen riipuin toisesta kädestäni ja tuon kokemuksen perästä en enää
uskaltanut pysähtyä levähtämään. Huolimatta siitä, että käsivarteni
ja selkäni pian tuntuivat tuskallisen kipeiltä, kapusin yhä alaspäin
niin nopein liikkein kuin mahdollista. Vilkaistessani ylöspäin näin
kaivon aukon pienen sinisen kiekon tapaisena, ja siinä kimmelsi tähti;
pikku Weenan pää näkyi pyöreänä tummana pallona. Alhaalta kuului
koneen jyskyttävä ääni entistään kovempana ja masentavampana. Ylhäällä
olevasta aukosta tulevaa valoa lukuunottamatta vallitsi kaikkialla
synkkä pimeys, ja katsahtaessani ylös jälleen Weenan pää oli kadonnut.

Tunsin lohdutonta tuskaa. Ajattelin hiukan koettaa kiivetä ylös jälleen
ja jättää alamaailma sikseen. Mutta tätä harkitessanikin laskeuduin
herkeämättä. Lopulta erotin suureksi huojennuksekseni hämärästi jalan
päässä oikealla pienen aukon seinämässä. Heilautin itseni siihen
ja huomasin sen kapean, vaakasuoran tunnelin suuksi, johon voisin
asettua lepäämään, ja jo oli aikakin. Käsivarsiani pakotti, selkääni
kouristi, ja vapisin pitkällisestä putoamisen pelosta. Sen lisäksi oli
tuo keskeymätön pimeys rasittanut silmiäni. Ilma oli täynnä koneitten
sätkytystä ja surinaa, niiden pumputessa ilmaa torvea myöten alas.

En tiedä miten kauvan siinä makasin. Heräsin pehmeän käden kosketukseen
kasvoillani. Syösten seisaalleni pimeydessä sieppasin tulitikkuni
ja raapaistuani kiireesti valkeata näin kolmen kumaraisen, valkean
olennon, jotka olivat samanlaisia kuin raunioissa näkemäni, nopeasti
väistyvän valon tieltä. Syystä että he elivät läpitunkemattomassa
pimeydessä, kuten minusta näytti, heidän silmänsä olivat tavattoman
suuret ja herkät, pohjattomassa syvyydessä elävien kalojen silmäteräin
tapaiset, heijastaen valoa samalla lailla. Uskon varmasti heidän
nähneen minut tuossa sateettomassa pimeydessä, missä he eivät lainkaan
näyttäneet pelkäävän minua. Mutta niin pian kuin raapaisin valkeata
heitä nähdäkseni, he pakenivat vimmatusti kadoten pimeihin kouruihin ja
käytäviin, joista käsin heidän silmänsä oudosti välkähtelivät minuun
tuijottaen.

Yritin kutsua heitä, mutta heidän kielensä erosi nähtävästi
ylämaailman asukkaiden puhetavasta; olin ehdottomasti jätetty omien
heikkojen ponnistusteni varaan ja jälleen sai paon ajatus voiton
tutkimushalustani. Silloin sanoin itselleni: "Olet täällä nyt sitä
varten", ja tunnustellessani tietä tunnelia pitkin huomasin koneiden
jyskeen yhä kasvavan. Pian senjälkeen seinät katosivat ympäriltäni ja
minä saavuin suurelle aukiolle; sytytettyäni uuden tulitikun huomasin
astuneeni laajaan holvimaiseen luolaan, joka ulottui synkeään pimeyteen
valopiirini taa. Näin siitä sen verran kuin tulitikun palaessa ennättää
nähdä.

Muistoni sieltä ovat pakostakin epävarmat. Suuria, mahtavien koneiden
näköisiä haamuja astui näkyviin hämärästä luoden eriskummaisia
mustia varjoja, joista himmeät aavemaiset morlokit etsivät suojaa
huikaisevalta valolta. Ilma oli täällä, sivumennen sanoen, hyvin
ummehtunutta ja painostavaa, ja siinä tuntui vasta vuodatetun veren
hieno huuru. Jonkun matkan päässä keskikäytävää alaspäin oli pieni,
valkeasta metallista tehty, aterian tapaisella katettu pöytä. Morlokit
siis ainakin olivat lihansyöjiä! Jo silloinkin muistan ihmetellen
miettineeni, mikä suuri eläin oli mahtanut vielä olla elossa, josta
oli saatu tuollainen punainen paisti. Kaikki oli hyvin epäselvää: tuo
tukahduttava lemu, suuret, tarkotuksettomat haamut, ilettävä, varjoissa
piileskelevä olento, joka vain vartosi pimeyttä lähetäkseen minua
jälleen! Sitten tulitikku paloi loppuun polttaen sormiani, ja putosi,
punaisen luikertelevan karren vielä hehkuessa.

Sittemmin olen ajatellut, kuinka erikoisen huonoissa varusteissa olin
lähtenyt tällaiselle retkelle. Aikakoneellani matkaan lähtiessäni
olin olettanut, että tulevaisuuden ihmiset olisivat varmasti meitä
äärettömän paljon edellä kaikissa varusteissa. Olin tullut aseitta,
lääkkeittä, tupakkavehkeittä -- väliin kaipasin tupakkaa hirmuisesti!
-- vieläpä riittämättömin tulitikuin. Jospa vain olisin tullut
ajatelleeksi kodakia! Sekunnissa olisin voinut saada vilauksen
alamaailmasta ja tutkistella kuvaa tilaisuuden tullen. Mutta asiain
ollessa nykyisellä tolallaan seisoin siinä varustettuna vain luonnon
minulle lahjoittamin asein -- käsin, jaloin ja hampain; nämä omistin ja
lisäksi vielä neljä jälellä olevaa vaaratonta tulitikkua.

Minua pelotti eteenpäin tunkeutuminen tämän koneiston keskellä
pimeässä, ja vasta viimeisessä valonvälähdyksessä olin huomannut
tulitikkuvarastoni huvenneen noin vähiin. Tähän hetkeen saakka ei ollut
kertaakaan pälkähtänyt päähäni, että niitä olisi tarvis säästää, ja
olin tuhlannut lähes puolen laatikkoa hämmästyttääkseni ylämaailman
asukkaita, joille tuli oli uutuus.

Nyt, kuten sanoin, minulla oli vain neljä tulitikkua jälellä, ja siinä
pimeässä seistessäni kosketti käsi omaani, hintelät sormet kulkivat
kopeloiden kasvojeni yli, ja tunsin erittäin vastenmielistä hajua.
Luulin kuulevani noiden pelottavien pikku olentojen hengityksen
ympärilläni. Tunsin kädessäni olevaa tulitikkulaatikkoa hiljaa
vedettävän pois, toisten käsien takaapäin nykiessä vaatteitani. Tunto
siitä, että nuo näkymättömät olennot tutkivat minua, oli kuvaamattoman
vastenmielinen. Totesin pimeässä hyvin elävästi tietämättömyyteni
heidän ajatus- ja toimintatavoistaan.

Huusin heille voimaini takaa. He riensivät pois, mutta sitten saatoin
taas tuntea heidän lähestyvän minua. He tarttuivat minuun jo rohkeammin
kuiskien toisillensa kummallisin äännähdyksin. Minua värisytti
kovasti, ja huusin jälleen aika soinnuttomasti. Tällä kertaa he eivät
säikähtäneetkään niin vakavasti ja luokseni palatessaan he päästelivät
omituisia naurunäännähdyksiä. Myönnän olleeni hirmuisesti peloissani.
Päätin sytyttää uuden tulitikun ja paeta sen valon turvin. Tein sen
ja suurentaen tulen tuikkua taskusta löytämälläni paperipalasella
suoritin peräytymismatkani kaitaan tunneliin. Mutta töin tuskin olin
sinne ennättänyt, kun jo valoni sammui, ja pimeydessä kuulin morlokkien
kulkevan jäljissäni kahisten kuin tuuli lehdikössä ja sadepisarain
tavoin rapsutellen.

Silmänräpäyksessä monet kädet tarrautuivat kiinni minuun, enkä
erehtynyt uskossani, että he yrittivät raahata minut takaisin. Taas
raapaisin valkeata ja heilutin tulitikkua heidän valon huikaisemien
silmiensä edessä. Tuskinpa voitte mielessänne kuvailla, kuinka
ilettävän epäinhimillisiltä he näyttivät -- kalpeine leuattomine
kasvoineen ja suurine luomettomine. punaharmaine silmineen! --
kun siinä tuijottivat sokaistuina ja hämmennyksissään. Mutta enpä
pysähtynyt töllistelemään, sen voin vakuuttaa. Peräydyin jälleen, ja
kun toinenkin tikkuni oli sammunut, raapaisin kolmannen. Se oli lähes
loppuun palanut saapuessani ilmatorven suulle. Laskeuduin pitkäkseni,
sillä suuren pumpun jyskytys alhaalla huimasi päätäni. Syrjittäin
kopeloin sitten esiin työntyviä koukkuja, kun takaapäin tartuttiin
jalkoihini ja minua temmottiin rajusti taaksepäin.

Sytytin viimeisen tulitikkuni ... se sammui nopeasti. Mutta käteni
oli nyt kiipeämistangolla, ja rajusti potkaisten vapauduin morlokkien
otteista ja kiipesin nopeasti ilmatorvea ylös heidän jäädessään alas
tuijottamaan ja vilkuttamaan minulle silmää; vain yksi pieni lurjus
seurasi minua jonkun matkaa ja oli vähällä saada kenkäni saaliikseen.

Kiipeäminen tuntui loputtoman pitkältä, ja viimeisen kahden- tai
kolmenkymmenen jalan matkalla kauhea pahoinvointi yllätti minut.
Äärimäisin ponnistuksin pitelin kiinni. Viimeisten harvojen kyynäröiden
matkalla taistelin hirveästi pyörrytystä vastaan. Useita kertoja
päätäni huimasi ja tunsin putoavani. Lopuksi kuitenkin jollakin tavoin
kapusin kaivonkannelle ja kompuroin tuosta turmion kidasta huikaisevaan
päivänpaisteeseen. Lankesin kasvoilleni. Multakin tuoksui suloiselta
ja puhtaalta. Muistan Weenan suudelleen käsiäni ja korviani ja kuulin
eloien ääniä. Sitten menetin joksikin aikaa tajuntani.




X.

Yön saapuessa.


Nyt näytti siltä kuin todella olisin ollut entistäkin huonommassa
asemassa. Tähän asti, lukuunottamatta öisen tuskani hetkiä koneeni
kadottua, olin tuntenut paon ylläpitävää toivoa, mutta nämä uudet
huomioni saivat tuon toivon horjumaan. Tähän asti olin pitänyt
esteinäni vain pikku väen lapsellista yksinkertaisuutta ja joitakin
tuntemattomia voimia, joista minun oli saatava selko voidakseni ne
voittaa. Mutta nuo inhottavat morlokit olivat aivan uusi elementti
-- jonkinlainen epäinhimillinen ja ilkeä. Vaistomaisesti inhosin
heitä. Ennen olin tuntenut samaa mitä kuoppaan pudonnut mies tuntenee:
huolehdin vain siitä, miten kuopasta pääsisin. Nyt olin kuin ansaan
joutunut eläin, jonka vihollinen pian yllättäisi.

Pelkäämäni vihollinen kai hämmästyttää teitä. Pelkäsin uuden
kuun pimeyttä. Weena oli sen saanut päähäni joillakin aluksi
käsittämättömillä huomautuksillaan pimeistä öistä. Eipä nyt ollut
kovinkaan vaikeata arvata, mitä nuo tulevat pimeät yöt merkitsivät. Oli
alakuun aika, ja yöt pitenivät ja pimenivät. Ja nyt minä edes jossain
määrin käsitin syyn pienten ylämaailman ihmisten pimeyden pelkoon.

Arvailin mielessäni sinne tänne, mitä rumia konnantöitä morlokit
tekisivät uuden kuun aikana. Olin nyt jokseenkin varma siitä,
että otaksumani eloi-kansan kaikkivaltaisuudesta oli aivan väärä.
He lienevät kerran olleet suosittua ylimystöä ja morlokit heidän
koneellisia palvelijoitaan. Mutta tuo aika oli kauvan sitten ollut
ja mennyt. Nuo kaksi kehityksen tuottamaa ihmislajia soljuivat aivan
uutta suhdetta kohti, olivat sen ehkä jo saavuttaneetkin. Eloit olivat
kauneusharrastuksessaan vaipuneet pelkkään tyhjänpäiväisyyteen.
Äänettömästä suostumuksesta he yhä omistivat maanpinnan, koskapa
morlokeille, jotka olivat asuneet maan alla lukemattomien sukupolvien
ajan, oli lopuksi päivänpaisteinen maanpinta käynyt sietämättömäksi. Ja
morlokit valmistivat heidän vaatteensa, niin päättelin, ja auttoivat
heitä hankkimaan tavallisia tarpeitaan ehkäpä vanhaan totuttuun
palvelemistapaan. He tekivät sitä samoinkuin hevonen seistessään kuopii
maata jalallansa tai kuin mies, joka nautinnokseen tappaa otuksen,
koskapa entiset, jo voitetut tarpeet olivat tuon tavan juurruttaneet
heille veriin.

Mutta vanha järjestelmä oli kuitenkin ilmeisesti jo osaksi varsin
muuttunut. Noiden hienohelmojen kostonjumalatar hiipi nopeasti heidän
kintereillänsä. Jo aikakausia sitten, tuhansia sukupolvia taaksepäin
ihminen oli sysännyt veljensä pois mukavasta päivänpaisteisesta
elämästä. Ja nyt tuo veli oli tulossa takaisin muuttuneena! Jo
olivat eloit alkaneet opetella uudelleen erästä vanhaa läksyä: he
rupesivat taas tutustumaan pelkoon. Ja yhtäkkiä vilahti mieleeni
muisto alamaailmassa näkemästäni lihasta. Omituista, miten se väipähti
mieleeni; ei ikäänkuin mietelmäini vuon nostattamana kuplana, vaan
puikahtaen esiin melkein kuin ulkoapäin tullut kysymys. Koetin
palauttaa muistiini sen muotoa. Minulla oli epämääräinen tunne jostakin
tutunomaisesta, mutta mistä, sitä en silloin voinut sanoa.

Mutta miten avuttomia nuo pikku ihmiset olivatkin salaperäisen
pelkonsa yllättäminä, minä toki olin toista tekoa! Minähän saavuin
tästä meidän aikakaudestamme, tästä ihmisrodun kypsästä keväästä,
jolloin pelko ei herpaise ja salaperäisyys on kadottanut kauhunsa.
Minä kyllä puolustautuisin. Enempää vitkastelematta päätin hankkia
itselleni aseita ja turvapaikan, missä nukkua. Tällainen pakopaikka
turvanani voisin kyllä katsoa tätä outoa maailmaa silmiin sillä
luottamuksella, minkä olin kadottanut havaitessani, minkälaisten
olentojen hyökkäyksille yö yön perästä olin alttiina. Tunsin etten
voisi enää nukkua, ennenkuin vuoteeni olisi heiltä turvassa. Värisin
kauhusta ajatellessani, kuinka he jo varmaankin nukkuessani olivat
minua tutkistelleet.

Iltapuolella kuljeskelin Thamesin laaksoa pitkin, mutta en löytänyt
mitään luoksepääsemättömältä näyttävää paikkaa. Kaikki rakennukset ja
puut olivat sen näköisiä, että niin taitavat kiipeejät kuin morlokit
kaivoistaan päättäen varmaan olivat, niihin helposti pääsisivät.
Sitten muistuivat mieleeni vihreän porsliinipalatsin korkeat pikku
tornit ja kiillotetut, välkkyvät seinät. Illalla nostin Weenan lapsen
lailla olalleni ja aloin kiipeillä mäkiä ylös lounasta kohden. Olin
arvioinut matkan seitsemäksi tai kahdeksaksi peninkulmaksi, mutta sitä
olikin varmaan lähemmä kahdeksantoista. Olin nähnyt paikan ensi kertaa
kostealla säällä, jolloin etäisyydet näennäisesti lyhenevät. Lisäksi
toinen kengänkorkoni oli irrallaan, ja naula tunki anturan lävitse --
ne olivat mukavat vanhat sisäkengät -- niin että onnuin. Ja aurinko oli
jo aikoja sitten laskenut, kun näin palatsin mustana kelmeän keltaista
taivasta vasten.

Weena oli ollut ylen onnellinen ryhtyessäni häntä kantamaan, mutta
vähän ajan perästä hän halusi päästä maahan ja juoksenteli sitten
vierelläni silloin tällöin poiketen tien vierille kukkasia poimimaan,
joita sitten tunki taskuihini. Nämä olivat aina ihmetyttäneet Weenaa,
mutta lopuksi hän oli päätellyt niiden olevan jonkinlaisia kummallisia
kukkamaljakkoja. Siihen tarkotukseen hän ainakin niitä käytti. Nytpä
muistankin! Nuttua muuttaessani löysin nämä..."

_Aikakulkija pysähtyi, pisti käden taskuunsa ja laski pienelle pöydälle
kaksi kuihtunutta, hyvin suurten valkoisten malvain kaltaista kukkaa.
Sitten hän jatkoi kertomustansa._

"Illan hiljaisuuden hiipiessä maailmaan ja meidän kulkiessamme kukkulan
yli WimbIedonia kohden, Weena alkoi väsyä ja halusi takaisin harmaaseen
kivirakennukseen. Mutta minä osotin sormellani hänelle vihreän
porsliinipalatsin etäisiä torneja ja koetin saada hänet oivaltamaan,
että sieltä etsimme pakopaikkaa, missä hänen ei tarvitsisi pelätä.

Tunnettehan tuon suuren hiljaisuuden, mikä laskeutuu kaiken yli
ennen hämärän tuloa? Tuulikin puissa pysähtyy. Minusta tuossa illan
tyyneydessä on aina jonkinlaista odotuksen tuntua. Taivas kaartui
korkeana ja kirkkaana, ja kaukana auringonlaskemasijoilla näkyi
muutamia vaakasuoria viiruja. No niin, tänä iltana odotus sai minut
värisemään pelosta. Tuossa tyynessä tummuudessa tuntuivat aistini
luonnottomasti tarkistuneilta. Kuvittelin voivani tuntea jalkaini
alla olevan maan onttouden ja melkein nähdä sen läpi morlokit
muurahaiskeollaan häärimässä pimeän tuloa odotellen. Kiihottuneessa
mielessäni kuvailin heidän pitävän minun tunkeutumistani heidän
onkaloihinsa sodanjulistuksena. Ja miksi he olivat ryöstäneet minulta
koneeni?

Siten kuljimme eteenpäin hiljaisuuden vallitessa ja hämärän kasvaessa
pimeydeksi. Kirkas sini etäisyydessä hävisi, ja tähti toisensa jälkeen
syttyi taivaalle. Maa himmeni ja puut tummenivat. Weenan valtasi taas
pelko ja uupumus. Otin hänet syliini rupatellen hänelle ja häntä
hyväillen. Pimeyden yhä kasvaessa hän kietoi kätensä kaulaani ja
silmänsä sulkien painoi kasvonsa lujasti olkapäätäni vastaan.

Näin astelimme alas pitkää rinnettä laaksoon, missä minä pimeän päin
olin astua pieneen jokeen. Kahlasin joen poikki ja nousin laakson
vastaista rinnettä ylös sivuuttaen monia yömajoja ja erään kuvapatsaan
-- päättömän faunin tai jonkun sentapaisen. Täällä kasvoi myöskin
akaasiapuita.

Tähän saakka en ollut nähnyt vilaustakaan morlokeista, mutta yö oli
vasta alullaan, ja pimeät tunnit ennen kuun nousemista vasta tulossa.

Seuraavan mäen huipulta näin tiheän metsän laajana ja mustana aukenevan
eteeni. Silloin pysähdyin epäröiden. En voinut nähdä sille ääriä
oikealla enkä vasemmalla. Väsymystä tuntien -- varsinkin olivat jalkani
hyvin hellät -- laskin Weenan varovaisesti olaltani ja istahdin
ruohikolle.

En voinut enää nähdä vihreää porsliinipalatsia enkä ollut selvillä
suunnastakaan. Katselin metsän tiheikköön ja ajattelin, mitä sinne
mahtoi kätkeytyä. Tuonne tiheän oksasokkelon alle ei tähtien valo
ulottuisi. Ellei siellä väijyisikään mikään muu vaara -- jota en
huolinut tarkemmin ajatella -- olisi siellä puunjuuria, joihin voisi
kompastella ja runkoja, joita vasten törmätä. Kun lisäksi olin sangen
uupunut päivän kiihotuksista, niin päätin välttää vaaraa ja viettää
yöni aukealla mäellä.

Ilokseni huomasin Weenan nukkuvan sikeästi. Käärin hänet huolellisesti
nuttuni sisään ja istahdin hänen viereensä odottelemaan kuun
nousemista. Mäen rinne oli hiljainen ja autio, mutta metsän pimennosta
kuului silloin tällöin elävien olentojen liikehtimisiä. Ylläni
tuikkivat tähdet, sillä yö oli hyvin kirkas. Niiden tuikinta toi
mielelleni jonkinlaisen suloisen lohdun tunteen. Kaikki entiset
tähtisikermät olivat kuitenkin taivaalta kadonneet: tuo hitaasti
vaikuttava voima, jota ei sadan miespolven aikana huomaa, oli kauvan
sitten järjestänyt ne uudelleen outoihin ryhmiin. Mutta linnunrata
näytti minusta yhä vielä samalla repaleiselta tähtilipulta kuin
ennenmuinoinkin. Etelässäpäin (niinkuin arvelin) näkyi tuntematon,
hyvin kirkas punainen tähti; se oli omaa vihreää Siriustammekin
loistavampi. Ja kaikkien näiden välkkyvien valojen keskellä loisti eräs
kirkas kiertotähti ystävällisenä ja uskollisena kuin vanhan ystävän
kasvot.

Tähtiä tutkiessani kävivät omat huoleni ja kaikki maisen elon tärkeät
seikat yhtäkkiä kovin pieniksi. Ajattelin tähtien mittaamatonta
etäisyyttä ja niiden hidasta kulkua tuntemattomasta menneisyydestä
tuntemattomaan tulevaisuuteen. Ajattelin muutoksia maan napojen
piirtämässä suunnattomassa kehässä. Vain neljäkymmentä kertaa oli tuo
hiljainen vallankumous tapahtunut kaikkien noiden vuosien vieriessä,
joiden halki olin kulkenut. Ja näiden harvojen mullistusten aikana oli
kaikki toiminta, kaikki perimätiedot, monimutkaiset järjestöt, kansat,
kielet, kirjallisuudet, pyrkimykset, jopa itse muistokin ihmisestä
sellaisena joksi minä hänet tunsin kuin pois pyyhkäisty. Sijalla näin
nämä hauraat olennot, jotka olivat unohtaneet korkean syntyperänsä ja
nuo valkoiset oliot, joita alinomaa pelkäsin. Sitten ajattelin noiden
kahden ihmislajin välillä vallitsevaa kauhua, ja nyt vasta äkkinäisen
väristyksen kulkiessa yli ruumiini, selvisi minulle, mitä tuo
alamaailmassa näkemäni liha lienee ollut. Se oli toki liian kauheaa!
Silmäsin vieressäni nukkuvaa pikku olentoa, jonka kasvot tähtien
valossa näyttivät valkeilta ja tähtimäisiltä, ja heti torjuin luotani
tuon ajatuksen.

Tuona pitkänä yönä karkotin parhaani mukaan morlokit mielestäni ja
kulutin aikaa koettaen kuvitella löytäväni vanhojen tähtisikermien
jälkiä tuossa uudessa sekasotkussa. Taivas pysyi hyvin selkeänä
lukuunottamatta paria utuista pilvenhattaraa. Epäilemättä torkahdin
välillä. Vartioni yhä jatkuessa muuttui itäinen taivas vaalahtavaksi,
kuin olisi se heijastanut väritöntä valkeata, ja vanha kuu nousi
ohuena ja terävänä ja valkoisena. Sen jälissä saapui päivänkoitto,
alussa kalpeana, mutta muuttuen sitten vaaleanpunaiseksi ja lämpöisen
väriseksi. En ollut nähnyt koko yönä ainoatakaan morlokkia, ja uuden
aamun suoman luottamuksen tunnossa minusta näytti melkein siltä kuin
olisi pelkoni ollut perusteeton. Noustuani ylös huomasin, että toinen
jalkani oli nilkasta turvonnut ja kantapään alta kipeä; niinpä istahdin
uudelleen, riisuin kengät jaloistani ja viskasin ne menemään.

Herätin Weenan, ja me menimme alas metsään, joka nyt näytti vihreältä
ja miellyttävältä äskeisen pimeyden ja uhman sijasta. Löysimme sieltä
hedelmiä aamiaiseksemme. Ja pian tapasimme toisia pikku olentoja,
jotka nauroivat ja tanssivat päivänpaisteessa, ikäänkuin luonnossa
ei olisi olemassakaan mitään yön tapaista. Ja vielä kerran muistui
mieleeni monesti mainitsemani liha. Olin nyt varma sen laadusta, ja
sydämeni pohjasta säälin tuota viimeistä, ihmiskunnan valtavasta vuosta
haaraantunutta pientä puroa. Ilmeisesti oli morlokeilta kauvan sitten
inhimillisen rappeutumisen alkaessa ruvennut puuttumaan ruoka. He
olivat ehkä eläneet rotilla ja muilla sellaisilla vahinkoeläimillä. Jo
nykyäänkin ihminen paljoa vähemmässä määrin kuin ennen erottelee ja
valikoi ruokaansa -- paljon vähemmin kuin esimerkiksi apinat. Hänen
ennakkoluulonsa ihmislihaa kohtaan ei ole mikään syvälle juurtunut
vaisto. Ja niinpä nämä epäinhimilliset ihmisten jälkeläiset...!

Koetin katsoa asiaa tieteen kannalta. Olivathan morlokit vähemmän
inhimillisiä ja meitä kauvempana kuin meidän kolme- tai neljätuhatta
vuotta sitten eläneet ihmissyöjäesi-isämme. Ja järki, joka olisi
tällaisen asiaintilan tehnyt tuskalliseksi, oli kadonnut. Miksi siis
huolestuttaa itseäni tällä? Nämä eloit olivat vain syöttökarjaa, jota
muurahaismaiset morlokit elättivät ja joista itse elivät. Ja tuossapa
Weena hyppeli vierelläni!

Sitten koetin säästää itseäni kauhulta, joka oli yllättämäisillään
minut, ajattelemalla tätä asiain tilaa ihmisten itsekkäisyydestä
johtuvaksi ankaraksi rangaistukseksi. Ihmistä oli huvittanut elää
mukavuudessa ja hauskuudessa veljensä työn kustannuksella; hän oli
ottanut tarpeen tunnussanakseen ja puolustuksekseen, ja ajan täyttyessä
tuo tarve olikin tullut vaatimaan oikeuksiansa häneltä. Koetin Carlylen
tapaan ivaillakin tätä rappeutumistilassa olevaa ylimystöä.

Mutta se ei onnistunut. Miten suuresti eloit olivatkin henkisesti
alentuneet, olivat he kuitenkin siinä määrin säilyttäneet ihmismuodon,
että vaativat myötätuntoani ja saivat minun tuntemaan tuskaa heidän
huonontumisensa ja pelkonsa takia.

Olin tällöin hyvin epätietoinen siitä, mitä menettelytapaa minun nyt
tulisi noudattaa. Ensi työkseni piti minun hankkia joku turvaisa
pakopaikka ja valmistaa itselleni mahdollisuuden mukaan metalli- tai
kiviaseita. Tämä tarve oli lähin. Sitten halusin hankkia joitain
tulivehkeitä, jotta soihtu aina olisi saatavissa, sillä tiesin,
ettei mikään vaikuttaisi tehokkaammin morlokkeihin. Edelleen etsin
asetta, millä murtaa auki valkoisen sfinksin alla olevat pronssiovet.
Jonkinlainen muurinmurrin pyöri mielessäni. Olin vakuutettu siitä, että
jos voisin astua sisään noista ovista soihtu kädessäni, niin löytäisin
aikakoneen, jolla pian pakenisin täältä. En voinut kuvailla mielessäni
morlokkeja niin vahvoiksi, että olisivat riistäneet sen jonnekin
kauvas. Weenan olin päättänyt tuoda myötäni meidän aikaamme.

Sellaisia suunnitelmia mielessäni hautoen kuljin edelleen sitä
rakennusta kohden, jonka ajatuksissani olin asunnoksemme valinnut.




XI.

Vihreä porsliinipalatsi.


Lähestyessämme puolenpäivän aikaan vihreätä porsliinipalatsia huomasin
sen autioksi ja rappeutuneeksi. Vain rikkonaisia lasipalasia oli enää
sen ikkunoissa, ja syövytetyistä metallikehyksistä oli putoillut suuria
palasia vihreätä pintaverhoa. Rakennus sijaitsi hyvin korkealla,
ruohopeitteisellä mäellä, ja katsahtaessani koilliseen päin, ennenkuin
astuin sisään, hämmästyin nähdessäni laajan joensuun tai lahdenpoukaman
siinä, missä arvelin Wandsworthin ja Battersean kerran olleen.
Ajattelin silloin -- vaikka en luota ajatustani lopettanut -- mitä
meressä eläville olioille lienee tapahtunut tai vasta tapahtunee.

Tutkiessani tarkemmin huomasin palatsin todella olevan porsliinia,
ja sen julkisivulla näin tuntemattomin kirjaimin kokoonpannun
kirjoituksen. Arvelin, typerästi kyllä, Weenan voivan auttaa
minua tämän tulkitsemisessa, mutta siten sain vain tietää, ettei
kirjoitustaidon aatekaan ollut milloinkaan hänen päähänsä pälkähtänyt.
Hän tuntui minusta aina kenties inhimillisemmältä kuin olikaan, ehkäpä
siksi, että hänen hellyytensä oli niin inhimillinen.

Suurten ovenpuoliskojen sisäpuolella -- ne olivat auki ja särkyneet --
tapasimme tavanmukaisen eteisen asemesta pitkän, monien sivuikkunain
valaiseman käytävän. Ensi silmäyksellä johtui mieleeni museo.
Tiililattialla oli paksulta pölyä, ja huomattava joukko sekalaista
tavaraa oli saman harmaan verhon peitossa. Hallin keskellä huomasin
sitten oudonnäköisen, kuluneen esineen -- suunnattoman luurangon
alaosan. Jalkojen muodosta päättelin sen joksikin sukupuuttoon
kuolleeksi megatherium-suvun eläimeksi. Pääkallo ja yläruumiin
luut viruivat sen vierellä paksun tomun peittäminä, ja eräässä
kohden oli sadevesi tipahdellut katossa olevan reiän kautta
mädännyttäen luurankoa. Sitten oli käytävässä vielä suunnattoman
suuri brontosauruksen runko. Museo-otaksumani varmistui. Käytävän
sivuilla tapasin kaltevilta hyllyiltä näyttäviä esineitä ja pölyn pois
pyyhkäistyäni huomasin niiden olevan oman aikamme vanhoja tuttuja
lasilaatikoita. Ne olivat varmaankin ilmanpitäviä, koskapa muutamien
sisältö oli aika hyvin säilynyt.

Seisoimme ilmeisesti jonkun myöhemmän ajan South Kensingtonin museon
raunioiden keskellä! Tämä oli nähtävästi paleontolooginen osasto, ja
hyvin loistava maatumakokoelma se varmaankin oli ollut, vaikkakin
välttämätön rappeutumisprosessi, joka joksikin ajaksi oli torjuttu
ja bakteerien ja sienimuodostumain häviämisen kautta oli menettänyt
yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa voimastaan, siitä huolimatta
vaikutti varmasti, joskin hitaasti, kaikissa noissa kalleuksissa.
Siellä täällä huomasin pikku ihmisten jälkiä siinä, missä harvinaisia
maatumia oli särjetty palasiksi tai pujoteltu ruokosäikeisiin. Ja
muutamia laatikoita oli kokonaan siirretty pois paikoiltaan --
morlokkien työtä varmaankin. Rakennuksessa vallitsi hiljaisuus.
Paksu pöly tukahdutti askeltemme kaiun. Weena, joka oli vieritellyt
merisiiliä erään laatikon kaltevalla lasipinnalla, tuli luokseni
katsellessani ympärilleni, tarttui hyvin hiljaa käteeni ja seisoi
vierelläni.

Alussa minua siinä määrin hämmästytti tämä muinainen järjen aikakauden
muistomerkki, etten lainkaan tullut ajatelleeksi sen minulle tarjoamia
mahdollisuuksia. Aikakonekin häipyi hetkeksi mielestäni.

Vihreän porsliinipalatsin laajuudesta päättäen se sisälsi hyvän
joukon muutakin kuin paleontoloogisen osaston, ehkäpä historiallisia
kokoelmia, kenties kirjastonkin! Minulle ainakin nykyisissä
olosuhteissani olisivatkin nämä olleet paljoa mielenkiintoisempia
kuin nuo vanhan ajan häviävän geologian näytteet. Tarkastellessani
tapasin toisen, edellisen poikki kulkevan lyhyen käytävän. Tämä näytti
olevan kivennäisten hallussa, ja rikkikappaleen näkeminen toi mieleeni
ruudin. Mutta en löytänyt mistään salpietaria, enkä minkäänlaatuisia
salpietarihappoisia suoloja. Ne olivat epäilemättä sulaneet jo aikoja
sitten. Mutta rikkiä en saanut pois mielestäni, ja se synnytti uuden
ajatussarjan. Mitä kokoelman muuhun sisältöön tulee, niin, vaikka se
kokonaisuudessaan oli kaikesta näkemästäni parhaiten säilynyt, en siitä
suurin välittänyt. En ole kivennäisten erikoistuntija, ja niin jatkoin
matkaani ränstynyttä sivukäytävää pitkin, joka kulki samaan suuntaan
kuin ensimäinen näkemäni halli.

Tämä osasto oli nähtävästi kuulunut luonnontieteille, mutta sen koko
sisältö oli jo kauvan sitten muuttunut muodoltaan tuntemattomaksi.
Muutamia repaleisia, mustuneita jäännöksiä entisistä täytetyistä
eläimistä, kuivuneita muumioita kiviastioissa, joissa joskus maailmassa
oli ollut spriitä, maatuneista kasveista syntynyttä ruskeaa tomua:
siinä kaikki, mitä oli jälellä! Olin siitä harmissani, koskapa olisin
mielelläni seurannut sitä sitkeätä työtä, jonka avulla elävän luonnon
valtaus oli suoritettu.

Sitten saavuimme erittäin huonosti valaistuun jättiläiskäytävään, jonka
lattia vietti alaspäin. Katosta riippui pienten välimatkain päässä
toisistaan valkoisia palloja -- monet särkyneitä -- jotka viittasivat
siihen, että käytävä alkuaan oli ollut keinotekoisesti valaistu. Täällä
olin oikein omassa olossani, sillä molemmin puolin käytävää kohosi
mahtavia koneita, kaikki suuresti syöpyneitä ja monet särkyneitä,
mutta muutamat vielä jokseenkin ehjiä. Tunnettehan heikkouteni
konerakennukseen nähden, ja niinpä olin nytkin halukas viivähtämään
niiden ääressä, sitäkin mieluummin, kun niissä suurimmaksi osaksi oli
arvoituksellista mielenkiintoa, ja saatoin vain aivan epämääräisesti
arvailla niiden tarkotusta. Kuvittelin että jos voisin päästä niiden
perille, olisi hallussani voimia, jotka voisivat olla avuksi morlokkeja
vastaan.

Yhtäkkiä Weena painautui hyvin lähelle minua, niin äkkiä, että aivan
säikähdin. En luule että olisin ilman häntä lainkaan huomannut käytävän
lattian viettävän. [Lattia ei kai viettänyt, vaan museo oli rakennettu
mäen rinteelle. Julkaisijan huomautus.] Se käytävän pää, josta olin
tullut sisään, oli maan pinnan yläpuolella, ja valo virtasi sisään
omituisista, varsin kapeista ikkunoista. Käytävää alas kulkiessa valo
vähenemistään väheni, ja lopuksi näkyi ylhäällä ikkunain kohdalla vain
kaitainen valoviiru.

Kuljin hitaasti eteenpäin koneitten ongelmia aprikoiden ja olin siihen
määrin kiintynyt niihin, etten ollut huomannut valon asteettaista
vähenemistä, ennenkuin Weenan yltyvä pelko veti huomioni puoleensa.
Silloin vasta huomasin käytävän lopulta häipyvän sakeaan pimeyteen.
Epäröin ja katsoessani ympärilleni huomasin tomua olevan vähemmän.
Etäämpänä hämäryydessä näkyi siinä paljon pieniä kapeita jalanjälkiä.
Tunne morlokkien läheisyydestä yllätti minut samassa. Tunsin hukkaavani
aikaa tuossa koneiden tieteellisessä tutkistelemisessa. Mieleeni
muistui, että iltapäivä oli jo pitkälle ehtinyt, eikä minulla vielä
ollut asetta, ei pakopaikkaa eikä mitään tulenteon keinoja. Ja kaukaa
pimeästä käytävästä kuului omituista sipsutusta ja samoja kummallisia
ääniä, joita alhaalla kaivossa olin kuullut.

Tartuin Weenaa käteen. Mutta äkkinäisestä mielijohteesta jätin hänet
ja menin erään koneen ääreen, josta ulkoni merkinantokojun vipuja
muistuttava tanko. Kiipesin jalustalle, kävin käsiksi vipuun ja
painoin sitä voimaini takaa. Weena, joka seisoi yksikseen keskellä
sivukäytävää, alkoi yhtäkkiä uikuttaa. Olin arvioinut vivun vahvuuden
varsin oikein, sillä se taittui minuutin kestäneen jännityksen jälkeen,
ja minä menin Weenan luo kädessäni nuija, joka oli mielestäni enemmän
kuin riittävä murskaamaan minkä morlokin kallon hyvänsä. Ja minua
halutti suuresti tappaa edes yksi morlokki. Hyvin epäinhimillistä,
arvelette kai, haluta tappaa omia jälkeläisiänsä! Mutta joka
tapauksessa oli mahdotonta huomata noissa olioissa mitään inhimillistä.
Vain haluttomuuteni jättää Weena yksin ja varmuus siitä, että jos
ryhtyisin murhanjanoani sammuttamaan voisi koneeni siitä kärsiä, ne
pidättivät minut menemästä suoraapäätä käytävää alas surmaamaan noita
hirviöitä, joiden äänen kuulin.

No niin, nuija toisessa, Weena toisessa kädessäni jätin tämän käytävän
ja astuin toiseen vieläkin suurempaan, mikä ensi silmäyksellä toi
mieleeni sotilaskappelin repaleisine lippuineen. Sen seinillä riippuvat
ruskeat, hiiltyneet repaleet totesin heti kirjain maatuneiksi
jäännöksiksi. Ne olivat jo kauvan sitten putoilleet palasiksi, ja
painokirjainten haamukin oli niistä hävinnyt. Mutta siellä täällä
näkyi käyristyneitä pahvikansia ja särkyneitä metallisäppejä, jotka
puhuivat varsin selvää kieltä. Jos olisin ollut kirjamies, olisin ehkä
moralisoinut kaiken kunnianhimon turhuutta. Mutta nyt vaikutti minuun
voimakkaimmin se ääretön työn hukka, jota tämä mätänevien papereitten
kolkko erämaa todisti. Tahdon samalla tunnustaa, että etupäässä
ajattelin meidän filosoofisia aikakauskirjojamme ja seitsemäätoista
omaa kirjoitelmaani fysikaalisesta valo-opista.

Leveitä portaita nousten saavuimme sitten huoneeseen, jossa kerran
lienee ollut teknillisen kemian kokoelma. Ja täällä toivoin voivani
tehdä hyödyllisiä keksintöjä. Lukuunottamatta sisään romahtanutta
kattoa käytävän toisessa päässä se oli hyvin säilynyt. Astuin kiihkeänä
jokaisen ehjän laatikon luo. Ja lopuksi löysin eräästä todella
ilmanpitävästä kotelosta laatikollisen tulitikkuja. Jännittynein
mielin koettelin niitä; ne olivat vallan kelvollisia, eivätpä olleet
edes kosteitakaan. Käännyin Weenan puoleen. "Nyt tanssitaan!" huusin
hänelle hänen omalla kielellään. Sillä olihan minulla nyt oiva ase
noiden pelkäämiemme hirmuisten olentojen varalle. Ja niin minä tuossa
hyljätyssä vanhassa museossa paksulla pehmeällä pölymatolla Weenan
äärettömäksi iloksi juhlallisesti esitin jonkinlaista yhdistettyä
tanssia viheltäen "Uskollisten maata" niin iloisesti kuin taisin.
Osaksi se oli siveätä cancania, toisekseen step- ja hametanssia (mikäli
hännystakkini antoi myöten) ja vihdoin alkuperäistäkin hyppelyä.
Olenhan luonnostani kekseliäs, kuten tiedätte.

No, tuon löytämäni tulitikkulaatikon säästymistä ajanhampaalta kautta
äärettömien aikojen pidän hyvin omituisena ja onnellisena sattumana.
Mutta, kumma kyllä, löysin vielä paljon epätodennäköisempääkin ainetta,
kamferttia. Sitä oli suljetussa saviruukussa, joka luullakseni
sattumalta oli todella ilmanpitävästi suljettu. Luulin sitä ensin
parafiinivahaksi ja särjin siis lasin. Mutta kamfertin haju oli
ilmeinen. Yleisessä häviössä tämä haihtuva aine oli sattumalta säilynyt
kenties satoja tuhansia vuosia. Se muistutti minua kerran näkemästäni
sepiaväri-maalauksesta, mikä oli suoritettu erään belemniittimaatuman
musteella, joka eläin oli hävinnyt jo miljoonia vuosia sitten. Olin
juuri heittämäisilläni sen pois kun muistin, että kamfertti on helposti
syttyvää ja kirkkain liekein palavaa ainetta -- oli siis erinomainen
kynttilä -- ja pistin sen taskuuni.

Mitään räjähdysaineita tai aseita, millä murtaa pronssiovet, en
kuitenkaan löytänyt. Tällä haavaa rautakankeni oli hyödyllisin
löytämistäni tavaroista. Siitä huolimatta jätin käytävän keventynein
mielin.

En voi kertoa teille koko tuon pitkän iltapäivän tapahtumia. Niiden
muistiin palauttaminen hiukankaan oikeassa järjestyksessään vaatisi
suurta ponnistusta. Muistan vain pitkän käytävän ruosteisine
asetelineilleen ja epäröimiseni ottaako mukaani rautakanki, sotakirves
vaiko miekka. Kaikkia niitä en voinut kantaa, ja kanki näytti parhaalta
pronssiporttien valtaamisessa. Siellä oli joukoittain pyssyjä ja
pistooleja. Useimmat olivat läpikotasin ruostuneet, mutta monet, jotka
olivat jotakin uutta metallia, näyttivät jokseenkin hyvin säilyneiltä.
Mutta patruunat ja ruuti, joita täällä kerran lienee ollut, olivat
maaksi maatuneet. Eräs nurkka oli murskaantunut ja hiiltynyt, kenties
näyte-esineiden keskellä tapahtuneesta räjähdyksestä. Toiseen paikkaan
taas oli järjestetty suuri joukko epäjumalia kotoisin Polyneesiasta,
Mexikosta, Kreikasta, Foiniikkiasta, ehkäpä kaikista maailman maista,
ja vastustamattoman mielijohteen valtaamana piirsin nimeni erään
eteläameriikkalaisen stealiitti-hirviön nenään, sillä tuo hirviö
miellytti minua aivan erikoisesti.

Illan lähetessä mielenkiintoni heikkeni. Kuljin kokoelmasta toiseen,
läpi tomuisten, hiljaisten, rappeutuneiden käytävien, joissa
sijaitsevat näyte-esineet olivat paikoin ruoste- ja maahiilikasoja,
paikoin taas paremmassa kunnossa. Äkkiä huomasin lähelläni
tinamiinan ja sitten sattumalta eräässä ilmanpitävässä laatikossa
kaksi dynamiittipatruunaa. Silloin huusin: "Löydetty!" ja särjin
iloiten laatikon. Epäröin kuitenkin hetkisen. Valitsin sitten pienen
sivukäytävän koettani varten. En koskaan ole tuntenut sellaista
pettymystä kuin tällöin odottaessani viisi, kymmenen, viisitoista
minuuttia räjähdystä, jota ei koskaan tapahtunut. Tietysti nuo tavarat
olivat vain vahamalleja, kuten minun olisi pitänyt arvatakin. Uskon
todella, että ellei niin olisi ollut, olisin hillittömästi räjähyttänyt
ilmaan sfinksin ja pronssiovet menettäen siten (niinkuin perästäpäin
huomasin) mahdollisuuteni aikakoneeni löytämiseen.

Muistelen että juuri tämän jälkeen päädyimme pieneen avonaiseen
palatsipihaan. Se oli ruohopeitteinen, ja kasvoi siinä kolme
hedelmäpuuta. Siinä lepäsimme ja virkistäydyimme. Auringonlaskun
lähetessä aloin pohtia asemaamme. Yö hiipi yhä lähemmä, ja minun
luoksepääsemätön piilopaikkani oli vielä löytämättä. Mutia siitä en
nyt suuresti huolehtinut. Olihan minulla hallussani sellaista, mikä
oli kenties paras puolustuskeino morlokkeja vastaan -- omistinhan
tulitikkuja! Lisäksi oli minulla taskussani kamferttia, jos loimua
tarvittaisiin. Minusta näytti, että parhaiten tekisimme, jos
viettäisimme yön taivasalla tulen suojissa.

Aamulla olisi aikakone hankittava takaisin. Sitä varten minulla
nykyisin oli vain rautanuijani. Mutta vasta saamieni kokemusten
perustalla muuttuivat tunteeni noita pronssiovia kohtaan. Tähän saakka
olin pidättäytynyt niitä rynnäköllä valtaamasta peläten sisäpuolella
piilevää salaisuutta. Ne eivät minusta koskaan olleet näyttäneet kovin
vahvoilta, ja rohkenin siis toivoa, että rautakankeni kykenisi ne
avaamaan.




XII.

Pimeydessä.


Me poistuimme palatsista auringon ollessa vielä osaksi taivaanrannan
yläpuolella.

Päätin saapua valkoiselle sfinksille aikaisin seuraavana aamuna, ja
tarkotukseni oli ennen hämärän tuloa työntyä niiden metsien läpi, jotka
edellisellä retkeilyllä olivat minut pysäyttäneet. Aijoin kulkea niin
kauvas kuin suinkin sinä iltana, ja sitten valkean sytytettyäni nukkua
sen loimun suojissa. Siksipä minä kulkiessamme kokoilin risuja ja
kuivunutta ruohoa, ja pian oli minulla niitä sylintäysi.

Näin kuormitettuna kävi kulku hitaammin kuin olin edeltäpäin otaksunut,
ja lisäksi oli Weena väsynyt. Minuakin alkoi unettaa, niin että oli
yö, ennenkuin saavuimme metsään. Weena halusi pysähtyä sen reunassa
sijaitsevalle viidakkoa kasvavalle mäelle peläten metsän pimeyttä.
Mutta omituinen uhkaavan vaaran tunne, jonka olisi pitänyt olla minulle
varotukseksi, ajoi vain minua eteenpäin. En ollut nukkunut yöhön ja
kahteen päivään ja olin sentähden kuumeinen ja ärtyisä. Tunsin unen
minut yllättävän ja morlokkien unen mukana.

Siinä epäröidessämme näin kolme kumarassa kulkevaa hämärää haamua
tummassa pensaikossa takanamme. Yltympärillä oli tiheikköä ja pitkää
ruohoa, enkä tuntenut olevani turvassa morlokkien salakavalalta
lähestymiseltä. Arvelin metsän poikki olevan matkaa vajaan peninkulman.
Jos nyt voisimme päästä sen läpi puuttomalle mäen rinteelle, olisi
siellä paljoa taatumpi lepopaikka, niin minusta näytti. Arvelin
tulitikuillani ja kamfertillani voivani valaista tietä puitten lomitse.

Oli kuitenkin selvää, että jos aioin heilutella tulitikkuja käsissäni,
pitäisi minun luopua polttopuistani; niinpä siis varsin vastahakoisesti
laskin ne maahan. Ja sitten juolahti mieleeni hämmästyttää takana
hyöriviä ystäviämme sytyttämällä risut palamaan. Tulin perästäpäin
huomaamaan tämän toimenpiteen hirmuisen järjettömyyden, mutta nyt se
oli mielestäni viisas sotajuoni, millä salata pakomme.

En tiedä oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi tulen liekin
harvinaisuutta leudossa ilmanalassa, missä lisäksi ei ole ihmistä.
Auringon kuumuus on harvoin kyllin voimakas mitään polttamaan, vaikkapa
kastepisarat ovat polttolasina, kuten joskus sattuu troopillisissa
maissa. Salama saattaa tuhota ja tummentaa, mutta harvoin se
aiheuttaa tulipaloa. Sen kiehuvan kuumuuden johdosta voi kuihtuva
kasvimaailma ruveta kytemään, mutta harvoin se leimahtaa liekkiin. Tänä
rappeutumiskautena oli tulensytytystapa lisäksi joutunut unohduksiin
maan päällä. Risukasaani nuoleskelevat punaiset kielekkeet olivat
jotain aivan uutta ja outoa Weenalle.

Hän tahtoi juosta tulen ääreen sillä leikittelemään. Luulenpa että hän
olisi siihen heittäytynytkin, ellen olisi saanut häntä ehkäistyksi.
Mutta minä tartuin häneen ja vastusteluista huolimatta viskasin hänet
edelläni metsään.

Jonkun matkaa tulen loiste valaisi polkua. Katsahtaessani taakseni
saatoin tiheässä kasvavien puunrunkojen lomitse nähdä, että risukasasta
oli lieska levinnyt muutamiin lähellä kasvaviin pensaihin ja että
käyrä tuliviiru ryömi ruohoista mäkeä ylös. Nauroin sille ja käännyin
jälleen edessäni oleviin tummiin puihin päin. Oli pilkko pimeätä, ja
Weena tarrautui minuun suonenvedontapaisesti, mutta silmäini totuttua
pimeyteen saatoin nähdä sen verran että voin vältellä puunrunkoja.
Yläpuolella oli kerrassaan mustaa, paitsi missä siellä täällä palanen
kaukaista sinitaivasta loisti puiden lomitse. En raapaissut lainkaan
valkeata tulitikulla, käteni kun eivät olleet vapaat. Vasemmalla
käsivarrellani kannoin pienokaistani, oikeassa kädessäni oli rautakanki.

Jonkun aikaa en kuullut muuta kuin oksien ratinaa jalkaini alla, tuulen
hienoa kahinaa pääni päällä sekä oman hengitykseni ja suonten sykinnän
korvissani. Sitten olin kuulevinani ympärilläni sipsuteltavan. Ryntäsin
vimmatusti eteenpäin. Sipsutus kuului selvemmin, ja sitten erotin
samoja omituisia ääniä, joita olin alamaailmassa kuullut. Täällä oli
ilmeisesti joitakin morlokkeja, jotka olivat yllättämäisillään minut.
Ja tosiaankin tunsin seuraavassa hetkessä takkiani nykäistävän ja
sitten kosketuksen käsivarrellani. Weena värisi ankarasti käyden sitten
aivan hiljaiseksi.

Nyt oli aika käyttää tulitikkuja. Mutta saadakseni sellaisen laatikosta
minun oli laskettava Weena maahan. Tein sen ja taskuani kopeloidessani
alkoi pimeydessä minun jalkaini juuressa taistelu, joka Weenan taholta
kävi vallan hiljaa, morlokkien päästellessä noita omituisia kuhertavia
äännähdyksiänsä. Pienet pehmeät kädet kopeloivat lisäksi takkiani ja
selkääni koskettaen kaulaanikin.

Silloin kuului tulitikun raapaisu ja sähinä. Valon välkkeessä näin
valkoselkäisten morlokkien lymyilevän puiden lomiin. Otin kiiruusti
kamferttipalasen taskustani valmistuen sytyttämään sen niin pian
kuin tulitikku sammuisi. Katsahdin sitten Weenaan. Hän makasi aivan
liikahtamatta kasvot maahan päin pidellen kiinni minun jaloistani.
Äkkinaisen pelon valtaamana kumarruin hänen ylitsensä. Hän tuntui
tuskin hengittävänkään. Sytytin kamferttimöhkäleen ja paiskasin sen
maahan; kun se särkyi ja loimusi liekkeinä karkottaen morlokit ja
varjot ympäriltäni, minä polvistuin ja nostin hänet ylös maasta. Metsä
tuntui olevan täynnä suuren seurueen liikehtimistä ja hyminää!

Weena näytti pyörtyneen. Nostin hänet varovaisesti olalleni ja nousin
tunkeutuakseni eteenpäin, mutta silloin selveni minulle eräs kauhea
asia. Liikehtiessäni tulitikkujen ja Weenan takia olin käännähdellyt
ympäri moneen kertaan, ja nyt ei minulla ollut hienointakaan
aavistusta, mihin suuntaan minun oli kuljettava. Saattoipa olla
niinkin, että olin lähtemässä takaisin porsliinipalatsille.

Olin kylmän hien vallassa. Minun oli nopeasti ajateltava mihin ryhtyä.
Päätin sytyttää valkean ja leiriytyä sille paikalle missä olimme.
Laskin Weenan, joka ei vieläkään liikahtanut, turpeiselle puunrungolle,
ja ensimäisen kamferttipalaseni vähetessä aloin nopeasti kerätä
oksia ja lehtiä. Siellä täällä ympäröivässä pimeydessä välähtelivät
morlokkien silmät kiiltokiven tapaan.

Kamferttiliekki lepatti ja sammui. Raapaisin tulta tulitikulla ja sitä
tehdessäni kaksi valkoista haamua, jotka olivat lähestyneet Weenaa,
syöksähti kiireisesti syrjään. Yhtä sokaisi valo siinä määrin, että se
tuli suoraapäätä minua kohti, ja minä tunsin sen luitten murskautuvan
nyrkkini iskusta. Olento päästi kauhun kirkaisun, hoippui jonkun
matkaa ja kaatui maahan. Sytytin toisen kamferttipalasen ja jatkoin
kokkopuitten keräämistä. Pian huomasin, että lehvistö pääni päällä oli
kovin kuivaa, sillä sen jälkeen kun aikakoneellani olin tänne saapunut,
viikko sitten, ei ollut satanut ensinkään. Niinpä minä sen sijaan, että
olisin puitten joukosta etsinyt kuivia oksia aloin taitella lehviä
pääni päältä. Pian olin sytyttänyt vihreistä lehvistä ja kuivista
oksista pahasti savuavan valkean, joten saatoin säästää kamferttiani.

Sitten käännyin katsomaan Weenaa, joka makasi rautakankeni vierellä.
Koetin parhaani mukaan elvyttää häntä, mutta hän makasi kuin kuollut.
En voinut edes saada selkoa hengittikö hän vai eikö.

No niin; valkean savu alkoi painua minua kohti, ja siitä varmaankin
johtui äkkinäinen raukeuteni. Lisäksi oli ilmassa kamfertin huurua.
Valkeani ei tarvitsisi lisäämistä tunnin aikaan. Olin ponnistukseni
jälkeen hyvin väsynyt ja istahdin maahan. Lisäksi oli metsä täynnä
nukuttavaa hyminää, jota en ymmärtänyt. Tuntui kuin olisin vain kerran
nyökännyt ja avannut taas silmäni. Mutta kaikki oli nyt pimeätä, ja
morlokit olivat käyneet minuun käsiksi. Sinkauttaen luotani heidän
tarraavat sormensa kopeloin kiiruusti taskustani tulitikkulaatikkoa,
mutta se oli hävinnyt! Sitten he kävivät taas kimppuuni.

Hetkessä selvisi minulle, mitä oli tapahtunut. Olin nukkunut, ja
valkeani oli päässyt sammumaan; kuoleman karvaus täytti sieluni. Metsä
tuntui tulvivan palaneen puun hajua. Minuun tartuttiin kaulasta,
hiuksista, käsivarsista ja minut kaadettiin kumoon. Oli kuvaamattoman
kauheata pimeydessä tuntea nuo pehmeät oliot kasaantuneina päälleni.
Tuntui siltä kuin olisin ollut hirveässä hämähäkin verkossa. Tunsin
pienten hampaiden pureutuvan kaulaani. Kierähdin ympäri, jolloin käteni
sattui koskettamaan rautakankea. Se antoi minulle voimaa. Ponnistauduin
pystyyn ravistaen nuo ihmisrotat yltäni ja kangellani iskin siihen
suuntaan, missä arvelin heidän kasvojensa olevan. Tunsin lihojen ja
luiden mehevästi murskautuvan iskuistani ja olin hetkeksi vapaa.

Omituinen riemun tunne, joka niin usein näyttää seuraavan kovaa
taistelua, valtasi mieleni. Tiesin että olimme, Weena ja minä, hukassa,
mutta päätin antaa morlokkien maksaa ruuastaan. Seisoin selkä puuta
vasten ja heilutin rautakankea edessäni. Koko metsä oli täynnä heidän
huutojansa ja liikehtimistänsä. Kului hetkinen. Heidän äänensä tuntui
muuttuvan yhä kimakammaksi ja liikkeet kävivät yhä nopeammiksi. Mutta
kukaan ei tullut ulottuman päähän. Seisoin pimeyteen tuijottaen. Sitten
virisi mielessäni yhtäkkiä toivo. Entä jos morlokit pelkäisivät?
Ja aivan tämän ajatuksen kintereillä seurasi merkillinen seikka.
Pimeys näytti hälvenevän. Hyvin epäselvästi aloin erottaa ympärilläni
olevat morlokit -- kolme survoin jaloillani -- ja sitten totesin
hämmästyneenä, että toiset virtasivat yhtämittaisena vuona, kuten
näytti, taitseni metsän halki, eivätkä niiden selät enää näyttäneet
valkoisilta, vaan punertavilta. Seistessäni siinä suu ammollaan näin
pienen punaisen kipinän kiitävän tähtivalojuovan poikki lehvien lomitse
ja katoavan. Ja silloin ymmärsin palavan metsän hajun, unettavan
hyminän, joka nyt kasvoi myrskyisäksi mylvinnäksi, punaisen hehkun ja
morlokkien paon.

Astuessani esiin puuni takaa ja katsoessani taakseni näin lähempien
puiden tummien pilarien lomitse palavan metsän loimon. Ensiksi
sytyttämäni valkea se nyt riensi jälissäni.

Etsin katseillani Weenaa, mutta hän oli poissa. Sähinä ja räiskyntä
takanani, pamaus, mikä syntyi jokaisen tuoreen puun syttyessä palamaan,
ei sallinut pitkälti tuumimista. Yhä pitäen kiinni rautakangestani
seurasin morlokkien jälkiä. Se oli ankaraa menoa. Juostessani hiipivät
liekit kerran eteenpäin niin nopeasti oikealla puolellani, että jouduin
sivuhyökkäyksen alaiseksi, ja minun oli poikettava vasemmalle. Mutta
lopuksi päädyin pienelle aukiolle, ja samassa eräs morlokki tulla
töytäsi minua päin ja ohitseni mennen jatkoi matkaansa suoraa päätä
valkeaan!

Ja nyt jouduin näkemään luullakseni kaameinta ja kauheinta kaikesta,
mitä tulevaisuudessa näin. Koko alue oli tulen heijastuksesta valoisa
kuin päivällä. Keskellä kohosi kukkula, jolla kasvoi kärventynyt
orapihlaja. Kukkulan takana oli toinen haara palavaa metsää, mistä
käsin keltaiset tulikielet jo kiemurtelivat ympäröiden paikan kokonaan
tuliaitoina.

Kukkulalla näin noin kolme- tai neljäkymmentä valon ja kuumuuden
sokaisemaa morlokkia, jotka hämmennyksissään kompuroivat sinne tänne
toisiaan töyttien. Alussa en huomannut heidän sokeuttaan ja iskin pelon
vimmassa raivokkaasti kangellani heihin heidän minua lähestyessään
tappaen yhden ja saattaen monet raajarikoiksi. Mutta tarkasteltuani
erään morlokin eleitä hänen hapuillessaan orapihlajan alla, ja
kuultuani heidän valituksensa tulin vakuutetuksi heidän ehdottomasta
avuttomuudestaan ja kurjuudestaan huikaisevassa valossa enkä enää
lyönyt ketään heistä.

Silloin tällöin joku kuitenkin tuli suoraan minua päin ja kauhusta
väristen vältin häntä nopeasti. Kerran liekki jonkun verran riutui, ja
minä jo pelkäsin, että nuo ilkeät olennot pian kykenisivät näkemään
minut. Ajattelinpa jo ryhtyä taisteluun tappamalla heistä jonkun sitä
ennen; mutta valkea hulmahti jälleen kirkkaasti palamaan, ja minä
hillitsin itseni. Astelin ympäri mäkeä heidän keskellään vältellen ja
etsien jotakin jälkeä Weenasta. Mutta Weena pysyi poissa.

Lopulta istahdin mäen nyppylälle ja tarkastelin tätä oudonnäköistä,
suurta sokeain olentojen joukkuetta, joka haparoi edes takaisin
päästellen kamalia ääniä tulen loisteen heihin sattuessa. Kiemurrellen
nouseva savu leijaili taivaanlaen poikki, ja tuon punaisen katoksen
repaleiden lomitse, kaukana kuin toisiin maailmoihin kuuluvina,
loistelivat tähtöset. Pari kolme morlokkia kompuroi päälleni, ja minä
karkotin heidät nyrkin iskuin vavisten sitä tehdessäni.

Suurimman osan yötä luulin olevani painajaisen vallassa. Purin huultani
ja kirkaisin kiihkeästi, jotta heräisin. Pieksin maata käsilläni,
nousin ja istuin jälleen, kuljin sinne tänne istahtaakseni uudelleen.
Sitten rupesin hieromaan silmiäni ja pyytämään, että Jumala sallisi
minun herätä. Kolmasti näin morlokkien riiputtavan päitään tuskissaan
ja syöksyvän liekkeihin.

Vihdoinkin valkeni päivä tulen lientyvän punan yllä, yläpuolella
mustien savupatsaiden ja tummien puunkantojen sekä noiden aavemaisten
olentojen pienenevän parven.

Vielä kerran etsin Weenan jälkiä, mutta niitä ei näkynyt. Oli selvää,
että he olivat jättäneet hänen pienen ruumisparkansa metsään. En voi
kuvailla miten mieltäni kevensi ajatus siitä, että hän oli välttänyt
sen kauhean kohtalon, johon jo näytti määrätyltä. Ajatellessani sitä
olin melkein taipuvainen alkamaan verilöylyn noiden ympärilläni olevien
hapuilevien olentojen keskuudessa, mutta maltoin mieleni.

Kukkula oli jonkinlainen saareke metsässä. Sen huipulta saatoin nyt
erottaa savuharson lävitse vihreän porsliinipalatsin ja sen johdolla
taas valkoisen sfinksin olopaikan. Ja niin jättäen nuo jälelle jääneet
sielut valittaen harhailemaan sinne tänne päivän yhä valjetessa
sidoin vähän ruohoa jalkoihini ja nilkutin savuavien tuhkakasojen yli
ja mustien puunrunkojen lomitse, joiden sisällä vieläkin tuli kyti,
aikakoneen piilopaikkaa kohden.

Kuljin hitaasti, sillä olin perin uupunut ja rampa, sekä äärettömän
onneton pikku Weenan kauhean kuoleman johdosta. Se tuntui musertavalta
onnettomuudelta. Nyt, tässä vanhassa tutussa huoneessa, se tuntuu
pikemmin unen tuottamalta surulta kuin todelliselta menetykseltä. Mutta
tuona aamuna olin jälleen ypö yksin -- hirveän yksin. Aloin ajatella
tätä taloani, tuota kotoista liettä, jotakuta teistä, ja sellaisten
ajatusten mukana saapui tuskaisa kaipaus.

Kulkiessani savuavan tuhan poikki kirkkaan aamutaivaan alla tein erään
havainnon. Housuntaskussani oli vielä muutamia irtonaisia tulitikkuja.
Ne olivat nähtävästi ennen laatikon katoamista tipahtaneet siitä ulos.




XIII.

Valkoisen sfinksin ansa.


Kello kahdeksan tai yhdeksän ajoissa aamulla saavuin samalle
keltaiselle metallipenkille, jolta olin katsellut maailmaa tuloni
iltana. Muistelin silloin tekemiäni nopeita johtopäätöksiä enkä voinut
olla katkerasti naurahtamatta herkkäuskoisuudelleni. Tässä näin jälleen
saman kauniin maiseman, saman tuuhean lehvistön, samat komeat palaisit
ja suurenmoiset rauniot, saman hopeavuon virtaamassa hedelmällisten
äyräittensä välitse. Kaunisten olentojen heleät vaipat liehahtelivat
esiin sieltä täältä puitten lomista. Muutamat heistä kylpivät juuri
samassa paikassa, missä olin pelastanut Weenan, ja tuo näky tuotti
minulle äkkiä kipeän tuskantunnon. Ja ikäänkuin tahroina maisemassa
kohosivat kupukatot alamaailmaan vievien teiden yllä.

Käsitin nyt mitä kaikkea ylämaailman ihmisten kauneus alleen kätki.
Hyvin herttainen oli heidän päivänsä, yhtä miellyttävä kuin karjan
niityllä. Karjan tavoin eivät hekään tietäneet mistään vihamiehistä
eivätkä huolehtineet mistään tarpeista. Ja heidän loppunsakin oli sama.

Minua suretti ajatellessani ihmisjärjen lyhyttä unelmaa. Se oli
tehnyt itsemurhan. Se oli innokkaasti pyrkinyt mukavuuteen ja lepoon
tunnussananaan turvallinen ja luja yhteiskunta; se oli päässyt
toiveittensa perille -- lopuksi tähän tilaan tullakseen. Kerran oli
henki ja omaisuus varmaan saavuttanut miltei täydellisen turvallisuuden
tilan. Rikkaan omaisuus ja mukavuus olivat olleet turvatut, raataja
taas oli ollut varma hengestään ja työstään. Varmaankaan tuossa
täydellisessä maailmassa ei ollut ainoatakaan pohtimatonta probleemia,
ei yhtäkään ratkaisematta jäänyttä yhteiskunnallista kysymystä. Ja
suuri rauha oli seurannut.

Luonnonlaki, jonka jätämme huomioonottamatta, on se, että älyllinen
monipuolisuus on vaihtelun, vaaran ja vaivan avulla saavutettavissa.
Täydellisessä sopusoinnussa ympäristönsä kanssa elävä eläin on
täydellinen kone. Luonto ei milloinkaan vetoa järkeen, ennenkuin tapa
ja vaisto ovat voimattomia. Järkeä ei tarvita siellä, missä ei ole
mitään vaihtelua tai vaihtelun tarvista. Vain niillä eläimillä on järki
kehittynyt, jotka ovat alttiina monenmoisille puutteille ja vaaroille.

Niinpä siis minun käsittääkseni ylämaailman ihminen oli kulkenut
haurasta kauneuttaan, ja alamaailman ihminen pelkkää koneellista
aherrusta kohti. Mutta tuolta täydellisyydeltä puuttui eräs ominaisuus,
jota koneelliseltakin täydellisyydeltä vaaditaan, nimittäin ehdoton
muuttumattomuus. Ajan vieriessä oli alamaailman ravitseminen, miten se
muuten tapahtuikin, ilmeisesti joutunut epäkuntoon. Puute, joka oli
torjuttu pois muutamaksi tuhanneksi vuodeksi, palasi jälleen ja alkoi
työnsä alhaalta käsin. Alamaailman asukkaat, jotka olivat tekemisissä
koneitten kanssa, mitkä, olkootpa miten täydellisiä tahansa, kuitenkin
tarvitsevat jonkun verran huolenpitoa, olivat todennäköisesti pakosta
säilyttäneet melkein enemmän alotekykyä, joskin vähemmän kaikkea muuta
ihmisluonteeseen kuuluvaa, kuin ylämaailman asukkaat. Ja muun ruuan
puutteessa he kääntyivät hankkimaan sellaista, jonka vanha tapa näihin
asti oli evännyt.

Näin ajattelin viimeistä kertaa katsahtaessani vuoden
kahdeksansadankahdentuhannen seitsemänsadanyhden maailmaan. Tämä
selitykseni voi olla niin väärä, ettei kuolevainen saata sen väärempää
keksiä, mutta sellaiseksi asia itselleni hahmottui, ja sellaisena sen
kerron teille.

Menneitten päivien uupumuksen, kiihoitusten ja kauhujen jälkeen ja
surustanikin huolimatta tämä istuin ja tuo tyyni maisema edessäni ja
lämmin päivänpaiste miellyttivät minua suuresti. Olin hyvin väsynyt ja
uninen, ja pian häipyi teoretisoimiseni torkuntaan. Sen huomatessani
oikaisin itseni ruohikolle sekä vaivuin pitkään ja virkistävään uneen.

Vähää ennen auringonlaskua heräsin. Tunsin nyt olevani turvassa
morlokeilta ja oikoen jäseniäni jatkoin matkaani alas mäkeä valkoista
sfinksiä kohti. Toisessa kädessäni oli kanki, ja toinen leikitteli
taskussa olevilla tulitikuilla.

Ja nyt seurasi aivan arvaamaton seikka. Lähestyessäni sfinksin jalustaa
huomasin pronssisten ovenpuoliskojen olevan selällään.

Pysähdyin niiden eteen epäröiden astuako sisään.

Sisällä oli pieni huone, ja sen nurkassa korokkeella aikakone. Pienet
vivut oli minulla taskussani. Niinpä morlokit kaikkien työlästen
valmistusteni jälkeen valkean sfinksin voittamiseksi antautuivat
nöyrästi. Heitin pois rautakankeni melkeinpä pahoillani siitä, etten
saanut sitä käyttää.

Porttia kohti astuessani juolahti mieleeni äkkinäinen ajatus. Kerran
ainakin havaitsin morlokkien henkistä toimintaa. Hilliten voimakasta
naurunhaluani astelin koneeni luo. Hämmästyin huomatessani sen olevan
huolellisesti rasvatun ja puhdistetun. Sittemmin olen epäillyt, että
morlokit olivat osaksi hajottaneetkin sen koettaessaan omalla tavallaan
käsittää sen tarkotusta.

Seistessäni nyt sitä tarkastelemassa pelkästä koneen koskettamisestakin
ilahtuneena, sattui aavistamani seikka. Pronssiovet sulkeutuivat
äkisti paukahtaen. Olin pimeässä -- ansaan joutuneena. Niin arvelivat
morlokit. Sille minä hilpeästi nauraa hihitin.

Saatoin jo kuulla heidän naurunsa hyminän heidän tullessaan minua
kohti. Hyvin tyynesti koetin raapaista tulitikulla valkeata. Minun oli
vain kiinnitettävä vivut paikoilleen ja sitten kadottava aaveen lailla.
Mutta olin jättänyt erään pikkuseikan huomioon ottamatta. Tulitikut
olivat sitä kauheaa lajia, joka syttyy vain laatikon avulla.

Voitte kuvailla mielessänne, kuinka koko tyyneyteni katosi. Pikku pedot
olivat aivan kintereilläni. Yksi jo koski minuun. Lyödä huitaisin heitä
vivuillani pimeässä ja aloin kavuta koneen satulaan. Silloin tarttui
minuun käsi ja sitten toinen. Minun oli yksinkertaisesti taisteltava
heidän vipuja itsepäisesti tavottelevia sormiansa vastaan ja samalla
kertaa tunnusteltava kiinnitysnappuloita. Toisen he todella olivat
saada minulta riistetyksi. Kun se livahti kädestäni, oli minun sitä
pelastaakseni pimeässä puskettava päälläni -- saatoin kuulla morlokin
pääkallon kalinan. Tämä viimeinen ottelu oli luullakseni tuimempi kuin
taistelu metsässä.

Mutta lopuksi sain vivun kiinnitetyksi ja painetuksi alas. Tarrautuvat
kädet päästivät irti otteensa. Pian sen jälkeen pimeys haihtui, ja
huomasin ympärilläni saman harmauden ja saman melun, jota jo olen
teille kuvaillut.




XIV.

Seuraava näky.


Olen jo kertonut teille aikakulun aiheuttamasta pahoinvoinnista ja
hämmingistä. Ja tällä kertaa en edes istunut kunnollisesti satulassa,
vaan sivuttain ja epävakaisesti. Epämääräisen ajan olin tarrautuneena
koneeseeni sen heiluessa ja keikkuessa, välittämättä lainkaan siitä
kuinka kuljin, ja kun jälleen sain katsotuksi aikaosottimiin,
hämmästyin huomatessani minne olin joutunut.

Yksi osotin ilmottaa päiviä, toinen tuhansia päiviä, kolmas miljoonia
päiviä. Sensijaan, nähkääs, että olisin kääntänyt vipuja taapäin,
olinkin painanut niitä siten että kuljin eteenpäin, ja kun tulin
katsoneeksi osottimiin, huomasin tuhatosottimen pyyhältävän ympäri
kellon sekuntiosottimen nopeudella -- tulevaisuuteen.

Ajaessani eteenpäin tapahtui omituinen muutos. Värisevä hämärä tummeni;
sitten -- vaikkakin yhä kuljin suunnattomalla nopeudella -- yön ja
päivän vilauksellinen vaihtelu, joka tavallisesti osotti hitaampaa
vauhtia, palasi muuttuen yhä selvemmäksi. Tämä hämmästytti minua aluksi
hyvin suuresti. Yön ja päivän vaihtelu yhä vain hidastui samoinkuin
auringon kulku yli taivaankannen, kunnes molemmat näyttivät kestävän
vuosisatoja. Lopuksi maan yli levisi pysyvä hämäryys, jonka vain
silloin tällöin katkaisi pyrstötähden väläys tumman taivaan poikki.
Aurinkoa osottanut valojuova oli jo kauvan sitten kadonnut, sillä
aurinko oli lakannut laskemasta se vain nousi ja laski lännessä yhä
suureten ja punertuen.

Kuu oli kadonnut jäljettömiin. Yhä himmenevät tähdet olivat muuttuneet
hämäriksi valopilkuiksi. Vihdoin, vähää ennen seisahtumistani, aurinko
pysähtyi liikkumattomaksi taivaanrannalle suuren punahehkuisen
kupukaton kaltaisena silloin tällöin hetkeksi himmentyen. Kerran
se hetken ajan loisti kirkkaampana, mutta palasi nopeasti synkkään
punahehkuunsa. Tästä sen nousun ja laskun hidastumisesta huomasin, että
maa oli lakannut pyörimästä. Vain sen toinen puoli oli kääntyneenä
aurinkoon päin samassa asennossa kuin meidän päivinämme kuu on maahan
nähden.

Muistaen entistä päistikkaista putoamistani aloin hyvin varovasti
hiljentää vauhtia. Hitaammin ja yhä hitaammin kiersivät osottimet,
kunnes tuhatosotin näytti liikkumattomalta, eikä päiväosotinkaan enää
huimana pyörinyt taulullansa. Ja vihdoin aution rantaman hämärät
ääriviivat astuivat näkyviin.

Pysähdyin hyvin hiljaa ja jäin istumaan koneelleni katsellen
ympärilleni. Taivas ei enää ollut sininen. Koillisessa se oli
pikimusta, ja tummalta pohjalta loistivat kalpeat tähdet kirkkaasti
ja tasaisesti. Pääni päällä oli taivas tummanpunainen ja tähdetön
ja kaakkoonpäin se vaaleni hehkuvaksi helakanpunaksi, siinä missä
taivaanrannan katkaisemana näkyi punaisena ja liikkumattomana auringon
suunnattoman suuri kehrä.

Ympärillä kohoavat kalliot olivat synkän punertavat, ja ainoa
elonmerkki, minkä aluksi huomasin, oli erittäin vehreä kasvullisuus,
joka peitti niiden kaakkoispintaa. Se oli sitä rehevää vihreää, jota
nähdään metsäsammalessa tai luolajäkälässä, ainaisessa hämärässä
elävissä kasveissa.

Koneeni seisoi rantaäyräällä. Meri levisi lounaaseen, missä se näkyi
terävän kirkkaana juovana kalpeaa taivasta vasten. Ei näkynyt hyrskyjä
eikä aaltoja, sillä ei tuntunut tuulen värähdystäkään. Vain liukas,
kepeä laine nousi ja laski hiljaa hengityksen tavoin osottaen, että
ikuinen meri yhä eli ja liikehti. Ja pitkin reunamaa, missä vesi oli
loiskahdellut, näkyi pilvien punertamana paksu suolakuori.

Pääni tuntui raskaalta, ja huomasin hengittäväni taajaan. Tuo aistimus
muistutti minua siitä, mitä kerran vuorimatkalla olin kokenut, ja siitä
päättelin ilman olevan ohuempaa kuin nykyään.

Kaukaa autiolta rinteeltä kuulin kovaa kirkunaa ja näin suunnattoman
suuren valkoisen perhosen tapaisen olion liehuen ja leijuen nousevan
taivaalle ja kaarrellen katoavan mataloiden kumpujen taa. Sen äänen
sointu oli niin kamala, että minua värisytti, ja asetuin tukevammin
koneelle. Katsahtaessani taas ympärilleni näin aivan lähelläni
punertavaksi kivimöhkäleeksi otaksumani olion hitaasti liikkuvan minua
kohti. Sitten huomasin sen hirveäksi rapumaiseksi eläimeksi. Voitteko
kuvailla mielessänne tuon pöydän suuruista rapua, jonka monet jalat
liikahtelevat vitkalleen ja haparoiden, suuret sakset keikkuvat,
ajurin piiskan tapaiset pitkät tuntosarvet heiluvat ja kopeloivat, ja
varrelliset silmät kiiluvat metalliotsan kummankin puolen? Sen selkä
oli poimuinen ja kummallisin kuhmuin koristeltu, ja vihertävää kuorta
näkyi paikka paikoin. Näin eläimen mutkikkaan suun monien suurihmojen
liehuvan ja tunnustelevan sen liikkuessa.

Tuijottaessani tuohon tuhoaennustavaan olioon, joka ryömi minua kohti,
tunsin poskellani kutkaa, kuin olisi kärpänen siihen laskeutunut.
Koetin sivaltaa sen pois kädelläni, mutta hetken perästä se palasi ja
melkein heti tuli toinen korvani juureen. Löin sitäkin ja sain käteeni
jotakin rihmamaista. Nopeasti se nykäistiin pois kädestäni. Kauheata
pahoinvointia tuntien käännyin ja huomasin tarttuneeni toisen juuri
takanani ryömivän jättiläisravun tuntosarveen. Sen inhottavat silmät
vääntelehtivät varsillaan, suu liikehti ruokahalusta, ja suuret,
kömpelöt, limaiset sakset kohosivat minua kohti.

Silmänräpäyksessä laskin käteni vivulle ja niin olin päässyt kuukauden
päähän noista hirviöistä. Mutta yhä olin samalla rantamalla ja
pysähdyttyäni näin ravut selvästi. Niitä näytti ryömivän tusinoittain
siellä täällä hämärässä helakan vehreyden keskessä.

En voi kuvata maailman yllä lepäävän kamalan autiuden tuntua. Idän
punainen taivas, tumma pohjoinen, eloton suolameri, kivinen rantama,
missä nuo ilettävät, hitaasti liikkuvat hirviöt ryömivät, kaikkialla
vallitseva, myrkylliseltä näyttävä jäkäläkasvivehreys, ohut, keuhkoja
vahingoittava ilma, kaikki tuo lisäsi kauhistavaa vaikutusta.

Kuljin eteenpäin sata vuotta, ja vielä näkyi sama punainen aurinko
vähän suurempana, vähän himmeämpänä -- sama kuoleva meri, sama viileä
ilma ja sama harmaa nivelkuoristen joukko ryömimässä sinne tänne
viheriän rikkaruohon ja punaisten kallioiden keskellä. Ja läntisellä
taivaalla näkyi käyrä kalpea viiru muistuttaen suurta uutta kuuta.

Näin matkasin, yhä uudelleen pysähtyen, pitkin, tuhatvuotisin
tai pitemminkin askelin maan salaperäisen kohtalon kiihottamana.
Omituisen ihastuksen valtaamana näin auringon suurenevan ja himmenevän
läntisellä taivaalla vanhan maan elämän riutuessa. Vihdoin, noin
kolmekymmentä miljoonaa vuotta tästä päivästä eteenpäin, auringon
suunnaton, tulikuuma kupooli peitti lähes kymmenennen osan synkkää
taivasta. Silloin pysähdyin vielä kerran, sillä ryömivä rapurunsaus oli
kadonnut, ja punainen rantama, lukuunottamatta sen kalpean vihreätä
maksasammalta ja jäkälää, näytti elottomalta. Ja nyt siinä näkyi
valkeita laikkoja. Kirvelevä kylmyys ahdisti minua; harvakseen putoili
maahan ohuita valkeita hiutaleita. Koillisessa päin lumi välkehti
tumman taivaan tähtien valossa, ja saatoin nähdä vaaleanpunaisena
väikehtivän, aaltoilevan, lumipeittoisen vuorijonon. Pitkin meren
rantamaa oli jääriitettä ja ulompana ajelehti jäälohkareita. Mutta
tuon suolavaltameren laaja ulappa päilyen verenkarvaisessa, ikuisessa
auringonlaskussa pysyi yhä kahleettomana.

Katsahdin ympärilleni nähdäkseni, oliko eläinmaailmasta nähtävissä
mitään jälkiä. Jonkinlainen epämääräinen pelko pysytti minut yhä
koneeni satulassa. Mutta en huomannut mitään liikkuvaa maassa,
taivaalla enkä meressä. Kallioita peittävä vihreä lima yksin todisti,
ettei elämä ollut kokonaan sammunut. Matala hietakari oli ilmestynyt
mereen, ja vesi oli vetäytynyt takaisin rantamalta. Luulottelin
nähneeni jonkin mustan olion räpytelleen tuolla särkällä, mutta
katsoessani siihen, se muuttui liikkumattomaksi, ja päättelin nähneeni
harhoja, ja tuon näkemäni olleenkin vain kivimöhkäleen. Tähdet
taivaalla loistivat erinomaisen kirkkaina, vaan tuikkivat hyvin
heikosti.

Yhtäkkiä huomasin, että auringon pyöreä läntinen ääriviiva oli
muuttanut muotoa, että syvennys, poukama oli ilmaantunut käyräviivaan.
Näin sen suurenevan. Minuutin verran kenties tuijotin hämmästyksissäni
tuohon päivän päälle hiipivään tummuuteen. Totesin auringonpimennyksen
alkavan. Joko kuu tai kiertotähti Merkurius kulki paraikaa auringon
kehrän yli. Luonnollisesti otaksuin sitä ensin kuuksi, mutta moni
asianhaara saattaa minut uskomaan, että se olikin joku hyvin lähellä
maata kulkeva kiertotähti.

Pimeys taajeni nopeasti; kylmä tuuli alkoi puhaltaa idästäpäin
vilvastuttavin puuskin, ja kieppuvat valkeat hiutaleet ilmassa
lisääntyivät. Meren ääreltä kuului loisketta ja suhinaa.
Lukuunottamatta näitä ääniä vallitsi maailmassa hiljaisuus.
Hiljaisuusko? Olisi vaikeata kuvata tuota hiljaisuutta. Kaikki
ihmisäänet, lammasten määkinä, lintujen laulu, hyönteisten hyrinä,
hälinä, joka meitä elämässä ympäröi -- kaikki se oli poissa.

Pimeyden taajetessa lumihiutaleet lisääntyivät tanssien silmäini
edessä; ja ilma kylmeni yhä. Lopuksi kaukaisten kukkuloiden valkeat
huiput häipyivät pimeyteen nopeasti toinen toisensa perästä. Tuuli
yltyi valittavaksi vihuriksi. Näin auringonpimennyksen tumman varjon
pyyhältävän minua kohden. Seuraavassa hetkessä kalpeat tähdet vain
näkyivät. Muuten vallitsi synkeä pimeys. Taivas oli pikimusta.

Tämä pimeys kauhistutti minua. Minut valtasi ytimiin tunkeva kylmyys
ja hengittäessä tuntuva tuska. Värisin, ja pelottava pahoinvointi
yllätti minut. Silloin ilmestyi taivaalle hehkuvana kaarena auringon
reuna. Hellitin koneestani tointuakseni. Päätäni huimasi, ja tunsin
olevani kykenemätön paluumatkalle lähtemään. Seistessäni siinä
sairaana ja hämmentyneenä näin tuon liikkuvan olion särkällä -- ei
ollut epäilemistäkään nyt, etteikö se liikkunut -- meren punaista
vettä vasten. Se oli pyöreä, kenties potkupallon kokoa tai suurempi.
Se näytti mustalta verenkarvaista vettä vasten ja se hyppelehti
taidokkaasti ympärinsä tuntosarvet riipallaan. Silloin tunsin
pyörtyväni. Mutta kauhea pelko siitä, että jäisin avuttomana makaamaan
tuonne kaukaiseen ja kammottavaan hämäryyteen, kannusti minua, ja niin
kapusin satulaani.




XV.

Aikakulkijan paluu.


Niin tulin takaisin.

Pitkän aikaa lienen istunut tajuttomana koneellani. Päivien ja öiden
vilahteleva vaihtelu oli palannut, aurinko kellersi kultaisena,
taivas oli sininen. Hengitin vapaammin. Maan aaltoilevat ääriviivat
laskivat ja nousivat. Aikaosottimet kiersivät taapäin. Vihdoin näin
jälleen rakennusten hämäriä ääriviivoja -- merkkejä rappeutuvasta
ihmiskunnasta. Nämäkin vaihtuivat vilahtaen ohi, ja toisia tuli sijalle.

Pian senjälkeen, kun miljoonaosotin oli nollassa, hidastutin vauhtia.
Aloin tuntea jälleen omia pieniä, kodikkaita rakennustaiteemme
tuotteita; tuhatosotin kulki takaisin lähtökohtaansa, yö ja
päivä vaihtelivat yhä hitaammin, ja sitten ympäröi minua vanhan
laboratoorioni seinät. Hyvin verkalleen hiljensin koneeni vauhtia.

Huomasin erään omituiselta näyttävän pikku seikan. Luulenpa kertoneeni
teille että lähtiessäni, ennenkuin nopeuteni kovin kiihtyi, rouva
Watchet oli kulkenut lattian poikki kiitäen, kuten minusta näytti,
raketin tavoin. Palatessani kuljin taas sen minuutin, jolloin hän
astui huoneeni läpi. Mutta nyt näytti hänen jokainen liikkeensä hänen
entisten liikkeittensä täydeltä vastakohdalta. Alapään ovi aukeni,
ja hän soljui hiljaa selittäin läpi laboratoorion ja katosi sen oven
taakse, josta hän lähtiessäni oli astunut sisään. Juuri sitä ennen
olin näkevinäni Hillyerin hetken ajan; mutta hän vilahti ohi salaman
nopeudella.

Sitten pysähdytin koneen ja ympärilläni näin jälleen vanhan tutun
työpajani, työkaluni ja tarpeeni aivan sellaisina kuin ne jätin.
Horjuen laskeuduin koneeltani ja istahdin penkille. Vapisin kovasti
muutaman minuutin ajan. Sitten aloin tyyntyä: olihan kaikki ympärilläni
aivan entisellään. Olisinhan voinut nukkua siinä, ja koko juttu olisi
saattanut ollakin pelkkää unta.

Ei juuri niin kuitenkaan! Kone oli lähtenyt liikkeelle työhuoneeni
kaakkoiskulmasta. Se oli pysähtynyt luoteiskulmaan seinää vasten,
missä sen näitte. Tämä väli osottaa teille täsmälleen matkan pieneltä
nurmikolta valkoisen sfinksin jalustalle, minne morlokit olivat koneeni
kuljettaneet.

Jonkun aikaa aivoni toimivat hitaasti. Pian kuitenkin nousin ja astelin
ontuen käytävän läpi tänne; kantapääni oli yhä kipeä, ja peräti
likainen olin. Näin _Pall Mall Gazetten_ oven viereisellä pöydällä.
Huomasin päivänmäärän ja katsoessani kelloa näin sen osottavan lähes
kahdeksaa. Kuulin teidän äänenne ja lautasten kalinaa. Epäröin
-- olinhan niin huonovointinen ja heikko. Sitten vainusin hyvän,
terveellisen lihan hajun ja avasin oven huoneeseen, jossa olitte.

Lopun tiedätte itse. Peseydyin, aterioitsin ja olen nyt kertonut teille
tarinani."




XVI.

Kertomuksen jälkeen.


"Tiedän", hän sanoi pienen pysähdyksen jälkeen, "että tämä kaikki
tuntuu teistä vallan uskomattomalta, mutta minusta on vain yksi
asia uskomaton, ja se on se, että istun tänä iltana täällä, tässä
vanhassa, tutussa huoneessa katsellen teidän ystävällisiä kasvojanne ja
kertoellen teille oudoista seikkailuistani".

Hän katsahti lääkäriin.

"Ei, en voi toivoa teidän sitä uskovan. Pitäkää sitä siis valheena --
tai ennustuksena. Sanokaa, että näin unia työhuoneessani. Väittäkää
minun ajatelleen ihmissuvun kohtaloita siihen määrin, että siitä
lopuksi sukeusi tällainen juttu. Pitäkää minun vakuutteluani sen
todenperäisyydestä pelkkänä metkuna sen mielenkiintoa lisätäkseni. Ja
mitä siitä sitten juttuna arvelette?"

Hän tarttui piippuunsa ja alkoi vanhaan totuttuun tapaansa
hermostuneesti kopistella sitä uunin ristikkoa vastaan.

Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Sitten alkoi kuulua tuolien narinaa
ja kenkien hankausta matolla. Irrotin katseeni aikakulkijan kasvoista
ja katsahdin hänen kuulijakuntaansa. He istuivat pimeässä, ja lääkäri
näytti syventyneen tarkastelemaan isäntäämme. Toimittaja katsoi
tiukasti kuudennen sikarinsa päätä. Sanomalehtimies kopeloi kelloansa.
Muut eivät muistaakseni liikahdelleet.

Toimittaja nousi huoahtaen.

"Mikä vahinko, ettette ole novellien kirjoittaja!" hän sanoi laskien
kätensä aikakulkijan olalle.

"Ettekö siis usko sitä?"

"No niin..."

"Senpä saatoin arvatakin".

Aikakulkija kääntyi meihin päin.

"Missä tulitikut ovat?" hän kysyi. Hän raapaisi tulta ja puheli
piippuaan sytytellen:

"Totta puhuakseni ... tuskinpa uskon sitä itsekään... Ja kuitenkin..."

Hän katsahti kysyvästi kuihtuneisiin valkeihin kukkiin pienellä
pöydällä. Sitten hän käänsi piippua pitelevän kätensä, ja huomasin
hänen katselevan puoleksi parantuneita arpia sorminivelissään.

Lääkäri nousi, astui lampun luo ja tarkasteli kukkasia.

"Omituinen emiö", hän virkahti.

Sielutieteilijä kumartui eteenpäin paremmin nähdäkseen ja ojensi
kätensä ottaakseen yhden kukan.

"Hitto vieköön ellei kello olekin jo neljännestä yli kahdentoista",
huudahti sanomalehtimies. "Kuinka pääsemme kotiin?"

"Ajureita kyllälti asemalla", sanoi sielutieteilijä.

"Omituista", mutisi lääkäri, "mutta minä en todellakaan saa selvää,
mihin luokkaan ja lahkoon nämä kukat kuuluvat. Saanko ottaa ne?"

Aikakulkija epäröi.

"Et suinkaan!" sanoi hän sitten äkkiä.

"Mistä oikein sait ne?" tiedusteli lääkäri.

Aikakulkija vei käden otsallensa. Hän puhui kuin se, joka koettaa
tavottaa muistista pujahtanutta ajatusta:

"Weena ne pisti taskuuni, kun matkustin tulevaisuudessa."

Hän tuijotti ympäri huonetta.

"Hitto vie, ellei se kaikki mene muististani! Tämä huone ja te siinä ja
viime päivien kokemukset -- kaikki tämä on liiaksi muistilleni. Teinkö
joskus aikakoneen tai sellaisen koneen luonnoksen? Vai onko se kaikki
vain unta? Sanotaan, että elämä on unelma -- kaunis unelma tosiaankin
-- mutta minä en toista sellaista enää kestä. Se olisi hulluutta. Ja
mistä tuo uni tuli? Minun täytyy käydä katsomassa tuota koneita jos
sellaista nyt _onkaan!"_

Hän tarttui nopeasti lamppuun ja hehkuvan punaisena kantoi sen
käytävään. Me seurasimme häntä. Siinä lampun lepattavassa valossa
näimme todellakin rumana ja vinona kyyköttävän metallista, eebenpuusta,
norsunluusta ja välkkyvästä kvartsista valmistetun koneen. Se kesti
kosketellakin koskapa minä tunnustelin sen kehystä ja norsunluulla
näkyi ruskeita täpliä ja rasvatahroja, ja alaosassa ruohoa ja sammalta;
yksi tangoista oli käyristynyt.

Aikakulkija laski lampun penkille ja silitti kädellään vahingoittunutta
osaa.

"Hyvä on", hän sanoi. "Kertomukseni on tosi. Pahoittelen, että vaivasin
teitä tänne kylmään".

Hän otti lampun taas käteensä, ja täydellisen vaitiolon vallitessa me
palasimme tupakkahuoneeseen.

Hän tuli kanssamme eteiseen ja auttoi toimittajan ylle takkia. Lääkäri
katsoi aikakulkijan kasvoihin ja hiukan empien sanoi hänelle, että hän
oli liikatyöstä rasittunut, jolle tämä vain nauroi makeasti. Muistan
hänet ovensuussa seisomassa hyvääyötä huutaen.

Ajoin kotiin yksissä rattaissa toimittajan kera. Hän piti aikakulkijan
kertomusta "hupaisena valheena". Omasta puolestani en kyennyt tekemään
päätöstä. Kertomus oli niin fantastinen ja uskomaton, kertomistapa
niin uskottavaa ja tyyntä. Makasin suurimman osan yöstä hereillä
asiaa ajatellen. Päätin seuraavana päivänä taas mennä tervehtimään
aikakulkijaa.

Minulle ilmotettiin hänen olevan työhuoneessaan, ja koska olin isännän
hyvä ystävä menin hänen huoneeseensa. Mutta se oli tyhjä. Tuijotin
hetkisen aikakoneeseen, ojensin sitten käteni ja kosketin vipua.
Silloin tuo kyykyllään oleva lujan näköinen esine heilahti kuin tuulen
tuivertama oksa. Sen epävakaisuus pelästytti minua äärettömästi, ja
mieleeni palasi muistelo lapsuuspäiviltä, jolloin minua kiellettiin
koskemasta kaikkea.

Palasin eteisen kautta. Aikakulkijan tapasin tupakkahuoneessa. Hän oli
juuri tulossa huoneestaan; hänellä oli pieni kamera toisessa kainalossa
ja reppu toisessa. Hän nauroi nähdessään minut ja tarjosi minulle
kyynärpäänsä tervehdykseksi.

"Minulla on tuosta koneestani tuolla laboratooriossa hirmuisesti
puuhaa", hän virkahti.

"Mutta eikö se nyt ole vain pilaa? kysyin. "Vai kuljetko todella
ajassa?"

"Toden totta sen teen". Ja hän katsoi rehellisesti minua silmiin.

"Tarvitsen vain puolen tuntia", hän sanoi. "Minä tiedän syyn tuloosi,
ja olit kovin ystävällinen. Tuossa on muutamia aikakauskirjoja. Jos
tahdot olla täällä aamiaiseen asti, niin todistan sinulle aikakulun
perinpohjin näytteineen päivineen. Suothan anteeksi, jos jätän sinut
yksiksesi?"

Suostuin tuumaan tuskin käsittäen silloin hänen sanojensa täyttä
merkitystä, ja hän nyökkäsi päätään sekä jatkoi matkaansa käytävää
pitkin. Kuulin työhuoneen oven paukahtavan kiinni, istahdin tuolille ja
otin esiin erään sanomalehden.

Mietiskelin, mitä hän aikoi tehdä ennen aamiaista. Silloin yhtäkkiä
erään ilmotuksen nähdessäni muistin luvanneeni tavata toimittaja
Richardsonia kello kahdelta. Katsoin kelloa ja huomasin, että hädin
tuskin ennättäisin sovittuun kohtaukseen. Lähdin ilmottamaan siitä
aikakulkijalle.

Tarttuessani ovenkääkään kuulin oudosti katkeavan huudahduksen,
raksutuksen ja kumahduksen. Ilmavirta pyörsi ympärilläni ovea
avatessani, ja sisältä kuului lattialle putoavan särkyneen lasin
helinää.

Aikakulkija ei ollut siellä. Olin näkevinäni aavemaisen epäselvän
haamun hetken aikaa istuvan pyörivän messinkimassan keskellä -- olennon
niin läpikuultavan, että takana seisova penkki piirustuspapereineen
näkyi aivan selvästi; mutta näky katosi hieroessani silmiäni. Aikakone
oli poissa. Lukuunottamatta alas laskeutuvaa pölypilveä, työhuoneen
toinen pää oli tyhjä. Kattoikkunanruutu oli nähtävästi juuri pudonnut
sisään.

Tunsin rajatonta hämmästystä. Tiesin jotain outoa tapahtuneen, multa en
sillä hetkellä voinut selittää, mitä tuo outo saattoi olla. Seistessäni
siinä hölmistyneenä, puutarhaan vievä ovi avautui, ja miespalvelija
astui sisään.

Katsoimme toisiimme; sitten alkoi ajatus kulkea.

"Onko herra ... mennyt ulos tuota tietä?" kysyin.

"Ei, herra. Ei kukaan ole tullut ulos tätä tietä. Minä luulin tapaavani
hänet täällä".

Siitä minä ymmärsin. Richardsonin pettämisen uhallakin minä yhä
viivyttelin varroten aikakulkijaa ja toista, ehkäpä vielä kummempaa
kertomusta, sekä niitä näytteitä ja valokuvia, joita hän toisi
mukanaan. Mutta nyt minua alkaa pelottaa, että saan ikäni odottaa.
Aikakulkija katosi kolme vuotta sitten, eikä, kuten jokainen nyt
tietää, ole vieläkään palannut.




Epiloogi.


Ei voi muuta kuin ihmetellä. Palaakohan aikakulkija joskus?

Saattaa olla että hän pyyhälsi taaksepäin ajassa menneisyyteen joutuen
aikaisemman kivikauden vertajuovain karvaisten villien joukkoon; tai
Iiitumeren syvyyksiin; tai juurakauden eriskummaisten saurioitten,
suunnattoman suurten matelija-eläinten joukkoon. Hän voi nytkin jos
niin saan sanoa vaeltaa jollakin krokotiilien asustamalla eoliittisella
koralliriutalla tai triaskauden yksinäisten suolamerten rannoilla. Vai
matkustiko hän kenties lähitulevaisuuteen, missä ihmiset vielä ovat
ihmisiä, mutta meidän aikamme arvoitukset ovat heillä jo selvillä ja
vaikeat kysymykset ratkaistuina -- ihmisrodun miehuusikään, sillä minä
puolestani en voi ajatella, että nämä heikon kokeilun, katkonaisen
teorian ja keskinäisen epäsovun päivät olisivat todella ihmiskehityksen
huippuaikaa. Omasta puolestani, sanon! Tiedän että hän -- sillä
tuota kysymystä oli pohdittu meidän kesken kauvan ennen aikakoneen
valmistumista -- oli toivoton ihmiskunnan kehityksen suhteen nähden
yhä kasvavassa sivistyskeossa vain järjettömin kasautuman, jonka
välttämättömästi lopuksi on langettava tekijäinsä päälle ja murskattava
heidät.

Jos niin on, ei meillä ole muuta neuvoa kuin elää siten, kuin ei niin
olisikaan. Minulle on tulevaisuus yhäkin pimeä ja tyhjä -- suuri
tuntematon, jota muutamin kohdin valaisee aikakulkijan kertomuksen
muisto.

Ja lohduksenani on minulla kaksi oudonnäköistä valkeata kukkaa
-- nyt ne ovat ryppyiset ja ruskeat ja hauraat -- todistamassa,
että silloinkin, kun järkeä ja voimaa ei ihmisellä enää ollut,
kiitollisuudella ja hellyydellä yhä oli sijansa ihmissydämessä.








End of the Project Gutenberg EBook of Aikakone, by H. G. Wells

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46589 ***