initial commit of ebook 38151HEADmain

5 files changed, 9213 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/38151-8.txt b/38151-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..cdf32d9
--- /dev/null
+++ b/38151-8.txt
@@ -0,0 +1,9197 @@
+The Project Gutenberg EBook of Kevätkukka, by Mathilda Roos
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Kevätkukka
+       Perhetarina
+
+Author: Mathilda Roos
+
+Release Date: November 27, 2011 [EBook #38151]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄTKUKKA ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+KEVÄTKUKKA
+
+Perhetarina
+
+
+Kirj.
+
+MATHILDA ROOS
+
+
+Helsingissä 1911,
+Yrjö Weilin & kumpp. Osakeyhtiö.
+
+Helsingissä 1911,
+Osakeyhtiö Kirjapaino Aktiebolag.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Kauppaneuvos Blumin luona oli eräänä iltana joulunpyhien aikaan
+vieraita. Isäntä itse istui huoneessaan pelaten preferanssia kolmen
+vieraansa kanssa.
+
+Kauppaneuvos oli hyvin huono pelaaja, mutta teki, kuten ihmiset
+yleensä, erityisen mielellään sitä, mitä huonoimmin osasi. Hän
+luuli itse pelaavansa tarkan harkinnan mukaan -- luulo, jonka
+pelitoverit sallivat hänen pitää kunnioituksesta hänen ikäänsä ja
+muilla aloilla saavutettuja suuria ansioitaan kohtaan. Hänen molemmat
+poikansa, majuri ja tohtori Blum, tukahduttivat tuontuostakin
+haukotuksensa ja levittivät kortit pojallisen kunnioittavasti, mutta
+kauppaneuvoksen vastapelaaja, eversti Dufva, lyhyenläntä mies, jolla
+oli teräksenharmaa, paikkapaikoin viheriään vivahtava peruukki ja
+lyhyeksi leikatut viikset, ei säästänyt ivallisia huomautuksiaan, kun
+kauppaneuvos liian kauan ja syvämielisesti tarkasteli korttejaan,
+ennenkuin veti ne esiin.
+
+"No, veli hyvä, mitä sieltä nyt tulee?" sanoi hän, iskien silmää
+vastapelaajille -- "jokin neronleimaus? Vähintäin suuri slammi? Älä
+vaan unohda, että kuningas on Henrikillä ja rouva Antonilla --" j.n.e.
+
+Viereisessä huoneessa istuivat talon vävyt, hovioikeuden-neuvos
+Bergenstierna ja tuomari Törne, syventyneinä juriidisiin ja
+poliittisiin keskusteluihin. He olivat asioista yleensä eri mieltä,
+sillä he olivat kokonaan eriluonteisia, mutta kumpikaan heistä ei
+koskaan kiivastunut -- Blumin talossa harvoin kiivastuttiin -- he
+puhuivat hiljaisella, opettavalla virkamies-äänellä ja antoivat aina
+kulua pari sekuntia lauseitten välillä, ikäänkuin he olisivat
+esittäneet asioita hovioikeudessa tahi kuninkaan neuvospöydän ääressä.
+
+Ruokasalista kuului tuontuostakin nuoren väen puhetta ja naurua, mutta
+se oli harvoin äänekästä; nuortenkin puhe oli kunnioittavan hillittyä.
+
+Vierashuoneessa, missä naiset istuivat käsitöineen, vallitsi unelias
+hiljaisuus. Ilma siellä oli kuin rauhalla kyllästettyä. Ainoastaan
+kerran, kun oli puhe palvelijain vaatimuksista, oli kuin myrskytuuli
+olisi puhaltanut huoneen läpi, mutta kun se vaimeni, oli siellä taas
+yhtä hiljaista. Henrik Blumin rouva, uhkea, vaaleatukkainen kaunotar,
+joka ei rakastanut yksinomaan naisseuraa, luki aateliskalenteria; hän
+selaili lehtiä, otti selvää sukulaisuussuhteista ja merkitsi muistiinsa
+nimiä ja syntymävuosia. Tuontuostakin hän katsahti ylös ja kysyi jotain
+vierustoveriltaan neiti Regina Blumilta, joka istui sohvassa, ahkerasti
+neuloen kallisarvoista koruompelua; ja näihin kysymyksiin Regina neiti
+vastasi kuivasti ja virheettömästi, kuin olisi hän lukenut kirjasta.
+Suuri, lihava, kunnianarvoisa Regina täti ja pieni, hienohipiäinen
+Henriette Blum olivat monessa suhteessa samankaltaisia: molemmat
+keräsivät muistiinsa tosiasioita, eivät ymmärtäneet tunteita eivätkä
+tunnelmia, osasivat ulkoa sekä aatelis- että valtiokalenterin ja
+pitivät enemmän mies- kuin naisseurasta.
+
+Tuolilla neiti Regina Blumin vieressä istui hänen seuranaisensa
+Constance Pilo kutoen harmaata villasukkaa, jonka rinnalla Reginan
+komea koruompelu esiintyi sopivalla tavalla edukseen. Neiti Pilo oli
+enimmäkseen ääneti, mutta heti kun Regina sanoi jotain, katsoi hän
+nopeasti häneen ja sanoi ilmeettömästi hymyillen: "Aivan niin -- aivan
+oikein -- hyvin hauskaa, Regina!"
+
+Rouva Blum, kauppaneuvoksen vaimo, oli pieni, hintelä nainen, jolla oli
+sileäksi kammattu harmaa tukka ja päässä hieno pitsimyssy, säännölliset
+piirteet, suuret, lempeät silmät ja peloittavaa tarmoa ilmaiseva piirre
+hienon suun ympärillä. Tässä pienessä kivuloisessa naisessa yhtyivät
+kaikki Blumin talon koneistoa ohjaavat langat; hän näki kaikki ja johti
+kaikkea, vielä ei ollut yksikään tahra pöytäliinalla jäänyt häneltä
+huomaamatta, vielä ei ollut kertaakaan hänen miehensä tai lastensa
+päähän pistänyt epäillä, että se mitä hän sanoi tai teki, ei olisi
+ollut oikein. Mutta kun hän itse oli sen mielipiteen läpitunkema, että
+miehen tulee olla vaimon pää, oli hän saanut koko ympäristönsäkin
+luulemaan, että Blumin talossa oli perheenisän tahto laki.
+
+Vähitellen alkoi uneliaisuus naisten kesken tulla liian huomattavaksi;
+saksien ja sukkapuikkojen rapina kuului huolestuttavan selvästi kesken
+hiljaisuuden. Regina neiti haukotteli monta kertaa ompeluksensa takana,
+ja neiti Pilo hänen vieressään teki varovasti samoin.
+
+Äkkiä kävi humahdus läpi naisten rivin; he vilkastuivat ja suoristivat
+selkänsä, melkein niinkuin uneliaat linnut, kun ne heräävät ja alkavat
+nokkia ja pörhistellä itseään. Kaikki naiset "vanhasta" rouva Blumista
+Pilo neitiin asti, katselivat tyytyväisesti hymyillen ovea kohti, josta
+eräs herra astui sisään.
+
+Se oli asessori Eugen Blum, perheen nuorin poika ja talon ainoa
+nuorimies. Hän oli ollut päivälliskutsuissa ja tuli nyt parahiksi
+pelastamaan seuraa ikävystymisen kahleista.
+
+Hän oli vielä nuori mies; hänellä oli hienot, erittäin kauniit kasvot
+ja lyhyt, solakka vartalo. Hänessä oli jotain flegmaattista ja samalla
+kertaa vilkasta; hänen ylhäisen hitaat liikkeensä ja puheensa olivat
+omituisena vastakohtana hänen tummien silmiensä vilkkaalle ilmeelle.
+Hän näytti mieheltä, jolla on voimakkaat intohimot ja suuri
+itsensähillitsemistaito.
+
+Hän tervehti ystävällisesti kaikkia naisia, suuteli äitinsä ja Regina
+neidin kättä ja osasi sanoa kaikille iloisen ja leikillisen sanan.
+
+"Sepä hauskaa, että tulit, rakas Eugen!" huudahti Henrikin rouva,
+paukahuttaen ponnekkaasti aateliskalenterin kiinni, ikäänkuin tahtoen
+sillä sanoa: "Nyt sitä ei enää tarvita -- täällä me rouva parat istumme
+näivettymässä, sillaikaa kun rakkaat miehemme antautuvat tupakka- ja
+pelihimojensa valtaan!"
+
+Eugen hymyili, silitteli hienoja viiksiään ja istuutui tuolille
+viimeisen puhujan viereen.
+
+"No, mitä uutta kaupungilta?" jatkoi nuori rouva, ja odottamatta
+vastausta kysymykseensä lisäsi hän nopeasti: "Hyvä ystävä, olenhan
+aivan unohtanut kiittää sinua teatteripileteistä -- kiitos
+vaivoistasi!"
+
+"Ei kannata!" vastasi Eugen kumartaen.
+
+"Kyllä kannattaa, hyvinkin kannattaa, minun laiska mieheni ei suinkaan
+olisi ottanut vaivakseen hankkia pilettejä, ja minä tahdoin välttämättä
+saada ne."
+
+"No niin", toisti hän kysymyksensä, "mitä uutta kaupungilta?"
+
+"Ei mitään, kaduilla oli niin hiljaista ja rauhallista, että poliisi
+olisi voinut nukkua, jos olisi tahtonut. Järjestystä ei häirinnyt muu,
+kuin että kuningas ajoi oopperaan."
+
+"Entäs päivällinen, millainen se oli?" jatkoi Henriette, joka
+välttämättä tahtoi kuulla uutisia.
+
+"Tosiaankin, Eugen", keskeytti rouva Bergenstierna, vanhin tytär, joka
+oli aivan kauniin veljensä näköinen ja luonteeltaan ja tavoiltaan
+suuresti muistutti äitiään -- "tunnetko erään Hjort nimisen perheen --
+notario tai kamreeri tai jotain sinnepäin?"
+
+"Tunnen hiukan", vastasi Eugen välinpitämättömällä äänellä. Mutta jos
+joku läsnäolijoista olisi ollut tarkka huomioiden tekijä, olisi hän
+huomannut, miten välinpitämättömyys tukahdutti mielenliikutuksen, joka
+pyrki näkyviin nuoren miehen kasvoilla. "Miksi sitä kysyt?"
+
+"Siksi että Fanny on luistinradalla tutustunut tyttöön, jonka nimi on
+Lisbet Hjort, ja joka sanoi tuntevansa sinut. Fanny ja hän ovat
+tyttömäisesti ihastuneet toisiinsa, hän on kutsunut Fannyn luokseen ja
+hakee häntä kävelemään kanssaan. Siksi halusin tietää, tunnetko sinä
+todellakin heidät ja mitä väkeä he ovat."
+
+Eugen kohautti olkapäitään.
+
+"Senverran kuin nyt tuntee ihmisiä, joita pari kertaa on nähnyt."
+
+"Mutta minä tunnen heidät", puuttui puheeseen Regina täti, kohottaen
+päätään ompeluksesta ja katsoen terävästi vuoroon Eugeniin ja vuoroin
+rouva Bergenstiernaan. "Älä anna Fannyn seurustella heidän kanssaan,
+sitä perhettä ei pidetä erityisesti arvossa..."
+
+Kaikki istuivat hetkisen äänettöminä, ilman että kukaan oikeastaan
+saattoi ymmärtää, miksi Regina tädin sanat saivat heidät ikäänkuin
+hämilleen. Vihdoin sanoi Eugen, kääntyen Regina neidin puoleen, yhtä
+välinpitämättömällä äänellä kuin äskenkin:
+
+"Mistä täti heidät niin hyvin tuntee?"
+
+"He asuivat vuoden samassa talossa kuin minäkin, ja sillä ajalla ehdin
+kokea, että he ovat erittäin hutiloivia ja meluisia ihmisiä. Siellä oli
+myötäänsä vieraissakäyntejä, vieraita ja kerjäläisiä. Myöhään yöllä he
+tulivat kotiin ja melusivat portaissa, joita he sitäpaitsi eivät
+milloinkaan pitäneet puhtaina. Heidän kotinsa oli täydellinen
+ravintola, johon 'Juokseva hirvi' olisi erittäin hyvin sopinut
+nimikilveksi."
+
+Neiti Pilo loi puhujaan suuret, ilmeettömät silmänsä.
+
+"Hyvin hauskaa, Regina, hyvin hauskaa."
+
+Samassa juoksi sisään kahdeksanvuotias Gösta Bergenstierna ja huudahti:
+
+"Rakas, hyvä isoäiti, saammeko hiukan lainata shakkipeliä, meidän tekee
+sitä niin hirveästi mieli!"
+
+"Hiljaa, Gösta!" sanoi rouva Bergenstierna ja kohotti varoittaen
+kättään, "sinähän huudat niin että isoäiti voi tulla kuuroksi..."
+
+"Hyvä, rakas isoäiti-kulta, saammeko me..." jatkoi Gösta, alentaen
+äänensä pelkäksi käheäksi kuiskaukseksi.
+
+Isoäiti ojensi kätensä, veti lemmikkinsä luokseen, ja sanoi
+pahaa-ennustavasti hymyillen ja päätään pudistaen:
+
+"Enpä oikein usko, sillä nappulat ovat niin heikot ja isoisä varoo
+niitä niin kovin. Ajattelehan, jos joku niistä menisi rikki!"
+
+"Niin kyllä, mutta --"
+
+"Mene kysymään isoisältä."
+
+Gösta kiiti pois kuin nuoli ja palasi parin sekunnin kuluttua takaisin,
+
+"Isoisä sanoo, että hän tietysti varoo niitä, mutta että me saamme, jos
+isoäiti sallii", sanoi hän läähättäen.
+
+"Ei, poikaseni, ette te saa, koska ei isoisä pidä siitä", sanoi rouva
+Blum, katsoen häneen vakavasti.
+
+"Niin, mutta isoisä sanoi ... hyvä, rakas, kuuliainen isoäiti..."
+
+"Ei, poikaseni, ette te saa, koska kerran isoisä kielsi, sen sinä hyvin
+tiedät. Saatte sensijaan pelata pingpongia -- sehän on yhtä hauskaa!"
+
+Isoäiti hymyili ja nyökäytti lempeästi päätään, ja Gösta tiesi, että
+nyt ei vastaansanominen enää auttanut.
+
+Laahustavin askelin ja nyrpeän näköisenä lähti hän takaisin
+ruokasaliin.
+
+"Vanha, tuhma isoäiti", ajatteli hän mennessään, "pingpong, joka on
+niin ikävä peli..."
+
+"Mikä Eugenin on", ajatteli Henriette, kun Eugen ei enää virkkanut
+sanaakaan, vaan otti sakset pöydältä ja alkoi tarkoin tutkia niiden
+rakennetta, "hänhän on tavallisesti niin hauska ja iloinen. -- Mitä
+sanot tästä?" jatkoi hän, ottaen kirjan pöydältä ja ojentaen sen
+Eugenille. Eugen oli lukenut paljon sekä vanhaa että uutta
+kirjallisuutta, ja perheen jäsenet pitivät suuressa arvossa hänen
+lausuntojaan.
+
+"Minä en sano mitään", vastasi Eugen lyhyesti.
+
+"Mutta, hyvä ystävä, etkö sitten pidä siitä?"
+
+"Sitä en ole sanonut..."
+
+"Ei, mutta mitä ihmettä -- miksi et?"
+
+"Siksi, että en ole lukenut sitä", vastasi Eugen hymyillen.
+
+Henriette nauroi.
+
+"Ja minä kun luulin, että sinä luet kaikki uudet kirjat."
+
+"Ei toki, niin arvostelukyvyttömäksi en kuitenkaan vielä ole tullut."
+
+Nyt kuului liikettä etuhuoneesta, nuorten oli aika lähteä kotiin, ja he
+tulivat sisään, toinen toisensa perästä, kokonainen pieni komppania
+eri-ikäisiä lapsia, ja niijasivat ja kumarsivat tädeille ja isoäidille.
+He saivat suuteloja ja hyväilyjä kaikilta, sitten he hyvässä
+järjestyksessä marssivat isoisän ja setien luo, missä suoritettiin
+suunnilleen samat temput. Sitten kuului hyvän aikaa puhetta ja naurua
+etehisestä, kunnes vihdoin täydellinen hiljaisuus äkkiä ilmoitti, että
+pieni iloinen seura oli poistunut. Ainoastaan vanhimmat lapset jäivät,
+ja he tulivat nyt täysi-ikäisten luo vierashuoneeseen, saadakseen
+kuulla mitä siellä puhuttiin ja nauraakseen Eugen sedälle, joka aina
+laski leikkiä heidän kanssaan. Mutta hän oli tänä iltana harvinaisen
+hiljainen ja ikävä.
+
+Vihdoin tuli palvelija ja ilmoitti kumartaen ja matalalla, selvällä
+äänellä että tee oli valmis.
+
+Rouva Blum pani heti käsityönsä syrjään ja nousi, muut naiset
+seurasivat hänen esimerkkiään, ja sitten astuttiin hitain askelin
+ruokasaliin, missä teepöytä katettuna odotti.
+
+Ei mikään voinut olla täydellisempää kuin Blumien päivällis- ja
+teepöydät. Ei koskaan ollut pienintäkään tahraa pöytäliinalla eikä
+ryppyä lautasliinassa, ja Blumien suuri teekeittiö, joka oli oikeata
+hopeaa ja peräisin vanhan kauppaneuvoksen ajoilta, loisti aina vasta
+kiilloitettuna.
+
+Rouva Blumin liinavaatekaappi oli myöskin kuuluisa koko suvussa; se oli
+täpöisen täynnä kallisarvoisia liinavaatteita, ja nuoret kokemattomat
+rouvat vapisivat kunnioituksesta, kun rouva Blum avasi sen raskaat
+tammiset ovet ja näkyviin tulivat korkeat lakana- ja pyyheliinakasat
+riveissä, jotka olivat kuin viivoittimella tasatut. Rouva Blum ei
+suvainnut koneella päärmättyjä pöytäliinoja, ja lakanat, joissa oli
+päärme keskellä, olivat hänelle kauhistus; sellaista ei saanut olla
+hänen liinavaatekaapissaan. Henrietta sanoi häntä leikillä "rouva
+Täydelliseksi" ja olisi ollut aivan onneton, jos anoppi olisi pantu
+tarkastamaan hänen kurjaa liinavaatekaappiaan, missä vaatekasat olivat
+kaikkea muuta kuin viivoittimella järjestetyt.
+
+Hitaasti ja yhäti keskenään puhellen tulivat herrat huoneista, missä
+olivat tupakoineet ja pelanneet korttia. Kauppaneuvos sairasti
+luuvaloa, mutta kun hän ei tahtonut kadottaa arvokasta ryhtiään, käveli
+hän aina hitaasti, peittääkseen vanhuudenheikkouttaan. Pieni eversti
+sitävastoin riensi nopeasti edeltäpäin saliin varmoin, nöpöttävin
+askelin, jotka olivat yhtä lyhyet kuin hänen viiksensä. Hän ikävöi
+teekuppiansa, sillä kukaan ei osannut laittaa sellaista teetä kuin
+rouva Blum; hänen teensä oli hienointa lajia, suoraan Kiinasta tuotua,
+ja hän tiesi tarkalleen miten paljon ja miten väkevää eversti tahtoi.
+
+Tunnustaa täytyy, että rouva Blumilla oli ollut aikaa oppia laittamaan
+ukko Dufvan mieleistä teetä, sillä ukko Dufva ja hänen nuorempi
+veljensä olivat olleet vakinaisia vieraita kaikissa Blumin talon
+kutsuissa ja perhejuhlissa aina siitä ajasta asti, kun herra ja rouva
+Blum menivät naimisiin. Blumin lapset olivat kasvaneet siinä luulossa,
+että "vanha" ja "nuori Dufva", joiksi näitä herroja sanottiin, olivat
+välttämättömiä vieraita kaikissa kesteissä, melkeinpä kuin pari onnea
+tuottavaa amulettia; siinä luulossa oli jotain salaperäistä,
+selittämätöntä. Seikka, josta Blumit lapsena eivät myöskään koskaan
+päässeet selville, oli se, miksi Dufvan setiä sanottiin toista
+"vanhaksi", toista "nuoreksi", sillä olivathan he yhtä vanhan näköisiä
+kumpikin. Samoin siitä, miksi vanha Dufva aina räpytti vasenta
+silmäänsä. Kerran eräitten joulupäivällisten jälkeen kun tunnelma oli
+kohonnut huippuunsa, tunsi Eugen tavatonta rohkeutta rinnassaan; hän
+meni vanhan Dufvan luo ja kysyä tokaisi rohkeasti: "Minkätähden setä
+aina noin räpyttää silmäänsä?" -- "Päästäkseni näkemästä sinua",
+vastasi Dufva setä lyhyesti, ja sen jälkeen ei kukaan lapsista enää
+uskaltanut tehdä sitä kysymystä.
+
+Nyt oli nuori Dufva poissa, hän oli kuollut pari vuotta sitten, mutta
+vanha Dufva säilytti uskollisesti entiset tapansa ja piti tarkkaa
+huolta siitä, ettei yksiäkään kutsuja, suuria tahi pieniä, saatu pitää
+ilman häntä.
+
+Juuri kun perhe istuutui pöytään, avautui erään, salin vieressä olevan,
+huoneen ovi ja siitä astui sisään vanha, yksinkertaisesti puettu
+nainen. Hän tuli pöydän luo ja niijasi nöyrästi, ja hänen
+tervehdykseensä vastasivat kaikki ystävällisesti, mutta huolimattomasti
+nyökäyttäen päätään. Se oli yksi Blumin suvun monista eläteistä, vanha
+mamsseli, jolle ei koskaan oltu annettu neidin arvonimeä, joka oli
+kerran nähnyt parempiakin päiviä, mutta nyt vietti aikansa parsimalla
+ja paikkaamalla rouva Blumin liinavaatteita. Hän oli harvinaisen ruma,
+hänen silmänsä olivat suuret ja ulkonevat, ja hampaaton suu oli aina
+liikkeessä.
+
+"Kas vaan, mamsseli Bendelin!" huudahti eversti Dufva nauraen, "hyvää
+päivää, mamsseli. Toivon että mamsseli voi kaikin puolin hyvin?"
+
+"Suuri kiitos, eversti", vastasi mamsseli Bendelin hymyillen
+tyytyväisenä, "en voi, Jumalan kiitos, sanoa muuta kuin että voin
+hyvin."
+
+"No, sepä on hyvä..."
+
+"Minulla on sinulle terveisiä Klas Henrikiltä", kuului nyt Regina täti
+sanovan. Hänen äänensä oli karkea ja sorahteleva, ja se tuli ilmi
+varsinkin silloin, kun hän oli tyytymätön johonkin. Nyt hän paheksui
+suuresti sitä, että ukko Dufva laski leikkiä vanhan Bendelinin kanssa;
+hänen mielestään Blumit muutenkin antoivat Dufvan käyttäytyä liian
+vapaasti.
+
+"Kiitos", vastasi kauppaneuvos, "oletko saanut häneltä kirjeen?"
+
+"Olen. Hän tulee tänne tammikuussa ja asuu minun luonani valtiopäivien
+ajan, kuten ennenkin."
+
+"Vai niin, serkku. Onnittelen", sanoi kauppaneuvos leikillisesti,
+"nythän sinun salongissasi siis tullaan yhä edelleenkin pitämään
+poliittisia keskusteluja."
+
+Regina kohautti olkapäitään.
+
+"Tuskinpa. On parempi, että Klas Henrik ja minä emme kajoo
+valtiopäiväkysymyksiin, sillä meillä on eri mielipiteet melkein joka
+asiassa."
+
+"Niinpä niin, ja naiset ovat liian lujaluonteisia, muuttaakseen
+mielipidettä."
+
+Regina tädin kasvot synkistyivät ja hänen ihraleukansa vavahti
+peloittavasti.
+
+"Sellaisessa luonteenlujuudessa annan mielelläni etusijan miehille",
+vastasi Regina täti, ja hänen äänensä jyrähteli yhä uhkaavampana;
+"sanasi eivät minusta ole paikallaan siinäkään suhteessa, että nyt oli
+puhe valtiopäiväkysymyksistä! Kun ajattelee, miten häikäilemättömän
+itsepäisesti..."
+
+"Älä, hyvä Regina!" huudahti kauppaneuvos, nostaen ylös kätensä,
+"rukoilen sinua, säästä meitä! Olemmehan sopineet, että emme koskettele
+näitä asioita."
+
+"Niin, rakas täti, ja me pyydämme nöyrästi samaa!" kuului joka taholta.
+
+Regina neiti katseli ympärilleen onnettomuutta ennustavin katsein.
+
+"Te ette tahdo kuulla puhuttavan siitä, tiedän sen", jatkoi hän, "sillä
+kukaan teistä ei ole siinä asiassa tehnyt, mitä olisi pitänyt. Ja mitä
+siihen tulee, että asia pantaisiin syrjään, niin sitä en tule koskaan
+tekemään, ja toivonpa, että sitä ei tee yksikään kunnon tukholmalainen.
+Noiden pettureiden, jotka sanomattomassa tuhmuudessaan ja
+itsepäisyydessään tahtovat muuttaa paikan, joka on Europan kauneimpia,
+kömpelöksi rakennusryhmäksi, ei voi kyllin usein sanoa ansainneen
+häpeäpaalun ja mestauslavan!"
+
+Hänen äänensä jyrähteli yhä ankarammin, ihraleuka tärisi yhä enemmän,
+ja kahveli, joka hänellä oli kädessään, lensi ylös ja alas tasaisessa
+tahdissa kuin kellon heiluri.
+
+Eversti Dufva nauroi -- hän ei tiennyt mitään hullunkurisempaa, kuin
+Regina neidin purkaukset -- mutta hiljaa ja varovasti, sillä hän tunsi,
+samoin kuin kaikki muutkin, suurta kunnioitusta vanhan neidin rikkautta
+ja kiivasta luonnetta kohtaan. Kauppaneuvoksetar oli tyytymättömän ja
+vaivaantuneen näköinen. Että Regina, joka oli sivistynyt ihminen ja
+kaikkea muuta kuin nuori, saattoikin käyttäytyä noin sopimattomasti, ja
+vielä herra ja rouva Blumin teepöydässä!
+
+"Hyvä, rakas Regina!" sanoi neiti Pilo, ja huolimatta siitä, että hän
+20 vuotta oli ollut Regina neidin ukkosenjohdattimena, saivat hänen
+ilmeettömät silmänsä surkean hätääntyneen ilmeen, "Regina voi olla
+aivan varma siitä, että he ennemmin tai myöhemmin saavat
+rangaistuksensa."
+
+"Olet oikeassa Constance!" -- aina kun Regina neiti oli erittäin suopea
+seuranaistaan kohtaan, sanoi hän tätä Constanceksi, muuten "Piloksi" --
+"olet oikeassa. Ei kukaan, joka on tehnyt tuhman tahi väärän teon,
+pääse rangaistuksetta."
+
+Ja hän loi ympärilleen silmäyksen, jonka kaikki ymmärsivät: siinä oli
+toivoa, että virta ennemmin tai myöhemmin hävittäisi paalutuksen
+tulevien suurten rakennusten, valtiopäivätalon ja valtiopankin alta.
+
+"Hyvä", sanoi kauppaneuvos hieroen käsiään, "nyt voimme ainakin jättää
+tämän asian toistaiseksi ja jäädä odottamaan koston hetkeä."
+
+Regina neiti ei vastannut, vaan laati itselleen voileivän, yhäti yhtä
+tyytymättömän ja juhlallisen näköisenä. Pilo raiska huokasi syvään,
+mikä saattoi ilmaista joukon erilaisia tunteita. Vähitellen mieliala
+keveni ja puhelu alkoi jälleen luistaa, huolimatta Reginan loukatuista
+isänmaallisista tunteista. Ukko Dufva istui iloisena ja tyytyväisenä
+emännän vieressä ja joi pohjaan kaksi täpöisen täyttä kuppia väkevää
+teetä, jotka emäntä itse valmisti hänelle.
+
+"Armollinen rouva", sanoi hän lähtiessään suudellen rouva Blumin kättä,
+"koko Tukholmassa ei ole toista taloa, jossa saa niin hyvää teetä kuin
+täällä!"
+
+Rouva Blum hymyili hajamielisesti ja välinpitämättömänä. Hänen
+mielestään oli eversti aivan oikeassa.
+
+Täsmälleen kello kymmenen lähtivät vieraat pois, sillä kauppaneuvoksen
+oli tapana mennä aikaisin nukkumaan. Hän luuli, että hänen ruumiinsa
+tarvitsi lepoa kahdeksan tai yhdeksän tuntia yössä, jotta hän olisi
+täysin voimissaan, ja lapset ja lapsenlapset olivat kasvatetut siinä
+uskossa, että isän täytyi nukkua enemmän kuin muiden ihmisten.
+
+Viimeisenä lähti Eugen. Rouva Henrietta ei ollut onnistunut saamaan
+aikaan keskustelua hänen kanssaan, hän oli teepöydässä istunut koko
+ajan äänettömänä, eikä edes Regina neidin vihanpurkaukset, joista hän
+muulloin tavallisesti laski kunnioittavasti leikkiä, olleet voineet
+saattaa häntä iloisemmalle tuulelle.
+
+"Miten on laitasi, poikaseni", kysyi rouva Blum, kun Eugen sanoi
+hänelle hyvää yötä, "sinä et näytä iloiselta; oletko pahoillasi
+jostain?"
+
+"En", vastasi Eugen hymyillen ja suuteli äitiään, "olen pikemmin
+huolestunut kuin pahoillani. Mutta siitä puhun kanssasi toisen kerran
+-- nyt on liian myöhä. Hyvää yötä, äiti kulta!"
+
+Hän kiiruhti ulos etehiseen. Kaikki olivat jo menneet; iloissaan siitä
+hän hiipi varovasti portaita alas, peläten tapaavansa jonkun, jonka
+kanssa hänen täytyisi ryhtyä puheisiin.
+
+Kun Eugen oli mennyt, seisoi rouva Blum muutaman sekunnin
+liikkumattomana katsellen hänen jälkeensä. Sitten hän huoaten pudisti
+päätään. Äidin ja naisen nopealla vaistolla hän tajusi, mistä oli
+kysymys.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Kun Eugen pari tuntia sitten meni vanhempiensa kotiin, kulki hän
+nopein askelin, nauttien lumen narinasta jalkojen alla, raittiista
+talvi-ilmasta, tähdistä, jotka loistivat ja kimaltelivat pimeässä
+talvi-yössä. Nyt ei hän huomannut mitään ympärillään; hän poikesi
+autiolle sivukadulle ja kulki hitaasti, pää alas painuneena, syviin
+ajatuksiin vaipuneena.
+
+"Tarvitseeko minun välittää Regina tädin puheista?" ajatteli hän.
+"Tarvitseeko kiinnittää huomiota siihen, mitä vanha, kärtyinen,
+hemmoteltu eukko, joka on tottunut siihen, että kaikki häntä
+pokkuroivat, puhuu -- että hän napisee sitä, että ihmiset eivät tule
+kotiin juuri sinä hetkenä, jolloin hänen mielestään hänen portaissaan
+on oleva hiljaista? Mitäs siitä? He ovat nuoria ja iloisia ja käyvät
+tietysti mielellään huvittelemassa. Ja että siellä aina on vieraita?
+Johtuu tietysti siitä, että he ovat hyviä ja vieraanvaraisia ihmisiä.
+Voiko ajatella mitään tyhmempää, kuin että aina on valmis ottamaan
+vastaan vaikutteita, kuten minä? Se on minun onnettomuuteni, se
+turmelee minun luonteeni ... minä voin tuntea itseni niin iloiseksi
+ja onnelliseksi ... ja sitten kuulen jotain, kuten tänään ... ja
+sitten ... sitten on kaikki pilalla... Tyhmyyttä ... heikkoutta... Joko
+on perhe kunniallinen, huolimatta huomaamattomasta asemastaan, tahi ei,
+huolimatta Regina tädin hyväksymisestä, ja siitä asiasta otan kyllä
+itse selvän... Sitäpaitsi ... enhän nai koko perhettä ... ja hän..."
+
+Ja hän vaipui suloisiin rakkausunelmiin, jotka pian karkoittivat
+kaikki ikävät ajatukset, niin että häntä ympäröivät vain riemun,
+surumielisyyden ja kaihon kevättuulahdukset. Pian oli kaikki unohdettu,
+vieläpä aika ja paikkakin, niin että hän kulki pitkän matkan porttinsa
+ohi ja sai, puolittain harmistuneena, puolittain onnellisena
+rakkaushurmiossaan, etsiä taloa, missä hän asui.
+
+Kun Eugen pari vuotta sitten muutti pois vanhempiensa luota,
+ruvetakseen, kuten hän sanoi, elämään nuorena miehenä, otti hän kotoa
+mukaansa vanhan hoitajattarensa Lovisan, tahi "Visan", joksi lapset
+sanoivat häntä. "Visalla" oli nykyään vain yksi harrastus: hoitaa
+asessorin taloutta ja pitää huolta hänestä ja hemmoitella häntä ja
+pitää valtansa alaisena, niin kuin ainoastaan vanha uskollinen
+palvelija voi tehdä.
+
+Blumin perheen tapoihin kuului, että sen miespuoliset jäsenet menivät
+nuorina naimisiin. Säännönmukaisuudella, joka melkein oli tullut
+laiksi, rakastuivat he vakavasti noin kahdenkymmenenviiden vuoden
+ikäisinä, ilmoittivat heti asian vanhemmilleen, saivat heidän
+siunauksensa ja julkaisivat kihlauksensa. Noin vuoden kuluttua alettiin
+keskustella naimisiin menosta; vanhemmat ja appivanhemmat järjestivät
+asian, lupasivat määrätyn, suuremman tai pienemmän apurahan, ja häät
+pidettiin.
+
+Eugen oli ainoa, joka oli rikkonut nämä vanhat tavat. Hän oli jo
+täyttänyt 33 vuotta, oli kaunis, hänellä oli hyvät tulot -- mistä siis
+johtui, että hän yhä vielä eleli naimattomana? Ja paitsi sitä, että
+olisi ollut edullista päästä hänen kanssaan naimisiin, oli hän,
+huolimatta ylhäisenylpeästä käytöstavastaan, naisten suuressa
+suosiossa. Asia oli epäilemättä hyvin merkillinen. Hieman jäykkä ja
+ylpeä oli kuitenkin Eugen Blum, siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Koko
+hänen olemuksensa oli täsmällisen virkamiehen, ei kukaan voinut sanoa,
+että hän virassaan tai esiintymisessään ihmisten kesken olisi tehnyt
+itsensä syypääksi virheeseen tahi laiminlyöntiin. Blumien oivallisuus
+oli hänessä saavuttanut huippunsa. Toverit ja ystävät nauroivat usein
+hänen täsmällisyyttään kaikessa, ja kun tuli puhe naimisesta,
+toistettiin aina, mitä eräs hänen nuoruudentovereistaan oli piloillaan
+lausunut: "Eugen Blum ei rakastu, ennenkuin on saanut vakinaisen
+paikan."
+
+Eugen hymyili ja antoi heidän luulla mitä luulivat. Hän iloitsi siitä
+että kukaan ei aavistanut, miten runollinen tunne-elämä piili tuon
+jäykän kuoren alla, jossa päinvastoin olisi luullut ajatusten ja
+tunteitten olevan yhtä hyvässä järjestyksessä kuin kirjojen ja paperien
+hänen laatikoissaan. Hänen sydämessään oli pieni, salainen, hämärä
+kolkka, jossa versoivat hänen hienoimmat ajatuksensa ja tunteensa, ja
+jonne hänen oli tapana hiipiä kuten rakkauskohtaukseen yksinäisenä
+iltahetkenä; siellä hän hellästi hoivasi haaveitaan, onnellisena, kun
+ei ollut yhtäkään ihmistä, joka olisi aavistanut, että täsmällisellä,
+ankaralla, vaativalla Eugen Blumilla oli niin lapsellinen salaisuus.
+
+Mutta nyt oli hän tavannut erään, joka oli avannut ovet tähän
+pyhitettyyn paikkaan selko selälleen ja astunut sinne haltijattarena.
+Ja lintuset alkoivat siellä laulaa riemuiten ja äänekkäästi, ja kukat
+levittivät tuoksuaan ja kevättuulet humisivat ilmassa ja täyttivät
+hänet huumauksella ja elämänilolla, jota hän ei ennen ollut
+aavistanutkaan...
+
+Mikä oli hänet niin hurmannut?
+
+"Hän" ei ollut kaunis, hänen kasvonpiirteensä eivät olleet
+säännölliset, vartalo oli melkein liian täyteläinen, hän ei ollut
+erittäin lahjakas, ja -- sitä hän ajatteli hieman pelokkaana -- hänen
+sivistyksensä ei ollut kovinkaan suuri.
+
+Ja kuitenkin -- miten olikaan hän rakastunut...
+
+Hän loihti esiin hänen kuvansa sellaisena, kuin hän oli laulaessaan.
+Niin, laulu -- juuri hänen laulunsa oli hänet lumonnut. Hän ei ollut
+koskaan kuullut tai nähnyt mitään, joka veti vertoja hänelle, kun hän
+istui näpäytellen kitaraa ja pää taivutettuna taaksepäin lauloi
+laulujaan, lauloi niin että kevään koko tenho, luonnon koko unielämä
+näytti tulvivan huoneeseen...
+
+Juuri se oli hänet niin vallannut -- se vastustamaton välittömyys, joka
+virtasi hänen sävelistään -- hänen hymyilynsä, joka oli valoisa kuin
+auringonnousu tuntureilla, hänen olemuksensa runollisuus, raikas,
+iloinen, tenhoisa kuin paimensävelmä. Se seikka oli murtautunut hänen
+elähtäneen, välinpitämättömän ylhäisen olemuksensa läpi, tunkeutunut
+salattuun unelmien maailmaan ja herättänyt kaiken sen, mikä siellä
+piili odottaen ja uneksien, kuohuilevaan elämään.
+
+Mutta hänen vaimonaan?...
+
+Mitenkä tämä pieni mustalaistyttö, jossa oli metsien ja korpien
+tuoksua, sopeutuisi Blumin perheeseen, missä kaikki, jopa tunteet ja
+ajatuksetkin, oli kiilloitettua ja siloitettua kuin hopea
+tarjoiluhuoneessa ja kupari keittiössä?
+
+Hän huokasi syvään, mutta samalla levisi hänen kasvoilleen säteilevä
+hymyily -- ja hän vaipui jälleen suloisiin unelmiin.
+
+Mutta kyökkikamarissa istui "Visa" kutoen sukkaa ja lukien
+rosvoromaania, jossa oli hirmuisia kuvia. Hän värisi kauhusta ja
+ihastuksesta, mutta kuitenkaan ei hän unohtanut joka kerta lehteä
+kääntäessään katsahtaa asessorin ikkunaan, joka oli vinosti vastapäätä
+hänen ikkunaansa pihan toisella puolella. Sillä Lovisan periaatteisiin
+kuului, että hän ei mennyt nukkumaan, ennenkuin valo sammui Eugenin
+huoneessa, jolloinka saattoi otaksua, että hän oli paneutunut levolle
+ja nukkunut. Sitä tapaa oli "Visa" noudattanut siitä asti, kun hän oli
+hoitanut Eugenia ja istunut hänen pienen korivaununsa ääressä
+lastenkamarissa.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Pari vuotta sitten asui reviisori Hjort perheineen kauniissa talossa
+Sturekadun varrella, samassa, missä neiti Regina Blum, joka olisi
+tahtonut reviisorin ovelle panna osoitteen "Juokseva hirvi".
+Reviisorilla oli siihen aikaan hyvät tulot; pankkivirkansa ohella hän
+välitti tontinostoja ja muita kauppoja, ja kun kaupat olivat
+onnistuneet hyvin, kiiruhti hän perheineen mitä pikemmin tekemään lopun
+ansiosta, "nuollakseen näppiään" huonompina aikoina, kuten Hjortien oli
+tapana sanoa. Tuollainen kieltäytymysten aika oli nyt tullut: heidän
+oli täytynyt muuttaa vanhanaikuiseen taloon Lutternkadun varrella,
+jossa reviisori oli kohtuhinnalla onnistunut saamaan niin suuren
+huoneuston, kuin hän tarvitsi lukuisata perhettänsä varten.
+
+Huolimatta porvarillisesta nimestään olivat Hjortit taiteilijasukua.
+Äiti oli nuorena ollut näyttelijätär, isä oli taitava huiluniekka, ja
+taiteilijan kevyt päivänperhosluonne oli heillä kaikilla veressä.
+Heidän kotinsa oli kaunis ja hauskasti sisustettu; kukkaisryhmät ja
+pienet pystykuvat, puhdevalkeat ja jouhikvartetit, hauskat tanssikemut
+ja syntymäpäivänvietot olivat tunnusmerkillisiä herrasväki Hjortin
+kodille. Mutta jos otti tarkemmin selvää kaikesta mitä siellä oli,
+löysi myöskin pölyisiä ja likaisia nurkkia, siivoamattomia laatikoita
+y.m.s. Kaikki perheen jäsenet olivat yhtä huolimattomia, mutta
+kaikilla oli aika-ajoin uusiintuvia järjestyksen puuskia, toisilla
+lievempiä, toisilla ankarampia. Silloin siivottiin kaikki laatikot,
+liinavaatekaappi, ruokakammio, hillokaappi; kaikki, sekä äiti että
+tyttäret, siivosivat aamusta iltaan, kunnes vihdoin koko koti oli niin
+puhdas ja siisti, että se olisi kelvannut vaikkapa itse rouva Blumille.
+Nyt he jonkun aikaa nauttivat luulosta, että he olivat erinomaisen
+siistiä, katselivat kauniita kaappejaan, huusivat, jos joku uskalsi
+siirtää lautasliinaa paikaltaan, ja voivatpa toisinaan kun
+itsetyytyväisyys kasvoi erittäin suureksi, pitää puheita toisten
+ihmisten huolimattomuudesta, muistamattomuudesta j.n.e., samalla kun
+he, täysin tietoisina noitten puheiden naurettavaisuudesta, iskivät
+veitikkamaisesti silmää toisilleen ja jäätyään yksin purskahtivat
+nauramaan omille puheilleen.
+
+"Se on meidän onnettomuutemme", oli Lisbetin, sisarista kolmannen,
+tapana sanoa, "se on onnettomuutemme, että emme voi olla kokonaan
+huolimattomia, vaan että meissä asuu salainen, hivuttava järjestyksen
+halu. Pikku isä kulta, sen järjestyksen kipinän olemme perineet
+sinulta. Ja -- se pieni kipinä on meidän rikkautemme -- se on meidän
+elämämme onnettomuus..."
+
+Hjorteilla oli muuten, huolimatta huolista ja vastoinkäymisistä, aina
+hauska, aina ja kaikkialla. Hullunkuriset vehkeilyt, joista voisi
+kirjoittaa kokonaisen kirjan, ilveilyt ja yllätykset, valepukuihin
+pukeutumiset ja aprillipilat kukoistivat noiden hyvien, iloisten
+ihmisten parissa kuin kukkaset taimilavassa. Ja heille antoi niin
+mielellään anteeksi kaikki tuhmuudet; antoi anteeksi Lisbetille sen,
+että hän kerran lähetti sisäkön, joka oli hyvin lyhytkasvuinen,
+apteekkiin hakemaan "pygmeöljyä" ja sitten antoi hänen vieraitten
+kuullen, jotka olivat pakahtua nauruun, kertoa, mitä apteekissa
+vastattiin; ja sen, että hän kerran lähetti erään toisen samaan
+paikkaan pyytämään 25 pennillä "informaattoria", ja neuvoi hänen
+kieltävän vastauksen saatuaan kysymään "eivätkö herrat osanneet
+latinaa" y.m. samantapaista. Sillä sattuipa välistä niinkin, että
+Lisbet jonakin talvi-iltana kuljetti kotiinsa köyhän, viluisen eukon,
+jonka hän pani omaan sänkyynsä nukkumaan, istua roikutellen itse koko
+yön tuolilla. Tahi niin, että hän kyyneleet silmissä antoi viimeisen
+markkansa pienelle pojalle, joka kerjäsi kadunkulmassa.
+
+Sillä Hjortin perheellä oli aivan vanhanaikaiset mielipiteet
+hyväntekeväisyydestä. Heidän mielestään oli koko Yhdistys
+Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten suuri "armottomuuslaitos",
+jossa joukko rikkaita, hyvinvoipia ihmisiä tutki köyhiä ja vaati, että
+heidän tuli olla siveellisesti täydellisiä, ennenkuin antoi heille
+apua. "Ukko Penn", joksi lapset sanoivat reviisoria, koetti tosin sen
+vähäisen miehisen ajatuskyvyn avulla, mikä hänelle oli annettu,
+todistaa talonsa naisille, että he olivat väärässä, mutta turhaan.
+Asia oli heidän mielestään kerta kaikkiaan niin, eikä sitä voinut
+auttaa. He olivat niin täynnänsä romantiikkaa, tunne-elämää ja sydämen
+hyvyyttä, että heihin ei missään suhteessa voineet vaikuttaa
+Hyväntekeväisyysyhdistyksen viisaat, uudenaikaiset aatteet. Ajatella,
+että ei itse saisi auttaa köyhiä, jotka kerjäsivät ovella, pyytää heitä
+sisään, lämmittää heitä; antaa heille sitä, mitä ruokasäiliössä sattui
+olemaan, ja nähdä, miten he lämpenivät, tulivat kylläisiksi ja
+tyytyväisiksi, kuulla heidän kiitoksiaan ja siunauksiaan kesken
+ahmimisen! Että ei itse saisi puoleksi nauttien, puoleksi väristen
+kuulla hirveitä kuvauksia inhimillisestä kurjuudesta ja sitten kaikin
+voimin koettaa auttaa sitä! Että ei saisi antaa almuja pienille
+köyhille lapsille, jotka seisoivat kadunkulmissa, ja nähdä miten heidän
+kasvonsa kirkastuivat -- ei, siitä ilosta ei mikään maailmassa saanut
+heitä luopumaan! Tosin heitä toisinaan petettiin, mutta heillä oli
+ihmeellinen kyky unohtaa sellaiset ikävät seikat ja seuraavana päivänä
+uskoa köyhistään taas yhtä hyvää kuin ennenkin.
+
+Perheen moniin omituisuuksiin kuului myöskin oma, erikoinen kieli; he
+käyttivät hyväilynimiä, väännettyjä sanoja, joita ei ymmärtänyt kukaan
+muu kuin he itse, niin että vieraat ihmiset, jos he sattuivat kuulemaan
+niitä, ihmettelivät, oliko heillä järki tallella. Niinpä sattui kerran
+Lisbet paralle, jolle kaikki onnettomuudet sattuivat, että hän vanhan
+tavan mukaan sanoi eräälle vanhalle, ylhäiselle herralle: "Niks,
+porsaani", lausetapa, jota sisarukset keskenään erittäin mielellään
+käyttivät. Vaikutus oli suuremmoinen: vanhan herran peruukki nousi
+pystyyn hämmästyksestä ja Lisbetin musta tukka kauhusta.
+
+Kaiken jälkeen mitä nyt on sanottu ei ole vaikea arvata, että kun
+perheen eräänä tammikuun päivänä piti lähteä tanssiaisiin, vallitsi
+koko huoneustossa ja erittäinkin tyttöjen huoneessa täydellinen
+sekasorto. Kukin oli kiintyneenä omiin toimiinsa, rouva Hjort omassa
+huoneessaan, Dora ja Lisbet omassaan, eikä kukaan joutanut ajattelemaan
+sellaisia pikkuasioita, kuin että vierashuonetta koristivat
+tanssiaispuvut ja -kengät ja että nauharuusuja, hiusneuloja ja sukkia
+oli siroiteltuina joka paikkaan. Hjortin perhe antautui mielellään
+kokonaan niihin tehtäviin, mitkä kulloinkin sen mieltä kiinnittivät, ja
+antoi muun maailman hoitaa itseään; siksi olivat nyt kaikki
+poikkeuksetta syventyneet tanssiaisvalmistuksiinsa.
+
+Nuorin tytöistä, Viva, pitkä, kahdeksantoistavuotias tyttö, joka vielä
+kävi koulua ja jolla oli letti niskassa ja kylmettyneet kädet, istui
+salissa lukien läksyjään ja pitäen sormia korvissaan, jotteivät
+tyttöjen huoneesta kuuluvat houkuttelevat äänet häiritsisi häntä. Kaksi
+poikaa, Karl ja Ernst, istuivat huoneessaan, myöskin syventyneinä
+opinnoihin, ja "ukko Penn", reviisori Hjort itse, istui salissa lukien
+sanomalehtiä, varmana siitä että vaikka hän miten kauan lukisi, saisi
+hän kuitenkin odottaa seuralaisiaan.
+
+"Ei, mutta Tulla, mitä sinä ajattelet!" huudahti Lisbet äkkiä,
+pysähtyen kesken työnsä -- hän oli juuri asettamassa vastahakoista
+tukkaansa sykerölle -- "etkö aio pukeutua? Kellohan on ... hirveätä,
+miten nopeasti aika kuluu... No, etkö jo kiiruhda?"
+
+Tulla oli vanhin Hjortin tytöistä, noin pari vuotta yli kahdenkymmenen.
+Hän oli pieni ja lihavahko ja kulki kumarassa ja hieman keinuen. Hän
+käytti aina nenälaseja, jotka riippuivat nauhassa, tavallisesti
+rikkinäisessä, parhaimmassa tapauksessa solmuisessa. Kasvoissa veti
+huomion puoleensa pitkä nenä, niin pitkä, että se muistutti
+jättiläissuurta pisaraa; sepä se pilasikin hänen kasvonsa, joita
+kaunistivat hyvät, ystävälliset silmät ja suloinen hymyily. "Perhenenä"
+-- "ukko Pennin" perintöä -- oli hänen, samoin kuin toistenkin
+sisarusten, suurin suru. Siitä ei ollut päässyt vapaaksi kuin Dora; hän
+oli perinyt äitinsä kauniin, suoran nenän, joka oli toisten kateuden,
+tahi pikemminkin ihailun, esineenä.
+
+Tullan kasvot saivat vakavan ilmeen.
+
+"En", vastasi hän kainosti ja loi alas silmänsä, "minä en lähdekään
+tanssiaisiin."
+
+"Ei, mutta mitä sinä puhut -- etkö tule tanssiaisiin -- niin hienoihin
+tanssiaisiin!"
+
+Lisbet laski hämmästyksissään pitkän palmikkonsa kädestään ja kääntyi
+Tullaan päin, nähdäkseen, puhuiko tämä totta.
+
+"En tule, sillä minä olen löytänyt parempaa", vastasi Tulla samoin
+kuin äsken.
+
+Sekä Doran että Lisbetin pukeutuminen jäi kesken, he tulivat Tullan luo
+ja koettivat "syventyä" hänen vastaukseensa.
+
+"Mitä tarkoitat paremmalla?" kysyi Lisbet innoissaan, mutta samalla
+hieman pelokkaasti.
+
+"Sano, pikku Tulla!" virkkoi Dora, tarttuen Tullan käteen ja painaen
+sen rintaansa vasten.
+
+Mutta Tulla ei voinut vastata. Hän katsoi avuttomana sisariinsa, ja
+suuret kyyneleet alkoivat vieriä pitkin hänen poskiaan.
+
+"Rakas pikku 'Nora Nubb', emme me tahdo pahoittaa mieltäsi, emme me
+ahdista sinua, oma kullannuppumme, ei, ei...!" huudahti Lisbet, ja
+molemmat sisaret hyväilivät Tullaa ja puhuivat hänelle lempeitä sanoja,
+aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, jota täytyi lohduttaa. Sitten
+he uudelleen ryhtyivät pukeutumishommiinsa. Mutta Lisbet juoksi sitä
+ennen äidin luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi: "Äiti,
+tiedätkö, että Tulla ei tule tanssiaisiin, hän on löytänyt 'parempaa'."
+
+Rouva Hjort hämmästyi kovin, mutta ei kysynyt mitään. "Vai niin ...
+jahka ... rakas, pikku Tulla..." Muuta ei hän sanonut, mutta hänen
+kasvonsa tulivat miettivän näköisiksi. Kukaan ei puhunut Tullalle
+mitään, mutta hänen ilmoituksensa herätti kaikissa kunnioittavaa
+ihmettelyä; heidän ihailunsa kaikkea salaperäistä ja ihmeellistä
+kohtaan oli saanut virikettä, he puhuivat kuiskaten keskenään siitä,
+mitä Tulla mahtoi tarkoittaa, ja mitä merkitsi se, että "hän oli
+löytänyt parempaa eikä lähtenyt tanssiaisiin."
+
+Hjortin perheen elämäntapoihin kuului, että aina kun heidän piti lähteä
+jonnekin, rouva ja neidit säännöllisesti tulivat viime hetkessä tahi
+liian myöhään. Vaunut odottivat jo portilla, kun Lisbet vielä istui
+peilin edessä, laitellen vastahakoista tukkaansa.
+
+"Olen niin vihainen, niin vihainen!" huudahti hän, kääntäen
+punoittavat, veitikkamaiset kasvonsa sisariinsa, "olen niin vihainen,
+että ... syön vaikka rusinoita! Ja nenäni sitten! Oi, miten suuri se on
+tänään, tytöt sanokaa, eikö se olekin tänään suurempi kuin
+tavallisesti, suurempi kuin itse Tullan nenä!"
+
+"Ei suinkaan, eihän toki!" vakuuttivat Dora ja Tulla yhtaikaa. "Se on
+päinvastoin oikein pieni tänään!"
+
+"Sen te sanotte vain lohduttaaksenne minua, senkin veitikat", nauroi
+Lisbet. "Mun nenäni on suunnaton", lausui hän, "sen vertaa ei ole koko
+Tukholmassa..."
+
+Samassa astui sisään rouva Hjort valmiiksi pukeutuneena, pitseissä ja
+koristuksissa, töyhtö hiuksissa ja kauneilla kasvoilla epäilyttävän
+hieno ja nuorekas puna. Kun rouva Hjort oli lähdössä jonnekin, syventyi
+hän niin omaan pukeutumiseensa, että hän kokonaan unohti tytöt; he
+saivat tulla toimeen omin neuvoin vaatimattomine loppuunmyynneistä
+ostettuine pukuineen, eikä kukaan heistä tullut ajatelleeksikaan, että
+äiti ei olisi ollut aivan oikeassa pitäessään ennen kaikkea huolta
+omasta komeasta ulkonäöstään.
+
+"Mutta, äiti, kylläpä olet kaunis!" huudahti Lisbet ponnahtaen ylös
+tuoliltaan, "kerrassaan ihastuttavan kaunis!"
+
+"Niin olet, äiti, äiti kulta!" huusivat toisetkin yhteen ääneen,
+ympäröiden äidin, joka hymyili ja käänteli itseään lapsellisen
+tyytyväisenä, jotta tyttäret saisivat häntä ihailla.
+
+Samassa avautui ovi varovasti ja kynnykselle astui ukko Penn. Hän ja
+Tulla olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, sillä eroituksella
+vain, että hänen nenänsä oli vieläkin pitempi ja punaisempi, hänen
+silmänsä vieläkin lempeämmät ja hymyilynsä vieläkin liikuttavamman
+lapsellinen ja iloinen kuin Tullan.
+
+"Tyttö kullat", alkoi hän, mutta Lisbet ei antanut hänen jatkaa.
+
+"Oi, isä, etkö näe, miten äiti on kaunis!" huudahti hän, lyöden kätensä
+yhteen ja ojentaen ne isää kohti.
+
+"Näen kyllä, sen olen nähnyt jo kaksikymmentäviisi vuotta -- tarkoitan,
+että hän on aina ollut kaunis. Mutta lapsi kullat, vaunut ovat
+odottaneet jo neljännestunnin ja Lisbet on vasta alushameisillaan."
+
+"Älä pelkää, isäukko, minä kyllä joudun ajoissa. Kas niin ... viidessä
+minuutissa ... varo vaan, etten ole alhaalla ennen sinua!"
+
+Hän syöksyi peilin luo, järjesteli vielä viimeisen kerran tukkaansa,
+irvisti kuvalleen peilissä ja veti ylleen leningin, sillävälin kun
+Tulla juoksenteli edestakaisin hakien viuhkoja, hansikkaita ja
+nenäliinoja, tahi polvillaan kiinnitti ylös Doran tai Lisbetin hametta.
+
+"Emme saa antaa isän odottaa!" taisteli Tulla yhtämittaa, joka kerran
+yhä innokkaammin.
+
+"Isä", kuiskasi Lisbet, kun he hetki sen jälkeen valmiiksi pukeutuneina
+tulivat saliin, "Tulla ei lähde tanssiaisiin, hän on löytänyt
+'parempaa!'"
+
+Reviisori ei tiennyt mitä vastata. Hän ei enempää kuin toisetkaan
+ymmärtänyt, mitä Tullan sanat merkitsivät; mutta niiden salaperäisyys
+vaikutti häneen, ja hämillään ja liikutettuna hän pari kertaa
+ystävällisesti ja osaaottavasti siveli Tullan punoittavia poskia.
+
+"Mutta, tyttöseni, etkö luule että tulet katumaan...?" sanoi hän
+epäröiden.
+
+"Oi en, en", vastasi Tulla vilkkaasti, auttaessaan päällysvaatteita
+sisariensa ylle, "ennen olin aina niin hirveästi peloissani, kun piti
+lähteä tanssiaisiin; pelkäsin, että minua ei pyydettäisi tanssiin, ja
+yhtä paljon pelkäsin, että joku tekisi sen ... sillä en koskaan
+uskonut, että joku oikein todella tahtoi tanssia kanssani. Nyt pääsen
+ajattelemasta kaikkea sitä ja minulla on niin hauska kotona."
+
+Kun Tulla vihdoin oli saanut kaikki vaunuihin ja palvelustytön kanssa
+pari kertaa juossut ylhäällä hakemassa viuhkoja ja hansikkaita, jotka
+olivat unohtuneet, varoittanut sisaria menemästä tanssisaliin hameet
+ylös kiinnitettyinä tai päällyskengät jalassa ja pyytänyt isää tuomaan
+kotiin vähän makeisia lapsille, huokasi hän helpoituksesta ja kiiruhti
+äidin ja sisarien huoneeseen panemaan järjestykseen hajalleen
+heitettyjä vaatteita ja muita esineitä. Sitten hän meni omaan
+huoneeseensa, joka oli makuukamarin toisella puolella, ja veti esiin
+yhden piirongin laatikoista. Siinä oli joukko valmiiksi ommeltuja
+lastenvaatteita; hän katseli niitä kauan ja silitti niitä hyväillen
+kädellään.
+
+Kaksi unelmaa hallitsi Tullan koko sielunelämää. Hän rakasti
+intohimoisesti pieniä lapsia, ja hiljaisesta, salatusta toivosta, että
+hän kerran itse pääsisi äidiksi, oli vähitellen kehittynyt unelma, että
+hän saisi järjestää kodin pienille köyhille lapsille. Siinä hän
+osottaisi heille kaikkea sitä hellyyttä, jota hän tunsi omaavansa,
+mutta jota hän ei saanut käyttää. Tätä tulevaa kotia varten hän
+valmisti ne vaatteet, joita hän joka ilta hiipi katsomaan, onnellisena
+ja hartaana, niinkuin pyhäkköön.
+
+Toinen unelma kohosi korkealle yli ajan ja paikan. Se oli toivo, että
+hän kerran ikuisessa autuudessa Jumalan luona saisi tyydytystä
+rakkaudenkaipuulleen, ja tie tämän unelman toteutumiseen kulki
+haaveellisen uskonelämän kautta. Kukaan ei ollut tätä ennen saanut
+katsoa sinne -- yksin oli hän kulkenut ja haaveksinut näillä
+hiljaisilla, pyhillä teillä -- nyt vasta oli hän arasti paljastanut
+salaisuutensa vakuuttaessaan, että hän oli "löytänyt jotakin parempaa."
+
+Tunnin toisensa perästä hän istui ommellen pieniä vaatteita, loihtien
+esiin toisen kauniin vaateparren toisensa jälkeen tilkuista, jotka oli
+saanut eräältä rikkaalta ystävättäreltä. Illallista hän ei syönyt; hän
+laittoi sen ainoastaan Vivalle ja pojille, ja kun nämä olivat
+paneutuneet nukkumaan ja kello oli kymmenen, joi hän lasillisen vettä
+ja imi sokeripalasta, laimentaakseen nälkäänsä. Sitten hän meni
+sänkykamariin, avasi äitinsä kirjoituspöydän laatikon ja otti
+talouskassasta 25 penniä, sillä niin paljon hän arveli illallisensa
+maksavan ja pani rahat säästölaatikkoon tulevaa lastenkotia varten.
+Sitten hän jälleen istuutui ompelemaan, ja kun hän noin yhden aikaan
+pani maata, rukoili hän ensin palavasti Jumalaa, että hän pian pääsisi
+järjestämään lastenkotiaan.
+
+Ja sanomaton onnen tunne valtasi hänet; hänestä tuntui kuin olisi
+valoisa pilvi ympäröinyt hänet, ja kuin olisi ääni pilvestä puhunut:
+"Mitä ikinä pyydät, mitä ikinä sydämesi haluaa, sen saat -- sillä minä
+rakastan uhreja ja rakkautta!"
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Koko Hjortin perhe oli matkalla tanssiaisiin melkein ääneti. Rouva
+Hjortissa olivat näyttelijättären vaistot heränneet -- se tapahtui aina
+juhlallisissa tilaisuuksissa -- ja hän ajatteli, miten hän astuisi
+sisään ja miten liikkuisi ja minkä ilmeen ottaisi. Doran mielessä
+väikkyi yksi ainoa kuva, ja Lisbetin ajatukset hyppivät asiasta
+toiseen: "Saa nähdä, pyydetäänkö minua tanssiin ... mitähän, jos
+joku rakastuisi minuun ... lienenköhän kiinnittänyt hameeni
+kunnollisesti ... kunpa ei nenäni vaan olisi kovin punainen." Ja "ukko
+Penn" oli hiljainen kuten aina. Hän nautti siitä, että sai istua hiljaa
+nurkassaan, eikä ollut pakoitettu puhumaan turhuuksia.
+
+Rouva Hjort oli varmaankin iskenyt harhaan suunnitellessaan
+esiintymistään tänä iltana. Hämärät muistot niiltä ajoilta, jolloin hän
+esitti kuningatarta teatterissa, olivat varmaan johtuneet hänen
+mieleensä ja panneet hänen päänsä pyörälle, sillä hän astui saliin kuin
+kuninkaallinen henkilö ikään, tervehtien oikealle ja vasemmalle, ilman
+että kukaan vastasi hänen tervehdyksiinsä. Vihdoin hän kumarsi
+yhteisesti kaikille ja istuutui sohvaan -- ja samalla levisi hänen
+kasvoillensa äkkiä liikuttavan lapsellinen ja säikähtänyt ilme, joka
+teki tyhjäksi koko kuninkaallisen esiintymisen. Tyttöjä hieman vaivasi
+tämä juhlallinen, epäonnistunut alkutoimitus; he nykivät äitiä hameesta
+saadakseen häntä lopettamaan tervehtimisensä, mutta kun se ei
+onnistunut, alkoi heistä tuntua että ihmiset olivat hirveän tuhmia ja
+epäystävällisiä, kun eivät vastanneet hänen tervehdyksiinsä.
+
+Mutta harmit haihtuivat pian, sillä Doran ympäröi kohta joukko
+kavaljeereja, jotka puhellen ja nauraen merkitsivät nimensä hänen
+tanssilistaansa. Hän ei ollut mikään kaunotar, tuo pikku Dora Hjort,
+mutta hänellä oli häikäisevän kaunis hipiä ja säteilevän kirkkaat
+siniset silmät, ja hänen hymyilynsä oli vastustamaton. Hän oli yksi
+niitä onnellisia, joihin viehättyy ja ihastuu, tietämättä itsekään
+miksi.
+
+Lisbetillä taas oli muita syitä, jotka estivät häntä ajattelemasta
+ketään muuta kuin itseään. Uteliaana tirkisteli hän ympärilleen,
+hintelä vartalo eteenpäin kenossa, ja pureskellen viuhkaansa. Niin
+monta herraa oli Doran ympärillä -- eikö kukaan tulisi pyytämään
+tanssiin häntä, eikö kukaan rakastuisi häneen? Ja hänen poskiansa ja
+nenäänsä alkoi polttaa ja pistellä, ja suuret mustat silmät -- hänen
+ainoa ylpeytensä -- saivat yhä levottomamman ja onnettomamman ilmeen.
+"Voiko olla mahdollista, että kukaan ei aio pyytää minua, vaan
+ainoastaan Doraa -- eivätkö he sitten tiedä, että minä tanssin paljon
+paremmin... Dora tanssii kömpelösti ... oi, jospa he vaan koettaisivat,
+jospa he tietäisivät, miten hyvästi minä tanssin" -- ja hän hypähti
+tahtomattaan pari kertaa paikallaan -- "oi, taivas, saanko nyt istua
+koko illan, vain sentähden että nenäni on niin pitkä -- miksi on Jumala
+luonut isälle niin pitkän nenän, että siitä on tullut kaikkien hänen
+lastensa onnettomuus ... paitsi Doran ja... Oi, miten väärin ... miten
+väärin se on!"
+
+Tähän loppuivat kuitenkin hänen synkät mietteensä, sillä eräs tuttu
+herra ilmestyi äkkiä hänen eteensä ja pyysi häntä tanssiin.
+
+Lisbetin kasvot saivat heti toisen ilmeen; säteilevin silmin merkitsi
+hän ensimäisen valssin ja alkoi hyppiä ja hyräillä ihastuksesta. Nyt ei
+enää ollut hätää, nyt tulisi kyllä pian koko tanssiohjelma täyteen, ja
+sitten -- sitten joku rakastuisi häneen... "Kunhan vaan saavat nähdä,
+miten hyvästi minä tanssin, niin kyllä sitten..." ajatteli hän.
+
+Doralla oli muita huolia. Miksi ei Eugen jo tullut -- miten saattoi hän
+viipyä niin kauan, jos hän todella rakasti häntä? Miten kiihkeän
+kärsimätön olikaan Dora ollut, miten hitaasti olivatkaan hänen
+mielestään tunnit kuluneet, ja Eugen ei edes tullut niin ajoissa,
+että olisi voinut saada tanssin häneltä! Kohta oli koko hänen
+tanssiohjelmansa täysi! "Nuo tuhmat ihmiset, jospa he antaisivat minun
+olla rauhassa -- kas niin, nyt en enää näytäkään heille ohjelmaani!" Ja
+hän pisti ohjelman vyöhönsä ja vastasi haikailematta, että hänet oli jo
+pyydetty kotiljonkiin, jonka hän päätti säästää Eugenille.
+
+Vihdoin näki hän Eugenin suuren tanssisalin toisessa päässä. Hänen
+silmänsä alkoivat sädehtiä, niin että hänen vieressään olevan herran
+täytyi kääntyä katsomaan, mikä hänet teki niin kauniiksi. Silloin hän
+punastui yhä enemmän, aina hienoa, valkoista kaulaa myöten, ja hänen
+silmänsä tulivat kosteiksi mielenliikutuksesta.
+
+Mutta kun Eugen tuli lähemmäksi, vavahti hänen sydämensä
+kauhistuksesta. Hän näytti niin juhlallisen jäykältä siinä hitaasti ja
+suorana kävellessään, että Doran koko rohkeus katosi. "Onko hän
+todellakin tuon näköinen", ajatteli hän, "en tunne häntä -- pelkään ...
+mitä hän sanoneekaan, kun minulla on kotiljonki tallella ... hän
+tietysti arvaa, että olen säästänyt sen häntä varten ja petkuttanut
+toisia herroja..."
+
+Vasta kun Eugen tuli lähemmäksi ja huomasi Doran, muuttui ilme hänen
+kasvoillaan; hänen silmissään välähti salama, ja välinpitämättömyys
+katosi ja jätti sijaa valoisalle, hieman surumieliselle hymylle, joka
+teki hänen jäykät, säännölliset kasvonsa miellyttävän näköisiksi.
+
+Hän tuli suoraan Doran luo, kumarsi, puristi hänen kättään, ja katsoi
+häneen ikäänkuin sanoakseen: "Ymmärrättehän, että olen tullut tänne
+yksinomaan teidän tähtenne, teitä nähdäkseni, ja että muuten minusta
+tanssiaiset ovat sanomattoman ikävät?"
+
+"Tulen myöhään", sanoi hän, "eikä teillä tietystikään ole yhtään
+tanssia jälellä?"
+
+Ja hän ojensi kätensä saadakseen Doran tanssiohjelman ja hymyili
+veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Teillä on
+tietystikin tanssi jälellä minua varten?"
+
+Dora ei vastannut, hän ojensi vain tanssiohjelmansa, johon Eugen
+kirjoitti nimensä kotiljonkia varten. Sitten hän jäi Doran viereen
+seisomaan, leikitteli hieman omavaltaisesti hänen viuhkallaan, puheli
+ja laski leikkiä matalalla, kuiskaavalla äänellä, joka antoi
+jokapäiväisimmillekin sanoille salaperäisen merkityksen. Vihdoin
+soitettiin tanssiin, ja Doran kavaljeeri tuli hakemaan häntä ensi
+valssiin; silloin tuli Eugen synkän ja tyytymättömän näköiseksi, ja kun
+Dora laski pyöreän, pehmeän kätensä tanssittajansa käsivarrelle,
+katseli hän heitä molempia tavalla, josta olisi voinut päättää hänen
+kärsineen persoonallisen loukkauksen. Dora seurasi vastahakoisesti; kun
+hän oli astunut pari askelta, käänsi hän päätään ja katsahti Eugeniin
+säteilevin silmin, ikäänkuin sanoakseen: "Älä ole niin tyytymättömän
+näköinen -- tiedäthän, että minä kaikkein mieluummin olisin sinun
+luonasi!"
+
+Eugen ei koko iltana tanssinut muuta kuin yhden ainoan valssin Lisbetin
+kanssa. Silloin hänen kasvonsa saivat iloisen, leikillisen ilmeen; tuo
+nuori tyttö tanssi erittäin hyvin ja oli niin riemullisen iloinen, kun
+hänen tanssiohjelmansa oli melkein täysi, että hänen lapsellinen ilonsa
+tarttui Eugeniinkin. Mutta senjälkeen hän seisoskeli koko illan ovien
+pielissä ja seurasi katseellaan Doraa.
+
+Vihdoin oli illallinen syöty ja kotiljonki alkoi. Eugen, joka koko
+illallisen ajan oli palvellut Doraa niin varman näköisenä
+omistusoikeudestaan, että kukaan muu ei uskaltanut lähestyäkään,
+tarjosi nyt käsivartensa Doralle ja vei hänet saliin. Hän oli valinnut
+syrjäisen nurkan, toivossa että saisi istua siellä rauhassa Doran
+kanssa, mutta siinä hän erehtyi, sillä Doran luo tuli puhuttelijoita
+joka vuorolla ja lopuksi hän sai lukemattoman joukon kukkavihkoja.
+Eugenin kasvoille tuli taaskin tyytymätön ilme -- mitä oli kaikilla
+luutnanttinulikoilla täällä tekemistä, eivätkö he ymmärtäneet, että
+tämän ruusun oli hän poimiva, että heidän oli turha ojennella käsiään
+sitä ottamaan? Dora näytti sitävastoin yhä iloisemmalta ja
+onnellisemmalta. Hänestä oli niin sanomattoman hauskaa näyttää
+Eugenille, miten häntä, Doraa, kaikki ihailivat, ja nähdä tuo synkkä,
+mustasukkainen ilme hänen silmissään. Hänen teki mieli nauraa ääneen
+onnesta ja ihastuksesta.
+
+Kun naiset jakoivat kotiljonkimerkkejä herroille, ei Eugen saanut
+muilta kuin Doralta. Nuoret tytöt olivat viisaampia ja selvänäköisempiä
+kuin herrat; he ymmärsivät, että Eugen tanssikavaljeerina ja kosijana
+ei enää ajatellut heitä, senvuoksi eivät hekään enää välittäneet
+hänestä.
+
+"Näettekö eron teidän ja minun välillä", sanoi Eugen puoleksi
+surumielisesti, puoleksi veitikkamaisesti hymyillen, "teidän tienne on
+valoisa ja kukilla koristeltu, minun sitävastoin... Luuletteko, että ne
+ovat kaksi parallelliviivaa, jotka eivät voi kohdata toisiaan?"
+
+Dora oli hämillään, katsoi ensin alas ja sitten ylös avuttoman
+näköisenä, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä sanoa. Hän ei ymmärtänyt,
+mitä "parallelliviiva" merkitsi, ja se teki hänet levottomaksi, niin
+että hän ei osannut sanoa mitään.
+
+Eugen ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa, ja hänen silmänsä saivat äkkiä
+syvästi surullisen ilmeen.
+
+"Jos ... jos minä antaisin teille yhden kukkavihkoistani", sanoi Dora
+nopeasti ja liikutettuna hänen surullisesta katseestaan, "niin
+ottaisitteko sen ... tarkoitan, että tahtoisitteko kukkasen ...
+minulta?"
+
+"Tarkoitatteko ... että antaisimme viivoille uuden suunnan",
+kuiskasi Eugen, kumartuen hänen ylitsensä, "voisivatko 18-vuotiaan ja
+35-vuotiaan tiet kenties kuitenkin yhtyä?" lisäsi hän vielä
+matalammalla äänellä.
+
+Dora ei vastannut, mutta valitsi huolellisesti kauneimman kukkasen
+kukkavihkoistaan ja ojensi sen hänelle, onnellisena ja voitokkaasti
+hymyillen. Hän tarttui siihen kiivaasti, vei sen huulilleen, ikäänkuin
+suudellakseen sitä, ja kätki sen sitten povelleen. Sitten hän tarttui
+Doraa vyötäisiin, tanssitti häntä kierroksen ja vei hänet senjälkeen
+ulos salista, pieneen tyhjään huoneeseen salin vieressä.
+
+Siellä murtautuivat esille kaikki hänen tunteensa; hän sanoi Doralle,
+ei enää peitetyin sanoin ja hämärinä viittauksina, vaan suoraan ja
+selvästi, että hän rakasti häntä, että hän oli hänen hyvä enkelinsä,
+hänen ilonsa, hänen elämänsä aurinko, hänen kaikkensa. Hän ei ollut
+koskaan rakastanut ketään niin kuin Doraa, ja jollei Dora tahtonut
+tulla hänen vaimokseen, ei hän tulisi koskaan maistamaan rakkauden
+onnea.
+
+Dora kuunteli silmät alas luotuina ja kalpenevin poskin; olipa, kuin
+olisi valkeata lunta satanut hienolle, heloittavalle hipiälle.
+
+"Mutta sanokaa toki jotain -- sanokaa jotain!" huudahti vihdoin Eugen
+kiihkoisasti.
+
+"Oi, olen niin onnellinen, niin onnellinen", kuiskasi Dora värisevällä
+äänellä.
+
+"Sinä siis rakastat minua", kuiskasi Eugen, puristaen Doran kättä, jota
+hän piteli omassaan, "minua ... minua itseäni ... ei asessori Blumia,
+ei edullista naimiskauppaa ... vaan minua ... vanhaa epäilijää..."
+
+"Minä rakastan ... sinua", kuiskasi Dora, ja kainouden tunne, joka
+hänet valtasi, kun hänen piti sanoa "sinä", sai hänet puhumaan niin
+juhlallisesti, kuin olisi hän seisonut alttarin tahi tuomioistuimen
+edessä. "Onko se totta?" lisäsi hän, ja kainous ja hämmennys muuttui
+riemuitsevaksi, lapselliseksi iloksi, "onko se totta ... että me ...
+olemme kihloissa? ... sulhanen ja morsian?... minäkö ... minähän olen
+vasta 18 vuotta ... niinkö aikaisin ... saanko kertoa sen ...
+julkaisemmeko..."
+
+Eugen hymyili Doran lapselliselle innostukselle, mutta samalla oli
+siinä jotain, joka tuntui hänestä vastenmieliseltä.
+
+"Toistaiseksi pidämme sen omana salaisuutenamme, eikö niin?" sanoi hän,
+ja hänen äänessään oli moittiva sävy, joka säikähdytti Doraa, "ainakin
+muutaman päivän pidämme rakkautemme salassa ihmisten tungettelevalta
+uteliaisuudelta."
+
+"Niin ... mutta miten kauan ... on vaikeata olla puhumatta siitä..."
+
+"Vaikeata?"
+
+Hän katseli Doraa ihmetellen ja pahoillaan.
+
+"Niin, isälle ja äidille ja Anna Ekbergille, joka on paras ystäväni ja
+tietää kaikki salaisuuteni..."
+
+Eugen ei heti vastannut. Tumma varjo laskeutui hänen kasvoilleen, ja
+pettymyksen tunne tuli äskeisen palavan innostuksen sijaan.
+
+"Minä toivon, että et kerro kihlauksestamme vielä kenellekään -- etkö
+tahdo täyttää sitä toivomusta?" sanoi hän matalalla äänellä.
+
+"Kyllä -- tietysti, koska niin tahdot!" vastasi Dora, mutta itsekseen
+hän ajatteli: "Paitsi Annalle, sillä me olemme luvanneet kertoa
+toisillemme kaikki salaisuutemme."
+
+Eugen tarttui hänen molempiin käsiinsä, veti hänet luokseen ja katsoi
+kauan ja tutkivasti hänen silmiinsä; näytti siltä, kuin olisi hän
+tahtonut tuon nuoren, kehittymättömän olennon silmistä lukea, mitä
+hänen sielussaan liikkui. Epäselvästi kuin unessa oli hän siellä
+huomaavinaan jotain, joka ei miellyttänyt häntä; hän huokasi ja laski
+irti hänen molemmat kätensä. "Onko hän vilpitön?" ajatteli Eugen. "Vai
+valehtelevatko nuo kirkkaat, siniset silmät?"
+
+Mutta Dora hiipi hänen luokseen ja katsoi hänen silmiinsä pelokkaasti
+ja lapsellisen viattomasti, ja silloin hävisivät kaikki ajatukset sen
+hurmaavan onnentunteen tieltä, jonka tuon nuoren tytön elämää uhkuva
+olemus herätti hänessä.
+
+"Me tulemme onnellisiksi, Dorani", kuiskasi hän kiihkeästi ja veti
+hänet jälleen luokseen, "sen täyden, ehdottoman luottamuksen avulla,
+joka on rakkauden perustus. Eikö niin, armaani?"
+
+"Niin ... niin", kuiskasi Dora ja nojautui pehmeästi ja hyväillen hänen
+rintaansa vasten. Luottamus -- perustus -- mitä hän siitä välitti? Hän
+aikoi rakastaa, eikä mitään muuta.
+
+"Pane mieleesi, armas Dorani, että kun vaan on keskinäistä luottamusta,
+vilpittömyyttä, niin me tulemme onnellisiksi ... kaikkine vikoinemme,
+virheinemme ... vaikka miten paljon rikkoisimme toisiamme vastaan...
+Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"
+
+"Ymmärrän ... armaani..."
+
+Ja sanomaton onnen tunne täytti Doran koko olemuksen, kun Eugenin
+kauniit mustat silmät noin katsoivat häneen. Tietysti heillä olisi
+"luottamusta", tietysti he tulisivat onnellisiksi, onnellisemmiksi kuin
+kukaan ennen heitä!
+
+Kun kotiljonki oli päättynyt, sanoi Eugen hyvästi Doralle ja lähti
+pois. Hän ei tahtonut enää tavata ihmisiä, hän tahtoi olla yksin
+tunteineen. Hän olisi tahtonut olla katoolisessa maassa, voidakseen
+hiipiä jonkun kirkon pimentoon rukoilemaan ja ajattelemaan
+hiljaisuudessa, niin syvä ja vakava asia oli hänestä se liitto, jonka
+hän äsken juuri oli solminnut. Kunpa hän tulisi onnelliseksi, tuo
+kokematon, lapsellinen, lämminsydäminen nuori tyttö, ja kunpa hän
+ymmärtäisi, miten korkealle hän, Eugen, tahtoi asettaa hänet, miten
+paljon hän vaati vaimoltaan, mutta miten paljon hän myöskin oli valmis
+antamaan.
+
+Nyt, kun tanssimusiikin säveleet ja Doran läheisyys eivät enää
+lumonneet häntä, hävisi osa siitä hurmauksesta, jota hän äsken oli
+tuntenut, ja levottomat ajatukset alkoivat vaivata häntä; ne tulivat
+hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen, hänen siinä kulkiessaan pitkin
+katua, turkinkaulus ylhäällä ja lakki niin alhaalla otsassa kuin
+mahdollista.
+
+"Onni!" ajatteli hän, "eikö meitä pikemminkin odota levottomuus,
+taistelu -- ja jos tahdon olla rehellinen itseäni kohtaan, eikö minun
+täydy tunnustaa, että sitä juuri pelkäänkin? Kaksi niin vastakkaista
+luonnetta ei voi sopia yhteen... Ihmeellistä ... eikö tunnu siltä, kuin
+aivan pakosta tekisi sitä, minkä uskoo koituvan itselleen
+onnettomuudeksi? Kuinka olenkaan taistellut -- miettinyt -- punninnut
+-- ja kuitenkaan en voi toisin tehdä. -- Voiko oikeastaan kaksi ihmistä
+olla enemmän erilaisia? Erilaisia -- ja kuitenkin niin samanlaisia.
+Sepä juuri on niin monen ihmisen onnettomuus, että he eivät ole
+yksinomaan sitä, mitä ovat, vaan että heissä on niin monta
+perusominaisuutta. Miksi en minä ole joka suhteessa pedantti? Miksi on
+minussa, joka olen perheeni kaikkien jäykkien, täsmällisten tapojen
+orja, samalla kertaa näin paljon romantiikkaa? Sillä romantillista on
+naida kahdeksantoista-vuotias tyttö, entisen näyttelijättären tytär,
+huonosti kasvatettu, kokematon, ymmärtämätön olento... se on
+haaveellista romantiikkaa, joka vie herra ties mihin! -- Hui hai!
+Taas olen epäilijä, joka mietiskelen, epäilen, revin rikki
+kaikki. Tyhmyyttä ... tyhmyyttä ... kenessäpä ihmisessä ei ole
+ristiriitaisuutta? Elämän koulu juuri saattaa inhimillisen
+epäjohdonmukaisuuden säännönmukaisuuteen... Lopeta, Eugen Blum,
+itsekkäät mietiskelysi, sillä ollaksesi rehellinen täytyy sinun
+tunnustaa, että mietiskelysi johtuu siitä, että pelkäät, ettet tule
+onnelliseksi. Ajattele ennemmin sitä, että sinun ennen kaikkea tulee
+tehdä hänet onnelliseksi, ja saatpa nähdä, että koko elämänkatsomuksesi
+muuttuu."
+
+Ja äkkiä hänestä tuntui, että kaikki hänen ympärillään ja hänen
+sisässään valkeni. Lumi narisi hauskasti hänen jalkainsa alla,
+talvi-ilma ei enää ollut purevan kylmä, vaan raitis ja eloisa kuin
+Doran nauru, ja tähdet taivaalla välkkyivät niin majesteetillisen
+kirkkaina ja tyyninä, että kaikki pieni ja häiritsevä haihtui pois ja
+sijalle tuli suuri, melkein pyhä rauha.
+
+Ja hänen sydämensä syvimmässä, salaisessa sopukassa, jota hän niin
+mustasukkaisesti oli varjellut kaikkien katseilta, mutta jonka ovet
+ajattelematon nuori tyttö oli avannut selkosen selälleen, siellä alkoi
+soida ja laulaa -- oli kuin lintuset olisivat viserrelleet tahi iloiset
+lapsen-äänet keväällä riemuinneet: "Sinä tulet onnelliseksi -- tulet
+onnelliseksi -- tulet onnelliseksi, sillä olet löytänyt elämän
+ihanimman onnen: rakastat ja olet rakastettu!"
+
+
+
+
+V.
+
+
+Kaikilla Blumin perheen jäsenillä oli jollain huomattavalla paikalla
+huoneustossaan öljyväreillä maalattu muotokuva, joka esitti vanhaa
+harmaapartaista, juhlallisen ja arvokkaan näköistä miestä,
+hännystakkiin puettua ja Vaasan ritarikunnan merkillä koristettua.
+
+Se oli vanha kauppaneuvos Karl Eugen Blum, perheen kantaisä, aikoinaan
+yksi pääkaupungin rikkaimpia ja arvokkaimpia porvareita. Blumin
+perheessä eli yhä vielä muistotietoina kertomuksia tämän suurmiehen
+ajoilta, kertomuksia hänen vieraanvaraisesta kodistaan, Blumin perheen
+tanssiaisista, jonne ylhäinen aateli piti kunnianaan tulla kutsutuksi,
+eräästä kutsusta Karl Johanin luo, missä kauppaneuvokselle tarjottiin
+rahaministerin salkku, aatelis-arvo y.m., mutta jotka tarjoukset
+hyljättiin. Hyljätty aatelis-arvo varsinkin oli tärkeä kohta noiden
+unohtumattomien muistojen joukossa; se kummitteli vieläkin komeissa
+nimikirjaimissa ja sineteissä, joissa oli vaakunaa muistuttavia
+merkkejä, tyyliteltyjä lehtiä ja kukkia.
+
+Tätä vanhaa arvokasta esi-isää ympäröi kunnioituksen sädekehä, joka loi
+varjonsa koko perheeseen, aina sen nuorimpiin jäseniin saakka. Häneltä
+oli perintönä kulkenut myöskin Blumin perheen yhteinen ulkonäkö, niin
+että voitiin puhua "Blumien nenästä", "blumilaisista käsistä" j.n.e. Ja
+hän se oli myöskin ostanut Blumien suuren perhehaudan Uudella
+kirkkomaalla, jossa lepäsi kolme sukupolvea Blumeja, ja jota kaikki
+perheen jäsenet pitivät ainoana paikkana, missä joku Blumin nimeä
+kantava saattoi nukkua kuoleman unta.
+
+Tämän etevän miehen muotokuvan alla istuivat eräänä iltana kauppaneuvos
+Blum nuor. ja hänen rouvansa, syntyisin Blum, miehensä serkku, molemmat
+sen kunnianarvoisuuden ympäröiminä, jota muotokuva säteili.
+Kauppaneuvos pelasi pasianssia, ja rouva kutoi sinisenvalkeaa
+lapsenpukua. Kauppaneuvos koetteli nyt seitsemättä kertaa
+kärsivällisyyttään samassa pasianssissa; hänen mielikuvituksessaan
+kuuluivat onnellinen pasianssi ja hyvä yö-uni jollakin tavoin yhteen,
+ja senvuoksi hän joka ilta jatkoi korttiensa levittelemistä, kunnes
+voittoja oli enemmän kuin tappioita. Huoneessa oli kaikki hiljaista;
+paitsi sitä että aviopuolisot silloin tällöin vaihtoivat pari sanaa, ei
+kuulunut muuta kuin korttien kahinaa, rouvan puupuikkojen rapinaa, ja
+kellojen ääni, kun ne löivät joka huoneessa, ensin vierashuoneessa,
+sitten salissa, ruokasalissa ja tupakkahuoneessa, ainoastaan parin
+sekunnin, korkeintaan yhden minuutin väliajoilla.
+
+Noin kahdeksan aikaan soi ovikello, ja heti sen jälkeen astui Eugen
+sisään. Hän tervehti vanhempiaan pikemmin kohteliaasti kuin
+sydämellisesti, istuutui nojatuoliin ja tiedusteli tarkkaan isän ja
+äidin vointia, miten oli kauppaneuvoksen luuvalon ja rouvan vatsan
+laita. Sitten kun nämä alkupuheet, jotka olivat välttämättömät Blumin
+perheen jäsenten kesken, olivat pidetyt, istuttiin hetkinen ääneti;
+herra ja rouva Blum odottivat, mitä Eugenilla oli sanottavaa, ja Eugen
+odotti sitä rohkeuden määrää, mitä hän tällä hetkellä tarvitsi. Rouva
+tukahdutti hienotunteisesti huokauksen, joka kohosi hänen rinnastaan,
+ja kauppaneuvos karisteli kurkkuaan ja päästeli tuontuostakin omituisia
+ääniä, joiden Eugen tiesi merkitsevän sisällistä levottomuutta.
+
+Eugen oli hyvin kalpea; hänen mielensä oli kovasti kiihdyksissä. Hän ei
+yleensä pitänyt siitä, että ihmiset, vanhemmatkaan, sekaantuivat hänen
+asioihinsa. Hän ei mielellään puhunut itsestään ja tunteistaan, mutta
+tällä hetkellä tunsi hän, että hänen velvollisuutensa oli puhua
+vanhemmilleen kosinnastaan ja pyytää heidän myöntymystään avioliittoon.
+Tieto siitä, että tätä myöntymystä ei annettaisi ilolla, ei
+luonnollisestikaan parantanut hänen mielialaansa. Myöskin se häntä
+vaivasi, että tyttö, jonka hän aikoi esittää talon tulevana tyttärenä,
+ei oikeastaan ollut kaunis, ainakaan ei valokuvassa, missä ei näkynyt
+hänen kasvojensa kaunis hipiä ja silmiensä sielukas ilme. Blumin perhe
+vieroksui yleensä rumia ihmisiä; rouva, koska itse oli ollut kaunotar,
+herra, koska oli nainut kaunottaren, ja lapset syystä että heidät oli
+kasvatettu ulkonäön mukaan arvostelemaan ihmisiä. Eugen tunsi senvuoksi
+arkuutta ja pelokkuutta ajatellessaan sitä arvostelua, minkä alaiseksi
+Dora oli joutuva.
+
+"Olen tullut tänne kertoakseni, että se, mitä isä ja äiti niin monta
+kertaa ovat toivoneet, on nyt tapahtunut", sanoi hän vihdoin nieleksien
+hermostuneesti. "Olen jo kauan tuntenut kiintymystä erääseen nuoreen
+tyttöön, mutta kun en ole tiennyt, onko hän välittänyt minusta, en ole
+kertonut asiasta. Nyt tiedän, että olen saavuttanut hänen
+vastarakkautensa; pyydän sentähden siunaustanne avioliittooni Dora
+Hjortin, nuoren, suloisen tytön kanssa, josta varmaan on tuleva teille
+hyvä tytär."
+
+Ilmoitus, joka annettiin liikutetulla ja juhlallisella äänellä, ei
+oikeastaan ollut yllätys; sekä herra että rouva Blum olivat toisten
+lastensa kautta kuulleet, että huhut viime aikoma olivat asettaneet
+Eugenin nimen yhteyteen Dora Hjortin kanssa, ja he olivat monta kertaa
+tiedustelleet Eugenilta asiaa, mutta aina saaneet kierteleviä
+vastauksia. Molemmat katsoivat nyt kuitenkin sopivaksi olla olevinaan
+hämmästyneitä.
+
+"Rakas Eugen", sanoi rouva Blum hieman jäykästi, "tietysti onnittelemme
+sinua sydämestämme. Mutta ... mikäli olen kuullut, on sinun ... on se
+nuori tyttö, jonka olet valinnut, vasta melkein lapsi."
+
+"Niin kyllä, hän on vasta 18-vuotias..."
+
+Rouva Blum ei vastannut, pudisti vain päätään osaa-ottavasti hymyillen.
+
+"Rakas poikaseni", sanoi kauppaneuvos jonkun verran ystävällisemmin
+kuin rouva, "isällisen siunaukseni tietysti saat ... onhan sinulla
+vapaus määrätä oman elämäsi, ja ethän ole tähän saakka tehnyt mitään,
+mikä ei olisi ollut hyvää ja oikein. Mutta pieni varoitus lienee
+kuitenkin tarpeen... Sinä olet melkein kaksi kertaa niin vanha kuin...
+kuin se tyttö, jonka olet valinnut... Ja sitten ... perhe ... olet kai
+hankkinut tietoja..."
+
+Mutta nyt saivat Eugenin kasvot melkein jäykän ja ylhäisen torjuvan
+ilmeen, että hän herätti enemmän kunnioitusta kuin itse isoisä
+seinällä.
+
+"Perhe on kunniallinen ja hyvä", sanoi hän lyhyesti, "vaikkakaan ei
+varakas. Mutta minulla on jumalan kiitos sen verran varoja, että voin
+itse elättää vaimoni, ilman kenenkään apua..."
+
+"No, no", sanoi kauppaneuvos, äänessä hieman moittiva sävy. Hän oli
+auttanut kaikkia toisia lapsiaan, kun he menivät naimisiin, ja oli nyt
+Eugenin sanoissa huomaavinaan jonkinlaista uhittelua rikkaan isän
+hyväntahtoista sekaantumista vastaan hänen asioihinsa. Rouva Blum
+huokasi ja pudisti taas päätään surumielisesti hymyillen. Eugenin
+puheesta ja sydäntään kalvavasta suruisesta tunteesta, joka oli niin
+toista kuin mitä hän toisten lastensa kihloihin mennessä oli tuntenut,
+hän ymmärsi, että tässä oli monien ikävyyksien ja selkkausten alku. Ja
+miksi tämän piti tapahtua Eugenille -- hienolle, järkevälle Eugenille
+-- sitä hän ei voinut ymmärtää! Mutta tietysti oli hänen; eteensä
+osunut joku oikein ... hän ei edes ajatuksissaan lausunut sanaa, joka
+hänen mielessään liikkui.
+
+"Eikö sinulla ole ... hm ... tulevan morsiamesi valokuvaa...?" kysyi
+hän vihdoin koettaen tekeytyä ystävälliseksi. Mutta hymyily, jolla hän
+koetti peittää jäykkyyttään, ei ollut ystävällinen, vaan naurettavan
+armollinen.
+
+Eugen otti esiin valokuvan ja ojensi sen äidilleen.
+
+Rouva Blum katsoi sitä hetkisen, ilman että ilme hänen kasvoissaan
+muuttui, ja antoi sitten kuvan miehelleen.
+
+"Mikä pieni ruma otus", ajatteli hän, "sekin todistus siitä, että hän
+tietysti on..." ja taaskaan ei hän mielessään lausunut tuota
+vastenmielistä sanaa.
+
+Kauppaneuvos tuli ystävällisemmän näköiseksi nähdessään Doran kuvan. Se
+viehätysvoima, mikä Doralla oli miehiin nähden, vaikutti nytkin.
+
+"Hyvän ja suloisen näköinen", sanoi hän antaen kuvan takaisin
+Eugenille, joka katsoi siihen hellästi ja pisti sen lompakkoonsa.
+
+"Niin, minusta näyttää, että hän on sellainen, josta herrat pitävät",
+sanoi rouva Blum; hymy, jonka hän koetti tehdä veitikkamaiseksi, oli
+melkein ilkeä.
+
+"Toivon, äiti kulta, että kun opit tuntemaan Doran, saat nähdä, että
+hänestä myöskin naiset pitävät", sanoi Eugen sävyisästi.
+
+Samassa soi ovikello.
+
+"Kas niin", huudahti rouva Blum, "se on Dufva, tunnen hänen
+soittonsa... Mutta en ymmärrä ... eihän nyt ole hänen päivänsä... Hänpä
+tulee tosiaankin sopimattomaan aikaan."
+
+Mutta eversti Dufva astui kaikissa tapauksissa sisään, pää pystyssä ja
+polvet kankeina kuten tavallisesti. Hän ei ensinkään huomannut, että
+vastaanotto ei ollut erityisen sydämellinen, hän tervehti iloisesti
+kaikkia ja istuutui kursailematta mukavimpaan tuoliin, minkä löysi. Hän
+oli päättänyt tänä iltana juoda teetä rouva Blumin luona, eikä
+ajatellut, tuliko sopivaan aikaan vai ei.
+
+"Paha ilma tänään", sanoi eversti, hieroen tyytyväisenä käsiään. Tuuli
+ja lumiräntä ulkona teki huoneen lämmön vieläkin hauskemmaksi ja
+miellyttävämmäksi.
+
+Kauppaneuvos vaikeni ja rouva taivutti päätään, tunnustaen sillä
+everstin huomiot oikeiksi.
+
+Eversti jatkoi sillä välin puheluaan, vaikeni silloin tällöin
+hetkiseksi, katsellen ympärilleen ja odottaen, että joku vastaisi
+hänelle, mutta kun ei vastausta tullut, jatkoi hän rauhassa
+mietelmiään. Lopuksi hän äkkiä kääntyi Eugenin puoleen ja huudahti:
+
+"Tiedätkö, ystäväiseni, sinusta on alettu juoruta. Miten on asian
+laita ... onko kaikki pelkkää puhetta, vaan saanko tosiaankin ... onko
+minulla kunnia, olin vähällä sanoa ... onnitella sinua?"
+
+Toisenlaisten asianhaarain vallitessa olisi Eugen epäilemättä vastannut
+kierrellen, mutta nyt hän kaipasi osanottoa ja ystävällisyyttä;
+sitäpaitsi hän hämärästi toivoi, että saisi everstistä liittolaisen
+vanhempiensa ylpeyttä vastaan.
+
+"Kyllä", vastasi hän senvuoksi melkeinpä ystävällisesti, "asia on
+todellakin niin -- olen juuri kertonut vanhemmilleni kihlauksestani."
+
+Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa olisi everstinkin vastaus ollut
+toinen, sillä hänen mielestään oli avioliitto omiaan tekemään miehen
+onnettomaksi; mutta nyt hänestä, samoin kuin Eugenistakin, tuntui
+hyvältä saada liittoutua Blumin herrasväen pahaa tuulta vastaan.
+
+"Siinä tapauksessa, rakas poikaseni ... onnittelen sinua ... onnittelen
+sinua sydämestäni!" huudahti hän ja syleili Eugenia. "Minä jo
+tiedänkin, kuka se on. Filippa, -- eversti kutsui kaikkia
+palvelijoitaan tällä nimellä, hänellä ne vaihtuivat usein, niin että
+hänellä nyt oli jo kymmenes Filippa -- Filippa on kai edes tämän ainoan
+kerran puhunut totta? Neiti Dora Hjort, eikö niin?"
+
+"Niin", sanoi Eugen vastahakoisesti. "En todellakaan tiennyt, että
+kihlaukseni, jota niin paljon kuin mahdollista olen koettanut pitää
+salassa ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta, jo on ollut kaikkien
+piikojen hampaissa."
+
+"Filippa on tällä kertaa saanut tietonsa varmoista lähteistä", nauroi
+eversti, "hän on kuullut uutisen eräältä toveriltaan, joka palvelee
+Ekbergillä, jossa sinun valittusi on kuin tytär talossa. Filippa
+juttusi kuten tavallisesti kaikenlaista, mutta vasta kun hän alkoi
+puhua sinusta, kuuntelin hänen puhettaan. Hullujen suusta saa toisinaan
+kuulla mieluisia totuuksia -- tuo vanha noita kertoi, että sinun
+valittusi on niin korviaan myöten rakastunut, ettei voi puhuakaan
+muusta kuin sinusta..."
+
+Eversti veti Eugenia takinkauluksesta ja iski veitikkamaisesti silmää.
+
+Eugen ei vastannut; hän oli hyvin kalpea, ja saattoi töintuskin
+säilyttää mielenmalttinsa. Oliko mahdollista, että Dora oli rikkonut
+heidän sopimuksensa -- että hän oli puhunut heidän kihlauksestaan
+palvelijattarienkin kuullen? Hän, Eugen, oli pitänyt rakkautensa niin
+pyhänä, että oli tuskin voinut puhua siitä vanhemmilleen...
+
+Ei tullut mitään Eugenin ja everstin toivosta, että voisivat yhdessä
+sulattaa Blumien ylpeyden; everstin viimeiset sanat vetivät vaan solmun
+vieläkin tiukempaan. Eugen ei puhunut enää mitään; hänen ajatuksensa
+pyörivät vain yhdessä asiassa: oliko Dora nyt jo pettänyt hänet?
+
+Everstin iloksi ja kaikkein kevennykseksi tuli palvelija vihdoinkin
+ilmoittamaan, että teepöytä oli katettu.
+
+Mutta kun istuttiin teepöydän ääreen ja rouva Blum hajamielisenä ojensi
+everstille kupin teetä, joka oli liian laimeaa, ja jonka hän sitäpaitsi
+oli kaatanut lämmittämättömään kuppiin, silloin ymmärsi eversti, että
+nyt eivät asiat olleet oikein. Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan
+ennen, ei edes silloin, kun rouva Blum oli saanut tiedon isänsä
+kuolemasta ja eversti hieman levottomana oli ottanut vastaan kuppinsa
+hänen kädestään. Silloin oli tee ollut yhtä väkevää ja hyvää kuin
+ennenkin. Mutta nyt... Eversti ryyppäsi ja veti suunsa irviin, mutta ei
+uskaltanut sanoa mitään. Hän tunsi vain epämääräistä mielihyvää
+ajatellessaan, että talossa ei ollut enää useampia naimattomia lapsia,
+jotka saattoivat tuoda tuollaisia ikäviä, järkyttäviä uutisia...
+
+Eversti oli niin hienotunteinen, että Eugen jäi hetkiseksi yksin
+vanhempiensa kanssa. Rouva Blum tunsi omantunnonvaivoja, kun oli
+kohdellut Eugenia niin kylmästi, ja koetti sentähden nyt osoittaa
+hänelle osanottoa, jota hän ei kuitenkaan sydämessään tuntenut.
+
+"Milloin aiot julkaista kihlauksesi?" kysyi hän matalalla, lempeällä
+äänellä, pää hieman kallellaan.
+
+"Sunnuntaina."
+
+"Rakas poikaseni", alkoi kauppaneuvos, "isällinen velvollisuuteni
+on..."
+
+"Ei, isä, älä puhu mitään enää", sanoi Eugen keskeyttäen hänet, "olen
+sen peruuttamattomasti päättänyt. Rakastan Doraa niin suuresti kuin
+mies konsanaan voi rakastaa, ja olen varma siitä että me molemmat
+tulemme onnellisiksi -- sanomattoman onnellisiksi..."
+
+Hän puhui tarpeettoman innokkaasti ja toisti viimeiset sanat useampaan
+kertaan. Sillävälin hän ajatteli: "Voisiko olla mahdollista, että he
+ovat oikeassa ... eikö hän ole sellainen, jollaiseksi häntä luulen ...
+eikö hän ole tosi ... yhteiskunnallinen asemaniko vain häntä
+viehättää..."
+
+Kun hän hetkistä myöhemmin lähti pois vanhempiensa luota, raatelivat
+häntä jälleen epäilykset, jotka niin helposti saivat hänessä vallan.
+Kun sitten vanha Lovisa kotona avasi hänelle oven ja näki miten
+alakuloisen näköinen hänen herransa oli, tuli tuo kelpo vanhus vallan
+iloiseksi.
+
+Aivan varmaan oli tuo kihlaus, joka ei ensinkään ollut asessori Blumin
+arvon mukainen, mennyt myttyyn!
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Lisbet Hjort kulki pitkin Rantakatua kepein askelin ja hilpein mielin.
+Hän oli monta kertaa vähällä ruveta ääneen laulamaan, sitten hän
+hillitsi mielensä, katsoi ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan
+huomannut hänen aikomustaan, ja jatkoi taas matkaansa arvokkaamman
+näköisenä; hetkisen perästä hän taas alkoi hyräillä ja hillitsi itsensä
+samoin kuin äskenkin.
+
+Hän oli kohdannut kokonaista kaksi herraa, joihin hän oli tutustunut
+viime tanssiaisissa, ja molemmat olivat tervehtineet tavalla, joka...
+Niin, ei voinut ajatella muuta, kuin että molemmat olivat rakastuneet
+häneen... Sitä silmäystä, jonka he olivat luoneet häneen ... juuri
+siten katsoo mies nuoreen naiseen, jota hän samalla kertaa sekä
+kunnioittaa että rakastaa...
+
+Kotia tullessaan hän oli mitä parhaimmalla tuulella. Hänessä oli
+jotain, joka hyppi, nauroi ja tanssi, ja hän tunsi vastustamatonta
+halua jollakin tavoin purkaa elämäniloisia tunteitaan.
+
+Hän löysi perheen nuorimmat jäsenet arkituvasta. Pojat olivat juuri
+lopettaneet syöntinsä, Tulla ja Viva istuivat työttöminä puhellen
+keskenään. Ainoastaan Doraa ei näkynyt.
+
+"Nyt pidetään hauskaa", ajatteli hän, heitti päällysvaatteensa
+etehiseen ja tuli sisarien luo.
+
+"Hyvää päivää, lapsikullat", sanoi hän totisen näköisenä, "voitteko
+arvata, mitä minulle kaupungilla tapahtui?"
+
+"Ei, mitä sitten?" kysyivät kaikki ihmetellen.
+
+"No, kun minä istuin raitiovaunussa, istui vieressäni kaksi
+rouvaa, ja he puhuivat ranskaa, ja se kuului aivan tällaiselta:
+ka ka-ka-ka-kaa ... ka-ka-ka-ka ka-kaa, ihan niinkuin kanat
+kaakottavat. Se oli niin hullunkurista, että minun oli vaikea pysyä
+totisena. No, ja kun sitten kuljin Rantakadulla, unohdin aivan
+kokonaan, missä olin, ja aloin matkia noita ranskattaria, juuri
+samassa kun kruununprinssi tuli minua vastaan -- ja voitteko ajatella,
+että sensijaan että olisin tervehtinyt häntä, aloin kaakottaa hänelle
+vasten naamaa, ka ka-ka ka-kaa! Kruununprinssi näytti hyvin
+hämmästyneeltä, mutta ei virkkanut sanaakaan. Mutta samassa tuli eräs
+poliisikonstaapeli ja pani kätensä olkapäilleni, aivan niinkuin
+romaaneissa, ja sanoi; 'Olette puhunut rikollisia sanoja hänen
+majesteettiaan kruununprinssiä vastaan, mars vankilaan!'"
+
+"Ei, mutta kuulehan, Lisbet..."
+
+"Nii-in, juuri niin hän sanoi. 'Ei', sanoin minä, 'olen vain puhunut
+ranskaa.' 'Ei', sanoi poliisi, 'olette puhunut rikollisia sanoja, ja
+mars vankilaan. Te olette yleiselle turvallisuudelle vaarallinen.' No,
+eihän siinä mikään auttanut, minun täytyi mennä. Minut vietiin
+poliisikamariin ja oltiin juuri viemässä tuomioistuimen eteen. Silloin
+tuli vastaani eräs ... eräs -- amiraali..."
+
+"Amiraali!..." huudahtivat kaikki ihmeissään.
+
+"Nii-in, ja voitte uskoa, että hän oli hieno töyhtöineen ja
+kaluunoineen ja muine koristuksineen. Hän alkoi sitten kuulustella
+minua. 'Olette puhunut rikollisia sanoja armollista kruununprinssiä
+vastaan.' 'Ei, teidän ylhäisyytenne, olen vain puhunut ranskaa.' Ja
+sitten aloin kaklattaa: 'kaka-ka-kaa!' 'Laskekaa irti tämä nuori
+nainen', sanoi amiraali liikutettuna, 'hän on sivistynein nuori nainen,
+jonka olen tavannut, hän puhuu puhdasta Pariisin ranskaa.' Ja hän oli
+niin liikutettu, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään kaikille
+hänen koristuksilleen. No, ja minä lähdin matkaani varsin ylpeänä, ja
+poliisit seisoivat rivissä molemmin puolin ja hurrasivat ja heittivät
+päälleni appelsiineja ja poltettuja manteleita!"
+
+Nyt oli Lisbet päässyt oikein vauhtiin, hän huitoi käsiään ja vilkutti
+silmiään kertoessaan, ja lopetettuaan hän otti taskustaan pari
+appelsiinia ja pussillisen poltettuja manteleita ja heitti ne
+sisaruksille, jotka huutaen ja nauraen koettivat tavoittaa niitä
+ilmasta.
+
+"Nepä olivat kilttejä poliiseja", sanoi Viva; hän oli onnistunut
+saamaan toisen appelsiineista ja alkoi nyt iloissaan heitellä sitä
+ilmaan, "saatte nähdä, että minäkin kohta rupean puhumaan vaarallisia
+sanoja!"
+
+"Missä on Truda Vide?" kysyi Lisbet jo hieman totisemmin.
+
+Kaikki sisaret katsoivat toisiinsa.
+
+"Hän istuu huoneessaan", sanoi vihdoin Viva salaperäisen näköisenä.
+
+"Istuu huoneessaan? Onko hän tehnyt jotakin pahaa? Aiotaanko ehkä
+hänetkin viedä 'amiraalin' eteen?"
+
+"Ei, rakas Lisbet", sanoi Tulla, "asia on paljon pahempi. Ajattelehan,
+asessori Blum on ollut täällä ja juhlallisesti pyytänyt Doraa
+vaimokseen."
+
+"Auttakaa, hyvät ystävät, minä pyörryn!" huudahti Lisbet, painaen käden
+sydämelleen ja peräytyen silmät ummessa pari askelta taaksepäin.
+"Hermostuneelle nais-ihmiselle täytyy varovasti ilmoittaa sellaiset
+kauheat asiat. Oih, se oli hirveätä..."
+
+"Niin, mutta se on hienoa", sanoi toinen pojista tyytyväisenä,
+"'lankoni Blum', se on hienoa."
+
+"Vielä mitä", huudahti Lisbet, "kaikkea muuta kuin hienoa! Eugen Blum
+oli juuri se amiraali, jonka piti tuomita minut!..."
+
+"Niin, mutta hänhän oli kiltti ja antoi sinun mennä!"
+
+"Niin kyllä, mutta vasta sitten kun sai kuulla, miten sivistynyt minä
+olen! Ensin hän ei ollut kovinkaan kiltti, mokomakin ylpeä otus ...
+ai ... ai!"
+
+Ja Lisbet huusi surkeasti, sillä Dora, joka samassa tuli sisään, veti
+häntä tukasta niin että hän oli vähällä mennä selälleen.
+
+"Ai -- jai -- jai -- teidän armonne ... teidän ylhäisyytenne, teidän
+kuninkaallinen korkeutenne, päästäkää, päästäkää!" huusi Lisbet nauraen
+ja vaikeroiden.
+
+Dora kiskasi häntä varmuuden vuoksi vielä kerran tukasta.
+
+"Jos sinä sanot minun Eugeniani otukseksi ja amiraaliksi, niin kyllä
+minä..." uhkasi hän nauraen.
+
+"Oi -- voi -- voi, onhan sama mitä haukkumasanaa hänestä käytän,
+sanonpa häntä asessoriksi tahi 'amiraaliksi';" huusi Lisbet, vapauttaen
+itsensä Doran otteesta.
+
+Kaikki sisaret ympäröivät nyt Doran.
+
+"Rakas, pikku Dora -- oletko tosiaankin nyt kihloissa ... ja jätät
+kohta meidät ... onnea, onnea, pikku Doris -- onnea, rakas pikku
+sisko ... pikku sisko kulta", kuului joka taholta.
+
+Dora punastui ja itki ja nauroi ja käänteli itseään joka puolelle,
+antaakseen kunkin sisaristaan suudella ja onnitella itseään.
+
+Mutta Lisbet heittäytyi hänen kaulaansa ja huudahti:
+
+"Onko se totta -- oikein totta, että sinä olet kihloissa? että menet
+naimisiin ja pois meiltä ja saat lapsia ja -- se on niin hirveän ikävää
+ja niin hirveän hauskaa -- että en tiedä itkeäkö vaiko nauraa!"
+
+Ja varmuuden vuoksi hän teki kumpaakin yhtäaikaa kilpaa Doran kanssa.
+
+Tämä päivä oli juhlapäivä Hjortin perheessä; puuhaa ja touhua oli koko
+talossa, yksinpä keittiössäkin, missä keittäjätär ja sisäkkö
+innokkaasti keskustelivat Dora neidin hienosta ja rikkaasta
+naimiskaupasta. Rouva Hjort, joka säännöllisesti kävi jokaisessa
+vähänkin huomattavassa loppuun-myynnissä, oli eilen huokealla hinnalla
+ostanut palasen uudinkangasta, jolla hän ja Tulla nyt taiteellisesti
+verhosivat erään oviaukon. Ja Lisbet kävi ostamassa kukkia kaikkiin
+maljakkoihin, niin että kun Eugen tuossa neljän aikaan saapui, oli
+kaikki niin siistin ja miellyttävän näköistä, että hän, paitsi sitä
+onnea, mikä hänet valtasi Doran ilosta säteilevänä juostessa häntä
+vastaan, tunsi myöskin huojennusta ja mielihyvää, jonka syistä hän ei
+välittänyt ottaa selvää.
+
+Päivällistä syötäessä vallitsi hyvin juhlallinen mieliala. Rouva Hjort
+oli naurettavan ystävällinen, sanoi Eugenia "pojakseen" ja "rakkaaksi
+vävypojakseen", Eugen oli kylmän kohtelias, ukko Penn hajamielinen
+kuten aina, ja muita perheenjäseniä vaivasi jäykkyys, johon tämä
+uusi tulokas oli syynä. "Minä kuolen ... minä tukehdun tähän
+juhlallisuuteen", ajatteli Lisbet epätoivoissaan, "minä teen jonkin
+tyhmyyden, heitän lasillisen vettä 'amiraalin' päälle ... minä sanon
+jotain mieletöntä, kunhan tämä piina vain loppuisi..."
+
+"Isä, kuulehan", sanoi hän ääneen, "paljonko tämä pöytä maksaisi, jos
+se olisi poltetuista manteleista?"
+
+"Poltetuista manteleista!" toisti reviisori nauraen, "ole vaiti,
+tyhmyri!"
+
+"Entäs jos koko talo olisi poltetuista manteleista, paljonkos
+silloin..."
+
+Äkkiä alkoi Viva nauraa hohottaa.
+
+"Mitä nyt? Mitä naurat?" kysyi Lisbet, hämillään ja samalla iloissaan
+siitä, että juhlallinen tunnelma tuli häirityksi.
+
+"Ettekö ole huomanneet..." alkoi Viva, mutta purskahti taas samassa
+kohti kurkkua nauramaan.
+
+"Mitä nyt? Mitä?"
+
+"Ettekö ole huomanneet, että ... että ... herra Eugenin ja Doran nenät
+ovat samanlaiset, paitsi että herra ... herra Eugenin on hieman
+pitempi..."
+
+Nyt täytyi Eugeninkin nauraa. Viva istui siinä pienenä ja pelokkaana
+kuin linnunpoikanen ja katseli uteliaana suurin silmin milloin hänen,
+milloin Doran nenää.
+
+"Et sinä saa sanoa minua 'herraksi'", sanoi hän ystävällisesti,
+nyökähyttäen päätään Vivalle, "sinähän olet minun pikku kälyni ja minä
+olen sinun lankosi."
+
+Viva mumisi jotain kiitokseksi ja teki liikkeen, joka oli olevinaan
+kumarrus, samalla yhäti nauraen ja katsellen tuota nenien ihmeellistä
+yhtäläisyyttä.
+
+"Se todistaa vain, että he ovat luodut toisilleen ja tulevat hyvin
+onnellisiksi", sanoi Lisbet, "sillä näetkös, Viva, se on aina nenä,
+joka ratkaisee ihmisen kohtalon..."
+
+Hän huokasi syvään ja nyökäytti päätään Tullalle, joka nauraen vastasi
+hänelle.
+
+Päivällisen jälkeen siirryttiin saliin, jota Tulla käytti makuuhuoneena
+talvella, silloin kun hänen pieni pohjoiseen päin oleva huoneensa oli
+liian kylmä. Eugen tarkasteli salavihkaa huoneita; ei missään näkynyt
+sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka hänen vanhempiensa kodissa
+tavallisesti olivat huolellisesti järjestettyinä erityisellä pöydällä;
+ainoastaan yksi rypistynyt numero "Päivän Uutisia" näkyi eräässä
+nurkassa.
+
+Kun oli juotu kahvia, alkoi tunnelma kohota; Lisbet sammutti lampun ja
+pisti tulen uunissa oleviin puihin, sillä perheen tapoihin kuului, että
+vietettiin hetkinen puhellen ja soitellen puhdevalkean ääressä.
+
+Lisbet veti tyynyn uunin ääreen, heittäytyi sille ja huudahti:
+
+"Tartu kitaraasi ja laula, Truda Vide, sillävälin kun punaiset varjot
+tanssivat huoneessa!"
+
+Eugen, joka istui uunin toisella puolella, käsi kiedottuna morsiamensa
+vyötäisille, katsoi ihmetellen Lisbetiin.
+
+"Kuka on Truda Vide?" kysyi hän.
+
+"Niin, tosiaankin", sanoi Lisbet nauraen ja nojaten päänsä käteensä,
+"Eugen" -- hän lausui nimen arasti ja nopeaan -- "Eugen ei tiedäkään,
+että kaikilla meillä täällä on useampia nimiä?"
+
+"En, sitä en tiedä", myönsi Eugen.
+
+"No niin, ensin on meillä ne nimet, jotka olemme saaneet almanakasta,
+tuollaiset tyhmät nimet, jotka eivät ilmaise mitään... Sitten on meillä
+omat oikeat nimemme, jotka ovat samanlaiset kuin me itsekin,
+ilmaisevat, minkä näköiset ja minkälaiset me olemme."
+
+"Sepä on ihmeellistä. No, mikä on Doran nimi?"
+
+"Dora on juuri Truda Vide. Minä olen Flora Hopper ja Tulla on Nora
+Nubb."
+
+"Hyvin omituisia nimiä", sanoi Eugen nauraen, "mutta en ymmärrä, mikä
+niistä on samanlaista kuin te itsekin."
+
+"On toki! Truda Vide on ihan niinkuin Dora! Truda on tummanvihreä,
+jossa on vaaleita viiruja. Viirut ovat t:ssä ja r:ssä. Vide on pehmeätä
+ja iloista ja uneksivaa, Truda Vide on salaperäistä ja tenhoavaa ... se
+on kansanlaulu, johon sisältyvät kaikki metsien ja vuorten ja järvien
+ajatukset ... se on auringon välkettä kuusimetsässä ja kevättuulen
+suhinaa puissa..."
+
+Lisbet katseli nyt tuleen, hänen äänensä aleni melkein kuiskaukseksi,
+ja tummat silmät saivat salaperäisen haaveksivan ilmeen.
+
+Eugen painoi Doran rintaansa vasten ja katseli hyväillen häntä. Oli
+kuin jotain Lisbetin haaveksivista unelmista olisi tarttunut häneenkin,
+hänestä tuntui äkkiä Doran koko olemus niin hurmaavan tuoreelta ja
+nuorelta ja keväisen tenhoavalta, että kyyneleet olivat vähällä nousta
+hänen silmiinsä.
+
+"Flora Hopper on oikeastaan aivan liian kaunis nimi minulle", jatkoi
+Lisbet puheluaan. "En olekaan ottanut sitä itse, vaan Dora on antanut
+sen minulle. Se on minun ihannekuvani, sellainen, jollainen minä
+tahtoisin olla, ollakseni oikein miellyttävä ja tyylikäs. Flora Hopper
+on vaaleanpunaista ja levotonta ja vaihtelevaa, Flora Hopper tanssii
+sekä iloisena että suruissaan. -- Ja Nora Nubb, voiko mikään olla
+enemmän Tullan kaltaista kuin se? Se on kilttiä ja vaaleanviolettia ja
+auttavaista ja käytännöllistä, se on niin kodikasta kuin tuli uunissa
+ja niin herttaista ja lempeätä kuin ääneen lukeminen sairashuoneessa.
+Nora Nubb! Nora Nubb! Ja samalla on siinä jotain lystikästä", jatkoi hän
+nauraen.
+
+Tulla nauroi myöskin, mutta hieman surumielisesti. Hän tunsi hyvin
+eroituksen sisariensa ja itsensä välillä, laulun ja tanssin ja kaiken
+siinä piilevän runollisuuden, ja hyvyyden ja hyödyllisyyden ja --
+lystikkäisyyden välillä.
+
+"Entäs minä -- mikäs minun nimeni sitten on?" kysyi Eugen, jota
+Lisbetin puhe huvitti.
+
+Lisbet kääntyi äkkiä ja katseli tutkivasti Eugenia.
+
+"Tage Klok", sanoi hän sitten päättävästi. "Tage on vaaleansinistä ja
+vakavaa ja ritarillista. Klok on hirveän vaativaista ja ankaraa."
+
+"Sinulla on vilkas mielikuvitus, Lisbet", sanoi Eugen nauraen. Samalla
+hän tunsi jonkinmoista mielipahaa Lisbetin viime sanojen johdosta.
+Tekikö hän todellakin sellaisen vaikutuksen nuoriin tyttöihin? Sitä hän
+ei olisi uskonut...
+
+"Ei, mutta nyt pitää Truda Viden laulaa, ennenkuin tuli sammuu!"
+huudahti Lisbet. "Tartu kitaraasi ja laula, Doraseni!"
+
+Dora katsahti nopeasti Eugeniin, ikäänkuin kysyäkseen, tahtoiko hänkin,
+että hän laulaisi. Eugen ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja
+loi häneen hellän silmäyksen. Eikö hän sitten tiennyt, että hän, Eugen,
+ei rakastanut mitään maailmassa niin kuin hänen lauluaan -- eikö hän
+tiennyt, että sillä juuri hän oli valloittanut hänen sydämensä?
+
+Dora otti kitaran seinältä, istuutui pöydälle, kuten hänen oli tapana
+tehdä laulaessaan, viritti kitaransa, näpähytteli sitä hieman ja alkoi
+laulaa. Hänen päänsä oli taaksepäin taivutettuna ja hänen kirkkaat
+silmänsä näyttivät katsovan kauas etäisyyteen. Hän lauloi heleällä,
+värisevällä äänellä, ja hänen laulunsa oli kuin kirkkaitten,
+läpinäkyvien aaltojen hiljaista loisketta. Niin, Truda Vide oli
+kansanlaulu... Oli kuin hän olisi laulanut oman sydämensä laulua ...
+tahi luonnon laulua ... kevään kaihoa ja surumielisyyttä ... metsien ja
+niittyjen unelmia... Eugen ei ollut koskaan kuullut mitään, joka olisi
+tenhonnut häntä niinkuin Doran laulu... Kirkkaina ja hopeanhohtavina
+kuin kuun säteet tunkeusivat nämä säveleet hänen sydämeensä ...
+kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja sanomaton onnen ja tuskan tunne
+täytti hänen sydämensä. Kaikki tuntui hänestä samalla kertaa niin
+suurelta ja laajalta ja avaralta ... ja hänen rakkautensa, hänen
+onnensa ja uskonsa oli rajaton ... ja kuitenkin oli hänen rinnassaan
+ahdistava tunne, tuntui kuin aika ja paikka olisivat tahtoneet
+tukahduttaa hänet, litistää hänet kokoon...
+
+"Laula minun lempilauluni!" huudahti Lisbet, kun Dora vähäksi aikaa
+vaikeni.
+
+Dora näpähytteli kitaran kieliä ja alkoi laulaa, ja hänen äänessään oli
+entistään vieläkin sydämellisempi kaiku:
+
+    "Tu me demandes, Marie,
+    Si l'amour est trompeur,
+    Si plus d'un fois dans la vie
+    On peut donner son coeur?
+    Non, non, mon ange,
+    Jamais l'amour ne change --
+    L'amour d'un jour
+    Ce n'est pas de l'amour!"
+
+Hän äänsi ranskaa huonosti ja väärällä äänenpainolla. Se olisi muussa
+tapauksessa häirinnyt Eugenia, mutta nyt ei hän sitä huomannutkaan,
+niin ihmeellisen liikuttava oli hänestä tuo vieno, kainon sydämellinen
+laulu. Laulaessaan viimeistä säettä: jamais l'amour ne change, katsoi
+Dora koko ajan kihlattuunsa, kasvoilla ilme, jota tämä ei voinut
+koskaan unohtaa. Hän ei enää epäillyt Doran rakkautta, hän tunsi taas
+riemuitsevan äänen sisässään kuiskaavan: "Ole onnellinen, sillä sinä
+rakastat ja olet rakastettu!"
+
+Dora oli hetkisen hiljaa, sitten hän alkoi hapuillen soitella vienoja
+säveliä, siirtyi vähitellen pois haaveksivan hämärästä tunnelmasta,
+jonka oli äsken loihtinut esiin, helähytti muutamia iloisia, reippaita
+sointuja ja rupesi äkkiä soittamaan iloista tanssisäveltä.
+
+Sanomattomaksi hämmästyksekseen näki Eugen Lisbetin samassa ponnahtavan
+ylös lattialta ja alkavan tanssia. Tuli uunissa oli nyt palanut
+loppuun, huonetta valaisi ainoastaan hehkuvan hiiloksen punertava
+kajastus, ja sen valossa näytti tuon nuoren tytön tanssi omituisen
+hurjalta. Lisbetin liikkeissä ei ollut suloa, mutta niissä oli
+intohimoa ja notkeutta.
+
+"Tanssin avulla tulee puhua, samoin kuin soitonkin ... liikkeillä tulee
+tulkita unelmia, kaihoa, ajatuksia", sanoi hän, ja pysähtyi Eugenin
+eteen, molemmat kädet koholla ja silmät kummasti loistaen pimeässä.
+
+"Onko hän keimaileva vai onko hän vasta lapsi?" ajatteli Eugen
+ihmetellen.
+
+Mutta Lisbetin tanssi tenhosi hänet samalla tavoin kuin Doran laulu.
+Koko perheessä oli jotain, joka liikutti häntä, jotain hellää,
+alkuperäistä, jotain lapsen tapaista, joka iloitsee kaikesta, joka
+kuuntelee satuja ja poimii kaikki kukat, jotka sattuvat sen tielle.
+Miten ystävällisiä he olivatkaan toisilleen, miten hyväileviä, miten
+kiitollisia ja ihastuneita kaikesta. Miten toisenlainen olikaan hänen
+perheensä, jossa kaikki olivat jäykkiä, vaativaisia, valmiita
+arvostelemaan kaikkea, mikä ei ollut heikäläistä. Hän ei muistanut,
+että hän koskaan olisi hyväillyt sisariaan, tuskin äitiänsäkään, jota
+hän kuitenkin suuresti kunnioitti.
+
+Hän ei ollut selvillä omista tunteistaan, kun hän paria tuntia
+myöhemmin sanoi hyvästi morsiamelleen ja lähti kotiin. Hän tiesi vain,
+että hän oli kiihoittuneessa, huumaantuneessa mielentilassa, joka teki
+mahdottomaksi hänen tavallisen tuskallisen oman sydämensä ja salaisten
+vaikuttimiensa arvostelun. Kuitenkaan ei hän voinut päästä täysin
+vapaaksi tuosta arvostelun hengestä; hän toivoi, että yksi ainoa
+välitön lapsellinen tunne olisi voinut vallata hänet, kuten -- hän
+ymmärsi sen -- se voi vallata hänen uudet sukulaisensa, niin että he
+saattoivat iloita kaikesta. Mutta se pakeni häntä aina, ja aina oli
+hänen tunteissaan jotain kaihomielistä, kaikua tuskallisista
+kysymyksistä: "Minkälainen hän on -- kuljenko kohti suurta ristiriitaa
+vaiko rajatonta onnea?..."
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Parin päivän perästä oli kihlajaispäivälliset Eugenin vanhempien luona.
+Lapset ja vävyt, serkut ja tädit, sanalla sanoen koko suku oli kutsuttu
+tekemään Doran tuttavuutta. Paitsi sitä oli kesteistä annettu tieto
+eversti Dufvalle, ja vanha vahtimestari Delin, joka oli ollut mukana
+kaikissa kihlajaisissa, häissä ja ristiäisissä Blumin perheessä, oli
+pyydetty avuksi. Erityistä ruuanlaittajaa ei tarvittu, sillä mamsseli
+Gistren, talon vanha keittäjätär, oli ainoa, joka voi tyydyttää Blumin
+perheen vaatimukset siinä suhteessa. Muuten olivat Blumien mielestä
+heidän vaatimuksensa ruuanlaiton suhteen aivan yhtä erinomaiset kuin
+heidän järjestyksen- ja velvollisuudentuntonsa, ja he hymyilivät
+sääliväisesti, jos joku uskalsi lausua poikkeavia mielipiteitä
+ruuanlaitosta ja tarjoilusta.
+
+Jos Lisbet Hjort olisi kuvaillut, miltä herra ja rouva Blum näyttivät,
+kun he tuossa viiden aikaan, rouva puettuna pitsimyssyyn ja
+kallisarvoiseen silkkileninkiin, herralla ritarimerkki rinnassa,
+istuivat komeassa kodissaan odottaen vieraitaan ja silloin tällöin
+luoden silmäyksen katettuun pöytään, joka notkui hopean ja kalliiden
+pöytäliinojen painon alla, olisi hän sanonut: "Nyt he aikovat
+'arkebuseerata' meidät kaikki;" se oli sananparsi, jota he mielellään
+käyttivät, ja joka käsittämättömistä syistä oli heidän perhekielessään
+pantu merkitsemään suurta "nolausta". Herra ja rouva Blum tunsivat
+kyllä joitakin ylpeyden tapaisia tunteita; heidän mielestään oli
+sopivaa, että Eugenin morsian heti alun pitäen oppi ymmärtämään
+eroituksen hänen ja Eugenin yhteiskunnallisen aseman välillä.
+
+Hjortin herrasväki ei, ihme kyllä, myöhästynyt minuuttiakaan.
+Kunnioitus, jota kaikki tunsivat Blumin perhettä kohtaan, vaikutti
+heininkin jo kaukaa ja sai heidät laittautumaan valmiiksi ajoissa.
+Rouva Blum tervehti juhlallisesti ja kohteliaasti poikansa tulevia
+appivanhempia, ja rouva Hjort vastasi hänen tervehdykseensä samalla
+tavalla, taivuttaen hänkin päätään yhtä sievästi ja lausuen hänkin yhtä
+jäykästi ja väkinäisesti toivomuksen, että molemmat nuoret tulisivat
+onnellisiksi ja että perheiden välille syntyisi hyvä ystävyys. Rouva
+Hjort matki aivan tietämättään rouva Blumin ylhäistä käytöstapaa, niin
+että tytöt, jotka seisoivat hänen takanaan, olivat vähällä purskahtaa
+hyvin sopimattomaan nauruun.
+
+Eugen oli tullut vähää ennen kuin hänen morsiamensa. Doran mielestä oli
+hänen tervehdyksessään, kun hän kohteliaasti kumartaen puristi hänen
+kättään, jotain Blumilaisen alentuvaa, ja hän oli vähällä purskahtaa
+itkuun. Mutta kun esittelyt ja tervehdykset olivat ohi ja Eugen ja Dora
+saivat taas vapaasti puhella toistensa kanssa, oli hän jälleen yhtä
+hellä ja rakastavainen kuin ennenkin. Dora olikin tänään erittäin
+suloinen; hänellä oli puku, joka sopi hänelle erittäin hyvin, ja sekin
+lisäsi osaltaan Eugenin mieltymystä häneen.
+
+Rouva Hjortille oli osoitettu paikka sohvassa, ja hän istui siinä
+suorana ja kauniina kuin mikäkin koristuskapine. Tuontuostakin tuli
+joku rouvista puhelemaan hänen kanssaan, ja molemmat olivat silloin sen
+näköisiä, kuin olisivat he täyttäneet raskasta velvollisuutta.
+
+Tulla oli pelokkaana vetäytynyt piiloon erääseen ikkunakomeroon, ja
+Lisbet tuli kohta hänen perässään sinne. Ei kukaan puhunut sanaakaan
+heidän kanssaan. Mutta Lisbet ei kadottanut rohkeuttaan; hän piti
+lystiä seurueen kustannuksella, ja kertoi kuiskaten huomioistaan
+Tullalle.
+
+"Mutta eivätkö nämä Blumit konsanaan lopu ... oi voi, tuolla tulee taas
+kokonainen perhe! En tiedä, mitä tämä loppumaton jono muistuttaa ...
+mutta jotain hirveätä se on ... ihan peloittaa... Ja miten lihavia he
+ovat ... jokaisella herralla yhtä suuri vatsa ... kyllä he mahtavat
+herkutella!... Tuossa taas kokonainen lauma, isä, äiti, lapset ... he
+tulevat sisään ja kumartavat aivan kuin unessa. Oi Tulla, Tulla, jos
+minun pitäisi olla täällä, muuttuisin suolapatsaaksi ... nyt jo alkavat
+sormenpääni jäätyä..."
+
+"Ole toki hiljaa... Lisbet ... älä naura ... he katsovat meitä ... ole
+hiljaa, Doran tähden."
+
+Ja Tulla katseli pelokkaana ympärilleen; hänestä tuntui, kuin monet
+kymmenet katseet olisivat halveksien suuntautuneet häneen ja
+Lisbettiin. Mutta koko joukossa ei ollut ketään, joka olisi edes
+katsahtanut noiden molempien rumien, yksinkertaisesti puettujen
+tyttöjen puoleen. Vihdoin näki Lisbet Fanny Bergenstiernan, sen nuoren
+tytön, jonka hän oli tavannut jäällä, ja hän tuli heti paljon
+paremmalle tuulelle. Fanny esitti hänet ja Tullan toisille nuorille, ja
+pian he nauroivat ja puhelivat kuin tavallisesti.
+
+Päivälliset moitteettoman hienoine ruokineen, viineineen ja
+passauksineen olivat yksitoikkoiset ja ikävät. Tavallinen määrä maljoja
+tyhjennettiin kihlauksen kunniaksi, mutta jokapäiväisyyttä ylemmäksi ei
+tunnelma hetkeksikään kohonnut. Blumit puhelivat kuten tavallisesti; se
+oli heidän kaltaistaan rauhallista, hupaista rupattelua, jota höystivät
+helppohintaiset satiirit ja pienet kiivastuksen puuskat, kun satuttiin
+koskettelemaan jotain Regina neidin hermoille vaarallista aihetta.
+Hjortit, jotka olivat tottuneet sydämelliseen seurusteluun ja hilpeään
+puheluun, olivat aina mykkiä tässä seurassa. Tulla ei avannut suutaan
+muuta kuin syödäkseen, mutta sitä hän teki perusteellisesti, toivoen
+seuraavana päivänä voivansa säästää sekä aamiaisen että illallisen, ja
+Lisbet, jolla oli vierustoverina pitkä, jäykkä nuorukainen --
+"kauppaneuvos" neljännessä polvessa -- ei myöskään virkkanut mitään.
+"Oi, jospa kunnolla pääsisin täältä", ajatteli hän, "kunpa en vain
+nukkuisi tähän tai kuolisi, ennenkuin nousemme pöydästä ... kurkussani
+tuntuu niin kummalliselta ... on aivan kuin tukehtuisin kaikkiin näihin
+Blumeihin." -- Rouva Hjort koetti yhä edelleenkin käyttäytyä yhtä
+arvokkaasti kuin Blumitkin ja sanoi muutamia epäonnistuneita
+kohteliaisuuksia, jotka herättivät naurua hänen selkänsä takana. Mutta
+"ukko Penn" oli yläpuolella kaikkien tunnelmien; hän söi,
+hajamielisesti hymyillen, yhtä paljon kuin Tullakin, ja otti niin
+runsaat annokset että rouva Blum huolestuneena ihmetteli, oliko
+kaikilla Hjorteilla yhtä hyvä ruokahalu. Hän puheli vapaasti
+naapuriensa kanssa, ja hänestä tuntui, että seura, johon hän oli
+joutunut, oli harvinaisen hauska ja miellyttävä.
+
+Kun päivällinen oli syöty, vetäytyivät Eugen ja Dora erääseen
+sivuhuoneeseen, jossa he saivat olla koko iltapäivän, ilman että kukaan
+häiritsi heitä. Vihdoin tuli kuitenkin rouva Blum ja ilmoitti kylmän
+ystävällisesti, että nyt oli Eugen jo tarpeeksi kauan saanut olla
+kahdenkesken morsiamensa kanssa, nyt oli aika, että muutkin saivat
+nauttia hänen seurastaan. Rouva Blum oli kuullut, että Dora lauloi niin
+kauniisti, eikö hän tahtoisi laulaa heille jotain? Ja hän suuteli
+ohimennen nuorta tyttöä poskelle ja lausui toivovansa, että Dora tekisi
+uusille sukulaisilleen sen ilon.
+
+"Mielelläni sen teen", vastasi Dora yksinkertaisesti, "pelkään vain,
+että täti odottaa minulta liian paljon; Eugen liioittelee niin kovin."
+
+Ja hän loi sulhaseensa onnea säteilevän katseen, joka näytti sanovan:
+"Mutta on hauska että liioittelet!"
+
+Eugen puristi hänen kättään ja pudisti hymyillen päätään.
+
+Dora meni nyt rouvan mukana saliin, missä piano oli avattu, kynttilät
+sytytetyt, ja kaikki istuivat odottaen laulua. Dora ei ollut ensinkään
+halukas laulamaan; hän tunsi, että kuuntelijain puolelta hän ei saanut
+osakseen vähintäkään myötätuntoa, ainoastaan uteliaisuutta ja
+arvostelua, ja hänestä tuntui, että kaikki sävelet hänen rinnassaan
+kuolivat.
+
+Hän sammutti kynttilät -- omavaltainen teko, joka sai rouva Blumin
+hieman rypistämään otsaansa -- ja istui hetken aikaa soitellen,
+päästäkseen oikeaan tunnelmaan. Ja siinä hän onnistuikin; sävelet,
+jotka hän loihti esiin, veivät hänet toiseen maailmaan, ja hän unohti
+ihmiset ympärillään, paitsi yhtä, jonka kuva väikkyi hänen sielunsa
+silmien edessä. Hän alkoi laulaa erästä Eugenin lempilaulua, ja hänestä
+tuntui kuin olisi hän istunut siinä aivan yksinään ja lemmitylleen
+laulanut heidän nuoren onnensa laulua. Hän istui kuten hänen tapansa
+oli, pää taivutettuna taaksepäin ja katse, joka oli samalla kertaa
+kauas tähtäävä ja sisäänpäin kääntynyt, suunnattuna ylöspäin, yli
+kuuntelijain päitten. Ja niin suuri oli hänen laulunsa tenho, että sitä
+ei voinut vastustaa edes jäykkä, epäsoitannollinen Blumin perhe. Itse
+Regina neitikin, jolla ei ollut vähintäkään musikaalista aistia, näytti
+liikutetulta. "Kaunista, kaunista", kuiskasi hän parisen kertaa,
+nyökähyttäen hyväksyen päätään. Ja Pilo neiti salli silmiensä kyyneltyä,
+ja hän toisteli -- tällä kertaa sydämestään ja vakaumuksella: "Aivan
+niin, Regina, aivan niin!"
+
+Kun Dora lopetti, kuului salissa hyväksyvä sorina, ja kiitoksia ja
+kohteliaisuuksia tuli tulvimalla. Kauppaneuvos puhui jotain Jenny
+Lindistä, jota Dora, iloissaan ja hämmästyksissään kun oli, ei
+ensinkään ymmärtänyt, ja rouva Blum syleili ja suuteli Doraa ensimäisen
+kerran äidillisen hellästi. Eugen, joka seisoi Doran vieressä, kietoi
+kätensä hänen vyötäisilleen. Hänen kosteat silmänsä ja haaveksiva
+katseensa näyttivät sanovan: "Katsokaa nyt -- enkö ollut oikeassa; ei
+ole sitä ihmistä, jota hänen sävelensä eivät tenhoaisi."
+
+Hjortin perheelle tämä oli juhlahetki; Lisbet ja Tulla olivat pakahtua
+onnesta, he vuoroon punastuivat, vuoroon kalpenivat, ja kun Doran
+sävelet täyttivät salin, värisivät he ihastuksesta. He katselivat
+ympärilleen säteilevin silmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Se
+on meidän sisaremme ... meidän rakas Truda Videmme ... meidän
+prinsessamme ... meidän, meidän lemmittymme!" Ja rouva Hjort mietti,
+miten hän hienolla tavalla voisi antaa Blumin perheen tietää, että Dora
+oli perinyt kykynsä häneltä.
+
+Doran laulu oli murtanut jäykkyyden muurin, yhdessä-olo loppui aivan
+toisella tavalla kuin se oli alkanut. Kauppaneuvos, joka oli
+matkustellut paljon ja kuullut useitten Europan kuuluisimpien
+laulajattarien laulavan, jutteli ystävällisesti ja alentuvasti Doran
+kanssa, ja rouvat olivat heti selvillä siitä, miten hauskana
+ajanvietteenä Doran laulu tulisi olemaan heidän ikävissä päivällis- ja
+illalliskutsuissaan.
+
+Kaikki olivat siis mitä parhaimmalla tuulella, kun Hjortit tuossa
+10:nen tienoissa sanoivat hyvästit ja lähtivät.
+
+Mutta kun he tulivat kotiin, ja Eugen, joka oli saattanut heitä
+portille asti, oli lähtenyt, silloin purkausi Lisbetin tähän asti
+pidätetty iloisuus ilmoille. Ei auttanut, että ukko Penn varoittaen
+huusi "hiljaa, hiljaa"; portaita ylös kulkiessaan ja vielä etehiseen ja
+saliin tullessaankin hän nauroi ja puheli, aivan kuin hankkiakseen
+ilmaa keuhkoihinsa.
+
+"Mitä kummaa tämä muistuttaa?" huudahteli hän kerran toisensa perästä,
+"tämä muistuttaa jotakin. Mutta mitä ... en voi mennä levolle,
+ennenkuin olen päässyt selville siitä. Nyt ... nyt sen tiedän! Se on
+Frödingin 'suvunlaulu'. Ettekö kuulleet, miten siellä soi joka
+nurkassa: 'me ... me ... me ... kaikki sukulaiset ... koossa pysymme'.
+Minne vain tuli, niin joka paikassa: 'me ... me ... me.' Ja
+ajatelkaahan, kun vanhukset kerran kuolevat ja tulee tappelu
+perinnöstä, huonekaluista ja rahoista ja jalokivistä... Silloin siellä
+käy kiukkuinen surina!"
+
+Ja Lisbet väänteli itseään ja matki Blumeja ja nauroi, ja muut
+nauroivat mukana. Mutta äkkiä tuli Dora juhlallisen näköiseksi.
+
+"Minä loukkaannun", sanoi hän lapsellisen pahastuneella äänellä, "sinä
+unohdat..."
+
+"Niin, olen todellakin unohtanut, rakas Truda Vide", huudahti Lisbet ja
+syöksähti syleilemään Doraa, "olen kokonaan unohtanut, että sinä olet
+jo puoleksi Blum! Voi veikkoinen, se mahtaa tuntua kolkolta! Minä en
+tosiaankaan uskaltaisi olla sitä edes neljänneksi osaksikaan. En
+koskaan uskaltaisi mennä naimisiin kenenkään Blumin kanssa. Me, me,
+me ... rakkaat ystäväiset, koossa pysymme!"
+
+Tuo lause huvitti Lisbetiä niin, että hän sitten monta päivää surisi
+Doran korvaan: "me-me-me ... me-me-me..."
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Kevätpuolella alkoivat Dora ja Eugen järjestää tulevaa kotiaan. He
+kävivät katsomassa huoneustoja ja kulkivat ostoksilla. Hjortin tytöt
+neuloivat minkä ennättivät Doran myötäjäisiä, ja rouva Hjort kulki
+loppuunmyynneissä ja osti huokealla hinnalla ylijääneitä kangaspalasia.
+Hjortin perheen oli vaikeata saada kokoon edes jonkunverran kelvollista
+vaatevarastoa Doralle, mutta rouva ei hellittänyt, hän kävi kaikki
+kaupungin puodit, tinki vahvasti ja antoi perheen paastota, niin että
+ukko Pennin nenä tuli vielä pitemmäksi kuin ennen; itse hän istui
+ompelukoneen ääressä myöhään yöhön.
+
+Häät oli määrätty pidettäväksi syksyllä. Tosin varoittivat sekä
+kauppaneuvos että rouva Blum poikaansa, puhuivat kaikista niistä
+vaaroista, jotka johtuivat Doran nuoruudesta -- hän oli vastikään
+täyttänyt 19 vuotta -- mutta Eugen oli taipumaton. Hänestä oli juuri
+Doran nuoruus takeena siitä, että he tulisivat onnellisiksi. Hjortin
+perheessä oli paljon sellaista, josta hän ei pitänyt, ja hän toivoi,
+että niinkauan kun Dora vielä oli näin kehittymätön ja lapsellinen, hän
+helposti saisi hänet kasvatetuksi omien periaatteittensa mukaiseksi.
+
+Pesän rakentaminen aiheutti usein pieniä erimielisyyksiä kihlattujen
+kesken. Eugen kysyi neuvoa yksinomaan äidiltään, ja kun rouva Hjort
+tahtoi olla mukana, syrjäytti hän hänet kohteliaasti, mutta kylmästi.
+Dora loukkaantui ja kosti olemalla kylmä häntä kohtaan, ja se sai
+taas Eugenin aivan suunniltaan. Doralla oli muuten, huolimatta
+nuoruudestaan, hyvin varmat mielipiteet, joita hän ei peljännyt tuoda
+ilmoille; ja hänellä näytti myöskin olevan taito sitkeästi ja
+itsepäisesti, vaikkakin melutta, viedä perille toivomuksensa. Toisinaan
+tuli Eugenin mieleen ajatus, että nämä erimielisyydet ehkä olivat alkua
+vaikeisiin taisteluihin. Sen mukana tuli aina epäilys, rakastiko Dora
+todellakin häntä, vai oliko ainoastaan edullinen naimiskauppa ja halu
+päästä nuorena naimisiin, saanut hänet vastaamaan myöntävästi hänen
+kosintaansa; ja hänen käytökseensä tuli silloin jotakin katkeraa ja
+ylpeätä, joka sai koko Hjortin perheen liittoutumaan yhteen ja nyt jo
+pitämään Doraa marttyyrina. Vielä toinenkin epäilys vaivasi häntä:
+oliko Dora vilpitön ... oliko tuo raitis, avomielinen olento todellakin
+Dora itse, vai oliko hänessä kätkettynä jotain, joka jonakin toisena
+kertana voisi purkautua esille ja osoittaa, että hän olikin aivan
+toinen, kuin miksi Eugen oli häntä luullut. Eikö hän oikeastaan
+ollutkin vasta luonnos, ja oliko hän ymmärtänyt oikein edes tuon
+luonnoksen ääriviivat?
+
+Hän olisi tahtonut kysyä Doralta -- avomielisesti puhua hänen kanssaan
+asioita, jotka tekivät hänet rauhattomaksi, mutta hän ei voinut. Hän ei
+voinut ilmaista ajatuksia, jotka häntä vaivasivat, hän ei aina ollut
+itsekään selvillä niistä; ne jäivät usein pelkiksi surumielisiksi
+tunnelmiksi, jotka hän sitten hukutti siihen huumaukseen, jonka Doran
+läsnäolo hänestä herätti.
+
+Blumit muuttivat aikaisin kesähuvilaansa Saltsjössä, Hjortin perhe
+sitävastoin asui koko alkukesän kaupungissa, missä rouva ja tytöt
+hääräsivät helteessä Doran myötäjäisten kanssa. Vasta heinäkuussa, kun
+vuokrat tulivat huokeammiksi, hankkivat he kesäasunnon saaristossa. Se
+oli pieni tupa, jossa oli ainoastaan kolme huonetta, mutta siellä oli
+aina hauskaa ja sieltä kuului puhetta ja naurua, olipa päivä pilvinen
+tahi aurinkoinen. Lisbet kuljeskeli päivettyneenä ja nenä punaisena
+kallioilla ja kävi purjehtimassa kalastaja-ukkojen kanssa, ja Viva ja
+pikkupojat olivat aina paljain jaloin ja repaleisissa ja tahraisissa
+vaatteissa, mutta täynnä elämäniloa ja vallattomuutta.
+
+Dora oli kesällä pari kertaa useita viikkoja Blumien luona ompelemassa
+myötäjäisiään ja oppimassa taloudenhoitoa, mutta vaikka hän miten olisi
+koettanut viihtyä hienossa huvilassa, missä komeat ruusut kukoistivat
+ja missä katetulta verannalta oli laaja näköala yli koko laivareitin,
+ei hän voinut. Aamupäivät, jolloin Eugen oli kaupungissa, olivat
+hänestä sietämättömän ikävät; rouva Blum istui tunnin toisensa perästä
+verannalla ommellen mamsseli Bendelinin kanssa, ja Dorasta tuntui, että
+ilma hänen ympärillään ei suinkaan ollut täynnä iloisia kesätunnelmia,
+kuten pienessä saaristotuvassa, vaan vaatimuksia, että hän pitäisi
+seuraa anopilleen ja yhtä innokkaasti kuin hänkin päärmäisi servettejä
+ja lautas-liinoja. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen jäsenensä
+jäykistyneet ja ajatukset herpautuneet, hän olisi tahtonut hypähtää
+ylös, ojennella itseään, laulaa heleimmällä äänellään, juosta
+puutarhaan poikimaan ruusuja. Mutta hän uskalsi tuskin kohottautua
+tuoliltaan; jos hän liikahti vähääkään, oli hän heti näkevinään
+anoppinsa silmät suunnattuina itseensä ja kuulevinaan hänen matalalla,
+kohteliaan-ystävällisellä äänellä kysyvän: "Mitä nyt, Dora -- voitko
+pahoin ... soitamme Bergströmille?"
+
+Vasta kun Eugen saapui, tuli Dora entiselleen, sillä silloin rouva Blum
+luopui omistusoikeudestaan häneen ja jätti hänet pojalleen. Eugen ja
+Dora tekivät aina päivällisen jälkeen pitkiä kävelyretkiä, jolloin Dora
+unohti koko ikävän aamupäivän, ja valoisina kevätiltoina hän nautti
+täysin siemauksin nuoresta onnestaan.
+
+Eräänä päivänä olivat Eugen ja Dora kutsutut Regina tädin luo Ekholmin
+kartanoon. Se oli Regina tädin suuren, kauniin maatilan nimi, jossa
+kaikki Blumin lapset aina olivat saaneet viettää muutamia päiviä
+kesä- ja joululuvastaan. Ne päivät, jotka he viettivät tässä
+kartanossa, syöden marjoja puutarhasta tai pureskellen pähkinöitä uunin
+ääressä, vavisten kunnioituksesta ja ihmettelystä katsoessaan Regina
+tädin lumivalkeata tukkaa ja läpitunkevia silmiä, väikkyivät sittemmin
+aina heidän mielessään kuin ihmeellinen, hurmaava tarina lapsuuden
+ajoilta, melkein yhtä juhlallinen kuin käynti joulukirkossa.
+
+Oli säteilevän kaunis päivä, kun Eugen, Dora ja Lisbet -- Regina tädin
+suopeus oli tällä kertaa ulottunut häneenkin -- lähtivät Ekholmin
+kartanoon. Mutta kuitenkin se näytti tuovan muassaan pelkkiä
+vastoinkäymisiä ja onnettomuuksia. Ensiksikin tulivat Lisbet ja Dora
+niin myöhään laivalle, missä Eugen odotti heitä, että porraslautaa
+juuri oltiin vetämässä sisään; sitten repäisi Lisbet reiän uuteen
+hameeseensa, ja päästi kauhuissaan sellaisen hätähuudon, että kaikki
+matkustajat kääntyivät katsomaan häntä. Eugen tuli kaikesta tästä heti
+synkälle tuulelle. Dora ja Lisbet tekivät kyllä kaiken voitavansa
+lepyttääkseen häntä, mutta mikään ei auttanut. Eugen vastaili hänelle
+lyhyesti -- hän istui ja ajatteli, että vastaisuudessa hän kyllä
+opettaisi vaimonsa pitämään vaaria ajasta -- ja vasta perille tullessa
+hänen kasvonsa kirkastuivat. Mutta silloin synkkeni vuorostaan
+molempien sisarusten mieli. Siinä oli heidän edessään Regina tädin
+mahtava, valkeaksi rapattu linna, suorien lehtikujien, tasaisten
+pensasaitojen ja säännöllisten kukkalavojen ympäröimänä. Kaikki oli
+siinä omiaan herättämään juhlallista kunnioitusta. Eikä heidän mielensä
+keventynyt, kun he noustuaan ylös kiviportaita saapuivat ovelle, jonka
+palvelija, suora ja jäykkä kuin vahtisotamies, avasi heille, ja jonka
+sisäpuolella toinen, mahtavana kuin itsevaltias, otti vastaan heidän
+päällysvaatteensa ja päivänvarjonsa.
+
+Lisbet paralle kävi heti sisään tullessa hyvin onnettomasti. Ensin hän
+kompastui kynnykseen, sitten Doran hameeseen, ja Regina neidin eteen
+tullessaan hän oli niin hämillään, että tuskin tiesi mitä teki.
+Perästäpäin hän muisti ainoastaan, että oli ollut vajoamaisillaan
+lattian alle, oli nähnyt ympärillään pilkallisia naamoja ja kuullut
+Regina tädin murahtelevan jotain, jonka hän tietysti saattoi otaksua
+olleen tervetuliaistoivotuksen, mutta joka hänen mielestään oli
+kiukkuinen huomautus nykyajan nuorisosta. Sitten hän muisti vain suuren
+pöydän täynnä herkullisia leivoksia, paksua kermaa ja punaisia
+mansikoita, muisti vielä, että kaatoi kermaa hameelleen ja pudotti
+lusikan lattiaan, ja oli taas kuulevinaan peloittavaa murinaa nykyajan
+nuorisosta.
+
+Sitten seurasi hauska kohta hänen muisteloissaan; surumielinen neiti
+Pilo opasti hänet ja Doran huoneeseen, jossa he saivat pukeutua
+päivällistä varten. Silloin tuli Lisbetkin entiselleen, hänen kielensä
+siteet aukenivat, ja iloissaan, että sai hetkisen olla vapaudessa, hän
+pyöritteli Doraa ja alkoi lörpötellä kuten tavallisesti.
+
+"Minä en ole luotu elämään suuressa maailmassa", tuumiskeli hän, "en
+varmaankaan tule suorittamaan elämäntehtävääni siellä."
+
+"Sen minäkin uskon", vastasi Dora.
+
+"Katsoppas, Truda Vide!" jatkoi Lisbet, osoittaen sormellaan
+puutarhaan, "näetkö, minkälaisia ruusuja tuolla on! Meidän täytyy
+kummankin 'nykäistä' itsellemme yksi niistä!"
+
+Hän juoksi ulos ja palasi hetkisen perästä, kädessä kaksi suurta,
+puoleksi auennutta ruusunnuppua.
+
+"Oi, miten ihania!"
+
+Ja Dora ja Lisbet koettivat kumpikin kilvan anastaa niistä kauniimman.
+
+Iloisina ja tyytyväisinä he vähän ajan perästä tulivat saliin, missä
+muut päivälliselle kutsutut vieraat, seurakunnan kirkkoherra ja pari
+perhettä naapuritaloista, olivat koolla. Lisbet tunsi nyt itsensä,
+saatuaan puhella Doran kanssa, paljon rohkeammaksi kuin alussa. Hän
+päätti nyt käyttäytyä hienommin kuin aamulla, ei enää kumartaa niin
+kömpelösti, vaan oikein sirosti ja kauniisti, niin että Regina tätikin
+mieltyisi häneen. "Miten suloinen nuori tyttö", ajattelisi Regina täti,
+Lisbetin niijatessa hänelle, "ja miten tuo ruusunnuppu sopii hyvin
+hänen norjaan vartaloonsa." Niin ajattelisi Regina täti... Mutta mitä
+nyt? Mitä oli tapahtunut? Miksi katselivat kaikki niin omituisesti
+häntä ja Doraa? Miksi tuli Regina täti niin ankaran näköiseksi
+nähdessään hänet ja Doran? Ja vanha Pilo -- Lisbet ei ollut koskaan
+kenenkään silmissä nähnyt niin hätääntynyttä ilmettä kuin tällä
+hetkellä neiti Pilon...
+
+"Rakas neiti Pilo", kuiskasi Lisbet vanhalle seuranaiselle, hiipien
+samalla hänen selkänsä taakse, "mitä tämä tietää? Regina täti on niin
+vihaisen näköinen, ja Eugen -- olemmeko tehneet jotain pahaa?"
+
+"Lapsikullat", vastasi neiti Pilo myöskin kuiskaten, "tehän olette
+ottaneet ruusuja Regina neidin pensaasta..."
+
+"Regina neidin pensaasta? Mutta eivätkö kaikki pensaat ole hänen?"
+
+"Ovat, ovat toki!" vastasi neiti Pilo, hämmästyen suuresti sellaisista
+loppupäätelmistä. "Mutta nuo pensaat tuolla penkereellä ovat peräisin
+everstin ajoilta, eikä niihin saa koskea kukaan muu kuin neiti itse..."
+
+"Voi, sehän on hirveätä ... mitä me nyt teemme? Lyökö hän meidät
+kuoliaaksi?..."
+
+"Ei..." vastasi neiti Pilo hymyillen heikosti, "ei teitä ... vaan..."
+
+"Mutta ... neiti kulta, antakaa anteeksi -- sanokaa, mitä meidän pitää
+tehdä ... sanokaa..."
+
+Samassa löi Regina neiti kätensä yhteen, puhelu taukosi heti, ja
+peräkanaa lähdettiin kulkemaan ruokasaliin, missä Regina neiti
+ystävällisesti hymyillen osoitti jokaiselle paikkansa pöydässä. Lisbet
+parka oli hyvin onnellinen, kun hän vihdoin pääsi istumaan tuolille,
+joka oli mahdollisimman kaukana teräväkatseisesta Regina-neidistä.
+
+Päivällisen aikana ei Lisbetille sattunut mitään ikävyyksiä. Hän söi
+niin paljon kuin suinkin saattoi syödä herättämättä huomiota, mutta
+otti ruokaa niin välinpitämättömän näköisenä, että oli varma siitä,
+että palvelija piti häntä harvinaisen sivistyneenä nuorena naisena,
+tottuneena suuren maailman tapoihin. Sitäpaitsi oli hänestä erityisen
+hauskaa katsella Regina neidin ihraleukaa, tarkastella miten
+rauhallisena ja täyteläisenä se riippui, kun ei mikään häirinnyt sen
+omistajatarta, mutta miten se heti alkoi aaltoilla, kun Regina neiti
+innostui, ja miten aaltoileminen kiihtyi innostuksen kasvaessa. Lisbet
+ei ollut koskaan nähnyt sellaista leukaa -- saisikohan hänkin vuosien
+kuluessa sellaisen, vai kuuluiko se ainoastaan rikkaille, vanhoille
+neideille?
+
+Regina tädin päivällisillä oli muuten aina jonkinlainen
+parlamentaarisuuden leima; hän ei suvainnut yksityistä
+ajatustenvaihtoa, vaan tahtoi yleistä pöytäpuhelua, jota hän johti kuin
+tottunut puheenjohtaja ikään, esittäen jonkun sopivan aiheen ja
+pakoittaen sitten toisen vieraan toisensa jälkeen lausumaan ajatuksensa
+siitä. Ja jos joku toisinaan uskalsi rikkoa näitä parlamentaarisia
+sääntöjä vastaan ja kuiskata jotain pöytätoverilleen, sai olla varma
+siitä, että Regina tädin terävä katse välähti lasien takaa ja eroitti
+nuo varomattomat.
+
+Päivällisen jälestä pujahti Lisbet pois koko seurasta ja juoksi
+puutarhan läpi puistoon. Kun hän oli varma että kukaan ei enää voinut
+nähdä häntä, kohotti hän käsivarsiaan, ojenteli itseään, hengitti
+syvään ja alkoi nauraa ja laulaa. Hän ei, jumalankiitos, ollut vielä
+kadottanut ääntään ja liikuntokykyään. Oi, miten ihanata olikaan täällä
+ulkona luonnon helmassa, tällaisena hurmaavana kesäiltana ... millaisia
+suuria, tuuheita puita ... miten kauniina hehkuivatkaan petäjien rungot
+laskevan auringon valossa, aivan kuin kupari ja kulta... Hän katseli
+ympärilleen loistavin silmin, ja elämänhalun ja ilon väristys kulki
+läpi hänen ruumiinsa. Oi, oli ihanata olla nuori ja iloinen ja
+kaunis... Sillä hän oli varmasti hyvin kaunis tällä hetkellä, hän tiesi
+sen... Vaalea leninki sopi hänelle erinomaisen hyvin ... hänen nenänsä
+oli hieno, karakteristinen ... hänen ryhtinsä ruhtinaallinen... Ja hän
+kulki nopein askelin, iskien kengänkorot kovasti maahan ja nauttien
+nuorekkaasta, notkeasta käynnistään, ja nyökähyttäen tuontuostakin
+hymyillen päätään omille iloisille ajatuksilleen.
+
+Sitten hän alkoi laulaa omalla laatimallaan säveleellä:
+
+    Truda Vide, Flora Hopper
+    ja Nora Nubb,
+    ja Nora Nubb.
+
+Aivan varmaan hänelle kohta tapahtuisi jotain hauskaa, hän tunsi sen...
+Kenties oli kotona jo kirje odottamassa... Ja romantilliset,
+epämääräiset haaveet täyttivät hänen mielensä -- niitä liiteli ilmassa
+kuin kultasiipisiä sudenkorentoja tuolla kaukana kaislikon yllä...
+
+Mutta kas, millainen pieni, kaunis vene tuossa, valkeaksi maalattu --
+se hänen täytyi ottaa ja lähteä soutelemaan! Ja hän kuvitteli jo
+mielessään miten sievältä hän näyttäisi siinä istuessaan vaaleassa
+leningissään, tummat silmät säihkyen, ja ympärillään ilta-auringon
+kultainen punerrus.
+
+Hän sai etsiä kauan veneen avainta, mutta löysi sen vihdoin pienestä
+huvimajasta rannalta. Iloisena ja tyytyväisenä hän avasi veneen lukon,
+pani airot paikoilleen ja alkoi soutaa ulos järvelle. Soutaessaan hän
+yhäti itsekseen lauleskeli:
+
+    Truda Vide, Truda Vide j.n.e.
+
+Hän lauloi niin että sorsaparvi kaislikossa heräsi ja pyrähti lentoon.
+Silloin hän vasta oikein riemastui, paneutui pitkälleen veneeseen,
+ojensi kätensä ja lauloi vielä heleämmin:
+
+    Lennä, lintuparvi,
+    lennä kauas pois!
+    Satumaille kaukaisille
+    ehdin kerran minäkin...
+
+Ja hän souti laulaen eteenpäin, muistamatta aikaa ja paikkaa, souti
+kuin olisi hän tahtonut tavoittaa linnut lennosta tai saavuttaa
+kultakimalteiset pilvet kaukana lännen taivaalla...
+
+Sillävälin oli Regina neiti, kun ensin oli juotu kahvia liköörin kanssa
+terrassilla, kutsunut vieraansa kävelylle puutarhaan ja puistoon.
+Edellä kulkivat ruustinna ja Regina neiti itse, jälestä tulivat muut
+vieraat parittain; sillä yhtä tärkeätä kuin parlamentaarinen järjestys
+pöydässä oli Regina neidistä käveleminen säännöllisessä järjestyksessä.
+Ihmiset eivät koskaan saaneet kulkea laumottain; se häiritsi hänen
+järjestyksen-aistiaan. Mutta äkkiä pysähtyi Regina neiti, ja neiti
+Pilo, joka kulki hänen takanaan, meni kalpeaksi kuin palttina. Mitä
+tämä merkitsi! neidin vene, johon ei saatu koskea muuta kuin hänen
+erityisellä luvallaan, oli poissa!
+
+Regina neiti kääntyi kiivaasti seuranaisensa puoleen ja sanoi tuimasti:
+
+"Mitä olen sanonut avaimesta, Pilo?"
+
+"Kaksi vuotta sitten Regina määräsi, että sen tulee riippua
+huvimajassa; sen jälkeen en ole kuullut Reginan puhuvan siitä",
+kuiskasi neiti Pilo.
+
+"Niin, ja minusta on aina ollut paha, että se on riippunut siellä",
+jatkoi Regina neiti, "ja nyt näet, miten on käynyt..."
+
+Neiti Pilo ei vastannut, mutta ajatteli mielessään, että vaikka Regina
+tahtoisi ripustaa avaimen kassakaappiin, ei hän, Pilo parka, panisi
+vastaan.
+
+"Kukahan on vienyt avaimen?" jatkoi Regina neiti ja katseli tutkivasti
+ympärilleen hakien pahantekijää.
+
+Kukaan ei vastannut, mutta kaikki olivat huolestuneen näköisiä ja
+pitivät tapausta ennenkuulumattomana.
+
+Regina neiti ei virkkanut enää mitään; hän oli pahalla tuulella, ja
+vieraitten kokeet saattaa häntä pilapuheilla ja hauskoilla jutuilla
+hyvälle päälle olivat tuloksettomia. Hän ymmärsi, kuka oli vienyt
+veneen, ja hän ajatteli mielessään, että jos Eugen olisi totellut hänen
+varoituksiaan ja välttänyt "juoksevaa hirveä", olisi sekä hän että
+hänen sukunsa säästynyt monesta harmista. Vasta lähtöhetkellä Regina
+neiti tuli entiselleen. Dora ja Lisbet olivat panneet pois
+"perheruusut", ja veneen avain, jonka Pilo oli hakenut rannalta, minne
+Lisbet oli unohtanut sen, riippui hyvässä turvansa etehisen naulassa.
+
+Kotimatka ei myöskään ollut hauska; laiva oli täpösen täynnä ihmisiä,
+niin että Eugenin oli vaikea löytää istumapaikkaa seuralaisilleen, ja
+itse hän oli koko ajan alakuloinen ja äänetön. Lisbet ei rohjennut
+virkkaa sanaakaan, hän oli kuin lapsi, joka on tavattu pahanteosta, ja
+Doran kokeet saada keskustelua käymään eivät onnistuneet. "Oi, voi",
+ajatteli Lisbet, "miten me voimme mennä naimisiin Blumin perheen
+kanssa! Me tukehdumme, me kuolemme..."
+
+"Rakas Eugen, älä ole enää vihainen meille", pyysi Dora, kun he
+erosivat Doran ja Lisbetin portilla, "eihän se ollut niin
+vaarallista..."
+
+"Ei se ollut vaarallista", sanoi Eugen, kohauttaen olkapäitään, "mutta
+se oli sivistymätöntä. Ei juuri käyttäydytä sillä tavoin, kun ollaan
+ensi kertaa vieraissa..."
+
+Lisbet alkoi nyyhkyttää, mutta Doraa harmitti Eugenin kylmä, ankara
+ääni, ja pahat ajatukset heräsivät hänessä.
+
+"Sinä liehakoit Regina tätiä vain sentähden, että hän on rikas!" sanoi
+hän yhtä terävästi kuin Eugenkin. "Jos hän olisi köyhä, ei kukaan
+pitäisi minään majesteettirikoksena ottaa pientä kukkaa hänen
+penkistään."
+
+Eugen ei vastannut, hän vain katsoi Doraa tuolla ihmeellisen
+rauhallisella katseella, joka silloin, kun hän oli kiihdyksissä, oli
+niin piinallisen syvä ja läpitunkeva.
+
+"Anna anteeksi, Eugen", sanoi Dora, joka heti katui sanojaan, "en
+tarkoittanut pahaa ... sitä, mitä sinä ajattelet ... oletko vihainen
+minulle?"
+
+"En -- en ole ... hyvää yötä!..."
+
+Hän ojensi Doralle kätensä ja nosti hattuaan. Mutta Dora ei tarttunut
+ojennettuun käteen, vaan astui askeleen taaksepäin ja kyyneleet
+kohosivat hänen silmiinsä.
+
+"En tahdo erota sinusta tällä tavoin..."
+
+"Puhumme siitä toisen kerran -- hyvää yötä nyt. Hyvää yötä, Lisbet."
+
+Hän oli niin ankaran ja totisen näköinen, että kumpikaan tytöistä ei
+enää uskaltanut virkkaa sanaakaan. He sanoivat hänelle hyvästi ja
+menivät sisään, Lisbet yhäti nyyhkyttäen, ja Eugen kiiruhti omalle
+taholleen.
+
+Kun Eugen tuli kotiinsa ja ajatuksissaan kävi läpi päivän kaikki
+tapahtumat, tunsi hän itsensä alakuloisemmaksi ja epätoivoisemmaksi
+kuin konsanaan ennen. "Olen mennyt kihloihin huonosti kasvatetun lapsen
+kanssa huonosti kasvatetusta perheestä", ajatteli hän, "ja nyt ei auta
+muu kuin varustautua kärsivällisyydellä..."
+
+Ja hän huokasi syvään ajatellessaan tulevaisuutta. Mutta kuitenkaan ei
+hän tahtonut tehtyä tekemättömäksi, sillä niin paljon rakasti hän Doraa
+-- mutta hän toivoi, ettei olisi koskaan nähnyt häntä...
+
+Juuri kun hän ajatteli näitä katkeria ajatuksia, kuuli hän ovikellon
+hiljaa soivan. Hän heräsi mietteistään, ponnahti ylös ja kiiruhti ulos
+etehiseen. Hän aavisti, kuka se oli, ja tahtoi ehtiä ennen Lovisaa.
+
+Kun hän avasi oven, seisoi Dora hänen edessään. Kesäillan vaaleassa
+hämyssä voi nähdä, miten hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat
+kuten kuumeisella.
+
+"Dora, oletko hullu?" kuiskasi hän kiihoittuneena, "tahdotko pilata
+maineesi, tahdotko tehdä itsesi mahdottomaksi tulemaan minun
+vaimokseni?"
+
+"Siitä en välitä", huudahti Dora kiihkoisasti, "saat heittää minut
+ulos, jos tahdot ... mutta minä en voi nukkua ... minä en voi...
+elää ... muistaessani epäystävällistä eroamme... Ajattelehan, jos
+jompikumpi meistä kuolisi ... ja viimeinen sana välillämme olisi ollut
+katkera... Minä en kestä tätä ... meidän välimme täytyy jälleen tulla
+hyväksi..."
+
+Ja hän tuli etehiseen ja heittäytyi nyyhkyttäen Eugenin kaulaan.
+
+Hänen sydämellinen hellyytensä huumasi Eugenin; hän painoi hänet
+intohimoisesti rintaansa vasten, mutta päästi hänet heti jälleen,
+säikähtäen omaa kiihkoaan.
+
+"Oi rakas Eugen", nyyhkytti Dora, "sano, että et enää -- että et enää
+ole vihainen minulle..."
+
+"En ... en ... en ... mutta nyt sinun täytyy mennä..."
+
+"Etkö ole pahoillasi?..."
+
+Hän hymyili surumielisesti.
+
+"En tiedä ymmärrätkö oikein mitä tarkoitan, kun sanon, että tunnen mitä
+silloin täytyy tuntea, kun huomaa olevansa vieras sille, jonka kanssa
+tahtoisi jakaa kaikki..."
+
+"Anna anteeksi ... anna anteeksi, enhän tarkoittanut mitä sanoin; kun
+kiivastuu, sanoo usein sellaista, mitä ei tarkoita..."
+
+"Näetkös, sitä en minä oikein usko. Uskon päinvastoin, että juuri
+tuollaisten äkillisten mielenpurkausten hetkinä paljastamme sisimmät
+ajatukset toisistamme, sellaiset, jotka muuten salaamme --
+kohteliaisuudesta, säälistä tai viisaudesta. Tiedän, että sinä
+sisimmässäsi pidät minua ylpeänä, yläluokan ihmisenä, joka kumartelen
+rikkautta ja halveksin köyhiä, ja sen käsityksen minusta sinä
+suutuspäissäsi ilmaisit..."
+
+"Nyt sinä paljastat itsesi, Eugen", sanoi Dora tyynemmin, "luuletko,
+että voi ajatella niin halpamaisesti siitä, jota rakastaa, niinkuin
+minä rakastan sinua. Jos niin on, niin täytyy sinunkin ajatella paljon
+pahaa minusta, vaikka salaat sen, arvatenkin sääliväisyydestä..."
+
+"Nyt erehdyt. Minä en 'paljasta' mitään, minä vain lausun mielipiteen,
+jonka tyynenä ja vakuutuksella voin toistaa..."
+
+"Eikö sitten koskaan voi sattua, että sinä kiivastuneena sanot jotain,
+jota et tarkoita?"
+
+"Ei. Voin tosin, paha kyllä, kiivastua, mutta silloin juuri minä sanon
+mitä ajattelen. Muista se, Dora, vastaisen avioelämämme varalle, että
+jos minä joskus -- josta Jumala varjelkoon -- sanon pahoja sanoja
+sinulle, niin minä -- tarkoitan ne myöskin..."
+
+Dora ei vastannut. Hänestä tuntui tällä hetkellä Eugenin rakkaus niin
+suurelta ja valtavalta ja samalla niin ankaran vaativalta, että hän ei
+voinut sanoa mitään. Ja samalla hänet täytti sanomattoman suuri onnen
+ja rikkauden tunne -- usko tämän rakkauden syvyyteen ja voimaan. Hän
+painoi päänsä Eugenin olkapäätä vasten ja kuiskasi:
+
+"Muistan kaikki -- teen kaikki, mitä tahdot, jos nyt vain unohdat tämän
+ikävän päivän ja olet iloinen ja hyvä pikku Dorallesi taas..."
+
+Hän katsoi hymyillen Eugenia silmiin, ja Eugen hymyili hänelle
+takaisin.
+
+"Mutta nyt sinun täytyy mennä", sanoi hän levottomana, "minä saatan
+sinua. Kiitos että tulit", lisäsi hän vielä nopeasti, puristaen hänen
+kättään.
+
+Mennessään he eivät puhuneet monta sanaa, mutta kun Eugen oli eronnut
+Dorasta, oli hän unohtanut tulevaisuuden pelkonsa ja antautunut
+toivorikkaitten, onnellisten ajatusten valtaan. Hän ei ollut koskaan
+uskonut Doran rakkauteen niin lujasti kuin tällä hetkellä...
+
+Syyskuun keskivaiheilla pantiin Eugen ja Dora kuulutuksiin, ja hääpäivä
+määrättiin. Vihkiminen tapahtui kirkossa, ja sen jälkeen antoivat herra
+ja rouva Blum päivälliset sekä Eugenin että Doran suvulle.
+
+Hääpäivän edellisenä iltana, kun Hjortin perhe parhaillaan touhusi
+häävalmistuksissa ja kaikki talossa oli ylösalaisin, soi ovikello, ja
+rouva Blum lähetti palvelijansa kysymään, otettiinko hänet vastaan.
+Hjortin rouva ja tytöt katsoivat toisiinsa ja tukahduttivat naurun.
+Tietysti ... otettiinhan hänet vastaan, vaikka hän olikin ikävä ja tuli
+sopimattomaan aikaan. Lähimmältä sohvalta raivattiin kiireesti vaatteet
+pois, ja rouva Blumille vakuutettiin, että hän oli hyvin tervetullut.
+
+Kauppaneuvoksetar oli tavallista ystävällisempi, hän tervehti
+sydämellisesti ja puhui hetken aikaa matalalla äänellä ja liikutettuna
+huomisesta merkkipäivästä. Rouva Hjortin mielestä oli paikallaan, että
+hänkin oli liikutettu, ja hän puhui vielä matalammalla äänellä samasta
+asiasta. Vihdoin rouva Blum nousi, tarttui hymyillen Doraa käsipuoleen
+ja kysyi, eikö Dora tahtoisi viedä häntä omaan huoneeseensa, sillä hän
+halusi tänä iltana, kun Dora oli viimeistä päivää vanhassa kodissaan,
+olla vähän aikaa kahdenkesken rakkaan tulevan miniänsä kanssa.
+
+Dora oli hyvin ihmeissään ja hieman peloissaankin, mutta noudatti
+tietysti heti hänen pyyntöään.
+
+"Rakas Dorani", sanoi rouva Blum yhä vielä erittäin ystävällisesti,
+ottaen samalla taskustaan pienen rasian ja rasiasta kauniin
+rannerenkaan, "halusin antaa sinulle tämän pienen muiston, ja toivon,
+että pitäisit sitä huomenna, hääpäivänäsi. Olen antanut samanlaisen
+lahjan kaikille lapsilleni, kun he ovat seisoneet tässä tärkeässä
+tienristeyksessä. Se on merkki siitä uudesta liitosta, joka nyt
+solmitaan sinun ja minun välillemme, siitä siteestä, joka tästälähin
+ainaiseksi liittää sinut rakkaana tyttärenä meidän perheeseemme."
+
+Hänen äänensä oli yhä vielä matala ja alentuvainen, mutta se vapisi
+hieman, ja kun hän kiinnitti Doran käsivarteen kallisarvoisen koristeen
+ja syleili tulevaa miniäänsä, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Dora
+oli hyvin liikutettu ja hyvin hämillään, mutta vielä enemmän iloissaan
+säihkyvästä rannerenkaasta, joka sopi niin hyvin hänen valkealle
+käsivarrelleen. Hän kiitti lahjasta, katseli koristusta ja ihaili sitä,
+mutta ei sitten tiennyt enää mitä sanoa.
+
+"Ja sitten, pikku Dorani", jatkoi rouva Blum, istuutuen sohvaan ja
+vetäen Doran viereensä, "tahtoisin sanoa sinulle pari sanaa tulevasta
+miehestäsi. Tiedäthän, että kaikilla miehillä on omituisuutensa, ja
+että vaimon velvollisuus on, mikäli mahdollista, mukaantua niiden
+mukaan, jotta elämä kodissa olisi hauskaa sekä hänelle itselleen että
+hänen miehelleen ja lapsille. Eikö niin?"
+
+"Nii-in", vastasi Dora, vaikka ei ensinkään ymmärtänyt, miksi juuri
+miehellä piti olla "omituisuuksia", joita vaimo oli velvollinen
+noudattamaan.
+
+"Kuten tiedät, on nyt vallalla uusi suunta", jatkoi rouva Blum
+juhlallisesti, "naiset vaativat n.s. yhdenarvoisuutta miesten
+kanssa, äänioikeutta, omistusoikeutta j.n.e. Oi, Doraseni, ihanin
+'yhdenarvoisuutemme' miehemme kanssa on, että hoidamme omaa pientä
+valtakuntaamme -- kotiamme -- niin, että hän palkaksi siitä
+eripuraisuudesta ja rauhattomuudesta, joka häntä kohtaa julkisessa
+elämässä, löytää sopusointua ja rauhaa kotonaan. Se on naiskysymyksen
+yksinkertainen ratkaisu, ja usko minua, että rakastava vaimo, joka on
+onnellisessa avioliitossa, ei tahdo kuulla puhuttavankaan
+'omistusoikeudesta' rahoihinsa. Jos laki olisi pakoittanut minua itse
+hoitamaan rahojani, jotka toin pesään, olisin ensimäiseksi työkseni
+valinnut mieheni holhoojaksi. Sano, etkö ymmärräkin minua, tyttöseni?"
+
+"Kyl-lä", vastasi Dora, mutta mielessään hän ajatteli: "Se oli tyhmästi
+puhuttu, hyvin tyhmästi, sillä se ei auta mitään. Mutta kyllä sen
+kuulee, että anoppi ei ole koskaan ajatellut muita naisia kuin itseään
+ja tyttäriään..."
+
+Rouva Blum jatkoi yhtä juhlallisella ja liikutetulla äänellä:
+
+"Tahdon senvuoksi tänään, tänä vakavana hetkenä, jolloin seisot uuden
+elämän kynnyksellä, joka on tuova mukanaan uusia velvollisuuksia ja
+uusia tehtäviä, kertoa sinulle vähän tulevan miehesi luonteesta, johon
+onnen ja rakkauden hurmiossa varmaankaan et ole ehtinyt tutustua.
+Eugenilla on, kuten kaikilla miehillä, omat omituisuutensa. Hänen
+äärimmilleen kehittynyt järjestyksen-aistinsa tuntunee sinusta kenties
+pikkumaiselta, mutta usko, Doraseni, että tulevalle onnellenne on
+erittäin tärkeätä, että alusta alkaen noudatat kaikkia hänen
+toivomuksiaan siinä suhteessa. Älä anna hänen koskaan odottaa mitään --
+laita aina päivällinen valmiiksi ajoissa -- jos teet sen alusta alkaen,
+tulee se tavaksi itsellesikin, saat nähdä, miten paljon se edistää
+kotoista onneanne. Minä en ole kertaakaan koko nelikymmen-vuotiaan
+avioliittoni aikana antanut mieheni odottaa päivällistä, ja minä
+uskallan sanoa, että me olemme olleet erittäin onnellisia."
+
+Rouva Blum tuli vielä enemmän liikutetuksi, hän puristi yhteen hienot,
+ohuet huulensa, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Dora katseli häntä ja
+ajatteli, että jos voisi laskea rypyt hänen silmäkulmissaan, saisi
+varmaankin kaksikymmentä, niin pienet ja hienot ne olivat.
+
+Rouva Blum tarttui Doran käteen, puristi sitä ja jatkoi:
+
+"Tahdon vielä huomauttaa eräästä toisesta Eugenin ominaisuudesta.
+Hänellä on taipuisa ja hellä luonne -- hän oli lapsena kiltein
+sisaruksistaan -- mutta on muutamia asioita, jotka voivat herättää
+hänessä ehkä vähän ikävää ärtyisyyttä... Sen hän on perinyt isältään,
+sillä hänkin saattoi toisinaan antaa pikkuasioiden saattaa itsensä
+suunniltaan. Minä en tavallisesti ollut sitä huomaavinani, ajattelin,
+että se menee pian ohi. Tee sinäkin, Doraseni, samoin, älä vastusta
+häntä, älä ole itsepäinen, ole myöntyväinen, ja saat nähdä, että hyvä
+tuuli tulee pian takaisin ja te olette välttäneet yhden noita
+onnettomia perheriitoja, jotka hitaasti, mutta varmasti hävittävät
+kotoisen onnen. On päiviä, jolloin vaimon tulee olla erikoisen
+hienotunteinen miestänsä kohtaan; ne ovat ne päivät, jolloin miehen työ
+on tavallista rasittavampi. Minun miehelläni oli keskiviikko pahin
+päivä, silloin hän oli ärtyisä ja hermostunut -- liiallisesta
+rasituksesta, toisinaan myöskin ikävyyksistä ja vastoinkäymisistä --
+mutta minä ymmärsin aina viisaalla tavalla välttää pahan tuulen
+purkaukset, ilman että hän edes huomasi minun vaikutustani. Perjantait
+ovat Eugenin vaikeimmat päivät, silloin hän helposti kiukustuu, ja
+niinä päivinä tulee sinun olla erityisen huomaavainen, pitää huolta
+siitä, että kaikki on järjestyksessä, tasoittaa kaikki vaikeudet ja
+olla häntä kohtaan iloinen ja ystävällinen. Oletko nyt ymmärtänyt
+minua, lapseni, ja pannut neuvoni mieleesi?"
+
+"Olen", vastasi Dora. Hän katseli salavihkaa säihkyviä jalokiviä
+rannerenkaassaan ja ajatteli, että avio-onni olisi varmasti vieläkin
+täydellisempi, jos mieskin ottaisi huomioon vaimon "omituisuudet" ja
+olisi iloinen ja ystävällinen silloin, kun vaimoa kohtaavat harmit ja
+ikävyydet.
+
+Rouva Blum nousi, syleili Doraa, sanoi häntä rakkaaksi tyttärekseen ja
+toivoi, että hän tekisi kaiken voitavansa, jotta Eugen ja hän itse
+tulisivat onnellisiksi.
+
+Dora vastasi välinpitämättömästi rouva Blumin hyväilyihin, mutta yhtyi
+kohteliaasti hänen toivomuksiinsa. Doran vakava aikomus ainakin oli,
+että sekä hän että Eugen tulisivat maailman onnellisimmiksi ihmisiksi,
+sen hän voi varmasti vakuuttaa anopilleen.
+
+Rouva Blum suuteli vielä kerran, ikäänkuin vakuudeksi, Doraa poskelle
+ja meni sitten toiseen huoneeseen, missä muut perheenjäsenet olivat
+koolla; siellä hän puhui muutamia sanoja ystävällisellä, harmittavan
+alentuvalla äänellä ja lähti pois, muistuttaen vielä mennessään
+huomispäivän tärkeydestä ja merkillisyydestä.
+
+Kun rouva Blum oli poistunut, heittäytyi Dora sohvalle ja purskahti
+nauruun.
+
+"Ette voi uskoa miten hullunkurinen hän oli! Hän antoi minulle
+kokonaisen reseptin, kokonaisen pienen ruokalistan Eugenin onnea
+varten. Perjantaina tulee häntä kohdella erityisen hellävaroen, sillä
+silloin hänellä on jotain, en enää muista mitä..."
+
+Ja hän alkoi matkia rouva Blumia ja toisti ivaten hänen määräyksensä:
+maanantaina piti Eugenia "innostuttaa", sillä silloin hän oli raukea
+sunnuntain jälkeen, tiistaina piti hänelle "syöttää rusinoita", sillä
+silloin hän oli kiukkuinen j.n.e.
+
+Kaikki nauroivat, lukuunottamatta rouva Hjortia. Hänen lapselliset
+kasvonsa olivat huolestuneen näköiset, ja kirkkaissa silmissä kuvastui
+itsepäinen, ahdistava ajatus: oliko rouva Blum yksin oikeutettu
+antamaan sellaisia ohjeita? Eikö Doran äidin myöskin pitänyt pitää
+huolta siitä, että hänen lapsensa omituisuuksia ja luonnetta otettiin
+huomioon? Rouva Hjort alkoi äkkiä tuntea ahdistavaa levottomuutta;
+koska hän oli Doran äiti, olihan hänen velvollisuutensa valvoa Doran
+oikeuksia.
+
+Hän tuli senvuoksi melkein vallattoman iloiseksi, kun Eugen kohta sen
+jälkeen tuli tervehtimään Doraa. Kauan ei hän sallinutkaan molempien
+rakastavaisten istua sohvannurkassa; hän oli jo täysin selvillä siitä,
+mitä hän puolestaan tahtoi sanoa Eugenille, ja tuli nyt juhlallisesti
+pyytämään häntä seuraamaan itseään muutamaksi hetkeksi toiseen
+huoneeseen.
+
+"Varsin mielelläni", vastasi Eugen hämmästyneenä, nousi ylös ja seurasi
+anoppiaan sänkykamariin.
+
+"Rakas poikani", sanoi rouva Hjort, levittäen kätensä syleilläkseen
+Eugenia, "Dora on nyt viimeistä iltaa vanhassa kodissaan ... huomenna
+te teette ikuisen liiton keskenänne... Tahdon senvuoksi antaa sinulle
+siunaukseni ... ja ... antaa sinun oikein tuntea, että nyt ... että
+tästälähin pidän sinua omana poikanani."
+
+Eugen ei ollut erityisen ihastunut, kun rouva Hjort syleili häntä;
+mutta hän vastasi kylmän kohteliaasti, että hän kyllä kihlauksestaan
+asti oli pitänyt itseään appivanhempiensa poikana.
+
+"Istu", sanoi rouva Hjort, siirtäen syrjään muutamia vaatekappaleita
+sohvalta, "tahdon puhua sinulle muutaman sanan rakkaasta Dorastani."
+
+Eugenia puistatti, kun hän näki sohvalla viruneet vaatteet, ja hän
+istuutui yhtä vastahakoisesti kuin äsken oli antanut syleillä itseään.
+
+"Rakas Eugen", alkoi rouva Hjort juhlallisesti, vaikka vähän hämillään,
+"tiedän kyllä, että hartain halusi on tehdä Dorani onnelliseksi...
+Mutta ehkä sinun tarvitsee vähän lähemmin oppia tuntemaan ...
+hänen luonnettaan ja ominaisuuksiaan ... hänellä on, kuten meillä
+kaikilla ... muutamia ominaisuuksia... Hänen herkkätuntoisuutensa,
+näetkös ... tarvitsee niin vähän ... jalo hevonen tuntee heti
+kannukset..."
+
+Eugen vei käden suunsa eteen ja kierteli huolellisesti viiksiään,
+salatakseen hymynsä.
+
+"Voin vakuuttaa, että en ole koskaan aikonut käyttää Doraa
+ratsuhevosena", sanoi hän. "Ja jos jatkamme tuota kummallista
+vertausta, on kai pikemminkin minun asiani kantaa häntä."
+
+"Niin kyllä -- tietysti, tietysti ... mutta ... äidin tunteet ...
+ymmärrät tietysti häntä, kun itsekin olet niin hyvä poika."
+
+Eugenin mielestä oli loppulause sekava, mutta hän kumarsi kuitenkin
+myöntymyksen merkiksi.
+
+"Ymmärräthän ... hän on niin nuori ... tuskin yhdeksäätoista täyttänyt
+... suojele häntä ... varjele ... hän on niin kehittymätön ... hän on
+viaton kuin vastasyntynyt lapsi... Jos hän ei ole täydellinen ... jos
+sattuu jotain huolimattomuutta ... niin älä ole ankara... Olemme
+antaneet hänelle parhaimman kasvatuksen ... mutta, kuten sanottu, hän
+on niin nuori..."
+
+"Lupaan tehdä kaiken minkä voin, saattaakseni Doran onnelliseksi",
+sanoi Eugen vakavasti.
+
+"Minä uskon sen, uskon sen -- kiitos, rakas Eugen. Uskallan myöskin
+sanoa, että nyt annan sinun haltuusi puhtaan liljan..."
+
+"Kyllä, rakas anoppi", keskeytti Eugen kärsimättömänä, nousten
+sohvalta, "lupaan pitää hyvää huolta Dorasta, olipa hän sitten lilja
+tai ratsuhevonen. Vilpitön toivoni ja hartain haluni todella on, että
+voisin tehdä vaimoni onnelliseksi."
+
+Nämä Eugenin vakavat sanat tekivät niin syvän vaikutuksen rouva
+Hjortiin, että hän puhkesi itkuun, sanoi Eugenia "pojakseen" ja tahtoi
+uudestaan syleillä häntä. Mutta Eugen arveli nyt jo tarpeeksi
+rauhoittaneensa rouva Hjortin äidillistä levottomuutta, hän vetäytyi
+varovasti pois ja meni morsiamensa luo...
+
+Seuraava päivä -- Eugenin ja Doran hääpäivä -- alkoi onnellisin entein.
+Aamulla tosin hiukan satoi, mutta sitten tuli kirkas auringonpaiste.
+Kaikki juhlamenot onnistuivat, kaikki tapahtui määrätyllä
+kellonlyönnillä -- Blumeille se oli luonnollista, mutta Hjorteihin
+nähden sitä voi pitää harvinaisen hyvänä enteenä. Dora oli hyvin sievä
+hääpuvussaan; ei mikään mielenliikutus rumentanut hänen hienoa
+hipiäänsä, ja hänen siniset silmänsä loistivat kuin lapsen, joka on
+saanut paljon joululahjoja. Eugen oli kalpea ja liikutettu; hän oli
+vanhempi ja vakavampi kuin Dora, ja tunsi senvuoksi kaikki paljon
+syvemmin. Doran ajatukset ja tunteet olivat yhtenä ainoana
+kevätriemuna, mutta Eugenin koko olemus keskittyi vakavaan päätökseen:
+koettaa suojella ja tehdä onnelliseksi tuo nuori, kokematon olento,
+joka tällä hetkellä uskottiin hänen huomaansa.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Lokakuun aurinko paistoi komeaan ruokasaliin, missä asessori Blum oli
+syönyt aamiaista, ennenkuin hän, lausuttuaan pitkät ja hellät hyvästit
+nuorelle vaimolleen, lähti virastoonsa. Aamiaispöydältä, jolla hieno
+pöytäkalusto komeili, ei ruokia vielä oltu korjattu pois; rouva oli
+juuri asettamassa leipäkoria ja sokeriastiaa kaappiin, ja hän teki sen
+hitain, arvokkain liikkein, ikäänkuin nauttien siitä, että sai pidellä
+käsissään niin kauniita esineitä.
+
+Täytettyään nämä emännän velvollisuudet hän alkoi lauleskellen kulkea
+ympäri huoneissaan, nosti ylös ikkunaverhoa, joka riippui liian
+alhaalla, siirteli kirjoja sohvapöydällä, ja katseli hyväillen
+kallisarvoisia taide-esineitä, jotka koristivat salia. Sillävälin hänen
+kasvojaan kirkasti hymy, joka oli yhtä valoisa kuin auringon säteet,
+jotka lankesivat ikkunan edessä oleville kasveille.
+
+Äkkiä hän näki oman kuvansa peilissä sohvan yläpuolella. Hän oli puettu
+vaaleansiniseen, pitseillä koristettuun aamupukuun, ja kun hänen omat,
+kiharan tukan ympäröimät kasvonsa ja säteilevät silmänsä hymyilivät
+hänelle peilistä, nauroi hän ihastuksesta ja pyörähteli parisen kertaa
+ympäri, tarkastellen miellyttävää kuvaansa joka puolelta.
+
+"Miten on mahdollista", ajatteli hän, "että ihminen voi olla niin
+onnellinen kuin minä olen?... Onko elämässä todellakin suruja ...
+olen unohtanut sen --- kaikki on minusta pelkkää onnea ja
+rakkautta..."
+
+Hän pani kätensä ristiin niskan taakse ja seisoi hetkisen silmät
+puoleksi ummessa. Huulilla väreili hymy. "Jumalani, miten ihanaa on
+olla nuori ja kaunis ja rakastettu!" ajatteli hän.
+
+Sitten hän naurahti jälleen ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka
+Eugen oli järjestänyt hienolla taiteellisella aistilla, niin että värit
+ja viivat sulautuivat yhteen kokonaisuudeksi, joka antoi syvän ilon ja
+rauhan tunteen.
+
+"Kaikki tämä on minun!" huudahti hän lapsellisesti ja ojensi kätensä,
+ikäänkuin syleilläksensä koko huonetta. "Ja täällä saan elää jok'ainoan
+hetken yhdessä rakkaan Eugenini kanssa ... täällä minä odotan häntä
+kotiin työstä ... juoksen häntä vastaan ja suljen hänet syliini... Hän
+on minun ... minun omani ... minun mieheni ... minä järjestän kodin
+hänelle ... minä..."
+
+Ja hän vajosi sohvalle, nojasi päänsä käteensä ja vaipui suloisiin
+unelmiin. --
+
+Hän heräsi hätkähtäen unelmistaan kun uusi palvelija -- vanha Visa oli
+saanut eron ja eläkkeen -- tuli sisään ja ärsyttävän ivallisella
+äänellä kysyi, mitä rouva aikoi määrätä päivälliseksi.
+
+Dora ja Eugen olivat ensimäistä päivää häitten jälkeen kahden kotona;
+tätä ennen he olivat syöneet päivällistä kaikkien sukulaisten luona.
+Nyt tuli Doran itse tarttua talouden ohjiin, ja sen hän oli tänä
+hetkenä kokonaan unohtanut.
+
+Ensimäinen päivällinen kahdenkesken Eugenin kanssa! Nyt piti laittaa
+hienointa ja parasta mitä hän tiesi. Hän purskahti äkkiä niin iloiseen
+nauruun, että Sofia neitsyt ihmetellen katsoi häntä; hänen mieleensä
+johtuivat hänen lapsuutensa lempiruuat, jotka hän kerran juhlahetkenä,
+ukko Pennin ollessa hyvissä varoissa, oli saanut määrätä: "maksakakkua,
+mustikkasoppaa ja jäätelöä." Sitä ruokalistaa ei Eugen varmaankaan
+hyväksyisi. Ei, nyt tuli laittaa jotain oikein hienoa.
+
+"Ehkä laitamme chateaubriandia?" ehdotti hän. Se oli parasta, mitä hän
+tällä hetkellä tiesi.
+
+Sofia näytti hieman pilkalliselta. "Mutta sehän on aamiaisruokaa",
+vastasi hän.
+
+"Sitä meillä oli usein sunnuntaina päivälliseksi", sanoi Dora
+lapsellisesti, "se on niin hyvää!"
+
+"No, siinä tapauksessa kai soitamme teurastajalle, että hän lähettää
+meille palasen 'selkälihaa'", sanoi Sofia.
+
+"Selkälihaa?" Dora oli aivan unohtanut, mitä se merkitsi, mutta arveli,
+että pieni vastaväite ehkä kohottaisi hänen arvoaan.
+
+"Miksi niin?" sanoi hän. "Miksi juuri 'selkälihaa'?"
+
+"No, sitten kai otamme palasen 'sisäreittä'?"
+
+Dora ymmärsi yhtä vähän.
+
+"Miksi juuri 'sisäreittä'?" sanoi hän arvostelevasti.
+
+Sofia neitsyt purskahti nauramaan.
+
+"Ei kai rouva tahdo, että otamme 'ydinluuta'?"
+
+Nyt ymmärsi Dora, että hänen arvonsa perheenemäntänä oli vaarassa.
+Sehän oli jo suorastaan pilaa, eihän 'ydinluista' voinut laittaa
+ruokaa! Hän päätti pelastautua rohkealla tempulla.
+
+"Otetaan palanen 'ulkoreittä'", sanoi hän lyhyesti, "olkaa hyvä ja
+soittakaa teurastajalle."
+
+"Jaha", vastasi Sofia halveksivasti, "no, ja mitäs laitetaan toiseksi
+ruuaksi?"
+
+Dora mietti hetkisen, ja muisti taas erään lempiruokansa; hän vastasi
+arvokkaasti:
+
+"Laitetaan 'köyhiä ritareita'."
+
+"Mutta sehän on myöskin aamiaisruokaa", sanoi Sofia, joka jo alkoi
+epäillä, oliko hänen nuorella emännällään järki tallella.
+
+"Niin kyllä, mutta se on niin hyvää", sanoi Dora lapsellisen
+itsepäisesti.
+
+"Olkoon vaan minun puolestani", vastasi Sofia, mennen kyökkiin ja
+ryhtyen valmistuksiinsa, "saammepahan nähdä, mitä asessori sanoo..."
+
+Aamupäivä tuntui Dorasta jokseenkin pitkältä; hänen ei tehnyt mieli
+mennä ulos, hän ei malttanut lukea, ja, ihme kyllä, kukaan ei tullut
+häntä tervehtimään. Hän kulutti aikansa puhelemalla telefoonissa,
+soittamalla, uneksimalla, katselemalla kuvaansa peilissä ja ihailemalla
+kauniita kapineitaan. Kun hän päivällisen aikaan kuuli Eugenin tulevan,
+syöksähti hän ylös pianon äärestä ja ryntäsi etehiseen, ja tuskin ehti
+Eugen panna kepin pois kädestään ja ripustaa takkinsa naulaan, kun Dora
+jo heitti kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:
+
+"Rakkaani, miten olenkaan ikävöinyt sinua! Miten jaksan elää kaikki
+aamupäivät ilman sinua? Tuo paha, paha hovioikeus!"
+
+Eugen hymyili, veti hänet luokseen ja vastasi kiihkeästi hänen
+hyväilyihinsä.
+
+"Miten voivatkaan kaksi ihmistä olla niin onnellisia kuin me!" kuiskasi
+Dora, Eugenin melkein tukahduttaessa hänet suuteloihin.
+
+"Se on ihmeellistä", vastasi Eugen myöskin kuiskaten, "se on kuin
+unta ... minä, joka en koskaan uskonut onneen", lisäsi hän vielä
+matalammalla äänellä.
+
+"Sinä!"
+
+Dora katsoi häneen suurin, ihmettelevin silmin ja pyyhkäisi hiukset
+kasvoiltaan.
+
+"Miksi et sinä uskonut onneen, sinä, jolla on kaikki, mitä ihminen voi
+toivoa?" jatkoi hän epäillen.
+
+"Siksi että minun elämäni niin aikaisin sai aivan toisen, vastakkaisen
+suunnan", vastasi Eugen surumielisesti hymyillen.
+
+"Miten niin ... kerro minulle ... kerro!..." huudahti Dora.
+
+Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta ja uteliaisuudesta kuin lapsen,
+joka odottaa saavansa kuulla satua.
+
+"Ei nyt -- eikä näin etehisessä, varsinkin kun on nälissään ja tuntee
+ruuan hajua", vastasi Eugen -- "toisen kerran ja sopivammassa
+ympäristössä..."
+
+He nauroivat molemmat, seisoivat hetkisen käsi kädessä katsoen toisiaan
+silmiin, heittivät sitten lapsellisen vallattomalla liikkeellä
+toistensa kädet ja lähtivät, Eugen omaan huoneeseensa ja Dora
+ruokasaliin.
+
+Iloisina ja hilpeinä he sitten istuutuivat päivällispöytään. Onnellista
+tunnelmaa ei häirinnyt sekään, että pihvit olivat hyvin sitkeitä. Eugen
+oli vähän ihmeissään päivällisestä, hän kun oli tottunut hienoon
+ruokaan, mutta ei virkkanut mitään, söi hyvällä ruokahalulla ja näytti
+hetken hurmiossa olevan yläpuolella kaiken maallisen.
+
+"Olitko tyytyväinen ruokaan, armaani?" kysyi Dora, kun he nousivat
+pöydästä.
+
+"Se ei ehkä ollut aivan sellaista, jollaiseen minä olen tottunut",
+vastasi Eugen ystävällisesti ja vältellen, "mutta makuhan on niin
+erilainen. Ja minä olen vanhapoika, jolla on oma piintynyt makuni.
+Olisit kiltti, jos kyselisit äidiltä vähän neuvoja, hän tietää
+tarkalleen, mistä minä pidän."
+
+"Kyllä ... kyllä... Tule nyt, uunissa on valkea ... nyt saamme viettää
+ihanan hetken ... ajattelehan, hämyhetki omassa kodissa oman rakkaan
+miehensä kanssa!"
+
+Hän hypähteli ilosta ja kiiruhti saliin; Eugen seurasi häntä hymyillen
+ja ihastuneena.
+
+"Nyt, armaani", sanoi Dora, vetäen Eugenin viereensä pienelle sohvalle
+ja nojautuen häneen, "nyt meillä on sopiva 'ympäristö' jutuille ja
+kertomuksille... Minkätähden luulit, että et koskaan tulisi
+onnelliseksi?"
+
+"Ah -- sitäkö ... en ymmärtänyt, mitä tarkoitit, olin unohtanut sen",
+vastasi Eugen hymyillen, "enkä tiedä, uskallanko puhuakaan siitä."
+
+Doran kasvot synkistyivät. Hän kohotti nopeasti päätään ja katsoi
+tutkien mieheensä.
+
+"Nyt sinun täytyy kertoa siitä ... muuten en saa koskaan rauhaa..."
+
+"Pitääkö tyydyttää hemmoteltujen lasten uteliaisuutta?" kysyi Eugen
+veitikkamaisesti.
+
+"Minä en ole hemmoteltu enkä lapsi enkä uteliaskaan", vastasi Dora.
+"Olen rakastava vaimo, joka tahdon omistaa mieheni kokonaan, sekä
+nykyisyydessä että tulevaisuudessa että menneisyydessä!"
+
+Ja hän kietoi kätensä Eugenin kaulaan ja syleili häntä kiihkeästi.
+
+"Armaani!"
+
+"Sano minulle, mitä se oli!" pyysi Dora suudelmien lomassa.
+
+"Se oli jotain hyvin tavallista ja yksinkertaisia, joka tuli tielleni
+ja synkensi sen, armaani. Se oli rakkauden unelma, josta jäi jälelle
+ainoastahan surumielinen muisto."
+
+Dora huudahti hämmästyksestä.
+
+"Rakastitko häntä enemmän kuin minua? Kuka hän oli?" kysyi Dora
+kiihkeästi.
+
+"Kumpaan kysymykseen minun ensin pitää vastata?"
+
+"Tietysti ensimäiseen,"
+
+"Sillä tavalla kuin rakastan vaimoani, en ole rakastanut ketään muuta",
+sanoi hän hellästi ja veti Doran puoleensa. "Mutta en ole myöskään
+rakastanut ketään siten ... sillä lailla ... kuin rakastin häntä ...
+joka verhosi suruun koko nuoruuteni."
+
+"Eugen, minä tulen mustasukkaiseksi!" huudahti Dora ja polki leikillään
+jalkaansa. Mutta hän näytti kiihoittuneelta, hänen poskensa hehkuivat
+ja silmiin nousivat kyyneleet.
+
+"Sitä sinun ei pidä olla, Doraseni", sanoi Eugen hiljaa, "ei voi olla
+mustasukkainen taivaan enkelille. Hän kuoli, ennenkuin oli täyttänyt
+kahdeksaatoista vuotta... Mutta minä surin häntä -- niin, oikeastaan
+surin häntä siihen asti, kunnes sain nähdä sinut. Silloin haihtui
+viimeinen surun varjo, ja siinä sydämeni sopukassa, missä säilytän
+hänen kuvaansa, on nyt vain valoa ja onnea ... hän elää muistossani
+vain lapsuuteni leikkisiskona..."
+
+Dora ei vastannut; hän oli painanut päänsä Eugenin rintaa vasten ja
+itki hiljaa. Eugen silitti hellästi hänen kiharaa tukkaansa ja katseli
+häneen hymyillen. Doran kyyneleet tekivät hänet niin onnelliseksi; ne
+selittivät paremmin kuin sanat, miten hyvin Dora oli ymmärtänyt tuon
+lyhyen sadun.
+
+"Kuka hän oli?" kuiskasi Dora arasti.
+
+Eugen olisi ollut iloisempi, jos Dora ei olisi tehnyt sitä kysymystä,
+mutta hän vastasi kuitenkin heti:
+
+"Se oli Maikki tädin tytär."
+
+Dora lakkasi itkemästä. Samana hetkenä, jolloin salaperäisyys Eugenin
+ensimäisestä rakkaudesta hävisi, hävisi hänen kasvoiltaan syvä ja
+sydämellinen ilme.
+
+"Vai niin -- oliko se hän?" huudahti hän jokapäiväisellä äänellä, joka
+loukkasi Eugenia.
+
+"Eikö sinusta näytä siltä, kuin hän olisi voinut herättää syvää
+rakkautta?" kysyi Eugen.
+
+He kääntyivät molemmat katsomaan valokuvaa, joka oli salin pöydällä. Se
+esitti vanhanpuoleista naista ja nuorta tyttöä, jotka olivat hyvin
+toistensa näköisiä, molemmilla sama lempeä ilme silmissä.
+
+"Kyl--lä ... ajattelin vain jotain ihmeellistä ... en tiedä mitä ...
+kun sanoit, että hän oli enkeli."
+
+"Hän _oli_ enkeli jo täällä maan päällä ollessaan; nyt hän on ylhäällä
+Jumalan luona", vastasi Eugen lyhyesti.
+
+He istuivat hetkisen ääneti; kummallakaan ei ollut enää mitään
+sanottavaa. Hellä, sydämellinen tunne, joka äsken oli yhdistänyt heidän
+sydämensä, oli äkkiä haihtunut. Dora koetti kysellä jotain, mutta Eugen
+vastasi vältellen; hän ei nähtävästi tahtonut enää puhella asiasta.
+
+"Hän loukkaantuu vähästä", ajatteli Dora, "enhän ole sanonut yhtään
+epäystävällistä sanaa."
+
+Mutta sydämessään hän tunsi tuskallisen kylmyyden tunteen, jollaisen
+tuntee, kun huomaa epähienoilla sanoilla loukanneensa toista.
+
+Kahvi tuotiin nyt sisään, ja mieliala tuli vähitellen taas iloiseksi.
+Eugen kertoi päivän tapahtumia, sanoi terveisiä Lisbetiltä, jonka oli
+tavannut ulkona j.n.e. Sitten siirtyi puhelu toisille aloille, he
+kertoivat toisilleen hauskoja juttuja lapsuutensa ajoilta, kuvaavia
+kummankin perheelle, ja puhelivat ja nauroivat kuin kaksi lasta.
+Vähitellen vaikeni nauru, äänet alenivat, ja lopuksi ei kuulunut muuta
+kuin viimeisten puitten rätinää uunissa ja hiljaisia kuiskauksia, joita
+keskeyttivät hellät, kiihkeät hyväilyt.
+
+Mutta sinä iltana oli Doran vaikea nukkua. Hän oli jo kauan kuullut
+Eugenin tyynen, tasaisen hengityksen, mutta makasi yhä vielä valveilla,
+ajatellen miestään. Miten vakavalta, juhlalliselta, niin, melkeinpä
+uskonnolliselta kannalta hän otti kaikki! Kaikki oli hänelle
+velvollisuutta, kaikki muistot olivat pyhiä. Hän oli kerran näyttänyt
+Doralle vanhaa piipunpesää, joka oli ollut tuon ihmeellisen
+isoisän-isän oma, ja Dora oli varsin hyvin huomannut, että hän ei
+ensinkään pitänyt siitä, että Dora ei ollut juhlallisen näköinen
+katsellessaan sitä.
+
+Dora oli vähällä nauraa hänelle siinä maatessaan ja mietiskellessään,
+mutta tunsi samalla tuskallista ihmettelyä, joka esti häntä siitä.
+Eugen oli niin hyvä, niin hellä, niin silmittömästi rakastunut häneen,
+mutta kuitenkin...
+
+Yön hiljaisuudessa, kun ajatuskyky teroittuu ja tunteet tulevat
+kuumiksi, tunsi hän äkkiä, kuin aavistuksena, kuin varoittavana
+enteenä, -- jonka hän kuitenkin unohti jo seuraavana aamuna -- miten
+vaativaa ja vastuunalaista on olla tekemisissä niin hienon ja
+sielukkaan henkilön kanssa kuin Eugen oli.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Kului muutamia viikkoja, ja Eugen, joka yhä oli onnen ja rakkauden
+hurmiossa, lausui ainoastaan hyvin lempeitä moitteita, kun päivälliset
+herkullisuuteen nähden pysyivät yhtä yksinkertaisina kuin ennenkin, ja
+tarjoamisaikaan nähden tulivat yhä myöhäisemmiksi.
+
+"Miten on, oletko puhunut äidin kanssa 'ruokalistoistamme'?" kysyi hän
+eräänä päivänä puoleksi leikillä, puoleksi pahoillaan, kun oli saanut
+päivälliseksi kalaa ja huonosti valmistettua kaurasoppaa.
+
+"En, rakas, en ole ... arvelin, että oli hyvä näinkin, ja ...
+sitäpaitsi olen unohtanut..."
+
+"Etkö tahdo koettaa muistaa, kun tiedät, että minä sitä toivon?" jatkoi
+Eugen moittivasti.
+
+"Kyllä ... kyllä koetan..."
+
+Mutta Dora ei kysynyt. Hän jätti sen tekemättä kerran toisensa perästä,
+vaistomaisesti koettaen lykätä sen siksi, kunnes jälleen olisi
+unohtanut koko asian.
+
+Sillä hän ei tahtonut kysyä neuvoa rouva Blumilta -- kahdesta syystä.
+Toinen syy oli se, että häntä harmitti, että Eugen alati vetosi
+vanhempiinsa ja kotiinsa ja siellä vallitseviin tapoihin, ikäänkuin
+mikään muu ei olisi kelvannut. Miksi piti heidän, Eugenin ja Doran,
+elää toisin kuin Doran vanhempien? Miksi ei hän saisi laittaa
+samanlaista ruokaa kuin hänen äitinsä laittoi, hänen äitinsä, joka oli
+niin viisas ja käytännöllinen ihminen?...
+
+Toinen syy oli se, että Dora oli huomannut, että jos hän hoitaisi
+taloutta yhtä yksinkertaisesti kuin tähänkin asti, jäisi hänelle niistä
+rahoista, jotka Eugen antoi hänelle, osa köyhiä ja Tullan lastenkotia
+varten. Ja suuressa onnessaan tunsi hän, enemmän kuin koskaan ennen,
+tarvetta tehdä muita onnellisiksi, levittää ympärilleen iloa ja onnea.
+Eugen, joka tietysti kuului Yhdistykseen Hyväntekeväisyyden
+Järjestämistä Varten, oli lausunut Doralle toivovansa, että Dora ei
+koskaan antaisi kerjäläisille mitään kotonaan, ja oli antanut hänelle
+"vihreän kirjan", josta piti antaa lippuja tarvitseville, edelleen
+jätettäviksi Yhdistykselle Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten.
+Dora otti kirjan, kuunteli hajamielisesti Eugenin tarkkoja määräyksiä
+ja pani sitten kirjan kirjoituspöytänsä laatikkoon, josta sitä ei
+milloinkaan otettu esille.
+
+Kerjäläisiä otti Dora vastaan keittiössä, missä hän istui puhellen
+heidän kanssaan, syöttäen heitä ja antaen heille vaatteita ja rahaa. Ja
+mitä onnellisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän hän antoi. Ja
+tuontuostakin toi hän Tullalle viitosen tai kymmenmarkkasen, jotka hän
+oli säästänyt talousrahoista, ja jotka Tulla, punastuen ilosta, kätki
+säästölaatikkoonsa.
+
+Aikaan nähden oli Doran vielä vaikeampi käsittää Eugenin järjestyksen
+tarvetta. Hänestä, joka luonteeltaan oli suruton ja huoleton, oli aivan
+samantekevää, syötiinkö määrätyllä ajalla vai eikö. Mitä se teki, jos
+söi pihvinsä kymmentä minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin, mitä sillä
+oli tekemistä onnen ja rakkauden kanssa? Se oli pikkumaista ja ikävää,
+ja sitä tuli hänen ja hänen rakkaan Eugeninsa välttää. Dora ei
+sitäpaitsi välittänyt paljon ruuasta; hän piti enemmän makeisista,
+joita hän söi pitkin päivää, mieluimmin vuoteessa.
+
+Eräänä päivänä, kun Eugen tyytymättömänä ja moittien uudestaan kysyi,
+oliko Dora neuvotellut hänen äitinsä kanssa talouden hoidosta, nipisti
+Dora häntä leikillään korvasta ja sanoi:
+
+"Kuulehan, rakas ritarini Tage Klok, olen huomannut, että sinä olet
+oikea herkkusuu! Ollaksesi nuori, vastanainut aviomies, välität aivan
+liian paljon ruuasta!"
+
+"Sitä en luule", vastasi Eugen, vetäytyen syrjään ja hymyillen
+happamasti, "mutta minä olen tottunut järjestykseen kaikessa."
+
+"Onko hieno ja herkullinen ruoka samaa kuin järjestys?" kysyi Dora
+hieman ärsyttävästi.
+
+"Liioittelet. Mielestäni ei minua voida sanoa herkkusuuksi sentähden,
+että tahtoisin vähän toisenlaista ruokaa kuin meillä on..."
+
+Dora tuli äkkiä vakavaksi.
+
+"On niin paljon köyhiä, joilla ei ole edes leipää ravinnokseen", sanoi
+hän, ja hänen silmänsä saivat sen syvän ja lämpimän ilmeen, joka niillä
+oli hänen laulaessaan, "ja jos elää yksinkertaisesti, voi auttaa paljon
+useampia."
+
+"Tietysti. Mutta olkaamme johdonmukaisia -- asukaamme parissa
+huoneessa, myökäämme huonekalumme, syökäämme silliä ja perunoita.
+Silloin voimme auttaa vielä useampia. Mutta ne ovat kansantaloudellisia
+kysymyksiä, joita sinä et ymmärrä, ja joista ei kannata puhua. Minä
+annan sinulle rahaa taloutta varten, ja tahdon senvuoksi saada sen
+järjestetyksi mieleni mukaan. Pyydän senvuoksi vielä kerran, että
+kysyisit neuvoa äidiltäni. Muussa tapauksessa teen sen itse -- toivon
+että ymmärrät, että hienotunteisuudesta tahtoisin, että _sinä_ sen
+tekisit!"
+
+Dora ei vastannut, ja Eugen lähti pois; ensimäisen kerran
+naimisissa-olonsa aikana he erosivat, ilman että olivat antaneet
+suutelojen ja hyväilyjen haihduttaa pahan tuulensa.
+
+Dora seisoi hetkisen liikkumattomana ja katseli miettien eteensä.
+Sitten hän äkkiä purskahti nauruun. Miten tyhmä Eugen oli, kun luuli,
+että hän ei ymmärtänyt kansantaloutta! Oi, jos hänellä vain olisi ollut
+valta käsissään, olisi hän kyllä tiennyt, miten järjestää asiat. Hän
+olisi käskenyt kaikkien rikkaitten jakaa omaisuudestaan köyhille,
+rikkaita ei olisi saanut olla olemassakaan, eikä siis myöskään köyhiä.
+Oi, miten hänen olisi tehnyt mieli mennä varastamaan kaikkien vanhojen,
+ahnaitten ukonrähjyksien kassakirstuista rahaa, antaakseen sen
+köyhille, hyville ihmisille, joiden täytyi kerjätä. Jospa hänellä olisi
+ollut edes pieni osa ahnaan ukko Blumin rahoista -- sillä ahnas hän
+oli, sen näki hänen kynsistään -- olisi hän heti rakentanut kodin
+Tullan pienille lapsille, jotka saivat kulkea ja odottaa hoitoa ja
+rakkautta, vain sentähden, että puuttui vähän rahaa. Ja hänkö ei
+ymmärtäisi kansantaloutta!...
+
+Ruuan suhteen tapahtui kuitenkin vain hyvin vähän muutoksia asessori
+Blumin kodissa; Dora ajoi läpi oman ohjelmansa viekkaudella ja
+sitkeydellä, jonka edessä Eugen oli aivan neuvoton, ja jota hän
+ihmetteli kuin luonnonilmiötä. Oliko hän aivan erehtynyt Doran suhteen?
+Oliko pelkkää tyhmää haaveilua hänen luulonsa, että hän voisi muodostaa
+kehittymättömän kahdeksantoistavuotiaan tytön omien mielipiteittensä
+mukaiseksi?
+
+Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eugenin järjestyksen-rakkaus ja Doran
+huolimattomuus toisillakin aloilla iskivät yhteen. Eugen oli perinyt
+kotoaan paljon tapoja, jotka hän innokkaasti tahtoi, että Dorakin olisi
+omistanut, mutta jotka Dorasta tuntuivat vain kummallisilta ja
+naurettavilta. Miten sietämätöntä oli esim. kulkea ja vetää alas
+kierrekaihtimia, heti kun joku auringonsäde pilkisti huoneeseen! Voiko
+ajatella jotain niin hullunkurista, kuin että lokakuun aurinko voisi
+polttaa mattoja ja uutimia? Doran kodissa ei koskaan suljettu ulos
+aurinkoa.
+
+Eräänä sunnuntaina aamupäivällä, kun salin huonekalujen päällyksiä ei
+vielä oltu pantu paikoilleen ensimäisten kutsujen jälkeen, tuli Eugen
+huoneestaan keskipäivän hetkenä, ja näki, miten aurinko paistoi suoraan
+heidän neljännessä kerroksessa olevaan huoneustoonsa. Hän veti
+ponnekkaasti alas kaihtimet ja meni Doran huoneeseen, jossa tämä seisoi
+peilin edessä pukeutumassa, lähteäkseen kävelylle Eugenin kanssa.
+
+"Dora, tiedättekö, että salin huonekalujen päällykset eivät vielä ole
+paikoillaan, ja että aurinko paistaa suoraan aralle kankaalle?" sanoi
+hän terävästi.
+
+Dora kääntyi häneen päin ja nauroi.
+
+"Hyvänen aika, Eugen! Sinähän puhut sellaisella äänellä, että voisi
+luulla sinun sanovan: 'Dora, oletko jo rikkonut lupauksen, jonka annoit
+minulle alttarin ääressä?'"
+
+Eugenin silmissä välähti kuin salama. Dora säikähtyi, sellaista ilmettä
+ei hän ollut koskaan nähnyt Eugenin kasvoilla.
+
+"Rakas Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän nöyrästi ja tarttui Eugenin
+käteen. "Älä ole vihainen -- koetan tulla paremmaksi ... kas niin ...
+katso minuun ystävällisesti ... nythän on niin kaunis ilma ... me
+menemme ulos, ja meillä on niin hauskaa."
+
+Ja hän pyysi ja rukoili, kunnes vihdoin sai Eugenin kasvoilta häviämään
+tuon vihastuneen ilmeen.
+
+Mutta tämä sunnuntai näytti tuovan mukanaan pelkkiä ikävyyksiä. Dora ja
+Eugen viipyivät kauan kävelyllään, ja kun he tulivat kotiin, oli Dora
+väsyksissä ja tahtoi mennä hetkiseksi lepäämään; mutta Eugen pyysi
+innokkaasti, että hän heti lähtisi pukeutumaan, sillä muuten he
+tulisivat liian myöhään päivällisille Eugenin vanhempien luo. Ja tulla
+liian myöhään sinne -- se oli jotain, josta Dora tiesi koituvan paljon
+harmia.
+
+Dora haukotteli, mutta meni sänkykamariin ja otti esiin pukunsa.
+Samassa soi telefooni; se oli Lisbet, joka tahtoi välttämättä puhua
+Doran kanssa hyvin tärkeästä asiasta. Dora kiiruhti ulos, virkkuna ja
+uteliaana.
+
+"Hyvää päivää, Dora!" huusi Lisbet, "sano minulle, oletko sinä
+mielestäsi enemmän paha kuin hyvä?"
+
+"Mitä? mitä sinä puhut?"
+
+"Oletko sinä mielestäsi enemmän paha kuin hyvä? Tulla ja minä olemme
+väitelleet siitä asiasta ... hän väittää, että kaikki ihmiset -- ja hän
+itse enin kaikista! -- ovat pahoja. Hän puhuu tietysti raamatun mukaan;
+minä taas sanon, että ihmiset ovat enemmän hyviä kuin pahoja. Mutta
+eihän auta puhua selvästi, vakuuttavasti ja järkevästi sellaisten
+tunneihmisten kanssa kuin Tulla -- täytyy olla esimerkkejä elämästä;
+senvuoksi aion kysyä kaikilta mitä he arvelevat ... isältä ...
+äidiltä ... kutsuin juuri sisään vanhan Kaisan ja kysyin häneltä,
+pitääkö hän itseään enemmän pahana kuin hyvänä. Ensin hän tosiaankin
+näytti enemmän pahalta kysymyksieni johdosta, mutta kun hän sai kuulla,
+miten syvästi langenneena Tulla itseään piti, rauhoittui hän ja luuli
+kyllä olevansa samanlainen!"
+
+Ja Lisbet nauroi niin että telefooni kaikui.
+
+"No, mitä sinä arvelet itsestäsi?"
+
+"Luuletteko te kaikki olevanne enemmän hyviä kuin pahoja?" ihmetteli
+Dora.
+
+"Tietysti ... tietysti on ihminen, jonka Jumala on luonut omaksi
+kuvakseen, enemmän hyvä kuin paha ... ainoastaan Tulla luulee..."
+
+"Silloin minä yhdyn Tullaan", sanoi Dora nauraen, "sillä säälin häntä,
+jonka täytyy olla yksin teitä kaikkia vastaan."
+
+"Äsh, miten huonoa! Se on juuri sinun kaltaistasi! Entäs mitä sanot
+Eugenista?..."
+
+"Niin -- se on vähän vaikeata sanoa -- voinko minä nähdä hänen
+sydämeensä..."
+
+Samassa avasi Eugen oven oman huoneensa ja etehisen välillä.
+
+"Dora, mitä sinä ajattelet?" sanoi hän ankarimmalla äänellään,
+rypistäen kulmakarvojaan, "lopeta heti puhelusi. Sinulla ei ole enää
+kuin kaksikymmentä minuuttia pukeutumiseesi..."
+
+"Enemmän paha!" huusi Dora nauraen puhelimen torveen, "aivan varmasti
+paha ... nyt minulla ei ole enää aikaa, hyvästi nyt ... ei, ei --
+minulla ei ole aikaa ... hyvästi ... sano terveisiä vanhoille ja
+nuorille!..."
+
+Hän syöksyi sänkykamariin, varmasti päättäen tulla valmiiksi ajoissa.
+Mutta kun Lisbetin virkistävä puhelu oli lakannut, tunsi hän itsensä
+taas niin uniseksi ja väsyneeksi, että ei voinut muuta kuin haukotella
+kerran toisensa perästä. "Lepään viisi minuuttia", ajatteli hän,
+heittäytyi sohvalle kello kädessä ja nukkui heti. Ja huolimatta siitä
+erinomaisesta varovaisuustoimenpiteestä, että hän nukkui kello kädessä,
+nukkui hän sikeästi vielä silloinkin, kun Eugen hetkisen perästä
+valmiiksi puettuna tuli häntä noutamaan.
+
+Dora oli vähällä pyörtyä säikähdyksestä, kun hän avatessaan silmänsä
+näki Eugenin seisovan sohvan ääressä ja katselevan häntä. Hänestä
+tuntui, että Eugenin koko hieno, moitteeton olemus, hänen napitettu
+pitkätakkinsa, hyvin hoidetut kätensä, hienot viiksensä olivat täynnä
+moitetta hänen pörröistä tukkaansa ja huolimatonta pukuansa kohtaan.
+
+"Oo, miten hirveätä ... rakas Eugen ... anna anteeksi... olin niin
+uninen ... nukuin..."
+
+"Siltä näyttää", vastasi Eugen kylmän tyynesti, "valitsit hiukan
+sopimattoman hetken, mutta sitä ei voi enää auttaa. Soitan nyt, että
+sinä et voi tulla, ja menen yksin."
+
+"Ei, hyvä, rakas Eugen -- älä ole vihainen minulle ... olen heti
+valmis..."
+
+Ja hän haki hätäisesti sukkia ja hameita ja shaaleja, saamatta aikaan
+muuta kuin entistä suuremman sekasorron.
+
+"Et ehdi enää", sanoi Eugen samalla kylmällä äänensävyllä kuin äsken,
+"meidän perheessämme ei ole tapana tulla liian myöhään päivällisille.
+Toisen kerran tahdot kenties noudattaa meidän tapojamme..."
+
+Dora vaipui sohvalle, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja huulet
+alkoivat vapista.
+
+"Miten voit olla niin ankara minua kohtaan", kuiskasi hän.
+
+"Kas niin -- Dora, älä ole pahoillasi", sanoi Eugen lempeämmin ja
+silitti hänen punoittavaa poskeaan, "olen vakuutettu siitä, että
+tällaista ei toista kertaa tapahdu. Sinä tiedät, miten pikkumaisen
+tarkkoja vanhempani ovat ajan suhteen -- minulla ainakaan ei ole
+rohkeutta tulla liian myöhään sunnuntaipäivällisille... Hyvästi nyt --
+tulen kotia iltapäivällä."
+
+Hän suuteli Doraa ohimennen ja poistui huoneesta.
+
+Mutta hän ei sanonut Doralle oikeata syytä, miksi hän pakoitti hänet
+jäämään kotiin. Hän ei sanonut, että hän ei voinut sietää noita enemmän
+tai vähemmän pistäviä huomautuksia, noita sanattomia: "emmekö
+aavistaneet sitä", joita hän aina sai vanhempiensa kodissa, kun Dora
+oli vähimmälläkään tavalla ollut huolimaton, ja jotka hänen
+herkkätuntoisuutensa teki pahemmiksi kuin ne olivatkaan.
+
+Eugen oli koko päivällisen ajan alakuloinen ja rouva Blum tukahdutti
+huokauksen joka kerran, kun katseli hänen kalpeita kasvojaan, joilla
+oli hajamielinen ilme. Oliko se jo alkanut, se, jonka kerran, ennemmin
+tai myöhemmin, täytyi tulla? --
+
+Eugen huomasi äitinsä katseen ja se kiusasi häntä niin, että hän tuskin
+saattoi hillitä itseään. Rouva Blum oli nimittäin viime aikoina ottanut
+tavakseen katsella häntä osaaottavasti, jo kohdatessaan hänet kysyä:
+"Miten nyt voit, rakas poikani?" -- äänenpainolla, joka suuresti
+hermostutti Eugenia. Siitä tavasta täytyi hänet totuttaa pois.
+
+Kuuden aikaan, kun muut herrat lähtivät klubiin, lähti Eugen kotia.
+Sänkykamarissa tapasi hän Doran joka istui ja luki, silmät itkusta
+punaisina. Hän oli niin suloisen ja avuttoman näköinen, kun hän
+säikähtyneenä katsahti mieheensä, että Eugenin koko suuttumus hävisi.
+
+"Rakas, pikku kultaseni", sanoi hän hellästi, syleillen häntä, "anna
+anteeksi, jos olin liian ankara sinua kohtaan. Mutta tiedäthän..."
+
+"Kyllä", vastasi Dora, iloissaan kun näki Eugenin lauhtuneen, "annan
+anteeksi sinulle. Jos vain sinäkin annat anteeksi minulle ... että minä
+olen niin huono ihminen, huolimaton, epäluotettava ... ja vaikka
+minkälainen."
+
+"Vaiti, Doraseni", sanoi Eugen nauraen, "sitä en ole koskaan sanonut."
+
+"Et, mutta sinä olet ajatellut sitä -- tänään olet koko päivällisen
+ajan ollut hyvin onneton ja tuntenut hirmuisia aavistuksia
+tulevaisuuden suhteen. Etkö olekin?"
+
+Eugen ei vastannut, hän veti vain Doran luokseen ja tukahdutti hänen
+kysymyksensä suuteloihin.
+
+"Tiedän, armas Dorani, että tahdot koettaa tulla säntillisemmäksi minun
+tähteni", kuiskasi hän hellästi.
+
+He puhelivat ja kuiskuttelivat vielä vähän aikaa keskenään, sitten
+sanoi Dora äkkiä, ja veitikkamaisuus loisti jälleen hänen silmissään:
+
+"Eugen kulta, minua niin väsyttää -- rupeaa väsyttämään, kun istuu
+yksinään kotona ja itkee -- tahdotko olla hyvä ja soittaa Lisbetille,
+että minä olen 'enemmän paha'?"
+
+Eugen katseli häntä ihmetellen ja epäluuloisena.
+
+"Mitä tarkoitat?"...
+
+"Juuri sitä mitä sanoin. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: 'Dora on
+mielestään enemmän paha!'"
+
+Eugenia ei tällä hetkellä juuri miellyttänyt pilanteko. Hän näytti
+loukkaantuneelta, kohautti olkapäitään ja sanoi lyhyesti, mennessään
+huoneeseensa:
+
+"Sen saat sanoa itse, sitten kun väsymyksesi on mennyt ohi."
+
+Dora vaipui nauraen takaisin sohvalle. Hän oli jälleen hyvällä
+tuulella, ja häntä harmitti, että Eugen ei ottanut osaa hänen
+pilantekoonsa. Mitähän Lisbet olisi sanonut, jos olisi kuullut Eugenin
+juhlallisella äänellä vakuuttavan, että hän, Dora, oli enemmän paha
+kuin hyvä!
+
+Mutta siitä päivästä alkaen tapahtui Dorassa kummallinen muutos. Hän ei
+enää puhellut ja nauranut kuten ennen, hän oli hajamielinen ja
+uneksiva; ja kun hän iltasin lauloi Eugenille, tuntui Eugenista, että
+niin ei hän ollut koskaan ennen laulanut. Ihmetellen ja liikutettuna
+kuunteli hän, miten kiihkeitä, palavia säveliä hänen pieni lapsellinen
+vaimonsa loihti esiin.
+
+Eräänä päivänä päivällisen jälkeen, kun he juuri olivat tulleet saliin,
+kiersi Dora äkkiä kätensä Eugenin kaulaan ja kuiskasi:
+
+"Jos olet oikein, oikein hyvä, kerron sinulle jotain hyvin hauskaa!"
+
+"Vai niin! No mitä sitten?" kysyi Eugen hymyillen.
+
+"Mutta silloin sinun pitää olla oikein hyvä", jatkoi Dora
+salaperäisesti, "sinun pitää olla oikein hyvä ... et saa milloinkaan
+suuttua pieneen vaimoosi ... et saa koskaan lausua kovia,
+epäystävällisiä sanoja... Sinusta tulee kohta oikein hyvä ja kiltti
+isä!..."
+
+Hän kohotti päätään, kietoi käsivartensa vielä lujemmin Eugenin
+ympärille ja katsoi häneen riemuitsevasti hymyillen.
+
+Mutta Eugen tuli aivan kalpeaksi. Hän otti asian niin syvästi, niin
+juhlallisesti, että hän tuskin voi puhua mielenliikutuksesta; hän vain
+painoi Doran kerran toisensa perästä rintaansa vasten.
+
+"Onko se mahdollista?" kuiskasi hän vihdoin vapisevalla äänellä.
+
+"Tietysti se on mahdollista!" huudahti Dora nauraen, ja hänen äänensä
+kuului niin lapsellisen huolettomalta ja itsetiedottomalta Eugenin
+syvän vakavan äänen rinnalla, "luulitko sinä että me kaksi, jotka
+olemme niin onnellisia ja niin rakastuneita, emme saisi pikku
+palleroita rakastaaksemme ... rakastaaksemme heitä."
+
+Ja hän nojautui Eugenin rintaa vasten ja katseli eteensä haaveksivan,
+hymyilevän onnellisin katsein.
+
+"Oi, Eugen, minusta tuntuu kuin kuolisin onnesta!"
+
+Hän sulki silmänsä ja antoi päänsä painua Eugenin olkapäätä vasten,
+ikäänkuin suloinen raukeus olisi hänet vallannut.
+
+"Rakas, kallis vaimoni -- minustakin tuntuu, kuin olisi se aivan liian
+suuri onni!"
+
+Ja Eugen syleili ja suuteli Doraa ja kuiskaili hänelle helliä,
+sydämellisiä sanoja, parhaita, mitä hänen rakkautensa saattoi keksiä.
+
+Myöhemmin illalla kysäisi Dora äkkiä:
+
+"Minkä nimen annamme pikku tytöllemme?"
+
+"Tytöllemme?" toisti Eugen kummastuneena, "miksi luulet, että se on
+tyttö?"
+
+"Siksi että luulen, että sinä mieluummin tahdot tytön, ja tiedän, että
+jos oikein hartaasti toivoo jotain sille, jota rakastaa, saa sen.
+Sentähden minä saan pienen tytön, ja olen jo ostanut lankaakin
+kutoakseni sille pienen peitteen."
+
+"Armas, armas Dorani! Minä olen yhtä onnellinen, olipa se tyttö tai
+poika."
+
+"Sano nyt, minkä nimen annamme hänelle -- sillä sinä saat määrätä
+nimen, olipa se nyt kumpi hyvänsä..."
+
+"Jos se on poika, saat sinä määrätä", sanoi Eugen leikillään...
+
+"Ei", vastasi Dora, joka oli aivan täynnä jalomielisiä ja epäitsekkäitä
+ajatuksia, "sinun pitää määrätä; minä vain ehdotan. Annammeko
+mielestäsi hänelle nimeksi Märta?"
+
+"Enpä ole juuri ajatellut sitä ... mutta se on hyvin kaunis nimi..."
+
+"Niin kyllä ... arvasin, että pitäisit siitä... Siispä sanomme häntä
+Märtaksi. On niin hauskaa saada puhella hänestä ikäänkuin hän jo olisi
+olemassa..."
+
+Ja siihen se jäi. Pieni olento, joka vielä uinaili käsittämättömissä
+kätköissä, oli jo nimeltään Märta. Hän oli melkein aina läsnä
+vanhempiensa aterioidessa, hän leijaili näkymättömänä heidän
+ympärillään, kun he viettivät hämärää hetkeä, hän makasi myhäillen
+pienessä korivaunussaan heleän peitteen alla, lämpimänä ja
+punaposkisena, hän juoksenteli ympäri huoneissa ja teki pahaa ja nauroi
+ja lauloi -- kaikki ylen onnellisen äitinsä mielikuvituksessa.
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Koko ajan kun Dora oli raskaana, oli hän säteilevän iloisella mielellä,
+jota ei mikään voinut järkyttää. Ikävyydet ja harmit haihtuivat kuin
+aamuiset usvattaret, ja hänen naurunsa ja laulunsa kaikuivat raikkaina
+ja heleinä, kuin kastehelmet, jotka hyppelevät poimulehden lehdillä.
+
+"Mistä tulevat säveleesi?" ihmetteli Eugen, kun Dora toisinaan iltasin
+istui tuntikaudet pianon ääressä tai näpäytellen kitaraansa.
+
+"Mistäkö ne tulevat?" vastasi hän ihmetellen, silmät suurina, "sydämeni
+syvimmästä ... siitä, joka on oikein _omaa itseäni_... Oikeastaan en
+olekaan oikein 'oma itseni' muulloin kuin laulaessani."
+
+Hänen kasvonsa saivat vakavamman ilmeen ja hän jäi uneksien katsomaan
+eteensä.
+
+"Mitä näkee hän silloin, kun hänen kasvonsa saavat tuollaisen ilmeen?"
+ajatteli Eugen. Ja tuskan tunne vihlaisi äkkiä hänen sydäntään,
+karkoittaen sieltä onnen tunteen.
+
+Dora oli enimmäkseen terve, mutta häntä vaivasi usein väsymys, jota
+vastaan hän ei yrittänytkään taistella. Hänestä oli hauskinta maata
+sohvallaan, ja kun hänen piti lähteä ulos, ajoi hän mieluimmin
+mukavissa vaunuissa tai käveli hitaasti, nojaten Eugenin käsivarteen.
+Se oli hänestä intresanttia ja hauskaa; muuten oli hänestä kaikki tähän
+aikaan hauskaa, yksinpä pahoinvointikin.
+
+Eugenia huolestutti, kun Dora lopulta ei tahtonut liikkua juuri
+ollenkaan. Hän koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla houkutella häntä
+ulos, hän neuvotteli lääkärin ja äitinsä kanssa, mutta turhaan. Rouva
+Blum, joka, huolimatta vanhoillisuudestaan muilla aloilla, oli
+omistanut koko nykyaikaisen terveydenhoito-opin, piti tieteellisiä
+esitelmiä Doralle, varoitti häntä, puhui ilman ja liikunnon
+vaikutuksesta j.n.e.
+
+"Mutta kun minua niin väsyttää", sanoi Dora valittaen.
+
+Rouva Blum hymyili happamasti. Hän ei pitänyt siitä, että ihmiset
+valittavat väsymystä tai sairautta; hän vaati muilta samanlaista
+stoalaisuutta kärsimyksissä kuin itseltäänkin. Ja hän kertoi, miten
+sairas hän raskautensa aikana aina oli ollut, mutta miten hän kuitenkin
+oli pysynyt pystyssä, eikä ollut koskaan laiminlyönyt pienintäkään
+pikkuseikkaa taloudestaan; hän puhui paiseista rinnassa, veritulpista
+j.n.e. kunnes Dora parka kauhusta aivan kalpeni ja änkytti: "Äiti
+kulta, älä puhu enää..."
+
+"Siinä sen näet", vastasi rouva Blum etevämmän säälillä, "sinä et voi
+kuulla puhuttavan siitä, mitä minun suurten taloushuolieni ohella
+täytyi kärsiä, valittamatta, voimatta puhua siitä kenellekään. Mutta
+minä kestin sen ... sen voi aina kestää ... meidän naisten täytyy oppia
+kärsimään, voittamaan itsemme... Ja mitä enemmän jaksamme kärsiä,
+sitä lujemmiksi tulemme. Koeta siis, rakas pikku Dora, voittaa
+väsymykseni ... älä välitä siitä, hoida kotiasi kuten tavallisesti ...
+käy kävelemässä ... ole niin kuin olisit terve."
+
+"Tahdon koettaa..." vastasi Dora.
+
+Mutta kun rouva Hjort sitten tuli hänen luokseen, kertoi hän valittaen
+kaikista määräyksistä, joita anoppi oli antanut hänelle.
+
+"Ajattelehan, äiti, hän puhui minulle paiseista rinnassa ja
+kaikenlaisista hirmuista ... hän tahtoo, että kävelisin tuntikausia ...
+minä, jota muutenkin niin väsyttää..."
+
+Rouva Hjort löi kätensä yhteen ja kohotti katseensa taivaaseen päin.
+
+"Lepää sinä, rakas lapseni, lepää! Älä välitä siitä, mitä Sofi
+sanoo ... minulla on ollut seitsemän lasta ja kolmet keskeiset, Sofilla
+on tosin ollut yhtä monta lasta, mutta arvatenkaan ei yksiäkään
+keskoisia..."
+
+Ja rouva Hjort kohotti päätään etevämmyytensä tunnossa.
+
+"Luota minun kokemuksiini ... lepää, lapsi parkani ... siihen on
+Eugenilla varaa ... mistä aiheutuivat minun keskenmenoni? Juuri
+liiallisesta rasituksesta... Mutta sitä ei Sofi ymmärrä ... hän, joka
+koko elämänsä on elänyt työttömyydessä ja ylellisyydessä..."
+
+Doran mielestä se oli viisaasti ja hyvällä tarkoituksella puhuttu, ja
+hän seurasi niin paljon kuin voi äitinsä neuvoja.
+
+Eugenin iloksi sairastui rouva Hjort influensaan juuri silloin, kun
+Doran synnyttämisen aika tuli. Molempien anoppien taistelu Dorasta
+raukesi siis itsestään; rouva Hjort paralla ei ollut enää mitään
+sanottavaa, hän ei ollut voinut antaa Doralle muuta kuin muutamia
+pieniä yksinkertaisia vaatekappaleita odotettua pienokaista varten, ja
+nyt hän makasi sairaana kuumeessa. Rouva Blum sitävastoin, joka oli
+antanut täydellisen, kallisarvoisen vaatevaraston, kauniista korivaunun
+sisustuksesta kaikensuuruisiin ja -karvaisiin röijyihin ja kapaloihin
+saakka, määräsi ja johti kaikkea, hoitajattaren ja lääkärin avustamana.
+
+"Niin se on", huokasi rouva Hjort, "rikkaat ne aina pääsevät voitolle."
+
+Eräänä aamupäivänä -- Dora oli yöllä voinut pahoin ja rouvaa, jonka
+piti auttaa synnytyksessä, oli lähetetty hakemaan -- sai Eugen
+telefoonitse sanan, että hänen piti kiireimmän kautta tulla kotia;
+synnytystyö oli jo alkanut.
+
+Levottomana noudatti Eugen kutsua; etehisessä hän kohtasi rouva Blumin,
+joka hyvin innoissaan ja tärkeänä vakuutti hänelle, että kaikki oli
+niinkuin olla pitikin, mitä parhaimmassa järjestyksessä, rouva ja
+hoitajatar saapuneet j.n.e. ja että Eugen saattoi olla aivan
+levollinen.
+
+"Mutta entäs Dora ... Dora", kuiskasi Eugen vapisevalla äänellä.
+
+"Dora on kiltti ja rohkea", vastasi rouva Blum hiukan paheksuvasti,
+niinkuin ei mikään muu olisi voinut tulla kysymykseenkään.
+
+Eugen tahtoi heti kiiruhtaa vaimonsa luo, mutta rouva Blum pidätti
+häntä.
+
+"Ei -- Dora tahtoo mieluummin olla yksin -- tarkoitan, että hän ei
+tahdo, että sinä olet sisällä. Hän käski minun sanoa, että hän ei
+pelkää, että hän ei tahdo, että sinä olet läsnä näkemässä hänen
+tuskiaan ja kaikkea muuta epämiellyttävää, mitä sellaisessa
+tilaisuudessa luonnollisesti sattuu. Vasta sitten kun kaikki on ohi --
+kun kaikki on kaunista, kuten hän sanoi, saat sinä tulla sisälle!"
+
+"Armas Dorani!" kuiskasi Eugen liikutettuna.
+
+"Niin, Dora on oikein rohkea -- ilahuttavan rohkea. Muutamat vaimot
+kiusaavat miesparkojaan tahtomalla pitää heitä kädestä tuskien aikana;
+luja ja hienotunteinen nainen ymmärtää, että hänen päinvastoin tulee
+sääliä miestään. Minä tahdoin aina, että mieheni olisi niin kaukana
+kuin mahdollista, ja olen iloinen, että Dora ymmärtää tehdä samoin."
+
+Samassa kuului makuukamarista tuskanhuuto.
+
+Eugen tuli kalmankalpeaksi.
+
+"Mitä ... mitä se oli?" änkytti hän.
+
+"Ei mitään -- ei mitään", vastasi rouva Blum lyhyesti, "mene nyt
+huoneeseesi ja odota siellä. Niinpian kuin kaikki on ohi, tulen
+ilmoittamaan sinulle. Älä huoli olla levoton -- kaikki on niin hyvin
+kuin olla voi ... koeta lukea tahi kirjoittaa, ja jos kuulet jonkun
+pienen valitushuudon, niin muista, että se ei merkitse mitään, se on
+vain niinkuin olla pitää."
+
+Hän lykkäsi Eugenin huoneeseensa, sulki oven hänen jälkeensä ja meni
+Doran luo.
+
+Eugen koetti todella seurata äitinsä määräyksiä; hän otti kirjan ja
+koetti lukea, hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan,
+mutta ei voinut tehdä kumpaakaan. Koko hänen huomionsa oli keskittynyt
+vähäisempiinkin ääniin, jotka tulivat ulkoapäin.
+
+Hän nousi ja käveli edestakaisin huoneessa, tukahduttaakseen
+levottomuutensa. Tuontuostakin kuuli hän huudon, yhtä usein kuvitteli
+hän kuulevansa, ja joka kerran hän pysähtyi kalpeana ja levottomana.
+"Menenkö sisään?" ajatteli hän. "Lieneekö se vaarallista? Miksi ei
+kukaan tule minun luokseni?"
+
+Ja siinä kävellessään ja tuskaisena odotellessaan lapsensa syntymistä
+tuli hän ensi kerran ajatelleeksi, että niin täytyi kaikkien naisten
+kärsiä, eikä ainoastaan kerran, vaan useasti -- hänen äitinsä, hänen
+sisariensa, kaikkien, jotka saivat maistaa äitiyden onnea. Nuo heikot,
+hennot olennot saivat kärsiä -- heidän täytyi kärsiä tuskia, jotka
+pusersivat heidän rinnastaan tuskanhuutoja. Ja mies? Hän tunsi tällä
+hetkellä melkeinpä häpeää omasta hyvinvoinnistaan. Hän koetti ajatella
+toisia asioita ... esim. sotaa ... niin, sodassa sai mies kärsiä ...
+siinä mies päästi vihlovia valitushuutoja. "Niin on luonto määrännyt"
+ajatteli hän, "mies kärsii ulkona elämän riehuvassa taistelussa, nainen
+kotona, hiljaisuudessa ... se on oikein ... se on oikeudenmukaista."
+Mutta omituista oli, että noilla vaikeroivilla sotilailla, joita
+ajattelemalla hän koetti rauhoittaa mielikuvitustaan, oli kaikilla
+naisen piirteet, vaalea, kihara tukka, siniset, säteilevät silmät ja
+punaiset, puoliavoimet, täyteläiset huulet...
+
+Äkkiä kuului huuto, tuskallisempi kuin edelliset. Hän vavahti, hän oli
+vähällä pyörtyä, ja vapisevin käsin kaatoi hän itselleen lasillisen
+vettä ja vaipui sohvalle. "Nyt se on kohta ohi", ajatteli hän,
+"kärsivällisyyttä vain ... nyt se on ohi... Jumalan avulla on kestävä
+kauan, ennenkuin Dora parkani tarvitsee toista kertaa kokea
+tällaista..."
+
+Ja hänen siinä istuessaan ja odottaessaan syntyi hänen sydämessään
+ajatuksia, toinen toistaan hienompia ja kauniimpia, jotka hän ikäänkuin
+hyväillen ja lohduttaen omisti nuorelle vaimolleen. "Voinko olla kyllin
+hyvä, kyllin hellä häntä kohtaan?" ajatteli hän, "tahdon kantaa häntä
+käsilläni ... koskaan en sano hänelle kovia, ankaria sanoja... Pikku
+Dora parkani ... nyt vasta ymmärrän, miten paljon kunnioitusta me
+miehet olemme velvolliset osoittamaan vaimoillemme ja äideillemme..."
+
+Ajatellessaan näitä ajatuksia ja tehdessään näitä hyviä päätöksiä
+pyyhki hän lakkaamatta hikeä otsaltaan, ja nieleskeli hermostuneesti
+tukahduttaakseen pahoinvointiaan.
+
+Vihdoin ei hän enää kestänyt kauempaa; hän nousi kiireesti ja päätti
+mennä katsomaan, miten Doran laita oli.
+
+Mutta kun hän tarttui ovenripaan avatakseen oven, kuuli hän huudon,
+niin vihlovan ja sydäntäsärkevän, ettei hän koskaan ollut kuullut
+mitään senkaltaista.
+
+Nyt ymmärsi Eugen, että kaikki oli mennyttä -- niin huutaa ihminen
+ainoastaan silloin, kun kuolon käsi tarttuu hänen nuoreen,
+voimakkaaseen elämäänsä.
+
+Kalmankalpeana hoiperteli hän takaisin sohvalle, vaipui alas ja peitti
+kasvonsa käsiinsä. Oi Jumala, Jumala ... oliko tuo kaunis satu nyt jo
+loppunut ... eikö hän koskaan enää saisi nähdä noita iloisia,
+ystävällisiä kasvoja ... kuulla tuota laulua, joka oli tenhonnut
+hänet niinkuin kevät ja elämä ihmisen tenhoavat ... jäisikö koti nyt
+tyhjäksi ... pimeäksi ... äänettömäksi... Ja hänestä tuntui, että
+jokainen ankara sana, jonka hän oli lausunut, oli tulikirjaimilla
+painettuna hänen silmiensä edessä...
+
+Hetkisen perästä kuuli hän askelia salista ... rouva Blum tuli
+ilmoittamaan...
+
+"Minun täytyy rohkaista itseni", ajatteli hän ja nousi seisomaan.
+
+Askeleet lähenivät nopeasti, ovi avautui, ja kynnyksellä seisoi rouva
+Blum, ilosta säteilevin kasvoin.
+
+"Tule -- tule!" huusi hän, ojentaen kätensä poikaansa kohti.
+
+"Dora ... Dora ... eikö hän ole ... kuollut", änkytti Eugen kuin
+unissaan.
+
+"Dorako kuollut? Hän ei ole koskaan elänyt rikkaampaa elämää kuin
+nyt..."
+
+"Mutta äskeinen huuto?" kuiskasi Eugen ja pyyhkäisi otsaansa.
+
+Rouva Blum nauroi melkein vallattomasti.
+
+"Niin huutaa jokainen nainen sinä hetkenä kun lapsi syntyy. Se on aivan
+luonnollinen asia. Kaikki on mennyt niin hyvin... Dora on ollut niin
+kärsivällinen ja järkevä ... oikein kärsivällinen ja järkevä."
+
+Ja hän painosti erityisesti viimeisiä sanoja, aivan kuin olisi tahtonut
+koroittaa arvolauseita todistuksessa.
+
+Eugen ei voinut vastata. Hän katseli arasti äitiään ja seurasi häntä
+sitten, yhä vielä kuin unessa, mutta tällä kertaa ihmeellisessä ja
+suloisessa.
+
+Kun ovi avautui ja hän astui sänkykamariin, tuntui hänestä kuin olisi
+hän tullut pyhäkköön. Uusi elämä oli alkanut -- ja tämä hento elämä
+uinuvine voimineen oli osa Dorasta ja hänestä, se oli jatko heidän
+ajatuksilleen ja tunteilleen, se oli olento, jonka heidän sisällinen
+rikkautensa oli synnyttänyt... Rakkauden ja elämän ja ikuisuuden
+mysteeriot ympäröivät hänet tällä hetkellä.
+
+Kalpeana ja voimattomana, mutta kasvot säteillen onnesta lepäsi Dora
+vuoteessaan, hoitajattaren vaaliessa pienokaista. Dora katseli
+herkeämättä ovelle, ja kun se avautui, kohtasivat hänen ja Eugenin
+katseet heti toisensa. Eugen meni vuoteen luo, polvistui sen ääreen ja
+suuteli Doran ojennettua kättä.
+
+"Näetkös!" sanoi Dora kyyneleet silmissä, hymyillen veitikkamaisesti;
+"tulihan tyttö, niinkuin minä tahdoin."
+
+"Tule nyt katsomaan pienokaistasi", sanoi rouva Blum, "sitten saat
+jälleen mennä pois."
+
+Eugen totteli heti, nousi ylös ja katseli vastasyntynyttä.
+
+"Sepä on tanakka tyttö", sanoi hän ja hyväili varovasti pientä
+punanahkaista olentoa, joka liikutteli jäseniään kuin sammakonpoikanen.
+
+Hän oli hämillään ja tunsi olevansa tarpeeton; hän oli hämärästi
+tuntevinaan, että rouva Blum ja Dora vaativat, että hän olisi
+ihastuksissaan pienokaisesta, mutta hän ei enää tiennyt mitä sanoa,
+lapsi tuntui hänestä melkein vieraalta. Ja jälleen syntyi hänessä uusi
+ajatus: että sinä juhlallisena hetkenä, jolloin uusi elämä syttyy,
+jolloin pieni matkamies, yksinään ja avuttomana, tulee vieraaseen
+maailmaan, ottavat naiset hänet vastaan, muodostavat naiset
+suojelusvahdin hänen ympärilleen -- kun taas mies seisoo siinä arkana
+ja hämillään, mietiskellen elämän suurta arvoitusta...
+
+"Nyt saat mennä", sanoi rouva Blum, "Doran pitää saada hoitoa ja
+levätä; tahdoin vain, että kävisit tervehtimässä esikoistasi ja
+näkemässä nuorta vaimoasi."
+
+Eugen suuteli vielä kerran Doraa ja hiipi sitten pois, liikutettuna ja
+onnellisena, täynnänsä juhlallisia tunteita...
+
+Dora voimistui hyvin pian, kun mitään sairauksia ei sattunut; hän
+imetti itse lastaan ja näytti silloin, pidellessään pienokaistaan
+paisuvalla povellaan, itse terveyden ja onnen perikuvalta. Pikku tytön
+punainen iho vaaleni pian ja Eugenkin myönsi nyt, mitä hän ensin ei
+voinut, että se oli hyvin suloinen pieni lapsi.
+
+"Hän on sinun näköisesi", sanoi Eugen ihastuneena, "hänellä on sinun
+siniset silmäsi."
+
+"Eipäs", vastasi Dora innoissaan, "sinun näköisesi hän on ... katso
+nyt ... sinun kaunis nenäsi."
+
+Eugen nauroi ja suuteli heitä molempia. Hänen mielestään he yhdessä
+olivat kuin kaunis keväinen kuva...
+
+"Muistatko, Dora, että lupasit, että jos lapsemme olisi tyttö, saisin
+minä antaa hänelle nimen?"
+
+"Muistan kyllä, ja sen sinä saatkin!" huudahti Dora, joka yhä vielä oli
+täynnä jalomielisiä, epäitsekkäitä ajatuksia. "Kukapa muu sen saisi
+tehdä! Etkö enää pidä Märtasta? Silloin otamme toisen nimen."
+
+Ja hän hiipi hänen luokseen ja katseli häneen hellästi, valmiina
+luopumaan kaikista omista toivomuksistaan.
+
+"Kiitos, armaani", kuiskasi Eugen vastaukseksi, "silloin ehdotan, että
+antaisimme hänelle nimeksi Maria, eikä Märta..."
+
+Dora näytti hiukan pettyneeltä.
+
+"Hyvä Eugen, tokko sitä nimeä! Eihän hän ... tarkoitan, että ... eikö
+_hän_ ollut nimeltään Maria..."
+
+Sen hän sanoi niin lapsellisen suloisesti, niin ilman vähintäkään
+mustasukkaisuutta, että Eugenin täytyi hymyillä.
+
+"En tahtonutkaan antaa lapsellemme nimeä _hänen_ mukaansa, vaan
+kaikista ensimäisen rakkauteni, lapsellisen ihailuni esineen, Maikki
+tädin mukaan. Koska nyt olen alkanut ripittää itseäni, tahdon sen tehdä
+loppuun asti. Näetkös Doraseni, vaikka niin suuresti kunnioitan ja
+ihailen äitiäni, en ole kuitenkaan koskaan ollut häneen niin
+sydämestäni kiintynyt kuin Maikki tätiin..."
+
+"Mutta, Eugen", sanoi Dora paheksuvalla äänellä, "äidillä on toki aina
+oleva ensimäinen sija."
+
+"Sydämellä on omat lakinsa, se kiintyy niihin, jotka se itse valitsee,
+eikä noudata meidän määräyksiämme. Minulla oli perheessämme aina
+jonkunverran syrjäytetty asema, minulla oli paljon ajatuksia ja
+mielikuvitelmia, joita eivät muut ymmärtäneet, ja minua pidettiin
+senvuoksi hyvin omituisena lapsena. Mutta Maikki tädissä oli juuri
+sitä, mitä minä kaipasin, ja mitä kotona en löytänyt; hänessä oli
+runollisuutta, hän tajusi sadun ihmeitä, hänessä oli uskonnon antamaa
+suloista sydämellisyyttä... Se hituinen uskonnollisuutta, mitä minussa
+on, on Maikki tädiltä saatua..."
+
+"Minkälainen hän sitten oli?" kysyi Dora ihmetellen.
+
+Eugen katseli uneksien eteensä.
+
+"Hänessä oli jotain enkelimäistä ja jotain tonttumaista ... eli
+pikemminkin, hän oli kuin hyvä haltija. Hänellä oli tapana tulla meille
+kerran viikossa pikku Gerdan kanssa. Me lapset leikimme yhdessä, mutta
+lopuksi tulimme aina Maikki tädin luo ja pyysimme hänen kertomaan
+satuja tai tapahtumia raamatusta. Kun hän istui siinä sukkaneule
+kädessä ja kasvoilla iloinen, veitikkamainen hymy, oli hän aivan kuin
+pieni hyvä haltija, joka loihtii esiin satujen ihanuuden. Mutta kun hän
+kertoi Vapahtajan elämästä, loistivat hänen kasvonsa, ja minusta
+tuntui, kuin olisi enkeli tullut huoneeseen. Tätä kaikkea en silloin
+vielä ymmärtänyt; vasta nyt perästäpäin on Maikki tädin kuva ja nuo
+hiljaiset lauantai-illat, jolloin hän tuli meille, muodostunut minulle
+saduksi ja legendaksi, muistoksi, joka liittyy joulukynttiläin loistoon
+ja jouluyön rauhaan ja kaikkeen hienoon ja kauniiseen ja salaperäiseen,
+jota tunsin lapsena. Senvuoksi luulen, että olisi onneksi pikku
+tytöllemme, jos antaisimme hänelle nimen Maikki tädin mukaan..."
+
+Dora oli yhä vielä alla päin.
+
+"Mutta etkö luule että äitisi pahastuu, jos nimitämme tytön Maikki
+tädin, emmekä hänen mukaansa?"
+
+"Sofi" oli rumin nimi minkä Dora tiesi, mutta hädissään esitti hän mitä
+hyvänsä, päästäkseen "Marista".
+
+"En luule", vastasi Eugen luottavasti. "Mutta nytpä muistin jotain,
+jonka olin vähällä unohtaa. Tietysti meidän täytyy antaa tytöllemme
+nimi sekä minun äitini että sinun äitisi mukaan, sehän on samalla
+sinunkin mukaasi. Mutta voidaanhan häntä sanoa Mariaksi."
+
+Dora huokasi -- siinä nyt oltiin! Mikä kauhea valikoima nimiä: Maria
+Sofia Dorotea.
+
+Hän istui hetken aikaa miettien, miten pääsisi tästä pulasta. Hän
+tahtoi niin mielellään tehdä Eugenille mieliksi, hänestä oli Eugenin
+ajatuksessa jotain runollista ja kaunista, mutta hän tahtoi myöskin
+mielellään vapauttaa lapsi parkansa "Marin" nimestä.
+
+Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän löi iloissaan kätensä yhteen.
+
+"Sovitelkaamme, Eugen! Hän saakoon nimensä Maikki tädin mukaan, jos
+vaan sallit, että annamme hänelle nimeksi 'Mai' Marian asemesta. Sehän
+on niin kaunis nimi, ja muistuttaakin enemmän 'Maikkia'."
+
+"Aivan oikein", vastasi Eugen tyytyväisenä, "sehän on ihan kuin Maikki.
+Hyvin hyvä, kultaseni -- sehän on oikein runollinen nimi -- pikku Mai!"
+
+"Ristimmekö hänet siksi?"
+
+"Ristimme! Et olisi voinut keksiä kauniimpaa ja miellyttävämpää nimeä."
+
+Ja he nauroivat molemmat kuin kaksi iloista, onnellista lasta.
+
+Pikku tytön nimeksi tuli siis "Mai", eikä Märta. Dora sanoi, että hän
+oli pieni "kevätkukka", joka oli puhjennut vasta kesäkuussa.
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Huolimatta Eugenin hartaalla mielellä lausumasta toivomuksesta, että
+kestäisi kauan ennenkuin lapsensynnyttäjän valitushuudot jälleen
+kaikuisivat hänen huoneissaan, tapahtui hänen ja Doran avioliiton
+alkuaikoina että perhe melkein joka vuosi lisääntyi, kunnes suuressa,
+ilmavassa lastenkamarissa -- uudessa huoneustossa, jonne he muuttivat
+Main syntymisen jälkeen -- neljän pienen tytön sängyt seisoivat
+rinnakkain.
+
+"Näetkö, me saamme pelkkiä tyttöjä", sanoi Dora leikillään. "Enkö
+olekin hyvä ja kuuliainen vaimo?"
+
+"En tiedä milloinkaan ilmaisseeni vastenmielisyyttä omaa
+sukupuoltani kohtaan", vastasi Eugen myöskin leikillään. "Se on sinun
+harhaluulojasi. Mutta oli miten oli -- olen hyvin tyytyväinen
+tyttöihini, enkä antaisi pois yhtäkään pienistä prinsessoistamme."
+
+Dora parani pian lapsivuoteistaan, kaikki meni hyvin ja säännöllisesti,
+mutta häntä vaivasi yhäti väsymys; se oli luonnollinen seuraus niistä
+hengen ja ruumiin rasituksista, joita hänen niin nuorella ijällä täytyi
+kärsiä. Hänen kuohuva elämänilonsa oli ikäänkuin laimentunut, hänen
+katseessaan oli jotain kaukonäköistä, josta saattoi aavistaa, että
+uusia ajatuksia ja tunteita oli hänessä herännyt.
+
+Myöskin Eugenin ulkonäkö oli vähitellen muuttunut. Onnen kajastus, joka
+hänen avioliittonsa ensi aikoina oli kirkastanut nuo vakavat piirteet,
+oli poissa, hänen silmiensä väliin oli ilmestynyt uusia ryppyjä, ja yhä
+useammin alkoi hänen äänessään olla ärtyisä kaiku.
+
+Hänen kauniista päätöksestään olla koskaan lausumatta Doralle kovia ja
+epäystävällisiä sanoja ei pian ollut paljoakaan jälellä. Kun hän näki
+kodissaan vallitsevan huolimattomuuden, joka lisääntyi sitä mukaa kuin
+perhe kasvoi, ja joka johtui Doran levon tarpeesta ja hänen tavastaan
+antautua haaveiluihin ja toimettomuuteen, koetti hän kyllä hillitä
+kärsimättömyyttään, mutta ei ainoastaan oikeutenaan, vaan vieläpä
+velvollisuutenaankin alati torailla Doralle ja palvelusväelle. Hänelle
+tuli piintyneeksi, lopulta aivan itsetiedottomaksi tavaksi tehdä joka
+päivä muistutuksia, tullessaan aamulla saliin, katseli hän tutkivasti,
+otsa rypyssä ympärilleen, ja iski sitten moitteineen joko Doran tahi
+palvelustytön kimppuun. Ja Doralle tuli yhtä piintyneeksi tavaksi tehdä
+pientä petosta, kierrellä ja valehdella, jotta välttäisi Eugenin
+nuhteet. Vähitellen ja huomaamatta tuli hänelle tavaksi toimia liitossa
+palvelijattarien kanssa; hän vilkuili heihin Eugenin selän takaa eikä
+halveksinut heidän apuaan, kun tuli pelastautua pulasta.
+
+Niin liukuivat he vähitellen ja huomaamattaan harmaaseen
+jokapäiväisyyteen, joka oli täynnä toraa ja tyytymättömyyttä ja
+luottamuksen puutetta; siitä he heräsivät ainoastaan silloin, kun
+tunteet ajoivat heidät intohimoisiin syleilyihin ja hyväilyihin.
+
+"Kunpa kuitenkin koettaisit voittaa väsymystäsi", oli Eugenin tapana
+sanoa, kun Dora aamupäivin usein makasi kahteentoista asti, ja hänen
+äänessään, jonka hän koetti tehdä ystävälliseksi ja huolehtivaksi,
+väreili tukahdutettu viha. "Ei saata olla terveellistä, että joka aamu
+makaa kymmeneen tai kahteentoista, eikä mene koskaan ulos. Kun minä
+ajattelen äitiäni..."
+
+"Kyllä ... kyllä..." keskeytti Dora, peläten että Eugenkin alkaisi
+puhua hänelle paiseista rinnassa ja veritulpista, "kyllä minä koetan."
+
+Ja eräänä aamuna hämmästytti hän miestään tulemalla määräajalla
+aamiaispöytään. Aamupäivällä hän pukeutui kävelypukuun, suuteli pikku
+tyttöjään, Maita, Sonjaa ja Gertrudia, jotka hyppelivät ja visertelivät
+hänen ympärillään, kehoitti heitä olemaan kilttiä sillä aikaa, kun äiti
+oli poissa, meni lastenkamariin ja leperteli pikkuisen yksivuotiaan
+Märtan kanssa, joka lihavana ja punaposkisena makasi korivaunussaan, ja
+lähti sitten ulos.
+
+Päivä oli ihana, ilma tuntui puhtaalta ja virkistävältä; Dora oli
+todellakin kiitollinen Eugenille siitä, että hän oli pakoittanut hänet
+lähtemään ulos. Ja väsymys hävisi, ihme kyllä, hänen kävellessään; hän
+alkoi lopulla tuntea itsensä oikein virkeäksi, ja tuli vihdoin
+ajatelleeksi, että hänen pitäisi mennä vanhaan kotiinsa tervehtimään
+omaisiaan. Hän ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan -- he tiesivät
+kyllä, miten heikko hän oli ollut -- ja oli sentähden hauska ajatella,
+miten iloiseksi he tulisivat nähdessään hänet.
+
+He tulivat todellakin iloisiksi, ja häntä kohtasivat joka
+puolelta tervehdykset ja huudahdukset. "Rakas pikku Truda Vide!"
+"Sydänkäpysemme!" "Pikku Doris!" kuului joka taholta, ja häh sai
+kääntyä puolelta toiselle, ehtiäkseen vastata kaikkiin suuteloihin ja
+rakkaudenosoituksiin. Kaikki häärivät hänen ympärillään; rouva Hjort
+asetti hänet istumaan leposohvalle ja pani tyynyjä hänen selkänsä
+taakse, ja Lisbet levitti peitteen hänen jaloilleen.
+
+"Lepää sinä vaan, rakas Dora", sanoi rouva Hjort huolestuneen
+näköisenä, "lepää, lapsi parkani, siihen on Eugenilla varaa. Tuollaiset
+rasittavat kävelyretket ne juuri tekivät, että minä sain keskeiset."
+
+Dora nauroi. Joka kerran kun hän oli äitinsä luona sai hän kuulla
+"keskeisistä", ja anoppinsa luona "paiseista rinnassa" ja
+"veritulpista".
+
+Rouva Hjortilla oli usein, ja varsinkin Eugenin läsnäollessa, tapana
+painostaa sanaa _parkani_ tavalla, joka huvitti Doraa, mutta joka
+harmitti Eugenia yhtä paljon kuin hänen oman äitinsä selittämättömällä
+äänenpainolla tekemä kysymys: "Mitä sinulle kuuluu, poika parkani?"
+"Kiitos, hyvää, erittäin hyvää", vastasi hän silloin aina niin jäykästi
+ja lyhyesti, kuin olisi hän sensijaan lausunut: "Niin pahaa kuin
+mahdollista." Päin vastoin kuin Dora ei hän ollut vielä kertaakaan
+omaisilleen maininnut epäkohdista kotonaan... Vaikka hän hyvin
+mielellään olisi puhunut jonkun viisaan ja helläsydämisen naisen kanssa
+monista seikoista, joita hän ei itse arvellut ymmärtävänsä, sulkeutui
+hän nyt, kuten aina ennenkin, ylpeästi ja itsepäisesti omaan itseensä.
+Sillä hän tiesi, että jos hän vähimmässäkään myöntäisi oikeiksi ne
+juorut, joita palvelijat jo olivat ruvenneet levittämään, saisi tuo
+lausumatta jäänyt: "emmekö sanoneet sitä?" uutta vauhtia ja leviäisi
+kulovalkean tavoin koko suvun keskuuteen, ja sitten tulisivat hänen ja
+Doran asiat yleiseksi puheenaiheeksi kaikissa perhekutsuissa, ja
+sisaret ja langot ja sisarenlapset -- kaikki tahtoisivat esittää
+mielipiteensä ... ja se ajatus oli hänestä sietämätön.
+
+Dora sensijaan kuvaili häikäilemättä omaisilleen avioelämänsä kaikkia
+yksityiskohtiaan myöten, ja aikaansai siten -- riippuen siitä, millä
+mielellä hän kulloinkin oli -- traagillisia tai koomillisia kohtauksia,
+tavallisesti jälkimäisenlaatuisia. Nauraen kertoi hän kuulijakunnalleen
+Eugenin pikkumaisuudenpuuskista, ja Lisbet antoi kuvaukselle lisäksi
+dramaattista vauhtia.
+
+"Auttakaa, auttakaa!" huudahti hän, hoiperrellen taaksepäin, käsi
+sydämellä, "asessori Blumin aviollinen onni on särkymäisillään -- ei,
+anteeksi, tarkoitin toimituspäällikkö Blumia! Auttakaa!"
+
+"Mitä nyt?" kysyi ukko Penn huolestuneena lehtensä takaa.
+
+"Oi, se on hirveätä ... älä säikähdä, ukkoseni, mutta se on todellakin
+hirveän surullista -- eilen ei ollut sokeria sokeriastiassa, kun herra
+toimituspäällikkö suvaitsi tahtoa siroitella sitä letuilleen! Auttakaa!
+Minä menehdyn mielenliikutuksesta...!"
+
+Ja hän nauroi, ja muut nauroivat mukana. Toisen kerran taas he kaikki
+itkivät ja valittivat, kun Dora kyyneleet silmissä kertoi, miten kova
+ja vaativa Eugen oli häntä kohtaan.
+
+Tällä kertaa ei kuitenkaan puhuttu Doran asioista; ne olivat joksikin
+aikaa siirretyt syrjään, ja koko perhe, molemmat vanhat palvelijat
+siihen luettuina, pohti innokkaasti muuatta tapausta, joka vähän aikaa
+sitten oli sattunut; Lisbet oli rakastunut, eikä, kuten tavallisesti,
+toivottomasti ja fantastisesti, vaan todellakin vastarakkauden
+toivossa. Näistä toiveista piisasi nyt perheellä puhetta; ja innostusta
+ylläpiti Lisbet, joka alituisesti ahdisti kaikkia kysymyksillään. Nyt
+oli hän iskenyt Doraan, ja esitti hänelle kaikki epäilykset ja kaikki
+mahdollisuudet.
+
+"Luuletko todellakin, että hän voi rakastaa minua? Hän sanoi eräänä
+päivänä, että hän ei välitä naisen ulkonäöstä, vaan että liikkeet --
+koko olemus ... sillä hän tietysti tarkoitti minua."
+
+"Tietysti hän rakastaa sinua -- rakastaa äärettömästi -- senhän kuulee
+kaikesta."
+
+"Mutta nenäni, minun nenäni! Oi, että Darwinin on pitänyt keksiä tuo
+perinnöllisyyden laki..."
+
+"Älä ole tyhmä, Lisbet", sanoi Viva, josta oli tullut kirjatoukka,
+joka kävi seminaarissa, käytti nenälaseja ja oli yhtä viisas kuin
+kaikki perheen muut jäsenet yhteensä, "Darwin ei ole 'keksinyt'
+perinnöllisyyden lakia, yhtä vähän kuin Newton on keksinyt
+painolain ... eikä se sitäpaitsi olekaan Darwin..."
+
+"Se ei minua liikuta!" keskeytti Lisbet, "en siedä Darwinia ...
+ajatelkaahan, jos minä nyt ... jos nyt joudun naimisiin, ja minun lapsi
+parkani saavat samanlaisen nenän kuin minäkin -- saavat kärsiä yhtä
+paljon kuin minäkin..."
+
+"Mutta eihän ole sanottu, että käy niin", lohdutti Dora, "eikös hänellä
+ole kaunis nenä?"
+
+"On kyllä erinomainen! Yhtä erinomainen kuin sinun Eugenillasi", sanoi
+Lisbet leikillisesti, katsoen Doraan.
+
+"Mutta mitä hyödyttää hänen kaunis nenänsä, jos hän ei rakastakaan
+minua? Mitä luulet, Kaisa? Sano, Kaisa, luuletko, että hän rakastaa
+minua?"
+
+Ja hän hyökkäsi vanhan Kaisan kimppuun, joka tuli hakemaan vinnin
+avainta.
+
+"Tietysti hän rakastaa ... mitäpä muuta nuoret miehet tekisivät",
+vastasi Kaisa lyhyesti ja päättävästi.
+
+"Tietysti, Lisbet -- tietysti hän rakastaa sinua -- sinä tulet niin
+onnelliseksi -- niin onnelliseksi!" kuului hyväillen ja lohduttaen joka
+taholta. Ja Lisbet antautui hymyillen ja onnellisena kaikenlaisten
+kauniiden unelmien valtaan, ruvetakseen hetkisen perästä jälleen
+moittimaan Darwinia ja valittelemaan perinnöllisyyden lakia. --
+
+Myöskin seuraavana aamuna tuli Dora, Eugenin ihmeeksi, määräajalla
+aamiaispöytään.
+
+"Ajattelehan, Eugen", sanoi hän, kun he olivat istuneet hetken aikaa
+äänettöminä, "Lisbet on nyt täydellä todella rakastunut."
+
+"Vai niin", vastasi Eugen, kohauttaen kulmakarvojaan, "vai niin ...
+enpä juuri ihmettele sitä."
+
+"Jollet välitä siitä sen enempää, niin en kerrokaan..." vastasi Dora
+loukkaantuneena.
+
+"Tietysti minä 'välitän' siitä, rakas Dora", sanoi Eugen nauraen,
+"sanoin vain, etten ihmetellyt sitä. Mitäpä muuta nuoret tytöt
+tekisivät?"
+
+Dora purskahti nauramaan. Eugen ja Kaisa näyttivät tulleen samoihin
+johtopäätöksiin ihmissydämen suhteen.
+
+"Mitä sinä naurat?"
+
+"Oh, en mitään ... kaikkea ... kaikki on niin samankaltaista... Mutta
+jos todellakin välität pikku sisarestasi, niin kerron sinulle..."
+
+Ja hän kertoi vilkkain elein Lisbetin koko historian, kertoi, miten hän
+noin kaksi viikkoa sitten oli tavannut metsässä nuoren opettajan -- se
+oli niin runollista -- Lisbet oli kaatunut ja satuttanut itseään
+hiukan, opettaja oli auttanut häntä, he joutuivat puheisiin ja ... ei
+kestänyt kauan, ennenkuin he huomasivat, miten kiintyneitä he olivat
+toisiinsa. He olivat oikeastaan rakastuneet toisiinsa samana hetkenä,
+kun näkivät toisensa. Hän ei tosin vielä ollut kosinut, mutta eipä
+paljoakaan puuttunut...
+
+"Onhan se hyvin runollista", myönsi Eugen, "mutta eiväthän he voisi
+mennä naimisiin, vaikka hän kosisikin -- millä he eläisivät?"
+
+"Oh, siitä kyllä suoriutuu, kun vaan rakastaa toisiaan..."
+
+"Nyt sinä puhut kuin lapsi, vaikka olet perheenemäntä ja neljän lapsen
+äiti! Mitä luulet meidän taloutemme maksavan?"
+
+"Mutta eihän voi verratakaan -- sinä, jolla on niin suuret vaatimukset,
+ja köyhä opettaja..."
+
+"Niin kyllä, mutta 'köyhä opettaja' ei myöskään tahdo nähdä nälkää..."
+
+Dora vaipui ajatuksiin; hän ei juuri ollut ajatellut asian
+rahallista puolta. Mutta pitikö nyt Lisbetin onnen raueta mitättömien
+raha-asioiden vuoksi? Jotain täytyi tehdä -- hänen täytyi jollakin
+tavoin koettaa auttaa Lisbetiä ... miksi piti hänen ja Eugenin elää
+ylellisyydessä, kun Lisbet parka ei edes voinut mennä naimisiin?
+
+Hän heräsi mietteistään kun Eugen kysyi, joko hän oli syönyt, jonka
+jälkeen he nousivat pöydästä ja suutelivat toisiaan.
+
+Eugen meni lastenkamariin sanomaan hyvästi pikku tytöilleen. He olivat
+jo syöneet aamiaista ja leikkivät parhaillaan suuressa, ilmavassa
+lastenkamarissa, jonne aamuaurinko loi säteitään.
+
+Pikku Maille oli sattunut onnettomuus: hän oli saanut tahran
+esiliinaansa, ja istui nyt lapsenhoitaja-neidin sylissä, joka hieroi
+tahraa pois ja samalla kehoitti Maita olemaan varovaisempi toisen
+kerran. Tällöin tuli neiti, ainakin pikku Main mielestä, olleeksi liian
+innokas liikkeissään, sillä pikku tyttö katsoi häneen lapsellisen
+arvokkaan näköisenä ja sanoi:
+
+"Et saa ravistella isän pikku Maita, kuuletko!"
+
+Julia neiti nauroi; pikku Mai oli hänen, samoinkuin muiden, lemmikki,
+eikä hän suinkaan tahtonut "ravistella" häntä muuta kuin ihastuksesta!
+Eugen, joka seisoi Main vieressä silitellen hänen tukkaansa, kumartui
+hymyillen alas ja suuteli häntä. Pikku tytön kasvoilla oli niin
+rauhallisen vakava ilme; hän oli niin selvillä etuoikeutetusta
+asemastaan, tietäessään olevansa "isän pikku Mai." Sillä pikku Mailla
+oli etuoikeutettu asema kotonaan; hän oli jo äidin kohdussa maatessaan
+se, joka oli määrätty tulemaan lempilapseksi sisariensa joukossa, hän
+oli se, jossa yhtyivät isän ja äidin parhaimmat, hienoimmat
+ominaisuudet. Hänellä oli Eugenin kauniit, säännölliset piirteet ja
+Doran hieno hipiä, ja sama onnellinen sopusointu vallitsi myöskin hänen
+luonteessaan. Hän oli sekä isän että äidin lemmikki -- hän oli tuo
+ihmeellisten aavistusten, tuo suloisten, surumielisten aavistusten
+lapsi, se, joka saa viimeisen ajatuksen illalla...
+
+Toisten pienten tyttöjen ei koskaan juolahtanut mieleenkään tuntea
+kateutta Mai-siskoa kohtaan; heidän mielestään oli Main etuoikeutettu
+asema aivan luonnollinen asia, se oli yhtä luonnollista kuin että Mai
+oli pitkä ja hoikka, Sonja ja Gertrud pyöreitä ja pehmeitä kuin
+lankakerät, ja pikku Märta punainen ja pullea kuin kirsikka. He olivat
+kaikki isän pikku tyttöjä, jotka pitivät hänestä niin hirveästi, ja
+jotka saivat kaikki mitä he tahtoivat, paitsi silloin kun isällä oli
+tuo paha ryppy otsassa, sillä silloin ei saanut mitään; mutta "isän
+pikku Mai" oli isän oma aivan erikoisella tavalla. Ja kun he sitten
+suuriksi tultuaan muistelivat lapsuuttaan, asettivat he aina pikku Main
+erityiseen, salaperäiseen yhteyteen isän kanssa?
+
+Iloisina hyppivät ja visertelivät pikku tytöt Eugenin ympärillä; Märta
+ojenteli kirkuen käsiään, ja Mai vääntäytyi irti Julia neidistä,
+päästäkseen rutistamaan ja syleilemään isää. Eugen katseli heitä
+loistavin silmin ja koetti jakaa suosionosoituksiaan niin
+oikeudenmukaisesti kuin mahdollista. Hänen vakavat, ankarat kasvonsa
+olivat miltei lapsellisen lempeät, kun hän puheli pikku tyttöjensä
+kanssa.
+
+"Isä, leiki vähän kanssamme!" pyysivät he ja vetivät häntä takista ja
+käsistä, "makaa lattialla, että saamme kävellä päälläsi!"
+
+"Ei nyt, lapsukaiseni", sanoi Eugen ja taputti ja hyväili heitä, toista
+toisensa jälkeen, "isän pitää nyt mennä työhön..."
+
+"Mutta iltapäivällä -- lupaatko, isä, että sitten makaat lattialla ja
+olet olevinasi saari, että me saamme kiivetä päällesi?"
+
+Eugen myöntyi auliisti tuohon kummalliseen pyyntöön, ja pikku tytöt
+hyppivät hänen ympärillään ja huusivat: "Oi, miten hauskaa!"
+
+"Hyvästi, pienet kultaseni!" sanoi Eugen, suuteli heitä kutakin ja
+kiiruhti nopein askelin pois.
+
+Kun hän tuli ulos lastenkamarista, saivat hänen kasvonsa jälleen
+vakavan ilmeen -- tänään oli hän melkeinpä ankaran näköinen. Hänessä
+oli herännyt ajatus -- pieni, mitätön ajatus, joka vaivasi ja ahdisti
+häntä kuin tikku silmässä.
+
+Hänen kärsivällisyytensä oli viime aikoina usein joutunut kovalle
+koetukselle kotona vallitsevan epäjärjestyksen, ruoka-aikojen
+säännöttömyyden ja muitten samankaltaisten harmien takia. Mitään
+loistavia koetuksia ei hän tosin ollut kestänyt, hän oli ollut ärtyisä
+ja kiukkuinen, mutta Dora ei myöskään ollut parantanut itseänsä; hän
+oli toisinaan nöyrästi pyytänyt anteeksi ja luvannut parantaa itseään,
+toisinaan oli hän kohdellut häntä synkeällä vaitiololla, joka hänen
+selkänsä takana puhkesi poikamaiseen nauruun.
+
+Tänään oli hänessä herännyt uusi ajatus: jos Dora todellakin rakasti
+häntä, jolleivät hänen tunteensa olleet pelkkää haaveilua, eikö hänen
+silloin pitäisi edes koettaa noudattaa hänen toivomuksiaan? Oliko
+rakkaus vain laulamista ja löpertelemistä -- eikö se milloinkaan
+pakoittanut uhraamaan tapojaan, muuttamaan käsitystään elämästä?
+
+Hänen piti tänään heti päivällisen jälkeen lähteä kokoukseen, ja hän
+olisi senvuoksi mielellään tahtonut syödä ajoissa. Pyysikö hän liikoja,
+kun halusi sitä? Eikö vaimon rakkauden- ja velvollisuudentunnon olisi
+itsestään pitänyt pakoittaa häntä tällaisessa tapauksessa noudattamaan
+miehensä toivomusta?
+
+Hän joutui mitä traagillisimpaan mielentilaan siinä seistessään ja
+järjestäessään papereita salkkuunsa. Hänestä tuntui tällä hetkellä,
+että kaikki oli auttamattomasti hukassa -- oliko Dora edes kertaakaan
+noudattanut hänen toivomuksiaan -- eikö kotona kaikki ollut
+epäjärjestystä, huolimattomuutta, pahaa siivoa... Hän ei löytänyt
+sanoja, millä jatkaa salaisia syytöksiään.
+
+"Tahdon kuitenkin koettaa", ajatteli hän, karkoittaen synkät
+mietteensä, "onhan se niin vähäpätöinen asia ... koko elämä on pelkkää
+kehnoutta ja pikkumaisuutta -- mutta rakkaus, huomaavaisuus, eikö se
+kuitenkin ole jotain, ilmenipä se miten mitättömässä muodossa tahansa?
+Rakastaako hän todellakin -- kykeneekö hän tuntemaan mitään voimakkaita
+tunteita?..."
+
+Näin ajatellen tuli hän Doran luo, joka istui salissa lukien
+aamulehteä.
+
+"Dora", sanoi hän, koettaen puhua tyynesti ja lempeästi, "minun pitää
+tänä iltana mennä kokoukseen klo 6, tahtoisitko senvuoksi laittaa
+päivällisen täsmälleen klo 5:ksi?"
+
+"Kyllä!" vastasi Dora, nostamatta katsettaan lehdestä.
+
+"Niin, mutta ei tavallisella tavalla", sanoi Eugen, ja hänen äänessään
+oli jo terävä sointu, "ei kymmentä minuuttia tahi neljännestuntia liian
+myöhään..."
+
+"Mutta, rakas Eugen -- akateeminen kvartti!" sanoi Dora poikamaisesti,
+"pitääkö minun olla täsmällisempi kuin professorien ja dosenttien? Ei,
+ei, älä suutu, sehän on vain leikkiä -- minusta on hauskaa olla iloinen
+toisinaan ... minä lupaan laittaa päivällisen valmiiksi ajoissa."
+
+Hänen kasvonsa saivat äkkiä hellän ja sydämellisen ilmeen ja hän ojensi
+Eugenille kätensä.
+
+Eugen istuutui hänen viereensä.
+
+"Näetkös, Dora", sanoi hän, ja hänen äänessään oli jälleen entinen
+lempeä kaiku, "olen ehkä liiankin usein puhunut tästä asiasta, mutta
+minusta tuntuu kuin olisi sinun mahdoton ymmärtää, miten suuren arvon
+minä annan säännöllisyydelle ja järjestykselle kodissamme..."
+
+"Kyllä ... kyllä ... Tietysti minä ymmärrän, miten suuren painon sinä
+panet sille, muutenhan olisin ihan tyhmä..." nauroi Dora.
+
+"Ei, sitä sinä et ymmärrä! Jos ymmärtäisit, niin sinä, jos hiukankaan
+rakastat minua, koettaisit järjestää asiat toisin. Minä en ole kova ja
+tyrannimainen, niinkuin sinä ja koko sinun sukusi arvelette ... minä
+olen lapsuudesta asti tottunut järjestykseen ... järjestyksen aisti
+on minussa synnynnäistä ... ja minä kärsin ... kärsin kuin
+väkivallanteosta ... epäjärjestyksestä kodissamme... Dora, etkö
+tahdo koettaa ... ei siksi, että se sinusta on tarpeellista tai
+välttämätöntä, vaan siksi, että tiedät, miten hartaasti minä haluan
+sitä ... etkö tahdo koettaa pitää kotiamme vähän paremmassa
+järjestyksessä, minun tähteni?..."
+
+Hän oli puhuessaan vetänyt Doran luokseen, ja Dora kätki kasvonsa hänen
+rintaansa vasten. Hänen huulensa vavahtelivat ja silmät kostuivat
+pidätetystä naurusta. Eugen oli kaksi kertaa käyttänyt sanaa "kärsin",
+ja millä ponnella! Vaikka hän olisi menettänyt kaksi lastaan, ei hän
+olisi voinut puhua juhlallisemmin...
+
+Dora katsahti ylös kostein silmin, tekeytyen vakavaksi. Eugen ei ollut
+tällä kertaa ensinkään osunut oikeaan. Mahtipontisuus, jolla hän puhui
+niin mitättömistä asioista kuin että päivällinen toisinaan myöhästyi
+tai että joku lasten hameista oli revennyt, oli Doran mielestä
+naurettava. Eikä se ollut yksinomaan naurettavaa, se oli myöskin
+tyrannimaista, että hän aina ahdisti Doraa, vaikka tiesi, miten väsynyt
+ja heikko hän oli. Helppo on miehen pitää parannussaarnoja -- saisipa
+hän itse koettaa, minkälaista taloudenhoito on...
+
+"Kyllä minä koetan", sanoi hän ja naurahti.
+
+Eugen katsoi häneen epäillen ja ihmetellen. Nyt, kuten niin usein
+ennenkin, ei hän oikein tiennyt, mitä Dora tarkoitti. Sanomatta enää
+sanaakaan nousi hän ylös, nyökäytti päätään Doralle ja lähti pois.
+
+"Hän on koomillinen", ajatteli Dora, jäätyään yksin, "hänen olisi
+tosiaankin pitänyt ruveta näyttelijäksi, suuremmoisten osien
+esittäjäksi ... 'kärsin' -- 'kärsin'."
+
+Äkkiä tunsi hän pistoksen omassatunnossaan.
+
+"Koetan joka tapauksessa parantaa itseäni -- koetan olla välittämättä
+Blumin perheen naurettavasta pikkumaisuudesta ... hänelle on järjestys
+elämän kysymys, se on tärkeämpi kuin vaimo ja lapset... Siis pitää
+päivällisen tänään olla valmiina täsmälleen kello 5 -- täsmälleen ...
+täsmälleen."
+
+Ja hän toisteli sitä moneen kertaan, mennessään keittiöön antamaan
+määräyksiään.
+
+Sitten hän meni pikku tyttöjensä luo, jotka ottivat hänet vastaan
+huutaen ilosta, ja riippuivat hänen hameessaan ja käsivarressaan. Hän
+tanssi ja leikki ja lauloi heidän kanssaan -- lauloi heidät pois
+todellisuudesta, satujen taikalinnaan, rinteille ja kukkuloille,
+keskelle kevättä ja päivänpaistetta, lauloi heidät "kesätuulten
+saarelle" ja halki ilmojen, missä tähdet käyvät laitumella kuin pienet
+lampaat ja kuu kaitsee heitä kuin paimen.
+
+"Laula vielä -- laula vielä -- äiti!" huusivat lapset ja pitelivät
+kiinni hänestä, kun hän tahtoi mennä. Ja hän jäi, ja neljännestunti
+toisensa jälkeen kului huomaamatta, ja hän oli saman satutunnelman
+vallassa kuin lapsetkin..
+
+Vihdoin hänet keskeytti telefoonin soitto. Lisbet pyysi -- ei, _käski_
+hänen tulemaan kotiin ... _se_ oli tapahtunut ... muuta ei Lisbetin
+tarvinnut sanoa...
+
+Dora suuteli pienokaisiaan, sanoi, että äidillä oli hyvin tärkeitä
+asioita toimitettavana, määräsi, miten lapset olivat puettavat kävelyä
+varten, ja riensi sitten innoissaan ja uteliaana noudattamaan Lisbetin
+kutsua.
+
+Hän tapasi Lisbetin huolestuttavan hurjan ilon vallassa. Hänen silmänsä
+säihkyivät kuin mustat jalokivet, ja puna hänen poskillaan tuli ja meni
+kuin pilvet tuulien ajamina. Hän ei voinut seista eikä istua yhdessä
+kohdin, hän juoksenteli edestakaisin, hyppi ja heilutti käsiään
+kertoessaan Doralle, miten se oli tapahtunut, miten he olivat seisseet,
+kun hän kosi, mitä hän oli sanonut, miten hän oli tarttunut hänen
+käteensä, miten hän oli ollut puettu j.n.e. loppumattomiin.
+
+"Ajattele, Truda Vide", sanoi hän ja ravisteli ja nipisteli Doraa,
+huolimatta tämän hätähuudoista, "ajattele, että minä tyttö parka tulen
+niin onnelliseksi! Minä, joka luulin, että pitkän nenäni takia saisin
+koko elämäni ijän istua jossain pimeässä nurkassa ja nakerrella mustaa
+leivänkannikkaa, minä saankin istua kunniapaikalla ja syödä mitä
+ihanimpia ruokia. Sääli, sääli kaikkia ihmisparkoja, jotka eivät
+saa sitä! Minä saan rakastaa ... rakastaa ... saan pienen kodin
+hoitaakseni ... voi, miten siistinä minä tulen pitämään sen ...
+jok'ikisen sopen puhdistan ... palvelijaa emme ota ... minä laitan itse
+ruuan ja siivoan ... hänelle! Ja sitten pienokaisia, joita saan
+rakastaa ... rakastaa. Luuletko, että on toista niin onnellista ihmistä
+kuin minä?"
+
+Ei, sitä ei Dora luullut.
+
+Ja onnensa ylenpalttisuudessa alkoi Lisbet tanssia erästä kummallista
+soolotanssiaan. Hän liiteli ympäri huonetta vilkkain elein, kuin olisi
+hän tanssinut satua elämän kevätriemuista -- sitten tulivat liikkeet
+äkkiä pehmeiksi, kiihkeiksi, juhlallisiksi, ikäänkuin hän niitten
+avulla olisi tahtonut tulkita sydämensä syvimpiä tunteita.
+
+Dora vuoroin nauroi, vuoroin itki -- Lisbetissä oli jotain samalla
+kertaa naurettavaa ja liikuttavaa, kun hän tanssi pitkine nenineen ja
+suurine, mustine, säihkyvine silmineen.
+
+"No, Flora Hopper, milloin aiotte mennä naimisiin?" kysyi Dora, kun
+Lisbet lopetti tanssinsa.
+
+"Niin pian kuin mahdollista", huudahti Lisbet huohottaen, "niin pian
+kuin saamme hyysätyksi pari pientä huonetta ja saamme kokoon vähän
+talouskapineita."
+
+Rouva Hjort, joka istui ommellen, huoahti syvään ja merkitsevästi.
+Hän oli, huolimatta siitä, että ennen oli ollut taiteilija,
+perheenjäsenistä ainoa, joka jonkun verran ymmärsi taloudellisia
+asioita.
+
+"En ymmärrä miten saamme kokoon myötäjäiset Lisbetille", sanoi hän
+valittaen, "isällä on ollut niin paljon menoja."
+
+"Kas niin, äiti kulta, älä nyt huolehdi turhia! Saamme me kokoon
+ainakin niin paljon, kuin pöytiin ja tuoleihin tarvitaan! Ja voimmehan
+pahimmassa tapauksessa ottaa pienen lainan, amorteerata ...
+_amorteerata_."
+
+Hän katseli ympärilleen ylpeästi hymyillen ja painosti erityisesti
+viimeistä sanaa, jota hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä käytti.
+
+"2,000:lla kruunulla vuodessa!" sanoi rouva Hjort, huoaten yhtä
+merkitsevästi kuin äskenkin.
+
+"No se nyt ei liene vaikeata! Minusta on 2,000 kruunua koko omaisuus!
+Ajatelkaahan, miten monta viitosta ja kymmenlappua siinä on!"
+
+"Ihan kuin isänsä!" sanoi rouva Hjort. "Hänkin uskoo aina, että kaikki
+riittää ja että kaikki menee hyvin ja että kaikki ihmiset ovat kilttiä
+ja hyväntahtoisia. Mutta hänellä jos kellään on ollut huolia ja häntä
+jos ketään ovat ihmiset pettäneet!"
+
+Tytöt nauroivat. Heillä oli kaikilla isänsä huoleton, hyväntahtoinen
+luonne, ja ankarat varoitukset ja ikävät kokemukset eivät voineet estää
+heitä yhä edelleenkin näkemästä elämää ruusunpunaisessa valossa.
+Lisbetin naimisiinmeno köyhän opettajan kanssa, jolla oli palkkaa 2,000
+kruunua vuodessa, oli heistä kaunis idylli, jota eivät mistään hinnasta
+saaneet häiritä viisastelevat, epäilevät laskelmat.
+
+Ja niin kuluivat tunnit Hjortin perheen puhellessa, juodessa kahvia ja
+neuvotellessa. Äkkiä Dora huudahti ja ponnahti ylös. Salin vanha
+seinäkello löi viisi lyöntiä -- hänhän oli kokonaan unohtanut
+lupauksensa Eugenille!
+
+"Ole aivan huoletta", lohdutti Lisbet, "tuo kello käy neljännestunnin
+edellä."
+
+"Eipäs", väitti Tulla, "se käy neljännestunnin jälessä."
+
+"Kumpi se on, kumpi se on", vaikeroi Dora, pukeutuen hätäisesti,
+"siitähän riippuu kaikki."
+
+"Älä välitä siitä, Doraseni", sanoi Lisbet nauraen, antaen Doralle
+hansikkaat ja lykäten hänet ulos ovesta, "usko sinä vaan, että se käy
+neljännestunnin edellä, siitä on sinulla suurin hyöty. Täällä talossa
+ei kuitenkaan kukaan tiedä, miten paljon kello on."
+
+Ja Dora parka syöksyi suin päin rappuja alas ja kiiruhti henki kurkussa
+kotiansa...
+
+Kellon lyödessä puoli 5 oli Eugen lähtenyt virastostaan, toivossa että
+Dora pitäisi lupauksensa ja laittaisi päivällisen valmiiksi ajoissa.
+Hänen toivonsa ei kuitenkaan ollut varma, ja mitä lähemmäksi hän tuli
+kotiaan, sitä heikommaksi se tuli. Sensijaan hän alkoi tuntea melkein
+traagillista elämään kyllästymistä, ja se tunne lisääntyi, mitä enemmän
+hän ajatteli ristiriitaa, mikä oli mitättömän asian ja sen intohimon
+välillä, jolla hän sitä ajoi. Tosiasia oli -- hän ymmärsi selvästi --
+että tällä hetkellä hänen rakkautensa Doraan oli vaarassa; hän oli
+pannut kaikki yhden toivomuksen varaan, ja jollei Dora nyt ollut
+noudattanut hänen toivomustaan, lanka katkeaisi -- mutta tieto siitä
+teki hänet vielä onnettomammaksi. Hän oli tehnyt pienen, vähäpätöisen
+asian elämänkysymykseksi; tällä hetkellä hänestä oli samantekevä, saiko
+hän päivällistä vai eikö -- hän ei halunnut muuta, kuin todistusta
+Doran rakkaudesta...
+
+Portin edustalla hän kohtasi erään vanhan ystävän.
+
+"Sinäpä olet synkän ja miettiväisen näköinen", sanoi ystävä puoleksi
+huolestuneella, puoleksi leikillisellä äänellä, jolla Eugenin ystävät
+tavallisesti puhuttelivat häntä, kun hänellä oli tuo ilme kasvoillaan.
+"Onko mitään ikävää tapahtunut?"
+
+"Ei", vastasi Eugen lyhyesti, "terveyteni on vain viime aikoina ollut
+huono..."
+
+Ja lausuttuaan vielä muutamia välinpitämättömiä ja valheellisia sanoja
+kulki hän edelleen, huulilla katkera hymy. Miten pientä ja kurjaa elämä
+sentään oli! Miten tuhansin tavoin se veti lokaan ihmisen pyhimmät ja
+jaloimmat tunteet! Mitähän olisi ystävä sanonut, jos Eugen olisi
+kertonut hänelle kaikki ajatuksensa, jos hän olisi sanonut, että jollei
+päivällinen tänään ollut valmiina kello 5, saisi hänen rakkautensa
+kuoliniskun?
+
+Hermostuneena ja kiihdyksissä juoksi hän rappuja ylös. Siellä tuli
+häntä vastaan eräs nainen, joka hitaasti kulki hänen ohitsensa, ja hän,
+joka tavallisissa oloissa oli kohteliaisuus itse, sai nyt suurella
+vaivalla hillityksi itseään sen verran, että noudatti tavallisia
+kohteliaisuuden sääntöjä kohdatessaan naisen. Mutta juuri kun hän
+tarttui oveen avatakseen sen ja Dora ja koti ja lapset muistuivat hänen
+mieleensä, tuntui hänestä, että kaikki valkeni. "Miten paha ja
+epäluuloinen minä sentään olen", ajatteli hän, "miten synkältä kannalta
+otan kaikki asiat! Miten voin luulla, että vaimoni ei tekisi, mitä niin
+hartaasti olen pyytänyt, täytyyhän hänen ymmärtää, miten suuren
+merkityksen olen pannut tuohon näöltään niin vähäpätöiseen asiaan. Oi
+niin, varmasti olen tehnyt paljon vääryyttä Doraani kohtaan."
+
+Ja tuuditettuaan pelkonsa uneen sisällisten yksinpuhelujensa avulla,
+avasi hän melkoista keventyneemmällä mielellä oven ja astui sisään. Hän
+oli todellisen mielenliikutuksen vallassa; hän ikävöi kiihkeästi,
+innokkaasti, niinkuin lapsi ikävöi joululahjoja, että päivällispöytä
+olisi katettu ja Dora tulisi häntä vastaan iloisena ja ystävällisenä.
+Hän halusi niin mielellään tällä hetkellä tuntea ainoastaan rakkautta
+vaimoaan kohtaan. Hän otti hitaasti päällysvaatteet päältään, hitaasti
+meni hän omaan huoneeseensa -- tietämättään tahtoi hän antaa Doralle
+aikaa tulla valmiiksi. Viittä minuuttia yli viiden tahtoi hän astua
+saliin -- ei ennemmin -- hän ei tahtonut pyytää liikoja. Nyt hän katsoi
+kelloa kymmenennen kerran -- kolme ... neljä minuuttia yli -- nyt oli
+aika tullut.
+
+Hän meni salin läpi ruokasaliin ja pysähtyi kynnykselle, otsa rypyssä.
+Pöytä ei ollut edes katettu.
+
+Hänen kasvonsa jäykistyivät. Kaikki synkät, katkerat ajatukset
+heräsivät jälleen hänessä. Dora oli parantumaton ... vailla
+lujuutta ... ja sellainen oli hänen rakkautensakin; se oli pelkkää
+leikkiä, löpertelyä, eikä mitään muuta. Hänestä tuntui, että hänen
+avioliittonsa nyt muuttui taisteluksi, jossa hänen vain tuli koettaa
+pitää ohjakset tiukalla.
+
+Hän meni keittiöön ja kysyi tuimasti, miksi ei pöytä ollut katettu.
+
+"Herra varjelkoon!" huudahti palvelustyttö säikähtyneenä, "onko kello
+jo niin paljon?..."
+
+Ja hän syöksyi sisään ja alkoi kiireimmän kautta kattaa pöytää. Hän oli
+puhdistanut hopea-astioita ja sen ohessa kokonaan unohtanut ajan kulun.
+
+Samassa soitti joku ovikelloa rajusti, ja kun Eugen avasi oven, seisoi
+Dora ulkopuolella, punaisena ja huohottaen.
+
+"Rakas Eugen, anna anteeksi", pyysi hän itku kurkussa, kiskoessaan
+vaatteita päältään, "olen juossut läkähtyäkseni ... kellot kotona
+kävivät väärin..."
+
+"Sen kyllä uskon", sanoi Eugen kuivasti, "mutta nyt ei sinun enää
+tarvitse kiirehtiä, minä menen ulos syömään, kuten näet."
+
+"Oi, Eugen, älä ole niin paha minulle," huudahti Dora, ja kyyneleet
+tulvahtivat hänen silmistään, "näethän, että kaikki on jo valmista...
+Rakas, Eugen ... rukoilen sinua, älä rankaise minua niin kovasti..."
+
+Ja hän ojensi rukoillen häntä kohti kätensä.
+
+"Minulla ei ole halua syödä kotona", sanoi Eugen väsyneesti,
+"sitäpaitsi voitan aikaa tällä tavoin. Hyvästi."
+
+Dora pyysi ja rukoili, mutta ei saanut ankaraa ilmettä häviämään hänen
+kasvoiltaan. Hän otti sanaa sanomatta hattunsa, nyökähytti kylmästi
+päätään Doralle ja lähti pois.
+
+"Oi, että voit lähteä luotani noin ... että voit saattaa minulle
+sellaisen surun", vaikeroi Dora, ja vaipui itkien tuolille.
+
+Sinä iltana sai hän yksinään itkeä monta katkeraa kyyneltä, sillä
+ensimäisen kerran heidän avioliittonsa aikana ei Eugen tullut kotia
+ennenkuin myöhään yöllä.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Näytti siltä, kuin tuona onnettomana päivällishetkenä paras ja hienoin
+Eugenin rakkaudesta Doraan olisi ijäksi hävinnyt. Dora ei enää saanut
+samaa valtaa hänen ylitsensä kuin ennen, hän ei enää nauranut hänen
+lapsellisille kujeilleen, hän ei enää pyytänyt häntä laulamaan,
+ja kun Dora ponnisteli tullakseen ahkeraksi ja säntilliseksi, Eugen
+ainoastaan epäilevästi hymyili. "Ne ovat oikkuja", ajatteli hän,
+"tänään hänen pistää päähänsä olla ahkera perheenemäntä, huomenna hän
+on jotain muuta." Hän oli taistellut viimeiseen asti luontaista
+synkkämielisyyttään vastaan, hänen rakkautensa oli pakoittanut häntä
+luottamaan tulevaisuuteen; mutta nyt hän heitti kaiken taistelun ja
+antautui toivottomuuden valtaan. Doran viat esiintyivät hänelle
+selvinä, jopa suurennettuina, ja hän ajatteli toivottomana
+tulevaisuutta. Sekasortoinen, huonosti hoidettu koti, huonosti
+kasvatetut lapset, riitaa ja toraa, hän itse kivuloinen ja ennen
+aikojaan vanhentunut, ja kaiken tämän keskellä Doran huoleton,
+ärsyttävä iloisuus -- sellaista tulevaisuutta hän alati kuvitteli
+mielessään...
+
+Eugenia kohtasi tänä syksynä toinenkin suuri suru: hän menetti isänsä.
+Kauppaneuvos oli tosin lähes 80 vuoden ikäinen ja oli viime aikoina
+ollut hyvin raihnainen, mutta siitä huolimatta saattoi hänen kuolemansa
+koko suvun musertavan raskaan mielialan valtaan. Siinä määrin oltiin
+kiinnytty vanhoihin sukutapoihin, oltiin ikäänkuin kietouduttu
+vanhoihin perhetraditsiooneihin, joita ei koskaan oltu järkytetty:
+sunnuntaipäivällisiin isoisän ja isoäidin luona, visseihin tiettyihin
+joulu- ja syntymäpäivälahjoihin, kesäoleskeluihin Blombackassa,
+uudenvuodenkäynteihin määrätyllä kellönlyönnillä j.n.e. että kaikki,
+vieläpä lapsetkin, ihmettelivät, miten muutos ollenkaan saattoi olla
+mahdollinen. Ja kun suvun jäsenet isoisän kuoleman jälkeen kokoontuivat
+rouva Blumin luo, naisilla mahdollisimman paljon kallista suruharsoa
+puvuissaan, vallitsi koko seurassa sellainen suruharsotunnelma, ettei
+edes ukko Dufva uskaltanut häiritä sitä juoruillaan ja puheillaan ruuan
+hyvyydestä ja teen oivallisuudesta.
+
+Eugeniin näytti isän kuolema kovasti koskeneen. Ensiksi suri hän
+todellakin vainajaa, jota hän oli vilpittömästi rakastanut, toiseksi
+oli hän siksi velvollisuudentuntoinen, että hän surunauha hatussa ja
+takinhihassa olisi ollut surullisen näköinen tunteistaankin huolimatta,
+ja kolmanneksi oli hänestä tähän aikaan mieluista saada ulkonainenkin
+pätevä syy synkkämielisyyteensä.
+
+Dora koetti hellästi lohduttaa häntä eikä voinut ymmärtää, miksi hän
+niin välinpitämättömänä otti vastaan hänen hyväilynsä. Noina surun
+hetkinä, kun hän näki Eugenin kalpeana ja kyyneleet silmissä seisovan
+isänsä ruumisarkun ja avatun haudan ääressä, unohti hän kokonaan heidän
+välillään vallinneet erimielisyydet, ja tunsi ainoastaan rakkauden
+myötätuntoa.
+
+"Älä sure niin, armaani, älä sure niin kuin ne, joille ei toivoa ole",
+kuiskasi hän lapselliset kainosti, hyväillen Eugenin kättä.
+
+Mutta Eugen ei tarttunut hänen käteensä, ja katse, jonka hän loi
+häneen, oli välinpitämätön, melkeinpä kylmä.
+
+"Kun rakastettu ja kunnioitettu isä kuolee, on luonnollisin tunne syvä
+ja pysyvä suru", vastasi hän juhlallisesti. --
+
+Ja Dora vetäytyi loukkaantuneena hänestä, ihmetellen, miksi Eugen oli
+niin suuresti muuttunut --
+
+Perheen jäsenten kesken pohdittiin kauan kysymystä, missä ja miten
+joulua tänä vuonna oli vietettävä. Isoäiti sanoi tosin joka kerran, kun
+oli kysymys siitä, että hän ei ensinkään tahtonut viettää sitä --
+nuoren väen suureksi säikähdykseksi, joka luuli sen merkitsevän
+kieltäytymistä joululahjojen antamisesta -- mutta lopuksi päätettiin,
+että isoäiti viettäisi joulua Bergenstiernan luona ja Eugen perheineen
+kotonaan. Dora tahtoi silloin kutsua vanhempansa ja sisaruksensa
+heille, ja huolimatta siitä, että Eugen ei olisi tahtonut niin paljon
+väkeä jouluillaksi, sai hän tahtonsa ajetuksi läpi.
+
+Sekä Eugenilla että Doralla oli paljon joululahjoja ostettavana. Mutta
+sensijaan että Dora vielä viime hetkenä riensi paikasta toiseen
+saadakseen kokoon mitä tarvitsi ja valvoi öitä saadakseen työnsä
+valmiiksi, oli Eugen jo aikoja sitten ostanut kaikki lahjansa, pannut
+ne paketteihin, lakannut ja varustanut ne värsyillä, jotka hän oli
+sommitellut kulkiessaan virastoonsa ja sieltä takaisin. Ei puuttunut
+enää kuin muutamia lahjoja lapsille. Isän ja äidin oli tapana
+jouluaaton edellisenä päivänä mennä ostoksille yhdessä, ja silloin
+saivat pienokaiset ilmaista, mitä he kaikkein hartaimmin halusivat.
+Huutaen ja nauraen hyppelivät he isän ympärillä, kiipesivät hänen
+syliinsä ja kuiskuttivat pienet salaisuutensa hänen korvaansa.
+"Pikkuinen", joka ei ollenkaan välittänyt vuoroista eikä arvoasteista,
+huusi lakkaamatta innoissaan: "pikkuinen tahtoo pienen porsaan,
+pikkuinen tahtoo pienen porsaan!"
+
+"Sen sinä saat", vastasi Eugen ja suuteli häntä nauraen. Nyt oli synkkä
+ilme hänen kasvoiltaan hävinnyt, hän oli melkein yhtä onnellisen
+näköinen kuin kirkuvat pienokaiset hänen ympärillään.
+
+"Entäs pikku Mai, mitä sinä tahdot?" kysyi Eugen, pannen pois
+"pikkuisen" ja ottaen Main syliinsä.
+
+Mai tuli hyvin vakavan näköiseksi. Hän rypisti otsaansa ja katsoi
+miettien eteensä, sitten hän kietoi kätensä Eugenin kaulaan ja sanoi
+hitaasti ja selvästi:
+
+"Isän pikku Mai tahtoo pienen oravan."
+
+"Minkälaisen?" kysyi Eugen yhtä vakavalla ja toimessaan kuin pikku
+tyttökin.
+
+"Sellaisen kuin Karinin ... sen pitää istua oksalla ja sillä pitää olla
+hyvin suuri häntä, joka on pystyssä näin..."
+
+Ja Mai kohotti pieniä käsivarsiaan näyttääkseen, miten suuren oravan
+hännän piti olla.
+
+Eugen hyväili tyttöstä ja katseli vähän aikaa vaijeten hänen hienoja
+piirteitään. "Sinä pikkuinen", ajatteli hän, ja hänen omat kasvonsa
+saivat niin lempeän ja lämpimän ilmeen, "sinä opetat vielä kerran
+isääsikin tulemaan paremmaksi ... sinä sulatat kaiken kovan ja katkeran
+minussa..."
+
+Ja hän suuteli vielä kerran lasta, ennenkuin tämä lapsellisen
+innokkaasti vääntäytyi irti hänen sylistään ja juoksi sisariensa luo,
+jotka huutaen ja nauraen tavoittelivat kääröä, jota Dora, yhtä
+vallattomana kuin hekin, piteli korkealla ilmassa.
+
+Eugen teki todellakin kaiken voitavansa hankkiakseen pikku Maille
+kauniin oravan, jolla oli suuri häntä. Ensin hän meni Bergenstiernan
+luo, saadakseen tietää, mistä Karinin orava oli ostettu, sitten hän
+meni heidän mainitsemaansa puotiin, ja kun kaikki oravat sieltä olivat
+loppuunmyydyt, lähti hän kulkemaan puodista puotiin, katua ylös, toista
+alas, hankkiakseen yllämainitun leikkikalun. "Rakas Eugen, meillä ei
+ole aikaa", sanoi Dora monta kertaa, ja kun Eugen ei hellittänyt, erosi
+hän hänestä ja antoi hänen yksinään hakea vaikeasti löydettävää otusta.
+Ja Eugen jatkoi vaellustaan monta tuntia, myöhään iltaan saakka. Hänen
+täytyi melkein nauraa itselleen -- mutta kun hän ajatteli tuota
+suloista, säteilevää lapsen hymyä, ei mikään työ tuntunut hänestä liian
+suurelta. Vihdoin näki hän eräässä ikkunassa juuri sellaisen oravan,
+josta Mai oli puhunut, oikean pienen täytetyn elukan, pitkähäntäisen,
+joka istui oksalla. Melkein vavisten innosta kiiruhti hän sisään, osti
+leikkikalun ja lähti sitten kotiin aarteineen. Miten iloiseksi hän
+tulisikaan, pikku Mai -- miten kiihkeästi hänen pienet kätösensä
+tarttuisivatkaan oravaan ja miten hänen silmänsä loistaisivat ... hän
+näki kaiken sen elävästi silmäinsä edessä.
+
+Jouluaatto oli meluisa ja rauhaton. Doralla oli suuri vastaanotto; hän
+oli kutsunut luokseen suuren joukon köyhiä, joille hän jakeli lahjoja
+ja rahaa. Koko aamupäivän oli keittiö täynnä väkeä, ihmisiä tuli ja
+meni, Dora ja Julia neiti ja palvelijattaret juoksentelivat
+edestakaisin pakettien ja leipien kanssa ja lapset kävivät kyökin
+ovelta tirkistelemässä. Ja kattilat kiehua porisivat liedellä ja ilma
+oli niin täynnä iloista puheen sorinaa, kiitoksia, siunauksia, naurua
+ja huudahduksia, kuin kaunis kesäpäivä on täynnä kukkien tuoksua ja
+hyönteisten surinaa.
+
+Mutta seuraus tästä kaikesta oli, että kun Eugen päivällisen aikaan
+tuli kotiin, oli kuusi koristamatta, Doralla viimeinen lahjansa
+valmistamatta, ja päivällinen oli tavallista enemmän myöhästynyt.
+
+"Kuinka kumman lailla saamme kaikki valmiiksi ajoissa?" ihmetteli
+Eugen. "Vieraat tulevat kello kuusi, ja nyt on kello jo yli viiden."
+
+"Saamme kyllä, aivan varmasti saamme", vastasi Dora toivehikkaasti.
+
+Eugen ei enää virkkanut mitään, vaan lähti omaan huoneeseensa
+laittamaan kääröön viimeisiä lahjojaan. Hänen oli mahdoton voittaa
+vastenmielisyyden tunnetta, joka hänet valtasi, kun hän näki kodissaan
+vallitsevan epäjärjestyksen. Hän muisti erinomaisen järjestyksen
+lapsuudenkodissaan, joulukuusen, jonka jo päivää ennen koristivat
+lapset ja palvelijat, ylhäisen hiljaisuuden, jonka rinnalla lasten ilo
+tuntui vieläkin suuremmalta, ja säännölliset, horjumattomat tavat,
+joita kaikki noudattivat, mutta jotka eivät vaivanneet ketään. Ja
+täällä, hänen kodissaan, mikä huolimattomuus, mikä epäjärjestys
+kaikkialla!
+
+Huolimatta Doran vakuutuksesta ei mikään ollut valmista, kun Hjortin
+joukko saapui, vaikkakin he, tapansa mukaan, tulivat puolta tuntia yli
+määräajan.
+
+He tulivat, mukanaan monta koria täynnä joululahjoja. Eugen oli
+ihmeissään, kun näki toisen korin toisensa jälkeen kannettavan sisään,
+ja uskalsi vihdoin epäillen kysyä, eikö tässä ollut jokin erehdys. Ei
+toki, ne olivat kaikki Hjortin herrasväen -- kolme koria täynnä
+joululahjoja, jotka olivat käärityt sanomalehtipaperiin ja varustetut
+mikä pitemmällä, mikä lyhemmällä värssyllä. Joulu teki kaikki Hjortin
+perheen jäsenet jälleen lapsiksi; lahjojen arvo ei merkinnyt mitään,
+niitä piti vain olla mahdollisimman paljon, ja kaikkien piti olla
+varustetut värssyillä.
+
+Kaikki olivat säteilevän iloisella tuulella; ukko Penn "kehräsi"
+tyytyväisyydestä, kuten Lisbet sanoi, rouva Hjort oli hiukan
+hellämielinen, kuten aina suurina juhlina, enot ja tädit leikkivät ja
+riehuivat lasten kanssa ja huuto ja nauru ja meteli kaikui koko
+talossa. Nyt oli joulukuusi valmis ... nyt piti Doran soittaa ... ja
+nyt tanssimaan ... hurraa, hurraa! Tuskin voitiin olla hiljaa sen
+verran että saatiin tee juoduksi ja Eugen vanhan tavan mukaan luki
+joulukertomuksen ja alotti jouluvirren, jonka aikana palvelijattaret
+tulivat sisään ja ottivat osaa lauluun.
+
+Nyt oli se, jota lapset ja nuoriso oikeastaan pitivät vain
+alkuvalmistuksena, toimitettu, nyt alkoi itse jouluaatto, s.o. kaikki
+tulivat saliin, tunnelma kohosi huippuunsa, lapset huokailivat ja
+saattoivat tuskin hengittää ihastuksesta, isä istui mukavaan tuoliin,
+korit lahjoineen tuotiin hänen viereensä ja nyt ... nyt avattiin
+ensimäinen käärö!
+
+Ja sitten alkoi lahjoja tulvia ilon- ja riemunhuudahdusten, naurun
+ja kiitosten kaikuessa joka taholta. Hjortien sanomalehtipaperia
+karttui lattialle yhä enemmän; Eugenia harmitti lahjojen huolimaton
+kääröön-pano; hänestä oli vastenmielistä tarttua tahraiseen paperiin,
+eikä hän voinut nauraa kaikille runon muotoon pannuille tyhmyyksille,
+jotka seurasivat lahjoja; mutta hän alistui kohtaloonsa ja käyttäytyi
+koko ajan moitteettoman kohteliaasti.
+
+Varsinkin Lisbetillä oli erinomainen taito keksiä joululahjavärssyjä ja
+ostaa huokeita joululahjoja. Hän oli huutokaupasta ostanut muutamia
+vaivaisia maustepurkkeja, ja ne hän nyt lahjoitti Doralle, kaikki
+varustettuina kurjilla värssyillä, esimerkiksi:
+
+    "Kun panet tähän purkkiin neilikkaa,
+    Niin ilosta saat huutaa: hei, likka!"
+
+Lisbetin värssyt herättivät ilmeisen typeryytensä takia kuulijoissa
+naurua ja vilkasta kättentaputusta, jotka niiden tekijä otti vastaan
+kainosti ja tyytyväisenä hymyillen, luoden samassa pelokkaan katseen
+Eugeniin, joka jäykkänä ja juhlallisella äänellä luki ne.
+
+Näiden yksinkertaisten lahjojen jälkeen tulivat Eugenin melkein
+peloittavan kallisarvoiset lahjat, käärittyinä hienoon paperiin, jolle
+Lisbet tuskin olisi uskaltanut kirjoittaa, lakattuina ja varustettuina
+suurella punaisella sinetillä ja pitkillä kaunissointuisilla säkeillä,
+jotka olivat niin taitavasti ja huolellisesti somitellut, kuin olisivat
+ne aijotut kilpakirjoituksiksi Ruotsin akatemialle. Lisbetiin tämä
+täydellisyys vaikutti melkein masentavasti; hän ihmetteli vain, mitä
+sitten tehtäisiin, kun Eugen oli lukenut värssynsä, hän katseli
+pelokkaasti ympärilleen ja pani kätensä ristiin, kuin olisi hän ollut
+kirkossa. Samalla hän varovasti veti jalallaan luokseen tuota hienoa
+käärepaperia, ja otti sen ylös ja pisti taskuunsa.
+
+Äkkiä kuului kaikuva riemuhuuto:
+
+"Oravani, oi, oravani!"
+
+Ja Mai tarttui molemmin käsin kauniiseen oravaan, jota Eugen
+leikillisen hitaasti veti esiin käärepapereista. Sitten hän painoi sen
+rintaansa vasten ja suuteli sitä, ja sitten hän suuteli isäänsä.
+"Kiitos, kiitos, rakas isä kulta!"
+
+Lisbet katseli ihmetellen Eugenia. Hänen jäykät kasvonsa olivat
+ikäänkuin muuttuneet, ne loistivat onnesta ja rakkaudesta, ja silmät
+olivat kyynelistä kosteat. "Mitä ihmettä", ajatteli hän itsekseen,
+"amiraali itkee!"
+
+"Pikkuisen" porsas, Gertrudin kuvakirja ja Sonjan nukke otettiin
+vastaan yhtä suurella riemulla; sitten rupesi "pieniä" lapsia
+nukuttamaan ja heidän piti mennä maata, mutta Mai, joka oli jo suuri
+tyttö, kokonaista kuusi vuotta, sai olla ylhäällä illalliseen asti.
+Sitten piti hänenkin mennä nukkumaan, mutta sitä ennen hän vielä kerran
+rutisti Eugenia ja kuiskasi: "Kiitos, isä kulta, oravasta!" Mennessään
+lastenkamariin hän yhäti piti oravaa painettuna rintaansa vasten, ja
+kun Julia neiti riisui hänet, oli orava tuolilla hänen vieressään.
+Sänkyyn päästyään hän tahtoi oravan viereensä, ja siinä se sitten
+nukkui koko yön hänen rinnallaan.
+
+Kun kaikki korit vihdoin olivat tyhjät ja illallinen lipeäkaloineen ja
+puuroineen ja manteleineen puurossa oli syöty ja Hjortin hilpeän
+perheen lähdettyä viimeisten askelien kaiku portaista oli hävinnyt,
+huokasi Eugen ja ojenteli itseään.
+
+"Mitä nyt, Eugen? Miksi et ole iloinen?" kysyi Dora ystävällisesti.
+"Meillähän on ollut niin hauskaa, niin hauskaa."
+
+Ja hänen kasvonsa säteilivät lapsellista iloa.
+
+"Olen vähän väsynyt", sanoi Eugen kylmästi hymyillen, "olen avannut
+vähintäin pari sataa kääröä ja lukenut yhtä monta nerokasta
+runonpätkää. Se kysyy jo voimia."
+
+Kun hän tuli omaan huoneeseensa, pysähtyi hän ikkunan ääreen, siirsi
+syrjään ikkunaverhon ja seisoi hetkisen katsellen ulos rauhalliseen,
+tähtikirkkaaseen talviyöhön. Niin kyllä, heillä oli ollut "hauskaa",
+kuten Dora sanoi, riemu ja ilo ja rakkaus ja kiitollisuus oli kutonut
+satuloistetta heidän jouluaattonsa ympärille, mutta -- miten tyhjältä
+hänestä tuntui kaikki! Miten arka olikaan tuo pieni kipeä kohta tuolla
+sydämen syvimmässä... Hän alkoi pelätä itseään; hän huomasi, että
+surumielisyys, joka hänessä oli ollut, aina ensimäisestä katkerasta
+nuoruudensurusta asti, mutta jonka Doran rakkaus oli karkoittanut,
+alkoi jälleen kohottaa päätään, hän tunsi niin hyvin kaikki vanhat
+oireet...
+
+Vastapäätä olevan talon yläpuolella loisti suuri, kirkas tähti. Hän
+seisoi katsellen tähteä -- hänestä oli tuossa lempeässä, säteilevässä
+valossa jotain tuttua ... jotain, joka nosti rakkauden ja hellyyden
+kyyneleet hänen silmiinsä... Niin, se muistutti pikku Main silmiä,
+hänen suuria, tumman kirkkaita lapsensilmiään.
+
+Ja hänet valtasi äkkiä kummallinen tuskan ja yksinäisyyden tunne,
+kaipaus tuonne, tuon kirkkaan tähden luo, joka loisti kaukana ikuisissa
+korkeuksissa, jonne hänen ajatuksensa ei löytänyt tietä...
+
+Mutta pikku Mai uinaili tuolla sisällä tyynenä ja rauhallisena, nähden
+kauniita jouluyön unia.
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Kun Doran lapsivuoteet joksikin aikaa lakkasivat, tuli hän vähitellen
+jälleen entiselleen, hänen väsymyksensä hävisi, hänen laulunsa sai
+entisen raikkautensa, hänen ruumiinsa entisen joustavuutensa. Tämän
+jälleen saavutetun nuoruudeninnon mukana sai hän ikäänkuin uutta
+elämänhalua. Hänen lapsellinen nautinnonhimonsa ja romanttinen
+toiminnanhalunsa, jotka liian aikainen raskas työ oli laimentanut,
+heräsivät jälleen kaksin verroin voimakkaampina. Hän tahtoi huvitella,
+hän tahtoi laulaa, tanssia, olla ihmisten joukossa, puhella, vaihtaa
+ajatuksia, "elää elämää", kuten hänen säteilevä, innostunut
+lapsenkatseensa näytti sanovan.
+
+Tämä muutos ei herättänyt Eugenissa iloisia tunteita. Kun hän näki
+Doran kuumeisen levottomuuden, ikävöi hän melkein sitä aikaa, jolloin
+hän mieluimmin lepäili puolinukuksissa sohvalla. Mitkä äärimmäisyydet
+koskettavatkaan toisiaan naisen luonteessa! Kohtuutta ... malttia ...
+sitä ei ole, heidän täytyy joko nukkua tai tanssia, itkeä tai nauraa --
+tasainen tyyni työteliäisyys, säännöllinen arkituuli on heille
+mahdotonta. Hän koetti, niin paljon kuin voi, hillitä Doran vilkkautta,
+mutta hän ymmärsi hyvin, että hän siten vain jännitti jousta
+kireämmälle. Doran koko olemus, hänen nuoruudenvoimaa uhkuva ruumiinsa,
+hänen häikäisevä hipiänsä ja säteilevät silmänsä, se oli kuin
+kevätpuro, jonka täytyy päästä eteenpäin, kuohua yli kivien, tunkeutua
+maahan -- jos sitä yhdellä taholla kohtaa este, hakee se tietä
+toisaalla.
+
+"Rakas, hyvä Eugen", sanoi hän eräänä päivänä, kietoen kätensä Eugenin
+kaulaan ja katsellen häntä lumoavasti hymyillen, "saammeko pitää
+tanssiaiset? Täytyyhän meidän kuitenkin pitää kutsut seurapiirillemme,
+ja tanssiminen on niin hauskaa!"
+
+"Tanssiaiset", toisti Eugen, irroittaen Doran käsivarret kaulastaan,
+"minkätähden me pitäisimme tanssiaiset? Me, vanha pariskunta, jolla on
+neljä lasta kasvatettavana?"
+
+"Olenko minä todellakin 'vanha'?" Dora hymyili ja asettui hänen
+eteensä, kädet levällä ja pää hiukan keikailevasti taivutettuna
+taaksepäin.
+
+"Et", vastasi Eugen, välittämättä vähääkään hänen kiemailustaan, "mutta
+olet onnettomuudeksesi joutunut naimisiin vanhan miehen kanssa. Ja
+toistaiseksi määrää vielä mies, mitä hänen perheessään tapahtuu. Äitini
+ei ollut vanhempi kuin sinäkään, kun hän joutui naimisiin, ja hän..."
+
+"Tiedän, tiedän", keskeytti Dora nauraen ja kärsimättömänä, "mutta hän
+onkin täydellinen nainen, minulta raukalta et toki voine vaatia
+samaa..."
+
+"En, en vaadikaan, sen voin sinulle vakuuttaa, en lähimainkaan. Mutta
+sinä et kuitenkaan ole enää aivan nuori, ja sinun tulee sen vuoksi edes
+jossain määrin ymmärtää elämää. Naiset, jotka, kuten sinä, varhain
+saavat tuntea äidin onnea -- jota toiset naiset usein koko elämänsä
+ajan ikävöivät -- saavat kenties ostaa sen onnen uhraamalla jotain
+muuta. Myönnän kyllä, että uhri tässä tapauksessa on suunnaton, mutta
+sitä ei voi auttaa. Sen, jolla on neljä lasta ja suuri talous
+hoidettavana, tulee ajatella muuta kuin tanssiaisten pitämistä."
+
+Hän puhui leikillisellä äänellä ja nipisti Doraa piloillaan poskesta,
+mutta kaiken tämän alta kuuli Dora selvästi hänen sanoissaan piilevän
+harmin.
+
+Hän ei vastannut mitään; hän vetäytyi syrjään ja ajatteli, että Eugen
+oli itsekäs, kuten kaikki, jotka Blumin nimeä kantoivat. Sentähden että
+hän oli vanha ja elämään kyllästynyt, tanssittuaan ja huviteltuaan koko
+nuoruutensa ajan, pitäisi hänenkin, Doran, nyt olla vanha ja elämään
+kyllästynyt. Eugenin olisi pitänyt saada kokea, hänenkin, miltä tuntui
+kokonaisen kuuden vuoden ajan, koko nuoruutensa ajan, olla kytkettynä
+lapsiin, synnyttää lapsia ja imettää heitä! Ehkäpä hänkin silloin
+hiukan vähemmän mahtipontisella tavalla puhuisi velvollisuuksista,
+"elämän vakavuudesta" ja "äidinonnesta".
+
+Eugen ei näyttänyt kuitenkaan olevan aivan ehdoton vaatimuksissaan. Hän
+ei tosin suostunut tanssiaisten pitämiseen, sillä hän inhosi sellaisia
+huvituksia, mutta asiata enemmän pohtiessaan hän tuli siihen
+johtopäätökseen, että juuri siksi, että Dora "onnettomuudekseen" oli
+joutunut naimisiin vanhanpuoleisen miehen kanssa, häntä ei tullut
+pakoittaa kaikessa hyväksymään miehensä epäilemättä jossain määrin
+synkkää elämänkatsomusta. Hän ei siis estänyt Doraa, hän salli hänen
+huvitella, käydä teattereissa, konserteissa, kutsuissa, vieläpä salli
+hänen toisinaan "elähyttää" heidän illalliskutsujaan muutamilla
+satunnaisilla tansseilla. Mutta nämä uhraukset, jotka perustuivat
+viisauteen eivätkä rakkauteen, eivät tuottaneet hänelle iloa; hänen
+mielensä oli raskas ja hänen esiintymistapansa kylmä ja jäykkä;
+ainoastaan silloin, kun hän oli yhdessä pikku tyttöjensä kanssa, tuli
+näkyviin se, mikä hänessä oli hellää ja lempeää.
+
+Dora ei kuitenkaan etsinyt yksinomaan huvituksia. Hänen vilkasta
+mieltään kiinnittivät useat muutkin asiat, yhdistykset, esitelmät,
+kaikenlaiset yleiset, vieläpä valtiollisetkin kysymykset. Hänestä oli
+hauskaa keskustella, esittää itsenäisiä, mielikuvitusrikkaita
+mielipiteitään ja pakoittaa Eugenia ottamaan osaa keskusteluihin, jotka
+huvittivat häntä, kun hän oli hyvällä tuulella -- hän sanoi Doran
+mielijohtumia naisellisen teräväjärkisyyden neronleimauksiksi -- mutta
+jotka hän lopetti lyhyeen terävillä vastauksillaan, ollessaan
+kärsimätön ja ärtyisä.
+
+Uudenvuoden jälestä hämmästytti Dora kerran Eugenia kertomalla, että
+Lisbetin kihlaus aiottiin julaista, ja että hän ja hänen kihlattunsa
+menisivät naimisiin jo seuraavana syksynä.
+
+"Mutta sehän on sulaa hulluutta", vastasi Eugen harmistuneena, "miten
+he voivat tulla toimeen hänen palkallaan?"
+
+"Kyllä he tulevat", vastasi Dora, loukkaantuen Eugenin moittivasta
+vastauksesta, "ei kaikkien mielestä elämän onni riipu siitä, ovatko
+sokeri- ja suola-astiat aina täynnä..."
+
+Hän olisi tahtonut purra poikki kielensä, kun näki, minkä vaikutuksen
+nämä sanat tekivät Eugeniin.
+
+"Jos sinä tuolla hienolla viittauksella tarkoitat minua, niin voin
+ilmoittaa, että oli aika, jolloin asetin ihanteeni korkeammalle",
+vastasi hän jääkylmästi.
+
+Surun ja harmin kyyneleet kohosivat Doran silmiin. Miksi -- miksi piti
+hänen aina sanoa sanoja, jotka loukkasivat Eugenia? Mikä paha voima
+pakoitti hänen sanomaan niitä -- ja mistä tuli se paha voima,
+Eugenistako vaiko hänestä itsestään?
+
+"Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän hetkistä myöhemmin, kun he nousivat
+pöydästä, "anna anteeksi nuo epäystävälliset sanat, jotka äsken
+sanoin ... tiedätkin, että kun harmistuu, puhuu sellaista, jota ei
+ensinkään tarkoita..."
+
+"Päinvastoin", vastasi Eugen, ja hänen kasvoillaan oli sama kylmä,
+halveksiva ilme kuin äskenkin, "juuri silloin kun vihastuu, sanoo
+suoraan, mitä ajattelee."
+
+"Et siis tahdo antaa anteeksi?"
+
+"Rakas Dora, minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. Minkä sille
+voi, että sinusta minun maailmankatsomukseni on pikkumainen ja ikävä,
+enempää kuin sillekään, että minusta sinun maailmankatsomuksesi on
+pintapuolinen ja itsekäs. Ne ovat kaksi suuntaa, jotka eivät sovi
+yhteen."
+
+Hän naurahti kylmästi, silitti ohimennen hänen poskeaan ja meni omaan
+huoneeseensa. Dora vei vaistomaisesti käden poskelleen; hänestä tuntui,
+kuin tuo kosketus ei olisi ollut hyväily, vaan epäystävällinen, kylmä
+henkäisy, jonka hän tahtoi pyyhkiä pois. Suuret kyyneleet tippuivat
+hänen silmistään -- miksi oli Eugen niin muuttunut ... oliko hän, Dora,
+todellakin ansainnut sen?
+
+Täydelliseksi, kuten Eugenin äiti, ei Dora koskaan voinut tulla, sen
+oli hän alunpitäen sanonut. Mutta koettihan hän kuitenkin tulla
+paremmaksi, mikäli voi. Eugen sanoi, että päivällinen ei koskaan ollut
+valmiina ajoissa; se ei ollut totta ... usein, ainakin jokseenkin usein
+se oli valmiina. Eikä se ollut totta, että hän muka oli pintapuolinen
+ja itsekäs. Ehkäpä hän otti elämän syvemmin ja vakavamminkin kuin
+Eugen ... hän ei vaan ollut neljänkymmenen vuotias, eikä elämään
+kyllästynyt ... eikä...
+
+Hän nyyhkytti, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan, ja piti
+itseään tällä hetkellä marttyyrina, joka vain odottaa kuolemaa. Mutta
+vähän ajan perästä hän jo lastenkamarissa lauloi ja nauroi yhtä
+iloisena kuin ennenkin.
+
+Ja parin päivän perästä oli hänen elämänhalunsa ja rohkeutensa kohonnut
+siinä määrin, että hän uskalsi kysyä Eugenilta, eikö tämä tahtoisi
+antaa Lisbetille vähän apua myötäjäisten hankkimiseksi.
+
+"Sinähän olet äskettäin perinyt niin paljon", sanoi hän luontevasti.
+
+"Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa täyttäisin mielelläni
+toivomuksesi", vastasi Eugen, "mutta asiain tällä kannalla ollessa on
+Lisbetin naimisiinmeno mielestäni hulluutta..."
+
+"Hulluutta? Miten niin?
+
+"Tiedät sen sanomattakin. Onhan selvää, että kun Lisbet, joka on niin
+huolimaton ja epäkäytännöllinen, menee naimisiin miehen kanssa, jolla
+on 2,000 kruunun tulot, seuraa siitä pelkkää kurjuutta.
+
+"Sinä et tunne Lisbetiä ... et tiedä, mitä hän saa aikaan, kun hän
+rakastaa..."
+
+Eugen nauroi.
+
+"Kyllä minä tunnen hänet -- tiedän, minkälainen hän on -- minkälaisia
+te kaikki olette... Voihan hän odottaa -- onhan muitakin, jotka ovat
+saaneet odottaa muutamia vuosia. Kun hänen 'Ernstillänsä' on vähintäin
+3,000 kruunun vuotuiset tulot, lupaan antaa 1,000 kruunua
+myötäjäisavuksi; sitä ennen en anna mitään, sillä se sotisi
+periaatteitani vastaan."
+
+"Sinun periaatteitasi!" huudahti Dora kiihoittuneena. "Niin, sinun
+periaatteisiisi kuuluu, että pitää meluta ja juonitella tyhjästä, mutta
+silloin kun on kysymyksessä kahden ihmisen onni..."
+
+Jälleen olisi hän tahtonut puraista poikki tuon harmillisen kielen,
+joka ei pysynyt aisoissa. Minkätähden hän aina kiivastui niin kovin?
+Eugen saattoi sanoa tuhat kertaa loukkaavampia sanoja kuin hän, mutta
+hän pysyi tyynenä, jäätävän kylmänä ja tyynenä, ja senvuoksi hän oli
+aina voiton puolella.
+
+Niin hän oli nytkin. Hän ei sanonut mitään, loi ainoastaan halveksivan
+katseen Doran kiihoittuneisiin kasvoihin ja lähti pois.
+
+Mutta sisässään hän hautoi mieliharmia ja katkeruutta. Doran harmit
+taas purkautuivat ulos pieninä, kiukkuisina vihanleimauksina, sitten
+hän oli taas yhtä iloinen kuin ennenkin. Hän ei ymmärtänyt, mitä
+pitkävihaisuus olikaan; hän uskoi, että kun hän oli itkenyt ja sanonut:
+"anna anteeksi!" ja Eugen oli vastannut enemmän tai vähemmän
+ystävällisesti "kyllä", -- kaikki harmit olivat unohdetut ja kaikki oli
+taas ennallaan.
+
+Eugenin sukulaisilta eivät hänen perheessään vallitsevat erimielisyydet
+kauan pysyneet salassa. Vaikeina hetkinä oli Eugen puhunut niistä
+äidilleen, ja vaikka tämä oli luvannut olla puhumatta niistä muille, ei
+hän ollut voinut pitää tätä lupausta muuta kuin näennäisesti; kun tuli
+puheeksi Eugenin ja Doran asiat, oli hän surullisen näköinen ja
+vastaili vältellen ja se antoi uutta vauhtia juoruille, jotka jo olivat
+liikkeellä.
+
+Doran yhäti lisääntyvä huvittelunhalu huolestutti varsinkin rouva
+Blumia. Hän varoitti miniätänsä, kertoi, mitä pahaa johtuu siitä, että
+vaimot laiminlyövät kotinsa, esitti itsensä esimerkiksi j.n.e.
+
+"Mutta minä en ole paljon poissa", vastasi Dora viattomasti ja avasi
+ihmetellen siniset silmänsä, "voin vakuuttaa, että se on erehdys --
+minusta ei mikään ole hauskempaa kuin olla pienokaisteni luona."
+
+Rouva Blum huokasi.
+
+"Entäs minkälainen on Julia neiti, tuo nuori tyttö, jonka huostaan
+uskot lapsesi?"
+
+"Oi, hän on aivan erinomainen."
+
+Ja Dora alkoi innokkaasti kuvailla, miten erinomainen Julia neiti oli;
+hän oli ollut heillä jo kolme vuotta, hän rakasti lapsia kuin omiaan --
+Dora ei tiennyt luotettavampaa henkilöä, jonka huostaan olisi uskonut
+lapset, kun hänen joskus täytyi jättää heidät.
+
+Rouva Blum huokasi jälleen, mutta ei virkkanut enää mitään.
+
+"En ymmärrä, mistä äitisi on saanut päähänsä että minä en hoida
+lapsiani", sanoi Dora Eugenille, "hän piti eilen minulle oikein
+parannussaarnan sen johdosta. Minä, joka olen niin rakastunut
+pienokaisiini! Se on jonkinlainen harhaluulo..."
+
+Eugen kohautti olkapäitään ja hymyili väkinäisesti.
+
+"Ehkä", vastasi hän lyhyesti, eikä enää puuttunut asiaan.
+
+Eugen puolestaan omisti kaiken vapaa-aikansa pikku tytöilleen; hänen
+suurin ilonsa oli leikkiä heidän kanssaan, tutkia heidän luonteitaan ja
+seurata heidän kehitystään. Päivällisen jälkeen, jota lapset,
+"pikkuista" lukuunottamatta, nykyään söivät yhdessä vanhempiensa
+kanssa, saivat he tulla saliin, ja jollei Eugenilla silloin ollut
+paljon työtä tai jollei hän ollut kovin väsynyt, leikki hän hetkisen
+heidän kanssaan. Lapset tiesivät, että he silloin saivat tehdä isälle
+mitä tahtoivat; he vetivät hänet huutaen ja nauraen kumoon lattialle ja
+panivat hänet esittämään saarta, jonka päälle he kiipeilivät; joka
+heistä silloin vierähti alas matolle, se putosi mereen, ja hänet piti
+hätähuutojen kaikuessa vetää ylös saarelle. Ja Eugenilla oli yhtä
+hauskaa kuin lapsillakin, hän oli sekä saari että pelastaja että
+kuvitusmestari yhtaikaa.
+
+"Rasitat itseäsi liiaksi, Eugen", sanoi Dora, kun hän huohottaen koetti
+pysyä tasapainossa, jotteivät huutavat ja nauravat lapset putoaisi
+mereen, "kas niin, lapset, rauhoittukaa..."
+
+"Ei -- ei, anna heidän olla!" sanoi Eugen hiljaa, "heidän ilonsa on
+kuitenkin ainoata, mikä on todellista elämässä..."
+
+Mutta kun leikki oli loppunut, piti isän saada palkkansa; silloin piti
+pikku Main istua isän sylissä ja laulaa.
+
+Mai oli perinyt äitinsä kauniin äänen ja mieltymyksen lauluun. Eugen
+sanoi, että hän ei ollut koskaan huutanut niinkuin muut lapset, hänen
+ensimäinen äännähdyksensä oli ollut hiljainen, valittava viserrys, ja
+ennenkuin hän oppi puhumaan selvästi, hän jo seisoi pianon ääressä,
+paineli koskettimia ja lauloi kirkkaita heleitä säveliä. Nyt hän osasi
+jo melkein kaikki laulut, joita äiti oli laulanut, Doran ei tarvinnut
+muuta kuin pari kertaa laulaa jotain laulua, kun Mai jo oppi sen ja
+lauloi mukana.
+
+Siinä hän nyt istui isän sylissä ja lauloi, katsoen isää silmiin, otsa
+hieman rypyssä ja kasvoilla milloin vakava, milloin veitikkamainen
+ilme, toisen laulun toisensa perästä, kunnes vihdoin arveli isän
+saaneen tarpeeksi. "Ei nyt enää tällä kertaa, isä kulta", sanoi hän
+silloin viisastelevasti, pyörähti pois Eugenin sylistä, suuteli häntä
+ja juoksi toiselle taholle, alkaakseen jotain muuta hauskaa leikkiä.
+
+Mutta Eugenin totisia kasvoja kirkasti valoisa hymy, joka oli ikäänkuin
+heijastusta kauniista laulusta ja viattomista lapsensilmistä, joihin
+hän niin kauan oli katsellut.
+
+"Mitä tullee tuosta pikku tytöstä?" ajatteli hän, "saammekohan pitää
+hänet, vai ... vai..."
+
+Hän ei tahtonut ajatella loppuun ajatusta, joka niin usein pyrki
+heräämään hänessä, hän sanoi sensijaan itselleen: "miksi aina katsoa
+kaikkea niin synkästi -- miksi uskoa, että kaikki, mikä on hyvää ja
+kaunista, otetaan meiltä pois? Me ihmisparat tarvitsemme sitä
+päinvastoin liiankin hyvin..."
+
+Usein, kun Eugen oli lastenkamarissa tai kun tyttöset olivat hänen
+luonaan ja Julia neiti oli mukana, sattui, että hän joutui puheisiin
+lastensa hoitajattaren kanssa. Vähitellen, huomaamattaan tuli hänelle
+tavaksi puhella ja laskea leikkiä Julia neidin kanssa. Tuo nuori tyttö
+oli hyvin puhelias, hänellä oli nopea käsityskyky, ja samoin kuin
+Doralla, paljon omintakeisia, valmiita ja jyrkkiä mielipiteitä. Hän ei
+ollut kaunis, hänen kasvojensa väri oli kalpea, melkein harmaa, tukka
+oli vaalean ruskea ja silmät tavallisesti puoliummessa -- tämä
+viimeksimainittu ominaisuus oli kenties harkittua, sillä kun hän avasi
+silmänsä selkosen selälleen, hitaasti tai nopeasti, aina asianhaarojen
+mukaan, tekivät ne suuremmoisen vaikutuksen. Hänen matalassa,
+sointuvassa äänessään oli myöskin jotain lumoavaa, samoinkuin hänen
+liikkeissään ja liukuvassa käynnissään. Kun hän puki lasten päälle, kun
+hän siivosi huonetta tai ompeli, näytti siltä kuin olisi hän hyväillyt
+liikkeillään kaikkia esineitä, niin miellyttäviä ne olivat.
+
+Eugen ihmetteli usein, minkälainen Julia neiti oikeastaan oli; lapsia
+hän hoiti hellästi ja huolellisesti, sen hän tiesi, mutta jotain
+salaperäistä oli hänessä, josta Eugen ei pitänyt, mutta joka kuitenkin
+kiinnitti hänen mieltään. Ja niin tuli hänelle tavaksi, vastoin hänen
+luonnettaan ja tapojaan, kuunnella Julia neidin mietteitä elämän
+kysymyksistä.
+
+Julia neidin oli tapana sanoa, että hän rakasti lapsia, ja sitä
+sanoessaan hän aina puristi jotain pikku tytöistä rintaansa vasten; hän
+ei voinut ymmärtää äitejä, jotka saattoivat hetkiseksikään erota
+pienokaisistaan -- ja sanaa "hetkeksikään" hän painosti aivan samalla
+intohimoisen hyväilevällä tavalla, kuin hän puristi pikku tyttöjä
+rintaansa vasten.
+
+Eugen hymyili katkerasti, mutta ei virkkanut mitään. Kun Julia neiti
+oli useamman kerran lausunut näitä mietelmiä äidinonnesta, vastasi hän
+vakavasti, että hän piti itseään onnellisena, kun oli saanut niin
+hellän hoitajan lapsilleen. Julia neiti punastui ja loi äkkiä katseensa
+alas; kun hän jälleen kohotti silmänsä, oli ilme niissä arka ja
+pyytävä, kuin olisi hän rukoillut jotain. Mutta Eugen ei puhunut enää
+mitään. Hän leikki hetkisen lasten kanssa, ja Julia neiti nousi ylös,
+mennäkseen panemaan lasten vaatteita paikoilleen. Silloin sattui, että
+Eugen huomaamattaan usean kerran seurasi katseillaan Julia neidin
+pehmeitä, sulavia liikkeitä.
+
+Kun Julia neiti myöhemmin illalla oli pannut lapset nukkumaan ja hän
+itse oli mennyt levolle ja kaikki oli hiljaista, makasi hän kauan
+valveilla, ajatellen ja mietiskellen. Hän rakasti todellakin noita
+pikku tyttöjä, rakasti sanomattomasti heitä kaikkia -- mutta enin
+kuitenkin Maita, lasta, jolla oli hienot, kapeat kädet ja kauniit
+kasvot, joita hän ei väsynyt suutelemasta -- hän ei voinut ajatella
+suurempaa onnea, kuin olla heidän äitinsä. Silla jos hän olisi sitä --
+jos he sanoisivat häntä "äidiksi" ... niin silloin, silloin...
+Tuskallinen kaiho värähytteli nuoren tytön hentoa vartaloa. Hän ojensi
+ylös käsivartensa ja pani kätensä ristiin, ja suuret kyyneleet vierivät
+pitkin hänen poskiaan...
+
+Eräänä päivänä päivällisen aikaan juuri kun Eugen oli tullut kotiin
+työstä, sai hän telefoonitse sanan, että Doran isä oli äkkiä
+sairastunut; vielä mainittiin, että Dora ei tahtonut jättää häntä,
+ennenkuin oli saanut kuulla, mitä lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan,
+sanoisi.
+
+Eugenin täytyi siis syödä päivällistä yksin Julia neidin ja lasten
+kanssa. Hän oli tänään synkimmällä tuulellaan, mutta lasten naurun ja
+Julia neidin vilkkaan puhelun vaikutuksesta vilkastui hän vähitellen.
+Julia neiti kertoi kaikenlaista, ja hän kuunteli -- jota hän ei juuri
+usein tehnyt, kun naiset antoivat vapaan vallan puhetulvalleen. Mutta
+nuoren tytön matalassa äänessä ja vilkkaassa esitystavassa oli jotain
+suorastaan hypnotisoivaa. Hän käytti puheessaan huvittavia käänteitä ja
+vertauksia, ja painosti sanojansa pehmeillä, ilmehikkäillä
+liikkeillään. Hän kertoi pieniä tapahtumia kodista -- lapsista ja
+heidän luonteistaan ja tavoistaan -- ja ikäänkuin sattumalta mainitsi
+hän silloin muutamia Doran lausuntoja, jotka osoittivat, miten vähän
+tämä ymmärsi lasten sielunelämää. Heti sen jälkeen alkoi hän
+päivitellä, miten paljon puuhaa Doralla oli, miten paljon harrastuksia
+-- oi, miten suuresti Julia neiti ihmetteli sellaista monipuolisuutta!
+-- se oli toista kuin hän, tyttö parka, joka ei osannut muuta kuin
+rakastaa ja hoitaa pieniä lapsia!
+
+Ja hän katseli veitikkamaisesti ympärilleen suurin viattomin
+lapsensilmin, ja nauroi hiljaista, alistuvaa naurua.
+
+Sitten hän jatkoi puheluaan, mainitsi sivumennen, ikäänkuin
+huomaamattaan, että naisen, jolla oli niin paljon harrastuksia kuin
+Doralla, tietysti täytyi olla paljon poissa kotoa, ja sanoi sitten
+vakavammalla äänellä, ikäänkuin hän nyt vasta olisi tullut pääasiaan:
+
+"Miten erilainen ihmisten kohtalo sentään on! Miten paljon olenkaan
+surrut sitä, että minun jo kuudentoista vuotiaana piti lopettaa
+lukuni ... luulin, että kaikki kävisi toisin ... olihan isälläni
+sellainen asema, että minäkin saatoin uneksia voivani antautua omille
+harrastuksilleni ... ja sitten minun täytyikin lähteä itse ansaitsemaan
+leipääni..."
+
+"Mutta onhan neidin suurin ilo hoitaa lapsia", huomautti Eugen.
+
+"On kylläkin", vastasi Julia neiti vilkkaasti, "sillä se tyydyttää
+minua, ja sehän on suurinta ja parasta kaikesta. Se, josta äsken
+puhuin, on toista. Luuleeko toimituspäällikkö, että nainen voi olla
+todellinen äiti, olematta ensin eheä persoonallisuus?"
+
+Eugen nauroi. Julia neiti puhui sellaisella asiantuntemuksella, kuin
+olisi hän, huolimatta vaillinaisista opinnoistaan, kaiken ikänsä
+pitänyt kasvatusopillisia esitelmiä.
+
+"'Eheäksi' persoonallisuudeksi ei nainen tule juoksemalla
+kahvikekkereissä ja yhdistyksissä", sanoi hän.
+
+"Sitä en tarkoittanut", vastasi Julia neiti moittien, "en ole koskaan
+puhunut kahvikekkereistä ja yhdistyksistä, joita inhoan. Tarkoitin,
+että naisella täytyy olla paljon elämänymmärrystä ja paljon
+harrastuksia, s.o. paljon sivistystä, jotta hän voisi olla hyvä äiti,
+joka osaa oikein ohjata lapsiaan."
+
+Eugen ei vastannut, hän istui äänettömänä, katsellen nuorta tyttöä, ja
+ajatteli:
+
+"Kenen vasikalla hän nyt kyntää? Lienevätkö ne Doran lausumia
+mielipiteitä? Luuleeko Dora tosiaankin itse, ja luulotteleeko hän
+muillekin, että hän nyt sivistää itseään lastensa tähden? Vai ovatko ne
+hänen omia ajatuksiaan?"
+
+"Kuitenkin kaikitenkin", jatkoi Julia neiti keveämmin, "en nyt puhu
+itsestäni ... lapsenhoitajalta ei vaadita yhtä suurta sivistystä kuin
+äidiltä. Ja minä tulen aina hoitamaan lapsia ... toisten lapsia ...
+elämään toisille..."
+
+"Mistä sen tiedätte?"
+
+"Tiedän sen ... sillä en tule koskaan menemään naimisiin."
+
+"Ihanko todella? Mutta eihän se asia vielä ole päätetty -- neitihän on
+vasta niin nuori -- 24 vuotta, eikö niin?"
+
+"Ei toki, olen jo kohta 30 ikäinen. Mutta ei se ole siksi", ja hänen
+kasvonsa saivat mietiskelevän ilmeen, "se johtuu muista syistä...
+Oletteko kuullut puhuttavan Jumalan lapsipuolista? Minä olen yksi
+niistä."
+
+Hän karkoitti synkän ilmeen kasvoiltaan ja naurahti, ikäänkuin olisi
+sanonut jotain hyvin hauskaa.
+
+"Ei, mutta neiti kulta, jos uskotte, että Jumala on meidän isämme ja me
+olemme hänen lapsiaan, niin täytyy teidän myöskin uskoa, että hän
+rakastaa meitä kaikkia yhtä paljon. Jumalalla ei ole suosikkeja."
+
+"Ei kylläkään ... se olikin vain kuvaannollista puhetta. Tarkoitan,
+että Jumala määrää muutamille lapsipuolen kohtalon. En tiedä, miksi hän
+niin tekee, mutta niin se on. Ihmiset syntyvät määrättyjen merkkien
+alaisina: toiset onnen ja menestyksen merkkien, toiset surun ja
+vastoinkäymisten, eikä kukaan pääse vapaaksi merkistään. Mutta kaikki
+eivät näe sitä -- jotkut kulkevat hautaan asti odottaen onnea, vaikka
+ovat syntyneet onnettomuuden merkeissä. Mutta minä olen nähnyt sen ...
+minä näin sen jo lapsena."
+
+"Mutta, neiti, mistä saatte noin omituisia ajatuksia?" ihmetteli Eugen,
+jota nuoren tytön puhe samalla sekä viehätti että oudoksutti.
+
+"Oh, minulla on ollut aikaa miettiä... Kaiken tarmoni, jonka olisin
+käyttänyt lukuihin, yleisiin harrastuksiin, jos taloudellinen asemani
+olisi ollut parempi, tahi jos olisin ollut mies, olen nyt käyttänyt
+omiin mietelmiini. Esim. iltasin, kun lapset ovat menneet nukkumaan,
+istun tuntikausia lukien ja miettien. Silloin selviää minulle paljon --
+silloin näen niin paljon..."
+
+"Näettekö näkyjä?"
+
+"Kyllä, tavallaan ... sisällisiä näkyjä... Minä näen, että kaikki on
+edeltäpäin määrättyä, järjestettyä tavalla, jota ei voi muuttaa... Olen
+esim. nähnyt" -- ja hän alensi äänensä ja antoi silmäluomiensa verhota
+katseensa -- "että kaikkialla elämässä vallitsee kolmiluku ... että
+mitään ei tapahdu yksinään ... vaan että kaikki -- suru, ilo, ystävät,
+rakkaus -- tulee luoksemme kolmiluvun merkeissä... Kolme kertaa kohtaa
+meitä se, mikä on -- tahi olisi voinut olla -- elämämme onni ... kolme
+kertaa tavoitamme sitä, mikä kaksi kertaa on paennut meitä... Kolme
+kertaa kohtaa suru ... ja kolme kertaa pettää elämä ... aina kolme
+kertaa... Uskon sen johtuvan siitä, että kolmiluku on pyhä -- isä,
+poika, pyhä henki -- sieltä on peräisin se voima, joka kohtaloita
+ohjaa, ja siksi on kohtalomme kolminainen."
+
+"Kuulkaahan nyt, neiti", keskeytti Eugen, "te istutte aivan varmaan
+liian paljon yksinänne kotona. Ei ole terveellistä teidän ikäisellenne
+nuorelle tytölle, enempää kuin muillekaan, aina istua kotona ja
+mietiskellä. Eikö teillä ole halua toisinaan seurata minua ja vaimoani
+teatteriin?"
+
+"Ei, kiitos, minä olen mieluummin lasten kanssa kotona", vastasi Julia
+lyhyesti.
+
+"Mutta eikö teillä ole ystäviä, joiden luona kävisitte? Nuorilla
+tytöillä on tavallisesti paljon 'parhaita ystäviä'."
+
+Julia pudisti päätään.
+
+"Minulla ei. Minusta ei ole hauskaa paljastaa koko maailmalle
+tunteitani."
+
+"Sanoitte äsken, että kolmiluku hallitsee maailmaa. Teillä on siis
+kolme ystävää?"
+
+"Minulla on _ollut_ kolme ystävää, mutta se aika on jo ohi; he pettivät
+minut kaikki kolme, tai oikeammin, he eivät olleet sitä, mitä luulin
+heidän olevan. Nyt tulee elämässäni jotain uutta ... en tiedä, mitä..."
+
+Hän katsahti äkkiä ylös, niinkuin hänen oli tapana tehdä, ja kiinnitti
+hetkiseksi katseensa Eugeniin -- värisevän, odottavan katseen. Sitten
+hän jälleen loi silmänsä alas, kätkien ajatuksensa raskaitten
+silmäluomiensa taakse.
+
+Eugen ei vastannut. Hetkisen vaitiolon jälkeen hän vielä kerran toisti,
+että Julia neiti istui liian paljon kotona; siihen Julia neiti
+ainoastaan väkinäisesti, hieman katkerasti hymyili; sitten taukosi
+keskustelu, ja Eugen nousi pöydästä ja meni omaan huoneeseensa. Mutta
+siellä hän yhä vielä ajatteli Juliaa. Miten omituinen tyttö hän sentään
+oli, sekä miellyttävä että epämiellyttävä! Hän ei voinut ajatella
+lapsenhoitajaa, joka olisi täydellisemmin antautunut tehtäväänsä --
+mutta oliko hän kuitenkaan sopiva seuralainen hänen pikku tytöilleen?
+Hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan hänen kummallisia
+mielipiteitään ja hänen merkillisiä silmiään. Hänessä oli jotain, joka
+ei ollut luonnollista, ei ollut totta -- tuntui, kuin olisi hän ollut
+aivan toinen kuin miltä hän näytti. Mutta minkälainen hän oli?
+
+Eräänä iltapäivänä, kun Eugen ja Dora juuri olivat eronneet toisistaan
+ja Eugen oli mennyt omaan huoneeseensa, kuuli hän ovelleen heikosti
+koputettavan. Hän huusi jokseenkin tylysti: "sisään", ja kun ovi
+avautui, näkyi kynnyksellä Julia neiti kalpein kasvoin ja silmät, kuten
+tavallisesti, puoliummessa.
+
+"Anteeksi", sanoi hän nöyrästi ja pelokkaasti, "anteeksi, että
+häiritsen toimituspäällikköä. Mutta tänä aamuna sain kirjeen äidiltäni
+-- hän on sairas ja tarvitsee apua ... aioin lähettää hänelle vähän
+rahaa, mutta unohdin pyytää rouva Blumilta, ennenkuin hän lähti
+ulos ... ehkä herra toimituspäällikkö tahtoisi antaa minulle?"
+
+"Tietysti, hyvin mielelläni", vastasi Eugen. "On ikävää, että neidin
+äiti on sairas; toivottavasti hän pian paranee. Miten paljon tahdotte?"
+
+Ja hän avasi laatikon, ottaakseen esiin rahaa. Neiti näytti
+hämmästyneeltä, ikäänkuin ei olisi tiennyt, mitä vastata.
+
+"Tuskin muistan, paljonko minulla on saatavaa", vastasi hän, huulilla
+omituinen, arka hymy, "olen todellakin pahoillani, että en tullut
+pyytäneeksi rouva Blumilta, ennenkuin hän lähti ulos ... mutta hän
+tulee aina perjantaisin niin myöhään kotiin, ja minä tahtoisin
+lähettää kirjeen niin pian kuin mahdollista... Norrlannin posti lähtee
+jo aikaisin aamulla."
+
+Hän puhui hajamielisesti ja näytti, kuin olisi hän puhuessaankin vain
+miettinyt, miten paljon hänellä oli jälellä palkastaan.
+
+Eugeniin teki Julia neidin puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän oli
+juuri aikeissa kysyä jotain, mutta vaikeni, rypistäen otsaansa.
+
+"Miten paljon tahdotte?" sanoi hän lyhyesti, toistaen äskeisen
+kysymyksensä.
+
+"Voinko saada 50 kruunua?"
+
+Eugen antoi hänelle 50 kruunun setelin, nyökähytti hiukan päätään ja
+katsoi äkkiä toisaalle, Julia neiti kiitti monta kertaa matalalla,
+lempeällä äänellään ja meni hitaasti ja viivytellen ovelle.
+
+Mutta juuri kun hän tarttui ovenripaan, kääntyi Eugen äkkiä häneen
+päin.
+
+"Kuulkaahan, neiti", sanoi hän tuimasti, "mitä oikeastaan tarkoititte
+kun sanoitte että vaimoni tulee myöhään kotia perjantai-iltaisin?"
+
+Hän oli niin vihainen itselleen, kun ei voinut olla tekemättä tätä
+kysymystä, että olisi tahtonut paiskata paperipuristimen vasten
+otsaansa. Mutta hänen suuttumuksensa ei auttanut enää mitään, kysymys
+oli tehty.
+
+Julia neiti tuijotti häneen ihmetellen. Hänen silmänsä olivat suuret ja
+viattomat kuin äskenheränneen lapsen.
+
+"Mitä?" kysyi hän, tirkistellen ihmeissään, "sanoinko, että rouva
+Blum ... kenties ... en todellakaan muista enää ... ajattelin niin
+yksinomaan sairasta äitiparkaani."
+
+Ja hän huokasi ja katsoi uneksien eteensä.
+
+"Ehkä, mutta niin te kuitenkin sanoitte", sanoi Eugen yhtä töykeästi
+kuin äskenkin, tuntien samalla, että se, mitä hän puhui, oli alentavaa
+hänelle itselleen.
+
+"Siinä tapauksessa tein sen, kuten sanottu, huomaamattani", vastasi
+Julia neiti arvokkaasti, "otaksuin, että herrasväki oli sopinut
+keskenään, että kun toimituspäällikkö oli poissa, oli myöskin rouva
+Blum vieraissa. Mutta se on asia, joka ei kuulu minuun, ja jota en
+välitä pohtia. Ajattelin yksinomaan, miten saisin rahaa äitiparalleni."
+
+Hän taivutti päätään ja meni ulos nopeasti, kuin olisi hän siten
+tahtonut sanoa, että ne olivat kysymyksiä, joihin hän halusi päästä
+vastaamasta. Eugen istui vielä kauan kirjoituspöytänsä ääressä
+ajatellen ja mietiskellen. Synkät, epäluuloiset ajatukset olivat
+heränneet hänessä. Hän ajatteli Doraa; hän muisti hänen lumoavan
+hymynsä, kukoistavat kasvonsa ja täyteläisen vartalonsa. Hän vertasi
+häntä tuohon kalpeaan, varjomaiseen olentoon, joka äsken oli poistunut
+hänen huoneestaan. Mutta tunne ei ollut rakkautta -- hän tunsi kaameaa,
+jäytävää, tuskallista ahdistusta, jota vastaan hän turhaan taisteli.
+Sinä iltana ei Julia neiti itkenyt itseänsä nukuksiin, niinkuin
+tavallisesti, vaan valvoi puoleen yöhön, ajatteli, ja näki pimeässä
+kummia näkyjä. Kuka tiesi, mitä vielä saattoi tapahtua? Elämä oli niin
+ihmeellistä. Hän uskoi todella, että Eugen ja Dora eivät enää
+rakastaneet toisiaan, kun sensijaan hän... Ja kun rakkaus kerran on
+sammunut, miten helposti katkeavatkaan silloin kaikki siteet ...
+silloin ei ole enää solmuja aukaistavana ... silloin kaikki raukeaa
+itsestään... Ja hän näkee kokonaisen sarjan näkyjä ... tapahtumat
+liittyvät toisiinsa ... toiminta jännittyy ... draama kasvaa ...
+kehittyy ... siihen silmänräpäykseen asti, jolloin kaikki murskaantuu
+-- ja hänen hetkensä on tullut... Ja hän värisee onnesta ja rakkaudesta
+ja kätkee kasvonsa tyynyyn, jottei nyyhkytyksillään häiritsisi
+hiljaisuutta, jossa kuuluu ainoastaan pikku tyttöjen tasainen, tyyni
+hengitys. --
+
+Kun Julia neiti seuraavana päivänä napitti Doran pukua, sanoi hän äkkiä
+hilpeästi ja iloisesti kuin lapsi, joka kertoo jotain hauskaa:
+
+"Voitteko ajatella, rouva Blum, että kun eilen illalla tulin kotiin
+Hjortin herrasväen luota, tapasin erään naisen herran seurassa, joka
+oli aivan kuin toimituspäällikkö. Tietysti se ei ollut hän...
+Ensiksikin oli hän siiloin kotona..."
+
+"Mieheni ei ollut silloin kotona", vastasi Dora, ja tunsi itse, että
+sanoi jotain hyvin tyhmää ja lapsellista.
+
+Julia neiti avasi ihmetellen suuret silmänsä.
+
+"Vai niin ... jaha ... hänhän on tavallisesti aina kotona ... ainakin
+oli hän kotona, kun minä lähdin... No niin, sehän on samantekevä, se ei
+tietysti ollutkaan hän ... mutta on ihmeellistä, miten yhdennäköisiä
+ihmiset saattavat olla."
+
+Hän naurahti ja näytti hyvin kummastuneelta -- oli kuin olisi hän
+miettinyt luomisen ihmeitä.
+
+Mutta Dora tunsi itsensä hiukan levottomaksi; häntä eivät tuollaiset
+"ihmeet" ensinkään huvittaneet. Hän muisti, että Eugenilla oli tuona
+iltapäivänä ollut hyvin kiire lähteä ulos... Ei, mutta tämähän oli
+lapsellista... Eugen, joka oli itse täydellisyys ... miten saattoi
+tuntea epäilyksen hiventäkään häntä kohtaan, joka niin tarkasti täytti
+velvollisuutensa?...
+
+Mutta hänen sydämeensä jäi jotain pistävää. Tuontuostakin tuli hänen
+mieleensä ajatus: "voiko se olla mahdollista?" -- jonka hän taas työnsi
+luotaan: "miten voin olla niin tyhmä, niin lapsellinen... Eugen -- tuo
+erinomainen, täydellinen Eugen..."
+
+Muutaman päivän perästä oli Doran syntymäpäivä. Aikaisin aamulla, kun
+Dora vielä nukkui, hiipi Eugen hiljaa hänen huoneeseensa ja pani kimpun
+ruusuja hänen pöydälleen -- tapa, jota hän oli noudattanut siitä asti,
+kun Dora ja hän menivät naimisiin. Sitten hän hiipi pois yhtä hiljaa
+kuin oli tullutkin, hymyillen tyytyväisesti. Samassa silmänräpäyksessä
+avautui toisen, vastapäätä olevan huoneen ovi ja Julia neiti hiipi
+nopeasti ja äänettömästi pöydän luo, otti ruusut ja kiiruhti pois,
+sulkien oven jälessään.
+
+Kun Dora hetkisen perästä tuli pöydän luo, kaipasi hän heti kukkia,
+jotka hän aina oli saanut syntymäpäivänään, ja katkerat kyyneleet
+kohosivat hänen silmiinsä. Oliko se mahdollista -- oi, oliko se
+mahdollista?... Eikö hän rakastanut häntä enää ... oliko kaikki
+loppunut, hukassa?... Oliko runollisuus heidän rakkaudestaan hävinnyt
+-- sitäkö Eugen tahtoi sanoa hänelle tällä julmalla tavalla?...
+
+Aamiaista syödessä hän oli hiljainen ja alakuloinen. Eugen onnitteli
+häntä ja odotti, että hän kiittäisi kauniista ruusuista, mutta kun Dora
+ei virkkanut mitään loukkaantui hän ja vetäytyi kylmästi kuoreensa.
+Niin pitkälle oli siis tultu, Dora ei välittänyt edes kiittää
+hänen antamistaan kukkasista! Eugenia suututti niin hänen
+välinpitämättömyytensä, hänen epäkohteliaisuutensa, että hän ei
+viitsinyt edes puhua siitä. "Hän on mahdoton -- parantumaton", ajatteli
+hän, ja siihen se jäi.
+
+Myöhemmin aamupäivällä tuli enemmän kukkia, ja kun Dora päivällisen
+aikaan tuli kotiin, oli koko salin pöytä täynnä kukkavihkoja, niiden
+joukossa myöskin Eugenin. Dora haisteli kukkia ja luki hajamielisenä ja
+välinpitämättömänä niitä seuranneet kortit; hän ei voinut tuntea enää
+mitään iloa, hän ajatteli vain Eugenin välinpitämättömyyttä. Kuitenkaan
+ei hän voinut puhua hänelle siitä; hän saattoi ilveillä hänen kanssaan,
+vastata nenäkkäästi ja uhittelevasti, mutta tunkea hänen jäykkyytensä
+ja kylmyytensä läpi, tyynesti moittien kysyä, mitä tämä merkitsi --
+sitä hän ei voinut. Hän ei ymmärtänyt Eugenia... Eugen oli niin
+omituinen ... ehkäpä hän vaati, että hän, Dora, pitäisi tätä loukkausta
+oikeudenmukaisena rangaistuksena jostakin rikoksesta ja vaieten kärsisi
+sen, ottaen sen opikseen.
+
+Mutta Julia neidin yölliset unet ja näyt tulevat yhä rohkeammiksi ja
+ihanammiksi. Toisinaan hän uneksii, että kaikki lapset seisovat hänen
+ympärillään ja sanovat häntä äidiksi. Hän vetää heidät luokseen,
+hyväilee heitä, ja suutelee heitä itkien, intohimoisesti. Selvemmin hän
+näkee Main kasvot; hän on unessa vielä enemmän isänsä näköinen kuin
+todellisuudessa, ja pieni käsi, joka lepää hänen kädessään ja jota hän
+lakkaamatta suutelee, on ihan kuin Eugenin... Ja kun Julia neiti herää,
+värisee koko hänen ruumiinsa selittämättömän tunteen vallassa --
+tunteen, joka on niin hirvittävä, niin kiihkeän ikävöivä, että hän
+itkien rukoilee -- ei elämää eikä rakkautta, vaan kuolemaa...
+
+Jos Doralla olisi ollut taipumusta mustasukkaisuuteen, olisi hän
+epäilemättä tuntenut sitä Julia neitiä kohtaan -- ei Eugenin, vaan
+lasten tähden. Sillä Julia neiti oli vähitellen voittanut kokonaan
+heidän sydämensä kertomalla heille viehättäviä satuja, olemalla aina
+heidän käytettävinään, omistamalla heille kaiken aikansa. Hän ei tosin
+osannut laulaa niinkuin äiti, mutta hän kertoi satuja paremmin kuin
+kukaan muu, omituisen hurjia, hirvittäviä satuja, jotka lumosivat
+pienokaiset.
+
+Julia neiti oli onnellinen, hän iloitsi jo kuin puoleksi saavutetusta
+voitosta. Ainoa, mikä häiritsi hänen iloansa, oli, että Mai -- juuri
+Mai, jonka hän ennen kaikkea olisi tahtonut voittaa, puolelleen -- ei
+koskaan oikein suostunut häneen. Mai kuunteli hänen satujaan silmät
+suurina ja pienet kasvot kalpeina mielenliikutuksesta; hän oli aina
+iloinen ja ystävällinen Julia neitiä kohtaan, mutta hän oli isänsä
+kaltainen siinäkin, että hän oli itseensä sulkeutunut, huolimatta
+lapsellisesta iloisuudestaan, ja se ominaisuus tuli varsinkin ilmi
+hänen käytöksessään Julia neitiä kohtaan.
+
+Julia neiti, joka kaikkialla näki ihmeitä ja salaperäisiä merkkejä,
+ihmetteli usein, mistä johtui tuo luoksepääsemättömyys Main luonteessa.
+Oliko hänellä kyky, joka muutamilla ihmisillä on syntymästään, "nähdä"
+ja ymmärtää ihmisten salaisuuksia? Julia neiti rakasti Maita enin
+lapsista, mutta pelkäsi häntä samalla -- hän pelkäsi omia ajatuksiaan,
+kun pikku tytön suuret, kirkkaat silmät tutkien katsoivat häneen.
+
+Eräänä päivänä huomasi sitten Julia neiti jotain, joka sai hänet
+ennustajanaisen tavoin näkemään hämäriä tulevaisuudenkuvia. Hän
+huomasi, että Main nimessä oli kolme kirjainta, että hän oli syntynyt
+kesäkuun kolmantena päivänä, ja että hän oli kuuden, siis kaksi kertaa
+kolmen vuoden vanha. Maista riippui siis hänen kohtalonsa. Siksi tunsi
+Julia neiti tuskallista, ahdistavaa levottomuutta ajatellessaan, että
+Mai, juuri Mai, itsepintaisesti pysytteli ulkopuolella sen taikapiirin,
+johon hän oli vetänyt muut lapset...
+
+Mai oli tänä talvena alkanut käydä koulua, ei vielä "oikeata" koulua,
+vaan valmistavaa lastenkoulua. Oli hyvin juhlallista, kun hän ensi
+kerran lähti sinne äidin itsensä saattamana. Hän oli saanut lahjaksi
+lukukirjan, koululaukun ja muutamia muita pikkutavaroita, ja hän oli
+hyvin arvokkaan ja vakavan näköinen, kun hän laukku kainalossa sanoi
+hyvästi "pikkusiskoille" ja äidin kanssa lähti kouluun. Hän oli hyvin
+onnellinen ja ylpeä, kun äiti itse saattoi häntä, eikä Julia neiti. Oli
+ollut hyvin juhlallista aamulla ennenkuin isä lähti; isä oli ottanut
+Main syliinsä ja suudellut häntä vielä sydämellisemmin kuin tavallisesti
+ja sanonut: "Jumala siunatkoon pientä yritystäsi, lapseni." Ja Maita
+olivat nämä sanat suuresti liikuttaneet; hän ymmärsi, että
+koulunkäynnin alottaminen oli hyvin tärkeä ja vakava asia, ja että hän
+tänään oli paljon merkillisempi henkilö kuin eilen. Muuten oli
+kaikessa, mitä isä sanoi, jotain erikoista -- se erosi kaikesta, mitä
+muut sanoivat, melkein samalla tavalla kuin sunnuntai arkipäivistä.
+
+Kun Mai myöhemmin päivällä palasi koulusta, oli hän niin innostunut ja
+iloinen ja täynnä uutisia, kuin pieni tyttö konsanaan voi olla, oltuaan
+ensi kertaa poissa kotoaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät paloivat
+halusta saada kertoa äidille kaikki kokemuksensa.
+
+"Äiti, äiti!" huusi hän ja juoksi huoneesta toiseen saadakseen käsiinsä
+Doran, mutta turhaan. Dora oli, kuten tavallisesti, poissa; hän oli
+aina aamupäivisin joko kylässä, köyhien luona tahi ostoksilla, ja
+vaikka hän tänään oli päättänyt joko itse hakea Main koulusta tai
+ainakin olla kotona kun Mai tuli, ei hän ollut voinut pitää päätöstään.
+
+Pettymyksen tunne kouristi pikku tytön sydäntä ja hänen kasvoilleen
+tuli jäykkä, umpimielinen ilme. Ja kun Julia neiti tuli hänen luokseen,
+ja syleili häntä ja iloisesti ja ystävällisesti kyseli häneltä,
+minkälaista koulussa oli ollut, vastasi Mai hänen kysymyksiinsä niin
+lyhyesti ja torjuvasti kuin suinkin saattoi, olematta epäkohtelias --
+aivan kuin isänsä.
+
+Julia neitiä värisytti; pikku tytöstä huokui häntä vastaan jäätävä
+kylmyys. Samassa hän tuli ajatelleeksi, että tänään oli yhdeksäs päivä
+-- siis kolme kertaa kolmiluku -- ja äkkiä hänestä alkoi tuntua, että
+tuo hento tyttönen hienoine kasvoineen ja totisine lapsensilmineen oli
+itse kohtalo, jota ei kukaan voinut välttää.
+
+
+
+
+XV.
+
+
+Sen illan jälkeen, jolloin Julia neiti kävi pyytämässä Eugenilta rahaa,
+oli Eugen kauan mitä raskaimmalla ja synkeimmällä mielellä. Hän koetti
+karkoittaa pois epäilyksiä, jotka sinä hetkenä heräsivät, mutta
+turhaan. Ne kasvoivat päinvastoin yhä; ja epäystävällisyys, jota Dora
+nimipäivänään osoitti hänelle, lisäsi niitä siihen määrään, että ne
+muodostuivat itsepintaisiksi ajatuksiksi, jotka alinomaa vaivasivat
+häntä. Hän urkki, hän vertaili, hän palautti mieleensä tapahtumia,
+joita ei ennen ollut ajatellutkaan -- ja lopulta hänestä alkoi tuntua,
+että mikä hyvänsä, jopa tuskallisin varmuuskin, olisi parempi kuin
+kurjat epäilykset, joita hän hautoi päivin ja öin ja jotka halvensivat
+häntä hänen omissa silmissään..
+
+"Minä tahdon selvän siitä", sanoi hän raa'asti ja häikäilemättä, "kysyä
+häneltä ei kannata, sillä olipa puhe mistä hyvänsä, osaa hän aina
+luikerrella pois; hän latelee noita puolinaisia valheita, joita
+puhumaan naiset, ja varsinkin hän, ovat niin taitavat. Mutta selvyyttä
+tahdon, ja osaan sen myös hankkia."
+
+Ja hänestä tuntui että se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli alhaista,
+halpamaista ja kurjaa -- se ei ollut sen ritarillisuuden ja
+oivallisuuden mukaista, jonka hän oli kuvitellut omistavansa -- mutta
+hän teki sen kuitenkin.
+
+Perjantaina iltapäivällä, heti kun hän ja Dora olivat juoneet kahvia,
+hän nousi ja sanoi lyhyesti hyvästi. Dora kysyi, aikoiko hän viipyä
+kauan poissa; hän kohautti olkapäätään ja vastasi, että hän tuli aina
+perjantai-iltana myöhään kotiin. Hän lähti, mutta ei mennyt kauas; hän
+pysähtyi pienelle poikkikadulle lähelle omaa porttiaan ja jäi
+odottamaan. Hän -- mustasukkainen aviomies! Mutta sitä ei voinut
+auttaa ... sellaista oli elämä ... syvemmälle, yhä syvemmälle se vetää
+lokaan ihmisen hienoimmat tunteet...
+
+Hänen ei tarvinnut odottaa kauan; tuskin oli neljännestunti kulunut,
+kun Dora jo juoksi portaita alas kuin koulutyttö, kiiruhti kadun yli ja
+hyppäsi lähimpään raitiovaunuun. Eugen kiiruhti perästä, nousi samaan
+vaunuun ja jäi seisomaan takimmaiselle vaunusillalle. Hänellä oli hyvät
+silmät ja hän saattoi sieltä selvästi nähdä Doran. Dora taas oli
+likinäköinen, ei voinut niin kaukaa eroittaa häntä, vaikka olisi
+sattunut katsomaankin sinnepäin.
+
+Seistessään siinä ja lakkaamatta katsellessaan vaimoaan alkoi Eugen
+vähitellen tuntea melkeinpä raivoa. Doran kukoistavat kasvot
+punoittavine poskineen ja sinisine silmineen, jotka milloin olivat
+suunnattuina suoraan eteenpäin uneksivina, lapsellisen iloisina,
+milloin katselivat toisia vaunussa olijoita, ikäänkuin ihmetellen ketä
+he olivat, mistä tulivat ja minne menivät, harmittivat häntä niin että
+hän tuskin saattoi pysyä paikoillaan. Toisinaan Doran kasvoilla leikki
+tyytyväinen hymy, näytti siltä, kuin olisi hän ajatellut hyvin iloisia
+ajatuksia ja tahtonut syleillä koko maailmaa. Silloin hän joutui vielä
+enemmän raivoihinsa; miksi hän hymyili noin raitiovaunussa? Eikö hän
+ymmärtänyt, että se oli sopimatonta ... julkeata? Tuossa istui vinosti
+vastapäätä häntä kaksi herraa, jotka ahmivat häntä katseillaan... Miten
+he uskalsivat katsoa häneen noin ... tietysti siksi, että hänen hymynsä
+antoi heille siihen aihetta... Nyt hän taas hymyili tuota harmillista,
+sopimatonta hymyä... Eugenin kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen
+silmänsä välähtivät... Noin ei hymyile kunniallinen vaimo ... kas,
+miten he kuiskuttelevat keskenään ... ja miten he katsovat häneen...
+Hänen teki mieli mennä sisälle vaunuun, antaa korvapuusti molemmille
+herroille, vetää Doran mukanaan ulos ja sanoa hänelle, että hän
+käyttäytyi sopimattomasti, julkeasti...
+
+Äkkiä hän hillitsi itsensä, kauhistuen omia ajatuksiaan. Mihin hän
+olikaan joutunut? Hän luuli, että hänen rakkautensa oli kuollut,
+hän oli väsynyt tuohon huolimattomaan, ajattelemattomaan lapseen, jonka
+hän oli kiinnittänyt itseensä, hän ei enää ilmaissut hänelle
+ajatuksiaan, tunteitaan -- ja nyt hän tunsi melkeinpä raivokasta
+mustasukkaisuutta. Hän alkoi pelätä itseään. "Olenko minä, huolimatta
+velvollisuudentunnostani ja pyrkimyksestäni hyvään ja oikeaan, olenko
+ehkä sittenkin, kun kaikki ympäri kääntyy, vain kurja raukka, huono,
+kunnoton ihminen?..."
+
+Kun raitiovaunu pysähtyi, riensi Eugen ulos ja antoi Doran kulkea
+ohitseen. Dora nousi toiseen vaunuun, joka meni eteläiseen
+kaupunginosaan; Eugen astui samaan vaunuun ja asettui, kuten äskenkin,
+takimmaiselle vaunusillalle.
+
+Mihin ihmeellä aikoi Dora mennä?
+
+Niin pitkälle kuin raitiovaunu kulki, ajoi Dora sillä. Sitten hän kulki
+jalkaisin pitkän matkan etäisimpään kaupunginosaan -- Eugen seurasi
+häntä koko ajan vähän matkan päässä -- ja hävisi vihdoin pieneen
+kaksikerroksiseen puutaloon, jossa oli pienet nelisnurkkaiset ikkunat
+ja vanhanaikuinen portti.
+
+"Hän käy varmaankin köyhien luona", ajatteli Eugen, ja häpeän, kiukun
+ja säälin tunteet alkoivat herätä hänessä. Samassa hän näki tulen
+loistavan eräästä ikkunasta. Hän meni pihalle ja lähestyi, tuntien mitä
+suurinta vastenmielisyyttä, valaistua ikkunaa. Sen läpi hän näki Doran
+ja Tullan, jotka seisoivat keskellä huonetta viittoen ja puhellen
+keskenään. Tulla näytteli Doralle kaikenlaisia talouskapineita ja
+pieniä lastenvaatteita, ja Dora näytti tarkastelevan niitä ja tekevän
+huomautuksia. Sen ohella he nauroivat ja puhelivat, niinkuin heidän
+aina oli tapana tehdä keskenään. Eugen saattoi tänne ulos asti kuulla
+heidän hilpeän puhelunsa. Pari pientä lasta, yksinkertaisissa, mutta
+siistissä pukimissa hyppeli heidän ympärillään ja riippui Tullan
+hameissa, ja kun Tulla kumartui heidän puoleensa, loistivat hänen
+kasvonsa onnesta.
+
+Eugen huokasi syvään ja lähti pois. Nyt hän ymmärsi kaiken; se oli
+Tullan "lastenkoti", josta oli ollut niin paljon puhetta; sen olivat
+Tulla ja Dora yhdessä järjestäneet, ja sinne siis Dora meni joka
+perjantai-iltapäivällä, kun hän oli poissa. Mutta miksi ei Dora ollut
+puhunut hänelle siitä? Miksi ei hän ollut kertaakaan maininnut hänelle
+omista puuhistaan, omista pienistä yrityksistään? "Olenko minä
+todellakin niin kova, niin sydämetön", ajatteli hän, "että hän ei voi
+puhua minulle sellaisista asioista? Olenko ollut niin välinpitämätön
+lähimmäisteni hädästä, niin haluton auttamaan, että olen ansainnut
+tämän?"
+
+Ja katkerat tunteet heräsivät hänessä, hänen siinä kulkiessaan katuja
+pitkin ja karttaessaan valaistuja paikkoja, missä joku tuttu saattoi
+tulla häntä vastaan ja tervehtiä häntä.
+
+Niin, luottamus, ilo, rakkaus -- hän epäröi, lausuessaan ajatuksissaan
+viimeistä sanaa -- ne olivat hävinneet, ja jälellä oli ainoastaan
+kiihkeä mustasukkaisuus, omistusoikeuden vaatimus. Mutta miten se oli
+saattanut tapahtua, miten oli hän joutunut siihen, hän, joka oli
+asettanut ihanteensa niin korkealle, joka oli pitänyt avioliittoa niin
+pyhänä? Nyt oli hänen avioliittonsa yhtä jokapäiväinen kuin kaikkien
+muittenkin. Kenen oli syy? Hän mietti sitä kaiken matkaa, pohti asiata
+puolelta ja toiselta, piti pitkiä itsetutkisteluja, mutta ei päässyt
+selvyyteen.
+
+Ja kun Dora näki, että Eugen tuli yhä synkemmäksi ja ärtyisämmäksi, ja
+hänen käytöksensä häntä kohtaan yhä jäykemmäksi, ajatteli hän: "hänen
+rakkautensa on loppunut. Miehet kai ovat sellaisia, että he, kun
+huumaus on ohi, pitävät vaimoaan vain taloudenhoitajattarena, joka saa
+pitää hyvänään muistutukset ja nuhteet. Kaikki, mikä meidän
+suhteessamme oli hienoa ja runollista, on mennyttä... Se on mennyttä,
+sen ymmärsin silloin, kun hän ei enää antanut minulle kukkia
+nimipäivänäni. Hän teki sen tahallaan, hän tahtoi sen kautta sanoa,
+että jotain suhteestamme oli ijäksi kadonnut. Eikä hän myöskään huomaa,
+että minä todella koetan olla huolellinen ja säntillinen ... koetan
+paljon enemmän kuin avioliittomme alkuaikoina ... mutta hän ei välitä
+siitä ... hän vain pilkkaa minua..."
+
+Ja syvä suru, tuskallinen, värisyttävä halu, halu saavuttaa jotain,
+joka ainaiseksi näytti paenneen, sai hänen huulensa vavahtelemaan ja
+suuret kyyneleet vierimään pitkin hänen poskiaan. Ensimäisen kerran
+lannistui hänen elämänhalunsa, ja hän piti itseään onnettomana naisena.
+"Miten se on mahdollista?" ajatteli hän, "me, jotka niin rakastimme
+toisiamme... Ennen kuullessani hänen askeleensa, hypähti sydämeni
+riemusta -- nyt, kun kuulen hänen tulevan, heräävät mielessäni katkerat
+muistot... Oi, jospa se edes olisi ollut jotain suurta ... jos olisimme
+olleet uskottomia toisillemme, olisi se ollut tuhat kertaa parempi ...
+mutta että rakkautemme on kuollut muutamien vinojen ikkunaverhojen ja
+epäsäännöllisten ruoka-aikojen takia, se on kurjaa, sitä on vaikeata
+kantaa. Oi, tuntuu siltä kuin rakkauteni olisi tukehtunut kaikkeen
+pölyyn ja huolimattomuuteen, josta hän on pitänyt niin paljon melua..."
+
+Pari päivää sen jälkeen piti Eugenin ja Doran yhdessä lähteä
+illalliskutsuihin. Heidän piti lähteä kello kahdeksan, mutta kuten
+tavallista ei Dora tullut valmiiksi ajoissa; hän seisoi vielä peilin
+edessä, kun salin kello löi kahdeksan. Samassa naputettiin hänen
+ovelleen, ja kun Dora kuumeisen hätäisesti huusi: "sisään", astui
+kynnykselle Eugen; hän oli paheksuvan ja tyytymättömän näköinen.
+
+"Olen heti paikalla valmis", huudahti Dora, "kas niin", hän napitti
+pukuaan ja puhui koko ajan innokkaasti, "nyt ei puutu muuta kuin tämä
+hakanen -- oih, aina käy hullusti, kun on kiire -- kas niin, nyt olen
+valmis."
+
+Ja hän pyörähti ympäri peilin edessä nähdäkseen, oliko kaikki
+järjestyksessä;
+
+Eugen seisoi äänettömänä ja tarkasteli häntä. Hän oli hyvin sievä siinä
+seistessään, kihara tukka kammattuna korkealle päälaelle, ja hänen
+hieno hipiänsä oli heloittavan kaunis vaaleansinistä pukua vasten, joka
+ympäröi hänen upean vartalonsa.
+
+Eugen näki kaiken tämän, ja hän ajatteli kylmästi, melkein kuin
+sivullinen, että Dora ei ollut koskaan ollut niin kaunis kuin nyt.
+Mutta tarkastellessaan huomasi hän myöskin, että Doralla ei ollut
+yhtään koristusta päällään.
+
+"Etkö aio tänään ottaa jalokivistä rintaneulaasi?" kysyi hän
+tyytymättömänä.
+
+Dora ei vastannut; hän oli kumartunut pöydän yli ja haki innokkaasti
+erästä neulaa.
+
+"Etkö kuule, että kysyn sinulta?" sanoi Eugen ihmeissään.
+
+Dora kääntyi äkkiä häneen päin ja sanoi vallattomasti hymyillen ja
+silmät puoliummessa, peittääkseen epävarmaa katsettaan:
+
+"Mitä sanoit? Minulla on niin kiire, etten joutanut kuulemaan."
+
+"Kysyin, miksi et tänään, jolloin on syytä olla hienosti puettuna, ole
+ottanut jalokivistä rintaneulaasi, jonka sait minulta hääpäivänämme?"
+
+"Oi, rakas Eugen, älä nyt vaivaa minua -- tiedäthän, että en rakasta
+tuollaisia koruja."
+
+"Sitä en tosiaankaan tiedä. Minusta sinä päinvastoin hyvin mielelläsi
+koristelet itseäsi..."
+
+Dora ei vastannut; hän oli kääntynyt peiliin päin ja laitteli
+innokkaasti tukkaansa.
+
+"Etkö kuule, mitä sanoin?" toisti Eugen.
+
+"Kuulen kyllä, ja olenhan jo vastannutkin."
+
+Eugen seisoi liikkumattomana ja katseli Doraa, joka yhäti seisoi selin
+häneen ja järjesti tukkaansa.
+
+"Hyvä ystävä, älä nyt toki seiso siinä ja hermostuta minua! Näethän,
+että olen heti valmis..."
+
+"Menen heti", vastasi Eugen tyynesti, "mutta tahdon ensin
+tietää, oletko ymmärtänyt, että toivon sinun tänä iltana pitävän
+jalokivi-rintaneulaa?"
+
+"Vai niin -- jaha -- enkö minä saa pukeutua, miten itse tahdon?"
+
+"Kyllä, hyvin mielelläsi -- en minä pyydäkään muuta, kuin tuota
+pikkuesinettä."
+
+"Perhejalokivet!" huudahti Dora, nauraen uhittelevasti ja
+pilkallisesti.
+
+"Niin juuri, perhejalokivet. Ole hyvä ja ota esiin rintaneula, olen
+varma siitä, että muuten unohdat sen."
+
+"En unohda, kunhan nyt vain menet..."
+
+"Ole hyvä ja ota se esiin ensin..."
+
+Dora ei vastannut, mutta ei myöskään seurannut hänen kehoitustaan.
+
+"Mutta Dora -- mitä tämä merkitsee? Etkö kuule, mitä pyydän sinun
+tekemään?" sanoi Eugen ja hänen äänensä oli matala ja kylmä,
+jollaiseksi se tuli, kun hän hillitsi sisässään kuohuvaa kiukkua.
+
+"Mutta, hyvä ystävä -- älä nyt pidä melua tyhjästä!..."
+
+"Ota esiin se, ennenkuin minä menen!"
+
+Jälleen hiljaisuus.
+
+Eugen tuli Doran luo, tarttui hänen käteensä ja toisti:
+
+"Tee heti, mitä sanon sinulle!"
+
+Dora huudahti ja riuhtasi itsensä irti.
+
+"Sinä teet minulle pahaa ... katso nyt, käsivarsi on ihan punainen ...
+sinulla ei ole oikeutta kohdella minua noin ... noin ... raa'asti."
+
+Ja hän vaikeroi, pani huulensa pitkälleen ja alkoi innokkaasti hoitaa
+käsivarttaan, jonka hienoon, valkoiseen nahkaan Eugenin puristus oli
+jättänyt punaisen merkin.
+
+"Dora, älä ärsytä minua ... älä saata minua suunniltani ... älä saata
+minua tekemään jotain, jota saisin katua perästäpäin!"
+
+"Ei, sillä olisihan hirveätä, jos unohtaisit Blumien arvokkaisuuden",
+sanoi Dora lapsellisen ilkeästi, "yhtä hirveätä, kuin että minä en
+rakasta perhejalokiviä."
+
+"Dora, nyt käsken sinun tekemään sen, mitä äsken pyysin. Ota esille
+jalokivet!"
+
+Ei tullut vastausta.
+
+"Missä ovat jalokivet?"
+
+Dora seisoi hänen edessään silmät alas luotuina. Hänen huulensa
+alkoivat vapista ja puna haihtui hänen poskiltaan, mutta hän vaikeni
+yhäti yhtä itsepäisesti.
+
+"Dora, mitä tämä merkitsee? Mitä on tapahtunut jalokiville? Oletko
+kadottanut rintaneulan -- -- onko se mennyt rikki? Sano, mitä on
+tapahtunut -- Jumalan tähden -- -- äläkä seiso siinä kuin itsepäinen
+lapsi, joka koettaa kiertelemällä päästä asiasta ... sano, mitä se
+on ... sillä ymmärränhän, että jotain tässä on ... katso ylös ja
+vastaa."
+
+Mutta Dora seisoi yhäti silmät alas luotuina, puhumatta mitään.
+
+"Ovatko ne laatikossasi ... ovatko ne poissa ... oletko myönyt ne ...
+missä ne ovat? Jumalan tähden, sano missä ne ovat!"
+
+Eugen oli nyt menettänyt kokonaan mielenmalttinsa. Hän ei enää tiennyt,
+mitä hän sanoi tahi teki, vielä vähemmän mitä hänen tuli ajatella --
+kummallisia, kauheita ajatuksia tuli hänen mieleensä, muistelmia
+romaaneista ja teatterikappaleista, kertomuksia petetyistä
+aviomiehistä, väärennyksistä y.m.s.
+
+"Dora", sanoi hän, tullen äkkiä ulkonaisesti aivan tyyneksi, "nyt sinun
+täytyy sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!"
+
+Hän tarttui Doran molempiin ranteisiin ja puristi niitä, pakoittaen
+hänen katsomaan ylös.
+
+"Oletko myönyt jalokivet?"
+
+"En."...
+
+"Oletko kadottanut ne?"
+
+"En."
+
+"Ovatko ne laatikossasi?"
+
+"Eivät", kuiskasi Dora melkein kuulumattomasti vapisevin huulin.
+
+"Sano sitten, mitä olet tehnyt niille?"
+
+"Olen vienyt ne panttilaitokseen", kuiskasi Dora yhtä hiljaa kuin
+äsken.
+
+Eugen hätkähti ja heitti hänet luotaan melkein inhoten. Oliko hän
+kuullut oikein? Blumien perhekalleudet pantti ... panttilaitoksessa...
+
+Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, koettaen päästä selville
+ajatuksistaan.
+
+"Mitä -- -- mitä sinä tarkoitat -- -- en ymmärrä", sanoi hän vihdoin
+sopertaen.
+
+"Olen pantannut ne, saadakseni rahaa Tullan lastenkotia varten", sanoi
+Dora rohkeammin.
+
+Ja kun hän ajatteli, että Blumien kallisarvoiset, juhlalliset
+perhekoristukset olivat panttilainakonttorissa, tuntui se hänestä äkkiä
+niin hullunkuriselta, että hän, huolimatta aseman vakavuudesta, veti
+suunsa nauruun.
+
+Eugen katsoi häneen halveksuvasti, mutta huokasi samassa
+helpoituksesta. -- "Olet menetellyt huonosti, Dora, ajattelemattomasti,
+kerrassaan sopimattomasti", sanoi hän ankaralla äänellä, "miksi et
+mieluummin pyytänyt minulta apua?"
+
+Dora katseli valkeita käsivarsiaan, joissa oli punaiset merkit
+ranteitten kohdalla.
+
+"Pyysin sinulta kerran vähän apua Lisbetin myötäjäisten
+varustamiseksi", sanoi hän matalalla äänellä, "mutta sinä et antanut.
+Et siis myöskään olisi antanut mitään Tullan kotia varten."
+
+Eugen kohautti olkapäitään.
+
+"Mutta nehän ovat kaksi aivan eri asiaa. Syy, joka aiheutti kieltoni
+ensimäisessä tapauksessa, ei kelpaa toisessa. Etkö sitten ymmärrä sitä?
+Eikö ole rahtuakaan järkeä eikä johdonmukaisuutta päässäsi?"
+
+"Onpa kyllä, jokseenkin paljonkin", vastasi Dora terävästi, "on niin
+paljon, että ymmärsin sinun pitävän tyhmyytenä sitä, että köyhä Tulla
+perustaa lastenkodin. Siksi päätimme tulla toimeen omin neuvoin."
+
+"Tulla toimeen omin neuvoin! Mutta etkö sitten ymmärrä, että et ole
+ensinkään tullut toimeen omin neuvoin, vaan että olet päinvastoin
+käyttänyt varoja, jotka... Etkö ymmärrä, että sinulla ei ollut
+oikeutta ... pantata" -- hänen oli vaikea lausua viimeistä sanaa --
+"pantata lahjoja, jotka olet saanut mieheltäsi ja anopiltasi?"
+
+"En, sitä en ymmärrä. Lahjat ovat minun, ja minä saan siis tehdä niillä
+mitä tahdon."
+
+"Et siis myönnä, että olet tehnyt väärin?"
+
+"En, minä päinvastoin arvelen, että olen tehnyt aivan oikein", vastasi
+Dora itsepäisesti ja uhmaten, "kun on niin paljon köyhiä, jotka näkevät
+nälkää, ja niin paljon lapsia, jotka ovat ilman kotia ja vanhempia ...
+ja kun..."
+
+"Se ei kuulu tähän ... se ei kuulu tähän!" keskeytti Eugen, "etkö osaa
+eroittaa oikeaa väärästä? Luuletko, että auttaessa köyhiä saa jättää
+kaikki muut suhteet huomioon ottamatta? Oletko kuullut puhuttavan
+jesuiittamoraalista?"
+
+"Olen kyllä. Olen myöskin kuullut puhuttavan kultaisen vasikan- ja
+Grottemoraalista!"
+
+"Dora!" huudahti Eugen, silmät säkenöiden vihasta, "tämä on
+jo enemmän kuin minä voin kärsiä... Sinun huolimattomuutesi ...
+epäjärjestyksesi ... epäluotettavaisuutesi ... kaikki olen kärsinyt ...
+mutta nyt ... aiotko nyt opettaa minun lapseni varastamaan ja
+valehtelemaan?..."
+
+Dora kirkasi ja polki jalkaa, säkenöiden vihasta hänkin.
+
+"Miten -- -- miten sinä uskallat?"
+
+"Mitenkä minä uskallan? Minä en ainoastaan uskalla, vaan minun täytyy
+sanoa mitä nyt sanon... Se, mitä sinä olet tehnyt, on sinun
+yhteiskunnalliseen asemaasi katsoen, ja katsoen siihen kasvatukseen,
+jonka kai kuitenkin olet saanut, varastamista ja valehtelemista... Sinä
+olet käsitellyt ominasi esineitä, jotka eivät olleet yksistään sinun,
+ja tehnyt sen tavalla, jota tiesit minun suuresti paheksuvan, ja sinä
+olet tehnyt sen minun tietämättäni. Se on kuulumatonta, Dora, en
+tosiaankaan luullut, että minun koskaan tarvitsisi kokea tällaista...
+Jumala auttakoon minua -- Jumala auttakoon meitä molempia. Annan
+sinulle miettimisaikaa ... tutki sydäntäsi ... rukoile Jumalaa, että
+hän tekisi sinut nöyräksi, niin että voit tunnustaa syntisi, muuten ...
+niin, muuten on kai parasta, että eroamme... Sinun täytyy tulla
+paremmaksi ... en voi sallia että henkilö, jonka tulee kasvattaa
+lapsiani, on niin vailla alkeellisimpiakin oikeuskäsitteitä..."
+
+"Sinun ... sinun lapsiasi!" huusi Dora, säkenöiden vihasta, "ne ovat
+minun paljon, paljon enemmän kuin sinun, minä olen..."
+
+"Vaiti", keskeytti Eugen ja kohotti kättään, niin ankaran näköisenä,
+että Dora kauhistuneena peräytyi muutamia askelia, "ole vaiti ja häpeä,
+äläkä huuda noin... Koeta nyt rauhoittua ja ajatella tekoasi. Ja ole
+hyvä ja anna minulle", nyt olivat sanat taas takertua hänen kurkkuunsa,
+"anna minulle panttilippu, sillä olet kai saanut sellaisen ... ja sano,
+miten olet järjestänyt tämän asian ... huomenna selvitän kaikki."
+
+Dora otti kirjoituspöytänsä laatikosta pienen paperin ja antoi sen
+hänelle, ja mainitsi matalalla äänellä panttilainakonttorin, jonne oli
+vienyt jalokivet.
+
+Eugen otti kuitin ja pisti sen taskuunsa.
+
+"En ole voinut uneksiakaan, että minun täytyisi kokea tällaista", sanoi
+hän naurahtaen katkerasti, "että minun täytyisi mennä lunastamaan
+isoäidin jalokivet panttilainakonttorista."
+
+"Se on hyvin terveellistä sinun ylpeydellesi", vastasi Dora hymyillen
+ilkeästi.
+
+Kaikki, mikä hänessä oli huonointa, oli tullut esiin tämän väittelyn
+aikana.
+
+Eugen ei vastannut. Hän napitti hännystakkinsa ja pyyhkäisi pari kertaa
+nenäliinallaan otsaansa.
+
+"Sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, ei meidän ole syytä mennä ulos
+yhdessä. Sinulle on terveellisintä olla yksinäsi ja hiljaisuudessa
+miettiä tekoasi ja sanojasi. Minä menen yksinäni ja sanon, että sinä
+voit pahoin, mikä epäilemättä lieneekin totta. Minä ainakin olen aivan
+sairas surusta."
+
+"Silloinhan on parempi että sinä jäät kotiin 'miettimään', sillä minä
+olen ainakin täysin terve!" sanoi Dora hymyillen yhtä ilkeästi ja
+pilkallisesti kuin äsken.
+
+"Dora!"
+
+Eugen katsoi häneen kauan ja läpitunkevasti, kunnes Dora vihdoin käänsi
+katseensa pois ja puhkesi kiihkeään, hillittömään itkuun.
+
+Hän itki niin kuin ainoastaan intohimoiset naiset voivat itkeä; hänen
+kätensä tulivat jääkylmiksi, päätä poltti kuin tulessa, ja koko ruumis
+vavahteli nyyhkytyksistä, joita hän ei koettanutkaan pidättää.
+
+Eugen asetti hänet sohvalle, avasi hänen pukunsa, hautoi hänen
+ohimoitaan Kölnin vedellä, siveli hänen käsiään ja keksi kaikenlaisia
+keinoja rauhoittaakseen häntä -- paitsi yhtä: rakastavaa sanaa, hellää
+hyväilyä -- mutta hän sai hoidella häntä kokonaisen tunnin, ennenkuin
+tuo hillitön mielenpurkaus asettui.
+
+Vasta sitten kun nyyhkytykset taukosivat ja Dora makasi siinä raukeana
+ja itkettyneenä, mutta hiljaa, sanoi Eugen hyvästi hänelle, niin
+ystävällisesti kuin voi, ja lähti hetkiseksi kutsuihin.
+
+Mutta Dora makasi yhäti sohvalla, ja vaikka hän oli ulkonaisesti
+rauhoittunut, riehuivat hänen sisässään monenlaiset tunteet. Hän ei
+aikonut "nöyrtyä", kuten Eugen oli sanonut, hän ei ollut tehnyt
+mitään pahaa ... hän oli päinvastoin tehnyt aivan oikein, auttaessaan
+köyhiä ... niin sanotaan raamatussakin ... siinä ei käsketä pitämään
+jalokiviä ... päinvastoin, rikas mies, jolla oli purppuraa ja kalliita
+liinavaatteita, joutui helvettiin... Ei, hänen ei tarvinnut
+"nöyrtyä"... Eugenin piti nöyrtyä, eikä hänen. "Hän on lyönyt minua,
+hän on pidellyt minua pahoin, hän on puristanut kättäni, niin että sitä
+vieläkin pakottaa ... hän on uhannut erota minusta... Nyt ... nyt on
+kaikki meidän väliltämme loppunut..."
+
+Ja hänen kiihkeä vihansa ja epätoivonsa suli pois, ja sijaan tuli suuri
+hiljaisuus, suuren, syvän surun hiljaisuus. Hän ei enää nyyhkyttänyt,
+hän itki katkeria kyyneliä, ja hänestä tuntui, kuin olisi tänä hetkenä
+kumeaan sointuun loppunut laulu, jossa kerran väreili kevään ja kesän
+riemu...
+
+Seuraavana päivänä Eugen lunasti jalokivet ja säilytti niitä senjälkeen
+omissa kätköissään. Dora ja hän eivät enää puhuneet siitä, mitä oli
+tapahtunut; hän odotti, että Dora tunnustaisi tehneensä väärin, mutta
+kun Dora ei tunnustanut, vaikeni hänkin ja sulkeutui vielä enemmän
+itseensä. Ja Dora odotti että Eugen ottaisi puheeksi asian ja moittisi
+ja nuhtelisi häntä -- silloin hän kyllä puolustaisi itseään ja
+todistaisi Eugenille, että hän oli tuominnut väärin ja farisealaisesti.
+Mutta kun Eugen ei sanonut mitään, ei hänkään rohjennut ottaa asiaa
+puheeksi.
+
+Ja niin jätti tämä tapaus molempien sydämeen haavan, joka ei koskaan
+mennyt umpeen; kumpikaan ei tahtonut tehdä voitavaansa parantaa sitä.
+
+Kevätpuolella alkoi Dora, joka viime vuosina oli ollut kukoistavan
+terve äkkiä tulla heikoksi. Hän kalpeni ja laihtui, ja uni ja ruokahalu
+katosivat. Lääkäreiltä kysyttiin neuvoa, sairasta tutkittiin, hänelle
+määrättiin pillereitä, voimistelua y.m. mutta mikään ei auttanut. Dora
+itse arveli, että suru Eugenin kylmyydestä teki hänet sairaaksi, ja hän
+tunsi salaista tyydytystä ajatellessaan, että hänen hiljainen
+riutumisensa oli kosto Eugenille. Hän ajatteli sitä usein maatessaan,
+hän ajatteli kuolemaansa ja hautaustaan, ja nautti kuvitellessaan
+mielessään katkeria omantunnontuskia, joiden alaiseksi Eugen sitten
+joutuisi. Ja sensijaan että hän olisi noudattanut lääkärien määräyksiä,
+heitti hän pois lääkkeet, laiminlöi voimistelun, väsytti itseään ja
+teki kaiken minkä voi, tullakseen niin heikoksi ja kalpeaksi ja sairaan
+näköiseksi kuin mahdollista.
+
+Eugenissa ei ainakaan syrjästä katsoen huomannut katumuksen
+merkkiäkään. Hän tiedusteli joka päivä tarkkaan Doran terveydentilaa,
+kyseli neuvoa kahdelta lääkäriltä, ja kun nämä pitivät oleskelua
+kylpylaitoksessa välttämättömänä Doran terveydelle, tilasi hän heti
+huoneen kalleimmasta ja kehutuimmasta kylpylaitoksesta. Mutta hän teki
+kaiken sen velvollisuudesta eikä hellyydestä, ja Dora tunsi sen ja se
+painoi häntä kuin ies, jonka hän olisi tahtonut heittää päältään.
+
+Heinäkuussa matkusti Eugen Doran kanssa mainittuun kylpypaikkaan. Hän
+jäi sinne itsekin pariksi viikoksi ja piti koko ajan tarkkaa huolta
+siitä, että Dora hoiti itseään lääkärien määräyksien mukaan. Pikku
+tytöt olivat sillaikaa Julia neidin kanssa isoäidin luona Blombackassa.
+
+Mutta kahden viikon kuluttua piti Eugenin matkustaa kotiin
+virkavelvollisuuksiensa tähden. Dora jäi kylpylaitokseen kylpykauden
+loppuun asti; hän hoiti itseään huonosti; ei tehnyt muuta kuin
+huvitteli itseään, lauloi ja soitti, ja oli koko seurapiirin lemmikki.
+Tänä aikana Eugen ja hän kirjoittivat kirjeitä toisilleen, ja tekivät
+sitä, kuten kaikkea muutakin, velvollisuudesta. Kerran viikossa sai
+Dora kirjeen, joka alkoi sanoilla "Rakas Dora", ja sisälsi tarkan
+selonteon lasten terveydentilasta ynnä muita tietoja perheen elämästä.
+Ja yhtä usein sai Eugen kirjeen, jossa oli samanlainen päällekirjoitus
+ja samanlaisia lyhyitä tietoja Doran terveydentilasta ja uutisia
+elämästä kylpylaitoksessa.
+
+Eugenin täytyi työnsä tähden asua kaupungissa, mutta hän matkusti niin
+usein kuin voi myöhemmin päivällä Blombackaan, ja sunnuntait hän aina
+vietti siellä. Nämä käynnit maalla olivat hauskimpia hetkiä hänen
+elämässään tähän aikaan. Muuten oli tämä aika, kauniit elokuun päivät
+polttavine päivänpaisteineen ja ihanan leppeät illat punertavine
+kuutamoineen, hänestä tukala. Kaikeksi onneksi oli hänellä paljon
+työtä; mutta heti kun hän oli hetkisenkään vapaana, pyörivät hänen
+ajatuksensa itsepäisesti samassa asiassa. "Minkälaiseksi muodostunee
+tulevaisuus?" kyseli hän itseltään. Ja kun hän, kulkiessaan yksinään ja
+synkkänä virastoonsa ja sieltä takaisin, kohtasi tuttavia, jotka
+tervehtivät häntä, tuntui hänestä kaikki joutavalta ja ikävältä. Tuolla
+kadun toisella puolella kulki keski-ikäinen lihava herra, joka
+nähdessään Eugenin nosti hattuaan, nyökähytti ystävällisesti päätään ja
+viittasi kädellään. Eugen vastasi hänen tervehdykseensä jäykästi ja
+välinpitämättömästi -- häntä harmitti tuo tyytyväinen hymyily, miksi
+ihmeellä hän oli niin tyytyväisen näköinen, tuo pieni, paksu kaljupää
+herra? Eugen tunsi hyvin hänen perheolonsa; hänellä oli turhamainen,
+pintapuolinen vaimo, yksi hänen pojistaan oli juopporatti, hänen
+raha-asiansa olivat huonolla kannalla -- kannattiko hänen nyt iloita
+yksistään siitä, että hänellä oli siisti kesäpuku ja että hän saattoi
+kävellä pitkin Sturekatua ja nostaa kohteliaasti hattua joka toiselle
+ihmiselle? Miten vähiin onnen murusiin ihmiset sentään tyytyvätkään...
+
+Mutta toisiakin ajatuksia ja tunteita saattoi herätä hänessä.
+Toisinaan, kun hänellä ei ollut aikaa lähteä Blombackaan, teki hän
+kauniina loppukesän iltoina pitkiä kävelyretkiä maalle päin, ja haki
+silloin aina yksinäisiä teitä ja polkuja. Kun hän silloin pysähtyi
+katselemaan taivaalla tuikkivia tähtiä, unohti hän hetkiseksi itsensä
+ja surunsa. Ensin hän aina tarkkaan määräsi tähtien aseman taivaalla --
+hän oli nuorena ollut hyvin huvitettu tähtitieteestä ja muisti vielä
+tarkalleen tähtikartan -- sitten hän antoi ajatustensa liidellä
+kauemmas, tuolle puolelle tahtien, tuolle puolelle ajan ja paikan. Kun
+silloin kysymykset äärettömyydestä, ikuisuudesta, Jumalasta, nuo suuret
+kysymykset "minne" ja "miksi" heräsivät hänessä, tuntuivat hänestä
+hänen surunsa ja huolensa niin ihmeellisen pieniltä, ja kaikki, sekin,
+mitä hän palavimmin oli toivonut, niin, koko hänen elämänsä tuntui
+mitättömän pieneltä ja vähäpätöiseltä; hänestä tuntui, kuin olisi hän
+äkkiä noussut korkealle vuorelle ja sieltä nähnyt maiseman ääriviivojen
+häviävän etäisyyteen. Sellaisina hetkinä tunsi hän itsensä taas
+onnelliseksi, yhtä onnelliseksi kuin ennen pienenä poikana, jolloin hän
+seisoi salin ikkunassa, missä suuri neeria kukki -- kun kuun säteet
+tunkeutuivat huoneeseen ja aavistuksentapaiset ajatukset liikkuivat
+lapsen sydämessä. Silloin ei alakuloisuus enää vaivannut häntä; näiden
+äärettömien, salaperäisten sielullisten avaruuksien edessä hän tunsi
+juhlallista, vapauttavaa yksinäisyyttä.
+
+Mutta tullessaan maalle pikku tyttöjensä luo hän oli aina iloinen,
+lapsellisen iloinen ja vallaton. Lasten oli tapana Julia neidin
+saattamina juosta alas laivarantaan häntä vastaan, ja siellä he
+seisoivat ja hyppelivät ja nauroivat ja viittoivat käsillään,
+nähdessään hänet laivan kannella. Toisinaan, kun he eivät ehtineet
+ajoissa rantaan, riensivät he häntä vastaan mäessä, vanhimmat ensin ja
+pikku Märta viimeisenä, huutaen ja kirkuen, Julia neidin taluttamana.
+Sitten syntyi tappelu ensi suudelmasta. "Minä ensin ... minä ensin",
+liverteli neljä kimeää ääntä, neljän pienen käsiparin kietoutuessa
+hänen ympärilleen ja neljän ruusunpunaisen, kostean lapsensuun
+ojentuessa häntä vastaan.
+
+Ja hän hymyili ja sulki heidät syliinsä ja puheli kilpaa heidän
+kanssaan ja oli sen näköinen, kuin ei hän olisi tiennyt, että suruja ja
+pettymyksiä maailmassa onkaan.
+
+Sitten hän tavallisesti istui verannalla päivälliseen asti;
+odottaessaan hän nosti pikkutyttönsä polvelleen, toisen toisensa
+jälkeen, tarkasteli heidän pukuaan ja ulkonäköään aivan kuin
+huolellinen äiti, puheli heidän kanssaan ja kuunteli, mitä heillä oli
+hänelle kerrottavaa.
+
+"Tässäkö minun neliapilaani nyt on", sanoi hän ja katseli hymyillen
+pikku tyttöjään, "'pikku Klumpedumpko' se siinä on?"
+
+Ja hän hyväili pientä punaposkista Märtaa, joka seisoi nojautuneena
+hänen polveaan vasten ja hyppeli pyöreillä, lihavilla jaloillaan.
+
+"Pumpedump", toisti pikku tyttö, loi Eugeniin tummansiniset silmänsä ja
+hymyili niin suloisesti ja lempeästi kuin suinkin voi. Gertrud kiipesi
+hänen syliinsä ja nyki hänen viiksiään, "höyheniä", kuten hän sanoi;
+hän ihmetteli suuresti, miksi kaikilla sedillä oli "höyheniä"
+kasvoissaan, ja hän tutki hyvin mielellään lähemmin tätä ihmettä.
+Sonja, joka oli järjestyksessä toinen, asettui hänen olkapäätänsä
+vasten ja toisteli: "pikku isä -- pikku isä..."
+
+Mai seisoi äänettömänä hänen vieressään ja piteli hänen kättään
+omassaan. Hän oli ulkonäöltään aivan toisenlainen kuin sisarensa;
+toiset sisaret olivat lihavia, punaposkisia ja terveyttä uhkuvia,
+Mailla sitävastoin oli hieno, hento ruumis ja kalpeat kasvot, joka teki
+että hänen suuret silmänsä näyttivät vieläkin suuremmilta ja
+miettivämmiltä. Eugenista tuntui, että hän ei ollut niin terveen ja
+iloisen näköinen kuin hänen mielestään pienen tytön olisi pitänyt olla,
+tytön, joka kaiket päivät juoksentelee ulkona ja pulikoi rannalla ja
+jota muutenkin kaikin tavoin hyvästi hoidetaan.
+
+"Mitä nyt, tyttöseni", kysyi hän, silittäen Main poskea ja tarkastellen
+hänen hienoja, säännöllisiä kasvojaan, "miksi et ole iloisen näköinen
+-- oletko pahoillasi jostain, pikku Mai?"
+
+Mai katsoi miettien eteensä -- niin teki hän aina, kun hänen piti
+vastata tärkeään kysymykseen. Toiset pienet tytöt olivat juosseet pois
+isän luota, Mai oli yksin jälellä, Eugenin käsi vyötäistensä ympärillä
+ja nojaten häneen.
+
+"Isän pikku Mai", hän käytti toisinaan tätä nimitystä itsestään,
+huolimatta siitä että oli jo kuuden vuoden ikäinen, "isän pikku Mai
+ikävöi isäänsä ja äitiänsä..."
+
+"Mutta onhan sinulla kiltti isoäitisi ja sisaresi ja Julia ja
+serkut ... onhan sinulla niin hauskaa täällä Blombackassa!" sanoi Eugen
+nuhtelevasti; samalla hän tunsi salaista iloa siitä, että kukaan
+niistä, jotka hän oli luetellut, ei voinut anastaa hänen paikkaansa
+Main sydämessä.
+
+Mai pudisti päätään ja toisti:
+
+"Niin, mutta minulla on kuitenkin ikävä... Minä tahdon pitää sekä isäni
+että äitini luonani ... tahdon aina pitää heidät luonani."
+
+"Mutta ajattelehan, jos kadottaisit toisen heistä!" huudahti Eugen,
+ajattelematta ollenkaan, mitä sanoi, ja katui heti sanojaan.
+
+Mai katsoi häneen kummastellen ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.
+
+"Silloin ei isän pikku Mai tahdo elää enää!" huudahti hän, kietoen
+kätensä Eugenin kaulaan ja tukahduttaen nyyhkytyksen.
+
+"Rakas pikku lapseni!"
+
+Eugen painoi Main rintaansa vasten, suuteli häntä ja kuiskaili hänelle
+helliä, lohduttavia sanoja.
+
+"Älä itke, rakas lapsi kultani! Toivokaamme, että aina saat pitää isäsi
+ja äitisi."
+
+Ja vähän ajan perästä pikku Mai nauroi taas, mennessään isän kanssa
+ruokasaliin syömään päivällistä.
+
+Blombackassa oli paljon vieraita tänä kesänä; koko suuri huvila oli
+täynnä väkeä. Hovioikeudenneuvos Bergenstiernan koko perhe asui siellä,
+sitten oli siellä joukko kaikenikäistä nuorisoa, joka pulikoi
+lammikossa, kävi soutelemassa iltaisin ja antoi iloisen naurunsa kuulua
+puutarhassa ja metsässä huvilan ympärillä. Paitsi sitä oli siellä aina
+vieraita; eversti Dufva löysi tien teekuppinsa luo myöskin kesällä,
+Regina neiti seuranaisensa kanssa kävi aina elokuussa, kun pahin
+kuumuus oli mennyt ohi, ja perheen tapoihin kuului, että pojat,
+tyttäret ja vävyt joka kesä viettivät pari päivää isoisän ja isoäidin
+luona Blombackassa, asuivatpa he miten kaukana tahansa. Ja mamsseli
+Bendelin istui täällä, aivan kuin kaupungissakin, rouva Blumin
+liinavaatekasojen ääressä, sillä eroituksella vain, että hän täällä
+neuloi uusia vaatteita ja kaupungissa paikkasi vanhoja. Kaikki kävi
+yhtä säännöllisessä järjestyksessä kuin vuodenajat seuraavat toisiaan.
+
+Eugen ei voinut muuta kuin ihmetellä heikon äitinsä voimia, jotka eivät
+näyttäneet koskaan loppuvan. Miten jaksoi hän, tuo hento, heikko
+nainen, pitää huolta kaikista, valvoa kaikkia vähäisimpiäkin
+taloustehtäviä? Ja reipas, terve Dora ei jaksanut pitää koossa edes
+heidän suhteellisesti pientä talouttaan -- mitä häneltä puuttui,
+tahtoako vaiko kykyä, vai mikä teki hänet niin surulliseksi
+vastakohdaksi hänen äidilleen?
+
+Eugen itse oli hyvin väsynyt, kun hän päivällisen aikaan tuli
+Blombackaan, ja hän olisi mielellään tahtonut olla enemmän yksinään
+tahi pikku tyttöjensä kanssa. Mutta se ei kuulunut perheen tapoihin;
+rouva Blum olisi suuresti paheksunut, jos joku olisi vetäytynyt pois
+iltapäiväseurustelusta verannalta, missä naiset istuivat käsitöineen ja
+herrat sikareineen, ja Eugen oli liian hyvä ja kuuliainen poika,
+asettuakseen äitinsä tahtoa vastaan tässä suhteessa. Hän istui ja piti
+kärsivällisesti seuraa, niin kauan kuin rouva Blum tahtoi. Vasta
+illalla, kun kukin sai vapautensa takaisin, pääsi Eugenkin lähtemään
+minne tahtoi. Silloin hän tavallisesti meni pikku tyttöjensä luo,
+leikki heidän kanssaan hetkisen, kuunteli, kun he lukivat
+iltarukouksensa ja sanoi heille hyvää yötä; siksi ajaksi Julia neiti
+aina hienotunteisesti poistui.
+
+Sitten hän meni kävelemään, tavallisesti vasta teenjuonnin jälkeen, ja
+mieluimmin yksinään. Silloin sattui usein, että hän takaisin tullessaan
+kohtasi Julia neidin ja he pysähtyivät puhelemaan hetkiseksi. Toisinaan
+nämä puheet supistuivat vain muutamaan kohteliaaseen lauseeseen; mutta
+toisinaan ne olivat enemmänkin kuin pelkkiä kohteliaisuuksia, ja ilman
+että Eugen huomasi tahi ajatteli sitä, tuli heidän ajatustenvaihtoonsa
+jotain lämmintä ja sydämellistä.
+
+Eräänä iltana, kun Eugen palasi kävelyltään rantatietä myöten, näki hän
+Julia neidin istuvan kivellä tien vieressä. Hän istui pää käden varassa
+ja tuijotti merelle, ja näytti siltä kuin ei hän, katsellessaan
+kaunista elokuun kuutamoa, olisi huomannut häntä ensinkään. Eugenin ei
+tehnyt mieli puhella ja hän aikoi juuri varovasti hiipiä pois, kun
+Julia neiti äkkiä käänsi kasvonsa häneen päin. Hänen ei auttanut muu
+kuin nostaa hattuaan ja tervehtiä. Julia neiti nyökähytti päätään ja
+huudahti teeskennellyn lapsellisesti ja vilkkaasti, osoittaen erästä
+tähteä taivaalla:
+
+"Eikö toimituspäällikön mielestä tuo tähti tuolla muistuta pikku Main
+silmiä?"
+
+"Kyl-lä", sanoi Eugen vastahakoisesti. Hänen mielestään asia oli juuri
+niin, juuri tuo tähti tuolla sai hänet aina muistelemaan pikku tyttönsä
+lempeitä, syviä silmiä, mutta hänestä oli kummallisen vastenmielistä
+kuulla Julia neidin sanovan samaa.
+
+Hän hämmästyi samassa suuresti nähdessään Julian äkkiä kumartuvan
+alas, painavan molemmat kädet kasvoilleen ja nytkähtelevän kuin
+nyyhkytyksistä.
+
+"Jumalan tähden, neiti, mikä teidän on?" huudahti hän säikähtyneenä.
+
+Julia katsoi häneen. Hänen pitkissä, tummissa silmäripsissään
+väreilivät kyyneleet, joiden hän ei vielä antanut tipahtaa alas, kuin
+kirkkaat kastepisarat. Nyt vasta Eugen ensi kerran huomasi, miten
+harvinaisen kauniit silmät Julialla oli.
+
+"Kun näkee tuollaisen näyn", kuiskasi hän, osoittaen kädellään merelle,
+"ja ajattelee sellaista lasta kuin Mai, voi sattua että oman ...
+köyhyyden tunto valtaa mielen ... anteeksi ... tiedän kyllä miten
+tuhmasti puhun..."
+
+Eugen istuutui kivelle Julian viereen ja tarttui hänen käteensä. Hän
+tunsi syvää sääliä ja unohti kokonaan vastenmielisyyden, jonka hänen
+sanansa äsken olivat herättäneet.
+
+"Lapsi parka", sanoi hän ystävällisesti, "elämän taival on kyllä ankara
+kulkea, yhdelle yhdellä, toiselle toisella tavalla."
+
+Julia neiti loi äkkiä silmänsä alas. Hän oli vielä kalpeampi kuin
+tavallisesti ja istui niin liikkumattomana, kuin olisi hän kivettynyt
+paikoilleen. Tuo hieno, hyvin muodostunut käsi, jota hän niin usein oli
+ajatuksissaan suudellut, oli nyt vihdoinkin tuossa hänen polvellaan,
+mihin hän intohimoisilla, haaveellisilla ajatuksillaan oli pakoittanut
+sen.
+
+Hän katseli koko ajan kättä. Oi, jospa hän saisi tarttua siihen ja
+painaa sen sydäntään vasten! Mutta hän uskalsi tuskin hengittääkään,
+saati sitten liikahtaa, pelosta että unelma katoaisi.
+
+Vihdoin veti Eugen kätensä pois, puristettuaan hieman hänen kättään.
+Silloin loi Julia neiti häneen pitkän, salaperäisen katseen, joka
+kiusasi häntä ja saattoi hänet hämilleen.
+
+Hän nousi, nosti hattua ja lähti pois. Mutta astuttuaan pari askelta
+hän tunsi, että jotain osui hänen niskaansa; hän kääntyi ja näki maassa
+suuren tummanpunaisen ruusun. Konemaisesti kumartui hän alas ja otti
+ruusun maasta, katsahtaen samalla kivelle päin, missä Julia oli
+istunut. Julia oli noussut ja seisoi nojautuneena puunrunkoa vastaan.
+Tuossa hennossa, hintelässä naisolennossa oli jotain liikuttavan
+avutonta, hän näytti pitemmältä kuin tavallisesti, ja hänen pienet,
+kalpeat kasvonsa olivat kurottautuneet eteenpäin, ikäänkuin olisi hän
+kuunnellut jotain. Hän oli kuin tarina toivottomasta rakkaudesta, hänen
+suurissa, loistavissa silmissään oli sellainen epätoivon rukous, että
+Eugenin hyväsydämisyys voitti hänen järkensä varoitukset.
+
+Hän tuli Julian luo ruusu kädessä. Hänen hymynsä oli epävarma ja ääni
+värähteli hieman, kun hän, koettaen laskea leikkiä, sanoi:
+
+"Se kukka osui väärään maaliin..."
+
+Julia ei vastannut, katseli vain häntä omituisen läpitunkevasti, kuten
+äskenkin. "Sinä tunnet elämää paljon paremmin kuin minä -- sinä
+ymmärrät sydämen kaipauksen yhtä hyvin kuin minä -- älä leiki kanssani,
+älä puhele turhia intohimojen riehuessa, lyö minua -- tahi rakasta
+minua, mutta tee se pian!" näytti tuo katse sanovan.
+
+Eugenin tuli häntä äkkiä niin sanomattoman sääli; hän tarttui hänen
+käteensä, joka riippui velttona sivulle, ja sanoi osaaottavasti: "Lapsi
+parka!"
+
+Samassa hänestä tuntui, kuin olisi pohja luistanut hänen jalkojensa
+alta ja hän olisi ollut kaatumaisillaan. Hän ei enää voinut päästä irti
+Juliasta, hän tahtoi heittää hänet luotaan, mutta hänestä tuntui, kuin
+olisi hän pitänyt kiinni hukkuvasta ihmisestä, jota hän ei hennonnut
+heittää takaisin syvyyteen.
+
+"Parka", toisti Julia huohottaen, "älkää sanoko niin, nyt ... nyt olen
+rikas ... rikkain maailmassa..."
+
+Ja hän katsoi äkkiä ylös, ja oli kuin hänen silmissään, jotka olivat
+kirkkaina ja avoimet, olisi voinut kirkkaina ja polttavina lukea sanat:
+"Rakasta minua!"
+
+Mutta tuo katse rikkoi lumouksen. Eugenin sääli muuttui
+vastenmielisyydeksi; koko hänen suora, velvollisuudentuntoinen
+luonteensa nousi vastarintaan. Hän sysäsi Julian luotaan hiljaa, mutta
+varmasti, ja sanoi aivan muuttuneella, tyynellä ja hiukan opettavalla
+äänellä;
+
+"Niin juuri, sanon teitä siksi, koska olette yksin ja kuljette väärillä
+teillä. Teidän täytyy saada toista työtä, päästä toisiin olosuhteisiin,
+nykyinen toimenne ei sovi luonteellenne... Sanoitte kerran, että
+haluaisitte saada sivistystä ... hyvä ... olen teille todella
+kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt lapsieni hyväksi näinä vuosina...
+Jos sallitte, hankin teille tilaisuuden harjoittaa opintoja --
+sittenhän voitte hakea toista työtä, joka paremmin soveltuu teille..."
+
+Hän innostui puhuessaan ja hänen ääneensä tuli ystävällinen sointu;
+hänen hyvä sydämensä sai hänen tuntemaan myötätuntoa lastensa hoitajaa
+kohtaan, ja tietämättään tahtoi hän myöskin hyvittää sen, mitä hän
+äsken heikkona hetkenä oli rikkonut.
+
+Mutta hänen puhuessaan muuttui Julia äkkiä kokonaan. Hän riuhtaisi
+kätensä Eugenin kädestä, hänen ruumiinsa suoristui -- kuin tulenliekki,
+joka äkkiä leimahtaa -- ja silmät katselivat terävästi ja pistävästi
+pienistä raoista.
+
+"Kiitos", sanoi hän kylmästi, "olen tähänkin asti tullut toimeen omin
+neuvoin -- en ole koskaan pitänyt armolahjoista."
+
+Hän katsoi Eugeniin epätoivoisen kiukkuisesti, kääntyi ja lähti
+kulkemaan metsään päin.
+
+Eugen huokasi syvään; hän tunsi, kuten hienotunteinen ihminen ainakin,
+surua, kun oli ollut pakoitettu tuottamaan toiselle ihmiselle tuskaa,
+ja kun tiesi saaneensa Julia neidistä ikuisen vihamiehen.
+
+Kun hän oli kulkenut muutamia askelia, tunsi hän taas jotain
+heitettävän niskaansa, jotain kylmää ja märkää, ja kun hän tunnusteli
+sitä kädellään, huomasi hän sen olevan multaa. Hän karisti mullan pois
+ja kääntyi katsomaan taakseen; siellä seisoi Julia, kalpein kasvoin ja
+säihkyvin silmin. "Siitä saatte samaa, mitä äsken tahdoitte antaa
+minulle -- kiviä leivän asemasta!"
+
+Ja hän nauroi pilkallisesti ja katsoi metsään. Tietämättä, mitä tahtoi
+ja minne aikoi, kiiruhti hän eteenpäin. Hän kompastui puihin ja
+pensaisiin, repi rikki vaatteensa tiheiköissä, hänen sydämensä jyskytti
+kuin kuumeisella ja pää poltti kuin tulessa, mutta hän ei huomannut
+mitään, kulki vain eteenpäin ... eteenpäin ... johonkin hiljaiseen
+pimentoon, jonka täytyi olla jossain, joka lievittäisi hänen
+tuskansa... Vihdoin hän aivan uupuneena vaipui sammaleelle ja painoi
+kasvonsa kosteaan maahan. Raskaat valittavat huokaukset kohosivat hänen
+rinnastaan ja hän heittelehti suonenvedontapaisesti puolelta toiselle.
+Hänen jalkansa olivat jääkylmät aina polviin asti ja pää oli kuin
+tulipallo. "Minä kuolen..." huudahti hän, painaen kätensä sydäntään
+vasten, "ei, minä en kuole, vaikka tunnen kuoleman tuskia ... sieluni
+kuolee ... sydämeni jähmettyy ... mutta elämästä en pääse... Jumala,
+armahda ... se oli synti, hirvittävä synti ... hän on toisen oma ...
+minä tahdoin eroittaa heidät ... minä olen saanut palkkani ... mutta
+minä olisin valmis antamaan henkeni hänen edestään ... saadakseni
+hituisenkaan rakkautta ... ja hän, mitäpä hän hänestä välittää..."
+
+Hänen sanansa tukehtuivat valittaviin nyyhkytyksiin. Ja hän makasi
+siinä, hän ei tiennyt miten kauan, välittämättä velvollisuuksistaan,
+lapsista, maineestaan, välittämättä mistään, illan varjojen pimetessä
+ja tähtien syttyessä taivaalla. Vihdoin hänessä heräsi hurjan ilon,
+syvän, surumielisen rauhan tunne. Hän pani kätensä ristiin, ojensi ne
+kiihkeästi taivasta kohti ja huudahti: "Sinua ei kuitenkaan kukaan voi
+riistää minulta ... kaikki, kaikki muu otetaan minulta pois ... mutta
+sinä ... sinä ... oi, ole laupias, rakas, rakas kuolema!..."
+
+Kun Eugen tuli kotiin, oli hän melkein sairas mielenliikutuksesta.
+Julian kalpeat kasvot olivat koko ajan hänen mielessään, kuin aavenäky,
+joka häntä kammoksutti, mutta joka samassa herätti hänessä paljon
+muitakin tunteita... Äkkiä hän tuli ajatelleeksi pikku tyttöjään, jotka
+nukkuivat tuolla sisällä rauhallista unta. Silloin hänet äkkiä valtasi
+pelko ... hän oli näkevinään Julia neidin intohimoisten katseitten
+kohtaavan heidän viattomat lapsensilmänsä. Ei, hän ei enää saanut tulla
+heidän luokseen, hän ei saanut edes nähdä heitä, hänen pelkkä
+läsnäolonsa saattoi vahingoittaa heitä... Hänen äskeinen säälinsä
+katosi, itsetiedottoman itsekkäästi hän asetti ylitsepääsemättömän
+juovan lastensa ja Julian välille; hänen lapsiaan eivät elämän likaiset
+aallot saisi saastuttaa, heitä tuli suojella, heihin ei saanut
+epäpuhdas henkäyskään koskea.
+
+Huone, jossa hän asui, oli alakerroksessa, ikkunat puutarhaan päin.
+Tämän huoneen vieressä oli sali, ja salin toisella puolella asuivat
+hänen sisarensa ja lankonsa. Niin hiljaa kuin voi hiipi hän saliin ja
+koputti hovioikeudenneuvos Bergenstiernan ovelle. Rouva Bergenstierna,
+joka ei vielä ollut paneutunut levolle, tuli heti ulos. Hän oli hyvin
+hämmästyneen ja paheksuvan näköinen; hän osasi olla aivan yhtä
+kohteliaan paheksuvan näköinen kuin äitinsä, kun tapahtui jotain, joka
+vähimmässäkään määrässä poikkesi asian säännöllisestä, kerta kaikkiaan
+määrätystä kulusta.
+
+"Mitä -- mitä on tapahtunut? Onko sattunut jokin onnettomuus?"
+
+"Pelkään, että niin on käynyt", vastasi Eugen epävarmalla äänellä,
+"anna anteeksi, että häiritsen sinua ... mutta ... luulen, että
+Julia neiti ... on joutunut jonkummoisen ... en tiedä, miksi sitä
+sanoisin ... mielenhäiriön uhriksi, ja minä pelkään lasten tähden."
+
+Rouva Bergenstierna hymyili kylmästi ja halveksivasti.
+
+"Se ei minua ensinkään kummastuta", sanoi hän lyhyesti, "olen koko ajan
+odottanut sitä. En ole koskaan voinut kärsiä tuota tyttöä enkä voi
+ymmärtää, miten Dora ja sinä, oikeammin _sinä_, olette voineet antaa
+hänen häikäistä itsenne: Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut?"
+
+Sisaren kovuus loukkasi Eugenia -- hän oli näkevinään edessään kalpeat,
+epätoivon vääristämät kasvot, jotka rukoilivat sääliväisyyttä: "Älkää
+tuomitko minua niin kovasti, ajatelkaa ensin, miten ankara minun
+elämäntaisteluni on ollut, miten olen janonnut onnea ja rakkautta, te,
+joille elämä on antanut niin paljon..."
+
+Hän vastasi lyhyesti:
+
+"Hän on kadonnut, en tiedä minne hän on mennyt, ja kun äsken tapasin
+hänet, oli hän kummallisen kiihoittuneessa mielentilassa. Häntä ei
+pitäisi päästää lasten luo ... mutta minä en myöskään tahtoisi tavata
+häntä ... näyttää siltä, kuin minun läsnäoloni kiihoittaisi häntä... En
+ymmärrä, mitä minun on tekeminen."
+
+Rouva Bergenstierna kohautti olkapäitään ja hymyili pilkallisesti.
+
+"Ei, _sinun_ ei todellakaan pidä tavata häntä", sanoi hän
+äänenpainolla, joka sai Eugenin hätkähtämään. Oliko mahdollista ...
+oliko hän huomannut sen, mitä hän, Eugen, tähän päivään asti ei ollut
+nähnyt? Eugen vältti sisaren kylmän tutkivaa katsetta ja odotti, että
+hän jatkaisi.
+
+"Lupaan sinulle pitää huolta lapsista", sanoi rouva Bergenstierna, "en
+paneudu levolle, vaan menen Fannyn huoneeseen ja valvon siellä. Jätän
+oven, joka on sen ja lastenhuoneen välillä, raolleen; siten voin pitää
+silmällä lapsia, ilman että he tahi Julia neiti -- jos hän tulee kotiin
+-- huomaavat minua. Uskon kuitenkin, että hän ei tule kotiin..."
+
+Rouva Bergenstierna puhui lyhyesti ja varmasti, merkitsevin elein, ja
+hänen silmänsä säteilivät innostuksesta, kuin olisi hän lukenut
+jännittävää romaania.
+
+Eugen pudisti päätään; jälleen teki sisaren kylmä arvostelu häneen
+kiusallisen vaikutuksen. Rouva Bergenstierna kohautti olkapäitään, meni
+huoneeseensa, selitti miehelleen että eräs Eugenin lapsista oli
+sairastunut, meni sitten vanhimman tyttärensä luo ja avasi oven pikku
+Blumien huoneeseen raolleen. Täällä hän sitten istui valveilla pari
+tuntia, tarmokkaana ja virkeänä, ja odotti että Julia neiti palaisi
+kotiin.
+
+Vihdoin hän näki oven varovasti avautuvan ja Julia neidin hiipivän
+huoneeseen Main vuoteen luo. Kynttilän valossa, jota tuo nuori tyttö
+piti kädessään, näkyivät selvästi hänen kasvonsa; ne olivat
+kalmankalpeat ja ilme niissä oli ankara ja epätoivoinen. Muutaman
+sekunnin hän seisoi liikkumattomana, katsellen Maita; sitten hänen
+kasvonsa vääntyivät suonenvedontapaisesti, huulet liikkuivat ja hän
+nosti uhkaavasti kätensä nukkuvan lapsen yli. Rouva Bergenstierna kuuli
+hänen kuiskaavan: "Sinua olisin rakastanut ... nyt vihaan sinua ...
+sillä sinä omistat ja tulet kerran omistamaan kaiken onnen, mikä
+minulta kielletään ."
+
+Ja hän kohotti jälleen kätensä Main yli. Rouva Bergenstierna aikoi
+juuri avata oven mennäksensä huoneeseen, kun samassa kynttilä sammui ja
+Julia neiti hiipi pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
+
+Rouva Bergenstierna sytytti kynttilän. Hän oli niin kiihdyksissä, että
+hänen kätensä vapisi; hän, jonka elämä oli niin kaikinpuolin
+oivallista, ei ollut koskaan voinut ajatellakaan joutuvansa näkemään
+mitään tällaista, ja hän tunsi samalla sekä halveksivaa vihaa että
+kummallista mielenkiintoa ja uteliaisuutta. Mitä tarkoitti Julia neiti
+ja mitä oli tapahtunut? Monenlaisia arveluja heräsi rouva
+Bergenstiernassa, hänen seistessään siinä ja katsellessaan pikku Maita,
+jonka uni näytti häiriintyneen Julian käynnin kautta, sillä hän
+heittelehti levottomana vuoteellaan ja huokasi monta kertaa
+unissaan. --
+
+Kun Eugen tuli huoneeseensa, oli hän niin kiihoittunut, että ei voinut
+ajatellakaan nukkumista. Hän otti kirjan käteensä, mutta hänen oli yhtä
+mahdotonta lukea; viime tuntien tapahtumat olivat koko ajan hänen
+mielessään, vaihtelevina, mutta aina samanlaisina. Vihdoin hän pani
+kirjan pois, meni ikkunan luo ja avasi sen. Puutarhassa oli aivan
+pimeätä, pari yöperhosta lensi huoneeseen ja pani siivillään kynttilän
+liekin lepattamaan, resedat tuoksuivat, meren hiljaisen, yksitoikkoisen
+kohinan keskeytti silloin tällöin metsäkyyhkyjen valittava kuherrus.
+Elokuun illan hiljaisuus rauhoitti hänen kiihtynyttä mieltään -- hänen
+ajatuksensa eivät enää pyörineet tuossa tuskallisessa pyörretanssissa.
+Vähitellen ne keskittyivät yhteen ainoaan kysymykseen: miten voisi hän
+auttaa tuota onnetonta nuorta naista? Voimatta lähemmin selittää
+miksi, tunsi hän olevansa velallisen suhteessa häneen. Kenties se ei
+ollut mikään persoonallinen velka, kenties oli se vain onnellisen,
+etuoikeutetun ihmisen tunne velastaan elämän lapsipuolelle.
+Lapsipuolelle? Niin, hän oli todellakin ollut oikeassa, hän oli elämän
+lapsipuoli!... Hän ajatteli pikku tyttöjään, joita hän tahtoi suojella
+niin, ettei pahan varjokaan heihin koskisi ... jos hekin joutuisivat
+maailman tallattaviksi, jos heitäkin kohtaisivat kiusaukset, jos
+heidänkin täytyisi tuntea yksinäisyyttä, kuten Julian...
+
+Silloin oli hän äkkiä kuulevinaan kuiskauksen puutarhasta. Hän säpsähti
+ja kuunteli ... oliko se mielikuvitusta, oliko se noita luonnon
+salaperäisiä ääniä, jotka syntyvät yössä; lintujen kaihoa, tuulen
+humahdus, meren huokauksia, vai... Nyt se kuului taas ... nyt ...
+taas ... kovemmin ... se oli ihmisääni, joka värähdellen ja hiljaa
+lausui hänen nimensä.
+
+Sisäinen varoittava ääni kuiskasi: "Älä mene -- anna hänen olla --
+olet liian taipuvainen, liian tunteellinen, liian sääliväinen ... älä
+mene ... mies joutuu aina tappiolle taistelussa sellaisten naisten
+kanssa." Mutta huolimatta varoittavasta äänestä hiipi hän niin hiljaa
+kuin voi salin kautta kuistille ja siitä pihalle.
+
+Vaahterien varjossa ikkunan alla hän näki henkilön, joka pelokkaasti
+vetäytyi piiloon puunrungon taakse. Mutta kun Eugen lähestyi, tuli hän
+esiin ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä.
+
+Se oli Julia.
+
+"Jumalan tähden", kuiskasi Eugen ja koetti saada häntä nousemaan ylös.
+Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi ja vaivaantuneeksi, että hän tuskin
+tiesi, mitä sanoi tahi teki. Mutta Julia ei noussut, hän makasi
+liikkumattomana maassa, ja kuiskasi:
+
+"Tahdoin vain sanoa teille, että en ole niin kurja, kuin te ja kaikki
+muut luulette..."
+
+"Ei, ei ... sitä en ole koskaan uskonut."
+
+"Kyllä!" huusi hän kiihkeästi, "niin te luulette ... niin te kaikki
+luulette ... ja kurja minä olenkin ... olen tehnyt paljon kehnoja
+tekoja ... joita en voi mainitakaan ... olen tahtonut tehdä pahaa ...
+eroittaa ... mutta vannon teille, että en ole niin läpeensä paha, kuin
+luulette ... olen vain äärettömästi onneton..."
+
+Ja hän kohotti äkkiä päätään, loi silmänsä Eugeniin, ja katsoi häneen
+liikkumatta, suurin silmin, antaen päänsä painua taaksepäin. Kaikki
+kova ja ilkeä oli hänestä kadonnut; Eugen näki vain pienet, kalpeat
+lapsen kasvot ja suuret, rukoilevat silmät... Sama ahdistava säälin
+tunne, jota hän äsken oli tuntenut, valtasi hänet taas vielä
+suuremmalla voimalla. Miten nurjaa elämä sentään oli, miten paljon
+tyydyttämätöntä kaipiota, pettäviä toiveita se tarjosi ... sydän parka,
+joka haparoit pimeässä kuin sokea, etsien sitä, mikä aina katoaa...
+
+"Neiti kulta, nouskaa Jumalan tähden ylös", kuiskasi hän, kumartuen
+hänen puoleensa ja koettaen saada häntä nousemaan.
+
+"Annatteko minulle anteeksi", kuiskasi Julia, tarttuen molemmin käsin
+hänen käteensä, "annatteko anteeksi kaikki -- kaikki?"
+
+"Mutta eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa", sanoi Eugen
+hämillään.
+
+"On, on -- sellaista, jota ette voi aavistaakaan ja jota minä en voi
+sanoa ... olen tehnyt teille pahaa ... paljon pahaa ... ja jota ei voi
+tunnustaa... Mutta sanokaa, että annatte anteeksi ... sanokaa yksi
+ystävällinen sana ... niin minä häviän, menen pois, enkä koskaan enää
+tule teidän tiellenne..."
+
+Hän nousi ylös Eugenin tukemana ja pitäen hänen kättään omassaan.
+"Sanokaa ... sanokaa, että annatte anteeksi..."
+
+Hän hiipi Eugenin luo, lempeä, lapsellinen ilme hänen kasvoiltaan
+hävisi, hän oli taas yhtä intohimoisen näköinen kuin ennenkin ja käsi,
+joka oli Eugenin kädessä, oli polttavan kuuma ja värisi.
+
+"Lapsi parka", kuiskasi Eugen, "minulla ei ole mitään anteeksi
+annettavaa ... mutta jos niin olisi, niin -- annan mielelläni
+anteeksi."
+
+Hän veti hänet luokseen, irroitti kätensä hänen kädestään ja siveli
+pari kertaa hänen polttavaa otsaansa. Kyyneleet kohosivat hänen
+silmiinsä -- nuoren tytön koko olennossa oli jotain niin avuttoman
+epätoivoista.
+
+"Oi, jos saisin kuolla nyt!" mumisi Julia, sulkien silmänsä ja antaen
+päänsä painua Eugenin olkapäätä vasten.
+
+Samassa kuului sisältä kimeä lapsen huuto. He päästivät toisensa äkkiä
+ja seisoivat molemmat kuin kivettyneinä. "Mitä se on?" kuiskasi Eugen,
+"mitä on tapahtunut?"
+
+Ja muistamatta enää Juliaa syöksyi hän sisään. Kun hän tuli
+lastenkamariin, istui pikku Mai vuoteessaan vavisten ja nyyhkyttäen, ja
+hänen vieressään seisoi rouva Bergenstierna koettaen rauhoittaa häntä.
+Toiset lapset olivat myöskin heränneet, he istuivat sängyissään ja
+katselivat säikähtyneinä ja ihmeissään Maita. Isoäiti, joka asui
+kerrosta ylempänä, oli herännyt ja lähetti palvelijansa kysymään, mitä
+oli tapahtunut. Koko talo oli jalkeilla -- pikku Mai oli sairastunut.
+Lähetettäisiinkö hakemaan lääkäriä? Soitettiin jo palvelijalle; ja
+kaikki olivat kovassa touhussa.
+
+Mutta kun Mai näki Eugenin, rauhoittui hän. heti. Hän ojensi kätensä
+Eugenia kohti ja huusi. "Isä -- isä!"
+
+"Mitä nyt, rakas, armas lapseni?" kuiskasi Eugen ja sulki värisevän
+tytön syliinsä, "sano isälle, mikä sinun on -- pelkäätkö jotain --
+voitko pahoin, sano, lapseni?"
+
+"Missä Julia on?" kuiskasi Mai, katsellen pelokkaasti ympärilleen.
+
+"Tahdotko, että hän tulee luoksesi?"
+
+"Ei -- ei -- ei!" huudahti Mai vavahtaen ja painautui syvemmälle
+Eugenin syliin. Parin sekunnin kuluttua hän kuiskasi niin hiljaa, että
+ainoastaan Eugen ja rouva Bergenstierna, joka seisoi hänen vieressään,
+saattoivat kuulla:
+
+"Minusta tuntui kuin Julia olisi kumartunut ylitseni ja tahtonut lyödä
+minua ... hän kohotti kätensä näin..."
+
+Ja hän toisti liikkeen, jonka rouva Bergenstierna oli nähnyt Julian
+tekevän, kun hän seisoi Main vuoteen vieressä.
+
+Eugen ja rouva Bergenstierna tulivat kalmankalpeiksi, mutta kumpikaan
+heistä ei virkkanut sanaakaan. Rouva Bergenstierna loi Eugeniin
+pikaisen, kylmän läpitunkevan katseen; mutta Eugen ei huomannut sitä,
+hän katseli Maita ja hyväili häntä hermostuneesti vapisevin käsin.
+
+"Isä", kuiskasi Mai, vetäen Eugenin luokseen, "älä mene luotani ...
+lupaa, että olet luonani koko yön ... minä niin pelkään..."
+
+"Mitä sinä pelkäät, lapseni?" kysyi Eugen, koettaen hymyillä.
+
+"Pahoja unia", kuiskasi Mai, "en tahdo nähdä pahoja unia..."
+
+Ja hän vapisi ja tarrautui vielä lujemmin Eugeniin, ikäänkuin
+etsiäkseen suojaa yön hirmuja ja kauhuja vastaan...
+
+"Lupaan istua luonasi, rakas lapseni", sanoi Eugen, pani tyttösen
+sänkyyn, kääri peitteen hänen ympärilleen ja pyyhkäisi tukan pois hänen
+kostealta otsaltaan.
+
+Rouva Bergenstierna koetti rauhoittaa toisia pienokaisia, hän pöyhi
+heidän päänalusiaan, silitti heidän peitteitään ja sai heidät vihdoin
+vaipumaan uneen.
+
+Kohta oli talossa kaikki hiljaista; mutta ainoastaan lapset nukkuivat,
+aikaihmiset olivat valveilla ja tunsivat kukin, mikä selvemmin, mikä
+hämärämmin, että jotain sopimatonta ja vastenmielistä oli tapahtunut
+Blumien niin oivallisessa kodissa.
+
+Mutta aamulla, kun kokoonnuttiin ruokasaliin syömään aamiaista, Eugen
+ja rouva Bergenstierna yhtä kalpeina ja väsyneen näköisinä kumpikin
+unettoman yön perästä, astui kaikkien ihmetykseksi Julia neiti sisään
+kuten tavallisesti, hiljaisin, sulavin liikkein ja silmät puoliummessa.
+Hän ei ollut yhtään hämillään, hän näytti vain syvästi surulliselta.
+Kukaan ei tiennyt, missä hän oli viettänyt yön; rouva Bergenstiernan
+palvelustyttö oli auttanut lapsia pukeutumisessa, ja Julia neiti
+näyttäytyi vasta nyt.
+
+Hän meni suoraan Eugenin luo ja sanoi nöyrästi ja matalalla äänellä,
+mutta niin selvästi että se kuului yli koko huoneen:
+
+"Olen hyvin pahoillani että tänä aamuna laiminlöin tehtäväni, mutta syy
+oli se, että sain sähkösanoman että äitini on pahasti sairastunut.
+Uskallanko pyytää, että heti saisin matkustaa kuolevan äitini luo?"
+
+Hän katsoi Eugenia suoraan silmiin ja hänen katseensa oli niin synkkä,
+kuin olisi hän nähnyt kuoleman silmiensä edessä.
+
+Eugen ei saanut puhutuksi sanaakaan; hän tuijotti Juliaan kuin
+aavenäkyyn. Oliko hän sama nuori tyttö, jonka hän eilen oli nähnyt
+värjöttävän jalkainsa juuressa?
+
+"Toivon, että pyyntöni ei ole liian rohkea?" jatkoi Julia hymyillen
+pilkallisesti.
+
+"Ei -- tietysti ei -- neiti voi lähteä, milloin haluaa", vastasi Eugen
+kylmän ylpeästi; hänen säälinsä oli äkkiä kuin pois puhallettu, ja hän
+tunsi ainoastaan vastenmielisyyttä.
+
+"Äiti parkani tarvitsee apua", jatkoi Julia hämmentymättä, "uskallanko
+pyytää palkkani..."
+
+"Tietysti -- tietysti", keskeytti Eugen samoin kuin äsken, "miten
+paljon?"
+
+Ja hän otti esiin lompakkonsa ja antoi Julia neidille summan, minkä
+tämä mainitsi.
+
+"Kiitos", sanoi nuori tyttö ja pisti setelin taskuunsa.
+
+Sitten hän sanoi hyvästi kaikille. Rouva Blum, joka ei vielä tiennyt,
+mitä oli tapahtunut, syleili häntä ja kuiskasi kyyneleet silmissä:
+"Lapsi parka!" Mutta rouva Bergenstiernan oli vaikea tarttua käteen,
+joka ojennettiin hänelle, hän kosketti siihen vain sormenpäillään ja
+sanoi kylmästi; hyvästi.
+
+Viimeiseksi kääntyi Julia Eugenin puoleen. Silloin katosi pilkallinen
+ilme äkkiä hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan ja hän katsoi Eugeniin
+läpitunkevasti. "Tuomitse minua, jos uskallat", näytti se katse
+sanovan, "tuomitse onnetonta, joka taas heitetään yksinäisyyteen ja
+uusiin taisteluihin -- sinä, joka et koskaan ole tuntenut muuta kuin
+onnea."
+
+Eugen näytti ymmärtävän tämän katseen; hänen vastenmielisyytensä hävisi
+ja tunsi ainoastaan syvää myötätuntoa.
+
+Hän tarttui Julian käteen, puristi sitä kovasti ja kuiskasi epävarmalla
+äänellä:
+
+"Hyvästi. Jumala auttakoon teitä."
+
+Samalla hänestä tuntui, että rouva Bergenstierna katseli häntä koko
+ajan tutkivasti ja epäluuloisesti.
+
+Julia neiti ei vastannut; hän kääntyi pois ja meni nopeasti ja hiljaa
+ulos huoneesta.
+
+Sinä aamuna vallitsi aamiaispöydässä harvinaisen raskas ja painostava
+mieliala. Eugen ei sanonut omasta alotteestaan sanaakaan, ja kun joku
+puhutteli häntä, vastasi hän niin lyhyesti kuin suinkin voi, olematta
+epäkohtelias. Rouva Bergenstierna ja hänen miehensä olivat molemmat
+yhtä äänettömiä; edellisen terävillä kasvoilla oli niin tärkeän
+surullinen ilme, kuin niillä aina oli, kun sattui jotain
+tavallisuudesta poikkeavaa. Vanha rouva Blum katseli ihmetellen vuoroon
+Eugenia, vuoroon rouva Bergenstiernaa, mutta ei kysynyt mitään, ja
+nuori väki, joka paloi uteliaisuudesta päästä tietämään, mitä oli
+tapahtunut, oli myöskin vähemmän puhelias kuin tavallisesti.
+
+Vasta kun kaikki olivat nousseet pöydästä, ja hajaantuneet mikä
+minnekin, kertoi rouva Bergenstierna äidilleen, omine lisäyksineen,
+mitä yöllä oli tapahtunut.
+
+Vanha rouva Blum oli hyvin kauhuissaan.
+
+"Onko todellakin olemassa sellaisia naisia?" huudahti hän ja risti
+ihmeissään kätensä, "ja poikani on kolmen vuoden ajan pitänyt lastensa
+hoitajattarena sellaista henkilöä! Se on hirveätä!"
+
+"Niin, se on todellakin hirveätä!"
+
+"Dora, tuo ymmärtämätön, ajattelematon Dora -- miksi ei hän ota,
+tarkemmin selkoa henkilöstä, jonka huostaan uskoo lapsensa!" päivitteli
+rouva Blum ja pudisteli huolestuneena päätään.
+
+Mutta rouva Bergenstierna ei vielä jättänyt asiata sikseen. Hän ei
+hellittänyt ennenkuin sai selvän Julian perhesuhteista; hän sai m.m.
+tietää, että äiti, jonka Julia oli sanonut olevan kuolemaisillaan, oli
+kuollut jo kun tyttö oli kymmenvuotias, että Julia viidennestätoista
+ikävuodestaan alkaen oli ollut lastenhoitajattarena ja useissa
+perheissä saanut aikaan samanlaista onnettomuutta kuin täälläkin.
+
+Vahingoniloisena kertoi rouva Bergenstierna kaiken tämän veljelleen --
+hänen vahingonilonsa kohdistui yhtä paljon Eugeniin ja Doraan kuin
+Juliaan -- antoi hänelle neuvoja vastaisen varalle ja kiitti sitten
+Jumalaa, kun oli itse antanut niin oivallisen kasvatuksen lapsilleen.
+
+
+
+
+XVI.
+
+
+Syyskuun alussa Dora palasi kylpymatkaltaan. Hän tuli eräänä iltana
+pikajunassa, ja Eugen oli asemalla ottamassa häntä vastaan. Kumpikaan
+ei osoittanut erikoista iloa nähdessään toisensa; he suutelivat
+toisiaan kylmästi, Dora kysyi, miten lapset voivat, ja Eugen vastasi
+hänen kysymyksiinsä. Sillävälin he salavihkaa tarkastelivat toisiaan;
+Eugen huomasi heti, että Dora oli muuttunut; hän ei enää ollut niin
+täyteläinen kuin ennen, hän oli tullut hoikemmaksi ja näytti senvuoksi
+pitemmältä. Hänen kasvonsakin olivat hienomman näköiset kuin ennen,
+posket punoittivat ja silmät loistivat suurina ja kirkkaina -- hän ei
+ollut koskaan ollut niin kaunis kuin nyt.
+
+Puhelu ei tahtonut ensinkään sujua kotimatkalla.
+
+"No, onko sinulla ollut hauskaa?" kysyi Eugen, sanoakseen jotain.
+
+"On toki -- hyvin -- _hyvin_ hauskaa", vastasi Dora, painostaen
+erityisesti sanaa "hyvin".
+
+"Pitänee minun tehdä eräs toinen pieni kysymys", jatkoi Eugen,
+hymyillen hieman ivallisesti, "onko ollut hyötyä kylvyistäsi --
+tunnetko itsesi terveemmäksi?"
+
+"Kyllä -- tunnen toki."
+
+Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Dora:
+
+"Entäs sinä? Kirjeesi ovat olleet niin lyhyitä ja alakuloisia."
+
+"Siinä tuo on mennyt ... eipä ole juuri ollut syytä iloita..."
+
+Sitten tuli jälleen pitkä vaitiolo. Vihdoin alkoi sopimaton hiljaisuus
+vaivata molempia ja he koettivat saada aikaan keskustelua, mutta
+turhaan; se supistui vain lyhyisiin kysymyksiin ja vastauksiin,
+
+Eugen makasi sitten puoli yötä valveilla ajatellen sitä, miksi hän,
+oltuaan useita viikkoja erossa vaimostaan, jälleen nähdessään hänet,
+tunsi ainoastaan kummallisen ärsyttäviä ja epäluuloisia tunteita.
+
+Pahinta oli, että nämä tunteet eivät ensinkään kadonneet, vaan
+pikemminkin lisääntyivät päivä päivältä. Miksi oli Dora niin säteilevän
+iloinen, miksi oli hänen laulunsa ihanampi kuin koskaan ennen, miksi
+oli koko hänen olennossaan, hänen käynnissään, hänen liikkeissään
+vilkkautta; jota niissä ei ollut sitten heidän onnensa kevätpäivien?
+Miksi näytti siltä, kuin olisi hän koko ajan tuntenut salaista onnea?
+Hänen naurunsa ja laulunsa, jotka kerran olivat olleet ihaninta mitä
+hän tiesi, kiusasivat häntä nyt niin, että hänen toisinaan, kun Dora
+istuutui pianon ääreen, täytyi lähteä pois kotoa...
+
+Hänen viimekesäiset surulliset kokemuksensa lisäsivät vielä hänen
+epäluuloisuuttaan. Miten ihmeellisiä naiset sentään ovat,
+epäluotettavia, häilyväisiä, puolinaisia ... ei milloinkaan eheitä,
+kokonaisia... Joko sellaisia kuin hänen äitinsä ja sisarensa,
+oivallisia, täydellisiä, mutta vailla sitä, mitä hän vaati naiselta,
+voidakseen rakastaa häntä, ilman sitä tunteen lämpöä ja runollisuutta,
+mikä juuri oli vetänyt häntä Doran puoleen -- tahi sitten sellaisia
+villikissoja kuin Dora ja Julia. Missä oli oikea, tosi nainen, se,
+jossa oli yhtyneenä kaikki, mitä hän etsi. Sitä ei ehkä ollutkaan
+muualla kuin mielikuvituksessa, muisteloissa... Ja hänen ajatuksensa
+palasivat hänen nuoruutensa päiviin ja hänen mieleensä muistui hento
+nuori tyttö, jolla oli lempeät, totiset kasvot... Oi niin, _hän_ oli
+ollut ihanne, hänessä olisi ollut kaikki, mitä hän etsi! Sitten hänen
+mieleensä johtuivat hänen omat pikku tyttönsä, jotka kohta
+kehittyisivät naisiksi. Minkälaisia heistä tulisi -- mitä olivat he
+perineet häneltä ja Doralta -- miten osaisi hän oikein johtaa noita
+pieniä, vilkkaita, elämänhaluisia olentoja, joilla oli tuhansia
+mahdollisuuksia? Mai, pikku Mai ... niin, hän muistutti ihannetta, hän
+toteuttaisi hänen unelmansa... Mutta ihanteet katoavat, ne eivät ole
+tästä maailmasta, parasta ja kauneinta emme saa koskaan pitää... Hän
+vavahti tuskasta, ajatellessaan tätä. Mutta miksi katsoi hän kaikkea
+niin synkältä kannalta, miksi mietti ja ajatteli hän niin paljon? Ja
+ennen kaikkea, miksi vaati hän niin paljon kaikilta?
+
+Tänä syksynä, jolloin hänen mieltään kuohuttivat niin monenlaiset
+ajatukset, tapahtui hänen ulkonaisessa elämässään suuri muutos: hänet
+nimitettiin korkeimman kuninkaallisen tuomioistuimen jäseneksi.
+
+Eugen Blum ei ollut suuremmoisen lahjakas, ja sama jäykkyys ja
+pikkumaisuus, joka oli hänen ulkonaisessa olemuksessaan, oli myöskin
+hänen työssään. Mutta hän oli velvollisuudentuntoinen ja hänellä oli
+selvä, terävä järki, ja sen avulla hän jätti kauas jälkeensä monet
+toverinsa, jotka olivat monessa suhteessa häntä etevämpiä. Hänen
+oivallinen muistinsa ja laajat tietonsa olivat niin tunnetut hänen
+toveriensa keskuudessa, että heidän oli tapana sanoa: "kysytään Eugen
+Blumilta", kun oli ratkaistavana joku pulmallinen kysymys. Ja harvoin
+sattui, että he jäivät vastausta vaille.
+
+Viime vuosina olikin toinen nopea nimitys seurannut toistaan, kunnes
+Eugen nyt syksyllä nimitettiin oikeusneuvokseksi. Hän tiesi itse, että
+hän oli kunnianhimoinen; mutta hänen kunnianhimonsa ei ilmennyt
+naurettavana turhamaisuutena, se oli intohimo, yhtä syvä ja salattu
+kuin hänen muutkin tunteensa. Hän oli jo lapsena tahtonut tehdä kaikki
+paremmin kuin muut, hän oli päättänyt, ettei koskaan antaisi aihetta
+moitteisiin tai muistutuksiin. Hän oli pitänyt päätöksensä, ja nyt sai
+hän palkan siitä. Hän oli saavuttanut sen, mitä oli uneksinut: hän oli
+päässyt yhteiskunnan kukkuloille ja oli kunnioitettu ja arvossapidetty.
+Mutta hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin alakuloiseksi ja
+elämään kyllästyneeksi kuin nyt. Niinkuin auringon säteet sammuvat ja
+häviävät synkkien pilvien taa, niin sammui ja hävisi myötäkäymisen
+tuottama ilo hänen sydämessään vallitsevaan synkkyyteen ja
+epäluuloisuuteen.
+
+"Ne ovat kiviä leivän asemasta", ajatteli hän, "kun kodin ilo on
+mennyt, kun ei enää luota siihen, jolle tahtoisi antaa sisimpänsä,
+silloin on kaikki mennyttä, silloin ei ulkonainen myötäkäyminen
+merkitse mitään."
+
+Ja hän kadehti nuorta virkamiestä, joka alituisesti vaivasi häntä
+valittamalla huonoja raha-asioitaan ja ylistämällä lemmittynsä
+sisällisiä ja ulkonaisia avuja.
+
+Blumien perheessä otettiin tieto Eugenin nimityksestä vastaan
+tyytyväisyydellä, joka ilmeni hyvin rauhallisella tavalla. Eihän muuta
+voitu odottaakaan, eihän tapahtunut muuta kuin mikä kohtuullista oli,
+katsoen Eugenin lahjoihin, ulkonäköön ja velvollisuudentuntoon.
+Päinvastoin olisivat kaikki olleet hyvin ihmeissään ja moittineet
+ankarasti hallitusta, jos olisi kulunut vielä muutamia vuosia ilman
+että Eugenia olisi edelleen ylennetty.
+
+Hjortin perheessä sitävastoin herätti tieto ylennyksestä
+oikeusneuvokseksi yleistä hämmästystä ja säikähdystä.
+
+"Oi pyhä Antonius!" huudahti Lisbet, kun Dora tuli heille ja kertoi,
+mitä oli tapahtunut, "auta minua kestämään tätä ylennystä! Aivanhan
+värisen ajatellessani, että lankoni on oikeusneuvos..."
+
+Ja hän asettui Doran eteen ja hänen hampaansa kalisivat ja kädet ja
+jalat vapisivat.
+
+"Miten ihmeellä uskallat olla naimisissa hänen kanssaan, rakas Dora?"
+kysyi hän.
+
+"Mitäpä muutakaan voin tehdä?" vastasi Dora nauraen, "enhän voi erota
+hänestä sen vuoksi, että hän on oikeusneuvos?"
+
+"Eipä juuri sitäkään! Mutta johonkin varovaisuustoimenpiteeseen minä
+ainakin ryhtyisin. Oi, miten iloinen olenkaan että pikku Ernstilläni on
+ainoastaan 2,000 kruunua vuodessa ja että meillä on vain kaksi pientä
+huonetta ja 1 kr. 25 äyrin tuolit ja että kaikki meillä on niin pientä
+ja puutteellista ja sievää! Kunpa ei Ernstistä vaan koskaan tulisi
+'oikeusneuvosta' tahi 'amiraalia'!"
+
+Ja hän nousi varpailleen ja pyörähteli pari kertaa ympäri iloisena
+siitä, ettei voinut koskaan tulla niin ylhäiseksi kuin Dora.
+
+"Pikku sisko parka", sanoi Tulla, "isä sanoo, että sinut vielä
+esitetään hovissa. Mitenkähän se käy?"
+
+Ja hän hyväili Doraa niin surullisen näköisenä, kuin uhkaisi tätä jokin
+vaara.
+
+"Se ei ole vaarallista", huudahti Lisbet, "pitää vain niijata,
+lakkaamatta niijata, ja kun kuningas tai hänen rouvansa sattuu
+katsahtamaan sinuun, pitää sinun panna käsi sydämelle ja kuiskata:
+'teidän majesteettinne, teidän majesteettinne'!"
+
+Ja hän niijaili syvään joka taholle, loi silmänsä maahan ja sopersi:
+"Teidän majesteettinne", ja puhkesi sitten vallattomaan nauruun.
+
+Mutta Dora itse oli jokseenkin iloinen "ylennyksestään"; kun hän
+aamuisin pukeutui peilinsä ääressä, hymyili hän tyytyväisenä ja
+toisteli tuontuostakin: "Oikeusneuvoksetar ... oikeusneuvoksetar." Ja
+rouva Hjort oli jo selvillä siitä, miten huolimattomalla ja
+välinpitämättömällä äänellä hän ystävättäriensä pienissä kutsuissa
+puhuisi "vävystäni oikeusneuvoksesta."
+
+Sinä aamupäivänä, jolloin Eugen palasi esittelystä kuninkaan luota, oli
+säteilevän kaunis ilma ja ihmisiä vilisi Sturekadulla. Hän tapasi
+ystäviä ja tuttuja, ja kaikki tervehtivät häntä erityisen kohteliaasti
+ja ystävällisesti. Hän vastasi tervehdyksiin yhtä kohteliaasti, mutta
+jäykkä, totinen ilme ei hetkeksikään hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän
+kulki ja mietiskeli nyt, kuten aina, milloin raskas työ ei vaatinut
+kaikkia hänen ajatuksiaan, suhdettaan Doraan, muutosta, mikä oli
+tapahtunut Dorassa ja piinaavaa, selittämätöntä mustasukkaisuutta, joka
+ahdisti häntä kuin painajainen. Dora kertoi usein lapsellisen
+ihastuneena, miten suurta huomiota hänen laulunsa oli herättänyt
+kesällä, miten kaikki olivat ihailleet häntä, verranneet häntä Kristina
+Nilssoniin, Adelina Pattiin j.n.e. Varsinkin sellaisina hetkinä hän
+tunsi niin raivokasta mustasukkaisuutta, että hänen täytyi ponnistaa
+kaikki voimansa voidakseen olla huudahtamatta: "Vaikene -- vaikene --
+älä pakoita minua kuuntelemaan puhettasi, joka ainoastaan vaivaa
+minua."
+
+Pari kertaa olivat myöskin hänen äitinsä ja sisarensa omituisella
+tavalla kyselleet häneltä Doran kylpymatkasta, tiedustelleet, kenen
+kanssa hän oli seurustellut j.n.e. ja nämä kysymykset sekä omituiset
+katseet, jotka seurasivat niitä, olivat ärsyttäneet ja kiukustuttaneet
+häntä niin, että hän tuskin saattoi vastata.
+
+Kun hän ennen päivällistä tuli kotiin, löysi hän pöydältään kirjeen,
+jonka päällekirjoitus oli outoa käsialaa. Hän oli tottunut saamaan
+kirjeitä tuntemattomilta henkilöiltä ja avasi sen sentähden
+välinpitämättömästi -- mutta tuskin oli hän nähnyt sen ainoan sanan,
+mikä siihen oli kirjoitettu, kun hän hätkähti, tuli kalmankalpeaksi ja
+rutisti suonenvedontapaisesti paperia kädessään. Sitten hän avasi sen
+taas ja tuijotti siihen kauan, rutisti sen vihdoin kokoon, heitti
+uuniin ja sytytti palamaan.
+
+Sitten hän istui kauan kirjoituspöytänsä ääressä nojaten päänsä
+käsiinsä. Kuka -- kuka oli lähettänyt hänelle tämän kirjeen -- kuka oli
+lausunut sanan, jota hän ei uskaltanut ajatuksissaankaan lausua? Hänen
+mieleensä johtui Julia, mutta hän karkoitti heti tämän ajatuksen -- oli
+alhaista, hänen arvolleen alentavaa, epäillä naista syypääksi
+sellaiseen tekoon... Julia oli ollut intohimoinen, epätoivoinen --
+mutta ei koskaan halpamainen.
+
+Mutta kuka?...
+
+Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki tuttavansa, joiden hän tiesi
+kantavan kateutta tai kaunaa häntä kohtaan. Mutta hän ei muistanut
+ketään, jota hän olisi voinut epäillä syypääksi tähän tekoon. Hän ei
+tuntenut ketään, jolla olisi ollut niin halpamainen luonne -- sillä
+ainoastaan halpamainen ihminen saattaa menetellä niin kurjasti
+intohimojen pyörteessä. Intohimot ahdistavat kaikkia, mutta ainoastaan
+kunnottomissa ihmisissä ne ilmenevät kunnottomina tekoina. Ja voiko
+olla mitään kehnompaa kuin sellainen nimetön kirje, jonka hän oli
+saanut?
+
+Jälleen muistui hänen mieleensä Julia... Eikö nainen juuri ole taipuva
+sellaisiin rikoksiin -- eikö nainen juuri salakavalasti hyökkää
+uhrinsa kimppuun?...
+
+Hän oli niin kiihdyksissä, kun hän tullessaan päivällispöytään tapasi
+Doran ja lapset, että hän tuskin saattoi tervehtiä heitä
+luonnollisesti. Pienokaiset puhelivat kuten tavallisesti ja Dorakin oli
+hyvin iloinen ja vilkas. Hän oli hyvin sievä uudessa, hienossa
+syyspuvussaan, tukka kammattuna tavalla, joka sopi hänelle erinomaisen
+hyvin. Eugen katseli salavihkaa vaimoaan ja hänen kauneutensa herätti
+hänessä raivoa ja mustasukkaisuutta, joka sai veren pakenemaan hänen
+kasvoiltaan..
+
+"Mitä nyt, Eugen, voitko pahoin -- olet niin kalpea", sanoi Dora äkkiä
+katsellen häntä osaaottavasti, "eikä sinulle näy maistavan ruoka. Onko
+syytä olla tuon näköinen, kun on tullut oikeusneuvokseksi?"
+
+Ja hän nauroi hilpeästi ja vallattomasti.
+
+"En voi hyvin", vastasi Eugen jäykästi, "saattaa voida pahoin, vaikka
+onkin oikeusneuvos."
+
+"Tietysti, tietysti", vastasi Dora nauraen, "mutta ei kukaan, joka on
+oikein iloinen, ota pahoinvointia noin vakavalta kannalta."
+
+Eugen ei vastannut; hän antoi Doran ja lasten pitää huolta puhelusta,
+joka näytti luistavan hyvästi, vaikka hän ei ottanutkaan osaa siihen.
+
+Seuraavina päivinä hän vaaniskeli lakkaamatta Doraa, ja mitä enemmän
+hän vaaniskeli, sitä epäluuloisemmaksi ja ilkeämmäksi hän tunsi
+itsensä. Hänestä tuntui, että kaikessa, mitä Dora sanoi tahi teki, oli
+jokin salainen tarkoitus. Miksi pukeutui hän nyt niin huolellisesti --
+hän ei ollut koskaan pukeutunut niin aistikkaasti ja huolellisesti kuin
+nyt. Miksi oli hänen ilkivaltaisuutensa, joka muuten aina oli
+harmittanut häntä, nyt kokonaan hävinnyt?
+
+Tämä hirveä mustasukkaisuus, joka sai hänet halveksimaan itseään,
+herätti hänessä alinomaa kauheita näkyjä. Hän ei voinut nukkua öisin,
+ja ainoastaan ponnistamalla kaikki voimansa saattoi hän hoitaa
+virkatehtäviään. Ja jännitys kasvoi päivä päivältä, hänen sielunsa oli
+kuin avoin haava, joka taholta alttiina kavalille hyökkäyksille.
+
+Sitten tuli jälleen nimetön kirje, jossa oli samanlainen, yhtä lyhyt ja
+yhtä ilkeä sisällys kuin edellisessäkin -- ja nyt oli isku vielä
+ankarampi kuin edellisellä kerralla.
+
+Koko päivän näki Eugen edessään tämän yhden ainoan sanan, aivan kuin
+kipeä silmä näkee väreilevän kaikkien esineitten vieressä mustan
+pisteen. Kun hän otti osaa asiain käsittelyyn oikeuden edessä, soi tämä
+sana koko ajan hänen korvissaan, ja kun tehtiin päätöksiä tärkeissä
+jutuissa ja hän yhtä tyynenä kuin tavallisesti lausui mielipiteensä,
+ajatteli hän koko ajan yhtä ainoata asiaa: "Kuka on kirjoittanut
+sen? ... olenko todellakin petetty aviomies? ... tietääkö kukaan täällä
+siitä? Ehkä he kaikki tietävät sen ja juuri nyt nauravat minulle ja
+sanonut minua siksi ... siksi, mikä oli kirjeessä..."
+
+Tämä viimeinen ajatus sai hänen ylpeytensä nousemaan sitä musertavaa
+häpeän tunnetta vastaan, joka oli vallannut hänet. Hän piti itseään
+niin häväistynä, että hän olisi tahtonut piiloittautua kaikkien
+katseilta. Mutta nyt hänen täytyi olla, kuin ei hän olisi välittänyt
+mistään, hänen täytyi turvautua ylpeyteensä ja ottaa avukseen jäykkä,
+kopea tapansa kaikkea sitä pilkkaa vastaan, jota hän oli huomaavinaan
+kaikkialla. Ja hänen ystäviensä ja tuttaviensa mielestä oli surullista,
+että menestys saattoi tehdä ihmisen niin ylpeäksi, kuin se oli tehnyt
+Eugen Blumin.
+
+Mutta miksi ei hän mennyt Doran luo, näyttänyt hänelle kirjettä ja
+kertonut avomielisesti synkistä epäilyksistään? Hän naurahti
+katkerasti, tehdessään itselleen tämän kysymyksen, mikä ei ensinkään
+sopinut etevälle lakimiehelle. Mikä eroittaa ihmiset toisistaan? Sitä
+eivät koskaan tee ulkonaiset tapahtumat -- ne ovat vain seurauksia
+siitä, mikä on kauan mielessä kytenyt -- sen tekevät salaiset, jäytävät
+voimat sydämen sisimmässä. Oikeastaan oli hän aina epäillyt Doraa --
+silloinkin, kun tunnusti rakkautensa ... ja hänen epäilyksensä oli
+kasvanut ... kasvanut ... ja tämä epäilys se nyt eroitti heidät.
+
+"Menetkö ulos tänä iltana, kuten tavallisesti?" kysyi Dora eräänä
+perjantaipäivänä päivällistä syödessä.
+
+Hän puhui teeskennellyn välinpitämättömällä äänellä eikä puhuessaan
+katsonut Eugeniin, vaan salvettirenkaaseen, jota pyöritteli vasemmalla
+kädellään.
+
+"Menen", vastasi Eugen lyhyesti, "miksi sitä kysyt?"
+
+"Muuten vaan, vanhan tavan mukaan... Jos olet poissa iltaan asti, menen
+ehkä käymään kotona..."
+
+Eugen tunsi että hän ei puhunut totta, mutta vastasi yhtä lyhyesti ja
+välinpitämättömästi kuin äsken:
+
+"Nils Vestren ja minä olemme päättäneet revisioonin jälkeen syödä
+illallista Oopperakellarissa."
+
+"Vai niin -- no sitten et tule kotiin ennenkuin myöhään illalla."
+
+Dora nauroi. Eugenin mielestä oli hänen naurunsa teeskenneltyä ja
+typerää, ja hänessä heräsi niin ankara viha, että jollei hän olisi
+hillinnyt itseään, olisi hän saattanut lyödä Doraa vasten kasvoja.
+
+"Mitä sinä naurat?" kysyi hän ärtyisästi ja katseli Doraa tavalla,
+jonka olisi pitänyt viedä häneltä naurunhalun.
+
+"Enpä oikein tiedä itsekään", vastasi Dora vallattomasti, "nauran usein
+ilman mitään syytä ... mieleeni juolahtaa niin hullunkurisia
+ajatuksia..."
+
+"Silloin on parasta että koetat hillitä itseäsi", sanoi Eugen kylmästi,
+"muut ihmiset eivät voi nauttia sukkeluuksistasi yhtä paljon kuin sinä
+itse."
+
+"Niinpä niin -- unohdin sen", vastasi Dora yhtä vallattomasti kuin
+äsken.
+
+Eugen ei vastannut, ja pikku tytöt, jotka olivat kaiken aikaa puhelleet
+ja lörpötelleet keskenään, saivat nyt yksinään ylläpitää keskustelua.
+
+"Miten ikäväksi Eugen on tullut", ajatteli Dora, "ukko Penn sanoo, että
+hänestä vielä kerran tulee valtioneuvos -- minkälaiseksi hän sitten
+tuleekaan, kun hän jo oikeusneuvoksena on näin ikävä!"
+
+Kuuden aikaan lähti Eugen kotoa; hän sanoi kylmästi hyvästi Doralle,
+mutta Dora suuteli häntä huolettomasti ja ihmetteli vieläkin, miten
+masentavan vaikutuksen oikeusneuvoksen arvo oli tehnyt hänen mieheensä.
+
+Heti kun Eugen oli mennyt, juoksi Dora huoneeseensa ja alkoi pukeutua.
+Hän avasi tukkansa ja laitteli sitä useilla eri tavoilla, ennenkuin sai
+sen mielensä mukaiseksi. Hän katseli kuvaansa peilissä ja hymyili
+tyytyväisenä, nähdessään miten kaunis hän oli. Sitten hän pukeutui
+toiseen pukuun, joka oli hyvin yksinkertainen, mutta joka sekä värinsä
+että kuosinsa puolesta sopi hänelle erittäin hyvin.
+
+Sitten hän meni lastenkamariin ja leikki ja puheli ja lauloi pikku
+tyttöjensä kanssa, kunnes heidät pantiin nukkumaan; kun lapset olivat
+sängyssä, meni hän toisen luota toisen luo ja luki iltarukouksen heidän
+kanssaan. Sitten alettiin sanoa hyvää yötä ja sitä kesti siksi, kunnes
+palvelustyttö tuli sisään ja ilmoitti, että eräs herra oli jättänyt
+korttinsa ja kysyi, saisiko hän tavata oikeusneuvoksetarta.
+
+"Käskekää hänen tulla sisään", sanoi Dora, otettuaan vastaan kortin,
+jonka palvelustyttö ojensi hänelle. Sitten hän suuteli useita kertoja
+kiihkeästi pikku tyttöjään ja riensi ulos, viitaten kädellään lapsille,
+jotka innokkaasti huusivat: "Hyvää yötä, äiti kulta ... hyvää yötä ...
+nuku hyvin, rakas äiti..." ja heittivät hänen jälkeensä sormisuukkosia.
+
+Kun Dora tuli saliin, joka oli etehisen toisella puolella, vastapäätä
+lastenkamaria, oli siellä hyvin hienosti puettu nuori mies, pitkässä
+takissa ja silinterihattu kädessä; hän kumarsi syvään Doralle,
+hymyilevillä kasvoilla kunnioittava ja ihaileva ilme. Hänellä oli
+lempeät, haaveksivat silmät ja täyteläiset, hieman aistilliset huulet,
+ja piirre suun ympärillä oli epämääräinen ja epäluotettava.
+
+Dora ojensi hänelle kätensä ja tervehti häntä luontevasti ja iloisesti
+kuin vanhaa tuttua ikään.
+
+"Istukaa", sanoi hän ystävällisesti, "ettepä tosiaankaan tullut liian
+aikaisin..."
+
+"Oh -- rouva Blum ... oikeusneuvoksetar..."
+
+"Ei, ei, älkää toki käyttäkö tuota pitkän pitkää nimitystä, olkaamme
+kuten kesällä..."
+
+Ja hän nauroi ilman mitään aihetta, kuten hänen toisinaan oli tapana
+tehdä; tämä nauru harmitti aina Eugenia.
+
+"Ei ole minun syyni, että olen ollut kauan tulematta", jatkoi vieras,
+"minulla on ollut liian ikävä -- ja silloin ei aina tiedä, mitä pitää
+tehdä..."
+
+"No, minkälaista oli kylpylaitoksessa minun lähdettyäni?" keskeytti
+Dora nopeasti.
+
+"Hirveätä... Tiedättekö, minkälaista on metsässä, kun lintujen laulu on
+tauonnut? Sellaista oli kaikkialla. Kukaan ei tahtonut mennä
+seurusteluhuoneeseen, missä sävelenne olivat kaikuneet. Oi, rouva Blum
+-- teidän laulunne ... ehkä saattaisi unohtaa teidät itsenne ... en
+tiedä ... mutta ei koskaan teidän lauluanne..."
+
+Dora punastui ja pudisti päätään -- kumpikaan heistä ei tietänyt,
+mille.
+
+"Ette voi aavistaa, miten suuri vahinko on, että niin harvoin laulatte
+suuremmalle yleisölle", jatkoi vieras, vetäen tuolinsa lähemmäksi
+Doraa, liike, joka sai Doran vetäytymään huomaamattomasti taaksepäin,
+"muutamat ihmiset ovat saaneet osakseen liian paljon onnea, ja niihin
+kuulutte te. Teidän ei pitäisi olla naimisissa, kytkettynä kotiin,
+teidän pitäisi laulaa koko maailmalle, ja koko maailma ihailisi teitä."
+
+Nämä sanat eivät olleet pelkkää imartelua; katse, jonka nuori mies loi
+Doraan, säteili vilpitöntä ihastusta.
+
+Dora vuoroon punastui, vuoroon kalpeni. Ei ollut toista tapaa, jolla
+saattoi niin helposti voittaa hänen sydämensä, kuin puhumalla hänen
+laulustaan ja sen vaikutuksesta ihmisiin. Sitä tietä olivat Eugen ja
+hänkin kerran yhtyneet. Nyt oli hän koko kesän, joka kerran kun oli
+laulanut, kuullut lauluaan kehuttavan, ja tänä hetkenä hän tunsi
+ihastusta, joka hurmasi hänet.
+
+Niin, ehkä oli hän väärällä uralla, ehkä olisi hänestä voinut tulla
+taiteilijatar, suuri, kuuluisa laulajatar, jonka nimen jälkimaailmakin
+olisi muistanut... Hän tunsi tuskallista ahdistusta, tuntui, kuin
+jotain olisi ainaiseksi mennyt hukkaan...
+
+"Te liioittelette", kuiskasi hän levottomana ja hämillään, peläten,
+että toinen ei panisi vastaan, "onhan minulla kaunis ääni, mutta se
+sopinee parhaiten laulujen laulamiseen pienokaisilleni..."
+
+"Siihen se tietysti sopii erinomaisesti, sitä en ensinkään epäile.
+Mutta sopivin paikka sille olisi konserttisali tahi teatteri. Jos
+tietäisitte, miten monen olen kuullut sanovan samaa..."
+
+"Oletteko todellakin?" kysyi Dora innoissaan ja ihastuneena.
+
+"Olen kyllä ... tuntijoiden ... arvostelijoiden... Mutta miksi te
+todellakaan ette esiinny? Miehellänne ei voi olla mitään sitä vastaan,
+että voitatte kultaa ja kunniaa."
+
+Dora purskahti nauruun. Eugenin vaimo esiintyisi julkisesti
+laulajattarena! Silloin kaikki Blumin perheen jäsenet saisivat
+halvauksen, vieläpä neiti Pilokin.
+
+"Ei, ei, sitä ei kannata ajatellakaan", sanoi hän nauraen ja huokasi
+samalla, "mieheni ei sallisi minun laulavan edes seurassakaan, saati
+sitten..."
+
+Hän vaikeni äkkiä ja veri syöksähti hänen kasvoilleen. Hän oli
+kuulevinaan äänen, joka syntyi, kun Eugen pisti avaimen etehisen
+lukkoon ja avasi oven. Aivan oikein, nyt hän sulki oven, ja...
+
+"Mieheni tulee kotiin!" huudahti Dora lapsellisen pelokkaasti, "ja minä
+en ole kertonut hänelle, että te olette täällä ... hän ei siedä
+taiteilijoita ... hyvä Jumala, hän tappaa meidät molemmat."
+
+Nuori mies naurahti, mutta hänen oli samalla hieman tukalata olla. Hän
+oli nähnyt Eugenin pari kertaa ja hän ajatteli, että jollei tämä
+pitänyt taiteilijoista, ei hänkään pitänyt pikkubyrokraateista.
+
+"Hiljaa", kuiskasi Dora kalmankalpeana, "teidän täytyy paeta, sillä jos
+hän nyt tapaa teidät, tekee hän meidät kaikki onnettomiksi..."
+
+"Mutta onko hän nyt sellainen Otello?..."
+
+"On kyllä -- kaikki miehet ovat Otelloja... Tehkää nyt niinkuin minä
+käsken. Jos viittaan oikealle, menkää ulos ruokasalin ovesta ja
+kadotkaa -- jos seison hiljaa paikallani, tulkaa tätä kautta..."
+
+Ja hän juoksi etehiseen vievälle ovelle, avasi sen varovasti ja
+kurkisti ulos. Mutta hän oli unohtanut päällysvaatteet, eikä tiennyt,
+että Eugen oli jo lukinnut oven salin ja ruokasalin välillä.
+
+"Kas niin, menkää nopeasti -- hyvästi!" kuiskasi Dora, viitaten
+ruokasalin oveen. Mutta tuskin oli nuori mies, hämillään ja
+kiihdyksissä, laskenut kätensä oven ripaan noudattaakseen Doran käskyä,
+kun hän hämmästyneenä peräytyi pari askelta. Mitä tämä oli -- ovi oli
+lukittu ulkoapäin ja hän oli kuin hiiri satimessa!
+
+Hänen ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloonsa. Hän pyörähti ympäri ja
+koetti näyttää huolettomalta ja välinpitämättömältä, mutta Doran
+ulkonäkö ei ainakaan ollut omiaan rauhoittamaan häntä. Hän seisoi kädet
+riipuksissa ja silmissä arka ja säikähtynyt ilme kuin pelästyneellä
+linnulla.
+
+Samassa astui Eugen sisään etehiseen vievästä ovesta. Jos Dora ja hänen
+ihailijansa olivat säikähtyneen näköisiä, oli Eugen sensijaan kylmä ja
+tyyni. Hän ei hämmästynyt siitä, mitä sai nähdä, sillä se vahvisti vain
+sitä, mitä hän jo kauan oli epäillyt.
+
+Dora koetti olla vapaan ja luonnollisen näköinen ja esittää vieraan
+Eugenille, mutta Eugen ei kuunnellut häntä vaan astui hänen sivuitsensa
+vieraan luo, joka koetti tervehtiä.
+
+"Herraseni", sanoi hän, "kuka lienettekin, tulen aina kohtelemaan teitä
+samalla tavalla."
+
+Hän tarttui nuorta miestä kaulukseen ja työnsi hänet ovea kohti.
+
+"Herra oikeusneuvos ... minä ... minä panen vastalauseen sellaista
+kohtelua vastaan ... rouvanne on ottanut minut vastaan, ja..."
+
+Mutta Eugen ei kuunnellut hänen puhettaan. Hänen hieno, kapea kätensä
+puristi toista takinkauluksesta kuin rautaruuvi ja heitti hänet kuin
+rukkasen etehiseen. Sitten hän avasi ulko-oven, osoitti hänelle
+portaita ja sanoi tyynellä, jääkylmällä äänellä:
+
+"Olkaa hyvä ja poistukaa täältä niin pian kuin mahdollista, jos ette
+tahdo että heitän teidät portaita alas."
+
+Hän otti vieraan hatun ja takin, ojensi ne hänelle ja sulki kiireesti
+oven hänen jälkeensä...
+
+Dora kirkasi pelosta, kun Eugen palasi saliin. Hän oli kalmankalpea ja
+hänen silmissään oli outo, kylmä kiilto -- Dora ei ollut koskaan nähnyt
+häntä sellaisena. Hän oli äärimmilleen kiihoittunut, hän oli kuin
+polttava, hehkuva rautainen ase.
+
+"Selvitykseni sinun kanssasi ei kestä kauan", sanoi hän lyhyesti,
+"miten paljon tahdot vuotuista eläkettä?"
+
+Dora tarttui molemmin käsin päähänsä.
+
+"Oi, Jumalani ... tarkoitatko ... tarkoitatko ... että meidän on ...
+erottava..."
+
+Eugen nauroi kylmästi ja ilkeästi.
+
+"Tietysti. Sehän on itsestään selvä."
+
+Doran silmiin tuli hätääntynyt, tuskallinen ilme ja hän ojensi
+hapuillen kätensä, ikäänkuin etsiäkseen tukea.
+
+"Asia ei ole niin, kuin luulet ... vannon, että se ei ole niin."
+
+"Minulla ei ole syytä uskoa sinua. Koko avioliittomme ajan olet
+valehdellut minulle..."
+
+"Vannomalla vakuutan, että hän on vieras minulle ... hän ihailee
+lauluani ... hän ... piti ehkä vähän ulkonäöstäni ... mutta hän ei
+merkitse minulle sen enempää... Olen ehkä haaveksinut hieman ... me
+lauloimme yhdessä ... kerran on hän suudellut kättäni ... siinä kaikki.
+Tiedän, että et pidä taiteilijoista ... siksi en uskaltanut kertoa
+sinulle, että hänen piti tulla tänne ... sinähän olet ollut niin kova
+ja paha minua kohtaan..."
+
+Hän loi alas silmänsä salatakseen esiinpyrkiviä kyyneleitä. Hän oli
+sinä hetkenä niin puhtaan ja viattoman näköinen, että hänen näkönsä oli
+kuin lievittävää palsamia Eugenin kiihtyneelle mielelle.
+
+"Koetan uskoa sinua", sanoi Eugen lempeämmin, "mutta liittomme on joka
+tapauksessa purettu. Olin asettanut suhteemme niin korkealle, pidin sen
+niin pyhänä, että vähempikin kuin kaikkein törkein rikos riitti
+tekemään sen tyhjäksi silmissäni."
+
+Dora katsahti äkkiä ylös.
+
+"Etkö _sinä_ sitten koskaan ole rikkonut sitä?" kysyi hän matalalla
+äänellä, ja hänen silmissään välähti kuin uhmaa.
+
+"En, uskallan sanoa, että en ole. Yksikään mies ei ole asettanut
+avioliittoa korkeammalle, kuin minä tein, pyytäessäni sinua vaimokseni,
+ja kukaan ei ole hartaammin kuin minä halunnut tehdä vaimoaan
+onnelliseksi. Mutta minä en ole koskaan huomannut sinun haluavan samaa,
+en milloinkaan, en edes avioliittomme alku-aikoina ole tuntenut, että
+sinun hartain halusi olisi tehdä miehesi onnelliseksi. Hitaasti, mutta
+varmasti on sinun itsekkäisyytesi tappanut rakkauteni, ja kun nyt sinun
+ajattelemattomuutesi, -- käyttääkseni niin lievää sanaa -- on mennyt
+niin pitkälle, että annat liehakoida itseäsi kylpypaikoissa ja käytät
+hyväksesi minun poissaoloani ottaaksesi vastaan herroja, valehdeltuasi
+ensin minulle -- silloin on mielestäni parasta, että eroamme."
+
+Doran kasvoille nousi hehkuva puna ja hänen silmissään välähti salama.
+
+"Hyvä, olkoon niin!" huudahti hän äkkiä uhmaten ja intohimoisesti,
+"tiedän, että rakkautesi on loppunut ... tiedän sen ... sitä
+ei sinun tarvitse kertoa ... sen tappoivat sellaiset vähäpätöiset
+asiat, kuin että suola-astia ei ollut esillä, tai että ikkunaverho
+ei ollut alhaalla, kun aurinko paistoi ... tai että... Miksi otit
+minun vaimoksesi? Miksi et ennemmin hankkinut itsellesi hyvää
+taloudenhoitajatarta? Miksi vaadit, että minä olisin täydellinen?
+Luuletko, että kukaan maailmassa on täydellinen? Runoutta ja laulua ja
+kauneutta ja iloa ... kaikkea sitä sinä tahdoit ... tehdä kotisi
+yrttitarhaksi, missä kaikki kukoistaisi vain sinua varten... Ja sitten
+olisi minun pitänyt olla sinun taloudenhoitajasi ... ruokkia sinua
+hyvällä ruualla ... parsia liinavaatteita kuten äitisi ja neuloa
+koniompeluja, kuten sisaresi ja kutoa sukkaa kuin vanha Pilo ja ...
+ja..."
+
+Hän puhui kovalla, värisevällä äänellä ja hänen silmänsä säihkyivät
+tulta. Mutta Eugen katseli häntä vain pilkallisesti hymyillen.
+Kumpikaan heistä ei tänä hetkenä voinut väistyä tuumaakaan, he eivät
+tunteneet muuta kuin palavaa vihaa ja halua puolustaa itseään ja
+todistaa toisen olevan väärässä.
+
+Äkkiä molemmat hätkähtivät ja kääntyivät katsomaan oveen päin. He
+olivat unohtaneet, että ovi oli auki, ja että heidän kiihkeät, vihaiset
+äänensä saattoivat kuulua läpi koko huoneuston.
+
+Kynnyksellä seisoi Mai pitkässä yöpaidassaan, vaaleat kiharat hulmuten
+pienten, hienopiirteisten kasvojen ympärillä. Hän seisoi hetken aikaa
+liikkumattomana ja katseli ihmetellen ja kauhuissaan vuoroon isää,
+vuoroon äitiä. Sitten hän meni hitaasti heidän luokseen, tepsutellen
+pienillä, paljailla jaloillaan, ja hänen hento ruumiinsa keinui kuin
+kukanvarsi.
+
+"Miksi te riitelette?" kysyi hän moittivalla äänellä.
+
+Kumpikaan heistä ei voinut vastata. Dora tuli purppuranpunaiseksi ja
+kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Eugen tuli vieläkin kalpeammaksi
+ja puristi kovasti sohvan selkämystä, johon nojasi. Hän ei voinut
+kohdata pikku tyttönsä katsetta, hän tuijotti itsepäisesti hänen
+kiharoihinsa ja toisteli mielessään: "Miten -- miten olen tullut
+siihen, että tunnen itseni rikolliseksi oman lapseni edessä?"
+
+Pikku Mai kiipesi sohvalle, kiersi toisen kätensä Eugenin ja toisen
+Doran kaulaan ja taivutti heidät toistensa puoleen.
+
+"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä", sanoi hän
+juhlallisesti, "suudelkaa nyt toisianne!"
+
+Ja hän painoi heidän päänsä yhteen ja pakoitti heidät suutelemaan
+toisiaan. Sitten hän eroitti heidät toisistaan ja katseli heitä
+kysyvästi. Hänen kasvoillaan oli niin surullisen ajatteleva ilme, joka
+ei ensinkään sopinut hänen nuorelle ijälleen, että sekä Eugen että Dora
+unohtivat kaikki muut ajatukset ja heidät valtasi hämärä, tuskallinen
+aavistus.
+
+"Olemme, olemme", vastasi Dora nyyhkyttäen, "rakas pikku tyttöseni ...
+anna anteeksi isälle ja äidille..."
+
+Ja hän painoi tyttösen rintaansa vasten ja peitti itkien hänen kasvonsa
+suuteloilla.
+
+Mutta Eugen ei voinut puhua sanaakaan; hän otti Main syliinsä, kietoi
+pitkän yöpaidan hänen ympärilleen ja kantoi hänet takaisin
+lastenkamariin. Main toinen käsi oli silloin hänen kaulassaan, mutta
+tyttönen ei painautunut häntä vasten kuten hänen tapansa oli, hän
+tuijotti suoraan eteensä kuin olisi hän miettinyt selittämätöntä
+arvoitusta. Eugen olisi mielellään antanut vaikka elämänsä, jos olisi
+tänä hetkenä saanut tuntea Main helliä hyväilyjä ja kuulla hänen, kuten
+tavallisesti, kuiskailevan: "pikku, pikku isä", mutta hänen oli
+mahdotonta saada sanaakaan suustaan; hän pani vain Main vuoteeseen,
+peitti hänet huolellisesti ja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa.
+
+Hän tahtoi olla yksin; tämä oli katkerin hetki hänen elämässään;
+hänestä tuntui, että hän oli kadottanut sekä vaimonsa että lapsensa --
+Doran ja hänen suhteensa ei enää voinut tulla entiselleen, ja Mai ei
+enää koskaan voisi rakastaa ja kunnioittaa isäänsä...
+
+Mutta Dora istui yhä vielä salissa, pää käsien nojassa, ja nyyhkytti
+hiljaa. Mitä pahaa oli hän tehnyt, että näin suuren surun ja häpeän
+piti tulla hänen osakseen? Ensi kerran elämässään toivoi hän kuolemaa
+-- mitäpä elämällä enää oli hänelle annettavaa, hänen miehensä ei enää
+rakastanut häntä, hän oli äsken juuri vieraan edessä häväissyt häntä,
+ja -- mikä oli pahinta -- hän oli tehnyt omalle lapselleen pahaa, jota
+ei milloinkaan enää voisi korjata. Hän ei koskaan, koskaan voisi
+unohtaa ilmettä Main silmissä -- hänestä tuntui, kuin nuo lapsensilmät,
+joissa oli kuvastunut niin syvä suru, eivät enää koskaan saisi takaisin
+entistä iloista ilmettään... Hän oli pienessä lapsensielussa herättänyt
+eloon jotain ... jotain, jonka olisi pitänyt saada vielä kauan
+uinua ... hän oli herättänyt sen liian aikaisin ... hän, lapsen oma
+äiti...
+
+Hän nousi, pyyhki kyyneleet silmistään ja hiipi lastenkamariin
+katsomaan, joko Mai nukkui.
+
+Pikku tyttöjen vuoteen takana paloi yölamppu, jonka valo pehmeänä ja
+hillittynä lankesi pienten nukkujain pörröisille päille. Dora seisoi
+hetkisen liikkumattomana, katsellen lapsiaan. Mai oli jo nukkunut; hän
+makasi pää käännettynä sivulle päin, niin että hänen kasvonsa -- jotka
+olivat aivan kuin Eugenin -- kuvastuivat selvästi päänalusta vasten;
+Sonja ja Gertrud makasivat selällään ja tuhisivat, ja pikku Märta oli
+kuin sotkuinen kerä, josta näkyi vain vaaleat kiharat, punaiset posket
+ja valkoiset, palleroiset jäsenet.
+
+Miten kauniita he olivat -- Dorasta tuntui, että hän ei ollut
+milloinkaan nähnyt heitä niin viehättävinä kuin tänä hetkenä. Epätoivo,
+jota hän viimeksi kuluneina tunteina oli kokenut, sai hänet pitämään
+tätä suloista suruttomuutta, tätä paisuvaa kevätvoimaa jonakin
+ihmeellisen kauniina ... jonakin, joka muistuttaa auringonnousua, kun
+kaste kimaltelee ja elämän ihanuus avautuu ihmiselle synkän, unettoman
+yön jälkeen...
+
+Hän meni toisen luota toisen luo ja suuteli heidän lämpöisiä poskiaan
+ja hymyili kuullessaan, miten he puhkivat kääntyessään puolelta
+toiselle ja nähdessään, miten he kohottivat silmäluomiaan, sulkeakseen
+ne heti jälleen. --
+
+Näky oli niin ihastuttava, että hän hetkiseksi unohti kaiken muun.
+Äidinrakkaus heräsi voimakkaana hänen rinnassaan, hän risti kätensä
+kuin nähdessään jotain pyhää ja seisoi kauan vaipuneena lastensa
+katselemiseen.
+
+Äkkiä hän hätkähti, kuin olisi aave kohonnut hänen eteensä. Erota ...
+olihan hän sanonut, että heidän piti erota ... heidän ... isän ja
+äidin...
+
+Hän oli kuulevinaan pikku Main lempeällä, nuhtelevalla äänellä sanovan:
+"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä..."
+
+Ja hän puhkesi itkuun ja suuret, katkerat kyyneleet putoilivat pienille
+suloisille kasvoille, joita hän äsken kuohuvan äidinrakkauden vallassa
+oli suudellut. Hyvä Jumala -- miten oli Eugen saattanut lausua
+sellaisia sanoja ... ja miten oli hän itse hetkeksikään saattanut uskoa
+niitä...
+
+Erota ... miten voi erota, kun on yhdessä antanut elämän neljälle
+pienelle lapselle ja on luvannut yhdessä hoitaa heitä ja antaa heille
+joka päivä aamu- ja iltasuukkosen isältä ja äidiltä? Sehän on
+mahdotonta -- mahdotonta.
+
+Ja uusia, ihmeellisiä ajatuksia heräsi hänessä. Mitä on se, kun ihminen
+rakastaa -- rakastaa niin kuin Eugen ja hän kerran rakastivat? Eikö se
+ole sitä, että tuntee kaiken, mikä elää ja liikkuu sydämessä, niin
+sanomattoman suurena ja voimakkaana, että se pyrkii esille, sytyttämään
+uutta elämää? Mutta silloinhan elää itsekin sen uuden elämän mukana,
+elää sen mukana ijankaikkisesti... Oi, miten suurelta ja ihmeelliseltä
+se hänestä tuntui... Hän ja Eugen elivät näissä neljässä pienessä
+olennossa ... kaikki, kaikki heissä oli vain häntä ja Eugenia... Ja kun
+Eugen ja hän kerran kuolevat, jatkuu heidän elämänsä heidän
+lapsissaan... Ja kun nämä tulevat suuriksi ja saavat omia pieniä lapsia
+-- yhäti elävät Eugen ja Dora uuden elämän mukana... Oi, elämä ...
+ihmeellinen, ihana elämä loputtomine, äärettöminä näköaloinesi! Ja
+kesken tuskansa ja surunsa hän tunsi äkkiä huumaavaa iloa elämän ja
+ikuisuuden ihanuudesta... Ei, eihän voinut erota, kun oli niin yhtynyt
+-- vaikka he matkustaisivat maailman ääriin asti, päästäkseen näkemästä
+toisiaan, eläisivät he sittenkin yhdessä lapsissaan. Kun kaksi ihmistä
+on kerran rakkaudessa antanut itsensä toinen toiselleen, eivät he enää
+voi erota -- se on rakkauden taivas ja helvetti.
+
+Nyt ymmärsi hän paremmin kuin koskaan ennen, miksi Eugen asetti
+avioliiton niin korkealle, hän ymmärsi, miksi Eugen kerran oli
+lausunut: "Avioliitto on minulle sakramentti, ja jos se saa tahran, on
+koko minun elämäni hukassa." Silloin oli hänestä tuntunut, että Eugen
+liioitteli, haaveili -- mutta ei nyt enää.
+
+Ja hänen oma pikku tyttärensä oli opettanut hänelle tämän.
+
+"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä..."
+
+Hän polvistui Main vuoteen ääreen ja alkoi rukoilla hiljaa. Ja tuska,
+jota hän oli tuntenut, muuttui iloiseksi, ihanaksi toivoksi. Kaikki
+tulisi jälleen hyväksi... Eugen antaisi hänelle anteeksi -- hän
+rakastaisi lapsiaan, eläisi heidän hyväkseen, hoitaisi kotiaan, pitäisi
+sen siistinä, järjestyksessä ... hänestä tulisi oikea "rouva
+Täydellinen".
+
+Ja hän hymyili toivehikkaasti ja hänen sydämensä oli täynnä hyviä,
+jaloja päätöksiä ja uskoa tulevaisuuteen.
+
+Hän nousi ylös ja meni miehensä luo. Mennessään hän rukoili lapsellisen
+innokkaasti: "Hyvä Jumala, älä anna hänen olla paha minulle, anna hänen
+tuntea yhtä paljon rakkautta kuin minä tunnen! Miten on mahdollista,
+että äsken saatoin olla niin vihainen ja sanoa niin pahoja sanoja --
+minusta tuntuu, kuin yksikään paha ajatus ei enää saattaisi herätä
+minussa..."
+
+Kun hän tuli Eugenin luo, istui tämä kirjoituspöytänsä ääressä, selkä
+oveen päin; hän ei liikahtanutkaan, kun Dora astui sisään.
+
+Dora meni hiljaa hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja
+kuiskasi:
+
+"Eugen, tahdotko Main tähden antaa anteeksi, mitä on tapahtunut,
+tahdotko antaa anteeksi, että olen ollut niin huolimaton ja
+epäluotettava ja... Tahdotko antaa anteeksi minulle kaikki -- lupaan
+tästälähin tulla toiseksi, paremmaksi ihmiseksi."
+
+Hänen katseensa oli kainon hellä ja säteilevä; Eugenin katse oli
+synkkä, ja hän vastasi matalalla äänellä:
+
+"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa... Main tulee antaa
+anteeksi ... sinulle ... minulle ... meille molemmille."
+
+"Main tähden -- Main tähden saamme kaikki anteeksi, ja kaikki on
+tuleva toiseksi. Koettakaamme rakkaudessa, Eugen, koeta kärsiä Dora
+parkaasi ... tiedänhän, miten huono olen ja aina tulen olemaan sinun
+sukusi rinnalla ... mutta Main tähden..."
+
+Hän katsoi Eugeniin hellästi ja painoi hyväillen poskensa hänen
+poskeansa vasten. Mutta Eugen ei vastannut hänen hyväilyynsä. Hän
+puristi vain heikosti hänen kättään ja hymyili väsyneesti.
+
+"Mikä on tapahtunut, sitä ei voi enää muuttaa", sanoi hän, "Main
+rakkautta ja kunnioitusta emme saa enää koskaan takaisin. Mutta
+koettakaamme unohtaa se, mikä on mennyt, ja koettakaamme elää niin,
+että meidän ei enää tarvitsisi hävetä lastemme edessä."
+
+"Meidän tulee tehdä vielä enemmän, Eugen", sanoi Dora yhtä hellästi
+kuin äsken, "sinä et saa enää olla ankara ja epäystävällinen minua
+kohtaan. Muista Main sanoja: 'isien ja äitien pitää aina olla hyviä
+ystäviä'. Koettakaamme noudattaa pikku tyttömme kehoitusta."
+
+"Niin, koettakaamme..."
+
+Ja hänen kasvojensa ankara ilme suli surumieliseen hymyyn, ja hän veti
+vaimonsa luokseen ja silitti hyväillen hänen poskeaan.
+
+
+
+
+XVII.
+
+
+Siitä päivästä alkaen Dora teki, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt:
+hän koetti koko sydämestään noudattaa Eugenin toivomuksia. Siksi
+tapahtuikin ensimäisen kerran, että hänen yrityksensä onnistui. "Rouva
+Täydellistä" ei hänestä tosin koskaan tullut -- eikä olisi voinutkaan
+tulla -- hänen liinavaatekaappinsa ja laatikkonsa, hänen keittiönsä ja
+ruokasäiliönsä eivät olisi koskaan voineet kestää vanhan rouva Blumin
+arvostelua, ja niin säännöllinen järjestys kuin Blumien kodissa ei
+hänen kodissaan koskaan vallinnut.
+
+Mutta se ei merkinnyt paljoa, sillä huolimatta ulkonaisesta
+vajavuudesta tunsi Eugen, että hän koetti tulla paremmaksi; sen saattoi
+nähdä yhtä selvästi kuin voi kuulla ihmissydämen tykyttävän huonon ja
+puutteellisen puvun alla, kun vaan kuunteli sitä. Kun Eugen näki, miten
+lapsellisen innokkaasti Dora koetti tulla hyväksi perheenemännäksi ja
+parantaa vikojaan, ajatteli hän: "Ehkä olisi hän jo aikoja sitten
+tehnyt tämän, jos olisin ollut hellempi ja ystävällisempi häntä
+kohtaan." Ja Dora ajatteli: "Onkohan hän aina huomannut sen? Minun
+huolimattomuuteni ja uhmailuni ja luottamuksen puutteeniko lienee
+tehnyt hänet niin ankaraksi minua kohtaan? En tiedä ... mutta minusta
+tuntuu, kuin olisi kaikki toisenlaista nyt kuin ennen."
+
+Siten he nyt tulivat rakkauden taikavoiman kautta yhä lähemmäksi
+toisiaan, sensijaan, että he ennen itsekkäisyytensä kautta olivat
+joutuneet yhä kauemmas toisistaan. Ja sensijaan että he ennen olivat
+etsineet ja liioitelleet toistensa vikoja, koettivat he nyt olla
+näkemättä virheitä ja etsivät innokkaasti hyviä päätöksiä ja
+ystävällisiä ajatuksia, joita puhkeili heidän ympärillään kuin kukkia
+keväällä.
+
+Mutta vasta kun Dora todenteolla alkoi noudattaa järjestystä ja koetti
+olla suora ja tosi Eugenia kohtaan, huomasi hän, miten vaikeata se oli.
+Eugen oli täsmällinen kuin kello; jos hän lupasi toimittaa jotain
+määräajalla, tapahtui se, ja jos hän antoi jonkin tiedon, oli se oikea
+-- kaikki tämä oli yhtä varmaa kuin että kello löi kaksitoista, kun
+viisarit olivat kahdentoista kohdalla. Ja miten paljon saikaan Dora
+taistella, ollakseen edes jossain määrin hänen kaltaisensa!
+
+Dora ei katsonut koskaan kelloa, hän unohti usein sekä ajan että paikan
+laulaessaan, haaveksiessaan, miettiessään kaiken maailman asioita, kun
+sillävälin kello löi ja aika kului. Ja miten vaikeata hänen olikaan
+toisinaan olla käyttämättä pientä viekkautta, kun hänen piti saada oma
+tahtonsa ajetuksi läpi, tahi puhua vilpittömästi ja kiertelemättä, kun
+kierteleminen oli edullista hänen pyrinnöilleen. "Me olemme erilaiset
+kuin tuli ja vesi", ajatteli hän, "on yhtä luonnollista, että hän elää
+kellonmäärän mukaan ja inhoaa kaikkia, jotka eivät ole täydellisiä,
+kuin että vesi sihisee, tullessaan tekemisiin hillittömän tulen kanssa
+-- ja minun on yhtä välttämätöntä saada elää vapaana, saada liehua
+mieleni mukaan ja leikkiä veden kanssa, kuin liekin nousta ylöspäin.
+Mutta meidän ei tule kulkea omia teitämme; on olemassa jotain
+korkeampaa -- korkeampaa -- missä tuli ja vesi yhtyvät, tulevat
+yhdeksi."
+
+Mutta saavuttaakseen tätä "korkeampaa", joka loi uutta valoa hänen
+elämäänsä ja yksinäisinä hetkinä täytti hänet salaisella onnella,
+jollaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, ei hän ainoastaan
+koettanut tulla hyväksi vaimoksi Eugenille, vaan myöskin kiihkeästi
+halusi saada pikku Main mielestä hävitetyksi muiston siitä illasta,
+jolloin hän oli nähnyt isän ja äidin seisovan vihollisina toisiaan
+vastaan.
+
+Sillä hänen mielestään ei Mai enää sen illan jälkeen ollut samanlainen
+kuin ennen. Hänen kasvonsa eivät enää säteilleet päivänpaistetta, ja
+hänen silmissään ei enää ollut sama iloinen, huoleton lapsenkatse kuin
+ennen. Ja sen katseen, jonka Eugen ja hän olivat karkoittaneet, sen
+tahtoi Dora saada esiin jälleen, sen vuoksi hän taisteli itsensä
+kanssa, kaikkia vikojaan ja puutteitaan vastaan, taisteli, jottei
+Eugenin enää milloinkaan tarvitsisi olla vihaisen ja tyytymättömän
+näköinen eikä Main enää milloinkaan tarvitsisi nähdä muuta kuin iloa ja
+sopusointua kodissaan.
+
+Mutta tämän pyrkimyksen ohella vaivasi häntä samalla tuskallinen
+aavistus, jota hän ei voinut karkoittaa. Iltasin, kun lapset olivat
+paneutuneet maata ja hän oli lukenut rukouksen heidän kanssaan, näytti
+hänestä, kun hän seisoi katsellen heitä, kuin tämä aavistus olisi
+saanut muodon, se laskeutui synkkänä varjona Main vuoteelle ja hän
+väänteli käsiään, tuntien ahdistavaa tuskaa. Ja unessa tämä aavistus
+ilmeni synkkinä, kummallisina kuvina, joiden muisto sitten päivällä
+seurasi häntä kuin surumielinen sävel.
+
+Hän ajatteli, mahtoivatko Eugeniakin vaivata samanlaiset ajatukset. Hän
+oli kyllä synkkä ja alakuloinen -- synkkä ja alakuloinen, vaikka he
+eivät olleet koskaan olleet niin onnellisia keskenään kuin nyt. Eikä
+hän myöskään leikkinyt lasten kanssa kuten ennen. Hän oli ystävällinen,
+lempeä, paljon vähemmän vaativa kuin ennen, mutta hän ei näyttänyt
+onnelliselta.
+
+"Tiedätkö, Eugen", sanoi Dora eräänä iltana, kun he istuivat yhdessä,
+"on eräs ajatus, joka ei anna minulle rauhaa. Olisin mielelläni
+tahtonut salata sen, tukahduttaa sen, mutta en voi -- ja on niin
+raskasta kulkea yksin ajatuksineen..."
+
+Eugen ei vastannut, mutta hän ymmärsi heti, että Dora nyt aikoi puhua
+juuri siitä, mitä hän itsekin aina ajatteli.
+
+Dora katsahti Eugeniin.
+
+"Luulen, että Mai otetaan meiltä pois", kuiskasi hän.
+
+Eugen kohautti olkapäitään ja vastasi tylysti:
+
+"Miksi vaivaat itseäsi synkillä ajatuksilla? Se on niin naisten
+tapaista, heillä täytyy aina olla takeita tulevaisuudesta, muuten ei
+heidän ole hyvä olla... Jos heillä ei ole oikeita suruja, nauttivat he
+kuvitelluista... Eihän meillä ole syytä pelätä, onhan tyttö terve ja
+reipas..."
+
+Mutta hänen puhuessaan tulivat hänen kasvonsa yhä kalpeammiksi ja hänen
+äänensä yhä kovemmaksi ja karkeammaksi. Dora hymyili surumielisesti;
+hän tiesi hyvin, mitä tämän teeskennellyn välinpitämättömän puhetavan
+alla piili.
+
+"Enpä oikein osaa sanoa, miksi sitä ajattelen, mutta voin vakuuttaa,
+että se ei ole kärsimyksistä nauttimista; se ei ole minun tapaistani,
+vaikka olenkin nainen. Kenties on äkillinen heräämiseni tehnyt minut
+niin selvänäköiseksi", lisäsi hän miettivän näköisenä.
+
+"Heräämisesi?"
+
+"Niin, sillä minä nukuin ennen, nukuin siihen hetkeen saakka, jolloin
+seisoin lasteni vuoteitten ääressä tuona iltana ja ajattelin, että --
+että minun pitäisi erota heistä. Silloin heräsin, pääsin selville
+itsestäni ... sinusta ... meidän suhteestamme ... koko elämästä.
+Kerronko sinulle, minkälaista unta näin viime yönä, tahdotko kuulla ...
+tiedäthän, että minä ja koko sukumme näemme tosia unia -- muistatko,
+minkälaista unta näin ennenkuin Sonja syntyi ja ennenkuin isäsi kuoli?"
+
+"Muistan ... en", vastasi Eugen lyhyesti ja kiihtyneenä.
+
+"Minusta tuntui, että sinä ja minä seisoimme yhdessä korkealla
+vuorella", alkoi Dora, katsomatta Eugeniin, "allamme oli laakso, ja
+ympärillämme oli paljon ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin. Laaksossa
+juoksenteli pieni hevonen, pieni kaunis varsa, joka piehtaroi
+nurmikolla ja hirnui ilosta. 'Miten suuresti se nauttiikaan
+vapaudestaan', ajattelin minä, 'ja kuitenkin se on niin hyvä ja
+tottelevainen, että jos joku huutaa sitä luokseen, tulee se heti. Oi,
+jospa ei kukaan huutaisi sitä!' Ymmärsin niin selvästi, että se nautti
+yli kaiken vapaudestaan, mutta oli kuitenkin niin tottelevainen...
+Samassa kuulin sinun huutavan sitä. 'Oi, älä mene, älä mene, pieni,
+tottelevainen hevonen', ajattelin minä. Mutta samassa minusta tuntui,
+että minunkin piti kutsua sitä, koska sinäkin kutsuit. Silloin näin sen
+lähtevän laukkaamaan vuorta ylös. Tunsin syvää surua tuon pienen
+hevosen tähden, ja kun käännyin sinuun päin, näin, että olit
+kalmankalpea -- aivan kuin nyt. Seisoin ja odotin -- ja kaikki
+ympärillämme odottivat... Äkkiä kaikui huuto koko laaksossa, pieni,
+tottelevainen hevonen syöksyi rinnettä alas ja murskaantui... Kohta sen
+jälkeen seisoimme -- sinä ja minä ja Regina täti ja Pilo neiti ja
+paljon muita ihmisiä -- suuren, kummallisen pesuvadin ympärillä ... me
+pesimme käsiämme ... oli aivan pimeätä, mutta minä tiesin kumminkin,
+että pesimme itseämme pienen, tottelevaisen hevonen veressä... Ja..."
+
+"Ole vaiti ... ole vaiti", keskeytti Eugen kiihkeästi, "en tahdo kuulla
+enempää, en..."
+
+Ja hän peitti kasvonsa käsillään ja istui pitkän aikaa liikkumattomana,
+pää käsien varassa.
+
+Dora ei puhunut mitään; hän oli hiljaa ja ajatteli untaan. Kun Eugen
+vihdoin katsoi ylös, oli hän jälleen kylmä ja tyyni.
+
+"En ymmärrä, mitä tuolla unella on Main kanssa tekemistä", sanoi hän,
+hymyillen epäilevästi.
+
+"Ymmärrät hyvinkin", vastasi Dora surumielisesti. "Me, sinä ja minä,
+ajoimme pienen kauniin varsamme, pikku Main, vuorelle, joka oli hänelle
+liian jyrkkä... Kun hän tuona iltana näki isän ja äidin toistensa
+vihamiehinä, sai hän nähdä ja ymmärtää elämää, enemmän kuin pieni
+lapsensydän jaksaa kestää... En unohda koskaan hänen katsettaan ...
+sellainen katse menee sydämen sisimpään ... siten katsoo ainoastaan se,
+joka on 'nähnyt Jehovan'... Ja sellaiset", lisäsi hän matalalla,
+värisevällä äänellä, "sellaiset kuolevat..."
+
+"Mielikuvitusta!" vastasi Eugen ja kohautti olkapäitään. Mutta hän
+oli vieläkin kalpeampi kuin Dora ja hän ajatteli: "Niin se on, aivan
+niin ... me olemme tappaneet pienen, kauniin varsamme ... me saamme
+rangaistuksen itsekkäisyydestämme ... meidän syntimme sovitetaan hänen
+verellään... Tietysti -- olenhan aina tiennyt ... olen aina uskonut,
+että tulisin kadottamaan Main; -- se on elämän laki, että mitä enin
+rakastaa, sen kadottaa ... ja mihin enin luottaa, se pettää..."
+
+Hän lähti Doran luota ja meni omaan huoneeseensa. Kun hän hetkistä
+myöhemmin tuli juomaan teetä, alkoi hän puhella harvinaisen
+innokkaasti. Hän lausui paljon kummallisia väitteitä, kuten että
+kaikkien naisten pitäisi jonkun aikaa työskennellä pankeissa tahi
+konttoreissa, oppiakseen hallitsemaan tunne-elämäänsä, ja kun Dora
+jokseenkin laimeasti vastusti häntä, keskeytti hän hänet aiheettoman
+kiihkeästi, esitti toisia todistuksia toistensa jälkeen, puhui
+kiihkeästi ja kovalla äänellä ja teki Doran vastaväitteistä mitä
+kummallisimpia johtopäätöksiä.
+
+"Mutta enhän tarkoittanut sitä", vastasi Dora vihdoin hieman
+harmistuneena.
+
+"Kyllä", ja taas hän esitti pitkän sarjan todistuksia, "juuri
+niin naiset aina tekevät ... he uneksivat ja puhuvat asioista
+ylimalkaisesti ... koeta pysyä asiassa... Minä sanon..."
+
+Ja hän jatkoi kuten äsken, kiihkeästi ja ärtyisesti.
+
+Dora ei vastannut enää. Hän ymmärsi, miksi, Eugen oli niin kummallinen,
+ja hän tunsi syvää sääliä. Hän ei kuunnellut, mitä Eugen sanoi, hän
+näki vain hänen kalpeat kasvonsa ja kuuli hänen äänensä karkean, kovan
+soinnun, jolla hän tahtoi huumata tuskaansa. Eugen parka, hänen olisi
+vielä vaikeampi kuin Doran kestää sitä, että Mai otettiin heiltä pois!
+
+Mutta päivät kuluivat, ja muisto siitä, mitä oli tapahtunut, alkoi
+vähitellen hälvetä. Dora ei enää puhunut asiasta, hän näki, että Eugen
+ei sietänyt kuulla puhuttavan siitä. Eugen oli muutenkin tähän aikaan
+synkkä ja raskasmielinen, ja Dora ei koskaan, kuten ennen, saanut häntä
+iloiseksi laulullaan ja leikinlaskullaan.
+
+Uudenvuoden tienoissa julkaistiin Lisbetin ja tohtori Ernst Viederin
+kihlaus, ja häät aiottiin pitää syksyllä. Eräänä aamuna, vähää ennen
+kuin Eugenin piti lähteä työhönsä, tuli hän Doran luo ja sanoi hieman
+hämillään:
+
+"Puhuimme kerran Lisbetin naimisiin menosta, ja kuten muistanet,
+lupasin silloin muutamilla ehdoilla auttaa häntä myötäjäisten
+hankkimisessa. Nyt annamme kuitenkin näiden ehtojen raueta; otaksun
+että sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että heti paikalla annamme
+hänelle tuhat kruunua."
+
+Dora punastui ilosta, hänen silmänsä kostuivat ja hän kietoi kätensä
+Eugenin kaulaan.
+
+"Oi, rakas Eugen, miten hyvä olet! Jospa tietäisit, miten onnellisiksi
+teet meidät! Ajattelehan, tuhat kruunua ... niin paljon rahaa..."
+
+Eugen hymyili hänen lapselliselle innolleen. "Hyvä ystävä, ei se nyt
+niin kovin paljon ole! Tuhannella kruunulla ei päästä pitkälle, kun on
+kysymys talouden perustamisesta."
+
+Dora nauroi ja nipisti häntä leikillä korvasta. "Sinä yläluokan
+ihminen! sinä luulet että ei voi istua tuolilla, joka on maksanut
+vähemmän kuin sata kruunua! Tiedätkö, mitä Lisbet tekee? Hän on eräältä
+maalaispuusepältä tilannut pieniä puutuolia, jotka maksavat 1 kr. 25
+äyriä kappale, ja ne hän maalaa ja vernissaa itse. Ja sitten hän ostaa
+karkeaa liinakangasta ja neuloo siitä itse ikkunaverhot ja pöytäliinat.
+Mutta kaikki on niin valoisaa ja kaunista hänen pienissä huoneissaan,
+että tekisi mieli huutaa ilosta."
+
+"Sehän on hyvä, se", sanoi Eugen. "Vakuutan sinulle, että olen hyvin
+iloinen, kun voimme edes jollain tavalla auttaa Lisbetiä. Hän on
+todellakin hyvin vaatimaton ja hyvä tyttö, niin hullunkurinen kuin hän
+toisinaan onkin."
+
+"Hän on hyvä ja hullunkurinen, juuri sitä hän on", vastasi Dora
+nauraen, "ja sinulla on täysi syy tuntea itsesi iloiseksi, rakas Eugen,
+sillä ei mikään maailmassa ole niin hauskaa kuin tehdä toisia ihmisiä
+onnellisiksi!"
+
+Ja hän kietoi vielä kerran kätensä Eugenin kaulaan ja suuteli häntä
+otsalle ja poskille, kerran toisensa perästä, kuten hänen oli tapana
+tehdä, ja Eugen vastasi hänen suuteloihinsa onnellisesti hymyillen.
+
+Myöhemmin päivällä Dora kiiruhti vanhempiensa kotiin kertomaan onnesta,
+mikä oli tullut Lisbetin osaksi.
+
+Lisbet vaipui sanoman kuultuaan tuolille ja istui siinä kotvan aikaa
+äänettömänä, kädet hervottomina riippuen sivuilla, pää kallellaan ja
+silmät kyynelissä.
+
+"Ja tämän tekee 'amiraali'!" huudahti hän vihdoin, kun oli ehtinyt
+tyyntyä. "Oi, miten hirveitä tulisia hiiliä..."
+
+Ja tarttui nauraen ja voivotellen molemmin käsin päähänsä.
+
+"Oi -- voi -- voi", valitteli hän, "polttaa ... kirvelee! Mutta polttaa
+suloisesti!"
+
+"Siinä nyt näet!" sanoi Dora mielissään, "et ole koskaan tahtonut
+tunnustaa, miten hyvä Eugen on. Se on sinulle parahiksi!"
+
+"Onhan se, onhan se, on aivan oikein minulle, että saan tuhat kruunua
+rangaistukseksi. Ajattelehan, jos kaikista rikoksista olisi niin
+oivalliset rangaistukset, miten hauskaa olisikaan rikollisilla! Oi,
+voi, voi, miten onnellinen olen!"
+
+Ja hän nauroi, ja muut yhtyivät hänen nauruunsa, yhtä iloisina kuin
+hän.
+
+Kun Lisbet oli saanut valmiiksi pienen kotinsa, missä hän oli
+järjestänyt, maalannut ja neulonut kaiken itse, piti Eugenin tulla sitä
+katsomaan.
+
+"Tämä on todellakin hyvin sievä", sanoi hän, kun Lisbet punaisena ja
+onnellisena oli näytellyt hänelle kaiken, "oikea pieni pesä -- kunhan
+vain tulisit onnelliseksi täällä, rakas Lisbet", lisäsi hän,
+tukahduttaen huokauksen.
+
+"Kiitos, hyvä Eugen, kyllä minä tulen onnelliseksi", vastasi Lisbet
+vakaumuksella, "tulkoon vaan suruja ja ikävyyksiä toisinaan, täytyyhän
+niitäkin tulla", lisäsi hän viisastelevasti, "kun vaan rakastamme
+toisiamme, tulemme kyllä onnellisiksi."
+
+Eugen ei vastannut; hän ajatteli, että yhtä usein on ihminen onneton,
+vaikka hän rakastaa. --
+
+Kului vuosi; Lisbetin häät olivat syksyllä, ja pienen pesän täyttivät
+iloiset, riemulliset laulunliverrykset. Mitään muuta erikoista ei
+tapahtunut; varjo, joka oli langennut pikku Main kevätpäiville, näytti
+katoavan, hän tuli jälleen entiselleen ja hänen silmänsä saivat entisen
+"lapsenkatseensa". Eugenin ja hänen suhteensa tuli jälleen yhtä
+helläksi ja sydämelliseksi kuin ennenkin. Painostava häpeän tunne ja
+omantunnon vaivat, joita Eugen oli tuntenut tuosta onnettomasta illasta
+alkaen, sairaloinen suru sen johdosta, että hän oli kadottanut Main
+rakkauden ja että Main hyväilyt eivät olleet yhtä helliä kuin ennen,
+katosivat vähitellen, ja hän saattoi taas olla oma itsensä Main
+seurassa.
+
+Mai oli kasvanut paljon kuluneen vuoden aikana; toiset tytöt olivat
+lyhytkasvuisia kuten Eugen ja Dora, mutta Mai oli pitkä ja hento,
+hänellä oli hienot, kauniit jäsenet ja hänen silmänsä olivat siniset ja
+kirkkaat kuin kaksi metsälampea. Hän muistutti Eugenin tätejä, kauniita
+Blumin neitejä, jotka aikoinaan olivat Tukholman enin ihailtuja naisia,
+jotka tanssivat prinssien kanssa ja joita kreivit ja paroonit
+hakkailivat.
+
+"Hänestä tulee kaunotar", sanoi isoäiti hyvillään, "hän on aivan
+Blumien näköinen, ja sitäpaitsi on hän Doralta perinyt hänen kauniin
+hipiänsä ja tukkansa. Mutta ole varovainen, rakas Eugen, älä
+hemmoittele häntä. Sinä et tiedä itsekään, että Mai hallitsee koko
+teidän kotianne. Se ei käy laatuun."
+
+"Pitänee koettaa tulla ankarammaksi", vastasi Eugen hymyillen
+leppoisasti. "Mutta en todellakaan ymmärrä, miten se käy päinsä Main
+suhteen, ja mistä minun pitää kurittaa häntä -- hän ei ole niinkuin
+muut lapset..."
+
+"Siinä nyt näet, miten sokea olet!" huudahti rouva Blum voitoniloisena,
+"et kai voine tosissasi väittää, että kahdeksanvuotiaalla lapsella ei
+olisi vikoja?"
+
+"En, tietysti en ... olen ehkä ollut liian myöntyväinen Main suhteen...
+pitänee ruveta ankarammaksi", vastasi Eugen miettivän näköisenä.
+
+Ja hän koetti pitää päätöksensä ja laati viisaita suunnitelmia, joiden
+mukaan hän aikoi kasvattaa Maita. Hän aikoi vähentää lahjoja, esiintyä
+isällisen arvokkaasti j.n.e.
+
+Mutta kun pikku Mai suurin, ihmettelevin silmin ja lempeän moittiva
+ilme kasvoillaan kuunteli outoa puhetta säästäväisyydestä ja
+kieltäytymisen välttämättömyydestä, tulivat hänen todistuksensa heti
+hapuileviksi ja epävarmoiksi, ja lopuksi hän tavallisesti otti Main
+syliinsä ja hyväili häntä tavalla, josta voi ymmärtää hänen ennen
+kaikkea haluavan sovintoa, ja jota viisas pikku tyttö piti erittäin
+lupaavana tuleviin toivomuksiin nähden. --
+
+Eräänä yönä, marraskuussa, heti Lisbetin häitten jälkeen, heräsi Dora
+äkkiä siihen, että joku seisoi hänen vuoteensa ääressä ja puhutteli
+häntä kuiskaten. Säikähtyneenä, unenpöpperössä hän nousi istumaan ja
+haparoi kynttilää. Silloin hän kuuli pimeässä pienen tutun äänen
+käheästi kuiskaavan: "Isän pikku Mai on kipeä -- kaulaan koskee."
+Vapisevin käsin sytytti Dora kynttilän; siinä seisoi Mai valkeassa
+yöpaidassaan ja katseli häntä vakavasti, melkein nuhtelevasti.
+
+"Herää, Eugen, herää -- nyt se tulee!" huudahti Dora ja tarttui Eugenin
+käsivarteen. Sitten hän nousi kiireesti sängystä, kääri peitteen pikku
+tytön ympärille ja otti hänet syliinsä.
+
+"Mihin koskee, rakas, pikku lapseni, oma kultani, sydänkäpyseni?"
+
+Ja hän suuteli hellästi pikku tytön käsiä ja kasvoja ja kasteli ne
+kyynelillä.
+
+"Tähän -- kaulaan", kuiskasi Mai ja osoitti kaulaansa, "Mai ei voi
+niellä."
+
+Sillävälin oli Eugen herännyt ja noussut ylös. Dora katsahti häneen
+tuskallisen pelokkaasti, hän oli kalmankalpea ja hänen kätensä vapisi,
+kun hän hyväili Maita ja samoin kuin Dorakin kyseli, mikä paikka oli
+kipeä.
+
+"Vie hänet sänkyyn, Eugen", sanoi Dora, "minä herätän Marin, että
+saamme hänelle kuumaa vettä."
+
+Eugen otti pikku tytön syliinsä, kantoi hänet lastenkamariin ja asetti
+varovasti vuoteeseen. Vähän ajan perästä toi Mari kuumaa vettä; Dora
+antoi Main juoda sitä ja pani sitten kylmiä kääreitä hänen kaulaansa.
+
+Eugen seisoi vieressä ja katseli Maita. Hänen mielestään oli Mai
+muuttunut paljon viime tunteina, hänen silmänsä olivat sameat ja hän
+vaikeroi monta kertaa. Ja eilen illalla, kun Eugen sanoi hänelle hyvää
+yötä, oli hän aivan terve!
+
+"Etkö ollut kipeä jo eilen illalla, tyttöseni?" kysyi hän ja siveli
+hyväillen kädellään hänen otsaansa.
+
+"Olin vähän ... kaula oli kipeä."
+
+"Miksi et puhunut siitä?" jatkoi Eugen moittien.
+
+Mai ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi:
+
+"Pelkäsin, että isä ja äiti pahastuisivat..."
+
+Eugen kääntyi äkkiä poispäin. "Pieni tottelevainen hevonen", ajatteli
+hän, "tietysti hän kuolee -- tietysti ... on parasta, että en antaudu
+toivomusten valtaan ... tietysti hän kuolee ... tietysti..."
+
+Ja hän toisteli näitä sanoja siksi kunnes hänestä tuntui, että hän oli
+alistunut tähän välttämättömyyteen ja kaikki hänen ajatuksensa ja
+tunteensa olivat jäykistyneet.
+
+"Soitammeko heti lääkärille?" sanoi hän vihdoin ääneen, ja hänen
+äänensä oli niin kummallisen kylmä ja välinpitämätön, että hän itsekin
+säikähti.
+
+"Emme vielä", vastasi Dora, "kellohan on jo yli viiden, ei ole enää
+kuin muutama tunti aamuun. Heti aamulla soitamme."
+
+Eugen ei vastannut, ja Dora ja hän istuivat seuraten kaikkia hänen
+liikkeitään. Mai oli nukahtanut, mutta hänen rintansa kohoili raskaasti
+ja hän valitteli nukkuessaan. He huomasivat, että hänen oli hyvin
+vaikeata hengittää.
+
+Kun lääkäri, joka oli Eugenin vanha ystävä ja talon perhelääkäri,
+tuossa kymmenen tienoissa saapui, sanoi hän heti pelkäävänsä, että
+Mailla oli kurkkumätä. Toisten lasten piti sen tähden muuttaa isoäidin
+luo, ja sepä täytti heidät, huolimatta surusta, jota he tunsivat Main
+sairauden johdosta, juhlallisella ilolla. Oli ihmeellistä, että he
+saivat asua, oikein asua isoäidin luona -- Berglund ja mamseli Bendelin
+ja isoäidin piironki ja sokerilaatikko olivat ilmiöitä, jotka lähinnä
+muistuttivat satuja ja ihmeellisiä kertomuksia. Ja katkerat kyyneleet,
+joita he itkivät erotessaan Maista, kuivuivat pian, kun he pääsivät
+näkemään ihmeitä, joita oli isoäidin luona.
+
+Mutta pikku Mai makasi vuoteessaan raukeana ja polttavan kuumana, ja
+kurkku niin turvonneena, että hän ei voinut nauttia mitään. Eikä hän
+tahtonutkaan mitään, hän oli iloinen, kun sai maata silmät ummessa ja
+pitää kädessään isän tahi äidin kättä, mieluummin molempien.
+Bakteorolooginen tutkimus osoitti, että Maissa oli kurkkumätä, niinkuin
+tohtori oli arvellut. Main vanhemmat ottivat vastaan tämän tiedon
+näennäisesti tyyninä; he olivat alusta alkaen pelänneet pahinta.
+
+Mutta Eugen vastusti jyrkästi tohtorin ehdotusta, että Mai vietäisiin
+kulkutautien sairaalaan. Hän tahtoi pitää Main kotona, maksoi
+mitä maksoi. Niinpä järjestettiin sänkykamari ja lastenkamari
+sairashuoneiksi, Mai eristettiin sinne kahden sairaanhoitajattaren
+kanssa, ja Eugen ja Dora muuttivat asumaan Eugenin huoneeseen.
+
+Nyt seurasi raskas aika. Dora ei muistanut koskaan nähneensä Eugenia
+niin synkkänä kuin nyt; hän oli kuin kivettynyt, ja koskaan ei näkynyt
+hymyilyn merkkiäkään hänen kalpeilla kasvoillaan. Doran mieleen johtui
+tarina, jonka hän oli kerran kuullut: kaukana meressä oli kallio, joka
+oli näöltään kuin naisen pää; kerran muinaisaikoina oli eräs äiti siinä
+nähnyt lapsensa hukkuvan, ja sitten hän istui siinä yöt päivät,
+tuijottaen syvyyteen, kunnes hänen kasvonsa kivettyivät ja hänen täytyi
+istua siinä, vuosisata toisensa jälkeen, äärettömässä surumielisyydessä
+tuijottaen syvyyteen. Niinkö kävisi Eugeninkin? Jäykistyisikö hänkin,
+kivettyisikö hänkin surusta, jos Mai kuolisi?
+
+"Älä sure niin, oma armaani", sanoi hän kainon hellästi, "koeta taipua
+Jumalan tahtoon..."
+
+"En voi, Dora", vastasi Eugen synkästi, "olisin voinut kestää mitä
+muuta hyvänsä, mutta en tätä..."
+
+"Olisitko ennemmin tahtonut menettää minut?" kysyi Dora hymyillen
+surumielisesti.
+
+"Olisin", vastasi Eugen häikäilemättä, "sillä silloin en olisi tuntenut
+itseäni sinun murhaajaksesi, mutta jos Mai kuolee, tunnen, että minä
+olen hänet murhannut. Uskon uneesi, Dora, uskon, että me olemme
+tappaneet hänet ... sisällisellä, salaperäisellä tavalla ... olimme
+kelvottomat olemaan hänen vanhempiansa ... sellainen lapsi kuin hän ei
+voi säilyttää niin inhoittavaa lapsuudenmuistoa ... muistoa isästä ja
+äidistä, jotka..."
+
+"Mutta jos ajattelet niin, Eugen", sanoi Dora lempeästi, "silloinhan
+sinun ei pitäisi kapinoida Jumalaa vastaan, vaan ajatella, että Main
+kuolema on oikeudenmukainen rangaistus..."
+
+"Niin juuri ajattelenkin. Ja siksi en voi koskaan antaa anteeksi
+itselleni."
+
+"Mutta ehkä Jumala voi antaa anteeksi sinulle."
+
+"Ehkäpä", vastasi Eugen, kohottaen epäilevästi olkapäitään, "mutta minä
+en voi antaa anteeksi itselleni. Enkä voi antaa anteeksi sinulle ...
+että me olemme eläneet niin, että olemme vahingoittaneet omaa
+lastamme ... lasta, jonka tien olisin tahtonut kukilla siroittaa ...
+niin, niin, älkäämme puhuko siitä nyt... Jos Mai kuolee, on minun
+elämäni hukassa..."
+
+Doraa puistatti, mutta hän ei virkkanut mitään; hän ymmärsi, että
+niinkauan kuin Eugen oli tällä mielellä, eivät hänen sanansa voineet
+lohduttaa häntä.
+
+Mutta lopuksi tuli noihin jäykkiin, kalpeihin kasvoihin kuitenkin eloa;
+tuli hetki, jolloin lääkäri, ennemmin kuin oli itsekään uskonut,
+saattoi ilosta loistaen ilmoittaa ilosta loistaville vanhemmille, että
+taudin valta oli murrettu ja heidän lemmikkinsä pelastettu.
+
+Kolmen viikon kuluttua oli tartunnan vaara ohi, sairaanhoitajatar lähti
+pois, ja Main sisaret saivat tulla jälleen kotiin.
+
+Oli ilon ja riemun päivä kun pikku tytöt, iloisina ja vallattomina
+kuin irti päästetyt linnunpojat, hyppelivät Main ympärillä ja
+nimittelivät häntä kaikilla lempinimillä, joita olivat antaneet
+hänelle: "Kevätkukka ... pikku Mai ... isän pikku Mai." Ja he
+suutelivat häntä, suutelivat hänen käsiään ja käsivarsiaan ja kasvojaan
+ja tanssivat ilosta hänen ympärillään. He eivät tienneet, mitä hyvää
+olisivat tehneet hänelle, hänen piti saada lahjaksi heidän rakkaimmat
+leikkikalunsa. "Pumpedump" raahasi hänen luokseen Rosan, nenättömän
+nuken, jonka toinen käsi oli poikki, nosti sen hänen syliinsä ja sanoi:
+"Saat hyvän, hyvän Josani!" Mai ei suurestikaan ihastunut lahjasta;
+"Pumpedumpin" rikkinäiset leikkikalut eivät miellyttäneet säntillistä
+pikku tyttöä, mutta sitä hän ei hennonnut sanoa siskolle. Vihdoin hän
+keksi keinon. Hän sanoi: "Kiitos, pikku Märta, mutta on parasta, että
+pidät itse Rosan, sillä lasten ei tule koskaan vaihtaa äitiä." Ja hän
+antoi Rosan omistajalleen, joka painoi sen hellästi rintaansa vasten,
+kasvot loistaen ilosta. Mutta silloin piti Main saada ainakin hänen
+lähinnä paras leikkikalunsa! Ja hän haki rikkinäisten leikkikalujensa
+joukosta sopivaa lahjaa, kunnes löysi hännättömän koiran, jonka Mai sen
+suhteellisesti vähäpätöisen vamman takia katsoi olevansa velvollinen
+ottamaan vastaan.
+
+Pikku Main piti vielä olla hyvin varovainen, hän ei saanut tehdä
+äkillisiä liikkeitä eikä kävellä paljon. Senvuoksi kantoi Eugen häntä
+aina, kun hän oli kotona, ja hänestä tuntui, että hän ei ollut koskaan
+kantanut niin kevyttä ja suloista taakkaa.
+
+"Oletko iloinen, kun saat olla isän luona, armaani?" kysyi hän eräänä
+iltapäivänä, kun Mai istui hänen sylissään ja pikku sisaret hyppivät ja
+leikkivät hänen ympärillään.
+
+Hän silitti Main poskea ja katsoi hänen silmiinsä hellästi, melkein
+arasti.
+
+Mai naurahti lapsellisen veitikkamaisesti ja kietoi kätensä isän
+kaulaan.
+
+"Tietysti olen iloinen, kun saan olla oman rakkaan, rakkaan isäni
+luona", kuiskasi hän ja painoi päänsä Eugenin rintaa vasten.
+
+Eugen painoi hänet sydäntään vasten; hän uskalsi tuskin hengittää,
+peläten että hänen hengityksensä vaivaisi lasta, joka istui
+kokoonkyyristyneenä hänen sylissään. Hän ei ollut koskaan -- ei edes
+silloin, kun elämä antoi hänelle runsaimmat antimensa, ei silloin, kun
+hän toi Doran kotiinsa vaimonaan, eikä silloin, kun hän ensi kerran
+tunsi isän iloa -- tuntenut sellaista onnea kuin nyt. Hän katseli tuota
+pientä olentoa kuin suurta, ihmeellistä lahjaa -- hän ei voinut
+tarpeekseen ihailla noita pieniä käsiä, noita suuria orvokinsinisiä
+silmiä ja pieniä, hienoja kasvoja. Tänä hetkenä hänestä tuntui, kuin
+olisi hän saanut Main täydellisesti takaisin; Main silmissä oli sama
+hymyilevä lapsenkatse kuin ennenkin, väkinäisyys, joka oli ollut hänen
+rakkaudessaan, oli poissa, hän oli saanut lemmikkinsä takaisin, ja
+menneisyyden muistot tukahdutti nykyhetken suloisuus.
+
+Ja hänen rinnastaan kohosi lapsellisen nöyrä rukous:
+
+"Oi Jumala, anna anteeksi, anna anteeksi minun syntini!"
+
+Main parantuminen näytti edistyvän tasaisesti ja tuotti iloa ei
+ainoastaan isälle ja äidille ja sisarille, vaan kaikille sukulaisille,
+jotka kilvan rakastivat, ihailivat ja hemmottelivat häntä. Itse
+isoäitikin, jolla oli niin ankarat mielipiteet kasvatuksesta, otti osaa
+yleiseen ihailuun; Mai puolestaan otti vastaan kaiken kuin pieni
+prinsessa, jonka mielestä on aivan luonnollista, että häntä ihaillaan.
+
+Ainoa, joka ei tuntenut iloa, oli Dora, tuo muuten niin iloinen,
+huoleton Dora. Hän ei luottanut Main parantumiseen, hänen
+äidinsydämensä aavisti jotain, jota muut eivät aavistaneet. "Miten he
+voivat olla niin iloisia", ajatteli hän, "miten voi Eugenkin olla niin
+iloinen ... eikö hän näe varjoa, joka Maita seuraa ... eikö hän näe,
+mikä kirkkaus hänen kasvoiltaan hohtaa...?"
+
+Kun Dora eräänä iltapäivänä oli pienokaisten luona lastenkamarissa,
+huomasi hän, että Mai oli harvinaisen kalpea eikä ottanut osaa sisarten
+puheluun ja leikkeihin kuten tavallisesti.
+
+"Mikä sinun on, armaani?" kysyi Dora ja silitteli pienokaisen kalpeaa
+poskea, "olet niin hiljaa, -- voitko pahoin?"
+
+"En", vastasi Mai hymyillen, "mutta minusta on hauskinta katsella, kun
+nuo toiset lapset leikkivät."
+
+Dora ei vastannut; hän kääntyi äkkiä poispäin, salatakseen
+kyyneleitään, ja ajatteli: "Niin ei puhu se, joka palaa takaisin elämän
+iloon..."
+
+Vähän ajan perästä ei Mai näyttänyt välittävän edes toisten lasten
+leikeistä, hän istui liikkumattomana ja tuijotti eteensä ilmeettömin,
+samein silmin. Kun Dora koetteli hänen käsiään, olivat ne jääkylmät.
+
+"Etkö tahdo mennä maata, lapseni?" kysyi hän.
+
+"Kyllä, kiitos", vastasi Mai, "olen niin väsynyt ... niin väsynyt..."
+
+Dora soitti Maria, joka riisui Main ja pani hänet vuoteeseen. Pikku
+tyttö oli yhä vielä vaiti, kun hän oli päässyt vuoteeseen, sulki hän
+silmänsä ja makasi pitkän aikaa liikkumattomana, kalpeana. Sitten hän
+avasi pari kertaa hitaasti silmäluomensa ja katseli ympärilleen
+huoneessa, ikäänkuin etsien jotain.
+
+"Tahdotko jotain -- etsitkö jotain?" kuiskasi Dora.
+
+"En", vastasi Mai ja sulki jälleen silmänsä. Dora huokasi syvään ja
+raskaasti. Itse hän arveli voivansa kestää Main menettämisen, hän oli
+jo taistellut loppuun taistelunsa -- mutta Eugen!... Hän olisi tahtonut
+antaa elämänsä, vapauttaakseen Eugenin iskusta, joka häntä pian
+kohtaisi.
+
+Suru sydämessä meni hän Eugenin luo. Hän istui kirjoituspöytänsä
+ääressä tehden työtä, ja kun Dora tuli sisään ja meni hänen luokseen,
+nyökkäsi hän ainoastaan hajamielisesti päätään. Dora ei sanonut mitään,
+hän pani vain kätensä Eugenin kaulaan ja hyväili häntä hiljaa.
+
+Eugen katsahti äkkiä ylös; Doran hyväilyssä oli jotain erikoista,
+jotain hellää ja sääliväistä, jonka hän heti tajusi. Ja kun hän näki
+hänen kasvonsa, ymmärsi hän heti, mitä tämä hyväily merkitsi.
+
+"Miten Mai voi?" kysäisi hän äkkiä.
+
+"Hän -- ei voi hyvin."
+
+"Mikä hänen on?" jatkoi Eugen ja nousi kiivaasti tuolilta.
+
+"En oikein tiedä ... hän on väsynyt ja kalpea... Luulen että on parasta
+heti soittaa lääkärille."
+
+"Onko hänen tilansa niin vaarallinen?" kysyi Eugen ja nieleksi
+hermostuneesti, voittaakseen mielenliikutustaan, "liioittelet ... se ei
+ole mahdollista ... olihan hän vielä hetki sitten terve ja reipas."
+
+Hän puhui yhä kiihkeämmin, voittaakseen tuskaa, joka oli vähällä
+tukahduttaa hänet.
+
+"Tule, niin saat nähdä!"
+
+"Tulen, tulen heti -- mene sinä edeltäpäin..."
+
+Ja hän kääntyi pöytään päin ja järjesti hermostuneena papereitaan. Dora
+huokasi -- Eugen parka -- miten saattaisi hän kestää sen?...
+
+Heti kun Dora oli mennyt, riensi Eugen etehiseen ja soitti lääkärille.
+Sitten hän meni lastenkamariin Main luo.
+
+Pikku tyttö näytti nukkuvan, hän makasi liikkumattomana, silmät
+ummessa. Eugen seisoi hetkisen äänettömänä, katsellen häntä.
+
+"Näetkö, että hän on muuttunut?" kuiskasi Dora.
+
+"Näen."
+
+Eugen ei sanonut enää mitään, hän istuutui vuoteen ääreen ja tuijotti
+synkästi eteensä, pää käden varassa. Nyt kolkutti kohtalo ovea -- nyt
+se kuitenkin tulisi...
+
+Vähän ajan perästä tuli tohtori. Hän teki muutamia kysymyksiä, mutta
+Dora ymmärsi heti hänen katseestaan, että hän ilman niitäkin tiesi,
+mikä lapsella oli. Hän toimitti kuitenkin tarkan tutkimuksen, ja tutki
+etenkin Main sydäntä ja keuhkoja. Sitä tehdessään hän pudisteli
+päätään, ja Dora kuuli hänen puoliääneen sanovan: "kurkkumätä sydän."
+Sitten hän laski Main takaisin vuoteelle ja katseli häntä tarkkaan. Mai
+avasi silmänsä -- ne olivat tulleet kummallisen suuriksi ja tummiksi --
+katseli kuten äskenkin etsien ympärilleen, huokasi väsyneesti ja vaipui
+jälleen uneen. Tohtori antoi nyt muutamia määräyksiä ja meni sitten
+saliin, jonne Eugen seurasi häntä. Hän puristi kovasti Eugenin kättä;
+Eugen vastasi hänen kädenpuristukseensa, mutta ei voinut sanoa mitään,
+katsoi vaan häneen avuttoman rukoilevasti. "Niin", sanoi tohtori, "se
+on hyvin vaarallista."
+
+Ja hän puristi jälleen Eugenin kättä ja kääntyi sitten kiireesti pois.
+
+Eugen seurasi häntä etehiseen. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt
+sanoa jotain -- mutta mitä? Kysyä, kadottaisiko hän Main? ... kuolisiko
+hän pian? ... eikö koko maailmassa löytyisi mitään keinoa ... mitään...
+
+"Sanokaa..." alkoi hän, mutta ei keksinyt järkevää kysymystä; hän
+tarttui molemmin käsin päähänsä, jotain karvasta nousi hänen
+kurkkuunsa, hänen täytyi päästää suonenvedontapainen nyyhkytys, jottei
+tukehtuisi.
+
+"Ystävä parka!"
+
+Tohtori syleili Eugenia, painoi hänet rintaansa vasten.
+
+"Niin kauan kuin on elämää, on toivoa", kuiskasi hän liikutettuna.
+
+Eugen nyökäytti pari kertaa päätään, pyyhki nenäliinalla ohimoitaan ja
+huuliaan ja meni omaan huoneeseensa.
+
+Siellä hän heittäytyi sohvalle ja istui pitkän aikaa liikkumattomana,
+painaen käden sydämelleen.
+
+"Miten voi ihmissydän tuntea niin suurta surua murtumatta", kuiskasi
+hän monta kertaa.
+
+Pari päivää kului; Main terveydentilassa ei tapahtunut muuta muutosta,
+kuin että hän tuli yhä raukeammaksi ja hiljaisemmaksi. Hiljaista oli
+myöskin koko talossa, paitsi etehisessä, missä telefooni lakkaamatta
+soi. Pikku siskot eivät tahtoneet leikkiä, he kulkivat päät painuksissa
+kuin nuutuneet kukkaset, he tahtoivat kiivetä äidin syliin ja itkeä ja
+rukoilla Jumalaa, että hän pian tekisi Main terveeksi. Ja jos joku
+heistä sattui hiukan naurahtamaan, kuiskasi toinen heti varoittaen:
+"hiljaa, hiljaa, älä naura, pikku Mai on niin sairas." Mutta eräänä
+aamuna näytti Maissa äkkiä tapahtuvan muutos. Hänen poskensa alkoivat
+punoittaa ja liikuttavan epämääräinen ilme hänen silmistään hävisi. Hän
+alkoi puhella ja laskea leikkiä, kutsui luokseen sisarensa ja isänsä,
+nousi istumaan vuoteessaan ja tahtoi leikkikalunsa. Silloin riemuitsi
+koko talo: Mai on parempi ... Mai leikkii ... Mai on kohta terve! Pikku
+siskot saivat tulla Main luo, ja Eugen oli siellä, vapisten ilosta ja
+ihmetyksestä, kun näki lemmikkinsä jälleen virkoavan elämään.
+
+Ainoa, joka ei antanut pettää itseään, oli Dora. Kun Eugen oli sanonut
+hyvästi Maille ja aikoi lähteä työhönsä, juoksi Dora hänen jälkeensä ja
+pyysi:
+
+"Eugen, älä mene, tule Main luo!"
+
+"Minkä vuoksi ... mitä tarkoitat?" sanoi hän. epävarmalla äänellä,
+"onhan hän niin paljon parempi..."
+
+"Ei, älä mene ... älä mene!" kuiskasi Dora tuskallisen kiihkeästi.
+
+Eugen seisoi hetkisen äänettömänä, katsellen eteensä. Sitten hän sanoi
+väsyneesti:
+
+"Olkoon, tottelen sinua -- en todellakaan nyt kykene itse arvostelemaan
+mitään. Minusta hän näytti niin paljon paremmalta."
+
+Ja hän huokasi syvään ja meni Main luo.
+
+Hän ei ollut koskaan nähnyt pikku tyttöä niin lumoavan suloisena kuin
+nyt. Hänen suuret tummansiniset silmänsä loistivat kuin tähdet, vaaleat
+kutrit ympäröivät hänen kasvonsa kuin sädekehä, ja heleä puna loisti
+hänen kasvoillaan, kun hän innokkaasti puheli ja nauroi.
+
+"Isä, pikku isä!" huudahti hän, kun Eugen tuli huoneeseen, "nyt saa isä
+kuulla, mitä kaikkea teemme ensi kesänä, kun menemme Blombackaan.
+Muistaako isä, että olen saanut pienen maatilkun isoäidiltä?"
+
+"Muistan kyllä, tyttöseni, mutta kesään on vielä pitkä aika..."
+
+"Onko?" kysyi Mai ihmetellen, "ei, ei sinne ole pitkä aika... Kohta on
+kesä, ja me menemme ulos kylvämään... Minä tahdon hyötymansikoita, isä,
+saanko? ... ja sitten tahdon reseedoja... Andersson sanoo, että ne
+menestyvät niin hyvin... Oi, miten ikävöinkään pientä maatani!"
+
+Hän löi kätensä yhteen ja hänen silmänsä säteilivät ilosta.
+
+"Tiedätkö, isä, mitä äiti ja minä teemme, kun tulemme Blombackaan?"
+jatkoi hän innokkaasti kuiskaten.
+
+"En..."
+
+"Menemme tervehtimään vanhaa Karinia, hän tulee niin iloiseksi. Emmekö
+menekin, isä?"
+
+"Menemme, menemme, lapsi kulta!"
+
+"Menemme myöskin kitkijä-Leenan luo ja viemme hänelle kahvia ja
+sokeria, sillä hän pitää siitä niin paljon. Vai mitä, äiti, emmekö
+menekin?"
+
+"Menemme toki, hyvä, pieni lapseni!"
+
+Näin puheli Mai monta tuntia, sitten hän oli hetken aikaa vaiti, alkoi
+sitten taas puhella ja kertoi pieniä tapahtumia menneisyydestä, mutta
+ennen kaikkea siitä, mitä hän tekisi kun tulisi terveeksi ja pääsisi
+Blombackaan.
+
+Äkkiä hän vaikeni, ja kun Dora pani hänet pitkälleen, sulki hän
+silmänsä ja näytti nukahtavan. Toiset lapset olivat menneet ulos
+hoitajansa kanssa ja Main luona ei nyt ollut muita kuin isä ja äiti,
+jotka istuivat kahden puolen hänen vuodettaan.
+
+Silloin he äkkiä kuulivat hänen laulavan suloisella lapsenäänellään
+pientä laulua, jonka Dora oli opettanut hänelle:
+
+    Jonk' on turva Jumalassa,
+    Turvassa on paremmassa,
+    Kuin on tähti taivahalla,
+    Lintu emon siiven alla.
+
+"Laulan pientä virttäni", kuiskasi hän salaperäisesti, onnellinen hymy
+huulilla, ja katsoi vuoroon isää, vuoroon äitiä, "sen me laulamme,
+lupaattehan, että laulatte sen -- kun -- kun --"
+
+"Milloin me laulamme sen, oma armaani?" kysyi Dora vapisevalla äänellä.
+
+Mai katseli eteensä mietiskelevän näköisenä. Oli kuin olisi jokin
+ajatus välähtänyt hänen mielessään ja sitten heti jälleen hävinnyt.
+
+"En tiedä", vastasi hän surullisena. "Oi, isä, äiti", ja hänen
+kasvojansa kirkasti äkkiä säteilevä hymy, "katsokaa, alkaa tulla lunta
+-- katsokaa, katsokaa, miten suuria kauniita lumihiutaleita satelee..."
+
+Ja hän katseli ympärilleen, ja hänen silmänsä säteilivät ilosta ja
+ihmetyksestä.
+
+"Miten kaunista ... oi, miten suuria hiutaleita ... miten ne
+kiiltävät ... ei -- ei, ne ovatkin tähtiä ... oi -- koko taivas tulee
+luoksemme... Jeesus tulee luokseni ... minä pelkään ... on niin ...
+kaunista."
+
+Ja kalpeana ja väristen, mutta huulilla säteilevä hymy, hän painoi
+päänsä Eugenin rintaa vasten.
+
+Sitten hän nousi omituisen kiihkeästi istumaan, katseli ympärilleen ja
+haparoi kädellään lakanaa. Hän näytti näkevän outoja näkyjä, hän puhui
+linnuista ja puista, linnuista, joiden siivet loistivat kullalle, ja
+suurista, tuuheista, suhisevista puista. Hänen rintansa kohoili
+levottomasti, hänen silmänsä tulivat yhä suuremmiksi, ja hän tuijotti
+eteensä, kuin olisi nähnyt jotain, jota hänen täytyi seurata. Sitten
+hänen silmänsä saivat lasimaisen kiillon, hän käänsi äkkiä kasvonsa
+sivulle päin ja katseli suoraan ikkunaan. Hänen huulensa liikkuivat ja
+Eugen ja Dora kuulivat hänen kuiskaavan: "Minä lennän ... lennän ...
+len..."
+
+Viimeinen tavu kuului hiljaa kuin siipien suhahdus, pieni ruumis kohosi
+pari kertaa kuin lentoon lähteäkseen, heikko hymy kirkasti kasvot,
+katse sammui, ja pikku Mai makasi liikkumattomana Doran sylissä.
+
+"Eugen", kuiskasi Dora, "nyt on Mai mennyt -- pieni armaamme on
+kuollut!"
+
+"Ei -- ei -- se ei ole mahdollista ... olihan hän äsken vielä niin
+iloinen!" kuiskasi Eugen tuskallisesti. Mutta samalla hän otti kellon
+taskustaan ja merkitsi muistiinsa silmänräpäyksen, jona Mai oli
+lakannut hengittämästä.
+
+"Mai -- pikku Mai!" huudahti hän, heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen
+ja hyväili rukoillen hänen kasvojaan ja käsiään. Mutta kukaan ei
+vastannut ... ja kukaan ei puhunut enää. Ainoastaan värisevä nyyhkytys
+häiritsi kuoleman suurta, juhlallista hiljaisuutta.
+
+"Armas Eugen!" kuiskasi Dora, heittäytyen hänen syliinsä ja itkien
+yhdessä hänen kanssaan, "saamme vielä kerran nähdä rakkaamme... Jumala
+on ottanut hänet vain ajaksi ... me saamme hänet takaisin kuoleman
+jälkeen ... uskothan sen ... uskothan ijankaikkiseen elämään, Eugen?"
+
+Eugen painoi Doran rintaansa vasten, mutta ei vastannut mitään.
+
+"Sano, Eugen, etkö usko", kysyi Dora ja katsoi hänen silmiinsä
+tuskallisen levottomasti.
+
+"En tiedä, Dora. Tänä hetkenä en usko mitään, enkä tunne muuta kuin
+katkeraa surua. Hän on poissa, en saa enää sulkea häntä syliini, en
+painaa häntä rintaani vasten ... elämä on minusta kuin erämaa..."
+
+"Oi, ystäväni, Jumala on laupias ... hän lievittää surusi... Sillä
+uskothan, Eugen, että Jumala on rakkaus, etkö uskokin?"
+
+"Säästä minua sellaisista kysymyksistä, Dora", vastasi Eugen katkerasti
+hymyillen, "anna anteeksi, en tarkoittanut pahaa, mutta nyt -- nyt ei
+mikään voi lohduttaa minua ... ehkä sitten myöhemmin..."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Main kirstu oli valmiina; se oli ylt'yleensä koristettu kukkasilla, ja
+itse lepäsi hän siinä, pää painuneena pientä tyynyä vasten, tyynenä ja
+rauhallisena kuin olisi hän nukkunut. Tuontuostakin hiipivät vanhemmat
+ja sisaret ja palvelijat kirstun ääreen, mutta kukaan ei uskaltanut
+itkeä eikä nyyhkyttää, sillä niin onnellisen näköinen oli pikku Mai.
+
+"Onko Mai nyt Jumalan luona -- onko hänellä siivet kuin enkeleillä? --
+Eikö hän lennä takaisin meidän luoksemme?" kyselivät pikku sisaret
+kuiskaten. Kaikki oli niin ihmeellistä, niin juhlallista, heillä oli
+niin paljon kyseltävää, he eivät oikein voineet uskoa, että Mai oli
+kuollut ... ehkäpä hän heräisi eloon, jos he oikein hartaasti
+rukoilisivat Jumalaa.
+
+Mutta pikku Mai ei herännyt enää; pienten lasten rukoukset ja murtuneen
+isän sydämestä kohoavat huokaukset eivät voineet palauttaa häntä siitä
+salaperäisestä maasta, jonne hän oli mennyt.
+
+Hänen rakkaimmat leikkikalunsa oli pantu hänen viereensä kirstuun.
+Siinä oli pieni orava, jonka hän eräänä jouluna oli saanut isältä, ja
+jota hän oli pitänyt niin hyvästi, että se oli vielä aivan ehjä, siinä
+olivat hänen rakkain nukkensa ja pieni porsliinikoiransa. Ruusuja ja
+kieloja oli siroiteltu hänen ympärilleen, ja viheriät köynnökset
+koristivat kirstua.
+
+Kirstun jalkopuolessa oli pieni, valkea, vaatimaton ruusu; kukaan ei
+tiennyt, mistä se oli tullut; muuan vieras oli tuonut sen ja pyytänyt,
+että se pantaisiin Main jalkojen juureen.
+
+Tuossa ruusussa oli jotain ihmeellistä; se näytti niin pieneltä ja
+vaatimattomalta, melkein nöyrältä, toisten komeitten kukkien rinnalla.
+Näytti, kuin sen olisi lähettänyt joku, joka tahtoi sen kautta sanoa
+jotain kuolleelle. Joka kerran kun Eugen tuli kirstun ääreen
+katselemaan Maita, osuivat hänen katseensa pieneen valkeaan ruusuun --
+kuka oli lähettänyt sen? Hänen mieleensä muistui jotain -- jotain, joka
+oli yhteydessä Main kanssa... Hän otti ruusun käteensä ja katseli sitä
+-- silloin putosi jotain sen lehtien lomista; se oli pieni paperinpala,
+johon oli kirjoitettu sanat: "Anteeksi. Julia." Hän taittoi paperin
+kokoon, pisti sen takaisin lehtien väliin ja pani ruusun ylemmäksi,
+Main käden kohdalle. "Mai antaa anteeksi", kuiskasi hän hiljaa, ja
+nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan.
+
+Hän ei jaksanut tänä hetkenä ajatella, mitä Main tuli antaa anteeksi,
+mitä Julia oli rikkonut; hän tunsi vain raskaan rikoksen painavan
+itseään, ja hän tunsi ääretöntä sovinnon kaipuuta, anteeksi annon
+kaipuuta itselleen, kaikille, koko ihmiskunnalle, joka harhailee, tekee
+syntiä ja kulkee väärillä teillä.
+
+
+
+
+XVIII.
+
+
+Oli harmaa, alakuloinen marraskuun päivä, kun "isän pikku Mai"
+laskettiin hautaan. Taivas oli kuin lyijynharmaa kupu ja koko luonto
+oli niin äänetön ja hiljaa, että luuli metsien ja ketojen ja laaksojen
+nukkuvan yhtä syvää unta kuin kuolleet kirkkomaan kunnaitten ja
+hautamerkkien alla.
+
+Blumien suurelta perhehaudalta oli kivi nostettu pois ja mustana
+ammotti avattu hauta; mutta alhaalla syvyydessä loistivat vihreitten
+lehtien keskeltä punaiset ja valkoiset kukat -- kylmä kivihauta oli
+muutettu kukkaisvuoteeksi pienelle nukkujalle, joka oli laskettava
+sinne.
+
+Äänettöminä ja itkettyneinä seisoivat Hjortin ja Blumin perheet
+mustissa surupuvuissaan avatun haudan ympärillä. Yhteinen suru oli
+liittänyt heidät toisiinsa, täyttänyt ne kuilut, jotka tavallisesti
+aina olivat Doran ja Eugenin sukujen välillä. Molemmat perheet eivät
+olleet koskaan tunteneet niin suurta suopeutta ja ystävyyttä toisiaan
+kohtaan kuin nyt. Lisbet oli vaikeroinut ja nyyhkyttänyt pää Regina
+tädin ihraleukaa vasten, joka aaltoili kiivaasti, ja rouva Hjort ja
+rouva Blum olivat puristaneet toistensa käsiä ja itkien syleilleet
+hellästi toisiaan.
+
+Eugen ja Dora olivat ainoat, jotka eivät itkeneet hautaustoimituksen
+aikana. Dora oli kalpea ja laihtunut, ja hänen kauas tähtäävä
+katseensa, joka ei näyttänyt huomaavan ympärillä olevia esineitä,
+kuvasti sanomatonta surua. Eugen seisoi liikkumattomana; hänen hienot,
+tuhkanharmaat kasvonsa olivat kuin kiveen veistetyt.
+
+"Oi, jospa hän voisi itkeä", ajatteli vanha rouva Blum, ja hänen
+sydämensä oli pakahtua osanotosta poikansa suruun, "jospa hän voisi
+itkeä, jospa hän voisi itkeä..."
+
+Mutta Eugen ei voinut itkeä. Hänen katseensa oli kuin luonto hänen
+ympärillään: jähmettynyt, kivettynyt, liikkumaton.
+
+Nyt laskeutui kirstu hitaasti hautaan. Väsyneinä ja velttoina kulkivat
+hänen ajatuksensa asiasta toiseen ... nyt menee hullusti, kirstuhan on
+vinossa ... kas niin ... kunpa nyt asettaisivat sen oikein paikoilleen,
+niinkuin hän oli määrännyt, isän ja pienen velivainajan viereen ... no
+niin, nyt se oli haudassa ... Mai oli haudassa ... "isän pikku Mai",
+hän toisteli noita tuttuja sanoja moneen kertaan, mutta ne eivät
+tehneet mitään vaikutusta häneen...
+
+Mutta samassa hän tunsi, että jotain kylmää, märkää laskeutui hänen
+poskelleen. Hän katsahti äkkiä ylös. Suuria, valkeita lumitähtiä
+lenteli ilmassa, hitaasti ja juhlallisesti putoilivat ne yksitellen
+hiljaiselle, hämärän verhoamalle kirkkomaalle.
+
+Silloin suli jäykkyys Eugenin kasvoilta, nyyhkytys pusertautui hänen
+rinnastaan, ja esille tunkeutuivat kyyneleet mursivat hänen silmiensä
+jääpeitteen. "Tervehdys Mailta", ajatteli hän. "Kaikki taivaan tähdet
+putoilevat päälleni ... sanoi Mai ... niin se on, se on sanoma
+taivaasta ... sanoma ylösnousemuksesta ... jälleennäkemisestä, juuri
+kun ruumis, joka on katoava, peitetään multaan... Nuku hyvin, armas
+lapseni ... nuku hyvin ... ylösnousemuksen aamuun -- näemme vielä
+toisemme ... rakkaus on väkevämpi kuin kuolema ... rakkautemme ei voi
+kuolla ... Jumala on laupias."
+
+Ja hän itki, mutta ei katkeria epätoivon kyyneliä, vaan kyyneliä, jotka
+puristautuivat esiin, kun sydämen täyttävät selittämättömät tunteet.
+
+Mutta kun Dora ja Eugen olivat lähteneet hautausmaalta ja eronneet
+vanhemmistaan ja sisaruksistaan ja kolmen pikku tyttönsä kanssa
+palasivat kotiin, valtasi heidät kaipaus, tyhjyyden tunne, epätoivo.
+Silloin johti muisto heidän mieleensä kaikki paikat, joilla Mai oli
+istunut -- hänen tuolinsa pöydän ääressä, hänen tyynynsä uunin edessä,
+jolla hänen oli tapana levätä iltapäivisin -- se näytti heille
+Main valokuvat, hänen vaaleat kiharansa, hänen hienot, kauniit
+lapsenkasvonsa, se toi heidän mieleensä hänen suloisen äänensä, kun hän
+lauloi laulujaan. Miten pitkä ja raskas olikaan päivä näiden
+tungettelevien vierasten seurassa -- miten armotonta, että kaikki piti
+kaivaa esiin muistojen kätköistä, tutkia ja tarkastaa ja nyyhkytyksin
+kaivata! Mikään ei häirinnyt kolkkoa tunnelmaa, mikään ei keskeyttänyt
+surullisia keskusteluja, mikään ei karkoittanut noita suloisia kuvia,
+jotka pistivät esiin joka sopesta. Pari kertaa kuului lasten juoksua ja
+naurua, mutta se vaikeni heti, kuten linnunlaulu marraskuussa.
+
+Ruumiillisesti ja henkisesti väsyneinä menivät Eugen ja Dora aikaisin
+nukkumaan, ja nukkuivat molemmat heti.
+
+Mutta keskellä yötä heräsi Eugen äkkiä. Hän kuuli outoa ääntä -- mitä
+se oli, mitä oli tapahtunut? Hänen korvissaan kaikui kuin aaltojen
+kohinaa, ja sen keskeltä väriseviä, vaikeroivia ihmisääniä. Äkkiä
+muistui suru, jonka uni oli karkoittanut, ankarana ja hirveänä hänen
+mieleensä. Dorahan itki -- Mai, heidän rakkain lapsensa, oli otettu
+heiltä pois, häntä hänen äidinsydämensä kaipasi...
+
+"Älä itke ... älä itke ... Jumalan tähden, rauhoitu -- rauhoitu -- en
+jaksa enää..."
+
+Ja tuska, väsymys, kärsimätön tuska tukahdutti hänen äänensä.
+
+"Ei, ei", kuiskasi Dora nyyhkyttäen, "ei ole niin, kuin luulet ... se
+on... Itken ilosta ... kaipauksesta ... itken siksi, että ... on niin
+kaunista ... niin ihanaa... Olen nähnyt Main, Eugen..."
+
+Ja hän hiipi hänen luokseen, kuin olisi hän tahtonut kuiskata näkynsä
+hänen sydämeensä.
+
+"En tiedä, missä olin ... ja mitä oli ympärilläni", jatkoi hän, "olin
+kuin kirkkaassa, säteilevässä avaruudessa ... kaikkialla oli valoa ja
+kukkia ja iloa. Panin käteni ristiin kiittääkseni ja ylistääkseni, ja
+katselin ylös kirkkaaseen avaruuteen... Samassa näin yläpuolellani
+pikku Main ... ja hänen vieressään Maikki tädin -- Maikki täti oli
+aivan samanlainen kuin valokuvassa salin pöydällä, yhtä iloisen ja
+onnellisen näköinen. He hymyilivät ja viittasivat kädellään minulle, ja
+kohosivat hiljaa ylöspäin... Silloin minut valtasi onnen ja kaipauksen
+tunne, joka oli vähällä tukahduttaa minut, ja minä puhkesin itkuun ja
+heräsin siihen. Mutta se oli niin kaunista, Eugen -- tunsin sellaista
+autuuden tunnetta, jota en koskaan ennen ole tuntenut. Oi, Eugen,
+eläkäämme niin, että saamme jälleen nähdä pikku Main! Unohtakaamme
+itsemme ... eläkäämme toistemme hyväksi ... lastemme ... kaikkien
+kärsivien ja onnettomien hyväksi ... kaikkien, jotka tarvitsevat
+rakkautta... Ja etsikäämme Jumalaa -- sitä, mikä on ikuista... Etkö
+luule, että Jumala on ottanut lemmikkimme, pakoittaakseen meitä
+etsimään itseään, kaipaamaan hänen asuntoihinsa, missä pikku Mai nyt
+on? Sano, etkö usko sitä, armas, armas Eugen?"
+
+Eugen ei voinut vastata; hän painoi vain Doran rintaansa vasten, ja
+suuressa yhteisessä surussa heidän sielunsa ensi kerran tapasivat
+toisensa.
+
+Ja he tunsivat, että jotain sanomattoman suurta, jotain, jonka rinnalla
+itse surukin tuli pieneksi, tänä hetkenä hiljaa ja salaperäisesti tuli
+heidän sydämeensä.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Kevätkukka, by Mathilda Roos
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄTKUKKA ***
+
+***** This file should be named 38151-8.txt or 38151-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/3/8/1/5/38151/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+http://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at http://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit http://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations.
+To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     http://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/38151-8.zip b/38151-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..7751d3b
--- /dev/null
+++ b/38151-8.zip
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..b614a8b
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #38151 (https://www.gutenberg.org/ebooks/38151)