initial commit of ebook 39756HEADmain

5 files changed, 11576 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/39756-8.txt b/39756-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..335a158
--- /dev/null
+++ b/39756-8.txt
@@ -0,0 +1,11560 @@
+The Project Gutenberg EBook of Valkoisia kanervakukkia, by Mathilda Roos
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Valkoisia kanervakukkia
+
+Author: Mathilda Roos
+
+Translator: Aune Krohn
+
+Release Date: May 22, 2012 [EBook #39756]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOISIA KANERVAKUKKIA ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+VALKOISIA KANERVAKUKKIA
+
+Kirj.
+
+Mathilda Roos
+
+
+Suomensi Aune Krohn
+
+
+Helsingissä 1908,
+Raittiuden Ystävät.
+Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö.
+
+
+
+    _Anna Roosille
+    pienten ja sorrettujen lämminsydämiselle
+    puoltajalle
+                 omistaa tämän kirjan
+                 hänen sisarensa._
+
+
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN OSA.
+
+
+
+
+I.
+
+
+    Mi naisenvienoa ihmisessä, on
+    vapahdus maailman ja tulosoitto
+    veljestymisen valtakunnan.
+
+                     _v. Heidenstam_.
+
+Aivan ylhäällä, missä kuusimetsä loppuu, levittää kanervakangas vuoren
+laelle hienokukkaisen jättiläismattonsa. Kanervaa, kanervaa, pelkkää
+kanervaa, niin kauas kuin silmä kantaa; pehmoisin aaltoviivoin se
+vyörtää laineitaan eteenpäin -- heleänpunaisena, sinipunervana,
+ruskeahkona -- aina taivaan rannoille saakka, missä taivas ja maa
+sulauvat toisiinsa.
+
+Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat siellä valtiaina, varsinkin yön
+saapuessa, auringon vaipuessa, pimeän pudistaessa yltään avaran
+vaippansa nummen verhoksi ja tähtien tuikkiessa taivaan tummalta
+holvikatolta.
+
+Tarina kertoo, että kauan sitten entisaikoina vaelsi illalla poikki
+nummen muuan nainen, joka sydämensä kätkössä kantoi rakkauden ja surun
+raskasta salaisuutta. Ja mihin hänen kyynelensä nummelle valahtivat,
+sieltä haihtui punaväri, ja kanerva kalpeni valkoiseksi -- valkoiseksi
+kuin suuren surun riemu ja suuren rakkauden tuska.
+
+Vielä nytkin ovat kyynelten jäljet tallella; etäällä poljetuista
+poluista pistää vielä kanervakankaasta näkyviin pieniä valkoisia
+mättäitä -- aivan kuin lumpeita punahohtoisilla laineilla.
+
+Sellainen on valkoisten kanervakukkain satu -- valkokanervan, joka
+piiloutuu niin arkana, niin syvälle, ettei maankiertäjä sitä löydä.
+Sellainen on satu rakkaudesta ja surusta, jonka ohi ihmiset näkemättä
+astuvat, mutta jonka lumivalkeaan hohteeseen kätkeyy ihanin kimallus
+elämän suuren tulileimuisen nummen kauneutta.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Nuori nainen kulki nopein, tarmokkain askelin kahden pellon välistä
+pientaretta.
+
+Oli aamu ja kesäkuun loppupäivät. Luonto uhkui keskikesän voimaa.
+Ruislaihon latvat aaltoilivat vienossa aamutuulessa, valot ja varjot
+liukuivat sen yli kuin pitkin merenpintaa, ja keskeltä korsien
+sinervää välkettä loistivat unikot, ruiskukat ja päivänkakkarat
+räikeähohteisina. Nautinnonhimon pyörryttämät ja huumaamat kimalaiset
+ja mehiläiset olivat suin päin kukkiin vajonneita. Korkealla ilmassa,
+taivaan kimaltavaan sineen häipyneenä lenteli leivo suuria kierroksia,
+ja sen liverrys tuntui lähtevän povesta, joka oli haljeta
+kevätriemusta. Silloin tällöin kajahtivat niityiltä käen satumaiset
+kukahdukset, ja metsän helmassa pitivät linnut juhannuslaulajaisiaan.
+Peipposet ja uunilinnut visertelivät kilpaa, huudellen ja vastaten
+puusta toiseen, laulurastaan hivelevät sävelet kohosivat arkoina
+varhaisena aamuhetkenä, ja vielä arempana soi metsän syvyydestä
+kyyhkysen valittava kuherrus. Kaikessa oli elämää, kuohuvaa,
+ylivuotavaa kesänelämää, riemun, kaihon, kaipauksen kylläistä.
+
+Aika ajoin nuori nainen pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Silloin
+vetäytyi hymy hänen huulilleen, ja totisia, ruskeanharmaita silmiä --
+niissä oli terän ympärillä kullankeltainen hohde -- välähdytti
+lapsellinen ihastus. Luonto -- oi luonto, mikä verraton ystävä se oli!
+Miten se viihdytti ja hyväili, kun elämän taakka raskaana painoi
+mieltä!
+
+Pientareesta erottuaan ja ojan yli maantielle hypättyään hän pysähtyi
+ja vakoili pohjoista kohti; tässä tienristeyksessä hän oli luvannut
+kohdata erään, hänen kanssaan mennäkseen tervehdyksille pieneen
+mökkiin, joka sijaitsi jonkun matkan päässä, aivan metsänreunassa.
+Mutta vielä ei ketään näkynyt. Hän rypisti hieman tummia kulmakarvojaan
+ja puristi vielä lujemmin kiinni pienen päättäväisen suunsa. Ollen itse
+järjestyksen ihminen, yksi niistä, joiden elämässä miltei jok'ainoa
+silmänräpäys oli työn täyttämä, hän ei mielellään odottanut.
+
+Hän istuutui kuitenkin kivelle tienristeykseen ja päätti niin
+hyödyllisesti kuin suinkin käyttää tätä pakollista lomahetkeä, se on,
+harjottautua suvaitsevaisuuteen ja kärsivällisyyteen.
+
+Viimein oli hänestä tätä harjottautumista, jos kohta siitä ei ollutkaan
+vielä mitään tulosta nähtävissä, kestänyt kyllin kauan. Hän nousi
+kiivaasti ja liikahti aivan kuin olisi aikonut kääntyä kotiinpäin.
+"Eikö ole ainoatakaan järjestystä rakastavaa ja sanansa pitävää
+ihmistä, kun ei hänkään..." hän ajatteli, päättävin askelin tietä
+eteenpäin painaltaessaan.
+
+Kiivaat liikkeet ja suun nyreä ilme eivät olleet hänelle eduksi. Häneen
+ilmestyi jotain vanhaa, vaikkei hän vielä ollut kolmeakymmentä; pisti
+heti silmään, että pieni hento vartalo oli jo työstä ja elämän
+taisteluista käynyt kumaraksi, ja että suupielissä oli jyrkkiä ryppyjä,
+mitä ei voitu huomata äsken, kun hän astui joustavasti ja ulkonäön
+pienet puutteellisuudet häipyivät kauniitten silmäin aurinkoiseen
+välkkeeseen.
+
+Muutaman askelen kuljettuaan hän tapasi kaksi pientä tyttöä, jotka kori
+käsivarrella tulivat metsästä. He seisahtuivat heti, niijasivat
+yht'aikaa aivan yhtä syvään, juuri kuin olisivat valaneet kahta pientä
+kynttilää, ja katsahtivat vastaantulijaan harras ihailu ilmeessään.
+
+Nyt katosi nyreä piirre kokonaan nuoren naisen kasvoilta, ja silmäin
+päivänpaiste murtautui jälleen esiin. --
+
+-- Päivää, pienokaiset! hän sanoi ja taputti pikku tyttöjen poskea,
+oletteko menossa mansikoita poimimaan?
+
+-- Me olemme jo poimineet, selitti toinen tyttösistä, ojentaen koriansa
+ja näyttäen muutamia pieniä rahkiloita, joita oli sen pohjalla.
+
+-- Ja nyt menemme toiseen hyvään mansikkapaikkaan, lisäsi toinen.
+
+-- Niin, mutta älkää poimiko rahkiloita, vaan kypsiä marjoja,
+semmoisia, jotka ovat aivan punaisia, ymmärrättekö, huomautti neiti.
+
+-- Se on tietty, vakuuttivat pikku tytöt, uudelleen niijaten ja
+katsellen neitiä entisellä hartaalla ihailulla, mutta ne eivät ole
+vielä punaisia!
+
+Neiti naurahti.
+
+-- No niin, sitten ne pitää jättää poimimatta...
+
+-- Emme me uskalla, pojat vievät ne...
+
+Neiti nauroi taas; viimeistä huomautusta ei käynyt epääminen.
+
+-- No, antakaa poikain poimia rahkilot! sanoi hän ja tarttui
+veitikkamaisesti toista tytöistä päähän. Menkää te syvemmälle metsään
+ja nähkää hiukan vaivaa, niin kyllä löydätte kypsiä marjoja.
+
+Hän nyykäytti päätään tyttösille, jotka vielä kerran niijattuaan
+tyytyväisinä jatkoivat matkaansa.
+
+Kansakoulunopettajatar -- hän se oli -- astui myös eteenpäin ja kääntyi
+polulle, joka vei metsämökkiin.
+
+"Menen kai yksin", hän ajatteli hieman uhkamielisesti. "Ingrid kyllä
+iloitsee minut tavatessaan ... mutta nyt en tosiaankaan pane kortta
+ristiin asian vuoksi -- toisen kerran hän jo mutkailee."
+
+Äkkiä hän pysähtyi, oikaisi kumaraa selkäänsä ja kuunteli, hienon punan
+levitessä poskille. Hän oli kuulevinaan, että joku tuli nopein askelin
+hänen jäljessään, ja hän käännähti äkkinäisesti. Aivan oikein, sieltä
+hän tuli, hän, joka oli odotuttanut itseään niin kauan! Nyreä ilme
+katosi hänen kasvoiltaan, ja silmistä säteili veitikkamainen hymyily,
+kun hän lapsellisen taitamattomin liikkein meni nuorta miestä vastaan,
+joka nopeasti lähestyi ja leikillisen huolestuneen näköisenä otti hatun
+päästään.
+
+-- Luuletteko, pastori, minulla olevan paljon aikaa käytettävänä, niin
+että aiotte ottaa tavaksenne antaa minun odottaa puolen tuntia?
+huudahti tyttö edes tervehtimättä nuorta miestä. Mutta äänen sävy oli
+niin ystävällinen ja katse niin lämmin, että pistävän kysymyksen kärki
+kokonaan taittui.
+
+-- Oi, en, oi, en, vastasi pastori, noudattain tytön leikillistä
+sävyä, päinvastoin on minusta jokainen hetki teille kallis, siksi
+ovatkin minuutit polttaneet kuin tuli minua. Mutta mitä tehdä?
+Puhelinsoittoja ... vaimoja ... poikia ... jotka asettuivat tielleni,
+niin pian kuin olin lähdössä. Voitteko kuitenkin antaa viipymiseni
+anteeksi?
+
+Hän kumartui tyttöä kohden -- hän oli pitkä, tyttö pieni -- ja katseli
+häneen silmillään, vaaleansinisillä kuin taivas, kirkkailla ja
+avonaisilla kuin se. Tyttö loi katseensa maahan, tunteellinen suu
+värähti, ja pitkät, kapeat sormet tempoivat hieman hermostuneesti
+röijyn nappeja.
+
+-- Tietysti annan anteeksi, pastori, hän vastasi teeskennellyn
+välinpitämättömästi, en tosiaan tiedä, miten toisinkaan tekisin...
+
+-- En tiedä minäkään, vastasi pastori hymyillen. Tyly välttämättömyys
+kylläkin, kun ihmisten, joilla on vähän aikaa ja paljon tehtävää,
+täytyy suvaita toistensa heikkoutta ajanmääräyksiin nähden...
+
+Ja he nauroivat molemmat, yhdessä kulkiessaan ylöspäin pientä polkua,
+joka aurinkoisen kukkaniityn yli johti mökille.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Pieni ja hauska oli tupa, jonne pastori Martinin ja Gertrud Björkin
+retki oli suunnattu. Punaiseksi siveltynä, valkoisin reunalaudoin se
+kohosi Ljungbergin rinteellä näköalanaan lakeus. Sen ympärillä
+oli pienoinen maakaista karviaismarjapensaineen, kukkineen,
+perunanvarsineen. Kauniiden riippakoivujen oksat keinuivat
+sammalpeittoisen katon yllä.
+
+Tuvan omisti Lotta Stål, "kalaasi-Lotta" nimeltään, sillä hänen
+toimenaan oli kulkea laittamassa ruokaa pitäjän pidoissa ja
+juhlatilaisuuksissa. Miten vanha Lotta oikeastaan oli, ei tietänyt
+kukaan, tuskin hän itsekään, mutta kaikki tällöin elossa olevat olivat
+niin pitkältä kuin muistivat syöneet Lotan ruokaa, kun "nuorten piti
+yhteen" ja "vanhain piti multaan".
+
+Tuvan oli Lotta perinyt veljeltään, joka kuoli lapsetonna, ja siinä oli
+yksi huone ja keittiö alakerrassa ja kaksi pientä ullakkohuonetta
+ylisillä. Alakerrassa asuivat Lotta itse ja Ingrid Medin, rampa nuori
+tyttö, jonka terveyden kostea koulutalo oli turmellut, ja josta kunta
+maksoi Lotalle vuosittain pienen, hyvin pienen rahamäärän.
+
+Ullakolla asuivat Emelie Lager, pitäjän kätilö, ja Josefina Asp, joka
+esiintyi pitojen emäntänä kaikissa kesteissä, joissa Lotta laittoi
+ruokaa. Sen ohessa elätti Josefina Asp itseään ompelemalla
+talonpoikaisemäntien päällysnuttuja, ja mikäli hän ei ollut pidoissa,
+kuului hänen koneensa kömpelö ja raskas surina läpi koko talon.
+
+Lotta Stål oli pieni kuivettunut eukko, jonka ruumis suuresti muistutti
+vinokasvuista vaivaiskoivua. Yhtä suuressa määrin muistuttivat kasvot
+-- punakat, kuivat ja ryppyiset -- pakkasen panemaa puolukkaa. Pienet
+silmät, jotka aina olivat tulehduksissa lieden kuumuudesta, myhäilivät
+viisaina Ja ystävällisinä kurttuisista kasvoista.
+
+Lotta oli muutoinkuin elävä aikakirja, tunsi jok'ikisen, nuoret ja
+vanhat, koko pitäjän, ja mikä vielä ihmeempää, hän osasi arvostella
+kaikkien sydämet ja ajatukset. Ei kukaan jäänyt ilman Lotan
+käytöstodistusta, ja eipä se todistus ollut vailla arvoaan, niin
+taikavoimaisesti vaikuttivat Lotan puheet, kun hän esiintyi pidoissa
+tai silloin tällöin kulki taloissa opettamassa naisväelle "uusia" äidin
+ja äidinäidin aikaisia kutomamalleja.
+
+Lotta Stål ei ollut koskaan kärsinyt oman kehnouden tunnon tuskaa. Hän
+oli tyytyväinen, eikä ainoastaan osaansa, vaan yhtä paljon omaan
+itseensä. "Nähkääs" oli hänen tapana sanoa, tyytyväisesti silmää
+vilkuttain, "eiväthän pitäjäläiset ilman minua voi olla... Onhan sitä
+hiukan tietoa ihmisellä, tuota ... ja onhan sitä tullut oltua vähän
+ulkona maailmassa, tuota..." Muutoin olikin Lotta oikeassa, ettei
+paikkakunta tullut toimeen ilman häntä. Hänen pieni hupainen olentonsa
+merkitsi paikkakunnan ulkomuodossa samaa kuin syylä tai ryppy
+rakkaissa, tutuissa kasvoissa; olisi oikein kaivattu tuota pikku
+ilonaihetta, jos se olisi joutunut pois.
+
+Sitä paitsi oli Lotan laita niinkuin kuuluisan kaimansa Lotta Svärdin:
+"Jos sieti naurua hiukkasen, toki arvoa enemmin..." Sillä Lotan
+hullunkurisuuden takana sykki sydän, joka ei koskaan sallinut hänen
+mennä sielun tai ruumiin hätään apua pyytävän ohi. Kyllä pitovieraat
+saivat odottaa, jos köyhä vaivainen sattui Lotan tielle, ensin oli
+häntä autettava, vaikkapa itse Hövekan Petter olisi odottanut.
+"Lukeehan ihminen raamattuaan", -- arveli Lotta -- "ja onhan sitä toki
+niin paljon mieltä ihmisen päässä, ettei mene laupiaan samarialaisen
+ohi..."
+
+Lotalle sattui joskus suuren puhetulvansa vuoksi, että ajatukset saivat
+noin heittää kuperikeikkaa aivoissa, ja niin hän jakoi osanottoansa
+laupiaalle samarialaiselle ryövärien haavottaman asemesta.
+
+Kiltimmän ja ystävällisemmän ihmisen luo kuin Lotta ei siis Ingrid
+Medin olisi voinut osua. Lotta häntä hoiteli, hieroi häntä
+omatekoisilla voiteilla eikä ollenkaan ottanut huomioon, ettei kunnan
+avustus riittänyt muuhun kuin niukkaan, kehnoon ravintoon.
+
+Yhdessä kohdassa vain Lotta oli ankara ja vaativa Ingridiä kohtaan:
+nuori tyttö ei saanut tuoda esiin minkäänlaisia "uudenaikaisia"
+aatteita yhtä vähän jumaluusopin kuin keittotaidon alalta. Lotta ei
+sietänyt "armeijalaisia" tuvassaan, eikä Ingrid ikinä saanut
+luulotella, että kukaan paremmin osasi laittaa "klassia" tai "oikeita
+marenkeja" kuin Lotta.
+
+Tänä aamuna astui Lotta innokkaana pitkin tupaa, pyyhki useat kerrat
+tomua samasta paikasta ja antoi sillä välin suumyllynsä jauhaa:
+
+-- Nähkääs, sanovat, että sillä on suuret lahjat, sanovat, mutta ettei
+se ole oikeassa suhteessa kirkkoon. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta
+ne sanovat, että se arvelee ihmisen kadotukseen joutuvan, jos juo
+sormustimen verran kaljaa...
+
+-- Mutta mistä te, Lotta, sen kaiken tiedätte, vastahan hän tänne on
+tullut? ihmetteli Ingrid lempeästi.
+
+-- Lapsi, lapsi, vastasi Lotta nyreästi, kyllähän ihminen tietää mitä
+sanoo, ei sitä vielä olla niin pois tolalta ... onhan sitä oltu
+ihmisissä... Nuoren pastorin on juuri niinkuin sanoin, jaa! Nähkääs, en
+minä juoruja kanna ... osan olen kuullut Svanin Karolinalta ja osan
+Emelie Lagerilta, ja osan kuulin "toisella korvalla", kun olin
+pappilassa. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta sen uskontunnustukseen
+ei ole luottamista...
+
+Ingrid hymyili, mutta ei sen enempää väittänyt vastaan, mikä, sen hän
+tiesi, olisi ollutkin aivan hyödytöntä.
+
+-- Rakas Lotta, sanoi hän sen sijaan hieman arasti, luulen, että
+röijynnauhani on huonosti solmittu, en saa sitä tasaiseksi...
+
+Ja hän koetti vetää nauhaa rammoilla sormillaan, mutta ne vaipuivat
+voimattomina.
+
+Lotta laski tomurievun kädestään ja ontui Ingridin vuoteen luo. Hän
+kulki pienin raskain askelin, ja joka askelelta huojahtivat sekä pää
+että vartalo.
+
+-- Nähkääs, nyt olet sorja, tyttöseni, sanoi hän, sitoessaan Ingridin
+nauhan "kelpo" nauharuusuksi, aina pitää olla järjestystä kaikessa,
+suuressa ja pienessä.
+
+-- Kiitos, rakas Lotta, sanoi Ingrid ja nyykäytti päätään,
+ystävällisesti hymyten. Hän olisi niin mielellään pyytänyt pientä
+peilinpalasta, joka oli pöydällä, tai kysynyt, oliko palmikkokin
+"sorja", mutta ei uskaltanut. Hän vältti niin paljon kuin taisi
+hyödyttömiä kysymyksiä ja pyyntöjä. Niitä, jotka täytyi lukea
+välttämättömiin, oli silti yllin kyllin.
+
+Ja Ingrid huokasi, mutta ei raskaasti tai katkerasti, siihen hän tunsi
+itsensä -- varsinkin tänään -- liian onnelliseksi.
+
+Hänen suuret, tummasamettiset madonnansilmänsä loistivat lempeän
+haaveellisina kalpeista kasvoista, jotka olivat vielä kauniit niinkuin
+silloin, kun Ingrid kahdeksan vuotta sitten tuli paikkakunnalle,
+yhdeksäntoistavuotiaana, kauniina, säteilevänä tyttönä ja asettui
+asumaan pieneen kosteaan koulutaloon, joka riisti häneltä terveyden ja
+voimat, kunnes hänestä tuli tällainen avuton raajarikko. Silloin hän
+oli vain nauranut ystäväinsä varotuksia; terve ja voimakas kuin oli,
+mieleltään huoleton kuin leivonen, ei hänen mielestään merkinnyt
+mitään, että sääriä ja käsivarsia pakotti öisin, että lattiaveto
+kylmetti jalat -- päivin, kun hän oli liikkeessä ja kiinni työssään,
+voi hän sen sijaan sitä paremmin. Vasta kun eräänä keväänä hänen
+jäsenensä paisuivat, ja hän ei enää voinut liikkua, hän pelästyi.
+Silloin jätti hän kouluneuvostolle anomuksen talon korjaamisesta, sai
+sen luvatuksi, korjauksen taas siirretyksi ja unohdetuksikin, sai
+useampia reumaattisen kuumeen kohtauksia, pääsi kunnan kustannuksella
+ottamaan kolmannen luokan kylpyjä halvassa kylpypaikassa ja päätyi
+vihdoin täydellisesti raajarikkona Lotta Stålin tupaan.
+
+Täällä hän oli elänyt elämänsä tuskaisimmat hetket -- mutta myös sen
+suloisimmat. Täällä oli hän taistellut veriin asti; mutta nyt oli
+taistelu päättynyt, ja kauniilla nuorilla kasvoilla kuvastui rauhaa,
+iloa ja lempeää haaveellisuutta, joka loi häneen suloisen madonnakuvan
+kaltaisuutta.
+
+Tänään olikin kaikki niin valoisaa ja kaunista! Avonaisen ikkunan
+kautta hän oli tuntevinaan luonnon koko kesäisen ihanuuden. Hän kuuli
+leivosen liverrykset, tunsi kukkaniittyjen tuoksut, silloin tällöin
+tunkeutui hänen vuoteelleen asti lastenäänien ja lastennaurun sorina.
+Niin iloiselta ja riemukkaalta se kuului -- se toi hänelle hänen
+ensimmäisen kouluaikansa tunnelmia -- miten hän oli rakastanut
+pienokaisia -- kuinka leikkinyt heidän kanssaan -- ja kuinka he
+puolestaan olivat hänestä pitäneet...
+
+Hän hymyili -- niin kaunis, aurinkoinen muisto! Ja hän tiesi, etteivät
+kauniit muistot koskaan kuole. Parhaan, minkä elämä antoi, me panemme
+talteen, sen otamme mukaan silloin, kun ainiaaksi jätämme surut ja
+pettymykset ja kivut ja kyynelet...
+
+Samassa koputettiin ovelle, ja ennenkuin Lotta ehti sanomaan: "astukaa
+sisään", oli se jo avattu, ja Gertrud Björkin ystävälliset kasvot
+näkyivät oviaukossa. Hänen takanaan seisoi nuori mies, pitkä, solakka
+vartalo mustaan papintakkiin verhottuna, vaaleakiharaiset hiukset
+ylöspäin sitaistuina ja hienot kasvojenpiirteet kuvastuneina jyrkästi
+taivasta vasten, joka vilahti esiin ovesta. Kauan jälkeenpäin muisti
+Ingrid, miten valoisan vaikutelman hän hänestä silloin sai.
+
+-- Päivää, Lotta, päivää, pikku Ingrid! sanoi Gertrud, taputtain mummoa
+olalle, ja astui Ingridin luo, jonka kättä hän lämpimästi puristi.
+Kuinka voit tänään ... pastorimme on mukanani, kuten näet -- -- Toivon,
+että teistä kahdesta tulee oikein hyvät ystävät.
+
+Keveä puna kohosi hänen poskilleen, ja hän nauroi hieman hämillään.
+Hänestä itsestään tuntui, että hän oli puhunut tyhmästi. Hän tahtoi
+olla luonnollinen ja leikkisä, mutta hän tunsi itsensä sen sijaan
+raskasliikkeiseksi ja sidotuksi.
+
+-- Päivää, neiti, sanoi pastori, ja hänen äänensä kuului levolliselta
+ja mieluisalta Gertrudin levottoman puheen jälkeen, olen iloinen
+päästessäni tuttavuuteenne. Neiti Björk on niin paljon kertonut teistä,
+ja tiedän, että minulla on niin paljon teiltä opittavaa. Saanko
+istuutua tähän hetkeksi?
+
+-- Oi, niin kernaasti! vastasi Ingrid ja katsoi ihmetellen pastoriin.
+Ensi kerranko hän todella näki tämän miehen? Hänet valtasi omituinen
+tunne siitä, että hän näkikin nyt vanhan ystävän, että hän joskus
+ennen, ehkäpä toisessa olemistilassa, oli kuullut tuon äänen ja nähnyt
+nuo vaaleansiniset, lempeästi läpitunkevat silmät.
+
+Pastori otti tuolin ja istuutui Ingridin vuoteen luo.
+
+-- Niin, neiti, hän jatkoi, tällä kertaa en tule saarnaamaan, olen
+onnellinen, että kerran saan olla äänetön kuuntelija ja sen sijaan
+kuulla toisen saarnaavan minulle.
+
+-- Voi, te erehdytte, pastori, vastasi Ingrid ujosti, mitä minä raukka
+voisin sanoa?
+
+-- Enemmän kuin aavistatte. Itseäni usein rasittaa sairaus tai
+heikkous, ja niin kuin koetankin kärsivällisesti alistua Herran
+tahtoon, on minussa nuriseva kapinanhenki, jota en koskaan voi voittaa.
+Mutta kuinka voitte te parhaassa nuoruudenijässä näin maata kuukausi
+kuukaudelta, niin, vuosi vuodelta, ettekä koskaan valita, aina olette
+ystävällisen, iloisen näköinen?
+
+-- Miten te tiedätte, etten valita? kysyi Ingrid hymyillen.
+
+-- Sen näen teistä. Sitä paitsi...
+
+-- Se on tosi, totinen tosi, puuttui Lotta innokkaana puheeseen. Ei
+Ingrid koskaan nurise... Ingrid on aina iloinen ja kiitollinen, ei ole
+maailmassa toista kiltimpää tyttöä...
+
+-- Se johtuu siitä, että säästän nurinan itseäni ja -- Jumalaa varten,
+sanoi Ingrid, hiukan leikillisesti hymyten.
+
+-- Mutta hän ottaa sen pois, eikö totta? sanoi pastori.
+
+-- Niin ... niin, niinkuin ei kukaan muu, kuiskasi Ingrid säteilevin
+silmin, hän luo sieluun hiljaisuutta, aivan kuin silloin, kun hän sanoi
+Genetsaretin aalloille: "hiljaa, vaietkaa!" Menneisyyden ääniä -- noita
+entisiä ääniä, jotka joskus tahtovat kohota -- -- nurinaa -- --
+katkeruutta -- -- niitä hän käskee: "vaietkaa, vaietkaa" --
+rakastavasti puhellen.
+
+-- Ja ne tottelevat häntä aina?
+
+-- Aina -- lopuksi. Mutta oli aika, jolloin ne eivät totelleet...
+
+Ja hän katsoi eteensä uneksivin silmin, aivan kuin olisi äkkiä näky
+kohonnut etäisyyden syvyydestä.
+
+-- On siis ollut aika, jolloin -- jolloin ette ollut kuin nyt? sanoi
+pastori matalalla äänellä.
+
+-- Oi niin! huudahti Ingrid vilkkaammin. Kun tulin tälle
+paikkakunnalle, olin yhdeksäntoistavuotias; olin niin iloinen ja terve
+ja voimakas kuin suinkin, ja työtäni ja lapsiani rakastin, niin, itse
+elämääkin. Minusta oli kaikki hauskaa, pidin kaikista ihmisistä.
+Kyllähän ymmärrätte, pastori, että tuntui vaikealta pari vuotta yli
+kahdenkymmenen ikäisenä kadottaa kykynsä käyttää jäseniään ja tulla
+hyödyttömäksi olennoksi, juuri kun oli halua niin paljon toimimaan. Ja
+ymmärrättehän senkin, pastori, että vaikea oli antaa anteeksi niille,
+jotka olivat siihen syypäät? Eiväthän he tahallaan sitä tehneet; mutta
+olin niin hartaasti pyytänyt saada taloa korjatuksi ja ainakin uutta
+permantoa, vaan siitä ei tullut mitään -- ennenkuin oli myöhäistä...
+
+-- Mutta nyt olette antanut anteeksi...
+
+-- Oi niin, täydelleen. Sydämessäni ei ole enää mitään katkeruutta. Sen
+on Jeesus ottanut pois...
+
+-- Hän on siis teille opettanut anteeksiannon ja ilon salaisuuden?
+
+-- Niin, hän... Ken sitten? Ei löydy ketään toista, joka voi sielun
+kapinoimisen tukehuttaa. Opin hänet tuntemaan, en vain maailman
+Vapahtajana -- sellaisena tunsin hänet ensin -- vaan _omanani_,
+ystävänäni, armaanani, ylkänäni, joka sai koko sydämeni. Uusin mielin
+luin hänen elämästään, ja minut valtasi rakkaus, jonka rinnalla kaikki
+muu vaaleni. Ajattelin: hänen elämänsä oli vain tuskaa, miksi pyytäisin
+minä onnea? Aloin ymmärtää noiden ihmeellisten sanain merkityksen:
+"täyttää, mitä Kristuksen kärsimisestä puuttuu". Niin, ihmeelliset ovat
+ne sanat, paljon täytyy kärsiä ne käsittääkseen. Kuvailin mielessäni,
+että sen vuoksi, että minä sain niin suuren kärsimyksen\ kantaakseni,
+säästyi joku toinen, jonkun toisen kuorma kävi keveämmäksi, ja se
+ajatus oli niin kaunis. Sitten luin kerran "Pyhäin sielujen elämää",
+tuota ihanaa kirjaa, tiedättehän, ja silloin valtasi minut halu olla
+heidän kaltaisensa. Mitä olin tähän asti kärsinyt? On kärsittävä veriin
+asti. -- Ja minä rukoilin Jeesusta tekemään vaivani kaksinkertaisiksi
+-- ja rakkaudessaan ottamaan kivut pois joltakulta kärsivältä. Ja
+kärsimykseni kävivät minulle rakkaiksi ja suloisiksi, sillä ne
+muistuttivat minua hänestä... Oi, olen elänyt sanomattoman ilon hetkiä
+-- jolloin oma itseni on häipynyt pois, jolloin olen vaipunut
+tuskineni, kaikkineni hänen rakkautensa elämään! Kielin ei voi kertoa,
+mitä silloin olen tuntenut, se ei kuulu aikaan, vaan ijäisyyteen,
+jolloin kokonaan sulaumme häneen!...
+
+Hän ei enää puhunut pastorille; auvossa hurmauksessa hän kuiskaili
+ajatuksiaan itsekseen. Hänen kasvonsa olivat kuin kirkastuneet, hän oli
+kuin yksi pyhistä, joista oli puhunut, säteilevine silmineen, hienoine,
+hivuttuneine piirteineen, joille sisäinen valo näytti luovan
+hohdettaan.
+
+Pastori huokasi syvään, ja katkaisi juhlallisen hiljaisuuden, joka oli
+seurannut Ingridin sanoja.
+
+-- Kiitos, neiti, hän kuiskasi, ja hänestä tuntui oma äänensä kovalta
+ja sorahtavalta nuoren tytön ihmeellisen hivelevän äänensävyn rinnalla,
+niin, olette oikeassa, se, joka kärsii teidän laillanne, hän "täyttää
+Kristuksen kärsimisen mittaa". Sillä siten puhaltaa ihminen vireille
+hänen rakkautensa liekin, milloin se on sammumaisillaan penseistä,
+kapinallisista, nurisevista mielistä. Hänen avullaan tahdon tästä
+lähtien -- teidät nähtyäni -- kantaa omaa suruntaakkaani toisin kuin
+ennen.
+
+Hän laski kätensä tytön pienelle, valkealle, riutuneelle kädelle,
+puristi sitä ja katsoi häntä kostein silmin.
+
+Gertrud nousi ja meni ikkunan luo. Kyynelet kihosivat hänelle silmiin,
+hän nojasi päätään ruutua vasten, ja katse seurasi välinpitämättömyyden
+sekaisella innolla pääskysiä, jotka kiisivät edes takaisin
+kirkkaansinisessä ilmassa.
+
+-- Gertrud, kuului Ingridin lempeä ääni, tiedätkö, onko Karin tullut
+kotiin?
+
+Gertrud pyyhkäsi nopeasti kyynelensä ja käännähti.
+
+-- Ei, ei vielä, hän vastasi ja tuli Ingridin luo, hän viipyy koulun
+alkamiseen asti.
+
+-- Karin Blom on pikkukoulun opettajatar, seuraajani, sanoi Ingrid,
+kääntyen pastorin puoleen, Gertrud ja minä olemme niin levottomia hänen
+tähtensä. Hän on juuri äskettäin kadottanut äitinsä, joka asui hänen
+kanssaan, ja pieni koulutalo on niin yksinäisellä paikalla. Hän on
+hellämielinen ja tunteellinen, tyttö rukka, ja suree niin syvästi
+äitiänsä. Jumala häntä auttakoon, hänen tulee olemaan vaikea palata
+tyhjään pikku kotiin.
+
+-- Asuuko hän samassa kosteassa huoneessa, joka turmeli teidän
+terveytenne, neiti? ihmetteli pastori.
+
+-- Asuu, mutta se on korjattu, niin ettei se ole nyt niin kylmä. Mutta
+talo on niin autiossa seudussa -- minun suhteeni ei sillä ollut väliä,
+sillä minä en koskaan pelännyt, vaikka kyllähän minun oli pari kertaa
+käydä pahoin. Mutta Karin on peloissaan; kun syksy saapuu ja illat
+pimenevät, en tiedä, mikä hänen tulee neuvoksi nyt, kun äiti on poissa.
+
+-- Eikö hän voi saada ketään kanssansa asumaan?
+
+-- Niin, me aioimme koettaa hankkia hänelle palvelustytön, sanoi
+Gertrud, mutta hän sanoo mieluimmin olevansa yksin suruineen. Pikku
+tyttö parka!
+
+Samassa kuului ovelta koputus, ja leikillisen järeä ääni kysyi: "saako
+tulla sisään?"
+
+-- Olkaa hyvä! vastasi Lotta tyytyväisenä, kompuroiden ovelle ja
+avaten.
+
+-- No mutta, katsokaapas, Hanna Myhre! hän huudahti, kun oviaukkoon
+ilmestyi pitkä, laiha olento: rinta sisäänpainunut ja selkä kumara,
+tukka vaalea, harva ja kireälle vedetty, ja piirteet ankarat, joita
+kuitenkin lievensi viisaskatseinen, alakuloinen silmäpari.
+
+-- Lapsi, lapsi! jatkoi Lotta ja taputti Hannan käsivartta, ylemmäs hän
+ei ylettänyt, mikä tuuli nyt puhaltaa, koska sinä tulet näille maille?
+
+-- Ajattelin hiukan pistäytyä teitä katsomassa, ennenkuin koulu alkaa,
+sanoi Hanna, ottaen hatun päästään ja silittäin molemmin käsin jo
+ennestään sileäksi su'ittua tukkaansa, mutta täällähän on isosia
+vieraita, näemmä.
+
+-- Vain Gertrud ja pastori Martin, sanoi Lotta, tunnethan sinä pastori
+Martinin?
+
+-- Tottahan me toisemme tunnemme, vastasi Hanna nauraen, kursailematta
+ojentaen pastorille kättä, olemme jo yhdessä kurittaneet pahankurisia
+poikia ja läksyttäneet leväperäistä isää. Niin että kyllä me toisemme
+tunnemme.
+
+Hän nauroi taas, istuutui tuolille ja laski molemmat kätensä levälleen
+polvillensa. Pastori tervehti ystävällisesti, mutta näytti hieman
+hämilliseltä. Mielessään hän vertaili Hannaa ja noita kahta muuta
+opettajatarta, Gertrudia ja Ingridiä, eivätkä ne vertailut olleet
+Hannalle edullisia. Mutta Hanna ei antanut häiritä itseään.
+Kursailematta hän jatkoi puhettaan, edes panematta huomioon pastorin
+läsnäoloa.
+
+-- Tiedättekö mitä, tytöt, hän sanoi ja katsoi vuoroin Lottaa,
+Gertrudia ja Ingridiä, minä olen niin hyvällä mielellä, etten pitkään
+aikaan ole ollut niin tyytyväinen elämään.
+
+-- Soo-o! Sepä todellakin tavaton tunnustus, sanoi Gertrud hymyillen,
+Hanna ei juuri muutoin ole optimisti...
+
+-- En, mutta tänään olen. Ja tiedättekö miksi? Niin, nyt saatte kuulla!
+Olen tavannut ihmisen, oikean ihmisen!...
+
+-- Mutta, rakas Hanna, ihmisiähän me kaikki olemme.
+
+-- No tietysti, kaikki tyyni, kirkkoherrat ja apulaiset ja urkurit --
+vieläpä olemme imettäväisiä, lämminverisiä luurankoisia, jotka
+hengittävät keuhkoilla ja synnyttävät eläviä sikiöitä -- voi voi,
+ihmisiä on paljon, mutta yhtä harvinainen on _ihminen_. Nyt saatte
+kuulla, tytöt!
+
+Hän nimitti kuulijoitaan yhä "tytöiksi" ja katseli sillä välin milloin
+pastoria, milloin Lottaa ja molempia opettajattaria.
+
+-- Niin, minun piti Wettingejä tervehtimään ja suuntasin silloin
+kulkuni vuoren poikki Stupet'in ohi. Kaksikymmentä vuotta olen samaa
+tietä kulkenut eikä minun ole koskaan juolahtanut mieleeni pysähtyä
+katsomaan outoa, rajua Stupet'ia -- omista ajatuksistani on minulla
+ollut kyllin, enkä ole paljoa huomannut ympäristöäni. Mutta eilen
+illalla lensi minuun vallan kumma halu päästä alas luolaan katsomaan,
+olisiko se vielä kaltaisensa sitte lapsuusaikain, oliko "noitakivi"
+vielä paikoillaan, kuuluiko siitä laulua auringon laskettua, putosiko
+vesipisaroita "kirnuun" yhtä surullisesti soinnahtain kuin silloin, kun
+tuolla syvyydessä loiskuttelin ja etsin sileiksi hiotuneita kiviä.
+Tuntui mahdottomalta, että kaikki olisi ollut samanlaista, kun itse
+olin niin muuttunut. Niin sitten aloin, vanha pässinpää, kavuta
+alaspäin, ja kyllä kohta sain varman vakuutuksen siitä, etteivät yksin
+mieli ja sydän olleet muuttuneet vuosien kuluessa, vaan myös jalat ja
+kädet. Sillä kesken kaikkea istuinkin kallionlohkareella enkä päässyt
+ylös- enkä alaspäin. Liu'uin ja liu'uin, mutta se ei auttanut, kiinni
+kuin kiinni. Tämäpä hupaista, ajattelin, tässä kai saan istua koko yön
+taivaan ja maan välillä. Silloin, voitteko ajatella, saan, aivan kuin
+kertomuskirjoissa, nähdä nuoren miehen tulevan käyden juuri Stupet'in
+yläpuolella. Halloo! huudan minä, mutta itsekseni ajattelin: voi, jospa
+olisin kaunis tyttö, yhdeksäntoista kevättä harteillani, silloin ei
+minun tarvitsisi olla levoton hengestäni niinkuin nyt! Nuori mies oli
+kuitenkin hätäni huomannut, kiipeää heti luokseni, nostaa kohteliaasti
+hattuaan ja sanoo: "saanko luvan auttaa." "Senpä juuri saattekin
+tehdä", vastasin minä ja ojensin hänelle kursailematta käteni. "Voi",
+ajattelin sillä välin, "jospa käteni ei olisi noin kurttuinen ja laiha,
+silloin voisin olla varmempi kuin nyt, ettei hän päästä sitä irti ja
+anna minun vierähtää syvyyteen!" Mahdoin olla kurja katsella, sillä
+näin, kuinka nuorukaisen suupielissä värähti, ja kuinka silmistä loisti
+pidätetty nauru, kun hän laahasi minut ylös. "Kiitoksia paljon", sanoin
+minä lopuksi, kun tunsin lujaa maata jalkain alla, "te tulitte kuin
+pelastava enkeli. Nimenne, jos rohkenen kysyä?" "Nimeni on Gösta
+Scheffer", hän sanoi kohteliaasti ja kohotti taas hattuaan, "olen
+iloinen, että taisin auttaa." Sanoin hänelle halvan nimeni, ja niin
+saattoi hän minua nummen poikki Wettingien luo asti. Puhelimme koko
+pitkältä, en muista mitä. Mutta, nähkääs, tytöt, se oli ihminen, se!
+Sillä nuorta miestä, joka on kohtelias ja ystävällinen vanhalle,
+rumalle, huonosti puetulle naiselle, häntä sanon muitta mutkitta
+ihmiseksi. Ja sellaisia ei tosiaan ole paljon.
+
+-- Nyt täytyy minun sittenkin puolustaa sukupuoltani, keskeytti pastori
+Martin hieman kiivaasti, uskon, että teette vääryyttä tuomitessanne
+useimmat meistä epäkohteliaiksi ja sydämettömiksi...
+
+-- Voi rakas herra pastori, puhun kokemuksesta, monivuotisesta,
+surullisesta kokemuksesta. Herrat eivät yleensä ole kohteliaita vanhoja
+rumia naisia kohtaan, sekä rovastit että kirkkoherrat ja apulaiset
+siihen luettuina. Siitä asiasta ei enempää, kuten vanhan rehtori Pradon
+oli tapana sanoa.
+
+-- Kukahan se nuori herra oli? huomautti Ingrid.
+
+-- Kirkkoherran uusi kotiopettaja, joka oli saapunut samana aamuna. Se
+kiltti poika kertoi koko joukon pappilasta, avoin ja suora hän oli kuin
+isoäidin yömyssy. Minä olin enemmänkin "silotettu", minä; en sanonut,
+mitä olisi pitänyt: kun tulette kaupunkiin, herra, niin toimittakaa
+itsellenne hiukan verran ylimääräisiä varoja eväslaukkuunne, muutoin
+saatte kiristää nälkävyötä monta kertaa, ennenkuin pappilan jätätte.
+Aijai, sitä ei minun olisi pitänyt sanoa kunnianarvoisan pappissäädyn
+läsnäollessa! Mutta mitä kuulenkaan, kahvikuppien kilinääkö?
+
+Ja hän kääntyi Lottaan päin, joka tuli kahvitarjottimineen, jonka
+asetti pöydälle Ingridin vuoteen luo.
+
+-- Oikeaan osuit, Hannaseni, vastasi Lotta tyytyväisenä, nyt juomme
+kahvia. Hyvää kahvia se on, hienointa, mitä oli puodissa! Pitäkää nyt
+hyvänänne kaikki! Korput ovat äsken leivottuja Bromanska vainajan
+ohjeen mukaan, yhtä paljon ruista ja vehnää ja kahdeksalla killingillä
+pomeranssinkuoria!
+
+-- Kiitos, rakas Lotta! sanoi Hanna, taputtaen Lottaa olalle ja
+siirtäen tuolinsa lähemmä pöytää. Tottakai teillekin, pastori, käy
+laatuun ottaa osaa hupaisiin kahvikekkereihin? lisäsi hän hiukan
+kiusottavasti.
+
+-- Kiitos, neiti Myhre, vastasi pastori kohteliaasti kumartain, mutta
+vahinko kyllä, en tohdi koskaan juoda kahvia.
+
+-- Ettekö? Sepä ikävää! Kaikki todelliset naiset ja kaikki kiltit
+miehet pitävät kahvista.
+
+-- Sitten en ole "kiltti", ja siinä olette kyllä oikeassa. Mutta
+eiköhän tuo erikoisesti naisellinen piirre kuulune niihin, joita
+johonkin määrin pitäisi vaimentaa?
+
+-- Voi, pitäisi kyllä, rakas pastori, vastasi Hanna, huolestuneena
+pudistaen päätään, tietysti pitäisi meidän taistella kahvihimoamme
+vastaan, meidän, joilla kuitenkin on niin paljon riemunaiheita, niin
+paljon tilaisuutta huviin ja ilonpitoon, tietysti meidän pitäisi. Mutta
+oi, liha on heikko! Vai kuinka, Inga pieni, sinä, joka makaat
+vuoteeseesi sidottuna, sinullahan on kai niin paljon muuta hauskaa
+elämässä, että sinun pitäisi luopua syntisestä rakkaudestasi
+kahvitilkkaa kohtaan?
+
+Ingrid pudisti päätään ja nauroi väkinäisesti. Hannan pila ei ollut
+hänelle mieleen, mutta hän piti hänestä liiaksi vastustaakseen.
+
+-- Luulen neiti Medinin omaavan sisäistä iloa, joka tekee hänet
+riippumattomaksi ulkonaisesta, pisti pastori väliin soveltumattoman
+juhlallisella äänellä.
+
+-- On Hannallakin, huudahti Ingrid, vaikka hän...
+
+-- Ta, ta, ta, keskeytti Hanna, siitä ei puhuta. Nyt juomme kahvia. Ja
+hävetköön, ken ei ole tyytyväinen, kun Lotta tulee kaatamaan ruskeaa
+nektaria pienestä kolmijalkapannustaan.
+
+Hän ojensi kuppinsa ja nyykäytti Lotalle, joka kaasi kahvia kuppeihin,
+samalla yhä puhellen "Bromanskan" leipomaohjeesta.
+
+Pastori tunsi itsensä äkkiä alakuloiseksi. Hän huomasi, että hän
+juhlallisine huomautuksineen oli helähyttänyt esille väärän äänen,
+äänen joka sorahti sitä kodikasta, ystävällistä tunnelmaa vasten, jota
+kahvilemu, lusikkain kalina ja Lotan tyrkytykset levittivät pikku
+tupaan.
+
+-- No, sitten kai minun täytyy tilkkanen ottaa päästäkseni
+"häpeämästä", hän sanoi hyväntahtoisesti ja ojensi kuppinsa Lotalle.
+
+-- Katsokaas, se oli oikein, sanoi Lotta tyytyväisesti, ja Hanna
+nyykytti pari kertaa päätään totisen ja hyväksyvän näköisenä, aivan
+kuin hän olisi mielessään korottanut pastorin arvosanoja.
+
+Pastori hörppi kahviansa; se oli vastoin Lotan vastakkaisia vakuutuksia
+hyvin kehnoa, ja pastori tiesi, että hän juotuaan voisi pahoin. Mutta
+nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pysyä tyynenä; hän nieleksi siis ja
+valmistautui kärsivällisesti kohtaamaan epämieluisia seurauksia, jotka
+häntä odottivat.
+
+Saattoi maksaakin vaivan alistua pieneen pahoinvointiin, jottei
+häiritsisi hetken hauskuutta. Hanna Myhre oli oikeassa: eivät he juuri
+olleet iloista rikkaita, nämä vähäiset, hiljaiset, kärsivälliset
+työntekijät, nämä ahkerat työmehiläiset, jotka ihmisten kiitoksetta,
+vailla suosion kannustinta, velvollisuudentarkkoina rakensivat tiedon
+ja valistuksen suurta kekoa. Miten lapsellisen vallattomiksi he olivat
+äkkiä muuttuneet, miten hyväntahtoisen tyytyväisinä loistivat kasvot!
+Vieläpä kauniit kalpeat madonnankasvot vuoteellaan näyttivät
+vallattoman onnellisilta, ja nauru kaikui iloisesti huulilta, kun Hanna
+Myhre kertoi hupaisia juttujaan tai pisti väliin hullunkurisuuksiaan.
+Elämänilo, jonka työ, kieltäymykset ja kärsimykset olivat heiltä
+riistäneet, puhkesi esiin, ja ilman että kukaan heistä sitä sen enempää
+mietiskeli, lisäsi sitä kauniin nuoren miehen läsnäolo.
+
+Ja hellän, miettivän Nils Martinin mielen valtasi äkkiä tunne siitä,
+miten liikuttavia olivat nuo pienet ilonkukkaset, joita poimittiin
+auringonpaahtaman, tomuisen maantien varsilta.
+
+-- Pitäkää hyvänänne, pitäkää hyvänänne! sanoi Lotta lakkaamatta ja
+tyrkytti ja tarjosi, kunnes ei ollut enää kahvia pannussa eikä leipää
+suurikukkaisessa lakkakiiltoisessa leipäkorissa, jonka Lotta kerran
+monta vuotta sitten oli saanut lahjaksi Björnbodan armo vainajalta.
+
+-- No, tyttöset, nyt on juotu aivan liiaksi kahvia ja puhuttu ihan
+liian paljon, huudahti Hanna, lyöden kädet polviinsa. Vai kuinka, mitä
+arvelette, pastori? Eikö ole jo aika antautua elämän vakavuuksiin?
+
+Pastori veti hymyillen esiin kellonsa.
+
+-- Mitä näen! huudahti hän pelästyneenä, kello on jo yksi! Niin, olen
+istunut liian kauan...
+
+Ja hän nousi nopeasti ja jätti hyvästi.
+
+-- Saan kai tulla takaisin jolloin kulloin? hän sanoi matalalla
+äänellä, seisoessaan Ingridin vuoteen ääressä ja pitäessään hänen
+kättään omassaan, eikö niin?
+
+-- Oi kiitos, kiitos, niin usein kuin vain haluatte, pastori --
+minullehan on niin rakasta, että joku tahtoo tulla luokseni...
+
+Ja hän katsoi arasti ja onnellisesti hymyten nuoren miehen kasvoihin.
+
+Hän puristi tytön kättä, otti jäähyväiset muilta tuvassa olijoilta ja
+astui nopein askelin ovesta.
+
+Hänen mentyään syntyi muutamaksi silmänräpäykseksi syvä hiljaisuus,
+jolloin kuului vain Lotan kuppien ja vatien kalinaa, joita hän heti
+ryhtyi pesemään.
+
+-- Miten uusi pastorimme on kiltti, sanoi viimein Ingrid, sano, eikö
+sinustakin, Hanna?
+
+Hanna nyykäytti päätään, puristi huulensa yhteen ja vastasi lyhyesti:
+o-on! Sitten hän lisäsi:
+
+-- Perussävel on hänellä kaunis, sen kuulin jo toispäivänä. Katsokaas,
+tytöt, pitää aina kuulostaa ihmisten perussäveltä, ja sen kuulee
+tavallisesti aina parhain ensi kohtaamisessa. Jos se kajahtaa rumalta,
+voi jäljestäpäin tulla joukko kauniita lirityksiä, mutta me vain aina
+palaamme ensimmäiseen takaisin ja huomaamme, että se oli oikea. Ja niin
+myös päinvastoin. Kyllähän pastorissa on paljon, jonka soisin pois --
+ei hän käsitä elämän vaatimuksia eikä ihmissielun kehitystä -- mutta
+perussävel -- perussävel, voi, se kuului kuitenkin niin kauniina
+toispäivänä, kun hän istui Kristin Wettingin tuvassa ja lohdutti häntä
+hänen juopon miehensä ja poikatolvanansa vuoksi.
+
+Nuorista tytöistä ei kampikaan vastannut Hannan puheisiin. Gertrud
+kuunteli niitä kuin unessa, ja aivan kuin näkynä, jonka kesäpäivän
+ihanuus, häikäisevä auringonkulta sulki kehyksiinsä, oli hän näkevinään
+hienopiirteisen, lempeästi sinisilmäisen nuoren miehen seisomassa
+Kristin Wettingin vieressä, lohduttaen häntä hänen elämänsä
+kurjuudessa.
+
+Sitten hän tempautui irti unelmista, sanoi jäähyväiset Lotalle ja
+Ingridille ja jätti Hanna Myhren seurassa Lotan tuvan.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Nils Henrik Martin oli vain muutamia kuukausia sitten tullut
+paikkakunnalle. Ja hän oli tullut täynnä hehkuvaa halua julistaa
+Jumalan sanaa voimalla sellaisella, että se tempasi sielut arkielämän
+aherruksesta ijäisyyden aamun ihanuuteen. Hän oli tullut päättäneenä
+unohtaa itsensä, omat surut ja kärsimykset ja haaveelliset mietiskelyt,
+kokonaan antautuakseen hoitoonsa uskotuille ihmissieluille.
+Rautatievaunussa istuessaan matkalla tännepäin hän oli ajatellut: "ei
+tule löytymään seurakuntaa, jolla olisi ollut uskollisempi paimen kuin
+minä; tahdon kulkea Mestarin jälkiä, vaatettaa alastomia, käydä
+sairaitten luona, ottaa köyhiä majaani, tahdon luopua kaikista
+vaatimuksista -- haihduttaa itsekkään, vaativan itseni Jeesuksen
+rakkauteen." Ja hänen ajatuksensa kulkivat jonkinlaisina juhlamielisinä
+rytmeinä, joita junan kohina säesti, ja jotka paisuivat riemukkaaksi
+ylistyslauluksi, kun yö saapui ja tähdet tuikahtivat esiin.
+
+Sittemmin ajatukset kulkivat paljon pienempinä aaltoina, niin, voipa
+sattua, että ne vaipuivat levottomuuden ja epäilyn syviin notkoihin.
+Täällä oli niin paljon kaikenlaista, jota hän ei hyväksynyt, ja hän,
+hiljaisine, sisäänpäin kääntyneine olemuksineen, miellyttävine
+liikkeineen, lempeine katseineen osasi kyllä paheksia, kiivaasti,
+sovitteluitta, kuin nyreä lapsi, niin että vaaleansiniset silmät
+salamoivat ja matala ääni värisi. Eivät häntä liioin miellyttäneet
+pappila ja sen asukkaat; sekä sisäistä että ulkonaista oli paljon, joka
+loukkasi hänen herkkää mieltään. Mutta sitten tuli hän Gertrud Björkin
+tuttavaksi, ja tämä, monine harrastuksineen, lämpimine osanottoineen
+ihmisiä kohtaan, ikäänkuin kannusti hänen masentuneita ajatuksiaan. Ne
+nousivat taas, pudistivat yltään hentomielisyyden ja epäilyksen ja
+alkoivat uudelleen entisen haaveksivan retkensä ihanteen korkeuksia
+kohti.
+
+Gertrud juuri oli myös ensimmäisenä puhunut hänelle Ingrid Medinistä,
+hän oli väräjävin äänin ja silmät harmia säihkyen kertonut hänen
+surullisen tarinansa ja viimein vienyt nuoren papin "kalaasi-Lotan"
+tupaan.
+
+Ja kun hän nyt tuli sieltä ja ripein askelin kulki tietään, katosivat
+kaikki muut aamupäivän antamat vaikutelmat ja yksi ainoa jäi jäljelle:
+nuori kärsivä nainen kauniine tummine silmineen ja ihmeellisine
+madonnankasvoineen. Kuin ilmestys, kuin kultapohjainen maalaus
+taivaansinisin värein hän kohosi hänen sisäisen silmänsä eteen, ja hän
+vaipui katselemiseen yhtä intoisena kuin tavallisesti hartaushetkiinsä.
+
+Kulkiessa kirkastuivat hänen kasvonsa yhä enemmän ja enemmän tunteista,
+jotka hänet täyttivät. Ylöspäin suunnattu katse ei enää tuntunut
+huomaavan ympäröiviä esineitä, käynti kävi keveäksi ja nopeaksi, hän
+kulki kuin se, joka ei enää tunne maata jalkainsa alla, sillä hän
+vaeltaa kohti näkymätöntä päämäärää.
+
+Hänen tiensä vei vuoren rinteellä kasvavan metsän halki. Tiheinä
+kohosivat kuuset molemmin puolin tietä; niiden tummasta vihreydestä
+vilahti silloin tällöin koivun vaalea välke. Toisin paikoin harveni
+metsä, siellä täällä se avautui pieniksi niittytilkoiksi, täynnä
+lemuisia keskikesänkukkia, jotka jo odottivat viikatetta. Kuusien
+latvain väliltä loisti syvänsininen kesätaivas, ja auringon kulta valui
+räikeänä ja kimaltavana, siilautuen juovina ja pilkkuina kuusien ja
+risukkojen tummuuden lomitse. Kaikki lepäsi kuin keskipäivän kuumuuden
+raukaisemana; mutta silloin tällöin rasahdutti neulasia ja kuivia
+lehtiä oravan hypähdys, kuului toisinaan koivun latvasta varisten ja
+harakkain raaunta ja nauru, uunilintu helähytti muutamia vilkkaita ja
+soinnukkaita liverryksiä, mutta vaikeni jälleen; metsän syvyydestä
+kaikuivat heikkoina ja salaperäisen raskasmielisinä, kuin kutsuva
+kaipaus, laulurastaan vienot sävelet, ja kaukaa etäisyydestä saapui
+korvaan kirkonkellon sammuva soitto. Joku vaelsi viimeistä retkeään;
+kuoleman juhlaa vietettiin jossain keskellä elämän suurta, riemuitsevaa
+yltäkylläisyyttä.
+
+Nils Martinista oli kuin olisi hänen tiensä johtanut pyhäkön läpi,
+missä ajatukset ja tunteet suitsutussavuna kohosivat korkeuteen. Hän ei
+ollut ikinä tuntenut itseään niin autuaan riemun täyttämäksi, hän,
+jolle kuitenkin innostuksen ja sielunhurmauksen suloiset salaisuudet
+olivat niin tuttuja. Hän olisi tahtonut polvistua elämän -- ijäisyyden
+-- Jumalan eteen ja vuodattaa sielunsa palvomiseen. Jotain oli
+tapahtunut tänään, jotain, joka antoi siivet, antoi ihastuksen hurmaa
+kaikelle, sisäiselle ja ulkopuoliselle.
+
+-- Kiitän sinua, Jumala, hän kuiskaa itsekseen, nuoruuteni unelma on
+herännyt eloon -- puhdas neitsyt, jonka mielikuvituksissani niin usein
+olen nähnyt, on ilmaantunut minulle. Olen löytänyt kauan etsimäni:
+pyhitetyn sielun, joka kokonaan lepää sinussa, sinun tahdossasi.
+
+Ja kun hän kulkee, miettii ja uneksii, nousee hänen mieleensä toinen
+kuva. Myös nuori nainen, hento ja kalpea ja henkikirkas, niin että
+odotat vain sisäisen elämän valkeana liekkinä leimahtavan, joka nousee
+korkeuteen. Sanomattomia rukouksia huokuu hänen huuliltaan, rukouksia,
+joista kuuluu sielun kuiskiva puhe taivaalliselle yljälle. Hennon,
+värisevän tytön vieressä seisoo mies, hänen kätensä ovat ristissä ja
+silmät juovat tytön sanoja ja katseita hartaasti kuin janoinen
+ajattelija juo suuren totuuden kirkkautta. Heidän sydäntensä väliä
+kulkee vienojen tunteiden virta, joka ajan loppuun ja ijäisyyden ääriin
+asti yhdistää heidät toisiinsa. Ei ole siinä maallista intohimoa, on
+vain kaksi toisiinsa sulauvaa liekkiä, kaksi sielua, jotka kietovat
+toisensa syleilyyn, palaen taivaallisessa rakkaudenhehkussa.
+
+Näky on Nils Martinin nuoruudenunelma: Kristina Stumbelenilainen ja
+Petrus de Dacia, joiden rakkaus on yliaistillista hekumaa ja aistien
+tuskaa. Hänestä tuntua, että tämä ihana uni nyt soljuu todellisuudeksi;
+hän on nähnyt olennon, joka on pannut koko hänen sisimpänsä
+värähtelemään, tavannut sen, joka aina on kulkenut hänen rinnallaan ja
+kuitenkin ollut kaukana kuin kangastus vetten pinnalla, ja hän tuntee
+itsensä auvoisaksi ja hämmentyneeksi elämän ihmeen edessä. Näin, vain
+näin hän tahtoisi rakastaa, kohdata Jumalan ajatukset rakastetussa --
+nähdä pyhän sielun, joka lepää Jumalassa, jonka tahto sydänyönkin
+pimeydessä sulauu Hänen tahtoonsa. Maallista onnea ei Nils Martin ole
+koskaan pyytänyt; se kuva, jota hän on kantanut sielunsa sisimmässä, on
+ollut kaunis, mutta aina tuskantäysi. Hän ei tiedä miksi, mutta hänen
+elämänsä pyhäkön, nuoruuden juhlahetkien yllä on aina levännyt
+surumielisyyden hämärä. Ja juuri siitä hän on tuntenut salaista onnea.
+Mutta hän tietää, ettei kukaan, kukaan maailmassa sitä ymmärrä.
+
+Taas hän ajattelee Petrus de Dacian ja pienen Kristina Stumbelenilaisen
+suloista tarinaa. Mutta Kristinalla on suuret tummat silmät, ja hän
+makaa kehnoon vuoteeseen kahlehdittuna pienessä ruotsalaisessa
+torpassa, ja Petrus de Dacia on nuori pappi, jolla on vaaleansiniset,
+haaveksivat silmät ja otsallansa miettivän poimun tuskanleima.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Rouva Henningson seisoi unelmiin vaipuneena vanhan, ruskeaksi maalatun
+piirongin edessä pappilan vasemmanpuolisessa ullakkosuojassa.
+
+Mitä rouva ajatteli, ei ollut helppo arvata; kasvoissa oli huolestunut
+ilme, ja levoton katse siirtyi edes takaisin kahden kynttiläjalan
+väliä, jotka olivat ruskealla piirongilla. Sen toki uskalsi otaksua,
+ettei ainakaan huoneen esteettinen järjestely ollut hänen mietiskelynsä
+esineenä, sillä epäkodikkaampaa vierashuonetta olisi saanut etsiä. Karu
+järjestys oli sen vallitsevin piirre; läpeensä haalistuneissa, äsken
+pestyissä ikkunaverhoissa ja käsiliinassa, joka riippui keltaisen
+pesukaapin vierellä -- sen kansi oli haljennut -- näkyi useampia
+parsimisia ja niiden ympärillä pieniä, rouvan sormien aiheuttamia
+ryppyjä. Jollei olisi ollut kaunis näköala ikkunasta, jonka alla lakeus
+levisi levollisen majesteetillisena, ja jollei ilta-aurinko olisi
+heittänyt heleänkeltaista valoa, joka juuri sillä hetkellä lankesi
+huoneeseen, olisi siellä vallinnut tuskaisan viihtymättömyyden tunne;
+mutta mikä voi olla rumaa ja kylmää, kun auringonlaskun satuloiste sen
+ympärille kutoutuu? Varma on, että jos nuori mies, jolle huone oli
+aiottu, olisi tällä hetkellä astunut sisään, hän ei olisi huomannut
+epäparisia, kömpelöitä huonekaluja, hän olisi kiiruhtanut ikkunan luo
+ja huoaten ja hymyten syventynyt ulkopuolisen kauniin taulun
+katselemiseen. Täältä näki jopa yhdeksänkin kirkon ojentavan
+suippotornejaan kohti korkeutta, ja ilma oli tänä iltana niin puhdas ja
+kirkas, että kaukaiselta selänteeltä, joka rajotti aaltoviivaista
+tasankoa ja sen viljapeltoja ja tuoksuvia apilaniittyjä, siinti silmään
+vuorijärven sinervä kimallus.
+
+Kaikesta tästä ei papinrouva huomannut mitään. Ei hän sitäkään
+huomannut, kuinka rumilta hänen kalunsa näyttivät suuriruusuisia
+seinäpapereita vasten. Hänestä päinvastoin oli koko huoneella aistikas,
+yksinkertainen ja vankkatekoinen sisustus. Miten paljon vaivaa hän
+olikaan nähnyt, miten monta unetonta yötä viettänyt järjestääkseen
+kaiken samalla kauniisti ja säästäväisesti. Mutta hän tiesi
+onnistuneensa ja oli siitä ylpeä. Ystäväin joukossa ei ollut
+ainoatakaan, jota hän ei sitkeällä, hypnoottisella tarmollaan olisi
+pakottanut ihailemaan pappilan laitoksia.
+
+Sama kauneuden vastainen järjestys kuin huonetta leimasi itse
+papinrouvaakin. Hän oli hyvin pitkä ja laiha; niin pian kuin hän
+liikutti päätään, näkyivät kaulajänteet, ja säännölliset kasvot
+pyöreine ruskeine silmineen olivat niin lihaksettomat, että nahka oli
+kuin pingotettu poskien ja otsan yli. Joku kylän velikullista olikin
+verrannut rouvaa Faraon laihoihin lehmiin ja kirkkoherraa lihaviin.
+
+-- Ei, sanoi rouva Henningson viimein puoliääneen, huoaisten ja
+helpottuneen näköisenä, aivan kuin päätöksen tehtyä -- ei, panen sen
+sijaan lampun. Hän saattaisi olla samaa maata kuin Samuelson, joten on
+paras olla varuillaan!
+
+Ja maisteri Samuelsonin muisto ja kaikki heidän välisensä kiistat
+kohosivat hirvittävän elävinä rouva Henningsonin muutoin sangen hitaan
+mielikuvituksen eteen. Mitä olivat auttaneet kaikki hänen
+hienotunteiset viittauksensa ja varotuksensa? Eivät niin mitään.
+Itsepintaisena kuin mäyräkoiranpentu oli maisteri yön toisensa jälkeen
+maannut lukien kello yhteen, kahteen ja tuhlannut kynttilöitä ja öljyä,
+niin että rouvaa sitä ajatellessa puistatti. Ei auttanut sekään, että
+rouva silloin tällöin "unohti" täyttää lampun; silloin meni Samuelson
+aivan kursailematta saliin ja otti kynttilät pianon jalustoista. Niin,
+hänpä oli oikea helmi! Jospa tämä olisi saanut paremman kasvatuksen!
+
+Näiden muistojen vahvistettua häntä päätöksessään, otti rouva
+Henningson jalustat kynttilöineen, meni alakertaan astiakaappinsa luo,
+haki esiin vanhan lampun, jonka huolellisesti puhdisti ja täytti ja
+asetti sitten maisterin huoneeseen ruskealle piirongille.
+
+Samassa sammui juuri viimeinen auringonsäde ikkunalaudalta, ja huoneen
+autio arkisuus esiintyi räikeänä kalpeanharmaassa iltahämärässä.
+
+Mutta sitäkään ei rouva Henningson huomannut; hän nyykäytti
+tyytyväisesti lampulleen, heitti vielä silmäyksen pitkin huonetta ja
+läksi alas keittiöön.
+
+-- Vispilöi kunnolla perunajauhoja kermamaitoon, Sofi, niin se pysyy
+koossa, sanoi hän keittäjättärelleen, joka valmisti illallista.
+
+Mutta sillä välin kuin rouva Henningsonia työ piti keittiön puolella,
+hiipi muuan nuori tyttö ullakolle, avasi vierashuoneen oven ja tirkisti
+sisään.
+
+-- Huh, huudahti hän halveksivasti ja polki jalkaansa, miltä täällä
+näyttää! _Lamppu_ piirongilla, uutimet lyhyet kuin lyhyiksi käyneet
+hameet, ei kukkaakaan -- äiti muori on kaltaisensa!
+
+Ja hän paiskasi oven kiinni ja meni puutarhaan.
+
+-- Minkälainen hän mahtaa olla, hän ajatteli, poimien vihkosen resedaa
+ja krassia -- jospa hän olisi pirteä ja hauska ja uudenaikuinen.
+Täällähän ihan tukehtuu vanhain tekokukkain keskellä! Tra-la-la,
+tra-la-la!
+
+Hän lopetti synkät mietteensä iloiseen rallitukseen, juoksi
+huoneeseensa, otti kukkalasin, järjesti kukat siihen ja pani sen
+vierassuojaan.
+
+Kas noin! hän ajatteli, asettain hymyillen päänsä kallelleen ja
+siristäen silmiään nähdäkseen, miltä kukat näyttivät seinää vasten --
+nyt tuli tänne jo pikkuinen kodikkuuden vilahdus. Mies parka, häntä
+pitänee kai kohdella ihmisiksi, vaikka hän on kotiopettaja!
+
+Hän nauroi, muutti kukat toiseen paikkaan, siirsi hiukan huonekaluja,
+tarkasti taas työtään ja meni sitten pois, keveästi huoaisten.
+
+-- Miten ikävä sentään katsoa kaikkea yhdeltä ainoalta näkökannalta:
+taloudelliselta, hän ajatteli. Mieluummin tahdon tuhlata, tuhlata,
+tuhlata niin, että jään puille paljaille!
+
+Ja taas hän päästi iloisen rallituksen, tarttuen kaiteeseen kiinni ja
+miltei heittäen itsensä alas portaita.
+
+Heti sen jälkeen kello soi, kovaäänisesti kuin vellikello, ja papin
+perhe kokoontui saliin illalliselle, jonka muodostivat puuro ja
+"kermamaito". Rouva puhui aina "kermamaidosta" eikä vain maidosta, ja
+hän oli niin kauan hypnotisoinut perheen jäseniä tällä lausetavalla,
+että he olivat kokonaan luopuneet vallankumouksellisista ajatuksistaan,
+vaikka hyvin tiesivät, miten huomattavaa osaa perunajauhot keittiössä
+näyttelivät.
+
+Illallisen jälkeen piti pappi rukouksen, ja silloin palvelustytöt ja
+rengit saivat tulla sisään ja istua ovensuussa.
+
+Kello yhdeksän erottiin, ja kello kymmenen oli tavallisesti pappila jo
+hiljainen. Vain kirkkoherra valvoi kirjojensa ja paperiensa ääressä
+puoliyöhön ja kauemminkin.
+
+Mutta kello kuusi seuraavana aamuna oli Anders, renki, tallissa
+valjastamassa Bruntea huonompien eteen pappilan kaksista rattaista ja
+ajoi sitten asemalle uutta kotiopettajaa, maisteri Gösta Schefferiä,
+noutamaan. Ja pari tuntia myöhemmin tulla lönkytti Brunte pappilaan
+johtavaa haapakujaa, ja rattailta hyppäsi kookas nuori mies,
+kellertävätukkainen, valkoverinen ja kukoistava, avoimet, tummat silmät
+katselivat suorasti ja uteliaasti ympärilleen. Mutta kun hänen odottava
+katseensa ei kohdannut ketään, otti hän itse matkalaukkunsa, jonka
+Anders oli laskenut porstuan permannolle, ja meni sisään.
+
+Samassa hyökkäsi kaksi poikaa esiin ja miltei ryntäsivät hänen
+kimppuunsa temmatakseen hänen matkalaukkunsa.
+
+-- Päästä irti, huusi toinen, ja toinen tempoili ja löi, lakkaamatta
+huutaen: "minä tulin ensin!"
+
+-- Päivää, pojat, sanoi Gösta Scheffer ja koetti hillitä toivorikasten
+nuorukaisten tarmoa, te olette kai oppilaani, vai mitä?
+
+Mutta ei kumpikaan vastannut. Viimeisen valtavan tempauksen perästä
+syöksyivät molemmat ullakon portaita ylös, ja Gösta piti sopivimpana
+seurata.
+
+Onnellisesti huoneeseensa perille päässeenä joutui Gösta tulevain
+oppilastensa, Perin ja Svanten, lähempään tuttavuuteen, jotka heti
+osottautuivat tuttavallisiksi ja uteliaiksi hänen matkalaukkunsa
+sisältöön nähden, niin että hänen viimein täytyi ajaa heidät pois
+ehtiäkseen pukeutua aamiaiseksi.
+
+Sillä välin hän katsoi uteliaasti ympärilleen huoneessa. "Hyvin
+yksinkertaista ja vaatimatonta", hän ajatteli, "kyllä minun
+kunnianarvoisuuteni saa hiukan verran jäseniään taivuttaa, jos mieli
+_tuohon_ sänkyyn mahtua. Mutta miten kauniita kukkia!"
+
+Ja hän painoi mielihyvällä kasvonsa lemuaviin kukkiin.
+
+-- Varmaan on papinrouva hieno ja runollinen luonne, hän
+jatkoi ajatuksiaan, miten kuitenkin pikkuasiat voivat tuoda
+kodikkuudentunnetta!
+
+Kun Gösta tuli aamiaiselle, oli perhe jo koossa ruokahuoneessa. Pöydän
+äärimmäisessä päässä seisoi nuori tyttö, joka kiinnitti häneen suuret,
+tummat, tutkivat silmänsä. Gösta tunsi punastuvansa tuon katseen
+kohdatessaan. Miten kaunis oli tuo nuori tyttö -- sellainen iho,
+sellainen vartalo -- hän ennätti sen kaiken nähdä kirkkoherran
+juhlallisesti esittäissä: "maisteri Scheffer -- vaimoni -- tyttäreni
+Estrid -- tätini, neiti Bodin -- Per ja Svante -- maisterin tulevat
+oppilaat." Viimeiset sanat nostivat hymyn papin kasvoille ja
+karkottivat niiden synkän juhlallisuuden. Gösta kumarsi kohteliaasti
+kaikille suunnille, mutta ajatteli sillä välin vain kauniita ruskeita
+silmiä ja yhdisti ne ajatuksissaan kukkavihkoon vierashuoneessa. Jospa
+hän olisikin... Kokonainen parvi mieluisia mahdollisuuksia oli hänestä
+tällä hetkellä sohahtavinaan läpi huoneen kuin hivelevät kesätuulet, ja
+hän tunsi äkkiä rintansa laajenevan läikkyvästä nuoruudenilosta.
+
+Juhlallisesti istuuduttiin aterialle. Gösta vilkuili alati kauniiseen
+nuoreen tyttöön, mutta tämä ei näyttänyt enää häntä huomaavan; hienot
+kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja katseeseen oli tullut nyreä
+ilme.
+
+Sillä välin tapahtui tarjoilu saman juhlallisen mielialan vallitessa.
+Per ja Svante istuivat suorina ja liikkumatta neljän kirkkaan,
+kiiltävän silmän, teräväin säteitten lailla, seuratessa puurovadin
+kiertoa pöydän ympäri. "Hyvin kasvatettuja poikia", ajatteli Gösta ja
+siveli tyytyväisenä viiksiään, "heidän kanssaan ei tule olemaan vaikea
+lukea. Mutta miten juhlallinen perhe -- ja kaunis mustasilmä -- eikö
+hän koskaan puhu?"
+
+Kirkkoherra otti eteensä mahtavan annoksen puuroa ja kaatoi saman
+verran "kermamaitoa" lautaselle. Mutta juuri pistettyään lusikan
+suuhunsa, hän laski sen kiivaasti pois ja kääntyi vaimoonsa.
+
+-- Mitä tämä on? Puurohan on pohjaanpalanutta! Ja hänen kasvoilleen
+ilmestyi nyreä ja huolestunut ilme, aivan kuin hän olisi keksinyt
+vajauksen kirkonkassassa. Estrid nykähytti halveksivasti olkapäitään.
+Sen hän heti oli huomannut -- pohjaanpalanutta puuroa ja perunajauhoja
+maidossa -- niin, ei ollut vaikea pysyä totisena moisen aamiaisen
+ajalla.
+
+Rouva Henningson punastui ja maisteli puuroa tuntijan ilme kasvoissaan.
+
+-- Niin, tosiaankin, se on hiukan pohjaanpalanutta, sitä ei juuri
+koskaan tapahdu.
+
+Kevyt rykäisy kuului siltä puolelta pöytää, missä Estrid istui,
+rykäisy, jonka voi tulkita miten tahtoi.
+
+-- Suokaa anteeksi, maisteri, jatkoi rouva, ja puna paloi hänen
+poskillaan kahdeksi punaiseksi, kuumaksi pilkuksi.
+
+-- Oi, ei mitään -- minun on yhdentekevä, vastasi Gösta ja mätti
+kohteliaasti pohjaanpalanutta puuroa suuhunsa.
+
+-- Niin, täytyy alistua, toisteli kirkkoherra synkällä, ärtyisellä
+äänellä.
+
+Hänen ruokahalunsa ei kuitenkaan ollut tullut häirityksi; hän, niinkuin
+koko perhe, söi kauan ja painokkaasti ja miltei rikkomattomassa
+äänettömyydessä. Ainoa, joka hyljeksi puuroa, oli papin täti, vanha
+neiti Bodin, pieni kuivettunut eukko, joka oli puettuna pitsimyssyyn ja
+kirjavaan saaliin 1800-luvun alkupuolen mallia; hän odotti, kunnes
+kahvi tarjottiin, muun vuoksi ei hänen mielestään hänen maksanut vaivaa
+avata hampaatonta, vapisevaa suutaan. "Mikä ikävä perhe!" ajatteli
+Gösta, joka oli tottunut iloiseen puheluun kotonaan äidin ja siskon
+seurassa, "miten täällä kestän?"
+
+Äkkiä katkaisi nauru hiljaisuuden. Gösta säpsähti. Kuka nauroi noin
+rääkkyvän epämiellyttävästi? Ja hänestä tuntui kuin olisi jotain
+hienoa, ilmavaa, haaveellista, joka oli maannut kätkössä suppoon
+lasketuin siivin, nopeasti liihotellut ylöspäin ja kadonnut haikeasti
+suhahtain avoimesta ikkunasta. Hän tuli äkkiä niin alakuloiseksi, aivan
+kuin olisi joku hänet pettänyt.
+
+-- Mitä naurat, Estrid? kysyi äiti äreästi.
+
+-- Oi, huomasin vain jotain hassunkurista.
+
+Jälleen säpsähti Gösta, ja taas tuntui hänestä, että jokin hieno ja
+kaunis poistui huoneesta ja hävisi avaruuteen. Hän ei enää nähnyt
+Estridin kauneutta; karkea, rääkkyvä ääni oli riistänyt silmiltä
+loiston ja kasvoilta hienouden.
+
+-- Joko on tuotava sellaiset huomiot ilmi tai vaiettava, sanoi rouva
+Henningson äskeisellä äreällä tavallaan.
+
+-- Niin, ajattelinkin "tuoda ilmi", sanoi Estrid, matkien äidin
+äänensävyä. Ettekö ole huomanneet, että isä, ja maisteri ovat toistensa
+näköiset?
+
+Göstan ja kirkkoherran silmät kohtasivat, ja samassa pisti heitä
+molempia syvän vastenmielisyyden tunne. Molemmat näkivät kohta
+yhtäläisyyden: säännölliset piirteet, tummansiniset, kaunismuotoiset
+silmät ja täyteläinen, piirteiltään epämääräinen suu. Mutta Göstalle ei
+tuottanut iloa kuvastella itseään papin ihramahassa, kaljussa päässä ja
+munkkimaisen pyöreissä kasvoissa, ja mitä kirkkoherraan tulee, tunsi
+hän nähdessään tuon pirteän, kauniin nuoren miehen, jonka yhtäläisyyden
+hänen itsensä kanssa hän jo oli huomannut, tuskanpistoksen, jonka hän
+vaivalla tukehutti muutamiin leikkisanoihin.
+
+-- Pidän velvollisuutenani selittää teille, maisteri, että kerran olin
+yhtä solakka kuin te. Niin että nyt tiedätte, mikä kohtalo teitä
+odottaa.
+
+Ja hän vilkutti veitikkamaisesti silmää ja katseli nauraen ympärilleen,
+sillä välin kuin Gösta jäykästi hymyili ja kohteliaasti myöntäen
+kumarsi.
+
+-- Niin, sanoi rouva Henningson muutaman silmänräpäyksen vaitiolon
+perästä, tänään tuskin maksaa vaivaa alottaa opetusta. Te, maisteri,
+olette kai väsynyt ja uninen pitkän yömatkan jälkeen, luulisin?
+
+-- En vähintäkään, vastasi Gösta hämmästyneenä, tarvitaan kyllä
+pitempiaikaista valvomista kuin tämä minun voimiani tyhjentämään.
+
+-- No niin, mutta onhan aina suloista levätä ensimmäisenä päivänä ja
+hiukan perehtyä oloihin. Ja sitä paitsi ovat pojat saaneet luvan kitkeä
+mansikkamaan tänään.
+
+-- Jaha, siitä kohtaa kai kenkä puristikin, huomautti kirkkoherra
+nauraen. Poikien pitää olla tänään puutarharenkeinä, ja siksi täytyy
+maisterin olla väsynyt. Sellainen naislogiikka on tuttua kyllä.
+
+Heleä puna lennähti rouvan kasvojen yli ja jätti jälkeensä tavallisen
+pienen polttavan pilkun; mutta hän hillitsi itsensä ja peitti
+hämilläolonsa kuivalla naurulla.
+
+Kävi kuitenkin niinkuin rouva oli määrännyt, maisteri sai koko päiväksi
+aikansa käytettäväkseen, sai järjestellä vaatteitaan ja kirjojaan,
+kävellä puutarhassa ja ympäristössä, sillä välin kuin Per ja Svante
+olivat puutarhasarkoihin hautauneina ja virkistivät itseään silloin
+tällöin puolikypsillä mansikoilla ja karviaismarjarahkiloilla.
+
+Kun Gösta päivällisaikaan palasi kävelyretkeltä, tapasi hän Estridin.
+Hän tunsi kasvojensa värin vaihtuvan nuoren tytön nähdessään; heinäkuun
+heleässä valossa tämä oli häikäisevän kaunis suurine silmineen, ja iho
+oli niin pehmeä ja lämpimän helakka kuin aamuaurinko. Mutta samassa kun
+hän aukaisi suunsa, oli Göstasta kuin olisi tytön kauneus lennähtänyt
+pois, ja hänen edessään oli vain korea nukke.
+
+-- Arvatkaapa, maisteri, mitä kirjaa olen lukenut? huudahti tyttö ja
+piti kirjansa takasivua nuoren miehen edessä.
+
+-- En, mahdotonta. Enhän tunne ollenkaan kirjallista makuanne, neiti...
+
+-- Sanokaa minulle, jatkoi Estrid, pistäen kirjansa kainaloonsa
+ja kääntyen kotiin Göstan mukana, mikä on mielipiteenne
+uusmaltusianismista?
+
+-- Mitenkä sanoitte, neiti? Gösta tuijotti häneen muutaman sekunnin ja
+purskahti sitten äänekkääseen nauruun.
+
+-- Mitä nauratte?
+
+-- Teitä -- tai oikeastaan kysymystänne.
+
+-- Minusta siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Estrid rääkkyvimmällä
+äänellään. Eikö teillä ole sitten mitään mielipidettä niin tärkeästä
+kansallistaloudellisesta kysymyksestä?
+
+-- Ei, en ole siihen tutustunut. Minulla on vain yksi mielipide: se,
+ettei se sovellu seitsentoistavuotiaille tytöille.
+
+Estrid pysähtyi äkkinäisesti ja mittasi Göstaa kiireestä kantapäähän,
+lähettäen pitkän halveksivan katseen kauniista silmistään.
+
+-- Vai niin, olette sitä maata! Mikä onnettomuus! Että pitikin saada
+yksi vanhoillinen pölkkypää lisää taloon! Oletteko sitten verdandisti,
+maisteri?
+
+-- En, en sitäkään. Olen enemmän huvitettu Heimdal yhdistyksestä.
+
+-- Niinkö --
+
+-- Te, neiti, olette siis toista "maata" kuin ympäristönne?
+
+-- Niin olen. Minulla ja vanhemmillani on eri mielipiteet miltei
+kaikesta. Ja miksi ei niin olisi? Siksi, että sattuma on tehnyt minut
+sellaisen miehen lapseksi, jonka ammattinsa vuoksi täytyy riippua
+kiinni joukosta homehtuneita opinkappaleita...
+
+-- No, no -- ei ole tarpeen puhua sopimattomia, vaikka onkin uuden ajan
+nuori nainen...
+
+-- Rakastan totuutta, totuus on jumalani. Totuutta kaikessa --
+ajatuksissa, puheissa, töissä, kaikessa, kaikessa. Mutta se juuri on
+niin usein ihmisistä sopimatonta. Pitää valehdella hiukan kiltisti ja
+ystävällisesti, silloin ollaan herttaisia ja rakastettavia.
+
+-- Keneltä, neiti, olette saanut kaiken viisautenne?
+
+-- Oh, kaikenmoisilta! Kirjani ovat olleet opettajiani. Tulkaa,
+maisteri, niin saatte nähdä kirjastoni.
+
+Ja hän veti Göstan huoneeseensa, asettui kirjakaapin eteen ja sanoi
+sitä osottain:
+
+-- Tuossa näette, maisteri, kaikki ne kaivot, joista olen saanut
+viisauteni, kuten sanoitte.
+
+Gösta heitti silmäyksen kirjojen nimityksiin. Mikä kokoelma! Eipä ihme,
+että se oli synnyttänyt sotkun lukijan seitsentoistavuotiaissa
+aivoissa.
+
+-- Tässä on lempikirjani, sanoi tyttö, osottaen erään kirjan selkää,
+jossa oli tunnettu kirjailijanimi, se on opettanut minulle, että armas
+isä ja äiti nukkuvat suloista unta, ajan liitäessä heiltä pois. Äiti,
+hän ei osaa oikeastaan muuta sanoa kuin: "kas niin, älä nyt taas
+lörpötä tyhmyyksiäsi, Estrid!" Tahdotteko, maisteri, niin lyömme vetoa,
+että hän ennen iltaa ainakin pari kertaa on sanonut niin? Lyömmekö
+vetoa suklaatikakusta?
+
+-- Kernaasti, vastasi Gösta nauraen. Pikku kaunotar oli todella
+erikoinen rohkeine ajatushyppyineen.
+
+-- Mutta parasta suklaatia, mitä löytyy, huomautti Estrid
+veitikkamaisesti, sitä tavallisesti ostan, kun minulla nimittäin on
+rahaa. Mutta rahaa ei minulla ole miltei koskaan, sillä äiti on niin
+kitsas. Voi, jospa olisin vapaa, -- vapaa elämään elämää!
+
+-- Miten sitten eläisitte?
+
+-- Eläisin todellisuudeksi kaiken, mitä minussa on! huudahti Estrid, ja
+hänen kasvonsa kävivät äkkiä totisiksi kuin vanhan professorin,
+katsokaas, maisteri, individualismi on yksi peruslaeistani. Voiko tehdä
+mitään typerämpää kuin asettaa järkkymättömäksi yhdenlainen siveys,
+yhdenlainen avioliitto j.n.e. Jokaisen tulee muodostaa elämänsä oman
+sisimpänsä mukaiseksi, mikä toisesta on oikein, on toiselle väärää.
+Isästä esim. on synti tehdä työtä sunnuntaina, ja minusta on aivan
+hullua laiskotella kokonainen päivä, ja niin ikävä päivä vielä kuin
+sunnuntai! No, miksi kahlehtisimme ja kiusaisimme toisiamme? Ei,
+vapaasti, vapaasti tulee elää. Vapautta ja vastuunalaisuutta! Ihanat
+sanat! Oi, rakastan Ibseniä! Ajatelkaapa jotain niin ihanaa kuin Hedda
+Gabler! Elää vapaudessa -- kuolla kauneudessa -- niin juuri, maisteri!
+
+Hän pyörähti ympäri ja nauroi samalla sekä lapsekkaasti että
+kyynillisesti.
+
+-- Ja minusta on Hedda Gabler niin harvinaisen arkiaikainen olento!
+huomautti Gösta kiusottavasti.
+
+Estrid asettui seisomaan käsivarret ristissä ja tarkasteli Göstaa.
+
+-- Huh, miten olette vanhanaikainen, maisteri -- suorastaan homeinen.
+Mikä onnettomuus! Minä kun luulin saavamme tulevaisuudenmiehen taloon!
+Minullahan ei ole koskaan ketään, kenen kanssa ajatuksia vaihtaa. Jospa
+tietäisitte, miten yksin olen tällä paikkakunnalla pelkkine
+mustatakkisineen ja raittiuslampaineen. Voi kuinka ikävää! Mutta --
+sitä ei voi auttaa. Olkaa kuitenkin hyvä ja pitäkää itse vaaria, kun
+äidiltä pääsee ainainen kertosäkeensä -- minä silloin rykäsen näin. Ja
+älkää unohtako suklaatikakkua, hyvä maisteri!
+
+Göstan ei tuntunut hyvältä Estridistä erottuaan. Nuoren tytön kauniit
+värit ja silmät häikäisivät häntä, mutta samalla tämä oli hänelle
+suuressa määrin vastenmielinen. "Hän ärsyttää minua", hän ajatteli, "en
+voi olla häneen katsomatta, ja kun katson, kiusottaa hän minua. Olen
+kuin ihminen, jolla on sekä kylmä että kuuma, ja joka ei tiedä,
+riisuako vai pukeako. Puh! Ihanaa on päästä alkuun huomenna. Olen
+iloinen, että pojat ovat oppilaitani eikä hän."
+
+Päivällinen kului jäykästi ja juhlallisesti. Pappi yksin oikeastaan
+piti yllä puhetta, samalla koetellen nuorten kärsivällisyyttä hitaalla
+syönnillään. Mutta päivällisen jälkeen päästi Estrid puhetulvansa
+valloilleen, tarjosi seoksen eri kirjailijain vallankumouksellisia
+aatteita ja onnistui todella vähän ajan kuluttua houkuttelemaan esiin
+rouva Henningsonin tavanmukaisen, lyhyen, harmistuneen: "Kas niin,
+Estrid, älä nyt lörpötä tyhmyyksiäsi!"
+
+-- Mitä minä sanoin! kuiskasi Estrid Göstalle. Sitten hän nauroi
+ääneen, taputti käsiään ja juoksi rallattain huoneesta.
+
+-- Sellainen hupakko, sanoi rouva Henningson hiukan vaivaantuneesti.
+Mutta kunhan opitte tuntemaan hänet, maisteri -- loistava pää hänellä
+on -- ja mitä kaikkea hän tietää; kuvailen mielessäni, että teillä
+kahdella tulee olemaan paljon puhuttavaa.
+
+Maisteri vastasi jotain epämääräistä, ja rouva meni Sofinsa luokse
+keittiöön.
+
+Yöllä ei Gösta tahtonut saada unta; kerta toisensa perästä hän heräsi,
+ja silloin oli Estridin kuva hänen edessään, niin tenhoavan kauniina,
+niin tuskallisen valtaavana kuin kuumehoure. Hän heittäytyi
+levottomasti edes takaisin vuoteellaan ja kaipasi aamun vapauttavaa,
+järkevää tunnelmaa. Nuoren tytön kauneus oli tehnyt häneen niin
+syvän vaikutuksen, että hänelle tuotti miltei tuskaa tuntea hänet
+samalla vastenmieliseksi. Tytössähän ei ollut minkäänlaista
+sadunhohdetta, ja kuitenkin täytyi hänen ajatella ritaria, joka tapasi
+keijukaiskuningattaren metsässä eikä enää löytänyt mielenrauhaa. "Mutta
+pikku noidasta pääsen kyllä voitolle", hän ajatteli, "niin, hyvä on,
+että saan alkaa työnteon. Jumala varjelkoon kauan toimetonna
+kulkemasta!"
+
+Seuraavana päivänä hän meni heti aamiaisen jälkeen niin sanottuun
+kouluhuoneeseen, itäiseen päätykamariin, joka oli ullakon toisessa
+päässä. Se oli yhtä kehnosti sisustettu kuin hänenkin huoneensa; vanha
+huojuva pöytä oli keskellä lattiaa ja sen ympärillä muutamia tuoleja
+opettajaa ja oppilaita varten. Gösta järjesti sen niin hyvin kuin
+taisi, otti esiin kirjoja ja karttoja ja ripusti rihvelitaulun
+seinälle. "Tuleepa oikein olemaan hauska lukea noiden kilttien poikain
+kanssa", hän ajatteli sillä välin tyytyväisenä, "ne näyttävät niin
+kelvollisilta ja hyvin kasvatetuilta -- niin, kirkkoherra ja hänen
+rouvansa osaavat kyllä pitää puoliaan..."
+
+Samassa hän kuuli hirveää kolinaa ja huutoa ullakolta, ja Per ja Svante
+syöksyivät sisään, heittäytyen tuoleilleen.
+
+Gösta rypisti kulmakarvojaan ja katsoi paheksuvasti toivorikkaita
+oppilaitaan.
+
+-- No, no, rakkaat pojat!
+
+Vastaukseksi kuului naurunpihinää ja tahdikasta jalkain töminää.
+
+-- Emme me aio antaa maisterin meitä "mustata", sanoi Per, ja
+sukkeluutta seurasi raikuva nauru.
+
+Gösta niin hämmästyi "hyvin kasvatettujen" poikain hävyttömyyttä, ettei
+hän ensin tullut antaneeksi sanaa sanasta. Olivatko todella nämä
+lorvanat samat hyvätapaiset pojat, joiden hän eilen päivällis- ja
+aamiaispöydässä näki istuvan kuin kaksi kynttilää?
+
+-- Mitä tyhmyyttä tämä on! hän huudahti viimein, ottaen poikia niskasta
+ja ravistaen, vastatkaa kohteliaasti, senkin nulikat, ja sitten alamme!
+
+Mutta ei kumpikaan pojista näyttänyt vähintäkään välittävän hänen
+huomautuksestaan. Per otti kynäveitsen ja alkoi leikata kuvioita
+pöytälautaan, ja Svante katseli tarkkaavasti veljen mestariteoksia.
+
+-- Mitä tämä on? toisti Gösta vielä harmistuneempana, ettekö kuule,
+mitä sanon? Pane pois veitsi, Per! Svante, istu suorana! Nyt alamme!
+
+Mutta Per jatkoi kaivertamistaan ja Svante katselemistaan, hiljaa ja
+halveksivasti nauraa pihertäin.
+
+-- Sepä nyt oli...
+
+Gösta polkasi jalkaa ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Minne hän oli
+tullut? Pappila kunnioituksen ja totisuuden sädekehän ympäröimä, ja
+lapset oikeita villikissoja! Kyllä hän oli ollut tekemisissä
+vallattomain poikain kanssa, ja olihan hänelläkin muistoja omasta
+myrsky- ja kiihkokaudestaan kouluaikana, mutta tämä meni yli kaikkien
+rajain.
+
+-- Kuulkaapa, pojat, hän sanoi ja ponnisti kasvoihinsa vaikuttavimman
+ilmeensä, jollette nyt kolmannesta sanasta lakkaa leikistänne, ilmotan
+asian vanhemmillenne...
+
+-- Ilmottakaa vain, vastasi Per ja kaiversi yhä pöytälautaa, niin
+saatte nähdä, mitä tapahtuu...
+
+-- Tapahtuu -- sattuu -- kohtaa -- täyttyy -- toteutuu -- toisteli
+Svante kiusottaen, kuuletteko, maisteri, miten sanarikas minä olen!
+
+Nyt loppui Göstan kärsivällisyys.
+
+-- Odottakaa, niin saatte nähdä, ettekö sittenkin ole tavanneet minussa
+vahvempaanne!
+
+Hän nousi kiivaasti ja meni ovelle, jonka pani lukkoon. Sitten tapahtui
+tuntuva, huutojen ja potkujen säestämä kuritus, joka päättyi parin
+tunnin opiskeluun muitta onnettomuuksitta, kuin että mustepullo kaatui,
+ja että Per leikkasi sormeensa veitsellä, josta hän ei millään
+luopunut. Seuraava päivä oli kuitenkin vielä pahempi. Svante alkoi
+heittää kuperikeikkaa keskellä tuntia, ja Per uhkasi hypätä ikkunasta,
+jollei saisi edelleen kaivertaa rikki pöytää. Gösta ei ollut mielestään
+ikinä tavannut moisia telmyreitä; pari päivää vielä koetettuaan heitä
+kesyttää, hän päätti puhua poikain vanhemmille, ja, jollei se auttaisi,
+lähteä koko pappilasta.
+
+Hän meni siis eräänä aamuna heti aamiaisen jälkeen kirkkoherran
+huoneeseen, tämän vielä istuessa kirjotuspöytänsä ääressä sanomalehdet
+edessään ja sikaria polttaen. Gösta teki selkoa poikain käytöksestä,
+ihmetteli, oliko tarkotus, että he saisivat elää täydessä
+kurittomuudessa, sekä sanoi, ettei tahtonut jatkaa lukemista, mikäli
+kirkkoherra ei käyttänyt asiassa isän valtaansa.
+
+Kirkkoherra laski pois sikarin, rypisti kulmakarvojaan ja tarkasteli
+Göstaa nyreästi.
+
+-- Se, mitä kerroitte, maisteri, hämmästyttää ja surettaa minua, hän
+sanoi viimein. En ole koskaan ennen kuullut poikiani valitettavan.
+Mutta tietysti rankaisen heitä mitä ankarimmin heidän kehnosta
+käytöksestään.
+
+Kirkkoherra ojensi kauniin valkoisen kätensä, painoi sähkönappulaa ja
+antoi sisään tulleelle palvelijattarelle käskyn noutaa Per ja Svante.
+
+Parin minuutin kuluttua pojat tulivat, suorina kuin kynttilät tai
+nuoret asevelvolliset, niinkuin he aina olivat isän läsnäollessa.
+
+-- Kuulkaa, nuoret herrat, sanoi kirkkoherra ja katseli heitä puoliksi
+suljetuin silmin, opettajanne syyttää teitä tottelemattomuudesta ja
+epäkohteliaisuudesta. Mitä on teillä siihen vastattavana?
+
+Per ja Svante heittivät nopean silmäyksen toisiinsa, sitten katselivat
+halveksivasti hymyillen Göstaa; mutta ei kumpikaan vastannut.
+
+-- Kehotan teitä olemaan kohteliaita ja tottelevia, niinkuin teitä
+kotonanne on opetettu, jatkoi kirkkoherra ja otti poikia korvasta; kas
+niin, menkää nyt tunnille ja käyttäytykää niin, ettei maisterin enää
+ole syytä valittaa teistä.
+
+Pojat menivät tiehensä, puolitukahtuneina nauruun, ja kirkkoherra
+kääntyi Göstaan entisen totisena ja nyreänä:
+
+-- Toistan, mitä äsken sanoin, että ensi kerran kuulen poikiani
+valitettavan, ja toivon, että tämä perinpohjainen oikaisu on jäävä myös
+viimeiseksi. Näkemiin, herra maisteri!
+
+Gösta teki lyhyen kumarruksen ja jätti huoneen mitään vastaamatta;
+mutta sydämessään hän yhtyi kirkkoherran toivomuksiin, joskin toisista
+syistä.
+
+Ainoa voitto Göstan valituksista oli kuitenkin se, että hän lähinnä
+seuraavana aikana sai nähdä kirkkoherran tavallista juhlallisempana ja
+rouvan tavallista tylympänä.
+
+-- Olen kuullut, että teistä, maisteri, lapsemme ovat pahantapaisia,
+toisteli rouva Henningson, pari kertaa terävästi katsoen Göstaa, enkä
+voi muuta sanoa, kuin että se on kauhean ikävä asia. Hämmästyttävää se
+myös on; ei kukaan ole koskaan heitä valittanut; ei edes maisteri
+Samuelsonilla, joka oli ilkein ja halpamielisin ihminen, minkä tunnen,
+ollut koskaan mitään sanottavaa pojista. Mutta tietysti, koska te niin
+arvelette, maisteri...
+
+-- Älkää välittäkö, maisteri, kuiskasi Estrid lohduttain, koko pitäjä
+tietää, miten ilkeitä Per ja Svante ovat, mutta äiti muori on niin
+hassunaikaisen heikko poikiensa suhteen. Jos ne pojat olisivat minun,
+niin saisittepa, maisteri, nähdä!
+
+Mitään muutosta ei tapahtunut poikain käytöksessä, niinkuin jo on
+mainittu. Oppitunnit muistuttivat yhä taistelutannerta, mutta miten
+oli, alkoi Göstaa vähitellen jossain määrin huvittaa mitellä voimiaan
+molempain nuorukaisten kanssa, ja kun hän ei tahtonut saattaa äitiään
+levottomaksi, päätti hän sietää oloaan kesän loppuun.
+
+Mutta hän ei viihtynyt lainkaan. Kaikki pappilassa, Estridin
+vallattomasta mielittelystä alkain, jonka suhteen hän ei voinut olla
+niin tunteeton kuin olisi halunnut, vanhan neiti Bodinin uteliaaseen
+loruamiseen asti, oli niin toista, kuin mihin hän oli tottunut
+kotonaan. Sunnuntaisin hän tavallisesti seurasi papin perhettä
+kirkkoon, istui siellä selkä suorana paraimmissa penkeissä rouvan ja
+Estridin vieressä, jotka molemmat olivat uudenaikaisia ja komeita kuin
+kaksi pääkaupunkilaista, kuunteli virrenveisuuta ja kirkkoherran
+saarnaa. Ja kun hän noita kauniita sanoja, saarnan sirosti
+pyöristettyjä jaksoja, syviä, juhlallisella vakavuudella lausuttuja
+rakkauden ja sovituksen totuuksia kuunteli, heräsi hänessä
+kapinanhenki, ja hieno suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Hänen oli
+mahdotonta keksiä mitään yhteyttä näiden kaunopuheisuuden kukkien ja
+sen itsekkään itsevaltiaan välillä, jonka hän näki arkipäivin. Ja kun
+hän tuli kotiin, ja virsien ja saarnan muisto sekaantui Estridin
+nauruun ja pilkkaan kirkossakäynnistä, tuntui hänestä pappila
+tyhjemmältä ja autiommalta kuin koskaan.
+
+Hän alkoi kaivata -- melkein lapsellisen kiihkeästi kaivata pikku
+kotia, missä hän ja äiti ja sisar monta vuotta olivat karkottaneet
+surut kauas rakkaudella, joka heidät liitti toisiinsa.
+
+Sillä suruja heillä oli ollut -- monta ja vaikeaa ja erilaista. Gösta
+oli vain kahden vuoden vanha, kun isä, nuori etevä sotilas, kuoli ja
+jätti vaimonsa yksin ja köyhänä kahden pienen lapsen hoivaksi. Usein
+oli näyttänyt synkältä pikku perheessä, joka raahusti eteenpäin
+täysihoitolaisia pitämällä, ompelulla ja muulla huonosti palkatulla
+työllä, mutta rakkauden ja ilomielisyyden henget puhalsivat pois
+alakuloisuuden ja tekivät raskaasta, vaivalloisesta arkielämästä
+ainaisen juhlapäivän. Nyt oli kirkastunut; Göstan sisarella oli
+pankissa paikka, ja hän itse toivoi parissa vuodessa suorittavansa
+tohtorintutkintonsa ja sitten seisovansa omia jaloin.
+
+Tämä odotettu tapaus oli hänen ajatustensa esineenä, kun hän kauniina
+kesä-iltana työnsä lopetettuaan käveli vuoren ympäri johtavaa tietä.
+Auringolla oli vielä pieni matka taivaanrantaan, mutta sen hehku oli jo
+hillittyä, varjot alkoivat lakeudella pidetä, illan hiljaisuuden tulo
+tuntui. Gösta kulki kevein, nopein askelin; silloin tällöin hän
+pysähtyi, ojensihe, työnsi hattua silmiltään ja katseli valoisaan,
+pilvettömään avaruuteen. Niin, suloista olisi tuntea itsensä
+riippumattomaksi, omata varma paikka määrättyine palkkoineen, kyetä
+auttamaan äitiä, kun tämä olisi vanha ja väsynyt, äitiä, joka oli
+uhrannut niin paljon lastensa tähden -- ja sitten päästä näistä
+kesäansioista, jotka toden totta olivat kaikkea muuta kuin hauskoja.
+Gösta vihelteli ilosta ajatellessaan tulevaisuuden näköalaa, joka
+aukeni hänen mielikuvituksensa eteen.
+
+Hänen siinä kulkiessaan ja vihellellessään ja kävelykeppiänsä edes
+takaisin heilutellessaan, hän tapasi nuoren surupukuisen tytön, joka
+tuli maantietä vastakkaiselta taholta. Miellyttävästi kipinöitsevä
+tunne valahti hänen lävitseen, hän tunsi tällä hetkellä erikoisen
+mielellään kohtaavansa nuoren kauniin tytön.
+
+Mutta kun hän tuli lähemmä ja kykeni erottamaan tytön piirteet, nousi
+hänen mieleensä vallan toisia ajatuksia. Miten kalpea tyttö parka oli,
+niin surulliselta hän näytti tänä hymyävänä kesä-iltana! Kun he olivat
+kulkeneet toistensa ohi, kääntyi Gösta ja katseli hänen jälkeensä.
+Tyttö liikkui keveästi ja leijaillen, hän oli miltei kuin näky mustine
+pukuineen, joka piirtyi terävästi vaaleahohtoista väripohjaa vasten.
+Gösta seisoi liikkumatta ja katseli, kuinka hänen hieno, pieni
+olentonsa liukui lakeutta, pieneni pienenemistään ja katosi viimein
+kaukaisuuteen.
+
+Tuntemattoman tytön kohtaaminen oli antanut hänen ajatuksilleen toisen
+suunnan. Hänestä oli kuin hän äkkiä jostain etäältä olisi kuullut
+hyväileviä surusäveliä, jotka kulkivat läpi ilman ja saivat illan
+hiljaisuuden värähtelemään vienoa kaihomielisyyttä. Miten kaunista oli
+kaikki tämän ihmeellisen, mystillisen tunnelman helmassa -- nyt vaipui
+aurinko vuoriketjun taa -- yhä korkeammalle kohosi vuoren harja yli
+loistavan auringonkehrän -- nyt näkyi enää vain hehkuvan punainen
+juova, nyt sekin katosi, ja värikisat läntisen ja itäisen
+vuoriselänteen välillä alkoivat... Tuolla leimusi mahtava Ljungberg
+purppurahohteisena, ja värikaikuna vastasivat siihen Månbergin
+orvokinsiniset ja punervanruskeat varjoleikit -- Månbergin, tuon
+kummallisen vuoren, joka satumaisena ja salaperäisenä kuin sfinksi
+lepäsi tasangolla, kuun valossa, illan ja aamun hämyssä ja kesäauringon
+hehkuvassa kuumuudessa. Nyt välähti kuin hopeakimallus kaukaa etelästä:
+Kvitteråsin kirkas vuorijärvi vilahti hetkeksi näkyviin ja peittyi taas
+iltahämärän sinervään huntuun.
+
+Ja lakeus, avara, ihmeellinen lakeus, joka levisi kaikkiin
+suuntiin, äärettömänä kuin elämä monine kauniine, salaisine
+mahdollisuuksineen!...
+
+Jälleen kohosi hänen ajatuksiinsa nuori, surupukuinen tyttö. Hän
+muistutti Göstaa hänen sisarestaan Elmasta -- pieni, hento ja hellä
+kuin tämäkin -- siksi kenties oli hänen näkemisensä Göstan kahlehtinut.
+Lapsi parka, pieni yksinäinen kulkija parka...
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Nuori tyttö oli nimeltään Karin Blom ja oli paikkakunnan pikkukoulun
+opettajatar. Hänen pieni koulutalonsa kohosi Ljungbergin rinteellä,
+puolen penikulman päässä pappilasta, jonne hän oli nyt menossa viemään
+rouva Henningsonille työtä, jonka oli valmistanut loma-ajallaan. Arka
+ja ujo kuin oli, ei hän tohtinut katsoa Göstaan heidän kohdatessaan,
+mutta hän oli kuitenkin kiinnittänyt huomiota häneen, nähnyt, että hän
+oli pitkä ja komea, kasvot vilkkaat ja kauniit, ja hän oli ajatellut:
+"voi, miten mahtaa olla onnellista olla noin voimakas ja rohkea ja
+säteilevä -- -- tuntuu kuin ei surulla koskaan oikein olisi valtaa
+sellaisten ihmisten yli..." Sitten hän oli huoaissut syvään ja
+kiiruhtanut askeleitaan, ei siksi, että hänen olisi ollut kiire tai
+että hän halusi päästä perille pappilaan, vaan siksi, että
+levottomuuden ja tuskan tunne, joka oli häntä vaivannut sitte äidin
+kuoleman, äkkiä ikäänkuin paisui ja uhkasi puhjeta kyyneleiksi.
+
+Pappilan ulkopuolella, suuren jalavan alla, makasi Estrid riippumatossa
+ja luki; hänen poskiaan poltti, ja suurten, mustien silmäin katse,
+jonka hän silloin tällöin kohotti lehdeltä, antaen sen liidellä
+avaruutta, loisti kiihkeänä.
+
+Samassa hän huomasi Karin Blomin mustapukuisen olennon tämän tullessa
+pihaan. "Sellainen pikku raukka", hän ajatteli, ja hänen lävitseen
+livahti halveksivan säälin tunne, säälittivät nuoren opettajattaren
+kalpeat kasvot ja arat liikkeet.
+
+-- Iltaa, sanoi hän ja vastasi Karinin tervehdykseen alentuvalla
+päännyökkäyksellä, äiti on sisällä, luultavasti haette häntä.
+
+Ja hän syventyi taas Nietzscheen, sillä välin kuin Karin, epäröiden
+lausuttuaan: "Niin, etsin rouva Henningsonia", lähti taloon.
+
+Estridin alentuva tervehdys oli lennättänyt hänen poskilleen kepeän
+punan; arka ja herkkä, varaton ja yksinäinen kuin oli, vaivasi häntä
+aina luulo, että ihmiset katsoivat häntä olkain yli ja halveksivat. Ei
+auttanut, että hän usein sai kokea päinvastaista, että hänen hieno
+ulkomuotonsa ja miellyttävä käytöksensä yleensä herättivät ihmisten
+mieltymystä; hänessä eli myötäsyntyisenä irtijuurittamaton ujouden
+tunne, se oli saanut alkunsa jo hänen levätessään äitinsä sydämen alla
+ja tajuttomissa aamu-unelmissansa kuunnellessaan unettomain öiden
+tuskan ja häpeän nyyhkeitä.
+
+Hitaasti hän kulki porstuaan ja katseli epäröiden ympärilleen.
+Odottaisiko hän -- menisikö edemmä?... Onneksi aukeni samassa ovi, ja
+rouva Henningson tuli kiireisenä ja puuhakkaana, ilmiselvästi
+taloushuolia täynnä. Karinin näkeminen ei tuntunut olevan hänelle
+mieluinen yllätys.
+
+-- Kas, neiti Blom, hän sanoi silminnähtävästi ponnistain ääntänsä
+ystävälliseksi, sepä ikävä, en tarkota teidän tuloanne, neiti -- hän
+nauroi räkättäin aivan kuin Estrid -- vaan sitä, että meillä on juuri
+tänä iltana niin paljon hommaa, en voi edes pyytää teitä sisään.
+
+-- Vai niin, ei ele tarpeenkaan, vastasi Karin lyhyesti, tulin vain
+tuomaan tätä työtä, jonka olen teille ommellut, rouva Henningson.
+
+Rouva Henningson kävi hermostuneeksi, hän hermostui aina, milloin
+vainusi rahamenoja, paitsi kun oli kysymyksessä Estridin puvut
+ja hänen omansa. Silloin pisti esiin hänen suuri sielullinen
+epäjohdonmukaisuutensa; silloin hän saattoi antaa kymmenkruunusten
+mennä menojaan silmääkään rävähyttämättä, hän, joka muutoin pani
+merkille joka ören.
+
+-- Vai niin ... niin, hän sanoi kohteliaasti ja otti työn nuoren tytön
+käsistä, onko teidän hyvin kiire, neiti -- muutoin voisimme ehkä jonkun
+toisen kerran...? Marjapata kiehuu juuri keittiössä.
+
+-- Tietysti voin tulla toiste, jos niin haluatte, rouva Henningson,
+sanoi Karin innokkaasti ja aikoi ottaa työnsä.
+
+-- Oi ei, ei millään muotoa, ei millään muotoa, älkää nyt kiivastuko,
+rakas neiti, kysyähän aina sopii -- antakaapa minun sitä katsella.
+
+Ja hän kieritti auki työn, käänteli sitä joka puolelle ja tutki joka
+pistosta arvostelevan näköisenä.
+
+-- Niin -- mutta, neiti, te olette ommellut väärää juovaa pitkin, hän
+sanoi viimein.
+
+Karin punastui taas.
+
+-- Te sanoitte itse, rouva Henningson, että oli ommeltava näin, hän
+väitti hiljaisesti.
+
+-- Ei, rakas lapsi, sanoi rouva ja taputti Karinin poskea miltei
+häijyllä kädenliikkeellä, niin _en_ sanonut. Minä sanoin, että oli
+ommeltava pitkin tätä juovaa -- _tätä juovaa_!
+
+Ja hän piti työtä koholla ja puolusti innokkaasti väitettään vastoin
+nuorta tyttöä.
+
+Karin kuunteli ääneti, hän tiesi ommelleensa aivan rouvan tilauksen
+mukaisesti -- mutta eihän hyödyttänyt väittää vastaan!
+
+-- Niin, olen kai sitten ymmärtänyt teidät väärin, hän sanoi viimein
+matalalla äänellä, minun pitänee ommella uudestaan...
+
+-- Ei. ei, huudahti rouva Henningson, tietysti ei! Ei voi tulla
+kysymykseenkään, että niin väärin käyttäisin aikaanne ja voimianne,
+neiti! Ei, ei, ei, onhan työ sievästi tehty, ja minä voin asettaa
+ompeluksen toiseen suuntaan -- näin, käyhän se laatuun.
+
+Rouvan ääneen tuli äkkiä jotain miltei vallattoman iloista, hänen
+puhellen kääriessään kokoon koruompeluksen ja suojelevasti
+nyykäyttäessään Karinille. Hän, rouva Henningson, tiesi kyllä, miten
+kallisarvoinen työ oli työntekijälle, eikä hän mistään hinnasta olisi
+tahtonut...
+
+-- Mutta ehkä me hiukan alennamme hintaa, hän jatkoi hienotunteisesti
+ja veitikkamaisesti hymyillen, tavallisesti annan kruunun kappaleelta,
+mutta tässähän on pieni virhe, minun täytyy liittää uusi reunusta
+vasempaan laitaan -- ja siitähän syntyy lisämenoja -- ehkä siksi
+tyydytte 80 öreen, neiti?
+
+Karin loi nopeasti silmänsä maahan ja punastui, hän tuskin tiesi miksi;
+mutta hänestä tuntui melkein kuin olisi häntä hävettänyt rouva
+Henningsonin vuoksi.
+
+-- Tyydyttekö siihen, neiti? kysyi rouva kursailematta ja kääri paperin
+painokkaasti ompeluksen ympärille.
+
+-- Tietysti, vastasi Karin lyhyesti ja kiivaasti.
+
+-- No niin --
+
+Rouva meni huoneeseensa hakemaan maksua.
+
+-- Kas tässä, neiti hyvä, hän sanoi tullessaan, viisi kertaa kahdeksan
+on neljäkymmentä, siis neljä kruunua.
+
+Ja hän laski rahat hitaasti ja pannen painoa joka sanaan, aivan kuin
+hän olisi siten halunnut luulotella niiden arvon kohonneen.
+
+-- Kiitos, sanoi Karin lyhyesti ja pisti kruunut kukkaroonsa. Ne
+kertoivat monen tunnin päivittäisestä työstä parin viikon aikana.
+
+-- Kiitos, kiitos, toisti papinrouva omasta anteliaisuudestaan
+liikutettuna ja taputti Karinia olkapäälle. Niin, niin pian kuin
+ilmestyy jotain uutta, olen muistava teitä, neiti. Hyvää yötä! Olen
+pahoillani, etten voi pyytää teitä jäämään teelle, neiti, mutta
+niinkuin sanoin, meillä on työtä korvia myöten.
+
+Karin ei vastannut, hän vain jätti hyvästi ja kiiruhti pois rouvan
+seuraamana, jolla oli omat syynsä tulla ulos samalla kertaa, mieluinten
+ennättää nuoren tytön edellekin.
+
+Ulkona he tapasivat Göstan, joka palasi kävelyltään. Tämä pysähtyi,
+tervehti rouvaa ja lausui joitakin kohteliaita huomautuksia illan
+ihanuudesta, joihin rouvan oli pakko vastata.
+
+-- Tahdotteko esittää minut, rouva Henningson, hän sanoi sitten sekä
+kiusottaakseen rouvaa että myös todellisesta halusta päästä tutuksi
+nuoren tytön kanssa, jonka hän kohta tunsi "nummen vaeltajaksi".
+
+Rouva katsoi syrinkarin Göstaan persoonallisesti loukkaantuneen
+näköisenä, mutta hän ei voinut olla mainitsematta Göstan ja Karinin
+nimeä -- niin lyhyesti ja epäkohteliaasti kuin uskalsi.
+
+Sitä kohteliaammin kumarsi Gösta, ojentaen kätensä nuorelle tytölle.
+
+-- Me tapasimme kai äsken, hän sanoi ystävällisesti ja veitikkamaisesti
+hymyillen, olitte kai, neiti, kuten minäkin, kaunista auringonlaskua
+ihailemassa.
+
+Karin hymyili hämillään, hänen huulensa avautuivat puoliksi epäselvään
+myöntymykseen, ja hän kumarsi päätään. Sillä välin hän ajatteli: "miten
+hyvältä ja iloiselta hän näyttää! Mitenkähän olisi tuntea jotain
+sellaista itsessään, uskaltaa puhua ihmisten kanssa ja rohjeta uskoa,
+etteivät he meitä halveksi? En ymmärrä sitä -- elämä mahtaa silloin
+olla helppoa."
+
+Ja hän katsahti Göstaan omituisen kysyvin, anovin katsein; katsetta ei
+Gösta ymmärtänyt, mutta se piti kauan perästäpäin hänen mieltään
+liikkeessä. Ei, kaunis ei nuori tyttö ollut kalpeine kasvoineen ja
+pitkulaisine, verhottuine silmineen, mutta hän oli enemmän, hän oli
+ilmava kuin liituvärimaalaus, kepeä ja arkaliikkeinen kuin
+päiväkorento, häntä ympäröi mystillisyys, hänen silmissään oli
+"kaksoiskatse", toinen, joka näki ulkonaiset esineet, ja toinen sen
+takana, joka oli täynnä miettivää ajatusta ja unelmia.
+
+Hieno- ja kalpeakasvoisen, hentojäsenisen nuoren tytön koko olemuksessa
+oli niin paljon säätyläistä, että ehdottomasti tuli kysyneeksi: "ken
+hän on, kutka ovat hänen vanhempansa?"
+
+Kohtaloa olikin hänen menneisyydessään, kohtalo häntä odotti
+tulevaisuudessa. Niin, hän oli omituinen pikku olento; juuri sellaisena
+kuin Gösta oli nähnyt hänet illan ja nummen salaperäisyyden
+ympäröimänä, sellaisena hän myös hänen muistiinsa kohosi, kuin maalaus,
+pehmein hillityin värein. Ja hänestä tuntui sillä hetkellä, ettei
+häikäisevän kaunista, loistavasilmäistä Estridiä enää ollut hänelle
+olemassa. Mistä tuo säe johtuikaan hänen mieleensä:
+
+    "sun huuliesi hymy sieluni vangitsi"?
+
+Niin, tytön hymyily oli ihmeen kaunis; sekin muistutti hänelle hänen
+sisartaan Elmaa. Hänen oli tullut tavaksi, niin pian kuin joku nuori
+tyttö häntä miellytti -- ja se tapahtui usein -- huomata yhtäläisyyksiä
+tämän ja sisaren välillä. Rakas pikku Elma -- miten hän kaipasi kotiin,
+miten paljon hänellä oli kertomista äidille ja sisarelle, ja miten
+paljon hekin olivat keränneet leikin ja puheen ja avomielisen haastelun
+aiheita!
+
+Ja Gösta vuoroin lauloi ja vihelteli, ajatellen, miten hauska oli
+jälleen tavata äitiä ja sisarta, ja miten hupaisiksi muodostuisivat
+hänen iltakävelynsä, jos hän tutustuisi pieneen suloiseen pikkukoulun
+opettajattareen ja saisi hänet seurakseen.
+
+Mutta Karin oli, jätettyään jäykät jäähyväiset papinrouvalle ja
+Estridille, lähtenyt pappilasta ja kulkenut maantielle. Hän tunsi
+itsensä niin alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä hän kuitenkaan voinut
+olla hymyilemättä, niin, jopa naurahtamatta pariin kertaan. Papinrouvan
+hommat lehtimajan luona eivät olleet päässeet häneltä huomaamatta; hän
+oli nähnyt, että teepöytä oli sinne katettu, ja että rouva Henningson
+kiiruhti sinne, asettui lehtimajan suulle ja levitteli niin paljon kuin
+mahdollista itseänsä verhotakseen pöydän Karinin mennessä pihan poikki.
+Miten rakastettava ja vieraanvarainen pappila! Mutta matkan joutuessa
+sammui hymy hänen huuliltaan, ja pitkulaisten silmäin salaperäiseen
+"kaksoiskatseeseen" tuli tumma, katkera ilme.
+
+-- Etteivät voineet tarjota minulle edes kupillista teetä, olenhan
+kulkenut lähes penikulman pienen kurjan nälkäpalkan tähden, ja heillä
+oli pöytä katettuna eivätkä kutsuneet minua levähtämään. Oi, miten
+ilkeitä, sydämettömiä ihmisiä, Jumala kerran...
+
+Hän hillitsi äkkiä ajatuskulkunsa, ja kova piirre pehmeni..
+
+-- Katkera, uhkamielinen, kapinoiva sydän, etkö koskaan taivu! Oi, jos
+olen näin kova ja paha, en saa enää tavata äitiä. _Hän_ oli antanut
+kaikille anteeksi, ja hän sanoi, että ainoa tie rauhaan on
+anteeksiannon -- kaikille on anteeksi annettava -- kaikille. Oi jospa
+voisin, jospa voisin olla tuntematta elämää ja ihmisten pistoksia.
+Tuota nuorta herraa -- miten ystävällinen ja herttainen hän oli --
+häntä tahdon ajatella; onkohan hänen äitinsä elossa -- voi, ei ole
+silloin vaikea olla iloinen -- minäkin olisin, jos minulla vain olisi
+joku, jota rakastaa, joku, joka olisi minun. Mutta onhan minulla
+pienokaiseni, voi, heille tahdon koettaa elää niinkuin Gertrud; jospa
+vain voisin.
+
+Mutta kuta lähemmä kotia hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät askelet,
+sitä surullisemmiksi ajatukset. Auringonlaskun rusko oli vaihtunut
+elokuun-illan hämäräksi; taivaanrannalla viipyi vielä heleänpunainen
+juova, mutta tähti toisensa jälkeen tuikahti haaleaan avaruuteen, joka
+korkeana ja äärettömänä kaartui lakeuden yli. Oli tullut se hetki
+päivästä, jolloin ajatukset käyvät suuriksi ja vapaiksi, mutta myös
+sanomattoman alakuloisiksi, aivan kuin kahlehtisi niitä kaikki se
+kaiho, joka päivän ja yön kättä lyödessä luonnon povesta nousee.
+
+Rinteellä, suuren vuoren varjossa, hiukan matkaa maantiestä, joka
+pyyhkäisee siitä ohi kaupunkia kohti, kohosi pieni koulutalo
+yksinäisenä ja synkkänä. Naapureita ei ollut lainkaan. Metsä reunusti
+taloa kolmelta puolen, mutta neljänneltä oli ihana näköala yli seudun,
+ja suoraan vastapäätä pientä porstuaa näkyi kaukaa salaperäinen
+satuvuori -- Månberg, tasangolla lepäävä sfinksi; elokuun kuutamon
+punakellertävän, lämpimän hohteen valaisemana se antoi koko seudulle
+oudon, troopillisen leiman.
+
+Sellaisina iltoina oli kaunista koulutalolla; tenhoisaa oli istua
+portailla ja nähdä kirkkojen tornihuippujen ojentautuvan avaruutta
+kohti ja kuulla juhla-aaton kellojen sävelten värähdellen liitävän
+seudun yli ja seurata illan ihmeellistä värileikkiä pitkin vuoria ja
+lakeutta.
+
+Mutta synkkä, sanomattoman synkkä ja kaihomielinen saattoi tämä ihana,
+yksinäinen luonto myös olla; ihmissydämen sykintää kaipasi kuulla,
+rakasta ääntä halusi korva kuunnella, kun metsän tummuus ja vuoren
+salaperäiset äänet ja yön suuri yksinäisyys alkoivat pelottavan
+haastelunsa.
+
+Pieni talo oli, niinkuin sielläpäin sanottiin, "valettu", se on, se oli
+rakennettu vierinkivistä, joita oli runsaasti saatavana näillä seuduin,
+ja liitetty kokoon savella ja sitten kalkittu päältäpäin. Siinä oli
+kouluhuone porstuan toisella puolen ja toisella opettajattaren kaksi
+pientä suojaa: keittiö ja makuukamari. Täällä oli lattiaveto turmellut
+Ingrid Medinin nuoren terveen ruumiin. Nyt oli pantu levyn palasia
+rakojen kohdalle, ja kouluneuvosto oli toimittanut kylmimmän ulkoseinän
+laudotetuksi. Mutta kyllä saattoi tapahtua vieläkin, että kun
+marraskuun tuulet vinkuivat, niin pullistuivat seinäverhot edes
+takaisin sohvan yläpuolella, jolla opettajatar nukkui.
+
+Täällä oli Karin Blom kuitenkin asunut äitinensä kaksi vuotta ja
+köyhyydestä ja kieltäymyksistä huolimatta ollut onnellinen työstään,
+onnellinen äidinsydämestä, mihin paeta, kun elämä ja ihmiset
+kiusasivat. Mutta nyt hän oli yksin, nyt ei ollut ketään, jonka luo
+mennä. Äiti lepäsi kaukana kirkkomaalla, eikä Karinilla ollut varaa
+palvelustytön pitämiseen, oli ilmankin vaikea tulla toimeen vain
+kolmensadan kruunun vuotuisella palkalla.
+
+Miten kumman teräviltä ja pelottavilta kuuluvat kaikki äänet, kun yksin
+ja alakuloisina tulemme tyhjään kotiin! Miten kovasti avain raksahti
+lukossaan, Karinin avatessa ovensa, miten oudosti kaappi poukahti,
+kuinka Karin säpsähti, kun kissa jymähti lattialle uunilta ja naukuen
+tuli häntä vastaan. Hän huokasi, kumartui ja silitti pari kertaa sen
+selkää. "Pikku Mirri parka", hän kuiskasi niin valittaen, kuin olisi
+silittänyt omaa sairasta sydäntään eikä tyytyväisenä kehräävää kissaa.
+
+Jos hän olisi ollut onnellinen, jos hänellä olisi ollut äitinsä vielä
+elossa, olisivat he molemmat nyt istuneet porstuaan yhdessä katsomaan
+illan ihanuutta, nähneet, kuinka uudenkuun kehrä ilmavana ja kimaltavan
+kirkkaana loisti vuoren yllä, kuin olisi se näkymättömästä rihmasta
+riippunut avaruudessa, ja kuunnelleet ruisrääkän yksitoikkoista ääntä
+ja kaislakertun salaperäisiä säveliä pienen sisäjärven rannoilta. Mutta
+nyt hän pelkäsi kaikkea tätä kauneutta, josta hän niin usein oli
+nauttinut käsi äidin kädessä, pää painettuna hänen rintaansa vasten.
+Hän ei tahtonut mitään nähdä, mieluinten ei mitään ajatellakaan. Itku
+nousi kurkkuun, kaipaus sydämeen, ja hänen täytyi molemmat tukehuttaa.
+
+Hän sytytti tulen lieteen ja pani teeveden kiehumaan, ja sillä välin
+hän lakkaamatta lauloi iloisia, vallattomia laulusia. Tra-la-la,
+tra-la-la, kajahti kylmä, sortunut ääni niin omituisen viiltävästi ja
+värittömästi. Itsepintaisesti hän piti päätään ikkunasta poispäin
+käännettynä, otti esiin teekupin ja vähän leipää kulmakaapista ja
+katseli tarkoin, mitä hänellä oli kädessään. Mutta kuutamo ja valoisa
+vuori ja kalpeat, tuikkivat tähdet houkuttelivat ja vetivät puoleensa
+hänen ajatuksiaan, aivan kuin hän olisi kaivannut rakkaitten sävelten
+kaikua, mutta ei olisi tohtinut niitä kuunnella sen vuoksi, että ne
+olisivat sielussa myrskyn herättäneet.
+
+Mutta äkkiä oli, kuin olisi viulunkieli poikki särähtänyt; laulu
+katkesi kiivaasti omituiseen ääneen, joka oli kuin huutoa ja
+itkua. Tyttö parka ei kyennyt enää taistelemaan, hän hellitti
+arkiaskareistaan, joihin oli suonenvedontapaisesti tarttunut, ja
+antautui kokonaan rajuun, esiinmurtautuvaan mielenliikutukseensa. Hän
+vaipui tuolille ikkunan luo -- äidin tuolille, jolla tämän oli tapana
+istua kuutamossa -- nojasi leukaansa käsiinsä, ja kyynelten vieriessä
+poskia, ruumiin värähdellessä nyyhkytyksistä, istui tunnin toisensa
+jälkeen ja silmäili yötaivasta alakuloisesti kaipaavin katsein.
+
+    Mieron tie on riemuton...
+    Kera valkojoutsenten
+    Sinun luokses mielein on,
+
+hän toisteli moneen kertaan -- niin -- niin -- mieron tie on riemuton
+-- miten voivat sanat niin heijastaa sielun yksinäisyyttä?
+
+Ja hänen tuskansa ja kaipauksensa kasvoi rajattomaksi, äärettömäksi.
+Ja kuta syvemmälle hän siihen vaipui, valtasi hänet suloinen
+vapautuksentunne. Kaikki pieni haihtui, kaikki, mikä oli kiusannut ja
+vaivannut, papinrouvan epäystävällisyys, Estridin ylimielisyys; hänestä
+tuntui kuin olisi hän seisonut ijäisyyden edessä, sen ihme sulki hänet
+syliinsä niin outona, niin voimakkaana, että hän tuskin tiesi, riemuako
+vaiko tuskaa hän tunsi. "Äiti, äiti!" hän nyyhki ja ojensi molemmat
+kätensä, kasvojen vääntyessä kiihottuneeseen hymyyn. "Tule, tule --
+tule tähdistä, vie minut luoksesi!"
+
+Äkkiä hän kääntyi kiivaasti: hän oli pimeydessä näkevinään näyn, äiti
+oli seisovinaan pöydän luona, juuri sellaisena kuin milloin hän
+järjesti aamiais- ja illallisateriaa. Mutta näky katosi heti, kun hän
+sitä tarkasteli, ja huone jäi tyhjäksi ja pimeäksi ja autioksi.
+
+Karin nousi; tuska oli tehnyt kasvot jäykiksi ja koviksi. Hän sytytti
+tulen, veti alas kaihtimen ja kävi levolle.
+
+Mutta kesti kauan, ennenkuin hän nukkui. Aamuun asti, kauan sen jälkeen
+kuin maalaistalojen kukko oli kiekaissut ja auringon ensi säde
+pilkistänyt vuorenharjujen takaa, kuului yksinäiseltä vuoteelta
+huokauksia ja puoliksitukahtuneita nyyhkytyksiä.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Kesä lähestyi loppuaan. Kanervakangas tummeni, marjat loistivat
+pihlajoiden latvoissa, ja varjot vuoren juurella -- varjot, jotka jo
+silloin sinne levisivät, kun aurinko vielä tulena paloi yli koko
+taivaanrannan -- kävivät pimeiksi ja pelottaviksi syyskesän iltoina.
+Metsä oli hiljainen, ja hiljainen oli lakeuden yli kaartuva avaruus;
+kevään elämästä, järvet ja vuoret, pensaat ja puut täyttävästä
+riemuisasta laulusta kuului vain silloin tällöin heikko jälkikaiku,
+murhemielinen sävel, arka viserrys. Leivo, jonka liverrystä vielä
+heinäkuussa oli saatu kuulla, oli poissa, kurjet ja sorsat olivat
+suurin parvin kiitäneet etelään, lakeuden lampareista ei enää kuulunut
+taivaanvuohen soinnahduksia eikä kaislakertun alakuloisia säveliä. Ja
+teeret ja metsot ja muut metsän pysyvät asukkaat olivat jo ammoin
+lopettaneet lemmenleikkinsä ja miettivät pimeinä syys-iltoina nyt
+alkavaa elämän vakavuutta. Vain kotivarpunen visersi yhtä iloisesti
+kuin tavallisesti, ja kirkontornien naakat kirkuivat ja räkättivät,
+odottain kylmän ja myrskyn tuloa, ennenkuin luopuivat ylhäisestä
+asemastaan.
+
+Gösta ja Karin olivat kesän kuluessa useita kertoja tavanneet pappilan
+ja koulutalon välisellä tiellä. Kohtaamisesta sopimatta he olivat
+molemmat salaisesti toivoneet tapaavansa, jos sovittivat niin, että
+kulkivat tietä juuri auringonlaskun aikaan -- ja heidän laskunsa
+pitivät tavallisesti paikkansa. Karinin tuttavuus oli jälleen luonut
+Göstan mieleen sopusointuista iloisuutta, joka oli hänen oikea
+luontonsa, mutta jonka hänen ikävystymisensä pappilaan ja Estridin
+kiusottavan kylmä ja levottomasti kiihottava olento oli saanut
+teloiltaan. Hän oli onnellinen Karinin tuttavuudesta; hänen seurassaan
+Gösta saattoi olla oma itsensä, samanlainen kuin äidin ja sisaren, se
+on, puhua, kertoa ja filosofoida ja tuntea kuulijan ymmärtäneen hänet,
+mikä ei koskaan tapahtunut pappilassa. Sen ihmiset puhuivat toista
+kieltä kuin hän; he pitivät toisiaan, molemmin puolin, ahdasmielisinä.
+
+Toisin oli Karinin; hän oli pieni "nykyajan nainen", hän oli perehtynyt
+kaikenmoisiin kysymyksiin, ainakin hän aina kuunteli huvitettuna Göstan
+kertomia ja kehitteli viisaita mietteitään puheenaiheen johdosta.
+
+Oikeastaan vain Gösta puhui, ja tyttö kuunteli hieno puna poskillaan,
+kohottaen katseensa puhujan kauniisiin, vilkkaisiin kasvoihin. Mutta
+sitä ei Gösta itse huomannut: "niin älykäs tyttö", hän ajatteli monta
+kertaa, yksinäisyydessä muistellessaan heidän keskustelujaan, "on
+tosiaan hauska puhella hänen kanssaan. Hän on toden totta ollut kuin
+keitaana tässä aineellisuuden ja arkisuuden erämaassa." Eikä hän niin
+väärässä ollutkaan; oli hauska puhua Karinille, sillä tämä ymmärsi,
+mikä ehkä onkin suurempi ja ainakin harvinaisempi taito kuin
+puhuminen, tuo taito seurata, kuunnella, eikä vain pintapuolisesti,
+hajamielisesti, vaan koko sielulla, niin että se houkuttelee esiin
+puhujasta hänen hienoimpansa, sisimpänsä, ilman että tämä itse sitä
+huomaa.
+
+Mutta saattoi tapahtua, että kun Karin tuli kotiin ja leuka käteen
+painettuna istui ikkunan luona, tuijottaen taivasta ja kuunnellen
+heidän, Göstan ja hänen, keskustelujensa jälkikaikua, hän tunsi
+pienoisen pettymyksen jäähdyttävän mieltään. "Miten hän puhui äidistään
+ja sisarestaan", hän ajatteli, ja pienen lempeän Karinin kovetti äkkiä
+heräävä arvostelun henki -- "miksi täytyy minun aina olla vaiti, miksi
+en minä voi puhua omastani, minun tunteistani, minun... Minullahan on
+ollut niin paljon tunteita -- ja niin paljon ajatuksia -- ja niin
+paljon kärsimystä -- en koskaan voi kertoa siitä -- kuuntelen vain
+muita. Kuuntelen elämää -- mutta kuljen kuin uneksiva, enkä voi mitään
+sanoa."
+
+Ja hetkinä, jolloin hän oli katkera ja epäluuloinen itseään kohtaan,
+hän veti esiin sisimmästään kaikki kätkemänsä synkät muistot,
+pettymykset ja rauenneet toiveet, ihmisten aikoja sitten singahuttamat
+epäystävälliset sanat, sydämettömyyden, jolla häntä oli kohdeltu.
+"Hänkin katsoo sinua olkainsa takaa, hän, niinkuin kaikki toiset, sinä
+olet köyhä, tietämätön pikkukoulun opettajatar, sinä olet avioton
+lapsi, isätön, äiditön, yksin maailmassa -- miten luuletkaan, että hän,
+joka on niin hieno, niin kaunis, niin sivistynyt, välittäisi sinusta
+sen enempää kuin pienestä muurahaisesta, jonka hän tiellään tapaa ja
+polkee kuoliaaksi. Jos sanallakaan mainitsisin hänelle itsestäni ja
+kaikista kärsimyksistäni ja taisteluistani, hän kyllästyisi ja
+kääntäisi minulle selkänsä."
+
+Mutta sitten tapahtui, että kun he muutamia päiviä sen jälkeen
+tapasivat, niin Gösta sanoi heidän tervehdittyään:
+
+-- Oikein häpeän, että viimeksi puhuin niin paljon itsestäni ja omista
+oloistani. Mutta katsokaas, on nyt kerta kaikkiaan niin, että kun
+pääsen puhumaan äidistä ja siskosta, niin joudun kiusaukseen puhua
+koskaan lopettamatta, kun nimittäin huomaan saaneeni ystävällisen ja
+huvitetun kuulijan -- ja sellainen olitte te, ainakin tuntui minusta
+siltä. Vai ehkä olittekin vain kohtelias ja katsoitte sormien läpi
+parantumatonta lörpöttelijää?
+
+Ja hän katseli tyttöä, huulilla veitikkamainen ja voitonvarma hymyily,
+joka puhui kokonaan toista kuin viimeiset sanat.
+
+-- Ei -- ei -- Karin vastasi innokkaasti ja totisesti. Hän tunsi miltei
+pistoksen omassatunnossaan, kun hän ajatteli todella olleensa hiukan
+pahoillaan Göstalle.
+
+Gösta tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi hiljaisesti:
+
+-- Ymmärrättekö, että harvoin, hyvin harvoin noin avonaisesti puhun
+jonkun kanssa, kuin tosiaan teidän kanssanne puhuin?
+
+Ja hän loi Kariniin katseen, joka sai tämän värisemään -- riemustako
+vai tuskasta, Karin ei tietänyt itsekään.
+
+-- Elävätkö vanhempanne? Gösta kysyi hetken vaitiolon jälkeen ja päästi
+irti hänen kätensä.
+
+-- Äitini on kuollut, vastasi Karin lyhyesti.
+
+-- Oi -- vai niin, äidin kadottaminen mahtaa olla hirmuista -- en
+tiedä, kuinka sen surun kestäisin. Entä isänne, elääkö hän?
+
+-- Ei, oli Karinin lyhyt vastaus.
+
+Syntyi hetkeksi viileä, hämillinen vaitiolo heidän keskensä.
+
+-- Ei! huudahti Karin kiivaasti, en voi valehdella. En tiedä, elääkö
+isäni vai onko kuollut, -- en ole koskaan häntä tuntenut -- en edes
+tiedä hänen nimeään.
+
+Hän ei punastunut sitä sanoessaan; mutta katse synkistyi, ja hän
+puristi huulensa yhteen ylpeässä tuskassaan. Mutta Göstan kasvoille
+lennähti puna, ja silmät kostuivat mielenliikutuksesta.
+
+-- Ah, antakaa anteeksi, hän kuiskasi epävarmasti, ei minun
+tarkotukseni ollut...
+
+-- Ei teidän tarvitse pyytää anteeksi. Ei se ole mitään sellaista, jota
+häpeisin. Rakas äiti parkani oli onneton, jalo nainen, joka -- Mutta
+hän ei koskaan maininnut sen nimeä, joka hänet teki onnettomaksi -- en
+koskaan saa tietää, ketä minun on kiittäminen elämästä -- mikäli siitä
+kiittää tulee -- lisäsi hän vielä matalammin.
+
+Gösta ei tietänyt, mitä sanoa tai tehdä. Hän tunsi itsensä kömpelöksi
+ja saamattomaksi tämän kätketyn tuskan ehdottoman purkauksen edessä. Ja
+kuitenkin oli hänestä kuin olisi rinta tahtonut haljeta osanotosta ja
+lohdutuksen halusta.
+
+-- Toivoisin, hän sanoi epäröiden, tahtoisin -- että oppisitte
+tuntemaan äitini -- häneltä saisitte rakkautta.
+
+-- Ei, keskeytti Karin, sitä en voisi -- äitini kuolemasta on kulunut
+vain puoli vuotta -- haava on liian verinen -- ehkäpä tulee muutos --
+mutta nyt -- jo sellaisen äidin näkeminen kuin teidän...
+
+Ja hänen äänensä värähti, ja hän katsoi Göstaan suurten kyynelten
+sumentamin silmin.
+
+Gösta halusi tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois arasti
+ja tuskallisesti hymyillen.
+
+Siitä päivästä asti punoutui ikäänkuin joukko hienoja lankoja Karinin
+ja Göstan välille, ja tapahtui usein, että näitä näkymättömiä lankoja
+pitkin ajatukset lentelivät edes takaisin, pappilasta pieneen
+koulutaloon vuoren rinteellä ja sieltä taas pappilaan.
+
+Ja Karinin sydänsynkeyteen valahti onnenaavistusten hohde, kalpea ja
+vieno kuin idän ensimmäinen koitteenväreily, mutta myös kielin
+kertomaton suloisessa, värähtelevässä kaipuussaan. Hänen elämänsä
+kiusanhenget, epäilys ja masentumus, väistyivät -- ehkä ne vain
+piiloutuivat, sitten sitä lujemmin kiinni tarttuakseen -- mutta hän ei
+niitä enää nähnyt, hän alkoi taas hymyillä, hän alkoi sietää katsella
+tähtitaivasta ja illan kauneutta ja kuun hivelevää loistetta lakeudella
+tuntematta sielua tukahuttavaa tuskaa ja kaihoa.
+
+Ja kun kirkkoherra, joka tyytyväisyydekseen oli huomannut, että hänen
+pojille ensi tunnin jälkeen antamansa ojennus oli kantanut Göstan
+hyväksi hyviä hedelmiä opettajan ja oppilasten verrattain rauhallisen
+suhteen muodossa, kysyi ensinmainitulta, halusiko hän tulla takaisin
+seuraavana kesänä loppuun suorittamaan menestyksellä alettua työtään,
+vastasi Gösta myöntävästi, mitä hän ei olisi tehnyt, jollei kaukana
+metsänrinteessä olisi asunut pieni, hieno, kalpea tyttö, jonka tie niin
+usein johti pappilaan päin.
+
+Ja kun Gösta eräänä aamuna istui kirkkoherran kuluneilla, huojuvilla
+rattailla vanhan Brunten vetämänä, jossa vain silloin oli jonkinmoista
+eloisuutta huomattavissa, milloin se pelästyi maitoastioita tai tiellä
+makaavia paperipalasia, tunsi hän mielensä täyttyvän pelkillä iloisilla
+ja toivorikkailla ajatuksilla: valoisilla muistoilla kuluneesta ajasta,
+kärsimättömällä kaipuulla tavata taas äitiä ja sisarta ja puoliksi
+epäselvillä tulevaisuudenunelmilla, jotka lähinnä pyörivät seuraavan
+kesän ja sen kirjeen ympärillä, jonka hän aikoi kirjottaa Karinille
+heti kotiin saavuttuaan.
+
+Syksyn mukana sattui kaikenlaisia muutoksia. Per ja Svante lähtivät
+kaupunkiin ja alkoivat koulunkäyntinsä; Estrid matkusti ulkomaille
+täydentääkseen kieli- ja maalaustaitoaan; kirkkoherra rouvineen ja Sofi
+neitsyt olivat yksin, ja rouva voi kaikilla tahoilla supistaa ja
+säästää. Rouva olikin parhaimmalla tuulellaan, hän oli tyytyväinen
+kuluneeseen kesään, tyytyväinen Göstaan, joka ei ollut tuhlannut
+lamppuöljyä öisin eikä liioin vaatinut minkäänlaisia lisäaterioita,
+niinkuin maisteri Samuelsson, kauhea muistaa, oli uskaltanut tehdä,
+pyytäen saada panna talteen muutamia korppuja ja kaataa itselleen
+lasillisen "kermamaitoa" aamupäiväksi. Hänen oli sitä paitsi onnistunut
+keksiä halpa täyshoitola Astridille, ja pojat asuivat miltei ilmaiseksi
+erään hänen vanhan naimattoman tätinsä luona.
+
+Kaikki oli siis hyvin, jollei vain hänen miehensä olisi ollut niin
+synkällä mielellä. Mutta miten alakuloiselta ja surulliselta hän
+näyttikään lasten lähdettyä! Mitä hautoi tuo omituinen mies mielessään,
+eikö hänellä ollut kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa? Ja
+papinrouva saattoi istua salavihkaa tarkastamassa miehensä
+tummansinisiä silmiä, jotka niin synkkinä ja hajamielisinä katselivat
+silmälasiensa takaa, huoata ja kiittää Jumalaa, ettei hän, rouva,
+ainakaan luonut itselleen luuloteltuja murheita. Mutta sellainen oli
+mies ollut heidän naimisestaan alkaen -- rouva ei ollut oikeastaan
+koskaan häntä ymmärtänyt. Eikä hän liioin paljon miettinyt miestänsä,
+vaistomaisesti hän oli sitä mieltä, että tuo synkkä, juhlallinen
+totisuus oli papinkauhtanan ja -kauluksien yhteydessä, jotka hän
+velvollisuudentarkasti ja huolellisesti asetti kuntoon miehelleen. Kun
+kesä lähestyi loppuaan, avattiin myös kansa- ja pikkukoulut jälleen,
+toinen toisensa perästä. Salit tuulotettiin ja pestiin, penkit tai
+koulupöydät järjestettiin tasaisiin riveihin, oppikirjat otettiin
+esiin, ja tuvista ja torpista tulivat lapset käyden, usein yli puolen
+penikulman päästä, pienet eväsnyytit kädessä tai reppu selässä.
+
+Ei ollut Gertrud Björk koskaan niin kaivannut rakkaita lapsiaan kuin
+tänä syksynä. Hän kaipasi määrättyä, säännöllistä työtä, pieniä,
+tuttuja kasvoja, niin, jopa taisteluita ja yhteentörmäyksiä, jotka
+muodostivat välttämättömän osan hänen työstään.
+
+Kello puoli yhdeksän oli opetuksen määrä alkaa, ja juuri sitä ennen
+tulivat lapset, niijaillen tai kumarrellen "opettajalle", kolistelivat
+puukenkiään, puhuivat, kuiskivat ja tyrkkivät toisiaan, irrottivat
+repun tai panivat pois eväskopan, jossa säilyttivät kirjojaan
+voileipäin, silavan, pannukakun tai kaiken sen seurassa, mitä äiti oli
+suvainnut antaa heille, panivat ruuan kaappiin ja asettuivat kukin
+pöytänsä ääreen. Sitten sijottui Gertrud opettajapöydän taa ja antoi
+katseensa kulkea pientä joukkoaan.
+
+Tuolla istuivat hänen molemmat poikansa, Eskil Svan ja Sverker Wetting,
+hymyillen ystävällisesti ja tyytyväisinä hänelle. Tuolla taas Hans ja
+Jakob Ollonqvist, vastaten varmasti: "täällä", kun heidän nimensä
+huudettiin. He olivat molemmat niitä lapsia, jotka kotoaan ovat imeneet
+itseensä sen määrätyn käsitystavan, että muka koululle on kunniaa
+heidän käynnistään, ja heidän "täällä" sanastaan kuului selvästi, miten
+paljon painoa ja merkitystä he panivat siihen, että tällä kertaa olivat
+kunnollisesti läsnä rasvainen oppikirja kädessä ja eväskoppa hyvässä
+kunnossa. Gertrud siirtyi edemmäs: Britta Håf ... Lena Hodenius? Pienet
+kiiltävän punaiset tytönkasvot hymyilivät häntä vastaan, lämmittivät
+hänen sydäntään. Bartolomeus ja Hilarion Tingbom? Ei, ei kumpikaan
+ollut läsnä, eikä liioin Anna Hjärpe, pieni tyttö, joka Gertrudin oli
+niin monta kertaa itse täytynyt noutaa huolimattomasta kodista.
+
+-- No, sanoi Gertrud ja kääntyi Britta Håfin puoleen, tiedätkö, miksei
+Anna Hjärpe ole tänään läsnä? Etkö pilkistänyt sinne ohi mennessäsi?
+
+-- Pilkistin kyllä, vastasi Britta ja liikutti tärkeän näköisenä
+huuliaan ja silmiään, mutta sen äiti sanoi, ettei sillä ole, mitä
+jalkaan panna, ja että näytti tulevan paha ilma.
+
+Gertrud nauroi. Aurinko paistoi säteilevän kauniina, ja tuuli puhalsi
+raikkaana lakeudella.
+
+-- No, Eskil, oletko kuullut Bartolomeuksesta ja Hilarionista mitään?
+
+-- Niin, rouva Tingbom sanoi vain: "ne tulevat tuossa tuokiossa", kun
+tirkistin sisään.
+
+Gertrud teki muistiinpanojaan, jatkoi nimien huutoa ja alkoi sitten
+opetuksen rukouksella ja virrellä.
+
+-- Niin, rakkaat lapset, nyt alamme jälleen lukukauden, sanoi Gertrud
+ja nyykäytti ystävällisesti oppilailleen, näyttäkääpä, että olette
+ahkeria ja tottelevaisia, niin että minulla on teistä kunniaa ja
+vanhemmillanne iloa ja ennen kaikkea -- että Jumala mielisuosiolla
+katsoo teitä.
+
+Lapset hymyilivät toivehikkaasti, kukaan ei epäillyt voivansa täyttää
+"opettajan" vaatimuksia, ja heti oli opetus täydessä vauhdissa.
+Kysymykset ja vastaukset, laskento ja kirjotus seurasivat toinen
+toistaan aamiaistuntiin asti puolen kymmenen ja yhdentoista välillä.
+Silloin tölmäsivät lapset ulko-ilmaan, ja huuto ja nauru, johon silloin
+tällöin sekaantui enemmän tai vähemmän kiivasta toraa, kaikui
+koulupihalta, sillä välin kuin Gertrud aukaisi koulusalin ikkunat ja
+tuulotti seuraavan tunnin varalta.
+
+Kello kolme loppui koulu, ja lapset saivat mennä kotiin, vieden
+muassaan pienen, vasta saavutetun tietoaarteensa. Varma on, että
+monenkin aarre oli kurjan pieni. Lena Hodenius oli monivuotisessa
+järkähtämättömässä itsepintaisuudessaan arvellut, että Faraon lihavat
+"pähkinät" [1] söivät laihat; ja Britta Håf piti yhtä itsepäisesti
+kiinni käsityksestään, että "sanan kuulijat" ja "sanan tekijät" [2]
+ovat käsitteitä, jotka pahemmitta seurauksitta voi sekottaa toisiinsa.
+Mutta monet lapset olivat tarkkaavasti kuunnelleet "opettajan"
+selityksiä ja menivät kotiin, mielessään himmeä aavistus, että
+kuitenkin oli hauska jotain oppia siitä, mitä maailmassa on tapahtunut
+ja tapahtuu.
+
+    [1] Ruotsalainen sana "nötter", jota pikku tyttö erehdyksestä
+    käytti, ei näet ole "nöt" (= nauta) sanan monikko, vaan merkitsee
+    "pähkinät".
+
+    [2] Ruotsalaiset sanat "hörare" (kuulija) ja "görare" (tekijä)
+    muistuttavat näet äänteellisesti paljon toisistaan.
+    Suoment. muistutus.
+
+Eskil Svanilla ja Sverker Wettingillä oli yhteinen koulutie; heidän
+kotinsa olivat idässä päin, ja poikain oli tapana liittyä toisiinsa,
+kun nimittäin Sverkerillä oli "hyvät päivänsä" ja hän kunnollisesti
+tuli kouluun. Eskil ei laiminlyönyt koskaan; hän oli "kantapoika",
+pieni tukipylväs, jota kaikki tietämättään ihailivat, johon he
+katsoivat ylös ja useastikin kadehtivat. Sillä tunnettua oli, että
+Eskil oli "opettajan" oikea käsi, joka, niin pian kuin tämä apua
+tarvitsi, aina oli valmiina häntä avustamaan, ja ettei kukaan pojista
+niin nauttinut hänen luottamustaan kuin Eskil. Hänen sukunsa oli
+muutoin pitäjän rikkaimpia ja arvossa pidetyimpiä; hänen isänsä,
+talollinen Svan, vanhaa sotilasperhettä, oli jäykkä ja varma mies,
+suntio ja kouluneuvoston jäsen. Ei ollut suotavaa millään lailla joutua
+huonoihin väleihin hänen kanssaan; silloinkin kun hän oli parhaimmalla
+tuulellaan, tunsi jokainen itsessään hänen syväin, harmaiden silmäinsä
+ja kapeiden, pitkien, tiukasti suljettujen huultensa vaikutusvoiman.
+Svan oli laajalti matkustanut mies; hän oli ansainnut rahoja
+metsänostoilla, oli käynyt pääkaupungissa, nähnyt "leijonamäen"
+leijonan, ostanut itselleen talon ja kaikissa suhteissa hyvin hoitanut
+omaisuuttaan ja omaisiaan. Hänen vaimonsa, Karolina, oli hiljainen,
+vaitelias nainen, säännöllisissä piirteissään itsepintaisen
+alistuvaisuuden ja sitkeän vastarinnan ilme. Sitä paitsi hän oli
+korkeakirkollinen, huokaili paljon ja puhui paljon ajan pahuudesta.
+
+Sverker, poika parka, eli aivan toisenlaisissa oloissa. Sekä isä että
+veli olivat tunnettuja juoppoja, ja koti synkkä ja rutiköyhä. Hyvän ja
+pahan välinen taistelu heijastuikin hänen kasvonpiirteissään; katse oli
+aristava ja tuijottava; mutta joskus, kun joku "opettajan" sanoista
+osui hänen hellään kohtaansa, tuli silmiin liikuttavan hyvä ilme,
+kyynelet puhkesivat esiin, ja nyrpeille kasvoille, karkeatekoisille
+leukapielille levisi lempeä hymy. Ei kukaan liioin kyennytkään niin
+kiintymään kuin Sverker, kun hän oli valoisalla mielellä; ei mikään
+ollut hänestä vaivalloista, kun oli kysymyksessä Gertrudin
+ilahduttaminen, niin, hän olisi tahtonut antaa henkensä tämän puolesta,
+jos niiksi olisi tullut. Mutta vielä enemmän rakkautta kuin hän antoi,
+hän sai; yhtenä Gertrudin monista elämän päämääristä oli pelastaa
+Sverker juoppouden kirouksesta, ja hänen oli onnistunut saada hänet
+liittymään pieneen "Kanervakukka" nimiseen raittiusyhdistykseen, jonka
+nuoriso, Eskil Svan etunenässään, oli äskettäin perustanut.
+
+Tästä yhdistyksestä Eskil ja Sverker puhuivat, yhdessä
+koulusta tullessaan. Eskil pani puheeseensa hiljaista, kerättyä
+kaunopuheisuutta; huomattiin, että hän oli kouluneuvoston jäsenen ja
+suntion poika.
+
+-- Katsos, kun taistelemme suuren päämäärän puolesta, emme saa pysähtyä
+puolitiehen, _koko_ Ruotsin kansan täytyy lakata juomasta. Ja sitten
+pitää meidän saada paljon hyviä kirjoja kirjastoomme -- se on mitä
+tärkeintä -- _tärkeintä kaikista_.
+
+Ja hän rypisti kulmakarvojaan ja löi vahvistukseksi käsiään yhteen.
+
+-- Kotona ei saa mitään rauhaa, vastasi Sverker nyreästi,
+silmännähtävästi välittämättä kirjaston vaurastumisesta -- sanovat
+minua raukaksi, joka riipun opettajan hameenliepeissä.
+
+-- Entäpä sitten? vastasi Eskil ja kohotti ylpeästi pellavaista,
+sileäksi kammattua, teräväpiirteistä päätään, sellaista pitänee kai
+kärsiä. Eivät isä ja äitikään harrasta raittiutta, sanovat kaikkea
+sellaista farisealaisuudeksi. Mutta minä pidän puoliani, minä, ja isä
+ja minä väittelemme, niin että ilma soi. Ja nyt on isä niin vihainen,
+kun pikku Johannes on mennyt "Kanervakukkaan". "Tuollaiset räkänenät
+puhuvat ehdottomuudesta!" hän sanoo. "Opi ensin aapisesi, senkin
+nulikka!" hän sanoo. Mutta pikku Johannes pitää parempia saarnoja, usko
+pois! Niin pian kuin hän näkee juopuneen, ryntää hän hänen kimppuunsa
+ja sanoo: "älä juo, älä juo, turmelet itsesi!" Niin sitä pitää,
+Sverker!
+
+Hän nyykäytti vakuudeksi ja katseli toveria sinisine, rohkeamielisine
+silmineen.
+
+-- Niin, täytynee koettaa kestää, myönsi Sverker, mutta kun näkee sekä
+isän että veljen, ja äidin, joka niin surkeasti valittaa, niin ei ole
+niin haluakaan taistella kurjuutta vastaan.
+
+-- Aja pois semmoiset ajatukset, Sverker, huudahti Eskil ja ravisti
+toveria olkapäästä, sinä olet kuin kana tuulella, eilenhän olit niin
+varma.
+
+-- Niin, pää menee pyörälle, kun ihminen on sellaisen isän lapsi kuin
+minä, vastasi toveri katkerasti -- kun kuulen opettajan puhuvan,
+silloin tuntuu minusta, että kaikki on niin selvää, ja ettei taistelua
+saa jättää kesken; mutta kun tulen kotiin -- August aikoo lähteä
+Amerikkaan, ja Jumala tiesi, eikö se lienekin parasta.
+
+-- Pyh, lorua! Mitä hän Amerikassa? Eikö Ruotsissakin ole maata
+viljellä? Ei, kuulehan, Sverker, pelkuri on se, joka noin kurjasti
+pakenee; mutta paeta paloviinaa ja olutta ei ole pelkurimaista, sano
+sinä niille niin, kun tekevät hyökkäyksiään. Ja voit sanoa senkin,
+ettemme me lapset ole yksin taistelemassa, meillä on monta rinnallamme,
+oppineet herrat ja professorit, kaikki pitävät puheita alkoholin
+turmiosta, niin voit sanoa niille, jotka toisin puhuvat. Etkö muista,
+mitä neiti luki, kun "Kanervakukka" viimeksi oli koossa?
+
+-- Muistan, vastasi Sverker kirkastuen, se oli hirveän tanakkaa.
+
+-- Niin no, pidä se vain mielessäsi, sanoi toveri rohkaisevasti, kun
+taistellaan suuren asian puolesta, niin...
+
+He olivat tulleet tienristeykseen, missä heidän oli erottava, Sverker
+painuakseen polulle, joka johti pieneen köyhään kotiin nummella, Eskil
+jatkaakseen matkaansa maantietä pitkin lakeudelle komeaan, punaiseksi
+siveltyyn talonpoikaistaloon, joka oli hänen syntymäkotinsa. Molemmat
+pojat nyykyttivät toisilleen: Eskil kulki varmoin, levollisin askelin
+ja Sverker lönkytti raskaasti ja huojuen tietänsä.
+
+Iltapäivällä läksi Gertrud hämärissä ottamaan selkoa Bartolomeus ja
+Hilarion Tingbomista ja Anna Hjärpestä, noista kolmesta, jotka olivat
+laiminlyöneet kouluun tulonsa. Oli kaunis syys-ilta. Raikas tuuli
+puhalsi lakeuden poikki, taivas hehkui tulipunaisena auringon
+laskiessa, sen valo leimusi pitkin kanervakangasta ja loisti
+räikeähohteisena koivuilla ja pihlajoilla, joiden vaihtelevien värien
+rinnalla kuuset esiintyivät tavallistakin tummempina. Silloin tällöin
+kuului hämärtyvästä avaruudesta ääniä, aivan kuin torventorahduksia:
+kurjet kiisivät suurissa parvin yli kumpujen ja niittyjen.
+
+"Kesä on mennyt," ajatteli Gertrud kaiholla, "kurki lentää etelään."
+
+Kun Gertrud oli kulkenut kappaleen matkaa, hän tapaakin etsimänsä,
+suutari Timeon Tingbomin, pienen kaljupäisen miehen terävin nenin ja
+pienin vaalein silmin, jotka hyvin harvoin katsoivat ihmisiä suoraan.
+Muutoin oli tämä puettu, kuin herrasmies, rintaliinaan, ja kädessä oli
+hänellä pieni keppi, jota hän keveästi heilutteli. Hän ei antanut
+Gertrudille aikaa puhumiseen; heti tervehdittyään hän huudahti,
+ajamatonta leukaansa sivellen:
+
+-- Mainiota, että tapasin teidät, neiti! Kuljen juuri ja spankuleeraan
+yhtä asiaa, jota teidän pitää auttaa minua vullpuurtaamaan. Luulevat
+voivansa kohdella ihmistä kuin mitäkin. Tekevät kaikin tavoin
+oikeamieliselle ja siivolle miehelle elämisen mahdottomaksi, korottavat
+kaikki hinnat ja imevät ihmiset putipuhtaiksi. Eivätkä häpeä samalla
+puhua raittiudesta kaikenpuolisesta! Nyt, ja tässä nosti Timeon Tingbom
+keppinsä harmaankalpealle nenälleen, nyt ovat rohjenneet korottaa myös
+paloviinan hintaa; kukapa tietää, huomenna jo korottanevat oluen ja
+kaljan ja muiden ruokatavarain? Niin, minä vain kysyn. Nyt olemme me,
+kunnon kansalaiset, jotka olemme oikeuden puolta, päättäneet yhtyä
+lakkoon. Mitä sanotte ehdotuksestani, neiti?
+
+-- Mitä, lakkoon, mitä vastaan, ketä vastaan?
+
+-- Paloviinan hinnan korottajia vastaan, tiemmä. Jos te, neiti, joka
+olette kirjotustaitoinen, laatisitte sen jotenkuten näin kuuluvaksi:
+"me allekirjottaneet sitoudumme, niin kauan kuin hävittömät hinnat ovat
+voimassa, olemaan juomatta tilkkaakaan paloviinaa", jotain siihen
+tapaan; niin, neiti, te tiedätte parhain, miten pitää olla, muutamia
+kauniita pikku koukeroita, niin että se joltain kuuluu.
+
+-- Ei, kuulkaapa, Tingbom, keskeytti Gertrud naurunhaluisena ja
+harmistuneena, ette te nyt ole oikealla tolalla. Miten minä yhtyisin
+mihinkään sellaiseen, minä, joka tahdon, ettei kukaan ihminen koskaan
+maistaisi viinaa.
+
+-- Niin, katsokaas, neiti, se on hullutusta, sanoi Tingbom ja
+heilahutti kättään Gertrudiin päin, viina ja olut ovat tuotteita, jotka
+esiintyvät kaikkien sivistyneiden kansain kehityksessä ja
+valtiotaloudessa. Mutta pitää ottaa kohtuullinen hinta tavarasta.
+
+-- Ei puhuta enää tästä, Tingbom, te tunnette liian hyvin mielipiteeni.
+Sen sijaan olkaa hyvä ja vastatkaa kysymykseeni: miksi eivät lapset
+tulleet kouluun tänään?
+
+Tingbom siveli yhä terävää leukaansa ja antoi harhailevan katseensa
+liidellä avaruutta.
+
+-- Siihen kysymykseen saa eukko vastata, hän sanoi lyhyesti, hänen
+asiansa on pitää lapset työssä, minulla on kyllin perheen elättäjänä ja
+kunnallismiehenä. Kahdelle kakaralle annoin jo selkään tänään, enempää
+ei minulta voi vaatia. Niin häijyjä kuin ne ovat, pitäisi pitäjän
+tuntea velvollisuudekseen huolehtia heistä.
+
+Tingbom loi Gertrudiin nopean, vilkuilevan katseen ja silmäili taas
+avaruuteen.
+
+-- Tehän tiedätte, että teidän _täytyy_ toimittaa lapsenne kouluun,
+tiedätte kyllä, mikä muutoin seuraa, Tingbom.
+
+Tingbom ei kuunnellut.
+
+-- Niin, äidin asia on pitää heitä työssä, hän toisti, minulla ei
+kunnallismiehenä ole aikaa.
+
+-- Parempi olisi, jos omistaisitte vähemmän aikaa yleisiin asioihin ja
+enemmän perheellenne, Tingbom.
+
+Tingbom katseli kulmainsa alta ja heitti Gertrudiin halveksivan, kieron
+katseen.
+
+-- Niin te puhutte, neiti, kun olette sitä niin sanottua heikompaa
+sukupuolta, mutta jolla pitäisi olla toinenkin arvonimi, hän sanoi, ja
+ääni vapisi suuttumuksesta. "Naisen tukka on pitkä ja ajatus lyhyt",
+sanoo vanhan Eddan kirjottaja, ja se mies tiesi, mitä kirjotti, ei hän
+kirjottanut mitään asrakaaneja ja solvauksia, niinkuin nykyiset
+ihmiset, olkoot ne pippejä tai pappeja. Olen halpa mies, neiti, mutta
+olen petakooki, ja tiedän yhtä ja toista, enkä aio antaa kenenkään,
+olipa se kuka tahansa arkipuseerata itseäni, että nyt sen tiedätte.
+
+-- Älkäämme enää kiistelkö, Tingbom, sanoi Gertrud, mutta koska
+harrastatte tietoja, niin pitäisi teidän lähettää lapsenne kouluun.
+
+Tingbom teki juhlallisesti torjuvan liikkeen.
+
+-- Ei kukaan voi vaatia minulta enempää, olen isänä tehnyt kaiken
+voitavani. Olen lyönyt nulikoita, niin että käteni on minulle sekä
+ihmisenä että suutarina kelpaamaton. Mutta pitäjä laiminlyö
+velvollisuutensa. Tottakai sitä varten ovat kuritushuoneet ja laitokset
+ja turvakodit olemassa, että ne pitäisivät huolta pahantapaisista ja
+laiminlyödyistä -- hm -- rikollisista lapsista.
+
+-- Ettekö häpeä noin puhua lapsistanne!
+
+-- Häpeä! huudahti Tingbom, jolle tämä sana oli aivan outo käsite. En,
+mutta nulikkain, heidän tulisi hävetä kaikkea sitä surua, jota
+tuottavat minulle. Mutta ne _eivät_ häpeä; hyvää iltaa, neiti.
+
+Ja Tingbom tervehti kohteliaasti ja jätti Gertrudin.
+
+Tämä kulki eteenpäin Lekbroån suureen kartanoon päin, joka oli noin
+neljännespenikulman päässä Ljungbergistä, ja jonka muonamiehet ja
+torpparit kansoittivat Gertrudin koulun lapsillaan. Puolitiessä,
+keskellä lakeutta ilman ainoatakaan puuta tai pensasta koristeenaan,
+oli suutari Tingbomin tupa aivan maantien laidassa.
+
+Gertrud astui ripeästi tupaan, missä "eukko" juuri pesi permantoa.
+
+-- Päivää, rouva Tingbom, sanoi Gertrud välittämättä rouva Tingbomin
+vastatervehdyksen nyreästä äänensävystä, mistä syystä ei yksikään
+lapsista ollut koulussa tänään?
+
+Rouva Tingbom naurahti lyhyesti, saamattomasti ja viekkaasti.
+
+-- Minäkö sen tiedän, hän vastasi huolettomasti, käskinhän minä niiden
+mennä, mutta --
+
+Loppua ei lauseeseen kuulunut tai hukkui se kuuruuharjan rapinaan, sen
+hangatessa permantoa.
+
+-- Ja missä ne nyt ovat kaikki tyyni? Bartolomeus ja Hilarion?
+
+-- Niin, he ovat karanneet, he.
+
+-- _Karanneet_?
+
+-- Ovat niinkin, vastasi rouva Tingbom sellaisella äänellä, kuin olisi
+karkaaminen ollut luonnollisin asia maailmassa, minä lähetin heidät
+puolukkaan eilen, ja sitten he eivät koko päivänä tulleet kotiin.
+Meninhän minä metsään ja huusin heitä, mutta ei sieltä tietenkään
+tullut mitään vastausta. No, sitten läksin luonnollisesti kotiin ja
+panin maate, näetsen, mutta tuo vesa tuossa -- hän osotti pientä
+likaista tyttöä, joka istui tuolilla sääriään heilutellen -- sanoo,
+että ne tulivat pikimältä kotiin yöllä ja varastivat leipäkakun
+kaapista. Siitä pitäin ei heitä ole nähty. Niin, kyllä ne
+kuritushuoneeseen lopulta joutuvat, koskei pitäjä ole huolinut tehdä
+velvollisuuttaan ja pitää heistä huolta.
+
+Hän nauroi jälleen saamatonta, viekasta nauruaan, kastoi harjaa
+vesisoikossa ja hankasi taas pari kertaa voimakkaasti.
+
+-- Mutta, rakas rouva Tingbom, pitäisihän teidän toki miettiä _omaa_
+velvollisuuttanne.
+
+-- Kun on sellainen lauma kuin minulla, ja yksi vesa toistaan pahempi,
+niin on pitäjän velvollisuus pitää heistä huolta, intti rouva Tingbom.
+
+-- Jollette huomenna toimita lapsia kouluun, ilmotan asian
+tarkastusmiehelle, sanoi Gertrud ankarasti.
+
+-- Mielellänne saatte sen tehdä, neiti. Emmehän me voi sen enempää kuin
+lyödä lapset sinisiksi ja keltaisiksi, ja niin teemmekin joka päivä.
+
+Gertrud huokasi. Pari minuuttia hän seisoi ääneti, katsellen pitkin
+pientä huonetta, missä uutimet riippuivat vinossa ja rikkinäisinä, ja
+missä kaikki, rouva Tingbomista itsestään alkaen lihavaan,
+likaisenvalkoiseen kissaan asti, kantoi hoitamattomuuden ja
+epäsiisteyden leimaa. Kamarin takana oli Tingbomin työhuone, tyhjänä
+niinkuin tavallisesti. Tingbom oli ollut niin hienosti puettu, kun
+Gertrud hänet tapasi metsässä; varmaankin hän oli menossa johonkin
+kokoukseen tai aikoi jollain toisella lailla palvella yleisiä asioita,
+niinkuin hänellä oli tapana sanoa, niin pian kuin oli poissa kotoa,
+silloinkin kun hän pujahti "Luffin kapakkaan" ja puolipöhnässä tuli
+kotiin aamupuolella yötä. Mutta ei maksanut vaivaa sen kauemmin
+muistuttaa rouva Tingbomia hänen laiminlyödyistä velvollisuuksistaan,
+hän kyllä sittenkin oli pysyvä aina mielipiteessään, että muka pitäjä
+oli syypää eikä hän. Gertrud nousi, rouva Tingbom siirsi vesisoikon ja
+ryhtyi käsiksi huoneen jäljellä olevaan likaiseen puoleen, ja Gertrud
+läksi pois sanottuaan lyhyesti "hyvää iltaa", saaden yhtä lyhyen
+vastauksen.
+
+Pari päivää kului, eivätkä Bartolomeus ja Hilarion tulleet kouluun.
+Vain tyttö, Jakobina, ilmestyi, huolimattomana ja virnistelevänä,
+täynnä pahoja tapoja ja kaikenmoisia juttuja, joita hän hiipi kertomaan
+tovereille väliajoilla. Tunnin ajalla hän huvittelihe muussa
+pahanteossa: kieritteli paperipallosia, piirusti penkkeihin j.n.e.
+Gertrud kehotti useampaan kertaan häntä istumaan hiljaa, mutta kun ei
+mikään auttanut, sai hän käskyn tulla opettajapöydän eteen, käsky, jota
+hän hitaasti ja kankeasti totteli.
+
+-- Tiedätkö, mikä on uppiniskaisuutesi seuraus? kysyi Gertrud ja koetti
+tavottaa tytön uhkamielistä, harhaavaa katsetta. Mutta vastausta ei
+kuulunut, vain viekasta naurunpihinää.
+
+Silloin tarttui Gertrud häntä käsivarteen, löi viivottimella sormille
+ja sanoi ankarasti:
+
+-- Tottelemattomuudesta ja kihokyntisyydestä saavat sormet lyönnin.
+
+Tyttö puristi huulensa yhteen, mutta ei päästänyt valituksen ääntäkään.
+Sitten hän meni paikalleen, mutisten: "senkin vanha apina".
+
+Seuraavana päivänä oli Jakobina vielä uppiniskaisempi ja
+pahatapaisempi. Hän silmäili tovereitaan ilkkuvin katsein ja alkoi taas
+piirtää penkkiin: jälleen nuhde ja kutsu opettajapöydän eteen.
+
+-- Jollet muuta käytöstäsi, seuraa taas kuritus, sanoi Gertrud
+ankarasti.
+
+Silloin kiinnitti Jakobina silmänsä Gertrudiin ja sanoi tuikeasti:
+
+-- Äiti sanoo, että opettaja on tullut opettamaan eikä lyömään meitä.
+
+Gertrud tunsi vuoroin kalpenevansa ja punastuvansa. Penkkiriveistä
+kuului sieltä täältä tukahutettua naurua, ja pieni punatukkainen
+Jakobina heitteli voitonriemuisia katseita ympärilleen.
+
+Ja opettajattaren valtasi voimattomuuden tunne; hän olisi tahtonut
+juosta tiehensä, piiloutua jonnekin, itkeä kuin rääkätty lapsi. Oi
+miten nämä ihmiset olivat häntä kiusanneet lukukausi lukukaudelta!
+Mutta hän hillitsi itsensä, näytti niin tyyneltä ja kylmältä kuin ei
+mitään olisi tapahtunut; sitten hän astui Jakobinan luo ja vei hänet
+huoneesta pois pimeään komeroon.
+
+-- Seiso tuossa, kunnes olet kiltti ja pyydät anteeksi, hän sanoi
+lyhyesti.
+
+Ja Jakobina sai seisoa koko aamupäivän, mutta kun hän sieltä tuli, oli
+hän lauhkea ja häpeissään kuin koira, jota on kuritettu.
+
+Seuraavana päivänä ei hän eivätkä veljet tulleet kouluun. Iltapuolella
+tuli suutari itse ja ilmotti huolestuneen juhlallisena, että hänen
+kahdeksasta lapsestaan kolme, Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina, olivat
+kadonneet, ettei hän enää voinut tehdä mitään heidän kasvattamisekseen,
+vaan toivoi pitäjän ottavan heidät huostaansa ja sijottavan heidät
+turvakotiin. "Hilarion on varastanut revolverini", hän lopetti
+kertomuksensa, "kaipasin sitä eilen, kun minun piti mennä variksia
+ampumaan; no, hyväksi lopuksi hän tietysti ampuu veljen revolverilla,
+se on selvä, ja sittenhän hän kelvannee hienompaan ojennuslaitokseen.
+Mutta kyllä olisi oikeampaa ja enemmän nykyajan metootien mukaista, jos
+kunta ryhtyisi asiaan ja ajoissa estäisi veljesmurhan." Tingbom siveli
+leukaansa, teki intomielisen liikkeen kädellään ja loi Gertrudiin
+voitonriemuisen katseen.
+
+Niin, Gertrud myönsi, että tosin olisi koetettava estää jotain niin
+kauheaa tapahtumasta. Mutta hän epäili, eikö Tingbom arvostellut
+poikiensa "kelpaavaisuutta" liian suureksi; he olivat molemmat itse
+asiassa siivoja, joskin villiintyneitä poikia, ja Gertrud rohkeni
+viitata siihen, että vanhemmat itse ajoivat heidät kuin kerjäläiset
+ovestaan pakottaakseen pitäjää ottamaan heidät huostaansa, siten
+päästäkseen lasten kasvatuksen vaivoista ja kustannuksista. Mutta
+näistä sanoista pöyhistyi Tingbomin ylpeys kuin riikinkukonpyrstö.
+Tiesikö opettajatar, mitä oli ruokkia -- _ruokkia_, kasvattaa ja
+laahata eteenpäin maailmassa -- _laahata eteenpäin_ kahdeksaa, sanoo
+kahdeksaa lasta, kaikki terveitä sielulta ja ruumiilta? Tiesikö
+opettajatar, mitä oli raastaa ja uurastaa koko elämänsä elättääkseen --
+_elättääkseen_ kymmentä, sanoo kymmentä henkeä, kaikki terveitä ja
+ehjäjäsenisiä ja ruokahaluisia. Tiesikö opettajatar, mitä oli olla
+samalla sekä kunnallismies että pedagoogi ja ... tutkia valtiotaloutta
+ja harrastaa yleishyvää?
+
+Ei, Gertrud myönsi, että kaikkia näitä erilaisia elämäntehtäviä oli
+vaikea yhdistää, ja hän ihmetteli taas, eiköhän Tingbom olisi tehnyt
+viisaammin, jos olisi omistanut vähemmän aikaa "yleishyvälle" ja
+enemmän lapsilleen.
+
+-- Vai niin, te moititte minua siitä, että olen kunnallismies? Mutta
+minäpä arvelen, ettei kukaan ole tehnyt lastensa puolesta enemmän kuin
+minä. Hölläkätinen en ole ollut, miten minua sikaneeraattekin, selkään
+ovat nulikat saaneet, ja nyt olisi pitäjän...
+
+-- Kas niin, Tingbom, nyt ei minulla todella ole enää aikaa --
+
+-- Vai niin, teillä ei ole aikaa kuunnella huolestuneen isän esityksiä.
+No, sitten sulkeudun nöyrimmästi suosioonne. Olen muutoin kuullut,
+että koulun on tuettava kotia. Mutta, kuten sanotte, jollei teillä,
+neiti, ole aikaa halpaa miestä varten, joka huolehtii lastensa
+tulevaisuudesta, niin -- Jumalan haltuun, neiti, sulkeudun nöyrimmästi
+suosioonne.
+
+Niin sitten Tingbom kumarsi ja poistui vihellellen ja heiluttain ja
+huiskuttain keppiä sormiensa välissä.
+
+Tätä Tingbomin ja Gertrudin taistelua jatkui pitkin koko lukukautta;
+lapset jäivät pois koulusta, milloin toinen, milloin toinen; Gertrud
+muistutti ja ilmotti viimein asian tarkastusmiehelle. Mutta ei sekään
+auttanut; Tingbomin perhe oli yhtä mahdoton. Toisten silmissä
+nimittäin; omissansa he olivat viisaita ja luonteenlujia ihmisiä, jotka
+eivät väistyneet ja jotka viimein saavuttivat tarkoitustensa määrän.
+
+Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina ilmotettiin joksikin aikaa
+otettaviksi pitäjän turvakotiin.
+
+Nyt oli Tingbomin perhe tyytyväinen, monivuotinen, sitkeä pyrkimys oli
+lopulta johtanut päämäärään.
+
+Tämän iloisen mielialan tulos oli pian ilmenevä käytännössä, sillä kun
+oli lukukauden lopettajaiset, tulivat nuo kolme Tingbomilaista, niin
+tyytyväisinä ja siististi puettuina, kuin olisivat jok'ikinen saaneet
+korkeimman arvolauseen ahkeruudestaan ja hyvästä käytöksestään. Mutta
+ilo ei ollut pitkä-ikäinen; he olivat viime kuukausina kokonaan
+laiminlyöneet koulunkäyntinsä, ja kun Gertrud nyt näki heidän
+kursailematta asettuvan toverien joukkoon, kohosivat vastenmielisyys ja
+suuttumus hänelle päähän, ja hän ajoi heidät pois.
+
+Itkien tulivat lapset kotiin ja kertoivat nyyhkien ja kirkuen opettajan
+lyöneen heitä ja ajaneen pois. Rouva Tingbom purskahti itkuun, hänkin,
+mutta suutarin vaaleansiniset silmät säihkyivät kuin kylmä teräs, hän
+löi nyrkkinsä pöytään, niin että naskalit ja neulat hyppäsivät kohoksi,
+ja huusi:
+
+-- Sitä hän saa katua koko elinikänsä!
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Aina siitä asti kuin Nils Martin keväällä tuli pitäjään, ei hän ollut
+tavannut ketään, jota kohtaan hän olisi tuntenut sellaista kiintymystä
+-- toverillista, avomielistä kiintymystä, ilman erotiikan sivumakua --
+kuin Gertrud Björkiä kohtaan. Nuori opettajatar samalla sekä
+aatteellisine että käytännöllisesti järkevine maailmankatsomuksineen
+oli vaikuttanut häneen omituisen rauhottavasti ja voimistuttavasti. Ei
+hän vielä koskaan ollut puhunut kenenkään kanssa niin avomielisesti, ei
+koskaan tuntenut itseään niin sopusointuiseksi, niin levolliseksi, ei
+ollut koskaan hänen parhain ja rikkain itsensä niin päässyt
+oikeuksiinsa kuin Gertrudin seurassa. Ilman että hän itsekään huomasi
+miten, muodostui heidän suhteensa vähitellen sellaiseksi, että hän
+sälytti Gertrudin harteille sielunsa rauhattomuuden, mietiskelynsä ja
+hermostuneen ärtyisyytensä taakan, Gertrudin koskaan antamatta hänelle
+pienintäkään kiveä kannettavaksi.
+
+He tapasivat usein, molemmat tunsivat itsensä yksinäisiksi ja
+väärinymmärretyiksi, eikä heidän ollut vaikea keksiä sopivia
+kohtaamisen aiheita. Gertrudille oli uutta tavata ihminen, joka
+kuunteli hänen suunnitelmiaan nuorisokirjaston järjestämisestä,
+raittiusyhdistyksen perustamisesta, kokouksien pitämisestä vanhemmille
+y.m. ja oli niistä huvitettu. Tähän asti oli hän aina ehdotuksistaan
+puhuessaan saanut kylmyyttä ja epäluuloa osakseen johtavien
+henkilöitten puolelta; kouluneuvosto piti häntä miltei anarkistina, ja
+pienet vaatimattomat ompelukokoukset, joita hän talvi-illoin pani
+toimeen kodissaan, ja joihin otti osaa kahdeksan, kymmenen
+talonpoikaisvaimoa, olivat antaneet aihetta huhuun, että hän muka
+koetti levittää "harhaoppeja".
+
+Mutta nyt oli Nils Martin tullut, tuoden muassaan myötätunnon ja
+ymmärtämyksen tuulahduksen; hän oli antanut useita hyviä kirjoja
+kirjastoon ja pari kertaa puhunut ompelukokouksissa, joka ei voinut
+olla muutamain silmissä heti luomatta vissiä "harhaopin" epäluuloista
+tunnelmaa hänen ympärilleen.
+
+-- Ettekö tulisi, pastori, luokseni tiistaina puhumaan jostain
+isänmaallisesta aiheesta? kysyi Gertrud eräänä sunnuntaina, kun hän
+jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Nilsin kirkon edustalla.
+
+-- Mielelläni, tämä vastasi, onko teillä joku erityinen aihe
+ehdotettavana?
+
+-- On, ettekö kuvaisi esim. Engelbrektiä ja tämä aihe lähtökohtananne
+siirtyisi meidän aikaamme, sen edesvastuuseen ja uhrautumisen
+vaatimuksiin? Koettaisin saada niin paljon nuoria kokoon kuin suinkin.
+Heitä huvittavat aina tosihistorialliset kuvaukset -- sitten, kun
+harrastus on viritetty, on persoonallisen sovituksen aika. Voi,
+kansamme on ravistettava hereille, sekä nuoret että vanhat. Oi,
+välinpitämättömyyttä, uneliasta ihmetystä, jota kaikkialla kohtaamme,
+kun tulee puhe isänmaasta, sen onnesta ja onnettomuudesta -- miten olen
+siitä kärsinyt!
+
+Hän katsahti nopeasti Nilsiin, kauniit tummat silmät täynnä kyyneliä,
+ja pudisti surullisesti päätään.
+
+-- Olette oikeassa, vastasi Nils Martin, tämä välinpitämättömyys on
+hirmuinen -- eikä sitä karkota muu kuin suuri, kansallinen hätä.
+Välistä tuntuu isänmaanrakkautta mainitessa kuin kajahtaisi huutomme
+avaruuteen saamatta muuta vastausta kuin omat ajatuksemme.
+
+-- Niin, lisäsi Gertrud, on melkein kuin häpeä puhua
+isänmaanrakkaudesta, on kuin ajattelisivat monet ihmiset, ettei se,
+joka lämpimästi rakastaa omaa maataan, voi rakastaa myös muiden
+maiden asukkaita. Joku kirjailija on sanonut, että vasta rakastettuamme
+_yhtä_ syvästi ja voimakkaasti, voimme sitten rakastaa monia.
+Uskon sen todeksi. Ensin koti -- vanhemmat, siskot; se joka on ollut
+heihin syvästi kiintynyt, hän rakastaa myös syvästi maataan -- ne
+kuuluvat yhteen -- ja siitä rakkaudesta pulppuaa sitten rakkaus
+_kaikkeen_ Jumalan luomaan. Surkuttelen niitä, jotka eivät ymmärrä
+isänmaanrakkautta. Oi, minusta tuntuu, että tahtoisin suudella näitä
+kiviä, syleillä näitä puita -- kuolla tämän ihanan, kauniin maan
+puolesta, jonka vuoksi niin moni jalo isänmaan poika on vuodattanut
+verensä! Se rakkaus on voimakas kuin meren kaipuu -- kodinkaipuu --
+ijäisyyskaipuu.  Hän katsoi uneksien eteensä; he olivat jo jättäneet
+taakseen kirkkomaan ja kirkkoväen ja kulkivat yksin vuoren alitse
+johtavaa tietä. Heidän edessään lepäsi avara lakeus. Keskipäivän
+aurinko paistoi sen pehmeälle, äsken levinneelle lumipeitteelle; ilma
+oli häikäisevän kirkas, talojen ja vuorenhuippujen varjot lankesivat
+terävänä sinertäin, ja kirkonkellot helähtelivät mahtavina
+ijäisyyssointuina avaruuden halki. Gertrud tunsi sanomattomain
+tunteiden laajentavan sydäntään; eivät ne olleet vain tyhjiä sanoja,
+hän olisi todella tänä hetkenä voinut kuolla ihanan maansa puolesta.
+
+-- Tahtoisin kertoa nuorille, mitä olen uhrannut pikku tyttösestä
+alkain, jolla tuskin oli penniäkään, jatkoi Gertrud innokkaasti,
+kertoisin heille, että tuskin on ollut sitä isänmaallista yhdistystä,
+jonka jäsen en minä, varaton tyttö, olisi ollut.
+
+Hän punastui äkillisesti kuin olisi hävennyt sanojaan. Ehkä Nils Martin
+luuli hänen tahtovan kerskata?
+
+-- Niin, tehän ymmärrätte, hän lisäsi anteeksi pyytäin, ettei
+tarkotukseni ollut kiittää itseäni.
+
+-- Ei, ei, tiedän sen, keskeytti nuori pappi ja katseli hymyillen hänen
+kiihtyneisiin kasvoihinsa, minä vain ihmettelen, miten saatte rahanne
+riittämään kaikkeen, mihin otatte osaa. Mitä minuun tulee --
+
+Hän lopetti lauseensa kevyeen olkapäiden kohautukseen ja huokaukseen.
+
+-- Niinkö, vastasi Gertrud ja katseli häntä veitikkamaisesti ja
+lapsellisen ujosti, minun ei kai pitäisi siitä puhua -- mutta on niin
+hauska kerran jutella todellisen isänmaanystävän kanssa -- olen aina
+ollut niin yksin ajatuksineni ja tunteineni. -- Niin, tiedättekö, mitä
+esim. tein viime vuonna? Minun _täytyi_ saada kokoon rahoja,
+sanomalehdissä oli ollut valtava kehotus meille naisille uhrata
+voitavamme maan puolustukseen, ja minulla ei tosiaankaan ollut, mitä
+antaa, mitä uhrata. Ajattelin ja tuumin, ja viimein keksin keinon.
+Kolmeksi kuukaudeksi panin toimeen nälkäkuurin, s.o. laskin tarkoin,
+paljonko munanvalkuaista ja muuta sellaista ruumiini tarvitsi, jotta ei
+kärsisi pahempia vaurioita, ja sitten söin mahdollisimman vähän, juuri
+niin paljon, että henki pysyi. Tänä paastoaikana sain kolmekymmentä
+kruunua talousrahoistani säästetyksi. Sitten keksin sen, että öisin
+ompelin pieniä ompelulaukkuja, jotka möin, saaden kaksikymmentä öreä
+voittoa kappaleelta. Pienet laukkuni herättivät mieltymystä
+paikkakunnalla, jokaisen eukon piti saada ompelulaukkunsa, ja niin
+ansaitsin noin kaksikymmentä kruunua -- yhteensä viisikymmentä, jotka
+lähetin puolustusyhdistykselle. Mutta kun tämä "kieltäymysviikko" oli
+lopussa, näytin kyllä hiukan rasittuneelta. Toinnuin kuitenkin hyvin
+pian, aloin nukkua ja syödä tavalliseen tapaan, ja pian olin
+entiselläni.
+
+Nils katsoi häntä ihailevin silmin. Sellaista puuta pitäisi Ruotsin
+kaikkien tytärten olla -- silloin se oli maista onnellisin ja ihanin.
+
+-- Niin, se oli kelpo teko, hän sanoi ääneen, mutta -- sellaista voivat
+tehdä vain vahvat ja terveet ihmiset.
+
+-- Olette oikeassa. Minulla on todella rautainen terveys. Se on ollut
+rikkauteni. Jollei minulla sitä olisi ollut -- ja hän katsahti ylös
+alakuloisesti hymyten -- olisin aikoja sitten sortunut, niin paljon
+kuin olen elämässäni tehnyt työtä ja kieltäytynyt aina lapsuudesta
+asti.
+
+Nils huokasi.
+
+-- Mahtaa olla ihanaa tuntea omaavansa sellaista sielun ja ruumiin
+voimaa kuin teillä on. Miten helppo on silloin elämä! Siitä, jonka aina
+täytyy luovia väsymyksen ja pahoinvoinnin pikku karien ja murtumuksen
+ja taudin suurten kalliopaatteen väliä, tuntuu teidän puheenne miltei
+sadulta.
+
+Gertrudia halutti tarttua hänen käteensä ja kuiskata ystävällisiä,
+rakastavia sanoja. Mutta hän ei voinut mitään sanoa, vain katsoa häntä
+kyyneleisin silmin.
+
+-- Kyllä te tulette täällä terveemmäksi, hän mutisi viimein hämillään.
+
+-- Kenties, vastasi Nils Martin lyhyesti. Mutta nyt puhutaan
+tiistaista. Siis pieni, isänmaallinen esitelmä?
+
+Heidän sovittuaan aiheesta ja ajasta ja ehdotettuaan toisilleen sopivia
+kuulijoita, sanoi Nils hyvästi ja lähti kappalaisen asuntoonsa,
+Gertrudin jatkaessa matkaansa kotiin.
+
+Niin tuli tiistai.
+
+Gertrud antoi hyväilevän katseensa tarkastaa toimenpiteitä, joihin oli
+ryhdytty kokouksen varalta. Miten hauskalta ja miellyttävältä koko
+hänen huoneensa näytti -- jollei muun niin lämpimän kahvitilkan ja
+suloisen takkavalkean ja hyvän leivän takia olisi heidän pitänyt tulla,
+kaikkien niiden, joille hän oli antanut pienen "sysäyksen", niinkuin
+suutari Tingbomin, Wettingien, Håfien y.m. paikkakunnan perheiden.
+Niin, täytyi olla kavala kuin käärme, täytyi käyttää jos jonkinlaisia
+syöttejä, jos mieli saada väkeä kokoon ja herättää heidän harrastustaan
+sellaisiin outoihin asioihin ja äärimmäisyyksiin kuin isänmaanrakkaus
+ja raittius. Hän hymyili, muistellessaan kaikkia käyttämiään pieniä
+tepposia huomaamatta kylvääkseen jonkun hyvän siemenen koviin ja
+välinpitämättömiin mieliin.
+
+Nyt piti heidän joka tapauksessa tulla, kello oli jo lyönyt kuusi,
+kahvipannu porisi, Anna, palvelustyttö, pisti ovesta vaaleakutrisen
+päänsä ja kysyi, joko sai kaataa kahvin kuppeihin. Niin, heti, kunhan
+vain joku kuului olevan tulossa -- kahvi ei saanut kylmetä.
+
+Ja Gertrud meni ikkunan luo ja katseli tielle. Ei, ei näkynyt yhtään
+ihmistä. Hän palasi pöydän luo ja siirsi hermostuneesti kuppeja. Hänen
+otsansa vetäytyi syviin ryppyihin silmäkulmain väliltä, ja väsymyksen
+ja vanhuuden piirre, joka aina ilmestyi hänen kasvoihinsa hänen
+pahastuessaan, alkoi pilkistää esiin. Eikö kukaan tulisikaan, ei edes
+pastori?
+
+Mutta samassa kuului porstuasta askelia ja lumisten jalkain
+tömistämistä, ja heti sen jälkeen astui sisään Nils Martin, innokkaana
+ja hengästyneenä, tapansa mukaan pyydellen anteeksi myöhästymistään.
+
+-- Voi, hyvä pastori, vastasi Gertrud huoaten, ei ole vielä kukaan
+tullut, ja minä ilmotin niin monelle, mutta minä aavistan huhuna
+levinneen, että täällä muka puhutaan raittiudesta tai jostain muusta
+vaarallisesta aineesta, ja enempää ei tarvita.
+
+Hän hymyili alakuloisesti, pyytäen pastoria asettumaan sohvaan ja istui
+itse hänen viereensä. Niin he istuivat hetken odottaen ja pitäen
+ääneensä pientä pakinaa, sillä välin kuin koulukellon osottaja ennätti
+neljännestä yli kuuden paikkeille. Silloin kuului töminää porstuasta ja
+heti perästä astuivat sisään herra ja rouva Svan kolmen lapsensa,
+Eskilin, Johanneksen ja Marian keralla. Sekä Svan että hänen vaimonsa
+olivat juhlallisen näköisiä kuin hautajaisiin menossa; miehen pitkät,
+kapeat huulet tuskin aukenivat "hyvää iltaa" sanomaan, ja rouva Svan
+kalpeine kasvoineen ja tukahutettuine huokauksineen muistutti suuresti
+Faraon "laihoja pähkinöitä", Britta Håfin nimistöä käyttääksemme. Mutta
+sitä onnellisemmilta näyttivät lapset, heidän ystävälliset kasvonsa
+kevensivät tunnelman painostavaisuutta ja saivat Gertrudin piirteet
+loistamaan ilosta.
+
+Niin odotettiin vielä hetkinen, mutta kun ei ketään enää kuulunut,
+tuotiin kahvi sisään ja ruvettiin juomaan ja leipää kastamaan. Se vei
+aikaa, ja yhä toivoi Gertrud kuulijakunnan lisääntymistä. Mutta kello
+oli nyt puoli seitsemän ja Martinin kuulijoina olivat rouva
+ja herra Svan, jotka taistelunhaluisen ja synkän näköisinä
+odottivat, mitä tuleman piti, mitä vaarallisia "uusmuotisia"
+harhaoppeja täällä julistettaisiin. Pastori veti esiin kellonsa
+ja vertasi sitä koulukelloon; Gertrudin otsa ja kädet tulivat hikeen
+mielenliikutuksesta; hän oli kuvaillut salin täydeksi ja sen sijaan...
+
+Mutta nyt kuului taas ääniä ulkoa ja sisään tuli kirvesmies Håf
+vaimoineen ja lapsineen. Tervehdittiin ja juotiin kahvia, vierasten
+noudattaessa koko ajan haudanhiljaista äänettömyyttä. Siihen pysähtyi
+kokonaan tulijain tulva. Gertrud osotti harvoille kuulijoille paikat,
+ja pastori alkoi kertoa lapsille, jotka innostuneina ja tarkkaavasti
+kuuntelivat hänen puhettaan.
+
+Vähitellen näyttivät kuulijat hiukan huvitetuilta. Svan veti huulensa
+hymyyn, kun pastori kertasi Engelbrektin sanat: "tulen kai jälleen", ja
+rouva huokasi pontevammin ja painokkaammin kuin äsken. Niin, siihen
+saattoi kyllä yhtyä, isänmaan puolustukseen, vihollisten ampumiseen ja
+muuhun sellaiseen. Siihen ei ollut mitään muistuttamista, ei, papin
+suusta ei puhunut mikään harhahenki.
+
+Mutta iloinen ja tyytyväinen mieliala, jonka pastorin kertomukset
+Ruotsin historiasta olivat luoneet, sai Gertrudin tarttumaan
+tilaisuuteen kiinni valaistakseen isänmaanrakkautta toiselta
+näkökannalta. Pastorin lopetettua, asettui Gertrud hänen paikalleen ja,
+liittyen hänen viimeisiin sanoihinsa, alkoi lämpimin, intoa säteilevin
+katsein ja pelosta epävarmoin äänin todistella kuulijoilleen, miten
+isänmaanrakkaus ei supistu vain siihen, että puolustamme maatamme
+ulkonaisia vihollisia vastaan, siihen kuuluu myös taistelu sisäisiä
+vihollisia, -- ja silloin ennen kaikkea juoppoutta vastaan. "Huono
+isänmaanystävä on se", hän lopetti esityksensä, "joka ei tahdo siihen
+taisteluun yhtyä, joka ei tahdo luopua omasta, sangen epäilyttävästä
+nautinnostaan sen sijaan liittyäkseen niiden riveihin, jotka ovat
+vapauttamassa maatamme sen pahimmasta vihollisesta, väkijuomista.
+Sen taistelun kautta, vain sen, me lopuksi voitamme Ruotsin
+ruotsalaisille!"
+
+Mutta nyt muuttui kuulijain tunnelma kokonaan. Håf väänsihe levottomana
+edes takaisin tuolillansa. Mitä tarkotti opettajatar tällä? Oliko se
+jonkinlainen piikki siitä, että hän, Håf, piti tapanaan ottaa pahalla
+ilmalla kohtuudenryypyn, tai siitä, että hän paheksi nulikoita, jotka
+eivät vielä tietäneet erottaa sahaa höylästä ja kuitenkin menivät
+"raittiusseuraan"? Jäykkänä ja kapeahuulisena istui Svan ja lävisti
+Gertrudia niin ivallisin katsein, että se pani punan liekehtimään sinne
+tänne opettajattaren kasvoilla. Ja rouva Svan katseli koko ajan
+käsiään, joita hän piti ristissä sylissään, ja päästeli niin
+säännöllisiä huokauksia, että ne muodostuivat kuin surunvoittoiseksi
+säestykseksi Gertrudin puheeseen. Sitähän hän aina oli sanonut neidin
+ompelukokouksista. Ei siellä saanut kuulla puhdasta ja selvää Jumalan
+sanaa, vaan harhaoppeja ja harhakäsityksiä, jotka tekivät vain lapset
+uppiniskaisiksi ja...
+
+Ja rouva Svan huokasi vielä syvemmin ja odotti ristissä käsin ja
+alasluoduin katsein, että Gertrud lopettaisi.
+
+Kun se hetki tuli, nousi hän heti, meni Gertrudin luo, ojensi hänelle
+kätensä ja sanoi: "hyvästi, neiti Björk", jonka jälkeen muut seurasivat
+hänen esimerkkiään. Äänettöminä he sitten läksivät porstuaan, panivat
+turkit ylleen ja jättivät koulutalon. Ainoat tyytyväiset olivat lapset,
+heidän oli ollut hauska, he olivat saaneet kuulla monta kertomusta,
+juoneet kahvia ja kastaneet vehnästä, heidän silmänsä loistivat hyvää
+mieltä, ja pikku Johannes huusi innokkaana tahtovansa taistella
+kaikkia, kaikkia vastaan, "koko paloviinaa" vastaan. "Hiljaa, hiljaa",
+sanoi rouva Svan, sitoen villahuivia hänen kaulaansa, "pikkupoikien
+pitää ennen kaikkea oppia olemaan tottelevaisia". Ja rouva Svan läksi
+kokouksesta yhä varmemmin uskoen, että Gertrud opetti lapsia
+uppiniskaisiksi vanhempia kohtaan ja esivallan käskyjä halveksimaan.
+Seuraavana tiistaina oli kuulijakunta vielä harvalukuisempi.
+Gertrud oli käynyt Sverkerin ja Edvinin vanhempain ja Tingbomin
+luona ja pyytänyt heitä luokseen, pastori puhuisi Amerikasta ja
+siirtolaisuudesta, juotaisiin kahvia, laulettaisiin, luettaisiin
+j.n.e.; mutta ei kukaan tullut, ei edes Sverker, vaikka oli luvannut.
+
+Aivan kuin tämän poisjäämisen seurauksena tapahtui, ettei Sverker
+lähimpinä päivinä lainkaan näyttäytynyt koulussa. Hän tiesi Gertrudin
+olevan häneen tyytymätön, koska hän oli rikkonut lupauksensa; sitä
+paitsi hän oli tehnyt muutakin pahaa, josta opettajatar oli kieltänyt.
+-- Ei, Sverker ei tohtinut katsoa häntä silmiin.
+
+Hän piti niin paljon Gertrudista, hän tahtoi niin mielellään
+kuulua hänen "poikainsa" joukkoon, hän tahtoi pysyä lujasti
+raittiuslupauksessaan, hän tahtoi kasvaa kelpomieheksi, kristityksi,
+joka rakasti Vapahtajaansa ja noudatti hänen käskyjään -- niin,
+kaikeksi siksi, mistä opettaja puhui, tahtoi hän niin mielellään
+kehittyä, mutta oli niin monta muuta voimaa häntä vetämässä, niin monta
+muuta ääntä houkuttain kuiskimassa hänen korvaansa -- ja toisinaan ei
+poika parka tietänyt, kuka oli oikeassa, mistä totuus oli etsittävä. --
+Ja silloin tuli kiusaaja ja puhui, että neiti oli ankara ja
+ulkokullattu, että ihminen vain kerran on nuori, ja että silloin on
+otettava tilaisuudesta vaarin ja pidettävä hauskaa lasin ja korttien
+ääressä.
+
+Niinkuin tapansa oli käydä laiskottelevain lasten luona heidän
+kodeissaan, lähti Gertrud nytkin eräänä iltapäivänä työn päätyttyä
+Sverkerin kotiin.
+
+Tämä koti, pieni köyhä torppa, sijaitsi ylhäällä vuorella,
+kanervakankaan laidassa. Autiona ja synkkänä se kohosi aivan vuoren
+jyrkänteen reunalla; sen takana levisi kanervakangas, joka nyt talvella
+oli kuin lumiaavikko, missä myrsky kohotti kiemurtelevia lumipylväitä,
+ja missä iltapimeinä pikku tupa himmeine valoineen oli kuin
+vartiopaikka, joka osotti vaeltajalle erämaan alkavaksi.
+
+Synkkä ja yksinäinen oli tie torppaan, se kiemurteli puoliksi umpeen
+lumittuneena pitkin vuoren rinnettä korkeitten kinosten välillä.
+Vaivalloisesti ponnisti Gertrud polkua pitkin ylöspäin vihuri, joka
+ensin kohahti yli nummen, sitten törmäsi pienen tuvan ikkunaa vastaan
+ja pudisti lunta kuusten oksilta, tuli juuri rinnettä hiipaisten,
+tempoi Gertrudin hametta ja löi häntä kylmänä vasten kasvoja. Hän oli
+päivän työstä väsynyt, hän olisi halunnut kyyristyä sohvaansa ja levätä
+hetken -- mutta hänellä ei ollut aikaa semmoisiin, hänen täytyi tänne
+ylä-ilmoihin ottamaan selvää eksyneestä poika parastaan.
+
+Kun hän viimein oli ponnistanut tuvalle asti ja koputti ovea, ei kukaan
+vastannut. Hän uudisti koputuksensa, mutta ei kuullut muuta vastausta
+kuin myrskyn milloin kumeaa, milloin kimeää ulvontaa nummelta.
+
+Ja kuitenkin hän oli nähnyt valoa ikkunassa -- miksi he eivät
+aukaisseet? Hän kiersi hiipien nurkkauksen, nousi varpailleen ja koetti
+tirkistää sisään. Uudinten alapuolelle jääneestä rakosesta hän voi
+nähdä kokonaan pienen matalan huoneen savuttuneine kattoineen ja
+repaleisine seinäpapereineen, joita tuuli heilutti edes takaisin.
+
+Niin, aivan oikein, siellä oli koko perhe koossa, isä, pitkä, laiha
+mies, punanenäinen, silmissä uhkamielinen, surullinen ilme, äiti,
+puolipukimissa ja likaisena, August, vanhempi veli, joka oli merimies,
+mutta tilapäisesti kotona loukkaantuneen jalkansa vuoksi, Sverker, joka
+seisoi lieden luona ja auttoi äitiä astiain pesussa, ja Edvin, joka
+riiputti itseään pöydällä ja luki katkismusläksyään. Gertrud saattoi
+ulvovan myrskyn läpi kuulla hänen kimeän mutinansa: "sillä koska
+pakanat, joilla ei lakia ole j.n.e."
+
+Ihmisparat, miten paljon hätää ja suurta kurjuutta!
+
+Gertrud tiesi, ettei Wetting tahtonut liittyä raittiusseuraan, koska
+pelkäsi joutuvansa lupauksensa rikkojaksi, mutta että hän taisteli
+juomahimoa vastaan, joka periytyneenä kiersi hänen veressään, taisteli
+hurjasti, epätoivoisesti, niinkuin hukkuva vedenhädässä. Joskus öisin,
+kun himo hänet valtasi, oli hänen tapana herättää koko perhe; vaimon ja
+lasten piti laulaa ja lukea perkelettä karkottaakseen, kuten hän sanoi.
+Mutta sitten tapahtui, että perkele sentään voitti, himo kävi liian
+voimakkaaksi, pari viikkoa kulki Wetting päihtyneenä ja äreänä, niin
+että vaimo ja lapset häntä nähdessä vapisivat. Sitten hän taas
+tempautui irti ja alkoi hurjan taistelunsa uudelleen. Nyt hänellä
+näytti olevan valoisammat aikansa, sillä surullinen ilme esiintyi
+hallitsevana hänen kasvoillaan.
+
+Gertrud meni ovelle ja koputti, tällä kertaa kovemmin ja varmemmin. Hän
+kuuli äänten hiljenevän hänen koputuksensa jälkeen, luultavasti syntyi
+hiljainen neuvottelu siitä, ken mahtoi näin myöhään tulla, ja mikäli
+oli syytä avata. Viimein lähestyivät askelet ovea, lukkoa väännettiin,
+ja Gertrud kuuli äreän: "astukaa sisään", eivätkä kasvot lainkaan
+kirkastuneet, kun tuvan asukkaat näkivät, ken tulija oli. Sverker, joka
+oli pahaa aavistanut, oli kadonnut, niin että kun Gertrud tuli
+huoneeseen, ei poikaa näkynyt. Mutta Gertrud näki ulkonevan hellamuurin
+takaa kappaleen hänen harmaasta takistaan.
+
+-- Hyvää iltaa, sanoi Gertrud ystävällisesti ja istuutui tuolille, jota
+ei kukaan hänelle tarjonnut, miten jaksatte? Augustin jalka ei ole
+terve, näemmä.
+
+August oikaisi hiukan sairasta jalkaansa, tarkasti sitä ja mutisi
+jotain, jonka Gertrud sai tulkita, miten halusi.
+
+-- No, missä on sitten Sverker? jatkoi Gertrud yhtä ystävällisesti, ei
+suinkaan hän liene ulkona tässä myrskyssä?
+
+-- Onpa niinkin, vastasi Kristin, miehen sillä välin äreästi
+vilkuillessa Gertrudiin, hän on keräämässä muutamia tikkusia kokoon
+meille. Sen sanon, neiti, että kun ihminen on köyhä ja on vain kolme
+lasta ja yksi niistä kykenemätön liikkumaan, niin tarvitsevat vanhemmat
+vähän kynnelle kykeneväin apua.
+
+Gertrud hymyili alakuloisesti. Siinä oli taas sama vanha veisu -- koulu
+oli mörkö, hirmuvaltias, joka omia salaisia, itsekkäitä tarkotuksiaan
+varten imi lapsista voiman ja riisti vanhemmilta avun, joka oli heille
+oikeutta myöten tuleva.
+
+-- Olen pahoillani, että Sverker taas on laiminlyönyt koulun kolmena
+päivänä, jatkoi Gertrud, sekä te että hän tiedätte, ettei sellaista
+laiminlyöntiä voi jatkua.
+
+-- Niin, hänen täytyy olla kotona auttamassa vanhempia, vastasi
+Wettingin muori lyhyesti.
+
+-- No, millä lailla hän sitten on auttanut?
+
+Kristin kääntyi äkkinäisesti lieteen päin ja jäi Gertrudille vastauksen
+velkaa. Jos hän olisi sanonut totuuden, olisi hän kertonut, että
+Sverkerin "apu" supistui siihen, että tämä oli pelannut korttia
+Augustin kanssa ja kuljettanut salaa viinaa kylästä. Mutta hän näytteli
+mielemmin edelleen loukkaantuneen äidin osaa ja vaikeni nyreänä.
+
+Gertrud nousi ja meni suoraan uuninnurkkaan, mistä hän, aivan oikein,
+löysi Sverkerin kyyristyneenä. Kun poika näki Gertrudin, tuli hän
+polttavan punaiseksi, mutta ei uskaltanut kohdata hänen katsettaan,
+katselihan vain pari kertaa kulmainsa alta ja seisoi sitten maahan
+luoduin silmin, käsivarret riipuksissa, kuin häpeävä, katuva, mutta
+uhmaileva syntinen. August, joka istui, kannattaen kipeää jalkaansa
+tuolilla ja pitäen keppiä kädessä, katseli häntä pilkallisesti ja sanoi
+ivallisesti naurain: "no, Sverker, kyllä nyt korvasi kuumenevat!"
+
+-- Rakas Sverker, sanoi Gertrud ystävällisesti ja laski kätensä pojan
+olalle, oletko taas rikkonut raittiuslupauksesi?
+
+-- En, vastasi Sverker, veljen ivan kannustamana, en ole antanut
+lupaustani. Te, opettaja, minut siihen pakotitte!
+
+-- Siinä sen kuulitte! huudahti Kristin voitonriemuisesti, sitähän aina
+olen sanonut -- väkipakkoa ja tohua ja sellaista -- sitä on koulussa,
+mutta mitä lapset oppivat?
+
+-- Ettette häpeä noin puhua, sanoi Gertrud ja kiinnitti läpitunkevat
+silmänsä Kristiniin.
+
+Kristin kääntyi häneen taas selin ja oli olevinaan loukkaantunut;
+August nauroi, ja Edvin pomisi katkismustaan, ja Wetting itse, joka
+tähän asti oli ollut vaiti, löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi, silmissä
+katse, joka pelotti Gertrudiakin:
+
+-- Opettakaa te, neiti, lapsille piplian historiaa ja katkismusta,
+mutta älkää sekottuko siihen, mitä he kotona tekevät, sillä se asia
+koskee heidän vanhempiansa eikä teitä!
+
+-- Ei tosin, mutta minun asiani on, että lapset käyvät kunnollisesti
+koulua, vastasi Gertrud hiukan epävarmasti. Hän pelkäsi Wettingin
+silmäin tummaa, pahaa ennustavaa kiiltoa. Sverker on laiminlyönyt kolme
+päivää, ja jollei hän tule huomenna, ilmotan minä asiasta.
+
+-- Sen voitte tehdä, mutta nyt ulos täältä tuossa tuokiossa! Teidät on
+palkattu lapsia opettamaan, vaan ei yllyttämään heitä vanhempia
+vastaan! huusi Wetting ja astui Gertrudia kohden uhkaavin katsein ja
+käsi ojossa.
+
+Mutta samassa juoksi Sverker paikalle ja asettui isän ja Gertrudin
+väliin. Kaikki häijyys ja epäluotettavuus oli kasvojen ilmeestä
+kadonnut, rakkauden Gertrudiin, joka oli hänen voimakkain, kauniin
+tunteensa, olivat isän rajut sanat pulpahuttaneet esiin.
+
+-- Älä, isä, älä tee pahaa neidille! hän huusi. Minä olen ollut
+huolimaton, tiedän sen, alan huomenna kunnolla.
+
+Ja hän katseli Gertrudia avoin, suora ilme äsken niin kavalassa
+katseessaan.
+
+-- Se on oikein, poikani, vastasi Gertrud ja taputti häntä olalle,
+odotan siis sinua. Hyvästi!
+
+Hän puhui hiljaisella äänellä ja taisteli voittaakseen pelkoaan ja
+epämieluista tunnetta, joka hänessä tällä hetkellä vallitsi. Kokonaan
+se ei hänelle onnistunut; ääni värisi, ja hän kiiruhti askeleitaan, kun
+hän Sverkerin saattamana läksi tuvasta.
+
+Sverker kulki hänen mukanaan puolitiehen vuoren rinnettä. Hän ei
+puhunut paljon, enimmästä päästä puhui Gertrud; mutta kun he erosivat,
+olivat Sverkerin silmät kyynelissä, hellemmät tunteet olivat heränneet,
+ja siksi illaksi hän oli terästynyt vastaanottamaan veljen pilkkaa ja
+vanhempien toruja.
+
+-- Nyt olen voittanut hänet täksi kertaa, Gertrud ajatteli; mutta kun
+hän ennätti kotiin, väsyneenä ja viluisena, tunsi hän itsensä
+menestyksestä huolimatta alakuloisemmaksi ja masentuneemmaksi kuin
+pitkiin aikoihin. Anna, hänen palvelustyttönsä, oli poissa, huone oli
+pimeä, hänen täytyi etsiä tulitikkuja, kaikki kutoutui kylmänharmaan
+masentumuksen tunnelmaksi. "Miksi", sanoi hän itsekseen, lamppua
+sytyttäessään ja hakiessaan puita laittaakseen valkean uuniin, "miksi
+kulutan itseni loppuun näiden ihmisten tähden, jotka eivät koskaan anna
+kiitostakaan palkaksi, niin, jotka suorastaan pitävät minua ja koulua
+jonkinlaisena vitsauksena? Miksi uhraan aikaa ja rukouksia poika paran
+tähden, joka oikeastaan on vähälahjainen ja hyvin vähän miellyttävä, ja
+josta ei parhaimmassakaan tapauksessa tule koskaan muuta kuin
+keskinkertainen kyky, ryhtyneepä hän mihin tahansa?"
+
+Ja häneen hiipi väsynyttä vastenmielisyyttä kaikkia niitä kohtaan,
+joiden välinpitämättömyyttä ja epäluuloa vastaan hän niin monta vuotta
+oli oikeastaan tuloksitta taistellut. Hän olisi halunnut puistaa
+harteiltaan raskaan, sielua jännittävän työnsä ja paeta kauas pois
+ihmisten ilmoilta jonnekin, missä hän saisi levätä ja olla oma itsensä
+tarvitsematta elää satojen muiden elämää -- jos sellaista paikkaa
+maailmassa olikaan.
+
+Mutta silloin hän äkkiä näki edessään Sverkerin kuvan,
+muodottoman olennon ja kasvot karkeine leukapielineen ja riippuvine,
+harmaankeltaisine otsatukkineen, joka aina valui silmille. Ja hän näki,
+kuinka nuo kasvot kirkastuivat hänen, Gertrudin, puhuessa, hän näki
+liikuttavan kiintyneen katseen -- aivan kuin koiran -- jonka poika
+häneen loi paremman itsensä herätessä.
+
+Ja silloin hänestä äkkiä oli suurta ja ihmeellistä, että nummen
+kovaosainen poika parka oli hänkin ijäisyysolento, jonka poveen mahtui
+taivas ja helvetti, ja että hänen, Gertrudin, kutsumuksena --
+vaatimattomana, näkymättömänä kuin valkokanervan kukoistus kankaalla --
+oli loihtia esiin taivaan piirteet, menestystä kysymättä, ihmisten
+kiitosta ja palkkaa pyytämättä.
+
+Ja nämä ajatukset vapauttivat hänen sielunsa masentuneisuuden ikeestä,
+väsymys, yksinäisyys ei enää tuntunut, ja kun hän vuodatti sielunsa
+Jumalan eteen, kiersivät hänen rukouksensa rakkaiden koululapsien,
+varsinkin Sverkerin ympärillä.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Ei ole milloinkaan marraskuun taivas niin synkkä ja syksynraskas kuin
+harmain, repaleisin pilvin kaartuessaan lakeuden yli. Vuorella ulvoo
+tuuli pauhaavan voimakkaana, pahanilkisinä lakaisevat vihurit
+kuihtunutta kanervikkoa, kuilut ja halkeamat kertaavat sen viheltäviä,
+huokaavia ääniä, ja metsän pohjasta vastaa tuskanpelokas kaiku. Mutta
+lakeuden yli laskeutuu pimeys raskaana ja harkitsevana kuin ajatus,
+joka syvemmälle ja syvemmälle kaivautuu yhäti samaan tuskantäyteen
+ongelmaan, ja myrskyn yksitoikkoinen ulvonta on kuin elinkautisen
+kärsimyksen alati toistuvaa huokausta. Ei keskeytystä, ei liikettä,
+etäisyyteen katoavat vuoret ja kirkontornit, pimeyden tai usvain ja
+lumipilvien nieleminä. Ja kun yksin ponnistelet liejuuntuneita teitä,
+missä vain harvoin tulee vastaasi rattaat tai yksinäinen kulkija,
+silloin tunnet, kuinka lakeuden äärettömyyttä hiipii kaihomielisyyteen,
+joka ajatuksillesi laskeuu.
+
+Ja kun myrsky täyttä totta puhkeaa, kun lumi pyörteleikse valkoisina
+pylväinä, tai sade vinona pieksee pehmittyneitä peltoja ja niittyjä,
+kun keskiyön pimeys tai tähditön hämärä loihtii esiin pelottavia
+näkyjä, ja synkät tarinat kohoovat muistiin, silloin on lakeus yhtenä
+ainoana suurena kauhuna, kiitäväin varjojen ja vaikeroivain, pakenevain
+haamujen lumottuna vilinänä. Silloin avautuu Månberg, ihmevuori
+kohtalonraskaine sfinksinpiirteineen, ja sen uumenista astuvat urhot,
+jotka siellä ovat nukkuneet rauhattomia aikoja odottain; kuullaan,
+kuinka he tahdikkain askelin teitä polkevat, ja aseiden kalske yhtyy
+tuulen ulvontaan, joka heidät houkutteli heidän tuhatvuotisesta
+unestaan. Silloin heräävät myös lakeuden salaperäiset olennot,
+"menninkäiset", pieni häijy kansa pakana-ajoista asti, joka asustaa
+maan alla ja hävittää sadon, mutta ei koskaan näyttäydy muille kuin
+pahaa hautoville ihmisille ja tulee esiin vain myrskyllä, raju-ilmoilla
+ja onnettomuuden aikoina. Silloin kiitää sysimusta hevonen pitkin
+nummea Ljungbergin huipulla, ei tiedä kukaan, mistä se tulee ja minne
+katoaa, mutta se näyttäytyy vain silloin, kun yö on täynnä kauhuja,
+silloin se ilmestyy kuin luonnon sielusta putkahtanut tuskantäysi
+ajatus.
+
+Mutta julminta on, kun se, mikä todella elämässä on tapahtunut,
+tulee hiipivinä haamuina, laahaten perässään verisiä muistojansa
+marraskuunyön pimeydessä, kun huudot ja tuskankirkaisut, jotka kerran
+ovat päässeet hätääntyneiden ihmisten huulilta, heräävät taas eloon.
+Kuule, kuinka viiltävät vaikerrukset tunkevat läpi tuulen vinkunan!
+Kuule, kuinka tyttö raukka huutaa, joka joutui väkivallan uhriksi
+torpassa Ulandan metsän laidassa. Hän ei saa rauhaa haudassaan, sillä
+viettelijää ei koskaan rangaistus kohdannut, ei yksikään katumuksen
+kyynel koskaan sulattanut helvetinjäätä hänen sielustaan. Kuule, kuinka
+valittavat ja vaikertavat vanhukset, jotka surmattiin yksinäisessä
+mökissään juuri tällaisena yönä! Etkö kuule väkivallantekijäin ja
+ryövääjäin askeleita, jotka risahtelevat keskellä yön monia
+kauhistuttavia ääniä!
+
+Sellaisena yönä ei ole hyvä olla hento, kaksikymmenvuotias tyttö, jonka
+mielikuvitus värisee, ja jonka sydämen suuri suru on haavottanut
+veriseksi. Sellaisena yönä ei ole hyvä asua yksin pienessä
+koulutalossa, takanaan korkea vuori, ympärillään ryskivä, huokaava
+metsä, edessään lakeus kaikkine ihmeellisine kauhuineen.
+
+Sairas sydän ei enää tunne ikävöimistä eikä kaipausta, sillä se on
+kuoliaaksi pelästynyt, pelon jääkylmyys on laskeutunut sen kaikille
+tunteille ja ajatuksille. Nuori opettajatar istuu kyyristyneenä syvälle
+nurkkaan, suojatakseen selkäänsä sanomattomalta kauhulta, joka häntä
+ympäröi; hän lukee ja ompelee vuoroin, mutta miten uutterasti hän
+pistelleekin neulaansa edes takaisin ja tirkistelee kirjaansa, elää
+hänessä oikeastaan vain yksi tunne, johon hän aina uudelleen palautuu:
+pelko. On niin ihmeellistä, aivan kuin koko ympäristö eläisi ja silmin
+katsoisi; vanha tuoli paukkuu, ja kun hän sinne päin silmänsä kääntää,
+on hänestä aivan kuin katsoisi tuoli häntä. Niin, kaikki häntä
+katsovat, tuolit, pöytä, vanha seinäkello, joka lyö kaksitoista
+lyöntiään, vaikka on vasta yhdeksän aika -- kaikilla on silmät, kaikki
+elää -- kaikki pelottaa häntä tänä kamalana, yksinäisenä syys-iltana.
+
+Nyt hän äkkiä kuulee askeleita ulkoa -- väkivallantekijäin --
+ryövärien? Ne lähestyvät varmasti, silmänräpäyksessä hän laskee, että
+jos vain jalat kantavat, hän ennättää juosta ikkunan luo, särkeä sen ja
+syöksyä ulos, sillä välin kuin roistot murtavat oven rikki ja tunkevat
+sisään. Sillä hän ei tahdo sortua väkivallan jalkoihin, kuten tuo nuori
+tyttö, joka vieläkin huutaa ja valittaa menetettyä elämäänsä -- jos
+jotain maailmassa, niin juuri tätä hän kauhistuu. Hän on kuullut siitä
+niin monta hirveää tarinaa; mielemmin kuolla -- murskautua -- ruhjoutua
+-- mitä tahansa -- ei vain elinijäksi turmeltua -- ei nähdä pedon
+himokkaita silmiä itseensä kiinnitettyinä -- ei tuntea pedon
+käsivarsien syleilyä.
+
+Mutta askelet katosivat; se oli kai vain mielikuvitusta -- tai myrsky.
+Nyt napsahtaa taas tuoli, mitä se on? On kuin tahtoisi äidin vanha
+tuoli jotain sanoa. Oi yksinäisyys -- yksinäisyys -- hirvittävä
+yksinäisyys!
+
+Kas, nyt kuuluu taas askeleita ulkoa, se on päivänselvää, ei
+mielikuvitusta, joku nousee portaita ja tömisyttää porstuan permantoa.
+Ja nyt kaksi lyöntiä ovelle; Karinin pelästyneessä mielikuvituksessa,
+hänen korvissaan, joihin tuska ja pelko ajavat soivia veriaaltoja,
+kajahtavat nuo lyönnit kuin kohtalon kolkutus. "Avaa", sanoo ääni, jota
+hän ei lainkaan tunne, ei ihmisellinen, vaan omituisen viiltävä ja
+kuiskaava ääni. Haamuko, kummitusko pyrkii sisään, vai elävä olentoko
+seisoo oven takana, väkivalta ja häijyys mielessä?
+
+Hän nousee, mutta polvet pettävät, niin että hän on vaipua maahan.
+Silmät loistavat kuumeenkiiltoisina kalpeista kasvoista, ja hän
+nieleksii ja läähättää saadakseen ilmaa. Nyt jälleen kaksi lyöntiä,
+kaksi kovaa, hirmuista lyöntiä, jotka ukkosenjyrinänä kohahtavat läpi
+koko talon. Armias, laupias Jumala, Jeesus Kristus, kaikkien
+sorrettujen, kaikkien yksinäisten vapahtaja, auta, auta!
+
+Ojennetuin käsin hän horjuu ovelle.
+
+-- Kuka siellä? hän sanoo, ja hän itse luulee kuiskaavansa, mutta sen
+sijaan hän huutaakin ääneen, kaiken hätänsä, tuskansa hän antaa puhjeta
+tuoksi kysymykseksi.
+
+Silloin hän kuulee läpi myrskyn pauhun ja sydämensä ja aivojensa
+meluisan kohinan äänen vastaavan:
+
+-- Avaa, höpäkkö! Minähän täällä olen, Hanna Myhre.
+
+Siinä tuokiossa pelko hänet päästää irti, vapautuksentunne valahtaa
+suurena, levollisena, hyväilevänä aaltona läpi koko hänen olentonsa,
+hän painaa kättään sydäntä vasten, naurahtaen iloisesti, lapsekkaasti,
+ja avaa oven.
+
+-- Hanna, rakkahin Hanna! Oletko ulkona tässä ilmassa?
+
+-- Onko sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle? kysyi Hanna,
+pudistellen itseään, ja pisti vettä valuvan päänsä ovesta sisään.
+
+-- Hanna rakas, miten kiltisti tehty!
+
+-- Kiltisti, mutisi Hanna, riisuen hatun ja päällysnutun, jotka ojensi
+Karinille. Ei tässä ole puhetta "kilttiydestä". Minähän kysyn, onko
+sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle?
+
+-- Tietysti sijaa on! huudahti Karin nauraen, otti Hannan vaatteet ja
+työnsi esille äidin tuolin, paraimpansa -- istu, rakas Hanna. Uh, miten
+hauskaa!
+
+-- Hauskaa, toisti Hanna äskeiseen juroon tapaansa, kohtalaisen hauskaa
+olla väsynyt ja viluinen. Kahvipannu tulelle tuossa tuokiossa, tyttö!
+
+-- Heti, heti, huudahti Karin iloisesti ja lennähteli kuin vallaton
+lapsi ruokakaapin ja lieden väliä. Kas niin, kohta se kiehahtaa minun
+kattaessani pöydän; kunpa minulla vain olisi oikein hyvää leipää. Hanna
+kulta, miten oikeastaan olet ulkona tällaisessa koiranilmassa?
+
+-- Minusta on aina ollut hauska taistella myrskyä ja raju-ilmaa vastaan
+-- siihen on syynä itsepintainen luontoni, näet, Karin pienokainen,
+vastasi Hanna ja nyykäytti Karinille.
+
+Ja Hannan kasvoille valahti äkkiä vieno, veitikkamainen hymy, joka loi
+pehmeyttä tylyihin piirteisiin.
+
+-- Voi, Hanna kulta, minun on ihan päinvastoin, vastasi Karin, yhä
+hääräillen Hannan ympärillä ja ottaen esiin parhaimpansa pienestä
+nurkkakaapistaan, minä niin pelkään myrskyä ja raju-ilmaa ja -- minä
+olen sellainen jänis. Etpä usko, Hanna, miten peloissani olin äsken,
+myrsky niin rynnisteli --
+
+-- Sen kyllä uskon, mutisi Hanna.
+
+-- Ja sitten niin ilostuin, kun kuulin sinun äänesi.
+
+-- Sen kyllä uskon, toisti Hanna.
+
+-- No, Hannaseni, nyt juomme kahvia, ja sitten valmistan sinulle
+vuoteen. Saat pikku äidin parhaat raidit. Ääni värähteli, ja silmät
+kostuivat, kun hän katsoi Hannaan. Hän ei voinut vielä liikutuksetta
+mainita äidin nimeä ja muistella onnenaikaa, jolloin hänellä oli, kelle
+tuhlata lämpimän naisensydämensä tunteita.
+
+-- Sepä ihanaa! huudahti Hanna, tarttuen yhteen kupeista, ja ojensi sen
+Karinin eteen, joka tuli höyryävine pannuineen lieden luota, täysi
+kuppi, tyttö, noin, -- ääriä myöten.
+
+-- Mutta pitäähän jäädä tilaa kermallekin!
+
+-- Sitten perästäpäin, ensin pieni kulaus pelkkää kahvia. Ah, niin
+suloista!
+
+Ja hän kasteli kahvissa pari sokeripalaa ja tyhjensi kuppinsa pohjaa
+myöten, jonka jälkeen Karin taas sai sen täyttää.
+
+Sitten istuutui Karin Hannan viereen ja kaasi itselleen. Sillä välin
+hän puheli ja nauroi; pieniin kalpeisiin kasvoihin oli ilmestynyt
+väriä, silmät heloittivat lapsellista iloa, kukaan ei olisi tuntenut
+häntä vapisevaksi, tuskan täyttämäksi olennoksi, joka äsken horjui
+ovelle.
+
+Niin he istuivat jutellen ja ajatuksia vaihtaen, myrskyn yhäti ulvoessa
+ja tähdettömän marraskuunyön päästäessä hurjain, ihmeellisten tarujensa
+henget vuorille ja tasangoille valloilleen. Mutta nyt ei tuossa
+kaikessa enää kauhu väijynyt; nyt oli kaikki tyyni vain tenhoavaa ja
+salaperäistä, nyt saattoi väristä, ei kauhusta, vaan pikemminkin
+mielihyvästä, kun "menninkäisten" räkitys kuului vuoren alta. Nyt voi
+itkeäkin Ulandan Lena parkaa ajatellessa, mutta toisin tavoin --
+säälistä, hänen vuoksensa -- ei jäisestä pelosta. Ah, miten helppo on
+kuorma kantaa, kun on kaksi kantamassa; miten hirveä on yksinäisyys,
+miten kauhistava!
+
+-- Hanna, rakas Hanna, sanoi Karin, kun tunnelma oli käynyt
+tuttavallisemmaksi, sano, eikö sinusta yksinäisyys ole tuntunut
+vaikealta?
+
+-- Ei koskaan, vastasi Hanna jurosti.
+
+-- Miten se on mahdollista? jatkoi Karin, pannen päänsä kallelleen ja
+katsellen eteensä alakuloisesti miettivin katsein. Aina äidin
+kuolemasta asti on elämä painostanut minua kuin painajainen. Ja sinä,
+sinä olet elänyt yksin niin monta vuotta.
+
+-- Niinpä niin, aivan yksin noin kaksikymmentäkolme vuotta.
+
+-- Oi Hanna, Hanna!
+
+Ja nuorta tyttöä puistatti värähdys.
+
+-- Sano, Hanna, -- etkö koskaan, koskaan ole ketään rakastanut?
+
+Karin punastui. Hän tunsi itsekin kysymyksensä sopimattomuuden, mutta
+hetki niin kiihotti sellaisiin.
+
+-- En koskaan, -- en ikinä.
+
+-- Ja olet ollut onnellinen?
+
+-- No niin -- miten kuten -- kohtuullista onnea.
+
+-- Tarkotan, Hanna, etkö ole koskaan ikävöinyt muuta onnea kuin...
+
+-- En -- en ole koskaan ikävöinyt -- en koskaan. Ja hetken päästä hän
+sanoi hiljaa: -- Olen vain kaivannut.
+
+-- Hanna! -- Olet siis...
+
+Ja mielenkiinto ja osanotto pani Karinin silmät loistamaan.
+
+-- Kerron sinulle, mitä tarkotan, lapsi, vastasi Hanna äkkinäisen ja
+syvän totisena; rakkaus on sitä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja
+ovat uskollisia läpi elämän ja kautta kuoleman, sillä rakkaus on onnea
+ja ehjyyttä ja sopusointua; mutta jos toinen pettää, silloin ei ole
+enää rakkautta, ei edes ikävöimistä, silloin on vain surua ja kaipausta
+ja muuta sellaista tyhmää.
+
+Hannan ääni siirtyi äkkiä tavalliseen puolijuroon, puolileikilliseen
+sävyynsä, samalla kun hän torjuvin liikkein ojensi kättänsä Karinia
+kohti.
+
+-- Voi, rakas Hanna kulta, huudahti Karin äkkiä ja tarttui Hannan
+vastahakoiseen käteen, minun olisi pitänyt ymmärtää.
+
+Ja hänen lempeät tähtisilmänsä tulivat täyteen kyyneliä.
+
+-- Ymmärtää; niin, ehkäpä -- sellainenhan on kohtalon tavallinen
+kulku -- meidän kohdallamme -- vietelty tai hyljätty -- ne ovat
+arkitarinoita. -- Kas, niinhän on asian laita, ettei kukaan tule
+nuoremmaksi ja kauniimmaksi vuosien vieriessä. -- En ainakaan minä. --
+Harteilleni kerääntyi kaksikymmentäkahdeksan vuotta -- ja
+kansakoulunopettajat saavat kyllä laskea palvelusvuotensa
+kaksinkertaisina -- No, hänen rakkautensa, luullakseni, sammui --
+sairastuipa hän erääseen tautiinkin -- ja silloin särjin sopimuksen.
+
+-- Hanna -- Hanna -- sinäkö särjit?
+
+-- Niin, se oli sukkela tauti, johon miehet usein sairastuvat, usko
+pois, Karin. Hän rupesi haluamaan rahaa, s.o. tyttöä, jolla oli rahaa,
+siinä hänen tautinsa. No, enhän minä tahtonut lisätä kiviä hänen
+tautikuormaansa; siksi sanoin, että hän oli vapaa, ja hän otti kyynelin
+ja kiitoksin tarjouksen vastaan. Sitten tietysti minä olin purkanut
+kihlauksen -- ja niinhän asia olikin -- kirjaimenmukaisesti. Niin, ja
+sitten hän nai ikävöimisensä esineen.
+
+Hanna pysähtyi ja silmäili eteensä syvin, synkin katsein, rypistettyjen
+kulmainsa alta.
+
+-- Oletko sittemmin koskaan häntä tavannut? ihmetteli Karin, epäröiden.
+
+-- Pikku Karin, vastasi Hanna, ja hänen äänensä muuttui hyväilevän
+lempeäksi, hänen silitellessään kädellään edes takaisin Karinin poskea,
+ei puhuta enää tästä asiasta, joka on jo aikoja kuollut ja haudattu.
+Niin paljon voin kuitenkin sanoa, että hän on päässyt korkealle
+maailmassa, hän on ylhäinen ja mahtava herra, minä olen köyhä ja
+halveksittu, mutta kuitenkin olen mielemmin köyhän Hanna Myhren
+asemassa kuin hänen. Ja vielä lisäksi: kun tapaamme toisemme Herran
+tuomioistuimen edessä, olen kohtaava hänet katkeruudetta ja sanova
+hänelle, että olen unohtanut ja antanut anteeksi.
+
+Hänen kasvojensa tylyt piirteet saivat jälleen kauniin, valoisan
+ilmeensä, tuskaisa, terävä hymy levisi huulille, ja ankarat siniset
+silmät kiilsivät kosteina.
+
+-- Oi Hanna, Hanna, se on suurta, kuiskasi Karin ja kumartui ikäänkuin
+palvoen Hannan käden yli, minä en koskaan voisi antaa anteeksi.
+
+-- Antaisit, lapsi, antaisit, sinä et tiedä, mitä elämä -- ihmeellinen
+elämä -- voi opettaa, tai oikeammin, mitä Jumala opettaa meille
+elämänkoulussa. Siellä hän pehmittää vaskiotsat ja taivuttaa
+rautaniskat ja -- mikä ihmeellisintä kaikista -- katkerin suru muuttuu
+Hänen kädessään suurimmaksi voitoksi. Mitä olisi minusta tullut, jollei
+minulla olisi ollut surua, joka johti minut elämän ja rakkauden
+arvoituksen eteen -- jollei minulla olisi ollut kärsimystä, joka
+pakotti ryömimään, niin, Karin, _ryömimään_ -- sillä liian ylpeä olin
+käydäkseni -- ristin juurelle anteeksiantoa kerjäämään.
+
+-- Voiko suru selittää elämän arvoituksen? ihmetteli Karin pitkin
+uneksuvin katsein.
+
+-- Ei, ei, ei selittää -- ei mikään voi arvoitusta selittää --
+ihmeellisemmäksi, suuremmaksi se käy, kuta lähemmä päämäärää ennätämme.
+Rakkaan Welhavenin keralla sanon:
+
+    ti alt mer mit Hjerte banker
+
+    af usigelige Tanker
+    ved den store Livets Gaade.
+
+    [Sillä yhä kiivaammin sykähyttävät sydäntäni sanomattomat
+    ajatukset elämän suuren arvoituksen vuoksi.]
+
+Ei koskaan, sen voin sanoa, Karin, ole elämä minusta ollut niin
+ihmeellinen kuin nyt, kun näen päivän alkavan painua mailleen. Yhden
+vain tiedän: kärsimys minut opetti elämän suuruutta ymmärtämään.
+
+-- Täytyykö kaikkien kärsiä? kysyi Karin vapisevin äänin.
+
+-- Niinpä luulisin, pikku Karin, vain kärsinyt osaa rakastaa.
+
+-- Mutta äsken sanoit...
+
+-- Ei, ei, en puhu _siitä_ rakkaudesta -- se on vain unelmia, jotka
+syntyvät ja katoovat kuin taivaan pilvet. Ei, lapsi, vaan siitä
+rakkaudesta, jonka opimme tuntemaan, kun makaamme maassa ristin
+juurella ja kerjäämme sen salaisuutta ymmärtääksemme. Hän, joka rakasti
+enemmän kuin kukaan muu kuolevainen, kärsi myös enemmän. Ei meillä ole
+osaa hänen rakkauteensa, jollemme ota osaa hänen kärsimykseensä.
+
+-- Voi Hanna, Hanna, kuiskasi Karin, siirtyen lähemmä Hannaa ja pannen
+päänsä hänen olalleen, pelkään niin kärsimystä -- olen niin väsynyt
+siihen -- kaipaan niin rajusti -- onnea -- iloa -- rakkautta...
+
+Ja hänen huulensa avautuivat säteilevään, kiihkeään hymyyn.
+
+Hanna ei vastannut, hän vain silitti kädellään Karinin poskea, hiljaa
+mutisten: "lapsi parka!"
+
+Mutta Karin ei kuullut; hän kuunteli hajamielisenä Hannan sanoja, ja
+kiihkeä, ikävöivä hymy viipyi yhä hänen huulillaan.
+
+Hetken perästä hän nousi ja alkoi järjestellä yötä varten. Oli
+myöhäistä, Hannan ja Karinin tuttavallinen puhe vaikeni, ja he
+paneutuivat levolle. Ja pian nukkuivat molemmat naiset rauhallisesti,
+myrskystä huolimatta, joka yhä kiisi yli lakeuden ja vinkui tuvan
+nurkissa.
+
+Talvikuukaudet ennen joulua kuluivat jotakuinkin siedettävinä Kariniin
+nähden. Hanna Myhreen oli tarttunut omituinen tapa juuri pahimpina
+myrskypäivinä tulla käyden vuoren poikki, pyytäen yösijaa Karinilta.
+Hänestä oli niin hauskaa lähteä myrskyyn, hän sanoi, kuuntelemaan
+kaikkia ihmeellisiä ääniä, jotka myrskystä puhuvat, ja katsomaan
+luonnon taistelua; mutta sitten tapahtui hänelle useimmiten, että hän
+väsyikin eikä jaksanut kulkea pitkää kotimatkaa, vaan koputti Karinin
+ovea. Joskus valtasi myös Gertrudin sama kummallinen halu päästä
+myrskyyn ja raju-ilmaan. Voi sattua, että hän juuri niinä päivinä,
+jolloin hän oli enin tehnyt työtä ja tunsi itsensä oikein
+kuolemanväsyneeksi, niin että kohtuullisinta olisi ollut, jos hän mitä
+pikimmiten olisi kiiruhtanut vuoteeseen, sen sijaan pani hatun ja
+päällysnutun ylleen ja ponnisteli lumikinosten läpi, vasten vihuria,
+pienelle tuvalle, missä Karin istui yksin lamppunsa ääressä, seuranaan
+vain omat arat, pelokkaat, surulliset ajatuksensa.
+
+Mutta sitten tapahtui, että Hanna Myhre sairastui tammikuun
+puolivälissä, juuri kun Gertrudilla oli niin paljon tehtävää, etteivät
+edes pahimmat vihurit kyenneet houkuttelemaan häntä ulos iltasin.
+Karinille alkoi yksinäisyyden aika; Hanna makasi sairaalassa, Gertrud
+oli niin kiinni työssään ja näytti niin väsyneeltä ja rasittuneelta,
+että olisi uskonut hänenkin joutuvan samaan paikkaan; ja kirkkoherran
+luo, missä Karin muutoin ei koskaan viihtynyt, oli häntä pyydetty vain
+kahdeksi sunnuntai-iltapäiväksi kahville. Talonpojat ja torpparit,
+joiden lapsia hän luetti, lähettivät hänelle joskus "tuomisia" ja
+kutsuivat luokseen. Muutoin hänellä ei ollut, kenen kanssa seurustella,
+paitsi lapsiansa ja kirjojaan.
+
+Oli myöhäinen tammikuun-ilta. Kaupungissa oli ollut markkinat;
+aamupäivällä olivat talonpojat tulleet ajaen, elukat hyppimässä rekien
+perässä, ja torilla, koulutalot pohjoispuolella, kaupungin toisessa
+ulkolaidassa, mistä lakeus alkoi, olivat, niinkuin tavallisesti
+tällaisissa tilaisuuksissa, enemmän tai vähemmän loppuun ajetut
+hevoskonit, väkijuomain piristäminä, tehneet temppujansa tai juosseet
+mäkeä ylös ja alas, vakuuttaakseen kaupanhierojia voimastaan ja
+vilkkaudestaan. Markkinoilla oli tuimasti oteltu; kaupat tehtiin
+mieluimmiten väkijuomain avulla, tingittiin ja huijailtiin myöhään
+iltaan, ja kun talonpojat ajoivat kotiin, suuremmassa tai vähemmässä
+määrin petettyinä tai pettäneinä, saivat hevoset yleensä juosta omin
+valloin, miten halusivat, ja jalan käyvä osa markkinaväestä sai enemmän
+vaistoaan kuin tajuntaansa kiittää siitä, etteivät valinneet
+ensimmäistä lumikinosta yösijakseen.
+
+Yksin istui Karin tuvassaan pienen kirjotuspöytänsä ääressä ja
+valmistautui seuraavan päivän tuntia varten. Mutta vain murto-osasen
+mielenkiinnostaan hän kykeni työhönsä kiinnittämään. Milloin lentelivät
+ajatukset kuin pelästynyt lintuparvi lakeudelle, ihmetellen, mitä
+kamalaa ulvontaa sieltä kuului, tai seisahtuisivatko räyhäävät miehet
+hänen tuvallensa, kääntyisivätkö syrjäpolulle ja tulisivat ikkunan luo,
+pelästyttäin hänet kuoliaaksi siihen lyömällä. Milloin ne taas
+surullisina ja kaihoisina painuivat menneisiin aikoihin, aikoihin,
+jolloin äiti hääräili tuvassa, Karinin istuessa lukemassa; milloin taas
+arkoina ja haaveksien kiertelivät muuatta kaunista kesämuistoa...
+
+Markkinaväen rähinä alkoi nyt tauota; silloin tällöin kiisi reki
+ohitse, joku ääni karjasi, sekottuen kulkusten kilinään, jonka soitto
+vähitellen sammui etäisyyteen. Mutta yö kävi yhä äänettömämmäksi;
+lopuksi lakkasi kaikki melu, suuri hiljaisuus laskeutui lakeudelle, ei
+yksikään ihminen enää häirinnyt tähtiyön majesteetillistä rauhaa.
+
+Karin oli laskenut alas kaihtimen ja tukkinut tarkoin joka raon,
+etteivät ohikulkijat näkisi valoa hänen tuvastaan. Nyt, kun kaikki oli
+hiljennyt, pani hän pois kirjansa, meni ikkunan luo ja veti ylös
+kaihtimen, liikkumatta hän seisoi hetken ja katseli taivasta ja suurta
+lakeutta, joka lumivalkoisena loisti tähtien valossa.
+
+Sitten hän jälleen veti alas kaihtimen, istuutui pöydän ääreen ja luki
+raamattua, niinkuin hänen ja äidin aina oli tapana yhdessä tehdä, ja
+aikoi sitten valmistua levolle menemään. Äkkiä hän säpsähti räyhäävää
+ääntä, joka ilkeästi viilsi halki yön syvän hiljaisuuden. Hän kävi
+kuolemankalpeaksi ja seisoi hetken liikkumattomana kuunnellen, kampa
+pitkissä, avatuissa hiuksissaan. Nyt loittoni raaka ääni, kuului
+kumeana, pahanilkisenä murinana, nyt se häipyi yhä enemmän. Hän huoahti
+helpotuksesta; mutta samassa hän kuulee toiselta taholta juuri saman
+raa'an äänen kaiun. Kaksi ääntä huutelee ja vastaa toisilleen; nyt ne
+lähestyvät, niitä tuntuu olevan useampia, nauru ja kiroukset sekottuvat
+toisiinsa. Varmaankin joukko päihtyneitä miehiä, jotka hoippuivat sinne
+tänne ja huusivat toisilleen. Kas niin, nyt ne viimeinkin läksivät
+edemmä, huuto ja rähinä siirtyi poispäin pitkin maantietä, heikkeni,
+kuoli pois.
+
+Mutta mitä tämä on? Hän kuuli selvästi askelia ja kuiskausta juuri
+ikkunansa alta. Nyt ne vaikenivat, mutta itse hiljaisuus täyttää hänet
+jäätävällä vavistuksella. Mikä on tulossa, mistä ne neuvottelivat
+tuolla ulkona? Ne eivät ole menneet, siitä hän on varma, ne seisovat
+vielä ikkunan alla. Hän puhaltaa nopeasti valkean sammuksiin ja hiipii
+tirkistämään kaihtimen lomasta.
+
+Mutta silloin hän kuulee ruudun helähdyksen ja samassa hän, pimeydestä
+huolimatta, huomaa, että kierrekaihdin pullistuu sisäänpäin. Kauhun
+jähmettämänä hän tuijottaa kaihtimeen. Joku tempoo ja repii sitä, kylmä
+ilmavirta tulvaa huoneeseen, hän kuulee jälleen käheät, kuiskivat
+miesäänet. Nyt temmataan kaihdin irti ja se putoo räiskähtäin
+permantoon. Pari kättä ojentuu rikkilyödystä ruudusta ja kopeloi
+ikkunanhakoja, pörröisen pään ääriviivat vilahtavat pimeydestä
+näkyviin. "Peto", tuo hirvittävä, jota hän koko elämänsä on pelännyt!
+Hän näkee sen silmäin himosta hehkuvan, hän ymmärtää hetkensä tulleen,
+nyt määrätään hänen tuhokohtalonsa, ei ole apua, ei pelastusta. Ja
+hänet valtaa sama ihmeellinen, kivettävä tunne kuin sen, joka on
+pyörtymäisillään. "Minun täytyy luisua, ei ole apua, minä olen
+hukassa."
+
+Liikkumatta hän seisoo ja tuijottaa ikkunaan, jota kömpelöt kädet
+haparoivat, kirousten ja tyhjänpäiväisten sanain tunkeutuessa
+huoneeseen. Tuossa näkyy vielä yksi pää, laupias Jumala, neljä
+pedonsilmää polttaatuu häneen, neljä käsivartta on syleilevä häntä,
+häpäisevä. Laupias oikeuden Jumala, älä anna sen tapahtua, herpaise
+heidän kätensä, tee ihme, pelasta, vapahda! Äiti, äiti!
+
+Pimeä yö-ilma lainehtii veripunaisin aalloin hänen ympärillään, ohimot
+ja sydän lyövät raskaita, kumeita vasaraniskujaan, jäsenet ovat
+lyijynraskaat ja kylmät, hän ei voi liikahtaa, permanto väistyy jalkain
+alta, seinät keinuvat ylös, alas, veltosti hän ojentaa toisen
+käsivartensa ja huojuu pari askelta eteenpäin.
+
+Samassa hypähtää toinen väkivallantekijöistä avonaisesta ikkunasta
+sisään, ja toinen seuraa heti perässä.
+
+-- Tulta! rähisevät he vuorotellen ja höystävät käskyjään kirouksin ja
+sadatuksin. Toinen raapaisee tulta ja valaisee Karinia. Raaka, himokas
+nauru puhkeaa molempain huulilta. Toinen tarttuu kynttiläjalkaan ja
+sytyttää tulen, sen heikko valo valaisee huonetta ja kalpeaa, vapisevaa
+tyttöä, joka liikkumatonna seisoo heidän edessään.
+
+-- Sinä...! Ja taas korahtaa joukko siivottomia, kiroilevia sanoja läpi
+yön hiljaisuuden, ja toinen miehistä hoippuu ojennetuin käsivarsin
+Karinia kohden.
+
+Silloin koskettaa laupeuden enkeli hänen otsaansa, ja ajatukset sen
+takana huumaantuvat, veripunaiset aallot lysähtävät kokoon hänen
+silmäinsä edestä, tulee yö hänen sisässään ja ulkopuolellaan. Hän ei
+tiedä enää, mitä tapahtuu, siinä maatessaan pitkänään lattialla,
+rääkättynä ja raiskattuna, kylmän talvi-ilman jäädyttäessä hänen hentoa
+ruumistaan. Yön kauhuja ei ole enää hänelle olemassa, niinkuin ei tiedä
+elämän kauhuista se, joka ikuista unta nukkuu.
+
+Kun hän viimein herää, kohtaa hänen etsivä katseensa ensimmäiseksi
+tutut, ystävälliset kasvot, jotka kyynelsilmin katsovat häntä. Tuska ja
+kauhu, joka pyrkii tunkeutumaan läpi tajuttomuuden usvain, saa
+taka-iskun; hän tuntee itsensä äkkiä miltei onnelliseksi, kyyneleisten
+silmäin katse on täynnä rakkautta -- mitä sitten muusta kärsimyksestä?
+
+-- Hanna, rakas Hanna, hän kuiskaa puolisammuvin äänin ja kietoo
+kätensä Hanna Myhren kaulaan, älä mene, jää, jää, minä pelkään, ja hän
+nojaa päätään Hannan rintaa vasten ja tuntee samaa ääretöntä lepoa ja
+turvallisuutta kuin äidin sylissä.
+
+Pari kuukautta sai Karin maata sairaalassa, missä Hanna Myhre oli
+toipumassa keuhkokuumeestaan, jonka oli itselleen hankkinut pakkasessa
+ja myrskyssä vuorella kävellessään. Pari kuukautta hän sai taistella
+vaivain ja tuskantunteen kourissa, mutta hän ei valittanut koskaan,
+ja kun hän näki Hanna Myhren laihan olennon siniharmaassa
+sairaalapuvussaan tulevan vuoteensa luo, kun hän sai pitää tämän kättä
+omassaan ja kuulla hänen tutun, ystävällisen, lohduttavan äänensä,
+silloin lennähti onnenhymy hänen hivuttuneille piirteilleen.
+
+Niin he taistelivat yhdessä pahimmat taistelut, ja kun Karin viimein
+läksi sairaalasta, voivat lääkärit sanoa, että miten vaikeasti hän
+olikin vahingoittunut, ei hän ollut tulevaisuudessa kärsivä mitään
+haittaa siitä. Ja tämä kirvotti raskaan taakan koko pitäjän sydämeltä,
+jos yleensä voi otaksua pitäjällä sydäntä olevan. Tapahtumahan oli
+kauhea, mutta roistojen perille oli mahdoton päästä -- Karin ei
+itsekään tietänyt, minkä näköiset he olivat -- ilmenihän siinä
+vallan ihmeellisesti Jumalan suojeleva käsi, ettei Karin ollut
+tulevaisuuteensa katsoen saanut mitään vahinkoa j.n.e. Niin, jopa
+siellä täällä alettiin kysyä, eikö koko tapaus liene ollut vilkkaan
+mielikuvituksen keksimä. Rouva Henningson uskoi "syvimmässä
+salaisuudessa" ystävilleen, ettei hän puolestaan uskonut moisia
+kauheuksia. Neiti Blom oli luultavasti itse, vetäessään alas kaihtimen,
+särkenyt ruudun ja sitten pyörtynyt pelästyksestä. Tietysti ei hän
+tahtonut puhua Karinista halventain, mutta muutamista naisista on
+mieluista tehdä itsensä mielenkiintoa herättäviksi; olihan jokainen
+kuollut kerrottavan, mitä hullutuksia hysteeriset naiset keksivät.
+
+Ja papinrouvan "salaisuudet" levisivät pitkin pitäjää ja muodostuivat
+niille, joissa tapaus oli synnyttänyt surua ja levottomuutta, niin
+runsaaksi lohdutuksen lähteeksi, että kaikki aikeet tehdä jotain
+opettajatar raukan tulevaisuuden turvaamiseksi siihen vähitellen hiljaa
+ja huomaamatta hukkuivat.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Oli kylmä maaliskuunpäivä. Lumi oli poissa, mutta maa lepäsi vielä
+jäisen kivikovana, tuuli puhalteli ahneena lakeuden poikki, ja
+sinivuokot, jotka jo alkoivat paisuttaa nuppujaan vuoren rinteillä,
+sulkeutuivat taas yrmeinä. Harakkaparvi lensi kömpelösti ilman halki,
+laskeutui peltosaroille, joista toiset olivat vaaleanvihreitä, toiset
+mustia, hyppeli piennarta pitkin ja siirtyi räkättäin edemmä.
+
+Kirkkoherra Henningson istui taaksepäin nojauneena mukavien
+ajoneuvojensa toisessa kulmauksessa, niiden nopeasti vieriessä
+yksinäistä tietä ja hevosen kavioiden kapseen kovana jymistessä
+jäätynyttä maata vasten.
+
+Kirkkoherra ei tavallisestikaan ollut iloisen näköinen, mutta tänään
+oli otsan ryppy syvempi kuin muulloin, ja tummansiniset silmät
+katselivat synkkinä silmälasien takaa. Ajatuksissaan hän kertasi
+kuluneen vuoden tapahtumat, ja kuta pitemmälle hän tarkasteluissaan
+ennätti, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hajaannuksen ja
+laittomuuden henki oli seurakunnassa päässyt hirvittävään valtaan.
+
+Kun hän viisitoista vuotta sitten tuli tänne, oli hänen tahtonsa, hänen
+persoonallinen panoksensa seurakuntaelämään jotain merkinnyt;
+vähitellen oli jouduttu siihen, että kaikkien tahdon tuli päästä
+kuuluviin, piammiten tunsi jokainen olevansa kutsuttu saarnaamaan,
+kokouksia johtamaan, oppijärjestelmiä muodostamaan ja lakeja laatimaan,
+kokonaan subjektiivisia lakeja, jotka riippuivat kunkin tilapäisistä
+mielijohteista. Sivistystä, opintoja, kokemusta, kaikkea sellaista
+pidettiin yhä enemmän ylellisyytenä, yläluokan matkatavarana, joka oli
+paras muitta mutkitta hyljätä. Mihin jouduttaisiinkaan, jos
+jatkettaisiin tähän surettavaan suuntaan; mitä oli tuleva kansasta,
+jonka kaikki jäsenet luulevat olevansa luodut johtamaan eikä
+tottelemaan; toinen huutaa mustaa valkeaksi, toinen valkeaa mustaksi,
+ja jokainen on mielestään oikeassa hulluine väitteineen? Tosiaan,
+sellainen kansa seisoo, jollei juuri perikatonsa partaalla, niin
+kuitenkin hyvin lähellä sitä.
+
+Näiden ajatusten häilyessä hänen mielessään, ne olivat vähitellen
+keskittyneet yhteen henkilöön, jota hän tosin piti siksi vähäpätöisenä,
+ettei tälle ollut sen suurempaa arvoa annettava, mutta jota hän itse
+asiassa oli koko ajan ajatellut aivan kuin lihallistuneena laittomuuden
+henkenä, jota hän niin ankarasti tuomitsi. Tämä henkilö oli Gertrud
+Björk, kansakoulunopettajatar, tuo uhkamielinen, omavaltainen tyttö,
+joka tutustutti koululapset aivan heidän käsityskykynsä ulkopuolelle
+jääviin asioihin ja aito naisellisessa johdonmukaisuuden puutteessaan
+antautui pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, joilla ei ollut mitään
+tekemistä opettajatoimen kanssa.
+
+Oli aika, jolloin hän ja Gertrud olivat sangen hyviä ystäviä, silloin,
+kun opettajatar ensin tuli pitäjään nuorena, tarmokkaana naisena,
+intoa ja elämänharrastusta hehkuvana, niin toisenlaisena kuin
+kirkkoherran seurustelupiirin arkiaikaiset, mitättömät naiset. Ilman
+että he, hän yhtä vähän kuin Gertrud, itse huomasivat, syntyi heidän
+välilleen jonkinlainen henkinen yhteys, joka ilmeni mieluisana ja
+mielenkiintoisena seurusteluna ja ajatustenvaihtona. Gertrudin rakkaus
+koululaisiinsa, hänen kykynsä tunkeutua jokaisen erilaiseen luonteeseen
+ja elämänoloihin, hänen tarmokkaat pyrkimyksensä yhteistyöhön kotien
+kanssa, ja ennen kaikkea hänen selvästi erikoinen persoonallisuutensa
+herätti papin mielenkiintoa, sai esiin hänen parhaimpansa, sytytti
+elämää turtuneeseen nuoruudenintoon ja elämänhaluun. Eipä puuttunut,
+ettei pitäjällä, tietysti kaikella kunnioituksella, laskettu pientä
+pilaa siitä, miten mieltynyt kirkkoherra oli Gertrud Björkiin. Hänelle
+oli tullut tavaksi asettaa Gertrud esikuvaksi, ylistää häntä
+kaikkialla, kotona ja vieraissa, ja Gertrud puolestaan kiitti Jumalaa
+hyvästä suhteesta, joka vallitsi hänen ja kouluneuvoston puheenjohtajan
+välillä.
+
+Mutta hiljaa ja salakavalasti rikkoontui tämä ystävyys. Niin kauan kuin
+Gertrudin etevämmyys ei pyrkinyt oikeuksiinsa kirkkoherran
+kustannuksella, kävi kaikki hyvin; ihailtiin toisiaan molemminpuolin,
+sopivan välimatkan päästä. Mutta ensimmäinen ristiriita jo särki hiukan
+keskinäistä ymmärtämystä, ja kun kirkkoherra persoonallisesti tutustui
+Gertrudin selväpiirteiseen luonteeseen ja hänen lahjakkuutensa
+etevämmyyteen, luhistui nopeasti kerran niin hyvä suhde, kunnes ei
+siitä enää ollut muuta jäljellä kuin ohut, ulkonainen kuorikiilto, joka
+huonosti peitti epäsointuja ja kihnauksia, julkisen taistelun
+edeltäjiä.
+
+Tätä kaikkea kirkkoherra ajatteli, kun hän kylmänä maaliskuunpäivänä
+kulki tietä pitkin parhaissa vaunuissaan, pappilan parhaan hevosen
+vetämänä. Mutta hänen ajatuksensa eivät vastanneet todellisuutta; hän
+oli kuohuksissaan siitä, että oli niin erehtynyt Gertrudin suhteen,
+siitä, että tämä nuori nainen, josta hän oli uskonut niin paljon hyvää,
+itse asiassa oli itsevaltainen juonittelija, johon ei milloinkaan
+voinut luottaa, ja jonka riidanhaluinen luonne ja uudistuskiihko uhkasi
+todellisena vaarana koko pitäjää. Kuinka monasti Gertrud oli uhmannut
+hänen tahtoaan ja toivomuksiaan, kuinka itsepintainen hän oli esim.
+ollut vaatiessaan uusia koulutarpeita, kalliita ja aivan hyödyttömiä,
+kun pitäjän rasitukset ilmankin olivat suuret. Miten paljon haaveiluja
+oli vuoden kuluessa pujahtanut hänen opetukseensa; tuskin kului
+kuukauttakaan, ettei hänellä ollut uusia ehdotuksia varalla: kirjasto,
+vanhempain kokouksia, veistoa, ruuanlaittoa, ja, Jumala ties, mitä;
+oivallisia asioita itsessään, mutta turmiollisia siksi, että oli
+sekotettu niin epäterveesti yhteen sellainen lauma harrastuksia,
+etteivät mitkään lapsenaivot niitä kyenneet vastaanottamaan ja
+sulattamaan. Ja sitten raittiuskysymys, joka esiintyi hänessä melkein
+vimmana, jolla hän kiusasi jopa kuus-, seitsenvuotiaita, vaikkeivät
+nämä tietysti koko asiasta ymmärtäneet sanaakaan! Tämä jännittyneisyys,
+tämä farisealaisuus, tämä alituinen, väsyttävä puuhaaminen nuorten
+suhteen, jotka eivät tietysti voineet ymmärtää, että oli synti, jos
+heidän raitis, uuttera isänsä joi lasillisen olutta janoonsa; tämä
+typerä kainalosauvoihin nojauminen, sen sijaan että olisi opetettu
+ihmiset käymään, kehitetty voimakkaita, rohkeita luonteita, jotka ilman
+raittiuslupauksia voivat arvostella, mitä sietävät, mitä eivät. Ja
+kirkkoherra sai itsensä oikein kuumaksi, siinä istuessaan ja
+ajatellessaan, mitä kaikkea pahaa ja mitä ikävyyksiä Gertrud oli
+aikaansaanut päästyään pitäjän kansakoulunopettajattaren toimeen. Kun
+hän tuli kotiin, hämmästytti häntä samalla sekä mieluisasti että
+epämieluisasti seuraava kirje:
+
+    _Kirkkoherralle ja kouluneuvoston puheenjohtajalle!_
+
+    Täten saan ilmottaa teille, arvoisa kirkkoherra, Ljungbergin
+    koulunopettajan Björkin suhteista. En vain minä hänestä valita,
+    vaan on 50 paria vanhempia, joiden kanssa minä olen puhunut,
+    jotka ovat huolissaan.
+
+    Hän ei opeta lapsia lukemaan, vaan kuiskataan kaikilla tahoilla,
+    kuinka juonikas ja äreä hän on lapsia kohtaan, ei vain meidän
+    lapsia, vaan kaikki, joiden kanssa olen puhunut, kantavat hänelle
+    kaunaa. Minulla on tosiasioita valitusten tueksi, sillä 100 ihmistä
+    voi ne todistaa oikeiksi.
+
+    Pyydän, ettei kirkkoherra neiti Björkin ilmotusten vuoksi näe
+    vaivaa toimittaa kuritushuonetta lapsillemme, eivät ne ole
+    tehneet mitään pahaa, kaikki, jotka ne tuntevat, kiittävät,
+    että ne ovat ystävällisiä ja kilttejä, eivät ne liioin ole
+    uppiniskaisia meille vanhemmille, vaan jos joku sietäisi
+    nuhteita uppiniskaisuudesta, niin juuri opettaja. Rohkenin
+    mennä hänen luokseen ja kehottaa häntä opettamaan lapsia
+    lukemaan, ja silloin hän äkämystyi niin, että on häpeä sanoa.
+    Mutta kyllä on niin, kuin yleisö kuiskaa, että neiti Björkillä
+    on niin paljon muuta hommaa, joka ei yhtään koske koulua,
+    kesäkursseille hänen on tapa matkustaa ja raittiuskokouksiin
+    myös ja lapset saavat lukea niin hyvin kuin osaavat, ja lähettää
+    lapset asioille keskellä tuntia. Minulla on tosiasioita tueksi,
+    monet lapset voivat todistaa, kuinka saavat juosta itsensä
+    näännyksiin neiti Björkin asioita. Parasta olisi jos neiti Björk
+    saisi kaikki lapset laitokseen, josta hän aina puhuu, ja saisi
+    sentään koko palkan. Mieluisinta olisi, jos pääsisimme koko
+    opettajasta, ennenkuin hän pelottaa vanhemmat ja lapset järjiltään
+    kuritushuoneillaan. Tästä lähin valittavat useammat.
+
+                                                Kunnioittaen:
+
+                                               _Timeon Tingbom_.
+
+Kun kirkkoherra oli tämän kirjeen lukenut, vetäytyi hänen otsansa
+huolestuneisiin kurttuihin, ja suun ympärille levisi alakuloisen
+tyytyväisyyden ilme. Hän pani pois silmälasinsa, silitti päätään ja
+huokasi syvään. Niin, tämä kirje yksinkertaisessa naiivisuudessaan
+vahvisti juuri sitä, mitä hän -- ja moni muu hänen kerallaan -- oli
+ajatellut. Tyytymättömyys Gertrudiin oli silminnähtävästi levinnyt koko
+väestöön -- monipuuhaisuus, josta pappi niin terävästi oli häntä
+moittinut, oli tehnyt hänet kelpaamattomaksi pikkuvelvollisuuksia
+täyttämään -- lasten lukeminen tuli laiminlyödyksi -- että hän rohkeni
+lähettää lapset keskellä tuntia omille yksityisasioilleen -- sehän
+saattoi ihan mieltä kuohuttaa! Ei niin käsittäin, ettei pappi olisi
+nähnyt suutari Tingbomin tiedonantojen epäluotettavuutta, kaukana
+siitä, tietysti ne olivat liioteltuja; mutta ne yhtyivät niin
+täydelleen sekä papin omiin mielipiteisiin Gertrudista että siihen
+moitteeseen, jota hän oli usealta taholta kuullut, niin että hänellä
+oli mielestään syytä kyllä panna niihin huomiota. Niin, hän tuli
+viimein, yhtä ja toista myöten ja vastaan mietittyään, siihen
+johtopäätökseen, että hänen oli kouluneuvoston lähimmässä, pian
+pidettävässä kokouksessa esitettävä asia jäsenille ja tiedusteltava
+heidän mielipidettään, mikäli ei jo olisi aika antaa neiti Björkille
+varotusta.
+
+Viikkoa myöhemmin kokoontui kouluneuvosto varsinaiseen
+kokoukseen pitäjäntuvalle. Pöydän luona ihan salin perällä istui
+kirkkoherra itseoikeutettuna puheenjohtajana, penkillä hänen
+edessään muut kouluneuvoston jäsenet, joiden kaikkien tuli olla
+"kansanvalistusharrastuksistaan tunnettuja miehiä": talollinen Svan,
+pehtori Kahl, ijäkäs, äreä vanhapoika, opettaja Folkeson, kirvesmies
+Håf y.m. Sitten kun kirkkoherra tavanmukaisesti oli toivottanut
+läsnäolijat tervetulleiksi, alkoi hän esittää asioita. Ensimmäinen
+kysymys koski neiti Björkin pyyntöä saada uusia opetusvälineitä, tällä
+kertaa n.s. "helmitaulun", jonka kustannukset nousivat noin kolmeen
+kruunuun viiteenkymmeneen öreen.
+
+Pappi esitti asian huolestuneen ja juhlallisen näköisenä. Lopetettuaan
+hän laski paperin kädestään ja katseli läsnäolijoita.
+
+-- Hyvät herrat, mitä teillä on vastattavana neiti Björkin pyyntöön?
+
+Kahl nousi: "herra puheenjohtaja". Kirkkoherra kumarsi päätään, ja Kahl
+jatkoi:
+
+-- Ajattelin vain kysyä, tuleeko väestö siitä paremmaksi, että joka
+kouluneuvoston kokouksessa pyydetään kalliita ja tarpeettomia
+opetusvälineitä?
+
+Pappi huokasi ja pudisti päätään.
+
+-- Ei, valitettavasti, pikemmin voisi sanoa huonommaksi.
+
+Talollinen Svan nousi ja sanoi:
+
+-- Herra puheenjohtaja! Pitäjää rasittavat ilmankin suuret menot. Me
+olemme korjanneet kirkonkaton.
+
+-- Niin, mutta siitä on, näetsen, kymmenen vuotta, mutisi kirvesmies
+Håf ja raapi korvallistaan.
+
+-- Me olemme korjanneet kirkonkaton, jatkoi Svan, ääntään korottaen, me
+olemme rakentaneet koulutalon ja laittaneet uusia teitä. Minusta tuntuu
+olevan aika ruveta vähän säästämään.
+
+-- Tahtooko vielä joku lausua mielipiteensä? kysyi puheenjohtaja ja
+katseli pitkin salia.
+
+Ei kukaan vastannut.
+
+-- Suostuuko kouluneuvosto neiti Björkin anomukseen saada uusia
+opetusvälineitä?
+
+-- Ei.
+
+-- Hylkääkö kouluneuvosto hänen esityksensä?
+
+-- Hyljätään.
+
+Vasaranisku vahvisti hylkäyksen, ja siirryttiin muihin asioihin,
+sellaisiin kuin sairaan kansakoulunopettajattaren Hanna Myhren
+virkavapaus, opettaja Carlsonin huoneidenkorjaus j.n.e.
+
+Puheenjohtaja käytti näissä otteluissa suuressa määrin
+puolueettomuuttaan, niin, hän jopa osottautui toisinaan sangen
+välinpitämättömäksikin, mihin oli syynä muuan ajatus, joka
+yksinomaisesti kiinnitti hänen mieltään. Hän antoi ukkojen kiistellä
+Carl Carlsonin kattotiileistä, Hanna Myhren keuhkokatarrista ja Gertrud
+Björkin rikkinäisistä seinäpapereista; vasta kun kaikki nämä kysymykset
+oli ratkaistu, kun Carlsonille oli luvattu uusi katto, ja Kahl oli
+toimittanut niin, että Gertrud sai pitää rikkinäiset seinäpaperinsa,
+vilkastuivat rovastin kasvot, ja hän alotti alakuloisen tyytyväisin
+ilmein:
+
+-- Niin, se mitä minulla nyt lopuksi on teille, hyvät herrat,
+esitettävänä, on sen pahempi kaikkea muuta kuin mieluista laatua. Olen
+jo kauan huomannut, että tyytymättömyys vallitsee opettajatar Gertrud
+Björkiä kohtaan, ja minun täytyy surulla tunnustaa, että, miten suuria
+ansioita hänellä lieneekin, hän on tehnyt itsensä yhteen ja toiseen
+syypääksi, mikä varmaan sietäisi pienen muistutuksen. Varsinkin on
+häntä soimattu monipuuhaisuudesta, josta on ollut seurauksena,
+ettei hän ole tyydyttävällä tavalla voinut pitää huolta lasten
+opetuksesta. Vähemmän sopivalla tavalla on hän käyttänyt hyväkseen
+opettajanasemaansa; niinpä hän esimerkiksi on tunnin aikana lähettänyt
+lapset omille yksityisasioilleen. Valituksia ovat tehneet useammat
+vanhemmat. Niin sain esim. eilen kirjeen huolestuneelta isältä, jonka
+lapset valitettavasti kyllä kaivannevat ymmärtäväisempää huolenpitoa,
+kuin mitä neiti Björk näyttää heille omistavan.
+
+Ja kirkkoherra luki hiukan lausetapoja lievennellen ja kieltä
+parannellen Timeonin kirjeen. Sen tehtyään hän pani kirjeen pöydälle,
+silitti sitä kädellään ja sanoi, läsnäolijoita silmäillen:
+
+-- Hyvät herrat, pyydän teitä lausumaan ajatuksenne esittämäni
+kysymyksen johdosta.
+
+Pitkänä ja suorana kohosi Svan penkistään. Hänen kapeat huulensa olivat
+kuin vaakasuora repeämä poskien välillä, ja harmaansiniset silmät
+näyttivät painuneen tavallista syvemmälle ulkonevain kulmakarvain alle.
+
+-- Pyydän yhtyä valituksiin opettajatar Björkista. Sen sijaan että
+pysyisi lestissään, hän puuhaa muita asioita, jotka eivät häntä
+koske...
+
+-- Ehkä tahdotte lähemmin määrätä, Svan, mitä aloja tarkotatte? kysyi
+puheenjohtaja lempein äänin.
+
+-- Niin, tarkotan _kursseja_, vastasi Svan jyrkästi ja pannen
+ylenkatseellista painoa viimeksimainittuun sanaan, kursseja, joita
+oppineet, epäkäytännölliset ihmiset panevat toimeen tehdäkseen kansaa
+uppiniskaiseksi ja tyytymättömäksi. Tohtorit ja professorit näyttävät
+suurista tauluista, minkä näköisiä ovat sydän ja munaskuut ja maksa,
+kun ihminen on ottanut päivällisryyppynsä, ja sitten pitää pölkkypää
+opettajatar saman esitelmän sydämestä ja munaskuista lapsivekaroille ja
+tekee heidät uppiniskaisiksi vanhempia vastaan. Mitä tapahtui
+tässä vast'ikään? Poikanulikkani sanoo minulle, kun otin pienen
+kohtuudenryypyn: "isä, sinun täytyy lakata juomasta heikon veljesi
+takia!" Onko mokomaa kuultu nokinenäisen poikanulikan suusta! Mitä?
+Pitääkö minun luopua ryypystäni siksi, että muiden vatsa on huonossa
+kunnossa? Mitä minua liikuttavat Erik Andersonin suolet? Pitäköön itse
+niistä huolta, enkä minä rupea siitä hyvästä ulkokullatuksi
+goodtemplariksi, että hän otti kymmenen ryyppyä kahden sijasta. Eikö
+muka kristityn vapaus oikeuttaisi minua juomaan, mitä siedän, ja
+ottamaan päivällisryyppyä, niinkuin tekivät isät ja iso-isät ennen
+minua ja voivat hyvin polvesta polveen?
+
+Svan istuutui, vielä suorempana ja kapeahuulisempana kuin ennen, ja
+puheenjohtaja nyykäytti päätään alakuloisesti hymyten.
+
+-- Onko jollakulla vielä jotain sanottavana asiasta?
+
+Pehtori Kahl nousi:
+
+-- Tahdon huomauttaa, ettei hän suinkaan opeta puhdasta oppia. Hän
+antaa esim. lasten oppia pitkiä kappaleita raamatusta, mutta laiminlyö
+kokonaan kysymykset: "mitä se on?" jotka minä osasin lapsena ulkoa
+oikein ja nurin, jos niiksi tuli.
+
+-- Hm -- hm -- sanoi kirkkoherra, päätään pudistain, mikä yhtä hyvin
+saattoi tarkottaa Kahlin kuin Gertrudin opetusmenetelmää. Hyvät herrat,
+tahtooko joku teistä vielä...
+
+Ja hän silmäili ympärilleen kysyvin katsein.
+
+-- Ei hänessä ole tointa eikä taitoa, sanoi Svan ja nousi. Hän ottaa
+lähettääkseen lapset kesken opetuksen kääröjä ja kirjeitä viemään.
+Sellaista emme siedä, kun palkkaamme ihmisen lapsiamme opettamaan.
+
+-- Niin, mutisi pappi, sama henki: omavaltaisuuden, itsekylläisyyden
+henki -- se esiintyy niin suuressa kuin pienessä.
+
+Mutta nyt oli kirvesmies Håfista, Brittan isästä, aika sanoa sana
+puolustukseksi.
+
+-- Niin, kyllähän on totta, mitä herrat sanovat, että yrmeä ja tyrnä
+hän on, mutta hyvä ja ystävällinen ihminen hän on silti, se on varma.
+Kun minun muijani oli tässä kipeänä, ei kukaan niin meitä auttanut
+hädässämme kuin juuri neiti Björk, aina hän tuli meille, ja aina hän
+toi jotain -- ja --
+
+-- Niin, kyllä hän hyvä on, keskeytti kirkkoherra järjestyksestä
+poikkeamalla, kyllä hän on kelpoluontoinen, kunnon ihminen hän on --
+sitä ei kukaan tahdo kieltää. Mutta juuri sellaiset helposti joutuvat
+harhateille, ja heitä pitää koettaa johtaa taas oikeille poluille. Mitä
+te sitä paitsi, hyvät herrat, olette esiintuoneet, on aivan yhtä
+pitävää tämän kirjeen kanssa -- kirkkoherra laski kätensä raskaasti
+Timeon Tingbomin kirjeelle -- ja muutoin useiden muidenkin
+asianomaisten, joiden arvostelua olen pyytänyt. Varotus lienee siis
+paikoillaan, ja vakava toivoni on, että hän sen jälkeen parantaa
+tapansa. Ehdotan siis, että kansakoulunopettajatar Gertrud
+Björkille annetaan varotus monipuuhaisuudesta ja seurakuntaelämän
+hajaannuttamisesta, varsinkin nuorten keskuudessa, ja että tämä päätös
+pannaan pöytäkirjaan. Suostutaanko siihen, hyvät herrat?
+
+Yksimielinen: "suostutaan" oli vastauksena kirkkoherran kysymykseen,
+jonka jälkeen vasara jymähti.
+
+Kun sitten oli vielä esitetty ja käsitelty muutamia kouluneuvoston
+kysymyksiä ja valittu sopivat henkilöt pöytäkirjan tarkastajiksi,
+hajotti puheenjohtaja kokouksen, ja kukin läksi kotiinsa, tyytyväisenä
+päivän toimiin.
+
+Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka
+juhlallisin, mutta isällisen lempein äänin ilmotti hänelle
+kouluneuvoston päättämän ja laatiman varotuksen monipuuhaisuudesta ja
+seurakuntaelämän hajaannuttamisesta.
+
+Gertrud kuunteli kalpeana ja ääneti, pienoisen pilkallisen hymyn
+leikkiessä huulilla. Seurakuntaelämän hajaannuttamisesta! Tarkotettiin
+kai hänen pieniä tiistaikokouksiaan ompelemisineen, kahvinjuonteineen,
+isänmaallisine esitelmineen, raittiuspuheineen. Monipuuhaisuus! Se
+johtui siitä, että hän seurasi ajan kysymyksiä ja käytti loma-aikansa
+lisätietojen keräämiseen.
+
+Katkeruus kuohahti hänessä, mutta hän hillitsi itsensä ja istui yhä
+liikkumattomana maahan luoduin katsein ja kädet ristissä sylissä.
+
+-- Niin, sanoi pappi, lopetettuaan, ja taputti Gertrudia olalle yhä
+isällisesti lempeän näköisenä, toivon, että tämä pikku varotus
+vaikuttaa hyvää. Tietysti te tarkotatte hyvää "monipuuhaisuudellanne",
+neiti, epäilemättä vilpitön, mutta mieletön into ajaa teitä tekemään
+propagandaa raittiusliikkeen puolesta, joka, paha kyllä, useimmiten
+synnyttää fariseuksia, fariseuksia, jotka lyövät rintoihinsa, arvellen
+kaiken vanhurskauden täytetyksi, jolleivät juo olutta, tai lupauksensa
+rikkojia, jotka toisena päivänä sitovat sininauhan napinläpeensä,
+toisena sen kiskaisevat pois.
+
+-- Se ei ole totta! huudahti Gertrud kiivaasti ja katsahti ylös,
+päinvastoin vahvistuu ja kehittyy luonne pahan tuntemisesta, kansan
+täytyy oppia tuntemaan väkijuomain vaarat, ihmisten täytyy tukea
+toisiaan taistelussa...
+
+Kirkkoherra teki halveksuvan viittauksen kädellään.
+
+-- Erehdystä, erehdystä, pikku neiti. Likipitäin samaa olisi sanoa:
+ihmisten on opittava tuntemaan sähkön vaarat ja tuettava toisiaan
+taistelussa sitä vastaan. Kaikessa voi piillä vaara, ei pidä vain
+väärinkäyttää -- on käytettävä voimia oikealla tavalla. Koko ehdoton
+raittiusliike farisealaisine vaatimuksineen on kerran luhistuva
+mahdottomuutena, suorastaan loukkaavana hyökkäyksenä persoonallista
+vapautta vastaan.
+
+Gertrudin silmät välähtelivät, ja huulten pilkallinen hymy muuttui
+teräväksi ja halveksivaksi. Hän tunsi, ettei hänen olisi tullut lausua
+niitä sanoja, jotka kohosivat hänen mieleensä, hän oli kuulevinaankin
+varottavan äänen korvissaan: "vaikene, vaikene!" Mutta varottavaa
+ääntä tottelematta hän huudahti kiivaasti ja ylenkatseellisesti:
+
+-- Tuossa kaikessa piilee vain kieltäymisen halun puute, ei tahdota
+mistään luopua auttaakseen; vain itsekkyys vastustaa maamme suurta,
+mahtavaa raittiusliikettä!
+
+Kirkkoherra karisteli kurkkuaan. Hän kävi tulipunaiseksi otsaa myöten,
+niin että oli kuin olisivat hiusjuuret sähisseet kuumuudesta.
+
+-- Neiti Björk, te unohdatte itsenne, hän sanoi terävällä,
+juhlallisella äänenpainolla, unohdatte puhuvanne vanhalle miehelle ja
+Herran palvelijalle.
+
+Gertrudkin punastui. Hän huomasi, että oli ollut äkkipikainen, ja että
+hänen siis tuli pyytää anteeksi. Mutta hän taisteli kovan taistelun,
+ennenkuin sai suustaan:
+
+-- Siinä tapauksessa pyydän, että annatte anteeksi --
+
+-- Tietysti, tietysti, keskeytti kirkkoherra alentuvaan, juhlalliseen
+tapaansa. Kehottaahan Herra meitä antamaan anteeksi, ei yhden, vaan
+monta kertaa, mitä tahansa veljemme tai sisaremme meitä vastaan ovat
+rikkoneet. Tunnustan, että esiintymistapanne, neiti, sekä suututti että
+suretti minua. On kiusallista nähdä, ettei se, jonka tulisi johtaa
+nuorisoa ja olla esimerkkinä ja esikuvana, voi ohjata omaa mieltään;
+mutta, kuten sanottu, kun vika on tunnustettu ja anteeksi pyydetty, on
+se myös jaloista sydämistä pois pyyhitty. Sallikaa minun kuitenkin,
+ennenkuin eroamme, liittää saamaanne julkiseen varotukseen toinen,
+yksityisluontoinen. En tosin epäile, että voi löytyä pätevä syy
+moninaisiin toimiinne, neiti, mutta -- tunnen ihmissydämen kavaluuden
+ja varotan teitä, neiti: tutkikaa itseänne, eivätkö ylpeys ja
+kunnianhimo näyttele sangen suurta osaa teidän näköjään niin
+uhrautuvassa toiminnassanne. Te haluatte jotain merkitä, haluatte, että
+teistä puhutaan ja teitä ihaillaan, ihmisten kiitos ja ylistys on niin
+houkuttava. Mutta muistakaa, ettei Jumala ole asettanut teitä
+saarnaamaan eikä esiintymään sellaisten asioiden puoltajana -- suokaa
+anteeksi, puhun totuuden peittelemätöntä kieltä -- joita ette lainkaan
+käsitä. Teidän tehtävänne, neiti, on opettaa lapsia, se on suuri ja
+ihana, joskin vaatimaton kutsumus, täyttäkää se ilolla ja innolla,
+tehkää siitä parastanne ja jättäkää raittiusliike ja saarnavirka
+niille, jotka Jumala on siihen kutsunut. Olkaa uskollinen vähässä:
+siten parhain pysytte Herran mielisuosiossa!
+
+Näin sanoen kirkkoherra nousi ja nyykäytti päätään merkiksi, että
+keskustelu oli päättynyt. Gertrud nousi hänkin, kumarsi samoin päätään
+ja poistui posket yhtä kalpeina, kun ne äsken olivat olleet punaiset.
+
+Ulos tultuaan hän kiiruhti niin nopeasti eteenpäin, kuin olisi tahtonut
+juosta sitä kiusallista vaikutelmaa pakoon, jonka pappilassa oli
+saanut. Miten väärin, miten kavalaa kaikki, valkaistu hauta oli tuo
+juhlallinen varotus, kaunis ja kiiltävä muodoltaan ja sisältä täynnä
+kuolleitten luita! Toden totta, hänellä oli syytä kuohahtaa, hän teki
+oikein vastatessaan niinkuin vastasi. Hän katui katkerasti
+anteeksipyyntöään, hän oli tehnyt tyhmästi, vain jaloilta ja suurilta
+luonteilta voi pyytää anteeksi, pikkumaisille antaa tuollainen pyyntö
+vain aseet käteen nöyryyttää muita ja riemuita voitostaan.
+
+Hän tiesi niin hyvin, miten kirkkoherra oli käyttävä tätä asetta, hän
+tiesi, että kulovalkeana oli kulkeva pitkin pitäjää tieto, että
+kansakoulunopettajatar Björk oli saanut kouluneuvostolta varotuksen, ja
+että hän oli vastannut kirkkoherralle niin hävyttömästi, että hänen eli
+täytynyt pyytää anteeksi. Niin, niin kertoisi koko pitäjä, ja
+kirkkoherra hymyilisi juhlallista, alakuloista hymyään ja
+puhuisi vapaakirkollisesta kurittomuudesta ja kristillisestä
+suvaitsevaisuudesta ja velvollisuuden laiminlyömisestä, ja rouva
+Henningson siristäisi mustia silmiään ja lavertelisi juttuja, jotka
+Timeon Tingbom hänelle kokoon keittää. Ja ihmiset uskoisivat kaikki, ei
+auttaisi se, että hän, Gertrud, uhrasi aikaa, voimia ja rakkautta
+lapsilleen, että hän tahtoi pelastaa heidät juoppoudesta ja turmiosta,
+hän oli joka tapauksessa huono opettaja, uhkamielinen, uppiniskainen
+nainen, joka oli niin hairahtunut, että hänen täytyi nöyrtyä
+rukoilemaan.
+
+Ja hänen eteenpäin samotessaan ja näiden kuvitteluiden ajellessa hänen
+aivoissaan, hän kävi kovaksi, katkeraksi ja kapinoivaksi. "Mitä
+hyödyttää kaikki tyyni?" hän ajatteli. "Panet itsesi alttiiksi,
+ponnistat öin päivin, ja kiittämättömyyttä, väärinymmärrystä, kateutta
+kohtaat kaikkialla, ja juuri ne, joiden tulisi tukea ja auttaa, joiden
+tulisi ymmärtää toisten pyrkimyksiä, ne juuri tekevät voitavansa
+katkeroittaakseen toisen elämän. Oi jos voisin jättää, irtautua..." Ja
+hänen sielussaan kajahti kaikuna profeetan epätoivo: "jo on kyllin,
+ota, Herra, sieluni!"
+
+Hän oli kulkenut niin kiivaasti ja ajatellut niin hurjia, myrskyisiä
+ajatuksia, että hän lopulta aivan uupuneena vaipui kivelle metsäpolun
+laitaan. "Ota, Herra, sieluni", hän toisti ja ojensi ristittyjä
+käsiään. "Eihän siitä ole mitään hyötyä, kaikki epäonnistuu, lapset
+eivät tule kouluun, vanhemmat ovat epäluuloisia, kouluneuvosto tahtoo
+saada minut viralta, kirkkoherra vihaa minua, en voi enää taistella
+näitä vaikeuksia vastaan, jo on kyllin, jo on kyllin, Herra --"
+
+Mutta hänen siinä istuessaan metsän yksinäisyydessä, katkeruuden ja
+epätoivon kyynelten virratessa poskia, asettui vähitellen hänen
+sielunsa myrsky, ja hän alkoi kuunnella sydämestään nousevia uusia
+ääniä.
+
+Kunnianhimoa -- huomionhalua, halua olla jotain, halua saada ihmisten
+kiitosta? Jos olikin kirkkoherra oikeassa sanoessaan, että sellaiset
+tunteet olivat hänen innokkaan toimintansa kannustajina? Jos olikin
+hänet, jota Gertrud piti niin matalana, jonka jumalanpelkoa hän sanoi
+ulkokultaisuudeksi, ja jonka siveellisiä käsityksiä hän niin
+ylimielisenä halveksi, Jumala valinnut sanomaan Gertrudille, totuutta?
+Mikä nöyryytys, musertava, ääretön nöyryytys!
+
+Ja kuitenkin hän tunsi tällä hetkellä, että niin oli. Jumala oli
+valinnut kirkkoherra Henningsonin sormellaan osottamaan mätähaavaa
+siinä elämässä, josta hän itse, Gertrud, oli ollut niin farisealaisen
+ylpeä! Niin, farisealaisen ylpeä! Koko hänen elämänsä oli ollut
+kiihkeää pyrkimystä kehittymään täydelliseksi, toimimaan oikein,
+antautumaan alttiiksi rakastavin ja uhrautuvin mielin  --
+vastalahjanaan toisten kiitos ja rakkaus! Siksi hän oli tuntenut
+itsensä niin muserretuksi, kun ihmisten suosio ja lasten rakkaus oli
+häneltä riistetty.
+
+-- Minä olen hyljätty, arvoton, hän ajatteli, minä, joka äsken sanoin
+kirkkoherraa valkaistuksi haudaksi, mitä olen itse? Olen todella saanut
+nähdä selvemmin kuin koskaan, miten koko sisin itseni on täynnä
+kuolleitten luita: ylpeyttä, kunnianhimoa, närkkyyttä -- Olenko
+hetkeäkään ajatellut lapsiani, tuntenut _heidän_ vuokseen surua
+epäonnistumisestani?
+
+-- En, olen vain kierrellyt oman itseni ympärillä -- voi, aivan
+vastakkaisesti olen menetellyt Fénélonin sanoihin nähden: "uskollisena
+kutsumukselleni, menestyksestä huolehtimatta". Minä olen vain ajatellut
+menestystä -- olen tehtävääni arvoton, lasten edessä arvoton, on
+parasta, että ainiaaksi luovun -- sydämeni kiusauksesta en koskaan
+vapaudu -- parasta etsiä jotain vaatimattomampaa -- kätkeytyä --
+piiloutua kaikkien silmistä.
+
+Mutta päästyään näin pitkälle sairaalloisissa itsesyytöksissään, hänen
+parempi itsensä nousi, ja ääni hänen sisimmästään huusi: Ei! -- ei,
+nämä ovat pahain voimain vaikutuksia -- tämä on kiusausta
+toivottomuuteen, johon en lankea. Hän on oikeassa, olen etsinyt omaa
+kunniaani, olen pyrkinyt rakastetuksi ja ihailluksi; mutta ei edes
+nöyryyttävä tietoisuus tästä voi estää minua, niin kauan kuin elän,
+sillä paikalla, jonka Jumala minulle antoi, taistelemasta hänen
+valtakuntansa tulemisen puolesta! Väisty, saatana, älä kiusaa minua
+niin kavalin asein. Olen heikko, kelvoton taistelija, sen tiedän, mutta
+viimeiseen asti olen taisteleva!
+
+Hän nousi kiivaasti ja kiiruhti eteenpäin. Silmät säihkyivät, ja miltei
+voitonriemuinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Suuttumus ja katkeruus,
+jotka keskustelu kirkkoherran kanssa oli hänessä kuohuttanut pinnalle,
+olivat kadonneet, hän tunsi itsensä kevyeksi ja vapaaksi, nöyryytyksen
+ja itsensätutkistelun tulessa puhdistuneeksi. Kun hän lähestyi kotia,
+oli jo hämärä, pilvet, jotka riippuivat vuoren yllä, olivat jo
+tavallista aikaisemmin kietoneet koulutalon nurkat hämyn peittoon.
+Portaitten juurella seisoi pieni vanttera olento nyytti kädessä;
+liikkumatta, miltei jurona hän seisoi, kuin koira, joka odottaa
+herraansa, ja joka on päättänyt pysyä alallaan, kunnes tämä saapuu.
+
+-- Sverker! huudahti Gertrud, ja koko hänen kasvonsa välähtivät ilosta.
+Juron, ruman pojan nähdessään, oli Gertrudin niinkuin sen, joka kulkee
+raskain ajatuksin ja äkkiä huomaa kevätkukkasen.
+
+-- Rakas, rakas Sverker, hän sanoi, vetäen pojan luokseen ja pannen
+kätensä hänen päälaelleen, sinä tahdot siis taas tulla -- tahdot
+yrittää, alkaa taistelusi uudelleen, tahdot olla hyvä ja tottelevainen
+poika?
+
+-- Tahdon.
+
+Ja pojan sanoessa tämän sanan puhkesi hänen parhain itsensä kauniiksi
+ja kirkkaaksi katseeksi pieniin, syvälle painuneisiin silmiin.
+
+-- Voi Sverker, teet minut niin iloiseksi, niin onnelliseksi. Rakas
+lapsi, Gertrud jatkoi, ja loppuun taisteltua sielun kamppausta
+seurannut vapauden ja riemun tunne vuodatti hänen sanoihinsa
+innostuksen voimaa, seuraa aina sitä ääntä, joka nyt sinussa puhuu. Luo
+katseesi suureen päämäärään, Sverker -- miten ulkonaiset ja sisäiset
+kiusaukset sinua houkuttelevatkin, älä usko niitä, pakene, kiinnitä
+silmäsi ainoaan pysyvään, ainoaan toteen: Jumalan rakkauteen,
+sellaisena kuin se ilmeni Jeesuksessa Kristuksessa. Tahdothan kuulua
+niihin joukkoihin, jotka taistelevat, taistelevat Jumalan valtakunnan
+puolesta, oikeuden ja totuuden tulla, tahdothan, Sverker?
+
+-- Tahdon.
+
+Ja taas puhkesi kaunis, lempeä ilme katseeseen, jonka hän kohotti
+Gertrudiin.
+
+He läksivät nyt sisään, Gertrud edellä, Sverker aivan hänen
+kintereillään kuin alakuloinen, uskollinen villakoira. Gertrud sytytti
+lampun, teki valkean lieteen ja asetti kahvipannun tulelle.
+
+-- Tässä on kakku, äiti leipoi sen teille, neiti, sanoi Sverker ja
+ojensi kömpelösti lautasta, joka oli kääritty ristikkäiseen
+kaulaliinaan.
+
+-- Kiitos, vastasi Gertrud, ystävällisesti nyykyttäin. Hän tiesi, mitä
+tuollaiset pienet kunniatervehdykset merkitsivät: sovitusuhria tai
+avunpyynnön valmisteluja tai myös molempia. -- Olipa äitisi kiltti. Ja
+miten voitte? Miten on veljesi jalan?
+
+-- Oh, se on vähän sukelanmoinen, vastasi Sverker ja nuhisti nenäänsä,
+niinkuin hänen aina oli tapana tehdä; se on musta polveen asti.
+
+-- Jumala varjelkoon, huudahti Gertrud pelästyneenä, mitä sanot, poika,
+onko jalka musta?
+
+-- Onko se sitten jotain vaarallista? ihmetteli Sverker.
+
+-- On, tietysti on. Onko hänellä ollut vaivoja?
+
+-- On kyllä, eilen hän huusi enimmäkseen koko päivän -- ja sitten
+musteni jalka.
+
+-- Oi niin hirmuista! Nyt ovat asiat aivan hullusti, poika. Miksi ette
+kutsuneet lääkäriä?
+
+-- Niin, näetsen, me aioimme kyllä, mutta sitten tahdoimme odottaa
+katsoaksemme, eikö kipu hellittäisi. Illan suussa hän tuli vähän
+paremmaksi, ja tänään hän on huutanut vain pari kertaa, niin että kyllä
+kai se ohi menee.
+
+-- Niin kyllä, pikemmin ja perinpohjaisemmin kuin luulettekaan. Mutta
+huomenna varhain täytyy teidän saada lääkäri luoksenne.
+
+-- Niin, mutta me ajattelimme pyytää teitä olemaan hyvä ja tulemaan,
+neiti. August sanoo tahtovansa tavata teitä.
+
+-- Se ei estä tohtorin tuloa. Mutta me lähdemme sinne huomisaamuna
+varhain. Voit olla yötä täällä keittiössä, Sverker, niin lähdemme
+vuorta kapuamaan kohta auringonnoususta.
+
+He joivat kahvia yhdessä ja laskeutuivat sitten levolle. Mutta Gertrud
+rukoili ensin hartaasti oman sielunsa, Sverkerin sielun, nummella
+makaavan sairas paran ja kaikkien niiden puolesta, joilla on tuskaa ja
+kärsimystä. Ja hän tunsi niin ihmeellistä vapautumista kaikista
+näivettyneistä tunteista, jotka hänen keskusteltuaan kirkkoherran
+kanssa olivat häntä raadelleet.
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Pienessä tuvassa nummella olivat kipu, vaivat ja levottomuus turtuneet,
+ja rauha laskeunut kiusaantuneisiin jäseniin ja väsyneisiin mieliin.
+Kaikki nukkuivat. Isäukko oli uinahtanut raskasmielisestä
+viinatuskastaan, August ei enää tuntenut kipua jalassaan, jota
+kylmänvihat kalvoivat, äiti ja Edvin kuorsasivat vuoteessa, missä
+molemmat makasivat vierekkäin. Kylmässä huoneessa oli pimeää; uutimen
+raosta loi niukkaa valoaan puolikuu, joka kirkkaana ja pikkuisena
+loisti korkealta taivaalta.
+
+Mutta heti keskiyön mentyä kuului vihlova huuto Wettingin sängystä.
+Ukko -- hän ei ollut vielä viittäkymmentä, mutta tukka oli harmaa ja
+silmät kuoppiinsa painuneet kuin vanhuksen -- ukko nousi istualleen
+vuoteellaan, tömähytti kovasti jalkansa permantoon ja huusi:
+
+-- Herätkää -- herätkää! Nyt on saatana irti taas. Valoa, äiti, että
+saamme katsoa paholaista silmiin. Joudu! Hän lähenee lähenemistään. --
+Ettekö näe, miten häijyt hänen silmänsä ovat -- kamalimmat pimeässä.
+Joudu -- joudu!
+
+Kristin Wetting heittäytyi puolipökerryksissä vuoteesta, raapasi tulta
+tikulla ja sytytti pulloon asetetun kynttilän, joka oli pöydällä
+ikkunan luona. August ja Edvin heräsivät myös isän huutoon ja
+katselivat puoli-unisina ja pelästyneinä ympärilleen.
+
+-- No, nyt se taas alkaa, mutisi August, ei edes viimeisenä yönä ole
+rauhaa.
+
+-- Rukoilkaa -- rukoilkaa! huusi Wetting, pannen kätensä ristiin ja
+katsoen tuskaisin silmin vuoroin vaimoaan, vuoroin lapsiaan, rukoilkaa
+kaikki, että minä pelastuisin! Ettekö kuule, rukoilkaa -- rukoile,
+poika, ylös, laiskuri, etkö kuule, rukoile isäsi puolesta.
+
+Ja hän tarttui Edvinin käsivarteen ja paiskasi hänet sängystä
+permannolle.
+
+Unenkohmelossa ja hämillään, unesta hoippuen, tuijotti poika parka
+tyhmänkysyvin katsein isään.
+
+-- Etkö kuule, nulikka, rukoile! huusi tämä ja häristi kädellään
+poikaa.
+
+Väristen kylmästä sekä pelosta alkoi poika pomista: "Herra, lasten
+ystävä" j.n.e.
+
+-- Lisää -- lisää! huusi isä, ja poika jatkoi, yhä väristen ja
+unenpökerryksissä:
+
+-- "Enkeli kotoa vartioi" j.n.e.
+
+Sillä välin oli Kristin heittänyt ylleen saalin ja seisoi nyt siinä:
+jalat pistivät kuin kaksi tikkua esiin likaisen paidan alta, ja harmaa,
+kampaamaton tukka ympäröi kuin sammaleinen risukko laihoja, kellertävän
+kalpeita kasvoja.
+
+-- Rakas ukkoseni, hän alkoi vavisten, mutta Wetting keskeytti hänet
+käskevästi karjaisten:
+
+-- Rukoile, Kristin, sanon minä sinulle! Tuolla -- tuolla, ja hänen
+värisevä kätensä osotti vanhaa kulmakaappia, tuolla on saatana piilossa
+-- rukoile, että voitamme hänet.
+
+Kapeat tikut liikkuivat pienin kompastelevin askelin kaappia kohden.
+Kristin aukaisi kaapinoven, ja hänen laihat sormensa puristuivat
+viekottelevan pullon ympärille.
+
+-- Särjemme sen, ukko, hän sanoi äkillisestä mielijohteesta, emme anna
+sen olla täällä sinua kiusaukseen johtamassa.
+
+-- Ei! huudahti Wetting tuskaisesti, kuka mieleesi sen saatanan
+ajatuksen johti? Ei se auta -- voiman pitää tulla sisästäpäin -- niin
+sanovat kaikki, jotka ymmärtävät asian.
+
+-- Rakas ukkoseni, väitti Kristin väsyneesti, ettet ole jo oppinut
+ymmärtämään, ettei sisästäpäin mitään voimaa tule.
+
+-- Ja miksi ei? huudahti ukko ja väänsi käsiään, niin että suuret
+punasiniset rustot rutisivat, miksi ei tule voimaa sisästäpäin, miksi,
+miksi? Muistatko katovuotta, Kristin? ja hänen katseensa kävi
+kauaskatsovaksi ja ääni helläksi ja itkuiseksi, muistatko, kuinka...
+
+-- Niin, niin, keskeytti vaimo, siitä olet puhunut satoja kertoja,
+mutta ei hätä siitä vähentynyt, että sinä juomaan ratkesit,
+päinvastoin.
+
+-- Mutta minä unohdin sen, Kristin! huusi mies ja ojenteli ristittyjä
+käsiään, unohdin sen, unohdin kaiken, ja se oli ihanaa. Tuli mieleen
+niin onnellisia ajatuksia kesken kurjuuden -- unohdin nälän ja
+köyhyyden, siksi aloin juoda, näetkös, Kristin.
+
+-- Niin, tiedän -- tiedän.
+
+-- Ja niin on nytkin, jatkoi mies -- rukoile, rukoile -- en ole koskaan
+viihtynyt tässä kurjassa tuvassa -- rukoile -- rukoile -- autiolla
+nummella -- oi Herra Jumala, rukoile puolestani, lapsi -- kaukana
+ihmisistä -- niin autiota, yksinäistä -- rukoile, rukoile, että Jumala
+tekee ihmeen -- rukoile, että hän tekee tuvan katon korkeammaksi -- se
+tukehuttaa minut -- tupa on niin matala -- rukoile, että hän poistaa
+kivut ja vaivat -- rukoile, kuuletko, poika, rukoile.
+
+-- Jumala, tee ihme, pomisi poika, joka juuri oli jälleen
+vaipumaisillaan uneen ja pökerryksissään lennähti pystyyn isän
+sanoista, tee tuvan katto korkeammaksi -- tee kipuja ja vaivoja...
+
+-- Isä, kuului nyt Augustin ääni nurkkasängystä, tule tänne vähän,
+sanon jotain, joka vie tuskat yhdellä iskulla.
+
+Sairas siirsi peiton pois, tarttui toisella kädellään jalkaansa ja
+ojensi sen isää kohden.
+
+-- Katsokaa, isä, miten minun on käynyt. Lakatkaa te valittamasta -- on
+aika minun valmistautua viimeiselle matkalle -- ja ajattelisin, ettei
+ole liikoja vaadittu, jos saan silloin vähän apua isältäni...
+
+Ukko nosti päätään ja heitti aran katseen Augustiin. Mutta kun hän
+jalan näki, pääsi häneltä huuto, ja hän karkasi pystyyn. Jalka oli
+kamala katsella, sinervän musta, kurttuinen kuin vanha, mädännyt
+puunoksa. Kylmänvihat ulottuivat kauas yli polven.
+
+-- Jumala armahtakoon, poika! huudahti Wetting, Kristinin ja Edvinin
+itkun säestäessä hänen sanojaan, tämähän menee aivan päin honkaa,
+meidän täytyy saada lääkäri, vaikkapa vain keskellä yötäkin.
+
+Ukko oli yht'äkkiä selvä; hän tuli Augustin luo, tarttui varovasti
+jalkaan, veti peiton sen päälle ja pudisti päätään.
+
+-- Ei se auta -- minä heti paikalla haen tohtorin.
+
+Ja hänen katseensa etsi takkia ja housuja.
+
+-- Liian myöhään, rakas isä, vastasi August, lyhyesti nauraen, minua
+eivät auta lääkärit, kuolema on jo jalassa, se nousee nousemistaan,
+kohta se ennättää sydämeen, ja silloin se murtuu.
+
+-- Oi Herra Jumala, Herra Jumala! huudahti ukko, rukoilkaamme --
+rukoilkaamme. August lapseni -- August lapseni! Rukoilkaa, rukoilkaa --
+anna meille syntimme anteeksi -- anna meille jokapäiväinen leipämme,
+älä johdata meitä kiusaukseen. -- Eukko, etkö kuule, että poika on
+kuolemaisillaan, rukoile -- rukoile. Poika hoi! Ota esimerkkiä isästäsi
+ja veljestäsi. -- Jollei Auqust olisi ollut juovuksissa, ei hän olisi
+taittanut jalkaansa ja nyt makaisi tuossa kuin särjetty ruoko, jota ei
+kukaan voi auttaa. -- Niin -- _yksi -- yksi_ voi auttaa -- eikö jossain
+puhuta särjetystä ruovosta -- sano, eukko, muistatko, miten se oli --
+särjettyä ruokoa...
+
+Mutta kukaan ei auttanut häntä; vaimo vain nyyhkytti, ja Edvin oli
+kaatunut sänkyyn ja nukahtanut. Wettingin kasvoihin tuli tuskaisen
+etsimisen ilme, niinkuin sen, joka on eksynyt tieltä myrskyssä ja
+pimeydessä.
+
+-- Särjettyä ruokoa -- särjettyä ruokoa, hän mutisi pariin kertaan ja
+väänteli käsiään, eikö kukaan osaa sanoa, miten se oli?
+
+August huokasi syvään ja ähkyen ja käänsi kasvonsa seinään päin.
+
+-- Ole vaiti, isä, ja levätään hetkinen. Äiti, anna siemaus vettä.
+Muuta en enää maista. Minusta tuli raitis lopultakin.
+
+Hän naurahti, lyhyttä, katkeraa nauruaan, äidin tukiessa hänen päätään
+ja kaataessa vesitilkan kuiville, kuumille huulille.
+
+Hiljaa mutisten ryömi ukko vuoteeseen. Hän mietti yhä salaperäisten
+sanain jatkoa; hän tiesi, että jatko oli olemassa, hän kaipasi sitä
+nääntyvänä -- miksei kukaan voinut hänelle sitä sanoa?
+
+Kristin laskeutui myös levolle, mutta kynttilä sai pullossaan palaa, ja
+aina silloin tällöin nousi vaimo ja kostutti Augustin huulia vedellä.
+
+Päivänkoitteessa nukahtivat kaikki, kuolevakin, ja kynttilänpätkä
+sammui pullosta. Pistävä katku levisi pieneen ummehtuneeseen
+huoneeseen, johon aamuaurinko sattui, valaisten kalpeita,
+kiusaantuneita kasvoja.
+
+Askelet ulkoa ja lukon koperoiminen saivat Kristinin kavahtamaan
+pystyyn unestaan ja nousemaan. Sverker tuli opettajattaren keralla.
+
+-- Hyvänen aika, huudahti Kristin ja paiskasi hameen ylleen -- tekö,
+neiti -- -- se nyt oli aivan...
+
+Mutta Wetting jäi liikkumatonna sänkyyn makaamaan ja kiinnitti
+Gertrudiin pitkän, läpitunkevan katseensa. Huulet liikkuivat hiljaa, ja
+hymy lennähti kasvojen yli. Nyt hän tiesi saavansa kuulla noiden
+ihmeellisten sanain jatkon.
+
+-- Päivää, rakkaat ystävät, sanoi Gertrud ja nyykäytti päätään tuvan
+asukkaille, miten voitte tänään? Augustin jalan ei ole hyvin laita,
+kuulin minä --
+
+Hän meni vuoteen luo ja ojensi kätensä, johon sairas veltosti tarttui.
+
+-- Miten on, August?
+
+-- Hyvin, vastasi tämä, tai ainakin kohta on kaikki hyvin. Muutaman
+tunnin päästä, luullakseni, on kipu tauonnut.
+
+Augustin välinpitämätön ääni näytti liikuttavan ukkoa, sillä hän nousi
+nopeasti, vetäen housujaan, ja tuli pojan luo.
+
+-- August lapseni, hän kuiskasi levottomin, harhaavin katsein, rukoile
+-- rukoile -- rakas neiti -- rukoilkaa hänen puolestaan -- meidän
+kaikkien puolesta -- me olemme kaikki särkyneitä -- kuinka se olikaan?
+-- Särjettyä ruokoa -- miten se oli? -- Olen unohtanut jatkon.
+
+Ja hän katsoi Gertrudiin, katse kerjäävänä.
+
+-- "Särjettyä ruokoa ei Hän muserra ja suitsevaista sydäntä Hän ei
+sammuta", -- sanoi Gertrud juhlallisesti.
+
+-- Niin se eli -- nyt muistan kaikki, huudahti ukko ja hänen kasvonsa
+kirkastuivat, on toivoa sinua varten -- minua varten -- meitä kaikkia.
+-- Mutta rukoilla sinun täytyy -- rukoile -- rukoile henkesi edestä.
+
+-- Mitä minä rukoilen? kuiskasi August aroin, pelokkain äänin.
+
+-- Rukoile kuolematonta sielua -- ijäistä elämää -- rukoile -- rukoile,
+August lapseni -- Hän, joka on luvannut, ettei hän murra särjettyä
+ruokoa, hän on kuuleva -- rukoile, rukoile...
+
+Ja juoppouteen vajonneeseen mies parkaan tuli äkkiä jotain suuremmoista
+ja juhlallista, hänen siinä seisoessaan lujasti ristiin puristetuin
+käsin ja ylöspäin luoduin, sumein katsein, johon äkkiä puhkesi
+ijäisyyskaipuu.
+
+Gertrud lankesi polvilleen ja alkoi ääneen rukoilla.
+
+-- Jeesus Kristus -- ole kanssamme tänä hetkenä -- tee se, mikä meistä
+näyttää ihmeeltä -- pyyhi pois synnit -- anna anteeksi rakkautesi
+tähden -- sytytä uutta elämää kärsimyksen voimattomuuteen -- kuoleman
+pimeyteen -- sinun edessäsi ei ole suurta eikä pientä -- suuria eikä
+pieniä ihmiskohtaloita ei ole olemassa sinulle, sinä ainoa hellä,
+rakastava -- sinä aina laupias, ota tämä haparoiva sielu -- nämä
+haparoivat sielut ja sytytä heihin uutta ijäistä elämää rakkautesi
+ihmeellisestä liekistä.
+
+Kalpeana ja liikkumattomana makasi August, pelästynyt, ihmettelevä
+katse kiinnitettynä Gertrudiin. Vuoteen ympärillä seisoivat vanhemmat
+ja siskot, aina silloin tällöin nyyhkyttämällä toistaen Gertrudin
+sanoja. Ulkona oli aurinko noussut ja sirotti aamukultaansa nummelle,
+jokunen sädekimppu valahti myös sisään tomuisen ikkunan läpi ja valaisi
+kuolevan vääntyneitä piirteitä, likaista vuodetta, puutetta ja
+köyhyyttä, jotka niin räikeinä pistivät silmään kirkkaassa
+aamunkoitteessa. "Ijäinen elämä", "kuolematon sielu". Sanat kaikuivat
+kuin mahtava kellojensoitto kaukaisista avaruuksista. -- Mutta kuin sen
+kaikuna soivat hapuilevassa, kuoleman kouristamassa sydän parassa
+ihanat, salaperäiset sanat: "särjettyä ruokoa en minä murra,
+suitsevaista sydäntä en sammuta". --
+
+Tähän ajatukseen, jota koriseva, puolisammunut ääni kangertain lausui,
+nukkui kuoleva vaivoista, köyhyydestä, kiusauksista. Rajut väristykset
+puistattivat hänen ruumistaan, kasvot vääntyivät, hän haparoi käsillään
+ilmaa, ikäänkuin taistellen hirveän tuskan kourissa. Hetkinen kovaa
+hengenahdistusta, viimeisten elonilmausten kamppailu, sitten oli kaikki
+hiljaista, ja kuoleman rauha tuli, liittyen ikäänkuin lempeäksi
+loppusoinnuksi hädän, synnin ja katumuksen lyhyeeseen, sydäntä
+viiltävään satuun.
+
+-- August lapseni, August lapseni, huudahti Kristin, vaipuen polvilleen
+ja painaen itkien kasvonsa pojan ruumista vasten. Tänä hetkenä muisti
+hän äkkiä hetken, jonka oli ennättänyt unohtaa elämän raadannassa,
+kevään ja rakkauden iloisen hetken, jolloin hän ensi kerran laski
+esikoisensa rinnoilleen. Hän nyt makasi tuossa jäykkänä ja kalpeana,
+hän, pikku August -- joka oli hänen rintojaan imenyt -- jota hän niin
+monta kertaa oli kantanut nummen poikki. -- Oi Herra Jumala -- Herra
+Jumala!
+
+Ja äidin viiltävä tuskanhuuto halkaisi mahtavana köyhyyden ja
+raatamisen harmaan arkitunnelman. -- Hän itki pientä Augustiaan,
+niinkuin hän olisi vielä ollut äitinsä kaunis, viaton lapsi, ja äiti
+itse rohkea nuori nainen, joka voimakaskäsivartinen, lämminsydäminen
+kuin oli, odotti niin paljon elämästä.
+
+Aurinko oli nyt noussut korkealle yli taivaanrannan; nummen suuri
+hiljaisuus alkoi särkyä äänistä ja liikkeestä; lehtokurppaparvi lensi
+suhisten kanervikon yli ja katosi metsänlaitaan; kaukaa tuli hevosia
+nelistäin, niiden mustat varjokuvat piirtyivät selvinä kirkasta
+taivasta vasten; yksitoikkoisesti viheltävä ääni viilsi halki
+avaruuden: joitakuita rantasipejä lensi aivan pitkin vedenpintaa
+pienellä järvellä vuoren etelärinteellä. Päivä, meluisa, uuttera
+työpäivä lähestyi, elämän todellisuus karkotti yön juhlallisen
+tunnelman.
+
+Gertrud auttoi väkeä kantamaan ruumiin liiteriin ja jätti sitten
+jäähyväiset, luvaten tulla taas hautajaispäivänä "laulamaan ruumista
+ulos". Hän antoi tämän lupauksen toista lupausta vastaan: ettei mitään
+väkijuomia saisi olla hautajaisjuhlassa. Wetting ojensi juhlallisesti
+kätensä ja vannoi, ettei talossa saanut olla tippaakaan väkeviä, niin
+kauan koin pojan ruumis oli maan päällä, eikä senjälkeenkään, jos
+Jumala tahtoi kuulla hänen rukouksensa ja antaa voimaa vastustaa
+kiusausta. Kristin ei ollut yhtä valmis luopumaan ajatuksesta, ettei
+olisi väkijuomia. Hän vihasi "väkeviä", jotka olivat hänen elämänsä
+kurjuuteen syypäät, mutta hän ei kuitenkaan voinut tyytyä ajatukseen,
+että ukot veisivät kirkolle ruumiin, sitä ennen ottamatta vähän
+"tuimaa" nahkoihinsa. Ei olisi oikein kunnialliset hautajaiset muutoin,
+hän arveli, ja sanottakoon August parasta mitä tahansa, mutta
+kunnialliset hautajaiset hänen tuli saada.
+
+-- Rakas Kristin, kyllä me parhain "kunnioitamme" Augustia siten, että
+hänen hautajaisensa ovat kaiken kaikkiaan raittiit, väitti Gertrud.
+
+-- Raittiit, tietysti, emmehän muuta ole ajatelleetkaan. Mutta eihän
+silti täytyne olla ehdoton, vastasi eukko nyrpeänä.
+
+-- Täytyy, sanon minä, akka! huudahti Wetting ja löi kätensä pöytään,
+nyt olen voittanut saatanan, pois pullot, ei yhtäkään saa jäädä.
+
+-- Tottakai voi meillä olla pisara lääkkeeksi, väitti vaimo jurosti.
+
+-- Ei, sanon minä, ei pisaraakaan, kas niin, pois kaikki
+perkeleenkojeet!
+
+Ja hän otti kaksi pulloa kulmakaapista ja singahutti ne ulos vuorta
+vasten, niin että lasisirut ja olut lentelivät.
+
+-- No, nyt se on selvänä! Ei pisaraakaan pidä täällä oleman Augustin
+kunniapäivänä.
+
+Ja niine lupauksineen ja tietoineen jätti Gertrud Wettingin perheen.
+
+Pieni torppa vuorella sai nyt jonkun aikaa olla koko kylän huomion
+esineenä. Sillä olipa väki miten köyhää tahansa, oli paikkakunnan tapa,
+että kuollutta kunnioitettiin ja ruumis vietiin hautaan prameudella ja
+komeudella.
+
+-- Näetsen, sanoi Lotta Stål, joka aina tällaisissa tilaisuuksissa oli
+päähenkilönä, ei ihmisillä ole niin usein varaa pitää hauskaa, siksi
+pitää olla vähän niinkuin kunnollista, kunnollista, kun vanhat pannaan
+hautaan ja nuoret liittyvät yhteen.
+
+Heti kuolemantapauksen jälkeen ilmestyi myös Lotta torppaan. Nyytti
+kädessä hän ontui mäkeä ylös, tärkeän ja juhlallisen näköisenä,
+tietäen, että hänestä riippui, voitiinko seuraavana sunnuntaina
+kirkolla sanoa, oliko päivä ollut Wettingeille kunniaksi vai ei. Ja
+siinä oli paljon ajattelemista, pitkin päätä pitämistä, uskokaa pois.
+Ruumis piti vaatettaa, kuolinhuone koristaa, "tuomiset" tarkastaa ja
+laskea, oli ruuat, oli pöydän kattaukset, kirkkomatka y.m. Ja Lotan
+puolukkapää heilui vartensa nenässä, ja pikku silmät vilkuivat ja
+hymyilivät, kun hän tervehti Kristin Wettingiä, joka hiljaa nyyhkytti
+ja ahkeraan pyyhkieli silmiään esiliinan nurkkaan.
+
+-- Hyvä ystävä, älä nyt ihan murru ja sorru, arveli Lotta lohduttain,
+eipä tiedä, olisiko hänestä teille ollut koskaan mitään iloa.
+
+Siihen ei Kristin voinut mitään vastaan väittää. Jumala tietää, että
+näihin asti oli August ollut surunlapsi, eikä ollut juuri luultavaa,
+että hän olisi koskaan muuksi muuttunut.
+
+-- Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta, nyt pidän minä huolta, näetkös, nyt on
+minun päiväni -- nyt on minun päiväni, näetkös -- sinun ei pidä
+ajatella mitään eikä huolehtia mistään, sillä kyllä minä pidän
+virastani vaarin. Katsotaanpas -- täytyy vähän laskea, näetkös -- vähän
+laskea. Tulee monta vierasta, näetkös, ja tulevathan sitä paitsi kaikki
+Hövekalaiset, eikä ole missään semmoisia ahmatteja...
+
+"Hövekalaiset" olivat Kristin Wettingin lähimmät sukulaiset, enot ja
+serkut, ja hänen täytyi tunnustaa, että Lotan käsitys heidän
+ruokahalustaan oli oikea. Voi, miten monasti hän oli saanut kurittaa ja
+masentaa omaa haluaan hyviin ruokiin, kunnes se oli kutistunut ihan
+yksinkertaiseksi toivoksi syödä kyliänsä.
+
+-- No, jatkoi Lotta, tottunein käsin järjestäen tilapäisesti siistittyä
+keittiötä, onko jo tuotu tuomisia?
+
+-- On, Håfit juustokakkuja ja Tingbomit muutamia leivospahasia.
+
+Lotta naurahti ylenkatseellisesti.
+
+-- No, niillä ei pitkälle päästä. Mokomia ihmisiä, aina kaltaisiaan
+niin häissä kuin hautajaisissa. Lasketaanpas nyt vähän -- lasketaan
+vähän.
+
+-- Voileivoksia Östergårdista Svaneilta -- kelpo voileivoksia ne
+tavallisesti lähettävät -- sitten Emelie Lagerin oikeita
+pursorinkilöitä -- ihan ehtaa -- sitten Hövekan muorin sokerikakku ja
+Krökesan Heddan ostonamuset. Sitten tuodaan koululta täytettyjä
+leivoksia, se on nyt jotain kunnollista -- kunnollista. -- Nyt
+lasketaan hiukan -- lasketaan hiukan.
+
+Ja Lotta nojasi pientä hytkyvää päätään kättä vasten ja vilkuili
+syvämietteisesti Kristiniin, sillä välin mielessään luoden silmäyksen
+talon koko asemaan. Ääneen hän ei enää mitään puhunut, tärkeimpiä ja
+ratkaisevimpia toimenpiteitään hän ei muille ilmaissut.
+
+-- Näetsen, kaiken pitää olla omaan laatuunsa, laatuunsa, hän sanoi,
+merkitsevästi nyykäyttäen Kristinille, joka syvästi tunsi halpuutensa
+"kalaasi-Lotan" suuren kokemuksen edessä. On mulla taitoni tallella,
+tiedän minä vähän, miten herrasväessä eletään, usko pois.
+
+Näin sanoen otti Lotta esiin salaperäisen, läkkisen koneen, jota hän
+tarkoin ja hellästi pyyhkieli, ja asetti sen sitten hyllylle.
+
+-- Se on "klassia" varten, näetkös, sitä laitamme
+hautajaispäivällisiin, hän sanoi ja nyykäytti rohkaisevasti
+Kristinille.
+
+-- No eipä vaan, niinkö hienoa, ihmetteli tämä hämillään.
+
+-- Se on jotain kunnollista, selitti Lotta, jotain kunnollista -- kyllä
+tässä tiedetään, mitä tuodaan, ja "klassia" käyttävät sekä ylhäiset
+että alhaiset.
+
+Pitojen keittäjättären moniin tehtäviin kuului myös ruumiin pukeminen
+ja kirstun koristaminen. Mitkä terveydenhoidon viholliset tämän tavan
+ovat keksineet, on hyödytöntä tutkia, yhtäkaikki, tapa oli olemassa, ja
+Lotan eläessä ei kukaan olisi rohjennut sitä ruveta muuttamaan. Niin
+pian kuin oli suorittanut tarpeelliset valmistelut keittiössä, hän
+kiiruhti Wettingin muorin seuraamana kuolinhuoneeseen ja siirtyi
+joustavasti miellyttävästä puuhastaan kakkujen ja jäätelökoneitten
+parissa synkempään ja epämiellyttävämpään toimeensa liiterissä. Tosin
+häntä värisytti, kun hän sai nähdä Augustin kamalan muodottomaksi
+käyneen, jo kalmanhajuisen ruumiin, mutta hän hillitsi itsensä ja
+pakotti kasvoihinsa tilaisuuteen sopivan ilmeen. Huolestuneina ja
+synkkinä kurtistuivat kasvojen rypyt, silmät vilkuilivat kuin
+levottoman kanan, eikä itse Wettingin muorikaan olisi voinut sen
+syvemmin ja tuskaisemmin huoata.
+
+-- Oi Herra Jumala -- rakas taivaallinen Isä, miten pahannäköiseksi on
+mennyt...
+
+Arvelematta hän ryhtyi kuitenkin työhönsä, Kristinin avustamana. Hän
+pesi ja kampasi ruumiin, puki sen puhtaaseen paitaan, pani sen ylle
+kovetetun "yönutun", ja hetken päästä makasi August valmiiksi puettuna
+arkussaan sypressinoksa sinertävänkalpeassa kädessä ja toinen
+samanlainen pää- ja jalkopuolessa.
+
+-- Näetsen, sanoi Lotta, "eksressi" on vähän niinkuin juhlallinen.
+Kyllä tiedän, että se sopii hyvin kuolleille ja haudoille, on niinkuin
+vähän kunnollista, kunnollista, kun annetaan tuollainen oksa mukaan
+hautaan.
+
+Iltapuolella tulivat koululapset ja koristivat kuolinhuoneen vihreillä
+oksilla ja valkoisilla lakanoilla, hajottivat kuusenhakoja ja
+pystyttivät pieniä latvastaan katkaistuja kuusia pitkin tietä, jota
+hautajaissaaton oli määrä kulkea kirkolle.
+
+Edellisinä päivinä ennen hautajaisia tulivat naapurit ja ystävät
+tuomisineen. Juustokakkuja, sokerikakkuja, "ostonamusia", leivoksia,
+täytettyjä tai ilman täytettä y.m. tulvaili pikku keittiö täyteen, niin
+että se oli kuin oikea varastohuone. Sen lisäksi pöytä huojui lihan,
+silavan ja juustojen painosta, jotka Kristin oli saanut lahjaksi
+Svanilta ja muilta rikkailta talollisilta. Ei ollut talo koskaan ollut
+niin hyvin varustettu kuin Augustin "kunniapäivänä". Lotta hymyili ja
+nyykytteli päätään, niijaili ja kursaili, kaikki oli käynyt hänen
+"laskujaan" myöten, tulisi oikein kunnolliset hautajaiset, joita ei
+tarvinnut hävetä, se oli varma.
+
+Kirkkaana nousi aurinko hautajaispäivänä. Nummen ja metsän ja lakeuden
+oli runsas kevätsade pessyt puhtaaksi, ilma oli niin häikäisevän
+kirkas, että silmä oli näkevinään korret, jotka pistivät esiin
+peltosaroista Månbergin juurella, jonka reunat terävinä kuvastuivat
+kylmänsinistä taustaansa vasten.
+
+Jo kello kahdeksan aamulla tulivat vieraat. He saapuivat miltei
+kaikki yht'aikaa: Svan vaimoineen, joiden torpparina Wetting
+oli, Tingbomilaiset, Emelie Lager, kätilö, sekä useita muita
+"toisenpuolisia": Hövekan väki, Wettingin muorin sukulaiset, ja
+Krökesan Hedda, muuan hänen nuoruudenystävänsä. Josefina Asp,
+"pito-emäntä", joka oli kuitenkin tullut aikaisemmin, lausui nyt
+vieraat tervetulleiksi ja kursaili heidän edessään, arvoa ja
+yhteiskunta-asemaa myöten. Kristin itse istui vain penkillä, vastasi
+vierasten tervehdykseen, huokasi ja pyyhki silmiään kokoonkäärittyyn
+nenäliinaansa. Sekin kuului hää- ja hautajaistapoihin, ettei talon
+emäntä itse saanut mistään huolehtia, vaan jätti kaikki juhlamenot ja
+hommat pitojen emännän ja keittäjättären asiaksi.
+
+Syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan jalkojen rapina ja
+naisten huokaukset keskeyttivät, kokoontuivat nyt vieraat ja
+istuutuivat kukin paikalleen, joka heille kerta kaikkiaan määrättyä
+arvojärjestystä noudattain osotettiin. Kaikki kursailivat toisiaan:
+"ei, rakas ystävä, ole niin hyvä" -- "enhän nyt minä" -- "eihän toki",
+kuuli lakkaamatta muijain toisilleen puhelevan; mutta voi sitä, joka
+olisi pitänyt moiset kohteliaisuudet totena, voi Krökesan Heddaa, jos
+hän olisi astunut askeltakaan ennen rouva Tingbomia, voi rouva
+Tingbomia, jos hän olisi rouva Svanin edellä mennyt! Mitään sellaista
+ei kuitenkaan tapahtunut, kaikki tiesivät asemansa, kohteliaisuus vain
+vaati kursailua, ja kun se oli suoritettu, asettuivat kaikki
+paikoilleen, ja katseet rupesivat ikävöimään kahvitarjotinta.
+
+Mutta se viipyi.
+
+Asianlaita oli nimittäin niin, ettei Hövekan Petter, Wettingin muorin
+veli, vielä ollut tullut, eikä ollut Josefina Aspin yhtä vähän kuin
+Lotankaan mielestä sopivaa alkaa kahvinjuontia ennen hänen tuloaan.
+Neljännes toisensa jälkeen vieri, vieraat istuivat eteensä tuijottain,
+mutta kahvia vain ei näkynyt. Viimein rohkaisi Kristin mielensä, läksi
+keittiöön, missä Lotta seisoi lieden luona, ja kysyi kuiskaten:
+
+-- Eikö voisi tuoda kahvia nyt? Odotus alkaa käydä pitkälliseksi.
+
+Lotta kääntyi ja silmäili Kristiniä paheksuvin ja hämmästynein katsein.
+Sellaisiin sekaantumisiin ei Lotta ollut tottunut, eikä hän niitä
+sietänytkään.
+
+-- Lapsi, lapsi, hän sanoi ja säesti jokaista sanaa ruumistaan hiukan
+huojuttamalla, mitä siihen asiaan tulee, niin ole hyvä äläkä sekaannu
+-- ei kukaan ole vielä puuttumat minun asioihini -- minä määrään -- nyt
+on minun päiväni -- se tulee, milloin tulee -- kuolleen eno ei ole
+vielä tullut -- me odotamme häntä.
+
+Ja siihen täytyi Kristinin tyytyä; vielä neljänneksen saivat hän ja
+vieraat odottaa ja tirkistellä kahvin tuloa, vasta kun Hövekan Petter
+oli saapunut, se tuotiin sisään ja juotiin suurella mielihalulla,
+huolimatta siitä, että Lotta oli valinnut runsaista tuomisista
+kehnoimmat kakut. "Näetsen", oli hän uskonut Kristinille, "ei nyt ole
+niin väliä, kun miehetkin ovat muassa, parhaat säästän myöhemmäksi, kun
+miehet ovat kirkossa, ja me naisväki istumme kotona suremassa".
+
+Kahvin jälkeen tarjottiin maitoa ja korppuja ja n.s. "jätelihaa",
+salaperäistä ruokalajia, joka oli valmistettu vanhoista tähteistä, ja
+jota Lotta piti kyllin hyvänä näin aamutuimaan, mutta jota Svanin muori
+ei voinut syödä, ja jonka Krökesan Hedda, kun Lotta kääntyi selin,
+heitti taaksensa nurkkaan. Lotta hyvin pahastui, kun ei Svanin muori
+pannut oikeaa "väärtiä" hänen ruokaansa. "Näetsen, näetsen", hän
+kuiskasi keittiössä Josefina Aspille, "ylpeys käy lankeemuksen edellä
+-- Karolina Svan on aina ollut niin ylpeä naamastaan, ja pitänyt
+itseään muita parempana -- sen minä tiedän varmasti, että
+hienoimmissakin hautajaisissa on jäteliha kelvannut. Kun Axelin Stina
+Riåsta piti haudattaman, ja se oli sellainen suru, että mies oli ihan
+järjiltään ja väänteli käsiään ja vaan itki, niin söi hän kuitenkin
+jätelihaa halusta, sanon minä."
+
+Mutta vaunujen eteen oli jo hevoset valjastettu, ja ne odottivat
+miehiä, joiden piti viedä ruumis kirkolle; naiset jäivät kotiin, vain
+suurissa hautajaisissa he seurasivat saaton mukana.
+
+-- Olkaa hyvä, neiti, ja lukekaa ulos ruumis, kuiskasi Kristin
+Gertrudille ja antoi hänelle avatun virsikirjan. Tahtoisimme, että
+olisitte hyvä ja lukisitte tämän, hän jatkoi ja osotti numero 492:ta,
+sillä meistä se on niin kaunis ja sopiva -- "Jo vaietkoot
+valitusäänet".
+
+Gertrud koetti panna vastaan, hänestä ei nimittäin tämä virsi ollut
+oikein "tilaisuuteen sopiva". Mutta Kristin ei hellittänyt, juuri se
+virsi piti "opettajan" lukea, hän, Kristin, oli sen valinnut, koska se
+oli niin kaunis ja siinä oli kolmetoista värssyä, oli vähän niinkuin
+kunnollista ja kunniallista, kun oli niin monta värssyäkin. Gertrudin
+täytyi siis täyttää hänen toivonsa; syvän hiljaisuuden vallitessa
+vaelsivat hautajaisvieraat kuolinhuoneeseen, minne oli sytytetty neljä
+kynttilää, kaksi molemmin puolin arkkua, ja asettuivat sitten,
+väistellen ja kursaillen, kuolleen ympärille, jonka jälkeen Gertrud
+rukoili lyhyen rukouksen ja luki kolmetoista virrenvärssyään. Yhtä ja
+toista oli hänen vaikea saada suustaan; sanat takertuivat kurkkuun, kun
+hänen piti sanoa: "Täss' uskossa eronnehelle" juoppouteen vajonneesta
+poika parasta. Mutta sitten hän ajatteli, että sen, mikä totuudesta
+puuttui, sai Jumalan laupeus täyttää, ja se, mikä hiipaisi
+naurettavuuden rajaa, sai peittyä kyyneliin, kyyneliin äidin silmistä,
+jotka ahnaasti ahmien riippuivat lukijan huulissa kiinni.
+
+Nyt seurasi juhlallinen hetki: kirstu oli kannettava ulos ja saattue
+järjestettävä. Kevättuuli tempoi Lotan ohuita harmaankeltaisia
+hiussuortuvia, kun hän, köyryselkäisenä ja pientä päätään huojuttain,
+seisoi katsomassa, että kaikki tuli oikeaan järjestykseen. Saattueeseen
+kuului neljät ajoneuvot; ensin oli kärryt, joissa oli haudalle pantava
+risti. Se oli suuri, valkoinen ja äskenmaalattu ja pani takana seisovat
+ruumisvaunujen hevoset hypähtelemään ja korviaan levottomasti
+heristämään. Ristiä, johon oli kaiverrettu pienin, ahtaalle kasatuin
+kirjaimin: "August Wetting, rakastettu, kaivattu", ja jonka ympärillä
+riippui tekokukista sidottu seppele, kannatti Edvin Sverkerin
+avustamana, joka samalla oli ajajana. Heidän takanaan istui kaksi muuta
+poikaa, nuorison "huomattavimmat": Eskil Svan ja Hövekan Petterin
+vanhin.
+
+Svan kunnioitti torppariaan lainaamalla vaunut ja hevoset kirstua
+varten. Neljä sukulaista kantoi arkun ulos, asettivat sen vaunuille,
+ajaja istuutui kirstun päälle ja tempasi lujasti ohjaksista. Hevoset
+kävivät levottomammiksi, risti pelotti niitä, niin että ajajalla oli
+täysi työ niitä hillitessä.
+
+Nyt oli saattue järjestynyt, ja kärryt vierivät mäkeä alas pienten
+taittolatvaisten kuusten välillä, jotka tietä reunustivat. Ensin
+mentiin tavallista kulkua, mutta sitten vauhti lisääntyi; päristen
+tuijottivat Svanin varsahevoset valkoista ristiä, niiden sieraimet
+laajenivat ja korvat heristyivät, välistä ne läksivät nelistämään, ja
+viimein mentiin puoli laukkaa kirkolle. Ihmiset, jotka vastaan tulivat,
+pysähtyivät ja ällistelivät hämmästyneinä; eivät he koskaan eläissään
+olleet nähneet ruumissaaton sellaista jumalatonta vauhtia mennä
+rämistävän.
+
+Mutta tuvassa istui naisväki pitkin seiniä, liikkumatta, kädet ristissä
+helmassa. Silloin tällöin kuului kuiskaus, nenäntuhistusta tai lihavain
+kärpästen surinaa, jotka kevätaurinko oli herättänyt talvi-unesta;
+muutoin vallitsi hiljaisuus, jossa kahvikuppien kalina kuului selvänä
+keittiöstä, tunnelmaa keventäin. Krökesan Hedda pyyhkieli suutaan ja
+laajensi sieraimiaan. Hän ymmärsi kahvin laadun, ja keittiöstä tuleva
+lemu ilmaisi, että Lotta nyt oli ottanut käytäntöön puodin hienoimman
+kahvilajin. Ohhoh, nämäpä olivat hautajaiset, joita kelpasi kadehtia.
+Nyt tuli Lotta kuppeineen, kermoineen ja sokerineen, Josefina Asp
+asetti pöydälle kaksi koria täynnä mitä hienointa pikkuleipää, ja
+lopuksi tuotiin sisään juuri kiillotettu, höyryävä kahvipannu.
+
+-- Olkaa hyvät -- pitäkää hyvänänne! tyrkyttivät Lotta ja Josefina
+vuorotellen, kaataen kuppeihin ruskeata juomaa. Muijat nousivat,
+katselivat toisiinsa, suoristivat hameitaan ja siirtyivät hitaasti
+pöydän luo. "Pitäkää hyvänänne -- olkaa hyvät" kuului lakkaamatta ja
+tarmokkaasti Lotan ja Josefinan ääni, samalla kun he rohkaisevasti
+nyykyttelivät oikealle ja vasemmalle. Nyt alotti Svanin muori, Hövekan
+Petterin Lisa ja "opettaja" seurasivat esimerkkiä, lusikat kalisivat,
+kahvinlemu levisi väkevänä ja suloisena tupaan, muijat ottivat
+lautasensa kukkuroilleen leipää, puhaltelivat kahvia, kastoivat
+vehnästään, imivät sokeripaloja ja pyyhkivät tyytyväisinä suutaan
+kokoon käärittyyn nenäliinaan. "Kiitoksia paljon" -- "olkaa hyvä,
+pitäkää hyvänänne -- vielä yksi kapillinen" -- "kiitos, kiitos, se nyt
+on ihan liikaa", kuului lomatusten, ja kakkuvadin kukkura luhistui
+luhistumistaan, ja kahvipannu täytettiin kerta toisensa perästä
+uudelleen keittiössä. Tunnelma kävi rattoisaksi, kuiskailtiin ja
+juteltiin, luettiin raamatunlauseita ja virrenvärssyjä kahvitilkkojen
+välillä. Puhuttiin kuolleesta, miten "huomattava" hän oli lapsena,
+urhea ja korea katsella. Kristin Wetting huokasi, rauskutti
+sokeripalaansa ja kertoi aina luulleensa, että Augustista tulee
+metsästäjä tai "inspehtuor", sillä ei hän ollut kuin seitsenvuotias,
+kun jo ampui harakoita, niin että silmiä huikasi. Voi minun poikaani,
+minun poikaani! Sitten hän kuvasi hänen viimeisiä elinpäiviään
+ja -tuntejaan, hänen vaikeita vaivojaan, hänen mustunutta jalkaansa,
+kaikkea, mitä hän oli puhunut. Ja niin kärsivällinen oli poika parka,
+hän vain valitti hiljakseen: "ai, ai, äiti", sanoi. Eikä hän mitään
+väkeviä tahtonut kuolinvuoteellaan, eipä vain, ei pisaraakaan. "Anna
+vettä, äiti", kuiskasi viimeisillään. "Nyt minä olen raitis, äiti", ja
+"Jumala suokoon, etten olisi muuta juonut kuin vettä", niin, ne olivat
+hänen viimeiset sanansa. Niin raitis ja kunnollinen hänestä lopulta
+tuli. Ja niin hartaasti hän rukoili Jumalaa: "suitsevaa sydäntä älä
+sammuta äläkä särjettyä ruokoa murra" -- Poikani, poikani, kyllä Jumala
+kuuli rukouksesi, kyllä sielusi on pelastettu.
+
+Ja muijat hänen ympärillään huokailivat ja nyyhkyttivät, ja kahvi valui
+pannuntorvesta, ja Lotta pisti aina väliin: olkaa hyvä -- olkaa hyvä!
+
+Viimein asettui Lottakin ja joi hyvällä omallatunnolla kaikki neljä
+kuppiaan. Sen ohessa parpatti hänen kielensä, ja pää nytkyi innokkaana
+ja tärkeänä. Alkain kuiskimalla kertoa Augustin kuolinvaatetuksesta ja
+Kristinin surusta ja omista lohdutusyrityksistään, hän siirtyi muihin
+samanlaisiin tapauksiin, kuvaili tapaturmia, jalankatkeamia,
+halvauskohtauksia ja vatsanvaivoja, joita oli omin silmin nähnyt pitkän
+elämänsä varrella.
+
+Muijat nyykyttelivät päätään, surkeilivat ja värisivät; kakut ja
+sokeripalat rouskuivat enemmän tai vähemmän hampaattomissa suissa, ja
+hyvä kahvi maistui kahta paremmalta kurjuuden kuvat silmäin edessä.
+"Ohhoh, ei voi kyllin kiittää Jumalaa, niin kauan kuin on ehjät
+jäsenet", huokasi Krökesan Hedda, "Jumala tiesi, kuinka kauan ne saa
+pitää?"
+
+Nyt kääntyi keskustelu yleisiin asioihin, tarinoitiin vanhoja juttuja,
+kerrattiin sanoja, joita oli lausuttu kuolinvuoteilla kolme-,
+neljäkymmentä vuotta sitten, ja jotka alituisesti toistettuina, puhujan
+mielikuvituksesta huomaamattomasti vuotaneine lisäyksineen, lopulta
+olivat piirtyneet kansan tietoisuuteen kuin kivikirjotus, joka
+muuttumattomana siirtyi perintönä polvesta polveen.
+
+-- Niin, kyllä minä hyvin muistan, kun Petterin isä meni pois, sanoi
+Krökesan Hedda, katsokaas, sillä oli keuhkotulehdus sekä keuhkoissa
+että vatsassa, sanoi tohtori, siihen se kuoli. Sillä _yhden_ sellaisen
+sairauden voi läpäistä, sanoi tohtori, mutta ei kahta, Se oli kauhean
+kipeä, se ihmisparka. "Anna minulle henkeä, Hedda, anna henkeä", hän
+huusi. Mutta enhän minä sille raukalle voinut henkeä antaa.
+
+-- Ei niin, kun loppuu, niin loppuu.
+
+-- Ruumis palaa maahan, josta se on tullut, ja henki Jumalan luo, joka
+sen antoi, pujahutti Karolina Svan juhlallisesti väliin.
+
+Kristin huokasi, meni ikkunan luo ja tuijotti tielle.
+
+-- Missähän ne nyt ovat? Ehkä Öjevikin mäellä.
+
+-- Ohoh, hyvä ystävä, täytyyhän ruumista kuljettaa kirkolle ihmisiksi
+eikä laukkaa ajaen, eivät ne ole voineet ennättää kuin vasta Krökeniin.
+
+-- Krökeniin? Kyllä Svanin varsahevoset jo siitä ohi ovat.
+
+Kristin huokasi taas, ja hänen silmänsä katselivat yhä uneksien
+ikkunasta, hän ei enää ajatellut arkkua ja saattuetta, hän ajatteli
+Augustinsa sielua: miten hänen nyt mahtoi olla? Ah, kyllä Herra varmaan
+oli armahtava, _hän_ kyllä oli säästävä suitsevaista sydäntä.
+
+-- Lukekaa meille jotain, neiti, hän sanoi ja kääntyi Gertrudiin,
+ihminen kaipaa niin kuulla vähän Jumalan sanaa, kun lapsi on
+viimeisellä matkallaan.
+
+Nyt tuli tupaan kuolemanhiljaisuus, ristityin käsin istuivat muijat ja
+kuuntelivat hartaasti, kun Gertrud luki kappaleen raamatusta ja rukoili
+vainajan sielun puolesta.
+
+Juuri kun Gertrud sanoi aamen, tuli pieni lintu, napahutti pari kertaa
+ruutua ja lensi heti pois. Kaikki säpsähtivät, Kristinin kasvot
+kalpenivat. Augustin vapautunut sielu toi jäähyväistervehdyksen,
+samalla hetkellä, kun ruumis laskettiin multaan! Nyt hän ei enää
+epäillyt poikansa pelastusta, ilonkyynelet virtasivat hänen poskiaan,
+ja hän kohotti kiitollisena ristiin liitetyt kätensä.
+
+-- Ajatelkaas, mikä armo tapahtui Kristin Wettiugille, kuiskasi Lotta
+keittiössä, no, se nyt on sanottava, että tosi on sana: Jumala korottaa
+nöyrät.
+
+Heti oltiin kuitenkin taas vajottu maallisiin hommiin. Tottunein käsin
+kattoivat Lotta ja Josefina päivällispöydän hevosenkengän muotoon,
+paikkakunnan tavan mukaan. Kapeita lautoja kannattavia pukkeja
+asetettiin sen eteen istumasijoiksi. Keskellä pöytää oli krokaani, se
+oli "ruumiin enon", rikkaan Hövekan Petterin, lahja, joka oli tilattu
+kaupungin sokerileipurilta. Krokaanin huipussa oli suuri "A", jonka
+latvassa oli avosiipinen paperienkeli. Se oli olevinaan kuolemanenkeli,
+joka sulki vainajan rauhansa suojiin.
+
+Sitten asetettiin lautanen kunkin paikan kohdalle, joukko
+voileipäruokia ja mahtava voikulho, ja niin oli kaikki valmiina
+kirkkoväen tulla.
+
+Heitä ei tarvinnutkaan odottaa; tuskin oli Lotta pannut viimeisen
+voilautasen pöydälle, kun kuului kärryjen vyörinää mäestä, ja muutama
+minuutti sen jälkeen astuivat kirkkomatkalaiset toinen toisensa jälkeen
+sisään. Hiljaisina ja juhlallisina he tervehtivät kotona olijoita kättä
+antain ja lyhyesti kumartain; Wetting näytti tavallistakin
+kokoonlysähtäneemmältä ja kurjemmalta, kylmä tuuli oli sinistänyt hänen
+kasvonsa, ja silmät olivat itkusta punaiset. Svan oli ainoa, joka
+jotain sanoi. "Terveisiä muorille pojaltanne", hän sanoi, puristain
+Kristinin kättä, "nyt hän nukkuu haudassaan, ja Herran siunauksen on
+tomu saanut". -- Kiitos, kiitos, vastasi Kristin arasti ja niijasi,
+kiitoksia paljon poikani puolesta.
+
+Nyt alkoi tarjoilu. Tavanmukaista, ankaraa arvojärjestystä noudattain,
+naisille ensin, miehille sitten, kannettiin vieraille tarjoksi
+tuumanpaksuisia leipäviipaleita, joille he sitten levittivät voita ja
+toimittivat itselleen silliä, makkaraa tai muita leikkeleitä. Tämä eli
+ensimmäinen voileipäpöytä. Kun se oli korjattu, tuotiin uusia ruokia,
+ja n.s. toinen voileipäpöytä tyhjennettiin yhtä juhlallisesti. Sitten
+istuuduttiin pöydän ääreen, missä toinen ruoka seurasi toistaan.
+Lihalientä voileivoksien keralla -- se tarjottiin kupeista ilman
+lautasta, jottei olisi pestäviä kerääntynyt -- lihamöykkyjä, suolattua
+lampaanlihaa, ruususoppaa, juustokakkuja, hentasia ja lopuksi "klass"
+ja krokaani. Kokonaista yhdeksän juustokakkua oli pöydällä, ja
+vieraiden täytyi ottaa pala kustakin, pidettiin näet loukkauksena
+antajaa kohtaan, jos joku jäi maistamatta, ja jokainen piti tarkkaa
+vaaria omasta juustokakustaan. Samoin sokerikakuista ja leivoksista.
+Suuria kasoja ladottiin päivällisvieraitten viereen, kasoja, jotka
+vähitellen tukittiin ristikkäisiin kaulaliinoihin, niin että jokainen
+vieras vei hautajaistalosta runsaat tuomiset.
+
+Päivällisen jälkeen auttoivat eukot Lottaa ja Josefinaa pöydän
+korjaamisessa ja astiain pesussa, ja ukot kerääntyivät jonnekin tuvan
+nurkkaan ja puhuivat tammain hinnoista, kevättouvosta, markkinoista
+j.n.e.
+
+"Niin, kyllä nyt tulee rehusta puute tänä vuonna", sanoi Svan; vaikka
+niin hän sanoi aina keväisin, ettei esiintyisi suurisuisena, ennenkuin
+tiedettiin, miten kävisi. "Niin", vastasi Hövekan Petter; "kun vaan
+kevät lämpenisi, että saa laskea elukat varhain ulos. Tietäähän sen,
+ettei kukaan tahdo myydä härkiään ennen kevätkylvöä, mutta kyllä niitä
+käy hankalaksi ruokkia".
+
+Timeon Tingbom oli oikealla hautajaistuulella ja näki kaikki mustana.
+Hankala ruokkia! Jos kellä oli syytä niin sanoa, niin toki hänellä,
+jolla oli kahdeksan lasta elätettävänä. Ei ollut liioin mitään toivoa
+saada heitä "laitokseen"; ne kävivät kiltisti koulua, kuluttivat
+vaatetta, ahmivat ruokaa, mutta eivät muutoin antaneet mitään
+tyytymättömyyden aihetta. "Onnellinen August", filosofoi Tingbom. "sinä
+pääsit raatamasta ja ahertamasta ja saat levätä mullassa rauhassa. Kun
+ihmisen, niinkuin minun, pitää kestää vuosikausia elämän kirjavalla
+niinimatolla..."
+
+-- Älkää nyt, Tingbom, sillä lailla pilkatko, keskeytti Svan ankarasti,
+kiittäkää sen sijaan Herraa, niin kauan kuin armonaikaa kestää ja
+kaikilla on tilaisuus katua ja parantua.
+
+-- Armonaikaa! huudahti Tingbom ja aikoi heittää Svaniin halveksivan
+silmäyksen. Mutta sitten hän muisti kaikki ne kengät ja puolipohjaukset
+ja korkojen korjaukset, jotka Svan vuosittain tilasi ja heti maksoi
+käteisellä rahalla, ja hän muutti kohta liukkaasti esitystapaansa.
+"Armonaika", niin, siitähän meidän pappi aina puhuu, hän jatkoi,
+tietäen aina varmasti saavansa kuulijoita, kun hän näin iski
+pappissäätyyn, niin että onhan sitä asiaa aina tullut ajateltua. Mutta,
+nähkääs, ei hänellä saarnalahjaa ole, se on varma, mihin hän muutoin
+kelvanneekin. Paperia hän käyttää saarnastuolissa, niin että kahisee
+ympärillä, ja kun hän sanoo aamenensa, on niinkuin olisi ihminen saanut
+nahkoihinsa vetisiä perunoita. Ei, kunnia ja kiitos olkoon saarnaaja
+Söderinin, joka oli täällä Laurinpäivän aikaan, se oli mies, se, joka
+aina piti paikkansa! Sellaiset lahjat! Kuulitteko häntä? Hän puhui
+niin, että luut rutisivat, ja ihmiset itkivät ihan korvon täydeltä. Ja
+sitä herätystä, mikä siitä syntyi! Kolmekymmentä sielua pelastui ihan
+yhdellä iskulla! Jaa-a, se oli mies, jolla oli mieltä päässä ja
+hengellisiä rivileekioita!
+
+Ukot pudistivat päitään, ja Lotta, joka kuuli hänen pärpätyksensä
+keittiöön, hypähteli harmista.
+
+-- Senkin mörökölli Tingbom! Puhuu korvosta, vaikka tietää, että jo
+lusikkaankin mahtuu kaksikymmentä pisaraa. Hölyn pölyä! Pötyä se on, ei
+siihen ole luottamista! Näetsen, pitää olla oppia, oppia sanaa
+julistaakseen, se on niinkuin kunnon perusta, mutta Jumala meitä
+varjelkoon moisista armeijalaisista, jotka eivät osaa isämeitää eikä
+Herran siunausta kunnolla lukea!
+
+Josefina Asp nyykäytti hyväksyvästi; hän oli kaikissa suhteissa
+Lotan vastakohta, suuri ja lihava, ujo ja hiljainen, mutta
+maallikkosaarnoista he olivat samaa mieltä. Kirkkoa oli kannatettava,
+oppineitten, eikä suutarien ja räätälien, tuli sanaa julistaa.
+
+Kankeasti ja hitaasti kului iltapäivä; eukot vilkuilivat unisina
+toisiinsa, nyykäyttelivät silloin tällöin, haukottelivat ja huokasivat.
+Rouva Svan puhui hiukan ajan pahuudesta, Svan luki harvakseen ja
+juhlallisesti erään hartauskirjotuksen.
+
+Tingbom alkoi kuorsata, niin että naapurin täytyi häntä survaista
+kylkeen pelastaakseen hänelle Svanin tilaukset, piiput ja tupakkamällit
+otettiin esiin, Svanin suuri kullattu nuuskarasia kiersi ukkojen
+kesken. Kello yhdeksän aikaan juotiin taas kahvia, ristikkäiset
+kaulahuivit, joihin tuomiset kätkettiin, tukittiin niin täyteen, että
+ne tuskin saattoi sitoa nyytiksi juustokakkupalojen, rinkiläin ja
+krokaanikappalten ympärille, ja lopuksi vieraat nousivat ja sanoivat
+hyvästi. "Kiitos paljon tuomisista", sanoivat Wetting ja hänen vaimonsa
+jokaiselle kätellessä.
+
+Mutta kun vieraat ennättivät mäelle, tuli Josefina Asp heidän
+perässään, niijasi ja sanoi juhlallisesti:
+
+-- He kysyvät, ettekö tule huomenna aamupäivällä heitä vielä katsomaan?
+
+-- Eihän toki -- meitä on jo niin kestitty -- eihän toki, se on liikaa,
+kuului joka taholta.
+
+Josefina toisti kuitenkin pitomenojen mukaisesti kysymyksen, ja
+vastaukset olivat nyt hiukan suostuvampia. "No, kiitos sitten vaan,
+mutta kyllä se on liikaa, aivan liikaa."
+
+Seuraavana päivänä tulivat kuitenkin kylän muijat, joivat kahvia ja
+söivät piparjuurilihaa aamiaiseksi. "Näetsen", kuiskasi Lotta
+Kristinille, "eivät ne nyt ole enää niin hienosuisia, että kyllä tänään
+lämmitettykin liha kelpaa." Tunnelma oli hyvin rattoisa, juteltiin
+näistä "huomattavista" hautajaisista, kudottiin ja rauskutettiin
+sokeripaloja. Vasta päivällisaikaan erottiin ja kiitettiin ja
+kosteltiin kaikesta kestityksestä. Mutta pitkin viikkoa oli pieni tupa
+kuin mikäkin kestikievaritalo; Lotta hallitsi yhä keittiössä, ja ukkoja
+ja mummoja tuli kahvia särpimään ja kuulemaan kaikesta siitä
+ihmeellisestä, mitä näinä päivinä oli torpassa tapahtunut. Ja
+sunnuntaina kirkolla jäi yleiseksi arvosteluksi, että Wettingien
+hautajaiset olivat olleet kunnolliset, ja ettei kukaan voinut toivoa
+sen suuremmalla kunnialla tulevansa haudatuksi kuin August Wetting.
+Väkeviä ei ollut liioin käytetty, ei vähintäkään; olihan sentään
+kaunista, että Wetting, vanha patajuoppo, pysyi niin raittiina pojan
+juhlapäivänä.
+
+Seuraavana viikkona hautajaisten jälkeen ei liioin voitu sanoa, että
+Wettingiä oli nähty muuten kuin selvänä päästään ja ripeänä töissään.
+Hän teki päivätyönsä Svanille ja ennätti sentään kaivaa omaa pientä
+peltotilkkuaan. Kristin itki onnenkyyneliä ja ajatteli: "August
+taivaassaan puhuu hyvää hänen puolestansa." Sverker kävi kunnolla
+koulua, katseli Gertrudia suoraan silmiin, tuli erityisittä
+kehotuksitta tiistaikokoukseen ja kuunteli tarkkaavana Gertrudin ja
+pastori Malinin esitelmiä. Kaikki osotti, että veljen kuolema oli
+tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja että hän viimeinkin oli hyvillä
+teillä. Gertrud iloitsi ja kiitti Jumalaa -- koulutyökin sujui
+tavattoman hyvin, lapset olivat kiltit ja tottelevaiset, oli kuin olisi
+hyvä tuulahdus puhaltanut nuorten keskuudessa.
+
+Mutta sitten eräänä päivänä -- noin kolme viikkoa hautajaisten jälkeen
+-- tuli Sverker myöhään kouluun, ja kun Gertrud häntä siitä nuhteli, ei
+hän vastannut, vaan mutisti suutaan ja katseli kulmainsa alta.
+Seuraavana päivänä hän jäi kokonaan pois; kun vielä oli kulunut pari
+päivää eikä Sverkeriä kuulunut, ymmärsi Gertrud, että jokin oli
+hullusti, ja lähti nummelle ottamaan selkoa Sverkeristä.
+
+Hän tuli perille hämärissä, ja himmeästi valaistusta ikkunasta hän näki
+kohta, miten oli asiain laita. "Väkevät" olivat taas löytäneet tiensä
+tänne. Wetting ja pari hautajaisvierasta istuivat pöydän luona pullo ja
+lasi edessään, Sverker seisoi vieressä, katseli kulmainsa alta, ja
+hänen kasvonsa vääntyivät aina silloin tällöin naurunirvistykseen.
+
+Miten raa'alta ja kyynilliseltä hän näytti: kyömyniskainen, vanttera
+olento, jonka pienet terävät silmät tirkistivät ulkonevan otsaluun alta
+Ja miten liikuttavan kaunis ja uskollinen voi hänen katseensa olla, kun
+hyvät aikeet ja päätökset olivat hänessä vallalla! Gertrud huokasi
+syvästi ja raskaasti. Hetken aikaa hän viipyi ikkunan luona,
+kurottautui varpailleen ylettääkseen tarpeeksi korkealle ja katseli
+likaisen lasin läpi inhottavaa kohtausta tuvassa. Wettingin
+silmät paloivat outo-ilmeisinä, samalla sekä tuskaisina että
+nautinnonhimoisina. Joka kerta, kun lasit toisiinsa kilahtivat, kuului
+milloin typerää naurunpihinää, milloin raakaa, terävää hohotusta. Yksi
+miehistä veti taskustaan muutamia rasvaisia kortteja; silloin
+välähtelivät Sverkerin silmät uteliaisuudesta, ja hän kumartui
+halukkaana kortteja katsomaan. Kristin istui nurkassa paikaten
+vaatteita haikuavan öljylampun valossa, pikku Edvin piti sormiaan
+korvissa ja luki ääneen katkismusläksyään; Gertrud saattoi ulos asti
+kuulla lapsellisen, pomisevan äänen: "Rakasta Herraa Jumalaasi kaikesta
+sydämestäsi" j.n.e. sekaantuvan miesten nauruun ja kirouksiin. Kaikki
+oli ennallaan, aivan sellaista, mitä hän niin monta kertaa ennen oli
+nähnyt tässä kodissa, kun väkijuomaperkele oli irti.
+
+Vielä kerran väsyneesti, masentuneesti huoasten, hän kääntyi ja läksi
+mäkeä alas.
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Oli Maarianpäivä.
+
+Vanha mies tuli maantietä Östergårdin suureen talonpoikaistaloon, jonka
+Svan vaimoineen omisti. Ukon selässä oli pussi, kädessä kiiltäväksi
+kulunut keppi, johon hän raskaasti nojausi. Köyhä ja kurja oli vanhus,
+vaatteet riippuivat repaleina hänen yllään, selkä eli koukkuinen kuin
+onkivapa kalan nykäistessä, ja kasvot syvine uurteineen muistuttivat
+äsken kynnettyä peltoa. Eivät ne liioin väriltään siitä eronneet,
+mustat ja likaiset ne olivat, kuin olisi ukko noussut suoraan
+maakuopasta. Mutta vanhain kasvojen silmät olivat kuin kynnetyn pellon
+yli valahtavaa päivänpaistetta; ne hymysivät kuin ystävällisen,
+onnellisen lapsen silmät, ei köyhyys, ei yksinäisyys eikä nälkä, ei
+mikään voinut sammuttaa kurttuisista piirteistä tätä ihmeellistä
+auringonvälkettä.
+
+Oli kevättä ilmassa, vaikka päivä oli pimeä ja pilvinen ja maan kaikkia
+voimia vielä kahlehti jää ja kylmä. Mutta ojat porisivat jään alla, ja
+kenen korva kuunteli kaipauksen kiihkeydellä, hän kuuli avaran lakeuden
+yli ikävöivän, salaperäisen suhinan käyvän -- muuttolintujen tulon
+enteen.
+
+Östergårdin pihalla oli kaivo vintteineen, jonka varsi vinona viivana
+piirtyi maaliskuun harmaata taivasta vasten. Kaivosta oli vuotanut
+vettä maahan, muodostaen suuria jääpahkuroita, kovia, yrmeitä ja
+epäystävällisiä, aivan kuin ei kevätaurinko koskaan niille mitään
+mahtaisi. Epäystävällisinä ne myös asettuivat ukko paran tielle, joka
+vain vaivoin pääsi kompuroimaan yli liukkaan, jäisen pihan. Kun hän
+ennätti lähelle sisäänkäytävää, hyökkäsi häntä vastaan koira, pieni
+sukupuuton talonpoikaiskoira, ja päästi pitkän, häijynilkisen ulvonnan.
+Sitten se nuuski ukkoa, nosti kapean kuononsa ilmaan ja antoi taas
+kuulla halveksivaa, taistelunhaluista ulvontaansa.
+
+-- Vaiti, koiraseni, vaiti, sanoi ukko ja koetti taputtaa koiraa, joka
+vastasi hänen ystävällisyyteensä iskemällä hampaansa repaleisiin
+housuihin, älä hauku köyhää miestä, joka ei tahdo mitään pahaa --
+vaiti, vaiti, koiraseni.
+
+Mutta koira haukkui yhä häijymmin kutsuakseen talonväkeä apuun
+taisteluunsa epäilyttävää ukkoa vastaan.
+
+Samassa tuli kaksi pientä lasta, Johannes ja Maria, juosten.
+
+-- Olle Bull, Olle Bull! he huusivat vuorotellen, päivää, Olle Bull,
+kuinka hauskaa, nyt saamme kuulla satuja! Eikö niin, Olle Bull?
+
+Pieni koira rauhottui ja masensi ulvontansa kumeaksi murinaksi, läksi
+haistelemaan rikkatunkiota ja jätti vaarallisen vieraan rauhaan.
+
+-- Tule sisään, tule, Olle Bull, tule! huusivat lapset ja tahtoivat
+kiskoa vanhuksen sisään, mutta tämä pudisti päätään ja hymyili.
+
+-- Ei, rakkaat lapset, ei vielä, ensin täytyy minun tehdä työtä, sitten
+syödä, ja sitten vasta on tarinain aika.
+
+Ja hän nyykäytti lapsille ja näytti niin ihmeellisen ystävälliseltä ja
+veitikkamaiselta kuin satujen hyvä noitaukko itse.
+
+Sitten hän meni keittiön ovelle, jäljissään Johannes ja Maria, jotka
+satunälkäisinä ja innokkaina tarkoin seurasivat hänen liikkeitään.
+
+Keittiössä istuivat renki ja piika päivällistä syömässä; Olle Bull
+koperoi tupaan, tervehti ja hymyili ystävällistä hymyään.
+
+Renki ja piika katselivat toisiaan ja naurahtivat. Piialla oli suuri
+lihapala suussa, hän nyykäytti päätään, jatkoi pureksimistaan ja
+nieleksimistään ja sanoi sitten ottaen vadista taas uuden palan:
+
+-- Päivää, Olle Bull, vai olette te taas näillä mailla? Tähän ei
+suinkaan ylen ystävälliseen tervehdykseen vastasi Olle Bull vain
+säveästi:
+
+-- Onko teillä työtä minulle?
+
+Taas katsoivat renki ja piika toisiinsa ja virnistelivät.
+
+-- Älkää naurako, rakkaat lapset, älkää naurako, sanoi Olle Bull
+vapisevin äänin, ja varjo lennähti ystävällisille kasvoille, kirjotettu
+on: "joka ei työtä tahdo tehdä, ei hänen syömänkään pidä". Antakaa
+Herran tähden vähän työtä ja sitten palkaksi hitunen ruokaa.
+
+-- Menkää sitten puuliiteriin, sanoi renki ja pyyhkäsi suutaan
+kädenselällä, tyytyväisenä ja kylläisenä, mäellä on puita, sahatkaa ne
+poikki, niin saatte sitten muutaman suupalan työn palkaksi.
+
+-- Kiitos, kiitos! toisteli Olle Bull, ja nyt säteilivät jälleen
+kurttuiset kasvot, hänen koperoidessaan pihan yli liiteriin, missä hän
+hitaasti ja kömpelösti sahasi poikki puita. Sen tehtyään hän hengähti
+pari kertaa ja läksi pihan poikki keittiöön työnsä palkkaa saamaan.
+
+Ei ainoakaan paikkakuntalaisista tietänyt, kuka Olle Bull oli, mistä
+hän oli tullut tai minkä perusteella hän kantoi kopeaa nimeään. Joskus
+menneinä aikoina hän oli ilmestynyt paikkakunnalle, milloin hän oli
+siellä, milloin täällä herraskartanoissa ja talonpoikaistuvissa,
+milloin taas hän katosi jäljettömiin, aivan kuin hän olisi jonkun aikaa
+maannut talvi-unta. Eikä liioin kukaan välittänyt tiedustella hänen
+menneisyyttään. Hän oli muitta mutkitta paikkakunnan yhteistä
+omaisuutta, josta kerran tulevaisuudessa oli jäävä tarina puolittain
+yliluonnollisesta olennosta, joka oli metsän pimennosta tullut, missä
+menninkäiset ja peikot olivat hänen kehtonsa äärellä kummeina
+seisoneet. Sillä metsän lumo ja sadun ihme loisti hänen pienistä,
+tuikkivista silmistään ja kaikui hänen hiljaisesta, salaperäisestä
+naurustaan. Siksi pienokaiset niin hänestä pitivät, siksi he
+riemastuivat, kun rääsyinen, likainen vanhus tuli, tuo ihmeellinen
+uneksija, joka kulki suuren ihmisvirran äärtä ja puoliksi arkana ja
+kummastellen, puoliksi säälivästi hymyillen kuunteli sen levotonta
+kohinaa. --
+
+Kun Olle Bull palasi keittiöön, oli piika lopettanut syömisensä ja pesi
+juuri astioita.
+
+Olle Bull istui nöyrästi pöydän päähän ja kertoi kuiskaten, että nyt
+olivat puut hakatut ja hän itse työn perästä nälissään.
+
+Piika nauroi, työnsi esiin lautasen, jolla oli luita ja silakoita, ja
+sanoi ystävällisesti:
+
+-- Siin' on, syökää, Olle Bull!
+
+Olle Bull katsahti alakuloisesti ruoka-annokseensa. Sitten risti hän
+kätensä, söi silakat ja kalusi läpikeitetyistä luista niin paljon lihaa
+kuin irti sai. Sitten ei ollut muuta tehtävää kuin pyyhkiä ja nuoleksia
+suuta. Kun se ei auttanut, alkoi hän hiljakseen naurahdella.
+
+-- Mitä nauratte? ihmetteli piika.
+
+-- No, katsokaas -- minä vain kerroin niin hauskan jutun tässä tuonnoin
+Lars Andersin tuvassa.
+
+-- Millaisen? kysyi piika uteliaasti.
+
+-- Niin, olipa muuan muija puoloja poimimassa metsässä. Jopa näkee
+maassa edessään ihmeellisen esineen. -- "Jumala varjelkoon, mikä se
+on?" sanoo ja kumartuu sitä ottamaan. Se oli hieno ja siisti ja ihka
+uusi laastarilappu. "Jumala varjelkoon", sanoo muija, "en nyt maar
+tohtoria kiitä, kun jalkani paransi. Jumala suokoon, että taas
+kirvelisivät, kun löysin niin komean laastarilapun!" Piika pärskähti
+nauruun, otti lihapalan ruokasäiliöstä ja heitti sen Olle Bullin
+kulhoon.
+
+-- No, onko vielä juttuja? Sellainen eukko, onkos mokomaa kuultu --
+ha-ha-ha!
+
+Olle Bull nielasi ahnaasti hyvän lihapalasen, pyyhkäsi suutaan ja
+jatkoi silmät loistain:
+
+-- Niin, tiedän minä jutun Olof Olsonista ja Per Personista. Olivat
+olleet yhdessä markkinoilla ja tehneet huonot kaupat ja nukkuivat
+sitten samassa huoneessa kestikievarissa. Sydänyöstä nousee Olof
+istualleen vuoteessaan ja lyö kädellään peittoa. "Sepä nyt oli" -- hän
+mutisee katkerana -- "kuuleks Per, etkö lainaa mulle kymmentä riksiä
+parempiin aikoihin asti? Kuuletko sinä, nukutko?" "Minä nukun", vastaa
+Per levollisesti, ja siihen vastaukseen Olof tyytyi ja kömpi
+vuoteeseensa.
+
+-- Pässinpää, huudahti piika, vielä äänekkäämmin nauraen, ja pani Olle
+Bullin eteen lautasellisen mehulientä.
+
+Nyt tuli Svanin muori keittiöön silittääkseen hienouksiaan, niin kauan
+kuin oli tulta liedessä.
+
+-- Päivää, Olle Bull, hän sanoi, tapansa mukaan alakuloisesti hymyten,
+oletteko täällä taas?
+
+Niin, Olle Bullin oli mahdoton sitä tosiasiaa kieltää, että hän todella
+istui rikkaan Svanin muorin keittiössä. Hän nyykäytti päätään
+vakuudeksi ja tervehti tavalliseen ilomieliseen tapaansa.
+
+-- Mitenkä nyt voitte? kysyi Karolina ja koetti silitysrautaa --
+huonosti ja kurjasti, kuten aina?
+
+Olle Bull myönsi epäröimättä tämänkin asian.
+
+-- Niin, pahassa ja syntisessä maailmassa elämme, Olle hyvä, jatkoi
+Karolina, varmoin käsin antaen raudan liukua hienoa kaulahuivia, Jumala
+auttakoon, miten paljon syntiä ja kurjuutta on joka puolella.
+
+Olle Bull pudisti päätään ja hymyili keksimättä sopivaa vastausta. Ei
+ollut kenelläkään enemmän syytä kuin hänellä pitää maailmaa kurjana;
+mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan parantumaton optimisti, jonka
+päivänpaisteluonne itsepintaisesti pani hänet näkemään elämän
+kirkastetussa valossa.
+
+-- Niin, paras on valvoa ja rukoilla, jatkoi Svanin muori,
+tyytymättömänä Olle Bullin huolettomaan hymyyn, suuremmaksi yhä vaiva
+kasvaa, eikä kukaan tiedä, milloin tuomio ja hävitys on meidän kaikkien
+päämme päällä.
+
+Nyt huomasi Olle Bull, ettei Svanin muorin tuvassa sopinut ottaa elämää
+niin kevyesti kuin hän sen otti. Hän huokasi, rypisti kasvonsa
+kurttuihin ja alkoi laulella matalalla, särkyneellä äänellä:
+
+    "Mies vanha tietä vaeltaa,
+    maasta maahan kulkee hän,
+    lumivalkoisna tukka tuivertaa,
+    käsi vapisee kerjääjän.
+    Mut syli on avoin ja pohjaton:
+    hätä, murhe nimensä on.
+
+    "Jumal' auttakoon meitä armossaan,
+    kun vanhuksen kohtaamme.
+    Sinä, Jeesus, meitä voit auttaa vaan,
+    joka kuolitkin eestämme.
+    Hätä, murhe niin raskas, raskas on,
+    vaan voimasi rajaton!"
+
+Rämeät sävelet sammuivat hiljaisuuteen. Olle Bull istui tuijottain
+eteensä ja huokasi pari kertaa surullista lauluaan. Hän oli sen itse
+sepittänyt monta vuotta sitten, jolloin pieni runoilijankipinä, joka ei
+koskaan päässyt tuleksi leimahtamaan, ei jättänyt häntä rauhaan, vaan
+teki hänet työhön kelpaamattomaksi ja ajoi kulkuriksi.
+
+-- Niin, se on totta, Olle Bull, sanoi Karolina, hyväksyvästi hymyten,
+niin on, juuri niin. Hätä ja murhe on raskas; mitä tulisi meistä ilman
+Herran Jeesuksen apua? Ja yhä pahemmaksi käy. Jumala meitä auttakoon
+viimeisten aikain ahdistuksissa. Britta sinä! Pane kahvi tulelle! Ukko
+voi kaivata jotain lämmittävää näin maaliskuunkylmässä. Tulkaa, Olle
+Bull, tulkaa istumaan lähemmä valkeaa!
+
+Mutta Olle Bull risti kätensä ja ajatteli: "Kiitos, Jumala, kaikista
+lahjoistasi! Miten minun kävisikään, jos olisin tavallinen pöllöpää.
+Alimpana pöydän päässä olisin saanut istua ja syödä pilaantuneita
+silakoita ja kaluta kuivia luita. Nyt minua kunnioitetaan, saan lihat
+ja sopat ja kahvit. Jumalalle kiitos järjen lahjasta ja muista
+lahjoista!"
+
+Nyt tulivat Johannes ja Maria juosten ja huusivat:
+
+-- Rakas Olle Bull, kerro meille menninkäisistä!
+
+-- Hiljaa, lapset, hiljaa! varotti Svanin muori. Sepä nyt ihme, miten
+vallattomiksi ja villeiksi lapset kävivät aina, kun Olle Bull tuli!
+
+Mutta lapset asettuivat Olle Bullin eteen, katselivat häntä uteliaasti
+silmiin ja huusivat yhä: "kerro, kerro!"
+
+-- Niin, alkoi Olle Bull, ja hänen satusilmänsä loistivat yhtä
+halukkaina kuin lasten, entisaikaan hallitsi täällä lakeudella pieni
+häijy, ilkeä kansa, nimeltä menninkäiset. Pakanakansaa ne olivat,
+täynnä noituutta ja kavaluutta, ja kun kristityt ihmiset rupesivat
+tänne muuttamaan, syntyi suuria taisteluita heidän ja menninkäisten
+välillä. Niin, siitä on kerrottu historiassa, niin että siitä saatte
+molemmat, Johannes ja Maria, lukea, kunhan kasvatte. Niin, heidät
+sitten lopuksi karkotettiin luoliin ja maakuoppiin, ja siellä he
+vieläkin elävät. Sieltä he koettavat vahingoittaa ihmistä niin paljon
+kuin voivat, turmelevat pellon oraat ja tekevät yöt kolkoiksi ja
+kamaloiksi räkityksellään. Ihmeellisiä temppuja he osaavat myös tehdä
+-- kerran muuan menninkäinen veti ison Måns Månsonin kuoppaansa ja
+opetti häntä valmistamaan viljasta viinaa leivän asemesta. Måns Månson
+perusti tänne ensimmäisen kapakan, ja sinä yönä, jolloin kapakka
+avattiin, jymisi maa, ja vuorenrinteestä kuului semmoinen räkitys, että
+ihan kammotti.
+
+-- Mutta eivätkö ne koskaan tule esiin -- oikein niin, että voisi
+nähdä? ihmettelivät lapset, pelosta ja ihastuksesta vavisten -- ne
+menninkäiset -- menninkäiskansa!
+
+-- Tulevat, katovuosina ja pahoina aikoina ne tulevat esiin, ja pahat
+ja häijyt ihmiset ja sellaiset, joita kiusaus kalvaa, voivat nähdä ne!
+
+-- Oletko sinä koskaan nähnyt, Olle Bull?
+
+-- Olen, vastasi ukko ja tuijotti eteensä miettivin katsein, kerran,
+yhden ainoan kerran. Se tapahtui katovuonna kolmekymmentä vuotta
+sitten, jolloin nälkä vei köyhän kansan kirkkomaan kuoppaan, ja
+suurtilalliset teurastivat elukoita kuin kärpäsiä. Vain Bullingin
+patruuna eli pulskasti, sillä hän möi viljaa korkeisiin hintoihin. Sinä
+vuonna näin menninkäiset joulukuun kuudennen iltana, uudenkuun aikana.
+Kuljin tietä Bullingin ja Markevikin välillä, ja olin niin nälissäni,
+että sydämeni oli kiveksi muuttunut! "Antakaa leipää -- antakaa
+leipää!" huusi ääni sisässäni, mutta Herra Jumala ei kuullut huutoani,
+sillä en anonut oikealla mielellä. Silloin näin koko menninkäiskansan
+tulevan tietä pitkin naurain ja räkittäin ja hypäten, aivan kuin
+harmaat tontut. Tuperruin ojaan, sillä nälkä ja pelästys oli tehnyt
+minut heikoksi, ja minä näin niiden kulkevan edelleen; viimein ne
+olivat pieniä, niin pieniä, että näyttivät vain matojoukolta,
+kieriskellessään maan sisään. Sinä yönä paloi Bullingin kartano
+poroksi; ei kukaan tiedä, kuka sen sytytti, ei kukaan saa sitä
+tietääkään, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin oikeammat tuomiot
+langetetaan; mutta varma on, että sinä yönä liikkui maan päällä paljon
+pahaa ja moni kiusaava ajatus.
+
+-- Häijyt, ilkeät menninkäiset! huudahti Johannes ja pudisti pientä
+nyrkkiään ilmassa, miksi ne saavat elää? Tapetaan ne, Olle Bull!
+
+-- Voi lapsi, niitä on vaikea tappaa, ne ovat kovia ja sitkeähenkisiä.
+
+-- Saavatko ne sitten aina elää?
+
+-- Eivät, niin sanovat hyvät ihmiset: ikuisen kevään maasta hävitetään
+ainiaaksi menninkäiset, pimeyden häijyt henget.
+
+-- Missä on ikuisen kevään maa? ihmetteli pikku Maria.
+
+Olle Bull pani kätensä ristiin, ja silmissä välkkyi haaveellinen
+loiste.
+
+-- Lakeuden tuolla puolen, pienokaiset, lakeuden ja vuorten ja metsäin
+takana.
+
+-- Millaista siellä on?
+
+-- En tiedä -- en tiedä -- vain yhden asian tiedän --
+
+-- Minkä sitten?
+
+-- Ettei Olle Bull siellä enää ole likainen eikä repaleinen, vaan käy
+hienoissa herrasvaatteissa, että se on maa, missä maitoa ja hunajaa
+virtaa, ja Jumala itse on vanhurskasten aurinkona ja valona.
+
+Johannes ja Maria seisoivat ääneti ja katsoivat miettien Olle Bullia,
+jonka koko kasvot loistivat ja sädehtivät. Sitten heidät taas valtasi
+satunälkä, ja he huusivat innokkaina kilpaa: "kerro vielä -- kerro
+vielä, Olle Bull!"
+
+-- Niin, pienokaiset, sanoi Olle Bull ystävällisesti, oletteko
+kuulleet, miten tänään ovat ilmassa torvet törähdelleet?
+
+-- Emme -- emme -- missä?
+
+-- Näin ne toitottivat.
+
+Ja Olle Bull pani molemmat kätensä suun eteen ja huusi:
+
+-- Tututuu -- tu -- tuu!
+
+Lapset katselivat toisiaan ja nauroivat.
+
+-- Vielä, Olle Bull, vielä?
+
+Olle Bull uudisti temppunsa, ja lapset nauroivat vielä äänekkäämmin.
+
+-- Hiljaa, hiljaa, sanoi äiti ja kääntyi, älkää naurako kuin harakat!
+
+Svanin muori huokasi, sylkäsi silitysrautaan koettaakseen, vieläkö se
+sähisi, antoi sen liukua vaatekappaletta ja huokasi taas.
+
+-- No, tiedättekö, kuka niin toitottaa? jatkoi Olle Bull, tottelevasti
+alentaen äänensä kuiskaukseksi.
+
+-- Emme, vastasivat lapset uteliaina.
+
+-- Kurjet niin huutavat: kevät on tullut, tututuu, kevät on tullut!
+
+-- Niin, mutta eihän kevät ole tullut --
+
+Svanin muori hymyili kalpeaa, hyväksyvää hymyä ja katsahti harmaisiin
+pilviin; ne tuntuivat olevan täyteen ladotut raskaita lumikasoja, jotka
+vain halusivat vyöryä yli maan, Ah niin, pitkältä oli todella
+kevääseen, ennenkuin tulisi aurinko ja lämmittäisi vetiset pellot ja
+niityt.
+
+-- Kyllä nyt kevät on, rakkaat lapset, sanoi Olle Bull ja nyykäytti
+vakuudeksi, tänään on, näet, Maarianpäivä; Jan Jansonin keittiössä
+paistettiin vohveleita, sain kolme kaunista vohvelia, sokeria oli
+niille sirotettu. Niin, varmaa vaan on, että nyt on kevät tullut. Ja
+tiedättekö, mitä tänä iltana tapahtuu?
+
+-- Emme.
+
+-- Tänä iltana tulee kurki luoksenne ja tuo valoa vuoteeseenne --
+laittautukaa vain varhain nukkumaan, sillä hän tulee juuri illan
+hämärtyessä.
+
+-- Mistä sen tiedät, Olle Bull?
+
+-- Sain kuulla sen metsässä talvella. Tie oli liukas, niin että
+luiskahdin kumoon. Kun siinä äreänä makasin, pahotellen pitkää talvea,
+joka imee kurjista raukoista lämpimän ja voimat kuiviin, kuulin pienen
+linnun puussa visertelevän: "tirlit -- nyt on kurki kotimatkalla ja
+hänen siipiensä alla on paljon valoa, jonka hän panee pienten lasten
+sänkyyn." Niin että kyllä nyt on kevät, oikea kevät, vaikk'ei siltä
+vielä näytä.
+
+Olle Bull nauroi, ja kasvojen jok'ikinen kurttu kimmelsi kuin kostea
+vako auringonpaisteessa, kun hän siirteli katsettaan edes takaisin
+Johanneksen ja Marian välillä. Ja lapset nauroivat vastaan ja
+taputtivat käsiään ja huusivat: "nyt on kevät -- nyt on kevät -- tänä
+iltana tulee kurki ja kantaa valoa sänkyihin."
+
+Mutta Svanin muori pudisti päätään, hymyili raskasmielistä hymyään ja
+sanoi:
+
+-- Ei ole kevät, rakkaat lapset, huomenna on talvi, pilvet riippuvat
+niin alhaalla Ljungbergin yllä ja reumatti olkaluissani ennustaa lunta.
+
+Ei kuitenkaan kumpikaan lapsista kuunnellut äidin "pahoja" ennustuksia.
+Sadun lumous oli heidät vallannut: taivas Ljungbergin huipun yllä
+sinerti, ilma suhisi, kurjen siipein alta tulvi valoa ja välkettä --
+oli Maarianpäivä -- he tahtoivat vohveleita, niinkuin Jan Jansonilla
+oli -- vohveleita ja sokeria -- he tahtoivat sänkyyn, mutta ei nukkua
+-- vain maata valveillaan ja katsella, kuinka kurki tuli lentäen ja
+kevään suuri ihme tapahtui.
+
+Maaliskuun hämärässä, kun aurinko laski vuoren taa ja kultajuova
+kimalsi säröisten pilvien lomasta, jätti Olle Bull talon,
+kyömyselkäinen, kompuroiva olento pieneni pienenemistään
+kiemurtelevalla tiellä ja katosi viimein mustana pilkkuna etäisyyteen.
+
+Mutta huoneessa, joka sijaitsi vierassuojan takana, siinä kamarissa,
+missä oli isän ja äidin aukivedettävä sänky toista seinää vasten,
+siellä makasivat vastakkaisella seinällä Johannes ja Maria kyyryksissä
+sohvassa ja odottivat sitä, minkä tänä iltana piti tapahtuman. He
+olivat rukoilleet äidin johdolla, joka sitten oli mennyt keittiöön, isä
+ja Eskil, isoveikko, olivat vielä työssä, lapset makasivat yksinään ja
+odottivat silmät selkoselällään, täynnä ikävöimisen hurmausta.
+
+Silloin tällöin he nousivat vuoteessaan istumaan ja kuiskailivat
+hiljaisin, salaperäisin äänin. Hiljaa -- nyt kuului jotain ulkoa --
+siivet rapisivat kattoa vasten -- nyt -- nyt tuli kurki! Eivätkä he
+uskaltaneet hengittää, vaan istuivat liikkumatta, suuret lapsensilmät
+täynnä satuhohteista intoa.
+
+Mutta kaikki oli hiljaa ja ennallaan, ei tapahtunut mitään ihmettä;
+keittiöstä kuului, miten äiti kolisteli lieden luona, ja isän ääni
+kajahti ikkunan takaa, kun hän antoi renkiensä tuntea isännän
+tyytymättömyyttään. Mutta satulinnut ja satuvalo viipyivät.
+
+Ulkona haipui päivä haipumistaan, hämärä levisi raskaana yli lakeuden,
+isä ja äiti tulivat levolle. Sipp, pieni pihavahti, päästi pari
+haukahdusta, jotka kimeinä kajahtivat illan hiljaisuuteen, sitten
+sammuivat kaikki äänet, ja yön äänettömyys hiipi tuvannurkkia.
+
+Mutta sen mukana tuli muuan, jota lapset eivät lainkaan kaivanneet,
+muuan, jota vastaan he taistelivat tuijottavin, ilmeettömin silmin ja
+unisin puhein, jonka silloin tällöin pitkät haukotukset keskeyttivät.
+Häijy uni, kun tulit silmäluomia kiskomaan ja suupieliä kutittamaan
+juuri nyt, kun tahdoimme niin kernaasti valvoa! Itsepintaisesti he
+taistelivat vihollistaan vastaan, mutta ei auttanut; hän kävi yhä
+voimakkaammaksi, lyijynraskaana tuntui hänen hengityksensä puhallus
+heidän luomillaan. Kuin etäisen pimeyden helmassa uivat huoneen
+esineet, isän ja äidin äänet kuuluivat mehiläisten surinalta
+kesäpäivänä. Nyt painuivat silmät kiinni -- nyt avautuivat taas --
+samassa kulki loistava kimallus halki ilman -- kurki tuli viimeinkin!
+Ja tämän ajatuksen keralla sammui heidän tajuntansa, silmäluomet
+painuivat syvälle, syvälle yli unisten silmäin, ja he häipyivät unen ja
+unelmain maahan.
+
+Mutta nyt tapahtuikin se ihmeellinen, jota he olivat koko illan
+odottaneet.
+
+Avaruudesta kajahti kimeä torventorahdus, suuret siivet liehuivat
+pimeässä yö-ilmassa, ikkuna avautui taikavoimalla, salaperäisesti, ja
+suuri satulintu -- jota ihmiset sanovat kurjeksi, mutta joka oikeastaan
+ei muistuta mitään todella olevaa -- lentää huoneeseen. Ja sen mukana
+valahtaa kokonainen valovirta; valoa on sillä nokassaan,
+auringonsädekimput värähtelevät siipien alta, selässä on tukku
+auringonliekkejä, se tulee Etelän mailta, missä kukat loistossaan
+komeilevat, missä aallot keinuvat sinervähohteisina.
+
+Samassa tapahtui jotain outoa luonnossa. Purot ja vesiuomat murtavat
+jääkahleensa, heittävät ne yltään, syöksyvät alas vuorenrinnettä,
+muodostavat koskia ojiin, roiskahtavat yli kivien, kohisten laulain ja
+poristen lakeudelle.
+
+Taivasta peittäneet lyijynharmaat pilvet särkyvät -- hattarat riippuvat
+avaruudessa keveinä, kimaltavina harsoina, jotka milloin kohoavat,
+milloin painuvat, milloin tempautuvat sivulle päin, milloin repeytyvät
+rikki. Sitten näkyy äkkiä niiden yläpuolella kapea, tummansininen
+juova: se kasvaa kasvamistaan, kosteankiiltoiset pilvet ahtautuvat
+yhteen pehmeiksi, valkeiksi villahöytyviksi, jotka yhä pienenevät ja
+vaipuvat, aivan kuin tuon tummansinisen juovan puristuksesta,
+taivaanrantaa kohti, sulavat sulamistaan ja katoavat. Kuin
+taika-iskusta on koko taivas häikäisevän sininen.
+
+Ihmiset kiiruhtavat tuvistaan, varjostavat silmiänsä kädellään ja
+katselevat taivaalle. "Kuulkaa, kuinka leivo livertää korkealla ilmassa
+-- nyt on kevät tullut!" Koivumetsä verhoutuu vaaleanvihreisiin
+harsoihin, räikeänpunaisia käpykukkia puhkee kuusiin, taivaanvuohet ja
+sorsat lentävät suhisevin siivin yli kaislikkojen, sirriäinen keinuu
+mättäällä, kaislakerttu, alakuloinen mietiskelijä, hakee pesäänsä.
+Vuoren etelärinne, joka kylpee kevätauringossa, on kuin sinivalkea
+vuokkomatto, niityllä huojuttavat kevätesiköt kultakruunujaan,
+satumaisen kauniina lepää vuori, peittyneenä milloin väräjävän siniseen
+kevätilmaan, milloin auringonlaskun purppuraväreihin. Metsässä
+narskahtaa ja porisee ja ratisee tuhat näkymätöntä, jälleen herännyttä
+elämää, havuneulaset lemuavat, kostea sammal on kuin kaikki aistit
+huumaavaa kevätjuomaa.
+
+-- Äiti, äiti, huutavat pienokaiset, aamulla herätessään, kurki oli
+täällä yöllä! Se toi valoa muassaan -- se tuli tuosta ikkunasta -- ja
+siitä se lensi ulos taas -- nyt on kevät -- kevät! Onhan kevät, äiti?
+
+Svanin muori veti ylös sinisen kierrekaihtimen, johon oli kuvattu
+valkoinen maisema ja valkoisia ihmisiä, katseli ikkunasta ja pudisti
+päätään.
+
+-- Ei, lapset, ei ole kevät. Taivas on yhtä harmaa ja raskas, kuin se
+on ollut koko tämän viikon.
+
+-- Se on vain harmaa esirippu, arveli Johannes.
+
+-- Sen takana on kevät, sanoi pikku Maria, ratkaisevasti päätään
+nyykyttäin. Sillä kurki jo tuli ja toi valoa.
+
+Mutta päivät vierivät, eikä harmaa esirippu katoa, se näyttää
+päinvastoin käyvän yhä paksummaksi, myrsky ulvoo pitkin nummea vuoren
+laella, puskuu lakeuden yli ja heittää sateensekaisia lumijoukkoja
+ojiin, yli peltojen ja niittyjen. Mutta lapset tietävät sittenkin, että
+on kevät; valo, jonka kurki toi, vilkuttaa harmaiden usvain väliltä. Ja
+maamies iloitsee, sillä hän kuulee porinaa ja kasvua likaisten,
+lokaisten nietosten alta.
+
+Sitten eräänä päivänä ihme tapahtuu; harmaa esirippu kohoaa, ja
+kaunis taulu, jonka lapset näkivät Maarianpäivän yönä, muuttuu
+todellisuudeksi. Kevät on tullut aurinkoineen, valoineen ja iloineen;
+synkät, toivottomat ajatukset se karkottaa; yli vuorten ja metsäin ja
+lakeutten se kietoo kauniin unelmansa. Ja ihmismielet uudistuvat --
+lapset riemuitsevat -- nuoret tahtovat väkirynnäköllä vallottaa taivaan
+ja repiä onnen itselleen -- ja vanhuksia hivelee muistojen auvo.
+
+-- Näetkös, äiti, se oli vain harmaa esirippu! huutaa Johannes.
+
+-- Nyt on kevät -- nyt on kevät! huutaa Maria ja taputtaa käsiään. Ja
+pienokaiset laulavat kilpaa lintusten kanssa ja tanssivat ja porisevat
+kuin kevätpuroset.
+
+Mutta Svanin muori huokaa katsellessaan hymyävää, uudestisyntynyttä
+luontoa. Hänen on, raukan, niin vaikea unohtaa "maailman pahuutta". Hän
+ei voi olla ajattelematta, että pian taas harmaa esirippu laskeutuu ja
+peittää ihanan taulun.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Kalpeana ja riutuneena palasi Karin sairaalasta. Hän tunsi itsensä
+elämään väsyneemmäksi kuin koskaan; väristen hän katsoi menneisyyteen,
+velttona ja välinpitämättömänä tulevaisuuteen. Eikö hänen elämänsä
+ollut lopussa? Eikö hän ollut ainaiseksi tullut murretuksi? Ei mikään
+maailmassa voinut häntä parantaa kuin vain jokin, jota ei maan päällä
+ollutkaan: suuri onni, suuri rakkaus, joku, joka rakasti häntä niin,
+että hän saattoi unohtaa kauhean muistonsa, joka nyt alati häntä
+kiusasi ja pelotti. Ja yksinäisyyden ja ikävän hetkinä hän toisinaan
+voi puhjeta huutoon: "äiti -- äiti", viiltävään, tuskaisaan, kuin
+yksinäisen linnun huuto yössä.
+
+Mutta hän oli palannut pieneen tupaansa ja alkanut väsyttävän työnsä
+juuri sinä päivänä, jolloin "harmaa esirippu" kohosi, ja kevät
+osottautui elämän ja luonnon valtiaaksi. Ja silloin tapahtui, että
+niinkuin kevään voima voitti taistelussa kylmää ja pimeyttä vastaan,
+pääsi myös nuoruus hänessä oikeuksiinsa ja voitti surun ja
+kuolemanväsymyksen. Hän oli ajatellut, että kaikki muu oli lopussa
+paitsi suru, mutta nyt alkoivat hänessä herätä kokonaan toiset
+ajatukset ja tunteet, herätä kilpaa vuokkojen kanssa, jotka avasivat
+sinisilmänsä rinteessä ikkunain alla. Kalpeisiin poskiin toivat väriä
+lakeuden raikkaat tuulet -- toivo, kuihtunut, hävitetty toivo alkoi
+taas versoa hänen sydämessään, hän unohti olevansa köyhä, halveksittu,
+häväisty, hän unohti kaiken kauniitten unien vuoksi, joita kevätaurinko
+hänelle kutoi. Ah, olihan hän vain kaksikymmentäkolme vuotta -- elämä
+tarjosi niin paljon mahdollisuuksia -- menneisyyden voi unohtaa -- pois
+pyyhkiä -- oudot kohtalot häntä ehkä odottivat. Ja hän alkoi taas
+haaveellisesti, kiihkeästi kaivaten kehittää uutta elämänsatua.
+
+Silloin tapahtui, että muuan kuva nousi hänen mieleensä niin eloisan
+lämpimänä, että hän punastui oman mielikuvituksensa temmellystä. Oi,
+miten hullu hän sentään oli -- mitä huoli hän Karinista, vähäpätöisestä
+tyttö parasta. Mutta hän oli niin iloinen, niin säteilevä, aivan kuin
+"kevään prinssi", siksi varmaan täytyi Karinin häntä ajatella, nyt, kun
+kaikki niin nuorena ja kauniina hymyili hänen ympärillään. Ja kun hän
+työnsä lopetettuaan harhaili mäkiä, poimien kukkasia, tai kun hän läksi
+vuoren poikki Hanna Myhreä tervehtimään, silloin voi sattua, että hänen
+kirkas äänensä yhtyi suureen keväthymniin, joka kohosi metsistä ja
+mailta.
+
+Sairaalasta palattuaan oli Karin äkkiä tullut rouva Henningsonin
+erikoisen ystävällisyyden esineeksi. Häntä, joka talven kuluessa oli
+tuskin pari kertaa käynyt pappilassa, pyydettiin nyt hartaasti sinne
+joka sunnuntaiksi. Häntä vaivasi ja ihmetytti tämä äkillinen
+hyväntahtoisuus, eikä hän suinkaan kaihon siivin kulkenut, kun hän
+sunnuntaisin yksinkertaisessa, mustassa puvussaan lähti pappilaan. Hän
+tunsi itsensä niin kiusallisen kehnosti puetuksi ja hämilliseksi
+loistavan Estridin rinnalla, joka juuri oli tullut kotiin Pariisista
+matkalaukku täynnä komeita pukuja ja puhe höystettynä vieraskielisillä
+lausetavoilla, joita Karin ei ymmärtänyt. Hiljaisena ja umpimielisenä
+istui nuori opettajatar pöydässä ja katseli Estridin kauneutta ja
+kuunteli hänen hienoa puhettaan uteliaisuuden ja kateuden sekaisin
+tuntein, jotka kiihottivat mielikuvitusta ja puristivat sydäntä,
+niinkuin puristaa katkera ajatus.
+
+Mutta vielä enemmän kuin Estrid, vaivasi häntä rouva Henningsonin
+merkillinen hyväntahtoisuus. Ensi kerralla hänen siellä ollessaan,
+puhui rouva melkein koko ajan luulosairaudesta ja kääntyi silloin
+ehtimiseen Karinin puoleen, vedoten häneen: "eikö niin, pikku neiti?"
+Karin ei tietänyt, mitä vastata, mutta hän punastui joka kerta, kun
+rouva iski häneen pienet, pyöreät, tummanruskeat silmänsä, ja vieläkin
+punaisemmaksi hän kävi, kun rouva samalla salaperäisesti vilkutti
+silmää Estridille ja kirkkoherralle. Karin toivoi silloin, että hänellä
+olisi ollut rohkeutta kaataa kumoon vesilasi tai läikähyttää
+puolahilloa pöytäliinalle, tai jotain muuta hirmuista, vain
+kääntääkseen rouvan huomion kiusallisesta punastumisestaan. --
+
+Seuraavana sunnuntaina tarjottiin uusia juttuja ompelijoista, jotka
+luulivat ruumiissaan olevan nuppineuloja, naisista, jotka luulottelivat
+käärmeen nielleensä j.n.e. Karin istui kuin kivettyneenä: mitä rouva
+Henningson tarkotti? Samassa hän huomasi Estridin suuret, mustat silmät
+itseensä kiinnitetyiksi, pilkkaa, vahingoniloa loistavina. Nyt ei Karin
+punastunut, hän kalpeni mielenliikutuksesta ja oli vähältä pyörtyä.
+Niin, täällä voi tosiaan kuvitella saaneensa ruumiinsa täyteen
+nuppineuloja -- tai ainakin nuppineulanpistoja, kaikilta tahoilta,
+minne kääntyikään! Ei, tänne hän ei enää tahtonut tulla -- mielemmin
+istua yksin kehnoine päivällisineen kuin syödä papinrouvan hienoa
+ruokaa ja olla kavaloitten neulanpistojen esineenä, joita vastaan ei
+voinut puolustautua.
+
+-- Tervetuloa ensi sunnuntaina taas, rakas neiti, sanoi rouva
+Henningson hyvästellessään ja hymyili omituista, imelänkatkeraa
+hymyään, teidän on hyvä vähän tulla ihmisten joukkoon, yksinäisyys
+antaa aihetta niin moniin mietteisiin ja kuvitteluihin.
+
+-- Niin, huomautti Estrid, olkapäitään kohauttaen, la fantaisie, c'est
+la folle de la maison!
+
+Rouva Henningson heitti tyttäreensä ihastuneen silmäyksen. Mikä käsitys
+ja mikä ihastuttava pariisilaisääntäminen!
+
+Karin puri huultaan eikä vastannut. Hän vain tervehti jäykästi, mikä
+toi Estridin hymyyn häijyä terävyyttä. Mutta kun Karin lähti
+pappilasta, oli hänen pienissä kalpeissa kasvoissaan kova, katkera
+ilme. Oli kuin olisi hänen veressään kiehunut sähisevä kupla; kaikki ne
+kerrat, jollain hänet oli työnnetty pappilassa syrjään, häntä
+haavotettu, kulkivat äkkiä hänen sielunsa silmäin ohi, ja äänettömässä,
+kuohuvassa katkeruudessaan hän puristi pieniä nyrkkejään. Ja niinkuin
+aina silloin, kun hän tunsi joutuneensa elämän poljettavaksi, näki hän
+tuntemattoman isänsä kuvan ja huusi hänelle samalla sekä
+kostonhimoisesti että rakkautta kaivaten: "miksi teit minulle näin --
+sinä olet syypää."
+
+Seuraavana sunnuntaina hän ei mennyt kirkkoon, hän ei tahtonut nähdä
+pappilalaisia, joita hänen katkeroitunut sydämensä nimitti
+ulkokullatuiksi ja farisealaisiksi. Hän istui yksin koko aamupäivän;
+sitten hän meni Hanna Myhren luo, jäi sinne yöksi ja tuli vasta
+seuraavana aamuna kotiin.
+
+Mutta rouva Henningson ei hellittänyt; niinkuin kaikilla pikkumaisesti
+yksinvaltiailla luonteilla oli hänelläkin rajaton epäystävällisyyden
+tai tyytymättömyyden sulattamiskyky. Karinin nyreät ilmeet ja kieltävät
+vastaukset eivät häntä vaivanneet, hän pyysi tai käski Karinia, miten
+tahdotaan sanoa, tulemaan pappilaan, ja ilman että Karin itse ymmärsi,
+miksi, pakotti rouvan tahto hänet taas sinne päivällisille värisemään
+neulanpistoista, joita oli tulossa.
+
+Mutta tällä kertaa ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen. Rouva
+Henningson oli jonkinlaisen tyytyväisyyden hurmauksen vallassa, joka
+ilmeni milloin hajamielisyytenä, milloin lyhyenä, aiheettomana nauruna;
+kirkkoherra oli tavallista juhlallisemman ja ylhäisemmän näköinen, ja
+Estrid sekotti myös tavallista enemmän ranskalaisia lauseparsia
+puheeseensa. Vain pojat olivat kaltaisensa: nälkäiset ja ahneet kuten
+aina. Päivällisen ajan Estrid enimmiten piti puhetta yllä. Hän kertoi
+uutisia, teki pilaa ihmisistä, arvosteli kirjoja ja tauluja ja puhui
+koko ajan niin kaikuvalla ja innokkaalla äänellä kuin olisivat kaikki
+häntä vastustaneet, sen sijaan että he istuivat hiljaa ja ihaillen.
+"Miten voi ihminen tietää noin paljon?" Karin ajatteli, puoliksi
+kadehtien, puoliksi ylenkatseellisena, "ja miten voi noin huutaa, kun
+ei kukaan ole kuuro?"
+
+Muiden uutisten ohella kerrottiin, että maisteri Scheffer, jonka oli
+määrä tulla viikon päästä, oli seuraavaksi syksyksi saanut apurahan.
+"Niin, kyllä sillä pojalla päätä on", sanoi Estrid ylimielisenä,
+"jolleivät vain hänen mielipiteensä olisi niin vanhanaikaiset." Onneksi
+ei kukaan katsonut Karinia; heikko puna, joka Göstan nimeä mainittaessa
+nousi hänen poskilleen, häipyi siksi heti hänen tavalliseksi
+kalpeudekseen, joka niin räikeästi pisti silmiin Estridin
+purppuranpunaisten huulten ja poskien rinnalla.
+
+Seuraavana päivänä, kun Karin tuli postitoimistoon pientä postiaan
+hakemaan, jätettiin hänelle kirje, jonka päällekirjotuksessa hän tunsi
+Göstan käsialan. Gösta oli kirjottanut pari kertaa talven kuluessa,
+viimeksi sen jälkeen, kun Karinin kimppuun oli hyökätty, kirjeen täynnä
+myötätuntoista osanottoa, joka ei ylpeintäkään mieltä loukkaa. Niin,
+kirje oli tehnyt hänet niin onnelliseksi, se oli tuonut hänelle kuin
+tervehdyksen auringon ja ilon mailta, jotka hän vain unelmistaan tunsi,
+ja kun hän nyt tämän kirjeen vastaanotti, sykki hänen sydämensä, ja
+käsi vapisi sitä avatessa, ja hitaasti käyden tietänsä, hän ahmi sen
+sisällön.
+
+-- Päivää, neiti, sanoi Olle Bull, joka tuli vastakkaiselta taholta ja
+ystävällisesti nyykäytti lukevalle Karinille, te saatte kai kohta
+sulhasen, tiemmä?
+
+Karin nauroi ja punastui ja nyykäytti vastaukseksi.
+
+-- Ei, rakas Olle Bull, ei suinkaan. Sellaiset köyhät, vähäpätöiset
+tytöt kuin minä -- johan nyt.
+
+-- Lorua! vastasi Olle Bull ja kopahutti keppiänsä maahan. Ettekö te
+ole silmistänne kaunis kuin ruusu? Odottakaa vain, kohta tulee
+Blombackan patruuna.
+
+Ja Olle Bull nyykäytti ja iski veitikkamaisesti silmää. Blombackan
+patruuna oli ijäkäs vanhapoika, jonka luona Olle Bullin oli joskus
+tapana asustaa viikkomääriä yhtämittaa, ja palkaksi tästä
+vieraanvaraisuudesta hän kihlasi patruunan kaikkien seudun
+naimakuntoisten tyttöjen kanssa. Mutta tähän asti olivat kaikki
+kosimayritykset kokonaan epäonnistuneet.
+
+Karin nauroi, ja Olle Bull jatkoi matkaansa, tyytyväisesti hymyillen.
+Ettei se ennen ollut juolahtanut hänen mieleensä! Kiltimpää vaimoa kuin
+pikkukoulun opettajatar Karin Blom ei patruuna voinut saada, koskei
+postineidin tai Gertrud Björkin naimisesta mitään tullut.
+
+Kotiin tultuaan Karin istuutui ikkunan luo ja luki kirjeen vielä
+kerran. Se oli aivan lyhyt, sisälsi oikeastaan vain ilmotuksen, että
+Gösta viikon perästä tulee pappilaan ja toivoo heidän usein kesällä
+toisiaan kohtaavan. Mutta mikä taikavoima piili riveissä? Kuin kukka,
+jonka sade ja myrsky on maahan kaatanut, mutta aurinko suudelmallaan
+taas kohottaa, niin nousi nuori tyttökin, reippaana ja joustavana, ja
+hymyili kohti tulevaisuutta, joka äsken oli hänestä näyttänyt niin
+synkältä. Yksinäisyyden kauhut pakenivat, niinkuin pakenevat varjot
+tasangolta taivaan kirkastuessa. Leukaansa käteen nojaten hän istui
+ikkunan luona ja katseli vuoren yllä leijaavia kultaisia pilviä ja
+nautti illan hiljaisuudesta. Se ei enää häntä pelottanut, se oli täynnä
+unelmia, jotka häntä ympäröivät kuin ystävälliset, salaperäiset
+olennot,
+
+Siitä päivästä alkain hän läksi joka ilta suurelle maantielle, joka
+lakeuden poikki vei pappilaan. Hitaasti ja epäröiden hän kulki --
+kenties se näytti liian lähentelevältä -- kenties pitäisi hänen kääntyä
+takaisin --
+
+Mutta hän ei kääntynyt, tien joka mutkassa hän toivoi kohtaavansa
+Göstan, jokaisessa kulkijassa, joka etäältä vilahti silmään, hän toivoi
+erottavansa tämän kauniit kasvot ja nuoren, miehekkään vartalon. Ah,
+jospa tuo olisi hän -- ah, jospa hän pian tulisi! Läheiseltä niityltä
+pyrähti leivo pesästään ja lensi livertäin pilviin. Karinia halutti
+seurata mukana, hänen sydämensä kurottautui ylöspäin -- jalka
+tuntui niin tanssivan kevyeltä hänen kulkiessaan ensimmäiseen
+lemmenkohtaukseensa.
+
+Niin hän sitten tuli eräänä päivänä, aivan sellaisena kuin Karin oli
+ajatellut, iloisena, säteilevänä, avomielisenä ja vaaleakutrisena, ihan
+kuin "kevään prinssi".
+
+Ja kun Karin hänet näki, ja Gösta jo kaukaa hymyillen nosti lakkiaan,
+tapahtui Karinissa omituinen muutos. Arka pikkukoulun opettajatar,
+vietellyn ja hyljätyn palvelustytön lapsi, katosi, ja isänveren
+ylpeyttä kuohui hänen suonissaan, se sytytti loisteen suuriin, tummiin
+silmäteriin ja aukaisi huulet säteilevään hymyyn. Hän ei enää tuntenut
+itseään poljetuksi ja sorretuksi, koittavan rakkaudenonnen ensimmäinen
+salaperäinen kosketus vapautti hänet itsensäalentamisen painajaisesta,
+askelet kävivät joustaviksi ja keveiksi, pieni pää sai toisen ryhdin,
+oli kuin olisi hän, sitä itse ymmärtämättä, vaatinut käyttääkseen
+persoonallisuutensa oikeuden, oikeuden elää ja olla oma itsensä.
+
+-- Miten suloinen hän on -- miten viehättävä, Gösta ajatteli, kun sai
+hänet nähdä, niin kauniiksi hänet tuskin muistin -- hieno ja ilmava
+kuin keijukainen -- miten ihmeelliset hiukset!
+
+Ja outo muutos, joka Karinissa oli tapahtunut, heijastui ihailuna
+Göstan piirteissä, kun hän tuli tyttöä vastaan ja innokkain liikkein
+ojensi tälle kätensä:
+
+-- Terve, neiti! Tämäpä oikea onnenkohtaus tänä ihanana kesä-iltana. --
+Saitte toivoakseni kirjeeni?
+
+-- Sain -- kiitos.
+
+Karin puristi puolestaan hänen kättään ja ajatteli samoin kuin Gösta:
+"Mutta miten kaunis hän on -- kauniimpi kuin luulinkaan -- niin
+valoisa, niin sädehtivä!"
+
+Sen illan perästä he tapasivat miltei joka päivä koulutalon ja pappilan
+välisellä tiellä. Joskus he menivät metsään, joskus seurasi Gösta
+Karinia tämän pieneen kotiin, istui kuistissa ja puhui ja laski leikkiä
+tai piti pieniä esitelmiä tarkkaavasti kuuntelevalle kuulijalleen. Tai
+istui hän vaiti ja hymyillen ja nautti Karinin aroista, notkeista
+liikkeistä tämän laittaessa tulta ja valmistaessa teetä heille
+molemmille. Ei kumpikaan välittänyt muistella sanaa: varovaisuus. Sitä
+ei ollut heidän heräävän rakkautensa sanakirjassa. Jo alkoivat huhut
+hiiviskellä, jo alkoi panettelu heidän laskuunsa viljellä pieniä
+myrkkysieniään, mutta heitä häikäilemättömässä, myrskyävässä
+kevätonnessaan vain huvitti uhmata näitä huhuja ja nauraen kertoa niitä
+toisilleen. "Ajattelepa, että Lisa kertoo Svanin muorin sanoneen, että
+minut erotetaan virasta, syystä että vierainani käy nuoria herroja,
+ylioppilaslakki päässä!" sanoi Karin, ylimielisen iloisesti nauraen. Ja
+Gösta vastasi samaan tapaan: "Silloin panen pois ylioppilaslakin,
+ehkäpä rouva Svanin siveellinen suuttumus sitten asettuu."
+
+Pappilalaisista ei kenelläkään ollut aikaa kiinnittää huomiota Göstaan
+ja Kariniin. Gösta sai tulla ja mennä, miten häntä halutti, ilman että
+kukaan häntä piti silmällä. Estrid ei enää häneen päin katsellutkaan
+muutoin kuin jonkun häijyn huomautuksen tehdäkseen. Hänet näytti
+vallanneen jonkinlainen vastenmielisyys Göstaa kohtaan, jonka tämä, nyt
+vapautuneena Estridin kauneuden kiusallisesta lumousvoimasta,
+rehellisesti maksoi samalla mitalla. Muutoin oli Estridillä muuta
+tehtävää kuin panna huomiota Göstaan ja Kariniin; hän oli nimittäin
+mennyt kihloihin erään rikkaan perijän kanssa, jonka hän oli oppinut
+tuntemaan Sveitsissä, ja hänen kihlauksensa julkaistiin heti Göstan
+tultua pappilaan. Koko perhe kulki ylpeyden ja ilon hurmauksen
+vallassa, kirkkoherra kylpi raskasmielisessä tyytyväisyydessään, rouva
+oli näköjään pakahtua onneensa, ja pojat kulkivat kerskaten tulevan
+lankonsa rikkaudesta. Estrid itse otti kaiken: rikkauden, lahjat,
+rakkaudenilmaisut, hyvin levollisesti. Eihän se ollut muuta kuin hänen
+kauneutensa ja sivistyksensä kohtuudenmukaista kunnioitusta! Oikeastaan
+oli sulhanen sekä typerä että tietämätön, mutta hän, Estrid, kyllä
+osaisi hänet kasvattaa omain aatteittensa mukaiseksi!
+
+Niin saivat Karin ja Gösta, pappilalaisten asiaan sekaantumatta,
+antautua pitkäin, valoisain kevät-iltojen haaveelliseen onneen.
+Avomielisyys, joka edellisenä kesänä oli alkanut versoa heidän
+välillään, ja jota ero ja suru ja myötätunto olivat kypsyttäneet,
+puhkesi nyt täyteen kukkaan. "Minusta on kuin olisin aina tuntenut
+teidät, neiti", sanoi Gösta, ihastuneena hymyillen, ja Karin vastasi
+samaan tapaan: "minusta olette te, maisteri, kuin veljeni, voin sanoa
+teille kaikki, mitä ajattelen." Göstan oli tapana tuoda mukanaan
+kirjoja Karinille -- tällä ei ollut varoja niitä ostaa -- sitten hän
+joko luki ääneen tai jätti ne tytölle, joka niitä ahmi myöhään yöhön.
+Sitten he keskustelivat niistä, ja Karinin vilkas, kehittymätön mieli
+imi janoovana kaikki Göstan ajatukset. Miten hän tiesi paljon, ymmärsi
+kaiken! Ja kuitenkin sisältyi elämään paljon, jonka hän, Karin, luuli
+tuntevansa ja ymmärtävänsä paremmin kuin Gösta. -- Hän oli niin paljon
+kärsinyt, Gösta niin vähän, siksi tämä tiedoistaan huolimatta oli niin
+lapsellinen. -- Hän tunsi itsensä niin vanhaksi ja edelle
+ennättäneeksi, kun he puhuivat elämänsä erilaisista kokemuksista.
+Kerran hän kertoi Göstalle äitinsä tarinan. Tämä oli köyhä
+palvelustyttö, joka oli tullut vietellyksi ja hyljätyksi, jätetty yksin
+itseään ja pienokaistaan elättämään. Gösta puristi kätensä nyrkkiin, ja
+hänen iloiset silmänsä säihkyivät tummina. "En käsitä sitä -- kuinka
+voi mies niin menetellä -- minusta se on pahempaa kuin murha" -- hän
+mutisi.
+
+-- Vaiti, vaiti, sanoi Karin kiihkeästi, älkää sanoko niin, en voi sitä
+kuulla -- hän oli kuitenkin isäni.
+
+Gösta katsoi kummastellen hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa.
+
+-- Hän -- mikä hän? Ettehän tunne häntä!
+
+-- En, se on totta, Karin vastasi hiljaa, en tunne häntä, en ole edes
+koskaan saanut tietää hänen nimeään -- ja kuitenkin -- niin, se on
+ihmeellistä, pidän hänestä, joka minut hylkäsi. -- Se on ehkä
+heikkoutta -- mutta välistä kaipaan häntä tuskaisesti -- häntä, joka
+teki niin paljon pahaa äidille -- jota niin rakastin -- niin, se on
+sukkelaa -- ihmissydän on niin monimutkainen.
+
+-- Ettekö tunne mitään katkeruutta häntä kohtaan?
+
+-- Oi tunnen -- hirveää katkeruutta -- aina, kun olen onneton, syytän
+häntä -- mutta rakastan sittenkin. Katsokaas, minulla on ollut niin
+ihmeellinen tunne siitä, että hän on katunut -- näin hänet kuolevana --
+kuulin hänen huutavan äitiä ja minua ja rukoilevan anteeksi. Voi,
+olisin antanut anteeksi -- ja äitikin olisi -- jos vain olisin hänet
+löytänyt. -- Tiedän hänen kerran olleen kovassa hädässä ja tarvinneen
+minua. -- Katsokaas, kun sen tunsin, oli minusta kuin olisin voinut
+kerjäten kulkea kaupungista kaupunkiin, talosta taloon, kysyen: missä
+on isäni, näyttäkää minulle isäni, hän on yksin ja onneton ja täynnä
+omantunnontuskaa! Ah, minunhan pitäisi häntä vihata, ehkä on kurjaa,
+etten sitä tee -- mutta minä en vihaa -- siksi, että verisiteet ovat
+niin voimakkaat, ja siksi, että hän on niin paljon kärsinyt syntinsä
+vuoksi.
+
+-- Miten sen tiedätte?
+
+-- En osaa sanoa. Meissä on ääniä, jotka puhuvat varmemmin kuin kaikki
+ulkonainen -- löytyy näkymättömiä siteitä -- tuntemuksia -- joista emme
+ikinä pääse irti -- vaikka synti ja suru ja aika ja paikka meitä niistä
+erottavat. Olen sentään tuntemattoman isäni tytär -- ja olisin niin
+mielelläni rakastanut häntä.
+
+Gösta ei vastannut, hän vain katseli Karinia ihmettelevin, läpitunkevin
+katsein, siinä hänen istuissaan portailla, päätä käteen nojaten. Ei,
+Karin ei ollut kansanlapsi -- hän oli perinyt enemmän tuntemattoman
+isänsä vaistoja ja hienostusta kuin äitinsä, palvelustytön,
+alkuperäistä voimaa. Pienet, hienot kädet, ohimojen suoniverkko,
+värisevät sieraimet, kaikki tuo hauras, hento ja hieno, joka
+kohta oli pistänyt Göstan silmiin, siinä perintö, jonka Karin oli
+saanut aseekseen elämän taisteluun. Lapsi parka, niin arka, niin
+pehmeä, ja niin armottomasti hyljätty! Göstan valtasi sanomaton
+hellyydentunne; hänen oma voimakas, nuori, terve ruumiinsa, hänen urhea
+elämänrohkeutensa, joka kuvasi hänelle tulevaisuutta voitokkaiden
+taistelujen sarjaksi, täytti hänet verrattuna Karinin turvattomaan
+hentouteen, rakkaudella, joka pakotti kyynelet silmiin ja sai hänen
+vapisevan kätensä etsimään Karinin kättä.
+
+Karin punastui keveästi, mutta antoi hänen pitää käden.
+
+-- Ei, hän jatkoi, seuraten äskeistä ajatustaan, ei ihminen pääse irti
+verisiteistä. Ei hän liioin voi voittaa kohtaloaan. Minunlaisillani
+lapsilla, joilla ei ole syntymisen oikeutta, ei liioin ole elämisenkään
+-- heille ei oikeastaan ole sijaa -- he ovat leimatut -- leimatut
+kärsimään -- sen olen aina tuntenut ja ymmärtänyt.
+
+Ja kyynelharso peitti hänen suruiset, kauas katsovat silmänsä.
+
+-- Ei! huudahti Gösta kiihkeästi ja veti hänet luokseen, te erehdytte
+-- sinä erehdyt, rakas tyttöni! Ei ole mitään kohtaloa olemassa --
+sillä ei ole mitään, jota ei rakkaus voisi parantaa. Et kanna muuta
+leimaa kuin tenhon ja runouden. -- Sinun kaltaistesi täytyy tulla
+onnellisiksi, jos rakkaus lie onnea.
+
+Ja hän veti hänet myrskyävässä, nuorekkaassa hurmauksessaan sydäntään
+vasten ja painoi huulensa hänen huulilleen.
+
+-- Noin, hän kuiskasi, nyt voitin kohtalon, nyt otin pois "leiman", jos
+sitä lie ollutkaan!
+
+Karin ei vastannut; kuin taipuisa kukanvarsi kumartui hänen hento
+vartalonsa Göstan käsivarren yli ja vastustamatta hän antautui hänen
+hyväiltäväkseen; mutta kun Gösta otti hänen päänsä käsiensä väliin ja
+hymyillen katsoi häntä, oli Karin kuolemankalpea, ja silmäluomet
+peittivät puoliksi suljettuina katseen hehkun. Oliko hän pyörtynyt?
+
+-- Rakkahin, Gösta kuiskasi levottomasti ja pakotti hänet katsahtamaan
+ylös.
+
+-- Ei, ei, mutisi Karin, se tuli vain niin valtavana, niin kuohuvan
+voimakkaana. Oletko kuullut ihmisistä, jotka ovat kauan nähneet nälkää
+ja kuolevat, kun viimein saavat kyliänsä?
+
+-- Rakkahin -- sinä et saa kuolla, et -- et -- juuri nyt tulee sinun
+elää.
+
+-- Niin, nyt olenkin elävä!
+
+Ja Karin oikaisihe ja avasi silmänsä suureksi, rakkautta hohtavaksi
+katseeksi, jossa tuntui heijastuvan kokonainen onnenmaailma. Käsi
+kädessä, sydän sydäntä vasten he istuivat tunnin toisensa jälkeen ja
+puhuivat rakkaudestaan ja tulevaisuudesta ja muodostivat tuhansia
+suunnitelmia, jotka hetken auvoisuus peitti satumaiseen hohteeseen.
+
+Niin kuluivat päivät, ja vierivät viikot, ja panettelun myrkkysienet
+kasvoivat yhä rehevämmin paikkakunnalla. Ne olivat jo kiertyneet
+kehäksi Karinin nimen ympärille; niin pian kuin se mainittiin, muuttui
+ihmisten kasvojen ilme, paheksuminen, pilkka, ylenkatse, tuska solui
+yli kasvonpiirteitten. Mitä ajatteli tuo varomaton, onneton tyttö,
+kelvoton heittiö! Aikoiko hän tuottaa koko pitäjälle sen surun ja
+häpeän, että opettajatar, jolla oli nuorison johto käsissään, antautui
+vapaaseen rakkaussuhteeseen?
+
+Eräänä päivänä kutsui kiivas ja käskevä virkakirje Karinin kirkkoherran
+luo. Hän noudatti kutsua ja tuli määrättyyn aikaan pappilaan. Siellä
+hänen oli ensin kuljettava kiirastulen läpi, sillä porstuassa hän
+tapasi rouvan ja Estridin, jotka tervehdyksen asemesta soivat hänelle
+vain myrkyllisesti pilkallisen katseen. Siitä hän ei kuitenkaan
+välittänyt; ylpeä onni, joka täyttää sydämen, kun se tietää omistavansa
+suuren rakkauden, pani pään pystyyn, ja hän vastasi Estridin katseeseen
+levollisin, halveksivin hymyin, hän, joka muutama viikko sitten olisi
+sen painosta maahan vaipunut.
+
+Kun hän tuli kirkkoherran huoneeseen, tuulahti häntä vastaan kylmä
+kohteliaisuus. Kirkkoherra ei pyytänyt istumaan, vaan alkoi seisaalta
+pitkän nuhdesaarnan, jonka lyhyenä sisältönä oli, että jollei Karin
+lopettanut rikollista suhdettaan maisteri Schefferiin, panisi hän
+alttiiksi pikkukoulun opettajattaren paikkansa. Sillä sellaisten täytyy
+ennen kaikkea viettää moitteetonta elämää.
+
+Karin kuunteli puhetta maahan luoduin katsein. Kun se oli lopussa,
+katsahti hän ylös ja silmäili levollisesti kirkkoherraa.
+
+-- Maisteri Scheffer on sulhaseni, vaikkemme vielä ole puhuneet
+kihlauksestamme. Ja koska minulla ei ole isää eikä äitiä, tai
+muuta kotia kuin pieni huoneeni koulutalolla, en voi olla kohtaamatta
+häntä siellä. Ja jos sitä pidetään vikanani, että hän tulee
+luokseni, ja että aamulla varhain hetken kuljemme yhdessä, riippuu
+se siitä, ettei minulla muulloin ole aikaa. Tämä on minun täytynyt
+sanoa puolustuksekseni. Pyydän, että olette hyvä ettekä kerro
+kihlauksestamme, joka on vielä salainen.
+
+Kirkkoherra ei vastannut; mutta hän karisteli kurkkuaan niin
+epämiellyttävän tarkottavasti, että se ajoi veren Karinin poskiin.
+Mutta ei hänkään sanonut mitään; Göstan rakkautta ajatellessaan hän
+kävi taas levolliseksi ja voimakkaaksi. Miksi hän vihastuisi, miksi
+välittäisi puolustaa itseään -- eikö koko maailma ollut köyhä hänen
+tulvivan rikkautensa rinnalla?
+
+-- Toistan sanani, sanoi kirkkoherra viimein ankarasti, te ja maisteri
+voitte olla kihloissa, se on teidän yksityisasianne; mutta varovaisuus
+on aina tarpeen, varsinkin teidän asemassanne, neiti. Sen, jonka tulee
+muita johtaa, täytyy ensin pitää vaaria siitä, että hänen oma
+käytöksensä on moitteeton. Siis -- varotan, ja toivon, että tämä on
+oleva ensi ja viime kerta.
+
+Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Karin läksi pois, lyhyesti
+jäähyväisiksi tervehdittyään.
+
+-- Ihmisparat, Karin ajatteli, kiiruhtaessaan kotiin Göstaa tapaamaan,
+minunko onneni herättää katkeruutta -- kateutta -- kuinka rumaa --
+mutta -- mutta... Jos kaikki ihmiset olisivat niin onnellisia kuin
+minä, ei kukaan koskaan sanoisi tai ajattelisi pahaa toisista. Ah,
+kuinka hyväksi onni tekee. Tahtoisin sulkea syliini koko maailman --
+rouva Henningsoninkin ja Estridin --
+
+Ja hän kiiruhti eteenpäin ylpeänä ja hymyilevänä suuressa
+rakkaudenonnessaan.
+
+Oli lauantai-ilta, ja kirkonkellot soivat pyhän alkavaksi. Illan
+hiljaisuus kantoi sävelet kauas yli lakeuden kaupunkiin, jonka kellot
+vastasivat intoisin, kaihoavin soinnuin. Metsissä, jotka
+vuorenrinteillä uneksivat, kaikuivat pyhäkellot kuin vespersoitto
+korkeassa pylvästössä, ja nummen syvä, auringonpaahteinen hiljaisuus
+vapisi värisevistä ijäisyyssävelistä.
+
+Karin kiiruhti askeliaan; hän ja Gösta olivat päättäneet kohdata
+nummella, mutta sitä ennen hän tahtoi ennättää kotiin ja hiukan
+järjestää huonettaan. Äkkiä hän pysähtyi ja painoi kättä sydäntään
+vasten, otsan tuskaisesti kurtistuessa. "Mikä nyt?" hän ajatteli,
+"miksi tekee tämä ääretön kauneus minun pahaa?"
+
+Lintuparvi lensi äkkiä avaruudessa hänen päänsä yli ja katosi
+etäisyyteen.
+
+-- Kaipaukseni, rakkauteni, hän jatkoi ajatuksiaan, ne tahtoisivat
+avaruuden lentääkseen -- ne pakahduttavat rintani.
+
+Ja hän naurahti -- jotain riemun ja tuskan sekaista pääsi hänen
+huuliltaan.
+
+Kotiin päästyään hän siivosi nopeasti koulusalin ja koristi huoneensa
+kukilla ja vihreillä oksilla. Minne Gösta tuli, siellä piti olla
+koristettua; eikö ollut juhla joka kerta, kun hän astui sisään Karinin
+ovesta? Hänen katseensa sattui äidin valokuvaan, joka oli pienellä
+kirjotuspöydällä ikkunan luona. Hän otti sen käteensä ja tarkasti sitä,
+ja silloin häntä äkkiä hämmästytti, että hän nyt voi katsella sitä
+kyynelittä, jotka aina ennen sumensivat hänen silmänsä, kun hän noita
+rakastettuja piirteitä silmäili. "Äiti, pikku äiti, tiedätkö, kuinka
+onnellinen Karinisi on?" hän kuiskasi ja suuteli valokuvaa, "tiedätkö,
+ettei hän enää ole yksin ja halveksittu, vaan rikas ja onnellinen kuin
+kuningatar? Sen tiedät varmaan, on kuin silmäsi minulle hymyilisivät,
+ja ennen näytit niin surulliselta, kun sinua katselin -- äiti -- rakas
+äiti -- kiitos, että synnytit minut tähän ihanaan, kauniiseen elämään!"
+
+Hän suuteli kuvaa vielä kerran ja pani sen paikoilleen. Sitten hän
+katseli itseään kuvastimessa, asetti pienen yksinkertaisen hattunsa
+niin, että kaunis ruskea tukka parhain näkyi, ja kiiruhti juoksujalkaa
+nummelle.
+
+Oi miten ihanaa, miten suurta ja vapaata täällä korkealla! Pehmeinä
+laineina aaltoili kanervakangas taivaanrannalle asti, ja noilla
+laineilla välkkyi ilta-aurinko, kirjavoiden ne hehkuvanpunaisiksi,
+ruskeiksi, orvokinvärisiksi, vaaleavaloisiksi. Ja etäinnä
+kaukaisuudessa oli kaikki sinistä -- siniseen harsoon olivat vuoret
+kiedotut, kuin siniset silmät kimalsivat vuorijärvet, sinisenä,
+äärettömän sinisenä, lännen puolella purppuraväreissä leimuten, kaartui
+taivas avaran kanervameren yllä. Ken saattoi pahaa ajatusta ajatella,
+alhaista tunnetta elättää tässä suuressa, vapaassa, riemukkaassa
+yksinäisyydessä?
+
+Vähän matkaa polusta, jota hän kulki, kasvoi kunnaan juurella
+muutamilla mättäillä valkoisia kanervakukkia, jotka hän oli peittänyt,
+ettei kukaan muu enää kuin hän itse niitä löytäisi. Hän rakasti
+valkoista kanervaa, pientä, arkaa, salaperäistä, puhtaan lumihohtoista
+kukkaa -- tänä iltana hän tahtoi kiinnittää jonkun varvun povelleen, ja
+kerran, kun hän morsian olisi, kun hän olisi kokonaan Göstan, oli
+valkokanerva koristava hänen hiuksiaan.
+
+Mutta kun hän innosta vavisten saapui paikalle, näki hän, että toisen
+käsi oli ennättänyt ennen häntä ja taittanut valkoiset varvut. Ei
+ainoatakaan ollut jäljellä, tylysti ja raa'asti ne oli kiskottu maasta;
+pienet mättäät, jotka ennen niin pehmeinä ja valkoisina kohosivat
+punaisen väririkkauden keskestä, näyttivät nyt syksyisen tyhjiltä ja
+raastetuilta.
+
+Häneltä pääsi tuskanhuuto, ja kyynelet kihosivat silmiin. "Nyt ei
+minusta koskaan tule morsianta!" hän huudahti ehdottomasti, ja silmät,
+jotka äsken säteilivät niin valoisina ja iloisina, tummuivat
+surullisiksi. Mutta samassa hän näki iltataivasta vasten kuvastuvan
+varjokuvan, jonka hän tunsi Göstaksi, ja toivo ja ilo palasivat taas
+myrskyisinä aaltoina hänen sydämeensä. "Kuinka voin epäillä -- kuinka
+olla toivoton -- hän ei voi pettää -- omistanhan jo hänen rakkautensa."
+
+Ja juosten kiirehtiessään Göstaa vastaan, hän tunsi niin huimaavan
+suurta onnea, että se miltei tuntui muuttuvan tuskaksi. "Miksi kaikki
+koskee", hän ajatteli, "suru, onni ja kauneus?"
+
+Gösta sulki hänet syliinsä, painoi huolensa hänen huulilleen, ja
+käsivarsin kietoen toinen toistaan he kulkivat nummea.
+
+Aurinko oli jo aikoja laskenut kanervameren taa, kun Gösta ja Karin
+saapuivat pienelle koulutalolle, missä he istuivat kuistin portaille ja
+jatkoivat kuiskivaa, innokasta puhettaan. Kerta kerran perästä he
+yrittivät erota, yö oli pitkälle kulunut, ja he tunsivat molemmat,
+ettei heidän tullut istua tässä kauemmin yhdessä. Mutta he eivät
+voineet -- milloin irrottui Karin arkana ja vavisten Göstan sylistä, ja
+tämä häntä pidätti: "Jää, jää, ei koskaan toiste ole luonto eikä elämä
+niin ilmaiseva meille salaisuuttaan. Eikö ole kaikki niin juhlallisen
+hiljaista, kuin olisi ihmissuku kuollut, ja me kaksi vain jääneet
+jäljelle? Mikä kammottavan auvoisa ajatus -- me yksin lemmessämme
+rajattoman autiuden helmassa..."
+
+Ja Karin kuunteli väristen hänen ääntään eikä voinut tempautua irti
+kädestä, joka häntä syleili.
+
+Milloin taas Gösta tahtoi lähteä, ja Karin katsoi häntä rukoilevin
+silmin, joissa kimmelsivät kyynelet ja kuutamo. Ja silloin hänen täytyi
+vielä kerran suudellen särkeä nuo ihanat hohtokivet tyttönsä silmistä.
+
+Ah, he olivat molemmat yhtä nuoria ja kokemattomia. Gösta ei ollut
+koskaan ennen rakastanut eikä rakastettu ollut. Hän ei ollut koskaan
+tuntenut naisen kiintymyksen hurmaavaa voimaa; mitä olivat lapselliset
+haaveilut, joiden esineenä hän oli ollut, tämän intohimon rinnalla,
+joka oli niin hirvittävän voimakas ja niin hivelevän suloinen? Mutta
+hän tunsi myös vaistomaisesti, että hänen täytyi olla heistä vahvempi,
+että pienessä, hennossa olennossa hänen rinnallaan piili synkkä
+kohtalo, jolta hänen oli suojeltava sekä itseään että Karinia.
+
+Hän nousi nopeasti portailta, puristi tyttöä vielä kerran rintaansa
+vasten ja kuiskasi helliä jäähyväissanoja. Sitten hän kiiruhti alas
+mäkeä, kääntyi vielä kerran viittoakseen Karinille hyvästiksi ja läksi
+sitten levottomin, kiireisin askelin eteenpäin, Karinin jäädessä
+portaille hänen jälkeensä katsomaan.
+
+Mutta kun hän ennätti niin pitkälle, että koulutalo oli peitossa, oli
+hän äkkiä kuulevinaan Karinin huutavan hänen nimeään tuskasta värisevin
+äänin. Hän pysähtyi ja kuunteli -- oliko se mielikuvitusta? Olipa miten
+tahansa, hänen täytyi kääntyä katsomaan, oliko hänelle jotain
+tapahtunut. Oikeastaan oli väärin, mieltä kuohuttavaa jättää heikko
+nainen -- jättää rakastamansa nainen yksin ja avuttomaksi taloon, missä
+häntä kerran oli pahoin pidelty, ja missä hän aina oli päällekarkausten
+vaarassa. -- Mieltä kuohuttavaa, sydämetöntä -- hänen täytyi kohta
+saada hänet täältä pois -- ehkä hänen äitinsä -- ehkä -- niin, jotain
+oli tehtävä.
+
+Ja näitä ajatuksia miettien hän kiiruhti taas Karinin luo. Karin seisoi
+yhä portailla, niinkuin hänen lähtiessään, ja kun hän näki Göstan,
+ojensi hän käsiään, päästäen riemuhuudon.
+
+-- Huusitko minua, rakkahin? kuiskasi Gösta, läähättäin, minusta oli
+aivan...
+
+-- En, kuiskasi Karin, en ääneen. Mutta sydämessäni huusin: oi, että
+hän olisi täällä -- vain vielä muutaman sekunnin -- ehkä kuulit sen?
+Tule, rakkaani -- istu vielä hetkinen täällä -- katso, kuinka kuu
+kimaltaa vuoren yllä -- tule, niin tahdon kertoa sinulle sadun tänä
+ihanana kesäyönä.
+
+Ja hän hiipi Göstan syliin ja jatkoi kuiskaavin, kiihkein äänin:
+
+-- Kerron sinulle sadun yksinäisestä tyttö parasta -- hän oli
+onnettomin, hyljätyin kaikista -- ja nyt hän on niin rikas ja
+onnellinen kuin ihminen olla voi. -- Kerron sinulle elämästä, joka oli
+autio ja tyhjä kuin erämaa ja nyt on muuttunut pyhäköksi, puutarhaksi,
+missä linnut laulavat ja kukat tuoksuavat. Se on kaunis satu -- kun
+eroamme, ja sinä matkustat kotiin, niin viet sen kerallasi, se on oleva
+päänalusesi levätessäsi ja unelmasi nukkuissasi. -- Oi, Gösta, sinä et
+tiedä, mitä olet minulle -- sinä annoit minulle elämän -- minä olin
+kuollut -- nyt vasta elän.
+
+Ja hän purskahti väriseviin nyyhkytyksiin, kun Gösta painoi hänet
+rintaansa vasten ja peitti hänet hyväilyillään.
+
+-- Suloinen tyttöseni -- kaunis, ihmeellinen päiväkorentoni, jonka
+löysin metsäkorvesta -- miksi itket? Miksi olet kuolemankalpea?
+Kuutamoko on syypää?
+
+-- En tiedä, Karin kuiskasi, päätään pudistain, tällainen hetki on niin
+mahtava -- se valtaa -- se tarttuu sydämeen -- et tiedä, tuskaako se
+lie vai riemua -- se on niin sanoin selittämätöntä...
+
+Suurena ja punaisenkeltaisena riippui elokuinen kuu avaruudessa, kuin
+vieno valovirta valahti sen kimallus lakeudelle ja peitti Månbergin
+salaperäiseen, tenhoisaan hohteeseen. Juuri vuorenharjan yläpuolella
+purjehti pieni, valkea, kultareunainen pilvi, hiljaa uneksien,
+ikäänkuin ihmetellen yön juhlallista kauneutta. Suolta, ruovistosta,
+kuului kaislakertun hillittyjä säveleitä; oli kuin olisivat sen
+kevätmuistot vironneet eloon, kuin olisi se syyskesäyönä niitä
+kuuntelevalle puolisolleen hymissyt.
+
+Lauhkeat tuulahdukset kulkivat, kuin hyväilyt, läpi ilman; yön kauneus
+oli sanomaton. Toistensa syliin suljettuna istuivat nuoret portailla ja
+kuuntelivat luonnon suurta, ihanaa runoa, johon yhtyivät heidän
+sykkivän sydämensä unelmat.
+
+Silloin kohosi etäisyydestä musta varjo; tuntemattomista syvyyksistä se
+tuli hiipien, kavalana se ryömi esiin, missä pimento oli tihein, siellä
+se livahteli runkojen välillä. Ja aikaa myöten se kasvoi, ojentui
+ylöspäin, niinkuin olisi jättiläinen vuorelta noussut, kunnes se
+viimein, pitkänä ja uhkaavana, seisoi rakastavain takana.
+
+Menneisyyden aaveet tulivat kostamaan -- niinkuin menneisyys aina
+kostaa.
+
+Aaveita oli monta, kamalia ne olivat. Ne olivat nimeltään yksinäisyyden
+kauhut, jotka olivat tuoneet nuoreen sydämeen niin huutavan
+rakkaudennälän, että kun sydän kerran sai kyllänsä, sen täytyi kuolla.
+Ne olivat nimeltään metsän ja yön raskasmielisyys, joka oli väijynyt
+aution tuvan ympärillä, missä tytär nyyhkien itki äitinsä muistoa ja
+tuskassaan huusi isän suojaavaa kättä. Ne olivat nimeltään ilottomuus
+ja köyhyys ja ihmisten kovuus, joka oli salaa tuonut vereen
+uhkamielisen halun tarttua onneen, kun se tuli.
+
+Mutta oli aaveilla muitakin nimiä. Vielä etäisemmästä
+etäisyydestä ne tulivat -- hurjia intohimoja ne toivat esi-isäinsä
+hyljätylle, turvattomalle jälkeläiselle, esi-isäin, jotka olivat
+tyhjentäneet nautinnonpikarin pohjia myöten ja jättäneet perinnöksi
+verisalaisuuksia, jotka tulevat ilmi vasta silloin, kun elämän myrskyt
+niiden päällitse kohisten kiitävät.
+
+Kaikki nämä aaveet tulivat hiipien sekottaakseen myrkkyä elämän
+jaloimpaan nesteeseen, sydämen juhlahetkenä kajahuttaakseen kärsimyksen
+ja kuoleman sävelten ensimmäiset kumeat helähdykset.
+
+Mutta ei kumpikaan huomannut varjoa heidän takanaan. Toisiinsa
+vaipuneina he näkivät vain kuutamoyön suloisuuden; sydän sydäntä vasten
+he lumottuina tuijottivat sfinksivuorta lakeuden päässä. Ei liioin
+kumpikaan huomannut, kuinka omituisen terävinä ja kohtalonraskaina
+sfinksin piirteet kuvastuivat yön valossa kylpevää taivasta vasten.
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Eräänä päivänä elokuun lopulla kutsuttiin Gösta Scheffer juhlallisesti
+kirkkoherran huoneeseen. Hän aikoi ensin uhmata käskyä, jonka syyn hän
+niin hyvin ymmärsi, pakata tavaransa ja muitta mutkitta lähteä talosta.
+Mutta tarkemmin ajateltuaan hän muutti päätöksensä; pako antaisi vain
+aseet vihollisen käteen. Ensin hän tahtoi ainakin hiukan purkaa
+katkeruutta, joka hänessä kuohui.
+
+Göstan astuissa sisään istui kirkkoherra keinutuolissa ja luki
+sanomalehtiä; kun hän näki nuoren miehen, laski hän lehden kädestään,
+korjasi silmälasejaan ja tarkasti tulijaa, pyytämättä istumaan.
+
+Kalpeana ja synkkänä seisoi Gösta ja kohtasi rohkeasti terävän katseen,
+joka tuli silmälasien takaa. Kun äänettömyyttä jatkui, kysyi hän
+viimein kumeasti:
+
+-- Mitä teillä on minulle sanottavaa?
+
+-- Kolme kertaa olen varottanut, kaksi kertaa neiti Blomia, kerran
+teitä, maisteri. Kehotan teitä nyt jättämään kotini, joka minun,
+suoraan sanoen, olisi pitänyt jo aikoja tehdä. Mutta olen tahtonut
+menetellä rakastavasti ja hienotunteisesti, koettaen pelastaa,
+varottaa. Ja miten olette palkinnut hyvyyteni, sääliväisyyteni?
+
+Gösta ei vastannut, hän puristi huulensa vain lujemmin yhteen, ja
+silmäin katseeseen tuli valkohehkuisen raudan vihlovaa kiiltoa.
+
+Kirkkoherra jatkoi, tällä kertaa lempeällä, surullisella äänellä:
+
+-- Teidän suhteenne neiti Blomiin on ollut kotini häpeäksi, niiden
+asianomaisten luokkain häpeäksi, joihin te ja hän kuulutte. Häpeää
+olette tuottaneet itsellenne, suvullenne ja ystävillenne. Ja
+kaksinkertaiseksi kasvaa vikanne sen kautta, että molemmat olette
+olleet hentojen sielujen johdattajia, sielujen, joille teidän olisi
+kaikessa tullut olla hyvänä esimerkkinä. Oletteko ajatelleet
+hairahduksenne hirmuisuutta, kun te, velvollisuuksianne, varovaisuutta,
+kainoutta uhmaten, olette valinneet itse koulutalon rauhotetun alueen
+lemmenkohtaustenne sijaksi? Toden totta, minusta tuntuu kuin olisi koko
+seurakuntani saanut tahran, jota ei voida poistaa.
+
+-- Eikä se ole koskaan poistettavissakaan! huudahti Gösta kiihkeästi.
+
+-- Mitä tarkotatte, nuori mies?
+
+-- Tarkotan, että orvon, hyljätyn tytön elämä yksinäisessä, kosteassa
+luolassa, kaukana metsässä -- jota te, kirkkoherra, sanotte
+"rauhotetuksi alueeksi" -- on seurakunnalle, teille itsellenne
+häpeäpilkku, ja minä olen kyllä huolehtiva siitä, ettei se koskaan
+hälvene.
+
+Hän puhui niin rajusti, että viime sanat tulivat huulilta käheänä
+korinana.
+
+-- Ja tämäkö kaikki, mitä teillä on vastattavana rakastavaan
+nuhteeseeni? Tosiaan, nyt on laittomuuden ja eksymyksen ajat,
+jolloin...
+
+-- Ei, keskeytti Gösta, vielä on vähän, se nimittäin, että siveydestäni
+pidän itse huolen; tulin opettamaan poikianne, ja sen olenkin
+tunnollisesti tehnyt, mutta yksityisasioihini en siedä sekaannuttavan.
+
+Kirkkoherra pudisti päätään ja katseli surullisesti Göstan kalpeita
+kasvoja, joissa otsa leimusi punaisina liekkeinä. Hän tunsi
+voittaneensa sen mieluisan etuisuuden, jonka toisen kiivaudenpuuska
+tarjoo levollisemmalle vastustajalle.
+
+-- Säälin teitä, nuori mies, säälin teitä. Sitä, joka noin alkaa
+elämänsä, sitä, joka ottaa vanhemman miehen neuvot ja nuhteet teidän
+laillanne, ei odota onnellinen tulevaisuus.
+
+-- Sitä ei teidän tarvitse minulle sanoa! huudahti Gösta,
+mielenliikutuksesta vavisten, ei ainakaan tällä hetkellä! Jos teillä
+olisi ollut ihmistuntemusta, olisitte ymmärtänyt, että sana "onni" on
+nyt minulle vieras -- jos teillä olisi ollut sydän, ette olisi syytänyt
+soimauksia ylitseni, vaan sen sijaan sanonut: Jumala teitä auttakoon!
+Niin olisitte sanonut, jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta ja
+sydäntä.
+
+-- Käytöksenne ja esiintymisenne eivät ole sellaisia sanoja voineet
+aiheuttaa, huomautti kirkkoherra. Mutta Gösta ei kuunnellut, hän
+kääntyi nopeasti, kiiruhti huoneeseensa, veti auki piirongin laatikot,
+tyhjensi vaatesäiliön ja paiskasi vaatteet matkalaukkuun.
+
+Göstan sanat olivat sattuneet kirkkoherran sielunelämän arkaan kohtaan.
+Niin kauan kuin nuori mies kohteli häntä uhkamielisesti, oli hän
+kokonaan kunnianarvoisa prelaatti, joka oli valmis pitämään kuria ja
+järjestystä seurakunnassaan; mutta Göstan äänen epätoivoinen sävy,
+sanojen taa peittynyt armahduksen huuto, pani kirkkoherran sanomaan
+itselleen, että hän oli väärältä puolelta koskettanut onnettoman
+nuorukaisen sieluun.
+
+Ja hänen siinä istuissaan ja miettiessään, syntyi hänessä kiusottava
+tyytymättömyys, joka vähitellen muuttui raskasmielisyydeksi, joka
+säännönmukaisen pappismiehen ulkomuodon takana piili hänen olemuksensa
+varsinaisena perussävelenä. Sielun syvyyksiin peittynyt minä, epäröivä,
+epäilevä, tunteellinen, kateellinen olento, jota ei kukaan tuntenut,
+vaivasi häntä epäselvine ja samalla läpitunkevine kuiskauksineen: "nyt
+olit sydämetön, etkä vain sydämetön, vaan epäpsykolooginen,
+ahdasmielinen, kuin hölmö takerruit ulkonaisiin tapahtumiin, ottamatta
+selkoa vaikuttimista, näkemättä lieventäviä asianhaaroja. -- _Sillä_
+tavalla menetät suosion -- kadotat valtasi sielujen yli."  Ja hän
+kiemurteli säälintuskan ja ylpeyden kalvavan harmin painon alla, harmin
+siitä, että oli erehtynyt, juuri silloin kun oli tahtonut esiintyä
+esikuvana ja sielunpaimenena.
+
+Tavallista synkemmältä hän näyttikin, kun hän hetkistä myöhemmin kellon
+kutsumana tuli saliin juomaan kahvia omaistensa kanssa. "Huh", ajatteli
+Estrid, "aikoneeko isä hukuttaa itsensä -- on kerrassaan luvatonta
+pitää tuollaista hautajaisilmettä kuin isä." Rouva päästi pienen
+vapauttavan huokauksen, taputti miestään olalle, kaatoi hänen kuppinsa
+tavallista täydemmäksi ja otti vielä uuden lajin äsken leivottuja
+pikkuleipiään ruokakaapista.
+
+-- Niin, se on surullista, enemmän kuin surullista, mutisi kirkkoherra,
+kastaen kahvissa vaimonsa tuoreita pikkuleipiä.
+
+-- Mikä nyt on surullista, ukkoseni? ihmetteli rouva rohkaisevasti,
+meillähän on niin paljon, mistä kiittää.
+
+Estrid tukahutti hymyilyn.
+
+-- Isästä on kaikki surullista, jopa iltapäiväkahvin juontikin.
+
+-- Asia on pitemmällä kuin aavistin, jatkoi kirkkoherra, yhä kastellen
+leipäänsä, koetin varottaa, hillitä, nuhdella, mutta... Nämä nuoret,
+maisteri Scheffer ja Karin Blom, jotka molemmat ovat antautuneet
+kalliiseen opettajakutsumukseen ovat käytöksellään häpäisseet niinhyvin
+sen kuin itsensä. Siitä näkee, mihin uudet opit vapaasta rakkaudesta
+vievät -- perikatoon, henkiseen ja ruumiilliseen, yksilön ja
+yhteiskunnan perikatoon.
+
+-- Se ei minua lainkaan kummastuta, isä kulta, huomautti Estrid
+kylmästi, minusta on aina tuo tyttö ollut -- niin, suoraan sanoen,
+lutka, jo hänen kiemurtavat, epämiellyttävät liikkeensä ja teeskennelty
+äänensä -- minua ihan ylenannatti. Minua ei kummastuta, että hänen on
+käynyt huonosti -- hänellä oli niin silmiinpistävät taipumukset.
+
+-- Niin, en koskaan pitänyt hänestä, sanoi rouva -- hän oli niin
+hysteerinen ja kummallinen, ei lainkaan minun mieleiseni.
+
+-- Ja maisteri oli myös hävytön ylioppilasnulikka, joka luulee voivansa
+tehdä mitä tahansa, jatkoi Estrid, ja hänen silmiinsä tuli kiukkuinen
+kiilto, on tosiaankin sellaisille oikein, että saavat kuritusta.
+
+-- No, no, pisti kirkkoherra väliin vaivaantuneena Estridin kovista
+sanoista, emme saa niin puhua -- kuka tietää, emmekö ehkä itse ole
+jossain määrin syypäät -- ehkä emme ole pitäneet Karin Blomista niin
+tarkkaa vaaria kuin olisi tullut.
+
+Rouvan poskille kohosi punaiset täplät, ja hänen silmänsä synkistyivät.
+
+-- Mitä siihen tulee, niin pesen tosiaankin käteni. Olen aina ollut
+ystävällinen Karin Blomia kohtaan; mutta _hän_ on näyttänyt siltä, kuin
+olisi pitänyt pappilaa maailman ikävimpänä paikkana. Olen koettanut
+lisätä hänen pieniä tulojaan antamalla hänelle työtä, ja olen maksanut
+kelpo lailla; merkitsemisestä, jonka räätälin Lena teki 25:stä örestä
+kappale tai, jos niiksi tuli, vähemmästäkin, annoin hänelle jopa 75
+öreä. -- Ja koko talven hän on ollut joka sunnuntaiksi kutsuttu tänne.
+Niin että siinä suhteessa tunnen itseni lumivalkeaksi.
+
+Ja koska rouva tunsi, ettei ollutkaan niin "lumivalkea", hän puhui
+kovalla ja innokkaalla äänellä ja pani painoa joka sanaan.
+
+-- Niin, kyllä teillä on siihen syytäkin, äiti, sanoi Estrid, eihän
+häntä huvin vuoksi tänne sunnuntaisin käsketty, vaan pelkästä
+armeliaisuudesta. Jumala tietää, ettei ollut haaska nähdä hänen pieniä,
+teeskenneltyjä, nyreitä kasvojaan!
+
+Kirkkoherra ei vastannut, ja tästä epämieluisasta aineesta ei sen
+enempää puhuttu. Mutta kun Estrid hiukkasta myöhemmin meni huoneeseensa
+ja istuutui kirjottamaan sulhaselleen, rikkaalle tehtailijalle, valtasi
+hänet ihmeellinen kylmän voitonriemun tunne. Hän ei välittänyt lähemmin
+tutkia näitä tuntemuksiaan, hän vain antautui nauttimaan pitkää,
+kiusallista, kaikilta aavistamatta jäänyttä tappiota seuranneen koston
+makeutta.
+
+Pakattuaan tai, oikeammin sanoen, haalittuaan kokoon matkalaukkunsa
+sisällön ja tämän suljettuaan, Gösta huusi palvelustytön luokseen,
+antoi hänelle juomarahaa sekä käskyn lähettää hänen tavaransa asemalle.
+Sitten hän kiiruhti, pappilalaisille hyvästi jättämättä, Karinin luo.
+
+Kun hän sinne saapui, oli hän pois suunniltaan vihasta ja
+mielenliikutuksesta, niin että tuskin voi puhua. Sanat eivät olleet
+päästä huulilta, ne pysähtyivät kuristuneeseen kurkkuun ja tulivat
+kuuluviin katkonaisina, ähkyvinä ääninä.
+
+-- Siellä he -- he -- istuvat -- hyvin syötettyinä -- suoja-aidat joka
+puolella -- ja tuomitsevat -- tuomitsevat -- sitä -- joka --
+
+Karin veti hänet viereensä, hyväili häntä ja painoi hänen kuuman,
+leimuvan päänsä rintaansa vasten.
+
+-- Rakkaani, rakkaani, rauhotu, älä huoli -- etkö tiedä, etteivät
+ihmiset armahda?
+
+Ja hänen äänensä kaikui niin hivelevänä, niin suloisena väsyneessä
+alistuvaisuudessaan, että Göstan sydämen myrsky tyyntyi hiljaiseksi
+itkuksi. Karin katseli Göstan väriseviin kasvoihin ja tunsi itsensä
+tällä hetkellä niin vanhaksi hänen rinnallaan, aivan kuin äidiksi, joka
+viihdyttää hyljättyä, kokematonta lastaan.
+
+Kun Gösta oli hiukan tointunut, oikaisihe hän istumaan, painoi Karinia
+rintaansa vasten ja pyyhki nenäliinalla kalpeita, punatäpläisiä
+kasvojaan ja paisuneita silmäluomiaan.
+
+-- Kiitos, rakkahani, kiitos, hän kuiskasi, nyt tahdon taas olla mies.
+Mutta se tulvahti niin hirmuisena, niin kamalana ylitseni. Papinrouva
+ja Estrid eivät tervehtineet minua tänään, ja kirkkoherra... No niin,
+sehän on yhdentekevää, olen pudistanut tomun jaloistani, täyttänyt
+matkalaukkuni ja matkustan tänään junalla.
+
+Karinilta pääsi huuto, ja hän pyyhkäsi kädellä otsaansa.
+
+-- Matkustatko -- lähdet luotani -- jätät minut?
+
+-- Mitä sinä sitten tahdot minut tekemään -- minun täytyy -- tahdon
+kotiin äidin luo kertoakseni hänelle kaikki ja pyytääkseni hänen apuaan
+-- hän on ymmärtävä -- antava anteeksi -- hän ei ole työntävä meitä
+pois.
+
+-- Ja miten käy minun, kun sinä matkustat? Tiedän, että minut erotetaan
+virasta, ehkä heti ajetaan pois. Oi Jumalani -- oi Jumalani --
+
+Ääni oli kyynelten murtama, ja silmät leimahtivat tuskantummina.
+
+-- Rauhotu, rauhotu, kuiskasi Gösta, jos pahin tapahtuisi -- niin eikö
+sinulla äitisi kotiseuduilla ole ketään, jonka luo voisit lähteä,
+kunnes minä ennätän järjestää asiat?
+
+-- Ei, ei ketään, ei ketään -- minulla ei ole koko maailmassa ketään
+paitsi sinua, Karin sanoi ja väänteli pieniä laihoja käsiään.
+
+-- Entä Anstrinin mummo, jonka luona asuit viime vuonna?
+
+-- En voi nyt mennä hänen luokseen, kuiskasi Karin synkkänä, en voi
+minnekään mennä, panettelu on ennättänyt kaikkialle ennen minua.
+
+Gösta ei vastannut. Hänen katseensa oli yhtä rakkauden- ja
+myötätunnontäysi kuin äsken, ja hän puristi lujasti Karinin kättä;
+mutta suun ympärille oli ilmestynyt väsyneen katkeruuden piirre, joka
+kertoi, että hänen sielunsa oli niin kärsimyksestä turtunut, ettei hän
+enää voinut Karinin tuskia tuntea.
+
+-- Mitä tahdot, että minun pitää sanoa? Gösta vastasi kumeasti, järkeni
+on seisahtunut -- olen yhtä onneton ja avuton kuin sinä. Minunkin
+edelläni ratsastaa panettelu.
+
+-- Mutta sinä -- sinä -- sinun on toista -- mutta miten käy minun, jos
+-- jos -- etkö ole ajatellut tulevaisuutta?
+
+-- Olen, olenhan ajatellut, ajatukseni repaleiksi. Kai joku neuvo tähän
+keksitään. Ehkei pahin tapahdukaan -- ehkä ei ole niinkuin luulet --
+ehkei sinua ajetakaan pois.
+
+-- Ajetaan -- ajetaan, minun on jo käsketty muuttaa. Eihän _se_ muutoin
+ole pahin puoli asiasta -- mutta tulevaisuus -- tulevaisuus.
+
+-- Niin, enhän minä vielä tiedä.
+
+-- Sinun _täytyy_, Gösta.
+
+Hänen lempeään ääneensä ilmestyi jotain mustaa, uhkaavaa.
+
+-- Täytyy? kertasi Gösta poissa suunniltaan, sitä olisi meidän pitänyt
+ennemmin ajatella.
+
+Karin säpsähti, aivan kuin olisi hän saanut iskun.
+
+-- Tuntuu -- kuin tahtoisit syyttää minua, hän kuiskasi.
+
+-- En, en syytä sinua, en -- en! Mutta en liioin tahdo, että _sinä_
+syytät minua, ja tuossa sanassasi; _täytyy_, piili jotain sellaista.
+Tahdon, että ymmärrät minun olevan yhtä onneton ja neuvoton ja kurja
+kuin sinä.
+
+He loivat hetkiseksi toisiinsa syvän ja terävän katseen, aivan kuin
+olisivat punninneet toistensa tuskaa; sitten Gösta jatkoi:
+
+-- En tahdo kuulla sinun suustasi edes etäisintä kaikua niistä
+sanoista, joita täällä päin on minua vastaan singahutettu. Torjun ne
+kaikki, tulevat mistä tulevat. Jos pudistaisin harteiltani heikkoutemme
+seuraukset, silloin olisi ihmisillä oikeus sanoa minua viettelijäksi.
+Mutta nyt otan ne kantaakseni yhtä hyvin kuin sinä, vaivun maahan
+niiden painon alla, ja kun vastaan: "en tiedä, mitä meidän en tehtävä",
+sanon niin siksi, etten tosiaan tiedä, siksi, että olen epätoivoinen ja
+neuvoton, enkä siksi, että aion sinut hyljätä. Tulkoon mitä tulee,
+vaikkapa panisin koko elämäni alttiiksi, äitisi kohtaloa et koskaan ole
+saava.
+
+Hänen sanojensa vaikutus Kariniin oli ihmeellinen; Karinista tuntui,
+että Gösta oli, sitä itse käsittämättä, surmannut hänessä jonkin, ja
+raju tuska, joka äsken poltti hänen sieluaan, muuttui äkkiä tunteeksi,
+joka oli miltei iloa. Kuin näkynä hän näki vilahduksen kohtalonsa
+kehityksestä, nyt hän oli saavuttanut kärsimyksen huipun -- tästä lähin
+vei tie alaspäin --
+
+-- Ymmärräthän sinä, Karin rakas, kuiskasi Gösta, vetäen tytön
+puoleensa, ja äänen ärtynyt sävy muuttui hyväileväksi, kaikki teen
+tähtesi -- en tiedä vain mitä. Yksi ajatus on kuitenkin välähtänyt
+mielessäni. Jollei muuta neuvoa ole, jätän kaiken kotoisen, annamme
+vihkiä itsemme ja lähdemme Amerikkaan. Me olemme nuoret ja työkykyiset,
+kyllä me pääsemme eteenpäin, joskin alku olisi hankala.
+
+Karin katsahti ylös, katkerasti hymyten.
+
+-- Entä äitisi?
+
+Gösta päästi hänet irti ja löi nyrkillään otsaansa.
+
+-- Äitini -- niin, äiti parkani. Se murtaa hänen sydämensä. Kaikkialla
+on muureja, joihin pää kolahtaa -- köyhyyttä -- sydämettömyyttä --
+suruja ääriä myöten.
+
+Hän vaipui tuolille ja peitti kasvot käsiinsä. Karin seisoi hänen
+edessään ja katseli häntä; mutta hänen kasvoissaan oli aivan toinen
+ilme kuin äsken; ei katkeruutta, ei vihaa, ei epätoivoa, vaan
+kohtalonraskautta. Äkkiä Gösta hypähti pystyyn.
+
+-- Ei, rakkaani! hän huudahti, ja hänen katseensa ilmaisi, että hänen
+mielessään oli syntynyt uusia ajatuksia, ei näin -- ei epätoivoa -- ei
+tällaisia pieniä kavaloita kuiluja, joita toivottomuus aukaisee
+rakastavia sydämiä erottamaan. Kaikki on kirkastuva! Äitini, juuri
+äitini on meitä auttava; tiedän, etten ole kenellekään maan päällä
+tuottanut sellaista surua kuin hänelle, tiedän hänen surevan. -- Oi
+äiti -- äiti! Mutta hän on meitä auttava -- meitä molempia.
+
+Ja hän veti Karinin povelleen ja peitti hänet helliin hyväilyihinsä ja
+lohduttaviin sanoihinsa. Ja Karin hymyili vastaan; hänen kasvoilleen
+levisi Göstan toivovain sanojen valoisa heijastus. Mutta hänen
+sydämessään ajelehtivat mietteet synkkinä ja raskaina, ja syvällä
+sielun pohjassa iti jo se mieleenjohtuma, joka äsken oli herännyt eloon
+ja kerran oli kasvava ajatukseksi ja teoksi.
+
+Viimein heidän täytyi erota, jotta Gösta ennättäisi junalle. Yhä
+uudestaan hän lupasi heti kirjottaa, hän oli järjestävä tulevaisuuden,
+kaikki, kaikki oli hän tekevä Karinin vuoksi. Ja Göstan kauniit silmät
+olivat täynnä kyyneliä, kun hän puristi tytön rintaansa vasten ja
+kuiskasi rakkauden suloisia sanoja hänen korvaansa.
+
+Sitten he jättivät toisilleen hyvästi kyynelsilmäisin hyväilyin. Kun
+Gösta oli ennättänyt mäen alapuolelle, hän kääntyi ja viittasi
+Karinille. Tuolla hän seisoi kuistissa, niin hentona ja hienona,
+molemmat käsivarret ojennettuina Göstaa kohden. Ijäti haihtumattomaksi
+kuvaksi polttautui hän Göstan mieleen: suuri, ruskeakiharainen tukka,
+joka niin raskaana ja kauniin huolettomasti riippui niskalla, verhotut,
+uneksivat silmät, pieni, värisevä suu.
+
+Kyynelten sokaisemana Gösta syöksyi eteenpäin. Milloin ja minkälaisissa
+oloissa hän taas oli näkevä sen, joka oli kaikista ihmisistä maan
+päällä häntä lähinnä -- sen, jota hänen oli suojeltava, autettava,
+kannettava läpi elämän, ja josta hänet nyt syvä kuilu erotti?
+
+Ja nyyhkien hän juoksi tietänsä, ajatusten lakkaamattomassa
+kiertokulussa vilistessä hänen aivoissaan.
+
+Sielunpohjia myöten rikkirevittynä, kasvot kyyneltahroissa ja puku
+epäjärjestyksessä hän ennätti, juuri kun juna vihelsi lähteäkseen,
+heittäytyä vaunuihin mennäkseen kotiin äidin luo ja vihkiäkseen hänet
+heidän, Karinin ja hänen, surulliseen salaisuuteen.
+
+
+
+
+XV.
+
+
+_Karinin kirje Göstalle._
+
+    Kouluneuvosto on osottanut minua kohtaan suurta "laupeutta". Jos
+    he olisivat "vanhurskautta" noudattaneet, olisi minut kohta
+    ajettu pois; nyt he ovat olleet niin armeliaat ja käskeneet minun
+    muuttaa kuukauden päästä, kun uusi opettajatar tulee. Mutta,
+    miten minun sitten käy? Palkastani on jäljellä viisitoista
+    kruunua. Sen lisäksi omistan sohvani ja tuolini ja piironkini ja
+    matkalaukullisen vaatteita. Muuta ei minulla ole. Ja minne lähden?
+    Hanna ja Gertrud ovat niin rakkaita minua kohtaan; mutta enhän voi
+    asua kummankaan heidän luonaan, en jäädä tänne. Gertrud tahtoo,
+    että asuisin hänen tätinsä luona Bergslagenissa, mutta ei hän
+    minusta enää sitten huoli. Minne joudun? Ja kerran, kun se
+    tapahtuu, mikä on tapahtuva, miten silloin käy? Jätämmekö pienen
+    lapsemme, _meidän_ lapsemme, joka on osa sinusta ja minusta, ja
+    jota jo rakastan niin, että voisin sen puolesta kuolla, jätämmekö
+    sen taivasalle löytölapseksi vai annammeko lastenkotiin, vai mitä
+    teemme?
+
+    Mietin yöt ja päivät, niin että aivoni ovat särkeä säpäleiksi,
+    mutta en ymmärrä elämää. Minusta on niin ihmeellistä, että yhden
+    osaksi on tullut niin paljon kärsimystä, vaikkei hän ole tahtonut
+    kenellekään pahaa tai edes matoselle pahaa tehnyt -- köyhyyttä ja
+    häpeää ja yksinäisyyttä ja sairautta. Ja kyyneleitä, kyyneleitä,
+    kyyneleitä -- olen itkenyt niin paljon, että silmäni kohta ihan
+    pilaantuvat. Muistatko, että kerran sanoin: "voi tapahtua, että
+    se, joka kauan näkee nälkää ja sitten saa syödäkseen, kuolee
+    siitä." Niitä sanoja olen usein ajatellut, ja minusta ne käyvät
+    toteen minun suhteeni. Elämä oli minut niin nälistänyt, piinannut,
+    kohmettanut, silloin tulit sinä auringonpaistein ja lämmöin ja
+    kukin, toit kaiken kauniin ja valoisan, ja onni minut päihdytti,
+    kaikki kauneus, joka vastaani tulvi, huumasi minut, minut, joka
+    olin tottunut yksinäisyyteen ja köyhyyteen ja kurjuuteen.
+    Kiusaantuneet ihmisparat, joita onni kohtaa niin äkkiä -- se
+    tuottaa heille kuoleman. Niin, se on niin ihmeellistä, kaikki
+    tyyni, en ymmärrä elämää enkä ihmisiä. -- Mietin ja mietin, ja
+    kaikki on pimeää. Muistelen laulua, jonka herra Berg ja neiti
+    Molin yhdessä lauloivat kirkkoherran luona, "Crusifix" laulua:
+    "Käy, surun lapsi, luokseni, käy luokse Armahtajan, oi tule,
+    pelkäävä"... Se soveltuu minulle, minä olen surun lapsi, ja minä
+    pelkään ja minä itken. Ah, jos saisin lohtua!
+
+    Kirjota minulle pian, rakas Gösta! Auta minua, sano, minne menen,
+    mitä teen. Älä ole vihainen pikku Karinillesi siksi, että hän on
+    niin avuton ja köyhä ja kurja. Tahtoisin kuolla puolestasi, jos se
+    jotain auttaisi -- rakastan sinua -- en kadu. Ei tunnu lainkaan
+    siltä, että Jumala on vihainen minulle, vain ihmiset kovat,
+    sydämettömät ihmiset. Kirjota pian
+
+                                             Karinillesi.
+
+_Göstan vastaus._
+
+    Rakas tyttöni!
+
+    Minäkin olen miettinyt -- miettinyt, niinkuin miettii se, joka
+    seisoo elämänpolun risteyksessä ja kysyy itseltään: mikä on minun
+    tieni, tuoko -- tuoko -- tuoko? Olen miettinyt kapinoiden ja
+    uhmaten, tuskaisena ja epätoivoisena, mutta en ole saanut
+    vastausta. Sitten mietin myös nöyränä ja itseäni tutkien, ja
+    silloin minun kävi, niinkuin meidän käynee kaikkien: kun ylpeät,
+    itsekkäät äänet vaikenevat ja hiljaisuus laskeuu sisimpäämme,
+    silloin kuulemme sen äänen puhuvan, jota voisimme osottaa sanalla:
+    "daimon", tai nimittää omaksitunnoksemme tai Jumalan ääneksi,
+    erilaisesta maailmankatsannosta riippuen. Minä puolestani
+    sanoisin, että se ääni on sen, mikä meissä on jumalallista. Tuo
+    ääni on nyt puhunut ja sanonut, mitä tietä minun on kuljettava. Se
+    tie on _velvollisuuden_. Se on kova ja kivinen, se vaatii suurta
+    alttiiksiantaumista, sitä en kiellä, mutta tiedän, etten muuta
+    tietä vei mennä.
+
+    Vastaukseni on viipynyt muutamia päiviä, mutta en ole voinut
+    ennemmin kirjottaa. Täytyihän minun ensin puhua äitini kanssa, ja
+    meni monta unetonta yötä ja tuskaista päivää, ennenkuin rohkenin
+    tunnustaa hänelle kaikki. Tiesin, miten suurta surua hänelle
+    tuotin, ja vaaditaan rohkeutta, jotta hennoisimme murehduttaa
+    sitä, jota suuresti rakastamme ja kunnioitamme, niinkuin minä
+    äitiäni rakastan ja kunnioitan. Nyt olen kuitenkin tunnustanut
+    koko suhteemme, mitään en ole salannut, olen antanut hänen luoda
+    silmäyksen raskaaseen, yksinäiseen elämääsi, olen osottanut
+    hänelle, miten heikko ja hentomielinen hänen poikansa voi olla, ja
+    hän -- hän kuunteli tunnustustani, niinkuin vain äiti voi
+    kuunnella, hän ymmärsi sydämenkipuni, tuskani ja myös heikkouteni.
+    Hän oli jumalallisen armahtavainen, sillä hän käänsi katseensa
+    siitä, mikä elämässäni oli raiskattua, ja tarttui siihen, mikä voi
+    parantaa ja nostaa, ja näytti minulle tien, joka siihen johtaa.
+    Niin, hänen äänensä ja se, mikä minussa on Jumalasta, ne sulavat
+    yhdeksi!
+
+    Hän lähettää sinulle tervehdyksensä ja pyytää sanomaan, että hän
+    tahtoo ottaa sinut tyttärenään vastaan -- enempää minun ei tarvinne
+    sanoa, jotta ymmärtäisit, millainen hän on. Ei nuhteen sanaakaan
+    -- vain syvintä, sydämellisintä ymmärtämystä. Oi, rakastettu
+    äitini, et ole koskaan silmissäni ollut niin jalo ja ylevä!
+
+    Lähimmästä tulevaisuudestamme olen selvillä. Näin olen ajatellut.
+    Pienestä summasta, jonka kaksi vuotta sitten perin tädiltäni
+    Gunillalta, on minulla jäljellä viisisataa kruunua. Ne riittävät
+    suunnitelmaini toteuttamiseen. Sinulle avautuu heti koti äitini
+    luona -- siskoni luopuu huoneestaan ja matkustaa maalle erään
+    ystävänsä luo -- me menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista
+    ja lähdemme sitten Amerikkaan alkaaksemme uutta elämää ihmisten
+    kesken, jotka eivät meitä tunne. Täällä tukehuttaisivat meidät
+    kaikki puheet -- pahansuovat tai hyväntahtoiset -- jotka
+    kutoutuvat nimiemme ympärille. Lopetan opintoni ja antaudun
+    käytännölliselle alalle. Olen voimakas enkä pelkää tarttua käsiksi
+    mihin tahansa; olen varma siitä, että voin tieni murtaa
+    Amerikassa, missä uutteruus ja työkyky niin paljon merkitsevät.
+
+    Tämä on velvollisuuden tie, Karin. Se on kivinen ja raskas; on
+    vaikea luopua suvusta ja ystävistä ja elämänurasta ja isänmaasta.
+    Monta kovaa taistelua kysyttiin, ennenkuin voin sanoa: niin,
+    tahdon sitä astua. Mutta nyt voin sen tehdä -- jopa ilollakin. Ja
+    tiedän, että rakkauteni sinuun ja sinun rakkautesi minuun on
+    korvaava kaikki uhraukseni.
+
+    Suostuthan ehdotukseeni, rakas tyttöseni? Laittaudu kuntoon ja
+    tule -- kirjota tulostasi; olet tapaava äitini sylin avoinna ja
+    minun sydämeni ikävöiden sykkivänä. Sitten käy kaikki
+    nuolennopeasti, kohta olemme poissa, ja panettelu ja sydämettömyys
+    jäävät yhtä makupalaa vaille, minkä ääressä herkutella. Ja kun
+    taas suljen sinut syliini, olen unohtava kaikki, mikä minua on
+    kiusannut ja rikki raastanut.
+
+                                                 Oma Göstasi.
+
+
+
+
+XVI.
+
+
+Karin istui ikkunansa ääressä, paikalla missä hän niin usein
+yksinäisenä, miettien ja ikävöiden oli istunut. Ikkunalaudalla hänen
+edessään oli Göstan kirje; kerran toisensa perästä hän oli sen lukenut,
+ja oli kuin olisivat hänen poskensa joka kerralta käyneet entistä
+kalpeammiksi ja värisevä tuska yhä lujemmin sulkenut pikku suun.
+
+Velvollisuus! Miksi oli hän valinnut tämän raskaan, kiusaavan sanan?
+Joka kerta, kun Karin tapasi sen Göstan kirjeessä, hän värähti; oli
+kuin hän olisi kuullut rautakahleen kalisevan, joka oli sitova heidät
+toisiinsa ja kihnaava heidät murskaksi painollaan. Eikö Gösta
+käsittänyt, että siihen, mistä velvollisuus, pakko, uhraus alkaa,
+loppuu rakkaus? Rakkauden siivin lennämme yli suurten vesien, yli
+avaran maan, eikä silloin puhuta uhrauksista; sillä kaikki on valoisaa
+ja helppoa sille, joka rakastaa. Joka rakastaa, hän sanoo: "en voi elää
+ilman sinua." Joka rakastaa, hän sanoo: "enemmän kuin isän, äidin
+käsky." Syvimmästi kärsiessäänkin hän tuntee onnea, jos vain rakastettu
+on hänen rinnallaan. Autioilla jääkentillä, polttavassa erämaassa --
+mitä siitä, missä hän oli -- kunhan hän vain tunsi rakastettunsa käden
+omassaan.
+
+Mutta hän -- hän oli puhunut vain velvollisuudesta ja uhrauksesta,
+uhrauksesta ja velvollisuudesta kautta koko kirjeen. Itsekkäästi hän
+oli laskenut Karinin rakkauden korvaavan hänelle uhraukset. Korvaavan!
+Oli kuin olisi hän seisonut vaaka kädessä, lisäillyt hiukan painoa
+puolelle ja toiselle ja viimein arvellut vaa'an olevan tasapainossa.
+
+Mutta Karin ei tuntenut katkeruutta häntä kohtaan, ei syyttänyt häntä.
+Eikö hänen kirjeessään kuvastunut jalo ja puhdas ajatustapa? Kuvastui
+kyllä, kirje oli gentlemanin, ihmisen, joka oli valmis niin suureen
+uhraukseen, kuin mies konsa voi naisen tähden tehdä.
+
+Ei, Göstassa ei ollut syytä, syytä ei ollut kenessäkään. Heitä erotti
+vain pienoinen, ja kuitenkin niin suuri asia, se, ettei Gösta
+rakastanut häntä samoin kuin hän Göstaa.
+
+Hänelle oli Gösta _kaikki kaikessa_; Göstalle oli Karin kuin suloinen
+unelma ja raskas kahle, jotain siltä väliltä. Heidän tunteittensa
+erilaisuus synnytti hänen kohdallansa traagillisuuden. Ja sen hän
+ymmärsi tällä hetkellä niin kiusallisen selvästi -- hän ymmärsi sen, ei
+palottelevan ajatuksensa avulla, vaan koko värisevällä, lämpimällä
+vaistollaan; hän näki Göstan kohtalon ja omansa, hänen sielunsa ja
+omansa, niinkuin kaukonäkijä, hän näki näyn, niin määrätyn,
+vastustamattoman, järkähtämättömän.
+
+Ylpeä riemu, jota hän oli tuntenut lyhyissä lemmenunelmissaan, ja joka
+oli tehnyt hänen askelensa joustaviksi ja nostanut pään pystyyn, oli
+kadonnut kuin häijyn lumouksen kautta, hänen ruumiinsa ja sielunsa
+kutistuivat, hän oli taas äitinsä äpärälapsi orjanleima arassa
+katseessaan. Nyt hän sen ymmärsi -- kaikki oli ollut mielikuvitusta --
+hän ei voinut herättää rakkautta -- ehkäpä sääliä, hellyyttä, mutta
+tuota suurta, mahtavaa tunnetta, joka tempaa kaikki kohtalot mukanaan
+ja riemuisassa tuskassa katkoo kaikki siteet, sitä hän ei kyennyt
+synnyttämään, heikko, vähäpätöinen, perikadon poltinmerkillä leimattu
+kuin oli.
+
+Hän luki vielä uudelleen Göstan kirjeen. Hänen sielunsa pimeyteen
+valahti heikko valojuova: ehkä hän olikin erehtynyt, kenties, jos hän
+tarkoin kuunteli, hänen korvansa kuuli Göstan miehekkään jaloista
+sanoista edes kajahduksen hurmauksen sävelistä, joita hän niin kaipasi.
+
+Mutta kun hän pääsi loppuun, peitti varjo vielä synkempänä hänen
+kasvojaan.
+
+Sisarelta ei sanaakaan, ei tervehdystä -- luuliko Gösta, ettei hän
+ymmärtänyt, mitä sellainen äänettömyys merkitsi? Valehdella ei Gösta
+voinut, ei liioin sanoa totuutta. Mutta totuus oli, että sisar, joka
+jumaloi veljeään, vihasi sitä naista, jonka vuoksi tuon veljen elämä
+oli mennyt piloille, ja joka oli tempaava hänet kodilta ja isänmaalta
+ja suvulta ja ystäviltä, _jos_ uhraus tapahtui.
+
+Niin, uhraus oli tapahtuva, mutta ei sillä tavalla kuin Gösta oli
+ajatellut.
+
+Ja hänen katseensa sattui "sfinksivuoreen" kaukana lakeudella. Kohtalo
+oli hänen edessään, kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, kohtalo, jonka
+piirteet terävinä ja järkkymättöminä kuvastuvat elämän taustaa vasten.
+
+Hän värähti, mutta samalla hänet valtasi omituinen levollisuus.
+
+Oman mitättömyyden, ennakolta määrätyn perikadon helmasta oli kasvanut
+suuri, vapauttava ajatus. Nyt, nyt hän tiesi myös, mitä tietä hänen oli
+kuljettava. Täytyi tapahtua uhraus, siinä oli Gösta oikeassa, mutta ei
+hän, vaan Karin oli uhrattava. Hän oli päivänpaisteen lapsi, joka oli
+voittoisana kulkeva elämän läpi; Karin oli "laps' sydänyön", äpäränä
+syntynyt, kyynelten tervehtimä, huokausten ruokkima -- hän oli
+uhrattava, se oli vain oikein ja johdonmukaista. Hetken oli hän
+hiipaisten koskettanut rakastettunsa valoisaa elämää ja varkain vienyt
+häneltä aurinkoa -- nyt erosivat radat, hän kulki edelleen kaunista
+tietään, ja hänen surunsa oli oleva vain kuin kastepisaroita kukilla,
+jotka hänen tietään kattoivat. Ja Karin palasi takaisin pimeyteensä.
+Ei, ei pimeyteen -- lepoon ja rauhaan -- ijäiseen rauhaan.
+
+Ei hän ollut Göstan tiellä tikkuna oleva, ei pilaava hänen elämäänsä,
+ei katkaiseva hänen uraansa, ei tuottava hänelle raskaita, huolekkaita
+päiviä. Ei, hän, hänen pimeytensä ei saanut päästä Göstan valoisaan
+elämään. "Sinä rakkahin, sinä rakkahin -- sinä annoit minulle
+aurinkoisen päivän, täyden, ihanan. Kiittäen annan siksi sinulle oman
+elämäni --"
+
+Ja hänen kasvonsa vääntyivät nyyhkivään, sädehtivään hymyyn, ja hän
+ojensi kätensä kuin uudestaan tavottaakseen kiinni kauniin
+päivänpaistemuistonsa.
+
+Sitten hän nousi, suuteli Göstan kirjettä ja kätki sen vaatteittensa
+alle povelleen, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti:
+
+    "Älä sure, rakkaani, älä ajattele tuottaneesi minulle kuolemaa,
+    ei, sinä annoit elämän, sillä sinä annoit rakkautta, ja rakkaus on
+    elämää, muu ei olekaan elämää kuin rakkaus. Ihmiset, julmat
+    ihmiset, jotka antoivat minun istua yksin ja peloissani pienessä
+    tuvassa ja nauroivat tuskaani ja sanoivat minua luulosairaaksi,
+    kun kimppuuni karattiin ja minua rääkättiin, he minut tappoivat,
+    et sinä. Ja ihmiset, jotka eivät mitään ymmärrä, jotka eivät
+    tiedä, mitä on olla orpo, he minut tappoivat, et sinä. Ja he
+    tulevat minua tuomitsemaan, he kieltävät minulta haudan, missä
+    levätä, siksi haen itse haudan, jonka vain Jumala ja minä
+    tunnemme. Ei kajahda siellä yksikään tyly sana itsemurhaajasta,
+    siellä on rauhaa, vain tuuli laulaa hautalaulujaan. Ja siellä
+    nukun levollisena ylösnousemuksen aamuun asti -- nukun sinun
+    ajatuksesi ja sinun unelmasi sydämessäni. Vain ne otan myötä,
+    kaikki muu on unohtunut -- ijäiseksi.
+
+    "Katso, rakkaani, kun ihminen on tehnyt tilinsä elämän kanssa,
+    silloin muuttuu kaikki niin toisenlaiseksi, paljon, mikä oli
+    himmeää, kirkastuu. Menneisyys haihtuu, ja vain muutamat suuret,
+    valoisat muistot tuikahtavat esiin, aivan niinkuin yön tähdet
+    välkkyvät lakeuden yllä. Ja silloin saamme 'näkevän' silmän.
+    Näemme tulevaisuusnäkyjä. Olisin turmellut elämäsi, Gösta; vetänyt
+    sinut kerallani synkkään kohtalooni, köyhyys ja kurjuus olisi
+    osamme ollut. Ja sinusta, sinusta tulee suuri mies, sen näen,
+    suuri, oppinut ja hyvä mies, jonka sanoja ihmiset kuuntelevat.
+    Silloin muistat pieniä ja halveksittuja ja autat heitä heidän
+    oikeuksiinsa. Silloin muistat pikku Karinin surullista kohtaloa;
+    ja jos petät, silloin tulen luoksesi unessa ja kuiskaan: muistatko
+    -- muistatko Karinin kamalia, yksinäisiä öitä kosteassa pikku
+    tuvassa, muistatko hänen tuskaansa illan pimetessä, kun askelten
+    ääniä kuului ulkoa; muistatko, kuinka hän makasi sairaalassa,
+    raiskattuna ja rääkättynä, muistatko, kuinka hän näki nälkää, kun
+    pennit eivät riittäneet? Nyt hän on saanut rauhan, mutta on niin
+    monta, joiden elämä on yhtä vaikea kuin hänen; taistele, puhu
+    heidän puolestaan, älä hellitä ihmisistä, ennenkuin heidän
+    sydämensä heltyy meitä kohtaan, meitä, köyhiä pieniä
+    opettajattaria, joita ei kukaan ajattele. Ja sinä olet voittava
+    ihmiset, mitä sinä tahdot, sen he tekevät, sillä otsallasi on
+    voitonmerkki -- sinä olet 'kevään prinssi', ja mistä sinä kuljet,
+    sieltä jäät sulavat, sulaa lumi ja kylmyys ihmismielistä
+    ja -sydämistä.
+
+    "Tämä on testamenttini; siksi kuolen. Enkä ole elänyt turhaan, jos
+    muistoni voi sytyttää sydämesi hehkumaan kaikille kärsiville -- oi
+    Gösta, heitä on niin paljon.
+
+    "Jää hyvästi, sinä, jota niin sanomattomasti rakastan! Kuolen
+    levollisena, varmana siitä, että Jumala armahtaa ja antaa anteeksi
+    Jeesuksen Kristuksen tähden. Oi, hän on nähnyt yksinäisten hetkieni
+    tuskat, hän tietää, ettei minulle ole maan päällä sijaa elääkseni.
+    Hyvää yötä! Älä koeta etsiä minua, ei kukaan ole minua löytävä.
+    Pimeydestä tulin, tuntematon oli isäni, riihessä epätoivoinen äiti
+    minut synnytti -- pimeyteen katoan, niin kuuluu laki. Hyvää yötä,
+    rakkaani! En tahdo voida irrottua kynästä, minusta on kuin
+    pitäisin sinua sylissäni ja sanoillani hyväilisin. Suloista oli
+    elää lyhyt hetkinen sinun kauttasi, mutta suloista on kuollakin
+    puolestasi. Muista nämä sanat, muista tehneesi erään kokonaan
+    onnelliseksi.
+
+                                                    "Karinisi."
+
+Kun Karin oli sinetillä sulkenut kirjeen Göstalle, kirjotti hän toisen
+Hanna Myhrelle ja pani edellisen sen sisään. Kirjeensä Hannalle hän
+jätti kirjotuspöydälleen, sulki sen lakalla ja käytti sormustinta
+sinettinään. Sitten hän hiukan järjesti huonettaan, tarkasti, etteivät
+laatikot olleet epäjärjestyksessä, ja irrotti pienen hopeakellonsa,
+jota hän kantoi nyöriin kiinnitettynä kaulassaan. Sitten hän otti
+äitinsä valokuvan ja pani sen Göstan kirjeen viereen ja lähti huoneesta
+taakseen katsomatta. Avaimen hän kätki tavalliseen paikkaansa maton
+alle, mutta koulusalin oven hän jätti auki.
+
+Nopein askelin hän kiiruhti nummelle. Oli pilvinen lokakuunilta;
+kanervameren loisto oli sammunut, kesäauringon kärventäminä, tuulen
+piekseminä makasivat mättäät ja kummut ruskeanharmaina ja risuisina.
+Raskaana ja tummanharmaana kaartui taivaankansi nummen yllä, vain
+lännessä näkyi taivaanrannalla valojuova, joka loisti syvänkeltaisena,
+täynnä sanomatonta kaihoa.
+
+Mutta hän, joka kiirehtäin kulki nummea, ei huomannut lainkaan tuota
+kaikkea; hän oli jo kuuro ja sokea elämään nähden; kaukaa hän kuuli
+mahtavia ääniä, jotka kutsuivat...
+
+Vasta kun hän ennätti kunnaan luo, mistä hän kerran turhaan etsi
+valkoisia kanervakukkiaan ja lapsekkaan epätoivoisena huudahti:
+"minusta ei koskaan tule morsianta", vasta silloin hän pysähtyi. Hän
+muisti sen nyt, nähdessään pienen, raastetun mättään, ja hän hymyili
+hymyä, joka sulautui keltaisen iltaruskon kaihomielisyyteen.
+
+Sitten hän kiiruhti askeliaan; hento olento pieneni pienenemistään
+kiemurtavalla polulla, kunnes se viimein katosi illan pimeyteen, joka
+verkalleen laskeusi nummelle.
+
+
+
+
+XVII.
+
+
+Läntisen taivaan valojuova oli yön kuluessa laajennut, pilvet olivat
+kohonneet, hajoutuneet ja viimein väistyneet suurten, syvänsinisten
+kaistojen tieltä. Aurinko ja kuu taistelivat aamunkoitteessa keskenään;
+mutta viimein aurinko voitti, pitkinä, untuvaisina juovina pilvet
+purjehtivat pois, ja yli lakeuden niitettyjen peltosarkojen kaartui
+avaruus kirkkaana ja syksyisen kylmänä, täynnä säteilevän
+päivänpaisteen hohdetta.
+
+Torppien, muonamiesten ja puolen penikulman päässä Ljungbergistä
+sijaitsevan suuren tehtaan työmiesten pienokaiset varustautuivat
+kouluun lähtemään. Milloin hätyytti äiti lapsia: "kas niin joutukaa
+nyt, mitä siinä vetelehditte, myöhään vielä tulette!" Milloin taas
+huusivat lapset, jotka oli lähetetty perunamaalle: "äiti, äiti, nyt
+meidän täytyy lopettaa -- opettaja vihastuu, jos myöhästymme." "Kyllä
+te vielä lukemaan ennätätte oppia, se on varma -- kas niin, tuon korin
+pitää olla täynnä -- pitäähän olla jotain hyötyä ihmisellä kuudesta
+vesasta, jotka on maailmaan saattanut, tiemmä!"
+
+Ja perunat vyörivat ja lapset vaikeroivat ja äiti torui, kunnes
+taalaalaiskello, joka toi varottavan puolituntisensa, lähetti tuvasta
+muistutuksensa. Silloin saivat perunat vieriä kaiken maailman tietä,
+lapset ryntäsivät tupaan, sieppasivat pienet nyyttinsä kirjoineen ja
+eväslaukkunsa ja lähtivät kouluun.
+
+Tänään oli niin kaunista joka puolella! Kaikki kimmelsi ja loisti
+auringonpaisteessa, ja metsässä tuntui niin hyvä kostean mullan haju.
+Ja kuinka paljon sieniä oli noussut maasta yöllä, ja niin koreoita!
+Katsokaas, tuollahan oli koko "Kantarellin perhe", josta neiti oli
+lukenut lapsille eräänä päivänä, se oli hauskinta, mitä he ikinä olivat
+kuulleet! Nyt piti heidän ottaa selkoa heistä kaikista, isästä,
+äidistä, Kallesta ja pikku siskosta! Tuollahan olikin Kalle, pieni
+kantarellinulikka ja näytti niin nyreältä ja häijyltä. "Hyi, Kalle
+Kantarell, kun löit pikku siskoasi, kyllä me sinulle kyytiä annamme!"
+Ja he kiskaisivat pienen rauhallisen kantarellisienen maasta ja
+heittivät sen korkealle ilmaan, kirkuen ja riemuiten.
+
+Ei, nyt oli lähdettävä eteenpäin! Mutta katsokaas, miten komeita
+puoloja -- muutama kahmalollinen piti niitäkin saada. -- Ja pienet
+ahnaat kädet kopeloivat risukossa, vanhempain lasten korottaessa
+varottavan äänensä: "tullaan myöhään, neiti niin suuttuu, niin kovasti
+suuttuu." Silloin jätettiin puolukkamaa, ja pienet jalat luiskahtelivat
+ja lätisivät märillä, liukkailla metsäpoluilla tai lakeuden yli
+vievällä savisella maantiellä, ja pienet lastenäänet helähtelivät ja
+räkittivät lintujen asemesta, jotka olivat siirtyneet etelämmäksi tai
+istuivat vaiti ja uneksien pesissään, odottaen talven vaivoja ja
+vastuksia.
+
+Niin tulivat varhaisena aamuhetkenä kansanlapset idästä ja lännestä,
+pohjoisesta ja etelästä, tulivat pieninä poika- ja tyttöparvina, toiset
+iloisina ja vallattomina, täynnä elämänhalua ja kurittomuutta, toiset
+vaiteliaina ja miettien elämän vakavuutta "piplianhistorian ja
+katkismuksen" vaikeaoppisten kysymysten ja vastausten muodossa.
+
+Koulun ympäristö oli tänään niin omituisen hiljainen, "opettajaa" ei
+näkynyt, ovi oli kiinni, ikkunat kiinni, jotka aina muulloin olivat
+avoimet. No, sepä sukkelaa, oliko "opettaja" mennyt tiehensä,
+vai eikö heillä tänään ollenkaan ollut oppitunteja? Helpotuksen
+huokaus oli kohota niiden rinnasta, jotka eivät olleet selvillä
+katkismuskysymyksistä; mutta hiljaisuus ja suljetut ovet tekivät niin
+ahdistavan vaikutuksen, että kaikilta jäi huokaus kesken. Ajatelkaas,
+jos neiti olikin sairas, koska häntä ei näkynyt!
+
+Yksi pojista nousi portaita ja väänsi lukkoa. Se aukeni, samoin
+koulusalin lukko. Hiukan epäröiden ja pelokkaina he menivät sisään,
+panivat nyyttinsä eväslaukkukaappiin, istuutuivat paikoilleen ja
+odottivat.
+
+Kärsivällisinä he istuivat neljänneksen, puhellen ja nauraa tirskuttain
+saadakseen ajan kulumaan, vetivät toisiaan palmikosta ja hihoista
+j.n.e., mutta neitiä ei vain kuulunut.
+
+Huh, tämäpä kävi liian ikäväksi! Jotain hauskaa piti keksiä, koska
+neiti niin kauan viipyi. Pojat juoksivat pihalle, jotkut tytöistä
+seurasivat; muutamat tytöt jäivät paikoilleen ja kuiskailivat
+pelokkaasti: "neiti on varmaan sairas, emmekö mene häntä katsomaan?"
+
+Lapset kävivät pihalla yhä vallattomammiksi. Pojat kieriskelivät sikin
+sokin, ja tytöt kiisivät heidän välitseen. Kaikki muodostui lupapäivän
+tapaiseksi; aurinko nousi yhä korkeammalle, syksyn raikas ilma sai
+pikku posket punottamaan kuin omenat, tämäpä oli toista kuin istua
+antamassa vastauksia, joita ei oikeastaan osannut antaa! Miten kiltti
+neiti oli, kun antoi luvan, varmaankin siksi, että oli niin kaunis
+ilma, nyt voitiin mennä metsään puoloja poimimaan ja sieppaamaan kiinni
+koko Kantarellin perhe. Hihhei, niin hauskaa!
+
+Mutta koulusaliin jääneet pikku tytöt, ne, jotka osasivat katkismuksen
+vastaukset, kuiskailivat yhä innokkaammin ja yhä tärkeämmän näköisinä
+keskenään: "Hän on varmaan sairas -- mennään katsomaan -- tulkaa,
+kolkutetaan ovea."
+
+Käsikädessä hiipivät nyt kaikki kolme pikku tyttöä hiljaisin askelin
+porstuan kautta Karinin huoneelle ja koputtivat varovasti ovea.
+Seitsemän kertaa he koputtivat, viimeisellä kerralla jymisytti ovea
+kolme käsiparia, mutta kukaan ei vastannut. Silloin huomasi yksi heistä
+pienen kohopaikan räsymatossa, joka oli oven edessä. "Siinä on varmaan
+avain, hän on mennyt pois!"
+
+Mennyt pois, ilmottamatta heille, etteivät tulisi! Nuo kolme pikku
+tyttöä katsoivat ihmetellen toisiinsa. Ei neiti ollut koskaan ennen
+niin tehnyt! "Minä luulen, että hän on kuollut," kuiskasi lopuksi yksi
+heistä, joka oli pessimismiin taipuva, "emmekö tirkistä sisään, ehkä
+hän makaa siellä kuolleena. Muutamat kuolevat nukkuissaan, mummu sanoi
+niin."
+
+Ja hän otti esiin avaimen, avasi ja astui sisään.
+
+-- Hui, emme me uskalla, sanoivat toiset ja tulivat innokkaina ja
+uteliaina perässä.
+
+Varpain he hiipivät sohvan luo, tutkivat sen yltä ja alta, mutta siihen
+ei ollut edes tehty vuodetta, ja opettajaa ei näkynyt missään.
+Pessimisti kurkisti tarkoin kaikkialle, kaappiin, piirongin alle, mutta
+turhaan. Viimein katsahti hän kirjotuspöytään; pöydällä oli sinetillä
+suljettu kirje. Hän otti sen käteensä ja tavasi ääneen ja selvästi:
+
+    Neiti Hanna Myhre!
+
+               Omakätisesti.
+
+Omakätisesti! Niin kummallinen sana! Mitähän se merkitsi? Sitäkö ehkä,
+että opettaja oli matkustanut pois? Omakätisesti! Kuulkaas, minäpä
+tiedän, mitä se merkitsee!
+
+-- Mitä sitten?
+
+-- No, tietysti sitä, että hän aikoo jotain saada käsiinsä --
+omakätisesti, ymmärrättekös.
+
+Toiset kaksi katsoivat harkitsevina sananselittäjää
+
+-- Ehkä -- mutta mitä sitten?
+
+-- Nyt minä tiedän! huudahti voitonriemuisena yksi heistä, joka oli
+optimismiin taipuva, hän on mennyt markkinoille, tiemmä!
+
+-- Ei, sanoi pessimisti, hän on taittanut kätensä -- vaari sanoi, että
+vanhoille se niin helposti tapahtuu -- viedään kirje neiti Myhrelle,
+niin saamme kuulla, mitä hän sanoo.
+
+Sanottu, tehty. Nuo kolme järkevää menivät ulos telmivän lapsilauman
+luo, kertoivat, mitä olivat löytäneet opettajan huoneesta ja ilmottivat
+päättäneensä mennä kirjeineen neiti Myhren luo. Kaikista se oli hyvä
+ehdotus, leikki jätettiin kesken, ja koko parvi läksi vuorta kapuamaan.
+
+Nuo kolme olivat retken johtajina; pessimisti puristi kirjettä lujasti
+käsissään. Silloin tällöin pysähdyttiin; nummen houkutukset: lintu,
+joka lennähti yli mättäiden, kaukana nelistävä hevonen, paimenpoikain
+huudot, ne vaimensivat hetkeksi uteliaisuuden, joka olisi tahtonut
+tietää, mitä tuo salaperäinen sana: "omakätisesti" oikeastaan merkitsi.
+Kun oltiin puolitiessä, niin oltiin saavuttu varsinaisen kanervakankaan
+päähän. Vuoren luonne muuttui nyt, kuusi- ja lehtimetsäin sijasta,
+jotka peittivät itäisen rinteen, näki täällä vain suuria
+liuskakivilohkareita, halkeamia ja kuiluja, joissa syksyn tulvavesi
+koskina kuohui, lumivalkeana mustaa liusketta vasten. Vesi oli
+oikeastaan omituisesta, pienestä järvestä peräisin, jonka nimenä oli
+Stupet eli Stupsjö. Pystysuorina laskeusivat kalliot, ja syvyydessä
+kimalteli pieni tumma lampi kuin sadun jättiläissilmä, joka
+salaperäisin katsein houkuttaa ja viekottaa. Stupetin rannalle piti
+pienokaisten mielestänsä seisahtua hetkeksi huvittelemaan. Syvyyden
+jättiläissilmä samentui veteen heitetyistä kivistä; loiske herätti
+ympäröiväin kallioitten kaiun. "Miten se soi", kuiskattiin, ja uusi
+kivisade vyöryi rapisten syvyyteen.
+
+-- Hah, miten se on musta, huudahti pieni pessimisti ja tuijotti, ahnas
+ihmetys katseessaan, jättiläissilmään; ajatelkaas, jos putoisimme
+sinne!
+
+-- Silloin emme ikinä pääsisi sieltä, huusi joku pojista
+voitonriemuisena.
+
+-- Pääsisimmepä, kiipeäisimme tuosta, ja tuosta, ja tuosta, sanoi
+toinen.
+
+-- Ei, emme me voisi, sanoi pessimisti, ei kukaan pääse koskaan
+Stupetista takaisin.
+
+-- Mistä sinä sen tiedät? ihmetteli poika epäluuloisesti ja uteliaana.
+
+-- Stupet pitää, minkä se saa, jatkoi tyttö, ääntään alentaen ja
+katsellen ympärilleen tyytyväisin, kauhuisin katsein, se imee, imee, ja
+kaikki, jotka se saa, jäävät sen pohjiin tuomiopäivään asti. -- Silloin
+ne nousevat ylä-ilmoihin takaisin, sillä silloin pitää kaikkien
+tuomittaviksi ja todistamaan.
+
+Lapset seisoivat hetken vaiti ja tuijottivat syvyyteen.
+
+-- Mistä sinä sen kaiken? kysyi viimein muuan heistä hieman hämillään.
+
+-- Olle Bull kertoi.
+
+-- O-o!
+
+Hyväksymisen ja ihmettelyn sorina kävi kautta pienokaisparven. Olle
+Bull oli niin sanonut, no niin, se oli vallan toinen asia. Ja taas
+katsottiin syvyyteen, ja selkää karmi sadun tuttu, suloinen väristys.
+Varmuuden vuoksi heitettiin vielä suuri kivi syvyyteen, kiven sai
+Stupet mielellään pitää hallussaan tuomiopäivään asti!
+
+Mutta silloin tapahtui jotain kummallista. Juuri kiven vaipuissa
+pohjaan ja ratisevan kaiun kuollessa kallioihin, nousi vesisuihku
+korkeuteen, aina kallion reunaan asti, ja kun aurinko siihen sattui,
+loisti se niin kumman punaisena, kuin olisi ollut veren värjäämä.
+
+Pienokaiset kirkaisivat pelästyksestä ja juoksivat, minkä jaloistaan
+pääsivät, pois Stupetin rannalta, sillä välin kuin salaperäinen
+vesisade väristen vaipui syvyyteen.
+
+
+
+
+XVIII.
+
+
+Hanna Myhre oli juuri lopettamaisillaan päivän opetuksen, kun Karin
+Blomin pikkukoululaiset ilmestyivät pihalle.
+
+Hannalle, joka katseli ikkunasta, tuotti tuo muutoin niin hupaisa näky
+heti outoa ahdistusta; oppilaisiin se vaikutti sitä sähköisemmästi.
+"Toisenpuolelaiset ovat täällä, niillä on lupa", kulki kateellinen ja
+utelias kuiskaus pitkin penkkirivejä.
+
+-- Hiljaa! jyrisi Hanna, teidän ei tarvitse yhtään sekaantua siihen,
+mitä ulkona tapahtuu!
+
+Ja hän jatkoi levollisesti opetustaan, kunnes tunti oli lopussa ja
+lapset panneet pois tavaransa.
+
+Sitten hän meni ulos uteliasten lastensilmäin seuraamana.
+
+-- Mitä tämä on? Miksi olette täällä? Eikö teillä ole tuntia?
+
+-- Neiti ei ollut siellä, vastasivat jotkut pelokkaat äänet.
+
+Hanna kalpeni, niin että hänen poskiensa ja otsansa ruskettumat olivat
+kuin kahvipilkkuja valkealla pöytäliinalla.
+
+-- Mitä? Ei ollut siellä? Mitä se tietää? hän kysyi järeästi ja
+käheällä äänellä.
+
+-- Kun tulimme kouluun oli se tyhjä. Odotimme hetken, mutta hän ei
+tullut. -- Otimme hänen avaimensa ja etsimme kaikkialta, mutta häntä ei
+löytynyt. -- Koko tunnin etsimme. -- Sitten löysimme tämän kirjeen
+pöydältä.
+
+He antoivat Karinin sinetillä suljetun kirjeen.
+
+-- Antakaa tänne, kuiskasi Hanna värisevin äänin ja meni koulutaloon.
+
+Lapset katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Miten sukkelanmoista oli
+kaikki tänään! Ja minkä näköinen oli neiti Myhre, suuttui niin kovasti
+kirjeestä!
+
+-- En tahtoisi nyt olla neidin sijassa, sanoi pessimisti nenäviisaasti.
+
+-- Oi Jumala, anna voimaa, anna voimaa! kuiskasi Hanna, istuutuen
+tuolille ja vapisevin käsin murtaen kirjeen auki. Sillä hän tiesi
+edeltäpäin sen sisällön.
+
+Lopetettuaan lukemisen, hän istui pitkän aikaa kasvot käsiin
+kätkettyinä, ja ruumista vavahduttivat kyynelettömät nyyhkytykset.
+Talonnurkkausta myöten kiipesi pieniä jalkoja, ja uteliaat lapsensilmät
+tuijottivat pelästyneinä huoneessa näkemäänsä näkyyn.
+
+Viimein Hanna nousi. Katkera tuska puristi kapeita huulia yhteen, ja
+siniharmaat silmät olivat täynnä kyyneliä.
+
+-- Kuka on syypää? hän sanoi murtuneella äänellä. Ehkäpä me kaikki
+täydellisen rakkauden silmäin edessä.
+
+Hän meni lasten luo ja kehotti heitä kutakin lähtemään kotiin.
+
+-- Neiti ei tule enää koskaan takaisin, hän sanoi juhlallisesti,
+hänelle on tapahtunut onnettomuus, muuta en voi sanoa, sillä enempää en
+itsekään tiedä. Menen papin luo ilmottamaan tapahtumasta. Menkää te
+hiljaa ja kiltisti kotiin, niin saatte sitten tietää, milloin koulu
+alkaa.
+
+Hiljaisina ja pelästyneinä lapset tuijottivat Hannan liikutettuihin
+kasvoihin, ja pienimmistä tyttösistä kaksi alkoi nyyhkiä.
+
+-- Menkää kotiin, lapset, toisti Hanna lempeämmin, jääkää hyvästi.
+Menkää hiljaa ja kiltisti, menkää äänettömästi yli nummen, niinkuin
+kulkisitte haudan ylitse.
+
+Hannan ääni särkyi kyyneliin, ja hän ajoi pienokaiset kokoon parveksi
+ja lähetti heidät pois.
+
+Lapset katsoivat yhä ihmetellen neitiin, eivät he käsittäneet hänen
+tarkotustaan, mutta se, joka talvi-illan takkavalkean ääressä oli
+kuullut äitinsä laulavan vaikeroivaa kansanlaulua, hän tunsi nyt
+mielensä aivan sellaiseksi kuin silloin.
+
+Hiljaa ja nolona lähti pieni joukko kotimatkalle.
+
+Mutta hetken kuljettuaan, näkivät lapset linnun, joka suhisten pyrähti
+pakoon mättäältä. Pienokaiset seisahtuivat ja huusivat: "kas, lintu,
+lintu!" Nyt tuli toinen, kolmas, nyt lensi kokonainen lintuparvi
+metsään päin. Lasten kasvot kirkastuivat, he unohtivat kulkea hiljaa,
+nauraen he juoksivat yli mättäiden.
+
+Pian sen jälkeen he näkivät paimen-Pellen lampaineen. Nyt katosi
+viimeinenkin pelästyksen varjo heidän kasvoiltaan, nyt pääsivät jalat
+kokonaan ikeestään irti. "Pelle, Pelle!" he huusivat yhteen ääneen,
+"hoi, Pelle, halloo, Pelle!"
+
+Ja hypellen, laulain, lörpötellen temmelsi lapsilauma huolettoman
+elämäniloisena yli tietymättömän haudan.
+
+Mutta kun Hanna Myhre oli jäänyt yksin, puki hän hatun ja nutun ylleen,
+sulki koulun ja läksi pappilaan. Hänen oli kuljettava puoli
+peninkulmaa, ja hän tuli perille vasta iltapuolella, jolloin hänet
+vastaanotti tieto, että kirkkoherra lepäsi huoneessaan eikä saanut
+tulla häirityksi.
+
+-- Ei auta, vastasi Hanna, minun täytyy heti tavata häntä.
+
+Palvelustyttö tuijotti hämmästyneenä pitkään opettajattareen, joka
+vinoine nuttuineen ja kuluneine huopahattuineen ei lainkaan ollut niitä
+ihmisiä, joihin on pantava huomiota. Jolleivät vain hänen silmänsä
+olisi olleet niin terävät -- mutta nehän ihan katsoivat toisen läpi!
+
+-- Niin, jatkoi Hanna, elämässä on asioita, jotka eivät siedä
+viivytystä, vaikka olisi kysymys itse papin päivällisunesta. Olkaa
+hyvä, menkää heti herättämään kirkkoherraa, muutoin teen sen itse.
+
+-- Vai niin -- niin vai -- vastasi palvelustyttö ja meni isäntänsä
+ovelle ja koputti epäröiden.
+
+-- Mikä nyt? kysyi nyrpeä ääni.
+
+-- Täällä on muuan vaimo-ihminen, joka tahtoo sisään, sillä olisi
+tärkeää asiaa, selitti palvelustyttö äskeiseen epäröivään tapaansa.
+
+Sisältä kuului epäselvää mutinaa, palvelustyttö jouduttautui pois
+näkyvistä, ja ovi avautui järeään: "Olkaa hyvä!"
+
+Hanna meni sisään ja sulki oven jälkeensä. Kirkkoherra säpsähti, ja
+kasvojen väsyneeseen kalpeuteen ilmestyi punertava vivahdus.
+
+Kaksikymmentäneljä vuotta sitten seisoivat nämä kaksi vastatusten,
+polttavin, liikutetuin katsein tuijottaen toistensa sieluihin
+jäähyväishetkenä. Kirkkoherra oli silloin nuori mies, pitkä ja solakka,
+piirteet hienot ja silmät tummat ja samettimaiset. Hanna oli pitkä
+hänkin, solakka ja hoikka, iho raikas ja lämpöinen, ja silmissä, joita
+jo silloin oli vaikea kohdata sen, kenen omatunto ei ollut puhdas, oli
+syvä orvokin väri. Mutta siihen aikaan saattoivat nuo viisaat ja
+läpitunkevat silmät näyttää lempeiltäkin, niin lempeiltä ja
+haaveellisilta, kuin olisi tuolla sydämen pohjissa päilynyt kokonainen
+meri naisenrakkautta ammennettavaksi.
+
+Sellaisena oli kirkkoherra nuoruudenpäivinä hänet nähnyt; ei ollut
+kukaan luonut häneen sellaista rakkauden katsetta kuin tämä nainen,
+joka nyt seisoi kylmänä ja jäykkänä ja läpitunkevin katseinensa pakotti
+hänet arasti katsomaan sivulle.
+
+Mutta kohta hän taas pääsi omaksi herrakseen. Nuo muistot olivat niin
+etäisiä, hän oli jo aikoja tehnyt tilinsä niiden kanssa, ne eivät
+saaneet enää tulla esiin tällä hetkellä, jolloin heidän täytyi seisoa
+vastatusten, hän itse arvokkaana pappina, Hanna vaatimattomana
+kansakoulunopettajattarena, joka tuli hänen luokseen jollekin asialle.
+Sellainen oli elämän kulku -- sydämetön, käsittämätönkin joskus, mutta
+mahdoton järkyttää.
+
+-- Mikä teidät -- hän kysyi arvokkaasti.
+
+Hanna katsoi häntä yhä kylmästi ja levollisesti silmiin.
+
+-- Kuinka olet sinä, Rikard Henningson, hoitanut niitä sieluja, jotka
+Jumala huostaasi uskoi? hän kysyi viimein, ja pidätetty mielenliikutus
+teki äänen kumeaksi.
+
+Kirkkoherra säpsähti, mutta ei vastannut. Tuttavallinen sinä-sana
+Hannan kysymyksessä sattui häneen lähinnä. Hanna toisti kysymyksensä
+samanmuotoisena.
+
+-- Olen koettanut heitä hoitaa, vastasi kirkkoherra viimein kylmästi ja
+epävarmasti.
+
+-- Et, sinä et ole edes koettanut. Tulin vaatimaan sinulta erään
+hukkaan menneen, ei -- hän keskeytti ja kohotti ristityt kätensä -- ei,
+ei hukkaan menneen, Jumala on ihmisiä laupiaampi -- mutta erään
+kärsimysten merellä haaksirikkoontuneen henkeä -- Karin Blom on eilen
+tehnyt itsemurhan.
+
+Kirkkoherra peräytyi askelen, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui.
+
+-- Se ei ole mahdollista, hän änkytti, puhuin hänen kanssaan joku aika
+sitten, ystävällisesti -- rohkaisevasti -- tarjosin apuani -- minä --
+minä --
+
+-- Se tuli liian myöhään, se, niinkuin kaikki muu. Sinä, te, niin ehkä
+me kaikki olemme usuttaneet hänet kuolemaan. Kuka rohkenee pestä
+kätensä? Kuka voi sanoa kyllin rakkautta antaneensa? Kuinka voit sinä
+-- kuinka te -- kuinka voimme me antaa lapsiparan asua yksin autiossa
+koulutalossa, missä hän sai pelätä itsensä kuoliaaksi, missä häntä
+rääkättiin, missä hän taisteli ylivoimaisia kiusauksia vastaan ja
+viimein usutettiin kuolemaan? Jumala auttakoon meitä kaikkia, koko
+seurakuntaa, kouluneuvostoa ja pappia, ja antakoon meille anteeksi.
+Sinulle ennen kaikkea, Rikard Henningson, sinulle, joka olisit voinut
+avata kotisi, olisit voinut tukea ja auttaa häntä hänen vaikeassa
+asemassaan, mutta joka laiminlöit velvollisuutesi. Jumala sinua
+auttakoon.
+
+-- Te saatte tehdä muut vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut,
+eikä minua, neiti Myhre, vastasi kirkkoherra epävarmalla äänellä ja
+kohtaamatta Hannan katsetta -- minäkin voin tosin olla syypää
+puolestani, kuten äsken sanoitte; kuka uskaltaa väittää rakastaneensa
+_kyllin_? Mutta tehän tiedätte, että valtio ja kunta määräävät
+kansakoulunopettajain elinehdot.
+
+-- Tiedän sen. Mutta tiedän myös, että kouluneuvostollakin ja sen
+puheenjohtajalla on sana joukkoon sanottavana. Sitä paitsi, jos Karin
+olisi saanut kodin ja suojan sinun ja vaimosi turvissa, jos olisitte
+kohdelleet häntä rakkaudella, niin -- Mutta en tahdo syyttää sinua sen
+enempää, omantuntosi tuomio -- Jumalan tuomio on kyllin. Mutta
+tahtoisin olla mies -- tai nainen -- jolla olisi kynä ja sana
+vallassaan, ja tahtoisin huutaa yli koko maan: Katso, katso, kuinka
+sinä, Ruotsin kansa, kohtelet niitä, joiden käsissä on lastesi
+kasvatus! Kurjissa, kosteissa tuvissa annatte meidän asua,
+yksinäisyyteen ja kiusauksiin jätätte meidät. Terveinä, voimakkaina,
+nuorina ryhdymme työhömme ja toivomme niin paljon elämästä ja uskomme
+niin hyvää ihmisistä. Ja miten meidän käy? Tuossa makaa yksi
+raajarikkona -- tuossa toinen vapaaehtoisesti etsii kuolemaa -- tuolla
+muuan väkivalloin raiskataan yön pimeydessä -- ei kukaan kuule
+hätähuutoja, tupa on kaukana ihmisasunnoista -- tuolla taistelee toinen
+tuntikausia kunniansa pelastaakseen, ja voittonsa palkaksi hän on
+antanut terveytensä ja nuoruudenilonsa. -- Tuolla sortuu muuan
+köyhyyteen, hänellä on vanha äiti elätettävänään, ja noiden molempain
+naisten elämiseen täytyy 350:n tai 400:n kruunun riittää. Tuossa
+toinen, joka on saanut keuhkotaudin vetoisessa ja kosteassa
+koulutalossa. Ah, jos kaikki pienet koulutalot voisivat kertoa
+surullisen tarinansa köyhyydestä, yksinäisyydestä ja pelosta, niin
+siitä kasvaisi hätähuuto, joka kajahtaisi yli maan ja herättäisi ne,
+jotka nyt nukkuvat turvallista unta tätä ajatuksenarvoista asiaa
+näkemättä!
+
+Juuri kun Hanna leimuvin silmin ja käsi koholla singahutti nämä sanat,
+avautui ovi kiivaasti, ja rouva Henningson astui sisään. Hän oli
+kuullut Hannan kovan äänen ja kiiruhti sisään osaksi uteliaisuudesta,
+osaksi levottomuudesta.
+
+-- Mikä nyt -- mitä on tapahtunut?
+
+Ja hänen pyöreät, mustat silmänsä lentelivät kysyvinä kirkkoherran ja
+Hannan väliä.
+
+-- Neiti Myhre on tullut tuomaan meille sitä surullista sanomaa, että
+Karin Blom, tyttö parka, on tehnyt itsemurhan, sanoi kirkkoherra
+lyhyesti.
+
+Ja mielenliikutus, jota hän ei itse huomannut tai käsittänyt, muutti
+äkkiä hänen piirteensä -- niissä heijastui jotain Hanna Myhren
+syyttävästä ilmeestä, kun hän puhui vaimolleen.
+
+Punaiset täplät rouvan poskipäillä kävivät mielenliikutuksesta
+keltaisen sinipunerviksi, ja kaula korahti, kun hän vastasi:
+
+-- Oo -- niin surullista -- kuka olisi voinut sellaista ajatella --
+siitä ei ole kauan, kun puhuin hänen kanssaan -- tapani mukaan
+ystävällisesti ja rohkaisevasti.
+
+Hanna hymyili hymyä, joka sai rouvan keltaisen sinipunervat täplät taas
+punaisiksi, ja kirkkoherra kääntyi nopeasti poispäin. Miksi vaimot aina
+käyttivätkin samoja lausetapoja kuin heidän miehensä!
+
+-- Niin, sanoi Hanna, nyt ei minulla ole muuta sanottavaa. Olen
+kertonut, mitä Karin raukka kirjotti minulle; nyt saavat pappi ja
+kouluneuvosto tarttua asiaan. Hyvästi!
+
+Hän teki lyhyen kumarruksen rouvalle ja kirkkoherralle ja jätti
+huoneen. Mutta kasvoihin oli tullut pehmeä, liikutettu ilme.
+
+Juuri hänen mennessään, kohtasi hänen katseensa kirkkoherran katseen,
+ja hän näki silloin noiden silmäin pohjassa synkkää epätoivoa, joka
+pani hänen läpitsensä valahtamaan jotain, joka oli miltei kuin iloa.
+"Hän kärsii", hän ajatteli, "silloin hän ei ole vielä aivan hukassa".
+
+Tavallisin, pitkin askelinsa hän kiiruhti eteenpäin vuorta ylös. Miten
+kamalalta nummi näytti -- oli kuin olisi pimeys lainehtinut sen
+päällitse mustina aaltoina, joiden syvyys kätki kauhua ja kuolemaa
+helmassaan. -- Silloin tällöin hän oli kuulevinaan hillittyä,
+vaikeroivaa huutoa, joka kulki kuin eksyneen linnun kirkaus yli mustain
+aaltojen.
+
+Pelko, niin outo hänen voimakkaalle luonteelleen, jonka tunnesäikeet
+olivat lujasti yhteenpunotut, hiipi häneen, kun hän, niin nopeaan kuin
+jaloistaan pääsi, kiiruhti poikki nummen. Harhailiko ehkä Karinin
+henkiruumis rauhatonna täällä -- tapaisiko hän jonakin tällaisena
+iltana vainajan ja saisi häneltä tietää viimeisten elonhetkien
+salaisuuden, jonka nyt vain nummi ja yö ja yksinäisyys tunsivat?
+
+Rauhatonna? Miksi oli se sana hänen mieleensä juohtunut?
+
+Niin -- niin -- onhan synti, raskas synti surmata itsensä -- väistyä
+paikaltaan -- pettää se tehtävä, jonka Jumala meille jokaiselle antoi
+pyhässä taistelussaan. --
+
+Mutta eikö Karin ollut tullut ajetuksi kuolemaan, niinkuin hätyytetty
+eläin? Eihän hän ollut _ottanut_, sammuttanut elämää itsestänsä, eikö
+hän pikemminkin ollut antanut sitä pois, uhrautuvasti rakastain? --
+Jumalan kiitos, tässä ei kenenkään tarvinnut tuomita. -- Jumalan
+kiitos, että voitiin jättää lapsi parka laupeuden käsiin, jonka
+syvyyttä ja leveyttä ja laajuutta ei ihmisajatus aavista!
+
+Ja Hanna Myhren sielu ojentui äärettömällä rakkaudella kuollutta
+ystävää kohden, ja rukoillen se kutsui rauhaa hänen tuntemattoman
+hautansa yli laskeumaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Karinia ei koskaan löydetty. Hän ehkä nukkuu salaperäisen järven
+syvyydessä, mistä ei kukaan palaa, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin
+kaikki kätkössä piilevä tulee esiin todistamaan ja syyttämään.
+
+Mutta vanha koulutalo oli vaatinut uhreja kyllin. Ei kukaan pannut
+vastaan, kun kirkkoherra, kouluneuvoston puheenjohtajana, esitti
+ehdotuksen uuden rakentamiseksi, joka ei olisi niin kaukana
+ihmisasunnoista kuin entinen.
+
+Nyt seisoo tämä suljettuna ja hyljättynä. Kauan se on sellaiseksi
+jäävä, lahoova ja luhistuva, vieriväin vuotten kutoessa sen
+kallistuvain seinäin ympärille tuskaansa ja yksinäisyyteensä murtuneen
+sydämen synkkää tarua.
+
+
+
+
+
+
+TOINEN OSA.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Kirkon läheisyydessä kasvoi vanha tammi. Se oli lakeudella ainoa
+laatuaan, vain Ljungbergin rinnemetsissä vilahtivat tammen
+kullanvihreät, nyhermäiset lehdet leppäin ja koivujen väliltä.
+
+Mutta vanha puu seisoi yksinäisenä ja ylpeänä -- kuin suuri ajatus.
+Mistä se oli peräisin; kuka oli kerran pistänyt pienen terhon multaan;
+miten se sai voimaa kasvaakseen, versoakseen, uhmatakseen lakeuden
+myrskyjä ja kuumuutta, sillä välin kuin sukupolvi väistyi toisen
+tieltä, ihmiskohtalot vaihtuivat, ja metsät raiskattiin, ja kuuset
+kuivuivat kesäauringon paahteessa? Tarina kertoo, että puu oli
+"siunattu"; siitä johtui sen ihmeellinen elinvoima.
+
+Nyt se oli kyhmyinen ja tummanruskea, rungoltaan paksu ja kurtistunut.
+Oksat koukistuivat kuin luuvalon kalvamat sormet. Myöhään keväällä, kun
+vuori jo kylpi kevätvihreyden aalloissa, oli tammi paljas, aivan kuin
+se olisi ollut äänettömässä, äreässä taistelussa aurinkoa vastaan, joka
+halusi herättää eloa sen kuiviin oksiin. Mutta vuosi vuodelta kävi
+aurinko voittoisammaksi, mustista kyhmyistä putkahti pieniä
+kullanvihreitä lehtinuppuja, jotka kasvoivat ja paisuivat, ja vihreys
+tunkeutui esiin, niinkuin nuoruudenajatukset tunkeutuvat esiin
+sydämestä, joka ei voi vanheta. Ja pian oli tammi taas niin vihreä,
+nuori ja kaunis, että tuntui kuin se olisi hymyillyt, ujostellen
+keväistä ihanuuttaan.
+
+Mutta ei vanha tammi ollut ainoastaan lakeuden asukkaiden silmänilona;
+jo monta vuotta se oli ollut paikaltaan siirtämätön sanansaattaja, joka
+ohikulkijalle kertoi, mitä paikkakunnalla oli tapahtunut tai tapahtuva.
+Kuuluutettiinpa karannutta vankia, olipa joku kadottanut käsineensä,
+olivatpa kysymyksessä kokoukset tai esitelmät, niin naulattiin aina
+ilmotus siitä vanhan tammen leveään selkään. Sopiva paikka sillä
+olikin, juuri tienristeyksessä se seisoi, ja ihmiset olivat tottuneet
+käymään sen luo katsomaan, mitä vanhalla, sitkeän uskollisella
+palvelijalla oli julistettavana.
+
+Eräänä toukokuunaamuna, juuri kun kyhmyisissä oksissa näkyi pienten
+iloisten lehtinuppujen ensimmäiset elonmerkit, seisoi talollinen Lars
+Svan otsa rypyssä lukemassa tammeen naulattua ilmotusta. Hän luki sen
+tarkoin kahteen kertaan, ja joka kerralta ilmestyi uusi, syvä kurttu
+otsaan. Sitten hän kääntyi äkkinäisesti ja lähti kotiin.
+
+Keittiön pöytä seisoi katettuna hänen astuissaan tupaan. Eskil oli
+ulkona töissä ja pienemmät lapset koulussa, renki ja piika olivat
+tulossa pellolta. Karolina mätti puuron padasta, ja sitten istuttiin
+syömään. Ei kukaan katkaissut äänettömyyttä, lusikat kalisivat, renki
+särpi ruokaansa, Karolina huokaili tapansa mukaan, ja kärpäset
+surisivat auringon kuumentamilla ikkunaruuduilla, muutoin oli tuvassa
+aivan hiljaista.
+
+Viimein sanoi Svan järeällä äänellä, työntäen luotaan tyhjän lautasen:
+
+-- Nyt ovat fariseukset ja kirjanoppineet taas liikkeellä.
+
+-- Kutka? ihmetteli vaimo kysyvin katsein, ja renki silmäili kulmainsa
+alta isäntää ja otti uuden puuroannoksen.
+
+-- Raittiusväki. Fariseukset, jotka sitovat raskaita ja sietämättömiä
+taakkoja ihmisten kannettavaksi. Vapaakirkollisten huoneustossa
+pidetään suuri raittiuskokous, ovat haalineet tänne puhujan
+Tukholmasta, hieno ja ylhäinen oli nimi. Herrasväkikin, mukamas,
+nykyjään harrastaa raittiutta! Pastori Martin ja neiti Björk ovat koko
+homman takana, se on selvä.
+
+Svan nousi ja survasi tuolin kiivaasti pöydän alle. Järein äänin ja
+otsa rypyssä hän kiitti Jumalaa ruuasta ja meni sitten toimiinsa
+pihalle. Vaimo kuuli, miten ärtynyt hän oli; Svan, jonka äänessä
+tavallisesti eläimiä puhutellessa oli niin pehmeä sointu, karjui nyt
+niille kovasti ja epäystävällisesti. Svanin muori huokasi raskaasti:
+kun ei jo Jumalan henki voittanut Svanin pahaa luontoa! Mitä vaikeita
+onnettomuuksia täytyikään Herran lähettää masentaakseen hänen
+hillittömän ylpeytensä?
+
+Hänen omalta kannaltaan katsottuna oli Svanilla kuitenkin syytä tuntea
+kiihtymystä olojen johdosta, sillä oli todella suuria tekeillä
+paikkakunnan raittiusväen keskuudessa. Siemenet, joita pastori Martin
+ja Gertrud Björk olivat kylväneet lasten ja nuorten mieliin, olivat
+versoneet ja kantaneet hedelmää. Gertrud ei hellittänyt pojistaan, ei
+edes sittenkään vielä, kun he olivat päässeet koulusta ja lähteneet
+maailmalle. Hän kävi heidän luonaan heidän kodeissaan, hän oli
+kirjevaihdossa heidän kanssaan, ja hän saattoi olla vallan varma siitä,
+että jos he ruumiin- tai sielunhätään joutuivat, he kyllä tulivat
+vanhan opettajansa luo uskomaan hänelle huolensa. Sillä tavoin hän voi
+pysyttää vireillä koulussa antamiaan vaikutelmia; hän sai myös ilolla
+nähdä, miten "Kanervakukka", pieni raittiusyhdistys, jonka Eskil Svan
+ja muutamat muut Gertrudin koulupojista olivat panneet alulle, sai yhä
+runsaammin paikkakunnan nuorisoa jäsenikseen. Ei ollut enää tavatonta,
+että vanhat pujahtivat, nyreinä ja äreinä, kapakkaan, samalla kuin
+nuoret menivät kokouksiin, missä pidettiin historiallisia tai
+terveysopillisia esitelmiä eikä koskaan juotu muuta kuin kahvia ja
+teetä.
+
+Nuorison päivä oli koittanut vanhojen huomaamatta ja nuorten
+itsensäkään sitä käsittämättä. Äänettömästi ja yksimielisesti he olivat
+keräytyneet uusien ihanteiden ympärille; taistelemassa ei ollut enää
+vain halveksittu vähemmistö -- kokonainen sotalauma helähytti kilpeänsä
+ja kutsui taisteluun -- taisteluun maan pahinta vihollista, kotien
+raiskaajaa, ilon surmaa, väkijuomia, vastaan. Mahtavana aaltona vyöryi
+raittiusliike paikkakunnan yli. Niinkuin monessa muussa Ruotsin
+seudussa oli lakeudenkin tupasissa entisaikoina juotu oikein
+"miesvoimalla", ja nouseva polvi oli saanut perinnöksi synnin
+seuraukset: oudon, salaperäisen elämäntuskan poveensa ja selittämätöntä
+heikkoutta velttoihin jäseniinsä, jotka oli luotu auran kurkeen ja
+lapion varteen. Mutta nyt olivat nuoret heränneet, nousseet karistamaan
+yltään vihatun perinnön. Kapakkaan, missä isät ja iso-isät olivat
+tuhlanneet voimansa, saaden hellät äidinsilmät itkemään, he eivät
+koskaan enää mene! Pois kapakka -- pois vanha, kolkko pesä, jonka
+nurkkiin piiloutui niin monta kamalaa salaisuutta -- siinä alkaneen
+taistelun sotahuuto!
+
+Niin, pois kapakka! Vuosikausia se oli ollut tuossa tien vieressä, jota
+kaikkien tuli kulkea, kun palasivat työstään pellolta tai tehtaalta tai
+vuoren kalkkikivilouhokselta. Lämpimänä ja houkuttelevana se oli
+avannut ovensa lumen tuiskutessa, kun tasangon tuuli oli kohmettanut
+ihmiset. Se näytti niin viileältä ja viekottavalta, kun aurinko paahtoi
+ihmisten päälakea ja janoinen kieli tarttui kitalakeen. Kuka voi
+vastustaa haluansa astua sisään ruumiillisia vaivojaan lievittämään ja
+valoisampaa maailmankatsomusta hankkimaan? Ei ainakaan tämän seudun
+kansa; se joi kuin suppiloon, ja kapakoitsija Luft rikastui.
+
+Kapakoitsija Luft vanhempi nimittäin. Hänen aikanaan oli kapakan
+loistokausi. Silloin, kun hän seisoi kauppapöytänsä takana, ahneesti
+laskien kolikoitaan ja anteliaasti täyttäen viinatuopit, silloin istui
+siellä iso-isä ryypiskelemässä ja uneksi ja näki valoisia näkyjä
+usvassa, joka levisi silmäin eteen, sillä välin kuin iso-äiti ja
+lapset kotona nälkää nähden elää kituuttivat läpi katovuotten ja
+pettuleipätalvien. Hänen aikanaan isä pujahti kauppapöydän taa pieneen
+huoneeseen, kapakoitsijan ruuvatessa puuluukut ikkunain eteen ja
+punertavanaamaisen juomaveikon paiskatessa rasvaiset kortit pöytään.
+Hänen aikoinaan iso veikko ensi kerran maistoi väkijuomia,
+pahantunteesta väristen, heränneen himon nostama hymy huulilla.
+Sellaista oli hänen aikoinaan. -- Ah, talon aikakirja -- pienen
+likaisen talon kylätien varrella -- sisälsi niin monta ihmeellistä,
+koreaa kummitusjuttua, niin paljon keveitä, tanssivia ajatuksia, niin
+paljon hurjia, kiitäviä ajatuksia -- niin paljon tukahutettua,
+murtunutta ja särkynyttä! Jos voisimme nähdä kaiken, jos se voisi
+jähmettyä muotoihin silmäimme eteen, olisi se kuin virvatulten hurja,
+harhaileva karkelo suolla syyspimeässä.
+
+Kun kapakoitsija Luft vanhempi kuoli, peri hänen poikansa
+kapakkaliikkeen. Mutta tämä ei ollut toimen mies, ei ainakaan oman
+ammattinsa alalla. Hän oli luotu joksikin muuksi eikä kapakoitsijaksi,
+hänellä oli taiteellisia taipumuksia, hän maalasi tauluja, joita
+myytiin markkinoilla, ja antoi sillä välin liikkeen mennä omia
+menojaan. "Luffin kapakassa", niinkuin sitä nimitettiin, käytiin tosin
+yhtä ahkeraan kuin ennen, mutta omistaja ei enää laskenut kolikoitaan,
+ja seurauksena oli, että vadista virtasi enemmän olutta ja paloviinaa
+kuin rahoja tuli kassaan.
+
+Silloin teki kapakoitsija jotain, mikä olikin viisainta hänenlaisensa
+miehen asemassa: hän nai nuorenpuoleisen lesken, joka oli soma
+ulkomuodoltaan, kavala ja käytännöllinen ja omisti rahoja pankissa. Nyt
+tuli toinen "ilma" liikkeeseen. [Sanaleikki -- nimi "Luft" on näet
+suomeksi "ilma". Suom. muistutus.] Rouva otti uuden järjestelmän
+käytäntöön ja korjautti talon; vanha, kitisevä kauppakilpi otettiin
+pois ja sen sijaan kirjotettiin oven yläpuolelle suurin, siroin
+kirjaimin: "kahvila". Sali näytti siistiltä ja hauskalta; rouva tarjosi
+hyviä aamiaisia olueineen ja viinoineen, ja kalkkilouhoksen työmiehet,
+rautatieläiset, talolliset ja torpparit kävivät ahkerasti kapakassa,
+söivät pienen aamiaisensa, joivat kapakkapöydän luona ja hiipivät pois
+muutamia pulloja kätkössä takin alla. Mutta järjestys oli hyvä ja
+tarkka, täsmälleen kello kymmenen iltaisin suljettiin, ja se, joka
+rähisi, heitettiin ulos. Kaikki oli niin aivan toisin kuin vanhoina
+hyvinä aikoina, jolloin "Luffin kapakassa" saatiin räyhätä ja juoda ja
+pelata korttia niin kauan kuin halutti. Rouva piti ankarasti kiinni
+"järjestelmästä"; hän ei voinut kyllin paheksuvasti vastustaa kaikkea
+juoppoutta ja kohtuuttomuutta. Mutta eihän silti tarvinnut riistää
+kansalta kaikkea viatonta iloa ja tehdä ihmisistä happamia ja järeitä,
+niinkuin raittiusväki yritti!
+
+Luffin kapakka oli jossain määrin miltei seudun ylpeytenä. Se näytti
+niin komealta ja siivolta tuossa heti vuoren juurella: auringonpaiste
+tulvi yli äskenmaalattujen seinäin, sali oli niin avara, ja
+kauppapöydän takana seisoi korea, lihava rouva.
+
+Mutta kaikista näistä edistysaskelista huolimatta, pysyi tosiasiana,
+ettei kansa ollut koskaan niin paljon juonut kuin rouva Luftin
+hallinnon aikana. "Järjestelmä" ei auttanut vähintäkään, se vain
+määräsi väkijuomavirran kulun, toi "luoteen" väestön ja "vuoksen"
+Luftin kukkaroon, hankki rouva Luftille kallisarvoiset oviverhot ja
+hänen salinsa kaluihin kauniin päällisen, mutta muuta se ei saanut
+aikaan.
+
+Vasta aivan viime aikoina, kun raittiusliike alkoi levitä kasvavan
+nuorison keskuuteen, oli muutos tapahtunut. Ei niin, ettei Luftin
+herrasväki yhä olisi ollut hyvässä taloudellisessa asemassa, eikä
+niinkään, että rouva Luftin olisi tarvinnut tuntea omantunnonpistoksia
+ostettuaan itselleen ja tyttärilleen silkkipuserot ja vast'ikään
+tuotettuaan saliinsa kauniin soittokoneen; mutta huolettavia enteitä
+olivat sittenkin nuorukaisparvet, jotka ylenkatseellisesti
+kulkivat hänen "kahvilansa" ohi ja menivät sen sijaan tee- ja
+sitruunamehukokouksiinsa. Niinkuin eläin jo kaukaa vainuaa vaaran, niin
+rouva Luftkin. Ja sillä välin kuin Luft maalaili pinaatinvihreitä
+maisemiaan uhraamatta ajatustakaan raittiusväen töihin ja toimiin,
+tutki terävä-älyinen rouva ajan merkkejä ja näki niistä, ettei ollut
+kaukana se hetki, jolloin pohja hänen ja hänen perheensä jalkain alla
+alkaisi horjua.
+
+Pikemmin kuin hän luulikaan, tapahtui hyökkäys. Ensimmäisen kerran hän
+sai siitä huomautuksen eräänä lauantai-iltana, kun Marie, muuan hänen
+tarjoilijattaristaan, kertoi erään ravintolavieraan puhuneen, kuinka
+edellisenä iltana oli ollut raittiuskokous, jossa neiti Björk ja
+pastori Martin olivat pitäneet puheita, ja missä nuori Svan oli niin
+mahtavasti singahuttanut sanat: "pois Luffin kapakka!" että kaikki
+kuulijat alkoivat taputtaa käsiään.
+
+Siitä hetkestä alkain ei rouva Luftilla ollut öin eikä päivin rauhaa.
+Hän mietti ja vapisi, hän vakoili ja teki laskujaan! Pois Luffin
+kapakka! Mikä hävyttömyys! Sekö oli kiitos siitä kaikesta, mitä hän oli
+tehnyt, siitä, että hän oli pannut kuntoon vanhan hökkelin ja muuttanut
+sen hienoksi kahvilaksi, missä ei herrojenkaan tarvinnut hävetä syödä
+aamiaista, ja missä "järjestelmää" aina tunnollisesti noudatettiin?
+Mutta sellaisia olivat ihmiset, kiittämättömiä ja sydämettömiä; hän oli
+todella ollut hupsu toivoessaan palkkaa tekemästään hyvästä.
+
+Nyt oli kuitenkin valmistuttava vihollista kohtaamaan. Rouva Luft laati
+siis sotasuunnitelmansa -- omin päin, ei hänen päähänsä edes
+hetkeksikään pälkähtänyt kysyä neuvoa Luftilta, tämä oli nyt kerta
+kaikkiaan tekeytynyt mahdottomaksi kaikkeen muuhun paitsi markkinakuvia
+maalaamaan.
+
+Niin sitten tapahtui, että rouva Luft eräänä päivänä pukeutui
+paraimpiinsa, mustaan samettiröijyyn ja summattoman suureen hattuun,
+jossa oli sulat edessä ja takana. Kylän kansa kääntyi taakseen ja
+katseli hänen jälkeensä, kun hän purjehti eteenpäin. Hän olikin komea
+katsoa; samettiröijy kiertyi tiukasti voimakkaan vartalon ympärille, ja
+suuret mustat silmät loistivat, kuin olisi hän ne kiillottanut Timeon
+Tingbomin paraalla kiillotusmusteella, joka maksoi kaksikymmentäviisi
+öreä purnukalta.
+
+Rouva Luft suuntasi askelensa pappilaan, vietiin papin huoneeseen
+ja otettiin ystävällisesti vastaan. Läähättäen, vähemmän
+mielenliikutuksesta kuin tiukalle vedettyjen kureliiviensä vuoksi, hän
+istuutui tuolille, jonka kirkkoherra ystävällisesti hymyten hänelle
+tarjosi, ja alkoi heti puhua onnettomuudesta, joka uhkasi häntä ja
+hänen lapsiaan. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä ja vierivät,
+hikipisaroihin sekaantuen, poskille, hänen kuvaillessaan, mitä kaikkea
+hän vuosien kuluessa oli tehnyt väestön siveellisen kannan
+kohottamiseksi, ja miten nyt, salaa, viekkaasti ja kavalasti,
+koetettiin riistää häneltä anniskeluoikeus. Hän puhui myös lastensa
+tulevaisuudesta, miten pimeältä se näytti, jos häneltä riistettiin
+kunniallinen toimi, jonka avulla hän tähän asti oli heitä elättänyt.
+Kirkkoherra tuli liikutetuksi -- hän tuli yleensä niin helposti
+liikutetuksi -- ja nuo kiiltävät, mustat silmät vaikuttivat häneen
+hypnoottisesti. "Luottakaa minuun, rouva Luft, luottakaa minuun", hän
+sanoi ja puristi rouvan kättä silmät kosteina, "en mitään niin syvästi
+paheksu kuin raittiusintoilijain puuhia. Olen tekevä kaiken voitavani
+auttaakseni teitä taistelussa salakapakoimisen uudistumista vastaan."
+
+Kirkkoherra hymyili omille sanoilleen, puristi vielä kerran rouva
+Luftin kättä, ja onnellisena ja säteilevänä lähti tämä pappilasta.
+
+Seuraavana päivänä pukeutui rouva Luft samaan juhlapukuun ja meni
+tapaamaan paikkakunnan tuomaria, herrastuomari Jaksanderia, joka asui
+neljännespenikulman päässä pappilasta ja oli jo monta vuotta ollut
+perheen hyvä ystävä ja ahkera vieras. Herrastuomari oli ikäpuoli
+vanhapoika, itsevaltainen ja jyrkkä, mutta suopea kohtuudenmiehiä
+kohtaan eikä suinkaan tunteeton rouva Luftin ulkonaisen olemuksen
+sulojen suhteen. Hän puristi rouva Luftin kättä tämän puhuessa, taputti
+hänen käsivarttaan ja lupasi, niinkuin pappikin, tehdä voitavansa rouva
+Luftin taloudellisen aseman ja väestön siveellisen tilan hyväksi.
+
+Onnekkaana ja voitonriemuisena lähti kapakoitsijan rouva herrastuomari
+Jaksanderin luota. Mikä verraton mies! Ei pitänyt itseään liian hyvänä
+kuuntelemaan äiti paran valituksia, ja niin oikeudentuntoinen ja viisas
+ja kansan parasta ymmärtävä! Sepä oli toista kuin nuo raittiuslampaat,
+jotka tahtoivat kaiken ilon surmata ja saattaa häviöön kunnialliset
+kahvilaliikkeenharjottajat, salakapakoimista edistääkseen! Nyt hän oli
+hankkinut itselleen kaksi mahtavaa suosijaa ja liittolaista, papin ja
+tuomarin. Hän tunsi itsensä levolliseksi ja turvalliseksi -- rääkkykööt
+nyt pikkuvarikset niin paljon kuin heitä halutti -- tällaisissa
+tapauksissa eivät Eskil Svan ja hänen vertaisensa lopullisesti
+ratkaisseet asiata, vaan ne, joilla valta oli. Rauhallisena ja
+tyytyväisenä autokraatisen maailmankatsomuksensa turvissa hän kiiruhti
+kotiin, silmäillen luottavasti tulevaisuuteen.
+
+Osottautui kuitenkin, että rouva Luftilla oli ollut väärä käsitys
+oloista. Ei vähemmistö, eivät ne, joilla "valta oli", tulleetkaan
+näyttelemään pääosaa lähestyvässä taistelussa, vaan "pikkuvarikset".
+
+Se, joka on nähnyt metsänpalon, se, joka on nähnyt tulileimun hyppivän
+oksalta oksalle, nähnyt liekin sytyttävän toisen, hän tietää samalla,
+miten herätys, henkinen liike käy läpi kansankerrosten. Mahtavasti
+kohisten kiitää virta eteenpäin; paikoin se valtaa kaikkein mielet ja
+kuumentaa ne valkohehkuun asti, paikoin se kohtaa sielunmaita, joihin
+ei innostuksen lämpö pysty. Silloin syntyy taistelu -- tuli tahtoo
+eteenpäin, sen täytyy eteenpäin, mutta kylmä ja kosteus, sade ja usva
+sitä estävät, se lysähtää kokoon, se kiertyy mustiksi liikehtiviksi
+aalloiksi, se savuaa, tukahtumatta kohoo taas ja leviää
+leimuvahohteisena.
+
+Niin myös kulki raittiusliike yli seudun, sillä välin
+kuin Timeon Tingbom istui rouva Luftin kapakan salissa, söi
+voileipiään, joi puolipullosiaan, pyyhkieli viiksiään, piti puheita
+kansantaloudellisesta väkiviinanhukasta ja mustasi Gertrud Björkin ja
+pastori Martinin mainetta. Niin kuohui innostus nuorissa sydämissä,
+sillä välin kuin kirkkoherra Henningson ja herrastuomari Jaksander
+istuivat pappilan verannalla vastakkain punssipöydän ääressä ja
+puhuivat ajan monista huonoista enteistä.
+
+Suuri kokous pidettiin vapaakirkollisten huoneustossa, joka oli juuri
+"Luffin kapakan" takana vuoren puolella. Rouva Luftille oli suotu ilo
+katsella, kuinka kansa sinne tulvasi hänen ikkunainsa ohitse. "Senkin
+apinat", hän ajatteli halveksivasti, "matkia niiden pitää toisiaan.
+Siksi sinne mennään, että siellä on hieno herra puhumassa, mukamas."
+Aivan väärässä hän ei ollutkaan näin pahansuovasti tulkitessaan
+ihmisten heikkouksia. Moni meni kokoukseen vain tunnetun nimen, etevän
+puhujan houkuttelemana. Se syy oli kirkkoherrankin sinne johtanut. Hän
+istui aivan lähellä puhujalavaa ja hymyili miltei alituiseen, ei
+pilkallisesti, vaan ystävällisesti ja säälivästi, niinkuin isä hymyilee
+vallattomain lastensa leikkiä.
+
+Vastapäätä häntä istui Gertrud kalpeana ja liikutettuna, mutta,
+kuten aina, hillittynä. Pastori Martin seisoi lavalla ja vaihtoi
+kuiskaten puhujan kanssa joitakuita sanoja. Salin etualalla olivat
+"Kanervakukkalaiset;" pää pään vieressä, nuorine, innokkaasti
+tähystävine kasvoineen he täyttivät penkit lähinnä lavaa. Siellä istui
+Eskil Svan, nyt pitkäksi, komeaksi nuorukaiseksi kasvaneena,
+miehekkäänä ja totisena hienoissa mustissa vaatteissaan; lähellä häntä
+oli Sverker Wetting, kehnona pukunaan kuluneet rippivaatteensa,
+kumaraselkäisenä ja leveäharteisena; mutta alakuloisten, syvälle
+painuneitten silmäin katse oli avoin ja kertoi rajuista taisteluista ja
+vaivalla saavutetusta, hauraasta voitosta. Sverker ei ollut enää
+pienessä kodissaan, missä köyhyys Wettingin juoppouden ja
+kivulloisuuden vuoksi alati majaili; hän oli työssä kalkkilouhoksella
+vuoren toisella puolen ja asui sikäläisten ihmisten luona, mutta oli
+nyt tullut ottamaan osaa kokoukseen.
+
+Oli siellä vielä useampiakin Gertrudin entisiä koululaisia: Bartolomeus
+ja Hilarion Tingbom, jotka koko lapsuutensa olivat huojuneet
+kuritushuoneen, raittius- ja herätyskokousten välillä, pikku Britta
+Håf, jolle vasta käytäntö selvitti "sanan tekijäin ja kuulijain"
+erotuksen, ja monet muut heidän lisäkseen.
+
+Heti nuorison takana, isän ja äidin välissä, istuivat Johannes ja Maria
+Svan, kumpikin onnellinen hymy huulilla.
+
+Svan itse näytti synkältä ja nyreältä; mieluinten hän olisi ollut
+menemättä kokoukseen; mutta kun Karolina sanoi, että se herättäisi
+pahennusta, jos lapset saisivat mennä yksin, sai se riittää tekosyyksi,
+jonka varjoon hän peitti harmistuneen uteliaisuutensa saada kuulla
+tunnettua kaupunkilaista puhujaa.
+
+Salissa ei ollut ainoakaan sija tyhjänä, kun tämä astui lavalle ja
+alkoi esitelmänsä. Hän kääntyi enimmäkseen nuorten puoleen; heille hän
+kuvasi väkijuomain historiaa, heidän harteilleen hän laski taistelun
+raskaan taakan, heidän käsiinsä hän antoi voittoon johtavat aseet.
+"Teihin, nuoret, me luotamme, teille jokaiselle me, vanhat soturit,
+tahtoisimme lausua kuningas Kaarle IX:nnen sanat Kustaa Adolfista: ille
+faciet, s.o. hän sen tekee. Me vanhat olemme olleet uranaukaisijoita,
+vaivalla ja otsamme hiessä, masentumuksen ja tappioiden, pilkan ja
+ylenkatseen kohtaamina olemme tietä raivanneet; te, nuoret, olette työn
+päättävät voiman ja toivon merkin johdolla. Nyt on teidän päivänne,
+voiton päivä koittamassa! Nyt vasta, kun Ruotsin nuoriso on herännyt
+tietoisuuteen väkijuomain kirouksesta ja antaa avuksi taisteluun
+turmeltumattoman voimansa, iloisen rohkeutensa, nyt uskallamme toivoa
+menestystä. Meidän vanhain, meidän täytyy ennemmin tai myöhemmin
+vetäytyä syrjään, käsivartemme, vaikkei sydämemme, pettää. Te, nuoret,
+te kasvatte; aamunkoitteesta te saatte siirtyä nousseen auringon
+leimuvaan punerrukseen, ihmiset kuuntelevat teitä, uskovat teitä,
+niinkuin aina pettyneenkin, väsyneen, musertuneen vielä toki täytyy
+antautua kevään valon ja ihanuuden valtaan. Muistakaa, nuoret, se,
+muistakaa, mihin velvottaa se ylevä asema, mikä teillä on elämässä."
+
+Niin hän puhui, ja hänen tummat, säteilevät silmänsä kulkivat
+kehottavina pitkin kaikkia noita nuoria kasvoja, joiden katse riippui
+hänen sanoissaan.
+
+Tummana paloi puna Eskil Svanin kauniilla kasvoilla: profiili oli
+suora, ja pellavaiset hiukset valuivat raskaana suortuvana otsalle.
+Hänen ruiskukansiniset silmänsä loistivat ja kimalsivat kyynelten
+takaa, joita lakkaamatta niihin kihosi. Hänen mielensä oli tällä
+hetkellä kuin nuoren aseenkantajan, joka polvistuin, nöyrän ylpeänä
+ottaa vastaan ritarilyönnin. Kaikki, mitä "neiti" oli puhunut hänelle
+hänen lapsena ollessaan, kaikki neuvot ja opetukset, jotka tämä oli
+kylvänyt hänen sieluunsa, orastivat nyt täynnä kihisevää, kuohuvaa
+elämää. Niin, valon ritari oli hänestä tuleva, kuolemaan saakka hän oli
+taisteleva totuuden ja puhtauden puolesta Jumalan valtakunnan tulla;
+kaikin voiminsa hän oli taisteleva pahoja voimia vastaan, jotka olivat
+niin monta rakastetun isänmaan kotia hävittäneet ja niin monen naisen
+silmät saaneet itkemään. Hän tunsi itsensä niin riemuisan onnelliseksi
+tänä hetkenä, niin nuoreksi ja voimakkaaksi, ja kuitenkin oli hänestä
+kuin olisi hän voinut ääneen nyyhkyttää, niin hehkui ja kuohui hänen
+henkensä. "Auta, Jumala", hän huusi sisimmästään, "auta minua, Jumala!"
+
+Silloin kohtasivat hänen silmänsä Gertrudin katseen. Tämä hymyili
+hänelle ja nyykäytti pari kertaa päätään, aivan kuin hän olisi lukenut
+Eskilin nuoren sydämen ajatukset. Eskilkin hymyili puolestaan, ja puna
+kohosi leimuvana otsaa tavotellen.
+
+Puhujan vaiettua ja astuttua lavalta, kulki liikutuksen hyrsky läpi
+salin, ja sadat nuoret, voimakkaat kädet kohosivat raikuviin
+taputuksiin, vastustajain äänettöminä ja synkkinä vetäytyessä syrjään
+tai lähtiessä salista. Vain kirkkoherra säilytti leppoisan, säälivän
+hymynsä. Hän astui puhujan luo, puristi hänen kättään ja lausui
+muutaman kohteliaan sanan muodoltaan niin etevästä esitelmästä. Ei
+kukaan ollut voiva sanoa, että kirkkoherra antoi jonkinlaisen
+puolueellisuuden houkutella itseään olemaan epäkohtelias kuuluisaa
+vierasta kohtaan, joka pistäytyi hänen seurakunnassaan. Tulihan ihmisen
+sitä paitsi koettaa nähdä paras puoli kaikesta; niinkuin joka mitalissa
+on kaksi puolta, niin sisältyy harhaanmenneeseen intoiluunkin totuuden
+jyväsiä j.n.e.
+
+Syntyi lyhyt keskustelu; useat puhujat lausuivat mielipiteensä, muiden
+muassa Eskil Svan, joka ensi kerran esiintyi julkisesti. Ulkonaisesti
+hän oli levollinen ja hillitty, mutta Gertrud, joka hänet niin hyvin
+tunsi, huomasi hänen silmäinsä tummasta loisteesta ja kuuli hänen
+muutoin eloisan äänensä kumeasta soinnusta, miten peloissaan ja
+mielenkuohuinen hän oli. Hän iloitsi kuitenkin Eskilin arvokkaasta
+esiintymisestä, ja hänen tekemänsä ehdotus: että pitäjän lähimpänä
+silmämääränä oli oleva työskennellä kapakan poistamiseksi, sai lyhyen
+keskustelun jälkeen yksimielisen hyväksymisen osakseen. Vastustajat
+vaikenivat, tai hukkui heidän "ei" sanansa nuorison meluisiin
+hyvähuutoihin.
+
+Kokous loppui siihen päätökseen, että yleisen kansanäänestyksen kautta
+oli saatava kuuluviin kansan tahto kapakkaliikkeen pysyttämisen tai
+lopettamisen suhteen.
+
+Sitten erottiin; pitkin teitä ja polkuja vaelsivat ihmiset kotiin päin;
+useimmat tunsivat, että jotain suurta ja hyvää oli tänä iltana saatu
+aikaan, mutta että vielä suurempia oli lähimmässä tulevaisuudessa
+odotettavana.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Sinä iltana ei talollinen Svan puhunut sanaakaan vaimolleen ja
+lapsilleen. Ei liioin kukaan heistä uskaltanut sanoa mitään; hiljaisina
+he istuivat pöydän ympärillä ja söivät illallistaan, silloin tällöin
+heittäen aran, kysyvän katseen toisiinsa; kun isä oli tuollaisella
+tuulella, tuntui ilma niin tuskallisen painostavalta aivan kuin
+ukkosilman edellä. Hän vastasi vain hampaitten välistä mutisten, kun
+lapset sanoivat hyvää-yötä, ja Karolinan varalta oli hänellä vain
+äreä vastaus, kun tämä, heidän laskeuduttuaan levolle leveään
+aukivedettävään sänkyynsä, toivotti hänelle hyvää yötä ja levollista
+unta. Mutta pöytä- ja iltarukouksen hän toimitti tavallisella
+painokkuudella. Ääneen ja pontevasti hän luki: "vaikka minä antaisin
+ruumiini poltettavaksi, ja minulla olisi usko, joka vuoret siirtää,
+mutta ei olisi rakkautta, ei se minua hyödyttäisi".
+
+Seuraavana päivänä näyttivät hänen kasvojensa rypyt vielä syvemmiltä ja
+synkemmiltä, ja hänen teräksensiniset silmänsä olivat ulkonevan
+otsaluun varjossa kuin kaksi myrskypilveä vuorenharjaa kiertämässä.
+Innokkaammin kuin koskaan hän hoiti toimiaan, kulki pitkin peltoja,
+piti huolta, että aura kunnolla iski kosteaan multaan, korjasi
+särkyneen vinttaustangon, sahasi puita ja kantoi ne itse keittiöön ja
+pesutupaan, missä Karolina ja palvelustyttö par'aikaa kevätpesua
+pesivät.
+
+Kahden aikaan tulivat kaikki keittiöön syömään päivällistä, renki,
+piika, Eskil ja pikkusiskot, joilla tänään oli lupa koulusta. Pöytä oli
+katettu; vadista, jossa oli perunoita ja koljia, nousi pitkiä
+höyrypyörteitä, jotka suloisesti kutittivat työntekijäin nenää. Svan
+risti kätensä ja siunasi ruuan niin jyrisevällä äänellä, että
+kuuntelijain sydänpohja vavahti. Jumala suokoon, että vain
+ennättäisimme pistää hyvät ruuat poskeemme, ennenkuin isännän viha
+puhkeaa! Renki ja piika ahmivat niin nopeaan ja paljon kuin voivat ja
+vilkuilivat sillä välin varovasti isäntäänsä; mutta Eskil saattoi
+tuskin palaakaan niellä, hänhän tiesi mistä syystä ja keneen isä oli
+tyytymätön.
+
+-- Äiti, sanoi Svan äkkiä, pane pöydälle olutpuolikko, minua janottaa
+peltotyön jälkeen.
+
+Ei kukaan vastannut, renki ja piika pelästyivät käskystä niin, että he
+suin päin upposivat lautasiinsa päästäkseen näkemästä, ja Karolina
+tuijotti hämmästyneenä herraansa ja mieheensä. Mitä kummia tämä
+merkitsi? Svan ei nykyään enää koskaan maistanut "väkeviä", paitsi
+juhlatilaisuuksissa, ristijäisissä, häissä ja hautajaisissa. -- Hän ei
+edes tietänyt, oliko olutta lainkaan kotona.
+
+-- Etkö kuule, mitä sanon, vaimo! toisti Svan, anna tänne puolikko,
+minua janottaa työn perästä.
+
+Renki nuoleksi suutaan, hänkin tunsi itsensä janoiseksi, pahemmin kuin
+koskaan, kun kuuli puhuttavan "puolikoista". Mutta mistä nyt tänään
+tuulee? Ei hän ollut koskaan Svanin kodissa saanut pisaraakaan
+"väkeviä", ja nytkö juuri hän joutuisi kiusaukseen, kun oli vähällä
+ruveta raittiiksi?
+
+Karolina nousi, meni ruokasäiliöön ja tuli muutaman sekunnin päästä
+kädessä olutpuolikko, jonka hän asetti pöydälle miehen viereen.
+
+-- No, ja missä on korkkiruuvi, uppiniskainen vaimo?
+
+Karolinan täytyi taas pyydettyä hakemaan.
+
+Svan avasi nyt pullon ja kaatoi olutta laseihin itselleen ja Eskilille.
+Renki ei saanut pisaraakaan, miten halukkaasti hän suutaan
+nuoleksikaan.
+
+-- Juo, poika! sanoi Svan ilkeä ivanvirnistys kapeilla huulillaan, juo,
+se karkasee työn jälkeen.
+
+Näin sanoen hän tyhjensi oman lasinsa, puhkui ja maiskutti
+teeskennellysti ja laski lasin rämisyttäin pöydälle.
+
+-- No, etkö juo? hän jatkoi ja tarkasti Eskiliä, joka istui kalpeana ja
+liikkumatta.
+
+-- Älä nyt, isä, kiusaa poikaa, tiedäthän sinä, ettei hän koskaan
+maista väkeviä, huomautti Karolina pelokkaana.
+
+-- Mutta minä hänet siihen opetan, minä! huudahti Svan ja löi nyrkkinsä
+pöytään, minä opetan hänet mestaroimaan isäänsä ja pöyhkeilemään
+siittäjäänsä vastaan, niinkuin raittiuslampaat tahtovat heitä tekemään.
+Mitä isäsi tekee, sen voit sinäkin tehdä, poika; koko elinikäni olen
+ollut kunniallinen, kelpo mies, jota ei kukaan ole voinut moittia,
+Jumalan käskyt olen pitänyt, Herran tietä kulkenut hamasta
+nuoruudestani, eikä sinun tarvitse olla minua parempi. Kun talollinen
+Svan sanoo: juo! niin sinä juot, ettäs tiedät!
+
+-- En juo, isä, te tiedätte hyvin, ettei olut eikä viina koskaan ole
+pääsevä huulteni yli, vastasi Eskil levollisesti ja varmasti ja loi
+isäänsä katseen, joka ihmeellisen sinisenä ja kimaltavana loisti
+kalpeista kasvoista.
+
+-- Rakas isä! pyysi pikku Johannes ja risti kätensä, älä opeta veikkoa
+juomaan, hän turmeltuu, hän turmeltuu!
+
+Nyt kuohahti isän viha yli laitojensa.
+
+-- Ylpeys hänet turmelee, poika! hän huusi ja löi nyrkkinsä pöytään,
+ylpeys ja farisealaisuus, jotka ovat synneistä pahimmat, sillä ne
+turmelevat koko sydämen. Se, joka on kelvollinen ja pitää Jumalan
+mielessään, ei _koskaan_ juo liikoja, ja joka ei taas sellainen ole,
+häntä ei auta ulkonainen paikkaileminen ja parsiminen. Sisältäpäin,
+lapset, pitää sen lähteä, omasta vakaumuksesta eikä raittiuslampaitten
+käskystä. Nyt sinä juot, poika! Kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja kun
+isäsi, jossa et koskaan ole nähnyt muuta kuin hyvää, sanoo jotain,
+pitää sinun tietää huutia ja totella!
+
+-- En, vaikka tappaisitte, isä! Teillä on oma uskonne, minäkin pidän
+kiinni _omastani_, niin kauan kuin puhua voin.
+
+Svan hymyili ylenkatseellista pilkkahymyä. -- Omastasi? Opettajasi,
+tulisi sinun sanoa, jos totta puhut. Hän sinuun on ajanut kaiken
+ulkokultaisuutesi ja ylpeytesi. Mutta nyt siitä tulee loppu, tiedä se!
+Vain hyvää esimerkkiä olet nähnyt kotonasi, ei sinun tarvitse kulkea
+toisia teitä kuin isäsi ja iso-isäsi ovat ennen sinua kunniallisina ja
+jumalaapelkäävinä kulkeneet.
+
+-- Te tiedätte, isä, etten ole juomatta itseni tähden, en ylpeydestä
+enkä kerskailunhalusta, vaan kaikkia heikkoja auttaakseni.
+
+-- Sepä se! keskeytti Svan voitonriemuisena. Heikkoja auttaaksesi!
+Tuhmaa kerskausta, poika! Luuletko, että se, joka ei itse pysy
+pystyssä, sillä tulee autetuksi, että muut häntä tukevat? Ehei,
+sisältäpäin pitää voiman lähteä, meistä itsestämme, ei muista! Anna
+niiden tupertua, jotka eivät voi seisoa, siten teet heille vain
+palveluksen. Sillä ennemmin tai myöhemmin he sittenkin hoipertuvat
+kumoon, ja silloin ei heistä tarvitse tulla lupauksensa rikkojaa.
+
+-- Ja lupaukseni rikkojaksi tahdotte juuri nyt minut tehdä, isä?
+huudahti Eskil, katkerasti hymyten, tiedättehän, että olen luvannut
+olla koskaan maistamatta väkeviä?
+
+-- Siitä lupauksesta päästän sinut! huusi Svan yhä kiihtyneempänä, et
+ole vielä täysikäinen, nulikka olet, jolla ei vielä ole korvantaustat
+kuivana, sinulla ei ole oikeutta tehdä sitoumuksia ilman vanhempain
+suostumusta. Ja nyt tehdään loppu kaikesta kerskailusta ja
+tottelemattomuudesta. Minä olen isäntä, ja minä näytän teille kaikille,
+että täällä eivät muut lait vallitse, kuin isän, iso-isän ja omat
+säätämäni. Juo lasista, johon isäsi sinulle kaasi, äläkä sitten enää
+minun kuulteni puhu ulkokultaisista raittiusmetkuista.
+
+Eskil ei liikahtanut. Hän oli noussut, seisoi aivan kuolemankalpeana ja
+tuijotti isäänsä rohkeasti silmiin. Renki ja piika olivat kuin
+pelokkaat kissat hiipineet ovelle, mihin pysähtyivät ja salavihkaa
+katselivat ihmeellistä kohtausta. Karolina pani kätensä ristiin ja
+huojutteli itseään vaikeroiden edestakaisin, ja pikku Johannes uudisti
+aina vähän päästä, aivan kuin laulun kertoa toistaen: "isä, isä, älä
+opeta häntä juomaan, hän turmeltuu!"
+
+-- No, miten käy?
+
+Isä ja poika katsoivat toisiinsa, katseessa sama raudanluja
+tahdonvoima. "En koskaan anna myöten", sanoi Eskilin suuri sininen
+lapsenkatse. "Taivu tai murru" salamoivat isän syvät, tummansiniset
+silmät.
+
+Nyt tarttui Svan Eskiliä niskaan toisella kädellään, otti toiseen
+olutlasin ja painoi sen pojan yhteenpuristettuja huulia vasten.
+
+-- Näin tehdään pahantapaisille lapsille, jotka eivät tottele.
+
+Hän rimpuili ja rimpuili, äiti ja pienokaiset huusivat, palvelusväki
+seisoi vavisten, silmät seljällään. Eskil kiemurteli ja vääntelihe
+päästäkseen irti, mutta isä ei päästänyt, hän pakotti pojan huulet
+aukenemaan, olut kuohui hänen päälleen, juosten pitkin suuta ja nenää
+alas kaulalle ja poskille. Hänen silmänsä veristyivät, ja hän nieleksi
+ilmaa kuin tukahtumaisillaan.
+
+-- Apua, apua! huusi äiti poissa suunniltaan, turmelet pojan -- Svan --
+Jumala auttakoon -- anna hänen olla.
+
+Ja lapset ja palvelijat yhtyivät häneen itkien ja huutaen.
+
+Mutta Svan ei järkkynyt, hän oli päästänyt irti rajut intohimonsa, ja
+nyt hän ei voinut niistä irrottua. Monivuotinen kuohuva viha tulvi
+tällä hetkellä esiin hänen sisimmästään.
+
+-- Päästän hänet ylpeyden perkeleen pauloista, Karolina! hän huusi ja
+kaasi yhä olutta Eskilin suulle ja nenälle. Hänen pitää oppia, ettei
+pyri luulemaan itseään vanhempiaan paremmaksi vain siksi, että kantaa
+sininauhaa rinnassaan. Kas niin, hän jatkoi, pannen tyhjän lasin
+pöydälle, ja lennätti puolitukahtuneen, ryvettyneen nuorukaisen ovelle,
+mene nyt työhön ja muista oppia, minkä sait isältäsi, ja älköön minun
+korvani enää koskaan kuulko tässä kodissa raittiuslörpötyksen ja
+raittiustekopyhyyden inahdustakaan!
+
+Eskil ei vastannut; hän läähötti, tulipunaisena häpeästä ja surusta hän
+läksi ulos ja tarttui heti työhön pellolla. Mutta silloin lankesi hänen
+sieluunsa suuri ajatuksen siemen: hän jättää isänkodin, hän pakenee
+sitä tyttöä, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, hän omistaa koko
+elämänsä synnin kukistamiseen. Ei hän ollut koskaan, niinkuin nyt,
+huomannut, miten kietova ja vaarallinen sen valta oli. Ja samalla kun
+hän tunsi nöyryytettynä aivan maahan vaipuvansa hän samalla tunsi,
+kuin olisi hänen sielunsa kohoutunut, liitänyt Jumalan luo palavin
+rukouksin: "tee minusta soturi, joka rohkenee taistella ja kaatua sinun
+valtakuntasi taistelussa!"
+
+Koko päivän painoivat katkerat ja tuskalliset ajatukset Svanin kotia.
+Isäntä ja muut perheenjäsenet eivät vaihtaneet sanaakaan, ja jos
+jälkimäisillä oli jotain toisilleen sanottavaa, puhuivat he matalalla
+äänellä ja kuiskien kuin talossa, missä kuolema on käynyt.
+
+Karolina ei huoannut tänään; hän oli ihmeellisen äänetön ja hiljainen,
+vain pari kertaa kuului tukahutettu nyyhkytys lieden luota tai
+ompelukoneen äärestä, missä hän ahkerana ahersi.
+
+Yö tuli, ja ihmiset sanoivat toisilleen lyhyesti ja arasti hyvää-yötä.
+Ensi kerran ei talossa luettu iltarukousta. Svan viipyi pellolla
+myöhään iltaan, hän pysytteli tahallaan poissa, sillä hän ei tahtonut
+ketään tavata, ja Karolina oli niin poissa tasapainostaan, niin täynnä
+tutkivia ajatuksia ja sitä paitsi liian ujo miehen asemesta lukeakseen
+tavanmukaisen luvun raamatusta. Hän jätti kuitenkin pihanpuoleisen oven
+auki ja laskeutui sitten lapsineen levolle.
+
+Päivän työstä ja levottomuudesta väsyneenä hän nukkui rukouksiinsa,
+jotka kohosivat hänen sydämestään, hänen siinä maatessaan pimeässä,
+kädet ristissä rinnalla. Useita tunteja hän nukkui työläisnaisen
+levollista, unelmatonta unta eikä huomannut, kuinka ovi hiljaa aukeni
+ja sulkeutui, ja Svan riisuutui, paneutuen hänen vierelleen.
+
+Äkkiä hän heräsi outoihin, kamaliin, ähkiviin ääniin. Mikä nyt? Hänestä
+ne tuntuivat tulevan kaukaa, kaukaa, lakeuden toiselta puolen;
+murhattiinko joku, vai hyökättiinkö taas jonkun tyttö paran kimppuun,
+vai mitä se oli, mitä se oli? Hänen uniset aivonsa ahersivat
+tuskalloisesti, sillä välin kuin ääni hänen mielestään yhä läheni, ja
+kun hän viimein kokonaan heräsi, huomasi hän, että Svan makasi ähkien
+hänen rinnallaan. Oi, hyvä Jumala, niitä kauheita huokauksia! Kyllä hän
+oli monta kertaa eläissään huoannut, mutta tuohan kuului ihan siltä,
+kuin sydän olisi haljennut ja huokaukset tulleet tuosta murtuneesta
+sydämestä.
+
+-- Isä, mikä nyt, mitä on tapahtunut? hän kuiskasi ja koetti tarttua
+miehen käteen, sinähän olet ihan järjiltäsi -- oi, laupias Jumala, mikä
+sinun on, sinä olet märkä kuin uitettu!
+
+Hän silitteli kädellään Svanin otsaa, se oli märkä raskaista kylmistä
+vesipisaroista, ja hampaat, joiden välitse ähkinä lakkaamatta pusertui,
+kalisivat tuskallisesti vastakkain.
+
+-- Sano, Herran nimessä, oletko sairas?
+
+Silloin kääntyi Svan häneen päin ja kuiskasi, sanoihinsa kompastellen:
+
+-- Olin helvetissä, Karolina, näin hornan kauhut silmäini edessä --
+Jumala itse johti minut sinne -- en tahtonut, mutta hän laahasi minut
+kerallaan ja sanoi vihastunein äänin: "katso!" -- Ja minä katsoin --
+
+-- Mitä sinä näit? kysyi vaimo tuskasta ja uteliaisuudesta vavisten.
+
+-- Ei sitä voi kertoa -- se oli kielin kertomatonta. Vain yhden asian
+sanon.
+
+Ja hänen äänensä kuului aivan kuin sammuvalta, kun hän lisäsi:
+
+-- Minä näin, Karolina, että koko elämäni on ollut tähän asti syntiä --
+syntiä -- syntiä! Oi, Herra Jumala, mikä näky! Olenko armon saanut,
+kuulunko valittujen joukkoon, että näin puhut minulle unen ihmeiden
+kautta? Toisenkin näyn näin, jonka kieleni on kertova, vaan ei nyt --
+toiste sen kerron, vaikka maa altani revetköön ja minut häpeään ja
+nöyryytykseen haudatkoon. Oi, Herra Jumala -- syntiä -- syntiä --
+syntiä!
+
+Hän lysähti ähkien kokoon ja vaikeni. Vavisten vaimo makasi hänen
+vierellään -- mitä näkyjä oli mies nähnyt, mitä sanoja kuullut? Hän oli
+sydänpohjia myöten pelästyksissään Svanin kummallisista puheista; oli
+kuin olisivat helvetin kauhut kuiskineet ja suhisseet pimeistä
+nurkista, ja kuin pelokas lapsi hän risti kätensä ja huusi ja rukoili
+vuoroin raamatunlauseita, virren- ja rukouksenpätkiä.
+
+Samalla hän tunsi onnenväristystä; niinkuin mies, hänkin kyseli:
+olemmeko löytäneet armon, olemmeko valittuja, kun niin suuria ja
+hirvittäviä asioita meille ilmotetaan? Yöllä oli Jumala johtanut hänen
+miehensä hornan partaalle, synnintunnustukseen ja katumukseen --
+toisena yönä hän ehkä näytti hänelle taivaan ihmeet. Ja silloin
+selviäisi suuri arvotus, hän, Karolina Svan, saisi nähdä, mitä hänen
+tuskainen, levoton sielunsa aina oli halunnut, aina siitä asti, kun hän
+oli pieni lapsi: vilahduksen Herran kunnian kirkkaudesta. -- Karolina
+vapisi ilosta, miehensä rinnalla maatessaan, ja uskalsi tuskin
+hengittää pelosta, ettei häiritsisi häntä.
+
+Svan itse makasi liikkumatta, Karolina kuiskasi pari kertaa hänen
+nimensä, mutta kun hän ei vastannut, luuli hän hänen vaipuneen uneen.
+Mutta mies oli hereillä koko yön ja katseli silmät selällään pimeyteen,
+joka alkoi valjeta aamunkoitoksi. Silloin hän nousi, pukeutui ja läksi
+vainiolle.
+
+Hänessä oli tapahtunut outo muutos. Kului useita päiviä, eikä hän
+puhutellut vaimoa eikä lapsia, ei hän liioin pitänyt yhteistä rukousta,
+mikä muutoin oli hänen tapansa aamuin ja illoin. Hän oli kuin itseensä
+vajonnut; hänen luonteeseensa kuului mystillisyyden piirre, jonka niin
+usein tapaa yhtyneenä itsevaltaiseen ja suljettuun luonteeseen, ja
+mullistus, joka hänessä oli tapahtunut, oli kohottanut hänet
+jonkinlaiseen hurmauksentilaan; hänen oma sisäinen murtumuksensa ja
+riemu, jota hän tunsi sieluansa koskettaneita jumalallisia voimia
+nähden, huumasi häntä. Niin hän kulki kodissaan hajamielin ja uneksien,
+kuin näkyjen näkijä; hänen huulensa olivat käyneet vielä kapeammiksi,
+silmät olivat painuneet sisään, ja valkuainen, joka näkyi leveänä
+mustain silmäteräin alta, sai katseen kiiltämään oudoin loistein.
+
+Elämä talossa kulki tavallista kulkuaan; pellot kynnettiin, jyvät
+heitettiin multaan kuolemaan, Svan tarkasti pilvien kulkua, pudisti
+päätään ja ennusti kuivuutta, kun hän tarvitsi sadetta, ja päinvastoin,
+ja hänen vaimonsa huokaili noita ennustuksia, aivan kuin ennen;
+keittiön pöytä katettiin, kahvipannu porisi liedellä, lapset kävivät
+koulua, Sipp haukkui äreästi ja käheästi kulkijoita, jotka menivät
+Östergårdin ohi -- kaikki oli niinkuin tavallisesti.
+
+Mutta suuressa, ihmeellisessä maassa, jonka rajoja ei kukaan ole
+merkinnyt, jonka laajuutta ei kukaan ole mitannut, maassa, joka piilee
+kätkössä elämän touhun ja puuhan alla, siellä haparoivat sielut kukin
+yksinäistä, hämärää polkuaan eteenpäin kohti suurta usvapeittoista
+päämäärää.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Lämmin, säteilevä toukokuunpäivä. Risteyksen vanhassa tammessa
+liikehtivät mahtavina kevään voimat; kyhmyiset oksat ikäänkuin
+paukahtelivat, kaarna halkeili, aivan kuin olisi puun sisuksissa
+pursuva kevätelämä laajentanut runkoa. Hienoja, kiiltäviä lehtiä
+putkahti kaikkialta esiin; ne loistivat kullanvärisinä auringossa, ne
+huojuivat, hauraina ja kurttuisina kuin vastasyntyneen kätöset.
+Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kutoi kevät luonnon valoisaa, ilmavaa
+pukua, innokkaammin, yhä innokkaammin päivänsäteet suutelivat pois
+nyreyden ja vanhuudenajatukset, ijäkkään tammen sydän riemuitsi elämän
+ihanuudesta, se oli nähdä kuin synkät kasvot, jotka rakkauden hyväily
+kirkastaa.
+
+Mutta ei vain kevätriemu tammen sydäntä paisuttanut. Satavuotias, joka
+oli nähnyt ihmisaaltojen kohoovan ja laskevan, pirskahtavan korkeuteen
+ja kuollen vaipuvan syvyyteen, satavuotias, joka oli kuullut lakeuden
+jymähtelevän ratsastajaparvien askelten alla ja vuorten kajahtelevan
+sotahuudoista ja aseittenkalskeesta, hän kuuli tänään uuden ajan
+sotahuudon, hän kuuli näkymättömiä kilpiä helähytettävän, hän tunsi
+ilmassa mahtavain taistelujen pauhua. Ihmisjoukkoja vaelsi tietä
+pitkin, heidän kasvonsa olivat valoisat ja säteilevät, valoisat,
+kevääniloiset heidän pukunsa. Pojat ja tytöt kulkivat rinnan, milloin
+pitivät toisiaan kädestä, milloin leikkien heilahuttelivat käsivarsiaan
+ja katsoivat toisiaan hymyten silmiin. Silloin kohosi laulu heidän
+huulilleen; raikkaina ja iloisina, rohkeina ja reippaina tulvivat
+sävelet läpi puhtaan ilman, kun nuori parvi ripeässä tahdissa vaelsi
+kirkkoa kohti. Omituinen oli heidän sotalaulunsa, eivät olleet lakeuden
+tuulet milloinkaan kuulleet niin intoisan riemuitsevia säveliä,
+ei ollut maa koskaan kajahdellut niin keveistä, joustavista
+sotilasaskelista. Kuulkaa, mitä laulavat nuo uhkamieliset, voitonvarmat
+nuoret:
+
+    "Läpi ilmojen kohina käypi,
+    yhä lähemmä ennättäypi,
+    vavahtaa maakin alla
+    tuhanten askelten.
+    Nyt saapuvat Ruotsin nuoret,
+    rivit vankkana niinkuin vuoret!
+    Koitteessa vuossadan taistoon
+    he käyvät vapauden!"
+
+Mahtavarytmisenä kohoo laulu avaruuteen, ja väestö vaeltaa pohjasta
+ja etelästä, idästä ja lännestä ohi vanhan tammen, ohi kirkon
+käräjätuvalle, missä tänään ylimääräisessä kunnankokouksessa kansa on
+lopullisesti ratkaiseva, tahtooko se pitää vanhan juomapesän vai ei.
+
+Niin pitkälle ovat raittiusystävät saaneet asiat, lakkaamatta
+taistellen. Tämä on ensi voitto: kansa on itse, mies mieheltä, jokainen
+äänillään, määräävä pitäjän tulevaisuuden.
+
+On sunnuntaiaamupäivä; jumalanpalvelus on lopussa, kellojensoitto
+haipuu etäisyyteen, kirkon ympärillä on hiljaista ja yksinäistä,
+kirkkomaalla seisoo äsken umpeenluodun haudan luona surupukuinen
+nainen, hän ei ota osaa taisteluun, hän uneksii kaipauksensa
+ijäisyysunia, sillävälin kuin ihmiset, jotka vielä tuntevat
+elämänvoiman suonissansa kuohuvan, ottelevat kuumasti sen puolesta,
+mitä uskovat ja tahtovat. Mutta hautausmaan lehmuksissa linnut
+visertävät ääneen, koko ilma kaikuu niiden kevätriemusta.
+
+Käräjätuvassa ei ole ainoatakaan tyhjää sijaa; avoimesta ovesta saapuu
+lakkaamatta uusia osanottajia, miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia
+sekaisin. Nyt on joka penkki täynnä, joka tuoli käytännössä, käytävä
+täyttyy seisojilla, alempana, oven luona, ahtaantuvat ihmiset
+likekkäin. Omituinen hiljaisuus vallitsee joukossa, heidät kaikki on
+vallannut jokin, he tuskin tietävät, mikä: hetken vakavuus, ihmetys,
+uteliaisuus. Kaikkialla näkee vieraita kasvoja, tai sellaisia, joita ei
+ole vuosikausiin nähty, kuihtuneita vanhuksenkasvoja, jotka herättävät
+jo ijäkästen miesten mielessä eloon lapsuudenmuistoja, olentoja, jotka
+ovat työnsä ääressä kumariksi käyneet kaukana nummen salomailla, mihin
+ihmisten ajatus ja vielä harvemmin heidän jalkansa osuu.
+
+Kaukaa, kaikilta suunnilta ovat nämä ihmiset tulleet, jotka äkkiä
+heräten ovat kuulleet sotahuudon. Miksi he juuri nyt heräsivät, kun
+heitä niin usein ennen oli kutsuttu, mutta he yhä nukkuivat? Siksi he
+heräsivät, että huuto kajahti nyt hopeatorvesta, nuorison
+voitonvarmasta, uhkamielisen voimakkaasta sydämestä. Penikulmain
+laajuisten metsäin halki, yli avarain lakeutten kajahti huuto:
+"herätkää, nyt on meidän päivämme, nuorison, toivon, uskon päivä!
+Tulkaa taisteluun ja voittakaa merkkimme johdolla!" Ja veltot, väsyneet
+vanhat kuulivat huudon, he ymmärsivät sen, he avasivat raukeat silmänsä
+ja tunsivat, että unen aika oli mennyt.
+
+Niin he tulivat kokoukseen, jokainen muistojensa taakkaa kantaen,
+jokaisella mielessään synkkiä tarinoita isästä tai iso-isästä, veljestä
+tai naapureista, pojistaan tai sukulaisistaan. Ja kun he lähtevät
+tuvastansa, kun lähtevät metsistä tai vuorilta ja tasangoilta, missä
+heidän elämänsä vaatimattomana on vierinyt, ja tulevat ihmisten
+joukkoon, silloin nuo tarinat loistavat niin oudon terävästi
+raskasmielisesti sisäänpäin kääntyneistä katseista, ja totiset kasvot
+käyvät entistäkin totisemmiksi. He tuntevat itsensä aroiksi ja
+hyljätyiksi ja kuitenkin niin rohkeiksi ja voimakkaiksi, tietoisina
+kärsimyksistä, joita juuri heidän osakseen on tullut. Jokainen, olipa
+miten halpa tahansa, tuntee tällä hetkellä arvonsa, hän tietää äänensä
+jotain merkitsevän tänään, ja hän tuntee kiihkeää halua viimeinkin
+puhua julki ja ilmottaa asioita, jotka oli kätketty syvälle, syvälle
+häpeän peittoon.
+
+Tuossa tulee kyyryinen, hoippuva ukko, hän on kolme penikulmaa
+kävellyttänyt pakottavaa jalkaansa, sillä muistot isästä, joka joi
+itsensä kuoliaaksi, ja pojasta, joka kulki iso-isän jälkiä, ovat
+antaneet hänelle yliluonnolliset voimat. Muistot vilkastuttavat hänen
+askeleitaan; hänen eteenpäin kompuroidessaan, nakuttaa hänen
+sydämessään muuan ajatus, aivan kuin herättäjäkello: "jälkeentulevaiset
+pääsevät kärsimästä meidän kärsimyksiämme." Hänellä on vain pari ääntä,
+mutta ne hän tahtoo itse antaa kokouksessa. Ja kaikki hänen
+ajatuksensa, kaikki mielikuvat kerääntyvät yhden ainoan
+jättiläismäisen, mahtavan "ei" sanan ympärille, jonka hän on
+singahuttava kapakkaa vastaan.
+
+Tuossa tulee vanha vaimo kaulahuivi pään ympäri kiedottuna ja
+kokoontaitettu nenäliina kädessä. Hän läähättää ja huokailee ja etsii
+katseellaan paikkaa; tiukkaa oli ollut käydä pitkää matkaa, mutta mies
+oli sairaana, ja niin täytyi vaimon viimein lähteä luovuttamaan äänet
+"kunnalle". Hän on varmasti vakuutettu, että jollei näitä ääniä anneta,
+jää "Luffin kapakka" paikoilleen; ja vaikka tie olisi ollut kaksi
+vertaa pitempi ja ilma kaksin verroin lämpimämpi kuin tänään, olisi
+hänen täytynyt sittenkin kokoukseen, se oli varma, se. Ja hän huoahtaa,
+levittää kyynäspäänsä, tunkeutuu eteenpäin pitkin käytävää ja etsii
+tarmokkaasti paikkaa, kunnes Eskil Svan nousee, ja vaimo tyytyväisenä
+ja huokuen asettuu hänen paikalleen, sillä välin kuin ukko pakottavine
+jalkoineen kärsivällisesti yhä seisoo oven suussa.
+
+Tuolta tulee komea talonpoika, ryhdiltään levollisena ja arvokkaana,
+puettuna hienoon, pitkään verkatakkiin. Hän ei ole ikinä maistanut
+viinaa eikä olutta, hän on rikas ja arvossa pidetty, mutta jokainen
+tietää, miksi Hövekan Petterin kasvot ovat nyt niin hirvittävän
+totiset. Kaikki ymmärtävät, että Wettingien synkkä kohtalo kohoaa hänen
+muistiinsa. Kaikki tietävät, että hänellä itselläänkin on ollut
+tuhlaajapoika, vaikkei kukaan ole tohtinut koskaan puhua siitä hänen
+kanssaan. Kaikki tietävät, että hän vihaa viinaa, vihaa kapakkaa, ja
+että hän nyt on tullut, monien ääntensä, mahtavan vaikutusvaltansa
+avulla sen maahan luhistaakseen.
+
+Niin tulee rikkaita talonpoikia, pikkutilallisia, köyhiä vuokraajia ja
+torppareita, työmiehiä, muonamiehiä, sikin sokin -- kaikilla on sana
+sanottavana kapakan pysyttämisestä tai poistamisesta.
+
+Äkkiä liikehtii koko sali; kuiskailun humina käy yli penkkirivien,
+sitten se vaimenee, ja hiljaisuus käy äskeistäkin syvemmäksi. Kuka on
+tullut sisään ja kulkee horjuen käytävää, missä ihmiset vaistomaisesti
+antavat hänelle sijaa, aivan kuin ruhtinaalle tai ruttosaastaiselle?
+Kuolemako vai synti aikoo vierailla kokouksessa? Vainajako on noussut
+haudastaan tarinoimaan menneitten aikain monia kamalia satuja? Kuumina
+ja tuijottavina loistavat silmät syvistä kuopistaan, katse suuntautuu
+liikkumattomana suoraan eteenpäin, aivan kuin se olisi takertunut
+kiinni ajatukseen, joka vuosikausia, öin, päivin, valveilla ja unessa
+on vainonnut aivoja. Kasvot ovat tuhkanharmaat, ohimoita ja poskipieliä
+kattaa kireänä ryppyinen iho, pörröisinä ja harvoina riippuvat
+hiustupsut ja parranhaivenet. Muuan nuori talonpoika nousee, arasti
+tarjoten hoippuvalle istuinpaikan; sanaa sanomatta vaipuu tämä
+penkille, lysähtää kokoon kuin märkä riepu ja istuu liikkumatta,
+nojaten leukaansa keppiä vasten ja antaen järkkymättömän katseensa
+tuijottaa avaruuteen.
+
+Ken hän on? Vanhukset tutkivat häntä terävästi, nuoret katselevat häntä
+aran uteliaina tai aavistelevasti väristen. Eiköhän hän ollut
+väkijuomain tuhoama raukka, luihin ja ytimiin tunkeva raittiussaarna?
+
+Mutta yli Hövekan Petterin ylpeitten kasvojen, joiden otsa on niin
+leveä ja alahuuli niin ulkoneva, lennähtää vuoroin puna ja kalpeus. Hän
+tunsi aaveen, se oli Wetting, hänen sisarensa Kristinen mies, juoppo
+raukka, joka oli tuottanut häpeää rikkaalle ja mahtavalle
+talonpoikaissuvulle. Viisi vuotta, aina siitä asti kuin August kuoli,
+on hän maannut vuoteen omana, toinen kylki halvattuna, jäsenet
+vapisevina kuin aaveita säikkyneen, puhua koristen käheästi kuin vanha
+kello, kun se on seisahtumaisillaan. Mistä hän on saanut voimaa nousta
+tänne tullakseen? Hövekan Petterin suuri alahuuli vavahtaa, häntä
+itkettää, itkettää Wettingin tähden, itkettää, sillä juopon näkeminen
+herättää hänen katkerimmat muistonsa eloon. Mutta hän on liian ylpeä
+liikutustaan näyttääkseen -- siksi pysyvät kasvot järeinä ja kovina,
+siksi kohoo pää ja puristuu nyrkki, samalla kuin sisäinen ääni huutaa:
+"pois kapakka, pois kurjuus, joka on tuottanut surua ja häpeää
+kunnialliselle vanhalle suvulle!"
+
+Mutta toinenkin on tuntenut Wettingin, toinen isoinen isäntä: Lars
+Eskilinpoika Svan. Hän käy vielä kalpeammaksi kuin Hövekan Petter,
+hänen katseensa ei voi irrottua Wettingin kamaloista kasvoista, ja hän
+alkaa käydä häiritseväksi, niin että vaimo varottaen survasee häntä
+kylkeen:
+
+-- Rakas ukkoseni, ole nyt vaiti.
+
+-- Minusta tuntuu kuin olisin taas nähnyt unta, sanoo Svan matalalla,
+salaperäisellä äänellä.
+
+Nyt ryhdyttiin kuitenkin panemaan kokousta alkuun. Puheenjohtaja,
+varatuomari Jaksander, otti kelpo nuuskauksen nuuskarasiastaan, ojensi
+sen naapureilleen, niisti nenäänsä kirjavan nenäliinansa kulmaan ja
+istuutui sitten tuomarinistuimelle. Hän käänteli huolettomasti muutamia
+paperilehtiä, nyykäytti nauraen ja suostuvasti lautamiehen varovaan
+kuiskaukseen ja ryhtyi sitten pitkästi ja objektiivisesti tekemään
+selkoa väkijuomataistelun kulusta näillä seuduin ja tämän ylimääräisen
+kokouksen kokoonkutsumisen syistä.
+
+Sitten alkoi ottelu. Ensimmäisenä puhui kirkkoherra Henningson.
+Innostuneesti ja runollisesti hän kuvasi omaa ja puoluelaistensa
+suhdetta tähän suureen kysymykseen. "Pohjalta on meillä sama tarkotus:
+ihmiskunnan vapautus synnistä ja alennuksesta, ero meidän kohtuuden
+miesten ja ehdottomain välillä on vain taistelu tavassa, tavassa, miten
+tämä päämäärä on saavutettava. Emme nimittäin mitään niin pelkää kuin
+sitä, että kasvattaisimme fariseuksia, rakentaisimme valkoiseksi
+kalkittuja hautoja, jotka sisältä ovat täynnä kuolleitten luita. Ja me
+pelkäämme, että se tie, jolle te, rakkaat ystävät, niin hyvää kuin
+tarkottanettekin, olette painuneet, juuri johtaa äsken mainittuihin
+surullisiin tuloksiin. Sen sijaan, että jokaisen tekomme tulee olla
+siveellisesti vapaan tahdon päätösten ilmausta -- sen näemme jo
+luomisesta, jolloin oli tehtävä _vapaa_, eikä yhdistysten ja lupausten
+painostama valinta hyvän ja pahan välillä, luonnollisesti ainoa
+valinta, jolla on siveellistä arvoa -- sanon, sen sijaan, että
+raittius, tai oikeastaan ehdottomuus olisi vapaan tahdon valinnan
+tulos, tekevät ehdottomat siitä pakkotuotteen, jonka siveellinen arvo
+on sangen epäiltävä. Sen sijaan että ihmisen tulee muuttua
+siveellisesti puhtaaksi ja voimakkaaksi luonteeksi katumuksen ja
+parannuksen kautta, saatuaan jumalallisen armon Kristuksessa, luo
+raittiuskäsky jonkinlaisen orjahallituksen, jonka vallan alaisina
+muutoin kokonaan kääntymättömät ihmiset hypnotisoidaan kieltäyviksi
+määrätyn asian suhteen, ja jonka kautta kasvatetaan itsevanhurskautta,
+itseensä tyytyväisyyttä, josta voi olla mitä turmiollisimmat seuraukset
+koko luonteeseen nähden. Ehdoton tai ei-ehdoton, siitä on kysymys, muu
+kaikki on vähemmän kuin tyhjän arvoista. Siten turmeltuu vähitellen
+sisäinen voimamme, meistä tulee kuohilaita eikä miehiä, ja
+kristillisen, pyhitetyn luonteen sijasta, joka omasta halustaan -- tai
+oikeammin sanoen, armon vaikutuksesta -- luopuu kaikesta, mitä se pitää
+vahingollisena tai syntisenä, astuu veltto farisealaisuus, joka
+ehdottomuudessa näkee pelastuksen ja autuuden ja langettaa ankaria
+tuomioita toisin ajattelevista. Vapautemme Kristuksessa kadotamme
+ihmiskäskyjen orjina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia hienosta,
+vaarallisesta hengen myrkystä, joka kätkeyy tuohon näennäisesti niin
+hyvää tarkottavaan ehdottomuuden liikkeeseen."
+
+Kirkkoherran puhe teki syvän vaikutuksen kaikkiin samanmielisiin.
+Vapautemme Kristuksessa, ah niin, sehän tahdottiin niin häikäilemättä
+riistää näillä kaikilla sietämättömillä käskyillä! Rouva Luft, joka
+istui vastapäätä kirkkoherraa, kalpeat kasvot hikipisarain peitossa,
+jotka vierivät raskaina ja sitkeinä kuin pihka pitkin vaalevaa
+puunrunkoa, tunsi sekä rauhottuneensa että rakentuneensa. Juuri niin
+oli hänkin monta kertaa ajatellut; vaikkeihan hän voinut ajatuksiaan
+niin kauniisti ilmi tuoda kuin kirkkoherra. Varatuomari Jaksander otti
+mahtavan nuuskauksen, nyykäytti hyväksyvästi päätään ja mietti
+mielessään, miten suuresti hän siveellisesti turmeltuisikaan, jos hän,
+ehdottomain julistuksia seuraten, teeskennellen kieltäytyisi siitä
+viattomasta huvista, jota tuotti lasillinen punssia iltapäivin hänen
+vanhan ystävänsä Henningsonin seurassa.
+
+Kirkkoherran jälkeen oli pastori Martin pyytänyt puheenvuoroa. Hän ei
+vastannut mitään edellisen puhujan sanoihin, hän kuvasi vain
+paikkakunnan raittiustaistelua, sellaisena kuin hän sen käsitti, kuvasi
+sen ensi alkua, vastarintaa, jota se oli kohdannut ja jonka se oli
+voittanut j.n.e. Tällöin viipyi hän kauimmin Gertrudin toiminnassa
+lasten ja nuorten kesken, kertoi, kuinka Gertrud kymmenen vuotta
+sitten, saaden osakseen pilkkaa ja vastustusta, niin, jopa vainoa, oli
+kylvänyt lasten sydämeen raittiustyön ensi siemenet, jotka nyt olivat
+nousseet oraalle, kuinka hän oli perustanut pienen "Kanervakukka"
+yhdistyksen, jossa aluksi oli jäseninä viisi koululaista, ja johon nyt
+kuului yli sata jäsentä pitäjän voimakkainta ja parhainta nuorisoa.
+
+Kalpeana, maahan luoduin silmin istui Gertrud kuunnellen hänen
+sanojaan. Miten hyvää ne tekivät, miten hyväili häntä Nils Martinin
+äänen lämmin, kiitollinen sävy, hänen katseensa kostea kiilto, katseen,
+jonka Gertrud toisinaan arasti ja nopeasti kohtasi. Ja samalla vaivasi
+häntä pastorin puhe niin omituisesti, hän olisi tahtonut keskeyttää --
+ah, jospa hän ei vain olisi sanonut sitä -- ja sitä! Hän huomasi,
+kuinka pilkallinen ilme kimalsi kirkkoherran silmissä, samalla kuin suu
+säilytti järkähtämättömästi arvokkaan sävynsä, ja häntä puistatti
+vastenmielisyys. Hän tiesi, että hänen työnsä julkinen kehuminen oli
+vain tekevä kirkkoherran mielialan yhä nurjemmaksi sekä sitä että häntä
+itseään kohtaan persoonallisesti. Ja entisessäkin oli kyllin.
+
+-- Niin, pitäjällä on tosiaan syytä olla kiitollinen neiti Björkille,
+_jos_ hän on tehnyt kaiken, minkä pastori nyt on sanonut hänen
+työkseen, saneli kirkkoherra, pastori Martinin lopetettua, tehden
+jonkinlaisen isällisesti ritarillisen kädenliikkeen Gertrudiin päin.
+
+-- Mutta mitä tulee hänen pastorin esittämiin "todistuksiinsa" asiassa,
+kaikkiin noihin juttuihin, kuinka hän muka on nähnyt lasten menevän
+kapakkaan, kuinka vanhempain oli tapana anastaa salaa rahoja j.n.e.,
+j.n.e., niin pitäisi minun mielestäni näin vakavassa ottelussa kuin
+tämä välttää kaikkea, mikä edes vivahtaakin juoruiluun.
+
+Nils Martinin kasvot leimahtivat punaisiksi, ja hänen vaaleansiniset
+silmänsä säkenöivät.
+
+-- Rohkenen panna vastalauseen sitä vastaan, että tosiasioita, joita
+tuodaan esiin todistuksina epäillyn ja vastustetun liikkeen
+välttämättömyydestä, pidetään juoruiluna.
+
+-- Hyvä, vastasi kirkkoherra ylenkatseellisen levollisena, mutta
+varokaamme liian kiinteästi tähän taisteluun liittämästä naisia, joiden
+ymmärrys, sen pahempi, on hyvin lyhyt. Hoitakoot he hiljaisesti ja
+uskollisesti tehtäviään, ja ratkaiskaamme me miehet suuret yleiset
+kysymykset, jotka tosiaan ovat tarpeeksi raskaat meidänkin
+voimakkaammille harteillemme ja karaistuneemmalle mielellemme. Siis --
+
+Ja hän jatkoi vielä hetken samaan tapaan, ja hänen katseensa suuntausi
+lempeänä ja isällisen varottavana kokouksen naisjäseniin.
+
+Nyt kohosi hitaasti pitkä, mahtava olento etumaisilta sijoilta. Salissa
+syntyi haudanhiljaisuus; nytpä saatiin kuulla! "Luffilaisten",
+Tingbomin, varatuomarin, nimismiehen, kirkkoherran, y.m. ehdottomuuden
+vastustajain kasvoille levisi tyytyväinen ilme, ja he istuivat korvat
+hörössä. Hän oli mahtava mies, jolla oli monta ääntä, ja hän oli
+"järkeväin" puolella, sen tiesi jokainen!
+
+-- Talollisella Svanilla on puheenvuoro!
+
+Svan seisoi hetken vaiti ja katseli eteensä verhotuin, sisäänpäin
+kääntynein katsein, jollainen se oli ollut siitä yöstä lähtein, kun
+hänen ähkyvät tuskanhuutonsa herättivät hänen vaimonsa. Sitten hän
+alotti matalalla äänellä, joka terävänä korkeni joka lauseen lopulla:
+
+-- Minulle on tapahtunut suuri armo, minulle on ilmotettu suuria
+totuuksia. Öisissä näyissä on Herra osottanut minulle syntini ja
+puhunut minulle: "Svan, sinä olet rikkonut suurimman käskyn, sinä olet
+ollut rakkaudeton mies, joka et ole osottanut rakkautta veljillesi."
+
+-- Niin Herra vei minut hornan syvyyteen ja minä näin siellä kalpean ja
+spitaalisen miehen vaivoissaan vääntelevän. Tunsin hänet ja kysyin:
+"kuinka olet tänne joutunut?" "Kiitos, Svan, että toimitit minut tänne.
+Joka on niin heikko, ettei voi omin neuvoin seisoa, hän kaatukoon --
+muistatko niitä sanoja?" "Muistan", vastasin minä, ja hampaani
+kalisivat tuskasta. "Niin, minä kaaduin, minä", sanoo mies, "ei kukaan
+ojentanut kättään, kaikki arvelivat niinkuin sinäkin, että tuollaiset
+raukat saavat mielellään kaatua. Kiitos, ystävä!" Ja mies nauroi niin,
+että helvetin sopet ja sokkelot vavahtelivat. Silloin ymmärsin, miksi
+minut oli tänne syvyyteen paiskattu, ja etten koskaan ollut sieltä
+ihmisten ilmoille pääsevä, jollei mies, jonka olin turmellut, myös
+päässyt. Ja minä aloin huutaa ja kirkua: "anna meille velkamme
+anteeksi!" Ja kun heräsin, olin toinen ihminen, vapahdettu syntinen,
+joka tunnustaa raskaasti rikkoneensa rakkaudenkäskyä vastaan. Tuolla
+istuu mies! hän jatkoi ja osotti Wettingin kokoonlysähtänyttä olentoa.
+Tuota veljeä en tahtonut tukea, tuollaisia heikkoja astioita
+halveksuin, siksi Herra minut nöyryytti ja musersi. Ja nyt huudan sen
+sijaan: pois kapakka veli Wettingin ja muiden heikkojen veljien tähden!
+
+Läpi salin kulki liikutuksen hyrsky. Vaimot nyyhkyttivät ja
+pyyhkielivät silmiään; jotkut nuoret taputtivat käsiään; kirkkoherra ja
+Jaksander vaihtoivat katseita; jälkimäinen peitti kirjavalla
+nenäliinalla kasvonsa kätkeäkseen hymyn. Ihmeellistä, että näissä
+käytännöllisissä, voitonhimoisissa, itsevaltaisissa talonpojissa niin
+usein sai nähdä suorastaan narrimaisen mystillisyyden vilahduksia!
+
+Mutta Svan ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtui.
+Hän istui vaiti, pää kumarassa ja katse kiinni permannossa. Tunnustus,
+jonka hän oli tehnyt oli vaatinut suuren uhrin hänen ylpeydeltään, ja
+vaikka hänen sydämensä sykkikin ilosta, tunsi hän itsensä väsyneeksi ja
+sisimmässään murtuneeksi.
+
+Äkkiä nousi Wetting kesken urkuri-opettajan valtavia salakapakoimisen
+kuvauksia, kuinka muka hänen isänsä nuoruudessa jok'ainoa talonpoika
+petti valtiota j.n.e. Luurankomainen olento pistihe kiemurrellen esiin,
+horjui kuin poikki hakattava puu.
+
+-- Pois! hän huusi ja hapuili kädellään -- -- pois!
+
+Hän näytti haluavan sanoa enemmän, kurkku työskenteli, niin että laihan
+kaulan jänteet pingottuivat ja ojentuivat, mutta hän ei saanut enempää
+sanotuksi. Hän vaipui raskaasti penkille, ja katseen kiilto sammui.
+Mutta hän oli saanut lausutuksi ajatuksen, joka kuin heijastuksena
+hänen elämänsä monista taisteluista ja tappioista vielä väreili hänen
+tympeissä aivoissaan ja antoi hänelle voimaa nousta vuoteeltaan ja
+tulla kokoukseen.
+
+Tämän keskeytyksen jälkeen siirtyi ottelu yhä enemmän ja enemmän yli
+kokouksen säännöllisten rajain; vaimo, joka oli äänestämässä sairaan
+miehensä puolesta, ja jonka mielestä jo alkoi olla aika siirtyä
+puheista toimiin, nousi, niijasi varatuomarille ja sanoi:
+
+-- Pyydän nöyrimmästi, herra tuomari, että saisimme antaa äänemme.
+
+-- Heti, heti, eukkoseni, heti. Me vaan... Talollisella Petter
+Petterinpojalla Hövekasta on puheenvuoro.
+
+Hövekan Petter nousi. Vieritti suurta alahuultaan liikahuttamalla
+tupakkamällin toisesta suupielestä toiseen ja puhui hetken aikaa
+arvokkaalla äänellä kapakkaa ja "järjestelmää" vastaan. Hänen jälkeensä
+esiintyi muuan hänen vastustajansa, puhuen yhtä arvokkaana raittiutta
+vastaan, nimittäen sitä perkeleen sokaisukeinoksi, ja lausui lopuksi
+sen omituisen mielipiteen, että hän mieluummin muka näkisi lastensa
+tulevan juopuneina kapakasta, kuin olevan raittiusmielisiä tekopyhiä;
+se tie _voisi_ kuitenkin johtaa syntien katumiseen ja siten
+pelastukseen, kun sitä vastoin ehdottomat eivät mielestään tarvinneet
+pelastusta lainkaan ja niin _kuitenkin_ joutuivat kadotukseen.
+
+Tähän ei ollut kellään mitään vastattavaa; raittiuden puoltajat
+joutuivat inhimillisen heikkoutensa uhreiksi: nauroivat vastustajain
+tyhmyyttä; ja ei-raittiusmielisetkään eivät pitäneet itselleen
+edullisena taputtaa käsiään viimeiselle puhujalle.
+
+Kun vielä pari väritöntä lausuntoa oli annettu, oli ilmottautuneiden
+puhujain pitkä luettelo läpikäyty, ja juhlallinen hetki, jolloin
+äänestämisen kapakkaa vastaan tai sen puolesta tuli alkaa, lähestyi.
+Varatuomari, joka viimeisen puolitunnin oli näyttänyt veltolta,
+tempautui pirteäksi, piti pienen alustavan puheen, kuiskasi pari sanaa
+naapureilleen, rapisutti papereita, karisti kurkkuaan, sylkäsi,
+niisti nenäänsä ja huusi viimein, syvän hiljaisuuden vallitessa
+kuulijakunnassa, ensimmäisen nimen.
+
+Lyhyt "ei" oli vastauksena esiinhuutoon. Nyt tuli taas nimi ja "ei".
+Nimismiehen kynä rapisi paperia vasten hänen kirjottaessaan nimiä; se
+olikin ainoa ääni, mikä huoneessa kuului, lukuunottamatta yhä nopeampia
+kysymyksiä ja vastauksia. Vaihtelevin äänilajein ne pisartelivat,
+kaikki nuo pikku sanat, joiden oli määrä päättää pitäjän ja väestön
+tulevaisuudesta. Milloin ne lausuttiin terävästi ja voimakkaasti,
+milloin ne tulivat heikkoina ja koristen vanhoilta, sopertavilta
+huulilta. Milloin helähti niistä nuoruuden täyteläinen, varma sointu,
+milloin taas julkisuuteen tottumaton naisen suu arasti ilmaisi, minkä
+ajatus voimakkaasti oli suunnitellut. Kirkkoherran kovaan "jaa" sanaan
+vastasi Svanin ja Hövekan Petterin vielä itsevaltaisempi "ei". Heti sen
+jälkeen luettiin Gertrudin nimi; välittömästi, kuin näkymättömän voiman
+vetämänä hän kääntyi pappiin ja katseli tätä, kaksi kertaa kiihkeästi
+ja pontevasti toistaen: "ei -- ei!" Epämieluisa tuntemus, katumus
+värähti puistatuksena hänen lävitseen; miksi hän sen liikkeen teki,
+miksi hän noin katsoi kirkkoherraan? Oli kuin olisivat he tähdänneet
+toisiinsa paljastetuin miekoin, niin teräviksi hän tunsi sekä
+kirkkoherran katseen että omansa. Ja hänestä tuntui kuin olisi hänen
+sieluunsa syntynyt haava, ei kirkkoherran terävän katseen iskemänä,
+vaan alhaisen voitonriemuisen kostontunteen, joka hänessä itsessään
+kuohahti. -- Kuin unessa hän kuuli äänten vihman ympärillään. Lotta
+Stålin pieni terävä ääni näpähytti käheästi: "jaa!" Lotta piti kiinni
+raittiudesta, "järjestelmästä", mutta ei millään muotoa tahtonut
+"poistaa" kestien pienoista kohtuudenryyppyä. Hanna Myhren jyrisevä
+altto päästi kuuluviin voimakkaan "ei" sanan, ja Emelie Lager ja
+Josefina Asp kuiskasivat arasti: "jaa". He olivat molemmat ankaran
+kirkollisia, heistä soti kerrassaan seurakuntakuria vastaan äänestää
+vastoin papin ja sielunpaimenen mielipiteitä.
+
+Pari tuntia kesti äänestystä; lämpö kohosi salissa yhä suuremmaksi,
+tympeä ilma, levottomuus ja mielenliikutus kuumetti kasvot, ja silmät
+paloivat uteliaasta innosta.
+
+Ulkona alkoi keskipäivän kirkkaus sammua, auringonsäteet lankesivat
+vinoina, ja varjot ryömivät vuoren juurelle. Tupasissa ja taloissa
+istuivat vaimot odottain pata tulella ja päivällispöytä katettuna; ei
+ollut heidän muistiinsa ollut niin pitkää kunnankokousta.
+
+Äkkiä kuului remuavaa sorinaa käräjätuvalta, se kasvoi kasvamistaan,
+yksityisiä huutoja kuului maantielle asti, ovet avattiin, ihmiset
+virtasivat ulos, kaikkien piirteissä oli liikutuksen ilme, ilo leikki
+vanhain kasvojen uurteissa, kyynelet kimalsivat nuorissa, säteilevissä
+katseissa. "Eläköön, eläköön!" huusivat iloiset äänet, hatut ja
+nenäliinat viuhtoivat ilmassa. "_Hän_ auttoi kuitenkin", sanoo vanha
+sairasjalka mies ja ristii kätensä, "kiitetty olkoon Hänen nimensä!"
+"Nyt on seutumme vapauden tyyssija!" huutaa Eskil Svan ja heilahuttaa
+lakkiaan päänsä päällä. Ja punastuen kohtaa hänen katseensa tyttösen
+ruskean silmäparin, joka koko ajan on etsinyt Eskilin katsetta, mutta
+arasti kääntyy pois, kun etsimänsä tapasi.
+
+Iloiset, onnelliset ihmiset kiiruhtivat koteihinsa kertomaan suurena
+uutisena, että kylän kapakka, joka niin kauan on ollut väestön elämää
+myrkyttämässä, on tänä siunattuna kevätpäivänä äänestetty pois suurella
+äänten enemmistöllä.
+
+Sunnuntairauha ja pyhäpäivänilo vallitsee koko pitäjässä. Ei koskaan,
+siltä tuntuu kotiin kulkevista ihmisistä, ei koskaan ole ilma
+välkkynyt niin läpikuultavan sinisenä Ljungbergin huipulla, ei
+koskaan ole avaruus ollut korkeampi tai leivon sävelet leijailleet
+niin laajoja kaaria. Kuule, miten pikku laulaja visertää, se on
+näkymättömäksi häipynyt ilman sineen, piiloon kuin sydämen syvimmät
+riemunhelkähdykset. Aavana, loppumattomana leviää lakeus; on kuin se
+tänään olisi suurempi kuin konsanaan, ääriä vailla kuin rakkauden
+ajatukset. Vuoret ovat kuin siirtyneet kauemmaksi, on kuin keinuisivat
+niiden pehmeät aaltoviivat rytmeinä, kuin kajahtaisi riemunsävel
+huipulta toiselle.
+
+Kaikki on onnea ja toivoa ja voitoniloa, ilmassa helähtelevät nuoruuden
+ja kevään fanfaarit. Siltä ainakin tuntuu niistä kahdesta, jotka
+suurelta tieltä ovat pujahtaneet polulle, vuoren juurelle, missä he
+käsi kädessä viivyttelevät niin kauan kuin kotona odottavalta isältä ja
+äidiltä suinkin uskaltavat. Hetken tunnelma palaa jalona huumeena
+nuorukaisen sydämessä, hän on unohtanut kaikki päätöksensä välttää
+Brittaa, uhrata oma onnensa ja vain työskennellä Jumalan viinimäessä,
+hän on unohtanut kaiken tänä kevätriemun siunattuna hetkenä, joka on
+vallannut koko hänen sielunsa. Hän on niin nuori, niin riemuitsevan
+onnellinen. Hänen ruiskukkasilmänsä kimaltavat, väreilevän katseen
+etsiessä rinnalla astelevaa tyttöä, ja ennenkuin hän on ennättänyt
+tointua, on hän tunnustanut rakkautensa ja kysynyt, tahtooko Britta
+olla hänen sydämensä ystävä. Ja Britta punastuu yhä syvemmin ja luo
+maahan katseensa, huulten hiljaa liikahtaessa. Eskil ei kuule, mitä hän
+sanoo, mutta Brittan ujona säteilevästä hymystä hän ymmärtää sen
+suostumukseksi. Niin hän sen olisi joka tapauksessa ymmärtänyt,
+vastasipa tyttö miten tahansa, näyttipä miltä tahansa; sillä jo ammoin
+ilmaisivat Brittan ruskeat, lempeät silmät hänen nuoren sydämensä
+salaisuuden. Silloin kietoo Eskil kätensä tyttönsä uumille ja kuiskaa:
+
+-- Britta sinä! Se ennustaa hyvää tulevaisuutemme varalta, että
+vannoimme uskollisuutta tänä päivänä!
+
+Ja Brittan koko kasvot, silmät, huulet ja pienet kuopat poskissa ja
+silmäin kohdalla hymyilevät vastaan, kun hän puristaa Eskilin vankkaa
+työkämmentä yhtä tanakalla, ruskealla pikku kourallaan.
+
+Nyt he ovat laskeuneet metsäpolulta kylätielle, missä ihmisiä
+virtailee, missä nuoriso seisoo parvissa rattoisaa iloa pitäen, missä
+Ruotsin lippu liehuu kevätilmassa täynnä ylpeätä ja riemuisaa
+tunnelmaa.
+
+Ja Eskil herää äkkiä huumeestaan ja tuntee itsensä niin hämilliseksi ja
+nöyryytetyksi. Missä on raittiussaarnaaja, missä Jumalan valtakunnan
+voimakas soturi? Hänestä on tullut tavallinen rakastunut nuorukainen,
+joka uneksii pienestä tuvasta ja peltotilkusta ja tyttösen kauniista
+ruskeista silmistä. Mutta sitä ei voi auttaa -- voimakkaampi kärsittyä
+nöyryytystä on nuoruudenilo, joka täyttää hänen sydämensä. Ja hän
+puristaa taas Brittan kättä, niin kovasti, että pienet jänteiset sormet
+rusahtavat, ja he yhtyvät muihin nuoriin ja liittyvät lauluun:
+
+    "Nyt saapuvat Ruotsin nuoret,
+    rivit vankkana niinkuin vuoret,
+    Koitteessa vuossadan taistoon
+    he käyvät vapauden!"
+
+Tällä lakeudella on muinaisina aikoina suoritettu mahtavia taisteluita
+kamppailevien valtojen välillä, ja isänmaan kunniaksi ja pelastukseksi
+on saavutettu ylpeitä voittoja. Mutta ei koskaan ole taisteltu
+tärkeämpää taistelua, ei kauniimpaa voittoa saatu kuin sinä päivänä,
+jolloin nuorison usko ja innostus voitti kovat, kohmettuneet,
+epätoivoiset mielet, aivan kuin raikkaat silmukat elinvoimaisina ja
+voittoisina lopuksikin putkahtavat vanhan tammen kuivuneesta rungosta.
+
+Mutta ne, jotka kulkivat side silmillä, ne, jotka eivät olleet
+uskaltaneet tarttua lapion varteen kapakan maahan sortamiseksi, ne ovat
+nyreinä ja pahantuulisina vetäytyneet kukin omiin oloihinsa päästäkseen
+kuulemasta kyläläisten melua, päästäkseen näkemästä sinikeltaisia
+lippuja, jotka liehuvat ilmassa elämän kevätiloa.
+
+Pappilassa istui varatuomari Jaksander ja tuumaili kirkkoherran keralla
+pitäjän pimeää tulevaisuutta.
+
+-- Tästä seuraa sisäinen, salainen turmelus, sanoi kirkkoherra
+synkästi, turmelus, joka muutaman vuosikymmenen viertyä on kokonaan
+myrkyttänyt kansan henkisen elämän.
+
+-- Tietysti. Ennen pitkää on salakapakoiminen täydessä kukoistuksessa
+paikkakunnalla. Tietysti, niinhän aina käy. Kolmekymmentä vuotta olen
+tulkinnut lakia itsepintaisille talonpojille eri osissa Ruotsin
+maaseutua, enkä vielä koskaan ole nähnyt, etteivät tällaiset
+väkivaltaiset sekaantumiset persoonalliseen vapauteen olisi saaneet
+aikaan katalaa taantumusta. Miten kävi Rydalin pitäjässä, missä minä
+nuoruudessani istuin käräjiä vanhan Hallstenin keralla. Jumal'auta,
+raittiuskiihkoilijat saivat tahtonsa läpi, kapakka suljettiin,
+rukoushuoneet avattiin, heränneet lauloivat virsiä aamusta iltaan, ja
+kansa oli juoda itsensä kuoliaaksi salakapakkapesissä. Ei ole
+milloinkaan sattunut niin monta rikostapausta kuin juuri kapakan
+sulkemisen aikoina. No, sen sanon, emme me, ukko Hällsten ja minä,
+juuri siunanneet raittiusprofeetoita siihen aikaan!
+
+Kirkkoherra pudisti päätään, ja molemmat herrat istuutuivat pelaamaan
+lautaa johtaakseen synkät ajatuksensa muille aloille.
+
+Herra ja rouva Luft eivät puhuneet paljoa keskenään loppupäivänä.
+Syötyään yhdessä päivällistä -- lapset olivat täyshoidossa kaupungissa,
+missä kävivät alkeiskoulua -- kulkivat he kumpikin itsekseen synkkine
+mietteineen. Herra Luft tunsi iloisen "taiteilija-ajan" nyt
+loppuneeksi, nyt hän taas sai tarttua käsiksi käytännöllisen työn
+aherrukseen, joka ei lainkaan ollut "hänen alansa". Rouva Luft istui
+"salissa" ja tuijotti eteensä katsein, joka ei suinkaan ollut vähemmän
+synkkä kuin kirkkoherran. Mitä voi tehdä? Ei mitään. Vain kärsiä ja
+vaieta ja yrittää toisaalla.
+
+Huoaten hän nousi, laskeusi alas portaita, jotka narisivat hänen
+raskaitten askeltensa alla, ja astui kapakkaan. Siellä näytti hauskalta
+ja miellyttävältä, pöydillä oli valkeat vahakankaat, tiskillä kaunis
+kukkavihko ja tarjoilijattarella valkea, puhdas esiliina edessä. Kuinka
+saattoivat ihmiset, jos heissä oli kipenekään totuutta tallella,
+väittää tätä hauskaa paikkaa paheen tyyssijaksi?
+
+Erään pöydän luona istui Timeon Tingbom, söi voileipää ja valutti
+itseensä toisen olutpuolikon toisensa perästä.
+
+-- No, sepä jotakin! hän huudahti, rouva Luftin nähdessään, sepä
+jotakin, sanon minä! Tässä istuu kunnon ihminen ja kostuttaa hiukan
+suupalojaan. Mutta, hyvänen aika, se on syntiä, ruuan pitää rutikuivana
+vatsaan, tai mene ja lipitä sokerivettä ja kahvia koko päivä, niinkuin
+Björki "kultamuruineen". Jaa-a, sepä jotakin! Ja sitten pakotetaan
+kunnialliset ihmiset perustamaan salakapakoita yleisöä tyydyttääkseen!
+Ja sellaisia sanotaan uskonnollisiksi! Jah, se on siivoa
+kansantaloutta, tiemmä! Hyi, suutari!
+
+Hän löi kätensä pöytään, niin että sali kajahti.
+
+-- Ja ketä on meidän kiittäminen tästä? Jaha, Björkiä, Björkiä, ei
+ketään muuta. Tingbom levähytti kätensä sivulle, kaikki kymmenen sormea
+harallaan. Eikös hän ole kulkenut ja kulkenut ja ollut ynseä lapsille,
+kunnes ne raukat ovat tulleet pyörälle päästä? Mutta onko hän
+kertaakaan ajatellut heidän tulevaisuuttaan? Niin totta kuin elän, niin
+eikös olekin vain Björkin syy, ettei kunta ole ottanut hoitoonsa
+lapsiani ja pannut niitä laitoksiin, johon he kyllä ansiosta olisivat
+kelvanneet? Se on kovaa, rouva Luft, se on kovaa, kun on kahdeksan
+lasta, joita on kunniallisesti elättänyt. Eihän hänellä ole ollut
+ainoatakaan, mokomallakin pörriäisellä, mutta sellaiset asettuvat
+kuitenkin toisten tuomareiksi ja yllyttävät lapsia ja opettavat ne
+tottelemattomiksi sekä vanhemmilleen että esivallalle. Pois hänen pitää
+täältä, sen hän on ansainnut, niin totta kuin olen Timeon Tingbom!
+Kahdeksan lasta, rouva Luft, se ei ole leikin asia, se, siinä on
+kysytty työtä ja kieltäymisiä ihan maahan sortumiseen asti. Ja sen olen
+rehellisesti tehnyt, rouva Luft, monta monituista kertaa olen maahan
+sortunut, monta monituista kertaa! Ja näin on minua palkittu!
+
+Hän haarotti taas kaikki kymmenen sormeaan rouva Luftia kohti ja
+katseli häntä pontevan kysyvästi.
+
+Rouva Luft ei tosin voinut huomata mitään yhteyttä päivän tapahtuman ja
+Tingbomin lastensa hyväksi uhraaman työn välillä, mutta hän lausui
+kuitenkin hänelle ylimalkaisin sanoin osanottonsa.
+
+-- Niin, tietysti, niin, tietysti! sanoi Tingbom, sitähän olen aina
+sanonut. Pois sen ylpeän letukan pitäisi asrakaaneineen ja
+solvauksineen!
+
+Ja hän näpähytti ylenkatseellisesti sormiaan, ja katseeseen ilmestyi
+kavalaa vihaa.
+
+-- Ettekö haluaisi, Tingbom, hiukan pistäytyä meillä? kysyi rouva Luft.
+Ukko kyllä mielellään juttelisi vähän asiasta.
+
+Tingbomin kasvot kirkastuivat, hän nousi, oikoi jäseniään, horjui
+pariin kertaan, ennenkuin saavutti tasapainon, ja seurasi sitten rouva
+Luftia yläkertaan.
+
+Täällä he istuivat myöhään yöhön, kuiskaillen, kertoillen ja tuumien.
+Tingbom lörpötti ja puheli niinkuin tavallisesti, rouva Luft oli täynnä
+suuttumusta, mutta ei kukaan raivonnut niinkuin laiska, kelvoton
+kapakoitsija itse.
+
+-- Vahinkoeläin hän on! hän huusi ehtimiseen, ja hänen typerät,
+mulkoilevat silmänsä säkenöivät, sitä mieltä olen aina ollut,
+tappelupukari, joka tahtoo itse kirkkoherraakin hallita! Jos hän tänne
+jää, saa jok'ikinen kunnon ihminen tehdä vararikon!
+
+-- No, no, rauhotu, ukkoseni.
+
+-- Rauhotu! Miksi pitäisi minun rauhottua, eikö minulla ole oikeus
+raivostua, kun...
+
+-- On, on -- arvelin vain sinun itsesi vuoksi -- voit sairastua, jos...
+
+-- Lorua, se on yhdentekevää, vararikko tästä tulee kuitenkin... Mutta
+hänet pitää leimata...
+
+-- Jaa-a, niin pitää.
+
+Ja jonkinlaisen sielullisen välttämättömyyden perustalla, joka vaatii,
+että raivon hetkinä, jonka syvimpiä syvyyksiä ei voi tarkoin rajoin
+määrätä, on valittava joku uhri vimman purkimeksi, suuntautui
+vähitellen kaikki kiihko ja kostonhalu Gertrud Björkiin, sen taistelun
+alkajaan, joka oli niin surullisesti päättynyt "Luffin kapakan"
+ystäville. Herätettiin hänestä henkiin juttuja, jotka olivat kolmen
+ennakkoluulottoman mielikuvituksen värittämiä. Tapahtumat, jotka olivat
+sattuneet kymmenen, kaksikymmentä vuotta ennen Gertrudin paikkakunnalle
+tuloa, kaivettiin esiin, lisäiltiin epävarmoja piirteitä, ihmiset ja
+asiayhteys järjesteltiin pitämättä lukua kuivasta todellisuudesta.
+Kertojat kiihottivat toinen toistaan, kilpailivat uhrinsa
+kaikinpuolisessa mustaamisessa, puhuivat poskensa polttaviksi jalossa
+suuttumuksessaan nuorison viekottelemisesta tottelemattomuuteen ja
+laittomuuteen. Niin, kauniita aikoja! Ajatelkaas, että hän heitti
+katkismuksen ikkunasta pihalle, kun ei Bartolomeus Tingbom tahtonut
+oppia ulkoa hänen vanhaa raittiusesitelmäänsä! Sen oli Bartolomeus itse
+nähnyt ja itse kertonut, ja hän ei valehdellut, se oli varma, ei
+yksikään Timeon Tingbomin lapsista valehdellut, mitä vikoja heissä
+muuten olikin, mutta rehellisiä ja totuudellisia he olivat, siihen
+olivat vanhemmat otsansa hiessä heidät kasvattaneet. Tai että hän pani
+lapset perunoitaan maasta nostamaan, sen sijaan että olisi opettanut
+heitä lukemaan, josta hän maksunkin kunnalta sai! Tai että hän keskellä
+tuntia lähetti heidät monen penikulman päähän rakkaudenkirjeineen.
+Siivoja juttuja! Ja sellaista piti siedettämän! Sellaista ihmistä, joka
+kehottaa lapsia pahaan, riistää heidät kodeistaan ja ajaa
+epäsiveellisiin yhdistyksiin! Sillä ei suinkaan kukaan uskonut, että
+oli laita menoa noissa "Kanervakukan" kokouksissa, missä pojat ja tytöt
+olivat yhdessä illoin keskenään mellastamassa? Ohhoh, kyllä sen
+jokainen tiesi, miten silloin kävi -- todella siistiä juttuja
+kerrottiin "Björkistä" ja "hänen pojistaan"!
+
+Yhä kirpeämmäksi juoruiluhalusta kävi puhe, päät painuivat vastakkain,
+ja kuiskivat äänet kaivoivat esiin toisen jutun toisensa perästä. --
+Niin, tietysti se oli niin -- ettei tuota jo ennen ymmärretty --
+ajatelkaas, sellainen teeskentelijä -- niin jumalinen oli aina
+olevinaan ja olikin niin kavala! Jaa-a, ne ne osaavat, ne heränneet!
+
+Mutta pois hänen piti, se oli vain oikeus ja kohtuus. -- Eihän nuoriso
+toki saanut turmeltua ajallisesti ja ijankaikkisesti?
+
+Kun Timeon Tingbom aamupuoleen lähti "Luffin kapakasta", oli hänellä
+muassaan kolme kirjettä, jotka oli kirjotettu väännetyllä, varmalla
+naisen käsialalla. Kaksi hän pisti kirjelaatikkoon postin ohi
+mennessään, kolmannen hän vei kotiin, piilotti työpöytänsä laatikkoon
+ja pisti avaimen taskuunsa.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Työhuoneessaan vastapäätä koulusalia, porstuan toisella puolella, istui
+Gertrud Björk lukemassa kirjotuspöytänsä ääressä, kun hänen pieni
+palvelustyttönsä, entinen oppilas, toi hänelle postin: sanomalehden ja
+kaksi kirjettä.
+
+Heitettyään silmäyksen sanomalehden pääkirjotuksiin, aukaisi Gertrud
+toisen kirjeistä. Se oli eräältä ystävältä, joka oli seurannut hänen
+taisteluitaan täkäläisen väestön keskuudessa ja nyt toivotti onnea
+raittiusväen saavuttaman voiton johdosta. Hän luki kirjeen hymy
+huulillaan; se oli niin lämpimästi ja rakastavasti kirjotettu, että se
+oikein lämmitti hänen sydäntään.
+
+Sitten hän kiskaisi auki toisen kirjeen, ja hänen tuijottaessaan
+kirjekuorta ja outoa, vierasta käsialaa, rypistyivät hänen
+kulmakarvansa, ja synkkä, epäluuloinen ilme seurasi lämmintä hymyä.
+Mieluinten hän olisi heittänyt pois koko kirjelmän, polttanut sen
+lukematta, niin epämieluisasti se häneen vaikutti; mutta uteliaisuuden
+ja uhkamielisyyden sekainen tunne pakotti hänet silmäämään sen läpi.
+Lukiessa vaihtui väri alinomaa hänen poskillaan; milloin hän punastui
+otsaa myöten, milloin kalpeni valkeaksi kuin palttina. Kun hän oli
+päässyt loppuun, vaipuivat kädet helmaan ja puoliksi tukahtunut
+tuskanhuuto tunki huulilta.
+
+Määrätön viha kuohui hänessä ja kiiri värjyvänä tulenliekkinä läpi koko
+olennon. Hänen luonteensa koko intohimoisuus, jota hän rautaisella
+tahdollaan hallitsi, purkausi esiin hirvittävän solvauksen pakottamana,
+joka nimettömässä kirjeessä oli singahutettu häntä vastaan. "Kostoa!"
+kajahti hänen vavahtelevista sydänsyvyyksistään, kuin petolinnun
+kirkaisu, "kostoa, oikeutta!"
+
+Mielenliikutuksen voittamana hän lysähti kokoon ja kätki kasvot
+käsiinsä. Miten se oli mahdollista? Eikö hän ollut lukenut väärin?
+löytyikö todella niin halpoja, kataloita ihmisiä?
+
+Ja hän alkoi miettiä kaikkea, mitä oli toiminut paikkakunnalle
+tultuaan, korottaen itseään, kuten loukatun vanhurskauden on tapana.
+Hänhän oli elänyt vain lapsiaan varten, öin, päivin kantanut heitä
+sydämellään, koettanut opettaa rakkautta ja totuutta, taistellut,
+kärsinyt, iloinnut heidän kanssaan. Kuka oli alkanut ja perille vienyt
+raittiusliikkeen? Hän. Kuka oli taistellut itselleen kouluhuoneuston
+korjaukset, kuka oli kirjaston koonnut, josta nyt koko pitäjällä oli
+iloa, kuka oli hankkinut avustusta köyhille koululapsille? Hän, hän.
+Velttoutta, välinpitämättömyyttä, sydämettömyyttä vastaan hän oli
+taistellut, taistellut itsensä ennen aikojaan vanhaksi ja väsyneeksi,
+taistellut, kunnes sydän vuoti verta haavoista, joita ei kukaan nähnyt.
+
+Ja nyt, kun hän niin monta vuotta uutterasti oli työskennellyt
+rakkauden palveluksessa, nyt singahutettiin häntä vastaan hirmuisin
+solvaus, mikä ihmistä voi kohdata. Mitä auttoi hänen viattomuutensa,
+varjo oli kuitenkin langennut hänen nimeensä; hänen elämänsä
+puhtaimman, parhaimman oli tämä raaka loukkaus tahrannut, hän ei voisi
+enää koskaan, sen hän tiesi, tuntea itseään iloiseksi ja vapaaksi
+niinkuin ennen rakkaitten lastensa parissa.
+
+Hän vaikeroi tuskasta, kuohuvan vihan nostaessa kostonhuutojaan hänen
+sisimmästään.
+
+Kuka roisto oli uskaltanut solvata häntä? "Me" oli kirjeessä -- "me" --
+siis heitä oli monta.
+
+Hänen kiihottunut mielikuvituksensa lensi toisesta kuvasta toiseen.
+Tingbomko? Ei, kirje ei ollut hänen käsialaansa, sen Gertrud tunsi
+liian hyvin, jotta miehen olisi onnistunut sitä vääristellä. Hänen
+ajatuksensa liukuivat epäluuloisina ja arkoina yli kokonaisen
+nimisarjan, mutta jättivät ne heti sikseen. Yhteen hän vain uudestaan
+ja uudestaan pysähtyi.
+
+Ei, se ei ollut mahdollista; miten halpaa, kurjaa edes päästää
+sieluunsa moista ajatusta! Itsevaltainen, epähieno, kova hän saattoi
+olla, mutta ei alhainen, ei, ei, ei tällä tavalla, halpamielinen tosin,
+pikkumainen -- mutta ei näin, ei näin.
+
+Ja hän koetti väkivalloin karkottaa kunnianarvoisen, ryhdikkään miehen
+kuvaa, miehen, jonka liikkeet olivat juhlalliset, silmät tummat ja
+levottomat ja suu alakuloinen, aistillinen. Ei, ei, oli hulluutta,
+häpeämätöntä ajatella jotain sellaista! Herran palvelija, sivistynyt
+mies -- mies -- joka...
+
+Mutta miten hän väittelikään itsensä kanssa, tunkeutui tuo kuva
+lakkaamatta hänen tajuntaansa. Sielunsa syvyyksistä, jonne hän sen
+painoi, näki hän sen vilahtavan esiin ja kohoovan, aivan niinkuin
+pimeän käytävän pohjista näemme valon välkähtävän ja olennon lähenevän,
+jonka aavepiirteet vähitellen kauhistuin tunnemme.
+
+Juuri hänhän vihasi Gertrudia, vainosi häntä, työskenteli saadakseen
+hänet pois paikkakunnalta. Ja Gertrud muisti väristen kiihkoisan
+katseen, joka oli hänet lävistänyt, kun hän kunnan kokouksessa lausui
+"ei" sanansa.
+
+Tämä luulo, josta hän ei voinut päästä irti, ja jonka elättämistä hän
+samalla piti syntinä, vaivasi häntä yhtä suuressa määrin kuin itse
+kirje. Hän tarttui kirjeeseen ja luki sen vielä kerran läpi, hitaasti
+ja tutkivasti. Hänen raju mielenliikutuksensa alkoi tyyntyä. Kostoa!
+Hulluuttahan oli edes ajatella tuota sanaa! "Minun on kosto", sanoo
+Herra. "Oi Jumala, anna anteeksi kaikki katkerat, kovat ajatukseni ja
+opeta minua edes tavaamaan rukoustasi: niinkuin mekin velvollisillemme
+anteeksi annamme!" Ja hän purskahti itkuun, syvään, hiljaiseen itkuun,
+jonka aikana viha vaipui, ja sydämen tuska sen sijaan kasvoi suureksi
+ja kirveleväksi. Hänestä tuntui kuin ei hän koskaan enää voisi
+hetkenkään iloa nauttia; velvollisuutta, velvollisuutta -- kaikki oli
+velvollisuutta, sen hän oli täyttävä viimeiseen asti, mutta ilon lähde
+oli häneltä auttamattomasti myrkytetty.
+
+Hän nousi, repi rikki kirjeen, heitti sen uuniin ja sytytti palaset
+tuleen. Hän katseli tarkoin, että joka palanen mustui liekin
+nuolennasta; hänestä tuntui, että hän helpommin voi unohtaa
+vastenmieliset sanat, kun ei niitä enää ollut paperilla.
+
+Juuri kun hän oli nähnyt viimeisen palasen hiipuvan tuhaksi,
+koputettiin ovea.
+
+Koputuksen hän hyvin tunsi, mutta hän ei voinut enää lausua, kuten
+tavallisesti, iloista, avonaista: "sisään!" Äkillinen puna lennähti
+hänen kasvoilleen, ja kun se taas yhtä äkkinäisesti haihtui, oli hän
+punareunaisine, surullisine silmineen, jotka teräväloisteisina
+pilkottivat tuhkanharmaista kasvoista, kuin vanha, sairas nainen.
+
+Hitaasti hän kulki ovelle ja avasi sen. Kynnyksellä seisoi Eskil Svan;
+Gertrudin nähtyään, kiskasi hän lakin päästään, oikaisihe ja teki
+sotilasmaisesti moitteettoman kumarruksen. Hän oli vast'ikään
+suorittanut asevelvollisuutensa, ja sotilasmainen tapa suoristaida ei
+ollut vielä hänestä lähtenyt.
+
+-- Vai niin, sinäkö, Eskil? Hyvää iltaa -- tulehan sisään. -- Gertrud
+nyykäytti päätään, kääntyi nopeasti ja alkoi hääräillä innokkaasti ja
+saamattomasti; hän pelkäsi Eskilin näkevän hänen liikutetut kasvonsa.
+
+Nuorukainen tuli sisään, sulki oven jälkeensä ja astui muutaman askelen
+eteenpäin, odottain Gertrudin pyytävän häntä istumaan. Mutta sellaista
+kehotusta ei kuulunut; Gertrud käänsi hänelle selkänsä ja järjesteli
+hermostuneesti kirjotuspöytäänsä.
+
+-- No, rakas Eskil, sanoi hän viimein, mitä kuuluu? Mehän emme ole
+tavanneet kokouksen jälkeen. Uskonpa sinulla olleen onnenpäivät! Ja
+ajattelepa, isäsi! Siitä näet, että Jumala kuulee rukoukset, jos vain
+rukoilemme uskoen emmekä väsy.
+
+Hän puhui innokkaasti ja katkonaisesti, ei oikein tietänyt mitä sanoa.
+Sillä pitkin matkaa hän ajatteli lakkaamatta noita inhottavia sanoja,
+jotka hän luuli uunissa tuhonneensa. Mutta ne istuivatkin esiin
+selvempinä kuin konsanaan; hän tahtoi ne karkottaa, mutta ne kohosivat
+leimuvin korkokirjaimin hänen muistinsa pohjalta. Mitä, jos Eskilkin
+oli jotain kuullut, jos myrkyllisiä huhuja oli levitetty lastenkin
+kesken! Ja miksikä ei! Se, joka ne oli keksinyt, oli kyllä tarpeeksi
+suuri roisto tähdätäkseen arimpaan kohtaan. Mutta _sitä_ hän, Gertrud,
+ei ollut kestävä. Ilman lastensa kunnioitusta ja rakkautta hän ei
+voinut elää! Hän vilkasi Eskiliin. Ei, tämä ei ollut kaltaisensa.
+Jotakin hän oli kuullut, jotain oli tapahtunut! Eskil näytti olevan
+hämillään, sormieli lakkiaan eikä tuntunut tietävän, mitä sanoa.
+
+-- Niin, onhan sellainen iloksi aina, hän sanoi lopuksi kömpelösti.
+
+Gertrud ei vastannut; hän koetti tointua, koota ajatuksensa arvokkaasti
+kohdatakseen sen, minkä tuleman piti. Ei kiivaasti -- ei vihaan syttyen
+-- levollisesti -- levollisesti.
+
+-- No, rakas poikani, hän jatkoi, ja ääni tuli äkkiä entiselleen, sen
+järeä sointu katosi, ja hän puhui ystävällisesti ja lempeästi, kuten
+tavallisesti, mitä sinulla nyt on kerrottavaa, näytät niin tärkeän
+näköiseltä, istuhan, niin saamme puhella.
+
+Eskil punastui, istuutui tuolin reunalle ja katseli maahan. Niin,
+paljon oli hänellä kerrottavana, paljon hän oli ajatellut ja kokenut
+näinä päivinä ja olisi siitä mielellään puhunut "opettajalle". Hän ei
+vain tietänyt oikein, mistä päästä alkaa.
+
+-- Aiotteko tänä iltana ulos, neiti? kysyi hän viimein jyrkästi.
+
+Gertrud näytti hämmästyneeltä ja epäluuloiselta.
+
+-- Miksi sitä kysyt?
+
+-- Oh, minä olen vain jotain kuullut, Eskil vastasi, pyörittäin lakkia
+sormiensa välissä.
+
+-- Mitä olet kuullut? kysyi Gertrud jyrkästi ja rauhallisesti, mutta
+sydän löi kuin väkivasara hänen rinnassaan.
+
+-- Niin, nähkääs, asia on niin, että minä kuulin sen kauppiaalta, joka
+ostaa äidin palttinan, tiedättehän, neiti, ja hän sanoi kuulleensa sen
+Wettingeiltä, ja nämä taas olivat kuulleet siitä kapakan edustalla.
+
+-- Mitä he olivat kuulleet?
+
+-- Niin, he olivat kuulleet, että täällä pitäjässä on syntynyt juuri
+kuin salaliitto teitä vastaan, neiti. Se työskentelee saadakseen teidät
+pois tuon raittiusasian ja paljon muun vuoksi, mitä olette täällä
+toiminut. Timeon Tingbom on tainnut sanoa "leimaavansa" teidät, ja
+Sverker, jonka tapasin tänä aamuna, pyysi minua varottamaan teitä,
+sillä ne aikovat asettua väijyksiin tänne metsään, kun te iltaisin
+menette ulos.
+
+Gertrud huokasi helpotuksesta ja hymyili. Tuntui niin suloiselta kuulla
+pojan ystävällistä, huolestunutta ääntä. Hänen korviinsa ei siis vielä
+ollut ennättänyt mitään juoruja, jotka olisivat vähentäneet hänen
+kunnioitustaan hänen vanhaa opettajaansa kohtaan. Jumalan kiitos!
+
+-- En pelkää, poikani, hän vastasi. Jumala on suojaava minua pahuuden
+kätyreiltä. Oletko unohtanut 91:sen psalmin: "Joka Korkeimman
+varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee..."
+
+Eskil ei vastannut, vaan katseli miettivänä lakkiansa, jota hän yhä
+pyöritteli kädessään.
+
+-- Menettekö ulos tänä iltana, neiti? hän toisti itsepintaisesti.
+
+-- Menen, vastasi Gertrud, olen luvannut viedä Ollen Stinalle
+kamferttiöljyä. Niin pian kuin olen vihkojen korjauksen lopettanut,
+lähden.
+
+-- Saanko jäädä tänne ja seurata sitten teitä? kysyi Eskil ujosti.
+
+Gertrudin ensimmäinen mielijohde oli vastata: "kiitos, poikani, istuhan
+niin kauan kuin lopetan tämän." Mutta seuraavassa hetkessä hän muisti
+nimettömän kirjeen syytökset, ja hän vastasi sen sijaan niin
+levollisesti kuin saattoi:
+
+-- Ei ole tarpeen, Eskil! Kiitos vain, mutta en pelkää vähintäkään.
+
+Hän tunsi valehtelevansa, tunsi, että hän päinvastoin oli hyvinkin
+peloissaan; että Eskilin salaperäinen viittaus oli pannut hänen
+mielikuvituksensa kiusalliseen liikkeeseen.
+
+-- Mutta minä tiedän heidän aikovan teille pahaa, neiti! huudahti Eskil
+kiivaasti, tiedän, että Tingbom ja muutamat muut möröt väijyvät
+metsässä pelottaakseen teitä.
+
+Gertrudin poskiin ja kaulalle kohosi valkeita, nyppyläisiä täpliä, ja
+hänen yövalvonnasta ja itkusta punettuneet silmänsä loistivat aivan
+kuin verisinä. Niinkuin useimmat yksinäiset naiset hän kantoi syvinnä
+povessaan salaista pelkoa, pelkoa, että hänen kimppuunsa hyökätään,
+häntä rääkätään, raiskataan. Karin Blomin ja muiden nuorten naisten
+kohtalo kohosi kiusallisen selvänä hänen mielikuvitukseensa, hän miltei
+tuskalloisesti peräytyi sitä. Mutta huolimatta puistatuksesta, joka
+miltei pani hampaat kalisemaan, hän ei menettänyt malttiaan eikä
+päästänyt mielestänsä päätöstä olla Eskilin nähden mistään
+välittämättä.
+
+-- Ne ovat pelkkiä juttuja, rakas lapsi, hän sanoi jyrkästi, ethän
+sitäpaitsi voi seurata minua joka ilta, ja se kai voi tapahtua yhtä
+hyvin huomenna kuin tänään.
+
+-- Sitä on sitten aikaa ajatella, arveli Eskil, minä _tiedän_, että ne
+väijyvät teitä, ja pyydän kauniisti saada seurata.
+
+-- Ei, poikani, siihen en voi suostua, vastasi Gertrud matalalla
+äänellä ja päättävästi.
+
+Eskilin uskolliset siniset silmät katsoivat ihmetellen. Hän ei
+käsittänyt, mikä neitiin oli tullut; tämä oli miltei epäystävällinen,
+niin lyhyttä oli hänen puheensa.
+
+-- Pyydän niin hartaasti saada seurata, intti hän.
+
+Katkeruuden hyrsky kuohahti Gertrudissa ja työnsi kyynelet hänen
+silmiinsä. Hän ei voinut sanoa Eskilille syytä, miksi hän ei tahtonut
+tätä seuraansa, hän ei voinut paljastaa nuorukaiselle koko häntä
+vastaan suunnatun vainon kataluutta, hän ei voinut Eskilin läsnäollessa
+mainita syytöstä, joka häntä hävetti niin, että hän sitä ajatellessakin
+punastui. Sen sijaan hänen täytyi karkottaa rakas poikansa, nähdä hänen
+poistuvan, juuri kun hän niin mielellään halusi hänen suojelustaan,
+hänen täytyi haavottaa hänen hyvää, uskollista sydäntään. Mutta se oli
+välttämätöntä -- sitä ei voinut auttaa.
+
+-- Kas niin, Eskil, älä nyt turhia! hän sanoi nauraen, kyynelten hänen
+tietämättään valuessa punettuneita poskia pitkin, minulla ei ole aikaa
+pitempiin puheisiin, poikani. Nyt saat mennä -- hyvästi. Minun täytyy
+jouduttaa työtäni.
+
+Ja hän työnsi Eskilin ovesta, nyykäyttäin hänelle päätään ja naurahtain
+teennäisesti ja ilmeettömästi.
+
+Eskil ei vastannut. Hän kumarsi ja silmäili rakasta neitiään
+surullisin, ihmettelevin katsein, poistuen hitaasti. Gertrud seisoi yhä
+ovella ja kuuli hänen askeleittensa kapinan kuolevan etäisyyteen.
+Silloin kohosi pelko äkkiä aaveena hänen takanaan. Hän kääntyi ja meni
+huoneeseensa; hänelle tuotti sanomatonta helpotusta kuulla pienen
+palvelustyttönsä keittiössä kalistelevan astioita, hän ei ollut
+ainakaan aivan yksin, vaikkapa hänen seuranaan olikin vain pieni
+lapsimainen tyttönen. Hänen ajatuksensa lensivät taas Karin Blomiin --
+miten sydämetöntä, tunnotonta jättää nuori nainen noin yksikseen! Ehkä
+hän ei ollut koskaan niinkuin tänä hetkenä, oman kärsimyksen
+painostaissa, ymmärtänyt koko sen rikoksen kantavuutta, jonka
+yhteiskunta oli tehnyt pikkukoulun opettajatar parkaa vastaan. Ah,
+meidän täytyy itse tuntea yksinäisyyden ja pelokkaan tuskan kauhut,
+jotta sydämemme valtaisi jalon harmin voimaa synnyttävä myötätunto! Ja
+hänen ajatuksensa lensivät yhä laajemmalle, autioitten seutujen,
+synkkäin korpien pieniin koulutaloihin, missä nuoret naiset elävät
+elämäänsä yön ja yksinäisyyden kauhuja salaisesti peljäten. -- Oi
+Jumala, auta meitä kaikkia pieniä ja ylönkatsottuja, hiljaisten, silmän
+näkemättömäin taistelujen taistelijoita!
+
+Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen ja koetti tehdä työtä, mutta mieli
+oli liian rikki revelty. Hän näki alati edessään Eskilin kummastelevan
+katseen; se oli kuin luota karkotetun uskollisen koiran äänetön
+vetoaminen. Gertrud painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Rakas
+poikansa, sydämensä lapsi, joka oli aina tuottanut hänelle vain iloa,
+oli hänen täytynyt karkottaa pois, kun hän tuli hänen luokseen hellänä
+ja rakastavana kuin poika äitinsä luo. Terävämpää tikaria eivät he
+olisi koskaan voineet terottaa hänen veristävää sydäntään varten, nuo
+kurjat, jotka häntä vainosivat.
+
+Neljännes neljänneksen perästä vieri, ja suru ja tuska ja epäröiminen
+ja pelko ajoivat toisiaan takaa hänen sielussaan kuin myrskytaivaan
+pilvet. Olisiko hän sittenkin menemättä Per Ollen Stinan luo tänä
+iltana -- ehkä oli paras olla uhmaamatta -- voisihan hän mennä
+seuraavana aamuna varhain? -- Mutta hän oli luvannut. Stina makasi
+vaivoissaan ja kaipasi lievitystä, ehkä muodostuisi yö hänelle
+vaikeaksikin, jollei hän saisi mitään voidetta. -- Ottaisiko hän Marien
+mukaansa? -- Kaksin on aina parempi kuin yksin, vaikka toisena olisi
+vain kuudentoistavuotias tyttö, joka on meitä itseämmekin pelokkaampi
+-- voihan joka tapauksessa edes hiukan puhella, päästä kuulemasta omia
+askeleitaan ja oman sydämen kolkutusta. -- Ja miten lieneekään,
+väkivallantekijät eivät ole niin häikäilemättömiä kohdatessaan kaksi
+naista kuin yhden.
+
+Niin, parasta oli ottaa Marie mukaan. -- Mutta sitten hän tuli
+katsoneeksi kelloa; se oli yli yhdeksän, Marie oli kalvetustautinen ja
+ilta-uninen, hänen oli noustava varhain, hän tarvitsi unta. Mitä apua
+hänellä sitä paitsi saattoi olla yksinkertaisesta tyttö parasta? Joko
+he pitelisivät häntäkin pahoin, tai hän juoksisi kirkuen tiehensä. Ei,
+parasta oli mennä yksin. -- Samassa hän kuuli keittiöstä tuttuja ääniä.
+Hän hymyili kesken huoliaan: Marie oli jo paneutunut levolle ja
+kuorsasi äänekkäästi! Miten hän hennoisi herättää tytön? Ei, olkoon
+sinänsä.
+
+Hän järjesti kirjotuspöytänsä, otti esiin lääkepullon ja hiukan ruokaa,
+jotka hän pani verkkolaukkuun, pani hatun päähänsä, heitti saalin
+hartioilleen ja läksi ripeästi ulos laukku käsivarrella.
+
+Toukokuinen ilta oli kirkas ja kesäisen lauha. Oratuomet tien varsilla,
+jota hän kulki, olivat täpösen täynnä valkoisia kukkia, jotka
+valoisassa iltahämyssä loistivat aavemaisen hohtavina. Taivaan sininen
+kaarikatto kalpeni kalpenemistaan kevätyön lähenevässä hämärässä.
+Satumaisina ja salaperäisinä kohosivat vuoret taivaanrannasta kuin
+ikivanhat jättiläiset, joiden silmä ei koskaan ummistu, jotka valvovat,
+muistojen varjot mielessä väikkyen, sillä välin kuin avara lakeus
+monine ihmisasuntoineen, lakeus, jonka auringon kuumentamassa mullassa
+kuohuva voima kihisee, lepää kuin väsyneenä ja uneen vaipuneena,
+värähtäin elämänkaipuusta, kun muuttolintujen suhina sohahtaa läpi
+avaruuksien.
+
+Nopein askelin ja jyskyttävin sydämin kiiruhti Gertrud eteenpäin. Illan
+ihanuus saavutti hänet vain kuin etäinen kaunis sävel, joka silloin,
+tällöin tunki hänen levottomain ajatustensa lomaan. Niin kauan oli
+laatuun käyvää, kun hän kulki avonaista tietä, mistä näki vapaasti yli
+lakeuden; täällä ei ollut varjoja eikä metsikön kahinaa häntä
+pelottamassa, ja kaukaisten ihmisasuntojen näkeminen oli luovinaan
+hänen kiihottuneeseen mielikuvitukseensa jonkinlaisen seuran tunteen.
+Mutta hänellä oli myös metsäpalsta kuljettavana, ennenkuin saapui Per
+Ollen tuvalle; sitä hän pelkäsi, siellä häntä väijyttiin -- jos Eskilin
+epäluulo oli perusteltu.
+
+Nyt oli vain muutaman metrin matka sinne -- pensaikko kävi tiheämmäksi,
+siellä täällä kohosi uhkaava kuusi tien vierellä. -- Hän kuvitteli
+kiiruhtavansa askeliaan, sillä hän kulki nopeasti ja levottomasti,
+mutta itse asiassa hän liikkui viivähdellen, pienin tihein askelin.
+
+-- Oi, Jumala, hän kuiskasi sisimmässään, vapauta minut tästä hirveästä
+pelosta -- ota pois tuska -- mitä pystyvät ihmiset tekemään -- mitä
+sillä väliä, jos he pahoin pitelevät -- raiskaavat, murhaavat?
+Kuolematon sieluni on vapaa -- sen voit vain sinä ottaa. -- Vapauta,
+minut pelosta -- salli minun löytää leponi kasvoisi kirkkaudessa!
+
+Nyt hän oli tullut metsänreunaan, kuusien tumma holvi avautui hänelle.
+Sydän jyskytti kurkussa asti, kädet peitti jääkylmä kosteus, mutta hän
+astui rohkeasti tiheään metsään, missä tuntemattomat vaarat häntä
+väijyivät, hän kulki varmoin, päättävin askelin, lakkaamatta toistaen
+sanoja: "Korkeimman varjeluksessa" -- "Kaikkivaltiaan varjossa".
+
+Puolitiehen päästyään, hän äkkiä kuuli toiselta puolen kimeän
+vihellyksen, joka terävänä halkaisi illan hiljaisuuden. Sydän hypähti
+hänen rinnassaan, ja oli kuin ruumista olisivat tuhannet silmäneulat
+pistelleet. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen hämmentynein katsein,
+kauhua täynnä. Nyt kuului yhtä terävä vihellys toiselta puolen.
+Omituinen hervottomuuden tunne levisi hänen jäseniinsä, hän seisoi
+liikahtamatta, odottain miltei levollisesti, että juopuneita miehiä
+hyökkäisi metsästä hänen kimppuunsa.
+
+Mutta ei tullut ketään, eikä vihellyskään uudistunut; metsän
+äänettömyyttä häiritsi vain kyyhkysen kujerrus tai laulurastaan
+uneksivat sävelet. Gertrud tempautui irti herpoutumisestaan ja läksi
+eteenpäin. Mutta polvet eivät kantaneet ja jalat tuntuivat
+lyijynraskailta; hänen täytyi pysähtyä ja istua kivelle hetkeksi
+levähtämään.
+
+Sitten hän nousi ja kiiruhti metsästä niin nopeasti kuin suinkin.
+
+Neljänneksen kuluttua hän oli perillä, ja siellä häntä odotti palkka
+hänen rakastavasta rohkeudestaan. Sängyssä makasi Stina tuskasta
+vaikertain; Gertrudin nähdessään hän puhkesi ilonkyyneliin.
+
+-- Hyvänen aika, Jumala teitä siunatkoon! Ihanhan on kuin Jumalan
+enkeli tulisi auttamaan minua Betesdan lammikolle! Ai -- ai -- ai!
+
+-- Onko teidän niin vaikea, Stina kulta? kysyi Gertrud osaaottavasti.
+
+Vaimo yhä voivotteli, ja Gertrud nosti peitteen pois ja tarkasti
+jalkaa.
+
+-- Ei siinä mitään näy, sitä vain särkee ja särkee, valitti Stina.
+
+Gertrud hieroi sairasta jalkaa, pani kääreitä, korjasi vuodetta, puheli
+Per Ollen kanssa, luki sairaalle ja rukoili. Mutta koko ajan hän
+ajatteli palausmatkaansa metsän läpi. Hän kuuli tuskanpelon herkeämättä
+suhahtelevan kiihtyneessä mielikuvituksessaan kuin ijäti vaikenematon
+omantunnonsoimaus.
+
+Sanottuaan jäähyväiset väelle ja ennätettyään mäen alle, joka johti
+torpasta metsään, hän pysähtyi hetkeksi epäröiden. Ehkä hänen kuitenkin
+tulisi pyytää Per Ollea seurakseen, ehkä oli Jumalan kiusaamista kulkea
+näin yksin tuntemattomia vaaroja kohden?
+
+-- Ei! hän huudahti, puhuen ääneen pelkonsa vaientaakseen, ei, Jumala
+on suojaava. Käynee kuinka käynee, olen hänen kädessään. Mitä
+tapahtuneekin, vaikkapa pahinkin, on hän kanssani. "Jos tuonelaan
+vuoteeni rakentaisin, katso, sielläkin olet sinä." Miksi peljätä? Mitä
+voivat ihmiset sielulleni?
+
+Ja silmänräpäyksessä katosi kaikki pelko kuin haihtuva kipu. Suuri
+levollisuus laskeusi hänen ylitseen, askelet muuttuivat oudon keveiksi,
+maa ei tuntunut jalkain alla, kun hän nopeasti asteli kapeaa
+metsäpolkua. Hänen sielunsa täytti hiljainen, autuas hurmaus; riemuiten
+hän kuiskasi: "sinä käyt jalopeuran ja kyykäärmeen päällä ja tallaat
+nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen."
+
+Ei mikään häirinnyt hänen kulkuaan; metsä oli hiljainen ja juhlallinen
+kuin pyhäkkö, ja kevään vienot lemut kohosivat puiden väliltä kuin
+suitsutussavu Herran alttarilta. Mutta kun hän läheni tietä, kuuli hän
+kahinaa pensaikosta ja kohta sen jälkeen hän näki jonkin, olentoko lie
+ollut vai varjo, salamannopeasti soluvan pitkin metsänlaitaa ja
+katoavan kuusten väliin.
+
+Hän painoi kätensä sydäntä vasten, joka taas alkoi jyskyttää. Eskil oli
+siis ollut oikeassa -- niin pitkälle oli vaino mennyt -- palkaksi hänen
+työstään juoppoutta ja siveettömyyttä vastaan, palkaksi siitä, että hän
+tahtoi kasvattaa koululaisensa kunnollisiksi, hurskaiksi ihmisiksi,
+väijyttiin häntä. Mutta mitä ihmeellistä siinä oli? Tuliko oppilaan
+olla opettajaansa suurempi? Eikö kaikkia totuuden taistelijoita oltu
+pilkattu, vainottu, kivitetty, miksei siis _häntäkin_? Voi miten pieni,
+miten itsekäs hän sentään pohjalta oli pelkoineen, tunnustuksen ja
+kiitollisuuden vaatimuksineen!
+
+Kotia lähestyessään hän hämmästyksekseen näki Eskilin istuvan
+koulutalon portailla ja nousevan pystyyn hänen tullessaan.
+
+-- Mitä tämä on, Eskil? hän huudahti samalla liikutetuin ja
+tyytymättömin katsein, miksi istut täällä?
+
+-- Niin, neiti, saatte luvan antaa anteeksi, mutta en voinut muuta,
+sanoi nuorukainen hämillään, parasta lienee minun tunnustaa olleeni
+tottelematon ja seuranneeni teitä etäältä. Kuulin kyllä nuo ilkeät
+vihellykset, useampia roistoja oli liikkeellä tänä iltana teitä
+pelottaakseen, tiemmä. Enempää eivät ehtineet. Häijyjä ihmisiä, mutta
+aika jäniksiä myös.
+
+-- Eskil rakas, jatkoi Gertrud entisellä, samalla kertaa sekä
+paheksuvalla että hellällä äänellään, kiitos, poikani, teit
+rakastavasti minua noin ajatellessasi. Mutta näethän, Jumala suojaa
+minua! Nyt sinun täytyy luvata, ettet uudista tätä.
+
+Hän hymyili ja taputti ystävällisesti Eskilin käsivartta.
+
+-- Täytynee koettaa luvata, koska niin tahdotte. Mutta saatte suoda
+anteeksi, että aion hiukan pitää niinkuin silmällä noiden roistojen
+aikeita.
+
+-- Niin, kiitos, poikani! Nyt saat kuitenkin lähteä kotiin. -- Kello on
+yli kymmenen -- se ei käy laatuun. Hyvästi, rakas Eskil. -- Ja vielä
+kerran kiitos.
+
+-- Niin, nähkääs, minulla on muutakin puhuttavaa teille, sanoi Eskil,
+maahan katsoen ja punastuen.
+
+-- Ei nyt, rakas Eskil, vastasi Gertrud innokkaasti, on liian
+myöhäistä, minä olen väsynyt, ja -- mutta tule sunnuntaina
+jumalanpalveluksen jälkeen, niin juttelemme.
+
+Gertrud nyykäytti ystävällisesti ja meni sisään.
+
+Hän tunsi itsensä äkkiä niin hellämieliseksi, niin lapsellisen
+onnelliseksi pojastaan, että kyynelet kihosivat hänelle silmiin. Sitä
+ei voinut kerta kaikkiaan auttaa, olipa hän miten voimakas, miten urhea
+tahansa yksinään taistellessaan, sykki kuitenkin hänen povessaan naisen
+lämmin sydän, joka kaipasi hellyyttä ja rakkautta.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Koko pappila oli ylösalaisin pantu Estridin lähestyväin häiden vuoksi.
+Rouva itse oli ensimmäinen työnteossa; hänet oli vallannut
+puhdistamisinto, joka joskus vaivaa perheenäitejä suurten perhejuhlain
+edellä. Punaiset täplät poskilla ja ruskeat silmät innosta loistain hän
+juoksenteli ullakon ja kellarin väliä, vainoten jok'ainoaa
+tomuhiukkasta, joka hänen tielleen sattui, sen samean päähänpiston
+ajamana, että hän muka tyttärensä onnen vuoksi ponnisteli.
+
+Estrid itse ei ottanut puuhiin osaa. Niin paljon kuin mahdollista hän
+pysytteli niistä erillään, lupasi mielessään itselleen, ettei uusissa
+oloissaan koskaan yhdistäisi "suursiivouksen" ja "perheonnen"
+käsitteitä, istui muutoin enimmäkseen huoneessaan, luki, kirjotti ja
+katseli silloin tällöin sulhasen lähettämiä lahjoja. Silloin painui
+hänen kasvoihinsa ylenkatseellinen ilme. Lahjat olivat herättäneet
+hämmästystä ja ihastusta koko pappilassa; pojat olivat kerskuneet
+niistä koulutovereilleen, palvelustyttöjen herännyt halu oli tuottanut
+heille levottomia unia, papinrouva oli punastunut ja vavissut, kun
+kalliit kivet otettiin esiin silkkipapereistaan, ja vanha Lina täti oli
+joka lahjalta yhä syvemmin niijannut Estridin sulhaselle. Vain Estrid
+jäi koskemattomaksi. Hänessä eli puoliksi läpinäkyvä ajatus, joka ei
+antanut hänelle rauhaa: "hän ei voi maksaa kyllin suurta hintaa!"
+Arvostelevasti hän oli tarkastellut jalokivirintaneulaa, joka
+toalettipöydällä kimalsi siniseltä samettipohjaltaan, ja sitten
+halveksivasti huudahtanut: "vain ruusutimantteja!" Ja rouva Henningson
+oli katsellut häntä ihastunein silmin. Kuinka se tyttö kaikki ymmärsi!
+Niin, jos joku sopi rikkaaksi nuoreksi rouvaksi, niin toki Estrid.
+Jumalan kiitos, hän oli saanut hyvän kasvatuksen! Mutta kyllä oli hänen
+aika mennä naimisiin. Yli kolme vuotta hän oli antanut sulhasparkansa
+huokailla ja kerjäten pyytää häntä määräämään hääpäivää; hyvä oli, että
+hän sen viimeinkin oli tehnyt!
+
+Kirkkoherra oli tavallista rakkaammalla ja alakuloisemmalla mielellä.
+Väsyttävät häävalmistukset sattuivat samaan aikaan kuin yhtä väsyttävät
+raittiustaistelut, niin ettei hänellä ollut rauhaa kotona eikä muualla.
+Sitä paitsi oli hänen sydänvikansa taas huomauttanut olemassaolostaan,
+hänellä oli ollut useampia kohtauksia, hän oli käynyt pari kertaa
+lääkärin luona, mikä aina synkisti hänen mielensä. Estridin tavalla
+hänkin sulkeutui omaan huoneeseensa, sillä välin kuin kuuruuharjat ja
+tomurievut raivosivat muussa asunnossa.
+
+Niin hän istui eräänä iltapäivänä kiikkutuolissaan kolme päivää
+ylimääräisen kunnankokouksen jälkeen ja tuumi pitäjän huolettavia
+oloja. Ei ollut tulevaisuus koskaan näyttänyt niin synkältä ja
+epäselvältä kuin nyt. Hänen mielikuvitukseensa heijastuneina kasvoivat
+nuoret voimat, jotka nyt syvyyksistä kohosivat, uhkaaviksi olennoiksi,
+jotka täyttivät hänet kiihkeällä vastenmielisyydellä ja samalla
+herättivät hänessä jonkinlaista uteliasta, levotonta kaipuuta. Hän
+tunsi tällä hetkellä olevansa yksinäinen mies, kauhistavan yksinäinen.
+Hänestä tuntui kuin olisi aika uusine ajatuksineen, uusine päämäärineen
+livahtanut hänen luotaan ja pilkaten uhmannut hänen yrityksiään sitä
+seurata.
+
+Tämän kamalan kilpajuoksun hän näki ruumiillistuneena Gertrud
+Björkissä, joka häikäilemättä puuhasi kiihottaakseen nuorisoa
+halveksimaan kaikkea olemassa olevaa, kirkkoa, vanhempain valtaa, ja
+ennen kaikkea häntä, pappia, johtajaa, opettajaa.
+
+Yhä synkempänä kuvastuu hänen silmiinsä tulevaisuus, Kirkko tyhjä --
+salakapakoiminen kukoistaa kuin myrkkysienet -- nuoriso villiintynyttä,
+antautuen salaisten himojen valtaan vapaakirkollisten myöhäisissä,
+öisissä kokouksissa -- hajaannusta -- hämmennystä -- laittomuutta --
+rakkaudettomuutta. -- Oi Jumala, armahda onnetonta seurakuntaasi --
+onnetonta Ruotsin kansaa! Herätä isien henki, kurin, vanhurskauden,
+tottelevaisuuden henki!
+
+Ja hänen vastenmielisyydentunteensa Gertrudia kohtaan muuttuu pyhäksi
+vihaksi; epätoivon painajainen, joka on häntä hallinnut, katoaa,
+kyynelet nousevat hänen silmiinsä, hän tuntee itsensä voimakkaaksi ja
+vapaaksi ryhtymään taisteluun ajan pahuutta vastaan.
+
+Juuri kun hän oli päässyt tähän mielialaan, koputti palvelustyttö ovea
+ja toi postin. Hän vilkaisi sanomalehtiin ja luki kirjeensä muuttumaton
+ilme kasvoilla. Mutta äkkiä hän rypisti kulmakarvojaan ja heitti pois
+kirjeen, jota par'aikaa luki. Hän oli tuntenut Timeon Tingbomin tyylin:
+"Emme tahdo sellaista opettajaa, joka ei mitään opeta lapsille, meitä
+on monta valittajaa, minulla on todisteita siitä." Inhon ilme painui
+hänen kasvoihinsa, häntä äkämöitti, että syytöksiä Gertrudia vastaan
+teki sellainen kurja mato kuin Tingbom.
+
+Niin, se suututti häntä siihen määrin, että hän äkkiä tempautui irti
+ajatuksistaan, nousi, läksi talliin, antoi valjastaa hevosen kärryjensä
+eteen ja matkusti virka-asioilleen, joilta palasi vasta illalla
+myöhään.
+
+Mutta kun hän tuli kotiin, odotti häntä toinen kirje; käsiala oli
+väännelty, mutta kaunis, ja kieli jotenkin hyvää. "Korkeastioppinut
+herra kirkkoherra!" oli siinä, "vaikea on kirjottaa siitä, mistä
+kirjotan, mutta velvollisuus ennen kaikkea. Näinä synnin ja turmeluksen
+viimeisinä aikoina, jolloin perkele hiipii ympäri..." ja sitten seurasi
+joukko syytöksiä Gertrudia vastaan, täynnä salaperäisiä viittauksia,
+jotka jättivät paljon sijaa arvaamiselle. "Huhuja kulkee pitkin pitäjää
+-- huolestuneet vanhemmat eivät enää uskalla lähettää lapsiaan kouluun;
+heidän nimessään, arvoisa kirkkoherra, rukoilemme me, että kääntäisitte
+huomionne siihen, mitä on tekeillä. Onhan siitä esimerkkejä, kuinka
+näiden näennäisesti niin kauniiden olojen alla piilee syntiä ja
+paheita", j.n.e., j.n.e.
+
+Jos kirkkoherra olisi nähnyt itsensä kuvastimessa tätä kirjettä
+lukiessaan, hän olisi pelästynyt välähdystä, joka tuikahti hänen
+silmäinsä pohjasta. Mutta hän ei katsellut kuvastimeen, vaan antoi sen
+sijaan kasvojensa vetäytyä huolestuneisiin ryppyihin ja alakuloisen
+murheen himmentää silmiensä loisteen. Hän laski kirjeen kädestään ja
+alkoi astella edes takaisin lattialla, kädet selän takana ja katse
+permannossa kiinni.
+
+-- Mieltä kuohuttavaa, hirmuista, että sellaisia syytöksiä voidaan
+tehdä, hän ajatteli, mutta mitä tarkottaa oikeastaan tuo viimeinen --
+mitä?
+
+Äkkiä hän löi otsaansa, hermostunut, levoton hymy ilmestyi piirteisiin,
+hän kiiruhti kirjotuspöydän luo ja luki kirjeen vielä kerran.
+
+-- Tietysti -- tietysti, hän mutisi, ja kasvot vääntyivät
+mielenliikutuksesta, etten ole sitä ennen ajatellut -- en huomannut --
+en ymmärtänyt -- tuota luonnotonta, kiihtynyttä suhdetta -- tuota
+epätervettä, hypnootista vaikutusta, mikä hänellä on nuoriin! Mutta
+kenpä voisikaan ajatella -- kenpä sellaista mielessään kuvitella...?
+
+Ja hän muistaa äkkiä jotain, minkä oli huomannut kunnankokouksessa,
+jotain, joka oli kiusallisesti häneen vaikuttanut. Hän muistaa
+nähneensä, kuinka Gertrudin ja Eskilin silmät yhtyivät pitkään
+keskinäisen ymmärtämyksen katseeseen, ja kuinka silloin väri molempain
+poskilla vaihtui. Hän muistaa, kuinka omituinen loukatun vanhurskauden
+pyhän vihan tunne silloin kulki hänen sielunsa läpi. Nyt -- surullista
+ajatella -- hän ymmärsi miksi.
+
+Hän ei enää epäröinyt; kamala selvyys oli tänä hetkenä valaissut
+sameita ja salaperäisiä oloja. Puoliksi unohtuneet muistot sukelsivat
+esiin, kummalliset huhut, epäselvät viittaukset putkahtivat esiin nekin
+ja liittyivät kokonaiseksi, selväksi kuvaksi, joka ei jättänyt
+epäröimisille tilaa. Asema oli hänelle nyt selvä, ja sen vakavuus oli
+niin valtava, että hikipisarat kihosivat hänen otsalleen, samalla kuin
+tyytyväinen ilme silloin tällöin vilahti hänen katseessaan.
+
+Oikeutettu oli siis ollut hänen selittämätön vastenmielisyytensä
+Gertrud Björkiä, koko tuota teeskenneltyä, ulkonaista kuntoa,
+nöyryydenpuutetta, etevämmyyden, erinomaisuuden pyydystämistä kohtaan,
+joka jätti sisimmät sydänsyvyydet tutkimatta ja kuria vaille.
+
+Mutta mitä oli nyt tehtävä? Totta tosiaan, nyt oli saavutettava
+käärmeen viekkautta, josta raamattu puhuu. Ei äkkipikaisuutta -- ei
+varomattomuutta -- ei ankaraa tuomiota todistamattomain syytösten
+pohjalla. -- Kirkkoherra taittoi kokoon molemmat kirjeet ja pisti ne
+kirjotuspöydän laatikkoon, jolloin hän hiukan päätänsä kohauttain
+ajatteli, että nimettömät kirjeet ovat katalia välikappaleita, joita ei
+yksikään gentlemani koskaan käytä hyökkäysaseinaan. Ei, tässä oli
+varovasti kuulusteltava ja tutkittava, siksi kunnes sisäiset, sitovat
+johtopäätökset olivat saaneet ilmeisistä tosiasioista vahvistuksensa.
+
+Seuraavana päivänä kirkkoherra kutsui luoksensa Gertrudin vanhimmat
+koululapset ja teki heille muutamia kysymyksiä, joihin he kummastuneina
+ja hämmästyneinä vastailivat myöntäin ja kieltäin, kuinka kulloinkin
+mieleen juohtui -- Juuri kun kuulustelu oli lopussa ja lapset menneet,
+tuli posti, tuoden vielä uuden nimettömän kirjeen, samansisältöisen
+kuin edelliset ja "huolestuneiden isien" allekirjottaman. Kirkkoherra
+pudisti päätään, yhdisti lasten todistukset kirjeen syytöksiin, ja yhä
+voimakkaammaksi kasvoi hänessä sillä välin ajatus, että nimettömät
+kirjeet ovat kurjia aseita, joita ei yksikään gentlemani käytä.
+
+Koko viikon kirkkoherra taisteli muuatta kiusausta vastaan, joka hänet
+sitten lauantaiaamuna voitti. Hän lähetti nimittäin sanan Timeon
+Tingbomille, pyytäen tätä saapumaan silloin ja silloin pappilaan.
+
+Timeon tuli ilomielin, lakki vinossa, ja terävissä, keltaisenkalpeissa
+kasvoissa pilkotti huolestunut ymmärtämys kirkkoherraa kohtaan, vaikka
+se kuitenkin kohta katosi tämän valtavan etevämmyyden edessä. Timeon
+seisahtui, kuten tavallisesti, ovensuuhun, raappasi jalallaan ja
+ihmetteli itsekseen, olisiko kirkkoherralla puolipohjain pano vai
+korkojen korjausko, vai ehkäpä suorastaan kenkäin tilaus asiana.
+
+Timeonin näitä miettiessä, taisteli kirkkoherra taas muuatta kiusausta
+vastaan, joka hänet jälleen voitti. Hän otti esiin nuo kolme nimetöntä
+kirjettä, ojensi niitä suutariin päin ja kysyi:
+
+-- Tiedättekö, Tingbom, kuka nämä on kirjottanut?
+
+Tingbom katseli kirjeitä, vilkasi sitten kirkkoherraan ja vastasi,
+vahakeltaisten kasvojensa värin vaihtumatta, silmissä luotettavin
+ilmeensä:
+
+-- En, arvoisa kirkkoherra! Saantiili mies ei ole tekemisissä
+tuollaisten häväistyskirjotusten kanssa.
+
+-- Miten te tiedätte, että ne ovat "häväistyskirjotuksia", kun ette ole
+niitä lukenut? kysyi kirkkoherra ivallisesti.
+
+Tingbom oli hämmentymäisillään, mutta toipui heti, nielasi, rykäsi ja
+sanoi rohkeasti:
+
+-- Otaksun niitä sellaisiksi, koska te, kirkkoherra, ette tiedä, mistä
+ne ovat kotoisin.
+
+Kirkkoherra tunsi itsensä hieman laudalta lyödyksi, mutta hän ei
+antanut perään, hän etsi ensin tulleen kirjeen, ojensi sitä taas
+Tingbomiin päin ja toisti kysymyksensä:
+
+-- Ettekö te siis todellakaan ole kirjottanut tätä, Tingbom?
+
+-- En, arvoisa kirkkoherra, vastasi Tingbom vielä levollisemmin ja
+luotettavammin.
+
+Kirkkoherra kääntyi, heitti kirjeet kirjotuspöydän laatikkoon ja kulki
+sitten kerran läpi huoneen.
+
+-- No, Tingbom, sanoi hän sitten ja pysähtyi suutarin eteen, mitenkäs
+on nykyjään lastenne laita? Käyvätkö ne kunnolla koulua?
+
+-- Eivät, eivät ne käy lainkaan koulua, otin ne pois.
+
+-- Mitä se merkitsee? Tiedättehän...
+
+-- Se merkitsee sitä, keskeytti suutari kunnioitusta puuttuvasti,
+etteivät kunnialliset ja viisaat vanhemmat voi pitää lapsiaan koulussa
+huhujen vuoksi, joita en pitäjällä liikkeessä neiti Björkistä.
+
+-- Vai niin? Mitä huhuja? ihmetteli kirkkoherra, huolettoman
+alentuvasti hymyillen, en ole niistä kuullut.
+
+-- Vai ette -- Niin...
+
+Ja nyt laukesivat suutarin kielen siteet. Tulvehtivalla innolla hän
+kuvasi koulun turmelusta Gertrudin ajalla, kuinka lapset saivat lukea
+raittiuskirjotuksia katkismuksen ja raamatun asemesta. "Ja mitä hyötyä
+siitä on, arvoisa kirkkoherra? Vetoan koko konsistoriumiin, mitä
+hengellistä siunausta voi heillä olla raittiuskirjotuksista hädän ja
+surun hetkinä?" Sitten hän kuvasi "Kanervakukan" turmelevaa vaikutusta
+nuorison siveyteen. "Yhteen-, kahteentoista, niin jopa kahteen, kolmeen
+öisin ne ovat yhdessä, pojat ja tytöt, ja sen nyt tietää jokainen,
+miten käyttäydytään, kun eri sukupuolet ovat yhdessä noin
+sopimattomalla ajalla." Ja lopuksi hän teki samanlaisia inhottavia
+viittauksia, joita oli kirjeissäkin.
+
+Kirkkoherra tunsi polttavaa halua potkaista pienen kirkuvan suutarin
+ulos, jonka katse kipinöitsi terävänä kuin hänen nenänsä, mutta siitä
+huolimatta hän halukkaasti kuunteli puhetta.
+
+-- Niin, tuo oli myös kirjeessä, keskeytti hän viimein, niin että nyt
+ymmärrän teidän valehdelleen minulle.
+
+-- Valehdelleen! huudahti Tingbom, panematta huomiota kirkkoherran
+ajatusjuoksuun, te voitte itse kysyä pätevämmiltä kuin minä, eivätkö
+ole asiat niinkuin sanon. Kysykää herra ja rouva Luftilta, jotka ovat
+ottaneet lapsensa koulusta pois ja panneet ne kaupungin alkeiskouluun!
+Kysykää Svaneilta -- ottakaa selvä opettajan suhteesta Eskil Svaniin.
+Minä sanon teille jotain -- ja hän tuli aivan tuttavallisesti
+kirkkoherran kirjotuspöydän luo asti ja jymähytti siihen nyrkkinsä --
+on todisteita siitä, että hänellä ja Eskilillä oli lemmenkohtaus
+koululla kello yksitoista illalla. Minä ja kaksi muuta asianymmärtävää
+henkilöä näimme sen itse -- näimme, kuinka he seisoivat kuhertelemassa
+ja tassua paiskaamassa koulun edustalla myöhään yöhön. -- Omin silmin
+sen näimme.
+
+Ja suutari vetäytyi taaksepäin ja osotti juhlallisesti pieniä teräviä
+silmiään, jotka näyttivät katseen katalaa myrkyllisyyttä aivan
+käpristyvän.
+
+-- No, no, ajatelkaapa vähän, mitä syytöksiä tässä laskettelette!
+huomautti pappi ankarasti. Mutta häntä ahdisti yhä äskeinen halunsa
+potkaista Tingbom ulos ovesta ja sama tarve tyydyttää kiusallista
+uteliaisuuttaan.
+
+-- Laskettelen! Vaikka se olisi viime sanani, arvoisa kirkkoherra! Ne
+katselivat toisiaan kuin kyyhkyspari ja puristelivat toistensa kättä
+aivan talon nurkalla, kun minä ja pari ystävääni palasimme kotiin
+päivätöistä. Silloin ne vetäytyivät nurkan taa --ja mitä sitten
+tapahtui, sitä minun ei tarvinne mainita tässä pyhässä paikassa, herra
+kirkkoherra!
+
+Näin sanoen Tingbom peräytyi vielä kauemmas ja kumarsi kirkkoherralle
+levitetyin sylin ja ujosti maahan luoduin katsein.
+
+Kirkkoherrasta tuntui kuin olisi oksennus kohonnut hänelle
+kurkkuun. Kaikki oli tänä hetkenä niin kurjaa: lörpöttävä suutari,
+velvollisuutensa unohtanut opettaja, hän itse, joka tässä seisoi
+kuuntelemassa myrkyllisen kielen juoruja. Huoaten hän käänsi suutarille
+selkänsä ja seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena:
+
+-- Hyvä, hän sanoi viimein ja astui Tingbomin luo, kuulen, että
+pitäjässä on suuri puolue neiti Björkin vastustajana. Olen tarkoin ja
+omantunnonmukaisesti ottava selkoa, onko niissä häpeällisissä huhuissa
+todella jotain perää, joita hänestä levitetään, vai onko kaikki tyhjää
+panettelua, johtuen siitä, ettei hän todellakaan ole mikään miellyttävä
+henkilö. Mutta siksi kunnes saan selkoa tästä, täytyy minun pyytää
+teitä kohta lähettämään lapsenne kouluun.
+
+Tingbom pani käden sydämelleen.
+
+-- Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta huolestunut isä -- sen jälkeen,
+mitä olen nähnyt --
+
+-- Kas niin, älkää lorutko enää! Huomenna lähetätte lapset kouluun. Ja
+nyt, hyvästi! Minä olen, kuten sanoin, tarkoin tutkiva, mikä on totta
+ja mikä juorua.
+
+Näin sanoen pappi nyykäytti päätään ja viittasi ovea kohti, niin ettei
+sitä voinut väärinkäsittää. Timeon kumarsi, raappasi jalallaan ja
+totteli verkalleen kehotusta. "Niin vai, anteeksi, anteeksi", hän
+mutisi sillä välin. Mutta ripaan tartuttuaan, hän äkkiä kääntyi ja
+sanoi uudelleen rohkaistuneena:
+
+-- Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta ehkä on jotain korjattavaa,
+esimerkiksi uusia korkoja pantava?
+
+-- Kiitos, ei ole nyt tällä kertaa, vastasi pappi lyhyesti.
+
+-- Niin vai, anteeksi, toisti Tingbom, poistuen vielä kerran
+kumarrettuaan, iloissaan siitä, ettei ollut jättänyt Gertrud Björkin
+asiaa ainakaan ystävän käsiin.
+
+Tingbomin mentyä istui kirkkoherra kauan syviin ajatuksiin vaipuneena
+ja punnitsi puolesta ja vastaan kaikkea, mitä hän näinä päivinä oli
+kuullut. Tosin ei lähde, josta hän oli tietonsa Gertrudista ammentanut,
+ollut juuri kirkkaimpia, niin, olisipa voinut sanoa, että se oli sangen
+samea, mutta toiselta puolen -- vox populi, vox Dei -- kansan ääni,
+Jumalan ääni -- se luottamuksen puute Gertrudia kohtaan, jota hän oli
+tavannut lasten vanhemmissa, oli hyvin painava seikka. Niin, tässä oli
+"something rotten", siitä ei ollut epäilystä, olipa se mitä tahansa.
+
+Yhden asian hän päätti aivan välttämättömäksi: hänen velvollisuutensa
+oli tarkoin kuulustella ja tutkia asiaa. Tiesihän hän synnin vallan
+hirvittäväksi -- olihan vast'ikään muissa osissa maata nähty surullisia
+esimerkkejä siitä, miten paljon siveellistä kehnoutta voi kätkeytyä
+ulkonaisen n.s. pyhyyden varjoon. Kirkkoherraa puistatti sitä
+ajatellessa, ja hän tunsi edesvastuunsa yhä raskaampana ja raskaampana.
+
+Hän nousi, huokasi ja kohenteli silmälasejaan. Hän oli niin kauan
+kiihottanut itseään synkin, intoilevin epäluuloin, että hän lopuksi oli
+päässyt jonkinlaiseen levolliseen, tyytyväiseen koetellun
+sielunhoitajan tunnelmaan, seurakunnan paimenen, jonka täytyy ottaa
+selkoa eksyneestä laumastaan. Tällainen oli hänen mielentilansa, kun
+hän läksi omiensa pariin, missä kyyneltyen kuunteli Estridiä, joka
+lauloi tuntehikkaan laulun Ingasta, nuoresta tytöstä, joka kuin siipeen
+ammuttu lintu vaipuu aaltoihin vainoojiaan pakoon -- laski leikkiä Iina
+tädin kanssa ja luki lopuksi iltarukouksen, jolloin palvelustytöt
+tulivat sisään ja istuutuivat ovensuuhun, sillä välin kuin rouva
+Henningson, jolla ei ollut aikaa luopua työstään, jäi keittiöön
+kierittelemään häärinkilöitä ja pikkuleipiä.
+
+Vielä muutamia päiviä punnitsi kirkkoherra tunnollisesti mielessään
+asemaa ja oloja ja kulki tuvasta tupaan keräilemässä syytöksenaineksia
+Gertrudia vastaan. Soveliaita aineksia ei ollutkaan vaikea löytää,
+sillä hän kävi ainoastaan niiden luona, jotka olivat hänen puolellaan
+raittiusasiassa, ja niillä oli aina jotain nurisemista "opettajaa"
+vastaan. Milloin hän oli lyönyt lapsia viivottimella, milloin
+kehottanut heitä jättämään kirkkoonmenon ja tulemaan sen sijaan
+tiistaikokouksiin, jolloin hän "saarnasi", j.n.e. Kirkkoherra kuunteli
+huolestuneen näköisenä, joskus hän uskalsi tehdä samansuuntaisia
+viittauksia, jollaisia nimettömät kirjeet ja Timeon Tingbomin juorut
+olivat sisältäneet, mutta niitä ei koskaan ymmärretty. Silloin huokasi
+hän vielä syvemmin; niin, sellaiset asiat kuuluvat "saatanan
+syvyyksiin", jotka ihminen voi haudata aina sielunsa salaisimpiin
+sopukkoihin.
+
+Hän kutsui nyt kokoon kouluneuvoston ja esitti Gertrudin asian. Lyhyin,
+voimakkain, alakuloisuutta henkivin sanoin hän kuvasi opettajan asemaa
+ja luonnetta, kosketti hienosti nimettömiä syytöksiä, puhui "vissistä
+pingoitetusta, kiihottuneesta suhteesta nuoriin, joiden tunne-elämää
+vaarallisena kehittymisaikana juuri päin vastoin on pidettävä kurissa
+ja hillittävä", ja kehotti sitten kokoontuneita lausumaan
+mielipiteensä. Mitä oli tehtävä? Neiti Björk oli muutama vuosi sitten
+saanut varotuksen monipuuhaisuudesta ja kiihotuksesta. Tämä varotus,
+joka oli pantu pöytäkirjaan, oli osottautunut aivan hedelmättömäksi,
+hänen suhteensa lapsiin ja kouluneuvostoon oli käynyt pikemmin vielä
+häikäilemättömämmäksi ja itsevaltaisemmaksi. Mitä oli siis tehtävä näin
+huolestuttavain asianhaarain vallitessa? Kouluneuvostolla on valta
+tällaisissa tapauksissa erottaa opettaja virastaan; eiköhän
+kouluneuvoston tulisi uudistaa varotustansa terävämmässä muodossa, s.o.
+julistaa lopullinen vaatimuksensa ja sitten käyttää oikeuttaan ja
+valtaansa.
+
+Syntyi lyhyt ja innokas neuvottelu.
+
+-- Emme tahdo häntä, sanoi patruuna Kahl, ijäkäs vanhapoika, joka ei
+ollut koskaan käynyt koululla, ja jonka mielestä lapset olivat vain
+vanhain ihmisten vaivoina, hän ei opeta puhdasta ja selvää Jumalan
+sanaa. Hän opettaa, että maailma luotiin miljoonien vuosien kuluessa,
+ja sana sanoo, että taivas ja maa syntyivät tyhjästä kuudessa päivässä.
+Hän matkustaa kesäkursseihin jok'ikinen vuosi ja saa sieltä
+harhaoppeja, joilla hän sitten tekee nuorison onnettomaksi ja hävittää
+heidän lapsenuskonsa ja kiihottaa heitä kirkkoa, Jumalaa ja esivaltaa
+vastaan -- emme tahdo häntä.
+
+Talollinen Svan ei sanonut mitään. Tärisyttävän herätyksensä
+pakottamana hän oli voittanut vihansa raittiusliikettä kohtaan, mutta
+sydämensä lujinta solmua ei hänessä ollut miestä irrottamaan:
+itsevaltiaan vaistomaista vastenmielisyyttä häntä itseään voimakkaampaa
+luonnetta kohtaan. Juoppouteen vajonneille kurjille juomareille oli
+Herran henki kehottanut häntä rakastain ojentamaan auttavan käden,
+mutta saarnaava ja itsepäinen naisväki -- ei, heistähän oli Herra itse
+lausunut sanassaan tuomionsa.
+
+Hän istui aivan vaiti, tuo jäykkä talonpoika, taistellen heikkoa ääntä
+vastaan, joka hänen sydämessään puhui toista kieltä, antoi
+silmäluomiensa painua syvemmälle, yhä syvemmälle katseen verhoksi ja
+puristi yhä lujemmin yhteen pitkät kapeat huulensa. Hän kuunteli
+äänetönnä, miten syytöskirja Gertrudia vastaan laadittiin, kuinka
+puheenjohtaja kohta kohdalta sen tarkisti ja tunnollisesti muutteli
+sanamuotoa sekä sitten liikutettuna kiitti toisia heidän auliudestaan
+tässä asiassa, joka häneen, pappiin, oli koskenut kovemmin kuin sanoin
+voi selittää -- hän näki puhujan tässä kohdassa kyyneltyvän, niin että
+tämän täytyi irrottaa silmälasinsa ja huolellisesti pyyhkiä niitä. Hän
+kuuli viimein kirkkoherran sanovan: "olemmeko siis yksimieliset siitä,
+että jos tätä varotusta, kun se rakkaudella ja kehottavasti esiin
+tuodaan, ei oteta vastaan nöyrästi, vaan niinkuin tähänastiset
+varotukset, uhkamielisesti ja itsetyytyväisesti, ryhdymme toimiin ja
+otamme sen askelen, joka olkoonpa se kuinka tuskallinen tahansa, on
+minun vakaumukseni mukaan koituva koko pitäjän hyväksi, ja, mikä vielä
+tärkeämpää, oleva varottavana esimerkkinä kansakoulunopettajain, Jumala
+paratkoon, suurelle joukolle, joka neiti Björkin tavoin on
+väärinkäsittänyt asemansa nuorison johtajana?" Hän kuuli, kuinka
+yksimielinen "olemme", johon heikko "ei" ja paheksuva mutina tukahtui,
+vastasi kysymykseen ja aiheutti sitten ratkaisevan kynänrapinan
+syytöskirjelmäpaperilla. Jäykkäniska talonpoika kuuli tuon kaiken, ja
+huulet kävivät yhä kapeammiksi ja ohuemmiksi, katse vajosi yhä syvemmä
+raskaitten silmäluomien taa.
+
+Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka
+isällisellä, hyväntahtoisella saarnaäänellä luki hänelle kouluneuvoston
+syytöskirjelmän.
+
+Kun hän oli lopettanut, vastasi Gertrud lyhyesti ja levollisesti:
+
+-- Minä en voi huomata, miten omaatuntoani tutkinenkin, itseäni
+syypääksi "monipuuhaisuuteen" tai "kiihotukseen", siis en voi muuta
+kuin torjua luotani kouluneuvoston varotukset.
+
+-- Tiedättekö, neiti Björk, mihin se johtaa? Tiedättekö, kuinka käy
+sille, joka toisen kerran osottautuu uppiniskaiseksi kouluneuvoston
+varotuksiin nähden? kysyi pappi, tällä kertaa isällisen ankarasti.
+
+Gertrud ei vastannut.
+
+-- Ettekö ole mitään oppinut, neiti, niinä vuosina, jotka ovat
+vierineet siitä, kun teitä ensimmäisen kerran varotettiin samanlaisista
+huonoista tavoista kuin nyt? Ettekö tiedä, minkä rikoksen se tekee,
+joka uhkamielisesti ja itsetyytyväisenä vastaa esimiehensä rakastaviin
+varotuksiin?
+
+Gertrud pudisti päätään, ja mutta ei nytkään vastannut.
+
+-- Silloin, neiti Björk, jatkoi kirkkoherra, kohottaen päätään ja
+ojentaen toisen kätensä Gertrudia kohden, ei meillä ole mitään enää
+toisillemme sanottavana. Olen puhunut suuni puhtaaksi. Dixi et salvavi
+animam meam. Tahdon vain muistuttaa eräästä koulusääntöjen kohdasta.
+Kouluneuvostolla on oikeus, tapahtuneen, kouluneuvoston pöytäkirjaan
+otetun, tuloksettomaksi huomatun varotuksen jälkeen erottaa opettaja
+virasta ja palkkaa saamasta. Sitten tuomiokapituli ja kunink.
+majesteetti ratkaisevat asian. Nyt on teitä varotettu _kaksi_ kertaa,
+ja molemmilla kerroilla olette uhkamielin ja ylenkatseellisesti
+vastaanottanut varotuksen. Kouluneuvosto on tehnyt lopullisen
+vaatimuksensa ja ryhtyy täst'edes toimiin.
+
+-- Sitä ei voi auttaa, vastasi Gertrud, kalpeana ja vavisten, jos minut
+erotetaan siksi, että olen koettanut kasvattaa lapsiani raittiuteen ja
+jumalanpelkoon, niin tahdon mielelläni kärsiä vainoa. Niin, tahdon
+iloita siitä, että olen kyllin arvokas kärsimään Mestarini lailla
+totuuden puolesta.
+
+-- Pyydän, ettette sekota pyhiä nimiä ja pyhiä suhteita asiaan, jonka
+perusta on kaikkea muuta kuin pyhä. Ja nyt, hyvästi. Olen viimeiseen
+asti varottanut ja nuhdellut. Hitunen nöyryyttä, hitunen naisen
+hiljaista mieltä olisi riistänyt aseet käsistämme, mutta mikäli nyt
+huomaan, ei meillä tulevaisuudessakaan ole muuta odotettavana kuin
+itsepintaisuutta ja jatkuvaa, itsepäistä pysymistä periaatteissa, jotka
+meistä ovat hyljättäviä. Lasten vuoksi, varottavan esimerkin
+antaaksemme, täytyy meidän ryhtyä toimiin. Hyvästi.
+
+Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Gertrud poistui hitaasti.
+
+Tuska, levottomuus, lähestyvän ratkaisun pelko ja samalla kärsimyksen
+tuoma nautinto, joka jännittää ihmisen kaikki voimat toisten tylyyttä
+ja elämän tuskaa uhittelemaan, täyttivät vääryyttä kärsineen sielun.
+Hänen kulunut elämänsä avautui hänen eteensä räikeävaloisina tauluina.
+Toinen näky ajoi toistaan takaa, hän näki itsensä lapsena, nuorena
+tyttönä, naisena, aina työtä, taistelua, kieltäymystä. Hän näki itsensä
+koulussa lastensa parissa. Miten hän oli heitä rakastanut, seurannut
+jokaista heistä rakastavin rukouksin!
+
+Ja nyt -- pois ajettu, hyljätty kelvottomana, velvollisuutensa
+unohtaneena opettajana! Poltinmerkillä leimattu koko pitäjän silmissä,
+niin, koko Ruotsin!
+
+Se oli katkeraa, hirvittävän katkeraa. Hänen silmänsä tulvehtivat
+täyteen kyyneleitä, ei lievittäviä, vaan teräviä, kirveleviä, pistäviä,
+kun hän kiiruhti tietään eteenpäin, ja hänen särkönäisestä sydämestään
+kohosi palava rukous, pyytäen apua tulevain päiväin varalta, joiden
+suru ja häpeä ja köyhyys häntä uhkasi.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Kello kuuden aikana lauantai-iltana oli Gertrud saanut kirkkoherralta
+varotuksensa.
+
+Kun Gertrud oli mennyt ja kirkkoherra jäänyt yksin, hän istui hetken
+liikkumatta, ristityt kädet lepäsivät kirjotuspöydän reunaa vasten.
+Silloin liukui alakuloinen tyytyväisyyden hymy hänen kasvojensa yli, ja
+hän nyykäytti pari kertaa hyväksyvästi päätään. Sitten hän nousi
+kiivaasti ja pyyhkäsi hermostuneesti kädellään otsaansa.
+
+Ei, ei, hänellä ei ollut mitään, mistä itseään moittia, hän ei voinut
+toisin menetellä. Tosin oli totta, että Gertrud oli hänelle
+vastenmielinen -- niinkuin kaikki naiset, jotka vastoin sanaa astuvat
+sen hiljaisen, pyhitetyn työkentän rajain yli, jonka Jumala itse on
+heikompaa astiaa varten määrännyt -- mutta tässä tapauksessa hän ei
+ollut antanut persoonallisten tunteittensa itseään johtaa. Häntä olivat
+johtaneet pelkästään objektiiviset näkökohdat, huoli seurakunnan
+hyvästä, pelko, että laittomuuden ja sen mukana rakkaudettomuuden henki
+pääsisi siihen lammaslaumaan, jonka paimen hän oli. Ja mitä noihin
+häpeällisiin syytöksiin tulee, joita salaa oli Gertrudiin kohdistettu,
+ei hän ollut niihin edes viitannut kouluneuvostossa, vaan
+hienotunteisesti heittänyt harson koko jutun yli. Kuinka suuri osa
+siitä oli totta, se joutui kerran Jumalan tuomittavaksi; _hän_ tiesi
+vain, että Gertrud oli opettajaksi sopimaton ja vaikutti pahaa
+nuorisoon, hän oli varottanut, nuhdellut, koettanut johtaa oikealle
+tielle, mutta turhaan. Tapahtuipa nyt mitä tahansa oli hänellä täysi
+syy pestä kätensä.
+
+Häneltä pääsi syvä, miltei ähkyvä huokaus, kun hän ajatuksissaan
+suoritti tuon käsien pesun. Ahdistava alakuloisuus, suuri väsymys
+valtasi hänet äkkiä pistävänä kipuna. Pois, pois, huusi ääni hänen
+sydämessään, pois kaikesta tästä kinasta, näistä kihnauksista ihmisten
+kanssa, joihin virka hänet väkisten johti! Pois täältä valoisiin
+avaruuksiin -- rukouksen taivaansiniseen, puhtaaseen ilmaan, missä
+ajatukset kiitävät ylöspäin kuin kauniin kesäaamun pääskyt -- ylös
+ihanteen korkeuksiin, missä kaikki kurjat ääriviivat ovat häipyneet
+tukahuttavan, matalan maan usviin.
+
+Oli lauantai-ilta, ja kirkkoherra istuutui kirjotuspöytänsä ääreen
+seuraavan päivän saarnaa valmistamaan. Silloin tällöin hän nousi ja
+kulki kerran läpi huoneen, kädet selän takana ja pää milloin pystyssä,
+milloin painuneena. Vähitellen tasottuivat kasvojen synkät piirteet, ja
+sopusoinnun ja ilon ilme levisi niiden yli. Yhä kirkkaampina tulvivat
+ajatukset ja kuvat, kuin helmet helminauhassa vaihtui toinen
+ajatusjakso toiseen, sileäpintaisena ja hiottuna, hänen sisimmästään
+kohosi uskonnollisen runollinen tuulahdus ja kietoutui lemuavana
+suitsutuksena sanain ympärille. Pian hän oli unohtanut todellisuuden;
+Jumalan majesteettisuus, ijäisyyden suuruus, sovituksen salaisuus,
+rakkauden ylevyys -- kaikki nuo uskonnon mysteeriot täyttivät hänen
+sielunsa urkujen huminalla, ja hän kirjotti ja ajatteli korkean,
+tunnekuohuisen henki-innostuksen valtaamana. Toisinaan nousi silmiin
+kyyneleitä, ja äsken kalpeiden poskien väri muuttui lämpimäksi.
+
+Saarnan lopetettuaan hän laskeutui polvilleen ja rukoili, kasvot käsiin
+kätkettyinä, rukoili, että voisi olla laumansa oikea paimen, voimakas,
+milloin voimaa tarvittiin, ja rakastava, niin että voisi palsamia
+vuodattaa haavoihin, jotka hänen itsensä täytyi iskeä.
+
+Hänen oli vaikea saada unta sinä yönä, tavallista vaikeampi. Ajatukset
+ja kuvat ponnistelivat päästäkseen suitsutuksen läpi, jolla hän niin
+mielellään ympäröi itsestään luomansa ihannekuvan. Hän näki Hanna
+Myhren vilahtavan ohitseen, hintelän vartalon, viisaat, syvät silmät.
+Mutta hän torjui ne kohta pois. Ei, ei, en voinut toisin menetellä.
+Kuinka monen täytyy uhrata itsensä, onnensa, niin, toisten onni
+korkeampain tarkotusten tähden? Minusta ei olisi tullut sitä, mikä
+olen, en olisi voinut sitä hyvää saada aikaan, mitä nyt olen voinut
+Jumalan avulla, jollen, huonojen raha-asiain painostamana, olisi
+purkanut suhdettamme. Sanoin hänelle rehellisesti syyn, vetosin hänen
+jaloimpiin tunteisiinsa, -- jollei hän ymmärtänyt, että elämässä on
+tilaisuuksia, jolloin ihmisen on uhrattava sydämensä vaatimukset --
+niin, silloin on hän syypää, enkä minä, silloin oli hän liian pieni sen
+päämäärän rinnalla, jonka hänelle osotin. -- Ja tunsin mitä syvintä
+kunnioitusta valitsemaani vaimoa kohtaan.
+
+Hän pysähtyi sanaan: "syvintä" ja toisti sen pariin kertaan
+innostuneesti yön hiljaisuudessa, aivan kuin hän olisi seisonut
+saarnastuolissa. Toisia muistoja, toisia kuvia pyrki tunkeutumaan
+esiin, mutta hän taisteli tarmokkaasti, ettei olisi joutunut niiden
+valtaan. "Ei, ei, ei -- niin täytyy tapahtua -- seurakuntakuria on
+ylläpidettävä -- yksi paimen, yksi lauma -- ei ole kysymys henkilöstä,
+vaan periaatteesta -- jalomielisesti käännän katseeni inhottavista
+syytöksistä -- en arvostele vanhan sananlaskun tapaan, joka sanoo: 'ei
+savua tuletta', on ilmankin niin paljon uhkamielisyyttä, laittomuutta,
+laiminlyöntiä -- ei, ei, minulla ei ole, mistä itseäni moittia."
+
+Äkkiä syntyi kamala, tuskainen alakuloisuus, jota hän pelkäsi enemmän
+kuin mitään muuta, se tarttui häntä sydämeen ja kurkkuun, niin että hän
+oli tuntevinaan knolemantuskan esimakua. Taas kohosi hänen kiihkeä
+huutonsa: "pois, pois kaikesta tästä halpamaisuudesta, pois rukouksen
+vapaisiin korkeuksiin, missä sielu saa huoahtaa kaiken tämän
+tukahtumisen perästä!" Yhä kiivaammaksi kävi taistelu hänen todellisen
+itsensä ja ihannekuvan: vakavan, ylevän, itsekieltäyvän papin välillä.
+Yhä innokkaammin jatkui piilosillaoloa, jota hän oli koko elämänsä ajan
+leikkinyt oman itsensä keralla -- yhä hiljeni hiljenemistään värisevä,
+arka ääni, joka pyrki kohoamaan sielun tummista syvyyksistä.
+
+Vasta aamupuoleen hän vaipui raskaaseen, horroksentapaiseen uneen,
+josta hän heräsi vielä entistään väsyneempänä ja nyreämpänä.
+
+Mutta kun hän tuli kirkkoon ja näki penkkirivit tavallista täydempinä,
+ja kun hän kuuli vanhat, tutut virret, silloin tapahtui hänessä
+äkkinäinen käänne. Tunnelmain ja muistojen tenhovoima valtasi hänet ja
+pani sielun väräjämään, niinkuin tuuliharpun kielet väräjävät vihurin
+niitä hiipaistessa. Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän seisoi
+alttarin luona kädet ristiin pantuina ja katse korkeuteen kohonneena;
+ja kun hän nousi saarnastuoliin, valtasi hänet kaunopuheisuus, ja hän
+puhui niin sydämiin käypiä, herättäviä sanoja, että ihmiset kirkossa
+itkivät ja värähtelivät juhlallisista tuomiopäivän tunteista. "Emme
+koskaan", niin ajatteli moni talonpoika, "ole kuulleet papin pitävän
+niin ytimekästä saarnaa."
+
+Kun hän lähti kirkosta ja hitain askelin ja arvokasryhtisenä, asteli
+lyhyttä tiepätkäänsä kohti kotiaan, oli hänen mielensä niin
+ihmeellinen, täynnä suloista liikutusta. Kiusalliset muistot olivat
+vaienneet, sielu tuntui vapautuneelta, ja pyhää nautintoa tuntien hän
+salli äskeisen kirkko- ja saarnastuolitunnelmansa kääriytyä
+ympärilleen.
+
+Päivällistä syötyään ja juotuaan kahvia perheensä keskuudessa, hän
+läksi huoneeseensa hetkiseksi lepäämään. Äkkiä hän tunsi ankaraa
+pahoinvointia, ja sydän tärähti. "Mikä nyt?" ajatteli hän, ja hänen
+kasvoihinsa ilmestyi ärtynyt, levoton ilme, "joko se taas alkaa
+hangoitella? Olenhan tuntenut itseni niin reippaaksi koko päivän."
+
+Hän avasi kaapin, otti esiin pullon ja kaasi siitä hermostuneesti
+lusikallisen kurkkuunsa. Hän tunsi kohta virkistyvänsä, kasvot
+muuttuivat jälleen levollisiksi ja liikkeet majesteetillisen hitaiksi;
+hän työnsi silmälasit otsalleen ja luki arvostelevan näköisenä läpi
+syytökset Gertrudia vastaan. "Hyvä", hän ajatteli, "kun asia on
+ratkaistu, tahdon puhua vielä kerran hänen kanssaan rakastavasti ja
+kehottavasti. Jos hän silloin nöyrtyy, koetan järjestää hänen
+tulevaisuutensa. Jollei -- tuomitkoon Jumala, minä en voi enempää."
+
+Hän laskeutui hetkeksi lepäämään, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen
+toimittaakseen erään tärkeän kirjeen. Silloin valtasi hänet sama
+kiihkeä pahoinvointi kuin äsken, ja sydän taas tärähti. Hän kävi
+tuskaisen levottomaksi, hän tunsi tarvetta tavata jotakuta, nähdä
+jotkut kasvot, kuulla jonkun ääntä. "Menen omieni luo", hän ajatteli,
+nousi ja kulki horjuen ovelle.
+
+Hänen huoneensa ja salin välillä oli käytävä, jonka ikkuna oli pihalle
+päin. Ikkuna oli aivan pieni, pikemmin kuin luukku ja ihan ylhäällä,
+nyt se oli auki, ja pienestä lävestä näkyi palanen iltataivasta ja
+kalpeana tuikkiva tähti.
+
+Pappi pysähtyi ja loi tuskaisen, verhotun katseensa ikkunasta ulos.
+Miksi tuntui kaikki äkkiä niin kummalta, aivan kuin hän ei olisi tuota
+kaikkea ennen nähnyt -- tai ei enää ollut näkevä? Hän kääntyi ja
+tuijotti huoneeseensa. Katse solui yli esineiden, ja hänen tietämättään
+se viipyi sitkeästi muutamissa. Vaimon muotokuva -- niin, tuossa se
+riippui -- sohvan yläpuolella -- juuri tuon näköinen hän oli ollut
+heidän ensi kertaa kohdatessaan -- kaunis -- tummasilmäinen -- hän
+tunsi mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan -- mitä
+_syvintä_. -- Hanna Myhre -- köyhä kansakoulunopettajatar -- niin, oli
+hänellä hänenkin kuvansa -- mutta se oli kai hyvässä kätkössä -- hyvään
+talteen pistetty...
+
+Puolitukehtunut huuto purkausi hänen huuliltaan; hän tunsi iskun käyvän
+läpi sydämensä, niin terävänä, kuin olisi tylsä veitsi häntä revellyt.
+Samassa hän tunsi jotain raskasta taskussaan, se oli kuin kivi;
+olisikohan hän ajatuksissaan pannut paperipuristimensa sinne? Hän
+haparoi kädellään taskua, mutta ei löydä mitään. Kummallista, tuska käy
+yhä raskaammaksi, niin raskaaksi, että kirkkoherra kallistuu ja horjuu.
+Hän ojentaa kätensä tukea saadakseen, mutta hosuu tyhjää ilmaa. Kivi
+tuntuu hänen taskussaan kasvavan kauhistuttavan suureksi, se vetää
+hänet maahan, hän kaatuu lattialle, mutta sekin antaa myöten, ja hän
+vaipuu syvälle -- syvälle, ja sumu peittää silmät, tuhannet kellot
+soivat ja kumisevat hänen korvissaan.
+
+Kuolemanko pimeys -- kuolemanko kellot kutsuvat tuomiolle ja tilille?
+Tämäkö oli kaiken loppu -- kaiken pyrkimyksen, kaikkien erehdysten,
+kaiken taistelun?
+
+Mutta tänä viimeisenä silmänräpäyksenä, kahden maailman välisellä
+kynnyksellä, tapahtui hänelle se, mikä kerran on tapahtuva meille
+kaikille: hän näki itsensä. Hänen sielunsa syvyydet avautuivat, kuin
+halkeamat maan järkkyessä, ja ijäisyyden valon ensi välähdyksessä hän
+näki itsensä, ei sitä ihannekuvaa, jonka hän oli valheista muodostanut,
+vaan todellisen, sisimmän itsensä, sen hämärät, tukahutetut pyyteet ja
+vaikuttimet. Hän näki, mitä ei ollut koskaan ennen nähnyt: totuuden.
+Hän näki, kuinka hän petti nuoruutensa rakastetun; hän näki, kuinka
+vastenmielinen oli hänelle aina ollut se nainen, jota hän kuvitteli
+niin "syvästi" kunnioittavansa, hän näki, miten vaimon pikkumaisuus oli
+turmellut hänen parhaimman itsensä, sen, jonka Hanna Myhren suuri, hyvä
+sydän olisi nostanut kukalle; hän näki, miksi hän tahtoi ajaa pois
+Gertrud Björkin, näki halpamaisen kateutensa, raukkamaisen
+itsevaltiutensa, joka oli kaiken sen pohjalla, mitä hän oli sanonut
+muka sielunpaimenen huolenpidoksi laumastansa.
+
+Kaiken tämän ja paljon muuta hän näki, ei järjestyksessä, niinkuin se
+esiintyy kerrottuna, vaan salamannopeasti, yhteen ijäissyyssekuntiin
+ahdettuna. Ja hänen vaipuessaan yhä syvemmä, syvemmä ja elämän
+häipyessä pois hänen sammuvan katseensa näkyvistä, kajahti
+sinikalpeilta huulilta heikosti, ähkyen: "Jumala, armahda minua
+syntistä." --
+
+Kun hänen vaimonsa hetkistä myöhemmin löysi hänet, käytävässä
+makaamasta, oli hän jo kuollut.
+
+Kasvoilla oli ihmeellinen ilme: rajatonta tuskaa -- mutta samalla
+nöyrää rauhaa, jota niissä hänen eläissänsä ei koskaan ollut.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Kirkosta oli Eskil Svan vanhempainsa ja siskojensa seurassa mennyt
+kotiin, syönyt päivällistä ja sitten kiiruhtanut Gertrudin luo
+puhuakseen hetkisen tämän kanssa, niinkuin opettaja oli luvannut.
+
+Hän kulki nopein askelin, haluten hartaasti tavata Gertrudia, Hänellä
+oli paljon kerrottavana, monta neuvoa pyydettävänä. Pitkin paikkakuntaa
+hän oli kuullut puhuttavan opettajaa vasten tähdätyistä juonista, ja
+hän ja ystävänsä, Gertrudin entiset koululaiset, olivat pitäneet monta
+salaista kokousta vastaliiton muodostamiseksi. Näiden kokousten
+tuloksena oli kirjelmä kunink. majesteetille; Eskil oli sen laatinut ja
+koko pitäjän raittiusmielinen nuoriso oli sen allekirjottanut.
+Kirjelmässä he hartaasti ja liikuttavasti pyysivät, ettei nuorisolta
+ryöstettäisi neiti Björkin "uskollista tukea ja äidillistä rakkautta,
+mikä aina oli tullut heidän osakseen." Eskil kantoi kirjelmää
+taskussaan: hän olisi mielellään näyttänyt sen Gertrudille ja pyytänyt
+hänen neuvojaan sanamuodon suhteen; mutta hänestä tuntui oikeammalta,
+ettei Gertrud tietänyt koko hommasta. Ehkä hän sen kokonaan kieltäisi!
+Ei, olkoon kirjelmä sitten mielemmin sellaisenaan -- kuningas oli kyllä
+ymmärtävä heidän sydämensä ajatukset.
+
+Kun Eskil koputti Gertrudin ovea, tuli tämä itse aukaisemaan ja otti
+hänet, kuten ennenkin, rakastavasti hymyillen vastaan. Mutta hän näytti
+niin väsyneeltä ja vanhalta ja kärsivältä, että Eskilin sydäntä
+vihlasi. "Sellaiseksi hän on tullut meidän tähtemme", hän ajatteli, ja
+kiintymyksen ja rakkauden aalto hulmahti hänen rintaansa.
+
+-- No, rakas Eskil, sanoi Gertrud hymyillen, pyydettyään häntä
+istumaan, mitä sinulla on kerrottavana?
+
+-- Niin, neiti, alotti Eskil epävarmasti, kyllä kai te ymmärrätte, että
+sitä tulee kuulleeksi yhtä ja toista siitä, mitä on tekeillä teitä
+vastaan, neiti.
+
+-- Ei -- ei -- rakas Eskil, emme me nyt siitä puhu, sanoi Gertrud ja
+teki torjuvan liikkeen kädellään -- sinustahan meidän nyt oli määrä
+puhua. Sinulla on jotain tunnustettavana vanhalle opettajallesi, sen
+tiedän.
+
+Eskil punastui kuin tyttö ja katsoi rukoillen Gertrudiin.
+
+-- Autanko sinua, Eskil? jatkoi Gertrud hiukan veitikkamaisesti.
+
+-- Niin, neiti rakas, auttakaa! pyysi Eskil, lähettäen suuren
+lapsenkatseen sinisilmistään.
+
+-- Sinä olet päästänyt elämän kevätriemun sydämeesi, Eskil. Sinä olet
+puhunut eräälle tyttöselle, kuinka rakas hän on sinulle, ja hän on
+sanonut samaa sinulle?
+
+Eskil painoi päänsä alas ja kuiskasi, poski vielä polttavampana ja
+silmä sinertävämpänä:
+
+-- Niin, neiti -- Britta Håf --
+
+-- Olen sen jo aikoja huomannut ja odottanut luottamustasi. Olen
+odottanut samaa Brittasta, ja kyllä se tapahtuukin, vaikka ujous on
+tähän asti häntä estänyt puhumasta. Pikku Britta! Sinä saat hyvän,
+kelpo morsiamen, Eskil. Nyt tahdon sydämestäni onnitella sinua ja
+rukoilla Jumalaa siunaamaan liittoanne.
+
+Hän tarttui nuorukaisen molempiin käsiin ja puristi niitä äidillisen
+hellästi; silmiin tulvehti kyyneleitä. Eskil ei voinut sanoa sanaakaan;
+hän nieleksi ja punastui ja kumarteli vuorotellen.
+
+-- Olettehan jo kauan toisistanne pitäneet, Eskil?
+
+-- Olemme, neiti, monta vuotta kuljin yhä häntä ajatellen, mutta --
+
+-- Mutta et sanonut mitään?
+
+-- En, oli niin paljon muitakin ajatuksia. En aikonutkaan koskaan puhua
+mitään.
+
+-- No, miten se sitten tapahtui?
+
+-- Niin, neiti, oletteko tuntenut, miten sukkelalta tuntuu, kun ihminen
+on oikein iloinen, niin oikein sydämen pohjasta iloinen, ihan niinkuin
+leivo laulaisi rinnassa? On niin hyvä vaietaksesi, kun olet totinen ja
+surullinen, silloin oikein mielelläsi pidät ajatuksiasi kätkössä ja
+haudot niitä. Mutta tulepa oikein iloiseksi, niin jopa tahtovat kaikki
+ajatukset ja salaisuudet ilmi! Niin minun kävi, neiti! Oli se
+sunnuntai, jolloin "Luffin kapakka" äänestettiin kumoon, en ole
+eläissäni ollut niin onnellinen kuin silloin; minusta koko elämä lauloi
+ympärilläni, ja minä lauloin mukana. Ja silloin, neiti, tapasin
+Brittan, enkä tuota tiedä, miten lie käynyt, mutta emme monta askelta
+olleet kulkeneet, ennenkuin jo olin ilmaissut hänelle kaikki, kuinka
+rakas hän on minulle, ja kysynyt, tahtoiko hän olla oma ystäväni.
+
+-- Ja Britta ei sanonut suinkaan: "en"? kysyi Gertrud hymyillen.
+
+-- Ei hän vastannut juuri mitään, neiti, sanoi Eskil nauraen ja
+punastuen, sillä ei hän ole juuri puhelias, se minun tyttöni. Mutta hän
+puristi kättäni ja katsoi minuun niin kauniisti korein silminsä, etten
+sitä ikinä unohda. Niin kihlauduimme Jumalan kasvoin edessä, mutta ei
+kukaan muu ihminen sitä vielä tiedä paitsi te, neiti. Ja nyt minä vain
+olen epävarma yhdestä seikasta: luuletteko, että olen pettänyt?
+Tiedätte ajatukseni, tiedätte, että aioin lähetyssaarnaajaksi tai
+raittiuspuhujaksi, tahdoin taistella Jumalan ja hänen valtakuntansa
+tulemisen puolesta; luuletteko, että voin sen sittenkin tehdä, vaikka
+rakastan tyttöäni ja rakennan tuvan ja laadin kodin omalle ystävälleni?
+
+-- Voit, rakas Eskil, sen uskon varmasti! vastasi Gertrud liikutettuna.
+Rakkaus on aina pyhä, se on Jumalasta lähtöisin, ja vain silloin, jos
+me itse sen lokaan vedämme, se voi karkottaa Jumalan sydämestämme.
+Puhdas maallinen rakkaus vie lähemmä Jumalaa, Eskil. Mutta sen tulee
+olla puhdas ja totinen, jotta se sopisi sydämeesi jumalallisen
+rakkauden rinnalle asumaan. Sinun tulee ottaa rakastettusi Jumalan
+kädestä -- sinun täytyy ajatella: hän tai ei kukaan, sinun täytyy
+tuntea, että yhdytte ainaiseksi. Ja sellainen onkin kai tunteesi,
+Eskil?
+
+-- Niin, neiti, vastasi Eskil ja silmäili Gertrudia uskollisin,
+lämpimin katsein, juuri sellainen on tunteeni. En voi kenestäkään
+toisesta tytöstä pitää kuin Brittasta, enkä ole muista koskaan
+välittänytkään. Ja jollemme olisi Jumalan kasvoin edessä kihlautuneet,
+neiti, niin ei siitä olisi mitään tullutkaan, senkin tiedän.
+
+-- Silloin luulen, rakas Eskil, rohkenevani sanoa, että Jumala on
+siunaava liittonne, ja että te molemmat yhdessä, miten Jumala
+kohtalonne muodostaneekin, olette taistelevat hänen valtakuntansa
+tulemiseksi.
+
+-- Niin, niinhän se on! huudahti nuorukainen, pannen kätensä ristiin,
+ja koko hänen kasvonsa loistivat onnesta. Juuri niin olen monasti
+itselleni sanonut, mutta se ei ole minulle niin selväksi käynyt kuin
+nyt, kun te, neiti, sen sanotte. Sepä sukkelaa, joskus on Britta ollut
+kuin kiusauksena, loukkauskivenä tielläni, mutta nyt olen siitä vapaa,
+nyt tiedän, että rakkaus, sellainen kuin meidän, on Jumalasta, kiitos,
+rakas, rakas neiti! Jokin on täällä ollut kuin kahlehdittuna -- hän
+osotti sydäntään -- en tiedä, kuka tai mikä sitä on kahleissa pitänyt,
+mutta nyt olen vapaa ja onnellinen.
+
+Hän tarttui Gertrudin toiseen käteen ja puristi voimakkaasti ja
+hellästi sitä omissansa, Gertrudin silittäessä toisella kädellään hänen
+tukkaansa ja kuiskatessa:
+
+-- Jumala sinua siunatkoon, Eskil, ja pientä Britta kultaa, molempia
+rakkaita lapsiani! Jumala liittoanne siunatkoon nyt ja ijäisiin
+aikoihin!
+
+Kiivas kolkutus ruutua vasten keskeytti heidät. He säpsähtivät molemmat
+samaa ajatusta ja katsahtivat hämmästyneinä ensin ikkunaan, sitten
+toisiinsa. Mitä se oli? Miten oudon kamalana ja synkeänä sattui koputus
+keskelle valoisaa tunnelmaa, joka täytti heidän sydämensä!
+
+Gertrud aikoi kiiruhtaa ikkunan luo, mutta Eskil hänet siitä esti
+kiivaasti tarttumalla häntä käsivarteen ja juoksi edellä. Ajatus, että
+Gertrudia vainottiin, kohosi epäselvänä hänen aivoihinsa. Kuka tietää
+-- ehkä oli ikkunan takana Tingbom tai joku "Luffilaisista", aikoen
+heittää Gertrudia kivellä?
+
+Mutta tultuaan ikkunan luo, hän sen sijaan näki Lotta Stålin pienet
+pyöreät kasvot, innokkaina, punaisina ja ryppyisinä, kuten aina.
+
+-- Koputin pikkasen ohi juostessani! hän huusi Eskilille ja Gertrudille,
+joka tuli esiin ja avasi ikkunan, oletteko kuulleet, mitä on
+tapahtunut?
+
+-- Emme, mitä sitten?
+
+-- Kirkkoherra on kuollut.
+
+Gertrud peräytyi ja kalpeni.
+
+-- Mahdotonta, hän kuiskasi, hänhän juuri saarnasi. Eskil oli häntä
+kuulemassa tunti sitten.
+
+-- Niin täällä käy, tänään kukoistaa, huomenna kuihtuu! filosofeerasi
+Lotta. Emelie Lager sai käskyn tulla tuossa tuokiossa suonta lyömään,
+mutta kun hän oli puolitiessä, tuli poika vastaan ja sanoi, että kaikki
+oli lopussa, ja sitten se hölmö kääntyi kotiin eikä mennyt ottamaan
+asiasta selkoa. Nyt olen menossa pappilaan, ehkä ne tarvitsevat,
+raukat, apua, ja silloin on Lotta Stål hyvä olemassa.
+
+Lotta nyykäytti merkitsevästi ja sitoi kaulaliinansa lujempaan solmuun
+leuan alle. Hänen ilmeessään taistelivat epätasaista taisteluaan
+kunnioittava suru ja tyytyväisyys kaikkeen siihen mieltäkiinnittävään,
+joka häntä odotti.
+
+-- Niin, hyvästi nyt. Pistäyn kai vähän täällä kotimatkalla, jos on
+jotain kerrottavaa.
+
+Hän nyykäytti taas päätään ja kiiruhti mäkeä alas; kohta muuttui hänen
+pieni kumara, ontuva olemuksensa vähäiseksi liikkuvaksi pisteeksi
+maantielle.
+
+Gertrud ja Eskil seisoivat hetken vaiti ikkunan luona, kun Lotta oli
+lähtenyt. "Jumalan tuomio", kuiskasi ääni Gertrudin sydämessä; mutta
+hän vaiensi sen, hartaasti rukoillen: "Jumala, armahda hänen sieluaan!"
+Eskilin silmät leimahtivat, ja mielenliikutus kalvensi posket. "Jumalan
+tuomio", hän mutisi, ja kuin voitonriemun välähdys lennähti hänen
+kasvojensa yli.
+
+-- Eskil, älä sano niin -- huudahti Gertrud, pelästyen tuota
+lapsensielun vielä uinuvista syvyyksistä tuikahtanutta väläystä, se
+sana on samalla sinun tuomiosi. Mitä tiedämme me Jumalan tuomioista?
+Emme mitään, ennenkuin ne kohdistuvat meihin itseemme. -- -- Rukoile,
+Eskil, rukoilkaamme sen sijaan sielun puolesta, joka kenties kulki
+harhaan -- mutta joka ehkä etsii taas kotiaan.
+
+Eskil katsoi maahan eikä vastannut. Hän ei tahtonut näyttää
+Gertrudille, ettei hän voinut irrottua ajattelemasta, että juuri Jumala
+oli tarttunut asiaan ja musertanut vihollisen, _hänen_ vihollisensa,
+jota Eskil rakasti enemmän kuin isää ja äitiä.
+
+-- Nyt saamme ainakin pitää neitimme! hän huudahti hetken vaiti
+oltuaan, nyt on vaino lopussa, nyt pelkäävät muut ja hiipivät kauniisti
+toistensa taa, sen saatte nähdä, neiti. Mutta eipä se olisi käynyt
+heille niinkään helpoksi. Me olimme mekin tehneet sotasuunnitelmamme
+heitä vastaan.
+
+Hän purskahti nauruun, pienoiseen, nuorekkaaseen, tirskuvaan nauruun,
+jonka Gertrudin totinen katse kohta vaiensi.
+
+-- Mitä suunnitelmia olette tehneet, Eskil?
+
+-- Oh, se on täällä, vastasi Eskil ja löi kädellään taskuaan, olemme
+kirjottaneet kuninkaalle ja pyytäneet saada pitää teidät, sillä me
+olimme kuulleet, että oli puuhattu teitä erotettavaksi; mutta nythän se
+on tarpeeton. Jumala itse on tuominnut -- niin, sehän on totta,
+minunhan ei pidä niin sanoa -- mutta joka tapauksessa ei meidän
+tarvitse enää asiasta huolehtia.
+
+-- Rakkaat, rakkaat poikani!
+
+Gertrud puristi lämpimästi Eskilin kättä ja katseli häntä kyyneleisin,
+kiitollisin silmin. Oli kuin olisi auringonsäde äkkiä lämmittänyt hänen
+viluista, väsynyttä mieltään. Ah, miten ihmeellistä valoa voi hitunen
+rakkautta, hitunen kiintymystä, hitunen iloa luoda elämän pimeyteen!
+
+Eskil oli oikeassa, kirkkoherran kuolema lopetti vainon Gertrudia
+vastaan. Juorut ja häväistykset lakkasivat vähittäin, ja lähimmässä
+kouluneuvoston kokouksessa, jossa pastori Martin johti puhetta, pantiin
+pöytäkirjaan, että syytöskirjelmä koulunopettajatar Gertrud Björkiä
+vastaan oli peruutettu.
+
+Mutta pappilassa muuttui häämarssi kuolinvirsiksi, ja vaaleat
+häävaatteet vaihtuivat mustaan surupukuun. Ja tietä, jota morsiusväen
+oli ollut määrä kulkea, vaelsi sen sijaan pitkä, synkkä saattue
+kirkkomaalle kuoleman juhlaa viettämään. Puheita pidettiin, lauluja
+laulettiin, multa putoili ja arkku laskettiin hitaasti ja juhlallisesti
+maan poveen. Sitten jätettiin kuollut yksin, ja jokainen meni kotiinsa,
+ja ijäisyyssyvyyksien kohina haihtui elämän arkiaikaisiin puuhiin ja
+huoliin.
+
+Mutta kun kesäyö laskeutui, ja hautuumaan hiljaisuus suli vienoksi,
+korvia hiveleväksi requiem-hyminäksi, istui umpeenluodun haudan
+partaalla yksinäinen nainen ja mietti elämän ja kuoleman ja rakkauden
+arvotusta. Tunnin toisensa jälkeen hän istui hautakummulla, pitkä,
+hintelä vartalo kyyryssä, harmahtava pää laihaa, jänteistä kättä vasten
+nojauneena, ja tummansininen, syvä silmäpari tuijotti unelmain ja
+muistojen maailmaan.
+
+Kun hän oli mennyt ja aamuruskon ensi säde hehkui vuorenhuipulla,
+lepäsi hautakummulla pieni valkoinen kanervakimppu.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Loppusyksyn ilta-aurinko valaisi Lotan pientä tupaa ja sai ikkunan
+välähtelemään kuin metsänlaidassa vilkkuvan silmän. Riippakoivu tuvan
+luona kiikutti hiljaa hienoja, lehdettömiä oksiaan, kuusista ja
+männyistä kuului kumeaa, valittavaa suhinaa, joka häipyi metsän
+syvyyteen. Avaran lakeuden yllä, joka lepäsi vuoren juurella, kulkivat
+pilvet kulkuansa, milloin raskaina, yhteen läjääntyneinä joukkoina,
+milloin pehmeiksi harsoiksi sulauneina, jotka hajoten kiertyivät
+vuorenselänteiden ympärille, milloin hehkuvina kuin Alppein huiput
+ilta-auringon loisteessa, milloin kellervän hohteen peittäminä, joka
+sytytti koko seudun salaperäiseen satutunnelmaan.
+
+Keltaisenpunainen säde valahti Lotan ikkunasta sisään, kulki vienosti
+yli permannon vuoteelle asti, missä rampa tyttö makasi, aivan samoin
+kuin sinä päivänä neljä vuotta sitten, jolloin Gertrud toi pastori
+Martinin hänen luokseen. Säde leikki hänen valkealla otsallaan, loi
+loistetta haaveksiviin madonnansilmiin ja kietoi kultahohdetta tummiin
+hiuksiin. Sairas parka oli entisellään, vuodet eivät olleet riistäneet
+rahtuakaan hänen kauneudestaan, kärsimyksestä huolimatta viipyi nuoruus
+hienoissa, kalpeissa kasvoissa.
+
+Lotta hääräili pitkin huonetta. Hän oli ollut pitäjällä "ruumista
+käärimässä" ja oli parhaalla puhelutuulella. Kieli parpatti kuin
+kurikka myllykoskella, kun lakeuden muijat ovat kevätpesussa.
+
+-- Niin, nepä olivat oikein "surulliset" hautajaiset, hän sanoi ja
+lausui sanan "surulliset" sellaisella äänellä, kuin olisivat
+hautajaiset yleensä iloisia tilaisuuksia, tietäähän sitä aina vähän,
+näetsen, mitä takanakin piilee, vaikkei siitä puhukaan. Luulevat, näet,
+että se raukka oli itse -- -- Ruumiin äiti itki niin hartaasti, ettei
+ollut kuivaa paikkaa kasvoissa. Muutoin ne olivat kunnon hautajaiset,
+ei sovi muuta sanoa, oikein kunnolliset. Tuomisia joka puolelta.
+Gertrud Björkin leivokset olivat oivallisia -- oivallisia! Lotta
+nyykäytti ja toisti sanan, äänessä niin täyteläs ja painokas sävy, että
+se aivan tyydyttävästi kiivaili kaikkea sitä hyvää, manteleita, sokeria
+y.m., mitä leivosten täytteenä oli ollut.
+
+Sitä paitsi tiesi Lotta koko joukon pitäjän juttuja. Kirkkoherra
+Henningsonilta oli jäänyt niin jumalattomasti rahaa, että sekä leski
+että lapset olivat nyt varakasta väkeä. Estrid oli tehnyt eron
+rikkaasta tehtailijastaan, mutta koska jo oli kuulutettu, täytyy hänen
+vedota kuninkaaseen tai "konstitoriumiin" eroa saadakseen, Lotta ei
+tietänyt kumpaanko. Sitten oli hänen määrä lähteä ulkomaille, siitäkään
+ei Lotta tietänyt, minne, mutta hirmuisen kauas vaan, lukemaan ja
+tulemaan oppineeksi ja muuta sellaista. Niinkuin se ei muka kotonakin
+kävisi päinsä! Tingbomin nuorin lapsi oli taas karannut, Jumala tiesi,
+miten sen asian laita oikein oli, kummalliselta se vain näytti, että
+isä jok'ikinen vuosi sanoi lasten karanneen ja alituisesti ahdisti
+kuntaa ottamaan niistä vaaria.
+
+Nyt oli Lotta saanut huoneen järjestetyksi, pannut pois
+hautajaisvaatteensa, pukeutunut arkipukuun ja kertonut uutisensa
+Ingridille. Hän huokasi tyytyväisenä, otti kahvimyllynsä ja istuutui
+jauhamaan, säröisellä äänellään alottaen virren, jonka oli juuri
+kuullut hautajaisissa'
+
+"Eijaa, mun sielun' toivoss' iloitseepi."
+
+Koputus keskeytti hänet.
+
+-- Sisään! huusi Lotta, kääntäen kasvonsa tyytyväisesti hymyten oveen
+päin -- astukaa sisään!
+
+Ovi avautui, ja Gertrud Björk seisoi kynnyksellä.
+
+-- Gertrud, rakkahin, miten hauskaa, että tulit! huudahti Ingrid ja
+ojensi käsivartensa kohti tulijaa.
+
+-- Niin, sepä oli oikein hauska, toisti Lotta, hyväntahtoinen hymy
+huulilla, nyt panen kahvipannun tulelle, hetken päästä on kahvi valmis
+-- kas niin, en koskaan kiehuta kahvia kauan -- sen opin lautamiehen
+emännältä ennen vanhaan, kun kaksikymmenvuotiaana olin hänellä
+palveluksessa, ja hän ymmärsi asiansa, se on vissi! Mitäs nykyaikaiset
+ymmärtävät? Ei edes osata kahvipapuakaan paahtaa! Istu Gertrud, istu!
+Nytpä saamme kuulla, tiedätkö mitään uutta pappilasta. Ajatteles, että
+se Henningson oli niin rikas! Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta ja asetti
+tyynyn Ingridin selän taa ja pani hänet oikein mukavaan asentoon, nyt
+pidetään oikein hauskaa takkavalkean ja kahvin ääressä. Kas niin -- on
+oikein vähän kolkkoa näin syys-illoin, kun puut laulavat
+tuvannurkkauksessa.
+
+Kun kahvi oli juotu ja oli hetkinen juteltu, lähti Lotta yläkertaan
+Emelie Lagerin luo, joka juuri kuului tulevan kotiin toimistaan, ja
+jolla tavallisesti aina oli uutisia kerrottavana. Gertrud ja Ingrid
+jäivät siis yksin.
+
+Gertrud istui hetken vaiti, pitäen Ingridin kättä omassaan ja kuunteli
+uneksien puiden suhinaa ja takkavalkean räiskynää. Sitten hän taas
+alkoi puhua ja kertoi Ingridille kaikesta, mitä oli näinä viime
+kuukausina kokenut. Mutta koko ajan hän tunsi aikoneensa puhua aivan
+jostain muusta. Sitten syntyi muutaman silmänräpäyksen vaitiolo. Ingrid
+istui liikahtamatta ja tuijotti miettivänä tuleen suurin, verhotuin
+silminsä. Hän olisi niin mielellään kysynyt erästä asiaa Gertrudilta,
+vaan ei uskaltanut.
+
+-- Tiedätkö, Ingrid, sanoi Gertrud viimein jyrkästi, sanovat pastori
+Martinin pääsevän kirkkoherran seuraajaksi. Keräävät par'aikaa nimiä
+kuninkaalle menevään anomuskirjaan, pyytävät, että hänet kutsuttaisiin
+vaalisaarnaajaksi.
+
+Ingridin väri vaihtui nopeasti; Gertrud ei voinut nähdä, valoako lie
+ollut vai varjoa.
+
+-- Sepä hauska kuulla, sanoi Ingrid hiljaa, luulen, että parempaa emme
+voisi saada.
+
+Taas äänettömyys.
+
+-- Ingrid, sano, eikö hän enää koskaan käy luonasi? Gertrud pelästyi
+omaa kysymystään; hän oli nytkin aikonut sanoa jotain muuta, mutta nuo
+sanat tulivat kuin itsestään.
+
+-- Ei, ei koskaan, kuiskasi Ingrid, ja huulet alkoivat väristä, ei
+kahteen viime vuoteen.
+
+Jälleen hiljaista.
+
+-- Koskeeko se sinuun, Ingrid? jatkoi Gertrud, ja hänestä tuntui
+itsestänsä, että hän oli epähieno ja häikäilemätön, aivan kuin olisi
+polkenut kukkia.
+
+Ingrid ei heti vastannut.
+
+-- Ei puhuta siitä, hän kuiskasi viimein vastahakoisesti, sellaisesta
+ei pidä puhua, se koskee aina. Vaikka nyt on vaikein ohi -- se oli
+hirmuista -- minun on täytynyt uudelleen taistella taisteluni
+voidakseni antaa anteeksi -- ei hänelle, oi ei, tiesinhän _hänenkin_
+kärsivän, tiesin, että hän -- ei -- vaan niille, jotka minusta tekivät
+raajarikon -- olisinhan muutoin ollut maailman onnellisin ihminen, niin
+iloinen ja terve ja voimakas kuin olin tänne tullessani -- mutta sehän
+on yhdentekevää, _olen_ antanut anteeksi -- en tunne enää katkeruutta
+-- kaikki on hyvin -- sillä kaikki on tullut Isäni kädestä.
+
+Hänen kasvoihinsa palasi taas lempeä, säteilevä ilme, joka oli hänelle
+niin ominainen. Kauniit madonnansilmät hymyilivät -- onnellista,
+salaperäistä hymyä kyynelten lomitse.
+
+-- Ingrid, sanoi Gertrud hetken päästä, minun täytyy kysyä sinulta
+jotain. Suo anteeksi, jos kysymykseni on epähieno. Jumala tietää, ettei
+tarkotukseni ole loukata -- Jumala tietää, miksi kysyn. Sano, pikku
+Ingrid, oletko kärsinyt -- niinkuin kärsii se, jonka luota rakastettu
+poistuu?
+
+Vastausta ei tullut heti. Ingrid katsoi Gertrudia ihmetellen, hieman
+nuhtelevasti. Miksi noin repiä auki sellaista, minkä tuli levätä
+hiljaisessa kätkössään, uniin vaipuneena? Mutta Gertrudin äänessä oli
+jotain, joka pakotti vastaamaan.
+
+-- Niin, niin olen kärsinyt. Nyt en enää kärsi. Mutta en koskaan lakkaa
+häntä rakastamasta. Tiedänhän, että kerran tapaamme -- siellä, missä en
+enää ole raajarikko -- ja silloin --
+
+Hänen säteilevä katseensa lopetti lemmentarinan, joka
+puolitukahutettuna värisi sanoissa.
+
+Gertrud ei vastannut; hän vain siveli kädellään Ingridin päätä, ja
+kaihoisa hymy hiipi hänen huulilleen.
+
+Hetken päästä he alkoivat puhua muista asioista; sitten tuli Lotta
+Emelie Lagerin luota kertomaan saamiaan uutisia, kaatoi "lisätipan" ja
+pakotti molemmat tytöt juomaan.
+
+Kun se kaikki oli suoritettu, nousi Gertrud ja jätti hyvästi.
+
+-- Lapsi, lapsi, sanoi Lotta ja katseli Gertrudia äidillisen
+huolestuneesti, olet käynyt niin kurjaksi ja vanhaksi, sinun täytyy
+hankkia vähän lihaa luittesi verhoksi. Muutoin ei sinusta tule kaunista
+morsianta.
+
+Gertrud pudisti hymyillen päätään.
+
+-- _Minun_ sulhaseni ei kauneutta kaipaa. Hyvästi Lotta, hyvästi, pikku
+Ingrid! Nuku hyvin, Jumala sinua siunatkoon!
+
+Hän nyykäytti vielä kerran päätään, kynnyksellä seisoessaan; sitten hän
+katosi suljetun oven taa.
+
+Nopein askelin Gertrud kiiruhti tietä pitkin. Raskaat, kiitävät
+iltapilvet olivat hajonneet aivan äkkiä, niinkuin joskus lakeudella
+tapahtuu, missä tuuli ajelee niitä sinne tänne ja kaukaiset
+vuoriselänteet ne ikäänkuin nielaisevat. Syyssynkässä avaruudessa
+riippuivat tähdet hohtavan kirkkaina; Vegan sinervä valo säkenöi ja
+värisi tumman kaarikaton huipulta, Jupiter loisti suurena tulipisarana
+kuusenoksalla, kuin kalpea, leimuava topaasi tuikki Capella läntisellä
+taivaalla. Tähtikirjailut, valousvat, heikot, vaaleat valovärähdykset
+kutoivat ijäisyyskangastaan taivaan holvin peitoksi. Aivan lehdettömäin
+koivujen latvassa keinui uudenkuun kehrä, kiiltävänä ja teräväksi
+hiottuna, viileän ilta-ilman helmassa. Tietä, jota Gertrud kulki,
+peittivät ylt'yleensä kuihtuneet lehdet; lehtien kahina askelten alla,
+putoilevain lehtien vieno suhina kajahti hillittynä surunvaikerruksena
+syksyn mahtavasta symfoniasta.
+
+Mutta Gertrud ei huomannut mitään; ajatukset kulkivat suurina ja
+kantavina hänen sielussaan, hänet oli vallannut mielijohde, joka vei
+toimintaan, niin kauan kuin hän vielä oli sen lumouksen alainen,
+ennenkuin harkinta ja arkuus teki hänestä pelkurin.
+
+Hän kiiruhti yhä enemmän askeliaan, kulki pappilan ohi kappalaisen
+asuntoa kohti. Kun hän oli päässyt niin lähelle, että hän saattoi nähdä
+pikku talon, joka korkeitten puittensa suojustamana oli kuin kukkavihko
+keskellä lakeutta, hän ymmärsi, ettei kukaan ollut kotona, koska kaikki
+ikkunat, paitsi keittiön, olivat pimeät.
+
+Hänen askelensa muuttuivat hitaiksi ja vavahteleviksi; tunne, joka
+samalla oli sekä pettymystä että kuin vapautusta, värähti hänen
+lävitseen. Siis ei tänä iltana -- mutta niin pian kuin hänen oli
+mahdollista häntä tavata.
+
+Nyt hän äkkiä huomasi, miten majesteetillisen suloinen syksy-ilta oli
+miljoonine tähtineen, jotka lakeuden yllä tuikkivat. Kuohuvat,
+levottomat ajatukset vaipuivat -- hän kuuli sielustaan vain yön ja
+tähtitaivaan ja ijäisyyden syviä säveliä.
+
+Silloin hän näki tiellä varjon, joka liikkui häntä kohden. Sydän
+sykähti hänen povessaan -- se oli hän, pastori Martin -- hän oli
+menossa kotiin -- Gertrud tiesi sen, vaikkei hän vielä voinut piirteitä
+erottaa. -- Siis sittenkin jo tänä iltana!
+
+Hän kulki viipyvin askelin, sillä välin kuin etäinen varjo kasvoi
+kasvamistaan tiellä ja läheni häntä.
+
+Yli neljä vuotta olivat Gertrud ja pastori Martin taistelleet saman
+päämäärän puolesta, tukeneet toisiaan taisteluissa, eläneet samassa
+henkisessä ilmapiirissä. Gertrud oli ollut syvänä, sisäisenä
+ponnistimena, joka oli vienyt työtä eteenpäin, Nils Martin oli
+seurannut, hänen intonsa syttämänä, hänen luottamuksensa kannattamana.
+Mutta niinkuin avioliitossa voimakasluonteinen vaimo, synnynnäisen
+vaistonsa ohjaamana, antaa heikon miehensä luulla johtavansa, niin oli
+myös Gertrudin ja pastori Martinin suhteen laita. Ei ollut Nils Martin
+koskaan käsittänyt, että Gertrud oli heidän yhteisen työnsä
+voimakkaana, syttävänä aineksena, eikä Gertrud sitä itsekään ollut
+käsittänyt. Nils Martin näki hänessä kelpo auttajan viinimäen työssä,
+uskollisen toverin, puhtaan, jalon naisen, ja vuosien vieriessä oli
+hänessä kypsynyt luulo, että Gertrud Björk oli se vaimo, jonka Jumala
+oli hänelle määrännyt, se "apu", joksi Jumala ajan aamuna loi naisen
+miehelle. Hänkin oli tehnyt päätöksen, päätöksen pyytää Gertrudia
+vaimokseen.
+
+Mutta vaikeitta taisteluitta ei tämä päätös ollut syntynyt. Hän ei
+rakastanut Gertrudia, ei edes häntä kaivannut, hän vain luuli, että
+Jumala oli aikonut Gertrudin hänen vaimokseen, ja ettei Gertrudin
+lailla kukaan voisi tukea häntä hänen taistelussaan Jumalan valtakunnan
+kasvamiseksi. Ja sehän oli hänen elämänsä suuri päämäärä; kaiken muun,
+sydämen haaveksivat pyyteet, suloiset unelmat kalpeasta madonnanpäästä,
+jota hän povellaan silittäisi ja jonka piirteistä hän suutelisi pois
+kärsimyksen, hän oli käärinyt unhon kuolinvaippaan ja laskenut
+muistojen hautaan.
+
+Kaikkea tätä Nils Martin ajatteli tänä syys-iltana, kun hän pitäjällä
+käytyään vaelsi kohti pientä yksinäistä kappalaiskotiaan. Ja kun hän
+silloin äkkiä näki sen naisen, joka äsken juuri oli väikkynyt hänen
+mielikuvituksessaan, tulevan vastaansa tiellä, keskellä illan
+juhlallista hiljaisuutta, silloin tulvahti sydän niin lämpimäksi,
+hänestä tuntui, että elon ihme oli hänen edessään, Jumala itse oli
+puhunut; hän ei enää epäröinyt. Eikö Gertrud tullut aivan kuin Rebekka
+Eleasaria vastaan, ei rakkaudenhehkun, ei haaveilun, vaan palavan
+uskonrukouksen morsiamena?
+
+Jollei tähtien tuike ja kuutamo olisi ollut niin häikäisevä, ja jollei
+mielenliikutus olisi samentanut Gertrudin katsetta, olisi hän
+huomannut, kuinka liikutettu pastori oli. Mutta nyt hän ei huomannut
+mitään; hän oli niin omissa ajatuksissaan, ja niinkuin Nils Martinista
+oli tämä kohtaaminen hänestäkin Jumalan lähettämä merkki.
+
+He tervehtivät toisiaan, molemmat hämillään. Pastori kysyi, saisiko hän
+kääntyä seuraamaan Gertrudia kappaleen matkaa, Gertrud suostui, ja he
+kulkivat hetken vaiti vierekkäin. Viimein pastori pysähtyi, tarttui
+Gertrudin käteen ja sanoi hiljaa:
+
+-- Sallitteko minun käyttää tätä ihmeellistä tapaamista tehdäkseni
+teille kysymyksen, joka kauan on ollut mielessäni?
+
+Gertrudin valtimo värähti, verivirta syöksyi päähän niin kiivaasti,
+että silmissä miltei punersi. Mitä oli nyt tapahtuva? Hänestä tuntui
+äkkiä, että kaikki muuttui niin oudon epätodelliseksi; satuyö,
+satukuutamo kietoutui hänen ympärilleen, hän itse muuttui kokonaan
+toiseksi, nuoreksi, keveäaskeliseksi tytöksi, jonka sydän on yhtä
+täynnä kevät-unelmia kuin toukokuunaamu on täynnä päivänpaistetta ja
+lintujen laulua.
+
+-- Gertrud, sanoi Nils Martin ja otti hänen kätensä omiinsa, Jumalan
+edessä, joka on kuullut kaikki rukoukseni, ennenkuin otin tämän vakavan
+askelen, kysyn minä, tahdotteko tulla vaimokseni, siksi "avuksi",
+joksi Jumala antoi naisen meille miehille, tahdotteko ruveta
+seurakuntalaisteni hyväksi ja rakastavaksi äidiksi?
+
+Oli kuin olisi raesade langennut Gertrudin versoviin kevät-unelmiin;
+hän muuttui äkkiä kylmäksi, järkeväksi ja arvostelevaksi. Nuo sanat,
+joissa olisi voinut piillä elämän suurin onni, tuottivat vain tuskaa.
+Ei vain siksi, että hän ymmärsi, ettei Nils Martin häntä rakastanut;
+mutta hänestä tuntui, että tämä niin kurjasti kutistui hänen
+silmissään. Ei, se ei saanut tapahtua, hän ei tahtonut nähdä häntä
+pieneksi käpristyneenä, kadottaa hänet Gertrud saattoi, jos niiksi
+tuli, mutta ei nähdä hänen pienuuttaan.
+
+-- Kiitän teitä, pastori, tarjouksestanne, hän vastasi ja vetäisi
+kätensä pois Nilsin kädestä, sitä keveästi puristain -- suuri kunniahan
+se on minulle, aina olen sitä kiitollisesti muistava. Mutta sittenkin
+minun täytyy hyljätä tarjouksenne.
+
+Pastori Martin hämmästyi niin, ettei hän kyennyt vastaamaan, tuijotti
+vain Gertrudiin. Hän oli ollut niin varma asiastaan, ettei hän ollut
+edes ottanut lukuun sitä, että Gertrud voisi olla suostumatta.
+
+-- Se surettaa minua, hän sanoi viimein, alakuloisessa äänessään
+hitunen tyytymättömyyttä, luulin omaavani teidän kiintymyksenne,
+niinkuin te minun.
+
+Gertrud punastui, kiihkeä vastaus poltti huulia, mutta hän hillitsi
+itsensä ja vastasi levollisesti:
+
+-- Olkaamme vilpittömiä! Ette pyydä nyt minun kiintymystäni -- minun --
+minun rakkauttani -- te tahdotte kelpo vaimon, seurakunnallenne hyvän
+äidin, siksi käännytte minun puoleeni.
+
+-- Ja entä jos niin olisi? kysyi Martin ihmeissään. Tarvitseeko
+kiintymyksen siltä puuttua, vaikka pidänkin teitä ennen muita
+papinrouvan vakavaan tehtävään sopivana?
+
+-- Ei, mutta te olette unohtanut yhden seikan, pastori Martin, kaikkein
+tärkeimmän.
+
+-- Ja minkä sitten -- minkä?
+
+-- Te unohditte sydämen vaatimukset.
+
+Martin pudisti päätään.
+
+-- En ymmärrä teitä, hän mutisi.
+
+-- Ah, kyllä ymmärrätte, te tiedätte kyllä, että sydämen vaatimukset
+ovat ensi sijassa, lähinnä omantunnon vaatimuksia; niitä vastaan olitte
+rikkoa. Sydämenne on toisen oma. Sydämenne ei ole minun, se on muualla.
+
+Hänen sanansa herättivät Nilsissä kiivasta liikutusta.
+
+-- Miten voitte olla noin kova, neiti Björk! hän huudahti, kuinka noin
+häikäilemättä voitte koskettaa haavaa, jota vuosikausia olen koettanut
+umpeen kasvattaa?
+
+-- Siksi, että minusta olette erehtynyt. Siksi, että minusta juuri sen
+kautta olette rikkonut sekä omaanne että erään toisen oikeutta antaa
+sydämien puhua.
+
+-- Tiedättekö, mitä sanotte? Tiedättekö, mitä tarkotan? huudahti Nils
+kiihkeästi, ja hänen vaaleansiniset silmänsä leimahtivat pimeässä.
+Kuinka hän voisi tulla omakseni?
+
+-- Ah, miten vähän te ymmärrätte, keskeytti Gertrud, ja huulille painui
+väsynyt, kaihomielinen hymy. Ettekö tiedäkään, mikä on elämän suurin
+voima? Ei se, mikä on näkyvissä -- ei teot ja toimet, vaan se, mikä
+piilee sisimmässämme. Ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat tehneet
+työtä ja toimineet, koonneet rahoja ja pitäneet puheita ja rakentaneet
+taloja, ja kuitenkaan ei heistä ole enempää jälkeä jäänyt kuin ilman
+halki kiitävästä linnusta? Ja ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat
+eläneet maailman touhusta erillään, maanneet sairaina vuoteellaan ja
+kuitenkin vieneet ihmiskuntaa kappaleen matkaa eteenpäin sisäisen
+voimansa varassa? _Hän_ on niitä. --
+
+He pysähtyivät ja katselivat toisiaan kauan silmiin.
+
+Sitten vaipui Nils Martin kivelle tien viereen ja istui pitkän aikaa
+liikkumattomana, kasvot käsiin peitettyinä. Kun hän katsahti ylös, oli
+hänen kasvojensa ilme muuttunut, kyynelet väreilivät silmissä, ja hän
+ojensi ristiin liitetyt kätensä miltei lapsellisen nöyrästi.
+
+-- Puhukaa vielä, Gertrud, hän kuiskasi, osottakaa tietä!
+
+-- Niin, vastasi Gertrud, uhrautumisen nautinnon innostamana, hänestä
+on tuleva vaimonne. Hänen sielussaan on lakkaamatta kuohuva rukouksen,
+uskon ja rakkauden lähde, sen lähteen vesi on oleva koko seurakunnan
+kostukkeena. Siunaus on tuleva -- hiljaa ja huomaamatta, niinkuin
+maasta taimi kasteyönä putkahtaa -- ette tiedä, mistä se tulee -- hänen
+rukouksensa sen tuovat. Te tunnette voimakkaampana tarttuvanne työhön,
+voimakkaampana käyvänne sairaiden ja kärsiväin luo, ette tiedä miksi --
+hänen rukouksensa, hänen rikas henkielämänsä sen vaikuttaa. -- Mitäpä
+siitä, että hän on sairas eikä voi jaloillaan käydä? Kohti suurempaa,
+ihanampaa aarretta, kuin pyhitetty ihmissielu, ei voi kukaan kurkottua!
+
+Gertrudin kasvot olivat kuin kirkastetut, ne loistivat kyynelin ja
+hymyilyin. Hän oli kuin ulkopuolella, niin, yläpuolella oman itsensä,
+hän kuuli oman äänensä, omat sanansa, mutta hänestä tuntui, ettei hän
+itse puhunut, vaan mahtava henki häntä siihen pakotti. Ja hänet oli
+vallannut niin raju liikutus, että hän olisi tahtonut huutaa,
+kirkaista, tuskastako vai onnesta, sitä hän ei tietänyt.
+
+-- Kiitos, kuiskasi Nils, ja tarttui hänen käteensä, te olette
+oikeassa. Minä olin sameakatseinen, pelkuri, ahdas. Te olette antanut
+minun katsoa yli aavain avaruutten. Te olette nöyryyttänyt minut ja
+samalla kohottanut. Kiitos, mitä nyt teitte minun tähteni, sitä en
+koskaan unohda.
+
+-- Kiitos, kertasi Gertrud, ja Nilsin puhuessa hänestä tuntui kuin
+olisi hän äkkiä huimaavista korkeuksista pudonnut maahan, väsyneenä ja
+apeilla mielin, täynnä pieniä, sairaita ajatuksia. Hyvää yötä siis.
+Jumala siunatkoon teitä -- ja häntä. Minun täytyy kotiin. On jo myöhä.
+
+Hän puristi Nilsin kättä, kumarsi päätään, kiiruhti nopeasti eteenpäin
+eikä ollut huomaavinaan Nilsin yritystä pidättää häntä. Ja siinä
+kulkiessa muuttuivat hänen kasvonsa yhä synkemmiksi ja otsa painui
+ryppyihin, kuin olisivat ajatukset kietoutuneet sen takana koviksi,
+sotkeutuneiksi solmuiksi.
+
+Yhä raskaammiksi kävivät askelet, yhä kumarammaksi selkä.
+Mutta ulkoinen lysähtäminen oli vain heikkona ilmauksena siitä
+kuolemanväsymyksestä, elämään kyllääntymisestä, joka taka-iskuna häntä
+kohtasi innostuksen synnyttämän mielenliikutuksen jälkeen. Haparoiden
+hän etsi ajatuksilleen tukikohtaa, mutta ei löytänyt; kuin häkkiin
+suljetut linnut ne siipiään räpytellen koettivat vapautua surun ja
+tuskan vankilasta, mutta turhaan.
+
+Miksi hän oli näin menetellyt? Ja vielä hirveämpää kysyä -- miksei hän
+tuntenut lainkaan iloa siitä, että oli tehnyt oikein? "Jumalani,
+Jumalani, sinunhan äänesi kuulin? Vai erehdyinkö elämäni tärkeimpänä
+hetkenä?"
+
+Tuo ajatus oli niin sietämätön, niin aution kamala, että se oli hänet
+kaataa. Polvet eivät kantaneet, ja ellottava tuska kohosi kurkkuun.
+
+Onnen vaatimukset! Miksi tuo sana suurena ja kohisevana juuri nyt
+ennätti hänen korviinsa? Eikö juuri tuossa sanassa piillyt syvä
+ja viisas salaisuus? Eikö juuri hän itse ollut kiihtyneessä
+mielentilassaan ampunut yli maalin, tähtimaailmoihin, missä kuolevainen
+nääntyy? Eikö hän ollut _itse_ loukannut sydämen oikeutta, _oman_
+sydämensä? Eikö juuri hänessä ollut niitä voimia, jotka olisivat Nilsin
+rakkauden pakottamalla pakottaneet esiin ja siten luoneen heidän
+molempain elämän rikkaaksi ja ihanaksi? Ja hän -- tuo toinen -- olihan
+hän jo onnellinen -- kaipasiko hän enää muuta syvän, hiljaisen Jumalan
+rauhansa rinnalla?
+
+Niin, hän oli erehtynyt -- mutta hän ei tuntenut katumusta, ei halunnut
+mitään muuttaa, hän tunsi vain tympeää, kuluttavaa tuskaa jonkin
+vuoksi, joka oli auttamattomasti menetetty.
+
+Hän oli kuulevinaan kaukaa mahtavaa kuminaa. Nuoruus, pettyneine
+unelmineen, lapsellisine toiveineen, kansakoulunopettajattarenkin
+vaatimattomassa olemuksessa piilevä runollisuus, vaipui hautaan.
+
+Sitten syntyi kaamea hiljaisuus, kamala yksinäisyys hänen rintaansa,
+sielun keskiyö laskeusi. Ja hänen eteenpäin haparoidessaan pääsi hänen
+huuliltaan vaikeroiva valitus: "Jumalani, Jumalani, miksi minut
+hylkäsit?" -- -- --
+
+Kotiin tultuaan hän heittäysi voimattomana vuoteelle, koko ruumis
+vapisi, hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Vähitellen turtui ankara
+tuska, ajatukset kävivät sekaviksi, hän vaipui keveään uneen. Sitä
+kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta sillä välin hän ennätti
+nähdä unen tai näyn, hän ei tietänyt kummanko.
+
+Hän oli kulkevinaan vuorta ylös, ja kuta kauemmas hän kulki, sitä
+korkeammaksi ja jyrkemmäksi muuttui vuori. Mutta näkymätön käsi pakotti
+häntä eteenpäin, samalla kuin juuri sama käsi lakkaamatta kohotti
+vuorta korkeammaksi. Koko ajan hän kuuli äänen, joka, kuin kellon
+helähdykset, rytmeinä keinuen kaikui hänen korvissaan: "korkeimmalle
+huipulle -- korkeimmalle huipulle". Hän laahautui eteenpäin, väsyneenä
+ja läähättäen, näkymättömän käden ja salaperäisen äänen pakottamana.
+Nyt avartui äkkiä näköala; hänen sydämensä sykähti ilosta ja
+kaipauksesta, sillä hän ymmärsi lähestyvänsä päämäärää, vavisten hän
+kiirehti askeliaan, avaruus avautui eteen suurena, sinertävänä merenä
+-- ja mahtava ääni kaikui yhä kehottavampana ja juhlallisempana.
+
+Silloin hajosi uni, näky suli valo-usvaksi, äänen kaiku eteni, hän
+heräsi ja avasi silmänsä. Hänen katseessaan viipyi vielä tuo sinervä
+hohde, hän näki sen kalpenevan ja haihtuvan huoneen pimeyteen, samalla
+kuin viimeinen värisevä ääni sammui hänen korvistaan.
+
+Mutta riemun ja vapauden tunne karkotti keskiyönpimeyden hänen
+sielustaan. Tänä hetkenä hänestä tuntui, että hänen elämänsä arvotus
+oli ratkaistu, hän oli nähnyt jyrkän, vaivalloisen tien, mutta myös
+korkeimpain huippujen valon: sielun puhtauden, heijastuksen Jumalan
+kasvoista.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vuosi sen jälkeen muutti Nils Martin vastanimitettynä kirkkoherrana
+pappilaan vaimonsa Ingrid Medinin, halvatun kansakoulunopettajattaren
+kanssa, joka monet vuodet oli maannut sairaana Lotta Stålin pienessä
+tuvassa. Hän ei koskaan katunut, että oli ollut kyllin rohkea ja kyllin
+nöyrä antaakseen itseään voimakkaamman vaikuttaa siihen hetkeen,
+jolloin hänen elämänsä kohtalo ratkaistiin. Sillä Ingrid oli, kuten
+Gertrud oli sanonut, syvänä, hiljaisena siunauksen lähteenä seurakunnan
+elämässä. Hänen huoneeseensa, missä hän sairastuoliinsa kahlehdittuna
+istui vuosi vuodelta, nuoruudenkukoistuksen haihtuessa ja keski-ijän
+syysvalon kalventaessa kauniit madonnankasvot, sinne tulivat sairaat ja
+köyhät, surulliset ja huolenpainamat, ja kaikille oli hänellä antaa
+kärsimyksissä kypsyneen sielun lohdutusta. Ja yksinäisen sairaskammion
+rikkaasta rukouselämästä virtasi hengellisiä voimia, jotka tuntuivat
+kaikissa, ilman että he ehkä tiesivätkään niiden lähdettä.
+
+Nils Martin oli onnellinen; hänen sielunsa oli saavuttanut rauhan ja
+sopusoinnun. Kaiken, mitä yhteiskunta oli rikkonut tuota nuorta naista
+kohtaan, riistäessään häneltä terveyden ja nuoruuden ja elämänilon, sen
+Nils sai sovittaa häntä väsymättä, rakastavasti hoitaen.
+
+Ystävällinen, hauska pappila oli myös Gertrud Björkin kotina. Syvä,
+haaveksiva rakkaus, jota hän kerran tunsi pastori Martinia kohtaan,
+ilmi lausumaton rakkaus, jota ei edes tämä itse aavistanut, vaihtui
+vähitellen lämpimäksi ystävyydeksi, joka yhä kiinteämmin liitti heidät
+yhteen työssä Jumalan valtakunnan tulemiseksi.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Syys-iltana, kun kanerva hehkui punaisena päivän sammuissa, vaelsi
+yksinäinen mies poikki nummen. Hän kulki kuin muistojen etsijä tai
+muistojen vetämä, milloin sinne, milloin tuonne, hitain askelin, pää
+painuksissa.
+
+Hän oli vielä nuori mies; kasvojen väsyneen ilmeen oli suru eikä ikä
+uurtanut. Piirteet olivat pehmeäviivaiset, huulet ja silmät näyttivät
+hymyämään luoduilta; synkkyys, joka ne nyt kattoi, ei ollut niissä
+luontainen, suuri, parantumaton elämänmurhe oli sen niihin vajottanut.
+
+Yhä eteenpäin hän kulkee, ajatuksiinsa vaipuneena. Silloin tällöin hän
+silmäilee ympärilleen ja nyykäyttää hiljaa päätään herääville
+muistoille. Läpi illan hiljaisuuden hän kuulee etäisen vesiputouksen
+heikon, sorisevan humun; tuota ääntä kohti hän kulkee, se paisuu, hän
+tuntee sen sävelet, ne ovat kuin murhevirsi keskellä lakeuden suurta
+äänettömyyttä.
+
+Nyt hän on perillä, Stupetin vesi kohisee pyörteinä; kuin lumottuna hän
+seisoo, tuijottain syvyyden mustaan jättiläissilmään. Siitä kohoaa
+näkyjä, ääniä, ja ne kaikki sanovat: "muistatko -- muistatko?"
+
+Nyt loistaa lännen taivas leimuavan punaisena, ja koko kanervameri
+kuvasteleikse sen hohteessa. Pikku kumpujen harjat hehkuvat, ja
+sinipunervia varjoja laskeuu notkelmiin. Vieraan silmä näkee tuon
+kauneuden, ja nuoruusmuistot valtaavat suonenvedontapaisella voimalla
+hänen sielunsa. Suu kouristuu, ja silmät puhkeavat täyteen kuumia,
+kirpeitä kyyneliä.
+
+Silloin hän huomaa Stupetin vieremällä mättään, valkoista kanervaa
+kasvavan, joka hohtaa vienona laskevan auringon väreissä. Ja hänestä on
+kuin saisi syvyyden ääni sanoiksi ja kuiskaisi tutusti: "muistatko
+yksinäisyyteni? Muistatko kaiken kärsimykseni? Muistatko, miksi kuolin?
+Muistatko, että sinun piti kasvaa suureksi ja rakkaudesta rikkaaksi ja
+taistella kaikkien hyljättyjen ja sorrettujen, Karin rukkasi köyhäin
+pikku siskojen puolesta? Muistatko? -- muistatko?"
+
+Ja vieras hymyilee, ei nuoruuden kevätriemuista hymyä, vaan niinkuin
+hymyillään ajatusta, joka on omin sydänverin synnytetty, ja jonka
+toteuttamiseksi ihminen antaa elämänsä.
+
+Mutta valkokanerva, tuskanleimaisen rakkauden kukka, kimmeltää yhä
+vienontuvassa lumihohteessaan, kun vieras hitain askelin poistuu
+nummelta elämän työhön ja taisteluun.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of Project Gutenberg's Valkoisia kanervakukkia, by Mathilda Roos
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOISIA KANERVAKUKKIA ***
+
+***** This file should be named 39756-8.txt or 39756-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/3/9/7/5/39756/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License available with this file or online at
+  www.gutenberg.org/license.
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation information page at www.gutenberg.org
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at 809
+North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887.  Email
+contact links and up to date contact information can be found at the
+Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit www.gutenberg.org/donate
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations.
+To donate, please visit:  www.gutenberg.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For forty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/39756-8.zip b/39756-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..e3f6c21
--- /dev/null
+++ b/39756-8.zip
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..bf6b03f
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #39756 (https://www.gutenberg.org/ebooks/39756)