diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 39697-8.txt | 7471 | ||||
| -rw-r--r-- | 39697-8.zip | bin | 0 -> 137822 bytes | |||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
5 files changed, 7487 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/39697-8.txt b/39697-8.txt new file mode 100644 index 0000000..5b5231b --- /dev/null +++ b/39697-8.txt @@ -0,0 +1,7471 @@ +The Project Gutenberg EBook of Kertomuksia, by Victoria Benedictsson + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org/license + + +Title: Kertomuksia + +Author: Victoria Benedictsson + +Release Date: May 14, 2012 [EBook #39697] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +KERTOMUKSIA + +Kirj. + +Ernst Ahlgren [Victoria Benedictsson] + + + +Otava, Helsinki, 1893. + + + + +SISÄLLYS: + + Tarina nenäliinasta. + Fairbrookin kapakoitsija. + Odotushuoneessa. + Cedergren pitää illallisen tänään. + Kolho. + Toivomus. + Rautatievaunussa. + Kolme. + Ludde. + Eri haaroilta: + I. Toripäivän jälkeen. + II. Ramlösasta. + III. Nummella. + IV. Malmö'stä. + V. Väentuvassa. + Höytytuhkaa. + Elämään kyllästynyt. + Pimeästä. + Tanssijaisdaamin elämäkerta. + + + + +Tarina nenäliinasta. + + +Oli keskusteltu viimeisten sanomalehtien uutisista, +viljanhinnoista ja edellisen viikon kuntakokouksesta; nyt siirtyi puhe +valtiopäivämieheemme. Herrat maistelivat totiansa ja mieliala kävi +iloisemmaksi. Keskustelua ei enää kuivuus haitannut, ja puhelun +höysteeksi kerrottiin pieniä juttuja. + +"Ensi kerran kun hänet näin", sanoi ruununvouti, "ei hän vielä ollut +päässyt valtiopäivämieheksi, mutta tulemaisillaan hän oli. Oltiin +ratsumestarin luona päivällisillä, ja Per oli myös, -- -- -- hänen +asemansa kunnassa -- tietysti. No, olimme sattuneet saman korttipöydän +ääreen. Hyvästi hän pelasi, eikä miehestä ollut mitään sanomista, +paitsi talonpoikainen ylpeys, joka kuulti läpi. Keikarimainen notaario +Ben oli sattunut samaan pöytään ja tunsi nähtävästi olonsa hieman +tukalaksi, vaikka koetti olla sitä näyttämättä -- tietysti. Mutta +parhaallaan kun siinä istuimme, otti Per esiin nenäliinansa, hitaasti +ja arvokkaasti. + +"Kokoonkääritty se oli ja latistettu ja silitetty kuin oikea +kirkkonenäliina, ja Per avasi sen kerros kerrokseltaan, ikäänkuin +hänellä olisi ollut käännettävinä lehdet jossain kullatussa +naistenvirsikirjassa, ja joka kerran kun hän käännälti, kuului rapina +ympäri koko huoneen. Nenäliinaa oli _tärkätty_". + +Ruununvouti heittäytyi taapäin tuolissaan, ja toiset yhtyivät äänessä +hänen hiljaiseen, hillittyyn nauruunsa. + +"Se oli _siihen_ aikaan", huomautti joku herroista, "nyt ei kenenkään +tarvitse luulla, että Assarson kulettaisi mukanansa tärkättyjä +nenäliinoja". Ja sitte otettiin taas siemaus. Mieleni teki hetkeksi +pois savusta ja viinanhajusta. Menin ulos puistoon ja aloin astuskella +edes ja takaisin yhtä sen suoraa käytävää. Ajattelin tuota juttua, ja +siinä ajatellessani aloinkin katsella sitä aivan eri kannalta, sillä +minä tunsin miehen ja hänen kotinsa. Lasten pieninä ollessa olin usein +siellä ollut; me olimme samanikäisiä; he ja minä. Mutta koko sinä +aikana, jonka olin ollut poissa paikkakunnalta, en ollut kuullut +puhuttavan Per Assarsonista, joskus vaan olin hänen nimensä jossain +sanomalehdessä nähnyt. Nyt heräsivät muistot. + +Mutta hänen elämäänsä en nyt ajatellut, vaan toisen, josta ei kenkään +puhunut: hänen vaimonsa. + +Häntä ei koskaan nähty ulkopuolella kotoa, hän ei seurustellut +kenenkään kanssa ja ylipäänsä harvoin muistettiin, että häntä oli +olemassakaan. Tuo tärkätty nenäliina muistutti hänet mieleeni. + +Hän oli vanhaa talonpoikaissukua ja kasvatettu vanhanaikuiseen tapaan, +raamatun, rukin ja kangaspuiden ääressä. Hänen kanssaan oli Per 23 +vuoden ijässä mennyt naimisiin ja päässyt siten varakkaaksi; muutoin +oli vaimo muutamia vuosia miestään vanhempi, kuten usein sattuu rahvaan +seassa. Per tuli hänen jumalakseen, mutta hän jumaloitsi miestänsä +hiljaisuudessa, ja hänen jumaloitsemisensa oli työtä, -- vapaaehtoista, +uutteraa työtä. Harvoin olen tavannut ketään niin harvapuheista kuin +hän, mutta hän ei koskaan ollut tyly, näytti vaan niin kiintyneeltä +siihen, mitä hänellä sattui olemaan tehtävänä. Luulen, että hänellä ei +ollut ainoatakaan ajatusta muuta varten kuin miestään ja talouttaan. +Hän oli enemmän kuin miehensä palvelija; hän tuntui olevan miehensä +ruumistunut tahto. Jokainen sana, minkä mies sanoi, oli hänestä kuin +käsky. Mutta hänen käytöksessään ei ollut hituistakaan teeskenneltyä +nöyristelemistä. Se ei ollut alistuvaisuutta, ei uhraavaisuutta, ei +mitään, jota voisi nimittää niillä korusanoilla, joita hienostuneet +säätyluokat käyttävät. Tämänlaista ei tapaa missään muualla kuin +puoleksikehittyneissä luonnonlapsissa, ja kielessä ei ole sanaa, joka +sitä merkitseisi. Se on omituisuus, jonka saa nähdä useammassa kuin +yhdessä talonpoikaisvaimossa, ja joka tässä naisessa vaan tavallista +selvemmin oli huomattavissa. + +Kaikki hänen luonnolliset vaistonsa ja sielunkykynsä olivat +suuntautuneet yhtä ainoata asiaa kohti: hän tahtoi olla hyödyksi. Ja +keskuksena kaikessa oli hänen miehensä, -- "isä", kuten hän häntä +nimitti. Tämä käsitys levisi koko talonväkeen, se tarttui lapsiin, +tarttuipa palkollisiinkin. + +Harvoin mies hänelle puhui tulevaisuudentuumistaan, mutta mitä tänään +oli tehtävä ja mitä huomenna, sen vaimo aina tiesi. Eikä hän koskaan +mitään unhottanut. Ei koskaan sattunut, että, miehen tullessa +pukeutumaan jotain kokousta tai kutsua varten, vaatteet eivät olisi +olleet esillä harjattuina ja kaikki järjestyksessä. + +Hän ei näyttänyt koskaan miehensä hankkeisin ryhtyvän, ja kuitenkin on +arvaamatonta, kuinka paljon tämä harvapuheinen nainen tietämättään on +vaikuttanut hänen elämäänsä ja kehitykseensä, pelkästään sillä, että +aina teki sen, minkä piti velvollisuutenaan. Tuo ylivalta, josta ei +kukaan hänen kanssaan kiistellyt, tuo tyyni levollisuus, tuo tottumus +nähdä kaikki käyvän kuin kellon koneisto, oli painanut leimansa +mieheen. Juuri nämä olosuhteet olivat muodostaneet hänelle sen +luonteen, mikä hänellä oli. + +Hänen esiintymisessään ilmaantui levollinen turvallisuus, jonka oli +synnyttänyt tunne siitä, että kotona hänen ylivaltansa ehdottomasti +tunnustettiin. Hänen levollisuutensa kaikissa ulkonaisissa +ristiriitaisuuksissa johtui siitä, että hänen kotonaan ei koskaan +tarvinnut pelätä erimielisyyksiä ja riitoja. Jo tuota ajattelemisenkin +täytyi levolta tuntua. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän olisi +heikkohermoiseksi tullut. + +Nykyaikaiset teoriat tuskin olisivat tunnustaneet tuota avioliitoksi +korkeammassa merkityksessä, mutta varmaa on, että tuo suhde -- niin +vapaa lörpötyksestä ja romantisuudesta -- oli raitis ja turmeltumaton, +ja että se sai tuon miehen liikkeisin sellaisen vapauden ja voiman, +joka muissa olosuhteissa olisi ollut mahdoton. Saihan hän nähdä itsensä +ikäänkuin kaksinkertaisena! Sillä vaimo ymmärsi häntä aina, kun vaan +kysymyksessä oli hänen tahtonsa täyttäminen; jokin salainen vaisto +tuntui korvaavan sen, mitä älystä puuttui. Eikä koskaan tullut +kysymykseen minkätähden. "Per sen niin tahtoi", siinä oli kyllä. + +Miehen ollessa valtiopäivillä piti hän huolta talosta, valppaana kuin +vahtikoira. Ei miehen koskaan tarvinnut vähintäkään epäillä, tulivatko +hänen käskynsä noudatetuksi vaiko eivät. + +Siten oli tuo nainen tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa vuoden toisensa +perästä. Kauvan olivat he jo yhdessä eläneet. Jos he johonkin muuhun +säätyluokkaan olisivat kuuluneet, niin olisi heillä vietetty +hopeahäitä, maljoja juotu ja hurraata huudettu. Tässä sitä ei tarvittu; +ketä varten tuo komedia olisi ollut? + +Hän on nyt vanha ja kumarassa, ulkomuodostaan väliäpitämätön, mutta +työssään sitkeä. Mies on vielä pulska ja voimissaan, juuri parhaassa +ijässään. Ei kukaan, joka heidät yhdessä näkee, voisi luulla heitä +mieheksi ja vaimoksi. + +Vaimo on kansannainen, huivipäinen ja tavoiltaan yksinkertainen. Mies +ei ole enää talonpoika, hän on etevä valtiopäivämies herra Assarson; +mutta noiden kahden välillä on yhdysside, joka on yhtä luja kuin se, +minkä runollisesti kiihoitetut tunteet voivat solmita, sillä vaikka he +eivät koskaan ole sitä mietiskelleet, tietävät he molemmat, että he +eivät tulisi toimeen ilman toistaan. Suhteesen, joka on niin +yksinkertainen kuin heidän, ei mahdu mitkään epäilykset, ei mitkään +pelot. + +Jo aikoja sitte on Bolla muori oppinut sen, mitä tarvitaan herrasmiehen +pukuun, mutta minun mielestäni oli jotain liikuttavaa tuossa hänen +yksinkertaisuudessaankin, kun hän tärkkäsi nenäliinan Perille. Hänelle +ei mikään voinut tulla kyllin hyvää. + +Ja tuo mitätön seikka, jolle niin makeasti naurettiin, se herätti +minussa melkein kunnioitusta. Se puhui yhdestä noista unhotetuista +olennoista, joiden elämäntyö usein niin runsaita satoja tuottaa, mutta +joita ei koskaan ikuista pöyhkeilevät muistosanat. + +1885. + + + + +Fairbrookin kapakoitsija. + + +Tom Millner oli ollut kunnian mies. Mutta nyt oli hän kuollut, ja +tänään oli hän saatettava viimeiseen yösijaansa, hautakappeliin, missä +hänen arkkunsa oli pidettävä itse hautajaispäivään asti. + +Tom Millner oli Fairbrookin ensimmäinen kapakoitsija, ja hän tuli sinne +samaan aikaan kuin ensimmäiset rautatientyömiehet, silloin kun +Fairbrook vielä oli vähäpätöinen kylä vaan. Hän tuli sinne omilla +jaloillaan ja selässään viinalekkeri, jota hän kantoi piikkosäkissä. +Silloin oli Tom äsken täyttänyt kaksikymmentä kolme vuotta. Siihen +päivään asti hän oli ollut vaan tallirenkinä eräässä kapakassa, mutta +hänellä oli "älyä". + +Anniskelupaikkanaan hänellä oli eräs huonoimpia tupia, minkä hän sai +hyyrätä melkein ilmaiseksi, mutta siinä tuvassa ruvettiin kilvan +käymään, kuten loistavimmassa salongissa; monelta sydän lämpeni jo +tuota tupaa ajatellessaan. + +Ja Fairbrook kasvoi, kohosi pienestä rautatienasemasta suureksi ja +kukoistavaksi kauppalaksi, jossa harjoitettiin kauppaa ja ammatteja. +Tom Millnerin huoneisto kasvoi myös. Se oli niin sanoakseni Fairbrookin +sydän, sen koko elämän keskus; se imi itseensä joka haaralta ikäänkuin +haaroittuneen suoniverkon kautta, ja siitä virtaili taas ulos lämpöä ja +eloa uhkumalla; se välitti kaikkea, järjesteli kaikkea. Se tyhjentyi ja +täyttyi säännöllisin tykähdyksin, täyttyi iltapäivällä ja tyhjentyi +yöllä, kun vartija toitotti kahtatoista. + +Kun Fairbrook oli kasvanut kauppalaksi, oli Tomin talo kasvanut +komeaksi hotelliksi. Kaikki oli tasaisesti edistynyt ja Tom Millner oli +nyt Fairbrookin rikkain mies. Mutta ei kenkään hänen onneaan +kadehtinut. + +Mikäli Fairbrookin pojat vaan muistivat, oli heidän hartain toivonsa +ollut päästä siihen ikään, jolloin heidät pidettäisiin sen arvoisena, +että saisivat astua pappa Millnerin kynnyksen yli. Seitsemästoista +vuosi oli tavallisin rikkaiden ihmisten pojille. Köyhien saivat usein +odottaa paljoa kauemmin, niin, siksi kun heidän omasta työansiostaan +jouti puoleen pulloon olutta. Mutta juhlahetki se oli kaikille, kun +ensi kerran saivat astua sisään noista jykevistä ovista ja mennä tuon +pitkän tiskin luo tilaustaan tekemään. Ja kaikissa näkyi tuo +hermostunut huolettomuus, joka tahtoi saada ihmisiä siihen luuloon, +että he olivat tuon tehneet sata kertaa ennen. Ja kaikki otti yhtä +ystävällisesti vastaan tuo suuri, lämmin sydän. + +Tällä tavoin oli Tom Millneristä tullut Fairbrookiin jonkinmoinen +patriarkka, jota kaikki muut rakastivat paitsi aviovaimot. Kenties +hänen oma vaimonsa kuitenkin oli poikkeus, sillä Tom oli hyvä puoliso +ja hyvä isä. Joka kerran kun hän oli humalassa -- ja humalassa hän oli +kerran aamu- ja kerran iltapäivällä -- vannoi hän, että hänen rouvansa +oli hienoin rouva koko Fairbrookissa ja että hän itse oli rouvansa +siksi kohottanut alhaisesta ravintolanpiiasta; ja mitä lapsiin tulee, +ei hän koskaan voinut heitä nähdä pistämättä vanhan tapansa mukaan +kättänsä oikeanpuoliseen housuntaskuun, missä lantit olivat. + +Tom oli ystävällismielinen mies, joka mielellään tarjosi -- ainakin +ensimmäiset lasit. Ja paljon hänestä pidettiinkin. Moni vaimo oli hänen +tähtensä vuodattanut kyyneleitä kuni katkerimmasta luulevaisuudesta, +sillä viekkaalla pienellä silmäniskulla hän sai aikaan paljon enemmän +kuin vaimo kaikilla rukouksillaan. + +Tom Millnerin asema oli turvallisempi kuin minkään hallitsijan maan +päällä. Mutta niin paljon kuin hänestä pidettiinkin, oli hänellä +kuitenkin kadehtijoitakin. Ja monet näistä nauroivat ilkkuen, kun +goodtemplarismi alkoi saada vauhtia Fairbrookissa. Nyt se Tom Millner +saa nähdä! + +Mutta hän tunsi ihmisluonnon ja nauroi vastaan, -- tiesi kyllä, että +hän saisi viimeiseksi nauraa; ei ollut tuosta asiasta vähääkään +huolissaan. Siksi saattoi hän seisoa rappusillaan ja katsella +goodtemplarien huviretkiä niin hyvänsävyisen näköisenä kuin olisi hän +katsellut kalojen kisaa sätkässä. Saivat kyllä hänestä nähden huvitella +aikansa, kyllä hän tiesi miten heille sittenkin oli käypä. Ja kun hän +kerran paloviinakorttelin maksuksi sai goodtemplarimerkin rahan +asemesta, ei hän suinkaan tuosta petoksesta suuttunut, ei edes maksajaa +siitä huomauttanut, meni vaan sisään ja näytteli tuota pientä pyöreää +kalua vakinaisille vierailleen, jotka iloitsivat hänen kanssaan tuosta +rahasta. Tom Millner ylpeili siitä, kuin olisi se ollut jokin metalji. +Se oli enemmänkin; se oli todistus siitä, että hän oli oikeassa; olihan +hän sanonut heille koko ajan, että nuo kujeet eivät kauan kestäisi. Hän +tunsi ihmisluonnon. + +Ei koskaan ryhdytty Fairbrookissa mihinkään suurempaan yritykseen, +jossa Tom Millner ei olisi mukana ollut, sillä hänellähän ne pääomat +olivat. Auttavainen hän oli, ja niinhyvin ilossa kuin murheessa oli +hänellä osaaottavainen sana ystävilleen, ynnä lasi ja sikari. Ja aina +ne kotiin lähtiessään olivat iloisempia kuin hänen luokseen tullessaan. + +Niin, se oli siunattu talo, tuo Tom Millnerin. Ainoastaan naidut naiset +eivät voineet sitä käsittää; ne kirosivat sitä kaikki. + +Tom Millneriin eivät olleet tarttuneet nykyajan aatteet +yhdenvertaisuudesta ja muusta semmoisesta. Järjestys piti olla +kaikessa, jokaisen oli pysyttävä paikallaan. Hänen laitoksensa oli +järjestetty näiden perusaatteiden mukaan. + +Aivan tallin vieressä oli kapakan näköinen välikkö, jossa myötiin +sikunaryyppyjä lasittain. Sinne tuli kalastajia ja rahtimiehiä, +kaikkein köyhintä lajia, kuleksijoita ja kerjäläisiä, jotka +saivat ryyppyyn vaihtaa kerjäämänsä leipäkannikat, sinne tuli +positiivinsoittaja ruskeaksi paahtuneen eukkonsa kanssa, sinne tuli +hevoshuijareja ja tattarilaisjoukkioita, jotka eivät saattaneet olla +kunniallisten ihmisten seurassa, ja kun ne eivät enää voineet jäädä +retjottamaan välikön puupenkeille, oli tallissa aina kaksi suurta, +tyhjää hinkaloa, joissa oli kylläksi olkia makuusijaksi heille. + +Sitte oli siellä suuri huoneisto alakerrassa, jossa Tom melkein aina +oleskeli, ja jossa hänen rouvansa -- hän ei koskaan sanonut vaimoni -- +seisoi tiskin takana kädet lanteilla ja kultasormuksia sormissa, -- +oikeita kultasormuksia, joissa oli puhtaita timantteja. + +Täällä, pienien pöytien ääressä pitkin ikkunoita, tahi sisemmissä +sivuhuoneissa, istuivat kylän porvarit ja ryypiskelivät totia ja +punssia. Toti oli paikkakuntalaisten mielijuoma. + +Täällä pohdittiin päivän kuulumiset, täällä sovittiin kaupoista +ja juotiin harjakkaita, täällä laskettiin äänet tuleviin +pitäjänkokouksiin, tänne tulivat kaikki uutiset, täällä luettiin kaikki +sanomalehdet, täällä taisteltiin valtiollisen vakaumuksensa puolesta, +täällä pommitettiin toisiaan todisteilla taikka hätätilassa +totilaseilla. Ruoka tuli harvoin kysymykseen. Olihan jokaisella ruokaa +kotonaan. Mitä hittoa sitä olisi ruoalla tehnyt! + +Ei, jos sitä tahtoi, niin sai mennä yhdet raput ylöspäin. Siellä oli +ruokasali, juhlakerros ja vierashuoneita. Täällä oli enemmän +vaihtelevaisuutta, -- ei tiettyjä vakinaisia vieraita, joilla oli omat +paikat ja jotka tunsivat talon tavat yhtä hyvin kuin omat taskunsa. +Täällä oli joskus huoneen täydeltä väkeä, ja joskus aivan tyhjää. Tänne +tulivat joskus paikkakunnan tilanomistajat samppanjahumalaa saamaan, +niin, sattuipa kerran niinkin, että kaksi emansipeerattua rouvaa tuli +miestensä mukana tuonne yläkertaan illallista syömään, suureksi +kauhuksi Fairbrookin kunniallisille rouville, jotka ennen olisivat +antaneet paistaa itsensä elävältä kuin menneet ravintolaan istumaan. + +Sinne tuli koko joukkoja rikkaita talonpojanpoikia valittujensa +seurassa, joille viiniä tarjosivat. Markkinapäivinä saattoi +heidän iloinen melunsa kuulua kadulle asti. Täällä myös kaikki +kauppamatkailijat asuntoa pitivät, kun he, kuten heinäsirkat, +etsiskelivät maata; täällä he näyttelivät tavaroitaan pienille +ostonhaluisille puotineideille ja pitivät vireillä heidän kauppahaluaan +Tom Millnerin hienoimmalla rypäleenmehulla. + +Tänne kokoontuivat lopuksi kaikki ne aviomiehet, jotka olivat +streikanneet siitä syystä, että talousrahat eivät ruvenneet riittämään, +taikka että lattioiden peseminen kesti liian kauan, taikka että +keskustelu puolison kanssa sai jonkun ikävän käänteen. + +Jälkisäkeenä heidän kiivaimmissa kapinapuheissaan oli aina tämä: "sitte +syön iltaseni hotellissa". Se naula se veti. Ja kun se ei kerran +auttanut, niin silloin ei auttanut mikään. Kaikissa tapauksissa saihan +hyvän illallisen ja tiesihän näyttäneensä, että oli herra talossaan. + +Joka ilta oli noin neljä, viisi herraa siellä illallista syömässä, mikä +osoitti, että kapinanhenki oli saanut erittäin suuren vallan +Fairbrookin miehissä. + +Mutta nyt olivat -- kuten sanottu -- Tom Millnerin päivät päättyneet. +Elämänsä viime aikoina oli hän aivan hämmennyksissä. Hän istui +nurkassa, katsoi kieroon nenälatvansa sivu ulospistettyyn kieleensä. +Sen päälle oli pudonnut karvoja, hän sanoi ja tahtoi poimia ne pois. +Hänellä ei ollut aikaa puhua kenenkään kanssa kuin hyvin niukasti vaan. +Silloin tällöin hän jonkun sanan sanoi ja katsahti ylös punasuonisilla +silmillään, samalla kertaa totisena ja hajamielisenä, ikäänkuin häntä +olisi hyvin haitannut se, että häntä työssään häirittiin. Ja sitte hän +taas jatkoi vyyhteämistään. Hän veti esiin pitkiä karvoja -- kuten +näytti -- hän katseli niitä, hän piti niitä päivänvaloa vasten ja +mittasi niiden pituutta, hän katsoi niiden jälkeen, kun ne lattialle +painuivat, ja kaiken tuon hän teki niin luonnollisesti, että +katsojankin teki mieli uskomaan noitten karvojen olemassaoloa. Hän +irvisteli niin pahasti, hän veti pois kasvonsa, joissa näkyi sellaiset +inhon värähdykset, että olisi voinut vannoa, että hän todellakin tunsi +noiden karvojen kutkutuksen ulospistetyssä kielessään. + +Kun hän vihdoin muutamien päivien perästä pääsi noista karvoista, alkoi +hän kulkea ympäri lattiaa ja keräillä silmäneuloja. Hän taivutti paksua +ruumistaan niin, että luuli hänen selkänsä katkeavan. Hän hypisteli +neuloja suurilla tylppäisillä sormillaan, neulat eivät tarttuneet, ja +hän hypisteli taas; hän oli aivan väsymätön, ja hän nauroi hupsua +nauruaan joka kerran, kuin luuli saaneensa jonkun. + +Niin, ja lopulla hän sitte kuoli. Ja nyt hän oli kannettava pois. +Suuret hautajaiset tulivat olemaan muutamia päiviä myöhemmin, kun oli +ennätetty järjestää kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Tänään +oli vaan hänen kaikkein parhaimpia ystäviään mukana kulkemassa, ja +ainoastaan sentähden, ett'ei arkku olisi yksin kulkemassa. Muutoin ei +ollut mukana lukkaria eikä pappia, eikä kellojakaan soitettu. Tuo +kaikki kuului hautajaispäivän ohjelmaan, ja silloin oli koko Fairbrook +osoittava kunnioitusta Tom Millnerin muistolle. + +Oli tuulinen talvipäivä, satoi ja lumi oli likaista. Siksi eivät ukot +olleet pukeutuneet korkeihin hattuihin, vaan turkkeihin ja +talvilakkeihin. + +Oli iltapäivä, kun he lähtivät, ja aurinko oli juuri laskenut. Lumi loi +kylmän ja harmahtavan valon kaikkeen. Omituinen näky se oli, kun tuo +pieni joukko vanhoja miehiä kulki pitkin tietä hitaasti liukuvan reen +jälessä. Ne olivat kuin joukko suuria kömpelöitä eläimiä, jotka päät +painuneina seurasivat kuollutta toveria, jota kuletettiin pois. + +Kun arkku oli pantu kappeliin, palasi tuo pieni joukko surutaloon +kestittäväksi. Totia, punssia ja sikareja tarjottiin yhdessä +suuremmista sivuhuoneista alakerrassa. + +Siellä tuoksusi lämmin, hieno konjakki. Yksi ja toinen sytytti +sikarinsa. Jotkut puhelivat, mutta niin hiljaa, kuin olisivat omia +ääniään pelänneet, toiset istuivat ääneti, tuijottaen eteensä tylsin +katsein. Vanhat totiveteraanit eivät olleet totituulella. + +Rikas räätäli kurpisti kerran toisensa perästä silmänluomiansa +päästäkseen kyyneleistään. Ukko Pebblestone istui ja piteli totilasiaan +molemmin käsin, kiikuttaen samalla yläruumistaan edes ja takaisin. +Kaikissa noissa kasvoissa oli jotain yhtäläistä. Se oli velttous, +pullakkuus, punasensinervä väri ja paisuneet nenät. Mutta tämän lisäksi +oli vielä tullut jotain muuta, jota jokainen koetti salata, ja joka oli +syynä siihen, ett'ei kenenkään katse uskaltanut toisen katsetta +kohdata. Se oli jotain mykkään, hämmästyneesen kysymykseen vivahtavaa; +se oli eläimen tyhjämielinen kuolemanpelko. + +He olivat juoneet hautajaisissa, pelanneet korttia hautajaisissa, +hyrränneet surutaloissa kuin lämmenneet kärpäset; sillä muiden kuolema, +mitä se heihin koski! Mutta tämä oli enemmän kuin surutalo ja +hautajaiset; suuri raskas käsi oli iskenyt heidän keskelleen; Tom -- +heidän seuransa sydän -- oli saanut "seurata mukana". Ja se käsi oli +iskevä uudestaan, ja oli osuva, sen he tunsivat nyt. + +Tom Millnerin kuolema oli enne heille kaikille. + +Sellainen seura! Ne olivat Fairbrookin alkuasukkaita. Parikymmenisen +vuotta takaperin olivat he kaikki toimeliaita liikemiehiä taikka kelpo +käsityöläisiä. Nyt olivat enimmät heistä kapitalisteja, jotka eivät +enää liikettä hoitaneet, vaan pitivät huolettomia vanhojapäiviä oman +mielensä mukaan. + +"Ei, totta tosiaankin", sanoi ukko Pebblestone vihdoin ja nousi ylös, +"ei totta tosiaankin ... ei tämä vetele. Tuntuu kuin olisi tulppa +kulkussani. En saa mitään alas... Kun ajattelee tätä kuolemantapausta! +Hän ei ollut enempää kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, neljää vuotta +nuorempi minua. Ja me näimme hänet kaikki tässä huoneessa juuri +kuukausi takaperin, terveenä ja ripsaana, ja lystikkäin ja pirtein hän +oli meistä kaikista", -- tässä niisti puhuja nenäänsä ja muutamasta +nurkasta kuului nyyhkäys -- "mutta niin se on: sitä tietä meidän +kaikkein on mentävä; tänään terveenä, huomenna kuolleena... +Fairbrookista ei enää tule sitä, mitä se on ollut -- ei koskaan enää! + +"Saatte nähdä ja sanoa mun sanoneeni! -- Jos emme tienneet, mikä mies +Tom Millner oli, niin saamme nyt sen tietää... Minä en voi, minä en +voi." -- Hän katsoi totilasiinsa ja pudisti isoa päätänsä. -- "Tämä on +enemmän kuin tavalliset hautajaiset, tuntuu kuin olisi itsensä kirstuun +pannut. Nyt minä menen kotiin; te muut saatte tehdä miten tahdotte." + +Ne, jotka olivat istumassa, nousivat. Kaikista tuntui, kuten ukko +Pebblestonesta, että jotain oli mennyt sijoiltaan, joka ei koskaan +voinut entiselleen tulla; siksi heidän mieltään painoi, siksi eivät +pakinat, jotka itsestään olivat rauenneet, enää voineet vauhtiin +päästä. He ottivat lakkinsa, heittäen toisiinsa arkoja silmäyksiä; sitä +salaista pelkoa, joka hiipi heidän keskellään, ei kukaan uskaltanut +mainitakaan, se vaan piilotteli tyhjissä alakuloisissa mielissä. + +Ja ääneti he lähtivät sieltä. + +Niin kauan kun Tom vielä eli, oli kaikkialla vallinnut tottumuksesta +syntynyt turvallisuus; he olivat tunteneet itsensä levollisiksi, +tapahtuipa sitte vaikka mitä. Mutta nyt tuntui kuin jokin sulku olisi +auennut, nyt tuntui kuin uusi aika murtautuisi heidän päällensä ja +huuhtoisi pois sekä heidät että sen, mikä heihin kuului -- uusi aika, +jota he eivät voineet ymmärtää. + +1886. + + + + +Odotushuoneessa. + + +Ei hänellä ollut tohtorinvaltuuskirjaa, tuolla meidän tohtorinnallamme, +mutta kauan ja menestyksellä hän oli tointaan harjoittanut, ja se +olikin meidän -- hänen sairastensa -- mielestä paras valtuuskirja. + +Minä olin ensiksi tulleita, mutta kun siellä rouvamme luona jo oli +ihmisiä, istuuduin odotushuoneesen aikaani odottamaan. Istahdin hänen +vastaanottohuoneensa oven viereen, ja toisella puolellani oli vilvakka +ikkuna, jonka koristeena oli kaksi riviä ruukkukasveja, korkeita ja +reheviä, sillä eukko oli aimo kukkienviljelijä. + +Huone oli pitkä ja kapea, rivi tuoleja oli yhdellä seinällä ja toisella +vanhanaikuinen sohva. Vähitellen tulivat sairaat, yksi kerrallaan; +outoja he olivat täällä, sen näki heidän epäröivistä katseistaan, kun +he hiipien tulivat ovesta, hiljaisina ja juhlallisina kuin kirkkoon. +Jokainen istuutui odottamaan vuoroansa. Köyhiä raukkoja ne näkyivät +kaikki olevan, niin että maaseutulainen näytti koko mahtavalta tässä +seurassa. Tuo tuntui niin oudolta ja omituiselta. Luulenpa, että nautin +siitä. + +Eräs maalaisukko tuli liikaten pöhöttyneellä jalallaan, ja +vanhanpuoleinen apumuija sormi siteessä, ja sitte eräs renki, ja sitte +poika ja sitte vielä vanha ämmä, käsivarrellaan kori, josta hän ei +näkynyt voivan luopua. Ja kaikki he istuivat pitkin seiniä anovaisen ja +alakuloisen näköisinä. + +Sitte, hetken perästä, tuli keski-ikäinen mies. Hän ei ollut noiden +toisten näköinen. Vahva, leveäharteinen työmies, siististi ja +huolellisesti puettu. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi hyvää +toimeentuloa. Hän tervehti, astui sitte yli lattian ja istuutui sohvaan +minua vastapäätä. Rehellisiltä näyttivät hänen kasvonsa ja lujuutta ne +myös ilmaisivat. Mutta näkyi, että hän tuskaa tunsi. Kasvot olivat +kalpeat, ankarat. Harvoin olen nähnyt sen selvempää tahdonvoiman ja +itsensähillitsemisen ilmettä. Yhä uudestaan katsahdin noihin kylmiin +kasvoihin, joissa näkyi sinervä parransänki. Tuossa miehessä näytti +luonnetta olevan. Sitte ovi taaskin avautui. Sisääntulija oli aivan +nuori tyttö, päällään muuttunut leninki ja ohut pieni saali. +Käsivarttaan hän siteessä kantoi. Mahtoi olla kuusitoistavuotias, iho +oli sileä ja kasvot soikeamuotoiset. Hän tervehti, istuutui sitte +työmiehen viereen sohvaan ja katseli ympärilleen läsnäolijoihin, +ikäänkuin säälimistä pyytäen, heiluttaen samalla kipeätä kättään +toisella, ikään kuin tuo kipeä käsi olisi ollut vaikeroiva lapsi. + +Mutta itsekullakin näkyi olevan kylläksi omasta vaivastaan. + +Tuska veti tytön otsalle hienoja ryppyjä, hän katseli taas ympärilleen +puoleksi arkana ja puoleksi halukkaana tuttavuutta tekemään. Ujolta hän +ei suinkaan näyttänyt, mutta sitä vaan näytti pelkäävän, ett'eivät +kenties hänestä välittäisi. + +"Koskee niin käteeni", sanoi hän hiljaa, ikäänkuin ilmaan vaan, niin +että ken tahtoi, se sai tarttua hänen sanoihinsa ja siitä puhelun +alkaa. + +Minun säälivä katseeni oli hänelle ainoa vastaukseni. Toiset eivät +näyttäneet kuulevan eikä näkevän. Hän istui hetkisen ääneti, +hermostuneena, levottomana. Tuo kaupunkilaislapsi ei ollut niitä, jotka +ovat tottuneet vaiti olemaan. + +"Oletteko loukannut kätenne?" lausui hän yht'äkkiä työmiehen puoleen +kääntyen. + +"Olen." + +"Jossain koneessa?" + +"Niin." + +"Särkyikö pahasti?" + +"Musertui." + +"Nyt äskettäinkö?" + +"Eilen." + +Mies puhui lyhyesti, tylysti, kuten polisitutkinnossa. Hiki nousi hänen +otsaansa, hän otti taskustaan huolellisesti käärityn nenäliinan ja +pyyhkäsi sillä kasvojansa. Käsi, joka siniruutuista liinaa piteli, oli +leveä ja työhön tottunut, mutta ei karkea eikä rumamuotoinen, kuten +maatyön tekijällä. + +Tyttö pudisti päätään, pehmeät huulet värähtelivät. + +"Koskee niin käteeni", kuiskasi hän taas, hiljaa, valittaen, kuten +hemmoteltu, mutta kärsiväinen lapsi. + +Hän ei ole kaunis, siksi eivät kasvonpiirteet ja värit ole kyllin +selvät. -- Ei mitään muuta kuin piirteiden pehmeys ja lisäksi jokin +omituinen viehätys! + +Ne houkuttelevat ja vetävät puoleensa, nuo kalpea-ihoiset kasvot, ne +ovat kuin kirja, jota ei vielä ole lukenut, jota vasta arvaellen ja +oudoksuen ajattelee. Minä istun ja kuvittelen mielessäni hänen kotonsa, +tiedänhän niin hyvin, minkälainen se on, -- ja hänen elämänsä, hänen +tulevaisuutensa. Tuo vanha tavallinen kohtalo -- tietysti. Hän on yksi +tuhannesta. + +Katselen hänen kättään, jolla hän toista tukee ja yhä vielä hiljaa +heiluttaa, kuten nukutettavaa, sairasta lasta. Tuo paljas käsi on +kaunismuotoinen, sormet hienot ja suippeat, sille on hansikas jäänyt +yhtä oudoksi kuin kova työkin, se ei milloinkaan vedessä huljuele, ei +pese astioita eikä lattioita, eikä vaatteita. Hänessä on jotain, mikä +muistuttaa villivarsaa, mutta sellaista, joka on säveä ja lauha +luonnoltaan. Kasvanti-aikanaan on hän juoksennellut kujilla ja +leikkinyt toisten lasten kanssa, ja ollut hiukan vallaton, mutta ei +koskaan paha. Äidiltään hän on saanut ruokaa, ja kakkuihin ja +karamelleihin on hän kerjäämällä rahaa hankkinut. Isää hän ei ole +koskaan ajatellut. + +Mutta nyt hän on ripillä käynyt, ja hänen on täytynyt mennä tuota +tavallista tietä -- tehtaasen. Ja sitte yhä edelleen, myöskin +tavallista tietä, sillä hän on niin sievä ja pehmoinen ja hieno; ei hän +sitä voi mitenkään välttää. Kun kerran kuulee tuon mielittelevän pikku +äänen, niin ei voi olla huomiotaan häneen kiinnittämättä. "Iloista" +elämää -- siis -- muutamia vuosia, säädytöntä elämää, sitte hätää ja +kurjuutta, ja viimein hauta köyhien hautausmaalla. Siten on kaikki +loppunut, ja tuo elämä mennyt jälkeä jättämättä, kuten tuhannet muut. + +Jospa tuohon ajatukseen toki vielä mahtuisi _kenties_! + +Joku hieno, kaunispukuinen herra, hieno herra, johon hän katsoo kuin +mihin jumalaan vaan, -- se tulee aluksi. Hieno herra, jolla on varaa +viskaella pois leikkikalujaan... + +Tyttö katsahtaa ympärilleen ikäänkuin rukoillen, ja silmät käyvät +kosteiksi. + +"Voi, kun tahtoisin -- eivätkö ne jo voi mennä pois tuolta sisästä! -- +voi kättäni, kättäni!" -- Sama pehmeä, valittava kuiskaus, minkä +kärsimättömyys tekee värähteleväksi. + +Oi -- lapsi -- pelastusta ei sinulle ole! Koko sinun olennossasi on +jotain puoleensa vetävää, jotain säännötöntä oman onnensa nojaan +heitettyä, jotain omituisesti viehättävää löyhyyttä. Kuinka sinua vielä +kädestä käteen heitellään, kaarna parka! + +"Mikä teidän kädessänne on?" kysäsin minä. + +Oikein kiitolliselta hän näytti, kun ei tarvinnut enää vaitioloa +jatkaa, tuo pieni suu ei suinkaan ollut tottunut kiinni olemaan. + +"Litistin sormeni poikki", hän vastasi. + +"Poikki? -- aivan poikki?" + +"Niin, se riippui irti, ja rouva sen sitte pois leikkasi heti kun tänne +tulin. Toiset sormet vahingoittuivat myös, mutta toivon saavani pitää +ne." + +"Miten kauan siitä on?" + +"Kuukausi. Minä käyn täällä joka päivä, mutta nyt koskee enemmän kuin +silloin alussa." + +Taaskin hänen huulensa vapisivat valitusta pidättäessä. + +"Mitenkä se niin kävi?" + +"Pistin käteni liian kauas, ja siten se joutui koneesen." + +"Missä se tapahtui? Jossain tehtaassa?" + +"Kehruutehtaassa." -- Hän katsahti minuun melkein nuhtelevasti. +Olisihan minun pitänyt se tietää. Missä sitte, joll'ei kehruutehtaassa! + +"Eikö hirveästi silloin koskenut?" + +"Ei; ei se tuntunutkaan. Mutta minä vaan niin kauheasti säikähdin. +Tartuin vasemmalla kädelläni siihen ja tempasin sen irti. Kerrassaan +sen ulos kiskasin, ja jos en niin olisi tehnyt, niin olisi koko +käsivarteni voinut mennä, sillä konetta ei voi heti seisauttaa." + +Hän oli hetkisen ääneti, mutta kun minä en mitään vastannut, jatkoi +hän: + +"Kehruumestari torui minua siitä, ett'en paremmin itseäni varonut, +sillä nyt saa tehdas maksaa minun edestäni, kunnes paranen. Mutta +itsellenihän siitä suurin vahinko on, kun sormeni menetän." + +Hän katsoi minuun ikäänkuin kysyen, eikö hän ollut oikeassa, ja minä +myönsin hänen olevan. + +"Kehruumestari toruu aina, kun joku sattuu itseään loukkaamaan, +ikäänkuin se ei olisi itsekullekin parasta, jos vaan ymmärtäisi itseään +varoa." + +Taas seurasi hetken äänettömyys, ennenkuin hän jatkoi: + +"Hän luulee, että työväki on vaan jotain koneisiin kuuluvaa. Hän on +paha -- se kehruumestari -- ei kukaan työläisistä häntä kärsi. Kaikki +ne sanovat, että pois se on sieltä saatava ja kohta." + +Syvällä tytön silmissä näkyi jotain synkkää ja uhkaavaa, jotain +vihamielistä ja kapinallista. Mutta sitte huulet taas värähtivät, ja +tuska voitti muut tunteet. "Voi kättäni, kättäni!" hän vaikeroi. + +"Pakottaako sitä niin?" + +"Niin, viime aikoina se on ollut niin pahana. Rouva jo on pelännyt, +että siihen tulisi kuolemanvihat. Hän melkein katui, että oli minut +hoidettavakseen ottanut, mutta nyt se toki taas on parempi." + +Nyt aukesi vastaanottohuoneen ovi ja sairaat tulivat ulos. Oli minun +vuoroni. Mutta tehtaantyttö nousi ylös ja katsoi rukoillen minuun. + +"Voi, jos saisin nyt mennä! Tahtoisin niin", hän sanoi ja lisäsi +tuttavallisemmin kuiskaten, kun hän jo vieressäni oven luona seisoi: +"tahtoisin, ja samalla pelkään, sillä kauheasti se koskee, kun hän sitä +liikuttaa." + +Hän hymyili surumielisesti ja samalla kuitenkin niin veitikkamaisesti, +ja tuolla tavoin hymyillessään hän melkein älykkäältä näytti. Minä +aukasin oven ja laskin hänet sisään. + +1886. + + + + +Cedergren pitää illallisen tänään. + + +Cedergren oli medikofiilari. Varsin nuorena oli hän siksi päässyt, +tuskin oli hän silloin vielä yksikolmatta vuotta täyttänyt, mutta +sittehän hänellä olikin aikaa hiukan hengähtää tuon rasituksen jälkeen, +niin arveli isä ja äitikin. Ja nyt hän oli ollut medikofiilarina +kymmenen vuotta. + +Kauhea kiire oli hänellä aamusilla -- kello alkoi olla kymmenen. +Passarivaimo -- se ruoja -- oli vaan pannut vuoteen kokoon ja sitte +juossut tiehensä kaikesta; ja miltä siellä nyt näytti! Paksulti pölyä +huonekaluissa ja kirjoissa. Ja kirjapöly se se on pahinta, mitä olla +voi, sillä kun sitä vähänkin vaan liikuttaa, niin pistää se nenään kuin +pippuri. Cedergren ei sitä koskaan liikuttanutkaan, se oli hänen +perus-ohjeitaan, mutta tällä kertaa täytyi hänen tehdä poikkeus, sillä +hän odotti äitiään. Saattoihan eukko astua sisään minä hetkenä hyvänsä, +olihan juna jo tullut. + +"Voi sitä akkaa, sitä akkaa!" -- passarivaimoa tietysti -- olisihan +tuolla voinut olla älyä pyyhkiä huonekalut, ennenkuin pökälti +Akselgreniin portteria hakemaan, eihän tässä vielä hengenhätää ollut. +Mutta minkä sille nyt mahtoi? Cedergren pyyhälti pölyt tuokiossa, sai +näet yöpaidan käsiinsä. Hyi hitto, tuota kirjapölyä! Aivan kuin +pippuri, hyi saakeli! Hänen täytyi aivastella. Ja kaikki tyhjät +putelit, eihän niitä voinut jättää tuohon esille kyltiksi, ei toki. + +Hän katsoi neuvotonna ympärilleen. Sängyn alle, niin. + +Kiireesti hän keräili pullot, se meni kuin tanssi. Olisi luullut hänen +olevan oikein emännöitsemistuulella, sellaista kiirettä hän piti. +Kasvot hehkuivat, ei ilosta -- ei vielä -- ei, voimienponnistuksen +tähden vaan, sillä Cedergren oli iso ja paksu, eikä se niinkään helppoa +ole, kun täytyy ryömiä polvillaan ja kyynäspäillään ja työnnellä +putelia sängyn alle. + +"Katsoppas liittolaista", mutisi hän suureen partaansa, sillä sänky +olikin liian matala, niin ett'eivät putelit mahtuneet pystyyn sen alle, +ja kun hän ne pitkälleen pani, vierivät ne sieltä takaisin. Mutta +silloin sai hän sängyn alta käsiinsä parin vanhoja saappaita, jotka hän +pani putelien eteen; se keino auttoi. + +Cedergren nousi ylös läähättäen ja pyyhki punaista naamaansa. Sitte hän +taas katsoi ympärilleen. No, nythän kaikki oli varsin hyvästi. Hän +viskasi yöpaidan sängynpeitteen alle. Mutta hiisi sentään, miten +alastomalta ja ikävältä huone sittenkin näytti, näin päiväsilmissä. + +Se oli sitä harmillisempaa, kun hän juuri oli kotiin kirjoittanut ja +pyytänyt kassanlisäystä, sanoen syyksi sen, että hänen nyt, kun jo oli +kandidaatiksi pääsemäisillään, täytyi hiukan hienompaa asumusta pitää. +Niin paljon hienoja tovereja kävi hänen luonaan, eikähän sitä voinut +rentaleenkaan tavoin asua. Ja mitä se eukko sanoisi ukolle, jos hän +tämän huoneen näkisi? Sillä vakoilemaan hän oli tullut, se oli varmaa. + +Yht'äkkiä pälkähti hänelle päähän uusi ajatus, ja hän juoksi +käytävän poikki vastapäätä asuvan naapurinsa luo. Tämä, noin +yhdenkolmattavuotias vaaleakiharainen nuorukainen, istui jo työssään. + +"Kuuleppas, pikku klassiko, lainaapas minulle huonettasi tästä hetkestä +kello seitsemään saakka iltasella; se tahtoo sanoa: vaihda kanssani", +sanoi hän, kiireesti pannen kätensä kirjojen päälle, jotka hujan hajan +olivat pöydällä tuon nuoremman toverin edessä. + +Tämä ei mitään vastannut, katsoi vaan häneen. + +"Ymmärräthän, että minun huoneeni on niin hiivatin huonosti kalustettu, +ja sinähän asut kuin prinssi, niin ovat sisaresi sinusta huolta +pitäneet", hän loi katseen ympärilleen kaikkiin tyynyihin, liinoihin ja +päällystimiin, jotka huonetta somistivat. "Mutta kun antanet, niin anna +paikalla", lisäsi hän, "minä odotan vieraita." + +Toinen katsoi häneen epäilevin, veitikkamaisin silmin. + +"No, olkoon menneeksi!" huudahti hän iloisesti ja hyppäsi seisaalleen, +"mutta silloin saat auttaa minua näiden kampsujen kuletuksessa." Hän +osoitti kirjoja. + +Tuokiossa medikofiilari ne kokoon hamuili, ja sitte mentiin aika kyytiä +hänen omaan huoneesensa, jossa lasti pöydälle purettiin. + +"Muista nyt vaan, ett'et erehdy ja luule kotosi tuolla olevan, +ennenkuin kello seitsemän tänä iltana", varoitti vanhempi toveri. + +"Oh, ole huoletta, Falstaff", vastasi toveri nauraen. Hän istui jo +pöydän ääressä ja järjesteli kirjojaan. + +"Jopa oli aikakin", ajatteli Falstaff-Cedergren, sillä hän kuuli +hitaita, raskaita askelia rappusissa. + +Hän avasi toverin hauskan pikku huoneen oven ja meni sitte edelleen +pitkin käytävää äitiään vastaanottamaan. + +Eukko hengähti syvään, kun oli rappusista päässyt, ja poika meni +iloisesti häntä vastaan. + +"Tervetultua, äitiseni", hän sanoi ja otti osan hänen matkakapineistaan +kannettavakseen, "suothan anteeksi, ett'en tullut junalle sinua +vastaanottamaan, minulla ei todellakaan ollut aikaa." + +"Paljon enemmän minua ilahuttaa, että pidät huolen työstäsi", vastasi +äiti läähättäen kulkiessaan hänen jälessään pitkin käytävää. Ovella +Cedergren seisattui ja viittasi kädessään olevalla piratilla äitiä +sisään astumaan. + +"Oi, miten hauskaa sulla täällä on!" huudahti äiti sisään tultuaan ja +katseli ympärilleen iloisesti hämmästyneenä; iloissaan hän ei muistanut +muhviakaan kädestään heittää. + +Cedergren heitti äidin matkalaukun ja saalin tuolille ja sulki oven. +Sitte hän otti äidiltä muhvin ja alkoi auaista hänen vanhaa, kulunutta +talvikappaansa. + +"Voi, älähän toki, älähän", sanoi eukko, aivan hämillään niin suuresta +kohteliaisuudesta. + +Pieni tanakka mummo hän oli, kasvoiltaan lapsellisen lauhkea, yksi +noita hyvää suopia olentoja, jotka aina katselevat elämää sen +parhaimmalta puolelta, niin paljon kuin he sen surkeudesta puhuvatkin. +Poika hänestä todella pitikin -- _tavallaan_. + +Hän auttoi äitiä kappaa riisuessa, ja paljon siinä olikin vaivaa, sillä +hihat olivat ahtaat. + +"Tarvitseisitpa uuden", sanoi hän. + +"Niin, arveleppas! isä tahtoo, että ostaisin itselleni kaikkein +pulskinta lajia", sanoi äiti riisuen päältään villaliivin ja virkatun +saalin, "sain häneltä viisikymmentä kruunua." + +Hän kääntyi ja katsoi poikaa kasvoihin oikein nauttiakseen hänen +hämmästyksestään. + +"No, ukkohan oli antelias", sanoi hän hymyillen ja vetäsi hiukan +pöytää, niin että äiti pääsi sohvaan. + +"Oliko kylmä matkalla?" hän kysyi, kun äiti oli istuutunut. + +"No, kyllähän tuo oli kylmä", äiti vastasi, "mutta siinäpä tuo meni. +Mutta menomatkallahan minulla jo on uusi, lämmin kappani." Hän iloitsi +kuin lapsi tuota ajatellessaan. + +"Mutta, kultaseni, mistä olet tämän saanut?" huudahti hän ja katsoi +virkattua pöytäliinaa. + +"Eräistä arpajaisista sen äskettäin voitin", vastasi poika, ja hänen +luontevasta äänestään huomasi, että hän oli harjaantunut +"veistelemään". + +"Ja tämän hienon sohvatyynyn?" + +"Sen eräältä tyttötuttavaltani sain." + +Äiti vilkasi häneen. + +"Tosiaankin komea lahja; on se maksamaan tullut, ja on siinä työtä +ollut." + +Poika ei vastannut, seisoi vaan ääneti kirjoituspöydän luona ja +puhdisteli kynsiään kynäveitsellä. + +"Mutta tarvitseehan äiti toki kahvikupin lämmikkeekseen", sanoi hän +äkkiä, "juoksen alas talonväen luo sitä pyytämään." + +"Voi, kiitoksia", sanoi äiti ja näytti oikein kiitolliselta. + +Kun Cedergren oli sulkenut oven jälkeensä, ei eukko voinut vastustaa +pientä naisellista uteliaisuuttaan; hän nousi ja meni pöydän luo +katsomaan hänen kirjoituskalujaan ja mitä muuta siellä oli. Hänestä +näytti siellä olevan niin paljon sieviä pikkukaluja, sellaisia, joita +ei koskaan tule itse ostaneeksi, ja sitte siellä oli -- muutamien +sanomalehtien alle pistettynä -- pieni korko-ompeluksella koristettu +kirjesalkku. Tuopa antoi eukolle miettimistä. Hän aukaisi sen. Toisen +kannen sisuspuoleen oli sirosti kirjoitettu: + + "Oi, pikku Amor, mua auta, + Ja Hilma verkkoihini saata." + +Aha! Nyt hän ymmärsi. + +Askeleita kuului käytävästä, ja nopeasti hän heitti sanomalehdet +takaisin kirjesalkun päälle ja koetti näyttää niin viattomalta, kuin +suinkin mahdollista. + +Poika tuli sisään. He istuutuivat taas sohvaan ja alkoivat puhella +kotiseudusta. + +Äiti istui ja odotti vaan saadakseen kuulla jotain tuosta +salaisuudesta, mutta eipä siitä tullut sanaakaan, ja hän tunsi itsensä +hiukan pettyneeksi. + +Tuotiinpa sitten kahvi, piikatyttö sen sisään kantoi, mutta Cedergren +hänet jo ovella käännytti ja otti itse tarjottimen. Hän pani sen +pöydälle ja alkoi tarjoella, hän osasi olla oivallinen isäntä, kun vaan +tahtoi, kohtelias ja huomaavainen. Äiti silmäili häntä äidillisellä +ylpeydellä ja ihastuksella. Pulskalta hän tosiaankin näytti, olisipa +häntä voinut luulla vallan valmiiksi tohtoriksi tai professoriksi. + +Hän oli hyvin huolellisesti puettu, ja pulska vartalo hänellä oli: +pitkä, harteva ja lihavahko. Parta oli tuuhea, kiherä ja hyväksi +kammattu, tukka tumma ja kiiltävä, mutta niskapuolella jo näkyi nouseva +kuu. Kasvot olivat melkein kauniit, mutta silmät pienet ja hieman -- +mitenkä sen sanoisikaan -- hieman liiaksi vapaat ilmeeltään eivätkä +kuitenkaan rehelliset; pistävän ruskeat ja kylmät. Nämät silmät ne +saattoivat ihmisiä siihen luuloon, että hän _voisi_ saada aikaan +suurtakin, jos hän vaan _tahtoisi_. Hänessä oli jotain mahtipontista, +mikä heti mieliin vaikutti, mutta olipa epäilijöitä, jotka vakuuttivat, +että tuo johtui vaan hänen ylenmääräisestä itsekkäisyydestään. + +Isä oli värjärinä maalla. Omalla ja vaimonsa työllä oli hän hankkinut +itselleen varoja, jotka kuitenkin olivat melkoisesti vähenneet pojan +kallisten opintojen tähden. Ja nyt he alkoivat tulla vanhoiksi. Mutta +olihan hän heidän ylpeytensä, heidän ainoa suuri toivonsa. Kaikki +ihmiset sanoivat, että hänellä oli hyvä pää, ja kun niin paljon rahoja +hänen tähtensä kulutettiin, niin pitihän siitä aikanaan jotain tulla. +Tosinhan hänen tutkintonsa viipyi, mutta "Albert lukee _perinpohjin_ +sen, minkä hän lukee", niin oli vanhuksilla tapana sanoa, kun tuo asia +puheeksi tuli, "eikä hän suinkaan mihinkään _tavalliseen_ tutkintoon +tyydy". + +Kun he nyt siinä niin tuttavallisesti istuivat ja kahviaan +ryypiskelivät, ei äiti enää voinut malttaa mieltänsä, vaan uskalsi +tehdä pienen koetuksen. + +"Se tyttö, jolta tyynyn sait, Hilmako se on nimeltään?" hän kysyi. + +Poika näytti kummastuneelta. + +"Mitenkä, äiti, sitä voit luulla?" kysyi hän tylysti; näytti siltä, +ett'ei äidin kysymys ollut hänelle mieleen. + +"Tulin vaan niin ajatelleeksi", vastasi äiti hämillään. + +"Mutta miten sinulle sellaista mieleen meni? Millä perusteella?" + +"Voi, ei minkäänlaisella perusteella", vastasi hän pelästyneenä, sillä +hän tiesi, ett'ei Albert koskaan kärsinyt sitä, että hänen asioihinsa +sekaannuttiin. Tuo umpimielisyys loukkasi äitiä, mutta ei hän mitenkään +enää uskaltanut enempää kysellä. Sitä paitsi tuntui hänestä, ikäänkuin +hän olisi tehnyt pojalleen jotain vääryyttä sillä, että koetti hänen +salaisuuttaan urkkia ja hänet valtasi tuskallinen halu hyvittää häntä. + +Kun he olivat kotvasen puhelleet joutavista asioista, kysyi hän, eikö +poika tahtoisi tulla hänen kanssaan kaupungille, hänellä oli pieniä +asioita toimitettavia, ja pitihän hänen myös ostaa tuo kappa. + +Niin, saattoihan hän lähteä, tuumasi poika. + +Hän meni päällystakkiaan noutamaan, ja sillä aikaa pani eukko +päällensä. + +Kun poika tuli häntä noutamaan, pulskaan päällystakkiinsa puettuna ja +komeaa hienoa kävelykeppiään kädessään heilutellen, ei äiti voinut olla +heittämättä ihailevaa silmäystä häneen. Kuinka hienolta tuo kaikki +näytti, mustasta kiiltävästä hatusta aina pehmeisin hansikkoihin +saakka. Pulskalta hän sentään näytti, hänen poikansa. + +"Hyvä isä, ethän, äiti, voi mennä kaupungille tuolla +päällysvaatteella?" sanoi poika äkkiä ja katseli eukkoa likemmältä. + +"Uuttahan minä ostamaan menen", muistutti äiti hädissään ja punastui. + +"No, kyllä jo olikin aika", vastasi poika. Häntä oikein ahdisti +ajatellessa, että joku hänen tovereistaan saattaisi kohdata häntä -- +tuon kapan seurassa. + +He menivät kuitenkin ulos ja astuivat pitkin katua; äiti edellä +jalkakadulla ja poika jälessä, molemmat jokseenkin harvapuheisina. + +"Olenpa muutoin melkein arvellut, että -- -- --" sanoi äiti epäröiden, +ja kääntyi poikaansa päin, joka tuli lähemmä voidakseen kuulla, mitä +äiti aikoi sanoa. + +"Mitä?" sanoi hän, voimatta arvata hänen ajatuksenjuoksuaan. "Tässähän +on päällysvaatemakasiini." + +Äiti seisahtui, katsoi häneen ja sanoi: + +"Arvelin, että jos päällysvaatteeni ei olisi niin huono, ett'ei sitä +enää jonkun aikaa voisi pitää, niin voisit sinä saada rahat; sanoithan, +että -- -- --" + +"Tietysti sinun pitää ostaa uusi kappa, äiti, kun rahat olet sitä +varten saanut", sanoi hän laimeasti. + +"Niin, mutta jos nyt -- -- -- Katsohan, enkö todellakaan voi tätä +pitää?" + +Eukko katsoi poikaan niin luottavaisesti ja lämpimästi, ikäänkuin se +olisi hänelle suuri palvelus, jos poika myöntäisi, että kappaa saattoi +vielä pitää. + +"Kyllähän se on vanhan näköinen", sanoi hän vitkastellen, "mutta +muutoinhan tuollaisissa asioissa itsekukin voi tehdä oman mielensä +mukaan." + +"Niin, mutta sinun mielestäsi?" + +"Sinun pitää tehdä aivan oman mielesi mukaan", vastasi hän; mutta +sydämmessään hän häpesi hirveästi. + +"No, sitte annan sinulle rahat", sanoi äiti, tehden nopean päätöksen ja +vanhat kasvot kirkastuivat sydämmellisestä ilosta. + +Hän meni päällysvaatemakasiinin ohitse, ja poika seurasi jälissä kuin +märkä koira. + +"Se on kerrassaan liian paljon", mutisi hän, "ja mitä isä sanoo?" + +Mutta äiti vaan nauroi, raikkaasti ja herttaisesti. Hän tunsi itsensä +niin onnelliseksi, kuin hänellä oli jotain, mitä antaa poika +armaalleen. Voiko mikään olla liian paljon _hänelle_! + +"Älä siitä ole milläsikään, poikaseni", sanoi hän iloisesti, "kyllä +minä isälle puhun; luota vaan minuun." Hänen käyntinsä oli yht'äkkiä +käynyt reippaammaksi. Poika astui hänen jälessään puhelematta, ja kun +äiti kävi ostamassa pienet ostoksensa, astuskeli hän ulkona ja odotti. +Sitte he kävelivät yliopistotalon ympäri; eihän sitä mitenkään voinut +kotiin matkustaa sitä näkemättä. Tuon kierroksen tehtyään he kääntyivät +takaisin, ja kun he jälleen olivat tuossa pienessä lainatussa +huoneessa, päästi poika salaa helpoituksen huokauksen. Se kappa, se +kappa! + +"Luulenpa, että tuotamme tänne päivällistä", hän sanoi, "niin en mene +muuanne syömään tänään." + +"Voi, miten olet kiltti!" sanoi äiti kiitollisena, "siten on paljon +kodikkaampaa, ja saammepa vielä olla aivan yksin." + +Poika lainasi pöytäkalut isäntäväeltä, ja sitte he yhdessä kattoivat +pöydän. + +"Kuten konsanaankin poikamiehen luona", sanoi poika hilpeästi, sillä +häneen oli tarttunut äidin päiväpaistemieliala, ja hän oli mitä +herttaisimmalla tuulella. Ja hänpä olikin herra, joka saattoi olla +herttainen, kun vaan milloin tahtoi. + +Päivällisen jälkeen hän loikoi sohvalla ja poltteli sikaria, sitten he +taas kahvikupin ääressä juttelivat, ja ennenkuin he kerkisivät sitä +ajatellakaan, oli jo aika mennä asemalle. + +Kun eukko nousi jäähyväisiä sanomaan, täytyi hänen oikein taistella +liikutustaan vastaan. "Ken tietää, milloin vasta näemme toisemme!" +aatteli hän itsekseen, ja hän tuli arvelleeksi, että tämä kenties oli +viimeinen kerta. Se niin usein johtuu mieleen sille, joka on vanha. + +Hän pudisti kovasti poikansa kättä, mutta ei sanonut mitään. Suudella +häntä hän ei uskaltanut; se ei olisi ollut hänelle mieleen. + +"Jumala sinua suojatkoon ja kaikkia töitäsi", sanoi hän ja kääntyi +nopeasti ottaakseen päällysvaatteensa. Tuo vanha kappa oli varsin +vaikea päälle saada, varsinkin liivin ja saalin päälle, mutta poika +häntä auttoi. + +"Oletpa käynyt lihavaksi", virkkoi hän. + +"Olenpa tainnut käydä", vastasi äiti, kääntyi sitte ja pisti +viisikymmenkruunuisen pojan povitaskuun, ystävällisesti päätään +nyökäyttäen. + +"Kiitoksia, äiti, kiitoksia", sanoi poika, ja jotain tosi hellyyden +tapaista välähti hänen silmissään. + +Jo alkoi hyvin hämärtää, kun he asemalle menivät. + +"Pistäydyn ostamassa muutamia sikareja", sanoi poika kiireesti, kun he +kääntyivät eräässä kulmassa, "osta piletti ja mitä tarvitset, minä +tulen perästä." + +Hän juoksi sikarimyymälään, ja samassa kulki kolme herraa äidin sivu +jalkakadulla, puhellen ja nauraen aivan ääneen. Ne nähtävästi myös +olivat asemalle menossa. + +Kun eukko oli saanut paikkansa kolmannen luokan vaunussa korien ja +myttyjen väliin, tuli poika juosten häntä etsimään. Hän löysikin, sillä +äiti istui oven luona ja tähysteli häntä. He puristivat toistensa +kättä, konduktöri tuli ja merkitsi piletit, ja sitte ovi paiskattiin +kiinni. Vielä saattoi äiti nähdä poikansa, hän seisoi juuri erään +lyhdyn kohdalla, kädet päällystakin taskuissa, ja hieno kävelykeppi +pisti esiin suoraan pitkin käsivartta. Hän puistalti itseään; ilma oli +kylmä ja hän toivoi, että juna lähtisi. + +Ja heti se lähtikin liikkeelle. + +Juna ratisi ja tärisi, kynttilöiden liekit lipisivät puolihämärässä +vaunussa. Eukko pani kätensä ristiin muhvin sisässä ja ajatteli armasta +poikaansa. Nyt hänellä oli sydämmensalaisuus, nyt hän ajatteli omaa +kotia ja nyt hän varmaankin tulisi tutkintonsa suorittamaan. Ja sitte +hän rukoili Jumalalta hänelle onnea, muisti myös rukouksessaan hänen +valittuansa, tuota tuntematonta Hilmaa -- tuon vastaleivotun +ylioppilaan pikku kuusitoistavuotiasta mielitiettyä. + +Mutta myöhemmin iltasella seisoi kaksi ylioppilasta +rautatienhotellin käytävässä päällystakkeja päällensä panemassa, pois +lähtemäisillään. Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja kovia +naurunpurskahduksia. Toinen nuorista miehistä rupesi kuuntelemaan. Hän +tunsi yhden noista äänistä; se oli erään ylioppilaspiireissä hyvin +tunnetun "virujan" ja huvitusministerin. + +"Mikä niillä siellä on?" sanoi hän toverilleen, "kuuluu, että Pelle +Ström on elementissään." + +"Cedergrenhän se pitää illallisen tänään", vastasi toinen ja sytytti +sikarinsa. + +1885. + + + + +Kolho. + + +Jos milloin sattuu näkemään oikein hullunkurisen, oikein omituisen +vanhan herran, jota muistellessa sitte aina suu hymyyn vetäytyy, niin +saa olla jokseenkin varma siitä, että se on joku vanhapoika. Tällainen +vanhapoika on myös lehtori Darell. Ja jos kerran on hänet nähnyt, ei +häntä hevillä unhota. + +Aivan maksun edestä kannattaisi häntä katsella, kun hän tallustelee +Isoakatua alaspäin leveillä nelikulmaisilla jaloillaan, joka askeleella +jalkapohjaansa näyttäen. Aina on sama vauhti hänen kulussaan, aina +keppi oikeassa kädessään ja vasen käsi selän päällä juuri vyötäyksen +kohdalla, peukalo piilossa toisten sormien alla. Tuo käsi on näöltään +kuin kurikka. Kun sen näkee kaukana kadun alapäässä hiljakseen +eteenpäin keinuvan omistajansa selkälaudalla, ei tarvitse koskaan +pelätä erehtyvänsä henkilön suhteen, ja huoletta saa ruveta huutamaan +"herra lehtori, herra lehtori". + +Jos niin huudetaan, niin hän seisattuu, tekee koko käännöksen isolla +ruumiillaan ja katsoo, kuka häntä huusi. Joko hän kuvittelee +mielessään, ett'ei hänellä ole niveltä kaulassa, taikka hänellä ei +todellakaan ole, sillä hän kääntää aina koko ruumiinsa, kun hän tahtoo +jotain katsoa. Että huuto "herra lehtori" voisi tarkoittaa jotain +toista henkilöä, se ei hänelle koskaan päähän pälkähdä. Hän on +kaupungin omaisuutta yhtä paljon kuin raatihuone, suuri kävelypaikka ja +harmaiden munkkien mäki. Tervehtiä hän saa alinomaa, ja siitä hän +suoriutuu kohottamalla keppinsä nupin hattunsa laitaan. Nähdä sen +enempää vaivaa tervehdyksen tähden, se ei hänelle olisi soveliasta, +sillä hän on kolho. Ja siitä hän on ylpeä. + +Ukko on pulskan näköinen, luultavasti kymmenen prosenttia paremman +näköinen kuin nuorena ollessaan, mutta kauniista hän on kaukana. Nuoret +tytöt nimittävät häntä keskenään "babiaaniksi", ennenkun ovat tulleet +tuttavaksi hänen kanssaan; sitten he sanovat aina "Hampus sedäksi". + +Joskus epäillään hänellä kosintatuumia olevan, mutta luultavasti +silloin erehdytään. Sattuupa, että joku rohkeimmista tytöistä kysäsee +häneltä, miksi hän ei ole mennyt naimisiin. Silloin hän tyttöä korvasta +nipistää -- ei suinkaan hellästi -- ja sanoo julman näköisenä: "ei ne +asiat ole tällaista vanhaa kolhoa varten, ymmärrätkö -- tyttölepakko". + +Jos sanotaan jotain, mikä ei häntä miellytä tahi mikä hänestä on tyhmää +ja typerää, silloin hänellä on aivan oma tapansa, jolla hän +paheksumisensa tahi halveksimisensa ilmaisee. "Höh!" hän vaan sanoo. Se +on jotain naurun, rykäisemisen ja värveitten sekaista. Hänen koko +ruumiinsa silloin nytkähtää, ikäänkuin jotain salaista rihmaa +vetäistäisi; suu irvistää pilkallisesti ja toinen olkapää kohoaa +pystyyn. Sitte ukko taas on aivan entisen näköinen. + +Hänen kasvonsa ovat pitkähköt. Nenästä ylähuuleen on hirmuinen matka. +Näyttää siltä, kuin suu olisi saanut paikkansa aivan leuvan alapäässä. +Ja hiukset on vedetty esiin korvallisille kahdeksi sileäksi kammatuksi +koukuksi; ne ovat vaaleat, eivätkä vielä ole harmaantuneet. +Silinterihattu on aina niskassa. Ei kukaan ihminen ole koskaan nähnyt +sen kohdallaan olevan. + +Lehtori on niin säntillinen ja säännöllinen tavoissaan, että hän on +sananlaskuksi tullut. Kello yhdeksän hän lähtee aamukävelylleen; aina +samaa tietä, ulos Itäisen tullin sivu ja sitte takaisin. Kello viisi +hän menee sisarensa luo, joka on leski ja laajalti kuulu hyvästä +kahvistaan. Hän viipyy siellä aina tunnin, ei enempää eikä vähempää. +Illoin on hän useimmiten kutsuttu jonnekin viiraansa pelaamaan. Hän on +mainio viiranpelaaja. + +Isollakadulla on eräässä vanhassa talossa pieni hauska myymälä, jossa +yhä on huoneen täydeltä ihmisiä. Siellä vasta puhelua ja hälinää on, +sillä kaikki ovat vanhoja tuttuja: ostajat ja kauppias, puotipalvelijat +ja nuoret tytöt, jotka tulevat ostamaan sieltä virkkuuneulan ja +rupattelemaan hetkisen talon tyttärien kanssa. Se on kodikas puoti, +joka näkyy kaikkia ihmisiä puoleensa vetävän. + +Siellä on aina tapana kello viiden aikaan katsoa kadulle ja sanoa: "nyt +lehtori meni". Se merkitsee: nyt on kahvinjuontiaika. Ja toinen +toisensa perästä hiipivät myöjät puodista saadakseen kahvia pieneltä +ämmätylleröltä, joka pöydän ääressä sitä tarjoilee. Jos puodissa sattuu +kiire olemaan niin että mummo odotella saa, niin saattaa tapahtua, että +hän itse pilkistää puodin ovelta ja sanoo varovasti ryäisten: "kuulkaa +-- eikö kenkään teistä ole nähnyt lehtorin sivu astuvan?" + +Koko kaupunki on ruvennut käyttämään tuota sukkeluutta ja sanomaan "nyt +lehtori meni" silloin, kuin tarkoittavat, että "nyt on kahvi pöydässä". + +Lehtorilla on paljon omaisuutta, ja kauan siitä jo on, kuin hän +koulussa virkaansa toimitti. Pojat häntä nimittävät milloin oinaaksi, +milloin gorillaksi, milloin möröksi. + +Nyt hän elää koroistaan ja panee rahoja säästöön joka vuosi. "Ei kukaan +tarvitse niitä odotella", hän sanoo, "koulu tulee ne saamaan kaikki". + +Hänen kirjastonsa on kerrassaan oivallinen: kirjakauppiaalla ei ole +koko kaupungissa sellaista ostajaa kuin hän. Nuoruutensa aikoina on hän +runoja kirjoitellut ja onpa kerran saanut kehoitusta Ruotsin +akademialtakin; mutta siitä hän ei koskaan puhu. Hän lukee kaikki, +mitä vaan tulee uutta painosta, ja säälimättä hän arvostelee. +Kirjallisuudesta puhuminen on hauskinta, mitä hän tietää, kun vaan ei +ole viiranpeluuaika. Koko kaupunki pitää häntä orakelina. Silloin +tällöin hän istuutuu kirjoittamaan jonkun arvostelun kaupungin enimmän +arvossa pidettyyn sanomalehteen. -- Kaupungissa on kolme sanomalehteä. +Tämän saattaa mainita, niinkuin ennen maailmassa annettiin tieto +väkiluvusta. + +Kun lehtori istuutuu kirjoittamaan, siirrältää hän ensin ylös _toisen_ +takinhihansa ja sitte toisen; sitte ojentaa hän käsivarsiaan, +koukistetuin kyynäspäin, ikäänkuin tunnustellakseen, olisiko +mahdollista, että takki repeäisi selkäpuolelta, sillä siinä +tapauksessahan olisi sama, repesipä se ennemmin tahi myöhemmin. Kun +lehtori huomaa, että hän saa tuon asian suhteen huoletta olla, kastaa +hän kynän ja alkaa kirjoittaa -- ilman silmälasia. Niitä hän ei koskaan +käytä, "_ei koskaan_", sanoo hän painolla. Siinä väitöksessään hän +pysyy. "Sisareni on seitsentä vuotta nuorempi minua ja on pitänyt +silmälasia kymmenen vuotta." Aina hän sanoo nämä samat sanat, +vuosinumeron vaan joka uutenavuotena muuttaa. + +Lehtori istuu suorana kirjoittaessaan, -- hyvin suorana ja nokka +pystyssä, ikäänkuin paperi häntä inhottaisi. Katse kulkee suoraan nenää +pitkin ja kohtaa musertavan halveksivasti tuota onnetonta paperia, +samalla kuin lehtorin suuri käsi kiireesti sitä täyttää terävillä +kirjaimilla, jotka tekevät rivit tulitikuilla piirrettyjen risuaitojen +näköisiksi. + +Nämä arvostelut pitää lehtori velvollisuutenaan. Jospa nuo nuoret +kirjailijat vaan ottaisivat opikseen viisaan sanan, niin saisivathan +nähdä! Mutta jos eivät tahdo, niin eihän siihen mitä voi. Ovathan +ainakin saaneet kuulla. + +Hän vetää leukansa sisäänpäin ja työntää huulensa pitkälle. Ken hänet +näkee, sen täytyy luulla, että hän katsoo omaa suutansa eikä paperia. + +"Sisareni" ei saa koskaan lukea hänen teoksiaan käsikirjoituksina. Se +olisi liian suuri kunnia; olisihan se melkein kuin neuvon kysymystä. +Mutta jokaisen sanomalehdennumeron, jossa on jotain hänen kädestään +lähtenyttä, ottaa hän taskuunsa, kun hän sisarensa luo menee. -- +Sisarella itsellään on tuo sanomalehti, mutta se ei haittaa; ja hän +lukee sen aina aamukahvia juodessaan, mutta sekään ei haittaa. -- "Luen +sinulle tämän", hän sanoo ja vetää sanomalehden taskustaan, "ethän sinä +voi itse silmälasitta lukea", ja sitte hän lukee. Sanomalehden hän +pitää etäällä itsestään, niin etäällä kuin vaan saattaa. Hän lukee +kovalla äänellä. vakavana ja erehtymättä ainoassakaan sanassa. Kuuluisi +se vaikka kirkossa, kun hän lukee. + +"Sisareni" häntä ihailee aivan hirveästi. Hän luulee, että hän olisi +voinut olla yhtenä "niistä kahdeksastatoista", _jos hän vaan olisi +tahtonut_. Mutta sitä hän ei koskaan uskalla veljen kuullen sanoa. + +Veli myös ihailee häntä. "Hän on viisain ja parhain nainen koko +maailmassa", selittää hän -- kun sisar ei ole sitä kuulemassa. +Sisarelle itselleen hän sanoo: "höh! -- sinä olet niin tyhmä, +Kristina". + +Kristina on raatimiehen leski, lapseton ja hyvin varakas. Hän tahtoisi +mielellään testamentata omaisuutensa johonkin, kuten "Hampus veli", +mutta hän ei tiedä oikein mihinkä, ja Hampus veli ei tahdo kuulla +puhuttavan koko asiasta. + +"Seitsemän vuotta nuorempi kuin minä! -- sinä olet niin tyhmä, +Kristina." + + * * * * * + +Joulu oli aivan lähellä. Päivät olivat lyhyet, ja kun ilma oli +pilvinen, saattoi hämärä tulla jo kolmen seudussa... + +Kristina rouvan isossa arkihuoneessa oli kahvi pöydällä -- pyylevä +pullo, joka oli huolellisesti kopsaansa peitetty pienellä virkatulla, +koruompeluksilla ja punaisilla tupsuilla koristetulla peitteellä. +Pieni kahvipöytä näytti niin kodikkaalta valkeine liinoineen, +hopea-astioineen ja vastaleivottuine, kiiltävine vaaleanruskeine +kakkuineen. Lamppu oli jo sytytetty, ja Kristina rouva istui isossa +nojatuolissaan, jalat jakkaralla, sukankudin kädessään ja pienoinen +koira polvillaan. Siitä koirasta oli suurta harmia lehtorille. Ei hän +milloinkaan sitä muuksi nimittänyt kuin "sen vietäväksi elukaksi" tahi +"rakiksi" -- mikä tietysti ei voinut muuta kuin loukata mainitun rakin +emäntää. Mutta koiralla itsellään oli niin vähän hienotuntoisuutta, +että se tuosta kaikesta huolimatta varsin mielellään oleskeli lehtorin +jaloissa kahvinjuontiaikana, koska tuolla ankaralla herralla oli tapana +salaa pistää sokeripaloja hänelle. Ennenkuin eteisen ovikello +helähtikään, istui rakki jo korvat pystyssä, sillä se tunsi askeleet, +jotka kuuluivat rappusista. Mutta kello oli tuskin sivu puoli viidestä, +siksi makasi pikku Pyre aivan levollisena. + +Nuori tyttö seisoi kahvipöydän ääressä, jolle nyt oli pantu kolme +kuppia kahden asemesta. + +"Kyllä, täti, sitä ei voi auttaa", sanoi hän innokkaasti, "teidän +täytyy antaa minun tehdä se." + +"Ei, lapseni, se ei käy laatuun." + +"Käypi, jos vaan ette estä minua." + +"Mutta voithan ymmärtää, että..." + +"Ei, minä tahdon kuulla sen itse." + +"Sinä olet pieni itsepäinen kummitus." + +"Sen minä tiedän." + +"Mutta kuinka minä voin?" + +"Kunhan vaan unhotatte, että minä olen täällä." + +"Mutta Hampus veli suuttuu, kun hän saa sen tietää." + +"Emme toki ole niin tyhmiä, että menisimme siitä puhumaan." Hän näytti +niin houkuttelevalta kuin pikku noita. + +"Mutta minusta se ei ole oikein." + +"Oikein? Miten tuo pikku täti sanoo! Lieneehän toki oikein ottaa selko +totuudesta." + +"Eikä myöskään ole hyvä tietää, mitä Hampus veljelle johtuu mieleen +sanoa. Hän kenties saattaa sinut pahoille mielin." + +"Niin, siinäpä se on! Olittepa, täti, kuitenkin aikonut peittelemällä +hänen sanansa mulle kertoa. Ettekä ole niin aivan varma siitä, että hän +minulle samat sanat vasten naamaa sanoisi. Siitähän näkyy, että olen +aivan oikeassa. Voi -- rakas, kiltti, kulta täti!" + +"Mutta..." + +"Kas niin. Nyt se on päätetty." Hän otti kerkeästi yhden +kahvikuppipareista, ja vei sen lähimmäiseen huoneesen, jossa oli pimeä. + +"Aivan onnettomaksi tulen Hampuksen tähden", vaikeroi rouva. + +"Vielä mitä! Hän ei saa koskaan tästä mitään tietää." + +"Mutta minä joudun niin hämilleni, ett'en voi puhua." + +"Kyllä, alottakaa vaan, niin kyllä se menee", kehoitti kiusanhenki ja +pisti päänsä ovesta nähdäkseen, miten paljon kello oli. Tytöllä oli +hienohipiäiset kasvot, terävä nenä, pieni suu, naurunhaluiset silmät ja +lyhyeksi leikattu kastanjanruskea tukka. + +"Pysykäähän nyt lujana, täti", kuului viimeinen varoitus, ja tyttö veti +hiljaa oven kiinni jälkeensä. + +Vanha rouva huokasi ja Pyre alkoi heristää korviansa. + +Kristina rouva oli hämmästyttävässä määrin veljensä näköinen. Mutta jos +veli oli kolho, niin oli sisar itse sirous. Hänen myssynsä näytti +siltä, kuin se olisi vasta ompelijalta tuotu, hänen kätensä olivat +pienet ja sormuksilla koristetut, liikkeensä sirosti tasaiset, +puhetapansa hiljainen, pehmeä ja hieman teeskennelty. + +Juuri kuin helähdys kuului eteisestä, hyppäsi Pyre lattialle, ja +Kristina rouva meni avaamaan ovea vieraalleen. + +Pyre juoksenteli kahvipöydän ja oven välillä, nuuskien ilmaa ja korvat +pystyssä. Hänestä oli joutavaa mennä eteiseen, kun hän kuitenkin tiesi, +ken siellä oli. Sisään saattoi kuulla, kuinka lehtori pyyhki jalkojaan +mattoon ja hieroi käsiään. Sitten ovi aukeni ja veli ja sisar astuivat +sisään. + +Aluksi tuli tavalliset puheet ilmasta ja tuulesta. Pyre juoksenteli +vieraan jalkojen ympärillä ja katsoi häneen ystävällisin katsein, +samoin kuin me muut kuolevaiset saatamme katsella tuttavaa vanhaa +tornia, jonka jälleen näkeminen meitä ilahuttaa. + +Istuuduttiin ja juotiin kahvi. Keskusteltiin minkä mistäkin joutavista +asioista, jotka Kristina rouva aina puheeksi otti. + +"Hampus, minulla on jotain, jota tahtoisin kysyä sinulta", sanoi hän +vihdoin, kun he olivat nousseet kahvipöydästä ja asettuneet +tavallisille paikoilleen. + +"Mitä se olisi?" + +"Niin, se on eräästä nuoresta tytöstä." + +"Mikäs sillä on?" + +"Hänellä on sellainen taipumus tulla kirjailijaksi." + +"Kirjailijaksi! Tähän päivään saakka olemme tässä kaupungissa toki +naiskirjailijoista säästyneet." + +"Hän ei olekaan kaupungista, hän vaan talveksi tänne jää. Se on Sonja +Högberg, sinä tunnet kyllä hänen isänsä, kapteenin." + +"Anna hänen matkustaa kotiinsa takaisin, mitä pikemmin sen parempi." + +"Kas niin, älähän nyt ole tuommoinen. Hänellä tosiaankin on taipumusta, +sen sanovat kaikki ihmiset. Mutta nyt on hän vielä liian nuori; hänellä +ei ole aineita." + +"Taipumusta kirjailemiseen, vaan ei aineita. Miten hiton tavalla sitte +hänen taipumuksensa näyttäytyy. Sinä tarkoitat, että hän osaa +kirjoittaa ruotsia. Mutta siitä, sen sanon sulle, siitä hänen on koulua +kiittäminen. Siinä on koko asia. Te vanhemmat, jotka olitte ylpeät, jos +kykenitte kyhäämään kirjeen sulhasellenne, te pidätte sitä kauheana +ihmetyönä, kun tuollainen tytöntolvana voi lasketella paperille sivun +toisensa perästä. Mutta, näetkös, ei siihen muu ole syynä kuin +ainekirjoitus. Sen verran taipumusta kirjailemiseen on jok'ikisellä +koulupojalla ollut aina maailman luomisesta asti, ymmärrätkö. Mutta +_ne_ voivat sen kestää, vaan sitä eivät voi naiset. Siinä on koko +erotus. Heti kun naiset vaan saavat rahtusenkaan tietää, pitää niiden +saada se näkyisälle, muuten niiltä henki lähtee... Taipumusta, mutta ei +aineita? Enpä, hitto vieköön, ole moista ennen kuullut. Missä sitte +taipumus ilmaantuu, joll'ei juuri siinä, että on aineita?" + +Lehtori oli hypännyt seisaalleen. Viimeisiä sanoja sanoessaan hän +niiasi ja ojensi kätensä, polvet koukussa. Sitte hän teki koko +käännöksen ja alkoi kävellä edestakaisin. + +"Saattaahan olla kuvailukykyä", muistutti sisar. + +"Höh! -- kun ei ole mitä kuvailla." + +Kristina sisko ei ollut huomaavinaankaan tuota tokaisua. + +"Tässä olisi pari pätkää, jotka hän on kirjoittanut ja joiden +lukemiseen sinulta ei mene pitkää aikaa", hän siirsi pöydän yli häntä +kohden muutamia paperilehtiä, "lue nämä ja sano sitte, mitä arvelet; +hän panee niin paljon arvoa sinun arvosteluusi." + +"Arvoa? Vai niin, tietysti! Mutta vaikka Jumala itse astuisi alas ja +pyytäisi hänen tekemään hyvin ja jättämään moiset hommat, niin +kirjoittaisi hän sittenkin. Panee arvoa? Höh!" + +"Hampus kulta, älä nyt noin kiivastu. Hänhän vaan tahtoo kuulla sinun +neuvoasi." + +"Se on: että hän tulee järkeensä ja hoitaa jotain -- käsillään, +ymmärräthän." Hän pani pöydälle kaksi tavattoman suurta kämmentä, +ikäänkuin selvemmäksi tehdäkseen, mitä hän tarkotti. Hän oli istuutunut +kahdenreisin tuolille sisartaan vastapäätä ja täysin valmiina +taisteluun kaiken maailman sinisukkia vastaan, jos niin tarvittaisiin. + +"Mutta Hampus!" Se kuului lempeästi nuhtelevalta ja tarkoitti herättää +hänessä hänen parempaa luontoansa. Mutta se ei ollut enää mahdollista; +hän oli kerrassaan raivotuulelle tullut. + +"Enkö minä itsekin seiso sorvauspöytäni ääressä jok'ikinen päivä! Ja +enkö ole tehnyt tuoleja ja jakkaroita, ja voilusikoita ja +lihakurikoita, ja kerinpuita ja keräkuppeja, ja puuhuhmareita ja +kipsiteosten jalanteita kaikille kaupungin naisille?" + +Hänen naamansa punotti aivan hiusmartoon saakka ja hän huusi, niin että +olisi voinut unikeotkin herättää. + +"Mutta ethän vaatine, että hänenlaisensa hieno tyttö rupeaisi +nikkariksi tai sorvariksi?" Tämä sanottiin lempeällä äänellä, mutta +niin pidättävin katsein, että niiden olisi pitänyt leijonaakin hillitä. +Mutta tässä meni kaikki turhaan. + +"Vai niin! hän on liian hieno kajotakseen mihinkään, luulen ma. Muutoin +on maailmassa sellaistakin, jota nimitetään sukkien parsimiseksi ja +hutun keittämiseksi, ja jota pidetään hyvin soveliaana naistyönä. Miksi +hän ei koeta hyödyksi olla?" + +"Voi, tiedätkö, hän niin mielellään tahtoisi työtä, mutta hänen +vanhempansa..." Kristina rouva siirrälti salaa paperiarkit vieläkin +likemmä tuota julmistunutta tiikeriä. Tämä ei niihin katsahtanutkaan. + +"Meidän kirjallisuutemmeko on velvollinen siitä kärsimään, että hänen +vanhempansa ovat sikoja ja hän itse hanhi?" + +Lehtori asettui seisomaan hajalle säärin sisarensa eteen ja vetosi +hänen oikeudentuntoonsa. + +"Niin, hänen hermostonsa on -- kuinka sanoisinkaan? -- niin, hiukan +ärtynyt. Hän luulee itse, että ajatustyö olisi hyödyllistä." + +"Vai niin, onko hän heikkohermoinenkin? Sitä vaan puuttui! Ja kaiken +tuon siunatun heikkohermoisuutensa hän sitte aikoo purkaa +kirjallisuuteemme? Mutta se on -- kaikella kunnioituksella sanoen -- +valhe, jos vaan haukkumiset häneen pystyvät. Annahan vaan saan hänet +käsiini, niin kyllä minä hänelle totuuden sanon, sanon sen sillä +lailla, ett'eivät hänen herttaiset pikku hermonsa koskaan ole moista +kuulleet. Heikkohermoinen? Seitsentoistavuotias tyttö. Hyi saakeli!" + +Hän meni ja sylkäs; sylkiastiaan. + +"Mutta, Hampus, minä oikein häpeän sinun tähtesi." -- Se oli tosiaankin +totta, tällä kertaa, mutta hän oli kuullut sen niin monesti muulloin, +jolloin se ei ollut niin puustavin mukaan tarkoitettu. + +"Niin, vähemmästäkin voi hulluksi tulla", jatkoi hän; "siinä on yksi +hermoineen, ja siinä on toinen, ja kaikki paneutuvat ne sitte ulvomaan +ihmisten korvat lumeesen. Siten ne sanovat maailman asemilleen +vääntävänsä. _Minä_ tahtoisin heidät _asemilleen_ vääntää, ja sillä +tavalla, että kyllä muistaisivat." + +"Mitä tähän tyttöön tulee, niin hän juuri tahtoisi saada opetusta +sinulta, ja sinä mainioine opetustapoinesi..." + +"Opetusta?" huudahti Hampus ja syöksähti ylös, ikäänkuin hän olisi +käärmeenpesään polaissut. + +"Niin, ruotsinkielessä", kuului varsin tyyni vastaus. + +"Ei, _siihen_ kauppaan tässä ei ruveta! Juoskoon ja koivetkoon niin +kauas, kuin tietä..." + +Lehtori vaikeni äkisti. Sisemmän huoneen ovesta tuli masentunut olento, +nyyhkien ja nenäliina silmillä. Lehtori hämmästyi ja oli hiljaa kuin +hiiri. Olento seisoi ja nojautui ovea vasten; hienona, haprakkana ja +kauniina kuin oikea posliini. + +"Se on kaikki aivan oikein, minkä lehtori sanoi -- minä tunnen sen niin +selvästi. -- Vo-o-o-i! -- Minusta itsestänikin on niin hirveätä, kun +minun pitää olla sellainen hyödytön olento... Tahtoisin niin mielelläni +tehdä työtä, mutta en tiedä minne kääntyä. -- Tahtoisin niin mielelläni +tehdä jotain hyötyä maailmassa, -- vo-o-o-i -- kun puhun siitä isälle +ja äidille, sanovat he, että ne ovat vaan tyhjiä houreita ja että minä +vaan olen olevinani. Mutta tuntuu niin kauhealta, kun näkee kaikilla +muilla ihmisillä olevan tekemistä kylläkseen, ja kun itsellään ei ole +vähintäkään, minkä vuoksi eläisi. -- Minne vaan joutunenkin, kaikkialla +olen liikaa... Miksikä sitte tällainen onneton olento on syntynytkään +maailmaan?" + +Tyttö heittäysi tuolille oven viereen, peitti kasvonsa käsiinsä ja +nyyhkytti, niin että luuli hänen siihen katkeavan. Hän oli puhunut +pehmeällä ja murtuneella äänellä, joka olisi saanut kivisydämmenkin +heltymään. + +"Sinä olet aina niin kova." Vanha rouva loi hyvin moittivan katseen +veljeensä ja meni noutamaan lasillista vettä. + +Lehtorista tuntui, kuin olisi hän ollut pahin pahantekijä; mutta +sellainen, jonka katumus on aivan murtanut. Hän ei ollut milloinkaan +voinut katsella kyyneleitä. Tuntui, kuin joka pisara olisi pudonnut +hänen omalletunnolleen, polttaen kuin sula vaha. + +Hän ei mitään virkkanut, käveli vaan edestakaisin lattialla. + +Rouva viipyi kauan, tyttö yhä vaan istui kumarruksissaan tuolillaan ja +nyyhkytti sydäntä vihlovasti. Vihdoin lehtori otti muutamia pitkiä +päättäväisiä askeleita lattian poikki ja seisattui tytön eteen. Hän +rykäsi pari kertaa, mutta tyttö ei katsahtanut ylös. + +"Minä -- hm -- minä" -- + +Enempää ei tuntunut tulevan. Pahoin kohdellulla lapsella vavahteli koko +ruumis nyyhkytyksiä pidättäessä, ikäänkuin tuo kovasydämminen hirviö +olisi tahtonut lyödä häntä. + +"En juuri niin pahoin tarkoittanut, kuin sanoin -- hm" -- sai hän +vihdoin kiireesti sanotuksi. Ja heti hän taas rupesi kävelemään, +odottamatta, minkä vaikutuksen hänen sanansa voisivat tehdä, ja +ikäänkuin peloissaan siitä, mitä oli sanonut. + +Mutta mitään vaikutusta ei ollut huomattavissa. Kristina rouva tuli +sisään vesilasineen, kohotti tyttöä kummarruksista ja antoi hänen +juoda. Veljeensä hän heitti musertavan halveksivan katseen. + +Lehtori koetti olla tuiman näköinen ja käveli edestakaisin kovin +askelin. Ei hän niitä ollut, jotka ensi hädässä antautuvat! + +"Olenhan aina sanonut, että sinun onneton kiivautesi ikävyyksiä +tuottaisi. Katso nyt, mitä olet aikaan saanut." + +"Mistä hiidestä minä tiesin, että..." + +"Lopeta nyt jo kiroukset ja karkeat puheesi", sanoi Kristina rouva +erinomaisen arvokkaasti. Hän seisoi ja silitteli nuoren tytön hiuksia +niin suojelevaisen näköisenä, kuin olisi hän ajatellut: minun ruumiini +yli on sen astuttava, joka mielii sinua vahingoittaa. + +Lehtori näytti julmistuneelta. + +Ja näin julman näköisenä hän seisattui molempain naisten eteen. Tyttö +ei uskaltanut silmiään nostaa tuota suurta raudankovaa miestä kohti. +Mies katsoi hänen kyyneleisiä kasvojaan ja rypisti kulmakarvojaan, +pullisti huulensa ja väänteli naamaansa milloin minkin näköiseksi. + +"Minä olen vanha kolho", sanoi hän. + +"E-e-ei, sitä te ette suinkaan ole", kuului nyyhkytysten välistä +samalla kun asianomainen pyyhki kasvojansa hyvin huolellisesti, +"aivanhan se oli oma syyni. Minä pidän niin paljon to-o-o-hotuudesta." + +Näytti jo tulevaa uusi rankkasade, sillä tyttö nosti taas nenäliinan +silmilleen, mutia lehtori pidätti häntä tavattoman ystävällisen +näköisenä; hän taputti tyttöä olalle, ja kasvonsa kirkastuivat äkkiä. + +"Odottakaa, odottakaahan, -- aivan varmaan minä keinon keksin", sanoi +hän ja pani suuren etusormensa suurelle nenälleen. + +Sonja katsoi häneen iloisesti odottaen, ja kyyneleet lakkasivat aivan +itsestään. Jos lehtori vaan keinon keksisi, niin kyllä hän silloin +suoriutuisi kertoelmineen! Lehtori katsoi häneen ikäänkuin nauttiakseen +hänen ilostaan, kun tuo suuri keksintö tulisi ilmoitetuksi. + +"Olen ajatellut ... olen ajatellut, että", sanoi hän hiljaa ja +salamielisesti, ikäänkuin olisi ollut puhe jostain salaliitosta, "minun +puunsahaajallani on viisi lasta ja akka -- niin köyhiä, että tuskin +kuulevat -- ja ne ne vasta vaatteenkuluttajia ovat, ne lapset; +ruvetkaapas neulomaan sukkia niille. Ja ommelkaa niille myös, kyllä ne +jaksavat vaatetta kuluttaa." + +1886. + + + + +Toivomus. + + +Sisemmässä huoneessa istui kamreeri selkä kenossa nahkalla +päällystetyssä ruuvituolissaan ja silmäili Berlingsken aamunumeroa; +ulommassa istua kökötti konttoristi kolmijalallaan sääret allaan ja +kyynäspäät pöydällä. Selkä kyyryssä, melkein menehtymäisillään ikävään, +hän siinä istui ja pureskeli alakuloisesti kynsiään. + +Ei ollut mitään tehtävää tänään muuta kuin pysyä paikallaan ja odottaa. + +Sisemmästä huoneesta kuului seinäkellon tikitys sekä silloin tällöin +sanomalehden rapina, kun sitä käännettiin; muuta ei mitään. + +Mutta nyt kuului koputus. Konttoristi ojensi selkänsä, kastoi nopeasti +kynän ja katsoi oveen päin. joka aukeni hiljaa ja sieltä pisti pää +esiin. + +"Anteeksi", sanoi välttelijäs ääni kummallisella murteella, johon +kätkeytyi muistoja kaikista kolmesta skandinaavilaisesta kielestä ja +parista muusta lisäksi. + +"Käykää sisään." + +Vieras oli avannut oven niin varovasti, kuin olisi huone ollut täynnä +pikku porsaita, jotka joka hetki olisivat valmiit ulos livahtamaan -- +ja konttoristin kehoittaessa hyppäsi tulokas sisään niin ketterästi, +kuin olisi hän karttanut potkua ulkoa päin. Hän sulki oven jälkeensä +niin kiiruusti, ett'ei pieninkään hiiri olisi voinut päästä läpi. +Sitten seisoi hän hetken paikallaan, katseli ympärilleen ja hipasi +kädellään päälakeaan, joka oli jokseenkin kalju. + +Toisessa kädessään hänellä oli pehmeä huopahattu. Hän oli puettu +vanhaan ympyriäiseksi leikattuun viittaan, joka italialaiseen tai +espanjalaiseen tapaan oli heitetty vartalon ympäri ja yli olkapään. + +Hänen ikänsä suhteen ei ulkomuodosta voinut mitään päättää tahi ainakin +sai arvaella sekä sinne että tänne, sillä noissa kasvoissa oli jotain, +joka ei koskaan ollut nuorta eikä koskaan voinut vanheta, jotain +vilkasta, valpasta, uteliasta ja viatonta kuni lapsen kasvoissa. Otsa +oli leveä ja korkea, tasainen ja kiiltävä, kuin olisi sitä rasvalla +hierottu. Pieni hiustukku kasvoi päälaella, keskellä kiiltävää +paljautta. Muutamia harvoja partakarvoja oli leukaa peittämässä ja +ujoudesta vinoksi venynyt hymyily paljasti rivin tasaisia +vahankeltaisia hampaita. + +"Sallitaanko?" sanoi hän kummallisella sekamurteellaan ja sivautti +hattuaan toiseen huoneesen päin. + +"Tehkää hyvin", vastasi konttoristi kastaen kynänsä vielä kerran ja +kiinnitti vakavana katseensa tyhjään paperiarkkiin, joka oli hänen +edessään. -- Hän oli nuori mies, pystytukkainen ja muljosilmäinen, +hiukset olivat vaaleanharmaat väriltään ja silmät muistuttivat +linnunsilmiä, suu oli sinertävä ja näytti valmiilta salaa irvistelemään +kaikelle, mikä oli ulkopuolella noiden pienten numeroarvojen +jokapäiväistä näköpiiriä. Hän istua kyyrötti pulpetin takana ja myhäili +sillä aikaa, kun tuo kummallinen olento kulki huoneen läpi, ja hän +heitti kieron silmäyksen ovesta voidakseen nähdä, kuinka esimies +ottaisi vastaan tuommoista. + +"Hyvää päivää, Keippel", sanoi kamreeri, ja ojensi kapean, luisen +kätensä sisääntulijaa kohden. Esimiehen kasvoja ei nuori konttoristi +voinut nähdä, mutta ääni kuului ystävälliseltä. + +Muukalaisen kiiltävä naama kirkastui ja siinä kuvastui jotain koiran +kysyväisestä älykkäisyydestä, kun hän katseli ystäväänsä, tilimiestä. + +"Häiritsenkö sinua?" sanoi hän, luiskahtaen "sinä" sanan yli niin +keveästi kuin mahdollista, jonkinmoisella kunnioittavalla +varovaisuudella. + +"Et vähintäkään. Käy istumaan tuonne sohvaan." Isäntä osoitti kädellään +vanhaa nahkalla päällystettyä huonekalua vastakkaisella seinällä, +melkein hänen selkänsä takana. Ja vieras seurasi neuvoa, heitti +espanjalaisen viittansa sohvan käsinojalle, pani hattunsa päälle ja +istuutui itse kulmaan niiden viereen, hykertäen pieniä harmaanruskeita +käsiään niin sanomattoman tyytyväisen ja nauttivaisen näköisenä. + +"Täällä on lämmin ja hyvä", sanoi hän. + +"Niin. Mitenkä sinä elelet nykyään?" kysyi kamreeri vanhan tuttavan +tavalla. + +"Kiitoksia. No -- niinkuin tavallisesti." + +"Aina vaan asiat entisellään?" + +"Nii-in -- -- -- ei suinkaan ne muuksi muutu." + +"Et mahda saada mitään myydyksi -- kuten tavallisesti?" + +"Ee-en, sellaista kuin minä maalaan, ei kukaan tahdo ostaa." + +Kamreeri naurahti kuullessaan tuon huolettoman tunnustuksen. + +"Näytätpä olevan iloinen ja tyytyväinen kuitenkin." + +"Niin. Ei _minulla_ ole mitään huolehtimista." + +"Eikö silloinkaan, kun hyyry on maksettava? Asutko vielä entisessä +paikassasi?" + +"A-sun", kasvoista välähti leikillisyys -- "enhän minä siitä pääse." + +"Miksi et?" + +"Olenhan hänelle velkaa -- isännälle." + +"Oletko hänelle velkaa?" + +"Niin, katsos se oli sillä lailla, että minä olin velkaa hänelle +kuusikymmentä kruunua, tiedäthän, minä olin ollut sairas ja silloin oli +hän antanut rahoja puolestani, ja vähitellen oli niitä kertynyt +kuusikymmentä kruunua." + +"Oliko niitä kertynyt niin paljon", sanoi pankkimies, kätkien +veitikkamaisen hyväluontoisen hymyn vaaleisiin viiksiinsä. + +"Niin niitä oli", vastasi vieras, ollen niin huvitettu siitä, että sai +puhua jonkun kanssa omista asioistaan, ett'ei tullut epäilleeksikään, +että toinen saattoi ivalla kummastella tuon summan suuruutta. "Minä +olin tullut hänelle velkaa kuusikymmentä kruunua, mutta sitten +piirustelin minä muutamia pölkkyjä ja sain rahat kokoon; ja kun minä ne +sitte toin, sanoi hän: kiitos! Tässä on kolmekymmentä kruunua hyyryä +edelliseltä kuukaudelta ja kolmekymmentä kruunua edeltäkäsin tältä. +Sillä toisella velalla ei ole kiirettä." + +"Maksatko sinä kolmekymmentä kruunua siitä hökkelistä?" + +"Maksan." + +"Sehän on kerrassaan liian kallista?" + +"Niin se onkin." + +"Mutta minkä ihmeen tähden sinä et muuta pois?" + +"Enhän minä miten voi hänen luotaan muuttaa, kun aina olen maksanut +hyyryn edeltäkäsin", sanoi hän sellaisella äänellä, kuin olisi kamreeri +ottanut puheeksi hulluimman mahdottomuuden. + +"Mutta jos sinä maksat kolmekymmentä kruunua sellaisesta huoneesta, +jollaisen voit muualta saada viidellätoista yhtä hyvin -- tuleehan se +sinulle liian kalliiksi ajan pitkään." + +"Niin, mutta jos minä muutan, niin pitää hän minun tavarani." + +"Mitä tavaroita sinulla on?" + +"Näithän sinä, kun olit luonani", vastasi maalari, liikuttavan +hämillään hellyydestään, jota häpesi näyttää. + +"Nuo vanhat romut! Joka paikkaanko sinä ne mukanasi kuletat?" + +"Ne ovat oikein harvinaisia kaluja -- ja aivan alkuperäisiä. Se vanha +madonnankuva esim. -- muistatko sitä? Minä vakuutan, että se on +viidenneltätoista vuosisadalta." + +"Niin, ei suinkaan voi kuljetella mukanaan kaikkia vanhoja madonnia +viidenneltätoista vuosisadalta. Niistähän on hirveä haitta..." + +Puhelu keskeytyi tähän, sillä kaksi vanhaa invaliidia, joilla oli +sotilaan ryhti, ilmestyi konttorin ovelle. + +Kamreeri katsoi kelloaan. + +"Niin, nyt tänne tulee ihmisiä. Meillä on eläkkeenjakelu tänään." + +"Ehkä minä menen?" + +Viidenneltätoista vuosisadalta olevan madonnankuvan omistaja nousi +seisaalleen näyttääkseen, kuinka valmis hän oli pois lähtemään. + +"Ei, jää vaan, jos sinua haluttaa." + +Kyllä, kyllä häntä halutti, mutta hän pelkäsi, että hän näyttäisi +jollain lailla hullunkuriselta. + +"Voinko istua tässä?" kysyi hän varmuuden vuoksi. + +"Voit, aivan ujostelematta." + +"Kiitos, kiitos." + +Näiden sanojen aikana oli saapunut vielä pari vanhaa invaliidia; ja +konttorikoneisto pääsi liikkeeseen. Kamreeri laski ja maksoi, +konttoristi kirjoitti ja vanhat ruutiukot ottivat jokainen summansa, +kiittivät sotilasomaisella arvokkaisuudella ja menivät tiehensä +katsomatta oikealle tai vasemmalle. Vastatulleet istuivat tuoleilla +ympäri seiniä, jäykkinä ja liikahtamatta, tuijottaen suoraan eteensä ja +odottaen vuoroansa. + +Ei kukaan uskaltanut mennä nahkasohvaan istumaan, jossa tuo kummallinen +vekkuli istui yksin ja nautti. Hänen silmänsä seurasivat ahnaalla +tarkkaavaisuudella noita enemmän tai vähemmän raajarikkoisia ukkoja ja +ajatuksissaan piirusti hän heidän kuvansa joka ikisen. Ne olivat niin +soveliaita kuvattaviksi. Ja mitä enemmän laastaroituja, vinoja ja +rujoja he olivat, sitä enemmän kiihtyi Keippelin ihastus. + +Hän istui siinä koko ajan hiljaa kuin hiiri, ja nautti. Ja kun +senpäiväinen maksuaika oli loppunut ja kirjat olivat päätettävät, ei +hän voinut kauemmin hillitä ihastustaan. Hän nousi paikaltaan, tuli +pulpetin luo pienin, varovaisin askelin ja seisahtui, nojaten sen +toiseen kulmaan. + +"Kuuleppas -- mikä joukko! Kaikkein oivallisimmat lajiansa. Saan +todellakin kiittää sinua paljon, niin, saanpa toden perästä." + +"Oh, ei mitään kiittämistä", hymyili kamreeri suopeasti. + +"Kyllä! On kauan siitä, kuin olen nähnyt jotain niin -- niin todellakin +sopivaa kuvattavaksi!" + +"Vai niin," + +"Niin. Sellaiset ukot! Sellaiset ukot! Näitkö sen, jolla ei ollut +jalkoja ja jota toisten täytyi auttaa?" + +"Näin." + +"Niin. Ne vasta ovat ihmisiä! -- Mutta nyt kai minun pitää lähteä?" + +"Täällä ei suljeta, ennenkuin kello 3, ja jos sinua huvittaa +pakinoiminen, niin..." + +"Huvittaa kyllä. Olen tullut niin hyvälle tuulelle." + +"Pelkästään noiden katselemisesta?" + +"Niin. Harvoin tosiaan saa sellaista nykyään nähdä. Mutta sellaista +minä tahtoisin maalata." + +"Niin, vanhoja ne ovat, mutta ei kukaan heistä ole viidenneltätoista +vuosisadalta", suottaili kamreeri. + +"Häh!" -- Vieraalla oli vaikea saada selville, minkälaista muotoa hänen +oli pidettävä. + +"Ja sinähän ihailet vaan vanhoja madonnia ja pyhimyksiä?" + +"Niin -- hä -- se on tietty -- -- etupäässä..." + +Hän meni takaisin ja istuutui paikalleen nahkasohvan toiseen nurkkaan, +jonka jälkeen hän jatkoi: + +"Ikävää on, kun ei ole voinut syntyä oikealla ajalla." + +"Milloinka oli oikea aika? Viidennellätoista vuosisadalla?" + +"Niin. Kun oli oikeita, todellisia munkkeja, jotka voivat istua +rauhassa, ja maalailla luostareissaan." + +Kamreeri illisteli veitikkamaisesti silmillään: "Ei suinkaan _sinulla_ +olisi ollut halua tulla munkiksi?" + +"Olisi, Jumala sen tietää, että minulla olisi ollut!" -- Hän sanoi sen +niin tuntehikkaasti ja niin vakuutettuna, että se tuntui kerrassaan +hullunkuriselta. "Minä kerran koetinkin -- tuolla alhaalla Italiassa." + +"Munkiksiko ruveta?" + +"Niin. Mutta ne eivät minusta huolineet." + +"Eivätkö?" + +"Eivät. Mutta minä kadun, ett'en kysynyt, saisinko ruveta sellaiseksi +-- -- miksi sitä nyt taas sanotaan -- -- maallikkoveljeksi, minä +luulen, ne sitä sanovat." + +"Mitä sinä tarkoitat?" + +"Niin, sellaista, joka kynii kanoja ja lakaisee lattioita ja harjaa +saappaita ja pesee astioita." + +"Sittenhän et koskaan saisi aikaa maalaamiseen." + +"Ee-en, mutta sitte _olisi_ elatus!" + +"Luuletko, että olisit siihen tyytyväinen?" + +"Josko olisin! -- -- Ja sitte voisi kenties saada maalata heille jonkun +alttaritaulun silloin tällöin. -- Sen olen kerran tehnyt -- -- siitä +hyvästä, että elättivät minua ilmaiseksi jonkun ajan." + +"Ilmaiseksi? No niin; ei se tainnut heille niin kauhean kalliiksi +tulla. Kuinka paljon sinä oikeastaan tarvitset elääksesi?" + +"Niin, jos minulla vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa -- oikein +varmaa, noin vaan ilman mutkitta, ikäänkuin jonkinmoisena eläkkeenä, +ymmärräthän. Ajatteleppas, kuinka silloin voisi elää!" + +Hänen silmänsä saivat vilkkaamman loisteen, kun hän puhui tuosta +unelmasta, ja silminnähtävästi hän nautti kuvaillessaan sitä +mielessään, antautumatta siltä turhaan toivoon sen toteuttamisesta. + +"Luuletko todellakin, että voisit elää kahdellasadalla kruunulla +vuodessa?" + +Kamreeri oli juuri päästämäisillään ilmoille suopean hilpeytensä, jonka +hänessä ehdottomasti herätti ajatus siitä, miltä tuntuisi elää kahdella +sadalla kruunulla vuodessa, kun hän tuli luoneeksi silmäyksen ulompaan +huoneeseen ja sai nähdä konttoristin kasvot, jotka kurkistivat pulpetin +takaa vallan niskantaittavassa asennossa ja punaisina ponnistuksista ja +irvistelemisestä. -- Kamreeri kävi äkkiä vakavaksi. Konttoristi oli +äskettäin pyytänyt palkankoroitusta, ja hänellä oli 1,000 kruunua +vuodessa. + +Sillä välin oli Keippel jo vastaamassa hänen kysymykseensä: + +"Maalla, kyllä! Etkö luule, että olen saanut elää paljon vähemmälläkin +välistä. -- Tietysti voisi _jonkun_ kerran saada maksun jostain +taulusta... Mutta aatteleppas! Jos nyt tietäisi olevan jotain aivan +varmaa, tekipä sitte työtä taikka ei -- vallan ilmaiseksi... +Ajatteleppas vaan sitä!" + +"Eikö sinulla koskaan ole ollut mitään apua?" + +"On, on kyllä, mutta siitä on niin monta vuotta, että minä tuskin sitä +muistan. Oli minulla, kun kävin akademian läpi -- -- ja sehän meni +vauhdilla. Ei siellä tarvitse ikuisesti istua! Ja minä olin vasta +seitsentoistavuotinen, kun pääsin läpi. Ja näetkös, kun pääsee ulos ja +pääsee katselemaan kaikkea tuota vanhaa, niin tuntuu, kuin pääsisi +suorastaan taivaanvaltakuntaan... En minä _tahtonut_ kotiin enkä minä +_voinutkaan_ tulla kotiin, sillä rahaahan minulla ei ole koskaan +ollut ... ja kun minä olin ollut poissa niin monta monituista vuotta, +niin olivathan ne unohtaneet minut kerrassaan siellä kotona." + +"No niin -- tulithan sinä kuitenkin lopulta kotiin." + +"Tulin", sanoi maalari: suopea hymy levisi hänen kasvoilleen, "mutta +siihenhän olivat erityiset syyt." + +"Mitkä sitte?" + +Maalari näytti yhä edelleen yhtä teeskentelemättömän iloiselta, kun hän +jatkoi: + +"Niin, näet sen, minun piti tulla hulluinhuoneeseen; ja siksi minut +lähetettiin kotiin." + +"Hulluinhuoneeseen?" + +"Niin kyllä. Kalloni ei ollut oikein selvä, sanottiin. Ja minulla on +veli -- jota minä muutoin en tunne -- mutta hän oli kustantanut minut +sinne -- kolmeksi kuukaudeksi." + +Kamreerin ääni kuului syvästi vakavalta, kun hän kysyi: "Kuinka se oli +mahdollista, että sinä tulit mielenvikaiseksi?" + +Mutta toinen piti yhä edelleen koko asiaa hyvin vähäpätöisenä. + +"Oh, sade kai siihen syynä oli ja vilustuminen ja nälkä ja muu +sellainen -- ja sitäpaitsi on se suvussa. Ja kyllä minä hiukan +hassahtanut olinkin, sillä minä en ollenkaan muista, kuinka tulin +kotiin." + +"Olitko kauan parannuslaitoksessa?" + +"Kolme kuukautta vaan. Sen pitemmältä ei minun puolestani oltu +maksettu. Ja sitte sanottiin, ett'en juuri ollut muita ihmisiä +hullumpi. Ja niin minut kirjoitettiin ulos siitä laitoksesta." + +"Noo-o, miltä se tuntui?" + +"Ikävältä!" + +"Kuinka niin? Etkö ollut iloinen siitä, että pääsit vapaaksi?" + +"Mitä siitä oli iloitsemista? Sellaista aikaa en koskaan enää saa. Oh, +muistan, kun heräsin siellä kopissa -- tuntui, kuin olisin maannut sata +vuotta... Katselin ympärilleni... Huone oli pieni ja seinät olivat +matrasseilla peitetyt ja ikkuna oli korkealla, ja ristikot edessä -- +sinne ei voinut päästä sisään sadepisarakaan, taikka kylmä +tuulenhengähdys -- ja siellä oli ruokaa, ajatteleppas! -- ruokaa oli +siellä, kun heräsin -- tarvitsin vaan ojentaa käteni ja ottaa... Niin, +sellaista aikaa en koskaan enää saa!" + +"Istuitko koko ajan siinä kopissa?" + +"En toki! Sain käyskennellä huoneissa ja ulkona puutarhassakin, jossa +oli vanhoja saksanpähkinäpuita ja korkea lauta-aita ympärillä. Ja +siellä oli muita hulluja, joiden kanssa saattoi seurustella, oikein +oivallisia ja hauskoja ihmisiä, aivan hyvin mukiin meneviä, kun vaan +saivat olla rauhassa, mutta siellä se tohtori vaan puuhaili -- tietysti +-- lämpimiä kylpyjä ja suihkukylpyä ja muuta semmoista... No, eipä +sillä, että se olisi minua harmittanut; minulla oli mainio olo kaikin +puolin, mutta sitte hän alkoi hokea, että minä olin terve ja että minun +ei tarvinnut olla siellä kauempaa. -- Minä tietysti tekeydyin vähän +nurinpäiseksi välistä, mutta se ei auttanut. Ulos heidän piti minut +saada... Ei, se se vasta oli laitos, sanon minä", jatkoi hän, ikäänkuin +hän ei koskaan voisi saada kylläänsä sen paikan ylistelemisestä. +"Tuskin oli kello kerinnyt lyödä, kun jo ruoka oli pöydällä -- ei siinä +tarvinnut huolehtia eikä tehdä hituistakaan työtä sen tähden. Ja minä +tiesin, että veljeni oli maksanut minun puolestani kolmelta +kuukaudelta, ja tiesin, että siihen asti ne eivät voineet sitä minulta +ottaa." + +Hän vaikeni, vaipuen noihin suloisiin muistoihinsa. + +"Sitte olen pari kertaa koettanut uudestaan päästä sinne", jatkoi hän +hetken päästä, "mutta se on ollut vallan mahdotonta. Sanovat, että en +ole kylliksi hupsu ~~ en likimainkaan." + +Hän nauroi viekkaasti ja leikillisesti, hyvin huomattavasti itseään +ivaten. + +"Koettaisit sen sijaan päästä jonkin kuvalehden toimitukseen -- sinä, +joka piirrät niin hyvin." + +"Äh", sanoi hän irvistäen, "sinne ei koskaan mahdu. Sieltä aina pois +laitetaan. Ei, jos vaan olisi kaksisataa kruunua vuodessa, niin saisi +asua maalla ja maalata, mitä tahtoisi... Niin, se tahtoo sanoa ei +_täällä_", lisäsi hän, varovaisesti rajottaen lausettaan. + +"Eikö Tanska sinua miellytä?" + +"Ei. Nyt minä tunnen itseni vieraaksi täällä. Ja sitäpaitsihan täällä +ei koskaan oikein lämpene..." + +Tässä hän taas pysähtyi, ikäänkuin hän olisi sanonut jotain liian +sopimatonta ja rohkeata. Näytti siltä, kuin olisi hänen mielensä tehnyt +lisäämään: "Mutta täällä sisällä on muuten oikein hyvä ja lämmin." + +Hän alkoi asettaa päällensä vanhaa viittaansa ja otti hatun käteensä. + +"Paljon kiitoksia tästä." Hän pudisti kamreerin kättä ja meni pois +ulomman huoneen kautta, kumartaen kohtelijaasti konttoristille. + +Kohta sen jälkeen tuli tämä sisään kamreerin luo, muutamia paperia +kädessään. + +"Onko tämä oikein?" kysyi hän. + +Kamreeri silmäili paperit läpi. + +"On kyllä. Aivan oikein." + +Nuori mies viipyi vielä, ikäänkuin epäillen, uskaltaisiko hän vaiko ei. + +"Oliko se herra hupsu", sai hän vihdoin sanotuksi. + +"Ei, sitä hän ei suinkaan ole. Hiukan kummallinen hän on. Se on +taidokas mies, mutta yksi niitä, jotka eivät koskaan pääse eteenpäin +maailmassa." + +"Onko hänellä..." Konttoristi oli vallan ladattu kysymyksillä, mutta ei +uskaltanut päästää niitä esiin. + +"Niin hänellä on kykyä, mutta se on aivan yksipuolista. Hän on +syventynyt _omaansa_, joka kuuluu toiseen aikaan eikä meidän. Vanhoihin +Rafaelin aikaisempiin aikoihin ja muuhun semmoiseen. Häntä pidettiin +kerran lupaavana, mutta sitte hänet unohdettiin, ja nyt ei kukaan häntä +kysy." + +Konttoristi meni ulos huoneesta miettiväisen näköisenä. Hän ei ollut +käsittänyt hitustakaan. + +1888. + + + + +Rautatievaunussa. + + +Pehmeänä peitti lumipeite maata, tiheitä hiuteita tuli tanssien +alas, ja välistä kiiti tuuliaispää ketojen yli tuprutellen lunta +mennessään. Junat liukuivat hiljaa asemalle, vilkas oli liike +sähkösanomatoimistossa, ja kiiruhtavia ratapalvelijoita kiiteli edes ja +takaisin kiskojen yli. Jokaisen kasvoista saattoi huomata, että jotain +tavatonta oli tapahtumaisillaan: näytti tulevan lunta esteeksi asti, ja +nyt oli joulunaatto. + +Nuori, komeaan talvipukuun puettu tyttö kiiruhti eräälle sivuratojen +junista. Hänellä oli pieni matkalaukku kädessään ja hän näytti hyvin +levottomalta. + +"Neiden olisi parempi jäädä tänne yöksi", sanoi konduktöri, joka jo oli +tarttunut oveen sitä sulkeakseen. + +"Se on mahdotonta, olen aivan yksin, enkä tunne ainoatakaan ihmistä +täällä." Hän hyppäsi ylös vaunuun ja konduktöri paiskasi oven kiinni. +Neliskulmaisessa, pehmeäsohvaisessa vaunussa, joka oli näöltään kuin +pienoissalonki, istui yksinäinen herra. Hän nousi ja tervehti iloisesti +ja tuttavasti. Nuori tyttö punastui kovin, vastasi mitättömillä +puheenparsilla hänen vilkkaisiin sanoihinsa, koetti salata +hämmennystään teeskennellyllä luontevuudella ja vetäytyi sitte pieneen +tyhjään naisten vaunuun, syyttäen väsymystään. Oikean syyn saattoi +kuitenkin liiankin hyvin huomata: hänestä tuntui tukalalta tuo +välttämätön kahdenkeskenolo, ja helpoittavalta tuntui saada sulkea ovi +ja jäädä yksin sydämmentykytyksineen. Herra heittäytyi sohvalle +harmistuneen näköisenä, juna vihelsi ja pääsi muutamien nytkäyksien +perästä liikkeelle. + +Kello ei ollut paljoa yli neljän, mutta hämärässä vaunussa oli jo +täytynyt sytyttää lamppu, ja sen häälyvässä valossa vaipui nuori mies +noihin tylsiin mietteisiin, jotka tuntuvat olevan omituisia +rautatiematkoille. + +Koko matkan oli hän pysynyt iloisena, mutta nyt oli hän yht'äkkiä +joutunut pahalle tuulelle. + +Odotellessaan hän oli uneksinut tuosta notkeasta, hentojäsenisestä +pikku olennosta, hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi, että pikajuna oli +hänestä tuntunut matelevan kuin simpukka, ja nyt, kuin tyttö oli häntä +niin lähellä, nyt oli tuo äskeinen mieli-ala kuni pois puhallettu. Hän +oli Tukholmasta lähtiessään varmasti päättänyt, että nyt sen piti +tapahtua, mutta hän ei ollut ajatellutkaan, että heidän kesken +tarvittaisiin kosimista tai muita mutkia. Sormusten vaihtamiset ja muut +semmoiset, senhän he tekisivät ainoastaan muiden ihmisten tähden. Mutta +ei sitävarten sanoja tarvittu, että he toisensa ymmärtäisivät. Senhän +he jo olivat tehneet aikoja, aikoja sitten. -- Niin, siten hänestä oli +tuntunut tunti sitte, ja nyt -- nyt tuntui siltä, kuin kaikki maailman +sanat eivät riittäisi poistamaan sitä vieraantumisen tunnetta, minkä +sekunnin ajan teeskentely oli heidän välilleen synnyttänyt. + +Ja tuolla sisällä istui tyttö, ja kaikki hänen ajatuksensa kiertelivät +yhtenä ainoana hurjana sekasotkuna. Hänen ainoa selvä ajatuksensa oli +hätä siitä, mitä ihmiset sanoisivat, jos näkisivät, että hän ja tuo +herra koko illan olivat matkustaneet yksin tyhjässä rautatievaunussa. +Joka asemalla vapisi hän, peläten, että siellä sattuisi olemaan joku +tuttu, sillä hän tunsi, että koko hänen ulkomuodossaan oli jotain, joka +häntä syyttäisi, poskilla hehkui punaisia täpliä, ja jos hänen tänä +hetkenä olisi täytynyt puhua, niin olisi hänen äänensä ollut puoleksi +tukehtunut ja hengästynyt. + +Myrsky oli kiihtynyt. Näytti siltä, kuin juna tunkeutuisi eteenpäin +paksun, valkean savun läpi. Hän oli vallan epätoivoissaan siitä, ett'ei +ollut joutunut ensimäiseen junaan. + +Aamusella oli ollut oikein kaunis ilma, ja lumi, joka nyt tuprueli kuin +hietapilvi erämaassa, oli silloin kepeänä ja tasaisena tasankoa +peittänyt. Hän kuuli höyryhevon läähättävän ja maata polkevan, tultiin +pehmeään luminietokseen, se kävi yhä pehmeämmäksi ja pehmeämmäksi, +lumiaura ei enää voinut pyyhkästä tieltä lumiläjiä. Pelko pani hänen +sydämmensä yhä kovemmin sykkimään. Ulkona ei näkynyt muuta kuin tuo +tupruava hieno lumipilvi. Nyt juna peräytyi, kimeä vihellys ja sitte +eteenpäin taas! Luonnottomasti kiihottunein henkäyksin läähätti höyry, +se kuului hermostuneelta, rasitetulta, sitte laimenivat nuo +hengähdykset, ja pitenivät pitkiksi huokauksiksi. Yht'äkkiä kaikki +hiljeni -- aivan haudanhiljaiseksi. Ei nytkähdystäkään enää, ei +ääntäkään; joku vihuri vaan välistä lennätti lunta ikkunaruutuja +vastaan, niin että ne karahtivat. Hän alkoi pelätä. Tämä ei ollut +leikkiä, tämä oli pahinta kaikesta. + +Pitemmälti miettimättä tempasi hän oven auki. Hän seisoi sen kapeassa +aukeamassa, aivan kalmankalpeana. + +"Lumeen tartuttu?" Se oli kaikki, minkä hän sai sanotuksi. + +"Siltä näyttää." Nuori mies pamautti ikkunan alas ja huusi konduktöriä. + +"Luminietoksessa ollaan", vastasi tämä kysymykseen. + +"Saanko tulla ulos?" + +Ovi avattiin ja matkustaja tuli ulos tarkastelemaan paikkaa. Vähän ajan +päästä tuli hän takaisin. + +"Emme pääse hievahtamaankaan paikaltamme", sanoi hän, "veturi on mennyt +rikki, mies lähetetään jalkaisin takaisin asemalle, josta lähetetään +sähkösanoma Eslöfiin, että lähettäisivät sieltä toisen veturin. Saamme +luultavasti istua tässä koko yön, kello on nyt seitsemän." + +"Koko yön!" toisti tyttö kauhistuen. + +Matkatoveri pyysi, ett'ei hän olisi pahoillaan, sanoi tahtovansa mennä +etsimään jotain talonpoikaistaloa, ja lupasi koettaa saada kaikki asiat +niin hyvälle kannalle, kuin mahdollista, kunhan vaan hän ei olisi +pahoillaan. Oltuaan poissa jokseenkin kauan, tuli hän takaisin. Hän +tapasi tytön istumassa sohvannurkassa, hattunsa oli hän pannut ylös +verkolle, ja oli niin kalpea, että hän melkein pelkäsi raukan +pyörtyvän. + +"Pimeä siellä on, ja tuulee kauheasti, ja lumikinokset ovat niin syvät, +että polviin asti niihin uppoaa", kertoi hän; "on täällä talo lähellä, +mutta sinne ette voi mennä, sillä lumi on liian syvä, ja sitäpaitsi +istuu muutamia miehiä siellä tuvassa korttia pelaamassa. Te vaan +säikähtyisitte. Ei siis jää muuta neuvoksi, kuin jäädä vaunuun +istumaan, niin tekevät toiset. Onhan täällä rauhaisaa ja lämmintä, ei +meillä mitään hätää ole." + +"Sitten ei muuta neuvoa ole, kuin tyytyä kohtaloonsa", sanoi tyttö +soinnuttomalla äänellä. Hän painoi ristiinliitetyt kätensä toista +polveansa vasten, asento ja kasvojenilme osoittivat jähmettynyttä +epätoivoa, ja hän ei voinut edes itkeä. Sen, joka hänet sellaisena +näki, täytyi luulla raskaan, auttamattoman onnettomuuden häntä +kohdanneen. + +Nuori mies katsahti ympärilleen, pitkä oli väli toiseen sohvaan, ja hän +tunsi aivan selvästi, että hänen pitäisi istua vastapäätä häntä ja +jokseenkin lähellä. Hän vetäisi sentähden esiin matkalaukkunsa, asetti +sen pystyyn ja istuutui sen päälle. + +"Onko tämä' todellakin niin vaarallista?" sanoi hän. "Saattaa kyllä +tuntua kuivalta viettää joulunaattoa täällä salolla, mutta luulenpa, +että voimme tehdä olomme varsin siedettäväksi, jos vaan otamme asiat +sellaisina, kuin ne ovat, emmekä siitä huoli, minkälaisia niiden +pitäisi olla. Emme parhaalla tahdollammekaan voi täältä päästä. Ja +sillä hyvä." + +"Mutta mitä ne siellä kotona arvelevat?" Hänen pelästynyt katseensa +lisäsi: "ja mitä ihmiset sanovat?" + +Mies ymmärsi. Mutta jos maailmassa oli jotain, jota hän kaikesta +sielustaan inhosi, niin se oli orjallinen tavan noudattaminen; +sentähden kävi hänen mielensä tuskallisen katkeraksi nähdessään +tuollaista tuskaa hänen mielestään niin mitättömän asian tähden. Hän +tiesi, että tyttö lupautuisi hänelle vaimoksi, minä hetkenä hän vaan +sitä pyytäisi, ja tuossa hän nyt istui murtuneena, ikäänkuin tyhjäksi +rauenneena ainoastaan sentähden, että hänet oli jätetty hänen kanssaan +kahden kesken, ilman tavanmukaisia seurakumppaneja. Hän tiesi, että +tytössä oli luonnetta, tiesi, että hän ei ollut tyhjä, eikä +pintapuolinen, tiesi, että hänellä oli sellainen pieni rehellinen, +rohkea tahto -- kaikessa, mikä ei tähän kuulunut. Mutta mitä se auttoi, +ett'ei hänellä ollut tuota pelkurimaisuutta luonnostaan, vaan että se +oli häneen juurtunut turhantarkan kasvatuksen kautta, kun tuo +pelkurimaisuus saattoi levitä hänen sisälliseen olentoonsa, kuten +öljytahra leviää kallisarvoiseen vaatteeseen. Tuo vilkuileminen muiden +arvosteluun, tuo sairaanomainen pelko se vaikuttaisi turmelevasti koko +hänen yksilöisyyteensä, se tukahduttaisi heidän yhdyselämänsä onnen, +tulisi heille alituiseksi kiistanaineeksi; niin se saattaisi hänet +vielä häntä halveksimaan, sen hän nyt tunsi. Ja kuinka heikko olikaan +tuo rakkaus, joka niin vallan vastustelematta antoi tavanmukaisen +sopivaisuuden sääntöjen itseään vallita! Tuhannet pienet taimet, jotka +turhaan olivat koettaneet tunkeutua päivänpaisteeseen ja keväimeen, +kylmäisivät kuoliaaksi. + +Surumielisesti ihaillen hän istui ja katsoi noita pyöreähköjä pieniä +kasvoja, tuota notkeaa vartaloa, noita käsiä, joiden pehmeät, veltot +liikkeet saattoivat kerrassaan hurmata hänet, ainoat kädet maailmassa, +joita hänen oli haluttanut suudella, ainoat kädet, joita hän ei ollut +voinut koskaan nähdä, tuntematta aavistuksessa niiden hentoja +hyväilyjä. Hän tunsi taikauskoisen varmasti, että nämä tunnit +langettaisivat tuomion koko heidän tulevan elämänsä yli. Ja tyttö, hän +ei voinut mitään muuta ajatella, kuin tuon kahdenkesken olon +sopimattomuutta! + +Mies kumartui eteenpäin, silmissään lämpimämpi loiste: + +"Eikö se sitte ole minkään arvoista, että me niin pitkän ajan päästä +taas näemme toisemme, että vihdoinkin olemme saaneet häiritsemättä +puhua, vihdoinkin saamme olla aivan kahden, aivan vapaat -- me kaksi, +ilman mitään häiritsemistä ulkoapäin? Eikö se ole mitään, että on näin +kauan ikävöinyt ja niin kiihkeästi, ja että sitte vihdoinkin -- --" + +Hän pysähtyi. Taas oli tytön kasvoissa jotain, joka jäähdytti häntä, +synnyttäen hänessä omituisen pistävän vastenmielisyyden tunteen. Tyttö +istui ja katsoi alaspäin. Hänestä tuntui, että hän istui ja odotti +varsinaista kosintaa -- kylmänä ja teeskentelevänä vielä odottaen +jonkinmoista velkasitoumusta häneltä. Niin pian kun hän olisi sanonut +tuon sitovan sanan, olisi tyttö muuttunut, kuni taikasauvan +kosketuksesta, mutta ei ennen. Sillä hän oli liian hyvin kasvatettu +antaakseen sanaakaan, silmäystäkään, ilman täydellistä vakuutta. Taas +oli mies näkevinään kuvan heidän tulevasta avioliitostaan. Hän, +vaimona, tulisi aina olemaan vastaanottava, passiivinen. Tyynesti -- ja +kuten oikeudenmukaista omaisuuttaan -- ottaisi hän vastaan hänen +työnsä, hänen huolenpitonsa, hänen lämpimimmät tunteensa, koko hänen +pyrintönsä. Ja mitä hän vastalahjaksi antaisi? Laimean rakkautensa, +jota aina olisi rajoittamassa se, mikä "on tapana". Heidän välillään ei +olisi mitään heille omituista, mitään vapaata -- ainoastaan tuo kulunut +jokapäiväisyys. Ei! Hän ei olisi sanova sitä sanaa, jota hän odotti. + +"Anna", hän sanoi päättävästi ja nousi seisaalleen, "nyt sinun on +valitseminen joko se, mikä on ulkopuolella sinua, tai se, joka kuuluu +omaan olentoosi. Minun ei sovi jäädä tänne, siksi menen. Niinhän sinä +tahdot? Eikö ole mitään enempää, jota tahtoisit sanoa ennenkuin +erotaan, kuin se, mikä nyt on sanottu?" + +Tytön katse pysyi maahan luotuna, ja puna nousi hitaasti hänen +poskilleen. Mies oli puhunut niin omituisella äänellä, ja sitte oli +tuo pieni _sinä_, joka ei perustunut molemminpuoliseen sopimukseen. +Tytön suonet tykkivät hurjimmalla vauhdilla, samalla kuin mitä +turhanpäiväisimmät varovaisuuden ajatukset kiitivät hänen aivojensa +läpi. Saattoiko tätä pitää kosintana? Olikohan liian pitkälle mentyä, +jos hänkin puolestaan sinuttelisi? jokohan hän sillä liian selvästi +tunteensa näyttäisi? + +Mies naurahti, kovasti ja katkerasti. "Olkoon vaali eduksenne", sanoi +hän, "minä lähden vaihtamaan paikkaa jonkun kolmannessa luokassa +matkustavan naishenkilön kanssa, niin että voitte toivoa häneltä +todistusta siitä, ett'ette ole käyttäytynyt millään lailla +sopimattomasti." + +Hän kumarsi poislähteäkseen, ja tyttö tunsi veren sydämmeensä +syöksähtävän, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Salaman +kirkkaudella selvisi hänelle, että tämä oli koetus, jossa hänen täytyi +kestää taikka sortua -- että tämä oli eroaminen, ja ainiaaksi. Tätä +ajatellessa tuntui hänestä, kuin maailma olisi murskaksi mennyt hänen +jalkojensa alla. + +"Birger!" + +Miten kiihkeän hellältä kuuluikaan tuo epävarma, tukahdutettu +huudahdus! Mies kääntyi ovella. Tyttö oli noussut seisoalleen, silmät +suurina ja tuijottavina, ja koko hänen ruumiinsa ja sielunsa näytti +yhtyneen tuohon ainoaan katseeseen; kaikki, mikä oli ollut sidottuna, +virtasi vapautettuna ja lämpimänä häntä vastaan. + +Mies seisoi aivan hiljaa. Ainoastaan hänen kasvojensa ilme muuttui, +loisti äärettömästä helpoituksesta, säteili sisällisestä valosta -- +tuosta entisestä luottavaisesta rakkaudesta. Siis oli tytön +persoonallisuus ollut kyllin vahva murtautumaan luonnottomuuden ja +teeskentelyn läpi, siis oli se tullut, jota hän oli uneksinut -- ilman +sanoitta! + +Tyttö astui häntä kohden hänen vielä hiljaa seisoessaan, ja kun hän oli +tullut häntä aivan lähelle, nosti hän kätensä tuolla pehmeällä, +veltolla tavalla, jota hän niin rakasti; ja hän laski ne hänen +olkapäilleen. + +"Tahdotko antaa minulle anteeksi?" Se oli kaikki, mitä hän sanoi. Ja +mies ei vastannut. Hän otti tytön molemmat kädet, nosti ne olkapäiltään +ja pani ne vastakkain, hän puristi ne omien käsiensä väliin, ikäänkuin +olisi tahtonut puristaa ne vallan olemattomiksi; ja kääntämättä +rakastunutta katsettaan hänen katseestaan, nosti hän nuo kädet +huulilleen ja suuteli niitä juuri niin, kuin hän aina oli toivonut. + +1885. + + + + +Kolme. + + +Tuolla ulkona vinkui tuuli nurkissa, tuprahutti silloin tällöin lunta +ylös ja löi sitä ruutua vasten niin, että kurahti kuten heittäessä +pieniä kiviä tahi hiekkaa. + +Turvevasussa istui Lalla, vanha katekismo polvillaan, mutta hän ei +lukenut, istui vaan ja tuijotti hiilokseen, joka kyti suuren +perunapadan alla, silloin tällöin työnnältäen sinertävän liekin, joka +pehmeänä ja herkkänä kierteli mustissa turpeissa. Niukka oli valo, mikä +lähti varjoksettomasta seinälampusta, jonka liian korkealle väännetystä +sydämmestä lakkaamatta kohosi kiemurteleva savujuova ylös lakea kohti, +mutta etäämpänä varjossa liikkui punaisia heijastuksia kirkkaiksi +hangatuissa kupariastioissa. + +Lalla oli noin kymmenvuotinen pentu, laiharuumiinen, -- pelkkää luuta +ja nahkaa. + +Hänellä oli kesakoita naamassa, suuri suu ja posket kuopalla. Kasvot +olivat vakavat, näytti siltä, kuin ne eivät koskaan voisi nauraa, +vanhat ämmänkasvot, jotka tekivät hänet vaihdokkaan näköiseksi. Kaikki +tässä liian väleen kasvaneessa olennossa oli rumaa, paitsi pari +läpikuultavan harmaata silmää suurine terineen ja mustat kulmakarvat, +jotka näyttivät niin oudoilta, kuin olisivat ne olleet hiilellä +vedetyt. Mikä nämä peikonkasvot teki vielä kummemman näköisiksi, oli +suorrukkeinen tuhkanharmaa tukka, joka ainoastaan latvoissaan oli +hiukan kellertävä, ja joka oli epätasaista ja lyhyttä, kuin vanhan +mummon, ja sidottu niskaan pieneksi palmikoksi mustalla +villalanganpätkällä. + +Lalla oli niitä, joiden syntymisen voisi lukea "kovan onnen +kohtauksiin", ja hänestä oli aina tuntunut siltä, kuin hänellä ei olisi +ollut oikeutta olla olemassa maailmassa. Hän tiesi, että hän aina oli +tiellä, mutta hän koetti sovittaa sen sillä, että oli hiljaa ja ääneti +eikä koskaan mitään melua pitänyt. + +Leikkitovereja hänellä ei ollut ketään siinä pihassa, työtä hänellä +myöskään ei ollut mitään, hän kun oli vielä niin pieni. Ja kouluun +oli liian pitkä matka. Mutta piiat opettivat häntä lukemaan +piplianhistoriaa ja katekismoa. Muuten hän sai lukea, mitä vaan tahtoi: +sanomalehdenpalasia, joita hän löysi, tahi lauluja ja tarinoita, joita +palvelusväki toi mukanaan toripäiviltä. Ja kun sadut olivat lopussa, +sepitteli hän ne uudestaan omassa päässään; se saattoi tapahtua niin +hiljaa, siitä ei kenellekään ihmiselle ollut haittaa. + +Siinä hän nyt istui katekismo polvillaan, heilutellen kapeita sääriään, +kuluneet puutallukat jalassa, ja katsoa tuijotti tuleen tahi mustaan +seinään perunapadan taa. Siitä padasta saattoi, samoin kuin höyrykin, +nousta mitä kauniin prinssessa, ja sillä saattoi olla sauva kädessä, +jolla se löisi kolmasti tuohon mustaan takanaan olevaan seinään, ja +seinä avautuisi, ja siellä sisällä olisi suuri linna valoisine +saleineen, ja Lalla näkisi, kuinka siellä sisällä hohtaisi hopeat ja +sametit ja kallisarvoiset kynttilät, ja prinssessa saattoi ottaa häntä +kädestä, ja he astuisivat linnaan, ja musta seinä sulkeutuisi heidän +jälkeensä, ja -- -- -- + +Askeleita kuului etehisestä ja joku kopisteli lunta jaloistaan. +Tietysti se oli Niilo, joka tuli kotiin metsänhakkuulta salolta. Lalla +kuuli hänen puhuvan siellä ulkona Bertan kanssa, ja nyt hän tulisi +sisään. + +Lalla piti Niitosta. Ensiksikin sen tähden, että Berta hänestä piti ja +tuli vielä ystävällisemmäksi ja kiltimmäksi, kun Niilo oli saapuvilla. +Ja sitte piti hän hänestä sen vuoksi, että hän aina oli iloinen. Kun ei +isäntä eikä emäntä olleet tuvassa, saattoi hän keksiä kaikenmoisia +ilveitä, tehdä kaksi ukkoa päähineestä, pistää sormensa niihin ja pitää +niitä siten pystyssä, kumarrutella niitä vastakkain, saada ne +nyökkäilemään ja tekemään kaikenmoisia lystiä temppuja, ja hän osasi +puhua niiden molempien puolesta, eri äänellä kumpaisenkin, ja hän osasi +riidellä ja laulella ja minkä mitäkin, aivan niinkuin ukot olisivat +sitä tehneet, ja sekä rengit että piiat nauroivat niin, että olivat +tikehtyä. Kylkiin koski niin kummallisesti, kun täytyi koettaa olla +hiljaa, niin, niitä pakotti niin, että aivan teki mieli huutamaan, eikä +ollut muuta neuvoa kuin painaa suutaan molemmin käsin; mutta silloin +oli kaikista lystin. + +Toripäiviltä toi Niilo aina jotain tuomisia Bertalle, ja usein sai +Lalla karamellin tai uuden tarinan. Aina tultiin iloiseksi, kun Niilo +palasi; tuntui, kuin olisi ollut tiesi mitä hyvää odotettavissa. + +Nyt hän tuli ovesta sisään ja piti sitä auki Bertalle, joka tuli +jälestä molempine maitokiuluineen, jotka hän kolisten pani kyökin +pöydälle. Hän katsahti Lallaan ja myhäili; ja Niilo katsoi myös +Lallaan. Hänellä oli pieni voipytty kainalossa; siinä pytyssä oli +hänellä ollut eväsruokansa. + +Mitähän heillä oli mielessä? He näyttivät niin veitikkamaisilta +molemmat, kyllä niillä jotain oli tekeillä. Olikohan niillä mitä +pytyssä? + +Lalla tunsi, kuinka hänen korvansa ympäryksiä alkoi varistaa, ja hän ei +tiennyt, minne katsoi. Oli niin hauskaa, niin jännittävää, niin +hätäisen hauskaa. + +Jos hänellä oli pytyssä jotain hänelle! Ei -- se ei ollut mahdollista. + +Hän häpesi omaa ajatustaan, sitte hän tuli yhä punaisemmaksi, ja hän +huomasi että he iskivät silmää ja nauroivat hänelle. Siksi hän otti +katekismon käteensä ja oli lukevinaan. + +Berta varustautui maitoa siivilöimään, mutta katsahteli yhä vaan +Lallaan. + +Niilo läjähytti toisella kädellään pyttyä. + +"Mitä luulet mulla täällä olevan?" + +Nyt tunsi Lalla punastuvansa aivan tummanpunaiseksi, ja poskissa tuntui +tykyttävän. hän vaan loi silmänsä maahan, ikäänkuin häpeissään eikä +vastannut. + +"No?" kehoitti Niilo. + +"En tiedä." + +Lalla kuiskasi sen hyvin hiljaa, ja ohut pieni ruumis kääntelihe ja +vääntelihe neuvottomasti. + +"Luuletko, että se voi olla sinulle?" + +Nyt katsoi tyttö ylös, ja noita silmiä nähdessä ei tiennyt, nauraisiko +vai itkisi, ne olivat niin juhlallisen vakavat, niin vanhamaisen +epäilevät, ja kuitenkin niissä kuvastui kokonainen maailma lapsellisia +odotuksia. + +Hän näki, että pytyn yli oli sidottu vanha esiliina. Sen sisässä siis +täytyi olla jotain. Mutta hän oli vielä vaiti. Se _saattoi_ olla pilaa. + +"Niin, sinulle se on. Mutta arvaappas, mitä?" + +Harmaat silmät välähtivät ilosta, mutta kasvot pysyivät yhä vakavina. + +Hän sujuttautui ylös turvevasusta, mutta jäi seisomaan lieden ääreen. + +Berta oli alkanut siivilöidä maitoa. Niilo meni pitkän kyökinpöydän luo +ja asetti pytyn sinne. + +"No -- etkö tahdo tulla katsomaan?" + +Lalla viskasi katekismon turvekopsaan ja tuli pöydän luo. + +"Ei, arvaahan ensin!" + +Niilo piti molemmilla käsillään kiinni esiliinaa, joka kupsahteli ylös +ja alas mitä kummallisimmalla tavalla. + +"En voi," vastasi kuiskaava ääni, joka värähteli mielenliikutuksesta. +Mustavarjoiset silmät kyyneltyivät, kyyneltyivät odotuksesta, ilosta -- +pelosta, että hänestä kenties pilkkaa tehtiin. + +Renki katsoi alas noihin juhlallisiin kasvoihin sydämmellisesti +hymyillen. Hän oli nauttinut kyllikseen tuosta sieluntaistelusta ja +päästi esiliinan pytystä. + +Lalla ei tiennyt, mitä hän teki, mutta hän pani kätensä ristiin, kuten +ruokalukua lukiessa. + +Pytyn pohjassa istui olento, jonka näkeminen täytti tämän yksinäisen +pikku sydämmen sanomattomimmalla hellyydellä ja ilolla. Hän seisoi yhä +kädet ristissä ja katsoi vaan. Ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan +sellaista! Se oli niin ihmeellistä, ett'ei hän koskaan ollut moista +mielessäänkään kuvaillut. + +Tuo hieno pieni pää, leveä otsa ja sametinsileä turpa. Nuo suuret +silmät, mustat kuin katajan-marjat ja kiiltävämmät niitä -- suuret ja +kiiltävät -- ja tuo tuuhea häntä, pehmeämpi kuin kaikkein +pitkäkarvaisimman koiran; ja nuo pienet korvat, joihin tupsut eivät +vielä olleet kasvaneet. + +Hänen ristiin liittyneet kätensä puristuivat kovasti toisiaan vasten. + +Jos se olisi hänen! Jos! -- -- -- + +Hän tiesi -- hän tunsi ikäänkuin vaistomaisesti -- että tämä oli orava. +Mutta se ei ollut noin vaan orava ylipäätään. Sillä jos se oli hänen +-- -- -- niin, jos se oli hänen -- -- -- + +"Kurre", sanoi hän pehmoisesti. Hän tiesi, että se ei voinut olla +nimeltään muu kuin Kurre. + +Kurre! Hänen Kurrensa! + +Sillä oli mitä herttaisimmat nikamaiset pienet kädet, koukkusormiset +kuin vanhan ämmän. Hän olisi tahtonut nauraa ja itkeä ja hypätä kohoksi +ja huutaa ihastuksesta. Mutta hän seisoi hiljaa ja katsoi vaan, jäykin +silmin, joita peitti kiiltävä kyynelverho, ja punoittavin poskin, +joihin kaikki tunteet näyttivät lämpönsä ajavan. + +"Tahdotko sinä sen?" sanoi Niilo. + +Lalla ei vastannut, hän ei kyennyt kiittämään, mutta hän katsoi ylös +noihin tuulen punaisiksi pieksämiin kasvoihin, jotka hymyilivät +hänelle. Ja Niilo ymmärsi. + +Berta seisoi maitopyttyjensä luona ja myhäili. + +Niilo hieralti Lallan liinanharmaata päätä ja niin oli kaupat tehty. +Lallalla oli orava. Orava, joka oli aivan hänen omansa. + +Pieni vekkuli oli sidottu rievulla pytyn toiseen korvaan, kuten +kahlekoira, niin että voi liikkua vapaasti säilytyspaikassaan. Ja hän +näkyi siinä olevan kuin kotonaan. Hän nosti turpansa pystyyn vähän +liian uteliaasti ja liikutteli turpakarvojaan. Sitten hän alkoi +ujostelematta kuopustella pytyn pohjaa, heiskaroiden tyhjien +pähkinänkuorien seassa, kunnes löysi täyden pähkinän; kopeana istuutui +hän sitä pyörittelemään ja tarkastelemaan sitä kaikilta puolin. Kun se +oli tehty, ryhtyi hän työhön ja alkoi nakertaa koloa. + +Ja Kurren nakerrellessa kertoi Niilo, kuinka hän oli löytänyt tuon +pikku junkkarin, saanut hänet kiinni ja majoittanut hänet pyttyyn. + +"Vinnillä on rikkinäinen lintuhäkki; siinähän voit sitä pitää." + +"Kiitoksia", kuiskasi tyttö. + +"Berta, lähdetkö lyhtyä näyttämään, niin voimme mennä heti sitä +noutamaan", sanoi Niilo. + +Ja Berta oli hyvin valmis lähtemään. + +Kun he olivat menneet, kapusi Lalla kyynäspäilleen pöydälle, kurotti +kaulaansa ja katseli vielä tarkemmin omaisuuttaan. Hän tuskin uskalsi +uskoa, että tämä oikein elävä pikku olento oli hänen, aivan hänen +omansa. + +Tämä oli enemmän kuin sadut, sillä saduissa ei ollut koskaan mitään +todellista, ja tätä hän voi aivan käsin koskettaa. Kuinka se mahtoi +olla hieno ja sileä. Vielä hienompi kuin kissanpojat. Ja sitte se oli +hänen. + +Ei kukaan sitä hukuttaisi. Kissanpoikia hukutetaan, mutta ei oravia. + +Hän seisoi siinä kuitenkin niin kivettyneen vakavana kaikessa ilossaan. +Sillä tämä oli niin uskomatonta. Hän oli niin hätäisen iloinen. Tämä +oli liikaa. Se ei ikinä voinut päättyä hyvin. -- -- -- Oi! Mutta jos se +voisi! -- -- -- Jos hän voisi saada sen pitää! + +Tavallisella juhlallisuudellaan ojensi hän etusormensa ja silitti +koetellen oravan otsaa, pystykorvien keskiväliltä. + +Kurre kirkasi vihaisesti heikolla pienellä äänellään ja siirtyi +nopeasti syrjään, närkästyneenä sellaisesta tunkeilevaisuudesta. Hän +oli saanut pähkinäkuoren keskeltä halki, viskannut sen pois, ja syödä +mutusteli nyt sydäntä, pyöritellen sitä aika lailla, kuin olisi hän +oikea pikku sorvaustaituri. + +Lalla oli tuntenut, että se oli hieno, -- hienompi kuin hienoin silkki. +Ja lämmin. + +Miltähän tuntuisi silittää sen selkää. Hän pisti hitaasti kätensä +pyttyyn ja koetti suorittaa tuon tempun. Mutta Kurre käännähti vielä, +yhtä nopeasti kuin ensi kerrallakin, ja kieltäytyi närkästyneellä +pienellä huudahduksella kaikesta tuollaisesta tuttavallisuudesta. + +Kuinka kevyt ja ketterä se oli! Voi kun saisi ottaa sen syliinsä ja +silittää sitä! + +Lalla pisti vielä kerran alas kätensä ja tarttui sen koko pikku +olentoon. Mutta vaikka se oli pieni, tiesi se kuitenkin olla isäntä +talossaan, kumartui ja puri tyttöä sormeen, ja tyttö veti häpeissään +kätensä pois, ikäänkuin hän olisi saanut ansaitun ojennuksen. Siitä ei +tarvinnut olla puhettakaan, kumpi heistä kahdesta tulisi ottamaan +isäntävallan. + +Lalla tyytyi nyt katselemaan, ja tämän Kurre suvaitsi sallia, alkoi +vielä kerran etsiskellä pähkinäkuorten seasta, mutta ei löytynyt +mitään. Hän katsahti ylös emäntäänsä, hiukan vaativaisesti, mutta kun +tyttö ei yrittänytkään mitään hänelle antamaan, pudisteli hän itseään, +niin että kaikki pähkinänkuoret lensivät syrjään, kyyristäytyi aivan +kerälle, veti häntänsä korvien yli ja alkoi laittautua maata. + +Lalla ei ollut koskaan itsestään ketään suudellut, ei koskaan muita +kuin kissanpoikia. Mutta tuota oravaa häntä halutti suudella, -- +halutti niin hirveästi! Ei se kuitenkaan koskaan tulisi sitä sallimaan. +Sen hän kyllä tiesi. Siksi hän vaan seisoi ja katseli. + +Kurre makasi -- makasi niin makeasti. Aivanhan tuosta saattoi hulluksi +tulla, niin herttainen hän oli. + + * * * * * + +Lallan ensimmäisenä ajatuksena seuraavana aamuna oli Kurre. Se oli +sijoitettu siihen rikkinäiseen häkkiin, ja esiliina oli sidottu reijän +yli. + +Äiti -- ei Lallan äiti, sillä Lalla ei tiennyt mitään vanhemmistaan, +vaan talonemäntä -- äiti oli sanonut, että häkki saisi olla yhdessä +tuvan nurkassa. + +Ja siellä se oli... + +Kurre oli jo valveilla. Hän tanssiskeli yhdessä häkin nurkassa edes ja +takaisin samassa paikassa -- jonkinmoista yksinkarkeloa. + +Aamiaista syödessä istui hänen onnellinen omistajansa ja vilkkuili vaan +aarteesensa päin, ja tämä yhä jatkoi tanssiaan... + +"Vai olet sinä saanut oravan", sanoi iso-isä. + +"Iso-isä" ei ollut Lallan iso-isä. Lalla ei tiennyt, kenelle vanhus +oikeastaan oli iso-isä, mutta kaikki siinä talossa nimittivät häntä +siksi, ja Lalla muiden mukaan. + +Mies oli ollut korpraali. Lalla ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi, +mutta hän tiesi, että sentähden oli hänellä niin suuret, harmaat +viikset. + +Ukolla oli oma kamarinsa ja hyllynsä, jossa oli vanhoja kirjoja, ja +toinen hylly, jossa oli vanhoja tupakkapiippuja. Lalla tuli joskus +sinne, sillä ukko häntä mielellään piti siellä ja antoi hänen +myllöstellä muutamia laatikkoja, joissa oli vanhaa rautaromua, ja +antoipa hän sokeriakin. + +Oikeastaan Lalla pelkäsi iso-isää. Se oli niin kookas ja harteva, ja +tuntui, kuin pieni talo olisi käyskennellyt tuvassa, kun hän sisään +tuli. Ja sitte hän niin usein siveli leukaansa, ja se oli täynnä +lyhyttä harmaata parransänkeä, joka kahisi, kun hän sitä pyyhälteli, ja +Lallan karmi sisua aina sitä kuullessaan. Ja sitte sirahteli häneltä +aina tupakanmehua suupielistä, ja kun hän puhui, kuului aina siltä, +kuin hän sylkäisisi heti, ja sitä Lalla pelkäsi. + +Niin -- ja sitte hän pelkäsi, että iso-isä ottaisi hänet polvelleen, +sillä ukko haisi väkevältä. Ja sitte oli ukolla pitkävillainen +lammasnahkaturkki, harmaalla saralla päällystetty, ja se haisi kuin +koira märällä säällä. Ja sitte hävetti häntä se, että ukko niin usein +meni kaappiinsa ja joi eräästä pullosta, sillä sille ihmiset nauroivat. +Ja sitte häntä hävetti se, että ukko illoin oli niin punainen +poskiltaan ja pakisi niin paljon. + +Mutta muutoin oli iso-isä kiltti. Ja välistä -- varsinkin kun isäntä ja +emäntä olivat poissa -- saattoi hän kertoa hauskoja tarinoita +"Harmaasta kilistä" tahi "Rikkaasta Pekasta ja köyhästä Pekasta". Ja +välistä lauloi hän myös lauluja, -- kauniita lauluja, niinkuin "Immyt +ihanainen hän aamukirkkoon käy" ja muuta semmoista; mutta silloin +Lallaa hävetti myös. Sillä ääni kuului vallan särkyneeltä, eikä laulu +yhtään tuntunut sujuvan, ja Lalla istui kuin neuloilla, peläten, että +ukko huomaisi, kuinka kurjalta tuo hänestä kuului. + +Mutta laulut hän oppi. + +Oli ainoastaan yksi, jota hän mielellään kuuli iso-isän laulavan, ja se +alkoi: + + "Neljä hiirtä tanssissa käy, + Ja koko maailma häilyy." -- + +Sitä hän saattoi kuunnella vaikka kuinka usein. Hänestä oli hauskaa +kuulla laulettavan noista hiiristä, ja se kuului niin surumieliseltä ja +kauniilta, että silloin hän aina tahtoi polvella istua, ja hänen +tietämättään miksi, alkoivat kyyneleet tippua ja hän kätki kasvonsa +sadesäähajuiseen sarkaturkkiin ja istui aivan hiljaa. + +Kaiken tämän osasi Lalla nyt ulkoa, niin pieni kuin hän olikin. Hän +tiesi tarkalleen, kuinka iso-isä puhuisi, kun hänen poskensa tulivat +punaisiksi, ja hän tiesi, minkä näköinen hän olisi huomenna, kun hän +laihana ja viluisena tuli aamiaispöytään syömään silliä ja perunoita +kohmettunein käsin, kuten nyt. + +Mutta Kurre, se oli jotain toisenlaista kuin kaikki muu. Se oli jotain, +josta saattoi olla _oikein_ iloinen, ja joka ei hävettänyt, kuten +iso-isän laulutaito. + +Kurre oli väsynyt tanssintaansa, kiipesi häkin kylkeä pitkin ja tonki +turvallaan ylisidottua esiliinaa päästäkseen ulos. Hänen mielestään +piti siellä olla joku heikko kohta. Ja sellainen siellä olikin, sillä +vaate näkyi jo toiselta puolelta alkavan irtautua. + +Lallan sydän hyppäsi kurkkuun. Ei kukaan voinut arvata niitä +onnettomuuksia, jotka tapahtuisivat, jos tuo rakas hirviö pääsisi irti. +Hän oli jo huomannut, että Kurre ei ollut niitä, joita helposti saa +järkeensä. + +Vihdoinkin noustiin pöydästä, rengit ottivat lakkinsa ja piiat +raivasivat pöytää. + +"Niilo", kuiskasi Lalla oven luona, painaen vasemmalla kädellään alas +Kurren pientä vastahakoista päätä, "se tunkeutuu minulta ulos."' + +"Siihen on laudanpää lyötävä", vastasi Niilo. + +"Voi, tee se! Tee se!" kuiskasi Lalla taas, niin hartaasti kuin olisi +hän rukoillut henkensä puolesta. + +"Minulla ei ole aikaa, ennenkuin päivällisaikaan. Mutta sano +iso-isälle." + +Iso-isälle! Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan! + +Kaikki olivat nyt lähteneet tuvasta, ja iso-isä oli myös mennyt +kamariinsa. + +Kurren oli onnistunut saada niin suuri reikä, että hänen päänsä oli +melkein ulkona. Lalla painoi sen taas takaisin, tukki reiän niin hyvin +kuin voi ja juoksi sitte iso-isän luo, joka oli valmis auttamaan ja +heti meni pihalle etsimään laudanpäätä. + +Lalla kiiruhti jälleen sisään, mutta jo oli onnettomuus tapahtunut. +"Äiti" seisoi yksin keskellä lattiaa, huiskien käsillään ja päästäen +kovia huutoja. Lalla näki heti kauhistuen, mikä oli hätänä. Kurre oli +tunkeutunut ulos ja tanssi nyt kuin mikähän pikku pirulainen emännän +selässä, ilkkuen kurkistellen hänen kasvoihinsa milloin toiselta +milloin toiselta puolen, kutkuttaen häntä kuin vimmattu tällä +rytmillisellä sotatanssillaan. Hän osoitti mitä pirullisinta mieletöntä +iloa, nosti korvansa jäykkinä pystyyn, tuijotti suurilla silmillään ja +antoi jalkojensa käydä kuin rumpupalikat. + +"Kurre! Kurre!" huusi Lalla, mutta siitä se ei ollut millänsäkään. + +Silloin syöksi tyttö esiin ja kouristi sitä keskeltä ruumista. Orava +huusi ja puri häntä, -- aivan luuhun saakka, niin hänestä tuntui -- ja +veri vuoti sormesta, mutta hän piti sitä vaan kiinni. Hänellä oli +hämärä aavistus siitä, että emäntä voisi lyödä sen kuolijaaksi. + +Emäntä oli vaipunut penkille ja istui siinä läähättäen. + +"Minä -- -- puh -- -- minä, joka niin hiiriä pelkään! -- -- Puh, puh +-- -- ennen ottaisin kolme rottaa päälleni tanssimaan, kuin tuon pienen +heittiön. Jos se vaan vielä kerran pääsee irti, niin annan minä +Pajaksen ottaa sen. Sen sinä tiedät." + +Pajas, se oli talon koira. + +Lalla seisoi ja pisti Kurren takaisin häkkiin, huolimatta hänen +vastustelemisistaan, ja sitte hän taas sitoi esiliinan reijän yli, +vilkaisten epäilevästi, vanhan naisen tavoin, emäntään päin, oliko +tällä mitä pahaa mielessä. + +"Ja jos vaan annat sen olla hetkenkään enää tuvassa, niin annan minä +renkien kulettaa sen takaisin metsään, niin saat sitte käydä sen sieltä +hakemassa, jos voit." + +Lalla tunsi jähmettynyttä epätoivoa mielettömässä sydämmessään. Hänestä +tuntui, että hän voisi vaeltaa ympäri maailman Kurren kanssa, jos +niikseen tulisi, -- mutta kadottaa hänet? Ei ikinä! + +Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta otti häkin syliinsä ja lähti mennä +retustamaan sen kanssa, niin että selkä aivan näytti katkeavan. Siten +tuli hän pihalle; kauemmaksi hän ei ensi ponnistuksella jaksanut. +Siellä istuutui hän seinän viereen, asetti häkin viereensä ja itki. +Mutta hän tunsi itsensä niin hyljätyksi, että tuskin kyyneleitäkään +lähti, nyyhkytyksiä vaan. + +"Voi minun päiviäni! Mikä nyt on hätänä?" sanoi iso-isä, joka tuli +laudanpäineen ja nauloineen. + +Juttu kerrottiin. + +"Pyyhi sinä vaan silmäsi; saat pitää sitä minun luonani." + +Siten tuli Kurre muuttamaan iso-isän luo. + + * * * * * + +Nyt tuli Lallalle hyvät päivät, ja Kurrelle myös. Kurre oli +herkkusuinen, -- oikein nautinnonhimoinen pikku veitikka. Ja +vaihtelevaisuus oli hänelle mieleen. Kun hänellä oli tarjona jotain +uutta, silloin hän huusi iloissaan, kellonheleällä äänellä, joka sai +hänen hallitsijansa tuntemaan itsensä rikkaaksi kuin joku satujen +prinsessoista. + +Manteleja Kurre mielellään söi; ne olivat hänestä kaikkein parasta. +Niille eivät vertoja vetäneet pähkinät eikä terhot. Mutta vaikeaksi +kävi pikku syöttäjälle makupalojen hankkiminen, sillä ne maksoivat +rahaa, ja rahoja ei ollut helppo ansaita. + +Lalla paimensi hanhia koko kesän viidestäkymmenestä äyristä, hän juoksi +portteja availemassa saadakseen jonkun lantin, ja kun emäntä tuli +kotiin häistä ja toi makeita kakkusia tuomisiksi, niin ei Lalla koskaan +syönyt niitä, mitkä sai: ne säästettiin Kurrelle. Pikku emäntäisellä +oli siis elatuksen murhetta kultamurunsa tähden. Mutta mitäpä siitä! +Hän oli valmis Kurrensa vuoksi kestämään vaikka mitä. Kurre oli hänen +sydämmensä kuningas, hänen prinssinsä, -- se saattoi tulla hänen +hirmuvaltijaakseen, jos tahtoi. + +Lalla pelkäsi häntä, vaikka rakastikin. Sillä nyt, kun Kurre oli tullut +suureksi ja täysikasvuiseksi, nyt se saattoi purra vielä kovemmin kuin +ennen terävillä hakkuurautahampaillaan. + +Iso-isän isosta kädestä Kurre piti; se sulkeutui hänen ympärinsä kuin +tilava kotelo; mutta kun Lalla tuli ja tahtoi tarttua häneen pienillä +luisevilla sormillaan, silloin hän vihaisesti painoi päänsä alas ja +puri. Mutta Lalla ei vihaa pitänyt. Kurre tuli yhä kesymmäksi, ja kyllä +se vähitellen oli oppiva hänestä pitämään. -- Soihan hän lemmitylleen +kaikkea hyvää! Ja olihan Kurre niin iloinen joka kerran, kun hän jonkun +suupalan sille vei! Ja olihan se hänen Kurrensa, eikä kukaan voinut +sitä häneltä ottaa pois. + +Lallaa seurasi tuo hänen suuri, hiljainen ilonsa, minne hän vaan meni, +ja hän oli vakuutettu siitä, että Kurre oli onnellinen orava. + +Niilolla -- joka kaikki konstit osasi -- oli myös tapana matkia oravien +ääntä. + +Hän sai kulkustaan sellaisen nauravan, maiskuttavan äänen, jolla hän +sanoi oravien kutsuvan toisiaan metsässä. Ja sen oli Lalla oppinut. + +Se olisi jotain Kurrelle! Lalla tahtoi hämmästyttää sitä puhumalla sen +omaa kieltä. -- Eräänä päivänä hän sitte koetti, ja Kurre vastasi, -- +vastasi aivan samalla äänellä. + +Samassa tuli iso-isä sisään vanhan koulumestarin seurassa, joka välistä +tuli totia juomaan ukon kanssa. + +"Sitä sinun ei pidä tehdä", sanoi koulumestari nuhdellen, kun Lalla +toistamiseen loisteli houkutusäänillään, "sehän on syntiä. Silloinhan +se tuntee itsensä vielä yksinäisemmäksi." + +Lalla vaikeni äkisti ja katsoi Kurreen. Tämä tömisteli etujalkojansa ja +katsoa tuijotti ulos häkistä. Se ei ollut itsensä kaltainen, se ei +ollut entinen kesy Kurre. Ja sitte se taas äännähti tuon nauravan, +kiihoittavan äännähdyksensä ja nosti päänsä pystyyn metsäneläimen koko +hurjalla ilolla, ja jäi kuuntelemaan vastausta, varmana siitä, että se +tulisi. + +Lalla hiipi hiljaa pois huoneesta. Tuo oravan ilo siitä, että tunsi +tuon äänen omakseen, joka ensin oli saanut Lallan niin ylpeäksi, tuotti +hänelle nyt vaan tuskaa. Hän oli pettänyt Kurrensa, saattanut +ikävöimään metsää ja vapautta. + +Ja kun vastausta ei tullut, ja kun Lalla vielä ovessa mennessään kuuli +sen maiskuttavan ja kutsuvan ja huutavan heikolla pienellä äänellään, +silloin hänestä tuntui, kuin sydän olisi ollut haljeta. Silloin hän +käsitti, että Kurrelta puuttui jotain. -- Hän tuntee itsensä vielä +yksinäisemmäksi -- oli koulumestari sanonut. Yksinäiseksi? Hänen +Kurrensa! -- -- Yksinäiseksi kaipauksineen, jota ei olisi pitänyt +herättää! Ja siellä hän odotti vielä sykkivin sydämmin, -- odotti +vastausta toiselta oravalta. Ja sitä vastausta ei koskaan tulisi. + +Se tuntui niin katkeralta, niin sanomattoman katkeralta. Kurre parka! +Kurre ei ollut onnellinen. Mutta hän tahtoi lohduttaa sitä ja olla niin +hyvä, niin hyvä! Ja lopulta se unhottaisi metsän ja muut oravat, joita +se ei milloinkaan saisi nähdä. + +Sitte tuli talvi, ja Lalla oli niin suuri, että hänen täytyi lähteä +kouluun. Nyt hänellä oli vähemmän aikaa leikitellä Kurren kanssa. +Iso-isä ja Kurre tulivat sitä paremmiksi ystäviksi. Nyt Lallalla tuskin +muulloin kuin iltasilla oli aikaa tulla iso-isän huoneeseen, ja silloin +Kurrea jo nukutti, ja jos sitä häiritsi, tuli se kärttyiseksi. Kun +Lalla vaan sille sormeaan osotti, suuttui se. Mutta iso-isä sai tehdä +sille, mitä tahtoi; hän sai pistää sen povelleen, ja panna sitte +turkkinsa napit kiinni, ja siellä saattoi Kurre istua tuntikausia, +aivan kuin kotonaan. + +Ja sitte kävi vanha koulumestari aina totia juomassa iso-isän kanssa, +ja nuo kaksi istuivat pöydän ääressä ja pakinoivat, maistelivat aina +laseistaan ja tulivat yhä punaisemmiksi, sillä välin kuin Lalla istui +ääneti nurkassa ja ajatteli Kurrea, omaa Kurreansa, joka kaiken aikaa +istui turkin sisässä ja makasi. + +Ja koulumestari nuuskasi tinarasiastaan ja sanoi, että hänestä olisi +pitänyt tulla mainio mies, jos oikeus olisi pysynyt oikeutena, ja että +hän oli kirjoittanut isoja kirjoja, mutta ei koskaan ollut saanut niitä +painetuiksi, ja että vasta hänen kuoltuaan saataisi nähdä, mitä hän oli +ollut. + +Ja iso-isä löi pöytään niin, että lasit hyppivät, kirosi ja sanoi: + +"Jos olisivat minun lukea antaneet, niin olisi minusta voinut tulla +upseeri!" + +Mutta Lalla ei tiennyt, mitä se "upseeri" on; eikä hän siitä +välittänytkään. Hän vaan ajatteli Kurrea, joka istui siellä turkin +alla. Tiesihän, hän että Kurre oli siellä, mutta hän ei voinut sitä +nähdä eikä koskea, ja hän oli mustasukkainen syntisessä pikku +sydämmessään ja arveli, että iso-isä oli ottanut häneltä Kurren. + +Hän tuli yhä äänettömämmäksi ja aremmaksi, ja välistä iso-isä jo +aavisti, kuinka asian laita oli. + +"_Sinunhan_ se on", sanoi hän silloin, "sehän on _sinun_ oravasi." + +Mutta mitä lohdutusta siitä oli? Kurre -- jonka hyväksi hän tahtoi +työtä tehdä ja säästää -- Kurre ei hänestä huolinut, huoli vaan tuosta +vanhasta turkista. Niin, se _makasikin_ iso-isän sängyssä öitä, ja +Lalla vaan sai olla yksin mieliharmineen! + +Iso-isä oli vielä entistään ystävällisempi. Eipä ollut vaikeata olla +ystävällinen sen, tuumi Lalla, -- jolla oli Kurre! + +Iso-isä koetti kaikin tavoin lähestyä häntä, -- puheli ja kertoi. +Joskus hän sanoi: "nyt olen sepittänyt uuden laulun". Mutta kun hän sen +sitte lauloi, kuului se pahemmalta kuin kaikki muut. Eikä Lalla koskaan +tahtonut istua sylissä. + +Kerran jutteli iso-isä, että hänen isänsä ennen häntä oli ollut tämän +talon omistajana, ja hänellä itsellään oli ollut ainoastaan yksi tytär. +Kun tämä meni naimisiin, ottivat hän ja hänen miehensä talon haltuunsa +ja iso-isä sai vapaan hoidon siinä. + +Ukko puhui pienistä lapsenlapsistaan, jotka olivat leikkineet hänen +ympärillään ja joista hän niin paljon oli pitänyt. Kun maanviljelys ei +alkanut onnistaa tyttärelle ja hänen miehelleen, olivat he päättäneet +myydä kaikkityyni ja lähteä Amerikaan. Iso-isä ei tahtonut lähteä +mukaan, ja niin olivat he jättäneet hänet vanhalle paikalle, jossa +häntä oli elätettävä, ja nyt hän oli kaikkien "iso-isä". Mutta niitä +pieniä lapsia hän ei koskaan enää saisi nähdä -- suuriahan ne mahtoivat +jo ollakin, -- ja sitte iso-isä itki. + +Se ei tuntunut Lallasta miltään; hän vaan tuumi, että iso-isällä oli +Kurre. Ja iso-isä oli hänen mielestään häijy vanha mies. + +Sunnuntaisin, kun Lalla oli koulusta vapaa, tahtoi iso-isä häntä +huvitella. Silloin hän otti Kurren häkistä, piteli sitä etukäpälistä +ikäänkuin pienistä käsistä ja tanssitti sitä pöydällä, tahi antoi sen +sukeltaa taskuihinsa tupakkia varastamaan. Ja iso-isä sai tehdä +Kurrelle, mitä tahtoi, ja Kurre oli onnellinen ja kiltti; mutta jos +Lalla sormeaankaan osotti, niin se huusi. + +Lalla inhosi iso-isää. + +Keväämpänä alkoi iso-isä valittaa, että Kurrella oli ajos ohimon +pielessä, mutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään. Harvoin hän nykyään +kävi Kurren ja iso-isän luona: ne saivat itse pitää huolen itsestään. +Eikä hän siitä välittänyt, mitä Kurre söi tai oli syömättä. + +Mutta sitten eräänä aamuna kesäkuun alussa tuli iso-isä Lallan luo +tupaan. Lalla istui yksin ja kuori perunoita paistettavaksi. + +"Lalla", sanoi ukko ja väänsi kasvonsa moneen irvistykseen, "Lalla, -- +Kurre on kuollut." + +Nyt Lalla ymmärsi, että ukko itki, ja että hän sentähden niin +irvisteli. + +"Hän kuoli tänä yönä", jatkoi ukko. -- "Hän makaa häkissään, -- -- pää +on aivan pöheissä." + +Ja ukko nyyhkytti. + +Mutta Lalla ei tuntenut säälivänsä ukkoa eikä surevansa Kurrea. Kun +iso-isä kysyi, hautaisivatko he kahden hänet iltapäivällä, vastasi hän +kuitenkin myöntävästi. + +Koulun loputtua kohtasi iso-isä Lallaa pihassa. + +"Minä olen sepittänyt laulun Kurresta", sanoi hän. + +Mutta Lalla ei ollut siitä millänsäkään. + +Ja sitte menivät he kahden ja hautasivat Kurren puutarhaan, ja se oli +kääritty valkoiseen nenäliinaan, jonka iso-isä uhrasi... + +Lalla ei itkenyt. Hän oli jo päässyt niin pitkälle elämänkokemuksessa, +että hän tiesi sen olevan turhaa. Ja sitte -- -- kolme, siinä on aina +yksi liikaa. + +1887. + + + + +Ludde. + + +Kun Ludde oli pienenä ja kävi koltissa ja kun Ludde kasvoi, silloin oli +hän juuri sellainen, kuin hänen mammansa toivoi ja juuri sellainen, +että kaikki muut mammat sanoivat pahankurisille pikku pojilleen, niin +pian kuin ne tekivät tepposiaan: "Katsoppas Luddea! Ludde ei koskaan +tee niin." + +Ei, Ludde ei koskaan tehnyt mitään. Kotona hän ei koskaan mylläköinyt, +ei koskaan ollut vallaton eikä koskaan tottelematon. Kun rouvia tuli +hänen äitinsä luo, saattoi hän istua tuntikausia korkeajalkaisella +tuolilla heiluttelematta edes jalkojaan, kuten kaikki muut pienet pojat +tekivät. Ludde istui aivan hiljaa, pyöreäposkinen naama lauhkeasti ja +hyvänsävyisesti hymyilevänä, tosin välistä nukkumaisillaan, mutta aina +yhtä hymyilevänä ja hyvänä, silloinkin kun pää nyökähtäen painui +rinnalle taikka retkahti taaksepäin, ikäänkuin pieni kaula olisi ollut +katketa. + +Kun Ludde silloin aukasi vaaleansiniset silmänsä, saattoi hän kyllä +nähdä mammain nykivän toisiaan ja hymyilevän niin ihailevan näköisinä, +että Ludden sydän paisui ilosta, ja hän päätti aina olla yhtä kiltti. + +Hänen mammansa oli onnellinen ja ylpeä. Hänellä ei ollut mitään muuta +maailmassa kuin Ludde, mutta tämä poikapa olikin hänen kallein +aarteensa. + +Hänellä ei ollut koskaan, ei yöllä eikä päivällä, ainoatakaan ajatusta, +joka ei jollain tavalla koskenut Luddea; ja enimmän hän ajatteli sitä, +kuinka hän voisi varjella poikansa tältä maailmalta ja sen pahuudelta. + +Hän oli papin leski, eli eräässä kylässä ja oli kuullut paljon pahaa +kaupungin kouluista. Kansakoulukin tuntui hänestä epäilyttävältä; hän +pelkäsi, että se voisi vahingollisesti vaikuttaa hänen "omaan +Luddeensa", ja siksi hän antoi siivon pastori Vallergrenin ottaa +toimekseen hänen kasvatuksensa. Siivo pastori Vallergren oli kiintynyt +tuohon lapsi kultaan niin arvaamattoman suuressa määrin, että hän antoi +Luddelle opetusta melkein ilmaiseksi. + +Kun Ludde oli ripille päässyt, alkoivat maailmanmieliset, +ymmärtämättömät ihmiset puhua, että hänen pitäisi lähteä ulos maailmaan +ryhtyäkseen johonkin tosi työhön elatuksensa hankkimiseksi. Mutta mamma +mietiskeli yöt ja päivät jotain keinoa, miten voisi antaa Ludden +ansaita leipänsä tarvitsematta kuitenkaan laskea häntä luotaan. Huono +seura saattoi muutoin helposti hävittää kaikki, minkä hänen +kasvatuksensa oli aikaansaanut. + +Hän otti kaiken leskieläkkeensä säästöpankista, perusti pienen kaupan +ja otti Ludden kauppakumppanikseen. + +Kauppa ei käynyt huonosti; säästäväisyys, joka meni melkein +liiallisuuksiin, teki heille mahdolliseksi panna vuosittain jotain +pankkiinkin, ja joka kolmastoista vuosi tuli summa kaksinkertaiseksi +pelkkien korkojensa kautta, seikka, jota Ludden mamma ei koskaan +lakannut pitämästä ihmeenä, erityisenä Jumalan armona, kiltin Ludden +hyväksi. Päästyään neljänkymmenen vuoden ikään, voisi Ludde mennä +naimisiinkin, jos hän valitsisi ymmärtäväisen ja säästäväisen tytön, +jolla ei olisi liian suuria vaatimuksia. + +Alussa, kun Ludde oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli hänellä pari +kertaa ollut mielettömiä naimatuumia; ja pari kertaa oli sattunut +olemaan hävyttömiä palvelustyttöjä, jotka olivat virittäneet verkkoja +Ludden alhaisemmille vieteille, mutta hänen äitinsä oli sanomattomaksi +ilokseen aina huomannut sen ajoissa ja onnistunut suojelemaan pojan +kaikista kiusauksista. + +Nyt ei ollut sitä palvelustyttöä maailmassa, joka olisi voinut tulla +vaaralliseksi Luddelle, sillä nyt hän tiesi, että hän voisi mennä +naimisiin minä päivänä hyvänsä, kun hän vaan saisi sen toimeen ja kun +vaan löytäisi jonkun, joka soveltuisi hänelle ja jolla ei olisi liian +suuria vaatimuksia. Noin 15 vuotta sitte oli kylässä ollut useampia, +jotka kyllä olisivat voineet soveltua, vaikka ne mahdollisesti olivat +vähän vaativaisempia kuin Ludde ja kumpp. pitivät varojensa mukaisena. +Kuitenkaan ei kukaan ollut tahtonut odottaa niin kauvan, kunnes korko +oli kyllin monta kertaa kasvanut pääoman suuruiseksi. Ne olivat menneet +naimisiin toinen toisensa perästä ja saaneet lapsia, jotka nyt alkoivat +olla naima-ijässä; taikka olivat ne sokeasti heittäytyneet maailmaan, +Ludden suureksi kauhistukseksi, ja hankkineet itselleen työtä omin +neuvoin. + +Ludde oli oikein pahoillaan siitä, ett'ei nyt enää ollut ketään +jälellä. Hänestä jo alkoi vähän tuntua siltä, että hän oli +sulkasatoinen ja yksinäinen lintu. Mamma saattoi tuntikaudet istua ja +nukkua nojatuolissaan, ja silmälasit soluivat yhä alemmaksi ohutta, +terävää nenävartta, kunnes ne vihdoin kokonaan tipahtivat hänen +polvilleen. Hän tuli myös yhä säästäväisemmäksi, ja joka ropo kävi +hänelle rakkaammaksi, mitä enemmän pääoma kasvoi; ja Ludden suureksi +murheeksi alkoi ruoka huonontua; usein se oli kypsymätön ja usein +palanut. + +Eräänä päivänä, kun perunat taas olivat karisseet veitsellä leikatessa +ja velliä oli ollut mahdoton niellä, vaikka mamma sitä oikein hyväksi +kehui, käytti Ludde hyväkseen mamman puolipäiväettonetta, pujahti +leipuriin ja osti 25 äyrillä vehnäleipää, jonka söi verhonsa takana +puodissaan. + +Tämä hänen myönnytyksensä olentonsa luontopuolelle ei jäänyt +seurauksitta: kohta ei mennyt päivääkään, niin ett'ei hän olisi +mässännyt 25 äyrin edestä vehnäleipää, ja olipa päiviä, jolloin se ei +riittänyt hänen himoansa tyydyttämään -- jolloin kokonaista 50 äyriä +meni menojaan. Mutta nämät leipuripuodissa mässäämiset lihottivat häntä +tuntuvasti; ja lopulta hän niiden vaikutuksesta paisui pyöreäksi ja +pulleaksi kuin skoonelainen limppu. + +Koska Ludde oli papinpoika, täytyi hänen varovaisesti valita +tuttavansa. Ei ollut sopivaa, että hän seurusteli kylän käsityöläisten +ja nuorempien liikemiesten kanssa. Hänen piti valita seurapiirinsä +säätynsä mukaan, arveli mamma, sillä aina täytyy pysyä pystyssä. Se on +velvollisuus itseään kohtaan. + +Mutta tässä kuivassa, köyhässä seudussa ei ollut ketään muita Ludden +säädystä kuin pappi, ja pappilassa pidettiin senkinlaista miestä, kuin +Ludde oli, liian maailmanmielisenä -- joka osoittaa, ett'ei kukaan +koskaan saavuta täydellisyyttä toisten silmissä. + +Kylän läheisyydessä oli kuitenkin suurehko maakartano, jonka omistaja +oli noin Ludden ikäinen mies. Hän oli leski ja hänellä oli yksi ainoa +tytär, joka aina aikaisimmasta lapsuudestaan oli viettänyt jonkinmoista +nomadi-elämää erään naimattoman tädin kanssa. Tyttö -- Malvina hän oli +nimeltään -- oli kadottanut äitinsä heti maailmaan tultuaan, ja tuo +täti oli ollut hänelle äidin sijaisena. + +Joku aika sitte oli kuitenkin Amor pistänyt nuolensa tuon vanhan neidon +sydämmeen; hän oli mennyt kihloihin erään lesken kanssa, jolla oli +puoli tivua lapsia ja joka helposti arvattavista syistä ei toivonut +itselleen enempää. Siksi täytyi Malvinan raskaalla sydämmellä palata +isän lieden luo. + +Hän ei valitettavasti ollut koskaan ollut mikään esikuva, ja täti oli +aina tehnyt minkä vaan voi, pilatakseen häntä. Hänen kasvatuksensa oli +jonkinmoista mosaikkia, hän oli käynyt milloin yhdessä koulussa, +milloin toisessa, tuoden mukanaan uusia kujeita, minne vaan tuli, ja +ahkerasti koettaen oppia ne vanhat, joissa hän ei ennen ollut ollut +mukana. + +Maalla hän oli harvoin ollut. Mielessään hän kuvaili maaseutua +etupäässä epämääräiseksi vapauden kotopaikaksi, missä pitäisi sopia +tehdä mitä tahansa saamatta siitä nuhteita. + +Oli sunnuntain iltapäivä heti joulun jälkeen. Malvina oli ollut ulkona +kävelemässä ja tuli kotiin kyökin kautta. Hän kuuli ääniä sisältä +arkihuoneesta. + +"Ken siellä on?" kysyi hän emännöitsijältä, avaten silmänsä seljälleen. + +"Ludde", kuului lakoninen vastaus. + +"Ludde? Ken se on?" + +"No, nyt minä vasta. Ettekö häntä tunne?" + +"En." + +"Paikkakunnan ainoa nuori herra, tiedän mä. Koettakaapas häntä +miellyttää", ilvehti vanhus. + +Malvina keikahutti niskaansa. + +"Hah! Koettaa miellyttää" -- sanoi hän halveksivasti kääntäen selkänsä +ja joi vettä kauhasta, salatakseen punastumistaan. + +Paikkakunnan ainoa nuori herra! Oli ainakin mahdollista, että tuo voisi +rakastua häneen. Ja sitä mahdollisuutta ajatellessaan sai Malvina +hirveän sydämmentykytyksen, sillä asiain laita oli niin, että hänellä +oli arka kohta, salainen häpeä peitettävä: hänellä ei ollut koskaan +ollut ihailijaa. Ja hän oli jo täyttämäisillään kuusitoista vuotta! +Hänellä oli aina ollut niin hirveän huono onni. Vanhemmat tytöt olivat +aina kaapanneet kaikki saatavissa olleet kimnasistit ja ylioppilaat, ja +Malvina oli ollut liian ylpeä, tyytyäkseen pikku poikiin. + +Hän seisoi ja joi kulauksen toisensa perästä kauhasta, samalla kuin hän +sanomattomaksi harmikseen tunsi, kuinka hänen kasvoissaan tykytti ja +kuinka niitä poltteli, niin että kuumuus tuntui korvan lehtiin saakka. +Hän tajusi hämärästi, että emännöitsijän piti voida nähdä, kuinka +veripunaiset ne olivat, ja että oli joutavaa seisoa siinä selin. + +Mitä hän olisikaan antanut, että olisi tänä hetkenä ollut kalpea ja +hoikka, oikein kalpea, niinkuin olisi hän juonut etikkaa kymmenen +vuotta, ja oikein hoikka ja ryhdiltään kuin viivain! Mutta hän tiesi, +että hän oli pyylevä ja pyöreä ja punaposkinen, ja vaikka hän ei olisi +tiennytkään, niin pysyi hän siltä pyylevänä ja punaisena. + +"No, koska siellä on vieraita, niin menen minä ulos vähäksi aikaa +vielä", sanoi hän ja asettui kyökin oveen pihalle päin. "Jääkö hän +tänne iltaan saakka?" + +"Jää, jää varmaan. Hän on pahin yökyöpeli kuin olla voi, eikä koskaan +tiedä mennä kotiinsa." + +Malvina hyppäsi kyökin kynnykseltä alas pihaan. Niin intressantia! +Nuori herra, joka oli yökyöpeli, eikä koskaan tiennyt mennä kotiinsa, +se kai oli jotain hänelle. Häntä kun inhotti se, että hänet ajettiin +sänkyyn kello yhdeksän iltaisin. Hän olisi tahtonut antaa uskomattoman +paljon, saadakseen tietää, mikä mies tuo vieras oli, mutta hän ei +uskaltanut kysyä. Ja minkänäköinen Ludde oli! "Nuori herra", noilla +sanoilla oli kaupungissa vallan omituinen kaiku; Malvinan mielestä ne +merkitsivät jotain keikarimaista ja hienoa. Sadat vaihtelevat ajatukset +lensivät hänen päänsä läpi, kun hän kulki pitkin yksinäistä tietä, +saadakseen poskensa jäähtymään kylmässä talvi-ilmassa. Mutta se ei +onnistunut; hän tunsi kuinka ne hehkuivat. Eikähän se ollut niin +kummaa. Täällä hän vihdoinkin, ensi kerran, saisi koettaa onneaan, +ilman että suuret tytöt olisivat hänellä kilpailijoina. + +Sittenkun hän aivan hyödyttä oli kulkenut neljännestunnin ja +hautonutkin kasvojaan lumella ilman muuta seurausta, kuin että ne +tulivat, jos mahdollista, vieläkin kuumemmiksi, juolahti hänelle +vihdoin mieleen, että suurten tyttöjen oli tapana peseytyä lämpimällä +vedellä, milloin olivat palavoissaan -- ja hänen sydämmensä heti +keventyi. + +Muutamia minuuttia sen jälkeen oli hän taas kyökissä. + +"Minä mielelläni tahtoisin lämmintä vettä Callalleni." + +"Tehkää hyvin; tuossa sitä on säiliössä." + +Hetken päästä tuli hän sisään arkihuoneeseen ja nopea silmäys lensi +sohvaa kohden, jossa isä ja vieras istuivat, kumpikin kulmassaan. + +Hän oli vertaillut kaikkia kenkiään ottaakseen ne, joissa oli +korkeimmat kannat, hän oli koettanut korottua suurimpaan mahdolliseen +pituuteen ja kuristautua pienimpään mahdolliseen leveyteen. Ja tuossa +hän istui -- Ludde! Pyöreä vehnätaikinanaama, kasvojen ilme niin viaton +kuin siilattu maito ja pienet porsaansilmät, joista loisti kokonainen +maailma tyytyväisyyttä; pöhistyneet, punaiset kädet ja paksut, +paisuneet sormet hajallaan polvia vasten. + +Malvinaa ei naurattanut; hän olisi tahtonut lyödä jotakin: +emännöitsijää, Luddea tahi ketä tahansa. + +"Tyttäreni", esitteli isä huolimattomasti. Ludde nousi ylös ja kumarsi +odottamattoman kohtelijaasti ja Malvina vastasi ylpeästi päätään +nyökäyttäen. Ludden pienistä porsaansilmistä välähti jotain +ihailuntapaista, ja tuo vaikutti sovittavasti nuoren neidin mielialaan. +Hän tunsi heti, että Ludde aina käsittäisi hänen avunsa paremmin kuin +isä ja tuo vanha emännöitsijä. + +Herroilla oli pieni totipöytä edessään ja he puhaltelivat savuja +pitkistä piipuistaan. Keskustelu taukosi vähän väliä, ja siinä he +molemmat istuivat, kumpikin nurkassaan, vedellen miettiväisesti pitkiä +savuja. Välistä he kohottivat lasiaan ja sanoivat: "malja!" + +Malvina oli kokonaan itsekseen ja omiin mietteihinsä jätettynä. Hän +istui toinen jalka allensa tuolille nostettuna ja tuijotti ulos +pihalle, missä ohut kalvo vetäytyi vesilätäkköjen ylitse. Ludde katseli +häntä yhtä mittaa hiljaisesti maidonhaaleasti hymyillen, jolla tavalla +hän 40 vuotta sitte voitti kaikkien mammojen sydämmet. Hänen nyt +pyöreään naamaansa liian hyvin peittyneet silmät loistivat +mietiskelevästä tyytyväisyydestä, ikäänkuin tää maailma olisi +taivaanvaltakunta ja se, mitä hän nyt katseli, sanomattoman hauskaa ja +ihmeteltävää. Tuo hiljainen arvonanto ei ollut vaikuttamatta Malvinaan. +Hän tunsi itsensä etevämmäksi heistä kahdesta. Hänen ennen niin +tulipunainen värinsä oli haihtunut ja hänen pulskat poskensa eivät enää +olleet enemmän kuin tavallisesti omenanpunaiset. Ludden säveästä +katseesta ei suinkaan tarvinnut punastua. + +Sillävälin meni isä ulos tehdäkseen iltakiertonsa pihassa, ja Malvinan +sydän alkoi tykkiä vähän nopeammin. Hän oli lukenut Marlittin romaneja +ja tiesi siis, että neljissäkymmenissä olevat herrat rakastuvat nuoriin +tyttöihin. + +Kun vaan Ludde tahtoisi nähdä, että hän ei todellakaan ollut +koulutyttö, vaan että varsin hyvin saattoi häneen rakastua ja kosia +häntä ja saada rukkaset! Ludde oli pannut piipun pois ja liittänyt +sormensa ristiin pyöreän vatsansa yli, jota koristi kultavitjat niin +punaiset, ett'ei edes Malvinakaan niitä kullaksi luullut. + +"Voi, nyt siellä jäätää", sanoi Malvina naurahtaen hermostuneesti ja +koulutytön tapaisesti. + +"Onko neiti siitä iloinen?" kysyi vehnätaikinamies. + +"Olen, sillä sitte saa luistella." + +Täten oli puhelu päässyt alkuun. Ludde puheli kuten pienen lapsen +kanssa, jonka leikkien täytyy olla puhelun aineena, mutta samalla hän +näytti koettavan miellyttää, ja hänen käytöksessään oli jotain +kunnioittavaista, joka saattoi Malvinan hyvinkin korkealle +arvostelemaan Ludden _savoir vivre'ä_ ja synnytti hänessä erittäin +suloisen tunteen siitä, että hän oli oikeilla jäljillä. + +Vähitellen sai hän sitte ilmaistuksi Luddelle, että hänellä oli kauhean +ikävä tavallisesti, että hän mielellään kävi kutsuissa ja että hänestä +oli hirveän hauskaa ajaa kilpareessä. Ja näitä ilmoitellessaan oli hän +puoleksi olevinaan kyllästynyt daami, joka jo oli saanut kytimät +kyllänsä tämän maailman suloisuuksista, mutta joka ei voinut olla ilman +niitä. + +Kun isä tuli sisään, tuntui, kuin hän olisi jälleen kutistunut +koulutytön vähäpätöisyyteensä. + +Illallisen jälkeen herrat taas ottivat esille pitkät piippunsa; mutta +todit eivät enää olleet elähyttämässä ja puhelu kävi vielä hitaammin +kuin ennen. Ludden silmät kapenivat pieniksi juoviksi ja viimein ne +sulkeutuivat kokonaan; Ludde nukkui, leuka rintaa vasten, suu hymyssä +ja piippu kädessä, aivan samalla tavalla kuin hänen valveilla +ollessaan. Hän oli näöltään kuin kylläinen ja uninen lapsi, joka +hiljaisesti iloitsee siitä, ett'ei tarvitse mennä maata. Ludde ei +voinut muuta kuin hymyillä; hänhän oli aina ollut mamman kiltti poika. + +Mutta Malvina oli äkeissään. Hänen olisi tehnyt mieli antaa tuolle +herralle aika löylyn, niin että hän säpsähtäisi nukuksista ja vetäisisi +pois hymyilynsä, kuten erehdyksestä nostetun lipun; hänen olisi tehnyt +mieli itkeä harmista sellaisen ihmisen tähden, mutta hän ei voinut +tehdä kumpaakaan. Hänen isänsä istui tuossa tyynenä ja levollisena, +veteli savuja piipustaan ja seurasi silmillään kiemuroita, ikäänkuin +hän olisi ollut yksin huoneessa ja ikäänkuin Ludden viaton uni ei olisi +ollut mitään harmittavaa. + +Malvina nousi hieman ynseänä, meni pimeään huoneeseen, jonne ovi oli +auki, ja heittäytyi suin päin sohvalle epätoivoissaan tämän maailman +kurjuudesta. -- Sinne nukkui hänkin. + +Noin tunti sen jälkeen kuuli hän jalkojen raapinaa arkihuoneesta. Hän +kavahti istualleen ja pyyhki hiukset korviltaan. Hänen oli vähän vaikea +päästä selville, missä hän oli. Silloin hän kuuli hyvänluontoisen äänen +sanovan ikäänkuin hymyn läpi: "Mutta pitäisihän minun sanoa hyvää yötä +neidille." + +Malvina meni heti ulos. Häntä ei tosiaankaan saisi kohdella kuin lasta, +joka menee maata ennenkuin suuret, ja joka ei voi pysyä ylhäällä. + +Hän tuli ulos ovelle, räpyttäen silmiään tulen valoa vastaan ja hiukset +pörhöllään. + +"Hyvää yötä, neiti", sanoi Ludde ja ojensi hänelle kätensä +kohtelijaasti kumartaen. "Kiitoksia oikein hauskasta illasta. Toivon, +että tavataan useammin." + + * * * * * + +Muutamia päiviä kului niin, ett'ei Malvina nähnyt ainoatakaan +ihmisolentoa paitsi isäänsä ja talon palvelusväkeä. Yht'äkkiä johtui +hänelle mieleen että oli jotain, jota hänen välttämättömästi täytyi +käydä ostamassa Ludden puodista, ja hän meni kylään, joka oli noin +kahdenkymmenen minutin matkan päässä hänen isänsä talosta. + +Ludde tuli heti esiin piilopaikastaan tiskin takaa, jonne hän +varjoksella oli erottanut itselleen nurkan, johon mahtui nojatuoli ja +pieni pöytä. Tämä oli hänen pyhä paikkansa ja täällä hän vietti +vehnäleipähummailuaan. + +Hän hymyili yhtä astetta lämpimämmin ja ystävällisemmin kuin +tavallisesti, kiitti viimeisestä ja mittasi paarrenauhat erittäin +kohteliaalla tavalla. + +Sitte hän kysyi, eikö neitiä haluttanut tulla sisään tervehtimään hänen +äitiään. Kyllä, kyllä neitiä halutti. Ludde nosti tiskin luukkua ja +näytti hänelle tien. + +Siellä istui kuiva ja keltainen vanha rouva nojatuolissa ja luki +paksua, nitomatonta kirjaa, joka näytti hyvin kuluneelta ja jonka hän +oli kääntänyt nurin, voidakseen pitää lehdet koossa. Vanha rouva pani +kirjansa pöydälle ja silmälasinsa kirjan päälle, meni Malvinaa vastaan, +ojensi hänelle kätensä, niiasi ja sanoi olevansa iloinen, kun sai +tutustua Malvinaan. Ja Malvina tunsi ylpeänä, että tarvitsi vaan tulla +sivistyneitten pariin, tullakseen kohdelluksi kuin täysikasvuinen +nainen. Täällä ei ollut kukaan nähnyt häntä lyhyissä hameissa ... +tuntui oikein suloiselta, kun ei ollut pappaa eikä emännöitsijää +mukana, pappa kun oli niin sietämättömän levollinen, niinkuin ei ketään +muuta ihmistä maailmassa olisikaan, ja emännöitsijä niin hyväluontoisen +pilkallinen, johon ei koskaan kannattanut suuttua. + +Vanha rouva näytti olevan hyvin iloissaan Malvinan käynnistä, sanoi, +että täällä maalla ei ollut kenen kanssa seurustella, vaan täytyi vaan +turvautua "kirjastoonsa" -- tätä sanoessaan hän osoitti tuota paksua +kirjaa. Hän nyt niin suuresti rakasti lukemista. -- Niin, sitä +Malvinakin rakasti. Siten heille tuli puheeksi kirjallisuus. Vanha +rouva oli parhaallaan lukemassa Maria Sofia Schwartzia, mutta Malvina +sanoi mieluummin lukevansa Marlittia ja Molly Bavnia. + +Sitte pyysi rouva saada tarjota kupin kahvia, ja Malvina sai istuutua +vanhaan vitsatuoliin, jossa oli syvä, istumisesta painunut kuoppa +keskellä. Vanha rouva työnsi itse pallin hänen jalkojensa alle, +ikäänkuin Malvina olisi ollut ylhäinen nainen, jota piti kunnioittaa. + +Rouva puhui paljon hitain, sievistellyin lausein; ja Luddea +mainitessaan hän joka kerran sanoi: "poikani Ludvig". + +Malvina istui ja nautti. Hän tunsi sanomatonta mielihyvää, hän nojasi +taapäin narisevassa vanhassa vitsatuolissa, kuunteli hiilien rätinää +rautauunissa ja kuunteli ystävällisen tarkkaavaisena rouvan kertomuksia +ja pakinaa siitä, kuinka hän oli ollut nuori ja elänyt kaupungissa ja +ollut tanssijaisissa; ja rouvan äidistä ja hänen äidinäidistään, joka +oli ollut kauppaneuvoksetar ja niin rikas ja hieno ja saanut oman talon +miehensä jälkeen ja ollut niin ankara lapsenlapsilleen. Koko ajan +liikkui hidas mummo huoneessa totutulla varovaisuudella, joka johtui +siitä, että huone oli hyvin kapea ja että kaikki hyllyt ja pöydät ja +kaapit ja ikkunalaudat olivat täynnä vanhoja posliinikaluja: koiria ja +vaaseja ja munia ja säästölippaita, kaikkea, mitä voi kerätä vanhasta +talosta kaunoälytön vanha nainen, joka ei koskaan raski viskata pois +mitään. Mutta tämä kaikki huvitti Malvinaa ja hän seurasi tarkkaavasti +vanhuksen liikkeitä, kun tämä poimi esiin kuppia vanhasta, punaiseksi +maalatusta kaapista, sokeria vinosta ja narisevasta piironginlaatikosta +ja kermaa talletuspaikasta, joka näytti pieneltä, mustalta loukolta, +johon mörkö voisi piiloutua. Malvina vastasi niin järkevästi ja +vakavasti kaikkeen, ja koko ajan tepasteli Ludde ulos ja sisään puodin +ja tuon pienen huoneen väliä, nauttien oudosta hauskuudesta, samalla +kun hän hoiti kauppaansa. + +Jo oli hämärä, ennenkuin Malvina ajatteli kotiin lähtöä. Hänellä oli +mitä varmin tunne siitä, ett'ei kukaan hetkeäkään ollut pitänyt häntä +lapsellisena; ja niin mainion hauska oli olla aikaihmisenä ja +passattavana. Vanha rouva tarjoutui katsomaan puotia, että Ludde saisi +saattaa neiden kotiin. Ja Ludde pukeutui. + +Kun he tulivat ulos, oli hyvin kylmä, ja pyöränjäljissä oleva jää +pirstautui pieniksi hienoiksi tähdiksi, niinkuin ohut kilisevä lasi +heidän jalkojensa alla. + +Se kuului niin lystiltä, ja Malvinalle tuli hirveä halu keksiä jotain +kepposta, mitä hyvänsä. Hän vilkasi nopeasti Luddeen, mutta tämä ei +näyttänyt ollenkaan halukkaalta sellaiseen; hän vaan kulki ja hymyili +hiljaa, tavalliseen tapaansa, ikään kuin juuri tämä olisi parasta +kaikesta, mitä ajatella voi, nimittäin saada näin astua Malvinan +vieressä tiellä. Hän astua juntusti eteenpäin, hitaasti ja tyynesti ja +tanakasti, vatsa ulospäin, ikäänkuin hän olisi kantanut jotain +edessään. + +"Ettekö luistele?" kysyi Malvina vihdoin, menetettyään kaiken toivon +voida vietellä Luddea johonkin ilveeseen. + +"E-en", sanoi Ludde ja hymyili vielä kirkkaammin kuin muulloin; "mutta +luulen kyllä, että osaan vielä luikua laskea." + + * * * * * + +Oltiin joulun ja uudenvuoden välillä, ja kun ihmiset nyt olivat +ostaneet sekä kalaa että kyntteliä ja riisiryyniä, niin ei Luddella +ollut paljoa tekemistä puodissa. Hän sai loikoa päivät pitkät +nahkasohvallaan, polttaa piippua ja lukea romaaneja, kunnes kirja +pudota puksahti lattialle ja Ludde heräsi. + +Malvina oli käynyt ostamassa pientä tavaraa pari kertaa ja molemmilla +kerroilla oli hänet kutsuttu sisään kahville. Mammalta ei ollut jäänyt +huomaamatta, kuinka Ludden mieli oli kiintynyt Malvinaan. Hän näytti +vallan erilaiselta, kun Malvina oli siellä, -- aivan sellaiselta kuin +lapsena ollessaan, kun hän sai uudet vaatteet. + +"Mamma", sanoi hän eräänä päivänä (ja hän hymyili niin, että ääntäminen +kävi vallan sammaltavaksi, sillä Luddelta oli pari hammasta poissa), +"eikö mamman mielestä neiti Bökman ole hyvin hauska tyttö?" + +Äiti ymmärsi kysymyksen sisimmän merkityksen. + +"On, mutta hän on niin nuori", vastasi hän. + +"Niin, sepä se", myönsi Ludde sävyisästi. Hänestä tuntui, kuin ei hän +koskaan olisi nähnyt kenenkään olevan nuoren. Tytöllä oli niin punaiset +posket ja niin kiiltävät silmät; kun hän nauroi, niin Luddea +vavahdutti. Hän tunsi kuni surua, kaipausta tai ikävöitsemistä. Hän +tahtoi nauraa niinkuin Malvina, mutta ensi kerran meni hänelle mieleen +että hänen naurunsa kuului niin hullulta ja hän häpesi sitä. + +Ludde tiesi varsin hyvin, että hän tahtoi mennä naimisiin Malvinan +kanssa, mutta hän häpesi puhua siitä, yksin äidilleenkin. Malvina +nauroi useammin kuin ennen ja hänen käytöstavassansa huomasi Ludde +jotain keikahtelevaa ja heiskahtelevaa, joka hurmasi häntä, mutta joka +häntä myöskin pelotti. Kun hän tuli heidän pieneen huoneeseensa, +kääntelihe hän niin rivakasti ja liikkui niin varomattomasti, että +Ludde istui koko ajan kuin hehkuvilla hiilillä. Saattaisihan hän +pudottaa jonkun äidin posliinikalleuksista, ja siinä tapauksessa eukko +unohtaisi itsensä ja antaisi tytölle yhden noita läksyjä, jotka Ludde +tunsi liiankin hyvin ja jotka hänestä itsestään olivat tehneet sen +mallimiehen, mikä hän oli. + +Tähän asti oli kuitenkin kaikki käynyt onnellisesti. + +Uutenavuotena piti rouva mammalla olla tavallinen kestinsä, jolloin hän +kutsumuksellaan kunnioitti kaikkia, jotka vuoden kuluessa olivat +hänelle jotain huomiota osoittaneet. Sinne tuli silloin kylän +ylhäisemmät käsityöläisrouvat -- toiset saivat kauniisti jäädä syrjään, +sillä papin leski ei millään muotoa tahtonut talonpoikaisaineksia +seurapiiriinsä. Muutoin kuului seuraan enimmäkseen miespuolia, muutamia +Ludden parempia kauppatuttavia, jotka joivat totia ja pelasivat +korttia. + +Malvina oli istunut kotona koko jouluajan ja oli vähällä itkeä +ikävästä; hän kävi sentähden hyvin iloiseksi, kun kutsumus tuli, ja hän +päätti laittaa itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista, että hänet +oikein erottaisi muusta seurasta. Kaksi yötä hän makasi papiljotit +hiuksissa; ja kun hän astui sisään Ludden mamman vieraskamariin, oli +hän näöltään kuin kerubi. Ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että +hän oli kaupungin lapsi kaikkien näiden maalaisten joukossa. + +Nuorisoa ei siellä ollut ketään muita kuin Malvina; mutta hauskalla +tuulella siellä oltiin ja mieliala oli hilpeä, sillä kahdesti oli +lämmintä kahvia tarjottu ja sitäpaitsi muita herkkuja, niinkuin +karamellia ja "muiskuja" ja omenoita ja pähkinöitä. Sekä mummot että +rouvat ottivat itselleen runsaan varaston, ja sitte kun he lopuksi +olivat juoneet "bischoffia", istuutuivat he pelaamaan "pyrstötähteä" +pähkinöistä. Tämä oli loistokohta. Mutta Malvinalla, joka ei peliä +tuntenut ja jota ei pyydetty siihen mukaan, oli ikävä. Luddella oli +täysi työ isännänvelvollisuuksissaan, joihin hän antautui täydellä +todella. Hän pysytteli enimmäkseen herrojen huoneessa, mistä +tupakkasavun tuoksahduksia tunki naisten luo. Malvina kuuli hänen joka +toinen minutti sanovan "maljanne" ja "ettehän te juo mitään". + +Hän näytti aivan unohtaneen, että Malvina oli olemassa, ja mitä +iloisemmaksi rouvat tulivat ja mitä innokkaammin he kiintyivät +"pyrstötähteen", sitä vähemmän he välittivät tytöstä. + +Huoneessa oli hyvin kuuma, ja Malvina pujahti saali päässä ulos +saadakseen hiukan raitista ilmaa. + +Ulkona oli kirkas kuutamo. Toisessa huoneennurkkauksessa näki hän +hoikan vartalon, joka herätti hänen huomiotaan. Hän meni lähemmä ja +näki, että poika oli puettu herraspukuun ja että hänen huomionsa oli +tarkoin kiinnitetty johonkin, joka tapahtui nurkan takana ja jota hän +siis ei voinut nähdä. Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin herännyt ja +hän hiipi vielä etemmä. Hän huomasi kaksi keskenkasvuista poikaa, jotka +pitkällä papukepillä tavoittelivat jotain, joka oli korkealla +pääsemällä, jonne he nähtävästi eivät voineet ylettyä. He nauraa +kihistelivät; ja kolmas poikanen, joka oli vähän pienempi niitä kahta, +seisoi ja katseli noita temppuja ja näytti niin halukkaalta auttamaan, +jos vaan saisi luvan. + +"Pojat! Heittäkää pois!" huusi nurkan luona seisova nuorukainen heti, +kun huomasi Malvinan. Se oli huomattavasti varoitusmerkki, vaikka se +oli olevinaan nuhde. + +Malvina oli menehtyä uteliaisuudesta. Tämä oli aivan varmaan jotain +hänen mieleistään, vaikka hän ei voinut arvata, mitä. Herraspukuinen +nuori mies, joka näytti jokseenkin hänen ikäiseltään, pisti kädet +taskuihinsa ja koetti näyttää siltä, kuin olisi hän vaan ulkona +kävelemässä tiellä. Hän kulki aivan Malvinan sivuitse, ja yhdellä +ainoalla silmäyksellä oli tyttö huomannut, että hänessä oli jotain +kaupunkilaisen tapaista, että hänellä oli melkein sotilasmainen suora +ryhti ja että hän oli sievä näöltään. Jos hän nyt antaisi hänen mennä, +ei hän milloinkaan maailmassa saisi tietää, mitä noilla pojilla +oikeastaan oli mielessä -- ja se varmaan oli jotain hauskaa. Hän katsoi +poikaan: arasti, viekkaasti, uteliaasti. + +"Mitä...?" Lauseen keskeytti naurahdus, joka muistutti oravan +houkutusääniä. "Mitä ne aikoivat keksiä?" + +Jäykkä nuori mies katsoi häneen. Tyttö seisoi siinä niin +naurunhätäisenä ja uteliaana, musta pieni saali, jonka hän oli +heittänyt päähänsä, näytti kätkevän niin paljon poikamaista +pahankurisuutta, kun hän noin sivulle katsoi, pysyen vähän loitompana, +valmiina juoksemaan pakoon taikka purskahtamaan nauruun aina +asianhaarojen mukaan. + +Poika näki heti, että hän oli joutunut tekemisiin hengenheimolaisen +kanssa. Sotilasmaista jäykkyyttä lievensi veitikkamainen hymy, joka +tanssi ja hyppi hänen suupielissään. + +"Ne olisivat..." hän puhui äänellä, joka ei ollut vielä ennättänyt +päästä murroksesta -- "ne olisivat..." hänen täytyi kumartua ja panna +käsi suunsa eteen, sillä hän purskahti nauruun. + +"Mitä ne olisivat?" + +Malvina oli tullut yhden aivan pienen askeleen likemmä. Hän katsoi +pojan kasvoihin iloisesti odottavana, hänen silmänsä nauroivat ja hänen +suunsa oli puoleksi auki ollakseen oikein valmiina päästämään naurun +purskahduksen, mutta vielä se oli liian aikaista. + +Nuoren miehen, jolla oli äänenmurros, täytyi yskiä ja nieleksiä, +ennenkuin hän taisi hillitä hilpeyttään. + +"Niin" -- alotti hän, mutta keskeytti äkkiä. "Neitihän on kestissä +tuolla?" + +"Niin. Mutta mitä se tekee?" Ei siinä ollut vähintäkään epäilemistä, +että hän ja tuo poika kuuluivat yhteen tavalla tahi toisella, ja hän +uskalsi mennä vielä askeleen lähemmäksi, niin että he nyt seisoivat +vieretysten. Ja ikäänkuin suostumuksesta vetäytyivät he rakennuksen +varjoon. + +"Oletteko sukua heille?" kysyi nuori mies varovasti. + +"En suinkaan. Minä olen Peter Dalsgårdin tytär." + +"Ah", huudahti kavaljeeri iloissaan. + +"Mitä se oli? Kertokaa." + +"Niin, ne ovat ... ne ovat panneet ylös sängynuutimen tuolla sisällä." + +"Jaha." + +"Ne ovat ripustaneet sen keppiin, jonka ovat pistäneet ulos +venttiilistä." + +"Ah!" Malvina ei vielä ymmärtänyt mitään. + +"Jos nyt voisi osua suoraan kepin päähän, niin..." + +Nyt hän ymmärsi. Hän pisti kaksi tyttömäisen laihaa kättä mustan saalin +alle ja liitti ne ristiin ihastuksesta, joka oli niin ylenpalttinen, +ett'ei se voinut päästä ilmoille edes naurun puuskana. + +Ilo löydöstään, tuosta nuoresta miehestä, saattoi hänet unhottamaan +kaikki arvelut. + +"Odottakaahan", sanoi hän ja pani sormen suullensa. "Niin, ne istuvat +siellä 'pyrstötähteä' pelaamassa." + +Hän näytti aikovan juosta sisään. + +"Luistelettehan, neiti?" + +"Kyllä." + +"Saanko tulla huomenna teitä noutamaan?" + +"Kyllä." + +Hän kiiruhti sisään ollakseen näkemässä, kun teko pantiin toimeen. Hän +iloitsi sanomattomasti kuvaillessaan mielessään, miltä näyttäisi, kun +kangistettu sängynuudin pilvenä tulisi iloisten rouvien päälle. + +Itse hän tietysti oli varoillaan, kun laviini laski alas pyrstötähteen. +Siitäpä vasta huuto syntyi ja kaakotus ja ihmetteleminen! Alussa ei +ymmärretty mitään, mutta lopulta selvisi yhdelle terävimmistä rouvista, +että ilkeät pojat kai olivat olleet pelissä ja työntäneet sisään kepin. + +Indianiulvonnan kuultuansa oli Ludde yhtä hymyilevänä kuin tavallisesti +tullut katsomaan, mikä oli hätänä, ja talon miespuolisena isäntänä piti +hän velvollisuutenaan esiintyä kostajana. Hän otti puodista pitkän +hevospiiskan ja meni hymyillen tekemään oikeutta. + +Hetken päästä tuli hän sisään jälleen. "Siellä ei ollut ketään", sanoi +hän, "ei kerrassaan ketään." + +Seuraavana päivänä tuli nuori mies, noin 15 vuotinen, Dalsgårdin +kyökkiin ja kysyi, oliko neiti kotona. + +Emännöitsijä vastasi myöntävästi ja pyysi hänen käymään sisään. +Muutamia minuttia sen jälkeen nähtiin nuorten kulkevan pitkin tietä, +kummallakin luistinpari roikkumassa käsivarrella. + +Malvina oli jo saanut kuulla, että hänen ritarinsa nimi oli Anders +Walberg, että hän oli seitsemännen luokan alaosastolla ja että hänestä +tulisi luutnantti. Hänen isänsä oli lipunkantaja ja asui virkatalossaan +toisella puolen kylää. + +Myllynsulussa oli suuri, oivallinen jää. Siellä jo oli muutamia +puukenkäpoikia, jotka laskivat luikua. + +"Minä menen hetkeksi alas jäälle", sanoi Ludde mammalleen, kun oli +nähnyt Malvinan kulkevan ohitse. + +Tuolla alhaalla oli nuori Anders Walberg levittänyt viittansa rannalla +olevalle kivimöhkäleelle ja viitalla ja kivimöhkäleellä istui Malvina, +sillä välin kuin tuleva luutnantti oli polvillaan ja pani hänelle +luistimet jalkaan. Oli pureva pakkanen ja hänen kätensä olivat sinisen +ja punaisen kirjavat; ja häntä paleli niin, että sormet värisivät kuin +vanhan juopostuneen miehen; mutta hänen poskensa olivat yhtä säteilevän +lämpimät kuin Malvinan ja molemmat näyttivät he niin iloisilta ja +innostuneilta, kuin koko maailmassa ei olisi ollut mitään muuta, kuin +tuo välkkyvä luistelurata, joka vaan näytti heitä odottavan. + +Ludde laski pienen luikosen, että hänet huomattaisiin, mutta Malvina +oli kumartunut alas koetellakseen, olivatko luistimet lujassa. + +"Oh! Teitä varmaan kauheasti kylmää", sanoi hän äänellä, joka väräji +ylpeydestä ja ilosta ja monesta muusta seikasta. + +"Ei, minua ei kylmä ollenkaan", vastasi kavaljeeri nousten ylös, teki +sitte komean käännöksen pyöräyttääkseen kahdeksikon ja näyttääkseen, +kuinka hyvästi hän osasi luistimilla käyttäidä; sitte ojensi hän +kätensä ja Malvina pani siihen omansa. Luistimet leikkasivat jäätä, +kuin timantti lasia, ja teräs välähti joka kerran, kuin jalka sattui +tekemään käännöksen aurinkoa kohti. Jotain nuorta ja notkeaa ja +raitista oli kaikissa heidän liikkeissään. + +Ludde juoksi jäällä: Kops, kops, kops, muutamia askelia ja sitte pitkä +luiku. Hän juoksi varovasti, ett'ei lankeisi ja hänellä olivat molemmat +kädet housuntaskuissa, ett'ei häntä kylmäisi. + +Hän huvitteli kuin lapsi ja hymyili juostessaan. Kyllä hän saattoi +vielä mukana olla. Hän oli niin hyvillään luikosistaan. Hän tiesi jo +poikaijästään saakka, että hän laski paremmin kuin muut yhtäikäiset, ja +hän ei tullut ajatelleeksi, että hänen yhtäikäisensä eivät nyt enää +luikua laskeneet. Hän taisi vielä temppunsa... + +Luistelijapari oli kääntynyt takaisin ja tuli häntä vastaan. + +Kops, kops, kops -- luiku, sanoivat Ludden pienet paksut jalat, ja +kesken mallikelpoisinta luikua otti hän hatun päästään ja tervehti +lankeamatta. + +Malvina nyökäytti päätään ja huusi: "kiitoksia eilisestä!" ja sitte +kiiti hän pois koulupoikansa kanssa. Ludde saattoi kuulla heidän +räkättävän puhelunsa, jota välistä keskeytti Malvinan livertelevät, +puoleksi tukahdutetut naurahdukset tahi ilonhuudahdukset -- terävät +pienet äännähdykset, kuin linnun tai oravan. Hän näki Malvinan punaiset +posket, hänen veitikkamaiset silmänsä, ja siinä hiljaa seisoessaan ja +kuullessaan ja nähdessään selveni hänelle yht'äkkiä, mitä se merkitsi, +että hän oli nuori. Ludde ymmärsi, että hän ja Malvina eivät koskaan +voisi tulla yhdenlaisiksi. + +Hän laski vielä pari luikua pysyäkseen hämmentymättä, ja hän hymyili, +kuten tavallisesti, kun hän juntusti kotiin päin; mutta sieramien luota +kulki pari juovaa hänen suupieliinsä, ikäänkuin alituinen +hymyileminenkin voisi katkeralta tuntua. + + * * * * * + +Ludde kerkesi vanheta ja harmaantua, ilman että hänen naimistuumistaan +mitään tuli, ja hänen äitinsä koottiin isäinsä tykö, saamatta nähdä +Ludden astuvan pyhään aviosäätyyn. Ja kylään tuli nuorempi kauppias, +joka otti ostajat Luddelta, mutta siitä ei Ludde välittänyt. Hän +saattoi elää kuitenkin, hänellä oli säästöpankinkirja alinomaa +kaksinkertaisiksi kasvavine panoksineen, ja hän oli yksin. Pahinta oli +taloudenhoito ja muu sellainen, sillä Ludde oli lähes 50 vuotta saanut +tottua siihen, että mamma piti huolen kaikesta, niin että hän itse ei +kyennyt pitämään huolta mistään. + +Kylässä oli muudan leski, noin Ludden ikäinen. Hän oli monet vuodet +hoitanut erään vanhanpojan taloutta; ja kun tämä kuoli, testamenttasi +hän leskelle talon. Leski teki uskollisesti viimeiseen saakka kauppaa +Ludden puodissa, mutta sanoi hänelle usein kahdenkesken, että hän oli +tyhmä, kun ei lopettanut kauppaansa; olihan hän nyt niin hyvissä +varoissa, ett'ei hänen tarvinnut istua siinä kuin orja ja totella +kelloa. Hän saisi myydä talonsa ja tavaravarastonsa ja ruveta hänen +hyyryläisekseen. + +Ludde teki, niinkuin leski oli sanonut. Hänellä ei ollut enää ketään +muuta, jota totella, ja hän ei voinut elää tottelematta jotakuta. + +Kummalliselta tuntui alussa vapaana olo; se ei ollut helpotusta: se oli +kaipausta. Kaiken ikänsä oli hän elänyt mamman tahdolla; ja hän ei +ollut tottunut itse tahtomaan. Mutta hän piti emännästään. Se oli aina +ystävällinen eikä riidellyt koskaan, kuten mamma vainaja oli tehnyt, +milloin ei ketään ollut kuulemassa. Ja hän laittoi hyvää ruokaa; ja +Luddella ei mielestään ollut koskaan ollut niin hyvä olla kuin nyt. + +Ihmisillä oli tosin yhtä ja toista lörpöteltävää emännöitsijästä ja +vanhuksesta ... siitä, joka oli hänelle talon testamentannut; mutta +Ludde ei voinut ikinä uskoa ... ei, Ludde ei todellakaan voinut ikinä +ajatella, että... + +Leski näytti siistiltä ja sievältä eikä Ludde olisi koskaan uskaltanut +olla nenäkäs häntä kohtaan; silloin leski heti suuttuisi, eikä koskaan +voisi antaa hänelle anteeksi. + +Ludde _ei_ koskaan ollut nenäkäs; mutta naimisiin he kuitenkin +joutuivat lopulta. Kun leski huomasi, ett'ei Ludde ottanut +lähestyäkseen, lähestyi hän itse. Ja lopuksi kosi hän itse; ja se oli +Ludden mielestä hyvä. Naimisiinhan hänen oli mentävä. Eikä siitä +muutoin olisi mahtanut mitään tulla. Hän ei olisi koskaan niin pitkälle +päässyt; hän ei olisi rohjennut. + +1888. + + + + +ERI HAAROILTA. + + + +I. + +Toripäivän jälkeen. + + +Toriliike oli loppunut, ja niillä, jotka olivat unehtuneet kylään niin +myöhäksi iltapäiväksi, oli kiire lähtö kotiin. + +Pienessä kirjakaupassa, joka enemmän oli kirjatoukan piilopaikan kuin +tavallisen myyntihuoneen näköinen, oli kaupanhoitaja istuutunut +levollisena työhönsä. Hän ei odottanut enää ostajia sinä päivänä. + +Mutta kauvan hän ei ollut siinä istunut, ennenkuin keski-ikäinen mies +astui sisään. + +Ensi silmäyksellä näki hän, että se oli työmies, että pitkä parta oli +hyvin hoidettu, että kasvoissa oli jotain surumielistä, sekä että +vaatteet olivat kotona kudotut ja tavattoman siistit. Seuraava silmäys +sanoi hänelle, että mies, huolimatta kalpeista kasvoistaan ja +arvokkaasta ryhdistään, oli -- humalassa. + +Hän näki sen miehen jäykästä katseesta ja säpsähti sen huomatessaan. Ei +pelosta, vaikka häntä suuresti kauhistuttivat humalaiset ihmiset, vaan +siksi, että tuo havainto tuli niin odottamatta, ja sitäpaitsi eräästä +toisesta syystä, josta hän ei silloin voinut päästä selville. + +Inhottavaa on, kun raa'at kasvot paisuvat ja hehkuvat humalan +vaikutuksesta, mutta kun näkee älykkäisyyden taistelevan tuota +hourumaista tylsyyttä vastaan ja sortuvan, kun näkee luonnostaan +sielukkaiden silmien jähmettyvän kiillottomaksi katseeksi, niin tuo on +jotain niin inhoittavaa, niin kauhistavaa sille, joka ei ole siihen +tottunut, että mieli nousee vallan kuohuksiin! + +Juuri tätä tunsi kirjakaupan omistaja, katsellessaan ostajaa, joka +kaikesta huolimatta herätti hänen mielenkiintoaan taikka, pikemmin +hänen uteliaisuuttaan; sillä miehen koko ulkonainen olento, jossa +ilmaantui hänen asemalleen tavaton somuus, tuntui sisältävän +vastalauseen tuota tilaa vastaan, jossa hän oli, samaten kuin myöskin +kasvojen ilme, joka vielä humalassakin oli niin maltillinen. Jos ei +olisi nähnyt noita laimakoita silmiä ja liian ventoja polvia, olisi +voinut pitää häntä työmiehen esikuvana. + +Hän pyysi pientä lääkärinkirjaa, jota kansa paljon käyttää. Se oli +esillä pöydällä, ja kun hän oli sen saanut, alkoi hän hyvin tarkasti +selailla ja lukea sitä, kuten talonpoikien on tapana kirjoja +ostaessaan. Hän tiesi, että hän oli juonut liiaksi, ja hänen joka +liikkeestään näkyi, että hän koetti sitä salata. Hän tahtoi näyttää, +että hän taisi sekä ajatella että puhua, seisoa ja astua, mutta se +juhlallinen varovaisuus, jolla hän teki nuo konstit, osoitti selvästi, +minkälaista ponnistusta ne vaativat. Tuo kaikki olisi ollut +sanomattoman koomillista, jos vaan mies itsessään ei olisi niin hyvältä +näyttänyt. Mutta sellaisena, kuin asian laita nyt oli, teki se häneen, +joka katsoi, vielä tuskallisemman vaikutuksen. Hän pelkäsi tätä miestä +vähemmän kuin tavallisia juoppoja, mutta se rikos, minkä mies oli +itseään vastaan tehnyt, näytti hänestä suuremmalta. + +"Luuletteko, rouva, että tästä kirjasta voi olla mitään hyötyä?" kysyi +hän ja katsoi myyjään. + +"En tiedä", vastasi tämä kierrellen, "luulen, että on viisaampaa kysyä +neuvoa lääkäriltä." + +"Minä olen mätännyt satoja kruunuja tohtoreille, eikä siitä ole +sittenkään apua lähtenyt", sanoi mies hiukan kärttyisesti. + +Nainen oli ääneti ja toivoi, että vieras menisi pois. + +"Ei tästä kirjasta mahda suuresti hyötyä", sanoi hän taas, hetken vaiti +oltuaan. + +"Kenties ei", myönsi nainen väsyneellä äänellä. + +"Mutta kentiesi se on usko, joka auttaa", lisäsi mies, koettaen olla +leikkisä. Juuri kuin hän hymyillen katsoi naiseen, tuli hän ottaneeksi +tahdottoman askeleen sivulle päin. Hän katsoi erääseen peiliin ja +siveli partaansa saadakseen naisen siihen luuloon, että hän oli tehnyt +tuon äkillisen liikkeen tahallaan. Sitte heitti hän naiseen nopean +silmäyksen nähdäkseen, oliko tämä mitään huomannut. + +Nainen oli järkähtämättömän vakavan näköinen. + +"Ettekö luule, että usko sen tekee?" toisti hän ja asettui pöydän luo, +koettaen vielä kerran saada itsensä vilkkaan näköiseksi. + +"Saattaa tehdä", vastasi nainen, + +"Arvelen, että usko se auttaa. Minä otan tämän kirjan, olkaa hyvä ja +pankaa se kääröön." + +Näitä sanoja sanoessaan otti hän taas askeleen sivulle päin, tointui +kuitenkin heti ja vetäsi liiviänsä, ikäänkuin se olisi ollut vinossa. + +Nainen nousi kääriäkseen kirjan paperiin. + +"Rouva käy kainalosauvoilla?" sanoi mies kiireesti ja muuttuneella +äänellä. + +"Niin", vastasi kaupanhoitaja jörösti. Hänestä tuntui sietämättömältä +keskustella tästä surullisesta asiasta humalaisen miehen kanssa. + +"Mikä siihen on ollut syynä?" kysyi mies virkeästi ja vakavammalla +äänellä. + +"Tapaturma", vastasi nainen lyhyesti, luoden häneen terävän katseen. + +"Vai niin", sanoi mies melkein alakuloisesti, "minä luulin, että +kolotus siihen on syynä ollut, monet tulevat rammoiksi siitäkin. Eikö +rouva voi koskaan tulla terveeksi?" + +"En", vastasi hän tylysti. + +Mies huomasi sen, pani rahat pöydälle, kumarsi ja meni, heittäen vielä +pitkän silmäyksen sauvoihin. + +Kirjakauppias istuutui jälleen työhönsä, mutta puolen tunnin päästä +ilmaantui sama ostaja taas ovelle. + +Vastatessaan hänen tervehdykseensä näytti nainen vähän kärsimättömältä. + +"Rouva on hyvä ja antaa anteeksi", sanoi hän kohteliaasti, "mutta minä +en ole voinut olla ajattelematta noita kainalosauvoja, ja lopulta minun +täytyi tulla tänne takaisin puhumaan niistä. Minun vaimollani on ollut +kolotus seitsemän vuotta ja nyt hän ei voi liikkua ilman sauvoja; rouva +käy niin hyvin noilla, ja minä ajattelin, että jos voisin hankkia +hänelle -- raukalle -- parin samanlaisia, niin olisi se suuri helpoitus +hänelle. Ettekö luule sitä?" + +"Sen kyllä luulen", vastasi nainen katuen äskeistä tylyyttään. + +"Ja sitte minä pyytäisin, että saisin oikein katsella niitä, sillä +sellaisia en ole koskaan ennen nähnyt." + +Nainen ojensi hänelle toisen sauvoista, ja hän katseli sitä tarkoin. + +"Niin, nämä ovat toista kuin minun vaimoraukkani!" sanoi mies ihaillen. +"Mutta hyvin kalliit ne mahtavat olla?" + +"Pelkään niin olevan." + +"Mutta siitä vähät; sellaiset hänen pitää kuitenkin saada! Antakaa nyt +anteeksi tunkeilevaisuuteni, mutta en voinut olla kysymättä." + +"Olen iloinen siitä, että kysyitte", vastasi kirjakauppias hiljaa, +"teitte hyvin, kun ajattelitte sairasta vaimoanne." + +"Olen aina häntä ajatellut", sanoi mies teeskentelemättömästi, ja +kyyneleet nousivat hänelle silmiin, "kaikkea on koetettu, mitä +ihmiskyky voi, mutta siitä ei ole apua lähtenyt." + +"Surkeata on, kun äidin talossa täytyy olla sairaana", sanoi rouva +katsomatta ylös. + +"Kyllä kai", vastasi mies ja pudisti surullisesti päätään, "mutta +ajatelkaapas, rouva, niin huono kuin hän onkin, on vaimoni itse kutonut +nämä vaatteet." + +Hellällä ylpeydellä kohotti hän toista takinhihaansa, ja rouva silitti +sitä kädellään. + +"Hyvin kaunista vaatetta", sanoi nainen. + +Hän näki nyt miehen toisessa valossa, ja rohkaistuna hänen +ystävällisyydestään alkoi mies kertoa -- peittelemättä, kuten +maalaisten on tapana -- vaimon pitkällisestä sairaudesta, omista +koettelemuksistaan, suruistaan ja toiveistaan, ja mitä pitemmälle hän +puheessaan pääsi, sitä enemmän valtasi hänet tunteensa ja muisto siitä, +kuinka hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä ja aina koettanut pysytellä +pystyssä. Katse kadotti vähitellen tylsyytensä ja ryhti tuli vakavaksi. +Mutta välistä täytyi hänen koettaa pidättää kyyneleitään, sillä humala +teki hänen mielensä vielä herkäksi. + +Sitte hän lähti, jättäen jälkeensä ystävällisen muiston ja selvän +todisteen siitä, kuinka todellinen rakkaus voi ylentää ja jalostaa +kaiken, mikä on sen vaikutuksen alaisena -- humalaisen miehenkin. + +1884. + + + +II. + +Ramlösasta. + + +Oli sunnuntai. + +Helsingborgin satama lepäsi peilikirkkaana, ja parvekkeelta, jossa +istuimme, oli oivallinen näkyala salmen yli, jonka pinta liikkui +pieninä välkkyvinä aaltoina, terävästi ja nopeasti, niin että silmiä +vihloi. Kauvempana näkyi Tanskan ranta ja Helsingör ynnä uljas +Kroneborg, kaikki tuon keveän, lämpöisen sumun verhossa, joka saattaa +esineet näyttämään samalla niin houkuttelevan läheisiltä ja niin +etäisiltä. + +Meitä lähinnä, laiturin vieressä, seisoi tyhjä höyryvenhe, joka oli +runsaasti koristettu lipuilla ja viireillä. + +"Mikä nyt on?" kysyin minä ja osotin höyryvenhettä. + +"Siinä on tullut tänne eräs tanskalainen työväenyhdistys, joka on +mennyt Ramlösaan huvittelemaan." + +Ramlösaan -- jospa menisimme sinne syömään päivällistä? + +Sanottu ja tehty. Kirsikkakori ja viiniputeli tyhjennettiin kiiruusti, +ja sitte sitä lähdettiin. + +Tie kulki viehättävien kesäasuntojen ja muhkeiden huviloiden välitse, +ja teidän nöyrä palvelijanne keinui eteenpäin kauniissa vaunussa niin +huoletonna, kuin olisi hän voinut ajaa jälkimaailmaan saakka +herttaisten ystävien kustannuksella. + +Ensin tietysti suuntasimme askeleemme seurahuoneelle, virvoittaaksemme +maallista majaamme. Siellä juuri oltiinkin päivällistä syömässä, ja +ruokasoitanto pauhasi parhaallaan. Me valitsimme paikkamme niin kauaksi +siitä kuin mahdollista verannalle, josta oivallisesti voi nähdä siellä +vallitsevan vilkkaan elämän. Terveysvedenjuojien hienoimmisto muodostaa +täällä ikäänkuin erityisen maailman, hohtavan kirjavan maailman +salonkihymyineen, uusine kesäpukuineen, iloisine pakinoineen ja +vanhoine juttuineen. Nuoret naiset, jotka siellä lämpöisessä valossa +käyskentelivät viileissä puvuissaan, näyttivät todellakin niin +kukoistavilta, että -- mitä lienevät toivoneetkin löytävänsä +kylpypaikasta -- terveyttä eivät ainakaan tarvinneet sieltä etsiä. Ja +ylt'ympäri, alhaalla kentällä ja ylhäällä kalliolla, seisoi vanhoja +puita, korkeina ja arvokkaina, niinkuin olivat seisseet siellä monta +vuotta, viheriöinä ja auringon valaisemina, sill'aikaa kun allaan +olivat nähneet käyskentelevän ihmispolven ihmispolven jälkeen. Kukkia, +jotka olivat kuihtuneet. Perhoselämää -- katoavaisuutta! + +Naapureillemme tanskalaisille on tainnut tulla muodiksi huvitella +kesäiseen aikaan tällä puolen salmea, ja tanskaa kuulikin puhuttavan, +minne vaan kääntyi. + +Päivällisen jälkeen lähdimme alas lähteelle, missä vesi kihoaa esiin +jyrkästä ruosteenkarvaisesta kallionseinästä ja nuoret tytöt sitä +tarjoilevat. Yksi niistä oli äskettäin ottanut ensimmäisen palkinnon +muutamassa "kauneuskilpailussa", ja siltä näytti, että hän sen +ansaitsi, sillä hän oli todellakin kaunis, ja valkoinen harsohuivi, +jota niin yleisesti käytetään rahvaan seassa, sopi hänelle mainiosti. + +Nyt ei ollut varsinainen juontiaika -- tietysti -- mutta tarjoella he +vaan saivat, sillä vesi oli kylmää ja maistui hyvälle kesälämpimässä. +Tuolla luolassa oli sitä paitsi niin viileätä kuin kellarissa. + +Mitä Etretat on parisilaiselle, sitä on Ramlösa monet vuodet ollut +Skånen talonpojalle. Tänne tulee hyvin syötetty tasankolainen +saadaksensa vatsansa muutamia tuumia pienemmäksi ympärykseltään, tänne +tulevat rikkaat tilallisten tyttäret maailman nähtäviksi. Nämä +muodostavat seurapiirin puolestaan, yhtä pöyhkeän ja suletun kuin +muutkin. Mutta tänne lähettävät myös kunnat vaivaishoidon +kustannuksella taudin runtelemat sairaansa, enkä koskaan ole nähnyt +niin monta vertaistani kainalosauvoilla eteenpäin laahautuvan kuin +täällä. + +Kuljimme edelleen, ylös niitä jyrkkiä portaita, jotka vievät +"vuorelle", melkoisen korkealle mäelle lähteen toisella puolen. Täällä +vallitsee varsinainen kansanelämä ja tänne maalaiset matkustavat +sunnuntaisin viettääkseen jonkun hauskan hetken. Mäellä olevalla +kentällä oli jo sellainen telme kuin markkinoilla. Karuselli pyöri +musikin soidessa, häränpää sai raskaat iskunsa, ja oman vinkumisensa +säestämänä teki opetettu porsas temppujansa. Mutta vielä kuului kuorma +toisensa perästä ajaa vyöryttelevän pitkin tietä, ja rahvasjoukko +tiheni tihenemistään. + +Skånelainen huvittelee mielellään. Työmies raataa kuin juhta koko +viikon, mutta sunnuntaina hän tahtoo korvata vahinkonsa. Silloin +kajahtelee joka metsänrinne harmonikan räikeistä sävelistä, ja tukevat +jalat pyörähtelevät tanssikenttien poljetulla tanterella. + +Mutta täällä oli vähän parempaa. Täällä oli aitauksella ympäröitty +rata, suuri alaltaan ja lautalattialla varustettu, vaikka paljaan +taivaan alla. Soittamassa oli vinkuva orkesteri, kolmimiehinen, ja +maksuna oli kymmenen äyriä tanssilta, jonka seikan pitäisi taata radan +omistajalle kauniin puhtaan voiton, sillä tanssihaluisten tungos oli +suuri, ja orkesteri piti kyllä huolta siitä, ett'eivät tanssit tulleet +liian pitkiä. Seisoa ja levätä kesken tanssin ei siis voinut tulla +kysymykseenkään. Tahdottiin tietysti saada rahoistaan täysi arvo ja +tanssittiin, niin että hiki valui. Ennen kaatua kuin helpottaa! + +En tiedä mitään, mikä minua niin suuresti huvittaisi, kuin seisoa +hetkisen aikaa katselijana tanssilavan luona; ja moni mahtaa olla samaa +mieltä kuin minä, sillä lavaa ympäröi monet monituiset rivit +katselunhaluisia. Mutta ei se näyttänyt haittaavan tanssijoita. Ja +siinäpä se onkin! Tuo virkistävä -- olinpa vähällä sanoa mieltä +ylentävä -- vaikutus, jota tuntee tuollaisia luonnonlapsia +katsellessaan, johtuu juuri siitä, että ne eivät vähintäkään ajattele +sitä, miltä he näyttävät. He antautuvat hetken nautintoon niin +täydellisesti, että me "kulturi-ihmiset" tuskin voimme sitä +käsittää. Ja se se juuri antaa heidän raa'alle elämänilolleen +sellaisen välittömyyden, joka melkein saattaa meidät kadehtimaan. +Itsensäarvosteleminen -- tuo, että ikäänkuin asetutaan ulkopuolelle +itseään tutkiakseen vierain silmin itseään ja käytöstään -- on jotain +heille vallan tuntematonta. Sivistyneissä säätyluokissa on tuo +arvostelu kitkenyt pois kaikki silmäänpistävät säännöttömyydet ja +antanut yksilöille ulkonaisen yhdenmukaisuuden. Eriäväisyydet tuntuvat +vaan kuni vivahduksina ja ovat syvemmällä, sivistymättömissä ne +ilmaantuvat selvästi ja pinnalla. Niin, ei tarvitse mennä etemmäksi +kuin tanssilavan luo huomatakseen tätä. Yksilöisyyttä ei mikään +rajoita, ettekä löydä kahta paria, jotka tanssivat samalla tapaa. +Täällähän oli päälle päätteeksi tanskalaisia ja ruotsalaisia sekaisin, +mikä teki erilaisuudet vieläkin tuntuvammaksi. Tanskalaisen +työväenyhdistyksen jäsenet olivat aivan väsymättömiä ja erosivat +puheliaisuudellaan ja vilkkaudellaan meidän hitaammista +tasankolaisistamme. + +Tanskalaisten "daamien" puvuissa huomasi joskus jonkinmoista loistoa, +jota vastoin kaikkien ruotsalaisten puvut olivat samaa maalaista +kuosia, mutta tyytyväisyys oli yhtä suuri, ja kaikista näki, että he +tahtoivat huvitella koko viikon vaivojen edestä. + +Katsokaa tuota naista, hän on vielä nuori, varmaan joku muotiompelija, +sen näkee hänen pukunsa somuudesta, jossa ilmaantuu kaunoaistia, +Harjaantuneet kädet ovat asetelleet nuo reunustukset ja laittaneet tuon +hatun, ja jos hänellä olisi ollut varaa maksaa noille harjaantuneille +käsille, ei hän koskaan olisi tanssinut täällä. Kauniit kasvot, +älykkäiksikin voi niitä sanoa, mutta kalpeat yönvalvomisesta ja työstä. +Hän on seisonut ulkopuolella katselijajoukossa ja kuunnellut soittoa, +siksi kuin halu olla mukana on vallannut hänet. Onhan tämä joutopäivä, +ja hän on vieraassa maassa, ei kukaan hänen kauppatuttavistaan ole +täällä häntä näkemässä. Ja hän tanssii -- mitä se tekee? Huomenna hän +jälleen alkaa työnsä polkumyllyssä, tänään hän tahtoo olla vapaa ja +huvitella. + +Kauan, kauan täytyy muistaa tuollaisia kasvoja. Kavaljeri? -- +Tavallinen puoliherra, ken häntä ajattelee! + +Kas, tuolla tulee uljas pari! Molemmat ovat päättäneet tanssia +parhaiten koko lavalla. Se ei ole ruotsalaista valssia. Tanssittaja +niiaa ja heiluu tasaisesti, sirosti, ja vie vakavasti naistansa. Hän +pitkittää, hiljentämättä hetkeksikään, vaivatta, väsymättä ja +kiirehtimättä; näyttää siltä, kuin voisi hän kestää tuntikausia. Hänen +parinsa on hoikka ja soreavartaloinen; ilokseen heitä katsoo. +Huopahattu, jonka kupeessa on pieni höyhen, soveltuu miehelle +oivallisesti, ja hän on päivettynyt; mikähän hän lienee? Varmaankin +jahtimies jossain tanskalaisessa herrastalossa! Luuletteko, että hän +väsyy! Saattepa nähdä hänen keikkuvan lattialla joka-ikisessä +tanssissa. + +Mutta kas tuossa, vielä yksi tanskalainen pari! + +Heitä saa osotella, saa puhua heistä, ja me nauramme niin, että tuskin +jaksamme seistä, mutta he eivät näe mitään, eivät kuule, niin he ovat +vaipuneet hetken nautintoon. Heillä ei ole ainoatakaan ajatusta +ympärillään olevaa maailmaa varten, ei vähintäkään aavistusta siitä, +miten auttamattoman naurettavia he ovat. Molemmat ovat nuoria. Tarkan +miettimisen perästä tulee siihen johtopäätökseen, vaikka heiltä +kerrassaan puuttuu kaikkea nuoruuden viehätystä. Nainen on +päivänpaahtama kuin kalankaupustelija, mies kömpelö kuin +keskenkasvuinen koiranpentu. He ovat kaupunkilaisia, sitä ei ole +epäilemistäkään, jostain takakatujen kurjimmista hökkeleistä, yhdeltä +tai toiselta laiteelta, jossa saavat koko vuoden rehmää raskaassa +työssä, ja tämä on heidän suuri juhlansa. Niin -- kaupungin lapsia -- +panen vetoa vaikka mitä, että he ovat niitä. Heissä ei ole mitään +tuosta raakuudesta, joka vielä pysyy tuoreena ja terveenä. Ei, heissä +on sairaalloista hempeätuntoisuutta, joka vääntää kaikki väärään, ja +sitä paitsi koomillisuutta, joka sovittaa kaiken tuon vääristelyn. +Mutta mikä itsetunto! Työjuhdat ovat lyöttäytyneet lomailemaan ja +luulevat esiintyvänsä jonkinmoisella loistolla. Molemmat nostavat +nenänsä pystyyn, miehellä on sikari hampaissa ja hatunlieri selässä, +jota hän pitää koukussa. Ja koukussa ovat hänen polvensakin. Nainen +pitää leukansa tanssittajan olkapään yli ja tuijottaa, silmät puoleksi +ummessa, avaruuteen, samalla kun hänen laiha, likaisenruskea kätensä +pitelee suurta, valkoista nenäliinaa, joka liehuu kavaljerin selässä. +Nenäliinan käyttäminen on hänestä suurinta hienoutta. Ja pienillä, +tipsuttavilla askeleilla liukuvat he ympäri tanssilavan. Luulisi heidän +nukkuvan joka minutti, ja välistä pysyvät he samalla paikalla, pyöriä +tipsutellen vaan ympäri. Kärpästen olen nähnyt tanssivan samallaista +tanssia, kun ne ovat pysähtyneet ilmaan kauniina kesäiltana. Ja koko +ajan pitää tanssittaja naisen kättä ojennettuna kuten laivan +kokkapuuta. En koskaan ole nähnyt kahden olennon niin tylsätuntoisesti +kestävän sysäyksiä, sillä ei hetkeksikään kadonnut tuo muuttumaton +onnellisuudenhymy heidän kasvoistaan. + +Mutta mitä tämä? Meidän oma kuskimmehan tuolla myös on pyörähtelemässä. +Hänen ryhtinsä on moitteeton, ja hänen kasvoissaan kuvastuu +jonkinmoinen itsetuntoisuus. Tuo ei ole sokeata heittäytymistä huvin +valtaan, tuossa jo on jonkinmoista maltillisuutta, heräävää +itsensäarvostelemista. Sivistys tarttuu. + +Ja katsokaa -- tuossa sen jo näemme täysin kehittyneenä! Ruotsalainen +ylioppilas tanssii pikku sisarensa kanssa. Hän hymyilee tanssiessaan +ivallisen näköisenä, että nähtäisiin, että hän tanssii hänen tähtensä, +ei itsensä, että hän ikäänkuin korkealta katsoo halveksien alas tuohon +telmeesen. Hän ei hetkeksikään unohda, että hänellä on katsojia. +Hänelle tämä ei olekaan mitään huvia. + +Mutta nyt tuo jo tuntuu liian kirjavalta, ja siihenkin jo kyllästyy. + +Nousimme siis jälleen mukaviin vaunuihimme ja ajaa vyöryttelimme +sieltä, pois Ramlösan vanhojen puiden luota, kohti salmea, joka +kimalteli edessämme, ja kohti sen rannalla olevaa ystävällistä, pientä +kaupunkia. + +1885. + + + +III. + +Nummella. + + +Hiljaista on täällä kaukana nummella, ei ainoakaan ääni saavuta +korvaanne -- kyllä sentään, tuolta kaukaa tieltä kuuluu jonkun +vaunureman kolina, mutta se etenee etenemistään, ja nyt on taas +hiljaista. + +Eivät kaikki kykene käsittämään sellaisen maiseman kauneutta, kuin tämä +on, eivät kaikki voi nauttia tästä luonnon ylevästä levosta. Ja +kuitenkin se vaikuttaa niin valtavasti mieleen. + +Se, joka kerran avoimin silmin ja virkein mielin on nähnyt sellaisen +nummimaiseman, joita löytyy Pohjois-Skoonen salomailla, hän ymmärtää, +että voi rakastaa sellaista karua luontoa. + +Mutta sitte on sitä täytynyt nähdäkin, ei matkustajan tavoin, joka vaan +matkansa päätä odottaa ja ohimennen luo silmäyksen ympäristöön, eikä +myöskään seurassa, kulettaen mukanaan sovinnaisuuden jäykät muodot ja +mitättömät lörpötykset, vaan yksin kuin nummi ja vapaana kuin se. + +Mieleimmin jonain syyskesäpäivänä, kun kanervikko vivahtelee +tummimmasta ruskeasta sametinkaltaiseen vihreään. Kataja kasvaa +rehevinä kimppuina sammalenharmaiden kivien keskellä, ja puolukanvarret +leviävät punertavine marjoineen. Heittäytyy lyhyeen heinikkoon jollekin +mäenrinteelle, jota varjostaa pari eksynyttä koivua, ja silmäilee +seutua! + +Kukkuloina ja laaksoina se kohoaa ja laskee, ja kaikkialla on laiha +somermaa pukeutunut samaan rehevään pukuun. Tummat ovat värit, mutta +sitä paremmin ne kuvastuvat sinistä taivasta vasten. + +Parin kukkulan välissä kohoaa uljas metsä, ja kaukana jonkun kirkon +huippu. + +Ei näy viljelyksen jälkeäkään koko läheisyydessä, ei yhtä inhimillistä +olentoa; mutta alhaalla muutamassa notkossa, johon lähteensilmä on +hiukan ruohoa kasvattanut, kulkee muutamia lehmiä ja hevosia +laitumella; heidän levollisuutensa ja hyvinvointinsa lieventää taulun +kolkkoutta. + +Tuolla lailla maatessa, ajatuksiin ja joutilaisuuteen vaipuneena, voi +välistä tuntua, kuin aika olisi seisahtunut kulussaan, ja kaikki se +levottomuus, joka muulloin vie meidät muassaan, yht'äkkiä päästäisi +meidät irti, ja kaikki itsekkäät huolet haihtuisivat, ja tuntisimme +ainoastaan syvää, kaikkivoittavaa iloa siitä, että olemme ihmisiä ja +elämme. Silloin oppii rakastamaan hiljaisuutta ja nummea, silloin +tottuu silmä huomaamaan noita toisiinsa haihtuvia värivivahduksia, +jotka tälle luonnolle ovat niin omituisia, ja jotka sen juuri +tekevätkin kauniiksi. + +Piikikkäiden katajapensaiden ja kivisten mättäiden välitse kiertelee +kapea polku, kovaksi poljettuna. + +Katsokaa tuota varsaa! + +Sellainen pikku veitikka! Kas, kuinka hän piehtaroi ruohokossa ja +ojentelekse päivänpaisteessa, samalla tähystellen meitä +veitikkamaisilla silmillään. Sellainen sametinlienteä turpa -- ja miten +notkeasti kaareva kaula! + +Mutta mennään edelleen. + +Ette ole kenties koskaan nähneet todellista puutetta? Tahdon näyttää +teille sitä. En tuota "jaloa" köyhyyttä, josta runoilijat ovat +lauleskelleet, vaan kouraantuntuvaa hätää, johon on syynä miehen +juoppous ja naisen typeryys. + +Tuon puuryhmän takana näette talon -- sillä se on todellakin talo, tuo +kivihökkeli, ja täällä asuu ihmisiä. + +Ei ole nähtävissä puutarhan näköistäkään, ei perunanvarttakaan, ei +ihmisjalan taikka ihmiskäden jälkiäkään, muuta kuin tuo kiertelevä +polku ja tämä asunto. + +Harmaasta kivestä tehdyt seinät eivät ole liitetyt, vaan löyhästi +savella sivutut sisäpuolelta, olkikattoa ovat säät ja tuulet repineet, +toinen pääseinä on poissa, ja talossa, jossa ennen on ollut kaksi +huonetta, on nyt ainoastaan yksi, jota voi käyttää. Useat +ikkunanruuduista ovat rikki, ja reiät ovat tukitut harmailla rääsyillä. +Tuntuu, kuin tuo likaisenharmaa väri olisi köyhyyden virkapuku. + +Ei maksa vaivaa mennä sisään, sillä sisus on aivan ulkopuolen +kaltainen: multalattia, johon muodostuu vesilätäköitä, milloin sade +tunkee hataran katon läpi, joku sänky tai korju likaisine ryysyineen, +maalaamaton pöytä, kaksi horjuvaa tuolia, kirves, arkku, kaappi ja +kaksi puukenkää, siinä kaikki talonkalut, perheen koko omaisuus, kaikki +sen varat. + +Asujamia tuskin saatte nähdä, sillä kesällä ne harvoin ovat kotona +muulloin kuin öillä. Lapset saavat osansa mustaa karkeata leipää, +kenties muutamia kylmiä perunoita, ja jos varallisuus milloin sattuu +olemaan erittäin hyvällä kannalla, niin saavat he vielä piimäntähteitä +jossain saviastiarämässä. Ja sitte he saavat pitää huolta itsestään, +miten vaan parhaaksi näkevät, s.o. vanhemmat lapset hoitavat pienempiä. + +Tuolla näette kolme heistä makaavan maassa ja leikkivän. Rumia, +likaisia mukuloita, leveäsuisia ja hoikkasäärisiä. Vanhimmalla heistä +on kauhea arpi toisessa poskessa, mikä rumentaa koko kasvot. Pienenä +oli äiti kerran jättänyt hänet yksin, ja hän oli kaatunut uunia vasten. +Se oli talvella, ja uuni oli kuuma. + +Millaiseen elämään kasvavat nämät lapset? Pojat raskaaseen työhön ja +juoppouteen, tytöt siihen, mikä on vielä pahempaa. Mutta heidän +ulkomuotonsa on niin vastenmielinen, että heitä kohtaan tuntee enemmän +inhoa kuin sääliä. + +Tuo kaikki kokonaisuudessaan tekee vastenmielisen vaikutuksen. Tuntuu, +kuin meitä itseämme jokin velka painaisi. + +Älkää huoliko antaa heille rahoja, sillä siitä ei ole mitään hyötyä. +Joll'ette voi ottaa heitä pois vanhempien luota, niin ei mitään ole +voitettu, emmekä almulla voi vapauttaa itseämme ajattelemasta heidän +tulevaisuuttaan; se ajatus seuraa itsepintaisesti meitä kotomatkalla, +siksi kuin vilkas elämä sen taas haihduttaa mielestämme. + +Tulkaa, lähtekäämme! + +Tuollahan kohtaamme äidin. Hän on ollut kylässä luutia myymässä, nyt +hän tulee takaisin tuoden muassaan leipää. Raskas, mutta voimakas +vartalo, kasvojen ilme eloton. Ruskeaksi paahtunut, siivoton, +inhoittava. + +Hän tuntee minut, ja minun täytyy antaa hänelle jotain, mutta minä +tiedän, että -- -- -- + +Niin, eikö se ole inhoittavaa, kun ne kumartuvat alas, matelevaisen +nöyränä kättä suudellakseen! Ja tuo heidän luulonsa, että toivoisimme +ja sallisimme moista ulkokullaisuutta, tuntuu samalla sekä +loukkaukselta että uhkaukselta. Hän on nähnyt, että minä joka kerran +tempaan pois käteni, ja kuitenkaan hän ei tahdo minua uskoa, arveleepa +kenties vielä, että minä sen teen ylpeydestä. Ja minä myönnän, että +minua kauhistuttaa jo ajatuksissanikin kuvaillessa noiden huulten +kosketusta. Kenties hänellä vielä on sen verran vaistoa jälellä, että +hän sen tuntee, kenties? Hänen mielihalunsa ja pyrintönsä ovat muutoin +aivan samat kuin eläinten, ei korkeammat eikä rikkaammat, välistä ne +tuntuvat melkein alhaisemmilta. + +Älykkäisyydestä ei hänessä näy jälkeäkään, ja jos sitä on ollut, on sen +auttamattomasti hävittänyt se raakuus, mikä vallitsee sellaisessa +kodissa kuin hänen. + +Hän on kertonut mulle elämäkertansa peittelemättä, ujostelematta; ja +kun hän muistoonsa johdatti menneet aikansa, näin ensi kerran jotain +sieluntapaista tuon tylsyyden läpi, joka suli kyyneltulvaksi. + +Hänen onnettomuutensa alkoi "mesallians'illa". Niin, älkää naurako, +sillä todellakin vallitsee ankara säätyerotus alemmissa säätyluokissa, +ja "aristokrateja olemme me kaikki". + +Hänen isänsä oli karjatalonvouti -- hän sanoi sen ylpeydellä -- ja +miehensä vaan halpa työmies, mutta nuori, reipas ja pulska. Ja silloin +oli hän alkanut juoda, mutta hän uskoi voivansa parantaa hänet, meni +naimisiin huolimatta vanhempiensa varotuksista ja nämä sitte vihoissaan +hänet hylkäsivät. Jos mies olisi voittanut paheensa, säästänyt ja +kartuttanut varoja, olisivat he ottaneet hänet jälleen armoihinsa; +mutta nyt kävi kuten tavallisesti: aviomies oli nuorenmiehen kaltainen, +ainoastaan tylympi olennoltaan. + +Ennenkuin viikkokausi oli mennyt, oli hän juonut itsensä humalaan, +ennenkuin kuukausi oli kulunut, löi hän vaimoaan, ja yhdessä vuodessa +oli hän myynyt kaikki, mitä vaimolla oli. Nyt he ovat olleet naimisissa +viisitoista vuotta, ja heillä on ollut kolmetoista lasta. Vaimo saa +selkäänsä niin usein, kuin mies on humalassa, ja hän on humalassa niin +usein, kuin hänellä on rahoja. Tämä ei suinkaan tapahdu harvoin, sillä +mies on vankka työntekijä. + +Olen kysynyt vaimolta, miksi hän ei ole karannut tuon miehen luota jo +aikoja sitten, ja olen saanut vastaukseksi, että mies on "sävyisin +ihminen maailmassa", kun hän vaan on selvänä -- vahinko vaan, että hän +silloin aina on muualla työssä, niin ett'ei vaimolla mitään hyötyä ole +hänen sävyisyydestään. + +Useimmat lapsista ovat kuolleet, ja vaimo näyttää olevan siihen +tyytyväinen. Nälkä ja pieksäminenhän heitä vaan odottikin. + +Mutta jättäkäämme tämä kaikki ja menkäämme takaisin nummen poikki. + +Se on tullut autiomman näköiseksi nyt, kun aurinko on mailleen +menemäisillään; mutta kaukana töyrämällä seisoo yksinäinen lehmä ja +märehtii hiljaisena ja tyytyväisenä, kuvastuen selvästi iltataivasta +vasten, ikäänkuin kultapohjalle maalattuna. + +Minä jätän nyt teidät, kenties ikävystyneenä seuraani, väsyneenä +retkestämme ja suuttuneena taulun rumuudesta, mutta uskokaa minua, +totuus on kuitenkin kauneinta elämässä -- vaikkapa se sitte olisi +kuinkakin ruma. + +1883. + + + +IV. + +Malmö'stä. + + +Rattaat odottavat, nouskaa ylös! + +Minä tunnen kyytipaikan vaunut ja olen pyytänyt saada nämät, jotka ovat +parhaat, sillä minä mielelläni ajan pulskasti -- milloin en saa astua. + +Kuskihan näyttää komealta kultapaarteisessa hatussaan, jossa myös on +kokardi; hän se myös oli, joka sai kunnian kyyditä Sarah Bernhardt'ia, +tämän vieraillessa kaupungissa, ja minusta hän tosiaankin näytti +silloin juhlalliselta, kenties juhlallisemmalta kuin nyt. + +Kaikki reilassa. Antaa mennä! Ja me lähdimme ajaa vyöryttelemään +nähdäksemme -- varon kyllä, ett'en sano Malmön merkillisyyksiä, sillä +niistä en minä tiedä mitään sanoa -- tarkoitan vaan seutua, kappalten +ulkopuolta. "Tuo jokin, joka niissä piilee", sitä minä en tunne. + +Ajamme kaupungin läpi, alas Eteläkadulle päin ja poikki Kustaa Aadolfin +torin. Malmölaisten teateri ei suinkaan ole kaunis, mutta sitä kai en +uskalla ääneen sanoa: kuski saattaisi kielitellä. + +Tässä näemme kanavan, joka muulloin tuoksuaa niin, että sen syytetään +lähettävän punataudin maanvaivaksi koko ympäristöönsä, mutta tänään +siinä ei ole moittimista, eikä siitä mitään hajua lähde. + +Ajakaa hiljaa tässä sillalla! + +Kas, kuinka kaunista! Varsinkin Davidshalliin päin, missä toinen silta +ojentuu veden yli ja kuvastuu siihen tuuheiden puiden ympäröimänä; +paikka näyttää niin aukealta täältä katsoessa, kun sen perällä näkyy +Rörsjökaupungin leveä bulevardi. Olen nähnyt tuon taulun niin monta +kertaa, mutta en kyllästy näkemään sitä yhä uudelleen. Ja illoin, kun +kaasu on sytytettynä ja sillan lyhdyt kuvastuvat veteen, voisi luulla +olevansa Tukholmassa tai Venetsiassa. + +Tuo ainoa paikka, ja sitte se on loppunut. Nyt taas ajetaan aika +vauhtia, aukealla paikalla sijaitsevan alkeisopiston ja Pyhän Paavalin +kirkon ohitse, läpi Rörsjökaupungin leveiden katujen, ja ulos maalle, +somien maatilojen ja sirojen huviloiden välitse. + +Ketä asuu näissä huviloissa? Ihmisiä, luulen mä. Rikkaita kauppiaita ja +tehtaanomistajoita. Sanoinhan teille, ett'en tiedä "tuosta, joka siinä +piilee". Olen vaan köyhä kirjakauppias, entinen jalkamatkailija, tuleva +sanomalehden-kirjoittaja, taikka miksi vaan tahdotte minua nimittää, ja +kun minä kerron teille kaikki, minkä tiedän, niin ei teidän pidä +moittia minua siitä, mitä en tiedä. + +Nyt ovat huvilat jo jääneet taaksemme, ja näyttää siltä, kuin ajaisimme +suoraan mereen, niin jyrkästi kääntyy tie. Kuinka hyvältä tuntuu tuo +suolainen, raitis tuuli! + +Sanotaan, että se, joka on syntynyt meren läheisyydessä, voi tuntea +kummallisen valtaavaa meren ikävää, ja minä voin ajatella, että niin +täytyy olla. + +Kotiseudussani saattoi tosin eräältä kunnaalta nähdä Itämeren kuni +kiiltävän vyön taivaan rannalla, mutta sen pinnalla en ollut koskaan +ollut ennen, kuin kerran sain seurata isääni pieneen kalastuspaikkaan +Trelleborgin läheisyydessä. + +Kuinka hyvin muistan sen päivän! Me olimme ajaneet sinne alas, isäni ja +minä, ja minä olin ohjastanut. + +Hän opetti minua kuskiksi ja oli siitä ylpeä. + +Nyt seisoivat hevoset valjaista päästettyinä, pureskellen +vastakuivaneita heiniä ja herkkuisia kauroja. Kuului niin makuisalta +kun heinät ja kaurat narskuivat heidän hampaittensa välissä; melkeinpä +teki mieli kadehtia. Hevoset näyttivät niin tyytyväisiltä, ja aurinko +paistoi heidän kiiltäviin pieniin ruumiisiinsa. Minä heitin käsivarteni +toisen hevosen kaulaan ja suutelin sitä turvan luona olevalle +sametinkaltaiselle täplälle, ja tuntui niin elinlämpöiseltä painaa +poskensa siihen, samalla kuin käsivarteni yhä lujemmin puristautuivat +hevosen kaulaan. + +Kaupunkilaislapsi ei voi käsittää, millä hellyydellä pieni metsäläinen +voi kiintyä tuollaiseen eläimeen; mutta isäni hymyili sitä nähdessään, +sillä hevosia, koiria ja urheilua, niitä hän kiihkoisesti rakasti. + +"Haluttaako sinua soutelemaan?" kysyi hän, ja minä irtausin hevosesta, +katsoen ylös epätietoisena, puhuiko hän totta vai leikkiä. + +"No?" toisti hän. + +"Voi, haluttaa", vastasin minä, mutta ainoastaan kuiskaten, sillä +äitini oli -- pelästyksissään isäni uhkarohkeista yrityksistä -- +kieltänyt minua veneeseen menemästä. + +Mutta mitä mammasta ja kielloista yhdeltä puolen, kun pappa ja +taipumukset ovat toisella! + +Tietysti sitä myöntyy; koko erotus on siinä, että myönnytys lausutaan +kuiskaten. + +Menimme siis alas rantaa kohden. Siellä seisoi muutamia kalastajia +laittelemassa pyydyksiään, leveitä, kömpelöitä merijätkiä, +ruskeanaamaisia ja keltaisenruskeapartaisia, jonka tyypin tapaa pitkin +koko rannikkoa. Ja sitte tuo sekava tervan, kalan ja hauran haju! +Minulle se oli jotain tavatonta, sillä minä tulin harvoin alas merelle +saakka, ja luulenpa, että katselin sekä silmilläni että korvillani ja +suullanikin. Ja minä näin kaikki. Matalan rannikon, jolla ei ollut +ainoatakaan puuta tai pensasta varjoaan luomassa, hirsivaraston ja +muutamia tervattuja haurakattoisia kalastajanmajoja, hiekan, +jossa seisoin nilkkojani myöten, ja meren -- aavan, tyynen, äärettömän +-- jota tuskin tuulenhengähdyskään röyhelti, ja häikäisevän +auringonpaisteen, joka polttavan kuumana vuodatti säteensä kaikkialle. +Mutta se ei näyttänyt vaivaavan ketään, kaikkein vähimmän minua, sillä +tuo kaikki kokonaisuudessaan oli minulle niin uutta, että sydämeni +lakkasi tykkimästä pelkästä odotuksesta. + +Isäni laittoi reilaan yhden venheistä, ja minä näin, että kalastajat +kesken työnsä loivat jonkinmoista huomiota häneen. + +"Se venhe ei kestä", sanoi vihdoin yksi heistä, ottaen piippunysän +suustaan ja syläisten kauas. + +"Eikö kestä? Kyllä minä vastaan siitä, että se kestää", vastasi isäni, +samalla kun hän nousi venheeseen ja tarttui airoihin. Koira ja minä +kömmimme perästä. + +Se kalastaja, joka oli puhunut, seisoi ja katsoi meidän jälkeemme, +hajalla säärin ja kädet lanteilla. + +"Pohjaan te menette", huusi hän, kun olimme soutaneet muutamia veneen +pituuksia. + +"Vai niin?" vastasi isäni nauraen, "sittehän voit saada sen ansion, +että ongit meidät sieltä." + +Ja hän sousi vaan edelleen. + +Olen todellakin pahoillani, että minä tämän lupaavan alun jälkeen en +voi sanoa meillä olleen vaaroja tai seikkailuja, joita minä melkein +olin odottanut. Mutta totuus täytyy tunnustaa, niin surkea kuin se +saattaa ollakin -- kaikki kävi onnellisesti. + +"Miksi ne sanoivat, että vene menisi rikki?" kysyin minä vihdoin, kun +näin, ett'ei mitään tapahtunut. + +"Oh, ne tahtoivat vaan peijata meitä ja luulivat, että me +soudattaisimme itsemme heidän veneissään", vastasi isäni hymyillen. + +Peijaamista? Niin, se oli kauhean proosallista, mutta totta se oli. Ei +voi esiintyä matkustavaisena pienessä kalastuspaikassakaan kohtaamatta +tuota sanaa, taikka mikä pahempi on: itse asiaa. + +Matkamme päämääränä oli eräs jaala, joka oli ankkurissa kaukana +merellä. Mutta kun isäni oli aimo soutaja ja venhe näytti olevan hyvä, +jouduimme pian sinne. Laskutikkaat ulottuivat alas vedenpintaan, ja +nuori matruusi seista retkotti laivanreunusta vasten, katsellen meitä +ikävystyneellä välinpitämättömyydellä. + +"Mitä lastia jaalassa on?" kysyi isäni. + +"Ruista." + +"Kotoisin?" + +"Falsterbosta." + +"Kuinka suuri laivue?" + +"Neljä miestä." + +"Herneitä ja läskiä päivälliseksi?" + +"Niin, laskekaa tänne ja tulkaa maistelemaan", vastasi matruusi +nauraen. + +"Haluatko?" kysyi isäni, kääntyen puoleeni. Nopeasti kiiti aivojeni +läpi muisto kaikista meriromaneista, jotka olin lukenut, Robinson +Crusoe'sta Punaiseen merisissiin saakka, ja hengessä jo näin meidät +suljettuina kajuuttaan ja täysin purjein kiitävän pitkin valtamerta +tuon Falsterbolaisen laivurin kanssa -- joka tietysti oli "kauhea" +merirosvo. Se oli niin houkuttelevaa, että kylmä väre kulki pitkin +selkääni, mutta samassa näin edessäni äitini huolestuneet ja +hätääntyneet kasvot, jommoisina ne olin usein nähnyt. Yht'äkkiä tulin +jalomieliseksi ja vastasin: "En". + +Niin soudimme me sitte takaisin, ja matala vesi oli niin kirkasta, että +saattoi nähdä meren pohjan, kun venhe liukui sen yli; milloin näkyi +hienoa, valkeata hiekkaa, milloin merihaurametsiä, ja sitte me vihdoin +päästimme koiran uimaan veneen perässä, ja se tuli jälestä, puhkien ja +loiskuttaen, kuin pieni höyrylaiva. + +Niin, se oli ihastuttava matka! Mutta palatkaamme nykyisyyteen. + +Me olemme taas kaupungin sisässä ajeltuamme aivan ympäri sen. Tämä +punainen rakennus, jota kanavat ympäröivät, on linna, linnavankien +residenssi. Tuolla näemme Kuninkaanpuiston, ja tässä olemme taas Kustaa +Aadolfin torilla. + +Kenties minun teidän mielestänne pitäisi kertoa jotain +työväenliikkeistä ja muusta semmoisesta, mutta tiedättekö, jos siitä +alkaisin puhua, niin tulisi siitä niin pitkää ja tyhmää, että te vallan +kauhistuisitte. Yhden asian vaan tahdon sanoa, ja se on se, että minä +monena sunnuntai-aamuna noin kuuden seudussa heräsin soittoon, joka +kuului suurelta torilta, ja että goodtemplarit ne silloin lähtivät +jollekin iloiselle metsämatkalle, minun siunausteni seuraamina. + +Me jätämme nyt pulskan kuskimme oman onnensa nojaan ja nousemme ylös +toiseen kerrokseen katsellaksemme toria sieltä. Istuudumme tähän +ikkunan luo katsellaksemme hetken vanhoja tuttaviani, "torimatameja". +Saatte uskoa, että olen tuhlannut paljon aikaa tutkiakseni heidän +kauppaansa ja tointansa. He eivät myö ruokatavaroita, ainoastaan +vaatteita, posliinia, leikkikaluja y.m., jotka pannaan näytteille +pöydille ja kojuihin, niin houkuttelevasti kuin mahdollista. Nyt on +heidän makeanleivänpäivänsä, ja he surisevat tuolla alhaalla niin +hilpeästi, ikäänkuin ei koskaan tulisi talvea pieksävine lumineen ja +jäätävine pakkasineen. + +Minä olen nähnyt heidän käyskentelevän siellä saaleihin +kääriytyneinä ja kintaat käsissä, aivan sinisiksi paleltuneina, mutta +kärsivällisesti odottaen ostajia. Mutta vielä on, kuten sanoin, heidän +päivänpaisteaikansa, ja näyttääpä vallitsevan oikea perhe-elämä tuolla +alhaalla torilla. + +Laatikon päällä, jossa näytteillepannut leikkikalut tavallisesti saavat +yösijansa, istuu keski-ikäinen vaimo ja kutoo pitkää sukkaa. Hänen +kasvonsa ovat päivänpaahtamat, kuten merimiehen, mutta niissä +kuvastuu hyvänluontoinen tyyneys, joka saattaa unohtamaan niiden +kauneudenpuutteen. Näkee, että hänen kätensä ovat työhön tottuneet. +Iltasilla, kun kauppa on loppunut, on se hän, joka työskentelee ja +hommaa miehen ja lasten hyväksi. Hän ei ole köyhä, olkaa varma siitä, +eikä myöskään huolissaan, sen kyllä näkee hänen katsannostaan. Tuo +hyvänsävyinen varmuus hänen olennossaan johtuu tiedosta, että hänkin +puolestaan edistää kodin vaurastumista, ja hänen pukunsa on +yksinkertainen, mutta vahva. + +Katsokaa, kuinka hänen kasvonsa kirkastuvat! Voi, se on hänen pieni +tyttärensä, joka tulee tavalliselle aamupäivätervehdykselleen. Ei +mitenkään luulisi noiden kahden kuuluvan yhteen, jollei sitä näkisi +äidin katseesta ja pienokaisen luottavaisuudesta. Hän on puettu +herraslasten tapaan, hänellä on vilkas pieni enkelinpää -- hymyilevä, +kiharainen -- kuopat kasvoissa, sekä hienot pienet käsivarret, +joissa kyynäspään merkkinä on syvennykset. Hänen keikailevasta +vallattomuudestaan huomaa, että hän tietää, kuinka herttainen hän on, +ja että hän on hemmoteltu. + +Hän saa käydä kaupungin parhaimmissa kouluissa, hänestä on tuleva +sukunsa ylpeys, täysi herrasneiti, oikea hempukka. Nyt älyämme, miksi +äiti näyttää niin tyytyväiseltä, ikäänkuin ei koskaan talvea tulisi +harmaine taivaineen ja vinhuvine tuulineen. Hän tekee kaikki, minkä +voi, ja luulee sen olevan kylliksi. + +Nyt tulla retuuttaa kahvimummo, kori toisessa ja kattila toisessa +kädessä, ja torimatamit keräytyvät hänen ympärilleen saadakseen +virkistyspisaransa. He tulevat pienissä ryhmissä, kolme tai neljä +kerrallaan, sillä mummolla ei ole useampia kuppeja, ja joka kerran +perästä hän kuivaa ne mukanaan olevaan pyyhinliinaan. Hän käsittää +puhtauden hyveen, mutta ei luule vettä tarvittavan. Kaikki käy innolla +ja sellaisella ammattimaisuudella, joka soveltuisi tukkukauppiaalle +hänen konttorissaan, ja sill'aikaa kuin eukon lipeä kieli pohtii +naapuriston uutisia ostajien keralla, laskee hänen tottunut silmänsä +annetut lantit, jotka hän kätevästi soluttaa hameentaskuunsa. + +Ja kaiken tämän aikana istuu tuo paljaskäsivartinen tyttötypykkä +tyhjällä laatikolla, pitäen toisessa kädessään suurta kakkua ja +toisella näppärästi nuoleksien sokeria mummon korissa olevista +kahvileivistä; häntä ei kielletä. Hän näkyy olevan kaikkien lemmikki: +koko toriväen ylpeys, heidän tulevaisuudentoivonsa. + +Tuolla tulee pitkä kyyryselkäinen mummo, mustaan saaliin kääriytyneenä, +sateenvarjo kädessä ja musta vaate kasvoille käärittynä; hän näyttää +samalla sekä surkealta että hullunkuriselta; ei tiedä, nauraako hälle +vai itkeä. Hartaudella hän nostaa kahvikupin huulillensa, imeksien +pienin nautintorikkain siemauksin tuota höyryävää juomaa; köyhyys on +opettanut häntä ottamaan täyden arvon viisiäyrisestään. + +Ainoastaan yksi nuori on koko joukossa. Hän on luultavasti äitinsä +sairauden tahi kuoleman tähden joutunut tuolle paikalle torille ennen +laillista aikaansa. Sen näkeekin, ett'ei äidin käsi ole hänestä huolta +pitämässä, ei ulkonaisesti eikä sisällisesti; hän on luonnonlapsi, +huolimaton puvussaan, huolimaton käytöksessään. Hän juttelee ja nauraa +melkein yhtä mittaa, innokkaasti viittoen ja näyttäen valkoisia +hampaitaan, jotka näyttävät vieläkin valkeammilta päivänpaahtaman ihon +rinnalla. Suortuvia hänen vaaleasta tukastaan valuu kasvoille, kun hän +päätään heittelee, mutta siitä hän ei välitä. Nyt hän aukaisee +tavaralaatikkonsa kannen ja vetää sieltä esille koiranpennun, jolla +siellä on ollut olopaikkansa. Se on signaali. + +Tyttö pienoinen töytää alas laatikoltaan, pistäen viimeisen +kakkupalasen suuhunsa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä muodostavat +tyttö, lapsi ja koira leikkivän ryhmän. + +Se on loppukuvaelma, sillä nyt esirippu laskeutuu. + +1883. + + + +V. + +Väentuvassa. + + +Laajaa tasankoa peittää lumi kuni pehmeä peite, lieventäen kaikki +epätasaisuudet, ja vielä purjehtii suuria höyhenkepeitä hiuteita alas +taivaasta, hiljaa, taukoamatta, ikäänkuin niitä karistelisi maan päälle +tyynet, lemmekkäät kädet. + +Tiellä, joka kulkee eteenpäin vanhan haaparivin vieritse, ei näy +ihmisjalan jälkeäkään, ja tuossa unentapaisessa, lumisessa +hiljaisuudessa seisoo yksinäinen maakartano, muiden rakennusten +ympäröimänä ja synkkänä. + +Ulkohuoneet ovat tielle päin, mutta luharivin möhkeässä +harmaakivimuurissa on portti, josta pääsee pihaan. + +Se on vanha talo. Se on joutunut talonpoikaiskäsistä herraskäsiin, +mutta on saanut säilyttää oman leimansa, jonkinmoisen raskaan +vakavuuden, jäykän, erillään pysyvän vaurauden. Kaikki on aidattua, +teljettyä. Olkikeotkin ovat aitauksen sisässä. Mutta nyt on lumi +laskeunut yli kaikkien erottajien, tasoittaen, sovittaen. + +Ja nyt on joulu. + +Torppia ei näy, ne ovat kauimpana tiluksen laiteilla: köyhyys ei ole +luotettavin naapuri. + +Pakkanen tuskin tuntuukaan, niin tyyni on ilma. Mutta hämärä alkaa +tulla. + +Kaikki herrasväenhuoneet ovat puutarhaan päin. Pihaan päin vaan on +väen. Kyökinikkunasta loistaa valo lumelle. Rullakartiineista ei +tietysti ole puhettakaan, ja hikisten ruutujen läpi näkyy hämärästi, +kuinka siellä hääritään lieden ja patojen ääressä. + +Ja sitte kuuluu juhla-aaton kellonsoitto tänne kylästä. Se kaikuu niin +juhlallisesti hiljaisessa illassa, ja palvelustytöt niiaavat siellä +sisällä kuiskaten "Jesuksen nimessä". Rengit taas eivät siitä +välitä, ainoastaan Vanha-Olli kohottaa niskapuolelta hiukan +koirannahkalakkiaan, samalla kuin hän toisella kädellä lyö viimeisen +säpin hakkuuvajan ovelle, ennenkuin hän lähtee kotiin. Toiset rengit +tulevat tallista ja ulkohuoneista, toinen toisensa perästä, kaikilla +sama huojuva käynti, jonka saa raskaista puukengistä ja kovasta +savesta. + +Piharenki viivähtää hetkisen ja puhelee tallirengin kanssa, antaakseen +Vanhan-Ollin päästä vähän edelle, sillä heillä on sama tie. Heille ei +koskaan juolahtaisi mieleen mennä yhdessä. + +Renkipoika, vikkelä ja ruskeasilmäinen veitikka -- seisoo renkien +kamarissa ja sytyttää tallinlyhtyä. Nyt sitä pitää ruveta miehissä +pukeutumaan. Ja puolipäiväläinen tulee hilaten vesiämpäriä, mutta +kompastuu saapasnihtiin ja läjäyttää ämpärin lattiaan, niin että +rautasanka kalisee ja vettä läikähtää yli. + +"Mene naimisiin niin kauvan, kuin sulla silmiä on!" huutaa tallipoika. + +Puolipäiväläinen vastaukseksi noituu piikoja, jotka ovat vetäneet +esille saapasnihdin, ja kyyditsee sen potkaisten tavalliselle +paikalleen sängyn alle. + +Ja sitte tulevat toisetkin sisään, kopisteltuaan lumen puukengistään +korkeaan kynnykseen, sillä lattiahan on lakaistu ja hiekoitettu juhlan +kunniaksi. Huoneessa ei ole tulipesää, mutta se ei haittaa; sillä +pitkät talvi-illat ja kaikki ruokatunnit vietetään väentuvassa, jossa +lämmitetään suurta rautauunia niin, että korvat suhisevat. Seinät ovat +kalkitut, mutta hylkeenrasvalampun savustamat, ja sitä paitsi on +saviseko sieltä täältä potkittu pois, niin että rajakivi tahi ristipuut +pilkistävät esiin. Huonekalusto on yksinkertainen: sivuseinällä kaksi +leveätä sänkyä paksuine pulleine villapatjoineen, toisella sivuseinällä +kaikki kirstut ja lippaat, ja korkealla olevan ikkunan alla itse +loistokohta -- tallirengin pulpetti. Tuoleja ei ole, eikä tarvitakaan; +istutaan kirstuilla. + +"Hannu, meneppäs partavettä hakemaan", huutaa tallirenki pojalle, jota +kaikki pitävät passarinaan. + +Tämä heittäytyy vatsalleen ja haparoi sänkyjen alla, saa sieltä esiin +vanhan läkkikastrullin ja lähtee sitte aika kyytiä kyökkiin noutamaan +pyydettyä. + +Palvelustytöillä on kiire, mutta yksi heistä on hiipinyt nurkkaan, +jossa hän seisoo ja kampautuu, hiukset silmille vedettyinä. + +"No, nyt minä vasta, lipsutko sinä liinaa jouluaattona?" huutaa poika, +viitaten hiusten pellavankaltaiseen väriin. + +"Ei ole kaikkien pakko pikihattuja pitää", vastasi tyttö ja vilkaisee +hiuksiensa välitse pojan mustaan pörröpäähän, "muutoin taidat sinä olla +kuin entinen poika, joka sanoi: aivan minua säälittää pappi raukka, +jonka pitää sukia itseään joka lauvantai, sillä minä suin tukkani joka +joulunaatto, ja minä tiedän, missä pelissä silloin olen." + +Kaikki yhtyvät nauruun. Ei sentähden, että tuo sukkeluus olisi uusi, +vaan sentähden, että kalaa ja puuroa on tulella, ja sentähden, että +joulu on jotain niin erinomaista. + +Sitä paitsi on Hannu koko piikajoukon suosikki, jonkinmoinen kerubiini +väentuvassa. Hänessä on jotain tuosta hurjasta lystillisyydestä, joka +tulee siitä, ett'ei koko maailmassa ole niin mitäkään kadotettavaa, +sekä tuollaista liukkautta, jonka synnyttää tottumus olla kaikkien +syntipukkina ja kuitenkin kaikesta suoriutua. + +Hannu ei ole etelä skoonelainen. Hän on tullut köyhästä metsäseudusta +pohjoisesta päin ja hänellä on "färsiläisen" kuuma veri. + +Hän alotti uransa kerjuupussi selässä ja vaellussauva kädessä, pienenä +palleroisena, joutui sitte huonoimman laadun akrobatiseuraan, joka teki +temppujaan vanhalla matolla maantientomussa. Seurueen mukana tuli hän +taloon, ja isäntä teki pikaisen lopun hänen taiteilija-uralleen +ottamalla hänet palvelukseensa tallipojaksi. Hänen veitikkamaisessa +katseessaan oli jotain, joka synnytti vastustamatonta halua "tehdä +hänestä jotakin". + +Mutta se ei ollut niin helppoa. + +Kuleksijanelämä houkuttelee selittämättömällä voimalla sitä, joka +kerran on sitä maistanut, ja Hannu oli parahiksi saanut vaatteet +päällensä ja lihaa laihoille luillensa, kun hän jo aivan odottamatta +lähti ulos maailmaan omin neuvoineen "elämään taiteestaan". Kesällä se +kyllä kävi laatuun, mutta kun talvi tuli, tuli Hannu takasin taloon, +viluisena ja nälkääntyneenä, katuvaiset juovat suupielissä ja entinen +veitikkamaisuus silmissä. Ja sitte hänet otettiin armoihin, sai uudet +vaatteet, pääsi isännän suosikiksi ja kaikkien passaajaksi. Ei hänen +työstään juuri puhumista ollut, eikä tarvinnut suuresti hänen +sanoihinsa luottaa, sillä silmänpalvelija hän oli, ketterä käänteissään +ja laiska luonnoltaan. + +Ja nyt hän on ollut talossa toista vuotta. + +Ei mene sitä päivää, jona ei joku uusi juttu tule liikkeelle hänestä, +taikka joku muu kepponen, joka synnyttää äänekästä paheksumista ja +salaista ihailua. Sillä huolimatta kaikesta pysyy hän suosikkina. + +Joulun edellä sai hän esim. kotikutoiset sukat, paksut ja vastapestyt, +niin että lämpimältä tuntui jo niitä katsoessa. Mutta Hannu pitää +mielellään käsirahaa, myi sukat ja kävi paljain jaloin isäntänsä +vanhoissa saappaissa. + +"Jalkojani niin varistaa, ett'en tule toimeen", sanoi hän tovereilleen. +Ja kun alkoi tulla kylmä, oli hänellä tosiaankin vaikea tulla toimeen, +mutta ei suinkaan varin tähden. Mutta eipä Hannu siltä valittanut. +Leikkasi vaan peukalot uusista lietsinkintaistaan, niin oli hänellä +mitä oivallisimmat töppöset. + +Nyt on partavesi lämmintä, ja hän juoksee ulos kastrullineen, pitäen +lystikseen säärensä väärässä ja varpaat sisäänpäin. Ovessa kääntyy hän +heittäen vallattoman rohkean katseen tyttöihin, jotka palkitsevat häntä +ihailevalla huudahduksella: + +"Voi minun päiviäni, kuinka tuo poika on hullu!" + +Se, joka on kasvatettu kaupungissa, voi tuskin mielessäänkään kuvailla, +minkälaisia varustuksia joulu vaatii suuremmissa taloissa maalla -- tuo +homma ja rehme päivät pitkät ja monet yötkin viikkomäärin! +Kynttilänkastamista ja teurastusta, klenettien keittämistä ja +leipomista, -- tekemistä aina äärettömiin saakka, mutta ilolla ne +tehdään, sillä sittehän on joulu. + +Juhlamieliala, kynttilät ja runsas ateria eivät tunnu miltään +erikoiselta varakkaammalle; hän voi ottaa itselleen joulupäiviä, +milloin tahtoo, hänelle joulu ei ole mitään ikävöitävää. Toista on +orjallisesti raatavan maatyöntekijän, joka koko vuoden on saanut tyytyä +raskaaseen työhön ja halpaan ruokaan. Hänelle on joulu loistava juhla, +tienviitta, jonka mukaan hän täydellä syyllä jakaa ajanlaskunsa. + +Tuollainen maakartano, joka sijaitsee kaukana kaupungista ja kaukana +valtatieltä, on väkineen ikäänkuin pieni eri maailma. Eikä koskaan tuo +yhteenliittyminen ole niin huomattava kuin juuri jouluna, jolloin kodin +rajat määrätään tarkemmin kuin muulloin. + +Pelkkä sana joulu riittää haihduttamaan huolen, tuon elatuksenhuolen, +joka muulloin väijyy köyhää palkkalaista, jolla koko avarassa +maailmassa ei ole muita varalähteitä kuin vahvat käsivartensa. Jouluna +se on talo, joka maksaa, talo, joka antaa, jouluna ei voi mitään +puuttua, jouluna ei kukaan ole unhotettu, ja joka torpparin tuvassa +syödään sitä valkoista leipää, jota on paistettu talon uunissa. Se se +juuri tekee jouluilon maalla niin täydeksi ja runsaaksi, se, ett'ei +tarvitse ajatella kenenkään sinä iltana kärsivän nälkää, vilua tai +pahaa kohtelua. + +Pelto yhdistää työmiehensä yhdeksi kokonaisuudeksi, kuten meri omansa + +Kaupungissa taikka kylässä on erilaisia töitä, erilaisia harrastuksia. +Mutta maaseudulla on vaan yksi, ja se on maa. Se vaatii kaiken työn, se +lahjoittaa kaiken varallisuuden ja siihen liittyvät kaikki toiveet. Se +kutoo siteen näiden ihmisten välille, josta he itse eivät tiedä, mutta +se side ei koskaan katkea, siksi jaetaan ilo, niinkuin on jaettu työ, +siksi on joulu maalla suuri ja siunausta tuottava juhla, siksi valtaa +se mielet selittämättömällä voimallaan. + +Väentuvassa on kyökkipiika pöytää kattamassa. Sekin käy vallan toisin +kuin tavallisesti. + +Muulloin hän heittää lusikat hujan hajan maalaamattomalle pöydälle, +panee leivän piharengin paikan eteen, panee maitopytyn pöydälle, ja +niin on kaikki järjestyksessä. Veitsi on jokaisella taskussaan, kahveli +ei tule koskaan kysymykseenkään. + +Mutta tänä iltana katetaan pöytä valkoisella pitsireunaisella liinalla, +jommoisia talonpojat käyttävät, ja mustuneen pölkynpään asemesta, jolla +öljylamppua on pidetty, seisoo nyt pöydällä kirkkaaksihangattu +kynttilänjalka, johon on pantu jättiläishaarakynttilä. Se ei ole vielä +sytytetty, ja Karnalla on vaan valaistuksena päresoihtu, mutta +pöytäliina itse valaisee! Iloisesti hymyillen luo hän katseen noille +mustille seinille, kaikki on niin toisennäköistä kuin muulloin. Ja tänä +iltana pannaan veitsi ja kahveli jokaisen kohdalle. Yhdestä kahvelista +on haara katkennut. Ensin panee hän sen Hannun paikalle, tämä kun on +nuorin ja vähäpätöisin, mutta sitte muuttaa hän mielensä ja työntää sen +Vanhan-Ollin paikalle. + +Sitte latjailee hän joulukasat, joihin kuuluu kokonaiset leivät ja +vähän särvintä. Se on talon joululahja, eikä sitä ole aijottu paikalla +syötäväksi. Tavallisimmin lahjoitetaan se sukulaisille, taikka +lahjoittavat rengit sen n.s. "färe-qvenga'lleen", s.o. sille mummolle, +joka maksua vastaan paikkaa ja parsii heille. "Färä" se on +skoonenkielellä. + +Nyt ei enään ole muuta tehtävää kuin ottaa suuri puuhaarikka ja täyttää +se oluella. Karna sytyttää kynttilän, sitte seisoo hän hetkisen ja +katselee ympärilleen. Punainen naama loistaa tyytyväisyydestä, ja +kynttilänvalo välkkyy hänen kosteissa silmissään. + +Mutta Karna on ruma -- sellainen kömpelö talonpoikaispiika vaan -- ja +hänellä on tallirenkijahnus mielitiettynä tässä palveluksessa. +Edellisessä hänellä tietysti oli toinen. + +Jo alkaa kuulua raapimista ja tömistelemistä porstuasta. Rengit ne +siellä tulevat, ja Karna kiiruhtaa ulos kannuineen. + +Ensin tulee piharenki säveänä ja juhlallisena, ja tuhjakasti huoahtaen +panee hän lakkinsa tavalliseen koukkuunsa. + +Toiset seuraavat hänen esimerkkiänsä, ja sitte istuudutaan ympäri +seiniä kiiltäväksi istutuille puupenkeille odottamaan, kunnes kala on +kiehunut. Silloin tällöin sanoo joku jonkun sanan työstä ja ilmasta, +hiljaa ja hitaasti, sentähden vaan, ettei oltaisi aivan vaiti, jota ei +pidetä säädyllisenä. + +Hannu istuu nurkassa uunin vieressä ja koettaa matkia toisten tapoja. +Mutta silloin tapaa hän puolipäiväläisen katseen matkalla hänelle +määrättyä joulukasaa kohden. + +"Oletko nälissäsi?" sanoo hän irvistäen ja tuuppaa häntä kylkeen. + +Puolipäiväläinen punastuu, mutta painaa kyynäspäänsä polviaan vasten +näyttääkseen oikein välinpitämättömältä, kuten on soveliasta sille, +jolla monet vuodet on ollut joulukakkunsa. + +Karna tulee sisään oluthaarikkoineen, ja heti sen jälkeen kannetaan +ruoka sisään: voita ja hienoa leipää, särvinvati ja keitettyä makkaraa, +ja sitte itse pääruokalaji, lipeäkala perunoiden kanssa. + +Piharenki Olli nousee ja menee pöydän luo. Se on merkki. Jokainen +istuutuu paikalleen. Olli yksinään pöydän yläpäähän, häntä vastapäätä, +alapäähän, Vanha-Olli, entinen piharenki, nykyään vaan jonkinmoinen +talonkalu. + +Yksi paikka on tyhjänä. + +Kyökinovelta kuuluu kiihkeästi kuiskailevia ääniä. Siellä on kankuri +Kerttu, joka kursailee eikä tahdo tulla pöytään. Eukko tahtoo olla +vaatimaton: hänkin tahtoo syödä kyökissä. Mutta se tietysti ei voi +käydä laatuun; hänethän on vieraaksi kutsuttu. Hänellä ei ole miestä +eikä lapsia, ja mitä hän yksin istuisi tuvassaan juuri jouluaattona! Ja +nyt sitä kursaillaan niin paljon kuin ennätetään. + +Emännöitsijä se sitte asian ratkaisee. + +"Nyt me emme enää puhu siitä, sillä tuossa näkee Kerttu paikkansa", +sanoo hän ääntäen sanat teeskennellyn puhtaasti, jolla hän tahtoo +osottaa, että hän on tottunut seurustelemaan "parempien ihmisten" +kanssa. + +Ja sitte tulee Kerttu pöytään. + +Ei kukaan miehistä huoli katsoa häneen, kun hän istuutuu heidän +joukkoonsa. Kun ei armasteleminen voi kysymykseen tulla, on talonpoika +jäykkä naisia kohtaan, ja "kohteliaisuudesta naisille" ei ole +puhettakaan. He eivät teeskentele, vaan antavat naisväen tulla toiseen +sijaan, vallan luonnollisesti. + +Piharenki ottaa eteensä, toiset samaten ja ruvetaan syömään niin +hitaasti, kuin olisi se heille suorastaan vastenmielistä. Hyvä tapa sen +vaatii. + +Piharenki ei ole ainoastaan työnjohtaja, juhlallisemmissa +tilaisuuksissa hän sitä paitsi on seremoniamestari. Ja vanhan suunnan +piharengit ne tietävät arvonsa. Olli ei koskaan antaisi anteeksi, jos +joku ei häntä kylliksi kunnioittaisi. Tuossa hän istuu pöydänpäässä, +hyväluontoisena, perin rehellisenä ja tyhmänä. Hän on kuin vanha pässi. +Tylsä kasvojenilme, pitkälti kaareva nenä, lammasmaisesti nyrpistetty +suu ja likaisenkeltainen leukaparta tekevät tuon yhtäläisyyden +silmiinpistäväksi. + +He syövät, ikäänkuin tahtoisivat venyttää tämän juhla-aterian +loppumattomiin, niin nautintorikas se on. Kun on päästy puuroon saakka, +alkaa puhelu sujua, ja kun kakut tulevat, on nuorilla vaikea hillitä +hilpeyttään, mutta niin kauan kuin pöydässä istutaan, täytyy malttaa +mieltänsä -- Oili ei kärsisi "kujeita". + +Emännöitsijä -- jonka arvo ei salli hänen syödä tuvassa renkien luona +tai kyökissä piikojen luona, ja jonka pelkän herrasmaisuutensa tähden +on pakko syödä jouluruokansa yksin ruokakamarissa -- tulee itse tuomaan +hilloa. Hän on niin armollisen näköinen, että Kerttu uskaltaa lausua +kohteliaisuuden: + +"Neitsyen klenetit ovat vallan mainioita." + +"Niinkö Kertun mielestä? Tee hyvin ja ota yksi lisää." + +"Suuri kiitos, mutta häpeähän se on", sanoo Kerttu säädyllisesti; +"missä neitsyt keittää klenettinsä, kun ne tulevat niin hyvät?" + +"Minä ne keitän vaan rasvassa." + +"Niin, sitäpä minä! Minä keitän niitä ihrassa, mutta ne eivät tule +likimainkaan niin hyviä." + +Emännöitsijä koettaa pidättää hymyä ja lähtee huoneesta. + +Yleinen tyytyväisyys vallitsee pöydässä. Vanhan-Ollinkin kasvoihin +varastautuu jotain hymyilyntapaista, joka kerran kuin hänen naapurinsa, +tallipoika, puoleksi kuiskaten sanoa sutkaisee jonkun sukkeluuden. + +Omituinen suhde on noiden kahden välillä. Selvää on, että poika ihailee +Ollia, mutta tämä ei ole koskaan häntä huomaavinaan ja käyttäytyy kuni +suurempi koira, joka puoleksi hämillään, puoleksi hyvillään suvaitsee +jonkun pentukoiran pyrkimisiä tuttavuuteensa. Puhua pojalle, se ei +koskaan voinut tulla kysymykseen. Olli ylipäänsä ei puhu koskaan +kenellekään. Hän istuu vaan ääneti ja nyreänä halveksitulla paikallaan, +luisevana ja sitkeänä, seitsemänkymmentä vuotta niskassaan ja tuskin +yhtäkään hiuskarvaa päässään. Ennen se oli hän, joka johti kaikkia, +mutta nyt, kun hänellä ei ole kylliksi voimia kyyristyneessä selässään +eikä enää jaksa käydä etunenässä työssä, nyt on hänet heitetty +romunurkkaan, ja hän eläisi armoilla, joll'ei hän olisi niin kätevä, +että osaa tehdä seinäkelloja oman mallinsa mukaan. Kaikkina näinä +vuosina on piharenki Olli joka päivä saanut suureksi tukaluudekseen +nähdä viralta poispannun edeltäjänsä istuvan häntä vastapäätä pöydässä. +Häntä oikein ahdistaa ukon tyly pilkkahymy ja se säälimätön arvostelu, +joka välähtelee hänen tuuheiden kulmakarvojensa alta. Sentähden hän +inhoaa ja karttaa häntä, he eivät koskaan vaihda sanaakaan keskenään. + +Kun ateria on loppunut, ja kun vielä pöydässä istutaan, alkaa Olli +virren. Hänellä ei ole ääntä nimeksikään, mutta hän vaan vetelee +tärähdytellen vanhan kansan tapaan. Toiset laulavat myös. + +Virren loputtua kulkevat he hanhenmarssissa arvonsa ja järjestyksensä +mukaan herrasväen huoneisiin. + +Olli piharenki ottaa jokaista perheenjäsentä kädestä, tekee vinoimman, +kömpelöimmän kumarruksensa ja sanoo: + +"Iloista ja riemuisaa joulua ja kaikkea, mikä on mieluista ja hyvää!" + +Toiset tekevät niinkuin hän. + +Sitte kun on jälleen päästy tupaan, on joulunaaton virallinen puoli +lopetettu, ja nyt pääsee hilpeys valloilleen. Pöytä tyhjennetään ja +siirretään syrjään, niin että saadaan tilaa tuvassa. Ja sitte alotetaan +leikit. + +Niin hitaalta kuin skoonelainen näyttääkin, on hänellä kuitenkin +tyhjentymätön varasto leikillisyyttä ja iloisuutta. Leikit käyvät +iloisesti ja innokkaasti, kengät kolisevat, nauretaan ja melutaan aika +lailla. Sillä enimmäkseen he leikkivät panttileikkejä. Pantit +lunastetaan aimo muiskuilla, kaikki käy niin ujostelematta kuin +mahdollista. Sukkeluuksia ja komppia satelee, toinen toistaan +törkeämpiä; tietää siinä leikissä olevansa. Puolipäiväläinen, joka ei +ollut mukana ruutia keksittäessä, on pahassa pulassa Hannun tähden, +jolla aina ovat naurajat puolellaan. Viimeinen pantti on hänen, ja +Hannu määrää: + +"Mene komeroon ja sano Pilatus silmälläsi ja Herodes varpaallasi, mutta +sinun pitää sanoa niin, että se kuuluu." + +Puolipäiväläinen mennä löntystää komeroon ja alkaa pitää aika meteliä +puukengillä ja luudilla. + +"Pistä sormet silmiisi ja näytä hampaasi, niin tulee tähdenlento", +huutaa Hannu hänen jälkeensä. Ja puolipäiväläinen huutaa: + +"Pilatus silmälläsi ja Herodes varpaallasi." + +"Kummanko sinä sanoit silmälläsi, ja kummanko varpaallasi? Sillä +minusta tuntui, että sinä sanoit kaikki suullasi", ivaa Hannu ja saa +palkinnokseen kaikuvan naurun. + +Hän on päivän sankari. Ja sitte leikkiä jatketaan, Kun kello lyö +kaksitoista, erotaan, ja kohta on talossa hiljaista. + +Mutta ulkona sataa lunta niin tyynesti ja tasaisesti, tuumitaan jo ajaa +reellä aamukirkkoon. + +1885. + + + + +Höytytuhkaa. + + +Tuli melkein pimeä, joka kerran kun valkea uunissa veti henkeä ja tuli +imeytyi halkojen väliin. Mutta kun se taas ilmi leimahti, alkoivat +kaikki varjot liikkua ja eloa oli joka heijastuksessa. Ryhmän, joka oli +pimeään peittynyt, eroitti nyt selvästi samoinkuin huonekalujen +tummanruskean sametin ja huoneen raskaat uutimet. Kaikki oli niin +värikästä ja niin pehmeätä ja niin runsasta. + +Nuorempi sisar loikoi matolla, kyynäspäät vanhemman polvilla, leuka +käsien nojassa ja katse kiintyneenä hänen kasvoihinsa. Tuli valaisi +niitä leimuavalla loisteellaan ja loi niihin lämpimän, kellahtavan +värivivahduksen. Iho oli tumma, hieman kuihtunut, silmät tummanharmaat, +pitkäripsiset ja ruskeahkojen varjojen ympäröimät. + +Hän oli puoleksi pitkällään nojatuolissa, nojaten niskaansa sen reunaa +vasten, niin että yläruumiin voimakkaat muodot selvästi esiintyivät. +Ryhdissä ja kasvojenilmeessä oli jotain välinpitämätöntä kuten sillä, +joka on ylenmäärin varma itsestään, -- tuollaista veltostunutta +väsymystä, joka vielä voi olla rakastettava, mutta jolla ei enää ole +mitään, mihin pyrkiä. + +Pukimena oli hänellä harmaa aamunuttu, mustalla silkkiplyyssillä +koristeltu. Jalat olivat ristissä tulipesän vaskisella kaiteella, ja +nuori tyttö oli painautunut hänen polveansa vasten, niin että hame oli +syrjään siirtynyt, jättäen näkyviin jalkarinnat ohuine silkkisukkineen +ja somine aamukenkineen, jotka olivat harmaat ja turkiksilla +reunustetut. + +Sisarukset istuivat ääneti. Valkea oli vasta sytytetty, puitten välissä +suhisi ja kihisi, siellä täällä näkyi mustunut reuna, jota pitkin tuli +kiiteli ylös ja alas. + +"Mitä sinä ajattelet?" sanoi nuorempi vihdoin. + +"Minä en ollenkaan ajattele. Minä vaan vaivun jonkinmoiseen nirvanaan, +tunteettomuuden nautintoon. Siltä mahtaa tuntua, kun vanhenee." + +"Vanhenee! Uh!" + +"Etkö sinä luule silläkin olevan viehätystään?" + +Emmy pudisti päätään. + +"Onpa niinkin -- täydellinen raukeaminen, välinpitämättömästi ja +laiskasti, kyllähän sen voit ymmärtää", sanoi vanhempi vakuuttaen. +"Pelkästään tämä istuminen valkean ääressä" -- hän sulki silmänsä ja +liikutti kättään edes takaisin ilmassa -- "etkö voi ajatella, kuinka +minä siitä voin nauttia? Kuinka koetan saada kiinni ja pidättää tätä +tunnelmaa? -- En vielä, sillä alussa on valkealla kaikenmoisia oikkuja +ja kujeita, ja jotain kiihoittavaa on siinä, kun parhaallaan hämärässä +istuessaan yht'äkkiä tulee valoon, ennenkuin tietää sitä aavistaakaan, +ja sitte tuo tuli niin ahnaasti leimuaa ja nuoleksii ja syö. Mutta +sitte ... kun halot ovat hajouneet pieniksi hehkuvanpunaisiksi +palasiksi, jotka ratisevat kun niitä hämmentää, ja loistavat niin +kuumasti! Siinä on sellaista omituista voimaa ja eloa. Jokainen pieni +hiili tuntuu elävän ja hengittävän, ne välkkyvät ja leimuavat, ja +niihin muodostuu mitä kummallisimpia kuvia. Ja kun sitte höytytuhka +tulee --! Ensin peittää hienon hieno tomu polttavaa kuumuutta, sitte se +muodostuu höytäleiksi ja hiuteiksi, jotka ovat niin pehmeitä ja +keveitä, että yksi ainoa hengähdys saisi ne pölähtämään ylös, korkealle +ylös; mutta ne ovat hiljaa ja ainoastaan värisevät lämpimässä. Lopuksi +niistä tulee harmaanvalkea peitto, mutta alla elää tuli vielä hiilissä, +kuten aatokset ja tunteet... No, jopa jotakin! Kaikkia sitä tuleekin +ajatelleeksi." + +"Se tulee siitä, että olet niin yksin." + +"Oletko sinä hullu!" Maria katsoi ylös. "Tiedätkö, miten monta iltaa +olen saanut olla yksin koko talossa? Kolme. Sanoo kolme. Tämä on +neljäs. Ja nyt, jos asia tarkoin otetaan, en olekaan yksin." Hän +kumartui eteenpäin ja hämmenteli valkeata. + +"Saattaapa olla yksin, vaikka onkin seuraa." + +"Kuinka mahtuu niin paljon viisautta tuollaiseen pikku päähän?" + +"Uh, sinä olet niin ... niin ... sinä olet niin kuin olisit puusta." + +"Saa nähdä, millaiseksi sinä itse tulet, kun olet ollut naimisissa +jonkun yhdeksän, kymmenen vuotta." + +"Minä en koskaan voi tulla sellaiseksi kuin sinä." + +"Ethän toki. Sinä et luule, että me kaikki olemme kerran samaa virttä +vetäneet." + +"Mutta rakkaus..." + +"Voi, säästä minua!" + +"Niin, sinä teet pilaa kaikesta, mutta siitä minä en välitä. Minä sanon +sittenkin, että tuntisin itseni äärettömän onnettomaksi, jos John ja +minä kerran voisimme tulla niin välinpitämättömiksi toistemme suhteen +kuin sinä ja Karsten. Mutta se olisikin mahdotonta." + +"Jos sinä ja John tulette tekemään toistenne hauskuudeksi puolet siitä +kuin Karsten ja minä, niin voit olla iloinen." + +"Kyllä kai! Tehän elätte kumpikin omalla tahollanne." + +"Siinäpä se juuri on salaisuus, juuri sentähden onkin meidän +avioliittomme niin onnellinen." + +"Sellaista onnea minä en tahdo." + +"Et, tietysti. Sinä ja John, te tulette istumaan käsi kädessä +kahdenhengen-sohvassa kuolinpäiväänne saakka. Siitä sitä hauskuutta +riittää." + +"Maria, jos et olisi muuta kuin kylmä! Mutta välistä minusta tuntuu, +kuin sinä olisit ilkeä, -- kuin sinulle ilkeys tuottaisi iloa." + +"Joko valkea kuin lumi tahi musta kuin sysi, tietysti." + +"Niin, sinä naurat! Mutta minä olen kerran nähnyt sinut sellaisena, +ett'en koskaan elämässäni sitä unohda." + +"Se kuuluu kamalalta kuin kummitusjuttu! Pikkuruinen ottaa kaikki niin +kiivaasti; niin ei pidä tehdä." + +Hänen ääneensä tuli jotain hyväilevää, ja hän veti nuorempaa sisarta +likemmäksi itseään. Tämä heitti, äkillisen hellyyden valtaamana, +käsivartensa hänen kaulaansa ja nojasi päätänsä häntä vasten. Pehmeä, +lämmin verka tuntui niin suloisesti poskea hivelevän. + +"Minä pidän sinusta niin paljon, Maiseni", kuiskasi hän arasti, "mutta +juuri silloin, kun sinä joskus satut olemaan ystävällinen minulle, +tulee se taas mieleeni." + +"Mikä?" + +"Siitä on monta vuotta. Sinä olit kotona käymässä. Isä ja äiti pitivät +suuret kestit sinun tähtesi. Tuli puheeksi, minkätähden Kristofer +Hanson oli matkustanut Brasiliaan. Kummasteltiin, miksi hän niin äkkiä +keskeytti uransa täällä. Joku oli nähnyt hänet, kun hän asemalla sanoi +jäähyväiset vanhemmilleen. Se oli ollut kohtaus, joka olisi voinut +kivenkin hellyttää. Sekä hän että vanhukset olivat yhtä lohduttomia." + +"No, mitä sitte?" + +"Kun ne siitä kertoivat, käännyit sinä poispäin, ett'ei kukaan näkisi, +kuinka sinua nauratti." + +"Mitä joutavia! Eihän siinä ollut mitään naurettavaa." + +"Ei. Ei se ollutkaan mitään tavallista naurua; se oli pilkkairvistys, +niin halpamainen, niin vihamielinen, niin ilkkuva..." + +"Herra Jumala, kuinka sinä olet liioitteleva!" + +"Se oli kovinta, sydämmettömintä, mitä elämässäni olen nähnyt." + +"Sinä oletkin nähnyt näkyjä. Minä olin tietysti ikävystynyt noihin +hempeämielisiin kertomuksiin, ja haukotuksesta on sinun +mielikuvituksesi saanut pilkkairvistyksen. Niin saattaa tapahtua +niille, joilla on taipumusta romantisuuteen, mutta sitä ei ole +minulla." + +"Minä olen päättänyt ottaa selkoa siitä, mitä oli Kristoferin ja sinun +välilläsi." + +"Välinpitämättömyyttä suuressa määrin." + +"Tiedät sinä ainakin, ett'ei hän tuntenut itseään välinpitämättömäksi +sinua kohtaan." + +"Jos tietäisit, miten typerää tämä lörpötys on!" lausui vanhempi +kärsimättömästi. + +"Mutta miksi sinä koetat sotkea pois päivänselvää totuutta? Sinä +tiedät, että hän matkusti epätoivoissaan. Sinä tiedät, että se oli +sinun tähtesi." + +"Ennen sanottiin aina, että minä olin vallan riutua onnettomasta +rakkaudesta häneen. Kun menin naimisiin, loppui vihdoinkin se loru, ja +kun hän sitte lähti, saatiin tuo toinen selitys. Siinä on sinulle selvä +totuus... Juoruja, lapsi kulta, ei mitään muuta." + +"Mutta sinä olit kihloissa hänen kanssaan." + +"En koskaan." + +"Olitko sitte antanut hänelle rukkaset?" + +"Hän ei koskaan ollut kosinut minua." + +Syntyi hetken äänettömyys. Tuli leimusi, niin että huone kävi +valoisaksi, suhahti ylöspäin ja paukahteli välistä puiden pahkoissa. + +"Maria, onhan se kerrassaan mahdotonta, ett'ei tyttö näkisi, kun joku +mies hänestä pitää?" sanoi hän. + +"Siinä olet oikeassa", vastasi toinen toisella äänellä kuin ennen, "ja +minä tahdonkin sanoa sulle jotain, jota tähän saakka kenties olen ollut +liian turhamainen itsellenikään tunnustamasta. Kristofer puheli +kanssani noin hiukan keikailemalla, niinkuin hän olisi puhellut tusinan +muun tytön kanssa, jos niitä olisi ollut. Mutta me asuimme niin +yksinäisessä paikassa eikä meillä ollut naapureja. Minä koetin +kiehtoutua hänen huomioonsa ja pieniin kohteliaisuuksiinsa, aivan +samoin kuin olisin tehnyt tusinalle muulle nuorelle herralle, jos niitä +olisi ollut. Siinä tosiaankaan ei ollut mitään romaanin aihetta. Mutta +nuorien tyttöjen täytyy saada romaani, saivatpa sen sitte mistä +hyvänsä. Ja minä en ollut muita viisaampi. Siinä on koko juttu! -- Mitä +nuoriin herroihin tulee, niin he eivät tarvitse kääriytyä niin +romantilliseen harsoon. Minä luulen, että Kristofer katseli minua +hyvinkin kylmin silmin." + +"Mutta Maria!" + +"Niin, tietysti sinusta on tämä herjaavaa puhetta, koskapa itse olet +juuri keskellä romaaniasi. Iloitse sinä siitä, niinkauan kun se on uusi +ja kaunis kuin kihlasormuksesi, mutta elä toki Herran tähden viitsi +kullata vanhaa romua. Minä myönnän, ett'ei minulle olisi ollut +vastenmielistä Kristoferin sydammen valloittaminen; se oli oma onneni, +ett'en onnistunut, ja -- usko minua! -- kyllä hänellä oli pahemmin +pakoittavia syitä keskeyttää uransa täällä kotona, kuin tuollainen +vähäinen mieltymys olisi ollut." + +Hän puhui tyynesti, osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta, ja +katsoi koko ajan tuleen. Hänen silmänsä olivat puoliummessa vahvan +valon tähden, niin että niistä vaan juova loisti silmäripsien välistä. + +"Miksi sinä valehtelet minulle! Olenhan minä itse todistaja siihen, +että hän sinusta piti", huudahti nuorempi nuhtelevasti. + +"Sinä?" Siimat aukenivat ja hän katsoi sisareen. + +"Niin, minä!" + +"Sinähän olit lapsi!" + +"Mutta sellainen lapsi, jonka kanssa puhellaan. Ja sinä tiedät, kuinka +paljon minä pidin Kristoferista." + +Jotain pakon ja levottomuuden sekaista kuvastui vanhemman kasvoissa. +Hän nousi yht'äkkiä, työnsi sisaren syrjään ja meni ikkunan luo, jonne +valopiiri ei ylettynyt. + +Emmy katsoi kummastellen hänen jälkeensä, sitte hän juoksi esiin, +tarttui hänen käsiinsä ja katsoi huolestuneena hänen kasvoihinsa. Ne +olivat rypistyneet kuni tuskasta tai vihasta, mutta siellä oli niin +hämäkkää, että kasvojenpiirteet vaan häämöittivät. + +"Etkö sinä sitä tiennyt?" + +Ei tullut vastausta. Huulet puristuivat yhteen kuni kovassa +taistelussa. + +"Se ei ole totta. Sinä vaan kuvittelet mielessäsi", sanoi hän äkkiä. +Hänen äänensä kuului kalsealta, ja hän sysäsi sisaren luotaan. + +Tämä aivan ällistyi. Hän näki, että hän oli koskettanut johonkin, mutta +ei tiennyt mihin. Maria seisoi kasvot käännettyinä puutarhaan päin ja +molemmat kädet ikkunanpieleen nojaten, -- hän ei liikahtanut eikä +sanaakaan lausunut, mutta yönutun verka kohosi ja painui kiivaasta +hengityksestä. + +Tuskainen aavistus valtasi nuoremman. + +"Maria, suo anteeksi!" Hän hieroi hyväillen päätään sisaren olkapäätä +vasten. + +"Mitä minun on anteeksi annettava?" Ääni kuului haaveksivan vienolta. +Ja sitte vallitsi taas hiljaisuus, niin hiljainen, että he saattoivat +kuulla hienon ratinan, kun hiilet vaipuivat kokoon uunissa. + +He seisoivat ääneti hetken. + +"Tule kertomaan", sanoi Maria. + +He menivät takaisin paikoilleen. Emmy laskeutui matolle pää sisaren +polvea vasten, mutta tämä nojasi otsansa kättään vasten, ikäänkuin +saadakseen varjoa silmilleen. + +Hämärä peitti pehmeänä ja lämpimänä huoneen; nyt vasta näyttivät hiilet +oikein kiiluvanpunaisilta. + +"Sinä taidat suuttua", sanoi Emmy. + +"Suuttua? -- oh, kuinka sinä voit luulla!" + +"Niin, se oli sinun häissäsi. Minua nukutti ja minä heittäydyin +pitkäkseni naisten toalettihuoneen sohvalle ja vedin pari saalia +peitokseni. Ja siinä parhaallaan maatessani tuli kaksi morsiusneitosta +sinne. Minä tietysti olin makaavinani, eivätkä he minusta sen enempää +piitanneet. He puhuivat Kristoferista. Toinen heistä oli huomannut, +kuinka kalpea hän oli vihkimisen aikana ja että hänen oli täytynyt +nojautua seinää vasten, ikäänkuin maailma olisi mustennut hänen +silmissään. Toinen oli tullut etehiseen aivan hiljaa, siellä oli +hämärä, Kristofer käveli edes takaisin ja väänteli käsiään; tyttö hiipi +pois hänen huomaamattaan. Mutta samalla kuului, kuinka sinä nauroit +siellä sisällä vieraiden luona." + +"Nuoret tytöt ne näkevät onnettoman rakkauden joka nurkassa!" + +"Niin, mutta sitte minä menin itse ulos verannalle. Se oli sellainen +kolkko syysilta, muistathan, ja minä menin ulos vaan sentähden, että +luulin Kristoferin siellä olevan. Siellä hän olikin, -- istui yksinään +penkillä. Sisällä tanssittiin, ja ovet olivat kiinni, teidät saattoi +nähdä, mutta meillä oli ulkona pimeä. Minä istuin hänen polvellaan ja +painauduin häntä vasten. Oli kylmä, ja hänen päällystakkinsa sai +riittää meille molemmille." + +"Ja sitte hän sanoi...?" + +"Niin..." + +"Ei, ei, älä sano mitään!" + +Emmy katsahti nopeasti ylös. Oliko hän taas saattanut hänet pahoilleen? + +"Ja hän sanoi sinulle, että hän oli pitänyt minusta?" + +Maria oli ottanut kätensä silmiltään, se oli veltosti tuolinkarmilla, +ja hän nojasi niskaansa selkänojaa vasten, niin että himmenevä loiste +valaisi hänen kasvojaan. Katse tuijotti ulos avaruuteen, syvänä ja +loistavana; huulet hymyilivät, vienosti, ikäänkuin salaa. Tuo oli iloa, +liian suurta, voidakseen sanoiksi puhjeta. + +Emmy yhä enemmän hämmästyi; tätä hän ei voinut käsittää. + +"Tulitko siitä iloiseksi?" sanoi hän vitkastellen. + +"Iloiseksi?" Maria hymyili salamielisesti ja lämpimästi. "En tiedä." + +"Mutta kuinka sinä voit olla iloinen nyt, -- kun se on liian +myöhäistä?" + +"Ah, kunhan minä edes saan ajatella, että olisin voinut antaa myöntävän +vastauksen!" + +"Mutta olisitko sinä sitä toivonut?" + +"Olisin sen tehnyt; Jumala sen tietää, että olisin sen tehnyt! Kun minä +seisoin morsiuspuvussani, olisi hänen vaan tarvinnut sanoa yksi sana, +ja minä olisin repinyt sen päältäni ja mennyt, mennyt niin köyhänä kuin +olin, mennyt läpi häpeän ja kaiken -- ajattelematta mitään muuta kuin +häntä." + +"Ja sinä voit olla iloinen, ett'et sitä tehnyt?" + +"Voi lapsi, en tahdo koskea harhaluuloihisi. Se olisi kenties syntiä. +Mutta se -- naimisiin meneminen -- se on vallan toista kuin toisistaan +pitäminen. Kulkea kuhnustaa läpi elämän yhteisessä köyhyydessä, syödä +toistensa leipää ja painaa toisiaan huolillaan, se on toista kuin +muistella toisiaan näin... Oh, kun ajattelen, että olisin voinut mennä +naimisiin hänen kanssaan!" + +"Mikä materialismi!" + +"Tahi päinvastoin... Mutta sanoppa, Emmy, miksi et ole minulle tätä +koskaan ennen sanonut kuin nyt?" + +"Minä ajattelin aina tuota pilkkahymyä. Minä pelkäsin sinua, ja minä +pidin Kristoferista. Mutta kuinka saattaa sinulla olla iloa siitä, että +hän sinusta piti, kun sinä kuitenkin menit toiselle naimisiin?" + +Maria istui ja katsoi alas, silitellen Emmyn pieniä käsiä omilla +suurillaan. + +"Etkö voi sitä käsittää," sanoi hän, "miltä tuntuu ajatellessa, että +kaikki tämä -- joka mulla on muistossa -- ei ole valheellista, ei ole +sisällystä vailla, vaan että siinä oli totta, vaikkapa kuinkakin +vähän?" + +"Mutta jos se olisi rakkautta..." + +"Älä joutavia! Sinä, joka olet kihloissa, uskot tietysti vielä +sellaista, mutta minä en. Se kuuluu niihin juttuihin, joita kerrotaan +pienille kilteille tytöille, ja joissa vaan on se vika, ett'eivät ne +koskaan ole tosia. Rakkautta? Ei! Se, minkä minä tunnen, on vaan +tunnelma, -- jotain hienoa ja haihtuvaa, ikäänkuin tuulen tuoma tuoksu, +joka muistuttaa nuoruudesta ja kesäisestä ajasta. Mutta sitä te nuoret +ette ymmärrä. Se vaan on meitä vanhoja varten." + +Harmaanvalkea, ohut, väräjävä kalvo oli vetäytynyt hiilien yli, ja +loiste, joka uunista levisi, oli niin himmeä, että kasvojenpiirteitä +tuskin saattoi eroittaa ja niiden ilmettä ainoastaan aavistaa. +Sentähden valtasi heidät molemmat hämärän houkutteleva vapaus, jolloin +sanat helposti sujuvat ja ääni, vallan tietämättä, vaihtelee, +vivahtelee ja väreilee. + +"Miksi sitä kieltäisin?" jatkoi Maria lauhkeasti. "Kenties minä +rakastin häntä, ja kenties se ei ole ollenkaan oikea sana. Minä tiedän +vaan, että se ennen on tuntunut häpeältä, ja ett'ei se nyt enää siltä +tunnu." + +"Häpeältä?" + +"Niin. On vääryyksiä, joita on häpeällisempi kärsiä kuin tehdä. Ja +vääryyden hän teki minulle, -- siinä, ett'ei hän koskaan antanut minun +päästä selville siitä, mitä hän ajatteli. Se puolinaisuus tuli +synniksi, joka lopulta sai minut häntä kammoksumaan kuin kiusanhenkeä. +Sillä päivät ja yöt ahdisti minua se ainoa ajatus: olinko minä jotain +hänelle, vai oliko se kaikki leikkiä. Minä kartoin häntä, mutta hän +minut aina etsi. Siitä ei ruvennut tulemaan minkäänlaista loppua. Hänen +käytöksensä oli niin epäselvää, että tuntui siltä, kuin tahtoisi hän +vaan houkutella minut esiin ja sitte vetäytyä takaisin. Ja minä olin +liian ylpeä antautuakseni _sellaiseen_. -- Nainen rakastuneena mieheen, +joka ei hänestä huoli. Huu, ei! -- Siksi tuli minustakin kuin arvoitus; +hän ei koskaan tiennyt, mitä hänen oli minusta ajateltava." + +"Siinäpä se on! Nyt minä ymmärrän. Hän sanoi, että naiset sellaiset +kuin sinä ovat maan kirouksena ja että, jos hän tietäisi minun tulevan +sinun kaltaiseksi, niin hän heittäisi minut luotaan kuten myrkyllisen +eläimen ja polkisi päälleni." + +"Vaiti, Emma!" + +Hiilet kiiluivat himmeästi tuhkaverhonsa alta. Huoneessa oli aivan +pimeä. + +"Jos sinä nyt hänet kerran tapaisit, mitenkä sinä silloin...?" + +Maria ei vastannut; mutta hän kumartui alas ja suuteli Emmyn sileäksi +kammattua tukkaa. + +1885. + + + + +Elämään kyllästynyt. + + +Keskellä vanhaa pyökkimetsää oli tumma, syvä metsälampi; kiiltävänä ja +liikkumatonna se kuvasti puiden latvat, samalla kun suuret +vaaleanvihreät lumpeenlehdet imeytyivät sen pintaan, pitkin rantoja, +missä kaislat kasvoivat ja olivat jo siemenellä. + +Aurinko paistoi lehväkaarrokseen ja teki sen läpikuultavan vihreäksi, +mutta ei ainoakaan säde läpi päässyt, tuskin ruohonkorttakaan kasvoi +maassa, joka tuntui hyllyvän jalan alla -- pehmeänä kuivien lehtien ja +oksien peitossa, suojassa kesän kuivuudelta. + +Ilma oli viileä ja puiden tuoksua täynnä; milloin joku lintu +liverryksen helähytti, kaikui se korkeiden, hoikkien puiden välitse +kauas, kauas. Metsäkauris pilkisti esiin pyökki- ja pähkinäpensaikosta, +mutta katosi hiljaa taas. Ja sitten kaikki oli yhtä hiljaista kuin +ennenkin. + +Mutta kaukana metsäpolulla liikkui jotakin, se lähestyi hitaasti, se +ikäänkuin kasvoi esiin puiden varjoista ja muodostui naisolennoksi, +joka jäykkänä asteli eteenpäin, melkein liikkeittä, ikäänkuin liukuen +pitkin polkua. + +Hänen kasvonsa olivat jäykät, niinkuin hänen käyntinsä, ne olivat +umpinaiset ja näyttivät kuoleman surun jäytämiltä. Kasvoista +näkyi, että ne ennen olivat olleet kauniit, nyt ne olivat vaan +selväpiirteiset; iho oli harmahtavan kalpea, ja silmien alla oli +ruskeahkot varjot unettomien öiden jäleltä. Vartalo oli hoikka, +laihtunut, mutta olkapäät vielä pyöreät. + +Hänellä ei ollut hattua päässä, ja sileäksi kammattu tukka oli kääritty +päälaelle kreikkalaiseksi solmuksi, kiiltävällä värillään merkiten +niskan rajapiirteet. Ainoastaan ohimoilla häämöitti muutamia +hopeanharmaita hiuksia tummien välistä yksinäisinä säikeinä. + +Hän kulki pää alaspäin, raskaissa mietteissä, hidastelevin askelin, +ikäänkuin kiiruhtamista peläten. Sitte hän äkkiä pysähtyi ja katsoi +ylös, -- antoi katseensa sujua yli seudun, yli tumman metsäjärven, +puiden runkojen välitse, kauas pois, missä kaikki piirteet sulivat +yhteen vihreänsiniseksi valoksi. Tummissa silmissä olivat intohimot +hiiltyneet mustaksi kolkkoudeksi, tyyni ja synkkä oli katse, joka +tutkien katseli kaikkea, ikäänkuin mitaten sen arvottomuutta; kylmä, +kova katse, johon auringon valo ei voinut lämmön vilahdustakaan +sytyttää. + +Kuollut epätoivo kuvastui suljettujen huulten ympärillä, ja kädet +puristuivat ristiin valtaavan tuskan pakosta; katseesen tuli etsivä +ilme, äänetön pelastuksen-huuto; sitte se taas tuli levolliseksi, ja se +liiti kaiken yli, mitä täällä eli ja kasvoi, katsellen sitä kuni jotain +ainiaaksi vierasta, ja vaipui sitte taas itseensä hengeltä tuomitun +vaikeasti saavutetulla levollisuudella. + +Nainen asteli edelleen, hitaasti ja mietteissään kuten ennenkin. Veden +reunalla, jossa maa alkoi viettää, hän seisahtui ja nojautui puuta +vasten, joka kallistui veden yli. Hän oli niin itseensä vaipunut, +ett'ei huomannut pienten lapsenjalkojen tallustelemista. Ikäänkuin +ilmisaatu pahantekijä hän säpsähti, kun heikko, pieni ääni lausui: + +"Täti." + +Hän kääntyi hitaasti, peittääkseen teeskennellyllä tyyneydellään +pelästystään. + +"Mitä tahdot?" Tummat silmät kiintyivät pienokaiseen niin +tunteettomasti, kuin olisi hän ollut matelija, jonka hän sormellaan +olisi voinut pois näpähyttää. + +"En mitään", vastasi poika. + +Täti katsoi häiritsevään pienokaiseen niin moittivasti, että tämä +nähtävästi joutui hämille. Hän kesti katseen voimatta siihen vastata, +istuutui tiheään ruohokkoon, joka rannanvieremällä kasvoi, ja katsoi +alas veteen vanhamaisen totisena. + +"Ken sinut tänne lähetti?" + +Kalpeissa naisenkasvoissa värähteli harmi suljetun suun pielissä, ja ne +värähdykset vivahtivat ilkeyden katkeraan hymyyn. Vartioittu katsoi +vartijaansa itsepintaisesti kuin se, joka voi odottaa. Vihdoin tämän +vieraan olennon läsnäolo kävi hänelle liian sietämättömäksi; hän +kääntyi ja läksi astumaan sisemmä metsään. Pienokainen nousi, juoksi +pari askelta, ennättääkseen mukaan ja kulki sitte hänen rinnallaan +häiritsemättä häntä sanallakaan ja häneen katsomattakaan. + +Nainen kulki, ikäänkuin poikaa ei olisi ollutkaan, viitsimättä häneen +katsahtaakaan ja huolimatta vähääkään hänen kompastelevista pikku +jaloistaan. + +Viimein hän katsoi poikaan. + +"Eikö ala väsyttää?" + +"Ei, minä kyllä saatan mukana kulkea." + +Poika sanoi sen, ikäänkuin se suuri palvelus, minkä hän tiesi tädille +tekevänsä, tuottaisi hänelle niin suurta mielihyvää, ett'ei hän voisi +väsymystä tuntea. + +Polun vieressä oli puoleksi lahonnut puupenkki, nainen istuutui sille, +ja poika heittäytyi maahan. + +"Jos sinua haluttaa, niin saat kyllä juosta pois leikkimään." + +"Kiitoksia, mielelläni jään tänne." + +Mahdotonta oli sanoa pojalle, että hän oli haitaksi, sanat eivät +ottaneet suusta lähteäkseen. Lapsen suhteen hän ei voinut olla niin +väliäpitämätön kuin hän olisi aikaihmisen suhteen ollut. + +Hänen täytyi alistua. Syntyi pitkä äänettömyys. Kun pienokainenkin yhä +vaan oli hiljaa, tuli nainen uteliaaksi, hänestä tuntui, että poika oli +hiipinyt pois, ja että hän oli yksin. Tuon iloisen aavistuksen +valtaamana hän kääntyi katsomaan, mutta poikanen oli siinä, hän oli +pitkällään maassa ja näytti kokonaan kiinnittäneen huomionsa johonkin +tehtävään. Nainen kumartui eteenpäin. Pyökinterhon kuoresta oli poika +tehnyt pienet ajopelit, joita hän veti eteenpäin sormennenillänsä, +pitäen terhon kantaa aisana ja pieniä multapaakkuja kuormana. Hän +kuletti niitä muutamien punaisen- ja mustankirjavien muurahaisten +välitse ja ajoi väliin huvikseen niiden yli, niin että ne kierivät +maassa, taikka ajeli hän niitä niin, että niiden jalat liikkuivat kuin +rummunpalikat, taikka hän kiiti kilpaa niiden kanssa ja ajoi ohitse. +Näytti siltä, että hän voisi leikkiään pitkittää kuinka kauan tahansa, +eikä pitänyt häntä silmällä. + +Hän nousi hiljaa, niin ett'ei hame kahahtanutkaan, ja suuntasi jäykän, +hiljaisen käyntinsä sisemmälle metsään. Hän ei uskaltanut edes +jälelleen katsoa, peläten, että hänen katseensakin voisi pojan huomion +puoleensa vetää. Vasta kun hän oli pitkän matkaa kulkenut ja kääntyi +muutamien pensaiden taa, täytyi hänen kääntyä tullakseen vakuutetuksi, +ett'ei poika ollut häntä seurannut. Hän näki pojan vähän matkan päässä +samalla tiellä, jota hän itse oli kulkenut, pää alaspäin hän kulki ja +vuoleskeli puupalikkaa; hän ei ollut häntä silmistään päästänyt. + +Yht'äkkiä hänestä tuntui, kuin olisi tuo pieni olento niin äärettömän +paljon voimakkaampi häntä itseään; hän tunsi itsensä väsyneeksi ja +uupuneeksi ja heittäytyi maahan, nojaten selkänsä puun juurta vasten. + +Pienoinen jatkoi hiljaista astuntaansa, yhä vaan puikkoaan vuollen. +Nainen katseli hänen pieniä laihoja sääriään, jotka liikkuivat +eteenpäin, tummansiniseen trikoohon puettuina. Jonkinmoisella tylsällä +huomaamiskyvyllä hän koneentapaisesti tajusi, että poika pani oikean +jalan sisäänpäin, huolimattomasti heilauttaen jalkaansa joka +askeleella. Hän katseli pientä, hentoa, eteenpäin kumartunutta, +sinirantuiseen merimiespaitaan puettua olentoa, ja sitte kohosi hänen +katseensa lapsenkasvoihin, joita pehmeä huopahattu varjosti. + +Poika oli kokonaan kiintynyt työhönsä, ja hänen hienoissa kalpeissa +kasvoissaan kuvastui täydellinen levollisuus. Hetkiseksi valtasi hänet +taikauskoinen pelästys: se ei ollut mikään tavallinen lapsi, se tuntui +olevan lähetetty jostain hänelle tuntemattomasta maailmasta. Heti hän +toki tointui ja käsitti, että pelästys oli vaan hänen sairaan +mielialansa tuottama. Sehän oli vaan lapsellisen huolettomuuden +mielentyyneyttä, jota hän näki. + +Kun pienokainen tuli häntä likelle, laskeutui hän polvilleen ruohokkoon +ja jatkoi vuolemistaan katsomatta ylös. + +"Einar." + +Poika käänsi kaksi kirkasta kysyväistä silmää häntä kohden ja herkesi +työstään. + +"Miksi minua seuraat?" + +"Äiti on käskenyt." + +Kalpeat kasvot vääntyivät katkeruudesta ja nöyryytyksestä. -- +Vartioidaan kuin tavallista mielenvikaista! -- Hän laski kätensä +valtasuonelleen. -- Hullut, kun eivät voineet käsittää, että tämä oli +tyyni, kylmä päätös! Mateliaiset! Toukat! kun saattoivat laahata +edelleen elämän suurta tyhjyyttä, -- laahata ja laahata heittämättä +sitä päältään! Ja sitte vielä toisten vapautta loukata! Inhon ja +kyllästyksen ilme tuli hetkeksi hänen kasvoihinsa. + +"Miten äiti sanoi?" + +Poika antoi taas puikon ja veitsen vaipua voidakseen häneen katsoa. + +"Äiti sanoi, että täti on kipeä, ja että minun ei pitäisi lähteä tädin +luota, siksi että täti ehkä jotain tahtoisi." + +Hän puhui hitaasti ja silminnähtävästi koettaen sanasta sanaan muistaa +kaikki ja hän yhä vaan katsoi häneen ikäänkuin tutkiakseen, oliko täti +oikein ymmärtänyt ja tiesikö, että hän puhui totta. + +"En minä tahdo mitään", oli tyly vastaus. + +"Ei se mitään tee, saatan minä sittenkin tänne jäädä", vastasi lapsi, +mielissään siitä, että saattoi hyödyksi olla. + +"Etkö tahdo juosta takaisin tuonne penkin luo, jossa sinulla pikku +vaunusi oli?" + +"En, nyt koetan keksiä jotain muuta." + +Nainen istui hetken tuskallisen hiljaisena, ikäänkuin kahlehdittuna, +sillä välin kuin pienokainen toimeliaasti puuhaeli lehtineen ja +puikkoineen. Hänestä tuntui, että hän vihasi poikaa. Mutta hän ei +voinut olla katselematta noita hienoja pieniä jäseniä ja hentoja +kasvonpiirteitä, joissa leikkiessäkin näkyi tuo vanhamainen +miettiväisyys. + +Nainen nousi. + +"Sinä väsyt varmaan, kun niin paljot kävelemme, saat jäädä tänne +leikkimään." + +"Kiitoksia; varsin hyvin saatan astua; minä voin astua niin kauas, kuin +vaan tahdotte." + +Hän oli jo jalkeilla, valmiina tallustelemaan eteenpäin. + +Nainen ymmärsi, ett'ei hän pääsisi hyvää tarkoittavasta +kiusanhengestään ennenkuin illaksi, ja ett'ei ollut muuta neuvoa kuin +tehdä aika niin siedettäväksi kuin mahdollista. Kun hän oli selvillä +siitä, että hänen täytyi odottaa, tuntui hänestä vastenmielisyytensä +pienokaista kohtaan osaksi haihtuneen. Poika juoksi hänen vieressään +epätasaisin askelin, ja auttaakseen häntä vakavammin kulkemaan ojensi +hän kätensä pojalle. Tämä heti pisti kätösensä siihen, ja sitten +kulkivat he vieretysten äänetönnä. + +Oli, ikäänkuin jonkinmoinen turvallisuuden tunne olisi virrannut läpi +hänen olentonsa tuosta pienestä kätösestä, ja luottavaisuus, joka ei +voinut käsittää haitaksi olemisen mahdollisuuttakaan, liikutti häntä. +Mikä salainen vaikutin se oli, joka saattoi tämän lapsen kestämään +hänen luonaan niin kärsivällisesti? + +Hän ajatteli, kuinka väsyneet nuo pienet jalat mahtoivat olla, istuutui +sentähden eräälle penkille ja nosti äänetönnä pienokaisen viereensä. +Hän jäi siihen istumaan jalat riipuksissa ja näytti aikaihmiseltä, joka +hämillään tuntee, että pitäisi keskustelua voimassa pitää. + +"Säälitkö sinä minua, kun minä olen kipeä, -- kuten äiti sanoo?" kysyi +täti. + +"Säälin", kuului ujo vastaus. + +"Oletko itse ollut kipeänä?" + +"Kyllä, kerran minä olin kipeänä. Se oli silloin, kun tohtori aina kävi +luonani." + +Nyt oli poika vallan iloissaan, kun oli saanut puheluaineen. + +"Piditkö sinä tohtorista?" + +"Pidin; mutta kyllä minä häntä pelkäsinkin." + +"Miksi pelkäsit? Oliko hän paha sinulle?" + +"Ei, mutta minua niin pelotti se rauta." + +"Mikä rauta?" + +"Hän pisti minua pitkällä raudalla tähän." Pienokainen osoitti mekkonsa +toista puolta. + +"Raudalla!" + +"Niin. Minulla" --- hän pysähtyi ponnistaen muistiansa ja voidakseen +lausua sanat oikein -- "_minulla oli vettä keuhkopussissa_." + +Hän katsahti kysyvästi ylös nähdäkseen, oliko täti ymmärtänyt sen +mutkikkaan seikan. + +Hän oli näkevinään pojan makaavan tautivuoteella puettuna pitkään, +valkeaan yöpaitaansa; hänen oma elonpelkonsa mittasi tuon pienen +sydammen avutonta hätää, hän näki suuret kummastelevat lapsensilmät, +näki niissä pelästyneen alistumisen ja vastustelemattoman +nöyrtymisen... + +Hänen mieltään kirveli, kuten lämpimiä lihaksia kirvelee jääkylmän +veitsenterän koskiessa, ja elämään väsyneet silmät vetäytyivät umpeen +päästäkseen enempää näkemästä. + +Ääneti olivat taas molemmat ja istuivat hiljaa penkillä. + +"Etkö sinä koskaan leiki veikkojesi ja siskojesi kanssa?" alkoi täti +uudestaan. + +"En." + +"Etkö sinä heistä pidä?" + +Hän epäröi ensin. + +"En." + +"Miksi et?" + +Poika mietti hetkisen, voidakseen oikein totuudenmukaisesti vastata. + +"Ne ovat niin kovakouraisia", sanoi hän ja katsahti naisen kasvoihin, +ikäänkuin saadakseen selville, voisiko tuo selitys tyydyttää. + +Hänen seuraajansa ei vastannut; hänen kulmakarvojensa väliin ilmestyi +pari ryppyä ikäänkuin tuskasta. Yht'äkkiä hän ymmärsi, kuinka +yksinäinen hän oli, tuo pikku poika, kuinka kokonaan itsekseen jätetty, +hän, jonka täytyi pelätä veljien ja siskojen leikkejä. + +"Täti." + +Täti katsoi häneen, hän istua kyyrötti penkillä, köyryselkäisenä kuin +pieni apina. + +"Mitä sinä tahdot?" + +"Ettekö, täti, luule, että kohta on päivällisen aika?" + +Hän sanoi sen hyvin hiljaa, häpeissään siitä, että nälkä hänet siihen +muistutukseen pakoitti. + +"Niin, kyllä se jo mahtaa olla." + +He nousivat molemmat ja läksivät astumaan päärakennusta kohti. + +Kun tuo omituinen pari tuli ruokasaliin, oli soppa jo pöydällä. + +"Olipa hyvä, että tulitte; olin jo lähettänyt palvelijan teitä +etsimään", sanoi rouva, "kaikki nämä nälkäiset vatsat eivät voineet +kauemmin odottaa." Hän seisoi pöydän päässä ja katseli ympärilleen +meluavia lapsia, jotka tuohensa luo rientäessään kiireissään toisiansa +tuuppaelivat. + +"Äiti, eikö isä tule päivälliseksi kotiin?" huusi kimakka tytönääni. + +"Ei. Ei ennenkuin huomenna." + +"No, sitte minä saan istua hänen paikallaan!" kuului kolmiäänisesti, +toinen ääni toistaan kovemmin huutaen. + +"Jokainen pysyköön tavallisella paikallaan -- tehkää niin hyvin -- eikä +mitään melua." + +Äidin ankara ääni sai heti melun taukoomaan. + +"Suo anteeksi, Ottilia kulta, näille minun mellastelijoilleni", sanoi +hän kääntyen vieraan puoleen, "saanko pyytää sinua istumaan?" + +Puhuteltu istuutui jäykästi. Jotain vihamielistä oli hänen katseessaan, +ja hän koetti olla katsomatta kälyynsä. + +Tämä oli nähtävästi jo hyvän matkaa sivu kolmestakymmenestä, mutta +hänen täyteliäisissä punakoissa poskissaan ja reippaassa kasvojensa +ilmeessä oli jotain niin nuorekasta ja elonkuntoista. + +"Te varmaan teitte pitkän kävelyretken?" sanoi hän ja katsahti +vieraaseensa, samalla kuin hän itse istuutui paikalleen. Hänellä oli +viisaat, kokeneet silmät, joiden pohjalta hyväntahtoisuus loisti. + +"Niin, paljon me kävelimme", oli jörö vastaus. + +"No, onko Einar voinut olla tädille miksikään hyödyksi?" jatkoi rouva +sellaisella hilpeällä rohkeudella, joka ikäänkuin tahtoo +_pakoittamalla_ poistaa toisen apean mielialan. + +Kysymys tehtiin näennäisesti Einarille, joka ei vastannut, katsoi vaan +lautaseensa niin vaatimattoman näköisenä, että selvästi näkyi, miten +tyytyväinen hän oli itseensä. + +Täti oli myös vaiti; ja ohuitten huulten ympärillä näkyi jotain +vihantapaista. Hän vilkasi nopeasti ylös ja istui sitte yhtä kylmänä ja +jäykkänä taas. Mutta sydämmessä kuohahteli harmi ja uhka. + +Luuliko hän -- tuo jäntterä, punakka nainen, joka ei koskaan ollut +tuntenut, mitä merkitsee tuska ja hätä ja tyhjyys ja kyllästys -- +luuliko hän kömpelöllä viekkaudellaan voivansa estää sitä mikä täytyi +tapahtua? Tunsiko hän jo nyt voitonriemua siksi, että lapsen läsnäolo +oli viivyttänyt teon tekemistä? Oh, tuota tyhmyyden sydämmettömyyttä, +ett'ei suoda ihmisen edes kuolla!... Ja tuo nainen luuli itseään +viisaaksi ja hyväksi, kaikki ihmiset luulivat häntä siksi! -- Tyhmä, +ainoastaan tyhmä! + +"Ethän vaan liene ollut tädille haitaksi, Einar?" sanoi äiti luoden +pienokaiseen katseen, jonka hän teki melkein moittivaksi. Hän oli +päättänyt pakoittaa tuosta paatuneesta uppiniskaisesta jotakin +vastausta. + +Jotkut lapsista nauraa hykertivät ja nykivät toisiansa; Einar punastui, +ja hänen ylpeytensä hälveni vähitellen ja hän tunsi masentuvansa. Hän +oli nähtävästi ollut niin varma kiitoksesta, ja nyt tulikin sen sijaan +toisten lasten pilkka ja äidin nuhde! + +"Einar ja minä viihdymme hyvin yhdessä. Vai kuinka?" -- Laiha, hiukan +vapiseva käsivarsi laskeusi Einarin hartioille, ja hän katsoi ylös +kalpeihin kasvoihin, jotka häntä kohden kumartuivat, samalla kun kaksi +kummallista silmää katsoi hänen silmiinsä, -- kaksi synkänsurullista +tummaa silmää, joissa oli jotain terävää, joka äkkiä muuttui lempeäksi. + +Pienokainen ei voinut vastata. Hän katsahti samalla arasti ja +luottavasti noihin kalpeihin kasvoihin, ja sitte hän heitti silmäyksen +toisiin lapsiin. Siinä ne nyt saivat nähdä, että täti mielellään häntä +muassaan piti! + +"Mielelläni pidän Einarin mukanani", lisäsi täti ja veti pois +käsivartensa. Hänen sairas mielensä riemahteli ilkkuen. Hän tuolla ei +tarvinnut luulla, että hänen pakkokeinonsa millään lailla haittasivat. + +Siten Einar ja täti seurustelivat keskenään koko sen päivän ja mitä +parhaimmassa sovussa. Vihdoinkin tuli ilta. + +Täti seisoi yksin huoneensa ikkunassa, mietteissään kulkien saman +labyrintin läpi, jossa hänen aatoksensa olivat kulkeneet itsensä +sairaiksi ja väsyneiksi satoja ja tuhansia kertoja ennenkin. + +Silloin koputettiin ovelle. + +"Käykää sisään." + +Hänen täytyi käyttää koko itsensähillitsemisvoimaa, ett'ei hänen +äänensä ilmaiseisi, kuinka tuo häiritseminen häntä suututti. Se oli +tietysti vaan käsky illalliselle. Hän katsoi välinpitämättömästi +taaksensa. + +Mutta se olikin pienokainen. Hän seisoi ja piteli kiinni oven lukosta +ja hänen täytyi kurottaa kättään, voidakseen siitä pitää; niin pieni +hän oli. + +"Äiti kysyy, eikö Nilla saa muuttaa minun sänkyäni tänne tädin +huoneesen?" sanoi hän. + +Lapsensilmät olivat niin luottavaisesti häneen kiintyneet, hän oli niin +varma siitä, että ehdoitus ilahuttaisi tätiä, ja se täytti koko hänen +mielensä. Täti tahtoi pusertaa esiin _ei_ sanan, mutta sitä työnsi +takaisin ikäänkuin joku salaperäinen voima ja siitä tuli "saa". + +Iloissaan kuten lapset ainakin, kun saavat maata uudessa huoneessa, +juoksi poika käytävää pitkin ja huusi: + +"Minä saan, minä saan! Nilla, minä saan maata siellä!" + +Mutta hän, joka seisoi ja kuuli nuo sanat, hän puristi huulensa yhteen, +ja harmi kuohahteli yhä kauheammin katkerassa mielessä. + +... Uhalla, uhallakin hän oli näyttävä heille... Ah! Eikö se sitte ole +ensimäinen kaikista inhimillisistä oikeuksista: oikeus saada kuolla! + +Sitte tuli kutsumus illalliselle, ja hän meni pöytään. He olivat vaan +kahden, hän ja käly; lapset olivat syöneet ennemmin. He söivät ääneti +ja enimmäkseen vaan näön vuoksi. Käly oli niin kummallisen leppeä, +hänen muutoin niin reipas käytöstapansa oli nyt kuin hillittyä. Kun +noustiin ja ruvettiin sanomaan toisilleen hyvää yötä, astui hän +vieraansa luo. + +"Ottilia", sanoi hän hiljaa, "sinä olet vihoissasi minulle. En minä +tahdo sinua pakoittaa. Jos et _voi_ kestää, niin olet vapaa. Sinua ei +vartioida." + +Hän -- jota Ottiliaksi sanottiin -- seisoi jo käsi oven lukossa, hän +pysähtyi ja katsoi puhujan kasvoihin kummastellen ja epäillen. Enempää +ei sanottu, he vaan katsoivat toisiinsa, silmästä silmään; ja nuo kaksi +lujaa katsetta, jotka toisensa kohtasivat, ne sanoivat enemmän kuin +kysymykset ja vastaukset ja pitkät selitykset. + +"En minä tahtonut, että Einarista olisi sinulle _pakkoa_. Hyvää minä +tarkoitin." -- Vaaleaverinen se oli, joka taas puhui. -- "Kun kellä on +seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua _yhdestä_." Noita viimeisiä +sanoja lausuessaan hänen huulillensa tuli hieno hymy, joka antoi +sanoille jonkinmoisen kaksinaismerkityksen, näytti niin erilaiselta +kuin jokapäiväiset kasvon piirteet ja antoi niille sisäisen hyvyyden ja +älykkäisyyden loisteen. + +"Olen tehnyt sinulle vääryyttä", sanoi umpimielisesti ja +vastahakoisesti tumma. + +"Sen tiedän." + +Ottilian kasvoihin tuli ensin tutkiva kysymys, sitte se hiljaa muuttui +etevämmyyden äänettömäksi halveksimiseksi. Eihän näkynyt maksavan +vaivaa sanoa, mitä hän oli aikonut. + +"Hyvää yötä", hän vaan sanoi ja ojensi kätensä. + +Käly piti sitä kiinni ja katsoi varmasti häneen. + +"Minä uskon, että elämä voi tuntua kylläksi raskaalta, että haluttaa +kuolla, olematta mielenvikainen", sanoi hän. + +Syvällä olevat silmät välähtivät, vihamielisyys niissä laimeni, ja +umpimielisyys suli kiitollisuudeksi. Nythän sitä häpeää ei enää ollut: +häntä ei pidetty hulluna! + +Kylmä käsi sai viimeisen puristuksen toiselta, jossa tuntui olevan +elonlämpöä ja voimaa. + +"Tee, kuin tahdot; -- olen aina sinua ymmärtävä. Mutta suutele +poikaani, eläkä häntä säikähdytä." + +He katsoivat toisiaan luottavaisesti silmiin, ovi sulkeutui, ja hän -- +joka kuolla tahtoi -- seisoi yksin käytävässä. + +-- Suutele poikaani eläkä häntä säikähdytä, -- kaikui hänen mielessään. +Kuinka äidillisesti ääni oli värähdellyt! Siinä ilmaantui äidin koko +hellyys; niin, mutta jotain enemmän... + +Työskentelevä ajatus, jolla oli tapana mietiskellä kaikkea, takeltui +siihen äänenväreesen... Siinä oli ollut enemmän kuin hellyyttä; siinä +oli rohkeutta. Jotain siitä seikkailevasta rohkeudesta, joka pelaa +paljosta, uskoo onneensa ja voittaa; jotain, joka oli sukua hänen +omalle luonnonlaadulleen, sillä eroituksella vaan, että hän oli pannut +kaikki yhdelle kortille ja oli kadottanut. + +Ja tätä ajatellessaan tuli hän makuuhuoneeseensa, jossa poika makasi. +Hän astui hiljaa huoneen läpi, ett'ei herättäisi häntä, ja sitte hän +asettui seisomaan ikkunan kohdalle, vähän sisemmä huoneeseen ja katsoi +ulos. Kuunvalo loi matolle kepeitä varjoja kartiinien läpinäkyvistä +kuvista, samalla kun molemmin puolin olevat raskaat, tummat +poimu-uutimet tekivät kalpean valon vielä kylmemmäksi ja +haaveellisemmaksi; kaikessa oli jotain aaveentapaista, mikä vaikutti +vienon väristyksen, joka hiipi pitkin selkää ja nosti hiuksia ikäänkuin +näkymättömin käsin. + +Olisiko tämä pelkoa?... Kyllä varmaan. Mutta hän tiesi, että hän sen +voittaisi. Ja hän seisoi siinä kauan, jotta kaikki levolle menisivät. + +Hän kääriytyi persialaiseen yönuttuunsa niin huolimattomasti, kuin +kerjäläinen kääriytyy ryysyihinsä, heitti jalkineensa ja pisti jalkansa +karvasisuksisiin aamukenkiin, joiden askeleet eivät kuuluisi; +senjälkeen hän hitaasti meni ovelle päin. Nyt saattoi olla oikea aika: +kaikki talossa oli hiljaa. + +"Täti", kuului kuiskaus lapsen sängystä, kun hän hiipi sen ohitse. + +Hän pysähtyi ja viivähti, hän tuskin tiesi, oliko hän kuullut oikein. +Ei, se oli vaan hänen kiihtynyt mielikuvituksensa. Hänhän makasi -- tuo +pienokainen. + +Hän astui edelleen. + +"Täti ... minne te menette?" kuului sieltä värisevästi ja arasti. + +"Pelkäätkö?" + +"Pelkään. Pelkään olla yksin." + +"Tulen minä takaisin, makaa vaan hiljaa." + +"Täti, tulettehan kohta?" + +"Tulen." + +Poika veti peitteen päänsä yli, ja nainen katosi kuulumattomin askelin +huoneesta. + +Oli sanottu, että hän saisi tehdä tahtonsa mukaan. + +Tietysti oli siten vaan koetettu rauhoittaa häntä! Viime hetkessä häntä +kuitenkin vartioitaisiin. Mutta kenties hän voisi hiipiä pakoon. + +Käytävissä oli pimeä, niin pimeä, että täytyi tuntea vanha rakennus +niin hyvin kuin hän, jos mieli päästä sattumatta mihinkään kohti, mutta +hän hapuili hiljaa eteenpäin, sulkien joskus silmänsä, ikäänkuin hänen +silloin olisi ollut helpompi löytää. + +Rappusissa oli valoisampaa, korkean ikkunan kohdalla, mutta sitte tuli +taas pimeä keskikäytävä alhaalla. Ei yhtä ihmistä kuulunut koko +talossa; kaikki oli niin kuollutta, kuin olisi hän kulkenut muinaiselta +ajalta jääneiden tyhjien huoneiden läpi. Kohta joutui hän portin luo, +haparoi ja löysi lukon. Hän oli varma siitä, että se oli kiinni, mutta +hän väännälti ja se aukesi, raskas ovi kääntyi hiljaa saranoillaan, ja +hän oli vapaa. + +Kynnyksen luona hän seisahti, pidättäen porttia toisella kädellään, +ett'ei se läimähtäisi. + +Pimeään tottuneet silmät laajenivat, kun valkeahko valo tulvasi niihin, +ja sitte ne vaistomaisesti kohottautuivat kohden yön hiljaista +taivasta, mistä kuu täysikasvuisen pyöreänä loi maahan lainattua +hohdettaan, tehden kaikki esineet niin salaperäisen, ruumiittoman +näköisiksi ja luoden niistä muodottomia varjoja. + +Juhlallinen rauha vallitsi kaikkialla, ja taivas himmeine tähtineen +tuntui ainoalta ikuiselta äärettömyydeltä. Hänestä tuntui, kuin olisi +hän maannut maan alla monet, monet vuodet, -- mustan, raskaan maan +alla, siksi kun hän oli unhottanut, että sen päällä saattoi olla +sellainen valoisa, ihana yö. + +Hänen keuhkonsa ahmivat ilmaa, joka oli kasteen viileyttämä ja tyyni, +ilman vienointakaan tuulahdusta, lauhkea päivän helteen jäleltä, täynnä +kukkien tuoksua ja heinien himentä. Hänen silmänsä nauttivat +himmentyneestä valosta, hänen sieramensa laajentuivat, ja hän kuunteli +-- öisellä tarkkakuuloisuudella -- kaikkia ääniä, joita hän voi +eroittaa: sirkkojen terävä-äänistä kirskuntaa, ruisrääkän +yksitoikkoista rääkkymistä niityltä ja kaukaa suolta korpisammakon +alakuloista kurnutusta. Mutta ei mitään ihmisääntä eikä ihmisaskelta, +ei mitään, joka olisi muistuttanut maan tyytymättömistä, hävittävistä, +ristiriitaisista vallitsijoista. Elämää oli pensaissa ja korsissa, +elämää kaikkialla -- tuota tiedotonta, itävää, mietteetöntä elämää, +jossa ei aatoksia ole. Elämänhalua, elämännautintoa, elämäntaistelua. +Mutta elämään kyllästystä? Ei missään. Öisten äänien joukossa ei ollut +_yhtäkään_, joka olisi räikeästi toisten sointuun yhtynyt, ne huusivat +kaikki: elää! elää! elää! + +Ei ollut sanaa, ei aatosta, joka sen kaiken mittaisi; oli vaan tunne +niin laaja ja suuri, että se syleili kaikkea mikä eli; oli vaan +kasvi-elämän siunattu rauha, joka jäähdyttävän balsamin lailla +laskeutui murtuneelle mielelle. + +Kalpeiden huulten ympärykset värähtelivät, kun jäykistyneet lihakset +alkoivat pehmetä, ja laiha, ohut käsi pyyhkäsi otsaa, jonka öinen ilma +oli jäähdyttänyt. + +Ja sitte kaikui muistossa: "Täti, minä pelkään olla yksin". + +Siellä hän makasi, tuolla ylhäällä, ja kuunteli askeleita, peläten +kummituksia ja pimeätä ja mörköjä. Turhaan hän oli kuunteleva, kunnes +pelkoonsa nukkuisi, ja huomenna hän sitte kyseleisi ja tiedusteleisi +jotakin, josta aikuiset häveten ja inhoten eivät sanaakaan virkkaisi. + +Koneentapaisesti ja epäröiden hän kääntyi takaisin. + +Kuulumattomasti sulki hän portin ja meni pimeiden käytävien ja puoleksi +valoisien rappusien kautta takaisin nurkkakamariin katsoakseen, +makasiko poika. + +Hän laskeutui polvilleen sängyn viereen. + +"Einar", kuiskasi hän niin vienosti ja hiljaa, ett'ei poika mitenkään +voinut siitä herätä. + +Vastausta ei tullut, mutta kaksi hentoa, pientä käsivartta kietoutui +hiljaa hänen niskaansa ja hienotukkainen pää painautui hänen kaulaansa +vasten. Pidätetyt nyyhkytykset syöksähtivät äkkiä esiin, ja hän tunsi +koko tuon pienen ruumiin värähtelevän puisteluttavasta itkusta, niin +avutonna ja epätoivoisena, että se vihloi sydäntä kuni omantunnontuska. + +Eikö hänen tuskansa ollut yhtä todellinen, yhtä valtaava kuin +aikaihmistenkin? Eikö se syntynyt -- kuten hänen omansakin -- +yksinäisyyden kolkosta, elottomasta tyhjyydestä, kaikkeen ylettyvästä, +onttosilmäisestä tyhjyydestä, joka tuijotti häntä kohtaan koko +olemisesta, jokaisesta hänen tulevaisuudenaatoksestaan? Eivätkö he +olleet kaksi hylkyolentoa, hän ja poika? Tuo sairas pienokainen, joka +ei sietänyt toisten lasten töykkimisiä, ja hän, joka oli murtunut siitä +ainoasta kolauksesta, jonka elämä oli hänelle antanut. + +Poika yhä vaan painautui häntä vasten, hänen kuiskaellessaan +lohduttavia, katkonaisia sanoja hänen korvaansa ja silitellessään +kädellään hänen niskaansa; pojan hengitys tuntui pehmeän villaleningin +läpi, ja hänen kyynelensä kastelivat vaatteen, niin että yhä täytyi +sitä nenäliinalla pyyhkiä. + +Hänen käsivartensa alkoi väsyä, mutta vielä sittenkin, kun hän pään +painosta saattoi huomata pojan jo nukkuneen, jäi hän entiseen asemaansa +polvilleen hänen sänkynsä viereen. Ilma hänen ympärillään täyttyi pojan +hengityksestä, uni toi lämpöä hentoihin jäseniin, ja hänen hiuksistaan +lähti omituisen raitis tuoksu, kuten emän puhtaaksi nuolemasta pikku +koiranpennusta. Hän painoi huulensa noihin hienoihin hiuksiin pojan +heräämättä. + +Lapsi! -- Tulevaisuus... + +Suuren miehen elämäntyö kenties ... toisten onni ja onnettomuus...? +Tätäkö ne äidit tuntevat? Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä ennen. +Ei koskaan ennen, kuin hän piti tuota rauhaisaa, turvallista unta +sylissään. Kaikki jääkerrokset murtuivat, rintaa ja päätä poltteli, ja +sitte syöksähti esiin -- suolaisten, lauhduttavien, kuumien kyynelten +virta; tuska pääsi valloilleen, ja sielun jähmetystila oli poissa. + +Hän nyyhkytti, ikäänkuin sydän olisi ollut haljeta, ja pienokainen +makasi tasaisesti hengittäen. Tuntui, kuin olisi hänellä ollut vaan +tämä pienokainen koko maailmassa. Vaan tämä pienokainen? Jokin, jota +rakastaa ja jonka puolesta toivoa -- kun kaikki oli häneltä itseltään +lopussa. + +Hän nousi, ja silloin hän muisti sanat: + +"Kun kellä on seitsemän, niin onhan silloin varaa luopua _yhdestä_." + +Sitenkö se oli ymmärrettävä? + +Mikä lahja! -- Mikä ruhtinaallinen, keisarillinen lahja! + +1887. + + + + +Pimeästä. + + +Huoneessa oli hämärä. Kaupungin pääkaduilta kuului elämän levottomuus, +ja se liittyi kuni säestys sisässä vallitsevaan kuolonraskaaseen +hiljaisuuteen. Korkean rautauunin ristikon läpi loi hiilivalkea +hohteensa tekemättä mitään valoisaksi, luoden vaan rajoitetun valon +vaaleaveristen miehenkasvojen alaosaan, jotka ympäröivässä pimeässä +näyttivät ikäänkuin sisältäpäin valaistuilta, -- hehkuvasta, +läpikuultavan punaisesta metallista muodostetuilta. + +Mies istui eteenpäin kumartuneena tuolillaan, kädet ristissä polvien +välissä, ja hänen katseensa tuijotti tuleen. Hänen vartalonsa +rajapiirteet melkein hävisivät pimeään. + +Poimuverhojen suojaamassa nurkassa uunin vieressä oli pimeä mustempaa +kuin muualla, ja sieltä ei eroittanut mitään. Kaikki oli kadonnut +luomavarjon ammottavaan kitaan. Mutta kidasta häämöitti esiin jotain, +joka -- siellä, mihin valon haimenkin sattui -- näytti olevan pitkä +nojatuoli, ja herkkätuntoisen ihmisen hermot olisivat päänalustalta, +kolosilmäisestä pimeydestä tunteneet terävän katseen sekä väijyvän, +luonnottomasti kehittyneen kuulon. + +"Minun aivoissani on kipeä kohta", sanoi ääni pimeästä, puhuen +hitaasti, surumielisen yksitoikkoisesti ja alttoäänen soinnulla. "Se +syntyi jo lapsena ollessani, ja se se on, joka on kasvanut. Kaikki, +mikä on loukannut ja painanut minua, on kääntänyt kärkensä tuohon +ainoaan kohtaan; nyt on luupeite pehmennyt ja vastustus murtunut." + +Mies ei liikahtanut, mutta hänen syvässä olevat, viisaat silmänsä +katsoivat sääliväisesti pimeään, josta ääni tuli. + +"Tuntuu, kuin olisin elänyt sata vuotta", jatkoi se, "ja nyt olen minä +vaan tyhjä kuori sen ympärillä, mikä on elänyt, -- onsi kuin vanha +halava. Minusta tuntuu, että olen nähnyt sukupolvia tulevan ja menevän, +olen nähnyt ihmisiä syntyvän ja katoavan, olen joutunut suhteisiin, +jotka ovat olleet täynnä mehua kuin nuoret keväiset vesat, mutta ne +ovat kaikki rauenneet tyhjiin kuten kylmänneet kukkaisvarret +syysmyöhällä. Keväät ja talvet ovat toisiaan seuranneet, ja ihmiset +katselevat minua ja sanovat, että minä en ole niin vanha kuin +vanhimmat. Mutta minä tiedän, että olen elänyt kuin sata vuotta. Ja +kuitenkaan ei minusta koskaan, koskaan tullut sitä, mitä minä tahdoin." + +Kuni kuollut aine täytti hiljaisuus taas huoneen, ja elämän hälinä +yritti turhaan päästä kuuluviin, se painui takaisin ja hiljeni +vienonnetuksi säestykseksi kuten ennen. + +"Isäni ei vihannut naisia", kuului taas tuo yksitoikkoinen soinnuton +ääni lausuvan, "se oli sitäkin pahempaa: hän halveksi heitä. Äitini oli +karannut ulkomaille erään tenorin kanssa ja sitte mennyt teateriin. +Minä kasvoin isäni luona; olin juuri vieroitettu, kun jäimme yksin, hän +ja minä. + +"Niinkauvan kuin olin niin pieni, en hänen silmissään ollut kumpaakaan +sukupuolta, en hänestä juuri ollut koiranpentua kummempi. Mutta minä +olin luuta hänen luustaan ja lihaa hänen lihastaan -- se on hänen +omaisuutensa -- ja hän tarvitsi jotain lämpöistä ja pehmeää, joka voi +painautua häntä vasten; hän tarvitsi elävää olentoa saapuvillaan, joka +saattoi karkoittaa yksinäisyyden. + +"Hän pelkäsi yksinäisyyttä -- isä --, sillä kun hän oli yksin, tuli +hänelle mieleen muita houreita -- pistää pyssynpiippu suuhun, taikka +solmita nuora kaulaan -- mustia houreita, jotka samalla houkuttelevat +ja pusertavat tuskanhien. Ei mikään lämmitä niin pehmeästi kuin +lapsenruumis, ei mikään niin rauhoita kuin pulleat pienet käsivarret, +eikä mikään tuo niin unista vapaata lepoa kuin lapsen hengitys. +Sentähden piti isä Niinaa seuranaan, sentähden hän makasi käsivarret +kiertyneenä tuon pienen olennon ympäri, sentähden hän syödessään antoi +hänen istua pöydän päässä kuin vakavan naisen, sentähden ratsasteli hän +tiluksillaan tyttö mukanaan hevosen lavalla istumassa. Ja sentähden +epäjumaloitsi Niina isäänsä. Hän oli pieni silloin kolttitöpykkään +puettu; ei poika eikä tyttö, lapsi lyllerö vaan! -- Mutta Niina kasvoi. +Ja hänelle tuli hieno kaula ja pitkät käsivarret, hänelle tuli suu, +josta varisi hampaita, hänelle tuli kysyvät, kummastelevat silmät. Ja +sitte näki hänen isänsä, että hän oli tyttö." + +Ääni vaikeni hetkeksi ja mies kumartui eteenpäin hämmentämään hiiliä, +niin että hehku taas kirkastui. + +"Oi, minä olin niin pieni, kun minulle selveni, mitä hänellä oli minua +vastaan; minä olin niin pieni, ett'en käsitä, kuinka minulle oli +mahdollista ymmärtää se. + +"Leikkitovereita ei minulla ollut, hoitajani oli vanha ja kärttyinen, +ja kaikki hellyys, mikä minussa oli, lankesi isäni osalle. Lapsilla on +vaisto, joka opettaa heitä lukemaan sitä, mitä liikkuu aikuisten +sielussa, ja joka tuskin koskaan saattaa heitä väärin lukemaan. Ja +lasten surut ovat yhtä todellisia kuin aikaihmisten, -- kyllin syviä +jättääkseen jälkiä koko elämän ajaksi. + +"Minä olin isäni kaltainen: reipas ja ravakka kuin hän, raskasmielinen +ja helläluontoinen kuten hän; herkkä lehahtelemaan liialliseen +hilpeyteen, herkkä vaipumaan alakuloiseen epätoivoon. Kummako sitte, +että hän piti minusta! + +"Kun olin noin kuuden tai kahdeksan vuotinen, aloimme me yhdessä +näytellä komediiaamme -- lastennäytelmää; että minä olin se, miksi hän +minut toivoi: poika. Minä ratsastin hänen kanssaan omalla pienellä +hevosellani, minä otin poikien tapoja ja opettelin viheltämään, minä +harjoittelin ruumiinvoimiani, ja kiroilinkin hiukkasen ollakseni +hänelle mieleen." + +Puhuja pysähtyi ja tuntui muistuttelevan jotakin. + +"En tiedä varmaan, milloinka sen ensi kerran huomasin, tuon halveksivan +vihan ja inhon ilmeen, joka sittemmin niin usein ilmautui isäni +kasvoihin ja ääneen, mutta luulen, että se oli eräänä kertana, joka +erityisesti painui mieleeni. Me olimme ulkona ratsastelemassa ja olimme +antaneet hevosten juosta aika ravia. Isäni oli kiihkeä ja kuumentunut, +hänen silmänsä mustat ja hänen sieramensa suuret. Kun hän oli sen +näköinen, tiesin, ett'ei hän kammonut mitään. Me tulimme leveän +ojanteen tai kanavan luo ja isäni karahutti sen yli, hän käänsi +hevosensa ja odotti nähdäkseen minun tekevän saman tempun. Minun +hevoseni oli pieni, en tiedä, oliko se sen syy vai minun, mutta se ei +ottanut hypätäkseen; se seisattui ojanteen reunalle. Silloin käännälti +isä hevosensa -- minä voin nähdä sen käännähdyksen vielä tänä päivänä! +-- ja yhdellä ainoalla ponnahduksella lensi eläin kanavan yli hypäten +niin voimakkaasti ja notkeasti kuin vinttikoira. Niskaani karmi aina +hiusten juuriin saakka, kun isäni tarttui käsivarteeni, katsoi tuimasti +silmiini ja sanoi: _sinä pelkäät!_ Sitte hän ei sanonut sanaakaan enää +ja hän heitti irti käsivarteni, ikäänkuin hän olisi hävennyt sitä, että +hän niin väkivaltaisesti oli minuun koskenut. Hänen katseensa vaan +sivahti minun ja hevosen ylitse. Minä olin puettu melkein kuin poika ja +ratsastin miestensatulassa, mutta satulan kaarella oli minun +tummansininen pikku hameeni -- -- + +"Silloin minä näin sen hänen silmistään, tuon, mikä murti minut, mikä +siitä lähtien on painanut minua maahan, ei, ei painanut minua, vaan +saattanut minut vaipumaan kokoon kuten tyhjä riepu vaipuu maahan, -- +omasta tyhjyydestään. + +"Minä en saanut sanaakaan selitykseksi, enkä myöskään sanonut +sanaakaan. Hän vaan läimähytti hevostaan ratsuruoskallaan ja ajaa +karahdutti pois, jättäen minut siihen istumaan. Minä tunsin salaisella +vaistollani, että hän ei halveksinut minua sentähden, että pelkäsin, +vaan siksi, että minulla oli oikeus pelätä. Eihän minusta koskaan +voinut tulla muuta kuin -- -- -- kuin yksi niistä, joille +pelkurimaisuus on hyve!" + +Ääni vaikeni, siksi että se oli ruvennut värähtelemään kiihkosta, -- +värähtelemään niin syväsointuisesti kuin violonsellin kielet. + +"Tämä ei ollut ainoa, se vaan oli se, mikä antoi ensimmäisen kolhauksen +siihen kohtaan, joka sitte alkoi arastella jokaista kosketusta. + +"Talossamme oli paimenpoika, reipas, kaunis poika, jokseenkin minun +ikäiseni. Jo hyvin pienestä pitäen oli isäni huvikseen antanut minun +koetella käsivoimia tuon pojan kanssa. Ilokseni aina ponnistin +viimeisiäkin voimiani ja ylpeilinpä aika lailla siitä, että melkein +aina pääsin voittajaksi. Mutta eräänä päivänä huomasin asian oikean +laidan. Minä heitin hänet irti ja punaistuin veripunaiseksi, ikäänkuin +minua olisi lyöty. Minä katsoin häneen katkeran raivostuneena: sinä +valehtelet -- sinä olet vahvempi minua! + +"Ja minä menin pois, vallan masentuneena siitä, että olin antanut +pettää itseäni niin kauvan, että olin armolahjana vastaanottanut nuo +helposti ostetut voitot, jotka vastustajani oli lahjoittanut minulle, +siksi ett'en ollut niinkään vahva, että minun voittamistani olisi +voinut pitää kunniana. + +"Näistä kahdesta jutusta saat avaimen koko elämääni. + +"Ratsastusretket jäivät vähitellen ja samoin kaikki muukin. Me emme +voineet leikkiä kauvempaa, että minä olin poika. Minä muutuin +vaitelijaaksi ja hiljaiseksi, ja ihmiset katsoivat kummastellen +alakuloista lasta, joka ei koskaan osannut hymyillä. Mutta isäni +työhuoneessa oli minulla yhä vieläkin mieliolopaikkani. Olin valinnut +itselleni huomaamattoman paikan: vanhan paloviinalippaaan nurkassa +kaapin ja seinän välissä. Isä vaipui vielä mustiin houreisinsa, kun hän +vaan jäi yksin. Minä olin hänelle jonkunlaisena suojana niitä vastaan; +enkä minä koskaan häntä häirinnyt. + +"Hän oli hieno seuramies, sukkela ja hiukan pistelijäs. Usein tuli +vieraita hänen luokseen, yksi tai pari hänen ystäviään, ja sitte he +pakinoivat totilasin ääressä. Usein tosin unhotettiin minun läsnäoloni +ja minä kuulin asioita, joita minun ei olisi pitänyt kuulla. Isä oli, +kuten melkein kaikki synkkämieliset henkilöt, niin kiintynyt omiin +ajatuksiinsa, ett'ei hän tullut ajatelleeksi muita; ja hän purki näissä +puheluissa peittelemättä ilmoille naistenhalveksimisensa. Minä, jolla +ei ollut äitiä, ei ainoatakaan ihmisolentoa, josta pitää, paitsi tuo +synkkämielinen pessimisti, jota minä jumaloitsin -- minä opin näistä +keskusteluista, mitä muut naiset eivät opi koko elämässään: minä opin +ymmärtämään miesten ajatuksenjuoksun, minä opin eroittamaan jokaisen +säälin tai halveksumisen vivahduksen, joka voi kätkeytyä kiitteleviin +tai ihaileviin sanoihin. Minussa heräsi vähitellen tunne, että olin +yhtä koko sukupuoleni kanssa, ja että, mikä sitä koski, koski minuakin; +ja jokaista myrkyllistä ja salaista hyökkäystä kuullessani kärsin +salaisesti, niinkuin se olisi tarkoittanut minua yksinäni. + +"Kun olin kolmentoista vanha, sain äitipuolen. Hän oli kaunotar, ei +komeita, kuningattaren kaltaisia, vaan sieviä, vastustamattomia. Hän +oli pehmoinen kuin kaniini, hänellä oli niin pienet kädet, että hän +käytti lastenhansikkaita, hän hymyili aina, milloin hän ei itkenyt -- +ja kun hän hymyili, oli hänellä kuopat poskissa ja näkyi pienet valkeat +hampaat, jotka kiiltivät kuin simpukankuori. Hän oli pelkkää leppeyttä +ja rakastumista ja hänellä ei ollut yhtä ajatusta päässään. + +"Isani tahtoi näytellä hänen kauneuttaan; viisautta hän ei koskaan +ollut odottanutkaan. Hän valitsi hänelle puvut, sillä itsellään ei +äitipuolellani ollut kauneudenaistia, ja hän matkusteli hänen kanssaan +tanssijaisissa. Kun hän synnytti hänelle ensimmäisen pojan, ammuttiin +vanhoilla linnankanuunoilla siitä ilosta, viini vuoti virtoina +janoisiin kulkkuihin -- koko tila oli jalkeella ottamassa osaa iloon. +Tätä toistettiin sitte joka tahi joka toinen vuosi: samaa +kestitsemistä, samaa juhlailua. Kun se oli päättynyt, otti joku toinen +pienokaisen huostaansa, ja äiti matkusteli taas tanssijaisissa. + +"Hän ei ollut hyvä eikä paha, tuo uusi äiti; hän oli vaan sievä. Hän +oli näöltään kuin lapsi ja hän tiesi, että hänen piti lapselliselta +näyttää, mitä yksinkertaisemmalta, sen parempi. Se sopi hänelle niin +hyvin. + +"Minulle hän ei koskaan ollut paha, mutta hän karttoi minua, ja tuntui +siltä, kuin minä olisin ollut häntä vanhempi sentähden, ett'en koskaan +ollut iloinen ja puhelijas. Sitäpaitsi häpesivät he minun +kömpelömäisyyttäni ja tyhmyyttäni; minä sain kotiopettajattaren ja +minua pidettiin piilossa niin paljon kuin mahdollista. Minä olin vielä +enemmän yksinäni kuin ennen; mutta siitä tarkkeni silmäni. Minä en +kadehtinut äitipuoltani: minä tunsin isäni liian hyvin. Minä taisin +selittää jokaisen ilmeen hänen kasvoissaan ja jokaisen vivahduksen +hänen äänessään. Minulta ei jäänyt huomaamatta, mikä ääretön +halveksiminen kätkeytyi kaikkeen hänen suositteluunsa. Hänen +myöntyväisyytensäkin oli halveksimista. Vaimon tekemä vääryys ei häntä +suututtanut, sillä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänellä +olisi sen verran ymmärrystä, että hän ei olisi kohtuuton. Hän saattoi +myöntyä hänen oikkuihinsa hymyillen ja suudellen hänen kättään, taikka +hän teki vastoin hänen toivomustaan samalla lailla hymyillen ja samaten +suudellen hänen kättään. + +"Isän suvaitsevaisuus teki hänet lopulta suuriluuloiseksi; hän alkoi +hälpättää, jutella lavealti asioista, joita hän ei ymmärtänyt, ja +puhella tyhmyyksiä. Isä vaan nauroi vähin ja antoi hänen olla; eihän +kaunista naista kohtaan saanut niin ankara olla. + +"Mutta minusta tuntui siltä, kuin tuo kaikki, kaikki olisi minun +osalleni tullut. Kaikki se, mitä hän ei edes tuntenutkaan, kaivautui +sairaaseen mieleeni. Minä olin oppinut katselemaan isän silmillä, minä +näin miehen näkökannalta, minkä arvoinen nainen on -- -- inhoittavaa, +inhoittavaa, yhtä onnettomuutta syntymästä aikain! -- Minä olin +mielestäni kuin ruohtunut koira. Silloin syntyi minussa tuo nöyryys, +joka on minun luonteeni häpeämerkki ja parantumaton vika. Oi, sitä +paikkaa aivoissani! kuinka se kävi helläksi ja pehmeäksi, niin että +joka kärki saattoi tunkea sisään! Mikä käsityskyky minulla oli, kun oli +kysymyksessä tuo ainoa asia: ymmärtää se, mikä kanssasisarilleni oli +käsittämätöntä kuin lintujen laulu. + +"Minä en ole koskaan ollut nuori, tuskin minä olen ollut lapsi." + +Syntyi hetken hiljaisuus. Mies istui yhä edelleen kumarruksissa ja +tuijotti miettiväisenä hiiliin. + +"Minä en voi käsittää tuollaista tunteiden voimaa lapsessa", sanoi hän +hiljaa. "Ja minä arvelen, että etköhän sinä vähän liioittele -- nyt, +jälkeenpäin." + +"Kenties liioittelen; mutta se tulee siitä, että kaikki on liittoutunut +haavoittamaan tuota paikkaa. Minä tahdon sinun ymmärtämään tätä. Ja jos +toiste elämässäsi tapaat naisen, jota myöskin painaa samallainen +nöyryys kuin minua -- tuo nöyryys, jota sinä aina olet koettanut +selittää olemattomaksi ja jota sinun on ollut vaikea uskoa -- niin voit +silloin käsittää, että siihen on syynä _häpeä_ -- häpeä olla nainen. + +"Sinun silmissäsi minä en ole ollut mies enkä nainen, ainoastaan elävä +olento; ja siksi sinä saatoit ruveta ystäväkseni! Jos minä olisin sinun +silmissäsi ollut nainen, niin olisit sinäkin minua halveksinut." + +Mies siirsi tuolinsa hiilistä tulevan loisteen kohdalta, lähemmä +nojatuolia; ja pimeästä hän nosti esiin hienon sairaanlaihan käden, +jonka hän hiljaa painoi huulilleen, sanaakaan sanomatta. Nainen ymmärsi +tarkoituksen ja kiitti häntä silittäen hiukan hänen kädenselkäänsä, +ennenkuin hän veti omansa takaisin. + +Sitte jatkoi hän taas kertomustaan surumielisellä, murtuneella +äänellään. + +"Minä tulin ulos maailmaan ja minä katselin naisia juuri niin, kuin isä +oli minua opettanut. Minun näköni oli kehittynyt luonnottoman tarkaksi; +ei ainoakaan virhe, ei ainoakaan vika jäänyt minulta huomaamatta. +Pelkurimaisuuden, viekkauden, turhanpäiväisyyden ... kaikki pienet +halpamaiset ominaisuudet huomasin minä naisissa olevan niin paljon +suuremmassa määrässä vallalla kuin miehissä. Minä en ollut sokea +tarkastellessani miesten vikoja; mutta itse vioissa oli useimmiten +jotain luonteenomaista; ei tuota vetistä, veretöntä tyhjää niinkuin +naisissa. Miehissä arvostellaan kelvollisuutta, työkykyä, +toimeliaisuutta, totuudenrakkautta, rehellisyyttä! naisille ei tämä +kaikki ole mitään verrattuna tuohon ainoaan: soveliaisuuden tarkkaan +noudattamiseen. Väheneekö miehen kunniallisuus siitä, että hänellä on +yksi tai toinen lemmensynti omallatunnollaan? Ei. Mutta naiselle se on +kaikki. + +"Ja syy ei ole miehissä -- kuten on sanottu -- vaan naisissa itsessään, +heidän pelkurimaisuudessaan, heidän luonteenpuutteessaan. Naisten +itsensä mielestä on ulkonainen kunniallisuus -- ulkonäkö -- kaikki. +Heidän siveytensä ei ole heidän luonteessaan, se on päälläpäin kuten +merkki kotieläimissä. Siitä tuo yhteisyys koko sukupuolen kanssa, joka +heittää edesvastuun _yhden_ naisen teoista kaikkien niskoille. Häntä ei +pidetä yksilönä; hän on vaan osa sukupuolestaan. Kuinka suuresti minä +sitä olen saanut kokea. Minusta tuntui, ikäänkuin kaikkien muiden viat +painaisivat minua yksin, ikäänkuin minun nöyryyteni olisi sovintouhri +kaikkien muiden naisten typerästä, sokeasta itserakkaudesta, +vallanhimosta tahi itsekkäisyydestä! Aivoissani oli tuo kipeä kohta, ja +kaikki ainekset, mitä elämä mulle antoi, menivät ravinnoksi tuolle +ainoalle kohdalle. -- -- -- + +"Isäni ei tahtonut, että minusta tulisi vanha neito, ja siksi hän +naitti minut. Minä tiesin, että ainoa keino naisella päästä korkeampaan +yhteiskunnalliseen arvoon oli mennä miehelle, joka kohoaa. Minä menin +naimisiin ja kohosin -- kohosin antaen rakkauden osoitteita miehelle, +joka minusta oli inhakampi kuin mateleva, monijalkainen toukka. Minä +olin kaunis siihen aikaan -- -- siitä on jo kauvan. -- Olla kaunis ja +nuori, se on ainoa, mikä ei ole häpeä naiselle. Mieheni oli +kunnianhimoinen ja pyrki eteenpäin; ja eteenpäin päästäkseen tarvitsi +hän toisia, ainakin yhtä toista, ja tuo yksi kävi meillä usein. Hän oli +meidän ystävämme, liikkui kotimme ulkopuolella mieheni seurassa ja +kodissamme piti hän seuraa minulle. Minä pidin hänestä; jokapäiväinen +elämäni oli alituista maskeraadia, ett'en näyttäisi _kuinka paljon_. +Mieheni oli iloinen -- niinhän sitä sanotaan. Ja kahdessa vuodessa +ennättää kyllästyä naiseen. Eräänä päivänä tuli tuo 'toinen' ja tahtoi +antaa minulle lahjan, lahjan niin kallisarvoisen, että sulhanen tuskin +valitsee sellaista morsiamelleen. + +"Minä sanoin ei ja sanoin sen kauhistuen. Minä olin raivoissani ja +loukkasin antajaa. + +"Mieheni sai sen kuulla kiertoteitä. Ja tiedätkö, mitä hän teki? Hän +kouristi käsivarttani ja sanoi: sinä loukkaat häntä kiellollasi. Ota +vastaan. Sinulla on oikeus sanoa, että olet saanut sen multa! + +"Siten kävi, että minä saatoin päälleni sen häpeän, että minusta tuli +miehestään eronnut vaimo. Minä en voinut sietää, että minua pidettiin +kauppatavarana, että minua kaupusteltiin kuin kulunutta leninkiä. +Sentähden sain häpeän -- häpeän olla miehettömänä vaimona. + +"Kaikki on häpeätä naiselle, sillä hän ei ole mitään kohdastaan, hän on +vaan osa sukupuolestaan. Minä työskentelin miesten joukossa ja he +sanoivat minua sukupuolettomaksi ja pilkkasivat kylmyyttäni. Melkeinpä +itsekin luulin, että olin neutri, ja sekin oli häpeä. Minä pelkäsin, +että partakarvoja kasvaisi leukaani, ja että miehet niitä pilkkaisivat. +Mutta sitte tunsin eräänä päivänä, että olin nainen, sillä minä +rakastin. + +"Tuntui siltä, kuin koko elämä olisi kulkenut vettyneitä tallattuja +teitä sumeassa talvi-ilmassa näkemättä koskaan kevättä ja toivomatta +koskaan sitä näkevänsä -- -- ja että sitte jonakuna päivänä näkisi +auringon tulevan näkyviin ja huomaisi, että kaikki on taiminut ja +itänyt märässä sumussa, että nyt alkaa vihannoitseminen ja kukkia +puhkeaa -- -- paisteessa päivän, päivän! + +"Olisin tahtonut antaa henkeni voidakseni tulla hänen ystäväkseen, +mutta siksi en voinut tulla -- ainoastaan hänen ystävättärekseen... +Kuule, miten ilkeältä tuo sana sointuu: hänen ystävättärensä! Häpeätä +ja epäluuloja takeltuu siihen!" + +"Puhuminen käy sinulle vaivaksi", sanoi mies ja hänen äänessään väräji +rajaton hellä osanottavaisuus. Hän otti vielä kerran hänen kätensä ja +suuteli sitä hiljaa, melkein nöyrästi, sanaakaan sanomatta. + +"Oh, anna minun kerran puhua suuni puhtaaksi", jatkoi hän. "Minä olen +ollut vaiti vuoden toisensa perästä, vuosikymmenen toisensa perästä, +sukupolven sukupolven perästä, niin tuntuu minusta -- ja nyt tuntuu +siltä, kuin minä olisin koko naissuku. Minä olen vanha kuin Ahasverus +ja minun hartioitani painaa koko suvun syntivelka. Minä tunnen sen +naisen hermoilla ja katselen sitä miehen silmillä. + +"Sinä tiedät, mitä minä olin hänen käsissään. Hän paljasti +aivoni nähdäkseen, mitenkä ne toimivat, hän kaiveli sisuksiani +leikkely-veitsellään rikastuttaakseen tietojaan ihmisestä, ja hän +reviskeli sydäntäni -- kuten pahankurinen lapsi -- ainoastaan +sentähden, että hän näki sen sykkivän. Ja kun ei enää ollut ainoatakaan +tuskaa, jota minä olisin voinut kärsiä kuolematta, -- heitti hän minut +pois. Ei sentähden, että minä häntä kohtaan olisin ollut huono tai +ilkeä taikka valhettelevainen taikka puolinainen taikka pelkurimainen +taikka kaksimielinen -- sillä minulla ei ollut ainoatakaan näistä +ominaisuuksista! Vaan ainoastaan sentähden, että minä olin nainen. En +ystävä, ystävätär vaan!" + +Hän vaikeni, ja tuntui, kuin tuskallinen värähdys olisi käynyt läpi +pimeän huoneen. + +Vihdoin hän sanoi samalla yksitoikkoisen soinnuttomalla äänellä +ainoastaan yhtä pientä vivahdusta alempaa: "Nainen on paaria, joka ei +koskaan voi kohota syntysäädystään. Se, että olen nainen, on ollut +elämäni kirous. + +"Minulla ei koskaan ole ollut äitiä, isäni kadotin, ennenkuin hän +kuoli, ja minulla ei ole poikaa..." + +Hänen puheensa päättyi kyynelettömään vaikeroimiseen. Huoneessa oli +pimeä. Miehen kasvoja ei enää eroittanut -- -- -- ja hänellä ei ollut +mitä vastata. + +1888. + + + + +Tanssijaisdaamin elämäkerta. + + +Minä muistan hänet ensiksi siltä ajalta, jolloin olin lapsi, ja tuntien +kaikkialla olevani tiellä luikahtelin nurkasta nurkkaan kuin kesy mutta +arka pikku jäniksenpoika. Hän oli paha minulle jokapäiväisessä +elämässä, kun hänellä oli ikävä; mutta kun hän laittoi matkalaukkuansa +lähtiessään kaupunkiin tanssiaisiin taikka ulkomaanmatkalle isänsä +kanssa, silloin hän aina oli hyvä. Sellaisena minä hänet oikeastaan +muistan. + +Kun ajattelen tuota aikaa, josta jo on niin monta, monta vuotta, +huomaan, että on etupäässä kaksi tapausta, jotka ovat painuneet +mieleeni. Heti kun vaan ajattelen häntä nuorena, tulevat aina nuo samat +kaksi kuvaa sisällisen silmäni eteen. + +Toisella kertaa näen hänet täydessä hommassa matkalaukkuaan +täyttämässä; hänellä on kiire ja hän puhelee. Kuinka vanha hän lie +ollut? Kaksikymmentäkuusi vuotta, luullakseni. Iho on verevä ja sileä, +hienovärinen ja tasainen vaihteissaan kuten norsunluumaalaus taikka +vaaleanpunainen orjanruusunkukka. Minä en ole koskaan nähnyt sellaista +ihoa. + +Pyöreät, mutta luonnottoman kapeat sormet ruusunvärisine, +läpikuultavine kynsineen, jotka ovat täynnä pieniä kummallisia valkeita +pilkkuja, käärivät silkkinauhoja ja sullovat pieniä tölkkiä ja +pulverirasioita matka-arkkuun. + +Minä astun varpaillani hänen jälessään ja uskallan tuskin hengittää; +minä tiedän, että vähinkin kolina tai kömpelömäisyys voi saattaa minut +epäsuosioon, että tuossa valkeassa otsassa on kaksi terävää ryppyä, +jotka ovat ikäänkuin neulankärjellä piirretyt tussiviivan kaltaisten +kulmakarvojen välille, jotka ovat liian kapeat, liian keveät ja liian +omituiset voidakseen olla muuta kuin luonnon työtä; minä tiedän, että +nuo kirkkaansiniset silmät suurine terineen ja lyhyine, sysimustine +ripsineen ovat ankarammat kuin kaikki ne nuhteet, jotka olen saanut +nuhteista rikkaassa elämässäni; ja minä tiedän, että lyhyt uloskäsky: +"mene!" ei siedä mihinkään vetoamista. + +Miksi hän on hyvällä tuulella, sitä minä en aavista. Ei kukaan ole +koskaan puhunut minulle siitä taikka muusta, mutta kokemus on minulle +opettanut, että hän on hyvällä tuulella matkalaukkuaan laittaessaan, +niin kauan, kun vaan ei ole viimeiset minuutit käsissä eikä pelkoa +myöhästymisestä, sillä silloin voi salama iskeä keneen hyvänsä. -- Hän +ei paljoa henkilöön katso: talon ankara isäntä saa sellaisina hetkinä +samaa kokea kuin se, jonka ainoana tehtävänä elämässä näyttää olevan +haukkumisten kuunteleminen. + +Olen seisonut kynnyksellä, kun ovi on ollut auki hänen huoneeseensa, +johon ei kukaan koko talossa uskalla mennä ilman erityistä lupaa. Olen +ottanut aran askeleen taapäin joka kerran, kuin hänen katseensa on +sattunut minuun. -- Olen tehnyt sen lapsellisesta kekseliäästä +viekkaudesta, sentähden että minä tiesin tuollaisen nöyryyden +vaikuttavan häneen. Mateleminen ei häntä koskaan loukkaa. Saisi +heittäytyä nenälleen hänen jalkojensa juureen ja suudella hänen +hameensa helmaa, eikä se tuntuisi hänestä loukkaukselta. + +Viekkauteni on onnistunut ja minä olen saanut tulla sisään. + +Siellä on ääretön joukko ihanuuksia nähtävänä, nyt kun hän poimii +laatikoistaan ja rasioistaan laukkuun pannakseen. Ja kääriessään +paperia niiden ympärille, kaikkien noiden kappalten, joita naisellinen +komeus tarvitsee, juttelee hän. Kaikella on historiansa: osoitelipuilla +hänen matka-arkuissaan, viuhkalla, joka on tehty sirosti leikellystä +luusta ja jossa on hänen nimimerkkinsä, pienellä piirustuksella hänen +hattulippaansa kannessa -- taiteilijan tekoa, jonka nimen sittemmin +kyllä olen oppinut tuntemaan, mutta jonka silloin ensi kerran kuulin -- +kaikki nuo olivat minulle kuvia elämästä, jota luulin suureksi ja +rikkaaksi ja onnelliseksi. Kaikkia näitä kukkaterttuja, tupsuja, +hattuja ja pitsejä tuntui ympäröivän tuulahdus sellaisesta maailmasta, +johon minä en koskaan ollut silmäystäkään heittänyt; ja minä katselin +suurin, kummastunein lapsensilmin häntä, joka niin levollisena saattoi +kuleksia saksalaisten kylpypaikkojen suurissa hotelleissa ja sujuvasti +puhua kieliä, joiden ensimmäisiä alkeita minä juuri paraikaa päähäni +paukuttelin. + +Toinen kerta, josta hänet muistan, on eräs ilta. Tanssijaispuku on +levällään hänen omassa huoneessaan ja peilin edessä äitinsä +sänkykamarissa seisoo hän ja asettelee ylös kiiltävää mustaa tukkaansa. +Hänellä on päällään harsohameet ja valkea alusliivi, olkapäät ja +käsivarret ovat paljaat. Ja millaiset käsivarret! En milloinkaan ole +nähnyt niin valkoista, hienoa ja sileää hipiää. Mutta matalassa otsassa +kulmakarvojen välillä näkyvät nuo neulanhienot, terävät juovat. Hän on +ruvennut pukeutumaan liian myöhään ja hänen äkäisyytensä lähettelee +leimauksia ja rakeita kaikkien päälle, jotka tulevat hänen +läheisyyteensä. + +Minä istua kyyrötän jakkaralla suuren vanhan piirongin ja talonemännän +imperiaalisängyn välissä; olen niin hiljaa kuin hiiri, minun katseeni +eivät erkane noista käsivarsista, jotka minä näen ensi kerran. Minä +ymmärrän, että tuo olento on kuin kaksi eri ihmistä: jäykkä, kova +nainen, joka on koko talon kauhu, ja sitte toinen se, joka muistoksi +lyhytaikaisesta tuttavuudesta sai taiteilijan kädestä lähteneen +piirustuksen. Häntä minä en ole koskaan nähnyt. Hänen valkea pukunsa +pannaan kohoisena vaatevasuun ja palvelustyttö vie sen vaunuihin; mutta +juormut hienojen peilissä kuvastuvien kulmakarvojen välillä tulevat +aina terävämmiksi ja terävämmiksi ja suu laskettelee tuhlaillen +haukkumasanoja. + +Hänellä oli tapana itse sanoa, että häntä sanottiin kauniiksi. Minä en +voinut sitä käsittää. Minusta oli mieluisinta, kun hän seisoi selin, +niin että kainostelematta sain katsella hänen paljaita, valkoisia +käsivarsiaan, joissa oli kuopat kyynäspään kohdalla, taikka +hienokarvaista kaulaa, siltä kohdalta, missä tumma niskatukka kähertyi +ja varjostui alaspäin kahtena tummana kielekkeenä. + +Hänen kasvojansa minä inhosin. + + * * * * * + +Sängyn ja piirongin välinen nurkka oli minun lempisijani; siellä tunsi +olevansa niin suloisessa turvassa kaikilta kohtalon käänteiltä. Tässä +suuressa, raittiissa sänkykamarissa, jossa aina oli niin puhdasta ja +viileää hengittää, pidettiin melkein aina perheneuvottelut -- ja +silloin minä aina asetin niin, että sain olla mukana. + +Talon hallitsijatar, tuo kauniskäsivartinen, halveksi minua liian +syvästi, välittääkseen minun läsnäolostani; hänelle oli vallan +yhdentekevää, mitä minä kuulin ja mitä en, kunhan vaan en mennyt hänen +tielleen. Ja hänen vanhempansa arvelivat aina, ett'en minä mitään +ymmärtänyt. + +Mutta mitä en heti ymmärtänyt, se kätkeytyi muistooni; ja elämä on +antanut minulle selityksen kaikkeen, mikä silloin oli pelkkiä +arvoituksia. + +Kuinka monta naimatarjousta onkaan se sänkykamari nähnyt hyljättävän! +Kuinka monesta kunnon miehestä siellä on puhuttu kuin rääsystä +sentähden, että hänen varansa olivat liian pienet taikka hänen jalkansa +liian suuret. Taikka siksi, että hänen leveä leukansa teki kasvot +sieluttoman näköisiksi. Minä tulin siihen johtopäätökseen, että +jokaisen naisen, joka itseään kunnioittaa, pitäisi kohdella miehiä +tuolla lailla. Minusta alkoi tuntua hirveältä häpeältä se, että joku +nainen voisi antaa myöntävän vastauksen kosintaan. Tulin varmasti +vakuutetuksi siitä, että mikään muu ei ollut hienoa kuin kieltävästi +vastaaminen, samaten kuin jotain herkkua toistamiseen tarjottaessa. +Ylpeys sen vaati, vaikkapa sitte kirvelikin, vaikkapa saattaisi hetken +kiusauksessakin olla. + +Minulle ei koskaan juolahtanut mieleen, että olivathan naidut rouvat +kuitenkin lopulta vastanneet myöntävästi. + +Suuresti sentähden kummastuin, kuin eräänä päivänä näin +tanssijaisdaamini epäröivän. + +Se kuului hänen periaatteisiinsa -- ja nämä olivat lujat kuin muurit -- +ett'ei hän koskaan antanut kenenkään miehen sanoa asiaansa hänelle +suoraan. Tuo lumikaunotar olisi pitänyt sitä liian suurena +suosionosoitteena, jos hän persoonallisesti olisi alentunut +kuuntelemaan rakkaudentunnustusta. Mitään niin mahdottoman siveää, niin +luonnottoman, yli-inhimillisen tapojanoudattavaa kuin hän en ole +sittemmin koskaan tielläni kohdannut. Hän oli kuin täydellisimmän +nuhteettomuuden perikuva. Kaikkien kosimisten _täytyi_ käydä hänen +isänsä kautta. Hienotunteisimmat hänen ihailijoistaan vetäytyivät ennen +pois, kuin kulkivat sitä tietä. Mutta rajattomasti hän halveksi niitä +naisia, jotka saattoivat laskea leikkiä ja nauraa, sallia jonkun vapaan +sanan ja kentiespä vastata kädenpuristukseenkin. Hänen kielensä +leikkeli kunnian ja siveyden hänen kanssasisariltaan yhtä helposti, +kuin hänen kätensä panivat ylös tuon mustan kiiltävän tukan hänen +päälaelleen. + +Viimeksi ilmoitettu kosija oli mielistellyt yhtä hänen ystävistään +taikka -- hänen puheensa mukaan -- ystävä oli virittänyt paulansa tuon +miehen eteen. Eräissä häissä oli hän kuitenkin rakastunut +lumikaunottareen, ja siitä hetkestä alkain oli hän kaikella tavalla +koettanut lähestyä häntä. Se oli ilmiselvää ihailua, ja ainoastaan +suurimmalla tylyydellä oli hän voinut pidättää hänen puoleksi lausuttua +tunnustustaan. + +Nyt seisoi isä tuossa avonainen kirje kädessä. Tuo mies pyysi saada +jossakin kohdata isää, jota hän tuskin tunsi. Tarkoitus oli selvä. + +"Mitä minä vastaan?" kysyi isä. + +"Niinkuin pappa tahtoo", vastasi hän, eikä vähintäkään muutosta näkynyt +noissa kylmissä kovissa kasvoissa. + +"Eikö sinulla ole mitään häntä vastaan?" + +"Ei. Pappa saa päättää." + +Siinä kaikki, mitä sanottiin. Personoidulla nuhteettomuudella ei ollut +mitään muuta lisättävää; hän meni huoneeseensa jatkaakseen sen uuden +historiallisen teoksen lukemista, jonka hän oli saanut. + +Mutta minulta oli sydän pakahtua. Bella menisi naimisiin -- menisi +kenties naimisiin! Se oli uskomatonta. Kuinka jännitetty mieleni oli. +Saataisiin kenties häät taloon, viinineen, torttuineen ja konvehtineen. +Ja hänen kylmät, tarkkaavaiset silmänsä, joilta ei koskaan jäänyt +huomaamatta ainoakaan pieni kuje, katsoisivat muihin kuin meihin. Bella +joutuisi pois! Bella _saattoi_ vastata myöntävästi! + +Minä kuljin koko päivän kuin huumauksissa. Sitte tuli isä kotiin +kohtauksestaan ja heti alettiin perheneuvottelu. Minä olin laittautunut +nurkkaani sillä aikaa, kun hän riisui turkin päältään. Ja sitte he +tulivat sänkykamariin. + +Isä näytti samalla juhlalliselta, arvokkaalta ja neuvottomalta, kuten +aina, milloin hän odotti toria tyttäreltään. + +"No, mitä pappa vastasi?" + +"Minä sanoin ei." + +"Vai niin." + +Ei ainoakaan lihas liikahtanut noissa kivettyneissä kasvoissa, joita +kaikki sanoivat kauniiksi. + +Isä näytti nyt vaan neuvottomalta, kun huomasi, ett'ei hän saanutkaan +toria. + +"Hän viittasi vähän siihen, ett'ei hän voisi elää yhtä ylellisesti, +kuin mihin sinä olet tottunut, joll'ei hän saisi odottaa jotain +lisäkettä minulta. Kuului siltä, kuin olisi hän tahtonut tiedustella +varallisuussuhteitani..." + +Vanhalta mieheltä näytti värähdyttävän käsiä sekä noita +pitkiä kömpelöitä jalkoja, mikä minusta siiloin tuntui vallan +selittämättömältä. Minä en käsittänyt, mikä oli syynä hänen +vihastumiseensa. Minulla ei silloin ollut aavistustakaan, miltä tuntuu, +kun raha-asiat ovat salaisesti huonolla kannalla ja kun siitä +muistutetaan. + +Tyttären terävät kulmakarvat kohosivat hetkiseksi, ikäänkuin hän olisi +tahtonut sanoa: minä ymmärrän! + +"Minä sanoin hänelle silloin", jatkoi vanhus, "että jos hän tahtoi +asiasta tehdä raha-asian, niin ei minulla ollut muuta vastattavaa kuin +ei." + +"Se oli oikein; kiitoksia, pappa", sanoi jääkuningatar; ja siinä +katseessa, jonka hän loi vanhukseen, olin minä näkevinäni jotain säälin +tai hellyyden tapaista. + +Isä värisi vielä tuntuvammin. + +"Sinä ... sinä voit tehdä sen uudestaan, jos tahdot", lausui hän +tuskallisesti. "Vielä voi kirjoittaa; ei se ole liian myöhäistä." + +"Ei, minä en tahdo tehdä sitä uudestaan." + +Hän kääntyi ja meni omaan huoneeseensa. Hän oli jäykkä ja kylmä kuten +aina. Mutta minusta näytti, että hän oli hieman kalpeampi kuin +tavallisesti. + +Pari kuukautta sen jälkeen vietti kosija häitään hänen ystävänsä +kanssa. + + * * * * * + +On olentoja, jotka ovat tulleet maailmaan kätkien itsessään yhden +ainoan intohimon siemenen: halun tuntea ihmisiä ja ihmiskohtaloita. +Koeta jollekulle heistä antaa mitä tietoa hyvänsä, mikä ei koske +ihmisyksilöitä -- se jää kuolleeksi ijäti. Mutta anna jonkun nimen +suhahtaa hänen korvansa ohi jossain satunnaisessa puhelussa, ja hän +kätkee sen muistoonsa. Ja vuosikausia sen jälkeen voi muita irtonaisia +piirteitä tulla lisäksi, tulla aivan sattumalta. Mutta vaikka hän ei +koskaan ajattele ja mietiskele sitä, keräytyy kaikki pikkupiirteet +hänen muistossaan tämän nimen ympärille, ja lopulta näkee hän jo selvät +kasvot. Ja elämä voi useampia kertoja viedä hänet yhteen näiden +kasvojen kanssa, taikka niiden ohitse ja vähitellen kasvaa näistä +kasvoista kokonainen elävä ihminen. Ja tämä ihminen on kohtalo, joka +kerran liitää maan yli kuten pilvi taivaalla ja joka ei koskaan tule +takaisin aivan samanmuotoisena. + +Sillä tapaa satuin sivuamaan sitä miestä, joka kerran pyysi +tanssijaiskuningattareni kättä ja oli saada myöntävän vastauksen. +Vuosia kului ja minä opin tuntemaan hänet itsensä, hänen kotinsa, hänen +vaimonsa, hänen lapsensa; minä näin hänet jokapäiväisessä elämässään, +jossa vasta oppiikin ihmisen tuntemaan perinpohjin. + +Minä muistin tuon pienen kosintakohtauksen, mutta sillä ei näyttänyt +olevan mitään merkitystä hänen elämässään. Minä luulin, että hänen +tunteensa oli ollut hetken oikku ja että hän nyt oli unohtanut tuon +kaiken jo aikoja sitten. Luulinpa niinkin, että hän oli iloinen niistä +rukkasista, jotka oli saanut, sillä vaikka olin melkein kokonaan +kadottanut näkyvistäni tuon entisen kaunottaren, tiesin kuitenkin, että +hänen mielenlaatunsa oli pahentunut vuosia myöten ja että hän nyt oli +koko ympäristönsä kauhu. + +Tämä mies tuntui kovalta ja kylmältä kuten se nainen, jota hän oli +tavoittanut; mutta sinä pantsarina, jona tuolla naisella oli ollut +"säännönmukaisuus", oli tällä miehellä uskonto ja velvollisuus. Hän +kuului ankaraan lahkokuntaan, joka hylkäsi kaikki maalliset huvit ja +jonka vaatimukset itseänsä ja muita kohtaan menivät säälimättömyyteen +saakka. + +En koskaan ole nähnyt ihmistä niin yksinäistä kuin tämä mies, hän tunsi +yksinäisyytensä ja hän kärsi siitä. Hän kaipasi äärettömästi hellyyttä +ja häneltä puuttui kokonaan kykyä saavuttaa sitä. + +Umpimielisten ihmisten halu lähestyä toisiaan saattoi hänet, huolimatta +suuresta iän erosta, vähitellen lähestymään minua jonkinmoisella +kylmällä ystävyydellä. + +Minä tunsin niin paljon hänen elämästään, että hän tuskin arveli +maksavan vaivaa peittää loppuakaan. Hänen oli tapana puhua kaikesta, +varsinaisesti uskomatta asioitaan minulle, ikäänkuin minä tietäisin +kaikki jo entisestään. + +Hänen vaimonsa oli hänelle täydellinen vastakohta: hyvä kaikkia +kohtaan, siksi että hän ei osannut olla paha, veltto ja huolimaton. +Kunhan hän vaan pääsi kuulemasta nuhteita, oli hän onnellinen; halu +liittyä johonkin ihmiseen läheisemmin kuin kaikki muut häneen oli +hänelle aivan vieras, Hän oli kuin älytön pieni kotikoira, joka +heiluttaa häntäänsä kaikille, ilman eroitusta, siksi että potku on +potku, tulipa se mistä päin hyvänsä. + +Heidän avioliittonsa oli niin rikas lapsista ja niin köyhä onnesta, +että heidän kotinsa oli täydellinen lastenkasvatuslaitos, ilman +vähintäkään valoa tai päivänpaistetta tai mielen ylennystä. + +Isän suruksi tuli lapsia toisensa perään maailmaan, ja kaikilla oli +äidin paksut kasvonjuonteet ja äidin tylsä, haluton mieli. + +Itsessään oli miehessä tuota virkeää, väsymätöntä pontevuutta, joka +ikäänkuin ahnaana ja nälkäisenä tahtoo ryhtyä kaikkeen, omistaa kaikki. +Hän tahtoi kiihoittaa poikiaan ja tyttäriään saavuttamaan päämääriä, +joihin hän ei itse voinut päästä. + +Hän työskenteli yli-inhimillisellä kestäväisyydellä hankkiakseen varoja +heidän kasvattamiseensa, hän tahtoi heidän kauttansa, kuten ojanteiden, +johtaa tietoa ja oppia taloonsa, mutta kaikki teki tyhjäksi se +velttous, joka hitaasti levisi laajemma ja syvemmä koko taloon. Näytti +siltä, kuin pitäisi jonkun ihmeen tapahtua, ett'ei se valtaisi miestä +itseäänkin. + +Elämän edeltäpäin arvaamattomat hyrskyt heittivät minut taas kauvas +pois, ja hänkin jäi näkyvistäni, kuten ennen oli jäänyt Bella. Vasta +monen vuoden kuluttua näin Bellan jälleen. Me asuimme samassa +hotellissa, johon molemmat aioimme jäädä yöksi, ja hän näytti olevan +iloinen nähdessään minut. Olinhan minä ihminen, jonka kanssa hän +saattoi puhua menneistä päivistä. Hän tuntui nyt olevan hyvin yksin. +Hänen vanhempansa olivat kuolleet ja hänen kauneutensa oli mennyt. Hän +vietti huolekasta elämää, hän oli köyhä ja tottumaton tulemaan toimeen +omalla työllään. + +Minä olin läpimatkalla ja luulin saavani viettää muutamia oikein ikäviä +tunteja siinä jäykässä maaseutukaupungissa, ennenkuin tulisi makuuaika. +Olin sentähden mielissäni, kun sain nähdä vieraat kasvot teepöytäni +ääressä, vaikka ne eivät herättäneetkään pelkkiä hauskoja muistoja. + +Hän näytti unohtaneen erotuksen ijässämme ja entiset suhteet; minä olin +nyt hänen vertaisensa ja hänellä oli tarve kerran puhua suunsa +puhtaaksi. Siten uskoi hän minulle salaisuutensa, jota en kysellyt, +mutta joka antoi minulle kummallisen lisäyksen tietoihini ihmisluonnon +nureista puolista -- niistä puolista, joiden olemassaoloa ei kukaan +oikea jäsen moitteettomien yhdyskunnassa tahdo myöntää. + +Kas tässä, mitä hän kertoi: + +Entinen kosija seurusteli erään Bellan serkun kanssa, jonka kodissa +Bella isänsä kuoleman jälkeen oli saanut turvapaikan joksikin ajaksi. +Bella ja tuo entinen kosija olivat alusta pitäen kohdelleet toisiaan +kuin tavalliset vanhat tuttavat. Kerran kun serkku vietti +syntymäpäiviään loistavasti ja juhlallisesti -- siellä oli musiikit, +värilyhdyt ja paljon vieraita -- oli Bella kävellyt puutarhassa +puhellen vanhan ihailijansa kanssa. He olivat tulleet syrjäiselle +käytävälle ja siellä oli hän äkkiä kysynyt Bellalta, oliko hän +edeltäpäin käskenyt isäänsä antamaan kieltävän vastauksen hänen +naimatarjoukseensa. Ja kun Bella sanoi hänelle, että asian laita ei +ollut niin, oli hän puhjennut kiihkeisiin sanoihin ja sanonut, että tuo +väärinkäsitys oli ollut parantamaton onnettomuus heille molemmille. Hän +oli selittänyt, että hän pelkästä suuttumuksesta ja loukatusta +ylpeydestä -- näyttääkseen hänelle välinpitämättömyyttään -- oli nainut +nykyisen vaimonsa. Hän oli sanonut Bellalle, ett'ei hän koskaan ollut +voittanut tunnettaan ja että hän Bellan kanssa -- ainoastaan Bellan +kanssa -- olisi ollut onnellisin mies maan päällä. Ja huolimatta Bellan +vastustuksista oli hän vetänyt hänet vasten rintaansa ja vaatinut häntä +sanomaan, että hänkin oli pitänyt hänestä, ett'ei hänkään ollut +unhottanut. + +Tuo kaikki oli tullut niin odottamatta ja niin valtavasti; se oli ensi +kerran, kun joku mies häntä kohtaan unohti, mitä järjestys ja hyvä tapa +vaati. Se oli ensi kerran, kun tuo ennen niin ihailtu tanssijaisdaami +kuuli rakkaudentunnustuksen -- ja se tuli, sittekun kauneus oli mennyt, +onnen mahdollisuus kuollut; sen teki nainut mies, yhdeksän lapsen isä. + +Minä katsoin ylös häneen hämmästyneenä; hän käveli edestakaisin +lattialla ja kertoi. Ja siinä hänen kertoessaan tuntui, kuin olisi koko +kohtaus eletty minun silmieni edessä. Hänellä oli aina ollut se lahja, +että hän taisi kertoa vilkkaasti, tuoden ilmi kaikki vivahdukset +mielialansa mukaan, ja silloin hänen kasvoissaan ei ollut tuota jäykkää +ilmettä, joka teki ne muulloin niin kylmän näköisiksi. + +Olin näkevinäni tuon vakavan uskonvimmaisen miehen intohimonsa +valtaamana; tuon kummallisen kaksinais-ihmisen, askeetin, jolla oli +suuri lapsilauma; lämminverisen, kylmän egoistin, joka aina oli +halajanut voida sulaa rakkaudesta toista olentoa kohtaan, pehmetä ja +olla onnellinen. + +Minä näin puiden latvat tummina kohoavan heidän päänsä yli ja +kuvastuvan vaaleaa kevättaivasta vastaan ja lehtien välitse +välkähtelevän kaukaa valon noista monivärisistä lyhdyistä. + +Minä kuulin tuon kovan äänen ikäänkuin suonenvedontapaisesti päästävän +ilmoille nuo vastoin hänen tahtoaan esiin tunkeutuvat sanat ... samalla +kuin torvisoiton sävelet kaikuivat kaukaa valssitahdissa kartanosta, +jossa tanssittiin. Ja minä ymmärsin hänet -- tuon kaksinaisihmisen -- +askeetin. + +Bella ei puhunut minulle, siinä astuessaan. Hän ei halunnut kuulla +keskeytyksiä ja sekaannuksia. Hän puhui saattaakseen ilmoille kaikkea +sitä, jota hän niin kauan oli kantanut sydämessään. Minä olin vaan +arvoton välikappale, ja se oli vaan sattuma, että hän valitsi juuri +minut uskotukseen. Hän kertoi edelleen: Seuraavana päivänä oli mies +tullut serkun huoneeseen, kalpeana ja riutuneen näköisenä. Näytti +siltä, kuin hänen luvaton rakkautensa olisi ollut synti vasta nyt, +ilmoille päästyään, ja uskonnollisessa kiihkossaan tahtoi hän, että he +kumpikin omalla tavallaan sovittaisivat rikoksensa jollain salaisella +katumuksenharjoituksella. Hän oli, sittemmin häntä tavatessaan, +pelästyttänyt häntä orjallisella munkkiuskollaan yhtä paljon kuin ennen +rakkaudenpuheillaan; Bella oli pelännyt hänen kenties menettävän +järkensä ja oli kiiruusti lähtenyt pois niiltä seuduin näkemättä häntä +enää koskaan. + +Hän luuli, että synkät, liialliset uskonnonmietiskelyt ynnä katumus ja +yhä lisääntyvät taloudelliset huolet olivat täydellisesti murtaneet +hänet. Kuukausi sen jälkeen oli hän sairastunut aivokuumeesen, joka +muutamia päiviä kestäneen lakkaamattoman hourailun jälkeen lopetti +hänen elämänsä. + +Se, että jotain sellaista kuin tuo kohtaus puutarhassa oli voinut +tapahtua, oli ikäänkuin järkähyttänyt Bellan tavalliselta tolaltaan. +Sen ankaran käsityksen mukaan, joka hänellä oli sopivaisuudesta, ja +siitä, mikä naiselle käy laatuun, oli häneen tullut jonkinmoinen tahra +siitä, että mies ylipäänsä oli _uskaltanut_ sellaista; ja kun se oli +nainut mies, niin oli se hänen silmissään rikos. Hän tunsi ikäänkuin +tarvitsevansa saada torjua päältään kaiken epäilyksen siitä, että hän +mitenkään olisi osallinen tuohon rikokseen. Hän ei ollut enää niin +varma itsestään, ei enää niin varma moitteettomuudestaan; ja hän oli +alkanut hämärästi aavistaa, että maailma oikeastaan ei ollut niin +kiiltävä -- eikä voinut olla niin kiiltävä -- kuin hän ennen +likipääsemättömyydessään oli luullut. + + * * * * * + +Taisi olla noin neljä vuotta sen jälkeen, kun minä taas näin entistä +ihailemaani, vaikka pelkäämääni hirmuvaltijatarta. + +Se, minkä näin, saattoi minut melkein pelkäämään elämää, pelkäämään +ihmisiä, pelkäämään itseäni. Se on niin kamalaa, kun kaiken täytyy +murtua, rappeutua, tulla tyhjäksi, kun köyhyys, sairaus ja vuodet +voivat niin täydellisesti hävittää sen, mikä kerran oli nuorta ja +raitista ja hurmasi silmäämme. Minut valtasi tuska, ikäänkuin olisin +aaveen nähnyt. Ihminen rappiotilassaan on hirvittävin kaikista +varoituksista; ja minua pöyristytti, kun näin tuon olennon, joka kerran +oli ollut niin ihailtu, jumaloitu ja kunnioitettu. Minusta tuntui, +kuin elämän toivoton viisaus olisi huutanut minulle: taantumista, +taantumista, taantumista! Ja minut valtasi kova ahdistus ajatellessani, +kuinka me elää rehjustamme kurjimmassakin ja alentavimmassakin +muodossa ... ja että sitä pidetään parempana, luvallisempana kuin +kuolla, ennenkuin kaikki häviää. + +Koditonna kuljeskellessani oli kotinani se paikka, minkä milloinkin +olin joksikin viikoksi asuinpaikakseni valinnut, ja minun luokseni tuli +tuo koditon olento. Hämmästyen hänet näin ja peläten ojensin hänelle +käteni. + +Meidän kaunis, ylpeä Bellamme, joka kylmillä hymyilyilläsi olit +voittanut niin monen miehen rakkauden, viskataksesi sen pois +lähestymättömässä, järkähtämättömässä majesteetillisuudessasi -- sinäkö +se olit! + +Yli viidenkymmenen vuoden oli hän elänyt, ja kauneudesta ei hänessä +näkynyt jälkeäkään, ainoastaan leuvan ja nenän muoto oli säilynyt +vuosien vaikutukselta, mutta suora nenä oli punainen ja leuka pisti +liiaksi esiin sentähden, että kaikki hampaat olivat lähteneet. Otsassa, +jossa ennen ainoastaan kaksi neulanhienoa juovaa tuskin huomattavasti +ilmaisi kiivaan mielenlaadun vaihteluja, siinä nähtiin nyt terävien +liikkuvien ryppyjen muodostamissa ruuduissa ja rannuissa koristelematon +kertomus lemmettömästä, itsekkäästä elämästä ja katkeran, vihaisen +mielen kaikista sisällisistä hävityksistä. + +Hän oli matkustanut junalla ja haisi väkeviltä juomilta, kun hän tuli. +Hän oli laiha, ruskeaksi paahtunut ja kurttuinen. Leuka näytti olevan +sidottu kaulaan kahdella nahkan alla kulkevalla suonenjänteellä. + +Inho ja sääli taistelivat mielessäni. Oli niin inhoittavaa nähdä -- ja +niin raskasta ajatella, kuinka hän askel askelelta, melkein vastoin +tahtoaan, oli mennyt alaspäin, siihen, missä hän nyt oli. + +Minä annoin kattaa pöydän hänelle ja hän söi niin halukkaasti, niin +hillitsemättömän ahnaasti, että siitä huomasi kunnollisesti laitetun +ruoan olevan hänelle harvinaista. + +Kun hän alkoi lämmetä ja kyllästyä, näytti siltä, kuin alkoholin +vaikutukset olisivat vähenneet; hän tuli ainoastaan puhelijaaksi. Ja +paljon hänellä oli kerrottavaa. + +Mitä enemmän hän puhui ja mitä enemmän hän tuli vakuutetuksi siitä, +että minä kuuntelin tarkkaavasti, sitä enemmän katosi tuo entinen ylpeä +jäykkyys, joka oli ikäänkuin jalostanut kaikki, mitä hän oli sanonut ja +tehnyt, niin että hän saattoi olla tyly ja ilkeä, tuntumatta koskaan +raakamaiselta. Nyt oli hän saanut uuden puhetavan; huomasi hyvin, että +hänen oli täytynyt liittyä seurapiiriin, joka oli monta porrasta +alemmista kerroksista, ja että hän tottumuksesta oli oppinut puhumaan +samaa kieltä kuin hänen ympäristönsä. Kaikki varovaisuus oli poissa. +Minä sain sen käsityksen, että hän puhui, ei niinkuin edellisellä +kerralla tunnelmansa valtaamana, vaan että hän voisi puhua siitä +milloin tahansa ja kenelle tahansa, joka vaan tahtoi häntä kuunnella ja +joka sattui hänen eteensä. + +Hän kertoi vuokranneensa huoneen pienestä kylästä, joka oli muutaman +peninkulman päässä sieltä. Hän ei ollut tiennyt, minne hän tiensä +suuntaisi; hänellä oli aikomus perustaa pieni kauppa, mutta vielä ei +siitä ollut tullut mitään. Hän mainitsi sen henkilön nimen, joka oli +hänen vuokra-antajansa, ja minä tunsin hänet varsin hyvin ulkonäöltään +entisiltä ajoilta. Minä olin nähnyt hänen vilahtavan ohitseni silloin +tällöin vuosien kuluessa. + +Hän oli oluenlaskija ja hänen punainen harmaanvalkean tukan ympäröimä +naamansa oli ikäänkuin kylttinä hänen kaupalleen. + +Tämä mies tahtoi naida hänet, kertoi hän, mutta koska hän oli leskimies +ja pari lapsista olivat täysi-ikäisiä, oli hänellä vaikea saada kaikki +selväksi pesänkirjoitusta ja perinnönjakoa varten. Heidän täytyi +sentähden odottaa tuota tuonnemmaksi. Ukko oli kumminkin hyvin hyvä +hänelle, hänen ei tarvinnut maksaa vuokraa, hän sai turvetta uuniinsa +ja olutta niin paljon, kuin vaan tahtoi juoda. + +"Ymmärräthän -- kunnollista ruokaa ei minulla ole varaa ostaa, eikähän +se maksa vaivaa valmistaa yhdelle hengelle." + +Raukka! Mitenkähän hän osaisikaan valmistaa ruokaa. Hän katsoi arasti +minuun ja näytti niin selvästi tuntevan alennuksensa, että sydäntäni +vihlasi. + +"Onko sinusta ... hyvin tyhmää, että minä -- vanha ihminen -- menen +naimisiin?" kysyi hän. "Mutta eihän minulla ole, millä elää. Kaksi +tuhatta kruunua -- se on koko pääomani -- ja yhä vanhemmaksi tulen. Hän +tulee hyvin toimeen -- minä saan palvelijan, joka hoitaa kyökkiä, minä +en tarvitse enää nousta ylös lämmittämättömässä huoneessa talvella enkä +itse keittää kahviani, en tarvitse kantaa puita ja vettä... Onko +sinusta se hyvin tyhmää?" + +"Ei", vastasin minä, tuntien kulkussani kummallisen kuristuksen. Mitäpä +tässä hyödytti viisasteleminen. Kaikki teoriiat murenisivat kuitenkin +murskaksi tämän olennon itsensäsäilyttämisvietin alle -- elämän oman +järkähtämättömän vaatimuksen. + +Mutta minä ihmettelin, mikä jäännös hänen vanhasta lumousvoimastaan se +oli, joka oli saanut tuon vanhan oluenpanijan tarjoamaan hänelle kodon +siitä hinnasta, että hän tulisi hänen vaimokseen. + +Hän istui hiljaa ja ääneti pöydän ääressä ja ryypiskeli kahviaan; ja +minä katselin häntä. Kuinka tuon ylpeän mielen kuitenkin on täytynyt +kärsiä, alentuessaan aste asteelta! Mistä löytääkään naisen, joka on +kyllin voimakas kestämään sairautta, köyhyyttä, vanhuutta ja +työttömyyttä, tarttumatta siihen käteen, joka hänelle ojennetaan. + +Tuo entinen tanssijaisdaami, jolla oli ollut niin monta valittavana, ja +joka oli hyljännyt niin monta tarjousta siksi, että kosija ei ollut +kylliksi rikas, taikka siksi, ett'ei hän tahtonut myydä itseänsä -- +mistä minä sen tiedän! -- hän oli nyt antava pois surkeat jäännökset +siitä, mitä hän oli ollut -- ostaakseen sillä itselleen kurjan +elatuksen. + +Ja ne harvat, joiden korville tieto tästä halvasta naimisesta oli +tuleva, kohottaisivat olkapäitään halveksien ja inhoten, sillä tämän +vanhan kuihtuneen naisen morsiusvuoteen ympärille ei siroiteltu mitään +sovittavia kukkia. + +Ja kuitenkin ... kuitenkin... + +Kaunis, ylpeä Bella, noinko sinulle piti lopulta käymän! + +1888. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Kertomuksia, by Victoria Benedictsson + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA *** + +***** This file should be named 39697-8.txt or 39697-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/3/9/6/9/39697/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +http://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org/license + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at http://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit http://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. +To donate, please visit: http://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + http://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/39697-8.zip b/39697-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..2eea77b --- /dev/null +++ b/39697-8.zip diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..051ba68 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #39697 (https://www.gutenberg.org/ebooks/39697) |