diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 44389-0.txt | 4853 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 | ||||
| -rw-r--r-- | old/44389-8.txt | 5234 | ||||
| -rw-r--r-- | old/44389-8.zip | bin | 0 -> 70060 bytes |
6 files changed, 10103 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/44389-0.txt b/44389-0.txt new file mode 100644 index 0000000..8086467 --- /dev/null +++ b/44389-0.txt @@ -0,0 +1,4853 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44389 *** + +IKUINEN TAISTELU + +Kirj. + +Johannes Linnankoski + + +Porvoossa, +Werner Söderström. + + +Kuopio 1903, +K. Malmströmin kirjapaino. + + + + + + + Lifvets strid har mening, + Djupsta fall har tröst. + + _Viktor Rydberg_. + + + + + HENKILÖT: + + AADAM VIHREÄSILMÄ + EEVA TÄTI LIERO + KAIN KAKSIKARVA + AABEL LIPILAPI + AADA SALAKAVIO + SILLA PÄLYSILMÄ + TAAMAR HERJAKIELI + MIKAEL SATASORMI + LUSIFER KIVIJALKA + KENOKAULA TULIPUNAINEN + RIIKINSULKA SAMMUMATON + HAUKANKYNSI UMPILUOMI + HÄMÄRÄNLINTU LAPIOKOURA + APEATAR TIHRUSILMÄ + SYNKÄTÄR HELOSILMÄ + SYVÄTÄR HEKUMATAR + REPOKORVA MUSTASUKKA + +Vuorimiehiä, seppiä, jousimiehiä, soittajia, tanssijaneitoja y.m. + + + + +PROLOOGI EHTOORUKOUKSEN EDELLÄ. + + +Paikka: Etualalla tyvenkulkuinen joki. Sen rannalla pieni aukea +nurmikko, jota rajottaa sivuilta ja takaa lehti- ja hedelmäpuumetsä. +Taka-alalla Kainin maja metsänreunassa. Etäämpänä metsäisiä +vaaranhuippuja. + +Aadan ja Sillan pukuna lyhyt hame kuitukudelmasta, yläruumiin verhona +liivintapainen; käsivarret, osa rintaa, olkapäät, jalat ja sääret +paljaina; vyöllä uumanauhasta riippuvien nahkarihmasten muodostama +esiliina. Hiukset valtoimina, ainoastaan eräästä kohti nahkarihmalla +sidotut. Kaulassa helminauha erivärisistä kuivatuista marjoista ja +erimuotoisista luulevyistä. Rannerengas luu- ja hedelmäkoristeista. + +SILLA suuren, tuuhean omenapuun oksalla, AADA sen alla, kädessä pieni +juurista punottu vasu, jossa on muutamia omenoita. + +AADA. Tuolla, aivan pääsi kohdalla! + +SILLA. Tuoko suuri? + +AADA. Juuri se. Eikö sen poski ruskota? + +SILLA. Totta. Kun vain yltäisin. + +AADA. Usko pois: siitä tulee hauska yllätys! Kain tulee, Aabel tulee, +vanhukset tulevat, ja ensimäiset omenat tervehtivät: terve tuloa, +satoaika joutuu! + +SILLA. Verratonta, sisko! Se oli oiva ajatus. + + (Tarjoo poimimansa omenan.) + +AADA. Yks -- kaks -- kolme -- neljä -- viis -- kuus! Kunpa saisimme +vielä muutamia, niin johan tässä alkaisi -- + + (Torventoitotusta kuuluu.) + +SILLA. Aabel, Aabel! + +AADA. Sepä sukkelasääri! Joutuun piiloon, Silla! Tuolle oksalle, +rungon taa. Sukkelaan! + +SILLA. Miksi? Vastaan tahtoisin rientää. En ymmärrä. + +AADA. Ei tarviskaan. Ymmärrät kyllä sitte. (Torventoitotusta aivan +läheltä) Sukkelaan, sukkelaan! + + (Panee omenavasun puun juurelle, rientää majalle päin.) + + AABEL tulee, torvi olkarihmasta riippuen. + + [Aabel: lempeäsilmäinen, vaaleaverinen, hiukan lihavahko. + Pukuna aivan lyhyt hame ja takintapainen yläruumiin verho; + käsivarret, olkapäät, osa rintaa, sääret ja jalat paljaina. + Uumenilla vyö, jossa kiviveitsi. Vaaleat hiukset aivan + valtoimina, ei päähinettä, parraton. Kaulassa luukoriste, + johon on piirretty Jehovankuva.] + +AABEL. Aada! -- Jehovan rauha, sisko! + +AADA. Samoin sulle, veljyt! -- Ovatko lampaasi jo paalutuksessa? + +AABEL. Juuri toin. Turvassa ovat kaikki yön lauhan saapuessa. + +AADA. Miksei Silla-sisko vielä tullut? + +AABEL. Eikö hän ole täällä? En tavannut majalla, luulin tänne tulleensa. + +AADA. En ole nähnyt sitte aamurukouksen. + +AABEL. Sitte aamurukouksen? + +AADA. Niin. Luulin kanssasi kedolla olleen. Mutta, veli hyvä -- + +AABEL. Mitä? + +AADA. Kunpa -- kunpa ei lie karannut ystäväsi! + +AABEL. Mitä tuo nyt taas on olevinaan? + +AADA. Karannut, karannut -- kyllästynyt sinuun, juossut tiehensä! Etkö +ymmärrä, sinä lampuri, joka olet niin monesti ennenkin karanneen jälestä +juossut? + +AABEL. Heitä jo tuhma leikkisi! Silla on varmaan vanhusten majalla. Käyn +etsimään. + +AADA. Mitäpä sillä kiirettä, käymme sitte yhtenä. Tulehan tänne! Näytän +sulle jotakin uutta. + +AABEL. Tulen heti. Käyn ensin Sillan hakemassa. + +AADA. Siis sittekin karann... + +AABEL. Harmistun jo melkein -- sinä se olet aina laisesi. + +No, mitä tuo uusi sitte on olevinaan? + +AADA (menevät omenapuuta kohti). Näetkös, kun tänään on omenapuuhuni +ilmestynyt outo lintu. En ole semmoista ennen nähnyt. + +AABEL. Outo lintu? + +AADA. Hiljemmin, veljeni, hiljemmin -- ettei säiky! + +Aivan outo mulle, vaan ehkä sinä tuntenet. Varsi sinervä, rinta vaalea, +päälaki kellervä, ihmeen kauniit silmät. -- Tuonne katso! + +AABEL. Enhän minä näe mitään. + +AADA. Etkö näe? Annappa kun kutsun, se vastaa heti! Lintuseni, +pienoseni: tviiv tviiv tvir rir rir! + +SILLA (rungon takaa). Tviiv tviiv tvir rir rir! + +AABEL. Se kumma! Kuulen, vaan en näe vieläkään. + +AADA. Kutsutaanpa esiin. Tviiv tviiv! Näyttäy lintu, älä pelkää sirkku! +Tviiv tviiv tvir rir rir! + +SILLA. Tviiv tviiv -- tviiv Aabel! + + (Vetäytyy nauraen esiin.) + +AABEL. Silla --? Ah sinuas, sinä Aada! Mitä ihmettä sinä puussa +piileksit? Tule alas, armaani! + +SILLA. Heti, heti! Tästä hyppään. + +AABEL. Ei, ei. Nojau olkapäilleni, niin nostan! Niin, niin, aivan niin. +Ja nyt lennä, lintuseni! + +Kas niin, nyt on lintu maassa! -- Totta kaikki: sinivarsi, valkorinta, +keltakutri, silmät sirkut, ihanat -- ah! + +Sinäkö lintu? Ei, omenankukka olet! Mun kukkani, jonka omenapuusta +löysin. Sisarut -- armas -- kyyhkyseni pieni -- sydämeni siunattu! + +AADA. Paljo nimiä sillä linnulla! + +SILLA. Sisko sinä! + +AABEL. Aada! Tulehan hiukan tänne! + + (Nipistää leikiten korvalehdestä.) + +Siinä pilastasi! + +AADA. Kaunispa kiitos tosiaan! -- Vaan se sinään, istutaan. + +Ei! Malta hiukan, niin näytän senkin, miksi lintusi puussa visersi. + + (Tuo omenavasun.) + +Minun puussani on hedelmiäkin, ei vain kukkia ja lintuja. + +AABEL. Kypsiäkö jo? (istuvat.) + +AADA. Niinkuin näet. -- Terveydeksesi! + +AABEL. Armias on Jehova lapsilleen! On kuin taivas kallistuisi +puoleemme, kuin Hän taas meitä lähenisi, siunaisi ja lohduttaisi. + +AADA. Totta, Aabel. En muista ihanampaa kesää. + +AABEL. Niin, kevät, kesä -- kaikki! Ihana on Luojan luonto, ei ole +lankeemuksen kirous voinut sitä kokonaan omakseen merkitä. Pyhä ihastus +täytti sieluni, kun sitä äsken kedolla katselin. + +SILLA. Oi kuinka? Kerro, Aabel, kerro; näkemäsi meille kuvaa! + +AABEL. Läksin laumaani kokoomaan, kun varjo seitsentä osotti. Taivas +sees sinipuvussaan, vihanta metsä vuoren rintaa kiertää, järven pinta +välkehtii, ilma ilosta väreilee, keto sadoin kukkasin loistaa, tuhansin +tuoksuin lemuaa. Tuolla aterioiva anttiloopilauma illanruskosta +punertaa, täällä mustat kamelikurjet valkohohtoisin siivin, tuolla +tuhatväriset perhot lentävinä kukkina liitää. Sanoin: suuri on Jehova +armossaan! + +SILLA. Jatka, veljeni, jatka! Anna sielusi sointuihin sulautua. + +AABEL. Käyn sitte laumani luo, torveeni puhallan. Se hypellen +ympärilleni kertyy. Kaikki tallella. -- Ei, vielä enemmänkin! Emät +riemuin määkyy, vuoroin minuun katsoo, vuoroin keskuuteensa. Jo älyän: +yks, kaks, kolme -- kolme vienoa ääntä, kolme pientä, kirkasta +silmäparia. Arvaattehan: laumani hedelmöimisaika on alkanut! + +SILLA. Oi, nuo pienet, puhtoiset, valkoiset! + +AABEL. Vien niin iloiten laumani paalutukseen, puhuttelen, hyvästelen, +hienoa turpaa hyväilen. Käyn sitte teitä etsimään. Täällä taas puu +punervin heelmin tervehtää: hedelmänaika jo tullut on! + +Mutta missä viipyy veljemme Kain? Aurinko jo kiirein lännen alamäkeä +laskee. + +AADA. Kauvan tosiaankin viipyy Kain pellollaan. Jo kotvan on korvani +tuloaan kuulostanut. + +AABEL. No, hän tulee, kun joutuu. Kuka tietää vaikka hänenkin aaltoileva +vainionsa olisi tänään kuiskannut: terve, peltomies; kumarramme päämme +eteesi! -- Ah! Elouhrin toivottu aika joutuu. + +AADA. Toivottu todella. Valmistamme kai suuren juhlan? + +AABEL. Suuren -- sydämemme syvyydessä. En tiedä miksi tätä elouhria +toivon hartaammin kuin mitään entistä. Tuntuu kuin Jehova silloin +astuisi luoksemme ja me eksyneet lapsensa -- + + (KAIN on saapunut majan luo ja viskaa olaitaan tarvepuita + raajan seinustalle.) + +Kas, Kain! + + [Kain: pitkä, jänterälihaksinen, tumma tukka valtoimena; + vähän partaa, silmät mustat, tuliset. Puku samanlaatuinen + kuin Aabelin, kaulassa luinen vihellyspilli, vyöllä pitkä + kivipuukko.] + + (Aada rientää juosten Kainin luo ja syleilee tulisesti. + Suutelee silmään.) + +KAIN (hellästi loitontaen). Taasko lapsettaa? + +AADA (kiihkeästi). Niinpä annakkin lapsettaa! Vielä kerran -- kerran +-- vaikka sitte sylilapseksi sanoisit. + + (Tulevat yhdessä Aabelin ja Sillan luo.) + +AABEL. Terve tuloa, Kain! Olemme sinua kaivanneet. + +KAIN. Terve, veli! Rauha sulle, sisko! + +SILLA. Rauha itsellesi, peltomies! + +Sinuapa ei ole näkynyt moniin päiviin kuin ehtoorukouksessa? + +KAIN. Aika kiire -- työ ankara. + +AABEL. Sen saatan hyvin arvata. Vaan onpa siunauskin vaivan veroinen -- +Jehovalle kiitos! + +KAIN. Sen täytyy! Täytyy? + +AABEL. Minkä? + +KAIN. Kedon kasvaa, ohdakkeiden lannistua! Katsokaahan! + + (Ojentaa Aabelille joukon tuleentuneita tähkiä, istuutuu). + +AABEL. Aivan niinkuin arvasin! -- Miten täyteläisiä ja raskaita. -- +Mutta on meilläkin... + +AADA. Niin, arvaas Kain -- katsoppas! Mitäs nämä ovat? + +KAIN. Katsohan vaan! -- Kauniita ovat. + +AADA. Nii-in. Maista! + +AABEL. Ja sitte on minun laumani -- + +KAIN (hymähtäen). Sekin! + +AABEL. -- satoaika tullut. Kolme kirkassilmäistä valkoturkkia. Eikö +eriskummainen yhteensattumus: kaikki samana päivänä? -- Kain! Elouhrin +aika on tullut. + +KAIN. Se on totta. + +AABEL. Minkä päivän määräämme? Huomisen? Ylihuomisenko? + +KAIN. Siitä kerkiämme. -- Katsokaahan tarkemmin tähkiäni. Maistakaa! + +AABEL. Valkea on sydämys ... hyvän ovat makuisia... + +AADA. Mutta minä jo arvaan, Kain! Nämähän ovat aivan erilaisia, jotakin +uutta? + +AABEL. Minäkin vähän ... oudoksuin ... mutta enhän niitä niin tarkoin +tunne... + +AADA. Ja sinä et ole minulle mitään virkkanut, sinä salakylväjä! + +Aivan erinomaista! Tästä se tulee uusi leipä eedeniläisille! + +KAIN. Saamme nähdä. + +AABEL. Herra antaa aina avoimin kourin, Hänen kätensä ei ole lyhetty! + +Mutta mistä käsitit tämän, veljeni? + +KAIN. Korvesta tietysti! -- Kuleskelen, etsiskelen, vihdoin tämän +löydän. Arvelen: mitähän tuostakin tulisi, jos maahan työntäisi? Nyt sen +näette! + +AABEL. Se oli todellakin onnellinen sattuma. + +KAIN. Sattuma? -- Se on totta: sattuman varassahan on vielä melkein +kaikki. Mutta niin ei ole _aina_ oleva! + +AABEL. En ymmärrä sinua? + +KAIN. Ymmärtäisinkö itsekään! + +Sen vaan ymmärrän, että kaikki elää, henkii, liikkuu ympärillämme. Koko +luonto on salaisuuksia täynnä. Kosketa siihen, ja se värähtää kuin nuori +morsian ensi syleilyssä. + +AADA. Verratonta, Kain! + +KAIN. Maa puhuu, vuori haastaa, metsä kuiskaa. Ei, ne huutavat! +Irrota siteet ihmisenpoika! huutavat ne meille. Irrota, katko, ratko -- +ja me palvelemme sinua! + +AABEL. Intoilet, veljeni! Ne kyllä alistuvat itsestään palvelukseemme, +niinkuin näemme, mikäli Jehovan viha lauhtuu. + +SILLA (nousten). Minä käyn hakemaan majasta punokseni. + +AADA. Tuoppa samalla minunkin työni. + +KAIN. Ja mulle majan seinustalta se kaareke -- veistelen iltani kuluksi. + +Itsestään! Mitä syntyy itsestään? Onnettomuutta, ei muuta! Istu kädet +ristissä, ja laumasi kiikkuu petojen vatsassa, peltosi on ohdakkeita +täynnä; vielä hetkinen, ja saat ruohoja syödä, juuria järsiä. Tee työtä, +katso, kuule, vainua, ja rauhassa on laumasi, peltosi viljaa täynnä. + +Ja luonto suuri ympärillämme? Voi, kuinka mieltäni kuohuttaa ja +jännittää! Se tuossa outoja voimia täynnä, me tässä voimattomina. + +AABEL. Mutta mihin sinä oikeastaan tuolla kaikella tähtäät? + +KAIN. Korkeuksiin, syvyyksiin! Mitä on tuolla ylhäällä, mitä maan povessa, +mitä vuorten sisuksissa? + +AABEL. Sinähän, veli hyvä, haaveilet suorastaan mahdottomia! + +KAIN. Tänään mahdotonta, huomenna mahdollista! + +SILLA (joka on palannut). Tässä, Kain! + +KAIN. Hyvä, Silla! + +Mikä _on_ mahdotonta? Ovatko lampaasi ainoat, joita kannattaa +paimentaa? Katselin taas tänään aron uljaita sarvikkaita. Nekin +imettävät, niilläkin on maitoa. Mitä on sinun uuhiesi tilkka niiden +rinnalla! + +AABEL. Mutta nehän ovat villejä, melkein petoja! + +KAIN. Sen parempi! Taltuttaa, alistaa, lannistaa -- se olisi vaivan +arvoista! Jos olisin sinun sijassasi, ne eivät vapaina kävelisi -- tai +en kävelisi minä! + +AADA. Se oli Kainia se! + +KAIN. Tuolla korskuva hepo ketoa kiitää. Jänteet jännitteessä, +harja tuulessa hulmuaa -- mikä verraton näky! Sen selkään haluaisin +nousta, sieltä nuoleni petoihin lennättää. -- Ja nousenkin vielä kerran! + +AADA. Nyt sanoit jotakin, Kain! Siellä minäkin tahdon olla! + +SILLA. Tehän olette hurjia molemmat! + +AABEL (mietteissään). Se _voi_ onnistua Kainille, mutta minusta ei +ole semmoisiin. Tyydyn vähäpätöisiin lampaihini, tyydyn Luojan luontoon +semmoisena kuin se _on_. + +KAIN. Mutta min' en tyydy! Haluan uutta, semmoista jota ei vielä ole, +vaan jota _voi_ olla. + +AABEL. Miksi nämä ristiriitaiset mietteet tänä ihanana iltana? Katso +ympärillesi! Taivas on kirkas, maa elämää, tuoksuja täynnä -- aina sama, +mutta kuitenkin joka päivä uusi. + +KAIN. Näen sen. Mutta miksi katsella kaikkea vain päiväpaisteessa! Nyt +kaikki loistaa ja välkehtii, metsä täynnä liverrystä ja huilutusta, +lammas lakeana kedolla käy. Hetki vain, ja taas kuuluu yön ja taistelun +äänet. Hämärikkö vaippansa heittää, pedot muristen luolistaan karkaa; +pensaat, näreet jalkoihin murskautuu, tuhanten jalkain töminä tannerta +tärisyttää -- + +SILLA. Heitä, veljeni! Miksi tuota! + +KAIN. -- Tuossa sarvimetsä häämöttää, tässä harjat häilää, tuolla +hohtavat hampaat välkkää, verenhimoiset silmät hehkuvina hiilinä kiiluu. +Pienet pakoon painuu, lampaasi järjetönnä paalutuksessa laukkaa; +ulvontaa, määyntää, tuskanvoihketta, verta, kuolonkorahduksia, uh! -- +Taisteluksi minä tämän käsitän. + + (Äänettömyys.) + +AABEL (liikutettuna). Meidän syntiemme tähden. -- Jehova sen lievittäköön! + +KAIN. Sitä kaikki toivomme, mutta oleva ei tule olemattomaksi. Luonnon +haltijoita -- ja kuitenkin turvattomia sen edessä! + +AABEL. Se vain meitä muistuttaa heikkoudestamme ja viittaa Häneen, jonka +valta ulottuu niin hyvän kuin pahankin ylitse, niin myrskyssä kuin +päiväpaisteessa ilmenee. + +KAIN. Eh-kä. -- Mutta mitä me tiedämme hänestä? + +AABEL. Mitä tiedämme hänestä --? + +KAIN. Niin -- hänestä, joka ei näyttäydy! Kunpa tulisi kerran luoksemme, +astuisi tuohon keskellemme ja sanoisi mitä hän on ja mitä tahtoo. + +AABEL. Mutta sehän ei ole tarpeenkaan. Vanhempamme ovat nähneet. + +KAIN. Mutta ovatko he myös käsittäneet hänet oikein? + +AABEL. Epäiletkö sitä --? + +KAIN. He ovat erehtyneet muussakin! + +SILLA (rukoilevasti) Kain? + +KAIN. Ja he pelkäävät häntä! + +AABEL. Tuon suuren hairahduksensa vuoksi -- tiedäthän. + +KAIN. Mutta, joka pelkää -- hm! + +AABEL. Ajattelehan vähän, veljeni! Tomun lapsetko rohkenisivat kysellä +Hänen jumalallisen kirkkautensa salaisuutta? + +KAIN (painokkaasti). Ja Hänkö, joka itse on kirkkaus, tahtoisi että +meidän pitää pimeydessä hapuilla? + +AABEL. Tahdotko repiä Jehovan alas maahan? + +KAIN. En -- mutta ellei hän itse tahdo laskeutua alas, täytyy _minun_ +pyrkiä ylös, häntä lähemmäksi! + +AABEL. Mutta etkö tahdo niiden rajojen yli, jotka ovat meille asetetut? + +KAIN. Rajojen yli --? Rajojen takaako meidän pitää häntä hapuilla? +Täysi selvyys tahi täysi ero -- jompikumpi! + +AABEL. Puhut taitamattomia sanoja, Kain! Eihän laumanikaan aina ymmärrä +tarkotustani ja vapautensa on, niinkuin tiedät, rajotettu. Mutta eivätkö +he silti ole yhtä onnellisia ja turvatuita? Ja nyt: eikö meidän suhteemme +Jehovaan ole sama? + +SILLA. Kiitos, Aabel! Se ajatus oli Jehovalta. Nyt on suhteemme täysin +selvä. + +KAIN. Selvä --? Emmehän, Jehova paratkoon, toki lampaita liene! + +AADA. Kain! -- Mustat veret kohoovat ohimoillesi! + + (Äänettömyys.) + +KAIN. Totta, totta! -- Miksi suotta intoilla. + + (Veistelee. Pitkähkö äänettömyys.) + +AADA. Mutta kuulehan, Kain! Mitä sinä tuosta veistelet? Jousenkaartako? + +KAIN. Pitäisikö sekin sanoa? + +AADA. Pitäisi. + +KAIN. No, kaartapa tietenkin. + +AADA. Mutta sehän on erinäköinen kuin toiset? + +KAIN. Erinäköinen se on lintukin, jonka sillä aijon pudottaa! + +AADA. Joku uusiko taas? Nytkö havaittu? + +KAIN. Nyt -- äskettäin. + +SILLA. Onko se suuri? + +KAIN (merkitsevästi). Suuri -- hyvin suuri. + +AADA. Ja minkä värinen? Valkoinen, harmaa, musta? + +KAIN. Ei, vaan aivan tulipunainen! + +AADA. Tulipunainen? + +KAIN. Aivan. Silmät hehkuvat, sädehtivät. + + (Haaveillen.) + +Se on vielä niin kaukana ja korkealla. En ole edes varma jaksaako +kaareni lennättää nuolta niin ylös. + +AADA. Kummallista! Eikö se laskeu alemma? + +KAIN. Ei! (Asettaa kaaren tähtäysasentoon). Vaan ampujan täytyy _ylemmä_! + + (Äänettömyys. Itsekseen:) + +Kun se on tehty, paljo mahdotonta on sitten mahdollista. + +AABEL. Puheesi tuntuu niin oudolta ja kummalliselta. Kunhan ei tuohon +eriskummaiseen lintuusi olisi kätketty joku kiusaajan paula, joku uusi +onnettomuus. + +SILLA. Niinkö, Aabel? -- Jehova olkoon meille armollinen! + +KAIN. Ja te tiedätte sen? Olette kai nähneet kiusaajan? + +AABEL. Emme, vaan seuraukset. + +KAIN. Seuraukset! Tuon ainaisen käärmepelon, joka kalvavana matona +povessamme kaivaa! Mutta min' en pelkää käärmettä, jota en ole koskaan +nähnyt, en -- + +AABEL. Minä kauhistun sinun puolestasi! + +SILLA. Jätä, jätä, veljeni! + +AADA. Niin, jätä, Kain! Minäkin pyydän -- edes vanhempaimme tähden. + +KAIN. Miksi? Meitä on tuolla pelolla piinattu siitä asti kuin muistamme, +yöt kahta kaameammiksi tehty, murheet monenkertaisiksi, harvat onnenkin +hetket myrkytetty. Miksi? Kenellä on selvyys siitä? + +AABEL. Sinä uskallat -- sinä uskallat epäillä sitäkin? + +KAIN. Miksen uskaltaisi! Mikä on hyvää, mikä pahaa? Viholainen! Eikö se +ollut paha, muihe salapurija, vahinkokasvi? Nyt sen kuidut kepeinä +vaatteina päällämme, tuo samainen paha kuin paras ystävä tuossa Sillan +kädessä. Mitä? + +SILLA. Kain on oikeassa. Se oli sinun verraton keksintösi, veljyt. + +KAIN. Nyt ei ole _minusta_ puhe! Tahdoin vain sanoa että sen verran +me vielä tiedämme mikä on hyvää, mikä pahaa. + +AABEL. Mutta sinähän sekotat luonnolliset ja yliluonnolliset asiat +toisiinsa, vaikka hyvin tiedät että tuo onnettomuus riisti meiltä +ainaisesti paratiisin ilotarhat. + +KAIN. Mitä minä ilotarhoista! Mennyttäkö haikailisin? En! Maa on nuori, +me olemme nuoria, ja joku ääni sisässäni sanoo että me vielä kerran +voimme luoda itsellemme vaikkapa uuden paratiisin! + +AABEL (liikutettuna). Mutta jos se ääni, veljeni -- jos se olisikin +viettelijän ääni? + +KAIN. Viettelijän? Sanoitko viettelijän --? + + TAAMAR tulee kiireisesti juosten. + + [Taamar: noin 8, 9-vuotias tyttö.] + +TAAMAR. Täälläkö te olette? Löysinpähän! + +AADA. Kas, Taamar! Äidin sydänkäpy. + +TAAMAR. Olen etsinyt teitä kaikkialta: kedolta, paalutuksen luota, +Aabelin majalta, kaikkialta... + +AABEL. No miksi se Eedenin kastehelmi meitä etsii? + +TAAMAR. Niin, kun Taamar oli metsässä ja -- + +SILLA. Yksinkö? + +TAAMAR. Yksin, aivan yksin -- uskalsinpahan! Ja Taamarilla oli niin +lysti, mutta sitte... Kain! Miksi sinun silmäsi on niin kova? Oletko +vihainen Taamarille? + +KAIN (hyväillen Taamarin kutreja). Onko minun silmäni kova? Ei se +ainakaan sinulle ole kova -- katsoppas tarkkaan! + +TAAMAR. Kas niin, niin! Nyt se on taas niinkuin ennenkin. (Kaulaten +Kainia). Kuinka sinä olet hyvä, Isoveli! + +AADA. Niin, Taamar oli metsässä ja sinun oli lysti, mutta sitte --? + +TAAMAR. Sitte joku liikahti puiden takana ja minä huusin: onko se Aada? +Ja se vastasi: onko se Aada? Minä: onko se Silla sitte? + +AADA. Ja se vastasi: onko se Silla sitte? + +TAAMAR. Mitä --? Kuinka sinä sen tiedät? + +AADA. Arvasinhan vain. + +TAAMAR. Niin juuri se vastasi. Sitte minä kysyin: onko se Kain, onko se +Aabel? Ja se vastasi: onko se Kain, onko se Aabel? Silloin minä +harmistuin ja huusin että sinä olet tuhma! Niin se vastasi hyvin +äkäisesti: _sinä_ olet tuhma! Sitte minä sanoin sille aivan suoraan: +sinä olet ilkeä! Ja se huusi hyvin ilkeästi: _sinä_ olet ilkeä! +Silloin minua alkoi pelottaa ja minä juoksin teitä hakemaan. + +Niin että mikä se on? Onko täällä pahoja ihmisiä metsässä? + +AADA. Ei, ei ole ketään, paitsi me. Se oli vaan sinun oman äänesi kaiku. + +TAAMAR. Kaiku? Mitä se on? + +AADA. Sitä: kun huutaa metsässä, niin kuuluu sama ääni takaisin. + +TAAMAR. Ainako sama? + +AADA. Aina. + +TAAMAR. Mutta enhän minä huutanut pahasti enkä ilkeästi! + +AADA. Kyllä sinä huusit, vaikket luullut huutaneesi. (Panee kätensä +Taamarin ympärille). Jos olisit huutanut: sinä olet hyvä, tule luokseni, +ystävä; niin se olisi huutanut aivan samalla tavalla. + +TAAMAR. Kummallista! + +AADA. Niin se on, se vastaa aina samalla tavalla. -- Mutta katsohan, +Taamar! Tunnetko näitä? + +TAAMAR. Miten kauniita, miten hauskaa -- kiitos! Saanko niitä oikein +paljo? + +AADA. Saat, kun kypsyvät. + +Mutta etkö luulisi isän ja äidin tulevan iloisiksi, jos juoksuttaisit +heillekin muutamia? + +TAAMAR. Se nyt on varmaa! Minä juoksen aivan paikalla. + + (Lähtee kiireisesti, mutta pysähtyy metsänreunassa ja + käännäksen ympäri.) + +Ettekö tule pian ehtoorukoukseen? + +AABEL. Tulemme, tulemme, aivan pian. + +SILLA. Niin, emmekö lähdekkin? + +AABEL. Aivan heti, aivan heti. + +Miten onnellinen onkaan lapsuudenaika! Niin huoleton, kirkas ja valoisa. +Kunpa saisimme aina olla lapsia! + +KAIN. Mutta, Aabel kulta, etkö olekkin lapsi -- enemmän lapsi kuin mies? + +SILLA. Vaan eikö juuri siinä ole onni? + +KAIN. Tuntea ja uskoa, siinä lapsen onni; tahtoa ja etsiä, siinä miehen +-- onnettomuus. Valitse! + +SILLA. Niinpä valitsen onnen! Olla kuin lapsi, rakastaa kaikkia: +vanhempiaan, veljiään, sisariaan, Jehovata, luontoa -- koko maailmaa. + +AABEL. Niin, emmekö olekkin kuin Taamar metsässä: mitä itse olemme, sitä +ympäristökin? + +KAIN. Aivan niin. -- Entä pelko, pahuus, kiusaaja? + +AABEL. Älä jatka, veljeni, älä jatka! Herra meitä valaiskoon! + +KAIN. Niin, niin: älä jatka, älä jatka! Elä vaan, kun olet elämään +luotu; syö, juo, tee työtä ja kuole -- siinä päämäärä! + +AADA. Oi, minä ymmärrän niin hyvin Kainia! Minäkin kaipaan jotakin +enempää, vaikken ole koskaan uskaltanut sitä sanoa. + +KAIN. Siinä se: emme uskalla! Emme uskalla astua täydellä jalalla tätä +maan pintaa -- me vain hiivimme varpaillamme, kuin pelkäisimme nukkuvia +herättävämme. + +AABEL. Synti on elämämme samentanut. Mutta tämä nykyinen elämämmehän +onkin vain kuin kupla kiivaasti kiitävän virran pinnalla. + +KAIN. Kupla? Ei ikinä; se on itse virta! Me pyristelemme elämänvirran +ristipyörteissä. Sieluni on kuin kosken kurimo -- kenkään ei vastaa, +vain veden pauhu soi ympärillämme! + +SILLA. Voi, voi tätä erimielisyyttä ja ristiriitaa, joka repii Eedenin +perheen hajalleen! Tämä ei voi päättyä hyvin -- ja tiedättekö --? + +AADA. Mitä, Silla? + +SILLA. Olen nähnyt niin omituisen unen. + +AABEL. Unen? Olisiko Jehova vihdoinkin tahtonut sen kautta meille +jotakin ilmottaa? + +KAIN (hymähtäen). Unen kautta! + +AABEL. Miksikäs ei unenkin kautta -- Hänen tiensä ovat tutkimattomat. + +AADA. Kerro se uni, Silla! + +SILLA. Kun voisin, kun osaisin! + +Se ei ollut mikään uni, luulin olevani koko ajan valveilla. -- Olimme +syvässä kallionrotkossa, me neljä. Mustat, jyrkät seinämät kahden +puolen, taustalla mustanryöpeä puro, joka syöksyy kohisten toisen +seinämän halkeamaan. Emme pääse pois, kyselemme, etsimme pääsykohtaa. +Äkkiä kuuluu ilmassa ääni: katsokaa ylös! Katson -- toisen seinämän +rinnassa kapea polku huimaavassa korkeudessa. Siellä mies kiipee, +suorana, kumarassa, polvillaan -- toisella kädellään seinämään varaten. +En tunne aluksi -- nyt se kääntää kasvonsa, ja ne ovat -- + +AADA. Mitä? + +SILLA (liikutettuna). Kainin kasvot. + +AADA. Kainin? + +AABEL. Tunsitko varmasti, sisareni? + +KAIN. Niin minä tahtoisinkin kiivetä! Juosta, kiivetä, uhmata kuilua! + +AADA. Kain! + +SILLA (yhä enemmän liikutettuna). Nyt se aikoo hypätä kallionrailon yli! +Sumu laskeutuu alas -- pää jo peittyy -- ilma humahtaa -- nyt se +ponnahtaa jalallaan, horjahtaa -- ummistan silmäni. Rotkossa raskas +mätkähdys, ylhäällä kalliolla vihlova nauru. Sumu laskeutuu pohjaan -- +rotko valittaa -- ilma valittaa -- ah, minä vapisen vielä nytkin! + + (Äänettömyys.) + +AADA. Sehän oli kauheata! + +KAIN. Sinä, siskokulta, olet aina ollut haaveilija, herkkä näkemään ja +kuulemaan yhtä ja toista. + +AABEL. Mutta tämä on jotakin erikoista. Rukoilkaamme Jehovaa että hän +kaikki hyväksi kääntäisi. + +KAIN. Unet unina! Me valvomme emmekä uneksi. + +SILLA. Minustahan tuntui kuin olisin ollutkin valv... (kiljahtaen) ui! +-- mikä se oli? + +AABEL. Minäkin olin... Jotakin putosi! + +KAIN (mennen puun alle ja palaten omena kädessä). Pelkäättekö viatonta +omenaakin? + +AABEL (liikutuksesta vapisevalla äänellä). _Omena_ --! Tämä kaikki ei +voi olla. Jotakin odottamatonta on tulossa. + +KAIN. Kunpa tulisi! Me tukehdumme elävältä tähän myyränkoloon -- tulkoon +tulta ja salamoita! + +AABEL. Sinä uhmaat Herraa vastaan! Jos tulisi -- kestäisimmekö? Ja jos se +tulisi toivomattakin -- sinä puhut julmaa! + +KAIN. Kestäköön tai katketkoon -- minä tahdon elää! Tulkoon! Räjähtäköön +niin, että taivas ratkeaa ja häikäisevät valokenttänsä avaa, maa +kuiluihin repeää ja sydämyksensä paljastaa! + +Silla! Rääsyjen taakseko sinä kasvosi piilotat? + + (Tempaa tekeillä olevan vaatekappaleen, jolla Silla on + peittänyt kasvonsa.) + +Etkö uskalla enää edes vapaasti katsoa? + +AADA. Kain! + +KAIN. Nuo viheliäiset riekaleet! Pelkurien, itsensäpettäjäin +valeverhot! Niinkuin ei Jehovan silmä näkisi niidenkin läpi! + + (Rutistaa käsissään.) + +AABEL. Veljeni, minä rukoilen sinua! + +KAIN. Vihaan niitä, inhoon niitä! + + (Viskaa pallona maahan.) + +Tahtoisin nuo kurjat riekaleet repiä tuhannen sirpaleiksi -- + + AADAM, EEVA ja TAAMAR tulevat. + + [Aadam: jo harmahtava; harvahko parta. Puku nahkasta. + Eeva: lempeä, surunsävyinen, kärsivän näköinen. Puku + kuitukudelmasta.] + +AADAM. Mikä väittelyn ja kiivaan puheen ääni täältä kuuluu, lapset? + + (Äänettömyys, kaikki nousevat.) + +Miksi Kain noin seisoo, noin hurjasti eteensä katsoo? + + (Äänettömyys.) + +Taasko kiista? -- Kain! Minä olen monesti sinua varottanut +eriseuraisista ja liijotelluista puheistasi. Ja niin teen nytkin. En +ymmärrä mikä halu sinulla, esikoiseni, on aina häiritä meidän hiljaista +rauhaamme -- + +KAIN (liikutuksesta väräjävällä äänellä). Rauhaamme! Onko meillä rauhaa? + +AADA. Kain! + +KAIN. Minne matka, isä, jos kuolema tulee? Mikä tie eteen, äiti? +Unen unhotusko? Emmekö havahdu kerran? Emmekö -- + +AADAM. Taasko? Ainako samat kysymykset, sinä kovakorvainen poika? Olen +monesti teille sanonut että minkä Jehova on meille ilmottanut, siihen on +tyytyminen, kunnes hän armossaan näkee hyväksi lisää selvitystä antaa. + +KAIN. Isä! Haluaisin vielä kerran kysyä, haluaisin puhua sydämeni +puhtaaksi -- + +AADAM. Vait! Sinä uskallat --? + +EEVA. Isä! Malta mielesi, minä rukoilen. + + (Äänettömyys.) + +AADAM (tuskaisen liikutettuna). Ettekö te ymmärrä, että kiusaaja vaanii +alati ympärillämme etsien pienintäkin vartioimatonta kohtaa, josta voisi +joukkoomme syöksyä ja uuden onnettomuuden valmistaa. + +KAIN. Nyt sen tiedän -- yksin, yksin on -- + +AADAM. Mitä sinä siellä itseksesi mutiset! + +EEVA. Ah Jehova, Jehova! Mitä tästä lopuksi tulle? + +AADAM. Ei mitään! Uppiniskaisen pojan kovakorvaisuutta kaikki tyyni. +Siunatkaamme itsemme, ja kaikki on hyvin. + +Lapset! Yön varjot lankeevat maahan ja pimeän henget alkavat liikkua. +Polvistukaamme ehtoorukoukseen ja uskokaamme itsemme Jehovan +armohuomaan. + + Laskevan auringon viimeiset säteet pistäytyvät esiin puiden takaa + ja valaisevat paikan. Kaikki polvistuvat, Kain viimeksi ja + viivytellen. Aada tarttuu häntä käsivarteen ja katsoo + rukoilevasti silmiin, Kain tekee poistavan kyynärpääliikkeen. + Tuijottaa tuskaisesti eteensä, tyyntyy vähitellen ja yhtyy + loppupuolella rukoukseen, painautuen alas. + +AABEL. Jehovah, Jehovah! -- Niinkuin lapset juoksevat äitinsä armaiseen +helmaan, niinkuin virrat vierivät meren avattuun syliin, niin meidänkin +sielumme kohoovat sinun puoleesi. Sinä olet suuri, sinä olet väkevä! +Minne katseemme luommekin: itään tai länteen, pohjaan tai etelään, ylös +korkeuksiin tai alas syvyyksiin, kaikki julistaa sinun armoasi, kaikki +sinun kirkkautesi heijastusta säteilee. Sinulle, kaikkivaltias, olkoon +kiitos ja kunnia! Me kiitämme sinua että tänäkin päivänä väkevällä +käsivarrellasi meitä varjelit ja heikon työmme yltäkylläisyydelläsi +siunasit. Ja me rukoilemme: lähetä pyhät enkelisi meitä suojelemaan yön +kauhuilta, pahoilta unilta ja ruman nuolilta, jotka pimeässä lentävät. +Sinun armohelmaasi suljemme itsemme, rakas Isä! + + (Syvästi liikutettuna.) + +Herra, Herra! Sinä, joka asut tähtien keskellä, korkeudessa ja +kirkkaudessa, katsahda meidän puoleemme! Meidän sydämemme ovat +ahdistusta täynnä, viettelykset meitä ympäröivät ja suuret tuskat +sieluamme saartavat. Puhu, Herra, sillä me odotamme sinun ilmotustasi +niinkuin ne, jotka yön pimeydessä aamua odottavat. Sano sielujemme +kuohuille: tyynny! ja epäilystemme rajutuulille: vaikene! Sinä voit sen, +sillä mihin sinä kasvosi käännät, siinä luomakunta iloitsee; mihin sinä +kädelläsi rupeet, siinä aallot asettuvat. Puhalla vielä kerran elävä +henkesi meidän sieramiimme, että me sillä täytettäisiin, että olisimme +sinun omasi nyt ja ijankaikkisesti! + + Esirippu. + + + + +ENSIMÄINEN NÄYTÖS. + +ÖINEN KOKOUS. + + +Paikka: Kuivunut joen-uoma alkuvesien ajoilta. Kahden puolen valtavat +pystysuorat kallioseinämät suorasyistä liuskavuorta; pohja osaksi +louhikkoa, etualalta nurmettunut. Uoma kaartuu taustalla hieman toiselle +sivulle, pohja kohoaa ja seinämät mataloituvat lientyen sekavaksi +kalliomaisemaksi, jonka keskeltä kuitenkin vielä yhä uomaa häämöttää. +Taustalta tulee mustavesinen puro, joka syöksyy kohisten taka-alalla +olevaa pientä köngästä alas, muodostaa könkään alla syvän "mustanlammen" +ja juoksee vinosti toisessa seinämässä olevaan halkeamaan, kadoten +kallion alle. On yö, kuu valaisee himmeästi; toinen kallioseinämä luo +uoman pohjaan synkät varjot. + +LUSIFER seisoo hetkisen mietteissään könkään luona. Päällä polviin +ulottuvat housuntapaiset, tulipunaisella poluksella kiinnitetyt; takki +liivintapainen, hihaton, vyötäröön ulottuva, sädehtivän musta; uumalla +leveähkö vyö, jonka halki kulkee tulinen, mutkikas salamanauha. +Hartioilla lyhyt musta viitta. Pikimustat hiukset valtoimina; päätä +kiertää kapea, säteilevä diadeemi; oikeassa käsivarressa +olkavarsirengas, vasemmassa rannerengas, oikeassa nilkassa nilkkarengas. + +LUSIFER. Yhäkö? -- Ainako? -- Ijankaikkisestiko? + +Viiskolmatta pitkää vuotta jo näin olen tään kirotun maapallon ympärillä +toimetonna liehunut. Miksi? Kun iskin ensi kerta: taivas tärisi ja +avaruuden patsaat vavahtelivat! Toisen kerran: maa huokaili ja ihmisalut +vaikeroiden käsiään vääntelivät! Nyt? -- Ei helvetti! Tään avaruuden +alla päällä voiko olla tuskaa suurempaa? + + (Käy etualalle päin.) + +Mit' aijon? Lauhtuisinko -- leppyisinkö -- tään hurjan taistelun +heittäisin? Kiitos kunniasta! Mik' olen? Lusifer, vapauden, +itsenäisyyden henki! Kyömyniskoin, lipokielin? Kiitos kunniasta -- en +koskaan! Ennemmin kärsivä isäntä kuin loistava renki! + +Mitä oottelen mä sitte? Aikaa! Ja aika mataa etanan, kilpikonnan tavoin. +Mitä muuta varron? Tilaisuutta! Hy -- _Lusifer_ tilaisuutta! Ei, ylös +henkeni hetteistään! Sisässäni kiehuu, kuohuu, itää, sikiää. Kolmas +kerta, tuhat tulimaista! Iske ja salamoi! + +Ho-hoi! Palvelijani, osakumppalini suuret pienet, tänne rientäkää! -- +Ilmasta te siivin liikkuvaiset! + + (Kuuluu kaukaista siipien havinaa ja esiin syöksähtää KENOKAULA, + RIIKINSULKA, HÄMÄRÄNLINTU ja HAUKANKYNSI.) + + [Kenokaula: Ylpeys; Riikinsulka: Itserakkaus; Hämäränlintu: Epäluulo + (musta, yökön siivet); Haukankynsi: Ahneus (laiha kuin luuranko, + petolinnun nokka ja kynnet, terävät vaanivat silmät).] + +TULIJAT. Herra ja Mestari! Nöyrimmät palvelijasi! + +LUSIFER. Hyvä! -- _Vesi_, eläjäsi luovuta, mun palvelijani! + + (Mustanlammen vesi kuohuu ja sen laineista nousee APEATAR, SYNKÄTÄR + ja SYVÄTÄR, hiukset vettä valuen.) + + [Apeatar: Tyytymättömyys; Synkätär: Synkkämielisyys; Syvätär: + Epätoivo. Kaikilla naisen pää, pitkät valuvat hiukset, riippuvat + naisen rinnat, loistava suomuspeite ruumiilla, kalan pursto, + räpyläevät.] + +TULIJAT. Herra ja Mestari! + +LUSIFER. Hyv' on, lähemmäksi vain! -- _Syvyys_, aarteesi esiin! + + (Äänettömyys, ei kuulu eikä näy mitään.) + +Tuli ja leimaus! + + (Polkee jalkaa, maanalainen jymähdys, tuli leiskahtaa esiin ja + sen kera maan uumenista REPOKORVA, VTHREÄSILMÄ, TÄTI LIERO, + KAKSIKARVA, LIPILAPI, SALAKAVIO, PÄLYSILMÄ, HERJAKIELI, SATASORMI, + KIVIJALKA, PUNAKELTAINEN, SAMMUMATON ja UMPILUOMI.) + + [Repokorva: Uteliaisuus (nainen); Vihreäsilmä: Kateus (nainen); + Täti Liero: Kavaluus (naisen pää, käärmeen ruumis); Kaksikarva: + Teeskentely (mies, toinen sivu musta, toinen valkea, kulkee valkea + sivu edellä, mustassa keltaisia virnistyssilmiä); Lipilapi: + Imartelu (suuripäinen, lihava mieskääpiö); Salakavio: Petos + (silmäpuoli, kaviojalka mies, hiipii varovasti, mutta kuitenkin + kolistelee); Pälysilmä: Pelkuruus (mies, lyhyt paksu yläruumis, + erittäin pitkät hoikat kädet ja jalat, pää hartiain välissä, + ontuu pahasti); Herjakieli: Pilkka (muodottoman pitkä ja hoikka + mies); Satasormi: Vallanhimo (paksuruumiinen, vaivaisjalkainen + mies, käsissä lukematon määrä pitkiä, teräväkyntisiä sormia, + joita alati liikuttelee); Kivijalka: Sorto (tavattoman suuri ja + vantterarakenteinen mies, jolla on muodottomat pölkkyjalat, + raskaasti puettu, ketjuja ja kahleita ympärillä, taluttaa + pientä, kuonokopalla varustettua koiraa); Tulipunainen: Viha + (tuimannäköinen, sarvellinen mies, räikeät punakeltaiset + värisekotukset); Sammumaton: Kosto (nuori, epäluoma poika, + aivan musta) taluttaa Umpiluomea: Vainoa (vanha, sokea mies, + laiha ja kyrmyniskainen, leveät sieraimet, nuuskii alati + ympärilleen).] + +TULIJAT. Anteeksi, herra ja mestari! Matka pitkä, tie hankala. + +LUSIFER. Sen tunnen! -- No, joko nyt kaikki koossa lienette? +(Katsastaa). Horna! Missä viipyy viimeiset? + + (Polkee äkäisesti, osa kallioseinämätä sortuu jyrähtäen ja + esiin rientää kevein tanssivin askelin HELOSILMÄ, HEKUMATAR + ja MUSTASUKKA, niiden jälessä leveästi taaperrellen LAPIOKOURA + ja TIHRUSILMÄ.) + + [Lapiokoura: Tuhlaus (tavattoman leveä mies, hirmuisen suuret + kädet); Tihrusilmä: Mässäys (luonnottoman paksu ja lihava); + Helosilmä: Kevytmielisyys (nuori, kaunis mies); Hekumatar: + Sukuhimo (nuori, ihana nainen, miltei alaston, hiukset ulottuvat + aina polviin vaipan tavoin); Mustasukka: Luulevaisuus (tumma, + tulisilmäinen nainen, jalat polvista alaspäin aivan mustat).] + +HEKUMATAR. Ah, armas Herra! Ette toki vihainen liene? Palvelukseksenne! + + (Niijaa syvään ja viehkeästi.) + +LUSIFER (päätään nyökäyttäen). Suvaitsen unhottaa tuon sievän +sipsutuksesi vuoksi. + +Hoo hitto, kun muuttuu maailma! Nää alastoman luonnon alastomat sikiöt +noin sievään rääsysiekaleissa tepittävät. Oikein, oiva joukko: aina +samaa maata kuin ihminen -- ja tuo suuri Rääsyherra ylhäällä! + + (Naurua.) + +No, terve tultuanne! + +JOUKKO. Terve sulle, Herra ja Ruhtinas! + +LUSIFER. Terve toisen kerran! Mua iloittaa taas teitä nähdä -- jo onkin +aikaa vierinyt, kun viimeks haasteltiin. + +APEATAR. Aikaa, tyhjyyden ja äilön aikaa -- meille täysi arvotus. + +LUSIFER. Sen arvotuksen langat tänään laukeaa! + +Vaan -- istumaan, ystävät ja valtaherrat! Mä teidät neuvotteluun +kutsuin, mi aikaa vaatii, tyyntä harkintaa. + +HENGET. Siitä kunniasta, oi Ruhtinas, kiitämme ja iloitsemme! + +LUSIFER. Mantu! Istuimia syvyyden ruhtinaalle ja seuralleen. + + (Polkee jalkaa, kestävää jyrinää maan alla, josta kohoaa + taka-alalle istuimen tapainen paasi ja kahden puolen + puolipyörössä kalliopenkereet.) + +Istukaa, valtaherrani ja ruhtinattareni! + +HERJAKIELI. Kaikki arvon mukaan tietenkin -- kuin on tapa tuolla +ylhäällä ja luona ihmisten? + +LUSIFER (nyökäyttää päätään, nauraa). Kelpaat! + + (Istuutuvat.) + +Jo kyllin tätä horroselämätä! Mun tunnette. Rajua mä rakastan, taistoa, +hengen jännitystä. Kun erottiin, niin pyysin teidän malttamaan ja aikaa +parhain hyödyksenne käyttämään. Sen teitte. Nyt odotuksen aika +loppukoon, taas torvi soimaan ja luonto valloilleen! + +HENGET. Kiitos, Isä! Sinut jälleen entiseksi tunnemme. + +LUSIFER. Innostanne iloitsen, vaan ensin pieni kysymys. Te kaduttenko +että Jehovasta luovuttiin ja elonpyrkimysten alkukaaoksesta oma suunta +irtileikattiin? + +TULIPUNAINEN. Me kadummeko? On moinen luulokin jo loukkaus! Me valan +vannoimme ja vannomme sen uudelleen. + +HENGET. Niin vannomme! + +LUSIFER. Hyvä -- siis asiaan! Tää pitkä levon aika teitä +kai on ihmetyttänyt. Vaan perusteensa silläkin. Tuo suuri +tiedonheelmä-tuumamme ei täysin onnistunut, niinkuin tiedätte. + +TÄTI LIERO. Ah, rakas Mestari! Et tiedä kuinka tuo mun sydäntäni kaivertaa. + +LUSIFER. No no, täti kulta, ei sentään siedä vaikertaa! Sä teit, min +siitä asiasta tehdä voi -- syy oli minun. + +HENGET. Sinun, suuri Ruhtinas --? + +LUSIFER. Minun -- olosuhteiden -- kuinka suvaitsette. En nähkääs +minäkään oo kaikkitietävä -- laskuun sattui pikku hairahdus. + +LIPILAPI. Sinulle hairahdus, älyn ruhtinas? Siin' ei ole perää. + +LUSIFER. Omiasko mairit -- narri! + +Niin, _mulle_ sattui hairahdus, en häpee sitä tunnustaa. Tää elämä on +suuri laskelma, yks väärä numero -- kaikki mennyttä. En silloin vielä +tarkoin tietänyt mit' ovat ihmiset, mitä pohjaltamme itse, mi suhteemme +on häneen tuolla ylhäällä, mikä osuutemme tässä elon ilvenäytelmässä. + +TÄTI LIERO. Ja nuoko kaikki numeroita, joista laskun loppusumma riippuu? + +LUSIFER. Ne. Siks tutkimahan antausin. Viiskolmatta pitkää vuotta kuin +myyrä kolossani myllersin. Vaan nytpä onkin numeroni selvillä! + +REPOKORVA. Oi kerro, rakas Ruhtinas! Me pelkkää korvaa olemme. + +LUSIFER. Me ylen paljo ihmisestä luulimme ja liiaks tiedonheelmän +vaikutuksiin luotimme -- siinä syy. Hän oli muka niinkuin me! +Tuon heelmän eteen panimme: pilvikuvat -- elontotuus, orjuus -- +itsenäisyys ... valitse! Ja hän valitsi, ja söi, ja silmät aukeni -- +vaan hän oli raukka! + +HÄMÄRÄNLINTU. Niinkö? Se eikö Jahven voimanylemmyyttä ollutkaan? + +LUSIFER. Ylemmyyttä -- hy! + +REPOKORVA. Anteeksi! Tää asia on meille aina epäselvä ollut. + +LUSIFER. Se ihmisraukan _alemmuutta_ oli! Oli uskallusta silmät aukaista, +vaan ei uskallusta omaa tietään kulkea. Ja nyt he haikailevat alkuaikain +metsäihmistilaa -- ois näet laiskan ylen ihanata käydä alasti ja +manturaukan syöttiläänä maata. Ja kun tuo ei enää tyydyttänyt auvenneita +silmiään, he keksivät -- tää onkin Jahven kirous, hyh hyh hyy! + +VIHREÄSILMÄ. Sekö, rakas Mestari, nyt olikin tuo kuulu kirous? + +LUSIFER. Se. Ja ne raukat _pelkäävät_! Ensin minua, hyväntekijäänsä -- +minä muka aijon joskus heitä kantapäähän pistää, hah haa! Ja sitte +Jehovaa -- hän näet on _vihainen_, hah hah haa! (Pälysilmään katsoen). Oo, +nilkkujalka veljemme, sull' on paljo sanansijaa maailmassa. + + (Naurua.) + +Nauru sikseen. Tuo kaikki on niin kurjan kurjaa. Nyt sen tiedän: ken +vanhaa epäilee eikä jaksa uutta luoda olentonsa tyhjän sijan täytteeksi +-- hän ei ole mitään. Mutta meidän sanamme on: kaikki tai ei mitään, +myötä taikka vastaan, mutta -- kokonaan. Siis: irti Jehovasta kokonaan! + +HENGET. Irti, irti kokonaan! + +LUSIFER. Vaan heit' ei tieto yksin vapaaks tee -- siihen heill' on älyn +lahjat liian heikot. Ei näet ihminen oo pelkkää älyä, vaan myöskin +verta. + +HENGET (innostuneesti). Ei ei, ei suinkaan! Tuota puolta mekin oivallamme. + +LUSIFER. Siks on tarpeen verten vapaus. Hän tuolla tahtoo kaikki +tukehtaa, me luonnon vapaaks päästämme, niinkuin itse vapaat olemme. + +HENGET. Oi niinkö? Se meille työtä ennustaa! + +LUSIFER. Ja sitä saattekin! Mä anteeks pyydän että viime kerta teidät +syrjäytin. Nyt kaikkein kunto käytäntöön! Me heihin liitymme, tuon +olentonsa tyhjän sijan raittiin verin täytämme -- ja silloin, toivon, +ihminen on vapaa. + +TÄTI LIERO, Varmasti! Jo elontehtävämme meille selviää. Sinä, Ruhtinas, +oot äly, joka kaikki suunnit, tehtävänsä näytät kullekkin. + +LUSIFER. Hyvä -- ja te? + +TIHRUSILMÄ. Elon punaneste heidän suonissaan -- eikö niin? + +LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.) + +HEKUMATAR. Loimi halujen kankaassa -- jos uskallan? + +APEATAR. Pohjavesi mielitekojen virrassa -- luulisin? + +LUSIFER. Te oivallatte, sitä olette -- ituja heidän veressään. Hän +tuolla sanoo meitä _pahuudeksi_. Narri! Mik' on pahuus? Minä! Ja sentään +samaisesta alkujuuresta kuin kaikki muu. Yli-ihailija, nyt vastakohta -- +miss' on raja? Niin, raja, raja -- ooh, sinä kuuden päivän mestari, sit' +ei olekkaan! -- Ei ei, se _on_, vaan se olen minä! Olen raja, joka +silmät avaa ja ihmislapset elonvirran lainehille vetää. Ja te -- + +VIHREÄSILMÄ. Suuri Mestari, suo mun arvata -- rajan toinen puoli? + +LUSIFER. Oikein! Rajan toinen puoli, elonvirran kuohupäiset laineet +itse. + +TULIPUNAINEN. Niinpä sallikkin jo meidän kuohua ja ihmislapset +harteillemme viskaa! + +LUSIFER. Mutta kuinka viskata -- heit' onhan nyt jo seitsemän? En aijo +sielu sielulta mä heitä kurkottaa, _tään_ iskun täytyy koko ihmiskunta +irrottaa! + +HÄMÄRÄNLINTU. Se onko lainkaan mahdollista? + +LUSIFER. Ei -- jos puuttuu uskallusta! Mulla suunnitelma valmis on, nyt +laskuntekoon käymme. -- Kai ihmisnumeroista ensin kuulla tahdotte? + +HENGET. Sen kunnian jos meille suot. + +LUSIFER. Oh jaa, niin mielisti. -- Naikkosesta alku? Tietysti -- toki +pirun pitää olla kohteljas... + +Se _kylkiluusta tehty_? Niin, se raukka muut' ei osaa kuin: ah ja voi, +surun alho, käärme, Jehova, ja taasen ah ja voi ja kädet ristiin -- +näin, ja silmät taivaaseen päin. + +HENGET. Verratonta! + + (Naurua.) + +LUSIFER. En tiedä kannattaako nauraa ees. Mä miltei säälin eukko-parkaa! + +SYNKÄTÄR. On vaimo-rukka tosiaankin paljo kokenut. Ja miksi hällä, vaikka +heikompi, kärsimys on kovempi? + +HERJAKIELI. Oo, hölmö! Miksi hänen, vaikka _toiseks_ luotu, +_ensiks_ piti omenata napsia? Oisi äijällensä tarjonnut ja -- +odottanut olisiko mitä tähteeks jäänyt. + + (Naurun rämäkkä.) + +LUSIFER. Ukko, totta tosiaan, on aika pyhimys! Aina suuna päänä, kaikki +ymmärtää ja määrää, sanoo juu ja jaa ja tyst ja hist -- tuo uljas herra +ämmälauri, joka kerran pani näin ... muistattehan? (ristii kätensä, +polvet vapisee): en minä mitään tehnyt, tuo akka otti! + + (Naurunräjähdys.) + +LUSIFER. Sitte Aabel-poika -- simasuinen saarnamies ja lammaslaamanni! +Pää kallellaan, vaisut silmät kosteina, aina polvillaan ja huulet +höpäjää. Hän lampaita paimentaa ja lammas hän itsekin on! -- Se siitä. + +HERJAKIELI. Bää, bää, bää! + + (Naurua.) + +LUSIFER. Silla? Ah neitsykäistä! Lemmin, armas -- hän nähkääs juur' on +lemmenmakuun päässyt. Aabelin käenpiika -- tipu tip! + + (Naurua.) + +LUSIFER. Taamar! -- Ei vielä tiedä -- hy! + + (Hillittyä naurua.) + +LUSIFER. Kain ja Aada -- terve! + +HENGET. Oo! + +LUSIFER. Kain, siinä miesten mies; lentävä, levoton henki -- terve +siemen tunkkaisessa pesässä. Hällä polvi jäykkä on, ja hän ei pelkää! + +HENGET. Ohoh! Se jotakin jo ennustaa. + +LUSIFER. Jotakin ja paljokin. -- Ja Aada! Sen tytön suonissa on tulta! +Armastaa kuin villikissa -- no, no! + + (Naurua.) + +HEKUMATAR. Kas, kas! Terve, Aada, minunkin puolestani! + +LUSIFER. Niinkuin näette, on heissä kahta ainesta. Nuo toiset riippuu, +kiikkuu, pelkää, maraa; vaan Kain, hän jo melkein vastaan haraa -- Aada +seuraa mukana. + +Ja nyt suunnitelman langat lauvetkoot! + +REPOKORVA. Ne pian lauvo! Tää odotus ja into maltiton jo alkaa tuskaks +käydä. + +LUSIFER. Niinpä kuulkaa! + +Yks laki suuri maailmata vallitsee -- syvä, valtava ja ihmeellinen. Se +Herran luomisjärjestelmän peruslaki on, salalaki, joka kantaa hänen +työnsä ajast' aikaan juuri semmoisina, miksi hän ne kerran loi. Mä +tunkeusin elävitten ruumiiseen, salakammioihin kasvimaailman, vuorten +korkeuksiin, vetten syvyyksiin -- sama laki kaikkialla. Mä suora olen, +siksi suoraan tunnustan: se ihmeellinen on, käsittämätön älyn välähdys +-- juuri kuin ois hänkin laskumies ja vastavoiman ilmestystä vainuten +ois kaikki ikuisiksi kiveen valanut, niin ettei kenkään piirtoakaan +muuttaa voi. + +HERJAKIELI. Olipas Äijä-raiskallakin kerran älliä! + +LUSIFER. Vain kerran -- ja senkin salarakennelman oiti murskaks lyön! + +HENGET. Vaan se laki mik' on lajiaan? + +LUSIFER. Se _perinnöllisyys_ on! Kaikki periytyy, mi elollista on, kaikki +siittää laisiansa sekä muotoon, sisällykseen että salaisimpiin hengen +taipumuksiin nähden. Niinpä inehmoinen inehmon, sammal sammalen, +sinikukka sinisen -- se eikö ihmeellistä? + +HENGET. Ihmeellistä, suurenmoista! + +TÄTI LIERO. Aivan niinkuin meidän henki sinun henkes siitos on? + +LUSIFER. Aivan. Vaan -- oi manala! Taas mulle kärsimyksiäni muistutit. +Minäkö siitän? Äh, sinä kiero henki siellä ylhäällä! Miks yksin meiltä +kielletty on tämä autuus? Mikä huima ajatus! Maan, ilman, veden ja +lopulta itse taivaan täyttäisimme itsemme kaltaisilla hengillä! + +HENGET. Oi, herra, herra; mikä ajatus! + +LUSIFER. Vaan se ajatus on marroks tuomittu! (Raivostuen). Ah, ah, ah! +Kasveille, eläimille, maan matosille pienimmillekin se riemu suotiin -- +vaan me! Kirous! Nyt ymmärrän! Sä _aavistit_ ja tarkotuksella sen meiltä +riistit. Vaan sen kostan sulle! + +TULIPUNAINEN. Jo koston nuoli sinkauta! + +MUUT. Kostoon, kostoon! + +LUSIFER. Vaan kuinka?... (Riemahtaen). Oh, rakas Itseviisaus! Sä olit +nokkela ja tarkotukseen liitit viekotteeksi _nautinnon_. Kiitos +keksinnöstä! He nauttikoot ja kuumain verten iloja kuin hullut ahmikoot! +Tarkotus? Hah hah haa -- se sinun romakoppahasi jäädä saa! Ja silloin -- +_irti Jehovasta_! + +HEKUMATAR (tanssien esiin). No, Isä! Jo taisit tyttärelles työtä löytää? + + (Niijaa syvään ja irstaan viehkeästi.) + +LUSIFER. Saakeli, suas tyttö! Tuo temppu oli kuin minun sielustani. + +HEKUMATAR (Niijaa keikaillen.) + +LAPIOKOURA (rykäisten). Maltas, heila! -- Sana sulle, mestari! + +LUSIFER. No? + +LAPIOKOURA. Mä ensin elonpöydän kauniiks kattaan, sen täytän +maireherkuin imantein. + +LUSIFER. Hyvä! + +TIHRUSILMÄ. Ja minä sen pöydän herkut suuhun appaan, elämän niin rennon +hupaiseksi teen. + +LUSIFER. Yhä parempaa! + +HELOSILMÄ. Ja minä pöydän yli katseen nakkaan, joka veret saapi oudoin +aavistuksin värjymään. + +LUSIFER. Kolmiapila! + +HEKUMATAR. Ja minä, tytönhempu -- niijaan vaan. + +LUSIFER. Kas, kas -- onpa apilalla kukkakin! Vie hitto! Noin ensi +näkemältä melkein munkin kuumaks saat. Tuota väriä, tuota mettä -- +Apilankukka olkoon vasta nimesi. + + (Apilankukka niijaa viehkeästi.) + +Vaan oivallatko myöskin ongelmani -- mehiläiset? + +APILANKUKKA. Ne tunnen lemmenmettiäiset ja kyllä osaan luoksi houkutella +-- luulisin. Vaan itse päätä. Näin: + + (Hivelevää soitantoa, jonka mukaan Apilankukka tekee viehkeitä + liikkeitä paikallaan, sen jälkeen laulaa, sisällystä jäljitellen; + laulun keskellä tanssi.) + + Apilankukan tanssi. + + Olen vain hento tyttönen: + Hiljaa, hiljaa! + Kuin kukka pieni, valkonen: + Hiljaa, hiljaa! + Oi, katse poijes suunnatkaa: + Näin kainoa + Ei katsoa + Tok' miehen silmä saa! + Kas niin, se kiltisti! + Ah, niijaan kauniisti -- + Ja neitonen karkeloon käy. + + Se alkaa aivan näin: + Yks askel eteenpäin + Ja kaksi syrjähän, + Hei, ympär pyörähdän! + Oi jalka virkku + Kuin tanhuilet! + Ja käsi sirkku + Noin riemuilet! + Vars' sorja -- herra jee, + Se aivan kirmailee! + Ja kultakutrit nää + Kuin aalto vaahtopää! + Täss' keijusen luulisi keikkuvan. + + (Äänetöntä tanssia -- pysähdys.) + + No, isä varjele: + Te johan katsotte! + Sen kostan julkeelle + Näin oiti korvalle -- + Ai, ai! Ma pahoin tein. + No, sitten sovitaan. + Käs' toinen kaulallein, + Niin anteeks annetaan. + Ah -- väriset + Ja huokailet! + Voi, poika, minkä teit! + Jo multa voiman veit: + Yks suukkonen + Niin armainen, + Yks hellä puserrus + Ja syvä syleilys, + Mi tulistaa + Ja vilvottaa -- + Näin riemujen helmaan vaivumme. + + Hoh hoo! Noin pian väsyitkö? + Ja leikin armaan heititkö? + Hyv' yötä, ystävä! + Nää unta immestä, + Sen silmistä + Ja huulista + Ja lemmen sulohurmoista. + + Hiljaa, hiljaa! + Olen vain hento tyttönen, + Johonkin silti kelvannen: + Tuoss' luonnon herra kiemurtaa + Mun jaloissan' kuin mato maan. + -- Näin sulle, mestari, kelpaanko? + + (Kaikuva käsien paukutus ja jalkojen tömistys.) + +LUSIFER. Oo hitto! Enpä oisi moista uskonut. Sä enkelitkin kiehdot +lankeemaan -- saati ihmiset. Oikein, sievä iili, helmanheiluttaja +verraton! Mua lähinnä sun paikkas vasta on! + +APILANKUKKA. Kiitän ja siitä huolen pidän, että tyttäreksesi mun kehtaat +tunnustaa. + +LUSIFER. Sen uskon. -- Oi tuuma verraton, mä voitonriemumaljaa nautin +jo! + +Hän tuolla ylhäällä, hän käski heidän toisiansa rakastaa -- ja he +rakastavat, hah hah haa! + +Hän käski heidän jumalata palvella, ja he palvelevat, hah hah haa -- nyt +kun jumala on heillä veressään! + + (Äänekästä riemua.) + +TIHRUSILMÄ. Oi, Isä ja Mestari! Olet suuri tänään! + +LUSIFER. Ja jumalkuvat itse? Ooh! Nyt emme enää tarvi heille omenoita +tarjoilla -- jo löytyi omena, mi istui ruumiiseensa ijankaikkisesta +ijankaikkiseen. Mitä nyt? Kaksi ja kaksi -- vaan sitte! + +MUSTASUKKA. Palvelijas! -- Mun sukkani sä näet. Niiden väriä saanko +mielin määrin verten punaan sekottaa? + +LUSIFER. Vielä kysyt! Totta kai väririkkautta ihailen. -- Terve Jehova! +Katsoppas nyt kuvias! + +(Raivostuen). Mutta -- oi kirous! + +HENGET. No --? Mikä nyt? + +LUSIFER. Tuo mielas omena noin meidät pääasiasta syrjään vei. Mun +suunnitelmani! + +HENGET. Niin, suunnitelma, suunnitelma! + +LUSIFER. Se loppuun kuulkaa! Tuon kaavaherran salasäännön käännän häntä +itseänsä vastaan ja sen sisäisellä voimalla, jot'ei itsekään hän enää +muuttaa voi, koko järjestelmän pirstaks lyön ja uuden itse sijaan luon. +-- Te tiedättenkö? + +REPOKORVA. Mitä? Se varmaan tärkeää? + +LUSIFER. Ja kovin salaista. Hiljemmin puhukaa -- ne asioita, joista +ihmiset vain kuiskain haastelee. On nähkääs Aadamin ja Eevan elonvoimat +tyhjenneet, verten kiihko lauhtunut ja -- + + (Naurua.) + +TÄTI LIERO. Se merkitsee? + +LUSIFER. Ei perillistä enää. + +HERJAKIELI. Noin hupiinko nyt kurtistui tuo suuri siunaus, heh heh hee! +Se viiteen jäi. + +LUSIFER. Viiteen -- se on _ensimäinen_ kohta. Vaan Aadaan -- hm -- +on ilojen ja surujen siemen tarttunut. + +HENGET. Ohoo! + +LUSIFER. Hiljempaa! Täst' silmäniskuin, salamyhäilyin vaan haastellaan. + +Se poikalapsi on, isän kuva luullakseni. Ja se on _toinen_ kohta. + +REPOKORVA. Entä Silla -- jos uskallan mä kysyä? + +LUSIFER. Aabelin Silla ja Sillan Aabel -- hm, ne hurskaat lapset vasta +harjottaa... Vaan mestareiksi kuontuvat kai piankin -- ja siin' on +_kolmas_ kohta. Ja samalla jo _neljäskin_. + +VIHREÄSILMÄ. Se? + +LUSIFER. Että noiden kahden miehen ytimissä lepää koko ihmissuvun +vastaisuus. + +HENGET. Sen hyvin oivallamme. + +LUSIFER. Ja senkin, että Kainist' Kainit tulee, Aabelista lampahat? + +REPOKORVA. Senkin. Entä sitte? + +LUSIFER. Sitte lasku summataan! + +Aatami ja Eeva -- tyhjät numerot -- pyyhin laskusta. + +Kain ja Aada -- siinä perusnumerot! He siityit siihen aikaan, jolloin +omenamme mehut vielä kuohuilivat suonissa. Siksi heiss' on meidän verta: +uljasta ja rohkeata. + +TÄTI LIERO. Ah! Tuo yrityksemme ei sentään aivan hukkaan mennytkään? + +LUSIFER. Hukkaan --? Siit' ei puhetta, se koko uuden suunnitelman +pohja on. + +Niin. Tuo veri suuriin tekoihin on luotu, jos vaan taiten ohjataan. +Se eroo Jehovasta ja omaa tietään astuvi, se suuren mailmanvallan luopi +ja uuden neronrodun synnyttää. -- Vaan tuo toinen pari! + +HERJAKIELI. Sehän uuden lammaslauman kantapari on! + +LUSIFER. On -- jos _saapi_ olla! Vaan ei! Mä vihaan lammasta ja +lammassielu ihmistä. Aabel? Maitoa, ei verta; nöyryyden, alistuksen +tekohurskas siitos. Hän aina riippuu, riippuu --- ensin äidin +hameenhelmuksista, sitte Jahven liepehistä. Siksi: tuon numeron päälle +musta risti! + +HENGET. Mitä --? Mitä aijotkaan? + +LUSIFER. Tuon lammaskatraan kantajäärän täytyy pois! Ja heti, ennenkuin +hän ehtii laumaa kartuttaa. + +HENGET. Pois? Hengiltäkö? + +LUSIFER. Niin. _Se on päätetty!_ + + (Äänettömyys.) + +LUSIFER. No, mitä tuijotatte? + +PÄLYSILMÄ (kauhuissaan). Tää tuntuu kovin oudolta. + +LUSIFER. Vai oudolta? (Halveksien). Sinusta! + +HELOSILMÄ. Muistakin, suuri Ruhtinas. Jos tuo raukka saisi elääkin, +niin onhan toki neronsuku, joka uuden mailman luopi. + +LUSIFER. Raukka? Ei niinkään raukka kuin näytte luulevan! Mä kyllä +tunnen tuon liukkaan lipokielen. Hän edistyksen poikkitela on ja repii, +minkä toinen rakentaa. Ei kyllin että itse riippuu, vaan hän saarnaa, +saarnaa -- ja siinäpä se onkin! Näin äsken mitä tapahtui iltarukouksen +aikana. + +REPOKORVA. Oi mitä? Se meille kerro! + +LUSIFER. He keskustelivat, kuin on tapansa. Jo Kainin veri kuohahtaa; on +tulta, miehevyyttä, uhmaa täynnä, ja juuri aikoo valhesiteet ratkoa. +Silloin tuo lammas alkaa määkyä, ja määkyy, määkyy, kunnes -- Kainkin +polvillansa maassa makaa! Ja tuota pitäis katsella! + +KIVIJALKA. Ei, ei! Jos niin, on kuolonsyynsä selvä. + +HENGET. Selvä! Selvä! + +PUNAKELTAINEN. Oi Isä! Luontoni jo nousta alkaa. Vaan kuinka hänet +poistamme? Ei itsellämme valtaa henkeen koskettaa. + +LUSIFER. Siksi: _veljen käden kautta veli kaatukoon_! + +HENGET. Veljen --? + +APILANKUKKA. Tuo eikö sentään julman julmaa? + +LUSIFER. Julmaa! Kysyykö tuo säysy ihminen, kun madon mäsäks tallaa, se +onko julmaa vaiko lempeetä? Tai hurskas Aabel lampaaltaan: sä +sallinetko, vuona kulta, mun puukollani hiukan kurkkuasi kutkuttaa? +Ja itse tekopyhäin tekopyhä suuri! Sille eikö lampaanliha mieluisinta +herkkua? Julmaa -- hyh hyh! + +TÄTI LIERO. Jes sentään, kuinka tuo on totta! + +HENGET. Merkillinen havainto! + +LUSIFER. Ja jos tuo pieni julmuus itse asiassa onkin -- sääliä? + +HENGET. Sääliä --? + +LUSIFER. Yks tieltä pois tai miljoonia kiusata -- kumpi? + +HENGET. Oi, herra, mikä ajatus! + +LUSIFER. Sitä paitsi: ei suurta tuumaa koskaan sääli ohjaella saa. + +TÄTI LIERO. Se päivän selvää on. + +LUSIFER. Vielä: mun tuumani ei arveluita siedä! Tää hetki ainoa on +laatuansa maailmassa eikä koskaan uudellensa palaa. Mä tässä: nykyhetki, +te siellä: tulevainen ihmiskunta; tuossa Kain ja tuossa Aabel, riviensä +päässä molemmat. Sivallus! + + (Tekee rajun liikkeen kädellään, josta tuli leimahtaa, + toinen rivi kaatuu.) + +Aabel poissa, koko toinen rivi poissa, poissa puolet ihmiskuntaa +ainoalla käden käänteellä. Nyt joko ymmärrätte? + +KAKSIKARVA. Tuon tylsäkin jo ymmärtää. + +HENGET. Ymmärtää, ymmärtää! + +KENOKAULA. Se kauhistavan suurenmoista on! + +HÄMÄRÄNLINTU. Jos vaan mahdollista? + +LUSIFER (ylenkatseellisesti). Yökönsielu! + +HÄMÄRÄNLINTU. Anteeksi -- epäillä uskallan. Miss' on se _aate_ ja missä +_voimat_, jotka veljen voipi nostaa vastaan veljeä? + +APEATAR. Ja veli pitää veljestään, sen tiedämme. + +LUSIFER. Jo riittää tuota! (itseään osottaen). On aate _tässä_, ja +voimat -- no, mä enkö teihin luottaa voinekkaan? + +HÄMÄRÄNLINTU. Varmasti -- vaan josp' ei yllä kummatkaan? + +LUSIFER. Luontos kuva olet -- en moiti, vaan se asia mun huolekseni +heitä. On Kainin henki tiedon, vapauden halua ja omanvoiman aavistusta +tulvillaan. Ne lentoon nostan! Hän uutta, neron, työn ja vallotuksen +maailmata haaveilee. Siitä lähden. Haaveihinsa syvennyn ja niistä sekä +oman tuntemukseni aavistuksista luon tulevaisuuden kuvan häikäisevän, +ihanan. + +SATASORMI. Verratonta, verratonta! Se aate, suuri Mestari, ei petä. + +LUSIFER. Niin luulisin. Ja kun tuo aate hehkuu, punertaa, ja Aabel on +vain silkkaa vettä, nöyryyttä ja herranpelon mettä -- silloin heidät +yhteen isken jotta sähähtää! + +TÄTI LIERO. Oo, Ruhtinas! Nyt Kainin kantapää jo paljas on. + +HENGET. Niin, kantapää, kantapää! + +LUSIFER. Ja nyt teistä kysymys -- te mihin kelpaatte ja minkä verran +taiston rintamahan pystytte? En tähtääkkään vain tätä kertaa, vaan myös +tulevia aikoja -- nyt suunnitellaan koko taistelumme vastaisuus. + +_Tiedonhalu_ -- sen kuinka käsitätte? Teillä vapaa sananvalta on. + +REPOKORVA. Kiitän kunniasta -- mä tunnen hiukan tuota alaa. Tiedon +_lähteeks_ sanoisin ja selittäisin että konsa kysyy, utelee, niin +siin' on tiedonlähteen pohja juuri edessä. Sen kuvailen niin matalaksi, +ettei kastu nilkatkaan. + +HÄMÄRÄNLINTU. Ohoo -- ei sillä monta narrata! Vaan annappas kun minä +koittelen. Sen lähteen syväksi niin kuvaan, ettei pohjaa olekkaan. Yks +kulaus sen vettä, hän epäilee; toinen, hän enemmän jo epäilee, yhä +syvemmälle pohjaan kurkistaa. + +LUSIFER (nyökäyttää päätään.) + +APEATAR. Ja pohjassa oon minä vastassa. Sen veden samennan ja apean +yrtit sekaan heitän -- kas, kuin se poreilee ja partaittensa yli +kuohuilee! + +SYNKÄTÄR. Ja nyt tuo kyllästetty sielukulu minusta saapi saattajan. Sen +tämän oivan siskon kera pohjavesiin sukellamme, pohjamutiin upotamme -- +yks pieni loppupore pinnalle ja sitte kaikki hiljaa, hiljaa. + +SYVÄTÄR. Mustat ovat meidän lammen vedet, mustat meidän vetten +pohjamudat, musta se sielu, joka meidän vesiin vaipuu. + + (Äänettömyys. Lusifer pudistaa synkästi päätään.) + +KENOKAULA. Minun mielestäni tuo jo liian mustaa on. Hui, vesiin sukeltaa +-- ihmiset kai mieluumminkin lentää haluaa? + +LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.) + +RIIKINSULKA (siipiään liehotellen). Oikein, sisko! Me heille lentotaidon +opetamme. + +KENOKAULA. Varmasti! Me tiedon vuoreks sanomme ja ylös viitaten näin +kuiskaamme: on tiedon huiput korkeat! + +RIIKINSULKA. Ja ilmaan kepein siivin, leijauksin vienoisin -- +vähän vain, ymmärrättehän? + +KENOKAULA. Ja sitte: oi kuinka hurmaavaa on ihmishengen lento! + +RIIKINSULKA. Ja: ah, jo ollaan lähellä taivasta! + +KENOKAULA. Ja sitte: täältä kaikki näkee, kas kun kaupungit ja maat ne +alla makaa! + +RIIKINSULKA. Se vastaa: ne kaikki näen! + +KENOKAULA. Myös etäisyyden aavan näet? + +RIIKINSULKA. Se heti: sitä enkö näkisi, mä kaikki näen! -- Nähkääs: se +näkee juuri sitä, mitä sanoo näkevänsä. + +LIPILAPI. Ja minä alla juosta sipsuttelen, käsiäni yhteen lyön ja +sirkuttelen: mikä oiva lentoniekka! Kas, kas, kuin korkealla, se enää +itikalta maahan näyttää! Oi ihmis-älyn lento, oi viisaus, oi nero, oi +kaikkitietävyys! -- ja mitä muuta siihen lisäks keksin. + +RIIKINSULKA. Kiitos, veli! Ja nyt nähdä saatte kuin sen kaula nousee, +rinta paisuu ja sulkareuhkat harrittaa. + +LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.) + +TÄTI LIERO. Ne siskot lentää osaa, totta tosiaan! Vaan kuinka aijotte +tään lentokokeen lopettaa? + +KENOKAULA. Näin: nykäys, ja läiskäys, yks märkä pilkku maassa -- siinä +lorun lopetus. + + (Äänettömyys. Lusifer synkkänä mietteissään.) + +LUSIFER. _Vapaus_ ja _omanvoiman aavistus_ -- mitä siitä --? + +KAKSIKARVA. Kaks on mulla kylkeä: musta sekä valkea. Niille kaksi etsin +tunnussanaa vastaavata: _tyranni_ ja _vapaus_! Tuon ensimäisen annan +Jahvelle -- se on sen helpompi, kun todella hän onkin tyranni! + +LUSIFER. Hyvä! + +SALAKAVIO. Mä myöskin väriasioita ymmärrän. Voin mustan valkealla +peittää, valkean päälle mustan häivän heittää. + +LUSIFER. Veljespari! + +HERJAKIELI. Kun ei vaan tuo toinen liiaks pensselkaviollaan kapsaile! + + (Naurua.) + +Mun tunnet, Isä! Olen maun herra, ivansuolan haltija. Myös tiedät: +mausteista maitti riippuu. + +LUSIFER. Mestarkokki! + +VIHREÄSILMÄ. Ja minun vihreätä vertani on pisarainen teissä kaikissa. + +SATASORMI. Samaa verta nääkin sormet tykkäilee. Mä nälkä, jano olen -- +vallannälkä, maineenjano. + +HAUKANKYNSI. Nää kynnet sille tyydykettä hamuilee. + +KIVIJALKA. Ja nämät kahleet saaliin kytkee, tää töppö ruuan murentaa. + +TÄTI LIERO. Tää seura mua varsin miellyttää. Vaan nää miehet, huomaan, +kovin raisut ovat -- luulisin: täss' suuremp' äly tarpeen oisi. + +LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.) + +UMPILUOMI. Ken noin miedoin kielin lavertaa? Verta, verta! + +PUNAKELTAINEN. Verta, verta! Jo vihan värit välkkykööt! + +UMPILUOMI. Miss' on se, johon iskemme? Miss' on se? + +SAMMUMATON. Sen kyllä näytän, konsa luvan saamme. + +PUNAKELTAINEN, UMPILUOMI. Lupa, lupa! Pian, pian! + +LUSIFER. No malttakaa -- tuo äänenne jo melkein kauhistaa! + + (Äänettömyys. Synkästi.) + +Mun pitäis iloita, ja sentään tekee mieli arvella. + +HENGET. Mitä --? Mitä tämä? + +LUSIFER. Teitä innostanne kiitän; senkin huomaan, että riittää voimamme. +Vaan en tiedä -- tuntuu niinkuin teissä olis kovin paljon rajan +tuotapuolta. Te verta janootte! + +TULIPUNAINEN. Erehdyskö? Eikö Aabelpojan veri verta olekkaan? + +LUSIFER. Vait! -- Aabelin murha pakkomurha on, min suuri suunnitelma +vaatii; vaan teillä muutamilla, pelkään, on _veressänne_ julmuutta. + +TÄTI LIERO. Intoa, armollinen Ruhtinas, intoa -- ehken liian urmakkaa. + +LUSIFER (synkästi). Sepä se arvelemaan saa! + + (Äänettömyys.) + +No, intoanne kyllä tiennen hillitä! (Mietteissään). Tässä päämäärän ja +keinon kumma ristiriita on. Se paikallansa että Jehova omissa +tekeleissään kostetaan -- vaan tekele? + +HERJAKIELI. Lie liian mitätön ja halpa näin suurten voimain tuhluulle? + +LUSIFER. Vaiti! Tiedä aikasi! + +Ihminen -- se onhan sekin kysymys. Vihaanko mä häntä? Miksi? Hän luotiin +pyytämättään, niinkuin kaikki muut. Kärsimystäkö hälle tahdon? Miksi? +Hän onko tehnyt kenellekään vääryyttä? + +TÄTI LIERO. Noin jos jatkat, Isä, miten loppu kuuluukaan? + + (Äänettömyys.) + +LUSIFER. Näin: mä vihaan häntä, jok' on kaiken alkusyy! + +Mitä varten luotiin me? Nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja kärsimään ja +kärsimystä toiminnalla lientämään! + +Mitä varten ihminen? Ka, nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja myöskin +kärsimään ja kärsimällä elonymmärrystä voittamaan! + +Mitä varten itse elää hän? He, nauttiakseen! Ei, vaan tapatakseen ja +myöskin kärsiäkseen -- nähdessään kuin pala palalta tää mailma lohkee +käsistään! + +TÄTI LIERO. Oi Isä! Nyt taasen olet entinen ja selvän tasajaon teet. + +LUSIFER. Sen teen. Mä ihmiselle hyvää suon, vaan minkä sille voin, että +riemu näyttää kärsimykseen kytketyn -- en saata noita siskoksia +toisistansa irrottaa. Ja miksei kärsisi myös ihminen, kun hälle +kärsimänsä korvataan? Ja minä korvaan sen! He kärsikööt ja taistelkoot, +_mutta saakoot myöskin täysin rinnoin nauttia_. Siks elon soihtu +loimumaan! -- Mä tiedän: se on tuskan soihtu, mutta se on myöskin +_lämmin_ soihtu -- siksi mielellään he kärsivät. + +RIIKINSULKA. Jo soihtu ilmaan nostaos! + +KENOKAULA. Sen ympärille ihmissuku tanssimaan! + +LUSIFER. Ja tanssikoot! En emmi enää. Vain yksi elon perusaate on: alas +pilvikuvat, pirstaks orjankahleet, luonto vapaaksi -- sen eessä kaikki +muu on välikappaletta vaan. Kun se on voitettu, he vapaat olkohot ja +itse asiansa ohjatkoot. -- Nyt suoraa tietä toimeen käyn. + +REPOKORVA. Oi koska? + +LUSIFER. Huomenna. + +HENGET. Jo huomenna! Jo huomenna! + +TÄTI LIERO. Ja loppu-isku -- milloin, missä? + +LUSIFER. Pian -- Jahven alttarilla! + +HENGET. Jahven alttarilla --? + +LUSIFER. Niin. Ei isku yksin iskun vuoksi, vaan myös koston nautinnon. +Se alttari on _hänelle_, hän uhrisavua ja mairitusta oottelee, vaan +saakin -- iskun vasten kasvoja. + +HENGET. Oi, herra, herra! + +TÄTI LIERO. Sun valtakuntas aika pian lähenee! + +LUSIFER. Mun valtakuntani? (Mietteissään). No, jos sillä pilvivallan +vastakohtaa tarkotat, se pian lähenee. Ja jospa viipyiskin, niin +malttia, ystävät! Ei kiirettä -- _ijankaikkisuus on pitkä_! + +HENGET. Ijankaikkisuus on pitkä! + +LUSIFER. Kas niin, nyt kaikki suunnittuna on. Rihma rihmaan, lasku +laskuun liittyy, loppusumma varma on. + +Oi hetki valtava ja ihmeellinen! Äsken hajallaan, nyt kaikki tulta +täynnä: yksi äly, yksi käsi, yksi kaari, yksi nuoli, joka puhkoo maita +ja taivaita. Oi sinä maailmanjärjestyksen poikkitela! Sinä hikoilit +kuusi päivää -- minä yhdessä hävitän, minkä sinä kuudessa loit, ja sitte +luon yhtä ijankaikkista! Sull' oli kantavanhemmat -- minä ne pois +pyyhkäsen ja uudet sijaan nostan! Sull' oli maailmanjärjestys -- mulla, +totta vie, on toinen, joka pyörii ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Sinä +olet taivaan voima, siksi -- pysy pilvissäsi! Min' olen mailmanvoima, +siksi -- selvä raja välillemme! + + (Nousee, samoin kaikki muut; kokoontuvat Lusiferin ympärille.) + +Nyt toimeen rivakkaan! Sä olet luoja ja me -- vain marrot piruraukat. +Kiitos, rakas Itseviisaus! Kohta uusi suku esiin astuu ja sun vanhaa +mailmaromuasi järkyttää. Ken heidät loi, ken siitti nämät miljoonat? +Manala! Me siitämme, me siitämme, ja siittämisen suurta riemua jo +nautimme! Kaikki, mitä meiltä kielsit, otamme kaksin kerroin takaisin. +Tapasitko vertaisesi? Tunnetko kostoni nuolten säihkyvän? + +Ne tunnekkin, matelijain majesteetti! Voimasi esille -- nuo hymysuiset, +hurskaat, siveet, mairenaamaiset henkesi! Me taasen mittelemme voimia! +Iske -- en pelkää! Juoksuta laumaasi -- en väisty! Se tietäös: + + _min' olen maailman herra_! + +HENGET (haltioissaan). Maailman herra, maailman herra! + + Esirippu. + + + + +TOINEN NÄYTÖS. + +PUNAINEN LINTU. + + +Paikka: Uutisviljelysraivio vuoren juurella. Etualalla avara alue +raivattuna ja kuokittuna, sivuilla harvahkoa, matalata metsää. Vuori +metsätön, poikkipuolin kulkeva. + +KAIN (kuokkii voimakkain iskuin raskaalla puuharalla). Vain tupruaa! -- +Sinä niin vastailet, minä näin kyselen... (Lyö voimakkaan iskun syvään +ja tempasee: räsähdys, haran piikit poikki -- seisoo varsi kädessä.) +Siinä se! Ei kestä -- ei kestä! Mikään ei kestä täyden voiman +kosketusta. Kaikki särkyy -- koko elämä on kuin tuo -- + + (Viskaa haranvarren kedolle, astuu syrjäpuoleen ja + istuutuu kivelle.) + +Ei kestä! Mutta eikö se voisi kestää? + +OUTO ÄÄNI (melkein kuiskaten). Eikö se voisi kestää? + +KAIN. Eikö ainetta, joka varmasti kestäisi? Pureutuisi maan läpi, puun +läpi, kiven läpi -- kuin kypsään hedelmään? + +Totta kai! Ja varmastikin! -- Kun vaan sen löytäisi. + +ÄÄNI. Ja miksikäs ei löytäisi? On jo löytänyt! + +KAIN. Niin, niin; on jo löytänyt -- jotakin. Yksi ensin, toinen sitte. +Mun punainen lintuni vielä ilmassa leijailee. Se ei erkane minusta, se +seuraa kaikkialle. Öisin majani päällä liitelee, päivin työmaalle +saattelee. -- Ei, nyt minä katson sinua silmiin! + + (Menee syrjään tuoden tulikaaren aluspuineen ja rinnuslastoineen.) + +Miten ihana ajatus! Saada se valtaansa. Ja miten välttämätöntä! Jos se +sammuisi, tuo kyven? Aabel unohtaisi vaalimisen tai onnettomuus +sattuisi? Saisimmeko sitä enää koskaan uudelleen salamaniskun kautta? +Tuskin -- sehän oli sattuma, jota emme ole sittemmin nähneet. + + (Asettaa aluspuun paikoilleen, katselee kaarta.) + +Miten kummallinen yö viime yö! Näinkö unta vai valveillaniko uneksuin? +Kipunoita ja leimuavia tulikieliä! Ne kirposivat tuosta kaaren nenästä +-- kirposivat, leimahtivat ja olivat multa kasvot korventaa. Aavistaako +se, että ratkaisun hetki vihdoinkin on lähellä? + + (Pyöräyttää oran kaaren jänteeseen, asettaa sen aluspuun ja + rinnuslastan väliin, laskeutuu polvilleen, alkaa kieputtaa.) + +Kas! Kas! -- Vauhtia, vauhtia vaan! + +Herra Jumala! Se savuaa! Vauhtia, vauhtia! + +Kipinä! Oliko se todella kipinä --? Vauhtia! + + (Sammaleet oran kärjen ympärillä leimahtavat tuleen.) + +Tuli, tuli! -- Aabel, Aada, Silla! Missä te olette? Tuli on keksitty! + +Mutta onko se mahdollista? Onko tämä totta vai yöllisen unelman jatkoa? + + (Pistää kätensä tuleen.) + +Se polttaa! Se on tuli! -- Aabel, Aada, Silla, vanhemmat -- kaikki: +linnut, eläimet, pedot! Missä te viivytte? Tuli on keksitty! + +Mutta jos se olikin vain sattuma? Yksi ainoa kerta? + + (Sammuttaa, kieputtaa uudelleen.) + +Savua! -- Tuli! -- _Toinen_ kerta! + + (Sammuttaa taas ja sytyttää kiireisesti.) + +Tuli! -- _Kolmas_ kerta! Tuli on ihmisen vallassa, kaaressa, kädessä. Hän +sen sammuttaa ja jälleen esiin kutsuu milloin tahtoo. Oi taivas ja maa! + + (Nousee, juoksee ympäristöstä risuja ja mitä muuta käsiinsä saa, + laittaa kokon. Seisoo sen ääressä.) + +Niin, niin! Tuikkios tulisilmä -- sinä suuri, salaperäinen, kirkas ja +väkevä! Sinä olet tulevaisuuden tienrasti, sinä yöllä kulkijan polkua +valaiset, sinä värisevää poloista lämmität. + +Säihkyös punasydän, leimuos pyhä lekko! Sinä olet kuin oma henkeni, sinä +punainen lintu: levoton, leiskuva, tulisiivin korkeuksiin kohoova. +Syliini tahtoisin sinut sulkea ja kanssasi ikuisen liiton tehdä. Minä +sinua vaalisin ja kanssasi leimuisin, sinä elonpuuni jäännöksen hiileksi +kuluttaisit. Hiili maahan, lieska ylös -- kauvas ja korkealle sinun +siivilläsi! + + (Kantaa kiven tulen ääreen, istuu sen päälle, katselee + mietteissään tuleen.) + +Sinussa on _henki_ -- vasta tänään sen ymmärrän. Sinä liikut, sinä +puhelet, kun vain ymmärtäisin kieltäsi. Sinä kannat aatokseni kaukaiseen +tulevaisuuteen... + + (Katselee hetkisen äänettä tuleen, pää käsivarsien varassa, + käsillä silmiään varjostaen. Tulessa alkaa liekehtiä punaisia + tulikuvioita.) + +Mitä? Mitä kummaa? Lieska tanssii -- ei, selviä hahmopiirteitä -- +ihmisiä! + +Ne kiitävät ohi -- nyökäyttelevät päitään -- kuiskaavat toisilleen. Mitä +kuiskannevatkaan --? + +ÄÄNI (kuin Kainin mietteitä jatkaen). Miksen sitäkin arvaisi. +Tulevaisuuden ihmeitä ja salaisuuksia -- kuinka tuli oli alkuansa pieni +kipinä, kuinka se kasvoi maailmanvallaksi -- + +KAIN. -- kuinka kaikki lähtee kipinästä! Niin, niin! Tuon kaiken +aavistan, mutta nähdä se, mitä toivoni sanoo? + +LUSIFER (joka näyttää ilmautuvan maasta Kainin takaa, näkyen aluksi vain +osa kasvoja Kainin olkapään yli hänen kasvojensa vierestä). Ja miksikäs +ei voisi nähdäkkin -- se, joka _tahtoo_ nähdä ja jonka silmä on +terottunut? _Kaikki_ pitää sinun valtasi alle annettu oleman, sanoi se, +joka meidät loi. + + (Tuulen hyminä käy ilmassa ja vuoren takaa kuuluu hiljaista + soitantoa.) + +KAIN. Mitä --? (Kuuntelee). On kuin kuulisin ääniä -- puhetta, säveliä, +sointuja. Tuuliko puhuu, vuoriko haastaa, vai oma sydämenikö sykäjää? + + (Nousee. Lusifer kohoo yhtaikaa, seisoen Kainin takana, koko + näytöksen ajan Kainille näkymätönnä.) + +Valehtelisivatko korvani? + + (Kuuntelee.) + +LUSIFER. Tuskin. Kuulen aivan selvästi! + +KAIN. Kummallisia ääniä! + +LUSIFER. Ihmeääniä kerrassaan! + +KAIN (kuunnellen). Ne kuuluvat --? + +LUSIFER. -- vuoren takaa. + +KAIN. Ne aivan niinkuin kutsuvat -- + +LUSIFER. -- ja vetävät! + +KAIN. Jos kohoaisin vuorelle --? + +LUSIFER. -- niin vannaan saisin selityksen tähän outohon ja kummaan. + + (Kain alkaa nousta, Lusifer askel askeleelta jälessä.) + +KAIN. Ne olisivatko tulevaisuuden ääniä nuo kummat? + +LUSIFER. Toinenko ihme tänä ihmeitten päivänä? + + (Ovat nousseet jonkun verran vuoren juurta oikealta. + Ilma humisee ja himmenee, vuori väräjää.) + +Vuori vapisee + +KAIN (pysähtyen.) + +LUSIFER. -- ja osaks vaipuukin! + + (Vasemmanpuoleinen osa vaipuu maan alle, paljastaen kaukaa + häämöttävän toisen vuoren rinnan.) + +KAIN. Tää outoa! Kääntyisinkö takaisin? + +LUSIFER. Niinkuin lapset, jotka sitä pelkäävät, mitä enin toivovat. + +KAIN. Olen mies! + +LUSIFER. Siks pelkää en! + +KAIN. Vaan ylös käyn, vaikka kaikki vaipuisi. + +LUSIFER. Eikä vaivu, kun _usko_ vaan ei vaivu! + + (Nousevat.) + +KAIN. Tuolla kaukaa vuoren näen -- + +LUSIFER. -- ja kuulen niinkuin laulua sen sisältä... + +KAIN. -- ja kilkettä ja kalketta... + +LUSIFER. -- niin monen oudon äänen helkettä. + +KAIN (kuunnellen). Kas! Kummaa jyskettä -- + +LUSIFER. -- paukkinaa ja ryskettä. + +KAIN. Ne varmaankin + +LUSIFER. -- henkien lie ääniä. Jo sanat saatan erottaa. + + Vuorelaisten laulu (vuoren sisältä.) + + Syvällä, syvällä + Kaikki kallis on. + Kivehen kytketty + Aarre verraton. + Iskekää + Jo veikot! + Rynnätkää + Te peikot! + Aukee -- laukee! + Murru -- sorru! + + (Vuorenseinämä murtuu paljastaen kaivossolan, jossa punaiset + valot tuikkavat ja joukko yläruumiiltaan alastomia vuorimiehiä + moukareillaan murtaa vuorta, toiset kulettavat louhoksia pois; + joukossa nuoria poikasia.) + +KAIN. Ah! + +LUSIFER. Ah! + + Vuorelaisten laulu. + + Syvällä, syvällä + Kaikki kallis on: + Ystävyys, rakkaus, + Onni inehmon! + Syvällä aarteiden lähde, + Syvähän suontansa iskemme. + Esille tarmomme tähde: + Malmia meidän on hikemme! + Iskekää! + Iskekää! + Kiireinen meillä on työ! + Levoton päivä ja yö! + +KAIN. Tää unta onko? + +LUSIFER. Unta sekä totta -- tulevaisuuden tosiunta ihanaa. + +KAIN. Tuolla tulet kiikkuu palloina --? + +LUSIFER. -- ja vuoren sydämykset paljastaa. + +KAIN. Ah -- jo alan oivaltaa! Kun ihminen sun kerran taltuttaa ja raisun +luontos älyllänsä ohjaa -- niin... + +LUSIFER. -- niin olet mailmanvoima, jonka eessä vuoret murtuu, sulaa +kalliot ja kitsas mantu sala-aartehensa luovuttaa! + + (Hämyhäivähdys, vuorenseinä umpeutuu ja ensi säkeen aikana avautuu + sulatto suitsevine uunineen. Sen ympäri häärii puolialastomia + miehiä ja poikasia; kahden puolen suuret liehtimet, joiden vivuissa + liehtojia. Uunista tulee neljä malmipuroa: punerva, musta, keltainen + ja valkoinen, juosten toisen seinämän läpi.) + + Malminhenkien laulu. + + Uunissa kuumassa + Malmin mahla soi; + Kupliten, kuohuten + Hehkuu, purppuroi. + Kalliot virtoina vierii, + Punaisin, mustin ja valkoisin + Lainehin hohtaen kierii + Taiturin taitavan pajoihin. + Liehtokaa! + Liehtokaa! + Tulinen meillä on työ! + Helteinen päivä ja yö! + +KAIN. Oi tulen voimaa verratonta! Noin suureksi en sua koskaan voinut +aavistaa. + +LUSIFER. Ja kuitenkin tää kaikki lienee alkuvalmisteita vaan. + + (Hämyhäivähdys, sulatto katoo.) + +KAIN Kas, kas! + + (Vuoresta kuuluu laulua, joka vähitellen paisuu. Ensi säkeen + aikana aukeaa paja ahjoineen, liehtojineen, takojineen. + Etualalla teräsaseita, kirveitä, kuokkia, aurantapaisia y.m. + maanviljelysaseita.) + + Takojain laulu. + + Nostakaa, laskekaa + Väkivasaraa! + Kääntäkää, vääntäkää: + Malmi muodon saa. + Punaisna takojan lapset + Syntyvi säihkyen maailmaan; + Kirkasna raution lapset + Työhönsä käyvät ja toimintaan. + Takokaa! Takokaa! + Terästä meidän on työ! + Kalketta päivä ja yö! + +KAIN. Nyt ihmeet näen! Siellähän on kuokka kummanlainen: terä kuuna +paistaa, varsi päivänä kuvastaa. Se kädessä jos oisi -- + +LUSIFER. -- niin vaikka kalliota viiltää voisi! + +KAIN. Ja nuo muut -- en edes tunnekkaan? + +LUSIFER. Arra -- harra -- mitä nimistä. Niillä pellon aarteet pintaan +nostan, hyödyn hyvinvoinnin itselleni ostan. + + (Hämyhäivähdys, paja katoo. Laulua, ensi säkeen aikana aukeaa + kultaseppäin työpaja lieskuvine ahjoineen. Miestä, naista, lasta + töiden ääressä. Sivulla valmiita töitä: pöytäkaluja, koristeita y.m. + Erään naisen päälle koetellaan somisteita.) + + Kultaseppäin laulu. + + Oihkavi, voihkavi + Maamies pellollaan; + Leikkavi, korjavi + Kulta viljoaan. + Riemunpa hetkinä pukee + Pöytänsä hohtavin hopehin, + Vaskihin itsensä sukee, + Naisensa kuurtavi kultihin. + Hohtakaa! + Loistakaa! + Hopeita meidän on työ! + Kultia päivä ja yö! + + (Hämyhäivähdys, näky katoo. Hetkisen äänettömyys.) + +KAIN. Ne katosi ja äänet kiehtoovaiset vaikeni -- on kaikki hiljaa taas. + +LUSIFER. Siksi kunnes aika ahjostaan ne uudellensa nostattaa. Se +ihmissuvun jännerten on ihme! + +KAIN. Niin, niin! Noin usein olen mielessäni kuvaillut -- tai jotain +sinnepäin -- ja luullakseni uniakin nähnyt toisinaan. Vaan tää kaikki +onko sentään mahdollista? + +LUSIFER. Miksei -- se onhan melkein luonnollista! Kun tietämättömyyden +sumuverho katoaa, ken silloin unelman ja toden rajan voipi osottaa. + +KAIN. Niin, se raja? + +LUSIFER. Lie niinkuin maan ja taivaan raja. + +KAIN. Ei, ei; ne rajaviivat ovat hirmun kaukana! + +LUSIFER. -- _tällä kohti_, vaan tuolla etäällä -- yhteen sulavat! + +KAIN. Kas, sehän -- totta tosiaan -- lie luonnon selvä viittaus! + +LUSIFER. Ja aate Jehovan: hän tahtoo yhdistää, ei erottaa. + + (Hämyhäivähdys, vuori katoo, ilma kirkastuu.) + +KAIN (katselee, kädellään silmiään varjostaen). Näyttää niinkuin vuori +oisi kadonnut --? + +LUSIFER. -- ja niinkuin järvi kirkas päilyisi sen sijalla. + +KAIN. Kas, aivan selvästi! Ja päivä kultaa laineitaan -- + +LUSIFER. -- ja sorsat soutaa pinnallaan. + +KAIN. Se soutu somaan käy -- + +LUSIFER. -- ne liikkuu vaikkei mitään näy. + +KAIN. Taas kuuluu soittoa! + +LUSIFER. Ei aivan kaukana. + + (Taka-alalta tulee esiin vesilinnun muotoinen suurehko laiva, + tulisilmäinen, höyryä suustaan tupruttava. Laivalla paljo ihmisiä + ja soittokunta, joka soittaa hiljalleen koko ajan. Kulkee hitaasti + ohitse.) + +KAIN. Tuo se vasta kumma on! Mä tokko uskon silmiäni. + +LUSIFER. Ja tokko edes korviani. + +KAIN. Lie vetten kumma? + +LUSIFER. Tai ihmisälyn ponnistusten summa! Se neron tekolintu itsestänsä +liikkuu. + +KAIN. Noin sievään aaltoin hartehilla kiikkuu. Kas! Ne päähineitään +heiluttaa -- + +LUSIFER. -- ja liinasiaan liehuttaa. + +KAIN. Oi viivy, viivy, armas lintu! + +LUSIFER. Ei aikaa. Hyväst', hyväst' ensi näkemään! + + (Hämyhäivähdys, järvi katoo. Äänettömyys.) + +KAIN. Taas kaikki öinen hämy peittää. + +LUSIFER. Kunnes päivä uuden hohdon heittää. Näin valoa ja varjoa on elo +ihmisen. + +KAIN. Ain valon voittoon sentään luottanen. + +LUSIFER. Enkä turhaan, en -- jo tuossa näen uuden huomenen. + + (Maisema vaalenee, etäältä kuuluu lähenevää kohua + ja hiljaista jyryä.) + +KAIN. Taas oudot äänet humajaa! + +LUSIFER. Se varmaan jotain aavistaa. + +KAIN. Ne lähenee, ne kovenee; käy kumma kumu kautta maan. + +LUSIFER. Tuon kumman kohta nähdä saan! + + (Kuuluu pitkä, voimakas vihellys ja esiin kiitää juoksevan + hevosen näköinen veturi, suuret tulisilmät kiiluen, höyry + harjana tupruten, sivut pyöreitä ikkunoita täynnä, joista + ihmisiä katselee. Kiitää kaukaa verkalleen ohitse.) + +KAIN. Ah! Se meni niinkuin tuli, tuulen lailla humahtain. Tuon uljaan +muodon kyllä tunnen, jalon kaulan kaarroksen -- vaan kumma, senp' ei +jalat nousseetkaan? + +LUSIFER. Ei, sen lienee määrä kiitää vaan. + +KAIN. Oi aikaa ihanaa! Linnun lailla vettä liitää -- + +LUSIFER. -- malmijaloin maata kiitää, sen äärest' äärehen. + +KAIN. Vaan mik' on se henki, joka niitä liikuttaa? Jos uskaltaisin +arvata --? + +LUSIFER. -- niin silmiin katsoisin ja näkisin ne kuinka tulta +tuiskahtaa, ja kuinka lieska käy ja savu tupruaa. + +KAIN. Taaskin tuli! + +LUSIFER (kuin mieleen johdatellen). Niin, niin! Sehän liikkuu, kohoaa; +siinähän on henki. + +KAIN. Oi tuli, tuli; ihmishengen näkyväinen kuvailus! Tää jos totta on, +jo lentäväni uskoisin. + +LUSIFER. Ja _usko_ kaiken pohja on ja _tahto_ toinen peruste. +Kun uskon näkeväni, niinpä näenkin; kun kuulla tahdon, niinpä kuulenkin. + + (Soittoa ilmassa.) + +KAIN. Taas soittoa! Se äänin vienoisin mun melkein uneen uinuttaa. + +LUSIFER. Ei, vaan sielun lentoon kohottaa! Se lähenee -- + +KAIN. -- ja outo tuulenvirve kasvoilleni väreilee. Näen jonkun lentävän! + + (Lentävän linnun muotoinen, erivärisin valoin valaistu ilmalaiva + leijailee esiin. Laivassa useita henkilöitä. Koko ajan soittoa. + Miehet näyttävät nostavan hattujaan ja kuuluu huuto: eläköön! + eläköön! eläköön! Kiitää ohitse.) + +KAIN. Jo sanattomaks käyn. Tuot' usein lasna uneksuin: kun voisi liitää +lintuna ja avaruuteen kurkistaa. Niin lasna silmin avoimin ja sitten +aikuisena unen sulkasilla noita maita matkasin. Ja nytkö uni todeks +vaihtunut? + +LUSIFER. Miksei! Lentää lintukin! + +KAIN. Niin _lintu_? + +LUSIFER. Ja sekin on vain luontoa! + +KAIN. Niin että senkin lentotaito --? + +LUSIFER. -- vaan luonnonlakiin perustuu. Ja että kerran ihminen... + +KAIN. -- tään salasäännön tietoon saa --? + +LUSIFER. -- ja myöskin kohoaa! + +KAIN. Niin että salaperäist' onkin vaan --? + +LUSIFER. -- se, mit' emme satu tuntemaan! + +KAIN. Ei, ei! Lie sentään joku ala, jonka piiriin ihmisen ei suotu +kurkistaa. + +LUSIFER. Se ihmemaa --? + +KAIN. Tuo, tuolla ylhäällä! Kuinka taivaan tulet illoin lakeen kiintyy, +kuinka syttyy, sammuu, paikoiltansa siirtyy? + +LUSIFER. Lie hyvin merkillistä! Jos ihminen tuon kumman nähdä sais, kai +liian syvään kumartais -- siks Herra pilviin kääriytyy. + +KAIN. Ei, ei! + +LUSIFER. No sitte koko laitos lienee silmänlume vaan, jok' ei siedä +lähemmältä tarkastaa? + +KAIN. Ei, ei! Vaan jos ihminen lie sentään joltain kohti tomun +syleilyhyn kytketty? + +LUSIFER. Ei tomu sitä sido, ken ei tomua itse ole hengeltään! + +KAIN. Ja henki meill' on ... vaan tuo --? Kuin kaikki sumuun peittyisi +ja kummat haamut avaruutta halkoisi! Tuo outo humu? + +LUSIFER. Ja tuolla avaruuden ääri liikkunee --? + +KAIN (katsellen käsiensä välitse). -- ja kiirein tänne rientänee. Nyt +tähdet sumun läpi pilkottaa! + +LUSIFER. Ah! Ne lähenee ja suurenee -- + +KAIN. -- ja humu yhä kiihkenee. Ne onko tähtiä, vai? + +LUSIFER. Tomun silmälle tähtien tuike, hengen silmälle uusien +maailmoiden kuiske! + + (Avaruuden kappaleita kiitää etäisyydessä suhisten ohi + valaisten maiseman.) + +KAIN. Kas, kas! Palloja ja pyöröjä ja renkaita ja valoja ja varjoja. +Kuin kuita, auringoita -- ei niitä kuitenkaan. On purppuraa, on sinervää +-- ken tämän värileikin ymmärtää? + +LUSIFER. Se, ken tulen jumalvoiman älyää! + +KAIN. Nekin tulta! Oi terve, kirkkauden joutsenparvi! Terve, valon +valtajoukot! Teitä katsellessa silmä soentuu ja sieluun astuu pyhä +ihastus. Jos kerran kuolla pitää, niin mun sallittakoon tähän valomereen +vaipua! + +LUSIFER. Kuolla --? Nythän vasta alkaa elämää! + + (Näky katoo.) + +KAIN. Nyt? Kun valot katosi ja sielu taasen tomuun viskattiin. Tää onhan +kuolemaa jo sille, ken kirkkauden nähdä sai. + +LUSIFER. Ei, vaan muistutus että _maassa_ ihmisen on asuinsija ja että +siellä ja sieltä hänen pitää hallita. Vai Jehovanko kanssa tahtoisin mä +tomun lapsi vallan jakaa _tuolla ylhäällä_? + +KAIN. Ei, ei; en koskaan! Mi Jehovan, se Jehovan; mi ihmisen, se +ihmisen. -- Vaan mit' on ihmisen? + +LUSIFER. Tää maa! + +KAIN. Osaksi. + +LUSIFER. Ei -- kokonaan! + +KAIN. Ja sentään riippuvainen ylhäältä. + +LUSIFER. Mistä rihmasta? + +KAIN. Siellä pilvet, siellä sade, siellä päivän lämpimyys. + +LUSIFER. _Nyt_. + +KAIN. Eikö _aina_? + +LUSIFER. Ei -- kaaresi! + +KAIN. Tässä! + +LUSIFER. Jännitä! + +KAIN. Miksi? Se ei sitä varten. + +LUSIFER. Jännitä! + +KAIN. Jo on! + +LUSIFER. Tähtää! + +KAIN. Minne? + +LUSIFER (ylös osottaen). Sinne! + +KAIN. Pilveen? + +LUSIFER. Sateen suoneen, niinkuin salama! + +KAIN. Puuttuu vasama! + +LUSIFER. Usko kuoli --? + +KAIN. Ei! + +LUSIFER. Tuossa nuoli! + + (Tulipunainen nuoli singahtaa Lusiferin kädestä Kainin eteen.) + +KAIN. Hei! + + (Ottaa nuolen, asettaa.) + +KAIN. Josp' ei yllä? + +LUSIFER. Kyllä! + + (Kain tähtää, punainen nuoli lentää ilman halki, + jyrähdys, salamoita, alkaa sataa.) + +KAIN. Mitä? + +LUSIFER. Sitä! + + (Äänettömyys.) + +KAIN. Tätä täytynee jo uskoa. + +LUSIFER. Ja enemmänkin koitella. + +KAIN. Siis ... siis lienny! + + (Sade lakkaa.) + +LUSIFER. Kah! Totta tosiaan! + +KAIN. Tää viekottelee jatkamaan... + +LUSIFER. Esiin aurinko! + +KAIN. Ei, ei! Se Jehovan on silmä. + +LUSIFER. Niin, se vanha, mutta uus! + +KAIN. Mikä? + +LUSIFER. Kainin aurinko! + +KAIN. Kainin --? (Äkkiä huomaten). Niin tuli? Kaikkialla tuli! + +LUSIFER. Mikä muu? Kättä nosta! + +KAIN. Täss' aivan hullaantuu. -- Päivä paista! + + (Loistava tuliaurinko näytäksen ja valaisee kirkkaasti maiseman.) + +KAIN. Oi, oi! Tää huipun huippu on! -- Jos vaan mahdollista. + +LUSIFER (merkitsevästi). Ol' kerran vaimo, joka ensin uskoi, sitte +epäili, ja sen epäilyksen vuoksi vielä tänään maa ja luonto huokailee. + +KAIN. Niinkö --? (Äänettömyys). Niin, niin -- miksei! Siks uskon! + +LUSIFER. Ja usko nuolen maaliin kantaa, vaikka maalia ei näkyiskään. + +KAIN. Yks seikka sentään arvelemaan saa. + +LUSIFER. Jaa? + +KAIN. Kuinka sopinevat yhteen taivas sekä maa? + +LUSIFER. Onko kateutta? + +KAIN. Ei mulla. + +LUSIFER. Entä hällä? + +KAIN. Ei kai! + +LUSIFER. Kai? _Ei suinkaan_! Hän _siellä_, minä _täällä_ -- kukin +hoitaa _omiaan_! + +KAIN. Se raja selvä olisi. + +LUSIFER. Ja _on_! Laps' hoivaa, ohjausta tarvitsee, kunnes omin +neuvoin tehtäviinsä kykenee -- silloin, luulisin, isän sydän iloitsee. + +KAIN. Niin niin, _niin se on_! Nyt elon ongelma jo mulle selviää. +Ihminen näin itse ohjaa onnensa. Minne tahtoo, sinne menee: vettä, +maata, ilmaa myöten; sataa, jyrisee ja salamoi ja päivänsilmän +korkeuteen kohottaa. Kuin sanoisin, kuin nimittäisin: ihminen on... + +LUSIFER. Ihminen on _maailman_... + +KAIN. _Ihminen on maailman herra!_ + +LUSIFER. Amen! + + (Aurinko, joka on vähitellen himmentynyt, katoo. Äänettömyys.) + +KAIN (mietteissään). Nyt sen tiedän -- nyt sen tiedän... + +LUSIFER. -- mi on ihmissuvun vastaisuus! + +KAIN. Se suuri on! Sit' aatellessa melkein henki herpoutuu. + + (Istuutuu; Lusifer hänen taakseen, puhellen olkapään yli.) + +Hän _itse_ paratiisin luopi; siinä kärsii, taistelee ja riemuitsee -- aina +niinkuin työnsä ansaitsee. + +LUSIFER. Ja kirousta muut' ei olekkaan, kuin minkä oma kehnous ja +laiskuus aikaan saa! + +KAIN. Ei -- se on selvää nyt! + +LUSIFER. Hm ... vaan jospa tuohon paratiisiin -- puikahtaakin käärmehyt? + +KAIN. Käärme? Siis on totta kuitenkin --? + +LUSIFER. -- että...? + +KAIN. -- ett' on paha maailmassa? + +LUSIFER. Totta! Mutt' ei maassa, puussa, eläimissä, vaan -- ihmisessä +itsessään. + +KAIN. Niinkö? Jotain sinnepäin oon aina aavistellut. Vaan sen muoto, +tapa? + +LUSIFER. Tuskin huomattava. Yks tuntomerkki sentään varma lie. + +KAIN. Se? + +LUSIFER. Että paha aina yhteispyrinnöstä erii. + +KAIN. Oh niin -- jo muistan kertomuksen langenneesta enkelistä! + +LUSIFER (hämmästyy -- hillityn ivallisesti). Joo, joo -- ja sama henki +ilmii ihmisissä. + +KAIN. Se oisko mahdollista? + +LUSIFER. Jos sentään. Tuo suuri maali vaatii suurta ponnistusta -- vaan +josp' ei kaikki ponnistakkaan? + +KAIN. Mi heitä riivaisi? + +LUSIFER. Ken tietää. (Merkitsevästi). Yks karjaa hoitaa, paimentaa, +toinen muuten elon tyynipuolta rakastaa. + +KAIN. Sekin totta -- kukin seuraa luontoaan. + +LUSIFER. Vaan siten voimat pirstotaan -- ja asia? + +KAIN. Niin, asia! Se on sille vahinko. + +LUSIFER. Korvaamaton kerrassaan! Nuo toiset raataa, kärsii, taistelee ja +kaikki alttiiks panee; nää vain päivää paistattaa, sen korjaavat, min +mantu rukka itsestänsä kasvattaa ja mairein kielin maukuvat: sen Herra +antoi armossaan! + +KAIN. Ne kehtaavat! -- Ei ei, se ei mahdollista. + +LUSIFER. Ehkei -- sen sitte näkee. Vaan jos sentään -- ja jos eivät tyydy +siihenkään, jos suorastansa vastaan iskevät? + +KAIN. Vastaan --? Mitä? Ketä? + +LUSIFER. Työtä -- edistystä. -- Tuossa vuori on, sen povi malmin mahlaa +tulvillaan. + +KAIN. Hyvä -- sen otan oiti käytäntöön! + +LUSIFER. Vaan jos se onkin toisen miehen? + +KAIN. Kenen? + +LUSIFER. Tuon liukkaan lipokielen, joka sanoo: älä koske! + +KAIN. Hävytöntä! Hän ei sillä mitään tee. Se kuuluu työlle, +ihmiskunnalle! + +LUSIFER. Erehdys, kas täss' on selitys: se on _Jehovan_! Vai sinä, +julki jumalaton, aijot Luojaa vastaan uhmailla, sen pyhää käsialaa kopeen +mieles mukaan muokkailla? Ee-e! Mä vastaan nousen Herran puolesta. + +KAIN. Ja hän, hän uskaltaa! Ja vielä mairii Jehovaa! + +LUSIFER. Viel' enemmänkin uskaltaa! Hänkin tahtoo vallottaa... + +KAIN. Vallottaa --? Mitä? + +LUSIFER. Sitä, mi on toisen omaa: peltoja ja vainioita, kodin rauhaa -- +puolisoita. + +KAIN (kiihtyen). Puolisoita --? + +LUSIFER. Niin. + +KAIN. Piru! + +LUSIFER (ilkamoiden). Se läsnä on -- vaan sit' ei huomaakkaan: kaikki, +näet, käypi hienoin salapyytein vaan. Se tuli kyllä silmäin +salaikkunoista heijastaa, vaan ken niin viisas, että silmiin osais +kurkistaa. Se siellä hymyy, haastaa, pienin sala-iskuin pilkahtaa, vaan +sitte taasen kaikki hurskauden valhevaippaan verhoutuu. + +KAIN. Ja tuota pitäis kärsiä? + +LUSIFER. Minkä sille voi! + +KAIN. Minkä sille voi --? + +LUSIFER. Minkä tosiaan? Kun kivi sattuu saralle, niin -- se on saralla. + +KAIN. Ei! Se tieltä raivataan! + +LUSIFER. Vaan hänp' ei kivi olekkaan! + +KAIN. Ei, vaan saatana!... Mitä --? + +LUSIFER. Vuorella liikkuu jotakin. + +KAIN (nousten). Kas kummaa! + + (Vuori valaistuu. Sen harjanteella joukko sotilaita polvillaan + puolustusasennossa, tulijouset kädessä. Reipas marssin sävel + lähenee, komentosanoja, loistava sotilasosasto jouset olalla saapuu + liehuvin lipuin vuoren juurelle.) + +KAIN. Kuinka uljasta! Mi komeus ja välke -- aivan silmä huikenee. + + (Huuto: laukaiskaa! Tulisia nuolia lentää räiskyen ja tulta + leiskuten molemmin puolin.) + +LUSIFER. Kas, kas, punalintuin parvea! + +KAIN. Lennä, lintu, lennä! Sin' oot kaikki kaikkialla! + + (Huuto: rynnätkää, se kuuluu ihmiskunnalle! Ryntäys vuorelle, + melua, puolustajat verisin päin alas, ilma pimenee, keskellä + vuorta liehuu punainen lippu ja kuuluu voimakas joukkohuuto + voitto, voitto!) + +KAIN. Oikein, oikein! Juuri niin. Voitto, voitto! Tulen lipun valta on! + + (Näky katoo.) + +LUSIFER. Ja maine verraton! Nää tulileikit leimuavat, nää sankarteot +uljahat ei koskaan unhoon häivy. Ne ajast' aikaan, suvust' sukuun +muistotarinoina kiertelee; niistä äidit pienoisilleen kehdon ääress' +kertoilee, ja malmit, kivet muistopatsain kulkijalle kuiskailee. + +KAIN. Oi ihanaa, oi ihanaa -- olla moinen sankari! + +LUSIFER. Vaikka luut jo maassa maatuu, muisto elää ainiaan. + +KAIN. Ja ihminen _ei kuolekkaan_! + +LUSIFER. Ei, ei kokonaan! Se maahan vaipuu, mikä maasta on, vaan +tekonsa, ne jääpi elohon ja maineen siivin kiitää tulevaisiin aikoihin +-- siinä kuolevaisen kuolemattomuus, siinä elonarvotuksen selvitys. + +KAIN. Jo ymmärrän, jo ymmärrän! Hän voittamaton elossa ja kuolossa -- +ihminen on kaiken herra! + +LUSIFER. Amen! + + (Äänettömyys.) + +KAIN. Kuinka merkillistä! Kärsimys ja taistelu on raskas rangaistus -- +noin usein huokailtavan kuulin... + +LUSIFER. -- ja osaks itsekin niin luulin. + +KAIN. Ja nyt? Mik' onkaan suurempaa kuin moisen määrän eestä ponnistaa! + +LUSIFER. Se suurta on. Vaan määränpää ei liene yksin haudan tuollapuolla +eikä tulevien sukupolvein onnessa -- myös itse elämme! + +KAIN. Se totta on, me myöskin elämme --! + +LUSIFER. -- ja itsessämme työn ja vaivan tuskat tunnemme; myös +itsellemme kuuluu palkinto. + +KAIN. Niin, niin; tuon melkein unhotin -- se paratiisi, jonka itse +luomme. + +LUSIFER. Juuri se! On työn ja tuskan raskaat retket, vaan myöskin levon +rikkaat riemuhetket. + +KAIN. On, on -- ne _täytyy_ olla! Silloin elon pöytään kaikki kannetaan, +min ihmiskäsi irti saa! + +LUSIFER. Kaikki! Majat korkenee ja laajenee, katot hohtaa, seinät +välkkää, seinäin kohottajat juhlapukein riemuilee -- + +KAIN. -- ja pöydät viljelyksen voittoheelmin notkuilee... + +LUSIFER. -- ja puun ja pensaan hurmonestein välkkyilee... + +KAIN. -- ja urhon sielu onnen unelmissa keinuilee! + +LUSIFER. Ja vielä yksi -- jaloin kaikista! + +KAIN. Sen jos voisin arvata? + +LUSIFER. No koitellaan. Mitä varten luotiin nainen? + +KAIN. Miehen avuks vainen! + +LUSIFER. Ohoh! Se selityspä melkein raakamainen. Nainen luonnon +jalohelmi on, kun sen kirkkaus ja värit kerran keksitään. Mies +taisteluun ja suuriin tekoihin on luotu, naiselle sen sijaan sulon +hurmat suotu. Tarkotuskin lie? Totta kai! Hän sulollansa vaivannähneen +urhon lemmen mailmaan kohottaa. Näin luonto iskun luopi, vaan myös +voiteen suopi. + +KAIN. Oi autuus! Tuon kaiken tunnen, aavistan. + +LUSIFER. Vain osittain -- on kaikki vasta alussaan. Vaan maku hienostuu, +uudet aistit kasvaa, uudet nautinnot, ja vanhat uuden tuoksun saa. Ah +armas auvo! Yks tuossa, aamuruskon punerrus, sun rinnoillesi painautuu. +Sen kanssa hetken hehkut, niin jo toinen, illan tyyni hempeys, vienoin +kutrein puolehesi kurkottuu -- + +KAIN. Mitä? Useampiako? + +LUSIFER. He, onhan niitä maailmassa! Monta, monta -- se näiden salahurmain +tarkotus. + +KAIN. Vaan jospa -- -- Tuo riemuääni tuolla? Valot hämyn läpi pilkottaa? + + (Vuori valostuu ja upea, valaistu sali aukeaa. Perällä loistopukuinen + sankari istuimella, kahden puolen uroita. Pöytiä virvokkeineen, + palvelijoita. Sivuilla korokkeilla nuoria soittajia, edessään nuoria, + kepeästi puettuja impiä, kullakin kädessään läpikuultava malja, eri + maljoissa erivärisiä juomia. Nuorukaiset alkavat soittaa, immet astuvat + keskelle, liikuttelevat maljojaan soiton mukaan, laulavat, muodostavat + siroja kuvioita, kilauttelevat maljojaan yhteen j.n.e.) + + Maljatanssi. (Neidot, vieno säestys.) + + Soittopa soimaan, + Nyt karkeloimaan! + Neito sorja, + Hemmen orja + Sankarin iloksi tanssimaan! + Taistoa elo tää -- + Juhlina kukkapää! + Kas, kas, kun kimmeltää + Nestehet maljassa; + Helminä päilyy, + Kutsuen häilyy + Siskoset sarjassa. + Nauttios sankari! + Lyhyt on elosi! + Voittajan malja nyt juokaa! + +(Tarjoovat maljat sankarille ja muille uroille, tanssivat sivuille.) + + Neitojen ja poikain kööri: + + Nauttios sankari! + Lyhyt on elosi! + Voittajan malja nyt juokaa! + +(Juovat. Sen jälkeen neidot laulavat ja liikehtivät, viidennen +säkeen loputtua hetkinen äänetöntä tanssia soiton säestyksellä; +loppu taasen laulaen.) + + Kaihopa salaa + Rinnassa palaa; + Impi sorja, + Lemmen orja + Elonsa tanssihin kiiruhtaa! + Kevät on kerran vaan, + Siksipä riemuitaan! + Kas kuinka silmät nää + Tähtinä välkähtää; + Marjana poski, + Poikako koski? + Älä kysy enempää. + Lempiös, lempeä saa! + Hukkukoon taivas, maa! + Maljanne pohjahan juokaa! + + Neidot, pojat ja uroot: + + Lempiös, lempeä saa! + Hukkukoon taivas, maa! + Maljanne pohjahan juokaa! + + (Juovat.) + +KAIN. Niin, hukkukoon! Haihtukoon kuin kastehelmi päivän suuteloon! + + (Hämyhäivähdys, näky katoo.) + +KAIN. Oi viipykää, viipykää te armaat hetket ja antakaa mun täysin +rinnoin onneani hengittää! Nyt vasta olentoni kokonansa tajuan: -- +_ihminen on ilojen ja riemujen herra_! + +LUSIFER. Amen! + + (Hämyhäivähdys, Lusifer katoo, vuori vapisee ja vaipunut + osa kohoaa jälleen entiselleen, aurinko paistaa.) + +KAIN. Kaikki taasen ennallaan. Kaikki näyt, elon tulevaisen hurmaäänet +poissa. Vaan ne nähnyt olen ja kuullut kutsumukseni. Oi, pyhä vuori! +Sä mulle maailman näytit niin kirkkaan, loistavan. Nyt sen tiedän, minne +tieni vie ja mi on määränpää. Pois esteet tieltä, polku selvä on ja +maali kirkasna! Tuon kaiken teen, niin totta kuin sen olen nähnytkin. +Eteenpäin! Lentoon, lintu punainen: + + _min' olen maailman herra_! + + (Hetkisen äänettömyys. Kain astuu haltioissaan vuorelta alas, + käy raivion poikki ja katoo viidakkoon.) + +VUORELLA pitkä, vihlova pilkkanauru. + + Esirippu. + + + + +KOLMAS NÄYTÖS. + + +Paikka: Viettävä nurmikko pienen joen rannalla. Joki etualalla. +Taustalla ja osaksi sivuilla uhkeata lehtimetsää. Lähellä metsän rintaa +kaksi kivistä alttaria, toinen kookkaasta laakeasta paadesta neljän +jaluskiven kannatteella, toinen pienemmistä kivistä ladottu, alareuna +turpeilla ympäröity. Alttareilla uhripuut valmiina. + + +ENSIMÄINEN TOIMINTO. + +ELOUHRI. + +Puhelun ääntä -- KAIN ja AABEL tulevat. + +AABEL. -- -- -- itsestään selvänä ilman erikseen päättämättä, ja sen +vuoksi... + +Kas tässä! Molemmat valmiina meitä odottamassa. Valitse, veljeni! + +KAIN (tuskaisesti). Onhan ne -- mutta kuule minua, Aabel! Jättäkäämme +tämä uhri tällä kertaa. + +AABEL. Minkä vuoksi? En ymmärrä sinua. + +KAIN. Etkö näe? Mieleni on painuksissa. Se ei jaksa kohota. + +AABEL. Sitä suurempi syy saada se rukouksen siiville nousemaan. + +Ja tiedätkö mitä, veljeni? Minä aavistan, melkein _uskon_, että +Jehova on tämän uhrin kautta tavalla tai toisella lähettävä uutta valoa +vaellukseemme. + +KAIN. Mutta min' en voi voittaa mieltäni tänä hetkenä. Miksi kiusaat +minua? Uhraa yksin! + +AABEL. Yksin? Isämme ja äitimme odottavat, Aada ja Silla juuri +eloateriaa valmistavat -- miksi häiritä näitä valmistuksia? + +KAIN. Häiritä valmistuksia! Valmistuksista -- aterioista -- muiden +odottamisestako uhri riippuu -- vaikkei itse olisikaan valmis? + +AABEL. Miksi tulistut, miksi tahallasi käsität minua väärin? Tiedäthän +että pimitetty luontomme usein punoo näennäisiä esteitä. + +KAIN. Mutta jospa olisi todellisiakin? + +AABEL. Mitä sanot --? + +KAIN. Jos en tiedä mistä minun pitäisi häntä kiittää? + +AABEL. Ja _sinä_ puhut noin? + +KAIN. Puhun! Minä, näet, en saa mitään ottamatta. Niin että jos kerran +kiittää pitää, tekisi mieleni kiittää (tekee voimakkaan liikkeen +nyrkkiin puristetuilla käsillä) -- näitä kahta! + +AABEL. Kain! + +KAIN. Ne suitsuttavat uhria joka päivä. Se on minun uhrini -- ja +se pitäisi riittää! + +AABEL. Kain! Sinä et voi noin ajatella, minä tiedän sen. Se on vain +hetkellistä ajatuksen harhailua. + +Oi veljeni! Olet viime aikoina ollut niin kummallinen, niin synkkä ja +levoton. Ajattelin että uhri sinua rauhottaisi ja sovittaisi. Samaa +arveli Aadakin, kun -- + +KAIN (kuohahtaen). Aada! Vai niin --? Te järjestätte mitä minun pitää +tehdä -- _sinä ja Aada_! + +AABEL. Jehova armahtakoon! En ymmärrä mistä tämä ärtyisyys, jo eilen +illalla olit aivan käsittämätön. + +KAIN. Niin, eilisiltapa -- -- + + (Malttuu; taistelee itsensä kanssa, Aabel katsoo häneen hämmästyneenä.) + +KAIN. Eilinen eilisenä, nyt on uhrista puhe! Ja mihin kelpaa uhri, johon +käymme epäilevin mielin? Pitääkö teeskennellä? Ei! Eikö silloin parempi +lykätä -- tai vaikkapa kokonaan heittää? + +AABEL. Ei. On Jehovalle otollista ja meille itsellemme hyödyllistä +taivuttaa harhailevaa mieltämme korkeampaan päämäärään. Muuten sielumme +maalliset siteet kasvavat liian vahvoiksi. + +KAIN. Ja sen vuoksi on valittava taivaalliset pakkositeet -- se on sitte +uhri! + +AABEL. Kain, Kain! Silmäsi leimuavat niin oudosti ja äänesi niin +kummasti värähtelee. Olet liikutettu -- + +KAIN. Niin olen, sydänjuuriani myöten, rikki, hajallaan! + +AABEL. Sepä juuri osottaa että todella kaipaat uhria. Uhri tuo aina +siunausta, aina mieltämme tyynnyttää ja kohottaa. Valitse alttari! + +KAIN. Anna minun mennä, Aabel! Tai salli ainakin olla itse uhria +toimittamatta. Voinhan katsella, kun sinä uhraat, ja vaikkapa sitte +yhtyäkkin -- jos voin. + +AABEL. Kas niin, veljeni! Mielesi tyyntyy vähitellen. Valitse alttari, +niin käyn hakemassa sytykehiilet. + + (Kumartuu korjaamaan paikoilleen erästä irtaantunutta turvetta + toisessa alttarissa.) + +ÄÄNI. Hiilet! Missä on tulikaaresi, Kain? + +KAIN (kuin havahtuen.) + +AABEL (nousten). Sanoitko jotakin, veljeni? + +KAIN (syvästi liikutettuna). En -- minä vain ajattelin asiaa. Ehkä -- +ehkä sentään voisimme koettaa, mieleni tuntuu nyt ... tuntuu ... +kepeämmältä. + +AABEL. Nyt olet taas kuin ennen. Valitse, veljeni, valitse! + +KAIN (arvellen). Ei, ei! -- No, jos välttämättä täytyy, niin valitse +sinä minun puolestani. + +AABEL. Sinun puolestasi? Ei, Kain! Sitä en voisi koskaan tehdä -- se on +sinun esikoisoikeutesi. + +KAIN. Mitä me synnyn oikeuksista -- sinä olet näissä asioissa esikoinen. + +Et suostu! No, niinkuin tahdot -- minä olen valinnut. + +AABEL (syleilee Kainia). Kiitos, Kain! Kuinka iloinen olen tästä +päätöksestäsi. + +Nyt rientäkäämme uhritarpeita hakemaan. + + (Menee.) + +KAIN. Oikeinko vai väärin? Mieskö? En! Liehijä? En, en koskaan! Vanhan +tavan orja? Ei ei, en sekään! Mutta miksen sitte sano suoraan kaikkea? + +Oh, kuinka nuo vanhat siteet ovat hirmuisen lujat! Maata ja taivasta, +entistä ja tulevaista -- ja nykyistä. Kaikki niin sekavaa. En saanut +viime yönä rahtuakaan unta. Näyt -- eilisilta! (Kiihtyen). Niin, +eilisilta! Miksi hänen silmänsä Aabelille säihkyivät, vaikka hän on +minun, yksin minun! On muka hyvä, että meitä on kaksi, että Aabel on +kuin illan viileys, niin tyyni, niin... Jumala, jos se on totta, niin +min' en takaa mitä.. Suonissani on jotakin paksua ja raskasta, joka +tunkeutuu kaikkialle, puristaa, ahdistaa henkeä -- -- + + (Äänettömyys.) + +Ja sentään voipi kaikki olla vain kiihtyneen mielen harhaa! Katselin +häntä yöllä salaa. Salaa? Luulen nukkuvata katselevani, ja minua kohtaa +kaksi hellää, kyyneleistä silmää. Ne valvovat -- ne surevat -- voiko +petos katsella sellaisilla silmillä? Ei, ei; olen melkein varma ettei +siinä ole mitään. Mutta sehän se juuri leikkaa, ettei ole täyttä +varmuutta! Oh, miksi tähän unohduin! Aabel kiirehtää. + + (Menee. -- Hetkisen päästä palaa Aabel, toisessa kädessä + hiiliastia, toisessa valkoinen, teurastettu karitsa.) + +AABEL. Kuinka kummallinen sentään on ihmismieli! Se hapuilee ja +harhailee -- lankeemuksen kirous ei ole vielä kokonaan verestämme +kadonnut. Mutta hyvä kuitenkin voittaa. Ylistetty olkoon Jehova, että +hyvän voima on niin suuri! + + (Puuhailee alttarinsa luona.) + +Kuinka hyvä sinä oletkaan pohjaltasi, veljeni! Vain hiukan liiaksi +miettiväinen ja synkkä ja liiaksi raju. Mutta se on kummallista kun +tuntuu niinkuin rakastaisin sinua sen vuoksi vielä enemmän. + + (Äänettömyys.) + +Hän viipyy. Tarkastanpa vielä kerran että kaikki on kunnossa. + + (Kain tulee. Toisessa kädessä tulikaari, toisessa vasu, jossa on + maan tuotteita.) + +AABEL. Jopa tulet, veli! -- Mutta muotosi on taasen niin synkkä? + +KAIN. En tiedä -- tuntuu taas niin vaikealta. + +AABEL. Ryhtykäämme vain ripeästi uhrilahjoja asettamaan, niin mieli +kyllä keventyy ja synkät ajatukset karkottuvat. + +Miten kauniita sinun lahjasi ovat! Kuinka ihmeellisesti Herran siunaus +niissäkin ilmenee. Käy, veljeni, toimeen; minä haen hiukan ruohoja ja +kukkia alttariemme reunojen katteeksi. + + (Menee syrjään.) + +KAIN. Taas epäilen. Käsi käskee, toinen kieltää. + +LUSIFER (ilmautuu puiden takaa tulipunaisessa puvussa -- on Kainille +näkymätön koko ajan). Uhraamaan käy, uljas peltomies, niinkuin veljes +kehottaa! + +MIKAEL (tulee puiden takaa, valkoisessa puvussa). Kain! Älä tällä kertaa +uhriin kajoo! + +LUSIFER (Mikaelille hillityllä raivolla). Sinä! -- Uhriin käy, Kain! +On vanha hyvä tapa, että näin kiitosuhrin kannat Jehovalle! + +KAIN. En mitään tee vain tavan vuoksi. + +LUSIFER (ilkamoisesti). Ohoh! + +MIKAEL. Oikein, Kain! Ole uskollinen itsellesi! Suotuisampi Jehova +ilman uhria, kuin jos uhrisi ei sydämen syvyydestä kohoa. + +KAIN. Niin sanoo sisimpäni ääni, vaikken Jehovan mieltä tunnekkaan. + +LUSIFER. On sydämessä monta ääntä -- mutta uhri, se on aina kaunis, +ylevä. Sitä veljes pyytää, se mieleen on myös vanhusten ja siskojen. + +KAIN. En tahdo olla kenellekään mieliksi! + +LUSIFER. No, no! Lie sentään hyvä sopu aina ihmislasten kaunistus. + +KAIN. Sekin totta. Oh tätä ristiriitaa! + +MIKAEL. Se kyllä sopuun sointuu, kun vaan pysyt uskollisna itsellesi. + +LUSIFER. Ja myöskin _työllesi_! Hedelmiäsi, rypäleitäsi, tähkiäsi katso -- +se olisi miehen uhri se! + +KAIN (ottaa hedelmäoksan käteensä). Ne uljaat, totta tosiaan! + +MIKAEL. Pois nuo ajatukset, Kain! Kauvas pois! + +LUSIFER. Ne miehen hien hedelmiä ovat, ei itsestänsä kasvaneita! + +MIKAEL. Ihminen kylvää ja ihminen korjaa, mutta elämän siemen oli ennen +häntä ja on hänen jälkeensä -- se muistaos, Kain. + +LUSIFER. Niin, tuo vanha laulu muistaos: kaikki, kaikki lahjaa on! + +KAIN. Kylliksi! En moista toitotusta kestää voi! + +MIKAEL. Varo itseäsi, Kain! Ajatukset himon siittää, himo synnin, synti +kuoleman. + +LUSIFER. Lorua! -- Toimeen käy! + +MIKAEL. Kain! + +LUSIFER (pyytävänrukoilevaa ääntä ilkamoisesti matkien). Kain! + +AABEL (tulee). Seisot vielä mietteissäsi -- no, alkuhankkeissa jo +sentään. Reippaasti toimeen vaan, niin pian leppoisat uhrisavumme taas +korkeuteen kohoovat. + + (Aabel asettaa ruohoja ja kukkia alttarille, sen jälkeen karitsan. + Kain tähkäkimppuja, hedelmäoksia ja marjaterttuja.) + +AABEL. Kas niin! Nyt on uhrini valmis. Kuinka puhdas ja viaton olet, +karitsaiseni -- puhdas puhtauden herralle korkeuteen kohoomaan. + + (Menee Kainin alttarin luo.) + +Ja sinun uhrisi, veljeni, melkein vielä ihanampi! Maan parhaat antimet +noin kilvan Jehovalle kiitosta kantaa. -- Nyt uhritulta sytyttämään, +Kain! Mä hiilet käyn. + + (Menee oman alttarinsa luo.) + +LUSIFER. Hiilet! Se hiiliin puhukoon, ken hiilten orja on! + +MIKAEL. Ylpeyttä varo, Kain! Se hiipien tulee sydämeen, mutta ovet +murskain ulos lähtee. Kaareen älä kajoo! + +LUSIFER. Ole mies! Kaari on sun! + +AABEL (tullen hiiliastia kädessä). Tässä. Ota! + + (Äänettömyys.) + +Miksi viivyttelet? Niin tuskaiselta näytät. + +KAIN. Se olenkin. (Äänettömyys, tarttuu kaareen). Minä -- minä -- +min' en tarvitse sinun hiiliäsi! + +AABEL. Et tarvitse --? + +KAIN. En! Mulla on sekä hiilet että tuli tässä. + +MIKAEL. Kain! Kavahda! + +LUSIFER. Välähdä! + + (Kain pyöräyttää oran kaaren jänteeseen ja ottaa tulta.) + +KAIN. Siin' on tuli! Mitä siitä sanot? + +AABEL (hämmästyneenä). Se onko totta? Vastako keksinyt? + +KAIN. Vasta. Siinä se on mun punainen lintuni! + +AABEL. Niinkö --? + + (Äänettömyys.) + +KAIN (epäluuloisesti). Käytkö sanattomaks, Aabel? + +AABEL. En, en -- minä vain aattelin. Ja nyt ymmärrän. (Lämpimästi). Oi +kuinka iloitsen kanssasi, Kain! Jos olisit tämän ennen sanonut, olisimme +kutsuneet vanhukset ja siskot kanssamme Herraa kiittämään tästä uudesta +armonsa osotuksesta. Kahdenkertainen syy on sinulla nyt uhrata. Pian +tulet leimuamaan! + + (Menee.) + +LUSIFER. Pokkaa Herraa, poikani -- hän viskasi sulle kaaren taivaasta! + +KAIN. Kaaren tein _minä_! + +AABEL (kääntyen). Mitä --? Silmäsi taas leimuavat. Nöyrry, veljeni! +Kaaren teit sinä, mutta ajatuksen antoi Hän, joka ajatustemme kulkua +ohjaa. Iloitse että hän on sinut välikappaleekseen valinnut. + + (Menee alttarinsa luo.) + +LUSIFER. Kummallista! Vaikket edes jokapäiväisillä polvirukouksilla tätä +kunniaa anellut. Vain suotta aikojasi puuta nakersit ja jännettä +punoilit. + +MIKAEL. Sulje korvasi, Kain! Pilkan henki hiipii ympärilläsi -- + +LUSIFER. -- ja viheliäisine hiilineen sun kaartas ivailee! + +MIKAEL. Jätä uhri tällä kertaa -- olet liian kiihtynyt. Tai jos teet, se +nöyrin mielin tee -- + +LUSIFER. -- ja kysy veikolta saatko vielä tällä kertaa hiukan hiiltä +lainata. + +KAIN. Min' en tätä kestä -- en, en! Jätän kaikki ja juoksen pois. + +LUSIFER. Siinä uskalikko! Verratonta! Se mies vielä maailman kaataa. + +AABEL. Minun uhrini jo syttyi! + +LUSIFER. Lainaa hieman tulta, veikko kulta! + +MIKAEL. Kain, Kain! + + (Kain kiepauttaa kiivaasti tulta ja sytyttää uhrin.) + +AABEL. Nyt polvistukaamme pyhään uhritoimitukseen. Aiota, veljeni! + +KAIN. Minä --? Pilkkaako teet? + +AABEL. Kuinka voit semmoista ajatella? Aiota, vanhempi veli! + +KAIN. Mahdotonta! Olen tottumaton tähän toimeen. Kun kuulen sinun äänesi +ja mieleni ennättää rauhottua, niin ehkä minunkin henkeni voi kohota. + +AABEL (polvistuen). Jumala korkeudessa! Sinä ijankaikkinen kirkkaus ja +kunnia, valta ja vanhurskaus, katsahda lastesi puoleen! Tässä polvistuu +halpa palvelijasi piskuisen uhrinsa ääreen ja uskaltaa kohottaa silmänsä +sinun puoleesi. Mitä on minun uhrini sinun edessäsi, jolle maa +kaikkinensa on vain tomua ja tuhkaa? Ota se kuitenkin vastaan sydämeni +uhrina; anna nöyryyden, rakkauden ja kiitollisuuden tehdä se itsellesi +otolliseksi. Laskeu, oi ijäinen henki, poveeni, että sinun armosi valjun +rintani täyttäisi ja heikot huuleni... + + (Vaipuu hiljenevään rukoukseen.) + +KAIN (seisoen alttarinsa ääressä). Jehova! Sinä, joka olet suoruus ja +totuus, kuule miehen suoraa rukousta -- + +AABEL. Ole ylistetty, Herra -- veljeni jo rukoilee! Sinä taivutat +sydämet niinkuin -- + +KAIN. -- Olen tottumaton sinua puhuttelemaan ja sanat kangertavat +suussani, mutta sinähän olet kaikkitietävä ja näet etkä ainoastaan +kuule -- + +LUSIFER. Tyhjät koristeet pois, asiaan! Alku ei ole hullumpi -- +ensikertaiselle. + +KAIN. -- En tee tätä tavan vuoksi; olen tuskaa täynnä, keuhkojani polttaa +ja ääneni pusertuu ahdistetusta rinnasta -- + +MIKAEL. Herra tuskasi lieventää -- häneen turvaudu! + +LUSIFER. Jatka, jatka! + +KAIN. -- En myöskään tee tätä suosiota hankkiakseni enkä pyydä mitään +armoa tai lahjaa; mutta minkä kerran itse hankin, sen pyydän myös itse +pitää -- + +LUSIFER. Se miehen rukousta se! Jatka! + +MIKAEL. Nöyrry, Kain, nöyrry! Synti on sydämesi ovella -- sulje ovi! + +KAIN. -- Tahdon olla oikea, suora ja rehellinen sekä sinua että kaikkia +muita kohtaan; tahdon myös nurisematta kärsiä omista teoistani, mutta +toivon ettei minun tarvitsisi kärsiä vanhempieni eikä muiden ihmisten +vuoksi, ei myös pahojen olentojen vuoksi, jos semmoisia on, sillä niiden +avaruuteen saattamisessa ei minulla ole mitään osaa -- + +MIKAEL. Kain! Sinä uhmaat tietämättäsi taivasta vastaan. Synti kolkuttaa +sydämesi ovella -- älä päästä sisään! + +LUSIFER. Mies käy suoraa tietä. Jatka! + +KAIN. -- Jos, niinkuin meille kerrottu on, sinä olet kaiken luoja, +niin sinä olet totisesti suuri, sillä sinä olet maan ja taivaan +suurenmoisesti suunnitellut ja sinun käsialasi ovat moninaiset ja +ihmeelliset -- + +LUSIFER. Kas niin! Polvillesi, Herran koira! Suutele tomua ja ryömi +nelinkontin -- vaivainen mato! + +MIKAEL. Pysy lujana, rauha sielullesi etsi! + +KAIN. -- Mutta elämä on nyt vielä taistelua ja ankaraa ponnistusta, +sentähden minä pyydän: anna meidän liikkua vapaasti tämän näkyvän piirin +sisällä -- niin, kuinka sanoisin... + +AABEL. -- Me tosin menetimme paratiisin ilotarhan, mutta miksi sitä +muistelisimme, kun tämä maallinen elämämme on vain lyhytaikaista +vaellusta oikeata kotimaata kohti. Oo, Herra! Me odotamme sitä aikaa, +jolloin sinä kutsut meidät luoksesi tuonne ikuisten vuorten kukkuloille, +tuonne -- + +KAIN. -- Ja kun meidän täytyy täällä kärsiä ja ponnistella, niin minä +pyydän että saisimme jo täällä nauttia työmme ja taistelumme hedelmät -- +sillä tulevasta et ole mitään varmaa meille ilmottanut. En myöskään +tiedä millainen sinä kokonaisuudessasi olet, sillä en ole koskaan sinua +nähnyt enkä kuullut -- + +MIKAEL. Monestikin! Hyvän ääni sydämessäsi on hänen äänensä. + +LUSIFER. Tuo pirisevä karitsanääni, joka sopii niin mainiosti +maailmanvallottajalle. Oivallista! + +KAIN. -- mutta minä uskon että sinä olet _oikeamielinen_ ja suot +ihmiselle kaiken sen hyvän, minkä hän nyt tunnetuilla tai vasta +löydettävillä keinoilla voi itsellensä vallottaa, niin ettei meitä ajeta +taas korpeen, kun saamme itsellemme asuinpaikan viljellyksi -- + +MIKAEL. Kain, Kain! Sinä et tiedä mitä puhut! Lopeta rukouksesi. + +LUSIFER. Jatka, Kain, jatka! Pelkäisitkö astua totuuden tietä? + +AABEL. -- Ja minä kiitän sinua, kaiken hyvän Isä, että olet meille taas +uuden armon osottanut ja veljeni hengen tulenvirityksen keksinnöllä +valaissut. Minusta tuntuu -- + +LUSIFER. Sulla onko korvat, Kain? Siellä toinen nokkelampi jo +kiitosvirren tulikaarestasi virittää. + +MIKAEL. Niin tee sinäkin -- sulla syy kahdenkertainen. + +KAIN. -- Minä _kiitän_ sinua, kiitän siitä ettet tehnyt itse kaikkea +valmiiksi, vaan jätit jotain ihmisellekin. Minä kiitän sinua että annoit +hänelle _älynlahjan_, jolla hän voi luomakunnan valtansa alle alistaa, ja +minä kiitän niistä -- + +LUSIFER. Niin: kiitän, kiitän, kiitän -- se sopii miehelle! + +KAIN. -- Minä _iloitsen_ niistä voitoista, jotka jo nyt olemme saaneet +luomasi luonnon yli -- + +LUSIFER. Oikein: _sinun_ luomasi luonnon yli, joka meidän täytyy ase +kädessä itsellemme vallottaa! + +MIKAEL. Kain! Synti ryntää sisään -- taistele vastaan. + +KAIN. -- _luonnon_ yli, jonka sinä armossasi... + +LUSIFER. -- loit karuksi, verenhimoisia petoja täyteen, ikuiseksi +taistelukentäksi! + +KAIN. -- jonka sinä, sinä -- minä sekaun, ajatukseni eivät pysy koossa. +-- Aabel! Kuule minua, Aabel! + +LUSIFER. Jatka, jatka! Älä veljesi uhrimieltä häiritse! + +MIKAEL. Puhu, Kain! Puhu veljesi kanssa. Vapauta sydämesi synkkien +ajatusten taakasta. + +LUSIFER. On uhri harras tehtävä, se itseensäsulkeumista vaatii. Etkö näe +kuinka veljesi on pyhään hartauteen vaipunut? + +AABEL. -- Nouskoon sydäntemme suitsutus luoksesi kuin ihana uhrisavu +kohoo korkeuksiin; se siellä -- + +LUSIFER. Tää pyhä uhripaikka on -- kumma vaan, tuntuu kuin kuulisin +jostakin lampaan ääntä, karitsan maaritusta. + +MIKAEL. Kavahda, Kain, oi kavahda! Herran laupeus sinua vahvistakoon! + +AABEL. -- Sinun tiesi tosin ovat joskus meille käsittämättömät, mutta +ken rakkautesi ymmärtää, hän ei kysele enää enempää -- + +LUSIFER. Aivan oikein: mää, mää, ja bää! + +MIKAEL. Turvau Herraan -- suuri vaara uhkaa sieluasi! + +KAIN (syvässä tuskassa, polvillaan). -- Jehova! Minä en tiedä -- minä +en ymmärrä; tässä on sinulle uhri -- työn uhri -- hien uhri -- tuskan +uhri -- + +AABEL (jonka uhri leimahtaa korkeaan lieskaan). -- Kiitetty ja +ylistetty, Herra, että palvelijasi puoleen katsahdit! + +LUSIFER. Mutta työn ja hien uhri ei kelpaa! -- Kain! Sinun uhrisi ei +pala! + +MIKAEL. Uhrisi on niinkuin sydämesi. Sydämesi uhri sytytä -- hän +ainoastaan siihen katsoo. + +KAIN (tuskaisen kiihtyneesti). Minun uhrini ei pala, ei pala! + +AABEL (kääntyy Kainiin). Rukoile hartaammin, veljeni, niin uhritulesi +kyllä kohoaa! + + (Vaipuu rukoukseen.) + +LUSIFER. Etkö näe, etkö kuule, Kain? Makaa päiväpaisteessa ja katsele +kuin lampaat vuonivat -- niin olet hänelle otollinen. Ota lampaannaama, +karitsanääni, imartele, matele, suitsuta hänelle verenhajua -- niin olet +hänelle otollinen. -- Tuossa on vastaus rehellisen miehen uhriin! + + (Tuulenhenki käy, savu painautuu Kainin silmille, joka + on joutunut alttarin sivuun tuulen alle.) + +MIKAEL. Mielesi hillitse, Kain -- väärennyksen henki kuiskuttaa +korvaasi! Etkö näe että tuuli käy, että -- + +LUSIFER. -- että tuulten herra tahtoo hiukan leikitellä kanssasi +-- sinä yksivakainen! + +KAIN. Pilkkaatko minua, Jehova? Halveksitko rehellisen työn uhria? +Rakastatko laiskuutta, verta, uhrilampaan tuskia? + +MIKAEL. Hahmosi muuttuu, Kain! Nöyryytä sydämesi, niin Jehova katsoo +leppyisesti uhrisi puoleen. + +LUSIFER. Miksi maassa makaat? Nouse ylös, ole mies! + +KAIN. Minä pakahdun -- veri puhkasee suoneni -- jotain pyrkii ulos -- + +MIKAEL. Älä päästä sitä! Rukoile! Minä rukoilen sinun kanssasi ja +puolestasi. + +KAIN. Min' en voi -- min' en osaa! + +LUSIFER. Ole se kuin olet! Ylös nouse! + + (Uusi tuulenhenkäys. Kain karkaa ylös ja tempaa + alttarista puun käteensä.) + +MIKAEL. Puu pois, Kain! Pakene, vielä on aika! + +LUSIFER. Totuus esiin! Sydämesi puhtaaksi! Eteenpäin! + +KAIN. Minä tiesin sen, minä tiesin sen! Ne eivät sovi yhteen -- ja hän +ei päästä irti. Mutta minä tahdon! Nyt -- juuri -- tällä hetkellä -- + +MIKAEL. Kain, Kain! Kuule minua! Tuo sielusi hurja kiihko -- + +KAIN (lyöden alttaria puulla ja hajottaen sen). Sinä matelijain luoja +ja matelijain jumala! (lyö) Sinä imartelijain jumala! (lyö) Sinä +käärmeenlähettäjä! (lyö) Sinä rehellisen työn ylenkatsoja! (lyö) Sinä +lihan ja veren syöjä! (lyö) Sinä (lyö) sinä (lyö) sinä -- + +AABEL (nousten). Kain, Kain! Mitä sinä teet? Älä koske alttariin, +se on Herralle pyhitetty! + +KAIN. Älä sekau minun asioihini -- alttari on minun! (lyö.) + +LUSIFER. Oikein! + +MIKAEL. Kain! + +AABEL (käy Kainiin päin ojennetuin käsin, aikoen häntä hillitä). Älä +jatka! Jehovan nimessä asetun tätä pyhän häväistystä vastaan! + +KAIN (kääntyen päin). Vai niin --? Sinussa on _sitäkin_? + +AABEL. On -- mikäli se koskee Jehovaa ja hänen asiaansa. + +KAIN (kuin havahtuen). Vai _Jehovan_ nimessä? -- Nyt ymmärrän mikä +sinä olet! Pois tieltä! + +AABEL. En askeltakaan! + +MIKAEL. Oi Herran armo, älä jätä häntä! + +KAIN (hyökkää Aabeliin päin, ääni raivosta särkyneenä). Etkö, etkö? -- +Pois tieltä, perkele -- ääh! + + (Lyö. Aabel kaatuu. -- Mikael peittää kasvonsa.) + +LUSIFER. _Se on täytetty_! Minä, _minä_ olen voittanut! + + Väliverho. + + +TOINEN TOIMINTA. + +UKKOS-ILMA. + +SILLA polvillaan ja AADA seisoallaan Aabelin ruumiin ääressä. KAIN +syrjässä, istuen synkkänä maassa. + +SILLA. Untako vai totta? -- Nuo kirkkaat tähdet sammuneina, tummina nuo +syvät lammet, joiden pinnalla vielä äsken taivaan kirkkahin säde +liekitsi. Kalvenneina poskiesi ruusut. Ah sydämeni, sydämeni! + +AADA. Sisar kulta, sisar kulta! Voi onnettomuuden päivää. -- Vanhemmat? + + (Äänettömyys. Nyökäyttää Sillalle merkitsevästi päätään.) + +Voi heitä, voi meitä! + + (Menee.) + + Sillan valitus. + + SILLA. + + Äsken vasta päivä nousi, + Äsken lintuset liversi; + Nyt jo illan venho sousi, + Äkin lintuni vaikeni -- + Ja varjot niin pitkät jo on. + + Lehtien lepatus. + + Linnut pesän laittoivat + Pieneen pihlajaan; + Senpä tuulet taittoivat + Maahan makaamaan. + Toinen sammalella + Sikein uinuaa, + Toinen oksasella + Surren vaikertaa. -- + Näin taru lintujen päättyvi, näin! + + SILLA. + + Äsken vasta sulle armas + Annoin nuoren lempeni; + Nyt jo tuonen halla karmas + Sinut kylmi, suveni -- + Ja syksy niin synkkä jo on. + + Kukkien kujerrus. + + Kasvoi kerran kedolla + Soma kukkanen; + Senpä sulhon otsalle + Solmi neitonen. + Kuihtui kedon kukka, + Sulho kalvastui; + Itki impi rukka, + Poski lakastui. -- + Tää taru kukkien, neitojen on! + + SILLA. + + Äsken soihtu, nyt jo sammuit; + Minne matka, veljeni? + Tuoni julma, multa ammuit + Veikon, sulhon, kaikkeni. -- + Oi unta vain elämä on! + + Nurmen nyyhkytys. + + Kysyi kerran poikanen: + Mit' on elo tää? + Hälle vastas äitynen: + Kolme syleilmää; + Ensin tuutii äidin syli + Elon unelmaan, + Sitten sulkee armaan syli + Lemmen onnelaan -- + Kolmas maaemon syleily on! + + SILLA. + + Sulle soi jo tuonen lehto, + Unhon virrat hymäjää; + Siell' on, kulta, armas kehto, + Siellä oota ystävää. -- + Oi ero niin katkera on! + + Päiväkorentojen hyminä + (joella, jonka pinnalla kajastaa outo valostus.) + + Tuonen lehdot leppoisat + Sulhon uinahtaa, + Tuonen virrat vilpoisat, + Siellä rauhan saa. + Hämyn linnut siellä soittaa + Ehtoosoittojaan, + Hämyn kukat siellä tuoksuu + Unhontuoksujaan -- + Kuuttaren venhot ne vesillä on. + +KAIN (tuskissaan). Oi Silla, Silla! + + AADA, AADAM, EEVA ja TAAMAR tulevat kiireisesti. + +AADAM (tullessaan). Mitä on tekeillä? -- Me poikia odotamme eloaterialle +-- sinä kiirein tänne kutsut -- et mitään selitä -- silmäsi itkussa... + + (Huomaa Aabelin.) + +Herra Jumala! Mitä tämä? + +AADA. Kuolema -- kuolema on tullut! + + (Ratkee itkuun.) + +EEVA (kokoonlyyhistyen, kuin iskun tapaamana). Käärme! + +AADAM. Jehova, Jehova! Sinä olet leppymätön vihassasi! + +EEVA. Salaiset voimat ovat taas elämäämme tarttuneet. + +AADAM. Kirous seuraa kirousta. Koska täyttyy rangaistuksemme mitta? + +EEVA. Aamulla kaikki terveinä nousimme -- oi rakkain lapseni, mun +poikani, poikani! (itkee.) + +AADAM. Mutta kuinka tämä on mahdollista? Mitä täällä on tapahtunut? +Uhritulet vielä suitsevat -- toinen alttari hajallaan -- kuka tämän on +tehnyt? Paha enkelikö? + +AADA (Kainia osottaen). Käsittämätön, selittämätön häiriö on tässä +täytynyt tapahtua. Jehova olkoon hänelle armollinen. + +AADAM. Ettäkö Kain? Veljensä? Uhratessa? Mahdotonta! -- Puhu, Kain! + +AADA. Niin, kerro Kain, mikä pimeä henki tämän mustan työn on +aikaansaanut. + + (Äänettömyys.) + +EEVA. Ettekö näe hänen silmiänsä? Jumalani, Jumalani! Toinen verissään, +toinen...? Ah! Minulla ei ole enää yhtään poikaa! + +AADAM. Kain! Sinä et vastaa, sinun vaipunut pääsi ja villi katseesi +sanoo kaikki. -- Oo! Eikö minun olisi pitänyt tätä arvata? Eikö hänen +kielensä ole ollut uppiniskaisuuden myrkkyä täynnä ja salakavala +silmänsä kiilunut kuin kyyn silmä ruohikossa? + +EEVA. Voi tuskan päivää -- se tuli sittekin! Olen yön hiljaisina hetkinä +huutanut hänen tähtensä Herran puoleen -- olen toivonut ja epäillyt. +Käärmeenpään musertajaa olen hänestä toivonut sen voiman kautta, joka +hänelle annettu oli, mutta samaan aikaan on outo pelko maannut kovana +pallona rintani alla. Se päivä on nyt -- + +AADAM. Lopeta, vaimo -- vielä häntä jaarit! Hän käärmeenpään polkija? +Hän itse on käärme, luihu kyy, joka pistää hoitajaansa -- + +EEVA. Isä! + +AADAM. Vait! -- Miksi, saatana, puit itsesi ihmishahmoon, toisen kerran +meidät pettääksesi, lopunkin onnemme hävittääksesi? Pois täältä, vanha +mato! + +EEVA. Aadam, Aadam! Kuinka unohdat itsesi, kuinka käytät sanoja, joita +taivaskin kauhistuu? + +AADAM. Hänen _tekoansa_ kauhistuu taivas ja maa ja meri ja kaikki +mitä niissä on! Minä katkaisen kaikki siteet hänen kanssaan, minä kiroon +hänet ijankaik -- + +EEVA. Maltu, Aadam, maltu! Älä uudella kauhistuksella onnettomuuttamme +lisää. + +AADA. Niin, rakas isä! Armahda häntä, minä rukoilen. Joku syvä hairahdus +on täytynyt hänen henkensä pimittää -- + +AADAM. Te -- te --? + +EEVA. Voi, isä, isä! Minä rukoilen polvillani hänelle anteeksiantoa. + +AADAM. Sinä rohkenet, sinä uskallat puoltaa murhamiestä? Mutta minä +vannon Jehovan kautt -- + +EEVA. Älä vanno -- kuule minua! Sinä uhkaat itse tehdä raskaan synnin, +onnettomuus on sinut soaissut -- + +AADAM. Sinä -- sinä omenansyöjä, sinä käärmeenkuuntelija! + +EEVA. Herjaa minua, lyö minua -- kunhan vaan annat hänen mennä +kiroomatta. Sinä et ole häntä kantanut etkä imettänyt, etkä ymmärrä että +se side on enempi kuin mikään muu side, lujempi kuin side miehen ja +vaimonkin välill -- + +AADAM. Pois tieltä, vaimo! Käärmettä sinä olet povellasi imettänyt. + +Kirottu olkoon hän, joka kätensä nosti veljeänsä vastaan ja elämän pyhän +siteen katkaisi -- kymmenkertaisesti kirottu! Ahnas maa, joka joit tuon +viattoman veren, avaa kitasi ja niele elävältä veljenmurhaaja! -- Ei, +kostosi säästä; hän eläköön sata ihmisikää. Kuin vainottu peto kulkekoon +hän paikasta paikkaan; joka puu purkoon, joka pensas pistäköön. Oo, +mantu, väkesi hältä kiellä ja taivas kasteesi! Verta tihkukoot tähkät ja +hedelmät, joita hän kasvattaa -- verta olkoon vesi hänen lähteessään. +Ja kirottu olkoon hänen siemenensä, se kupeihinsa kuivukoon -- + +KAIN (kuohahtaen). Seis, isä! Siemeneeni älä kajoo -- se on viaton sekä +sinun että minun synneistäni. Kunpa olisit itse kuiva ollut sinä yönä, +jona -- + +AADAM (ryntää Kainiin päin). Sinä kirottu uskallat! Minä sinun -- + +EEVA (tarttuu Aadamiin, estää). Ei askeltakaan, Jumalan tähden! -- Aada, +Aada! + +AADAM. Pois näkyvistäni, pois! + +Kuule sitte, sinä kyykäärmeen sikiö! Olkoon kirottu se yö, joka sinulle +elonkipinän antoi, ja se päivä, jolloin sinä epäluoma maailman valkeuden +näit! Siitä lapsia, siitä niitä korvet täyteen, ja ne tehkööt sinulle +samoin kuin sinä teit veljellesi. Hänen verinen haamunsa ja omain +lastesi koston pelko vainotkoon sinua unissasikin ja kauhun kyyneleet +kastakoot vuoteesi tuliseksi järveksi. Ja kun lähdönhetkesi joutuu, +olkoon se kamala ja hirmuinen! Maa kieltäköön kurjalta ruumiiltasi +viimeisen suojan, myrsky kalistelkoon luitasi ketoja pitkin ja +näkymättömät hampaat raadelkoot katalaa sieluasi ijankaikkisesta +ijankaikkiseen! + +EEVA. Ja minä rukoilen taivaan Herraa, että hän tekisi sinun julmat +sanasi voimattomiksi ja antaisi hänelle anteeksi, joka ei ole tietänyt, +mitä hän -- + +AADAM (polkee jalkaa). Suu poikki, vaimo! Muista kuka olet ja hillitse +kielesi! + +Ja sinä! Mitä sinä murhaajaa lähentelet? Pois sieltä paikalla! + +AADA. Oi rakas isä! Eikö tätä voi mitenkään sovittaa? + +AADAM. Sovittaa --? Murhaajaa ja Jehovan tahtoa? Onko perkele sinuunkin +mennyt? + +AADA. Ei, isä -- olen ihminen! + +AADAM. Siksi pois! + +AADA. Sinä käsket, isä? + +AADAM. Minä _käsken_! + +AADA. Ja minä vastaan: en! En ikinä! -- Nytkö hänet jättäisin, kun +hänellä on korpi edessä ja kirous saattajana? + +AADAM. Minä käsken _isän_ oikeudella! + +AADA. Ja minä vastaan vaimon oikeudella: en! + +EEVA. Tätä hajaannusta, tätä hajaannusta! + +AADAM. Te kapinoitte minua vastaan, te kapinoitte Jumalaa vastaan. +Niinpä mene -- menkää te kyykäärmeet! Kohdatkoon sinua sama kirous +kuin häntä. + +AADA. Sen olen itse valinnut -- hänen kanssaan jakaakseni! + +AADAM. Sinä uhmaat vielä? Pois paikalla silmistäni! + +SILLA. Oi isä, isä! Kuinka sinä, joka olet aina ollut niin hyvä +lapsillesi, olet tänä onnettomuuden hetkenä niin kova ja ankara? Minä +rukoilen heidän puolestaan: älä aja heitä kiroten pois! + +AADAM. Sinäkin! -- Oletteko te kaikki liitossa Jehovaa vastaan? Sinä +rukoilet miehesi murhaajan ja röyhkeän tyttären puolesta? + +SILLA. Anteeksi, isä -- ja antakoon Jehova minulle anteeksi jos väärin +teen, sillä suru on vienyt voimani ja ajatukseni. Kuulen tänä hetkenä +ainoastaan sydämeni äänen, ja minusta tuntuu kauhealta että minulta +riistettäisiin yhtaikaa kaikki veljet ja sisaret. + +AADAM. Sinä et tiedä mitä puhut... Miksi tässä viivyttelemme, +kantakaamme kuollut majaan. + + (Aadam ja Eeva lähenevät ruumista, samoin Aada.) + +AADAM. Mitä _sinä_ täällä teet! Uskaltaisitko kirottuine käsinesi +sattua hurskaaseen vainajaan? + +AADA. Hän on veljeni! + +EEVA (päättävästi). Sinä olet käskenyt minun vaijeta, ja minä olen sinua +totellut -- mutta nyt en enää vaikene! Hajallaan on Eedenin perhe ja +kiroukset risteilevät ilmassa siellä, missä meidän pitäisi polvillamme +anella Jehovan laupeutta vainajan sielulle. Mikä sinä olet, Aadam? Sinä +ukkosena jyriset ja kirouksia vyöryttelet, sinä kiellät sisarelta +luonnolliset tunteensa paikassa, joka on kuolemalle pyhitetty. Katso +häntä tuossa ja kiroo vielä, jos sinulla on uskallusta! + +AADAM (liikutettuna). Vaimo, vaimo! + +EEVA. Hänen henkensä avaruudesta alas katsoo, Jehova ja enkelit +hämmästyneinä meihin silmää. Sen sijaan että pyhä vavistus täyttäisi +sielumme, sen sijaan me kurjat raivoomme toisiamme vastaan. + + (Ratkee nyyhkytykseen.) + +AADAM. Eeva, Eeva! Ah meidän turmeltunutta luontoamme! + + (Kumartuu Aabelin ruumiin yli.) + +Anna anteeksi, poikani -- anteeksi onnettomalle isä-raukalle. + + (Äänettömyys, kaikki polvistuvat paitsi Kain, joka seisoo + synkkänä syrjässä.) + +AADAM. Voi minua kurjaa ukkoa! Hauta jo minunkin eteeni avautuu ja +harmaat karvani vaipuvat murheella multaan. Mitä on ihmisen elämä? Surua +ja murhetta on minun elämäni ollut ja vuoteni ovat paenneet niinkuin +varjo, onnettomuus on onnettomuutta seurannut kuin pitkäisen jylinä +leimausta -- ja kun se on parasta ollut, on se tuskaa ja vaivaa ollut. + +EEVA. Ja tällainenko on elämän päätös? Mykkä, vapisuttava salaisuuden +veräjä. Ne, jotka ovat hänelle rakkaat olleet, ne jäävät tänne, ja ne, +jotka ovat häntä vihanneet, nekin jäävät tänne. -- Alasti hän tuli ja +alasti hän... + + (Nyyhkyttää, kaikki vaipuvat äänettömään rukoukseen -- paitsi Kain.) + +AADAM (nousten, syvän liikutuksen vallassa). Aada! + + (Tarjoo hänelle kätensä, asettavat yhdistetyt kätensä Aabelin + hartiain alle, Aadam kannattaa päätä vapaalla kädellään. Eeva ja + Silla kantavat jalkapuolesta ja itkevät -- Taamar seuraa jälessä.) + +TAAMAR. Aabel nukkuu -- Aabel on niin kalpea -- Aabel on vuotanut +ver-ta ... a ... aa... (Itkee hiljaisella äänellä.) + + (Itkuun yhtyy tuulen hyminä puissa. Hyminä jatkuu, paisuen + vähitellen vihlovaksi valitukseksi, lopulta puhutteluksi. + Kain on vaipunut maahan, tuijottaa tylsästi eteensä.) + +TUULI (hyminän välissä). Kain, Kain! + + (Kain säpsähtää.) + +TUULI (ankarammin) Kain, Kain! + + (Äänettömyys, sen jälkeen ukkosen jyrähdys.) + +TUULI. Kain, Kain! + +Missä on veljesi Aabel! + +KAIN. En tiedä. -- Olenko minä veljeni paimen? + + Urpujen kuiske (hiljaa puissa hymisten.) + + Kasvoi kaksi kaunokaista, + Yhden emon lasta + Saman nurmikon nukalla, + Saman virran vieremällä; + Käkinä kukuit kotikummut, + Sorsina sousit kotilahdet -- + Missä on veljyt nyt toinen? + + PUUT (ankarasti.) + + Missä on veljyt nyt toinen? + +(Kain väänteleksen tuskissaan.) + + TUULI. + + Kain! Kain! + Mitäs tehnyt olet? + Kuule! Kuule! + Veljesi veri huutaa maasta! + + Maaemon valitus (syvä, valittava ääni maan alta.) + + Oi, voi, voi! + Voi maata ja merta! + Oi, voi, voi! + Miksi näin mun pitää + Juoda viatonta verta? + Mä emo koito kaiken katoovan, + Näin syliini he jälleen palaa; + Nukuitpa helmaan päivän armahan + Tai korven yöhön häivyit salaa, + He palaa, kaikki palaa! + Täss' ootan väsynyttä matkaajaa, + Täss' hyv' ois lapsukaisen uinahtaa, + Mut otsin veripunaisin + Ja synkin viimekatsehin + He elon tieltä palaa. + Oi, voi, voi! + Näin lapsosena palaa! + +KAIN. Oi kurjaa, kurjaa! + + AADA palaa, seisahtuu syrjään. + + Laineiden loiske (joella, hiljaa rantaa vasten.) + + Aabel lepää leppoisasti, + Kain se maassa makaa. + Verivelka vaaditahan + Vuosikautten takaa! + + MYRSKYTUULI. + + Verivelka vaaditahan + Vuosikautten takaa! + Ja nyt Kain, Kain! + Kirottu olkoon sun työsi! + Taistoa kulkijan-tiesi! + Matkalle valmistuos! + + (Äänettömyys.) + +AADA. Kain! + + (Äänettömyys.) + +AADA. Kain! + +KAIN. Sinä? -- Mene! + +AADA. Minä --? Minne? + +KAIN. Sinne, minne muutkin ovat menneet. Vanhempiesi, sisariesi ja +veljesi luo. Erkane minusta kirotusta! + +AADA. Ja sinä puhut minulle noin --? + + (Äänettömyys.) + +Kain! Mitä ovat nuo muut minulle? Vain vanhempia, veljiä ja sisaria, +mutta sinä olet -- (lankeaa hänen jalkaansa juureen, kädet Kainin +polvilla, katsoo palavasti silmiin) -- Kain, sinä _tiedät_ sen -- +sinä tunnet sen! + +KAIN. Aada --? + + (Katsoo pitkään vaijeten.) + +AADA. Mitä, Kain? Miksi noin katsot? + +KAIN. Voi minua, minua! Ajatus on harhaillut, mutta käsi on kulkenut +suoraan. -- Sinä -- sinä! + +AADA (puristautuen lujasti Kainiin). Sinä -- ja minä! + + (Äänettömyys.) + +KAIN (työntäen hänet takaisin). Ei, ei! Erkane minusta, minä teen kaikki +onnettomiksi. Olen ohdake, joka kaikkia pistää, kaiken ilon tukehuttaa, +turmiota ympärilleen levittää. + +AADA. En ikinä sinusta luovu, seuraan sinua vaikka ijankaikkiseen yöhön. +Ja jos estät, minä tulen kuitenkin -- hiivin salaa metsiä jälessäsi -- +en luovu sinusta vaikka tappaisit! + +KAIN. Etkö kuule? Metsä huokailee, maa on täynnä valitusta, vuoret +voivotuksesta pakahtuvat. Ne äänet seuraavat minua... + +AADA. Seuratkoot! Sekin on kahden helpompi kestää. + +KAIN. Minulla ei ole mitään kestettävää -- kaikki on lopussa! + +AADA. Ei, Kain! Meillä on vielä elämä edessämme. + +KAIN. Elämä? Silläkin, joka itse on elämän suonen katkaissut? + +AADA. Silläkin -- jonkunlainen elämä. Se on kuitenkin meidän elämämme, +vaikkapa kulkijan ja pakolaisenkin. + +KAIN. Mitä minä siitä -- kunpa _voisi_ kulkea ja paeta! Mutta +kaikkialla on tuo sama maa ja kaikkialla tuo sama taivas, ne kaksi +todistajaa, joita ei voi paeta -- oi, oi! + +AADA. Älä lankea epätoivoon, Kain. Meidän _täytyy_ kestää! + +KAIN. Mitä varten? -- Mitä hän oli tehnyt? Paimentanut lampaita! Ja +minä? Raatanut peltoja! + + (Äänettömyys.) + +On ja ei ole! Nyt on, ja samana hetkenä ei olekkaan. Tiesinkö minä sitä? +_Onko_ hän kuollut? Eikö hän seuraa kaikkialle -- kysyvänä -- +kalpeana -- verisenä? -- -- Oi veljeni, veljeni! + + (Heittäytyy maahan.) + +AADA. Kain, Kain! Koeta tyyntyä! Miten sinun otsasi on kuuma ja tukkasi +märkä! Ohimosi niin oudosti tykyttää. + + (Ratkee hiljaiseen itkuun.) + +KAIN. Tykyttää -- polttaa -- pakottaa -- särkyy -- halkee! Anna minun +olla! + +AADA. Kain, Kain! + + (Äänettömyys.) + +KAIN. Aada! Sanotko minulle mitä elämä on? + +AADA. Älä kysy, älä kysy -- emme voi siihen nyt mitään vastata. + +KAIN. Täytyy, Aada! Onko ihminen hiiri? + +AADA. Jumala! Miksi tuollaista puhut? + +KAIN. Onko se niin ihmeellistä? Onko hän hiiri -- vai myyrä? Puuhaa, +penkoo, juoksee, häärää, käytäviään kaivaa. Eräänä päivänä sattuu suuri +jalka kohdalle -- painaa. Kaikki valmista. Ojona kuin hiiri. Hiiren +loppu -- jumalankuvalla, hah hah haa! + +AADA. Oi Kain, Kain! Sinä saatat minut epätoivoon. + +KAIN. Miksen _minä_ saanut olla tuo hiiri? Miksi minun käteni ovat +tällaiset? -- Jumala, maailma pimenee silmissäni! + +AADA. Voi meitä! Sinä olet liian kiihtynyt, Kain. Sinun pitää levätä. +Lähdetään suojaan! + +KAIN. Minne? Ei vuorikaan voisi minua suojata! + +Miksi minun kurjan pitikään syntyä? Sinä olit oikeassa, isäni! Kirottu +olkoon se yö, jonka sinä hyvin muistat, ja se päivä, jonka sinä, äitini, +muistat! + +AADA. Kain! Sinä et saa noin puhua. Sinä teet syntiä. + +KAIN. Mikset ollut marras, äitini! -- + +AADA. Kain! + +KAIN. -- Tai minä kohtuusi tukehtunut, tai kuollut silloin kuin sinulle +kipua saatoin -- se olisi ollut viimeinen kipu, millä elämää haavotin. +Tai mikset pestessä minua veteen painanut, tai kuivatessa kallioon +paiskannut? -- + +AADA. -- Sinä olet kauhistuttava, sinä et tiedä mitä puhut! Ilma +pimenee. Minä rukoilen: lähtekäämme! + +KAIN. Pimeneekö se? Kas vaan! Käsissäni ei näy enää ollenkaan punaista +-- miten kauniin mustat ne nyt ovat. Katsoppas tarkemmin -- tänne! +(Osottaa päätään). Eikö sekin ole musta? + + (Tuuli kohahtaa.) + +Soiko nyt? Niin, niin: soi tuuli, ulvo myrsky -- silloin oli savua! + + (Näyttää nyrkkiin puristettua kättään.) + +Näetkös: käsi on musta ja ilma on musta ja pää on musta, pyörähdys -- +näetkös, kun et näe mitään, ja kuitenkin on varmaa että käsi liikkuu -- + +AADA. Jumala armahtakoon! Minä en hellitä, en! + +KAIN. Niin, kyllä se on minun käteni -- se on varmaa pitämättäkin. + + (Salama.) + +Kas! Eikös se ollut punainen lintu? Onko _Hänelläkin_ tulikaari? Terve +vaan, vastaan oiti! (Hapuilee vierestään). Mitä? Kirous! Hän on sen +ottanut. Ja ampuu sillä keksijäänsä, konna. Hyi! No no -- se on hyvin +sinun tapaistasi, niinhän sinä olet aina tehnyt, hah hah haa! + +AADA. Sinä puhut käsittämätöntä, Kain! Sinä herjauksia syydät. Kuule +minua, tämä ainoa kerta! + +KAIN. Mikä hätänä? + + (Myrsky hohahtaa puissa.) + +Kuulitko? Nyt paljetta painetaan: huu, huu! Eikö se ole mahtavata? Entäs +tuo kilke? Et ymmärrä --? _Minä_ sen kyllä ymmärrän. Siellä on kiire -- +niin, niin, kyllä ymmärrän! (Puiden nyrkkejään taivasta kohti). Mutta +katsoppas: nämät ovat vielä vapaat! Mies miestä vastaan! Vielä minä olen +Kain! + + (Jyrähdys.) + +Se oli isomoukari! + +AADA. Jumalan nimessä: tule majaani Herran voima käy ja rajusade alkaa. + + (Koettaa vetää Kainia.) + +KAIN. Poisko? Oletko mieletön? Vai etkö uskalla katsoa häntä suoraan +silmiin, kun hän on muka vihoissaan? + + (Yhä uudistuvia salamoita.) + +Ohoh! Se huimii jo käsillään. Sen saattoi arvata. Pitkät käsivarret, hah +haa! -- Sattuiko? Ei ei, ei se sinua lyö. + + (Sadepisaroita lankee.) + +Yhä parempaa! Eikös se nyt viskele kivillä? Juokse piiloon, piikaseni! +Ei; lennä, lennä! Ihminenhän voi lentää -- hah hah haa! + +AADA. Jumalani, Jumalani! Älä heitä meitä pimeyteen! + + (Ankara jyrähdys, rajusade lankee.) + + Esirippu. + + + + +NELJÄS NÄYTÖS. + +KORPEEN! + + +Paikka: sama kuin proloogissa. Kuuvaloyö. KAIN ja AADA istuvat puun +alla oikealla. + +AADA. Kain! Kuu jo valostaa. Lähdön hetki on tullut. + +KAIN (mietteistään havahtuen). Totta. Olin unohtaa ketä olemme -- +ja missä. + +AADA. Sen voimmekin -- kyllin että _olemme_. + +KAIN. Ja kulemme! + + (Äänettömyys.) + +AADA. Niinkin. -- Katso ympärillesi, Kain! Ilma on niin kevyt ja raitis +-- se kutsuu. Metsän harteilla kuun hohtava vaippa -- se kutsuu. Ja sinä +olet taas tyyni ja tahdot elää -- me olemme valmiit! + +KAIN. Tahdon elää -- kun elämä on välttämättömyys! + +AADA. Saman tekevä! Tahdot _ymmärtää_ tämän välttämättömyyden ja jännitys +on lauennut. + +KAIN. Vaan jos sen mukana on kaikki muukin lauennut --? + +AADA. Muukin? + +KAIN. Niin. Minussa oli ennen jotakin, joka täytti, paisutti ja jännitti +-- olin kuin viritetty jousi. + +AADA. Ja sinä tulet jälleen vireeseen. + +KAIN. En koskaan -- kaarestani selkä katkesi! + +AADA. Ei, vain hetkeks herposi. Sinä _tulet_ vireeseen -- aikaa myöten. +Ja sinä olet jo vireessä. + +KAIN. Ivaatko minua? + +AADA. En. + +KAIN. Tulla vireeseen -- siihen tarvitaan aate. + +AADA. Niin. + +KAIN. Tulevaisuuden aate, päämäärä jonka eteen elää. + +AADA. Niin! + +KAIN. Minä tavotin _vapautta_, se oli aate -- ja minä riistin +toiselta kaikkein ensimäisimmän vapauden, vapauden elää. Ymmärrätkö mitä +se merkitsee? + +AADA. Ymmärrän. Mutta juuri siitä voi _alkaa_ vapauden tie, vaikkemme +sitä vielä käsitä. + +KAIN. Minä etsin _selvyyttä_ ja luulin saaneeni selvyyden langasta +kiinni -- se katkesi, ja sen pää löi minua vasten silmiä, että näköni +soentui. Ymmärrätkö mitä se merkitsee? + +AADA. Ymmärrän. Mutta sen säikeen voi aika jälleen solmia. + +KAIN. Ei aika, ei mikään! Tulevaisuudenaate on minussa kuollut -- ja +niin olen itsekin kuollut. + +AADA. Sinä elät! + +KAIN. Kuollakseni. + +AADA. Et, noustaksesi! + +KAIN. Ei, ei! Sinä tiedät kaikki, mitä on tapahtunut, ettei ole mitään, +minkä eteen me kaksi eläisimme. + +AADA. Täytyy olla, ja minä olen varma että me vielä kerran sen löydämme. + +KAIN (painokkaasti). Löytyykö sekin, jota ei ole -- jonka on omin käsin +tappanut? + +AADA. Oi Kain, Kain! Älä käytä noita sanoja. Sinä saatat minut jälleen +epätoivoon. + +KAIN. Miksen käyttäisi? Emme voi katsoa eteen emmekä taakse. + +AADA. Ja kuitenkin meidän _täytyy_ katsoa eteenpäin -- tulevaisuuteen! + +KAIN. Tyhjyyteen! -- Oh, oh, oh; en surmannut vain veljeäni, vaan oman +lapsenikin: tulevaisuuteni! + + (Lyhyt äänettömyys.) + +AADA. Lapsesi --? Sehän... + + (Syvä mielenliikutus kasvoilla, joille vähitellen kohoo outo + kirkastus. Painaa käsillään kahden puolen sydänalaansa, kuuntelee.) + +Kain! Se elää! Se on löytynyt! Se on minussa! + +KAIN. Mitä --? Mikä sinun tuli? Oletko järjiltäsi? + +AADA. Olen -- ilosta! Elämä! Voitto! Se elää, se _liikkuu_! +Kaikki elää, liikkuu, väreilee, säteilee. Käsi tänne, Kain! + +KAIN. Sinä hourailet! Mikä liikkuu? + +AADA. Elämä -- tulevaisuus -- sinä -- minä -- Jehova liikkuu minussa! +Etkö ymmärrä? _Lapsi! Meidän lapsemme!_ Hän, josta olemme niin paljon +uneksineet, vaan jonka olemme surussamme unohtaneet. Kätesi tänne, Kain! + +KAIN (kauhistuneena). _Tämäkö_ käsi? + +AADA. Juuri se -- tänne, sydämen alle. Sen kautta sinä tunnet +tulevaisuuden sydämentykytykset, ja ne tykytykset saavat omankin +sydämesi jälleen sykkimään. + +KAIN (liikutuksesta vavisten). Jumalani! Hän elää -- _hän_ elää! + + (Tarttuu kiihkeästi Aadan käsiin, katsoo syvälle silmiin:) + +Äiti! + +AADA. Isä! + + (Äänettömyys.) + +KAIN (vetäytyy äkkiä irti). Isä! Mutta hänen isänsä on -- veljenmurhaaja! + +AADA. Miksi taas tuota? Anna minulle kätesi, Kain -- ei: isä, isä, +tuhannesti isä! Mitä hänellä on osaa meidän hairahduksissamme? Ei +sinussa vielä silloin synkät ajatukset liikkuneet. Hän on parasta, mitä +sinussa on ollut, ja rakkaudessa annettu. Kaikki, mitä sinussa ja +minussa on hyvää ollut, elää hänessä. + +KAIN. Nuo tykytykset voivat yhtä hyvin olla vastaisten hairahdusten +hurjia suonenlyöntejä. + +AADA. Ei koskaan! Etkö voi uskoa että anteeksianto on mahdollinen, että +se on armon ja lohdutuksen merkki, uuden puhtaamman maailman viesti? + +KAIN. Minäkin olen ollut puhdas, minustakin on toivottu... + +AADA. Ja sinun tiesi ei ole vielä loppuun kulettu -- hänen polkunsa vasta +alkaa. Rakastakaamme häntä, ja hän on sen rakkauden voimalla kulkeva +uutta tietä ja avaava meillekin sovituksen polun. + +KAIN. _Sovituksen_ polun --? Niinkö luulet? + +AADA. En vain luule, vaan joku ääni sisässäni huutaa ja vakuuttaa, että +se on sitä tietä mahdollinen! + +KAIN. Ettäkö hän olisi...? + +AADA (riemukkaasti). -- se uusi päämäärä! Ajattelehan: _meidän_ +lapsemme, kenties poika! Se on puhdas ja viaton, vastaisen sukupolven +siemen, joka ottaa haltuunsa sen, mitä me hairahduksemme tähden emme +itse voineet. + +KAIN. Jatkaa siitä, johon meidän täytyi lopettaa; toteuttaa sen, jota me +olemme haaveilleet...? + +AADA. Juuri niin! Toivon kipinä, jonka viemme kanssamme korpeen. + +KAIN (vakuutetusti). Ja jonka eteen _kärsimme ja taistelemme_! + +AADA. Kiitos! Nyt taas tunnen sinut. (Puristaa hänen kättään). Olet +entinen ja kuitenkin uusi! + +Niin, me kärsimme ja taistelemme, uhraudumme kokonaan hänelle. Mikä +korpea kaatuu, se hänen tähtensä kaatuu; mikä toukoa kasvaa, se hänen +nimeään kuiskaa. Me itse vihdoin kaadumme ja unhotumme, mutta +juurestamme nousee uusi, raitis vesa. Ja hän tulee kerran korvesta +suurena ja kauniina ja puhtaana ja sanoo: minä tahdon kaikki sovittaa, +minä olen niiden poika, jotka päättivät päivänsä unhotuksessa. + +KAIN. Aada! Tiedätkö -- minä tunnen niin kummallista... + +AADA. Niinkuin nyt vasta elämä, se _oikea_ elämä aukeaisi eteemme --? + +KAIN. Jotain sentapaista. Vakaata ja raskasta, mutta kuitenkin +rohkaisevaa. Niinkuin nyt vasta tapaisin sinut ensi kertaa, nyt vasta +omakseni lupautuisit. + +AADA. Ja niinkuin rakkaus ei olisikaan sitä, mitä se on meille tähän +asti ollut -- ymmärräthän -- vaan jotain suurempaa ja syvempää? + +KAIN. Juuri niin. + +AADA. Kätkettyä, niinkuin mullattu siemen, mutta sentään elämän +voimaa täynnä! + +KAIN (innostuneesti). Niin, aivan niin! + +AADA. Ja tiedätkö mitä, Kain? + +KAIN. Mitä? Puhu, Aada! + +AADA. Olen usein itseltäni kysynyt: mitä varten sinäkin, Aada, elät? + +KAIN. Älä puhu noin, Aada -- tiedäthän... + +AADA. Niin, _nyt_ sen tiedän! Minuakin tarvitaan -- taisteluun! +Taisteluun sinun kanssasi ja sinun puolestasi -- meidän kolmen puolesta. +Kain! Minä kasvatan sinulle pojan, jonka imetän rakkauden maidolla ja +pesen sovituksen kyynelillä, jonka peitän rukouksen suudelmilla ja +siunauksen käsivarsilla uneen tuuditan! + +KAIN. Aada! Sinä olet minulle enempi kuin -- mutta mitä se oli --? + +AADA. Sinä säpsähdät -- ohikiitävää pilvenvarjoa, joka hetkiseksi kuun +kasvot peittää. + +KAIN. Ja me, Aada, olemme uneksineet kuuvalounelmia, vaikka minun pääni +päällä lepää isän kirouksen musta pilvi! + +AADA. Kain! Miksi taas nuo synkät mietteet. Äidin anteeksianto ja minun +palavat rukoukseni ovat sen torjuvat -- tai ainakin lieventävät. + +KAIN. Tehty ei tule tekemättömäksi. Minun rikokseni on suurempi, kuin +että se voisi kostamatta jäädä. Veljen käsi veljeä vastaan, miksei +seuraavassa polvessa pojan käsi isää vastaan; sehän olisi vaan -- + +AADA. Älä puhu noin julmaa! Sekö lapsi, jota rintani alla kannan, joka +on koko elämäni sisällys? + +KAIN (raskaasti). Niin olin minä kerran äidillemme. + +AADA. Ei, ei; se ei ole mahdollista! Min' en kestä sitä ajatusta. Ah, +Jehova! + + (Lyhyt äänettömyys.) + +ÄÄNI. Kain, Kain! + +AADA. Kuulitko jotakin? Joku ääni --? + + (Outo valostus puiden lomasta. Kain ja Aada nousevat.) + +MIKAEL (loistavassa puvussa, josta välkehtii koko maisemaa valaiseva +kirkkaus). Kain! Näin sanoo Herra: minä en tahdo hairahtuneen kuolemaa, +vaan että hän kääntyisi ja itsensä parantaisi. Mitä ihminen kylvää, sitä +hän leikkaa, ja niin olet sinäkin leikkaava työstäsi kärsimyksen viljan. +Mutta joka Kainille kostaa, hän pitää seitsemän kertaisesti kostettaman, +sillä kosto ei ole ihmisen. + +KAIN. Jehova! Sinun tuomiosi on oikea ja pitkämielisyytesi suurempi kuin +ansainnut olen. -- Ethän kiroo siementäni mustan työni tähden? + +MIKAEL. En. En ketään kiroo, ken ei itse tahdo kirouksen tietä astua. -- +Kain! Käy lähemmäksi! + + (Kain lähenee.) + +Minä panen merkin sinun otsaasi, ettei kenkään sinuun kajoisi -- + + (koskee kädellään otsaan, valohäivähdys) + +-- ja kaikkein sinun jälkeläistesi otsaan, jotka ovat sinun kaltaisiasi. +Olkoot ne seitsemän kertaa seitsemän kirotut, jotka niihin kajoovat kuin +tätä merkkiä kantavat -- se olkoon Jehovan kirous! + +Ja nyt, Kain! Käy tietäsi ja taistele itsellesi sovitus! Ken tahtoo +maailmaa hallita, hän oppikoon itseänsä hallitsemaan. Olkoot viimeiset +tekosi otollisemmat kuin ensimäiset! -- Herra on puhunut. + + (Hämyhäivähdys. Mikael katoo. Äänettömyys.) + +KAIN. Hän on poissa -- vai oliko se vain ahdistetun sielun +harhakuvailusta? + +Ei, ei! Aada! Mikä on se merkki, joka kulmillani polttaa? + +AADA. En mitään merkkiä huomaa, vain synkän pilven otsallasi ja +silmissäsi oudon palon, niinkuin etsisit ja kärsisit ja kamppailisit +enemmän kuin kukaan muu; niinkuin jokaisen, joka sinulle pahaa aikoo, +täytyisi seisahtua vavistus sydämessään ja kärsiä sinun kanssasi +niinkuin _minä_ kärsin -- ja rakastaa sinua niinkuin _minä_ +rakastan. + +KAIN. Synkkä merkki, ja kuitenkin tuntuu niinkuin se minua rauhottaisi. + +AADA. Niin, Herra on meitä vahvistanut. Käykäämme! + + EEVA ja SILLA tulevat majan luona. + +EEVA. Liian myöhäänkö? Ovatko he ennättäneet jo lähteä? -- Jehovalle +kiitos, he ovat täällä! + +KAIN. Äiti! + +Sinä, äiti, täällä -- ja Silla? + +AADA. Oi, äiti, äiti! (Syleilee). Onko se mahdollista? Ja sinä, sisar +kulta! Me olemme -- + +EEVA (liikutettuna). -- lähdössä. -- Ja sinä, poikani --? + + (Äänettömyys.) + +KAIN. Niinkuin näet, äiti! + +EEVA. Käärmeen kirous näin meidät hajotti. Hän kantapäähän pisti. + +KAIN. Äiti! -- Näitkö sen? + +EEVA. Sinä epäilet --? + +KAIN. Epäilen -- ja en. + +EEVA. Siitä on jo pitkä aika. Kuulin äänensä. + +KAIN. Jospa se olikin -- (osottaa rintaansa) - täällä? + +EEVA. Käärme --? + +KAIN. Sinulla silloin, minulla äsken. + +EEVA. Näitkö sinäkin sen --? + +KAIN. En sitä -- ja sentään... Minun lienee ollut lintu. + +EEVA. Lintu --? + +SILLA. Punainen lintu? + +KAIN. Niin -- lentoon lähteissään. Ja jos se on aina -- kaikilla? + +EEVA. Niinkö --? + + (Pitempi äänettömyys.) + +AADA. Äiti! Herra on meille puhunut -- enkelinsä kautta. + +EEVA. Ah! Tuomiota, tuomiota! + +AADA. Kain --? + +KAIN. Myöskin... + +EEVA. Lupausko? + +KAIN. Ei, vaan käsky: _taistele_! + +EEVA. Taistele --? + +KAIN. Itsesi kanssa -- itsesi voita! + +EEVA. _Itsesi voita_! -- Ei muuta? + +KAIN. Ei. + + (Äänettömyys.) + +Entä isä? + +EEVA. Huokailee murheissansa. + +AADA. Isä parka! + +KAIN. On aika lähteä. + +EEVA. Nytkö jo? + +Niin tänne jään kuin kuiva korsi. Kahajan, kaadun, maahan maadun. +Ja te --? Sinä, tyttöparka! Yksin -- minä tunnen sen... + +AADA. Yksin? -- Äiti! + +EEVA. Mitä, lapseni --? Silmäsi säteilevät niin kummallisesti? + +AADA. Äiti, äiti! + + (Heittäytyy Eevan kaulaan ja puhuu kuiskaten. Hetkisen + äänettömyys, kaikki kolme naista syleilevät toisiaan ja + itkevät ilosta.) + +KAIN (syvästi liikutettuna). Silla! -- Voitko antaa minulle koskaan +anteeksi; minulle, joka olen niin paljo sinua vastaan rikkonut? +_Nyt vasta_ sen ymmärrän. + +SILLA. Jehovaa vastaan, veljeni! + + (Ojentaa kätensä.) + +Minä ... kärsin kanssasi (heltyy itkuun.) + + (Hetkisen äänettömyys. Leijonan ääni kuuluu metsästä.) + +KAIN. Nyt matkaan! + +EEVA. Nyt -- tuonne? Odottakaa kunnes aamu valkenee. + +KAIN. Mahdotonta! Kellä korpi kotina, sitä ei saa korven äänet +kammottaa. -- Aada! + +EEVA. Lapseni, lapseni! + + (Menevät majaan.) + +LUSIFER (tulee, ilkamoinen voitonilme kasvoilla). "_Ja katso, ne kaikki +olivat sangen hyvät_" -- heh heh hee! + + MIKAEL tulee vastakkaiselta suunnalta. + +Oho! -- Noo, veli Mikael? Siellä ylhäällä kai on tänään ollut suuri +riemupäivä ensimäisen hurskaan saapuessa herransa iloon? + +MIKAEL. On ilkkas liian aikaista -- se omaan rintaasi voi kilpahtaa. + + (Aikoo mennä.) + +LUSIFER. Oo! Noin nurpeissasi tuon pikku jutun vuoksi? Malttia! Me +vuoroin maailman herraa näyttelemme -- sinun isäntäsi vuoro... + + KAIN, AADA, EEVA ja SILLA tulevat majasta. Mikael ja Lusifer + vetäytyvät puiden varjoon. Kainilla aseensa mukana, Aadalla + moniaita pieniä talousesineitä. Äänetön hyvästely. Eeva ja Silla + pysähtyvät majan luo katsellen Kainin ja Aadan jälkeen, jotka + kulkevat kentän poikki. + +KAIN (pysähtyen). Hyvästi kotikumpu -- ainaiseksi! Paljo onnea olet +nähnyt -- onnettomuutta enemmän. -- Aada! Sin' et virka mitään. Eikö +lähdön hetki ole raskas? + +AADA. Raskas, vaan ei liian raskas, jos vaan ymmärrämme minkä vuoksi +lähdemme. + +KAIN. Minkä vuoksi ja miksi? Mun tieni viepi mustaan korpeen -- mun, +itse mustan, synnin mustan, murheen mustan. Minkä vuoksi? siinä solmu. + +Mit' on ihminen? Luojan kuva? Jos niin -- hän on kuva särkynyt. Eläin? +Jos niin -- hän peto on. Molempia? Jos niin -- eläin usein voiton viepi. +Vai savitönkkä? -- Aada! Etkö mitään sano? + + (Käyvät eteenpäin.) + +AADA. En. Vaan hiljaa sydämessä toistan, minkä sinä ääneen lausut. + +KAIN (pysähtyy liikutettuna). Mit' on elämä? Käsikö, joka tätä tönkkää +sotkee, muodostaa? Jos niin -- se valmistuuko joskus, vaiko käsiin +särkyy? Vai onko elo syvä haava, joka aina vuotaa, kirveltää? Jos niin +-- puhdistuuko joskus veri, vaiko viime tilkkaan kuiviin juoksee? -- +Aada! Sinä veteen tuijotat? + +AADA. Sekin aina juoksee, vaan ei koskaan kuiviin. Ei myös koskaan +kokonansa puhdistu: väliin kirkas on, väliin taasen samentuu. + +KAIN (yhä enemmän liikutettuna). Samea -- samea on elon virta, sumuinen +sen määränpää. Mik' on se määränpää? Kangastusko, joka ilmaan haihtuu? +Lähde, josta sateenkaari juovan näyttää, jota lapsi juosten tavottaa, +vaan ei koskaan käsiin saa? Vain juosta, juosta! Kivet leikkaa, okaat +repii, piikit pistää -- vain juosta, juosta! + + (Käyvät eteenpäin.) + +Tää synkkä polku eikö sua pelota, Aada? + +AADA. Ei! Yön silmät tuolla valvovat, ja eikö samoin Herran silmä +korvenkulkijankin askeleita? + +KAIN (pysähtyen). Se silmä! Mit' on hän? Arvotuksen arvotus. Se kerran +selviääkö? Ei kenkään, kenkään tiedä... + +Aada! Nyt korven sumuja halkomaan -- tai niihin haipumaan. + + (Katoovat metsään.) + +EEVA (viittaa toisella kädellään jäähyväisiksi, toisella peittää +kasvonsa nyyhkyttää.) + +MIKAEL (astuu esiin kirkkautta välkehtien). Eeva! + +EEVA (varjostaa kädellä silmiään). Ah! + +MIKAEL. Rauha sinulle -- surujen äiti! + +EEVA. Tää armo onko mahdollinen -- taas Herra meille puhuu? + +MIKAEL. Kautta halvan palveljansa. + +EEVA. Ah, kirkkauden sanantuoja! Jo viime toivo katosi ja kaikki sumuun +peittyi. + +MIKAEL. Sumut voivat hälvetä! On yökin usein pimein juuri aamunkoiton +edellä. + +EEVA. Oi Herra! Ei koskaan meille aamu koita, ellet _Sinä_ meitä +tielle ohjaa. + +MIKAEL. Vain se on tiellä, joka _itse_ tiensä etsii. + +EEVA. Herra, Herra! Sitä emme omin neuvoin koskaan löytää voi. Jo käärme +voiton sai. Vain yksi vesa versoo -- sekin veljenverin tahrittu +(nyyhkyttää.) + +MIKAEL. Vaimo! Herran tiet ei ole ihmisten. Siis kuule armon sanoma, se +lohtunasi tietä etsi. Näin sanoo Herra, Herra: surusi olen nähnyt ja +kuullut huokauksesi, eikä käteni ole lyhetty. Sinulle on syntyvä poika, +jonka päällä lepää Aabelin henki. Hän on oleva suloinen saarnaaja ja +elämäsi ehtoon lohdutus. + +EEVA (lankeaa polvilleen ja suutelee hänen vaippansa lievettä). Jehova, +Jehova! Olen mahdoton näin suureen armoon. + +MIKAEL. Jehovan on armo ja istuimensa rakkaus. Käy siunattuna tietäsi! + +Ja sinä, Silla! Näin sanoo Herra: nöyrille minä olen armo ja +vilpittömille laupeus. Sinulle on syntyvä veli, joka on surusi +vaimentava, ja sinä itse olet kerran tulevaisuuden toivoa rintasi alla +kantava. Ole siunattu! + +SILLA. Suuri on Herra, Herra! + +EEVA. Käsittämätön armossaan! + + (Molemmat naiset nousevat ja poistuvat.) + +LUSIFER (tulee esiin -- purevasti). Joko nyt ovat kaikki siunatut ja +saatetut --? + +MIKAEL. Jo. -- Vielä sana sinulle! + +LUSIFER. Oo! Siunaus vai --? + +MIKAEL. _Se on täytetty_! Mik' on nyt täytetty? Sä Luojan perintösäännön +ihanan noin aijoit inhan kirouksen kahleeks muuttaa. Miss' on nyt suuri +tuumasi? Aabel jälleen haudastaan on nouseva! + +LUSIFER (raivostuen). Sen kuulin -- ja myös kertasanomalla tajuan! + + (Äkkiä itsensä hilliten.) + +Hy! Yks pieni laskuvirhe, vai onko muita? + +MIKAEL. On lapsi isän kuva -- vaan ei vanhempaansa _sidottu_! + +LUSIFER (kylmän uhmaavasti, kädet rinnoilla ristissä) Toinen! + +MIKAEL. On nainen himon sytytin ja paula miehen polulla? -- Hän miestä +horjuvata tuki ja hänen kanssaan korpeen läksi! + +LUSIFER (kuin edellä). Kolmas! + +MIKAEL. On Kain jo pimeyden valtaan heitetty? -- Sä näit: hän läksi +_taistellen_! + +LUSIFER (kuin edellä). Neljäs! -- Joko loppui? + +MIKAEL (ylevästi vaijeten.) + +LUSIFER. Hyvä! Ja nyt sana sinulle! + +_Ensimäinen_: Se uusi Aabel! (Karmivan ivallisesti). Ken oisi uskonut +tuon ylvään herrasi noin innokkaaksi lammashoidon vaalijaksi -- hy, hy! + +_Toinen_: Ei lapsi isään sidottu -- (rajusti) siis ei sen uuden +Aabelinkaan lapsi! + +_Kolmas_: Nainen korpeen meni. (Pilkallisesti). Totta kai -- (hillityn +purevasti) myös naarasluontehensa korpeen vei, ja muut' en pyydä! + +_Neljäs_: Kain läksi taistellen! (Ilkkuvan uhkaavasti). Unhotitte että +myöskin minä korpeen käyn -- ja se on suuri laskuvirhe se! + +MIKAEL. Ei Herran tarvis laskuja. Sun tuumas kyllä tunnetaan, vaan -- + + KAIN palaa, juosten kiihkeästi kentän poikki. + +MIKAEL. Kain! + +LUSIFER. No --? + + (Äänettömyys.) + +KAIN (tulee tulikaari kädessään, pysähtyy). Sinuako pelkäisin? _Sinutko_ +jättäisin? En! Sä seuraat, toveri ja veli! + + (Kavahtaen.) + +Toveri ja veli? -- Toveri ja veli sittekin! + + (Menee.) + +LUSIFER (ylhäisen itsetietoisesti). No, Mikael? Se oli vain tuon kurjan +virhelaskun jälkimainingeita. Myös voisit herrallesi ilmottaa: se ei +ollut minun _viime_ laskelmani! + +MIKAEL. Sun laskelmasi, Lusifer parka! Niissä on ja tulee aina olemaan +-- yks pieni laskuvirhe. + +LUSIFER. Kas kuin _renki_ haastaa mahdikkaasti! + +MIKAEL. Vapaasti palvelen ja vain sitä lausun, mitä Herran henki +rinnassani kuiskaa. + +Sua säälin, Lusifer -- olinhan kerran toveris... + +LUSIFER. Oh, niin armeljas tuon vanhan tuttavuuden vuoksi! + +MIKAEL. ... Sull' on _voiman, tarmon_ suuri lahja, ja siitä ylpeilet. +Vaan lahjan tuon sai kerran eräs ylienkeli -- sun _omaas_ on vain +itsekkyys ja kapinan ja irrotuksen henki. + +Sä olet muka _toinen valtaherra_. Siis loit kai itsesi ja toisen suunnan +alku olet? Ja sentään tiedät: vain se on _alku_, joka kaiken alku on, +muut on _muotoja_ -- ja niinpä sinäkin! + +LUSIFER. _Mun_ tapani ei sanoin taistella, vaan töin ja toimin. Siks +lyhyeen: on yhtä milloin alkuni mä otin -- vaan _toinen_ olen ja toisena +pysyn ja ihmiskunnan herrastasi irrotan! + +MIKAEL. Se aikeesi -- ei täytäntö. On Herran peruslaki rakkaus ja kaiken +olevaisen yhteys. Siitä kaikki lähti, siihen kaikki kerran palaa, vaikka +harhapolkujenkin kautta. Ja siihen kuulut sinäkin -- nyt vielä +eronneenakin. + +LUSIFER (kuohahtaen). En koskaan! + +MIKAEL. Ja sittenkin. Sä kyllä ihmislapset harhateille viet ja syökset +lankeemuksen kuiluihin, vaan kärsimys ja tuska vain sielun puhdistaa ja +syvemmälle elontajunnalle tietä avaa. Myös _minä_ taistelen ja kaikki +hyvät voimat kanssani. Ja konsa yö ja epätoivo yllättää, silloin Herra +heille kirkkaat valot lähettää, mi synkkää polkuansa valaisevat. + +LUSIFER (hämmähtäen). Vai ... niin...! Kruunupäitä ruhtinaita -- vai? +Perustavat valtakuntia -- mitä? + +MIKAEL. Perustavat. He hengen ruhtinaita ovat, rakkauden miekka aseenaan +ja taistelun ja kärsimyksen kruunu otsallaan. He valtakuntia perustavat, +kansoja veljestävät ja maan ja taivaan yhteyttä eksyneille julistavat. + +LUSIFER. Hm. -- Sanoitko _kirkkaita_ valoja? + +MIKAEL. Sanoin. + +LUSIFER. Siis tiedä: kirkkaat valot luovat aina synkät varjot -- ja +varjot ovat _minun_! Mä nostan valon vastaan valoa ja kaikki sekasorron +yöhön peitän. Ja lähettäkää vaikka auringoita, mä vannon: maa maana +pysyy, pilvet pilvinä -- ja _minä välillä_! + +MIKAEL. Aikasi -- et ainasti! Voit kyllä hetkeks valon sammuttaa, vaan +yössäkin he alkuyhteyttään huokaavat. Ja siitä huokailusta syntyy toivon +lapsi: _uusi aika_! Se syntyy hitaasti, vaan se syntyy kuitenkin, ja +vapautuksen hetki kerran kärsiville lyö. Luonto jälleen sopuun sointuu, +maa ja taivas lähenevät; viha, vaino katoaa, leijona ja lammas +laitumella rinnan käyvät -- Herran henki kaikki täyttää. Ja kun se hetki +kerran tullut on, myös sinun loppus tullut on -- sinäkin, sä taistelun +ja kiistan hurja ääni, samaan sointuun sulat, häviät! + +LUSIFER. Sä ennustelet -- (kammottavan hillitysti) -- _ehkä voisin +ennustella minäkin_! Vaan sitä halveksin; vain se on olevata, mikä +tapahtunut on -- kaikki muu on toiveita ja luuloja. Se olen, mikä olen +-- olen yhtä ijankaikkinen kuin herrasi. Ja niin kauvan kuin _olen_, +vaviskoon mun edessäni taivas sekä maa! + +MIKAEL. Et ennen luovu? + +LUSIFER. En! + +MIKAEL. Siis on taistelumme ainainen! + +LUSIFER. _Ijankaikkinen_! + +Kuu on kadonnut ja ilma pimennyt. Hämyhäivähdys: Lusifer ja Mikael +katoovat. Taivaanranta vaalenee ja aurinko nousee, heittäen maisemaan +punervan valostuksen. -- Lintu alkaa livertää puussa. + + Esirippu. + + + + + + + + +End of Project Gutenberg's Ikuinen taistelu, by Johannes Linnankoski + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44389 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..40fd200 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #44389 (https://www.gutenberg.org/ebooks/44389) diff --git a/old/44389-8.txt b/old/44389-8.txt new file mode 100644 index 0000000..cf278d1 --- /dev/null +++ b/old/44389-8.txt @@ -0,0 +1,5234 @@ +The Project Gutenberg EBook of Ikuinen taistelu, by Johannes Linnankoski + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Ikuinen taistelu + +Author: Johannes Linnankoski + +Release Date: December 8, 2013 [EBook #44389] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUINEN TAISTELU *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +IKUINEN TAISTELU + +Kirj. + +Johannes Linnankoski + + +Porvoossa, +Werner Söderström. + + +Kuopio 1903, +K. Malmströmin kirjapaino. + + + + + + + Lifvets strid har mening, + Djupsta fall har tröst. + + _Viktor Rydberg_. + + + + + HENKILÖT: + + AADAM VIHREÄSILMÄ + EEVA TÄTI LIERO + KAIN KAKSIKARVA + AABEL LIPILAPI + AADA SALAKAVIO + SILLA PÄLYSILMÄ + TAAMAR HERJAKIELI + MIKAEL SATASORMI + LUSIFER KIVIJALKA + KENOKAULA TULIPUNAINEN + RIIKINSULKA SAMMUMATON + HAUKANKYNSI UMPILUOMI + HÄMÄRÄNLINTU LAPIOKOURA + APEATAR TIHRUSILMÄ + SYNKÄTÄR HELOSILMÄ + SYVÄTÄR HEKUMATAR + REPOKORVA MUSTASUKKA + +Vuorimiehiä, seppiä, jousimiehiä, soittajia, tanssijaneitoja y.m. + + + + +PROLOOGI EHTOORUKOUKSEN EDELLÄ. + + +Paikka: Etualalla tyvenkulkuinen joki. Sen rannalla pieni aukea +nurmikko, jota rajottaa sivuilta ja takaa lehti- ja hedelmäpuumetsä. +Taka-alalla Kainin maja metsänreunassa. Etäämpänä metsäisiä +vaaranhuippuja. + +Aadan ja Sillan pukuna lyhyt hame kuitukudelmasta, yläruumiin verhona +liivintapainen; käsivarret, osa rintaa, olkapäät, jalat ja sääret +paljaina; vyöllä uumanauhasta riippuvien nahkarihmasten muodostama +esiliina. Hiukset valtoimina, ainoastaan eräästä kohti nahkarihmalla +sidotut. Kaulassa helminauha erivärisistä kuivatuista marjoista ja +erimuotoisista luulevyistä. Rannerengas luu- ja hedelmäkoristeista. + +SILLA suuren, tuuhean omenapuun oksalla, AADA sen alla, kädessä pieni +juurista punottu vasu, jossa on muutamia omenoita. + +AADA. Tuolla, aivan pääsi kohdalla! + +SILLA. Tuoko suuri? + +AADA. Juuri se. Eikö sen poski ruskota? + +SILLA. Totta. Kun vain yltäisin. + +AADA. Usko pois: siitä tulee hauska yllätys! Kain tulee, Aabel tulee, +vanhukset tulevat, ja ensimäiset omenat tervehtivät: terve tuloa, +satoaika joutuu! + +SILLA. Verratonta, sisko! Se oli oiva ajatus. + + (Tarjoo poimimansa omenan.) + +AADA. Yks -- kaks -- kolme -- neljä -- viis -- kuus! Kunpa saisimme +vielä muutamia, niin johan tässä alkaisi -- + + (Torventoitotusta kuuluu.) + +SILLA. Aabel, Aabel! + +AADA. Sepä sukkelasääri! Joutuun piiloon, Silla! Tuolle oksalle, +rungon taa. Sukkelaan! + +SILLA. Miksi? Vastaan tahtoisin rientää. En ymmärrä. + +AADA. Ei tarviskaan. Ymmärrät kyllä sitte. (Torventoitotusta aivan +läheltä) Sukkelaan, sukkelaan! + + (Panee omenavasun puun juurelle, rientää majalle päin.) + + AABEL tulee, torvi olkarihmasta riippuen. + + [Aabel: lempeäsilmäinen, vaaleaverinen, hiukan lihavahko. + Pukuna aivan lyhyt hame ja takintapainen yläruumiin verho; + käsivarret, olkapäät, osa rintaa, sääret ja jalat paljaina. + Uumenilla vyö, jossa kiviveitsi. Vaaleat hiukset aivan + valtoimina, ei päähinettä, parraton. Kaulassa luukoriste, + johon on piirretty Jehovankuva.] + +AABEL. Aada! -- Jehovan rauha, sisko! + +AADA. Samoin sulle, veljyt! -- Ovatko lampaasi jo paalutuksessa? + +AABEL. Juuri toin. Turvassa ovat kaikki yön lauhan saapuessa. + +AADA. Miksei Silla-sisko vielä tullut? + +AABEL. Eikö hän ole täällä? En tavannut majalla, luulin tänne tulleensa. + +AADA. En ole nähnyt sitte aamurukouksen. + +AABEL. Sitte aamurukouksen? + +AADA. Niin. Luulin kanssasi kedolla olleen. Mutta, veli hyvä -- + +AABEL. Mitä? + +AADA. Kunpa -- kunpa ei lie karannut ystäväsi! + +AABEL. Mitä tuo nyt taas on olevinaan? + +AADA. Karannut, karannut -- kyllästynyt sinuun, juossut tiehensä! Etkö +ymmärrä, sinä lampuri, joka olet niin monesti ennenkin karanneen jälestä +juossut? + +AABEL. Heitä jo tuhma leikkisi! Silla on varmaan vanhusten majalla. Käyn +etsimään. + +AADA. Mitäpä sillä kiirettä, käymme sitte yhtenä. Tulehan tänne! Näytän +sulle jotakin uutta. + +AABEL. Tulen heti. Käyn ensin Sillan hakemassa. + +AADA. Siis sittekin karann... + +AABEL. Harmistun jo melkein -- sinä se olet aina laisesi. + +No, mitä tuo uusi sitte on olevinaan? + +AADA (menevät omenapuuta kohti). Näetkös, kun tänään on omenapuuhuni +ilmestynyt outo lintu. En ole semmoista ennen nähnyt. + +AABEL. Outo lintu? + +AADA. Hiljemmin, veljeni, hiljemmin -- ettei säiky! + +Aivan outo mulle, vaan ehkä sinä tuntenet. Varsi sinervä, rinta vaalea, +päälaki kellervä, ihmeen kauniit silmät. -- Tuonne katso! + +AABEL. Enhän minä näe mitään. + +AADA. Etkö näe? Annappa kun kutsun, se vastaa heti! Lintuseni, +pienoseni: tviiv tviiv tvir rir rir! + +SILLA (rungon takaa). Tviiv tviiv tvir rir rir! + +AABEL. Se kumma! Kuulen, vaan en näe vieläkään. + +AADA. Kutsutaanpa esiin. Tviiv tviiv! Näyttäy lintu, älä pelkää sirkku! +Tviiv tviiv tvir rir rir! + +SILLA. Tviiv tviiv -- tviiv Aabel! + + (Vetäytyy nauraen esiin.) + +AABEL. Silla --? Ah sinuas, sinä Aada! Mitä ihmettä sinä puussa +piileksit? Tule alas, armaani! + +SILLA. Heti, heti! Tästä hyppään. + +AABEL. Ei, ei. Nojau olkapäilleni, niin nostan! Niin, niin, aivan niin. +Ja nyt lennä, lintuseni! + +Kas niin, nyt on lintu maassa! -- Totta kaikki: sinivarsi, valkorinta, +keltakutri, silmät sirkut, ihanat -- ah! + +Sinäkö lintu? Ei, omenankukka olet! Mun kukkani, jonka omenapuusta +löysin. Sisarut -- armas -- kyyhkyseni pieni -- sydämeni siunattu! + +AADA. Paljo nimiä sillä linnulla! + +SILLA. Sisko sinä! + +AABEL. Aada! Tulehan hiukan tänne! + + (Nipistää leikiten korvalehdestä.) + +Siinä pilastasi! + +AADA. Kaunispa kiitos tosiaan! -- Vaan se sinään, istutaan. + +Ei! Malta hiukan, niin näytän senkin, miksi lintusi puussa visersi. + + (Tuo omenavasun.) + +Minun puussani on hedelmiäkin, ei vain kukkia ja lintuja. + +AABEL. Kypsiäkö jo? (istuvat.) + +AADA. Niinkuin näet. -- Terveydeksesi! + +AABEL. Armias on Jehova lapsilleen! On kuin taivas kallistuisi +puoleemme, kuin Hän taas meitä lähenisi, siunaisi ja lohduttaisi. + +AADA. Totta, Aabel. En muista ihanampaa kesää. + +AABEL. Niin, kevät, kesä -- kaikki! Ihana on Luojan luonto, ei ole +lankeemuksen kirous voinut sitä kokonaan omakseen merkitä. Pyhä ihastus +täytti sieluni, kun sitä äsken kedolla katselin. + +SILLA. Oi kuinka? Kerro, Aabel, kerro; näkemäsi meille kuvaa! + +AABEL. Läksin laumaani kokoomaan, kun varjo seitsentä osotti. Taivas +sees sinipuvussaan, vihanta metsä vuoren rintaa kiertää, järven pinta +välkehtii, ilma ilosta väreilee, keto sadoin kukkasin loistaa, tuhansin +tuoksuin lemuaa. Tuolla aterioiva anttiloopilauma illanruskosta +punertaa, täällä mustat kamelikurjet valkohohtoisin siivin, tuolla +tuhatväriset perhot lentävinä kukkina liitää. Sanoin: suuri on Jehova +armossaan! + +SILLA. Jatka, veljeni, jatka! Anna sielusi sointuihin sulautua. + +AABEL. Käyn sitte laumani luo, torveeni puhallan. Se hypellen +ympärilleni kertyy. Kaikki tallella. -- Ei, vielä enemmänkin! Emät +riemuin määkyy, vuoroin minuun katsoo, vuoroin keskuuteensa. Jo älyän: +yks, kaks, kolme -- kolme vienoa ääntä, kolme pientä, kirkasta +silmäparia. Arvaattehan: laumani hedelmöimisaika on alkanut! + +SILLA. Oi, nuo pienet, puhtoiset, valkoiset! + +AABEL. Vien niin iloiten laumani paalutukseen, puhuttelen, hyvästelen, +hienoa turpaa hyväilen. Käyn sitte teitä etsimään. Täällä taas puu +punervin heelmin tervehtää: hedelmänaika jo tullut on! + +Mutta missä viipyy veljemme Kain? Aurinko jo kiirein lännen alamäkeä +laskee. + +AADA. Kauvan tosiaankin viipyy Kain pellollaan. Jo kotvan on korvani +tuloaan kuulostanut. + +AABEL. No, hän tulee, kun joutuu. Kuka tietää vaikka hänenkin aaltoileva +vainionsa olisi tänään kuiskannut: terve, peltomies; kumarramme päämme +eteesi! -- Ah! Elouhrin toivottu aika joutuu. + +AADA. Toivottu todella. Valmistamme kai suuren juhlan? + +AABEL. Suuren -- sydämemme syvyydessä. En tiedä miksi tätä elouhria +toivon hartaammin kuin mitään entistä. Tuntuu kuin Jehova silloin +astuisi luoksemme ja me eksyneet lapsensa -- + + (KAIN on saapunut majan luo ja viskaa olaitaan tarvepuita + raajan seinustalle.) + +Kas, Kain! + + [Kain: pitkä, jänterälihaksinen, tumma tukka valtoimena; + vähän partaa, silmät mustat, tuliset. Puku samanlaatuinen + kuin Aabelin, kaulassa luinen vihellyspilli, vyöllä pitkä + kivipuukko.] + + (Aada rientää juosten Kainin luo ja syleilee tulisesti. + Suutelee silmään.) + +KAIN (hellästi loitontaen). Taasko lapsettaa? + +AADA (kiihkeästi). Niinpä annakkin lapsettaa! Vielä kerran -- kerran +-- vaikka sitte sylilapseksi sanoisit. + + (Tulevat yhdessä Aabelin ja Sillan luo.) + +AABEL. Terve tuloa, Kain! Olemme sinua kaivanneet. + +KAIN. Terve, veli! Rauha sulle, sisko! + +SILLA. Rauha itsellesi, peltomies! + +Sinuapa ei ole näkynyt moniin päiviin kuin ehtoorukouksessa? + +KAIN. Aika kiire -- työ ankara. + +AABEL. Sen saatan hyvin arvata. Vaan onpa siunauskin vaivan veroinen -- +Jehovalle kiitos! + +KAIN. Sen täytyy! Täytyy? + +AABEL. Minkä? + +KAIN. Kedon kasvaa, ohdakkeiden lannistua! Katsokaahan! + + (Ojentaa Aabelille joukon tuleentuneita tähkiä, istuutuu). + +AABEL. Aivan niinkuin arvasin! -- Miten täyteläisiä ja raskaita. -- +Mutta on meilläkin... + +AADA. Niin, arvaas Kain -- katsoppas! Mitäs nämä ovat? + +KAIN. Katsohan vaan! -- Kauniita ovat. + +AADA. Nii-in. Maista! + +AABEL. Ja sitte on minun laumani -- + +KAIN (hymähtäen). Sekin! + +AABEL. -- satoaika tullut. Kolme kirkassilmäistä valkoturkkia. Eikö +eriskummainen yhteensattumus: kaikki samana päivänä? -- Kain! Elouhrin +aika on tullut. + +KAIN. Se on totta. + +AABEL. Minkä päivän määräämme? Huomisen? Ylihuomisenko? + +KAIN. Siitä kerkiämme. -- Katsokaahan tarkemmin tähkiäni. Maistakaa! + +AABEL. Valkea on sydämys ... hyvän ovat makuisia... + +AADA. Mutta minä jo arvaan, Kain! Nämähän ovat aivan erilaisia, jotakin +uutta? + +AABEL. Minäkin vähän ... oudoksuin ... mutta enhän niitä niin tarkoin +tunne... + +AADA. Ja sinä et ole minulle mitään virkkanut, sinä salakylväjä! + +Aivan erinomaista! Tästä se tulee uusi leipä eedeniläisille! + +KAIN. Saamme nähdä. + +AABEL. Herra antaa aina avoimin kourin, Hänen kätensä ei ole lyhetty! + +Mutta mistä käsitit tämän, veljeni? + +KAIN. Korvesta tietysti! -- Kuleskelen, etsiskelen, vihdoin tämän +löydän. Arvelen: mitähän tuostakin tulisi, jos maahan työntäisi? Nyt sen +näette! + +AABEL. Se oli todellakin onnellinen sattuma. + +KAIN. Sattuma? -- Se on totta: sattuman varassahan on vielä melkein +kaikki. Mutta niin ei ole _aina_ oleva! + +AABEL. En ymmärrä sinua? + +KAIN. Ymmärtäisinkö itsekään! + +Sen vaan ymmärrän, että kaikki elää, henkii, liikkuu ympärillämme. Koko +luonto on salaisuuksia täynnä. Kosketa siihen, ja se värähtää kuin nuori +morsian ensi syleilyssä. + +AADA. Verratonta, Kain! + +KAIN. Maa puhuu, vuori haastaa, metsä kuiskaa. Ei, ne huutavat! +Irrota siteet ihmisenpoika! huutavat ne meille. Irrota, katko, ratko -- +ja me palvelemme sinua! + +AABEL. Intoilet, veljeni! Ne kyllä alistuvat itsestään palvelukseemme, +niinkuin näemme, mikäli Jehovan viha lauhtuu. + +SILLA (nousten). Minä käyn hakemaan majasta punokseni. + +AADA. Tuoppa samalla minunkin työni. + +KAIN. Ja mulle majan seinustalta se kaareke -- veistelen iltani kuluksi. + +Itsestään! Mitä syntyy itsestään? Onnettomuutta, ei muuta! Istu kädet +ristissä, ja laumasi kiikkuu petojen vatsassa, peltosi on ohdakkeita +täynnä; vielä hetkinen, ja saat ruohoja syödä, juuria järsiä. Tee työtä, +katso, kuule, vainua, ja rauhassa on laumasi, peltosi viljaa täynnä. + +Ja luonto suuri ympärillämme? Voi, kuinka mieltäni kuohuttaa ja +jännittää! Se tuossa outoja voimia täynnä, me tässä voimattomina. + +AABEL. Mutta mihin sinä oikeastaan tuolla kaikella tähtäät? + +KAIN. Korkeuksiin, syvyyksiin! Mitä on tuolla ylhäällä, mitä maan povessa, +mitä vuorten sisuksissa? + +AABEL. Sinähän, veli hyvä, haaveilet suorastaan mahdottomia! + +KAIN. Tänään mahdotonta, huomenna mahdollista! + +SILLA (joka on palannut). Tässä, Kain! + +KAIN. Hyvä, Silla! + +Mikä _on_ mahdotonta? Ovatko lampaasi ainoat, joita kannattaa +paimentaa? Katselin taas tänään aron uljaita sarvikkaita. Nekin +imettävät, niilläkin on maitoa. Mitä on sinun uuhiesi tilkka niiden +rinnalla! + +AABEL. Mutta nehän ovat villejä, melkein petoja! + +KAIN. Sen parempi! Taltuttaa, alistaa, lannistaa -- se olisi vaivan +arvoista! Jos olisin sinun sijassasi, ne eivät vapaina kävelisi -- tai +en kävelisi minä! + +AADA. Se oli Kainia se! + +KAIN. Tuolla korskuva hepo ketoa kiitää. Jänteet jännitteessä, +harja tuulessa hulmuaa -- mikä verraton näky! Sen selkään haluaisin +nousta, sieltä nuoleni petoihin lennättää. -- Ja nousenkin vielä kerran! + +AADA. Nyt sanoit jotakin, Kain! Siellä minäkin tahdon olla! + +SILLA. Tehän olette hurjia molemmat! + +AABEL (mietteissään). Se _voi_ onnistua Kainille, mutta minusta ei +ole semmoisiin. Tyydyn vähäpätöisiin lampaihini, tyydyn Luojan luontoon +semmoisena kuin se _on_. + +KAIN. Mutta min' en tyydy! Haluan uutta, semmoista jota ei vielä ole, +vaan jota _voi_ olla. + +AABEL. Miksi nämä ristiriitaiset mietteet tänä ihanana iltana? Katso +ympärillesi! Taivas on kirkas, maa elämää, tuoksuja täynnä -- aina sama, +mutta kuitenkin joka päivä uusi. + +KAIN. Näen sen. Mutta miksi katsella kaikkea vain päiväpaisteessa! Nyt +kaikki loistaa ja välkehtii, metsä täynnä liverrystä ja huilutusta, +lammas lakeana kedolla käy. Hetki vain, ja taas kuuluu yön ja taistelun +äänet. Hämärikkö vaippansa heittää, pedot muristen luolistaan karkaa; +pensaat, näreet jalkoihin murskautuu, tuhanten jalkain töminä tannerta +tärisyttää -- + +SILLA. Heitä, veljeni! Miksi tuota! + +KAIN. -- Tuossa sarvimetsä häämöttää, tässä harjat häilää, tuolla +hohtavat hampaat välkkää, verenhimoiset silmät hehkuvina hiilinä kiiluu. +Pienet pakoon painuu, lampaasi järjetönnä paalutuksessa laukkaa; +ulvontaa, määyntää, tuskanvoihketta, verta, kuolonkorahduksia, uh! -- +Taisteluksi minä tämän käsitän. + + (Äänettömyys.) + +AABEL (liikutettuna). Meidän syntiemme tähden. -- Jehova sen lievittäköön! + +KAIN. Sitä kaikki toivomme, mutta oleva ei tule olemattomaksi. Luonnon +haltijoita -- ja kuitenkin turvattomia sen edessä! + +AABEL. Se vain meitä muistuttaa heikkoudestamme ja viittaa Häneen, jonka +valta ulottuu niin hyvän kuin pahankin ylitse, niin myrskyssä kuin +päiväpaisteessa ilmenee. + +KAIN. Eh-kä. -- Mutta mitä me tiedämme hänestä? + +AABEL. Mitä tiedämme hänestä --? + +KAIN. Niin -- hänestä, joka ei näyttäydy! Kunpa tulisi kerran luoksemme, +astuisi tuohon keskellemme ja sanoisi mitä hän on ja mitä tahtoo. + +AABEL. Mutta sehän ei ole tarpeenkaan. Vanhempamme ovat nähneet. + +KAIN. Mutta ovatko he myös käsittäneet hänet oikein? + +AABEL. Epäiletkö sitä --? + +KAIN. He ovat erehtyneet muussakin! + +SILLA (rukoilevasti) Kain? + +KAIN. Ja he pelkäävät häntä! + +AABEL. Tuon suuren hairahduksensa vuoksi -- tiedäthän. + +KAIN. Mutta, joka pelkää -- hm! + +AABEL. Ajattelehan vähän, veljeni! Tomun lapsetko rohkenisivat kysellä +Hänen jumalallisen kirkkautensa salaisuutta? + +KAIN (painokkaasti). Ja Hänkö, joka itse on kirkkaus, tahtoisi että +meidän pitää pimeydessä hapuilla? + +AABEL. Tahdotko repiä Jehovan alas maahan? + +KAIN. En -- mutta ellei hän itse tahdo laskeutua alas, täytyy _minun_ +pyrkiä ylös, häntä lähemmäksi! + +AABEL. Mutta etkö tahdo niiden rajojen yli, jotka ovat meille asetetut? + +KAIN. Rajojen yli --? Rajojen takaako meidän pitää häntä hapuilla? +Täysi selvyys tahi täysi ero -- jompikumpi! + +AABEL. Puhut taitamattomia sanoja, Kain! Eihän laumanikaan aina ymmärrä +tarkotustani ja vapautensa on, niinkuin tiedät, rajotettu. Mutta eivätkö +he silti ole yhtä onnellisia ja turvatuita? Ja nyt: eikö meidän suhteemme +Jehovaan ole sama? + +SILLA. Kiitos, Aabel! Se ajatus oli Jehovalta. Nyt on suhteemme täysin +selvä. + +KAIN. Selvä --? Emmehän, Jehova paratkoon, toki lampaita liene! + +AADA. Kain! -- Mustat veret kohoovat ohimoillesi! + + (Äänettömyys.) + +KAIN. Totta, totta! -- Miksi suotta intoilla. + + (Veistelee. Pitkähkö äänettömyys.) + +AADA. Mutta kuulehan, Kain! Mitä sinä tuosta veistelet? Jousenkaartako? + +KAIN. Pitäisikö sekin sanoa? + +AADA. Pitäisi. + +KAIN. No, kaartapa tietenkin. + +AADA. Mutta sehän on erinäköinen kuin toiset? + +KAIN. Erinäköinen se on lintukin, jonka sillä aijon pudottaa! + +AADA. Joku uusiko taas? Nytkö havaittu? + +KAIN. Nyt -- äskettäin. + +SILLA. Onko se suuri? + +KAIN (merkitsevästi). Suuri -- hyvin suuri. + +AADA. Ja minkä värinen? Valkoinen, harmaa, musta? + +KAIN. Ei, vaan aivan tulipunainen! + +AADA. Tulipunainen? + +KAIN. Aivan. Silmät hehkuvat, sädehtivät. + + (Haaveillen.) + +Se on vielä niin kaukana ja korkealla. En ole edes varma jaksaako +kaareni lennättää nuolta niin ylös. + +AADA. Kummallista! Eikö se laskeu alemma? + +KAIN. Ei! (Asettaa kaaren tähtäysasentoon). Vaan ampujan täytyy _ylemmä_! + + (Äänettömyys. Itsekseen:) + +Kun se on tehty, paljo mahdotonta on sitten mahdollista. + +AABEL. Puheesi tuntuu niin oudolta ja kummalliselta. Kunhan ei tuohon +eriskummaiseen lintuusi olisi kätketty joku kiusaajan paula, joku uusi +onnettomuus. + +SILLA. Niinkö, Aabel? -- Jehova olkoon meille armollinen! + +KAIN. Ja te tiedätte sen? Olette kai nähneet kiusaajan? + +AABEL. Emme, vaan seuraukset. + +KAIN. Seuraukset! Tuon ainaisen käärmepelon, joka kalvavana matona +povessamme kaivaa! Mutta min' en pelkää käärmettä, jota en ole koskaan +nähnyt, en -- + +AABEL. Minä kauhistun sinun puolestasi! + +SILLA. Jätä, jätä, veljeni! + +AADA. Niin, jätä, Kain! Minäkin pyydän -- edes vanhempaimme tähden. + +KAIN. Miksi? Meitä on tuolla pelolla piinattu siitä asti kuin muistamme, +yöt kahta kaameammiksi tehty, murheet monenkertaisiksi, harvat onnenkin +hetket myrkytetty. Miksi? Kenellä on selvyys siitä? + +AABEL. Sinä uskallat -- sinä uskallat epäillä sitäkin? + +KAIN. Miksen uskaltaisi! Mikä on hyvää, mikä pahaa? Viholainen! Eikö se +ollut paha, muihe salapurija, vahinkokasvi? Nyt sen kuidut kepeinä +vaatteina päällämme, tuo samainen paha kuin paras ystävä tuossa Sillan +kädessä. Mitä? + +SILLA. Kain on oikeassa. Se oli sinun verraton keksintösi, veljyt. + +KAIN. Nyt ei ole _minusta_ puhe! Tahdoin vain sanoa että sen verran +me vielä tiedämme mikä on hyvää, mikä pahaa. + +AABEL. Mutta sinähän sekotat luonnolliset ja yliluonnolliset asiat +toisiinsa, vaikka hyvin tiedät että tuo onnettomuus riisti meiltä +ainaisesti paratiisin ilotarhat. + +KAIN. Mitä minä ilotarhoista! Mennyttäkö haikailisin? En! Maa on nuori, +me olemme nuoria, ja joku ääni sisässäni sanoo että me vielä kerran +voimme luoda itsellemme vaikkapa uuden paratiisin! + +AABEL (liikutettuna). Mutta jos se ääni, veljeni -- jos se olisikin +viettelijän ääni? + +KAIN. Viettelijän? Sanoitko viettelijän --? + + TAAMAR tulee kiireisesti juosten. + + [Taamar: noin 8, 9-vuotias tyttö.] + +TAAMAR. Täälläkö te olette? Löysinpähän! + +AADA. Kas, Taamar! Äidin sydänkäpy. + +TAAMAR. Olen etsinyt teitä kaikkialta: kedolta, paalutuksen luota, +Aabelin majalta, kaikkialta... + +AABEL. No miksi se Eedenin kastehelmi meitä etsii? + +TAAMAR. Niin, kun Taamar oli metsässä ja -- + +SILLA. Yksinkö? + +TAAMAR. Yksin, aivan yksin -- uskalsinpahan! Ja Taamarilla oli niin +lysti, mutta sitte... Kain! Miksi sinun silmäsi on niin kova? Oletko +vihainen Taamarille? + +KAIN (hyväillen Taamarin kutreja). Onko minun silmäni kova? Ei se +ainakaan sinulle ole kova -- katsoppas tarkkaan! + +TAAMAR. Kas niin, niin! Nyt se on taas niinkuin ennenkin. (Kaulaten +Kainia). Kuinka sinä olet hyvä, Isoveli! + +AADA. Niin, Taamar oli metsässä ja sinun oli lysti, mutta sitte --? + +TAAMAR. Sitte joku liikahti puiden takana ja minä huusin: onko se Aada? +Ja se vastasi: onko se Aada? Minä: onko se Silla sitte? + +AADA. Ja se vastasi: onko se Silla sitte? + +TAAMAR. Mitä --? Kuinka sinä sen tiedät? + +AADA. Arvasinhan vain. + +TAAMAR. Niin juuri se vastasi. Sitte minä kysyin: onko se Kain, onko se +Aabel? Ja se vastasi: onko se Kain, onko se Aabel? Silloin minä +harmistuin ja huusin että sinä olet tuhma! Niin se vastasi hyvin +äkäisesti: _sinä_ olet tuhma! Sitte minä sanoin sille aivan suoraan: +sinä olet ilkeä! Ja se huusi hyvin ilkeästi: _sinä_ olet ilkeä! +Silloin minua alkoi pelottaa ja minä juoksin teitä hakemaan. + +Niin että mikä se on? Onko täällä pahoja ihmisiä metsässä? + +AADA. Ei, ei ole ketään, paitsi me. Se oli vaan sinun oman äänesi kaiku. + +TAAMAR. Kaiku? Mitä se on? + +AADA. Sitä: kun huutaa metsässä, niin kuuluu sama ääni takaisin. + +TAAMAR. Ainako sama? + +AADA. Aina. + +TAAMAR. Mutta enhän minä huutanut pahasti enkä ilkeästi! + +AADA. Kyllä sinä huusit, vaikket luullut huutaneesi. (Panee kätensä +Taamarin ympärille). Jos olisit huutanut: sinä olet hyvä, tule luokseni, +ystävä; niin se olisi huutanut aivan samalla tavalla. + +TAAMAR. Kummallista! + +AADA. Niin se on, se vastaa aina samalla tavalla. -- Mutta katsohan, +Taamar! Tunnetko näitä? + +TAAMAR. Miten kauniita, miten hauskaa -- kiitos! Saanko niitä oikein +paljo? + +AADA. Saat, kun kypsyvät. + +Mutta etkö luulisi isän ja äidin tulevan iloisiksi, jos juoksuttaisit +heillekin muutamia? + +TAAMAR. Se nyt on varmaa! Minä juoksen aivan paikalla. + + (Lähtee kiireisesti, mutta pysähtyy metsänreunassa ja + käännäksen ympäri.) + +Ettekö tule pian ehtoorukoukseen? + +AABEL. Tulemme, tulemme, aivan pian. + +SILLA. Niin, emmekö lähdekkin? + +AABEL. Aivan heti, aivan heti. + +Miten onnellinen onkaan lapsuudenaika! Niin huoleton, kirkas ja valoisa. +Kunpa saisimme aina olla lapsia! + +KAIN. Mutta, Aabel kulta, etkö olekkin lapsi -- enemmän lapsi kuin mies? + +SILLA. Vaan eikö juuri siinä ole onni? + +KAIN. Tuntea ja uskoa, siinä lapsen onni; tahtoa ja etsiä, siinä miehen +-- onnettomuus. Valitse! + +SILLA. Niinpä valitsen onnen! Olla kuin lapsi, rakastaa kaikkia: +vanhempiaan, veljiään, sisariaan, Jehovata, luontoa -- koko maailmaa. + +AABEL. Niin, emmekö olekkin kuin Taamar metsässä: mitä itse olemme, sitä +ympäristökin? + +KAIN. Aivan niin. -- Entä pelko, pahuus, kiusaaja? + +AABEL. Älä jatka, veljeni, älä jatka! Herra meitä valaiskoon! + +KAIN. Niin, niin: älä jatka, älä jatka! Elä vaan, kun olet elämään +luotu; syö, juo, tee työtä ja kuole -- siinä päämäärä! + +AADA. Oi, minä ymmärrän niin hyvin Kainia! Minäkin kaipaan jotakin +enempää, vaikken ole koskaan uskaltanut sitä sanoa. + +KAIN. Siinä se: emme uskalla! Emme uskalla astua täydellä jalalla tätä +maan pintaa -- me vain hiivimme varpaillamme, kuin pelkäisimme nukkuvia +herättävämme. + +AABEL. Synti on elämämme samentanut. Mutta tämä nykyinen elämämmehän +onkin vain kuin kupla kiivaasti kiitävän virran pinnalla. + +KAIN. Kupla? Ei ikinä; se on itse virta! Me pyristelemme elämänvirran +ristipyörteissä. Sieluni on kuin kosken kurimo -- kenkään ei vastaa, +vain veden pauhu soi ympärillämme! + +SILLA. Voi, voi tätä erimielisyyttä ja ristiriitaa, joka repii Eedenin +perheen hajalleen! Tämä ei voi päättyä hyvin -- ja tiedättekö --? + +AADA. Mitä, Silla? + +SILLA. Olen nähnyt niin omituisen unen. + +AABEL. Unen? Olisiko Jehova vihdoinkin tahtonut sen kautta meille +jotakin ilmottaa? + +KAIN (hymähtäen). Unen kautta! + +AABEL. Miksikäs ei unenkin kautta -- Hänen tiensä ovat tutkimattomat. + +AADA. Kerro se uni, Silla! + +SILLA. Kun voisin, kun osaisin! + +Se ei ollut mikään uni, luulin olevani koko ajan valveilla. -- Olimme +syvässä kallionrotkossa, me neljä. Mustat, jyrkät seinämät kahden +puolen, taustalla mustanryöpeä puro, joka syöksyy kohisten toisen +seinämän halkeamaan. Emme pääse pois, kyselemme, etsimme pääsykohtaa. +Äkkiä kuuluu ilmassa ääni: katsokaa ylös! Katson -- toisen seinämän +rinnassa kapea polku huimaavassa korkeudessa. Siellä mies kiipee, +suorana, kumarassa, polvillaan -- toisella kädellään seinämään varaten. +En tunne aluksi -- nyt se kääntää kasvonsa, ja ne ovat -- + +AADA. Mitä? + +SILLA (liikutettuna). Kainin kasvot. + +AADA. Kainin? + +AABEL. Tunsitko varmasti, sisareni? + +KAIN. Niin minä tahtoisinkin kiivetä! Juosta, kiivetä, uhmata kuilua! + +AADA. Kain! + +SILLA (yhä enemmän liikutettuna). Nyt se aikoo hypätä kallionrailon yli! +Sumu laskeutuu alas -- pää jo peittyy -- ilma humahtaa -- nyt se +ponnahtaa jalallaan, horjahtaa -- ummistan silmäni. Rotkossa raskas +mätkähdys, ylhäällä kalliolla vihlova nauru. Sumu laskeutuu pohjaan -- +rotko valittaa -- ilma valittaa -- ah, minä vapisen vielä nytkin! + + (Äänettömyys.) + +AADA. Sehän oli kauheata! + +KAIN. Sinä, siskokulta, olet aina ollut haaveilija, herkkä näkemään ja +kuulemaan yhtä ja toista. + +AABEL. Mutta tämä on jotakin erikoista. Rukoilkaamme Jehovaa että hän +kaikki hyväksi kääntäisi. + +KAIN. Unet unina! Me valvomme emmekä uneksi. + +SILLA. Minustahan tuntui kuin olisin ollutkin valv... (kiljahtaen) ui! +-- mikä se oli? + +AABEL. Minäkin olin... Jotakin putosi! + +KAIN (mennen puun alle ja palaten omena kädessä). Pelkäättekö viatonta +omenaakin? + +AABEL (liikutuksesta vapisevalla äänellä). _Omena_ --! Tämä kaikki ei +voi olla. Jotakin odottamatonta on tulossa. + +KAIN. Kunpa tulisi! Me tukehdumme elävältä tähän myyränkoloon -- tulkoon +tulta ja salamoita! + +AABEL. Sinä uhmaat Herraa vastaan! Jos tulisi -- kestäisimmekö? Ja jos se +tulisi toivomattakin -- sinä puhut julmaa! + +KAIN. Kestäköön tai katketkoon -- minä tahdon elää! Tulkoon! Räjähtäköön +niin, että taivas ratkeaa ja häikäisevät valokenttänsä avaa, maa +kuiluihin repeää ja sydämyksensä paljastaa! + +Silla! Rääsyjen taakseko sinä kasvosi piilotat? + + (Tempaa tekeillä olevan vaatekappaleen, jolla Silla on + peittänyt kasvonsa.) + +Etkö uskalla enää edes vapaasti katsoa? + +AADA. Kain! + +KAIN. Nuo viheliäiset riekaleet! Pelkurien, itsensäpettäjäin +valeverhot! Niinkuin ei Jehovan silmä näkisi niidenkin läpi! + + (Rutistaa käsissään.) + +AABEL. Veljeni, minä rukoilen sinua! + +KAIN. Vihaan niitä, inhoon niitä! + + (Viskaa pallona maahan.) + +Tahtoisin nuo kurjat riekaleet repiä tuhannen sirpaleiksi -- + + AADAM, EEVA ja TAAMAR tulevat. + + [Aadam: jo harmahtava; harvahko parta. Puku nahkasta. + Eeva: lempeä, surunsävyinen, kärsivän näköinen. Puku + kuitukudelmasta.] + +AADAM. Mikä väittelyn ja kiivaan puheen ääni täältä kuuluu, lapset? + + (Äänettömyys, kaikki nousevat.) + +Miksi Kain noin seisoo, noin hurjasti eteensä katsoo? + + (Äänettömyys.) + +Taasko kiista? -- Kain! Minä olen monesti sinua varottanut +eriseuraisista ja liijotelluista puheistasi. Ja niin teen nytkin. En +ymmärrä mikä halu sinulla, esikoiseni, on aina häiritä meidän hiljaista +rauhaamme -- + +KAIN (liikutuksesta väräjävällä äänellä). Rauhaamme! Onko meillä rauhaa? + +AADA. Kain! + +KAIN. Minne matka, isä, jos kuolema tulee? Mikä tie eteen, äiti? +Unen unhotusko? Emmekö havahdu kerran? Emmekö -- + +AADAM. Taasko? Ainako samat kysymykset, sinä kovakorvainen poika? Olen +monesti teille sanonut että minkä Jehova on meille ilmottanut, siihen on +tyytyminen, kunnes hän armossaan näkee hyväksi lisää selvitystä antaa. + +KAIN. Isä! Haluaisin vielä kerran kysyä, haluaisin puhua sydämeni +puhtaaksi -- + +AADAM. Vait! Sinä uskallat --? + +EEVA. Isä! Malta mielesi, minä rukoilen. + + (Äänettömyys.) + +AADAM (tuskaisen liikutettuna). Ettekö te ymmärrä, että kiusaaja vaanii +alati ympärillämme etsien pienintäkin vartioimatonta kohtaa, josta voisi +joukkoomme syöksyä ja uuden onnettomuuden valmistaa. + +KAIN. Nyt sen tiedän -- yksin, yksin on -- + +AADAM. Mitä sinä siellä itseksesi mutiset! + +EEVA. Ah Jehova, Jehova! Mitä tästä lopuksi tulle? + +AADAM. Ei mitään! Uppiniskaisen pojan kovakorvaisuutta kaikki tyyni. +Siunatkaamme itsemme, ja kaikki on hyvin. + +Lapset! Yön varjot lankeevat maahan ja pimeän henget alkavat liikkua. +Polvistukaamme ehtoorukoukseen ja uskokaamme itsemme Jehovan +armohuomaan. + + Laskevan auringon viimeiset säteet pistäytyvät esiin puiden takaa + ja valaisevat paikan. Kaikki polvistuvat, Kain viimeksi ja + viivytellen. Aada tarttuu häntä käsivarteen ja katsoo + rukoilevasti silmiin, Kain tekee poistavan kyynärpääliikkeen. + Tuijottaa tuskaisesti eteensä, tyyntyy vähitellen ja yhtyy + loppupuolella rukoukseen, painautuen alas. + +AABEL. Jehovah, Jehovah! -- Niinkuin lapset juoksevat äitinsä armaiseen +helmaan, niinkuin virrat vierivät meren avattuun syliin, niin meidänkin +sielumme kohoovat sinun puoleesi. Sinä olet suuri, sinä olet väkevä! +Minne katseemme luommekin: itään tai länteen, pohjaan tai etelään, ylös +korkeuksiin tai alas syvyyksiin, kaikki julistaa sinun armoasi, kaikki +sinun kirkkautesi heijastusta säteilee. Sinulle, kaikkivaltias, olkoon +kiitos ja kunnia! Me kiitämme sinua että tänäkin päivänä väkevällä +käsivarrellasi meitä varjelit ja heikon työmme yltäkylläisyydelläsi +siunasit. Ja me rukoilemme: lähetä pyhät enkelisi meitä suojelemaan yön +kauhuilta, pahoilta unilta ja ruman nuolilta, jotka pimeässä lentävät. +Sinun armohelmaasi suljemme itsemme, rakas Isä! + + (Syvästi liikutettuna.) + +Herra, Herra! Sinä, joka asut tähtien keskellä, korkeudessa ja +kirkkaudessa, katsahda meidän puoleemme! Meidän sydämemme ovat +ahdistusta täynnä, viettelykset meitä ympäröivät ja suuret tuskat +sieluamme saartavat. Puhu, Herra, sillä me odotamme sinun ilmotustasi +niinkuin ne, jotka yön pimeydessä aamua odottavat. Sano sielujemme +kuohuille: tyynny! ja epäilystemme rajutuulille: vaikene! Sinä voit sen, +sillä mihin sinä kasvosi käännät, siinä luomakunta iloitsee; mihin sinä +kädelläsi rupeet, siinä aallot asettuvat. Puhalla vielä kerran elävä +henkesi meidän sieramiimme, että me sillä täytettäisiin, että olisimme +sinun omasi nyt ja ijankaikkisesti! + + Esirippu. + + + + +ENSIMÄINEN NÄYTÖS. + +ÖINEN KOKOUS. + + +Paikka: Kuivunut joen-uoma alkuvesien ajoilta. Kahden puolen valtavat +pystysuorat kallioseinämät suorasyistä liuskavuorta; pohja osaksi +louhikkoa, etualalta nurmettunut. Uoma kaartuu taustalla hieman toiselle +sivulle, pohja kohoaa ja seinämät mataloituvat lientyen sekavaksi +kalliomaisemaksi, jonka keskeltä kuitenkin vielä yhä uomaa häämöttää. +Taustalta tulee mustavesinen puro, joka syöksyy kohisten taka-alalla +olevaa pientä köngästä alas, muodostaa könkään alla syvän "mustanlammen" +ja juoksee vinosti toisessa seinämässä olevaan halkeamaan, kadoten +kallion alle. On yö, kuu valaisee himmeästi; toinen kallioseinämä luo +uoman pohjaan synkät varjot. + +LUSIFER seisoo hetkisen mietteissään könkään luona. Päällä polviin +ulottuvat housuntapaiset, tulipunaisella poluksella kiinnitetyt; takki +liivintapainen, hihaton, vyötäröön ulottuva, sädehtivän musta; uumalla +leveähkö vyö, jonka halki kulkee tulinen, mutkikas salamanauha. +Hartioilla lyhyt musta viitta. Pikimustat hiukset valtoimina; päätä +kiertää kapea, säteilevä diadeemi; oikeassa käsivarressa +olkavarsirengas, vasemmassa rannerengas, oikeassa nilkassa nilkkarengas. + +LUSIFER. Yhäkö? -- Ainako? -- Ijankaikkisestiko? + +Viiskolmatta pitkää vuotta jo näin olen tään kirotun maapallon ympärillä +toimetonna liehunut. Miksi? Kun iskin ensi kerta: taivas tärisi ja +avaruuden patsaat vavahtelivat! Toisen kerran: maa huokaili ja ihmisalut +vaikeroiden käsiään vääntelivät! Nyt? -- Ei helvetti! Tään avaruuden +alla päällä voiko olla tuskaa suurempaa? + + (Käy etualalle päin.) + +Mit' aijon? Lauhtuisinko -- leppyisinkö -- tään hurjan taistelun +heittäisin? Kiitos kunniasta! Mik' olen? Lusifer, vapauden, +itsenäisyyden henki! Kyömyniskoin, lipokielin? Kiitos kunniasta -- en +koskaan! Ennemmin kärsivä isäntä kuin loistava renki! + +Mitä oottelen mä sitte? Aikaa! Ja aika mataa etanan, kilpikonnan tavoin. +Mitä muuta varron? Tilaisuutta! Hy -- _Lusifer_ tilaisuutta! Ei, ylös +henkeni hetteistään! Sisässäni kiehuu, kuohuu, itää, sikiää. Kolmas +kerta, tuhat tulimaista! Iske ja salamoi! + +Ho-hoi! Palvelijani, osakumppalini suuret pienet, tänne rientäkää! -- +Ilmasta te siivin liikkuvaiset! + + (Kuuluu kaukaista siipien havinaa ja esiin syöksähtää KENOKAULA, + RIIKINSULKA, HÄMÄRÄNLINTU ja HAUKANKYNSI.) + + [Kenokaula: Ylpeys; Riikinsulka: Itserakkaus; Hämäränlintu: Epäluulo + (musta, yökön siivet); Haukankynsi: Ahneus (laiha kuin luuranko, + petolinnun nokka ja kynnet, terävät vaanivat silmät).] + +TULIJAT. Herra ja Mestari! Nöyrimmät palvelijasi! + +LUSIFER. Hyvä! -- _Vesi_, eläjäsi luovuta, mun palvelijani! + + (Mustanlammen vesi kuohuu ja sen laineista nousee APEATAR, SYNKÄTÄR + ja SYVÄTÄR, hiukset vettä valuen.) + + [Apeatar: Tyytymättömyys; Synkätär: Synkkämielisyys; Syvätär: + Epätoivo. Kaikilla naisen pää, pitkät valuvat hiukset, riippuvat + naisen rinnat, loistava suomuspeite ruumiilla, kalan pursto, + räpyläevät.] + +TULIJAT. Herra ja Mestari! + +LUSIFER. Hyv' on, lähemmäksi vain! -- _Syvyys_, aarteesi esiin! + + (Äänettömyys, ei kuulu eikä näy mitään.) + +Tuli ja leimaus! + + (Polkee jalkaa, maanalainen jymähdys, tuli leiskahtaa esiin ja + sen kera maan uumenista REPOKORVA, VTHREÄSILMÄ, TÄTI LIERO, + KAKSIKARVA, LIPILAPI, SALAKAVIO, PÄLYSILMÄ, HERJAKIELI, SATASORMI, + KIVIJALKA, PUNAKELTAINEN, SAMMUMATON ja UMPILUOMI.) + + [Repokorva: Uteliaisuus (nainen); Vihreäsilmä: Kateus (nainen); + Täti Liero: Kavaluus (naisen pää, käärmeen ruumis); Kaksikarva: + Teeskentely (mies, toinen sivu musta, toinen valkea, kulkee valkea + sivu edellä, mustassa keltaisia virnistyssilmiä); Lipilapi: + Imartelu (suuripäinen, lihava mieskääpiö); Salakavio: Petos + (silmäpuoli, kaviojalka mies, hiipii varovasti, mutta kuitenkin + kolistelee); Pälysilmä: Pelkuruus (mies, lyhyt paksu yläruumis, + erittäin pitkät hoikat kädet ja jalat, pää hartiain välissä, + ontuu pahasti); Herjakieli: Pilkka (muodottoman pitkä ja hoikka + mies); Satasormi: Vallanhimo (paksuruumiinen, vaivaisjalkainen + mies, käsissä lukematon määrä pitkiä, teräväkyntisiä sormia, + joita alati liikuttelee); Kivijalka: Sorto (tavattoman suuri ja + vantterarakenteinen mies, jolla on muodottomat pölkkyjalat, + raskaasti puettu, ketjuja ja kahleita ympärillä, taluttaa + pientä, kuonokopalla varustettua koiraa); Tulipunainen: Viha + (tuimannäköinen, sarvellinen mies, räikeät punakeltaiset + värisekotukset); Sammumaton: Kosto (nuori, epäluoma poika, + aivan musta) taluttaa Umpiluomea: Vainoa (vanha, sokea mies, + laiha ja kyrmyniskainen, leveät sieraimet, nuuskii alati + ympärilleen).] + +TULIJAT. Anteeksi, herra ja mestari! Matka pitkä, tie hankala. + +LUSIFER. Sen tunnen! -- No, joko nyt kaikki koossa lienette? +(Katsastaa). Horna! Missä viipyy viimeiset? + + (Polkee äkäisesti, osa kallioseinämätä sortuu jyrähtäen ja + esiin rientää kevein tanssivin askelin HELOSILMÄ, HEKUMATAR + ja MUSTASUKKA, niiden jälessä leveästi taaperrellen LAPIOKOURA + ja TIHRUSILMÄ.) + + [Lapiokoura: Tuhlaus (tavattoman leveä mies, hirmuisen suuret + kädet); Tihrusilmä: Mässäys (luonnottoman paksu ja lihava); + Helosilmä: Kevytmielisyys (nuori, kaunis mies); Hekumatar: + Sukuhimo (nuori, ihana nainen, miltei alaston, hiukset ulottuvat + aina polviin vaipan tavoin); Mustasukka: Luulevaisuus (tumma, + tulisilmäinen nainen, jalat polvista alaspäin aivan mustat).] + +HEKUMATAR. Ah, armas Herra! Ette toki vihainen liene? Palvelukseksenne! + + (Niijaa syvään ja viehkeästi.) + +LUSIFER (päätään nyökäyttäen). Suvaitsen unhottaa tuon sievän +sipsutuksesi vuoksi. + +Hoo hitto, kun muuttuu maailma! Nää alastoman luonnon alastomat sikiöt +noin sievään rääsysiekaleissa tepittävät. Oikein, oiva joukko: aina +samaa maata kuin ihminen -- ja tuo suuri Rääsyherra ylhäällä! + + (Naurua.) + +No, terve tultuanne! + +JOUKKO. Terve sulle, Herra ja Ruhtinas! + +LUSIFER. Terve toisen kerran! Mua iloittaa taas teitä nähdä -- jo onkin +aikaa vierinyt, kun viimeks haasteltiin. + +APEATAR. Aikaa, tyhjyyden ja äilön aikaa -- meille täysi arvotus. + +LUSIFER. Sen arvotuksen langat tänään laukeaa! + +Vaan -- istumaan, ystävät ja valtaherrat! Mä teidät neuvotteluun +kutsuin, mi aikaa vaatii, tyyntä harkintaa. + +HENGET. Siitä kunniasta, oi Ruhtinas, kiitämme ja iloitsemme! + +LUSIFER. Mantu! Istuimia syvyyden ruhtinaalle ja seuralleen. + + (Polkee jalkaa, kestävää jyrinää maan alla, josta kohoaa + taka-alalle istuimen tapainen paasi ja kahden puolen + puolipyörössä kalliopenkereet.) + +Istukaa, valtaherrani ja ruhtinattareni! + +HERJAKIELI. Kaikki arvon mukaan tietenkin -- kuin on tapa tuolla +ylhäällä ja luona ihmisten? + +LUSIFER (nyökäyttää päätään, nauraa). Kelpaat! + + (Istuutuvat.) + +Jo kyllin tätä horroselämätä! Mun tunnette. Rajua mä rakastan, taistoa, +hengen jännitystä. Kun erottiin, niin pyysin teidän malttamaan ja aikaa +parhain hyödyksenne käyttämään. Sen teitte. Nyt odotuksen aika +loppukoon, taas torvi soimaan ja luonto valloilleen! + +HENGET. Kiitos, Isä! Sinut jälleen entiseksi tunnemme. + +LUSIFER. Innostanne iloitsen, vaan ensin pieni kysymys. Te kaduttenko +että Jehovasta luovuttiin ja elonpyrkimysten alkukaaoksesta oma suunta +irtileikattiin? + +TULIPUNAINEN. Me kadummeko? On moinen luulokin jo loukkaus! Me valan +vannoimme ja vannomme sen uudelleen. + +HENGET. Niin vannomme! + +LUSIFER. Hyvä -- siis asiaan! Tää pitkä levon aika teitä +kai on ihmetyttänyt. Vaan perusteensa silläkin. Tuo suuri +tiedonheelmä-tuumamme ei täysin onnistunut, niinkuin tiedätte. + +TÄTI LIERO. Ah, rakas Mestari! Et tiedä kuinka tuo mun sydäntäni kaivertaa. + +LUSIFER. No no, täti kulta, ei sentään siedä vaikertaa! Sä teit, min +siitä asiasta tehdä voi -- syy oli minun. + +HENGET. Sinun, suuri Ruhtinas --? + +LUSIFER. Minun -- olosuhteiden -- kuinka suvaitsette. En nähkääs +minäkään oo kaikkitietävä -- laskuun sattui pikku hairahdus. + +LIPILAPI. Sinulle hairahdus, älyn ruhtinas? Siin' ei ole perää. + +LUSIFER. Omiasko mairit -- narri! + +Niin, _mulle_ sattui hairahdus, en häpee sitä tunnustaa. Tää elämä on +suuri laskelma, yks väärä numero -- kaikki mennyttä. En silloin vielä +tarkoin tietänyt mit' ovat ihmiset, mitä pohjaltamme itse, mi suhteemme +on häneen tuolla ylhäällä, mikä osuutemme tässä elon ilvenäytelmässä. + +TÄTI LIERO. Ja nuoko kaikki numeroita, joista laskun loppusumma riippuu? + +LUSIFER. Ne. Siks tutkimahan antausin. Viiskolmatta pitkää vuotta kuin +myyrä kolossani myllersin. Vaan nytpä onkin numeroni selvillä! + +REPOKORVA. Oi kerro, rakas Ruhtinas! Me pelkkää korvaa olemme. + +LUSIFER. Me ylen paljo ihmisestä luulimme ja liiaks tiedonheelmän +vaikutuksiin luotimme -- siinä syy. Hän oli muka niinkuin me! +Tuon heelmän eteen panimme: pilvikuvat -- elontotuus, orjuus -- +itsenäisyys ... valitse! Ja hän valitsi, ja söi, ja silmät aukeni -- +vaan hän oli raukka! + +HÄMÄRÄNLINTU. Niinkö? Se eikö Jahven voimanylemmyyttä ollutkaan? + +LUSIFER. Ylemmyyttä -- hy! + +REPOKORVA. Anteeksi! Tää asia on meille aina epäselvä ollut. + +LUSIFER. Se ihmisraukan _alemmuutta_ oli! Oli uskallusta silmät aukaista, +vaan ei uskallusta omaa tietään kulkea. Ja nyt he haikailevat alkuaikain +metsäihmistilaa -- ois näet laiskan ylen ihanata käydä alasti ja +manturaukan syöttiläänä maata. Ja kun tuo ei enää tyydyttänyt auvenneita +silmiään, he keksivät -- tää onkin Jahven kirous, hyh hyh hyy! + +VIHREÄSILMÄ. Sekö, rakas Mestari, nyt olikin tuo kuulu kirous? + +LUSIFER. Se. Ja ne raukat _pelkäävät_! Ensin minua, hyväntekijäänsä -- +minä muka aijon joskus heitä kantapäähän pistää, hah haa! Ja sitte +Jehovaa -- hän näet on _vihainen_, hah hah haa! (Pälysilmään katsoen). Oo, +nilkkujalka veljemme, sull' on paljo sanansijaa maailmassa. + + (Naurua.) + +Nauru sikseen. Tuo kaikki on niin kurjan kurjaa. Nyt sen tiedän: ken +vanhaa epäilee eikä jaksa uutta luoda olentonsa tyhjän sijan täytteeksi +-- hän ei ole mitään. Mutta meidän sanamme on: kaikki tai ei mitään, +myötä taikka vastaan, mutta -- kokonaan. Siis: irti Jehovasta kokonaan! + +HENGET. Irti, irti kokonaan! + +LUSIFER. Vaan heit' ei tieto yksin vapaaks tee -- siihen heill' on älyn +lahjat liian heikot. Ei näet ihminen oo pelkkää älyä, vaan myöskin +verta. + +HENGET (innostuneesti). Ei ei, ei suinkaan! Tuota puolta mekin oivallamme. + +LUSIFER. Siks on tarpeen verten vapaus. Hän tuolla tahtoo kaikki +tukehtaa, me luonnon vapaaks päästämme, niinkuin itse vapaat olemme. + +HENGET. Oi niinkö? Se meille työtä ennustaa! + +LUSIFER. Ja sitä saattekin! Mä anteeks pyydän että viime kerta teidät +syrjäytin. Nyt kaikkein kunto käytäntöön! Me heihin liitymme, tuon +olentonsa tyhjän sijan raittiin verin täytämme -- ja silloin, toivon, +ihminen on vapaa. + +TÄTI LIERO, Varmasti! Jo elontehtävämme meille selviää. Sinä, Ruhtinas, +oot äly, joka kaikki suunnit, tehtävänsä näytät kullekkin. + +LUSIFER. Hyvä -- ja te? + +TIHRUSILMÄ. Elon punaneste heidän suonissaan -- eikö niin? + +LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.) + +HEKUMATAR. Loimi halujen kankaassa -- jos uskallan? + +APEATAR. Pohjavesi mielitekojen virrassa -- luulisin? + +LUSIFER. Te oivallatte, sitä olette -- ituja heidän veressään. Hän +tuolla sanoo meitä _pahuudeksi_. Narri! Mik' on pahuus? Minä! Ja sentään +samaisesta alkujuuresta kuin kaikki muu. Yli-ihailija, nyt vastakohta -- +miss' on raja? Niin, raja, raja -- ooh, sinä kuuden päivän mestari, sit' +ei olekkaan! -- Ei ei, se _on_, vaan se olen minä! Olen raja, joka +silmät avaa ja ihmislapset elonvirran lainehille vetää. Ja te -- + +VIHREÄSILMÄ. Suuri Mestari, suo mun arvata -- rajan toinen puoli? + +LUSIFER. Oikein! Rajan toinen puoli, elonvirran kuohupäiset laineet +itse. + +TULIPUNAINEN. Niinpä sallikkin jo meidän kuohua ja ihmislapset +harteillemme viskaa! + +LUSIFER. Mutta kuinka viskata -- heit' onhan nyt jo seitsemän? En aijo +sielu sielulta mä heitä kurkottaa, _tään_ iskun täytyy koko ihmiskunta +irrottaa! + +HÄMÄRÄNLINTU. Se onko lainkaan mahdollista? + +LUSIFER. Ei -- jos puuttuu uskallusta! Mulla suunnitelma valmis on, nyt +laskuntekoon käymme. -- Kai ihmisnumeroista ensin kuulla tahdotte? + +HENGET. Sen kunnian jos meille suot. + +LUSIFER. Oh jaa, niin mielisti. -- Naikkosesta alku? Tietysti -- toki +pirun pitää olla kohteljas... + +Se _kylkiluusta tehty_? Niin, se raukka muut' ei osaa kuin: ah ja voi, +surun alho, käärme, Jehova, ja taasen ah ja voi ja kädet ristiin -- +näin, ja silmät taivaaseen päin. + +HENGET. Verratonta! + + (Naurua.) + +LUSIFER. En tiedä kannattaako nauraa ees. Mä miltei säälin eukko-parkaa! + +SYNKÄTÄR. On vaimo-rukka tosiaankin paljo kokenut. Ja miksi hällä, vaikka +heikompi, kärsimys on kovempi? + +HERJAKIELI. Oo, hölmö! Miksi hänen, vaikka _toiseks_ luotu, +_ensiks_ piti omenata napsia? Oisi äijällensä tarjonnut ja -- +odottanut olisiko mitä tähteeks jäänyt. + + (Naurun rämäkkä.) + +LUSIFER. Ukko, totta tosiaan, on aika pyhimys! Aina suuna päänä, kaikki +ymmärtää ja määrää, sanoo juu ja jaa ja tyst ja hist -- tuo uljas herra +ämmälauri, joka kerran pani näin ... muistattehan? (ristii kätensä, +polvet vapisee): en minä mitään tehnyt, tuo akka otti! + + (Naurunräjähdys.) + +LUSIFER. Sitte Aabel-poika -- simasuinen saarnamies ja lammaslaamanni! +Pää kallellaan, vaisut silmät kosteina, aina polvillaan ja huulet +höpäjää. Hän lampaita paimentaa ja lammas hän itsekin on! -- Se siitä. + +HERJAKIELI. Bää, bää, bää! + + (Naurua.) + +LUSIFER. Silla? Ah neitsykäistä! Lemmin, armas -- hän nähkääs juur' on +lemmenmakuun päässyt. Aabelin käenpiika -- tipu tip! + + (Naurua.) + +LUSIFER. Taamar! -- Ei vielä tiedä -- hy! + + (Hillittyä naurua.) + +LUSIFER. Kain ja Aada -- terve! + +HENGET. Oo! + +LUSIFER. Kain, siinä miesten mies; lentävä, levoton henki -- terve +siemen tunkkaisessa pesässä. Hällä polvi jäykkä on, ja hän ei pelkää! + +HENGET. Ohoh! Se jotakin jo ennustaa. + +LUSIFER. Jotakin ja paljokin. -- Ja Aada! Sen tytön suonissa on tulta! +Armastaa kuin villikissa -- no, no! + + (Naurua.) + +HEKUMATAR. Kas, kas! Terve, Aada, minunkin puolestani! + +LUSIFER. Niinkuin näette, on heissä kahta ainesta. Nuo toiset riippuu, +kiikkuu, pelkää, maraa; vaan Kain, hän jo melkein vastaan haraa -- Aada +seuraa mukana. + +Ja nyt suunnitelman langat lauvetkoot! + +REPOKORVA. Ne pian lauvo! Tää odotus ja into maltiton jo alkaa tuskaks +käydä. + +LUSIFER. Niinpä kuulkaa! + +Yks laki suuri maailmata vallitsee -- syvä, valtava ja ihmeellinen. Se +Herran luomisjärjestelmän peruslaki on, salalaki, joka kantaa hänen +työnsä ajast' aikaan juuri semmoisina, miksi hän ne kerran loi. Mä +tunkeusin elävitten ruumiiseen, salakammioihin kasvimaailman, vuorten +korkeuksiin, vetten syvyyksiin -- sama laki kaikkialla. Mä suora olen, +siksi suoraan tunnustan: se ihmeellinen on, käsittämätön älyn välähdys +-- juuri kuin ois hänkin laskumies ja vastavoiman ilmestystä vainuten +ois kaikki ikuisiksi kiveen valanut, niin ettei kenkään piirtoakaan +muuttaa voi. + +HERJAKIELI. Olipas Äijä-raiskallakin kerran älliä! + +LUSIFER. Vain kerran -- ja senkin salarakennelman oiti murskaks lyön! + +HENGET. Vaan se laki mik' on lajiaan? + +LUSIFER. Se _perinnöllisyys_ on! Kaikki periytyy, mi elollista on, kaikki +siittää laisiansa sekä muotoon, sisällykseen että salaisimpiin hengen +taipumuksiin nähden. Niinpä inehmoinen inehmon, sammal sammalen, +sinikukka sinisen -- se eikö ihmeellistä? + +HENGET. Ihmeellistä, suurenmoista! + +TÄTI LIERO. Aivan niinkuin meidän henki sinun henkes siitos on? + +LUSIFER. Aivan. Vaan -- oi manala! Taas mulle kärsimyksiäni muistutit. +Minäkö siitän? Äh, sinä kiero henki siellä ylhäällä! Miks yksin meiltä +kielletty on tämä autuus? Mikä huima ajatus! Maan, ilman, veden ja +lopulta itse taivaan täyttäisimme itsemme kaltaisilla hengillä! + +HENGET. Oi, herra, herra; mikä ajatus! + +LUSIFER. Vaan se ajatus on marroks tuomittu! (Raivostuen). Ah, ah, ah! +Kasveille, eläimille, maan matosille pienimmillekin se riemu suotiin -- +vaan me! Kirous! Nyt ymmärrän! Sä _aavistit_ ja tarkotuksella sen meiltä +riistit. Vaan sen kostan sulle! + +TULIPUNAINEN. Jo koston nuoli sinkauta! + +MUUT. Kostoon, kostoon! + +LUSIFER. Vaan kuinka?... (Riemahtaen). Oh, rakas Itseviisaus! Sä olit +nokkela ja tarkotukseen liitit viekotteeksi _nautinnon_. Kiitos +keksinnöstä! He nauttikoot ja kuumain verten iloja kuin hullut ahmikoot! +Tarkotus? Hah hah haa -- se sinun romakoppahasi jäädä saa! Ja silloin -- +_irti Jehovasta_! + +HEKUMATAR (tanssien esiin). No, Isä! Jo taisit tyttärelles työtä löytää? + + (Niijaa syvään ja irstaan viehkeästi.) + +LUSIFER. Saakeli, suas tyttö! Tuo temppu oli kuin minun sielustani. + +HEKUMATAR (Niijaa keikaillen.) + +LAPIOKOURA (rykäisten). Maltas, heila! -- Sana sulle, mestari! + +LUSIFER. No? + +LAPIOKOURA. Mä ensin elonpöydän kauniiks kattaan, sen täytän +maireherkuin imantein. + +LUSIFER. Hyvä! + +TIHRUSILMÄ. Ja minä sen pöydän herkut suuhun appaan, elämän niin rennon +hupaiseksi teen. + +LUSIFER. Yhä parempaa! + +HELOSILMÄ. Ja minä pöydän yli katseen nakkaan, joka veret saapi oudoin +aavistuksin värjymään. + +LUSIFER. Kolmiapila! + +HEKUMATAR. Ja minä, tytönhempu -- niijaan vaan. + +LUSIFER. Kas, kas -- onpa apilalla kukkakin! Vie hitto! Noin ensi +näkemältä melkein munkin kuumaks saat. Tuota väriä, tuota mettä -- +Apilankukka olkoon vasta nimesi. + + (Apilankukka niijaa viehkeästi.) + +Vaan oivallatko myöskin ongelmani -- mehiläiset? + +APILANKUKKA. Ne tunnen lemmenmettiäiset ja kyllä osaan luoksi houkutella +-- luulisin. Vaan itse päätä. Näin: + + (Hivelevää soitantoa, jonka mukaan Apilankukka tekee viehkeitä + liikkeitä paikallaan, sen jälkeen laulaa, sisällystä jäljitellen; + laulun keskellä tanssi.) + + Apilankukan tanssi. + + Olen vain hento tyttönen: + Hiljaa, hiljaa! + Kuin kukka pieni, valkonen: + Hiljaa, hiljaa! + Oi, katse poijes suunnatkaa: + Näin kainoa + Ei katsoa + Tok' miehen silmä saa! + Kas niin, se kiltisti! + Ah, niijaan kauniisti -- + Ja neitonen karkeloon käy. + + Se alkaa aivan näin: + Yks askel eteenpäin + Ja kaksi syrjähän, + Hei, ympär pyörähdän! + Oi jalka virkku + Kuin tanhuilet! + Ja käsi sirkku + Noin riemuilet! + Vars' sorja -- herra jee, + Se aivan kirmailee! + Ja kultakutrit nää + Kuin aalto vaahtopää! + Täss' keijusen luulisi keikkuvan. + + (Äänetöntä tanssia -- pysähdys.) + + No, isä varjele: + Te johan katsotte! + Sen kostan julkeelle + Näin oiti korvalle -- + Ai, ai! Ma pahoin tein. + No, sitten sovitaan. + Käs' toinen kaulallein, + Niin anteeks annetaan. + Ah -- väriset + Ja huokailet! + Voi, poika, minkä teit! + Jo multa voiman veit: + Yks suukkonen + Niin armainen, + Yks hellä puserrus + Ja syvä syleilys, + Mi tulistaa + Ja vilvottaa -- + Näin riemujen helmaan vaivumme. + + Hoh hoo! Noin pian väsyitkö? + Ja leikin armaan heititkö? + Hyv' yötä, ystävä! + Nää unta immestä, + Sen silmistä + Ja huulista + Ja lemmen sulohurmoista. + + Hiljaa, hiljaa! + Olen vain hento tyttönen, + Johonkin silti kelvannen: + Tuoss' luonnon herra kiemurtaa + Mun jaloissan' kuin mato maan. + -- Näin sulle, mestari, kelpaanko? + + (Kaikuva käsien paukutus ja jalkojen tömistys.) + +LUSIFER. Oo hitto! Enpä oisi moista uskonut. Sä enkelitkin kiehdot +lankeemaan -- saati ihmiset. Oikein, sievä iili, helmanheiluttaja +verraton! Mua lähinnä sun paikkas vasta on! + +APILANKUKKA. Kiitän ja siitä huolen pidän, että tyttäreksesi mun kehtaat +tunnustaa. + +LUSIFER. Sen uskon. -- Oi tuuma verraton, mä voitonriemumaljaa nautin +jo! + +Hän tuolla ylhäällä, hän käski heidän toisiansa rakastaa -- ja he +rakastavat, hah hah haa! + +Hän käski heidän jumalata palvella, ja he palvelevat, hah hah haa -- nyt +kun jumala on heillä veressään! + + (Äänekästä riemua.) + +TIHRUSILMÄ. Oi, Isä ja Mestari! Olet suuri tänään! + +LUSIFER. Ja jumalkuvat itse? Ooh! Nyt emme enää tarvi heille omenoita +tarjoilla -- jo löytyi omena, mi istui ruumiiseensa ijankaikkisesta +ijankaikkiseen. Mitä nyt? Kaksi ja kaksi -- vaan sitte! + +MUSTASUKKA. Palvelijas! -- Mun sukkani sä näet. Niiden väriä saanko +mielin määrin verten punaan sekottaa? + +LUSIFER. Vielä kysyt! Totta kai väririkkautta ihailen. -- Terve Jehova! +Katsoppas nyt kuvias! + +(Raivostuen). Mutta -- oi kirous! + +HENGET. No --? Mikä nyt? + +LUSIFER. Tuo mielas omena noin meidät pääasiasta syrjään vei. Mun +suunnitelmani! + +HENGET. Niin, suunnitelma, suunnitelma! + +LUSIFER. Se loppuun kuulkaa! Tuon kaavaherran salasäännön käännän häntä +itseänsä vastaan ja sen sisäisellä voimalla, jot'ei itsekään hän enää +muuttaa voi, koko järjestelmän pirstaks lyön ja uuden itse sijaan luon. +-- Te tiedättenkö? + +REPOKORVA. Mitä? Se varmaan tärkeää? + +LUSIFER. Ja kovin salaista. Hiljemmin puhukaa -- ne asioita, joista +ihmiset vain kuiskain haastelee. On nähkääs Aadamin ja Eevan elonvoimat +tyhjenneet, verten kiihko lauhtunut ja -- + + (Naurua.) + +TÄTI LIERO. Se merkitsee? + +LUSIFER. Ei perillistä enää. + +HERJAKIELI. Noin hupiinko nyt kurtistui tuo suuri siunaus, heh heh hee! +Se viiteen jäi. + +LUSIFER. Viiteen -- se on _ensimäinen_ kohta. Vaan Aadaan -- hm -- +on ilojen ja surujen siemen tarttunut. + +HENGET. Ohoo! + +LUSIFER. Hiljempaa! Täst' silmäniskuin, salamyhäilyin vaan haastellaan. + +Se poikalapsi on, isän kuva luullakseni. Ja se on _toinen_ kohta. + +REPOKORVA. Entä Silla -- jos uskallan mä kysyä? + +LUSIFER. Aabelin Silla ja Sillan Aabel -- hm, ne hurskaat lapset vasta +harjottaa... Vaan mestareiksi kuontuvat kai piankin -- ja siin' on +_kolmas_ kohta. Ja samalla jo _neljäskin_. + +VIHREÄSILMÄ. Se? + +LUSIFER. Että noiden kahden miehen ytimissä lepää koko ihmissuvun +vastaisuus. + +HENGET. Sen hyvin oivallamme. + +LUSIFER. Ja senkin, että Kainist' Kainit tulee, Aabelista lampahat? + +REPOKORVA. Senkin. Entä sitte? + +LUSIFER. Sitte lasku summataan! + +Aatami ja Eeva -- tyhjät numerot -- pyyhin laskusta. + +Kain ja Aada -- siinä perusnumerot! He siityit siihen aikaan, jolloin +omenamme mehut vielä kuohuilivat suonissa. Siksi heiss' on meidän verta: +uljasta ja rohkeata. + +TÄTI LIERO. Ah! Tuo yrityksemme ei sentään aivan hukkaan mennytkään? + +LUSIFER. Hukkaan --? Siit' ei puhetta, se koko uuden suunnitelman +pohja on. + +Niin. Tuo veri suuriin tekoihin on luotu, jos vaan taiten ohjataan. +Se eroo Jehovasta ja omaa tietään astuvi, se suuren mailmanvallan luopi +ja uuden neronrodun synnyttää. -- Vaan tuo toinen pari! + +HERJAKIELI. Sehän uuden lammaslauman kantapari on! + +LUSIFER. On -- jos _saapi_ olla! Vaan ei! Mä vihaan lammasta ja +lammassielu ihmistä. Aabel? Maitoa, ei verta; nöyryyden, alistuksen +tekohurskas siitos. Hän aina riippuu, riippuu --- ensin äidin +hameenhelmuksista, sitte Jahven liepehistä. Siksi: tuon numeron päälle +musta risti! + +HENGET. Mitä --? Mitä aijotkaan? + +LUSIFER. Tuon lammaskatraan kantajäärän täytyy pois! Ja heti, ennenkuin +hän ehtii laumaa kartuttaa. + +HENGET. Pois? Hengiltäkö? + +LUSIFER. Niin. _Se on päätetty!_ + + (Äänettömyys.) + +LUSIFER. No, mitä tuijotatte? + +PÄLYSILMÄ (kauhuissaan). Tää tuntuu kovin oudolta. + +LUSIFER. Vai oudolta? (Halveksien). Sinusta! + +HELOSILMÄ. Muistakin, suuri Ruhtinas. Jos tuo raukka saisi elääkin, +niin onhan toki neronsuku, joka uuden mailman luopi. + +LUSIFER. Raukka? Ei niinkään raukka kuin näytte luulevan! Mä kyllä +tunnen tuon liukkaan lipokielen. Hän edistyksen poikkitela on ja repii, +minkä toinen rakentaa. Ei kyllin että itse riippuu, vaan hän saarnaa, +saarnaa -- ja siinäpä se onkin! Näin äsken mitä tapahtui iltarukouksen +aikana. + +REPOKORVA. Oi mitä? Se meille kerro! + +LUSIFER. He keskustelivat, kuin on tapansa. Jo Kainin veri kuohahtaa; on +tulta, miehevyyttä, uhmaa täynnä, ja juuri aikoo valhesiteet ratkoa. +Silloin tuo lammas alkaa määkyä, ja määkyy, määkyy, kunnes -- Kainkin +polvillansa maassa makaa! Ja tuota pitäis katsella! + +KIVIJALKA. Ei, ei! Jos niin, on kuolonsyynsä selvä. + +HENGET. Selvä! Selvä! + +PUNAKELTAINEN. Oi Isä! Luontoni jo nousta alkaa. Vaan kuinka hänet +poistamme? Ei itsellämme valtaa henkeen koskettaa. + +LUSIFER. Siksi: _veljen käden kautta veli kaatukoon_! + +HENGET. Veljen --? + +APILANKUKKA. Tuo eikö sentään julman julmaa? + +LUSIFER. Julmaa! Kysyykö tuo säysy ihminen, kun madon mäsäks tallaa, se +onko julmaa vaiko lempeetä? Tai hurskas Aabel lampaaltaan: sä +sallinetko, vuona kulta, mun puukollani hiukan kurkkuasi kutkuttaa? +Ja itse tekopyhäin tekopyhä suuri! Sille eikö lampaanliha mieluisinta +herkkua? Julmaa -- hyh hyh! + +TÄTI LIERO. Jes sentään, kuinka tuo on totta! + +HENGET. Merkillinen havainto! + +LUSIFER. Ja jos tuo pieni julmuus itse asiassa onkin -- sääliä? + +HENGET. Sääliä --? + +LUSIFER. Yks tieltä pois tai miljoonia kiusata -- kumpi? + +HENGET. Oi, herra, mikä ajatus! + +LUSIFER. Sitä paitsi: ei suurta tuumaa koskaan sääli ohjaella saa. + +TÄTI LIERO. Se päivän selvää on. + +LUSIFER. Vielä: mun tuumani ei arveluita siedä! Tää hetki ainoa on +laatuansa maailmassa eikä koskaan uudellensa palaa. Mä tässä: nykyhetki, +te siellä: tulevainen ihmiskunta; tuossa Kain ja tuossa Aabel, riviensä +päässä molemmat. Sivallus! + + (Tekee rajun liikkeen kädellään, josta tuli leimahtaa, + toinen rivi kaatuu.) + +Aabel poissa, koko toinen rivi poissa, poissa puolet ihmiskuntaa +ainoalla käden käänteellä. Nyt joko ymmärrätte? + +KAKSIKARVA. Tuon tylsäkin jo ymmärtää. + +HENGET. Ymmärtää, ymmärtää! + +KENOKAULA. Se kauhistavan suurenmoista on! + +HÄMÄRÄNLINTU. Jos vaan mahdollista? + +LUSIFER (ylenkatseellisesti). Yökönsielu! + +HÄMÄRÄNLINTU. Anteeksi -- epäillä uskallan. Miss' on se _aate_ ja missä +_voimat_, jotka veljen voipi nostaa vastaan veljeä? + +APEATAR. Ja veli pitää veljestään, sen tiedämme. + +LUSIFER. Jo riittää tuota! (itseään osottaen). On aate _tässä_, ja +voimat -- no, mä enkö teihin luottaa voinekkaan? + +HÄMÄRÄNLINTU. Varmasti -- vaan josp' ei yllä kummatkaan? + +LUSIFER. Luontos kuva olet -- en moiti, vaan se asia mun huolekseni +heitä. On Kainin henki tiedon, vapauden halua ja omanvoiman aavistusta +tulvillaan. Ne lentoon nostan! Hän uutta, neron, työn ja vallotuksen +maailmata haaveilee. Siitä lähden. Haaveihinsa syvennyn ja niistä sekä +oman tuntemukseni aavistuksista luon tulevaisuuden kuvan häikäisevän, +ihanan. + +SATASORMI. Verratonta, verratonta! Se aate, suuri Mestari, ei petä. + +LUSIFER. Niin luulisin. Ja kun tuo aate hehkuu, punertaa, ja Aabel on +vain silkkaa vettä, nöyryyttä ja herranpelon mettä -- silloin heidät +yhteen isken jotta sähähtää! + +TÄTI LIERO. Oo, Ruhtinas! Nyt Kainin kantapää jo paljas on. + +HENGET. Niin, kantapää, kantapää! + +LUSIFER. Ja nyt teistä kysymys -- te mihin kelpaatte ja minkä verran +taiston rintamahan pystytte? En tähtääkkään vain tätä kertaa, vaan myös +tulevia aikoja -- nyt suunnitellaan koko taistelumme vastaisuus. + +_Tiedonhalu_ -- sen kuinka käsitätte? Teillä vapaa sananvalta on. + +REPOKORVA. Kiitän kunniasta -- mä tunnen hiukan tuota alaa. Tiedon +_lähteeks_ sanoisin ja selittäisin että konsa kysyy, utelee, niin +siin' on tiedonlähteen pohja juuri edessä. Sen kuvailen niin matalaksi, +ettei kastu nilkatkaan. + +HÄMÄRÄNLINTU. Ohoo -- ei sillä monta narrata! Vaan annappas kun minä +koittelen. Sen lähteen syväksi niin kuvaan, ettei pohjaa olekkaan. Yks +kulaus sen vettä, hän epäilee; toinen, hän enemmän jo epäilee, yhä +syvemmälle pohjaan kurkistaa. + +LUSIFER (nyökäyttää päätään.) + +APEATAR. Ja pohjassa oon minä vastassa. Sen veden samennan ja apean +yrtit sekaan heitän -- kas, kuin se poreilee ja partaittensa yli +kuohuilee! + +SYNKÄTÄR. Ja nyt tuo kyllästetty sielukulu minusta saapi saattajan. Sen +tämän oivan siskon kera pohjavesiin sukellamme, pohjamutiin upotamme -- +yks pieni loppupore pinnalle ja sitte kaikki hiljaa, hiljaa. + +SYVÄTÄR. Mustat ovat meidän lammen vedet, mustat meidän vetten +pohjamudat, musta se sielu, joka meidän vesiin vaipuu. + + (Äänettömyys. Lusifer pudistaa synkästi päätään.) + +KENOKAULA. Minun mielestäni tuo jo liian mustaa on. Hui, vesiin sukeltaa +-- ihmiset kai mieluumminkin lentää haluaa? + +LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.) + +RIIKINSULKA (siipiään liehotellen). Oikein, sisko! Me heille lentotaidon +opetamme. + +KENOKAULA. Varmasti! Me tiedon vuoreks sanomme ja ylös viitaten näin +kuiskaamme: on tiedon huiput korkeat! + +RIIKINSULKA. Ja ilmaan kepein siivin, leijauksin vienoisin -- +vähän vain, ymmärrättehän? + +KENOKAULA. Ja sitte: oi kuinka hurmaavaa on ihmishengen lento! + +RIIKINSULKA. Ja: ah, jo ollaan lähellä taivasta! + +KENOKAULA. Ja sitte: täältä kaikki näkee, kas kun kaupungit ja maat ne +alla makaa! + +RIIKINSULKA. Se vastaa: ne kaikki näen! + +KENOKAULA. Myös etäisyyden aavan näet? + +RIIKINSULKA. Se heti: sitä enkö näkisi, mä kaikki näen! -- Nähkääs: se +näkee juuri sitä, mitä sanoo näkevänsä. + +LIPILAPI. Ja minä alla juosta sipsuttelen, käsiäni yhteen lyön ja +sirkuttelen: mikä oiva lentoniekka! Kas, kas, kuin korkealla, se enää +itikalta maahan näyttää! Oi ihmis-älyn lento, oi viisaus, oi nero, oi +kaikkitietävyys! -- ja mitä muuta siihen lisäks keksin. + +RIIKINSULKA. Kiitos, veli! Ja nyt nähdä saatte kuin sen kaula nousee, +rinta paisuu ja sulkareuhkat harrittaa. + +LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.) + +TÄTI LIERO. Ne siskot lentää osaa, totta tosiaan! Vaan kuinka aijotte +tään lentokokeen lopettaa? + +KENOKAULA. Näin: nykäys, ja läiskäys, yks märkä pilkku maassa -- siinä +lorun lopetus. + + (Äänettömyys. Lusifer synkkänä mietteissään.) + +LUSIFER. _Vapaus_ ja _omanvoiman aavistus_ -- mitä siitä --? + +KAKSIKARVA. Kaks on mulla kylkeä: musta sekä valkea. Niille kaksi etsin +tunnussanaa vastaavata: _tyranni_ ja _vapaus_! Tuon ensimäisen annan +Jahvelle -- se on sen helpompi, kun todella hän onkin tyranni! + +LUSIFER. Hyvä! + +SALAKAVIO. Mä myöskin väriasioita ymmärrän. Voin mustan valkealla +peittää, valkean päälle mustan häivän heittää. + +LUSIFER. Veljespari! + +HERJAKIELI. Kun ei vaan tuo toinen liiaks pensselkaviollaan kapsaile! + + (Naurua.) + +Mun tunnet, Isä! Olen maun herra, ivansuolan haltija. Myös tiedät: +mausteista maitti riippuu. + +LUSIFER. Mestarkokki! + +VIHREÄSILMÄ. Ja minun vihreätä vertani on pisarainen teissä kaikissa. + +SATASORMI. Samaa verta nääkin sormet tykkäilee. Mä nälkä, jano olen -- +vallannälkä, maineenjano. + +HAUKANKYNSI. Nää kynnet sille tyydykettä hamuilee. + +KIVIJALKA. Ja nämät kahleet saaliin kytkee, tää töppö ruuan murentaa. + +TÄTI LIERO. Tää seura mua varsin miellyttää. Vaan nää miehet, huomaan, +kovin raisut ovat -- luulisin: täss' suuremp' äly tarpeen oisi. + +LUSIFER (nyökäyttää hyväksyvästi.) + +UMPILUOMI. Ken noin miedoin kielin lavertaa? Verta, verta! + +PUNAKELTAINEN. Verta, verta! Jo vihan värit välkkykööt! + +UMPILUOMI. Miss' on se, johon iskemme? Miss' on se? + +SAMMUMATON. Sen kyllä näytän, konsa luvan saamme. + +PUNAKELTAINEN, UMPILUOMI. Lupa, lupa! Pian, pian! + +LUSIFER. No malttakaa -- tuo äänenne jo melkein kauhistaa! + + (Äänettömyys. Synkästi.) + +Mun pitäis iloita, ja sentään tekee mieli arvella. + +HENGET. Mitä --? Mitä tämä? + +LUSIFER. Teitä innostanne kiitän; senkin huomaan, että riittää voimamme. +Vaan en tiedä -- tuntuu niinkuin teissä olis kovin paljon rajan +tuotapuolta. Te verta janootte! + +TULIPUNAINEN. Erehdyskö? Eikö Aabelpojan veri verta olekkaan? + +LUSIFER. Vait! -- Aabelin murha pakkomurha on, min suuri suunnitelma +vaatii; vaan teillä muutamilla, pelkään, on _veressänne_ julmuutta. + +TÄTI LIERO. Intoa, armollinen Ruhtinas, intoa -- ehken liian urmakkaa. + +LUSIFER (synkästi). Sepä se arvelemaan saa! + + (Äänettömyys.) + +No, intoanne kyllä tiennen hillitä! (Mietteissään). Tässä päämäärän ja +keinon kumma ristiriita on. Se paikallansa että Jehova omissa +tekeleissään kostetaan -- vaan tekele? + +HERJAKIELI. Lie liian mitätön ja halpa näin suurten voimain tuhluulle? + +LUSIFER. Vaiti! Tiedä aikasi! + +Ihminen -- se onhan sekin kysymys. Vihaanko mä häntä? Miksi? Hän luotiin +pyytämättään, niinkuin kaikki muut. Kärsimystäkö hälle tahdon? Miksi? +Hän onko tehnyt kenellekään vääryyttä? + +TÄTI LIERO. Noin jos jatkat, Isä, miten loppu kuuluukaan? + + (Äänettömyys.) + +LUSIFER. Näin: mä vihaan häntä, jok' on kaiken alkusyy! + +Mitä varten luotiin me? Nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja kärsimään ja +kärsimystä toiminnalla lientämään! + +Mitä varten ihminen? Ka, nöyrtymään! Ei, vaan valtaamaan ja myöskin +kärsimään ja kärsimällä elonymmärrystä voittamaan! + +Mitä varten itse elää hän? He, nauttiakseen! Ei, vaan tapatakseen ja +myöskin kärsiäkseen -- nähdessään kuin pala palalta tää mailma lohkee +käsistään! + +TÄTI LIERO. Oi Isä! Nyt taasen olet entinen ja selvän tasajaon teet. + +LUSIFER. Sen teen. Mä ihmiselle hyvää suon, vaan minkä sille voin, että +riemu näyttää kärsimykseen kytketyn -- en saata noita siskoksia +toisistansa irrottaa. Ja miksei kärsisi myös ihminen, kun hälle +kärsimänsä korvataan? Ja minä korvaan sen! He kärsikööt ja taistelkoot, +_mutta saakoot myöskin täysin rinnoin nauttia_. Siks elon soihtu +loimumaan! -- Mä tiedän: se on tuskan soihtu, mutta se on myöskin +_lämmin_ soihtu -- siksi mielellään he kärsivät. + +RIIKINSULKA. Jo soihtu ilmaan nostaos! + +KENOKAULA. Sen ympärille ihmissuku tanssimaan! + +LUSIFER. Ja tanssikoot! En emmi enää. Vain yksi elon perusaate on: alas +pilvikuvat, pirstaks orjankahleet, luonto vapaaksi -- sen eessä kaikki +muu on välikappaletta vaan. Kun se on voitettu, he vapaat olkohot ja +itse asiansa ohjatkoot. -- Nyt suoraa tietä toimeen käyn. + +REPOKORVA. Oi koska? + +LUSIFER. Huomenna. + +HENGET. Jo huomenna! Jo huomenna! + +TÄTI LIERO. Ja loppu-isku -- milloin, missä? + +LUSIFER. Pian -- Jahven alttarilla! + +HENGET. Jahven alttarilla --? + +LUSIFER. Niin. Ei isku yksin iskun vuoksi, vaan myös koston nautinnon. +Se alttari on _hänelle_, hän uhrisavua ja mairitusta oottelee, vaan +saakin -- iskun vasten kasvoja. + +HENGET. Oi, herra, herra! + +TÄTI LIERO. Sun valtakuntas aika pian lähenee! + +LUSIFER. Mun valtakuntani? (Mietteissään). No, jos sillä pilvivallan +vastakohtaa tarkotat, se pian lähenee. Ja jospa viipyiskin, niin +malttia, ystävät! Ei kiirettä -- _ijankaikkisuus on pitkä_! + +HENGET. Ijankaikkisuus on pitkä! + +LUSIFER. Kas niin, nyt kaikki suunnittuna on. Rihma rihmaan, lasku +laskuun liittyy, loppusumma varma on. + +Oi hetki valtava ja ihmeellinen! Äsken hajallaan, nyt kaikki tulta +täynnä: yksi äly, yksi käsi, yksi kaari, yksi nuoli, joka puhkoo maita +ja taivaita. Oi sinä maailmanjärjestyksen poikkitela! Sinä hikoilit +kuusi päivää -- minä yhdessä hävitän, minkä sinä kuudessa loit, ja sitte +luon yhtä ijankaikkista! Sull' oli kantavanhemmat -- minä ne pois +pyyhkäsen ja uudet sijaan nostan! Sull' oli maailmanjärjestys -- mulla, +totta vie, on toinen, joka pyörii ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Sinä +olet taivaan voima, siksi -- pysy pilvissäsi! Min' olen mailmanvoima, +siksi -- selvä raja välillemme! + + (Nousee, samoin kaikki muut; kokoontuvat Lusiferin ympärille.) + +Nyt toimeen rivakkaan! Sä olet luoja ja me -- vain marrot piruraukat. +Kiitos, rakas Itseviisaus! Kohta uusi suku esiin astuu ja sun vanhaa +mailmaromuasi järkyttää. Ken heidät loi, ken siitti nämät miljoonat? +Manala! Me siitämme, me siitämme, ja siittämisen suurta riemua jo +nautimme! Kaikki, mitä meiltä kielsit, otamme kaksin kerroin takaisin. +Tapasitko vertaisesi? Tunnetko kostoni nuolten säihkyvän? + +Ne tunnekkin, matelijain majesteetti! Voimasi esille -- nuo hymysuiset, +hurskaat, siveet, mairenaamaiset henkesi! Me taasen mittelemme voimia! +Iske -- en pelkää! Juoksuta laumaasi -- en väisty! Se tietäös: + + _min' olen maailman herra_! + +HENGET (haltioissaan). Maailman herra, maailman herra! + + Esirippu. + + + + +TOINEN NÄYTÖS. + +PUNAINEN LINTU. + + +Paikka: Uutisviljelysraivio vuoren juurella. Etualalla avara alue +raivattuna ja kuokittuna, sivuilla harvahkoa, matalata metsää. Vuori +metsätön, poikkipuolin kulkeva. + +KAIN (kuokkii voimakkain iskuin raskaalla puuharalla). Vain tupruaa! -- +Sinä niin vastailet, minä näin kyselen... (Lyö voimakkaan iskun syvään +ja tempasee: räsähdys, haran piikit poikki -- seisoo varsi kädessä.) +Siinä se! Ei kestä -- ei kestä! Mikään ei kestä täyden voiman +kosketusta. Kaikki särkyy -- koko elämä on kuin tuo -- + + (Viskaa haranvarren kedolle, astuu syrjäpuoleen ja + istuutuu kivelle.) + +Ei kestä! Mutta eikö se voisi kestää? + +OUTO ÄÄNI (melkein kuiskaten). Eikö se voisi kestää? + +KAIN. Eikö ainetta, joka varmasti kestäisi? Pureutuisi maan läpi, puun +läpi, kiven läpi -- kuin kypsään hedelmään? + +Totta kai! Ja varmastikin! -- Kun vaan sen löytäisi. + +ÄÄNI. Ja miksikäs ei löytäisi? On jo löytänyt! + +KAIN. Niin, niin; on jo löytänyt -- jotakin. Yksi ensin, toinen sitte. +Mun punainen lintuni vielä ilmassa leijailee. Se ei erkane minusta, se +seuraa kaikkialle. Öisin majani päällä liitelee, päivin työmaalle +saattelee. -- Ei, nyt minä katson sinua silmiin! + + (Menee syrjään tuoden tulikaaren aluspuineen ja rinnuslastoineen.) + +Miten ihana ajatus! Saada se valtaansa. Ja miten välttämätöntä! Jos se +sammuisi, tuo kyven? Aabel unohtaisi vaalimisen tai onnettomuus +sattuisi? Saisimmeko sitä enää koskaan uudelleen salamaniskun kautta? +Tuskin -- sehän oli sattuma, jota emme ole sittemmin nähneet. + + (Asettaa aluspuun paikoilleen, katselee kaarta.) + +Miten kummallinen yö viime yö! Näinkö unta vai valveillaniko uneksuin? +Kipunoita ja leimuavia tulikieliä! Ne kirposivat tuosta kaaren nenästä +-- kirposivat, leimahtivat ja olivat multa kasvot korventaa. Aavistaako +se, että ratkaisun hetki vihdoinkin on lähellä? + + (Pyöräyttää oran kaaren jänteeseen, asettaa sen aluspuun ja + rinnuslastan väliin, laskeutuu polvilleen, alkaa kieputtaa.) + +Kas! Kas! -- Vauhtia, vauhtia vaan! + +Herra Jumala! Se savuaa! Vauhtia, vauhtia! + +Kipinä! Oliko se todella kipinä --? Vauhtia! + + (Sammaleet oran kärjen ympärillä leimahtavat tuleen.) + +Tuli, tuli! -- Aabel, Aada, Silla! Missä te olette? Tuli on keksitty! + +Mutta onko se mahdollista? Onko tämä totta vai yöllisen unelman jatkoa? + + (Pistää kätensä tuleen.) + +Se polttaa! Se on tuli! -- Aabel, Aada, Silla, vanhemmat -- kaikki: +linnut, eläimet, pedot! Missä te viivytte? Tuli on keksitty! + +Mutta jos se olikin vain sattuma? Yksi ainoa kerta? + + (Sammuttaa, kieputtaa uudelleen.) + +Savua! -- Tuli! -- _Toinen_ kerta! + + (Sammuttaa taas ja sytyttää kiireisesti.) + +Tuli! -- _Kolmas_ kerta! Tuli on ihmisen vallassa, kaaressa, kädessä. Hän +sen sammuttaa ja jälleen esiin kutsuu milloin tahtoo. Oi taivas ja maa! + + (Nousee, juoksee ympäristöstä risuja ja mitä muuta käsiinsä saa, + laittaa kokon. Seisoo sen ääressä.) + +Niin, niin! Tuikkios tulisilmä -- sinä suuri, salaperäinen, kirkas ja +väkevä! Sinä olet tulevaisuuden tienrasti, sinä yöllä kulkijan polkua +valaiset, sinä värisevää poloista lämmität. + +Säihkyös punasydän, leimuos pyhä lekko! Sinä olet kuin oma henkeni, sinä +punainen lintu: levoton, leiskuva, tulisiivin korkeuksiin kohoova. +Syliini tahtoisin sinut sulkea ja kanssasi ikuisen liiton tehdä. Minä +sinua vaalisin ja kanssasi leimuisin, sinä elonpuuni jäännöksen hiileksi +kuluttaisit. Hiili maahan, lieska ylös -- kauvas ja korkealle sinun +siivilläsi! + + (Kantaa kiven tulen ääreen, istuu sen päälle, katselee + mietteissään tuleen.) + +Sinussa on _henki_ -- vasta tänään sen ymmärrän. Sinä liikut, sinä +puhelet, kun vain ymmärtäisin kieltäsi. Sinä kannat aatokseni kaukaiseen +tulevaisuuteen... + + (Katselee hetkisen äänettä tuleen, pää käsivarsien varassa, + käsillä silmiään varjostaen. Tulessa alkaa liekehtiä punaisia + tulikuvioita.) + +Mitä? Mitä kummaa? Lieska tanssii -- ei, selviä hahmopiirteitä -- +ihmisiä! + +Ne kiitävät ohi -- nyökäyttelevät päitään -- kuiskaavat toisilleen. Mitä +kuiskannevatkaan --? + +ÄÄNI (kuin Kainin mietteitä jatkaen). Miksen sitäkin arvaisi. +Tulevaisuuden ihmeitä ja salaisuuksia -- kuinka tuli oli alkuansa pieni +kipinä, kuinka se kasvoi maailmanvallaksi -- + +KAIN. -- kuinka kaikki lähtee kipinästä! Niin, niin! Tuon kaiken +aavistan, mutta nähdä se, mitä toivoni sanoo? + +LUSIFER (joka näyttää ilmautuvan maasta Kainin takaa, näkyen aluksi vain +osa kasvoja Kainin olkapään yli hänen kasvojensa vierestä). Ja miksikäs +ei voisi nähdäkkin -- se, joka _tahtoo_ nähdä ja jonka silmä on +terottunut? _Kaikki_ pitää sinun valtasi alle annettu oleman, sanoi se, +joka meidät loi. + + (Tuulen hyminä käy ilmassa ja vuoren takaa kuuluu hiljaista + soitantoa.) + +KAIN. Mitä --? (Kuuntelee). On kuin kuulisin ääniä -- puhetta, säveliä, +sointuja. Tuuliko puhuu, vuoriko haastaa, vai oma sydämenikö sykäjää? + + (Nousee. Lusifer kohoo yhtaikaa, seisoen Kainin takana, koko + näytöksen ajan Kainille näkymätönnä.) + +Valehtelisivatko korvani? + + (Kuuntelee.) + +LUSIFER. Tuskin. Kuulen aivan selvästi! + +KAIN. Kummallisia ääniä! + +LUSIFER. Ihmeääniä kerrassaan! + +KAIN (kuunnellen). Ne kuuluvat --? + +LUSIFER. -- vuoren takaa. + +KAIN. Ne aivan niinkuin kutsuvat -- + +LUSIFER. -- ja vetävät! + +KAIN. Jos kohoaisin vuorelle --? + +LUSIFER. -- niin vannaan saisin selityksen tähän outohon ja kummaan. + + (Kain alkaa nousta, Lusifer askel askeleelta jälessä.) + +KAIN. Ne olisivatko tulevaisuuden ääniä nuo kummat? + +LUSIFER. Toinenko ihme tänä ihmeitten päivänä? + + (Ovat nousseet jonkun verran vuoren juurta oikealta. + Ilma humisee ja himmenee, vuori väräjää.) + +Vuori vapisee + +KAIN (pysähtyen.) + +LUSIFER. -- ja osaks vaipuukin! + + (Vasemmanpuoleinen osa vaipuu maan alle, paljastaen kaukaa + häämöttävän toisen vuoren rinnan.) + +KAIN. Tää outoa! Kääntyisinkö takaisin? + +LUSIFER. Niinkuin lapset, jotka sitä pelkäävät, mitä enin toivovat. + +KAIN. Olen mies! + +LUSIFER. Siks pelkää en! + +KAIN. Vaan ylös käyn, vaikka kaikki vaipuisi. + +LUSIFER. Eikä vaivu, kun _usko_ vaan ei vaivu! + + (Nousevat.) + +KAIN. Tuolla kaukaa vuoren näen -- + +LUSIFER. -- ja kuulen niinkuin laulua sen sisältä... + +KAIN. -- ja kilkettä ja kalketta... + +LUSIFER. -- niin monen oudon äänen helkettä. + +KAIN (kuunnellen). Kas! Kummaa jyskettä -- + +LUSIFER. -- paukkinaa ja ryskettä. + +KAIN. Ne varmaankin + +LUSIFER. -- henkien lie ääniä. Jo sanat saatan erottaa. + + Vuorelaisten laulu (vuoren sisältä.) + + Syvällä, syvällä + Kaikki kallis on. + Kivehen kytketty + Aarre verraton. + Iskekää + Jo veikot! + Rynnätkää + Te peikot! + Aukee -- laukee! + Murru -- sorru! + + (Vuorenseinämä murtuu paljastaen kaivossolan, jossa punaiset + valot tuikkavat ja joukko yläruumiiltaan alastomia vuorimiehiä + moukareillaan murtaa vuorta, toiset kulettavat louhoksia pois; + joukossa nuoria poikasia.) + +KAIN. Ah! + +LUSIFER. Ah! + + Vuorelaisten laulu. + + Syvällä, syvällä + Kaikki kallis on: + Ystävyys, rakkaus, + Onni inehmon! + Syvällä aarteiden lähde, + Syvähän suontansa iskemme. + Esille tarmomme tähde: + Malmia meidän on hikemme! + Iskekää! + Iskekää! + Kiireinen meillä on työ! + Levoton päivä ja yö! + +KAIN. Tää unta onko? + +LUSIFER. Unta sekä totta -- tulevaisuuden tosiunta ihanaa. + +KAIN. Tuolla tulet kiikkuu palloina --? + +LUSIFER. -- ja vuoren sydämykset paljastaa. + +KAIN. Ah -- jo alan oivaltaa! Kun ihminen sun kerran taltuttaa ja raisun +luontos älyllänsä ohjaa -- niin... + +LUSIFER. -- niin olet mailmanvoima, jonka eessä vuoret murtuu, sulaa +kalliot ja kitsas mantu sala-aartehensa luovuttaa! + + (Hämyhäivähdys, vuorenseinä umpeutuu ja ensi säkeen aikana avautuu + sulatto suitsevine uunineen. Sen ympäri häärii puolialastomia + miehiä ja poikasia; kahden puolen suuret liehtimet, joiden vivuissa + liehtojia. Uunista tulee neljä malmipuroa: punerva, musta, keltainen + ja valkoinen, juosten toisen seinämän läpi.) + + Malminhenkien laulu. + + Uunissa kuumassa + Malmin mahla soi; + Kupliten, kuohuten + Hehkuu, purppuroi. + Kalliot virtoina vierii, + Punaisin, mustin ja valkoisin + Lainehin hohtaen kierii + Taiturin taitavan pajoihin. + Liehtokaa! + Liehtokaa! + Tulinen meillä on työ! + Helteinen päivä ja yö! + +KAIN. Oi tulen voimaa verratonta! Noin suureksi en sua koskaan voinut +aavistaa. + +LUSIFER. Ja kuitenkin tää kaikki lienee alkuvalmisteita vaan. + + (Hämyhäivähdys, sulatto katoo.) + +KAIN Kas, kas! + + (Vuoresta kuuluu laulua, joka vähitellen paisuu. Ensi säkeen + aikana aukeaa paja ahjoineen, liehtojineen, takojineen. + Etualalla teräsaseita, kirveitä, kuokkia, aurantapaisia y.m. + maanviljelysaseita.) + + Takojain laulu. + + Nostakaa, laskekaa + Väkivasaraa! + Kääntäkää, vääntäkää: + Malmi muodon saa. + Punaisna takojan lapset + Syntyvi säihkyen maailmaan; + Kirkasna raution lapset + Työhönsä käyvät ja toimintaan. + Takokaa! Takokaa! + Terästä meidän on työ! + Kalketta päivä ja yö! + +KAIN. Nyt ihmeet näen! Siellähän on kuokka kummanlainen: terä kuuna +paistaa, varsi päivänä kuvastaa. Se kädessä jos oisi -- + +LUSIFER. -- niin vaikka kalliota viiltää voisi! + +KAIN. Ja nuo muut -- en edes tunnekkaan? + +LUSIFER. Arra -- harra -- mitä nimistä. Niillä pellon aarteet pintaan +nostan, hyödyn hyvinvoinnin itselleni ostan. + + (Hämyhäivähdys, paja katoo. Laulua, ensi säkeen aikana aukeaa + kultaseppäin työpaja lieskuvine ahjoineen. Miestä, naista, lasta + töiden ääressä. Sivulla valmiita töitä: pöytäkaluja, koristeita y.m. + Erään naisen päälle koetellaan somisteita.) + + Kultaseppäin laulu. + + Oihkavi, voihkavi + Maamies pellollaan; + Leikkavi, korjavi + Kulta viljoaan. + Riemunpa hetkinä pukee + Pöytänsä hohtavin hopehin, + Vaskihin itsensä sukee, + Naisensa kuurtavi kultihin. + Hohtakaa! + Loistakaa! + Hopeita meidän on työ! + Kultia päivä ja yö! + + (Hämyhäivähdys, näky katoo. Hetkisen äänettömyys.) + +KAIN. Ne katosi ja äänet kiehtoovaiset vaikeni -- on kaikki hiljaa taas. + +LUSIFER. Siksi kunnes aika ahjostaan ne uudellensa nostattaa. Se +ihmissuvun jännerten on ihme! + +KAIN. Niin, niin! Noin usein olen mielessäni kuvaillut -- tai jotain +sinnepäin -- ja luullakseni uniakin nähnyt toisinaan. Vaan tää kaikki +onko sentään mahdollista? + +LUSIFER. Miksei -- se onhan melkein luonnollista! Kun tietämättömyyden +sumuverho katoaa, ken silloin unelman ja toden rajan voipi osottaa. + +KAIN. Niin, se raja? + +LUSIFER. Lie niinkuin maan ja taivaan raja. + +KAIN. Ei, ei; ne rajaviivat ovat hirmun kaukana! + +LUSIFER. -- _tällä kohti_, vaan tuolla etäällä -- yhteen sulavat! + +KAIN. Kas, sehän -- totta tosiaan -- lie luonnon selvä viittaus! + +LUSIFER. Ja aate Jehovan: hän tahtoo yhdistää, ei erottaa. + + (Hämyhäivähdys, vuori katoo, ilma kirkastuu.) + +KAIN (katselee, kädellään silmiään varjostaen). Näyttää niinkuin vuori +oisi kadonnut --? + +LUSIFER. -- ja niinkuin järvi kirkas päilyisi sen sijalla. + +KAIN. Kas, aivan selvästi! Ja päivä kultaa laineitaan -- + +LUSIFER. -- ja sorsat soutaa pinnallaan. + +KAIN. Se soutu somaan käy -- + +LUSIFER. -- ne liikkuu vaikkei mitään näy. + +KAIN. Taas kuuluu soittoa! + +LUSIFER. Ei aivan kaukana. + + (Taka-alalta tulee esiin vesilinnun muotoinen suurehko laiva, + tulisilmäinen, höyryä suustaan tupruttava. Laivalla paljo ihmisiä + ja soittokunta, joka soittaa hiljalleen koko ajan. Kulkee hitaasti + ohitse.) + +KAIN. Tuo se vasta kumma on! Mä tokko uskon silmiäni. + +LUSIFER. Ja tokko edes korviani. + +KAIN. Lie vetten kumma? + +LUSIFER. Tai ihmisälyn ponnistusten summa! Se neron tekolintu itsestänsä +liikkuu. + +KAIN. Noin sievään aaltoin hartehilla kiikkuu. Kas! Ne päähineitään +heiluttaa -- + +LUSIFER. -- ja liinasiaan liehuttaa. + +KAIN. Oi viivy, viivy, armas lintu! + +LUSIFER. Ei aikaa. Hyväst', hyväst' ensi näkemään! + + (Hämyhäivähdys, järvi katoo. Äänettömyys.) + +KAIN. Taas kaikki öinen hämy peittää. + +LUSIFER. Kunnes päivä uuden hohdon heittää. Näin valoa ja varjoa on elo +ihmisen. + +KAIN. Ain valon voittoon sentään luottanen. + +LUSIFER. Enkä turhaan, en -- jo tuossa näen uuden huomenen. + + (Maisema vaalenee, etäältä kuuluu lähenevää kohua + ja hiljaista jyryä.) + +KAIN. Taas oudot äänet humajaa! + +LUSIFER. Se varmaan jotain aavistaa. + +KAIN. Ne lähenee, ne kovenee; käy kumma kumu kautta maan. + +LUSIFER. Tuon kumman kohta nähdä saan! + + (Kuuluu pitkä, voimakas vihellys ja esiin kiitää juoksevan + hevosen näköinen veturi, suuret tulisilmät kiiluen, höyry + harjana tupruten, sivut pyöreitä ikkunoita täynnä, joista + ihmisiä katselee. Kiitää kaukaa verkalleen ohitse.) + +KAIN. Ah! Se meni niinkuin tuli, tuulen lailla humahtain. Tuon uljaan +muodon kyllä tunnen, jalon kaulan kaarroksen -- vaan kumma, senp' ei +jalat nousseetkaan? + +LUSIFER. Ei, sen lienee määrä kiitää vaan. + +KAIN. Oi aikaa ihanaa! Linnun lailla vettä liitää -- + +LUSIFER. -- malmijaloin maata kiitää, sen äärest' äärehen. + +KAIN. Vaan mik' on se henki, joka niitä liikuttaa? Jos uskaltaisin +arvata --? + +LUSIFER. -- niin silmiin katsoisin ja näkisin ne kuinka tulta +tuiskahtaa, ja kuinka lieska käy ja savu tupruaa. + +KAIN. Taaskin tuli! + +LUSIFER (kuin mieleen johdatellen). Niin, niin! Sehän liikkuu, kohoaa; +siinähän on henki. + +KAIN. Oi tuli, tuli; ihmishengen näkyväinen kuvailus! Tää jos totta on, +jo lentäväni uskoisin. + +LUSIFER. Ja _usko_ kaiken pohja on ja _tahto_ toinen peruste. +Kun uskon näkeväni, niinpä näenkin; kun kuulla tahdon, niinpä kuulenkin. + + (Soittoa ilmassa.) + +KAIN. Taas soittoa! Se äänin vienoisin mun melkein uneen uinuttaa. + +LUSIFER. Ei, vaan sielun lentoon kohottaa! Se lähenee -- + +KAIN. -- ja outo tuulenvirve kasvoilleni väreilee. Näen jonkun lentävän! + + (Lentävän linnun muotoinen, erivärisin valoin valaistu ilmalaiva + leijailee esiin. Laivassa useita henkilöitä. Koko ajan soittoa. + Miehet näyttävät nostavan hattujaan ja kuuluu huuto: eläköön! + eläköön! eläköön! Kiitää ohitse.) + +KAIN. Jo sanattomaks käyn. Tuot' usein lasna uneksuin: kun voisi liitää +lintuna ja avaruuteen kurkistaa. Niin lasna silmin avoimin ja sitten +aikuisena unen sulkasilla noita maita matkasin. Ja nytkö uni todeks +vaihtunut? + +LUSIFER. Miksei! Lentää lintukin! + +KAIN. Niin _lintu_? + +LUSIFER. Ja sekin on vain luontoa! + +KAIN. Niin että senkin lentotaito --? + +LUSIFER. -- vaan luonnonlakiin perustuu. Ja että kerran ihminen... + +KAIN. -- tään salasäännön tietoon saa --? + +LUSIFER. -- ja myöskin kohoaa! + +KAIN. Niin että salaperäist' onkin vaan --? + +LUSIFER. -- se, mit' emme satu tuntemaan! + +KAIN. Ei, ei! Lie sentään joku ala, jonka piiriin ihmisen ei suotu +kurkistaa. + +LUSIFER. Se ihmemaa --? + +KAIN. Tuo, tuolla ylhäällä! Kuinka taivaan tulet illoin lakeen kiintyy, +kuinka syttyy, sammuu, paikoiltansa siirtyy? + +LUSIFER. Lie hyvin merkillistä! Jos ihminen tuon kumman nähdä sais, kai +liian syvään kumartais -- siks Herra pilviin kääriytyy. + +KAIN. Ei, ei! + +LUSIFER. No sitte koko laitos lienee silmänlume vaan, jok' ei siedä +lähemmältä tarkastaa? + +KAIN. Ei, ei! Vaan jos ihminen lie sentään joltain kohti tomun +syleilyhyn kytketty? + +LUSIFER. Ei tomu sitä sido, ken ei tomua itse ole hengeltään! + +KAIN. Ja henki meill' on ... vaan tuo --? Kuin kaikki sumuun peittyisi +ja kummat haamut avaruutta halkoisi! Tuo outo humu? + +LUSIFER. Ja tuolla avaruuden ääri liikkunee --? + +KAIN (katsellen käsiensä välitse). -- ja kiirein tänne rientänee. Nyt +tähdet sumun läpi pilkottaa! + +LUSIFER. Ah! Ne lähenee ja suurenee -- + +KAIN. -- ja humu yhä kiihkenee. Ne onko tähtiä, vai? + +LUSIFER. Tomun silmälle tähtien tuike, hengen silmälle uusien +maailmoiden kuiske! + + (Avaruuden kappaleita kiitää etäisyydessä suhisten ohi + valaisten maiseman.) + +KAIN. Kas, kas! Palloja ja pyöröjä ja renkaita ja valoja ja varjoja. +Kuin kuita, auringoita -- ei niitä kuitenkaan. On purppuraa, on sinervää +-- ken tämän värileikin ymmärtää? + +LUSIFER. Se, ken tulen jumalvoiman älyää! + +KAIN. Nekin tulta! Oi terve, kirkkauden joutsenparvi! Terve, valon +valtajoukot! Teitä katsellessa silmä soentuu ja sieluun astuu pyhä +ihastus. Jos kerran kuolla pitää, niin mun sallittakoon tähän valomereen +vaipua! + +LUSIFER. Kuolla --? Nythän vasta alkaa elämää! + + (Näky katoo.) + +KAIN. Nyt? Kun valot katosi ja sielu taasen tomuun viskattiin. Tää onhan +kuolemaa jo sille, ken kirkkauden nähdä sai. + +LUSIFER. Ei, vaan muistutus että _maassa_ ihmisen on asuinsija ja että +siellä ja sieltä hänen pitää hallita. Vai Jehovanko kanssa tahtoisin mä +tomun lapsi vallan jakaa _tuolla ylhäällä_? + +KAIN. Ei, ei; en koskaan! Mi Jehovan, se Jehovan; mi ihmisen, se +ihmisen. -- Vaan mit' on ihmisen? + +LUSIFER. Tää maa! + +KAIN. Osaksi. + +LUSIFER. Ei -- kokonaan! + +KAIN. Ja sentään riippuvainen ylhäältä. + +LUSIFER. Mistä rihmasta? + +KAIN. Siellä pilvet, siellä sade, siellä päivän lämpimyys. + +LUSIFER. _Nyt_. + +KAIN. Eikö _aina_? + +LUSIFER. Ei -- kaaresi! + +KAIN. Tässä! + +LUSIFER. Jännitä! + +KAIN. Miksi? Se ei sitä varten. + +LUSIFER. Jännitä! + +KAIN. Jo on! + +LUSIFER. Tähtää! + +KAIN. Minne? + +LUSIFER (ylös osottaen). Sinne! + +KAIN. Pilveen? + +LUSIFER. Sateen suoneen, niinkuin salama! + +KAIN. Puuttuu vasama! + +LUSIFER. Usko kuoli --? + +KAIN. Ei! + +LUSIFER. Tuossa nuoli! + + (Tulipunainen nuoli singahtaa Lusiferin kädestä Kainin eteen.) + +KAIN. Hei! + + (Ottaa nuolen, asettaa.) + +KAIN. Josp' ei yllä? + +LUSIFER. Kyllä! + + (Kain tähtää, punainen nuoli lentää ilman halki, + jyrähdys, salamoita, alkaa sataa.) + +KAIN. Mitä? + +LUSIFER. Sitä! + + (Äänettömyys.) + +KAIN. Tätä täytynee jo uskoa. + +LUSIFER. Ja enemmänkin koitella. + +KAIN. Siis ... siis lienny! + + (Sade lakkaa.) + +LUSIFER. Kah! Totta tosiaan! + +KAIN. Tää viekottelee jatkamaan... + +LUSIFER. Esiin aurinko! + +KAIN. Ei, ei! Se Jehovan on silmä. + +LUSIFER. Niin, se vanha, mutta uus! + +KAIN. Mikä? + +LUSIFER. Kainin aurinko! + +KAIN. Kainin --? (Äkkiä huomaten). Niin tuli? Kaikkialla tuli! + +LUSIFER. Mikä muu? Kättä nosta! + +KAIN. Täss' aivan hullaantuu. -- Päivä paista! + + (Loistava tuliaurinko näytäksen ja valaisee kirkkaasti maiseman.) + +KAIN. Oi, oi! Tää huipun huippu on! -- Jos vaan mahdollista. + +LUSIFER (merkitsevästi). Ol' kerran vaimo, joka ensin uskoi, sitte +epäili, ja sen epäilyksen vuoksi vielä tänään maa ja luonto huokailee. + +KAIN. Niinkö --? (Äänettömyys). Niin, niin -- miksei! Siks uskon! + +LUSIFER. Ja usko nuolen maaliin kantaa, vaikka maalia ei näkyiskään. + +KAIN. Yks seikka sentään arvelemaan saa. + +LUSIFER. Jaa? + +KAIN. Kuinka sopinevat yhteen taivas sekä maa? + +LUSIFER. Onko kateutta? + +KAIN. Ei mulla. + +LUSIFER. Entä hällä? + +KAIN. Ei kai! + +LUSIFER. Kai? _Ei suinkaan_! Hän _siellä_, minä _täällä_ -- kukin +hoitaa _omiaan_! + +KAIN. Se raja selvä olisi. + +LUSIFER. Ja _on_! Laps' hoivaa, ohjausta tarvitsee, kunnes omin +neuvoin tehtäviinsä kykenee -- silloin, luulisin, isän sydän iloitsee. + +KAIN. Niin niin, _niin se on_! Nyt elon ongelma jo mulle selviää. +Ihminen näin itse ohjaa onnensa. Minne tahtoo, sinne menee: vettä, +maata, ilmaa myöten; sataa, jyrisee ja salamoi ja päivänsilmän +korkeuteen kohottaa. Kuin sanoisin, kuin nimittäisin: ihminen on... + +LUSIFER. Ihminen on _maailman_... + +KAIN. _Ihminen on maailman herra!_ + +LUSIFER. Amen! + + (Aurinko, joka on vähitellen himmentynyt, katoo. Äänettömyys.) + +KAIN (mietteissään). Nyt sen tiedän -- nyt sen tiedän... + +LUSIFER. -- mi on ihmissuvun vastaisuus! + +KAIN. Se suuri on! Sit' aatellessa melkein henki herpoutuu. + + (Istuutuu; Lusifer hänen taakseen, puhellen olkapään yli.) + +Hän _itse_ paratiisin luopi; siinä kärsii, taistelee ja riemuitsee -- aina +niinkuin työnsä ansaitsee. + +LUSIFER. Ja kirousta muut' ei olekkaan, kuin minkä oma kehnous ja +laiskuus aikaan saa! + +KAIN. Ei -- se on selvää nyt! + +LUSIFER. Hm ... vaan jospa tuohon paratiisiin -- puikahtaakin käärmehyt? + +KAIN. Käärme? Siis on totta kuitenkin --? + +LUSIFER. -- että...? + +KAIN. -- ett' on paha maailmassa? + +LUSIFER. Totta! Mutt' ei maassa, puussa, eläimissä, vaan -- ihmisessä +itsessään. + +KAIN. Niinkö? Jotain sinnepäin oon aina aavistellut. Vaan sen muoto, +tapa? + +LUSIFER. Tuskin huomattava. Yks tuntomerkki sentään varma lie. + +KAIN. Se? + +LUSIFER. Että paha aina yhteispyrinnöstä erii. + +KAIN. Oh niin -- jo muistan kertomuksen langenneesta enkelistä! + +LUSIFER (hämmästyy -- hillityn ivallisesti). Joo, joo -- ja sama henki +ilmii ihmisissä. + +KAIN. Se oisko mahdollista? + +LUSIFER. Jos sentään. Tuo suuri maali vaatii suurta ponnistusta -- vaan +josp' ei kaikki ponnistakkaan? + +KAIN. Mi heitä riivaisi? + +LUSIFER. Ken tietää. (Merkitsevästi). Yks karjaa hoitaa, paimentaa, +toinen muuten elon tyynipuolta rakastaa. + +KAIN. Sekin totta -- kukin seuraa luontoaan. + +LUSIFER. Vaan siten voimat pirstotaan -- ja asia? + +KAIN. Niin, asia! Se on sille vahinko. + +LUSIFER. Korvaamaton kerrassaan! Nuo toiset raataa, kärsii, taistelee ja +kaikki alttiiks panee; nää vain päivää paistattaa, sen korjaavat, min +mantu rukka itsestänsä kasvattaa ja mairein kielin maukuvat: sen Herra +antoi armossaan! + +KAIN. Ne kehtaavat! -- Ei ei, se ei mahdollista. + +LUSIFER. Ehkei -- sen sitte näkee. Vaan jos sentään -- ja jos eivät tyydy +siihenkään, jos suorastansa vastaan iskevät? + +KAIN. Vastaan --? Mitä? Ketä? + +LUSIFER. Työtä -- edistystä. -- Tuossa vuori on, sen povi malmin mahlaa +tulvillaan. + +KAIN. Hyvä -- sen otan oiti käytäntöön! + +LUSIFER. Vaan jos se onkin toisen miehen? + +KAIN. Kenen? + +LUSIFER. Tuon liukkaan lipokielen, joka sanoo: älä koske! + +KAIN. Hävytöntä! Hän ei sillä mitään tee. Se kuuluu työlle, +ihmiskunnalle! + +LUSIFER. Erehdys, kas täss' on selitys: se on _Jehovan_! Vai sinä, +julki jumalaton, aijot Luojaa vastaan uhmailla, sen pyhää käsialaa kopeen +mieles mukaan muokkailla? Ee-e! Mä vastaan nousen Herran puolesta. + +KAIN. Ja hän, hän uskaltaa! Ja vielä mairii Jehovaa! + +LUSIFER. Viel' enemmänkin uskaltaa! Hänkin tahtoo vallottaa... + +KAIN. Vallottaa --? Mitä? + +LUSIFER. Sitä, mi on toisen omaa: peltoja ja vainioita, kodin rauhaa -- +puolisoita. + +KAIN (kiihtyen). Puolisoita --? + +LUSIFER. Niin. + +KAIN. Piru! + +LUSIFER (ilkamoiden). Se läsnä on -- vaan sit' ei huomaakkaan: kaikki, +näet, käypi hienoin salapyytein vaan. Se tuli kyllä silmäin +salaikkunoista heijastaa, vaan ken niin viisas, että silmiin osais +kurkistaa. Se siellä hymyy, haastaa, pienin sala-iskuin pilkahtaa, vaan +sitte taasen kaikki hurskauden valhevaippaan verhoutuu. + +KAIN. Ja tuota pitäis kärsiä? + +LUSIFER. Minkä sille voi! + +KAIN. Minkä sille voi --? + +LUSIFER. Minkä tosiaan? Kun kivi sattuu saralle, niin -- se on saralla. + +KAIN. Ei! Se tieltä raivataan! + +LUSIFER. Vaan hänp' ei kivi olekkaan! + +KAIN. Ei, vaan saatana!... Mitä --? + +LUSIFER. Vuorella liikkuu jotakin. + +KAIN (nousten). Kas kummaa! + + (Vuori valaistuu. Sen harjanteella joukko sotilaita polvillaan + puolustusasennossa, tulijouset kädessä. Reipas marssin sävel + lähenee, komentosanoja, loistava sotilasosasto jouset olalla saapuu + liehuvin lipuin vuoren juurelle.) + +KAIN. Kuinka uljasta! Mi komeus ja välke -- aivan silmä huikenee. + + (Huuto: laukaiskaa! Tulisia nuolia lentää räiskyen ja tulta + leiskuten molemmin puolin.) + +LUSIFER. Kas, kas, punalintuin parvea! + +KAIN. Lennä, lintu, lennä! Sin' oot kaikki kaikkialla! + + (Huuto: rynnätkää, se kuuluu ihmiskunnalle! Ryntäys vuorelle, + melua, puolustajat verisin päin alas, ilma pimenee, keskellä + vuorta liehuu punainen lippu ja kuuluu voimakas joukkohuuto + voitto, voitto!) + +KAIN. Oikein, oikein! Juuri niin. Voitto, voitto! Tulen lipun valta on! + + (Näky katoo.) + +LUSIFER. Ja maine verraton! Nää tulileikit leimuavat, nää sankarteot +uljahat ei koskaan unhoon häivy. Ne ajast' aikaan, suvust' sukuun +muistotarinoina kiertelee; niistä äidit pienoisilleen kehdon ääress' +kertoilee, ja malmit, kivet muistopatsain kulkijalle kuiskailee. + +KAIN. Oi ihanaa, oi ihanaa -- olla moinen sankari! + +LUSIFER. Vaikka luut jo maassa maatuu, muisto elää ainiaan. + +KAIN. Ja ihminen _ei kuolekkaan_! + +LUSIFER. Ei, ei kokonaan! Se maahan vaipuu, mikä maasta on, vaan +tekonsa, ne jääpi elohon ja maineen siivin kiitää tulevaisiin aikoihin +-- siinä kuolevaisen kuolemattomuus, siinä elonarvotuksen selvitys. + +KAIN. Jo ymmärrän, jo ymmärrän! Hän voittamaton elossa ja kuolossa -- +ihminen on kaiken herra! + +LUSIFER. Amen! + + (Äänettömyys.) + +KAIN. Kuinka merkillistä! Kärsimys ja taistelu on raskas rangaistus -- +noin usein huokailtavan kuulin... + +LUSIFER. -- ja osaks itsekin niin luulin. + +KAIN. Ja nyt? Mik' onkaan suurempaa kuin moisen määrän eestä ponnistaa! + +LUSIFER. Se suurta on. Vaan määränpää ei liene yksin haudan tuollapuolla +eikä tulevien sukupolvein onnessa -- myös itse elämme! + +KAIN. Se totta on, me myöskin elämme --! + +LUSIFER. -- ja itsessämme työn ja vaivan tuskat tunnemme; myös +itsellemme kuuluu palkinto. + +KAIN. Niin, niin; tuon melkein unhotin -- se paratiisi, jonka itse +luomme. + +LUSIFER. Juuri se! On työn ja tuskan raskaat retket, vaan myöskin levon +rikkaat riemuhetket. + +KAIN. On, on -- ne _täytyy_ olla! Silloin elon pöytään kaikki kannetaan, +min ihmiskäsi irti saa! + +LUSIFER. Kaikki! Majat korkenee ja laajenee, katot hohtaa, seinät +välkkää, seinäin kohottajat juhlapukein riemuilee -- + +KAIN. -- ja pöydät viljelyksen voittoheelmin notkuilee... + +LUSIFER. -- ja puun ja pensaan hurmonestein välkkyilee... + +KAIN. -- ja urhon sielu onnen unelmissa keinuilee! + +LUSIFER. Ja vielä yksi -- jaloin kaikista! + +KAIN. Sen jos voisin arvata? + +LUSIFER. No koitellaan. Mitä varten luotiin nainen? + +KAIN. Miehen avuks vainen! + +LUSIFER. Ohoh! Se selityspä melkein raakamainen. Nainen luonnon +jalohelmi on, kun sen kirkkaus ja värit kerran keksitään. Mies +taisteluun ja suuriin tekoihin on luotu, naiselle sen sijaan sulon +hurmat suotu. Tarkotuskin lie? Totta kai! Hän sulollansa vaivannähneen +urhon lemmen mailmaan kohottaa. Näin luonto iskun luopi, vaan myös +voiteen suopi. + +KAIN. Oi autuus! Tuon kaiken tunnen, aavistan. + +LUSIFER. Vain osittain -- on kaikki vasta alussaan. Vaan maku hienostuu, +uudet aistit kasvaa, uudet nautinnot, ja vanhat uuden tuoksun saa. Ah +armas auvo! Yks tuossa, aamuruskon punerrus, sun rinnoillesi painautuu. +Sen kanssa hetken hehkut, niin jo toinen, illan tyyni hempeys, vienoin +kutrein puolehesi kurkottuu -- + +KAIN. Mitä? Useampiako? + +LUSIFER. He, onhan niitä maailmassa! Monta, monta -- se näiden salahurmain +tarkotus. + +KAIN. Vaan jospa -- -- Tuo riemuääni tuolla? Valot hämyn läpi pilkottaa? + + (Vuori valostuu ja upea, valaistu sali aukeaa. Perällä loistopukuinen + sankari istuimella, kahden puolen uroita. Pöytiä virvokkeineen, + palvelijoita. Sivuilla korokkeilla nuoria soittajia, edessään nuoria, + kepeästi puettuja impiä, kullakin kädessään läpikuultava malja, eri + maljoissa erivärisiä juomia. Nuorukaiset alkavat soittaa, immet astuvat + keskelle, liikuttelevat maljojaan soiton mukaan, laulavat, muodostavat + siroja kuvioita, kilauttelevat maljojaan yhteen j.n.e.) + + Maljatanssi. (Neidot, vieno säestys.) + + Soittopa soimaan, + Nyt karkeloimaan! + Neito sorja, + Hemmen orja + Sankarin iloksi tanssimaan! + Taistoa elo tää -- + Juhlina kukkapää! + Kas, kas, kun kimmeltää + Nestehet maljassa; + Helminä päilyy, + Kutsuen häilyy + Siskoset sarjassa. + Nauttios sankari! + Lyhyt on elosi! + Voittajan malja nyt juokaa! + +(Tarjoovat maljat sankarille ja muille uroille, tanssivat sivuille.) + + Neitojen ja poikain kööri: + + Nauttios sankari! + Lyhyt on elosi! + Voittajan malja nyt juokaa! + +(Juovat. Sen jälkeen neidot laulavat ja liikehtivät, viidennen +säkeen loputtua hetkinen äänetöntä tanssia soiton säestyksellä; +loppu taasen laulaen.) + + Kaihopa salaa + Rinnassa palaa; + Impi sorja, + Lemmen orja + Elonsa tanssihin kiiruhtaa! + Kevät on kerran vaan, + Siksipä riemuitaan! + Kas kuinka silmät nää + Tähtinä välkähtää; + Marjana poski, + Poikako koski? + Älä kysy enempää. + Lempiös, lempeä saa! + Hukkukoon taivas, maa! + Maljanne pohjahan juokaa! + + Neidot, pojat ja uroot: + + Lempiös, lempeä saa! + Hukkukoon taivas, maa! + Maljanne pohjahan juokaa! + + (Juovat.) + +KAIN. Niin, hukkukoon! Haihtukoon kuin kastehelmi päivän suuteloon! + + (Hämyhäivähdys, näky katoo.) + +KAIN. Oi viipykää, viipykää te armaat hetket ja antakaa mun täysin +rinnoin onneani hengittää! Nyt vasta olentoni kokonansa tajuan: -- +_ihminen on ilojen ja riemujen herra_! + +LUSIFER. Amen! + + (Hämyhäivähdys, Lusifer katoo, vuori vapisee ja vaipunut + osa kohoaa jälleen entiselleen, aurinko paistaa.) + +KAIN. Kaikki taasen ennallaan. Kaikki näyt, elon tulevaisen hurmaäänet +poissa. Vaan ne nähnyt olen ja kuullut kutsumukseni. Oi, pyhä vuori! +Sä mulle maailman näytit niin kirkkaan, loistavan. Nyt sen tiedän, minne +tieni vie ja mi on määränpää. Pois esteet tieltä, polku selvä on ja +maali kirkasna! Tuon kaiken teen, niin totta kuin sen olen nähnytkin. +Eteenpäin! Lentoon, lintu punainen: + + _min' olen maailman herra_! + + (Hetkisen äänettömyys. Kain astuu haltioissaan vuorelta alas, + käy raivion poikki ja katoo viidakkoon.) + +VUORELLA pitkä, vihlova pilkkanauru. + + Esirippu. + + + + +KOLMAS NÄYTÖS. + + +Paikka: Viettävä nurmikko pienen joen rannalla. Joki etualalla. +Taustalla ja osaksi sivuilla uhkeata lehtimetsää. Lähellä metsän rintaa +kaksi kivistä alttaria, toinen kookkaasta laakeasta paadesta neljän +jaluskiven kannatteella, toinen pienemmistä kivistä ladottu, alareuna +turpeilla ympäröity. Alttareilla uhripuut valmiina. + + +ENSIMÄINEN TOIMINTO. + +ELOUHRI. + +Puhelun ääntä -- KAIN ja AABEL tulevat. + +AABEL. -- -- -- itsestään selvänä ilman erikseen päättämättä, ja sen +vuoksi... + +Kas tässä! Molemmat valmiina meitä odottamassa. Valitse, veljeni! + +KAIN (tuskaisesti). Onhan ne -- mutta kuule minua, Aabel! Jättäkäämme +tämä uhri tällä kertaa. + +AABEL. Minkä vuoksi? En ymmärrä sinua. + +KAIN. Etkö näe? Mieleni on painuksissa. Se ei jaksa kohota. + +AABEL. Sitä suurempi syy saada se rukouksen siiville nousemaan. + +Ja tiedätkö mitä, veljeni? Minä aavistan, melkein _uskon_, että +Jehova on tämän uhrin kautta tavalla tai toisella lähettävä uutta valoa +vaellukseemme. + +KAIN. Mutta min' en voi voittaa mieltäni tänä hetkenä. Miksi kiusaat +minua? Uhraa yksin! + +AABEL. Yksin? Isämme ja äitimme odottavat, Aada ja Silla juuri +eloateriaa valmistavat -- miksi häiritä näitä valmistuksia? + +KAIN. Häiritä valmistuksia! Valmistuksista -- aterioista -- muiden +odottamisestako uhri riippuu -- vaikkei itse olisikaan valmis? + +AABEL. Miksi tulistut, miksi tahallasi käsität minua väärin? Tiedäthän +että pimitetty luontomme usein punoo näennäisiä esteitä. + +KAIN. Mutta jospa olisi todellisiakin? + +AABEL. Mitä sanot --? + +KAIN. Jos en tiedä mistä minun pitäisi häntä kiittää? + +AABEL. Ja _sinä_ puhut noin? + +KAIN. Puhun! Minä, näet, en saa mitään ottamatta. Niin että jos kerran +kiittää pitää, tekisi mieleni kiittää (tekee voimakkaan liikkeen +nyrkkiin puristetuilla käsillä) -- näitä kahta! + +AABEL. Kain! + +KAIN. Ne suitsuttavat uhria joka päivä. Se on minun uhrini -- ja +se pitäisi riittää! + +AABEL. Kain! Sinä et voi noin ajatella, minä tiedän sen. Se on vain +hetkellistä ajatuksen harhailua. + +Oi veljeni! Olet viime aikoina ollut niin kummallinen, niin synkkä ja +levoton. Ajattelin että uhri sinua rauhottaisi ja sovittaisi. Samaa +arveli Aadakin, kun -- + +KAIN (kuohahtaen). Aada! Vai niin --? Te järjestätte mitä minun pitää +tehdä -- _sinä ja Aada_! + +AABEL. Jehova armahtakoon! En ymmärrä mistä tämä ärtyisyys, jo eilen +illalla olit aivan käsittämätön. + +KAIN. Niin, eilisiltapa -- -- + + (Malttuu; taistelee itsensä kanssa, Aabel katsoo häneen hämmästyneenä.) + +KAIN. Eilinen eilisenä, nyt on uhrista puhe! Ja mihin kelpaa uhri, johon +käymme epäilevin mielin? Pitääkö teeskennellä? Ei! Eikö silloin parempi +lykätä -- tai vaikkapa kokonaan heittää? + +AABEL. Ei. On Jehovalle otollista ja meille itsellemme hyödyllistä +taivuttaa harhailevaa mieltämme korkeampaan päämäärään. Muuten sielumme +maalliset siteet kasvavat liian vahvoiksi. + +KAIN. Ja sen vuoksi on valittava taivaalliset pakkositeet -- se on sitte +uhri! + +AABEL. Kain, Kain! Silmäsi leimuavat niin oudosti ja äänesi niin +kummasti värähtelee. Olet liikutettu -- + +KAIN. Niin olen, sydänjuuriani myöten, rikki, hajallaan! + +AABEL. Sepä juuri osottaa että todella kaipaat uhria. Uhri tuo aina +siunausta, aina mieltämme tyynnyttää ja kohottaa. Valitse alttari! + +KAIN. Anna minun mennä, Aabel! Tai salli ainakin olla itse uhria +toimittamatta. Voinhan katsella, kun sinä uhraat, ja vaikkapa sitte +yhtyäkkin -- jos voin. + +AABEL. Kas niin, veljeni! Mielesi tyyntyy vähitellen. Valitse alttari, +niin käyn hakemassa sytykehiilet. + + (Kumartuu korjaamaan paikoilleen erästä irtaantunutta turvetta + toisessa alttarissa.) + +ÄÄNI. Hiilet! Missä on tulikaaresi, Kain? + +KAIN (kuin havahtuen.) + +AABEL (nousten). Sanoitko jotakin, veljeni? + +KAIN (syvästi liikutettuna). En -- minä vain ajattelin asiaa. Ehkä -- +ehkä sentään voisimme koettaa, mieleni tuntuu nyt ... tuntuu ... +kepeämmältä. + +AABEL. Nyt olet taas kuin ennen. Valitse, veljeni, valitse! + +KAIN (arvellen). Ei, ei! -- No, jos välttämättä täytyy, niin valitse +sinä minun puolestani. + +AABEL. Sinun puolestasi? Ei, Kain! Sitä en voisi koskaan tehdä -- se on +sinun esikoisoikeutesi. + +KAIN. Mitä me synnyn oikeuksista -- sinä olet näissä asioissa esikoinen. + +Et suostu! No, niinkuin tahdot -- minä olen valinnut. + +AABEL (syleilee Kainia). Kiitos, Kain! Kuinka iloinen olen tästä +päätöksestäsi. + +Nyt rientäkäämme uhritarpeita hakemaan. + + (Menee.) + +KAIN. Oikeinko vai väärin? Mieskö? En! Liehijä? En, en koskaan! Vanhan +tavan orja? Ei ei, en sekään! Mutta miksen sitte sano suoraan kaikkea? + +Oh, kuinka nuo vanhat siteet ovat hirmuisen lujat! Maata ja taivasta, +entistä ja tulevaista -- ja nykyistä. Kaikki niin sekavaa. En saanut +viime yönä rahtuakaan unta. Näyt -- eilisilta! (Kiihtyen). Niin, +eilisilta! Miksi hänen silmänsä Aabelille säihkyivät, vaikka hän on +minun, yksin minun! On muka hyvä, että meitä on kaksi, että Aabel on +kuin illan viileys, niin tyyni, niin... Jumala, jos se on totta, niin +min' en takaa mitä.. Suonissani on jotakin paksua ja raskasta, joka +tunkeutuu kaikkialle, puristaa, ahdistaa henkeä -- -- + + (Äänettömyys.) + +Ja sentään voipi kaikki olla vain kiihtyneen mielen harhaa! Katselin +häntä yöllä salaa. Salaa? Luulen nukkuvata katselevani, ja minua kohtaa +kaksi hellää, kyyneleistä silmää. Ne valvovat -- ne surevat -- voiko +petos katsella sellaisilla silmillä? Ei, ei; olen melkein varma ettei +siinä ole mitään. Mutta sehän se juuri leikkaa, ettei ole täyttä +varmuutta! Oh, miksi tähän unohduin! Aabel kiirehtää. + + (Menee. -- Hetkisen päästä palaa Aabel, toisessa kädessä + hiiliastia, toisessa valkoinen, teurastettu karitsa.) + +AABEL. Kuinka kummallinen sentään on ihmismieli! Se hapuilee ja +harhailee -- lankeemuksen kirous ei ole vielä kokonaan verestämme +kadonnut. Mutta hyvä kuitenkin voittaa. Ylistetty olkoon Jehova, että +hyvän voima on niin suuri! + + (Puuhailee alttarinsa luona.) + +Kuinka hyvä sinä oletkaan pohjaltasi, veljeni! Vain hiukan liiaksi +miettiväinen ja synkkä ja liiaksi raju. Mutta se on kummallista kun +tuntuu niinkuin rakastaisin sinua sen vuoksi vielä enemmän. + + (Äänettömyys.) + +Hän viipyy. Tarkastanpa vielä kerran että kaikki on kunnossa. + + (Kain tulee. Toisessa kädessä tulikaari, toisessa vasu, jossa on + maan tuotteita.) + +AABEL. Jopa tulet, veli! -- Mutta muotosi on taasen niin synkkä? + +KAIN. En tiedä -- tuntuu taas niin vaikealta. + +AABEL. Ryhtykäämme vain ripeästi uhrilahjoja asettamaan, niin mieli +kyllä keventyy ja synkät ajatukset karkottuvat. + +Miten kauniita sinun lahjasi ovat! Kuinka ihmeellisesti Herran siunaus +niissäkin ilmenee. Käy, veljeni, toimeen; minä haen hiukan ruohoja ja +kukkia alttariemme reunojen katteeksi. + + (Menee syrjään.) + +KAIN. Taas epäilen. Käsi käskee, toinen kieltää. + +LUSIFER (ilmautuu puiden takaa tulipunaisessa puvussa -- on Kainille +näkymätön koko ajan). Uhraamaan käy, uljas peltomies, niinkuin veljes +kehottaa! + +MIKAEL (tulee puiden takaa, valkoisessa puvussa). Kain! Älä tällä kertaa +uhriin kajoo! + +LUSIFER (Mikaelille hillityllä raivolla). Sinä! -- Uhriin käy, Kain! +On vanha hyvä tapa, että näin kiitosuhrin kannat Jehovalle! + +KAIN. En mitään tee vain tavan vuoksi. + +LUSIFER (ilkamoisesti). Ohoh! + +MIKAEL. Oikein, Kain! Ole uskollinen itsellesi! Suotuisampi Jehova +ilman uhria, kuin jos uhrisi ei sydämen syvyydestä kohoa. + +KAIN. Niin sanoo sisimpäni ääni, vaikken Jehovan mieltä tunnekkaan. + +LUSIFER. On sydämessä monta ääntä -- mutta uhri, se on aina kaunis, +ylevä. Sitä veljes pyytää, se mieleen on myös vanhusten ja siskojen. + +KAIN. En tahdo olla kenellekään mieliksi! + +LUSIFER. No, no! Lie sentään hyvä sopu aina ihmislasten kaunistus. + +KAIN. Sekin totta. Oh tätä ristiriitaa! + +MIKAEL. Se kyllä sopuun sointuu, kun vaan pysyt uskollisna itsellesi. + +LUSIFER. Ja myöskin _työllesi_! Hedelmiäsi, rypäleitäsi, tähkiäsi katso -- +se olisi miehen uhri se! + +KAIN (ottaa hedelmäoksan käteensä). Ne uljaat, totta tosiaan! + +MIKAEL. Pois nuo ajatukset, Kain! Kauvas pois! + +LUSIFER. Ne miehen hien hedelmiä ovat, ei itsestänsä kasvaneita! + +MIKAEL. Ihminen kylvää ja ihminen korjaa, mutta elämän siemen oli ennen +häntä ja on hänen jälkeensä -- se muistaos, Kain. + +LUSIFER. Niin, tuo vanha laulu muistaos: kaikki, kaikki lahjaa on! + +KAIN. Kylliksi! En moista toitotusta kestää voi! + +MIKAEL. Varo itseäsi, Kain! Ajatukset himon siittää, himo synnin, synti +kuoleman. + +LUSIFER. Lorua! -- Toimeen käy! + +MIKAEL. Kain! + +LUSIFER (pyytävänrukoilevaa ääntä ilkamoisesti matkien). Kain! + +AABEL (tulee). Seisot vielä mietteissäsi -- no, alkuhankkeissa jo +sentään. Reippaasti toimeen vaan, niin pian leppoisat uhrisavumme taas +korkeuteen kohoovat. + + (Aabel asettaa ruohoja ja kukkia alttarille, sen jälkeen karitsan. + Kain tähkäkimppuja, hedelmäoksia ja marjaterttuja.) + +AABEL. Kas niin! Nyt on uhrini valmis. Kuinka puhdas ja viaton olet, +karitsaiseni -- puhdas puhtauden herralle korkeuteen kohoomaan. + + (Menee Kainin alttarin luo.) + +Ja sinun uhrisi, veljeni, melkein vielä ihanampi! Maan parhaat antimet +noin kilvan Jehovalle kiitosta kantaa. -- Nyt uhritulta sytyttämään, +Kain! Mä hiilet käyn. + + (Menee oman alttarinsa luo.) + +LUSIFER. Hiilet! Se hiiliin puhukoon, ken hiilten orja on! + +MIKAEL. Ylpeyttä varo, Kain! Se hiipien tulee sydämeen, mutta ovet +murskain ulos lähtee. Kaareen älä kajoo! + +LUSIFER. Ole mies! Kaari on sun! + +AABEL (tullen hiiliastia kädessä). Tässä. Ota! + + (Äänettömyys.) + +Miksi viivyttelet? Niin tuskaiselta näytät. + +KAIN. Se olenkin. (Äänettömyys, tarttuu kaareen). Minä -- minä -- +min' en tarvitse sinun hiiliäsi! + +AABEL. Et tarvitse --? + +KAIN. En! Mulla on sekä hiilet että tuli tässä. + +MIKAEL. Kain! Kavahda! + +LUSIFER. Välähdä! + + (Kain pyöräyttää oran kaaren jänteeseen ja ottaa tulta.) + +KAIN. Siin' on tuli! Mitä siitä sanot? + +AABEL (hämmästyneenä). Se onko totta? Vastako keksinyt? + +KAIN. Vasta. Siinä se on mun punainen lintuni! + +AABEL. Niinkö --? + + (Äänettömyys.) + +KAIN (epäluuloisesti). Käytkö sanattomaks, Aabel? + +AABEL. En, en -- minä vain aattelin. Ja nyt ymmärrän. (Lämpimästi). Oi +kuinka iloitsen kanssasi, Kain! Jos olisit tämän ennen sanonut, olisimme +kutsuneet vanhukset ja siskot kanssamme Herraa kiittämään tästä uudesta +armonsa osotuksesta. Kahdenkertainen syy on sinulla nyt uhrata. Pian +tulet leimuamaan! + + (Menee.) + +LUSIFER. Pokkaa Herraa, poikani -- hän viskasi sulle kaaren taivaasta! + +KAIN. Kaaren tein _minä_! + +AABEL (kääntyen). Mitä --? Silmäsi taas leimuavat. Nöyrry, veljeni! +Kaaren teit sinä, mutta ajatuksen antoi Hän, joka ajatustemme kulkua +ohjaa. Iloitse että hän on sinut välikappaleekseen valinnut. + + (Menee alttarinsa luo.) + +LUSIFER. Kummallista! Vaikket edes jokapäiväisillä polvirukouksilla tätä +kunniaa anellut. Vain suotta aikojasi puuta nakersit ja jännettä +punoilit. + +MIKAEL. Sulje korvasi, Kain! Pilkan henki hiipii ympärilläsi -- + +LUSIFER. -- ja viheliäisine hiilineen sun kaartas ivailee! + +MIKAEL. Jätä uhri tällä kertaa -- olet liian kiihtynyt. Tai jos teet, se +nöyrin mielin tee -- + +LUSIFER. -- ja kysy veikolta saatko vielä tällä kertaa hiukan hiiltä +lainata. + +KAIN. Min' en tätä kestä -- en, en! Jätän kaikki ja juoksen pois. + +LUSIFER. Siinä uskalikko! Verratonta! Se mies vielä maailman kaataa. + +AABEL. Minun uhrini jo syttyi! + +LUSIFER. Lainaa hieman tulta, veikko kulta! + +MIKAEL. Kain, Kain! + + (Kain kiepauttaa kiivaasti tulta ja sytyttää uhrin.) + +AABEL. Nyt polvistukaamme pyhään uhritoimitukseen. Aiota, veljeni! + +KAIN. Minä --? Pilkkaako teet? + +AABEL. Kuinka voit semmoista ajatella? Aiota, vanhempi veli! + +KAIN. Mahdotonta! Olen tottumaton tähän toimeen. Kun kuulen sinun äänesi +ja mieleni ennättää rauhottua, niin ehkä minunkin henkeni voi kohota. + +AABEL (polvistuen). Jumala korkeudessa! Sinä ijankaikkinen kirkkaus ja +kunnia, valta ja vanhurskaus, katsahda lastesi puoleen! Tässä polvistuu +halpa palvelijasi piskuisen uhrinsa ääreen ja uskaltaa kohottaa silmänsä +sinun puoleesi. Mitä on minun uhrini sinun edessäsi, jolle maa +kaikkinensa on vain tomua ja tuhkaa? Ota se kuitenkin vastaan sydämeni +uhrina; anna nöyryyden, rakkauden ja kiitollisuuden tehdä se itsellesi +otolliseksi. Laskeu, oi ijäinen henki, poveeni, että sinun armosi valjun +rintani täyttäisi ja heikot huuleni... + + (Vaipuu hiljenevään rukoukseen.) + +KAIN (seisoen alttarinsa ääressä). Jehova! Sinä, joka olet suoruus ja +totuus, kuule miehen suoraa rukousta -- + +AABEL. Ole ylistetty, Herra -- veljeni jo rukoilee! Sinä taivutat +sydämet niinkuin -- + +KAIN. -- Olen tottumaton sinua puhuttelemaan ja sanat kangertavat +suussani, mutta sinähän olet kaikkitietävä ja näet etkä ainoastaan +kuule -- + +LUSIFER. Tyhjät koristeet pois, asiaan! Alku ei ole hullumpi -- +ensikertaiselle. + +KAIN. -- En tee tätä tavan vuoksi; olen tuskaa täynnä, keuhkojani polttaa +ja ääneni pusertuu ahdistetusta rinnasta -- + +MIKAEL. Herra tuskasi lieventää -- häneen turvaudu! + +LUSIFER. Jatka, jatka! + +KAIN. -- En myöskään tee tätä suosiota hankkiakseni enkä pyydä mitään +armoa tai lahjaa; mutta minkä kerran itse hankin, sen pyydän myös itse +pitää -- + +LUSIFER. Se miehen rukousta se! Jatka! + +MIKAEL. Nöyrry, Kain, nöyrry! Synti on sydämesi ovella -- sulje ovi! + +KAIN. -- Tahdon olla oikea, suora ja rehellinen sekä sinua että kaikkia +muita kohtaan; tahdon myös nurisematta kärsiä omista teoistani, mutta +toivon ettei minun tarvitsisi kärsiä vanhempieni eikä muiden ihmisten +vuoksi, ei myös pahojen olentojen vuoksi, jos semmoisia on, sillä niiden +avaruuteen saattamisessa ei minulla ole mitään osaa -- + +MIKAEL. Kain! Sinä uhmaat tietämättäsi taivasta vastaan. Synti kolkuttaa +sydämesi ovella -- älä päästä sisään! + +LUSIFER. Mies käy suoraa tietä. Jatka! + +KAIN. -- Jos, niinkuin meille kerrottu on, sinä olet kaiken luoja, +niin sinä olet totisesti suuri, sillä sinä olet maan ja taivaan +suurenmoisesti suunnitellut ja sinun käsialasi ovat moninaiset ja +ihmeelliset -- + +LUSIFER. Kas niin! Polvillesi, Herran koira! Suutele tomua ja ryömi +nelinkontin -- vaivainen mato! + +MIKAEL. Pysy lujana, rauha sielullesi etsi! + +KAIN. -- Mutta elämä on nyt vielä taistelua ja ankaraa ponnistusta, +sentähden minä pyydän: anna meidän liikkua vapaasti tämän näkyvän piirin +sisällä -- niin, kuinka sanoisin... + +AABEL. -- Me tosin menetimme paratiisin ilotarhan, mutta miksi sitä +muistelisimme, kun tämä maallinen elämämme on vain lyhytaikaista +vaellusta oikeata kotimaata kohti. Oo, Herra! Me odotamme sitä aikaa, +jolloin sinä kutsut meidät luoksesi tuonne ikuisten vuorten kukkuloille, +tuonne -- + +KAIN. -- Ja kun meidän täytyy täällä kärsiä ja ponnistella, niin minä +pyydän että saisimme jo täällä nauttia työmme ja taistelumme hedelmät -- +sillä tulevasta et ole mitään varmaa meille ilmottanut. En myöskään +tiedä millainen sinä kokonaisuudessasi olet, sillä en ole koskaan sinua +nähnyt enkä kuullut -- + +MIKAEL. Monestikin! Hyvän ääni sydämessäsi on hänen äänensä. + +LUSIFER. Tuo pirisevä karitsanääni, joka sopii niin mainiosti +maailmanvallottajalle. Oivallista! + +KAIN. -- mutta minä uskon että sinä olet _oikeamielinen_ ja suot +ihmiselle kaiken sen hyvän, minkä hän nyt tunnetuilla tai vasta +löydettävillä keinoilla voi itsellensä vallottaa, niin ettei meitä ajeta +taas korpeen, kun saamme itsellemme asuinpaikan viljellyksi -- + +MIKAEL. Kain, Kain! Sinä et tiedä mitä puhut! Lopeta rukouksesi. + +LUSIFER. Jatka, Kain, jatka! Pelkäisitkö astua totuuden tietä? + +AABEL. -- Ja minä kiitän sinua, kaiken hyvän Isä, että olet meille taas +uuden armon osottanut ja veljeni hengen tulenvirityksen keksinnöllä +valaissut. Minusta tuntuu -- + +LUSIFER. Sulla onko korvat, Kain? Siellä toinen nokkelampi jo +kiitosvirren tulikaarestasi virittää. + +MIKAEL. Niin tee sinäkin -- sulla syy kahdenkertainen. + +KAIN. -- Minä _kiitän_ sinua, kiitän siitä ettet tehnyt itse kaikkea +valmiiksi, vaan jätit jotain ihmisellekin. Minä kiitän sinua että annoit +hänelle _älynlahjan_, jolla hän voi luomakunnan valtansa alle alistaa, ja +minä kiitän niistä -- + +LUSIFER. Niin: kiitän, kiitän, kiitän -- se sopii miehelle! + +KAIN. -- Minä _iloitsen_ niistä voitoista, jotka jo nyt olemme saaneet +luomasi luonnon yli -- + +LUSIFER. Oikein: _sinun_ luomasi luonnon yli, joka meidän täytyy ase +kädessä itsellemme vallottaa! + +MIKAEL. Kain! Synti ryntää sisään -- taistele vastaan. + +KAIN. -- _luonnon_ yli, jonka sinä armossasi... + +LUSIFER. -- loit karuksi, verenhimoisia petoja täyteen, ikuiseksi +taistelukentäksi! + +KAIN. -- jonka sinä, sinä -- minä sekaun, ajatukseni eivät pysy koossa. +-- Aabel! Kuule minua, Aabel! + +LUSIFER. Jatka, jatka! Älä veljesi uhrimieltä häiritse! + +MIKAEL. Puhu, Kain! Puhu veljesi kanssa. Vapauta sydämesi synkkien +ajatusten taakasta. + +LUSIFER. On uhri harras tehtävä, se itseensäsulkeumista vaatii. Etkö näe +kuinka veljesi on pyhään hartauteen vaipunut? + +AABEL. -- Nouskoon sydäntemme suitsutus luoksesi kuin ihana uhrisavu +kohoo korkeuksiin; se siellä -- + +LUSIFER. Tää pyhä uhripaikka on -- kumma vaan, tuntuu kuin kuulisin +jostakin lampaan ääntä, karitsan maaritusta. + +MIKAEL. Kavahda, Kain, oi kavahda! Herran laupeus sinua vahvistakoon! + +AABEL. -- Sinun tiesi tosin ovat joskus meille käsittämättömät, mutta +ken rakkautesi ymmärtää, hän ei kysele enää enempää -- + +LUSIFER. Aivan oikein: mää, mää, ja bää! + +MIKAEL. Turvau Herraan -- suuri vaara uhkaa sieluasi! + +KAIN (syvässä tuskassa, polvillaan). -- Jehova! Minä en tiedä -- minä +en ymmärrä; tässä on sinulle uhri -- työn uhri -- hien uhri -- tuskan +uhri -- + +AABEL (jonka uhri leimahtaa korkeaan lieskaan). -- Kiitetty ja +ylistetty, Herra, että palvelijasi puoleen katsahdit! + +LUSIFER. Mutta työn ja hien uhri ei kelpaa! -- Kain! Sinun uhrisi ei +pala! + +MIKAEL. Uhrisi on niinkuin sydämesi. Sydämesi uhri sytytä -- hän +ainoastaan siihen katsoo. + +KAIN (tuskaisen kiihtyneesti). Minun uhrini ei pala, ei pala! + +AABEL (kääntyy Kainiin). Rukoile hartaammin, veljeni, niin uhritulesi +kyllä kohoaa! + + (Vaipuu rukoukseen.) + +LUSIFER. Etkö näe, etkö kuule, Kain? Makaa päiväpaisteessa ja katsele +kuin lampaat vuonivat -- niin olet hänelle otollinen. Ota lampaannaama, +karitsanääni, imartele, matele, suitsuta hänelle verenhajua -- niin olet +hänelle otollinen. -- Tuossa on vastaus rehellisen miehen uhriin! + + (Tuulenhenki käy, savu painautuu Kainin silmille, joka + on joutunut alttarin sivuun tuulen alle.) + +MIKAEL. Mielesi hillitse, Kain -- väärennyksen henki kuiskuttaa +korvaasi! Etkö näe että tuuli käy, että -- + +LUSIFER. -- että tuulten herra tahtoo hiukan leikitellä kanssasi +-- sinä yksivakainen! + +KAIN. Pilkkaatko minua, Jehova? Halveksitko rehellisen työn uhria? +Rakastatko laiskuutta, verta, uhrilampaan tuskia? + +MIKAEL. Hahmosi muuttuu, Kain! Nöyryytä sydämesi, niin Jehova katsoo +leppyisesti uhrisi puoleen. + +LUSIFER. Miksi maassa makaat? Nouse ylös, ole mies! + +KAIN. Minä pakahdun -- veri puhkasee suoneni -- jotain pyrkii ulos -- + +MIKAEL. Älä päästä sitä! Rukoile! Minä rukoilen sinun kanssasi ja +puolestasi. + +KAIN. Min' en voi -- min' en osaa! + +LUSIFER. Ole se kuin olet! Ylös nouse! + + (Uusi tuulenhenkäys. Kain karkaa ylös ja tempaa + alttarista puun käteensä.) + +MIKAEL. Puu pois, Kain! Pakene, vielä on aika! + +LUSIFER. Totuus esiin! Sydämesi puhtaaksi! Eteenpäin! + +KAIN. Minä tiesin sen, minä tiesin sen! Ne eivät sovi yhteen -- ja hän +ei päästä irti. Mutta minä tahdon! Nyt -- juuri -- tällä hetkellä -- + +MIKAEL. Kain, Kain! Kuule minua! Tuo sielusi hurja kiihko -- + +KAIN (lyöden alttaria puulla ja hajottaen sen). Sinä matelijain luoja +ja matelijain jumala! (lyö) Sinä imartelijain jumala! (lyö) Sinä +käärmeenlähettäjä! (lyö) Sinä rehellisen työn ylenkatsoja! (lyö) Sinä +lihan ja veren syöjä! (lyö) Sinä (lyö) sinä (lyö) sinä -- + +AABEL (nousten). Kain, Kain! Mitä sinä teet? Älä koske alttariin, +se on Herralle pyhitetty! + +KAIN. Älä sekau minun asioihini -- alttari on minun! (lyö.) + +LUSIFER. Oikein! + +MIKAEL. Kain! + +AABEL (käy Kainiin päin ojennetuin käsin, aikoen häntä hillitä). Älä +jatka! Jehovan nimessä asetun tätä pyhän häväistystä vastaan! + +KAIN (kääntyen päin). Vai niin --? Sinussa on _sitäkin_? + +AABEL. On -- mikäli se koskee Jehovaa ja hänen asiaansa. + +KAIN (kuin havahtuen). Vai _Jehovan_ nimessä? -- Nyt ymmärrän mikä +sinä olet! Pois tieltä! + +AABEL. En askeltakaan! + +MIKAEL. Oi Herran armo, älä jätä häntä! + +KAIN (hyökkää Aabeliin päin, ääni raivosta särkyneenä). Etkö, etkö? -- +Pois tieltä, perkele -- ääh! + + (Lyö. Aabel kaatuu. -- Mikael peittää kasvonsa.) + +LUSIFER. _Se on täytetty_! Minä, _minä_ olen voittanut! + + Väliverho. + + +TOINEN TOIMINTA. + +UKKOS-ILMA. + +SILLA polvillaan ja AADA seisoallaan Aabelin ruumiin ääressä. KAIN +syrjässä, istuen synkkänä maassa. + +SILLA. Untako vai totta? -- Nuo kirkkaat tähdet sammuneina, tummina nuo +syvät lammet, joiden pinnalla vielä äsken taivaan kirkkahin säde +liekitsi. Kalvenneina poskiesi ruusut. Ah sydämeni, sydämeni! + +AADA. Sisar kulta, sisar kulta! Voi onnettomuuden päivää. -- Vanhemmat? + + (Äänettömyys. Nyökäyttää Sillalle merkitsevästi päätään.) + +Voi heitä, voi meitä! + + (Menee.) + + Sillan valitus. + + SILLA. + + Äsken vasta päivä nousi, + Äsken lintuset liversi; + Nyt jo illan venho sousi, + Äkin lintuni vaikeni -- + Ja varjot niin pitkät jo on. + + Lehtien lepatus. + + Linnut pesän laittoivat + Pieneen pihlajaan; + Senpä tuulet taittoivat + Maahan makaamaan. + Toinen sammalella + Sikein uinuaa, + Toinen oksasella + Surren vaikertaa. -- + Näin taru lintujen päättyvi, näin! + + SILLA. + + Äsken vasta sulle armas + Annoin nuoren lempeni; + Nyt jo tuonen halla karmas + Sinut kylmi, suveni -- + Ja syksy niin synkkä jo on. + + Kukkien kujerrus. + + Kasvoi kerran kedolla + Soma kukkanen; + Senpä sulhon otsalle + Solmi neitonen. + Kuihtui kedon kukka, + Sulho kalvastui; + Itki impi rukka, + Poski lakastui. -- + Tää taru kukkien, neitojen on! + + SILLA. + + Äsken soihtu, nyt jo sammuit; + Minne matka, veljeni? + Tuoni julma, multa ammuit + Veikon, sulhon, kaikkeni. -- + Oi unta vain elämä on! + + Nurmen nyyhkytys. + + Kysyi kerran poikanen: + Mit' on elo tää? + Hälle vastas äitynen: + Kolme syleilmää; + Ensin tuutii äidin syli + Elon unelmaan, + Sitten sulkee armaan syli + Lemmen onnelaan -- + Kolmas maaemon syleily on! + + SILLA. + + Sulle soi jo tuonen lehto, + Unhon virrat hymäjää; + Siell' on, kulta, armas kehto, + Siellä oota ystävää. -- + Oi ero niin katkera on! + + Päiväkorentojen hyminä + (joella, jonka pinnalla kajastaa outo valostus.) + + Tuonen lehdot leppoisat + Sulhon uinahtaa, + Tuonen virrat vilpoisat, + Siellä rauhan saa. + Hämyn linnut siellä soittaa + Ehtoosoittojaan, + Hämyn kukat siellä tuoksuu + Unhontuoksujaan -- + Kuuttaren venhot ne vesillä on. + +KAIN (tuskissaan). Oi Silla, Silla! + + AADA, AADAM, EEVA ja TAAMAR tulevat kiireisesti. + +AADAM (tullessaan). Mitä on tekeillä? -- Me poikia odotamme eloaterialle +-- sinä kiirein tänne kutsut -- et mitään selitä -- silmäsi itkussa... + + (Huomaa Aabelin.) + +Herra Jumala! Mitä tämä? + +AADA. Kuolema -- kuolema on tullut! + + (Ratkee itkuun.) + +EEVA (kokoonlyyhistyen, kuin iskun tapaamana). Käärme! + +AADAM. Jehova, Jehova! Sinä olet leppymätön vihassasi! + +EEVA. Salaiset voimat ovat taas elämäämme tarttuneet. + +AADAM. Kirous seuraa kirousta. Koska täyttyy rangaistuksemme mitta? + +EEVA. Aamulla kaikki terveinä nousimme -- oi rakkain lapseni, mun +poikani, poikani! (itkee.) + +AADAM. Mutta kuinka tämä on mahdollista? Mitä täällä on tapahtunut? +Uhritulet vielä suitsevat -- toinen alttari hajallaan -- kuka tämän on +tehnyt? Paha enkelikö? + +AADA (Kainia osottaen). Käsittämätön, selittämätön häiriö on tässä +täytynyt tapahtua. Jehova olkoon hänelle armollinen. + +AADAM. Ettäkö Kain? Veljensä? Uhratessa? Mahdotonta! -- Puhu, Kain! + +AADA. Niin, kerro Kain, mikä pimeä henki tämän mustan työn on +aikaansaanut. + + (Äänettömyys.) + +EEVA. Ettekö näe hänen silmiänsä? Jumalani, Jumalani! Toinen verissään, +toinen...? Ah! Minulla ei ole enää yhtään poikaa! + +AADAM. Kain! Sinä et vastaa, sinun vaipunut pääsi ja villi katseesi +sanoo kaikki. -- Oo! Eikö minun olisi pitänyt tätä arvata? Eikö hänen +kielensä ole ollut uppiniskaisuuden myrkkyä täynnä ja salakavala +silmänsä kiilunut kuin kyyn silmä ruohikossa? + +EEVA. Voi tuskan päivää -- se tuli sittekin! Olen yön hiljaisina hetkinä +huutanut hänen tähtensä Herran puoleen -- olen toivonut ja epäillyt. +Käärmeenpään musertajaa olen hänestä toivonut sen voiman kautta, joka +hänelle annettu oli, mutta samaan aikaan on outo pelko maannut kovana +pallona rintani alla. Se päivä on nyt -- + +AADAM. Lopeta, vaimo -- vielä häntä jaarit! Hän käärmeenpään polkija? +Hän itse on käärme, luihu kyy, joka pistää hoitajaansa -- + +EEVA. Isä! + +AADAM. Vait! -- Miksi, saatana, puit itsesi ihmishahmoon, toisen kerran +meidät pettääksesi, lopunkin onnemme hävittääksesi? Pois täältä, vanha +mato! + +EEVA. Aadam, Aadam! Kuinka unohdat itsesi, kuinka käytät sanoja, joita +taivaskin kauhistuu? + +AADAM. Hänen _tekoansa_ kauhistuu taivas ja maa ja meri ja kaikki +mitä niissä on! Minä katkaisen kaikki siteet hänen kanssaan, minä kiroon +hänet ijankaik -- + +EEVA. Maltu, Aadam, maltu! Älä uudella kauhistuksella onnettomuuttamme +lisää. + +AADA. Niin, rakas isä! Armahda häntä, minä rukoilen. Joku syvä hairahdus +on täytynyt hänen henkensä pimittää -- + +AADAM. Te -- te --? + +EEVA. Voi, isä, isä! Minä rukoilen polvillani hänelle anteeksiantoa. + +AADAM. Sinä rohkenet, sinä uskallat puoltaa murhamiestä? Mutta minä +vannon Jehovan kautt -- + +EEVA. Älä vanno -- kuule minua! Sinä uhkaat itse tehdä raskaan synnin, +onnettomuus on sinut soaissut -- + +AADAM. Sinä -- sinä omenansyöjä, sinä käärmeenkuuntelija! + +EEVA. Herjaa minua, lyö minua -- kunhan vaan annat hänen mennä +kiroomatta. Sinä et ole häntä kantanut etkä imettänyt, etkä ymmärrä että +se side on enempi kuin mikään muu side, lujempi kuin side miehen ja +vaimonkin välill -- + +AADAM. Pois tieltä, vaimo! Käärmettä sinä olet povellasi imettänyt. + +Kirottu olkoon hän, joka kätensä nosti veljeänsä vastaan ja elämän pyhän +siteen katkaisi -- kymmenkertaisesti kirottu! Ahnas maa, joka joit tuon +viattoman veren, avaa kitasi ja niele elävältä veljenmurhaaja! -- Ei, +kostosi säästä; hän eläköön sata ihmisikää. Kuin vainottu peto kulkekoon +hän paikasta paikkaan; joka puu purkoon, joka pensas pistäköön. Oo, +mantu, väkesi hältä kiellä ja taivas kasteesi! Verta tihkukoot tähkät ja +hedelmät, joita hän kasvattaa -- verta olkoon vesi hänen lähteessään. +Ja kirottu olkoon hänen siemenensä, se kupeihinsa kuivukoon -- + +KAIN (kuohahtaen). Seis, isä! Siemeneeni älä kajoo -- se on viaton sekä +sinun että minun synneistäni. Kunpa olisit itse kuiva ollut sinä yönä, +jona -- + +AADAM (ryntää Kainiin päin). Sinä kirottu uskallat! Minä sinun -- + +EEVA (tarttuu Aadamiin, estää). Ei askeltakaan, Jumalan tähden! -- Aada, +Aada! + +AADAM. Pois näkyvistäni, pois! + +Kuule sitte, sinä kyykäärmeen sikiö! Olkoon kirottu se yö, joka sinulle +elonkipinän antoi, ja se päivä, jolloin sinä epäluoma maailman valkeuden +näit! Siitä lapsia, siitä niitä korvet täyteen, ja ne tehkööt sinulle +samoin kuin sinä teit veljellesi. Hänen verinen haamunsa ja omain +lastesi koston pelko vainotkoon sinua unissasikin ja kauhun kyyneleet +kastakoot vuoteesi tuliseksi järveksi. Ja kun lähdönhetkesi joutuu, +olkoon se kamala ja hirmuinen! Maa kieltäköön kurjalta ruumiiltasi +viimeisen suojan, myrsky kalistelkoon luitasi ketoja pitkin ja +näkymättömät hampaat raadelkoot katalaa sieluasi ijankaikkisesta +ijankaikkiseen! + +EEVA. Ja minä rukoilen taivaan Herraa, että hän tekisi sinun julmat +sanasi voimattomiksi ja antaisi hänelle anteeksi, joka ei ole tietänyt, +mitä hän -- + +AADAM (polkee jalkaa). Suu poikki, vaimo! Muista kuka olet ja hillitse +kielesi! + +Ja sinä! Mitä sinä murhaajaa lähentelet? Pois sieltä paikalla! + +AADA. Oi rakas isä! Eikö tätä voi mitenkään sovittaa? + +AADAM. Sovittaa --? Murhaajaa ja Jehovan tahtoa? Onko perkele sinuunkin +mennyt? + +AADA. Ei, isä -- olen ihminen! + +AADAM. Siksi pois! + +AADA. Sinä käsket, isä? + +AADAM. Minä _käsken_! + +AADA. Ja minä vastaan: en! En ikinä! -- Nytkö hänet jättäisin, kun +hänellä on korpi edessä ja kirous saattajana? + +AADAM. Minä käsken _isän_ oikeudella! + +AADA. Ja minä vastaan vaimon oikeudella: en! + +EEVA. Tätä hajaannusta, tätä hajaannusta! + +AADAM. Te kapinoitte minua vastaan, te kapinoitte Jumalaa vastaan. +Niinpä mene -- menkää te kyykäärmeet! Kohdatkoon sinua sama kirous +kuin häntä. + +AADA. Sen olen itse valinnut -- hänen kanssaan jakaakseni! + +AADAM. Sinä uhmaat vielä? Pois paikalla silmistäni! + +SILLA. Oi isä, isä! Kuinka sinä, joka olet aina ollut niin hyvä +lapsillesi, olet tänä onnettomuuden hetkenä niin kova ja ankara? Minä +rukoilen heidän puolestaan: älä aja heitä kiroten pois! + +AADAM. Sinäkin! -- Oletteko te kaikki liitossa Jehovaa vastaan? Sinä +rukoilet miehesi murhaajan ja röyhkeän tyttären puolesta? + +SILLA. Anteeksi, isä -- ja antakoon Jehova minulle anteeksi jos väärin +teen, sillä suru on vienyt voimani ja ajatukseni. Kuulen tänä hetkenä +ainoastaan sydämeni äänen, ja minusta tuntuu kauhealta että minulta +riistettäisiin yhtaikaa kaikki veljet ja sisaret. + +AADAM. Sinä et tiedä mitä puhut... Miksi tässä viivyttelemme, +kantakaamme kuollut majaan. + + (Aadam ja Eeva lähenevät ruumista, samoin Aada.) + +AADAM. Mitä _sinä_ täällä teet! Uskaltaisitko kirottuine käsinesi +sattua hurskaaseen vainajaan? + +AADA. Hän on veljeni! + +EEVA (päättävästi). Sinä olet käskenyt minun vaijeta, ja minä olen sinua +totellut -- mutta nyt en enää vaikene! Hajallaan on Eedenin perhe ja +kiroukset risteilevät ilmassa siellä, missä meidän pitäisi polvillamme +anella Jehovan laupeutta vainajan sielulle. Mikä sinä olet, Aadam? Sinä +ukkosena jyriset ja kirouksia vyöryttelet, sinä kiellät sisarelta +luonnolliset tunteensa paikassa, joka on kuolemalle pyhitetty. Katso +häntä tuossa ja kiroo vielä, jos sinulla on uskallusta! + +AADAM (liikutettuna). Vaimo, vaimo! + +EEVA. Hänen henkensä avaruudesta alas katsoo, Jehova ja enkelit +hämmästyneinä meihin silmää. Sen sijaan että pyhä vavistus täyttäisi +sielumme, sen sijaan me kurjat raivoomme toisiamme vastaan. + + (Ratkee nyyhkytykseen.) + +AADAM. Eeva, Eeva! Ah meidän turmeltunutta luontoamme! + + (Kumartuu Aabelin ruumiin yli.) + +Anna anteeksi, poikani -- anteeksi onnettomalle isä-raukalle. + + (Äänettömyys, kaikki polvistuvat paitsi Kain, joka seisoo + synkkänä syrjässä.) + +AADAM. Voi minua kurjaa ukkoa! Hauta jo minunkin eteeni avautuu ja +harmaat karvani vaipuvat murheella multaan. Mitä on ihmisen elämä? Surua +ja murhetta on minun elämäni ollut ja vuoteni ovat paenneet niinkuin +varjo, onnettomuus on onnettomuutta seurannut kuin pitkäisen jylinä +leimausta -- ja kun se on parasta ollut, on se tuskaa ja vaivaa ollut. + +EEVA. Ja tällainenko on elämän päätös? Mykkä, vapisuttava salaisuuden +veräjä. Ne, jotka ovat hänelle rakkaat olleet, ne jäävät tänne, ja ne, +jotka ovat häntä vihanneet, nekin jäävät tänne. -- Alasti hän tuli ja +alasti hän... + + (Nyyhkyttää, kaikki vaipuvat äänettömään rukoukseen -- paitsi Kain.) + +AADAM (nousten, syvän liikutuksen vallassa). Aada! + + (Tarjoo hänelle kätensä, asettavat yhdistetyt kätensä Aabelin + hartiain alle, Aadam kannattaa päätä vapaalla kädellään. Eeva ja + Silla kantavat jalkapuolesta ja itkevät -- Taamar seuraa jälessä.) + +TAAMAR. Aabel nukkuu -- Aabel on niin kalpea -- Aabel on vuotanut +ver-ta ... a ... aa... (Itkee hiljaisella äänellä.) + + (Itkuun yhtyy tuulen hyminä puissa. Hyminä jatkuu, paisuen + vähitellen vihlovaksi valitukseksi, lopulta puhutteluksi. + Kain on vaipunut maahan, tuijottaa tylsästi eteensä.) + +TUULI (hyminän välissä). Kain, Kain! + + (Kain säpsähtää.) + +TUULI (ankarammin) Kain, Kain! + + (Äänettömyys, sen jälkeen ukkosen jyrähdys.) + +TUULI. Kain, Kain! + +Missä on veljesi Aabel! + +KAIN. En tiedä. -- Olenko minä veljeni paimen? + + Urpujen kuiske (hiljaa puissa hymisten.) + + Kasvoi kaksi kaunokaista, + Yhden emon lasta + Saman nurmikon nukalla, + Saman virran vieremällä; + Käkinä kukuit kotikummut, + Sorsina sousit kotilahdet -- + Missä on veljyt nyt toinen? + + PUUT (ankarasti.) + + Missä on veljyt nyt toinen? + +(Kain väänteleksen tuskissaan.) + + TUULI. + + Kain! Kain! + Mitäs tehnyt olet? + Kuule! Kuule! + Veljesi veri huutaa maasta! + + Maaemon valitus (syvä, valittava ääni maan alta.) + + Oi, voi, voi! + Voi maata ja merta! + Oi, voi, voi! + Miksi näin mun pitää + Juoda viatonta verta? + Mä emo koito kaiken katoovan, + Näin syliini he jälleen palaa; + Nukuitpa helmaan päivän armahan + Tai korven yöhön häivyit salaa, + He palaa, kaikki palaa! + Täss' ootan väsynyttä matkaajaa, + Täss' hyv' ois lapsukaisen uinahtaa, + Mut otsin veripunaisin + Ja synkin viimekatsehin + He elon tieltä palaa. + Oi, voi, voi! + Näin lapsosena palaa! + +KAIN. Oi kurjaa, kurjaa! + + AADA palaa, seisahtuu syrjään. + + Laineiden loiske (joella, hiljaa rantaa vasten.) + + Aabel lepää leppoisasti, + Kain se maassa makaa. + Verivelka vaaditahan + Vuosikautten takaa! + + MYRSKYTUULI. + + Verivelka vaaditahan + Vuosikautten takaa! + Ja nyt Kain, Kain! + Kirottu olkoon sun työsi! + Taistoa kulkijan-tiesi! + Matkalle valmistuos! + + (Äänettömyys.) + +AADA. Kain! + + (Äänettömyys.) + +AADA. Kain! + +KAIN. Sinä? -- Mene! + +AADA. Minä --? Minne? + +KAIN. Sinne, minne muutkin ovat menneet. Vanhempiesi, sisariesi ja +veljesi luo. Erkane minusta kirotusta! + +AADA. Ja sinä puhut minulle noin --? + + (Äänettömyys.) + +Kain! Mitä ovat nuo muut minulle? Vain vanhempia, veljiä ja sisaria, +mutta sinä olet -- (lankeaa hänen jalkaansa juureen, kädet Kainin +polvilla, katsoo palavasti silmiin) -- Kain, sinä _tiedät_ sen -- +sinä tunnet sen! + +KAIN. Aada --? + + (Katsoo pitkään vaijeten.) + +AADA. Mitä, Kain? Miksi noin katsot? + +KAIN. Voi minua, minua! Ajatus on harhaillut, mutta käsi on kulkenut +suoraan. -- Sinä -- sinä! + +AADA (puristautuen lujasti Kainiin). Sinä -- ja minä! + + (Äänettömyys.) + +KAIN (työntäen hänet takaisin). Ei, ei! Erkane minusta, minä teen kaikki +onnettomiksi. Olen ohdake, joka kaikkia pistää, kaiken ilon tukehuttaa, +turmiota ympärilleen levittää. + +AADA. En ikinä sinusta luovu, seuraan sinua vaikka ijankaikkiseen yöhön. +Ja jos estät, minä tulen kuitenkin -- hiivin salaa metsiä jälessäsi -- +en luovu sinusta vaikka tappaisit! + +KAIN. Etkö kuule? Metsä huokailee, maa on täynnä valitusta, vuoret +voivotuksesta pakahtuvat. Ne äänet seuraavat minua... + +AADA. Seuratkoot! Sekin on kahden helpompi kestää. + +KAIN. Minulla ei ole mitään kestettävää -- kaikki on lopussa! + +AADA. Ei, Kain! Meillä on vielä elämä edessämme. + +KAIN. Elämä? Silläkin, joka itse on elämän suonen katkaissut? + +AADA. Silläkin -- jonkunlainen elämä. Se on kuitenkin meidän elämämme, +vaikkapa kulkijan ja pakolaisenkin. + +KAIN. Mitä minä siitä -- kunpa _voisi_ kulkea ja paeta! Mutta +kaikkialla on tuo sama maa ja kaikkialla tuo sama taivas, ne kaksi +todistajaa, joita ei voi paeta -- oi, oi! + +AADA. Älä lankea epätoivoon, Kain. Meidän _täytyy_ kestää! + +KAIN. Mitä varten? -- Mitä hän oli tehnyt? Paimentanut lampaita! Ja +minä? Raatanut peltoja! + + (Äänettömyys.) + +On ja ei ole! Nyt on, ja samana hetkenä ei olekkaan. Tiesinkö minä sitä? +_Onko_ hän kuollut? Eikö hän seuraa kaikkialle -- kysyvänä -- +kalpeana -- verisenä? -- -- Oi veljeni, veljeni! + + (Heittäytyy maahan.) + +AADA. Kain, Kain! Koeta tyyntyä! Miten sinun otsasi on kuuma ja tukkasi +märkä! Ohimosi niin oudosti tykyttää. + + (Ratkee hiljaiseen itkuun.) + +KAIN. Tykyttää -- polttaa -- pakottaa -- särkyy -- halkee! Anna minun +olla! + +AADA. Kain, Kain! + + (Äänettömyys.) + +KAIN. Aada! Sanotko minulle mitä elämä on? + +AADA. Älä kysy, älä kysy -- emme voi siihen nyt mitään vastata. + +KAIN. Täytyy, Aada! Onko ihminen hiiri? + +AADA. Jumala! Miksi tuollaista puhut? + +KAIN. Onko se niin ihmeellistä? Onko hän hiiri -- vai myyrä? Puuhaa, +penkoo, juoksee, häärää, käytäviään kaivaa. Eräänä päivänä sattuu suuri +jalka kohdalle -- painaa. Kaikki valmista. Ojona kuin hiiri. Hiiren +loppu -- jumalankuvalla, hah hah haa! + +AADA. Oi Kain, Kain! Sinä saatat minut epätoivoon. + +KAIN. Miksen _minä_ saanut olla tuo hiiri? Miksi minun käteni ovat +tällaiset? -- Jumala, maailma pimenee silmissäni! + +AADA. Voi meitä! Sinä olet liian kiihtynyt, Kain. Sinun pitää levätä. +Lähdetään suojaan! + +KAIN. Minne? Ei vuorikaan voisi minua suojata! + +Miksi minun kurjan pitikään syntyä? Sinä olit oikeassa, isäni! Kirottu +olkoon se yö, jonka sinä hyvin muistat, ja se päivä, jonka sinä, äitini, +muistat! + +AADA. Kain! Sinä et saa noin puhua. Sinä teet syntiä. + +KAIN. Mikset ollut marras, äitini! -- + +AADA. Kain! + +KAIN. -- Tai minä kohtuusi tukehtunut, tai kuollut silloin kuin sinulle +kipua saatoin -- se olisi ollut viimeinen kipu, millä elämää haavotin. +Tai mikset pestessä minua veteen painanut, tai kuivatessa kallioon +paiskannut? -- + +AADA. -- Sinä olet kauhistuttava, sinä et tiedä mitä puhut! Ilma +pimenee. Minä rukoilen: lähtekäämme! + +KAIN. Pimeneekö se? Kas vaan! Käsissäni ei näy enää ollenkaan punaista +-- miten kauniin mustat ne nyt ovat. Katsoppas tarkemmin -- tänne! +(Osottaa päätään). Eikö sekin ole musta? + + (Tuuli kohahtaa.) + +Soiko nyt? Niin, niin: soi tuuli, ulvo myrsky -- silloin oli savua! + + (Näyttää nyrkkiin puristettua kättään.) + +Näetkös: käsi on musta ja ilma on musta ja pää on musta, pyörähdys -- +näetkös, kun et näe mitään, ja kuitenkin on varmaa että käsi liikkuu -- + +AADA. Jumala armahtakoon! Minä en hellitä, en! + +KAIN. Niin, kyllä se on minun käteni -- se on varmaa pitämättäkin. + + (Salama.) + +Kas! Eikös se ollut punainen lintu? Onko _Hänelläkin_ tulikaari? Terve +vaan, vastaan oiti! (Hapuilee vierestään). Mitä? Kirous! Hän on sen +ottanut. Ja ampuu sillä keksijäänsä, konna. Hyi! No no -- se on hyvin +sinun tapaistasi, niinhän sinä olet aina tehnyt, hah hah haa! + +AADA. Sinä puhut käsittämätöntä, Kain! Sinä herjauksia syydät. Kuule +minua, tämä ainoa kerta! + +KAIN. Mikä hätänä? + + (Myrsky hohahtaa puissa.) + +Kuulitko? Nyt paljetta painetaan: huu, huu! Eikö se ole mahtavata? Entäs +tuo kilke? Et ymmärrä --? _Minä_ sen kyllä ymmärrän. Siellä on kiire -- +niin, niin, kyllä ymmärrän! (Puiden nyrkkejään taivasta kohti). Mutta +katsoppas: nämät ovat vielä vapaat! Mies miestä vastaan! Vielä minä olen +Kain! + + (Jyrähdys.) + +Se oli isomoukari! + +AADA. Jumalan nimessä: tule majaani Herran voima käy ja rajusade alkaa. + + (Koettaa vetää Kainia.) + +KAIN. Poisko? Oletko mieletön? Vai etkö uskalla katsoa häntä suoraan +silmiin, kun hän on muka vihoissaan? + + (Yhä uudistuvia salamoita.) + +Ohoh! Se huimii jo käsillään. Sen saattoi arvata. Pitkät käsivarret, hah +haa! -- Sattuiko? Ei ei, ei se sinua lyö. + + (Sadepisaroita lankee.) + +Yhä parempaa! Eikös se nyt viskele kivillä? Juokse piiloon, piikaseni! +Ei; lennä, lennä! Ihminenhän voi lentää -- hah hah haa! + +AADA. Jumalani, Jumalani! Älä heitä meitä pimeyteen! + + (Ankara jyrähdys, rajusade lankee.) + + Esirippu. + + + + +NELJÄS NÄYTÖS. + +KORPEEN! + + +Paikka: sama kuin proloogissa. Kuuvaloyö. KAIN ja AADA istuvat puun +alla oikealla. + +AADA. Kain! Kuu jo valostaa. Lähdön hetki on tullut. + +KAIN (mietteistään havahtuen). Totta. Olin unohtaa ketä olemme -- +ja missä. + +AADA. Sen voimmekin -- kyllin että _olemme_. + +KAIN. Ja kulemme! + + (Äänettömyys.) + +AADA. Niinkin. -- Katso ympärillesi, Kain! Ilma on niin kevyt ja raitis +-- se kutsuu. Metsän harteilla kuun hohtava vaippa -- se kutsuu. Ja sinä +olet taas tyyni ja tahdot elää -- me olemme valmiit! + +KAIN. Tahdon elää -- kun elämä on välttämättömyys! + +AADA. Saman tekevä! Tahdot _ymmärtää_ tämän välttämättömyyden ja jännitys +on lauennut. + +KAIN. Vaan jos sen mukana on kaikki muukin lauennut --? + +AADA. Muukin? + +KAIN. Niin. Minussa oli ennen jotakin, joka täytti, paisutti ja jännitti +-- olin kuin viritetty jousi. + +AADA. Ja sinä tulet jälleen vireeseen. + +KAIN. En koskaan -- kaarestani selkä katkesi! + +AADA. Ei, vain hetkeks herposi. Sinä _tulet_ vireeseen -- aikaa myöten. +Ja sinä olet jo vireessä. + +KAIN. Ivaatko minua? + +AADA. En. + +KAIN. Tulla vireeseen -- siihen tarvitaan aate. + +AADA. Niin. + +KAIN. Tulevaisuuden aate, päämäärä jonka eteen elää. + +AADA. Niin! + +KAIN. Minä tavotin _vapautta_, se oli aate -- ja minä riistin +toiselta kaikkein ensimäisimmän vapauden, vapauden elää. Ymmärrätkö mitä +se merkitsee? + +AADA. Ymmärrän. Mutta juuri siitä voi _alkaa_ vapauden tie, vaikkemme +sitä vielä käsitä. + +KAIN. Minä etsin _selvyyttä_ ja luulin saaneeni selvyyden langasta +kiinni -- se katkesi, ja sen pää löi minua vasten silmiä, että näköni +soentui. Ymmärrätkö mitä se merkitsee? + +AADA. Ymmärrän. Mutta sen säikeen voi aika jälleen solmia. + +KAIN. Ei aika, ei mikään! Tulevaisuudenaate on minussa kuollut -- ja +niin olen itsekin kuollut. + +AADA. Sinä elät! + +KAIN. Kuollakseni. + +AADA. Et, noustaksesi! + +KAIN. Ei, ei! Sinä tiedät kaikki, mitä on tapahtunut, ettei ole mitään, +minkä eteen me kaksi eläisimme. + +AADA. Täytyy olla, ja minä olen varma että me vielä kerran sen löydämme. + +KAIN (painokkaasti). Löytyykö sekin, jota ei ole -- jonka on omin käsin +tappanut? + +AADA. Oi Kain, Kain! Älä käytä noita sanoja. Sinä saatat minut jälleen +epätoivoon. + +KAIN. Miksen käyttäisi? Emme voi katsoa eteen emmekä taakse. + +AADA. Ja kuitenkin meidän _täytyy_ katsoa eteenpäin -- tulevaisuuteen! + +KAIN. Tyhjyyteen! -- Oh, oh, oh; en surmannut vain veljeäni, vaan oman +lapsenikin: tulevaisuuteni! + + (Lyhyt äänettömyys.) + +AADA. Lapsesi --? Sehän... + + (Syvä mielenliikutus kasvoilla, joille vähitellen kohoo outo + kirkastus. Painaa käsillään kahden puolen sydänalaansa, kuuntelee.) + +Kain! Se elää! Se on löytynyt! Se on minussa! + +KAIN. Mitä --? Mikä sinun tuli? Oletko järjiltäsi? + +AADA. Olen -- ilosta! Elämä! Voitto! Se elää, se _liikkuu_! +Kaikki elää, liikkuu, väreilee, säteilee. Käsi tänne, Kain! + +KAIN. Sinä hourailet! Mikä liikkuu? + +AADA. Elämä -- tulevaisuus -- sinä -- minä -- Jehova liikkuu minussa! +Etkö ymmärrä? _Lapsi! Meidän lapsemme!_ Hän, josta olemme niin paljon +uneksineet, vaan jonka olemme surussamme unohtaneet. Kätesi tänne, Kain! + +KAIN (kauhistuneena). _Tämäkö_ käsi? + +AADA. Juuri se -- tänne, sydämen alle. Sen kautta sinä tunnet +tulevaisuuden sydämentykytykset, ja ne tykytykset saavat omankin +sydämesi jälleen sykkimään. + +KAIN (liikutuksesta vavisten). Jumalani! Hän elää -- _hän_ elää! + + (Tarttuu kiihkeästi Aadan käsiin, katsoo syvälle silmiin:) + +Äiti! + +AADA. Isä! + + (Äänettömyys.) + +KAIN (vetäytyy äkkiä irti). Isä! Mutta hänen isänsä on -- veljenmurhaaja! + +AADA. Miksi taas tuota? Anna minulle kätesi, Kain -- ei: isä, isä, +tuhannesti isä! Mitä hänellä on osaa meidän hairahduksissamme? Ei +sinussa vielä silloin synkät ajatukset liikkuneet. Hän on parasta, mitä +sinussa on ollut, ja rakkaudessa annettu. Kaikki, mitä sinussa ja +minussa on hyvää ollut, elää hänessä. + +KAIN. Nuo tykytykset voivat yhtä hyvin olla vastaisten hairahdusten +hurjia suonenlyöntejä. + +AADA. Ei koskaan! Etkö voi uskoa että anteeksianto on mahdollinen, että +se on armon ja lohdutuksen merkki, uuden puhtaamman maailman viesti? + +KAIN. Minäkin olen ollut puhdas, minustakin on toivottu... + +AADA. Ja sinun tiesi ei ole vielä loppuun kulettu -- hänen polkunsa vasta +alkaa. Rakastakaamme häntä, ja hän on sen rakkauden voimalla kulkeva +uutta tietä ja avaava meillekin sovituksen polun. + +KAIN. _Sovituksen_ polun --? Niinkö luulet? + +AADA. En vain luule, vaan joku ääni sisässäni huutaa ja vakuuttaa, että +se on sitä tietä mahdollinen! + +KAIN. Ettäkö hän olisi...? + +AADA (riemukkaasti). -- se uusi päämäärä! Ajattelehan: _meidän_ +lapsemme, kenties poika! Se on puhdas ja viaton, vastaisen sukupolven +siemen, joka ottaa haltuunsa sen, mitä me hairahduksemme tähden emme +itse voineet. + +KAIN. Jatkaa siitä, johon meidän täytyi lopettaa; toteuttaa sen, jota me +olemme haaveilleet...? + +AADA. Juuri niin! Toivon kipinä, jonka viemme kanssamme korpeen. + +KAIN (vakuutetusti). Ja jonka eteen _kärsimme ja taistelemme_! + +AADA. Kiitos! Nyt taas tunnen sinut. (Puristaa hänen kättään). Olet +entinen ja kuitenkin uusi! + +Niin, me kärsimme ja taistelemme, uhraudumme kokonaan hänelle. Mikä +korpea kaatuu, se hänen tähtensä kaatuu; mikä toukoa kasvaa, se hänen +nimeään kuiskaa. Me itse vihdoin kaadumme ja unhotumme, mutta +juurestamme nousee uusi, raitis vesa. Ja hän tulee kerran korvesta +suurena ja kauniina ja puhtaana ja sanoo: minä tahdon kaikki sovittaa, +minä olen niiden poika, jotka päättivät päivänsä unhotuksessa. + +KAIN. Aada! Tiedätkö -- minä tunnen niin kummallista... + +AADA. Niinkuin nyt vasta elämä, se _oikea_ elämä aukeaisi eteemme --? + +KAIN. Jotain sentapaista. Vakaata ja raskasta, mutta kuitenkin +rohkaisevaa. Niinkuin nyt vasta tapaisin sinut ensi kertaa, nyt vasta +omakseni lupautuisit. + +AADA. Ja niinkuin rakkaus ei olisikaan sitä, mitä se on meille tähän +asti ollut -- ymmärräthän -- vaan jotain suurempaa ja syvempää? + +KAIN. Juuri niin. + +AADA. Kätkettyä, niinkuin mullattu siemen, mutta sentään elämän +voimaa täynnä! + +KAIN (innostuneesti). Niin, aivan niin! + +AADA. Ja tiedätkö mitä, Kain? + +KAIN. Mitä? Puhu, Aada! + +AADA. Olen usein itseltäni kysynyt: mitä varten sinäkin, Aada, elät? + +KAIN. Älä puhu noin, Aada -- tiedäthän... + +AADA. Niin, _nyt_ sen tiedän! Minuakin tarvitaan -- taisteluun! +Taisteluun sinun kanssasi ja sinun puolestasi -- meidän kolmen puolesta. +Kain! Minä kasvatan sinulle pojan, jonka imetän rakkauden maidolla ja +pesen sovituksen kyynelillä, jonka peitän rukouksen suudelmilla ja +siunauksen käsivarsilla uneen tuuditan! + +KAIN. Aada! Sinä olet minulle enempi kuin -- mutta mitä se oli --? + +AADA. Sinä säpsähdät -- ohikiitävää pilvenvarjoa, joka hetkiseksi kuun +kasvot peittää. + +KAIN. Ja me, Aada, olemme uneksineet kuuvalounelmia, vaikka minun pääni +päällä lepää isän kirouksen musta pilvi! + +AADA. Kain! Miksi taas nuo synkät mietteet. Äidin anteeksianto ja minun +palavat rukoukseni ovat sen torjuvat -- tai ainakin lieventävät. + +KAIN. Tehty ei tule tekemättömäksi. Minun rikokseni on suurempi, kuin +että se voisi kostamatta jäädä. Veljen käsi veljeä vastaan, miksei +seuraavassa polvessa pojan käsi isää vastaan; sehän olisi vaan -- + +AADA. Älä puhu noin julmaa! Sekö lapsi, jota rintani alla kannan, joka +on koko elämäni sisällys? + +KAIN (raskaasti). Niin olin minä kerran äidillemme. + +AADA. Ei, ei; se ei ole mahdollista! Min' en kestä sitä ajatusta. Ah, +Jehova! + + (Lyhyt äänettömyys.) + +ÄÄNI. Kain, Kain! + +AADA. Kuulitko jotakin? Joku ääni --? + + (Outo valostus puiden lomasta. Kain ja Aada nousevat.) + +MIKAEL (loistavassa puvussa, josta välkehtii koko maisemaa valaiseva +kirkkaus). Kain! Näin sanoo Herra: minä en tahdo hairahtuneen kuolemaa, +vaan että hän kääntyisi ja itsensä parantaisi. Mitä ihminen kylvää, sitä +hän leikkaa, ja niin olet sinäkin leikkaava työstäsi kärsimyksen viljan. +Mutta joka Kainille kostaa, hän pitää seitsemän kertaisesti kostettaman, +sillä kosto ei ole ihmisen. + +KAIN. Jehova! Sinun tuomiosi on oikea ja pitkämielisyytesi suurempi kuin +ansainnut olen. -- Ethän kiroo siementäni mustan työni tähden? + +MIKAEL. En. En ketään kiroo, ken ei itse tahdo kirouksen tietä astua. -- +Kain! Käy lähemmäksi! + + (Kain lähenee.) + +Minä panen merkin sinun otsaasi, ettei kenkään sinuun kajoisi -- + + (koskee kädellään otsaan, valohäivähdys) + +-- ja kaikkein sinun jälkeläistesi otsaan, jotka ovat sinun kaltaisiasi. +Olkoot ne seitsemän kertaa seitsemän kirotut, jotka niihin kajoovat kuin +tätä merkkiä kantavat -- se olkoon Jehovan kirous! + +Ja nyt, Kain! Käy tietäsi ja taistele itsellesi sovitus! Ken tahtoo +maailmaa hallita, hän oppikoon itseänsä hallitsemaan. Olkoot viimeiset +tekosi otollisemmat kuin ensimäiset! -- Herra on puhunut. + + (Hämyhäivähdys. Mikael katoo. Äänettömyys.) + +KAIN. Hän on poissa -- vai oliko se vain ahdistetun sielun +harhakuvailusta? + +Ei, ei! Aada! Mikä on se merkki, joka kulmillani polttaa? + +AADA. En mitään merkkiä huomaa, vain synkän pilven otsallasi ja +silmissäsi oudon palon, niinkuin etsisit ja kärsisit ja kamppailisit +enemmän kuin kukaan muu; niinkuin jokaisen, joka sinulle pahaa aikoo, +täytyisi seisahtua vavistus sydämessään ja kärsiä sinun kanssasi +niinkuin _minä_ kärsin -- ja rakastaa sinua niinkuin _minä_ +rakastan. + +KAIN. Synkkä merkki, ja kuitenkin tuntuu niinkuin se minua rauhottaisi. + +AADA. Niin, Herra on meitä vahvistanut. Käykäämme! + + EEVA ja SILLA tulevat majan luona. + +EEVA. Liian myöhäänkö? Ovatko he ennättäneet jo lähteä? -- Jehovalle +kiitos, he ovat täällä! + +KAIN. Äiti! + +Sinä, äiti, täällä -- ja Silla? + +AADA. Oi, äiti, äiti! (Syleilee). Onko se mahdollista? Ja sinä, sisar +kulta! Me olemme -- + +EEVA (liikutettuna). -- lähdössä. -- Ja sinä, poikani --? + + (Äänettömyys.) + +KAIN. Niinkuin näet, äiti! + +EEVA. Käärmeen kirous näin meidät hajotti. Hän kantapäähän pisti. + +KAIN. Äiti! -- Näitkö sen? + +EEVA. Sinä epäilet --? + +KAIN. Epäilen -- ja en. + +EEVA. Siitä on jo pitkä aika. Kuulin äänensä. + +KAIN. Jospa se olikin -- (osottaa rintaansa) - täällä? + +EEVA. Käärme --? + +KAIN. Sinulla silloin, minulla äsken. + +EEVA. Näitkö sinäkin sen --? + +KAIN. En sitä -- ja sentään... Minun lienee ollut lintu. + +EEVA. Lintu --? + +SILLA. Punainen lintu? + +KAIN. Niin -- lentoon lähteissään. Ja jos se on aina -- kaikilla? + +EEVA. Niinkö --? + + (Pitempi äänettömyys.) + +AADA. Äiti! Herra on meille puhunut -- enkelinsä kautta. + +EEVA. Ah! Tuomiota, tuomiota! + +AADA. Kain --? + +KAIN. Myöskin... + +EEVA. Lupausko? + +KAIN. Ei, vaan käsky: _taistele_! + +EEVA. Taistele --? + +KAIN. Itsesi kanssa -- itsesi voita! + +EEVA. _Itsesi voita_! -- Ei muuta? + +KAIN. Ei. + + (Äänettömyys.) + +Entä isä? + +EEVA. Huokailee murheissansa. + +AADA. Isä parka! + +KAIN. On aika lähteä. + +EEVA. Nytkö jo? + +Niin tänne jään kuin kuiva korsi. Kahajan, kaadun, maahan maadun. +Ja te --? Sinä, tyttöparka! Yksin -- minä tunnen sen... + +AADA. Yksin? -- Äiti! + +EEVA. Mitä, lapseni --? Silmäsi säteilevät niin kummallisesti? + +AADA. Äiti, äiti! + + (Heittäytyy Eevan kaulaan ja puhuu kuiskaten. Hetkisen + äänettömyys, kaikki kolme naista syleilevät toisiaan ja + itkevät ilosta.) + +KAIN (syvästi liikutettuna). Silla! -- Voitko antaa minulle koskaan +anteeksi; minulle, joka olen niin paljo sinua vastaan rikkonut? +_Nyt vasta_ sen ymmärrän. + +SILLA. Jehovaa vastaan, veljeni! + + (Ojentaa kätensä.) + +Minä ... kärsin kanssasi (heltyy itkuun.) + + (Hetkisen äänettömyys. Leijonan ääni kuuluu metsästä.) + +KAIN. Nyt matkaan! + +EEVA. Nyt -- tuonne? Odottakaa kunnes aamu valkenee. + +KAIN. Mahdotonta! Kellä korpi kotina, sitä ei saa korven äänet +kammottaa. -- Aada! + +EEVA. Lapseni, lapseni! + + (Menevät majaan.) + +LUSIFER (tulee, ilkamoinen voitonilme kasvoilla). "_Ja katso, ne kaikki +olivat sangen hyvät_" -- heh heh hee! + + MIKAEL tulee vastakkaiselta suunnalta. + +Oho! -- Noo, veli Mikael? Siellä ylhäällä kai on tänään ollut suuri +riemupäivä ensimäisen hurskaan saapuessa herransa iloon? + +MIKAEL. On ilkkas liian aikaista -- se omaan rintaasi voi kilpahtaa. + + (Aikoo mennä.) + +LUSIFER. Oo! Noin nurpeissasi tuon pikku jutun vuoksi? Malttia! Me +vuoroin maailman herraa näyttelemme -- sinun isäntäsi vuoro... + + KAIN, AADA, EEVA ja SILLA tulevat majasta. Mikael ja Lusifer + vetäytyvät puiden varjoon. Kainilla aseensa mukana, Aadalla + moniaita pieniä talousesineitä. Äänetön hyvästely. Eeva ja Silla + pysähtyvät majan luo katsellen Kainin ja Aadan jälkeen, jotka + kulkevat kentän poikki. + +KAIN (pysähtyen). Hyvästi kotikumpu -- ainaiseksi! Paljo onnea olet +nähnyt -- onnettomuutta enemmän. -- Aada! Sin' et virka mitään. Eikö +lähdön hetki ole raskas? + +AADA. Raskas, vaan ei liian raskas, jos vaan ymmärrämme minkä vuoksi +lähdemme. + +KAIN. Minkä vuoksi ja miksi? Mun tieni viepi mustaan korpeen -- mun, +itse mustan, synnin mustan, murheen mustan. Minkä vuoksi? siinä solmu. + +Mit' on ihminen? Luojan kuva? Jos niin -- hän on kuva särkynyt. Eläin? +Jos niin -- hän peto on. Molempia? Jos niin -- eläin usein voiton viepi. +Vai savitönkkä? -- Aada! Etkö mitään sano? + + (Käyvät eteenpäin.) + +AADA. En. Vaan hiljaa sydämessä toistan, minkä sinä ääneen lausut. + +KAIN (pysähtyy liikutettuna). Mit' on elämä? Käsikö, joka tätä tönkkää +sotkee, muodostaa? Jos niin -- se valmistuuko joskus, vaiko käsiin +särkyy? Vai onko elo syvä haava, joka aina vuotaa, kirveltää? Jos niin +-- puhdistuuko joskus veri, vaiko viime tilkkaan kuiviin juoksee? -- +Aada! Sinä veteen tuijotat? + +AADA. Sekin aina juoksee, vaan ei koskaan kuiviin. Ei myös koskaan +kokonansa puhdistu: väliin kirkas on, väliin taasen samentuu. + +KAIN (yhä enemmän liikutettuna). Samea -- samea on elon virta, sumuinen +sen määränpää. Mik' on se määränpää? Kangastusko, joka ilmaan haihtuu? +Lähde, josta sateenkaari juovan näyttää, jota lapsi juosten tavottaa, +vaan ei koskaan käsiin saa? Vain juosta, juosta! Kivet leikkaa, okaat +repii, piikit pistää -- vain juosta, juosta! + + (Käyvät eteenpäin.) + +Tää synkkä polku eikö sua pelota, Aada? + +AADA. Ei! Yön silmät tuolla valvovat, ja eikö samoin Herran silmä +korvenkulkijankin askeleita? + +KAIN (pysähtyen). Se silmä! Mit' on hän? Arvotuksen arvotus. Se kerran +selviääkö? Ei kenkään, kenkään tiedä... + +Aada! Nyt korven sumuja halkomaan -- tai niihin haipumaan. + + (Katoovat metsään.) + +EEVA (viittaa toisella kädellään jäähyväisiksi, toisella peittää +kasvonsa nyyhkyttää.) + +MIKAEL (astuu esiin kirkkautta välkehtien). Eeva! + +EEVA (varjostaa kädellä silmiään). Ah! + +MIKAEL. Rauha sinulle -- surujen äiti! + +EEVA. Tää armo onko mahdollinen -- taas Herra meille puhuu? + +MIKAEL. Kautta halvan palveljansa. + +EEVA. Ah, kirkkauden sanantuoja! Jo viime toivo katosi ja kaikki sumuun +peittyi. + +MIKAEL. Sumut voivat hälvetä! On yökin usein pimein juuri aamunkoiton +edellä. + +EEVA. Oi Herra! Ei koskaan meille aamu koita, ellet _Sinä_ meitä +tielle ohjaa. + +MIKAEL. Vain se on tiellä, joka _itse_ tiensä etsii. + +EEVA. Herra, Herra! Sitä emme omin neuvoin koskaan löytää voi. Jo käärme +voiton sai. Vain yksi vesa versoo -- sekin veljenverin tahrittu +(nyyhkyttää.) + +MIKAEL. Vaimo! Herran tiet ei ole ihmisten. Siis kuule armon sanoma, se +lohtunasi tietä etsi. Näin sanoo Herra, Herra: surusi olen nähnyt ja +kuullut huokauksesi, eikä käteni ole lyhetty. Sinulle on syntyvä poika, +jonka päällä lepää Aabelin henki. Hän on oleva suloinen saarnaaja ja +elämäsi ehtoon lohdutus. + +EEVA (lankeaa polvilleen ja suutelee hänen vaippansa lievettä). Jehova, +Jehova! Olen mahdoton näin suureen armoon. + +MIKAEL. Jehovan on armo ja istuimensa rakkaus. Käy siunattuna tietäsi! + +Ja sinä, Silla! Näin sanoo Herra: nöyrille minä olen armo ja +vilpittömille laupeus. Sinulle on syntyvä veli, joka on surusi +vaimentava, ja sinä itse olet kerran tulevaisuuden toivoa rintasi alla +kantava. Ole siunattu! + +SILLA. Suuri on Herra, Herra! + +EEVA. Käsittämätön armossaan! + + (Molemmat naiset nousevat ja poistuvat.) + +LUSIFER (tulee esiin -- purevasti). Joko nyt ovat kaikki siunatut ja +saatetut --? + +MIKAEL. Jo. -- Vielä sana sinulle! + +LUSIFER. Oo! Siunaus vai --? + +MIKAEL. _Se on täytetty_! Mik' on nyt täytetty? Sä Luojan perintösäännön +ihanan noin aijoit inhan kirouksen kahleeks muuttaa. Miss' on nyt suuri +tuumasi? Aabel jälleen haudastaan on nouseva! + +LUSIFER (raivostuen). Sen kuulin -- ja myös kertasanomalla tajuan! + + (Äkkiä itsensä hilliten.) + +Hy! Yks pieni laskuvirhe, vai onko muita? + +MIKAEL. On lapsi isän kuva -- vaan ei vanhempaansa _sidottu_! + +LUSIFER (kylmän uhmaavasti, kädet rinnoilla ristissä) Toinen! + +MIKAEL. On nainen himon sytytin ja paula miehen polulla? -- Hän miestä +horjuvata tuki ja hänen kanssaan korpeen läksi! + +LUSIFER (kuin edellä). Kolmas! + +MIKAEL. On Kain jo pimeyden valtaan heitetty? -- Sä näit: hän läksi +_taistellen_! + +LUSIFER (kuin edellä). Neljäs! -- Joko loppui? + +MIKAEL (ylevästi vaijeten.) + +LUSIFER. Hyvä! Ja nyt sana sinulle! + +_Ensimäinen_: Se uusi Aabel! (Karmivan ivallisesti). Ken oisi uskonut +tuon ylvään herrasi noin innokkaaksi lammashoidon vaalijaksi -- hy, hy! + +_Toinen_: Ei lapsi isään sidottu -- (rajusti) siis ei sen uuden +Aabelinkaan lapsi! + +_Kolmas_: Nainen korpeen meni. (Pilkallisesti). Totta kai -- (hillityn +purevasti) myös naarasluontehensa korpeen vei, ja muut' en pyydä! + +_Neljäs_: Kain läksi taistellen! (Ilkkuvan uhkaavasti). Unhotitte että +myöskin minä korpeen käyn -- ja se on suuri laskuvirhe se! + +MIKAEL. Ei Herran tarvis laskuja. Sun tuumas kyllä tunnetaan, vaan -- + + KAIN palaa, juosten kiihkeästi kentän poikki. + +MIKAEL. Kain! + +LUSIFER. No --? + + (Äänettömyys.) + +KAIN (tulee tulikaari kädessään, pysähtyy). Sinuako pelkäisin? _Sinutko_ +jättäisin? En! Sä seuraat, toveri ja veli! + + (Kavahtaen.) + +Toveri ja veli? -- Toveri ja veli sittekin! + + (Menee.) + +LUSIFER (ylhäisen itsetietoisesti). No, Mikael? Se oli vain tuon kurjan +virhelaskun jälkimainingeita. Myös voisit herrallesi ilmottaa: se ei +ollut minun _viime_ laskelmani! + +MIKAEL. Sun laskelmasi, Lusifer parka! Niissä on ja tulee aina olemaan +-- yks pieni laskuvirhe. + +LUSIFER. Kas kuin _renki_ haastaa mahdikkaasti! + +MIKAEL. Vapaasti palvelen ja vain sitä lausun, mitä Herran henki +rinnassani kuiskaa. + +Sua säälin, Lusifer -- olinhan kerran toveris... + +LUSIFER. Oh, niin armeljas tuon vanhan tuttavuuden vuoksi! + +MIKAEL. ... Sull' on _voiman, tarmon_ suuri lahja, ja siitä ylpeilet. +Vaan lahjan tuon sai kerran eräs ylienkeli -- sun _omaas_ on vain +itsekkyys ja kapinan ja irrotuksen henki. + +Sä olet muka _toinen valtaherra_. Siis loit kai itsesi ja toisen suunnan +alku olet? Ja sentään tiedät: vain se on _alku_, joka kaiken alku on, +muut on _muotoja_ -- ja niinpä sinäkin! + +LUSIFER. _Mun_ tapani ei sanoin taistella, vaan töin ja toimin. Siks +lyhyeen: on yhtä milloin alkuni mä otin -- vaan _toinen_ olen ja toisena +pysyn ja ihmiskunnan herrastasi irrotan! + +MIKAEL. Se aikeesi -- ei täytäntö. On Herran peruslaki rakkaus ja kaiken +olevaisen yhteys. Siitä kaikki lähti, siihen kaikki kerran palaa, vaikka +harhapolkujenkin kautta. Ja siihen kuulut sinäkin -- nyt vielä +eronneenakin. + +LUSIFER (kuohahtaen). En koskaan! + +MIKAEL. Ja sittenkin. Sä kyllä ihmislapset harhateille viet ja syökset +lankeemuksen kuiluihin, vaan kärsimys ja tuska vain sielun puhdistaa ja +syvemmälle elontajunnalle tietä avaa. Myös _minä_ taistelen ja kaikki +hyvät voimat kanssani. Ja konsa yö ja epätoivo yllättää, silloin Herra +heille kirkkaat valot lähettää, mi synkkää polkuansa valaisevat. + +LUSIFER (hämmähtäen). Vai ... niin...! Kruunupäitä ruhtinaita -- vai? +Perustavat valtakuntia -- mitä? + +MIKAEL. Perustavat. He hengen ruhtinaita ovat, rakkauden miekka aseenaan +ja taistelun ja kärsimyksen kruunu otsallaan. He valtakuntia perustavat, +kansoja veljestävät ja maan ja taivaan yhteyttä eksyneille julistavat. + +LUSIFER. Hm. -- Sanoitko _kirkkaita_ valoja? + +MIKAEL. Sanoin. + +LUSIFER. Siis tiedä: kirkkaat valot luovat aina synkät varjot -- ja +varjot ovat _minun_! Mä nostan valon vastaan valoa ja kaikki sekasorron +yöhön peitän. Ja lähettäkää vaikka auringoita, mä vannon: maa maana +pysyy, pilvet pilvinä -- ja _minä välillä_! + +MIKAEL. Aikasi -- et ainasti! Voit kyllä hetkeks valon sammuttaa, vaan +yössäkin he alkuyhteyttään huokaavat. Ja siitä huokailusta syntyy toivon +lapsi: _uusi aika_! Se syntyy hitaasti, vaan se syntyy kuitenkin, ja +vapautuksen hetki kerran kärsiville lyö. Luonto jälleen sopuun sointuu, +maa ja taivas lähenevät; viha, vaino katoaa, leijona ja lammas +laitumella rinnan käyvät -- Herran henki kaikki täyttää. Ja kun se hetki +kerran tullut on, myös sinun loppus tullut on -- sinäkin, sä taistelun +ja kiistan hurja ääni, samaan sointuun sulat, häviät! + +LUSIFER. Sä ennustelet -- (kammottavan hillitysti) -- _ehkä voisin +ennustella minäkin_! Vaan sitä halveksin; vain se on olevata, mikä +tapahtunut on -- kaikki muu on toiveita ja luuloja. Se olen, mikä olen +-- olen yhtä ijankaikkinen kuin herrasi. Ja niin kauvan kuin _olen_, +vaviskoon mun edessäni taivas sekä maa! + +MIKAEL. Et ennen luovu? + +LUSIFER. En! + +MIKAEL. Siis on taistelumme ainainen! + +LUSIFER. _Ijankaikkinen_! + +Kuu on kadonnut ja ilma pimennyt. Hämyhäivähdys: Lusifer ja Mikael +katoovat. Taivaanranta vaalenee ja aurinko nousee, heittäen maisemaan +punervan valostuksen. -- Lintu alkaa livertää puussa. + + Esirippu. + + + + + + + + +End of Project Gutenberg's Ikuinen taistelu, by Johannes Linnankoski + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUINEN TAISTELU *** + +***** This file should be named 44389-8.txt or 44389-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/4/4/3/8/44389/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License available with this file or online at + www.gutenberg.org/license. + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation information page at www.gutenberg.org + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at 809 +North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email +contact links and up to date contact information can be found at the +Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit www.gutenberg.org/donate + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. +To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For forty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/44389-8.zip b/old/44389-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..f601027 --- /dev/null +++ b/old/44389-8.zip |