diff options
Diffstat (limited to '41469-8.txt')
| -rw-r--r-- | 41469-8.txt | 8381 |
1 files changed, 0 insertions, 8381 deletions
diff --git a/41469-8.txt b/41469-8.txt deleted file mode 100644 index d253eca..0000000 --- a/41469-8.txt +++ /dev/null @@ -1,8381 +0,0 @@ -Project Gutenberg's Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat, by Julius Krohn - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org - - -Title: Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat - -Author: Julius Krohn - -Release Date: November 24, 2012 [EBook #41469] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SUONION KOOTUT RUNOELMAT *** - - - - -Produced by Tapio Riikonen - - - - - - -SUONION KOOTUT RUNOELMAT JA KERTOELMAT - -Kirj. - -J. Krohn - - -Otava, Helsinki, 1897. - - - - -SISÄLLYS: - - Tekijän esipuhe - Varpunen - - I. Emma - - Lemmen aamu - Sydämelle - Armaalleni - Nyt on aika armastella - Tottelemattomat jäsenet - Kova rangaistus - Lempeni ja viisas ystäväni - Armasta odottaessa - Illalle - Miks sua rakastan ma? - Haudan partaalla - Kahden kesken - Tyhjyys - Uusi sulhas-aika - Helmi ja isänsä - Kaikkein vaikein - Unhoitus - Ihmis-seuroissa - Hiljaa! - Puolen vuoden päästä - Ma olin rikas - Mut miltä tuntui katsees? - Vapaa - - II. Lempi - - Neidon rukous - Ainoa hetki - Ne ovat vait - Yhteen kasvaneet koivut - Neidon lohdutus - Nimetön sormi - Sydämen taisteluita - Oi kiitos! - Keväällä 1876 - - III. Iloa ja surua - - Suvilaulu - Onneton - Juomalaulu - Soittoa kuullessa - Sotamies-laulu - Pikku Julius vainaa - Järven rannalla - Pää pystyyn - Sun tahtosi tapahtukoon - - IV. Luonto ja elämä - - Suksimiesten laulu - Lumisateella - Rantakalliolla keväällä - Clarens'in hautausmaalla - Rauta - Tähden tuikkiminen - Purjehdusretki - Viinitarhan edustalla - Naurava käki - Varoitus - Runoniekan sydän - Kaste ja Kyynel - Elämän meno - Turvaton - - V. Leikillisiä - - Neuvo - Laiskuuden ylistys - Varoitus tytöille - L'Isle de la paix - Lempi ja Lempo - Komea hautakivi - Suurisuiselle ystävälle - - VI. Vapaus ja isänmaa - - Italian herääminen - Pohjolan valkeneminen - Suomalaisille - Koivu Etelässä - Provessori Lönnrotille - Vieras lippu - Hyljätty äiti - Karkuri - Suomalainen maamme Ruotsalaiselle - Tuhma, raak' on Suomalainen - Suurelle herralle - Feniläiset - - VII. Tilapäisiä - - Rouva Winterhjelmin muistikirjaan - Taideniekka-seuran vuosijuhlassa - Luettuani »Säkenien» toisen parven - Helsingin teaterin vihkiäisissä - Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille - Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi - Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi - Huhtikuun 16 p. 1869 - Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä - Aleksanteri II:n muistoksi - Runebergin patsasta paljastettaessa - Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään - Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa - Brahen patsasta paljastettaessa - - VIII. Virsiä - - Virsi kotimaan puolesta - Taavetin 127:s psalmi - Ijankaikkinen autuus - Kastevirsi - - IX. Suomennoksia - - Neidon tunnustus (Käännös Saksasta) - Nuoruus (Runebergin mukaan) - Lorelei (Heine) - Louhikäärmeen tappaja (Schiller) - Sataa (Petöfi) - Runoni (Petöfi) - Lausuiko joskus Luoja mulle (Petöfi) - Mer' ompi noussut! (Petöfi) - Sodasta näin unta (Petöfi) - Tytön ikävöiminen (Virolainen kansanlaulu) - - X. Kuun tarinoita - - XI. Novelleja. - - Viimeinen Rekryytin-otto - Hollannin saaristossa - Viimeinen Kosija - Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa - - - - -TEKIJÄN ESIPUHE - -»Koottujen runoelmien ja kertoelmien» ensimäiseen painokseen. - - -Syksyllä maamies kokoilee aittoihin kesäisen vaivansa kasvut, niinpä -kirjailijakin, kun vanhuuden päivät lähestyvät, mielellään kokoo -yhteen, mitä nuoruudessaan, miehuudessaan on ulos maailmaan sirotellut. -Mutta onkos näissä kaikissa kokoon ja tallelle pantavaa? sopinee syystä -kysyä. Onhan syksy myös pohtimisen aika, jolloin akana erotetaan -jyvistä. Sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut, vaan kuitenkin -- olen -painattanut melkein kaikki uudestaan. Paneehan uudistalolainen paremman -puutteessa monestikin akanoita ja petäjän kuorta varsinaisten jyviensä -jatkoksi, sopineehan samoin meidän vielä vastaraivatulta, vielä -köyhältä kirjallisuutemme pellolta korjata talteen vähemmälläkin -valikoimisella. Sitten kun meillekin paremmat viljavuodet koittavat, -nämät kokeet mielellään jättäkööt sijan - - Paremmille laulajoille, - Runsahammille runoille. - -Helsingissä 25 p. marraskuuta 1882. - -J. Krohn. - - -Suonion »Koottujen runoelmien ja Kertoelmien» ensi painos, jonka tekijä -itse painoon toimitti, on jo useampia vuosia ollut loppuunmyötynä, -jonka vuoksi on uuden painoksen ilmestymistä katsottu tarpeelliseksi. -Tätä painosta toimitettaessa on silmällä pidetty, että niistä runoista, -jotka tekijä oli kirjoittanut ennen kokoelman ilmestymistä, on -ainoastaan ne kokoelmaan otettu, jotka tekijä itse siihen on valinnut. -Lisätty on kokoelmaan ainoastaan viisi runoa, jotka tekijä on -kirjoittanut kokoelman ensi painoksen ilmestymisen jälkeen. Sitä -vastoin on kokoelmasta pois jätetty lasten laulut ja kertoelmat, joita -ensi painos sisälsi vain muutamia näytteeksi; niistä on aikomus -julkaista täydellinen kokoelma vast'edes. - -Tekijän kirjoitustapa ja kieli on säilytetty muuttamatta; ainoastaan -muutamia pieniä epähuomioita on tasoitettu. - -Helsingissä marraskuulla 1897. - - - - - VARPUNEN. - - - Jos ruikutella voisin - Ma kielin sataisin - Tai kiurusena oisin - Kohoova pilvihin, -- - - Niin aina kiitteleisin - Suloista Suomea, - Ja Jumalalle veisin - Ma huokauksensa. - - Hän silmät ehkä loisi - Myös meihin raukkoihin - Ja päivän paistaa soisi - Saloihin synkkihin. - - Ei ääni mulle suotu - Oo satakielisen; - Heikoksi siipi luotu - Ei kanna taivaasen. - - Vaan laulustani kuiten - En huoli vaieta, - Kun ääni lintuin muitten - Ei kuulu talvella. - - Paremmat laulu-äänet - Keväällä ehtinee, - Niin kuullellessaan noita - Jo varpu vaikenee! - - - - -I. EMMA. - - - - Lemmen aamu. - - - Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, -- - Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta - Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä! - - Mä tulin luokses -- poskes punastuivat! - Se oli lempen' armas aamurusko! - Ja toivo sydämessän' heräs jälleen. - - Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi! -- - Se oli lempen' ensi päiväkoitto! - Ja pimeys sydämestäni haihtui. - - Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! -- - Ja lemmen päivä kohos kokonansa! - Ja nietokset mun sydämessän' suli. - - - - Sydämelle. - - - Sydän, sydän saastahinen, - Kuinka tohditkaan sa kurja - Pyhää neittä ihaellen - Toivoin tykyttää? - - Katso, silmäns' aurinkohon - Tomun laps kun tohtii luoda, - Puhdas paiste, kirkas loisto - Silmät sokaisee! - - Kerta ainoo vaan mun anna - Häntä nähdä, ihaella! - Sokeentuu kun siitä silmän', - Muut' ei näe kuin häntä vaan! - - - - Armaalleni. - - - Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan, - Luojan enkelien lahja lempeileväin. - Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan, - Uhrisavuna vie sielun taivohon päin. - Ilmahan korkeellen sen leimu loistava entää, - Valkaisee valoneen yötäkin pime'impää; - Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää, - Sydän jäätynehin syttymättä ei jää. - Mut voi poloa, voi, jos lieden se hurjana heittäis, - Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois! - Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis, - Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois! - Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo, - Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa! - Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo, - Herran asehena suurta toimehen saa. - - - - Nyt on aika armastella. - - - Kukka kuihtuvi ihana - Syksyn synkeän käsissä; - Liedon perhon liipoittimet - Ruimeltuupi, raukeaapi - Talven kourissa kovissa. - Kultaseni, kaunoiseni, - Nyt on aika armastella, - Aika suuta suikkaella, - Hunajata huuliltasi - Imeskellä ahnehesti, - Kosk' on kerkeän keväimen - Päivyt vielä paistamassa, - Aurinko alenematta! - - - - Tottelemattomat jäsenet. - - - Jäsenillen' vihastuen virkoin: - »Voipa teitä, pahat palkkalaiset, - Orjat uskottomat, pettäväiset! - Toista teille käsken, toista teette: - Jalat Lindan luo mun aina vievät, - Vaikka kuinkin pyrin pakoisalle; - Lindan puolehen myös silmät siirtyy, - Josko luonen taivaasen tai maahan; - Poski hehkuu, rinta huokoavi, - Tuovat sala-tunteheni ilmi. - Aikaa arvannut ois Linda kaikki, - Jos ei suuni tok' ois uskollisna, - Sanois muita valhettelijoiksi». -- - Nuhdellessan' näin jäseniäni, - Linda äkkipäätä vastaan astui. -- - Nytpä suukin petti, huus: »Oi armas!» - - - - Kova rangaistus. - - - Neito: - - »Hyi, poika häijy, rinnastan' - Sä ryöstit sydämen; - Sua ilkiöt' en ikinä - Nyt päästä irrallen!» - - »Sä olet aarteen' armaimman, - Kalleimman ryöstänyt; - Siit' otan iki-orjaksen' - Ma sielus, ruumiis nyt». - - »Kovasti sormes sidottu - On kultapaulahan, - Ja kahleheksi kytketyt - Käsvarten' kaulahan». - - »Varkailla muilla leipää on - Ja vettä ruokanaan; - Sun rangaistukses julmempi, - Saat suutelolta vaan». - - Poika: - - »Oi neiti, rangaistukseni - On tosin armoton, - Ja sielukin ett' orjana, - Se kauhe'inta on». - - »Niin vahvast' onpi vangittu - Mun sielun', että sois, - Jott' ijät kaikki kestävä - Tää orjuutensa ois!» - - - - Lempeni ja viisas ystäväni. - - - »Petosta, valhetta on lempi, - Mitätön, tyhjä uni vain!» - Näin ystävä kokenehempi - Suloista nauroi onneain. - - Kun valhe lie, ah ijäst' ikään - Jos totuus tulematta ois! - Jos unt' on, soisin ettei mikään - Herättää koskaan mua vois! - - - - Armasta odottaessa. - - - Istun ikävissäni: - Kauan kulta viipyvi, - Verkkaan aika vierevi -- - Riennä, aika, riennä! - - Riennä linnun lentimin, - Sotkan siivin nope'in -- - Verkkaan vieret kuitenkin -- - Riennä, aika, riennä! - - Tulipa jo kultani, - Lepää kainalossani, - Mailma kaikk' unohtuvi -- - Viivy, aika, viivy! - - - - Illalle. - - - Joudu ilta kaunis, - Tyyni meille tuo! - Loppu päivätöille, - Lepo, rauha suo! - - Asettele aallot - Lammin läikkyvän, - Ett' taas kuvastaisi - Saaren viherjän! - - Lampi läikkyväinen - Mielenikin on, - Päivän hälinässä - Raukka rauhaton. - - Vaan kun joudut, ilta, - Häly viihtyvi, - Näen ainoasti - Kuvan kultani. - - - - Miks sua rakastan ma? - - - Näen sulla kauniit silmät, - Näen sulla soman suun. - Sua sikskö rakastan ma? -- - Niin ompi monen muun. - - Sull' onpi viisas mieli, - Sä olet taidokas. - Sua sikskö rakastan ma? -- - Kyll' ompi vertojas. - - Sull' lempeä on sydän, - On sydän viaton. - Sua sikskö rakastan ma? -- - Niin monen neidon on. - - Miks siis sua rakastan ma - Kaikista enimmin, - Niin että edestäsi - Maan kaiken antaisin? - - Mun omani sä olet, - Mun oman' ainoa; - Siks maailma ei kanna - Toist' yhtään vertaista. - - - - Haudan partaalla. - - - Lapioi, lapioi! - Hautuumiesi, lapioi! - Jota niinkuin terää silmän - Varjoin tuulosistakin; - Sen nyt poveen mustan, kylmän - Maan ma itse upotin. - Lapioi, lapioi, - Kultan' maahan lapioi! - - Lapioi, lapioi, - Hautuumiesi lapioi! - Käydess' ennen käsityksin - Helpoittaa ma koitin tien; - Nyt mä tänne jätän yksin, - Tupaan kolkkoon, outoon vien. - Lapioi, lapioi, - Armaan' maahan lapioi! - - Lapioi, lapioi, - Hautuumiesi, lapioi! - »Miksi: elo?» kysyin ennen; - »Ilohan ois oikeempi!» - Ah nyt ilon' katos tännen, - Elostani erosi. - Lapioi, lapioi, - Onnen' maahan lapioi! - - Lapioi, lapioi! -- - Herra -- voi! -- Mut mi soi? - Virsi, jonka hältä kuulin, - Kun hän jätti hyvästi, - Jonka kylmenevin huulin - Riemuin vielä veisasi! - Virsi soi, virsi soi, - Pyhä virsi, soi, ah soi! - - Virsi soi, virsi soi, - Pyhä virsi, soi, ah soi! - Virsi täynnä uskallusta, - Voiton virsi autuas! -- - Nyt miss' otas, Tuoni musta? - Miss' on saalis voitostas? - Virsi soi, virsi soi. - Pyhä virsi, soi, ah soi! - - - - Kahden kesken. - - - Ovi kiinni! -- näin -- kas nyt ei kukaan saa - Meitä häiritsemään päästä tännen. -- - Sata taas ma sullen annan suudelmaa, - Sata kertaa halaan, niinkuin ennen. - - Ja sun sinisilmiis uskollisihin. - Täynnä rakkautta hellää, pyhää, - Kyynel sopukassaan hymyilevihin, - Niinkuin lumottuna katson yhä. - - Kulta, kultan' armas! Taasko istutaan - Täällä hiljaa, salaa, kahden kesken! -- - Mut ah! -- Tyhjähän tää seinäkuva vaan - Hengetön, on kumppalina -- lesken! - - - - Tyhjyys. - - - Ma kodissani kuljen -- kaikk' ompi ennallaan, - Ja kuitenkin ah kuinka kaikk' on toista! - Huoneen' on siivot, sievät, kaikk' kalut paikoillaan, - Kukatkin vielä rehoitellen loistaa. - Mut minä käyn ja katson: miss' on se käsi nyt, - Mi kotin' on näin sieväks, suloiseks sääntänyt? - Miss' ompi kodin »vaimo», sen henki hoitava, - Sen päivänpaiste armas, sen sydän siunaava? -- - Tyhjää, tyhjää! - - Ja lapset pyörii, hyörii taas leikki-ilossaan -- - Ah eihän pienet raukat tiedä mistään! -- - He nauraa, laulaa, hoiskaa, myös itkee toisinaan - He pienoisista vastoinkäymisistään. - Mut minä käyn ja katson: -- miss' äidinsilmä on, - Tuo väsymättä valpas, tuo uinahtamaton? - Miss' äidin sydän hellä, mi lievens suruja, - Ja sadat ilot keksi? -- Voi lapsi parkoja! -- - Tyhjää, tyhjää! - - Ma kamarissan' istun, taas sujuu multa työ -- - Eläväll' ompi elävistä huoli -- - Ja tässä rinnassani kuin ennen sydän lyö -- - Ei särkynytkään se, vaikk' armas kuoli! - Mut miss' on hän, mi töistä mun kanssan' iloitsi, - Varoitti ylpeillessä, pelossa rohkaisi? - Tyhj' onpi kiikkutuoli työpöytän' ääreinen, - Ja tuolla pieni sohva tuo myös -- -- ja sydämen' -- -- - Tyhjää, tyhjää! - - - - Uusi sulhas-aika. - - - Mä muistan sen kuink' ennen illan tullen - Sä morsianna istuit mua vuottain, - Pelolla hiukan, vaan myös toivoin, luottain; - Omashan tulevansa lupas sullen. - - Sä katsoit ikävöiden ikkunastas: - »Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. -- - Päässeekö vaan hän toimitettavilta?» -- - Samassa suukkonen jo sulle vastas. - - Taas pitkä, pitk' on tieni luokse armaan. - Mi siitä? Iloin halki mailman rientäis, - Jos vaan, kun perillen sun tykös entäis, - Vastaani rientäväsi toivois varmaan. - - Tuon pitkän tien ma yhä käyn luo kullan. -- - Mut ah! Ei syliään nyt enää suo hän, - Ei minuun enää katsettakaan luo hän -- - Mun morsiamen' se asuu alla mullan! - - Näin joka pyhä kirkkomaalle kuljen. -- - Ah taas hääpäivähän jo haluaisin, - Kun lakkaamatta taas sun nähdä saisin, - Kun ijäks omanan' sun syliin suljen. - - - - Helmi ja isänsä. - - - Isän polvilla Helminen kiikkuu, - Sulosilmin se -- kas! -- hymyilee. - Mikä pienoisen silmissä liikkuu, - Kun se hiljaa näin iloitsee? - - Mikä? -- Last' isä lempivi pientä - Viel' entistä hellemmin, - Sen luoks' yhä töistähän rientää, - Tukehuttavi suudelmin. - - Oi Helmi, kun petturi suuri - Ei vaan isäs lempivä lie! -- - Sua suudellessa nyt juuri - Hänet minnekä miettehet vie? - - Ah Tuonelan nyt salaisuutta - Hän tuskalla tutkielee, - Tai taivahan hän avaruutta - Ikävöiden mittaelee. - - Suut' antavi sulle, mut toista - Se suudelma tarkoittaa; - Sua halaa, äitiäs muistaa -- - Kuva äidin se lemmen saa. - - Oi Helmi, kun petturi suuri - Ei vaan isäs lempivä lie! -- - Sua suudellessa nyt juuri - Hänet minnekä miettehet vie? - - - - Kaikkein vaikein. - - - Ma kuulin: lemmen lahja suurin on, - Mink' ihminen voi ihmiselle antaa, - Kun oman henkensä hän uhriks kantaa - Ja armaan puolesta käy kuolohon. - - Oisinko sijastasi kuolemaan - Ma mennyt? -- Ah en hennonut ma oisi! - Vaikeempi on, kuin olla kuolo voisi, - Ett' elää täytyy surren armaintaan. - - - - Unhoitus. - - - Minua lohdutellaan: »Aika tuo - Haavoihis voiteen, lievitystä suo, - Ja viimein lähestyypi unhoitus, - Surujen kaikkein varma parannus». - - Vai unhoitus? Vai muistaakaan en sais? - Kuvakin armaan multa katoais? - Lohdutus armoton, mi ryöstää vois, - Mit' edes kuolokaan ei vienyt pois! - - Ah suloinen mun suruisuuteni, - Ah suruinen mun suloisuuteni, - Sä muisto pyhä haihtua et saa! -- - En voi, en tahdokaan hänt' unhoittaa. - - - - Ihmis-seuroissa. - - - »Jos koittaisit taas mennä seuroihin! -- - Mit' auttaa yksin istuin surkastua! -- - Saat nähdä: muiden iloisuus myös sua - Mietteisin saattaa iloisempihin». -- - - Ma läksin. -- Ilo, nauru, hälinä - Ja leikkipuheet kaikui parhaillansa. - Ma kuultelin -- ja nauroin muiden kanssa. - »No miltä tuntuu?» kysyi ystävä. - - -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- - - »Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon - Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla - Tuul'-ajon' yksin keikkuu avaralla, - Kun laiva särkyi haaksirikkohon!» - - - - Hiljaa! - - - Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa! - - Tyynnä, suloisena lepääpi - Hän kuin rauhaan päässyt marttyyri; - Päättänyt on pitkän, raskaan vaivan, - Nukkuvi nyt huoletonna aivan. - - Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa! - - Vaikene, oi murhe vaikea! - Hiltiy, oi tuska haikea! - Häiritäkö hältä rauhan voisin? - Takaisinko elon pauhuun soisin? - - Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa! - - Mieltä riuduttava rakkaus, - Rintaa kalvavainen kaipaus, - Ikäväni, tunteheni kaikki - Itsekkähät, olkaa vaiki! - - Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa! - - - - Puolen vuoden päästä. - - - Hymyillen sanoit: »Surus viihtynyt - On viimein, mielessäsi virjennyt - Taas entinen on into, katseestas - Taas loisto kirkas paistaa, poskillas - Taas raittiin veren puna hohtaa -- voi - Mink' ilon minulle se näkö toi! --» - Näin virkoit, uskollinen ystävä, - Murhettan' surevainen, säälivä. - - Vaan näitkö rannalla Sicilian - Sä koskaan Etnan vuorikukkulan, - Mi lesken' yksinäisnä kohoaa - Sen salmen suull', jost' yl' ei mennä saa? - Sen rinteist' itää viini tulisin, - Ei kukat missään loista tuoreemmin, - Ja lumist' ikuisista kimmeltää - Sen rohkeasti pystynäinen pää. - Luulispa: ilo tääll' on riemuinen! - Luulispa: rauha tääll' on ainainen! - Ilohan vaan, mi muu, nuot kukat lois, - Ja rauha vaan näin tyynenkylmä ois. - - Sä petyt -- kulukoon vaan tuokio - Ja taasen puhkee salatuska jo. - Reventeet umpeenmenneet pakahtuu, - Ja kivut katkerimmat uudistuu, - Ja rakkaus taas hellin, hartahin - Ja kaipauksen liekki palavin - Taivasta kohti pyrkein kohoaa, - Sielt' armast' alas turhaan tavoittaa. - Ja silloin viimein lähde kyynelten - Kuohahtaa yli, paisuin tulvillen, - Ja polttavalla laavavirrallaan - Hävittää kaikki, mihin sattuu vaan. - - Miss' on nyt kukat, ilon kuvaus? - Miss' on nyt lumet, rauhan ilmoitus? - Ylt' ylitsensä vuori mustihin - Puettu taas on suruvaatteisin, - Ja päänsä, valkeelt' äsken paistava, - Peitetty taas on murheen tuhkilla. -- - Ah, pitkä työ taas ajalla nyt ois, - Ennenkuin peitteellään ne peittää vois! - - - - Ma olin rikas. - - - Ma olin rikas, kaikkein rikkahin! - Mull' oli kaikki, mitä rohke'in - Mielikuvitus vaan koskaan luoda vois, - Ja mitä toivo tulisinkin sois; - Mull' oli maan ja taivaan rikkaus -- - Mull' olit sä, mull' oli _rakkaus_! - Kaikk' kuolo ryösti -- kerjäläisnä saan - Nurkassa tässä nyt ma seista vaan, - Nöyrästi kumartain ja kiitellen, - Jos rikkaat joskus edes roposen - Minulle viskaa -- _säälin sanasen_. - - - - Mut miltä tuntui katsees? - - - Minuhun muinoin katsoit ja virkoit: »olen sun!» - Ja silmä suli silmään ja sielu sieluhun. - Ma kerroin pelkon' kaikki ja tunteen' tuliset, - Sä mullen ikäväsi ja toivos salaiset. - - Taas loit nyt katseen pitkän ja kirkkaan minuhun, - Taas suli silmä silmään ja sielu sieluhun; - Et jaksanut nyt enää sä virkkaa sanaakaan -- - Sä katsoit ja mä katsoin näin puhumatta vaan. - - Kosk' ensilemmen katseen mä muinoin sulta sain, - Niin tuntui: »tään maan päällä mä olen autuain!» - Mut miltä tuntui katsees, kun multa läksit pois? -- - Se tuntui, niinkuin tuolla jo taivaass' oltu ois. - - - - Vapaa. - - - Sä olet vapaa taas -- niin mulle sanotaan -- - Saat vapaast' ihaella suloisuutta; - Sun lupa ompi onnea taas uutta. - Jos mistä mieli tekee, mennä hakemaan! -- - - Ma olen vapaa! -- näinhän mailman ympäri - Liehuilla myös maanpakolainen saisi, - Vapaasti, minne mieli houkuttaisi. - Yks paikk' on kieltty vaan -- se, jota rakasti! - - - - -II. LEMPI. - - - - Neidon rukous. - - - Yksi kultaa kiiltävää rukoelevi, - Toinen ankaraa anovi valtikasta, - Viisautta Salomo kuningas suuri - Pyys polvillansa. - - Mitäpä mä rukoellen, neito raukka? - Sydämeni soisin lähteeks puhtaimmaksi, - Sulokuvan armaan sulhaseni siihen - Ain' asumahan! - - - - Ainoa hetki. - - - Mä hetken vain - Sun nähdä sain, - Vaan ei kuvas katoa muistostain. - - Näin hetken on työ. - Kun salama lyö, - Mut ijäks jäljen se puuhun syö. - - Oi riemuisaa, - Oi katkeraa. - Oi hetkeä yhtä ja ainoaa! - - Unhoittaa pois - Sit' en mä vois, - Vaikk' kuolon mulle se muisto tois! - - - - Ne ovat vait. - - - Sä lausuit: »lempi-onneas - Kadehdin totta tosiaan! - Kun kuultelen sun laulujas. - Lemmestä yhä kuulla saan. - Sua tänään Kaisa katselee. - Huomenna Aina halailee, - Taas toiste Valpuri suo suuta, - Näin joka laulu tuopi uutta. - Kylässä tokko yhtään lie, - Jot' ei sun luokses lempi vie!» - - Ma huokasin: »ah jospa vaan - Minulla ykskin kulta ois! - Sitähän aina huudetaan, - Mimmoista vasta saavans' sois. - Jotk' omakseen jo kullan sait, - Ne ovat vait, ne ovat vait!» - - - - Yhteen kasvaneet koivut. - - - Kaks kasvoi koivahaista, - -- Kaks vesoi valkeaista - Yksillä perillään; - Juurensa yhteen juurtui, - Tyvensä yhteen puuttui, - Latvat on erillään. - - He niillä huiskaellen, - He niillä kuiskaellen - Puhuelevat näin: - »Kuin tänne, kumppalini, - Osasit parihini, - Kuin vierit vierehein? - - Mun emä maahan puotti, - Sun kevättuuli tuotti - Siipinsä kepe'in. - Jos toinen meistä sortuis, - Nyt murehisin murtuis - Myös kohta toinenkin.» - - - - Neidon lohdutus. - - - Muinoin houkka huokaelin, - Vähätietoinen valitin, - Koska kultani erosi, - Armas läksi muille maille. - - Nytp' en aiheetta apeudu, - Suotta surekaan eneä, - Keinon keksin tuskalleni, - Mutkan murheellen osasin. - - Eron päivä kun tulevi, - Sulho tielle suoriuvi, - Merenrannalle menevi, -- - Riennän rannalle minäkin; - Siinä vielä viivyttelen, - Kovin kahlehin pitelen. - - Kunpa päässeepi käsistä, - Pursin poijes purjehtivi, - Joko jäänen mä jälille? - Enpä jää mä sittenkänä! - Jalkani se jäi jälille, - - Mutta silmät seuroavi - Ulapan sini-selille, - Lakkipäille lainehille. - - Vaan kun kultani katoovi, - Etten hänt' eroitakana, - Silmini selitäkänä, - Joko jäänen mä jälille? -- - Enpä jää mä silloinkana. - En jää silloin, enkä milloin, - Enkä ilmoisna ikänä! - Josko jäikin silmä raiska, - Raukesi ilman rajoille, - Ajatukseni ajelen, - Työnnän mielen mietteheni, - Ajan toivoni tuliset, - Työnnän hehkuvat haluni. - Ne ne parvessa pysyvi, - Sulhoani seuroavi, - Väsymättä, uupumatta, - Hetkekskänä heittämättä, - Vaikka kulkis kaikki rannat, - Vaikka äärihin mailman! - - - - Nimetön sormi. - - - Sai nimen sormet kaikki, - Yks nimettömäks jäi. - Kaikilla muilla arvo - Vai ois, täll' yksin ei? - Rumemp' on peukaloinen, - Sakari mitätön, - Miks neljäs sorm' on halpa, - On yksin nimetön? - - Kun ihmis-sydämehen - Lemp' ensin syttyvi, - Se kytee salaa, piillen - Kaikilta kainosti. - Tää veitikka se tietäis, - Vaan viel' on äänetön, - Ei nimeä se virka -- - Siks on se nimetön. - - Vaan koska kerran lempi - Sanoiksi puhkeaa - Ja nimen armaan, kalliin - Rohkeesti ilmoittaa, - Kun neljäs sormi julki - Saa kultakiehkerön -- - Nimellisekskö muuttuu - Jo silloin nimetön? - - Ah onnellen, min lempi - Maan päälle tänne loi, - Säteelle paratiisin, - Ken nimen antaa voi? - Sanoilla moinen autuus - On selittämätön -- - Siks lemmen sormi nytkin - Ja ain' on nimetön. - - - - Sydämen taisteluita. - - - Lempen' armas, kuollut, hautaan vaipunut, - Elon' aurinkoinen ijäks laskenut, - Hautaan kanssas vaipua mun salli myös, - Ijäks peittäköön mun rauhallinen yös! - Tuolla -- kas! -- tuo ranta kuollut, talvinen, - Tuonen kirkas valkovaippa peittää sen; - Meri elää, jos se elämätä on, - Sysimustin aalloin kuohuu rauhaton. - Elon merelt' -- ah! -- jos pian päästä pois - Kuolon rantaan loistavaan ja tyyneen vois! - - Vaan mi tunne kumma, tunne autuas? -- - Sydän, hourailetko, vai näet unias? -- - Mist' tää outo riemu, ihme suloisuus? - Niinkö taivaass' alkaa elon päivä uus? - Minkä kuolo ryösti, näinkö jälleen saan? - Lempi haudattuko nousi haudastaan? - - Ei! -- Ei! -- poistu kauas, petos ihana, - Viettelevä sydäntäni heikkoa! - Armas olet, liiankin jo armas, vaan - Armaaksen' en sua tunne kuitenkaan. -- - Mikä kuoli, kuollehist' ei nousta voi -- - Virvatuli viekas olet, valhekoi! - - _Uusko_ lemp' ois nimes -- lemp' on aina uus, - Aina vanha, yks vaan, se sen salaisuus, -- - Lempo häijy olet, käsin rohke'in - Saastuttava murheen pyhän temppelin! - - Lempo! -- näinkö kirkas katsantonsa ois? - Sekö herättää näin pyhän tunteen vois? - Vainaan nimen huudan, tuo ei poistukaan! - Jumalaa mä rukoilen -- tuo hymyy vaan! -- - Herra! Oisko mahdollista? -- Vitsaus - Oisko kärsitty -- taas suotu siunaus? - - - - Oi kiitos! - - - Oi kiitos kaikesta onnestain, - Min tahtomatt' olit luonut; - Ilosta, riemusta, minkä sain, - Min tietämätt' olit suonut; - Ja voimast', innosta koettamaan - Taas korke'impihin uudestaan, - Min silmistäs olin juonut! - - Turh' oli toivoni -- luotas pois - Jo sun sydämes minut syöstää. - Sun lempes aartehen' ollut ois. - Sen toinen multa nyt ryöstää. -- - Oi kiitos kuitenki! -- Minkä sain, - Ei ryöstää voi, se on muistossain - Kuin tähti tuikkiva yöstä. - - - - Keväällä 1876. - - - Mä lempeni hautaan peitin -- - Se vaipui jo kuolleeksi -- - Sen päälle mä mullat heitin, - Ja lausuin: »ain' ijäksi!» -- - Näin luontokin, talven saapuin, - Kaikk' kukkaset hautaa pois, - Ne peitellen lumikaapuin, - Kuin enään ei toivoa ois. - - Nyt raukesi talven valta, - Taas lähti jo järven jää, - Sulaneitten hankien alta - Taas pälvet jo pilkistää. - Kohos jällehen luonnon rinta, - Elohon se jo virkoontuu. - Ja kohtakin nurmen pinta - Kukin kirjavin kaunistuu. - - Mä katson tuot' ihaellen, - Suloutta, min taas kevät soi, - Ja mietin: mullekin jälleen - Kevät toinen tullako voi? - Tää mun sydämen', joka musta, - Kuloheinäinen nurmi on vaan, - Sill' oiskohan uskallusta - Taas kukkia milloinkaan? - - - - -III. ILOA JA SURUA. - - - - Suvilaulu. - - - Oisin pääskynä mä piennä, - Suvilintuna suloisna, - Lenteleisin, liiteleisin, - Suomehen suhauttaisin. - Sitten sinne saatuani, - Perillenpä päästyäni - Ilmassa iloitteleisin, - Räystähällä riemuitseisin - Kesän kaunihin tulosta, - Tulost' armahan auringon. - Vaan jos itkevän näkisin, - Huolellisen huomaitseisin, - Hälle mä viserteleisin: - »Mitäs itket, ihmisparka, - Murhehdit, sä Mannun lapsi? -- - Kohtalosiko kovuutta? - Sydämeskö sulatuutta? - Katso luonnon kauneutta, - Ihanuutta ilman kaiken: - Suot jo läikkyvi sulana, - Järvet jäiden kahlehitta, - Nietos nurmelta katoopi, - Häviääpi maasta hanki, - Päivyen taas paistaessa, - Ahavan puhaltaessa; - Korpi kukkia on täynnä, - Puiden latvat lintusia; - Kukat ne hajuelevat, - Lintusetpa laulelevat: - 'Iloitkaamme, riemuitkaamme, - Laulakaamme, kiittäkäämme! - Suven meille Luoja saattoi, - Jumalamme joudutteli!' - - »Ällös itke, ihmisparka, - Murhehdi sä Mannun lapsi! - Hänpä, joka suven saattoi - Näille Pohjankin perille, - Joka kaikki suot sulatti, - Pani järvet aaltoomahan, - Kukat pienet kukkimahan, - Lintusetkin laulamahan -- - Suven saattavi sinullen, - Kesän kerran kerjittävi. - Sielus nietokset sulavi - Lempensä lämmittämällä, - Huoles hattarat hajoovi - Henkensä puhaltamalla!» - - - - Onneton. - - - Päiväpaisteell' astuissani - Varjo vieress' astuvi, - Ei se musta, pimeäinen - Luovu koskaan luotani. - - Josko poies paennenkin - Iloisien joukkohon, - Suru aina sydäntäni - Puree, kalvaa ponneton. - - Tulis yö ja aurinkoisen - Tulet tuimat sammuttais, - Varjo synkkä vierestäni - Silloin ehkä katoais. - - Tulis Tuoni toivottuni, - Veisi rauhan majoihin, - Nukkuessan' nurmen alla - Nukkuis musta murhekin. - - - - Juomalaulu. - - (Nuotti: Sjung om studentens lyckliga dag.) - - - Maljat, veikkoni, täyttäkää! - Vielä nyt veren kuohuvi kosket, - Nuoruus se punastuttavi posket; - Nuoruuden olkohon malja tää! - Mietteet murheiset - Poies haihtukoon; - Tuskat turhaiset - Nuoruuden kevyt miel' pakohon ajakoon! - - Ensimaljan nyt nuoruus saa! - Niin! maljan sen nuoruus saa! - Hurraa! - - Toinenpa malja se armahan on! - Mit' olis nuoruus rakkaudetta? - Niin olis kuin kevät kukkahisetta, - Kolkko vaan, iloton, suloton! - Autuus taivahass' - Lempi on sula vaan. - Maan pääll' autuas - Olen kun katsoa kultani silmihin saan. - Toisen maljan sen armas saa! - Niin! maljan sen armas saa! - Hurraa! - - Kannun pohja jo pilkoittaa. - Viimeisen kerran täytän mä maljain. - Tehkää se myös: päin juokaamme paljain! - Maljan viimeisen saa kotimaa. - Huokaus viimeinen - Suomen olkohon! - Suomen etehen - Viimeiseen pisaraan veri vuotakohon! - Maljan viimeisen saa kotimaa! - Veren viimeisen Suomenmaa! - Hurraa! - - - - Soittoa kuullessa. - - - Kaiu, kaiu, kaunis ääni, - Sävel, soios, suloinen! - - Soidessasi mielen myrsky - Rauhaan viihtyvi; - Sydämessä huima hyrsky - Aaltoin tyyntyvi. - - Kaiu, kaiu, kaunis ääni, - Sävel, soios suloinen! - - Ketoa kuin kuivuvaista - Kaste kostuttaa, - Niinpä rintaa riutuvaista - Soittos virvoittaa. - - Kaiu, kaiu, kaunis ääni, - Sävel, soios, suloinen! - - Toivon kukat kuihtunehet - Tointuu tuoksumaan; - Syämen linnut paennehet - Taas saa laulamaan. - - Kaiu, kaiu, kaunis ääni, - Sävel, soios, suloinen! - - Pianpa päämme vaipunee - Maan kylmään kainaloon. - Siis lempikäämme, veikkoset, - Siis suudelkaamme, poikaset, - Kun vielä huulet lämpöiset - Nyt suuta tarjoaa! - - - - Sotamies-laulu. - - - No, miehet, miekat naulahan - Nyt pankaa riippumaan! - Käs' vasen neidon kaulahan, - Pikari oikeaan! - Kuin syksyn kukka kerkeä - On sotamiehen elämä. - Sen mettä aik' on imeä, - Kun vielä kukoistan. - - Mi haitta, josko juotanee - Nyt liika pisara -- - Se verenämme vuotanee - Jo maahan huomenna. - Siis juokahamme, veikkoset, - Ett' tappelussa punaiset - Ei ehtyis veren lähtehet - Tok' ennen aikojaan! - - Jos huuleen huuli haipunee, - Hiis sitä moittikoon -- - Pianpa päämme vaipunee - Maan kylmään kainaloon. - Siis lempikäämme, veikkoset, - Siis suudelkaamme, poikaset, - Kun vielä huulet lämpöiset - Nyt suut tarjoaa! - - - - Pikku Julius vainaa. - - - Mamman Luli pikkarainen - Läksi maailma-matkalleen, - Mut jo pian lapsukainen - Väsyi pienin jalkoineen. - - »Syliin, syliin!» itki - »Enemp' astua en voi!» - Kohta enkeli jo tuli, - Lepoon Lulin päästä soi. - - - - Järven rannalla. - - - Jyriseepi järvell' aaltoin hyrsky, - Heitä möyryttääpi hurja myrsky, - Pilvet mustat peittää koko taivaan, - Peittää auringonkin aivan. - - Rantaa vastaan vyöryin laineet riehuu, - Kuohuns' ilmaan lennättäin ne kiehuu, - Pyrkis ulos piiristään, mut sortuu, - Voimatoimia uupuin murtuu. - - Ihminenkin omin voimin pyrkein - Yli hälle säättyin rajain jyrkkäin, - Ryntää, ponnistaa, tai siivin koittaa - Ylä-ilmoiss' sijan voittaa. - - Mutta kaikk' on turhaa, kalliona - Luojan sääntö liikahtamatonna - Kestää rynnäköt; turh' on myös lento, - Ihmis-siip' on aivan hento. - - Uhka-ylpeyden myrsky tuopi - Pilvet vaan ja pimeyttä luopi - Meidän välillen ja suuren Luojan, - Ainokaisen voiman suojan. - - Asetu, oi aaltoileva rinta, - Tyyneksi kuin järven kirkas pinta, - Taivaan armo-aurinkoinen kohta - Sitten sulle jälleen hohtaa. - - Vedestä nyt kuuluu humu vieno. - Taivahalle nousee sumu hieno; - Sielukin näin tyynnä ainoasti - Kohoo maasta taivoon asti. - - - - Pää pystyyn. - - - Pää pystyyn vaan! - Sä olet mies, et halpa mato maan! - Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa, - Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa. - Pää pystyyn vaan! - - Pää pystyyn vaan! - Niin Luoj' on luonut parhaan luomistaan. - Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen, - Katsahtaa voi tok' ylös taivaan puoleen. - Pää pystyyn vaan! - - Pää pystyyn vaan! - Ei Herra jätä lastaan milloinkaan. - Kun kuorman raskahan Hän päälles luopi, - Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi. - Pää pystyyn vaan! - - - - Sun tahtosi tapahtukoon. - - - Mun sielun' onpi niinkuin erämaan - Hiekoilla autioilla harhaileva, - Jäljille yksin jäänyt seurastaan - Ja turhaan kumppaliaan tapaileva. - Herra, oi auta mua! - - Mun sielun' on, ylt'-ympäri kuin ois - Mull' yö vaan pimein, synkin, musta aivan, - Kun tähti viimeinenkin sammui pois. - Ja sammui minuun iskenytkin tuli taivaan. - Herra, oi auta mua! - - Kauhistuin sieluni jo lähestyy - Parrasta toivottoman kadotuksen. - Viel' askel yks, niin siihen syökseentyy - Se helvetin jo ammollaan näk' uksen. - Herra, oi auta mua! - - Mut nyt, nyt tunsinkin Sun apusi, - Mi pois mun tempas partahalta nielun; - Pimenneen mielen' valos valaisi, - Ja lohdutukses täytti tyhjän sielun. - Herra, ma kiitän Sua! - - Juur' ankarimpan' olit laupiain, - Suurimman armos tuskass' annoit mulle. - Ma näin, ett' onni onnist' autuain, - On se, kun onnens' uhratuks saa Sulle. - Herra, ma kiitän Sua! - - - - -IV. LUONTO JA ELÄMÄ. - - - - Suksimiesten laulu. - - - »Ylös Suomen poiat nuoret, - Ulos sukset survaiskaa! - Lumi peittää laaksot, vuoret, - Hyv' on meidän luikuttaa! - Jalka potkee, - Suksi notkee - Sujuilevi sukkelaan!» - - Heräs tuuli tuntureilla, - Lehahtihe lentämään. -- - »Sukkelat on sukset meillä, -- - Lähtään, veikot, kiistämään! - Saishan koittaa - Kumpi voittaa, - Eikö tuulta saavuttais!» - - Koti kontion on tuossa, - Siihen sukset kääntäkää! - Havuin alla korpisuossa - Vanhus nukkuu röhöttää. - »Kuules, ukko, - Oves lukko - Miehissä jo murretaan!» - - Kohoaapi kämmenille - Metsän kuulu kuningas. -- - »Lähtään, otso, painisille, - Tässä löydät vertojas!» -- - Hammasluske, - Keihäsryske - Kaiuttavi korpea. - - Jo on karhu kaatununna; -- - Keihäs sattui rintahan; -- - Ukko nukkuu uupununna - Sikehintä untahan. -- - »Riemuellen, - Soitatellen - Viekää saalis kotihin!» - - Vaan kun verivainolainen - Suomehemme rynnättää, - Silloin saalis toisellainen, - Veikot, meitä hiihdättää. - Käsi sauvan, - Toinen raudan - Teräväisen tempoaa. - - Verihinsä kohta nääntyy - Kuka meitä vastustaa, - Kenpä pakoisalle kääntyy, - Senkin suksi saavuttaa. - Pelastettu - Rakastettu - Kohta onpi kotimaa. - - - - Lumisateella. - - - Lumia lentää - Ristin ja rastin, - Leikkiä lyöden ja - Taistellen; - Vaan väsyneinä - Vaipuvat viimein, - Etsien rauhaa, - Povehen maan. - Mutta kun päivä - Keväinen kutsuu, - Pilviks ilmahan - Haihtuvat taas! - - Ihmiset myöskin. - Maailman lapset, - Raatavat, lempivät, - Taistelevat; - Vaan väsyneinä - Horjuvat hautaan, - Töistähän, teistään - Lepäjämään. - Kerran kun kutsuvi - Jumalan ääni, - Henkinä nousevat - Taivahasen. - - - - Rantakalliolla keväällä. - - - Sä siintävä sininen reuna, - Tuoll' takana talvisen jään, - Oi milloin, oi milloin sun louna - Tuo rantahan maa-paran tään? - Taas toivoa taivahisinta - Jo sykkii sydämeni, - Taas huojeni huoleva rinta, - Kun välkkehes lähenevi. - - Mut mitä! -- mi äkkiä poisti - Taas ihanan näön, min näin, - Tuon kultaisen sinin, mi loisti - Eess' silmien imehtiväin? - Vai tyhjäkö oiskin se ollut - Mun mieleni kuvitus vaan, - Värillä taivahan tullut - Vaan poloa pilkkailemaan? - - Ah, jospa kuin merien myrsky - Käsvarten' nyt väkevä ois, - Koht' aaltojen ankara hyrsky - Jääpeittehen murtaisi pois! - Tai aurinkona jos hetken - Vaan paistaa lempeni sais, - Jo laivat riemuten retkeen - Taas tuttuhun kiiruhtais! - - Mut linnuks luotu ma lienen - Pääll' lumien visertämään; - Ei voimat peipposen pienen - Saa kesää rientelemään; - Näin laulaa hän toki taitaa: - »Oi toivo, se tyhjiin ei käy! - Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa, - Vaikk' aina ei siintävän näy!» - - - - Clarens'in hautausmaalla.[1] - - - Tule tänne, joka haet rauhaa! - Muualla jos kuinkin riidat pauhaa, - Täällä vihat viihtyy, sodat lakkaa, - Yhdess' eroitetut makaa. - - Venään, Puolan, Franskan, Saksan kansaa - Täällä lepää rinnoin rauhassansa; - Uskoillakin, toisiaan mi vainoo, - Tääll' on sija yksi, ainoo. - - Tule tänne, joka haet rauhaa! - Täällä ei maan riidat enää pauhaa; - Suuren sanan jo näet täytetyksi: - Yksi paimen, lauma yksi! - - - - Rauta. - - - Suossa synnyin, suossa kasvoin. - Venyin suossa viatoinna - Äidin armahan povella. - Mannun, maammoni sylissä, - Paistoin purppuran punaisna, - Ruostehena ruskeaisna. - - Ilkeä inehmon lapsi - Minut suostani sivalsi, - Ryösti rinnoilta emoni, - Otti iki-orjaksensa. - - Tunki takkini tulehen, - Tuhkin purppuran tuherti: - »Hame orjan harmajana, - Kulonkarva käskyläisen!» - - Pieksi paljoilla poloista, - Mua muokkasi vasaroin: - »Orjan niska notkeaksi, - Orjan selkä sujivaksi!» - - Työnsi tuimahan tekohon, - Käski työhön kauheahan: - »Mene kuuset kaatamahan, - Heinät katkomaan heleät. - Kukat taittamaan koreat! - Terin tuimasti tuhoa - Kaikki siivin siukovaiset, - Jalan nelin juoksevaiset! - Myöskin Mannun maammosesi - Rinta raatele vakoihin!» - - Tästä työstä kauheasta - Kaikki luodut kammoavi, - Mua vaivaista vihaavi. - - Mutta malta, häijy herra, - Varo, ilkeä isäntä! - Itse orpoa opetit, - Itse neuvoit ilkeäksi! -- - Kun nyt raivohon rupean, - Yllyn vallan vimmaiseksi, - Oman heimosi hävitän, - Sinun itsesi katalan - Virun sydän-verissäsi, - Kylven keuhkosi kodassa! - Sitten siinä pestyäni, - Pestyäni puhtahaksi, - Kiillän taasen kaunihina, - Paistan purppuranpunaisna, - Entistäkin ehdompana! - - - - Tähden tuikkiminen. - - - Sä tähtönen kirkas, - Oi sano, mi voi - Tuoll' olla sun virkas, - Miks Luoja sun loi? - Suur' aurinko vaan - Voi päiveä suoda - Ja eloa luoda - Yl' ilman ja maan; - - Kuu valoa tarjoo, - Kun pimein on yö, - Unt' eläväin varjoo: - Se hällä on työ. - Kuin veljesi nuo - Sä pieni et loista, - Et pimeitä poista, - Et ihmeitä luo. - - Mut kuitenkin yhä, - Kun tuikkeilet näin, - On rauhoa pyhää - Mun sydämessäin. - Ma rohkenen taas, - Ja kepeämmällen - Mun tuntuvi jällen - Täss' surujen maass'. - - Kosk' yön läpi valon - Näk' eksynyt mies, - Hän tietävi: talon - Tuoll' lekkuvi lies. - Näin, tähtönen, liet - Myös viittana varmaan, - Mi luoks Isän armaan - Laps poloiset viet! - - - - Purjehdusretki. - - - Aamu onpi. Tyynnä lahti - Niinkuin peili vielä lepäävi. -- - Mutta kas! nyt viiri heilahti, - Tuulen tarkka, valpas vahti. - Pian tunnet että tuuli valvoo: - Värehille piirtyy veden kalvo, - Raitis henkäys jo vilpastaa - Paahtunehen posken, - Ja, kuin ääni kosken - Kaukahisen, metsä sohahtaa. - - Nyt on aika, pojat, rientäkää! - Vene veteen sysätkää! - Purjeet valloillensa, - Köydet kiinni paikoillensa! - Onko valmis? -- Kyll' on! -- No, - Sitten työnnä ulos jo! - - Hiljallensa vene hiipii, - Niinkuin hallitsija lintujen, - Kotka, vaikkei souda siipi, - Kiitää halki ilmojen. - Matka kulkee kulkuaan; - Seutuja siis katsellaan: - - Tuossa näet ylpeä - Seisoo kallio; - Hänpä tahtoo kylpeä: - Paljaaks riisui jo - Ruumiinsa hän, veteen astui, - Mutta vasta jalat kastui. -- - Tässä kas kuin koivu nuori, - Metsän sorja neitinen, - Kasvojansa hymyillen - Kuvastaa. -- Hoi, käännä ruori! -- - Siinä liki veden kalvoa - Oli salaluoto. - Niinpä usein muoto - Päält' on kaunis, sydän kavala. -- - Katso nyt taas rantaa tätä - Someroista. - Tott' et toista - Löydä missään emäntätä, - Joka siivota kuin vesi vois! - Järjestyksessään on kaikki täällä: - Kivi kaunihisti kiven päällä; - Kaikki pesty, huuhdottuna; pois - Ruhkat kaikki lakaistut, - Läjiin rantaan ajetut. -- - Voipa näiden näköin ihanuutta! - Joka hetki yhä kuvaa muuttaa. - Niemet, saaret, salmet, kaikki hyörii - Ympäri, - Tavoitellen, halaellen pyörii, - Tanssivi. - Näön yhden tuskin oikein näit - Ihaellen, - Jo se jällen - Riensi pois, sä niemen taakse jäit. - - Kotilahden kautta näin käy tie. - Mutta viimeinpä jo joutuu - Salmi, meren selälle mi vie. - Metsä tuulen estää. Soutu, - Veikkoset, nyt tarpeen lie. - Näinhän myös, kun sulla työ on suuri - Tehtävänä, sille uljaasti - Riennät, mutta seisahdutpa juuri - Ennenkun sä ryhdyt. Mielesi - Epäellen liehuu. Toivo, joka täytti - Rintasi, puhaltamatta on. - Nyt, mi äsken huokealle näytti, - Vaikea on, milt' ei mahdoton. - - Tuossapa jo onkin salmen suu. - Katso! Purje äsken riippuva - Höllällänsä niinkuin kuolleena, - Äkkipäätä jälleen vilkastuu, - Kuni orhi, sotatorvet kuullen, - Pysty-korvin hörkähtää, - Niin nyt purje, tunnettuaan tuulen - Hengen, riemuin säpsähtää. - Taaspa höllästyy se, joko petti - Tuuli taasen, vieteltyään jätti? - Useinhan myös poika neiti-lemmen näin - Sytyttää ja huoleti käy eteenpäin. - - Ei, jo tuuli taasen palauupi, - Purje täytehen jo pullistuupi; - Vene, uljahasti päälle rynnäten, - Alkaa taistelon kanss' aaltojen. - Hei! kuin kokka nousten hyrskii, - Lainehia vastaan tyrskii. - Vimmastuin, - Vaahtosuin - Aalto estää koittaa - Kulun rientoa, - Mutta murtuu voimatta. - Vene voittaa. - Laineen niskallen - Jaloin polkien, - Kohoaa se korkealle, - Rientää avaralle - Selällen vaan eteenpäin. -- - Mieskin vankka näin - Astuu tietään mailman kautta; - Turhaan ponnistaa, - Turhaan pauhajaa - Pahat vastaan, ei se auta. - Oi sä raitis, jalo miehentyö, - Kamppaelu aaltoin kanssa! - Mahdotont' on että lyö - Kurja sydän rinnassansa - Sillä, joka oppi täällä - Purjehtimaan vastasäällä! - - - - Viinitarhan edustalla. - - - »Oi terve, tarhuri-neiti! - Kuink', ihana, käy sun työs?» - Hän hymys ja mulle hän heitti - Tuolt' alas rypälen myös. - - »Oi neitinen, sult' ihaellen - Mä otan lahjan, min suot. - Vaan mustat silmäsi, kellen, - Oi virka, sä heittänet nuot?» - - »Nuot silmäs, mi täynnä on tulta, - Kuin mehu sun marjoissais. - Sep' onnen autuas, sulta - Ken omaksensa ne sais!» - - - - Naurava käki. - - - Puolessa on jo kesä, - Keskellään Heinäkuu; - Puun latvahan kas tuohon - Käkönen istahtuu. - - »Oi kuku, kultarinta, - Taas laula mulle nyt!» - Mut käki pyynnöstäni - Ei lauluun ryhtynyt. - - Sanani kuullen nauruun - Vain suureen purskahtaa; - Hän nauraa lakkaamatta: - »Ha, ha, ha, ha, ha, haa!» - - »Semmoinen narri nuorna - Kyll' olin minäkin; - Yöt, päivät tyhjin vatsoin - Ma huusin, hoilailin». - - »Mut nyt sen aikaa heitin - Jo muille houkillen; - Ei laulaminen syötä, - Miks viitsis tehdä sen?» - - Hän läksi lentämähän. - Ja vielä lennossaan - Hän nauroi hohotteli: - »Ha, ha, ha!» yhä vaan. - - »Oi, käki, suloisemmin - Tok' äänes ennen soi, - Kun suven sanomia - Se Pohjanmaille toi». - - »Kun pitkät ikävuodet - Lempeesti ennustit, - Neidolle sulhon tulon - Nopean lupasit!» - - - - Varoitus. - - - Poikani, lemmen purppuraperhoo - Pyytäissäs haluin hehkuilevin, - Hellin tempaos hyppysin, - Ettei sen runtau vienoinen verho! - - - - Runoniekan sydän. - - (Arvoitus.) - - - Meri täynnä heliöitä helmii, - Jotk' ei voi ihastuttaa ihmissilmii, - Jos myrskyt ei, mi pohjaan asti telmii, - Niit' alta aaltoin saattais ilmi. - - - - Kaste ja Kyynel. - - - Kaunis kukka on kauneinnaan, - Siinä kun kastehen kiiltävi kyynel. - Viel' ikävän haluhelmiä täynnä - Silm' ilon säihkyvi suloinnaan. - - - - Elämän meno. - - - Nuoruus nopsakenkä tepastellen - Elon tanssiin rientävi; - Vanhuus sauvan kanssa hoiperrellen - Ringistä pois pyrkivi. - - - - Turvaton.[2] - - - Voi minua poika-raukkaa, - Kuink' olen turvaton! - Ikäänkuin taivaan lintu, - Mi lentoon luotu on. - - Lepääpä lintunenkin - Omassa pesässään; - Vaan mull' ei maailmassa - Kotoa missäkään. - - Ja emä linnunpoikaa - Siivillä suojelee. - Minua talven tuisku - Vain lumin peittelee. - - - - -V. LEIKILLISIÄ. - - - - Neuvo. - - - Närkästyen neito lausui - Pojallensa pilkkasuulle: - »Mikä turva on sinussa? - Olet heinä heiluvainen, - Kaikkia kumartavainen! -- - Miten luottaisin sinuhun? - Olet laine läikkyväinen: -- - Lampen' aallollen asetan, - Pian aalto pettänevi. -- - Olet lieto perho-lintu: - Kukkaa kerran suutelevi, - Muihin sitten lentelevi!» - - Poika vastas pilkkasuinen: - »Vähäpä turvaa vesassa, - Heinäsessä heiluvassa -- - Ota kanto turvaksesi! - Vankka kanto on tukena, - Jos ei juuri kaunokainen, -- - Musta, paksu ja rypinen. -- - Paha aalloilla asua: - Yhä laine läikkyilevi -- - Jäähän luottosi aseta, - Jää ei läiky lainehena, - Josko kylmäkin kuvetta. - Älä usko perhokaista, - Lieto kun lepertelevi, - Ota toukka toveriksi! - Se on aina uskollinen, - Se ei luotas lennäkänä, - Josko syöpikin sydämes.» - - - - Laiskuuden ylistys. - - - Muut ne kiittävät aina ahkeran suuria töitä: - Kuinka hän hikoillen raatavi, puuhaelee. - Minäpä laulelen: laiskuus Luojan lahja on parhain, - Oikein jos sitä sä osaat nauttia vaan. - Ole laiskana, veikko, sitten ei raukene ruumiis; - Hautahan aikaiseen vaiva ja puuha sun veis. - Ole laiskana, näin vaan saat sinä suuria toimeen; - Puolta ei ahkera tee, minkä hän laiskana vois. - Kun sua sairaus vaivaa, työ sitä pahenteleisi; - Hiljaa makaile vaan, pianpa paranet taas. - Suru kalvava seuraa sinua kaikkihin töihin; - Olepa joutilas, koht' ehtivi Unonen luo, - Ehtivi Unonen luo ja unhotusjyväset kylvää - Luomihis, viepi sun pois iloa ihailemaan. - Mitä on taitehet? -- Kaikki vaan ne on laiskurin työtä; - Ei työjuhtien luo Runotar koskahan käy. - Almanakassapa viimein katso pyhien joukko -- - Ahkeratako lie niissä yht' edes vaan. - Kaikki ne laiskana eli, laiskana loikkui ja lihos; - Joka ei mitään tee, syntiä myös se ei tee! - Siitäpä pääsivät laiskat taivahan talohon suoraan, - Pääsivät itse ja myös päästää muitakin voi. - - - - Varoitus tytölle. - - - Sydän poikien lampena lie, - Min pintahan tien vene piirtää; - Vaan tuuli kun venosen siirtää, - Koht' tietymätöinnä on tie! - - - - L'Isle de la paix.[3] - - - Sovinnon sua saareks tottakin mainita taitaa: - Juuripa ihminen yks päälles sopia voi! - - - - Lempi ja Lempo. - - - _Lempenä_ neitonen liehui; kaikki sydämet syttyi. - Miekkoinen, joka sen nai, _Lemmon_ kekälen sai! - - - - Komea hautakivi. - - - Armahas haudan päälle sä loit kiven komean, suuren. - Siksikö että hän pois sieltä ei palata vois? - - - - Suurisuiselle ystävälle. - - - Hopeanhohtelevaisna miettehes kohosi ilmaan. - Varmaan, arvelin mä, Fenix-lintu on tuo! - Mutta pianpa läiskis! maahan sä putosit jälleen. - Olitkin, nyt minä näin, siipikalanen vaan! - - - - -VI. VAPAUS JA ISÄNMAA. - - - - Italian herääminen. - - - Kah kuin Etnan kupehessa - Kukat, ruohot rehoittaa; - Työmies viinitarhasessa - Pelotonna rallattaa. -- - Kivisissä - Kahlehissa - Tuli nukkuu vankina. - - Raskaan kiviriippans' alla - On kenties jo sammunut. -- - Ei! -- se miellä vihaisalla - Pohjaan vaan on painunut. - Siinä riehuu, - Kuohuu, kiehuu, - Keittää julmaa kostoa. - - Kah -- jo vuori puhkeavi, - Päiväks muuttuu musta yö, - Tulipatsas kohoavi, - Pilviin leimahdellen lyö, - Kallioita, - Lohkareita - Ilmaan lentää, sinkoilee. - - Kuule maassa jyrinätä! -- - Manner vahva vapisee; -- - Meri säikähtäen tätä - Paikoiltansa pakenee. -- - Viinatarhat, - Pellot parhaat - Laava peittää laineillaan. - - Jalot näin Italialaiset, - Unestanne havaitkaa! - Ikeet raskaat saksalaiset - Poies päältä survaiskaa! -- - Ruoskillensa, - Kahleillensa, - Kas, jo peikot pakenee! - - »Terve joukkoon vapahien - Ihana Italia!» - Näinpä nyt iloitsevien - Veljein kaikuu rinnasta. - Riemu raikkuu, - Huuto kaikuu: - »Eläköön Italia!» - - - - Pohjolan valkeneminen. - - (Laulettu Porthan'in-juhlassa Marrask. 9 p. 1861.) - - - Pohjolan pitk' oli yö! - Kauan synkk' oli, Suomeni, kulkus, - Pimeydessä riemuton polkus, - Vaikeat vaivat ja raskas työ. - Pitk' oli Pohjolan yö! - - Vaan eip' yö valoton! - Tähtöset tuikki välkähytellen; - Otavanas, sua tiell' opastellen, - Loisteli säihkyen sammumaton - Lempi Juslenion. - - Vaan jopa Pohjolaan - Riensi nyt aamu taas rusotellen, - Valkeni, loistollaan herätellen - Kalevan urhoja unestaan, - Nerosi, oi Porthan! - - Pitk' oli Pohjolan yö! - Vaan kesäpäivä jo pimeät poistaa, - Sätehin sammumattomin loistaa. - Pohjolan, kun kesähetki lyö, - Päivänä paistaa yö! - - - - Suomalaisille. - - - Miekkain melske kuuluu täällä, - Kuuluu kalke kilpien; - Eri huudot onpi väellä, - Er' on väri lippujen. - Murhaajatko muukalaiset - Tulleet on tuhoamaan? - Voi, ei! miehet Suomalaiset - Tässä seisoo vastakkaan. - - Ilost' ilkkuellen peikko - Muukalainen katselee - Kuinka veikkoansa veikko - Raivoellen raatelee. - Kumpi kaatui, kumpi voitti -- - Hän on varmaa voitostaan; - Min hän turhaan kaataa koitti, - Kaatuu kaatamattakaan. - - Yhtehen min Luoja liitti, - Kuin näin ratketa se voi? - Ykshän Suomi meidät siitti, - Ykshän kieli meillä soi! - Valvoimmehan yhdess' yötä - Äidin sairaan vieressä; - Yhdessähän teimme työtä - Korpisuossa synkässä! - - Nytkös, koska aamu koittaa, - Suomi viimein virkoaa, - Työmme kovan onnen voittaa, - Korpi kolkko aukeaa, - Nytkö, veljet, liittoamme - Turha riita ratkaiseis, - Uutta toivon toukoamme - Kateuden halla veis? - - Ei! min yhteen Luoja liitti, - Näin se ratketa ei saa! - Ykshän Suomi meidät siitti, - Ykshän kerran peittää maa. - Yhtenä siis seisokaamme, - Suomeamme suojellen, - Yhteis-voimin voittakaamme - Yhteinen vihollinen! - - Kumpi suurna, kumpi piennä, - Olkoon lasten riitana; - Kyynärähän tok' ei liene, - Miehen kunnon mittana! - Ylempänä, alempana, - Mitä siitä huoltakaan, - Kuu vaan kukin portahana - Onpi Suomen kunniaan! - - - - Koivu Etelässä. - - - Oi Suomen kaune, koivahainen, - Solakka, vyöhyt-valkeainen, - Mi saattanut sun tänne on? - Sä luulit: »päiv' on lempeämpi - Ja tuuli tuolla hempeämpi, - Maa antaa runsaan ravinnon». - - »Ma kasvan siellä uljahasti, - Kohotan pääni pilviin asti - Kuin muinoin tammi Jumalan. - Ja katsomahan kummaa uutta, - Komean koivun tuuhevuutta - Kaikk' ehtii kansat maailman!» - - Tääll' oli päivä lempeämpi - Ja tuulen henki hempeämpi - Ja runsaat antehetkin maan. - Mut vaivaisena varreltasi - Kuitenkin kuihdut huolissasi -- - Tää maa on sulle vieras vaan. - - - - Provessori Lönnrotille - - (15 p. Toukok. 1862 erojuhlassa). - - - Suomea sorteli orjuudessaan - Kielen vierahan ankara valta, - Vaan Sinä kansaasi kurjuudessaan - Armahtain, vapahaksi sen alta - Päästit ja neuvoit: tuossa on tie, - Lupauksen maahan mi vie! - - Nääntyä oltihin jo janohon, - Kuivaa korpea astuen kauan; - Silloin, kovahan kalliohon - Kalkahutellen mahtavan sauvan, - Laulun lähtehet piilostaan - Sinä sait taas uhkuamaan. - - Vuoren päältä nyt nähtyä maan - Luvatun, mieles jo levätä oisi. - Mutta ei kansasi tok' kokonaan - Päästäis, vielä Sun viipyvän soisi, - Siksi kun Sun alas kantanut on - Lupauksien laaksohon. - - - - Vieras lippu. - - - Sadathan kentät näki kuin tää kansa - Yks kymmentäkin vastaan kestää voi, - Ne sadat kentät, jotka hiekkahansa - Ahneesti Suomen miesten veret joi: - Kun suuren Kustaa Aadolfinsa kanssa - He Saksaan uskonvapauden toi, - Tai jalo Evert Horn kun heitä johti - Tuhannenkirkko Moskovata kohti, - - Tai kun he seuras Pultavaankin asti - Kahdettatoista hurjaa Kaarleaan, - Tai kun he äsken piti urhoisasti - Yksinkin jätettynä puoliaan, - Ja viimein vielä verillänsä kasti - Levolla makailevan Ruotsinmaan. - Vaan ken ne tietää, kuka muistaa meitä? -- - Työt sankartemme vieras lippu peittää. - - Nyt rauha ruostua kun miekan antaa - Ja kansat huolett' askaroida saa, - Laivamme kyntää joka merta, rantaa - Jokaista lähenevät, maailmaa - Ylt' ympär' avaraa, ja kantaa - Kalleinta maasta maahan tavaraa. -- - Vaan kuka tietää sen, ken muistaa meitä? - Toimemme kaikki vieras lippu peittää! - - Ja Suomen miesten kautta tieteen valo - On monta pimeätä poistanut, - Ja moni sävel ikisoiva, jalo - Rinnast' on Suomen miesten kaikunut, - Lauluiksi liittäin, min soi Suomen salo - Ja mink' on Suomen kansa tuntenut. -- - Vaan Suomalaisiksi ken tietää heitä? -- - Kaikk' kielen vieraan vieras lippu peittää! - - Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme - Matalan, halvan sijan tänne loi; - Et kaikkea voi muuttaa, osaksemme - Min Kaikkivallan viisas neuvo soi. - Suureksi hengen töissä tok', jos emme - Me petä, Suomi vielä päästä voi. - Sä vieraan kielen vieras lippu poista, - Ja kirkkaana sen nimi kerran loistaa! - - - - Hyljätty äiti.[4] - - - Köyh' asuu akkanen töllissään, - Leipäänsä kyynelin kastaa; - Hän istuu siin' ypö-yksinään; - Häll' eikö heimoa, lasta? - - Näin istuiss' aikahan menneeseen - Pois kauas miettehet lentää, - Pois kauas aikahan kultaiseen -- - Ja vedet poskille entää. - - Ain' ollut näin ei hän yksinään; - Häll' oli poikansa silloin; - Nyt missä lie, mihin viipyikään? - Taas hänet nähnehe milloin? - - Se häll' oli kallehin kalleus, - Pimiässä silmien valo, - Se kurjuudessakin lohdutus, - Se päivän koittavan salo. - - Raskaimmat raatoi äit' orjan työt - Vaivoistaan nurkahtamatta; - Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt - Lepoa muistelematta. - - Pojasta, toivoi hän, tulee mies - Jalompi vanhempiansa, - Ja maineens rinnalla jää kenties - Myös muistonen kantajastansa. - - Ja poika varttui kuin honka vaan, - Ei vertaa häll' ole toista; - Ja missä parhaita mainitaan, - Nimensä kirkkainna loistaa. - - Mut onness' uudessa halvaksi - Hänestä käynyt on äiti; - Hän saadun lemmen jo unhoitti, - Ja yksin kantajan heitti. - - Se äiti köyhä ja kurja on, - Oi Suomen laps, isänmaasi. - Kuink' olla hälle, sä armoton, - Voit kylmä kuin talvinen paasi? - - Jo palaa jälleen sun äitis luo - Hänt' ota hellähän hoimaas! - Taas hälle lempesi täysi suo! - Hän itkien kaipaavi voimaas. - - Ja jos vaan mökkiinsä astahdat, - Kohoova katto on kohta, - Ja laajaks seinät käy ahtahat; - Kuin keisarin linna se hohtaa. - - Ja äitis vanhan ja vaivaisen - Näet nuoreks nuortuvan taasen, - Ja kruunun painavi kultaisen - Hän otsaansa kirkkahasen. - - Ja kummastellen kaikk' kansat on - Näin lausuvat keskenänsä: - »Mik' ihme outo ja verraton! -- - Sen lapsi loi lemmellänsä». - - - - Karkuri. - - - On musta yö, on synkkä syksy-yö; - Rajusti rankkasade maahan lyö, - Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen. - Kaikk' ihmiset jo meni levollen, - Elävät piilohon. Mut -- mitä kuulen! - Metsässä on kuin kävis ihminen! - - Jo näen: tuossa läheneepi mies - Taloa yksinäistä. Se kenties - On matkustaja eksynyt, hän varmaan - Yömajaan pyrkii, ilomielissään - Jo toivoo kohta helmaan unen armaan - Vaivoista matkan päästä lepäämään. - - Mut ovelienpa astuvan ei näy -- - Sivuitse hiljaa hiipien hän käy, - Ja seisahtuupi ikkunaisen alle. -- - Mit' aikoo hän, kenties hän rosvo on, - Mi talonväelle syvään nukkuvalle - Tuo ryöstön, tuopi murhan, kunnoton! - - Sen näyttää koko muoto; partansa - Tuo pitkä, siivoomaton, sakea; - Likaiset ryysyt kulunehen puvun; - Reikäinen kate pörhettyisen pään; - Ja liike levoton, mi Kainin suvun - Eroittaa muista ihmis-veljistään. - - Ken oli tuo? Hän rosvo, murhamies - Todella oli. Moni täällä ties - Jutella vielä töistä Korven Kustan, - Vuoskymmen vaikka siitä vierryt on. - Ijäti näin on jälki veren mustan - Pois pesemätön, kuluttamaton. - - Ei ollut aikanansa julmempaa, - Ei ketään hirmutöistä kuulumpaa. - Helpommin hengitettiin, koska tiettiin: - Jo Korven Kusta vangiks saatihin, - Jo Siperian vuorten pohjaan vietiin, - Mist' ei voi päästä hengin elävin. - - Mut onpa taas hän tänne osannut, - Maan aitakin nyt jälleen palannut - Työhönsä vanhaan. Kädessäns' on rauta; - Sill' ikkunalta luukun murtaa pois -- - Poloiset nukkujat, ah, jospa auttaa, - Unesta heitä herättää jos vois! - - Mut ihme! liesi puolisammunut - On miehen kasvot täysin valaissut: - Eip' ollut sen, ken murhamiellä tuli, - Tää katse lempeä ja suruinen! - Ja yhä lempeemmäks se vielä suli, - Ja kyynel viimein vieri poskellen. - - Hän katsoi, katsoi, vilkkumatta pois, - Kuin sieluuns' imeä tään näön sois: - Tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti - Sit' unta, jonka puhdas sydän suo. -- - Näin katsoin, seisoi Kusta aamuun asti, - Vaan sitten astui nimismiehen luo: - - »Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo! - Käsiini pane tuttavani nuo! - Ja laittakaatte sitten vaikka minne! - Palanut tuolla mielen' oli vain - Yhdeksi hetkeks vielä päästä sinne, - Miss' äidin syliss' istuskella sain!» - - - - Suomalainen maamme Ruotsalaiselle. - - - Oi lyö'ös liittohon kätesi, veikko! - Kädet yhdistäin väki voittavi heikko: - Ken meitä voi murtaa, - Ken Suomea sortaa, - Kun yhtenä muurina seisotahan? - - Mull' aurinko nouseva paisteli kehtoon, - Sun pesähäs nukkuvi päivönen ehtoon; - Vaan yksiä teitä - Tok' Jumala meitä - On käsketyt veljinä kulkemahan. - - Sun kallioihis meren murtuvi hyrsky, - Mun järveän' tyyntä ei liikuta myrsky; - Mut tuulien tuiske - Ja kuusien kuiske - Ne viihdytti lapsina kumpoakin. - - Sun rantasi ruotsin lauluja raikuu, - Mun saloni suomen runoja kaikuu. - Mut yksi on mieli - Ja kummankin kieli - Vain yhtä Suomea ylistelee. - - Sun vainios kasvavi vehneä, ruista, - Mä usein vuolailen pettua puista; - Mut maan saman juotti - Veremme, mi vuoti, - Kun rinnoin sotihin rynnättiin. - - Siis, veljeni, heitä jo pois viha, vaino! - Tää Suomihan kummankin armas on ainoo. - Siit' olkohon riita - Ja kiistamme siitä - Ken Suomea parhaiten rakastanee. - - - - Tuhma, raak' on Suomalainen! - - - »Tuhma, raak' on suomalainen!» - Niin hän moittii, pilkkajaa. - Sidottuas umpeen silmät, - Naura vielä sokeaa! - - Katkaistuas kotkan siivet, - Ivaa ettei lentää voi! - Poljettuas kansan kielen, - Pilkkaa ettei ääuens' soi! - - Sorra, polje, ivaa, pilkkaa, - Kylvä vihan siemenet, - Kummastele päälliseksi, - Kun sä koston niittänet! - - - - Suurelle herralle. - - - Kuin paksu pilvi peittänyt - Meilt' olet auringon, - Ja varjon valjun heittänyt - Sun kansas elohon. - - Sä maasi hikihelmet joit, - Siit' olet aittunut; - Sä veljiesi veren söit, - Siit' olet paisunut. - - Mut Ukko vihan valkeat - Kun kerran virittää, - Sä, pilvi paksu, halkeat, - Ja taivas selkiää. - - - - Feniläiset. - - - Oi kansa raukka, onneton, - Jok' kuoll' et voi, et elää saa, - Vaan niinkuin haahmo rauhaton - Viel' astut paikkaas kotoisaa! - - Sun poikas parhaat, uljaimmat - Armotta Saksilainen löi, - Ja nurmikkosi vihannat - Hän saaliiksensa kaikki vei. - - Maat, joita kynnät orjana, - Ol' esi-isäis vanhat maat; - Sä vierahana astua - Perintöäsi omaa saat. - - Vaan parhaan aartees, ainoan, - Mi ryöstäjältä jäänyt ois, - Sun kieles armaan, ihanan, - Sä houkka itse vaihdoit pois. - - Ja avu jaloin maallinen -- - Omahan maahan rakkaus -- - Nyt sulle, Erin kurjainen, - On kova, julma kirous. - - Sen liekk' ei voi sua lämmittää, - Ei valoa se sulle suo; - Se polttaa vaan ja hävittää, - Ja mustaksi sun nimes luo. - - Oi kansa raukka, onneton, - Jok' kuoll' et voi, et elää saa, - Vaan niinkuin haahmo rauhaton, - Viel' astut paikkaas kotoisaa. - - - - -VII. TILAPÄISIÄ. - - - - Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan. - - - Ujona suomalaisuus seisoo vielä - Edessä porttien maan mahtavien, - Vieraana kynnyksillä rikkahien -- - Ei kansan lasta suvaitakaan siellä. - - Myös arkana ja kainoisella miellä - Ens'askeleet vast' opin temppelien - Saleihin astuu nyt se, horjeksien - Useinkin tuntemattomalla tiellä. - - Toivomme kaukan' on -- mut tulevainen - Tok' onni vilahtaa jo toisinansa, - Hetkeksi päilyy kuva lumoovainen: -- - - »Jo Suomen kieli pääsi valtanansa!» -- - Sen kuvan ensiks loit Sä, jalo nainen! - Siks ijäti sua muistaa Suomen kansa. - - - - Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865. - - - Korpeen kylmään raivasi Suomen kansa - Kodin itselleen, satahaarat hongat - Kaatain kaskeksensa ja kylväin viljan - Siemenet siihen. - - Usein kyllä kyntäjän toivot pettyi, - Usein viljan leikkasi harmaa halla, - Usein sulloi taas sota-orhit maahan - Sen kavioillaan. - - Turhat kuitenkaan eipä olleet työnsä: - Viljamaaks on muuttunut synkkä korpi, - Yhä Pohjaan päin pakeneepi halla, - Kylväjän kauhu. - - Samoin Taiteen siemenet taivaalliset - Mekin tässä korpehen kylvelemme, - Kylvelemme kaskehen äsken kaattuun, - Tuloa toivoin. - - Tuoni kauneimmat kukat usein kyllä - Tempaa pois, usein kuihtuvi köyhyydestä - Taimet, ennen vielä kuin puhkeskana - Kukkaset niistä. - - Vaan ei sammua saa tosi into tästä! - Mekin olkaamme tosi suomalaiset, - Toiset touot taas yhä kylväin, koska - Entiset kuihtui. - - Uskokaamme: ei mene turhaan työnne! - Kerran kypsyy täälläkin Taiteen laihot. - Lasten lapset nauttivat niitä silloin, - Siunaten meitä. - - - - Luettuani »Säkenien» toisen parven. - - (Montreux'ssä Sveitsinmaalla.) - - - Niin mä luulin, niin mä kuulin: - Kaikki kuoli jo käköset, - Laululintuset katosi - Suomen maasta surkeasta, - Pohjan kolkoilta periltä: - Mitk' on nälkä näännyttännä, - Mitkä kylmä kaatanunna, - Mitkä, muuttaen tapansa, - Havukoina harmajina - Toinen toista raadellunna. - - Niin mä luulin, niin mä kuulin. -- - Tulipa tänne pohjois-tuuli, - Tuuli tuttava läheni, - Se toi laulut tullessansa, - Saattoi siivillään runoset, - Takaa vuorten viserryksen, - Kauniin maastani kukunnan. - - Siitä syämeni sykähti, - Rinta riemahti suruinen. - Jopa tunsin, jopa tiesin - Aamun alkaneen paremman, - Onnen päivän palannehen - Suomen synkille saloille, - Pohjan raukoille rajoille. - Taashan kaikuu, taashan raikkuu - Entiset ilo-käkemme, - Muinahiset lempilinnut. - Västäräkkisen viserrys - Talvimyrskyn tauottaapi; - Kuultua kevätkäköstä, - Jänkät jäisimmät sulavat. - - - - Helsingin teaterin vihkiäisissä Marraskuun 27 p:nä 1860. - - - »Pois on vierryt Väinämöinen, - Laannut laulamasta; - Herjennyt on kanteloinen - Käyrä kaikumasta; - Siitä huokaa huolissahan - Suomi nyt ja itkee - Riutuneita riemujahan, - Surun aikaa pitkää». - - »Suomen on äänen sortanunna - Talven tuima valta, - laululinnut on paennunna - Kylmän kynnen alta. - Tuuli vain hongikossa huokaa, - Kova hanki kirskuu, - Nälkäinen hukka ulvoo ruokaa, - Tias-pikku tirskuu». - - Näinpä sävel kaikui kankahilta, - Suomen saloilt' ääni murheellinen. - Tuuli siivillään vei äänen vienon, - Kujerruksen kantoi taivahasen. - Siellä ruskopilven reunall' istui - Sisarusta kolme kaunokaista, - Ihanaista ilman neittä kolme. - Kannel käsiss' istuu impi yksi, - Laulutar se on, heleäkaula: - Sulosäveliä helskyttävi, - Surut sydämestä sulattavi. - Toinen impi on Kuvatar kaunis, - Tenhosormi, veistin kädess' istuu: - Sillä kallioita kalkuttavi, - Luopi sankareita, jumaloita. - Kolmaspa se on korea kuopus, - Näytelmätär, sisarista nuorin: - Missä astuu, aukeavi haudat, - Heräjävi haamut nukkumasta, - Ylös urhot nousee nurmen alta. - Kuullessansa Suomen suruvirttä, - Sydämehen impein syttyi sääli. - Taivahalta suhisevin siivin - Laskeusit lohduttelemahan, - Huolet Suomen huojentelemahan. - Ensin Laulutar heleäkaula - Käänti polvillehen kanteloisen; - Hypitellen hyppysensä hienot, - Soittain kielosia kultaisia, - Lauloi siinä näin ihana impi: - - »Kuin talven tuomi, - Kas, sulo Suomi - Nyt seisoo huolien, huo'aten! - Vaan kanteleni soiva, - Se tuopi hoivaa, - Se tuopi toivoa sydämehen». - - »Jo heitä huolet! - Ei kaikki kuolleet - Viel' ole virtoset laulajan. - Viel' kanteloinen kaikuu - Ja rinta raikkuu, - Kuin Väinön aikana vakavan». - - Vaikeni jo virsi Lauluttaren; - Huoltap' ei se Suomen huojentanna, - Iloa ei soitto synnyttännä. - Siihen vastas surullinen Suomi: - - »Kuulkaahan kannel tuossa kaikuu, - Kuuluu laulu loittoo! - Äänikö Väinön taasen raikkuu? - Soiko Väinön soitto? - Eipähän soittamassa, veikot, - Väinö tässä liekään! - Sorakieli, äänet heikot - Tään on soittoniekan». - - »Oisko itse Väinämöisen - Soittamassa sormet, - Loiskuis lainehet järven jäisen, - Kukkis kulonurmet! - Vieläpä nyt on aalto vanki, - Kituu kahlehissa; - Vielä pitää talven hanki - Nurmet nukuksissa». - - Kuvatarpa tenhosormi silloin, - Kalkahuttain kalliota, alkoi - Loitsujansa mahtavia laulaa: - Kieli liikkui, loitsut luikahteli; - Veistin väänti, paadet pakahteli. - Näin Kuvatar tenhosormi lausui: - - »Kallio sa kuun ikuinen, - Vuori päivän polvuhinen, - Kuule nyt mitä sanelen, - Kuule mitä sulle lausun! - En puhu omalla suulla, - Puhun suulla suuren Luojan! - En omin käsini väännä, - Käsin väännän Kaikkivallan! - Sana kuule, kuule käsky, - Tenhollista nyt totellos! - Muuttuos muutellessani, - Muodostuos, vuori vahva, - Väinämöiseksi vakaaksi, - Ikuiseksi laulajaksi! - Mit' on paasia sinussa, - Mitä kiviä kovia, - Siitä runkonsa rakennan, - Siitä kallon kalkuttelen. - Mit' on puroja povessas, - Ne ma suoniksi solutan, - Verivirroiksi valutan. - Mit' on lunta lappehillas, - Siitä holvajan hivukset - Hopeisena heilumahan, - Valumahan valkoisena. - Mit' on kuusia kupeillas, - Honkasia hartioillas, - Ne ma ruunuksi rakennan, - Sovittelen seppeleeksi - Päähän vanhan Väinämöisen, - Ilon tuojan ikävöityn». - - Jopa kalliosta kuvoaikse - Muoto va'an, vanhan Väinämöisen, - Suomen tarkkamielen, laulukielen. - Tuosta näin Kuvatar kaunis lausui: - - »Ällös surullinen Suomi, - Ällös itke nyt eneä! - Riemuitse jo rinnassasi, - Aamuin illoin nyt iloitse! - Jo on vanha Väinämöinen, - Ukko tullunna takaisin - Laulamahan, kukkumahan, - Soittamaan, helistämähän - Kansan kaunihin iloksi, - Sulon Suomensa huviksi!» - - Hälveni jo hetkeks ääni huolen, - Vaikenivat jo valitusvirret. - Kuvaa katsoi Suomi ihmehellä; - Vaanpa kohta taas poloinen parkui: - - »Mit' on syytä soitellamme, - Laulaa riemumiellä? - Eipä ole laulajamme - Väinö tullut vielä! - Tulta säihkyy Väinön silmä, - Sulosuunsa laulaa; -- - Sydän tään on kuollut, kylmä, - Eikä kaiu kaula!» - - Näytelmätär silloin, neito nuori, - Taivoon päin kohottaa kätösensä. - Näin hän lausuu, vanhaa Väinämöistä - Maanitellen mielilausehilla: - - »'Yksin laulan, yksin soitan - Runoja jo ruostuneita; - Lauluja lakastuneita; - Ei mua Suomi soitattele, - Omat lapset laulattele!'[5] - Niin sa, vanha Väinämöinen, - Vihoissasi muinoin virkoit, - Suutuksissasi nimesit; - Vierit poies Suomen maasta - Maille muille kaukaisille. - Kuule nyt mitä sanelen! - Todet sulle tarkat virkan: - Linna on tässä laadittuna, - Kallis kartano rakettu! - Seinät tehty marmorasta, - Kuparista katto pantu, - Sisus kullalla kuvattu, - Hopehilla holvattuna, - Ollakses, eleäksesi, - Ankarast' asuaksesi - Näillä Pohjolan perillä, - Suomessa sulohisessa». - - Impi vaikeni ja kuulleskeli. - Turhaan kuultelevat immen korvat, - Sydän vartoilevi toivoin turhin. - Eipä käännykänä kulkemasta, - Palaukaan vanha Väinämöinen. - Impi jällen loihe loitsunahan: - - »Kun ei tuosta kyllin liene, - Kun et huoline hopeista, - Kääntynekään kullan tähden, -- - Kuule nyt mitä sanelen, - Todet sulle tarkat virkan: - Ilon pantuna on paasi, - Laulukivi laskettuna - Linnan keskelle komean, - Salin suuren permantohon. - Siinä istuos ilolla, - Siinä soita riemutellen, - Kanteletta kaikutellen! - Siihen tuiskuna tulevi, - Vilisevi virtanansa - Kaikki mahtavat mailman: - Rikkahat ja ruhtinahat, - Keisarit ja kuninkahat - Soittoasi kuulemahan, - Iloa imehtimähän». - - Impi vaikeni ja kuulleskeli. - Turhaan kuultelevat immen korvat, - Sydän vartoilevi turhin toivoin. - Viel' ei käännykänä kulkemasta, - Palaukaan vanha Väinämöinen. - Impi jälleen loihe loitsimahan: - - »Kun ei tuosta kyllin liene, - Kun et käänny kuitenkana, -- - Kuule nyt mitä sanelen! - Todet sulle tarkat virkan: - Kuuluu laaksoista kujerrus, - Vuorilta valitus-ääni. - Koko Suomi kaihossahan - Huokoavi haikeasti, - Valittavi vaikeasti - Lähtöä ikirunojan, - Väinämöisen vierinteä. - Vesi silmistä valuvi, - Kyynel karvas poskipäille; - Jääksi jäätyvi samassa, - Kynttiläksi kangistuvi. - Vaan jos vanha Väinämöinen, - Laulaja ijän-ikuinen - Takaisin tulisit näille - Poloisille Pohjan maille - Uuden kuun kulettajaksi, - Uuden päivän päästäjäksi, - Uuden Sammon saattajaksi, - Uuden soiton suorijaksi, --[6] - Vesi taaskin vierähtäisi - Suomen silmistä suloisen. - Se ois kyynel riemun kyynel, - Riemun kyynel kirkkahainen, - Se ei jääksi jähmettyisi, -- - Päärlynä putoeleisi, - Helmenä helähteleisi - Ihmisten ihanteheksi, - Jumalainkin ihmeheksi!» - - Jopa kuuli vanha Väinämöinen, - Jo nyt kääntyi ukko kulkemasta. - Käännytti jo hänet kansan kaiho, - Huokaukset Suomen huolellisen. - Jo nyt joutuu, vierii venheessänsä: - Hangat piukkii, airot notkistuvi - Soutaessa seppo Ilmarisen; - Purren hyrskivi kuparikokka - Melatessa liedon Lemminkäisen; - Itse istuu jouten Väinämöinen. - Eipä aivan jouten istukana, - Sormin soittelevi kanteloista, - Suinpa laulaa suloutta Suomen. - Rantaan rientävät he Suomenniemen; - Soitto soitellen nyt kaikuu vastaan, - Riemu riemullen näin raikkuu sieltä: - - »Terve tänne, Väinämöinen, - Taas nyt soittamahan! - Terve, käyrä kanteloinen, - Taasen kaikumahan! - Ilollen nyt ilot tuntuu, - Riemullen nyt riemut! - Heitä pois jo huolihuntu, - Koko Suomenniemyt! - - Murheen jäät jo loiskahtavi - Riemun lainehiksi; - Kylmä hanki heilahtavi - Lemmen kukkulaksi; - Linnut laulaa virtosia; - Kesän päivä koittaa; - Itkein ilokyyneliä - Koko Suomi soittaa!» - - - - Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille. - - - I. - - Nuoruus, kultainen aik', oi ihmisen autuas aamu! -- - Aamu ei kuitenkaan -- ihmisen autuas yö! -- - Ei tok' yö valoton, ei synkeä, ei syksysyinen, - Ei, vaan Juhannus-yö, Suomenmaan suvi-yö! -- - - Yö, jon-moista voi nähdä, kun vuoren päält' ihaellen - Silmän loittohon luo, luo yli vetten ja maan -- - Moinen, kosk' utuhunnullaan hämy siintävän seudun - Peittää, ei sentään kokonaan peittelekään. - Peitoss' on risu rannan, on joka lehdetön oksa. - Peitoss' on kelopuut, paljahat, kuivunehet; - Peittyneenä on kaikki, mi kolkko on, kaikki mi kuollut; - Pohjolan köyhyytt' ei silmä nyt huomata voi. - Mut toki kautt' utuhunnun paistavi peittelemättä, - Kirkastettuna vaan, Suomen kaikk' ihanuus. - - Jalona haamoittaa koht' äärtä taivahan kannen - Korkeat harjanteet, honkaseppele-päät, - Vankka vanne, mi vahvaks liittävi manteren kupeet, - Musta, murtumaton, solkinen sankari-vyö. - Suojaan turvauten, pelotoinna nieminen nientä - Luoksehen houkuttaa, tarjoillen syliään, - Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta - Muiskuina soutelemaan kaukaisen armahan luo. - Suojahan turvauten, pelotoinna peilaeleiksen - Tuomet tuoksuavat, koivut valkeavyöt, - Katselevat vetehen, ihaellen riemuisin silmin, - Tuo sulokukkasiaan, varttaan tää soleaa. - Suojaan turvauten, jok' estää pohjaiset viimat, - Myös täystähkäinen ruis huoleti huojuelee; - Pää kumarruksissaan se kantaa tok' ilomielin; - Taakka jos raskas lie, rakkaan' onpi se myös. - - Vilpas, raitis on ilma, ei vielä nyt paahtava helle - Vaivuta kukkien päit', ehdi ei pyyhkiäkään - Kasteen helmeä pois, Isän taivahisen mesijuomaa, - Jolla Hän virvoittaa luonnon nääntynehen. - Viel' ei myös tomu maan sokaiseksi saastuta ilmaa; - Yksin leijuelee tuoksunen tuorehin vaan. -- - Ilma on hiljaa, tyynn', ei murra myrsky nyt honkaa, - Taita ei ruohoakaan, riistä ei lehteä myös. - Hiljaa on kuni kirkoss' aikana siunaus-hetken: - Tuulonen kuiskaa vaan, melkein kuulumaton, - Lehdet löyhyelee ja rannass' aaltonen huokaa, - Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee. -- - Ilma on tyyni, ei käy nyt järvell' ankara kuohu, - Kalvon kirkkahan on rauha rikkumaton. - Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella - Voip' ihanuuksia maan, taivaan loistoa myös, - Taivaan loistoa myös ja kaareuvaa sinikantta, - Jolla nyt hienoja vaan hattaramöyhyjä ui, - Kepeesti kuni mielen miettehet solueleiksen, - Kun sydän rauhaisa on, saastumaton, viaton. - - Vuoren päällä Te myös nyt seisoen, veikkoni nuoret, - Ympäri katsotten silmin säihkeilevin. - Sydän on toivoa täys ja riemust' aaltoovi rinta, - Juhannus Teillä nyt on, nuoruuden suvi-yö. - Toivo se maailmaa iloinensa, aartehinensa - Näyttää: »Tuo ihanuus, Teidän, Teidän se on». -- - Voi jos hetkinen tää ijät kaikki kestävä oisi! -- - Hetk' ylen kerkeä vaan, taas heti haihtuva pois -- - Voi, niin ois maan päällä jo taivas, oisi jo autuus, - Jota ei vaihtais pois Tähtölän riemuhunkaan! - Oisko! -- mut ei, ei näin sovi surra, ei valitella; - Yö ois turha, jos ei päivän seuraisi työ, - Kukka ois turha, jos ei se kypsyvä ois hedelmäksi, - Niin nuorukainenkin myös, mieheks muuttumaton. - - Veljet! Kukkula tää, Parnasson kukkiva kunnas, - Ei ole matkan pää, ensi-porras se on. - Kohtapa taas etehenne on nouseva kallio jyrkkä -- - Kosk' ylös kiipeetten, toinen taas kohoaa. - Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori, - Vaikka se katsoen täält' yksi on askele vaan. - Eikäpä ain' ole suotun' yöllinen vilppaus Teille, - Suotu ei ain' ole myös nuoruuden kepeys. - Toistapa on suvi-yönä, vihreä seppele päässä, - Kiivetä vuorellen leikiten laulelemaan. - Toista kun taas hiki-otsin, päivän hautovan alla, - Taakkaansa jykeää kantaen ponnistelee. -- - Sitte kun huo'ahtain taas katsehen luo yli laakson -- - Voipa kauhua, voi! -- kaikki jo muuttunut on! - Ei hämyn loistava, loitsiva ihmehuntu nyt enää - Maailman kokeneen pettää silmiä voi, - Elämä tää, joka mielen ihmehin täytti ja riemuin, - Missä sen on ihanuus? Miss' sulo, täydellisyys? - Harmaaks muuttunut on sen haamu paistava, puhdas, - Puuttehet näkyy kaikk', köyhyys, kolkkous myös. - Muuttunut on oma mielikin myös, himon hehkuva helle - Monta sen kukkaa on paahtanut, polttanut pois. - Rikkonut myös vihan myrsky on rinnan rikkahan rauhan, - Kuvaa taivahan ei aina se näyttele nyt, - Kuvaa taivahan ei -- ah taivaskaan ei nyt enää - Paistele kirkkaast', ei paista kuin paistanut on! - Kaikki on pois paenneet kepeäiset hattarat, hienot, - Mustina nyt matelee paksuja pilviä vaan. - - Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori -- - Ah usein vaivahan on uupua kulkeva mies! - Sanaa kolme tok' on, se huomatkaatte, oi veljet! - Kolme tok' kallist' on luotett' auttelevaa, - Net kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo - Koskahan kuitenkaan nuoruus loistehineen. - Vaivat hällen ei tunnu, ei murtaa voi kova onni, - Ei himot hurjat myös rauhaa häiritä voi. - Muoto ei mailmankaan niin musta ja synkk' ole hällen; - Kurjuus hällen ei näy, näkyy kauneus vaan. - Tunnettenko ne luotteet, sanaa aimoa kolme? - Toivo ja Usko on kaks, Lempi se mahtavin on. - - - II. - - Näin Luoja lausui: »Tulkoon valkeus!» - Ja säteen taivaastaan Hän salamoitti. - Levisi silloin valon kirkkaus - Ja alku-öisen pimeyden voitti; - Ja määräämätön ijankaikkisuus - Sai määrän, mitan, syntyi aika uus, - Ja luomiselle ensi-aamu koitti. - - Ja avaruuden Kaos kauhea - Sai muodon, järjestihe maailmaksi; - Ja tähtiparvet alkoi kulkea, - Sai kukin aurinkonsa ohjaajaksi; - Ja keto paljas alkoi kukoistaa, - Ja elävistä vilisi nyt maa, - Vilisi vesienkin joka laksi. - - Elämän kaiken lähde valo on; - Siis luodut kaikki pyrkii päivää kohti. - Mi voima muu se kukan kasvannon - Päin valoon aina taipumahan johti? - Mi voima muu se taisi kotkallen - Sen antaa rohkeuden ihmeisen, - Ett' ylös pilvihin se nousta tohtii? - - Laps luonnon armahin on ihminen; - Siis valoon varsin on se hänet luonut, - Pään pystyn, käynnin suoran, jaloisen - Hänellen yksin, ainoalle suonut. - Ja valon kalliimman kuin auringon, - Sätehen itse Luojan valost', on - Sen ikilähteest' ihmis-järki juonut. - - Valohon luotu ihmis-henki on -- - Valost' ei Luoja luotuansa kiellä -- - Kuin kotka nouskoon siis luoks' auringon, - Yl' auringonkin kiitäköhön vielä - Ja rientäköön halk' avaruuksien. -- - Miss' asunto on itse Taivaisen, - Tiedustusmatkan pää vast' olkoon siellä! - - Valohon luotu olet ihminen, -- - Siis valoon katso silmill' urhokkailla, - Ja ällös pelkää että paiste sen - Soentais säteill' ylen loistokkailla. - Ei tule siitä sullen sokeus, - Kun silmään sattuu liika valkeus, - Vaan siitä kun se valoa on vailla. - - Ja henkesi jos pilkkopimeihin - Suljettu oisi valon pelon tähden -- - Kuin kukka pantu pohjaan kellarin - Voit ojentaa tok' edes yhden lehden - Ylöspäin luokse rautaristikon - Ja kuolla tok', jos kuoleminen on, - Näin, valon kultasätehiä nähden. - - Sun henkesi on luotu valohon, - Eik' ainoasti valon nauttijaksi; -- - Jalompi osa sulle suotu on, - Myös olet luotu valon saattajaksi. - Oi onni suuri, autuas, kun saa - Auringon loistovirkaa toimittaa, - Kaikk' ympärillään saattaa valoisaksi! - - Mut, vaikka kirkkain, valokipunas - On kaikki ainoasti armolainaa, - Min hetkeks' antoi Kaikkivaltias -- - Siis alas uhka-ylpeytes paina; - Jumala, Herra, Hän on aurinko -- - Sun valos vaalea on kuutamo -- - Se, ihmishenki, muista nöyräst' aina! - - - III. - - Ihmis-henki, valon lapsi, pyrji valon lähteen luo, - Säkeniä sähkyviä juo kuin janoovainen juo; - Katso toki että valos vaan ei virvatulta lie, - Tyhjä valhevalo suolta, joka harhateille vie! - - Valo kirkas, valo kaunis, tok' on vaan kuin Alppein jää, - Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää. - Lempenä se vast' on oikein säde Luojan loistehen, - Tuikahtanut taivahasta lohdukkeeksi ihmisen. - - Vaikka sull' ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas, - Vaikka sull' ois kaikki taito, vuoret noutais sanojas, - Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan, - Enkelinkin sulo ääni, lempi yksin puuttuis vaan -- - - Ah tok' oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen! - Mitätön ois tietos, taitos, turha voimas ihmeinen. - Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko, - Ympärilläs kaikk' ois kylmä, synkkä, kolkko, autio! - - Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös, - Silloin siunattu on retkeks, siunaukseksi sun työs. - Mutta huomaa: lämmötöinnä säde käy halk' ilmojen, - Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen. - - Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi; - Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi. - Vaikk' ois ahdas, vaikk' ois pieni, halpa, riennä siihen vaan; - Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain. - - Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt, - Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt! - Tässä Teill' on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa -- - Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa! - - Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin, - Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin; - Mut se juuret juuttaa maahan, äitiänsä syleilee, - Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee. - - Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää, - Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää! - Köyhä on se, halpa on se -- lempikää sit' enemmin! - Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on ilke'in. - - - IV. - - Kosk' emäntäisen tarkan silmän alla - Liedessä korjaellaan valkeaa, - Se iloisella palaa paukkinalla - Ja kirkkahasti lekkuu, leimuaa. - Se onpi silloin koko huoneen sielu, - Jok' elämää ja virkeyttä suo; - Kokohon houkuttaa sen valo mielu - Perehen kaiken hauskan lieden luo. - Viel' uloskin se kauas yöhön paistaa - Pimeihin kuusikoihin korpimaan, - Yllyttäin uupunutta matkalaista - Taas askeleitaan jouduttelemaan. - - Mut valkea jos liedest' ulos karkaa, - Omille valloillensa kirvahtaa -- - Voi silloin kohtaloas, ihmis-parka! -- - Äkisti ilos, onnes lopun saa! - Kuin kahleistansa irti päässyt orja, - Niin tuli silloin raivoo, riehuilee; - Sen viha hillitön, sen vimma hurja - Säästelemättä kaikki tuhoilee. - Koht' on sun kalliit tavarasi tuhkaa, - Sun talos raunioiksi vajoutuu; - Suakin elementti julma uhkaa, - Töin tuskin oma henkes pelastuu. - - Näin tuli kirkkahinkin maallisista, - Isien maahan jalo rakkaus, - Tuo puhtain, pyhin ihmis-tuntehista, - Voi olla tuhoovainen kirous, - Kun, päästen valloillehen takastansa, - Riehahtaa Feniläisnä rajuumaan, - Hillittömässä vihanvimmassansa - Ei pettuutt' inhoo, salamurhaakaan -- - Tai raadellen myös omaa sydäntähän - Puoluekiihkona kun raivoaa, - Kun veli vihaa, vainoo veljeähän - Syyst' että toisin maataan rakastaa. - - Ei _Lempi_ olekaan se liekki sitten, - _Lemmoksi_ häijyks jo se muuttuikin, - Ei ole kirkkain parvess' enkelitten, - Vaan langenneista hengist' ilke'in. - Se pitää tok' on saanut enkel-kielen - Ja muodon paistavan kun aamun koi, - Joll' yhä vielä ihmis-parkain mielen - Lumoa, pettää, viekoittaa se voi. - He rakkauden tähden omaa kansaa - Kuin verivihollistaan vainoovat, - Nimeä lemmen huutain, toisiansa - Kuin pedot raatelevat, murhaavat. - - Voi! Eripuraisuuden tuli täällä - Myös irt' on päässyt, leimuks kiihtynyt; - Ei lumilla sen hehkua, ei jäällä - Sais sammumaan, ei viihtymäänkään nyt. - Yhäti paisuu valta palon huiman, - Se leviää, se kohoo, julmistuu. - Voi eikö valtaa, mi sen murtais voiman? -- - Yks valta ois -- se Lempi on, ei muu! - Oi veljet! Auttaja se kutsukaamme, - Tuo suoja-enkeli, min Luoja soi! - Oi kutsukaatte, että kurja maamme - Taas rauhan, onnen päivät nähdä voi! - - Suur', ankara maan pääll' on vihan valta - Ja mahtava on täällä kirous, - Mut kirouskin raukee kiroovalta, - Jos vastaan kaikuvi vaan siunaus. - Ei silmää loistavata lempeästi, - Katsetta pyhää Lempi-kerubin, - Voi kestää, vaikka kaiken muun se kesti, - Voim' ankarinkaan vihan enkelin. - Hän vaipuu maahan, voimatoinna aivan, - Ja käsin peittää silmät huikaistut, - Hän näki säteen autuudesta taivaan, - Mi hält' on ainiaksi kadonnut! - - - - Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi. - - - I. - - Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä, - Työt' yli kaiken työn kuuluna loistelevaa! -- - Muut ihaelkohot vaan kuin valloitus-vankkuri vieree, - Kansat kaikk' kukistain, voittaen manteret, maat; - Kuinka se käy jyristen kuin Herran ankara voima, - Raskailla rattaillaan kyntäen näin vakojaan, - Kyntäen näin vakojaan, jost' ei toki koskahan nouse - Toukoa oraillen, kohoo korsiakaan. - Kylvää myös vakoihinsa se kyllä, mut kylvönä sill' on - Katkerat kyynelehet, hurmeet huuruavat. -- - Muut ihaelkohot kuin sota päivänä kirkasna kulkee, - Silmiä huikaisten, mieltäkin viettäen myös; - Vaan sätehens' ei tuottele virvoitust' elämälle, - Paahtavat, polttelevat, kuoloa tuottavat vaan. -- - Muut ihaelkohot kuin sota laill' jalon, ankaran kosken, - Tulvaillen yli maan, kuohahtain kohisee; - Egyptin se tok' ei kevät-tulv' ole, siunaus peltoin, - Se vedenpaisumus on syntejä rankaiseva. -- - Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä -- - Sun työs tok' jalomp' on, oi Savon urhea mies! - Valloittajaks' sua myös kehuen mun mainita sopii, - Vaikk' perinnöitähän et toisilta ryöstänyt pois. - Mait' avarampia ei moni muu ole laskenut alleen, - Valloitus-sankareiss' ei monta sun vertojas lie, - Voimaa suurempaa moni voittanut ei, kuin sä voitit, - Kirves ja aura, ne kaks, asein' ainoina vaan. - Suomenmaan sydän viel' oli korpena kolkkona kaikki, - Autio, koskematon, synkkä kuin syksyinen yö. - Miehuutt' ollut ei vailla ken nuot sijat miehien syöjät, - Pohjolan nuot erämaat, ensiks läks asumaan. - Miehuutt' ei ollut vailla, ken korven ik'-asukkaisen - Kontion suuttunehen kanss' yhä painia löi. - Miehuuttas lujimpaa, Savon urhea mies, toki koitti - Pohjolan haltijahiis, halla harmajapää. - Kenpä ne kertoilleeks, lukeneekskaan sais sadat kerrat, - Koska hän myrkyllään turmeli toivos ja työs! - Usein kosk' ilomielin jo näit sun vaivasi palkan, - Tähkien keinuvat päät, kultana paistelevat, - Hiljaa hiivien silloin tul' yöllä se ryöstäjä viekas, - Viimeisen sult' jyvän vei, kaiken toivosi vei. - Viel' apumiehikseen Manan kalmankarvaisen mailta - Nyt nälän kalvavan huus, huus ruton julman se myös; - Armottomasti ne kaikki näin raateli, runteli, surmas, - Kaasi sun armaimpas, vei omat voimasi myös. - Vaan ei ne kuitenkaan kukistaa sua koskahan voineet, - Murtaa voimias ei, miehuuttasi ei myös. - Ahdistain vihamies jos sun peräyttikin joskus, - Jos välin kylmillen sarka jo raivattu jäi, - Vuotena toisna jo taas sinä, ponnistain neros, voimas, - Valloitit sen takaisin, valloitit uusiakin. - Näin vuos vuodelta ain' yhä laajemmaks levis valtas, - Laajeni viljelysmaa, laajeni näin _Savon maa_. - - - II. - - Voitolle pääsi vallat Pohjolan, - Pimeni päivä kansan Väinämöisen, - Riehahti myrsky raivoamahan, - Kauhullaan enentäen kauhun öisen; - Toisistaan Karjalaiset eksyi pois -- - Yöll' erottaa ken tietä voinut ois? - - Muruksi murtui Sampo -- vapaus -- - Ja kahtia myös Karjalakin katkes; - Nous eri vallat, eri uskomus, - Ja heimouden side vanha ratkes; - Vel' oma muuttui tuntemattomaks; - Vapaana oltiin yks -- nyt orjaa kaks. - - Sokeina vastatusten syöstihin; - Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta. - Er' elo ol' ja kuolon toivokin, - Yhteinen ainoast' ol' enää hauta. -- - Kuink' erottaa näin voipi ihminen, - Mink' itse Luoja liitti yhtenen! - - Kohosi silloin torni korkea - Äyräälle myrskyn raatelemain rantain, - Kohosi tulitorni, leimua - Kirkasta, kauas paistavaista kantain. - Halua ihmeellistä herättäin, - Vastustamattomasti viehättäin. - - Molemmat riensi kohden valkeaa -- - Uus elon toivo kaiken rinnan täytti -- - Vihollisen he keksi siellä -- haa! -- - Mut tuli nyt nuot kasvot selvään näytti - Ja kädet miekkoineen jo nostetut - Taas alas raukeni kuin halvatut. - - Ja silmät kauan umpisokeat - Nyt ihmein näki kaikki selvällehen, - Hetkessä haihtui vihat katkerat, - Käs käteen yhtyi liittoon ikuisehen. - Omaksi veljekseenhän Savon mies - Nyt karjalaisen urhon jälleen ties. - - Ja Väinön kansaa kaikkea nyt vie - Yhdessä yhtä tietä taas tää valo. -- - Kysytkö: mi se tulitorni lie? - Ma vastaan: se on Savon linna jalo, - Ja leimu siinä kirkaspaisteinen, - Se lemp' on _yhteisehen Suomehen_. - - - III. - - Heräsi sotavanhus unestaan, - Ja katsoo ympärinsä kummastellen: - Mi pauhu täällä, mitä hurraellen - Näin joukot vilskuu hänen muureillaan? - Miks täynnä laivoja näin salmi kiehuu, - Ja liput mastoiss' ylpeästi liehuu, - Ja tykit paukkuu, kaiut herättäin - Ylt' yli saloin sinisiintäväin? - - Vaarassa onko jälleen isänmaa? - Sotako rannalla taas liikkuu täällä? - Vihollisjoukotko taas valloittaa - Yrittää Savon turvaa ryntäämällä? -- - Ja ukko silmänsä luo ympärilleen - Tykittömille vallivaruksilleen. - Ja miss' on Savon kaikki sankarit? - Ne oisko pelkurit tai petturit? - - Oi, ällös, ukko, olko milläskään, - Unia näet vaan menneist' ajoistasi! - Ei sodan myrskyt enään ikinään - Uhkaile armasta sun Savoasi. - Rauhattomuus jo päättyi, nyt on rauha; - Työ ahkera tai ilo vaan nyt pauhaa, - Ja kansa riehuva tää summaton - Sukua Suomen, omaas, se kaikk' on. - - Et ole enää rajanvartija; - Maan raja siirtyi kauas länteen, itään. - Rauhassa nuku, sull' ei virkaa mitään. - Vaan ei -- ei vielä -- vielä virkana - Tok' yks ois sulla -- suoja muinaisuuden! - Rajalla ajan vanhan, ajan uuden - Nyt seisot vahtina, ett' unohtaa - Tää polvi nuor' ei isiänsä saa. - - Aik' uus on, aatteet uudet, työkin uus, - Teit' uusia nyt astuu nuori kansa; - Se oikein on -- mut ain' uskollisuus - Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa! - Sä, ukko, kerro kuink' es'-isät kesti - Paikaltaan horjumatta urhoisesti! - Karkaise työhön näin tää nuoriso, - Lujaksi kuin sun allas kallio! - - - - Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi. - - - Emonen Satakunta - Ilmoille pojan loi, - Ja sadan miehen voiman - Hän kantamalleen soi; - Sit' äidinrinnoin sadoin - Imetti, kasvatti; - Näin vahva jättiläinen - Pojasta sukesi. - Vaan ikäv' on hänen mielessään, - Hänt' ei koti hiljainen tyydytäkään. - - Siis ulos maailmalle - Tää poika reutoutui: - Hän kiersi sadat saaret, - Hän sadat salmet ui; - Ja kaikki rannan koivut - Hänelle hymyili, - Ja kaikki lehdon linnut - Sulolla lauleli. - Vaan ikäv' on hänen mielessään, - Hänt' ilo, lempi ei tyydytäkään. - - Rinnassa miehuus kuohui, - Se toivoi taisteluun, - Se riehuvaisna paloi - Voimainsa koitteluun. - »Ah urhon jalon, vahvan - Jos kerran kohtaisi, - Kas silloin maksais elää, - Kuollakin kelpaisi!» - Näin ikäv' on hänen mielessään, - Hänt' ei huvi kuuluton tyydytäkään. - - Vaan rientäissään hän viimein, - Mit' etsi, löysi jo: - Edessä tuossa vankka - On Tammerkallio. - Sen kivirinta luja - Tien sulkee kokonaan; - Ei taivu hän, ei väisty, - On valmis sotimaan. - Ja jättiläinen on mielissään, - Kun toivonsa tässä sai täyttymään. - - Ja rinta rintaa vasten - Nyt painia he lyö; - He päivän kaiken koittaa, - Eik' eroita heit' yö. - Kiihkoissa katsos kuohuu - Jo vaahti valkoinen! - Kauaksi pauhu kuuluu - Kuin jyske ukkosen. - Hei jättiläinen on mielissään, - Kun toivonsa tässä sai täyttymään. - - Näin vuosisadat pitkät - He yhä taistelee, - Näin koskaan voittamatta - He toistaan koittelee: - Ei uuvu veden voima, - Ei murru kallio; - Vaan järven jättiläinen - Se viimein suuttuu jo. - Taas ikäv' on hänen mielessään, - Tuo turha leikki ei tyydytäkään. - - Saapuipa silloin siihen - Kustaavi kuningas; - Tuoss' jättiläisen keksi - Silmänsä nerokas: - »Hei, poika, suotta kuluu - Noin voimas päivät, yöt! - Mun palvelukseen' tule, - Saat tehdä tosityöt. - Tuo hyödytön pauhu on houraus, - Vaan miehen työllä on tarkoitus!» - - Nyt käteens' jättiläinen - Sai sadat rattahat; - Hän kaikin voimin vääntää, - Ne pyörein juoksevat, - Ne vanuttaa, ne takoo, - Ne kutoo ratisten, - Ja leivän tarpeet hankkii - Tuhatten ihmisten. - Nyt jättiläinen on mielissään, - Kun toivonsa viimein sai täyttymään. - - Jo sata vuotta vääntää - Hän tuossa päivät, yöt, - Ja yhä kaunistuupi - Ja karttuu hältä työt; - Ja maine, jota toivoi - Suurista sodistaan, - Sen monin kerroin saa hän - Nyt työstään, toimestaan. - Ja jättiläinen on mielissään, - Kun toivonsa kaiken sai täyttymään. - - Oi kaukaa häämöittävä, - Sä aika tuleva, - Kun auraks muuttuu miekka, - Työkoneeks kanuuna. - Kun vert' ei vuodatella, - Vaan työllä kilpaillaan, - Kun suosio ihmisill' on - Ja rauha päällä maan, - Oi aika sä toivottu, kaivattu, - Kas täss' esikuvas on siunattu! - - - - Huhtikuun 16 p. 1869.[7] - - (Kun Suomen uusi valtiopäivä-laki vahvistettuna julistettiin). - - - Oi päivä kirottu, oi päivä siunattu, - Oi päivä, jok' ei koskaan unhoitu! - Ma muistan niinkuin eilen kuinka ensi - Sanoma sinusta maan kautta lensi: - Kaikk' kansa kuuli kauhistuin - Ja seisoi sanattomin suin. - Sydämin jäätynein kuin ukon nuoli - Ois iskenyt sen keskeen -- mutta huoli - Ja kauhu ensihetken vaan - Sai vallan, sitten sydämistä - Tuhannen kertaa tuhansista - Riemahti ilo kaikumaan. - Tää Suomen kansa, jörö umpisuinen, - Kiitoksiin jot'ei syyttä houkuttais, - Ja jonka niska jäykkä, visapuinen - Käskystä kellekään ei kumartais, - Tää kansa, mi niin usein onpi mykkä, - Kuin nuorin laps Lear-kuninkaan, - Ja kainostellen peittää tunteitaan, - Jos kohta sydämessä lempi sykkää -- - Se tunteilleen nyt viimein sanat löysi - Ja yli kuohahti sen sydän täysi. - Sen palatsit, sen mökit matalat - Kaikk' yhtä kiitosvirttä kaikuivat, - Hartainta kiitosvirttä kohtaan Luojaa. - Hän oli pelastettu, tukeva - Lakimme vanhan, pyhän suoja! - Hän oli pelastettu, auttaja - Elomme kansallisen nuoren - Ja heikon vielä, vaikka tuoreen! - - Nyt edes näit, oi jalo valtias, - Jos epäillyt liet koskaan lempeämme -- - Vaan kuink' ois luulon sijaa rinnassas, - Sun, joka olet henki hengestämme, - Jok' aina meidät ymmärsit - Ja tunsit, meitä rakastit -- - Nyt näit kuink' onni Suomen kansan on - Sun onnestasi eroamaton! - Sen tunsit silloin, tunnet nyt, siis juuri - Sä tahdoit että antees uusi, suuri, - Anteistas suurin: jottei enää mitään - Sun kansas ääntä sulta estää saa -- - Se muistopatsaan' oisi ijäst' ikään, - Mi tätä päivää meille muistuttaa. - - - - Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä. - - - I. - - Autio, kolkko on maa, jos ei eloon virvoita _Lämpö_, - Ääneti, hengeti kaikk' kuin nuo perät Pohjolan kurjat. - Järvet ei liikahdakaan, unen raskaan valtikan alla, - Koski se kahleissaan ei ääneens kuohua tohti, - Kääritty on koko maa lumen valkoiseen hikiliinaan, - Paljasna vaan kohoaa laki tunturin kalju ja musta, - Siellä ei ilmoille näin satalatvainen honka voi nousta, - Pieni ei kukkanen myös sulotuoksullaan ilahuttaa, - Sammal viihtyvi vaan, joka orjana halpana mataa -- - Näin suloton, näin synkeä on maa Lämpöä vailla. - Voimia kylläkin ois, povi maan on voimia täynnä -- - Kuules kuink' kohisee ne hiljaa peittonsa alla! - Myös idun alkuja ois, idun alkuja runsahin määrin, - Jotk' ikirikkauden, ikisiunauksen olis suovat, - Vaan kaikk' jäädyttää, kaikk' kuolettaa vilu viima -- - Näin suloton, näin synkeä maa on Lämpöä vailla. - - Mutta jos sattuvi vaan säde ykskin lämpöisä hankeen, - Kohta jo sulaakin kova kuori, sen kolkkous heltyy, - Kohta jo kiiltelevät sen pinnalla kyynelet kirkkaat. - Annas jos hetkisen nyt viel' Lämmön huokuvi henki - Silloinpa ihmehet näet: pois jäiset siirtäen luomet - Tuossapa aukee maan sulosilmyet, nuot sinijärvet, - Kirkkahan kiitollisen, ylös taivohon katsehen luoden. - Vangit jo vapautuu! Pois kahlehet katkaisi koski. - Kauaksi nyt pelotoinna sen kaikuu mahtava laulu - Kuollehet nousevi myös; maa, riisuen pois hikiliinan, - Äitinä ilmiin tuo tuhatmäärin taas sikiönsä. - Kaikki ne nyt vihertää, kaikk' kukkivi, kaikki nyt tuoksuu - Hymyilee sulokoivu ja ylpeenä seisovi honka. - Kaukaa rientävi myös nyt tänne jo lintujen parvet, - Ihmettä ihailemaan, ihanaa tätä luomista uutta. - Heidänki rintansa lämpiivi -- näin luo _Lämpönen Lemmen_ -- - Kilvan kultansa kanss' he laulaa riemuisin kielin. - - -- -- -- - - Näin sydän ihmisen myös mitä on, jos Lämpöä kaipaa? - Kolkko se on erämaa, kuin kuolleet nuot perät Pohjan. - Arkana kätkeytyy syvähän pois kaikk' jalot aatteet, - Oraaks nousta ei voi neron taimet kallihit, kauniit, - Tunne ei uskallakaan myös raikuttaa sulo-ääntään; - Itsepä pinnaltaan sydän peittyvi jäisehen kuoreen, - Kylmää kylmällä vastaten, tai kenties salavimmans - Verhoo myös imarruksilla tyhjillä, inhottavilla, - Niinkuin lämmötön maa matavaiset sammalet tuottaa. - Sen Sinä näit, jalo Valtias, sen Sinä näit sekä tunsit, - Ihmis-auttaja Sä, nimelt' et vaan, myös sydämeltäs - Et ylenkatsonut Sä tätä maatamme kolkkoa, köyhää, - Et tätä kansaa myös, ylen halpaa silmissä mailman. - Meidät on ymmärtänyt koht' täydesti Sun jalo henkes; - Voimat Sä näit salaiset, Sä näit idut taidon ja toimen - Syvään kätkeyneet, viel' uinuvat rinnassa Suomen - Lempeä vaan odotellen ja toivoin vaan vapautta - Koht' tulon antaakseen satakertaisen, siunatun, kalliin. - Sen Sinä näit ja Sun rakkautes koko runsahan lämmön - Loit sinä maan yli tään, jokapaikkahan näin elon luoden. - Kaikua saa pelotonna nyt vapaan kansamme ääni, - Toivonsa, tarpehet kaikk' edeskantaa istuimes eteen - Kielemme, koska sen päältä Sä puhkaisit rautaisen kuoren, - Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin, - Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka, - Täynn' iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä - Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä. - Mökkihin köyhimpään, jopa syrjimpäänki jo oppi - Tunkeutuu, valistain myös pimeimmät sopet kaikki - Näin kukoistaapi nyt Suomi, näin vaurastuupi ja varttuu, - Onnenrikkaana näin Sun lempeän valtikkas alla. - - - II. - - Kiittämätön, sydämett' on, niinkuin kivi, Suomen mies; - Hyvää teet sä hallen, uhraat omat parhaasi kenties; -- - Kylmästi hän kaikki ottaa, yrmeänä, ääneti, - Tuskin katsettakaan luoda antajaan hän viitsiipi. - - Kylvä siemen kalliolle, raostaan se vesan luo; - Tue tammi karheakin, kiittäin huminans se suo; - Mutta Suomen mies, tuo jörö, niinpä usein moititaan, - Hyvää hyvällä ei kosta, kiitosta ei tunnekaan. - - Onkin totta: liverrellä koreasti, simasuin, - Liehakoida mesikielin, sanoin tyystin valituin, - Tät' ei tyhmä suomalainen osaa, eikä opikaan; - Liian kankea on selkäns, kömpelö kumartamaan. - - Mutta syvään sydämeen on kätketty tuo hyvä työ. -- - Annas vaan jos pimentääpi päiväs kovan onnen yö, - Horjuin astut siinä, turhaan etsiskellen polkuas, - Apua et näe mistään, epäilet jo tuskissas -- -- - - Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva, - Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla, - Aänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös -- - Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs. - - Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan, - Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan; - Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea - Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa. - - Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse, - Pujahda vaan taitavasti soukkain salmein läpitse, - Niinpä sataman sa löydät myrskyilt' umpisuojatun - Niin näet laakson vihreäisen, kukkivaisen, siunatun. - - -- -- -- - - Kiitosta sä harvoin kuulet meiltä, jalo Valtias; - Kenties luulet, ettei muista suomalainen antejas. - Ah äl' usko sitä! Ethän voikaan luulla niin; - Ymmärsithän meidät, näithän syvään meidän sydämiin! - - Karkea on Suomen kansa, niinkuin pinta kallion, - Mut myös luja, vahva, vankka, niinkuin kallio, se on. - Se ei horju, se ei taivu, viekoitus jos kuinkin soi - Sun jos kaikki muutkin pettäis, Suomen mies ei pettää voi. - - Tähän kallistaos päätäs huolett', armas Ruhtinas, - Mielellänsä suomalainen henkens antais suojanas, - Hän velvollisuudess' aina seisonut on lujasti, - Nyt velvollisuus on helppo, koska rakkaus vaatiipi. - - - - Aleksanteri II:n muistoksi - - Huhtik. 29 p. 1881. - - - Murheen murtamana seisoo Suomen kansa: - »Suojaajamme, Maamme-isä, murhattiin!» - Epätoivoisna se kysyy tuskissansa: - »Miksi, miksi, taivaan Herra, sallit niin? - Miks' et voideltuas varjellut sä vielä, - Kuin niin monta kertaa olit varjellut? - Yksi sanas vaan -- niin helvetin olis niellä - Täytynyt nuo julmat joukkons kirotut! - - Useinhan sai elää, kuolla turvallisna - Hirmuvaltiaatkin, häijyt sortajat, - Jotka, kansan rukoillessa, pilkallisna - Leivän sijaan kiven kovan antoivat; - Hän soi alamaisilleen vaan rakkautta; - Miks Hän palkaks vihan sai niin katkeran? - Hän ylt'ympärilleen kylvi vapautta; - Miks Hän tyrannin sai kuolon kauhean? - - Voi miks sama päivänpaiste, lahja taivaan, - Joka vainioille viljavuuden suo, - Tuottaa voipi myrkyn kuolettavan aivan, - Kun se lämpimänsä rämeen pintaan luo! - Voi miks juur' se säde, joka voimallansa - Rakkauteen herättääpi lintuset, - Myös maan alta, heidän talvi-unestansa, - Nostaa kähisevät kyyt ja käärmehet!» - - -- -- -- - - Jos ois saatu -- suojaks Aleksanterimme - Miehiss' oisimme me kokoon rientäneet, - Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme, - Kuin es'-isät Demmin'illä, sulkeneet. - Vankkaa, vahvaa muuria tät' uskollista - Karkoittaa ois pahuus turhaan koittanut; - Ilkityö ois vasta ollut mahdollista, - Kuu ois viime suomalainen kaatunut. - - Näin ei saatu -- pystypäin voi Suomen kansa - Astua tok' eteen Herran tuomion: - Aleksanter' jos ol' luja sanassansa, - Rikkomatta myöskin Suomen vala on. - Katso läpi lauma salamurhaajoitten -- - Kansat monet siihen antoi hylkyjään -- - Satamäärin lukea saat nimet noitten, - Suomalaist' et niistä löydä yhtäkään. - - Salamiinaa läp' ei päästä kalliomme, - Kavaluutt' ei sydän Suomen miehien, - Heikkoudessa tää meill' on ansiomme, - Nöyryydessämme tää kunnia ikuinen. - Näin on ollut aina, näin myös ijäst' ikään - Oleva on suora tapa Suomenmaan: - Teeskelemään rakkautt' ei voima mikään - Meitä saa, ei rakkaasta myös luopumaan. - - Aleksanter' kaatui! -- Todellako saanut - Voiton sill' on pimeyden haltija? - Hänen kanssaan onko rauennut ja laannut, - Nimessään mi meille oli kallista? - Ei, ja tuhat kertaa ei! He meiltä ryöstää - Voivat rakkaan Ruhtinaamme ruumiin vaan; - Hänen luomastansa, Hänen henkens' työstä, - Murtunut ei ole pienin rahtukaan. - - Katso Bulgaria ijäks pelastettu - Nyt on julman raatelijan kidasta; - Miljonat ja miljonatkin vapahdettu - Venäläistä orjaa herrain ruoskasta; - Suomen kansan ääni rohkeasti kaikuu, -- - Nyt se oikein pääsi kansain joukkoihin! -- - Kaikkialla vapauden virsi raikuu, - Monin erikielin, riemuin yhteisin! - - Aleksanter' kaatui! -- Mutta henkens' yhä - Elää, vaikuttaapi, onnen aikaa luo; - Ah kentiesi vielä marttyyri tää pyhä - Kuolonsakin kautta siunausta tuo; - Kenties täytyi Hänen kuolla kansans' tähden, - Että sokeentuneet silmät aukeais, - Venäjä, näin taudin koko kauhun nähden, - Viimein syvän mätähaavans' parantais. - - - - Runebergin patsasta paljastettaessa - - Toukok. 5 p. 1885. - - - Lähteissään Väinö jätti kansalleen - Perinnöks tänne sulokanteleen; - Mut kauas poveen korven synkeän, - Seinälle pirtin köyhän, pimeän - Hän kätki sen ja lausui: »kaikua et saa, - Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!» - - Hiipipä sinne hoviherra jo, - Lepersi: »se on Korkein suosio!» - Keikahti poika hurja, huoleton: - »Ma tiedän -- huvi, hekkuma se on!» - Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; - Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään. - - Taas koitti yks: »se san' on viisaus, - Ihmisen järjen ikikaunistus!» - Ja toinen käski: »soi jo kannel soi! - Naislempeä mi pyhemp' olla voi?» - Mut' ääneti vaan riippuu kannel seinällään, - Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään. - - Näin tuhannet jo turhaan koitteli -- - Ijäkskö, Väinö, soittos vaikeni? - Nyt vielä nuorukainen lähenee, - Silmästä kirkkaast' into säihkyilee; - Hän lausuu näin: »maan päällä kalliimpaa - Ei olla voi kuin sana synnyinmaa.» - - Ja kannel ammoin jäänyt ääneti - Raikkaasen riemuun kohta helähti; - Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen, - Ja siihen koittaa päivä valkoinen; - Ja sulaneet jo ompi korven kolkon jäät, - Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät. - - Ja kansa herää pitkäst' unestaan - Elohon, toivoon, toimeen uudestaan; - Ja pimeess' eriteille eksyneet - Taas veljikseen on toisens tunteneet. - Ja mailma kummeksii: »mik' ihme verraton!» -- - Se Runebergin laulu, Suomen laulu on. - - »Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virrestäin; - Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.» - Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää; - Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä! - - Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen, - Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen: - »Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia; - Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla». - - Pois siis turhuus, pois kaikk' ylpeys, oman voiton pyynti pois! - Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell' ois; - Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa; - Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa. - - Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie; - Kukin menköön suunnallensa, kunne rientons häntä vie; - Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu; - Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu. - - Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet, - Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk' on lähteneet. - Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa, - Mutta yks' on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa! - - Yhdess' elo meille koitti, yksi hauta levon suo, - Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons suo, - Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnoissamme leimuaa; -- - Yhteistä on parhain kaikki, vähemp' erottaa ei saa. - - Jalona nyt Suomi seisoo täydess' avaruudessaan; - Jakakaa se -- joka pala aivan mitätön on vaan. - Yhdess' oomme vahva muuri, murtumaton kallio; - Hajotkaa -- niin lomaan hiivii kohta salaturmio. - - Yksi meill' on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi; - Kaikille hän lapsillensa lempens' yhteisesti soi! - Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus; - Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous. - - Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen, - Muistuttaos näölläsi kasvaville polvillen: - »Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia; - Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla!» - - - - Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään - - Elok. 5 p. 1885. - - - Kolkk' on Suomi, louhikoinen, viljaton, niin sanotaan, - Yksi vilja kylväjäänsä tääll' ei petä kuitenkaan: - Maahamme ken osas kylvää rakkauden siemenen, - Vaivastaan on aina saava sadon satakertaisen. - - Kolmas Keisarien polvi tämän kylvön kylvi jo; - Katsokaa kuin lainehtiipi laihona nyt kallio: - Joka silmästä, sen näette, loistaa luja luottamus, - Joka sydämessä palaa uskollinen rakkaus! - - Nyt on suvi suloimmillaan, Suomi kaikki kukoistaa, - Vapauden paistehessa maa ja kansa rehoittaa; - Aleksanterien työtä nyt on aika ihailla, - Siis luo kansan onnellisen olkaa terveet tultua! - - - - Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa - - Syysk. 15 p. 1887. - - - Etelän te päivärinteet, valon iki-kotimaat, - Luojan täyden armon saaneet, lempilapset autuaat, - Alust' ajan teille koitti valistuksen aamukoi, - Alust' ajan aurinkoinen teille kaikki lahjaus' soi. - - Kirkkahassa paisteess' ammoin teill' jo kaikki kukoisti, - Työ ja toimi hyöri, pyöri, aitat täyteen ahtaili, - Kysnä, raskahana nuokkui tieteen kulta-tähkäpäät, - Perhoin lailla loistain liehui taiteen parvet siivekkäät. - - Poloisilla Pohjanmailla yhä synkeä ol' yö, - Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ, - Maa ol' autio ja musta, musta kansi taivahan, - Elon merkkin' ainoana välkkyi tulet _Kalevan_. - - Kerran kuitenkin saa lopun pisimmistä pisin yö, - Kerran toki Pohjolankin viimein aamuhetki lyö; - Säde säihkyi taivaan rannalt' armas, kirkas, kultainen, - _Roman_ sädett' ihaellen Suomi toivoi riemuiten. - - Mutt' ei tuonutkaan se päivää, kultasi vaan kukkulat, - Valaisi vaan vuorten huiput, honkain latvat korkeimmat; - Alempana yhä vielä pilkkopimeä ol' yö, - Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ. - - Jopa säihkyi säde toinen, ensimmäistä kirkkaampi, - Laskeutui keskipuihin, mäenrinteet valaisi; - Silmäns' avas tiede, taide, päätään nosti toimi, työ -- - _Ruotsin_ sädett' ihaellen Suomi toivoi: loppui yö! - - Mut' ei päivää tuonut vielä sekään säde kuitenkaan, - Päivän koitto se ol' armas, toki yksin koitto vaan; - Tunkeumaan viel' ei päässyt alhomaihin viljaviin, - Eloa ei voinut luoda voimiin siinä piileviin. - - Nytpä taivaan rantehelta kolmas kerta välkähti, - Säde kolmas lensi ilmi, vielä toista kirkkaampi; - Ei, ei enää säde yksi, itse paistoi aurinko, - Päivä kauan ikävöity Pohjolalle nousi jo. - - Nyt on ilo Suomenmaassa, _Suomen_ päivä tullut on, - Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova, loputon; - Ei niin syrjäistä nyt kolkkaa, alhoa niin matalaa, - Ett'ei valoa se juoda, juoda mielin määrin saa. - - Työssä on nyt _koko_ kansa voimin sadointuhansin, - Valistuksen työssä pyhäss', innoin täysin, tulisin. - Vanhempien veljein riviin Suomi rientää kilpaamaan. - Synkän _Pohjolansa_ saapi _Päivöläksi_ muuttumaan! - - - - Brahen patsasta paljastettaessa - - Toukok. 29 p. 1888. - - - I. - - Suur' aika oli -- suuri aate liiti, - Kuin kotka vahvoin siivin suhisten; - Suur' aate -- ei -- viel' enemmän -- nyt kiiti - Läp' ilmain, aate pyhä, taivainen, - Kuin ukkostuli kaatain mädänneet, - Sytyttäin kylmät, ruhtoin paatuneet. - - Se _uskon vapaus_ ol' -- ei irvikuva - Tuo, irtaannus kaikesta uskosta, - Vaan vapaus Jumalahan perustuva, - Vapaus hengen tosi, ainoa, - Vapahdus kahleist' ihmissääntöjen, - Vapahdus kuonast' ihmismietteitten. - - Ja voittokulussaan tää aate jalo - Ihmeitä ja taas ihmeit' yhä loi; - Pimeimmät nurkat valaisi sen valo, - Se voimaa elää, voimaa kuolla soi, - Se teki ankaroiksi heikoimmat, - Ajattelijoiksi oppimattomat. - - Perillä Pohjan eli pieni kansa, - Mitätön, tuntematon, syrjäinen. - Ken tiesi siitä? Milloin neuvoissansa - Maan valtakansat otti lukuun sen? - Ken silloin oisi voinut uskaltaa - Mainetta sille, suuruutt' ennustaa? - - Mut kun se uskoi itsens Herran johtaa - Ja aseeks Hälle rohkeest' antautui, - Kuink' ihmehesti silloin kaikki kohta - Sen kohtalo ja onni vaihettui! - Jumalan välikappale ken on, - Ei sille ole mikään mahdoton. - - Laajemmaks yhä paisui Ruotsin valta, - Kuin virta tulvaileva keväinen; - Ja Ruotsin nimi vielä laajemmalta - Mainittiin siunaten tai peläten. - Sen sana yks vaan kuului monasti, - Ja jo se kansain onnen ratkaisi. - - Laajemmaks vielä Ruotsin miesten rinta - Laveni, kohos tään kautt' aattehen; - Mi suurint', jaloint' on, mi korke'inta, - Se siinä asunnon löys avoimen. - Kullalla muistoon kirjoitettu on - Tää aika ihmeinen ja verraton. - - - II. - - Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä, - Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää? - Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön, - Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön. - - Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi; - Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi. - Sin' et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia, - Tarkoin ensin tutkistella -- siitä kiitos, kunnia! - - Ja. Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui, - Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui. - Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden, - Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden. - - »Tääkö köyhä», huusit, »riistaa täynnä vedet, metsät on, - Korvet viljeltynä antais miljoonille ravinnon, - Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie -- - Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!» - - Yht' ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies; - Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties. - Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss' ankaran. - Näit jo ehkä, ett' on kultaa alla kuoren karkean. - - Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle, - Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se. - Siksi ensityökses otit pajan moisen rakentaa, - Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa. - - Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas, - Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas. - Vaan et tullut, niinkuin tulee valtaherra orjan luo, - Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun luo. - - Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua, - Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa. - Muistit aina jalon lauseen: »aateli se velvoittaa: - Ruotsin suuruus juuri vaatii, ett'ei toista sortaa saa.» - - »Ei voi muukalainen,» sanoit, »kansan hyvää valvoa; - Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt' ei tajua; - Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot, - Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot». - - Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella. - »Ennen teen sen itse,» sanoit, »kuin sen sallin raueta». - Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli, - Pohjan pitkä yö nyt loppui, aamu viimein valkeni. - - Mit' ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois. - Mit' yl'-opistottaan Suomi? Tuskin nimeäs' tallell' ois. - Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus, - Tääll' on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus. - - Kolmas vuosisata vieree Brahen haudan yli nyt, - Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt; - Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan, - Muuttumatt' -- ei -- suurempana, kuin hän itse arvaskaan. - - Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat, - Rikkautta luo työt uudet, ennen tuntemattomat, - Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss' kilpailee, - Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee. - - Ken vois Herran teitä tietää, ennalt' arvata ken vois, - Ijäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois. - Mut kuin vaihtuneekin osas, yksi vaihtua ei saa: - Et voi koskaan, Suomen kansa, »Kreivin aikaa» unhottaa! - - - - -VIII. VIRSIÄ. - - - - Virsi kotimaan puolesta. - - - Oi kuningasten kuningas, - Sä maan ja taivaan valtias, - Myös tälle maalle silmäs luo - Ja armos runsaat lahjat suo! - - Vähäinen meidän kansa on, - Maailman silmiss' arvoton; - Vaan mitä mahtavinkin vois, - Jos voimaa Sult' ei saanut ois? - - Kuin tomu edessäs on maan - Suuruudet, voimat, vallat vaan; - Kun viittaat, korkein alenee - Ja matalaiset ylenee. - - Kuink' usein juuri valitset - Aseikses pienet, alhaiset, - Siks että Sinun voimasi - Selvemmin heissä näkyisi. - - Kun tahdoit kansan valitun, - Otitpa ylenkatsotun - Ja halvan Juudan kansan, sen - Teit vartijaksi totuuden. - - Ja Bethlehempä, pienoisin - Tuo kaupungeista Juudankin, - Sai armon armoist' ylimmän, - Messiaan nähdä syntyvän. - - Oi Herra, kuule meitä myös, - Tee meissäkin Sun armotyös! - Suuruutta emme rukoile, - Me pienuuteemme tyydymme. - - Jos meidän kansa aina sais - Vaan olla palvelijanais, - Sun töitäs aina toimittaa, - Valistua ja valistaa! - - - - Taavetin 127:s psalmi. - - - Jos huonetta ei rakenna - Jumala, auttajamme, - Työ kaikk' on tyhjäks raukeeva, - Me turhaan harrastamme. - Mit' ihmisvoima, nero loi, - Ei itsestään se kestää voi, - Jos tueks ei käy Herra. - - Jos kaupunkia varjella - Ei tahdo itse Luoja, - Turhaanpa valvoo vartija, - Ei turvaa siit', ei suojaa, - Mit' auttaa vahvin hallitus, - Jos puuttuu Herran siunaus? - Kuin kuiva puu se kaatuu. - - Myös taitavinkin hankkeemme, - Paraiten perustettu, - Ois, ilman Herraa, hiekalle - Löyhälle rakennettu. - Kun vaaran virrat kuohahtaa, - Kun ajan myrskyt riehahtaa, - Jäljettömäks se katoo. - - Vaikk', aniharvain noustenkin, - Puuhaamme myöhään yöhön, - Eip' yksin toimi ahkerin - Viel' onnea tuo työhön. - Vaan työ jos tehdään Herrassa, - Nöyrästi Herran neuvolla, - Ei puutu siunausta. - - Miks suureen lapsijoukkohon - Katsoissa meill' on suru? - Herranhan lahja lapset on, - Hält' on myös leipämuru. - Saavathan kedon kukkaset - Häneltä ruoan, pukimet; - Kuink' ei Hän huolis meistä! - - Mit' useampi pieni suu - On pöydässämme lässä, - Sit' innokkaammin raikahtuu - Myös rukouskin tässä. - Näin missä Herran kiitos soi, - Ei hävitä se talo voi; - Se vaurastuupi aina. - - Ja pienoisista miehiä - Varttuupi vielä kerran; - Ne on kuin nuolet kädessä - Väkevän sotaherran. - Se maa, se kans' on mahtava, - Joll' onpi noita nuolia - Viinensä aivan täynnä. - - Oi Herra suuri, turvissas - Myös olkoon meidän kansa! - Se etsiköön Sun armoas - Kaikissa toimissansa! - Jos sulta vaan on siunaus, - Ei estäkään sen heikkous; - Se työsi tehdä voipi. - - - - Iankaikkinen autuus. - - - Oi riemua! - Oi autuutta! - Kuink' kepeeksi - Nyt tuntuupi. - Ei murheet maan - Mua painakaan; - Ei pahat työs, - Mun sielun', myös. - Ah aivan on kuin lentää vois! - - Oi valkeus! - Oi kirkkaus! -- - Mi päällä maan - Kuin peiliin vaan - Häämöitteli, - Kajasteli, - Se paistaa jo - Kuin aurinko - Nyt selkeänä kirkkaana. - - Maan päällä sain - Vaan puolittain - Tät' oivaltaa, - Tät' aavistaa - Mun toivossan', - Mun uskossan'. -- - Nyt, Jumala, - Sua kasvoista - Jo näen kasvoihin! - - -- -- -- - - Oi Korke'in! - Mill' ansaitsin - Mä syntinen, - Mä saastainen, - Tään kaiken nyt? - Ei täyttänyt - Mun voimani, - Vaikk' koitteli, - Sun käskyjäsi pyhiä. - - Kyll' rakasti - Sua sieluni; - Pyrkinyt pois - Maan tomust' ois; - Ja hurskauteen - Ja pyhyyteen - Se halavoi -- - Mut aina -- voi! - Taas vaipui kesken lentoaan. - - Oi rakkaus! - Oi armahdus! - Sä rajaton, - Sä verraton! - Maan madon tään - Niin viheljään - Sä armahdit - Ja puhdistit, - Pyhitit omaks' lapsekses. - - Tuhatkin ois - Jos kielt', en vois - Sua kyllin mä - Täst' ylistää; - Vaikk' ääretön - Ja määrätön - Ijäisyys on, - Ah mahdoton - Täydesti kiittää armostas! - - Oi riemua! - Oi autuutta! - Ei hetkeä - Ei vähintä, - Jok' erottais, - Luovuttaa sais - Mua Sinusta, - Oi Jumala, - Mun Herran' ja mun Isäni! - - - - Kastevirsi. - - - Otettu kasteen kautta sisään - Mä olen, Herra, huoneeses; - Sun lapses olen, Sä mun isän', - Siis mun on kaikki rakkautes; - Pelotta tykös tulla saan, - Mua pois et sysää milloinkaan. - - Sun puoleltas tää liitto kestää, - Vaikk' murtuis vahvuus taivaan, maan; - Ei rakkautt' Isän sydämestä - Voi mikään saada sammumaan; - Poikaskin annoit ainoan - Sä piinaan, kuoloon puolestan'. - - Ah lapses myös jos Sua voisi, - Näin puuttumatta rakastaa, - Jos tietäis, taitais se, kuin soisi, - Sun käskyjäs ain' noudattaa! - Mut voi kuink' usein kylmennyt - Mä olen, luotas eksynyt. - - Vaan lastasi hairahtunutta - Armost' et hylkää silloinkaan; - Sun lammas-raukkaas kadonnutta - Kuin paimen riennät hakemaan; - Et heitä, siks kun löysit sen, - Toit lauman luokse jällehen. - - Ja vaikka lapses tuhlaajana - Pois sirottais Sun lahjasi, - Armahdat taas, kun katuvana - Se jalkais juureen lankeepi; - Ain' ovi auk' on huoneeses, - Ain' auki isänsydämes. - - - - -IX. SUOMENNOKSIA. - - - - Neidon tunnustus. - - (Käännös Saksasta.) - - - Ihana oli iltanen, - Me käyskelimme niityllä; - Jo päivä kerran viimeisen - Myhäili mailleen mennessä. -- - Lehdossa linnut lauleli - Ja ilmassa viserteli -- - Ja kukkasjoukko nurmessa - Kaikk' ilmat täytti hajulla. - - Mun mielen' ol' juhlallinen - Ja kuitenkin iloissahan; - Mä silloin oisin tahtonut - Halailla kaiken maailman! -- - Me haastelimme ahkeraan, - Mitä -- en muista ollenkaan! - Hän astui aina vieressän' - Ja katseli mun silmiän'. - - Mä häneen kerran vilkahdin -- - En tiedä miksikä sen tein -- - Hän kättän' tuossa kaappaskin - Ja suuta suihkas huulillein! - Ja min' en vastustellutkaan, - Mä hälle suuta annoin vaan! - Ja viel' en oikein tajua, - Mi mielehen' lie juohtunna! - - Sen tiedän varmaan kuitenkin: - Ei pahaa ollut mielessän'! - Sen tehtyä kuin ennenkin - Ol' puhdas tunto syämessän'! -- - Ois toinen tiellen' sattunut, - Sitäkin oisin suudellut -- - Vaan -- jos ois tullut toinen mies - Tok' en ois tehnytkään ken ties! - - - - Nuoruus. - - (Runeberg'in mukaan.) - - - Valloista, mit' onpi taivaan alla, - Tuonen vaan on vankall' asemalla; - Tuoni kourallaan armottomalla - Kaikki luodut tempoaa. - - Jos sä kammot Tuonen hirmutöitä, - Nuorukainen, nauti hetkilöitä! - Iki-onni sulle hedelmöitä - Taitaa tuokiossakin. - - Maan ja taivahan sä tuokiossa - Syliis suljet, ilon nautinnossa. - Riemus mennehetkin muistelossa - Suloisina säilyvät. - - Vaan ei aatos, sääntöjensä orja, - Tunne nauttii mitä hetki tarjoo. - Tunne hetkess' ainoassa korjaa - Kylvöt vuosituhatten. - - Riemuele! Iloon sinut luonut - Luoja on, siks sydämen on suonut. - Tuntees pyhään temppeliin ei tuonut - Vanhuus viel' oo pakkastaan. - - Mutta pian -- voi! pirahteleepi - Hetki, onneas mi suojeleepi. - Vanhuus joutuu -- mitä tarjoileepi - Suvi sulle, nauttios! - - Nauti, kevähäs kukoistaessa! - Kukat riutuu myrskyin riehuessa; - Synkkäin talvi-öiden joutuessa - Katoo päivä kultakin. - - Riemun hetki ainoo, katoovainen, - Itkuun ei oo luotu, nuorukainen! - Eikä veres nuori, purppurainen - Syötäväksi surujen. - - Kuule lemmen ääntä kutsuvaista, - Vienoa, vaan kaikki voittavaista! - Syleillessäs kultaas armahaista, - Mailma kaikk' on sylissäs. - - Lehtiensä lomat täynnä marjaa, - Viiniköynnös suloisesti varjoo: - Köyhäkin, kun nauttii, min se tarjoo, - Autuasna astuvi. - - Lemmi! Syämes liekki vielä liehuu; - Juo! kuu maljassasi viini kiehuu; -- - Naura, laula, riemuitse ja riehu! - Vanhuus joutuu vaivoineen. - - - - Lorelei. - - (Heine.) - - - En tiedä mistähän lienee, - Näin mieleni murheinen! - Kenties sen tarina tiennee - Tää vanhan-aikuinen. - - Jo vilpas ol' illan ilma, - Rein tyynenä rienteli, - Ja vuorien takaa silmä - Viel' auringon välkkyili. - - Ja kalliolla neiti - Tuoss' istui ihana, - Ja hajallehen heitti - Hän kultahiuksensa. - - Ja laulua kummallista - Hän lauleli sukeissaan. - Voi sitä ken lumoavaista - Kuul' laulua kerrankaan! - - Venheessä poika sousi -- - Het' iskuin palavin - Silmänsä tuohon nousi, - Ei katsonut kareihin. - - Ma luulen kitahansa - Sen poikasen pyörre vei. -- - Sen lumous-laulullansa - On tehnyt Lorelei. - - - - Louhikäärmeen[8] tappaja. - - (Schiller.) - - - Miks rientää kansa kohisten - Kuin koski kautta katujen? - Tuliko Rhodossa nyt riehuu, - Kun sekaisin näin kaikki kiehuu? - Ritarin ratsuilleen ma nään - Keskellä kansajoukon tään, - Ja, ihme, hänen jäljestähän - Otusta kummaa vedetähän, - Kuin louhikäärme muodoltaan! - Kas kita kuinka irvistääpi! - Urosta ynnä saalistaan - Vuorottain kansa ällistääpi. - - Tuhansin äänin huudetaan: - »Tulkaatte syöjää katsomaan, - Mi nieli karjaa, nieli kansaa! - Täss' sankari on, voittajansa! - Mont' ennenkin on lähtenyt, - Petoa tappaa käennyt, - Eip' yhtään heistä nähty jälleen; - Ylistys uljahalle tällen!» - Näin luostarille saavutaan. - Johannes-ritarit jo tässä, - Kiireesti kokoon tultuaan, - On neuvokuntaa pitämässä. - - Nuor' urho kainoin askelin - Nyt astuu eteen mestarin; - Muu kansa huutain huikeasti, - Tuugeikse jälkeen saaliin asti; - Ja nuorukainen lausuu näin: - »Ritarin tehtävän mä tein: - Mä louhikäärmeen, maamme turman, - Tuon tänne, se sai multa surman. - Taas auk' on matkustajan tie, - Iloisna karjat ulos juoksee; - Vaaratta polku on, mi vie - Vuorelle armokuvan luokse.» - - Mut päämies silmin ankarin - Näin nimeää: »Työn sankarin - Teit ritarina uljahana; - Miehuus on miehen kunniana. - Vaan mik' ens' tehtävä on sen, - Ken soturina Kristuksen - On saanut ristin viittahansa?» - Tään kuullen vaalistuvi kansa. - Mut punastuen kumartaa - Ja lausuu jalo nuorukainen: - »Ken ristin tahtoo omistaa, - Ens työkseen olkoon kuuliainen.» - - »Sen säännön», vastaa mestari, - »Rohkeesti rikoit, poikani. - Totellen hillitöntä mieltä, - Teit työn sä, minkä laki kieltää!» - Tähänpä toinen: »Valtias, - Oi päätä vasta kuultuasi - La'inhan tosimieltä myöten - Ma luulin tekeväni työtän'! - En huimapäänä lähtenyt, - Kuin taistelun tään päätin koittaa. - Ma pedon olen pyytänyt - Tempuilla sukkeloilla voittaa». - - »Viis säädystämme, vahvimmat - Uskomme tukipatsahat, - Jo oli saaneet surman tästä, - Kun kielsit meit' yrittämästä. - Mut harmi, halut sotaisat - Sydäntän' yhä kalvoivat; - Viel' unissainkin kaiken yötä - Mä läähättäin tein verityötä. - Ja koska aamu aina vaan - Toi uuden huolen, uuden vaivan, - Hurjistui mielen' tuskistaan. - Ma päätin koittaa nimeen taivaan». - - »Mi nuorukaista kaunistaa? - Mist' urho parhaan maineen saa? -- - Näin mietin. -- Missä töiss' on nähty - Nuot miehet, joist' on runot tehty, - Jotk' epä-usko pakanain - Asetti säätyyn jumalain? - Rohkeilla retkillään he monta - Petoa tappoi luonnotonta, - He kävi kimppuun leijonain - Ja paini Minotauroin kanssa, - Kernaasti vertaan vuodattain, - Kun voivat auttaa vertaistansa». - - »Ja kristittykö miekallaan - Sais tappaa Sarasenin vaan? - Vain kaataa epäjumaloita? - Ei, pahat kaikki pitää voittaa; - Hän luotu onpi voimallaan - Hädästä kaikest' auttamaan! - Mut' taito voiman apun' olkoon, - Miehuuden oppaaks äly tulkoon. - Näin mietin usein, katsomaan - Kun pedon jälkiä ma läksin. - Soi Herra viimein neuvoaan; - Riemulla huusin; nyt sen keksin»: - - »Eteesi astuin, nimesin: - Mun tekee mieli kotihin -- - Sanasi, Herra, luvan antoi; - Mun laiva meren yli kantoi. - Ja kotirantaan päästyäin, - Ma käskin sepän kiirehtäin - Minulle kuvaa laittamahan, - Kuin louhikäärme muodoltahan. - Lyhyitten jalkain nojallen - Hän paksun rungon rakentaapi, - Ja rautapaidan suomuisen - Sen selkä varjoksensa saapi». - - »Pitkäksi kaula koikistuu, - Ja niinkuin Manan portin suu - On ammollansa kita suuri, - Kuin saalistaan se haukkais juuri. - Ja reunaa myöten uhkaavat - Terävät piikkihampahat; - Miekalta näyttää hiotulta - Sen kieli, silmät iskee tulta. - Ja viimein häntä määrätön - Kaikk' kierrelty on renkaillensa, - Kuin ois jo surmakääröhön - Se saanut miehen ratsuinensa». - - »Näin kaikki tarkkaan kuvataan, - Harmaalla häijyks maalataan: - Kuin sisälisko eestä, takaa - Kuin käärme näyttäin, otus makaa. - Valmiiksi saatuani sen, - Kaks koiristani valitsen, - Kaks vahvaa, nopsaa, taitavata - Myös metsähärän murtajata; - Niit' ärsyttelen yhä vaan, - Kehoittain vimmaan kiihtyneitä - Kuvahan hampain tarttumaan, - Ja käskyilläni neuvon heitä». - - »Miss' alta hampaan sija on, - Kun vatsa onpi suomuton, - Siihenpä käsken tarttumahan, - Terävin hampain haukkaamahan. - Mä itse, ase pivossan', - Kiihoitan oivaa orhian', - Arabilaista suvultansa, - Ja kun se hirnuu tulissansa, - Kannukset pistän kupeesen, - Ja louhikäärmeen päälle karkaan; - Ikäänkuin tappaakseni sen - Kädestä peitsen heitän tarkkaan». - - »Vaikk' orhi kuorsuu kauhistuin - Ja karkaa pystyyn vaahtosuin, - Ja koirat vinkuu tuskissahan, - En lakkaa, koitan uudestahan. - Kuukautta kolme peräkkäin - Heit' yhä harjoittelin näin, - Siks kun he taipui työlle tällen, - Palasin sitten tänne jälleen. - Vast' aamu kolmas mulle nyt - Rannoilla näillä kerkes koittaa; - En paljon yhtään levännyt, - Niin harras halu oli voittaa». - - »Sill' uusi murhe kotimaan - Kiihdytti vihan' uudestaan: - Kaks paimenta, mi eksyi suolla, - Taas löyttiin raadeltuna tuolla. - Nyt päätöksen teen joutuisaan, - Totellen sydäntäni vaan. - Ma käsken kantapoikiani, - Käyn selkään ratsun neuvomani, - Myös jalot koirat kanssan' vien, - Ja ankaran sun kieltos tähden - Ma kuljen salaa syrjätien. - Ilolla taisteluun näin lähden». - - »Sä tiedät, Herra, kappelin, - Min käsky jalon mestarin - Rakensi vuoren kukkulalle, - Mist' yltää silmät avaralle. - Se pien' on, näölt' arvoton, - Mut ihmekuva sisäll' on: - Maria neitsyt lapsen kanssa, - Edessä viisaat polvillansa. -- - Huipulle jyrkkä porras vie, - Astinta sata vaivalloista; - Mut vaivasi, kun loppuu tie, - Jesuksen näkö kohta poistaa». - - »Juurella tämän kallion - On luola jylhä, pohjaton, - Suon sumust' aina kosteana! - Siin' ei näy päivää, kuutakana. - Sen sisälläpä päivät, yöt, - Mielessä aina murhatyöt, - Sikiö Manalan tuo häijy - likellä temppeliä väijyy. - Ja tuhotietä kulkemaan - Kun sattuu vaeltaja raukka, - Jo karkaa peto piilostaan - Ja saaliikseen sen kohta haukkaa». - - »Edellä tuiman taistelon - Viel' astun vuorikirkkohon; - Mä Kristus-lasta rukoelen, - Synneistä itsen' puhdistelen. - Vaan sitten rautahaarniskan - Jo puen päällen' kirkkahan; - Ma tempaan peitsen käteheni, - Ja astun alas toimelleni. - Jäljelle kantapojat jää, - Viimeiset käskyni kun saivat; - Orihin selkään hyppään mä. - Nyt varjelkohot mua taivaat». - - »Kun joudun siitä lakeaan, - Jo koirat kohta haukkumaan; - Pelolla kuorsuu ratsu parka, - Paikalt' ei lähde, pystyyn karkaa. - Näenpä aivan liki tuossa - Jo inhoittavan kimpun suossa: - Paisteessa päivän peto makaa. - Sen päälle koirat käyvät takaa; - Mut nuolina he pakenee, - Kun häijyn ulvonnan he kuuli, - Ja käärme kidan aukaisee, - Ja siitä huokuu myrkkytuuli». - - »Mä heitä jälleen rohkaisen, - He vimmoin tarttuu käärmeesen; - Mä itse kaikin voimin viskaan - Mun peitseni; se sattuu niskaan, - Mut voimatta, kuin puikko ois, - Se hyppää suomuksilta pois. - En ennätäkään heittää toista, - Kun silmää basiliskinmoista - Otuksen julman säikähtäin, - Ja suusta suitsuuvaista tulta, - Oriini karkaa taaksepäin -- - Nyt toivo raukeaa jo multa!» - - »Selästä ratsun hyppään pois -- - Kenties viel' apu miekast' ois, -- - Mut lyönnit kaikki käyvät hukkaan, - Kivinen kuor' ei naarmistukaan. - Nyt pedon häntä heilahtaa, - Mun alas maahan paiskahtaa. - Jo näen kidan ammollansa, - Jo haukkaa mua hampahansa -- - Mut koirat käärmeen kupeesen - Taas käyvät kiinni vimmattuna; - Se pysähtyypi ulvoen, - Kivusta niinkuin halvattuna». - - »Kun vielä heidän kanssahan - Se puuhaa, ylös kavahdan. - Näen paljaan paikan, joutuisasti - Syvälle siihen kahvaan asti - Mun miekkan painuu, aukaisten - Verien mustan lähtehen. - Nyt vaipuu peto, kaatuissansa - Mun raskahalla rungollansa - Myös peittäin. Pääni pyörtyvi. - Kun jälleen herään uusin voimin, - Näen raadon tuon, näen poikani, - Mi mua hoitaa hellin toimin». - - Ja riemu kauan hiltynyt - Rinnoista raikahtavi nyt, - Kun urho sai sanoneheksi. - Ja paisuin kymmenkertaiseksi - Kaiusta seinäin, tuhannet - Sekaisin pauhaa sävelet. - »Hän kruunun ansainnut on!» huutaa - Myös ritarit kaikk' yhtä suuta; - Ja kansa sadoin kiitoksin - Hän osoittaa, mi pedon kaati. - Mut synkk' on silmä mestarin, - Hän vaiti-olemista vaatii. - - Ja virkkaa: »Kätes vahva löi - Tään pedon, joka meitä söi; - Sun jumalaks on kansa tehnyt; - Ma säätys tuhoks olen nähnyt. - Sydämes käärmeen ilmi luo, - Mi vielä häijymp' on kuin tuo. - Sen, joka myrkyttävi mielet, - Ja nostaa riidat, pahat kielet; - Tää henki uppiniskainen, - Pyhimpäin käskyin halventaja, - Mi ratkoo joka sitehen, - Se maailman on hajoittaja!» - - »Uljaan' on Sarasenikin, - Vaan kuuliaisuus pantihin - Merkiksi kristityn. Kas täällä, - Miss', orjan halpa hame päällä, - On taivaan Herra astunut, - Tää sääty onpi ottanut - Vaikeimman käskyn täyttääksensä: - Kurissa pitää sydämensä! -- - Sä lähde silmistäni pois, - Sinussa turhuus valtaa mieltä! - Kuin Herran ristin pitää vois, - Ken ikeen kantaaksensa kieltää?» - - Vimmoissa kansa möyryää, - Niin että seinät tärähtää, - Anteeksi ritaritkin anoo. - Ei nuorukainen mitään sano, - Hän riisuu vaatteet ritarin, - Suun painaa käteen mestarin, - Ja lähtee. -- Hellästipä huutaa - Tää jälkeen: »Poikan', anna suuta! - Myös tämän kestit taistelon, - Mi kovimmasti voimas koitti. - Heh risti taas. Se palkka on - Nöyryyden, itsensä mi voitti». - - - - Sataa. - - (Petöfi.) - - - Kas, sataa, sataa, sataa, - Sataapi suuteloita! - Sataapi huulilleni - Makeita pisaroita. - - Ja sadesumun kautta - Myös välähtääpi tulta; - Salamat nuot ne säihkyy - Sun silmistäsi, kulta! - - Jop' ukon jyrinääkin - Uhaten kuuluu tuosta; - Toruen äitis tulee. - Voi, pakoon täytyy juosta! - - - - Runoni. - - (Petöfi.) - - - No kaikkiapa kuuluu! - Vai runon' aina vaan - Matelis maata myöten, - Ei ilmaan kohoiskaan? -- - Se tosin maassa mataa, - Kun niin mun käskyn' on; - Pujahteleepa joskus - Se myös maan rakohon. - Ja usein sukeltaa se - Syvimpään syvyyteen - Syvimmän valtameren, -- - Inehmo-sydämeen. - Mut kun taas käskein lausun: - »Nyt kohoo korkeellen!» - Koht' ilmaan lentäin laulaa - Se niinkuin leivonen. - Viel' yllyttäin kun huudan: - »Ylemmä nouse vaan!» - Se kohoo kotkain kanssa - Lennossa kilpaamaan. - Väsyvät kotkat viimein, - Ei väsy runoni. - Nyt taivaan pilvein rataa - Jo tuolla kulkevi. - Ja eipä viihdy kauan - Parvessa pilveinkään; - Se kohti taivaan kantta - Jo lähtee lentämään. - Ja pimennyt par'aikaa - Jos päivän paiste ois, - Sivuitse suhauttain - Runoni ehtii pois. - Sivuitse suhauttain - Pimeesen päivään luo - Vain yhden katseen, kohta - Kirkasna paistaa tuo. - Vaan runon' yhä nousten - Ei viivy vieläkään; - Se saapuu tähti-tarhaan - Kaikista äärimpään. - Ja siellä, mihin loppuu - Jo luomat Jumalan, - Se kaikkivallallansa - Luo uuden maailman! - - - - Lausuisiko joskus Luoja mulle. - - (Petöfi.) - - - Lausuisiko joskus Luoja mulle: - »Itse valitse, mun poikasein, - Minkä kuolon soisit itsellesi!» - Rukoelisinpa Hältä näin: - - Tulkoon kuolo, kosk' on raitis syksy, - Koska päivä vielä kultailee - Keltalehtiä, ja kevät-lintu - Lähtölauluansa laulelee. - - Tulkoon kuolo, hiljaa, huomaamatta, - Tulkoon käynnin kuulumattomin, - Niinkuin luontoakin syksy hiljaa - Vaivuttaapi talvis-unihin. - - Lähtölaulun silloin ihanaisen - Vielä laulaisin kuin lintunen, - Laulun, mikä sielun pohjaan tuntuis, - Kuuluis ylimpäänkin taivaasen. - - Ja kun laulu lakkaa, silloin tullos - Huuliani kiinni sulkemaan, - Suutelollas sulkemaan, oi neito, - Kallein mulle tyttäristä maan! - - Jos en näin saa -- tahtoisinpa kuolla - Kosk' on armas aika keväinen, - Sotakevät, jolloin ruusut puhkee, - Veriruusut rinnast' urhojen. - - Jolloin torvi, sodan satakieli, - Laulaa kesken savun, salamain. - Silloin kuolo tulkoon, veri-ruusu - Puhjetkoon myös minun rinnastain. - - Ja kun ratsun selästä ma vaivun, - Paina suukkos mulle huulihin, - Sulje huulen', Impi Vapauden, - Taivaan tyttäristä kallehin! - - - - Mer' ompi noussut! - - (Petöfi v. 1848.) - - - Mer' ompi noussut, kansain - Mer' aava, vimmainen. - Niin taivasta kuin maata - Se pelästyksiin saattaa, - Julmasti möyryten. - - Kuulepas pauhu hurja, - Katsopas kuohu tuo! - Jos epäillyt sä lienet, - Nyt toki viimein tiennet: - Pois kahleens' kansa luo! - - Mer' ärjyy, ulvoo, vonkuu, - Kuin peto raivoton; - Nieluunsa laivan vetää, - Ei pakoon päästä ketään, - Kaikk', kaikki hukass' on! - - Hei! riehu vaan näin, riehu, - Kuin Noan aikoihin! - Sun pohjas milloin näytä, - Vaahtoines milloin täytä - Ain' ylös taivaisin! - - Ja taivaan kanteen sitten - Tää oppi kirjoita: - Kyll' laiva päällä kulkee, - Ja meren alleen polkee, - Vaan mer' on herrana! - - - - Sodasta näin unta. - - (Petöfi.) - - - Sodasta menn' yönä näin mä unta: - Unkari se kutsui poikiaan; - Miekka verinen, kuin muinoin, kulki, - Arpakapulana halki maan. - - Joka mies, kell' ykskin tippa verta - Sydämessään, tuosta riemahti; - Vapauden seppeleen -- ei halpaa kultaa -- - Palkaks oli saava soturi. - - Ja hääpäivämme se oli päivä, - Sinun armas tyttösen' ja mun; - Maamme suojaks kuoloon mennen jätin - Autuutemme juuri aljetun. - - Näin hääpäivänänsä kuoloon mennä -- - Eikö, armas, kauhea se ois? -- - Kuitenkin, jos tulis siks, en toisin, - Kuin täss' unessan' mä tehdä vois! - - - - Tytön ikävöiminen. - - (Virolainen kansanlaulu.) - - - Kaukana on kultaseni, - Armas aaltojen takana; - Kauas läksi, kaukan' onpi, - Mont' on vastusta välillä: - Meri aaltoinen, avara, - Viisi järveä viluista, - Kuusi kuivaa nummimaata, - Suota seitsemän syveä, - Kahdeksan karjan aroa, - Kosken kymmenen kohina. - Minä en saata sinne mennä, - Hän ei saata tänne tulla. - Viikkoon en saa häntä nähdä, - Kuukauteen hänestä kuulla, - Vuoden päiviin vieress' olla, - Suojassa armaan sylissä, - Kullan kainalon tuessa. - Kaukana on kultaseni, - Armas aaltojen takana; - Kauas läksi, kaukan' onpi. - Vie'ös, tuuli, terveiseni, - Lennätä lempisanani, - Pilvi, pitkeä ikeä, - Laine, lauhkeeta eloa. - Niin monta terveistä hänelle, - Kuin on lehtiä lepässä, - Kuin on kuusessa havuja, - Koivun urpia keväillä. - Niin monta terveistä hänelle, - Kuin on laineita meressä, - Taivahassa tähtösiä! - Niin monta terveistä hänelle - Kuin mietteitä mielessäni; - Niin monta terveistä hänelle - Kuin suomista syömessäni. - - - - -X. KUUN TARINOITA - - - -JOHDATUS. - - -Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan, -Andersen'in, kirja »_Billedbog uden billeder_». Mä ihastuin jo -ensisivuihin, ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti. -Jo oli myöhää, kun kirjan sain loppuhun. -- Mutta en vielä maata -pannut; kauan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen -noita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuin -ihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuna, puoleksi pimeyden -peitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, kenties paljon -kauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan. - -Näin istuessani juohtui minulle mieleen, että kummahan se on, kun ei -meillä kuu kelienkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. -- -Kumottaahan meillä sama kuu kuin Tanskassakin! -- lieneekö näillä -poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Vai -onkos kuu siitä äissään, kun kesän kaunehimpana ollessa ei auringon -valolta pääse ensinkään näkyviin. -- Vai pitäneekö hänkin Suomen -kieliraukkaa niin halpana, ett'ei sillä huoli huuliaan pilata? -- - -Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli -noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, -- -- vaan -minusta oli ikäänkuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassa -vieno ääni kuiskahtanut korviini: »Nuorukainen! Kerkeät olette aina, te -ihmiset, muita moittimaan, kun itse olette syypäät. En ole mä -pakkasesta mykkä, enkä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun -minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä, -joka kaikki maat ja manteret olen nähnyt ja kaikkein kansojen murteita -kuullut, tuskin tunnen yhtään sen vertaista rikkaudessa ja -suloisuudessa. Josko sen onkin kauan täytynyt korvissa kuhnustella -kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että -kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan -ihmisten ihanteheksi. -- Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se vielä -väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei -maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja -jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe, -teillä on ääni ja ette laula!» - -Näin lausui kuu innossaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta -seuraavana iltana, kun näki hartaan haluni hänen tarinoitansa -kuulemaan, se leppyi. Se on siitä päivin usein käynyt minulle -juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia, -milloin muistelmia muinaisista, jo kauan unhoitetuista ajoista. Mitä -kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään -tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraiten muistan ja osaan. Mutta jos -ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä -muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on -lohdutuksenani, että »kun ei muut lihavat laula, minä laulan, laiha -lapsi». Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla -on tarinoita, kun vaan olis kuultelijoita. - - - -Ensimmäinen ilta. - - -Sovittuaan minun kanssani alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin -äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui, yleten aleten, suuri -laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu -maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä, -naisia; kaikkein silmistä loisti iloa ja toivoa. -- Erillään muista -seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi -palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: »huomenna olemme -Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää; siellä ei meitä tunne kukaan. -Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan siellä -me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala on siunaava kättemme työtä!» -- -Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa -seisoi vieressä. Vähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus; hänen -edessään verevä mies. Mies virkkoi: »Huomenna olemme Amerikassa; -huomenna olemme perillä! Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa -köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Voi niitä onnen päiviä!» Vaimo nosti -vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset -karskuttivat kovaa leipäkannikkataan, toisillensa kuiskuttaen: -»huomenna saamme vehnästä». Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: »Amen, -suokoon meille Jumala siellä parempaa onnea!» - -Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli -sieltä länteen päin, eiköhän jo rupeaisi näkymään mannerta. -- -»Huomenna olemme Amerikassa!» huusi hän riemuiten. »Terve, tuhannen -terve, sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa, -elähtäneessä Euroopassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää -voimiaan ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken -yrittää vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan -vapautta pelkäisi kuin omaa surmaansa. Terve, sä toivoni maa!» -- -Pimeässä nurkassa seisoi synkeän näköinen mies; hän huokasi syvään ja -ojensi itsensä suoraksi: »Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne -kukaan minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankeudesta vapaaksi, -vaan kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa -murhaajaa! -- -- Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa -tein! -- Siellä saan ruveta uuteen parempaan elämään. Jumala on antanut -anteeksi rikokseni; ihmiset sitä siellä eivät tunne!» - -Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen, -alkoi väki kannelta vähetä; toinen toisensa perään meni kannen alle -makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut -yövartiat olivat enää valveella. -- Kaikkea tätä katsellessa en ollut -älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan -rannalta; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja -esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä -seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen -jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei -ilma asettunut eikä taivas seljinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan, -koska jo olin alas menemäisilläni. Minä heti katsahdin merelle: -taannoista laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut kerjitä satamaan, -arvelin mä, ja loin silmäni rannalle. Siellä, missä Amerikka ylpeästi -kohottaa kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa -aalloilla keinuvan; mä katsahdin tarkkaan -- se oli laivan hylky; -mastot poikki, kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa; -ei kaukana siitä ui parsi, parressa vaate, -- se oli laivani lippu! - -Huomeis-aamu oli tullut, jota odottivat, toivottelivat; he olivat -päässeet toivonsa perille: -- he olivat siellä, missä ei ole eroa, ei -köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvalle armottomuutta. - - - -Toinen ilta. - - -Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten: - -Kerran tulin yksinäisellä matkallani perimmäisehen Pohjaan, siihen -maahan, jonka paljas nimi jo hirvittää -- Siperiaan. Mä näin -Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään -povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksinäinen -Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli -kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli -lumi levittänyt valkoisen peitteensä, ja leikitteli, pyrytteli Pohjan -tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden -ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. -- Tässä oli kuoleman ja -yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille. -Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt -kumoittamassa ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä -säteinään. - -Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa -istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvakka mies. Kasvonsa -olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja. -Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti hänen -kipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä -vaan vilaukselta näin hänen silmänsä, vaan kuitenkin johtui heti -mieleeni, että hänet ennenkin joskus olin nähnyt. -- Mutta se oli -kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa, Helsingissä. Matalasta -katon-alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui -ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia -nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin he puhuivat armahasta -kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi -liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen -edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, -kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyään he -lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauan ikkunan vieressä; -hänen huuliltaan kuului rukous: »Anna, Jumala, voimaa täyttämään mitä -olemme luvanneet!» - -Minä silloin näin lupauksen, -- nyt se oli täytetty. Se rakkauden -kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut -sammumattomaksi tuleksi; se hänet oli vienyt kauas kotomaasta -ventovierasten majoille; se hänet oli tuonut tähän vihattuun, -kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. -- Ulkona oli kylmä talvi -ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! -- Sinä -jo arvannet ken se oli! -- Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa -lukee parasten poikainsa joukkoon nimen -- Castrén. - - - -Kolmas ilta. - - -Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta -muistooni johtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhoittamaan. Se oli -vuonna 1415. Mä kuljin Kostmitz'in ijäti muistettavan kaupungin ylitse. --- Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut ajanut pimeyttä -pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä vanhoja -ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niistä pujahutin säteeni -tiedustelemaan mitä sisällä oli. Pienessä kammiossa makasi mies -huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä oli -kalvakka; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen -unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä. - -Oven saranat ulvahtivat; makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä: -kaksi rautapaidassa, keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa, -mutta päässä punainen kardinali-hattu. -- Kardinali lausui vangille: -»Pyhä pappi-kokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta -pyhä kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä -viimeisen kerran tarjoo sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!» - -Hiljaisella, vaan lujalla äänellä vastasi vanki: »Minä uskostani en -taida luopua, sillä se on tosi!» -- Vihan leimaus välähti toisen -silmistä, vaan ei hän virkkanut muuta kuin: »katso!» ja viittasi -sormellaan ulos ikkunasta. Vanki katsoi ulos. -- Torilla oli näin -aikaiseksi tavaton liike. Väkeä siinä vilskui; mitkä kantoivat -keskitorille halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin -ahkerana, niin innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta -joutilasta väkeä; ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja -viittaelivat milloin rÖykkiölle, milloin tornille päin. -- »Tiedätkö -mitä tuo merkitsee?» kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti -silmiin. Vaan ei siinä näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista -kauan oli paossa ollut; silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki -huusi: »Hanhen[9] te poltatte, mutta katsokaa, tuossa jo leutävi, -rientävi joutsen, ja sitä ette saa kynsiinne raadeltavaksi! Väkevä -siipensä sujahtaa, ja komeat linnanne, kirkkonne rojahtavat -raunioiksi!» - -Heidän näitä puhuessaan oli päivä valjennut valkenemistaan. Taivaan -itäinen ranta rusoitti ja hehkui, kuin olisi ollut veressä ja tulessa. -Yht'äkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja -tulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat -sen tieltä. -- Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli -loppunut. - - - -Neljäs ilta. - - -Epäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin -tarinoita Amerikan uudis-talolaisista. Sinä olet mielessäs seurannut -heitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa -heidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; sinä olet -vavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heidät unesta herätti; -heidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita -kyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin -sydäntäsi. -- Mutta tiedätkös että omassa kotimaassas, ehkä omassa -pitäjässäskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria -vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa? -Vaan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut -sanaakaan! - -Kuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö oli kirkas ja -valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi -huvikseni kuljin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkaani. Mä -satuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut vielä -tää Suomen kirkkain järvi ahtaana mutalampena lietereunojen sisällä. -Peninkulmien avaralle ulottui vielä valtansa, ja pitkät, tasaiset -lainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. -- Tänä yön -hetkenä se kuitenkaan ei ajatellut aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä, -sileänä peilinä. Välistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja -väreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä -ihanata seutua ihaelemassa, ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet -eräälle korkealle vaaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Ylt'ympärillä, -niin kauas kuin silmä kannatti, vaaroilla, laaksoissa, seisoi vielä -männikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä -vaara oli erinäköinen. Paikoittain rehoitteli sen kupeilla nuorta -koivikkoa paikoittain punerteli, sinerteli aho marjoineen, kukkineen; -tässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa -heristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne kyllä -olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä -kuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Vaaran -niskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että sinä, -kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan -ihmisen asunnoksi. Vuolemattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien -nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä valkeita -tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta paitaryysyt. -Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut työkalut -todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties kävi -ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli -ylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Vaan päätä -itse! - -Minä jo olen kauan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran -näin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui -mies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmoittihe voimaa -ja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta -naitua läksi hän vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa -raivaamaan. Ensi kesän he asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki -kohosi, huononlainen kyllä -- eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi -kerjitty eikä kyetty saamaan -- vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman -katon alla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni -yhä loitommalle. Hänen sijaansa siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää -orasta. Metsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukunta lintujen lauluihin, ja -mökissä karttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärille. - -Vaan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Mennä kesänä oli kontio -kaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuljeskelivat -hänen kankaitansa; viime talvena oli täytynyt myödä ainoa jäljelle -jäänyt lehmä kaupunkiin, koska halla oli syksyllä viljan vienyt. Lehmän -hinnasta saadut jauhot oli petäisellä sekoitettu, eikä sittenkään -riittänyt aina. Minä kun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä -kalpeita kasvoja, laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat -kaikki rauhallista unta, ja| huolettomuutta, melkein ilollisuutta -ilmoittihe heidän näössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta -päästiin uutiseen. Paitsi talonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta; -he olivat orpolapsia. Isän ja äidin oli heiltä tauti tänä kesänä -ryöstänyt. Lapset olivat nyt mieron armoilla. - -Näitä katsellessani alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä? -- -Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi -lietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja levitti koko -seudulle valkean sumu-peitteen. Hän sen kääri joka kukkaseen, joka -tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä -peittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti, -se kuoletti. - -Aamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljaansa -ihaelemaan. -- Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi; -päänsä painui rinnalle; mielenliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta -viimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä -oli nähneet? -- Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon -säteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha -henki itse ollut irvistelemässä. - -Huuto oli vaimonkin herättänyt; hän tuli ulos ... kauan aikaa ei -kuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä -virtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui; hän pani -kätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: »Herra on antanut, Herra on -ottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikkisesti!» »Amen!» sanoi vaimo -kyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä menivät he -takaisin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. »Isä, meillä on -nälkä!» huusivat he vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän -suuta; mutta hän hillitsi itsensä. Vakaasti otti hän kaapista viimeisen -leivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat -syrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies epäili -hetken, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi ne -heille. Sen tehtyään kääntyi hän vaimoonsa ja virkkoi: »Huomenna täytyy -meidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei ole pysymistämme enää!» - - - -Viides ilta.[10] - - -Siitä jo on kauan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläkin hirvittää minua -sitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nnen vuoden siitä kun -rakkauden opin saarnaaja syntyi tähän maailmaan. Mä katselin -Vienanmeren rantoja, siellä, missä se on kaivanut Kannanlahden syvälle -Suomen maan povehen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on -nimenä Kannanlahti. -- Kesä oli kauneimmillaan; sydän-yölläkin paistoi -ja lämmitteli päivä. -- Pietarin juhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella -tantereella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki koolla. Nuoret -pitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat -koettelivat voimiaan. Voi miekkoista sitä, ken voittajaksi pääsi! -Hurraa huusivat hänelle kumppalit, ja neitosetkin kisansa kesken -heittäen, lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän-luontejaan. -Vanhat, hongikon suojassa istuen, katselivat tätä menoa ja muistelivat -muinaisia päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja -notkutella. -- Vihdoin uupuivat nuoretkin voimat ja lähdettiin levolle. - -Kun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies, -joka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän -naurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin -olisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi -miehiä, julmannäköisiä kuin edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs -kädessä. Hiljaa hiipien he lähenivät kylää; kohta leimahti joka -kulmassa huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat. -Palavista huoneista karkasi puoli-alastomia ihmisiä pelosta hurjana; -vaan minne pakenivat? Takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei -säästänyt, ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli, kunne kädet -väsyivät. Uusi aurinko ei vielä kerjinnyt nousemaan, kun somien -asuntojen sijassa näkyi vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden -seassa kärvennettyjä, raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli -venheitä täynnä verisiä sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä -ryöstettyä saalista. -- Ja kuka se vihollinen oli, joka niin -armottomasti oli menetellyt? Kuule, ja hirmu on jäykistyttävä jäsenesi! --- -- Mä kuulin voitto- ja riemuhuudot -- ne oli Suomen kieltä; mä -kuulin kuolevien viime huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa -- se oli -Suomea! Voi hirveätä ja onnettomuutta! Veljet veljiä raatelee! Eri-usko -ja erivaltaajat ovat heidät niin vierastuttaneet, ett'eivät tunne -toisiansa. -- Kuinka taitaa ihminen eroittaa, minkä Jumala on yhteen -luonut! - - - -Kuudes ilta. - - -Mä äsken kuljin Viipurin ylitse, sanoi kerran kuu, ja silloin johtui -muistooni, mitä nyt sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla, -illalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että -olis luullut etelämpänä, Saksassa, olevansa. - -Eikä ollut muutenkaan Viipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut, -pitkä silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Joka paikassa -vilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Veden pinta oli ihan -peitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia -kirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja -iloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja -pamahutteli sampanja korkkejansa ilmahan. - -Viipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhlapuvussaan; se oli -helppo nähdä. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Viipuriksi -ensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä -asemallaan. Vaan sekin oli valaistuna: ikkunoista ja ampumareijistä -liehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kuin -olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. -- -Semmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut, -koska Viipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein -suuria ihmisjoukkoja koossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta, -Vuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat -välkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi ja päälliköt kallehissa -vaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehoittamassa. - -Se aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot, itse -ruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissään ja -suruissaan seisonut. -- - -Taas oli aika nyt muuttunut; taas oli Viipuri tullut Karjalan -ruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Vuokselta sekä -Laatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa, sota mielessä, -vaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin -vaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Viipurin kruunausjuhlaa, Saimaan -kaivannon avausjuhlaa. - -Ja Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen -ajan palauneen: ilo loisti yhä kirkkaammin, -- yht'äkkiä se leimahti -ulos, -- torni oli ilmitulessa! Korkealle ilmahan kohosi leimu, -avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille, maailmoille, että -Viipuria taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi! - - - -Seitsemäs ilta.[11] - - -Mä tulen Vienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä, missä Tundran -tytär Pinega lankeaa Vienanvirran sylihin, näin rantatörmällä -hautakummun. Maantie kulkee kummun sivuitse. Sitä katsellessani, tulla -siihen karahutti uhkea troika. Aisahevonen tepasteli ylpeästi, pää -pystyssä, ja syytähän sen olikin ylpeillä, kun sen kannettavaksi oli -uskottu korkea vemmel, jossa iso kello kululle rämpätteli tahtia. -Kadesilmin katselivat tätä kunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin -voiminsa ponnistaen, ja pyrkivät aisahevosesta edelle; vaan mikä -auttoi, se yhä vaan pysyi rinnalla. He välistä haukahtelivat sitä -kaulaan puremaan, vaan silloin partasuu kyytimies aina tempaili -ohjakset tiukemmaksi ja siimansa huiskautteli katehia selkään. -- Reen -kuomussa istui herra; kumpua kun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos -ja kysyi mitä tuo olisi. -- »Kah se on kurgan, herraseni», vastasi -kyytimies. »Se on niitä Tshudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin -asui rikas ja mahtava Tshudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat -täynnä, ja mammontia, sopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne -alkoi levittää valtaansa ja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät -ruvenneetkaan niskojansa notkistamaan vieraan vallan alle, vaan -vetäysivät aarteineen päivineen maan alle asumaan. Siinä elävät vielä -nytkin. -- Jos isäseni, päivällä tämmöistä kurgania kaivelisit, et -löytäisi mitään; mutta tulepas tänne yöllä, varsinkin Juhannus-aattona, -niin palaa kummun päässä sininen liekki, ja jos raosta uskallat -tirkistellä sisään, niin he ovat siinä pöydän ääressä pikaria -kallistamassa. -- Näin vanhat ainakin haastavat; minä en sitä ole -nähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! Yrittihän kerran -Pietarilainen yöllä mennä heiltä aarteita anastamaan; vaan mitenkäs -hänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin. Se on ihan -tosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!» - -Ja ikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta -näistä Tshudi-haahmoista, kyytimies risti silmiään ja sivalsi -troikkaansa siimalla. Hevoset karahtivat neliseen, ja nuolena katosi -reki metsään. - -Mutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten -aikain haahmoja alkoi häämöitellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen -käynyt, käynyt silloin koska Tshudi vielä oli tämän maan ainoana -haltijana. -- Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli -kiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalleita, -sillä vene oli melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi -joutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Veneessä -makasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä -tulevia Tshudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti -heidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan temppelissä -kiitosuhria teurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartijatkaan -enää olleet valvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä, ja mikä -hätä nyt enää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! -- Muu -väki makasi taivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana -lämmin, puna-kirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja. -Siinä hän lepäsi; suunsa myhäeli niin autuaallisesti. Mitä hän unessa -näki? Hän näki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli -semmoisen tulen sytyttänyt, ett'ei sitä olis saattanut sammuttaa -Jäämeren jäät eikä Pohjoistuulen viluinen viima. -- Hänen kotinsa oli -köyhä; hän ei jaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden -oli - - Vierryt maille vierahille, - Kulkenunna kaukaisille - Hopeiden helisevien, - Kullan kiiltävän hakohon. - -Nyt hän oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä -kallista tavaraa. Unessa hän jo armahansa näki -- se hänelle kavahti -kaulaan -- se huusi hänen nimeään -- hän heräsi. -- -- Ei häntä armaan -käsi likistänyt, ei armaan ääni kutsunut -- se oli vanhan uskollisen -palvelijan kova käsi, äreä ääni, joka hänet unesta herätti. »Ylös -isäntä! Turjalainen on päällämme!» -- Nuori päällikkö kavahti -jaloilleen ja töytäisi teltasta ulos. Siellä jo riehui taistelu -tuimimmillaan. -- Vartiat kun nukkuivat, oli Turjan vikingejä kenenkään -älyämättä karannut päälle. -- Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit -tekivät kuitenkin lujaa vastarintaa. Vikingein etupäässä tappeli nuori -uros, rautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypäri päässä. Mihin tapparansa -iski, siihen kaatui mies kuin honka ukkosen nuolesta. -- Häntä vastaan -riensi Bjarmein päällikkö; kohta he seisoivat vastakkain. Bjarmin -miekka välähti ilmassa, -- mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi. --- »Ei auta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!» huusi vikingi. -Tapparansa viuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. Tässä on -hänen hautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Vaan -hänen kyynel-lähtehensä on jo kauan kuivana ollut! -- Koko Bjarmin -kansa on jo ammoin rauennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa -muistossa, tarinoissa! - - - -Kahdeksas ilta. - - -Kuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi, -nimeltä Katajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat -köyhää työväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä -kummia hoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota -kerran käydä katsomassa. -- Oli kirkas talvi-ilta. Tarkastellessani -kaikkia keksin pikkuisen puoli-hajonneen mökin ikkunasta valoa. -Ikkunalasihin oli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia -kukkia, vaan oli sija kuitenkin läpi-tirkistelläkseni mitä sisällä -tapahtui. -- Jos oli huone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut -sisuskaan parempi! Seinät noessa, lattia likainen, nurkassa pieni -kirstu, kolmijalkaisella tuolilla vaaterepaleita, ja matalalla -vuotehella makasi tyttö, joka ei suinkaan vielä tainnut vanha olla, -mutta taudista ja kurjuudesta oli niin laiha ja rypistynyt, että oli -sääli nähdä. -- Vuoteen vieressä seisoi pappi; minä hänet tunsin: hän -on perin oppinut mies ja saarnataidoltaan kuulu. -- Hän näytti -kuolevaiselle kuinka tämä synnillään oli ikuisen kadotuksen ansainnut -ja kuinka katumalla vieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui, ja koreina -kukkaisina kumpueli lausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli -kaukana -- hän olis suonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden -pesästä kotiin, missä nuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas -kuulteli puhetta, mutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne, ja -jääkukkaset ikkunassa kimaltelivat valossani niin eriskummallisesti, -kasvaen hirveän suuriksi! -- Työnsä tehtyään pappi läksi pois, ja kohta -sen jälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän -lempeästi tervehti sairasta. Sitten istausi hän vuoteen viereen, juuri -siihen, missä pappikin oli seisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän -puhui samaa kuin pappi, vaikk'ei niin koreilla lauseilla, -- mistäs -köyhä, oppimaton akka net olis saanut, -- puhuipa sydämensä tunnosta, -vakaasti ja lempeästi katsoen sairaan silmihin. Ja tämä kuulteli -hartaasti; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui yhä -rauhallisemmaksi... - -Ikkunalla oli avattu kirja. -- Mä katsahdin ja luin: Jos ihmisten ja -enkelein kielillä puhuisin eikä olisi minulla rakkautta, niin olisin -kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen! -- - -Ja jos prohveteerata taitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja -minulla olisi kaikki usko, niin että vuoret siirtäisin, vaan ei olisi -minulla rakkautta, niin en mitään olisi! - - - -Yhdeksäs ilta.[12] - - -Oli joulukuu. Muutaman päivän perästä piti minun mennä omaisten -seurassa joulua viettämään. Mä istuin kirja kädessä. -- Mä sen viskasin -pöydälle ja otin toisen, vaan ei sekään ollut minulle mieleen. -- -Ajatukseni ei pysyneet luonani; ne riensivät edelle kotihin, armaasen -kotihin. -- - -Mä herkesin lukemasta ja katsahdin vanhaan ystävääni kuuhun, arvellen -eikö hän rupeaisi tarinoilla lievittämään ikävääni. Kuu heti arvasikin -mitä minulla oli mielessä, ja alkoi tarinoida: - -Mä tulen Pohjanmeren sopukasta, siitä, missä mutainen Elbe-virta tulee -meren kirkkaita, viherjäisiä aaltoja sokaisemaan. -- Tuuli oli kauan -maalle päin ollut, vaan äsken kääntynyt luoteiseksi, ja kymmenittäin -rienteli nyt laivoja Elben suuhun päin. -- Minä rupesin yhtä -katselemaan. Mastot olivat huipulle asti valkeissa vaattehissa; kokka -hyrskien halkaisi aaltoja, ja pitkä vako vaahtoeli laivan jäljessä. -- -Puoli väkeä oli kannella vahdissa. Nojassa kokkapuuta vastaan seisoi -nuori merimies. Haljetaksehen täytyi ja kohoeli rintansa toivosta; -silmänsä paloivat ja katselivat vilkahtamatta eteen päin. Siinä -häämöitteli jo taivaan äärellä matala rannikko. Se kohoeli, se läheni; -mutta nuorukaisesta näkyi laivan joutuisa juoksu olevan etanan -matelemista. Hänen ajatuksensa olivat lentäneet, kiitäneet edelle; ne -jo olivat ennättäneet siihen matalaan hiekkaluotoon, jossa hän oli -syntynyt, kasvanut. Hän mielessään jo näki hietikossa heiluvaa -rantakauraa; hän näki lampaat pienoisella nurmikedolla; hän näki -potaattimaan, jonka kukkaisia hän lasna oli maailman kaunehimpina -pitänyt. Tuossa oli hänen isänsä mökki, seinät särkynein laivain -jäännöksistä kyhätyt; tässä musta, tuossa punainen lauta; oven päällä -paistoi kullattu onnen jumalatar entinen, kokkakuva, jota hän lasna oli -ihmetellyt kuinka se taisi seisoa ympyriäisellä pallollaan. Tuossa oli -ranta, jossa hän oli keräellyt kirjavia hauroja ja näkinkenkiä. Tuossa -vene, jossa isän kanssa usein oli mäkeä laskenut lainehia myöten. -- - -Mä tunsin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin, -syyspäivätasauksen aikana, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi -silloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki, sutena ulvoen. -Hurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan -milloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista -pääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. -- Koko meren -väki oli noussut sotaan. Pitkissä riveissä ryntäelivät aallot rantaa -vastaan; ensimmäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli -jäljestä; kaatuneitten hartioille nousten ne ryntäsivät edelle. -- Jo -olivat voittamassa; -- jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät -ikkunain luukkuja. -- Luukun raosta katsoin sisään. Pöydän ääressä -istui vanhanlainen, vakaan-näköinen mies, lasisilmät nenällä, ja luki -ääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolella istui vaimo, -lapsi sylissään, toinen vieressä. -- Entisiä suurempi laine kohahti -seinää vastaan ja tärähytti koko mökin. -- Vaimon kasvot vaalenivat ja -lapset säikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äidin syliin. Mies -herkesi lukemasta ja lausui: »Älkäät, armaani, pelätkö! Me olemme -Jumalan kädessä! Hänen tahdottaan ei taida hiuskarvakaan päästämme -karista. -- Ja sitten», lisäsi hän hymyellen, »olemme ennenkin -tämmöisiä öitä nähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot -asettuneet jälleen». - -Mä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttuaan, myrsky viihtyi, niinkuin -vanhus oli vakuuttanut. Mä tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin. --- -- -- Poika raukka! Kun kotiasi tulet hakemaan, niin näet meren -lainehtivan sen sijassa! Monta aaltoa kumpuna kohoaa, vaan mikä niistä -on vanhempais, sisareis hautakumpu? -- - - - -Kymmenes ilta. - - -Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta -meri, manner oli vielä romua, roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina -jääpi. - -Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt -huoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä -harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla; -nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty -kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan -pielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä -oikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen -sanoo: suven silmät, talven hampaat. - -Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä -ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman -ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä kesällä laeksi -on levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei tähtiä -näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä. --- Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli tainnut matkalla -vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas -selkeni ja virkkoi: Niin, niin; kyllä on Etelä ihana; mutta miksi -kääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi - - -- syksylinnun lähtevän - On sävel niin surullinen? - Keväillä mielimaillehen - Se rientää riemuiten! - -Vaan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan. -Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä. - -Mä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä -oli suloinen suvi. -- - -Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli -lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeransipuut olivat valkeilla -kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat -Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja -vastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka -pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren -morsiuspeitossa. -- - -Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä -kiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja -airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene -luikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli -Italian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa -tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui -nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla -poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet -kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko -lensi heidän ylitsensä. Siivet suhahteli, heillä oli niin kiire; -riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. -- Nuorukaisen sydän -sykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä. - -»Mikäs sinun taas on, armas Antonio; jokos pilvi taas on peittänyt -Pohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana -riemuitsee?» -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: »Katso -noita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi». »Pohja, -Pohja», huokasi neito. »Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi, -siellä yön ja pakkasen valta: tässä olet terveyden jällehen saanut, -siellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä...» -Nuorukainen huusi: »Siellä on syntymämaa!» - - - -Yhdestoista ilta. - - -Kuu haastoi: Mä mielelläni käyn lasten makuukammareita katselemassa. He -lepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuaallisesti -kuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan. - -Kuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiinit, mutta niillä ei -ollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä -tirkistelin sisään. -- Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan pieni -poika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli niin -autuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän -käänteli, katseli. -- Se oli ensimmäinen raha, jonka omalla työllä oli -ansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: »Ilmari, -kitkepäs tämä kukkaslava hyvin puhtaaksi, niin annan sulle markan!» -- -Ja pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön, koko iltapuolen oli hän lavan -vieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä tehtyään -oli hän isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se -kiilteli, kimalteli niin kirkkaasti, ett'ei sitä Ilmari kyllikseen -saanut ihaelleeksi. Ei hän siitä maata pannessakaan hennonut luopua; -yhä vielä hän istui sängyssä, markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt -että Ilmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa -silmäluomia, näkö himmeni, pää hiljaa vaipui tyynylle, -- Ilmari -nukkui. Vaan markastaan hän ei luopunut sittenkään; sitä hän piti -puristeli sormissaan, ikään kuin peläten että häneltä aarteensa -ryöstettäisiin. -- Hän makasi lieheellä suin. Mitä hän unissaan näki? -Hän luultavasti ajatteli, mitä hänen piti mahdottomalla rikkaudellansa -tehdä. Huulensa liikkuivat, hän sanoi: »He, Edvard raukka, osta sillä -leipää itsellesi» Hän ojensi kätensä: hopeamarkka kilahti sormista -lattialle. - -Voi lapsen tyytyväistä ja turmelematonta mieltä! Kenties tulee Ilmari -kerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Vaan nostanevatko -hänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa, kuin tämä yksi -hopeamarkka? -- Ilmari kenties tulee anteliaaksi ihmis-ystäväksi; hän -kenties on tuhansia uhraava ihmisveljiensä hyödyksi. Mutta saaneeko hän -milloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa -päätti antaa köyhälle? -- - - - -Kahdestoista ilta. - - -Ma tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: ilma oli -hirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita -taivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista -ja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta, -tuli lumiräntää. Paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli vyöryviä, -mutaisia laineita kitaansa. -- Kosken rannalla seisoi nuorukainen. -- - -Mä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei -rajunnut myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään seisoi -silloin neito. Nuorukainen lausui: »Hurjaksi minua ihmiset sanovat ja -hurja minä olenkin! Kuin tuo koski kalliota vastaan kuohuu myös -mieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena levätä! -- Mutta -katso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka paikasta näissä -seuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt ja kaatanut -kaskeksi. Tuo saari vaan rehoittaa pyhänä, koskematonna. Kosken -vihainen virta sitä varjelee. -- Ole sä saareni, mä koskena ympärilläsi -kuohun, käteni sinua halaavat, ja ei mikään voi rauhaas häiritä!» - -He olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli -maailmalle lähteminen. Koskina hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri -yhä kauemmaksi. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria --- ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. -- - -Monta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille -tienoille. Hänen mieleensä johtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli -entistä kultaansa. -- Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan -huoleen! -- - -Nyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli, -hajoitteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle; hän -ei siitä huolinut, ei tietänyt; -- hän vaan seisoi ja katseli koskeen. --- Mitä hän myrskystä huoli -- hänen sydäntänsä vihlaili, repieli -omantunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt -- hänen -sydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut -- hänen -sydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynyt karisevia lehtiä -- -hänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatonna. Hän vaan katseli -koskeen. -- Lainehet kohoelivat kuin pehmeät polstarit, kuohu lenteli -valkoisina höyheninä. -- Nuorukaisen silmät loisti: »Kas tuossa ma saan -lepoa, rauhaa!» Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan. - - - -Kolmastoista ilta. - - -Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja -varsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara -heissä kiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on -useinkin mieleni tehnyt sitä näkemään; vaan juuri silloin, kun päivän -koittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä -piilemään. - -Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja -yhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista -te ihmiset kehutte. - -Oli vielä talvi, mä kuljin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä -ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; -- päivällä oli kuulunut -tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki -ääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä Suomen -joukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli talven -nietoksetkin saattanut kukkimaan; -- mihin vaan silmänsä loi, paistoi -valkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. -- Tätä katsellessani läheni -neitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli, -etsiskeli jotain -- ja viimein lankesi polvilleen nuoren kaatuneen -sotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle. --- Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisara; se -tipahti veri-ruusulle lumella. -- Kah se oli kallehin kaste -kaunehimmassa ruusussa. - - - -Neljästoista ilta. - - -Silmäni kohosivat taivaasen vanhaa ystävääni katselemaan. Hän jo oli -noussut, vaan ei kumottanut kirkkahasti. Taivas oli täynnä -pilvenmöyhiä, jotka kyllä ei häntä tainneet kokonaan peittää, vaan -kuitenkin himmensivät hänen valonsa. Minusta näytti kuin olis kuu -niistä pyrkinyt selvälle; se yritteli, se ponnisteli. Se yritteli -minulle iloisesti hymyellä, se yritti lempeästi puhua, vaan pilviä aina -tuli väliin ja hymynsä vääntyi surkeaksi irvistelyksi, puheensa -katkaantui huokaukseksi. Viimein tuli suuri, paksu pilvi ja peitti kuun -kokonaan. - -Ystävä parka, arvelin siihen, samaten kuin sinun käypi myös monen -ihmisraukan. Se hartaasti haluaisi olla kaikille veljilleen lempeä; -mutta kun synkät pilvet hänen sydäntänsä pimittää, niin vääntyy -hänenkin hymynsä ja katkaantuu hänenkin puheensa. -- Eheä sydän on -sileä, sit' on hyvä kätellä; mutta särkynehen sydämen sirpaleilla on -terävät reunat, pistäväiset kärjet, -- ken voipi estää ett'ei ne joskus -sen kättä leikkaa, joka siihen koskee! - - - -Viidestoista ilta. - - -Kuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka Taunus nimisenä, Reinvirran -rannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjaisvartta, näkyy -puolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin -kirjoituksineen j.n.e. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus: -se on Romalaisleiri. Ikään kuin hautakivi säilyttää nurmen alla -nukkuvan miehen muistoa, niin nämät jäännöksetkin johtavat mieleen sen -ajan, jolloin Roman maailmanvalta ulottui tähän saakka. - -Minä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina. -Silloin kävi Romalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri oli -rakettu esteeksi Germanian metsäläisten ryöstöretkille. Kaksi legionaa -oli tässä majassa. Vahvat vallit sulkivat sisällensä avaran -neliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta. -Sotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa -kivikartanoissa. - -Isoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista hälinää. Ma katsahdin -sisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsäläisten -maassa aivan silloisen »maailman» rajoilla. Siinä huikaisi silmiä -romalaisen sivistyksen koko komeus ja koreus: marmoripielet laen -kannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia -joka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä ja -Falernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit pöydän -ympärillä olivat peitetyt kalleilla purppurakankailla. Kullakin -penkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia -miellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä -tanssi. - -Ylipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi. --- Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui: - --- »Kasvakoon ja kukoistakoon Roma ijästä ikään! Hallitkoon armollinen -Augustomme onnella alamaisiansa, joita on enemmän kuin hiekkaa -rannoilla ja kuin lainehia meressä. Valtansa on jo nytkin ääretön: -tuskin alenee aurinko sen länsi-rajoille, niin jo jälleen alkaa nousta -itä-ääreltä. Herkuleen pielihin saakka, missä maailman rajana Okeanos -virtaa, -- Indusvirtaan, josta uljaan Aleksanterinkin täytyi kääntyä -jäljilleen, -- Aetiopian tulikuumiin hietiköihin saakka -- on pian koko -maailma Roman käskyjä kuulemassa. Ainoasti tää kurja Germanian korpi -eroittaa meidät Pohjan äärimmäisistä peristä, joissa hyytyvän meren -aallot verkalleen loiskivat Thulen jäisiä kallioita vastaan. Mutta -kerran on Roma paisuva koko maailman valtiaaksi! Pian on tämä -korpikin kukistettu jalkojemme juureen! Pian saavat sen kesyttömät -metsäläisetkin maistaa, kuinka Romalaisen ruoska orjan selkälihaa -hyväelee! Nuot kurjat, jotka eivät miesvoimalla yksinään kykene -maatansa varjelemaan, vaan vievät naisiakin tappeluun! -- Olettekos», -lisäsi hän kumppaniensa puoleen kääntyen, »olettekos, veljet, nähneet -sitä hurjaa naisleijonaa, mikä muiden joukossa on joutunut vangiksi? Se -pitää haettaa tänne, että saisimme vertaella Pohjan karhuttaren -kontastelemista näiden gazellisääristen Idän keijukaisten tepasteluun». - -Samassa taputti hän käsiään orjalle merkiksi ja käski hänen noutaa -se vangittu neito. -- Pian talutettiinkin sisään jalon- vaan -huimannäköinen neito: hiukset valuivat hajallaan olkapäille, vaatteet -riippuivat repaleina rinnoilta, kädet olivat selän taa sidottuna; -silmiä vaivutti enimmiten häpy maahan, mutta välistä ne kohosivat -salamana välkähytellen ympäri seuraa. Siinä leimauksessa paloi -epätoivoa, paloi vihaa ja kesytöntä huimuutta. - -»No, hempukkani, Brunhilda, Gunilda tai mikä nimesi lieneekin», sanoi -ylipäällikkö, »etkös minun ja näiden korkeasukuisten herrain -ihastukseksi tahtoisi meille näyttää kuinka karhuttarenne polvia -notkuttelevat?» - -Vanki ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja, vaan suun irvistys kyllä -ilmoitti hänelle, että se oli häväistystä. Koko ruumiinsa sävähti ja -entisiä huimempi silmän isku säihkysi ripsien alta. Arvaamattomalla -voimain jännityksellä katkaisi hän siteensä ja seisoi vapaana, Furian -elävänä kuvana, säikähtyneiden, miekkojansa tapailevien Romalaisten -edessä. Mutta hän ei karannut kenenkään päälle; hän vaan nosti kädet ja -silmät taivaasen päin ja lausui haltioissaan: - -»Silmäni sumun puhkaisevi, joka peittää tulevat ajat! Kah - - »Tuho mahtavan tulevi, - Kurjan koittaa kostopäivä. - -»Ma näen -- -- ma näen -- -- Roman muurit murtuu -- -- hurja vihollinen -vyöryy sisään -- komeat kartanot ovat ilmitulessa -- aarteet -ryöstetään, riistetään -- miehet vaipuvat veriinsä -- vaimot ja lapset -viedään orjuuteen! Kadonnut on Roman komeus ja valtansa vyöryy kuni -nietos vuorelta vyöryy laaksoon sulamaan! -- Ja Germania riemuitsee -vapaana, se loistaa Roman voittajana!» - -Sen sanottua neito ikään kuin heräsi unen horroksista ja lausui: -»Germanian vapaata tytärtä ei saa häväistä kuni halpaa orjaa. Kun ei -muu auta, niin auttaa rauta!» Samassa tempasi hän, ennenkuin kenkään -kerkesi estämään, tikarin lähimmän miehen vyöltä ja pisti sen syvälle -rintaansa. - -Hämmästyksissään seisoivat Romalaiset kaatuneen ympärillä. Riemu oli -paennut sydämistä ja synkkä aavistus painoi mieltä. Germanian naiset -olivat mainiot ennustaidoltaan. Mitä jos tämä olikin tulevan ajan -salaisuudet ilmoittanut? Mitä jos Roman tuhohetki todellakin oli -lähenemässä? - - - -Kuudestoista ilta. - - -»Oletkos», sanoi kuu, »käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja -Saksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen -loistaa sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta -menepäs kerta kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi -muutamia vuosisatoja taemmaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää -vanhan niinkuin puleeraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet -noita kapeita katuja, noita supeita solia monimutkaisin loukeroineen, -noita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän -ulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein -kaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt'eivät aamusilla voi -tervehtiä naapuriansa käsiä yhteen lyömällä. - -»Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhan-aikuinen -luonne on vielä näkyvämpi, -- se on Juutalaisten kortteeri. Siinä ovat -kadut vielä kapeammat, solat vielä supeammat, ylikerrokset ovat -kurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan estävät -päivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset -liikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja ramua, niin täynnä tunkevia, -rähiseviä, kaupittelevia ihmisiä. - -»Tämmöiseen Juutalais-kortteeriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin -kuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungista kuului vielä kansan -hälinää ja rähinää, mutta Juutalais-kortteerissa oli hiljaa kuin -haudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut -vahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Kulkiessaan erästä huoneriviä -myöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka -vanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti -kiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes -huomata valoa niiden sisältä: mutta mistä raosta ei säteeni suikahda! --- Sisällä oli aivan toisellainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa oli -kurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja, -ylt'ympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui -kultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin. -Perhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa -samettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin -istuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita -naisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista -syötiin ja juotiin herkullisesti. - -»Vanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: 'Anna noiden -Nazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin Jumalan -oma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja ravitsee. -Josko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa vihollisten -kouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava voitolle ja -kukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä kaupunki! -Sinä kyllä olet hävitettynä, ett'ei kiveä ole jäänyt kiven päälle ja -kansas ompi hajallaan vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin Jumala -salli että Jooseppi myötiin orjaksi Egyptiin, siks että siellä tulis -Pharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen kautta -tulla hajoitetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi että -kohoaisi kaikkein muiden herraksi ja hallitsijaksi. -- Mitäs noista -Nazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista, -noista maan matelijoista, heidän talonpojistaan -- kaikkihan ne jo -nytkin ovat meillä käskyläisinä, meillä orjina! Rahattamme ei ne pääsis -liikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän antaa pantiksi viljavat -vainionsa ja viinamäkensä, antaa komeat linnansa, jopa halvat ruumiinsa -ja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli -orjuudessaan, kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!» Vanhuksen -silmät, hänen niin puhuessaan, paloivat tuimalla tulella ja tulta -säihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: »Nyt juuri suoriuvat he -menemään Mahomedin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on -lupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana! -Sitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. -- Ja -kerran kun ikävöitty Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen, -silloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se -kuninkuuttansa peittelee, -- silloin koittaa koston päivä!' -- -- -- - -»Vanhuksen viime sanat näkyivät herättäneen koston peikot unestaan. -- -Kadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: 'Kuolemaa -Juutalaisille! Kuolemaa Vapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien -imijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat -pääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan -äitinsä kohdussa!' - -»Vaalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot -parkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: 'Israelin Jumala -kansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut; -paetkaamme pakanoita!' - -»Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimmin aarteineen -ja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rantaan, missä heillä -oli vene. -- Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi väkijoukko, -kaikki raastettiin, haaskattiin ja hakattiin. -- Ja kun aamupuolella -jätin Juutalais-kortteerille jäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin -tuhkaa ja raunioita ja verta. Se oli niinkuin prohveetta Esaias sanoi: -Maanne on kylmillä, kaupunkinne tulella poltettu; muukalaiset syövät -peltojanne omain silmäinne edessä ja ne ovat autiona kuin vihollisten -hävittämät. Mutta mitä vielä on jäljellä Zion-tyttärestä, on niinkuin -maja viinamäessä, kuin vartian majanen pellolla.» - - - -Seitsemästoista ilta. - - -Ma tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean -vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä -myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta -ikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä -on kukkaslavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen. --- Kas semmoista on amerikalainen farm. Se on toista kuin teidän maanne -hirsihökkelöt ja seiväs-aidat. - -Vähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä -kyhätty, ja turtaunut, mustennut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan -perintöä niiltä ajoilta, kun ensimmäiset uudisasukkaat tänne -asettausivat. Sen yliselle on talon väki korjannut vanhaa ramua pois -jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon -että muun seassa keksin vanhan kanteleen, missä kuitenkin vielä näkyi -pari katkennutta vaskikieltä. -- Kanteleenko! huutanet naurussa suin, -kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olis -Suomen kantele joutunut amerikalaiseen taloon? -- Olipa kuitenkin, ja -siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia -asioita, joista ei teidän Suomalaisten filosofia vielä ole saanut -vihiä. - -Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin. -Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli -uudisasukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä -suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohdin oli kuitenkin -jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja. -Mustuneena, hiestyneenä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata -myöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän -hollantilaiset naapurinsa. - -Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää -kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynöisellä -lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei sattunut paljon. Ukko -kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat -nykielivät syöttiä. Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella -avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli -syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristiina -kuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat, oli hänkin heitä -seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei käy -siirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se -uudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu. - -Pyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista -ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan »Finnin» -farmilla, missä aina oli vieraan varaa. Talon sinisilmät eivät suotta -olleet Suomen sukuperää; ne olivat suloudellaan kokonaan lumonneet -nuorten miesten sydämet. -- Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä -riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty yhteisissä iloissa -sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa: -vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja -lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut -kotimaassa: - - Piimäsuuna pikkaraisna, - Maitopartana pahaisna. - -Kolmas vuosisata jo vieree vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa -muukalaisten joukossa unhoittivat kotikielensä; lasten lapset sitä -tuskin olivat tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten -Hollantilaisiksi, viimein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei -muistakaan enää mistä alkuperästä ovat lähteneet. Mutta ukon kannel -säilyy vielä unhoitettuna, tuntematonna muun ramun seassa vanhan aitan -pölyisessä nurkassa. - - - -Kahdeksastoista ilta. - - -Kuu yhtenä iltana oli syvissä mieliliikutuksissa; minä luulen kyynel -kiilteli sen silmässä; se lausui: - -Nuorien rakkautta ovat teidän runoniekkojenne laulut täynnä; sitä -ylistellään, sitä ihaellaan, sitä kuvataan kaikkein ihanimmilla -vertauksilla. Silloin muka veri suonissa kuohuu väkevästi kuin keväinen -puro, silloin sydän on lauluja ja kukkia täynnä niinkuin keväinen -lehto. -- Mutta vanhojen rakkaudesta eivät ne tiedä laulaa sanaakaan, -taikka jos sen tekevät, niin se on pilkkaamalla. Minä usein olen -arvellut mikä siihen lienee syynä. Nyt sen luulen käsittäneeni; -runoilijat ottavat vertaus-kuvansa luonnosta, he pukevat ajatuksensa ja -tunteensa mitä suloisimpaan maalliseen muotoon. Mutta vanhan avioparin -rakkaus ei ole enää »tästä maailmasta», siinä jo on alku sitä perin -puhdasta, hiljaista lempeä, jolla autuaat taivaassa toisiansa -kohtelevat. Ja sentähden ei sille runoniekka löydäkään sopivaa -vertauskuvaa luonnosta. Vanhuuden lumiset hiukset ja lakastuneet posket -kuuluvat syksyyn, mutta hiljainen ja kuitenkin väkevä lemmen liekki -niiden rinnassa, sitä ei luonto taidakaan kuvata. - -Kuule nyt mitä juttelen: Pappilassa oli ollut suuri melu ja hälinä. Oli -vietetty vanhan kirkkoherran ja hänen rouvansa kultahäitä. Lapset ja -lasten lapset olivat tietysti tässä juhlassa kaikki olleet koolla, ja -niitä oli, tiedät, jommoinenkin joukko; sen lisäksi oli likeltä ja -kaukaa ystäviä tullut vanhan oivan kirkkoherran kunniaksi, ja piha oli -ollut täpötäynnä seurakuntalaisia, jotka rakkaalle sielunpaimenelle -tahtoivat onnea toivottaa. Nyt, puoli-yön aikana oli hälinä hälvennyt -ja vieraat eronneet, varoen ett'ei kovin pitkällä valvottamisella -väsytettäisi vanhaa pariskuntaa. Nyt istuivat vanhukset kammarissaan -kahden kesken, ja silmistä loisti hiljainen autuus. - -»Viisikymmentä vuotta!» lausui hiljaisella äänellä kirkkoherra, -»viisikymmentä vuotta! Pitkältä se aika näyttää matkaan lähtiessä, -mutta perille päässeestä on se niinkuin yksi hetki. Viisikymmentä -vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, jona Herralta rukoilimme -siunausta liittoomme, -- ja siunaustansa Hän on runsaasti vuodattanut -päällemme. -- Välin suoden pilveä, välin päivänpaistetta, on Hän meitä -armon kädellä taluttanut näille päivin asti. -- Muistatkos vielä, armas -toveri, kuinka vaivoja ja puutetta pelkäämättä, tulit köyhän -kappalaisen matalahan majahan?» -- »Eipäs siinä matalassa majassa -tuntunutkaan puutetta», vastas rouva, miehensä kättä puristellen, »kun -lempeillä sanankuulijoilla kirkolle tullessaan aina oli tuomisia -rakkaalle sielunpaimenelleen». -- »Ja muistatkos kuinka sitten Jumala -liittoamme siunasi ja millä ilolla otimme esikoisemme vastaan?» -- »Ja -sitten kuinka noiden armaitten pienten leipähiirten karttuissa leipä -toisinaan kuitenkin kovin hupeni korista, ja kuin monta yötä valvoimme -neuvoa pitäen, kuinka ne kaikki saisi koulutetuksi ja kasvatetuksi». -- -»Mutta kuinka», kerkesi kirkkoherra kesken puheen, »hädän juuri -pahimmallaan ollessa, kappelimme lohkaistiin eripitäjäksi ja minä -pääsin sen ensimmäiseksi kirkkoherraksi». -- »Ja siitä seurakunnasta et -sitten ole tahtonut luopua, vaikka sinua on tahdottu paljon -runsaammille leipäpaloille». -- »Olihan minulla tässäkin tarpeeksi, ja -olisko lisätty palkka voinut minulle palkita sen rakkauden, jolla -vanhuudesta tutut seurakuntalaiset minua ovat kohdelleet? -- Niin, -niin. Runsas on Herran armo ollut meille ja elämämme on ollut -rauhallinen ja suloinen kuin sunnuntai-aamu. Mutta niinkuin lapsi -pehmoisestakin kätkyestä pyrkii hellän äitinsä helmaan, niin sielumme -jo tästä halavoipi Luojansa luoksi, ikävöitsee Isän kotihin». -- - -Vanhukset sitten laskivat levolle ja minä läksin edelleni. -- -Seuraavana iltana kuljin taas pappilan sivuitse. -- Ikkunat olivat -valkeilla hursteilla peitetyt. Ma tirkistin sisään. Vuoteella makasi -vanha pariskunta liikkumatonna, kalpeissa kasvoissaan Jumalassa -nukkuneen rauhallinen näkö. Oi autuas elämä, autuas kuolo! - - - -Yhdeksästoista ilta. - - -Eilen oli Dresden'in teateri ollut täpötäynnään, kaikki istumasijat -olivat edeltäkäsin olleet tilatut ja kenen ei semmoista ollut -onnistunut saada, oli edes pyrkinyt seinävieressä seisomaan. Sillä -mainio Pohjan satakielinen, Jenny Lind, oli taas kerran luvannut -laulaa. Kun hän sitten oli tullut laulamaan, olivat kaikki pidättäneet -henkeänsäkin, ett'ei haihtuisi pienintäkään säveltä, ja laulun perästä -oli käsiä niin taputeltu ja bravoa huudettu, että seinät tärisivät. - -Jennyn huulilta sinä iltana ei kuitenkaan kuulunutkaan noita kouluissa -opittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina -teateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen -kehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen. -Vaan kuitenkaan ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä -lumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät ja pöyhkeät rouvat, nuot -pönäkät upseerit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin -ihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät -unhoittivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upseerit -lornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä -hetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä -»fiiniä», korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan -ihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia -ihmis-sieluja, kuin äidin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien -olisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa -luonnon herrakin, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä -varustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan -ollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia -Luojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä. - -Laulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen -koreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäköiksi upseereiksi ja -läpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään, -mikä siinä laulussa niin oli voinut heidät lumota. - -Mutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua -Jenny Lind'in huulilta. Minä olin nähnyt hänen liekuttavan lastansa, ma -olin nähnyt kuinka pikku poika suurin silmin katseli äitiänsä ja sille -ojenteli käsiänsä: ma olin nähnyt ilon loistavan äidin silmistä ja -äidin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. -- Eilen teaterissa hän -oli muistanut pientä poikaansa, sille oli hän laulanut, sille -ruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat -tunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, -- oli ollut äidin rakkaus, -kaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin. - - - - -XI. NOVELLEJA. - - - -Viimeinen Rekryytin-otto. - -Kuvaus Viipurin pitäjästä. - - -I. - -Kaikilla suurilla herraskartanoilla on avarat pihansa, on kujansa ja -veräjänvartijansa. Niinpä on Viipurin kaupungillakin. Merestäpäin -lähetessäsi »suolakaupunkia», on sinun ensin mentävä Uuraan kapean -kujan kautta, jonka suun vieressä Suonionsaari pöyhkeilee koreassa -kuusikko-univormussaan. Kujan läpi soluteltuasi aukeaa eteesi avara -etupiha, josta leveä salmi Lihaniemen ja Keihäsniemen välillä julkisena -porttina viepi avaraan sisäpihaan; sen perältä vasta paistaa sinulle -vastaan Viipuri valkein tornineen, muureineen. - -Mutta tällä kertaa, hyväntahtoinen lukijani, en huolikaan sinua vaivata -noin pitkälle matkalle. Seisahtukaamme jo puolitiehen Uuraan veräjän ja -Lihaniemen portin välillä, ja kääntäkäämme silmät vasemmalle. -Sielläpäin on piha huonosti lakaistu, rikkoja täynnä; siinä on luoto -luodon, saari saaren vieressä, niin tiheissä ryhmissä, että luulisit -olevan yhtä mannermaata, jos ei niiden takaa toisinaan välkähtäisi -silmiisi jonkun selän tai lahden pinta. Oikea mannermaa, se on paljoa -perempänä, tuo sinervä metsä-reuna taivaan rannassa. - -Yhtä näistä saarista on meidän tarkemmin katsastaminen. Merelle päin on -se kääntänyt paljaan, kovan kalliorintansa ja salakareista rakentanut -peloittavaisia etuvarustuksia ympäri rantansa, ikään kuin tahtoisi se -outoa uhata: Jos vainoa tuot, niin älä lähene! Vaan ihan toisennäköinen -on se saaren puoli, joka antaa manterelle päin. Siinä on kukoistavat -niityt, siinä aaltoilevat pellot, siinä käköset laulaa viherjässä -lehdossa. Piispansaari on tosi suomalainen luonteeltaan; outoa hänen -nurja ja köyhä ulkopintansa peloittaa; mutta puikahdapas siitä -huolimatta hänelle sydämeen, niin totta siinä viihdyt ijät päiväsi.[13] - -Oli ihana aamu lopulla heinäkuuta 1811. Piispansaaren suuri rantaniitty -kihisi väestä. Kaikki olivat ahkerassa toimessa ja työssä ikään kuin -olisi talon kaikki heinä vielä tänään ollut latoon saatava. Reimat -pojat paitahihasillaan viikatetta heiluttivat. Vaatteet olivat -läpikastuneet ja järein pisaroin tippui hiki pitkin kasvoja; vaan -iloisesti loilotellen astuivat pojat rivakasti edelleen ja viuhahtain -kaatui heinäkorret heidän tieltään. Miesten jäljessä astui vakavat -naiset ja iloiset neidot, haravoiden luokoheiniä. Tuolla koivikon -liepeellä riippui puitten oksista eväskontit ja maitohulikat, liiat -takit ja kaulahuivit. Puiden juuressa liikkuivat nurmikolla -pienokaisten joukot; mitkä heittivät kuperkeikkaa, mitkä honkaa -seisoivat, mitkä tavoittelivat toisiansa koivuin välissä. Kaikkein -pienimmät makasivat Egyptin muumioiden tavalla käärittynä pehmeiden -heinäkekoin päällä. Talkoota pidettiin Piispansaaren vankassa talossa. - -Itse talo näkyi tuolta kuusikko-mäeltä. Sieltä juuri oli tulemassa -talon isäntä, kylän-vanhin eli »taarosta» Heikki Piispa. Toisessa -kädessä hänellä oli suuri viinapullo, toisessa ryyppylasi. »Hei pojat!» -huusi hän, likemmäksi tultuansa, »tulkaas maistelemaan! Ulisee -voitelemattomat saranat!» Kahdesti ei tätä käskyä tarvittu lausua; -viikatteet samassa olivat maahan paiskatut ja miehet koolla -virvoituslähteen ympärillä. Naisetkin työstään huoahtivat; äidit -menivät pienosiaan katsomaan, ja tytöt istahtivat nurmikolle, nauraen -ja toisiaan sysäillen. - -Näissä toimin ollessansa ei väki ollutkaan huomannut, kuinka pienoinen -vene pujahti ilmi niemen takaa ja tuli, niin että vesi kokassa pursui, -niityn rantaa kohti. Veneessä oli kaksi miestä. Toinen airoja -notkisteli, toinen istui perässä, melalla ohjaellen veneen kulkua. Kun -jo olivat liki rantaa joutuneet, kenenkään heitä keksimättä, veti -perämies istuinlautansa alta viulun ilmi ja vingahutti sitä pari kertaa -kimakasti. Sepä käännähyttikin kohta kaikkein silmät rantaan päin. -»Viulu-Pekka!» huudettiin iloisesti niinkuin yhdestä suustansa. »Mutta -kenpäs sitten tuo toinen on? Eihän se ole meidän kylän miehiä!» - -Koko joukko riensi alas tulijoita vastaan ottamaan, jotka juuri -vetivätkin veneensä maalle. Tuntematon oli pitkä nuorukainen, jonka -solakka vartalo ensinäöltä ei näyttänyt kovin väkevältä; mutta tarkempi -silmäys pian vakuutti, että kyllä noissa jäsenissä oli jäntevyyttä, ja -että, mitä puuttuikin, sen kimmoisuus ja vikkelyys täysin määrin -palkitsivat. Kiiltävä nahkahattu vähä kallelleen pantu mustain kiharain -päälle, päivettyneet kasvot ynnä vapaa ja rivakka ryhti kaikissa -liikunnoissa ilmoittivat merimiestä, vaikka ei olisikaan huomannut -tuota omituista, vähän keikkuvaista käyntiä. -- »Kah, Antti Lepikkö! -Oletkos sinä taas omille maille tullut? Mikä tuuli sinut on tänne -ajanut? Mitä kuuluu?» kaikui nyt vieraalle vastaan joukosta. - -Iloisesti päätä nyykäytellen muille astui nuori merimies ensiksi talon -isännän eteen. »Jumal' auksi, kummi, terveisiä paljon äidiltäni -Porkassa!» -- »Kiitoksia, kiitoksia, ja tervetultuas tänne, poikaseni! -No missäs sinä olet niin kauan kuljeksinut maailmalla? Johan siitä -taitaa olla viisi vuotta, kun läksit merelle?» Näihin kysymyksiin ei -ukko saanutkaan mitään vastausta, sillä nuori merimies jo oli -toiseenpäin kääntynyt, eikä kuullut niitä. Kääntäkäämmepä mekin silmät -samaan päin. Siinä seisoi Anni, talon tytär ja emännyyden haltia. Hän -oli näöltään semmoinen kuin Viipurin tyttöset tavallisesti ovat. -Kauniiksi ei häntä varsin sopinut sanoa, siksi oli nenä kovin nykerö, -kasvot kovin kuun muotoiset, tukka kovin liinaharja ja varsi liian -matala. Mutta ken tuon pienen tallukan näki punaposkin häärivän talon -askareissa, jotka äidin kuoltua olivat hänen hallussaan, ken varsinkin -näki hänen pienen suukkosensa vetäytyvän suppuun hymystä, ja silmistä -loistavan viattomuuden puhtaan ilon, sitä jo kovin arvelutti eikö ollut -väärin tuominnut, kun ensi silmäyksellä päätti Annin ei kauniin olevan. - -Anniin oli nyt nuori merimies kääntynyt. Hän kättä ojentaessaan ei -virkkanut muuta kuin: »Hyvää päivää, Anni!» eikä tyttökään siihen muuta -vastannut kuin: »Tervetultuasi, Antti!» Mutta ken sitä ymmärtää, mitä -tytön punastuvat posket ja kahden nuoren silmät puhuvat, se näistä -lyhyistä tervehdyssanoista paljon enemmän kuuli, kuin mitä ne olivat -sanovinaan. Hän siitä kuuli toivovaisen kysymyksen: »Vieläkös mua -muisteletkaan, Anni?» Hän kuuli kainon, vaan vakavan vastauksen: »Ällös -huoli, kaikki on entisellänsä!» Yksi tämän salakielen ymmärtäjä -näkyikin olevan joukossa. Hän sen hyvin ymmärsi; synkkä viha välähti -hänen silmistään ja käsi kopristihe nyrkiksi. Se oli Ahokkaan Matti, -rikas talonpoika tuolta mannermaalta. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin -Anttikin ja näytti paljon vahvemmalta. Mutta hänen liikuntonsa olivat -laiskat ja veltot, ja peräti vailla sitä jäntevää rivakkuutta, joka oli -niin viehättäväinen nuoressa merimiehessä. Matin hiukset olivat -keltaiset ja riippuivat pitkinä, suorina alas silmille, jotka, -tavallisesti vähän uneljaalta näyttäen, toisinaan kuitenkin -välähtelivät ilkeällä loistolla. - -Muuta väkeä tervehtiessään Antti nyt Matillekin kättä tarjosi; vaan -tämä ei ojentanutkaan omaansa vastaan eikä virkkanut yhtään sanaa -tervehdykseksi. »Vai olet sinä vieläkin äissäs,» naurahti merimies, -»siitä kun sinua viime kerta vähän uimaan opetin, koska taas olit -käynyt koukkujani kokemassa! Mutta», lisäsi hän vakavalla ja -hyväntahtoisella äänellä, »älähän siitä enää, sovitaan nyt pois vaan! -Enhän minäkään muista silloista eikä noita muita koiruuksia, mitä ennen -aikaan olet tehnyt minulle». Mutta Matti yhä vaan seisoi liikahtamatta, -ääneti jörötellen eteensä. Merimiehen otsa vetihe ryppyihin, mutta -samassa se jälleen sileentyi, ja pois kääntyen sanoi hän: »No jos et -sopia huoline, niin ole vaan sopimatta. En minä siitä kovin säikähdy!» - -Isännän tuoma ryyppy oli ollut kutsuna ruoalle. Päivä olikin jo -kallistumassa läntiseen rantaan päin, ja luo'olla olevat heinät -kekoihin koottua, läksi nyt koko joukko taloon päin astumaan, -etunenässä Viulu-Pekka, joka täysin voimin veti marssia. Kun sitten -siellä oli tarpeeksi maisteltu talon rokka- ja puurovateja ja -oluttuoppein pohja oli saatu näkymään, kannettiin pöydät ulos talon -suuresta tuvasta, Viulu-Pekka sävelsi soittoaan ja pian järisi ja -notkui lattian laudat tanssijoiden polkiessa. - -Vanhat miehet, joista ei enää polven notkistajoiksi ollut, vetäysivät -isännän kammariin. Siellä he pöydän ympärillä istuen juttelivat siitä -ja tästä, vuoden tulosta ja ilman vaiheista, viljan hinnasta Viipurissa -ja rahdin vedosta Pietariin, laskettiinpa siitäkin juttuja, kuinka -nykyinen kirkkoherra oli rahvaan mies, jonka neuvo aina oli valmiina -kaikille seurakuntalaisille, vaan nykyinen nimismies kova herra, jonka -puheille ei ollut menemistäkään muutoin kuin »kyökin kautta». Mutta -näistä aineista viimein tuli loppu ja ukot jonkun aikaa istuivat -ääneti, piipunnysistänsä savua tuprutellen ja välistä kallistellen -pöydällä olevia viinalaseja. - -»Kuulkaattenpas», virkkoi viimein taaskin muuan mies, isäntähän -kääntyen, »kuulkaattenpas, taarosta, tehän te välistä liikutte herrain -parissa ja kuulette mitä he juttelevat. Tottahan voinette meille sanoa, -onkohan siinä perää, mitä eilen kuulin Tepanovan puodissa, että muka -sota taasen olisi tulossa?» Taarosta ei tähän kysymykseen kohta -vastannut. Umpimieliseltä näyttäen, kuin olisi koko maailman -salaisuudet hänelle uskottu, sillä ehdolla ettei hän saisi niistä -hiiskua kellekään, istui hän jonkun aikaa ääneti. Mutta lopuksi, koska -hän mielestänsä oli kylläksi näyttänyt, minkä suuren armon hän -kertomisillaan osoitti, tempasi hän piipun hampaistaan, otti oiva -ryypyn lasistansa, rykäsi pari kertaa ja puhkesi viimein sanoiksi: -»Voipi olla perää, ja voipi olla ilman, eihän siitä vielä tiedä muut -kuin kuninkaat ja keisarit ja Herra Jumala. Mutta niinhän arveli -kirkkoherrakin, kun pyhänä kävin hänen luonansa, ettei taida olla -rauhaan luottamista». -- »Ja tänne Suomeenko sodan pitäisi tullakin?» -kysyivät miehet kiireesti. -- »Tottahan se mahtanee tulla tännekin, -koska sitä kuuluvat hankkivan meidän armollista keisariamme vastaan». --- »No Ruotsalainenkos se taaskin pyrkii tappeluun?» -- »Ei siitä niin -suurta hätää, jos se vaan Ruotsalainen olisi; mutta kuuluupa tuo -pääpiru itse, Ranskan keisari Punaparta, olevan keisarillemme -vihoissaan.» -- Suomenkin syrjäisiin ääriin oli tuon suuren nimen maine -levinnyt, suurennellen hänen tekonsa jättiläisen töiksi. Kumma siis ei -ollut jos peloittavainen sotasanoma tästä tuli vielä peloittavammaksi. -»Punaparta, vai Punaparta», arvelivat ukot, päätään pudistellen, »no -sitten Jumala armahtakoon meitä ja meidän armollista keisaria. Sehän se -on, joka kun vaan kerran paukahuttaa kanuunansa, niin siinä jo lentää -linnasi pirstoiksi ja kaikki väkesi maassa kellettää verissään!» -- »Ja -sitten kuuluu hänellä semmoinen taika olevan miekkansa ponnessa, että -kun sillä vaan keikahuttaa, jo samassa nousee ylös eheänä kaikki, mitä -hänellä on tapettu väkeä». - -Näillä ja muilla senkaltaisilla ilmoitettua kauhistuksensa, miehet -vaikenivat ja istuivat jonkun aikaa tuskallisessa äänettömyydessä. -Kaikilla oli nähtävästi joku peloittavainen ajatus mielessä, vaikkei -kukaan sitä tahtonut ensiksi ilmi lausua. -- Kaikista vieraista -laitoksista, jotka Viipurin lääniin olivat tunkeutuneet, sen Venäjän -kuvernementtina ollessa, ei mikään kansan mielessä ollut niin rasittava -ja kammottava kuin sotamiesten otto. Virkamiesten ryöstämiset ja -väkivaltaisuus, raskaat päivätyöt ja pieksemiset herrain hoveissa -olivat kyllä vaikeat kärsiä, vaan paljo parempi ei ollut kansan tila -ollut ennenkään näillä äärillä, ja yhdessä kärsien taidettiin kuitenkin -lohdutella toinen toistansa. Mutta pahempaa oli sotamiehen-otto. Satoja -nuoria miehiä temmattiin joka kerta omaistensa keskestä Venäjälle -vietäväksi, ja niistä oli vaan harvat nähty tulevan takaisin, nekin -harmaapäänä, vaivaisena. Muut kaikki menehtyivät kaukaisissa -maanäärissä ventovierasten keskellä, missä tuskin milloinkaan kuulivat -kotokieltänsä ja harvoin näkivät edes jumalanpalvelusta toimitettavan -kotona opitulla tavalla. Sentähden Viipurin läänin talonpoika -pelkäsikin sotapalvelusta niinkuin kuolemaa, ja moni nuori mies, siitä -säilyäksensä, karkasi rekryytin-otto-aikana kolkkoon korpeen piilemään -tai silpoi peukalon poikki oikeasta kädestänsä. - -Tätä muistamahan oli sotasanoma tietysti miehet saattanut, ja -tuskallisella, pelkääväisellä sydämellä he nyt arvelivat, ketä heistä -oli kova onni kohtaava, että täytyisi antaa poikansa surman suuhun. -Taarosta yksin ei näkynyt ottavan osaa miesten synkistä ajatuksista; -hänen näkönsä oli levollinen, melkein iloinen, ja sen takana nähtäväni -piili joku tärkeä salaisuus. Jonkun aikaa vierastensa mieltä -pinnistyksessä pidettyä, hän vihdoin taaskin puhkesi sanoihin. »Kyllä -arvaan, miehet», lausui hän, »mitä te niin synkeinä istutte ja -tuijottelette, ikään kuin olisi teillä nuora kaulassa! Te arvelette -että punakaulukset kohta tulevat meiltä poikiamme tempaamaan! Eikös -niin? -- Vaan älkääs toki vielä kovin hätäilkö! Paljon vielä voi siksi -muuttua!» Hartaimmalla uteliaisuudella kääntyivät kaikki silmät -puhujaan, joka pään nyykähyksellä vakuutti puheensa todeksi. »Niin, -mitä te virkkaisittekaan, jos ei tulisi tänä vuonna eikä enää ikinä -sotamiehenottoa tässä maassa!» -- »Herra Jumala, kuinka se olisi -mahdollista?» -- »Uskokaa pois vaan, miehet, kyllä se on totta. Samassa -kun kirkkoherra mulle sotasanomat jutteli, hän myös lohdutukseksi sen -lisäsi, että rekryytin ottoa ei Suomessa enää pidä tapahtuman, koska -armollinen keisarimme, jota Jumala siunatkoon, kuuluu aikovan panna -tämän Suomenmaan jälleen yhteen Ruotsin[14] kanssa, niinkuin se on -ollut ennen, ja sitte saamme Ruotsin lain, ja Ruotsin laki ei salli -rekryytin-ottoa». Mahdoton on kuvata sitä riemua, mikä tästä sanomasta -nousi. »Vai Ruotsin lain me saisimme! Ei herrat enää saisi meitä pitää -orjinaan eikä piestä niinkuin koiria! Ei enää sotamiehiä meistä oteta!» -huudettiin kohti kulkkua ja nuot muuten hiljaiset ja tyynet ukot olivat -ikäänkuin tulena ja leimuna. - -Ahkerissa puheissaan he eivät olleet yhtään huomanneet mitä viereisessä -tuvassa tapahtui. Vasta kun riemunsa jälleen alkoi vähän asettua, -kuulivat he että siellä oli aika meteli. »Mitä juukelia tuossa on?» -huusi isäntä, kavahti rahilta ja riensi tupaan; hänen jäljestänsä -tulivat muutkin miehet. Tanssituvassa heitä kummallainen näkö kohtasi. -Ilo oli loppunut, viulun äänet vaienneet, miehet seisoivat kahtena -joukkona vastakkain, kiroten, uhkaillen ja nyrkkiä toisillensa -pudistellen; toisen pienemmän joukon etunenässä seisoi Matti, Antin -puolella oli isompi parvi. Naisväki oli nurkkiin paennut ja odotti -siellä itkien ja voivotellen mitä asiasta syntyisi. - -»Mitä juukelia tämä on?» tiuskasi taarosta tupaan astuttuansa -uudestaan. »Kuka on talossani tohtinut nostaa tappelua?» Kymmenin äänin -huudettiin vastausta siihen ja toinen yritti toista äänellänsä voittaa, -niin ettei sekamelskeessä voitu sanaakaan eroittaa. Suurin vaivoin sai -taarosta viimein melun masennetuksi, ja tiedustelluksi riidan alun ja -syyn. - -Nuoriso oli, niinkuin jo tiedämme, ukkoin lähtiessä jäänyt tanssimaan. -Antti ei siihen kuitenkaan ollut ruvennut, vaikka kyllä olis voinut -monen sievän tytön katsannosta lukea: Voi jos tuo reima poika tulisi -minua vähän tanssittelemaan! Hänen ympärilleen oli keräynyt muutamia -vanhoja tuttuja ynnä muita kyläläisiä, jotka halusivat kuulla missä -main hän oli käynyt ynnä mitä kummia siellä oli kuullut sekä nähnyt. -Antti olikin ruvennut juttelemaan, jutteli oikein aika lailla, -mahdollisia ja mahdottomia sekasin niinkuin merimies-veitikoilla on -tapana. Hän kertoeli kummasteleville kuulijoillensa siitä korkeasta -aidasta, joka on rakettu maailman äärimmäistä rajaa myöten, hän jutteli -niinkuin proveetta Juonas asuneensa pari päivää valaskalan vatsassa, -hän puhui Pharao kuninkaan vaunun pyörästä, joka Punameressä muka oli -tarttunut ankkurin hampaasen. Kaikki nämät jutut kuultiin suurella -ihmeellä, vaan uskottiin kuitenkin täydeksi todeksi. Mutta kun Antti -lopuksi rupesi latelemaan kuumista maista, missä ei muka pitänyt olla -koskaan jäätä eikä lunta, silloin kuulijat lopuksi kaikki tyrskähtivät -nauramaan ja huusivat hänelle: »Jopas nyt, Antti parka, panet omiasi! -Luuletkos meitä niin tuhmiksi että tämmöisiä uskomme!» - -Antin tarinoidessa oli hänen kuulijainsa joukko yhä karttunut ja -tanssijoiden rivit saman määrän harvenneet. Nyt juuri läheni Mattikin, -joka oli kovasti äissään siitä kun kaikkein piti tunkeuta merimiehen -ympärille. »Mitäs te viitsittekään kuullella moisen valehtelijan -loruja? Tulkaatte pois tanssimaan ja antakaatte hänen jaaritella -yksinään!» -- »Loruja on monellaisia», naurahti merimies, »on lystejä, -on ikäviäkin; ja mitäs minä siihen voin, jos maanmoukka, joka kaiken -ikänsä on kotinurkassa nuhjustellut, ei osaa laatia edellistä laatua. --- Mutta tehkäämmehän vaan Matille mieliksi, koska hän niin haluaa, ja -menkäämme tanssimaan!» Niin sanoen jätti Antti kuulijansa siihen ja -astui poikki lattian suoraan talon tyttären tykö. Matti sen huomattuaan -ennätti edelle, vaan Anni kääntyi hänestä pois ja meni merimiehelle -vastaan. Tyhjin toimin täytyi Matin paikallensa palata ja siinä hän -mutisi itsekseen: »Ei siitä niin suurta väliä olekaan, jos sen nyt veit -minulta, mutta yritäppäs, tyhjätasku, tulla kilpaa kosimaan, niin saat -nähdä kuka viimeiseksi nauraa!» Sillä hän lohdutti itsensä eikä ollut -näkevinäänkään Antin ja Annin tanssia. Mutta kun he nyt toisen kerran -pyörivät valssissa hänen sivutsensa, hän ei kuitenkaan enää malttanut -mieltänsä, vaan ojensi jalkaansa vähäisen. Siihen Antti kompastui ja -meni kellelleen lattialle. »Tahallaankos sen teit, lurjus?» huusi Antti -vihastuneena nousten. -- »Jalka on minun omani eikä laki kiellä -ojentamasta sitä milloin tahdon». -- »Mutta minä neuvon sinua ihmisille -ämmänkoukkuja panemaan!» Riita yhä kiihtyi, muutkin miehet siitä -tulivat osaa ottamaan, useimmat Antin puolta pitäen, vaan muutamat -kuitenkin lyöttäytyen Matin puolelle, koska tahtoivat tuon rikkaan -miehen kanssa pysyä suosiossa, taikka siitä syystä että Antin sana -»maanmoukka» heitä oli suututtanut. Oli juuri tulla aika tappelu, koska -vanhat miehet astuivat sisälle. Isännän sanat saivat nyt kyllä riidan -asettumaan, vaan ilo ei kuitenkaan enää palaunut, ja vähän ajan perästä -hajosivat vieraat kukin kotiinsa. - - -II. - -Piispansaaren ja Porkansaaren välillä on kapeanlainen salmi, sekin -kolmella pienellä luodolla niin tukittu että äkkinäinen tuskin voi -keksiä väylän, joka sisälahteen viepi. Yhdessä näistä luodoista, joka -oli tiheällä viidakolla peitetty, näkyi pari viikkoa ylläkerrottuin -tapausten perästä onkimies. - -Aurinko oli mailleen menemässä; tuuli oli jo uneen viihtynyt ja -ainoasti hienoista väreistä, joita sen hiljainen hengehtiminen piirteli -lahden pintaan, taisi päättää sen vielä hengissä olevan; vedet tuolla -hohtivat kirkkaana iltaruskon purpurasta ja kullasta, täällä makasivat -mustana, umpisalaisena rantahongikkojen pimeässä varjossa. Päivän äänet -oli vaienneet; ei kuulunut mitään muuta kuin ruisrääkän rätinä pellossa -ja sorsapoikuuksien pulikoiminen ruo'istossa, joita emät kaakotellen -kutsuivat hyville ruokapaikoille. - -Oli yksi noita kesä-iltoja, jolloin ei kylliksensä saa istuneeksi veden -partaalla, äänetönnä ihaelemassa luonnon rauhallista ihanuutta, jolloin -maailman puuhat ja hyörimiset meiltä unhottuu, mielemme myrskyt viihtyy -ja kaikki mitä on riitaista, soinnutonta sydämessä jälleen sulautuu -yhteen suloiseen sovintoon. - -Mutta onkijaan ei illan ihanuus näkynyt vaikuttavan yhtään. Hänen -silmänsä ei ihaellut suloista näköä hänen edessään; eikä se myöskään -tarkkaellut tointa, jossa hän oli olevinaan, sen selvästi todisti -kaislaan takertunut ongen siima. Hänen silmänsä levottomasti -juoksenteli pitkin rantoja, lahden kaikkia perukoita myöten, ikään kuin -näätä saaliin haolla pujotteleikse kivien ja kantoin välitse. - -Yht'äkkiä raikahti Piispansaaren puolelta heleä tytön ääni, joka rupesi -tuttua kansanlaulua rallattamaan: - - Ikävä on ilta ja päivä on pitkä, - Surutonta hetkeä en muistakaan; - Voi mikä lienee tullutkaan, - Kun ei minun kultani kuulukaan! - -Laulu vaikeni jälleen ja hetken oli kaikki ääneti, vaan sitten risahti -lepistö Porkansaaren rannassa, siitä astui näkyviin nuori mies, työnsi -veneen vesille ja istahti soutamaan. Se oli tuttavamme Antti Lepikkö. - -Onkija oli laulun kuullessansa kyykistynyt kiven taaksi piiloon, ja -nyt, kun näki venheen poikki salmen kiitävän, hän pudisti nyrkkiä -soutajalle ja mutisi hillityllä vimmalla: »Niinpäs olikin kuin -arvasin!» Veneen ohitse mentyä hän nousi piilostaan ja hiipi hiljaa -kontaten luodon toiseen päähän, joka antoi Piispansaareen päin. - -Salmi oli tässä tuskin kaksikymmentä askelta leveä; sen takana rannalla -istui nyt nuori merimies ja hänen vieressään tyttö, jonka sala-kuulija, -Matti, kovin selvään tunsi -- Anniksi. Illan hiljaisuudessa kuului -jok'ainoa sana, minkä he puhuivat. - -»Anni», virkkoi nuorukainen vähän moittivalla äänellä, »minä jo luulin -ett'et tulisi enää ikinä puheilleni, koko viikon olen joka ilta käynyt -rannalla ja turhaan odotellut merkkiäsi. Niin vähänkös sinulla on halua -minua näkemään, ett'et edes joskus ole tullut tätä lyhyttä väliä?» -- -Tyttösen silmät täyttyivät kyyneleistä. »Jumala sen tietää», vastasi -hän innollisesti, »että minä matkan pituudesta en lukua pitäisi, vaikka -olisi sitä kymmenenkin tämän vertaa. Mutta minä en ole millään keinoin -päässyt ja» -- lisäsi hän itkusta raukeavalla äänellä, »saa nähdä -päässenkö koskaan enää täällä käymään». -- Nuorukainen kavahti -paikaltaan. »Mitä? Et pääsisi enää koskaan tänne? Kuinka niin? Mikä on -tapahtunut?» -- Tyttö masensi murheensa, pyyhki kyynelet silmistään ja -kertoi: »Tiedäthän, Antti, että tuo Ahokkaan Matti aina on hännitellyt -perässäni. Tähän asti hän Jumalan kiitos ei ollut vielä mitään -virkkanut. Mutta koska viime kerta täällä käytyäni tulin kotiin, niin -siinä istuu Matti tupakoimassa isän kanssa ja molemmilla on niin -kummallinen näkö. 'Anni', huusi minulle isä iloisesti vastaan, 'Anni, -tässä on sulle tulleet kosijat ja aika pohatat lisäksi!'» -- Merimies -puristi tyttöä käsivarsillaan, ikään kuin olisi joku jo ollut siinä -ryöstämässä sitä häneltä. Anni jatkoi: »Minä tuskissani en saanut -sanaakaan suusta, hyrähdin vaan itkuun. Mutta isä virkkoi: 'No, no, -ainahan tuolle naisväelle heruu vedet silmiin, kun jotain outoa -kuulevat, oli se sitten hyvää, taikka pahaa!' -- 'Mutta isäkulta', sain -minä viimein vastanneeksi, 'minä vielä olen hyvin nuori naitavaksi ja -kuinka te sitten tulisitte toimeen täällä, kun en olisi emännöimässä!' --- 'Hui hai', nauroi vaan ukko vastaan, 'kaikkia ihminen katuupi, vaan -ei nuorna naimistansa, ja mitä talon hoitoon tulee, niin me Matin -kanssa tässä olemme arvelleet, että hänen olisi parempi antaa oma -talonsa arennille ja muuttaa tänne, sillä tää talo se on kuitenkin -parempi ja suurempi. Ole nyt vaan iloisena, tyttöseni, sillä onnestasi -on hyvä neuvo pidetty'. -- Siihen se asia sitten jäi, sillä minä en -tohtinut virkkaa isälle mitään rakkaudestamme; vaan lähtiessään Matti -porstuassa katsoa tuijotti minua ilkeillä silmillään ja sopotti: 'Kyllä -minä tiedän asiain laidan, Anni, mutta kun kymmenen vuotta olemme -yhdessä eläneet, niin sinä joka päivä kiität onneasi, kun pääsit -rikkaan talon emännäksi, etkä tuommoisen merimies-rentun'» -- »Tulen -korvettava», mutisi Antti, -- »'akaksi joka lopuksi joutuu -ruotuvaivaiseksi'. -- Ja sitten hän vielä hiljemmin lisäsi: 'Muuten -minä pelkään että tämmöiset kävelyt myöhään illalla eivät ole oikein -terveelliset morsiamelleni.' -- 'En minä morsiamenasi ole', intin -hänelle vastaan. -- 'No, no', nauroi hän, 'minä ei olla, siksi vielä -tullaan ja emännäkseni myös, ja nyt hyvästi!' -- Sen perästä en ole -enää tohtinut niin tiheään käydä täällä, sillä jos isä siitä saapi -tietoa, hän kovin suuttuu; hän kyllä pitää paljon sinusta, vaan ei hän -ottaisi sinua vävyksi sentähden että olet -- köyhä». Anni vaikeni ja -peitti itkien silmät käsillään. - -Mutta Antti tarttui häntä käsiin ja virkkoi iloisella mielellä: »Entäs -jos minä en olisikaan niin köyhä kuin te luulette, ja jos voisin tulla -rikkaammaksi kuin koko Mattikaan!» -- Salmen toisella puolella risahti -kovasti. -- Anni katsahti kummastuneena puhujaan. -- »Niin, Anni», -kertoi tämä, »kuules mitä nyt sulle juttelen. Viime syksynä palvelin -englantilaisessa laivassa. Se rikkoutui kariin, me laskimme veneen -veteen ja yritimme maalle soutaa. Mutta laine veneen kumosi. Minulle -silloin sattui airo käsihini, jolla pysyttelin itseäni veden pinnalla. -Muista kumppaleistani en ole nähnyt koskaan mitään, mutta katteinin pää -ilmautui vähän ajan perästä likellä minua. Se oli kohta jälleen -uppoomaisillaan, sillä kariin kolahtaessamme oli raskas parsi pudonnut -hänen toisen käsivartensa päälle, niin ettei hän tainnut muuta kuin -toista käyttää. Minä silloin riensin hänen luoksensa, nostin hänet -airolleni ja sidoin siihen kiinni, koska hän ei itse jaksanut kiinni -pitää. Parin tunnin päästä aamu valkeni ja rannasta tuli ihmisiä meille -avuksi. - -»Koko viime talven on katteini parka sairastellut tämän kohtauksen -seurauksia ja tällä jouto-ajallaan on hän kiitollisuudesta opetellut -minulle niitä tietoja, jotka merimiehelle ovat tarpeen. Nyt olen -perämiehen virkaan päässyt ja muutamien vuosien perästä heittää -katteini laivansa kokonaan haltuuni. Sen lisäksi on hän naimaton ja on -ottanut minut ottopojakseen sekä perilliseksensä. Näetkös nyt että voin -tulla paljon rikkaammaksi Mattia!» Anni kavahti merimiehelle kaulaan. -»Lähtekäämme, rientäkäämme paikalla tätä isälle ilmoittamaan, niin minä -kohta pääsen Matista ja kaikki tulee hyväksi!» -- »Maltas vähäisen», -hillitsi häntä merimies, »siinä on vielä pieni temppu, jota en ole -kerinnyt mainita. Perämiehen tutkinnon seisottuani minulla oli -semmoinen kiire tänne tulla, etten ruvennut todistuspapereitani -odottamaan. Net tulevat muutamain viikkoin perästä otto-isäni muassa, -joka silloin laivallansa tuopi tänne tavaraa ja noutaa minut. Sitä -ennen en tahtoisi astua pyyntöineni isäsi eteen, sillä hän voisi luulla -minua valehtelijaksi, koska minä en millään voi todistaa sanojani. Ole -sinäkin vielä aivan vaiti tästä asiasta, ja koeta vaan kaikellaista -estelemistä ja viivykkiä keksiä, joilta muka ei sinun sovi vielä mennä -kuulutuksille Matin kanssa». - -Matti oli kaiken tämän kuullellut ja hänen muodostansa olisi voinut -lukea sitä vimmaa, joka kiehui hänen sydämessään. Mutta yhtähyvin hän -kykki piilossaan äänetönnä; ainoasti silloin kun Antti mainitsi -olevansa rikas, niin hän äkillisessä kummastuksessaan liikahti. Nyt kun -hän näki pariskunnan nousevan ja eroovan, hän taas hiipi takaisin -entiselle paikallensa, sieppasi pyssyn maasta, veti hanan vireesen ja -pani toista kruutia sankkiin. Pian tulikin Antti näkyviin, soutaen -takaisin oman saaren rantaan. Matti ojensi pyssynsä soutajaa kohti, -tähtäsi hetkisen -- vaan sitten laski hanan jälleen alas, pani pyssyn -pois ja mutisi itsekseen: »Nyt minä vuorostani voisin sinut uimaan -opettaa, koska sinä käyt minun koukkujani katsomassa! Vaan enpä huoli -kuitenkaan. Tulikki ammoo kovin kovasti, saattaisi kylään kuulua. -Kyllähän siihen keksitään parempikin neuvo!» - - -III. - -Syyskuu jo oli lopussaan kun eräänä päivänä kirkkoväki palasi -hätäyneenä, pelästyneenä kotiin. Kaupungilla oli jo peloittavainen huhu -kuulunut että tänä syksynä kuitenkin otettaisiin sotamiehiä, ja -kirkossa saarnan perästä luettu keisarillinen julistus oli sitten tämän -huhun kaikkein kauhistukseksi vahvistanut. Hämmästys ja tuska oli sitä -suurempi, mitä arvaamattomampi sanoma; sillä tavallisesti ei rekryytejä -otettu ennen kuin Marraskuussa, ja yleisiin kulkupuheisin luottaen että -Viipurin lääni, niinkuin sitten vähä ennen joulua tapahtuikin, -yhdistettäisiin muun Suomen kanssa, oli rahvas luullut olevansa -täydessä turvassa sotamies-teon suhteen. Mutta nyt oli kuitenkin käsky -tullut ja uhkaavaisen sodan tähden oli tällä kertaa otettava tavallista -enemmän miehiä, nimittäin kahdeksan tuhannelta. - -Sotamies-teon suhteen Viipurin läänin pitäjät siihen aikaan olivat -jaetut ruotuihin, viisisataa miestä kussakin, ja ruodut satakuntiin. -Ruodulla oli viidensadan päämies ja satakunnilla sadan päämiehensä, -kaikki talonpoikia. Milloin käsky Pietarista oli tullut rekryytin -otosta, määrättiin Viipurin maakansliassa kuinka monta miestä kustakin -pitäjästä oli otettava. Sitten saivat viidensadan päämiehet ja sadan -päämiehet tuumia keskenään, keitä ruodun puolesta menemään pantaisiin. -Tapana oli ensiksi ottaa rengit, loismiehet tai muut joutomiehet, -varsinkin jos olivat juoppoudesta tai muusta irstaisuudesta tunnetut; -talollisia ei otettu muuten kuin hätätilassa ja ainoata poikaa ei viety -vanhemmilta, varsinkin leskeltä. Mutta jos ruodun päämiesten määräämä -oli pahaa aavistaen piiloon mennyt, niin täytyi ottaa kenen vaan sai -käsiinsä. Itse oton muuten toimitti kruununvouti tai nimismies ruodun -päällikköin ynnä muutamain sotamiesten avulla. - -Muutamia päiviä oli jo mainitusta sunnuntaista kulunut ja ruodun -päälliköt oli jo koolla olleet salaa määräämässä kenen piti -sotamieheksi lähtemän. Melkein kaikki Viipurin pitäjästä otettavat -miehet olivatkin jo otetut ja otto-aikakin loppumaisillaan. Sentähden -alkoivat pakolaiset vähitellen tulla takaisin saloilta. - -Matti Ahokkaan talossa eräänä yönä jo maattiin sikeimmässä unessa; vaan -yht'äkkiä kuului kova kolkutus portilla. Talonväki kavahti ylös -vuoteeltaan ja juoksi ikkunoille, mutta syksyisen yön pimeys ei -sallinut mitään nähdä. Uudestaan kolkutettiin ovelle ja nimismiehen -ääni huusi ulkoa: »Avatkaat keisarin nimessä!» -- »Herra Jumala, -rekryytin-ottajat!» kiljahtivat naiset säikähdyksissään. Matti ainoan -renkinsä kanssa, sillä muut kaikki olivat vielä paolla salolla, -kiirehti porttia avaamaan. Vahva telkki sysättiin syrjälle, portti -aukesi. Tuvasta tuotu päre valaisi koko pihan. Portin suussa seisoi -nimismies ruodun päämiesten kanssa; heidän takanaan vielä yksi Venäjän -ala-upseeri ja neljä sotamiestä ynnä pari rekryytiksi otettua -talonpoikaa. - -Nimismies astui Mattia likemmäksi ja ilmoitti: »Sinun talossas, isäntä, -on renki nimeltä Risto Sorsa, hän on määrätty sotamieheksi». -- »Risto -Sorsa», vastasi Matti, »se ei olekaan kotona, se lurjus syystä pelkäsi -teitä ja on missä lieneekään salolla». -- »No, tässä ei ole meillä -aikaa ruveta häntä hakemaan; täytyy ottaa joku toinen rengistäsi -sijaan. Missä ne ovat?» -- »Muut ne ovat samalla tiellä kuin Ristokin, -mutta onhan tässä kotona Heikki Rouhiainen. Kah, mihin se on -pujahtanut, vast'ikäänhän se oli tässä vieressäni!» -- »Onkos tästä -muuta pääsöä kuin tämä portti?» kysyi kiireesti nimismies. -- »Ei ole, -herra vallesmanni, kyllä hänen pitää löytyä pihasta». -- »No sitten yks -mies porttia vartioimaan, muut minun kanssani etsimään!» -- Lyhty -tuotiin tuvasta, toinen oli rekryytin-ottajilla muassa ja ruvettiin -ulkohuoneista hakemaan. Viimeksi koko etsijäparvi nousi tallin -yliselle; kaikki muut paikat jo oli läpi haettu, siitähän siis karkurin -piti löytyä. Portin vartiana seisova sadan päämies, joka nyt arveli -virkansa tarpeettomaksi, meni keskelle pihaa pölkylle istumaan ja -rupesi tulta piippuunsa iskemään. Mutta yht'äkkiä kalisutti joku -halkopinoa ja piistä säihkyvän säkenen valossa vartia juuri kerkesi -nähdä mustan haamun, joka pitkin aituutta pujotteli portille. »Hei, -tässä se on etsittävä, joutukaa, joutukaa!» huusi hän karkurille -vastaan juosten. Mutta pimeydessä ei ollut helppo häntä kiinni -tavoittaa, ja porttia ei ollut älytty panna telkeesen. Koska etsijät -joutuivat pihalle, oli karkuri jo näkymättömissä eikä ollut -arvelemistakaan lähteä metsään häntä takaa ajamaan. - -»Mitähän nyt teemme?» arveli nyt Matti nimismiehelle. -- »Tässä on -tietysti joku sijaan otettava», vastasi tämä kuivakiskoisesta -- -»Olishan tässä Heikkuran talo virstan päässä, tottahan siellä joku -renki lienee kotona». -- »Niin, ja kun sinne joudumme, on taaskin pesä -tyhjänä», nauroi nimismies; »ei, velikulta, tässä nyt tehdään toiset -temput. Sinun talostas on rekryyti määrätty otettavaksi ja kun ei muita -ole saatavissa, täytyneehän sinut itses ottaa». -- »Älkää Jumalan -tähden semmoista leikkiä laskeko», sanoi Matti vaalistuen, »oikeinhan -siitä käypi väristys selkäpiitä myöten». -- »Taitaapa selkääsi myöten -pahempiakin käydä», nauroi nimismies. »Älä nyt tyhjään kursastele, vaan -lähde mukaan». -- »Mutta, Herra Jumala, talollinenhan minä olen enkä -mikään loismies taikka renki!» -- »Olit mitä olitkin», ärjäsi -nimismies, »vaan nyt olet rekryyti ja siin' on loppu!» Matti kavahti -ikään kuin portille päin, mutta samassa oli hän kiinni kopattu ja kädet -sidotut selän taa. -- »Armahtakaa, korkea herra vallesmanni», huusi hän -vielä tuskissaan, »päästäkää minut irti, niin minä vaikka mitä annan!» --- Nimismies arveli: »Jos ei olisi niin myöhää ja meidän jo huomenna -aamulla täytyisi olla rekryytein kanssa kaupungissa, niin voisimme ehkä -hyvän sanan ja -- muutaman sadan kolikon edestä» -- -- -- »Kuulkaa, -herra vallesmanni», sanoi äkillisellä ilolla Matti, »nyt minä neuvon -tiedän. Katsokaa tuolta Kopransaaresta paistaa valkeaa; siitä me saamme -miehen, jota rekryytiksi sopii panna, ja se ei saaresta pääse mihinkään -karkaamaan, jos vaan viisaasti ansat viritämme». -- »Kukas se siellä on -saaressa ja mistä sinä sen tiedät?» -- »Antti Lepikkö tuolta -Porkansaaresta oli eilen illalla sanonut menevänsä tuulaalle; hän se on -eikä mikään muu». -- »Antti -- Antti Lepikkö, kas kun en minä koko -miestä tunne», arveli nimismies. -- »Niin, se on vasta muutamia -viikkoja sitten kotiin tullut merimies, joka ei tässä muuta tee kuin -laiskehtii ja koiruutta tekee. Semmoiset herrat juuri sopivatkin -sotamiehiksi». -- Loppupuoli Matin ja nimismiehen puhetta oli käynyt -hiljaisella äänellä, niin ettei muut siitä kuulleet mitään. Nytpä Matti -pani suunsa aivan nimismiehen korvalle ja sopotti: »Mutta meidän pitää -ruodun päämiehet laittaa pois, sillä muuten asia menee tyhjäksi. Antti -on lesken ainoa poika!» -- »Ai, ai», sanoi nimismies, päätänsä -pudistain, »sitten tuo tuskin käynee laatuun; minä voisin kovin suureen -edesvastaukseen joutua. Mutta tottahan se ei ole yksinään tuulaalla, -pitäähän heitä olla kaksi saaressa». -- -- »Ei», kiirehti Matti kesken, -»tuo Lepikkö-roisto meidän pitää ottaa eikä mikään muu. Minä otan -edesvastauksen päälleni, te voitte sanoa minun pettäneeni teidät, -- ja -minä teille annan vaikka viisisataa ruplaa!» -- »No olkoon menneeks' -sitten!» -- - -Ruodun päämiehet yhden sotamiehen kanssa lähetettiin nyt jo saadut -rekryytit kaupunkiin viemään ynnä sanaa saattamaan että nimismies vasta -aamulla tulisi jäljestä sen yhden vielä puuttuvan miehen kanssa. Heidän -lähdettyään meni Matti nimismiehen ja jäljellä olevain neljän -Venäläisen kanssa alas rantaan. He työnsivät veneen vesille ja Matti -kävi perää pitämään. Hankoihin käärittiin tappuroita, etteivät -vinkuisi, ja niin lähdettiin pitkillä, hiljaisilla airon vedoilla -soutamaan. Saaren niemessä näkyivät ihan selvään tuulasmiehet, jotka -istuivat leväten valkean ääressä. Matkalla pyytäjät neuvottelivat -kuinka asia oli asetettava. Heidän piti soutaa saaren toiseen päähän; -siitä piti Matin sitten mennä tuulasmiesten puheille ja jutella heidän -kanssaan, siksi kun hiljaa hiipien kerkiäisivät heidät piirittämään. -Näin tehtiinkin. Yö oli niin pimeä että hiljaan kulkeva vene -tuulasmiesten huomaamatta meni sivutse ja tuli rantaan. Vähän ajan -perästä ilmestyi Matti valkean ääreen. »Kah kummaa, Matti, mistä sinä -tulet?» huudettiin hänelle vastaan. -- »Kuuluu olevan rekryytin-ottajia -liikkeellä», valehteli Matti, »ja minulta ovat kaikki rengit metsään -paenneet, niin pelkäsin että jos hätätilassa kukaties ryhtynevät minuun -itseeni. Sentähden tulin tänne teidän kanssanne yötä pitämään». Antti -ja hänen kumppaninsa Viulu-Pekka alussa eivät juuri näkyneet kovin -iloitsevan Matin tulosta, vaan, tämän selityksen kuultuansa, he eivät -tahtoneet häneltä kieltää suojaansa; he pyysivät häntä valkean ääreen -istumaan ja tarjosivat hänelle ryypyn kylmästä tultua. Näin oli vähän -aikaa kulunut, kun äkkiä kuului airoin kolina Antin veneestä. Miehet -kavahtivat seisalleen ja näkivät edessänsä nimismiehen ja yhden -sotamiehen, jotka paon veneesen estivät. »Rekryytin-ottajat!» huusi -Antti tuulasrautahansa tarttuen. »Mutta, älä pelkää, Matti, ei niiden -pidä saada sinua kynsihinsä». Hän nosti aseensa, lyödäkseen sillä -sotamiestä, joka läheni, vaan samassa joku takaa tempasi raudan hänen -kädestään. Antti käännähti, -- siinä seisoi Matti, ryöstetty tuulas -kädessä, ilkeästä ilosta loistavilla silmillä. »Koira!» huusi Antti, -joka nyt, asian arvaten, syöksihe pettäjän päälle. Vaan tämä väistyi ja -samassa olivatkin sotamiehet jo käyneet Antin kimppuun. Hän kyllä -ponnisteli kaikin voimin vastaan, vaan vihollisia oli kovin monta. Ei -aikaakaan, niin makasi hän käsistä ja jaloista sidottuna sekä tuke -suussa sen veneen pohjassa, jolla rekryytinottajat olivat tulleet. He -läksivät takaisin soutamaan ja olivat jo keski-lahdelle joutuneet, kun -Matti yht'äkkiä sanoi: »Mutta mihinkäs se toinen joutui?» -- -»Toinenko», sanoi nimismies, »mitäs me sillä teimmekään?» -- »Ei muun -vuoksi, mutta jos se nyt menee ja melua nostaa kylässä, niin saattaisi -sieltä huomenna kerjetä tietoja, jotka tekisivät koko vaivamme -turhaksi». -- »Toinen», sanoi yksi sotamiehistä, »se löi minua pakanan -rauta-kangellansa sääreen, niin että siitä liikkaan; mutta me -annoimmekin hänelle aika hyväntekijäiset siitä, niin että se jonkun -aikaa pysynee nukuksissa». -- »Oletteko hänet tappaneet?» huusi Matti -kauhistuksella. -- »Eikö mitään, minä vaan vähän kolautin päähän, niin -että pyörtyi, kyllä se vähän ajan päästä herpoaa». -- »Vai niin», -mutisi Matti itsekseen, »ei hän siis kyenne niin aivan kohta kielimään; -vaan minun pitää kuitenkin mennä kanssa kaupunkiin niin laittamaan, -että heidän apunsa tulee myöhään, jos sitä tulisi!» - - -IV. - -Jonkun ajan perästä yön kylmä ilma herätti Viulu-Pekan pyörryksistä; -hän katsoi ympärinsä mutta yön pimeydessä ei mitään näkynyt; hän -kuulteli, vaan ei mikään ääni enää ilmoittanut ihmisten läsnä-oloa. Hän -olisi voinut luulla äsköiset tapaukset pahaksi uneksi, jos ei saadusta -kolahduksesta pakottava pää olisi ollut todistajana niiden -todellisuudesta. - -Pekka nyt nousi seisoalleen ja vielä kerran kuulleltuansa kuuluisiko -mitään vaarallista ääntä, rupesi kumppaniansa kutsumaan, ensin hiljaa, -sitten yhä kovemmalla äänellä. Mutta turhaan -- ei muu vastannut kuin -aaltojen roiske rantaa vastaan ja tuulen vinkuna hongissa. Antti -nähtävästi oli viety rekryytiksi. Mutta yksi seikka Pekkaa arvelutti: -miksi olivat rekryytin-ottajat hänet hylänneet, joka kuitenkin oli -perheetön joutomies, ja vieneet Antin, joka oli lesken ainoa poika. -Semmoisiahan ei milloinkaan otettu. Viimein kuitenkin asia Pekalle -selveni, kun muisti Ahokkaan Matin olleen sotamiesten parvessa. »Sen -heittiön tekosia nämät ovat», huusi hän innoissaan, »hän tahtoi -kosioveljen saada pois tieltänsä. Mutta maltapas, juonittelija», -riemuitsi hän näppiä lyöden, »vielä ei Antti parka ole harmaassa -takissa; ne ei saa häntä sotamieheksi panna, kun saavat tietää hänen -olevan lesken ainoan pojan, ja mepäs tässä tehdään sinulle se kuje että -asianomaisille seikan selitämme! On Pekassakin mies, jos siksi tulee!» - -Näin sanoen hän riensi alas rannalle, missä hänellä oli veneensä; hän -työnsi sen vesille, istahti airoille ja rupesi, niin kiireesti kuin -pimeydessä taisi, soutamaan Piispansaareen päin. Perille tultuansa hän -hyppäsi maalle ja juoksi ylös taloon. »Avatkaa, avatkaa!» huusi hän -tuvan ovelle kolkutellen, ikään kuin olisi tahtonut asukkaat herättää -kuoleman unesta. »Kukas siellä?» kuului pian isännän ääni oven takaa. --- »Minä, Viulu-Pekka, tässä olen, aukaiskaa joutuisasti Jumalan -tähden!» Tutun äänen kuullessansa isäntä nyt oven aukaisi, ja Pekka -- -laukesi lattialle sisään. »Rekryytin-ottajat!» oli ainoa sana, minkä -hän sai suustansa; sitten pyörtyi hän taas; tuon kolauksen perästä oli -kova soutu liian uuvuttanut häntä. Talonväki hänen huutonsa sillä -tavoin ymmärsivät, että rekryytin-ottajat häntä itseään olivat -tavoitelleet ja että hän töin tuskin oli päässyt heidän kynsistään. He -sentähden veivät hermottoman syrjäiseen aittaan, missä hän paremmin voi -olla piilossa, jos häntä tultaisiin hakemaan, ja yksi piika pantiin -laiturille vartioimaan kuuluisiko mitään venettä tulevan. - -Näin kului tunnin verta ja aamu alkoi jo hämärtää. Silloin sairas taas -aukaisi silmänsä; hän näki Annin istuvan vieressään. »Anni», huusi hän -heti kiivaasti, »jokos olette toimittaneet tietoa kaupunkiin; sitten -eivät he saa ottaa häntä sotamieheksi, koska hän on lesken ainoa -poika?» -- Annin sydäntä sykähdytti paha aavistus. »Mitä tietoa? Kuka -pääsee?» vastasi hän vapisevalla äänellä. -- »Herra Jumala, enkös -saanut sitä sanoneeksi ennen kuin pyörryin», valitti sairas, »jos ei -nyt vaan olis myöhään. Kuinka paljon on kello?» -- »Kello on kuusi -aamulla, mutta sano Jumalan tähden mikä on tapahtunut?» -- »Se on -tapahtunut että Matin toimesta sotamiehet ovat vieneet Antin, ja että -hän tulee rekryytiksi, jos ei hyvissä ajoin tule tieto sotapäällikölle -ettei häntä ole lupa ottaa». -- Anni ei mitään vastannut; hän kiiti -nuolena tupaan isänsä luo ja jutteli asian. Ukko päätään pudisti. -»Kumma kuinka ne juuri häneen tarttuivat», arveli hän; »tietysti hän ei -ollut määrätyissä!» -- »Matti sen on niin laittanut», itki Anni, »se -heittiö vihaa häntä sentähden että» -- -- siihen tytöltä puhe loppui. --- »Minkätähden?» kysyi isä. -- »Niin sentähden», vastasi Anni, -mieltänsä rohkaisten, »että hän rakastaa minua ja minä häntä, enkä minä -koskaan mene tuolle ilkeälle Matille». -- »Hum, hum», pani ukko, -»semmoisellako kannalla on asiat. No se täytyy minun sanoa, en minä -juuri liioin kiitä Anttia siitä että hän noin salamähkässä viekoittelee -tytärtäni». -- »Ei, isä kulta», virkkoi tyttö innolla, »ei Antti ole -mikään salaviekoittelija; hän olisi jo aikaa tullut minua teiltä -pyytämään, jos» -- -- »En minä tyhjätaskua tahdo vävykseni», keskeytti -ukko. -- »Mutta, isä kuulkaa!» -- -- »Vaiti nyt siitä asiasta. Sitä -sitten tutkitaan. Nyt kaikkein ensiksi pitää tuo veitikka saada -vapaaksi, vaikka hän ei juuri ole ansainnut sitä minulta; mutta hän on -kuitenkin risti-lapseni ja köyhän äitinsä ainoa turva». - -Ei aikaakaan niin läksi vene Piispansaaren rannalta; siinä istui -airoilla neljä rivakkaa renkiä, perää piti ukko Piispa ja hänen -vieressään istui tyttärensä Anni, joka ei lakannut rukoilemasta, -siksikuin isä salli hänen tulla mukaan. Airoin notkuessa lensi vene -joutuisasti eteenpäin, mutta aika oli lyhyt ja matka pitkä. Kello 11:n -ja 12:n välillä piti tarkastelun tapahtuman, jossa määrättiin ken -rekryytiksi kelpaisi ja kuka ei. Siksi oli soudettava toista -peninkulmaa pappilaan ja sieltä, tarpeelliset todistukset saatua, vielä -pari virstaa kuljettava kaupunkiin. Mutta kaikki kävi hyvin; matka meni -joutuisaan, pappilassa sattui hyväntahtoinen kirkkoherra saapuvilla -olemaan; hän toimitti tarpeelliset paperit mitä kiireimmin mahdollista, -ja kello ei ollut kuin neljännes yli 11:n, koska vanha Piispa -tyttärinensä läheni sen kasarmin porttia, missä rekryytein tarkastelun -piti tapahtua. - -Yhdestä ikkunasta katseli kaksi miestä torille; toinen oli talonpojan -vaatteissa, toinen ala-upseerin univormussa. »Tuossa ne tulevat!» -kuiskasi edellinen, tulijoita osoitellen. »Horosho!» vastasi siihen -Venäläinen, »olkaa huoleti». - -Ovella oli ala-upseeri Piispa-ukon ja Annin vastassa. -- »Missä tässä -on rekryytein tarkasteluhuone ja kuinka pääsisimme herra everstin -puheille», kysyi vanhus huonoksi venäjäksi. -- »Ei muista», oli toisen -vastaus, joka ei ollut ymmärtävinänsä kysymystä. -- »Eversti, eversti», -kertoi ukko, »vie meidät everstin luo, meillä olisi puhumista hänen -kanssansa». -- »Ah eversti», sanoi Venäläinen, ikään kuin nyt vasta -olisi älynnyt, »eversti on tuolla ylhäällä». -- »No kuinkas pääsisimme -me hänen puheillensa?» -- »Puheillen? Everstinkö puheillen? Ei sinne -jokainen pääsekään, varsinkin tänä päivänä, kun hänellä on keisarin -uudet pojat katseltavana. Tulkaa huomenna!» -- »Ei, ei», huusi nyt Anni -pelosta ahdistuneella sydämellä, »meidän täytyy päästä sinne juuri nyt -paikalla, huomenna ja iltapuolellakin on jo myöhää!» -- »Ahaa», nauroi -ala-upseeri, »tyttöseltä on taidettu viedä kultasensa meidän poikain -joukkoon. Aika veitikka tuo kruunu onkin kihlaamaan nuoria poikia, -siitä huolimatta jääkö entiset kullat itkemään». -- »Hyvä herra -upseeri», rukoili tyttö taas tuskissaan, »olkaa niin armollinen ja -päästäkää meidät everstin puheille. Siellä on yksi, joka on lesken -ainoa poika, sitä ette saa panna sotamieheksi!» -- »Kuulkaa», lisäsi -Piispa-ukko siihen, kuiskaten ja Venäläisen kättä puristaen, »tuossa on -teille kymmenen ruplaa siitä, jos meidät sisään päästätte». -- -Ala-upseerin silmät loisti. »Minä olen tuolle toiselle Tshuhnalle», -mutisi hän hiljaan itsekseen, »luvannut estää noita pääsemästä, ja -saanut siitä häneltä kymmenen kolikkoa; nyt tämä harmaapää antaa -minulle taas kymmenen kolikkoa siitä että päästäisin hänet sisään. Jos -olet oikein viisas, Ivan Petrovitsh, niin voit kumpaisellekin tehdä -mieliksi ja ansaita kumpaisenkin rahat. -- No», lisäsi hän sitten -ääneen, »koska te niin hartaasti pyydätte ja tuo poika kuuluu olevan -lesken ainoa turva, niin menenhän minä koettelemaan, vaikka herra -eversti minuun suuttuisikin. Eihän ihminen ole kuitenkaan tehty -kivestä!» Näin sanoen astui hän ylös rappuja ja meni sisään. - -Mutta minuutti minuuttinsa perästä meni, eikä häntä kuulunut takaisin; -nyt kello löi puoli kaksitoista, nyt se jo oli neljännes vailla -kaksitoista. Anni raukka tuskasta oli nääntymäisillään ja hänen isänsä -hiljaa kiroili Venäläistä, joka nähtävästi oli heidät pettänyt. -Yht'äkkiä ovi ylhäällä aukesi ja Ivan Petrovitsh riensi alas. »No -viimeinkin», huusi hän, »olen saanut luvan viedä teidät sisään. -Joutukaa nyt väleen!» Kiiruusti astuivat nyt kutsutut ylös, kiitellen -ja siunaten auttajaansa hänen hyvästä työstänsä. He lähenivät ovea, -- -mutta ensiksi meidän täytyy tietää mitä siellä sisässä sillä aikaa oli -tehty. - -Siellä oli jokseenkin avara sali, jonka toisessa päässä istui eversti, -vieressään kaksi kirjuria pöytäin ääressä. Toisessa päässä seisoi pari -sataa nuorta talonpoikaa, synkeän ja toivottoman näköisenä; monen -kasvoissa vielä näkyi jälkiä siitä että hän väkivallalla oli tuotu -tänne. Heitä vartioimassa oli kymmenkunta sotamiehiä kivääreineen. -Ala-upseeri kävi talonpoikaisjoukosta yhden kerrassaan ottamassa; nimi, -kotipaikka ja ikä pantiin kirjaan, sitten vietiin mies tohtorin -katseltavaksi, ja jos ei hänessä pahempaa ruumiin vikaa havaittu, niin -pantiin hän mittapuun viereen; jos hän määrätyn mitan täytti, -huudettiin: _Lop_ (otsa), -- mieheltä pää kerittiin, harmaa takki -pantiin päälle ja rekryyti oli valmis. - -Tuttaviamme opastava ala-upseeri oli ovelle pysähtynyt. »Malttakaa», -sanoi hän, »meidän täytyy niin sovittaa että tulemme sinne juuri -kun yksi rekryyti on hyväksytty ja ennenkuin toista ruvetaan -tarkastelemaan. Silloin vaan on herra everstillä vähän aikaa». Hän -kuulteli avainreijällä. Pari minuuttia kului vielä. »Nyt on aika», -sanoi ala-upseeri ja aukaisi oven. Mikä näkö kohtasi meidän tuttavain -silmiä. Siinä istui Antti, välskärin sakset leikkaelivat juuri hänen -viimeisiä kähäriänsä maahan, yks, kaks, kolme, harmaa takki oli päällä --- työ oli tehty! -- »Herra Jesus! Antti!» huusi Anni, nuoren miehen -luokse rientäen, mutta sotamiehet sysäsivät hänet takaisin. -- »Mitä -melua tässä on ja mistä tuo naisihminen on tullut?» ärjäisi eversti. -- -»Armollinen herra eversti, armahtakaa meitä, päästäkää tuo nuori mies -vapaaksi!» -- Tulkki käänsi hauen pyyntönsä. -- »Onko hän hullu? kuinka -minä taidan keisarin sotamiehiä päästää? Viekää hänet pois!» sanoi -eversti. -- »Armollinen herra eversti, tämä nuori mies on köyhän lesken -ainoa turva, eihän laki sallikaan häntä ottaa», virkkoi nyt puolestansa -ukko Piispa. »Tässä on todistukset, lukekaa itse, teidän armonne». -- -Eversti otti paperit ja luki läpi. Sitten sanoi hän päätä pudistellen: -»Se on ilkeä asia; tuo ukko puhuu totta; rekryyti Lepikkö on lesken -ainoa poika. Niinhän se itsekin väitti, vaikka emme uskoneet, kun ei -hänellä ollut papereita. Vaan mitäs ma siihen teen nyt enää. Lepikkö on -saanut keisarin takin päällensä ja on keritty sotamieheksi. Otto-aika -on nyt jo ohitse; ei voi enää saada toista sijaan. Saakelin ilkeä asia -se, vaan en minä sitä voi millään auttaa». - - -V. - -Vuodet vieri ja Euroopan yli vieri ankarat tapaukset, jonkavertaisia -harvoin oli nähty. Lännestä nousi kansalaine, paisui kulkiessaan yhä -suuremmaksi, tulvasi vastustamattomalla voimalla yhä edemmäksi. Siltä -näytti kuin olisi se tallaava koko maailman jalkainsa alle. Mutta jopa -oli sekin aikansa täyttänyt. Voimansa väsäytyi, se pysähtyi, se kääntyi -paolle, yhä nöyrempänä, yhä matalampana. Ja idästä nyt nousi vastaan -toinen kansalaine, se paisui paisumistaan kulullansa, se ajoi -vastustamattomalla voimalla pakenijaa takaa. -- Vielä kerran kohotti -Lännen laine päätänsä ja pyrki leviämään, mutta Idästä tuli vielä -ankarampi tulva ja masenti sen maahan. Itse tuuliaispääkin, joka Lännen -laineen oli paisuttanut, istui leikatuin siivin yksinäisessä saaressa -Valtameren aavimmalla selällä. Tuli tyyni ja kansalaineet asettuivat, -kukin pisara virraten takaisin lähtöpaikalleen. - -Oli alussa vuotta 1816. Viipurin keskievaritalon edessä seisoi -venäjäntapainen reki, leveillä siivillä ja matoista tehdyllä kuomulla. -Reen eteen valjastettiin kolme hevosta. Nyt oli kaikki valmis. Samassa -astui keskievarista mies päällyksettömässä lampaannahkaturkissa, päässä -suuri karvalakki, joka melkein kokonaan peitti kasvot; vyöltä riippui -suuri sapeli. »Mihin?» kysyi kyytimies venäjäksi. -- »Uuraasen päin», -käski matkustaja selvällä suomen kielellä. Kyytimies kävi istumaan, -piiska heilahti ja hevoset karahtivat joutuisaan juoksuun. - -Kun tasaisella jäällä oltiin, missä hevoset ihan itsestänsä juoksivat, -kääntyi kyytimies ajokkaasen ja sanoi, lakkia nostellen: »Älkää pahaksi -panko, herra, että kysyn. Vaan mistä te olette kotoisin kun meidän -kieltämme ymmärrätte?» -- Kuomusta kuului vastaus: »Minä olen näillä -mailla ennen käynyt. -- Ja sanoppas, tunnetko vanhaa Piispaa, -Piispansaaren isäntää? Kuinkas ukko voipi?» -- »Hätäkö elää tuommoisen -pohatan!» -- »No entäs hänen tyttärensä, -- kuinkahan se olikaan -nimeltään» -- »Anniko? No kyllä tuo tyttöparka juuri elää, mutta ei -hänellä ole monta iloista päivää, vaikka on rikkaan talon tytär». -- -»Kuinkas niin, onko hän huonolle miehelle naitu?» -- »Eikö mitään, ei -hän ole naituna yhtään. Hän näetten, herra, piti nuorta poikaa -rakkaana, jonka rekryytinottajat veivät, silloin kun viime kerran -meillä kävivät. Sitä hän vaan sureskelee eikä huoli muista miehistä». --- »No onkos siitä pojasta mitään kuulunut, niin että tytöllä vielä -olisi toivoa hänen palaamisestaan». -- »Paljon on sinne mennehiä, -herra, vähän palannehia, ja mitä apua siitä oliskaan, jos hän 25 -vuottansa palveltua ehkä tuleekin takaisin kotio. Sitten on aika hautaa -muistaa eikä häitä!» -- Hetki istuttiin nyt ääneti, vaan sitten taas -kysyi matkustaja: »Mutta kuules, olihan siellä muistaakseni toinenkin -kosija, nimeltä Matti, Matti -- -- Ahokas, muistaakseni?» -- »Aivan -oikein, herra, niin olikin, ja isä olisi mielellään naittanut -tyttärensä hänelle, sillä se oli rikas mies. Vaan tytär ei millään -muotoa suostunut, ja tuon rekryytinoton perästä ei Piispa-ukko itsekään -enää hänestä tahtonut kuulla puhuttavan. Sillä, näetten, herra, oli -saatu ilmi että Matti Ahokas sen niin laittoi, että tytön mielitietty -tuli pois sotamieheksi, vaikka häntä lesken ainoana poikana ei olisi -viedä saanutkaan. Siitä ajoin ei ole kukaan meidän pitäjässämme enää -suvainnut Mattia ja hän on tuskissansa ruvennut ryypiskelemään, niin -että hänen talonsa kaluineen päivineen pian taitaa vasaran alle mennä». - -Näissä puhein kului aika ja tie lyheni. »Poiketaanpas oikealle», käski -nyt matkustaja, »minä tahtoisin vähä pistäytyä Piispa-ukon luo; se on -vanha tuttava; sinä saat hyvän juomarahan vaivastasi». -- »Kyllä», -virkkoi kyytimies ja täyttä nelistä ajettiin kaitaista poikkitietä -myöten talolle. - -Lyhyet on talviset päivät ja perille tullessa oli jo melkein pimeä. -Porstuan kynnyksellä seisoi talon tytär, kummastellen mitä vieraita -niin komeasti ajoi heille. Kuomusta nousevalle, oudolle herralle hän -niiasi nöyrästi. Mutta tämä tuli likemmäksi, tarttui häntä käteen ja -sanoi äänellä, joka muinoisia muistoja herätti: »Anni!» -- -»Herrajumala! Kukas te olette! Ihan se on -- Antin ääni!» -- »Ja Antti -tässä itse onkin, vaikka huulensa nyt on vähän karvaisempi kuin -lähtiessä». -- Nyt tuli Piispa-ukkokin katsomaan mitä siinä oli, ja -näki suureksi ihmeekseen tyttärensä outoa Venäläistä halaamassa. »Mitä -kummaa se on?» huusi ukko ällistyksessään. Vieras heitti turkin -päältänsä, jonka alta nyt tuli näkyviin upseerin[15] univormu, täynnä -kiiltäviä ristejä. »Ei mitään muuta, kummi», nauroi hän, »kuin herra -Anton Ivanovitsh Lepikkö, kapteini Keisarillisen Majesteetin 10:nnessä -jalkaväen rykmentissä, taikka, jos paremmin suvaitsette, ristipoikanne -Antti, joka on tässä teiltä jotakin pyytämässä mitä kiireisen lähdön -tautta kerta jäi pyytämättä». - -Kaikki astuivat nyt tupaan ja pian asiat oli selvällään. Piispa-ukko -oli kyllä yritellyt saada keisarin eteen anomuskirjeen että Antti -pääsisi vapaaksi. Mutta asianomaiset, jotka pelkäsivät edesvastausta -siitä kun lesken poika laittomasti oli sotamieheksi otettu, olivat -estäneet sen perille pääsemästä. Antti puolestaan, kun ei nähnyt -pääsökeinoa olevan, oli ahkeruudella harjautunut uuteen virkaansa. -Kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden oli hän pian päässyt ala-upseeriksi -ja suurissa sodissa Napoleon'ia vastaan hän urhoollisuudellaan oli -saanut kunniamerkin toisensa perästä sekä noussut virka-arvossa. Nyt -kun sota oli loppunut ja kun hän sen lisäksi on saanut käsiinsä -otto-isänsä jättämän perinnön (katteini näet oli kuollut syksyllä 1811, -jonkatähden hän ei ollutkaan voinut tulla Viipuriin) -- oli Antti -sotapalveluksesta eronnut ja aikoi maakartanon itsellensä ostaa. Mitä -sitten seurasi, sen lukija minun juttelemattanikin arvannee; sen vaan -tahdon lisätä että Anni vieläkin elää arvossa pidettynä miesvainajansa -maahovissa. - - - -Hollannin saaristossa. - -(Kuvaelma.) - - -Sen suuren lahteman suussa, joka Zuyderseen nimellä syvälle tunkeutuu -Hollannin povehen, ulottuen aina sen pääkaupunkiin Amsterdamein asti, -on saari- ja särkkä-sarja, jotka ikään kuin pedon hampaina uhkaelevat -sinne tulijaa. Suotta ei nuot hampaat uhkaakaan; merimies se -hyvin tietää että siinä on paha »miesten syöjä sija» ja »laivain -laskema-paikka». Koska syysmyrskyt meuruavat ja syyssumut levittävät -paksun peitteensä yli meren, yli maan, on jo moni vahva laiva siinä -pilstareiksi hajonnut ja moni reima poika siinä saanut kummuttoman, -ristittömän hautansa. - -Oli synkkä syys-ilta. Tuuli vinkui, aallot kohisi, pilvet pelästyneinä -pakenivat taivasta myöten. Marken-saaressa Zuyderseen suussa seisoi -rannalla vanhan kalastajan Gerdt Ahrens'in mökki. Ikkunan kautta -paistoi lieden liehuva valkea; se valaisi myöskin mökin sisustaa. Tupa -oli matala, niin matala että olis luullut sen olevan raketun nöyryyttä -niille opettamaan, jotka kaulan kovin kenossa pitävät. Sillä ei saanut -olla kovin pitkä mies, niin jo täytyi niskansa notkistaa jokaisen -lakihirren kohdassa. -- Muuten ei tupa suinkaan ilmoittanut köyhyyttä, -vaan päinvastoin jonkunlaista varallisuutta, ja joka paikasta loisti se -siivo ja siistiys, joka on omituinen Hollannin kansan luonteelle. -Pöydät olivat oikein hohtaviksi pestyt, lattialla ei näkynyt -rikkaakaan, talrikit ja vadit hyllyllä kiiltivät ikään kuin vasta -puodista tuodut, ja leveän sängyn peitteet ja uutimet paistoivat niin -valkealta kuin äsken tullut lumi. - -Tuvassa istui vanha Gerdt Ahrens itse verkkoansa paikkaamassa. Hän oli, -niinkuin Hollantilaiset yleensä, keskinkertainen pituudeltaan, mutta -vahva ja harteva. Hän oli jo vanhalla puolla ikäänsä, vaan näytti yhä -vielä ravakalta, ja joka kasvoin murre ilmoitti miestä, joka ei -pikaisesti hankkeisin puuttunut, vaan kerran ruvettuansa pysyi siinä -vankasti, järkähtymättömästi. Pukunsa oli se, joka on tavallinen -kalastajoilla Pohjoismeren rannoilla. Paksu villapaita ja paksut, -leveät pöksyliehuimet; jalassa paksut villasukat, jotka ulottuivat -polveen asti. Tässä kotona oli hänellä kengät, vaan ulkotoimiin -mennessä olisi hän vetänyt jalkaan pitkävartiset, hylkeen ihralla -voidellut saappaat, pannut paksun, hyvin tervatun nahkajakun paidan -päälle ja viimeinkin päähän vanhan sydvesterhatun, jonka lippa koko -niskan peittää. Näin hän, könttyränä kuin karhu ja raskaasti -varustettuna kuin keski-ajan ritari, lähtisi taisteluhun jäisen -pohjoistuulen ja lakkipäitten lainehien kanssa. - -Vähän matkaa liedestä hänen vaimonsa kehrävartta suristeli. Hän oli -nähtävästi ennen ollut kaunis; mutta kauneuden oli jo aikaa vieneet ne -raskaat työt, jotka ovat kalastajanvaimon tehtävänä. Sitä vastaan oli -tämä äidiltä peritty lahja juuri paraassa kukoistuksessa tyttärellä, -joka lieden vieressä kykki, iltaruoan kiehumista katsellen. Hänellä ei -ollut sitä solevaa vartaloa, minkä niin usein näemme Pohjan tyttärillä, -vaan pieni, lylleröinen vartensa, jota ei ikä vielä ollut liioin -lihoittanut niinkuin äitiä, näytti kuitenkin hyvin sievältä, -pehmoiselta. Suuret kirkkaat sinisilmät todistivat että sydän oli -teeskelemätön ja viaton. Keltaiset hiukset riippuivat kahtena pitkänä -sykerönä povelle. Äiti ja tytär olivat molemmat samanlaisissa -vaatteissa: punaisessa, kaidassa hameessa keltaisella liepeellä, -mustassa liivissä, päässä lakki, tehty mustasta huivista ja paksusta -paperista, joka ei juuri somalta näyttänyt. Jalassa oli suuret, paksut -kengät. Kaikki olivat hyvin toimissaan; äiti ja tytär väliin -kuiskuttivat jonkun sanan toisilleen, mutta ukko istui vakaisena ja -vankkana, työstään lakkaamatta ja sanaakaan virkkamatta. Neitonen näkyi -jotakin odottavan; hänen silmänsä yhä välistä vilkkuivat ovelle päin ja -koko ruumis säpsähti kun pieninkään risahdus kuului porstuasta. - -Viimein kuuluihin oven takaa raskasten saappaitten kopina; ovi aukesi -ja sisään astui nuorukainen, juuri semmoisiin vaatteisiin puettuna kuin -olemme äsken sanoneet ukon panevan päälleen ulkotoimiin mennessä. -Muuten oli nuori mies nähtävästi toista sukuperää kuin talon asukkaat; -hän oli pitkä ja hoikka kuin ahokoivu, ja kasvot sekä jäsenet olivat -hienompaa laatua, vaikka merituuli edelliset oli ahavoittanut ja ahkera -työ vahvistanut jälkimmäiset. - -Nuorukainen sisään tullessaan nyykäytti päätään tuvassa olijoille ja -meni sitten suoraan Gerdt ukon luokse, jonka eteen hän pani pöydälle -raskaan rahakukkaron. »Minä olen hyvän kaupan tehnyt», sanoi hän -iloisella äänellä, »kalat olivat hyvässä hinnassa, ja takaisin -tullessani sain minä veneeni täyden tavaraa vietäväksi Vlien kylään. -Sinne ma veneen jätinkin ja tulin jalkaisin poikki saaren, koska ilta -jo oli niin pimeä». Ukko ei tähän virkkanut mitään, nyykäytti vaan -päätään suostumukseksi, vei kukkaron nurkassa seisovaan arkkuun ja -ryhtyi uudestansa työhön. -- Nuori mies puolestansa seisoi ensin -muutamia hetkiä naisten luona hiljaa puhellen, sitten kävi ukon viereen -istumaan ja rupesi myöskin nuottaa paikkaamaan. - -Joku aika kului näin äänettömyydessä, jokainen teki työtänsä ahkerasti, -nuorten silmät vaan vilkkuivat välistä toisiinsa ja levoton murre -kasvoissa ilmoitti etteivät ajatukset työssä tahtoneet pysyä. -Viimeinkin laski nuorukainen nuottansa polvilleen: »Isä Gerdt!» sanoi -hän. -- »Mitä, Evert?» kysyi toinen, silmiänsä työstä nostamatta. -- -»Minä olen jo aika mies!» -- Ukko vilahti häneen ja sitten jatkoi -työtänsä: »Johan sinussa pituutta on mieheksi, vaikk'ei vielä oikein -miehen vahvuutta!» -- »Isä Gerdt! minä olen väkevä, minä en ole muita -pahempi veneen hallinnassa ja nuotan vedossa!» -- Ukko hymyili: »Et ole -suotta käynyt Gerdt ukon koulua!» -- »Minulla on myöskin», jatkoi nuori -mies, »niinkuin tiedätten, muutamia kymmeniä guldenia säästörahaa. Isä -Gerdt! mitä te siitä arvelisitte jos niillä rahoilla ostaisin osan -veneessä sekä nuotassa ja panisin jalat oman pöytäni alle». -- »Onhan -täällä valkamoita veneille, meren kaloja pyytäjälle». -- Nuorukainen -nyt oli vaiti muutaman aikaa, vaan sitten, silmät tyttöön luotuansa, -sanoi hän taaskin: »Ja sitten minä myöskin tarvitsisin» -- loppusana -näkyi väärään kurkkuun eksyneen, -- »emäntää!» -- Ukko vaan nyykähytti -päätään: »Piennä lintunen pesässä, isona itse pesivi!» -- »Isä Gerdt!» -huusi nyt nuorukainen iloisesti ja ukon kättä kaapaten, »te siis -suostutte ja minä saan Elsan vaimokseni?» - -Pitkään aikaan ei nyt kuulunut mitään; kaikki silmät olivat kääntyneet -ukon kasvoihin, lukeaksensa vastausta. Niissä ensin ilmausi -kummastusta, vaan sitten synkkeni ukon muoto ja poskille nouseva tumma -puna ilmoitti myrskyä. Nuorukaisen kättä luotansa työntäen, sanoi hän -äänellä, joka oli vakainen, vaan josta hillitty suuttumus selvään -kuului: »Oletkos hullu, poika? Kuka Elsasta on puhunutkaan? Etkös tiedä -että olen hänet jo pienestä luvannut naapuri Dreysen'in Jaenille?» -- -»Mutta, isä Gerdt, minä luulin teidän tietävän, ett'ei Elsa Jaenia -rakasta, ja että me toisiamme jo olemme kauan rakastaneet, ja kun» --- -- Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. »Mitä!» huusi ukko -vimmastuksissaan, »ei rakasta häntä -- rakastaa minua -- mitä -lörpötystä se on? Isä Gerdt on sanansa antanut Jaenille ja Isä Gerdt ei -ole koskaan syönyt sanaansa. -- Ja sinä, jonka aallot tänne rantaan -ovat ajaneet niinkuin hauraheinää ja muita hylkyjä -- jonka minä olen -ottanut turvaani, ja syöttänyt, kasvattanut suureksi, sinä sen heittiö -silläkö nyt palkitset hyvyyteni, että vietät tyttöni itseesi -rakastumaan, kun tiedät että hänen isänsä on hänet toiselle luvannut?» --- Evert seisoi kuin pilvistä pudonneena. »Pois huoneestani, pois -paikalla!» ärjäisi ukko, nyrkkiänsä nostaen -- kenties mikä olisi -tapahtunut, jos ei äiti olisi miehensä käteen tarttunut ja Evert -vetäynyt ovelle päin. - -Lattiaan tuijotellen ja väliin jonkun vihaisen sanan suustansa -päästäen, astui nyt ukko suurin askelin edestakaisin ja vaimonsa kulki -vieressä, lepytellen häntä ja puhuen Evertin puolesta. Tämä yhä vielä -seisoi ovessa lähtemättä, ja Elsa itkusilmin, vaan vielä toivo -sydämessä, istui penkillä sängyn vieressä. He tiesivät että ukko, -kerran vimmaan tultua, oli niinkuin meri, joka myrskyn tauottuakin -vielä jonkun aikaa maininkina meuruaa; mutta ukon vieressä jo asteli -äiti, niinkuin tyyni ilma, asetellen vihan aaltoja. - -Tällä kertaa he kuitenkin pettyivät toivossaan; sillä jos ukon viha -viimein viihtyikin, niin oli hän toiselta puolen päätöksissään ja -sanoissaan lujana kuin kallio meren rannalla, jota laineet eivät saa -järkkymään myrskyn voimalla päälle rymistellen eikä myöskään tyynen -aikana hiljaan hyväellen sen poskia. Ukko viimein seisahtui Evertin -eteen ja sanoi lempeällä, vaan lujalla äänellä: »Poikani! minä olen -sinut kasvattanut ja opettanut aikamieheksi, minä tiedän että olet -kunnon poika ja ravakka työntekijä. Sydämeni sentähden soisi sinulle -Elsani -- vaan isä Gerdt on antanut sanansa ja tämä sana on pysyvä -pyhänä! -- Mene nyt -- kodissani en saa sinua enää pitää -- mene, vaan -ota vanhan kasvatus-isäsi siunaus matkallesi!» - -Nyt oli kaikki toivo mennyt tyhjäksi. Nuorukainen vielä kerran puristi -ukon ojennettua kättä, katsahti vielä kerran itkuhun valahtuneesen -Elsaan -- sitten kaappasi hattunsa ja töytäsi ulos tuvasta. -- Nyt oli -yö, pimeä, pilvinen syksy-yö. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, petoin -tavalla möyryten rynnistelivät aallot matalata hiekkarantaa vastaan, -ikään kuin olisivat tahtoneet upottaa syvyyteen viimeisetkin palaset -muinaista, viljavaa Friesin maata.[16] -- Nuorukainen istahti meren -rantaan synkkänä, toivottomana. Häneltäkin oli toivon rikas maa -vajonnut pohjattomaan syvyyteen ja niitä vähiä jäännöksiä, mitä siitä -vielä oli jäljellä, järsi järsimistään epäilyksen laine, uhaten koko -tulevaisuuden tasoittaa yhdeksi, valottomaksi pimeydeksi. - -Yht'äkkiä välähti meren puolelta leimaus pimeyden halki, -- ei -aikaakaan, niin seurasi sitä myrskyltä tuskin kuuluva pamaus. -- -Nuorukainen kavahti ylös -- hän oli merimies, hän tiesi mitä tämmöinen -tykin pamaus tämmöisenä myrsky-yönä merkitsi. Kaikki Evertin ajatukset -nyt käännähtivät toiselle polulle. -- Raikkaassa merituulessa ja -jokapäiväisessä hengen vaarassa ei pääse sydämeen juurtumaan tuo -hempeämielisyys, joka, vaan omaa huoltansa hautoen, ei muista -velvollisuuksiaan ihmisveljiä kohtaan. -- Evert nyt oli taas sama reima -poika, jona kotiin tullessaan oli ollut. Hän ei jäänyt rannalle -uneksimaan, vaan juoksi paikalla ympäri kylää, oville koputtaen ja -huutaen: »Ulos miehet! Laiva on hädässä!» - -Pian olivatkin kalastajakylän asukkaat kokouneet rannalle. Kuu, pilvien -raosta tirkistäin, valaisi seudun hetkeksi ja sen valossa näkyi nyt -suuri kolmimastolaiva, joka kaikin voimin luovien pyrki näiltä -vaarallisilta rannoilta ulommaksi. Mutta myrsky ei sallinut käyttää -muita purjeita kuin aivan alimmaisia ja nekin olivat vaan puoleksi -levitettynä. Senvuoksi laiva aaltoin ajona lähenikin lähenemistään -noita hietasärkkiä, joissa se oli saava tuhonsa. Vielä puoli tuntia ja -se oli hukassa, jos ei se osannut saarien lomitse tulla Zuyderseehen -sisään. - -Kaiken tämän väki rannalla hyvin näki, vaan ei noussut kättä, ei -liikahtanut jalkaa avuksi menemään! -- »Joutukaa, miehet! joutukaa -ennen kuin on myöhään!» huusi Evert, tarttuen rannalle vedetyn veneen -kokkaan. -- Mutta miehet vaan pudistivat päätään, eivätkä lähteneet -paikaltaan. »Kuka nyt tämmöisessä pimeässä osaisikaan laivaa luotsia!» -sanoi yksi. -- »Laine löisi veneen pirstoiksi, kun laivaa lähenisimme!» -arveli toinen. -- »Ei minulla kahta henkeä ole!» mutisi kolmas -itsekseen. - -Nyt juuri tuli vanha Gerdtkin sinne. »No miehet, eikös jo ole vene -vedessä? Mitäs nyt viivytellään?» -- Ei kuulunut yhtään hiiskausta -vastaukseksi. -- Ukolle nousi taas tuo paha puna kasvoihin. »Saakeli -soikoon!» huusi hän äänellä, joka oli myrskyäkin kuuluvampi, »nytpä -näyttää, luulen ma, kuin olisi vaan akkoja Marken-saaressa asumassa! -Hyi häpeä! Ohoi, Evert poikani! Lähtään me vaikka kahden kesken -koettamaan, ettei saarestamme sanottaisi täällä ei olleen yhtään -miestä, kuu tarve tuli! Ohoi!» Näin sanoen tarttui hänkin väkevällä -kädellä veneesen, joka rupesi nopeasti kulkemaan veteen päin. Mutta -Gerdt ja Evert eivät enää olleetkaan työssään yksinään. Ukon terävät -sanat olivat kohti käyneet ja neljä nuorta miestä oli joukosta -töydännyt avuksi. -- »Gerdt isä!» sanoi nyt Evert, koska jo veneen -kokka koski laineisin, »jääkää te vaan tänne rannalle! Te olette vanha, -teillä on perhe; meitä on jo tarpeeksi nuorta, ravakampaa väkeä, ja jos -hukumme» -- lisäsi hän hiljemmalla äänellä, »niin en minä ainakaan tätä -elämää niin kovin sure!» - -Ukko ei tähän tuumaan olisi suostunut, mutta äkillisestä sysähdyksestä -lennähti vene kokonaan veteen, Evert hyppäsi peräkokkaan, muut jo -istuivat airoilla -- ja tuossa se jo keinui koko matkan päässä -rannasta. - -Vapisevin sydämin ja vilkahtamattomin silmin katselivat rannalle -jääneet veneen kulkua. Pilvet olivat nyt harvenneet, niin että kuun -valossa melkein selvästi taisi kaikki erottaa. Vene edistyi -vaivaloisesti ja hitaisesti vastatuulessa, vaan edistyi edistymistään -kumminkin. Se yhä vuoroin vajosi näkymättömäksi kahden aallon väliseen -aukkohon, vuoroin ilmestyi jälleen vaahtokukkuisen laineen hartioille. -Jo se nyt alkoi laivaa lähetä -- jo se oli ihan sen kupeella -- nyt -- -mutta samassa paiskasi sen hirmuinen aalto laivaa vasten -- se oli -kadonnut! -- Hirveä hätähuuto kajahti rannalta. -- Mutta mitä! -- -Laivasta lauvahti kaksi tykin pamausta peräkkäin -- lähtiessä sovittu -merkki, joka ilmoitti että avuntuojat olivat laivaan päässeet -- laiva -samassa kääntyi kulustaan ja alkoi tulla saarta kohti. -- Iloinen -hurraa-huuto, vielä kaikuvampi kuin taannoinen parahdus, ilmoitti -saarelaisten ilon. Gerdt ukon käskystä viritettiin nyt ilmituleen -suuri, rannalle koottu röykkiö risuja ja laudan päitä. Sen piti olla -valotornina laivalle, että helpommin osaisi saaren vaarallista nenää -välttää. - -Laiva nyt läheni myrskytuulen kiidättämänä vimmatulla vauhdilla; -milloin oikealla, milloin vasemmalla kupeella, milloin aivan kokan -edessä näkyivät laineet vaahtovuoriksi kohoovan ja hirveällä pauhinalla -särkyvän, sillä ilmoittaen salaisia särkkiä. Mutta laiva lensi niistä -huolimatta nuolena eteenpäin. Nuori Evert seisoi ruotelilla ja väisti -kaikki vaarat tottuneella, vakavalla kädellä. Ei kulunut monta -minuuttia, niin jo laiva laski salmen kautta, kiersi niemen ja heitti -ankkurinsa saaren tyyni-puolelle. - -Seuraavana aamuna tuli laivan katteini Evertin ja muiden avuntuojain -kanssa rantaan. Näiltä oli vene särkynyt, niinkuin rannalla olijat -aivan oikein olivat nähneet, mutta he olivat samassa tarttuneet -laivasta heille heitettyihin köysiin ja onnellisesti päässeet ylös. -- -Koko kylän väki oli heille vastassa. Katteini lähestyi nyt vanhaa -Gerdtiä. »Lyö kättä, vanhus», sanoi hän hänelle, »ja kiitos, kunnia -siitä, kun tämmöisen aika pojan olet kasvattanut. Jumalaa lähinnä on -minun häntä kiittäminen siitä, että vankka laivani nyt tässä keinuu -eheänä, ja että minä miehineni en ole vielä joutunut kalain ruoaksi. -Mutta kylläpä ma sen hänelle koetankin palkita. Minä olen rikas -kauppamies ja laivan isäntä Oulusta Suomenmaassa. Sanokaatte te itse, -ukko, mitä voin hyväksenne tehdä, ja hänet, avuntuojani, vien minä, jos -hän tahtoo, kanssani, minä koulutan hänet kelpo merimieheksi ja sitten -saa hän katteinina hallita parasta laivaani, itse puolet voitostani -saaden». -- »Mitä minuun itseeni tulee», vastasi Gerdt ukko vakaisesti, -»niin on minun ansioni tässä varsin vähäinen enkä minä mitään palkintoa -huoli enkä tarvitse. Mutta jos jotain tahdotte tehdä tuon pojan -hyväksi, niin sillä teette minullekin suuren mielihyvän; sillä se on -kelpo poika, se tietäkää, ja minä häntä rakastan aivan niinkuin hän -olisi oma lapseni». -- »Eikös hän sitten olekaan teidän poikanne?» -kysyi katteini. -- »Ei ole. Noin viisitoista vuotta sitten oli myöskin -tämmöinen kova koillistuuli kuin eilispäivänä. Silloinkin tuli kelpo -laiva kovin liki noita meidän salaa väijyviä hiekkasärkkiämme. Me emme -kerjenneet sen avuksi. Se istahti tuohon särkkään, missä te nyt näetten -mainingin hurjinna kohisevan. He laskivat veneen veteen, vaan laine löi -sen kumoon ennen kuin rantaan joutuivat. Sinne he hukkuivat kaikki. -Ainoasti pikku, kahdeksanvuotinen poika tuli elävänä rantaan, johon -suuri Newfoundlannin koira oli hänet tuonut». -- »Viisitoista vuotta -sitten? Newfoundlannin koira? Mistä se laiva oli?» kysäisi katteini, -tuskin vastausta odottaa malttaen. -- »Sitä me emme, herra, tiedä. -Myrsky oli niin kova, että se laivan vielä samana yönä hajotti, eikä -mitään tullut rantaamme, josta olisimme voineet arvata laivan -kotipaikkaa tai nimeä». - -Näin puhuen olivat he Gerdt ukon mökkiä lähenneet. Sen edessä makasi -päivänpaisteessa vanha koira, se sama, josta ukko oli kertonut. Se nyt -oli niin vanha ja voimaton, ettei juuri mihinkään kyennyt, mutta Evert -ei ollut hennonut tappaa lapsuutensa pelastajaa. Vieraat huomattuaan -haukahti koira pari kertaa, vaan sitten äkkiä hypähti kaikin voimin -katteinin päälle ja rupesi häntä iloisella haukunnalla liehakoimaan ja -nuolemaan. - -»Poikani!» huusi nyt tämä, Evertin syliinsä sulkien, »en voi nyt enää -epäillä! Sinä olet poikani, jota jo kauan olin itkenyt kuolleeksi. -Ihmeelliset ovat tiesi, Herra! Tietäkää, hyvät ystävät, minä olin -kaksikymmentä vuotta takaperin kovin sairastunut Liverpool'issa. Ei -tietty pääsisinkös enää elävänä vuoteelta. Sen oli vaimoni saanut -tietää, hän oli Liverpool'iin menevässä Suomen laivassa lähtenyt ja -vienyt pienen Artur poikamme mukaansa. Mutta se laiva ei tullut koskaan -perille. Se hävisi aivan tietämättömiin. Se vaan hänestä tieto saatiin, -että se Helsingöristä oli lähtenyt tännepäin. Te voitte arvata tuskani, -kun terveeksi tultua sain kuulla tämän hirveän sanoman. Minä toivoin -kuolevani siihen tuskaan, vaan en kuollut kuitenkaan. Minä olen tehnyt -työtä kuin orja, sitä unhottaakseni, minä olen kierrellyt ympäri -maailmaa -- ja nyt, nyt kun luulin kulkuni tässä lopun saavan, minä -juuri löydän toisen kadonneista rakkaistani ja saan alottaa toisen -onnellisemman kulun. Ole kiitetty, ylistetty Jumalani siitä armosta!» - -Muutamia tunteja viipyi katteini vielä Gerdt ukon mökissä, vaan hän -suoriusi jälleen lähtemään, jaettuansa runsaita lahjoja kaikille -kyläläisille, mutta varsinkin niille neljälle miehelle, jotka Evertin -kanssa olivat tulleet auttamaan. Jäähyväiset jätettiin. Evertkin, jonka -nyt piti seurata isäänsä, pyysi Gerdt ukon siunausta ja syleili -hartaasti kasvatus-äitiänsä, vaan kun sitten tuli vuoro Elsallekin -jäähyväiset sanoa, kun hän nyt viime kerran oli katsova noihin -sinisilmihin, jotka häntä niin monesti olivat lempeästi ja uskollisesti -katselleet, niin ei hän enää voinut hillitä rakkauttansa ja tuskaansa, -niinkuin siihen asti Gerdt ukon sanaa totellen oli yritellyt. »Elsa! -Elsani!» huusi hän, ja nuoret kavahtivat toisillensa kaulaan, niin -lujasti liittäin käsivarret toisiinsa, kuin olisi niistä pitänyt tulla -rikkomattomat kahlehet. - -»Ohoh!» hymyili katteini, »onkos asia sillä kannalla! No sitten -täytynee meidän, jos ei teillä, vanhus, ole mitään vastaan, -palatessamme jälleen käydä saaressanne, ja viedä talostanne vielä -enemmän tavaraa!» Ukko Gerdt ei vastannut mitään. Hänen poskiinsa -taaskin alkoi puna nousta ja otsa rytistyi uhkaavaisiin kurttuihin, -mutta joka kerta kun hän loi silmät nuoreen parikuntaan, lauhkeni -jälleen hänen näkönsä. -- »No, ukko, mitäs arvelette?» kysyi katteini -uudestaan. -- »Minä olen jo tyttäreni luvannut toiselle!» mutisi Gerdt -ukko epävakaisella äänellä. -- »Mutta tottahan», nauroi katteini, -»rikkaan kauppamiehen ainoa perillinen voinee vertoja vetää vaikka -kylän paraimmalle kosijalle, luulisin minä toki!» -- »Herra!» vastasi -Gerdt ukko jyrkästi ja tylysti, »minä olen sanani antanut ja sitä ette -voi ostaa, vaikka tarjoisitte kymmenen sen vertaa mitä teillä rahaa -lienee! -- Evert, poikani! Sinun nyt täytyy» -- -- ukon silmät -kääntyivät nuoreen parikuntaan, joka vielä, muusta huolimatta, ainoasti -muisteli toinen toistansa. Ukko ei lopettanut lausettansa, vaan lisäsi -epävakaisella äänellä: »taikka jos Jaen itse antaisi sanani takaisin!» --- -- - -Jaen, niinkuin muutkin saarelaiset, oli tämän tapahtuessa läsnä ollut, -mutta hyvin vakaisesti kaikki kuullellut ja katsellut, ikään kuin ei se -häneen koskenut ollenkaan. Nyt vasta, kun hänen nimensä tuli -mainituksi, näkyi hän havainneen, että hänelläkin siinä oli jotain -sanomista, tempasi tupakkapurun suustaan ja arveli: »Totta sanoakseni, -isä Gerdt, en minä mielelläni laske nuottaani apajaan, missä jo näen -toisen ennen olevan. Minä kuu näin että Elsa Evertistä rupesi enemmän -pitämään kuin minusta, niin en ruvennutkaan turhiin riitoihin, vaan -otin itselleni toisen kullan, joka, älkää pahaksi panko, Elsa neito, -onkin minusta paljoa mieleisempi. Älkäätte te, isä Gerdt, olko -lupauksestanne millännekään ja antakaatte heidän vaan mennä yhteen, -koska niin haluavat». - -Tämä selitys teki päätöksen asiasta. Gerdt ukko kyllä oli vähäisen -äissään, siitä kun hänen tyttärensä oli hyljätty, vaan se äkä pian -hämmentyi pois siihen iloon, minkä hän tunsi sydämessä, kun nyt hänen -Elsansa oli saava hänen oman kasvattinsa, kelpo Evertin ja vielä -päälliseksi tuleva rikkaan laivan-isännän ja kauppamiehen rouvaksi. - -Ero nyt kyllä tuli nuorille, kun isä ei vasta löydetystä pojastansa -hennonut erota, mutta muutamien kuukausien perästä palasi laiva -jälleen Marken-saareen, ja seuraavana keväänä käänsi se kokkansa -kotivalkamoille pohjoisessa, vieden sinne nuoren onnellisen parikunnan, -ynnä myöskin vanhan Gerdt ukon vaimoineen, jotka tulivat vävynsä luoksi -vanhat päivänsä viettämään. - - - -Viimeinen Kosija. - -(Kuvaus Viipurin pitäjästä.) - - -Vanha Liisa oli aikanansa ollut sorea tyttö ja rikas tyttö. Isänsä oli -pohatta Villalan isäntä, jolla oli yhtä monta laivaa merta kyntämässä -kuin auroja pellolla. Hänen tyttärensä Liisa oli seitsemässä pitäjässä -kuulu kauneimmaksi ja taitavimmaksi tytöksi. Missä oli parempi karjan -kaitsija, missä kätterämpi lyhteen sitoja, missä makeamman puuron -keittäjä! No entäs pyhäpäivän tansseissa, kuka taitavammin tepsutteli -kuin Villalan Liisa! - -Kummako siis jos läheltä ja kaukaa yhä kävi kosijoita Liisan kodissa. -Siellä kävi lautamiesten pojat, siellä lihavat laivan-isännät, olipa -koettanut onneansa lukkarinkin poika, joka osasi Ruotsit ja Venäjät, -niin että hänellä kirjoitutettiin kaikki talonpoikain supliikit, -repliikit ja muut paperit. Mutta turhaan kuluttivat nuoret miehet -saappaitansa Villalan kujaa tallustellessansa, turhaan uupuivat ruunat -kilpaa ajaessa sorean Liisan talolle. Yksillä saaliilla kaikki sieltä -palautuivat, nimittäin -- rukkasilla. Matti muka oli kovin pöllöpää, -Simolla olisi kyllä ollut älyä päässänsä, vaan kukkaro ei oikein -lihavana asunut, Martin tasku kyllä kolikoista kilisi, vaan sehän taas -oli semmoinen lyhykäinen, leveänaama lyllerö, ettei sopinut sorean -Liisan rinnalle. -- Niin, jos olisi tullut nuori maisteri pappilasta -tai joku hyvänhajuinen puotiherra kaupungista -- rouvaksi olisi -Villalan Liisa kenties mennyt. Paha vaan ettei nuot tuommoiset älynneet -missä heillä onni oli tarjona! - -Rupesivatpa yhtenä päivänä kylän ämmät toisillensa kuiskaamaan, että -Villalan isäntä muka oli viimein tullut kiinni Viron viinan -kuljetuksesta ja että nyt piti talon karjoineen mennä sakoista. Tällä -kertaa oli ämmäin juoru täyttä totta. Isäntä kuoli pian tuskasta ja -Liisalle ei jäänyt perinnöksi muuta kuin vanha sorvauspenkki ja harmaa -kissa. - -Rahojen kanssa oli kosiomiestenkin parvet hävinneet niinkuin akanat -tuuleen. Oli niitä senkin perästä kyllä käynyt vielä Liisalla. Mutta ne -olivat olleet mökkiläisiä tai renkirehvanoita. Kuinkas Liisa semmoiseen -olisi suostunut -- ohoh, kaikkia vielä! -- Maltas, kyllähän tulee -entisistä kosijoista vielä joku uudestaan! - -Mutta vuodet vierivät ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä -myöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta. Nyt oli vaan yksi -hammas enää paikallaan, poskien puna oli kellastunut, ja nenä laihtunut -teräväksi. Kyllä nyt Liisa raukka olisi vaikka renkiinkin tyytynyt, -vaan moneen vuoteen ei ollut enää kosijoita näkynyt, ei kuulunut. - -Vanha Liisa nyt oli kyökkipiikana eräässä hovissa (herras-talossa) ja -muu väki häntä vaan mainitsi vanhan piian nimellä, laulellen hänestä -vanhaa virttä: - - Vanha piika kyöpelissä ajattelee näitä: - Voi jos tulis poika vielä, laittais mulle häitä! - -Mutta tätä laulua he vaan hiljaisesti hyräelivät itsekseen; sillä kerta -kun joku nuori tyttöletukka oli rohjennut Liisan kuullen ruveta sitä -laulamaan, oli tämä aivan silmittömäksi suuttunut ja vähällä ollut -pilkkaajalta silmät puhkaista. Muulle palvelusväelle oli vanha Liisa -nurja ja ynseä ja istui tavallisesti eriksensä omassa nurkassaan. Kun -uusi renki tuli taloon, oli Liisa kyllä vähän aikaa lempeällä tuulella -ja laitteli niin että paraat palat aina sattuivat hänen talrikilleen. -Mutta kun toinen ei tästä hyväelystä ollut milläänkään, niin kääntyi -Liisan mieli häntäkin kohtaan pian nurin. - - * * * * * - -Yhtenä pyhä-iltana istui vanha Liisa taaskin nurkassaan; sukkapuikot -liikkui ja leuka tutisi aivan niinkuin joka ilta nähtiin tekevän. Mutta -kuitenkin oli ensisilmäykselläkin helppo havaita, että jotakin -erinomaista nyt oli tapahtumaisillaan. Sillä vanha Liisa oli tavattoman -pönäkästi puettu; tukka niinkuin nuoltu sileäksi; ryntäillä tumman -punainen liivi ja hihat lumenvalkoiset, lujasti tärkätyt, kaulassa -uuden uutukainen musta silkkihuivi. Vanha Liisa ikään kuin jotain -odotti; sormet kyllä ahkerasti liikuttivat sukkapuikkoja, mutta silmät -yhä pyrkivät ulos ikkunasta. Harmaa kissakin nuoleskeli käpäliään, -ikään kuin ennustellen vierasten tuloa. - -Muut piiat istuivat tuvan toisessa päässä pöydän ympärillä; he -juttelivat ja naurelivat keskenään, yhä välistä varoisasti vilkahdellen -Liisaan päin. »Mikähän nyt lieneekään vanhalla piialla, kun tänä iltana -niin koreilee?» sopotti yksi heistä. -- »Ihan se punaisessa liivissään -on kuin menneenvuotinen karpalo!» jatkoi toinen. -- »Saas nähdä eikös -vaan liene joku kosija tarttunut tuohon viimeiseen onkikoukkuun, mikä -sill' on ikenissä!» lisäsi kolmas. Nyt ei tytöt enää voineetkaan -hillitä luontoansa, vaan purskahtivat nauruun, niin että vettä silmiin -porsui. -- Vanha Liisa, joka juuri taas oli ulos ikkunasta katsonut, -käänsi nyt silmänsä tyttöihin päin. Mutta vaikka hän epäilemättä tiesi -mikä niin nauratti tyttöjä, niin ei hän nyt kuitenkaan näyttänyt -suuttuneelta. Pikemmin olisi hänen silmistään voinut lukea: Malttakaa! -nauraa paraiten, ken nauraa viimeksi! - -Samassa kuului ulkoa kolkutus ovelle. Tytöt kavahtivat ikkunoille -katsomaan. Pihalla seisoi joukko nuoria miehiä. »Meiltä on elävä -kateessa», virkkoi yksi heistä, »tulimme sitä täältä etsimään!» -- -»Herrajesta, sulhasia!» huusivat tytöt, punastuen ja toisiansa -katsellen, nähdäksensä ketä kosiomiehet tarkoitti. Herra ja rouva -haettiin kyökkiin, piiat menivät tavan mukaan piiloon, mikä kaapin -taaksi, mikä uunin päälle, mikä sängyn alle. Vanha Liisa ei ollut koko -asiasta olevinansa milläänkään, mutta kätkeysi viimein hänkin hameitten -taaksi, jotka seinällä riippuivat. Mennessään hän oli sanonut: -»Piilläänpä me vanhat piiatkin leikin vuoksi!» Mutta niin sanoen oli -hän taas hymyellyt niin kummallisesti, niin pititteleväisesti! - -Päästettiin nyt sulhasjoukko sisälle, vietiin heitä nurkasta nurkkaan, -komerosta komeroon. Kaikki paikat katsottiin. Löytyikin tyttönen -tyttösen perästä, vaan aina pudistelivat miehet päätään, sanoivat: »ei -tämä se ole haettavamme, pitää vielä etsiä!» Viimein löytyi vanha -Liisakin piilostansa ja silloin sulhasjoukko heti yhtä suutansa huusi: -»Kas tässä se onkin elävämme, jota läksimme tavoittelemaan!» -- »Vai -sekös se onkin!» naurahti herra, »kukapas sen olisi uskonut! No olkoon -onneksi, Liisa-rukka!» -- Mutta muut piiat tätä katselivat ällistellen -ja vähän katehellakin, sillä sulhanen oli pulska ja rivakka poika, -vaikka kyllä hoettiin häntä vähäisen tuhmaksi. - -Näin oli siis vanha Liisa kuitenkin saanut sulhasen, ja arvaapas millä -lailla. Sulhanen oli ollut nikkarin-opissa ja kerran käynyt hovin -työssä. Siinä kun sitten oli ollut jotain sorvattavaa, niin oli tuotu -Liisan sorvauspenkki parvelta, missä se monta vuotta oli ollut muun -ramun seassa. Tätä sorvauspenkkiä ei ollut nikkari enää taitanut -unhottaa; sitä oli päivällä muistellut, sitä öillä nähnyt unissaan. Kun -hän sen lisäksi sitten vielä oli saanut tietoonsa, että vanhalla -Liisalla oli 50 kolikkaa säästöpankissa, niin ei hän mieltänsä enää -voinut malttaa, vaan läksi, kun läksikin, kosimaan. - - * * * * * - -Pari viikkoa sen perästä piti Liisan sulhasensa kanssa mennä itsiänsä -kuuloituttamaan. Olisitte nähneet kuinka koreana vanha Liisa kävi -sulhasen rekeen istumaan ja kuinka hän lähtiessään pititteli muita -piikoja: »Nyt vanha piika viedään vihille, saa nähdä, ken nyt jääpi -vanhaksi piiaksi!» - -Parikuuta tuli pappilaan, pian oli asia ilmoitettu ja nimet lipulle -kirjoitettuna. »Nyt minun vaan pitäisi teitä vähän luettaa; sitten -menen kirkkoon ja kuuloitan», sanoi pappi. Hän meni, otti hyllyltä -piplian ja pani sen pöydälle. Liisa astui rohkeasti likelle ja luki -muutamia värssyjä selvästi. -- »Jo piisaa», arveli pappi, »nyt on sinun -vuoros, Matti». -- Matti oli jo kauan ällistellyt sitä suurta kirjaa -pelolla, niinkuin härkä katselee uutta, punattua veräjää. Vasta kun -pappi käskynsä vielä uudisti, kävi hän istumaan ja rupesi puustaveita -kokoon poimimaan. Hänen edessään oli ensimmäisen Moseksen kirjan -ensimmäinen luku. Matti rupesi tavaamaan: »A -- sano a -- ällä -- -alati!» -- »Ei», sanoi pappi, »katso tarkemmin». -- Matti alkoi -uudestaan: »A sano a, -- ällä -- alasti!» -- »Alussa siinä seisoo», -oikaisi pappi. »Ällä -- ö» pani Matti. -- »Loi», kuiskasi Liisa. -- -»Löi», tokaisi Matti ääneensä. -- »Loi se on, pöllö», ärjäsi pappi, -jolla oli kirkkoon kiire. -- »J -- u -- ämmä -- Jumala», huusi Matti, -iloissaan kun niin tutun sanan tapasi. -- Vaan sitten tulikin sitä -mutkallisempi eteen. T -- a -- i, edemmäksi ei Matti parka päässyt. -Hikiherneitä herui otsahan, silmät mullistuivat yhä julmemmin, suu -vääntyi vääräksi kokonaan. »T -- a -- i -- -- en minä, -- hyvä -kirkkoherra, ole oppinut Latinaa lukemaan!» parahti Matti tuskissaan. --- »Aivanhan tämä onkin tavallista Suomen pränttiä», vastasi pappi, -puoleksi nauraen. -- »Niin, mutta minä en ole koskaan niin suuria -kirjoja lukenut. -- Antakaas niin virsikirjasta tai katkismuksesta -lasken niinkuin vettä koskessa valuu!» -- Mutta kirkkoherra oli vielä -veres luuta, hän ei ruvennut tinkimään. Selvästi piti lukea taikka ei -kuuloituksesta tulisi mitään. -- »Kuulkaa toki, kirkkoherra kulta», -rukoili nyt Liisa parka itkien, »kovin te olettekin ankara! Pääsihän -sitä kirkkoherra vainajaltamme moni naimiseen, joka ei olis i-tä -tuntenut, vaikka olis tullut maantiellä keppinä vastaan!» -- »Jos hän -olikin veltto pyhässä virassaan, niin minun omatuntoni sitä ei salli!» -vastasi kiivaasti pappi. -- »No mutta, hyvä kirkkoherraseni, minä -vaikka parasta liinakangasta kutoisin teille». -- »Menkää nyt jo, te -hävyttömät, menkää paikalla, taikka» -- -- huusi pappi vihastuksissaan -ja sysäsi onnettoman parikunnan ulos ovesta. - -Niin täytyi Liisan kuitenkin kuolla vanhana piikana, sillä ei Matti -ruvennut toista kertaa yrittämään. Olkoon siis tämä teille, tyttöset, -opiksi, että luetatte sulhasta hyvinkin, ennenkuin lähdette pyytämään -kuuloitusta. - - - -Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa. - -Türr'in legionassa palvelleen Unkarilaisen muistelmista. - - -Ilta oli tullut, päivän helle vilpastunut. Puoleksi loikkuellen istuin -tuolilla ikkunan vieressä, jonka olin äsken avannut; sillä -sydänpäivällä oli se varin tähden ollut kiinni. - -Ihastuksella hengehdin virkistävää, palsamista ilta-ilmaa, ihastuksella -katselin ihanaa näkö-alaa silmien edessä. Ikkunani alla levisi Capuan -kaupunki viljavin, paratiisin tapaisin ympäristöineen; kuvan -peräpohjana olivat Apenninein sinertävät kukkulat. Niin kukkulat! -Niiden näkö teki mukavan loikkumiseni vielä suotuisammaksi, sillä ne -muistuttivat mieleen mitä vaivoja olin nähnyt viimeisinä päivinä. -Komppaniani oli, näet, päivällisen aikaan juuri palannut retkeltä -rosvoja vastaan. Ne olivat viime viikolla äkkiä karanneet pienen kylän -päälle, jonka asukkaat olivat tietyt uuden hallituksen ystäviksi, -ryöstäneet, polttaneet talot, ja murhanneet asukkaat tai vieneet ne -vuorivinkaloihinsa vangeiksi, vaatien niistä suurta lunastus-summaa. -Meidät oli kohta lähetetty heitä takaa-ajamaan, ja neljä vuorokautta -kiipeliimme melkein levähtämättä vuorelta vuorelle, mutta -- niinkuin -näillä retkillä tavallisesti kävi -- aivan turhaan. Vuorikyläin -asukkaat olivat kaikki taikka liitossa rosvoin kanssa taikka pelkäsivät -heidän kostoansa, niin että aina veivät meidät harhateille ja antoivat -rosvoille vihjauksia meidän tulostamme. Uupuneina ja varista ikäänkuin -keitettyinä tulimme viimein majoituspaikkaamme takaisin. Näin -istuessani koputti joku oveen ja sisään astui nuori sotakumppani, joka -palveli samassa komppaniassa, missä minäkin. Kreivi Palffy kuului -yhteen Unkarin suurimpia, rikkaimpia sukuja; hän oli huolellisesti -kasvatettu ja luonnolta hyvät lahjat saanut; hänellä olisi kotona ollut -tilaisuutta päästä mihin virkaan hyvänsä, jos vaan olisi halunnut. -Mutta tulinen, innokas luonteensa oli saattanut hänet hylkäämään sen -kaiken ja tänne tulemaan alhaiseksi upseeriksi legionaamme. -Toivoimmehan kaikki suorimman tien oman maamme vapauteen menevän Roman -ja Venezian kautta. Jos me autoimme Italialaiset vapauteen, niin olivat -he sitten vuorostansa auttavat meitä yhteistä sortajaa vastaan. Siitä -syystä oli Unkarin legiona syntynyt, sentähden kreivi Palffykin tullut -tänne. Hän oli jo seurannut Garibaldin väkeä alusta asti, ollut -kaikissa sen lyhyen, vaan mainion sotaretken tappeluissa, jolla kruunu -oli ryöstetty hirmuvaltaisen Bourbon'in päästä. Hänen urhollisuutensa -ja neuvokkaisuutensa vaaroissa oli tunnettu koko armeijassa, ja -suloinen käytöksensä oli suosittanut hänelle kaikkein niiden rakkauden, -joilla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Semmoinen mies oli kuin -luotu päälliköksi, koska Unkarin vapauden hetki kerran oli tuleva. - -»Hyvää iltaa!» huusi hän sisään astuessaan minulle. »Nythän toki taas -vähän jaksaa henkeä vetää! Kuinkas ovat jalkasi?» - -»Johan ne nyt alkavat taas tuntua jaloilta, vaikka vielä ovat vähän -jäykkänä». - -»Minun ruumiini on jo taas tointunut, mutta mieleni vielä on aivan -masennuksissa siitä harmista ja häpeästä, kun olemme taas vaan saaneet -olla sokkosilla noiden riivattuin rosvoin kanssa. Tänne tullessani -luulin saavani aika sotaa nähdä; mutta se, mitä sotaa nähtiin, oli -melkein kuin jäniksen ajoa, ja nyt on sekin loppunut. Nyt seisomme -tässä niinkuin härkä päivänpaisteessa, joka tavoittelee hännällänsä -paarmoja, mitkä pistelevät häntä silmäin ympärillä!» -- - -Näin sanoen nakkasi hän univormun päältään ja heittäysi pitkälleen -vuoteelleni. Mutta vähän ajan perästä kavahti hän jälleen ylös, ja -sanoi: - -»Kuule! minä olen jo saanut tarpeeksi tästä elämästä. Ylihuomenna -pyydän eroa virastani ja lähden kotiin. Eihän tässä kuitenkaan tule -suurempaa! -- Mutta ennen kun lähden, tahtoisin vielä saada kostoa -noista rosvoista, jotka ovat niin monta kertaa juoksuttaneet meitä -turhaan.» - -»Sekös olisi kostoa, että juoksisimme itsemme vielä kerran turhaan -uuvuksiin?» - -»Ei! minulla on uusi, parempi keino keksittynä. Kuule!» - -Ja nyt selitti hän minulle koko tuumansa. Meitä piti noin kymmenkunta -miehiä, englantilaisiksi matkailijoiksi puettuna, muutamat naistenkin -vaatteissa, ajaa samoille seuduille, missä olimme viime kuluneina -päivinä kuljeskelleet. Rosvot luultavasti olivat palanneet sotaväen -lähdettyä, jos olivatkaan seudulta olleet poissa. Meitä aseettomiksi -lystäilijöiksi luullen, karkaisivat luultavasti meidän päällemme, ja -sitten tappaisimme tai vangitsisimme heidät aseittemme avulla, jotka -olivat pidettävät piilossa vaunuissa. Tämä tuuma oli rohkea, niin -rohkea että oli melkein mieletön. Rosvoja oli välistä viisin kuusin -kymmenin yhdessä, ja jos he vaunuihin ampuivat, jossa meidän piti istua -tiheästi, niin piti melkein joka luodin sattua. Ainoa menestyksen toivo -oli siinä, että rosvot pelkäsivät Unkarin legionalaisia pahemmin kuin -pirua, ja että he, huomattuansa ketä me olimme, kohta pyrkisivät -pakoon, varsinkin kun eivät odottaisikaan mitään vastustusta. Mutta -näitä vaaroja me emme silloin niin paljon muistaneet; ikävä, -yksitoikkoinen elämämme teki kaiken vaihetuksen suoduksi, ja tässä tuli -vielä se toivo lisäksi, että voisimme kenties saada kostoa siltä -rosvoparvelta, joka jo oli niin kauan, vaikka me kuinkin vainoilimme -heitä, rankaisematta ryöstellyt sitä seutua. - -Pian oli meidän kesken liitto tehty; me puhuttelimme syvimmässä -salaisuudessa, (sillä tähdellistä oli etteivät rosvot saisi vähintäkään -vihiä aikomuksestamme) muutamia luotettavia sotakumppaneita, pyysimme -päälliköltämme luvan saada mennä pariksi päivää Neapeliin, ja -hyyräsimme kaksi vaunua muka sitä matkaa varten. Vielä samana yönnä -ennen päivän nousua läksimme matkaan, ajoimme kymmenkunnan virstoja -Neapelin maantietä myöten ja poikkesimme sitten tielle, joka vei -vuoristoon päin. Kaupungista lähtiessämme oli meillä ollut tavalliset -vaatteemme yllä, mutta vaunuissa panimme valepukumme päälle, jota -toimitusta pimeällä ei kukaan huomannut. Meitä oli yksitoista -miestä, joista kumpaisessakin vaunussa istui neljä sisässä ja kaksi -kuski-istuimella. Meitä nauratti yhä välistä, kun katselimme toisiamme. -Vaunuin sisässä istujista oli viisi puettu rouvas-ihmisten vaatteisin; -he olivat nuorimmat meistä, joiden oraalla oleva parta oli -huolellisesti ajeltu sileäksi ja leuka muuten huivilla peitetty. - -Päässä oli heillä rouvasväen hatut ja pitkät valekähärät riippuivat -Englantilais-naisten tavalla alas poskille. Ryntäät olivat peitetyt -suurella schaalilla ja missä se loppui, alkoi leveä hame, joka oli -hyvin huonosti kiinni troklattu vöihin, niin että tappeluhetken -tullessa oli helppo heittää kaikki päältään. Herroilla oli suuret -matkalevätit päällä ja jäykät paidan kaulukset vedetyt niin pitkälle -ulos, että olivat puhkaista silmät, niin pian kun päätä vähänkin -käännähti. Kuski-istuimella istujista oli kaksi lakeijoiksi puettuna; -kolmas, Italialainen syntyisin, oli olevinansa meidän ciceronena -(oppaana). Pyssymme olivat vaunuin sisässä hyvin peitettynä; paitsi -niitä oli meillä kullakin vielä pari revolveria (monipiippuista -pistoolia) ja puukko vyössä ulkopuvun alla. - -Päivällisen aikana jouduimme muutamalle luostarille, joka oli aivan -vuoriston rajalla. Siellä päätimme huoahuttaa hevosiamme pari tuntia. -Sitä paikkaa juuri valitessamme oli meillä salainen juoni mielessä. -Yleiseen luultiin tämän luostarin munkkien olevan jossakin yhteydessä -rosvoin kanssa, vaikka ei ollut koskaan onnistunut saada mitään selvää -todistusta siihen. Jos luulossa oli perää, niin annettiin epäilemättä -rosvoille tieto aseettoman lystimatkueemme tulosta ja me saimme siis -pyydettävämme kynsihimme. - -Pysähdyttyämme tuli pian muutamia munkkeja meitä katsomaan. -- -Ciceronemme hyppäsi alas kuski-istuimelta ja kuskit rupesivat hevosia -syöttämään; me muut vaunuin sisässä sitä vastaan pysyimme alallamme, -sentähden ett'emme olisi voineet liikkua muuten kuin että meidät olisi -tunnettu. »Mihin herrasväki on menevä?» kysyi muuan munkeista -ciceronelta. -- »Me ajamme vähän lystiä vuoristoon». Munkin silmissä -näkyi eriskummallinen välkkäys. »Vuoristoonko? Olettekos te niin hyvin -varustettuna, ett'ette pelkää rosvoja?» -- »Eikö mitään! Tuskin meillä -on pännäveistäkään aseeksi. Mutta tiedättehän Englantilaisten luonteen; -jos heille mitä pölähtää mieleen, se on tehtävä vaikka olisi kuinkakin -hullua. No, se on heidän asiansa. Minun köyhän raukan rosvot kyllä -päästävät eheänä kynsistään. Ja luuletkos että rosvoja nyt onkaan -likiseuduilla, koska Unkarilaiset viime päivinä ovat ajaneet heitä -perään näillä mailla?» -- »Ei suinkaan, ei suinkaan! Ei tässä taida -tulla mitään vaaraa! Mutta eikös herrasväki suvaitseisi tulla ulos -puutarhaamme istumaan?» -- »Ei ne tule. Näillä on, näet, sekin hullutus -päässä, että tahtovat koko matkallaan aina olla omalla alustalla». - -Siihen se puhe loppui ja munkit palasivat luostarinsa sisään, jättäen -meidät maantielle seisomaan. Vähän ajan kuluttua huomasimme kuinka joku -luostarin takaportista ratsasti aasilla ulos ja ajoi vuorille päin. Me -vilkahdimme toisiimme. Nyt oli kettu sangassa. - -Tarpeeksi levättyä jatkoimme matkaamme. Tie alkoi nyt pian tulla -vaivaloisemmaksi. Yhtenään kiipeilimme ylös alas mäkiä. Noin tunnin -ajan ajettuamme jouduimme ahtaasen vuorisolaan, jossa oli tie niin -epätasainen, ettei päässyt muuten kuin astutellen ajamaan. »Sepäs olisi -kelpo paikka rosvoille!» kuiskasi minulle kreivi Palffy. Tuskin olikin -hän saanut sen sanan suustansa, niin kuului kimakka vihellys ja näytti -kuin olisi kaikki seudun kivet, pensaat äkkiä muuttuneet eläviksi -olennoiksi. Ympärillämme vilisi partasuita miehiä, pyssyt ja puukot -kädessä. Muutamat kaappasivat hevoset kiinni, toiset keräytyivät -tiheään vaunuin ympärille. »Astukaa ulos!» käski meitä päällikkö -lyhyesti. Mutta samassa laskeutuivat vaunuin kuomat, laukauksia pamahti -parvittain ja luoteja tuiskusi ähmistyneitten rosvoin päälle. Pari -laukausta pistoleista ammuttua hyppäsimme ulos vaunuista ja kävimme -pajunetilla päälle tavallista unkarilaista sotahuutoamme karjahtain. -Kuvaksi maalattuna olisi tuo epäilemättä ollut hyvinkin kummallinen, -naurettava näkö. Hameet ja viitat tietysti oli päältä nakattu; mutta -äkkiä sotureiksi muuttuneilla amazoneillamme oli kuitenkin vielä kellä -naishuivi ryntäillään, kellä naishattu päässä. - -Asia muuten kävi aivan niinkuin olimme toivoneet. Äkkiarvaamaton -ryntäys puoleltamme, joita he olivat luulleet vaimoiksi ja aseettomiksi -miehiksi, hämmästytti rosvoja niin, etteivät kohta älynneet mitä tehdä, -ja kun sen lisäksi kuulivat tuon pelätyn sotahuudon ja näkivät Unkarin -legionan univormut, niin eivät yrittäneetkään enää vastarintaan, vaikka -heitä oli varmaankin kolme kymmentä miestä, vaan pötkivät pakoon -kaikille haaroille. Kolmetoista heistä makasi maassa kuoliana tai -pahasti haavoitettuna. Me olimme päässeet melkein aivan eheinä -leikistä. - -Nyt rupesimme nostamaan haavoitettuja rosvoja vaunuihimme, viedäksemme -ne pois. Sitä tehdessämme virkosi yht'äkkiä yksi, joka oli vaan ollut -pyörryksissä sivu lentäneestä luodista, kavahti ylös ja läksi -juoksemaan. - -»Se on tuo munkki, joka taannoin tiedusteli meiltä kaikenlaisia!» huusi -kreivi Palffy, joka oli rosvon tuntenut. »Sitä ei saa päästää pakoon». -Niin sanoen juoksi hän jäljestä. Mutta samassa kun hän jo oli -tavoittamaisillaan häntä, horjahti hän puun juureen ja lankesi. Rosvo -tuosta kääntyi kohta ja painoi hänelle pitkän puukkonsa rintaan. Sitten -läksi hän uudestaan juoksuun, mutta luoti pyssystäni kaatoi hänet -maahan. Me riensimme kreivin luo; hän eli vielä, mutta haava oli käynyt -henkipaikkäan. Hän kuoli syliini muutamien minuuttien perästä. Synkällä -mielellä ja voitoistamme iloitsematta käännyimme nyt paluumatkalle, -kuljetellen haavoitettuja rosvoja ynnä ystäväni ruumista vaunuissa ja -itse osaksi astuin vieressä. -- Kun ajoimme luostarin sivutse, olisi -meidän hyvin tehnyt mieli viedä kaikki munkit sieltä pois vangeiksi; -mutta muuriensa takaa oli mahdotonta saada heitä niin vähäisellä -piiritysjoukolla. Me kuljimme siis yhtä matkaa Capuaan takaisin. Kun -seuraavana päivänä koko komppania laitettiin luostaria valloittamaan, -oli se aivan autio; asukkaat olivat kaluineen päivineen paenneet -tietymättömiin vuoren vinkaloihin. - -Näin päättyi viimeinen retkeni Neapelin rosvoja vastaan. Jos ennenkin -olin kyllästynyt meille tässä tehtäväksi annettuun toimeen, niin oli -ystäväni kuolema tehnyt sen minulle vielä inhottavammaksi. Minä pyysin -kohta eroa ja läksin sen saatuani pois maasta. - - - - -VIITESELITYKSET: - - -[1] Clarens on kylä Genève-järven rannalla, missä lämpimän ilman-alan -tähden paljon muukalaisia asuu talvella. - -[2] Ensimmäinen värssy on kansanlaulua. - -[3] Pieni luoto liki Rhône-joen laskupaikkaa Genève-järveen. - -[4] Aiheen tähän runoon on antanut katkera mieli nähdessä kuinka aivan -suomalaisella tavalla kasvatetut nuorukaiset, sekä nuoret miehet että -naiset, niin usein vielä koulusta tultuansa hylkäävät suomalaisuutensa. - -[5] Makkonen. - -[6] Kalevala R. 52 v. 495-8. - -[7] Sinä samana päivänä v. 1866 Aleksanteri II pelastui murhaajan -luodilta. - -[8] _Louhikäärme_ on paljo luonnollisempi nimi kuin tuo -kummallinen »_Lohikäärme_». Edellistä on Agricolakin Uudessa -Testamentissa kerran käyttänyt. - -[9] Huss (Tschehin kielellä Guss) merkitsee hanhea. - -[10] Niinkuin tietty on, asuu Karjalaisia molemmin puolin Suomen rajaa. -Milloin sotaa oli Ruotsin ja Venäjän välillä, he aina kävivät -toisissaan hävittelemässä. - -[11] Vienan (Dvinan) suussa asui muinoin Suomalaisia, joita -Skandinavilaiset sanoivat Bjarmeiksi ja Venäläiset Tshudeiksi. - -[12] Ett'ei tässä kuvattua tapausta sanottaisi mahdottomaksi, pyydän -lukijaa muistamaan kuinka muutamia vuosia sitten Wangeroogen saari -peräti hävisi; pienempiä luotoja niillä rannikoilla nielee meri joka -vuosi. - -[13] Nykyinen Piispansaari ei enää vastaa tätä kuvausta; sillä siitä, -niinkuin melkein kaikista muista sen seudun saarista, on paras -kaunistus, metsä, armottomasti ryöstetty. - -[14] Vielä joku vuoskymmen takaperin nimittivät Viipurin läänin -talonpojat Uuden Suomen Ruotsiksi. - -[15] V. 1811 otetuista Viipurin läänin rekryyteistä yksi todellakin -palasi upseerina. - -[16] Siinä, missä nyt Zuydersee-lahden aallot käyvät, oli muinoin -mannermaata lainehtivin viljapeltoineen. Mutta muutamia vuosisatoja -sitten upotti meri koko sen avaran maan, josta nyt vaan muutamia saaria -on jäljellä. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat, by -Julius Krohn - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SUONION KOOTUT RUNOELMAT *** - -***** This file should be named 41469-8.txt or 41469-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/4/1/4/6/41469/ - -Produced by Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions -will be renamed. - -Creating the works from public domain print editions means that no -one owns a United States copyright in these works, so the Foundation -(and you!) can copy and distribute it in the United States without -permission and without paying copyright royalties. Special rules, -set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to -copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to -protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project -Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you -charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you -do not charge anything for copies of this eBook, complying with the -rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose -such as creation of derivative works, reports, performances and -research. They may be modified and printed and given away--you may do -practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is -subject to the trademark license, especially commercial -redistribution. - - - -*** START: FULL LICENSE *** - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project -Gutenberg-tm License available with this file or online at - www.gutenberg.org/license. - - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm -electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy -all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. -If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project -Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the -terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or -entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement -and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic -works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" -or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project -Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the -collection are in the public domain in the United States. If an -individual work is in the public domain in the United States and you are -located in the United States, we do not claim a right to prevent you from -copying, distributing, performing, displaying or creating derivative -works based on the work as long as all references to Project Gutenberg -are removed. Of course, we hope that you will support the Project -Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by -freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of -this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with -the work. You can easily comply with the terms of this agreement by -keeping this work in the same format with its attached full Project -Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in -a constant state of change. If you are outside the United States, check -the laws of your country in addition to the terms of this agreement -before downloading, copying, displaying, performing, distributing or -creating derivative works based on this work or any other Project -Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning -the copyright status of any work in any country outside the United -States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate -access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently -whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the -phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project -Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, -copied or distributed: - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived -from the public domain (does not contain a notice indicating that it is -posted with permission of the copyright holder), the work can be copied -and distributed to anyone in the United States without paying any fees -or charges. If you are redistributing or providing access to a work -with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the -work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 -through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the -Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or -1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional -terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked -to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the -permission of the copyright holder found at the beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any -word processing or hypertext form. However, if you provide access to or -distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than -"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version -posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), -you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a -copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon -request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other -form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm -License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided -that - -- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is - owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he - has agreed to donate royalties under this paragraph to the - Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments - must be paid within 60 days following each date on which you - prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax - returns. Royalty payments should be clearly marked as such and - sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the - address specified in Section 4, "Information about donations to - the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - -- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or - destroy all copies of the works possessed in a physical medium - and discontinue all use of and all access to other copies of - Project Gutenberg-tm works. - -- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any - money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days - of receipt of the work. - -- You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm -electronic work or group of works on different terms than are set -forth in this agreement, you must obtain permission in writing from -both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael -Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the -Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -public domain works in creating the Project Gutenberg-tm -collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic -works, and the medium on which they may be stored, may contain -"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or -corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual -property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a -computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by -your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium with -your written explanation. The person or entity that provided you with -the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a -refund. If you received the work electronically, the person or entity -providing it to you may choose to give you a second opportunity to -receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy -is also defective, you may demand a refund in writing without further -opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER -WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO -WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. -If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the -law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be -interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by -the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any -provision of this agreement shall not void the remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance -with this agreement, and any volunteers associated with the production, -promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, -harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, -that arise directly or indirectly from any of the following which you do -or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm -work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any -Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. - - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of computers -including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists -because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from -people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. -To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation -and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 -and the Foundation information page at www.gutenberg.org - - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive -Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent -permitted by U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. -Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered -throughout numerous locations. Its business office is located at 809 -North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email -contact links and up to date contact information can be found at the -Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To -SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any -particular state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. -To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic -works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm -concept of a library of electronic works that could be freely shared -with anyone. For forty years, he produced and distributed Project -Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. -unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily -keep eBooks in compliance with any particular paper edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search facility: - - www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - |