diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 39756-8.txt | 11560 | ||||
| -rw-r--r-- | 39756-8.zip | bin | 0 -> 233879 bytes | |||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
5 files changed, 11576 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/39756-8.txt b/39756-8.txt new file mode 100644 index 0000000..335a158 --- /dev/null +++ b/39756-8.txt @@ -0,0 +1,11560 @@ +The Project Gutenberg EBook of Valkoisia kanervakukkia, by Mathilda Roos + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Valkoisia kanervakukkia + +Author: Mathilda Roos + +Translator: Aune Krohn + +Release Date: May 22, 2012 [EBook #39756] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOISIA KANERVAKUKKIA *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +VALKOISIA KANERVAKUKKIA + +Kirj. + +Mathilda Roos + + +Suomensi Aune Krohn + + +Helsingissä 1908, +Raittiuden Ystävät. +Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö. + + + + _Anna Roosille + pienten ja sorrettujen lämminsydämiselle + puoltajalle + omistaa tämän kirjan + hänen sisarensa._ + + + + + + +ENSIMMÄINEN OSA. + + + + +I. + + + Mi naisenvienoa ihmisessä, on + vapahdus maailman ja tulosoitto + veljestymisen valtakunnan. + + _v. Heidenstam_. + +Aivan ylhäällä, missä kuusimetsä loppuu, levittää kanervakangas vuoren +laelle hienokukkaisen jättiläismattonsa. Kanervaa, kanervaa, pelkkää +kanervaa, niin kauas kuin silmä kantaa; pehmoisin aaltoviivoin se +vyörtää laineitaan eteenpäin -- heleänpunaisena, sinipunervana, +ruskeahkona -- aina taivaan rannoille saakka, missä taivas ja maa +sulauvat toisiinsa. + +Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat siellä valtiaina, varsinkin yön +saapuessa, auringon vaipuessa, pimeän pudistaessa yltään avaran +vaippansa nummen verhoksi ja tähtien tuikkiessa taivaan tummalta +holvikatolta. + +Tarina kertoo, että kauan sitten entisaikoina vaelsi illalla poikki +nummen muuan nainen, joka sydämensä kätkössä kantoi rakkauden ja surun +raskasta salaisuutta. Ja mihin hänen kyynelensä nummelle valahtivat, +sieltä haihtui punaväri, ja kanerva kalpeni valkoiseksi -- valkoiseksi +kuin suuren surun riemu ja suuren rakkauden tuska. + +Vielä nytkin ovat kyynelten jäljet tallella; etäällä poljetuista +poluista pistää vielä kanervakankaasta näkyviin pieniä valkoisia +mättäitä -- aivan kuin lumpeita punahohtoisilla laineilla. + +Sellainen on valkoisten kanervakukkain satu -- valkokanervan, joka +piiloutuu niin arkana, niin syvälle, ettei maankiertäjä sitä löydä. +Sellainen on satu rakkaudesta ja surusta, jonka ohi ihmiset näkemättä +astuvat, mutta jonka lumivalkeaan hohteeseen kätkeyy ihanin kimallus +elämän suuren tulileimuisen nummen kauneutta. + + + + +II. + + +Nuori nainen kulki nopein, tarmokkain askelin kahden pellon välistä +pientaretta. + +Oli aamu ja kesäkuun loppupäivät. Luonto uhkui keskikesän voimaa. +Ruislaihon latvat aaltoilivat vienossa aamutuulessa, valot ja varjot +liukuivat sen yli kuin pitkin merenpintaa, ja keskeltä korsien +sinervää välkettä loistivat unikot, ruiskukat ja päivänkakkarat +räikeähohteisina. Nautinnonhimon pyörryttämät ja huumaamat kimalaiset +ja mehiläiset olivat suin päin kukkiin vajonneita. Korkealla ilmassa, +taivaan kimaltavaan sineen häipyneenä lenteli leivo suuria kierroksia, +ja sen liverrys tuntui lähtevän povesta, joka oli haljeta +kevätriemusta. Silloin tällöin kajahtivat niityiltä käen satumaiset +kukahdukset, ja metsän helmassa pitivät linnut juhannuslaulajaisiaan. +Peipposet ja uunilinnut visertelivät kilpaa, huudellen ja vastaten +puusta toiseen, laulurastaan hivelevät sävelet kohosivat arkoina +varhaisena aamuhetkenä, ja vielä arempana soi metsän syvyydestä +kyyhkysen valittava kuherrus. Kaikessa oli elämää, kuohuvaa, +ylivuotavaa kesänelämää, riemun, kaihon, kaipauksen kylläistä. + +Aika ajoin nuori nainen pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Silloin +vetäytyi hymy hänen huulilleen, ja totisia, ruskeanharmaita silmiä -- +niissä oli terän ympärillä kullankeltainen hohde -- välähdytti +lapsellinen ihastus. Luonto -- oi luonto, mikä verraton ystävä se oli! +Miten se viihdytti ja hyväili, kun elämän taakka raskaana painoi +mieltä! + +Pientareesta erottuaan ja ojan yli maantielle hypättyään hän pysähtyi +ja vakoili pohjoista kohti; tässä tienristeyksessä hän oli luvannut +kohdata erään, hänen kanssaan mennäkseen tervehdyksille pieneen +mökkiin, joka sijaitsi jonkun matkan päässä, aivan metsänreunassa. +Mutta vielä ei ketään näkynyt. Hän rypisti hieman tummia kulmakarvojaan +ja puristi vielä lujemmin kiinni pienen päättäväisen suunsa. Ollen itse +järjestyksen ihminen, yksi niistä, joiden elämässä miltei jok'ainoa +silmänräpäys oli työn täyttämä, hän ei mielellään odottanut. + +Hän istuutui kuitenkin kivelle tienristeykseen ja päätti niin +hyödyllisesti kuin suinkin käyttää tätä pakollista lomahetkeä, se on, +harjottautua suvaitsevaisuuteen ja kärsivällisyyteen. + +Viimein oli hänestä tätä harjottautumista, jos kohta siitä ei ollutkaan +vielä mitään tulosta nähtävissä, kestänyt kyllin kauan. Hän nousi +kiivaasti ja liikahti aivan kuin olisi aikonut kääntyä kotiinpäin. +"Eikö ole ainoatakaan järjestystä rakastavaa ja sanansa pitävää +ihmistä, kun ei hänkään..." hän ajatteli, päättävin askelin tietä +eteenpäin painaltaessaan. + +Kiivaat liikkeet ja suun nyreä ilme eivät olleet hänelle eduksi. Häneen +ilmestyi jotain vanhaa, vaikkei hän vielä ollut kolmeakymmentä; pisti +heti silmään, että pieni hento vartalo oli jo työstä ja elämän +taisteluista käynyt kumaraksi, ja että suupielissä oli jyrkkiä ryppyjä, +mitä ei voitu huomata äsken, kun hän astui joustavasti ja ulkonäön +pienet puutteellisuudet häipyivät kauniitten silmäin aurinkoiseen +välkkeeseen. + +Muutaman askelen kuljettuaan hän tapasi kaksi pientä tyttöä, jotka kori +käsivarrella tulivat metsästä. He seisahtuivat heti, niijasivat +yht'aikaa aivan yhtä syvään, juuri kuin olisivat valaneet kahta pientä +kynttilää, ja katsahtivat vastaantulijaan harras ihailu ilmeessään. + +Nyt katosi nyreä piirre kokonaan nuoren naisen kasvoilta, ja silmäin +päivänpaiste murtautui jälleen esiin. -- + +-- Päivää, pienokaiset! hän sanoi ja taputti pikku tyttöjen poskea, +oletteko menossa mansikoita poimimaan? + +-- Me olemme jo poimineet, selitti toinen tyttösistä, ojentaen koriansa +ja näyttäen muutamia pieniä rahkiloita, joita oli sen pohjalla. + +-- Ja nyt menemme toiseen hyvään mansikkapaikkaan, lisäsi toinen. + +-- Niin, mutta älkää poimiko rahkiloita, vaan kypsiä marjoja, +semmoisia, jotka ovat aivan punaisia, ymmärrättekö, huomautti neiti. + +-- Se on tietty, vakuuttivat pikku tytöt, uudelleen niijaten ja +katsellen neitiä entisellä hartaalla ihailulla, mutta ne eivät ole +vielä punaisia! + +Neiti naurahti. + +-- No niin, sitten ne pitää jättää poimimatta... + +-- Emme me uskalla, pojat vievät ne... + +Neiti nauroi taas; viimeistä huomautusta ei käynyt epääminen. + +-- No, antakaa poikain poimia rahkilot! sanoi hän ja tarttui +veitikkamaisesti toista tytöistä päähän. Menkää te syvemmälle metsään +ja nähkää hiukan vaivaa, niin kyllä löydätte kypsiä marjoja. + +Hän nyykäytti päätään tyttösille, jotka vielä kerran niijattuaan +tyytyväisinä jatkoivat matkaansa. + +Kansakoulunopettajatar -- hän se oli -- astui myös eteenpäin ja kääntyi +polulle, joka vei metsämökkiin. + +"Menen kai yksin", hän ajatteli hieman uhkamielisesti. "Ingrid kyllä +iloitsee minut tavatessaan ... mutta nyt en tosiaankaan pane kortta +ristiin asian vuoksi -- toisen kerran hän jo mutkailee." + +Äkkiä hän pysähtyi, oikaisi kumaraa selkäänsä ja kuunteli, hienon punan +levitessä poskille. Hän oli kuulevinaan, että joku tuli nopein askelin +hänen jäljessään, ja hän käännähti äkkinäisesti. Aivan oikein, sieltä +hän tuli, hän, joka oli odotuttanut itseään niin kauan! Nyreä ilme +katosi hänen kasvoiltaan, ja silmistä säteili veitikkamainen hymyily, +kun hän lapsellisen taitamattomin liikkein meni nuorta miestä vastaan, +joka nopeasti lähestyi ja leikillisen huolestuneen näköisenä otti hatun +päästään. + +-- Luuletteko, pastori, minulla olevan paljon aikaa käytettävänä, niin +että aiotte ottaa tavaksenne antaa minun odottaa puolen tuntia? +huudahti tyttö edes tervehtimättä nuorta miestä. Mutta äänen sävy oli +niin ystävällinen ja katse niin lämmin, että pistävän kysymyksen kärki +kokonaan taittui. + +-- Oi, en, oi, en, vastasi pastori, noudattain tytön leikillistä +sävyä, päinvastoin on minusta jokainen hetki teille kallis, siksi +ovatkin minuutit polttaneet kuin tuli minua. Mutta mitä tehdä? +Puhelinsoittoja ... vaimoja ... poikia ... jotka asettuivat tielleni, +niin pian kuin olin lähdössä. Voitteko kuitenkin antaa viipymiseni +anteeksi? + +Hän kumartui tyttöä kohden -- hän oli pitkä, tyttö pieni -- ja katseli +häneen silmillään, vaaleansinisillä kuin taivas, kirkkailla ja +avonaisilla kuin se. Tyttö loi katseensa maahan, tunteellinen suu +värähti, ja pitkät, kapeat sormet tempoivat hieman hermostuneesti +röijyn nappeja. + +-- Tietysti annan anteeksi, pastori, hän vastasi teeskennellyn +välinpitämättömästi, en tosiaan tiedä, miten toisinkaan tekisin... + +-- En tiedä minäkään, vastasi pastori hymyillen. Tyly välttämättömyys +kylläkin, kun ihmisten, joilla on vähän aikaa ja paljon tehtävää, +täytyy suvaita toistensa heikkoutta ajanmääräyksiin nähden... + +Ja he nauroivat molemmat, yhdessä kulkiessaan ylöspäin pientä polkua, +joka aurinkoisen kukkaniityn yli johti mökille. + + + + +III. + + +Pieni ja hauska oli tupa, jonne pastori Martinin ja Gertrud Björkin +retki oli suunnattu. Punaiseksi siveltynä, valkoisin reunalaudoin se +kohosi Ljungbergin rinteellä näköalanaan lakeus. Sen ympärillä +oli pienoinen maakaista karviaismarjapensaineen, kukkineen, +perunanvarsineen. Kauniiden riippakoivujen oksat keinuivat +sammalpeittoisen katon yllä. + +Tuvan omisti Lotta Stål, "kalaasi-Lotta" nimeltään, sillä hänen +toimenaan oli kulkea laittamassa ruokaa pitäjän pidoissa ja +juhlatilaisuuksissa. Miten vanha Lotta oikeastaan oli, ei tietänyt +kukaan, tuskin hän itsekään, mutta kaikki tällöin elossa olevat olivat +niin pitkältä kuin muistivat syöneet Lotan ruokaa, kun "nuorten piti +yhteen" ja "vanhain piti multaan". + +Tuvan oli Lotta perinyt veljeltään, joka kuoli lapsetonna, ja siinä oli +yksi huone ja keittiö alakerrassa ja kaksi pientä ullakkohuonetta +ylisillä. Alakerrassa asuivat Lotta itse ja Ingrid Medin, rampa nuori +tyttö, jonka terveyden kostea koulutalo oli turmellut, ja josta kunta +maksoi Lotalle vuosittain pienen, hyvin pienen rahamäärän. + +Ullakolla asuivat Emelie Lager, pitäjän kätilö, ja Josefina Asp, joka +esiintyi pitojen emäntänä kaikissa kesteissä, joissa Lotta laittoi +ruokaa. Sen ohessa elätti Josefina Asp itseään ompelemalla +talonpoikaisemäntien päällysnuttuja, ja mikäli hän ei ollut pidoissa, +kuului hänen koneensa kömpelö ja raskas surina läpi koko talon. + +Lotta Stål oli pieni kuivettunut eukko, jonka ruumis suuresti muistutti +vinokasvuista vaivaiskoivua. Yhtä suuressa määrin muistuttivat kasvot +-- punakat, kuivat ja ryppyiset -- pakkasen panemaa puolukkaa. Pienet +silmät, jotka aina olivat tulehduksissa lieden kuumuudesta, myhäilivät +viisaina Ja ystävällisinä kurttuisista kasvoista. + +Lotta oli muutoinkuin elävä aikakirja, tunsi jok'ikisen, nuoret ja +vanhat, koko pitäjän, ja mikä vielä ihmeempää, hän osasi arvostella +kaikkien sydämet ja ajatukset. Ei kukaan jäänyt ilman Lotan +käytöstodistusta, ja eipä se todistus ollut vailla arvoaan, niin +taikavoimaisesti vaikuttivat Lotan puheet, kun hän esiintyi pidoissa +tai silloin tällöin kulki taloissa opettamassa naisväelle "uusia" äidin +ja äidinäidin aikaisia kutomamalleja. + +Lotta Stål ei ollut koskaan kärsinyt oman kehnouden tunnon tuskaa. Hän +oli tyytyväinen, eikä ainoastaan osaansa, vaan yhtä paljon omaan +itseensä. "Nähkääs" oli hänen tapana sanoa, tyytyväisesti silmää +vilkuttain, "eiväthän pitäjäläiset ilman minua voi olla... Onhan sitä +hiukan tietoa ihmisellä, tuota ... ja onhan sitä tullut oltua vähän +ulkona maailmassa, tuota..." Muutoin olikin Lotta oikeassa, ettei +paikkakunta tullut toimeen ilman häntä. Hänen pieni hupainen olentonsa +merkitsi paikkakunnan ulkomuodossa samaa kuin syylä tai ryppy +rakkaissa, tutuissa kasvoissa; olisi oikein kaivattu tuota pikku +ilonaihetta, jos se olisi joutunut pois. + +Sitä paitsi oli Lotan laita niinkuin kuuluisan kaimansa Lotta Svärdin: +"Jos sieti naurua hiukkasen, toki arvoa enemmin..." Sillä Lotan +hullunkurisuuden takana sykki sydän, joka ei koskaan sallinut hänen +mennä sielun tai ruumiin hätään apua pyytävän ohi. Kyllä pitovieraat +saivat odottaa, jos köyhä vaivainen sattui Lotan tielle, ensin oli +häntä autettava, vaikkapa itse Hövekan Petter olisi odottanut. +"Lukeehan ihminen raamattuaan", -- arveli Lotta -- "ja onhan sitä toki +niin paljon mieltä ihmisen päässä, ettei mene laupiaan samarialaisen +ohi..." + +Lotalle sattui joskus suuren puhetulvansa vuoksi, että ajatukset saivat +noin heittää kuperikeikkaa aivoissa, ja niin hän jakoi osanottoansa +laupiaalle samarialaiselle ryövärien haavottaman asemesta. + +Kiltimmän ja ystävällisemmän ihmisen luo kuin Lotta ei siis Ingrid +Medin olisi voinut osua. Lotta häntä hoiteli, hieroi häntä +omatekoisilla voiteilla eikä ollenkaan ottanut huomioon, ettei kunnan +avustus riittänyt muuhun kuin niukkaan, kehnoon ravintoon. + +Yhdessä kohdassa vain Lotta oli ankara ja vaativa Ingridiä kohtaan: +nuori tyttö ei saanut tuoda esiin minkäänlaisia "uudenaikaisia" +aatteita yhtä vähän jumaluusopin kuin keittotaidon alalta. Lotta ei +sietänyt "armeijalaisia" tuvassaan, eikä Ingrid ikinä saanut +luulotella, että kukaan paremmin osasi laittaa "klassia" tai "oikeita +marenkeja" kuin Lotta. + +Tänä aamuna astui Lotta innokkaana pitkin tupaa, pyyhki useat kerrat +tomua samasta paikasta ja antoi sillä välin suumyllynsä jauhaa: + +-- Nähkääs, sanovat, että sillä on suuret lahjat, sanovat, mutta ettei +se ole oikeassa suhteessa kirkkoon. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta +ne sanovat, että se arvelee ihmisen kadotukseen joutuvan, jos juo +sormustimen verran kaljaa... + +-- Mutta mistä te, Lotta, sen kaiken tiedätte, vastahan hän tänne on +tullut? ihmetteli Ingrid lempeästi. + +-- Lapsi, lapsi, vastasi Lotta nyreästi, kyllähän ihminen tietää mitä +sanoo, ei sitä vielä olla niin pois tolalta ... onhan sitä oltu +ihmisissä... Nuoren pastorin on juuri niinkuin sanoin, jaa! Nähkääs, en +minä juoruja kanna ... osan olen kuullut Svanin Karolinalta ja osan +Emelie Lagerilta, ja osan kuulin "toisella korvalla", kun olin +pappilassa. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta sen uskontunnustukseen +ei ole luottamista... + +Ingrid hymyili, mutta ei sen enempää väittänyt vastaan, mikä, sen hän +tiesi, olisi ollutkin aivan hyödytöntä. + +-- Rakas Lotta, sanoi hän sen sijaan hieman arasti, luulen, että +röijynnauhani on huonosti solmittu, en saa sitä tasaiseksi... + +Ja hän koetti vetää nauhaa rammoilla sormillaan, mutta ne vaipuivat +voimattomina. + +Lotta laski tomurievun kädestään ja ontui Ingridin vuoteen luo. Hän +kulki pienin raskain askelin, ja joka askelelta huojahtivat sekä pää +että vartalo. + +-- Nähkääs, nyt olet sorja, tyttöseni, sanoi hän, sitoessaan Ingridin +nauhan "kelpo" nauharuusuksi, aina pitää olla järjestystä kaikessa, +suuressa ja pienessä. + +-- Kiitos, rakas Lotta, sanoi Ingrid ja nyykäytti päätään, +ystävällisesti hymyten. Hän olisi niin mielellään pyytänyt pientä +peilinpalasta, joka oli pöydällä, tai kysynyt, oliko palmikkokin +"sorja", mutta ei uskaltanut. Hän vältti niin paljon kuin taisi +hyödyttömiä kysymyksiä ja pyyntöjä. Niitä, jotka täytyi lukea +välttämättömiin, oli silti yllin kyllin. + +Ja Ingrid huokasi, mutta ei raskaasti tai katkerasti, siihen hän tunsi +itsensä -- varsinkin tänään -- liian onnelliseksi. + +Hänen suuret, tummasamettiset madonnansilmänsä loistivat lempeän +haaveellisina kalpeista kasvoista, jotka olivat vielä kauniit niinkuin +silloin, kun Ingrid kahdeksan vuotta sitten tuli paikkakunnalle, +yhdeksäntoistavuotiaana, kauniina, säteilevänä tyttönä ja asettui +asumaan pieneen kosteaan koulutaloon, joka riisti häneltä terveyden ja +voimat, kunnes hänestä tuli tällainen avuton raajarikko. Silloin hän +oli vain nauranut ystäväinsä varotuksia; terve ja voimakas kuin oli, +mieleltään huoleton kuin leivonen, ei hänen mielestään merkinnyt +mitään, että sääriä ja käsivarsia pakotti öisin, että lattiaveto +kylmetti jalat -- päivin, kun hän oli liikkeessä ja kiinni työssään, +voi hän sen sijaan sitä paremmin. Vasta kun eräänä keväänä hänen +jäsenensä paisuivat, ja hän ei enää voinut liikkua, hän pelästyi. +Silloin jätti hän kouluneuvostolle anomuksen talon korjaamisesta, sai +sen luvatuksi, korjauksen taas siirretyksi ja unohdetuksikin, sai +useampia reumaattisen kuumeen kohtauksia, pääsi kunnan kustannuksella +ottamaan kolmannen luokan kylpyjä halvassa kylpypaikassa ja päätyi +vihdoin täydellisesti raajarikkona Lotta Stålin tupaan. + +Täällä hän oli elänyt elämänsä tuskaisimmat hetket -- mutta myös sen +suloisimmat. Täällä oli hän taistellut veriin asti; mutta nyt oli +taistelu päättynyt, ja kauniilla nuorilla kasvoilla kuvastui rauhaa, +iloa ja lempeää haaveellisuutta, joka loi häneen suloisen madonnakuvan +kaltaisuutta. + +Tänään olikin kaikki niin valoisaa ja kaunista! Avonaisen ikkunan +kautta hän oli tuntevinaan luonnon koko kesäisen ihanuuden. Hän kuuli +leivosen liverrykset, tunsi kukkaniittyjen tuoksut, silloin tällöin +tunkeutui hänen vuoteelleen asti lastenäänien ja lastennaurun sorina. +Niin iloiselta ja riemukkaalta se kuului -- se toi hänelle hänen +ensimmäisen kouluaikansa tunnelmia -- miten hän oli rakastanut +pienokaisia -- kuinka leikkinyt heidän kanssaan -- ja kuinka he +puolestaan olivat hänestä pitäneet... + +Hän hymyili -- niin kaunis, aurinkoinen muisto! Ja hän tiesi, etteivät +kauniit muistot koskaan kuole. Parhaan, minkä elämä antoi, me panemme +talteen, sen otamme mukaan silloin, kun ainiaaksi jätämme surut ja +pettymykset ja kivut ja kyynelet... + +Samassa koputettiin ovelle, ja ennenkuin Lotta ehti sanomaan: "astukaa +sisään", oli se jo avattu, ja Gertrud Björkin ystävälliset kasvot +näkyivät oviaukossa. Hänen takanaan seisoi nuori mies, pitkä, solakka +vartalo mustaan papintakkiin verhottuna, vaaleakiharaiset hiukset +ylöspäin sitaistuina ja hienot kasvojenpiirteet kuvastuneina jyrkästi +taivasta vasten, joka vilahti esiin ovesta. Kauan jälkeenpäin muisti +Ingrid, miten valoisan vaikutelman hän hänestä silloin sai. + +-- Päivää, Lotta, päivää, pikku Ingrid! sanoi Gertrud, taputtain mummoa +olalle, ja astui Ingridin luo, jonka kättä hän lämpimästi puristi. +Kuinka voit tänään ... pastorimme on mukanani, kuten näet -- -- Toivon, +että teistä kahdesta tulee oikein hyvät ystävät. + +Keveä puna kohosi hänen poskilleen, ja hän nauroi hieman hämillään. +Hänestä itsestään tuntui, että hän oli puhunut tyhmästi. Hän tahtoi +olla luonnollinen ja leikkisä, mutta hän tunsi itsensä sen sijaan +raskasliikkeiseksi ja sidotuksi. + +-- Päivää, neiti, sanoi pastori, ja hänen äänensä kuului levolliselta +ja mieluisalta Gertrudin levottoman puheen jälkeen, olen iloinen +päästessäni tuttavuuteenne. Neiti Björk on niin paljon kertonut teistä, +ja tiedän, että minulla on niin paljon teiltä opittavaa. Saanko +istuutua tähän hetkeksi? + +-- Oi, niin kernaasti! vastasi Ingrid ja katsoi ihmetellen pastoriin. +Ensi kerranko hän todella näki tämän miehen? Hänet valtasi omituinen +tunne siitä, että hän näkikin nyt vanhan ystävän, että hän joskus +ennen, ehkäpä toisessa olemistilassa, oli kuullut tuon äänen ja nähnyt +nuo vaaleansiniset, lempeästi läpitunkevat silmät. + +Pastori otti tuolin ja istuutui Ingridin vuoteen luo. + +-- Niin, neiti, hän jatkoi, tällä kertaa en tule saarnaamaan, olen +onnellinen, että kerran saan olla äänetön kuuntelija ja sen sijaan +kuulla toisen saarnaavan minulle. + +-- Voi, te erehdytte, pastori, vastasi Ingrid ujosti, mitä minä raukka +voisin sanoa? + +-- Enemmän kuin aavistatte. Itseäni usein rasittaa sairaus tai +heikkous, ja niin kuin koetankin kärsivällisesti alistua Herran +tahtoon, on minussa nuriseva kapinanhenki, jota en koskaan voi voittaa. +Mutta kuinka voitte te parhaassa nuoruudenijässä näin maata kuukausi +kuukaudelta, niin, vuosi vuodelta, ettekä koskaan valita, aina olette +ystävällisen, iloisen näköinen? + +-- Miten te tiedätte, etten valita? kysyi Ingrid hymyillen. + +-- Sen näen teistä. Sitä paitsi... + +-- Se on tosi, totinen tosi, puuttui Lotta innokkaana puheeseen. Ei +Ingrid koskaan nurise... Ingrid on aina iloinen ja kiitollinen, ei ole +maailmassa toista kiltimpää tyttöä... + +-- Se johtuu siitä, että säästän nurinan itseäni ja -- Jumalaa varten, +sanoi Ingrid, hiukan leikillisesti hymyten. + +-- Mutta hän ottaa sen pois, eikö totta? sanoi pastori. + +-- Niin ... niin, niinkuin ei kukaan muu, kuiskasi Ingrid säteilevin +silmin, hän luo sieluun hiljaisuutta, aivan kuin silloin, kun hän sanoi +Genetsaretin aalloille: "hiljaa, vaietkaa!" Menneisyyden ääniä -- noita +entisiä ääniä, jotka joskus tahtovat kohota -- -- nurinaa -- -- +katkeruutta -- -- niitä hän käskee: "vaietkaa, vaietkaa" -- +rakastavasti puhellen. + +-- Ja ne tottelevat häntä aina? + +-- Aina -- lopuksi. Mutta oli aika, jolloin ne eivät totelleet... + +Ja hän katsoi eteensä uneksivin silmin, aivan kuin olisi äkkiä näky +kohonnut etäisyyden syvyydestä. + +-- On siis ollut aika, jolloin -- jolloin ette ollut kuin nyt? sanoi +pastori matalalla äänellä. + +-- Oi niin! huudahti Ingrid vilkkaammin. Kun tulin tälle +paikkakunnalle, olin yhdeksäntoistavuotias; olin niin iloinen ja terve +ja voimakas kuin suinkin, ja työtäni ja lapsiani rakastin, niin, itse +elämääkin. Minusta oli kaikki hauskaa, pidin kaikista ihmisistä. +Kyllähän ymmärrätte, pastori, että tuntui vaikealta pari vuotta yli +kahdenkymmenen ikäisenä kadottaa kykynsä käyttää jäseniään ja tulla +hyödyttömäksi olennoksi, juuri kun oli halua niin paljon toimimaan. Ja +ymmärrättehän senkin, pastori, että vaikea oli antaa anteeksi niille, +jotka olivat siihen syypäät? Eiväthän he tahallaan sitä tehneet; mutta +olin niin hartaasti pyytänyt saada taloa korjatuksi ja ainakin uutta +permantoa, vaan siitä ei tullut mitään -- ennenkuin oli myöhäistä... + +-- Mutta nyt olette antanut anteeksi... + +-- Oi niin, täydelleen. Sydämessäni ei ole enää mitään katkeruutta. Sen +on Jeesus ottanut pois... + +-- Hän on siis teille opettanut anteeksiannon ja ilon salaisuuden? + +-- Niin, hän... Ken sitten? Ei löydy ketään toista, joka voi sielun +kapinoimisen tukehuttaa. Opin hänet tuntemaan, en vain maailman +Vapahtajana -- sellaisena tunsin hänet ensin -- vaan _omanani_, +ystävänäni, armaanani, ylkänäni, joka sai koko sydämeni. Uusin mielin +luin hänen elämästään, ja minut valtasi rakkaus, jonka rinnalla kaikki +muu vaaleni. Ajattelin: hänen elämänsä oli vain tuskaa, miksi pyytäisin +minä onnea? Aloin ymmärtää noiden ihmeellisten sanain merkityksen: +"täyttää, mitä Kristuksen kärsimisestä puuttuu". Niin, ihmeelliset ovat +ne sanat, paljon täytyy kärsiä ne käsittääkseen. Kuvailin mielessäni, +että sen vuoksi, että minä sain niin suuren kärsimyksen\ kantaakseni, +säästyi joku toinen, jonkun toisen kuorma kävi keveämmäksi, ja se +ajatus oli niin kaunis. Sitten luin kerran "Pyhäin sielujen elämää", +tuota ihanaa kirjaa, tiedättehän, ja silloin valtasi minut halu olla +heidän kaltaisensa. Mitä olin tähän asti kärsinyt? On kärsittävä veriin +asti. -- Ja minä rukoilin Jeesusta tekemään vaivani kaksinkertaisiksi +-- ja rakkaudessaan ottamaan kivut pois joltakulta kärsivältä. Ja +kärsimykseni kävivät minulle rakkaiksi ja suloisiksi, sillä ne +muistuttivat minua hänestä... Oi, olen elänyt sanomattoman ilon hetkiä +-- jolloin oma itseni on häipynyt pois, jolloin olen vaipunut +tuskineni, kaikkineni hänen rakkautensa elämään! Kielin ei voi kertoa, +mitä silloin olen tuntenut, se ei kuulu aikaan, vaan ijäisyyteen, +jolloin kokonaan sulaumme häneen!... + +Hän ei enää puhunut pastorille; auvossa hurmauksessa hän kuiskaili +ajatuksiaan itsekseen. Hänen kasvonsa olivat kuin kirkastuneet, hän oli +kuin yksi pyhistä, joista oli puhunut, säteilevine silmineen, hienoine, +hivuttuneine piirteineen, joille sisäinen valo näytti luovan +hohdettaan. + +Pastori huokasi syvään, ja katkaisi juhlallisen hiljaisuuden, joka oli +seurannut Ingridin sanoja. + +-- Kiitos, neiti, hän kuiskasi, ja hänestä tuntui oma äänensä kovalta +ja sorahtavalta nuoren tytön ihmeellisen hivelevän äänensävyn rinnalla, +niin, olette oikeassa, se, joka kärsii teidän laillanne, hän "täyttää +Kristuksen kärsimisen mittaa". Sillä siten puhaltaa ihminen vireille +hänen rakkautensa liekin, milloin se on sammumaisillaan penseistä, +kapinallisista, nurisevista mielistä. Hänen avullaan tahdon tästä +lähtien -- teidät nähtyäni -- kantaa omaa suruntaakkaani toisin kuin +ennen. + +Hän laski kätensä tytön pienelle, valkealle, riutuneelle kädelle, +puristi sitä ja katsoi häntä kostein silmin. + +Gertrud nousi ja meni ikkunan luo. Kyynelet kihosivat hänelle silmiin, +hän nojasi päätään ruutua vasten, ja katse seurasi välinpitämättömyyden +sekaisella innolla pääskysiä, jotka kiisivät edes takaisin +kirkkaansinisessä ilmassa. + +-- Gertrud, kuului Ingridin lempeä ääni, tiedätkö, onko Karin tullut +kotiin? + +Gertrud pyyhkäsi nopeasti kyynelensä ja käännähti. + +-- Ei, ei vielä, hän vastasi ja tuli Ingridin luo, hän viipyy koulun +alkamiseen asti. + +-- Karin Blom on pikkukoulun opettajatar, seuraajani, sanoi Ingrid, +kääntyen pastorin puoleen, Gertrud ja minä olemme niin levottomia hänen +tähtensä. Hän on juuri äskettäin kadottanut äitinsä, joka asui hänen +kanssaan, ja pieni koulutalo on niin yksinäisellä paikalla. Hän on +hellämielinen ja tunteellinen, tyttö rukka, ja suree niin syvästi +äitiänsä. Jumala häntä auttakoon, hänen tulee olemaan vaikea palata +tyhjään pikku kotiin. + +-- Asuuko hän samassa kosteassa huoneessa, joka turmeli teidän +terveytenne, neiti? ihmetteli pastori. + +-- Asuu, mutta se on korjattu, niin ettei se ole nyt niin kylmä. Mutta +talo on niin autiossa seudussa -- minun suhteeni ei sillä ollut väliä, +sillä minä en koskaan pelännyt, vaikka kyllähän minun oli pari kertaa +käydä pahoin. Mutta Karin on peloissaan; kun syksy saapuu ja illat +pimenevät, en tiedä, mikä hänen tulee neuvoksi nyt, kun äiti on poissa. + +-- Eikö hän voi saada ketään kanssansa asumaan? + +-- Niin, me aioimme koettaa hankkia hänelle palvelustytön, sanoi +Gertrud, mutta hän sanoo mieluimmin olevansa yksin suruineen. Pikku +tyttö parka! + +Samassa kuului ovelta koputus, ja leikillisen järeä ääni kysyi: "saako +tulla sisään?" + +-- Olkaa hyvä! vastasi Lotta tyytyväisenä, kompuroiden ovelle ja +avaten. + +-- No mutta, katsokaapas, Hanna Myhre! hän huudahti, kun oviaukkoon +ilmestyi pitkä, laiha olento: rinta sisäänpainunut ja selkä kumara, +tukka vaalea, harva ja kireälle vedetty, ja piirteet ankarat, joita +kuitenkin lievensi viisaskatseinen, alakuloinen silmäpari. + +-- Lapsi, lapsi! jatkoi Lotta ja taputti Hannan käsivartta, ylemmäs hän +ei ylettänyt, mikä tuuli nyt puhaltaa, koska sinä tulet näille maille? + +-- Ajattelin hiukan pistäytyä teitä katsomassa, ennenkuin koulu alkaa, +sanoi Hanna, ottaen hatun päästään ja silittäin molemmin käsin jo +ennestään sileäksi su'ittua tukkaansa, mutta täällähän on isosia +vieraita, näemmä. + +-- Vain Gertrud ja pastori Martin, sanoi Lotta, tunnethan sinä pastori +Martinin? + +-- Tottahan me toisemme tunnemme, vastasi Hanna nauraen, kursailematta +ojentaen pastorille kättä, olemme jo yhdessä kurittaneet pahankurisia +poikia ja läksyttäneet leväperäistä isää. Niin että kyllä me toisemme +tunnemme. + +Hän nauroi taas, istuutui tuolille ja laski molemmat kätensä levälleen +polvillensa. Pastori tervehti ystävällisesti, mutta näytti hieman +hämilliseltä. Mielessään hän vertaili Hannaa ja noita kahta muuta +opettajatarta, Gertrudia ja Ingridiä, eivätkä ne vertailut olleet +Hannalle edullisia. Mutta Hanna ei antanut häiritä itseään. +Kursailematta hän jatkoi puhettaan, edes panematta huomioon pastorin +läsnäoloa. + +-- Tiedättekö mitä, tytöt, hän sanoi ja katsoi vuoroin Lottaa, +Gertrudia ja Ingridiä, minä olen niin hyvällä mielellä, etten pitkään +aikaan ole ollut niin tyytyväinen elämään. + +-- Soo-o! Sepä todellakin tavaton tunnustus, sanoi Gertrud hymyillen, +Hanna ei juuri muutoin ole optimisti... + +-- En, mutta tänään olen. Ja tiedättekö miksi? Niin, nyt saatte kuulla! +Olen tavannut ihmisen, oikean ihmisen!... + +-- Mutta, rakas Hanna, ihmisiähän me kaikki olemme. + +-- No tietysti, kaikki tyyni, kirkkoherrat ja apulaiset ja urkurit -- +vieläpä olemme imettäväisiä, lämminverisiä luurankoisia, jotka +hengittävät keuhkoilla ja synnyttävät eläviä sikiöitä -- voi voi, +ihmisiä on paljon, mutta yhtä harvinainen on _ihminen_. Nyt saatte +kuulla, tytöt! + +Hän nimitti kuulijoitaan yhä "tytöiksi" ja katseli sillä välin milloin +pastoria, milloin Lottaa ja molempia opettajattaria. + +-- Niin, minun piti Wettingejä tervehtimään ja suuntasin silloin +kulkuni vuoren poikki Stupet'in ohi. Kaksikymmentä vuotta olen samaa +tietä kulkenut eikä minun ole koskaan juolahtanut mieleeni pysähtyä +katsomaan outoa, rajua Stupet'ia -- omista ajatuksistani on minulla +ollut kyllin, enkä ole paljoa huomannut ympäristöäni. Mutta eilen +illalla lensi minuun vallan kumma halu päästä alas luolaan katsomaan, +olisiko se vielä kaltaisensa sitte lapsuusaikain, oliko "noitakivi" +vielä paikoillaan, kuuluiko siitä laulua auringon laskettua, putosiko +vesipisaroita "kirnuun" yhtä surullisesti soinnahtain kuin silloin, kun +tuolla syvyydessä loiskuttelin ja etsin sileiksi hiotuneita kiviä. +Tuntui mahdottomalta, että kaikki olisi ollut samanlaista, kun itse +olin niin muuttunut. Niin sitten aloin, vanha pässinpää, kavuta +alaspäin, ja kyllä kohta sain varman vakuutuksen siitä, etteivät yksin +mieli ja sydän olleet muuttuneet vuosien kuluessa, vaan myös jalat ja +kädet. Sillä kesken kaikkea istuinkin kallionlohkareella enkä päässyt +ylös- enkä alaspäin. Liu'uin ja liu'uin, mutta se ei auttanut, kiinni +kuin kiinni. Tämäpä hupaista, ajattelin, tässä kai saan istua koko yön +taivaan ja maan välillä. Silloin, voitteko ajatella, saan, aivan kuin +kertomuskirjoissa, nähdä nuoren miehen tulevan käyden juuri Stupet'in +yläpuolella. Halloo! huudan minä, mutta itsekseni ajattelin: voi, jospa +olisin kaunis tyttö, yhdeksäntoista kevättä harteillani, silloin ei +minun tarvitsisi olla levoton hengestäni niinkuin nyt! Nuori mies oli +kuitenkin hätäni huomannut, kiipeää heti luokseni, nostaa kohteliaasti +hattuaan ja sanoo: "saanko luvan auttaa." "Senpä juuri saattekin +tehdä", vastasin minä ja ojensin hänelle kursailematta käteni. "Voi", +ajattelin sillä välin, "jospa käteni ei olisi noin kurttuinen ja laiha, +silloin voisin olla varmempi kuin nyt, ettei hän päästä sitä irti ja +anna minun vierähtää syvyyteen!" Mahdoin olla kurja katsella, sillä +näin, kuinka nuorukaisen suupielissä värähti, ja kuinka silmistä loisti +pidätetty nauru, kun hän laahasi minut ylös. "Kiitoksia paljon", sanoin +minä lopuksi, kun tunsin lujaa maata jalkain alla, "te tulitte kuin +pelastava enkeli. Nimenne, jos rohkenen kysyä?" "Nimeni on Gösta +Scheffer", hän sanoi kohteliaasti ja kohotti taas hattuaan, "olen +iloinen, että taisin auttaa." Sanoin hänelle halvan nimeni, ja niin +saattoi hän minua nummen poikki Wettingien luo asti. Puhelimme koko +pitkältä, en muista mitä. Mutta, nähkääs, tytöt, se oli ihminen, se! +Sillä nuorta miestä, joka on kohtelias ja ystävällinen vanhalle, +rumalle, huonosti puetulle naiselle, häntä sanon muitta mutkitta +ihmiseksi. Ja sellaisia ei tosiaan ole paljon. + +-- Nyt täytyy minun sittenkin puolustaa sukupuoltani, keskeytti pastori +Martin hieman kiivaasti, uskon, että teette vääryyttä tuomitessanne +useimmat meistä epäkohteliaiksi ja sydämettömiksi... + +-- Voi rakas herra pastori, puhun kokemuksesta, monivuotisesta, +surullisesta kokemuksesta. Herrat eivät yleensä ole kohteliaita vanhoja +rumia naisia kohtaan, sekä rovastit että kirkkoherrat ja apulaiset +siihen luettuina. Siitä asiasta ei enempää, kuten vanhan rehtori Pradon +oli tapana sanoa. + +-- Kukahan se nuori herra oli? huomautti Ingrid. + +-- Kirkkoherran uusi kotiopettaja, joka oli saapunut samana aamuna. Se +kiltti poika kertoi koko joukon pappilasta, avoin ja suora hän oli kuin +isoäidin yömyssy. Minä olin enemmänkin "silotettu", minä; en sanonut, +mitä olisi pitänyt: kun tulette kaupunkiin, herra, niin toimittakaa +itsellenne hiukan verran ylimääräisiä varoja eväslaukkuunne, muutoin +saatte kiristää nälkävyötä monta kertaa, ennenkuin pappilan jätätte. +Aijai, sitä ei minun olisi pitänyt sanoa kunnianarvoisan pappissäädyn +läsnäollessa! Mutta mitä kuulenkaan, kahvikuppien kilinääkö? + +Ja hän kääntyi Lottaan päin, joka tuli kahvitarjottimineen, jonka +asetti pöydälle Ingridin vuoteen luo. + +-- Oikeaan osuit, Hannaseni, vastasi Lotta tyytyväisenä, nyt juomme +kahvia. Hyvää kahvia se on, hienointa, mitä oli puodissa! Pitäkää nyt +hyvänänne kaikki! Korput ovat äsken leivottuja Bromanska vainajan +ohjeen mukaan, yhtä paljon ruista ja vehnää ja kahdeksalla killingillä +pomeranssinkuoria! + +-- Kiitos, rakas Lotta! sanoi Hanna, taputtaen Lottaa olalle ja +siirtäen tuolinsa lähemmä pöytää. Tottakai teillekin, pastori, käy +laatuun ottaa osaa hupaisiin kahvikekkereihin? lisäsi hän hiukan +kiusottavasti. + +-- Kiitos, neiti Myhre, vastasi pastori kohteliaasti kumartain, mutta +vahinko kyllä, en tohdi koskaan juoda kahvia. + +-- Ettekö? Sepä ikävää! Kaikki todelliset naiset ja kaikki kiltit +miehet pitävät kahvista. + +-- Sitten en ole "kiltti", ja siinä olette kyllä oikeassa. Mutta +eiköhän tuo erikoisesti naisellinen piirre kuulune niihin, joita +johonkin määrin pitäisi vaimentaa? + +-- Voi, pitäisi kyllä, rakas pastori, vastasi Hanna, huolestuneena +pudistaen päätään, tietysti pitäisi meidän taistella kahvihimoamme +vastaan, meidän, joilla kuitenkin on niin paljon riemunaiheita, niin +paljon tilaisuutta huviin ja ilonpitoon, tietysti meidän pitäisi. Mutta +oi, liha on heikko! Vai kuinka, Inga pieni, sinä, joka makaat +vuoteeseesi sidottuna, sinullahan on kai niin paljon muuta hauskaa +elämässä, että sinun pitäisi luopua syntisestä rakkaudestasi +kahvitilkkaa kohtaan? + +Ingrid pudisti päätään ja nauroi väkinäisesti. Hannan pila ei ollut +hänelle mieleen, mutta hän piti hänestä liiaksi vastustaakseen. + +-- Luulen neiti Medinin omaavan sisäistä iloa, joka tekee hänet +riippumattomaksi ulkonaisesta, pisti pastori väliin soveltumattoman +juhlallisella äänellä. + +-- On Hannallakin, huudahti Ingrid, vaikka hän... + +-- Ta, ta, ta, keskeytti Hanna, siitä ei puhuta. Nyt juomme kahvia. Ja +hävetköön, ken ei ole tyytyväinen, kun Lotta tulee kaatamaan ruskeaa +nektaria pienestä kolmijalkapannustaan. + +Hän ojensi kuppinsa ja nyykäytti Lotalle, joka kaasi kahvia kuppeihin, +samalla yhä puhellen "Bromanskan" leipomaohjeesta. + +Pastori tunsi itsensä äkkiä alakuloiseksi. Hän huomasi, että hän +juhlallisine huomautuksineen oli helähyttänyt esille väärän äänen, +äänen joka sorahti sitä kodikasta, ystävällistä tunnelmaa vasten, jota +kahvilemu, lusikkain kalina ja Lotan tyrkytykset levittivät pikku +tupaan. + +-- No, sitten kai minun täytyy tilkkanen ottaa päästäkseni +"häpeämästä", hän sanoi hyväntahtoisesti ja ojensi kuppinsa Lotalle. + +-- Katsokaas, se oli oikein, sanoi Lotta tyytyväisesti, ja Hanna +nyykytti pari kertaa päätään totisen ja hyväksyvän näköisenä, aivan +kuin hän olisi mielessään korottanut pastorin arvosanoja. + +Pastori hörppi kahviansa; se oli vastoin Lotan vastakkaisia vakuutuksia +hyvin kehnoa, ja pastori tiesi, että hän juotuaan voisi pahoin. Mutta +nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pysyä tyynenä; hän nieleksi siis ja +valmistautui kärsivällisesti kohtaamaan epämieluisia seurauksia, jotka +häntä odottivat. + +Saattoi maksaakin vaivan alistua pieneen pahoinvointiin, jottei +häiritsisi hetken hauskuutta. Hanna Myhre oli oikeassa: eivät he juuri +olleet iloista rikkaita, nämä vähäiset, hiljaiset, kärsivälliset +työntekijät, nämä ahkerat työmehiläiset, jotka ihmisten kiitoksetta, +vailla suosion kannustinta, velvollisuudentarkkoina rakensivat tiedon +ja valistuksen suurta kekoa. Miten lapsellisen vallattomiksi he olivat +äkkiä muuttuneet, miten hyväntahtoisen tyytyväisinä loistivat kasvot! +Vieläpä kauniit kalpeat madonnankasvot vuoteellaan näyttivät +vallattoman onnellisilta, ja nauru kaikui iloisesti huulilta, kun Hanna +Myhre kertoi hupaisia juttujaan tai pisti väliin hullunkurisuuksiaan. +Elämänilo, jonka työ, kieltäymykset ja kärsimykset olivat heiltä +riistäneet, puhkesi esiin, ja ilman että kukaan heistä sitä sen enempää +mietiskeli, lisäsi sitä kauniin nuoren miehen läsnäolo. + +Ja hellän, miettivän Nils Martinin mielen valtasi äkkiä tunne siitä, +miten liikuttavia olivat nuo pienet ilonkukkaset, joita poimittiin +auringonpaahtaman, tomuisen maantien varsilta. + +-- Pitäkää hyvänänne, pitäkää hyvänänne! sanoi Lotta lakkaamatta ja +tyrkytti ja tarjosi, kunnes ei ollut enää kahvia pannussa eikä leipää +suurikukkaisessa lakkakiiltoisessa leipäkorissa, jonka Lotta kerran +monta vuotta sitten oli saanut lahjaksi Björnbodan armo vainajalta. + +-- No, tyttöset, nyt on juotu aivan liiaksi kahvia ja puhuttu ihan +liian paljon, huudahti Hanna, lyöden kädet polviinsa. Vai kuinka, mitä +arvelette, pastori? Eikö ole jo aika antautua elämän vakavuuksiin? + +Pastori veti hymyillen esiin kellonsa. + +-- Mitä näen! huudahti hän pelästyneenä, kello on jo yksi! Niin, olen +istunut liian kauan... + +Ja hän nousi nopeasti ja jätti hyvästi. + +-- Saan kai tulla takaisin jolloin kulloin? hän sanoi matalalla +äänellä, seisoessaan Ingridin vuoteen ääressä ja pitäessään hänen +kättään omassaan, eikö niin? + +-- Oi kiitos, kiitos, niin usein kuin vain haluatte, pastori -- +minullehan on niin rakasta, että joku tahtoo tulla luokseni... + +Ja hän katsoi arasti ja onnellisesti hymyten nuoren miehen kasvoihin. + +Hän puristi tytön kättä, otti jäähyväiset muilta tuvassa olijoilta ja +astui nopein askelin ovesta. + +Hänen mentyään syntyi muutamaksi silmänräpäykseksi syvä hiljaisuus, +jolloin kuului vain Lotan kuppien ja vatien kalinaa, joita hän heti +ryhtyi pesemään. + +-- Miten uusi pastorimme on kiltti, sanoi viimein Ingrid, sano, eikö +sinustakin, Hanna? + +Hanna nyykäytti päätään, puristi huulensa yhteen ja vastasi lyhyesti: +o-on! Sitten hän lisäsi: + +-- Perussävel on hänellä kaunis, sen kuulin jo toispäivänä. Katsokaas, +tytöt, pitää aina kuulostaa ihmisten perussäveltä, ja sen kuulee +tavallisesti aina parhain ensi kohtaamisessa. Jos se kajahtaa rumalta, +voi jäljestäpäin tulla joukko kauniita lirityksiä, mutta me vain aina +palaamme ensimmäiseen takaisin ja huomaamme, että se oli oikea. Ja niin +myös päinvastoin. Kyllähän pastorissa on paljon, jonka soisin pois -- +ei hän käsitä elämän vaatimuksia eikä ihmissielun kehitystä -- mutta +perussävel -- perussävel, voi, se kuului kuitenkin niin kauniina +toispäivänä, kun hän istui Kristin Wettingin tuvassa ja lohdutti häntä +hänen juopon miehensä ja poikatolvanansa vuoksi. + +Nuorista tytöistä ei kampikaan vastannut Hannan puheisiin. Gertrud +kuunteli niitä kuin unessa, ja aivan kuin näkynä, jonka kesäpäivän +ihanuus, häikäisevä auringonkulta sulki kehyksiinsä, oli hän näkevinään +hienopiirteisen, lempeästi sinisilmäisen nuoren miehen seisomassa +Kristin Wettingin vieressä, lohduttaen häntä hänen elämänsä +kurjuudessa. + +Sitten hän tempautui irti unelmista, sanoi jäähyväiset Lotalle ja +Ingridille ja jätti Hanna Myhren seurassa Lotan tuvan. + + + + +IV. + + +Nils Henrik Martin oli vain muutamia kuukausia sitten tullut +paikkakunnalle. Ja hän oli tullut täynnä hehkuvaa halua julistaa +Jumalan sanaa voimalla sellaisella, että se tempasi sielut arkielämän +aherruksesta ijäisyyden aamun ihanuuteen. Hän oli tullut päättäneenä +unohtaa itsensä, omat surut ja kärsimykset ja haaveelliset mietiskelyt, +kokonaan antautuakseen hoitoonsa uskotuille ihmissieluille. +Rautatievaunussa istuessaan matkalla tännepäin hän oli ajatellut: "ei +tule löytymään seurakuntaa, jolla olisi ollut uskollisempi paimen kuin +minä; tahdon kulkea Mestarin jälkiä, vaatettaa alastomia, käydä +sairaitten luona, ottaa köyhiä majaani, tahdon luopua kaikista +vaatimuksista -- haihduttaa itsekkään, vaativan itseni Jeesuksen +rakkauteen." Ja hänen ajatuksensa kulkivat jonkinlaisina juhlamielisinä +rytmeinä, joita junan kohina säesti, ja jotka paisuivat riemukkaaksi +ylistyslauluksi, kun yö saapui ja tähdet tuikahtivat esiin. + +Sittemmin ajatukset kulkivat paljon pienempinä aaltoina, niin, voipa +sattua, että ne vaipuivat levottomuuden ja epäilyn syviin notkoihin. +Täällä oli niin paljon kaikenlaista, jota hän ei hyväksynyt, ja hän, +hiljaisine, sisäänpäin kääntyneine olemuksineen, miellyttävine +liikkeineen, lempeine katseineen osasi kyllä paheksia, kiivaasti, +sovitteluitta, kuin nyreä lapsi, niin että vaaleansiniset silmät +salamoivat ja matala ääni värisi. Eivät häntä liioin miellyttäneet +pappila ja sen asukkaat; sekä sisäistä että ulkonaista oli paljon, joka +loukkasi hänen herkkää mieltään. Mutta sitten tuli hän Gertrud Björkin +tuttavaksi, ja tämä, monine harrastuksineen, lämpimine osanottoineen +ihmisiä kohtaan, ikäänkuin kannusti hänen masentuneita ajatuksiaan. Ne +nousivat taas, pudistivat yltään hentomielisyyden ja epäilyksen ja +alkoivat uudelleen entisen haaveksivan retkensä ihanteen korkeuksia +kohti. + +Gertrud juuri oli myös ensimmäisenä puhunut hänelle Ingrid Medinistä, +hän oli väräjävin äänin ja silmät harmia säihkyen kertonut hänen +surullisen tarinansa ja viimein vienyt nuoren papin "kalaasi-Lotan" +tupaan. + +Ja kun hän nyt tuli sieltä ja ripein askelin kulki tietään, katosivat +kaikki muut aamupäivän antamat vaikutelmat ja yksi ainoa jäi jäljelle: +nuori kärsivä nainen kauniine tummine silmineen ja ihmeellisine +madonnankasvoineen. Kuin ilmestys, kuin kultapohjainen maalaus +taivaansinisin värein hän kohosi hänen sisäisen silmänsä eteen, ja hän +vaipui katselemiseen yhtä intoisena kuin tavallisesti hartaushetkiinsä. + +Kulkiessa kirkastuivat hänen kasvonsa yhä enemmän ja enemmän tunteista, +jotka hänet täyttivät. Ylöspäin suunnattu katse ei enää tuntunut +huomaavan ympäröiviä esineitä, käynti kävi keveäksi ja nopeaksi, hän +kulki kuin se, joka ei enää tunne maata jalkainsa alla, sillä hän +vaeltaa kohti näkymätöntä päämäärää. + +Hänen tiensä vei vuoren rinteellä kasvavan metsän halki. Tiheinä +kohosivat kuuset molemmin puolin tietä; niiden tummasta vihreydestä +vilahti silloin tällöin koivun vaalea välke. Toisin paikoin harveni +metsä, siellä täällä se avautui pieniksi niittytilkoiksi, täynnä +lemuisia keskikesänkukkia, jotka jo odottivat viikatetta. Kuusien +latvain väliltä loisti syvänsininen kesätaivas, ja auringon kulta valui +räikeänä ja kimaltavana, siilautuen juovina ja pilkkuina kuusien ja +risukkojen tummuuden lomitse. Kaikki lepäsi kuin keskipäivän kuumuuden +raukaisemana; mutta silloin tällöin rasahdutti neulasia ja kuivia +lehtiä oravan hypähdys, kuului toisinaan koivun latvasta varisten ja +harakkain raaunta ja nauru, uunilintu helähytti muutamia vilkkaita ja +soinnukkaita liverryksiä, mutta vaikeni jälleen; metsän syvyydestä +kaikuivat heikkoina ja salaperäisen raskasmielisinä, kuin kutsuva +kaipaus, laulurastaan vienot sävelet, ja kaukaa etäisyydestä saapui +korvaan kirkonkellon sammuva soitto. Joku vaelsi viimeistä retkeään; +kuoleman juhlaa vietettiin jossain keskellä elämän suurta, riemuitsevaa +yltäkylläisyyttä. + +Nils Martinista oli kuin olisi hänen tiensä johtanut pyhäkön läpi, +missä ajatukset ja tunteet suitsutussavuna kohosivat korkeuteen. Hän ei +ollut ikinä tuntenut itseään niin autuaan riemun täyttämäksi, hän, +jolle kuitenkin innostuksen ja sielunhurmauksen suloiset salaisuudet +olivat niin tuttuja. Hän olisi tahtonut polvistua elämän -- ijäisyyden +-- Jumalan eteen ja vuodattaa sielunsa palvomiseen. Jotain oli +tapahtunut tänään, jotain, joka antoi siivet, antoi ihastuksen hurmaa +kaikelle, sisäiselle ja ulkopuoliselle. + +-- Kiitän sinua, Jumala, hän kuiskaa itsekseen, nuoruuteni unelma on +herännyt eloon -- puhdas neitsyt, jonka mielikuvituksissani niin usein +olen nähnyt, on ilmaantunut minulle. Olen löytänyt kauan etsimäni: +pyhitetyn sielun, joka kokonaan lepää sinussa, sinun tahdossasi. + +Ja kun hän kulkee, miettii ja uneksii, nousee hänen mieleensä toinen +kuva. Myös nuori nainen, hento ja kalpea ja henkikirkas, niin että +odotat vain sisäisen elämän valkeana liekkinä leimahtavan, joka nousee +korkeuteen. Sanomattomia rukouksia huokuu hänen huuliltaan, rukouksia, +joista kuuluu sielun kuiskiva puhe taivaalliselle yljälle. Hennon, +värisevän tytön vieressä seisoo mies, hänen kätensä ovat ristissä ja +silmät juovat tytön sanoja ja katseita hartaasti kuin janoinen +ajattelija juo suuren totuuden kirkkautta. Heidän sydäntensä väliä +kulkee vienojen tunteiden virta, joka ajan loppuun ja ijäisyyden ääriin +asti yhdistää heidät toisiinsa. Ei ole siinä maallista intohimoa, on +vain kaksi toisiinsa sulauvaa liekkiä, kaksi sielua, jotka kietovat +toisensa syleilyyn, palaen taivaallisessa rakkaudenhehkussa. + +Näky on Nils Martinin nuoruudenunelma: Kristina Stumbelenilainen ja +Petrus de Dacia, joiden rakkaus on yliaistillista hekumaa ja aistien +tuskaa. Hänestä tuntua, että tämä ihana uni nyt soljuu todellisuudeksi; +hän on nähnyt olennon, joka on pannut koko hänen sisimpänsä +värähtelemään, tavannut sen, joka aina on kulkenut hänen rinnallaan ja +kuitenkin ollut kaukana kuin kangastus vetten pinnalla, ja hän tuntee +itsensä auvoisaksi ja hämmentyneeksi elämän ihmeen edessä. Näin, vain +näin hän tahtoisi rakastaa, kohdata Jumalan ajatukset rakastetussa -- +nähdä pyhän sielun, joka lepää Jumalassa, jonka tahto sydänyönkin +pimeydessä sulauu Hänen tahtoonsa. Maallista onnea ei Nils Martin ole +koskaan pyytänyt; se kuva, jota hän on kantanut sielunsa sisimmässä, on +ollut kaunis, mutta aina tuskantäysi. Hän ei tiedä miksi, mutta hänen +elämänsä pyhäkön, nuoruuden juhlahetkien yllä on aina levännyt +surumielisyyden hämärä. Ja juuri siitä hän on tuntenut salaista onnea. +Mutta hän tietää, ettei kukaan, kukaan maailmassa sitä ymmärrä. + +Taas hän ajattelee Petrus de Dacian ja pienen Kristina Stumbelenilaisen +suloista tarinaa. Mutta Kristinalla on suuret tummat silmät, ja hän +makaa kehnoon vuoteeseen kahlehdittuna pienessä ruotsalaisessa +torpassa, ja Petrus de Dacia on nuori pappi, jolla on vaaleansiniset, +haaveksivat silmät ja otsallansa miettivän poimun tuskanleima. + + + + +V. + + +Rouva Henningson seisoi unelmiin vaipuneena vanhan, ruskeaksi maalatun +piirongin edessä pappilan vasemmanpuolisessa ullakkosuojassa. + +Mitä rouva ajatteli, ei ollut helppo arvata; kasvoissa oli huolestunut +ilme, ja levoton katse siirtyi edes takaisin kahden kynttiläjalan +väliä, jotka olivat ruskealla piirongilla. Sen toki uskalsi otaksua, +ettei ainakaan huoneen esteettinen järjestely ollut hänen mietiskelynsä +esineenä, sillä epäkodikkaampaa vierashuonetta olisi saanut etsiä. Karu +järjestys oli sen vallitsevin piirre; läpeensä haalistuneissa, äsken +pestyissä ikkunaverhoissa ja käsiliinassa, joka riippui keltaisen +pesukaapin vierellä -- sen kansi oli haljennut -- näkyi useampia +parsimisia ja niiden ympärillä pieniä, rouvan sormien aiheuttamia +ryppyjä. Jollei olisi ollut kaunis näköala ikkunasta, jonka alla lakeus +levisi levollisen majesteetillisena, ja jollei ilta-aurinko olisi +heittänyt heleänkeltaista valoa, joka juuri sillä hetkellä lankesi +huoneeseen, olisi siellä vallinnut tuskaisan viihtymättömyyden tunne; +mutta mikä voi olla rumaa ja kylmää, kun auringonlaskun satuloiste sen +ympärille kutoutuu? Varma on, että jos nuori mies, jolle huone oli +aiottu, olisi tällä hetkellä astunut sisään, hän ei olisi huomannut +epäparisia, kömpelöitä huonekaluja, hän olisi kiiruhtanut ikkunan luo +ja huoaten ja hymyten syventynyt ulkopuolisen kauniin taulun +katselemiseen. Täältä näki jopa yhdeksänkin kirkon ojentavan +suippotornejaan kohti korkeutta, ja ilma oli tänä iltana niin puhdas ja +kirkas, että kaukaiselta selänteeltä, joka rajotti aaltoviivaista +tasankoa ja sen viljapeltoja ja tuoksuvia apilaniittyjä, siinti silmään +vuorijärven sinervä kimallus. + +Kaikesta tästä ei papinrouva huomannut mitään. Ei hän sitäkään +huomannut, kuinka rumilta hänen kalunsa näyttivät suuriruusuisia +seinäpapereita vasten. Hänestä päinvastoin oli koko huoneella aistikas, +yksinkertainen ja vankkatekoinen sisustus. Miten paljon vaivaa hän +olikaan nähnyt, miten monta unetonta yötä viettänyt järjestääkseen +kaiken samalla kauniisti ja säästäväisesti. Mutta hän tiesi +onnistuneensa ja oli siitä ylpeä. Ystäväin joukossa ei ollut +ainoatakaan, jota hän ei sitkeällä, hypnoottisella tarmollaan olisi +pakottanut ihailemaan pappilan laitoksia. + +Sama kauneuden vastainen järjestys kuin huonetta leimasi itse +papinrouvaakin. Hän oli hyvin pitkä ja laiha; niin pian kuin hän +liikutti päätään, näkyivät kaulajänteet, ja säännölliset kasvot +pyöreine ruskeine silmineen olivat niin lihaksettomat, että nahka oli +kuin pingotettu poskien ja otsan yli. Joku kylän velikullista olikin +verrannut rouvaa Faraon laihoihin lehmiin ja kirkkoherraa lihaviin. + +-- Ei, sanoi rouva Henningson viimein puoliääneen, huoaisten ja +helpottuneen näköisenä, aivan kuin päätöksen tehtyä -- ei, panen sen +sijaan lampun. Hän saattaisi olla samaa maata kuin Samuelson, joten on +paras olla varuillaan! + +Ja maisteri Samuelsonin muisto ja kaikki heidän välisensä kiistat +kohosivat hirvittävän elävinä rouva Henningsonin muutoin sangen hitaan +mielikuvituksen eteen. Mitä olivat auttaneet kaikki hänen +hienotunteiset viittauksensa ja varotuksensa? Eivät niin mitään. +Itsepintaisena kuin mäyräkoiranpentu oli maisteri yön toisensa jälkeen +maannut lukien kello yhteen, kahteen ja tuhlannut kynttilöitä ja öljyä, +niin että rouvaa sitä ajatellessa puistatti. Ei auttanut sekään, että +rouva silloin tällöin "unohti" täyttää lampun; silloin meni Samuelson +aivan kursailematta saliin ja otti kynttilät pianon jalustoista. Niin, +hänpä oli oikea helmi! Jospa tämä olisi saanut paremman kasvatuksen! + +Näiden muistojen vahvistettua häntä päätöksessään, otti rouva +Henningson jalustat kynttilöineen, meni alakertaan astiakaappinsa luo, +haki esiin vanhan lampun, jonka huolellisesti puhdisti ja täytti ja +asetti sitten maisterin huoneeseen ruskealle piirongille. + +Samassa sammui juuri viimeinen auringonsäde ikkunalaudalta, ja huoneen +autio arkisuus esiintyi räikeänä kalpeanharmaassa iltahämärässä. + +Mutta sitäkään ei rouva Henningson huomannut; hän nyykäytti +tyytyväisesti lampulleen, heitti vielä silmäyksen pitkin huonetta ja +läksi alas keittiöön. + +-- Vispilöi kunnolla perunajauhoja kermamaitoon, Sofi, niin se pysyy +koossa, sanoi hän keittäjättärelleen, joka valmisti illallista. + +Mutta sillä välin kuin rouva Henningsonia työ piti keittiön puolella, +hiipi muuan nuori tyttö ullakolle, avasi vierashuoneen oven ja tirkisti +sisään. + +-- Huh, huudahti hän halveksivasti ja polki jalkaansa, miltä täällä +näyttää! _Lamppu_ piirongilla, uutimet lyhyet kuin lyhyiksi käyneet +hameet, ei kukkaakaan -- äiti muori on kaltaisensa! + +Ja hän paiskasi oven kiinni ja meni puutarhaan. + +-- Minkälainen hän mahtaa olla, hän ajatteli, poimien vihkosen resedaa +ja krassia -- jospa hän olisi pirteä ja hauska ja uudenaikuinen. +Täällähän ihan tukehtuu vanhain tekokukkain keskellä! Tra-la-la, +tra-la-la! + +Hän lopetti synkät mietteensä iloiseen rallitukseen, juoksi +huoneeseensa, otti kukkalasin, järjesti kukat siihen ja pani sen +vierassuojaan. + +Kas noin! hän ajatteli, asettain hymyillen päänsä kallelleen ja +siristäen silmiään nähdäkseen, miltä kukat näyttivät seinää vasten -- +nyt tuli tänne jo pikkuinen kodikkuuden vilahdus. Mies parka, häntä +pitänee kai kohdella ihmisiksi, vaikka hän on kotiopettaja! + +Hän nauroi, muutti kukat toiseen paikkaan, siirsi hiukan huonekaluja, +tarkasti taas työtään ja meni sitten pois, keveästi huoaisten. + +-- Miten ikävä sentään katsoa kaikkea yhdeltä ainoalta näkökannalta: +taloudelliselta, hän ajatteli. Mieluummin tahdon tuhlata, tuhlata, +tuhlata niin, että jään puille paljaille! + +Ja taas hän päästi iloisen rallituksen, tarttuen kaiteeseen kiinni ja +miltei heittäen itsensä alas portaita. + +Heti sen jälkeen kello soi, kovaäänisesti kuin vellikello, ja papin +perhe kokoontui saliin illalliselle, jonka muodostivat puuro ja +"kermamaito". Rouva puhui aina "kermamaidosta" eikä vain maidosta, ja +hän oli niin kauan hypnotisoinut perheen jäseniä tällä lausetavalla, +että he olivat kokonaan luopuneet vallankumouksellisista ajatuksistaan, +vaikka hyvin tiesivät, miten huomattavaa osaa perunajauhot keittiössä +näyttelivät. + +Illallisen jälkeen piti pappi rukouksen, ja silloin palvelustytöt ja +rengit saivat tulla sisään ja istua ovensuussa. + +Kello yhdeksän erottiin, ja kello kymmenen oli tavallisesti pappila jo +hiljainen. Vain kirkkoherra valvoi kirjojensa ja paperiensa ääressä +puoliyöhön ja kauemminkin. + +Mutta kello kuusi seuraavana aamuna oli Anders, renki, tallissa +valjastamassa Bruntea huonompien eteen pappilan kaksista rattaista ja +ajoi sitten asemalle uutta kotiopettajaa, maisteri Gösta Schefferiä, +noutamaan. Ja pari tuntia myöhemmin tulla lönkytti Brunte pappilaan +johtavaa haapakujaa, ja rattailta hyppäsi kookas nuori mies, +kellertävätukkainen, valkoverinen ja kukoistava, avoimet, tummat silmät +katselivat suorasti ja uteliaasti ympärilleen. Mutta kun hänen odottava +katseensa ei kohdannut ketään, otti hän itse matkalaukkunsa, jonka +Anders oli laskenut porstuan permannolle, ja meni sisään. + +Samassa hyökkäsi kaksi poikaa esiin ja miltei ryntäsivät hänen +kimppuunsa temmatakseen hänen matkalaukkunsa. + +-- Päästä irti, huusi toinen, ja toinen tempoili ja löi, lakkaamatta +huutaen: "minä tulin ensin!" + +-- Päivää, pojat, sanoi Gösta Scheffer ja koetti hillitä toivorikasten +nuorukaisten tarmoa, te olette kai oppilaani, vai mitä? + +Mutta ei kumpikaan vastannut. Viimeisen valtavan tempauksen perästä +syöksyivät molemmat ullakon portaita ylös, ja Gösta piti sopivimpana +seurata. + +Onnellisesti huoneeseensa perille päässeenä joutui Gösta tulevain +oppilastensa, Perin ja Svanten, lähempään tuttavuuteen, jotka heti +osottautuivat tuttavallisiksi ja uteliaiksi hänen matkalaukkunsa +sisältöön nähden, niin että hänen viimein täytyi ajaa heidät pois +ehtiäkseen pukeutua aamiaiseksi. + +Sillä välin hän katsoi uteliaasti ympärilleen huoneessa. "Hyvin +yksinkertaista ja vaatimatonta", hän ajatteli, "kyllä minun +kunnianarvoisuuteni saa hiukan verran jäseniään taivuttaa, jos mieli +_tuohon_ sänkyyn mahtua. Mutta miten kauniita kukkia!" + +Ja hän painoi mielihyvällä kasvonsa lemuaviin kukkiin. + +-- Varmaan on papinrouva hieno ja runollinen luonne, hän +jatkoi ajatuksiaan, miten kuitenkin pikkuasiat voivat tuoda +kodikkuudentunnetta! + +Kun Gösta tuli aamiaiselle, oli perhe jo koossa ruokahuoneessa. Pöydän +äärimmäisessä päässä seisoi nuori tyttö, joka kiinnitti häneen suuret, +tummat, tutkivat silmänsä. Gösta tunsi punastuvansa tuon katseen +kohdatessaan. Miten kaunis oli tuo nuori tyttö -- sellainen iho, +sellainen vartalo -- hän ennätti sen kaiken nähdä kirkkoherran +juhlallisesti esittäissä: "maisteri Scheffer -- vaimoni -- tyttäreni +Estrid -- tätini, neiti Bodin -- Per ja Svante -- maisterin tulevat +oppilaat." Viimeiset sanat nostivat hymyn papin kasvoille ja +karkottivat niiden synkän juhlallisuuden. Gösta kumarsi kohteliaasti +kaikille suunnille, mutta ajatteli sillä välin vain kauniita ruskeita +silmiä ja yhdisti ne ajatuksissaan kukkavihkoon vierashuoneessa. Jospa +hän olisikin... Kokonainen parvi mieluisia mahdollisuuksia oli hänestä +tällä hetkellä sohahtavinaan läpi huoneen kuin hivelevät kesätuulet, ja +hän tunsi äkkiä rintansa laajenevan läikkyvästä nuoruudenilosta. + +Juhlallisesti istuuduttiin aterialle. Gösta vilkuili alati kauniiseen +nuoreen tyttöön, mutta tämä ei näyttänyt enää häntä huomaavan; hienot +kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja katseeseen oli tullut nyreä +ilme. + +Sillä välin tapahtui tarjoilu saman juhlallisen mielialan vallitessa. +Per ja Svante istuivat suorina ja liikkumatta neljän kirkkaan, +kiiltävän silmän, teräväin säteitten lailla, seuratessa puurovadin +kiertoa pöydän ympäri. "Hyvin kasvatettuja poikia", ajatteli Gösta ja +siveli tyytyväisenä viiksiään, "heidän kanssaan ei tule olemaan vaikea +lukea. Mutta miten juhlallinen perhe -- ja kaunis mustasilmä -- eikö +hän koskaan puhu?" + +Kirkkoherra otti eteensä mahtavan annoksen puuroa ja kaatoi saman +verran "kermamaitoa" lautaselle. Mutta juuri pistettyään lusikan +suuhunsa, hän laski sen kiivaasti pois ja kääntyi vaimoonsa. + +-- Mitä tämä on? Puurohan on pohjaanpalanutta! Ja hänen kasvoilleen +ilmestyi nyreä ja huolestunut ilme, aivan kuin hän olisi keksinyt +vajauksen kirkonkassassa. Estrid nykähytti halveksivasti olkapäitään. +Sen hän heti oli huomannut -- pohjaanpalanutta puuroa ja perunajauhoja +maidossa -- niin, ei ollut vaikea pysyä totisena moisen aamiaisen +ajalla. + +Rouva Henningson punastui ja maisteli puuroa tuntijan ilme kasvoissaan. + +-- Niin, tosiaankin, se on hiukan pohjaanpalanutta, sitä ei juuri +koskaan tapahdu. + +Kevyt rykäisy kuului siltä puolelta pöytää, missä Estrid istui, +rykäisy, jonka voi tulkita miten tahtoi. + +-- Suokaa anteeksi, maisteri, jatkoi rouva, ja puna paloi hänen +poskillaan kahdeksi punaiseksi, kuumaksi pilkuksi. + +-- Oi, ei mitään -- minun on yhdentekevä, vastasi Gösta ja mätti +kohteliaasti pohjaanpalanutta puuroa suuhunsa. + +-- Niin, täytyy alistua, toisteli kirkkoherra synkällä, ärtyisellä +äänellä. + +Hänen ruokahalunsa ei kuitenkaan ollut tullut häirityksi; hän, niinkuin +koko perhe, söi kauan ja painokkaasti ja miltei rikkomattomassa +äänettömyydessä. Ainoa, joka hyljeksi puuroa, oli papin täti, vanha +neiti Bodin, pieni kuivettunut eukko, joka oli puettuna pitsimyssyyn ja +kirjavaan saaliin 1800-luvun alkupuolen mallia; hän odotti, kunnes +kahvi tarjottiin, muun vuoksi ei hänen mielestään hänen maksanut vaivaa +avata hampaatonta, vapisevaa suutaan. "Mikä ikävä perhe!" ajatteli +Gösta, joka oli tottunut iloiseen puheluun kotonaan äidin ja siskon +seurassa, "miten täällä kestän?" + +Äkkiä katkaisi nauru hiljaisuuden. Gösta säpsähti. Kuka nauroi noin +rääkkyvän epämiellyttävästi? Ja hänestä tuntui kuin olisi jotain +hienoa, ilmavaa, haaveellista, joka oli maannut kätkössä suppoon +lasketuin siivin, nopeasti liihotellut ylöspäin ja kadonnut haikeasti +suhahtain avoimesta ikkunasta. Hän tuli äkkiä niin alakuloiseksi, aivan +kuin olisi joku hänet pettänyt. + +-- Mitä naurat, Estrid? kysyi äiti äreästi. + +-- Oi, huomasin vain jotain hassunkurista. + +Jälleen säpsähti Gösta, ja taas tuntui hänestä, että jokin hieno ja +kaunis poistui huoneesta ja hävisi avaruuteen. Hän ei enää nähnyt +Estridin kauneutta; karkea, rääkkyvä ääni oli riistänyt silmiltä +loiston ja kasvoilta hienouden. + +-- Joko on tuotava sellaiset huomiot ilmi tai vaiettava, sanoi rouva +Henningson äskeisellä äreällä tavallaan. + +-- Niin, ajattelinkin "tuoda ilmi", sanoi Estrid, matkien äidin +äänensävyä. Ettekö ole huomanneet, että isä, ja maisteri ovat toistensa +näköiset? + +Göstan ja kirkkoherran silmät kohtasivat, ja samassa pisti heitä +molempia syvän vastenmielisyyden tunne. Molemmat näkivät kohta +yhtäläisyyden: säännölliset piirteet, tummansiniset, kaunismuotoiset +silmät ja täyteläinen, piirteiltään epämääräinen suu. Mutta Göstalle ei +tuottanut iloa kuvastella itseään papin ihramahassa, kaljussa päässä ja +munkkimaisen pyöreissä kasvoissa, ja mitä kirkkoherraan tulee, tunsi +hän nähdessään tuon pirteän, kauniin nuoren miehen, jonka yhtäläisyyden +hänen itsensä kanssa hän jo oli huomannut, tuskanpistoksen, jonka hän +vaivalla tukehutti muutamiin leikkisanoihin. + +-- Pidän velvollisuutenani selittää teille, maisteri, että kerran olin +yhtä solakka kuin te. Niin että nyt tiedätte, mikä kohtalo teitä +odottaa. + +Ja hän vilkutti veitikkamaisesti silmää ja katseli nauraen ympärilleen, +sillä välin kuin Gösta jäykästi hymyili ja kohteliaasti myöntäen +kumarsi. + +-- Niin, sanoi rouva Henningson muutaman silmänräpäyksen vaitiolon +perästä, tänään tuskin maksaa vaivaa alottaa opetusta. Te, maisteri, +olette kai väsynyt ja uninen pitkän yömatkan jälkeen, luulisin? + +-- En vähintäkään, vastasi Gösta hämmästyneenä, tarvitaan kyllä +pitempiaikaista valvomista kuin tämä minun voimiani tyhjentämään. + +-- No niin, mutta onhan aina suloista levätä ensimmäisenä päivänä ja +hiukan perehtyä oloihin. Ja sitä paitsi ovat pojat saaneet luvan kitkeä +mansikkamaan tänään. + +-- Jaha, siitä kohtaa kai kenkä puristikin, huomautti kirkkoherra +nauraen. Poikien pitää olla tänään puutarharenkeinä, ja siksi täytyy +maisterin olla väsynyt. Sellainen naislogiikka on tuttua kyllä. + +Heleä puna lennähti rouvan kasvojen yli ja jätti jälkeensä tavallisen +pienen polttavan pilkun; mutta hän hillitsi itsensä ja peitti +hämilläolonsa kuivalla naurulla. + +Kävi kuitenkin niinkuin rouva oli määrännyt, maisteri sai koko päiväksi +aikansa käytettäväkseen, sai järjestellä vaatteitaan ja kirjojaan, +kävellä puutarhassa ja ympäristössä, sillä välin kuin Per ja Svante +olivat puutarhasarkoihin hautauneina ja virkistivät itseään silloin +tällöin puolikypsillä mansikoilla ja karviaismarjarahkiloilla. + +Kun Gösta päivällisaikaan palasi kävelyretkeltä, tapasi hän Estridin. +Hän tunsi kasvojensa värin vaihtuvan nuoren tytön nähdessään; heinäkuun +heleässä valossa tämä oli häikäisevän kaunis suurine silmineen, ja iho +oli niin pehmeä ja lämpimän helakka kuin aamuaurinko. Mutta samassa kun +hän aukaisi suunsa, oli Göstasta kuin olisi tytön kauneus lennähtänyt +pois, ja hänen edessään oli vain korea nukke. + +-- Arvatkaapa, maisteri, mitä kirjaa olen lukenut? huudahti tyttö ja +piti kirjansa takasivua nuoren miehen edessä. + +-- En, mahdotonta. Enhän tunne ollenkaan kirjallista makuanne, neiti... + +-- Sanokaa minulle, jatkoi Estrid, pistäen kirjansa kainaloonsa +ja kääntyen kotiin Göstan mukana, mikä on mielipiteenne +uusmaltusianismista? + +-- Mitenkä sanoitte, neiti? Gösta tuijotti häneen muutaman sekunnin ja +purskahti sitten äänekkääseen nauruun. + +-- Mitä nauratte? + +-- Teitä -- tai oikeastaan kysymystänne. + +-- Minusta siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Estrid rääkkyvimmällä +äänellään. Eikö teillä ole sitten mitään mielipidettä niin tärkeästä +kansallistaloudellisesta kysymyksestä? + +-- Ei, en ole siihen tutustunut. Minulla on vain yksi mielipide: se, +ettei se sovellu seitsentoistavuotiaille tytöille. + +Estrid pysähtyi äkkinäisesti ja mittasi Göstaa kiireestä kantapäähän, +lähettäen pitkän halveksivan katseen kauniista silmistään. + +-- Vai niin, olette sitä maata! Mikä onnettomuus! Että pitikin saada +yksi vanhoillinen pölkkypää lisää taloon! Oletteko sitten verdandisti, +maisteri? + +-- En, en sitäkään. Olen enemmän huvitettu Heimdal yhdistyksestä. + +-- Niinkö -- + +-- Te, neiti, olette siis toista "maata" kuin ympäristönne? + +-- Niin olen. Minulla ja vanhemmillani on eri mielipiteet miltei +kaikesta. Ja miksi ei niin olisi? Siksi, että sattuma on tehnyt minut +sellaisen miehen lapseksi, jonka ammattinsa vuoksi täytyy riippua +kiinni joukosta homehtuneita opinkappaleita... + +-- No, no -- ei ole tarpeen puhua sopimattomia, vaikka onkin uuden ajan +nuori nainen... + +-- Rakastan totuutta, totuus on jumalani. Totuutta kaikessa -- +ajatuksissa, puheissa, töissä, kaikessa, kaikessa. Mutta se juuri on +niin usein ihmisistä sopimatonta. Pitää valehdella hiukan kiltisti ja +ystävällisesti, silloin ollaan herttaisia ja rakastettavia. + +-- Keneltä, neiti, olette saanut kaiken viisautenne? + +-- Oh, kaikenmoisilta! Kirjani ovat olleet opettajiani. Tulkaa, +maisteri, niin saatte nähdä kirjastoni. + +Ja hän veti Göstan huoneeseensa, asettui kirjakaapin eteen ja sanoi +sitä osottain: + +-- Tuossa näette, maisteri, kaikki ne kaivot, joista olen saanut +viisauteni, kuten sanoitte. + +Gösta heitti silmäyksen kirjojen nimityksiin. Mikä kokoelma! Eipä ihme, +että se oli synnyttänyt sotkun lukijan seitsentoistavuotiaissa +aivoissa. + +-- Tässä on lempikirjani, sanoi tyttö, osottaen erään kirjan selkää, +jossa oli tunnettu kirjailijanimi, se on opettanut minulle, että armas +isä ja äiti nukkuvat suloista unta, ajan liitäessä heiltä pois. Äiti, +hän ei osaa oikeastaan muuta sanoa kuin: "kas niin, älä nyt taas +lörpötä tyhmyyksiäsi, Estrid!" Tahdotteko, maisteri, niin lyömme vetoa, +että hän ennen iltaa ainakin pari kertaa on sanonut niin? Lyömmekö +vetoa suklaatikakusta? + +-- Kernaasti, vastasi Gösta nauraen. Pikku kaunotar oli todella +erikoinen rohkeine ajatushyppyineen. + +-- Mutta parasta suklaatia, mitä löytyy, huomautti Estrid +veitikkamaisesti, sitä tavallisesti ostan, kun minulla nimittäin on +rahaa. Mutta rahaa ei minulla ole miltei koskaan, sillä äiti on niin +kitsas. Voi, jospa olisin vapaa, -- vapaa elämään elämää! + +-- Miten sitten eläisitte? + +-- Eläisin todellisuudeksi kaiken, mitä minussa on! huudahti Estrid, ja +hänen kasvonsa kävivät äkkiä totisiksi kuin vanhan professorin, +katsokaas, maisteri, individualismi on yksi peruslaeistani. Voiko tehdä +mitään typerämpää kuin asettaa järkkymättömäksi yhdenlainen siveys, +yhdenlainen avioliitto j.n.e. Jokaisen tulee muodostaa elämänsä oman +sisimpänsä mukaiseksi, mikä toisesta on oikein, on toiselle väärää. +Isästä esim. on synti tehdä työtä sunnuntaina, ja minusta on aivan +hullua laiskotella kokonainen päivä, ja niin ikävä päivä vielä kuin +sunnuntai! No, miksi kahlehtisimme ja kiusaisimme toisiamme? Ei, +vapaasti, vapaasti tulee elää. Vapautta ja vastuunalaisuutta! Ihanat +sanat! Oi, rakastan Ibseniä! Ajatelkaapa jotain niin ihanaa kuin Hedda +Gabler! Elää vapaudessa -- kuolla kauneudessa -- niin juuri, maisteri! + +Hän pyörähti ympäri ja nauroi samalla sekä lapsekkaasti että +kyynillisesti. + +-- Ja minusta on Hedda Gabler niin harvinaisen arkiaikainen olento! +huomautti Gösta kiusottavasti. + +Estrid asettui seisomaan käsivarret ristissä ja tarkasteli Göstaa. + +-- Huh, miten olette vanhanaikainen, maisteri -- suorastaan homeinen. +Mikä onnettomuus! Minä kun luulin saavamme tulevaisuudenmiehen taloon! +Minullahan ei ole koskaan ketään, kenen kanssa ajatuksia vaihtaa. Jospa +tietäisitte, miten yksin olen tällä paikkakunnalla pelkkine +mustatakkisineen ja raittiuslampaineen. Voi kuinka ikävää! Mutta -- +sitä ei voi auttaa. Olkaa kuitenkin hyvä ja pitäkää itse vaaria, kun +äidiltä pääsee ainainen kertosäkeensä -- minä silloin rykäsen näin. Ja +älkää unohtako suklaatikakkua, hyvä maisteri! + +Göstan ei tuntunut hyvältä Estridistä erottuaan. Nuoren tytön kauniit +värit ja silmät häikäisivät häntä, mutta samalla tämä oli hänelle +suuressa määrin vastenmielinen. "Hän ärsyttää minua", hän ajatteli, "en +voi olla häneen katsomatta, ja kun katson, kiusottaa hän minua. Olen +kuin ihminen, jolla on sekä kylmä että kuuma, ja joka ei tiedä, +riisuako vai pukeako. Puh! Ihanaa on päästä alkuun huomenna. Olen +iloinen, että pojat ovat oppilaitani eikä hän." + +Päivällinen kului jäykästi ja juhlallisesti. Pappi yksin oikeastaan +piti yllä puhetta, samalla koetellen nuorten kärsivällisyyttä hitaalla +syönnillään. Mutta päivällisen jälkeen päästi Estrid puhetulvansa +valloilleen, tarjosi seoksen eri kirjailijain vallankumouksellisia +aatteita ja onnistui todella vähän ajan kuluttua houkuttelemaan esiin +rouva Henningsonin tavanmukaisen, lyhyen, harmistuneen: "Kas niin, +Estrid, älä nyt lörpötä tyhmyyksiäsi!" + +-- Mitä minä sanoin! kuiskasi Estrid Göstalle. Sitten hän nauroi +ääneen, taputti käsiään ja juoksi rallattain huoneesta. + +-- Sellainen hupakko, sanoi rouva Henningson hiukan vaivaantuneesti. +Mutta kunhan opitte tuntemaan hänet, maisteri -- loistava pää hänellä +on -- ja mitä kaikkea hän tietää; kuvailen mielessäni, että teillä +kahdella tulee olemaan paljon puhuttavaa. + +Maisteri vastasi jotain epämääräistä, ja rouva meni Sofinsa luokse +keittiöön. + +Yöllä ei Gösta tahtonut saada unta; kerta toisensa perästä hän heräsi, +ja silloin oli Estridin kuva hänen edessään, niin tenhoavan kauniina, +niin tuskallisen valtaavana kuin kuumehoure. Hän heittäytyi +levottomasti edes takaisin vuoteellaan ja kaipasi aamun vapauttavaa, +järkevää tunnelmaa. Nuoren tytön kauneus oli tehnyt häneen niin +syvän vaikutuksen, että hänelle tuotti miltei tuskaa tuntea hänet +samalla vastenmieliseksi. Tytössähän ei ollut minkäänlaista +sadunhohdetta, ja kuitenkin täytyi hänen ajatella ritaria, joka tapasi +keijukaiskuningattaren metsässä eikä enää löytänyt mielenrauhaa. "Mutta +pikku noidasta pääsen kyllä voitolle", hän ajatteli, "niin, hyvä on, +että saan alkaa työnteon. Jumala varjelkoon kauan toimetonna +kulkemasta!" + +Seuraavana päivänä hän meni heti aamiaisen jälkeen niin sanottuun +kouluhuoneeseen, itäiseen päätykamariin, joka oli ullakon toisessa +päässä. Se oli yhtä kehnosti sisustettu kuin hänenkin huoneensa; vanha +huojuva pöytä oli keskellä lattiaa ja sen ympärillä muutamia tuoleja +opettajaa ja oppilaita varten. Gösta järjesti sen niin hyvin kuin +taisi, otti esiin kirjoja ja karttoja ja ripusti rihvelitaulun +seinälle. "Tuleepa oikein olemaan hauska lukea noiden kilttien poikain +kanssa", hän ajatteli sillä välin tyytyväisenä, "ne näyttävät niin +kelvollisilta ja hyvin kasvatetuilta -- niin, kirkkoherra ja hänen +rouvansa osaavat kyllä pitää puoliaan..." + +Samassa hän kuuli hirveää kolinaa ja huutoa ullakolta, ja Per ja Svante +syöksyivät sisään, heittäytyen tuoleilleen. + +Gösta rypisti kulmakarvojaan ja katsoi paheksuvasti toivorikkaita +oppilaitaan. + +-- No, no, rakkaat pojat! + +Vastaukseksi kuului naurunpihinää ja tahdikasta jalkain töminää. + +-- Emme me aio antaa maisterin meitä "mustata", sanoi Per, ja +sukkeluutta seurasi raikuva nauru. + +Gösta niin hämmästyi "hyvin kasvatettujen" poikain hävyttömyyttä, ettei +hän ensin tullut antaneeksi sanaa sanasta. Olivatko todella nämä +lorvanat samat hyvätapaiset pojat, joiden hän eilen päivällis- ja +aamiaispöydässä näki istuvan kuin kaksi kynttilää? + +-- Mitä tyhmyyttä tämä on! hän huudahti viimein, ottaen poikia niskasta +ja ravistaen, vastatkaa kohteliaasti, senkin nulikat, ja sitten alamme! + +Mutta ei kumpikaan pojista näyttänyt vähintäkään välittävän hänen +huomautuksestaan. Per otti kynäveitsen ja alkoi leikata kuvioita +pöytälautaan, ja Svante katseli tarkkaavasti veljen mestariteoksia. + +-- Mitä tämä on? toisti Gösta vielä harmistuneempana, ettekö kuule, +mitä sanon? Pane pois veitsi, Per! Svante, istu suorana! Nyt alamme! + +Mutta Per jatkoi kaivertamistaan ja Svante katselemistaan, hiljaa ja +halveksivasti nauraa pihertäin. + +-- Sepä nyt oli... + +Gösta polkasi jalkaa ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Minne hän oli +tullut? Pappila kunnioituksen ja totisuuden sädekehän ympäröimä, ja +lapset oikeita villikissoja! Kyllä hän oli ollut tekemisissä +vallattomain poikain kanssa, ja olihan hänelläkin muistoja omasta +myrsky- ja kiihkokaudestaan kouluaikana, mutta tämä meni yli kaikkien +rajain. + +-- Kuulkaapa, pojat, hän sanoi ja ponnisti kasvoihinsa vaikuttavimman +ilmeensä, jollette nyt kolmannesta sanasta lakkaa leikistänne, ilmotan +asian vanhemmillenne... + +-- Ilmottakaa vain, vastasi Per ja kaiversi yhä pöytälautaa, niin +saatte nähdä, mitä tapahtuu... + +-- Tapahtuu -- sattuu -- kohtaa -- täyttyy -- toteutuu -- toisteli +Svante kiusottaen, kuuletteko, maisteri, miten sanarikas minä olen! + +Nyt loppui Göstan kärsivällisyys. + +-- Odottakaa, niin saatte nähdä, ettekö sittenkin ole tavanneet minussa +vahvempaanne! + +Hän nousi kiivaasti ja meni ovelle, jonka pani lukkoon. Sitten tapahtui +tuntuva, huutojen ja potkujen säestämä kuritus, joka päättyi parin +tunnin opiskeluun muitta onnettomuuksitta, kuin että mustepullo kaatui, +ja että Per leikkasi sormeensa veitsellä, josta hän ei millään +luopunut. Seuraava päivä oli kuitenkin vielä pahempi. Svante alkoi +heittää kuperikeikkaa keskellä tuntia, ja Per uhkasi hypätä ikkunasta, +jollei saisi edelleen kaivertaa rikki pöytää. Gösta ei ollut mielestään +ikinä tavannut moisia telmyreitä; pari päivää vielä koetettuaan heitä +kesyttää, hän päätti puhua poikain vanhemmille, ja, jollei se auttaisi, +lähteä koko pappilasta. + +Hän meni siis eräänä aamuna heti aamiaisen jälkeen kirkkoherran +huoneeseen, tämän vielä istuessa kirjotuspöytänsä ääressä sanomalehdet +edessään ja sikaria polttaen. Gösta teki selkoa poikain käytöksestä, +ihmetteli, oliko tarkotus, että he saisivat elää täydessä +kurittomuudessa, sekä sanoi, ettei tahtonut jatkaa lukemista, mikäli +kirkkoherra ei käyttänyt asiassa isän valtaansa. + +Kirkkoherra laski pois sikarin, rypisti kulmakarvojaan ja tarkasteli +Göstaa nyreästi. + +-- Se, mitä kerroitte, maisteri, hämmästyttää ja surettaa minua, hän +sanoi viimein. En ole koskaan ennen kuullut poikiani valitettavan. +Mutta tietysti rankaisen heitä mitä ankarimmin heidän kehnosta +käytöksestään. + +Kirkkoherra ojensi kauniin valkoisen kätensä, painoi sähkönappulaa ja +antoi sisään tulleelle palvelijattarelle käskyn noutaa Per ja Svante. + +Parin minuutin kuluttua pojat tulivat, suorina kuin kynttilät tai +nuoret asevelvolliset, niinkuin he aina olivat isän läsnäollessa. + +-- Kuulkaa, nuoret herrat, sanoi kirkkoherra ja katseli heitä puoliksi +suljetuin silmin, opettajanne syyttää teitä tottelemattomuudesta ja +epäkohteliaisuudesta. Mitä on teillä siihen vastattavana? + +Per ja Svante heittivät nopean silmäyksen toisiinsa, sitten katselivat +halveksivasti hymyillen Göstaa; mutta ei kumpikaan vastannut. + +-- Kehotan teitä olemaan kohteliaita ja tottelevia, niinkuin teitä +kotonanne on opetettu, jatkoi kirkkoherra ja otti poikia korvasta; kas +niin, menkää nyt tunnille ja käyttäytykää niin, ettei maisterin enää +ole syytä valittaa teistä. + +Pojat menivät tiehensä, puolitukahtuneina nauruun, ja kirkkoherra +kääntyi Göstaan entisen totisena ja nyreänä: + +-- Toistan, mitä äsken sanoin, että ensi kerran kuulen poikiani +valitettavan, ja toivon, että tämä perinpohjainen oikaisu on jäävä myös +viimeiseksi. Näkemiin, herra maisteri! + +Gösta teki lyhyen kumarruksen ja jätti huoneen mitään vastaamatta; +mutta sydämessään hän yhtyi kirkkoherran toivomuksiin, joskin toisista +syistä. + +Ainoa voitto Göstan valituksista oli kuitenkin se, että hän lähinnä +seuraavana aikana sai nähdä kirkkoherran tavallista juhlallisempana ja +rouvan tavallista tylympänä. + +-- Olen kuullut, että teistä, maisteri, lapsemme ovat pahantapaisia, +toisteli rouva Henningson, pari kertaa terävästi katsoen Göstaa, enkä +voi muuta sanoa, kuin että se on kauhean ikävä asia. Hämmästyttävää se +myös on; ei kukaan ole koskaan heitä valittanut; ei edes maisteri +Samuelsonilla, joka oli ilkein ja halpamielisin ihminen, minkä tunnen, +ollut koskaan mitään sanottavaa pojista. Mutta tietysti, koska te niin +arvelette, maisteri... + +-- Älkää välittäkö, maisteri, kuiskasi Estrid lohduttain, koko pitäjä +tietää, miten ilkeitä Per ja Svante ovat, mutta äiti muori on niin +hassunaikaisen heikko poikiensa suhteen. Jos ne pojat olisivat minun, +niin saisittepa, maisteri, nähdä! + +Mitään muutosta ei tapahtunut poikain käytöksessä, niinkuin jo on +mainittu. Oppitunnit muistuttivat yhä taistelutannerta, mutta miten +oli, alkoi Göstaa vähitellen jossain määrin huvittaa mitellä voimiaan +molempain nuorukaisten kanssa, ja kun hän ei tahtonut saattaa äitiään +levottomaksi, päätti hän sietää oloaan kesän loppuun. + +Mutta hän ei viihtynyt lainkaan. Kaikki pappilassa, Estridin +vallattomasta mielittelystä alkain, jonka suhteen hän ei voinut olla +niin tunteeton kuin olisi halunnut, vanhan neiti Bodinin uteliaaseen +loruamiseen asti, oli niin toista, kuin mihin hän oli tottunut +kotonaan. Sunnuntaisin hän tavallisesti seurasi papin perhettä +kirkkoon, istui siellä selkä suorana paraimmissa penkeissä rouvan ja +Estridin vieressä, jotka molemmat olivat uudenaikaisia ja komeita kuin +kaksi pääkaupunkilaista, kuunteli virrenveisuuta ja kirkkoherran +saarnaa. Ja kun hän noita kauniita sanoja, saarnan sirosti +pyöristettyjä jaksoja, syviä, juhlallisella vakavuudella lausuttuja +rakkauden ja sovituksen totuuksia kuunteli, heräsi hänessä +kapinanhenki, ja hieno suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Hänen oli +mahdotonta keksiä mitään yhteyttä näiden kaunopuheisuuden kukkien ja +sen itsekkään itsevaltiaan välillä, jonka hän näki arkipäivin. Ja kun +hän tuli kotiin, ja virsien ja saarnan muisto sekaantui Estridin +nauruun ja pilkkaan kirkossakäynnistä, tuntui hänestä pappila +tyhjemmältä ja autiommalta kuin koskaan. + +Hän alkoi kaivata -- melkein lapsellisen kiihkeästi kaivata pikku +kotia, missä hän ja äiti ja sisar monta vuotta olivat karkottaneet +surut kauas rakkaudella, joka heidät liitti toisiinsa. + +Sillä suruja heillä oli ollut -- monta ja vaikeaa ja erilaista. Gösta +oli vain kahden vuoden vanha, kun isä, nuori etevä sotilas, kuoli ja +jätti vaimonsa yksin ja köyhänä kahden pienen lapsen hoivaksi. Usein +oli näyttänyt synkältä pikku perheessä, joka raahusti eteenpäin +täysihoitolaisia pitämällä, ompelulla ja muulla huonosti palkatulla +työllä, mutta rakkauden ja ilomielisyyden henget puhalsivat pois +alakuloisuuden ja tekivät raskaasta, vaivalloisesta arkielämästä +ainaisen juhlapäivän. Nyt oli kirkastunut; Göstan sisarella oli +pankissa paikka, ja hän itse toivoi parissa vuodessa suorittavansa +tohtorintutkintonsa ja sitten seisovansa omia jaloin. + +Tämä odotettu tapaus oli hänen ajatustensa esineenä, kun hän kauniina +kesä-iltana työnsä lopetettuaan käveli vuoren ympäri johtavaa tietä. +Auringolla oli vielä pieni matka taivaanrantaan, mutta sen hehku oli jo +hillittyä, varjot alkoivat lakeudella pidetä, illan hiljaisuuden tulo +tuntui. Gösta kulki kevein, nopein askelin; silloin tällöin hän +pysähtyi, ojensihe, työnsi hattua silmiltään ja katseli valoisaan, +pilvettömään avaruuteen. Niin, suloista olisi tuntea itsensä +riippumattomaksi, omata varma paikka määrättyine palkkoineen, kyetä +auttamaan äitiä, kun tämä olisi vanha ja väsynyt, äitiä, joka oli +uhrannut niin paljon lastensa tähden -- ja sitten päästä näistä +kesäansioista, jotka toden totta olivat kaikkea muuta kuin hauskoja. +Gösta vihelteli ilosta ajatellessaan tulevaisuuden näköalaa, joka +aukeni hänen mielikuvituksensa eteen. + +Hänen siinä kulkiessaan ja vihellellessään ja kävelykeppiänsä edes +takaisin heilutellessaan, hän tapasi nuoren surupukuisen tytön, joka +tuli maantietä vastakkaiselta taholta. Miellyttävästi kipinöitsevä +tunne valahti hänen lävitseen, hän tunsi tällä hetkellä erikoisen +mielellään kohtaavansa nuoren kauniin tytön. + +Mutta kun hän tuli lähemmä ja kykeni erottamaan tytön piirteet, nousi +hänen mieleensä vallan toisia ajatuksia. Miten kalpea tyttö parka oli, +niin surulliselta hän näytti tänä hymyävänä kesä-iltana! Kun he olivat +kulkeneet toistensa ohi, kääntyi Gösta ja katseli hänen jälkeensä. +Tyttö liikkui keveästi ja leijaillen, hän oli miltei kuin näky mustine +pukuineen, joka piirtyi terävästi vaaleahohtoista väripohjaa vasten. +Gösta seisoi liikkumatta ja katseli, kuinka hänen hieno, pieni +olentonsa liukui lakeutta, pieneni pienenemistään ja katosi viimein +kaukaisuuteen. + +Tuntemattoman tytön kohtaaminen oli antanut hänen ajatuksilleen toisen +suunnan. Hänestä oli kuin hän äkkiä jostain etäältä olisi kuullut +hyväileviä surusäveliä, jotka kulkivat läpi ilman ja saivat illan +hiljaisuuden värähtelemään vienoa kaihomielisyyttä. Miten kaunista oli +kaikki tämän ihmeellisen, mystillisen tunnelman helmassa -- nyt vaipui +aurinko vuoriketjun taa -- yhä korkeammalle kohosi vuoren harja yli +loistavan auringonkehrän -- nyt näkyi enää vain hehkuvan punainen +juova, nyt sekin katosi, ja värikisat läntisen ja itäisen +vuoriselänteen välillä alkoivat... Tuolla leimusi mahtava Ljungberg +purppurahohteisena, ja värikaikuna vastasivat siihen Månbergin +orvokinsiniset ja punervanruskeat varjoleikit -- Månbergin, tuon +kummallisen vuoren, joka satumaisena ja salaperäisenä kuin sfinksi +lepäsi tasangolla, kuun valossa, illan ja aamun hämyssä ja kesäauringon +hehkuvassa kuumuudessa. Nyt välähti kuin hopeakimallus kaukaa etelästä: +Kvitteråsin kirkas vuorijärvi vilahti hetkeksi näkyviin ja peittyi taas +iltahämärän sinervään huntuun. + +Ja lakeus, avara, ihmeellinen lakeus, joka levisi kaikkiin +suuntiin, äärettömänä kuin elämä monine kauniine, salaisine +mahdollisuuksineen!... + +Jälleen kohosi hänen ajatuksiinsa nuori, surupukuinen tyttö. Hän +muistutti Göstaa hänen sisarestaan Elmasta -- pieni, hento ja hellä +kuin tämäkin -- siksi kenties oli hänen näkemisensä Göstan kahlehtinut. +Lapsi parka, pieni yksinäinen kulkija parka... + + + + +VI. + + +Nuori tyttö oli nimeltään Karin Blom ja oli paikkakunnan pikkukoulun +opettajatar. Hänen pieni koulutalonsa kohosi Ljungbergin rinteellä, +puolen penikulman päässä pappilasta, jonne hän oli nyt menossa viemään +rouva Henningsonille työtä, jonka oli valmistanut loma-ajallaan. Arka +ja ujo kuin oli, ei hän tohtinut katsoa Göstaan heidän kohdatessaan, +mutta hän oli kuitenkin kiinnittänyt huomiota häneen, nähnyt, että hän +oli pitkä ja komea, kasvot vilkkaat ja kauniit, ja hän oli ajatellut: +"voi, miten mahtaa olla onnellista olla noin voimakas ja rohkea ja +säteilevä -- -- tuntuu kuin ei surulla koskaan oikein olisi valtaa +sellaisten ihmisten yli..." Sitten hän oli huoaissut syvään ja +kiiruhtanut askeleitaan, ei siksi, että hänen olisi ollut kiire tai +että hän halusi päästä perille pappilaan, vaan siksi, että +levottomuuden ja tuskan tunne, joka oli häntä vaivannut sitte äidin +kuoleman, äkkiä ikäänkuin paisui ja uhkasi puhjeta kyyneleiksi. + +Pappilan ulkopuolella, suuren jalavan alla, makasi Estrid riippumatossa +ja luki; hänen poskiaan poltti, ja suurten, mustien silmäin katse, +jonka hän silloin tällöin kohotti lehdeltä, antaen sen liidellä +avaruutta, loisti kiihkeänä. + +Samassa hän huomasi Karin Blomin mustapukuisen olennon tämän tullessa +pihaan. "Sellainen pikku raukka", hän ajatteli, ja hänen lävitseen +livahti halveksivan säälin tunne, säälittivät nuoren opettajattaren +kalpeat kasvot ja arat liikkeet. + +-- Iltaa, sanoi hän ja vastasi Karinin tervehdykseen alentuvalla +päännyökkäyksellä, äiti on sisällä, luultavasti haette häntä. + +Ja hän syventyi taas Nietzscheen, sillä välin kuin Karin, epäröiden +lausuttuaan: "Niin, etsin rouva Henningsonia", lähti taloon. + +Estridin alentuva tervehdys oli lennättänyt hänen poskilleen kepeän +punan; arka ja herkkä, varaton ja yksinäinen kuin oli, vaivasi häntä +aina luulo, että ihmiset katsoivat häntä olkain yli ja halveksivat. Ei +auttanut, että hän usein sai kokea päinvastaista, että hänen hieno +ulkomuotonsa ja miellyttävä käytöksensä yleensä herättivät ihmisten +mieltymystä; hänessä eli myötäsyntyisenä irtijuurittamaton ujouden +tunne, se oli saanut alkunsa jo hänen levätessään äitinsä sydämen alla +ja tajuttomissa aamu-unelmissansa kuunnellessaan unettomain öiden +tuskan ja häpeän nyyhkeitä. + +Hitaasti hän kulki porstuaan ja katseli epäröiden ympärilleen. +Odottaisiko hän -- menisikö edemmä?... Onneksi aukeni samassa ovi, ja +rouva Henningson tuli kiireisenä ja puuhakkaana, ilmiselvästi +taloushuolia täynnä. Karinin näkeminen ei tuntunut olevan hänelle +mieluinen yllätys. + +-- Kas, neiti Blom, hän sanoi silminnähtävästi ponnistain ääntänsä +ystävälliseksi, sepä ikävä, en tarkota teidän tuloanne, neiti -- hän +nauroi räkättäin aivan kuin Estrid -- vaan sitä, että meillä on juuri +tänä iltana niin paljon hommaa, en voi edes pyytää teitä sisään. + +-- Vai niin, ei ele tarpeenkaan, vastasi Karin lyhyesti, tulin vain +tuomaan tätä työtä, jonka olen teille ommellut, rouva Henningson. + +Rouva Henningson kävi hermostuneeksi, hän hermostui aina, milloin +vainusi rahamenoja, paitsi kun oli kysymyksessä Estridin puvut +ja hänen omansa. Silloin pisti esiin hänen suuri sielullinen +epäjohdonmukaisuutensa; silloin hän saattoi antaa kymmenkruunusten +mennä menojaan silmääkään rävähyttämättä, hän, joka muutoin pani +merkille joka ören. + +-- Vai niin ... niin, hän sanoi kohteliaasti ja otti työn nuoren tytön +käsistä, onko teidän hyvin kiire, neiti -- muutoin voisimme ehkä jonkun +toisen kerran...? Marjapata kiehuu juuri keittiössä. + +-- Tietysti voin tulla toiste, jos niin haluatte, rouva Henningson, +sanoi Karin innokkaasti ja aikoi ottaa työnsä. + +-- Oi ei, ei millään muotoa, ei millään muotoa, älkää nyt kiivastuko, +rakas neiti, kysyähän aina sopii -- antakaapa minun sitä katsella. + +Ja hän kieritti auki työn, käänteli sitä joka puolelle ja tutki joka +pistosta arvostelevan näköisenä. + +-- Niin -- mutta, neiti, te olette ommellut väärää juovaa pitkin, hän +sanoi viimein. + +Karin punastui taas. + +-- Te sanoitte itse, rouva Henningson, että oli ommeltava näin, hän +väitti hiljaisesti. + +-- Ei, rakas lapsi, sanoi rouva ja taputti Karinin poskea miltei +häijyllä kädenliikkeellä, niin _en_ sanonut. Minä sanoin, että oli +ommeltava pitkin tätä juovaa -- _tätä juovaa_! + +Ja hän piti työtä koholla ja puolusti innokkaasti väitettään vastoin +nuorta tyttöä. + +Karin kuunteli ääneti, hän tiesi ommelleensa aivan rouvan tilauksen +mukaisesti -- mutta eihän hyödyttänyt väittää vastaan! + +-- Niin, olen kai sitten ymmärtänyt teidät väärin, hän sanoi viimein +matalalla äänellä, minun pitänee ommella uudestaan... + +-- Ei. ei, huudahti rouva Henningson, tietysti ei! Ei voi tulla +kysymykseenkään, että niin väärin käyttäisin aikaanne ja voimianne, +neiti! Ei, ei, ei, onhan työ sievästi tehty, ja minä voin asettaa +ompeluksen toiseen suuntaan -- näin, käyhän se laatuun. + +Rouvan ääneen tuli äkkiä jotain miltei vallattoman iloista, hänen +puhellen kääriessään kokoon koruompeluksen ja suojelevasti +nyykäyttäessään Karinille. Hän, rouva Henningson, tiesi kyllä, miten +kallisarvoinen työ oli työntekijälle, eikä hän mistään hinnasta olisi +tahtonut... + +-- Mutta ehkä me hiukan alennamme hintaa, hän jatkoi hienotunteisesti +ja veitikkamaisesti hymyillen, tavallisesti annan kruunun kappaleelta, +mutta tässähän on pieni virhe, minun täytyy liittää uusi reunusta +vasempaan laitaan -- ja siitähän syntyy lisämenoja -- ehkä siksi +tyydytte 80 öreen, neiti? + +Karin loi nopeasti silmänsä maahan ja punastui, hän tuskin tiesi miksi; +mutta hänestä tuntui melkein kuin olisi häntä hävettänyt rouva +Henningsonin vuoksi. + +-- Tyydyttekö siihen, neiti? kysyi rouva kursailematta ja kääri paperin +painokkaasti ompeluksen ympärille. + +-- Tietysti, vastasi Karin lyhyesti ja kiivaasti. + +-- No niin -- + +Rouva meni huoneeseensa hakemaan maksua. + +-- Kas tässä, neiti hyvä, hän sanoi tullessaan, viisi kertaa kahdeksan +on neljäkymmentä, siis neljä kruunua. + +Ja hän laski rahat hitaasti ja pannen painoa joka sanaan, aivan kuin +hän olisi siten halunnut luulotella niiden arvon kohonneen. + +-- Kiitos, sanoi Karin lyhyesti ja pisti kruunut kukkaroonsa. Ne +kertoivat monen tunnin päivittäisestä työstä parin viikon aikana. + +-- Kiitos, kiitos, toisti papinrouva omasta anteliaisuudestaan +liikutettuna ja taputti Karinia olkapäälle. Niin, niin pian kuin +ilmestyy jotain uutta, olen muistava teitä, neiti. Hyvää yötä! Olen +pahoillani, etten voi pyytää teitä jäämään teelle, neiti, mutta +niinkuin sanoin, meillä on työtä korvia myöten. + +Karin ei vastannut, hän vain jätti hyvästi ja kiiruhti pois rouvan +seuraamana, jolla oli omat syynsä tulla ulos samalla kertaa, mieluinten +ennättää nuoren tytön edellekin. + +Ulkona he tapasivat Göstan, joka palasi kävelyltään. Tämä pysähtyi, +tervehti rouvaa ja lausui joitakin kohteliaita huomautuksia illan +ihanuudesta, joihin rouvan oli pakko vastata. + +-- Tahdotteko esittää minut, rouva Henningson, hän sanoi sitten sekä +kiusottaakseen rouvaa että myös todellisesta halusta päästä tutuksi +nuoren tytön kanssa, jonka hän kohta tunsi "nummen vaeltajaksi". + +Rouva katsoi syrinkarin Göstaan persoonallisesti loukkaantuneen +näköisenä, mutta hän ei voinut olla mainitsematta Göstan ja Karinin +nimeä -- niin lyhyesti ja epäkohteliaasti kuin uskalsi. + +Sitä kohteliaammin kumarsi Gösta, ojentaen kätensä nuorelle tytölle. + +-- Me tapasimme kai äsken, hän sanoi ystävällisesti ja veitikkamaisesti +hymyillen, olitte kai, neiti, kuten minäkin, kaunista auringonlaskua +ihailemassa. + +Karin hymyili hämillään, hänen huulensa avautuivat puoliksi epäselvään +myöntymykseen, ja hän kumarsi päätään. Sillä välin hän ajatteli: "miten +hyvältä ja iloiselta hän näyttää! Mitenkähän olisi tuntea jotain +sellaista itsessään, uskaltaa puhua ihmisten kanssa ja rohjeta uskoa, +etteivät he meitä halveksi? En ymmärrä sitä -- elämä mahtaa silloin +olla helppoa." + +Ja hän katsahti Göstaan omituisen kysyvin, anovin katsein; katsetta ei +Gösta ymmärtänyt, mutta se piti kauan perästäpäin hänen mieltään +liikkeessä. Ei, kaunis ei nuori tyttö ollut kalpeine kasvoineen ja +pitkulaisine, verhottuine silmineen, mutta hän oli enemmän, hän oli +ilmava kuin liituvärimaalaus, kepeä ja arkaliikkeinen kuin +päiväkorento, häntä ympäröi mystillisyys, hänen silmissään oli +"kaksoiskatse", toinen, joka näki ulkonaiset esineet, ja toinen sen +takana, joka oli täynnä miettivää ajatusta ja unelmia. + +Hieno- ja kalpeakasvoisen, hentojäsenisen nuoren tytön koko olemuksessa +oli niin paljon säätyläistä, että ehdottomasti tuli kysyneeksi: "ken +hän on, kutka ovat hänen vanhempansa?" + +Kohtaloa olikin hänen menneisyydessään, kohtalo häntä odotti +tulevaisuudessa. Niin, hän oli omituinen pikku olento; juuri sellaisena +kuin Gösta oli nähnyt hänet illan ja nummen salaperäisyyden +ympäröimänä, sellaisena hän myös hänen muistiinsa kohosi, kuin maalaus, +pehmein hillityin värein. Ja hänestä tuntui sillä hetkellä, ettei +häikäisevän kaunista, loistavasilmäistä Estridiä enää ollut hänelle +olemassa. Mistä tuo säe johtuikaan hänen mieleensä: + + "sun huuliesi hymy sieluni vangitsi"? + +Niin, tytön hymyily oli ihmeen kaunis; sekin muistutti hänelle hänen +sisartaan Elmaa. Hänen oli tullut tavaksi, niin pian kuin joku nuori +tyttö häntä miellytti -- ja se tapahtui usein -- huomata yhtäläisyyksiä +tämän ja sisaren välillä. Rakas pikku Elma -- miten hän kaipasi kotiin, +miten paljon hänellä oli kertomista äidille ja sisarelle, ja miten +paljon hekin olivat keränneet leikin ja puheen ja avomielisen haastelun +aiheita! + +Ja Gösta vuoroin lauloi ja vihelteli, ajatellen, miten hauska oli +jälleen tavata äitiä ja sisarta, ja miten hupaisiksi muodostuisivat +hänen iltakävelynsä, jos hän tutustuisi pieneen suloiseen pikkukoulun +opettajattareen ja saisi hänet seurakseen. + +Mutta Karin oli, jätettyään jäykät jäähyväiset papinrouvalle ja +Estridille, lähtenyt pappilasta ja kulkenut maantielle. Hän tunsi +itsensä niin alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä hän kuitenkaan voinut +olla hymyilemättä, niin, jopa naurahtamatta pariin kertaan. Papinrouvan +hommat lehtimajan luona eivät olleet päässeet häneltä huomaamatta; hän +oli nähnyt, että teepöytä oli sinne katettu, ja että rouva Henningson +kiiruhti sinne, asettui lehtimajan suulle ja levitteli niin paljon kuin +mahdollista itseänsä verhotakseen pöydän Karinin mennessä pihan poikki. +Miten rakastettava ja vieraanvarainen pappila! Mutta matkan joutuessa +sammui hymy hänen huuliltaan, ja pitkulaisten silmäin salaperäiseen +"kaksoiskatseeseen" tuli tumma, katkera ilme. + +-- Etteivät voineet tarjota minulle edes kupillista teetä, olenhan +kulkenut lähes penikulman pienen kurjan nälkäpalkan tähden, ja heillä +oli pöytä katettuna eivätkä kutsuneet minua levähtämään. Oi, miten +ilkeitä, sydämettömiä ihmisiä, Jumala kerran... + +Hän hillitsi äkkiä ajatuskulkunsa, ja kova piirre pehmeni.. + +-- Katkera, uhkamielinen, kapinoiva sydän, etkö koskaan taivu! Oi, jos +olen näin kova ja paha, en saa enää tavata äitiä. _Hän_ oli antanut +kaikille anteeksi, ja hän sanoi, että ainoa tie rauhaan on +anteeksiannon -- kaikille on anteeksi annettava -- kaikille. Oi jospa +voisin, jospa voisin olla tuntematta elämää ja ihmisten pistoksia. +Tuota nuorta herraa -- miten ystävällinen ja herttainen hän oli -- +häntä tahdon ajatella; onkohan hänen äitinsä elossa -- voi, ei ole +silloin vaikea olla iloinen -- minäkin olisin, jos minulla vain olisi +joku, jota rakastaa, joku, joka olisi minun. Mutta onhan minulla +pienokaiseni, voi, heille tahdon koettaa elää niinkuin Gertrud; jospa +vain voisin. + +Mutta kuta lähemmä kotia hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät askelet, +sitä surullisemmiksi ajatukset. Auringonlaskun rusko oli vaihtunut +elokuun-illan hämäräksi; taivaanrannalla viipyi vielä heleänpunainen +juova, mutta tähti toisensa jälkeen tuikahti haaleaan avaruuteen, joka +korkeana ja äärettömänä kaartui lakeuden yli. Oli tullut se hetki +päivästä, jolloin ajatukset käyvät suuriksi ja vapaiksi, mutta myös +sanomattoman alakuloisiksi, aivan kuin kahlehtisi niitä kaikki se +kaiho, joka päivän ja yön kättä lyödessä luonnon povesta nousee. + +Rinteellä, suuren vuoren varjossa, hiukan matkaa maantiestä, joka +pyyhkäisee siitä ohi kaupunkia kohti, kohosi pieni koulutalo +yksinäisenä ja synkkänä. Naapureita ei ollut lainkaan. Metsä reunusti +taloa kolmelta puolen, mutta neljänneltä oli ihana näköala yli seudun, +ja suoraan vastapäätä pientä porstuaa näkyi kaukaa salaperäinen +satuvuori -- Månberg, tasangolla lepäävä sfinksi; elokuun kuutamon +punakellertävän, lämpimän hohteen valaisemana se antoi koko seudulle +oudon, troopillisen leiman. + +Sellaisina iltoina oli kaunista koulutalolla; tenhoisaa oli istua +portailla ja nähdä kirkkojen tornihuippujen ojentautuvan avaruutta +kohti ja kuulla juhla-aaton kellojen sävelten värähdellen liitävän +seudun yli ja seurata illan ihmeellistä värileikkiä pitkin vuoria ja +lakeutta. + +Mutta synkkä, sanomattoman synkkä ja kaihomielinen saattoi tämä ihana, +yksinäinen luonto myös olla; ihmissydämen sykintää kaipasi kuulla, +rakasta ääntä halusi korva kuunnella, kun metsän tummuus ja vuoren +salaperäiset äänet ja yön suuri yksinäisyys alkoivat pelottavan +haastelunsa. + +Pieni talo oli, niinkuin sielläpäin sanottiin, "valettu", se on, se oli +rakennettu vierinkivistä, joita oli runsaasti saatavana näillä seuduin, +ja liitetty kokoon savella ja sitten kalkittu päältäpäin. Siinä oli +kouluhuone porstuan toisella puolen ja toisella opettajattaren kaksi +pientä suojaa: keittiö ja makuukamari. Täällä oli lattiaveto turmellut +Ingrid Medinin nuoren terveen ruumiin. Nyt oli pantu levyn palasia +rakojen kohdalle, ja kouluneuvosto oli toimittanut kylmimmän ulkoseinän +laudotetuksi. Mutta kyllä saattoi tapahtua vieläkin, että kun +marraskuun tuulet vinkuivat, niin pullistuivat seinäverhot edes +takaisin sohvan yläpuolella, jolla opettajatar nukkui. + +Täällä oli Karin Blom kuitenkin asunut äitinensä kaksi vuotta ja +köyhyydestä ja kieltäymyksistä huolimatta ollut onnellinen työstään, +onnellinen äidinsydämestä, mihin paeta, kun elämä ja ihmiset +kiusasivat. Mutta nyt hän oli yksin, nyt ei ollut ketään, jonka luo +mennä. Äiti lepäsi kaukana kirkkomaalla, eikä Karinilla ollut varaa +palvelustytön pitämiseen, oli ilmankin vaikea tulla toimeen vain +kolmensadan kruunun vuotuisella palkalla. + +Miten kumman teräviltä ja pelottavilta kuuluvat kaikki äänet, kun yksin +ja alakuloisina tulemme tyhjään kotiin! Miten kovasti avain raksahti +lukossaan, Karinin avatessa ovensa, miten oudosti kaappi poukahti, +kuinka Karin säpsähti, kun kissa jymähti lattialle uunilta ja naukuen +tuli häntä vastaan. Hän huokasi, kumartui ja silitti pari kertaa sen +selkää. "Pikku Mirri parka", hän kuiskasi niin valittaen, kuin olisi +silittänyt omaa sairasta sydäntään eikä tyytyväisenä kehräävää kissaa. + +Jos hän olisi ollut onnellinen, jos hänellä olisi ollut äitinsä vielä +elossa, olisivat he molemmat nyt istuneet porstuaan yhdessä katsomaan +illan ihanuutta, nähneet, kuinka uudenkuun kehrä ilmavana ja kimaltavan +kirkkaana loisti vuoren yllä, kuin olisi se näkymättömästä rihmasta +riippunut avaruudessa, ja kuunnelleet ruisrääkän yksitoikkoista ääntä +ja kaislakertun salaperäisiä säveliä pienen sisäjärven rannoilta. Mutta +nyt hän pelkäsi kaikkea tätä kauneutta, josta hän niin usein oli +nauttinut käsi äidin kädessä, pää painettuna hänen rintaansa vasten. +Hän ei tahtonut mitään nähdä, mieluinten ei mitään ajatellakaan. Itku +nousi kurkkuun, kaipaus sydämeen, ja hänen täytyi molemmat tukehuttaa. + +Hän sytytti tulen lieteen ja pani teeveden kiehumaan, ja sillä välin +hän lakkaamatta lauloi iloisia, vallattomia laulusia. Tra-la-la, +tra-la-la, kajahti kylmä, sortunut ääni niin omituisen viiltävästi ja +värittömästi. Itsepintaisesti hän piti päätään ikkunasta poispäin +käännettynä, otti esiin teekupin ja vähän leipää kulmakaapista ja +katseli tarkoin, mitä hänellä oli kädessään. Mutta kuutamo ja valoisa +vuori ja kalpeat, tuikkivat tähdet houkuttelivat ja vetivät puoleensa +hänen ajatuksiaan, aivan kuin hän olisi kaivannut rakkaitten sävelten +kaikua, mutta ei olisi tohtinut niitä kuunnella sen vuoksi, että ne +olisivat sielussa myrskyn herättäneet. + +Mutta äkkiä oli, kuin olisi viulunkieli poikki särähtänyt; laulu +katkesi kiivaasti omituiseen ääneen, joka oli kuin huutoa ja +itkua. Tyttö parka ei kyennyt enää taistelemaan, hän hellitti +arkiaskareistaan, joihin oli suonenvedontapaisesti tarttunut, ja +antautui kokonaan rajuun, esiinmurtautuvaan mielenliikutukseensa. Hän +vaipui tuolille ikkunan luo -- äidin tuolille, jolla tämän oli tapana +istua kuutamossa -- nojasi leukaansa käsiinsä, ja kyynelten vieriessä +poskia, ruumiin värähdellessä nyyhkytyksistä, istui tunnin toisensa +jälkeen ja silmäili yötaivasta alakuloisesti kaipaavin katsein. + + Mieron tie on riemuton... + Kera valkojoutsenten + Sinun luokses mielein on, + +hän toisteli moneen kertaan -- niin -- niin -- mieron tie on riemuton +-- miten voivat sanat niin heijastaa sielun yksinäisyyttä? + +Ja hänen tuskansa ja kaipauksensa kasvoi rajattomaksi, äärettömäksi. +Ja kuta syvemmälle hän siihen vaipui, valtasi hänet suloinen +vapautuksentunne. Kaikki pieni haihtui, kaikki, mikä oli kiusannut ja +vaivannut, papinrouvan epäystävällisyys, Estridin ylimielisyys; hänestä +tuntui kuin olisi hän seisonut ijäisyyden edessä, sen ihme sulki hänet +syliinsä niin outona, niin voimakkaana, että hän tuskin tiesi, riemuako +vaiko tuskaa hän tunsi. "Äiti, äiti!" hän nyyhki ja ojensi molemmat +kätensä, kasvojen vääntyessä kiihottuneeseen hymyyn. "Tule, tule -- +tule tähdistä, vie minut luoksesi!" + +Äkkiä hän kääntyi kiivaasti: hän oli pimeydessä näkevinään näyn, äiti +oli seisovinaan pöydän luona, juuri sellaisena kuin milloin hän +järjesti aamiais- ja illallisateriaa. Mutta näky katosi heti, kun hän +sitä tarkasteli, ja huone jäi tyhjäksi ja pimeäksi ja autioksi. + +Karin nousi; tuska oli tehnyt kasvot jäykiksi ja koviksi. Hän sytytti +tulen, veti alas kaihtimen ja kävi levolle. + +Mutta kesti kauan, ennenkuin hän nukkui. Aamuun asti, kauan sen jälkeen +kuin maalaistalojen kukko oli kiekaissut ja auringon ensi säde +pilkistänyt vuorenharjujen takaa, kuului yksinäiseltä vuoteelta +huokauksia ja puoliksitukahtuneita nyyhkytyksiä. + + + + +VII. + + +Kesä lähestyi loppuaan. Kanervakangas tummeni, marjat loistivat +pihlajoiden latvoissa, ja varjot vuoren juurella -- varjot, jotka jo +silloin sinne levisivät, kun aurinko vielä tulena paloi yli koko +taivaanrannan -- kävivät pimeiksi ja pelottaviksi syyskesän iltoina. +Metsä oli hiljainen, ja hiljainen oli lakeuden yli kaartuva avaruus; +kevään elämästä, järvet ja vuoret, pensaat ja puut täyttävästä +riemuisasta laulusta kuului vain silloin tällöin heikko jälkikaiku, +murhemielinen sävel, arka viserrys. Leivo, jonka liverrystä vielä +heinäkuussa oli saatu kuulla, oli poissa, kurjet ja sorsat olivat +suurin parvin kiitäneet etelään, lakeuden lampareista ei enää kuulunut +taivaanvuohen soinnahduksia eikä kaislakertun alakuloisia säveliä. Ja +teeret ja metsot ja muut metsän pysyvät asukkaat olivat jo ammoin +lopettaneet lemmenleikkinsä ja miettivät pimeinä syys-iltoina nyt +alkavaa elämän vakavuutta. Vain kotivarpunen visersi yhtä iloisesti +kuin tavallisesti, ja kirkontornien naakat kirkuivat ja räkättivät, +odottain kylmän ja myrskyn tuloa, ennenkuin luopuivat ylhäisestä +asemastaan. + +Gösta ja Karin olivat kesän kuluessa useita kertoja tavanneet pappilan +ja koulutalon välisellä tiellä. Kohtaamisesta sopimatta he olivat +molemmat salaisesti toivoneet tapaavansa, jos sovittivat niin, että +kulkivat tietä juuri auringonlaskun aikaan -- ja heidän laskunsa +pitivät tavallisesti paikkansa. Karinin tuttavuus oli jälleen luonut +Göstan mieleen sopusointuista iloisuutta, joka oli hänen oikea +luontonsa, mutta jonka hänen ikävystymisensä pappilaan ja Estridin +kiusottavan kylmä ja levottomasti kiihottava olento oli saanut +teloiltaan. Hän oli onnellinen Karinin tuttavuudesta; hänen seurassaan +Gösta saattoi olla oma itsensä, samanlainen kuin äidin ja sisaren, se +on, puhua, kertoa ja filosofoida ja tuntea kuulijan ymmärtäneen hänet, +mikä ei koskaan tapahtunut pappilassa. Sen ihmiset puhuivat toista +kieltä kuin hän; he pitivät toisiaan, molemmin puolin, ahdasmielisinä. + +Toisin oli Karinin; hän oli pieni "nykyajan nainen", hän oli perehtynyt +kaikenmoisiin kysymyksiin, ainakin hän aina kuunteli huvitettuna Göstan +kertomia ja kehitteli viisaita mietteitään puheenaiheen johdosta. + +Oikeastaan vain Gösta puhui, ja tyttö kuunteli hieno puna poskillaan, +kohottaen katseensa puhujan kauniisiin, vilkkaisiin kasvoihin. Mutta +sitä ei Gösta itse huomannut: "niin älykäs tyttö", hän ajatteli monta +kertaa, yksinäisyydessä muistellessaan heidän keskustelujaan, "on +tosiaan hauska puhella hänen kanssaan. Hän on toden totta ollut kuin +keitaana tässä aineellisuuden ja arkisuuden erämaassa." Eikä hän niin +väärässä ollutkaan; oli hauska puhua Karinille, sillä tämä ymmärsi, +mikä ehkä onkin suurempi ja ainakin harvinaisempi taito kuin +puhuminen, tuo taito seurata, kuunnella, eikä vain pintapuolisesti, +hajamielisesti, vaan koko sielulla, niin että se houkuttelee esiin +puhujasta hänen hienoimpansa, sisimpänsä, ilman että tämä itse sitä +huomaa. + +Mutta saattoi tapahtua, että kun Karin tuli kotiin ja leuka käteen +painettuna istui ikkunan luona, tuijottaen taivasta ja kuunnellen +heidän, Göstan ja hänen, keskustelujensa jälkikaikua, hän tunsi +pienoisen pettymyksen jäähdyttävän mieltään. "Miten hän puhui äidistään +ja sisarestaan", hän ajatteli, ja pienen lempeän Karinin kovetti äkkiä +heräävä arvostelun henki -- "miksi täytyy minun aina olla vaiti, miksi +en minä voi puhua omastani, minun tunteistani, minun... Minullahan on +ollut niin paljon tunteita -- ja niin paljon ajatuksia -- ja niin +paljon kärsimystä -- en koskaan voi kertoa siitä -- kuuntelen vain +muita. Kuuntelen elämää -- mutta kuljen kuin uneksiva, enkä voi mitään +sanoa." + +Ja hetkinä, jolloin hän oli katkera ja epäluuloinen itseään kohtaan, +hän veti esiin sisimmästään kaikki kätkemänsä synkät muistot, +pettymykset ja rauenneet toiveet, ihmisten aikoja sitten singahuttamat +epäystävälliset sanat, sydämettömyyden, jolla häntä oli kohdeltu. +"Hänkin katsoo sinua olkainsa takaa, hän, niinkuin kaikki toiset, sinä +olet köyhä, tietämätön pikkukoulun opettajatar, sinä olet avioton +lapsi, isätön, äiditön, yksin maailmassa -- miten luuletkaan, että hän, +joka on niin hieno, niin kaunis, niin sivistynyt, välittäisi sinusta +sen enempää kuin pienestä muurahaisesta, jonka hän tiellään tapaa ja +polkee kuoliaaksi. Jos sanallakaan mainitsisin hänelle itsestäni ja +kaikista kärsimyksistäni ja taisteluistani, hän kyllästyisi ja +kääntäisi minulle selkänsä." + +Mutta sitten tapahtui, että kun he muutamia päiviä sen jälkeen +tapasivat, niin Gösta sanoi heidän tervehdittyään: + +-- Oikein häpeän, että viimeksi puhuin niin paljon itsestäni ja omista +oloistani. Mutta katsokaas, on nyt kerta kaikkiaan niin, että kun +pääsen puhumaan äidistä ja siskosta, niin joudun kiusaukseen puhua +koskaan lopettamatta, kun nimittäin huomaan saaneeni ystävällisen ja +huvitetun kuulijan -- ja sellainen olitte te, ainakin tuntui minusta +siltä. Vai ehkä olittekin vain kohtelias ja katsoitte sormien läpi +parantumatonta lörpöttelijää? + +Ja hän katseli tyttöä, huulilla veitikkamainen ja voitonvarma hymyily, +joka puhui kokonaan toista kuin viimeiset sanat. + +-- Ei -- ei -- Karin vastasi innokkaasti ja totisesti. Hän tunsi miltei +pistoksen omassatunnossaan, kun hän ajatteli todella olleensa hiukan +pahoillaan Göstalle. + +Gösta tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi hiljaisesti: + +-- Ymmärrättekö, että harvoin, hyvin harvoin noin avonaisesti puhun +jonkun kanssa, kuin tosiaan teidän kanssanne puhuin? + +Ja hän loi Kariniin katseen, joka sai tämän värisemään -- riemustako +vai tuskasta, Karin ei tietänyt itsekään. + +-- Elävätkö vanhempanne? Gösta kysyi hetken vaitiolon jälkeen ja päästi +irti hänen kätensä. + +-- Äitini on kuollut, vastasi Karin lyhyesti. + +-- Oi -- vai niin, äidin kadottaminen mahtaa olla hirmuista -- en +tiedä, kuinka sen surun kestäisin. Entä isänne, elääkö hän? + +-- Ei, oli Karinin lyhyt vastaus. + +Syntyi hetkeksi viileä, hämillinen vaitiolo heidän keskensä. + +-- Ei! huudahti Karin kiivaasti, en voi valehdella. En tiedä, elääkö +isäni vai onko kuollut, -- en ole koskaan häntä tuntenut -- en edes +tiedä hänen nimeään. + +Hän ei punastunut sitä sanoessaan; mutta katse synkistyi, ja hän +puristi huulensa yhteen ylpeässä tuskassaan. Mutta Göstan kasvoille +lennähti puna, ja silmät kostuivat mielenliikutuksesta. + +-- Ah, antakaa anteeksi, hän kuiskasi epävarmasti, ei minun +tarkotukseni ollut... + +-- Ei teidän tarvitse pyytää anteeksi. Ei se ole mitään sellaista, jota +häpeisin. Rakas äiti parkani oli onneton, jalo nainen, joka -- Mutta +hän ei koskaan maininnut sen nimeä, joka hänet teki onnettomaksi -- en +koskaan saa tietää, ketä minun on kiittäminen elämästä -- mikäli siitä +kiittää tulee -- lisäsi hän vielä matalammin. + +Gösta ei tietänyt, mitä sanoa tai tehdä. Hän tunsi itsensä kömpelöksi +ja saamattomaksi tämän kätketyn tuskan ehdottoman purkauksen edessä. Ja +kuitenkin oli hänestä kuin olisi rinta tahtonut haljeta osanotosta ja +lohdutuksen halusta. + +-- Toivoisin, hän sanoi epäröiden, tahtoisin -- että oppisitte +tuntemaan äitini -- häneltä saisitte rakkautta. + +-- Ei, keskeytti Karin, sitä en voisi -- äitini kuolemasta on kulunut +vain puoli vuotta -- haava on liian verinen -- ehkäpä tulee muutos -- +mutta nyt -- jo sellaisen äidin näkeminen kuin teidän... + +Ja hänen äänensä värähti, ja hän katsoi Göstaan suurten kyynelten +sumentamin silmin. + +Gösta halusi tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois arasti +ja tuskallisesti hymyillen. + +Siitä päivästä asti punoutui ikäänkuin joukko hienoja lankoja Karinin +ja Göstan välille, ja tapahtui usein, että näitä näkymättömiä lankoja +pitkin ajatukset lentelivät edes takaisin, pappilasta pieneen +koulutaloon vuoren rinteellä ja sieltä taas pappilaan. + +Ja Karinin sydänsynkeyteen valahti onnenaavistusten hohde, kalpea ja +vieno kuin idän ensimmäinen koitteenväreily, mutta myös kielin +kertomaton suloisessa, värähtelevässä kaipuussaan. Hänen elämänsä +kiusanhenget, epäilys ja masentumus, väistyivät -- ehkä ne vain +piiloutuivat, sitten sitä lujemmin kiinni tarttuakseen -- mutta hän ei +niitä enää nähnyt, hän alkoi taas hymyillä, hän alkoi sietää katsella +tähtitaivasta ja illan kauneutta ja kuun hivelevää loistetta lakeudella +tuntematta sielua tukahuttavaa tuskaa ja kaihoa. + +Ja kun kirkkoherra, joka tyytyväisyydekseen oli huomannut, että hänen +pojille ensi tunnin jälkeen antamansa ojennus oli kantanut Göstan +hyväksi hyviä hedelmiä opettajan ja oppilasten verrattain rauhallisen +suhteen muodossa, kysyi ensinmainitulta, halusiko hän tulla takaisin +seuraavana kesänä loppuun suorittamaan menestyksellä alettua työtään, +vastasi Gösta myöntävästi, mitä hän ei olisi tehnyt, jollei kaukana +metsänrinteessä olisi asunut pieni, hieno, kalpea tyttö, jonka tie niin +usein johti pappilaan päin. + +Ja kun Gösta eräänä aamuna istui kirkkoherran kuluneilla, huojuvilla +rattailla vanhan Brunten vetämänä, jossa vain silloin oli jonkinmoista +eloisuutta huomattavissa, milloin se pelästyi maitoastioita tai tiellä +makaavia paperipalasia, tunsi hän mielensä täyttyvän pelkillä iloisilla +ja toivorikkailla ajatuksilla: valoisilla muistoilla kuluneesta ajasta, +kärsimättömällä kaipuulla tavata taas äitiä ja sisarta ja puoliksi +epäselvillä tulevaisuudenunelmilla, jotka lähinnä pyörivät seuraavan +kesän ja sen kirjeen ympärillä, jonka hän aikoi kirjottaa Karinille +heti kotiin saavuttuaan. + +Syksyn mukana sattui kaikenlaisia muutoksia. Per ja Svante lähtivät +kaupunkiin ja alkoivat koulunkäyntinsä; Estrid matkusti ulkomaille +täydentääkseen kieli- ja maalaustaitoaan; kirkkoherra rouvineen ja Sofi +neitsyt olivat yksin, ja rouva voi kaikilla tahoilla supistaa ja +säästää. Rouva olikin parhaimmalla tuulellaan, hän oli tyytyväinen +kuluneeseen kesään, tyytyväinen Göstaan, joka ei ollut tuhlannut +lamppuöljyä öisin eikä liioin vaatinut minkäänlaisia lisäaterioita, +niinkuin maisteri Samuelsson, kauhea muistaa, oli uskaltanut tehdä, +pyytäen saada panna talteen muutamia korppuja ja kaataa itselleen +lasillisen "kermamaitoa" aamupäiväksi. Hänen oli sitä paitsi onnistunut +keksiä halpa täyshoitola Astridille, ja pojat asuivat miltei ilmaiseksi +erään hänen vanhan naimattoman tätinsä luona. + +Kaikki oli siis hyvin, jollei vain hänen miehensä olisi ollut niin +synkällä mielellä. Mutta miten alakuloiselta ja surulliselta hän +näyttikään lasten lähdettyä! Mitä hautoi tuo omituinen mies mielessään, +eikö hänellä ollut kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa? Ja +papinrouva saattoi istua salavihkaa tarkastamassa miehensä +tummansinisiä silmiä, jotka niin synkkinä ja hajamielisinä katselivat +silmälasiensa takaa, huoata ja kiittää Jumalaa, ettei hän, rouva, +ainakaan luonut itselleen luuloteltuja murheita. Mutta sellainen oli +mies ollut heidän naimisestaan alkaen -- rouva ei ollut oikeastaan +koskaan häntä ymmärtänyt. Eikä hän liioin paljon miettinyt miestänsä, +vaistomaisesti hän oli sitä mieltä, että tuo synkkä, juhlallinen +totisuus oli papinkauhtanan ja -kauluksien yhteydessä, jotka hän +velvollisuudentarkasti ja huolellisesti asetti kuntoon miehelleen. Kun +kesä lähestyi loppuaan, avattiin myös kansa- ja pikkukoulut jälleen, +toinen toisensa perästä. Salit tuulotettiin ja pestiin, penkit tai +koulupöydät järjestettiin tasaisiin riveihin, oppikirjat otettiin +esiin, ja tuvista ja torpista tulivat lapset käyden, usein yli puolen +penikulman päästä, pienet eväsnyytit kädessä tai reppu selässä. + +Ei ollut Gertrud Björk koskaan niin kaivannut rakkaita lapsiaan kuin +tänä syksynä. Hän kaipasi määrättyä, säännöllistä työtä, pieniä, +tuttuja kasvoja, niin, jopa taisteluita ja yhteentörmäyksiä, jotka +muodostivat välttämättömän osan hänen työstään. + +Kello puoli yhdeksän oli opetuksen määrä alkaa, ja juuri sitä ennen +tulivat lapset, niijaillen tai kumarrellen "opettajalle", kolistelivat +puukenkiään, puhuivat, kuiskivat ja tyrkkivät toisiaan, irrottivat +repun tai panivat pois eväskopan, jossa säilyttivät kirjojaan +voileipäin, silavan, pannukakun tai kaiken sen seurassa, mitä äiti oli +suvainnut antaa heille, panivat ruuan kaappiin ja asettuivat kukin +pöytänsä ääreen. Sitten sijottui Gertrud opettajapöydän taa ja antoi +katseensa kulkea pientä joukkoaan. + +Tuolla istuivat hänen molemmat poikansa, Eskil Svan ja Sverker Wetting, +hymyillen ystävällisesti ja tyytyväisinä hänelle. Tuolla taas Hans ja +Jakob Ollonqvist, vastaten varmasti: "täällä", kun heidän nimensä +huudettiin. He olivat molemmat niitä lapsia, jotka kotoaan ovat imeneet +itseensä sen määrätyn käsitystavan, että muka koululle on kunniaa +heidän käynnistään, ja heidän "täällä" sanastaan kuului selvästi, miten +paljon painoa ja merkitystä he panivat siihen, että tällä kertaa olivat +kunnollisesti läsnä rasvainen oppikirja kädessä ja eväskoppa hyvässä +kunnossa. Gertrud siirtyi edemmäs: Britta Håf ... Lena Hodenius? Pienet +kiiltävän punaiset tytönkasvot hymyilivät häntä vastaan, lämmittivät +hänen sydäntään. Bartolomeus ja Hilarion Tingbom? Ei, ei kumpikaan +ollut läsnä, eikä liioin Anna Hjärpe, pieni tyttö, joka Gertrudin oli +niin monta kertaa itse täytynyt noutaa huolimattomasta kodista. + +-- No, sanoi Gertrud ja kääntyi Britta Håfin puoleen, tiedätkö, miksei +Anna Hjärpe ole tänään läsnä? Etkö pilkistänyt sinne ohi mennessäsi? + +-- Pilkistin kyllä, vastasi Britta ja liikutti tärkeän näköisenä +huuliaan ja silmiään, mutta sen äiti sanoi, ettei sillä ole, mitä +jalkaan panna, ja että näytti tulevan paha ilma. + +Gertrud nauroi. Aurinko paistoi säteilevän kauniina, ja tuuli puhalsi +raikkaana lakeudella. + +-- No, Eskil, oletko kuullut Bartolomeuksesta ja Hilarionista mitään? + +-- Niin, rouva Tingbom sanoi vain: "ne tulevat tuossa tuokiossa", kun +tirkistin sisään. + +Gertrud teki muistiinpanojaan, jatkoi nimien huutoa ja alkoi sitten +opetuksen rukouksella ja virrellä. + +-- Niin, rakkaat lapset, nyt alamme jälleen lukukauden, sanoi Gertrud +ja nyykäytti ystävällisesti oppilailleen, näyttäkääpä, että olette +ahkeria ja tottelevaisia, niin että minulla on teistä kunniaa ja +vanhemmillanne iloa ja ennen kaikkea -- että Jumala mielisuosiolla +katsoo teitä. + +Lapset hymyilivät toivehikkaasti, kukaan ei epäillyt voivansa täyttää +"opettajan" vaatimuksia, ja heti oli opetus täydessä vauhdissa. +Kysymykset ja vastaukset, laskento ja kirjotus seurasivat toinen +toistaan aamiaistuntiin asti puolen kymmenen ja yhdentoista välillä. +Silloin tölmäsivät lapset ulko-ilmaan, ja huuto ja nauru, johon silloin +tällöin sekaantui enemmän tai vähemmän kiivasta toraa, kaikui +koulupihalta, sillä välin kuin Gertrud aukaisi koulusalin ikkunat ja +tuulotti seuraavan tunnin varalta. + +Kello kolme loppui koulu, ja lapset saivat mennä kotiin, vieden +muassaan pienen, vasta saavutetun tietoaarteensa. Varma on, että +monenkin aarre oli kurjan pieni. Lena Hodenius oli monivuotisessa +järkähtämättömässä itsepintaisuudessaan arvellut, että Faraon lihavat +"pähkinät" [1] söivät laihat; ja Britta Håf piti yhtä itsepäisesti +kiinni käsityksestään, että "sanan kuulijat" ja "sanan tekijät" [2] +ovat käsitteitä, jotka pahemmitta seurauksitta voi sekottaa toisiinsa. +Mutta monet lapset olivat tarkkaavasti kuunnelleet "opettajan" +selityksiä ja menivät kotiin, mielessään himmeä aavistus, että +kuitenkin oli hauska jotain oppia siitä, mitä maailmassa on tapahtunut +ja tapahtuu. + + [1] Ruotsalainen sana "nötter", jota pikku tyttö erehdyksestä + käytti, ei näet ole "nöt" (= nauta) sanan monikko, vaan merkitsee + "pähkinät". + + [2] Ruotsalaiset sanat "hörare" (kuulija) ja "görare" (tekijä) + muistuttavat näet äänteellisesti paljon toisistaan. + Suoment. muistutus. + +Eskil Svanilla ja Sverker Wettingillä oli yhteinen koulutie; heidän +kotinsa olivat idässä päin, ja poikain oli tapana liittyä toisiinsa, +kun nimittäin Sverkerillä oli "hyvät päivänsä" ja hän kunnollisesti +tuli kouluun. Eskil ei laiminlyönyt koskaan; hän oli "kantapoika", +pieni tukipylväs, jota kaikki tietämättään ihailivat, johon he +katsoivat ylös ja useastikin kadehtivat. Sillä tunnettua oli, että +Eskil oli "opettajan" oikea käsi, joka, niin pian kuin tämä apua +tarvitsi, aina oli valmiina häntä avustamaan, ja ettei kukaan pojista +niin nauttinut hänen luottamustaan kuin Eskil. Hänen sukunsa oli +muutoin pitäjän rikkaimpia ja arvossa pidetyimpiä; hänen isänsä, +talollinen Svan, vanhaa sotilasperhettä, oli jäykkä ja varma mies, +suntio ja kouluneuvoston jäsen. Ei ollut suotavaa millään lailla joutua +huonoihin väleihin hänen kanssaan; silloinkin kun hän oli parhaimmalla +tuulellaan, tunsi jokainen itsessään hänen syväin, harmaiden silmäinsä +ja kapeiden, pitkien, tiukasti suljettujen huultensa vaikutusvoiman. +Svan oli laajalti matkustanut mies; hän oli ansainnut rahoja +metsänostoilla, oli käynyt pääkaupungissa, nähnyt "leijonamäen" +leijonan, ostanut itselleen talon ja kaikissa suhteissa hyvin hoitanut +omaisuuttaan ja omaisiaan. Hänen vaimonsa, Karolina, oli hiljainen, +vaitelias nainen, säännöllisissä piirteissään itsepintaisen +alistuvaisuuden ja sitkeän vastarinnan ilme. Sitä paitsi hän oli +korkeakirkollinen, huokaili paljon ja puhui paljon ajan pahuudesta. + +Sverker, poika parka, eli aivan toisenlaisissa oloissa. Sekä isä että +veli olivat tunnettuja juoppoja, ja koti synkkä ja rutiköyhä. Hyvän ja +pahan välinen taistelu heijastuikin hänen kasvonpiirteissään; katse oli +aristava ja tuijottava; mutta joskus, kun joku "opettajan" sanoista +osui hänen hellään kohtaansa, tuli silmiin liikuttavan hyvä ilme, +kyynelet puhkesivat esiin, ja nyrpeille kasvoille, karkeatekoisille +leukapielille levisi lempeä hymy. Ei kukaan liioin kyennytkään niin +kiintymään kuin Sverker, kun hän oli valoisalla mielellä; ei mikään +ollut hänestä vaivalloista, kun oli kysymyksessä Gertrudin +ilahduttaminen, niin, hän olisi tahtonut antaa henkensä tämän puolesta, +jos niiksi olisi tullut. Mutta vielä enemmän rakkautta kuin hän antoi, +hän sai; yhtenä Gertrudin monista elämän päämääristä oli pelastaa +Sverker juoppouden kirouksesta, ja hänen oli onnistunut saada hänet +liittymään pieneen "Kanervakukka" nimiseen raittiusyhdistykseen, jonka +nuoriso, Eskil Svan etunenässään, oli äskettäin perustanut. + +Tästä yhdistyksestä Eskil ja Sverker puhuivat, yhdessä +koulusta tullessaan. Eskil pani puheeseensa hiljaista, kerättyä +kaunopuheisuutta; huomattiin, että hän oli kouluneuvoston jäsenen ja +suntion poika. + +-- Katsos, kun taistelemme suuren päämäärän puolesta, emme saa pysähtyä +puolitiehen, _koko_ Ruotsin kansan täytyy lakata juomasta. Ja sitten +pitää meidän saada paljon hyviä kirjoja kirjastoomme -- se on mitä +tärkeintä -- _tärkeintä kaikista_. + +Ja hän rypisti kulmakarvojaan ja löi vahvistukseksi käsiään yhteen. + +-- Kotona ei saa mitään rauhaa, vastasi Sverker nyreästi, +silmännähtävästi välittämättä kirjaston vaurastumisesta -- sanovat +minua raukaksi, joka riipun opettajan hameenliepeissä. + +-- Entäpä sitten? vastasi Eskil ja kohotti ylpeästi pellavaista, +sileäksi kammattua, teräväpiirteistä päätään, sellaista pitänee kai +kärsiä. Eivät isä ja äitikään harrasta raittiutta, sanovat kaikkea +sellaista farisealaisuudeksi. Mutta minä pidän puoliani, minä, ja isä +ja minä väittelemme, niin että ilma soi. Ja nyt on isä niin vihainen, +kun pikku Johannes on mennyt "Kanervakukkaan". "Tuollaiset räkänenät +puhuvat ehdottomuudesta!" hän sanoo. "Opi ensin aapisesi, senkin +nulikka!" hän sanoo. Mutta pikku Johannes pitää parempia saarnoja, usko +pois! Niin pian kuin hän näkee juopuneen, ryntää hän hänen kimppuunsa +ja sanoo: "älä juo, älä juo, turmelet itsesi!" Niin sitä pitää, +Sverker! + +Hän nyykäytti vakuudeksi ja katseli toveria sinisine, rohkeamielisine +silmineen. + +-- Niin, täytynee koettaa kestää, myönsi Sverker, mutta kun näkee sekä +isän että veljen, ja äidin, joka niin surkeasti valittaa, niin ei ole +niin haluakaan taistella kurjuutta vastaan. + +-- Aja pois semmoiset ajatukset, Sverker, huudahti Eskil ja ravisti +toveria olkapäästä, sinä olet kuin kana tuulella, eilenhän olit niin +varma. + +-- Niin, pää menee pyörälle, kun ihminen on sellaisen isän lapsi kuin +minä, vastasi toveri katkerasti -- kun kuulen opettajan puhuvan, +silloin tuntuu minusta, että kaikki on niin selvää, ja ettei taistelua +saa jättää kesken; mutta kun tulen kotiin -- August aikoo lähteä +Amerikkaan, ja Jumala tiesi, eikö se lienekin parasta. + +-- Pyh, lorua! Mitä hän Amerikassa? Eikö Ruotsissakin ole maata +viljellä? Ei, kuulehan, Sverker, pelkuri on se, joka noin kurjasti +pakenee; mutta paeta paloviinaa ja olutta ei ole pelkurimaista, sano +sinä niille niin, kun tekevät hyökkäyksiään. Ja voit sanoa senkin, +ettemme me lapset ole yksin taistelemassa, meillä on monta rinnallamme, +oppineet herrat ja professorit, kaikki pitävät puheita alkoholin +turmiosta, niin voit sanoa niille, jotka toisin puhuvat. Etkö muista, +mitä neiti luki, kun "Kanervakukka" viimeksi oli koossa? + +-- Muistan, vastasi Sverker kirkastuen, se oli hirveän tanakkaa. + +-- Niin no, pidä se vain mielessäsi, sanoi toveri rohkaisevasti, kun +taistellaan suuren asian puolesta, niin... + +He olivat tulleet tienristeykseen, missä heidän oli erottava, Sverker +painuakseen polulle, joka johti pieneen köyhään kotiin nummella, Eskil +jatkaakseen matkaansa maantietä pitkin lakeudelle komeaan, punaiseksi +siveltyyn talonpoikaistaloon, joka oli hänen syntymäkotinsa. Molemmat +pojat nyykyttivät toisilleen: Eskil kulki varmoin, levollisin askelin +ja Sverker lönkytti raskaasti ja huojuen tietänsä. + +Iltapäivällä läksi Gertrud hämärissä ottamaan selkoa Bartolomeus ja +Hilarion Tingbomista ja Anna Hjärpestä, noista kolmesta, jotka olivat +laiminlyöneet kouluun tulonsa. Oli kaunis syys-ilta. Raikas tuuli +puhalsi lakeuden poikki, taivas hehkui tulipunaisena auringon +laskiessa, sen valo leimusi pitkin kanervakangasta ja loisti +räikeähohteisena koivuilla ja pihlajoilla, joiden vaihtelevien värien +rinnalla kuuset esiintyivät tavallistakin tummempina. Silloin tällöin +kuului hämärtyvästä avaruudesta ääniä, aivan kuin torventorahduksia: +kurjet kiisivät suurissa parvin yli kumpujen ja niittyjen. + +"Kesä on mennyt," ajatteli Gertrud kaiholla, "kurki lentää etelään." + +Kun Gertrud oli kulkenut kappaleen matkaa, hän tapaakin etsimänsä, +suutari Timeon Tingbomin, pienen kaljupäisen miehen terävin nenin ja +pienin vaalein silmin, jotka hyvin harvoin katsoivat ihmisiä suoraan. +Muutoin oli tämä puettu, kuin herrasmies, rintaliinaan, ja kädessä oli +hänellä pieni keppi, jota hän keveästi heilutteli. Hän ei antanut +Gertrudille aikaa puhumiseen; heti tervehdittyään hän huudahti, +ajamatonta leukaansa sivellen: + +-- Mainiota, että tapasin teidät, neiti! Kuljen juuri ja spankuleeraan +yhtä asiaa, jota teidän pitää auttaa minua vullpuurtaamaan. Luulevat +voivansa kohdella ihmistä kuin mitäkin. Tekevät kaikin tavoin +oikeamieliselle ja siivolle miehelle elämisen mahdottomaksi, korottavat +kaikki hinnat ja imevät ihmiset putipuhtaiksi. Eivätkä häpeä samalla +puhua raittiudesta kaikenpuolisesta! Nyt, ja tässä nosti Timeon Tingbom +keppinsä harmaankalpealle nenälleen, nyt ovat rohjenneet korottaa myös +paloviinan hintaa; kukapa tietää, huomenna jo korottanevat oluen ja +kaljan ja muiden ruokatavarain? Niin, minä vain kysyn. Nyt olemme me, +kunnon kansalaiset, jotka olemme oikeuden puolta, päättäneet yhtyä +lakkoon. Mitä sanotte ehdotuksestani, neiti? + +-- Mitä, lakkoon, mitä vastaan, ketä vastaan? + +-- Paloviinan hinnan korottajia vastaan, tiemmä. Jos te, neiti, joka +olette kirjotustaitoinen, laatisitte sen jotenkuten näin kuuluvaksi: +"me allekirjottaneet sitoudumme, niin kauan kuin hävittömät hinnat ovat +voimassa, olemaan juomatta tilkkaakaan paloviinaa", jotain siihen +tapaan; niin, neiti, te tiedätte parhain, miten pitää olla, muutamia +kauniita pikku koukeroita, niin että se joltain kuuluu. + +-- Ei, kuulkaapa, Tingbom, keskeytti Gertrud naurunhaluisena ja +harmistuneena, ette te nyt ole oikealla tolalla. Miten minä yhtyisin +mihinkään sellaiseen, minä, joka tahdon, ettei kukaan ihminen koskaan +maistaisi viinaa. + +-- Niin, katsokaas, neiti, se on hullutusta, sanoi Tingbom ja +heilahutti kättään Gertrudiin päin, viina ja olut ovat tuotteita, jotka +esiintyvät kaikkien sivistyneiden kansain kehityksessä ja +valtiotaloudessa. Mutta pitää ottaa kohtuullinen hinta tavarasta. + +-- Ei puhuta enää tästä, Tingbom, te tunnette liian hyvin mielipiteeni. +Sen sijaan olkaa hyvä ja vastatkaa kysymykseeni: miksi eivät lapset +tulleet kouluun tänään? + +Tingbom siveli yhä terävää leukaansa ja antoi harhailevan katseensa +liidellä avaruutta. + +-- Siihen kysymykseen saa eukko vastata, hän sanoi lyhyesti, hänen +asiansa on pitää lapset työssä, minulla on kyllin perheen elättäjänä ja +kunnallismiehenä. Kahdelle kakaralle annoin jo selkään tänään, enempää +ei minulta voi vaatia. Niin häijyjä kuin ne ovat, pitäisi pitäjän +tuntea velvollisuudekseen huolehtia heistä. + +Tingbom loi Gertrudiin nopean, vilkuilevan katseen ja silmäili taas +avaruuteen. + +-- Tehän tiedätte, että teidän _täytyy_ toimittaa lapsenne kouluun, +tiedätte kyllä, mikä muutoin seuraa, Tingbom. + +Tingbom ei kuunnellut. + +-- Niin, äidin asia on pitää heitä työssä, hän toisti, minulla ei +kunnallismiehenä ole aikaa. + +-- Parempi olisi, jos omistaisitte vähemmän aikaa yleisiin asioihin ja +enemmän perheellenne, Tingbom. + +Tingbom katseli kulmainsa alta ja heitti Gertrudiin halveksivan, kieron +katseen. + +-- Niin te puhutte, neiti, kun olette sitä niin sanottua heikompaa +sukupuolta, mutta jolla pitäisi olla toinenkin arvonimi, hän sanoi, ja +ääni vapisi suuttumuksesta. "Naisen tukka on pitkä ja ajatus lyhyt", +sanoo vanhan Eddan kirjottaja, ja se mies tiesi, mitä kirjotti, ei hän +kirjottanut mitään asrakaaneja ja solvauksia, niinkuin nykyiset +ihmiset, olkoot ne pippejä tai pappeja. Olen halpa mies, neiti, mutta +olen petakooki, ja tiedän yhtä ja toista, enkä aio antaa kenenkään, +olipa se kuka tahansa arkipuseerata itseäni, että nyt sen tiedätte. + +-- Älkäämme enää kiistelkö, Tingbom, sanoi Gertrud, mutta koska +harrastatte tietoja, niin pitäisi teidän lähettää lapsenne kouluun. + +Tingbom teki juhlallisesti torjuvan liikkeen. + +-- Ei kukaan voi vaatia minulta enempää, olen isänä tehnyt kaiken +voitavani. Olen lyönyt nulikoita, niin että käteni on minulle sekä +ihmisenä että suutarina kelpaamaton. Mutta pitäjä laiminlyö +velvollisuutensa. Tottakai sitä varten ovat kuritushuoneet ja laitokset +ja turvakodit olemassa, että ne pitäisivät huolta pahantapaisista ja +laiminlyödyistä -- hm -- rikollisista lapsista. + +-- Ettekö häpeä noin puhua lapsistanne! + +-- Häpeä! huudahti Tingbom, jolle tämä sana oli aivan outo käsite. En, +mutta nulikkain, heidän tulisi hävetä kaikkea sitä surua, jota +tuottavat minulle. Mutta ne _eivät_ häpeä; hyvää iltaa, neiti. + +Ja Tingbom tervehti kohteliaasti ja jätti Gertrudin. + +Tämä kulki eteenpäin Lekbroån suureen kartanoon päin, joka oli noin +neljännespenikulman päässä Ljungbergistä, ja jonka muonamiehet ja +torpparit kansoittivat Gertrudin koulun lapsillaan. Puolitiessä, +keskellä lakeutta ilman ainoatakaan puuta tai pensasta koristeenaan, +oli suutari Tingbomin tupa aivan maantien laidassa. + +Gertrud astui ripeästi tupaan, missä "eukko" juuri pesi permantoa. + +-- Päivää, rouva Tingbom, sanoi Gertrud välittämättä rouva Tingbomin +vastatervehdyksen nyreästä äänensävystä, mistä syystä ei yksikään +lapsista ollut koulussa tänään? + +Rouva Tingbom naurahti lyhyesti, saamattomasti ja viekkaasti. + +-- Minäkö sen tiedän, hän vastasi huolettomasti, käskinhän minä niiden +mennä, mutta -- + +Loppua ei lauseeseen kuulunut tai hukkui se kuuruuharjan rapinaan, sen +hangatessa permantoa. + +-- Ja missä ne nyt ovat kaikki tyyni? Bartolomeus ja Hilarion? + +-- Niin, he ovat karanneet, he. + +-- _Karanneet_? + +-- Ovat niinkin, vastasi rouva Tingbom sellaisella äänellä, kuin olisi +karkaaminen ollut luonnollisin asia maailmassa, minä lähetin heidät +puolukkaan eilen, ja sitten he eivät koko päivänä tulleet kotiin. +Meninhän minä metsään ja huusin heitä, mutta ei sieltä tietenkään +tullut mitään vastausta. No, sitten läksin luonnollisesti kotiin ja +panin maate, näetsen, mutta tuo vesa tuossa -- hän osotti pientä +likaista tyttöä, joka istui tuolilla sääriään heilutellen -- sanoo, +että ne tulivat pikimältä kotiin yöllä ja varastivat leipäkakun +kaapista. Siitä pitäin ei heitä ole nähty. Niin, kyllä ne +kuritushuoneeseen lopulta joutuvat, koskei pitäjä ole huolinut tehdä +velvollisuuttaan ja pitää heistä huolta. + +Hän nauroi jälleen saamatonta, viekasta nauruaan, kastoi harjaa +vesisoikossa ja hankasi taas pari kertaa voimakkaasti. + +-- Mutta, rakas rouva Tingbom, pitäisihän teidän toki miettiä _omaa_ +velvollisuuttanne. + +-- Kun on sellainen lauma kuin minulla, ja yksi vesa toistaan pahempi, +niin on pitäjän velvollisuus pitää heistä huolta, intti rouva Tingbom. + +-- Jollette huomenna toimita lapsia kouluun, ilmotan asian +tarkastusmiehelle, sanoi Gertrud ankarasti. + +-- Mielellänne saatte sen tehdä, neiti. Emmehän me voi sen enempää kuin +lyödä lapset sinisiksi ja keltaisiksi, ja niin teemmekin joka päivä. + +Gertrud huokasi. Pari minuuttia hän seisoi ääneti, katsellen pitkin +pientä huonetta, missä uutimet riippuivat vinossa ja rikkinäisinä, ja +missä kaikki, rouva Tingbomista itsestään alkaen lihavaan, +likaisenvalkoiseen kissaan asti, kantoi hoitamattomuuden ja +epäsiisteyden leimaa. Kamarin takana oli Tingbomin työhuone, tyhjänä +niinkuin tavallisesti. Tingbom oli ollut niin hienosti puettu, kun +Gertrud hänet tapasi metsässä; varmaankin hän oli menossa johonkin +kokoukseen tai aikoi jollain toisella lailla palvella yleisiä asioita, +niinkuin hänellä oli tapana sanoa, niin pian kuin oli poissa kotoa, +silloinkin kun hän pujahti "Luffin kapakkaan" ja puolipöhnässä tuli +kotiin aamupuolella yötä. Mutta ei maksanut vaivaa sen kauemmin +muistuttaa rouva Tingbomia hänen laiminlyödyistä velvollisuuksistaan, +hän kyllä sittenkin oli pysyvä aina mielipiteessään, että muka pitäjä +oli syypää eikä hän. Gertrud nousi, rouva Tingbom siirsi vesisoikon ja +ryhtyi käsiksi huoneen jäljellä olevaan likaiseen puoleen, ja Gertrud +läksi pois sanottuaan lyhyesti "hyvää iltaa", saaden yhtä lyhyen +vastauksen. + +Pari päivää kului, eivätkä Bartolomeus ja Hilarion tulleet kouluun. +Vain tyttö, Jakobina, ilmestyi, huolimattomana ja virnistelevänä, +täynnä pahoja tapoja ja kaikenmoisia juttuja, joita hän hiipi kertomaan +tovereille väliajoilla. Tunnin ajalla hän huvittelihe muussa +pahanteossa: kieritteli paperipallosia, piirusti penkkeihin j.n.e. +Gertrud kehotti useampaan kertaan häntä istumaan hiljaa, mutta kun ei +mikään auttanut, sai hän käskyn tulla opettajapöydän eteen, käsky, jota +hän hitaasti ja kankeasti totteli. + +-- Tiedätkö, mikä on uppiniskaisuutesi seuraus? kysyi Gertrud ja koetti +tavottaa tytön uhkamielistä, harhaavaa katsetta. Mutta vastausta ei +kuulunut, vain viekasta naurunpihinää. + +Silloin tarttui Gertrud häntä käsivarteen, löi viivottimella sormille +ja sanoi ankarasti: + +-- Tottelemattomuudesta ja kihokyntisyydestä saavat sormet lyönnin. + +Tyttö puristi huulensa yhteen, mutta ei päästänyt valituksen ääntäkään. +Sitten hän meni paikalleen, mutisten: "senkin vanha apina". + +Seuraavana päivänä oli Jakobina vielä uppiniskaisempi ja +pahatapaisempi. Hän silmäili tovereitaan ilkkuvin katsein ja alkoi taas +piirtää penkkiin: jälleen nuhde ja kutsu opettajapöydän eteen. + +-- Jollet muuta käytöstäsi, seuraa taas kuritus, sanoi Gertrud +ankarasti. + +Silloin kiinnitti Jakobina silmänsä Gertrudiin ja sanoi tuikeasti: + +-- Äiti sanoo, että opettaja on tullut opettamaan eikä lyömään meitä. + +Gertrud tunsi vuoroin kalpenevansa ja punastuvansa. Penkkiriveistä +kuului sieltä täältä tukahutettua naurua, ja pieni punatukkainen +Jakobina heitteli voitonriemuisia katseita ympärilleen. + +Ja opettajattaren valtasi voimattomuuden tunne; hän olisi tahtonut +juosta tiehensä, piiloutua jonnekin, itkeä kuin rääkätty lapsi. Oi +miten nämä ihmiset olivat häntä kiusanneet lukukausi lukukaudelta! +Mutta hän hillitsi itsensä, näytti niin tyyneltä ja kylmältä kuin ei +mitään olisi tapahtunut; sitten hän astui Jakobinan luo ja vei hänet +huoneesta pois pimeään komeroon. + +-- Seiso tuossa, kunnes olet kiltti ja pyydät anteeksi, hän sanoi +lyhyesti. + +Ja Jakobina sai seisoa koko aamupäivän, mutta kun hän sieltä tuli, oli +hän lauhkea ja häpeissään kuin koira, jota on kuritettu. + +Seuraavana päivänä ei hän eivätkä veljet tulleet kouluun. Iltapuolella +tuli suutari itse ja ilmotti huolestuneen juhlallisena, että hänen +kahdeksasta lapsestaan kolme, Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina, olivat +kadonneet, ettei hän enää voinut tehdä mitään heidän kasvattamisekseen, +vaan toivoi pitäjän ottavan heidät huostaansa ja sijottavan heidät +turvakotiin. "Hilarion on varastanut revolverini", hän lopetti +kertomuksensa, "kaipasin sitä eilen, kun minun piti mennä variksia +ampumaan; no, hyväksi lopuksi hän tietysti ampuu veljen revolverilla, +se on selvä, ja sittenhän hän kelvannee hienompaan ojennuslaitokseen. +Mutta kyllä olisi oikeampaa ja enemmän nykyajan metootien mukaista, jos +kunta ryhtyisi asiaan ja ajoissa estäisi veljesmurhan." Tingbom siveli +leukaansa, teki intomielisen liikkeen kädellään ja loi Gertrudiin +voitonriemuisen katseen. + +Niin, Gertrud myönsi, että tosin olisi koetettava estää jotain niin +kauheaa tapahtumasta. Mutta hän epäili, eikö Tingbom arvostellut +poikiensa "kelpaavaisuutta" liian suureksi; he olivat molemmat itse +asiassa siivoja, joskin villiintyneitä poikia, ja Gertrud rohkeni +viitata siihen, että vanhemmat itse ajoivat heidät kuin kerjäläiset +ovestaan pakottaakseen pitäjää ottamaan heidät huostaansa, siten +päästäkseen lasten kasvatuksen vaivoista ja kustannuksista. Mutta +näistä sanoista pöyhistyi Tingbomin ylpeys kuin riikinkukonpyrstö. +Tiesikö opettajatar, mitä oli ruokkia -- _ruokkia_, kasvattaa ja +laahata eteenpäin maailmassa -- _laahata eteenpäin_ kahdeksaa, sanoo +kahdeksaa lasta, kaikki terveitä sielulta ja ruumiilta? Tiesikö +opettajatar, mitä oli raastaa ja uurastaa koko elämänsä elättääkseen -- +_elättääkseen_ kymmentä, sanoo kymmentä henkeä, kaikki terveitä ja +ehjäjäsenisiä ja ruokahaluisia. Tiesikö opettajatar, mitä oli olla +samalla sekä kunnallismies että pedagoogi ja ... tutkia valtiotaloutta +ja harrastaa yleishyvää? + +Ei, Gertrud myönsi, että kaikkia näitä erilaisia elämäntehtäviä oli +vaikea yhdistää, ja hän ihmetteli taas, eiköhän Tingbom olisi tehnyt +viisaammin, jos olisi omistanut vähemmän aikaa "yleishyvälle" ja +enemmän lapsilleen. + +-- Vai niin, te moititte minua siitä, että olen kunnallismies? Mutta +minäpä arvelen, ettei kukaan ole tehnyt lastensa puolesta enemmän kuin +minä. Hölläkätinen en ole ollut, miten minua sikaneeraattekin, selkään +ovat nulikat saaneet, ja nyt olisi pitäjän... + +-- Kas niin, Tingbom, nyt ei minulla todella ole enää aikaa -- + +-- Vai niin, teillä ei ole aikaa kuunnella huolestuneen isän esityksiä. +No, sitten sulkeudun nöyrimmästi suosioonne. Olen muutoin kuullut, +että koulun on tuettava kotia. Mutta, kuten sanotte, jollei teillä, +neiti, ole aikaa halpaa miestä varten, joka huolehtii lastensa +tulevaisuudesta, niin -- Jumalan haltuun, neiti, sulkeudun nöyrimmästi +suosioonne. + +Niin sitten Tingbom kumarsi ja poistui vihellellen ja heiluttain ja +huiskuttain keppiä sormiensa välissä. + +Tätä Tingbomin ja Gertrudin taistelua jatkui pitkin koko lukukautta; +lapset jäivät pois koulusta, milloin toinen, milloin toinen; Gertrud +muistutti ja ilmotti viimein asian tarkastusmiehelle. Mutta ei sekään +auttanut; Tingbomin perhe oli yhtä mahdoton. Toisten silmissä +nimittäin; omissansa he olivat viisaita ja luonteenlujia ihmisiä, jotka +eivät väistyneet ja jotka viimein saavuttivat tarkoitustensa määrän. + +Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina ilmotettiin joksikin aikaa +otettaviksi pitäjän turvakotiin. + +Nyt oli Tingbomin perhe tyytyväinen, monivuotinen, sitkeä pyrkimys oli +lopulta johtanut päämäärään. + +Tämän iloisen mielialan tulos oli pian ilmenevä käytännössä, sillä kun +oli lukukauden lopettajaiset, tulivat nuo kolme Tingbomilaista, niin +tyytyväisinä ja siististi puettuina, kuin olisivat jok'ikinen saaneet +korkeimman arvolauseen ahkeruudestaan ja hyvästä käytöksestään. Mutta +ilo ei ollut pitkä-ikäinen; he olivat viime kuukausina kokonaan +laiminlyöneet koulunkäyntinsä, ja kun Gertrud nyt näki heidän +kursailematta asettuvan toverien joukkoon, kohosivat vastenmielisyys ja +suuttumus hänelle päähän, ja hän ajoi heidät pois. + +Itkien tulivat lapset kotiin ja kertoivat nyyhkien ja kirkuen opettajan +lyöneen heitä ja ajaneen pois. Rouva Tingbom purskahti itkuun, hänkin, +mutta suutarin vaaleansiniset silmät säihkyivät kuin kylmä teräs, hän +löi nyrkkinsä pöytään, niin että naskalit ja neulat hyppäsivät kohoksi, +ja huusi: + +-- Sitä hän saa katua koko elinikänsä! + + + + +VIII. + + +Aina siitä asti kuin Nils Martin keväällä tuli pitäjään, ei hän ollut +tavannut ketään, jota kohtaan hän olisi tuntenut sellaista kiintymystä +-- toverillista, avomielistä kiintymystä, ilman erotiikan sivumakua -- +kuin Gertrud Björkiä kohtaan. Nuori opettajatar samalla sekä +aatteellisine että käytännöllisesti järkevine maailmankatsomuksineen +oli vaikuttanut häneen omituisen rauhottavasti ja voimistuttavasti. Ei +hän vielä koskaan ollut puhunut kenenkään kanssa niin avomielisesti, ei +koskaan tuntenut itseään niin sopusointuiseksi, niin levolliseksi, ei +ollut koskaan hänen parhain ja rikkain itsensä niin päässyt +oikeuksiinsa kuin Gertrudin seurassa. Ilman että hän itsekään huomasi +miten, muodostui heidän suhteensa vähitellen sellaiseksi, että hän +sälytti Gertrudin harteille sielunsa rauhattomuuden, mietiskelynsä ja +hermostuneen ärtyisyytensä taakan, Gertrudin koskaan antamatta hänelle +pienintäkään kiveä kannettavaksi. + +He tapasivat usein, molemmat tunsivat itsensä yksinäisiksi ja +väärinymmärretyiksi, eikä heidän ollut vaikea keksiä sopivia +kohtaamisen aiheita. Gertrudille oli uutta tavata ihminen, joka +kuunteli hänen suunnitelmiaan nuorisokirjaston järjestämisestä, +raittiusyhdistyksen perustamisesta, kokouksien pitämisestä vanhemmille +y.m. ja oli niistä huvitettu. Tähän asti oli hän aina ehdotuksistaan +puhuessaan saanut kylmyyttä ja epäluuloa osakseen johtavien +henkilöitten puolelta; kouluneuvosto piti häntä miltei anarkistina, ja +pienet vaatimattomat ompelukokoukset, joita hän talvi-illoin pani +toimeen kodissaan, ja joihin otti osaa kahdeksan, kymmenen +talonpoikaisvaimoa, olivat antaneet aihetta huhuun, että hän muka +koetti levittää "harhaoppeja". + +Mutta nyt oli Nils Martin tullut, tuoden muassaan myötätunnon ja +ymmärtämyksen tuulahduksen; hän oli antanut useita hyviä kirjoja +kirjastoon ja pari kertaa puhunut ompelukokouksissa, joka ei voinut +olla muutamain silmissä heti luomatta vissiä "harhaopin" epäluuloista +tunnelmaa hänen ympärilleen. + +-- Ettekö tulisi, pastori, luokseni tiistaina puhumaan jostain +isänmaallisesta aiheesta? kysyi Gertrud eräänä sunnuntaina, kun hän +jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Nilsin kirkon edustalla. + +-- Mielelläni, tämä vastasi, onko teillä joku erityinen aihe +ehdotettavana? + +-- On, ettekö kuvaisi esim. Engelbrektiä ja tämä aihe lähtökohtananne +siirtyisi meidän aikaamme, sen edesvastuuseen ja uhrautumisen +vaatimuksiin? Koettaisin saada niin paljon nuoria kokoon kuin suinkin. +Heitä huvittavat aina tosihistorialliset kuvaukset -- sitten, kun +harrastus on viritetty, on persoonallisen sovituksen aika. Voi, +kansamme on ravistettava hereille, sekä nuoret että vanhat. Oi, +välinpitämättömyyttä, uneliasta ihmetystä, jota kaikkialla kohtaamme, +kun tulee puhe isänmaasta, sen onnesta ja onnettomuudesta -- miten olen +siitä kärsinyt! + +Hän katsahti nopeasti Nilsiin, kauniit tummat silmät täynnä kyyneliä, +ja pudisti surullisesti päätään. + +-- Olette oikeassa, vastasi Nils Martin, tämä välinpitämättömyys on +hirmuinen -- eikä sitä karkota muu kuin suuri, kansallinen hätä. +Välistä tuntuu isänmaanrakkautta mainitessa kuin kajahtaisi huutomme +avaruuteen saamatta muuta vastausta kuin omat ajatuksemme. + +-- Niin, lisäsi Gertrud, on melkein kuin häpeä puhua +isänmaanrakkaudesta, on kuin ajattelisivat monet ihmiset, ettei se, +joka lämpimästi rakastaa omaa maataan, voi rakastaa myös muiden +maiden asukkaita. Joku kirjailija on sanonut, että vasta rakastettuamme +_yhtä_ syvästi ja voimakkaasti, voimme sitten rakastaa monia. +Uskon sen todeksi. Ensin koti -- vanhemmat, siskot; se joka on ollut +heihin syvästi kiintynyt, hän rakastaa myös syvästi maataan -- ne +kuuluvat yhteen -- ja siitä rakkaudesta pulppuaa sitten rakkaus +_kaikkeen_ Jumalan luomaan. Surkuttelen niitä, jotka eivät ymmärrä +isänmaanrakkautta. Oi, minusta tuntuu, että tahtoisin suudella näitä +kiviä, syleillä näitä puita -- kuolla tämän ihanan, kauniin maan +puolesta, jonka vuoksi niin moni jalo isänmaan poika on vuodattanut +verensä! Se rakkaus on voimakas kuin meren kaipuu -- kodinkaipuu -- +ijäisyyskaipuu. Hän katsoi uneksien eteensä; he olivat jo jättäneet +taakseen kirkkomaan ja kirkkoväen ja kulkivat yksin vuoren alitse +johtavaa tietä. Heidän edessään lepäsi avara lakeus. Keskipäivän +aurinko paistoi sen pehmeälle, äsken levinneelle lumipeitteelle; ilma +oli häikäisevän kirkas, talojen ja vuorenhuippujen varjot lankesivat +terävänä sinertäin, ja kirkonkellot helähtelivät mahtavina +ijäisyyssointuina avaruuden halki. Gertrud tunsi sanomattomain +tunteiden laajentavan sydäntään; eivät ne olleet vain tyhjiä sanoja, +hän olisi todella tänä hetkenä voinut kuolla ihanan maansa puolesta. + +-- Tahtoisin kertoa nuorille, mitä olen uhrannut pikku tyttösestä +alkain, jolla tuskin oli penniäkään, jatkoi Gertrud innokkaasti, +kertoisin heille, että tuskin on ollut sitä isänmaallista yhdistystä, +jonka jäsen en minä, varaton tyttö, olisi ollut. + +Hän punastui äkillisesti kuin olisi hävennyt sanojaan. Ehkä Nils Martin +luuli hänen tahtovan kerskata? + +-- Niin, tehän ymmärrätte, hän lisäsi anteeksi pyytäin, ettei +tarkotukseni ollut kiittää itseäni. + +-- Ei, ei, tiedän sen, keskeytti nuori pappi ja katseli hymyillen hänen +kiihtyneisiin kasvoihinsa, minä vain ihmettelen, miten saatte rahanne +riittämään kaikkeen, mihin otatte osaa. Mitä minuun tulee -- + +Hän lopetti lauseensa kevyeen olkapäiden kohautukseen ja huokaukseen. + +-- Niinkö, vastasi Gertrud ja katseli häntä veitikkamaisesti ja +lapsellisen ujosti, minun ei kai pitäisi siitä puhua -- mutta on niin +hauska kerran jutella todellisen isänmaanystävän kanssa -- olen aina +ollut niin yksin ajatuksineni ja tunteineni. -- Niin, tiedättekö, mitä +esim. tein viime vuonna? Minun _täytyi_ saada kokoon rahoja, +sanomalehdissä oli ollut valtava kehotus meille naisille uhrata +voitavamme maan puolustukseen, ja minulla ei tosiaankaan ollut, mitä +antaa, mitä uhrata. Ajattelin ja tuumin, ja viimein keksin keinon. +Kolmeksi kuukaudeksi panin toimeen nälkäkuurin, s.o. laskin tarkoin, +paljonko munanvalkuaista ja muuta sellaista ruumiini tarvitsi, jotta ei +kärsisi pahempia vaurioita, ja sitten söin mahdollisimman vähän, juuri +niin paljon, että henki pysyi. Tänä paastoaikana sain kolmekymmentä +kruunua talousrahoistani säästetyksi. Sitten keksin sen, että öisin +ompelin pieniä ompelulaukkuja, jotka möin, saaden kaksikymmentä öreä +voittoa kappaleelta. Pienet laukkuni herättivät mieltymystä +paikkakunnalla, jokaisen eukon piti saada ompelulaukkunsa, ja niin +ansaitsin noin kaksikymmentä kruunua -- yhteensä viisikymmentä, jotka +lähetin puolustusyhdistykselle. Mutta kun tämä "kieltäymysviikko" oli +lopussa, näytin kyllä hiukan rasittuneelta. Toinnuin kuitenkin hyvin +pian, aloin nukkua ja syödä tavalliseen tapaan, ja pian olin +entiselläni. + +Nils katsoi häntä ihailevin silmin. Sellaista puuta pitäisi Ruotsin +kaikkien tytärten olla -- silloin se oli maista onnellisin ja ihanin. + +-- Niin, se oli kelpo teko, hän sanoi ääneen, mutta -- sellaista voivat +tehdä vain vahvat ja terveet ihmiset. + +-- Olette oikeassa. Minulla on todella rautainen terveys. Se on ollut +rikkauteni. Jollei minulla sitä olisi ollut -- ja hän katsahti ylös +alakuloisesti hymyten -- olisin aikoja sitten sortunut, niin paljon +kuin olen elämässäni tehnyt työtä ja kieltäytynyt aina lapsuudesta +asti. + +Nils huokasi. + +-- Mahtaa olla ihanaa tuntea omaavansa sellaista sielun ja ruumiin +voimaa kuin teillä on. Miten helppo on silloin elämä! Siitä, jonka aina +täytyy luovia väsymyksen ja pahoinvoinnin pikku karien ja murtumuksen +ja taudin suurten kalliopaatteen väliä, tuntuu teidän puheenne miltei +sadulta. + +Gertrudia halutti tarttua hänen käteensä ja kuiskata ystävällisiä, +rakastavia sanoja. Mutta hän ei voinut mitään sanoa, vain katsoa häntä +kyyneleisin silmin. + +-- Kyllä te tulette täällä terveemmäksi, hän mutisi viimein hämillään. + +-- Kenties, vastasi Nils Martin lyhyesti. Mutta nyt puhutaan +tiistaista. Siis pieni, isänmaallinen esitelmä? + +Heidän sovittuaan aiheesta ja ajasta ja ehdotettuaan toisilleen sopivia +kuulijoita, sanoi Nils hyvästi ja lähti kappalaisen asuntoonsa, +Gertrudin jatkaessa matkaansa kotiin. + +Niin tuli tiistai. + +Gertrud antoi hyväilevän katseensa tarkastaa toimenpiteitä, joihin oli +ryhdytty kokouksen varalta. Miten hauskalta ja miellyttävältä koko +hänen huoneensa näytti -- jollei muun niin lämpimän kahvitilkan ja +suloisen takkavalkean ja hyvän leivän takia olisi heidän pitänyt tulla, +kaikkien niiden, joille hän oli antanut pienen "sysäyksen", niinkuin +suutari Tingbomin, Wettingien, Håfien y.m. paikkakunnan perheiden. +Niin, täytyi olla kavala kuin käärme, täytyi käyttää jos jonkinlaisia +syöttejä, jos mieli saada väkeä kokoon ja herättää heidän harrastustaan +sellaisiin outoihin asioihin ja äärimmäisyyksiin kuin isänmaanrakkaus +ja raittius. Hän hymyili, muistellessaan kaikkia käyttämiään pieniä +tepposia huomaamatta kylvääkseen jonkun hyvän siemenen koviin ja +välinpitämättömiin mieliin. + +Nyt piti heidän joka tapauksessa tulla, kello oli jo lyönyt kuusi, +kahvipannu porisi, Anna, palvelustyttö, pisti ovesta vaaleakutrisen +päänsä ja kysyi, joko sai kaataa kahvin kuppeihin. Niin, heti, kunhan +vain joku kuului olevan tulossa -- kahvi ei saanut kylmetä. + +Ja Gertrud meni ikkunan luo ja katseli tielle. Ei, ei näkynyt yhtään +ihmistä. Hän palasi pöydän luo ja siirsi hermostuneesti kuppeja. Hänen +otsansa vetäytyi syviin ryppyihin silmäkulmain väliltä, ja väsymyksen +ja vanhuuden piirre, joka aina ilmestyi hänen kasvoihinsa hänen +pahastuessaan, alkoi pilkistää esiin. Eikö kukaan tulisikaan, ei edes +pastori? + +Mutta samassa kuului porstuasta askelia ja lumisten jalkain +tömistämistä, ja heti sen jälkeen astui sisään Nils Martin, innokkaana +ja hengästyneenä, tapansa mukaan pyydellen anteeksi myöhästymistään. + +-- Voi, hyvä pastori, vastasi Gertrud huoaten, ei ole vielä kukaan +tullut, ja minä ilmotin niin monelle, mutta minä aavistan huhuna +levinneen, että täällä muka puhutaan raittiudesta tai jostain muusta +vaarallisesta aineesta, ja enempää ei tarvita. + +Hän hymyili alakuloisesti, pyytäen pastoria asettumaan sohvaan ja istui +itse hänen viereensä. Niin he istuivat hetken odottaen ja pitäen +ääneensä pientä pakinaa, sillä välin kuin koulukellon osottaja ennätti +neljännestä yli kuuden paikkeille. Silloin kuului töminää porstuasta ja +heti perästä astuivat sisään herra ja rouva Svan kolmen lapsensa, +Eskilin, Johanneksen ja Marian keralla. Sekä Svan että hänen vaimonsa +olivat juhlallisen näköisiä kuin hautajaisiin menossa; miehen pitkät, +kapeat huulet tuskin aukenivat "hyvää iltaa" sanomaan, ja rouva Svan +kalpeine kasvoineen ja tukahutettuine huokauksineen muistutti suuresti +Faraon "laihoja pähkinöitä", Britta Håfin nimistöä käyttääksemme. Mutta +sitä onnellisemmilta näyttivät lapset, heidän ystävälliset kasvonsa +kevensivät tunnelman painostavaisuutta ja saivat Gertrudin piirteet +loistamaan ilosta. + +Niin odotettiin vielä hetkinen, mutta kun ei ketään enää kuulunut, +tuotiin kahvi sisään ja ruvettiin juomaan ja leipää kastamaan. Se vei +aikaa, ja yhä toivoi Gertrud kuulijakunnan lisääntymistä. Mutta kello +oli nyt puoli seitsemän ja Martinin kuulijoina olivat rouva +ja herra Svan, jotka taistelunhaluisen ja synkän näköisinä +odottivat, mitä tuleman piti, mitä vaarallisia "uusmuotisia" +harhaoppeja täällä julistettaisiin. Pastori veti esiin kellonsa +ja vertasi sitä koulukelloon; Gertrudin otsa ja kädet tulivat hikeen +mielenliikutuksesta; hän oli kuvaillut salin täydeksi ja sen sijaan... + +Mutta nyt kuului taas ääniä ulkoa ja sisään tuli kirvesmies Håf +vaimoineen ja lapsineen. Tervehdittiin ja juotiin kahvia, vierasten +noudattaessa koko ajan haudanhiljaista äänettömyyttä. Siihen pysähtyi +kokonaan tulijain tulva. Gertrud osotti harvoille kuulijoille paikat, +ja pastori alkoi kertoa lapsille, jotka innostuneina ja tarkkaavasti +kuuntelivat hänen puhettaan. + +Vähitellen näyttivät kuulijat hiukan huvitetuilta. Svan veti huulensa +hymyyn, kun pastori kertasi Engelbrektin sanat: "tulen kai jälleen", ja +rouva huokasi pontevammin ja painokkaammin kuin äsken. Niin, siihen +saattoi kyllä yhtyä, isänmaan puolustukseen, vihollisten ampumiseen ja +muuhun sellaiseen. Siihen ei ollut mitään muistuttamista, ei, papin +suusta ei puhunut mikään harhahenki. + +Mutta iloinen ja tyytyväinen mieliala, jonka pastorin kertomukset +Ruotsin historiasta olivat luoneet, sai Gertrudin tarttumaan +tilaisuuteen kiinni valaistakseen isänmaanrakkautta toiselta +näkökannalta. Pastorin lopetettua, asettui Gertrud hänen paikalleen ja, +liittyen hänen viimeisiin sanoihinsa, alkoi lämpimin, intoa säteilevin +katsein ja pelosta epävarmoin äänin todistella kuulijoilleen, miten +isänmaanrakkaus ei supistu vain siihen, että puolustamme maatamme +ulkonaisia vihollisia vastaan, siihen kuuluu myös taistelu sisäisiä +vihollisia, -- ja silloin ennen kaikkea juoppoutta vastaan. "Huono +isänmaanystävä on se", hän lopetti esityksensä, "joka ei tahdo siihen +taisteluun yhtyä, joka ei tahdo luopua omasta, sangen epäilyttävästä +nautinnostaan sen sijaan liittyäkseen niiden riveihin, jotka ovat +vapauttamassa maatamme sen pahimmasta vihollisesta, väkijuomista. +Sen taistelun kautta, vain sen, me lopuksi voitamme Ruotsin +ruotsalaisille!" + +Mutta nyt muuttui kuulijain tunnelma kokonaan. Håf väänsihe levottomana +edes takaisin tuolillansa. Mitä tarkotti opettajatar tällä? Oliko se +jonkinlainen piikki siitä, että hän, Håf, piti tapanaan ottaa pahalla +ilmalla kohtuudenryypyn, tai siitä, että hän paheksi nulikoita, jotka +eivät vielä tietäneet erottaa sahaa höylästä ja kuitenkin menivät +"raittiusseuraan"? Jäykkänä ja kapeahuulisena istui Svan ja lävisti +Gertrudia niin ivallisin katsein, että se pani punan liekehtimään sinne +tänne opettajattaren kasvoilla. Ja rouva Svan katseli koko ajan +käsiään, joita hän piti ristissä sylissään, ja päästeli niin +säännöllisiä huokauksia, että ne muodostuivat kuin surunvoittoiseksi +säestykseksi Gertrudin puheeseen. Sitähän hän aina oli sanonut neidin +ompelukokouksista. Ei siellä saanut kuulla puhdasta ja selvää Jumalan +sanaa, vaan harhaoppeja ja harhakäsityksiä, jotka tekivät vain lapset +uppiniskaisiksi ja... + +Ja rouva Svan huokasi vielä syvemmin ja odotti ristissä käsin ja +alasluoduin katsein, että Gertrud lopettaisi. + +Kun se hetki tuli, nousi hän heti, meni Gertrudin luo, ojensi hänelle +kätensä ja sanoi: "hyvästi, neiti Björk", jonka jälkeen muut seurasivat +hänen esimerkkiään. Äänettöminä he sitten läksivät porstuaan, panivat +turkit ylleen ja jättivät koulutalon. Ainoat tyytyväiset olivat lapset, +heidän oli ollut hauska, he olivat saaneet kuulla monta kertomusta, +juoneet kahvia ja kastaneet vehnästä, heidän silmänsä loistivat hyvää +mieltä, ja pikku Johannes huusi innokkaana tahtovansa taistella +kaikkia, kaikkia vastaan, "koko paloviinaa" vastaan. "Hiljaa, hiljaa", +sanoi rouva Svan, sitoen villahuivia hänen kaulaansa, "pikkupoikien +pitää ennen kaikkea oppia olemaan tottelevaisia". Ja rouva Svan läksi +kokouksesta yhä varmemmin uskoen, että Gertrud opetti lapsia +uppiniskaisiksi vanhempia kohtaan ja esivallan käskyjä halveksimaan. +Seuraavana tiistaina oli kuulijakunta vielä harvalukuisempi. +Gertrud oli käynyt Sverkerin ja Edvinin vanhempain ja Tingbomin +luona ja pyytänyt heitä luokseen, pastori puhuisi Amerikasta ja +siirtolaisuudesta, juotaisiin kahvia, laulettaisiin, luettaisiin +j.n.e.; mutta ei kukaan tullut, ei edes Sverker, vaikka oli luvannut. + +Aivan kuin tämän poisjäämisen seurauksena tapahtui, ettei Sverker +lähimpinä päivinä lainkaan näyttäytynyt koulussa. Hän tiesi Gertrudin +olevan häneen tyytymätön, koska hän oli rikkonut lupauksensa; sitä +paitsi hän oli tehnyt muutakin pahaa, josta opettajatar oli kieltänyt. +-- Ei, Sverker ei tohtinut katsoa häntä silmiin. + +Hän piti niin paljon Gertrudista, hän tahtoi niin mielellään +kuulua hänen "poikainsa" joukkoon, hän tahtoi pysyä lujasti +raittiuslupauksessaan, hän tahtoi kasvaa kelpomieheksi, kristityksi, +joka rakasti Vapahtajaansa ja noudatti hänen käskyjään -- niin, +kaikeksi siksi, mistä opettaja puhui, tahtoi hän niin mielellään +kehittyä, mutta oli niin monta muuta voimaa häntä vetämässä, niin monta +muuta ääntä houkuttain kuiskimassa hänen korvaansa -- ja toisinaan ei +poika parka tietänyt, kuka oli oikeassa, mistä totuus oli etsittävä. -- +Ja silloin tuli kiusaaja ja puhui, että neiti oli ankara ja +ulkokullattu, että ihminen vain kerran on nuori, ja että silloin on +otettava tilaisuudesta vaarin ja pidettävä hauskaa lasin ja korttien +ääressä. + +Niinkuin tapansa oli käydä laiskottelevain lasten luona heidän +kodeissaan, lähti Gertrud nytkin eräänä iltapäivänä työn päätyttyä +Sverkerin kotiin. + +Tämä koti, pieni köyhä torppa, sijaitsi ylhäällä vuorella, +kanervakankaan laidassa. Autiona ja synkkänä se kohosi aivan vuoren +jyrkänteen reunalla; sen takana levisi kanervakangas, joka nyt talvella +oli kuin lumiaavikko, missä myrsky kohotti kiemurtelevia lumipylväitä, +ja missä iltapimeinä pikku tupa himmeine valoineen oli kuin +vartiopaikka, joka osotti vaeltajalle erämaan alkavaksi. + +Synkkä ja yksinäinen oli tie torppaan, se kiemurteli puoliksi umpeen +lumittuneena pitkin vuoren rinnettä korkeitten kinosten välillä. +Vaivalloisesti ponnisti Gertrud polkua pitkin ylöspäin vihuri, joka +ensin kohahti yli nummen, sitten törmäsi pienen tuvan ikkunaa vastaan +ja pudisti lunta kuusten oksilta, tuli juuri rinnettä hiipaisten, +tempoi Gertrudin hametta ja löi häntä kylmänä vasten kasvoja. Hän oli +päivän työstä väsynyt, hän olisi halunnut kyyristyä sohvaansa ja levätä +hetken -- mutta hänellä ei ollut aikaa semmoisiin, hänen täytyi tänne +ylä-ilmoihin ottamaan selvää eksyneestä poika parastaan. + +Kun hän viimein oli ponnistanut tuvalle asti ja koputti ovea, ei kukaan +vastannut. Hän uudisti koputuksensa, mutta ei kuullut muuta vastausta +kuin myrskyn milloin kumeaa, milloin kimeää ulvontaa nummelta. + +Ja kuitenkin hän oli nähnyt valoa ikkunassa -- miksi he eivät +aukaisseet? Hän kiersi hiipien nurkkauksen, nousi varpailleen ja koetti +tirkistää sisään. Uudinten alapuolelle jääneestä rakosesta hän voi +nähdä kokonaan pienen matalan huoneen savuttuneine kattoineen ja +repaleisine seinäpapereineen, joita tuuli heilutti edes takaisin. + +Niin, aivan oikein, siellä oli koko perhe koossa, isä, pitkä, laiha +mies, punanenäinen, silmissä uhkamielinen, surullinen ilme, äiti, +puolipukimissa ja likaisena, August, vanhempi veli, joka oli merimies, +mutta tilapäisesti kotona loukkaantuneen jalkansa vuoksi, Sverker, joka +seisoi lieden luona ja auttoi äitiä astiain pesussa, ja Edvin, joka +riiputti itseään pöydällä ja luki katkismusläksyään. Gertrud saattoi +ulvovan myrskyn läpi kuulla hänen kimeän mutinansa: "sillä koska +pakanat, joilla ei lakia ole j.n.e." + +Ihmisparat, miten paljon hätää ja suurta kurjuutta! + +Gertrud tiesi, ettei Wetting tahtonut liittyä raittiusseuraan, koska +pelkäsi joutuvansa lupauksensa rikkojaksi, mutta että hän taisteli +juomahimoa vastaan, joka periytyneenä kiersi hänen veressään, taisteli +hurjasti, epätoivoisesti, niinkuin hukkuva vedenhädässä. Joskus öisin, +kun himo hänet valtasi, oli hänen tapana herättää koko perhe; vaimon ja +lasten piti laulaa ja lukea perkelettä karkottaakseen, kuten hän sanoi. +Mutta sitten tapahtui, että perkele sentään voitti, himo kävi liian +voimakkaaksi, pari viikkoa kulki Wetting päihtyneenä ja äreänä, niin +että vaimo ja lapset häntä nähdessä vapisivat. Sitten hän taas +tempautui irti ja alkoi hurjan taistelunsa uudelleen. Nyt hänellä +näytti olevan valoisammat aikansa, sillä surullinen ilme esiintyi +hallitsevana hänen kasvoillaan. + +Gertrud meni ovelle ja koputti, tällä kertaa kovemmin ja varmemmin. Hän +kuuli äänten hiljenevän hänen koputuksensa jälkeen, luultavasti syntyi +hiljainen neuvottelu siitä, ken mahtoi näin myöhään tulla, ja mikäli +oli syytä avata. Viimein lähestyivät askelet ovea, lukkoa väännettiin, +ja Gertrud kuuli äreän: "astukaa sisään", eivätkä kasvot lainkaan +kirkastuneet, kun tuvan asukkaat näkivät, ken tulija oli. Sverker, joka +oli pahaa aavistanut, oli kadonnut, niin että kun Gertrud tuli +huoneeseen, ei poikaa näkynyt. Mutta Gertrud näki ulkonevan hellamuurin +takaa kappaleen hänen harmaasta takistaan. + +-- Hyvää iltaa, sanoi Gertrud ystävällisesti ja istuutui tuolille, jota +ei kukaan hänelle tarjonnut, miten jaksatte? Augustin jalka ei ole +terve, näemmä. + +August oikaisi hiukan sairasta jalkaansa, tarkasti sitä ja mutisi +jotain, jonka Gertrud sai tulkita, miten halusi. + +-- No, missä on sitten Sverker? jatkoi Gertrud yhtä ystävällisesti, ei +suinkaan hän liene ulkona tässä myrskyssä? + +-- Onpa niinkin, vastasi Kristin, miehen sillä välin äreästi +vilkuillessa Gertrudiin, hän on keräämässä muutamia tikkusia kokoon +meille. Sen sanon, neiti, että kun ihminen on köyhä ja on vain kolme +lasta ja yksi niistä kykenemätön liikkumaan, niin tarvitsevat vanhemmat +vähän kynnelle kykeneväin apua. + +Gertrud hymyili alakuloisesti. Siinä oli taas sama vanha veisu -- koulu +oli mörkö, hirmuvaltias, joka omia salaisia, itsekkäitä tarkotuksiaan +varten imi lapsista voiman ja riisti vanhemmilta avun, joka oli heille +oikeutta myöten tuleva. + +-- Olen pahoillani, että Sverker taas on laiminlyönyt koulun kolmena +päivänä, jatkoi Gertrud, sekä te että hän tiedätte, ettei sellaista +laiminlyöntiä voi jatkua. + +-- Niin, hänen täytyy olla kotona auttamassa vanhempia, vastasi +Wettingin muori lyhyesti. + +-- No, millä lailla hän sitten on auttanut? + +Kristin kääntyi äkkinäisesti lieteen päin ja jäi Gertrudille vastauksen +velkaa. Jos hän olisi sanonut totuuden, olisi hän kertonut, että +Sverkerin "apu" supistui siihen, että tämä oli pelannut korttia +Augustin kanssa ja kuljettanut salaa viinaa kylästä. Mutta hän näytteli +mielemmin edelleen loukkaantuneen äidin osaa ja vaikeni nyreänä. + +Gertrud nousi ja meni suoraan uuninnurkkaan, mistä hän, aivan oikein, +löysi Sverkerin kyyristyneenä. Kun poika näki Gertrudin, tuli hän +polttavan punaiseksi, mutta ei uskaltanut kohdata hänen katsettaan, +katselihan vain pari kertaa kulmainsa alta ja seisoi sitten maahan +luoduin silmin, käsivarret riipuksissa, kuin häpeävä, katuva, mutta +uhmaileva syntinen. August, joka istui, kannattaen kipeää jalkaansa +tuolilla ja pitäen keppiä kädessä, katseli häntä pilkallisesti ja sanoi +ivallisesti naurain: "no, Sverker, kyllä nyt korvasi kuumenevat!" + +-- Rakas Sverker, sanoi Gertrud ystävällisesti ja laski kätensä pojan +olalle, oletko taas rikkonut raittiuslupauksesi? + +-- En, vastasi Sverker, veljen ivan kannustamana, en ole antanut +lupaustani. Te, opettaja, minut siihen pakotitte! + +-- Siinä sen kuulitte! huudahti Kristin voitonriemuisesti, sitähän aina +olen sanonut -- väkipakkoa ja tohua ja sellaista -- sitä on koulussa, +mutta mitä lapset oppivat? + +-- Ettette häpeä noin puhua, sanoi Gertrud ja kiinnitti läpitunkevat +silmänsä Kristiniin. + +Kristin kääntyi häneen taas selin ja oli olevinaan loukkaantunut; +August nauroi, ja Edvin pomisi katkismustaan, ja Wetting itse, joka +tähän asti oli ollut vaiti, löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi, silmissä +katse, joka pelotti Gertrudiakin: + +-- Opettakaa te, neiti, lapsille piplian historiaa ja katkismusta, +mutta älkää sekottuko siihen, mitä he kotona tekevät, sillä se asia +koskee heidän vanhempiansa eikä teitä! + +-- Ei tosin, mutta minun asiani on, että lapset käyvät kunnollisesti +koulua, vastasi Gertrud hiukan epävarmasti. Hän pelkäsi Wettingin +silmäin tummaa, pahaa ennustavaa kiiltoa. Sverker on laiminlyönyt kolme +päivää, ja jollei hän tule huomenna, ilmotan minä asiasta. + +-- Sen voitte tehdä, mutta nyt ulos täältä tuossa tuokiossa! Teidät on +palkattu lapsia opettamaan, vaan ei yllyttämään heitä vanhempia +vastaan! huusi Wetting ja astui Gertrudia kohden uhkaavin katsein ja +käsi ojossa. + +Mutta samassa juoksi Sverker paikalle ja asettui isän ja Gertrudin +väliin. Kaikki häijyys ja epäluotettavuus oli kasvojen ilmeestä +kadonnut, rakkauden Gertrudiin, joka oli hänen voimakkain, kauniin +tunteensa, olivat isän rajut sanat pulpahuttaneet esiin. + +-- Älä, isä, älä tee pahaa neidille! hän huusi. Minä olen ollut +huolimaton, tiedän sen, alan huomenna kunnolla. + +Ja hän katseli Gertrudia avoin, suora ilme äsken niin kavalassa +katseessaan. + +-- Se on oikein, poikani, vastasi Gertrud ja taputti häntä olalle, +odotan siis sinua. Hyvästi! + +Hän puhui hiljaisella äänellä ja taisteli voittaakseen pelkoaan ja +epämieluista tunnetta, joka hänessä tällä hetkellä vallitsi. Kokonaan +se ei hänelle onnistunut; ääni värisi, ja hän kiiruhti askeleitaan, kun +hän Sverkerin saattamana läksi tuvasta. + +Sverker kulki hänen mukanaan puolitiehen vuoren rinnettä. Hän ei +puhunut paljon, enimmästä päästä puhui Gertrud; mutta kun he erosivat, +olivat Sverkerin silmät kyynelissä, hellemmät tunteet olivat heränneet, +ja siksi illaksi hän oli terästynyt vastaanottamaan veljen pilkkaa ja +vanhempien toruja. + +-- Nyt olen voittanut hänet täksi kertaa, Gertrud ajatteli; mutta kun +hän ennätti kotiin, väsyneenä ja viluisena, tunsi hän itsensä +menestyksestä huolimatta alakuloisemmaksi ja masentuneemmaksi kuin +pitkiin aikoihin. Anna, hänen palvelustyttönsä, oli poissa, huone oli +pimeä, hänen täytyi etsiä tulitikkuja, kaikki kutoutui kylmänharmaan +masentumuksen tunnelmaksi. "Miksi", sanoi hän itsekseen, lamppua +sytyttäessään ja hakiessaan puita laittaakseen valkean uuniin, "miksi +kulutan itseni loppuun näiden ihmisten tähden, jotka eivät koskaan anna +kiitostakaan palkaksi, niin, jotka suorastaan pitävät minua ja koulua +jonkinlaisena vitsauksena? Miksi uhraan aikaa ja rukouksia poika paran +tähden, joka oikeastaan on vähälahjainen ja hyvin vähän miellyttävä, ja +josta ei parhaimmassakaan tapauksessa tule koskaan muuta kuin +keskinkertainen kyky, ryhtyneepä hän mihin tahansa?" + +Ja häneen hiipi väsynyttä vastenmielisyyttä kaikkia niitä kohtaan, +joiden välinpitämättömyyttä ja epäluuloa vastaan hän niin monta vuotta +oli oikeastaan tuloksitta taistellut. Hän olisi halunnut puistaa +harteiltaan raskaan, sielua jännittävän työnsä ja paeta kauas pois +ihmisten ilmoilta jonnekin, missä hän saisi levätä ja olla oma itsensä +tarvitsematta elää satojen muiden elämää -- jos sellaista paikkaa +maailmassa olikaan. + +Mutta silloin hän äkkiä näki edessään Sverkerin kuvan, +muodottoman olennon ja kasvot karkeine leukapielineen ja riippuvine, +harmaankeltaisine otsatukkineen, joka aina valui silmille. Ja hän näki, +kuinka nuo kasvot kirkastuivat hänen, Gertrudin, puhuessa, hän näki +liikuttavan kiintyneen katseen -- aivan kuin koiran -- jonka poika +häneen loi paremman itsensä herätessä. + +Ja silloin hänestä äkkiä oli suurta ja ihmeellistä, että nummen +kovaosainen poika parka oli hänkin ijäisyysolento, jonka poveen mahtui +taivas ja helvetti, ja että hänen, Gertrudin, kutsumuksena -- +vaatimattomana, näkymättömänä kuin valkokanervan kukoistus kankaalla -- +oli loihtia esiin taivaan piirteet, menestystä kysymättä, ihmisten +kiitosta ja palkkaa pyytämättä. + +Ja nämä ajatukset vapauttivat hänen sielunsa masentuneisuuden ikeestä, +väsymys, yksinäisyys ei enää tuntunut, ja kun hän vuodatti sielunsa +Jumalan eteen, kiersivät hänen rukouksensa rakkaiden koululapsien, +varsinkin Sverkerin ympärillä. + + + + +IX. + + +Ei ole milloinkaan marraskuun taivas niin synkkä ja syksynraskas kuin +harmain, repaleisin pilvin kaartuessaan lakeuden yli. Vuorella ulvoo +tuuli pauhaavan voimakkaana, pahanilkisinä lakaisevat vihurit +kuihtunutta kanervikkoa, kuilut ja halkeamat kertaavat sen viheltäviä, +huokaavia ääniä, ja metsän pohjasta vastaa tuskanpelokas kaiku. Mutta +lakeuden yli laskeutuu pimeys raskaana ja harkitsevana kuin ajatus, +joka syvemmälle ja syvemmälle kaivautuu yhäti samaan tuskantäyteen +ongelmaan, ja myrskyn yksitoikkoinen ulvonta on kuin elinkautisen +kärsimyksen alati toistuvaa huokausta. Ei keskeytystä, ei liikettä, +etäisyyteen katoavat vuoret ja kirkontornit, pimeyden tai usvain ja +lumipilvien nieleminä. Ja kun yksin ponnistelet liejuuntuneita teitä, +missä vain harvoin tulee vastaasi rattaat tai yksinäinen kulkija, +silloin tunnet, kuinka lakeuden äärettömyyttä hiipii kaihomielisyyteen, +joka ajatuksillesi laskeuu. + +Ja kun myrsky täyttä totta puhkeaa, kun lumi pyörteleikse valkoisina +pylväinä, tai sade vinona pieksee pehmittyneitä peltoja ja niittyjä, +kun keskiyön pimeys tai tähditön hämärä loihtii esiin pelottavia +näkyjä, ja synkät tarinat kohoovat muistiin, silloin on lakeus yhtenä +ainoana suurena kauhuna, kiitäväin varjojen ja vaikeroivain, pakenevain +haamujen lumottuna vilinänä. Silloin avautuu Månberg, ihmevuori +kohtalonraskaine sfinksinpiirteineen, ja sen uumenista astuvat urhot, +jotka siellä ovat nukkuneet rauhattomia aikoja odottain; kuullaan, +kuinka he tahdikkain askelin teitä polkevat, ja aseiden kalske yhtyy +tuulen ulvontaan, joka heidät houkutteli heidän tuhatvuotisesta +unestaan. Silloin heräävät myös lakeuden salaperäiset olennot, +"menninkäiset", pieni häijy kansa pakana-ajoista asti, joka asustaa +maan alla ja hävittää sadon, mutta ei koskaan näyttäydy muille kuin +pahaa hautoville ihmisille ja tulee esiin vain myrskyllä, raju-ilmoilla +ja onnettomuuden aikoina. Silloin kiitää sysimusta hevonen pitkin +nummea Ljungbergin huipulla, ei tiedä kukaan, mistä se tulee ja minne +katoaa, mutta se näyttäytyy vain silloin, kun yö on täynnä kauhuja, +silloin se ilmestyy kuin luonnon sielusta putkahtanut tuskantäysi +ajatus. + +Mutta julminta on, kun se, mikä todella elämässä on tapahtunut, +tulee hiipivinä haamuina, laahaten perässään verisiä muistojansa +marraskuunyön pimeydessä, kun huudot ja tuskankirkaisut, jotka kerran +ovat päässeet hätääntyneiden ihmisten huulilta, heräävät taas eloon. +Kuule, kuinka viiltävät vaikerrukset tunkevat läpi tuulen vinkunan! +Kuule, kuinka tyttö raukka huutaa, joka joutui väkivallan uhriksi +torpassa Ulandan metsän laidassa. Hän ei saa rauhaa haudassaan, sillä +viettelijää ei koskaan rangaistus kohdannut, ei yksikään katumuksen +kyynel koskaan sulattanut helvetinjäätä hänen sielustaan. Kuule, kuinka +valittavat ja vaikertavat vanhukset, jotka surmattiin yksinäisessä +mökissään juuri tällaisena yönä! Etkö kuule väkivallantekijäin ja +ryövääjäin askeleita, jotka risahtelevat keskellä yön monia +kauhistuttavia ääniä! + +Sellaisena yönä ei ole hyvä olla hento, kaksikymmenvuotias tyttö, jonka +mielikuvitus värisee, ja jonka sydämen suuri suru on haavottanut +veriseksi. Sellaisena yönä ei ole hyvä asua yksin pienessä +koulutalossa, takanaan korkea vuori, ympärillään ryskivä, huokaava +metsä, edessään lakeus kaikkine ihmeellisine kauhuineen. + +Sairas sydän ei enää tunne ikävöimistä eikä kaipausta, sillä se on +kuoliaaksi pelästynyt, pelon jääkylmyys on laskeutunut sen kaikille +tunteille ja ajatuksille. Nuori opettajatar istuu kyyristyneenä syvälle +nurkkaan, suojatakseen selkäänsä sanomattomalta kauhulta, joka häntä +ympäröi; hän lukee ja ompelee vuoroin, mutta miten uutterasti hän +pistelleekin neulaansa edes takaisin ja tirkistelee kirjaansa, elää +hänessä oikeastaan vain yksi tunne, johon hän aina uudelleen palautuu: +pelko. On niin ihmeellistä, aivan kuin koko ympäristö eläisi ja silmin +katsoisi; vanha tuoli paukkuu, ja kun hän sinne päin silmänsä kääntää, +on hänestä aivan kuin katsoisi tuoli häntä. Niin, kaikki häntä +katsovat, tuolit, pöytä, vanha seinäkello, joka lyö kaksitoista +lyöntiään, vaikka on vasta yhdeksän aika -- kaikilla on silmät, kaikki +elää -- kaikki pelottaa häntä tänä kamalana, yksinäisenä syys-iltana. + +Nyt hän äkkiä kuulee askeleita ulkoa -- väkivallantekijäin -- +ryövärien? Ne lähestyvät varmasti, silmänräpäyksessä hän laskee, että +jos vain jalat kantavat, hän ennättää juosta ikkunan luo, särkeä sen ja +syöksyä ulos, sillä välin kuin roistot murtavat oven rikki ja tunkevat +sisään. Sillä hän ei tahdo sortua väkivallan jalkoihin, kuten tuo nuori +tyttö, joka vieläkin huutaa ja valittaa menetettyä elämäänsä -- jos +jotain maailmassa, niin juuri tätä hän kauhistuu. Hän on kuullut siitä +niin monta hirveää tarinaa; mielemmin kuolla -- murskautua -- ruhjoutua +-- mitä tahansa -- ei vain elinijäksi turmeltua -- ei nähdä pedon +himokkaita silmiä itseensä kiinnitettyinä -- ei tuntea pedon +käsivarsien syleilyä. + +Mutta askelet katosivat; se oli kai vain mielikuvitusta -- tai myrsky. +Nyt napsahtaa taas tuoli, mitä se on? On kuin tahtoisi äidin vanha +tuoli jotain sanoa. Oi yksinäisyys -- yksinäisyys -- hirvittävä +yksinäisyys! + +Kas, nyt kuuluu taas askeleita ulkoa, se on päivänselvää, ei +mielikuvitusta, joku nousee portaita ja tömisyttää porstuan permantoa. +Ja nyt kaksi lyöntiä ovelle; Karinin pelästyneessä mielikuvituksessa, +hänen korvissaan, joihin tuska ja pelko ajavat soivia veriaaltoja, +kajahtavat nuo lyönnit kuin kohtalon kolkutus. "Avaa", sanoo ääni, jota +hän ei lainkaan tunne, ei ihmisellinen, vaan omituisen viiltävä ja +kuiskaava ääni. Haamuko, kummitusko pyrkii sisään, vai elävä olentoko +seisoo oven takana, väkivalta ja häijyys mielessä? + +Hän nousee, mutta polvet pettävät, niin että hän on vaipua maahan. +Silmät loistavat kuumeenkiiltoisina kalpeista kasvoista, ja hän +nieleksii ja läähättää saadakseen ilmaa. Nyt jälleen kaksi lyöntiä, +kaksi kovaa, hirmuista lyöntiä, jotka ukkosenjyrinänä kohahtavat läpi +koko talon. Armias, laupias Jumala, Jeesus Kristus, kaikkien +sorrettujen, kaikkien yksinäisten vapahtaja, auta, auta! + +Ojennetuin käsin hän horjuu ovelle. + +-- Kuka siellä? hän sanoo, ja hän itse luulee kuiskaavansa, mutta sen +sijaan hän huutaakin ääneen, kaiken hätänsä, tuskansa hän antaa puhjeta +tuoksi kysymykseksi. + +Silloin hän kuulee läpi myrskyn pauhun ja sydämensä ja aivojensa +meluisan kohinan äänen vastaavan: + +-- Avaa, höpäkkö! Minähän täällä olen, Hanna Myhre. + +Siinä tuokiossa pelko hänet päästää irti, vapautuksentunne valahtaa +suurena, levollisena, hyväilevänä aaltona läpi koko hänen olentonsa, +hän painaa kättään sydäntä vasten, naurahtaen iloisesti, lapsekkaasti, +ja avaa oven. + +-- Hanna, rakkahin Hanna! Oletko ulkona tässä ilmassa? + +-- Onko sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle? kysyi Hanna, +pudistellen itseään, ja pisti vettä valuvan päänsä ovesta sisään. + +-- Hanna rakas, miten kiltisti tehty! + +-- Kiltisti, mutisi Hanna, riisuen hatun ja päällysnutun, jotka ojensi +Karinille. Ei tässä ole puhetta "kilttiydestä". Minähän kysyn, onko +sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle? + +-- Tietysti sijaa on! huudahti Karin nauraen, otti Hannan vaatteet ja +työnsi esille äidin tuolin, paraimpansa -- istu, rakas Hanna. Uh, miten +hauskaa! + +-- Hauskaa, toisti Hanna äskeiseen juroon tapaansa, kohtalaisen hauskaa +olla väsynyt ja viluinen. Kahvipannu tulelle tuossa tuokiossa, tyttö! + +-- Heti, heti, huudahti Karin iloisesti ja lennähteli kuin vallaton +lapsi ruokakaapin ja lieden väliä. Kas niin, kohta se kiehahtaa minun +kattaessani pöydän; kunpa minulla vain olisi oikein hyvää leipää. Hanna +kulta, miten oikeastaan olet ulkona tällaisessa koiranilmassa? + +-- Minusta on aina ollut hauska taistella myrskyä ja raju-ilmaa vastaan +-- siihen on syynä itsepintainen luontoni, näet, Karin pienokainen, +vastasi Hanna ja nyykäytti Karinille. + +Ja Hannan kasvoille valahti äkkiä vieno, veitikkamainen hymy, joka loi +pehmeyttä tylyihin piirteisiin. + +-- Voi, Hanna kulta, minun on ihan päinvastoin, vastasi Karin, yhä +hääräillen Hannan ympärillä ja ottaen esiin parhaimpansa pienestä +nurkkakaapistaan, minä niin pelkään myrskyä ja raju-ilmaa ja -- minä +olen sellainen jänis. Etpä usko, Hanna, miten peloissani olin äsken, +myrsky niin rynnisteli -- + +-- Sen kyllä uskon, mutisi Hanna. + +-- Ja sitten niin ilostuin, kun kuulin sinun äänesi. + +-- Sen kyllä uskon, toisti Hanna. + +-- No, Hannaseni, nyt juomme kahvia, ja sitten valmistan sinulle +vuoteen. Saat pikku äidin parhaat raidit. Ääni värähteli, ja silmät +kostuivat, kun hän katsoi Hannaan. Hän ei voinut vielä liikutuksetta +mainita äidin nimeä ja muistella onnenaikaa, jolloin hänellä oli, kelle +tuhlata lämpimän naisensydämensä tunteita. + +-- Sepä ihanaa! huudahti Hanna, tarttuen yhteen kupeista, ja ojensi sen +Karinin eteen, joka tuli höyryävine pannuineen lieden luota, täysi +kuppi, tyttö, noin, -- ääriä myöten. + +-- Mutta pitäähän jäädä tilaa kermallekin! + +-- Sitten perästäpäin, ensin pieni kulaus pelkkää kahvia. Ah, niin +suloista! + +Ja hän kasteli kahvissa pari sokeripalaa ja tyhjensi kuppinsa pohjaa +myöten, jonka jälkeen Karin taas sai sen täyttää. + +Sitten istuutui Karin Hannan viereen ja kaasi itselleen. Sillä välin +hän puheli ja nauroi; pieniin kalpeisiin kasvoihin oli ilmestynyt +väriä, silmät heloittivat lapsellista iloa, kukaan ei olisi tuntenut +häntä vapisevaksi, tuskan täyttämäksi olennoksi, joka äsken horjui +ovelle. + +Niin he istuivat jutellen ja ajatuksia vaihtaen, myrskyn yhäti ulvoessa +ja tähdettömän marraskuunyön päästäessä hurjain, ihmeellisten tarujensa +henget vuorille ja tasangoille valloilleen. Mutta nyt ei tuossa +kaikessa enää kauhu väijynyt; nyt oli kaikki tyyni vain tenhoavaa ja +salaperäistä, nyt saattoi väristä, ei kauhusta, vaan pikemminkin +mielihyvästä, kun "menninkäisten" räkitys kuului vuoren alta. Nyt voi +itkeäkin Ulandan Lena parkaa ajatellessa, mutta toisin tavoin -- +säälistä, hänen vuoksensa -- ei jäisestä pelosta. Ah, miten helppo on +kuorma kantaa, kun on kaksi kantamassa; miten hirveä on yksinäisyys, +miten kauhistava! + +-- Hanna, rakas Hanna, sanoi Karin, kun tunnelma oli käynyt +tuttavallisemmaksi, sano, eikö sinusta yksinäisyys ole tuntunut +vaikealta? + +-- Ei koskaan, vastasi Hanna jurosti. + +-- Miten se on mahdollista? jatkoi Karin, pannen päänsä kallelleen ja +katsellen eteensä alakuloisesti miettivin katsein. Aina äidin +kuolemasta asti on elämä painostanut minua kuin painajainen. Ja sinä, +sinä olet elänyt yksin niin monta vuotta. + +-- Niinpä niin, aivan yksin noin kaksikymmentäkolme vuotta. + +-- Oi Hanna, Hanna! + +Ja nuorta tyttöä puistatti värähdys. + +-- Sano, Hanna, -- etkö koskaan, koskaan ole ketään rakastanut? + +Karin punastui. Hän tunsi itsekin kysymyksensä sopimattomuuden, mutta +hetki niin kiihotti sellaisiin. + +-- En koskaan, -- en ikinä. + +-- Ja olet ollut onnellinen? + +-- No niin -- miten kuten -- kohtuullista onnea. + +-- Tarkotan, Hanna, etkö ole koskaan ikävöinyt muuta onnea kuin... + +-- En -- en ole koskaan ikävöinyt -- en koskaan. Ja hetken päästä hän +sanoi hiljaa: -- Olen vain kaivannut. + +-- Hanna! -- Olet siis... + +Ja mielenkiinto ja osanotto pani Karinin silmät loistamaan. + +-- Kerron sinulle, mitä tarkotan, lapsi, vastasi Hanna äkkinäisen ja +syvän totisena; rakkaus on sitä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja +ovat uskollisia läpi elämän ja kautta kuoleman, sillä rakkaus on onnea +ja ehjyyttä ja sopusointua; mutta jos toinen pettää, silloin ei ole +enää rakkautta, ei edes ikävöimistä, silloin on vain surua ja kaipausta +ja muuta sellaista tyhmää. + +Hannan ääni siirtyi äkkiä tavalliseen puolijuroon, puolileikilliseen +sävyynsä, samalla kun hän torjuvin liikkein ojensi kättänsä Karinia +kohti. + +-- Voi, rakas Hanna kulta, huudahti Karin äkkiä ja tarttui Hannan +vastahakoiseen käteen, minun olisi pitänyt ymmärtää. + +Ja hänen lempeät tähtisilmänsä tulivat täyteen kyyneliä. + +-- Ymmärtää; niin, ehkäpä -- sellainenhan on kohtalon tavallinen +kulku -- meidän kohdallamme -- vietelty tai hyljätty -- ne ovat +arkitarinoita. -- Kas, niinhän on asian laita, ettei kukaan tule +nuoremmaksi ja kauniimmaksi vuosien vieriessä. -- En ainakaan minä. -- +Harteilleni kerääntyi kaksikymmentäkahdeksan vuotta -- ja +kansakoulunopettajat saavat kyllä laskea palvelusvuotensa +kaksinkertaisina -- No, hänen rakkautensa, luullakseni, sammui -- +sairastuipa hän erääseen tautiinkin -- ja silloin särjin sopimuksen. + +-- Hanna -- Hanna -- sinäkö särjit? + +-- Niin, se oli sukkela tauti, johon miehet usein sairastuvat, usko +pois, Karin. Hän rupesi haluamaan rahaa, s.o. tyttöä, jolla oli rahaa, +siinä hänen tautinsa. No, enhän minä tahtonut lisätä kiviä hänen +tautikuormaansa; siksi sanoin, että hän oli vapaa, ja hän otti kyynelin +ja kiitoksin tarjouksen vastaan. Sitten tietysti minä olin purkanut +kihlauksen -- ja niinhän asia olikin -- kirjaimenmukaisesti. Niin, ja +sitten hän nai ikävöimisensä esineen. + +Hanna pysähtyi ja silmäili eteensä syvin, synkin katsein, rypistettyjen +kulmainsa alta. + +-- Oletko sittemmin koskaan häntä tavannut? ihmetteli Karin, epäröiden. + +-- Pikku Karin, vastasi Hanna, ja hänen äänensä muuttui hyväilevän +lempeäksi, hänen silitellessään kädellään edes takaisin Karinin poskea, +ei puhuta enää tästä asiasta, joka on jo aikoja kuollut ja haudattu. +Niin paljon voin kuitenkin sanoa, että hän on päässyt korkealle +maailmassa, hän on ylhäinen ja mahtava herra, minä olen köyhä ja +halveksittu, mutta kuitenkin olen mielemmin köyhän Hanna Myhren +asemassa kuin hänen. Ja vielä lisäksi: kun tapaamme toisemme Herran +tuomioistuimen edessä, olen kohtaava hänet katkeruudetta ja sanova +hänelle, että olen unohtanut ja antanut anteeksi. + +Hänen kasvojensa tylyt piirteet saivat jälleen kauniin, valoisan +ilmeensä, tuskaisa, terävä hymy levisi huulille, ja ankarat siniset +silmät kiilsivät kosteina. + +-- Oi Hanna, Hanna, se on suurta, kuiskasi Karin ja kumartui ikäänkuin +palvoen Hannan käden yli, minä en koskaan voisi antaa anteeksi. + +-- Antaisit, lapsi, antaisit, sinä et tiedä, mitä elämä -- ihmeellinen +elämä -- voi opettaa, tai oikeammin, mitä Jumala opettaa meille +elämänkoulussa. Siellä hän pehmittää vaskiotsat ja taivuttaa +rautaniskat ja -- mikä ihmeellisintä kaikista -- katkerin suru muuttuu +Hänen kädessään suurimmaksi voitoksi. Mitä olisi minusta tullut, jollei +minulla olisi ollut surua, joka johti minut elämän ja rakkauden +arvoituksen eteen -- jollei minulla olisi ollut kärsimystä, joka +pakotti ryömimään, niin, Karin, _ryömimään_ -- sillä liian ylpeä olin +käydäkseni -- ristin juurelle anteeksiantoa kerjäämään. + +-- Voiko suru selittää elämän arvoituksen? ihmetteli Karin pitkin +uneksuvin katsein. + +-- Ei, ei, ei selittää -- ei mikään voi arvoitusta selittää -- +ihmeellisemmäksi, suuremmaksi se käy, kuta lähemmä päämäärää ennätämme. +Rakkaan Welhavenin keralla sanon: + + ti alt mer mit Hjerte banker + + af usigelige Tanker + ved den store Livets Gaade. + + [Sillä yhä kiivaammin sykähyttävät sydäntäni sanomattomat + ajatukset elämän suuren arvoituksen vuoksi.] + +Ei koskaan, sen voin sanoa, Karin, ole elämä minusta ollut niin +ihmeellinen kuin nyt, kun näen päivän alkavan painua mailleen. Yhden +vain tiedän: kärsimys minut opetti elämän suuruutta ymmärtämään. + +-- Täytyykö kaikkien kärsiä? kysyi Karin vapisevin äänin. + +-- Niinpä luulisin, pikku Karin, vain kärsinyt osaa rakastaa. + +-- Mutta äsken sanoit... + +-- Ei, ei, en puhu _siitä_ rakkaudesta -- se on vain unelmia, jotka +syntyvät ja katoovat kuin taivaan pilvet. Ei, lapsi, vaan siitä +rakkaudesta, jonka opimme tuntemaan, kun makaamme maassa ristin +juurella ja kerjäämme sen salaisuutta ymmärtääksemme. Hän, joka rakasti +enemmän kuin kukaan muu kuolevainen, kärsi myös enemmän. Ei meillä ole +osaa hänen rakkauteensa, jollemme ota osaa hänen kärsimykseensä. + +-- Voi Hanna, Hanna, kuiskasi Karin, siirtyen lähemmä Hannaa ja pannen +päänsä hänen olalleen, pelkään niin kärsimystä -- olen niin väsynyt +siihen -- kaipaan niin rajusti -- onnea -- iloa -- rakkautta... + +Ja hänen huulensa avautuivat säteilevään, kiihkeään hymyyn. + +Hanna ei vastannut, hän vain silitti kädellään Karinin poskea, hiljaa +mutisten: "lapsi parka!" + +Mutta Karin ei kuullut; hän kuunteli hajamielisenä Hannan sanoja, ja +kiihkeä, ikävöivä hymy viipyi yhä hänen huulillaan. + +Hetken perästä hän nousi ja alkoi järjestellä yötä varten. Oli +myöhäistä, Hannan ja Karinin tuttavallinen puhe vaikeni, ja he +paneutuivat levolle. Ja pian nukkuivat molemmat naiset rauhallisesti, +myrskystä huolimatta, joka yhä kiisi yli lakeuden ja vinkui tuvan +nurkissa. + +Talvikuukaudet ennen joulua kuluivat jotakuinkin siedettävinä Kariniin +nähden. Hanna Myhreen oli tarttunut omituinen tapa juuri pahimpina +myrskypäivinä tulla käyden vuoren poikki, pyytäen yösijaa Karinilta. +Hänestä oli niin hauskaa lähteä myrskyyn, hän sanoi, kuuntelemaan +kaikkia ihmeellisiä ääniä, jotka myrskystä puhuvat, ja katsomaan +luonnon taistelua; mutta sitten tapahtui hänelle useimmiten, että hän +väsyikin eikä jaksanut kulkea pitkää kotimatkaa, vaan koputti Karinin +ovea. Joskus valtasi myös Gertrudin sama kummallinen halu päästä +myrskyyn ja raju-ilmaan. Voi sattua, että hän juuri niinä päivinä, +jolloin hän oli enin tehnyt työtä ja tunsi itsensä oikein +kuolemanväsyneeksi, niin että kohtuullisinta olisi ollut, jos hän mitä +pikimmiten olisi kiiruhtanut vuoteeseen, sen sijaan pani hatun ja +päällysnutun ylleen ja ponnisteli lumikinosten läpi, vasten vihuria, +pienelle tuvalle, missä Karin istui yksin lamppunsa ääressä, seuranaan +vain omat arat, pelokkaat, surulliset ajatuksensa. + +Mutta sitten tapahtui, että Hanna Myhre sairastui tammikuun +puolivälissä, juuri kun Gertrudilla oli niin paljon tehtävää, etteivät +edes pahimmat vihurit kyenneet houkuttelemaan häntä ulos iltasin. +Karinille alkoi yksinäisyyden aika; Hanna makasi sairaalassa, Gertrud +oli niin kiinni työssään ja näytti niin väsyneeltä ja rasittuneelta, +että olisi uskonut hänenkin joutuvan samaan paikkaan; ja kirkkoherran +luo, missä Karin muutoin ei koskaan viihtynyt, oli häntä pyydetty vain +kahdeksi sunnuntai-iltapäiväksi kahville. Talonpojat ja torpparit, +joiden lapsia hän luetti, lähettivät hänelle joskus "tuomisia" ja +kutsuivat luokseen. Muutoin hänellä ei ollut, kenen kanssa seurustella, +paitsi lapsiansa ja kirjojaan. + +Oli myöhäinen tammikuun-ilta. Kaupungissa oli ollut markkinat; +aamupäivällä olivat talonpojat tulleet ajaen, elukat hyppimässä rekien +perässä, ja torilla, koulutalot pohjoispuolella, kaupungin toisessa +ulkolaidassa, mistä lakeus alkoi, olivat, niinkuin tavallisesti +tällaisissa tilaisuuksissa, enemmän tai vähemmän loppuun ajetut +hevoskonit, väkijuomain piristäminä, tehneet temppujansa tai juosseet +mäkeä ylös ja alas, vakuuttaakseen kaupanhierojia voimastaan ja +vilkkaudestaan. Markkinoilla oli tuimasti oteltu; kaupat tehtiin +mieluimmiten väkijuomain avulla, tingittiin ja huijailtiin myöhään +iltaan, ja kun talonpojat ajoivat kotiin, suuremmassa tai vähemmässä +määrin petettyinä tai pettäneinä, saivat hevoset yleensä juosta omin +valloin, miten halusivat, ja jalan käyvä osa markkinaväestä sai enemmän +vaistoaan kuin tajuntaansa kiittää siitä, etteivät valinneet +ensimmäistä lumikinosta yösijakseen. + +Yksin istui Karin tuvassaan pienen kirjotuspöytänsä ääressä ja +valmistautui seuraavan päivän tuntia varten. Mutta vain murto-osasen +mielenkiinnostaan hän kykeni työhönsä kiinnittämään. Milloin lentelivät +ajatukset kuin pelästynyt lintuparvi lakeudelle, ihmetellen, mitä +kamalaa ulvontaa sieltä kuului, tai seisahtuisivatko räyhäävät miehet +hänen tuvallensa, kääntyisivätkö syrjäpolulle ja tulisivat ikkunan luo, +pelästyttäin hänet kuoliaaksi siihen lyömällä. Milloin ne taas +surullisina ja kaihoisina painuivat menneisiin aikoihin, aikoihin, +jolloin äiti hääräili tuvassa, Karinin istuessa lukemassa; milloin taas +arkoina ja haaveksien kiertelivät muuatta kaunista kesämuistoa... + +Markkinaväen rähinä alkoi nyt tauota; silloin tällöin kiisi reki +ohitse, joku ääni karjasi, sekottuen kulkusten kilinään, jonka soitto +vähitellen sammui etäisyyteen. Mutta yö kävi yhä äänettömämmäksi; +lopuksi lakkasi kaikki melu, suuri hiljaisuus laskeutui lakeudelle, ei +yksikään ihminen enää häirinnyt tähtiyön majesteetillistä rauhaa. + +Karin oli laskenut alas kaihtimen ja tukkinut tarkoin joka raon, +etteivät ohikulkijat näkisi valoa hänen tuvastaan. Nyt, kun kaikki oli +hiljennyt, pani hän pois kirjansa, meni ikkunan luo ja veti ylös +kaihtimen, liikkumatta hän seisoi hetken ja katseli taivasta ja suurta +lakeutta, joka lumivalkoisena loisti tähtien valossa. + +Sitten hän jälleen veti alas kaihtimen, istuutui pöydän ääreen ja luki +raamattua, niinkuin hänen ja äidin aina oli tapana yhdessä tehdä, ja +aikoi sitten valmistua levolle menemään. Äkkiä hän säpsähti räyhäävää +ääntä, joka ilkeästi viilsi halki yön syvän hiljaisuuden. Hän kävi +kuolemankalpeaksi ja seisoi hetken liikkumattomana kuunnellen, kampa +pitkissä, avatuissa hiuksissaan. Nyt loittoni raaka ääni, kuului +kumeana, pahanilkisenä murinana, nyt se häipyi yhä enemmän. Hän huoahti +helpotuksesta; mutta samassa hän kuulee toiselta taholta juuri saman +raa'an äänen kaiun. Kaksi ääntä huutelee ja vastaa toisilleen; nyt ne +lähestyvät, niitä tuntuu olevan useampia, nauru ja kiroukset sekottuvat +toisiinsa. Varmaankin joukko päihtyneitä miehiä, jotka hoippuivat sinne +tänne ja huusivat toisilleen. Kas niin, nyt ne viimeinkin läksivät +edemmä, huuto ja rähinä siirtyi poispäin pitkin maantietä, heikkeni, +kuoli pois. + +Mutta mitä tämä on? Hän kuuli selvästi askelia ja kuiskausta juuri +ikkunansa alta. Nyt ne vaikenivat, mutta itse hiljaisuus täyttää hänet +jäätävällä vavistuksella. Mikä on tulossa, mistä ne neuvottelivat +tuolla ulkona? Ne eivät ole menneet, siitä hän on varma, ne seisovat +vielä ikkunan alla. Hän puhaltaa nopeasti valkean sammuksiin ja hiipii +tirkistämään kaihtimen lomasta. + +Mutta silloin hän kuulee ruudun helähdyksen ja samassa hän, pimeydestä +huolimatta, huomaa, että kierrekaihdin pullistuu sisäänpäin. Kauhun +jähmettämänä hän tuijottaa kaihtimeen. Joku tempoo ja repii sitä, kylmä +ilmavirta tulvaa huoneeseen, hän kuulee jälleen käheät, kuiskivat +miesäänet. Nyt temmataan kaihdin irti ja se putoo räiskähtäin +permantoon. Pari kättä ojentuu rikkilyödystä ruudusta ja kopeloi +ikkunanhakoja, pörröisen pään ääriviivat vilahtavat pimeydestä +näkyviin. "Peto", tuo hirvittävä, jota hän koko elämänsä on pelännyt! +Hän näkee sen silmäin himosta hehkuvan, hän ymmärtää hetkensä tulleen, +nyt määrätään hänen tuhokohtalonsa, ei ole apua, ei pelastusta. Ja +hänet valtaa sama ihmeellinen, kivettävä tunne kuin sen, joka on +pyörtymäisillään. "Minun täytyy luisua, ei ole apua, minä olen +hukassa." + +Liikkumatta hän seisoo ja tuijottaa ikkunaan, jota kömpelöt kädet +haparoivat, kirousten ja tyhjänpäiväisten sanain tunkeutuessa +huoneeseen. Tuossa näkyy vielä yksi pää, laupias Jumala, neljä +pedonsilmää polttaatuu häneen, neljä käsivartta on syleilevä häntä, +häpäisevä. Laupias oikeuden Jumala, älä anna sen tapahtua, herpaise +heidän kätensä, tee ihme, pelasta, vapahda! Äiti, äiti! + +Pimeä yö-ilma lainehtii veripunaisin aalloin hänen ympärillään, ohimot +ja sydän lyövät raskaita, kumeita vasaraniskujaan, jäsenet ovat +lyijynraskaat ja kylmät, hän ei voi liikahtaa, permanto väistyy jalkain +alta, seinät keinuvat ylös, alas, veltosti hän ojentaa toisen +käsivartensa ja huojuu pari askelta eteenpäin. + +Samassa hypähtää toinen väkivallantekijöistä avonaisesta ikkunasta +sisään, ja toinen seuraa heti perässä. + +-- Tulta! rähisevät he vuorotellen ja höystävät käskyjään kirouksin ja +sadatuksin. Toinen raapaisee tulta ja valaisee Karinia. Raaka, himokas +nauru puhkeaa molempain huulilta. Toinen tarttuu kynttiläjalkaan ja +sytyttää tulen, sen heikko valo valaisee huonetta ja kalpeaa, vapisevaa +tyttöä, joka liikkumatonna seisoo heidän edessään. + +-- Sinä...! Ja taas korahtaa joukko siivottomia, kiroilevia sanoja läpi +yön hiljaisuuden, ja toinen miehistä hoippuu ojennetuin käsivarsin +Karinia kohden. + +Silloin koskettaa laupeuden enkeli hänen otsaansa, ja ajatukset sen +takana huumaantuvat, veripunaiset aallot lysähtävät kokoon hänen +silmäinsä edestä, tulee yö hänen sisässään ja ulkopuolellaan. Hän ei +tiedä enää, mitä tapahtuu, siinä maatessaan pitkänään lattialla, +rääkättynä ja raiskattuna, kylmän talvi-ilman jäädyttäessä hänen hentoa +ruumistaan. Yön kauhuja ei ole enää hänelle olemassa, niinkuin ei tiedä +elämän kauhuista se, joka ikuista unta nukkuu. + +Kun hän viimein herää, kohtaa hänen etsivä katseensa ensimmäiseksi +tutut, ystävälliset kasvot, jotka kyynelsilmin katsovat häntä. Tuska ja +kauhu, joka pyrkii tunkeutumaan läpi tajuttomuuden usvain, saa +taka-iskun; hän tuntee itsensä äkkiä miltei onnelliseksi, kyyneleisten +silmäin katse on täynnä rakkautta -- mitä sitten muusta kärsimyksestä? + +-- Hanna, rakas Hanna, hän kuiskaa puolisammuvin äänin ja kietoo +kätensä Hanna Myhren kaulaan, älä mene, jää, jää, minä pelkään, ja hän +nojaa päätään Hannan rintaa vasten ja tuntee samaa ääretöntä lepoa ja +turvallisuutta kuin äidin sylissä. + +Pari kuukautta sai Karin maata sairaalassa, missä Hanna Myhre oli +toipumassa keuhkokuumeestaan, jonka oli itselleen hankkinut pakkasessa +ja myrskyssä vuorella kävellessään. Pari kuukautta hän sai taistella +vaivain ja tuskantunteen kourissa, mutta hän ei valittanut koskaan, +ja kun hän näki Hanna Myhren laihan olennon siniharmaassa +sairaalapuvussaan tulevan vuoteensa luo, kun hän sai pitää tämän kättä +omassaan ja kuulla hänen tutun, ystävällisen, lohduttavan äänensä, +silloin lennähti onnenhymy hänen hivuttuneille piirteilleen. + +Niin he taistelivat yhdessä pahimmat taistelut, ja kun Karin viimein +läksi sairaalasta, voivat lääkärit sanoa, että miten vaikeasti hän +olikin vahingoittunut, ei hän ollut tulevaisuudessa kärsivä mitään +haittaa siitä. Ja tämä kirvotti raskaan taakan koko pitäjän sydämeltä, +jos yleensä voi otaksua pitäjällä sydäntä olevan. Tapahtumahan oli +kauhea, mutta roistojen perille oli mahdoton päästä -- Karin ei +itsekään tietänyt, minkä näköiset he olivat -- ilmenihän siinä +vallan ihmeellisesti Jumalan suojeleva käsi, ettei Karin ollut +tulevaisuuteensa katsoen saanut mitään vahinkoa j.n.e. Niin, jopa +siellä täällä alettiin kysyä, eikö koko tapaus liene ollut vilkkaan +mielikuvituksen keksimä. Rouva Henningson uskoi "syvimmässä +salaisuudessa" ystävilleen, ettei hän puolestaan uskonut moisia +kauheuksia. Neiti Blom oli luultavasti itse, vetäessään alas kaihtimen, +särkenyt ruudun ja sitten pyörtynyt pelästyksestä. Tietysti ei hän +tahtonut puhua Karinista halventain, mutta muutamista naisista on +mieluista tehdä itsensä mielenkiintoa herättäviksi; olihan jokainen +kuollut kerrottavan, mitä hullutuksia hysteeriset naiset keksivät. + +Ja papinrouvan "salaisuudet" levisivät pitkin pitäjää ja muodostuivat +niille, joissa tapaus oli synnyttänyt surua ja levottomuutta, niin +runsaaksi lohdutuksen lähteeksi, että kaikki aikeet tehdä jotain +opettajatar raukan tulevaisuuden turvaamiseksi siihen vähitellen hiljaa +ja huomaamatta hukkuivat. + + + + +X. + + +Oli kylmä maaliskuunpäivä. Lumi oli poissa, mutta maa lepäsi vielä +jäisen kivikovana, tuuli puhalteli ahneena lakeuden poikki, ja +sinivuokot, jotka jo alkoivat paisuttaa nuppujaan vuoren rinteillä, +sulkeutuivat taas yrmeinä. Harakkaparvi lensi kömpelösti ilman halki, +laskeutui peltosaroille, joista toiset olivat vaaleanvihreitä, toiset +mustia, hyppeli piennarta pitkin ja siirtyi räkättäin edemmä. + +Kirkkoherra Henningson istui taaksepäin nojauneena mukavien +ajoneuvojensa toisessa kulmauksessa, niiden nopeasti vieriessä +yksinäistä tietä ja hevosen kavioiden kapseen kovana jymistessä +jäätynyttä maata vasten. + +Kirkkoherra ei tavallisestikaan ollut iloisen näköinen, mutta tänään +oli otsan ryppy syvempi kuin muulloin, ja tummansiniset silmät +katselivat synkkinä silmälasien takaa. Ajatuksissaan hän kertasi +kuluneen vuoden tapahtumat, ja kuta pitemmälle hän tarkasteluissaan +ennätti, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hajaannuksen ja +laittomuuden henki oli seurakunnassa päässyt hirvittävään valtaan. + +Kun hän viisitoista vuotta sitten tuli tänne, oli hänen tahtonsa, hänen +persoonallinen panoksensa seurakuntaelämään jotain merkinnyt; +vähitellen oli jouduttu siihen, että kaikkien tahdon tuli päästä +kuuluviin, piammiten tunsi jokainen olevansa kutsuttu saarnaamaan, +kokouksia johtamaan, oppijärjestelmiä muodostamaan ja lakeja laatimaan, +kokonaan subjektiivisia lakeja, jotka riippuivat kunkin tilapäisistä +mielijohteista. Sivistystä, opintoja, kokemusta, kaikkea sellaista +pidettiin yhä enemmän ylellisyytenä, yläluokan matkatavarana, joka oli +paras muitta mutkitta hyljätä. Mihin jouduttaisiinkaan, jos +jatkettaisiin tähän surettavaan suuntaan; mitä oli tuleva kansasta, +jonka kaikki jäsenet luulevat olevansa luodut johtamaan eikä +tottelemaan; toinen huutaa mustaa valkeaksi, toinen valkeaa mustaksi, +ja jokainen on mielestään oikeassa hulluine väitteineen? Tosiaan, +sellainen kansa seisoo, jollei juuri perikatonsa partaalla, niin +kuitenkin hyvin lähellä sitä. + +Näiden ajatusten häilyessä hänen mielessään, ne olivat vähitellen +keskittyneet yhteen henkilöön, jota hän tosin piti siksi vähäpätöisenä, +ettei tälle ollut sen suurempaa arvoa annettava, mutta jota hän itse +asiassa oli koko ajan ajatellut aivan kuin lihallistuneena laittomuuden +henkenä, jota hän niin ankarasti tuomitsi. Tämä henkilö oli Gertrud +Björk, kansakoulunopettajatar, tuo uhkamielinen, omavaltainen tyttö, +joka tutustutti koululapset aivan heidän käsityskykynsä ulkopuolelle +jääviin asioihin ja aito naisellisessa johdonmukaisuuden puutteessaan +antautui pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, joilla ei ollut mitään +tekemistä opettajatoimen kanssa. + +Oli aika, jolloin hän ja Gertrud olivat sangen hyviä ystäviä, silloin, +kun opettajatar ensin tuli pitäjään nuorena, tarmokkaana naisena, +intoa ja elämänharrastusta hehkuvana, niin toisenlaisena kuin +kirkkoherran seurustelupiirin arkiaikaiset, mitättömät naiset. Ilman +että he, hän yhtä vähän kuin Gertrud, itse huomasivat, syntyi heidän +välilleen jonkinlainen henkinen yhteys, joka ilmeni mieluisana ja +mielenkiintoisena seurusteluna ja ajatustenvaihtona. Gertrudin rakkaus +koululaisiinsa, hänen kykynsä tunkeutua jokaisen erilaiseen luonteeseen +ja elämänoloihin, hänen tarmokkaat pyrkimyksensä yhteistyöhön kotien +kanssa, ja ennen kaikkea hänen selvästi erikoinen persoonallisuutensa +herätti papin mielenkiintoa, sai esiin hänen parhaimpansa, sytytti +elämää turtuneeseen nuoruudenintoon ja elämänhaluun. Eipä puuttunut, +ettei pitäjällä, tietysti kaikella kunnioituksella, laskettu pientä +pilaa siitä, miten mieltynyt kirkkoherra oli Gertrud Björkiin. Hänelle +oli tullut tavaksi asettaa Gertrud esikuvaksi, ylistää häntä +kaikkialla, kotona ja vieraissa, ja Gertrud puolestaan kiitti Jumalaa +hyvästä suhteesta, joka vallitsi hänen ja kouluneuvoston puheenjohtajan +välillä. + +Mutta hiljaa ja salakavalasti rikkoontui tämä ystävyys. Niin kauan kuin +Gertrudin etevämmyys ei pyrkinyt oikeuksiinsa kirkkoherran +kustannuksella, kävi kaikki hyvin; ihailtiin toisiaan molemminpuolin, +sopivan välimatkan päästä. Mutta ensimmäinen ristiriita jo särki hiukan +keskinäistä ymmärtämystä, ja kun kirkkoherra persoonallisesti tutustui +Gertrudin selväpiirteiseen luonteeseen ja hänen lahjakkuutensa +etevämmyyteen, luhistui nopeasti kerran niin hyvä suhde, kunnes ei +siitä enää ollut muuta jäljellä kuin ohut, ulkonainen kuorikiilto, joka +huonosti peitti epäsointuja ja kihnauksia, julkisen taistelun +edeltäjiä. + +Tätä kaikkea kirkkoherra ajatteli, kun hän kylmänä maaliskuunpäivänä +kulki tietä pitkin parhaissa vaunuissaan, pappilan parhaan hevosen +vetämänä. Mutta hänen ajatuksensa eivät vastanneet todellisuutta; hän +oli kuohuksissaan siitä, että oli niin erehtynyt Gertrudin suhteen, +siitä, että tämä nuori nainen, josta hän oli uskonut niin paljon hyvää, +itse asiassa oli itsevaltainen juonittelija, johon ei milloinkaan +voinut luottaa, ja jonka riidanhaluinen luonne ja uudistuskiihko uhkasi +todellisena vaarana koko pitäjää. Kuinka monasti Gertrud oli uhmannut +hänen tahtoaan ja toivomuksiaan, kuinka itsepintainen hän oli esim. +ollut vaatiessaan uusia koulutarpeita, kalliita ja aivan hyödyttömiä, +kun pitäjän rasitukset ilmankin olivat suuret. Miten paljon haaveiluja +oli vuoden kuluessa pujahtanut hänen opetukseensa; tuskin kului +kuukauttakaan, ettei hänellä ollut uusia ehdotuksia varalla: kirjasto, +vanhempain kokouksia, veistoa, ruuanlaittoa, ja, Jumala ties, mitä; +oivallisia asioita itsessään, mutta turmiollisia siksi, että oli +sekotettu niin epäterveesti yhteen sellainen lauma harrastuksia, +etteivät mitkään lapsenaivot niitä kyenneet vastaanottamaan ja +sulattamaan. Ja sitten raittiuskysymys, joka esiintyi hänessä melkein +vimmana, jolla hän kiusasi jopa kuus-, seitsenvuotiaita, vaikkeivät +nämä tietysti koko asiasta ymmärtäneet sanaakaan! Tämä jännittyneisyys, +tämä farisealaisuus, tämä alituinen, väsyttävä puuhaaminen nuorten +suhteen, jotka eivät tietysti voineet ymmärtää, että oli synti, jos +heidän raitis, uuttera isänsä joi lasillisen olutta janoonsa; tämä +typerä kainalosauvoihin nojauminen, sen sijaan että olisi opetettu +ihmiset käymään, kehitetty voimakkaita, rohkeita luonteita, jotka ilman +raittiuslupauksia voivat arvostella, mitä sietävät, mitä eivät. Ja +kirkkoherra sai itsensä oikein kuumaksi, siinä istuessaan ja +ajatellessaan, mitä kaikkea pahaa ja mitä ikävyyksiä Gertrud oli +aikaansaanut päästyään pitäjän kansakoulunopettajattaren toimeen. Kun +hän tuli kotiin, hämmästytti häntä samalla sekä mieluisasti että +epämieluisasti seuraava kirje: + + _Kirkkoherralle ja kouluneuvoston puheenjohtajalle!_ + + Täten saan ilmottaa teille, arvoisa kirkkoherra, Ljungbergin + koulunopettajan Björkin suhteista. En vain minä hänestä valita, + vaan on 50 paria vanhempia, joiden kanssa minä olen puhunut, + jotka ovat huolissaan. + + Hän ei opeta lapsia lukemaan, vaan kuiskataan kaikilla tahoilla, + kuinka juonikas ja äreä hän on lapsia kohtaan, ei vain meidän + lapsia, vaan kaikki, joiden kanssa olen puhunut, kantavat hänelle + kaunaa. Minulla on tosiasioita valitusten tueksi, sillä 100 ihmistä + voi ne todistaa oikeiksi. + + Pyydän, ettei kirkkoherra neiti Björkin ilmotusten vuoksi näe + vaivaa toimittaa kuritushuonetta lapsillemme, eivät ne ole + tehneet mitään pahaa, kaikki, jotka ne tuntevat, kiittävät, + että ne ovat ystävällisiä ja kilttejä, eivät ne liioin ole + uppiniskaisia meille vanhemmille, vaan jos joku sietäisi + nuhteita uppiniskaisuudesta, niin juuri opettaja. Rohkenin + mennä hänen luokseen ja kehottaa häntä opettamaan lapsia + lukemaan, ja silloin hän äkämystyi niin, että on häpeä sanoa. + Mutta kyllä on niin, kuin yleisö kuiskaa, että neiti Björkillä + on niin paljon muuta hommaa, joka ei yhtään koske koulua, + kesäkursseille hänen on tapa matkustaa ja raittiuskokouksiin + myös ja lapset saavat lukea niin hyvin kuin osaavat, ja lähettää + lapset asioille keskellä tuntia. Minulla on tosiasioita tueksi, + monet lapset voivat todistaa, kuinka saavat juosta itsensä + näännyksiin neiti Björkin asioita. Parasta olisi jos neiti Björk + saisi kaikki lapset laitokseen, josta hän aina puhuu, ja saisi + sentään koko palkan. Mieluisinta olisi, jos pääsisimme koko + opettajasta, ennenkuin hän pelottaa vanhemmat ja lapset järjiltään + kuritushuoneillaan. Tästä lähin valittavat useammat. + + Kunnioittaen: + + _Timeon Tingbom_. + +Kun kirkkoherra oli tämän kirjeen lukenut, vetäytyi hänen otsansa +huolestuneisiin kurttuihin, ja suun ympärille levisi alakuloisen +tyytyväisyyden ilme. Hän pani pois silmälasinsa, silitti päätään ja +huokasi syvään. Niin, tämä kirje yksinkertaisessa naiivisuudessaan +vahvisti juuri sitä, mitä hän -- ja moni muu hänen kerallaan -- oli +ajatellut. Tyytymättömyys Gertrudiin oli silminnähtävästi levinnyt koko +väestöön -- monipuuhaisuus, josta pappi niin terävästi oli häntä +moittinut, oli tehnyt hänet kelpaamattomaksi pikkuvelvollisuuksia +täyttämään -- lasten lukeminen tuli laiminlyödyksi -- että hän rohkeni +lähettää lapset keskellä tuntia omille yksityisasioilleen -- sehän +saattoi ihan mieltä kuohuttaa! Ei niin käsittäin, ettei pappi olisi +nähnyt suutari Tingbomin tiedonantojen epäluotettavuutta, kaukana +siitä, tietysti ne olivat liioteltuja; mutta ne yhtyivät niin +täydelleen sekä papin omiin mielipiteisiin Gertrudista että siihen +moitteeseen, jota hän oli usealta taholta kuullut, niin että hänellä +oli mielestään syytä kyllä panna niihin huomiota. Niin, hän tuli +viimein, yhtä ja toista myöten ja vastaan mietittyään, siihen +johtopäätökseen, että hänen oli kouluneuvoston lähimmässä, pian +pidettävässä kokouksessa esitettävä asia jäsenille ja tiedusteltava +heidän mielipidettään, mikäli ei jo olisi aika antaa neiti Björkille +varotusta. + +Viikkoa myöhemmin kokoontui kouluneuvosto varsinaiseen +kokoukseen pitäjäntuvalle. Pöydän luona ihan salin perällä istui +kirkkoherra itseoikeutettuna puheenjohtajana, penkillä hänen +edessään muut kouluneuvoston jäsenet, joiden kaikkien tuli olla +"kansanvalistusharrastuksistaan tunnettuja miehiä": talollinen Svan, +pehtori Kahl, ijäkäs, äreä vanhapoika, opettaja Folkeson, kirvesmies +Håf y.m. Sitten kun kirkkoherra tavanmukaisesti oli toivottanut +läsnäolijat tervetulleiksi, alkoi hän esittää asioita. Ensimmäinen +kysymys koski neiti Björkin pyyntöä saada uusia opetusvälineitä, tällä +kertaa n.s. "helmitaulun", jonka kustannukset nousivat noin kolmeen +kruunuun viiteenkymmeneen öreen. + +Pappi esitti asian huolestuneen ja juhlallisen näköisenä. Lopetettuaan +hän laski paperin kädestään ja katseli läsnäolijoita. + +-- Hyvät herrat, mitä teillä on vastattavana neiti Björkin pyyntöön? + +Kahl nousi: "herra puheenjohtaja". Kirkkoherra kumarsi päätään, ja Kahl +jatkoi: + +-- Ajattelin vain kysyä, tuleeko väestö siitä paremmaksi, että joka +kouluneuvoston kokouksessa pyydetään kalliita ja tarpeettomia +opetusvälineitä? + +Pappi huokasi ja pudisti päätään. + +-- Ei, valitettavasti, pikemmin voisi sanoa huonommaksi. + +Talollinen Svan nousi ja sanoi: + +-- Herra puheenjohtaja! Pitäjää rasittavat ilmankin suuret menot. Me +olemme korjanneet kirkonkaton. + +-- Niin, mutta siitä on, näetsen, kymmenen vuotta, mutisi kirvesmies +Håf ja raapi korvallistaan. + +-- Me olemme korjanneet kirkonkaton, jatkoi Svan, ääntään korottaen, me +olemme rakentaneet koulutalon ja laittaneet uusia teitä. Minusta tuntuu +olevan aika ruveta vähän säästämään. + +-- Tahtooko vielä joku lausua mielipiteensä? kysyi puheenjohtaja ja +katseli pitkin salia. + +Ei kukaan vastannut. + +-- Suostuuko kouluneuvosto neiti Björkin anomukseen saada uusia +opetusvälineitä? + +-- Ei. + +-- Hylkääkö kouluneuvosto hänen esityksensä? + +-- Hyljätään. + +Vasaranisku vahvisti hylkäyksen, ja siirryttiin muihin asioihin, +sellaisiin kuin sairaan kansakoulunopettajattaren Hanna Myhren +virkavapaus, opettaja Carlsonin huoneidenkorjaus j.n.e. + +Puheenjohtaja käytti näissä otteluissa suuressa määrin +puolueettomuuttaan, niin, hän jopa osottautui toisinaan sangen +välinpitämättömäksikin, mihin oli syynä muuan ajatus, joka +yksinomaisesti kiinnitti hänen mieltään. Hän antoi ukkojen kiistellä +Carl Carlsonin kattotiileistä, Hanna Myhren keuhkokatarrista ja Gertrud +Björkin rikkinäisistä seinäpapereista; vasta kun kaikki nämä kysymykset +oli ratkaistu, kun Carlsonille oli luvattu uusi katto, ja Kahl oli +toimittanut niin, että Gertrud sai pitää rikkinäiset seinäpaperinsa, +vilkastuivat rovastin kasvot, ja hän alotti alakuloisen tyytyväisin +ilmein: + +-- Niin, se mitä minulla nyt lopuksi on teille, hyvät herrat, +esitettävänä, on sen pahempi kaikkea muuta kuin mieluista laatua. Olen +jo kauan huomannut, että tyytymättömyys vallitsee opettajatar Gertrud +Björkiä kohtaan, ja minun täytyy surulla tunnustaa, että, miten suuria +ansioita hänellä lieneekin, hän on tehnyt itsensä yhteen ja toiseen +syypääksi, mikä varmaan sietäisi pienen muistutuksen. Varsinkin on +häntä soimattu monipuuhaisuudesta, josta on ollut seurauksena, +ettei hän ole tyydyttävällä tavalla voinut pitää huolta lasten +opetuksesta. Vähemmän sopivalla tavalla on hän käyttänyt hyväkseen +opettajanasemaansa; niinpä hän esimerkiksi on tunnin aikana lähettänyt +lapset omille yksityisasioilleen. Valituksia ovat tehneet useammat +vanhemmat. Niin sain esim. eilen kirjeen huolestuneelta isältä, jonka +lapset valitettavasti kyllä kaivannevat ymmärtäväisempää huolenpitoa, +kuin mitä neiti Björk näyttää heille omistavan. + +Ja kirkkoherra luki hiukan lausetapoja lievennellen ja kieltä +parannellen Timeonin kirjeen. Sen tehtyään hän pani kirjeen pöydälle, +silitti sitä kädellään ja sanoi, läsnäolijoita silmäillen: + +-- Hyvät herrat, pyydän teitä lausumaan ajatuksenne esittämäni +kysymyksen johdosta. + +Pitkänä ja suorana kohosi Svan penkistään. Hänen kapeat huulensa olivat +kuin vaakasuora repeämä poskien välillä, ja harmaansiniset silmät +näyttivät painuneen tavallista syvemmälle ulkonevain kulmakarvain alle. + +-- Pyydän yhtyä valituksiin opettajatar Björkista. Sen sijaan että +pysyisi lestissään, hän puuhaa muita asioita, jotka eivät häntä +koske... + +-- Ehkä tahdotte lähemmin määrätä, Svan, mitä aloja tarkotatte? kysyi +puheenjohtaja lempein äänin. + +-- Niin, tarkotan _kursseja_, vastasi Svan jyrkästi ja pannen +ylenkatseellista painoa viimeksimainittuun sanaan, kursseja, joita +oppineet, epäkäytännölliset ihmiset panevat toimeen tehdäkseen kansaa +uppiniskaiseksi ja tyytymättömäksi. Tohtorit ja professorit näyttävät +suurista tauluista, minkä näköisiä ovat sydän ja munaskuut ja maksa, +kun ihminen on ottanut päivällisryyppynsä, ja sitten pitää pölkkypää +opettajatar saman esitelmän sydämestä ja munaskuista lapsivekaroille ja +tekee heidät uppiniskaisiksi vanhempia vastaan. Mitä tapahtui +tässä vast'ikään? Poikanulikkani sanoo minulle, kun otin pienen +kohtuudenryypyn: "isä, sinun täytyy lakata juomasta heikon veljesi +takia!" Onko mokomaa kuultu nokinenäisen poikanulikan suusta! Mitä? +Pitääkö minun luopua ryypystäni siksi, että muiden vatsa on huonossa +kunnossa? Mitä minua liikuttavat Erik Andersonin suolet? Pitäköön itse +niistä huolta, enkä minä rupea siitä hyvästä ulkokullatuksi +goodtemplariksi, että hän otti kymmenen ryyppyä kahden sijasta. Eikö +muka kristityn vapaus oikeuttaisi minua juomaan, mitä siedän, ja +ottamaan päivällisryyppyä, niinkuin tekivät isät ja iso-isät ennen +minua ja voivat hyvin polvesta polveen? + +Svan istuutui, vielä suorempana ja kapeahuulisempana kuin ennen, ja +puheenjohtaja nyykäytti päätään alakuloisesti hymyten. + +-- Onko jollakulla vielä jotain sanottavana asiasta? + +Pehtori Kahl nousi: + +-- Tahdon huomauttaa, ettei hän suinkaan opeta puhdasta oppia. Hän +antaa esim. lasten oppia pitkiä kappaleita raamatusta, mutta laiminlyö +kokonaan kysymykset: "mitä se on?" jotka minä osasin lapsena ulkoa +oikein ja nurin, jos niiksi tuli. + +-- Hm -- hm -- sanoi kirkkoherra, päätään pudistain, mikä yhtä hyvin +saattoi tarkottaa Kahlin kuin Gertrudin opetusmenetelmää. Hyvät herrat, +tahtooko joku teistä vielä... + +Ja hän silmäili ympärilleen kysyvin katsein. + +-- Ei hänessä ole tointa eikä taitoa, sanoi Svan ja nousi. Hän ottaa +lähettääkseen lapset kesken opetuksen kääröjä ja kirjeitä viemään. +Sellaista emme siedä, kun palkkaamme ihmisen lapsiamme opettamaan. + +-- Niin, mutisi pappi, sama henki: omavaltaisuuden, itsekylläisyyden +henki -- se esiintyy niin suuressa kuin pienessä. + +Mutta nyt oli kirvesmies Håfista, Brittan isästä, aika sanoa sana +puolustukseksi. + +-- Niin, kyllähän on totta, mitä herrat sanovat, että yrmeä ja tyrnä +hän on, mutta hyvä ja ystävällinen ihminen hän on silti, se on varma. +Kun minun muijani oli tässä kipeänä, ei kukaan niin meitä auttanut +hädässämme kuin juuri neiti Björk, aina hän tuli meille, ja aina hän +toi jotain -- ja -- + +-- Niin, kyllä hän hyvä on, keskeytti kirkkoherra järjestyksestä +poikkeamalla, kyllä hän on kelpoluontoinen, kunnon ihminen hän on -- +sitä ei kukaan tahdo kieltää. Mutta juuri sellaiset helposti joutuvat +harhateille, ja heitä pitää koettaa johtaa taas oikeille poluille. Mitä +te sitä paitsi, hyvät herrat, olette esiintuoneet, on aivan yhtä +pitävää tämän kirjeen kanssa -- kirkkoherra laski kätensä raskaasti +Timeon Tingbomin kirjeelle -- ja muutoin useiden muidenkin +asianomaisten, joiden arvostelua olen pyytänyt. Varotus lienee siis +paikoillaan, ja vakava toivoni on, että hän sen jälkeen parantaa +tapansa. Ehdotan siis, että kansakoulunopettajatar Gertrud +Björkille annetaan varotus monipuuhaisuudesta ja seurakuntaelämän +hajaannuttamisesta, varsinkin nuorten keskuudessa, ja että tämä päätös +pannaan pöytäkirjaan. Suostutaanko siihen, hyvät herrat? + +Yksimielinen: "suostutaan" oli vastauksena kirkkoherran kysymykseen, +jonka jälkeen vasara jymähti. + +Kun sitten oli vielä esitetty ja käsitelty muutamia kouluneuvoston +kysymyksiä ja valittu sopivat henkilöt pöytäkirjan tarkastajiksi, +hajotti puheenjohtaja kokouksen, ja kukin läksi kotiinsa, tyytyväisenä +päivän toimiin. + +Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka +juhlallisin, mutta isällisen lempein äänin ilmotti hänelle +kouluneuvoston päättämän ja laatiman varotuksen monipuuhaisuudesta ja +seurakuntaelämän hajaannuttamisesta. + +Gertrud kuunteli kalpeana ja ääneti, pienoisen pilkallisen hymyn +leikkiessä huulilla. Seurakuntaelämän hajaannuttamisesta! Tarkotettiin +kai hänen pieniä tiistaikokouksiaan ompelemisineen, kahvinjuonteineen, +isänmaallisine esitelmineen, raittiuspuheineen. Monipuuhaisuus! Se +johtui siitä, että hän seurasi ajan kysymyksiä ja käytti loma-aikansa +lisätietojen keräämiseen. + +Katkeruus kuohahti hänessä, mutta hän hillitsi itsensä ja istui yhä +liikkumattomana maahan luoduin katsein ja kädet ristissä sylissä. + +-- Niin, sanoi pappi, lopetettuaan, ja taputti Gertrudia olalle yhä +isällisesti lempeän näköisenä, toivon, että tämä pikku varotus +vaikuttaa hyvää. Tietysti te tarkotatte hyvää "monipuuhaisuudellanne", +neiti, epäilemättä vilpitön, mutta mieletön into ajaa teitä tekemään +propagandaa raittiusliikkeen puolesta, joka, paha kyllä, useimmiten +synnyttää fariseuksia, fariseuksia, jotka lyövät rintoihinsa, arvellen +kaiken vanhurskauden täytetyksi, jolleivät juo olutta, tai lupauksensa +rikkojia, jotka toisena päivänä sitovat sininauhan napinläpeensä, +toisena sen kiskaisevat pois. + +-- Se ei ole totta! huudahti Gertrud kiivaasti ja katsahti ylös, +päinvastoin vahvistuu ja kehittyy luonne pahan tuntemisesta, kansan +täytyy oppia tuntemaan väkijuomain vaarat, ihmisten täytyy tukea +toisiaan taistelussa... + +Kirkkoherra teki halveksuvan viittauksen kädellään. + +-- Erehdystä, erehdystä, pikku neiti. Likipitäin samaa olisi sanoa: +ihmisten on opittava tuntemaan sähkön vaarat ja tuettava toisiaan +taistelussa sitä vastaan. Kaikessa voi piillä vaara, ei pidä vain +väärinkäyttää -- on käytettävä voimia oikealla tavalla. Koko ehdoton +raittiusliike farisealaisine vaatimuksineen on kerran luhistuva +mahdottomuutena, suorastaan loukkaavana hyökkäyksenä persoonallista +vapautta vastaan. + +Gertrudin silmät välähtelivät, ja huulten pilkallinen hymy muuttui +teräväksi ja halveksivaksi. Hän tunsi, ettei hänen olisi tullut lausua +niitä sanoja, jotka kohosivat hänen mieleensä, hän oli kuulevinaankin +varottavan äänen korvissaan: "vaikene, vaikene!" Mutta varottavaa +ääntä tottelematta hän huudahti kiivaasti ja ylenkatseellisesti: + +-- Tuossa kaikessa piilee vain kieltäymisen halun puute, ei tahdota +mistään luopua auttaakseen; vain itsekkyys vastustaa maamme suurta, +mahtavaa raittiusliikettä! + +Kirkkoherra karisteli kurkkuaan. Hän kävi tulipunaiseksi otsaa myöten, +niin että oli kuin olisivat hiusjuuret sähisseet kuumuudesta. + +-- Neiti Björk, te unohdatte itsenne, hän sanoi terävällä, +juhlallisella äänenpainolla, unohdatte puhuvanne vanhalle miehelle ja +Herran palvelijalle. + +Gertrudkin punastui. Hän huomasi, että oli ollut äkkipikainen, ja että +hänen siis tuli pyytää anteeksi. Mutta hän taisteli kovan taistelun, +ennenkuin sai suustaan: + +-- Siinä tapauksessa pyydän, että annatte anteeksi -- + +-- Tietysti, tietysti, keskeytti kirkkoherra alentuvaan, juhlalliseen +tapaansa. Kehottaahan Herra meitä antamaan anteeksi, ei yhden, vaan +monta kertaa, mitä tahansa veljemme tai sisaremme meitä vastaan ovat +rikkoneet. Tunnustan, että esiintymistapanne, neiti, sekä suututti että +suretti minua. On kiusallista nähdä, ettei se, jonka tulisi johtaa +nuorisoa ja olla esimerkkinä ja esikuvana, voi ohjata omaa mieltään; +mutta, kuten sanottu, kun vika on tunnustettu ja anteeksi pyydetty, on +se myös jaloista sydämistä pois pyyhitty. Sallikaa minun kuitenkin, +ennenkuin eroamme, liittää saamaanne julkiseen varotukseen toinen, +yksityisluontoinen. En tosin epäile, että voi löytyä pätevä syy +moninaisiin toimiinne, neiti, mutta -- tunnen ihmissydämen kavaluuden +ja varotan teitä, neiti: tutkikaa itseänne, eivätkö ylpeys ja +kunnianhimo näyttele sangen suurta osaa teidän näköjään niin +uhrautuvassa toiminnassanne. Te haluatte jotain merkitä, haluatte, että +teistä puhutaan ja teitä ihaillaan, ihmisten kiitos ja ylistys on niin +houkuttava. Mutta muistakaa, ettei Jumala ole asettanut teitä +saarnaamaan eikä esiintymään sellaisten asioiden puoltajana -- suokaa +anteeksi, puhun totuuden peittelemätöntä kieltä -- joita ette lainkaan +käsitä. Teidän tehtävänne, neiti, on opettaa lapsia, se on suuri ja +ihana, joskin vaatimaton kutsumus, täyttäkää se ilolla ja innolla, +tehkää siitä parastanne ja jättäkää raittiusliike ja saarnavirka +niille, jotka Jumala on siihen kutsunut. Olkaa uskollinen vähässä: +siten parhain pysytte Herran mielisuosiossa! + +Näin sanoen kirkkoherra nousi ja nyykäytti päätään merkiksi, että +keskustelu oli päättynyt. Gertrud nousi hänkin, kumarsi samoin päätään +ja poistui posket yhtä kalpeina, kun ne äsken olivat olleet punaiset. + +Ulos tultuaan hän kiiruhti niin nopeasti eteenpäin, kuin olisi tahtonut +juosta sitä kiusallista vaikutelmaa pakoon, jonka pappilassa oli +saanut. Miten väärin, miten kavalaa kaikki, valkaistu hauta oli tuo +juhlallinen varotus, kaunis ja kiiltävä muodoltaan ja sisältä täynnä +kuolleitten luita! Toden totta, hänellä oli syytä kuohahtaa, hän teki +oikein vastatessaan niinkuin vastasi. Hän katui katkerasti +anteeksipyyntöään, hän oli tehnyt tyhmästi, vain jaloilta ja suurilta +luonteilta voi pyytää anteeksi, pikkumaisille antaa tuollainen pyyntö +vain aseet käteen nöyryyttää muita ja riemuita voitostaan. + +Hän tiesi niin hyvin, miten kirkkoherra oli käyttävä tätä asetta, hän +tiesi, että kulovalkeana oli kulkeva pitkin pitäjää tieto, että +kansakoulunopettajatar Björk oli saanut kouluneuvostolta varotuksen, ja +että hän oli vastannut kirkkoherralle niin hävyttömästi, että hänen eli +täytynyt pyytää anteeksi. Niin, niin kertoisi koko pitäjä, ja +kirkkoherra hymyilisi juhlallista, alakuloista hymyään ja +puhuisi vapaakirkollisesta kurittomuudesta ja kristillisestä +suvaitsevaisuudesta ja velvollisuuden laiminlyömisestä, ja rouva +Henningson siristäisi mustia silmiään ja lavertelisi juttuja, jotka +Timeon Tingbom hänelle kokoon keittää. Ja ihmiset uskoisivat kaikki, ei +auttaisi se, että hän, Gertrud, uhrasi aikaa, voimia ja rakkautta +lapsilleen, että hän tahtoi pelastaa heidät juoppoudesta ja turmiosta, +hän oli joka tapauksessa huono opettaja, uhkamielinen, uppiniskainen +nainen, joka oli niin hairahtunut, että hänen täytyi nöyrtyä +rukoilemaan. + +Ja hänen eteenpäin samotessaan ja näiden kuvitteluiden ajellessa hänen +aivoissaan, hän kävi kovaksi, katkeraksi ja kapinoivaksi. "Mitä +hyödyttää kaikki tyyni?" hän ajatteli. "Panet itsesi alttiiksi, +ponnistat öin päivin, ja kiittämättömyyttä, väärinymmärrystä, kateutta +kohtaat kaikkialla, ja juuri ne, joiden tulisi tukea ja auttaa, joiden +tulisi ymmärtää toisten pyrkimyksiä, ne juuri tekevät voitavansa +katkeroittaakseen toisen elämän. Oi jos voisin jättää, irtautua..." Ja +hänen sielussaan kajahti kaikuna profeetan epätoivo: "jo on kyllin, +ota, Herra, sieluni!" + +Hän oli kulkenut niin kiivaasti ja ajatellut niin hurjia, myrskyisiä +ajatuksia, että hän lopulta aivan uupuneena vaipui kivelle metsäpolun +laitaan. "Ota, Herra, sieluni", hän toisti ja ojensi ristittyjä +käsiään. "Eihän siitä ole mitään hyötyä, kaikki epäonnistuu, lapset +eivät tule kouluun, vanhemmat ovat epäluuloisia, kouluneuvosto tahtoo +saada minut viralta, kirkkoherra vihaa minua, en voi enää taistella +näitä vaikeuksia vastaan, jo on kyllin, jo on kyllin, Herra --" + +Mutta hänen siinä istuessaan metsän yksinäisyydessä, katkeruuden ja +epätoivon kyynelten virratessa poskia, asettui vähitellen hänen +sielunsa myrsky, ja hän alkoi kuunnella sydämestään nousevia uusia +ääniä. + +Kunnianhimoa -- huomionhalua, halua olla jotain, halua saada ihmisten +kiitosta? Jos olikin kirkkoherra oikeassa sanoessaan, että sellaiset +tunteet olivat hänen innokkaan toimintansa kannustajina? Jos olikin +hänet, jota Gertrud piti niin matalana, jonka jumalanpelkoa hän sanoi +ulkokultaisuudeksi, ja jonka siveellisiä käsityksiä hän niin +ylimielisenä halveksi, Jumala valinnut sanomaan Gertrudille, totuutta? +Mikä nöyryytys, musertava, ääretön nöyryytys! + +Ja kuitenkin hän tunsi tällä hetkellä, että niin oli. Jumala oli +valinnut kirkkoherra Henningsonin sormellaan osottamaan mätähaavaa +siinä elämässä, josta hän itse, Gertrud, oli ollut niin farisealaisen +ylpeä! Niin, farisealaisen ylpeä! Koko hänen elämänsä oli ollut +kiihkeää pyrkimystä kehittymään täydelliseksi, toimimaan oikein, +antautumaan alttiiksi rakastavin ja uhrautuvin mielin -- +vastalahjanaan toisten kiitos ja rakkaus! Siksi hän oli tuntenut +itsensä niin muserretuksi, kun ihmisten suosio ja lasten rakkaus oli +häneltä riistetty. + +-- Minä olen hyljätty, arvoton, hän ajatteli, minä, joka äsken sanoin +kirkkoherraa valkaistuksi haudaksi, mitä olen itse? Olen todella saanut +nähdä selvemmin kuin koskaan, miten koko sisin itseni on täynnä +kuolleitten luita: ylpeyttä, kunnianhimoa, närkkyyttä -- Olenko +hetkeäkään ajatellut lapsiani, tuntenut _heidän_ vuokseen surua +epäonnistumisestani? + +-- En, olen vain kierrellyt oman itseni ympärillä -- voi, aivan +vastakkaisesti olen menetellyt Fénélonin sanoihin nähden: "uskollisena +kutsumukselleni, menestyksestä huolehtimatta". Minä olen vain ajatellut +menestystä -- olen tehtävääni arvoton, lasten edessä arvoton, on +parasta, että ainiaaksi luovun -- sydämeni kiusauksesta en koskaan +vapaudu -- parasta etsiä jotain vaatimattomampaa -- kätkeytyä -- +piiloutua kaikkien silmistä. + +Mutta päästyään näin pitkälle sairaalloisissa itsesyytöksissään, hänen +parempi itsensä nousi, ja ääni hänen sisimmästään huusi: Ei! -- ei, +nämä ovat pahain voimain vaikutuksia -- tämä on kiusausta +toivottomuuteen, johon en lankea. Hän on oikeassa, olen etsinyt omaa +kunniaani, olen pyrkinyt rakastetuksi ja ihailluksi; mutta ei edes +nöyryyttävä tietoisuus tästä voi estää minua, niin kauan kuin elän, +sillä paikalla, jonka Jumala minulle antoi, taistelemasta hänen +valtakuntansa tulemisen puolesta! Väisty, saatana, älä kiusaa minua +niin kavalin asein. Olen heikko, kelvoton taistelija, sen tiedän, mutta +viimeiseen asti olen taisteleva! + +Hän nousi kiivaasti ja kiiruhti eteenpäin. Silmät säihkyivät, ja miltei +voitonriemuinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Suuttumus ja katkeruus, +jotka keskustelu kirkkoherran kanssa oli hänessä kuohuttanut pinnalle, +olivat kadonneet, hän tunsi itsensä kevyeksi ja vapaaksi, nöyryytyksen +ja itsensätutkistelun tulessa puhdistuneeksi. Kun hän lähestyi kotia, +oli jo hämärä, pilvet, jotka riippuivat vuoren yllä, olivat jo +tavallista aikaisemmin kietoneet koulutalon nurkat hämyn peittoon. +Portaitten juurella seisoi pieni vanttera olento nyytti kädessä; +liikkumatta, miltei jurona hän seisoi, kuin koira, joka odottaa +herraansa, ja joka on päättänyt pysyä alallaan, kunnes tämä saapuu. + +-- Sverker! huudahti Gertrud, ja koko hänen kasvonsa välähtivät ilosta. +Juron, ruman pojan nähdessään, oli Gertrudin niinkuin sen, joka kulkee +raskain ajatuksin ja äkkiä huomaa kevätkukkasen. + +-- Rakas, rakas Sverker, hän sanoi, vetäen pojan luokseen ja pannen +kätensä hänen päälaelleen, sinä tahdot siis taas tulla -- tahdot +yrittää, alkaa taistelusi uudelleen, tahdot olla hyvä ja tottelevainen +poika? + +-- Tahdon. + +Ja pojan sanoessa tämän sanan puhkesi hänen parhain itsensä kauniiksi +ja kirkkaaksi katseeksi pieniin, syvälle painuneisiin silmiin. + +-- Voi Sverker, teet minut niin iloiseksi, niin onnelliseksi. Rakas +lapsi, Gertrud jatkoi, ja loppuun taisteltua sielun kamppausta +seurannut vapauden ja riemun tunne vuodatti hänen sanoihinsa +innostuksen voimaa, seuraa aina sitä ääntä, joka nyt sinussa puhuu. Luo +katseesi suureen päämäärään, Sverker -- miten ulkonaiset ja sisäiset +kiusaukset sinua houkuttelevatkin, älä usko niitä, pakene, kiinnitä +silmäsi ainoaan pysyvään, ainoaan toteen: Jumalan rakkauteen, +sellaisena kuin se ilmeni Jeesuksessa Kristuksessa. Tahdothan kuulua +niihin joukkoihin, jotka taistelevat, taistelevat Jumalan valtakunnan +puolesta, oikeuden ja totuuden tulla, tahdothan, Sverker? + +-- Tahdon. + +Ja taas puhkesi kaunis, lempeä ilme katseeseen, jonka hän kohotti +Gertrudiin. + +He läksivät nyt sisään, Gertrud edellä, Sverker aivan hänen +kintereillään kuin alakuloinen, uskollinen villakoira. Gertrud sytytti +lampun, teki valkean lieteen ja asetti kahvipannun tulelle. + +-- Tässä on kakku, äiti leipoi sen teille, neiti, sanoi Sverker ja +ojensi kömpelösti lautasta, joka oli kääritty ristikkäiseen +kaulaliinaan. + +-- Kiitos, vastasi Gertrud, ystävällisesti nyykyttäin. Hän tiesi, mitä +tuollaiset pienet kunniatervehdykset merkitsivät: sovitusuhria tai +avunpyynnön valmisteluja tai myös molempia. -- Olipa äitisi kiltti. Ja +miten voitte? Miten on veljesi jalan? + +-- Oh, se on vähän sukelanmoinen, vastasi Sverker ja nuhisti nenäänsä, +niinkuin hänen aina oli tapana tehdä; se on musta polveen asti. + +-- Jumala varjelkoon, huudahti Gertrud pelästyneenä, mitä sanot, poika, +onko jalka musta? + +-- Onko se sitten jotain vaarallista? ihmetteli Sverker. + +-- On, tietysti on. Onko hänellä ollut vaivoja? + +-- On kyllä, eilen hän huusi enimmäkseen koko päivän -- ja sitten +musteni jalka. + +-- Oi niin hirmuista! Nyt ovat asiat aivan hullusti, poika. Miksi ette +kutsuneet lääkäriä? + +-- Niin, näetsen, me aioimme kyllä, mutta sitten tahdoimme odottaa +katsoaksemme, eikö kipu hellittäisi. Illan suussa hän tuli vähän +paremmaksi, ja tänään hän on huutanut vain pari kertaa, niin että kyllä +kai se ohi menee. + +-- Niin kyllä, pikemmin ja perinpohjaisemmin kuin luulettekaan. Mutta +huomenna varhain täytyy teidän saada lääkäri luoksenne. + +-- Niin, mutta me ajattelimme pyytää teitä olemaan hyvä ja tulemaan, +neiti. August sanoo tahtovansa tavata teitä. + +-- Se ei estä tohtorin tuloa. Mutta me lähdemme sinne huomisaamuna +varhain. Voit olla yötä täällä keittiössä, Sverker, niin lähdemme +vuorta kapuamaan kohta auringonnoususta. + +He joivat kahvia yhdessä ja laskeutuivat sitten levolle. Mutta Gertrud +rukoili ensin hartaasti oman sielunsa, Sverkerin sielun, nummella +makaavan sairas paran ja kaikkien niiden puolesta, joilla on tuskaa ja +kärsimystä. Ja hän tunsi niin ihmeellistä vapautumista kaikista +näivettyneistä tunteista, jotka hänen keskusteltuaan kirkkoherran +kanssa olivat häntä raadelleet. + + + + +XI. + + +Pienessä tuvassa nummella olivat kipu, vaivat ja levottomuus turtuneet, +ja rauha laskeunut kiusaantuneisiin jäseniin ja väsyneisiin mieliin. +Kaikki nukkuivat. Isäukko oli uinahtanut raskasmielisestä +viinatuskastaan, August ei enää tuntenut kipua jalassaan, jota +kylmänvihat kalvoivat, äiti ja Edvin kuorsasivat vuoteessa, missä +molemmat makasivat vierekkäin. Kylmässä huoneessa oli pimeää; uutimen +raosta loi niukkaa valoaan puolikuu, joka kirkkaana ja pikkuisena +loisti korkealta taivaalta. + +Mutta heti keskiyön mentyä kuului vihlova huuto Wettingin sängystä. +Ukko -- hän ei ollut vielä viittäkymmentä, mutta tukka oli harmaa ja +silmät kuoppiinsa painuneet kuin vanhuksen -- ukko nousi istualleen +vuoteellaan, tömähytti kovasti jalkansa permantoon ja huusi: + +-- Herätkää -- herätkää! Nyt on saatana irti taas. Valoa, äiti, että +saamme katsoa paholaista silmiin. Joudu! Hän lähenee lähenemistään. -- +Ettekö näe, miten häijyt hänen silmänsä ovat -- kamalimmat pimeässä. +Joudu -- joudu! + +Kristin Wetting heittäytyi puolipökerryksissä vuoteesta, raapasi tulta +tikulla ja sytytti pulloon asetetun kynttilän, joka oli pöydällä +ikkunan luona. August ja Edvin heräsivät myös isän huutoon ja +katselivat puoli-unisina ja pelästyneinä ympärilleen. + +-- No, nyt se taas alkaa, mutisi August, ei edes viimeisenä yönä ole +rauhaa. + +-- Rukoilkaa -- rukoilkaa! huusi Wetting, pannen kätensä ristiin ja +katsoen tuskaisin silmin vuoroin vaimoaan, vuoroin lapsiaan, rukoilkaa +kaikki, että minä pelastuisin! Ettekö kuule, rukoilkaa -- rukoile, +poika, ylös, laiskuri, etkö kuule, rukoile isäsi puolesta. + +Ja hän tarttui Edvinin käsivarteen ja paiskasi hänet sängystä +permannolle. + +Unenkohmelossa ja hämillään, unesta hoippuen, tuijotti poika parka +tyhmänkysyvin katsein isään. + +-- Etkö kuule, nulikka, rukoile! huusi tämä ja häristi kädellään +poikaa. + +Väristen kylmästä sekä pelosta alkoi poika pomista: "Herra, lasten +ystävä" j.n.e. + +-- Lisää -- lisää! huusi isä, ja poika jatkoi, yhä väristen ja +unenpökerryksissä: + +-- "Enkeli kotoa vartioi" j.n.e. + +Sillä välin oli Kristin heittänyt ylleen saalin ja seisoi nyt siinä: +jalat pistivät kuin kaksi tikkua esiin likaisen paidan alta, ja harmaa, +kampaamaton tukka ympäröi kuin sammaleinen risukko laihoja, kellertävän +kalpeita kasvoja. + +-- Rakas ukkoseni, hän alkoi vavisten, mutta Wetting keskeytti hänet +käskevästi karjaisten: + +-- Rukoile, Kristin, sanon minä sinulle! Tuolla -- tuolla, ja hänen +värisevä kätensä osotti vanhaa kulmakaappia, tuolla on saatana piilossa +-- rukoile, että voitamme hänet. + +Kapeat tikut liikkuivat pienin kompastelevin askelin kaappia kohden. +Kristin aukaisi kaapinoven, ja hänen laihat sormensa puristuivat +viekottelevan pullon ympärille. + +-- Särjemme sen, ukko, hän sanoi äkillisestä mielijohteesta, emme anna +sen olla täällä sinua kiusaukseen johtamassa. + +-- Ei! huudahti Wetting tuskaisesti, kuka mieleesi sen saatanan +ajatuksen johti? Ei se auta -- voiman pitää tulla sisästäpäin -- niin +sanovat kaikki, jotka ymmärtävät asian. + +-- Rakas ukkoseni, väitti Kristin väsyneesti, ettet ole jo oppinut +ymmärtämään, ettei sisästäpäin mitään voimaa tule. + +-- Ja miksi ei? huudahti ukko ja väänsi käsiään, niin että suuret +punasiniset rustot rutisivat, miksi ei tule voimaa sisästäpäin, miksi, +miksi? Muistatko katovuotta, Kristin? ja hänen katseensa kävi +kauaskatsovaksi ja ääni helläksi ja itkuiseksi, muistatko, kuinka... + +-- Niin, niin, keskeytti vaimo, siitä olet puhunut satoja kertoja, +mutta ei hätä siitä vähentynyt, että sinä juomaan ratkesit, +päinvastoin. + +-- Mutta minä unohdin sen, Kristin! huusi mies ja ojenteli ristittyjä +käsiään, unohdin sen, unohdin kaiken, ja se oli ihanaa. Tuli mieleen +niin onnellisia ajatuksia kesken kurjuuden -- unohdin nälän ja +köyhyyden, siksi aloin juoda, näetkös, Kristin. + +-- Niin, tiedän -- tiedän. + +-- Ja niin on nytkin, jatkoi mies -- rukoile, rukoile -- en ole koskaan +viihtynyt tässä kurjassa tuvassa -- rukoile -- rukoile -- autiolla +nummella -- oi Herra Jumala, rukoile puolestani, lapsi -- kaukana +ihmisistä -- niin autiota, yksinäistä -- rukoile, rukoile, että Jumala +tekee ihmeen -- rukoile, että hän tekee tuvan katon korkeammaksi -- se +tukehuttaa minut -- tupa on niin matala -- rukoile, että hän poistaa +kivut ja vaivat -- rukoile, kuuletko, poika, rukoile. + +-- Jumala, tee ihme, pomisi poika, joka juuri oli jälleen +vaipumaisillaan uneen ja pökerryksissään lennähti pystyyn isän +sanoista, tee tuvan katto korkeammaksi -- tee kipuja ja vaivoja... + +-- Isä, kuului nyt Augustin ääni nurkkasängystä, tule tänne vähän, +sanon jotain, joka vie tuskat yhdellä iskulla. + +Sairas siirsi peiton pois, tarttui toisella kädellään jalkaansa ja +ojensi sen isää kohden. + +-- Katsokaa, isä, miten minun on käynyt. Lakatkaa te valittamasta -- on +aika minun valmistautua viimeiselle matkalle -- ja ajattelisin, ettei +ole liikoja vaadittu, jos saan silloin vähän apua isältäni... + +Ukko nosti päätään ja heitti aran katseen Augustiin. Mutta kun hän +jalan näki, pääsi häneltä huuto, ja hän karkasi pystyyn. Jalka oli +kamala katsella, sinervän musta, kurttuinen kuin vanha, mädännyt +puunoksa. Kylmänvihat ulottuivat kauas yli polven. + +-- Jumala armahtakoon, poika! huudahti Wetting, Kristinin ja Edvinin +itkun säestäessä hänen sanojaan, tämähän menee aivan päin honkaa, +meidän täytyy saada lääkäri, vaikkapa vain keskellä yötäkin. + +Ukko oli yht'äkkiä selvä; hän tuli Augustin luo, tarttui varovasti +jalkaan, veti peiton sen päälle ja pudisti päätään. + +-- Ei se auta -- minä heti paikalla haen tohtorin. + +Ja hänen katseensa etsi takkia ja housuja. + +-- Liian myöhään, rakas isä, vastasi August, lyhyesti nauraen, minua +eivät auta lääkärit, kuolema on jo jalassa, se nousee nousemistaan, +kohta se ennättää sydämeen, ja silloin se murtuu. + +-- Oi Herra Jumala, Herra Jumala! huudahti ukko, rukoilkaamme -- +rukoilkaamme. August lapseni -- August lapseni! Rukoilkaa, rukoilkaa -- +anna meille syntimme anteeksi -- anna meille jokapäiväinen leipämme, +älä johdata meitä kiusaukseen. -- Eukko, etkö kuule, että poika on +kuolemaisillaan, rukoile -- rukoile. Poika hoi! Ota esimerkkiä isästäsi +ja veljestäsi. -- Jollei Auqust olisi ollut juovuksissa, ei hän olisi +taittanut jalkaansa ja nyt makaisi tuossa kuin särjetty ruoko, jota ei +kukaan voi auttaa. -- Niin -- _yksi -- yksi_ voi auttaa -- eikö jossain +puhuta särjetystä ruovosta -- sano, eukko, muistatko, miten se oli -- +särjettyä ruokoa... + +Mutta kukaan ei auttanut häntä; vaimo vain nyyhkytti, ja Edvin oli +kaatunut sänkyyn ja nukahtanut. Wettingin kasvoihin tuli tuskaisen +etsimisen ilme, niinkuin sen, joka on eksynyt tieltä myrskyssä ja +pimeydessä. + +-- Särjettyä ruokoa -- särjettyä ruokoa, hän mutisi pariin kertaan ja +väänteli käsiään, eikö kukaan osaa sanoa, miten se oli? + +August huokasi syvään ja ähkyen ja käänsi kasvonsa seinään päin. + +-- Ole vaiti, isä, ja levätään hetkinen. Äiti, anna siemaus vettä. +Muuta en enää maista. Minusta tuli raitis lopultakin. + +Hän naurahti, lyhyttä, katkeraa nauruaan, äidin tukiessa hänen päätään +ja kaataessa vesitilkan kuiville, kuumille huulille. + +Hiljaa mutisten ryömi ukko vuoteeseen. Hän mietti yhä salaperäisten +sanain jatkoa; hän tiesi, että jatko oli olemassa, hän kaipasi sitä +nääntyvänä -- miksei kukaan voinut hänelle sitä sanoa? + +Kristin laskeutui myös levolle, mutta kynttilä sai pullossaan palaa, ja +aina silloin tällöin nousi vaimo ja kostutti Augustin huulia vedellä. + +Päivänkoitteessa nukahtivat kaikki, kuolevakin, ja kynttilänpätkä +sammui pullosta. Pistävä katku levisi pieneen ummehtuneeseen +huoneeseen, johon aamuaurinko sattui, valaisten kalpeita, +kiusaantuneita kasvoja. + +Askelet ulkoa ja lukon koperoiminen saivat Kristinin kavahtamaan +pystyyn unestaan ja nousemaan. Sverker tuli opettajattaren keralla. + +-- Hyvänen aika, huudahti Kristin ja paiskasi hameen ylleen -- tekö, +neiti -- -- se nyt oli aivan... + +Mutta Wetting jäi liikkumatonna sänkyyn makaamaan ja kiinnitti +Gertrudiin pitkän, läpitunkevan katseensa. Huulet liikkuivat hiljaa, ja +hymy lennähti kasvojen yli. Nyt hän tiesi saavansa kuulla noiden +ihmeellisten sanain jatkon. + +-- Päivää, rakkaat ystävät, sanoi Gertrud ja nyykäytti päätään tuvan +asukkaille, miten voitte tänään? Augustin jalan ei ole hyvin laita, +kuulin minä -- + +Hän meni vuoteen luo ja ojensi kätensä, johon sairas veltosti tarttui. + +-- Miten on, August? + +-- Hyvin, vastasi tämä, tai ainakin kohta on kaikki hyvin. Muutaman +tunnin päästä, luullakseni, on kipu tauonnut. + +Augustin välinpitämätön ääni näytti liikuttavan ukkoa, sillä hän nousi +nopeasti, vetäen housujaan, ja tuli pojan luo. + +-- August lapseni, hän kuiskasi levottomin, harhaavin katsein, rukoile +-- rukoile -- rakas neiti -- rukoilkaa hänen puolestaan -- meidän +kaikkien puolesta -- me olemme kaikki särkyneitä -- kuinka se olikaan? +-- Särjettyä ruokoa -- miten se oli? -- Olen unohtanut jatkon. + +Ja hän katsoi Gertrudiin, katse kerjäävänä. + +-- "Särjettyä ruokoa ei Hän muserra ja suitsevaista sydäntä Hän ei +sammuta", -- sanoi Gertrud juhlallisesti. + +-- Niin se eli -- nyt muistan kaikki, huudahti ukko ja hänen kasvonsa +kirkastuivat, on toivoa sinua varten -- minua varten -- meitä kaikkia. +-- Mutta rukoilla sinun täytyy -- rukoile -- rukoile henkesi edestä. + +-- Mitä minä rukoilen? kuiskasi August aroin, pelokkain äänin. + +-- Rukoile kuolematonta sielua -- ijäistä elämää -- rukoile -- rukoile, +August lapseni -- Hän, joka on luvannut, ettei hän murra särjettyä +ruokoa, hän on kuuleva -- rukoile, rukoile... + +Ja juoppouteen vajonneeseen mies parkaan tuli äkkiä jotain suuremmoista +ja juhlallista, hänen siinä seisoessaan lujasti ristiin puristetuin +käsin ja ylöspäin luoduin, sumein katsein, johon äkkiä puhkesi +ijäisyyskaipuu. + +Gertrud lankesi polvilleen ja alkoi ääneen rukoilla. + +-- Jeesus Kristus -- ole kanssamme tänä hetkenä -- tee se, mikä meistä +näyttää ihmeeltä -- pyyhi pois synnit -- anna anteeksi rakkautesi +tähden -- sytytä uutta elämää kärsimyksen voimattomuuteen -- kuoleman +pimeyteen -- sinun edessäsi ei ole suurta eikä pientä -- suuria eikä +pieniä ihmiskohtaloita ei ole olemassa sinulle, sinä ainoa hellä, +rakastava -- sinä aina laupias, ota tämä haparoiva sielu -- nämä +haparoivat sielut ja sytytä heihin uutta ijäistä elämää rakkautesi +ihmeellisestä liekistä. + +Kalpeana ja liikkumattomana makasi August, pelästynyt, ihmettelevä +katse kiinnitettynä Gertrudiin. Vuoteen ympärillä seisoivat vanhemmat +ja siskot, aina silloin tällöin nyyhkyttämällä toistaen Gertrudin +sanoja. Ulkona oli aurinko noussut ja sirotti aamukultaansa nummelle, +jokunen sädekimppu valahti myös sisään tomuisen ikkunan läpi ja valaisi +kuolevan vääntyneitä piirteitä, likaista vuodetta, puutetta ja +köyhyyttä, jotka niin räikeinä pistivät silmään kirkkaassa +aamunkoitteessa. "Ijäinen elämä", "kuolematon sielu". Sanat kaikuivat +kuin mahtava kellojensoitto kaukaisista avaruuksista. -- Mutta kuin sen +kaikuna soivat hapuilevassa, kuoleman kouristamassa sydän parassa +ihanat, salaperäiset sanat: "särjettyä ruokoa en minä murra, +suitsevaista sydäntä en sammuta". -- + +Tähän ajatukseen, jota koriseva, puolisammunut ääni kangertain lausui, +nukkui kuoleva vaivoista, köyhyydestä, kiusauksista. Rajut väristykset +puistattivat hänen ruumistaan, kasvot vääntyivät, hän haparoi käsillään +ilmaa, ikäänkuin taistellen hirveän tuskan kourissa. Hetkinen kovaa +hengenahdistusta, viimeisten elonilmausten kamppailu, sitten oli kaikki +hiljaista, ja kuoleman rauha tuli, liittyen ikäänkuin lempeäksi +loppusoinnuksi hädän, synnin ja katumuksen lyhyeeseen, sydäntä +viiltävään satuun. + +-- August lapseni, August lapseni, huudahti Kristin, vaipuen polvilleen +ja painaen itkien kasvonsa pojan ruumista vasten. Tänä hetkenä muisti +hän äkkiä hetken, jonka oli ennättänyt unohtaa elämän raadannassa, +kevään ja rakkauden iloisen hetken, jolloin hän ensi kerran laski +esikoisensa rinnoilleen. Hän nyt makasi tuossa jäykkänä ja kalpeana, +hän, pikku August -- joka oli hänen rintojaan imenyt -- jota hän niin +monta kertaa oli kantanut nummen poikki. -- Oi Herra Jumala -- Herra +Jumala! + +Ja äidin viiltävä tuskanhuuto halkaisi mahtavana köyhyyden ja +raatamisen harmaan arkitunnelman. -- Hän itki pientä Augustiaan, +niinkuin hän olisi vielä ollut äitinsä kaunis, viaton lapsi, ja äiti +itse rohkea nuori nainen, joka voimakaskäsivartinen, lämminsydäminen +kuin oli, odotti niin paljon elämästä. + +Aurinko oli nyt noussut korkealle yli taivaanrannan; nummen suuri +hiljaisuus alkoi särkyä äänistä ja liikkeestä; lehtokurppaparvi lensi +suhisten kanervikon yli ja katosi metsänlaitaan; kaukaa tuli hevosia +nelistäin, niiden mustat varjokuvat piirtyivät selvinä kirkasta +taivasta vasten; yksitoikkoisesti viheltävä ääni viilsi halki +avaruuden: joitakuita rantasipejä lensi aivan pitkin vedenpintaa +pienellä järvellä vuoren etelärinteellä. Päivä, meluisa, uuttera +työpäivä lähestyi, elämän todellisuus karkotti yön juhlallisen +tunnelman. + +Gertrud auttoi väkeä kantamaan ruumiin liiteriin ja jätti sitten +jäähyväiset, luvaten tulla taas hautajaispäivänä "laulamaan ruumista +ulos". Hän antoi tämän lupauksen toista lupausta vastaan: ettei mitään +väkijuomia saisi olla hautajaisjuhlassa. Wetting ojensi juhlallisesti +kätensä ja vannoi, ettei talossa saanut olla tippaakaan väkeviä, niin +kauan koin pojan ruumis oli maan päällä, eikä senjälkeenkään, jos +Jumala tahtoi kuulla hänen rukouksensa ja antaa voimaa vastustaa +kiusausta. Kristin ei ollut yhtä valmis luopumaan ajatuksesta, ettei +olisi väkijuomia. Hän vihasi "väkeviä", jotka olivat hänen elämänsä +kurjuuteen syypäät, mutta hän ei kuitenkaan voinut tyytyä ajatukseen, +että ukot veisivät kirkolle ruumiin, sitä ennen ottamatta vähän +"tuimaa" nahkoihinsa. Ei olisi oikein kunnialliset hautajaiset muutoin, +hän arveli, ja sanottakoon August parasta mitä tahansa, mutta +kunnialliset hautajaiset hänen tuli saada. + +-- Rakas Kristin, kyllä me parhain "kunnioitamme" Augustia siten, että +hänen hautajaisensa ovat kaiken kaikkiaan raittiit, väitti Gertrud. + +-- Raittiit, tietysti, emmehän muuta ole ajatelleetkaan. Mutta eihän +silti täytyne olla ehdoton, vastasi eukko nyrpeänä. + +-- Täytyy, sanon minä, akka! huudahti Wetting ja löi kätensä pöytään, +nyt olen voittanut saatanan, pois pullot, ei yhtäkään saa jäädä. + +-- Tottakai voi meillä olla pisara lääkkeeksi, väitti vaimo jurosti. + +-- Ei, sanon minä, ei pisaraakaan, kas niin, pois kaikki +perkeleenkojeet! + +Ja hän otti kaksi pulloa kulmakaapista ja singahutti ne ulos vuorta +vasten, niin että lasisirut ja olut lentelivät. + +-- No, nyt se on selvänä! Ei pisaraakaan pidä täällä oleman Augustin +kunniapäivänä. + +Ja niine lupauksineen ja tietoineen jätti Gertrud Wettingin perheen. + +Pieni torppa vuorella sai nyt jonkun aikaa olla koko kylän huomion +esineenä. Sillä olipa väki miten köyhää tahansa, oli paikkakunnan tapa, +että kuollutta kunnioitettiin ja ruumis vietiin hautaan prameudella ja +komeudella. + +-- Näetsen, sanoi Lotta Stål, joka aina tällaisissa tilaisuuksissa oli +päähenkilönä, ei ihmisillä ole niin usein varaa pitää hauskaa, siksi +pitää olla vähän niinkuin kunnollista, kunnollista, kun vanhat pannaan +hautaan ja nuoret liittyvät yhteen. + +Heti kuolemantapauksen jälkeen ilmestyi myös Lotta torppaan. Nyytti +kädessä hän ontui mäkeä ylös, tärkeän ja juhlallisen näköisenä, +tietäen, että hänestä riippui, voitiinko seuraavana sunnuntaina +kirkolla sanoa, oliko päivä ollut Wettingeille kunniaksi vai ei. Ja +siinä oli paljon ajattelemista, pitkin päätä pitämistä, uskokaa pois. +Ruumis piti vaatettaa, kuolinhuone koristaa, "tuomiset" tarkastaa ja +laskea, oli ruuat, oli pöydän kattaukset, kirkkomatka y.m. Ja Lotan +puolukkapää heilui vartensa nenässä, ja pikku silmät vilkuivat ja +hymyilivät, kun hän tervehti Kristin Wettingiä, joka hiljaa nyyhkytti +ja ahkeraan pyyhkieli silmiään esiliinan nurkkaan. + +-- Hyvä ystävä, älä nyt ihan murru ja sorru, arveli Lotta lohduttain, +eipä tiedä, olisiko hänestä teille ollut koskaan mitään iloa. + +Siihen ei Kristin voinut mitään vastaan väittää. Jumala tietää, että +näihin asti oli August ollut surunlapsi, eikä ollut juuri luultavaa, +että hän olisi koskaan muuksi muuttunut. + +-- Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta, nyt pidän minä huolta, näetkös, nyt on +minun päiväni -- nyt on minun päiväni, näetkös -- sinun ei pidä +ajatella mitään eikä huolehtia mistään, sillä kyllä minä pidän +virastani vaarin. Katsotaanpas -- täytyy vähän laskea, näetkös -- vähän +laskea. Tulee monta vierasta, näetkös, ja tulevathan sitä paitsi kaikki +Hövekalaiset, eikä ole missään semmoisia ahmatteja... + +"Hövekalaiset" olivat Kristin Wettingin lähimmät sukulaiset, enot ja +serkut, ja hänen täytyi tunnustaa, että Lotan käsitys heidän +ruokahalustaan oli oikea. Voi, miten monasti hän oli saanut kurittaa ja +masentaa omaa haluaan hyviin ruokiin, kunnes se oli kutistunut ihan +yksinkertaiseksi toivoksi syödä kyliänsä. + +-- No, jatkoi Lotta, tottunein käsin järjestäen tilapäisesti siistittyä +keittiötä, onko jo tuotu tuomisia? + +-- On, Håfit juustokakkuja ja Tingbomit muutamia leivospahasia. + +Lotta naurahti ylenkatseellisesti. + +-- No, niillä ei pitkälle päästä. Mokomia ihmisiä, aina kaltaisiaan +niin häissä kuin hautajaisissa. Lasketaanpas nyt vähän -- lasketaan +vähän. + +-- Voileivoksia Östergårdista Svaneilta -- kelpo voileivoksia ne +tavallisesti lähettävät -- sitten Emelie Lagerin oikeita +pursorinkilöitä -- ihan ehtaa -- sitten Hövekan muorin sokerikakku ja +Krökesan Heddan ostonamuset. Sitten tuodaan koululta täytettyjä +leivoksia, se on nyt jotain kunnollista -- kunnollista. -- Nyt +lasketaan hiukan -- lasketaan hiukan. + +Ja Lotta nojasi pientä hytkyvää päätään kättä vasten ja vilkuili +syvämietteisesti Kristiniin, sillä välin mielessään luoden silmäyksen +talon koko asemaan. Ääneen hän ei enää mitään puhunut, tärkeimpiä ja +ratkaisevimpia toimenpiteitään hän ei muille ilmaissut. + +-- Näetsen, kaiken pitää olla omaan laatuunsa, laatuunsa, hän sanoi, +merkitsevästi nyykäyttäen Kristinille, joka syvästi tunsi halpuutensa +"kalaasi-Lotan" suuren kokemuksen edessä. On mulla taitoni tallella, +tiedän minä vähän, miten herrasväessä eletään, usko pois. + +Näin sanoen otti Lotta esiin salaperäisen, läkkisen koneen, jota hän +tarkoin ja hellästi pyyhkieli, ja asetti sen sitten hyllylle. + +-- Se on "klassia" varten, näetkös, sitä laitamme +hautajaispäivällisiin, hän sanoi ja nyykäytti rohkaisevasti +Kristinille. + +-- No eipä vaan, niinkö hienoa, ihmetteli tämä hämillään. + +-- Se on jotain kunnollista, selitti Lotta, jotain kunnollista -- kyllä +tässä tiedetään, mitä tuodaan, ja "klassia" käyttävät sekä ylhäiset +että alhaiset. + +Pitojen keittäjättären moniin tehtäviin kuului myös ruumiin pukeminen +ja kirstun koristaminen. Mitkä terveydenhoidon viholliset tämän tavan +ovat keksineet, on hyödytöntä tutkia, yhtäkaikki, tapa oli olemassa, ja +Lotan eläessä ei kukaan olisi rohjennut sitä ruveta muuttamaan. Niin +pian kuin oli suorittanut tarpeelliset valmistelut keittiössä, hän +kiiruhti Wettingin muorin seuraamana kuolinhuoneeseen ja siirtyi +joustavasti miellyttävästä puuhastaan kakkujen ja jäätelökoneitten +parissa synkempään ja epämiellyttävämpään toimeensa liiterissä. Tosin +häntä värisytti, kun hän sai nähdä Augustin kamalan muodottomaksi +käyneen, jo kalmanhajuisen ruumiin, mutta hän hillitsi itsensä ja +pakotti kasvoihinsa tilaisuuteen sopivan ilmeen. Huolestuneina ja +synkkinä kurtistuivat kasvojen rypyt, silmät vilkuilivat kuin +levottoman kanan, eikä itse Wettingin muorikaan olisi voinut sen +syvemmin ja tuskaisemmin huoata. + +-- Oi Herra Jumala -- rakas taivaallinen Isä, miten pahannäköiseksi on +mennyt... + +Arvelematta hän ryhtyi kuitenkin työhönsä, Kristinin avustamana. Hän +pesi ja kampasi ruumiin, puki sen puhtaaseen paitaan, pani sen ylle +kovetetun "yönutun", ja hetken päästä makasi August valmiiksi puettuna +arkussaan sypressinoksa sinertävänkalpeassa kädessä ja toinen +samanlainen pää- ja jalkopuolessa. + +-- Näetsen, sanoi Lotta, "eksressi" on vähän niinkuin juhlallinen. +Kyllä tiedän, että se sopii hyvin kuolleille ja haudoille, on niinkuin +vähän kunnollista, kunnollista, kun annetaan tuollainen oksa mukaan +hautaan. + +Iltapuolella tulivat koululapset ja koristivat kuolinhuoneen vihreillä +oksilla ja valkoisilla lakanoilla, hajottivat kuusenhakoja ja +pystyttivät pieniä latvastaan katkaistuja kuusia pitkin tietä, jota +hautajaissaaton oli määrä kulkea kirkolle. + +Edellisinä päivinä ennen hautajaisia tulivat naapurit ja ystävät +tuomisineen. Juustokakkuja, sokerikakkuja, "ostonamusia", leivoksia, +täytettyjä tai ilman täytettä y.m. tulvaili pikku keittiö täyteen, niin +että se oli kuin oikea varastohuone. Sen lisäksi pöytä huojui lihan, +silavan ja juustojen painosta, jotka Kristin oli saanut lahjaksi +Svanilta ja muilta rikkailta talollisilta. Ei ollut talo koskaan ollut +niin hyvin varustettu kuin Augustin "kunniapäivänä". Lotta hymyili ja +nyykytteli päätään, niijaili ja kursaili, kaikki oli käynyt hänen +"laskujaan" myöten, tulisi oikein kunnolliset hautajaiset, joita ei +tarvinnut hävetä, se oli varma. + +Kirkkaana nousi aurinko hautajaispäivänä. Nummen ja metsän ja lakeuden +oli runsas kevätsade pessyt puhtaaksi, ilma oli niin häikäisevän +kirkas, että silmä oli näkevinään korret, jotka pistivät esiin +peltosaroista Månbergin juurella, jonka reunat terävinä kuvastuivat +kylmänsinistä taustaansa vasten. + +Jo kello kahdeksan aamulla tulivat vieraat. He saapuivat miltei +kaikki yht'aikaa: Svan vaimoineen, joiden torpparina Wetting +oli, Tingbomilaiset, Emelie Lager, kätilö, sekä useita muita +"toisenpuolisia": Hövekan väki, Wettingin muorin sukulaiset, ja +Krökesan Hedda, muuan hänen nuoruudenystävänsä. Josefina Asp, +"pito-emäntä", joka oli kuitenkin tullut aikaisemmin, lausui nyt +vieraat tervetulleiksi ja kursaili heidän edessään, arvoa ja +yhteiskunta-asemaa myöten. Kristin itse istui vain penkillä, vastasi +vierasten tervehdykseen, huokasi ja pyyhki silmiään kokoonkäärittyyn +nenäliinaansa. Sekin kuului hää- ja hautajaistapoihin, ettei talon +emäntä itse saanut mistään huolehtia, vaan jätti kaikki juhlamenot ja +hommat pitojen emännän ja keittäjättären asiaksi. + +Syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan jalkojen rapina ja +naisten huokaukset keskeyttivät, kokoontuivat nyt vieraat ja +istuutuivat kukin paikalleen, joka heille kerta kaikkiaan määrättyä +arvojärjestystä noudattain osotettiin. Kaikki kursailivat toisiaan: +"ei, rakas ystävä, ole niin hyvä" -- "enhän nyt minä" -- "eihän toki", +kuuli lakkaamatta muijain toisilleen puhelevan; mutta voi sitä, joka +olisi pitänyt moiset kohteliaisuudet totena, voi Krökesan Heddaa, jos +hän olisi astunut askeltakaan ennen rouva Tingbomia, voi rouva +Tingbomia, jos hän olisi rouva Svanin edellä mennyt! Mitään sellaista +ei kuitenkaan tapahtunut, kaikki tiesivät asemansa, kohteliaisuus vain +vaati kursailua, ja kun se oli suoritettu, asettuivat kaikki +paikoilleen, ja katseet rupesivat ikävöimään kahvitarjotinta. + +Mutta se viipyi. + +Asianlaita oli nimittäin niin, ettei Hövekan Petter, Wettingin muorin +veli, vielä ollut tullut, eikä ollut Josefina Aspin yhtä vähän kuin +Lotankaan mielestä sopivaa alkaa kahvinjuontia ennen hänen tuloaan. +Neljännes toisensa jälkeen vieri, vieraat istuivat eteensä tuijottain, +mutta kahvia vain ei näkynyt. Viimein rohkaisi Kristin mielensä, läksi +keittiöön, missä Lotta seisoi lieden luona, ja kysyi kuiskaten: + +-- Eikö voisi tuoda kahvia nyt? Odotus alkaa käydä pitkälliseksi. + +Lotta kääntyi ja silmäili Kristiniä paheksuvin ja hämmästynein katsein. +Sellaisiin sekaantumisiin ei Lotta ollut tottunut, eikä hän niitä +sietänytkään. + +-- Lapsi, lapsi, hän sanoi ja säesti jokaista sanaa ruumistaan hiukan +huojuttamalla, mitä siihen asiaan tulee, niin ole hyvä äläkä sekaannu +-- ei kukaan ole vielä puuttumat minun asioihini -- minä määrään -- nyt +on minun päiväni -- se tulee, milloin tulee -- kuolleen eno ei ole +vielä tullut -- me odotamme häntä. + +Ja siihen täytyi Kristinin tyytyä; vielä neljänneksen saivat hän ja +vieraat odottaa ja tirkistellä kahvin tuloa, vasta kun Hövekan Petter +oli saapunut, se tuotiin sisään ja juotiin suurella mielihalulla, +huolimatta siitä, että Lotta oli valinnut runsaista tuomisista +kehnoimmat kakut. "Näetsen", oli hän uskonut Kristinille, "ei nyt ole +niin väliä, kun miehetkin ovat muassa, parhaat säästän myöhemmäksi, kun +miehet ovat kirkossa, ja me naisväki istumme kotona suremassa". + +Kahvin jälkeen tarjottiin maitoa ja korppuja ja n.s. "jätelihaa", +salaperäistä ruokalajia, joka oli valmistettu vanhoista tähteistä, ja +jota Lotta piti kyllin hyvänä näin aamutuimaan, mutta jota Svanin muori +ei voinut syödä, ja jonka Krökesan Hedda, kun Lotta kääntyi selin, +heitti taaksensa nurkkaan. Lotta hyvin pahastui, kun ei Svanin muori +pannut oikeaa "väärtiä" hänen ruokaansa. "Näetsen, näetsen", hän +kuiskasi keittiössä Josefina Aspille, "ylpeys käy lankeemuksen edellä +-- Karolina Svan on aina ollut niin ylpeä naamastaan, ja pitänyt +itseään muita parempana -- sen minä tiedän varmasti, että +hienoimmissakin hautajaisissa on jäteliha kelvannut. Kun Axelin Stina +Riåsta piti haudattaman, ja se oli sellainen suru, että mies oli ihan +järjiltään ja väänteli käsiään ja vaan itki, niin söi hän kuitenkin +jätelihaa halusta, sanon minä." + +Mutta vaunujen eteen oli jo hevoset valjastettu, ja ne odottivat +miehiä, joiden piti viedä ruumis kirkolle; naiset jäivät kotiin, vain +suurissa hautajaisissa he seurasivat saaton mukana. + +-- Olkaa hyvä, neiti, ja lukekaa ulos ruumis, kuiskasi Kristin +Gertrudille ja antoi hänelle avatun virsikirjan. Tahtoisimme, että +olisitte hyvä ja lukisitte tämän, hän jatkoi ja osotti numero 492:ta, +sillä meistä se on niin kaunis ja sopiva -- "Jo vaietkoot +valitusäänet". + +Gertrud koetti panna vastaan, hänestä ei nimittäin tämä virsi ollut +oikein "tilaisuuteen sopiva". Mutta Kristin ei hellittänyt, juuri se +virsi piti "opettajan" lukea, hän, Kristin, oli sen valinnut, koska se +oli niin kaunis ja siinä oli kolmetoista värssyä, oli vähän niinkuin +kunnollista ja kunniallista, kun oli niin monta värssyäkin. Gertrudin +täytyi siis täyttää hänen toivonsa; syvän hiljaisuuden vallitessa +vaelsivat hautajaisvieraat kuolinhuoneeseen, minne oli sytytetty neljä +kynttilää, kaksi molemmin puolin arkkua, ja asettuivat sitten, +väistellen ja kursaillen, kuolleen ympärille, jonka jälkeen Gertrud +rukoili lyhyen rukouksen ja luki kolmetoista virrenvärssyään. Yhtä ja +toista oli hänen vaikea saada suustaan; sanat takertuivat kurkkuun, kun +hänen piti sanoa: "Täss' uskossa eronnehelle" juoppouteen vajonneesta +poika parasta. Mutta sitten hän ajatteli, että sen, mikä totuudesta +puuttui, sai Jumalan laupeus täyttää, ja se, mikä hiipaisi +naurettavuuden rajaa, sai peittyä kyyneliin, kyyneliin äidin silmistä, +jotka ahnaasti ahmien riippuivat lukijan huulissa kiinni. + +Nyt seurasi juhlallinen hetki: kirstu oli kannettava ulos ja saattue +järjestettävä. Kevättuuli tempoi Lotan ohuita harmaankeltaisia +hiussuortuvia, kun hän, köyryselkäisenä ja pientä päätään huojuttain, +seisoi katsomassa, että kaikki tuli oikeaan järjestykseen. Saattueeseen +kuului neljät ajoneuvot; ensin oli kärryt, joissa oli haudalle pantava +risti. Se oli suuri, valkoinen ja äskenmaalattu ja pani takana seisovat +ruumisvaunujen hevoset hypähtelemään ja korviaan levottomasti +heristämään. Ristiä, johon oli kaiverrettu pienin, ahtaalle kasatuin +kirjaimin: "August Wetting, rakastettu, kaivattu", ja jonka ympärillä +riippui tekokukista sidottu seppele, kannatti Edvin Sverkerin +avustamana, joka samalla oli ajajana. Heidän takanaan istui kaksi muuta +poikaa, nuorison "huomattavimmat": Eskil Svan ja Hövekan Petterin +vanhin. + +Svan kunnioitti torppariaan lainaamalla vaunut ja hevoset kirstua +varten. Neljä sukulaista kantoi arkun ulos, asettivat sen vaunuille, +ajaja istuutui kirstun päälle ja tempasi lujasti ohjaksista. Hevoset +kävivät levottomammiksi, risti pelotti niitä, niin että ajajalla oli +täysi työ niitä hillitessä. + +Nyt oli saattue järjestynyt, ja kärryt vierivät mäkeä alas pienten +taittolatvaisten kuusten välillä, jotka tietä reunustivat. Ensin +mentiin tavallista kulkua, mutta sitten vauhti lisääntyi; päristen +tuijottivat Svanin varsahevoset valkoista ristiä, niiden sieraimet +laajenivat ja korvat heristyivät, välistä ne läksivät nelistämään, ja +viimein mentiin puoli laukkaa kirkolle. Ihmiset, jotka vastaan tulivat, +pysähtyivät ja ällistelivät hämmästyneinä; eivät he koskaan eläissään +olleet nähneet ruumissaaton sellaista jumalatonta vauhtia mennä +rämistävän. + +Mutta tuvassa istui naisväki pitkin seiniä, liikkumatta, kädet ristissä +helmassa. Silloin tällöin kuului kuiskaus, nenäntuhistusta tai lihavain +kärpästen surinaa, jotka kevätaurinko oli herättänyt talvi-unesta; +muutoin vallitsi hiljaisuus, jossa kahvikuppien kalina kuului selvänä +keittiöstä, tunnelmaa keventäin. Krökesan Hedda pyyhkieli suutaan ja +laajensi sieraimiaan. Hän ymmärsi kahvin laadun, ja keittiöstä tuleva +lemu ilmaisi, että Lotta nyt oli ottanut käytäntöön puodin hienoimman +kahvilajin. Ohhoh, nämäpä olivat hautajaiset, joita kelpasi kadehtia. +Nyt tuli Lotta kuppeineen, kermoineen ja sokerineen, Josefina Asp +asetti pöydälle kaksi koria täynnä mitä hienointa pikkuleipää, ja +lopuksi tuotiin sisään juuri kiillotettu, höyryävä kahvipannu. + +-- Olkaa hyvät -- pitäkää hyvänänne! tyrkyttivät Lotta ja Josefina +vuorotellen, kaataen kuppeihin ruskeata juomaa. Muijat nousivat, +katselivat toisiinsa, suoristivat hameitaan ja siirtyivät hitaasti +pöydän luo. "Pitäkää hyvänänne -- olkaa hyvät" kuului lakkaamatta ja +tarmokkaasti Lotan ja Josefinan ääni, samalla kun he rohkaisevasti +nyykyttelivät oikealle ja vasemmalle. Nyt alotti Svanin muori, Hövekan +Petterin Lisa ja "opettaja" seurasivat esimerkkiä, lusikat kalisivat, +kahvinlemu levisi väkevänä ja suloisena tupaan, muijat ottivat +lautasensa kukkuroilleen leipää, puhaltelivat kahvia, kastoivat +vehnästään, imivät sokeripaloja ja pyyhkivät tyytyväisinä suutaan +kokoon käärittyyn nenäliinaan. "Kiitoksia paljon" -- "olkaa hyvä, +pitäkää hyvänänne -- vielä yksi kapillinen" -- "kiitos, kiitos, se nyt +on ihan liikaa", kuului lomatusten, ja kakkuvadin kukkura luhistui +luhistumistaan, ja kahvipannu täytettiin kerta toisensa perästä +uudelleen keittiössä. Tunnelma kävi rattoisaksi, kuiskailtiin ja +juteltiin, luettiin raamatunlauseita ja virrenvärssyjä kahvitilkkojen +välillä. Puhuttiin kuolleesta, miten "huomattava" hän oli lapsena, +urhea ja korea katsella. Kristin Wetting huokasi, rauskutti +sokeripalaansa ja kertoi aina luulleensa, että Augustista tulee +metsästäjä tai "inspehtuor", sillä ei hän ollut kuin seitsenvuotias, +kun jo ampui harakoita, niin että silmiä huikasi. Voi minun poikaani, +minun poikaani! Sitten hän kuvasi hänen viimeisiä elinpäiviään +ja -tuntejaan, hänen vaikeita vaivojaan, hänen mustunutta jalkaansa, +kaikkea, mitä hän oli puhunut. Ja niin kärsivällinen oli poika parka, +hän vain valitti hiljakseen: "ai, ai, äiti", sanoi. Eikä hän mitään +väkeviä tahtonut kuolinvuoteellaan, eipä vain, ei pisaraakaan. "Anna +vettä, äiti", kuiskasi viimeisillään. "Nyt minä olen raitis, äiti", ja +"Jumala suokoon, etten olisi muuta juonut kuin vettä", niin, ne olivat +hänen viimeiset sanansa. Niin raitis ja kunnollinen hänestä lopulta +tuli. Ja niin hartaasti hän rukoili Jumalaa: "suitsevaa sydäntä älä +sammuta äläkä särjettyä ruokoa murra" -- Poikani, poikani, kyllä Jumala +kuuli rukouksesi, kyllä sielusi on pelastettu. + +Ja muijat hänen ympärillään huokailivat ja nyyhkyttivät, ja kahvi valui +pannuntorvesta, ja Lotta pisti aina väliin: olkaa hyvä -- olkaa hyvä! + +Viimein asettui Lottakin ja joi hyvällä omallatunnolla kaikki neljä +kuppiaan. Sen ohessa parpatti hänen kielensä, ja pää nytkyi innokkaana +ja tärkeänä. Alkain kuiskimalla kertoa Augustin kuolinvaatetuksesta ja +Kristinin surusta ja omista lohdutusyrityksistään, hän siirtyi muihin +samanlaisiin tapauksiin, kuvaili tapaturmia, jalankatkeamia, +halvauskohtauksia ja vatsanvaivoja, joita oli omin silmin nähnyt pitkän +elämänsä varrella. + +Muijat nyykyttelivät päätään, surkeilivat ja värisivät; kakut ja +sokeripalat rouskuivat enemmän tai vähemmän hampaattomissa suissa, ja +hyvä kahvi maistui kahta paremmalta kurjuuden kuvat silmäin edessä. +"Ohhoh, ei voi kyllin kiittää Jumalaa, niin kauan kuin on ehjät +jäsenet", huokasi Krökesan Hedda, "Jumala tiesi, kuinka kauan ne saa +pitää?" + +Nyt kääntyi keskustelu yleisiin asioihin, tarinoitiin vanhoja juttuja, +kerrattiin sanoja, joita oli lausuttu kuolinvuoteilla kolme-, +neljäkymmentä vuotta sitten, ja jotka alituisesti toistettuina, puhujan +mielikuvituksesta huomaamattomasti vuotaneine lisäyksineen, lopulta +olivat piirtyneet kansan tietoisuuteen kuin kivikirjotus, joka +muuttumattomana siirtyi perintönä polvesta polveen. + +-- Niin, kyllä minä hyvin muistan, kun Petterin isä meni pois, sanoi +Krökesan Hedda, katsokaas, sillä oli keuhkotulehdus sekä keuhkoissa +että vatsassa, sanoi tohtori, siihen se kuoli. Sillä _yhden_ sellaisen +sairauden voi läpäistä, sanoi tohtori, mutta ei kahta, Se oli kauhean +kipeä, se ihmisparka. "Anna minulle henkeä, Hedda, anna henkeä", hän +huusi. Mutta enhän minä sille raukalle voinut henkeä antaa. + +-- Ei niin, kun loppuu, niin loppuu. + +-- Ruumis palaa maahan, josta se on tullut, ja henki Jumalan luo, joka +sen antoi, pujahutti Karolina Svan juhlallisesti väliin. + +Kristin huokasi, meni ikkunan luo ja tuijotti tielle. + +-- Missähän ne nyt ovat? Ehkä Öjevikin mäellä. + +-- Ohoh, hyvä ystävä, täytyyhän ruumista kuljettaa kirkolle ihmisiksi +eikä laukkaa ajaen, eivät ne ole voineet ennättää kuin vasta Krökeniin. + +-- Krökeniin? Kyllä Svanin varsahevoset jo siitä ohi ovat. + +Kristin huokasi taas, ja hänen silmänsä katselivat yhä uneksien +ikkunasta, hän ei enää ajatellut arkkua ja saattuetta, hän ajatteli +Augustinsa sielua: miten hänen nyt mahtoi olla? Ah, kyllä Herra varmaan +oli armahtava, _hän_ kyllä oli säästävä suitsevaista sydäntä. + +-- Lukekaa meille jotain, neiti, hän sanoi ja kääntyi Gertrudiin, +ihminen kaipaa niin kuulla vähän Jumalan sanaa, kun lapsi on +viimeisellä matkallaan. + +Nyt tuli tupaan kuolemanhiljaisuus, ristityin käsin istuivat muijat ja +kuuntelivat hartaasti, kun Gertrud luki kappaleen raamatusta ja rukoili +vainajan sielun puolesta. + +Juuri kun Gertrud sanoi aamen, tuli pieni lintu, napahutti pari kertaa +ruutua ja lensi heti pois. Kaikki säpsähtivät, Kristinin kasvot +kalpenivat. Augustin vapautunut sielu toi jäähyväistervehdyksen, +samalla hetkellä, kun ruumis laskettiin multaan! Nyt hän ei enää +epäillyt poikansa pelastusta, ilonkyynelet virtasivat hänen poskiaan, +ja hän kohotti kiitollisena ristiin liitetyt kätensä. + +-- Ajatelkaas, mikä armo tapahtui Kristin Wettiugille, kuiskasi Lotta +keittiössä, no, se nyt on sanottava, että tosi on sana: Jumala korottaa +nöyrät. + +Heti oltiin kuitenkin taas vajottu maallisiin hommiin. Tottunein käsin +kattoivat Lotta ja Josefina päivällispöydän hevosenkengän muotoon, +paikkakunnan tavan mukaan. Kapeita lautoja kannattavia pukkeja +asetettiin sen eteen istumasijoiksi. Keskellä pöytää oli krokaani, se +oli "ruumiin enon", rikkaan Hövekan Petterin, lahja, joka oli tilattu +kaupungin sokerileipurilta. Krokaanin huipussa oli suuri "A", jonka +latvassa oli avosiipinen paperienkeli. Se oli olevinaan kuolemanenkeli, +joka sulki vainajan rauhansa suojiin. + +Sitten asetettiin lautanen kunkin paikan kohdalle, joukko +voileipäruokia ja mahtava voikulho, ja niin oli kaikki valmiina +kirkkoväen tulla. + +Heitä ei tarvinnutkaan odottaa; tuskin oli Lotta pannut viimeisen +voilautasen pöydälle, kun kuului kärryjen vyörinää mäestä, ja muutama +minuutti sen jälkeen astuivat kirkkomatkalaiset toinen toisensa jälkeen +sisään. Hiljaisina ja juhlallisina he tervehtivät kotona olijoita kättä +antain ja lyhyesti kumartain; Wetting näytti tavallistakin +kokoonlysähtäneemmältä ja kurjemmalta, kylmä tuuli oli sinistänyt hänen +kasvonsa, ja silmät olivat itkusta punaiset. Svan oli ainoa, joka +jotain sanoi. "Terveisiä muorille pojaltanne", hän sanoi, puristain +Kristinin kättä, "nyt hän nukkuu haudassaan, ja Herran siunauksen on +tomu saanut". -- Kiitos, kiitos, vastasi Kristin arasti ja niijasi, +kiitoksia paljon poikani puolesta. + +Nyt alkoi tarjoilu. Tavanmukaista, ankaraa arvojärjestystä noudattain, +naisille ensin, miehille sitten, kannettiin vieraille tarjoksi +tuumanpaksuisia leipäviipaleita, joille he sitten levittivät voita ja +toimittivat itselleen silliä, makkaraa tai muita leikkeleitä. Tämä eli +ensimmäinen voileipäpöytä. Kun se oli korjattu, tuotiin uusia ruokia, +ja n.s. toinen voileipäpöytä tyhjennettiin yhtä juhlallisesti. Sitten +istuuduttiin pöydän ääreen, missä toinen ruoka seurasi toistaan. +Lihalientä voileivoksien keralla -- se tarjottiin kupeista ilman +lautasta, jottei olisi pestäviä kerääntynyt -- lihamöykkyjä, suolattua +lampaanlihaa, ruususoppaa, juustokakkuja, hentasia ja lopuksi "klass" +ja krokaani. Kokonaista yhdeksän juustokakkua oli pöydällä, ja +vieraiden täytyi ottaa pala kustakin, pidettiin näet loukkauksena +antajaa kohtaan, jos joku jäi maistamatta, ja jokainen piti tarkkaa +vaaria omasta juustokakustaan. Samoin sokerikakuista ja leivoksista. +Suuria kasoja ladottiin päivällisvieraitten viereen, kasoja, jotka +vähitellen tukittiin ristikkäisiin kaulaliinoihin, niin että jokainen +vieras vei hautajaistalosta runsaat tuomiset. + +Päivällisen jälkeen auttoivat eukot Lottaa ja Josefinaa pöydän +korjaamisessa ja astiain pesussa, ja ukot kerääntyivät jonnekin tuvan +nurkkaan ja puhuivat tammain hinnoista, kevättouvosta, markkinoista +j.n.e. + +"Niin, kyllä nyt tulee rehusta puute tänä vuonna", sanoi Svan; vaikka +niin hän sanoi aina keväisin, ettei esiintyisi suurisuisena, ennenkuin +tiedettiin, miten kävisi. "Niin", vastasi Hövekan Petter; "kun vaan +kevät lämpenisi, että saa laskea elukat varhain ulos. Tietäähän sen, +ettei kukaan tahdo myydä härkiään ennen kevätkylvöä, mutta kyllä niitä +käy hankalaksi ruokkia". + +Timeon Tingbom oli oikealla hautajaistuulella ja näki kaikki mustana. +Hankala ruokkia! Jos kellä oli syytä niin sanoa, niin toki hänellä, +jolla oli kahdeksan lasta elätettävänä. Ei ollut liioin mitään toivoa +saada heitä "laitokseen"; ne kävivät kiltisti koulua, kuluttivat +vaatetta, ahmivat ruokaa, mutta eivät muutoin antaneet mitään +tyytymättömyyden aihetta. "Onnellinen August", filosofoi Tingbom. "sinä +pääsit raatamasta ja ahertamasta ja saat levätä mullassa rauhassa. Kun +ihmisen, niinkuin minun, pitää kestää vuosikausia elämän kirjavalla +niinimatolla..." + +-- Älkää nyt, Tingbom, sillä lailla pilkatko, keskeytti Svan ankarasti, +kiittäkää sen sijaan Herraa, niin kauan kuin armonaikaa kestää ja +kaikilla on tilaisuus katua ja parantua. + +-- Armonaikaa! huudahti Tingbom ja aikoi heittää Svaniin halveksivan +silmäyksen. Mutta sitten hän muisti kaikki ne kengät ja puolipohjaukset +ja korkojen korjaukset, jotka Svan vuosittain tilasi ja heti maksoi +käteisellä rahalla, ja hän muutti kohta liukkaasti esitystapaansa. +"Armonaika", niin, siitähän meidän pappi aina puhuu, hän jatkoi, +tietäen aina varmasti saavansa kuulijoita, kun hän näin iski +pappissäätyyn, niin että onhan sitä asiaa aina tullut ajateltua. Mutta, +nähkääs, ei hänellä saarnalahjaa ole, se on varma, mihin hän muutoin +kelvanneekin. Paperia hän käyttää saarnastuolissa, niin että kahisee +ympärillä, ja kun hän sanoo aamenensa, on niinkuin olisi ihminen saanut +nahkoihinsa vetisiä perunoita. Ei, kunnia ja kiitos olkoon saarnaaja +Söderinin, joka oli täällä Laurinpäivän aikaan, se oli mies, se, joka +aina piti paikkansa! Sellaiset lahjat! Kuulitteko häntä? Hän puhui +niin, että luut rutisivat, ja ihmiset itkivät ihan korvon täydeltä. Ja +sitä herätystä, mikä siitä syntyi! Kolmekymmentä sielua pelastui ihan +yhdellä iskulla! Jaa-a, se oli mies, jolla oli mieltä päässä ja +hengellisiä rivileekioita! + +Ukot pudistivat päitään, ja Lotta, joka kuuli hänen pärpätyksensä +keittiöön, hypähteli harmista. + +-- Senkin mörökölli Tingbom! Puhuu korvosta, vaikka tietää, että jo +lusikkaankin mahtuu kaksikymmentä pisaraa. Hölyn pölyä! Pötyä se on, ei +siihen ole luottamista! Näetsen, pitää olla oppia, oppia sanaa +julistaakseen, se on niinkuin kunnon perusta, mutta Jumala meitä +varjelkoon moisista armeijalaisista, jotka eivät osaa isämeitää eikä +Herran siunausta kunnolla lukea! + +Josefina Asp nyykäytti hyväksyvästi; hän oli kaikissa suhteissa +Lotan vastakohta, suuri ja lihava, ujo ja hiljainen, mutta +maallikkosaarnoista he olivat samaa mieltä. Kirkkoa oli kannatettava, +oppineitten, eikä suutarien ja räätälien, tuli sanaa julistaa. + +Kankeasti ja hitaasti kului iltapäivä; eukot vilkuilivat unisina +toisiinsa, nyykäyttelivät silloin tällöin, haukottelivat ja huokasivat. +Rouva Svan puhui hiukan ajan pahuudesta, Svan luki harvakseen ja +juhlallisesti erään hartauskirjotuksen. + +Tingbom alkoi kuorsata, niin että naapurin täytyi häntä survaista +kylkeen pelastaakseen hänelle Svanin tilaukset, piiput ja tupakkamällit +otettiin esiin, Svanin suuri kullattu nuuskarasia kiersi ukkojen +kesken. Kello yhdeksän aikaan juotiin taas kahvia, ristikkäiset +kaulahuivit, joihin tuomiset kätkettiin, tukittiin niin täyteen, että +ne tuskin saattoi sitoa nyytiksi juustokakkupalojen, rinkiläin ja +krokaanikappalten ympärille, ja lopuksi vieraat nousivat ja sanoivat +hyvästi. "Kiitos paljon tuomisista", sanoivat Wetting ja hänen vaimonsa +jokaiselle kätellessä. + +Mutta kun vieraat ennättivät mäelle, tuli Josefina Asp heidän +perässään, niijasi ja sanoi juhlallisesti: + +-- He kysyvät, ettekö tule huomenna aamupäivällä heitä vielä katsomaan? + +-- Eihän toki -- meitä on jo niin kestitty -- eihän toki, se on liikaa, +kuului joka taholta. + +Josefina toisti kuitenkin pitomenojen mukaisesti kysymyksen, ja +vastaukset olivat nyt hiukan suostuvampia. "No, kiitos sitten vaan, +mutta kyllä se on liikaa, aivan liikaa." + +Seuraavana päivänä tulivat kuitenkin kylän muijat, joivat kahvia ja +söivät piparjuurilihaa aamiaiseksi. "Näetsen", kuiskasi Lotta +Kristinille, "eivät ne nyt ole enää niin hienosuisia, että kyllä tänään +lämmitettykin liha kelpaa." Tunnelma oli hyvin rattoisa, juteltiin +näistä "huomattavista" hautajaisista, kudottiin ja rauskutettiin +sokeripaloja. Vasta päivällisaikaan erottiin ja kiitettiin ja +kosteltiin kaikesta kestityksestä. Mutta pitkin viikkoa oli pieni tupa +kuin mikäkin kestikievaritalo; Lotta hallitsi yhä keittiössä, ja ukkoja +ja mummoja tuli kahvia särpimään ja kuulemaan kaikesta siitä +ihmeellisestä, mitä näinä päivinä oli torpassa tapahtunut. Ja +sunnuntaina kirkolla jäi yleiseksi arvosteluksi, että Wettingien +hautajaiset olivat olleet kunnolliset, ja ettei kukaan voinut toivoa +sen suuremmalla kunnialla tulevansa haudatuksi kuin August Wetting. +Väkeviä ei ollut liioin käytetty, ei vähintäkään; olihan sentään +kaunista, että Wetting, vanha patajuoppo, pysyi niin raittiina pojan +juhlapäivänä. + +Seuraavana viikkona hautajaisten jälkeen ei liioin voitu sanoa, että +Wettingiä oli nähty muuten kuin selvänä päästään ja ripeänä töissään. +Hän teki päivätyönsä Svanille ja ennätti sentään kaivaa omaa pientä +peltotilkkuaan. Kristin itki onnenkyyneliä ja ajatteli: "August +taivaassaan puhuu hyvää hänen puolestansa." Sverker kävi kunnolla +koulua, katseli Gertrudia suoraan silmiin, tuli erityisittä +kehotuksitta tiistaikokoukseen ja kuunteli tarkkaavana Gertrudin ja +pastori Malinin esitelmiä. Kaikki osotti, että veljen kuolema oli +tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja että hän viimeinkin oli hyvillä +teillä. Gertrud iloitsi ja kiitti Jumalaa -- koulutyökin sujui +tavattoman hyvin, lapset olivat kiltit ja tottelevaiset, oli kuin olisi +hyvä tuulahdus puhaltanut nuorten keskuudessa. + +Mutta sitten eräänä päivänä -- noin kolme viikkoa hautajaisten jälkeen +-- tuli Sverker myöhään kouluun, ja kun Gertrud häntä siitä nuhteli, ei +hän vastannut, vaan mutisti suutaan ja katseli kulmainsa alta. +Seuraavana päivänä hän jäi kokonaan pois; kun vielä oli kulunut pari +päivää eikä Sverkeriä kuulunut, ymmärsi Gertrud, että jokin oli +hullusti, ja lähti nummelle ottamaan selkoa Sverkeristä. + +Hän tuli perille hämärissä, ja himmeästi valaistusta ikkunasta hän näki +kohta, miten oli asiain laita. "Väkevät" olivat taas löytäneet tiensä +tänne. Wetting ja pari hautajaisvierasta istuivat pöydän luona pullo ja +lasi edessään, Sverker seisoi vieressä, katseli kulmainsa alta, ja +hänen kasvonsa vääntyivät aina silloin tällöin naurunirvistykseen. + +Miten raa'alta ja kyynilliseltä hän näytti: kyömyniskainen, vanttera +olento, jonka pienet terävät silmät tirkistivät ulkonevan otsaluun alta +Ja miten liikuttavan kaunis ja uskollinen voi hänen katseensa olla, kun +hyvät aikeet ja päätökset olivat hänessä vallalla! Gertrud huokasi +syvästi ja raskaasti. Hetken aikaa hän viipyi ikkunan luona, +kurottautui varpailleen ylettääkseen tarpeeksi korkealle ja katseli +likaisen lasin läpi inhottavaa kohtausta tuvassa. Wettingin +silmät paloivat outo-ilmeisinä, samalla sekä tuskaisina että +nautinnonhimoisina. Joka kerta, kun lasit toisiinsa kilahtivat, kuului +milloin typerää naurunpihinää, milloin raakaa, terävää hohotusta. Yksi +miehistä veti taskustaan muutamia rasvaisia kortteja; silloin +välähtelivät Sverkerin silmät uteliaisuudesta, ja hän kumartui +halukkaana kortteja katsomaan. Kristin istui nurkassa paikaten +vaatteita haikuavan öljylampun valossa, pikku Edvin piti sormiaan +korvissa ja luki ääneen katkismusläksyään; Gertrud saattoi ulos asti +kuulla lapsellisen, pomisevan äänen: "Rakasta Herraa Jumalaasi kaikesta +sydämestäsi" j.n.e. sekaantuvan miesten nauruun ja kirouksiin. Kaikki +oli ennallaan, aivan sellaista, mitä hän niin monta kertaa ennen oli +nähnyt tässä kodissa, kun väkijuomaperkele oli irti. + +Vielä kerran väsyneesti, masentuneesti huoasten, hän kääntyi ja läksi +mäkeä alas. + + + + +XII. + + +Oli Maarianpäivä. + +Vanha mies tuli maantietä Östergårdin suureen talonpoikaistaloon, jonka +Svan vaimoineen omisti. Ukon selässä oli pussi, kädessä kiiltäväksi +kulunut keppi, johon hän raskaasti nojausi. Köyhä ja kurja oli vanhus, +vaatteet riippuivat repaleina hänen yllään, selkä eli koukkuinen kuin +onkivapa kalan nykäistessä, ja kasvot syvine uurteineen muistuttivat +äsken kynnettyä peltoa. Eivät ne liioin väriltään siitä eronneet, +mustat ja likaiset ne olivat, kuin olisi ukko noussut suoraan +maakuopasta. Mutta vanhain kasvojen silmät olivat kuin kynnetyn pellon +yli valahtavaa päivänpaistetta; ne hymysivät kuin ystävällisen, +onnellisen lapsen silmät, ei köyhyys, ei yksinäisyys eikä nälkä, ei +mikään voinut sammuttaa kurttuisista piirteistä tätä ihmeellistä +auringonvälkettä. + +Oli kevättä ilmassa, vaikka päivä oli pimeä ja pilvinen ja maan kaikkia +voimia vielä kahlehti jää ja kylmä. Mutta ojat porisivat jään alla, ja +kenen korva kuunteli kaipauksen kiihkeydellä, hän kuuli avaran lakeuden +yli ikävöivän, salaperäisen suhinan käyvän -- muuttolintujen tulon +enteen. + +Östergårdin pihalla oli kaivo vintteineen, jonka varsi vinona viivana +piirtyi maaliskuun harmaata taivasta vasten. Kaivosta oli vuotanut +vettä maahan, muodostaen suuria jääpahkuroita, kovia, yrmeitä ja +epäystävällisiä, aivan kuin ei kevätaurinko koskaan niille mitään +mahtaisi. Epäystävällisinä ne myös asettuivat ukko paran tielle, joka +vain vaivoin pääsi kompuroimaan yli liukkaan, jäisen pihan. Kun hän +ennätti lähelle sisäänkäytävää, hyökkäsi häntä vastaan koira, pieni +sukupuuton talonpoikaiskoira, ja päästi pitkän, häijynilkisen ulvonnan. +Sitten se nuuski ukkoa, nosti kapean kuononsa ilmaan ja antoi taas +kuulla halveksivaa, taistelunhaluista ulvontaansa. + +-- Vaiti, koiraseni, vaiti, sanoi ukko ja koetti taputtaa koiraa, joka +vastasi hänen ystävällisyyteensä iskemällä hampaansa repaleisiin +housuihin, älä hauku köyhää miestä, joka ei tahdo mitään pahaa -- +vaiti, vaiti, koiraseni. + +Mutta koira haukkui yhä häijymmin kutsuakseen talonväkeä apuun +taisteluunsa epäilyttävää ukkoa vastaan. + +Samassa tuli kaksi pientä lasta, Johannes ja Maria, juosten. + +-- Olle Bull, Olle Bull! he huusivat vuorotellen, päivää, Olle Bull, +kuinka hauskaa, nyt saamme kuulla satuja! Eikö niin, Olle Bull? + +Pieni koira rauhottui ja masensi ulvontansa kumeaksi murinaksi, läksi +haistelemaan rikkatunkiota ja jätti vaarallisen vieraan rauhaan. + +-- Tule sisään, tule, Olle Bull, tule! huusivat lapset ja tahtoivat +kiskoa vanhuksen sisään, mutta tämä pudisti päätään ja hymyili. + +-- Ei, rakkaat lapset, ei vielä, ensin täytyy minun tehdä työtä, sitten +syödä, ja sitten vasta on tarinain aika. + +Ja hän nyykäytti lapsille ja näytti niin ihmeellisen ystävälliseltä ja +veitikkamaiselta kuin satujen hyvä noitaukko itse. + +Sitten hän meni keittiön ovelle, jäljissään Johannes ja Maria, jotka +satunälkäisinä ja innokkaina tarkoin seurasivat hänen liikkeitään. + +Keittiössä istuivat renki ja piika päivällistä syömässä; Olle Bull +koperoi tupaan, tervehti ja hymyili ystävällistä hymyään. + +Renki ja piika katselivat toisiaan ja naurahtivat. Piialla oli suuri +lihapala suussa, hän nyykäytti päätään, jatkoi pureksimistaan ja +nieleksimistään ja sanoi sitten ottaen vadista taas uuden palan: + +-- Päivää, Olle Bull, vai olette te taas näillä mailla? Tähän ei +suinkaan ylen ystävälliseen tervehdykseen vastasi Olle Bull vain +säveästi: + +-- Onko teillä työtä minulle? + +Taas katsoivat renki ja piika toisiinsa ja virnistelivät. + +-- Älkää naurako, rakkaat lapset, älkää naurako, sanoi Olle Bull +vapisevin äänin, ja varjo lennähti ystävällisille kasvoille, kirjotettu +on: "joka ei työtä tahdo tehdä, ei hänen syömänkään pidä". Antakaa +Herran tähden vähän työtä ja sitten palkaksi hitunen ruokaa. + +-- Menkää sitten puuliiteriin, sanoi renki ja pyyhkäsi suutaan +kädenselällä, tyytyväisenä ja kylläisenä, mäellä on puita, sahatkaa ne +poikki, niin saatte sitten muutaman suupalan työn palkaksi. + +-- Kiitos, kiitos! toisteli Olle Bull, ja nyt säteilivät jälleen +kurttuiset kasvot, hänen koperoidessaan pihan yli liiteriin, missä hän +hitaasti ja kömpelösti sahasi poikki puita. Sen tehtyään hän hengähti +pari kertaa ja läksi pihan poikki keittiöön työnsä palkkaa saamaan. + +Ei ainoakaan paikkakuntalaisista tietänyt, kuka Olle Bull oli, mistä +hän oli tullut tai minkä perusteella hän kantoi kopeaa nimeään. Joskus +menneinä aikoina hän oli ilmestynyt paikkakunnalle, milloin hän oli +siellä, milloin täällä herraskartanoissa ja talonpoikaistuvissa, +milloin taas hän katosi jäljettömiin, aivan kuin hän olisi jonkun aikaa +maannut talvi-unta. Eikä liioin kukaan välittänyt tiedustella hänen +menneisyyttään. Hän oli muitta mutkitta paikkakunnan yhteistä +omaisuutta, josta kerran tulevaisuudessa oli jäävä tarina puolittain +yliluonnollisesta olennosta, joka oli metsän pimennosta tullut, missä +menninkäiset ja peikot olivat hänen kehtonsa äärellä kummeina +seisoneet. Sillä metsän lumo ja sadun ihme loisti hänen pienistä, +tuikkivista silmistään ja kaikui hänen hiljaisesta, salaperäisestä +naurustaan. Siksi pienokaiset niin hänestä pitivät, siksi he +riemastuivat, kun rääsyinen, likainen vanhus tuli, tuo ihmeellinen +uneksija, joka kulki suuren ihmisvirran äärtä ja puoliksi arkana ja +kummastellen, puoliksi säälivästi hymyillen kuunteli sen levotonta +kohinaa. -- + +Kun Olle Bull palasi keittiöön, oli piika lopettanut syömisensä ja pesi +juuri astioita. + +Olle Bull istui nöyrästi pöydän päähän ja kertoi kuiskaten, että nyt +olivat puut hakatut ja hän itse työn perästä nälissään. + +Piika nauroi, työnsi esiin lautasen, jolla oli luita ja silakoita, ja +sanoi ystävällisesti: + +-- Siin' on, syökää, Olle Bull! + +Olle Bull katsahti alakuloisesti ruoka-annokseensa. Sitten risti hän +kätensä, söi silakat ja kalusi läpikeitetyistä luista niin paljon lihaa +kuin irti sai. Sitten ei ollut muuta tehtävää kuin pyyhkiä ja nuoleksia +suuta. Kun se ei auttanut, alkoi hän hiljakseen naurahdella. + +-- Mitä nauratte? ihmetteli piika. + +-- No, katsokaas -- minä vain kerroin niin hauskan jutun tässä tuonnoin +Lars Andersin tuvassa. + +-- Millaisen? kysyi piika uteliaasti. + +-- Niin, olipa muuan muija puoloja poimimassa metsässä. Jopa näkee +maassa edessään ihmeellisen esineen. -- "Jumala varjelkoon, mikä se +on?" sanoo ja kumartuu sitä ottamaan. Se oli hieno ja siisti ja ihka +uusi laastarilappu. "Jumala varjelkoon", sanoo muija, "en nyt maar +tohtoria kiitä, kun jalkani paransi. Jumala suokoon, että taas +kirvelisivät, kun löysin niin komean laastarilapun!" Piika pärskähti +nauruun, otti lihapalan ruokasäiliöstä ja heitti sen Olle Bullin +kulhoon. + +-- No, onko vielä juttuja? Sellainen eukko, onkos mokomaa kuultu -- +ha-ha-ha! + +Olle Bull nielasi ahnaasti hyvän lihapalasen, pyyhkäsi suutaan ja +jatkoi silmät loistain: + +-- Niin, tiedän minä jutun Olof Olsonista ja Per Personista. Olivat +olleet yhdessä markkinoilla ja tehneet huonot kaupat ja nukkuivat +sitten samassa huoneessa kestikievarissa. Sydänyöstä nousee Olof +istualleen vuoteessaan ja lyö kädellään peittoa. "Sepä nyt oli" -- hän +mutisee katkerana -- "kuuleks Per, etkö lainaa mulle kymmentä riksiä +parempiin aikoihin asti? Kuuletko sinä, nukutko?" "Minä nukun", vastaa +Per levollisesti, ja siihen vastaukseen Olof tyytyi ja kömpi +vuoteeseensa. + +-- Pässinpää, huudahti piika, vielä äänekkäämmin nauraen, ja pani Olle +Bullin eteen lautasellisen mehulientä. + +Nyt tuli Svanin muori keittiöön silittääkseen hienouksiaan, niin kauan +kuin oli tulta liedessä. + +-- Päivää, Olle Bull, hän sanoi, tapansa mukaan alakuloisesti hymyten, +oletteko täällä taas? + +Niin, Olle Bullin oli mahdoton sitä tosiasiaa kieltää, että hän todella +istui rikkaan Svanin muorin keittiössä. Hän nyykäytti päätään +vakuudeksi ja tervehti tavalliseen ilomieliseen tapaansa. + +-- Mitenkä nyt voitte? kysyi Karolina ja koetti silitysrautaa -- +huonosti ja kurjasti, kuten aina? + +Olle Bull myönsi epäröimättä tämänkin asian. + +-- Niin, pahassa ja syntisessä maailmassa elämme, Olle hyvä, jatkoi +Karolina, varmoin käsin antaen raudan liukua hienoa kaulahuivia, Jumala +auttakoon, miten paljon syntiä ja kurjuutta on joka puolella. + +Olle Bull pudisti päätään ja hymyili keksimättä sopivaa vastausta. Ei +ollut kenelläkään enemmän syytä kuin hänellä pitää maailmaa kurjana; +mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan parantumaton optimisti, jonka +päivänpaisteluonne itsepintaisesti pani hänet näkemään elämän +kirkastetussa valossa. + +-- Niin, paras on valvoa ja rukoilla, jatkoi Svanin muori, +tyytymättömänä Olle Bullin huolettomaan hymyyn, suuremmaksi yhä vaiva +kasvaa, eikä kukaan tiedä, milloin tuomio ja hävitys on meidän kaikkien +päämme päällä. + +Nyt huomasi Olle Bull, ettei Svanin muorin tuvassa sopinut ottaa elämää +niin kevyesti kuin hän sen otti. Hän huokasi, rypisti kasvonsa +kurttuihin ja alkoi laulella matalalla, särkyneellä äänellä: + + "Mies vanha tietä vaeltaa, + maasta maahan kulkee hän, + lumivalkoisna tukka tuivertaa, + käsi vapisee kerjääjän. + Mut syli on avoin ja pohjaton: + hätä, murhe nimensä on. + + "Jumal' auttakoon meitä armossaan, + kun vanhuksen kohtaamme. + Sinä, Jeesus, meitä voit auttaa vaan, + joka kuolitkin eestämme. + Hätä, murhe niin raskas, raskas on, + vaan voimasi rajaton!" + +Rämeät sävelet sammuivat hiljaisuuteen. Olle Bull istui tuijottain +eteensä ja huokasi pari kertaa surullista lauluaan. Hän oli sen itse +sepittänyt monta vuotta sitten, jolloin pieni runoilijankipinä, joka ei +koskaan päässyt tuleksi leimahtamaan, ei jättänyt häntä rauhaan, vaan +teki hänet työhön kelpaamattomaksi ja ajoi kulkuriksi. + +-- Niin, se on totta, Olle Bull, sanoi Karolina, hyväksyvästi hymyten, +niin on, juuri niin. Hätä ja murhe on raskas; mitä tulisi meistä ilman +Herran Jeesuksen apua? Ja yhä pahemmaksi käy. Jumala meitä auttakoon +viimeisten aikain ahdistuksissa. Britta sinä! Pane kahvi tulelle! Ukko +voi kaivata jotain lämmittävää näin maaliskuunkylmässä. Tulkaa, Olle +Bull, tulkaa istumaan lähemmä valkeaa! + +Mutta Olle Bull risti kätensä ja ajatteli: "Kiitos, Jumala, kaikista +lahjoistasi! Miten minun kävisikään, jos olisin tavallinen pöllöpää. +Alimpana pöydän päässä olisin saanut istua ja syödä pilaantuneita +silakoita ja kaluta kuivia luita. Nyt minua kunnioitetaan, saan lihat +ja sopat ja kahvit. Jumalalle kiitos järjen lahjasta ja muista +lahjoista!" + +Nyt tulivat Johannes ja Maria juosten ja huusivat: + +-- Rakas Olle Bull, kerro meille menninkäisistä! + +-- Hiljaa, lapset, hiljaa! varotti Svanin muori. Sepä nyt ihme, miten +vallattomiksi ja villeiksi lapset kävivät aina, kun Olle Bull tuli! + +Mutta lapset asettuivat Olle Bullin eteen, katselivat häntä uteliaasti +silmiin ja huusivat yhä: "kerro, kerro!" + +-- Niin, alkoi Olle Bull, ja hänen satusilmänsä loistivat yhtä +halukkaina kuin lasten, entisaikaan hallitsi täällä lakeudella pieni +häijy, ilkeä kansa, nimeltä menninkäiset. Pakanakansaa ne olivat, +täynnä noituutta ja kavaluutta, ja kun kristityt ihmiset rupesivat +tänne muuttamaan, syntyi suuria taisteluita heidän ja menninkäisten +välillä. Niin, siitä on kerrottu historiassa, niin että siitä saatte +molemmat, Johannes ja Maria, lukea, kunhan kasvatte. Niin, heidät +sitten lopuksi karkotettiin luoliin ja maakuoppiin, ja siellä he +vieläkin elävät. Sieltä he koettavat vahingoittaa ihmistä niin paljon +kuin voivat, turmelevat pellon oraat ja tekevät yöt kolkoiksi ja +kamaloiksi räkityksellään. Ihmeellisiä temppuja he osaavat myös tehdä +-- kerran muuan menninkäinen veti ison Måns Månsonin kuoppaansa ja +opetti häntä valmistamaan viljasta viinaa leivän asemesta. Måns Månson +perusti tänne ensimmäisen kapakan, ja sinä yönä, jolloin kapakka +avattiin, jymisi maa, ja vuorenrinteestä kuului semmoinen räkitys, että +ihan kammotti. + +-- Mutta eivätkö ne koskaan tule esiin -- oikein niin, että voisi +nähdä? ihmettelivät lapset, pelosta ja ihastuksesta vavisten -- ne +menninkäiset -- menninkäiskansa! + +-- Tulevat, katovuosina ja pahoina aikoina ne tulevat esiin, ja pahat +ja häijyt ihmiset ja sellaiset, joita kiusaus kalvaa, voivat nähdä ne! + +-- Oletko sinä koskaan nähnyt, Olle Bull? + +-- Olen, vastasi ukko ja tuijotti eteensä miettivin katsein, kerran, +yhden ainoan kerran. Se tapahtui katovuonna kolmekymmentä vuotta +sitten, jolloin nälkä vei köyhän kansan kirkkomaan kuoppaan, ja +suurtilalliset teurastivat elukoita kuin kärpäsiä. Vain Bullingin +patruuna eli pulskasti, sillä hän möi viljaa korkeisiin hintoihin. Sinä +vuonna näin menninkäiset joulukuun kuudennen iltana, uudenkuun aikana. +Kuljin tietä Bullingin ja Markevikin välillä, ja olin niin nälissäni, +että sydämeni oli kiveksi muuttunut! "Antakaa leipää -- antakaa +leipää!" huusi ääni sisässäni, mutta Herra Jumala ei kuullut huutoani, +sillä en anonut oikealla mielellä. Silloin näin koko menninkäiskansan +tulevan tietä pitkin naurain ja räkittäin ja hypäten, aivan kuin +harmaat tontut. Tuperruin ojaan, sillä nälkä ja pelästys oli tehnyt +minut heikoksi, ja minä näin niiden kulkevan edelleen; viimein ne +olivat pieniä, niin pieniä, että näyttivät vain matojoukolta, +kieriskellessään maan sisään. Sinä yönä paloi Bullingin kartano +poroksi; ei kukaan tiedä, kuka sen sytytti, ei kukaan saa sitä +tietääkään, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin oikeammat tuomiot +langetetaan; mutta varma on, että sinä yönä liikkui maan päällä paljon +pahaa ja moni kiusaava ajatus. + +-- Häijyt, ilkeät menninkäiset! huudahti Johannes ja pudisti pientä +nyrkkiään ilmassa, miksi ne saavat elää? Tapetaan ne, Olle Bull! + +-- Voi lapsi, niitä on vaikea tappaa, ne ovat kovia ja sitkeähenkisiä. + +-- Saavatko ne sitten aina elää? + +-- Eivät, niin sanovat hyvät ihmiset: ikuisen kevään maasta hävitetään +ainiaaksi menninkäiset, pimeyden häijyt henget. + +-- Missä on ikuisen kevään maa? ihmetteli pikku Maria. + +Olle Bull pani kätensä ristiin, ja silmissä välkkyi haaveellinen +loiste. + +-- Lakeuden tuolla puolen, pienokaiset, lakeuden ja vuorten ja metsäin +takana. + +-- Millaista siellä on? + +-- En tiedä -- en tiedä -- vain yhden asian tiedän -- + +-- Minkä sitten? + +-- Ettei Olle Bull siellä enää ole likainen eikä repaleinen, vaan käy +hienoissa herrasvaatteissa, että se on maa, missä maitoa ja hunajaa +virtaa, ja Jumala itse on vanhurskasten aurinkona ja valona. + +Johannes ja Maria seisoivat ääneti ja katsoivat miettien Olle Bullia, +jonka koko kasvot loistivat ja sädehtivät. Sitten heidät taas valtasi +satunälkä, ja he huusivat innokkaina kilpaa: "kerro vielä -- kerro +vielä, Olle Bull!" + +-- Niin, pienokaiset, sanoi Olle Bull ystävällisesti, oletteko +kuulleet, miten tänään ovat ilmassa torvet törähdelleet? + +-- Emme -- emme -- missä? + +-- Näin ne toitottivat. + +Ja Olle Bull pani molemmat kätensä suun eteen ja huusi: + +-- Tututuu -- tu -- tuu! + +Lapset katselivat toisiaan ja nauroivat. + +-- Vielä, Olle Bull, vielä? + +Olle Bull uudisti temppunsa, ja lapset nauroivat vielä äänekkäämmin. + +-- Hiljaa, hiljaa, sanoi äiti ja kääntyi, älkää naurako kuin harakat! + +Svanin muori huokasi, sylkäsi silitysrautaan koettaakseen, vieläkö se +sähisi, antoi sen liukua vaatekappaletta ja huokasi taas. + +-- No, tiedättekö, kuka niin toitottaa? jatkoi Olle Bull, tottelevasti +alentaen äänensä kuiskaukseksi. + +-- Emme, vastasivat lapset uteliaina. + +-- Kurjet niin huutavat: kevät on tullut, tututuu, kevät on tullut! + +-- Niin, mutta eihän kevät ole tullut -- + +Svanin muori hymyili kalpeaa, hyväksyvää hymyä ja katsahti harmaisiin +pilviin; ne tuntuivat olevan täyteen ladotut raskaita lumikasoja, jotka +vain halusivat vyöryä yli maan, Ah niin, pitkältä oli todella +kevääseen, ennenkuin tulisi aurinko ja lämmittäisi vetiset pellot ja +niityt. + +-- Kyllä nyt kevät on, rakkaat lapset, sanoi Olle Bull ja nyykäytti +vakuudeksi, tänään on, näet, Maarianpäivä; Jan Jansonin keittiössä +paistettiin vohveleita, sain kolme kaunista vohvelia, sokeria oli +niille sirotettu. Niin, varmaa vaan on, että nyt on kevät tullut. Ja +tiedättekö, mitä tänä iltana tapahtuu? + +-- Emme. + +-- Tänä iltana tulee kurki luoksenne ja tuo valoa vuoteeseenne -- +laittautukaa vain varhain nukkumaan, sillä hän tulee juuri illan +hämärtyessä. + +-- Mistä sen tiedät, Olle Bull? + +-- Sain kuulla sen metsässä talvella. Tie oli liukas, niin että +luiskahdin kumoon. Kun siinä äreänä makasin, pahotellen pitkää talvea, +joka imee kurjista raukoista lämpimän ja voimat kuiviin, kuulin pienen +linnun puussa visertelevän: "tirlit -- nyt on kurki kotimatkalla ja +hänen siipiensä alla on paljon valoa, jonka hän panee pienten lasten +sänkyyn." Niin että kyllä nyt on kevät, oikea kevät, vaikk'ei siltä +vielä näytä. + +Olle Bull nauroi, ja kasvojen jok'ikinen kurttu kimmelsi kuin kostea +vako auringonpaisteessa, kun hän siirteli katsettaan edes takaisin +Johanneksen ja Marian välillä. Ja lapset nauroivat vastaan ja +taputtivat käsiään ja huusivat: "nyt on kevät -- nyt on kevät -- tänä +iltana tulee kurki ja kantaa valoa sänkyihin." + +Mutta Svanin muori pudisti päätään, hymyili raskasmielistä hymyään ja +sanoi: + +-- Ei ole kevät, rakkaat lapset, huomenna on talvi, pilvet riippuvat +niin alhaalla Ljungbergin yllä ja reumatti olkaluissani ennustaa lunta. + +Ei kuitenkaan kumpikaan lapsista kuunnellut äidin "pahoja" ennustuksia. +Sadun lumous oli heidät vallannut: taivas Ljungbergin huipun yllä +sinerti, ilma suhisi, kurjen siipein alta tulvi valoa ja välkettä -- +oli Maarianpäivä -- he tahtoivat vohveleita, niinkuin Jan Jansonilla +oli -- vohveleita ja sokeria -- he tahtoivat sänkyyn, mutta ei nukkua +-- vain maata valveillaan ja katsella, kuinka kurki tuli lentäen ja +kevään suuri ihme tapahtui. + +Maaliskuun hämärässä, kun aurinko laski vuoren taa ja kultajuova +kimalsi säröisten pilvien lomasta, jätti Olle Bull talon, +kyömyselkäinen, kompuroiva olento pieneni pienenemistään +kiemurtelevalla tiellä ja katosi viimein mustana pilkkuna etäisyyteen. + +Mutta huoneessa, joka sijaitsi vierassuojan takana, siinä kamarissa, +missä oli isän ja äidin aukivedettävä sänky toista seinää vasten, +siellä makasivat vastakkaisella seinällä Johannes ja Maria kyyryksissä +sohvassa ja odottivat sitä, minkä tänä iltana piti tapahtuman. He +olivat rukoilleet äidin johdolla, joka sitten oli mennyt keittiöön, isä +ja Eskil, isoveikko, olivat vielä työssä, lapset makasivat yksinään ja +odottivat silmät selkoselällään, täynnä ikävöimisen hurmausta. + +Silloin tällöin he nousivat vuoteessaan istumaan ja kuiskailivat +hiljaisin, salaperäisin äänin. Hiljaa -- nyt kuului jotain ulkoa -- +siivet rapisivat kattoa vasten -- nyt -- nyt tuli kurki! Eivätkä he +uskaltaneet hengittää, vaan istuivat liikkumatta, suuret lapsensilmät +täynnä satuhohteista intoa. + +Mutta kaikki oli hiljaa ja ennallaan, ei tapahtunut mitään ihmettä; +keittiöstä kuului, miten äiti kolisteli lieden luona, ja isän ääni +kajahti ikkunan takaa, kun hän antoi renkiensä tuntea isännän +tyytymättömyyttään. Mutta satulinnut ja satuvalo viipyivät. + +Ulkona haipui päivä haipumistaan, hämärä levisi raskaana yli lakeuden, +isä ja äiti tulivat levolle. Sipp, pieni pihavahti, päästi pari +haukahdusta, jotka kimeinä kajahtivat illan hiljaisuuteen, sitten +sammuivat kaikki äänet, ja yön äänettömyys hiipi tuvannurkkia. + +Mutta sen mukana tuli muuan, jota lapset eivät lainkaan kaivanneet, +muuan, jota vastaan he taistelivat tuijottavin, ilmeettömin silmin ja +unisin puhein, jonka silloin tällöin pitkät haukotukset keskeyttivät. +Häijy uni, kun tulit silmäluomia kiskomaan ja suupieliä kutittamaan +juuri nyt, kun tahdoimme niin kernaasti valvoa! Itsepintaisesti he +taistelivat vihollistaan vastaan, mutta ei auttanut; hän kävi yhä +voimakkaammaksi, lyijynraskaana tuntui hänen hengityksensä puhallus +heidän luomillaan. Kuin etäisen pimeyden helmassa uivat huoneen +esineet, isän ja äidin äänet kuuluivat mehiläisten surinalta +kesäpäivänä. Nyt painuivat silmät kiinni -- nyt avautuivat taas -- +samassa kulki loistava kimallus halki ilman -- kurki tuli viimeinkin! +Ja tämän ajatuksen keralla sammui heidän tajuntansa, silmäluomet +painuivat syvälle, syvälle yli unisten silmäin, ja he häipyivät unen ja +unelmain maahan. + +Mutta nyt tapahtuikin se ihmeellinen, jota he olivat koko illan +odottaneet. + +Avaruudesta kajahti kimeä torventorahdus, suuret siivet liehuivat +pimeässä yö-ilmassa, ikkuna avautui taikavoimalla, salaperäisesti, ja +suuri satulintu -- jota ihmiset sanovat kurjeksi, mutta joka oikeastaan +ei muistuta mitään todella olevaa -- lentää huoneeseen. Ja sen mukana +valahtaa kokonainen valovirta; valoa on sillä nokassaan, +auringonsädekimput värähtelevät siipien alta, selässä on tukku +auringonliekkejä, se tulee Etelän mailta, missä kukat loistossaan +komeilevat, missä aallot keinuvat sinervähohteisina. + +Samassa tapahtui jotain outoa luonnossa. Purot ja vesiuomat murtavat +jääkahleensa, heittävät ne yltään, syöksyvät alas vuorenrinnettä, +muodostavat koskia ojiin, roiskahtavat yli kivien, kohisten laulain ja +poristen lakeudelle. + +Taivasta peittäneet lyijynharmaat pilvet särkyvät -- hattarat riippuvat +avaruudessa keveinä, kimaltavina harsoina, jotka milloin kohoavat, +milloin painuvat, milloin tempautuvat sivulle päin, milloin repeytyvät +rikki. Sitten näkyy äkkiä niiden yläpuolella kapea, tummansininen +juova: se kasvaa kasvamistaan, kosteankiiltoiset pilvet ahtautuvat +yhteen pehmeiksi, valkeiksi villahöytyviksi, jotka yhä pienenevät ja +vaipuvat, aivan kuin tuon tummansinisen juovan puristuksesta, +taivaanrantaa kohti, sulavat sulamistaan ja katoavat. Kuin +taika-iskusta on koko taivas häikäisevän sininen. + +Ihmiset kiiruhtavat tuvistaan, varjostavat silmiänsä kädellään ja +katselevat taivaalle. "Kuulkaa, kuinka leivo livertää korkealla ilmassa +-- nyt on kevät tullut!" Koivumetsä verhoutuu vaaleanvihreisiin +harsoihin, räikeänpunaisia käpykukkia puhkee kuusiin, taivaanvuohet ja +sorsat lentävät suhisevin siivin yli kaislikkojen, sirriäinen keinuu +mättäällä, kaislakerttu, alakuloinen mietiskelijä, hakee pesäänsä. +Vuoren etelärinne, joka kylpee kevätauringossa, on kuin sinivalkea +vuokkomatto, niityllä huojuttavat kevätesiköt kultakruunujaan, +satumaisen kauniina lepää vuori, peittyneenä milloin väräjävän siniseen +kevätilmaan, milloin auringonlaskun purppuraväreihin. Metsässä +narskahtaa ja porisee ja ratisee tuhat näkymätöntä, jälleen herännyttä +elämää, havuneulaset lemuavat, kostea sammal on kuin kaikki aistit +huumaavaa kevätjuomaa. + +-- Äiti, äiti, huutavat pienokaiset, aamulla herätessään, kurki oli +täällä yöllä! Se toi valoa muassaan -- se tuli tuosta ikkunasta -- ja +siitä se lensi ulos taas -- nyt on kevät -- kevät! Onhan kevät, äiti? + +Svanin muori veti ylös sinisen kierrekaihtimen, johon oli kuvattu +valkoinen maisema ja valkoisia ihmisiä, katseli ikkunasta ja pudisti +päätään. + +-- Ei, lapset, ei ole kevät. Taivas on yhtä harmaa ja raskas, kuin se +on ollut koko tämän viikon. + +-- Se on vain harmaa esirippu, arveli Johannes. + +-- Sen takana on kevät, sanoi pikku Maria, ratkaisevasti päätään +nyykyttäin. Sillä kurki jo tuli ja toi valoa. + +Mutta päivät vierivät, eikä harmaa esirippu katoa, se näyttää +päinvastoin käyvän yhä paksummaksi, myrsky ulvoo pitkin nummea vuoren +laella, puskuu lakeuden yli ja heittää sateensekaisia lumijoukkoja +ojiin, yli peltojen ja niittyjen. Mutta lapset tietävät sittenkin, että +on kevät; valo, jonka kurki toi, vilkuttaa harmaiden usvain väliltä. Ja +maamies iloitsee, sillä hän kuulee porinaa ja kasvua likaisten, +lokaisten nietosten alta. + +Sitten eräänä päivänä ihme tapahtuu; harmaa esirippu kohoaa, ja +kaunis taulu, jonka lapset näkivät Maarianpäivän yönä, muuttuu +todellisuudeksi. Kevät on tullut aurinkoineen, valoineen ja iloineen; +synkät, toivottomat ajatukset se karkottaa; yli vuorten ja metsäin ja +lakeutten se kietoo kauniin unelmansa. Ja ihmismielet uudistuvat -- +lapset riemuitsevat -- nuoret tahtovat väkirynnäköllä vallottaa taivaan +ja repiä onnen itselleen -- ja vanhuksia hivelee muistojen auvo. + +-- Näetkös, äiti, se oli vain harmaa esirippu! huutaa Johannes. + +-- Nyt on kevät -- nyt on kevät! huutaa Maria ja taputtaa käsiään. Ja +pienokaiset laulavat kilpaa lintusten kanssa ja tanssivat ja porisevat +kuin kevätpuroset. + +Mutta Svanin muori huokaa katsellessaan hymyävää, uudestisyntynyttä +luontoa. Hänen on, raukan, niin vaikea unohtaa "maailman pahuutta". Hän +ei voi olla ajattelematta, että pian taas harmaa esirippu laskeutuu ja +peittää ihanan taulun. + + + + +XIII. + + +Kalpeana ja riutuneena palasi Karin sairaalasta. Hän tunsi itsensä +elämään väsyneemmäksi kuin koskaan; väristen hän katsoi menneisyyteen, +velttona ja välinpitämättömänä tulevaisuuteen. Eikö hänen elämänsä +ollut lopussa? Eikö hän ollut ainaiseksi tullut murretuksi? Ei mikään +maailmassa voinut häntä parantaa kuin vain jokin, jota ei maan päällä +ollutkaan: suuri onni, suuri rakkaus, joku, joka rakasti häntä niin, +että hän saattoi unohtaa kauhean muistonsa, joka nyt alati häntä +kiusasi ja pelotti. Ja yksinäisyyden ja ikävän hetkinä hän toisinaan +voi puhjeta huutoon: "äiti -- äiti", viiltävään, tuskaisaan, kuin +yksinäisen linnun huuto yössä. + +Mutta hän oli palannut pieneen tupaansa ja alkanut väsyttävän työnsä +juuri sinä päivänä, jolloin "harmaa esirippu" kohosi, ja kevät +osottautui elämän ja luonnon valtiaaksi. Ja silloin tapahtui, että +niinkuin kevään voima voitti taistelussa kylmää ja pimeyttä vastaan, +pääsi myös nuoruus hänessä oikeuksiinsa ja voitti surun ja +kuolemanväsymyksen. Hän oli ajatellut, että kaikki muu oli lopussa +paitsi suru, mutta nyt alkoivat hänessä herätä kokonaan toiset +ajatukset ja tunteet, herätä kilpaa vuokkojen kanssa, jotka avasivat +sinisilmänsä rinteessä ikkunain alla. Kalpeisiin poskiin toivat väriä +lakeuden raikkaat tuulet -- toivo, kuihtunut, hävitetty toivo alkoi +taas versoa hänen sydämessään, hän unohti olevansa köyhä, halveksittu, +häväisty, hän unohti kaiken kauniitten unien vuoksi, joita kevätaurinko +hänelle kutoi. Ah, olihan hän vain kaksikymmentäkolme vuotta -- elämä +tarjosi niin paljon mahdollisuuksia -- menneisyyden voi unohtaa -- pois +pyyhkiä -- oudot kohtalot häntä ehkä odottivat. Ja hän alkoi taas +haaveellisesti, kiihkeästi kaivaten kehittää uutta elämänsatua. + +Silloin tapahtui, että muuan kuva nousi hänen mieleensä niin eloisan +lämpimänä, että hän punastui oman mielikuvituksensa temmellystä. Oi, +miten hullu hän sentään oli -- mitä huoli hän Karinista, vähäpätöisestä +tyttö parasta. Mutta hän oli niin iloinen, niin säteilevä, aivan kuin +"kevään prinssi", siksi varmaan täytyi Karinin häntä ajatella, nyt, kun +kaikki niin nuorena ja kauniina hymyili hänen ympärillään. Ja kun hän +työnsä lopetettuaan harhaili mäkiä, poimien kukkasia, tai kun hän läksi +vuoren poikki Hanna Myhreä tervehtimään, silloin voi sattua, että hänen +kirkas äänensä yhtyi suureen keväthymniin, joka kohosi metsistä ja +mailta. + +Sairaalasta palattuaan oli Karin äkkiä tullut rouva Henningsonin +erikoisen ystävällisyyden esineeksi. Häntä, joka talven kuluessa oli +tuskin pari kertaa käynyt pappilassa, pyydettiin nyt hartaasti sinne +joka sunnuntaiksi. Häntä vaivasi ja ihmetytti tämä äkillinen +hyväntahtoisuus, eikä hän suinkaan kaihon siivin kulkenut, kun hän +sunnuntaisin yksinkertaisessa, mustassa puvussaan lähti pappilaan. Hän +tunsi itsensä niin kiusallisen kehnosti puetuksi ja hämilliseksi +loistavan Estridin rinnalla, joka juuri oli tullut kotiin Pariisista +matkalaukku täynnä komeita pukuja ja puhe höystettynä vieraskielisillä +lausetavoilla, joita Karin ei ymmärtänyt. Hiljaisena ja umpimielisenä +istui nuori opettajatar pöydässä ja katseli Estridin kauneutta ja +kuunteli hänen hienoa puhettaan uteliaisuuden ja kateuden sekaisin +tuntein, jotka kiihottivat mielikuvitusta ja puristivat sydäntä, +niinkuin puristaa katkera ajatus. + +Mutta vielä enemmän kuin Estrid, vaivasi häntä rouva Henningsonin +merkillinen hyväntahtoisuus. Ensi kerralla hänen siellä ollessaan, +puhui rouva melkein koko ajan luulosairaudesta ja kääntyi silloin +ehtimiseen Karinin puoleen, vedoten häneen: "eikö niin, pikku neiti?" +Karin ei tietänyt, mitä vastata, mutta hän punastui joka kerta, kun +rouva iski häneen pienet, pyöreät, tummanruskeat silmänsä, ja vieläkin +punaisemmaksi hän kävi, kun rouva samalla salaperäisesti vilkutti +silmää Estridille ja kirkkoherralle. Karin toivoi silloin, että hänellä +olisi ollut rohkeutta kaataa kumoon vesilasi tai läikähyttää +puolahilloa pöytäliinalle, tai jotain muuta hirmuista, vain +kääntääkseen rouvan huomion kiusallisesta punastumisestaan. -- + +Seuraavana sunnuntaina tarjottiin uusia juttuja ompelijoista, jotka +luulivat ruumiissaan olevan nuppineuloja, naisista, jotka luulottelivat +käärmeen nielleensä j.n.e. Karin istui kuin kivettyneenä: mitä rouva +Henningson tarkotti? Samassa hän huomasi Estridin suuret, mustat silmät +itseensä kiinnitetyiksi, pilkkaa, vahingoniloa loistavina. Nyt ei Karin +punastunut, hän kalpeni mielenliikutuksesta ja oli vähältä pyörtyä. +Niin, täällä voi tosiaan kuvitella saaneensa ruumiinsa täyteen +nuppineuloja -- tai ainakin nuppineulanpistoja, kaikilta tahoilta, +minne kääntyikään! Ei, tänne hän ei enää tahtonut tulla -- mielemmin +istua yksin kehnoine päivällisineen kuin syödä papinrouvan hienoa +ruokaa ja olla kavaloitten neulanpistojen esineenä, joita vastaan ei +voinut puolustautua. + +-- Tervetuloa ensi sunnuntaina taas, rakas neiti, sanoi rouva +Henningson hyvästellessään ja hymyili omituista, imelänkatkeraa +hymyään, teidän on hyvä vähän tulla ihmisten joukkoon, yksinäisyys +antaa aihetta niin moniin mietteisiin ja kuvitteluihin. + +-- Niin, huomautti Estrid, olkapäitään kohauttaen, la fantaisie, c'est +la folle de la maison! + +Rouva Henningson heitti tyttäreensä ihastuneen silmäyksen. Mikä käsitys +ja mikä ihastuttava pariisilaisääntäminen! + +Karin puri huultaan eikä vastannut. Hän vain tervehti jäykästi, mikä +toi Estridin hymyyn häijyä terävyyttä. Mutta kun Karin lähti +pappilasta, oli hänen pienissä kalpeissa kasvoissaan kova, katkera +ilme. Oli kuin olisi hänen veressään kiehunut sähisevä kupla; kaikki ne +kerrat, jollain hänet oli työnnetty pappilassa syrjään, häntä +haavotettu, kulkivat äkkiä hänen sielunsa silmäin ohi, ja äänettömässä, +kuohuvassa katkeruudessaan hän puristi pieniä nyrkkejään. Ja niinkuin +aina silloin, kun hän tunsi joutuneensa elämän poljettavaksi, näki hän +tuntemattoman isänsä kuvan ja huusi hänelle samalla sekä +kostonhimoisesti että rakkautta kaivaten: "miksi teit minulle näin -- +sinä olet syypää." + +Seuraavana sunnuntaina hän ei mennyt kirkkoon, hän ei tahtonut nähdä +pappilalaisia, joita hänen katkeroitunut sydämensä nimitti +ulkokullatuiksi ja farisealaisiksi. Hän istui yksin koko aamupäivän; +sitten hän meni Hanna Myhren luo, jäi sinne yöksi ja tuli vasta +seuraavana aamuna kotiin. + +Mutta rouva Henningson ei hellittänyt; niinkuin kaikilla pikkumaisesti +yksinvaltiailla luonteilla oli hänelläkin rajaton epäystävällisyyden +tai tyytymättömyyden sulattamiskyky. Karinin nyreät ilmeet ja kieltävät +vastaukset eivät häntä vaivanneet, hän pyysi tai käski Karinia, miten +tahdotaan sanoa, tulemaan pappilaan, ja ilman että Karin itse ymmärsi, +miksi, pakotti rouvan tahto hänet taas sinne päivällisille värisemään +neulanpistoista, joita oli tulossa. + +Mutta tällä kertaa ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen. Rouva +Henningson oli jonkinlaisen tyytyväisyyden hurmauksen vallassa, joka +ilmeni milloin hajamielisyytenä, milloin lyhyenä, aiheettomana nauruna; +kirkkoherra oli tavallista juhlallisemman ja ylhäisemmän näköinen, ja +Estrid sekotti myös tavallista enemmän ranskalaisia lauseparsia +puheeseensa. Vain pojat olivat kaltaisensa: nälkäiset ja ahneet kuten +aina. Päivällisen ajan Estrid enimmiten piti puhetta yllä. Hän kertoi +uutisia, teki pilaa ihmisistä, arvosteli kirjoja ja tauluja ja puhui +koko ajan niin kaikuvalla ja innokkaalla äänellä kuin olisivat kaikki +häntä vastustaneet, sen sijaan että he istuivat hiljaa ja ihaillen. +"Miten voi ihminen tietää noin paljon?" Karin ajatteli, puoliksi +kadehtien, puoliksi ylenkatseellisena, "ja miten voi noin huutaa, kun +ei kukaan ole kuuro?" + +Muiden uutisten ohella kerrottiin, että maisteri Scheffer, jonka oli +määrä tulla viikon päästä, oli seuraavaksi syksyksi saanut apurahan. +"Niin, kyllä sillä pojalla päätä on", sanoi Estrid ylimielisenä, +"jolleivät vain hänen mielipiteensä olisi niin vanhanaikaiset." Onneksi +ei kukaan katsonut Karinia; heikko puna, joka Göstan nimeä mainittaessa +nousi hänen poskilleen, häipyi siksi heti hänen tavalliseksi +kalpeudekseen, joka niin räikeästi pisti silmiin Estridin +purppuranpunaisten huulten ja poskien rinnalla. + +Seuraavana päivänä, kun Karin tuli postitoimistoon pientä postiaan +hakemaan, jätettiin hänelle kirje, jonka päällekirjotuksessa hän tunsi +Göstan käsialan. Gösta oli kirjottanut pari kertaa talven kuluessa, +viimeksi sen jälkeen, kun Karinin kimppuun oli hyökätty, kirjeen täynnä +myötätuntoista osanottoa, joka ei ylpeintäkään mieltä loukkaa. Niin, +kirje oli tehnyt hänet niin onnelliseksi, se oli tuonut hänelle kuin +tervehdyksen auringon ja ilon mailta, jotka hän vain unelmistaan tunsi, +ja kun hän nyt tämän kirjeen vastaanotti, sykki hänen sydämensä, ja +käsi vapisi sitä avatessa, ja hitaasti käyden tietänsä, hän ahmi sen +sisällön. + +-- Päivää, neiti, sanoi Olle Bull, joka tuli vastakkaiselta taholta ja +ystävällisesti nyykäytti lukevalle Karinille, te saatte kai kohta +sulhasen, tiemmä? + +Karin nauroi ja punastui ja nyykäytti vastaukseksi. + +-- Ei, rakas Olle Bull, ei suinkaan. Sellaiset köyhät, vähäpätöiset +tytöt kuin minä -- johan nyt. + +-- Lorua! vastasi Olle Bull ja kopahutti keppiänsä maahan. Ettekö te +ole silmistänne kaunis kuin ruusu? Odottakaa vain, kohta tulee +Blombackan patruuna. + +Ja Olle Bull nyykäytti ja iski veitikkamaisesti silmää. Blombackan +patruuna oli ijäkäs vanhapoika, jonka luona Olle Bullin oli joskus +tapana asustaa viikkomääriä yhtämittaa, ja palkaksi tästä +vieraanvaraisuudesta hän kihlasi patruunan kaikkien seudun +naimakuntoisten tyttöjen kanssa. Mutta tähän asti olivat kaikki +kosimayritykset kokonaan epäonnistuneet. + +Karin nauroi, ja Olle Bull jatkoi matkaansa, tyytyväisesti hymyillen. +Ettei se ennen ollut juolahtanut hänen mieleensä! Kiltimpää vaimoa kuin +pikkukoulun opettajatar Karin Blom ei patruuna voinut saada, koskei +postineidin tai Gertrud Björkin naimisesta mitään tullut. + +Kotiin tultuaan Karin istuutui ikkunan luo ja luki kirjeen vielä +kerran. Se oli aivan lyhyt, sisälsi oikeastaan vain ilmotuksen, että +Gösta viikon perästä tulee pappilaan ja toivoo heidän usein kesällä +toisiaan kohtaavan. Mutta mikä taikavoima piili riveissä? Kuin kukka, +jonka sade ja myrsky on maahan kaatanut, mutta aurinko suudelmallaan +taas kohottaa, niin nousi nuori tyttökin, reippaana ja joustavana, ja +hymyili kohti tulevaisuutta, joka äsken oli hänestä näyttänyt niin +synkältä. Yksinäisyyden kauhut pakenivat, niinkuin pakenevat varjot +tasangolta taivaan kirkastuessa. Leukaansa käteen nojaten hän istui +ikkunan luona ja katseli vuoren yllä leijaavia kultaisia pilviä ja +nautti illan hiljaisuudesta. Se ei enää häntä pelottanut, se oli täynnä +unelmia, jotka häntä ympäröivät kuin ystävälliset, salaperäiset +olennot, + +Siitä päivästä alkain hän läksi joka ilta suurelle maantielle, joka +lakeuden poikki vei pappilaan. Hitaasti ja epäröiden hän kulki -- +kenties se näytti liian lähentelevältä -- kenties pitäisi hänen kääntyä +takaisin -- + +Mutta hän ei kääntynyt, tien joka mutkassa hän toivoi kohtaavansa +Göstan, jokaisessa kulkijassa, joka etäältä vilahti silmään, hän toivoi +erottavansa tämän kauniit kasvot ja nuoren, miehekkään vartalon. Ah, +jospa tuo olisi hän -- ah, jospa hän pian tulisi! Läheiseltä niityltä +pyrähti leivo pesästään ja lensi livertäin pilviin. Karinia halutti +seurata mukana, hänen sydämensä kurottautui ylöspäin -- jalka +tuntui niin tanssivan kevyeltä hänen kulkiessaan ensimmäiseen +lemmenkohtaukseensa. + +Niin hän sitten tuli eräänä päivänä, aivan sellaisena kuin Karin oli +ajatellut, iloisena, säteilevänä, avomielisenä ja vaaleakutrisena, ihan +kuin "kevään prinssi". + +Ja kun Karin hänet näki, ja Gösta jo kaukaa hymyillen nosti lakkiaan, +tapahtui Karinissa omituinen muutos. Arka pikkukoulun opettajatar, +vietellyn ja hyljätyn palvelustytön lapsi, katosi, ja isänveren +ylpeyttä kuohui hänen suonissaan, se sytytti loisteen suuriin, tummiin +silmäteriin ja aukaisi huulet säteilevään hymyyn. Hän ei enää tuntenut +itseään poljetuksi ja sorretuksi, koittavan rakkaudenonnen ensimmäinen +salaperäinen kosketus vapautti hänet itsensäalentamisen painajaisesta, +askelet kävivät joustaviksi ja keveiksi, pieni pää sai toisen ryhdin, +oli kuin olisi hän, sitä itse ymmärtämättä, vaatinut käyttääkseen +persoonallisuutensa oikeuden, oikeuden elää ja olla oma itsensä. + +-- Miten suloinen hän on -- miten viehättävä, Gösta ajatteli, kun sai +hänet nähdä, niin kauniiksi hänet tuskin muistin -- hieno ja ilmava +kuin keijukainen -- miten ihmeelliset hiukset! + +Ja outo muutos, joka Karinissa oli tapahtunut, heijastui ihailuna +Göstan piirteissä, kun hän tuli tyttöä vastaan ja innokkain liikkein +ojensi tälle kätensä: + +-- Terve, neiti! Tämäpä oikea onnenkohtaus tänä ihanana kesä-iltana. -- +Saitte toivoakseni kirjeeni? + +-- Sain -- kiitos. + +Karin puristi puolestaan hänen kättään ja ajatteli samoin kuin Gösta: +"Mutta miten kaunis hän on -- kauniimpi kuin luulinkaan -- niin +valoisa, niin sädehtivä!" + +Sen illan perästä he tapasivat miltei joka päivä koulutalon ja pappilan +välisellä tiellä. Joskus he menivät metsään, joskus seurasi Gösta +Karinia tämän pieneen kotiin, istui kuistissa ja puhui ja laski leikkiä +tai piti pieniä esitelmiä tarkkaavasti kuuntelevalle kuulijalleen. Tai +istui hän vaiti ja hymyillen ja nautti Karinin aroista, notkeista +liikkeistä tämän laittaessa tulta ja valmistaessa teetä heille +molemmille. Ei kumpikaan välittänyt muistella sanaa: varovaisuus. Sitä +ei ollut heidän heräävän rakkautensa sanakirjassa. Jo alkoivat huhut +hiiviskellä, jo alkoi panettelu heidän laskuunsa viljellä pieniä +myrkkysieniään, mutta heitä häikäilemättömässä, myrskyävässä +kevätonnessaan vain huvitti uhmata näitä huhuja ja nauraen kertoa niitä +toisilleen. "Ajattelepa, että Lisa kertoo Svanin muorin sanoneen, että +minut erotetaan virasta, syystä että vierainani käy nuoria herroja, +ylioppilaslakki päässä!" sanoi Karin, ylimielisen iloisesti nauraen. Ja +Gösta vastasi samaan tapaan: "Silloin panen pois ylioppilaslakin, +ehkäpä rouva Svanin siveellinen suuttumus sitten asettuu." + +Pappilalaisista ei kenelläkään ollut aikaa kiinnittää huomiota Göstaan +ja Kariniin. Gösta sai tulla ja mennä, miten häntä halutti, ilman että +kukaan häntä piti silmällä. Estrid ei enää häneen päin katsellutkaan +muutoin kuin jonkun häijyn huomautuksen tehdäkseen. Hänet näytti +vallanneen jonkinlainen vastenmielisyys Göstaa kohtaan, jonka tämä, nyt +vapautuneena Estridin kauneuden kiusallisesta lumousvoimasta, +rehellisesti maksoi samalla mitalla. Muutoin oli Estridillä muuta +tehtävää kuin panna huomiota Göstaan ja Kariniin; hän oli nimittäin +mennyt kihloihin erään rikkaan perijän kanssa, jonka hän oli oppinut +tuntemaan Sveitsissä, ja hänen kihlauksensa julkaistiin heti Göstan +tultua pappilaan. Koko perhe kulki ylpeyden ja ilon hurmauksen +vallassa, kirkkoherra kylpi raskasmielisessä tyytyväisyydessään, rouva +oli näköjään pakahtua onneensa, ja pojat kulkivat kerskaten tulevan +lankonsa rikkaudesta. Estrid itse otti kaiken: rikkauden, lahjat, +rakkaudenilmaisut, hyvin levollisesti. Eihän se ollut muuta kuin hänen +kauneutensa ja sivistyksensä kohtuudenmukaista kunnioitusta! Oikeastaan +oli sulhanen sekä typerä että tietämätön, mutta hän, Estrid, kyllä +osaisi hänet kasvattaa omain aatteittensa mukaiseksi! + +Niin saivat Karin ja Gösta, pappilalaisten asiaan sekaantumatta, +antautua pitkäin, valoisain kevät-iltojen haaveelliseen onneen. +Avomielisyys, joka edellisenä kesänä oli alkanut versoa heidän +välillään, ja jota ero ja suru ja myötätunto olivat kypsyttäneet, +puhkesi nyt täyteen kukkaan. "Minusta on kuin olisin aina tuntenut +teidät, neiti", sanoi Gösta, ihastuneena hymyillen, ja Karin vastasi +samaan tapaan: "minusta olette te, maisteri, kuin veljeni, voin sanoa +teille kaikki, mitä ajattelen." Göstan oli tapana tuoda mukanaan +kirjoja Karinille -- tällä ei ollut varoja niitä ostaa -- sitten hän +joko luki ääneen tai jätti ne tytölle, joka niitä ahmi myöhään yöhön. +Sitten he keskustelivat niistä, ja Karinin vilkas, kehittymätön mieli +imi janoovana kaikki Göstan ajatukset. Miten hän tiesi paljon, ymmärsi +kaiken! Ja kuitenkin sisältyi elämään paljon, jonka hän, Karin, luuli +tuntevansa ja ymmärtävänsä paremmin kuin Gösta. -- Hän oli niin paljon +kärsinyt, Gösta niin vähän, siksi tämä tiedoistaan huolimatta oli niin +lapsellinen. -- Hän tunsi itsensä niin vanhaksi ja edelle +ennättäneeksi, kun he puhuivat elämänsä erilaisista kokemuksista. +Kerran hän kertoi Göstalle äitinsä tarinan. Tämä oli köyhä +palvelustyttö, joka oli tullut vietellyksi ja hyljätyksi, jätetty yksin +itseään ja pienokaistaan elättämään. Gösta puristi kätensä nyrkkiin, ja +hänen iloiset silmänsä säihkyivät tummina. "En käsitä sitä -- kuinka +voi mies niin menetellä -- minusta se on pahempaa kuin murha" -- hän +mutisi. + +-- Vaiti, vaiti, sanoi Karin kiihkeästi, älkää sanoko niin, en voi sitä +kuulla -- hän oli kuitenkin isäni. + +Gösta katsoi kummastellen hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa. + +-- Hän -- mikä hän? Ettehän tunne häntä! + +-- En, se on totta, Karin vastasi hiljaa, en tunne häntä, en ole edes +koskaan saanut tietää hänen nimeään -- ja kuitenkin -- niin, se on +ihmeellistä, pidän hänestä, joka minut hylkäsi. -- Se on ehkä +heikkoutta -- mutta välistä kaipaan häntä tuskaisesti -- häntä, joka +teki niin paljon pahaa äidille -- jota niin rakastin -- niin, se on +sukkelaa -- ihmissydän on niin monimutkainen. + +-- Ettekö tunne mitään katkeruutta häntä kohtaan? + +-- Oi tunnen -- hirveää katkeruutta -- aina, kun olen onneton, syytän +häntä -- mutta rakastan sittenkin. Katsokaas, minulla on ollut niin +ihmeellinen tunne siitä, että hän on katunut -- näin hänet kuolevana -- +kuulin hänen huutavan äitiä ja minua ja rukoilevan anteeksi. Voi, +olisin antanut anteeksi -- ja äitikin olisi -- jos vain olisin hänet +löytänyt. -- Tiedän hänen kerran olleen kovassa hädässä ja tarvinneen +minua. -- Katsokaas, kun sen tunsin, oli minusta kuin olisin voinut +kerjäten kulkea kaupungista kaupunkiin, talosta taloon, kysyen: missä +on isäni, näyttäkää minulle isäni, hän on yksin ja onneton ja täynnä +omantunnontuskaa! Ah, minunhan pitäisi häntä vihata, ehkä on kurjaa, +etten sitä tee -- mutta minä en vihaa -- siksi, että verisiteet ovat +niin voimakkaat, ja siksi, että hän on niin paljon kärsinyt syntinsä +vuoksi. + +-- Miten sen tiedätte? + +-- En osaa sanoa. Meissä on ääniä, jotka puhuvat varmemmin kuin kaikki +ulkonainen -- löytyy näkymättömiä siteitä -- tuntemuksia -- joista emme +ikinä pääse irti -- vaikka synti ja suru ja aika ja paikka meitä niistä +erottavat. Olen sentään tuntemattoman isäni tytär -- ja olisin niin +mielelläni rakastanut häntä. + +Gösta ei vastannut, hän vain katseli Karinia ihmettelevin, läpitunkevin +katsein, siinä hänen istuissaan portailla, päätä käteen nojaten. Ei, +Karin ei ollut kansanlapsi -- hän oli perinyt enemmän tuntemattoman +isänsä vaistoja ja hienostusta kuin äitinsä, palvelustytön, +alkuperäistä voimaa. Pienet, hienot kädet, ohimojen suoniverkko, +värisevät sieraimet, kaikki tuo hauras, hento ja hieno, joka +kohta oli pistänyt Göstan silmiin, siinä perintö, jonka Karin oli +saanut aseekseen elämän taisteluun. Lapsi parka, niin arka, niin +pehmeä, ja niin armottomasti hyljätty! Göstan valtasi sanomaton +hellyydentunne; hänen oma voimakas, nuori, terve ruumiinsa, hänen urhea +elämänrohkeutensa, joka kuvasi hänelle tulevaisuutta voitokkaiden +taistelujen sarjaksi, täytti hänet verrattuna Karinin turvattomaan +hentouteen, rakkaudella, joka pakotti kyynelet silmiin ja sai hänen +vapisevan kätensä etsimään Karinin kättä. + +Karin punastui keveästi, mutta antoi hänen pitää käden. + +-- Ei, hän jatkoi, seuraten äskeistä ajatustaan, ei ihminen pääse irti +verisiteistä. Ei hän liioin voi voittaa kohtaloaan. Minunlaisillani +lapsilla, joilla ei ole syntymisen oikeutta, ei liioin ole elämisenkään +-- heille ei oikeastaan ole sijaa -- he ovat leimatut -- leimatut +kärsimään -- sen olen aina tuntenut ja ymmärtänyt. + +Ja kyynelharso peitti hänen suruiset, kauas katsovat silmänsä. + +-- Ei! huudahti Gösta kiihkeästi ja veti hänet luokseen, te erehdytte +-- sinä erehdyt, rakas tyttöni! Ei ole mitään kohtaloa olemassa -- +sillä ei ole mitään, jota ei rakkaus voisi parantaa. Et kanna muuta +leimaa kuin tenhon ja runouden. -- Sinun kaltaistesi täytyy tulla +onnellisiksi, jos rakkaus lie onnea. + +Ja hän veti hänet myrskyävässä, nuorekkaassa hurmauksessaan sydäntään +vasten ja painoi huulensa hänen huulilleen. + +-- Noin, hän kuiskasi, nyt voitin kohtalon, nyt otin pois "leiman", jos +sitä lie ollutkaan! + +Karin ei vastannut; kuin taipuisa kukanvarsi kumartui hänen hento +vartalonsa Göstan käsivarren yli ja vastustamatta hän antautui hänen +hyväiltäväkseen; mutta kun Gösta otti hänen päänsä käsiensä väliin ja +hymyillen katsoi häntä, oli Karin kuolemankalpea, ja silmäluomet +peittivät puoliksi suljettuina katseen hehkun. Oliko hän pyörtynyt? + +-- Rakkahin, Gösta kuiskasi levottomasti ja pakotti hänet katsahtamaan +ylös. + +-- Ei, ei, mutisi Karin, se tuli vain niin valtavana, niin kuohuvan +voimakkaana. Oletko kuullut ihmisistä, jotka ovat kauan nähneet nälkää +ja kuolevat, kun viimein saavat kyliänsä? + +-- Rakkahin -- sinä et saa kuolla, et -- et -- juuri nyt tulee sinun +elää. + +-- Niin, nyt olenkin elävä! + +Ja Karin oikaisihe ja avasi silmänsä suureksi, rakkautta hohtavaksi +katseeksi, jossa tuntui heijastuvan kokonainen onnenmaailma. Käsi +kädessä, sydän sydäntä vasten he istuivat tunnin toisensa jälkeen ja +puhuivat rakkaudestaan ja tulevaisuudesta ja muodostivat tuhansia +suunnitelmia, jotka hetken auvoisuus peitti satumaiseen hohteeseen. + +Niin kuluivat päivät, ja vierivät viikot, ja panettelun myrkkysienet +kasvoivat yhä rehevämmin paikkakunnalla. Ne olivat jo kiertyneet +kehäksi Karinin nimen ympärille; niin pian kuin se mainittiin, muuttui +ihmisten kasvojen ilme, paheksuminen, pilkka, ylenkatse, tuska solui +yli kasvonpiirteitten. Mitä ajatteli tuo varomaton, onneton tyttö, +kelvoton heittiö! Aikoiko hän tuottaa koko pitäjälle sen surun ja +häpeän, että opettajatar, jolla oli nuorison johto käsissään, antautui +vapaaseen rakkaussuhteeseen? + +Eräänä päivänä kutsui kiivas ja käskevä virkakirje Karinin kirkkoherran +luo. Hän noudatti kutsua ja tuli määrättyyn aikaan pappilaan. Siellä +hänen oli ensin kuljettava kiirastulen läpi, sillä porstuassa hän +tapasi rouvan ja Estridin, jotka tervehdyksen asemesta soivat hänelle +vain myrkyllisesti pilkallisen katseen. Siitä hän ei kuitenkaan +välittänyt; ylpeä onni, joka täyttää sydämen, kun se tietää omistavansa +suuren rakkauden, pani pään pystyyn, ja hän vastasi Estridin katseeseen +levollisin, halveksivin hymyin, hän, joka muutama viikko sitten olisi +sen painosta maahan vaipunut. + +Kun hän tuli kirkkoherran huoneeseen, tuulahti häntä vastaan kylmä +kohteliaisuus. Kirkkoherra ei pyytänyt istumaan, vaan alkoi seisaalta +pitkän nuhdesaarnan, jonka lyhyenä sisältönä oli, että jollei Karin +lopettanut rikollista suhdettaan maisteri Schefferiin, panisi hän +alttiiksi pikkukoulun opettajattaren paikkansa. Sillä sellaisten täytyy +ennen kaikkea viettää moitteetonta elämää. + +Karin kuunteli puhetta maahan luoduin katsein. Kun se oli lopussa, +katsahti hän ylös ja silmäili levollisesti kirkkoherraa. + +-- Maisteri Scheffer on sulhaseni, vaikkemme vielä ole puhuneet +kihlauksestamme. Ja koska minulla ei ole isää eikä äitiä, tai +muuta kotia kuin pieni huoneeni koulutalolla, en voi olla kohtaamatta +häntä siellä. Ja jos sitä pidetään vikanani, että hän tulee +luokseni, ja että aamulla varhain hetken kuljemme yhdessä, riippuu +se siitä, ettei minulla muulloin ole aikaa. Tämä on minun täytynyt +sanoa puolustuksekseni. Pyydän, että olette hyvä ettekä kerro +kihlauksestamme, joka on vielä salainen. + +Kirkkoherra ei vastannut; mutta hän karisteli kurkkuaan niin +epämiellyttävän tarkottavasti, että se ajoi veren Karinin poskiin. +Mutta ei hänkään sanonut mitään; Göstan rakkautta ajatellessaan hän +kävi taas levolliseksi ja voimakkaaksi. Miksi hän vihastuisi, miksi +välittäisi puolustaa itseään -- eikö koko maailma ollut köyhä hänen +tulvivan rikkautensa rinnalla? + +-- Toistan sanani, sanoi kirkkoherra viimein ankarasti, te ja maisteri +voitte olla kihloissa, se on teidän yksityisasianne; mutta varovaisuus +on aina tarpeen, varsinkin teidän asemassanne, neiti. Sen, jonka tulee +muita johtaa, täytyy ensin pitää vaaria siitä, että hänen oma +käytöksensä on moitteeton. Siis -- varotan, ja toivon, että tämä on +oleva ensi ja viime kerta. + +Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Karin läksi pois, lyhyesti +jäähyväisiksi tervehdittyään. + +-- Ihmisparat, Karin ajatteli, kiiruhtaessaan kotiin Göstaa tapaamaan, +minunko onneni herättää katkeruutta -- kateutta -- kuinka rumaa -- +mutta -- mutta... Jos kaikki ihmiset olisivat niin onnellisia kuin +minä, ei kukaan koskaan sanoisi tai ajattelisi pahaa toisista. Ah, +kuinka hyväksi onni tekee. Tahtoisin sulkea syliini koko maailman -- +rouva Henningsoninkin ja Estridin -- + +Ja hän kiiruhti eteenpäin ylpeänä ja hymyilevänä suuressa +rakkaudenonnessaan. + +Oli lauantai-ilta, ja kirkonkellot soivat pyhän alkavaksi. Illan +hiljaisuus kantoi sävelet kauas yli lakeuden kaupunkiin, jonka kellot +vastasivat intoisin, kaihoavin soinnuin. Metsissä, jotka +vuorenrinteillä uneksivat, kaikuivat pyhäkellot kuin vespersoitto +korkeassa pylvästössä, ja nummen syvä, auringonpaahteinen hiljaisuus +vapisi värisevistä ijäisyyssävelistä. + +Karin kiiruhti askeliaan; hän ja Gösta olivat päättäneet kohdata +nummella, mutta sitä ennen hän tahtoi ennättää kotiin ja hiukan +järjestää huonettaan. Äkkiä hän pysähtyi ja painoi kättä sydäntään +vasten, otsan tuskaisesti kurtistuessa. "Mikä nyt?" hän ajatteli, +"miksi tekee tämä ääretön kauneus minun pahaa?" + +Lintuparvi lensi äkkiä avaruudessa hänen päänsä yli ja katosi +etäisyyteen. + +-- Kaipaukseni, rakkauteni, hän jatkoi ajatuksiaan, ne tahtoisivat +avaruuden lentääkseen -- ne pakahduttavat rintani. + +Ja hän naurahti -- jotain riemun ja tuskan sekaista pääsi hänen +huuliltaan. + +Kotiin päästyään hän siivosi nopeasti koulusalin ja koristi huoneensa +kukilla ja vihreillä oksilla. Minne Gösta tuli, siellä piti olla +koristettua; eikö ollut juhla joka kerta, kun hän astui sisään Karinin +ovesta? Hänen katseensa sattui äidin valokuvaan, joka oli pienellä +kirjotuspöydällä ikkunan luona. Hän otti sen käteensä ja tarkasti sitä, +ja silloin häntä äkkiä hämmästytti, että hän nyt voi katsella sitä +kyynelittä, jotka aina ennen sumensivat hänen silmänsä, kun hän noita +rakastettuja piirteitä silmäili. "Äiti, pikku äiti, tiedätkö, kuinka +onnellinen Karinisi on?" hän kuiskasi ja suuteli valokuvaa, "tiedätkö, +ettei hän enää ole yksin ja halveksittu, vaan rikas ja onnellinen kuin +kuningatar? Sen tiedät varmaan, on kuin silmäsi minulle hymyilisivät, +ja ennen näytit niin surulliselta, kun sinua katselin -- äiti -- rakas +äiti -- kiitos, että synnytit minut tähän ihanaan, kauniiseen elämään!" + +Hän suuteli kuvaa vielä kerran ja pani sen paikoilleen. Sitten hän +katseli itseään kuvastimessa, asetti pienen yksinkertaisen hattunsa +niin, että kaunis ruskea tukka parhain näkyi, ja kiiruhti juoksujalkaa +nummelle. + +Oi miten ihanaa, miten suurta ja vapaata täällä korkealla! Pehmeinä +laineina aaltoili kanervakangas taivaanrannalle asti, ja noilla +laineilla välkkyi ilta-aurinko, kirjavoiden ne hehkuvanpunaisiksi, +ruskeiksi, orvokinvärisiksi, vaaleavaloisiksi. Ja etäinnä +kaukaisuudessa oli kaikki sinistä -- siniseen harsoon olivat vuoret +kiedotut, kuin siniset silmät kimalsivat vuorijärvet, sinisenä, +äärettömän sinisenä, lännen puolella purppuraväreissä leimuten, kaartui +taivas avaran kanervameren yllä. Ken saattoi pahaa ajatusta ajatella, +alhaista tunnetta elättää tässä suuressa, vapaassa, riemukkaassa +yksinäisyydessä? + +Vähän matkaa polusta, jota hän kulki, kasvoi kunnaan juurella +muutamilla mättäillä valkoisia kanervakukkia, jotka hän oli peittänyt, +ettei kukaan muu enää kuin hän itse niitä löytäisi. Hän rakasti +valkoista kanervaa, pientä, arkaa, salaperäistä, puhtaan lumihohtoista +kukkaa -- tänä iltana hän tahtoi kiinnittää jonkun varvun povelleen, ja +kerran, kun hän morsian olisi, kun hän olisi kokonaan Göstan, oli +valkokanerva koristava hänen hiuksiaan. + +Mutta kun hän innosta vavisten saapui paikalle, näki hän, että toisen +käsi oli ennättänyt ennen häntä ja taittanut valkoiset varvut. Ei +ainoatakaan ollut jäljellä, tylysti ja raa'asti ne oli kiskottu maasta; +pienet mättäät, jotka ennen niin pehmeinä ja valkoisina kohosivat +punaisen väririkkauden keskestä, näyttivät nyt syksyisen tyhjiltä ja +raastetuilta. + +Häneltä pääsi tuskanhuuto, ja kyynelet kihosivat silmiin. "Nyt ei +minusta koskaan tule morsianta!" hän huudahti ehdottomasti, ja silmät, +jotka äsken säteilivät niin valoisina ja iloisina, tummuivat +surullisiksi. Mutta samassa hän näki iltataivasta vasten kuvastuvan +varjokuvan, jonka hän tunsi Göstaksi, ja toivo ja ilo palasivat taas +myrskyisinä aaltoina hänen sydämeensä. "Kuinka voin epäillä -- kuinka +olla toivoton -- hän ei voi pettää -- omistanhan jo hänen rakkautensa." + +Ja juosten kiirehtiessään Göstaa vastaan, hän tunsi niin huimaavan +suurta onnea, että se miltei tuntui muuttuvan tuskaksi. "Miksi kaikki +koskee", hän ajatteli, "suru, onni ja kauneus?" + +Gösta sulki hänet syliinsä, painoi huolensa hänen huulilleen, ja +käsivarsin kietoen toinen toistaan he kulkivat nummea. + +Aurinko oli jo aikoja laskenut kanervameren taa, kun Gösta ja Karin +saapuivat pienelle koulutalolle, missä he istuivat kuistin portaille ja +jatkoivat kuiskivaa, innokasta puhettaan. Kerta kerran perästä he +yrittivät erota, yö oli pitkälle kulunut, ja he tunsivat molemmat, +ettei heidän tullut istua tässä kauemmin yhdessä. Mutta he eivät +voineet -- milloin irrottui Karin arkana ja vavisten Göstan sylistä, ja +tämä häntä pidätti: "Jää, jää, ei koskaan toiste ole luonto eikä elämä +niin ilmaiseva meille salaisuuttaan. Eikö ole kaikki niin juhlallisen +hiljaista, kuin olisi ihmissuku kuollut, ja me kaksi vain jääneet +jäljelle? Mikä kammottavan auvoisa ajatus -- me yksin lemmessämme +rajattoman autiuden helmassa..." + +Ja Karin kuunteli väristen hänen ääntään eikä voinut tempautua irti +kädestä, joka häntä syleili. + +Milloin taas Gösta tahtoi lähteä, ja Karin katsoi häntä rukoilevin +silmin, joissa kimmelsivät kyynelet ja kuutamo. Ja silloin hänen täytyi +vielä kerran suudellen särkeä nuo ihanat hohtokivet tyttönsä silmistä. + +Ah, he olivat molemmat yhtä nuoria ja kokemattomia. Gösta ei ollut +koskaan ennen rakastanut eikä rakastettu ollut. Hän ei ollut koskaan +tuntenut naisen kiintymyksen hurmaavaa voimaa; mitä olivat lapselliset +haaveilut, joiden esineenä hän oli ollut, tämän intohimon rinnalla, +joka oli niin hirvittävän voimakas ja niin hivelevän suloinen? Mutta +hän tunsi myös vaistomaisesti, että hänen täytyi olla heistä vahvempi, +että pienessä, hennossa olennossa hänen rinnallaan piili synkkä +kohtalo, jolta hänen oli suojeltava sekä itseään että Karinia. + +Hän nousi nopeasti portailta, puristi tyttöä vielä kerran rintaansa +vasten ja kuiskasi helliä jäähyväissanoja. Sitten hän kiiruhti alas +mäkeä, kääntyi vielä kerran viittoakseen Karinille hyvästiksi ja läksi +sitten levottomin, kiireisin askelin eteenpäin, Karinin jäädessä +portaille hänen jälkeensä katsomaan. + +Mutta kun hän ennätti niin pitkälle, että koulutalo oli peitossa, oli +hän äkkiä kuulevinaan Karinin huutavan hänen nimeään tuskasta värisevin +äänin. Hän pysähtyi ja kuunteli -- oliko se mielikuvitusta? Olipa miten +tahansa, hänen täytyi kääntyä katsomaan, oliko hänelle jotain +tapahtunut. Oikeastaan oli väärin, mieltä kuohuttavaa jättää heikko +nainen -- jättää rakastamansa nainen yksin ja avuttomaksi taloon, missä +häntä kerran oli pahoin pidelty, ja missä hän aina oli päällekarkausten +vaarassa. -- Mieltä kuohuttavaa, sydämetöntä -- hänen täytyi kohta +saada hänet täältä pois -- ehkä hänen äitinsä -- ehkä -- niin, jotain +oli tehtävä. + +Ja näitä ajatuksia miettien hän kiiruhti taas Karinin luo. Karin seisoi +yhä portailla, niinkuin hänen lähtiessään, ja kun hän näki Göstan, +ojensi hän käsiään, päästäen riemuhuudon. + +-- Huusitko minua, rakkahin? kuiskasi Gösta, läähättäin, minusta oli +aivan... + +-- En, kuiskasi Karin, en ääneen. Mutta sydämessäni huusin: oi, että +hän olisi täällä -- vain vielä muutaman sekunnin -- ehkä kuulit sen? +Tule, rakkaani -- istu vielä hetkinen täällä -- katso, kuinka kuu +kimaltaa vuoren yllä -- tule, niin tahdon kertoa sinulle sadun tänä +ihanana kesäyönä. + +Ja hän hiipi Göstan syliin ja jatkoi kuiskaavin, kiihkein äänin: + +-- Kerron sinulle sadun yksinäisestä tyttö parasta -- hän oli +onnettomin, hyljätyin kaikista -- ja nyt hän on niin rikas ja +onnellinen kuin ihminen olla voi. -- Kerron sinulle elämästä, joka oli +autio ja tyhjä kuin erämaa ja nyt on muuttunut pyhäköksi, puutarhaksi, +missä linnut laulavat ja kukat tuoksuavat. Se on kaunis satu -- kun +eroamme, ja sinä matkustat kotiin, niin viet sen kerallasi, se on oleva +päänalusesi levätessäsi ja unelmasi nukkuissasi. -- Oi, Gösta, sinä et +tiedä, mitä olet minulle -- sinä annoit minulle elämän -- minä olin +kuollut -- nyt vasta elän. + +Ja hän purskahti väriseviin nyyhkytyksiin, kun Gösta painoi hänet +rintaansa vasten ja peitti hänet hyväilyillään. + +-- Suloinen tyttöseni -- kaunis, ihmeellinen päiväkorentoni, jonka +löysin metsäkorvesta -- miksi itket? Miksi olet kuolemankalpea? +Kuutamoko on syypää? + +-- En tiedä, Karin kuiskasi, päätään pudistain, tällainen hetki on niin +mahtava -- se valtaa -- se tarttuu sydämeen -- et tiedä, tuskaako se +lie vai riemua -- se on niin sanoin selittämätöntä... + +Suurena ja punaisenkeltaisena riippui elokuinen kuu avaruudessa, kuin +vieno valovirta valahti sen kimallus lakeudelle ja peitti Månbergin +salaperäiseen, tenhoisaan hohteeseen. Juuri vuorenharjan yläpuolella +purjehti pieni, valkea, kultareunainen pilvi, hiljaa uneksien, +ikäänkuin ihmetellen yön juhlallista kauneutta. Suolta, ruovistosta, +kuului kaislakertun hillittyjä säveleitä; oli kuin olisivat sen +kevätmuistot vironneet eloon, kuin olisi se syyskesäyönä niitä +kuuntelevalle puolisolleen hymissyt. + +Lauhkeat tuulahdukset kulkivat, kuin hyväilyt, läpi ilman; yön kauneus +oli sanomaton. Toistensa syliin suljettuna istuivat nuoret portailla ja +kuuntelivat luonnon suurta, ihanaa runoa, johon yhtyivät heidän +sykkivän sydämensä unelmat. + +Silloin kohosi etäisyydestä musta varjo; tuntemattomista syvyyksistä se +tuli hiipien, kavalana se ryömi esiin, missä pimento oli tihein, siellä +se livahteli runkojen välillä. Ja aikaa myöten se kasvoi, ojentui +ylöspäin, niinkuin olisi jättiläinen vuorelta noussut, kunnes se +viimein, pitkänä ja uhkaavana, seisoi rakastavain takana. + +Menneisyyden aaveet tulivat kostamaan -- niinkuin menneisyys aina +kostaa. + +Aaveita oli monta, kamalia ne olivat. Ne olivat nimeltään yksinäisyyden +kauhut, jotka olivat tuoneet nuoreen sydämeen niin huutavan +rakkaudennälän, että kun sydän kerran sai kyllänsä, sen täytyi kuolla. +Ne olivat nimeltään metsän ja yön raskasmielisyys, joka oli väijynyt +aution tuvan ympärillä, missä tytär nyyhkien itki äitinsä muistoa ja +tuskassaan huusi isän suojaavaa kättä. Ne olivat nimeltään ilottomuus +ja köyhyys ja ihmisten kovuus, joka oli salaa tuonut vereen +uhkamielisen halun tarttua onneen, kun se tuli. + +Mutta oli aaveilla muitakin nimiä. Vielä etäisemmästä +etäisyydestä ne tulivat -- hurjia intohimoja ne toivat esi-isäinsä +hyljätylle, turvattomalle jälkeläiselle, esi-isäin, jotka olivat +tyhjentäneet nautinnonpikarin pohjia myöten ja jättäneet perinnöksi +verisalaisuuksia, jotka tulevat ilmi vasta silloin, kun elämän myrskyt +niiden päällitse kohisten kiitävät. + +Kaikki nämä aaveet tulivat hiipien sekottaakseen myrkkyä elämän +jaloimpaan nesteeseen, sydämen juhlahetkenä kajahuttaakseen kärsimyksen +ja kuoleman sävelten ensimmäiset kumeat helähdykset. + +Mutta ei kumpikaan huomannut varjoa heidän takanaan. Toisiinsa +vaipuneina he näkivät vain kuutamoyön suloisuuden; sydän sydäntä vasten +he lumottuina tuijottivat sfinksivuorta lakeuden päässä. Ei liioin +kumpikaan huomannut, kuinka omituisen terävinä ja kohtalonraskaina +sfinksin piirteet kuvastuivat yön valossa kylpevää taivasta vasten. + + + + +XIV. + + +Eräänä päivänä elokuun lopulla kutsuttiin Gösta Scheffer juhlallisesti +kirkkoherran huoneeseen. Hän aikoi ensin uhmata käskyä, jonka syyn hän +niin hyvin ymmärsi, pakata tavaransa ja muitta mutkitta lähteä talosta. +Mutta tarkemmin ajateltuaan hän muutti päätöksensä; pako antaisi vain +aseet vihollisen käteen. Ensin hän tahtoi ainakin hiukan purkaa +katkeruutta, joka hänessä kuohui. + +Göstan astuissa sisään istui kirkkoherra keinutuolissa ja luki +sanomalehtiä; kun hän näki nuoren miehen, laski hän lehden kädestään, +korjasi silmälasejaan ja tarkasti tulijaa, pyytämättä istumaan. + +Kalpeana ja synkkänä seisoi Gösta ja kohtasi rohkeasti terävän katseen, +joka tuli silmälasien takaa. Kun äänettömyyttä jatkui, kysyi hän +viimein kumeasti: + +-- Mitä teillä on minulle sanottavaa? + +-- Kolme kertaa olen varottanut, kaksi kertaa neiti Blomia, kerran +teitä, maisteri. Kehotan teitä nyt jättämään kotini, joka minun, +suoraan sanoen, olisi pitänyt jo aikoja tehdä. Mutta olen tahtonut +menetellä rakastavasti ja hienotunteisesti, koettaen pelastaa, +varottaa. Ja miten olette palkinnut hyvyyteni, sääliväisyyteni? + +Gösta ei vastannut, hän puristi huulensa vain lujemmin yhteen, ja +silmäin katseeseen tuli valkohehkuisen raudan vihlovaa kiiltoa. + +Kirkkoherra jatkoi, tällä kertaa lempeällä, surullisella äänellä: + +-- Teidän suhteenne neiti Blomiin on ollut kotini häpeäksi, niiden +asianomaisten luokkain häpeäksi, joihin te ja hän kuulutte. Häpeää +olette tuottaneet itsellenne, suvullenne ja ystävillenne. Ja +kaksinkertaiseksi kasvaa vikanne sen kautta, että molemmat olette +olleet hentojen sielujen johdattajia, sielujen, joille teidän olisi +kaikessa tullut olla hyvänä esimerkkinä. Oletteko ajatelleet +hairahduksenne hirmuisuutta, kun te, velvollisuuksianne, varovaisuutta, +kainoutta uhmaten, olette valinneet itse koulutalon rauhotetun alueen +lemmenkohtaustenne sijaksi? Toden totta, minusta tuntuu kuin olisi koko +seurakuntani saanut tahran, jota ei voida poistaa. + +-- Eikä se ole koskaan poistettavissakaan! huudahti Gösta kiihkeästi. + +-- Mitä tarkotatte, nuori mies? + +-- Tarkotan, että orvon, hyljätyn tytön elämä yksinäisessä, kosteassa +luolassa, kaukana metsässä -- jota te, kirkkoherra, sanotte +"rauhotetuksi alueeksi" -- on seurakunnalle, teille itsellenne +häpeäpilkku, ja minä olen kyllä huolehtiva siitä, ettei se koskaan +hälvene. + +Hän puhui niin rajusti, että viime sanat tulivat huulilta käheänä +korinana. + +-- Ja tämäkö kaikki, mitä teillä on vastattavana rakastavaan +nuhteeseeni? Tosiaan, nyt on laittomuuden ja eksymyksen ajat, +jolloin... + +-- Ei, keskeytti Gösta, vielä on vähän, se nimittäin, että siveydestäni +pidän itse huolen; tulin opettamaan poikianne, ja sen olenkin +tunnollisesti tehnyt, mutta yksityisasioihini en siedä sekaannuttavan. + +Kirkkoherra pudisti päätään ja katseli surullisesti Göstan kalpeita +kasvoja, joissa otsa leimusi punaisina liekkeinä. Hän tunsi +voittaneensa sen mieluisan etuisuuden, jonka toisen kiivaudenpuuska +tarjoo levollisemmalle vastustajalle. + +-- Säälin teitä, nuori mies, säälin teitä. Sitä, joka noin alkaa +elämänsä, sitä, joka ottaa vanhemman miehen neuvot ja nuhteet teidän +laillanne, ei odota onnellinen tulevaisuus. + +-- Sitä ei teidän tarvitse minulle sanoa! huudahti Gösta, +mielenliikutuksesta vavisten, ei ainakaan tällä hetkellä! Jos teillä +olisi ollut ihmistuntemusta, olisitte ymmärtänyt, että sana "onni" on +nyt minulle vieras -- jos teillä olisi ollut sydän, ette olisi syytänyt +soimauksia ylitseni, vaan sen sijaan sanonut: Jumala teitä auttakoon! +Niin olisitte sanonut, jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta ja +sydäntä. + +-- Käytöksenne ja esiintymisenne eivät ole sellaisia sanoja voineet +aiheuttaa, huomautti kirkkoherra. Mutta Gösta ei kuunnellut, hän +kääntyi nopeasti, kiiruhti huoneeseensa, veti auki piirongin laatikot, +tyhjensi vaatesäiliön ja paiskasi vaatteet matkalaukkuun. + +Göstan sanat olivat sattuneet kirkkoherran sielunelämän arkaan kohtaan. +Niin kauan kuin nuori mies kohteli häntä uhkamielisesti, oli hän +kokonaan kunnianarvoisa prelaatti, joka oli valmis pitämään kuria ja +järjestystä seurakunnassaan; mutta Göstan äänen epätoivoinen sävy, +sanojen taa peittynyt armahduksen huuto, pani kirkkoherran sanomaan +itselleen, että hän oli väärältä puolelta koskettanut onnettoman +nuorukaisen sieluun. + +Ja hänen siinä istuissaan ja miettiessään, syntyi hänessä kiusottava +tyytymättömyys, joka vähitellen muuttui raskasmielisyydeksi, joka +säännönmukaisen pappismiehen ulkomuodon takana piili hänen olemuksensa +varsinaisena perussävelenä. Sielun syvyyksiin peittynyt minä, epäröivä, +epäilevä, tunteellinen, kateellinen olento, jota ei kukaan tuntenut, +vaivasi häntä epäselvine ja samalla läpitunkevine kuiskauksineen: "nyt +olit sydämetön, etkä vain sydämetön, vaan epäpsykolooginen, +ahdasmielinen, kuin hölmö takerruit ulkonaisiin tapahtumiin, ottamatta +selkoa vaikuttimista, näkemättä lieventäviä asianhaaroja. -- _Sillä_ +tavalla menetät suosion -- kadotat valtasi sielujen yli." Ja hän +kiemurteli säälintuskan ja ylpeyden kalvavan harmin painon alla, harmin +siitä, että oli erehtynyt, juuri silloin kun oli tahtonut esiintyä +esikuvana ja sielunpaimenena. + +Tavallista synkemmältä hän näyttikin, kun hän hetkistä myöhemmin kellon +kutsumana tuli saliin juomaan kahvia omaistensa kanssa. "Huh", ajatteli +Estrid, "aikoneeko isä hukuttaa itsensä -- on kerrassaan luvatonta +pitää tuollaista hautajaisilmettä kuin isä." Rouva päästi pienen +vapauttavan huokauksen, taputti miestään olalle, kaatoi hänen kuppinsa +tavallista täydemmäksi ja otti vielä uuden lajin äsken leivottuja +pikkuleipiään ruokakaapista. + +-- Niin, se on surullista, enemmän kuin surullista, mutisi kirkkoherra, +kastaen kahvissa vaimonsa tuoreita pikkuleipiä. + +-- Mikä nyt on surullista, ukkoseni? ihmetteli rouva rohkaisevasti, +meillähän on niin paljon, mistä kiittää. + +Estrid tukahutti hymyilyn. + +-- Isästä on kaikki surullista, jopa iltapäiväkahvin juontikin. + +-- Asia on pitemmällä kuin aavistin, jatkoi kirkkoherra, yhä kastellen +leipäänsä, koetin varottaa, hillitä, nuhdella, mutta... Nämä nuoret, +maisteri Scheffer ja Karin Blom, jotka molemmat ovat antautuneet +kalliiseen opettajakutsumukseen ovat käytöksellään häpäisseet niinhyvin +sen kuin itsensä. Siitä näkee, mihin uudet opit vapaasta rakkaudesta +vievät -- perikatoon, henkiseen ja ruumiilliseen, yksilön ja +yhteiskunnan perikatoon. + +-- Se ei minua lainkaan kummastuta, isä kulta, huomautti Estrid +kylmästi, minusta on aina tuo tyttö ollut -- niin, suoraan sanoen, +lutka, jo hänen kiemurtavat, epämiellyttävät liikkeensä ja teeskennelty +äänensä -- minua ihan ylenannatti. Minua ei kummastuta, että hänen on +käynyt huonosti -- hänellä oli niin silmiinpistävät taipumukset. + +-- Niin, en koskaan pitänyt hänestä, sanoi rouva -- hän oli niin +hysteerinen ja kummallinen, ei lainkaan minun mieleiseni. + +-- Ja maisteri oli myös hävytön ylioppilasnulikka, joka luulee voivansa +tehdä mitä tahansa, jatkoi Estrid, ja hänen silmiinsä tuli kiukkuinen +kiilto, on tosiaankin sellaisille oikein, että saavat kuritusta. + +-- No, no, pisti kirkkoherra väliin vaivaantuneena Estridin kovista +sanoista, emme saa niin puhua -- kuka tietää, emmekö ehkä itse ole +jossain määrin syypäät -- ehkä emme ole pitäneet Karin Blomista niin +tarkkaa vaaria kuin olisi tullut. + +Rouvan poskille kohosi punaiset täplät, ja hänen silmänsä synkistyivät. + +-- Mitä siihen tulee, niin pesen tosiaankin käteni. Olen aina ollut +ystävällinen Karin Blomia kohtaan; mutta _hän_ on näyttänyt siltä, kuin +olisi pitänyt pappilaa maailman ikävimpänä paikkana. Olen koettanut +lisätä hänen pieniä tulojaan antamalla hänelle työtä, ja olen maksanut +kelpo lailla; merkitsemisestä, jonka räätälin Lena teki 25:stä örestä +kappale tai, jos niiksi tuli, vähemmästäkin, annoin hänelle jopa 75 +öreä. -- Ja koko talven hän on ollut joka sunnuntaiksi kutsuttu tänne. +Niin että siinä suhteessa tunnen itseni lumivalkeaksi. + +Ja koska rouva tunsi, ettei ollutkaan niin "lumivalkea", hän puhui +kovalla ja innokkaalla äänellä ja pani painoa joka sanaan. + +-- Niin, kyllä teillä on siihen syytäkin, äiti, sanoi Estrid, eihän +häntä huvin vuoksi tänne sunnuntaisin käsketty, vaan pelkästä +armeliaisuudesta. Jumala tietää, ettei ollut haaska nähdä hänen pieniä, +teeskenneltyjä, nyreitä kasvojaan! + +Kirkkoherra ei vastannut, ja tästä epämieluisasta aineesta ei sen +enempää puhuttu. Mutta kun Estrid hiukkasta myöhemmin meni huoneeseensa +ja istuutui kirjottamaan sulhaselleen, rikkaalle tehtailijalle, valtasi +hänet ihmeellinen kylmän voitonriemun tunne. Hän ei välittänyt lähemmin +tutkia näitä tuntemuksiaan, hän vain antautui nauttimaan pitkää, +kiusallista, kaikilta aavistamatta jäänyttä tappiota seuranneen koston +makeutta. + +Pakattuaan tai, oikeammin sanoen, haalittuaan kokoon matkalaukkunsa +sisällön ja tämän suljettuaan, Gösta huusi palvelustytön luokseen, +antoi hänelle juomarahaa sekä käskyn lähettää hänen tavaransa asemalle. +Sitten hän kiiruhti, pappilalaisille hyvästi jättämättä, Karinin luo. + +Kun hän sinne saapui, oli hän pois suunniltaan vihasta ja +mielenliikutuksesta, niin että tuskin voi puhua. Sanat eivät olleet +päästä huulilta, ne pysähtyivät kuristuneeseen kurkkuun ja tulivat +kuuluviin katkonaisina, ähkyvinä ääninä. + +-- Siellä he -- he -- istuvat -- hyvin syötettyinä -- suoja-aidat joka +puolella -- ja tuomitsevat -- tuomitsevat -- sitä -- joka -- + +Karin veti hänet viereensä, hyväili häntä ja painoi hänen kuuman, +leimuvan päänsä rintaansa vasten. + +-- Rakkaani, rakkaani, rauhotu, älä huoli -- etkö tiedä, etteivät +ihmiset armahda? + +Ja hänen äänensä kaikui niin hivelevänä, niin suloisena väsyneessä +alistuvaisuudessaan, että Göstan sydämen myrsky tyyntyi hiljaiseksi +itkuksi. Karin katseli Göstan väriseviin kasvoihin ja tunsi itsensä +tällä hetkellä niin vanhaksi hänen rinnallaan, aivan kuin äidiksi, joka +viihdyttää hyljättyä, kokematonta lastaan. + +Kun Gösta oli hiukan tointunut, oikaisihe hän istumaan, painoi Karinia +rintaansa vasten ja pyyhki nenäliinalla kalpeita, punatäpläisiä +kasvojaan ja paisuneita silmäluomiaan. + +-- Kiitos, rakkahani, kiitos, hän kuiskasi, nyt tahdon taas olla mies. +Mutta se tulvahti niin hirmuisena, niin kamalana ylitseni. Papinrouva +ja Estrid eivät tervehtineet minua tänään, ja kirkkoherra... No niin, +sehän on yhdentekevää, olen pudistanut tomun jaloistani, täyttänyt +matkalaukkuni ja matkustan tänään junalla. + +Karinilta pääsi huuto, ja hän pyyhkäsi kädellä otsaansa. + +-- Matkustatko -- lähdet luotani -- jätät minut? + +-- Mitä sinä sitten tahdot minut tekemään -- minun täytyy -- tahdon +kotiin äidin luo kertoakseni hänelle kaikki ja pyytääkseni hänen apuaan +-- hän on ymmärtävä -- antava anteeksi -- hän ei ole työntävä meitä +pois. + +-- Ja miten käy minun, kun sinä matkustat? Tiedän, että minut erotetaan +virasta, ehkä heti ajetaan pois. Oi Jumalani -- oi Jumalani -- + +Ääni oli kyynelten murtama, ja silmät leimahtivat tuskantummina. + +-- Rauhotu, rauhotu, kuiskasi Gösta, jos pahin tapahtuisi -- niin eikö +sinulla äitisi kotiseuduilla ole ketään, jonka luo voisit lähteä, +kunnes minä ennätän järjestää asiat? + +-- Ei, ei ketään, ei ketään -- minulla ei ole koko maailmassa ketään +paitsi sinua, Karin sanoi ja väänteli pieniä laihoja käsiään. + +-- Entä Anstrinin mummo, jonka luona asuit viime vuonna? + +-- En voi nyt mennä hänen luokseen, kuiskasi Karin synkkänä, en voi +minnekään mennä, panettelu on ennättänyt kaikkialle ennen minua. + +Gösta ei vastannut. Hänen katseensa oli yhtä rakkauden- ja +myötätunnontäysi kuin äsken, ja hän puristi lujasti Karinin kättä; +mutta suun ympärille oli ilmestynyt väsyneen katkeruuden piirre, joka +kertoi, että hänen sielunsa oli niin kärsimyksestä turtunut, ettei hän +enää voinut Karinin tuskia tuntea. + +-- Mitä tahdot, että minun pitää sanoa? Gösta vastasi kumeasti, järkeni +on seisahtunut -- olen yhtä onneton ja avuton kuin sinä. Minunkin +edelläni ratsastaa panettelu. + +-- Mutta sinä -- sinä -- sinun on toista -- mutta miten käy minun, jos +-- jos -- etkö ole ajatellut tulevaisuutta? + +-- Olen, olenhan ajatellut, ajatukseni repaleiksi. Kai joku neuvo tähän +keksitään. Ehkei pahin tapahdukaan -- ehkä ei ole niinkuin luulet -- +ehkei sinua ajetakaan pois. + +-- Ajetaan -- ajetaan, minun on jo käsketty muuttaa. Eihän _se_ muutoin +ole pahin puoli asiasta -- mutta tulevaisuus -- tulevaisuus. + +-- Niin, enhän minä vielä tiedä. + +-- Sinun _täytyy_, Gösta. + +Hänen lempeään ääneensä ilmestyi jotain mustaa, uhkaavaa. + +-- Täytyy? kertasi Gösta poissa suunniltaan, sitä olisi meidän pitänyt +ennemmin ajatella. + +Karin säpsähti, aivan kuin olisi hän saanut iskun. + +-- Tuntuu -- kuin tahtoisit syyttää minua, hän kuiskasi. + +-- En, en syytä sinua, en -- en! Mutta en liioin tahdo, että _sinä_ +syytät minua, ja tuossa sanassasi; _täytyy_, piili jotain sellaista. +Tahdon, että ymmärrät minun olevan yhtä onneton ja neuvoton ja kurja +kuin sinä. + +He loivat hetkiseksi toisiinsa syvän ja terävän katseen, aivan kuin +olisivat punninneet toistensa tuskaa; sitten Gösta jatkoi: + +-- En tahdo kuulla sinun suustasi edes etäisintä kaikua niistä +sanoista, joita täällä päin on minua vastaan singahutettu. Torjun ne +kaikki, tulevat mistä tulevat. Jos pudistaisin harteiltani heikkoutemme +seuraukset, silloin olisi ihmisillä oikeus sanoa minua viettelijäksi. +Mutta nyt otan ne kantaakseni yhtä hyvin kuin sinä, vaivun maahan +niiden painon alla, ja kun vastaan: "en tiedä, mitä meidän en tehtävä", +sanon niin siksi, etten tosiaan tiedä, siksi, että olen epätoivoinen ja +neuvoton, enkä siksi, että aion sinut hyljätä. Tulkoon mitä tulee, +vaikkapa panisin koko elämäni alttiiksi, äitisi kohtaloa et koskaan ole +saava. + +Hänen sanojensa vaikutus Kariniin oli ihmeellinen; Karinista tuntui, +että Gösta oli, sitä itse käsittämättä, surmannut hänessä jonkin, ja +raju tuska, joka äsken poltti hänen sieluaan, muuttui äkkiä tunteeksi, +joka oli miltei iloa. Kuin näkynä hän näki vilahduksen kohtalonsa +kehityksestä, nyt hän oli saavuttanut kärsimyksen huipun -- tästä lähin +vei tie alaspäin -- + +-- Ymmärräthän sinä, Karin rakas, kuiskasi Gösta, vetäen tytön +puoleensa, ja äänen ärtynyt sävy muuttui hyväileväksi, kaikki teen +tähtesi -- en tiedä vain mitä. Yksi ajatus on kuitenkin välähtänyt +mielessäni. Jollei muuta neuvoa ole, jätän kaiken kotoisen, annamme +vihkiä itsemme ja lähdemme Amerikkaan. Me olemme nuoret ja työkykyiset, +kyllä me pääsemme eteenpäin, joskin alku olisi hankala. + +Karin katsahti ylös, katkerasti hymyten. + +-- Entä äitisi? + +Gösta päästi hänet irti ja löi nyrkillään otsaansa. + +-- Äitini -- niin, äiti parkani. Se murtaa hänen sydämensä. Kaikkialla +on muureja, joihin pää kolahtaa -- köyhyyttä -- sydämettömyyttä -- +suruja ääriä myöten. + +Hän vaipui tuolille ja peitti kasvot käsiinsä. Karin seisoi hänen +edessään ja katseli häntä; mutta hänen kasvoissaan oli aivan toinen +ilme kuin äsken; ei katkeruutta, ei vihaa, ei epätoivoa, vaan +kohtalonraskautta. Äkkiä Gösta hypähti pystyyn. + +-- Ei, rakkaani! hän huudahti, ja hänen katseensa ilmaisi, että hänen +mielessään oli syntynyt uusia ajatuksia, ei näin -- ei epätoivoa -- ei +tällaisia pieniä kavaloita kuiluja, joita toivottomuus aukaisee +rakastavia sydämiä erottamaan. Kaikki on kirkastuva! Äitini, juuri +äitini on meitä auttava; tiedän, etten ole kenellekään maan päällä +tuottanut sellaista surua kuin hänelle, tiedän hänen surevan. -- Oi +äiti -- äiti! Mutta hän on meitä auttava -- meitä molempia. + +Ja hän veti Karinin povelleen ja peitti hänet helliin hyväilyihinsä ja +lohduttaviin sanoihinsa. Ja Karin hymyili vastaan; hänen kasvoilleen +levisi Göstan toivovain sanojen valoisa heijastus. Mutta hänen +sydämessään ajelehtivat mietteet synkkinä ja raskaina, ja syvällä +sielun pohjassa iti jo se mieleenjohtuma, joka äsken oli herännyt eloon +ja kerran oli kasvava ajatukseksi ja teoksi. + +Viimein heidän täytyi erota, jotta Gösta ennättäisi junalle. Yhä +uudestaan hän lupasi heti kirjottaa, hän oli järjestävä tulevaisuuden, +kaikki, kaikki oli hän tekevä Karinin vuoksi. Ja Göstan kauniit silmät +olivat täynnä kyyneliä, kun hän puristi tytön rintaansa vasten ja +kuiskasi rakkauden suloisia sanoja hänen korvaansa. + +Sitten he jättivät toisilleen hyvästi kyynelsilmäisin hyväilyin. Kun +Gösta oli ennättänyt mäen alapuolelle, hän kääntyi ja viittasi +Karinille. Tuolla hän seisoi kuistissa, niin hentona ja hienona, +molemmat käsivarret ojennettuina Göstaa kohden. Ijäti haihtumattomaksi +kuvaksi polttautui hän Göstan mieleen: suuri, ruskeakiharainen tukka, +joka niin raskaana ja kauniin huolettomasti riippui niskalla, verhotut, +uneksivat silmät, pieni, värisevä suu. + +Kyynelten sokaisemana Gösta syöksyi eteenpäin. Milloin ja minkälaisissa +oloissa hän taas oli näkevä sen, joka oli kaikista ihmisistä maan +päällä häntä lähinnä -- sen, jota hänen oli suojeltava, autettava, +kannettava läpi elämän, ja josta hänet nyt syvä kuilu erotti? + +Ja nyyhkien hän juoksi tietänsä, ajatusten lakkaamattomassa +kiertokulussa vilistessä hänen aivoissaan. + +Sielunpohjia myöten rikkirevittynä, kasvot kyyneltahroissa ja puku +epäjärjestyksessä hän ennätti, juuri kun juna vihelsi lähteäkseen, +heittäytyä vaunuihin mennäkseen kotiin äidin luo ja vihkiäkseen hänet +heidän, Karinin ja hänen, surulliseen salaisuuteen. + + + + +XV. + + +_Karinin kirje Göstalle._ + + Kouluneuvosto on osottanut minua kohtaan suurta "laupeutta". Jos + he olisivat "vanhurskautta" noudattaneet, olisi minut kohta + ajettu pois; nyt he ovat olleet niin armeliaat ja käskeneet minun + muuttaa kuukauden päästä, kun uusi opettajatar tulee. Mutta, + miten minun sitten käy? Palkastani on jäljellä viisitoista + kruunua. Sen lisäksi omistan sohvani ja tuolini ja piironkini ja + matkalaukullisen vaatteita. Muuta ei minulla ole. Ja minne lähden? + Hanna ja Gertrud ovat niin rakkaita minua kohtaan; mutta enhän voi + asua kummankaan heidän luonaan, en jäädä tänne. Gertrud tahtoo, + että asuisin hänen tätinsä luona Bergslagenissa, mutta ei hän + minusta enää sitten huoli. Minne joudun? Ja kerran, kun se + tapahtuu, mikä on tapahtuva, miten silloin käy? Jätämmekö pienen + lapsemme, _meidän_ lapsemme, joka on osa sinusta ja minusta, ja + jota jo rakastan niin, että voisin sen puolesta kuolla, jätämmekö + sen taivasalle löytölapseksi vai annammeko lastenkotiin, vai mitä + teemme? + + Mietin yöt ja päivät, niin että aivoni ovat särkeä säpäleiksi, + mutta en ymmärrä elämää. Minusta on niin ihmeellistä, että yhden + osaksi on tullut niin paljon kärsimystä, vaikkei hän ole tahtonut + kenellekään pahaa tai edes matoselle pahaa tehnyt -- köyhyyttä ja + häpeää ja yksinäisyyttä ja sairautta. Ja kyyneleitä, kyyneleitä, + kyyneleitä -- olen itkenyt niin paljon, että silmäni kohta ihan + pilaantuvat. Muistatko, että kerran sanoin: "voi tapahtua, että + se, joka kauan näkee nälkää ja sitten saa syödäkseen, kuolee + siitä." Niitä sanoja olen usein ajatellut, ja minusta ne käyvät + toteen minun suhteeni. Elämä oli minut niin nälistänyt, piinannut, + kohmettanut, silloin tulit sinä auringonpaistein ja lämmöin ja + kukin, toit kaiken kauniin ja valoisan, ja onni minut päihdytti, + kaikki kauneus, joka vastaani tulvi, huumasi minut, minut, joka + olin tottunut yksinäisyyteen ja köyhyyteen ja kurjuuteen. + Kiusaantuneet ihmisparat, joita onni kohtaa niin äkkiä -- se + tuottaa heille kuoleman. Niin, se on niin ihmeellistä, kaikki + tyyni, en ymmärrä elämää enkä ihmisiä. -- Mietin ja mietin, ja + kaikki on pimeää. Muistelen laulua, jonka herra Berg ja neiti + Molin yhdessä lauloivat kirkkoherran luona, "Crusifix" laulua: + "Käy, surun lapsi, luokseni, käy luokse Armahtajan, oi tule, + pelkäävä"... Se soveltuu minulle, minä olen surun lapsi, ja minä + pelkään ja minä itken. Ah, jos saisin lohtua! + + Kirjota minulle pian, rakas Gösta! Auta minua, sano, minne menen, + mitä teen. Älä ole vihainen pikku Karinillesi siksi, että hän on + niin avuton ja köyhä ja kurja. Tahtoisin kuolla puolestasi, jos se + jotain auttaisi -- rakastan sinua -- en kadu. Ei tunnu lainkaan + siltä, että Jumala on vihainen minulle, vain ihmiset kovat, + sydämettömät ihmiset. Kirjota pian + + Karinillesi. + +_Göstan vastaus._ + + Rakas tyttöni! + + Minäkin olen miettinyt -- miettinyt, niinkuin miettii se, joka + seisoo elämänpolun risteyksessä ja kysyy itseltään: mikä on minun + tieni, tuoko -- tuoko -- tuoko? Olen miettinyt kapinoiden ja + uhmaten, tuskaisena ja epätoivoisena, mutta en ole saanut + vastausta. Sitten mietin myös nöyränä ja itseäni tutkien, ja + silloin minun kävi, niinkuin meidän käynee kaikkien: kun ylpeät, + itsekkäät äänet vaikenevat ja hiljaisuus laskeuu sisimpäämme, + silloin kuulemme sen äänen puhuvan, jota voisimme osottaa sanalla: + "daimon", tai nimittää omaksitunnoksemme tai Jumalan ääneksi, + erilaisesta maailmankatsannosta riippuen. Minä puolestani + sanoisin, että se ääni on sen, mikä meissä on jumalallista. Tuo + ääni on nyt puhunut ja sanonut, mitä tietä minun on kuljettava. Se + tie on _velvollisuuden_. Se on kova ja kivinen, se vaatii suurta + alttiiksiantaumista, sitä en kiellä, mutta tiedän, etten muuta + tietä vei mennä. + + Vastaukseni on viipynyt muutamia päiviä, mutta en ole voinut + ennemmin kirjottaa. Täytyihän minun ensin puhua äitini kanssa, ja + meni monta unetonta yötä ja tuskaista päivää, ennenkuin rohkenin + tunnustaa hänelle kaikki. Tiesin, miten suurta surua hänelle + tuotin, ja vaaditaan rohkeutta, jotta hennoisimme murehduttaa + sitä, jota suuresti rakastamme ja kunnioitamme, niinkuin minä + äitiäni rakastan ja kunnioitan. Nyt olen kuitenkin tunnustanut + koko suhteemme, mitään en ole salannut, olen antanut hänen luoda + silmäyksen raskaaseen, yksinäiseen elämääsi, olen osottanut + hänelle, miten heikko ja hentomielinen hänen poikansa voi olla, ja + hän -- hän kuunteli tunnustustani, niinkuin vain äiti voi + kuunnella, hän ymmärsi sydämenkipuni, tuskani ja myös heikkouteni. + Hän oli jumalallisen armahtavainen, sillä hän käänsi katseensa + siitä, mikä elämässäni oli raiskattua, ja tarttui siihen, mikä voi + parantaa ja nostaa, ja näytti minulle tien, joka siihen johtaa. + Niin, hänen äänensä ja se, mikä minussa on Jumalasta, ne sulavat + yhdeksi! + + Hän lähettää sinulle tervehdyksensä ja pyytää sanomaan, että hän + tahtoo ottaa sinut tyttärenään vastaan -- enempää minun ei tarvinne + sanoa, jotta ymmärtäisit, millainen hän on. Ei nuhteen sanaakaan + -- vain syvintä, sydämellisintä ymmärtämystä. Oi, rakastettu + äitini, et ole koskaan silmissäni ollut niin jalo ja ylevä! + + Lähimmästä tulevaisuudestamme olen selvillä. Näin olen ajatellut. + Pienestä summasta, jonka kaksi vuotta sitten perin tädiltäni + Gunillalta, on minulla jäljellä viisisataa kruunua. Ne riittävät + suunnitelmaini toteuttamiseen. Sinulle avautuu heti koti äitini + luona -- siskoni luopuu huoneestaan ja matkustaa maalle erään + ystävänsä luo -- me menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista + ja lähdemme sitten Amerikkaan alkaaksemme uutta elämää ihmisten + kesken, jotka eivät meitä tunne. Täällä tukehuttaisivat meidät + kaikki puheet -- pahansuovat tai hyväntahtoiset -- jotka + kutoutuvat nimiemme ympärille. Lopetan opintoni ja antaudun + käytännölliselle alalle. Olen voimakas enkä pelkää tarttua käsiksi + mihin tahansa; olen varma siitä, että voin tieni murtaa + Amerikassa, missä uutteruus ja työkyky niin paljon merkitsevät. + + Tämä on velvollisuuden tie, Karin. Se on kivinen ja raskas; on + vaikea luopua suvusta ja ystävistä ja elämänurasta ja isänmaasta. + Monta kovaa taistelua kysyttiin, ennenkuin voin sanoa: niin, + tahdon sitä astua. Mutta nyt voin sen tehdä -- jopa ilollakin. Ja + tiedän, että rakkauteni sinuun ja sinun rakkautesi minuun on + korvaava kaikki uhraukseni. + + Suostuthan ehdotukseeni, rakas tyttöseni? Laittaudu kuntoon ja + tule -- kirjota tulostasi; olet tapaava äitini sylin avoinna ja + minun sydämeni ikävöiden sykkivänä. Sitten käy kaikki + nuolennopeasti, kohta olemme poissa, ja panettelu ja sydämettömyys + jäävät yhtä makupalaa vaille, minkä ääressä herkutella. Ja kun + taas suljen sinut syliini, olen unohtava kaikki, mikä minua on + kiusannut ja rikki raastanut. + + Oma Göstasi. + + + + +XVI. + + +Karin istui ikkunansa ääressä, paikalla missä hän niin usein +yksinäisenä, miettien ja ikävöiden oli istunut. Ikkunalaudalla hänen +edessään oli Göstan kirje; kerran toisensa perästä hän oli sen lukenut, +ja oli kuin olisivat hänen poskensa joka kerralta käyneet entistä +kalpeammiksi ja värisevä tuska yhä lujemmin sulkenut pikku suun. + +Velvollisuus! Miksi oli hän valinnut tämän raskaan, kiusaavan sanan? +Joka kerta, kun Karin tapasi sen Göstan kirjeessä, hän värähti; oli +kuin hän olisi kuullut rautakahleen kalisevan, joka oli sitova heidät +toisiinsa ja kihnaava heidät murskaksi painollaan. Eikö Gösta +käsittänyt, että siihen, mistä velvollisuus, pakko, uhraus alkaa, +loppuu rakkaus? Rakkauden siivin lennämme yli suurten vesien, yli +avaran maan, eikä silloin puhuta uhrauksista; sillä kaikki on valoisaa +ja helppoa sille, joka rakastaa. Joka rakastaa, hän sanoo: "en voi elää +ilman sinua." Joka rakastaa, hän sanoo: "enemmän kuin isän, äidin +käsky." Syvimmästi kärsiessäänkin hän tuntee onnea, jos vain rakastettu +on hänen rinnallaan. Autioilla jääkentillä, polttavassa erämaassa -- +mitä siitä, missä hän oli -- kunhan hän vain tunsi rakastettunsa käden +omassaan. + +Mutta hän -- hän oli puhunut vain velvollisuudesta ja uhrauksesta, +uhrauksesta ja velvollisuudesta kautta koko kirjeen. Itsekkäästi hän +oli laskenut Karinin rakkauden korvaavan hänelle uhraukset. Korvaavan! +Oli kuin olisi hän seisonut vaaka kädessä, lisäillyt hiukan painoa +puolelle ja toiselle ja viimein arvellut vaa'an olevan tasapainossa. + +Mutta Karin ei tuntenut katkeruutta häntä kohtaan, ei syyttänyt häntä. +Eikö hänen kirjeessään kuvastunut jalo ja puhdas ajatustapa? Kuvastui +kyllä, kirje oli gentlemanin, ihmisen, joka oli valmis niin suureen +uhraukseen, kuin mies konsa voi naisen tähden tehdä. + +Ei, Göstassa ei ollut syytä, syytä ei ollut kenessäkään. Heitä erotti +vain pienoinen, ja kuitenkin niin suuri asia, se, ettei Gösta +rakastanut häntä samoin kuin hän Göstaa. + +Hänelle oli Gösta _kaikki kaikessa_; Göstalle oli Karin kuin suloinen +unelma ja raskas kahle, jotain siltä väliltä. Heidän tunteittensa +erilaisuus synnytti hänen kohdallansa traagillisuuden. Ja sen hän +ymmärsi tällä hetkellä niin kiusallisen selvästi -- hän ymmärsi sen, ei +palottelevan ajatuksensa avulla, vaan koko värisevällä, lämpimällä +vaistollaan; hän näki Göstan kohtalon ja omansa, hänen sielunsa ja +omansa, niinkuin kaukonäkijä, hän näki näyn, niin määrätyn, +vastustamattoman, järkähtämättömän. + +Ylpeä riemu, jota hän oli tuntenut lyhyissä lemmenunelmissaan, ja joka +oli tehnyt hänen askelensa joustaviksi ja nostanut pään pystyyn, oli +kadonnut kuin häijyn lumouksen kautta, hänen ruumiinsa ja sielunsa +kutistuivat, hän oli taas äitinsä äpärälapsi orjanleima arassa +katseessaan. Nyt hän sen ymmärsi -- kaikki oli ollut mielikuvitusta -- +hän ei voinut herättää rakkautta -- ehkäpä sääliä, hellyyttä, mutta +tuota suurta, mahtavaa tunnetta, joka tempaa kaikki kohtalot mukanaan +ja riemuisassa tuskassa katkoo kaikki siteet, sitä hän ei kyennyt +synnyttämään, heikko, vähäpätöinen, perikadon poltinmerkillä leimattu +kuin oli. + +Hän luki vielä uudelleen Göstan kirjeen. Hänen sielunsa pimeyteen +valahti heikko valojuova: ehkä hän olikin erehtynyt, kenties, jos hän +tarkoin kuunteli, hänen korvansa kuuli Göstan miehekkään jaloista +sanoista edes kajahduksen hurmauksen sävelistä, joita hän niin kaipasi. + +Mutta kun hän pääsi loppuun, peitti varjo vielä synkempänä hänen +kasvojaan. + +Sisarelta ei sanaakaan, ei tervehdystä -- luuliko Gösta, ettei hän +ymmärtänyt, mitä sellainen äänettömyys merkitsi? Valehdella ei Gösta +voinut, ei liioin sanoa totuutta. Mutta totuus oli, että sisar, joka +jumaloi veljeään, vihasi sitä naista, jonka vuoksi tuon veljen elämä +oli mennyt piloille, ja joka oli tempaava hänet kodilta ja isänmaalta +ja suvulta ja ystäviltä, _jos_ uhraus tapahtui. + +Niin, uhraus oli tapahtuva, mutta ei sillä tavalla kuin Gösta oli +ajatellut. + +Ja hänen katseensa sattui "sfinksivuoreen" kaukana lakeudella. Kohtalo +oli hänen edessään, kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, kohtalo, jonka +piirteet terävinä ja järkkymättöminä kuvastuvat elämän taustaa vasten. + +Hän värähti, mutta samalla hänet valtasi omituinen levollisuus. + +Oman mitättömyyden, ennakolta määrätyn perikadon helmasta oli kasvanut +suuri, vapauttava ajatus. Nyt, nyt hän tiesi myös, mitä tietä hänen oli +kuljettava. Täytyi tapahtua uhraus, siinä oli Gösta oikeassa, mutta ei +hän, vaan Karin oli uhrattava. Hän oli päivänpaisteen lapsi, joka oli +voittoisana kulkeva elämän läpi; Karin oli "laps' sydänyön", äpäränä +syntynyt, kyynelten tervehtimä, huokausten ruokkima -- hän oli +uhrattava, se oli vain oikein ja johdonmukaista. Hetken oli hän +hiipaisten koskettanut rakastettunsa valoisaa elämää ja varkain vienyt +häneltä aurinkoa -- nyt erosivat radat, hän kulki edelleen kaunista +tietään, ja hänen surunsa oli oleva vain kuin kastepisaroita kukilla, +jotka hänen tietään kattoivat. Ja Karin palasi takaisin pimeyteensä. +Ei, ei pimeyteen -- lepoon ja rauhaan -- ijäiseen rauhaan. + +Ei hän ollut Göstan tiellä tikkuna oleva, ei pilaava hänen elämäänsä, +ei katkaiseva hänen uraansa, ei tuottava hänelle raskaita, huolekkaita +päiviä. Ei, hän, hänen pimeytensä ei saanut päästä Göstan valoisaan +elämään. "Sinä rakkahin, sinä rakkahin -- sinä annoit minulle +aurinkoisen päivän, täyden, ihanan. Kiittäen annan siksi sinulle oman +elämäni --" + +Ja hänen kasvonsa vääntyivät nyyhkivään, sädehtivään hymyyn, ja hän +ojensi kätensä kuin uudestaan tavottaakseen kiinni kauniin +päivänpaistemuistonsa. + +Sitten hän nousi, suuteli Göstan kirjettä ja kätki sen vaatteittensa +alle povelleen, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti: + + "Älä sure, rakkaani, älä ajattele tuottaneesi minulle kuolemaa, + ei, sinä annoit elämän, sillä sinä annoit rakkautta, ja rakkaus on + elämää, muu ei olekaan elämää kuin rakkaus. Ihmiset, julmat + ihmiset, jotka antoivat minun istua yksin ja peloissani pienessä + tuvassa ja nauroivat tuskaani ja sanoivat minua luulosairaaksi, + kun kimppuuni karattiin ja minua rääkättiin, he minut tappoivat, + et sinä. Ja ihmiset, jotka eivät mitään ymmärrä, jotka eivät + tiedä, mitä on olla orpo, he minut tappoivat, et sinä. Ja he + tulevat minua tuomitsemaan, he kieltävät minulta haudan, missä + levätä, siksi haen itse haudan, jonka vain Jumala ja minä + tunnemme. Ei kajahda siellä yksikään tyly sana itsemurhaajasta, + siellä on rauhaa, vain tuuli laulaa hautalaulujaan. Ja siellä + nukun levollisena ylösnousemuksen aamuun asti -- nukun sinun + ajatuksesi ja sinun unelmasi sydämessäni. Vain ne otan myötä, + kaikki muu on unohtunut -- ijäiseksi. + + "Katso, rakkaani, kun ihminen on tehnyt tilinsä elämän kanssa, + silloin muuttuu kaikki niin toisenlaiseksi, paljon, mikä oli + himmeää, kirkastuu. Menneisyys haihtuu, ja vain muutamat suuret, + valoisat muistot tuikahtavat esiin, aivan niinkuin yön tähdet + välkkyvät lakeuden yllä. Ja silloin saamme 'näkevän' silmän. + Näemme tulevaisuusnäkyjä. Olisin turmellut elämäsi, Gösta; vetänyt + sinut kerallani synkkään kohtalooni, köyhyys ja kurjuus olisi + osamme ollut. Ja sinusta, sinusta tulee suuri mies, sen näen, + suuri, oppinut ja hyvä mies, jonka sanoja ihmiset kuuntelevat. + Silloin muistat pieniä ja halveksittuja ja autat heitä heidän + oikeuksiinsa. Silloin muistat pikku Karinin surullista kohtaloa; + ja jos petät, silloin tulen luoksesi unessa ja kuiskaan: muistatko + -- muistatko Karinin kamalia, yksinäisiä öitä kosteassa pikku + tuvassa, muistatko hänen tuskaansa illan pimetessä, kun askelten + ääniä kuului ulkoa; muistatko, kuinka hän makasi sairaalassa, + raiskattuna ja rääkättynä, muistatko, kuinka hän näki nälkää, kun + pennit eivät riittäneet? Nyt hän on saanut rauhan, mutta on niin + monta, joiden elämä on yhtä vaikea kuin hänen; taistele, puhu + heidän puolestaan, älä hellitä ihmisistä, ennenkuin heidän + sydämensä heltyy meitä kohtaan, meitä, köyhiä pieniä + opettajattaria, joita ei kukaan ajattele. Ja sinä olet voittava + ihmiset, mitä sinä tahdot, sen he tekevät, sillä otsallasi on + voitonmerkki -- sinä olet 'kevään prinssi', ja mistä sinä kuljet, + sieltä jäät sulavat, sulaa lumi ja kylmyys ihmismielistä + ja -sydämistä. + + "Tämä on testamenttini; siksi kuolen. Enkä ole elänyt turhaan, jos + muistoni voi sytyttää sydämesi hehkumaan kaikille kärsiville -- oi + Gösta, heitä on niin paljon. + + "Jää hyvästi, sinä, jota niin sanomattomasti rakastan! Kuolen + levollisena, varmana siitä, että Jumala armahtaa ja antaa anteeksi + Jeesuksen Kristuksen tähden. Oi, hän on nähnyt yksinäisten hetkieni + tuskat, hän tietää, ettei minulle ole maan päällä sijaa elääkseni. + Hyvää yötä! Älä koeta etsiä minua, ei kukaan ole minua löytävä. + Pimeydestä tulin, tuntematon oli isäni, riihessä epätoivoinen äiti + minut synnytti -- pimeyteen katoan, niin kuuluu laki. Hyvää yötä, + rakkaani! En tahdo voida irrottua kynästä, minusta on kuin + pitäisin sinua sylissäni ja sanoillani hyväilisin. Suloista oli + elää lyhyt hetkinen sinun kauttasi, mutta suloista on kuollakin + puolestasi. Muista nämä sanat, muista tehneesi erään kokonaan + onnelliseksi. + + "Karinisi." + +Kun Karin oli sinetillä sulkenut kirjeen Göstalle, kirjotti hän toisen +Hanna Myhrelle ja pani edellisen sen sisään. Kirjeensä Hannalle hän +jätti kirjotuspöydälleen, sulki sen lakalla ja käytti sormustinta +sinettinään. Sitten hän hiukan järjesti huonettaan, tarkasti, etteivät +laatikot olleet epäjärjestyksessä, ja irrotti pienen hopeakellonsa, +jota hän kantoi nyöriin kiinnitettynä kaulassaan. Sitten hän otti +äitinsä valokuvan ja pani sen Göstan kirjeen viereen ja lähti huoneesta +taakseen katsomatta. Avaimen hän kätki tavalliseen paikkaansa maton +alle, mutta koulusalin oven hän jätti auki. + +Nopein askelin hän kiiruhti nummelle. Oli pilvinen lokakuunilta; +kanervameren loisto oli sammunut, kesäauringon kärventäminä, tuulen +piekseminä makasivat mättäät ja kummut ruskeanharmaina ja risuisina. +Raskaana ja tummanharmaana kaartui taivaankansi nummen yllä, vain +lännessä näkyi taivaanrannalla valojuova, joka loisti syvänkeltaisena, +täynnä sanomatonta kaihoa. + +Mutta hän, joka kiirehtäin kulki nummea, ei huomannut lainkaan tuota +kaikkea; hän oli jo kuuro ja sokea elämään nähden; kaukaa hän kuuli +mahtavia ääniä, jotka kutsuivat... + +Vasta kun hän ennätti kunnaan luo, mistä hän kerran turhaan etsi +valkoisia kanervakukkiaan ja lapsekkaan epätoivoisena huudahti: +"minusta ei koskaan tule morsianta", vasta silloin hän pysähtyi. Hän +muisti sen nyt, nähdessään pienen, raastetun mättään, ja hän hymyili +hymyä, joka sulautui keltaisen iltaruskon kaihomielisyyteen. + +Sitten hän kiiruhti askeliaan; hento olento pieneni pienenemistään +kiemurtavalla polulla, kunnes se viimein katosi illan pimeyteen, joka +verkalleen laskeusi nummelle. + + + + +XVII. + + +Läntisen taivaan valojuova oli yön kuluessa laajennut, pilvet olivat +kohonneet, hajoutuneet ja viimein väistyneet suurten, syvänsinisten +kaistojen tieltä. Aurinko ja kuu taistelivat aamunkoitteessa keskenään; +mutta viimein aurinko voitti, pitkinä, untuvaisina juovina pilvet +purjehtivat pois, ja yli lakeuden niitettyjen peltosarkojen kaartui +avaruus kirkkaana ja syksyisen kylmänä, täynnä säteilevän +päivänpaisteen hohdetta. + +Torppien, muonamiesten ja puolen penikulman päässä Ljungbergistä +sijaitsevan suuren tehtaan työmiesten pienokaiset varustautuivat +kouluun lähtemään. Milloin hätyytti äiti lapsia: "kas niin joutukaa +nyt, mitä siinä vetelehditte, myöhään vielä tulette!" Milloin taas +huusivat lapset, jotka oli lähetetty perunamaalle: "äiti, äiti, nyt +meidän täytyy lopettaa -- opettaja vihastuu, jos myöhästymme." "Kyllä +te vielä lukemaan ennätätte oppia, se on varma -- kas niin, tuon korin +pitää olla täynnä -- pitäähän olla jotain hyötyä ihmisellä kuudesta +vesasta, jotka on maailmaan saattanut, tiemmä!" + +Ja perunat vyörivat ja lapset vaikeroivat ja äiti torui, kunnes +taalaalaiskello, joka toi varottavan puolituntisensa, lähetti tuvasta +muistutuksensa. Silloin saivat perunat vieriä kaiken maailman tietä, +lapset ryntäsivät tupaan, sieppasivat pienet nyyttinsä kirjoineen ja +eväslaukkunsa ja lähtivät kouluun. + +Tänään oli niin kaunista joka puolella! Kaikki kimmelsi ja loisti +auringonpaisteessa, ja metsässä tuntui niin hyvä kostean mullan haju. +Ja kuinka paljon sieniä oli noussut maasta yöllä, ja niin koreoita! +Katsokaas, tuollahan oli koko "Kantarellin perhe", josta neiti oli +lukenut lapsille eräänä päivänä, se oli hauskinta, mitä he ikinä olivat +kuulleet! Nyt piti heidän ottaa selkoa heistä kaikista, isästä, +äidistä, Kallesta ja pikku siskosta! Tuollahan olikin Kalle, pieni +kantarellinulikka ja näytti niin nyreältä ja häijyltä. "Hyi, Kalle +Kantarell, kun löit pikku siskoasi, kyllä me sinulle kyytiä annamme!" +Ja he kiskaisivat pienen rauhallisen kantarellisienen maasta ja +heittivät sen korkealle ilmaan, kirkuen ja riemuiten. + +Ei, nyt oli lähdettävä eteenpäin! Mutta katsokaas, miten komeita +puoloja -- muutama kahmalollinen piti niitäkin saada. -- Ja pienet +ahnaat kädet kopeloivat risukossa, vanhempain lasten korottaessa +varottavan äänensä: "tullaan myöhään, neiti niin suuttuu, niin kovasti +suuttuu." Silloin jätettiin puolukkamaa, ja pienet jalat luiskahtelivat +ja lätisivät märillä, liukkailla metsäpoluilla tai lakeuden yli +vievällä savisella maantiellä, ja pienet lastenäänet helähtelivät ja +räkittivät lintujen asemesta, jotka olivat siirtyneet etelämmäksi tai +istuivat vaiti ja uneksien pesissään, odottaen talven vaivoja ja +vastuksia. + +Niin tulivat varhaisena aamuhetkenä kansanlapset idästä ja lännestä, +pohjoisesta ja etelästä, tulivat pieninä poika- ja tyttöparvina, toiset +iloisina ja vallattomina, täynnä elämänhalua ja kurittomuutta, toiset +vaiteliaina ja miettien elämän vakavuutta "piplianhistorian ja +katkismuksen" vaikeaoppisten kysymysten ja vastausten muodossa. + +Koulun ympäristö oli tänään niin omituisen hiljainen, "opettajaa" ei +näkynyt, ovi oli kiinni, ikkunat kiinni, jotka aina muulloin olivat +avoimet. No, sepä sukkelaa, oliko "opettaja" mennyt tiehensä, +vai eikö heillä tänään ollenkaan ollut oppitunteja? Helpotuksen +huokaus oli kohota niiden rinnasta, jotka eivät olleet selvillä +katkismuskysymyksistä; mutta hiljaisuus ja suljetut ovet tekivät niin +ahdistavan vaikutuksen, että kaikilta jäi huokaus kesken. Ajatelkaas, +jos neiti olikin sairas, koska häntä ei näkynyt! + +Yksi pojista nousi portaita ja väänsi lukkoa. Se aukeni, samoin +koulusalin lukko. Hiukan epäröiden ja pelokkaina he menivät sisään, +panivat nyyttinsä eväslaukkukaappiin, istuutuivat paikoilleen ja +odottivat. + +Kärsivällisinä he istuivat neljänneksen, puhellen ja nauraa tirskuttain +saadakseen ajan kulumaan, vetivät toisiaan palmikosta ja hihoista +j.n.e., mutta neitiä ei vain kuulunut. + +Huh, tämäpä kävi liian ikäväksi! Jotain hauskaa piti keksiä, koska +neiti niin kauan viipyi. Pojat juoksivat pihalle, jotkut tytöistä +seurasivat; muutamat tytöt jäivät paikoilleen ja kuiskailivat +pelokkaasti: "neiti on varmaan sairas, emmekö mene häntä katsomaan?" + +Lapset kävivät pihalla yhä vallattomammiksi. Pojat kieriskelivät sikin +sokin, ja tytöt kiisivät heidän välitseen. Kaikki muodostui lupapäivän +tapaiseksi; aurinko nousi yhä korkeammalle, syksyn raikas ilma sai +pikku posket punottamaan kuin omenat, tämäpä oli toista kuin istua +antamassa vastauksia, joita ei oikeastaan osannut antaa! Miten kiltti +neiti oli, kun antoi luvan, varmaankin siksi, että oli niin kaunis +ilma, nyt voitiin mennä metsään puoloja poimimaan ja sieppaamaan kiinni +koko Kantarellin perhe. Hihhei, niin hauskaa! + +Mutta koulusaliin jääneet pikku tytöt, ne, jotka osasivat katkismuksen +vastaukset, kuiskailivat yhä innokkaammin ja yhä tärkeämmän näköisinä +keskenään: "Hän on varmaan sairas -- mennään katsomaan -- tulkaa, +kolkutetaan ovea." + +Käsikädessä hiipivät nyt kaikki kolme pikku tyttöä hiljaisin askelin +porstuan kautta Karinin huoneelle ja koputtivat varovasti ovea. +Seitsemän kertaa he koputtivat, viimeisellä kerralla jymisytti ovea +kolme käsiparia, mutta kukaan ei vastannut. Silloin huomasi yksi heistä +pienen kohopaikan räsymatossa, joka oli oven edessä. "Siinä on varmaan +avain, hän on mennyt pois!" + +Mennyt pois, ilmottamatta heille, etteivät tulisi! Nuo kolme pikku +tyttöä katsoivat ihmetellen toisiinsa. Ei neiti ollut koskaan ennen +niin tehnyt! "Minä luulen, että hän on kuollut," kuiskasi lopuksi yksi +heistä, joka oli pessimismiin taipuva, "emmekö tirkistä sisään, ehkä +hän makaa siellä kuolleena. Muutamat kuolevat nukkuissaan, mummu sanoi +niin." + +Ja hän otti esiin avaimen, avasi ja astui sisään. + +-- Hui, emme me uskalla, sanoivat toiset ja tulivat innokkaina ja +uteliaina perässä. + +Varpain he hiipivät sohvan luo, tutkivat sen yltä ja alta, mutta siihen +ei ollut edes tehty vuodetta, ja opettajaa ei näkynyt missään. +Pessimisti kurkisti tarkoin kaikkialle, kaappiin, piirongin alle, mutta +turhaan. Viimein katsahti hän kirjotuspöytään; pöydällä oli sinetillä +suljettu kirje. Hän otti sen käteensä ja tavasi ääneen ja selvästi: + + Neiti Hanna Myhre! + + Omakätisesti. + +Omakätisesti! Niin kummallinen sana! Mitähän se merkitsi? Sitäkö ehkä, +että opettaja oli matkustanut pois? Omakätisesti! Kuulkaas, minäpä +tiedän, mitä se merkitsee! + +-- Mitä sitten? + +-- No, tietysti sitä, että hän aikoo jotain saada käsiinsä -- +omakätisesti, ymmärrättekös. + +Toiset kaksi katsoivat harkitsevina sananselittäjää + +-- Ehkä -- mutta mitä sitten? + +-- Nyt minä tiedän! huudahti voitonriemuisena yksi heistä, joka oli +optimismiin taipuva, hän on mennyt markkinoille, tiemmä! + +-- Ei, sanoi pessimisti, hän on taittanut kätensä -- vaari sanoi, että +vanhoille se niin helposti tapahtuu -- viedään kirje neiti Myhrelle, +niin saamme kuulla, mitä hän sanoo. + +Sanottu, tehty. Nuo kolme järkevää menivät ulos telmivän lapsilauman +luo, kertoivat, mitä olivat löytäneet opettajan huoneesta ja ilmottivat +päättäneensä mennä kirjeineen neiti Myhren luo. Kaikista se oli hyvä +ehdotus, leikki jätettiin kesken, ja koko parvi läksi vuorta kapuamaan. + +Nuo kolme olivat retken johtajina; pessimisti puristi kirjettä lujasti +käsissään. Silloin tällöin pysähdyttiin; nummen houkutukset: lintu, +joka lennähti yli mättäiden, kaukana nelistävä hevonen, paimenpoikain +huudot, ne vaimensivat hetkeksi uteliaisuuden, joka olisi tahtonut +tietää, mitä tuo salaperäinen sana: "omakätisesti" oikeastaan merkitsi. +Kun oltiin puolitiessä, niin oltiin saavuttu varsinaisen kanervakankaan +päähän. Vuoren luonne muuttui nyt, kuusi- ja lehtimetsäin sijasta, +jotka peittivät itäisen rinteen, näki täällä vain suuria +liuskakivilohkareita, halkeamia ja kuiluja, joissa syksyn tulvavesi +koskina kuohui, lumivalkeana mustaa liusketta vasten. Vesi oli +oikeastaan omituisesta, pienestä järvestä peräisin, jonka nimenä oli +Stupet eli Stupsjö. Pystysuorina laskeusivat kalliot, ja syvyydessä +kimalteli pieni tumma lampi kuin sadun jättiläissilmä, joka +salaperäisin katsein houkuttaa ja viekottaa. Stupetin rannalle piti +pienokaisten mielestänsä seisahtua hetkeksi huvittelemaan. Syvyyden +jättiläissilmä samentui veteen heitetyistä kivistä; loiske herätti +ympäröiväin kallioitten kaiun. "Miten se soi", kuiskattiin, ja uusi +kivisade vyöryi rapisten syvyyteen. + +-- Hah, miten se on musta, huudahti pieni pessimisti ja tuijotti, ahnas +ihmetys katseessaan, jättiläissilmään; ajatelkaas, jos putoisimme +sinne! + +-- Silloin emme ikinä pääsisi sieltä, huusi joku pojista +voitonriemuisena. + +-- Pääsisimmepä, kiipeäisimme tuosta, ja tuosta, ja tuosta, sanoi +toinen. + +-- Ei, emme me voisi, sanoi pessimisti, ei kukaan pääse koskaan +Stupetista takaisin. + +-- Mistä sinä sen tiedät? ihmetteli poika epäluuloisesti ja uteliaana. + +-- Stupet pitää, minkä se saa, jatkoi tyttö, ääntään alentaen ja +katsellen ympärilleen tyytyväisin, kauhuisin katsein, se imee, imee, ja +kaikki, jotka se saa, jäävät sen pohjiin tuomiopäivään asti. -- Silloin +ne nousevat ylä-ilmoihin takaisin, sillä silloin pitää kaikkien +tuomittaviksi ja todistamaan. + +Lapset seisoivat hetken vaiti ja tuijottivat syvyyteen. + +-- Mistä sinä sen kaiken? kysyi viimein muuan heistä hieman hämillään. + +-- Olle Bull kertoi. + +-- O-o! + +Hyväksymisen ja ihmettelyn sorina kävi kautta pienokaisparven. Olle +Bull oli niin sanonut, no niin, se oli vallan toinen asia. Ja taas +katsottiin syvyyteen, ja selkää karmi sadun tuttu, suloinen väristys. +Varmuuden vuoksi heitettiin vielä suuri kivi syvyyteen, kiven sai +Stupet mielellään pitää hallussaan tuomiopäivään asti! + +Mutta silloin tapahtui jotain kummallista. Juuri kiven vaipuissa +pohjaan ja ratisevan kaiun kuollessa kallioihin, nousi vesisuihku +korkeuteen, aina kallion reunaan asti, ja kun aurinko siihen sattui, +loisti se niin kumman punaisena, kuin olisi ollut veren värjäämä. + +Pienokaiset kirkaisivat pelästyksestä ja juoksivat, minkä jaloistaan +pääsivät, pois Stupetin rannalta, sillä välin kuin salaperäinen +vesisade väristen vaipui syvyyteen. + + + + +XVIII. + + +Hanna Myhre oli juuri lopettamaisillaan päivän opetuksen, kun Karin +Blomin pikkukoululaiset ilmestyivät pihalle. + +Hannalle, joka katseli ikkunasta, tuotti tuo muutoin niin hupaisa näky +heti outoa ahdistusta; oppilaisiin se vaikutti sitä sähköisemmästi. +"Toisenpuolelaiset ovat täällä, niillä on lupa", kulki kateellinen ja +utelias kuiskaus pitkin penkkirivejä. + +-- Hiljaa! jyrisi Hanna, teidän ei tarvitse yhtään sekaantua siihen, +mitä ulkona tapahtuu! + +Ja hän jatkoi levollisesti opetustaan, kunnes tunti oli lopussa ja +lapset panneet pois tavaransa. + +Sitten hän meni ulos uteliasten lastensilmäin seuraamana. + +-- Mitä tämä on? Miksi olette täällä? Eikö teillä ole tuntia? + +-- Neiti ei ollut siellä, vastasivat jotkut pelokkaat äänet. + +Hanna kalpeni, niin että hänen poskiensa ja otsansa ruskettumat olivat +kuin kahvipilkkuja valkealla pöytäliinalla. + +-- Mitä? Ei ollut siellä? Mitä se tietää? hän kysyi järeästi ja +käheällä äänellä. + +-- Kun tulimme kouluun oli se tyhjä. Odotimme hetken, mutta hän ei +tullut. -- Otimme hänen avaimensa ja etsimme kaikkialta, mutta häntä ei +löytynyt. -- Koko tunnin etsimme. -- Sitten löysimme tämän kirjeen +pöydältä. + +He antoivat Karinin sinetillä suljetun kirjeen. + +-- Antakaa tänne, kuiskasi Hanna värisevin äänin ja meni koulutaloon. + +Lapset katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Miten sukkelanmoista oli +kaikki tänään! Ja minkä näköinen oli neiti Myhre, suuttui niin kovasti +kirjeestä! + +-- En tahtoisi nyt olla neidin sijassa, sanoi pessimisti nenäviisaasti. + +-- Oi Jumala, anna voimaa, anna voimaa! kuiskasi Hanna, istuutuen +tuolille ja vapisevin käsin murtaen kirjeen auki. Sillä hän tiesi +edeltäpäin sen sisällön. + +Lopetettuaan lukemisen, hän istui pitkän aikaa kasvot käsiin +kätkettyinä, ja ruumista vavahduttivat kyynelettömät nyyhkytykset. +Talonnurkkausta myöten kiipesi pieniä jalkoja, ja uteliaat lapsensilmät +tuijottivat pelästyneinä huoneessa näkemäänsä näkyyn. + +Viimein Hanna nousi. Katkera tuska puristi kapeita huulia yhteen, ja +siniharmaat silmät olivat täynnä kyyneliä. + +-- Kuka on syypää? hän sanoi murtuneella äänellä. Ehkäpä me kaikki +täydellisen rakkauden silmäin edessä. + +Hän meni lasten luo ja kehotti heitä kutakin lähtemään kotiin. + +-- Neiti ei tule enää koskaan takaisin, hän sanoi juhlallisesti, +hänelle on tapahtunut onnettomuus, muuta en voi sanoa, sillä enempää en +itsekään tiedä. Menen papin luo ilmottamaan tapahtumasta. Menkää te +hiljaa ja kiltisti kotiin, niin saatte sitten tietää, milloin koulu +alkaa. + +Hiljaisina ja pelästyneinä lapset tuijottivat Hannan liikutettuihin +kasvoihin, ja pienimmistä tyttösistä kaksi alkoi nyyhkiä. + +-- Menkää kotiin, lapset, toisti Hanna lempeämmin, jääkää hyvästi. +Menkää hiljaa ja kiltisti, menkää äänettömästi yli nummen, niinkuin +kulkisitte haudan ylitse. + +Hannan ääni särkyi kyyneliin, ja hän ajoi pienokaiset kokoon parveksi +ja lähetti heidät pois. + +Lapset katsoivat yhä ihmetellen neitiin, eivät he käsittäneet hänen +tarkotustaan, mutta se, joka talvi-illan takkavalkean ääressä oli +kuullut äitinsä laulavan vaikeroivaa kansanlaulua, hän tunsi nyt +mielensä aivan sellaiseksi kuin silloin. + +Hiljaa ja nolona lähti pieni joukko kotimatkalle. + +Mutta hetken kuljettuaan, näkivät lapset linnun, joka suhisten pyrähti +pakoon mättäältä. Pienokaiset seisahtuivat ja huusivat: "kas, lintu, +lintu!" Nyt tuli toinen, kolmas, nyt lensi kokonainen lintuparvi +metsään päin. Lasten kasvot kirkastuivat, he unohtivat kulkea hiljaa, +nauraen he juoksivat yli mättäiden. + +Pian sen jälkeen he näkivät paimen-Pellen lampaineen. Nyt katosi +viimeinenkin pelästyksen varjo heidän kasvoiltaan, nyt pääsivät jalat +kokonaan ikeestään irti. "Pelle, Pelle!" he huusivat yhteen ääneen, +"hoi, Pelle, halloo, Pelle!" + +Ja hypellen, laulain, lörpötellen temmelsi lapsilauma huolettoman +elämäniloisena yli tietymättömän haudan. + +Mutta kun Hanna Myhre oli jäänyt yksin, puki hän hatun ja nutun ylleen, +sulki koulun ja läksi pappilaan. Hänen oli kuljettava puoli +peninkulmaa, ja hän tuli perille vasta iltapuolella, jolloin hänet +vastaanotti tieto, että kirkkoherra lepäsi huoneessaan eikä saanut +tulla häirityksi. + +-- Ei auta, vastasi Hanna, minun täytyy heti tavata häntä. + +Palvelustyttö tuijotti hämmästyneenä pitkään opettajattareen, joka +vinoine nuttuineen ja kuluneine huopahattuineen ei lainkaan ollut niitä +ihmisiä, joihin on pantava huomiota. Jolleivät vain hänen silmänsä +olisi olleet niin terävät -- mutta nehän ihan katsoivat toisen läpi! + +-- Niin, jatkoi Hanna, elämässä on asioita, jotka eivät siedä +viivytystä, vaikka olisi kysymys itse papin päivällisunesta. Olkaa +hyvä, menkää heti herättämään kirkkoherraa, muutoin teen sen itse. + +-- Vai niin -- niin vai -- vastasi palvelustyttö ja meni isäntänsä +ovelle ja koputti epäröiden. + +-- Mikä nyt? kysyi nyrpeä ääni. + +-- Täällä on muuan vaimo-ihminen, joka tahtoo sisään, sillä olisi +tärkeää asiaa, selitti palvelustyttö äskeiseen epäröivään tapaansa. + +Sisältä kuului epäselvää mutinaa, palvelustyttö jouduttautui pois +näkyvistä, ja ovi avautui järeään: "Olkaa hyvä!" + +Hanna meni sisään ja sulki oven jälkeensä. Kirkkoherra säpsähti, ja +kasvojen väsyneeseen kalpeuteen ilmestyi punertava vivahdus. + +Kaksikymmentäneljä vuotta sitten seisoivat nämä kaksi vastatusten, +polttavin, liikutetuin katsein tuijottaen toistensa sieluihin +jäähyväishetkenä. Kirkkoherra oli silloin nuori mies, pitkä ja solakka, +piirteet hienot ja silmät tummat ja samettimaiset. Hanna oli pitkä +hänkin, solakka ja hoikka, iho raikas ja lämpöinen, ja silmissä, joita +jo silloin oli vaikea kohdata sen, kenen omatunto ei ollut puhdas, oli +syvä orvokin väri. Mutta siihen aikaan saattoivat nuo viisaat ja +läpitunkevat silmät näyttää lempeiltäkin, niin lempeiltä ja +haaveellisilta, kuin olisi tuolla sydämen pohjissa päilynyt kokonainen +meri naisenrakkautta ammennettavaksi. + +Sellaisena oli kirkkoherra nuoruudenpäivinä hänet nähnyt; ei ollut +kukaan luonut häneen sellaista rakkauden katsetta kuin tämä nainen, +joka nyt seisoi kylmänä ja jäykkänä ja läpitunkevin katseinensa pakotti +hänet arasti katsomaan sivulle. + +Mutta kohta hän taas pääsi omaksi herrakseen. Nuo muistot olivat niin +etäisiä, hän oli jo aikoja tehnyt tilinsä niiden kanssa, ne eivät +saaneet enää tulla esiin tällä hetkellä, jolloin heidän täytyi seisoa +vastatusten, hän itse arvokkaana pappina, Hanna vaatimattomana +kansakoulunopettajattarena, joka tuli hänen luokseen jollekin asialle. +Sellainen oli elämän kulku -- sydämetön, käsittämätönkin joskus, mutta +mahdoton järkyttää. + +-- Mikä teidät -- hän kysyi arvokkaasti. + +Hanna katsoi häntä yhä kylmästi ja levollisesti silmiin. + +-- Kuinka olet sinä, Rikard Henningson, hoitanut niitä sieluja, jotka +Jumala huostaasi uskoi? hän kysyi viimein, ja pidätetty mielenliikutus +teki äänen kumeaksi. + +Kirkkoherra säpsähti, mutta ei vastannut. Tuttavallinen sinä-sana +Hannan kysymyksessä sattui häneen lähinnä. Hanna toisti kysymyksensä +samanmuotoisena. + +-- Olen koettanut heitä hoitaa, vastasi kirkkoherra viimein kylmästi ja +epävarmasti. + +-- Et, sinä et ole edes koettanut. Tulin vaatimaan sinulta erään +hukkaan menneen, ei -- hän keskeytti ja kohotti ristityt kätensä -- ei, +ei hukkaan menneen, Jumala on ihmisiä laupiaampi -- mutta erään +kärsimysten merellä haaksirikkoontuneen henkeä -- Karin Blom on eilen +tehnyt itsemurhan. + +Kirkkoherra peräytyi askelen, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui. + +-- Se ei ole mahdollista, hän änkytti, puhuin hänen kanssaan joku aika +sitten, ystävällisesti -- rohkaisevasti -- tarjosin apuani -- minä -- +minä -- + +-- Se tuli liian myöhään, se, niinkuin kaikki muu. Sinä, te, niin ehkä +me kaikki olemme usuttaneet hänet kuolemaan. Kuka rohkenee pestä +kätensä? Kuka voi sanoa kyllin rakkautta antaneensa? Kuinka voit sinä +-- kuinka te -- kuinka voimme me antaa lapsiparan asua yksin autiossa +koulutalossa, missä hän sai pelätä itsensä kuoliaaksi, missä häntä +rääkättiin, missä hän taisteli ylivoimaisia kiusauksia vastaan ja +viimein usutettiin kuolemaan? Jumala auttakoon meitä kaikkia, koko +seurakuntaa, kouluneuvostoa ja pappia, ja antakoon meille anteeksi. +Sinulle ennen kaikkea, Rikard Henningson, sinulle, joka olisit voinut +avata kotisi, olisit voinut tukea ja auttaa häntä hänen vaikeassa +asemassaan, mutta joka laiminlöit velvollisuutesi. Jumala sinua +auttakoon. + +-- Te saatte tehdä muut vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut, +eikä minua, neiti Myhre, vastasi kirkkoherra epävarmalla äänellä ja +kohtaamatta Hannan katsetta -- minäkin voin tosin olla syypää +puolestani, kuten äsken sanoitte; kuka uskaltaa väittää rakastaneensa +_kyllin_? Mutta tehän tiedätte, että valtio ja kunta määräävät +kansakoulunopettajain elinehdot. + +-- Tiedän sen. Mutta tiedän myös, että kouluneuvostollakin ja sen +puheenjohtajalla on sana joukkoon sanottavana. Sitä paitsi, jos Karin +olisi saanut kodin ja suojan sinun ja vaimosi turvissa, jos olisitte +kohdelleet häntä rakkaudella, niin -- Mutta en tahdo syyttää sinua sen +enempää, omantuntosi tuomio -- Jumalan tuomio on kyllin. Mutta +tahtoisin olla mies -- tai nainen -- jolla olisi kynä ja sana +vallassaan, ja tahtoisin huutaa yli koko maan: Katso, katso, kuinka +sinä, Ruotsin kansa, kohtelet niitä, joiden käsissä on lastesi +kasvatus! Kurjissa, kosteissa tuvissa annatte meidän asua, +yksinäisyyteen ja kiusauksiin jätätte meidät. Terveinä, voimakkaina, +nuorina ryhdymme työhömme ja toivomme niin paljon elämästä ja uskomme +niin hyvää ihmisistä. Ja miten meidän käy? Tuossa makaa yksi +raajarikkona -- tuossa toinen vapaaehtoisesti etsii kuolemaa -- tuolla +muuan väkivalloin raiskataan yön pimeydessä -- ei kukaan kuule +hätähuutoja, tupa on kaukana ihmisasunnoista -- tuolla taistelee toinen +tuntikausia kunniansa pelastaakseen, ja voittonsa palkaksi hän on +antanut terveytensä ja nuoruudenilonsa. -- Tuolla sortuu muuan +köyhyyteen, hänellä on vanha äiti elätettävänään, ja noiden molempain +naisten elämiseen täytyy 350:n tai 400:n kruunun riittää. Tuossa +toinen, joka on saanut keuhkotaudin vetoisessa ja kosteassa +koulutalossa. Ah, jos kaikki pienet koulutalot voisivat kertoa +surullisen tarinansa köyhyydestä, yksinäisyydestä ja pelosta, niin +siitä kasvaisi hätähuuto, joka kajahtaisi yli maan ja herättäisi ne, +jotka nyt nukkuvat turvallista unta tätä ajatuksenarvoista asiaa +näkemättä! + +Juuri kun Hanna leimuvin silmin ja käsi koholla singahutti nämä sanat, +avautui ovi kiivaasti, ja rouva Henningson astui sisään. Hän oli +kuullut Hannan kovan äänen ja kiiruhti sisään osaksi uteliaisuudesta, +osaksi levottomuudesta. + +-- Mikä nyt -- mitä on tapahtunut? + +Ja hänen pyöreät, mustat silmänsä lentelivät kysyvinä kirkkoherran ja +Hannan väliä. + +-- Neiti Myhre on tullut tuomaan meille sitä surullista sanomaa, että +Karin Blom, tyttö parka, on tehnyt itsemurhan, sanoi kirkkoherra +lyhyesti. + +Ja mielenliikutus, jota hän ei itse huomannut tai käsittänyt, muutti +äkkiä hänen piirteensä -- niissä heijastui jotain Hanna Myhren +syyttävästä ilmeestä, kun hän puhui vaimolleen. + +Punaiset täplät rouvan poskipäillä kävivät mielenliikutuksesta +keltaisen sinipunerviksi, ja kaula korahti, kun hän vastasi: + +-- Oo -- niin surullista -- kuka olisi voinut sellaista ajatella -- +siitä ei ole kauan, kun puhuin hänen kanssaan -- tapani mukaan +ystävällisesti ja rohkaisevasti. + +Hanna hymyili hymyä, joka sai rouvan keltaisen sinipunervat täplät taas +punaisiksi, ja kirkkoherra kääntyi nopeasti poispäin. Miksi vaimot aina +käyttivätkin samoja lausetapoja kuin heidän miehensä! + +-- Niin, sanoi Hanna, nyt ei minulla ole muuta sanottavaa. Olen +kertonut, mitä Karin raukka kirjotti minulle; nyt saavat pappi ja +kouluneuvosto tarttua asiaan. Hyvästi! + +Hän teki lyhyen kumarruksen rouvalle ja kirkkoherralle ja jätti +huoneen. Mutta kasvoihin oli tullut pehmeä, liikutettu ilme. + +Juuri hänen mennessään, kohtasi hänen katseensa kirkkoherran katseen, +ja hän näki silloin noiden silmäin pohjassa synkkää epätoivoa, joka +pani hänen läpitsensä valahtamaan jotain, joka oli miltei kuin iloa. +"Hän kärsii", hän ajatteli, "silloin hän ei ole vielä aivan hukassa". + +Tavallisin, pitkin askelinsa hän kiiruhti eteenpäin vuorta ylös. Miten +kamalalta nummi näytti -- oli kuin olisi pimeys lainehtinut sen +päällitse mustina aaltoina, joiden syvyys kätki kauhua ja kuolemaa +helmassaan. -- Silloin tällöin hän oli kuulevinaan hillittyä, +vaikeroivaa huutoa, joka kulki kuin eksyneen linnun kirkaus yli mustain +aaltojen. + +Pelko, niin outo hänen voimakkaalle luonteelleen, jonka tunnesäikeet +olivat lujasti yhteenpunotut, hiipi häneen, kun hän, niin nopeaan kuin +jaloistaan pääsi, kiiruhti poikki nummen. Harhailiko ehkä Karinin +henkiruumis rauhatonna täällä -- tapaisiko hän jonakin tällaisena +iltana vainajan ja saisi häneltä tietää viimeisten elonhetkien +salaisuuden, jonka nyt vain nummi ja yö ja yksinäisyys tunsivat? + +Rauhatonna? Miksi oli se sana hänen mieleensä juohtunut? + +Niin -- niin -- onhan synti, raskas synti surmata itsensä -- väistyä +paikaltaan -- pettää se tehtävä, jonka Jumala meille jokaiselle antoi +pyhässä taistelussaan. -- + +Mutta eikö Karin ollut tullut ajetuksi kuolemaan, niinkuin hätyytetty +eläin? Eihän hän ollut _ottanut_, sammuttanut elämää itsestänsä, eikö +hän pikemminkin ollut antanut sitä pois, uhrautuvasti rakastain? -- +Jumalan kiitos, tässä ei kenenkään tarvinnut tuomita. -- Jumalan +kiitos, että voitiin jättää lapsi parka laupeuden käsiin, jonka +syvyyttä ja leveyttä ja laajuutta ei ihmisajatus aavista! + +Ja Hanna Myhren sielu ojentui äärettömällä rakkaudella kuollutta +ystävää kohden, ja rukoillen se kutsui rauhaa hänen tuntemattoman +hautansa yli laskeumaan. + + * * * * * + +Karinia ei koskaan löydetty. Hän ehkä nukkuu salaperäisen järven +syvyydessä, mistä ei kukaan palaa, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin +kaikki kätkössä piilevä tulee esiin todistamaan ja syyttämään. + +Mutta vanha koulutalo oli vaatinut uhreja kyllin. Ei kukaan pannut +vastaan, kun kirkkoherra, kouluneuvoston puheenjohtajana, esitti +ehdotuksen uuden rakentamiseksi, joka ei olisi niin kaukana +ihmisasunnoista kuin entinen. + +Nyt seisoo tämä suljettuna ja hyljättynä. Kauan se on sellaiseksi +jäävä, lahoova ja luhistuva, vieriväin vuotten kutoessa sen +kallistuvain seinäin ympärille tuskaansa ja yksinäisyyteensä murtuneen +sydämen synkkää tarua. + + + + + + +TOINEN OSA. + + + + +I. + + +Kirkon läheisyydessä kasvoi vanha tammi. Se oli lakeudella ainoa +laatuaan, vain Ljungbergin rinnemetsissä vilahtivat tammen +kullanvihreät, nyhermäiset lehdet leppäin ja koivujen väliltä. + +Mutta vanha puu seisoi yksinäisenä ja ylpeänä -- kuin suuri ajatus. +Mistä se oli peräisin; kuka oli kerran pistänyt pienen terhon multaan; +miten se sai voimaa kasvaakseen, versoakseen, uhmatakseen lakeuden +myrskyjä ja kuumuutta, sillä välin kuin sukupolvi väistyi toisen +tieltä, ihmiskohtalot vaihtuivat, ja metsät raiskattiin, ja kuuset +kuivuivat kesäauringon paahteessa? Tarina kertoo, että puu oli +"siunattu"; siitä johtui sen ihmeellinen elinvoima. + +Nyt se oli kyhmyinen ja tummanruskea, rungoltaan paksu ja kurtistunut. +Oksat koukistuivat kuin luuvalon kalvamat sormet. Myöhään keväällä, kun +vuori jo kylpi kevätvihreyden aalloissa, oli tammi paljas, aivan kuin +se olisi ollut äänettömässä, äreässä taistelussa aurinkoa vastaan, joka +halusi herättää eloa sen kuiviin oksiin. Mutta vuosi vuodelta kävi +aurinko voittoisammaksi, mustista kyhmyistä putkahti pieniä +kullanvihreitä lehtinuppuja, jotka kasvoivat ja paisuivat, ja vihreys +tunkeutui esiin, niinkuin nuoruudenajatukset tunkeutuvat esiin +sydämestä, joka ei voi vanheta. Ja pian oli tammi taas niin vihreä, +nuori ja kaunis, että tuntui kuin se olisi hymyillyt, ujostellen +keväistä ihanuuttaan. + +Mutta ei vanha tammi ollut ainoastaan lakeuden asukkaiden silmänilona; +jo monta vuotta se oli ollut paikaltaan siirtämätön sanansaattaja, joka +ohikulkijalle kertoi, mitä paikkakunnalla oli tapahtunut tai tapahtuva. +Kuuluutettiinpa karannutta vankia, olipa joku kadottanut käsineensä, +olivatpa kysymyksessä kokoukset tai esitelmät, niin naulattiin aina +ilmotus siitä vanhan tammen leveään selkään. Sopiva paikka sillä +olikin, juuri tienristeyksessä se seisoi, ja ihmiset olivat tottuneet +käymään sen luo katsomaan, mitä vanhalla, sitkeän uskollisella +palvelijalla oli julistettavana. + +Eräänä toukokuunaamuna, juuri kun kyhmyisissä oksissa näkyi pienten +iloisten lehtinuppujen ensimmäiset elonmerkit, seisoi talollinen Lars +Svan otsa rypyssä lukemassa tammeen naulattua ilmotusta. Hän luki sen +tarkoin kahteen kertaan, ja joka kerralta ilmestyi uusi, syvä kurttu +otsaan. Sitten hän kääntyi äkkinäisesti ja lähti kotiin. + +Keittiön pöytä seisoi katettuna hänen astuissaan tupaan. Eskil oli +ulkona töissä ja pienemmät lapset koulussa, renki ja piika olivat +tulossa pellolta. Karolina mätti puuron padasta, ja sitten istuttiin +syömään. Ei kukaan katkaissut äänettömyyttä, lusikat kalisivat, renki +särpi ruokaansa, Karolina huokaili tapansa mukaan, ja kärpäset +surisivat auringon kuumentamilla ikkunaruuduilla, muutoin oli tuvassa +aivan hiljaista. + +Viimein sanoi Svan järeällä äänellä, työntäen luotaan tyhjän lautasen: + +-- Nyt ovat fariseukset ja kirjanoppineet taas liikkeellä. + +-- Kutka? ihmetteli vaimo kysyvin katsein, ja renki silmäili kulmainsa +alta isäntää ja otti uuden puuroannoksen. + +-- Raittiusväki. Fariseukset, jotka sitovat raskaita ja sietämättömiä +taakkoja ihmisten kannettavaksi. Vapaakirkollisten huoneustossa +pidetään suuri raittiuskokous, ovat haalineet tänne puhujan +Tukholmasta, hieno ja ylhäinen oli nimi. Herrasväkikin, mukamas, +nykyjään harrastaa raittiutta! Pastori Martin ja neiti Björk ovat koko +homman takana, se on selvä. + +Svan nousi ja survasi tuolin kiivaasti pöydän alle. Järein äänin ja +otsa rypyssä hän kiitti Jumalaa ruuasta ja meni sitten toimiinsa +pihalle. Vaimo kuuli, miten ärtynyt hän oli; Svan, jonka äänessä +tavallisesti eläimiä puhutellessa oli niin pehmeä sointu, karjui nyt +niille kovasti ja epäystävällisesti. Svanin muori huokasi raskaasti: +kun ei jo Jumalan henki voittanut Svanin pahaa luontoa! Mitä vaikeita +onnettomuuksia täytyikään Herran lähettää masentaakseen hänen +hillittömän ylpeytensä? + +Hänen omalta kannaltaan katsottuna oli Svanilla kuitenkin syytä tuntea +kiihtymystä olojen johdosta, sillä oli todella suuria tekeillä +paikkakunnan raittiusväen keskuudessa. Siemenet, joita pastori Martin +ja Gertrud Björk olivat kylväneet lasten ja nuorten mieliin, olivat +versoneet ja kantaneet hedelmää. Gertrud ei hellittänyt pojistaan, ei +edes sittenkään vielä, kun he olivat päässeet koulusta ja lähteneet +maailmalle. Hän kävi heidän luonaan heidän kodeissaan, hän oli +kirjevaihdossa heidän kanssaan, ja hän saattoi olla vallan varma siitä, +että jos he ruumiin- tai sielunhätään joutuivat, he kyllä tulivat +vanhan opettajansa luo uskomaan hänelle huolensa. Sillä tavoin hän voi +pysyttää vireillä koulussa antamiaan vaikutelmia; hän sai myös ilolla +nähdä, miten "Kanervakukka", pieni raittiusyhdistys, jonka Eskil Svan +ja muutamat muut Gertrudin koulupojista olivat panneet alulle, sai yhä +runsaammin paikkakunnan nuorisoa jäsenikseen. Ei ollut enää tavatonta, +että vanhat pujahtivat, nyreinä ja äreinä, kapakkaan, samalla kuin +nuoret menivät kokouksiin, missä pidettiin historiallisia tai +terveysopillisia esitelmiä eikä koskaan juotu muuta kuin kahvia ja +teetä. + +Nuorison päivä oli koittanut vanhojen huomaamatta ja nuorten +itsensäkään sitä käsittämättä. Äänettömästi ja yksimielisesti he olivat +keräytyneet uusien ihanteiden ympärille; taistelemassa ei ollut enää +vain halveksittu vähemmistö -- kokonainen sotalauma helähytti kilpeänsä +ja kutsui taisteluun -- taisteluun maan pahinta vihollista, kotien +raiskaajaa, ilon surmaa, väkijuomia, vastaan. Mahtavana aaltona vyöryi +raittiusliike paikkakunnan yli. Niinkuin monessa muussa Ruotsin +seudussa oli lakeudenkin tupasissa entisaikoina juotu oikein +"miesvoimalla", ja nouseva polvi oli saanut perinnöksi synnin +seuraukset: oudon, salaperäisen elämäntuskan poveensa ja selittämätöntä +heikkoutta velttoihin jäseniinsä, jotka oli luotu auran kurkeen ja +lapion varteen. Mutta nyt olivat nuoret heränneet, nousseet karistamaan +yltään vihatun perinnön. Kapakkaan, missä isät ja iso-isät olivat +tuhlanneet voimansa, saaden hellät äidinsilmät itkemään, he eivät +koskaan enää mene! Pois kapakka -- pois vanha, kolkko pesä, jonka +nurkkiin piiloutui niin monta kamalaa salaisuutta -- siinä alkaneen +taistelun sotahuuto! + +Niin, pois kapakka! Vuosikausia se oli ollut tuossa tien vieressä, jota +kaikkien tuli kulkea, kun palasivat työstään pellolta tai tehtaalta tai +vuoren kalkkikivilouhokselta. Lämpimänä ja houkuttelevana se oli +avannut ovensa lumen tuiskutessa, kun tasangon tuuli oli kohmettanut +ihmiset. Se näytti niin viileältä ja viekottavalta, kun aurinko paahtoi +ihmisten päälakea ja janoinen kieli tarttui kitalakeen. Kuka voi +vastustaa haluansa astua sisään ruumiillisia vaivojaan lievittämään ja +valoisampaa maailmankatsomusta hankkimaan? Ei ainakaan tämän seudun +kansa; se joi kuin suppiloon, ja kapakoitsija Luft rikastui. + +Kapakoitsija Luft vanhempi nimittäin. Hänen aikanaan oli kapakan +loistokausi. Silloin, kun hän seisoi kauppapöytänsä takana, ahneesti +laskien kolikoitaan ja anteliaasti täyttäen viinatuopit, silloin istui +siellä iso-isä ryypiskelemässä ja uneksi ja näki valoisia näkyjä +usvassa, joka levisi silmäin eteen, sillä välin kuin iso-äiti ja +lapset kotona nälkää nähden elää kituuttivat läpi katovuotten ja +pettuleipätalvien. Hänen aikanaan isä pujahti kauppapöydän taa pieneen +huoneeseen, kapakoitsijan ruuvatessa puuluukut ikkunain eteen ja +punertavanaamaisen juomaveikon paiskatessa rasvaiset kortit pöytään. +Hänen aikoinaan iso veikko ensi kerran maistoi väkijuomia, +pahantunteesta väristen, heränneen himon nostama hymy huulilla. +Sellaista oli hänen aikoinaan. -- Ah, talon aikakirja -- pienen +likaisen talon kylätien varrella -- sisälsi niin monta ihmeellistä, +koreaa kummitusjuttua, niin paljon keveitä, tanssivia ajatuksia, niin +paljon hurjia, kiitäviä ajatuksia -- niin paljon tukahutettua, +murtunutta ja särkynyttä! Jos voisimme nähdä kaiken, jos se voisi +jähmettyä muotoihin silmäimme eteen, olisi se kuin virvatulten hurja, +harhaileva karkelo suolla syyspimeässä. + +Kun kapakoitsija Luft vanhempi kuoli, peri hänen poikansa +kapakkaliikkeen. Mutta tämä ei ollut toimen mies, ei ainakaan oman +ammattinsa alalla. Hän oli luotu joksikin muuksi eikä kapakoitsijaksi, +hänellä oli taiteellisia taipumuksia, hän maalasi tauluja, joita +myytiin markkinoilla, ja antoi sillä välin liikkeen mennä omia +menojaan. "Luffin kapakassa", niinkuin sitä nimitettiin, käytiin tosin +yhtä ahkeraan kuin ennen, mutta omistaja ei enää laskenut kolikoitaan, +ja seurauksena oli, että vadista virtasi enemmän olutta ja paloviinaa +kuin rahoja tuli kassaan. + +Silloin teki kapakoitsija jotain, mikä olikin viisainta hänenlaisensa +miehen asemassa: hän nai nuorenpuoleisen lesken, joka oli soma +ulkomuodoltaan, kavala ja käytännöllinen ja omisti rahoja pankissa. Nyt +tuli toinen "ilma" liikkeeseen. [Sanaleikki -- nimi "Luft" on näet +suomeksi "ilma". Suom. muistutus.] Rouva otti uuden järjestelmän +käytäntöön ja korjautti talon; vanha, kitisevä kauppakilpi otettiin +pois ja sen sijaan kirjotettiin oven yläpuolelle suurin, siroin +kirjaimin: "kahvila". Sali näytti siistiltä ja hauskalta; rouva tarjosi +hyviä aamiaisia olueineen ja viinoineen, ja kalkkilouhoksen työmiehet, +rautatieläiset, talolliset ja torpparit kävivät ahkerasti kapakassa, +söivät pienen aamiaisensa, joivat kapakkapöydän luona ja hiipivät pois +muutamia pulloja kätkössä takin alla. Mutta järjestys oli hyvä ja +tarkka, täsmälleen kello kymmenen iltaisin suljettiin, ja se, joka +rähisi, heitettiin ulos. Kaikki oli niin aivan toisin kuin vanhoina +hyvinä aikoina, jolloin "Luffin kapakassa" saatiin räyhätä ja juoda ja +pelata korttia niin kauan kuin halutti. Rouva piti ankarasti kiinni +"järjestelmästä"; hän ei voinut kyllin paheksuvasti vastustaa kaikkea +juoppoutta ja kohtuuttomuutta. Mutta eihän silti tarvinnut riistää +kansalta kaikkea viatonta iloa ja tehdä ihmisistä happamia ja järeitä, +niinkuin raittiusväki yritti! + +Luffin kapakka oli jossain määrin miltei seudun ylpeytenä. Se näytti +niin komealta ja siivolta tuossa heti vuoren juurella: auringonpaiste +tulvi yli äskenmaalattujen seinäin, sali oli niin avara, ja +kauppapöydän takana seisoi korea, lihava rouva. + +Mutta kaikista näistä edistysaskelista huolimatta, pysyi tosiasiana, +ettei kansa ollut koskaan niin paljon juonut kuin rouva Luftin +hallinnon aikana. "Järjestelmä" ei auttanut vähintäkään, se vain +määräsi väkijuomavirran kulun, toi "luoteen" väestön ja "vuoksen" +Luftin kukkaroon, hankki rouva Luftille kallisarvoiset oviverhot ja +hänen salinsa kaluihin kauniin päällisen, mutta muuta se ei saanut +aikaan. + +Vasta aivan viime aikoina, kun raittiusliike alkoi levitä kasvavan +nuorison keskuuteen, oli muutos tapahtunut. Ei niin, ettei Luftin +herrasväki yhä olisi ollut hyvässä taloudellisessa asemassa, eikä +niinkään, että rouva Luftin olisi tarvinnut tuntea omantunnonpistoksia +ostettuaan itselleen ja tyttärilleen silkkipuserot ja vast'ikään +tuotettuaan saliinsa kauniin soittokoneen; mutta huolettavia enteitä +olivat sittenkin nuorukaisparvet, jotka ylenkatseellisesti +kulkivat hänen "kahvilansa" ohi ja menivät sen sijaan tee- ja +sitruunamehukokouksiinsa. Niinkuin eläin jo kaukaa vainuaa vaaran, niin +rouva Luftkin. Ja sillä välin kuin Luft maalaili pinaatinvihreitä +maisemiaan uhraamatta ajatustakaan raittiusväen töihin ja toimiin, +tutki terävä-älyinen rouva ajan merkkejä ja näki niistä, ettei ollut +kaukana se hetki, jolloin pohja hänen ja hänen perheensä jalkain alla +alkaisi horjua. + +Pikemmin kuin hän luulikaan, tapahtui hyökkäys. Ensimmäisen kerran hän +sai siitä huomautuksen eräänä lauantai-iltana, kun Marie, muuan hänen +tarjoilijattaristaan, kertoi erään ravintolavieraan puhuneen, kuinka +edellisenä iltana oli ollut raittiuskokous, jossa neiti Björk ja +pastori Martin olivat pitäneet puheita, ja missä nuori Svan oli niin +mahtavasti singahuttanut sanat: "pois Luffin kapakka!" että kaikki +kuulijat alkoivat taputtaa käsiään. + +Siitä hetkestä alkain ei rouva Luftilla ollut öin eikä päivin rauhaa. +Hän mietti ja vapisi, hän vakoili ja teki laskujaan! Pois Luffin +kapakka! Mikä hävyttömyys! Sekö oli kiitos siitä kaikesta, mitä hän oli +tehnyt, siitä, että hän oli pannut kuntoon vanhan hökkelin ja muuttanut +sen hienoksi kahvilaksi, missä ei herrojenkaan tarvinnut hävetä syödä +aamiaista, ja missä "järjestelmää" aina tunnollisesti noudatettiin? +Mutta sellaisia olivat ihmiset, kiittämättömiä ja sydämettömiä; hän oli +todella ollut hupsu toivoessaan palkkaa tekemästään hyvästä. + +Nyt oli kuitenkin valmistuttava vihollista kohtaamaan. Rouva Luft laati +siis sotasuunnitelmansa -- omin päin, ei hänen päähänsä edes +hetkeksikään pälkähtänyt kysyä neuvoa Luftilta, tämä oli nyt kerta +kaikkiaan tekeytynyt mahdottomaksi kaikkeen muuhun paitsi markkinakuvia +maalaamaan. + +Niin sitten tapahtui, että rouva Luft eräänä päivänä pukeutui +paraimpiinsa, mustaan samettiröijyyn ja summattoman suureen hattuun, +jossa oli sulat edessä ja takana. Kylän kansa kääntyi taakseen ja +katseli hänen jälkeensä, kun hän purjehti eteenpäin. Hän olikin komea +katsoa; samettiröijy kiertyi tiukasti voimakkaan vartalon ympärille, ja +suuret mustat silmät loistivat, kuin olisi hän ne kiillottanut Timeon +Tingbomin paraalla kiillotusmusteella, joka maksoi kaksikymmentäviisi +öreä purnukalta. + +Rouva Luft suuntasi askelensa pappilaan, vietiin papin huoneeseen +ja otettiin ystävällisesti vastaan. Läähättäen, vähemmän +mielenliikutuksesta kuin tiukalle vedettyjen kureliiviensä vuoksi, hän +istuutui tuolille, jonka kirkkoherra ystävällisesti hymyten hänelle +tarjosi, ja alkoi heti puhua onnettomuudesta, joka uhkasi häntä ja +hänen lapsiaan. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä ja vierivät, +hikipisaroihin sekaantuen, poskille, hänen kuvaillessaan, mitä kaikkea +hän vuosien kuluessa oli tehnyt väestön siveellisen kannan +kohottamiseksi, ja miten nyt, salaa, viekkaasti ja kavalasti, +koetettiin riistää häneltä anniskeluoikeus. Hän puhui myös lastensa +tulevaisuudesta, miten pimeältä se näytti, jos häneltä riistettiin +kunniallinen toimi, jonka avulla hän tähän asti oli heitä elättänyt. +Kirkkoherra tuli liikutetuksi -- hän tuli yleensä niin helposti +liikutetuksi -- ja nuo kiiltävät, mustat silmät vaikuttivat häneen +hypnoottisesti. "Luottakaa minuun, rouva Luft, luottakaa minuun", hän +sanoi ja puristi rouvan kättä silmät kosteina, "en mitään niin syvästi +paheksu kuin raittiusintoilijain puuhia. Olen tekevä kaiken voitavani +auttaakseni teitä taistelussa salakapakoimisen uudistumista vastaan." + +Kirkkoherra hymyili omille sanoilleen, puristi vielä kerran rouva +Luftin kättä, ja onnellisena ja säteilevänä lähti tämä pappilasta. + +Seuraavana päivänä pukeutui rouva Luft samaan juhlapukuun ja meni +tapaamaan paikkakunnan tuomaria, herrastuomari Jaksanderia, joka asui +neljännespenikulman päässä pappilasta ja oli jo monta vuotta ollut +perheen hyvä ystävä ja ahkera vieras. Herrastuomari oli ikäpuoli +vanhapoika, itsevaltainen ja jyrkkä, mutta suopea kohtuudenmiehiä +kohtaan eikä suinkaan tunteeton rouva Luftin ulkonaisen olemuksen +sulojen suhteen. Hän puristi rouva Luftin kättä tämän puhuessa, taputti +hänen käsivarttaan ja lupasi, niinkuin pappikin, tehdä voitavansa rouva +Luftin taloudellisen aseman ja väestön siveellisen tilan hyväksi. + +Onnekkaana ja voitonriemuisena lähti kapakoitsijan rouva herrastuomari +Jaksanderin luota. Mikä verraton mies! Ei pitänyt itseään liian hyvänä +kuuntelemaan äiti paran valituksia, ja niin oikeudentuntoinen ja viisas +ja kansan parasta ymmärtävä! Sepä oli toista kuin nuo raittiuslampaat, +jotka tahtoivat kaiken ilon surmata ja saattaa häviöön kunnialliset +kahvilaliikkeenharjottajat, salakapakoimista edistääkseen! Nyt hän oli +hankkinut itselleen kaksi mahtavaa suosijaa ja liittolaista, papin ja +tuomarin. Hän tunsi itsensä levolliseksi ja turvalliseksi -- rääkkykööt +nyt pikkuvarikset niin paljon kuin heitä halutti -- tällaisissa +tapauksissa eivät Eskil Svan ja hänen vertaisensa lopullisesti +ratkaisseet asiata, vaan ne, joilla valta oli. Rauhallisena ja +tyytyväisenä autokraatisen maailmankatsomuksensa turvissa hän kiiruhti +kotiin, silmäillen luottavasti tulevaisuuteen. + +Osottautui kuitenkin, että rouva Luftilla oli ollut väärä käsitys +oloista. Ei vähemmistö, eivät ne, joilla "valta oli", tulleetkaan +näyttelemään pääosaa lähestyvässä taistelussa, vaan "pikkuvarikset". + +Se, joka on nähnyt metsänpalon, se, joka on nähnyt tulileimun hyppivän +oksalta oksalle, nähnyt liekin sytyttävän toisen, hän tietää samalla, +miten herätys, henkinen liike käy läpi kansankerrosten. Mahtavasti +kohisten kiitää virta eteenpäin; paikoin se valtaa kaikkein mielet ja +kuumentaa ne valkohehkuun asti, paikoin se kohtaa sielunmaita, joihin +ei innostuksen lämpö pysty. Silloin syntyy taistelu -- tuli tahtoo +eteenpäin, sen täytyy eteenpäin, mutta kylmä ja kosteus, sade ja usva +sitä estävät, se lysähtää kokoon, se kiertyy mustiksi liikehtiviksi +aalloiksi, se savuaa, tukahtumatta kohoo taas ja leviää +leimuvahohteisena. + +Niin myös kulki raittiusliike yli seudun, sillä välin +kuin Timeon Tingbom istui rouva Luftin kapakan salissa, söi +voileipiään, joi puolipullosiaan, pyyhkieli viiksiään, piti puheita +kansantaloudellisesta väkiviinanhukasta ja mustasi Gertrud Björkin ja +pastori Martinin mainetta. Niin kuohui innostus nuorissa sydämissä, +sillä välin kuin kirkkoherra Henningson ja herrastuomari Jaksander +istuivat pappilan verannalla vastakkain punssipöydän ääressä ja +puhuivat ajan monista huonoista enteistä. + +Suuri kokous pidettiin vapaakirkollisten huoneustossa, joka oli juuri +"Luffin kapakan" takana vuoren puolella. Rouva Luftille oli suotu ilo +katsella, kuinka kansa sinne tulvasi hänen ikkunainsa ohitse. "Senkin +apinat", hän ajatteli halveksivasti, "matkia niiden pitää toisiaan. +Siksi sinne mennään, että siellä on hieno herra puhumassa, mukamas." +Aivan väärässä hän ei ollutkaan näin pahansuovasti tulkitessaan +ihmisten heikkouksia. Moni meni kokoukseen vain tunnetun nimen, etevän +puhujan houkuttelemana. Se syy oli kirkkoherrankin sinne johtanut. Hän +istui aivan lähellä puhujalavaa ja hymyili miltei alituiseen, ei +pilkallisesti, vaan ystävällisesti ja säälivästi, niinkuin isä hymyilee +vallattomain lastensa leikkiä. + +Vastapäätä häntä istui Gertrud kalpeana ja liikutettuna, mutta, +kuten aina, hillittynä. Pastori Martin seisoi lavalla ja vaihtoi +kuiskaten puhujan kanssa joitakuita sanoja. Salin etualalla olivat +"Kanervakukkalaiset;" pää pään vieressä, nuorine, innokkaasti +tähystävine kasvoineen he täyttivät penkit lähinnä lavaa. Siellä istui +Eskil Svan, nyt pitkäksi, komeaksi nuorukaiseksi kasvaneena, +miehekkäänä ja totisena hienoissa mustissa vaatteissaan; lähellä häntä +oli Sverker Wetting, kehnona pukunaan kuluneet rippivaatteensa, +kumaraselkäisenä ja leveäharteisena; mutta alakuloisten, syvälle +painuneitten silmäin katse oli avoin ja kertoi rajuista taisteluista ja +vaivalla saavutetusta, hauraasta voitosta. Sverker ei ollut enää +pienessä kodissaan, missä köyhyys Wettingin juoppouden ja +kivulloisuuden vuoksi alati majaili; hän oli työssä kalkkilouhoksella +vuoren toisella puolen ja asui sikäläisten ihmisten luona, mutta oli +nyt tullut ottamaan osaa kokoukseen. + +Oli siellä vielä useampiakin Gertrudin entisiä koululaisia: Bartolomeus +ja Hilarion Tingbom, jotka koko lapsuutensa olivat huojuneet +kuritushuoneen, raittius- ja herätyskokousten välillä, pikku Britta +Håf, jolle vasta käytäntö selvitti "sanan tekijäin ja kuulijain" +erotuksen, ja monet muut heidän lisäkseen. + +Heti nuorison takana, isän ja äidin välissä, istuivat Johannes ja Maria +Svan, kumpikin onnellinen hymy huulilla. + +Svan itse näytti synkältä ja nyreältä; mieluinten hän olisi ollut +menemättä kokoukseen; mutta kun Karolina sanoi, että se herättäisi +pahennusta, jos lapset saisivat mennä yksin, sai se riittää tekosyyksi, +jonka varjoon hän peitti harmistuneen uteliaisuutensa saada kuulla +tunnettua kaupunkilaista puhujaa. + +Salissa ei ollut ainoakaan sija tyhjänä, kun tämä astui lavalle ja +alkoi esitelmänsä. Hän kääntyi enimmäkseen nuorten puoleen; heille hän +kuvasi väkijuomain historiaa, heidän harteilleen hän laski taistelun +raskaan taakan, heidän käsiinsä hän antoi voittoon johtavat aseet. +"Teihin, nuoret, me luotamme, teille jokaiselle me, vanhat soturit, +tahtoisimme lausua kuningas Kaarle IX:nnen sanat Kustaa Adolfista: ille +faciet, s.o. hän sen tekee. Me vanhat olemme olleet uranaukaisijoita, +vaivalla ja otsamme hiessä, masentumuksen ja tappioiden, pilkan ja +ylenkatseen kohtaamina olemme tietä raivanneet; te, nuoret, olette työn +päättävät voiman ja toivon merkin johdolla. Nyt on teidän päivänne, +voiton päivä koittamassa! Nyt vasta, kun Ruotsin nuoriso on herännyt +tietoisuuteen väkijuomain kirouksesta ja antaa avuksi taisteluun +turmeltumattoman voimansa, iloisen rohkeutensa, nyt uskallamme toivoa +menestystä. Meidän vanhain, meidän täytyy ennemmin tai myöhemmin +vetäytyä syrjään, käsivartemme, vaikkei sydämemme, pettää. Te, nuoret, +te kasvatte; aamunkoitteesta te saatte siirtyä nousseen auringon +leimuvaan punerrukseen, ihmiset kuuntelevat teitä, uskovat teitä, +niinkuin aina pettyneenkin, väsyneen, musertuneen vielä toki täytyy +antautua kevään valon ja ihanuuden valtaan. Muistakaa, nuoret, se, +muistakaa, mihin velvottaa se ylevä asema, mikä teillä on elämässä." + +Niin hän puhui, ja hänen tummat, säteilevät silmänsä kulkivat +kehottavina pitkin kaikkia noita nuoria kasvoja, joiden katse riippui +hänen sanoissaan. + +Tummana paloi puna Eskil Svanin kauniilla kasvoilla: profiili oli +suora, ja pellavaiset hiukset valuivat raskaana suortuvana otsalle. +Hänen ruiskukansiniset silmänsä loistivat ja kimalsivat kyynelten +takaa, joita lakkaamatta niihin kihosi. Hänen mielensä oli tällä +hetkellä kuin nuoren aseenkantajan, joka polvistuin, nöyrän ylpeänä +ottaa vastaan ritarilyönnin. Kaikki, mitä "neiti" oli puhunut hänelle +hänen lapsena ollessaan, kaikki neuvot ja opetukset, jotka tämä oli +kylvänyt hänen sieluunsa, orastivat nyt täynnä kihisevää, kuohuvaa +elämää. Niin, valon ritari oli hänestä tuleva, kuolemaan saakka hän oli +taisteleva totuuden ja puhtauden puolesta Jumalan valtakunnan tulla; +kaikin voiminsa hän oli taisteleva pahoja voimia vastaan, jotka olivat +niin monta rakastetun isänmaan kotia hävittäneet ja niin monen naisen +silmät saaneet itkemään. Hän tunsi itsensä niin riemuisan onnelliseksi +tänä hetkenä, niin nuoreksi ja voimakkaaksi, ja kuitenkin oli hänestä +kuin olisi hän voinut ääneen nyyhkyttää, niin hehkui ja kuohui hänen +henkensä. "Auta, Jumala", hän huusi sisimmästään, "auta minua, Jumala!" + +Silloin kohtasivat hänen silmänsä Gertrudin katseen. Tämä hymyili +hänelle ja nyykäytti pari kertaa päätään, aivan kuin hän olisi lukenut +Eskilin nuoren sydämen ajatukset. Eskilkin hymyili puolestaan, ja puna +kohosi leimuvana otsaa tavotellen. + +Puhujan vaiettua ja astuttua lavalta, kulki liikutuksen hyrsky läpi +salin, ja sadat nuoret, voimakkaat kädet kohosivat raikuviin +taputuksiin, vastustajain äänettöminä ja synkkinä vetäytyessä syrjään +tai lähtiessä salista. Vain kirkkoherra säilytti leppoisan, säälivän +hymynsä. Hän astui puhujan luo, puristi hänen kättään ja lausui +muutaman kohteliaan sanan muodoltaan niin etevästä esitelmästä. Ei +kukaan ollut voiva sanoa, että kirkkoherra antoi jonkinlaisen +puolueellisuuden houkutella itseään olemaan epäkohtelias kuuluisaa +vierasta kohtaan, joka pistäytyi hänen seurakunnassaan. Tulihan ihmisen +sitä paitsi koettaa nähdä paras puoli kaikesta; niinkuin joka mitalissa +on kaksi puolta, niin sisältyy harhaanmenneeseen intoiluunkin totuuden +jyväsiä j.n.e. + +Syntyi lyhyt keskustelu; useat puhujat lausuivat mielipiteensä, muiden +muassa Eskil Svan, joka ensi kerran esiintyi julkisesti. Ulkonaisesti +hän oli levollinen ja hillitty, mutta Gertrud, joka hänet niin hyvin +tunsi, huomasi hänen silmäinsä tummasta loisteesta ja kuuli hänen +muutoin eloisan äänensä kumeasta soinnusta, miten peloissaan ja +mielenkuohuinen hän oli. Hän iloitsi kuitenkin Eskilin arvokkaasta +esiintymisestä, ja hänen tekemänsä ehdotus: että pitäjän lähimpänä +silmämääränä oli oleva työskennellä kapakan poistamiseksi, sai lyhyen +keskustelun jälkeen yksimielisen hyväksymisen osakseen. Vastustajat +vaikenivat, tai hukkui heidän "ei" sanansa nuorison meluisiin +hyvähuutoihin. + +Kokous loppui siihen päätökseen, että yleisen kansanäänestyksen kautta +oli saatava kuuluviin kansan tahto kapakkaliikkeen pysyttämisen tai +lopettamisen suhteen. + +Sitten erottiin; pitkin teitä ja polkuja vaelsivat ihmiset kotiin päin; +useimmat tunsivat, että jotain suurta ja hyvää oli tänä iltana saatu +aikaan, mutta että vielä suurempia oli lähimmässä tulevaisuudessa +odotettavana. + + + + +II. + + +Sinä iltana ei talollinen Svan puhunut sanaakaan vaimolleen ja +lapsilleen. Ei liioin kukaan heistä uskaltanut sanoa mitään; hiljaisina +he istuivat pöydän ympärillä ja söivät illallistaan, silloin tällöin +heittäen aran, kysyvän katseen toisiinsa; kun isä oli tuollaisella +tuulella, tuntui ilma niin tuskallisen painostavalta aivan kuin +ukkosilman edellä. Hän vastasi vain hampaitten välistä mutisten, kun +lapset sanoivat hyvää-yötä, ja Karolinan varalta oli hänellä vain +äreä vastaus, kun tämä, heidän laskeuduttuaan levolle leveään +aukivedettävään sänkyynsä, toivotti hänelle hyvää yötä ja levollista +unta. Mutta pöytä- ja iltarukouksen hän toimitti tavallisella +painokkuudella. Ääneen ja pontevasti hän luki: "vaikka minä antaisin +ruumiini poltettavaksi, ja minulla olisi usko, joka vuoret siirtää, +mutta ei olisi rakkautta, ei se minua hyödyttäisi". + +Seuraavana päivänä näyttivät hänen kasvojensa rypyt vielä syvemmiltä ja +synkemmiltä, ja hänen teräksensiniset silmänsä olivat ulkonevan +otsaluun varjossa kuin kaksi myrskypilveä vuorenharjaa kiertämässä. +Innokkaammin kuin koskaan hän hoiti toimiaan, kulki pitkin peltoja, +piti huolta, että aura kunnolla iski kosteaan multaan, korjasi +särkyneen vinttaustangon, sahasi puita ja kantoi ne itse keittiöön ja +pesutupaan, missä Karolina ja palvelustyttö par'aikaa kevätpesua +pesivät. + +Kahden aikaan tulivat kaikki keittiöön syömään päivällistä, renki, +piika, Eskil ja pikkusiskot, joilla tänään oli lupa koulusta. Pöytä oli +katettu; vadista, jossa oli perunoita ja koljia, nousi pitkiä +höyrypyörteitä, jotka suloisesti kutittivat työntekijäin nenää. Svan +risti kätensä ja siunasi ruuan niin jyrisevällä äänellä, että +kuuntelijain sydänpohja vavahti. Jumala suokoon, että vain +ennättäisimme pistää hyvät ruuat poskeemme, ennenkuin isännän viha +puhkeaa! Renki ja piika ahmivat niin nopeaan ja paljon kuin voivat ja +vilkuilivat sillä välin varovasti isäntäänsä; mutta Eskil saattoi +tuskin palaakaan niellä, hänhän tiesi mistä syystä ja keneen isä oli +tyytymätön. + +-- Äiti, sanoi Svan äkkiä, pane pöydälle olutpuolikko, minua janottaa +peltotyön jälkeen. + +Ei kukaan vastannut, renki ja piika pelästyivät käskystä niin, että he +suin päin upposivat lautasiinsa päästäkseen näkemästä, ja Karolina +tuijotti hämmästyneenä herraansa ja mieheensä. Mitä kummia tämä +merkitsi? Svan ei nykyään enää koskaan maistanut "väkeviä", paitsi +juhlatilaisuuksissa, ristijäisissä, häissä ja hautajaisissa. -- Hän ei +edes tietänyt, oliko olutta lainkaan kotona. + +-- Etkö kuule, mitä sanon, vaimo! toisti Svan, anna tänne puolikko, +minua janottaa työn perästä. + +Renki nuoleksi suutaan, hänkin tunsi itsensä janoiseksi, pahemmin kuin +koskaan, kun kuuli puhuttavan "puolikoista". Mutta mistä nyt tänään +tuulee? Ei hän ollut koskaan Svanin kodissa saanut pisaraakaan +"väkeviä", ja nytkö juuri hän joutuisi kiusaukseen, kun oli vähällä +ruveta raittiiksi? + +Karolina nousi, meni ruokasäiliöön ja tuli muutaman sekunnin päästä +kädessä olutpuolikko, jonka hän asetti pöydälle miehen viereen. + +-- No, ja missä on korkkiruuvi, uppiniskainen vaimo? + +Karolinan täytyi taas pyydettyä hakemaan. + +Svan avasi nyt pullon ja kaatoi olutta laseihin itselleen ja Eskilille. +Renki ei saanut pisaraakaan, miten halukkaasti hän suutaan +nuoleksikaan. + +-- Juo, poika! sanoi Svan ilkeä ivanvirnistys kapeilla huulillaan, juo, +se karkasee työn jälkeen. + +Näin sanoen hän tyhjensi oman lasinsa, puhkui ja maiskutti +teeskennellysti ja laski lasin rämisyttäin pöydälle. + +-- No, etkö juo? hän jatkoi ja tarkasti Eskiliä, joka istui kalpeana ja +liikkumatta. + +-- Älä nyt, isä, kiusaa poikaa, tiedäthän sinä, ettei hän koskaan +maista väkeviä, huomautti Karolina pelokkaana. + +-- Mutta minä hänet siihen opetan, minä! huudahti Svan ja löi nyrkkinsä +pöytään, minä opetan hänet mestaroimaan isäänsä ja pöyhkeilemään +siittäjäänsä vastaan, niinkuin raittiuslampaat tahtovat heitä tekemään. +Mitä isäsi tekee, sen voit sinäkin tehdä, poika; koko elinikäni olen +ollut kunniallinen, kelpo mies, jota ei kukaan ole voinut moittia, +Jumalan käskyt olen pitänyt, Herran tietä kulkenut hamasta +nuoruudestani, eikä sinun tarvitse olla minua parempi. Kun talollinen +Svan sanoo: juo! niin sinä juot, ettäs tiedät! + +-- En juo, isä, te tiedätte hyvin, ettei olut eikä viina koskaan ole +pääsevä huulteni yli, vastasi Eskil levollisesti ja varmasti ja loi +isäänsä katseen, joka ihmeellisen sinisenä ja kimaltavana loisti +kalpeista kasvoista. + +-- Rakas isä! pyysi pikku Johannes ja risti kätensä, älä opeta veikkoa +juomaan, hän turmeltuu, hän turmeltuu! + +Nyt kuohahti isän viha yli laitojensa. + +-- Ylpeys hänet turmelee, poika! hän huusi ja löi nyrkkinsä pöytään, +ylpeys ja farisealaisuus, jotka ovat synneistä pahimmat, sillä ne +turmelevat koko sydämen. Se, joka on kelvollinen ja pitää Jumalan +mielessään, ei _koskaan_ juo liikoja, ja joka ei taas sellainen ole, +häntä ei auta ulkonainen paikkaileminen ja parsiminen. Sisältäpäin, +lapset, pitää sen lähteä, omasta vakaumuksesta eikä raittiuslampaitten +käskystä. Nyt sinä juot, poika! Kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja kun +isäsi, jossa et koskaan ole nähnyt muuta kuin hyvää, sanoo jotain, +pitää sinun tietää huutia ja totella! + +-- En, vaikka tappaisitte, isä! Teillä on oma uskonne, minäkin pidän +kiinni _omastani_, niin kauan kuin puhua voin. + +Svan hymyili ylenkatseellista pilkkahymyä. -- Omastasi? Opettajasi, +tulisi sinun sanoa, jos totta puhut. Hän sinuun on ajanut kaiken +ulkokultaisuutesi ja ylpeytesi. Mutta nyt siitä tulee loppu, tiedä se! +Vain hyvää esimerkkiä olet nähnyt kotonasi, ei sinun tarvitse kulkea +toisia teitä kuin isäsi ja iso-isäsi ovat ennen sinua kunniallisina ja +jumalaapelkäävinä kulkeneet. + +-- Te tiedätte, isä, etten ole juomatta itseni tähden, en ylpeydestä +enkä kerskailunhalusta, vaan kaikkia heikkoja auttaakseni. + +-- Sepä se! keskeytti Svan voitonriemuisena. Heikkoja auttaaksesi! +Tuhmaa kerskausta, poika! Luuletko, että se, joka ei itse pysy +pystyssä, sillä tulee autetuksi, että muut häntä tukevat? Ehei, +sisältäpäin pitää voiman lähteä, meistä itsestämme, ei muista! Anna +niiden tupertua, jotka eivät voi seisoa, siten teet heille vain +palveluksen. Sillä ennemmin tai myöhemmin he sittenkin hoipertuvat +kumoon, ja silloin ei heistä tarvitse tulla lupauksensa rikkojaa. + +-- Ja lupaukseni rikkojaksi tahdotte juuri nyt minut tehdä, isä? +huudahti Eskil, katkerasti hymyten, tiedättehän, että olen luvannut +olla koskaan maistamatta väkeviä? + +-- Siitä lupauksesta päästän sinut! huusi Svan yhä kiihtyneempänä, et +ole vielä täysikäinen, nulikka olet, jolla ei vielä ole korvantaustat +kuivana, sinulla ei ole oikeutta tehdä sitoumuksia ilman vanhempain +suostumusta. Ja nyt tehdään loppu kaikesta kerskailusta ja +tottelemattomuudesta. Minä olen isäntä, ja minä näytän teille kaikille, +että täällä eivät muut lait vallitse, kuin isän, iso-isän ja omat +säätämäni. Juo lasista, johon isäsi sinulle kaasi, äläkä sitten enää +minun kuulteni puhu ulkokultaisista raittiusmetkuista. + +Eskil ei liikahtanut. Hän oli noussut, seisoi aivan kuolemankalpeana ja +tuijotti isäänsä rohkeasti silmiin. Renki ja piika olivat kuin +pelokkaat kissat hiipineet ovelle, mihin pysähtyivät ja salavihkaa +katselivat ihmeellistä kohtausta. Karolina pani kätensä ristiin ja +huojutteli itseään vaikeroiden edestakaisin, ja pikku Johannes uudisti +aina vähän päästä, aivan kuin laulun kertoa toistaen: "isä, isä, älä +opeta häntä juomaan, hän turmeltuu!" + +-- No, miten käy? + +Isä ja poika katsoivat toisiinsa, katseessa sama raudanluja +tahdonvoima. "En koskaan anna myöten", sanoi Eskilin suuri sininen +lapsenkatse. "Taivu tai murru" salamoivat isän syvät, tummansiniset +silmät. + +Nyt tarttui Svan Eskiliä niskaan toisella kädellään, otti toiseen +olutlasin ja painoi sen pojan yhteenpuristettuja huulia vasten. + +-- Näin tehdään pahantapaisille lapsille, jotka eivät tottele. + +Hän rimpuili ja rimpuili, äiti ja pienokaiset huusivat, palvelusväki +seisoi vavisten, silmät seljällään. Eskil kiemurteli ja vääntelihe +päästäkseen irti, mutta isä ei päästänyt, hän pakotti pojan huulet +aukenemaan, olut kuohui hänen päälleen, juosten pitkin suuta ja nenää +alas kaulalle ja poskille. Hänen silmänsä veristyivät, ja hän nieleksi +ilmaa kuin tukahtumaisillaan. + +-- Apua, apua! huusi äiti poissa suunniltaan, turmelet pojan -- Svan -- +Jumala auttakoon -- anna hänen olla. + +Ja lapset ja palvelijat yhtyivät häneen itkien ja huutaen. + +Mutta Svan ei järkkynyt, hän oli päästänyt irti rajut intohimonsa, ja +nyt hän ei voinut niistä irrottua. Monivuotinen kuohuva viha tulvi +tällä hetkellä esiin hänen sisimmästään. + +-- Päästän hänet ylpeyden perkeleen pauloista, Karolina! hän huusi ja +kaasi yhä olutta Eskilin suulle ja nenälle. Hänen pitää oppia, ettei +pyri luulemaan itseään vanhempiaan paremmaksi vain siksi, että kantaa +sininauhaa rinnassaan. Kas niin, hän jatkoi, pannen tyhjän lasin +pöydälle, ja lennätti puolitukahtuneen, ryvettyneen nuorukaisen ovelle, +mene nyt työhön ja muista oppia, minkä sait isältäsi, ja älköön minun +korvani enää koskaan kuulko tässä kodissa raittiuslörpötyksen ja +raittiustekopyhyyden inahdustakaan! + +Eskil ei vastannut; hän läähötti, tulipunaisena häpeästä ja surusta hän +läksi ulos ja tarttui heti työhön pellolla. Mutta silloin lankesi hänen +sieluunsa suuri ajatuksen siemen: hän jättää isänkodin, hän pakenee +sitä tyttöä, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, hän omistaa koko +elämänsä synnin kukistamiseen. Ei hän ollut koskaan, niinkuin nyt, +huomannut, miten kietova ja vaarallinen sen valta oli. Ja samalla kun +hän tunsi nöyryytettynä aivan maahan vaipuvansa hän samalla tunsi, +kuin olisi hänen sielunsa kohoutunut, liitänyt Jumalan luo palavin +rukouksin: "tee minusta soturi, joka rohkenee taistella ja kaatua sinun +valtakuntasi taistelussa!" + +Koko päivän painoivat katkerat ja tuskalliset ajatukset Svanin kotia. +Isäntä ja muut perheenjäsenet eivät vaihtaneet sanaakaan, ja jos +jälkimäisillä oli jotain toisilleen sanottavaa, puhuivat he matalalla +äänellä ja kuiskien kuin talossa, missä kuolema on käynyt. + +Karolina ei huoannut tänään; hän oli ihmeellisen äänetön ja hiljainen, +vain pari kertaa kuului tukahutettu nyyhkytys lieden luota tai +ompelukoneen äärestä, missä hän ahkerana ahersi. + +Yö tuli, ja ihmiset sanoivat toisilleen lyhyesti ja arasti hyvää-yötä. +Ensi kerran ei talossa luettu iltarukousta. Svan viipyi pellolla +myöhään iltaan, hän pysytteli tahallaan poissa, sillä hän ei tahtonut +ketään tavata, ja Karolina oli niin poissa tasapainostaan, niin täynnä +tutkivia ajatuksia ja sitä paitsi liian ujo miehen asemesta lukeakseen +tavanmukaisen luvun raamatusta. Hän jätti kuitenkin pihanpuoleisen oven +auki ja laskeutui sitten lapsineen levolle. + +Päivän työstä ja levottomuudesta väsyneenä hän nukkui rukouksiinsa, +jotka kohosivat hänen sydämestään, hänen siinä maatessaan pimeässä, +kädet ristissä rinnalla. Useita tunteja hän nukkui työläisnaisen +levollista, unelmatonta unta eikä huomannut, kuinka ovi hiljaa aukeni +ja sulkeutui, ja Svan riisuutui, paneutuen hänen vierelleen. + +Äkkiä hän heräsi outoihin, kamaliin, ähkiviin ääniin. Mikä nyt? Hänestä +ne tuntuivat tulevan kaukaa, kaukaa, lakeuden toiselta puolen; +murhattiinko joku, vai hyökättiinkö taas jonkun tyttö paran kimppuun, +vai mitä se oli, mitä se oli? Hänen uniset aivonsa ahersivat +tuskalloisesti, sillä välin kuin ääni hänen mielestään yhä läheni, ja +kun hän viimein kokonaan heräsi, huomasi hän, että Svan makasi ähkien +hänen rinnallaan. Oi, hyvä Jumala, niitä kauheita huokauksia! Kyllä hän +oli monta kertaa eläissään huoannut, mutta tuohan kuului ihan siltä, +kuin sydän olisi haljennut ja huokaukset tulleet tuosta murtuneesta +sydämestä. + +-- Isä, mikä nyt, mitä on tapahtunut? hän kuiskasi ja koetti tarttua +miehen käteen, sinähän olet ihan järjiltäsi -- oi, laupias Jumala, mikä +sinun on, sinä olet märkä kuin uitettu! + +Hän silitteli kädellään Svanin otsaa, se oli märkä raskaista kylmistä +vesipisaroista, ja hampaat, joiden välitse ähkinä lakkaamatta pusertui, +kalisivat tuskallisesti vastakkain. + +-- Sano, Herran nimessä, oletko sairas? + +Silloin kääntyi Svan häneen päin ja kuiskasi, sanoihinsa kompastellen: + +-- Olin helvetissä, Karolina, näin hornan kauhut silmäini edessä -- +Jumala itse johti minut sinne -- en tahtonut, mutta hän laahasi minut +kerallaan ja sanoi vihastunein äänin: "katso!" -- Ja minä katsoin -- + +-- Mitä sinä näit? kysyi vaimo tuskasta ja uteliaisuudesta vavisten. + +-- Ei sitä voi kertoa -- se oli kielin kertomatonta. Vain yhden asian +sanon. + +Ja hänen äänensä kuului aivan kuin sammuvalta, kun hän lisäsi: + +-- Minä näin, Karolina, että koko elämäni on ollut tähän asti syntiä -- +syntiä -- syntiä! Oi, Herra Jumala, mikä näky! Olenko armon saanut, +kuulunko valittujen joukkoon, että näin puhut minulle unen ihmeiden +kautta? Toisenkin näyn näin, jonka kieleni on kertova, vaan ei nyt -- +toiste sen kerron, vaikka maa altani revetköön ja minut häpeään ja +nöyryytykseen haudatkoon. Oi, Herra Jumala -- syntiä -- syntiä -- +syntiä! + +Hän lysähti ähkien kokoon ja vaikeni. Vavisten vaimo makasi hänen +vierellään -- mitä näkyjä oli mies nähnyt, mitä sanoja kuullut? Hän oli +sydänpohjia myöten pelästyksissään Svanin kummallisista puheista; oli +kuin olisivat helvetin kauhut kuiskineet ja suhisseet pimeistä +nurkista, ja kuin pelokas lapsi hän risti kätensä ja huusi ja rukoili +vuoroin raamatunlauseita, virren- ja rukouksenpätkiä. + +Samalla hän tunsi onnenväristystä; niinkuin mies, hänkin kyseli: +olemmeko löytäneet armon, olemmeko valittuja, kun niin suuria ja +hirvittäviä asioita meille ilmotetaan? Yöllä oli Jumala johtanut hänen +miehensä hornan partaalle, synnintunnustukseen ja katumukseen -- +toisena yönä hän ehkä näytti hänelle taivaan ihmeet. Ja silloin +selviäisi suuri arvotus, hän, Karolina Svan, saisi nähdä, mitä hänen +tuskainen, levoton sielunsa aina oli halunnut, aina siitä asti, kun hän +oli pieni lapsi: vilahduksen Herran kunnian kirkkaudesta. -- Karolina +vapisi ilosta, miehensä rinnalla maatessaan, ja uskalsi tuskin +hengittää pelosta, ettei häiritsisi häntä. + +Svan itse makasi liikkumatta, Karolina kuiskasi pari kertaa hänen +nimensä, mutta kun hän ei vastannut, luuli hän hänen vaipuneen uneen. +Mutta mies oli hereillä koko yön ja katseli silmät selällään pimeyteen, +joka alkoi valjeta aamunkoitoksi. Silloin hän nousi, pukeutui ja läksi +vainiolle. + +Hänessä oli tapahtunut outo muutos. Kului useita päiviä, eikä hän +puhutellut vaimoa eikä lapsia, ei hän liioin pitänyt yhteistä rukousta, +mikä muutoin oli hänen tapansa aamuin ja illoin. Hän oli kuin itseensä +vajonnut; hänen luonteeseensa kuului mystillisyyden piirre, jonka niin +usein tapaa yhtyneenä itsevaltaiseen ja suljettuun luonteeseen, ja +mullistus, joka hänessä oli tapahtunut, oli kohottanut hänet +jonkinlaiseen hurmauksentilaan; hänen oma sisäinen murtumuksensa ja +riemu, jota hän tunsi sieluansa koskettaneita jumalallisia voimia +nähden, huumasi häntä. Niin hän kulki kodissaan hajamielin ja uneksien, +kuin näkyjen näkijä; hänen huulensa olivat käyneet vielä kapeammiksi, +silmät olivat painuneet sisään, ja valkuainen, joka näkyi leveänä +mustain silmäteräin alta, sai katseen kiiltämään oudoin loistein. + +Elämä talossa kulki tavallista kulkuaan; pellot kynnettiin, jyvät +heitettiin multaan kuolemaan, Svan tarkasti pilvien kulkua, pudisti +päätään ja ennusti kuivuutta, kun hän tarvitsi sadetta, ja päinvastoin, +ja hänen vaimonsa huokaili noita ennustuksia, aivan kuin ennen; +keittiön pöytä katettiin, kahvipannu porisi liedellä, lapset kävivät +koulua, Sipp haukkui äreästi ja käheästi kulkijoita, jotka menivät +Östergårdin ohi -- kaikki oli niinkuin tavallisesti. + +Mutta suuressa, ihmeellisessä maassa, jonka rajoja ei kukaan ole +merkinnyt, jonka laajuutta ei kukaan ole mitannut, maassa, joka piilee +kätkössä elämän touhun ja puuhan alla, siellä haparoivat sielut kukin +yksinäistä, hämärää polkuaan eteenpäin kohti suurta usvapeittoista +päämäärää. + + + + +III. + + +Lämmin, säteilevä toukokuunpäivä. Risteyksen vanhassa tammessa +liikehtivät mahtavina kevään voimat; kyhmyiset oksat ikäänkuin +paukahtelivat, kaarna halkeili, aivan kuin olisi puun sisuksissa +pursuva kevätelämä laajentanut runkoa. Hienoja, kiiltäviä lehtiä +putkahti kaikkialta esiin; ne loistivat kullanvärisinä auringossa, ne +huojuivat, hauraina ja kurttuisina kuin vastasyntyneen kätöset. +Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kutoi kevät luonnon valoisaa, ilmavaa +pukua, innokkaammin, yhä innokkaammin päivänsäteet suutelivat pois +nyreyden ja vanhuudenajatukset, ijäkkään tammen sydän riemuitsi elämän +ihanuudesta, se oli nähdä kuin synkät kasvot, jotka rakkauden hyväily +kirkastaa. + +Mutta ei vain kevätriemu tammen sydäntä paisuttanut. Satavuotias, joka +oli nähnyt ihmisaaltojen kohoovan ja laskevan, pirskahtavan korkeuteen +ja kuollen vaipuvan syvyyteen, satavuotias, joka oli kuullut lakeuden +jymähtelevän ratsastajaparvien askelten alla ja vuorten kajahtelevan +sotahuudoista ja aseittenkalskeesta, hän kuuli tänään uuden ajan +sotahuudon, hän kuuli näkymättömiä kilpiä helähytettävän, hän tunsi +ilmassa mahtavain taistelujen pauhua. Ihmisjoukkoja vaelsi tietä +pitkin, heidän kasvonsa olivat valoisat ja säteilevät, valoisat, +kevääniloiset heidän pukunsa. Pojat ja tytöt kulkivat rinnan, milloin +pitivät toisiaan kädestä, milloin leikkien heilahuttelivat käsivarsiaan +ja katsoivat toisiaan hymyten silmiin. Silloin kohosi laulu heidän +huulilleen; raikkaina ja iloisina, rohkeina ja reippaina tulvivat +sävelet läpi puhtaan ilman, kun nuori parvi ripeässä tahdissa vaelsi +kirkkoa kohti. Omituinen oli heidän sotalaulunsa, eivät olleet lakeuden +tuulet milloinkaan kuulleet niin intoisan riemuitsevia säveliä, +ei ollut maa koskaan kajahdellut niin keveistä, joustavista +sotilasaskelista. Kuulkaa, mitä laulavat nuo uhkamieliset, voitonvarmat +nuoret: + + "Läpi ilmojen kohina käypi, + yhä lähemmä ennättäypi, + vavahtaa maakin alla + tuhanten askelten. + Nyt saapuvat Ruotsin nuoret, + rivit vankkana niinkuin vuoret! + Koitteessa vuossadan taistoon + he käyvät vapauden!" + +Mahtavarytmisenä kohoo laulu avaruuteen, ja väestö vaeltaa pohjasta +ja etelästä, idästä ja lännestä ohi vanhan tammen, ohi kirkon +käräjätuvalle, missä tänään ylimääräisessä kunnankokouksessa kansa on +lopullisesti ratkaiseva, tahtooko se pitää vanhan juomapesän vai ei. + +Niin pitkälle ovat raittiusystävät saaneet asiat, lakkaamatta +taistellen. Tämä on ensi voitto: kansa on itse, mies mieheltä, jokainen +äänillään, määräävä pitäjän tulevaisuuden. + +On sunnuntaiaamupäivä; jumalanpalvelus on lopussa, kellojensoitto +haipuu etäisyyteen, kirkon ympärillä on hiljaista ja yksinäistä, +kirkkomaalla seisoo äsken umpeenluodun haudan luona surupukuinen +nainen, hän ei ota osaa taisteluun, hän uneksii kaipauksensa +ijäisyysunia, sillävälin kuin ihmiset, jotka vielä tuntevat +elämänvoiman suonissansa kuohuvan, ottelevat kuumasti sen puolesta, +mitä uskovat ja tahtovat. Mutta hautausmaan lehmuksissa linnut +visertävät ääneen, koko ilma kaikuu niiden kevätriemusta. + +Käräjätuvassa ei ole ainoatakaan tyhjää sijaa; avoimesta ovesta saapuu +lakkaamatta uusia osanottajia, miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia +sekaisin. Nyt on joka penkki täynnä, joka tuoli käytännössä, käytävä +täyttyy seisojilla, alempana, oven luona, ahtaantuvat ihmiset +likekkäin. Omituinen hiljaisuus vallitsee joukossa, heidät kaikki on +vallannut jokin, he tuskin tietävät, mikä: hetken vakavuus, ihmetys, +uteliaisuus. Kaikkialla näkee vieraita kasvoja, tai sellaisia, joita ei +ole vuosikausiin nähty, kuihtuneita vanhuksenkasvoja, jotka herättävät +jo ijäkästen miesten mielessä eloon lapsuudenmuistoja, olentoja, jotka +ovat työnsä ääressä kumariksi käyneet kaukana nummen salomailla, mihin +ihmisten ajatus ja vielä harvemmin heidän jalkansa osuu. + +Kaukaa, kaikilta suunnilta ovat nämä ihmiset tulleet, jotka äkkiä +heräten ovat kuulleet sotahuudon. Miksi he juuri nyt heräsivät, kun +heitä niin usein ennen oli kutsuttu, mutta he yhä nukkuivat? Siksi he +heräsivät, että huuto kajahti nyt hopeatorvesta, nuorison +voitonvarmasta, uhkamielisen voimakkaasta sydämestä. Penikulmain +laajuisten metsäin halki, yli avarain lakeutten kajahti huuto: +"herätkää, nyt on meidän päivämme, nuorison, toivon, uskon päivä! +Tulkaa taisteluun ja voittakaa merkkimme johdolla!" Ja veltot, väsyneet +vanhat kuulivat huudon, he ymmärsivät sen, he avasivat raukeat silmänsä +ja tunsivat, että unen aika oli mennyt. + +Niin he tulivat kokoukseen, jokainen muistojensa taakkaa kantaen, +jokaisella mielessään synkkiä tarinoita isästä tai iso-isästä, veljestä +tai naapureista, pojistaan tai sukulaisistaan. Ja kun he lähtevät +tuvastansa, kun lähtevät metsistä tai vuorilta ja tasangoilta, missä +heidän elämänsä vaatimattomana on vierinyt, ja tulevat ihmisten +joukkoon, silloin nuo tarinat loistavat niin oudon terävästi +raskasmielisesti sisäänpäin kääntyneistä katseista, ja totiset kasvot +käyvät entistäkin totisemmiksi. He tuntevat itsensä aroiksi ja +hyljätyiksi ja kuitenkin niin rohkeiksi ja voimakkaiksi, tietoisina +kärsimyksistä, joita juuri heidän osakseen on tullut. Jokainen, olipa +miten halpa tahansa, tuntee tällä hetkellä arvonsa, hän tietää äänensä +jotain merkitsevän tänään, ja hän tuntee kiihkeää halua viimeinkin +puhua julki ja ilmottaa asioita, jotka oli kätketty syvälle, syvälle +häpeän peittoon. + +Tuossa tulee kyyryinen, hoippuva ukko, hän on kolme penikulmaa +kävellyttänyt pakottavaa jalkaansa, sillä muistot isästä, joka joi +itsensä kuoliaaksi, ja pojasta, joka kulki iso-isän jälkiä, ovat +antaneet hänelle yliluonnolliset voimat. Muistot vilkastuttavat hänen +askeleitaan; hänen eteenpäin kompuroidessaan, nakuttaa hänen +sydämessään muuan ajatus, aivan kuin herättäjäkello: "jälkeentulevaiset +pääsevät kärsimästä meidän kärsimyksiämme." Hänellä on vain pari ääntä, +mutta ne hän tahtoo itse antaa kokouksessa. Ja kaikki hänen +ajatuksensa, kaikki mielikuvat kerääntyvät yhden ainoan +jättiläismäisen, mahtavan "ei" sanan ympärille, jonka hän on +singahuttava kapakkaa vastaan. + +Tuossa tulee vanha vaimo kaulahuivi pään ympäri kiedottuna ja +kokoontaitettu nenäliina kädessä. Hän läähättää ja huokailee ja etsii +katseellaan paikkaa; tiukkaa oli ollut käydä pitkää matkaa, mutta mies +oli sairaana, ja niin täytyi vaimon viimein lähteä luovuttamaan äänet +"kunnalle". Hän on varmasti vakuutettu, että jollei näitä ääniä anneta, +jää "Luffin kapakka" paikoilleen; ja vaikka tie olisi ollut kaksi +vertaa pitempi ja ilma kaksin verroin lämpimämpi kuin tänään, olisi +hänen täytynyt sittenkin kokoukseen, se oli varma, se. Ja hän huoahtaa, +levittää kyynäspäänsä, tunkeutuu eteenpäin pitkin käytävää ja etsii +tarmokkaasti paikkaa, kunnes Eskil Svan nousee, ja vaimo tyytyväisenä +ja huokuen asettuu hänen paikalleen, sillä välin kuin ukko pakottavine +jalkoineen kärsivällisesti yhä seisoo oven suussa. + +Tuolta tulee komea talonpoika, ryhdiltään levollisena ja arvokkaana, +puettuna hienoon, pitkään verkatakkiin. Hän ei ole ikinä maistanut +viinaa eikä olutta, hän on rikas ja arvossa pidetty, mutta jokainen +tietää, miksi Hövekan Petterin kasvot ovat nyt niin hirvittävän +totiset. Kaikki ymmärtävät, että Wettingien synkkä kohtalo kohoaa hänen +muistiinsa. Kaikki tietävät, että hänellä itselläänkin on ollut +tuhlaajapoika, vaikkei kukaan ole tohtinut koskaan puhua siitä hänen +kanssaan. Kaikki tietävät, että hän vihaa viinaa, vihaa kapakkaa, ja +että hän nyt on tullut, monien ääntensä, mahtavan vaikutusvaltansa +avulla sen maahan luhistaakseen. + +Niin tulee rikkaita talonpoikia, pikkutilallisia, köyhiä vuokraajia ja +torppareita, työmiehiä, muonamiehiä, sikin sokin -- kaikilla on sana +sanottavana kapakan pysyttämisestä tai poistamisesta. + +Äkkiä liikehtii koko sali; kuiskailun humina käy yli penkkirivien, +sitten se vaimenee, ja hiljaisuus käy äskeistäkin syvemmäksi. Kuka on +tullut sisään ja kulkee horjuen käytävää, missä ihmiset vaistomaisesti +antavat hänelle sijaa, aivan kuin ruhtinaalle tai ruttosaastaiselle? +Kuolemako vai synti aikoo vierailla kokouksessa? Vainajako on noussut +haudastaan tarinoimaan menneitten aikain monia kamalia satuja? Kuumina +ja tuijottavina loistavat silmät syvistä kuopistaan, katse suuntautuu +liikkumattomana suoraan eteenpäin, aivan kuin se olisi takertunut +kiinni ajatukseen, joka vuosikausia, öin, päivin, valveilla ja unessa +on vainonnut aivoja. Kasvot ovat tuhkanharmaat, ohimoita ja poskipieliä +kattaa kireänä ryppyinen iho, pörröisinä ja harvoina riippuvat +hiustupsut ja parranhaivenet. Muuan nuori talonpoika nousee, arasti +tarjoten hoippuvalle istuinpaikan; sanaa sanomatta vaipuu tämä +penkille, lysähtää kokoon kuin märkä riepu ja istuu liikkumatta, +nojaten leukaansa keppiä vasten ja antaen järkkymättömän katseensa +tuijottaa avaruuteen. + +Ken hän on? Vanhukset tutkivat häntä terävästi, nuoret katselevat häntä +aran uteliaina tai aavistelevasti väristen. Eiköhän hän ollut +väkijuomain tuhoama raukka, luihin ja ytimiin tunkeva raittiussaarna? + +Mutta yli Hövekan Petterin ylpeitten kasvojen, joiden otsa on niin +leveä ja alahuuli niin ulkoneva, lennähtää vuoroin puna ja kalpeus. Hän +tunsi aaveen, se oli Wetting, hänen sisarensa Kristinen mies, juoppo +raukka, joka oli tuottanut häpeää rikkaalle ja mahtavalle +talonpoikaissuvulle. Viisi vuotta, aina siitä asti kuin August kuoli, +on hän maannut vuoteen omana, toinen kylki halvattuna, jäsenet +vapisevina kuin aaveita säikkyneen, puhua koristen käheästi kuin vanha +kello, kun se on seisahtumaisillaan. Mistä hän on saanut voimaa nousta +tänne tullakseen? Hövekan Petterin suuri alahuuli vavahtaa, häntä +itkettää, itkettää Wettingin tähden, itkettää, sillä juopon näkeminen +herättää hänen katkerimmat muistonsa eloon. Mutta hän on liian ylpeä +liikutustaan näyttääkseen -- siksi pysyvät kasvot järeinä ja kovina, +siksi kohoo pää ja puristuu nyrkki, samalla kuin sisäinen ääni huutaa: +"pois kapakka, pois kurjuus, joka on tuottanut surua ja häpeää +kunnialliselle vanhalle suvulle!" + +Mutta toinenkin on tuntenut Wettingin, toinen isoinen isäntä: Lars +Eskilinpoika Svan. Hän käy vielä kalpeammaksi kuin Hövekan Petter, +hänen katseensa ei voi irrottua Wettingin kamaloista kasvoista, ja hän +alkaa käydä häiritseväksi, niin että vaimo varottaen survasee häntä +kylkeen: + +-- Rakas ukkoseni, ole nyt vaiti. + +-- Minusta tuntuu kuin olisin taas nähnyt unta, sanoo Svan matalalla, +salaperäisellä äänellä. + +Nyt ryhdyttiin kuitenkin panemaan kokousta alkuun. Puheenjohtaja, +varatuomari Jaksander, otti kelpo nuuskauksen nuuskarasiastaan, ojensi +sen naapureilleen, niisti nenäänsä kirjavan nenäliinansa kulmaan ja +istuutui sitten tuomarinistuimelle. Hän käänteli huolettomasti muutamia +paperilehtiä, nyykäytti nauraen ja suostuvasti lautamiehen varovaan +kuiskaukseen ja ryhtyi sitten pitkästi ja objektiivisesti tekemään +selkoa väkijuomataistelun kulusta näillä seuduin ja tämän ylimääräisen +kokouksen kokoonkutsumisen syistä. + +Sitten alkoi ottelu. Ensimmäisenä puhui kirkkoherra Henningson. +Innostuneesti ja runollisesti hän kuvasi omaa ja puoluelaistensa +suhdetta tähän suureen kysymykseen. "Pohjalta on meillä sama tarkotus: +ihmiskunnan vapautus synnistä ja alennuksesta, ero meidän kohtuuden +miesten ja ehdottomain välillä on vain taistelu tavassa, tavassa, miten +tämä päämäärä on saavutettava. Emme nimittäin mitään niin pelkää kuin +sitä, että kasvattaisimme fariseuksia, rakentaisimme valkoiseksi +kalkittuja hautoja, jotka sisältä ovat täynnä kuolleitten luita. Ja me +pelkäämme, että se tie, jolle te, rakkaat ystävät, niin hyvää kuin +tarkottanettekin, olette painuneet, juuri johtaa äsken mainittuihin +surullisiin tuloksiin. Sen sijaan, että jokaisen tekomme tulee olla +siveellisesti vapaan tahdon päätösten ilmausta -- sen näemme jo +luomisesta, jolloin oli tehtävä _vapaa_, eikä yhdistysten ja lupausten +painostama valinta hyvän ja pahan välillä, luonnollisesti ainoa +valinta, jolla on siveellistä arvoa -- sanon, sen sijaan, että +raittius, tai oikeastaan ehdottomuus olisi vapaan tahdon valinnan +tulos, tekevät ehdottomat siitä pakkotuotteen, jonka siveellinen arvo +on sangen epäiltävä. Sen sijaan että ihmisen tulee muuttua +siveellisesti puhtaaksi ja voimakkaaksi luonteeksi katumuksen ja +parannuksen kautta, saatuaan jumalallisen armon Kristuksessa, luo +raittiuskäsky jonkinlaisen orjahallituksen, jonka vallan alaisina +muutoin kokonaan kääntymättömät ihmiset hypnotisoidaan kieltäyviksi +määrätyn asian suhteen, ja jonka kautta kasvatetaan itsevanhurskautta, +itseensä tyytyväisyyttä, josta voi olla mitä turmiollisimmat seuraukset +koko luonteeseen nähden. Ehdoton tai ei-ehdoton, siitä on kysymys, muu +kaikki on vähemmän kuin tyhjän arvoista. Siten turmeltuu vähitellen +sisäinen voimamme, meistä tulee kuohilaita eikä miehiä, ja +kristillisen, pyhitetyn luonteen sijasta, joka omasta halustaan -- tai +oikeammin sanoen, armon vaikutuksesta -- luopuu kaikesta, mitä se pitää +vahingollisena tai syntisenä, astuu veltto farisealaisuus, joka +ehdottomuudessa näkee pelastuksen ja autuuden ja langettaa ankaria +tuomioita toisin ajattelevista. Vapautemme Kristuksessa kadotamme +ihmiskäskyjen orjina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia hienosta, +vaarallisesta hengen myrkystä, joka kätkeyy tuohon näennäisesti niin +hyvää tarkottavaan ehdottomuuden liikkeeseen." + +Kirkkoherran puhe teki syvän vaikutuksen kaikkiin samanmielisiin. +Vapautemme Kristuksessa, ah niin, sehän tahdottiin niin häikäilemättä +riistää näillä kaikilla sietämättömillä käskyillä! Rouva Luft, joka +istui vastapäätä kirkkoherraa, kalpeat kasvot hikipisarain peitossa, +jotka vierivät raskaina ja sitkeinä kuin pihka pitkin vaalevaa +puunrunkoa, tunsi sekä rauhottuneensa että rakentuneensa. Juuri niin +oli hänkin monta kertaa ajatellut; vaikkeihan hän voinut ajatuksiaan +niin kauniisti ilmi tuoda kuin kirkkoherra. Varatuomari Jaksander otti +mahtavan nuuskauksen, nyykäytti hyväksyvästi päätään ja mietti +mielessään, miten suuresti hän siveellisesti turmeltuisikaan, jos hän, +ehdottomain julistuksia seuraten, teeskennellen kieltäytyisi siitä +viattomasta huvista, jota tuotti lasillinen punssia iltapäivin hänen +vanhan ystävänsä Henningsonin seurassa. + +Kirkkoherran jälkeen oli pastori Martin pyytänyt puheenvuoroa. Hän ei +vastannut mitään edellisen puhujan sanoihin, hän kuvasi vain +paikkakunnan raittiustaistelua, sellaisena kuin hän sen käsitti, kuvasi +sen ensi alkua, vastarintaa, jota se oli kohdannut ja jonka se oli +voittanut j.n.e. Tällöin viipyi hän kauimmin Gertrudin toiminnassa +lasten ja nuorten kesken, kertoi, kuinka Gertrud kymmenen vuotta +sitten, saaden osakseen pilkkaa ja vastustusta, niin, jopa vainoa, oli +kylvänyt lasten sydämeen raittiustyön ensi siemenet, jotka nyt olivat +nousseet oraalle, kuinka hän oli perustanut pienen "Kanervakukka" +yhdistyksen, jossa aluksi oli jäseninä viisi koululaista, ja johon nyt +kuului yli sata jäsentä pitäjän voimakkainta ja parhainta nuorisoa. + +Kalpeana, maahan luoduin silmin istui Gertrud kuunnellen hänen +sanojaan. Miten hyvää ne tekivät, miten hyväili häntä Nils Martinin +äänen lämmin, kiitollinen sävy, hänen katseensa kostea kiilto, katseen, +jonka Gertrud toisinaan arasti ja nopeasti kohtasi. Ja samalla vaivasi +häntä pastorin puhe niin omituisesti, hän olisi tahtonut keskeyttää -- +ah, jospa hän ei vain olisi sanonut sitä -- ja sitä! Hän huomasi, +kuinka pilkallinen ilme kimalsi kirkkoherran silmissä, samalla kuin suu +säilytti järkähtämättömästi arvokkaan sävynsä, ja häntä puistatti +vastenmielisyys. Hän tiesi, että hänen työnsä julkinen kehuminen oli +vain tekevä kirkkoherran mielialan yhä nurjemmaksi sekä sitä että häntä +itseään kohtaan persoonallisesti. Ja entisessäkin oli kyllin. + +-- Niin, pitäjällä on tosiaan syytä olla kiitollinen neiti Björkille, +_jos_ hän on tehnyt kaiken, minkä pastori nyt on sanonut hänen +työkseen, saneli kirkkoherra, pastori Martinin lopetettua, tehden +jonkinlaisen isällisesti ritarillisen kädenliikkeen Gertrudiin päin. + +-- Mutta mitä tulee hänen pastorin esittämiin "todistuksiinsa" asiassa, +kaikkiin noihin juttuihin, kuinka hän muka on nähnyt lasten menevän +kapakkaan, kuinka vanhempain oli tapana anastaa salaa rahoja j.n.e., +j.n.e., niin pitäisi minun mielestäni näin vakavassa ottelussa kuin +tämä välttää kaikkea, mikä edes vivahtaakin juoruiluun. + +Nils Martinin kasvot leimahtivat punaisiksi, ja hänen vaaleansiniset +silmänsä säkenöivät. + +-- Rohkenen panna vastalauseen sitä vastaan, että tosiasioita, joita +tuodaan esiin todistuksina epäillyn ja vastustetun liikkeen +välttämättömyydestä, pidetään juoruiluna. + +-- Hyvä, vastasi kirkkoherra ylenkatseellisen levollisena, mutta +varokaamme liian kiinteästi tähän taisteluun liittämästä naisia, joiden +ymmärrys, sen pahempi, on hyvin lyhyt. Hoitakoot he hiljaisesti ja +uskollisesti tehtäviään, ja ratkaiskaamme me miehet suuret yleiset +kysymykset, jotka tosiaan ovat tarpeeksi raskaat meidänkin +voimakkaammille harteillemme ja karaistuneemmalle mielellemme. Siis -- + +Ja hän jatkoi vielä hetken samaan tapaan, ja hänen katseensa suuntausi +lempeänä ja isällisen varottavana kokouksen naisjäseniin. + +Nyt kohosi hitaasti pitkä, mahtava olento etumaisilta sijoilta. Salissa +syntyi haudanhiljaisuus; nytpä saatiin kuulla! "Luffilaisten", +Tingbomin, varatuomarin, nimismiehen, kirkkoherran, y.m. ehdottomuuden +vastustajain kasvoille levisi tyytyväinen ilme, ja he istuivat korvat +hörössä. Hän oli mahtava mies, jolla oli monta ääntä, ja hän oli +"järkeväin" puolella, sen tiesi jokainen! + +-- Talollisella Svanilla on puheenvuoro! + +Svan seisoi hetken vaiti ja katseli eteensä verhotuin, sisäänpäin +kääntynein katsein, jollainen se oli ollut siitä yöstä lähtein, kun +hänen ähkyvät tuskanhuutonsa herättivät hänen vaimonsa. Sitten hän +alotti matalalla äänellä, joka terävänä korkeni joka lauseen lopulla: + +-- Minulle on tapahtunut suuri armo, minulle on ilmotettu suuria +totuuksia. Öisissä näyissä on Herra osottanut minulle syntini ja +puhunut minulle: "Svan, sinä olet rikkonut suurimman käskyn, sinä olet +ollut rakkaudeton mies, joka et ole osottanut rakkautta veljillesi." + +-- Niin Herra vei minut hornan syvyyteen ja minä näin siellä kalpean ja +spitaalisen miehen vaivoissaan vääntelevän. Tunsin hänet ja kysyin: +"kuinka olet tänne joutunut?" "Kiitos, Svan, että toimitit minut tänne. +Joka on niin heikko, ettei voi omin neuvoin seisoa, hän kaatukoon -- +muistatko niitä sanoja?" "Muistan", vastasin minä, ja hampaani +kalisivat tuskasta. "Niin, minä kaaduin, minä", sanoo mies, "ei kukaan +ojentanut kättään, kaikki arvelivat niinkuin sinäkin, että tuollaiset +raukat saavat mielellään kaatua. Kiitos, ystävä!" Ja mies nauroi niin, +että helvetin sopet ja sokkelot vavahtelivat. Silloin ymmärsin, miksi +minut oli tänne syvyyteen paiskattu, ja etten koskaan ollut sieltä +ihmisten ilmoille pääsevä, jollei mies, jonka olin turmellut, myös +päässyt. Ja minä aloin huutaa ja kirkua: "anna meille velkamme +anteeksi!" Ja kun heräsin, olin toinen ihminen, vapahdettu syntinen, +joka tunnustaa raskaasti rikkoneensa rakkaudenkäskyä vastaan. Tuolla +istuu mies! hän jatkoi ja osotti Wettingin kokoonlysähtänyttä olentoa. +Tuota veljeä en tahtonut tukea, tuollaisia heikkoja astioita +halveksuin, siksi Herra minut nöyryytti ja musersi. Ja nyt huudan sen +sijaan: pois kapakka veli Wettingin ja muiden heikkojen veljien tähden! + +Läpi salin kulki liikutuksen hyrsky. Vaimot nyyhkyttivät ja +pyyhkielivät silmiään; jotkut nuoret taputtivat käsiään; kirkkoherra ja +Jaksander vaihtoivat katseita; jälkimäinen peitti kirjavalla +nenäliinalla kasvonsa kätkeäkseen hymyn. Ihmeellistä, että näissä +käytännöllisissä, voitonhimoisissa, itsevaltaisissa talonpojissa niin +usein sai nähdä suorastaan narrimaisen mystillisyyden vilahduksia! + +Mutta Svan ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtui. +Hän istui vaiti, pää kumarassa ja katse kiinni permannossa. Tunnustus, +jonka hän oli tehnyt oli vaatinut suuren uhrin hänen ylpeydeltään, ja +vaikka hänen sydämensä sykkikin ilosta, tunsi hän itsensä väsyneeksi ja +sisimmässään murtuneeksi. + +Äkkiä nousi Wetting kesken urkuri-opettajan valtavia salakapakoimisen +kuvauksia, kuinka muka hänen isänsä nuoruudessa jok'ainoa talonpoika +petti valtiota j.n.e. Luurankomainen olento pistihe kiemurrellen esiin, +horjui kuin poikki hakattava puu. + +-- Pois! hän huusi ja hapuili kädellään -- -- pois! + +Hän näytti haluavan sanoa enemmän, kurkku työskenteli, niin että laihan +kaulan jänteet pingottuivat ja ojentuivat, mutta hän ei saanut enempää +sanotuksi. Hän vaipui raskaasti penkille, ja katseen kiilto sammui. +Mutta hän oli saanut lausutuksi ajatuksen, joka kuin heijastuksena +hänen elämänsä monista taisteluista ja tappioista vielä väreili hänen +tympeissä aivoissaan ja antoi hänelle voimaa nousta vuoteeltaan ja +tulla kokoukseen. + +Tämän keskeytyksen jälkeen siirtyi ottelu yhä enemmän ja enemmän yli +kokouksen säännöllisten rajain; vaimo, joka oli äänestämässä sairaan +miehensä puolesta, ja jonka mielestä jo alkoi olla aika siirtyä +puheista toimiin, nousi, niijasi varatuomarille ja sanoi: + +-- Pyydän nöyrimmästi, herra tuomari, että saisimme antaa äänemme. + +-- Heti, heti, eukkoseni, heti. Me vaan... Talollisella Petter +Petterinpojalla Hövekasta on puheenvuoro. + +Hövekan Petter nousi. Vieritti suurta alahuultaan liikahuttamalla +tupakkamällin toisesta suupielestä toiseen ja puhui hetken aikaa +arvokkaalla äänellä kapakkaa ja "järjestelmää" vastaan. Hänen jälkeensä +esiintyi muuan hänen vastustajansa, puhuen yhtä arvokkaana raittiutta +vastaan, nimittäen sitä perkeleen sokaisukeinoksi, ja lausui lopuksi +sen omituisen mielipiteen, että hän mieluummin muka näkisi lastensa +tulevan juopuneina kapakasta, kuin olevan raittiusmielisiä tekopyhiä; +se tie _voisi_ kuitenkin johtaa syntien katumiseen ja siten +pelastukseen, kun sitä vastoin ehdottomat eivät mielestään tarvinneet +pelastusta lainkaan ja niin _kuitenkin_ joutuivat kadotukseen. + +Tähän ei ollut kellään mitään vastattavaa; raittiuden puoltajat +joutuivat inhimillisen heikkoutensa uhreiksi: nauroivat vastustajain +tyhmyyttä; ja ei-raittiusmielisetkään eivät pitäneet itselleen +edullisena taputtaa käsiään viimeiselle puhujalle. + +Kun vielä pari väritöntä lausuntoa oli annettu, oli ilmottautuneiden +puhujain pitkä luettelo läpikäyty, ja juhlallinen hetki, jolloin +äänestämisen kapakkaa vastaan tai sen puolesta tuli alkaa, lähestyi. +Varatuomari, joka viimeisen puolitunnin oli näyttänyt veltolta, +tempautui pirteäksi, piti pienen alustavan puheen, kuiskasi pari sanaa +naapureilleen, rapisutti papereita, karisti kurkkuaan, sylkäsi, +niisti nenäänsä ja huusi viimein, syvän hiljaisuuden vallitessa +kuulijakunnassa, ensimmäisen nimen. + +Lyhyt "ei" oli vastauksena esiinhuutoon. Nyt tuli taas nimi ja "ei". +Nimismiehen kynä rapisi paperia vasten hänen kirjottaessaan nimiä; se +olikin ainoa ääni, mikä huoneessa kuului, lukuunottamatta yhä nopeampia +kysymyksiä ja vastauksia. Vaihtelevin äänilajein ne pisartelivat, +kaikki nuo pikku sanat, joiden oli määrä päättää pitäjän ja väestön +tulevaisuudesta. Milloin ne lausuttiin terävästi ja voimakkaasti, +milloin ne tulivat heikkoina ja koristen vanhoilta, sopertavilta +huulilta. Milloin helähti niistä nuoruuden täyteläinen, varma sointu, +milloin taas julkisuuteen tottumaton naisen suu arasti ilmaisi, minkä +ajatus voimakkaasti oli suunnitellut. Kirkkoherran kovaan "jaa" sanaan +vastasi Svanin ja Hövekan Petterin vielä itsevaltaisempi "ei". Heti sen +jälkeen luettiin Gertrudin nimi; välittömästi, kuin näkymättömän voiman +vetämänä hän kääntyi pappiin ja katseli tätä, kaksi kertaa kiihkeästi +ja pontevasti toistaen: "ei -- ei!" Epämieluisa tuntemus, katumus +värähti puistatuksena hänen lävitseen; miksi hän sen liikkeen teki, +miksi hän noin katsoi kirkkoherraan? Oli kuin olisivat he tähdänneet +toisiinsa paljastetuin miekoin, niin teräviksi hän tunsi sekä +kirkkoherran katseen että omansa. Ja hänestä tuntui kuin olisi hänen +sieluunsa syntynyt haava, ei kirkkoherran terävän katseen iskemänä, +vaan alhaisen voitonriemuisen kostontunteen, joka hänessä itsessään +kuohahti. -- Kuin unessa hän kuuli äänten vihman ympärillään. Lotta +Stålin pieni terävä ääni näpähytti käheästi: "jaa!" Lotta piti kiinni +raittiudesta, "järjestelmästä", mutta ei millään muotoa tahtonut +"poistaa" kestien pienoista kohtuudenryyppyä. Hanna Myhren jyrisevä +altto päästi kuuluviin voimakkaan "ei" sanan, ja Emelie Lager ja +Josefina Asp kuiskasivat arasti: "jaa". He olivat molemmat ankaran +kirkollisia, heistä soti kerrassaan seurakuntakuria vastaan äänestää +vastoin papin ja sielunpaimenen mielipiteitä. + +Pari tuntia kesti äänestystä; lämpö kohosi salissa yhä suuremmaksi, +tympeä ilma, levottomuus ja mielenliikutus kuumetti kasvot, ja silmät +paloivat uteliaasta innosta. + +Ulkona alkoi keskipäivän kirkkaus sammua, auringonsäteet lankesivat +vinoina, ja varjot ryömivät vuoren juurelle. Tupasissa ja taloissa +istuivat vaimot odottain pata tulella ja päivällispöytä katettuna; ei +ollut heidän muistiinsa ollut niin pitkää kunnankokousta. + +Äkkiä kuului remuavaa sorinaa käräjätuvalta, se kasvoi kasvamistaan, +yksityisiä huutoja kuului maantielle asti, ovet avattiin, ihmiset +virtasivat ulos, kaikkien piirteissä oli liikutuksen ilme, ilo leikki +vanhain kasvojen uurteissa, kyynelet kimalsivat nuorissa, säteilevissä +katseissa. "Eläköön, eläköön!" huusivat iloiset äänet, hatut ja +nenäliinat viuhtoivat ilmassa. "_Hän_ auttoi kuitenkin", sanoo vanha +sairasjalka mies ja ristii kätensä, "kiitetty olkoon Hänen nimensä!" +"Nyt on seutumme vapauden tyyssija!" huutaa Eskil Svan ja heilahuttaa +lakkiaan päänsä päällä. Ja punastuen kohtaa hänen katseensa tyttösen +ruskean silmäparin, joka koko ajan on etsinyt Eskilin katsetta, mutta +arasti kääntyy pois, kun etsimänsä tapasi. + +Iloiset, onnelliset ihmiset kiiruhtivat koteihinsa kertomaan suurena +uutisena, että kylän kapakka, joka niin kauan on ollut väestön elämää +myrkyttämässä, on tänä siunattuna kevätpäivänä äänestetty pois suurella +äänten enemmistöllä. + +Sunnuntairauha ja pyhäpäivänilo vallitsee koko pitäjässä. Ei koskaan, +siltä tuntuu kotiin kulkevista ihmisistä, ei koskaan ole ilma +välkkynyt niin läpikuultavan sinisenä Ljungbergin huipulla, ei +koskaan ole avaruus ollut korkeampi tai leivon sävelet leijailleet +niin laajoja kaaria. Kuule, miten pikku laulaja visertää, se on +näkymättömäksi häipynyt ilman sineen, piiloon kuin sydämen syvimmät +riemunhelkähdykset. Aavana, loppumattomana leviää lakeus; on kuin se +tänään olisi suurempi kuin konsanaan, ääriä vailla kuin rakkauden +ajatukset. Vuoret ovat kuin siirtyneet kauemmaksi, on kuin keinuisivat +niiden pehmeät aaltoviivat rytmeinä, kuin kajahtaisi riemunsävel +huipulta toiselle. + +Kaikki on onnea ja toivoa ja voitoniloa, ilmassa helähtelevät nuoruuden +ja kevään fanfaarit. Siltä ainakin tuntuu niistä kahdesta, jotka +suurelta tieltä ovat pujahtaneet polulle, vuoren juurelle, missä he +käsi kädessä viivyttelevät niin kauan kuin kotona odottavalta isältä ja +äidiltä suinkin uskaltavat. Hetken tunnelma palaa jalona huumeena +nuorukaisen sydämessä, hän on unohtanut kaikki päätöksensä välttää +Brittaa, uhrata oma onnensa ja vain työskennellä Jumalan viinimäessä, +hän on unohtanut kaiken tänä kevätriemun siunattuna hetkenä, joka on +vallannut koko hänen sielunsa. Hän on niin nuori, niin riemuitsevan +onnellinen. Hänen ruiskukkasilmänsä kimaltavat, väreilevän katseen +etsiessä rinnalla astelevaa tyttöä, ja ennenkuin hän on ennättänyt +tointua, on hän tunnustanut rakkautensa ja kysynyt, tahtooko Britta +olla hänen sydämensä ystävä. Ja Britta punastuu yhä syvemmin ja luo +maahan katseensa, huulten hiljaa liikahtaessa. Eskil ei kuule, mitä hän +sanoo, mutta Brittan ujona säteilevästä hymystä hän ymmärtää sen +suostumukseksi. Niin hän sen olisi joka tapauksessa ymmärtänyt, +vastasipa tyttö miten tahansa, näyttipä miltä tahansa; sillä jo ammoin +ilmaisivat Brittan ruskeat, lempeät silmät hänen nuoren sydämensä +salaisuuden. Silloin kietoo Eskil kätensä tyttönsä uumille ja kuiskaa: + +-- Britta sinä! Se ennustaa hyvää tulevaisuutemme varalta, että +vannoimme uskollisuutta tänä päivänä! + +Ja Brittan koko kasvot, silmät, huulet ja pienet kuopat poskissa ja +silmäin kohdalla hymyilevät vastaan, kun hän puristaa Eskilin vankkaa +työkämmentä yhtä tanakalla, ruskealla pikku kourallaan. + +Nyt he ovat laskeuneet metsäpolulta kylätielle, missä ihmisiä +virtailee, missä nuoriso seisoo parvissa rattoisaa iloa pitäen, missä +Ruotsin lippu liehuu kevätilmassa täynnä ylpeätä ja riemuisaa +tunnelmaa. + +Ja Eskil herää äkkiä huumeestaan ja tuntee itsensä niin hämilliseksi ja +nöyryytetyksi. Missä on raittiussaarnaaja, missä Jumalan valtakunnan +voimakas soturi? Hänestä on tullut tavallinen rakastunut nuorukainen, +joka uneksii pienestä tuvasta ja peltotilkusta ja tyttösen kauniista +ruskeista silmistä. Mutta sitä ei voi auttaa -- voimakkaampi kärsittyä +nöyryytystä on nuoruudenilo, joka täyttää hänen sydämensä. Ja hän +puristaa taas Brittan kättä, niin kovasti, että pienet jänteiset sormet +rusahtavat, ja he yhtyvät muihin nuoriin ja liittyvät lauluun: + + "Nyt saapuvat Ruotsin nuoret, + rivit vankkana niinkuin vuoret, + Koitteessa vuossadan taistoon + he käyvät vapauden!" + +Tällä lakeudella on muinaisina aikoina suoritettu mahtavia taisteluita +kamppailevien valtojen välillä, ja isänmaan kunniaksi ja pelastukseksi +on saavutettu ylpeitä voittoja. Mutta ei koskaan ole taisteltu +tärkeämpää taistelua, ei kauniimpaa voittoa saatu kuin sinä päivänä, +jolloin nuorison usko ja innostus voitti kovat, kohmettuneet, +epätoivoiset mielet, aivan kuin raikkaat silmukat elinvoimaisina ja +voittoisina lopuksikin putkahtavat vanhan tammen kuivuneesta rungosta. + +Mutta ne, jotka kulkivat side silmillä, ne, jotka eivät olleet +uskaltaneet tarttua lapion varteen kapakan maahan sortamiseksi, ne ovat +nyreinä ja pahantuulisina vetäytyneet kukin omiin oloihinsa päästäkseen +kuulemasta kyläläisten melua, päästäkseen näkemästä sinikeltaisia +lippuja, jotka liehuvat ilmassa elämän kevätiloa. + +Pappilassa istui varatuomari Jaksander ja tuumaili kirkkoherran keralla +pitäjän pimeää tulevaisuutta. + +-- Tästä seuraa sisäinen, salainen turmelus, sanoi kirkkoherra +synkästi, turmelus, joka muutaman vuosikymmenen viertyä on kokonaan +myrkyttänyt kansan henkisen elämän. + +-- Tietysti. Ennen pitkää on salakapakoiminen täydessä kukoistuksessa +paikkakunnalla. Tietysti, niinhän aina käy. Kolmekymmentä vuotta olen +tulkinnut lakia itsepintaisille talonpojille eri osissa Ruotsin +maaseutua, enkä vielä koskaan ole nähnyt, etteivät tällaiset +väkivaltaiset sekaantumiset persoonalliseen vapauteen olisi saaneet +aikaan katalaa taantumusta. Miten kävi Rydalin pitäjässä, missä minä +nuoruudessani istuin käräjiä vanhan Hallstenin keralla. Jumal'auta, +raittiuskiihkoilijat saivat tahtonsa läpi, kapakka suljettiin, +rukoushuoneet avattiin, heränneet lauloivat virsiä aamusta iltaan, ja +kansa oli juoda itsensä kuoliaaksi salakapakkapesissä. Ei ole +milloinkaan sattunut niin monta rikostapausta kuin juuri kapakan +sulkemisen aikoina. No, sen sanon, emme me, ukko Hällsten ja minä, +juuri siunanneet raittiusprofeetoita siihen aikaan! + +Kirkkoherra pudisti päätään, ja molemmat herrat istuutuivat pelaamaan +lautaa johtaakseen synkät ajatuksensa muille aloille. + +Herra ja rouva Luft eivät puhuneet paljoa keskenään loppupäivänä. +Syötyään yhdessä päivällistä -- lapset olivat täyshoidossa kaupungissa, +missä kävivät alkeiskoulua -- kulkivat he kumpikin itsekseen synkkine +mietteineen. Herra Luft tunsi iloisen "taiteilija-ajan" nyt +loppuneeksi, nyt hän taas sai tarttua käsiksi käytännöllisen työn +aherrukseen, joka ei lainkaan ollut "hänen alansa". Rouva Luft istui +"salissa" ja tuijotti eteensä katsein, joka ei suinkaan ollut vähemmän +synkkä kuin kirkkoherran. Mitä voi tehdä? Ei mitään. Vain kärsiä ja +vaieta ja yrittää toisaalla. + +Huoaten hän nousi, laskeusi alas portaita, jotka narisivat hänen +raskaitten askeltensa alla, ja astui kapakkaan. Siellä näytti hauskalta +ja miellyttävältä, pöydillä oli valkeat vahakankaat, tiskillä kaunis +kukkavihko ja tarjoilijattarella valkea, puhdas esiliina edessä. Kuinka +saattoivat ihmiset, jos heissä oli kipenekään totuutta tallella, +väittää tätä hauskaa paikkaa paheen tyyssijaksi? + +Erään pöydän luona istui Timeon Tingbom, söi voileipää ja valutti +itseensä toisen olutpuolikon toisensa perästä. + +-- No, sepä jotakin! hän huudahti, rouva Luftin nähdessään, sepä +jotakin, sanon minä! Tässä istuu kunnon ihminen ja kostuttaa hiukan +suupalojaan. Mutta, hyvänen aika, se on syntiä, ruuan pitää rutikuivana +vatsaan, tai mene ja lipitä sokerivettä ja kahvia koko päivä, niinkuin +Björki "kultamuruineen". Jaa-a, sepä jotakin! Ja sitten pakotetaan +kunnialliset ihmiset perustamaan salakapakoita yleisöä tyydyttääkseen! +Ja sellaisia sanotaan uskonnollisiksi! Jah, se on siivoa +kansantaloutta, tiemmä! Hyi, suutari! + +Hän löi kätensä pöytään, niin että sali kajahti. + +-- Ja ketä on meidän kiittäminen tästä? Jaha, Björkiä, Björkiä, ei +ketään muuta. Tingbom levähytti kätensä sivulle, kaikki kymmenen sormea +harallaan. Eikös hän ole kulkenut ja kulkenut ja ollut ynseä lapsille, +kunnes ne raukat ovat tulleet pyörälle päästä? Mutta onko hän +kertaakaan ajatellut heidän tulevaisuuttaan? Niin totta kuin elän, niin +eikös olekin vain Björkin syy, ettei kunta ole ottanut hoitoonsa +lapsiani ja pannut niitä laitoksiin, johon he kyllä ansiosta olisivat +kelvanneet? Se on kovaa, rouva Luft, se on kovaa, kun on kahdeksan +lasta, joita on kunniallisesti elättänyt. Eihän hänellä ole ollut +ainoatakaan, mokomallakin pörriäisellä, mutta sellaiset asettuvat +kuitenkin toisten tuomareiksi ja yllyttävät lapsia ja opettavat ne +tottelemattomiksi sekä vanhemmilleen että esivallalle. Pois hänen pitää +täältä, sen hän on ansainnut, niin totta kuin olen Timeon Tingbom! +Kahdeksan lasta, rouva Luft, se ei ole leikin asia, se, siinä on +kysytty työtä ja kieltäymisiä ihan maahan sortumiseen asti. Ja sen olen +rehellisesti tehnyt, rouva Luft, monta monituista kertaa olen maahan +sortunut, monta monituista kertaa! Ja näin on minua palkittu! + +Hän haarotti taas kaikki kymmenen sormeaan rouva Luftia kohti ja +katseli häntä pontevan kysyvästi. + +Rouva Luft ei tosin voinut huomata mitään yhteyttä päivän tapahtuman ja +Tingbomin lastensa hyväksi uhraaman työn välillä, mutta hän lausui +kuitenkin hänelle ylimalkaisin sanoin osanottonsa. + +-- Niin, tietysti, niin, tietysti! sanoi Tingbom, sitähän olen aina +sanonut. Pois sen ylpeän letukan pitäisi asrakaaneineen ja +solvauksineen! + +Ja hän näpähytti ylenkatseellisesti sormiaan, ja katseeseen ilmestyi +kavalaa vihaa. + +-- Ettekö haluaisi, Tingbom, hiukan pistäytyä meillä? kysyi rouva Luft. +Ukko kyllä mielellään juttelisi vähän asiasta. + +Tingbomin kasvot kirkastuivat, hän nousi, oikoi jäseniään, horjui +pariin kertaan, ennenkuin saavutti tasapainon, ja seurasi sitten rouva +Luftia yläkertaan. + +Täällä he istuivat myöhään yöhön, kuiskaillen, kertoillen ja tuumien. +Tingbom lörpötti ja puheli niinkuin tavallisesti, rouva Luft oli täynnä +suuttumusta, mutta ei kukaan raivonnut niinkuin laiska, kelvoton +kapakoitsija itse. + +-- Vahinkoeläin hän on! hän huusi ehtimiseen, ja hänen typerät, +mulkoilevat silmänsä säkenöivät, sitä mieltä olen aina ollut, +tappelupukari, joka tahtoo itse kirkkoherraakin hallita! Jos hän tänne +jää, saa jok'ikinen kunnon ihminen tehdä vararikon! + +-- No, no, rauhotu, ukkoseni. + +-- Rauhotu! Miksi pitäisi minun rauhottua, eikö minulla ole oikeus +raivostua, kun... + +-- On, on -- arvelin vain sinun itsesi vuoksi -- voit sairastua, jos... + +-- Lorua, se on yhdentekevää, vararikko tästä tulee kuitenkin... Mutta +hänet pitää leimata... + +-- Jaa-a, niin pitää. + +Ja jonkinlaisen sielullisen välttämättömyyden perustalla, joka vaatii, +että raivon hetkinä, jonka syvimpiä syvyyksiä ei voi tarkoin rajoin +määrätä, on valittava joku uhri vimman purkimeksi, suuntautui +vähitellen kaikki kiihko ja kostonhalu Gertrud Björkiin, sen taistelun +alkajaan, joka oli niin surullisesti päättynyt "Luffin kapakan" +ystäville. Herätettiin hänestä henkiin juttuja, jotka olivat kolmen +ennakkoluulottoman mielikuvituksen värittämiä. Tapahtumat, jotka olivat +sattuneet kymmenen, kaksikymmentä vuotta ennen Gertrudin paikkakunnalle +tuloa, kaivettiin esiin, lisäiltiin epävarmoja piirteitä, ihmiset ja +asiayhteys järjesteltiin pitämättä lukua kuivasta todellisuudesta. +Kertojat kiihottivat toinen toistaan, kilpailivat uhrinsa +kaikinpuolisessa mustaamisessa, puhuivat poskensa polttaviksi jalossa +suuttumuksessaan nuorison viekottelemisesta tottelemattomuuteen ja +laittomuuteen. Niin, kauniita aikoja! Ajatelkaas, että hän heitti +katkismuksen ikkunasta pihalle, kun ei Bartolomeus Tingbom tahtonut +oppia ulkoa hänen vanhaa raittiusesitelmäänsä! Sen oli Bartolomeus itse +nähnyt ja itse kertonut, ja hän ei valehdellut, se oli varma, ei +yksikään Timeon Tingbomin lapsista valehdellut, mitä vikoja heissä +muuten olikin, mutta rehellisiä ja totuudellisia he olivat, siihen +olivat vanhemmat otsansa hiessä heidät kasvattaneet. Tai että hän pani +lapset perunoitaan maasta nostamaan, sen sijaan että olisi opettanut +heitä lukemaan, josta hän maksunkin kunnalta sai! Tai että hän keskellä +tuntia lähetti heidät monen penikulman päähän rakkaudenkirjeineen. +Siivoja juttuja! Ja sellaista piti siedettämän! Sellaista ihmistä, joka +kehottaa lapsia pahaan, riistää heidät kodeistaan ja ajaa +epäsiveellisiin yhdistyksiin! Sillä ei suinkaan kukaan uskonut, että +oli laita menoa noissa "Kanervakukan" kokouksissa, missä pojat ja tytöt +olivat yhdessä illoin keskenään mellastamassa? Ohhoh, kyllä sen +jokainen tiesi, miten silloin kävi -- todella siistiä juttuja +kerrottiin "Björkistä" ja "hänen pojistaan"! + +Yhä kirpeämmäksi juoruiluhalusta kävi puhe, päät painuivat vastakkain, +ja kuiskivat äänet kaivoivat esiin toisen jutun toisensa perästä. -- +Niin, tietysti se oli niin -- ettei tuota jo ennen ymmärretty -- +ajatelkaas, sellainen teeskentelijä -- niin jumalinen oli aina +olevinaan ja olikin niin kavala! Jaa-a, ne ne osaavat, ne heränneet! + +Mutta pois hänen piti, se oli vain oikeus ja kohtuus. -- Eihän nuoriso +toki saanut turmeltua ajallisesti ja ijankaikkisesti? + +Kun Timeon Tingbom aamupuoleen lähti "Luffin kapakasta", oli hänellä +muassaan kolme kirjettä, jotka oli kirjotettu väännetyllä, varmalla +naisen käsialalla. Kaksi hän pisti kirjelaatikkoon postin ohi +mennessään, kolmannen hän vei kotiin, piilotti työpöytänsä laatikkoon +ja pisti avaimen taskuunsa. + + + + +IV. + + +Työhuoneessaan vastapäätä koulusalia, porstuan toisella puolella, istui +Gertrud Björk lukemassa kirjotuspöytänsä ääressä, kun hänen pieni +palvelustyttönsä, entinen oppilas, toi hänelle postin: sanomalehden ja +kaksi kirjettä. + +Heitettyään silmäyksen sanomalehden pääkirjotuksiin, aukaisi Gertrud +toisen kirjeistä. Se oli eräältä ystävältä, joka oli seurannut hänen +taisteluitaan täkäläisen väestön keskuudessa ja nyt toivotti onnea +raittiusväen saavuttaman voiton johdosta. Hän luki kirjeen hymy +huulillaan; se oli niin lämpimästi ja rakastavasti kirjotettu, että se +oikein lämmitti hänen sydäntään. + +Sitten hän kiskaisi auki toisen kirjeen, ja hänen tuijottaessaan +kirjekuorta ja outoa, vierasta käsialaa, rypistyivät hänen +kulmakarvansa, ja synkkä, epäluuloinen ilme seurasi lämmintä hymyä. +Mieluinten hän olisi heittänyt pois koko kirjelmän, polttanut sen +lukematta, niin epämieluisasti se häneen vaikutti; mutta uteliaisuuden +ja uhkamielisyyden sekainen tunne pakotti hänet silmäämään sen läpi. +Lukiessa vaihtui väri alinomaa hänen poskillaan; milloin hän punastui +otsaa myöten, milloin kalpeni valkeaksi kuin palttina. Kun hän oli +päässyt loppuun, vaipuivat kädet helmaan ja puoliksi tukahtunut +tuskanhuuto tunki huulilta. + +Määrätön viha kuohui hänessä ja kiiri värjyvänä tulenliekkinä läpi koko +olennon. Hänen luonteensa koko intohimoisuus, jota hän rautaisella +tahdollaan hallitsi, purkausi esiin hirvittävän solvauksen pakottamana, +joka nimettömässä kirjeessä oli singahutettu häntä vastaan. "Kostoa!" +kajahti hänen vavahtelevista sydänsyvyyksistään, kuin petolinnun +kirkaisu, "kostoa, oikeutta!" + +Mielenliikutuksen voittamana hän lysähti kokoon ja kätki kasvot +käsiinsä. Miten se oli mahdollista? Eikö hän ollut lukenut väärin? +löytyikö todella niin halpoja, kataloita ihmisiä? + +Ja hän alkoi miettiä kaikkea, mitä oli toiminut paikkakunnalle +tultuaan, korottaen itseään, kuten loukatun vanhurskauden on tapana. +Hänhän oli elänyt vain lapsiaan varten, öin, päivin kantanut heitä +sydämellään, koettanut opettaa rakkautta ja totuutta, taistellut, +kärsinyt, iloinnut heidän kanssaan. Kuka oli alkanut ja perille vienyt +raittiusliikkeen? Hän. Kuka oli taistellut itselleen kouluhuoneuston +korjaukset, kuka oli kirjaston koonnut, josta nyt koko pitäjällä oli +iloa, kuka oli hankkinut avustusta köyhille koululapsille? Hän, hän. +Velttoutta, välinpitämättömyyttä, sydämettömyyttä vastaan hän oli +taistellut, taistellut itsensä ennen aikojaan vanhaksi ja väsyneeksi, +taistellut, kunnes sydän vuoti verta haavoista, joita ei kukaan nähnyt. + +Ja nyt, kun hän niin monta vuotta uutterasti oli työskennellyt +rakkauden palveluksessa, nyt singahutettiin häntä vastaan hirmuisin +solvaus, mikä ihmistä voi kohdata. Mitä auttoi hänen viattomuutensa, +varjo oli kuitenkin langennut hänen nimeensä; hänen elämänsä +puhtaimman, parhaimman oli tämä raaka loukkaus tahrannut, hän ei voisi +enää koskaan, sen hän tiesi, tuntea itseään iloiseksi ja vapaaksi +niinkuin ennen rakkaitten lastensa parissa. + +Hän vaikeroi tuskasta, kuohuvan vihan nostaessa kostonhuutojaan hänen +sisimmästään. + +Kuka roisto oli uskaltanut solvata häntä? "Me" oli kirjeessä -- "me" -- +siis heitä oli monta. + +Hänen kiihottunut mielikuvituksensa lensi toisesta kuvasta toiseen. +Tingbomko? Ei, kirje ei ollut hänen käsialaansa, sen Gertrud tunsi +liian hyvin, jotta miehen olisi onnistunut sitä vääristellä. Hänen +ajatuksensa liukuivat epäluuloisina ja arkoina yli kokonaisen +nimisarjan, mutta jättivät ne heti sikseen. Yhteen hän vain uudestaan +ja uudestaan pysähtyi. + +Ei, se ei ollut mahdollista; miten halpaa, kurjaa edes päästää +sieluunsa moista ajatusta! Itsevaltainen, epähieno, kova hän saattoi +olla, mutta ei alhainen, ei, ei, ei tällä tavalla, halpamielinen tosin, +pikkumainen -- mutta ei näin, ei näin. + +Ja hän koetti väkivalloin karkottaa kunnianarvoisen, ryhdikkään miehen +kuvaa, miehen, jonka liikkeet olivat juhlalliset, silmät tummat ja +levottomat ja suu alakuloinen, aistillinen. Ei, ei, oli hulluutta, +häpeämätöntä ajatella jotain sellaista! Herran palvelija, sivistynyt +mies -- mies -- joka... + +Mutta miten hän väittelikään itsensä kanssa, tunkeutui tuo kuva +lakkaamatta hänen tajuntaansa. Sielunsa syvyyksistä, jonne hän sen +painoi, näki hän sen vilahtavan esiin ja kohoovan, aivan niinkuin +pimeän käytävän pohjista näemme valon välkähtävän ja olennon lähenevän, +jonka aavepiirteet vähitellen kauhistuin tunnemme. + +Juuri hänhän vihasi Gertrudia, vainosi häntä, työskenteli saadakseen +hänet pois paikkakunnalta. Ja Gertrud muisti väristen kiihkoisan +katseen, joka oli hänet lävistänyt, kun hän kunnan kokouksessa lausui +"ei" sanansa. + +Tämä luulo, josta hän ei voinut päästä irti, ja jonka elättämistä hän +samalla piti syntinä, vaivasi häntä yhtä suuressa määrin kuin itse +kirje. Hän tarttui kirjeeseen ja luki sen vielä kerran läpi, hitaasti +ja tutkivasti. Hänen raju mielenliikutuksensa alkoi tyyntyä. Kostoa! +Hulluuttahan oli edes ajatella tuota sanaa! "Minun on kosto", sanoo +Herra. "Oi Jumala, anna anteeksi kaikki katkerat, kovat ajatukseni ja +opeta minua edes tavaamaan rukoustasi: niinkuin mekin velvollisillemme +anteeksi annamme!" Ja hän purskahti itkuun, syvään, hiljaiseen itkuun, +jonka aikana viha vaipui, ja sydämen tuska sen sijaan kasvoi suureksi +ja kirveleväksi. Hänestä tuntui kuin ei hän koskaan enää voisi +hetkenkään iloa nauttia; velvollisuutta, velvollisuutta -- kaikki oli +velvollisuutta, sen hän oli täyttävä viimeiseen asti, mutta ilon lähde +oli häneltä auttamattomasti myrkytetty. + +Hän nousi, repi rikki kirjeen, heitti sen uuniin ja sytytti palaset +tuleen. Hän katseli tarkoin, että joka palanen mustui liekin +nuolennasta; hänestä tuntui, että hän helpommin voi unohtaa +vastenmieliset sanat, kun ei niitä enää ollut paperilla. + +Juuri kun hän oli nähnyt viimeisen palasen hiipuvan tuhaksi, +koputettiin ovea. + +Koputuksen hän hyvin tunsi, mutta hän ei voinut enää lausua, kuten +tavallisesti, iloista, avonaista: "sisään!" Äkillinen puna lennähti +hänen kasvoilleen, ja kun se taas yhtä äkkinäisesti haihtui, oli hän +punareunaisine, surullisine silmineen, jotka teräväloisteisina +pilkottivat tuhkanharmaista kasvoista, kuin vanha, sairas nainen. + +Hitaasti hän kulki ovelle ja avasi sen. Kynnyksellä seisoi Eskil Svan; +Gertrudin nähtyään, kiskasi hän lakin päästään, oikaisihe ja teki +sotilasmaisesti moitteettoman kumarruksen. Hän oli vast'ikään +suorittanut asevelvollisuutensa, ja sotilasmainen tapa suoristaida ei +ollut vielä hänestä lähtenyt. + +-- Vai niin, sinäkö, Eskil? Hyvää iltaa -- tulehan sisään. -- Gertrud +nyykäytti päätään, kääntyi nopeasti ja alkoi hääräillä innokkaasti ja +saamattomasti; hän pelkäsi Eskilin näkevän hänen liikutetut kasvonsa. + +Nuorukainen tuli sisään, sulki oven jälkeensä ja astui muutaman askelen +eteenpäin, odottain Gertrudin pyytävän häntä istumaan. Mutta sellaista +kehotusta ei kuulunut; Gertrud käänsi hänelle selkänsä ja järjesteli +hermostuneesti kirjotuspöytäänsä. + +-- No, rakas Eskil, sanoi hän viimein, mitä kuuluu? Mehän emme ole +tavanneet kokouksen jälkeen. Uskonpa sinulla olleen onnenpäivät! Ja +ajattelepa, isäsi! Siitä näet, että Jumala kuulee rukoukset, jos vain +rukoilemme uskoen emmekä väsy. + +Hän puhui innokkaasti ja katkonaisesti, ei oikein tietänyt mitä sanoa. +Sillä pitkin matkaa hän ajatteli lakkaamatta noita inhottavia sanoja, +jotka hän luuli uunissa tuhonneensa. Mutta ne istuivatkin esiin +selvempinä kuin konsanaan; hän tahtoi ne karkottaa, mutta ne kohosivat +leimuvin korkokirjaimin hänen muistinsa pohjalta. Mitä, jos Eskilkin +oli jotain kuullut, jos myrkyllisiä huhuja oli levitetty lastenkin +kesken! Ja miksikä ei! Se, joka ne oli keksinyt, oli kyllä tarpeeksi +suuri roisto tähdätäkseen arimpaan kohtaan. Mutta _sitä_ hän, Gertrud, +ei ollut kestävä. Ilman lastensa kunnioitusta ja rakkautta hän ei +voinut elää! Hän vilkasi Eskiliin. Ei, tämä ei ollut kaltaisensa. +Jotakin hän oli kuullut, jotain oli tapahtunut! Eskil näytti olevan +hämillään, sormieli lakkiaan eikä tuntunut tietävän, mitä sanoa. + +-- Niin, onhan sellainen iloksi aina, hän sanoi lopuksi kömpelösti. + +Gertrud ei vastannut; hän koetti tointua, koota ajatuksensa arvokkaasti +kohdatakseen sen, minkä tuleman piti. Ei kiivaasti -- ei vihaan syttyen +-- levollisesti -- levollisesti. + +-- No, rakas poikani, hän jatkoi, ja ääni tuli äkkiä entiselleen, sen +järeä sointu katosi, ja hän puhui ystävällisesti ja lempeästi, kuten +tavallisesti, mitä sinulla nyt on kerrottavaa, näytät niin tärkeän +näköiseltä, istuhan, niin saamme puhella. + +Eskil punastui, istuutui tuolin reunalle ja katseli maahan. Niin, +paljon oli hänellä kerrottavana, paljon hän oli ajatellut ja kokenut +näinä päivinä ja olisi siitä mielellään puhunut "opettajalle". Hän ei +vain tietänyt oikein, mistä päästä alkaa. + +-- Aiotteko tänä iltana ulos, neiti? kysyi hän viimein jyrkästi. + +Gertrud näytti hämmästyneeltä ja epäluuloiselta. + +-- Miksi sitä kysyt? + +-- Oh, minä olen vain jotain kuullut, Eskil vastasi, pyörittäin lakkia +sormiensa välissä. + +-- Mitä olet kuullut? kysyi Gertrud jyrkästi ja rauhallisesti, mutta +sydän löi kuin väkivasara hänen rinnassaan. + +-- Niin, nähkääs, asia on niin, että minä kuulin sen kauppiaalta, joka +ostaa äidin palttinan, tiedättehän, neiti, ja hän sanoi kuulleensa sen +Wettingeiltä, ja nämä taas olivat kuulleet siitä kapakan edustalla. + +-- Mitä he olivat kuulleet? + +-- Niin, he olivat kuulleet, että täällä pitäjässä on syntynyt juuri +kuin salaliitto teitä vastaan, neiti. Se työskentelee saadakseen teidät +pois tuon raittiusasian ja paljon muun vuoksi, mitä olette täällä +toiminut. Timeon Tingbom on tainnut sanoa "leimaavansa" teidät, ja +Sverker, jonka tapasin tänä aamuna, pyysi minua varottamaan teitä, +sillä ne aikovat asettua väijyksiin tänne metsään, kun te iltaisin +menette ulos. + +Gertrud huokasi helpotuksesta ja hymyili. Tuntui niin suloiselta kuulla +pojan ystävällistä, huolestunutta ääntä. Hänen korviinsa ei siis vielä +ollut ennättänyt mitään juoruja, jotka olisivat vähentäneet hänen +kunnioitustaan hänen vanhaa opettajaansa kohtaan. Jumalan kiitos! + +-- En pelkää, poikani, hän vastasi. Jumala on suojaava minua pahuuden +kätyreiltä. Oletko unohtanut 91:sen psalmin: "Joka Korkeimman +varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee..." + +Eskil ei vastannut, vaan katseli miettivänä lakkiansa, jota hän yhä +pyöritteli kädessään. + +-- Menettekö ulos tänä iltana, neiti? hän toisti itsepintaisesti. + +-- Menen, vastasi Gertrud, olen luvannut viedä Ollen Stinalle +kamferttiöljyä. Niin pian kuin olen vihkojen korjauksen lopettanut, +lähden. + +-- Saanko jäädä tänne ja seurata sitten teitä? kysyi Eskil ujosti. + +Gertrudin ensimmäinen mielijohde oli vastata: "kiitos, poikani, istuhan +niin kauan kuin lopetan tämän." Mutta seuraavassa hetkessä hän muisti +nimettömän kirjeen syytökset, ja hän vastasi sen sijaan niin +levollisesti kuin saattoi: + +-- Ei ole tarpeen, Eskil! Kiitos vain, mutta en pelkää vähintäkään. + +Hän tunsi valehtelevansa, tunsi, että hän päinvastoin oli hyvinkin +peloissaan; että Eskilin salaperäinen viittaus oli pannut hänen +mielikuvituksensa kiusalliseen liikkeeseen. + +-- Mutta minä tiedän heidän aikovan teille pahaa, neiti! huudahti Eskil +kiivaasti, tiedän, että Tingbom ja muutamat muut möröt väijyvät +metsässä pelottaakseen teitä. + +Gertrudin poskiin ja kaulalle kohosi valkeita, nyppyläisiä täpliä, ja +hänen yövalvonnasta ja itkusta punettuneet silmänsä loistivat aivan +kuin verisinä. Niinkuin useimmat yksinäiset naiset hän kantoi syvinnä +povessaan salaista pelkoa, pelkoa, että hänen kimppuunsa hyökätään, +häntä rääkätään, raiskataan. Karin Blomin ja muiden nuorten naisten +kohtalo kohosi kiusallisen selvänä hänen mielikuvitukseensa, hän miltei +tuskalloisesti peräytyi sitä. Mutta huolimatta puistatuksesta, joka +miltei pani hampaat kalisemaan, hän ei menettänyt malttiaan eikä +päästänyt mielestänsä päätöstä olla Eskilin nähden mistään +välittämättä. + +-- Ne ovat pelkkiä juttuja, rakas lapsi, hän sanoi jyrkästi, ethän +sitäpaitsi voi seurata minua joka ilta, ja se kai voi tapahtua yhtä +hyvin huomenna kuin tänään. + +-- Sitä on sitten aikaa ajatella, arveli Eskil, minä _tiedän_, että ne +väijyvät teitä, ja pyydän kauniisti saada seurata. + +-- Ei, poikani, siihen en voi suostua, vastasi Gertrud matalalla +äänellä ja päättävästi. + +Eskilin uskolliset siniset silmät katsoivat ihmetellen. Hän ei +käsittänyt, mikä neitiin oli tullut; tämä oli miltei epäystävällinen, +niin lyhyttä oli hänen puheensa. + +-- Pyydän niin hartaasti saada seurata, intti hän. + +Katkeruuden hyrsky kuohahti Gertrudissa ja työnsi kyynelet hänen +silmiinsä. Hän ei voinut sanoa Eskilille syytä, miksi hän ei tahtonut +tätä seuraansa, hän ei voinut paljastaa nuorukaiselle koko häntä +vastaan suunnatun vainon kataluutta, hän ei voinut Eskilin läsnäollessa +mainita syytöstä, joka häntä hävetti niin, että hän sitä ajatellessakin +punastui. Sen sijaan hänen täytyi karkottaa rakas poikansa, nähdä hänen +poistuvan, juuri kun hän niin mielellään halusi hänen suojelustaan, +hänen täytyi haavottaa hänen hyvää, uskollista sydäntään. Mutta se oli +välttämätöntä -- sitä ei voinut auttaa. + +-- Kas niin, Eskil, älä nyt turhia! hän sanoi nauraen, kyynelten hänen +tietämättään valuessa punettuneita poskia pitkin, minulla ei ole aikaa +pitempiin puheisiin, poikani. Nyt saat mennä -- hyvästi. Minun täytyy +jouduttaa työtäni. + +Ja hän työnsi Eskilin ovesta, nyykäyttäin hänelle päätään ja naurahtain +teennäisesti ja ilmeettömästi. + +Eskil ei vastannut. Hän kumarsi ja silmäili rakasta neitiään +surullisin, ihmettelevin katsein, poistuen hitaasti. Gertrud seisoi yhä +ovella ja kuuli hänen askeleittensa kapinan kuolevan etäisyyteen. +Silloin kohosi pelko äkkiä aaveena hänen takanaan. Hän kääntyi ja meni +huoneeseensa; hänelle tuotti sanomatonta helpotusta kuulla pienen +palvelustyttönsä keittiössä kalistelevan astioita, hän ei ollut +ainakaan aivan yksin, vaikkapa hänen seuranaan olikin vain pieni +lapsimainen tyttönen. Hänen ajatuksensa lensivät taas Karin Blomiin -- +miten sydämetöntä, tunnotonta jättää nuori nainen noin yksikseen! Ehkä +hän ei ollut koskaan niinkuin tänä hetkenä, oman kärsimyksen +painostaissa, ymmärtänyt koko sen rikoksen kantavuutta, jonka +yhteiskunta oli tehnyt pikkukoulun opettajatar parkaa vastaan. Ah, +meidän täytyy itse tuntea yksinäisyyden ja pelokkaan tuskan kauhut, +jotta sydämemme valtaisi jalon harmin voimaa synnyttävä myötätunto! Ja +hänen ajatuksensa lensivät yhä laajemmalle, autioitten seutujen, +synkkäin korpien pieniin koulutaloihin, missä nuoret naiset elävät +elämäänsä yön ja yksinäisyyden kauhuja salaisesti peljäten. -- Oi +Jumala, auta meitä kaikkia pieniä ja ylönkatsottuja, hiljaisten, silmän +näkemättömäin taistelujen taistelijoita! + +Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen ja koetti tehdä työtä, mutta mieli +oli liian rikki revelty. Hän näki alati edessään Eskilin kummastelevan +katseen; se oli kuin luota karkotetun uskollisen koiran äänetön +vetoaminen. Gertrud painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Rakas +poikansa, sydämensä lapsi, joka oli aina tuottanut hänelle vain iloa, +oli hänen täytynyt karkottaa pois, kun hän tuli hänen luokseen hellänä +ja rakastavana kuin poika äitinsä luo. Terävämpää tikaria eivät he +olisi koskaan voineet terottaa hänen veristävää sydäntään varten, nuo +kurjat, jotka häntä vainosivat. + +Neljännes neljänneksen perästä vieri, ja suru ja tuska ja epäröiminen +ja pelko ajoivat toisiaan takaa hänen sielussaan kuin myrskytaivaan +pilvet. Olisiko hän sittenkin menemättä Per Ollen Stinan luo tänä +iltana -- ehkä oli paras olla uhmaamatta -- voisihan hän mennä +seuraavana aamuna varhain? -- Mutta hän oli luvannut. Stina makasi +vaivoissaan ja kaipasi lievitystä, ehkä muodostuisi yö hänelle +vaikeaksikin, jollei hän saisi mitään voidetta. -- Ottaisiko hän Marien +mukaansa? -- Kaksin on aina parempi kuin yksin, vaikka toisena olisi +vain kuudentoistavuotias tyttö, joka on meitä itseämmekin pelokkaampi +-- voihan joka tapauksessa edes hiukan puhella, päästä kuulemasta omia +askeleitaan ja oman sydämen kolkutusta. -- Ja miten lieneekään, +väkivallantekijät eivät ole niin häikäilemättömiä kohdatessaan kaksi +naista kuin yhden. + +Niin, parasta oli ottaa Marie mukaan. -- Mutta sitten hän tuli +katsoneeksi kelloa; se oli yli yhdeksän, Marie oli kalvetustautinen ja +ilta-uninen, hänen oli noustava varhain, hän tarvitsi unta. Mitä apua +hänellä sitä paitsi saattoi olla yksinkertaisesta tyttö parasta? Joko +he pitelisivät häntäkin pahoin, tai hän juoksisi kirkuen tiehensä. Ei, +parasta oli mennä yksin. -- Samassa hän kuuli keittiöstä tuttuja ääniä. +Hän hymyili kesken huoliaan: Marie oli jo paneutunut levolle ja +kuorsasi äänekkäästi! Miten hän hennoisi herättää tytön? Ei, olkoon +sinänsä. + +Hän järjesti kirjotuspöytänsä, otti esiin lääkepullon ja hiukan ruokaa, +jotka hän pani verkkolaukkuun, pani hatun päähänsä, heitti saalin +hartioilleen ja läksi ripeästi ulos laukku käsivarrella. + +Toukokuinen ilta oli kirkas ja kesäisen lauha. Oratuomet tien varsilla, +jota hän kulki, olivat täpösen täynnä valkoisia kukkia, jotka +valoisassa iltahämyssä loistivat aavemaisen hohtavina. Taivaan sininen +kaarikatto kalpeni kalpenemistaan kevätyön lähenevässä hämärässä. +Satumaisina ja salaperäisinä kohosivat vuoret taivaanrannasta kuin +ikivanhat jättiläiset, joiden silmä ei koskaan ummistu, jotka valvovat, +muistojen varjot mielessä väikkyen, sillä välin kuin avara lakeus +monine ihmisasuntoineen, lakeus, jonka auringon kuumentamassa mullassa +kuohuva voima kihisee, lepää kuin väsyneenä ja uneen vaipuneena, +värähtäin elämänkaipuusta, kun muuttolintujen suhina sohahtaa läpi +avaruuksien. + +Nopein askelin ja jyskyttävin sydämin kiiruhti Gertrud eteenpäin. Illan +ihanuus saavutti hänet vain kuin etäinen kaunis sävel, joka silloin, +tällöin tunki hänen levottomain ajatustensa lomaan. Niin kauan oli +laatuun käyvää, kun hän kulki avonaista tietä, mistä näki vapaasti yli +lakeuden; täällä ei ollut varjoja eikä metsikön kahinaa häntä +pelottamassa, ja kaukaisten ihmisasuntojen näkeminen oli luovinaan +hänen kiihottuneeseen mielikuvitukseensa jonkinlaisen seuran tunteen. +Mutta hänellä oli myös metsäpalsta kuljettavana, ennenkuin saapui Per +Ollen tuvalle; sitä hän pelkäsi, siellä häntä väijyttiin -- jos Eskilin +epäluulo oli perusteltu. + +Nyt oli vain muutaman metrin matka sinne -- pensaikko kävi tiheämmäksi, +siellä täällä kohosi uhkaava kuusi tien vierellä. -- Hän kuvitteli +kiiruhtavansa askeliaan, sillä hän kulki nopeasti ja levottomasti, +mutta itse asiassa hän liikkui viivähdellen, pienin tihein askelin. + +-- Oi, Jumala, hän kuiskasi sisimmässään, vapauta minut tästä hirveästä +pelosta -- ota pois tuska -- mitä pystyvät ihmiset tekemään -- mitä +sillä väliä, jos he pahoin pitelevät -- raiskaavat, murhaavat? +Kuolematon sieluni on vapaa -- sen voit vain sinä ottaa. -- Vapauta, +minut pelosta -- salli minun löytää leponi kasvoisi kirkkaudessa! + +Nyt hän oli tullut metsänreunaan, kuusien tumma holvi avautui hänelle. +Sydän jyskytti kurkussa asti, kädet peitti jääkylmä kosteus, mutta hän +astui rohkeasti tiheään metsään, missä tuntemattomat vaarat häntä +väijyivät, hän kulki varmoin, päättävin askelin, lakkaamatta toistaen +sanoja: "Korkeimman varjeluksessa" -- "Kaikkivaltiaan varjossa". + +Puolitiehen päästyään, hän äkkiä kuuli toiselta puolen kimeän +vihellyksen, joka terävänä halkaisi illan hiljaisuuden. Sydän hypähti +hänen rinnassaan, ja oli kuin ruumista olisivat tuhannet silmäneulat +pistelleet. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen hämmentynein katsein, +kauhua täynnä. Nyt kuului yhtä terävä vihellys toiselta puolen. +Omituinen hervottomuuden tunne levisi hänen jäseniinsä, hän seisoi +liikahtamatta, odottain miltei levollisesti, että juopuneita miehiä +hyökkäisi metsästä hänen kimppuunsa. + +Mutta ei tullut ketään, eikä vihellyskään uudistunut; metsän +äänettömyyttä häiritsi vain kyyhkysen kujerrus tai laulurastaan +uneksivat sävelet. Gertrud tempautui irti herpoutumisestaan ja läksi +eteenpäin. Mutta polvet eivät kantaneet ja jalat tuntuivat +lyijynraskailta; hänen täytyi pysähtyä ja istua kivelle hetkeksi +levähtämään. + +Sitten hän nousi ja kiiruhti metsästä niin nopeasti kuin suinkin. + +Neljänneksen kuluttua hän oli perillä, ja siellä häntä odotti palkka +hänen rakastavasta rohkeudestaan. Sängyssä makasi Stina tuskasta +vaikertain; Gertrudin nähdessään hän puhkesi ilonkyyneliin. + +-- Hyvänen aika, Jumala teitä siunatkoon! Ihanhan on kuin Jumalan +enkeli tulisi auttamaan minua Betesdan lammikolle! Ai -- ai -- ai! + +-- Onko teidän niin vaikea, Stina kulta? kysyi Gertrud osaaottavasti. + +Vaimo yhä voivotteli, ja Gertrud nosti peitteen pois ja tarkasti +jalkaa. + +-- Ei siinä mitään näy, sitä vain särkee ja särkee, valitti Stina. + +Gertrud hieroi sairasta jalkaa, pani kääreitä, korjasi vuodetta, puheli +Per Ollen kanssa, luki sairaalle ja rukoili. Mutta koko ajan hän +ajatteli palausmatkaansa metsän läpi. Hän kuuli tuskanpelon herkeämättä +suhahtelevan kiihtyneessä mielikuvituksessaan kuin ijäti vaikenematon +omantunnonsoimaus. + +Sanottuaan jäähyväiset väelle ja ennätettyään mäen alle, joka johti +torpasta metsään, hän pysähtyi hetkeksi epäröiden. Ehkä hänen kuitenkin +tulisi pyytää Per Ollea seurakseen, ehkä oli Jumalan kiusaamista kulkea +näin yksin tuntemattomia vaaroja kohden? + +-- Ei! hän huudahti, puhuen ääneen pelkonsa vaientaakseen, ei, Jumala +on suojaava. Käynee kuinka käynee, olen hänen kädessään. Mitä +tapahtuneekin, vaikkapa pahinkin, on hän kanssani. "Jos tuonelaan +vuoteeni rakentaisin, katso, sielläkin olet sinä." Miksi peljätä? Mitä +voivat ihmiset sielulleni? + +Ja silmänräpäyksessä katosi kaikki pelko kuin haihtuva kipu. Suuri +levollisuus laskeusi hänen ylitseen, askelet muuttuivat oudon keveiksi, +maa ei tuntunut jalkain alla, kun hän nopeasti asteli kapeaa +metsäpolkua. Hänen sielunsa täytti hiljainen, autuas hurmaus; riemuiten +hän kuiskasi: "sinä käyt jalopeuran ja kyykäärmeen päällä ja tallaat +nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen." + +Ei mikään häirinnyt hänen kulkuaan; metsä oli hiljainen ja juhlallinen +kuin pyhäkkö, ja kevään vienot lemut kohosivat puiden väliltä kuin +suitsutussavu Herran alttarilta. Mutta kun hän läheni tietä, kuuli hän +kahinaa pensaikosta ja kohta sen jälkeen hän näki jonkin, olentoko lie +ollut vai varjo, salamannopeasti soluvan pitkin metsänlaitaa ja +katoavan kuusten väliin. + +Hän painoi kätensä sydäntä vasten, joka taas alkoi jyskyttää. Eskil oli +siis ollut oikeassa -- niin pitkälle oli vaino mennyt -- palkaksi hänen +työstään juoppoutta ja siveettömyyttä vastaan, palkaksi siitä, että hän +tahtoi kasvattaa koululaisensa kunnollisiksi, hurskaiksi ihmisiksi, +väijyttiin häntä. Mutta mitä ihmeellistä siinä oli? Tuliko oppilaan +olla opettajaansa suurempi? Eikö kaikkia totuuden taistelijoita oltu +pilkattu, vainottu, kivitetty, miksei siis _häntäkin_? Voi miten pieni, +miten itsekäs hän sentään pohjalta oli pelkoineen, tunnustuksen ja +kiitollisuuden vaatimuksineen! + +Kotia lähestyessään hän hämmästyksekseen näki Eskilin istuvan +koulutalon portailla ja nousevan pystyyn hänen tullessaan. + +-- Mitä tämä on, Eskil? hän huudahti samalla liikutetuin ja +tyytymättömin katsein, miksi istut täällä? + +-- Niin, neiti, saatte luvan antaa anteeksi, mutta en voinut muuta, +sanoi nuorukainen hämillään, parasta lienee minun tunnustaa olleeni +tottelematon ja seuranneeni teitä etäältä. Kuulin kyllä nuo ilkeät +vihellykset, useampia roistoja oli liikkeellä tänä iltana teitä +pelottaakseen, tiemmä. Enempää eivät ehtineet. Häijyjä ihmisiä, mutta +aika jäniksiä myös. + +-- Eskil rakas, jatkoi Gertrud entisellä, samalla kertaa sekä +paheksuvalla että hellällä äänellään, kiitos, poikani, teit +rakastavasti minua noin ajatellessasi. Mutta näethän, Jumala suojaa +minua! Nyt sinun täytyy luvata, ettet uudista tätä. + +Hän hymyili ja taputti ystävällisesti Eskilin käsivartta. + +-- Täytynee koettaa luvata, koska niin tahdotte. Mutta saatte suoda +anteeksi, että aion hiukan pitää niinkuin silmällä noiden roistojen +aikeita. + +-- Niin, kiitos, poikani! Nyt saat kuitenkin lähteä kotiin. -- Kello on +yli kymmenen -- se ei käy laatuun. Hyvästi, rakas Eskil. -- Ja vielä +kerran kiitos. + +-- Niin, nähkääs, minulla on muutakin puhuttavaa teille, sanoi Eskil, +maahan katsoen ja punastuen. + +-- Ei nyt, rakas Eskil, vastasi Gertrud innokkaasti, on liian +myöhäistä, minä olen väsynyt, ja -- mutta tule sunnuntaina +jumalanpalveluksen jälkeen, niin juttelemme. + +Gertrud nyykäytti ystävällisesti ja meni sisään. + +Hän tunsi itsensä äkkiä niin hellämieliseksi, niin lapsellisen +onnelliseksi pojastaan, että kyynelet kihosivat hänelle silmiin. Sitä +ei voinut kerta kaikkiaan auttaa, olipa hän miten voimakas, miten urhea +tahansa yksinään taistellessaan, sykki kuitenkin hänen povessaan naisen +lämmin sydän, joka kaipasi hellyyttä ja rakkautta. + + + + +V. + + +Koko pappila oli ylösalaisin pantu Estridin lähestyväin häiden vuoksi. +Rouva itse oli ensimmäinen työnteossa; hänet oli vallannut +puhdistamisinto, joka joskus vaivaa perheenäitejä suurten perhejuhlain +edellä. Punaiset täplät poskilla ja ruskeat silmät innosta loistain hän +juoksenteli ullakon ja kellarin väliä, vainoten jok'ainoaa +tomuhiukkasta, joka hänen tielleen sattui, sen samean päähänpiston +ajamana, että hän muka tyttärensä onnen vuoksi ponnisteli. + +Estrid itse ei ottanut puuhiin osaa. Niin paljon kuin mahdollista hän +pysytteli niistä erillään, lupasi mielessään itselleen, ettei uusissa +oloissaan koskaan yhdistäisi "suursiivouksen" ja "perheonnen" +käsitteitä, istui muutoin enimmäkseen huoneessaan, luki, kirjotti ja +katseli silloin tällöin sulhasen lähettämiä lahjoja. Silloin painui +hänen kasvoihinsa ylenkatseellinen ilme. Lahjat olivat herättäneet +hämmästystä ja ihastusta koko pappilassa; pojat olivat kerskuneet +niistä koulutovereilleen, palvelustyttöjen herännyt halu oli tuottanut +heille levottomia unia, papinrouva oli punastunut ja vavissut, kun +kalliit kivet otettiin esiin silkkipapereistaan, ja vanha Lina täti oli +joka lahjalta yhä syvemmin niijannut Estridin sulhaselle. Vain Estrid +jäi koskemattomaksi. Hänessä eli puoliksi läpinäkyvä ajatus, joka ei +antanut hänelle rauhaa: "hän ei voi maksaa kyllin suurta hintaa!" +Arvostelevasti hän oli tarkastellut jalokivirintaneulaa, joka +toalettipöydällä kimalsi siniseltä samettipohjaltaan, ja sitten +halveksivasti huudahtanut: "vain ruusutimantteja!" Ja rouva Henningson +oli katsellut häntä ihastunein silmin. Kuinka se tyttö kaikki ymmärsi! +Niin, jos joku sopi rikkaaksi nuoreksi rouvaksi, niin toki Estrid. +Jumalan kiitos, hän oli saanut hyvän kasvatuksen! Mutta kyllä oli hänen +aika mennä naimisiin. Yli kolme vuotta hän oli antanut sulhasparkansa +huokailla ja kerjäten pyytää häntä määräämään hääpäivää; hyvä oli, että +hän sen viimeinkin oli tehnyt! + +Kirkkoherra oli tavallista rakkaammalla ja alakuloisemmalla mielellä. +Väsyttävät häävalmistukset sattuivat samaan aikaan kuin yhtä väsyttävät +raittiustaistelut, niin ettei hänellä ollut rauhaa kotona eikä muualla. +Sitä paitsi oli hänen sydänvikansa taas huomauttanut olemassaolostaan, +hänellä oli ollut useampia kohtauksia, hän oli käynyt pari kertaa +lääkärin luona, mikä aina synkisti hänen mielensä. Estridin tavalla +hänkin sulkeutui omaan huoneeseensa, sillä välin kuin kuuruuharjat ja +tomurievut raivosivat muussa asunnossa. + +Niin hän istui eräänä iltapäivänä kiikkutuolissaan kolme päivää +ylimääräisen kunnankokouksen jälkeen ja tuumi pitäjän huolettavia +oloja. Ei ollut tulevaisuus koskaan näyttänyt niin synkältä ja +epäselvältä kuin nyt. Hänen mielikuvitukseensa heijastuneina kasvoivat +nuoret voimat, jotka nyt syvyyksistä kohosivat, uhkaaviksi olennoiksi, +jotka täyttivät hänet kiihkeällä vastenmielisyydellä ja samalla +herättivät hänessä jonkinlaista uteliasta, levotonta kaipuuta. Hän +tunsi tällä hetkellä olevansa yksinäinen mies, kauhistavan yksinäinen. +Hänestä tuntui kuin olisi aika uusine ajatuksineen, uusine päämäärineen +livahtanut hänen luotaan ja pilkaten uhmannut hänen yrityksiään sitä +seurata. + +Tämän kamalan kilpajuoksun hän näki ruumiillistuneena Gertrud +Björkissä, joka häikäilemättä puuhasi kiihottaakseen nuorisoa +halveksimaan kaikkea olemassa olevaa, kirkkoa, vanhempain valtaa, ja +ennen kaikkea häntä, pappia, johtajaa, opettajaa. + +Yhä synkempänä kuvastuu hänen silmiinsä tulevaisuus, Kirkko tyhjä -- +salakapakoiminen kukoistaa kuin myrkkysienet -- nuoriso villiintynyttä, +antautuen salaisten himojen valtaan vapaakirkollisten myöhäisissä, +öisissä kokouksissa -- hajaannusta -- hämmennystä -- laittomuutta -- +rakkaudettomuutta. -- Oi Jumala, armahda onnetonta seurakuntaasi -- +onnetonta Ruotsin kansaa! Herätä isien henki, kurin, vanhurskauden, +tottelevaisuuden henki! + +Ja hänen vastenmielisyydentunteensa Gertrudia kohtaan muuttuu pyhäksi +vihaksi; epätoivon painajainen, joka on häntä hallinnut, katoaa, +kyynelet nousevat hänen silmiinsä, hän tuntee itsensä voimakkaaksi ja +vapaaksi ryhtymään taisteluun ajan pahuutta vastaan. + +Juuri kun hän oli päässyt tähän mielialaan, koputti palvelustyttö ovea +ja toi postin. Hän vilkaisi sanomalehtiin ja luki kirjeensä muuttumaton +ilme kasvoilla. Mutta äkkiä hän rypisti kulmakarvojaan ja heitti pois +kirjeen, jota par'aikaa luki. Hän oli tuntenut Timeon Tingbomin tyylin: +"Emme tahdo sellaista opettajaa, joka ei mitään opeta lapsille, meitä +on monta valittajaa, minulla on todisteita siitä." Inhon ilme painui +hänen kasvoihinsa, häntä äkämöitti, että syytöksiä Gertrudia vastaan +teki sellainen kurja mato kuin Tingbom. + +Niin, se suututti häntä siihen määrin, että hän äkkiä tempautui irti +ajatuksistaan, nousi, läksi talliin, antoi valjastaa hevosen kärryjensä +eteen ja matkusti virka-asioilleen, joilta palasi vasta illalla +myöhään. + +Mutta kun hän tuli kotiin, odotti häntä toinen kirje; käsiala oli +väännelty, mutta kaunis, ja kieli jotenkin hyvää. "Korkeastioppinut +herra kirkkoherra!" oli siinä, "vaikea on kirjottaa siitä, mistä +kirjotan, mutta velvollisuus ennen kaikkea. Näinä synnin ja turmeluksen +viimeisinä aikoina, jolloin perkele hiipii ympäri..." ja sitten seurasi +joukko syytöksiä Gertrudia vastaan, täynnä salaperäisiä viittauksia, +jotka jättivät paljon sijaa arvaamiselle. "Huhuja kulkee pitkin pitäjää +-- huolestuneet vanhemmat eivät enää uskalla lähettää lapsiaan kouluun; +heidän nimessään, arvoisa kirkkoherra, rukoilemme me, että kääntäisitte +huomionne siihen, mitä on tekeillä. Onhan siitä esimerkkejä, kuinka +näiden näennäisesti niin kauniiden olojen alla piilee syntiä ja +paheita", j.n.e., j.n.e. + +Jos kirkkoherra olisi nähnyt itsensä kuvastimessa tätä kirjettä +lukiessaan, hän olisi pelästynyt välähdystä, joka tuikahti hänen +silmäinsä pohjasta. Mutta hän ei katsellut kuvastimeen, vaan antoi sen +sijaan kasvojensa vetäytyä huolestuneisiin ryppyihin ja alakuloisen +murheen himmentää silmiensä loisteen. Hän laski kirjeen kädestään ja +alkoi astella edes takaisin lattialla, kädet selän takana ja katse +permannossa kiinni. + +-- Mieltä kuohuttavaa, hirmuista, että sellaisia syytöksiä voidaan +tehdä, hän ajatteli, mutta mitä tarkottaa oikeastaan tuo viimeinen -- +mitä? + +Äkkiä hän löi otsaansa, hermostunut, levoton hymy ilmestyi piirteisiin, +hän kiiruhti kirjotuspöydän luo ja luki kirjeen vielä kerran. + +-- Tietysti -- tietysti, hän mutisi, ja kasvot vääntyivät +mielenliikutuksesta, etten ole sitä ennen ajatellut -- en huomannut -- +en ymmärtänyt -- tuota luonnotonta, kiihtynyttä suhdetta -- tuota +epätervettä, hypnootista vaikutusta, mikä hänellä on nuoriin! Mutta +kenpä voisikaan ajatella -- kenpä sellaista mielessään kuvitella...? + +Ja hän muistaa äkkiä jotain, minkä oli huomannut kunnankokouksessa, +jotain, joka oli kiusallisesti häneen vaikuttanut. Hän muistaa +nähneensä, kuinka Gertrudin ja Eskilin silmät yhtyivät pitkään +keskinäisen ymmärtämyksen katseeseen, ja kuinka silloin väri molempain +poskilla vaihtui. Hän muistaa, kuinka omituinen loukatun vanhurskauden +pyhän vihan tunne silloin kulki hänen sielunsa läpi. Nyt -- surullista +ajatella -- hän ymmärsi miksi. + +Hän ei enää epäröinyt; kamala selvyys oli tänä hetkenä valaissut +sameita ja salaperäisiä oloja. Puoliksi unohtuneet muistot sukelsivat +esiin, kummalliset huhut, epäselvät viittaukset putkahtivat esiin nekin +ja liittyivät kokonaiseksi, selväksi kuvaksi, joka ei jättänyt +epäröimisille tilaa. Asema oli hänelle nyt selvä, ja sen vakavuus oli +niin valtava, että hikipisarat kihosivat hänen otsalleen, samalla kuin +tyytyväinen ilme silloin tällöin vilahti hänen katseessaan. + +Oikeutettu oli siis ollut hänen selittämätön vastenmielisyytensä +Gertrud Björkiä, koko tuota teeskenneltyä, ulkonaista kuntoa, +nöyryydenpuutetta, etevämmyyden, erinomaisuuden pyydystämistä kohtaan, +joka jätti sisimmät sydänsyvyydet tutkimatta ja kuria vaille. + +Mutta mitä oli nyt tehtävä? Totta tosiaan, nyt oli saavutettava +käärmeen viekkautta, josta raamattu puhuu. Ei äkkipikaisuutta -- ei +varomattomuutta -- ei ankaraa tuomiota todistamattomain syytösten +pohjalla. -- Kirkkoherra taittoi kokoon molemmat kirjeet ja pisti ne +kirjotuspöydän laatikkoon, jolloin hän hiukan päätänsä kohauttain +ajatteli, että nimettömät kirjeet ovat katalia välikappaleita, joita ei +yksikään gentlemani koskaan käytä hyökkäysaseinaan. Ei, tässä oli +varovasti kuulusteltava ja tutkittava, siksi kunnes sisäiset, sitovat +johtopäätökset olivat saaneet ilmeisistä tosiasioista vahvistuksensa. + +Seuraavana päivänä kirkkoherra kutsui luoksensa Gertrudin vanhimmat +koululapset ja teki heille muutamia kysymyksiä, joihin he kummastuneina +ja hämmästyneinä vastailivat myöntäin ja kieltäin, kuinka kulloinkin +mieleen juohtui -- Juuri kun kuulustelu oli lopussa ja lapset menneet, +tuli posti, tuoden vielä uuden nimettömän kirjeen, samansisältöisen +kuin edelliset ja "huolestuneiden isien" allekirjottaman. Kirkkoherra +pudisti päätään, yhdisti lasten todistukset kirjeen syytöksiin, ja yhä +voimakkaammaksi kasvoi hänessä sillä välin ajatus, että nimettömät +kirjeet ovat kurjia aseita, joita ei yksikään gentlemani käytä. + +Koko viikon kirkkoherra taisteli muuatta kiusausta vastaan, joka hänet +sitten lauantaiaamuna voitti. Hän lähetti nimittäin sanan Timeon +Tingbomille, pyytäen tätä saapumaan silloin ja silloin pappilaan. + +Timeon tuli ilomielin, lakki vinossa, ja terävissä, keltaisenkalpeissa +kasvoissa pilkotti huolestunut ymmärtämys kirkkoherraa kohtaan, vaikka +se kuitenkin kohta katosi tämän valtavan etevämmyyden edessä. Timeon +seisahtui, kuten tavallisesti, ovensuuhun, raappasi jalallaan ja +ihmetteli itsekseen, olisiko kirkkoherralla puolipohjain pano vai +korkojen korjausko, vai ehkäpä suorastaan kenkäin tilaus asiana. + +Timeonin näitä miettiessä, taisteli kirkkoherra taas muuatta kiusausta +vastaan, joka hänet jälleen voitti. Hän otti esiin nuo kolme nimetöntä +kirjettä, ojensi niitä suutariin päin ja kysyi: + +-- Tiedättekö, Tingbom, kuka nämä on kirjottanut? + +Tingbom katseli kirjeitä, vilkasi sitten kirkkoherraan ja vastasi, +vahakeltaisten kasvojensa värin vaihtumatta, silmissä luotettavin +ilmeensä: + +-- En, arvoisa kirkkoherra! Saantiili mies ei ole tekemisissä +tuollaisten häväistyskirjotusten kanssa. + +-- Miten te tiedätte, että ne ovat "häväistyskirjotuksia", kun ette ole +niitä lukenut? kysyi kirkkoherra ivallisesti. + +Tingbom oli hämmentymäisillään, mutta toipui heti, nielasi, rykäsi ja +sanoi rohkeasti: + +-- Otaksun niitä sellaisiksi, koska te, kirkkoherra, ette tiedä, mistä +ne ovat kotoisin. + +Kirkkoherra tunsi itsensä hieman laudalta lyödyksi, mutta hän ei +antanut perään, hän etsi ensin tulleen kirjeen, ojensi sitä taas +Tingbomiin päin ja toisti kysymyksensä: + +-- Ettekö te siis todellakaan ole kirjottanut tätä, Tingbom? + +-- En, arvoisa kirkkoherra, vastasi Tingbom vielä levollisemmin ja +luotettavammin. + +Kirkkoherra kääntyi, heitti kirjeet kirjotuspöydän laatikkoon ja kulki +sitten kerran läpi huoneen. + +-- No, Tingbom, sanoi hän sitten ja pysähtyi suutarin eteen, mitenkäs +on nykyjään lastenne laita? Käyvätkö ne kunnolla koulua? + +-- Eivät, eivät ne käy lainkaan koulua, otin ne pois. + +-- Mitä se merkitsee? Tiedättehän... + +-- Se merkitsee sitä, keskeytti suutari kunnioitusta puuttuvasti, +etteivät kunnialliset ja viisaat vanhemmat voi pitää lapsiaan koulussa +huhujen vuoksi, joita en pitäjällä liikkeessä neiti Björkistä. + +-- Vai niin? Mitä huhuja? ihmetteli kirkkoherra, huolettoman +alentuvasti hymyillen, en ole niistä kuullut. + +-- Vai ette -- Niin... + +Ja nyt laukesivat suutarin kielen siteet. Tulvehtivalla innolla hän +kuvasi koulun turmelusta Gertrudin ajalla, kuinka lapset saivat lukea +raittiuskirjotuksia katkismuksen ja raamatun asemesta. "Ja mitä hyötyä +siitä on, arvoisa kirkkoherra? Vetoan koko konsistoriumiin, mitä +hengellistä siunausta voi heillä olla raittiuskirjotuksista hädän ja +surun hetkinä?" Sitten hän kuvasi "Kanervakukan" turmelevaa vaikutusta +nuorison siveyteen. "Yhteen-, kahteentoista, niin jopa kahteen, kolmeen +öisin ne ovat yhdessä, pojat ja tytöt, ja sen nyt tietää jokainen, +miten käyttäydytään, kun eri sukupuolet ovat yhdessä noin +sopimattomalla ajalla." Ja lopuksi hän teki samanlaisia inhottavia +viittauksia, joita oli kirjeissäkin. + +Kirkkoherra tunsi polttavaa halua potkaista pienen kirkuvan suutarin +ulos, jonka katse kipinöitsi terävänä kuin hänen nenänsä, mutta siitä +huolimatta hän halukkaasti kuunteli puhetta. + +-- Niin, tuo oli myös kirjeessä, keskeytti hän viimein, niin että nyt +ymmärrän teidän valehdelleen minulle. + +-- Valehdelleen! huudahti Tingbom, panematta huomiota kirkkoherran +ajatusjuoksuun, te voitte itse kysyä pätevämmiltä kuin minä, eivätkö +ole asiat niinkuin sanon. Kysykää herra ja rouva Luftilta, jotka ovat +ottaneet lapsensa koulusta pois ja panneet ne kaupungin alkeiskouluun! +Kysykää Svaneilta -- ottakaa selvä opettajan suhteesta Eskil Svaniin. +Minä sanon teille jotain -- ja hän tuli aivan tuttavallisesti +kirkkoherran kirjotuspöydän luo asti ja jymähytti siihen nyrkkinsä -- +on todisteita siitä, että hänellä ja Eskilillä oli lemmenkohtaus +koululla kello yksitoista illalla. Minä ja kaksi muuta asianymmärtävää +henkilöä näimme sen itse -- näimme, kuinka he seisoivat kuhertelemassa +ja tassua paiskaamassa koulun edustalla myöhään yöhön. -- Omin silmin +sen näimme. + +Ja suutari vetäytyi taaksepäin ja osotti juhlallisesti pieniä teräviä +silmiään, jotka näyttivät katseen katalaa myrkyllisyyttä aivan +käpristyvän. + +-- No, no, ajatelkaapa vähän, mitä syytöksiä tässä laskettelette! +huomautti pappi ankarasti. Mutta häntä ahdisti yhä äskeinen halunsa +potkaista Tingbom ulos ovesta ja sama tarve tyydyttää kiusallista +uteliaisuuttaan. + +-- Laskettelen! Vaikka se olisi viime sanani, arvoisa kirkkoherra! Ne +katselivat toisiaan kuin kyyhkyspari ja puristelivat toistensa kättä +aivan talon nurkalla, kun minä ja pari ystävääni palasimme kotiin +päivätöistä. Silloin ne vetäytyivät nurkan taa --ja mitä sitten +tapahtui, sitä minun ei tarvinne mainita tässä pyhässä paikassa, herra +kirkkoherra! + +Näin sanoen Tingbom peräytyi vielä kauemmas ja kumarsi kirkkoherralle +levitetyin sylin ja ujosti maahan luoduin katsein. + +Kirkkoherrasta tuntui kuin olisi oksennus kohonnut hänelle +kurkkuun. Kaikki oli tänä hetkenä niin kurjaa: lörpöttävä suutari, +velvollisuutensa unohtanut opettaja, hän itse, joka tässä seisoi +kuuntelemassa myrkyllisen kielen juoruja. Huoaten hän käänsi suutarille +selkänsä ja seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena: + +-- Hyvä, hän sanoi viimein ja astui Tingbomin luo, kuulen, että +pitäjässä on suuri puolue neiti Björkin vastustajana. Olen tarkoin ja +omantunnonmukaisesti ottava selkoa, onko niissä häpeällisissä huhuissa +todella jotain perää, joita hänestä levitetään, vai onko kaikki tyhjää +panettelua, johtuen siitä, ettei hän todellakaan ole mikään miellyttävä +henkilö. Mutta siksi kunnes saan selkoa tästä, täytyy minun pyytää +teitä kohta lähettämään lapsenne kouluun. + +Tingbom pani käden sydämelleen. + +-- Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta huolestunut isä -- sen jälkeen, +mitä olen nähnyt -- + +-- Kas niin, älkää lorutko enää! Huomenna lähetätte lapset kouluun. Ja +nyt, hyvästi! Minä olen, kuten sanoin, tarkoin tutkiva, mikä on totta +ja mikä juorua. + +Näin sanoen pappi nyykäytti päätään ja viittasi ovea kohti, niin ettei +sitä voinut väärinkäsittää. Timeon kumarsi, raappasi jalallaan ja +totteli verkalleen kehotusta. "Niin vai, anteeksi, anteeksi", hän +mutisi sillä välin. Mutta ripaan tartuttuaan, hän äkkiä kääntyi ja +sanoi uudelleen rohkaistuneena: + +-- Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta ehkä on jotain korjattavaa, +esimerkiksi uusia korkoja pantava? + +-- Kiitos, ei ole nyt tällä kertaa, vastasi pappi lyhyesti. + +-- Niin vai, anteeksi, toisti Tingbom, poistuen vielä kerran +kumarrettuaan, iloissaan siitä, ettei ollut jättänyt Gertrud Björkin +asiaa ainakaan ystävän käsiin. + +Tingbomin mentyä istui kirkkoherra kauan syviin ajatuksiin vaipuneena +ja punnitsi puolesta ja vastaan kaikkea, mitä hän näinä päivinä oli +kuullut. Tosin ei lähde, josta hän oli tietonsa Gertrudista ammentanut, +ollut juuri kirkkaimpia, niin, olisipa voinut sanoa, että se oli sangen +samea, mutta toiselta puolen -- vox populi, vox Dei -- kansan ääni, +Jumalan ääni -- se luottamuksen puute Gertrudia kohtaan, jota hän oli +tavannut lasten vanhemmissa, oli hyvin painava seikka. Niin, tässä oli +"something rotten", siitä ei ollut epäilystä, olipa se mitä tahansa. + +Yhden asian hän päätti aivan välttämättömäksi: hänen velvollisuutensa +oli tarkoin kuulustella ja tutkia asiaa. Tiesihän hän synnin vallan +hirvittäväksi -- olihan vast'ikään muissa osissa maata nähty surullisia +esimerkkejä siitä, miten paljon siveellistä kehnoutta voi kätkeytyä +ulkonaisen n.s. pyhyyden varjoon. Kirkkoherraa puistatti sitä +ajatellessa, ja hän tunsi edesvastuunsa yhä raskaampana ja raskaampana. + +Hän nousi, huokasi ja kohenteli silmälasejaan. Hän oli niin kauan +kiihottanut itseään synkin, intoilevin epäluuloin, että hän lopuksi oli +päässyt jonkinlaiseen levolliseen, tyytyväiseen koetellun +sielunhoitajan tunnelmaan, seurakunnan paimenen, jonka täytyy ottaa +selkoa eksyneestä laumastaan. Tällainen oli hänen mielentilansa, kun +hän läksi omiensa pariin, missä kyyneltyen kuunteli Estridiä, joka +lauloi tuntehikkaan laulun Ingasta, nuoresta tytöstä, joka kuin siipeen +ammuttu lintu vaipuu aaltoihin vainoojiaan pakoon -- laski leikkiä Iina +tädin kanssa ja luki lopuksi iltarukouksen, jolloin palvelustytöt +tulivat sisään ja istuutuivat ovensuuhun, sillä välin kuin rouva +Henningson, jolla ei ollut aikaa luopua työstään, jäi keittiöön +kierittelemään häärinkilöitä ja pikkuleipiä. + +Vielä muutamia päiviä punnitsi kirkkoherra tunnollisesti mielessään +asemaa ja oloja ja kulki tuvasta tupaan keräilemässä syytöksenaineksia +Gertrudia vastaan. Soveliaita aineksia ei ollutkaan vaikea löytää, +sillä hän kävi ainoastaan niiden luona, jotka olivat hänen puolellaan +raittiusasiassa, ja niillä oli aina jotain nurisemista "opettajaa" +vastaan. Milloin hän oli lyönyt lapsia viivottimella, milloin +kehottanut heitä jättämään kirkkoonmenon ja tulemaan sen sijaan +tiistaikokouksiin, jolloin hän "saarnasi", j.n.e. Kirkkoherra kuunteli +huolestuneen näköisenä, joskus hän uskalsi tehdä samansuuntaisia +viittauksia, jollaisia nimettömät kirjeet ja Timeon Tingbomin juorut +olivat sisältäneet, mutta niitä ei koskaan ymmärretty. Silloin huokasi +hän vielä syvemmin; niin, sellaiset asiat kuuluvat "saatanan +syvyyksiin", jotka ihminen voi haudata aina sielunsa salaisimpiin +sopukkoihin. + +Hän kutsui nyt kokoon kouluneuvoston ja esitti Gertrudin asian. Lyhyin, +voimakkain, alakuloisuutta henkivin sanoin hän kuvasi opettajan asemaa +ja luonnetta, kosketti hienosti nimettömiä syytöksiä, puhui "vissistä +pingoitetusta, kiihottuneesta suhteesta nuoriin, joiden tunne-elämää +vaarallisena kehittymisaikana juuri päin vastoin on pidettävä kurissa +ja hillittävä", ja kehotti sitten kokoontuneita lausumaan +mielipiteensä. Mitä oli tehtävä? Neiti Björk oli muutama vuosi sitten +saanut varotuksen monipuuhaisuudesta ja kiihotuksesta. Tämä varotus, +joka oli pantu pöytäkirjaan, oli osottautunut aivan hedelmättömäksi, +hänen suhteensa lapsiin ja kouluneuvostoon oli käynyt pikemmin vielä +häikäilemättömämmäksi ja itsevaltaisemmaksi. Mitä oli siis tehtävä näin +huolestuttavain asianhaarain vallitessa? Kouluneuvostolla on valta +tällaisissa tapauksissa erottaa opettaja virastaan; eiköhän +kouluneuvoston tulisi uudistaa varotustansa terävämmässä muodossa, s.o. +julistaa lopullinen vaatimuksensa ja sitten käyttää oikeuttaan ja +valtaansa. + +Syntyi lyhyt ja innokas neuvottelu. + +-- Emme tahdo häntä, sanoi patruuna Kahl, ijäkäs vanhapoika, joka ei +ollut koskaan käynyt koululla, ja jonka mielestä lapset olivat vain +vanhain ihmisten vaivoina, hän ei opeta puhdasta ja selvää Jumalan +sanaa. Hän opettaa, että maailma luotiin miljoonien vuosien kuluessa, +ja sana sanoo, että taivas ja maa syntyivät tyhjästä kuudessa päivässä. +Hän matkustaa kesäkursseihin jok'ikinen vuosi ja saa sieltä +harhaoppeja, joilla hän sitten tekee nuorison onnettomaksi ja hävittää +heidän lapsenuskonsa ja kiihottaa heitä kirkkoa, Jumalaa ja esivaltaa +vastaan -- emme tahdo häntä. + +Talollinen Svan ei sanonut mitään. Tärisyttävän herätyksensä +pakottamana hän oli voittanut vihansa raittiusliikettä kohtaan, mutta +sydämensä lujinta solmua ei hänessä ollut miestä irrottamaan: +itsevaltiaan vaistomaista vastenmielisyyttä häntä itseään voimakkaampaa +luonnetta kohtaan. Juoppouteen vajonneille kurjille juomareille oli +Herran henki kehottanut häntä rakastain ojentamaan auttavan käden, +mutta saarnaava ja itsepäinen naisväki -- ei, heistähän oli Herra itse +lausunut sanassaan tuomionsa. + +Hän istui aivan vaiti, tuo jäykkä talonpoika, taistellen heikkoa ääntä +vastaan, joka hänen sydämessään puhui toista kieltä, antoi +silmäluomiensa painua syvemmälle, yhä syvemmälle katseen verhoksi ja +puristi yhä lujemmin yhteen pitkät kapeat huulensa. Hän kuunteli +äänetönnä, miten syytöskirja Gertrudia vastaan laadittiin, kuinka +puheenjohtaja kohta kohdalta sen tarkisti ja tunnollisesti muutteli +sanamuotoa sekä sitten liikutettuna kiitti toisia heidän auliudestaan +tässä asiassa, joka häneen, pappiin, oli koskenut kovemmin kuin sanoin +voi selittää -- hän näki puhujan tässä kohdassa kyyneltyvän, niin että +tämän täytyi irrottaa silmälasinsa ja huolellisesti pyyhkiä niitä. Hän +kuuli viimein kirkkoherran sanovan: "olemmeko siis yksimieliset siitä, +että jos tätä varotusta, kun se rakkaudella ja kehottavasti esiin +tuodaan, ei oteta vastaan nöyrästi, vaan niinkuin tähänastiset +varotukset, uhkamielisesti ja itsetyytyväisesti, ryhdymme toimiin ja +otamme sen askelen, joka olkoonpa se kuinka tuskallinen tahansa, on +minun vakaumukseni mukaan koituva koko pitäjän hyväksi, ja, mikä vielä +tärkeämpää, oleva varottavana esimerkkinä kansakoulunopettajain, Jumala +paratkoon, suurelle joukolle, joka neiti Björkin tavoin on +väärinkäsittänyt asemansa nuorison johtajana?" Hän kuuli, kuinka +yksimielinen "olemme", johon heikko "ei" ja paheksuva mutina tukahtui, +vastasi kysymykseen ja aiheutti sitten ratkaisevan kynänrapinan +syytöskirjelmäpaperilla. Jäykkäniska talonpoika kuuli tuon kaiken, ja +huulet kävivät yhä kapeammiksi ja ohuemmiksi, katse vajosi yhä syvemmä +raskaitten silmäluomien taa. + +Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka +isällisellä, hyväntahtoisella saarnaäänellä luki hänelle kouluneuvoston +syytöskirjelmän. + +Kun hän oli lopettanut, vastasi Gertrud lyhyesti ja levollisesti: + +-- Minä en voi huomata, miten omaatuntoani tutkinenkin, itseäni +syypääksi "monipuuhaisuuteen" tai "kiihotukseen", siis en voi muuta +kuin torjua luotani kouluneuvoston varotukset. + +-- Tiedättekö, neiti Björk, mihin se johtaa? Tiedättekö, kuinka käy +sille, joka toisen kerran osottautuu uppiniskaiseksi kouluneuvoston +varotuksiin nähden? kysyi pappi, tällä kertaa isällisen ankarasti. + +Gertrud ei vastannut. + +-- Ettekö ole mitään oppinut, neiti, niinä vuosina, jotka ovat +vierineet siitä, kun teitä ensimmäisen kerran varotettiin samanlaisista +huonoista tavoista kuin nyt? Ettekö tiedä, minkä rikoksen se tekee, +joka uhkamielisesti ja itsetyytyväisenä vastaa esimiehensä rakastaviin +varotuksiin? + +Gertrud pudisti päätään, ja mutta ei nytkään vastannut. + +-- Silloin, neiti Björk, jatkoi kirkkoherra, kohottaen päätään ja +ojentaen toisen kätensä Gertrudia kohden, ei meillä ole mitään enää +toisillemme sanottavana. Olen puhunut suuni puhtaaksi. Dixi et salvavi +animam meam. Tahdon vain muistuttaa eräästä koulusääntöjen kohdasta. +Kouluneuvostolla on oikeus, tapahtuneen, kouluneuvoston pöytäkirjaan +otetun, tuloksettomaksi huomatun varotuksen jälkeen erottaa opettaja +virasta ja palkkaa saamasta. Sitten tuomiokapituli ja kunink. +majesteetti ratkaisevat asian. Nyt on teitä varotettu _kaksi_ kertaa, +ja molemmilla kerroilla olette uhkamielin ja ylenkatseellisesti +vastaanottanut varotuksen. Kouluneuvosto on tehnyt lopullisen +vaatimuksensa ja ryhtyy täst'edes toimiin. + +-- Sitä ei voi auttaa, vastasi Gertrud, kalpeana ja vavisten, jos minut +erotetaan siksi, että olen koettanut kasvattaa lapsiani raittiuteen ja +jumalanpelkoon, niin tahdon mielelläni kärsiä vainoa. Niin, tahdon +iloita siitä, että olen kyllin arvokas kärsimään Mestarini lailla +totuuden puolesta. + +-- Pyydän, ettette sekota pyhiä nimiä ja pyhiä suhteita asiaan, jonka +perusta on kaikkea muuta kuin pyhä. Ja nyt, hyvästi. Olen viimeiseen +asti varottanut ja nuhdellut. Hitunen nöyryyttä, hitunen naisen +hiljaista mieltä olisi riistänyt aseet käsistämme, mutta mikäli nyt +huomaan, ei meillä tulevaisuudessakaan ole muuta odotettavana kuin +itsepintaisuutta ja jatkuvaa, itsepäistä pysymistä periaatteissa, jotka +meistä ovat hyljättäviä. Lasten vuoksi, varottavan esimerkin +antaaksemme, täytyy meidän ryhtyä toimiin. Hyvästi. + +Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Gertrud poistui hitaasti. + +Tuska, levottomuus, lähestyvän ratkaisun pelko ja samalla kärsimyksen +tuoma nautinto, joka jännittää ihmisen kaikki voimat toisten tylyyttä +ja elämän tuskaa uhittelemaan, täyttivät vääryyttä kärsineen sielun. +Hänen kulunut elämänsä avautui hänen eteensä räikeävaloisina tauluina. +Toinen näky ajoi toistaan takaa, hän näki itsensä lapsena, nuorena +tyttönä, naisena, aina työtä, taistelua, kieltäymystä. Hän näki itsensä +koulussa lastensa parissa. Miten hän oli heitä rakastanut, seurannut +jokaista heistä rakastavin rukouksin! + +Ja nyt -- pois ajettu, hyljätty kelvottomana, velvollisuutensa +unohtaneena opettajana! Poltinmerkillä leimattu koko pitäjän silmissä, +niin, koko Ruotsin! + +Se oli katkeraa, hirvittävän katkeraa. Hänen silmänsä tulvehtivat +täyteen kyyneleitä, ei lievittäviä, vaan teräviä, kirveleviä, pistäviä, +kun hän kiiruhti tietään eteenpäin, ja hänen särkönäisestä sydämestään +kohosi palava rukous, pyytäen apua tulevain päiväin varalta, joiden +suru ja häpeä ja köyhyys häntä uhkasi. + + + + +VI. + + +Kello kuuden aikana lauantai-iltana oli Gertrud saanut kirkkoherralta +varotuksensa. + +Kun Gertrud oli mennyt ja kirkkoherra jäänyt yksin, hän istui hetken +liikkumatta, ristityt kädet lepäsivät kirjotuspöydän reunaa vasten. +Silloin liukui alakuloinen tyytyväisyyden hymy hänen kasvojensa yli, ja +hän nyykäytti pari kertaa hyväksyvästi päätään. Sitten hän nousi +kiivaasti ja pyyhkäsi hermostuneesti kädellään otsaansa. + +Ei, ei, hänellä ei ollut mitään, mistä itseään moittia, hän ei voinut +toisin menetellä. Tosin oli totta, että Gertrud oli hänelle +vastenmielinen -- niinkuin kaikki naiset, jotka vastoin sanaa astuvat +sen hiljaisen, pyhitetyn työkentän rajain yli, jonka Jumala itse on +heikompaa astiaa varten määrännyt -- mutta tässä tapauksessa hän ei +ollut antanut persoonallisten tunteittensa itseään johtaa. Häntä olivat +johtaneet pelkästään objektiiviset näkökohdat, huoli seurakunnan +hyvästä, pelko, että laittomuuden ja sen mukana rakkaudettomuuden henki +pääsisi siihen lammaslaumaan, jonka paimen hän oli. Ja mitä noihin +häpeällisiin syytöksiin tulee, joita salaa oli Gertrudiin kohdistettu, +ei hän ollut niihin edes viitannut kouluneuvostossa, vaan +hienotunteisesti heittänyt harson koko jutun yli. Kuinka suuri osa +siitä oli totta, se joutui kerran Jumalan tuomittavaksi; _hän_ tiesi +vain, että Gertrud oli opettajaksi sopimaton ja vaikutti pahaa +nuorisoon, hän oli varottanut, nuhdellut, koettanut johtaa oikealle +tielle, mutta turhaan. Tapahtuipa nyt mitä tahansa oli hänellä täysi +syy pestä kätensä. + +Häneltä pääsi syvä, miltei ähkyvä huokaus, kun hän ajatuksissaan +suoritti tuon käsien pesun. Ahdistava alakuloisuus, suuri väsymys +valtasi hänet äkkiä pistävänä kipuna. Pois, pois, huusi ääni hänen +sydämessään, pois kaikesta tästä kinasta, näistä kihnauksista ihmisten +kanssa, joihin virka hänet väkisten johti! Pois täältä valoisiin +avaruuksiin -- rukouksen taivaansiniseen, puhtaaseen ilmaan, missä +ajatukset kiitävät ylöspäin kuin kauniin kesäaamun pääskyt -- ylös +ihanteen korkeuksiin, missä kaikki kurjat ääriviivat ovat häipyneet +tukahuttavan, matalan maan usviin. + +Oli lauantai-ilta, ja kirkkoherra istuutui kirjotuspöytänsä ääreen +seuraavan päivän saarnaa valmistamaan. Silloin tällöin hän nousi ja +kulki kerran läpi huoneen, kädet selän takana ja pää milloin pystyssä, +milloin painuneena. Vähitellen tasottuivat kasvojen synkät piirteet, ja +sopusoinnun ja ilon ilme levisi niiden yli. Yhä kirkkaampina tulvivat +ajatukset ja kuvat, kuin helmet helminauhassa vaihtui toinen +ajatusjakso toiseen, sileäpintaisena ja hiottuna, hänen sisimmästään +kohosi uskonnollisen runollinen tuulahdus ja kietoutui lemuavana +suitsutuksena sanain ympärille. Pian hän oli unohtanut todellisuuden; +Jumalan majesteettisuus, ijäisyyden suuruus, sovituksen salaisuus, +rakkauden ylevyys -- kaikki nuo uskonnon mysteeriot täyttivät hänen +sielunsa urkujen huminalla, ja hän kirjotti ja ajatteli korkean, +tunnekuohuisen henki-innostuksen valtaamana. Toisinaan nousi silmiin +kyyneleitä, ja äsken kalpeiden poskien väri muuttui lämpimäksi. + +Saarnan lopetettuaan hän laskeutui polvilleen ja rukoili, kasvot käsiin +kätkettyinä, rukoili, että voisi olla laumansa oikea paimen, voimakas, +milloin voimaa tarvittiin, ja rakastava, niin että voisi palsamia +vuodattaa haavoihin, jotka hänen itsensä täytyi iskeä. + +Hänen oli vaikea saada unta sinä yönä, tavallista vaikeampi. Ajatukset +ja kuvat ponnistelivat päästäkseen suitsutuksen läpi, jolla hän niin +mielellään ympäröi itsestään luomansa ihannekuvan. Hän näki Hanna +Myhren vilahtavan ohitseen, hintelän vartalon, viisaat, syvät silmät. +Mutta hän torjui ne kohta pois. Ei, ei, en voinut toisin menetellä. +Kuinka monen täytyy uhrata itsensä, onnensa, niin, toisten onni +korkeampain tarkotusten tähden? Minusta ei olisi tullut sitä, mikä +olen, en olisi voinut sitä hyvää saada aikaan, mitä nyt olen voinut +Jumalan avulla, jollen, huonojen raha-asiain painostamana, olisi +purkanut suhdettamme. Sanoin hänelle rehellisesti syyn, vetosin hänen +jaloimpiin tunteisiinsa, -- jollei hän ymmärtänyt, että elämässä on +tilaisuuksia, jolloin ihmisen on uhrattava sydämensä vaatimukset -- +niin, silloin on hän syypää, enkä minä, silloin oli hän liian pieni sen +päämäärän rinnalla, jonka hänelle osotin. -- Ja tunsin mitä syvintä +kunnioitusta valitsemaani vaimoa kohtaan. + +Hän pysähtyi sanaan: "syvintä" ja toisti sen pariin kertaan +innostuneesti yön hiljaisuudessa, aivan kuin hän olisi seisonut +saarnastuolissa. Toisia muistoja, toisia kuvia pyrki tunkeutumaan +esiin, mutta hän taisteli tarmokkaasti, ettei olisi joutunut niiden +valtaan. "Ei, ei, ei -- niin täytyy tapahtua -- seurakuntakuria on +ylläpidettävä -- yksi paimen, yksi lauma -- ei ole kysymys henkilöstä, +vaan periaatteesta -- jalomielisesti käännän katseeni inhottavista +syytöksistä -- en arvostele vanhan sananlaskun tapaan, joka sanoo: 'ei +savua tuletta', on ilmankin niin paljon uhkamielisyyttä, laittomuutta, +laiminlyöntiä -- ei, ei, minulla ei ole, mistä itseäni moittia." + +Äkkiä syntyi kamala, tuskainen alakuloisuus, jota hän pelkäsi enemmän +kuin mitään muuta, se tarttui häntä sydämeen ja kurkkuun, niin että hän +oli tuntevinaan knolemantuskan esimakua. Taas kohosi hänen kiihkeä +huutonsa: "pois, pois kaikesta tästä halpamaisuudesta, pois rukouksen +vapaisiin korkeuksiin, missä sielu saa huoahtaa kaiken tämän +tukahtumisen perästä!" Yhä kiivaammaksi kävi taistelu hänen todellisen +itsensä ja ihannekuvan: vakavan, ylevän, itsekieltäyvän papin välillä. +Yhä innokkaammin jatkui piilosillaoloa, jota hän oli koko elämänsä ajan +leikkinyt oman itsensä keralla -- yhä hiljeni hiljenemistään värisevä, +arka ääni, joka pyrki kohoamaan sielun tummista syvyyksistä. + +Vasta aamupuoleen hän vaipui raskaaseen, horroksentapaiseen uneen, +josta hän heräsi vielä entistään väsyneempänä ja nyreämpänä. + +Mutta kun hän tuli kirkkoon ja näki penkkirivit tavallista täydempinä, +ja kun hän kuuli vanhat, tutut virret, silloin tapahtui hänessä +äkkinäinen käänne. Tunnelmain ja muistojen tenhovoima valtasi hänet ja +pani sielun väräjämään, niinkuin tuuliharpun kielet väräjävät vihurin +niitä hiipaistessa. Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän seisoi +alttarin luona kädet ristiin pantuina ja katse korkeuteen kohonneena; +ja kun hän nousi saarnastuoliin, valtasi hänet kaunopuheisuus, ja hän +puhui niin sydämiin käypiä, herättäviä sanoja, että ihmiset kirkossa +itkivät ja värähtelivät juhlallisista tuomiopäivän tunteista. "Emme +koskaan", niin ajatteli moni talonpoika, "ole kuulleet papin pitävän +niin ytimekästä saarnaa." + +Kun hän lähti kirkosta ja hitain askelin ja arvokasryhtisenä, asteli +lyhyttä tiepätkäänsä kohti kotiaan, oli hänen mielensä niin +ihmeellinen, täynnä suloista liikutusta. Kiusalliset muistot olivat +vaienneet, sielu tuntui vapautuneelta, ja pyhää nautintoa tuntien hän +salli äskeisen kirkko- ja saarnastuolitunnelmansa kääriytyä +ympärilleen. + +Päivällistä syötyään ja juotuaan kahvia perheensä keskuudessa, hän +läksi huoneeseensa hetkiseksi lepäämään. Äkkiä hän tunsi ankaraa +pahoinvointia, ja sydän tärähti. "Mikä nyt?" ajatteli hän, ja hänen +kasvoihinsa ilmestyi ärtynyt, levoton ilme, "joko se taas alkaa +hangoitella? Olenhan tuntenut itseni niin reippaaksi koko päivän." + +Hän avasi kaapin, otti esiin pullon ja kaasi siitä hermostuneesti +lusikallisen kurkkuunsa. Hän tunsi kohta virkistyvänsä, kasvot +muuttuivat jälleen levollisiksi ja liikkeet majesteetillisen hitaiksi; +hän työnsi silmälasit otsalleen ja luki arvostelevan näköisenä läpi +syytökset Gertrudia vastaan. "Hyvä", hän ajatteli, "kun asia on +ratkaistu, tahdon puhua vielä kerran hänen kanssaan rakastavasti ja +kehottavasti. Jos hän silloin nöyrtyy, koetan järjestää hänen +tulevaisuutensa. Jollei -- tuomitkoon Jumala, minä en voi enempää." + +Hän laskeutui hetkeksi lepäämään, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen +toimittaakseen erään tärkeän kirjeen. Silloin valtasi hänet sama +kiihkeä pahoinvointi kuin äsken, ja sydän taas tärähti. Hän kävi +tuskaisen levottomaksi, hän tunsi tarvetta tavata jotakuta, nähdä +jotkut kasvot, kuulla jonkun ääntä. "Menen omieni luo", hän ajatteli, +nousi ja kulki horjuen ovelle. + +Hänen huoneensa ja salin välillä oli käytävä, jonka ikkuna oli pihalle +päin. Ikkuna oli aivan pieni, pikemmin kuin luukku ja ihan ylhäällä, +nyt se oli auki, ja pienestä lävestä näkyi palanen iltataivasta ja +kalpeana tuikkiva tähti. + +Pappi pysähtyi ja loi tuskaisen, verhotun katseensa ikkunasta ulos. +Miksi tuntui kaikki äkkiä niin kummalta, aivan kuin hän ei olisi tuota +kaikkea ennen nähnyt -- tai ei enää ollut näkevä? Hän kääntyi ja +tuijotti huoneeseensa. Katse solui yli esineiden, ja hänen tietämättään +se viipyi sitkeästi muutamissa. Vaimon muotokuva -- niin, tuossa se +riippui -- sohvan yläpuolella -- juuri tuon näköinen hän oli ollut +heidän ensi kertaa kohdatessaan -- kaunis -- tummasilmäinen -- hän +tunsi mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan -- mitä +_syvintä_. -- Hanna Myhre -- köyhä kansakoulunopettajatar -- niin, oli +hänellä hänenkin kuvansa -- mutta se oli kai hyvässä kätkössä -- hyvään +talteen pistetty... + +Puolitukehtunut huuto purkausi hänen huuliltaan; hän tunsi iskun käyvän +läpi sydämensä, niin terävänä, kuin olisi tylsä veitsi häntä revellyt. +Samassa hän tunsi jotain raskasta taskussaan, se oli kuin kivi; +olisikohan hän ajatuksissaan pannut paperipuristimensa sinne? Hän +haparoi kädellään taskua, mutta ei löydä mitään. Kummallista, tuska käy +yhä raskaammaksi, niin raskaaksi, että kirkkoherra kallistuu ja horjuu. +Hän ojentaa kätensä tukea saadakseen, mutta hosuu tyhjää ilmaa. Kivi +tuntuu hänen taskussaan kasvavan kauhistuttavan suureksi, se vetää +hänet maahan, hän kaatuu lattialle, mutta sekin antaa myöten, ja hän +vaipuu syvälle -- syvälle, ja sumu peittää silmät, tuhannet kellot +soivat ja kumisevat hänen korvissaan. + +Kuolemanko pimeys -- kuolemanko kellot kutsuvat tuomiolle ja tilille? +Tämäkö oli kaiken loppu -- kaiken pyrkimyksen, kaikkien erehdysten, +kaiken taistelun? + +Mutta tänä viimeisenä silmänräpäyksenä, kahden maailman välisellä +kynnyksellä, tapahtui hänelle se, mikä kerran on tapahtuva meille +kaikille: hän näki itsensä. Hänen sielunsa syvyydet avautuivat, kuin +halkeamat maan järkkyessä, ja ijäisyyden valon ensi välähdyksessä hän +näki itsensä, ei sitä ihannekuvaa, jonka hän oli valheista muodostanut, +vaan todellisen, sisimmän itsensä, sen hämärät, tukahutetut pyyteet ja +vaikuttimet. Hän näki, mitä ei ollut koskaan ennen nähnyt: totuuden. +Hän näki, kuinka hän petti nuoruutensa rakastetun; hän näki, kuinka +vastenmielinen oli hänelle aina ollut se nainen, jota hän kuvitteli +niin "syvästi" kunnioittavansa, hän näki, miten vaimon pikkumaisuus oli +turmellut hänen parhaimman itsensä, sen, jonka Hanna Myhren suuri, hyvä +sydän olisi nostanut kukalle; hän näki, miksi hän tahtoi ajaa pois +Gertrud Björkin, näki halpamaisen kateutensa, raukkamaisen +itsevaltiutensa, joka oli kaiken sen pohjalla, mitä hän oli sanonut +muka sielunpaimenen huolenpidoksi laumastansa. + +Kaiken tämän ja paljon muuta hän näki, ei järjestyksessä, niinkuin se +esiintyy kerrottuna, vaan salamannopeasti, yhteen ijäissyyssekuntiin +ahdettuna. Ja hänen vaipuessaan yhä syvemmä, syvemmä ja elämän +häipyessä pois hänen sammuvan katseensa näkyvistä, kajahti +sinikalpeilta huulilta heikosti, ähkyen: "Jumala, armahda minua +syntistä." -- + +Kun hänen vaimonsa hetkistä myöhemmin löysi hänet, käytävässä +makaamasta, oli hän jo kuollut. + +Kasvoilla oli ihmeellinen ilme: rajatonta tuskaa -- mutta samalla +nöyrää rauhaa, jota niissä hänen eläissänsä ei koskaan ollut. + + + + +VII. + + +Kirkosta oli Eskil Svan vanhempainsa ja siskojensa seurassa mennyt +kotiin, syönyt päivällistä ja sitten kiiruhtanut Gertrudin luo +puhuakseen hetkisen tämän kanssa, niinkuin opettaja oli luvannut. + +Hän kulki nopein askelin, haluten hartaasti tavata Gertrudia, Hänellä +oli paljon kerrottavana, monta neuvoa pyydettävänä. Pitkin paikkakuntaa +hän oli kuullut puhuttavan opettajaa vasten tähdätyistä juonista, ja +hän ja ystävänsä, Gertrudin entiset koululaiset, olivat pitäneet monta +salaista kokousta vastaliiton muodostamiseksi. Näiden kokousten +tuloksena oli kirjelmä kunink. majesteetille; Eskil oli sen laatinut ja +koko pitäjän raittiusmielinen nuoriso oli sen allekirjottanut. +Kirjelmässä he hartaasti ja liikuttavasti pyysivät, ettei nuorisolta +ryöstettäisi neiti Björkin "uskollista tukea ja äidillistä rakkautta, +mikä aina oli tullut heidän osakseen." Eskil kantoi kirjelmää +taskussaan: hän olisi mielellään näyttänyt sen Gertrudille ja pyytänyt +hänen neuvojaan sanamuodon suhteen; mutta hänestä tuntui oikeammalta, +ettei Gertrud tietänyt koko hommasta. Ehkä hän sen kokonaan kieltäisi! +Ei, olkoon kirjelmä sitten mielemmin sellaisenaan -- kuningas oli kyllä +ymmärtävä heidän sydämensä ajatukset. + +Kun Eskil koputti Gertrudin ovea, tuli tämä itse aukaisemaan ja otti +hänet, kuten ennenkin, rakastavasti hymyillen vastaan. Mutta hän näytti +niin väsyneeltä ja vanhalta ja kärsivältä, että Eskilin sydäntä +vihlasi. "Sellaiseksi hän on tullut meidän tähtemme", hän ajatteli, ja +kiintymyksen ja rakkauden aalto hulmahti hänen rintaansa. + +-- No, rakas Eskil, sanoi Gertrud hymyillen, pyydettyään häntä +istumaan, mitä sinulla on kerrottavana? + +-- Niin, neiti, alotti Eskil epävarmasti, kyllä kai te ymmärrätte, että +sitä tulee kuulleeksi yhtä ja toista siitä, mitä on tekeillä teitä +vastaan, neiti. + +-- Ei -- ei -- rakas Eskil, emme me nyt siitä puhu, sanoi Gertrud ja +teki torjuvan liikkeen kädellään -- sinustahan meidän nyt oli määrä +puhua. Sinulla on jotain tunnustettavana vanhalle opettajallesi, sen +tiedän. + +Eskil punastui kuin tyttö ja katsoi rukoillen Gertrudiin. + +-- Autanko sinua, Eskil? jatkoi Gertrud hiukan veitikkamaisesti. + +-- Niin, neiti rakas, auttakaa! pyysi Eskil, lähettäen suuren +lapsenkatseen sinisilmistään. + +-- Sinä olet päästänyt elämän kevätriemun sydämeesi, Eskil. Sinä olet +puhunut eräälle tyttöselle, kuinka rakas hän on sinulle, ja hän on +sanonut samaa sinulle? + +Eskil painoi päänsä alas ja kuiskasi, poski vielä polttavampana ja +silmä sinertävämpänä: + +-- Niin, neiti -- Britta Håf -- + +-- Olen sen jo aikoja huomannut ja odottanut luottamustasi. Olen +odottanut samaa Brittasta, ja kyllä se tapahtuukin, vaikka ujous on +tähän asti häntä estänyt puhumasta. Pikku Britta! Sinä saat hyvän, +kelpo morsiamen, Eskil. Nyt tahdon sydämestäni onnitella sinua ja +rukoilla Jumalaa siunaamaan liittoanne. + +Hän tarttui nuorukaisen molempiin käsiin ja puristi niitä äidillisen +hellästi; silmiin tulvehti kyyneleitä. Eskil ei voinut sanoa sanaakaan; +hän nieleksi ja punastui ja kumarteli vuorotellen. + +-- Olettehan jo kauan toisistanne pitäneet, Eskil? + +-- Olemme, neiti, monta vuotta kuljin yhä häntä ajatellen, mutta -- + +-- Mutta et sanonut mitään? + +-- En, oli niin paljon muitakin ajatuksia. En aikonutkaan koskaan puhua +mitään. + +-- No, miten se sitten tapahtui? + +-- Niin, neiti, oletteko tuntenut, miten sukkelalta tuntuu, kun ihminen +on oikein iloinen, niin oikein sydämen pohjasta iloinen, ihan niinkuin +leivo laulaisi rinnassa? On niin hyvä vaietaksesi, kun olet totinen ja +surullinen, silloin oikein mielelläsi pidät ajatuksiasi kätkössä ja +haudot niitä. Mutta tulepa oikein iloiseksi, niin jopa tahtovat kaikki +ajatukset ja salaisuudet ilmi! Niin minun kävi, neiti! Oli se +sunnuntai, jolloin "Luffin kapakka" äänestettiin kumoon, en ole +eläissäni ollut niin onnellinen kuin silloin; minusta koko elämä lauloi +ympärilläni, ja minä lauloin mukana. Ja silloin, neiti, tapasin +Brittan, enkä tuota tiedä, miten lie käynyt, mutta emme monta askelta +olleet kulkeneet, ennenkuin jo olin ilmaissut hänelle kaikki, kuinka +rakas hän on minulle, ja kysynyt, tahtoiko hän olla oma ystäväni. + +-- Ja Britta ei sanonut suinkaan: "en"? kysyi Gertrud hymyillen. + +-- Ei hän vastannut juuri mitään, neiti, sanoi Eskil nauraen ja +punastuen, sillä ei hän ole juuri puhelias, se minun tyttöni. Mutta hän +puristi kättäni ja katsoi minuun niin kauniisti korein silminsä, etten +sitä ikinä unohda. Niin kihlauduimme Jumalan kasvoin edessä, mutta ei +kukaan muu ihminen sitä vielä tiedä paitsi te, neiti. Ja nyt minä vain +olen epävarma yhdestä seikasta: luuletteko, että olen pettänyt? +Tiedätte ajatukseni, tiedätte, että aioin lähetyssaarnaajaksi tai +raittiuspuhujaksi, tahdoin taistella Jumalan ja hänen valtakuntansa +tulemisen puolesta; luuletteko, että voin sen sittenkin tehdä, vaikka +rakastan tyttöäni ja rakennan tuvan ja laadin kodin omalle ystävälleni? + +-- Voit, rakas Eskil, sen uskon varmasti! vastasi Gertrud liikutettuna. +Rakkaus on aina pyhä, se on Jumalasta lähtöisin, ja vain silloin, jos +me itse sen lokaan vedämme, se voi karkottaa Jumalan sydämestämme. +Puhdas maallinen rakkaus vie lähemmä Jumalaa, Eskil. Mutta sen tulee +olla puhdas ja totinen, jotta se sopisi sydämeesi jumalallisen +rakkauden rinnalle asumaan. Sinun tulee ottaa rakastettusi Jumalan +kädestä -- sinun täytyy ajatella: hän tai ei kukaan, sinun täytyy +tuntea, että yhdytte ainaiseksi. Ja sellainen onkin kai tunteesi, +Eskil? + +-- Niin, neiti, vastasi Eskil ja silmäili Gertrudia uskollisin, +lämpimin katsein, juuri sellainen on tunteeni. En voi kenestäkään +toisesta tytöstä pitää kuin Brittasta, enkä ole muista koskaan +välittänytkään. Ja jollemme olisi Jumalan kasvoin edessä kihlautuneet, +neiti, niin ei siitä olisi mitään tullutkaan, senkin tiedän. + +-- Silloin luulen, rakas Eskil, rohkenevani sanoa, että Jumala on +siunaava liittonne, ja että te molemmat yhdessä, miten Jumala +kohtalonne muodostaneekin, olette taistelevat hänen valtakuntansa +tulemiseksi. + +-- Niin, niinhän se on! huudahti nuorukainen, pannen kätensä ristiin, +ja koko hänen kasvonsa loistivat onnesta. Juuri niin olen monasti +itselleni sanonut, mutta se ei ole minulle niin selväksi käynyt kuin +nyt, kun te, neiti, sen sanotte. Sepä sukkelaa, joskus on Britta ollut +kuin kiusauksena, loukkauskivenä tielläni, mutta nyt olen siitä vapaa, +nyt tiedän, että rakkaus, sellainen kuin meidän, on Jumalasta, kiitos, +rakas, rakas neiti! Jokin on täällä ollut kuin kahlehdittuna -- hän +osotti sydäntään -- en tiedä, kuka tai mikä sitä on kahleissa pitänyt, +mutta nyt olen vapaa ja onnellinen. + +Hän tarttui Gertrudin toiseen käteen ja puristi voimakkaasti ja +hellästi sitä omissansa, Gertrudin silittäessä toisella kädellään hänen +tukkaansa ja kuiskatessa: + +-- Jumala sinua siunatkoon, Eskil, ja pientä Britta kultaa, molempia +rakkaita lapsiani! Jumala liittoanne siunatkoon nyt ja ijäisiin +aikoihin! + +Kiivas kolkutus ruutua vasten keskeytti heidät. He säpsähtivät molemmat +samaa ajatusta ja katsahtivat hämmästyneinä ensin ikkunaan, sitten +toisiinsa. Mitä se oli? Miten oudon kamalana ja synkeänä sattui koputus +keskelle valoisaa tunnelmaa, joka täytti heidän sydämensä! + +Gertrud aikoi kiiruhtaa ikkunan luo, mutta Eskil hänet siitä esti +kiivaasti tarttumalla häntä käsivarteen ja juoksi edellä. Ajatus, että +Gertrudia vainottiin, kohosi epäselvänä hänen aivoihinsa. Kuka tietää +-- ehkä oli ikkunan takana Tingbom tai joku "Luffilaisista", aikoen +heittää Gertrudia kivellä? + +Mutta tultuaan ikkunan luo, hän sen sijaan näki Lotta Stålin pienet +pyöreät kasvot, innokkaina, punaisina ja ryppyisinä, kuten aina. + +-- Koputin pikkasen ohi juostessani! hän huusi Eskilille ja Gertrudille, +joka tuli esiin ja avasi ikkunan, oletteko kuulleet, mitä on +tapahtunut? + +-- Emme, mitä sitten? + +-- Kirkkoherra on kuollut. + +Gertrud peräytyi ja kalpeni. + +-- Mahdotonta, hän kuiskasi, hänhän juuri saarnasi. Eskil oli häntä +kuulemassa tunti sitten. + +-- Niin täällä käy, tänään kukoistaa, huomenna kuihtuu! filosofeerasi +Lotta. Emelie Lager sai käskyn tulla tuossa tuokiossa suonta lyömään, +mutta kun hän oli puolitiessä, tuli poika vastaan ja sanoi, että kaikki +oli lopussa, ja sitten se hölmö kääntyi kotiin eikä mennyt ottamaan +asiasta selkoa. Nyt olen menossa pappilaan, ehkä ne tarvitsevat, +raukat, apua, ja silloin on Lotta Stål hyvä olemassa. + +Lotta nyykäytti merkitsevästi ja sitoi kaulaliinansa lujempaan solmuun +leuan alle. Hänen ilmeessään taistelivat epätasaista taisteluaan +kunnioittava suru ja tyytyväisyys kaikkeen siihen mieltäkiinnittävään, +joka häntä odotti. + +-- Niin, hyvästi nyt. Pistäyn kai vähän täällä kotimatkalla, jos on +jotain kerrottavaa. + +Hän nyykäytti taas päätään ja kiiruhti mäkeä alas; kohta muuttui hänen +pieni kumara, ontuva olemuksensa vähäiseksi liikkuvaksi pisteeksi +maantielle. + +Gertrud ja Eskil seisoivat hetken vaiti ikkunan luona, kun Lotta oli +lähtenyt. "Jumalan tuomio", kuiskasi ääni Gertrudin sydämessä; mutta +hän vaiensi sen, hartaasti rukoillen: "Jumala, armahda hänen sieluaan!" +Eskilin silmät leimahtivat, ja mielenliikutus kalvensi posket. "Jumalan +tuomio", hän mutisi, ja kuin voitonriemun välähdys lennähti hänen +kasvojensa yli. + +-- Eskil, älä sano niin -- huudahti Gertrud, pelästyen tuota +lapsensielun vielä uinuvista syvyyksistä tuikahtanutta väläystä, se +sana on samalla sinun tuomiosi. Mitä tiedämme me Jumalan tuomioista? +Emme mitään, ennenkuin ne kohdistuvat meihin itseemme. -- -- Rukoile, +Eskil, rukoilkaamme sen sijaan sielun puolesta, joka kenties kulki +harhaan -- mutta joka ehkä etsii taas kotiaan. + +Eskil katsoi maahan eikä vastannut. Hän ei tahtonut näyttää +Gertrudille, ettei hän voinut irrottua ajattelemasta, että juuri Jumala +oli tarttunut asiaan ja musertanut vihollisen, _hänen_ vihollisensa, +jota Eskil rakasti enemmän kuin isää ja äitiä. + +-- Nyt saamme ainakin pitää neitimme! hän huudahti hetken vaiti +oltuaan, nyt on vaino lopussa, nyt pelkäävät muut ja hiipivät kauniisti +toistensa taa, sen saatte nähdä, neiti. Mutta eipä se olisi käynyt +heille niinkään helpoksi. Me olimme mekin tehneet sotasuunnitelmamme +heitä vastaan. + +Hän purskahti nauruun, pienoiseen, nuorekkaaseen, tirskuvaan nauruun, +jonka Gertrudin totinen katse kohta vaiensi. + +-- Mitä suunnitelmia olette tehneet, Eskil? + +-- Oh, se on täällä, vastasi Eskil ja löi kädellään taskuaan, olemme +kirjottaneet kuninkaalle ja pyytäneet saada pitää teidät, sillä me +olimme kuulleet, että oli puuhattu teitä erotettavaksi; mutta nythän se +on tarpeeton. Jumala itse on tuominnut -- niin, sehän on totta, +minunhan ei pidä niin sanoa -- mutta joka tapauksessa ei meidän +tarvitse enää asiasta huolehtia. + +-- Rakkaat, rakkaat poikani! + +Gertrud puristi lämpimästi Eskilin kättä ja katseli häntä kyyneleisin, +kiitollisin silmin. Oli kuin olisi auringonsäde äkkiä lämmittänyt hänen +viluista, väsynyttä mieltään. Ah, miten ihmeellistä valoa voi hitunen +rakkautta, hitunen kiintymystä, hitunen iloa luoda elämän pimeyteen! + +Eskil oli oikeassa, kirkkoherran kuolema lopetti vainon Gertrudia +vastaan. Juorut ja häväistykset lakkasivat vähittäin, ja lähimmässä +kouluneuvoston kokouksessa, jossa pastori Martin johti puhetta, pantiin +pöytäkirjaan, että syytöskirjelmä koulunopettajatar Gertrud Björkiä +vastaan oli peruutettu. + +Mutta pappilassa muuttui häämarssi kuolinvirsiksi, ja vaaleat +häävaatteet vaihtuivat mustaan surupukuun. Ja tietä, jota morsiusväen +oli ollut määrä kulkea, vaelsi sen sijaan pitkä, synkkä saattue +kirkkomaalle kuoleman juhlaa viettämään. Puheita pidettiin, lauluja +laulettiin, multa putoili ja arkku laskettiin hitaasti ja juhlallisesti +maan poveen. Sitten jätettiin kuollut yksin, ja jokainen meni kotiinsa, +ja ijäisyyssyvyyksien kohina haihtui elämän arkiaikaisiin puuhiin ja +huoliin. + +Mutta kun kesäyö laskeutui, ja hautuumaan hiljaisuus suli vienoksi, +korvia hiveleväksi requiem-hyminäksi, istui umpeenluodun haudan +partaalla yksinäinen nainen ja mietti elämän ja kuoleman ja rakkauden +arvotusta. Tunnin toisensa jälkeen hän istui hautakummulla, pitkä, +hintelä vartalo kyyryssä, harmahtava pää laihaa, jänteistä kättä vasten +nojauneena, ja tummansininen, syvä silmäpari tuijotti unelmain ja +muistojen maailmaan. + +Kun hän oli mennyt ja aamuruskon ensi säde hehkui vuorenhuipulla, +lepäsi hautakummulla pieni valkoinen kanervakimppu. + + + + +VIII. + + +Loppusyksyn ilta-aurinko valaisi Lotan pientä tupaa ja sai ikkunan +välähtelemään kuin metsänlaidassa vilkkuvan silmän. Riippakoivu tuvan +luona kiikutti hiljaa hienoja, lehdettömiä oksiaan, kuusista ja +männyistä kuului kumeaa, valittavaa suhinaa, joka häipyi metsän +syvyyteen. Avaran lakeuden yllä, joka lepäsi vuoren juurella, kulkivat +pilvet kulkuansa, milloin raskaina, yhteen läjääntyneinä joukkoina, +milloin pehmeiksi harsoiksi sulauneina, jotka hajoten kiertyivät +vuorenselänteiden ympärille, milloin hehkuvina kuin Alppein huiput +ilta-auringon loisteessa, milloin kellervän hohteen peittäminä, joka +sytytti koko seudun salaperäiseen satutunnelmaan. + +Keltaisenpunainen säde valahti Lotan ikkunasta sisään, kulki vienosti +yli permannon vuoteelle asti, missä rampa tyttö makasi, aivan samoin +kuin sinä päivänä neljä vuotta sitten, jolloin Gertrud toi pastori +Martinin hänen luokseen. Säde leikki hänen valkealla otsallaan, loi +loistetta haaveksiviin madonnansilmiin ja kietoi kultahohdetta tummiin +hiuksiin. Sairas parka oli entisellään, vuodet eivät olleet riistäneet +rahtuakaan hänen kauneudestaan, kärsimyksestä huolimatta viipyi nuoruus +hienoissa, kalpeissa kasvoissa. + +Lotta hääräili pitkin huonetta. Hän oli ollut pitäjällä "ruumista +käärimässä" ja oli parhaalla puhelutuulella. Kieli parpatti kuin +kurikka myllykoskella, kun lakeuden muijat ovat kevätpesussa. + +-- Niin, nepä olivat oikein "surulliset" hautajaiset, hän sanoi ja +lausui sanan "surulliset" sellaisella äänellä, kuin olisivat +hautajaiset yleensä iloisia tilaisuuksia, tietäähän sitä aina vähän, +näetsen, mitä takanakin piilee, vaikkei siitä puhukaan. Luulevat, näet, +että se raukka oli itse -- -- Ruumiin äiti itki niin hartaasti, ettei +ollut kuivaa paikkaa kasvoissa. Muutoin ne olivat kunnon hautajaiset, +ei sovi muuta sanoa, oikein kunnolliset. Tuomisia joka puolelta. +Gertrud Björkin leivokset olivat oivallisia -- oivallisia! Lotta +nyykäytti ja toisti sanan, äänessä niin täyteläs ja painokas sävy, että +se aivan tyydyttävästi kiivaili kaikkea sitä hyvää, manteleita, sokeria +y.m., mitä leivosten täytteenä oli ollut. + +Sitä paitsi tiesi Lotta koko joukon pitäjän juttuja. Kirkkoherra +Henningsonilta oli jäänyt niin jumalattomasti rahaa, että sekä leski +että lapset olivat nyt varakasta väkeä. Estrid oli tehnyt eron +rikkaasta tehtailijastaan, mutta koska jo oli kuulutettu, täytyy hänen +vedota kuninkaaseen tai "konstitoriumiin" eroa saadakseen, Lotta ei +tietänyt kumpaanko. Sitten oli hänen määrä lähteä ulkomaille, siitäkään +ei Lotta tietänyt, minne, mutta hirmuisen kauas vaan, lukemaan ja +tulemaan oppineeksi ja muuta sellaista. Niinkuin se ei muka kotonakin +kävisi päinsä! Tingbomin nuorin lapsi oli taas karannut, Jumala tiesi, +miten sen asian laita oikein oli, kummalliselta se vain näytti, että +isä jok'ikinen vuosi sanoi lasten karanneen ja alituisesti ahdisti +kuntaa ottamaan niistä vaaria. + +Nyt oli Lotta saanut huoneen järjestetyksi, pannut pois +hautajaisvaatteensa, pukeutunut arkipukuun ja kertonut uutisensa +Ingridille. Hän huokasi tyytyväisenä, otti kahvimyllynsä ja istuutui +jauhamaan, säröisellä äänellään alottaen virren, jonka oli juuri +kuullut hautajaisissa' + +"Eijaa, mun sielun' toivoss' iloitseepi." + +Koputus keskeytti hänet. + +-- Sisään! huusi Lotta, kääntäen kasvonsa tyytyväisesti hymyten oveen +päin -- astukaa sisään! + +Ovi avautui, ja Gertrud Björk seisoi kynnyksellä. + +-- Gertrud, rakkahin, miten hauskaa, että tulit! huudahti Ingrid ja +ojensi käsivartensa kohti tulijaa. + +-- Niin, sepä oli oikein hauska, toisti Lotta, hyväntahtoinen hymy +huulilla, nyt panen kahvipannun tulelle, hetken päästä on kahvi valmis +-- kas niin, en koskaan kiehuta kahvia kauan -- sen opin lautamiehen +emännältä ennen vanhaan, kun kaksikymmenvuotiaana olin hänellä +palveluksessa, ja hän ymmärsi asiansa, se on vissi! Mitäs nykyaikaiset +ymmärtävät? Ei edes osata kahvipapuakaan paahtaa! Istu Gertrud, istu! +Nytpä saamme kuulla, tiedätkö mitään uutta pappilasta. Ajatteles, että +se Henningson oli niin rikas! Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta ja asetti +tyynyn Ingridin selän taa ja pani hänet oikein mukavaan asentoon, nyt +pidetään oikein hauskaa takkavalkean ja kahvin ääressä. Kas niin -- on +oikein vähän kolkkoa näin syys-illoin, kun puut laulavat +tuvannurkkauksessa. + +Kun kahvi oli juotu ja oli hetkinen juteltu, lähti Lotta yläkertaan +Emelie Lagerin luo, joka juuri kuului tulevan kotiin toimistaan, ja +jolla tavallisesti aina oli uutisia kerrottavana. Gertrud ja Ingrid +jäivät siis yksin. + +Gertrud istui hetken vaiti, pitäen Ingridin kättä omassaan ja kuunteli +uneksien puiden suhinaa ja takkavalkean räiskynää. Sitten hän taas +alkoi puhua ja kertoi Ingridille kaikesta, mitä oli näinä viime +kuukausina kokenut. Mutta koko ajan hän tunsi aikoneensa puhua aivan +jostain muusta. Sitten syntyi muutaman silmänräpäyksen vaitiolo. Ingrid +istui liikahtamatta ja tuijotti miettivänä tuleen suurin, verhotuin +silminsä. Hän olisi niin mielellään kysynyt erästä asiaa Gertrudilta, +vaan ei uskaltanut. + +-- Tiedätkö, Ingrid, sanoi Gertrud viimein jyrkästi, sanovat pastori +Martinin pääsevän kirkkoherran seuraajaksi. Keräävät par'aikaa nimiä +kuninkaalle menevään anomuskirjaan, pyytävät, että hänet kutsuttaisiin +vaalisaarnaajaksi. + +Ingridin väri vaihtui nopeasti; Gertrud ei voinut nähdä, valoako lie +ollut vai varjoa. + +-- Sepä hauska kuulla, sanoi Ingrid hiljaa, luulen, että parempaa emme +voisi saada. + +Taas äänettömyys. + +-- Ingrid, sano, eikö hän enää koskaan käy luonasi? Gertrud pelästyi +omaa kysymystään; hän oli nytkin aikonut sanoa jotain muuta, mutta nuo +sanat tulivat kuin itsestään. + +-- Ei, ei koskaan, kuiskasi Ingrid, ja huulet alkoivat väristä, ei +kahteen viime vuoteen. + +Jälleen hiljaista. + +-- Koskeeko se sinuun, Ingrid? jatkoi Gertrud, ja hänestä tuntui +itsestänsä, että hän oli epähieno ja häikäilemätön, aivan kuin olisi +polkenut kukkia. + +Ingrid ei heti vastannut. + +-- Ei puhuta siitä, hän kuiskasi viimein vastahakoisesti, sellaisesta +ei pidä puhua, se koskee aina. Vaikka nyt on vaikein ohi -- se oli +hirmuista -- minun on täytynyt uudelleen taistella taisteluni +voidakseni antaa anteeksi -- ei hänelle, oi ei, tiesinhän _hänenkin_ +kärsivän, tiesin, että hän -- ei -- vaan niille, jotka minusta tekivät +raajarikon -- olisinhan muutoin ollut maailman onnellisin ihminen, niin +iloinen ja terve ja voimakas kuin olin tänne tullessani -- mutta sehän +on yhdentekevää, _olen_ antanut anteeksi -- en tunne enää katkeruutta +-- kaikki on hyvin -- sillä kaikki on tullut Isäni kädestä. + +Hänen kasvoihinsa palasi taas lempeä, säteilevä ilme, joka oli hänelle +niin ominainen. Kauniit madonnansilmät hymyilivät -- onnellista, +salaperäistä hymyä kyynelten lomitse. + +-- Ingrid, sanoi Gertrud hetken päästä, minun täytyy kysyä sinulta +jotain. Suo anteeksi, jos kysymykseni on epähieno. Jumala tietää, ettei +tarkotukseni ole loukata -- Jumala tietää, miksi kysyn. Sano, pikku +Ingrid, oletko kärsinyt -- niinkuin kärsii se, jonka luota rakastettu +poistuu? + +Vastausta ei tullut heti. Ingrid katsoi Gertrudia ihmetellen, hieman +nuhtelevasti. Miksi noin repiä auki sellaista, minkä tuli levätä +hiljaisessa kätkössään, uniin vaipuneena? Mutta Gertrudin äänessä oli +jotain, joka pakotti vastaamaan. + +-- Niin, niin olen kärsinyt. Nyt en enää kärsi. Mutta en koskaan lakkaa +häntä rakastamasta. Tiedänhän, että kerran tapaamme -- siellä, missä en +enää ole raajarikko -- ja silloin -- + +Hänen säteilevä katseensa lopetti lemmentarinan, joka +puolitukahutettuna värisi sanoissa. + +Gertrud ei vastannut; hän vain siveli kädellään Ingridin päätä, ja +kaihoisa hymy hiipi hänen huulilleen. + +Hetken päästä he alkoivat puhua muista asioista; sitten tuli Lotta +Emelie Lagerin luota kertomaan saamiaan uutisia, kaatoi "lisätipan" ja +pakotti molemmat tytöt juomaan. + +Kun se kaikki oli suoritettu, nousi Gertrud ja jätti hyvästi. + +-- Lapsi, lapsi, sanoi Lotta ja katseli Gertrudia äidillisen +huolestuneesti, olet käynyt niin kurjaksi ja vanhaksi, sinun täytyy +hankkia vähän lihaa luittesi verhoksi. Muutoin ei sinusta tule kaunista +morsianta. + +Gertrud pudisti hymyillen päätään. + +-- _Minun_ sulhaseni ei kauneutta kaipaa. Hyvästi Lotta, hyvästi, pikku +Ingrid! Nuku hyvin, Jumala sinua siunatkoon! + +Hän nyykäytti vielä kerran päätään, kynnyksellä seisoessaan; sitten hän +katosi suljetun oven taa. + +Nopein askelin Gertrud kiiruhti tietä pitkin. Raskaat, kiitävät +iltapilvet olivat hajonneet aivan äkkiä, niinkuin joskus lakeudella +tapahtuu, missä tuuli ajelee niitä sinne tänne ja kaukaiset +vuoriselänteet ne ikäänkuin nielaisevat. Syyssynkässä avaruudessa +riippuivat tähdet hohtavan kirkkaina; Vegan sinervä valo säkenöi ja +värisi tumman kaarikaton huipulta, Jupiter loisti suurena tulipisarana +kuusenoksalla, kuin kalpea, leimuava topaasi tuikki Capella läntisellä +taivaalla. Tähtikirjailut, valousvat, heikot, vaaleat valovärähdykset +kutoivat ijäisyyskangastaan taivaan holvin peitoksi. Aivan lehdettömäin +koivujen latvassa keinui uudenkuun kehrä, kiiltävänä ja teräväksi +hiottuna, viileän ilta-ilman helmassa. Tietä, jota Gertrud kulki, +peittivät ylt'yleensä kuihtuneet lehdet; lehtien kahina askelten alla, +putoilevain lehtien vieno suhina kajahti hillittynä surunvaikerruksena +syksyn mahtavasta symfoniasta. + +Mutta Gertrud ei huomannut mitään; ajatukset kulkivat suurina ja +kantavina hänen sielussaan, hänet oli vallannut mielijohde, joka vei +toimintaan, niin kauan kuin hän vielä oli sen lumouksen alainen, +ennenkuin harkinta ja arkuus teki hänestä pelkurin. + +Hän kiiruhti yhä enemmän askeliaan, kulki pappilan ohi kappalaisen +asuntoa kohti. Kun hän oli päässyt niin lähelle, että hän saattoi nähdä +pikku talon, joka korkeitten puittensa suojustamana oli kuin kukkavihko +keskellä lakeutta, hän ymmärsi, ettei kukaan ollut kotona, koska kaikki +ikkunat, paitsi keittiön, olivat pimeät. + +Hänen askelensa muuttuivat hitaiksi ja vavahteleviksi; tunne, joka +samalla oli sekä pettymystä että kuin vapautusta, värähti hänen +lävitseen. Siis ei tänä iltana -- mutta niin pian kuin hänen oli +mahdollista häntä tavata. + +Nyt hän äkkiä huomasi, miten majesteetillisen suloinen syksy-ilta oli +miljoonine tähtineen, jotka lakeuden yllä tuikkivat. Kuohuvat, +levottomat ajatukset vaipuivat -- hän kuuli sielustaan vain yön ja +tähtitaivaan ja ijäisyyden syviä säveliä. + +Silloin hän näki tiellä varjon, joka liikkui häntä kohden. Sydän +sykähti hänen povessaan -- se oli hän, pastori Martin -- hän oli +menossa kotiin -- Gertrud tiesi sen, vaikkei hän vielä voinut piirteitä +erottaa. -- Siis sittenkin jo tänä iltana! + +Hän kulki viipyvin askelin, sillä välin kuin etäinen varjo kasvoi +kasvamistaan tiellä ja läheni häntä. + +Yli neljä vuotta olivat Gertrud ja pastori Martin taistelleet saman +päämäärän puolesta, tukeneet toisiaan taisteluissa, eläneet samassa +henkisessä ilmapiirissä. Gertrud oli ollut syvänä, sisäisenä +ponnistimena, joka oli vienyt työtä eteenpäin, Nils Martin oli +seurannut, hänen intonsa syttämänä, hänen luottamuksensa kannattamana. +Mutta niinkuin avioliitossa voimakasluonteinen vaimo, synnynnäisen +vaistonsa ohjaamana, antaa heikon miehensä luulla johtavansa, niin oli +myös Gertrudin ja pastori Martinin suhteen laita. Ei ollut Nils Martin +koskaan käsittänyt, että Gertrud oli heidän yhteisen työnsä +voimakkaana, syttävänä aineksena, eikä Gertrud sitä itsekään ollut +käsittänyt. Nils Martin näki hänessä kelpo auttajan viinimäen työssä, +uskollisen toverin, puhtaan, jalon naisen, ja vuosien vieriessä oli +hänessä kypsynyt luulo, että Gertrud Björk oli se vaimo, jonka Jumala +oli hänelle määrännyt, se "apu", joksi Jumala ajan aamuna loi naisen +miehelle. Hänkin oli tehnyt päätöksen, päätöksen pyytää Gertrudia +vaimokseen. + +Mutta vaikeitta taisteluitta ei tämä päätös ollut syntynyt. Hän ei +rakastanut Gertrudia, ei edes häntä kaivannut, hän vain luuli, että +Jumala oli aikonut Gertrudin hänen vaimokseen, ja ettei Gertrudin +lailla kukaan voisi tukea häntä hänen taistelussaan Jumalan valtakunnan +kasvamiseksi. Ja sehän oli hänen elämänsä suuri päämäärä; kaiken muun, +sydämen haaveksivat pyyteet, suloiset unelmat kalpeasta madonnanpäästä, +jota hän povellaan silittäisi ja jonka piirteistä hän suutelisi pois +kärsimyksen, hän oli käärinyt unhon kuolinvaippaan ja laskenut +muistojen hautaan. + +Kaikkea tätä Nils Martin ajatteli tänä syys-iltana, kun hän pitäjällä +käytyään vaelsi kohti pientä yksinäistä kappalaiskotiaan. Ja kun hän +silloin äkkiä näki sen naisen, joka äsken juuri oli väikkynyt hänen +mielikuvituksessaan, tulevan vastaansa tiellä, keskellä illan +juhlallista hiljaisuutta, silloin tulvahti sydän niin lämpimäksi, +hänestä tuntui, että elon ihme oli hänen edessään, Jumala itse oli +puhunut; hän ei enää epäröinyt. Eikö Gertrud tullut aivan kuin Rebekka +Eleasaria vastaan, ei rakkaudenhehkun, ei haaveilun, vaan palavan +uskonrukouksen morsiamena? + +Jollei tähtien tuike ja kuutamo olisi ollut niin häikäisevä, ja jollei +mielenliikutus olisi samentanut Gertrudin katsetta, olisi hän +huomannut, kuinka liikutettu pastori oli. Mutta nyt hän ei huomannut +mitään; hän oli niin omissa ajatuksissaan, ja niinkuin Nils Martinista +oli tämä kohtaaminen hänestäkin Jumalan lähettämä merkki. + +He tervehtivät toisiaan, molemmat hämillään. Pastori kysyi, saisiko hän +kääntyä seuraamaan Gertrudia kappaleen matkaa, Gertrud suostui, ja he +kulkivat hetken vaiti vierekkäin. Viimein pastori pysähtyi, tarttui +Gertrudin käteen ja sanoi hiljaa: + +-- Sallitteko minun käyttää tätä ihmeellistä tapaamista tehdäkseni +teille kysymyksen, joka kauan on ollut mielessäni? + +Gertrudin valtimo värähti, verivirta syöksyi päähän niin kiivaasti, +että silmissä miltei punersi. Mitä oli nyt tapahtuva? Hänestä tuntui +äkkiä, että kaikki muuttui niin oudon epätodelliseksi; satuyö, +satukuutamo kietoutui hänen ympärilleen, hän itse muuttui kokonaan +toiseksi, nuoreksi, keveäaskeliseksi tytöksi, jonka sydän on yhtä +täynnä kevät-unelmia kuin toukokuunaamu on täynnä päivänpaistetta ja +lintujen laulua. + +-- Gertrud, sanoi Nils Martin ja otti hänen kätensä omiinsa, Jumalan +edessä, joka on kuullut kaikki rukoukseni, ennenkuin otin tämän vakavan +askelen, kysyn minä, tahdotteko tulla vaimokseni, siksi "avuksi", +joksi Jumala antoi naisen meille miehille, tahdotteko ruveta +seurakuntalaisteni hyväksi ja rakastavaksi äidiksi? + +Oli kuin olisi raesade langennut Gertrudin versoviin kevät-unelmiin; +hän muuttui äkkiä kylmäksi, järkeväksi ja arvostelevaksi. Nuo sanat, +joissa olisi voinut piillä elämän suurin onni, tuottivat vain tuskaa. +Ei vain siksi, että hän ymmärsi, ettei Nils Martin häntä rakastanut; +mutta hänestä tuntui, että tämä niin kurjasti kutistui hänen +silmissään. Ei, se ei saanut tapahtua, hän ei tahtonut nähdä häntä +pieneksi käpristyneenä, kadottaa hänet Gertrud saattoi, jos niiksi +tuli, mutta ei nähdä hänen pienuuttaan. + +-- Kiitän teitä, pastori, tarjouksestanne, hän vastasi ja vetäisi +kätensä pois Nilsin kädestä, sitä keveästi puristain -- suuri kunniahan +se on minulle, aina olen sitä kiitollisesti muistava. Mutta sittenkin +minun täytyy hyljätä tarjouksenne. + +Pastori Martin hämmästyi niin, ettei hän kyennyt vastaamaan, tuijotti +vain Gertrudiin. Hän oli ollut niin varma asiastaan, ettei hän ollut +edes ottanut lukuun sitä, että Gertrud voisi olla suostumatta. + +-- Se surettaa minua, hän sanoi viimein, alakuloisessa äänessään +hitunen tyytymättömyyttä, luulin omaavani teidän kiintymyksenne, +niinkuin te minun. + +Gertrud punastui, kiihkeä vastaus poltti huulia, mutta hän hillitsi +itsensä ja vastasi levollisesti: + +-- Olkaamme vilpittömiä! Ette pyydä nyt minun kiintymystäni -- minun -- +minun rakkauttani -- te tahdotte kelpo vaimon, seurakunnallenne hyvän +äidin, siksi käännytte minun puoleeni. + +-- Ja entä jos niin olisi? kysyi Martin ihmeissään. Tarvitseeko +kiintymyksen siltä puuttua, vaikka pidänkin teitä ennen muita +papinrouvan vakavaan tehtävään sopivana? + +-- Ei, mutta te olette unohtanut yhden seikan, pastori Martin, kaikkein +tärkeimmän. + +-- Ja minkä sitten -- minkä? + +-- Te unohditte sydämen vaatimukset. + +Martin pudisti päätään. + +-- En ymmärrä teitä, hän mutisi. + +-- Ah, kyllä ymmärrätte, te tiedätte kyllä, että sydämen vaatimukset +ovat ensi sijassa, lähinnä omantunnon vaatimuksia; niitä vastaan olitte +rikkoa. Sydämenne on toisen oma. Sydämenne ei ole minun, se on muualla. + +Hänen sanansa herättivät Nilsissä kiivasta liikutusta. + +-- Miten voitte olla noin kova, neiti Björk! hän huudahti, kuinka noin +häikäilemättä voitte koskettaa haavaa, jota vuosikausia olen koettanut +umpeen kasvattaa? + +-- Siksi, että minusta olette erehtynyt. Siksi, että minusta juuri sen +kautta olette rikkonut sekä omaanne että erään toisen oikeutta antaa +sydämien puhua. + +-- Tiedättekö, mitä sanotte? Tiedättekö, mitä tarkotan? huudahti Nils +kiihkeästi, ja hänen vaaleansiniset silmänsä leimahtivat pimeässä. +Kuinka hän voisi tulla omakseni? + +-- Ah, miten vähän te ymmärrätte, keskeytti Gertrud, ja huulille painui +väsynyt, kaihomielinen hymy. Ettekö tiedäkään, mikä on elämän suurin +voima? Ei se, mikä on näkyvissä -- ei teot ja toimet, vaan se, mikä +piilee sisimmässämme. Ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat tehneet +työtä ja toimineet, koonneet rahoja ja pitäneet puheita ja rakentaneet +taloja, ja kuitenkaan ei heistä ole enempää jälkeä jäänyt kuin ilman +halki kiitävästä linnusta? Ja ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat +eläneet maailman touhusta erillään, maanneet sairaina vuoteellaan ja +kuitenkin vieneet ihmiskuntaa kappaleen matkaa eteenpäin sisäisen +voimansa varassa? _Hän_ on niitä. -- + +He pysähtyivät ja katselivat toisiaan kauan silmiin. + +Sitten vaipui Nils Martin kivelle tien viereen ja istui pitkän aikaa +liikkumattomana, kasvot käsiin peitettyinä. Kun hän katsahti ylös, oli +hänen kasvojensa ilme muuttunut, kyynelet väreilivät silmissä, ja hän +ojensi ristiin liitetyt kätensä miltei lapsellisen nöyrästi. + +-- Puhukaa vielä, Gertrud, hän kuiskasi, osottakaa tietä! + +-- Niin, vastasi Gertrud, uhrautumisen nautinnon innostamana, hänestä +on tuleva vaimonne. Hänen sielussaan on lakkaamatta kuohuva rukouksen, +uskon ja rakkauden lähde, sen lähteen vesi on oleva koko seurakunnan +kostukkeena. Siunaus on tuleva -- hiljaa ja huomaamatta, niinkuin +maasta taimi kasteyönä putkahtaa -- ette tiedä, mistä se tulee -- hänen +rukouksensa sen tuovat. Te tunnette voimakkaampana tarttuvanne työhön, +voimakkaampana käyvänne sairaiden ja kärsiväin luo, ette tiedä miksi -- +hänen rukouksensa, hänen rikas henkielämänsä sen vaikuttaa. -- Mitäpä +siitä, että hän on sairas eikä voi jaloillaan käydä? Kohti suurempaa, +ihanampaa aarretta, kuin pyhitetty ihmissielu, ei voi kukaan kurkottua! + +Gertrudin kasvot olivat kuin kirkastetut, ne loistivat kyynelin ja +hymyilyin. Hän oli kuin ulkopuolella, niin, yläpuolella oman itsensä, +hän kuuli oman äänensä, omat sanansa, mutta hänestä tuntui, ettei hän +itse puhunut, vaan mahtava henki häntä siihen pakotti. Ja hänet oli +vallannut niin raju liikutus, että hän olisi tahtonut huutaa, +kirkaista, tuskastako vai onnesta, sitä hän ei tietänyt. + +-- Kiitos, kuiskasi Nils, ja tarttui hänen käteensä, te olette +oikeassa. Minä olin sameakatseinen, pelkuri, ahdas. Te olette antanut +minun katsoa yli aavain avaruutten. Te olette nöyryyttänyt minut ja +samalla kohottanut. Kiitos, mitä nyt teitte minun tähteni, sitä en +koskaan unohda. + +-- Kiitos, kertasi Gertrud, ja Nilsin puhuessa hänestä tuntui kuin +olisi hän äkkiä huimaavista korkeuksista pudonnut maahan, väsyneenä ja +apeilla mielin, täynnä pieniä, sairaita ajatuksia. Hyvää yötä siis. +Jumala siunatkoon teitä -- ja häntä. Minun täytyy kotiin. On jo myöhä. + +Hän puristi Nilsin kättä, kumarsi päätään, kiiruhti nopeasti eteenpäin +eikä ollut huomaavinaan Nilsin yritystä pidättää häntä. Ja siinä +kulkiessa muuttuivat hänen kasvonsa yhä synkemmiksi ja otsa painui +ryppyihin, kuin olisivat ajatukset kietoutuneet sen takana koviksi, +sotkeutuneiksi solmuiksi. + +Yhä raskaammiksi kävivät askelet, yhä kumarammaksi selkä. +Mutta ulkoinen lysähtäminen oli vain heikkona ilmauksena siitä +kuolemanväsymyksestä, elämään kyllääntymisestä, joka taka-iskuna häntä +kohtasi innostuksen synnyttämän mielenliikutuksen jälkeen. Haparoiden +hän etsi ajatuksilleen tukikohtaa, mutta ei löytänyt; kuin häkkiin +suljetut linnut ne siipiään räpytellen koettivat vapautua surun ja +tuskan vankilasta, mutta turhaan. + +Miksi hän oli näin menetellyt? Ja vielä hirveämpää kysyä -- miksei hän +tuntenut lainkaan iloa siitä, että oli tehnyt oikein? "Jumalani, +Jumalani, sinunhan äänesi kuulin? Vai erehdyinkö elämäni tärkeimpänä +hetkenä?" + +Tuo ajatus oli niin sietämätön, niin aution kamala, että se oli hänet +kaataa. Polvet eivät kantaneet, ja ellottava tuska kohosi kurkkuun. + +Onnen vaatimukset! Miksi tuo sana suurena ja kohisevana juuri nyt +ennätti hänen korviinsa? Eikö juuri tuossa sanassa piillyt syvä +ja viisas salaisuus? Eikö juuri hän itse ollut kiihtyneessä +mielentilassaan ampunut yli maalin, tähtimaailmoihin, missä kuolevainen +nääntyy? Eikö hän ollut _itse_ loukannut sydämen oikeutta, _oman_ +sydämensä? Eikö juuri hänessä ollut niitä voimia, jotka olisivat Nilsin +rakkauden pakottamalla pakottaneet esiin ja siten luoneen heidän +molempain elämän rikkaaksi ja ihanaksi? Ja hän -- tuo toinen -- olihan +hän jo onnellinen -- kaipasiko hän enää muuta syvän, hiljaisen Jumalan +rauhansa rinnalla? + +Niin, hän oli erehtynyt -- mutta hän ei tuntenut katumusta, ei halunnut +mitään muuttaa, hän tunsi vain tympeää, kuluttavaa tuskaa jonkin +vuoksi, joka oli auttamattomasti menetetty. + +Hän oli kuulevinaan kaukaa mahtavaa kuminaa. Nuoruus, pettyneine +unelmineen, lapsellisine toiveineen, kansakoulunopettajattarenkin +vaatimattomassa olemuksessa piilevä runollisuus, vaipui hautaan. + +Sitten syntyi kaamea hiljaisuus, kamala yksinäisyys hänen rintaansa, +sielun keskiyö laskeusi. Ja hänen eteenpäin haparoidessaan pääsi hänen +huuliltaan vaikeroiva valitus: "Jumalani, Jumalani, miksi minut +hylkäsit?" -- -- -- + +Kotiin tultuaan hän heittäysi voimattomana vuoteelle, koko ruumis +vapisi, hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Vähitellen turtui ankara +tuska, ajatukset kävivät sekaviksi, hän vaipui keveään uneen. Sitä +kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta sillä välin hän ennätti +nähdä unen tai näyn, hän ei tietänyt kummanko. + +Hän oli kulkevinaan vuorta ylös, ja kuta kauemmas hän kulki, sitä +korkeammaksi ja jyrkemmäksi muuttui vuori. Mutta näkymätön käsi pakotti +häntä eteenpäin, samalla kuin juuri sama käsi lakkaamatta kohotti +vuorta korkeammaksi. Koko ajan hän kuuli äänen, joka, kuin kellon +helähdykset, rytmeinä keinuen kaikui hänen korvissaan: "korkeimmalle +huipulle -- korkeimmalle huipulle". Hän laahautui eteenpäin, väsyneenä +ja läähättäen, näkymättömän käden ja salaperäisen äänen pakottamana. +Nyt avartui äkkiä näköala; hänen sydämensä sykähti ilosta ja +kaipauksesta, sillä hän ymmärsi lähestyvänsä päämäärää, vavisten hän +kiirehti askeliaan, avaruus avautui eteen suurena, sinertävänä merenä +-- ja mahtava ääni kaikui yhä kehottavampana ja juhlallisempana. + +Silloin hajosi uni, näky suli valo-usvaksi, äänen kaiku eteni, hän +heräsi ja avasi silmänsä. Hänen katseessaan viipyi vielä tuo sinervä +hohde, hän näki sen kalpenevan ja haihtuvan huoneen pimeyteen, samalla +kuin viimeinen värisevä ääni sammui hänen korvistaan. + +Mutta riemun ja vapauden tunne karkotti keskiyönpimeyden hänen +sielustaan. Tänä hetkenä hänestä tuntui, että hänen elämänsä arvotus +oli ratkaistu, hän oli nähnyt jyrkän, vaivalloisen tien, mutta myös +korkeimpain huippujen valon: sielun puhtauden, heijastuksen Jumalan +kasvoista. + + * * * * * + +Vuosi sen jälkeen muutti Nils Martin vastanimitettynä kirkkoherrana +pappilaan vaimonsa Ingrid Medinin, halvatun kansakoulunopettajattaren +kanssa, joka monet vuodet oli maannut sairaana Lotta Stålin pienessä +tuvassa. Hän ei koskaan katunut, että oli ollut kyllin rohkea ja kyllin +nöyrä antaakseen itseään voimakkaamman vaikuttaa siihen hetkeen, +jolloin hänen elämänsä kohtalo ratkaistiin. Sillä Ingrid oli, kuten +Gertrud oli sanonut, syvänä, hiljaisena siunauksen lähteenä seurakunnan +elämässä. Hänen huoneeseensa, missä hän sairastuoliinsa kahlehdittuna +istui vuosi vuodelta, nuoruudenkukoistuksen haihtuessa ja keski-ijän +syysvalon kalventaessa kauniit madonnankasvot, sinne tulivat sairaat ja +köyhät, surulliset ja huolenpainamat, ja kaikille oli hänellä antaa +kärsimyksissä kypsyneen sielun lohdutusta. Ja yksinäisen sairaskammion +rikkaasta rukouselämästä virtasi hengellisiä voimia, jotka tuntuivat +kaikissa, ilman että he ehkä tiesivätkään niiden lähdettä. + +Nils Martin oli onnellinen; hänen sielunsa oli saavuttanut rauhan ja +sopusoinnun. Kaiken, mitä yhteiskunta oli rikkonut tuota nuorta naista +kohtaan, riistäessään häneltä terveyden ja nuoruuden ja elämänilon, sen +Nils sai sovittaa häntä väsymättä, rakastavasti hoitaen. + +Ystävällinen, hauska pappila oli myös Gertrud Björkin kotina. Syvä, +haaveksiva rakkaus, jota hän kerran tunsi pastori Martinia kohtaan, +ilmi lausumaton rakkaus, jota ei edes tämä itse aavistanut, vaihtui +vähitellen lämpimäksi ystävyydeksi, joka yhä kiinteämmin liitti heidät +yhteen työssä Jumalan valtakunnan tulemiseksi. + + + + +IX. + + +Syys-iltana, kun kanerva hehkui punaisena päivän sammuissa, vaelsi +yksinäinen mies poikki nummen. Hän kulki kuin muistojen etsijä tai +muistojen vetämä, milloin sinne, milloin tuonne, hitain askelin, pää +painuksissa. + +Hän oli vielä nuori mies; kasvojen väsyneen ilmeen oli suru eikä ikä +uurtanut. Piirteet olivat pehmeäviivaiset, huulet ja silmät näyttivät +hymyämään luoduilta; synkkyys, joka ne nyt kattoi, ei ollut niissä +luontainen, suuri, parantumaton elämänmurhe oli sen niihin vajottanut. + +Yhä eteenpäin hän kulkee, ajatuksiinsa vaipuneena. Silloin tällöin hän +silmäilee ympärilleen ja nyykäyttää hiljaa päätään herääville +muistoille. Läpi illan hiljaisuuden hän kuulee etäisen vesiputouksen +heikon, sorisevan humun; tuota ääntä kohti hän kulkee, se paisuu, hän +tuntee sen sävelet, ne ovat kuin murhevirsi keskellä lakeuden suurta +äänettömyyttä. + +Nyt hän on perillä, Stupetin vesi kohisee pyörteinä; kuin lumottuna hän +seisoo, tuijottain syvyyden mustaan jättiläissilmään. Siitä kohoaa +näkyjä, ääniä, ja ne kaikki sanovat: "muistatko -- muistatko?" + +Nyt loistaa lännen taivas leimuavan punaisena, ja koko kanervameri +kuvasteleikse sen hohteessa. Pikku kumpujen harjat hehkuvat, ja +sinipunervia varjoja laskeuu notkelmiin. Vieraan silmä näkee tuon +kauneuden, ja nuoruusmuistot valtaavat suonenvedontapaisella voimalla +hänen sielunsa. Suu kouristuu, ja silmät puhkeavat täyteen kuumia, +kirpeitä kyyneliä. + +Silloin hän huomaa Stupetin vieremällä mättään, valkoista kanervaa +kasvavan, joka hohtaa vienona laskevan auringon väreissä. Ja hänestä on +kuin saisi syvyyden ääni sanoiksi ja kuiskaisi tutusti: "muistatko +yksinäisyyteni? Muistatko kaiken kärsimykseni? Muistatko, miksi kuolin? +Muistatko, että sinun piti kasvaa suureksi ja rakkaudesta rikkaaksi ja +taistella kaikkien hyljättyjen ja sorrettujen, Karin rukkasi köyhäin +pikku siskojen puolesta? Muistatko? -- muistatko?" + +Ja vieras hymyilee, ei nuoruuden kevätriemuista hymyä, vaan niinkuin +hymyillään ajatusta, joka on omin sydänverin synnytetty, ja jonka +toteuttamiseksi ihminen antaa elämänsä. + +Mutta valkokanerva, tuskanleimaisen rakkauden kukka, kimmeltää yhä +vienontuvassa lumihohteessaan, kun vieras hitain askelin poistuu +nummelta elämän työhön ja taisteluun. + + + + + + + + +End of Project Gutenberg's Valkoisia kanervakukkia, by Mathilda Roos + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOISIA KANERVAKUKKIA *** + +***** This file should be named 39756-8.txt or 39756-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/3/9/7/5/39756/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License available with this file or online at + www.gutenberg.org/license. + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation information page at www.gutenberg.org + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at 809 +North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email +contact links and up to date contact information can be found at the +Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit www.gutenberg.org/donate + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. +To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For forty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/39756-8.zip b/39756-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..e3f6c21 --- /dev/null +++ b/39756-8.zip diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..bf6b03f --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #39756 (https://www.gutenberg.org/ebooks/39756) |