initial commit of ebook 38121HEADmain

5 files changed, 4859 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/38121-8.txt b/38121-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..202ee9a
--- /dev/null
+++ b/38121-8.txt
@@ -0,0 +1,4843 @@
+The Project Gutenberg EBook of Erkki ja Aino, by Kristofer Janson
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Erkki ja Aino
+
+Author: Kristofer Janson
+
+Release Date: November 24, 2011 [EBook #38121]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ERKKI JA AINO ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+ERKKI JA AINO
+
+Kirj.
+
+Kristofer Janson
+
+
+Suomennos.
+
+
+Porvoossa, 1887.
+Werner Söderström, kustantaja.
+Oulun uudessa kirjapainossa.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+   I. Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa.
+  II. Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.
+ III. Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.
+  IV. Sisällistä ja ulkonaista taistelua.
+   V. Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat.
+  VI. Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua.
+ VII. Voitto.
+
+
+
+
+Ensimmäinen luku.
+
+Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa.
+
+
+Erkki oli ylioppilas ja Aino papin tytär. Erkki oli noin kahdenkymmenen
+kahdeksan vuotias; hänen hiuksensa valuivat silmille ja hän oli pitkä,
+laiha, miettiväinen, joskus onnettomankin näköinen. Aino oli vain
+viidentoista vuotias, kasvultaan lyhyt, hänen ruskeat hiuksensa olivat
+kammatut ylös, otsa oli pyöreä ja valkoinen, silmät iloiset,
+veitikkamaiset, ja posket punaiset ja verevät. Ylioppilas kävi
+huolimattomasti puettuna vanhaan, kuluneesen nuttuun, jonka raksi
+tavallisesti tuli näkyviin kauluksen yli. Ainon puku sitä vastoin oli
+sievä ja siisti, hänen lyhyt hameensa riippui tasaisissa, pehmeissä
+laskoksissa ja hänen valkoiset sukkansa mukaantuivat somasti hänen
+solakkaa pohjettaan myöten. Erkki kulki aina yksin; joka päivä, kun
+ilma vaan oli kaunis, nähtiin hänen kerta sekä aamu- että iltapuolella
+astuskelevan tietä pitkin suurten puitten varjoissa. Silloin oli
+hänellä aina sateensuoja kainalossaan eikä katsellut hän oikealle eikä
+vasemmalle. Aino juoksi enimmiten Mari karjapiian kantapäissä tahi
+riippui hän Halvari rengin käsivarresta, kun tämä lähti hakemaan
+hevosta metsästä.
+
+Sen kylän sivistyneet pitivät ylioppilasta vähän omituisena, sillä hän
+ei juuri koskaan puhutellut ketään eikä koskaan mennyt kylään, kun
+häntä kutsuttiin. Mutta aamusta iltaan istui hän kirjansa ääressä ja
+kun kulki hänen asuntonsa ohitse, näki myöhään yöhön kynttilän valon
+loistavan pienistä ikkunoista. Kuitenkin kerrottiin pitäjässä hänen
+usein käyvän talonpoikien luona ja varma oli, että hän tavallisesti
+puhutteli heitä, kuu he tekivät työtä pelloillaan ja sillä aikaa hän
+lepäsi hetkisen heidän nuotioillaan. Talonpojat pitivät hänestä, sillä
+hän oli aina lempeä ja ystävällinen köyhille, mutta he pelkäsivät myös
+häntä, sillä hän puhui joskus niin kummallisesti ja hänen katseensa oli
+hänen puhuessaan niin terävä että se ei miellyttänyt kansaa.
+
+Taloutta hoitamassa oli ylioppilaalla vanha palvelia, joka ikäänkuin
+kuului taloon, samoin kuin pöydät ja tuolit, ja jonka hän kaiken muun
+mukana oli myös perinyt isältään.
+
+Hän asui vanhassa, harmaassa rakennuksessa, missä oli isot,
+kylmänlaiset huoneet, joiden seinissä riippui esi-isien kuvat tukka
+puuteroittuna ja kukat rinnassa. Siellä oli pitkiä, autioita käytäviä,
+joiden läpi tuuli talvi-illoin ulvoi ja vinkui. Talon edustalla oli
+puutarha, jossa pitkissä riveissä kasvoi sammaleen peittämiä, paksuja,
+juhlallisen näköisiä puita, jossa rikkaruoho ja ruusut kilvan kasvoivat
+ja jossa ei koskaan käytetty saksia eikä lapiota. Mikä siellä vaan otti
+kasvaaksensa sai rauhassa rehoittaa, ja mikä taas tahtoi kuolla, se
+kuolikin. Omistaja kulki kyllä siellä, katseli sitä, mutta hän ei
+huomannut mitään eivätkä häntä peloittaneet tarinat kummituksista ja
+haamuista, jotka muka pimeän tultua lentelivät oksasta oksaan pitkässä,
+taloon vievässä kujanteessa.
+
+Ja vuosi vuodesta joutui rakennus yhä enemmän rappiolle; siellä täällä
+laudat ja rännit halkeilivat. Isäntä kyllä huomasi sen, mutta hän vaan
+oli omissa lukupuuhissaan, sytytti lamppunsa, otti esille kirjansa,
+luki, kirjoitti ja antoi jokaisen pitää huolta itsestään. Talon oli hän
+perinyt isältään, joka oli ollut rikas kauppias. Hän oli äitinsä ainoa
+lapsi, oli jonkun aikaa tutkinut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta
+sitten äkkiä palannut kotiinsa ja äskettäin, isän kuoltua, ottanut
+talon haltuunsa.
+
+Aino asui valoisassa, ystävällisen näköisessä, valkoiseksi maalatussa
+talossa, jonka ovi oli viheriä. Sen ympärillä oli puutarha valkoisine
+aituuksineen, jossa kasvoi kukkia, ja teille oli siroitettu valkoista
+hiekkaa. Ainon portin vieressä oli penkki, jossa pastori tavallisesti
+istui iltapäivällä aamunutussaan ja tohvelit jalassaan, polttaen
+piippuaan kahvinsa juotua.
+
+Nämät kaksi nuorukaista eivät sen enempää tunteneet toisiaan, kuin että
+Aino, lapsena ollessaan, oli monesti seisonut puutarhan aidan takana ja
+pilkallisesti huutanut: "hupsu ylioppilas! hupsu ylioppilas!" kun tämä
+kulki ohitse, housut käännettyinä ylös saappaitten varsille. Aino oli
+silloin kohta piiloutunut pensaitten taakse, mutta Erkki oli kääntynyt
+takaisin ja koettanut häntä saavuttaa kepillä tahi sateenvarjollaan.
+Hän ei koskaan käynyt pappilassa, eikä missään muualla pitäjän
+ylhäisempien luona, mutta joskus kuitenkin puhui hän papin tahi
+henkikirjurin kanssa, kun he tapasivat hänet tiellä ja nämät sanoivat
+että oli hauska keskustella ylioppilaan kanssa, kun heidän vaan
+onnistui päästä hyvään alkuun, ja ett'ei hän ollenkaan ollut
+synkkämielinen eikä jörömäinen, niinkuin näytti olevan yksin
+kulkiessaan tietä pitkin.
+
+Pappila oli ainoastaan neljänneksen peninkulman päässä kapteenin
+talosta, -- siksi kutsuttiin ylioppilaan asuntoa, sillä hänen isänsä
+oli ostanut sen joltain kapteenilta ja toisen kerroksen ikkunoista
+saattoi nähdä kynttilän palavan Erikin huoneessa.
+
+Kerran talvi-iltana oli tanssit pappilassa. Ulkona tuprueli lunta ja
+tuuli puhalsi kylmästi, mutta pappilan ikkunoista loisti kynttilä
+toisensa vieressä ja portailta kuului ilo- ja riemuhuutoja, kun
+neitoset, valkoisina kuin lumi, nenän-nipukat vaan punaisina,
+hyppäsivät alas reestä suoraan ystävänsä kaulaan, joka heitä suuteli ja
+pyöritteli ympäri, sillä aikaa kuin he ravistivat lumen päältänsä. Ja
+nytpä oli kuiskaamista ja juttelemista, iloisia silmiä, sydämmiä,
+joiden iloa ei tuulikaan voinut häiritä, vaikka se möristen ja äkäisenä
+tunkeutui portaille saakka ja puhalsi kynttilää, niin että se
+löyhähteli.
+
+Pastori istui huoneessaan, nauttien mukavuuttaan. Tuli rätisi uunissa;
+siellä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä ja lattialle oli levitetty pehmeä,
+lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja verho pantu eteen, niin että
+kirkas, mutta vieno valo levisi koko huoneesen. Uunille oli ripoitettu
+ruusun lehtiä, ja tiheät ikkunaverhot olivat lasketut alas, niin ett'ei
+mistään päässyt uhoa. Pastori istui mukavasti pehmeässä nojatuolissaan,
+aamunutussaan, piippu suussa ja käänteli muutamia paperia, jotka olivat
+hänen edessään pöydällä. Välistä nojautui hän vähän taaksepäin,
+ikäänkuin olisi jotain tarkemmin miettinyt, veti joitakuita savuja
+piipustaan, ryyppäsi vähän teetä, joka höyrysi pienellä tarjottimella.
+Sitten kuunteli hän hetken tuulen vinkumista ja musiikin säveleitä,
+joita kuului salista, missä par'aikaa tanssittiin.
+
+Istuessaan siellä kuuli hän kulkusten kilisevän, sen jälkeen oli
+niinkuin joku olisi huutanut: "hoi! tulkaa tänne!" ja hetken perästä
+astui renki sisään, ilmoittaen, että ulkona oli joku vieras mies, joka
+kyseli pastoria. Tämä pisti päänsä ulos ovesta ja näki ylioppilaan
+seisovan siellä, nahkaturkkiin puettuna, ruoska kädessä lumisena
+kiireestä kantapäähän asti.
+
+"Suokaa anteeksi, herra pastori", sanoi hän, "että minä häiritsen teitä
+näin myöhään, mutta minulle tapahtui onnettomuus, kun matkallani ajoin
+kumoon pimeässä. Minä näin niin kirkkaan valon täältä ylhäältä, unohdin
+ohjakseni ja sitten -- makasimme sekä minä että hevoseni ojassa --
+molemmat aisat palasina. Nyt, suokaa rohkeuteni anteeksi, kysyn teiltä,
+herra pastori, tahtoisitteko te lainata minulle rekenne kotiin asti.
+Sinne ei ole juuri pitkä matka ja minä lupaan lähettää renkini tuomaan
+sen takaisin vielä tänä iltana."
+
+"Tehkää hyvin ja astukaa sisään niin kauaksi -- kyllähän siihen keinon
+keksimme -- tehkää niin hyvin" -- ja vieraanvarainen pastori työnsi
+ylioppilaan ovesta sisään.
+
+"Ei kiitoksia, herra pastori, voinhan minä sen ajan odottaa täällä
+ulkona, minä olen niin lumessa, etten tällä tavoin voi astua kenenkään
+huoneesen, ja sitä paitsi on minulla kiire kotiin."
+
+"Mitä turhia! Teilläkö -- kiire kotiin? Teillä on aina kiire kotiin,
+mutta kun minun onnistuu saada teidät käsiini, ette niin vähällä pääse
+minusta erillenne. Katsokaat, turkin ripustamme tänne -- kestää ainakin
+tunnin ennenkuin reki on oven edustalla; sillä meillä on vähän kiire
+tänä iltana, katsokaa, tyttärelläni on muutamia ystäviä luonansa vähän
+pyörähtelemässä, ja sentähden on aina yhtä ja toista puuhaamista. No --
+suostukaa nyt tulemaan" -- ja pastori hymyili, taputti ylioppilasta
+olkapäille ja koetti riisua turkkia hänen päältänsä.
+
+"Ei, hyvä herra pastori" -- "Kyllä, hyvä herra ylioppilas!" -- ja
+turkki tuli väkisin pois päältä ja Erkin täytyi astua sisään.
+Seisoessaan oven kynnyksellä ja nähdessään lampun kirkkaan, rauhallisen
+valon, säpsähti hän ja oli vähällä kääntyä takaisin. Hän oli tullut
+tänne autiolta, pimeältä tieltä ja kovasta tuulesta ja oli matkalla
+kylmään, tyhjään, autioon kotiinsa, ja nyt -- pieni, lämmin herttainen
+huone. Kuinka rauhallista täällä oli! Hän katseli lattiamattoa, hän
+tarkasteli ikkunaverhoja, katseli kaappia, niissä oli kaikellaisia
+korukaluja.
+
+"No, -- tahdotteko piipun?" sanoi pastori, siistien vähän huonettaan,
+-- katsokaas tässä, ottakaa tämä tuoli -- minulla ei ole muuta kuin
+tätä yhtä lajia tupakkaa tarjottavana, vaan sitä käytettiin minun
+nuorena ollessani, ja maalla ei saa olla hyvin vaativainen."
+
+"Mutta minä häiritsen teitä." -- "Mitä vielä, ette suinkaan, ette
+suinkaan. Jos ette olisi tulleetkaan, olisin kuitenkin korjannut nämät
+pois. Ja olihan se sitäpaitsi minunkin syy, että te ajoitte kumoon."
+Pastori hymyili lempeästi ja pani kokoon paperinsa ja kirjansa. "No --
+lasillinen olutta. Tahi kupillinen teetä?"
+
+"Ei, sydämelliset kiitokset, älkää mitään puuhailko minun tähteni,
+herra pastori."
+
+"En, en, vaan kupillinen lämmintä teetä tekee hyvää ankarasta tuulesta
+tultua." Ja pastori soitti kelloa, ja tee tuotiin sisään. Siten jäi
+ylioppilas istumaan pastorin huoneesen, pehmeään nojatuoliin, piippu
+suussa, ollen kuin kotonaan ja pastori istui häntä vastapäätä.
+
+"No -- eikö teidän mielestänne täällä ole hauska?" kysyi pastori hetken
+äänettömyyden jälkeen, huomattuaan, että ylioppilas katseli
+ympärilleen; "saisittehan tekin, herra ylioppilas, yhtä hauskan kodin,
+jos menisitte naimisiin."
+
+Ylioppilas hymyili. "Vai niinkö luulette, herra pastori? Ehkäpä. Mutta
+minä olen jo kihloissa yhden kanssa enkä siis voi mieltyä keneenkään
+toiseen."
+
+"Oletteko kihloissa? Kenen kanssa, uskallanko kysyä?" Ja pastori
+tarkasteli häntä hämmästyneenä ja muutti tuolinsa lähemmäksi.
+
+"Kirjojeni, tieteeni kanssa," vastasi ylioppilas tyynesti.
+
+"Noh -- eikö ole sen vaarallisempaa," sanoi pastori, hymyili, ryyppäsi
+teetä ja muutti taas tuolinsa entiselle paikalle. "Kirjoja on meille
+kaikille yltäkyllin. Mutta on eroitus kirjojen ja ihmisten välillä."
+
+"Kuolleet kirjat ovat mielestäni useinkin elävämmät kuin elävät
+ihmiset, ja ne puhuvat viisaammin kuin useimmat nykyaikaan."
+
+"Niinkö? Te liioittelette. Oletteko te, vaikka olette niin nuori, jo
+ihmisvihaaja. Ei, nuori ystäväni, luottakaa enemmän maailmaan."
+
+"Tahtoisin mielelläni, herra pastori, jos vaan voisin."
+
+"Ettekö voi? Menkää ulos maailmaan, niin kyllä voitte. Te vaan aina
+kökötätte sisällä ettekä anna auringon valon tahi raikkaan ilman tulla
+huoneesenne. Ei, menkää ulos maailmaan, siellä on taistelukenttä
+sellaisille miehille kuin te olette."
+
+"Minä olen ollut ulkona maailmassa, herra pastori, mutta minun kävi
+niinkuin etanoiden, jotka huomaavat vaaran olevan lähellä. Minä vetäsin
+sarvet sisään ja kiirehdin kotiin, sillä siellä tiesin olevani
+suojassa."
+
+"No, koettakaa kuitenkin uudelleen vielä kerta. Vahinko, että kaikki
+tuo viisaus ja työ menee maailmalta hukkaan. Ettekö usko, että kaksi
+kirkasta silmää voisi teidät vangita? Kukoistavat kasvot? Mitä?"
+
+"Voi olla mahdollista. Minä olen lihaa ja verta niinkuin kaikki muutkin
+enkä minä koskaan sulje silmiäni sille mikä on kaunista. Mutta vuoden
+tahi kahden perästä rikkoontuu kuori, kauniin omenan on tänne pistänyt.
+Eva on syönyt hyvän tiedon puusta."
+
+"Ei, hyi, hyi, minkätähden noin puhutte? Ettekö muista, että minullakin
+on tytär?"
+
+"Löytyy aina poikkeuksia, herra pastori, ja teidän tyttärenne on vielä
+lapsi, minun luullakseni. Lapsen sielu on kuin vaha, sitä voi muodostaa
+monella tavalla. Täytyy vaan koettaa oikein käyttää talttaa. Vaan
+kuinka moni sitä tekee? Tahi mitä nykyjään tulee kuvanveistäjien
+työhuoneista? Psykejä ehkä? Ei, Jumala paratkoon, niitä ei ole monta,
+herra pastori. Ei, sieltä tulee ylpeitä muotinukkeja tahi sivistymätön,
+riitainen porvarimatami."
+
+"Te tuomitsette ankarasti ja -- niin, suottehan anteeksi jos sanon
+suoraan, -- mielestäni liian pikaisesti, liian suurella nuoruuden
+innolla. Ei olisi hyvä, jos te olisitte oikeassa."
+
+"Minä tuomitsen sen mukaan, mitä olen nähnyt, enkä ole siinä voinut
+niin suuresti erehtyä. Ja, herra pastori, minä olen nähnyt tyttöjä,
+jotka miehessä voisivat herättää toivoa ja rakkautta, jotka voisivat
+lämmittää ja kirkastaa koko hänen elämänsä, raittiita lapsensieluja,
+joissa avaran maailman elämä vielä uinaili uskollisissa,
+toivehikkaissa silmissä, ujoilla, punottavilla poskilla, puoleksi
+avonaisella suulla ja tarkkaavilla korvilla, kun täysi-ikäiset puhuvat,
+jotka peljästyivät kuin säikähtynyt hirvi, kun heitä katseli tahi
+puhutteli, mutta jotka sille, joka kerran oli saavuttanut heidän
+täydellisen luottamuksensa, lahjoittivat koko puhtaan sydämmensä
+ajatuksineen ja toiveineen. Ja minä olen nähnyt näitä samoja taas
+muutaman vuoden perästä. Mitä olivat he oppineet? Niin, he taisivat
+keikailla ja pyörähdellä vannehameissaan, he taisivat käyttää
+viuhkojansa ja nauraa vähäpätöisille sukkeluuksille, taisivat
+lörpötellä teeseuroissa ja ilmoittaa uusia kihlauksia. Ah, he olivat
+valinneet katinkullan puhtaan kullan asemesta, tanssisalien kynttilän
+valon lämmittämän, kirkkaan auringonpaisteen sijaan. Loistava univormu,
+se heidät hurmasi, tyhjät pähkinäkuoret, pinta, herra pastori, he ovat
+valinneet elämän tässä maailmassa, eivätkä elämää Jumalassa."
+
+Ylioppilas nousi tuoliltaan ja laski kätensä raskaasti pöydälle. Hänen
+katseensa oli luja ja totinen, eikä tarvinnut muuta kuin kuulla millä
+äänellä hän puhui ymmärtääkseen, ett'ei minkään vieraan käden sopinut
+tähän kajota. Pastorikin huomasi tämän, hän näki sen vielä selvemmin
+ylioppilaan hehkuvista silmistä. Hän istui sentähden hetken hiljaa,
+pudistellen vaan hajamielisenä päätänsä.
+
+"Älkäämme nyt enään siitä riidelkö," sanoi hän vihdoinkin iloisesti,
+kohottaen päätänsä, "paha kyllä, on liiankin totta, että nykyajan tytöt
+viettävät aikansa vaan komeudessa ja kaikellaisessa muussa turhuudessa.
+Mutta, ettekö luule, että nainen voisi tehdä kotinne hauskaksi, jos hän
+ei olisikaan aivan teidän mielenne ja määräyksenne mukainen, sillä
+katsokaas, mahdotontahan on löytää ketään täydellistä. Ja jos teillä
+nyt olisi joku, joka voisi keittää ruokanne, ommella vaatteenne ja
+pitää kaikki siistinä ja puhtaana, ettekö silloin luule, eitä tulisitte
+lempeämmäksi ja voisitte vähän enemmän luottaa maailmaan --."
+
+"Minä pelkään, ett'ei se riittäisi, herra pastori. Jos minä kerran
+valitsen itselleni vaimon, niin ei hän jaa olla kyökkipiika tahi
+ompelija tahi pesijä, vaan hänen täytyy olla minun vertaiseni kaikessa.
+Hänen täytyisi seurata minua kaikkialle, ei ainoastaan aterialle, vaan
+myös kirkkoon, ympäri koko maailman niin kauas kuin ajatukset lentävät.
+Hänen täytyisi lukea minun sydämmeni sisimmät ajatukset, koskaan siihen
+kyllästymättä. Hänen täytyisi huojentaa kaikki huoleni, hänen täytyisi
+valkealla kädellään pyyhkäistä pois kaikki synkät varjot, hänen sylinsä
+täytyisi olla avoinna, kun minun väsynyt sieluni tarvitsee lepoa. Hänen
+täytyisi rakastaa minua yli kaiken maailmassa ja olla vähäpätöinen
+omasta mielestään, vaan kuitenkin suuri, rikas, niin äärettömän rikas,
+että hän ansaitsisi saada toisen ihmissielun lahjaksi. Mutta, herra
+pastori, mistä sellaisen voisi löytää, siinä juuri kysymys?"
+
+Samalla aukeni ovi ja sisään juoksi pieni tyttö säteilevin silmin ja
+lämpimänä tanssin jälkeen, valkoisessa puvussa, loistava punainen nauha
+vyöllä ja kukkaseppele sileiksi kammatuissa hiuksissa huutaen: "Isä,
+isä! Nyt täytyy sinun --"
+
+Hän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kasvonsa lensivät
+aivan tulipunaisiksi ja hän seisoi kuin kivettynyt, puri huultansa eikä
+tiennyt minne kääntää päätänsä, mutta hän näytti kuitenkin niin
+suloiselta ujoudessaan. Ylioppilaankin täytyi katsoa häntä.
+
+"No lapseni, mitä tahdot?" kysyi pastori hymyillen ja kääntyi
+tuolissaan.
+
+"Ei, ei mitään", sanoi tyttö ja painoi päänsä vähän sivulle, katsomatta
+ylös, -- "niin sinun täytyy" -- ja nyt juoksi hän isän luo, pani suunsa
+hänen korvalleen ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ei ylioppilas
+voinut kuulla. Pastori alkoi hyppiä tuolissaan. "Ha, ha, ha, -- he
+tahtovat minua tanssimaan, he hupsut. Mitä arvelette, herra
+ylioppilas?"
+
+"Tuollaista pikku lähettilästä seuraa mielellään", vastasi ylioppilas,
+hän oli noussut ylös ja tarkasteli sievää sanansaattajaa.
+
+"Niin, tule nyt, isä, minä panin veikkaa Markuksen kanssa kahdesta
+appelsiinista, että saisin sinut kanssani", sanoi hän, tarttuen isänsä
+käsivarteen ja painaen päänsä sitä vasten.
+
+"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, sinä pikku hupakko", sanoi pastori,
+nipisti hänen pullakkata, punaista poskeansa ja suuteli häntä.
+
+"Tiedättekö, herra ylioppilas", sanoi hän äkkiä, kääntyen
+ylioppilaasen, "mitäs jos me molemmat vanhukset olisimme tänä iltana
+nuoria ja menisimme tanssimaan nuorison kanssa. -- Mitä joutavaa! Ei
+nyt mitään vastahakoisuutta, -- saattepa nähdä, että se on teille
+hyödyllistä. Ja ehkäpä voisitte löytää siellä jonkun, johon voisitte
+mieltyä", lisäsi hän leikillisesti, varottaen sormellaan. Ylioppilas
+seisoi epäillen. Hän katseli pastorin tytärtä, mutta tämä tarttui yhä
+lujemmin isänsä käteen, ikäänkuin ei hän olisi ollut turvassa missään
+muualla.
+
+Mutta pastoripa ei päästänyt häntä niin vähällä, ja vaikka ylioppilas
+puhui jotain matkapuvustaan ja muusta sellaisesta, oli loppupäätös
+kuitenkin, että hän viipyisi siellä ainakin hetkisen, kunnes hevonen
+olisi valjastettuna. Aino oli jo juossut saliin ilmoittamaan, että
+hupsu ylioppilas oli sisällä ja viipyisi vähän aikaa ja silloinpa nousi
+melua. He juoksivat kokoon, nauroivat, taputtivat käsiään ja ennenkuin
+pastori ja hänen uusi ystävänsä olivat astuneet kynnyksen yli, olivat
+he jo päättäneet, että ylioppilaan piti tanssia ja ensimmäiseksi Ainon
+kanssa. Ylioppilas nyykäytti päätänsä astuessaan suureen valoisaan
+saliin, jonka hirsiseinien raoissa viime kesästä saakka vielä riippui
+koivunoksia. Siellä istuivat kaikki henkikirjurin, voudin ja
+naapuritalojen tyttäret. Useimmat heistä eivät enään olleet lapsia,
+eivätkä vielä täysikasvuisiakaan, eivät lintuja eivät kaloja, he
+kävivät tosin koulua, mutta kylässä ollessaan puhuivat he aina vaan
+tansseista, komeista puvuista ja nuorista luutnanteista. Mutta tänä
+iltana oli tanssi kiihoittanut heidän mielensä; posket hehkuivat,
+silmät loistivat, he unohtivat ollakaan olevinansa suuria neitiä ja
+käyttäytyivät kuin lapset, he leikkivät ja juoksivat, tanssivat
+tuoliensa kanssa, nyykäyttivät päätänsä ja tuomitsivat herroja
+survomaan pippuria. Kun ylioppilas astui sisään, syntyi äänettömyys ja
+muutamat vanhemmista pojista nousivat tuoliltaan ja etsivät taskustaan
+valkoisia hansikoitaan, mutta kun ne olivat liian pienet ja ahtaat,
+panivat he ne jälleen kokoon.
+
+"No, se on oikein! näin iloista ja hauskaa pitäisi nuorten kesken aina
+olla", sanoi pastori, puettuna virkatakkiin, jonka kaikki napit olivat
+kiinni, ja kalotti päässä, hieroen käsiänsä. "Koetammeko me molemmat,
+Sanna?" sanoi hän tarttuen pienen tytön käsivarteen, "miten kotonasi
+voidaan? -- mutta sinähän olet tainnut tulla täysikasvuiseksi siitä
+kuin sinut viimeksi näin; semmoistahan se on, kun sinä niin harvoin
+käyt meillä. No soittajat, nyt galoppaadia, niin tanssimme me
+molemmat". Kaikki nauroivat, mutta Sanna hymyili, puri huultansa ja
+painoi päänsä alas, sillä hän niin häpesi.
+
+"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas," sanoi pastori, "niin
+saamme nähdä kuka tanssii paraiten -- pysy nyt vaan tahdissa, Sanna."
+
+"Ei, herra pastori, minä en tanssi enään", vastasi ylioppilas,
+pudistaen päätänsä.
+
+"Totta tosiaan, kyllä teidän täytyy tanssia -- eikö täällä ole ketään,
+joka pyytäisi ylioppilasta?"
+
+Hänen ei tarvinnut kysyä, sillä samassa seisoi ylioppilaan edessä
+Markus, joka oli kadottanut nuo kaksi appelsiinia, taluttaen kädessään
+Ainoa ja toista pientä tyttöä.
+
+"Ylioppilasko vai maisteri?" kysyi Markus raapaisten jalallaan.
+
+"Ei kumpaakaan", vastasi ylioppilas hymyillen ja vetäytyi taaksepäin.
+"Kiitos, minä en tanssi."
+
+"Oi, kyllähän ke tanssitte", pyysi Aino, nipistäen Markuksen kättä,
+saadakseen häntä seuraamaan itseään. "Ylioppilasko vai maisteri?"
+kuului taas ja koko joukko seurasi häntä kantapäissä. "Oi, kyllähän te
+tanssitte", sanoi taas Aino samalla hennolla äänellään ja katseli häntä
+veitikkamaisesti.
+
+"No, jos minun täytyy tanssia, niin eihän siis mikään vastustaminen
+auta", vastasi ylioppilas katsellen kahta houkuttelijatansa.
+
+"Ylioppilasko vai maisteri", kuului taas.
+
+"Niin, ei kannata nousta korkeammalle kuin siivet kantavat, olkoon siis
+ylioppilas."
+
+Aino niiasi hänelle ja nyt piti heidän molempien aloittaa. Ylioppilas
+ei ollut tanssinut, tuskinpa ajatellutkaan tanssia moneen vuoteen,
+mutta aikaisemmin, ensimmäisinä ylioppilasaikoinaan oli hän ollut
+innokkaimpia tanssijoita. Nyt tuntui hänestä niinkuin hänen jalkansa
+olisivat vavisseet, eivätkä olisi tahtoneet häntä seurata, sillä
+musiikki soitti hyvin kiivasta tahtia. Ensin tunkeutuivat he eteenpäin
+jäykästi ja hitaasti, mutta kun tahdissa täytyi pysyä, kävi tanssi yhä
+reippaammaksi ja hurjemmaksi. Ylioppilas unohti aivan itsensä, hän vaan
+katseli Ainoa, joka nojautui hänen käsivarttansa vasten raittiina kuin
+kasteesta kimalteleva ruusunuppu. Hänen päänsä oli kääntynyt
+taaksepäin, silmät puoleksi ummessa, ja hän näytti täydellisesti
+nauttivan soiton säveleistä ja tanssista. Ja hyvästipä se kävikin!
+Näytti siltä kuin olisi hän ikäänkuin lentäen liehunut läpi taivaan ja
+ilman koskaan siihen väsymättä. Hän oli niin kevyt ja nojausi niin
+turvallisesti ylioppilasta vasten, hänen valkoinen hameensa häilyi
+hänen ympärillään niinkuin pilvi ja pitkät nauhan päät liikkuivat edes
+takaisin tanssiessa. Kun Aino sanoi: "ei enään, nyt tahdon levätä",
+vasta silloin tointui Erkki ihastuksestaan. Hän vei väsyneen tytön
+istumaan, hän ei huomannut olevansa tanssista aivan palavissaan ja
+hengästyksissään, hänestä vain tuntui, kuin olisi uusi elämä hänessä
+alkanut. Koko nuoruus muistoineen, tunteineen ja iloineen oli hänessä
+jälleen herännyt ja hän tunsi, ett'ei hän enään ollut vanha eikä jäykkä
+liikkeiltään. Tanssi sai hänessä voiton, tanssi, jolle hän aina ennen
+oli pudistanut päätänsä.
+
+"Vai niin, pyydättekö te ylioppilasta tanssiin, Aino?" kysyi Erkki
+leikillisesti, seisoessaan hänen vieressänsä.
+
+"Minä en pyydä ketään!" vastasi Aino nauraen ja kiiruhti tanssimaan,
+jonne häntä juuri pyydettiin.
+
+Ylioppilas katsoa tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi pienen tytön,
+joka kolmatta kertaa hänelle niiasi. "Mitä tahdot?" kysyi Erkki,
+tarttuen hänen leukaansa. "Tanssia, sillä on naisten vuoro pyytää", oli
+vastaus. Ylioppilas ei voinut olla siihen suostumatta, hänen täytyi
+siis koetella uudelleen. "Aino, miten oli tanssia hänen kanssansa?"
+kyselivät hänen ystävänsä uteliaana. "Oi, hän oli niin hyvä, -- niin
+hyvä, ja hän piti minusta niin lujasti kiinni". -- "No, onko se totta,
+niin tahdon minäkin koettaa"; -- "ja minä" -- "ja minä". Ylioppilas oli
+oikein pahassa pulassa, sillä toinen toisensa perästä tuli sipsuttaen
+niiaamaan hänelle, ja hänen täytyi tanssia, eihän enää sopinut muille
+kieltää, kun hän kerran oli kahdelle luvannut.
+
+"Milloin vaan haluatte, on reki valmiina", kuiskasi pastori ohimennen
+hänen korvaan.
+
+"Kiitoksia, herra pastori! mutta minä voin vielä odottaa hetkisen." Ja
+hän odotti tunnin toisensa perästä, hän tehtiin kamariherraksi, sai
+kunniamerkin rintaansa ja sitten alkoi illallinen. Ylioppilas esitti
+maljan pastorille ja hänen perheelleen ja pastori kiitti ja tyhjensi
+maljan lähemmäksi tuttavuudeksi. Sitten puhui Erkki nuorisolle, hän
+puhui lämpimästi ja sydämmellisesti ja lapset kuuntelivat hiljaa kuin
+kirkossa.
+
+"Ennenkuin rupeatte tanssimaan, voisit Aino laulaa meille vähän", sanoi
+isä, kun ruokaa korjattiin pöydältä.
+
+"Laulaako tyttärenne?" kysyi ylioppilas, astuen hänen luoksensa.
+
+"Kyllä vähäsen, näin meidän kesken", vastasi pastori. Aino tuli hänen
+luoksensa. "Enkö saisi olla laulamatta, isä", kuiskasi hän puoleksi
+valittaen, "minä en osaa mitään ja minua niin hävettää, nyt kun
+ylioppilas on täällä."
+
+"Etkö mitään osaa? Hyi, Aino! Tiedäthän, ett'en minä siitä pidä",
+vastasi isä totisesti ja Ainon täytyi lähestyä pianoa.
+
+"Hän ujostelee teitä", kuiskasi pastori ylioppilaan korvaan.
+
+"Vai niin", vastasi tämä hajamielisesti, huomatessaan kuinka
+vastahakoisesti Aino astui lattian yli.
+
+Erkki istui sohvaan ja kuunteli tarkasti. Aino lauloi useita
+kansanlauluja. "Kiliä mä paimensin", "Oi Ola, Ola mun armahani", ja
+lopuksi "Pikku Katri." Hänen äänensä värähteli ensin vähäsen ja oli
+hiukan kimakka, mutta mitä enemmän hän lauloi, sitä paremmin sujui.
+Hän lauloi niin luontevasti, koristelematta ja kuitenkin niin
+tunteellisesti, sydämellisesti ja elävästi, niinkuin olisi hänen
+sydämmensä sykkinyt joka säveleessä. Ylioppilas istui ajatuksiinsa
+aivan vaipuneena.
+
+"Mitä pidätte näistä yksinkertaisista lauluista?" kysyi pastori,
+muuttaen tuolinsa lähemmäksi häntä.
+
+-- "Mitä sanoitte? -- Oi kyllä, hyvin paljon. Minusta tuntuu,
+kuullessani niitä laulettavan, niinkuin näkisin koko elämän edessäni."
+
+"Niin, eikö se ole totta? Laulakoot muut vaan liverryksiään ja koreita
+laulujaan, mutta toista ovat minusta nämät kansanlaulut."
+
+"Hän _osasi_ laulaa, hän ymmärsi sanojen merkityksen, hän näki
+laulaessaan kuvat elävästi edessään. Teidän tyttärenne _osaa_ laulaa."
+
+"Niin, sen mielestä joka on vähään tyytyväinen."
+
+"Sydämmelliset kiitokset laulustanne", sanoi ylioppilas samassa
+Ainolle, joka kulki hänen ohitseen.
+
+"Ei mitään kiittämistä, se kävi niin huonosti", vastasi tämä,
+kiiruhtaen punastuneena pois, mutta hän oli kuitenkin iloinen, kuin
+ylioppilas sanoi tämän.
+
+Oli yösydän, kun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa. Hän meni
+huoneesensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmä, ja kirjat, hänen
+elämänsä, hänen morsiamensa olivat pöydällä pitkässä rivissä. Hän
+heittäytyi tuolille ja peitti päänsä käsiinsä. Mielensä oli niin
+rauhaton että hän ei voinut vielä mennä levolle, vaan kulki edes
+takaisin lattialla, kädet selkänsä takana. "Miten kummallista, minä
+olen taas tullut lapseksi, aivan niinkuin entisinä aikoinani, ja se oli
+suloista, viehättävää ja hurmaavaa, ja hän, Aino, oli niin herttainen,
+niin lapsellisen viaton ja sydämmellinen, sen tunsin laulustakin. --
+Vaan, eikö kaikki tämä kauneus, iloisuus ja viattomuus jo muutaman
+vuoden perästä katoa maailman suuressa melskeessä ja muutu muodin ja
+seuraelämän orjuudessa, kuinka surkeata!"
+
+"A-haa", sanoi hän haukottaen -- "hyvältä tuntui päästä jälleen
+kotiini, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna aloitan lukea
+kirjaani 'Casparis Jesaias'."
+
+Hän seisoi hetkisen hiljaa lattialla, ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten
+astui hän kirjoituspöytänsä luo ja avasi laatikon. Hän otti sieltä
+nuoren tytön valokuvan, piti sen ylhäällä varta vasten ja tarkasteli
+sitä kauan, kauan. "Hän on tämän kuvan näköinen, vaikka ei aivan näin
+vaalea", mutisi hän, "mutta hän on pian muuttuva -- niin hän on
+muuttuva." Hän pani kuvan laatikkoon, lukitsi sen, riisui päältänsä,
+luki iltarukouksensa ja vaipui uneen.
+
+
+
+
+Toinen luku.
+
+Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.
+
+
+Seuraavana aamuna istui ylioppilas kirjansa ääressä, päivällisen aikaan
+kuljeskeli hän suurten puittein alla sateenvarjo kädessään, ja illalla
+istui hän tavallisuuden mukaan kirjoittaen ja syöden yksin
+illallistaan. Eilinen päivä oli hänestä kuin uni, niinkuin kysymys,
+joka matkustajalle tehdään hänen astuessaan tietä pitkin. Hän vastaa,
+jatkaa sitten matkaansa, eikä enään ajattele kysymistä. Mutta Erkki
+muisti kuitenkin Ainoa. Kun hän puitten välistä näki tuon ystävällisen,
+valkoiseksi maalatun pappilan, kuvaili hän mielessään, miten nuori,
+iloinen tyttö siellä astuskeli; mutta sisään ei hän koskaan tohtinut
+mennä kysymään miten he jaksoivat. Hän oli jälleen valjastanut
+työhevosensa elämänkärrien eteen ja he juoksivat niinkuin tottuneet
+eläimet samaa tietä ja samoja jälkiä kuin ennenkin. Jos ylioppilas
+joskus sattumalta näki Ainon kulkevan puutarhassa kukkia poimien,
+pysähtyi hän katsellakseen häntä, mutta hän ei koskaan astunut
+askeltakaan lähemmäksi tavatakseen tyttöä, eikä koskaan pysähtynyt
+kohdatessaan hänet tiellä, vaan nosti hänelle ainoastaan lakkiaan.
+
+Erkki oli tavannut pastorin ja kiittänyt häntä viimeisestä, ja tämä oli
+kysellyt, tahtoisiko hän pian taas tulla heitä tervehtimään. Niin,
+kiitoksia vaan, eihän se ollut mitään mahdotonta. Vaan -- siitä e:
+tosiaan tullut mitään. Hänellä oli liian vähän pontevuutta voidakseen
+mennä kutsumatta ja jos hän olisikin jonakin iltana päättänyt mennä
+sinne, sai hän aina siksi muuta tehtävää. Siten kului koko vuosi.
+
+Seuraavana sunnuntaina piti Ainon mennä ripille; sen oli ylioppilas
+kuullut, ja oli sentähden kirkossa varhaisesta aamusta saakka. Ihmisiä
+kulki ulos ja sisään, sillä he väsyivät, kun jumalanpalvelus kesti niin
+kauan. Mutta Erkki vaan istui paikallaan, tarkastellen hänen kasvojensa
+jokaista piirrettä, kun häneltä kyseltiin, kuu hän lauloi virttä,
+kuunteli saarnaa ja lopulla alttarilla, kumartui vastaan-ottaakseen
+siunauksen. Uudet vaatteetko tahi mikähän lienee ollut syynä siihen,
+että hän Erkin mielestä näytti paljon vanhemmalta kuin ennen. Oliko
+tämä pitkään, mustaan hameesen puettu tyttö, jolla oli niin valkoinen
+kaula, kalpeat, totiset kasvot, hieno, värähtelevä suu ja syvät,
+kosteat silmät, sama, joka niin iloisena juoksenteli karjapiian Marin
+perästä läävään ja joka kerran tanssiessa oli nojautunut hänen
+käsivarttansa vasten? Hän oli sama, vaan hän oli nyt paljoa solakampi
+ja kauniimpi kuin silloin. Hän seisoi siinä nöyränä jumalansa edessä,
+pitäen virsikirjaa kädessään, hän ei ajatellut, että kukaan häntä
+tarkasteli, tahi, että hän tänään seisoi ensimmäisenä kirkon lattialla
+alttarin edessä.
+
+Ylioppilas meni kotiinsa, samoin Ainokin ja kaikki meni entistä
+menoaan, mutta Erkki oli nyt vielä hiljaisempi ja yksinäisempi kuin
+ennen.
+
+Kerran, muutama viikko myöhemmin, tapasi hän tiellä Ainon. Toinen
+käveli toisella toinen toisella puolella tietä, Ylioppilas tervehti ja
+kulki ohitse, mutta sitten pysähtyi hän äkkiä, nosti kätensä leualleen
+ja kääntyi häntä katsellakseen. Nyt rohkaisi hän mielensä ja astui
+tytön luokse.
+
+Aino tunsi, että ylioppilas tuli hänen perässään, sillä äkkiä rupesivat
+hänen jalkansa kiiruhtamaan ja hän tuli aivan tien reunalle. Mutta
+Erkki otti pitempiä askeleita ja saavutti hänet pian.
+
+"Hyvää huomenta, neiti Aino", sanoi hän nostaen hattuaan.
+
+"Hyvää huomenta", vastasi Aino, punastuen ja katsahtamatta häneen.
+
+"Onnea ripille pääsöönne", sanoi ylioppilas, ojentaen hänelle kätensä.
+
+"Kiitos paljon", vastasi Aino, ruveten taas astumaan. Ylioppilas ei
+päästänyt häntä, vaan kulki hänen sivullaan.
+
+"No -- eikö tunnu kummalliselta olla täysikasvuinen?" kysyi ylioppilas
+pitkän äänettömyyden jälkeen.
+
+"Enpä tiedä. Minun mielestäni on niinkuin ennenkin", vastasi Aino.
+
+"Eikö ole yhtään eroitusta?" kysyi Erkki.
+
+"Ei mitään muuta kuin se, että nyt yksin hoidan taloutta", vastasi taas
+Aino.
+
+"Ja elämänne on muuten entisellään, samat ajatukset, samat unelmat? --
+Ettekö ole halunneet pois kotoanne?"
+
+"En koskaan."
+
+"Eikö teidän mielestänne teillä koskaan ole ikävä kotonanne
+pappilassa?"
+
+"Ei."
+
+"Mutta mitä te oikeastaan toimitatte siellä koko pitkän päivän?"
+
+"Mitäkö minä toimitan?" sanoi Aino, ja katsahti ensi kerran
+ylioppilaasen hymyillen, sillä hän ei ollut koskaan kuullut niin
+kummallista kysymystä. "Niin, onhan siellä paljonkin toimittamista.
+Ensin kun nousen ylös aamulla keitän isälleni kahvia, sitten kuorin
+maidon, soitan vähäsen ja valmistan päivällisen. Ja iltapäivällä on
+yhtä ja toista tehtävää, ompelusta sekä paljon muutakin. Minä hoidan
+puutarhaa, autan karjakkoamme hänen lypsäessään lehmiä ja sitte tulee
+taas illallisaika."
+
+"Mutta noina pitkinä, synkkinä talvi-iltoina varmaankin enimmäkseen
+luette?"
+
+"Luen? En, miten saisin aikaa lukemiseen?" kysyi Aino kummissaan.
+
+"Ettekö saisi aikaa lukemiseen?" toisti ylioppilas hänkin kummissaan.
+
+"En, mutta isäni lukee minulle ääneen joskus illallisen jälkeen."
+
+"Ja se on mielestänne hauskaa?"
+
+"Eipä juuri niin hauskaa. Hän aina valitseepi sellaisia hyödyllisiä
+kirjoja, eivätkä ne ole yhtään hauskoja."
+
+"Mutta ettekö lue mitään itseksenne?"
+
+"Kyllä joskus vähäisen. Minä olen lukenut Robinson'in ja jonkun
+kertomuskirjan, nimeltä: 'nuorille lukijoille', ja sitä paitsi muutaman
+vanhanaikuisen kirjan isäni kaapista."
+
+Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.
+
+"Nyt olin varmaankin tyhmä," ajatteli Aino, ja veri nousi hänen
+poskiinsa.
+
+Erkki huomasi tämän ja tuli äkkiä totiseksi.
+
+"Älkää luulko, neiti Aino, että teille nauran; siihen ei minulla ole
+mitään syytä, minusta oli vaan niin outoa ja hauskaa kuulla, että
+nuori, teidän ikäisenne tyttö niin vähäisen tuntee maailmaa eikä ole
+lukenut romaaneja ja kaikellaisia kirjoja, ennenkuin voi niitä
+täydellisesti käsittää."
+
+"Minä olen myös lukenut muutamia hyviä kirjoja, jotka sain lahjaksi
+ripille mennessäni", lisäsi Aino, ikäänkuin parantaakseen tyhmyyttään.
+
+"Vai niin -- kuka on ne kirjoittanut?" kysyi ylioppilas.
+
+"Kuka ne on kirjoittanut? -- Kas sitä en tiedä, mutta mustilla kansilla
+on kultaristi."
+
+Erkki puri hammastaan, sillä hän ei enään tahtonut hymyillä, ja Aino
+huomasi tämän.
+
+"Niin, kyllä minä sen tunnen", vastasi hän vaan, uskaltamatta katsahtaa
+ylös. "Kuinka kummallista, minä olen monta päivää kulkenut kirja
+taskussani, toivoen tapaavani teidät. Se on myöskin mustakantinen,
+kultaristillinen. Minä tahtoisin tietää, mitä te siitä pidätte, olkaa
+niin hyvä ja lukekaa se, jos joskus saatte sen verran aikaa. Saatte
+nähdä, että sitä kannattaa lukea." Ylioppilas otti taskustaan pienen
+paperiin käärityn kirjan. Aino otti sen ja kiitti.
+
+"Niin, nyt sanon siis teille jäähyväiset täksi kerraksi", sanoi Erkki
+pysähtyen, "minä menen tännepäin", ja sen sanottuaan lähti hän pois.
+
+"Uh, tuo ikävä ylioppilas, miks'ei hän anna minun kulkea rauhassa",
+ajatteli Aino hänen erottuansa. "Minä puhuin varmaankin hyvin
+tyhmästi", ja sitten kiiruhti hän kotiinsa.
+
+"Lukenut ainoastaan muutamia vanhanaikuisia kirjoja ja Robinson'in" --
+ajatteli ylioppilas hymyillen itsekseen. "Hyvänen aika, kuinka viaton
+ja lapsellinen -- lukenut Robinson'in."
+
+Huoneesensa tultuaan avasi Aino kirjan. Kannelle oli painettuna:
+"Naisen elämä ja velvollisuus evankeliumin valossa, kirjoittanut Adolf
+Monod."
+
+Kun ylioppilas ensi kerran sen jälkeen tapasi Ainon, kysyi hän oliko
+tämä jo lukenut kirjan. Niin, sen hän kyllä oli tehnyt -- vaan ei
+kuitenkaan tarkkaan.
+
+"Mitä pidätte siitä?" kysyi ylioppilas.
+
+"Kyllä -- paljon -- mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia asioita",
+sanoi hän vähän ujosti.
+
+Ylioppilas katsoi häneen terävästi. "Te ymmärrätte niin vähän sellaisia
+asioita", toisti hän. "Niin, se kirja ei ole yhdellä kertaa luettu, se
+on varma. Ja te ette ole lukeneetkaan sitä loppuun, niinkuin sanoitte."
+
+"Muutamia lehtiä puuttui, mutta voitte mielellänne saada sen nyt jo."
+
+"Oi, eihän sillä ole mitään kiirettä. Yhtä hyvin kuin se on minun
+hyllylläni pölyyntymässä, voi se olla teidän hyllyllännekin ja jos
+tahtoisitte ottaa sen minulta muistiksi, rippilahjaksi voisitte sitä
+kutsua, niin olisi se minulle hyvin mieluista. Mutta sanokaa minulle
+oletteko lukeneet Orvarodd'in sadun tahi Ingeman'in romaanin?"
+
+"En ole, mutta onko teillä sellaisia kirjoja?"
+
+"On kyllä, ja jos vaan tahdotte, saatte niitä mielellänne lainata."
+
+"Ottaisinko -- en -- minä en luule, että isäni siitä pitää.
+Romaania --"
+
+"Sanokaa, että saitte ne minulta, niin isänne kyllä varmaan lupaa."
+
+"Romaania! Nehän ovat niin hauskoja kirjoja, olen kuullut sanottavan.
+Meillä oli kerran palvelija, joka ennen oli palvellut kaupungissa, ja
+hän sanoi, että sen talon tyttäret valvoivat myöhään yöhön lukien
+romaania eivätkä mitenkään olisi malttaneet jättää niitä kesken."
+
+"Vai niin? Jos niin olisi, ei olisi koskaan mitään hyötyä niiden
+lukemisesta."
+
+"Ah, -- enpä minä luule, että se minulle olisi mitään vaarallista,
+sillä, jos totta puhun, en juuri paljon pidä lukemisesta. Paljon
+mieluummin kuljeskelen minä ulkona, kun vaan sopii. Minä en tiedä
+mitään hauskempaa kuin juoksennella viheriällä nurmella, kiivetä
+vuorelle, astuskella kanervikossa ja hypätä kiveltä kivelle. Siellä
+puhaltaa tuuli niin raikkaasti, linnut laulelevat, aurinko paistaa
+puitten väliltä ja sitten olen niin iloinen, niin onnellinen."
+
+Ylioppilas katsahti hämmästyneenä ja iloisena Ainoa.
+
+"Niin, eikö totta, -- teistä tuntuu niinkuin olisitte kotona puitten ja
+lintusten keskellä, puisen taivaan alla, ja niinkuin rinnassanne olisi
+jotain, joka pyrkii päästä ulos vapauteen, niinkuin joskus saisitte
+vastustamattoman halun täydellisesti iloita ja riemuita."
+
+"Niin, aivan niin -- ja minä riemuitsenkin yksin ollessani, niin että
+vuoret kaikuvat ylt'ympäri; mutta auringon paistetta pitää olla. Niinkö
+teidänkin mielestänne?"
+
+"Hm", sanoi ylioppilas surullisesti, "ei juuri niin, mutta kerran oli
+minunkin laitani niin, nuorena ollessani oli minulla sitä, mutta se
+aika on jo aikoja sitten mennyt."
+
+"Kadotitteko sen? Kadottavatkohan kaikki ihmiset sen?" kysyi Aino,
+katsahtaen totisesti ylioppilaasen.
+
+"En tiedä, Aino neiti, löytyy kyllä ihmisiä, jotka säilyttävät tämän
+tunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka
+sen kadottavat, sillä he saavat sen sijaan jotain toista ja parempaa."
+
+"Jotain toista ja parempaa? Onko siis mitään parempaa kuin ilo?"
+
+"Suru. Te katselette minua niin kummallisesti, niinkuin laskisin
+leikkiä. Mutta, Aino neiti, uskokaa minua, sillä puhun totta. Suru on
+parempi kuin ilo; sillä ainoastaan oikea suru voi tuottaa oikeata iloa.
+Mutta älkäämme puhuko näin totisista asioista. Te ette voi minua vielä
+ymmärtää, mutta ehkä muutamien vuosien perästä --."
+
+"Luuletteko siis, että minä saan surua?"
+
+"En tiedä, mutta silloin voitte minua ymmärtää, sillä silloin ette te
+enään riemuiten juoksentele niityillä."
+
+"Oletteko varma siitä?"
+
+"Olen, mutta tässä on jo tienhaara ja kotinne on tuolla. Hyvästi,
+lähetän sitten teille ne kirjat, joista puhuimme."
+
+"Suuri kiitos!"
+
+"Miten kummallinen tuo ylioppilas on", ajatteli Aino, astuessaan yksin
+tietä pitkin, pappilaan päin, "mutta hän on kuitenkin hyvä minua
+kohtaan. Minä en nyt peljännytkään häntä niin kovasti kuin ensi kerran
+puheella ollessamme. Kun hän viitsii näin puhutella minun? --  -- ja
+nyt rupean minä lukemaan romaania."
+
+"Hän on vielä entisellään", ajatteli ylioppilas, "jotenkin lapsellinen.
+Muistan vielä hänen katsettaan kirkossa -- hm, tässä sielussa on
+monioita ajatuksia, unelmia ja mielitekoja, mutta ne ovat vielä
+nukuksissa ja epäselviä. Siivet ovat kahleissaan, mutta niiden täytyy
+pudistaa tomu päältään ja päästä vapaiksi kerrassaan. Nyt saamme nähdä
+taitaako kirjailija Öhlenschläger murtaa kahleen, Monod ei sitä voinut.
+Hänen katseensa kirkossa petti minua -- -- mutta ei, se ei pettänyt
+minua, odota, odota vaan." -- --
+
+Ylioppilas ei käynyt pappilassa, sentähden tuli maantie uudestaan
+heidän yhtymäpaikakseen; mutta Aino ei enään kääntynyt pois häntä
+nähdessään, vaan päinvastoin alkoi hän ensiksi puhelun.
+
+"Kiitos, kiitos noista hyvistä kirjoista", sanoi hän loistavin silmin,
+"oi ne olivat niin --" lisäsi hän, painaen kätensä rintaansa vasten --
+"minä jo luin ne kerran läpi, mutta saisinkohan lukea vielä kerran,
+Saisinko?"
+
+"Niin monta kertaa kuin haluatte", vastasi ylioppilas.
+
+"Minä luin niistä ääneen Marille ja hänen mielestään ne olivat hyvin
+hauskoja."
+
+"Vai niin", vastasi Erkki.
+
+"Oi, eikö olisi ollut hauskaa elää siihen aikaan", jatkoi Aino
+innostuneena, "eikö niin? Noiden kaikkien kullalla koristettuihin,
+vaippoihin ja tupsuhattuihin puettujen ritarien seurassa katsella
+keihästelyä ja tanssia --"
+
+"Niin, ja sitten tällaisen vanhan ylioppilaan sijaan puhella pienen,
+urhoollisen Klaus Skirmen tahi Kaarlo Risen kanssa --?"
+
+"Niin, herrat eivät enään ole samallaisia kuin siihen aikaan", sanoi
+Aino.
+
+"Eivät, vaan nykyaikana ritarit käyvät hännystakissa ja ovat nyreän
+näköiset", vastasi ylioppilas.
+
+"Mutta jos minä olisin elänyt siihen aikaan, kuin" --
+
+"Niin olisitte nähneet kaikkea tuota ihanaa ja kummallista, ajattelette
+varmaankin? Mutta sitä voitte vieläkin, neiti Aino."
+
+"Voinko?" kysyi Aino, katsahtaen häneen hämmästyksissään.
+
+"Voitte kyllä, jos vaan tahdotte", vastasi ylioppilas. "Tuolla
+rannalla, tiedättekö, on vanha jättiläishauta. Sinne on Angantyr
+veljineen haudattuna. Kun nyt yöllä tuulee ja myrskyilee ja synkät
+pilvet kulkevat kuin mustat, korskivat hevoset, kun aallot vaahtoavat
+ja loiskuvat valkoisina maata vasten, silloin taivas leimuaa, ja Hervör
+vaatii kuollutta isäänsä esille. Ukkonen jyrisee, haudat aukenevat,
+kuolleet puhuvat sinulle myrskyn siivillä. Sinua värisyttää ja
+pelottaa, niinkuin jäinen käsi olisi sinuun tarttunut, sinä suljet
+ikkunan, ristit silmäsi ja katselet varovaisesti onko ketään sisällä,
+ja kun kuu heittää hopeitaan kedolle ja kaikki näyttää vapisevan sen
+kalpeassa valossa, ja keijukaisten kuningas liitää eteenpäin sukkelasti
+ja keveästi, silloin tulee keijukainen, tuoden Orvarodd'ille kuun
+säteistä kudotun paidan. Hän tanssii leikkien hänen edessään viheriällä
+nurmella, siksi kuin kaikki katoaa sumuun, ja sinä et näe kuin kiviä,
+puita, maata ja jokea, joka kohisten ja pauhaten virtaa ohitse."
+
+Ylioppilas oli tätä kertoessaan pysähtynyt ja Aino kuunteli häntä
+hämmästyksissään. Kun hän vaikeni, seisoi Aino, ikäänkuin uneksien,
+mutta heräsi sitten ja sanoi hymyillen:
+
+"Nyt laskette leikkiä. Tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että tuo
+kaikki tapahtui Tanskassa?"
+
+"Tanskassa, Norjassa, Venäjällä tahi Saksassa, se on sama.
+Mielikuvituksen maailmassa ei nimistä huolita. Sanotaan vaan 'minä
+tahdon', niin se on edessäni. Siten voitte keskellä talvea mielessänne
+kuvailla Itämaita hehkuvine väreineen, tuoksuvine kukkineen ja kesällä
+Grönlannin tunturin, lumen ja jään peittämänä."
+
+"Kyllähän minä tiesin, että voisin uneksia sellaista, mutta
+valvoessa --"
+
+"Jos sitä voitte uneksiessanne, niin voitte myös valvoessanne joka
+kerta kuin annatte ajatuksenne vaipua unelmiin."
+
+"Niin, -- mutta miten te, joka olette niin viisas, voitte ajatella
+mitään sellaista?"
+
+"Te olette myös viisas, Aino neiti, sentähden voitte tekin ajatella
+sellaista. Viisaat näkevät, mutta tyhmät eivät näe mitään. Sentähden on
+lapsi paljon viisaampi kuin täysi-ikäinen, sillä lapsi voi nähdä. Lapsi
+panee kuvaillessaan elämän ja sielun kaikkeen, mutta aikaihminen
+useinkaan ei näe elämää eikä sielua missään ja tätä kutsuu maailma
+viisaudeksi. Aikaihminen voi ottaa kukan, leikata sen palasiksi, laskea
+heteet ja emit; mutta lapsi ottaa kukan käteensä, nauttii sen kauniista
+väristä ja suloisesta tuoksusta ja ajattelee: 'asuukohan tässä
+keijukainen, josta olen lukenut kertomuksissa?' Ja kun lapsi voi nähdä
+taivaan täynnä enkeleitä, aikaihminen ei voi huomata muuta kuin la'en,
+joka on milloin sininen, milloin harmaa. Ja kun lapsi luottamuksella
+rukoukseensa jättää itsensä Jesuksen haltuun, pelkää aikaihminen
+tulipaloa ja sairautta tahi muuta semmoista. Kuka on siis viisaampi?
+Lapsiko vai aikaihminen? Raamattu pitää lasta viisaampana, vaan maailma
+aikaihmistä. Kumpiko lie oikeassa? Mutta ainoastaan raamatullahan on
+avaimet taivaan valtakuntaan ja siinä on kirjoitettuna: ei kukaan pääse
+tähän sisälle, joll'ei hän ole niin viisas kuin lapsi."
+
+"Löytyykö siis ketään, joka ei usko Jumalaa?" kysyi Aino totisesti.
+
+"Löytyy monta, monta, ja kun te tulette enemmän muitten ihmisten
+sekaan, saatte tekin nähdä ja kuulla heitä. He pilkkaavat kaikkea mikä
+on pyhää ja kansa nauraa heille ja kutsuu heitä sukkeliksi."
+
+"Ja tällaiset ovat ihmiset! Te puhutte minulle niin pahaa
+aikaihmisistä, että minua peloittaa tulla siksi."
+
+"Teidän ei tarvitse peljätä, Aino neiti; täysikasvuiseksi täytyy
+jokaisen tulla; kysymys on vaan voitteko nähdä, niinkuin entisinä
+aikoinanne, voitteko tyytyä 'lapsenloruihin' ja luottaa siihen, että
+Jumala on sanova: 'sinä olet viisas, sinulle on ovi avoinna'."
+
+"En luulisi sitä niin vaikeaksi", vastasi Aino, "sillä minun mielestäni
+se on niin selvää, ett'ei toisin voisi ollakaan."
+
+"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa on aina terävät silmät, mutta
+vanhemmaksi tultua tulee ihminen aina lyhytnäköisemmäksi ja silloin on
+vaan koetettava hankkia sopivia silmälasia. Mutta älkää myöskään
+peljätkö, sillä Raamatussa on kirjoitettuna: 'kun Jumala on kanssamme,
+kuka voi silloin olla meitä vastaan'."
+
+Kun he sinä päivänä erosivat, jäi ylioppilas kauaksi aikaa katselemaan
+hänen jälkeensä.
+
+"Hän on rohkea ja vahva", ajatteli Erkki, "ja nyt kohottaa hän
+siipensä. Nyt lentää hän varmaankin taivaasta maahan, ilmasta mereen,
+ei koskaan lepoa, ei koskaan rauhaa, ja kuitenkin on hän onnellinen ja
+rohkea. Mutta lopulla väsyy jalka, ja siipi hervostuu, rinta ehkä
+haavoittuu, ja hän haluaa lepoa, rauhaa. Mihin hän silloin lentänee?"
+
+Siitä ajasta puhutteli ylioppilas usein Ainoa. Joka kerta kun he
+tapasivat toisensa tiellä, puhelivat he keskenään. Erkki kertoi hänelle
+vanhoista saduista, kansan entisestä elämästä, viikingein matkoista ja
+uljaista uroista. Hän kertoi vieraista maista, minkälaiset ihmiset
+siellä olivat, ja heidän elämästään ja toimistaan. Aino kuunteli tätä
+kaikkea ilomielin, hänelle antautui uusi elämä, josta hän ei ollut
+uneksinutkaan, ja hän rupesi nyt tarkemmin ajattelemaan kaikkea mitä
+näki ympärillään. Hän ei enää voinut surutonna juoksennella ympäri
+niittyjen niinkuin ennen, ajatella kaikkea, eikä kuitenkaan mitään;
+hänen ei tehnyt mieli riemuita, niin että vuoret kaikuivat, hymyillä
+ja iloita kaikesta; nyt tahtoi hän mieluummin istuutua mättäälle ja
+katsella kaunista näköalaa tahi ajatella kulkiko Sverre sitä tietä
+lähtiessään pohjoiseen Trondhjem'iin. Ehkä oli hän levännyt samalla
+paikalla missä hän nyt itse istui.
+
+Tahi tahtoi myös valmistaa illallisen aikaiseen, saadakseen paremmin
+aikaa lukemiseensa.
+
+Ylioppilasta ei hän enään peljännyt, päinvastoin oli hänestä hauska
+puhella hänen kanssansa, sillä hän näki ja tunsi niin paljon ja taisi
+niin kuvaavasti kertoa, niin että hän ikäänkuin näki kaiken sen
+edessään. "Hän on varmaankin paljon viisaampi isääni", ajatteli Aino,
+ja isänsä nosti silmänsä kirjastaan kysyäkseen oliko hän muistanut
+panna kalan likoon ja silittää papin kauluksen huomiseksi ja pitikö hän
+Hottentottien tavoista, mutta silloin olivat Ainon ajatukset muualla,
+-- kaukana täältä.
+
+
+
+
+Kolmas luku.
+
+Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.
+
+
+Ylioppilas ei ollut nähnyt eikä tavannut Ainoa pitkään aikaan, syytä
+siihen ei hän mitenkään voinut käsittää. Jos hän varta vasten olisi
+mennyt pappilaan tätä kyselemään, olisi se näyttänyt niin
+kummalliselta, mutta hän ei voinut kieltää kaipaavansa joskus Ainoa.
+Olihan hän ollut raitis hengähdys keskellä hänen kirjapölyään, niinkuin
+leivon laulu keväällä. Erkki oli iloissaan kun näki hänen sielunsa
+kasvavan ja päivä päivältä yhä enemmän ilmituovan ajatuksiaan, niinkuin
+se joka iloitsee lehtisilmikoita katsellessa, jotka puhkeavat ja
+muodostuvat lehdiksi.
+
+Hänen täytyi saada tietää, miten Ainon laita oli; sentähden kysyi hän
+kerran palvelialta, joka meni joelle vaatteiden pesuun.
+
+"Neitikö kipeänä?" toisti Mari kummastuksissaan, "ei pikkustakaan; hän
+lähti kaupunkiin kaksi viikkoa sitten ja --"
+
+"Kaupunkiinko? -- lähtikö hän kaupunkiin?" kysyi ylioppilas
+hämmästyksissään.
+
+"Niin, onko se mikään kumma?" alkoi Mari taas, pannen pois kartun, "hän
+lähti sinne kaksi viikkoa sitten ja itki lähtiessään; se on toden
+totta, ja nyt pitää hänen olla pois kotoaan kokonainen vuosi."
+
+Ylioppilas malttoi taas mielensä. "Hyvästi, ja sano terveisiä
+pastorille", sanoi hän jatkaen matkaansa.
+
+Hän oli aikonut mennä etemmäksikin, mutta miten olikaan, kun hän
+katsahti ylös oli hän jo kotona. Hän astui hiljaan käytävän läpi omaan
+huoneesensa, otti kirjat esille ja istuutui lukemaan. Mutta lukeminen
+ei ottanut sujuakseen, hän ei voinut istua hiljaan tuolillaan, eikä
+kiinnittää ajatuksiaan lukemiseen. Hän nousi ja astui edestakaisin
+lattialle. "Hänkin lähti kaupunkiin", ajatteli hän, "sitä tietä piti
+hänen siis kuitenkin käydä. Ja minä, joka luulin saavani nähdä hänen
+heräävän, kasvavan, ja yhä enemmän muodostuvan herttaiseksi,
+todelliseksi naiseksi, -- ei, pois kukkanen, se voi tuoksuta hyvältä ja
+herättää tanssi-yönä ihailua, vaan sitten -- on ilo mennyt, seuraavana
+päivänä pudottaa se lehtensä, varsi surkastuu ja heitetään pois
+risuläjään. Miten luonnollinen on tämä maailma, se kadottaa elämän
+toisensa perästä ja kuitenkin on sillä sama viehätys. -- -- Niin,
+siihen loppui se satu."
+
+"Hän oli kuitenkin viehättävä, suloinen -- hän taisi niin uskollisesti
+katsella sinun silmiisi. Hänellä oli voimaa itsessään, sillä hän oli
+puhdas lapsi. Ehkä taitaisi hän vastustaa viettelyksiä, ehkä palaisi
+hän taas takaisin sieltä samallaisena kuin ennen, ainoastaan
+kokeneempana. -- -- Ah ei! hän oli liian nuori ja heikko, hän on
+varmaankin niinkuin muutkin. Tule nyt raamattuni!" -- --
+
+Kerran kun pastori istui yksin huoneessaan, koputettiin ovea ja
+ylioppilas astui sisään.
+
+"No kuinka harvinainen vieras", sanoi pastori, käännyttyään ja
+huomattuaan kuka tulija oli.
+
+"Hyvää päivää, hyvää päivää, tulin oikein iloiseksi nähdessäni teidät.
+Kuinka voitte?" ja pastori pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä.
+
+"Kiitos, hyvin. Minä kuulin, että tyttärenne Aino on matkustanut
+kaupunkiin, tahdon sen tähden poiketa tänne kysymään viihtyykö hän
+siellä."
+
+"Kas, se oli ystävällisesti, istukaa, istukaa, -- niin, hän on poissa,
+tuo pikku veitikka, mutta näyttääpä siltä kuin ei hän oikein viihtyisi
+oloonsa." Pastori hymyili ja pani kätensä ristiin vatsalleen.
+
+"Vai eikö hän viihdy siellä?" kysyi ylioppilas uteliaana.
+
+"Ei hän raukka näy viihtyvän. -- Voittehan itse ajatella, hän on ensi
+kerran kaupungissa aivan ventovieraiden ihmisten seurassa ja aivan
+uusissa oloissa."
+
+"Mutta mitä se voi vaikuttaa? Minä luulin, että nuo uudet olot vaan
+hämmästyttäisivät häntä."
+
+"Niin, tässä saatte itse nähdä", sanoi pastori, ottaen kirjeen
+pöydältä. "Saatte mielellänne lukea sen, jos vaan haluatte. Siinä ei
+ole mitään salaisuuksia. Mutta älkää tarkastelko kirjoitusta."
+
+"Oi, -- suuri kiitos!" Ylioppilas otti kirjeen ja luki siitä seuraavan:
+
+  "Rakas isäni!
+
+  Anna minun tulla kotiin, sillä täällä kaupungissa on niin
+  ikävä. Minä itken melkein jok'ikinen päivä, sillä minä en
+  tiedä mitä minusta voi tulla. Jos teen mitä tahansa, on
+  kaikki vaan hullusti. Milloin pitää minun olla yhdellä,
+  milloin toisella tavalla. Välistä täytyy minun niiata maahan
+  asti, joka kerran kun tapaan kadulla jonkun herran, joka
+  tervehtii minua, ja sitten täytyy minun katsella hänen
+  silmiinsä ja hymyillä, niin he sanovat. Ja sitten huomaan
+  minä olevani niin tyhmä kaikenlaisissa asioissa, ett'en
+  tiedä mitään enkä voi mistään puhella. Kotona oli mielestäni
+  niin helppo puhella ja ylioppilas jutteli niin paljon, jota
+  ymmärsin ja oli hauska kuunnella. Mutta täällä ei koskaan
+  puhuta sellaisista asioista. He kysyvät kuinka monta kertaa
+  viikossa posti tuli kotiin, kuinka kauan olen käyttänyt pitkiä
+  hameita, ja he kertovat, että Olga Lindströmin kaulus oli
+  vinossa, että luutnantti Karlsson oli kolme kertaa tanssinut
+  Helena Belsin'in kanssa ja saattanut häntä vaunujen ovelle.
+  Vaan semmoista en minä ymmärrä enkä huomaa ja istun vaan siellä,
+  vastaan kysymyksiin ei tahi kyllä, häpeän ja punastun. Minä
+  en tiedä mikä siihen on syynä, ett'eivät herrat täällä ole
+  samallaisia kuin kotona. Minä tarkoitan, kuinka ylioppilas
+  tavatessaan minut tiellä ainoastaan nyykäytti päätään ja kohotti
+  lakkiaan; mutta täällä he kumartavat ja kääntelevät itseään
+  melkein joka sanaa lausuessaan ja sanovat lakkaamatta neiti
+  ja pyyhkäisevät viiksiään. Tähän en minä ole tottunut,
+  vaan tulen ujoksi ja olen ääneti. Ja jos koetan vähän puhua,
+  rupeaa sydäntäni tykyttämään, veri nousee poskiini ja silloin
+  -- silloin tekisi mieleni itkeä. Täällä kotona, missä asun,
+  hyväilevät he minua ja sanovat, ett'ei minun pitäisi sillä
+  tavoin vastata, vaan sanoa niin ja niin. Täällä on ilkeä
+  vanhapoika, jota kaikki sanovat Erkki sedäksi ja joka aina
+  vaan kuljeksii täällä, tahtoo vähän väliä minua suudella ja
+  kutsuu minua pikku maalaisruusukseen. Ja he ovat antaneet
+  minulle vannehameen ja kiharoineet hiukseni ja käskeneet minun
+  käydä jalat enemmän ulospäin. Ei, anna, isä, minun tulla kotiin,
+  minä niin ikävöin sinua ja kaikkia teitä, Kultaruusuani ja
+  Mustaani. Minä kysyin, enkö voisi saada sitä tänne; sillä täällä
+  pihalla olisi hyvä tila ja tallikin on täällä. Vaan kuultuaan,
+  että se oli vuohi, nauroivat he sanoen, ett'ei minun täällä
+  kaupungissa pitäisi puhua vuohista, lehmistä ja muista sellaisista,
+  se ei ole sopivaa, niinkuin eivät nekin olisi Jumalan luomia.
+  Ei, anna, isä, minun tulla kotiin, minä koetan olla hyvä tyttö
+  ja koetan tehdä kaikki sinun mielesi mukaan. Oi, anna minun tulla!
+
+                                                     Oma Ainosi."
+
+Ylioppilas istui kirje edessään, kyynelsilmin katsellen sitä, sillä
+aikaa kuin pastori odotti, että hän sanoisi jotain.
+
+"No -- mitä arvelette?" kysyi pastori, nähtyään, ett'ei hän enää
+lukenut.
+
+"Niin, minä näen, että leikki jo on alkanut", vastasi ylioppilas, "he
+soittavat ja lyövät rumpua, mutta koiran ei tee mieli tanssia."
+
+"Ha-ha-ha-ha", nauroi pastori, "niinhän se on. Mutta luultavasti tottuu
+hän piankin siihen ja tulee sitten viihtymään paremmin."
+
+"Luultavasti tottuu hän piankin siihen", toisti ylioppilas katkerasti
+hymyillen, "samoin voisi vastata miehellekin, joka taistellessaan meren
+kuohussa huutaa apua: Makaa siellä, kyllähän pian siihen totut. Voinko
+uskoa, että te tämän kirjeen luettuanne kieltäisitte häntä palajamasta
+kotiin? Tahdotteko siis, että häntä totutettaisiin ja opetettaisiin
+tällaisiin koirankonsteihin?"
+
+"Kysyitte tahtoisinko minä ottaa hänet jo kotiin? Kuinka niin voitte
+uskoa? Minkätähden siis lähetinkään hänet kaupunkiin?"
+
+"Niin, minkätähden lähetitte?"
+
+"Kuinka voitte te sitä kysyä, te, jonka paraiten pitäisi tuntea hänet
+ja kaupungin elämää. Ei suinkaan hän olisi koko elämänsäkään voinut
+olla täällä kotona, niinkuin mikä talonpoikaistyttö. Täytyihän hänen
+päästä kaupunkiin, nähdäkseen ja oppiakseen jotain, päästäkseen vähän
+sivistyneiden ihmisten seuraan ja saadakseen vähän elämäntapoja!"
+
+"Oh, sillä ei ollut mitään erikoista kiirettä, Minun mielestäni hänellä
+oli jo ennestään hyviä elämäntapoja, ja jos hän ensin olisi kasvanut ja
+tullut todelliseksi naiseksi, ei hän olisi sen enempää tarvinnut.
+Todellinen nainen tietää aina käyttäytyä miten on soveliasta,
+huolimatta koskaan muodista, ja se juuri on hänessä kauneinta."
+
+"Niin, minä tunnen noita puheenparsia", huudahti pastori, "ne näyttävät
+kauneilta ja hyviltä, paperille kirjoitettuina, mutta kun ne tulevat
+käytäntöön, ovat ne aivan sopimattomia. Minä kunnioitan, herra
+ylioppilas, teidän oppianne ja tietoanne, mutta tässä suhteessa en usko
+teitä oikein käytännölliseksi. Minä en pidä tytärtäni minäkään
+tavattomana ihmisenä, hän ei ole parempi muita, sentähden voi hän olla
+samallainen kuin muutkin."
+
+"Niin, siinäpä se on", keskeytti ylioppilas innossaan, "hänen pitää
+olla samallainen kuin muutkin. Jokaisen pitää olla samaan kaavaan
+valettu, jokaisen täytyy puhua samaa roskaa, ihmisen pitää olla kone,
+joka osaa ulkoa, ennenkuin se pannaan liikkeesen."
+
+"Niin, niin, ollaan siltä yhtä hyviä ystäviä", sanoi pastori,
+taputtaen ylioppilasta olkapäälle, "siitä emme koskaan taida tulla
+yksimielisiksi. Minä en voi aina käsittää kaikkea, mitä puhutte
+aatteista ja yhä vaan aatteista, näettekö, minä olen vielä
+vanhoillaolija."
+
+"Suokaa anteeksi", alkoi ylioppilas taas, "että noin kiivastuin.
+Minulla ei tosin ole mitään sanomista tässä asiassa, mutta kun te
+olette niin hyvä ja annoitte minun lukea kirjeen, otin itselleni
+vapauden sanoa suoraan mielipiteeni siitä. Te ette siis nyt ota häntä
+kotiin?"
+
+"En, sitä en mitenkään tahdo; kun hän kerran tuli sinne, niin täytyy
+hänen myös viipyä siellä vähän aikaa ainakin; mutta parasta lienee,
+että minä matkustan sinne häntä tervehtimään, rauhoittaakseni pikku
+tyttö tölleröäni."
+
+"Mutta mitä teette, jos ei hän viihdy siellä?"
+
+"Niin, jos ei hän viihtyisi, niin eihän muuta neuvoa olisi, kuin hakea
+hänet kotiin, mutta olkaamme vielä hyvässä toivossa."
+
+"Niin, olkaamme hyvässä toivossa", vastasi ylioppilas totisesti,
+ojentaen kätensä: "hyvästi, herra pastori, ja kiitoksia
+ystävällisyydestänne."
+
+"Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne." --
+
+"Hän on vielä samallainen kuin ennen", ajatteli Erkki, kotiinpäin
+astuessaan, "ja kuinka lapsellisesti hän kirjoittaa, niin että kivikin
+siitä pehmeentyisi -- -- Herra Jumala suojelkoon sinua!"
+
+Kun ylioppilas noin kuukausi myöhemmin astui tietä pitkin, kuuli hän
+jonkun huutavan takanaan. Hän kääntyi ja näki pastorin hengästyneenä
+astuvan mäkeä ylös. Erkki meni häntä vastaan.
+
+"No -- sanoinhan niin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?" sanoi
+pastori, hyvillään hieroen käsiään.
+
+"Mitä tarkoitatte?" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.
+
+"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoitti minulle tänään, ett'ei hän nyt
+millään muotoa tahtoisi tulla kotiin."
+
+"Vai niin!" sanoi Erkki kylmämielisesti, "ja mikä on syy tähän
+muutokseen?"
+
+"Hän on jo, niinkuin sanoin, perehtynyt oloihinsa. Nyt on vaan aamusta
+iltaan tanssia, näytelmiä ja kaikellaisia huvituksia. Niin, herra
+ylioppilas, siitä näette, mihin teidän korkeat ajatuksenne ja kauniit
+sananne kelpaavat?"
+
+"Näyttää siltä kuin saisin ne pitää itsekseni", vastasi ylioppilas
+katkerasti, koettaen kohottaa olkapäitään.
+
+"Niin, parastahan se onkin -- ha, ha, ha, -- niin, tulkaa nyt pian
+käymään pappilassa, niin saatte vähän lukea hänen kirjeitään, jos
+haluatte. Minä istun enimmäkseen yksinäni koko illan."
+
+He erosivat, ja kotiin tultuaan rupesi pastori paperein joukosta
+etsimään Ainon viimeistä kirjettä. Sisällys oli seuraava:
+
+  "Rakas isäni!
+
+  Kuinka hauska, että sinä olit luonani puhelemassa kanssani.
+  Nyt ei täällä enään ole yhtään ikävä! Päinvastoin viihdyn
+  varsin hyvästi ja mitä kauemmin olen, sitä hauskempi minulla
+  on. Nyt alan paremmin perehtyä kaikkeen, ja huomaan, että
+  minä vaan olen ollut tyhmä. Oi, kuinka vähän olen tietänyt
+  ja kuinka vähän nytkään tiedän! Nyt vasta sen huomaan, kun joka
+  päivä opin jotain uutta. Kuinka paljon täällä on katselemista
+  ja kuinka paljon oppimista. Minä tulen joskus aivan pyörryksiin
+  tästä hälinästä, johon en ole ennen kotonani tottunut, mutta
+  se on kuitenkin hauskaa. Minä käyn tansseissa, teaaterissa ja
+  kaikellaisissa pidoissa; sillä Mathilda taitaa olla kaikkein
+  tuttu ja hän osaa niin hyvästi puhua puolestaan, ja keksii aina
+  niin paljon hauskuutta, että kaikki mielellään tahtoisivat hänet
+  mukaansa. Siten tulen minäkin hänen kanssansa ja minun täytyy
+  myöntää, että kaikki ovat minulle hyvin ystävällisiä. Ei voi
+  uskoa kuinka monta ystävää olen täällä saanut, Georgina Almoigin
+  ja Susanna Gjerstadin. Kuinka suloinen on tuo Susanna! Hän kysyi
+  tahtoisinko minä muutamaksi yöksi tulla hänen luoksensa, niin
+  olisi meillä niin hauskaa yhdessä. Ainoastaan toisinaan valtaa
+  minut koti-ikävä, ja silloin en melkein tiedä mitä tehdä.
+
+  Niin kävi nykyjään kylpymatkoillani. Ilma oli kaunis ja
+  raitis, järvi kirkas kuin peili, ja auringon säteet kimaltelivat
+  veden pinnalla. Kun ilta tuli ja aurinko laskeutui, istahdin
+  minä rantakivelle yksinäni, ja katselin järvelle päin. Silloin
+  tuntui minusta niin kummalliselta. Kun näin auringon tulipunaiset
+  säteet ja rusottavat pilvet, kun äkkiä tuli syvä hiljaisuus,
+  kuului ainoastaan pienten aaltojen loiskinta rantaa vastaan ja
+  raitis tuulen suhina, -- silloin, en tiedä miten en voinut olla
+  ajattelematta kotiani, sinua, isä, ja kaikkia teitä ja silloin
+  halusin niin hartaasti saada itkeä. Mutta samassa tunsin kuinka
+  kaksi käsivartta minua syleili ja joku suuteli minua poskelle,
+  se oli Mathilda, joka nauraen sanoi, ett'en nyt saisi olla niin
+  tunteellinen, vaan tulisin leikkimään muiden kanssa. Silloin en
+  minäkään voinut olla nauramatta enkä enää tuntenut ikävää.
+  Mutta, isä, nyt muistan, tiedätkö mitään tuosta ylioppilaasta?
+  Ajatteleppas, Susanna kertoi minulle kerran, että hän oli
+  kihlannut tytön, joka nyt on naitu luutnantti Karlson'ille,
+  mutta tämä purki kihlauksen, sillä ylioppilas tahtoi aina
+  olla hänen herrana ja tahtoi aina neuvoa, miten hänen tulisi
+  käyttäytyä ja muuta sellaista; ja tästä tyttö suuttui, niinkuin
+  luonnollista oli. Hän oli samallainen raukka kuin minäkin, joka
+  vaan oleskelin siellä maalla, kuuntelin ylioppilaan saarnoja,
+  enkä tiennyt mitään parempaa. Mutta sitten tuli hän kaupunkiin
+  ja oppi tuntemaan tämän Karlson'in. Minun olisi kyllä tehnyt
+  mieli itkeä ylioppilaan tähden, ja ajatteleppas -- sitä teinkin
+  ensimmäisinä päivinä. Silloin tekivät he aina ivaa hänestä ja
+  minun kävi häntä sääli; sillä hän on aina ollut minulle hyvä.
+  Mutta nyt ymmärrän, että hän vaan on pilkannut minua ja
+  Mathilda sanoo, ett'ei minun koskaan pitäisi huolia sellaisista
+  juhlallisista herroista, sillä he ovat vaan olevinansa ja
+  luulevat itseänsä niin paljon paremmiksi meitä, mutta oikeastaan
+  vaan pilkkaavat meitä. Susanna kertoi myös ylioppilaan luvanneen,
+  ett'ei hän enään koskaan menisi kihloihin, ja mielellään olkoon
+  hän menemättä, sillä ei suinkaan löydy ketään, joka hänestä
+  välittäisi. Tämän luutnantti Karlson'in tunnen hyvin hyvästi,
+  et voi uskoa kuinka hän on suloinen. Hän on niin komea, niin
+  hauska ja tarjoo vähän väliä minulle limonaadia jään kanssa ja
+  muita herkkuja. Nyt ei minua enää peloita puhella herrojen
+  kanssa, niinkuin ensin alussa, ja se on Mathildan ansio. Hän
+  on ihmeellisen sukkela ja taitava neuvomaan minua. Näkisitpä
+  mitä teemme iltasilla huoneesemme tultuamme. Silloin on hän
+  aina olevinaan hieno, ylhäinen rouva, joka ottaa vastaan minua,
+  vierasta, joka tulen käymään hänen luoksensa. Hän näet silloin
+  loikoo sohvalla, pyyhkien hamettaan hienolla nenä-liinallaan,
+  ja minä tulen niiaten ovesta häntä vastaan. Sitten opettaa hän
+  minua, niinkuin sinä käskit, miten minun pitää niiata ja kävellä,
+  mitä minun pitää sanoa ja silloin nauramme me molemmat, siksi
+  kuin hänen äitinsä koputtaa kattoon ja käskee meidän olla hiljaa.
+  Niin, sitä Mathildaa, sitä Mathildaa! Mutta et voi uskoa miten
+  hän kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikka hän onkin niin iloinen.
+  Palvelijatkin pelkäävät häntä eivätkä tohdi sanoa mitään häntä
+  vastaan, kun hän vaan on määrännyt jotain. Se on jotain toista
+  kuin kotona, missä Mari pani minut jauhaamaan kahvia. Mutta
+  odotappas, kun tulen kotiin, niin on kaikki käyvä toisin. Ei ole
+  hyvä, että palvelijalla on liiaksi vapautta, sillä silloin ei
+  tule mitään kunnollisesti tehdyksi. Niin, odota vaan, isä, niin
+  saat minusta kunniaa, minusta voi vielä tulla hieno neiti.
+  Hyvästi nyt, tervehdä kaikkia kotona olevia, jotka minua kaipaavat.
+
+                                                         Aino."
+
+Luettuaan vielä toisen kerran kirjeen nauroi pastori, hieroen hyvällä
+mielin käsiänsä ja pani sitten kirjeen entiseen paikkaansa. Mutta tästä
+saakka ei ylioppilas enään koskaan käynyt häntä tervehtimässä. Hän
+kuljeskeli vaan kuluneessa nutussaan yksin, ajatuksiinsa vaipuneena,
+tietä pitkin. Ikkunasta loisti valo, niinkuin tavallisesti myöhään
+yöhön asti, ja sisällä istui Erkki, pää käden nojassa ja väsyneet
+silmät tuijottaen kirjaan. Aino oli hänestä kuin juurineen maasta
+temmaistu kukka, kuin unohduksiin joutunut laulu. Jos hän joskus
+juohtui hänen mieleensä, tarttui hän kirjaansa, haihduttaakseen entisiä
+muistojaan.
+
+Siten kului enemmän kuin vuosi, kun ylioppilas kerran astuessaan
+niityllä, katsellakseen työväkeään, näki heidän seisovan yhdessä ja
+uteliaina, kuuntelevan, miten joku heidän keskellään kertoi jotain.
+
+Tultuaan sinne, tunsi hän kohta pappilan karjakon, Marin. Tämä kertoi
+ja muut nauroivat.
+
+"Mitäs teillä tänään on tekeillä?" kysyi Erkki.
+
+"Niin, isäntä, Mari kertoo vaan meille papintyttärestä", vastasi Matti
+nostaen lakkiaan.
+
+"Onko hän jo tullut kotiin?" kysyi ylioppilas.
+
+"On."
+
+"Hän tuli viikko sitten", lisäsi Mari.
+
+"No, oletteko yhtä hyviä ystäviä kuin ennen?" kysyi Erkki.
+
+"Ei, se ei tietysti koskaan sopisi. Minä en ajatellut muuta kuin että
+hän vieläkin oli pieni tyttö, annoin hänelle kättä ja sanoin:
+tervetullut kotiin. Mutta siitäpä nostettiin melua, uskotteko. Hän
+kutsui minut illalla luokseen ja sanoi, että minun täst'edes pitää
+kutsua häntä neidiksi, enkä saisi häntä sinutella."
+
+"Vai niin? Hän on tullut vähän ylpeäksi?"
+
+"On kyllä, -- paha on sanoa, mutta 'ei niin pientä porsasta, ett'ei sen
+häntä kiekuroitse', sanoo vanha sananlasku, ja katsokaas, onhan hän
+ollut koko vuoden kaupungissa."
+
+"Jaksetaanko muuten pappilassa hyvästi?" kysyi ylioppilas, nauraen,
+niinkuin hän ei olisi välittänyt kuulla sen enempää.
+
+"Siellä eletään, niinkuin voidaan, sillä sen jälkeen kuin tämä tytär
+tuli kotiin, on siellä ollut hirmuista melua ja häärinää. Kaikki pitää
+muutettaman ja järjestettämän uudestaan, niin että siellä aamusta
+iltaan juostaan ja komennetaan sinne tänne."
+
+"Hm, mutta hoitaako hän muuten taloutta?" kysyi Erkki.
+
+"Kyllähän hän on sitä tekevinään, kohta emme saa aivastaakaan,
+kysymättä ensin häneltä lupaa. Ja näyttää siltä kuin ei meillä olisi
+muuta tehtävää, kuin palvella häntä, sillä milloin pitää hänen
+hiuksiaan kammata milloin kylvettää ja tehdä kaikellaista, mistä emme
+ole kuulleet puhuttavankaan."
+
+"Vai semmoinenko hänestä tulikin, -- sillä tavoinko kaupunginelämä
+häneen vaikutti", mutisi ylioppilas itsekseen, astuessaan kotiinsa päin
+"Frons multos decipit! (ulkokuori pettää) -- -- -- mutta miten taisivat
+nämätkin kasvot valehdella."
+
+Kun Erkki tuli kotiin, oli pöydällä kirje hänelle. Se oli hänen
+vanhalta, hyvältä ystävältään, joka oli useampia vuosia matkustanut
+ulkomailla. Muun muassa kirjoitti hän:
+
+  "No, vanha ystäväni, miten on nyt sinun laitasi? Istutko sinä
+  vielä niinkun myyrä haudaten itsesi kirjapölyyn ja vaellat
+  menneen ajan varjojen keskellä? Minä en voi käsittää, miksi et
+  sinä, joka olet vapaa mies ja jolla on kylliksi rahaa, unohda
+  kaikki huolesi ja lähde matkustamaan ympäri maailmaa, nauttiaksesi
+  elämästäsi. Viime kirjeestäsi luulisin sinua entistä iloisemmaksi.
+  Sinä kirjoitit nuoresta tytöstä, joka on sellainen ja sellainen --
+  No -- kenpä tietää? Ehkäpä hän voisi -- -- -- Niin, sinä kyllä
+  ymmärrät mitä tarkoitan ja sen sanon sinulle, ett'ei mikään minua
+  enemmän ilahduttaisi, kuin että tietäisin sinun taas tulleen
+  ihmiseksi. Kun ajattelen miten iloinen ja tyytyväinen sinä olit
+  ennen ylioppilas-aikoinasi ja nyt kuvailen mielessäni minkälainen
+  vanha, raskasmielinen erakko olit lähtiessäni matkoilleni, --
+  niin tuskinpa olisi luullut sinua samaksi ihmiseksi. Vieläkö tuo
+  yksi sama asia sinun mieltäsi masentaa? Etkö sinä voi unohtaa
+  sitä surua, kun elämä tarjoo niin monta. Tule Italiaan! Täällä
+  on tulta, täällä on hehkua, täällä näet miten muuttunut minä olen
+  ja minä sanon: Jumalan kiitos, että tulin tänne, pois kaikista
+  noista turhista puheista, kaikesta tuosta imartelemisesta ja
+  kumartelemisesta, pois näiden kunnon ihmisten luo. Täällä saat
+  nähdä naisia, jotka ovat reippaita ja todellisia ja sittenkin
+  ihmeellisen lapsellisia. He ovat kuin metsän kesyet lintuset,
+  he visertelevät ja laulelevat, mutta heillä on myös terävä
+  nokka, jota voivat käyttää tarvittaessa. Tule siis tänne,
+  pudista tomu päältäsi ja salli minun ensi kirjeessäsi kuulla,
+  että nyt on korkeasti oppinut herra professori N. N. ruvennut
+  panemaan tavaransa kokoon matkaansa varten -- -- --"
+
+Ylioppilaki piti kauan aikaa kirjettä kädessään ja hänen suunsa oli
+kummallisessa hymyssä. Sitten otti hän kynän ja paperin ja alkoi
+kirjoittaa vastausta:
+
+  "Hyvä ystäväni!
+
+  Minä olen saanut kirjeesi, ja jos joku voisi tehdä minut
+  jälleen nuoreksi, niin sinä se juuri olisit. Sinä olet vielä
+  samallainen hupsu kuin entisinä ylioppilasaikoinamme ja tuot
+  mukanasi ikäänkuin Bachus-seurueen punssineen puheineen ja
+  kauniine naisineen. Minä näen itsenikin seisovan heidän
+  joukossa iloisena ja tyytyväisenä, niinkuin sanot, ja
+  voimallisena hallitsevan koko maailmaa. Mutta entiset päivät
+  ovat olleet ja menneet -- -- nyt olen vanha enkä enään halua
+  matkustaa Italiaan tahi taistellessa maailman kanssa saavuttaa
+  itselleni kunniallista nimeä. Minä istun mieluisammin paikallani,
+  kuljen omaa, hiljaista tietäni, sitten haudataan minut kerran
+  maahan, hauta peitetään ja minä olen unohduksissa -- unohduksissa.
+  Sitä minä mieluummin haluankin. Sinä luulet, että minä jälleen
+  voisin tehdä liiton itseni ja maailman välillä, mutta sinä
+  tunnet minua liian vähän, kun voit niin uskoa. Nyt tunnen minä
+  enemmän kuin koskaan ennen, että olen elänyt elämäni maailmassa.
+  Nuoruuden kuluttua on rajalinja käyty, ja minä katselen itseäni,
+  häntä, kaikkea mikä häntä koskee, niinkuin kaunista kuvaa.
+  Sellaisena kuin nyt olen seison ulkopuolella maailmaa. Mutta
+  minä katselen usein tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis ja levitti
+  loistavan valon kaiken ajatukseni ja työni yli. Ja sinä luulet,
+  että joku nainen voisi viehättää minua. Ei, voin ainakin sanoa,
+  että se, joka on rakastanut niin paljon kuin minä häntä rakastin,
+  hän ei koskaan voi enään rakastaa. Sinä mainitset papintytärtä,
+  sillä kirjoitin hänestä muutaman sanan. En voi kieltää, että
+  hän jossain määrin huvitti minua, sillä hän oli niin nuori ja
+  lapsellinen, jonkatähden muistin niin selvään ensimmäistä
+  rakkauttani, sellaisena kuin hän kerran oli, -- mutta voithan
+  arvata, että tämäkin kulki samaa tietä. Nyt on hänkin ollut
+  vuoden ajan kaupungissa, oppiakseen ihmistapoja, niinkuin he
+  sanovat, nyt on hänkin samallainen kuin muut, muotinukki, jonka
+  pitää salata tunteitaan, jos hänellä niitä olisikin, sivistyneiden
+  elämäntapojen kaapuun, sillä on häpeä tuoda niitä ilmi. Voit
+  siis olla varma siitä, ett'ei hän voi tulla minulle vaaralliseksi.
+  Ei, nainen on aina samallainen -- heikko ja kurja, jonka tähden
+  ei kannata tuhlata monta sanaa. Minkälaiset ovat useimmat
+  avioliitotkin? Nainen joko tekee miehen onnettomaksi ja kokonaan
+  saattaa hänet komeudellaan perikatoon tahi tulee kurjaksi raukaksi,
+  joka ei kelpaa muuhun kuin ruo'an laittamiseen ja housujen
+  paikkaamiseen. Minä en ole ennen tiennyt, miten totta Salomon
+  saarnaaja on kirjoittanut: 'Tuhannen joukosta olen löytänyt
+  ainoastaan yhden miehen, mutta en ainoatakaan naista.' Ja sinä
+  kehut italialaisia, niinkuin he olisivat parempia. Ei! Kyllä
+  minäkin heidät tunnen siltä ajalta, jolloin matkustin siellä
+  unohtaakseni ja haihduttaakseni suruni, niinkuin sanottiin.
+  Ja minä näin niiden, jotka astua sipsuttelivat kaduilla komeissa
+  pitkäliepeisissä hameissa, kultaiset korvarenkaat korvissa,
+  käyvän kotonaan likaisissa yöröijyissä ja riitelevän miestensä
+  kanssa. Ei, paras ystäväni, kaikki ei ole kultaa, joka kiiltää;
+  nainen on kuin tyhjä pähkinä: hän on kaunis ja viehättävä. Mutta
+  kun avaat kuoren, niin on sisällä -- tyhjää -- tyhjää." -- -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ylioppilas oli päättänyt, ett'ei hän enään yhtään välittäisi Ainosta,
+niinkuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan, mutta hän ei voinut
+karkoittaa pois mielestään ajatusta, että Aino kuitenkin oli täällä, ja
+kaikkea sitä, mitä oli tuullut hänestä. Hän halusi vaan omin silmin
+nähdä miltä Aino nyt näyttäisi; eihän se tietysti mitenkään häntä
+vahingoittaisi. Ehkä ne olivatkin vaan turhia puheita, joita
+Mari levitti, sentähden, ett'ei hän enään saanut olla talossa
+yksinvaltiaana, niinkuin ennen. Saadakseen tämän asian selville, lähti
+ylioppilas kerran sinne. Pastori istuu salissa, vastattiin, ja hän
+koputti ovea.
+
+"Astukaa sisään", kuului sieltä. Ylioppilas astui huoneesen, mutta jäi
+hämmästyneenä seisomaan kynnykselle, sillä kaikki näytti niin oudolta,
+niin että hän tuskin tunsi sitä samaksi huoneeksi. Keskellä lattiaa oli
+pyöreä liinalla peitetty pöytä, täynnä albumeja, valokuvia ja
+stereoskopikuvia. Sen ympärillä oli tuolia ja nojatuolit olivat
+asetetut sinne tänne, aivan kuin sattumalta jonnekin heitettyinä.
+Pastori istui yksin huoneessa. Hän oli alakuloisen näköinen, niinkuin
+ei oikein olisi muutoksista pitänyt. Nähdessään ylioppilaan, tuli hän
+kuten tavallista lempeäksi ja ystävälliseksi.
+
+"Kas, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän nousten tuoliltaan ja
+astuen vieraan luo. "Te tulette varmaankin tervehtimään tytärtäni --
+sattui pahasti, hän on nyt kävelemässä, mutta luultavasti tapaatte
+hänet kotimatkallanne. Hänellä on tapana tähän aikaan käydä
+aamukävelyllään."
+
+"Vai on hänellä tapana käydä aamukävelyllä?"
+
+"On, sillä kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet häntä sitä tekemään, se
+kuuluu olevan terveellistä kalvetustautia sairastaville?"
+
+"Sairastaako teidän tyttärenne kalvetustautia?" kysyi ylioppilas.
+
+"Ei, Jumalan kiitos, ei vielä", vastasi pastori hymyillen, "mutta eihän
+kukaan voi tietää, milloin hän voi sen saada, nykyjäänhän ei nuorista
+tytöistä kuule muuta puhuttavankaan. Hänen ystävällään, Mathildalla,
+oli kalvetustauti, he kulkivat silloin yhdessä joka aamu, ja siten on
+Aino siihen tottunut."
+
+"Huomaan, että täällä on kaikki muutettu, siitä kuin viimein kävin",
+sanoi ylioppilas, katsellen huonetta.
+
+"Niin, se huvittaa tytärtäni", vastasi pastori kohottaen olkapäitään,
+"kaupungissa on siten tapana, sanoo hän ja täytyyhän meidän seurata
+aikaamme. Mutta ensi alussa on tämä hyvin outoa meistä, jotka elämme
+täällä maalla tietämättä mitään ihmistavoista."
+
+"Oh, siihen totumme pian", sanoi ylioppilas hyvin pilkallisesti,
+muistaessaan pastorin sanoja kerran tätä ennen. -- "Teistä oli
+varmaankin hauska saada taas tyttärenne kotiin?" lisäsi hän.
+
+"Oo, kyllähän se oli", vastasi pastori hajamielisenä, mutta hänen
+kasvoistaan näki, ett'ei sydän suostunut vastaukseen.
+
+"Alkoiko hänellä olla ikävä kotiin?" kysyi Erkki.
+
+"Ei juuri voi sitä sanoa", vastasi pastori hymyillen, "minun täytyi
+väkisin hakea hänet kotiin. Hän olisi mielellään jäänyt sinne
+asumaankin, jos se olisi ollut hänen vallassaan, ja hän ei ole vielä
+aivan tyytyväinen minuun, mutta eiköpähän tuo kohta asetu. Meidän
+kesken sanottuna", jatkui hän hiljemmin, "luulen, että hän oli liian
+kauan kaupungissa. Hän vaan tahtoo saada kaikki samalla tavoin kuin
+siellä, ja katsokaas, se ei ole aina niin helppoa näin vanhalle
+pappismiehelle. Ei minulla ole varaakaan kaikkeen komeuteen, ja
+sitäpaitse on se niin kummallista. Ainahan pidetään enin siitä, mihin
+on totuttu!"
+
+"Niin, se on luonnollista", vastasi ylioppilas, "mutta onhan hän
+kuitenkin kaupungissa ollessaan oppinut paljon hyvää ja hyödyllistä,
+jota voi käyttää hyväkseen täällä kotona?"
+
+"Niin, se on luonnollista, onhan hän sitä", keskeytti pastori,
+ikäänkuin peläten sanoneensa tyttärestään jotain alentavaista.
+"Kuulittepa hänen laulavan, kas herra ylioppilas, se on aivan toista
+kuin ennen. Nyt laulaa hän 'Lammermorin morsiamesta', 'Trubadur'ia' ja
+kaikki Erik Bögh'in laulut."
+
+"Sitä en epäile", vastasi ylioppilas lyhyesti.
+
+Kotimatkallaan tapasi hän Ainon, niinkuin pastori oli sanonut. Tämä
+tuli häntä vastaan, mutta huomattuaan ylioppilaan, kääntyi hän takaisin
+astumaan saman tietä, mistä oli tullut, ja oli etsivinään jotain. Erkki
+huomasi tämän, otti pitempiä askeleita ja saavuttikin pian hänet.
+Hänestä oli hauska nähdä miten Aino käyttäytyisi, sentähden kulki hän
+kauan aikaa hänen vieressään, mutta toisella puolella tietä puhumatta
+sanaakaan.
+
+Aino ei ollut häntä huomaavinaan, vaan peitti kasvonsa
+päivänvarjollaan. Vihdoinkin tervehti ylioppilas. Aino kumarsi niin
+hienosti, että komein kaupungin neitikin olisi siitä ylpeillyt.
+
+"Te olette siis jo tullut kotiin", sanoi ylioppilas astuen häntä
+vastaan. "Tunnettehan te toki vielä minut, neiti?"
+
+"Kyllähän teidät tunnen", vastasi Aino kumartaen.
+
+"Taisi varmaankin tuntua hyvältä päästä jälleen kotiin?" kysyi Erkki.
+
+"Kyllä -- kyl -- lähän tuo tuntui", vastasi Aino ihankuin katuen
+sanoneensa tämän sanan, joka niin helposti tuli hänen kielelleen.
+
+"Eikö ollut hauskaa nähdä Maria, Halvaria, Kultaruusua ja vuohianne, --
+niin, ja etupäässä isäänne",
+
+"Niin, isääni oli hauska nähdä", vastasi Aino, ja ylioppilas luuli
+silloin huomanneensa hänen silmissänsä omituisen kiillon ja hänen
+äänensä muuttuneen sydämmellisemmäksi, "mutta suokaa anteeksi, herra
+ylioppilas", ja hän käänsi vähän päivänvarjoa, "minä en ole mikään
+talonpoikaistyttö tahi palvelija."
+
+"Hm", vastasi Erkki hymyillen. "Te arvelette ehkä, että uus' on hempeä
+vaikka vanha hempein. Ja te luulette uudestaan ikävöivänne kaupunkiin?"
+
+"Luulen, sillä voittekohan sanon, mitä tekemistä minulla olisi täällä
+kotona?" kysyi Aino, rypistäen tyytymättömänä otsaansa.
+
+"Sitä samaa kysyin teiltä, neiti, viime kerran tavatessamme toisemme,
+ja silloin oli kysymykseni mielestänne niin mahdoton. Nyt voin vastata
+omilla sanoillanne, voittehan hoitaa taloutta."
+
+"Vai tekin luulette, että keittiössä ja hällän ääressä on meidän oikea
+vaikutusalamme. Syntihän olisi mielestäni siten tehdä palvelijamme
+työttömäksi."
+
+"No, voittehan vielä juoksennella niityillä ja kiivetä vuoria ylös."
+
+"Voin kyllä, kiitän nöyrimmästi, mutta enhän minä enään ole mikään
+koululapsi."
+
+"Vai niin, mutta olihan ennen aikaan vuorille kiipeeminen teidän suurin
+innoituksenne?"
+
+"Ennen kyllä oli -- mutta ei enään."
+
+"Se on totta, minä aivan unohdin, että siitä on niin äärettömän pitkä
+aika, kokonainen vuosi! Ajatelkaa mikä ikuisuus!" Ylioppilaan kasvoissa
+näkyi pilkallinen, mutta samalla myös totinen katse. "Mutta, Aino
+neiti, muistatatteko mitä sanoin? Muutamien vuosien perästä ette enään
+riemuitse vuorilla. Enkö ennustanut oikein."
+
+"Olette oiva profeeta", vastasi Aino, laskien päivänvarjonsa melkein
+alas; "mutta ettehän tahdo, että minun talvellakin pitäisi kiivetä
+kallioille?"
+
+"Talvella, en tietysti."
+
+"Niin, ja mitä voisin tehdä koko pitkän taimen? Täällähän ei ole
+tanssijaisia, ei teaatteria, ei laulajaisia tahi soittajaisia, eikä
+mitään huvituksia". Aino näytti aivan epätoivoiselta.
+
+"No -- ehkäpä nyt saatte lukemiseen paremmin aikaa, jota ei teillä
+ennen ollut, ja saattehan sitten maata, riisua päältänne ja pukea
+päällenne, meneehän siihenkin aikaa."
+
+Aino ei ollut kuulevinaan näitä viimeisiä sanoja. "Niin, jospa vaan
+saisi kirjoja, mutta eihän täällä ole edes lainakirjastoakaan."
+
+"Minun kirjastoani saatte mielellänne käyttää hyväksenne, jos vaan
+tahdotte", sanoi ylioppilas kumartaen kohteliaasti.
+
+"Kiitos, mutta teillä on varmaankin paljaita tieteellisiä kirjoja?"
+
+"Se riippuu siitä, mitä kukin itse pitää tieteellisenä; minulla on
+Walter Scott'in romaanit!"
+
+"Walter Scott'in? -- Niin, mutta hän kirjoittaa aina niin pitkiä,
+ikäviä johdantoja. Onko teillä mitään Emélie Carlén'ilta?"
+
+Ylioppilas otti askeleen taaksepäin ja katseli kauan aikaa Ainoa.
+"Luetteko Emélie Carlén'in teoksia?" kysyi hän hämmästyneenä.
+
+"Miksi en niitä lukisi?" vastasi Aino koettaen salata punastumistaan.
+"Mathilda sanoi, että ne olivat hyviä kirjoja."
+
+"Niinhän se varmaankin on, Paul de Kock kirjoittaa myös hyviä
+romaaneja, eikö niin? Eikö Mathilda sitäkin sanonut? Mutta miten
+voitte te, Aino neiti, siten seurata virtaa ja uskoa todeksi kaikki
+mitä muut sanovat? Kuulkaapas nyt vähäisen Emélie Carlén'in
+kirjoittamaa. Kirjoitin kerran muistiin muutaman rivin 'Hammarbyn
+kirkonvihkiäisistä'; kuulkaapas vaan tarkoin." -- Hän otti esiin
+muistiinpanokirjansa ja luki: Nuorukainen seisoi tytön edessä. Kalpeus
+harmaa kuin tuhka peitti nyt näitä kasvoja, jotka äsken olivat
+sydämmellisimmän rakkauden innostamat. Mustansiniset suonet paisuivat
+hänen otsallaan ja hänen ennen niin kirkkaat ja kauniit silmänsä
+hehkuivat kuin palavat kekäleet suurissa, syvissä kuopissaan. Hänen
+hampaansa tärisivät niin kovasti, että hän turhaan yrittäessään puhua
+puri huultansa niin että veripisara toisensa perästä putosi alas tytön
+valkealle puvulle, missä ne värähtelevät, siksikuin morsiamen kyyneleet
+sekaantuivat niiden purpurasyliin ja ne yhteen sulautuneina imeytyivät
+avioliiton kuolinvaatteisin."
+
+"Eikö se ole teidän mielestänne kaunista ja hauskaa kuulla, ja kuu sitä
+paitsi luemme myrkyttämisistä, murhista, kuolemasta, ihmisistä, jotka
+syöksyvät syvyyksiin ja musertavat päänsä ruumisarkkuihin, niin saamme
+tarkan kuvauksen ruotsalaisten kansanelämästä. Eikö niin?"
+
+"Minä en tunne ruotsalaisten kansanelämää", vastasi Aino lyhyesti.
+
+"Totta vastasitte", alkoi ylioppilas taas, "mutta muistattehan
+kouluajoiltanne, että Ruotsissakin asuu ihmisiä. Ja ihmisiä, tosi
+ihmisiä tulee tosi runoilijan kuvata, sillä, näette sen, kirjailijain
+teosten pitää olla ihmisten elämän peilinä, ja maa ei ole täynnä pahoja
+henkiä ja enkeleitä, vaan ihmisiä. Kaikki väärä ja valhe, kaikki mitä
+kirjailija on tuonut esiin jännittääkseen vaan lukijainsa mieliä, on
+ainoastaan sellaisille nuorille tytöille, jotka mielellään haluavat
+jotain mieltä kiihoittavaa."
+
+Ylioppilas katseli pilkallisesti Ainoa, joka ei vastannut mitään, vaan
+puri huultansa, ja hän jatkoi sitten:
+
+"Niin, tiedättekö, neiti, että me elämme nykyjään kummallisella
+aikakaudella. Älkää luulko, että teillä yksin on sellainen mielipide,
+ei, teillä on suuri joukko puolellanne. Tanskassa saatte kuulla, että
+kun vaan osaa lyödä nyrkkinsä pöytään ja kirota, niin että maa tärisee,
+huutavat he: kas sellainen norjalainen! ja jos vaan pistää toista
+puukolla, vierii alas vuorelta, seisoo pohjattoman kuilun partaalla
+tahi kiipee jyrkkää Aaretoldin vuorta ylös ja tekee muita mahdottomia
+konstia, niin kuuluu kohta: sepä vasta norjalaista!"
+
+Aino ei vastannut, vaan kulki hiljaan suuttuneena eikä ollut mitään
+kuulevinaan. Ylioppilasta huvitti nähdä, kuinka kauan hän taisi olla
+ääneti; mutta kun Aino oli itsepäinen, täytyi hänen itsensä taas
+puuttua puheesen.
+
+"No, varmaankin ai'otte käydä kylässä, kaikkien lapsuuden ystävienne
+luona", sanoi hän, "niin saatte nähdä, että löydätte ihmisiä, joiden
+kanssa kannattaa olla."
+
+"Voitteko mainita minulle ketään heistä?" kysyi Aino loukattuna.
+
+"Oo -- ensiksikin olen minä nyt täällä", ja ylioppilas loi häneen
+veitikkamaisen katseen.
+
+"Te -- niin -- mutta" -- Aino näytti olevan hämillään.
+
+"Mutta", toisti Erkki, katsellen häntä yhtä veitikkamaisesti.
+
+"Te", -- Aino tavoitteli sanoja -- "Teitä näen niin harvoin", sanoi hän
+vihdoinkin, uskaltamatta katsahtaa häneen.
+
+"Sehän on teidän omassa tahdossanne", vastasi ylioppilas. "Te tiedätte
+missä minua saa tavata. Minä kävelen nyt, niinkuin aina ennenkin, joka
+aamu ja kuulin, että teilläkin on tapana tehdä niin terveytenne
+tähden."
+
+Aino ei vastannut mitään.
+
+"Voittehan te puhua talonpoikienkin kanssa täällä ympäristöllä,
+olisihan sekin joskus hauskaa."
+
+"Talonpoikien kanssa -- ei kiitoksia, niistä on minulla kylläkseni
+kotonakin."
+
+"Vai niin? Mutta sanoihan tuo suuri kirjailija Holberg'kin, ett'ei hän
+koskaan puhunut talonpojan kanssa, oppimatta häneltä jotain."
+
+"Heiltä hän varmaan onkin oppinut kaiken raakuutensa", vastasi Aino
+viisastellen.
+
+"Vai onko Holberg'kin mielestänne raaka? Eikö se ollut Mathilda, joka
+sen sanoi? Mutta 'Kaunis Helena' ja kaikki muut ranskalaiset operetit,
+joissa pilkataan avioliittoa ja kaikkein pyhintä, mitä ihminen omistaa,
+ne eivät ole raakoja? Te olette siis tottuneet ja aivan perehtyneet
+kaupungin keskusteluihin, te osaatte ulkoa kaikki nuo korupuheet, te
+purjehditte siis tuossa leveässä virrassa. Mitä tekevät kaikki nämät
+sivistyneet kaupungin ihmiset? Syövät, juovat, nukkuvat, peittävät
+jokaisen totisen ajatuksen paljaisin sukkeluuksiin, elämän vaatimukset
+joutaviin puheisin, eivätkä halua muuta korkeampaa kuin kilpailla
+toistensa kanssa hyvillä ruo'illa. Mitäpä voi ihmetellä niissä, jotka
+nuolevat tomun ylhäisien jaloista ja myövät oman sielunsa ja suunsa
+voidakseen paremmin lämmitellä itseään ylimysten armon säteissä, jotka
+pitävät Aamu- ja Iltalehteä tärkeimpänä elämän viisautenaan, josta he
+katselevat kaikkea, mitä liikkuu alhaalla heidän jalkojensa juurella.
+Ah, minä tunnen heitä -- missä on siellä Jumala ja missä omatunto,
+katsokaa ystäviänne, neiti!"
+
+Aino oli pysähtynyt, hän puri huultansa, ja näytti hyvin suuttuneelta.
+"Kun ette voi sanoa minulle muuta kuin loukkauksia, niin -- --" ja hän
+kääntyi pidättääkseen itkuaan.
+
+Ylioppilas rohkaisi taas mielensä.
+
+"Suokaa anteeksi, Aino neiti, en minä niin tarkoittanut -- ja jos minä
+olen loukannut teitä --"
+
+"Täällä eroan minä", vastasi Aino lyhyesti, ollessaan juuri pappilaan
+vievän oikotien kohdalla. "Hyvästi!"
+
+Sanottuaan siten hyvästi, lähti hän pois.
+
+"Hm" -- sanoi ylioppilas katsellen hänen jälkeensä -- "tuossa hän meni,
+hän oli suuttunut, sen näin selvästi. Ehk'ei hän kuitenkaan ole niin
+lapsellinen, kuin luulin, ja minä kohtelin häntä kuin pahankurista
+lasta. Kannattaisikohan kuluttaa enemmän aikaa saadakseni hänet
+muuttumaan? Hän on kyllä monessa suhteessa hyvin lapsellinen, helppo on
+taivuttaa häntä ja saada hänet hämilleen, hän tuli liikutetuksi,
+muistaessaan yhtymistään isänsä kanssa. Hm -- ensi kerran koetan
+menetellä toisin. -- Eihän hän nyt kuitenkaan ollut niin naurettava,
+kuin Mari hänestä kertoi -- --"
+
+"Tuo ilkeä ylioppilas", ajatteli Aino itsekseen astuessaan kotiinsa ja
+vavisten vielä vihasta, "niin äärettömän viisas olevinaan -- mutta nyt
+kävelenkin viimeisen kerran sitä tietä, tähän aikaan. Ja illalla
+kirjoitan Mathildalle. --"
+
+
+
+
+Neljäs luku.
+
+Sisällistä ja ulkonaista taistelua.
+
+
+Aino piti sanansa. Hän ei koskaan mennyt ulos kävelemään siihen aikaan,
+jolloin hän luuli tapaavansa ylioppilasta. Vaan kuitenkaan ei hän
+saanut ajatuksiaan pois hänestä. Olihan ylioppilas kuitenkin
+toisellainen, parempi kuin toiset, -- toiset -- niin ketä muita täällä
+olikaan? Isäkö, joka työskenteli saarnojensa ja köyhäinhoidon kanssa?
+Maakauppias, joka möi kahvia ja tupakkaa? Olavi tuolla valleilla, joka
+antoi tyttärensä soittaa pianoa ja joka vaan puheli valkoisesta
+tammastaan? Vai voudin tytärkö, joka vaan ajatteli hanhiaan ja
+lääviänsä? -- Ei, ylioppilas oli kuitenkin heitä parempi. Kulkiessaan
+yksin tietä pitkin, tahi istuessaan, juohtui hänen mieleensä entiset ja
+nykyiset ajat -- kaikki, mitä ylioppilas oli sanonut, kuinka
+lapsellinen hän itse silloin oli ollut. Hänen sydämessään tuntui
+silloin niin kummalliselta -- mutta olihan ylioppilas ollut niin
+hävitön -- ja kohdellut häntä niinkuin lasta, jonka kanssa vielä saa
+leikkiä, -- niin, kyllä ylioppilas saisi olla varma siitä, ett'ei hän
+enään koskaan astuisi hänen tiellensä, ei koskaan enään välittäisi
+hänestä -- eikä koskaan katsoisi hänen jälkeensä. Mutta samassa katsoi
+hän kuitenkin taaksensa -- tietysti voidakseen vaan nähdä tuliko
+ylioppilas hänen perässään. Oi, jospa vaan pääsisi takaisin kaupunkiin,
+siellä olisi elämä toista!
+
+Ylioppilas ei voinut käsittää, mihin Aino oli jäänyt, vaan rupesi vähän
+epäilemään, että hän tahallaan koettaisi välttää yhtymistä hänen
+kanssaan. Kerran saavutti hän kuitenkin Ainon, ja siihen olivat hänen
+kirjansa syypäänä. Hän oli kauan aikaa istunut ja ajatellut eikä
+kuitenkaan ymmärtänyt sitä mitä luki, sentähden viipyi hän tällä
+kävelymatkallaan kauemmin kuin hänen tapanaan oli. Aino hämmästyi
+suuresti nähdessään äkkiä ylioppilaan vieressään.
+
+"Hyvää päivää, Aino neiti", sanoi ylioppilas, nostaen lakkiaan,
+"minkätähden en ole tavannut teitä niin kaukaan aikaan? Oletteko vielä
+suutuksissa minuun, kun olin viimein vähän rohkea? Minä en tarkoittanut
+sillä mitään pahaa ja jos tahdotte, pyydän mielelläni teiltä anteeksi.
+Minä pyydän hyvin harvoin keneltäkään anteeksi", lisäsi hän hitaasti.
+
+Aino häpesi, sillä ylioppilas puhui niin suoraan ja kuitenkin niin
+arvokkaasti ja kohteliaasti. Hän unohti kaikki vastaukset, joita jo oli
+valmiiksi miettinyt, jos ylioppilas vielä tulisi häntä puhuttelemaan.
+Hän vastasi vaan, ett'ei hänellä ollut mitään syytä suuttumukseen.
+
+"Sitä parempi", vastasi Erkki, "niin uskallan toivoa, ett'ei seurani
+ole teille niin vastenmielistä."
+
+Aino hämmästyi vielä enemmän eikä tietänyt mitä sanoa.
+
+Ylioppilas alkoi puhua kaikellaisista asioista, ja kaikki, mitä hän
+sanoi, oli niin selvää ja varmaa; hän ei koskaan joutunut hämilleen,
+eikä kuitenkaan ollut olevinaan ylpeä, vaan hän esitti kaikki niin
+lempeällä, hauskalla tavalla, ett'ei Aino voinut häntä peljätä eikä
+suuttua häneen. Aino ei voinut vastata kuin aivan välttämättömimpiin
+kysymyksiin, vaan antoi toverinsa puhun, jolla aikaa hän useampia
+kertoja tarkasteli häntä kunnioituksella. Lopuksi käänsi ylioppilas
+puheen kaupungin-elämään, kysyen minkälaista siellä oli, ja Aino kertoi
+silloin teaaterista, laulajaisista ja tansseista.
+
+"Niin, eikö teidän mielestänne ole hauska tanssia", kysyi Erkki äkkiä.
+
+Aino katsahti häneen hämmästyneenä -- hän puhui tanssista.
+
+Ylioppilas ei ollut huomaavinaan tätä tutkivaa katsetta, vaan jatkoi:
+
+"Ja säveleen kannattamana liidellä eteenpäin tuntien ainoastaan
+raittiin ilmanvedon löyhähtelevän kasvojamme vasten ja rinta täynnä
+iloa vaipua sitten alas valon ja suloisen soiton hurmaamana."
+
+Ainon kasvot tulivat ikäänkuin vähän valoisemmiksi, hän tahtoi puhua,
+mutta ylioppilas ei antanut hänelle sananvuoroa. "Ja sitten teaaterissa
+voida unohtaa kaikki kirjatomu, talouden toimet ja jokapäiväiset
+huolensa ja tulla kotiin ikäänkuin jostain virvoittavasta, raittiista
+kylvystä."
+
+Aino sai uutta eloa, hänen silmänsä loistivat kun hän kuuli mainittavan
+kaikkia hänen rakkaita muistojaan.
+
+"Niin teaateri!" -- huudahti hän -- "ette voi uskoa, kuinka hyvä paikka
+meillä oli ensimmäisellä loosirivillä, aivan näyttämön vieressä, niin
+että saimme nähdä kaikkia katselijoita ja oli melkein yhtä hauskaa kuin
+nähdä kappaletta."
+
+"Vai niin?" vastasi ylioppilas.
+
+"Niin, ja kaikki ne tanssijaiset, joissa kävin! Ajatelkaa, kerran olin
+huveissa viisi iltaa peräkkäin, enkä tullut sieltä kertaakaan kotiin
+ennen kello kolmea yöllä. Ja viimeinen --" Ainon suu vetäytyi hymyyn
+hänen sitä vaan ajatellessaan.
+
+"Olivatko viimeiset tanssijaiset niin merkilliset?" kysyi ylioppilas
+hymyillen.
+
+"Oi, ei -- mitenkään muuten, kuin että Elise Boyesen kaatui pitkällen
+lattialle ja Maria Petersen tuli loukatuksi ja lähti kotiinsa, kun ei
+hän ollut pyydetty tanssimaan kotiljongia." Äkkiä pysähtyi Aino, sillä
+hän katsahti sattumalta ylioppilaasen ja näki kuinka totinen hän oli,
+niinkuin hän olisi jotain tarkoin ajatellut.
+
+"Mutta sanokaa nyt minulle, Aino neiti", jatkoi hän hitaasti ja
+tyynesti, "kun silloin tulitte kotiin kello kolme aamulla, taisitteko
+silloin iloisella sydämellä kiittää Jumalaa hauskasta illasta, jonka
+Hän oli teille sallinut?"
+
+"Jumalaako?" toisti Aino kummastellen.
+
+"Niin -- te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Jumala on läsnä
+kaikkialla. Mutta minä vaan haluaisin tietää, voitteko vielä tanssia
+niinkuin lapsi. Harvoin voi aikaihminen tanssia niinkuin lapsi. Puvun
+täytyy sopia hyvästi, ja tietysti ensin täytyy katsella peilistä ovatko
+kukkaset paikoillaan; ja kenpä voisi olla ajattelematta ketä muita
+tanssisalissa lie ja kenen kanssa hän saisi tanssia? Entäs kaikki ne
+uteliaat silmät, jotka häntä tarkastelevat, ja sitten pitäisi
+jokaisella olla silmät ja korvat auki kuullakseen mitä joka haaralla
+hänestä puhutaan, ja huomatakseen miten kukin on puettuna, minkälainen
+muoti on, kuka on hienoin, komein j.n.e., oi, siellä on tuhansia
+asioita, joita täytyy tarkastaa voidakseen seuraavana päivänä kertoa
+kaikesta ystävälleen. Niin, ettekö ole samaa mieltä, Aino neiti?"
+
+Aino seisoi epäilevän näköisenä, puoleksi hymyillen, puoleksi häveten.
+Hän ei ollut tottunut tällaiseen puhuttelutapaan, eikä voinut vastata
+kysymykseen kieltävästi, kun hän itse oli samalla tavoin kertonut
+kahdesta ystävästään kaupungissa.
+
+"Minä en ole niin tarkoin sitä miettinyt", vastasi hän vaan, "mutta
+kaupungissa ei sillä tavoin puhuttu tanssiaisista."
+
+"Ehkä olenkin liian ankara," jatkoi taas ylioppilas, "mutta ajatelkaa,
+viisi iltaa peräkkäin ja kello kolmeen asti! Onko tämä lepoa, jota
+tanssi tuottaisi, onko tämä suloista? Ajatelkaa miltä nuoret tytöt
+näyttävät valvottuaan tanssijaisissa kello kolmeen asti aamulla!
+Hienoharsonen puku revittynä repaleiksi, vanteet hameessa ehkä
+poikkinaisina, kukat päässä kuihtuneina ja huonosti pidettyinä,
+loistavat silmät väsyneinä ja unisina, punaiset, raittiit kasvot
+kalpeina ja voimattomina. Tällaisen kuvan näkee aurinko pilkistäessään
+aamulla ikkunasta sisään ja kehoittaessaan ihmisiä työhön ja uuteen
+elämään. Ei, pois, kotiin, niinkauan kuin kruunujen kynttilät loistavat
+vielä täydellä valollaan, niinkauan kuin ilo vielä hymyilee meille ja
+soitto vielä puhtaasti kaikuu korvissamme, niinkauan kuin kaikki mitä
+näemme on raitista ja ihanaa, -- siiloin viemme mukanamme täydellisen
+eheän kuvan, jota voi ilolla muistella."
+
+"Mutta ken voi mennä kesken pois tanssijaisista, juuri kuin ilo on
+ylimmillään?" kysyi Aino.
+
+"Minä voin, ja tekin voitte, jos vaan tahdotte, jos ette mieluummin
+tahdo tuntea itsenne kyllästyneeksi kaikkeen tuohon nautintoon ja
+lopettaa iltanne haukottelemisella."
+
+Kun ei Aino mitään vastannut, jatkoi ylioppilas.
+
+"Minä näytän nyt teille kaksi kuvaa, jotka ehkä tunnette. Toisella
+puolen kalpea, tanssissa väsynyt kaupungin neiti, joka istuu
+sohvallaan, yskii ja viiniä maistelee, ja toisella kirkassilmäinen,
+punaposkinen maalaistyttö, joka nousee vuoteelta auringon noustessa ja
+koko päivän laulaa kuin leivonen. Kumpaisen heistä mieluummin
+valitsisitte ja kumpaisena itse tahtoisitte olla?"
+
+Aino loi silmänsä alas; sillä hän tuli ajatelleeksi itseään ja hän
+ymmärsi että ystävänsä tarkoitti juuri häntä. Mutta kun ei hän mitään
+vastannut, jatkoi ylioppilas.
+
+"Älkää luulko, Aino neiti, että tahdon ketään tuomita, mutta kun te
+katselette maaseutua kaupunkilaisen silmillä, niin sallikaa minun tehdä
+päinvastoin. Oli vielä jotain, jota mielelläni haluaisin tietää; kun
+kerran alotin pitää luentoja, niin tahdon jatkaakin -- mistä te, neiti,
+puhelitte tavallisesti siellä kaupungissa."
+
+"Sitä ei todellakaan ole helppo muistaa", vastasi Aino hymyillen.
+
+"Niinkö paljon te puhelitte?" -- ja ylioppilas nauroi viekkaasti --
+"niin, niin, jos ette tahdo sitä sanoa, niin koetan arvata. Ensi alussa
+sinne tultuanne olitte ujo ettekä vastannut muuta kun on ja ei, eikö
+niin?"
+
+Aino kohotti kummastuneena päänsä.
+
+"Eikö niin?" toisti ylioppilas, "minä olen hyvä ennustaja ja voin sanoa
+vieläkin enemmän. Te puhuitte kodistanne, maalaiselämän tavoista -- ja
+te olette kertonut minusta." Ylioppilas loi tutkivan, terävän katseen
+Ainoon, joka tuli aivan punaiseksi.
+
+"Mistä voitte sen tietää?" änkytti hän hämmästyneenä.
+
+"Jumalan kiitos, hän on vielä lapsi", ajatteli ylioppilas itsekseen, ja
+hänen kasvonsa kirkastuivat. "Niin, katsokaas, minä olen hyvä
+ennustaja. Minä tiedän vieläkin enemmän, Aino neiti, minä tiedän, mitä
+minusta sanoitte."
+
+Aino katseli maahan.
+
+"Te olette sanonut melkein näin: ette voi uskoa kuinka monta
+kummallista ihmistä siellä kotona on. Siellä on olueenpanija, joka on
+paksu kuin tynnyri, hän on ensimmäinen ja suurin tanssija ja sitten on
+siellä ylioppilas, joka on aivan suurilla kirjaimilla painetun
+rukouskirjan näköinen." --
+
+"Sitä en ole koskaan sanonut", keskeytti Aino äkkiä, katsellen suoraan
+hänen silmiinsä.
+
+"Jos ei juuri samoilla sanoilla, niin kuitenkin oli tarkoitus sama",
+vastasi ylioppilas hymyillen. -- "No, ja sitten olette puhunut
+lukkarista, joka sanoo amen kuorin ovella ja sitten isästänne suurissa
+päällyssaappaissaan. Kyllähän te tunnette tuon vanhan laulun maaseudun
+papeista, jota kaupungissa alituisesti jankutetaan, ja eikö totta,
+tekin, Aino neiti, olette ottanut siihen osaa? Teille on myöskin
+naurettu, kun kerroitte yhtä ja toista täällä meidän elämästämme, ja te
+olette kuunnellut paljaita keikarien sukkeluuksia ja pistopuheita, ja
+sillä aikaa istui teidän isänne, maaseudun pappi, ajatellen rakasta
+tytärtään ja rukoillen, että Jumala häntä suojelisi."
+
+Aino ei nostanut päätään, vaan hän ei voinut salata kahta kyyneltä,
+jotka tipahtivat alas maahan.
+
+"Suokaa anteeksi", kuiskasi hän.
+
+"Minulta ei teillä ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi
+ylioppilas. "Päinvastoin pitäisi, minun ennemmin kiittää teitä siitä,
+että te olette totisesti kuunnellut sanojani ettekä niistä minuun
+suuttunut. Älkää nyi luutko sen johdosta, mitä olen sanonut, että
+vähänkään halveksin sellaisia huvituksia; mutta niitä voi usein käyttää
+väärin, ja minä pidän aina peilinäni kaikkea, mikä on ihanaa. Niin, nyt
+en ennän tahdo teitä kiusata, nyt saatte mielellänne sanoa, että minä
+olen tänään pitänyt teille esitelmän. Milloinhan pidän seuraavan? No,
+hyvästi, hyvästi, kiitos seurasta."
+
+Aino ei enään ollut niin keveä jaloiltaan, kulkiessaan sinä päivänä
+kotiinsa. Hän ei tietänyt mikä outo riemun sävel soi hänen sydämessään,
+jonka ääntä hän ei voinut vaientaa; hän ei voinut mielestänsä selvästi
+ajatellakaan. Ja kun hän näki puut ja valkoisen, ystävällisen aituuksen
+puutarhan ympärillä, pappilan ja viheriän portin, tuntui hänestä
+niinkuin ne seisoisivat niin totisina uhaten häntä. Ja eikö isänkin
+silmissä ollut jotain, joka soimasi häntä? vaikka hän aina olikin niin
+hyvä ja ystävällinen, taputti hänen poskiaan ja suuteli häntä. Aino
+meni ylös huoneesensa, hän tunsi suuren halun saada itkeä, vaan hän ei
+voinut. Hän istuutui tuolille ikkunan eteen, nojasi kyynäspäänsä
+ikkunalautoja vasten, ja katseli ulos pää käden nojassa. Hän ei nähnyt
+mitään, vaikka hänen silmänsä tuijottivat samaan paikkaan. Jos olisivat
+häneltä kysyneet, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: "en itsekään
+tiedä." Ehk'ei hän tietänytkään, minkätähden hänen jalkansa veivät
+hänen kirjakaapin luo ja minkätähden hän pysähtyi katselemaan kirjoja.
+Hän katseli koreisin niteisin sidottuja kirjoja, jotka oli tuonut
+mukanaan kaupungista. Käsi kuroitti jo ottamaan niitä, mutta hän ei
+huolinut ainoastakaan. Viimeiseksi huomasi hän siellä pienen, tomuisen
+kirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän otti hän ja meni
+pöydän luo. Hänen silmänsä pysähtyivät tarkastelemaan ensimmäistä
+lehteä, jolle oli painettuna: Naisen tehtävä ja velvollisuus
+evankeliumin valossa. Kuinka kauan hän siellä istui ei hän itsekään
+tietänyt, mutta sitten koputettiin ovelle ja sisään astui hänen vanha
+ystävänsä Halvar, kirje kädessä.
+
+"Tässä on Teille kirje", sanoi hän jääden kohteliaasti seisomaan
+ovelle, lakki kädessään.
+
+"Kirje!" huudahti Aino, ikäänkuin unesta heränneenä, nousi ylös ja
+juoksi häntä vastaan. "Mathildalta!" huudahti hän iloisesti. Aarre
+kädessään juoksi hän tuolin luo, avasi kirjekotelon, kirjeessä oli
+monta, monta arkkia, hän levitti ne eteensä, kirja oli tiellä, sen hän
+heitti pois ja luki.
+
+  "Oma, rakas sydänkäpyni!
+
+  Et voi uskoa kuinka sinua kaipaavat isä, äiti, Fredrik, Erkki
+  setä ja kaikki muutkin -- niin, eikä hän suinkaan vähimmässä
+  määrässä, tiedäthän ketä tarkoitan. Hyi, Aino, kuinka taisit
+  olla niin armoton ja kovasydäminen ja lähteä pois täältä juuri
+  silloin, kuin näit miten ihastunut hän oli sinuun. Hän näyttää
+  nyt, poika raukka, niin surkastuneelta ja alakuloiselta. Hän ei
+  enään niinkuin ennen kulje suorana ja reippaana ikkunaimme
+  ohitse, tervehdi niin lempeästi kuin sulava voipalanen eikä
+  nouse varpailleen, niinkuin hänellä olisi gummia jalkapohjissaan,
+  ei, nyt hän on taas yhtä jörömäinen kuin ennenkin ja on ruvennut
+  taas puremaan tupakkaa. Siinä saat nähdä, miten olet herättänyt
+  kaupunkilaisten huomiota. Ja hän kyselee niin tarkoin ja ahkerasti,
+  olenko minä kuullut mitään sinusta. Sentähden saan minä aina
+  tanssia yhden tanssin hänen kanssansa. Silloin kyselee hän sinua,
+  innostuu tietysti ja huutaa ääneen, ett'ei ketään tyttöä koko
+  tanssisalissa voi verrata sinuun, ja kun minä sanon: 'kiitos
+  kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'paitsi
+  teitä, neiti'. Mutta 'lopussa kiitos seisoo', niinkuin sananlasku
+  sanoo. Niin, olin unohtaa, tunnetko sinä tohtori N--ää. Et voi
+  uskoa kuinka kummallinen hän on. Hänen piti eilen tanssia täällä,
+  mutta ei voinut mitenkään päästä tahtiin, vaan kun hänen piti
+  koetella, potki hän vaan jaloillaan, oi, hänpä vasta oli
+  lystillinen. Ja ajattelepas, kuinka häpeällistä, hän polki
+  uudelle hameelleni, niin että siihen tuli reikä. Niin, jospa
+  sen näkisit, Aino! Se on viheriä, meren värinen, kaikkein
+  hienoimmilla silkkipitseillä koristettu. Äiti maksoi siitä neljä
+  markkaa kyynärältä ja kaikki tulivat minulla kyselemään, mistä
+  olen sen ostanut. Torvisoittokunta puhaltaa vielä joka sunnuntai
+  torilla. Jospa olisit siellä, Aino! siellä on niin monta, jotka
+  etsivät sinua. Nyt on tänne tullut viisi uutta luutnanttia,
+  joista yhden nimi on Paulsen, et voi uskoa kuinka miellyttävä
+  hän on. Ylioppilas Hansen on kihlannut Susanna Stephens'in, ja
+  nyt eivät he huoli muusta kuin katselevathan vain toisiaan ja
+  koettelevat astua kävellessään tahdissa käsikynkässä. Ja kuules,
+  Aino, älä puhu kenellekään, sillä minä lupasin pitää sitä salassa;
+  minä kuulin Miinalta, jolle kauppias Johanson'in rouvan sisar oli
+  sen kertonut, että Fredrik oli menossa kihloihin. Hän oli
+  kotiljongissa kolmasti pyytänyt Lotta Sylvius'ta ja viime
+  torstaina meni hän häntä hakemaan ompelukoulusta. Miten on sinun
+  laitasi, Aino? Vieläkö ylioppilas koettaa mielistellä sinua,
+  niinkuin ennen, ja lainata sinulle opettavaisia ja ikäviä kirjoja?
+  Minä kuvailen näkeväni sinut juhlallisena kuin vanha neiti
+  kävelevän hänen vieressään kuunnellen viisaita sanoja, jotka
+  tulvailevat hänen kunnioitettavilta huuliltaan. Sinä taidat aivan
+  muuttua rukouskirjaksi ennenkuin taas tulet kaupunkiin. Oi, enhän
+  sitä tarkoita, ymmärräthän sen, minä lasken vaan leikkiä kanssasi,
+  sillä sinähän olet minun pikku sydänkäpyni. Sinun pitäisi, Aino,
+  pian taas tulla tänne kaupunkiin, minä en voi käsittää, miten
+  sinä yhä vaan jaksat olla siellä maalla. Nyt saamme tänne
+  laulajajoukon, tanskalaisia näyttelijöitä ja paljon muuta
+  hauskuutta. Onpa hauska, kun nuo tanskalaiset näyttelijät
+  kerrankin tulivat, sillä entiset näyttelivät vaan niin totisia,
+  ikäviä kappaleita, joita nähdessä tekee mieli nukkua; mutta
+  nyt saamme nähdä Orpheus'ta ja Erik Bögh'in pikku näytelmiä.
+  Ajattelepas, Orpheus'ta! eikö ollut hauska sinä iltana,
+  muistathan samana iltana, jolloin ylioppilas Krebs saattoi
+  meidät kotiin?"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kirje sisälsi paljon muutakin ja Aino luki ihastuneena. Kaupunki
+kaikkine muistoineen, iloineen ja huvineen sekä imartelevine
+viehättävine sanoineen oli ikäänkuin lumottu hänen eteensä. Hän
+nousi äkkiä tuoliltaan, hymyili ja lauloi. Sitten juoksi hän
+kirjoituspöytänsä luo, otti esiin paperin ja istuutui kohta
+kirjoittamaan vastausta. Hän oli kiihoitettu kirjeestä, jonka oli
+saanut, hänen kynänsä liikkui nopeasti, ja sanat tulivat kuin
+itsestään.
+
+Kirjeen sisältö oli seuraava:
+
+  "Rakas Mathilda!
+
+  Et voi uskoa kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Minä olin
+  niin surullinen ja alakuloinen, en itsekään oikein tiedä
+  siihen syytä, minä halusin lohduttavia sanoja ja silloin sain
+  kirjeesi. Sinä olet iloinen ja ystävällinen, niinkuin aina
+  ennenkin, ja haihdutat pois kaikki ikävät ajatukseni ja nyt
+  olen taas niin iloinen ja tyytyväinen. Alakuloisuuteni on kuin
+  poispyyhkäisty ja minä tahdon nyt kirjoittaa sinulle ja kiittää
+  kirjeestäsi. Minä luulen että tuo ylioppilas tekee minut niin
+  levottomaksi. Hän seuraa aina minua, minä en saa koskaan kävellä
+  rauhassa häneltä. Vaan en minä myöskään voi, niinkuin sinä sanoit,
+  käskeä häntä menemään sinne missä pippuri kasvaa, sillä hän katsoo
+  kaikkia niin kummalliselta kannalta, ett'en minä mitenkään voi
+  niin tehdä. Hän on myös hyvin epäkohtelias ja liian rohkea ja
+  tahtoo sekaantua kaikkeen. Sitten nostaa hän sormensa ja saarnaa
+  minulle, niin että sinä sitä kuullessasi melkein kadottaisit
+  järkesi. Voi, Mathilda, kuinka ikävää täällä on, minä jo pelkään
+  talvea. Täällä ei ole ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisin
+  puhella, ei katuja, ei ihmisiä, joita saisi katsella, --
+  ainoastaan viheriä, lakea maatilkka. Minä olen kyllä aikonut
+  pyytää, että isäni antaisi minun taas lähteä kaupunkiin, mutta
+  hän vaan sanoo: 'minä en voi sitä antaa, rakas lapseni', niinkuin
+  hän tarkoittaisi sillä jotain erityistä. Mutta minä kiusaan häntä
+  vielä vähän, ehkä hän sitten myöntyy." -- -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun kirje oli valmis, nousi hän ylös, mutta ovelle tultua pysähtyi hän,
+käänteli koteloa muutaman kerran kädessään, mutta rohkaisi sitten
+mielensä ja juoksi alas pyytämään, että Halvar veisi sen postiin.
+
+Ylioppilas oli siis joutunut tappiolle.
+
+
+
+
+Viides luku.
+
+Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat.
+
+
+Ylioppilas oli jo iloinnut, luullut päässeensä voitolle, mutta nyt sai
+hän nähdä suuresti pettyneensä. Hän uskoi jo puolittain, että Ainon
+teki mieli tavata häntä ja kysellä häneltä yhtä ja toista, jopa
+luottaakin häneen. Tähän päätökseen tuli hän nähdessään miten Aino
+vuodatti kyyneleitä ja kuullessaan hänen pyytävän anteeksi -- mutta hän
+pettyi. Ainoa ei hän enään tavannut tiellä. Lähtipä kävelemään aamulla,
+päivällä tahi illalla -- ei Ainoa missään näkynyt. Vaan kuitenkin tiesi
+hän, että Aino oli kotona ja että hän joka päivä oli ulkona
+kävelemässä. Hän ymmärsi kohta syyn tähän ja tuli huolestuneeksi.
+Taisiko Aino todellakin viihtyä tässä tyhjyydessä vai oliko hän vielä
+niin vähän kehkeytynyt ett'ei sitä edes itse huomannut?
+
+Mutta minkätähden tuli hän niin huolestuneeksi? Voisihan hän vaan
+poistaa Ainon ajatuksistaan; olihan hän kirjoittanut ystävilleen,
+ett'ei hän muuten yhtään välittänyt Ainosta, vaan koetti ainoastaan
+muuttaa hänen mielensä. Minkätähden jätti hän aina kesken lukemisensa,
+vaikka ei ollut päässytkään loppuun, ainoastaan sentähden, että Ainolla
+juuri sillä kellonlyönnillä oli tapana käydä kävelemässä. Minkätähden
+katseli hän aina kävellessään ympärilleen, nähdäkseen oliko Aino
+lähellä? Olikohan hänen mieltymyksensä tähän raittiisen lapsensieluun,
+niinkuin hän kirjoitti ystävälleen, suurempi kuin hän itse myönsikään?
+Voisiko olla mahdollista, että Aino, semmoisena, kuin ylioppilas
+kuvaili häntä mielessään, olisi huomannut tätä tunnetta.
+
+Ylioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja, jotka hän oli valinnut
+lempipaikoikseen, sillä ne olivat hänen mielestään erinomaisen kauniit.
+Ne olivat etäällä maantieltä, jonka tähden hän kävi siellä ainoastaan
+jonkun kerran vuodessa. Kerran iltapäivällä, kun ilma oli kirkas ja
+kaunis, päätti hän mennä johonkin näistä ihaillakseen kaunista
+näköalaa, ennenkuin lehdet karisivat puista. Matkallaan sinne poikkesi
+hän korkealle kukkulalle, mistä taisi nähdä osan järveä pitkän matkan
+päähän. Istuessaan siellä kuuli hän jotain rapisevan kuivassa
+lehdikossa ja kukapa se olikaan muu kuin Aino, päivänvarjo kädessään.
+Erkki hämmästyi ensin, mutta nousi sitten ja meni alas hänen luoksensa.
+Aino näki hänet ja tuli äkkiä tulipunaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti.
+Ylioppilas huomasi tämän ja seisoi hetkisen epäilyksissä, mutta astui
+sitten kuitenkin hänen luoksensa.
+
+"Minkä tähden pelkäätte minua. Aino neiti?" kysyi hän katsoen suoraan
+hänen silmiinsä.
+
+"Minäkö pelkäisin?" vastasi hän koettaen hymyillä.
+
+"Niin -- juuri te. Ettekö luule minun huomanneeni, että te olette
+muuttanut kävelymatkanne? Ettekö luule minun näkeväni teidän
+kasvoistanne, että minä nyt puhun totta: te ette pidä seurustelemisesta
+minun kanssani; se kiusaa teitä, te luulette, että minä pidän teitä
+lapsena ja kuljeskelen täällä niinkuin kouluopettaja saarnaten. Jos
+olen joskus sitä tehnyt, niin tahdon pyytää anteeksi ja sitten voimme
+erota. Minusta se on vaikeata -- sanon sen suoraan, sillä minä tunnen
+haluavani teidän seuraanne, niinkuin kuumana kesäpäivänä uupunut haluaa
+raitista, kirkasta lähdettä. Mutta tästä lähtien on entinen tie oleva
+teille vapaana. Minä en tule puhumaan kanssanne, enkä pysähyttämään
+teitä, voimme vaan ystävällisesti tervehtää toisiamme. Mutta minulla
+oli oikeus toivoa, että olisitte sanoneet minulle suoraan, niin en
+todellakaan olisi kiusannut teitä niin usein."
+
+Aino katseli ylioppilasta, joka puhui niin lämpimästi, hänen silmänsä
+olivat niin suuret ja syvät ja hänen äänensä niin sointuva.
+
+Nyt oli oikeastaan ensimmäinen kerta, jolloin Aino uskalsi oikein häntä
+tarkastaa, ja hän huomasi nyt, ett'ei ylioppilas ollut ollenkaan niin
+ruma, kuin ennen oli luullut. Hänen kasvonsa olivat miettiväiset ja
+kirkkaat ja hän ei enään näyttänyt niin itserakkaalta ja ylpeältä kuin
+ennen. Ainon mielestä oli hän yhtä nuori kuin hän itsekin, vaan
+kuitenkin herätti hän kunnioitusta. Ja hän oli niin kohtelias ja
+ystävällinen, paljon arvokkaampi ja luotettavampi kuin kaikki kaupungin
+herrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja kuitenkin oli Aino puhunut
+hänestä pahaa, hänen selkänsä takana -- tätä oli hän miettinyt näinä
+viimeisinä viikkoinakin astuessaan yksin tietä pitkin -- mutta oliko
+tämä tuo entinen ylioppilas? Oliko tämä sama ylioppilas, joka kulki
+aina niin synkän, alakuloisen näköisenä, katsomatta oikealle tahi
+vasemmalle ja puhumatta kenenkään kanssa? Oliko hän muuttunut niin
+ystävälliseksi ainoastaan halusta oppia tuntemaan Ainoa? Tahi luuliko
+hän, että Ainosta vielä voisi tulla se vaate, jolle hän voisi maalata
+naisen kuvaa, josta hän uneksi?
+
+Aino ei vastannut mitään ja ylioppilas seisoi epäillen mitä tekisi.
+
+"Niin" -- sanoi hän vihdoinkin, "minä arvelin kulkea tätä tietä, mutta
+jos te, Aino neiti, haluatte samaa, niin käännyn takaisin."
+
+"Ei, miksikä niin?" vastasi Aino ujosti, "ettekö tahdo minua seurata?"
+
+"Mielelläni", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta, "mutta älkää
+sitten suuttuko minuun, jos olette katuva hyvyyttänne."
+
+He kulkivat hetken vierekkäin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kysyi Erkki:
+
+"Oletteko nykyjään kuullut mitään kaupungista, Aino neiti?"
+
+"Olen."
+
+"Ja kaikki teidän ystävänne voivat hyvin?"
+
+"Kyllä, kiitoksia!"
+
+"Se ilahduttaa minun", sanoi ylioppilas, "on aina hauska kuulla hyvää
+niistä, joita rakastaa."
+
+"Olisikohan häntä huvittanut saada tietää mitä viimein kirjoitin",
+ajatteli Aino itsekseen ja hänen omatuntonsa soimasi häntä. He olivat
+taas ääneti.
+
+"Niin -- minne menette nyt, neiti?" kysyi ylioppilas taas.
+
+"En itsekään tiedä -- emmeköhän vähän matkaa eteenpäin", vastasi Aino.
+
+"Jos tahdotte niinkuin minä, niin menemme tuonne korkealle vuorelle,
+mistä on erinomaisen kaunis näköala. Niin, varmaankin olette siellä
+ennenkin käyneet, tuolla ylhäällä noiden talojen luona.
+
+"Jos ei sinne vaan ole liian pitkä matka", vastasi Aino.
+
+"Eikö mitä, voitte nojautua minuun, jos väsytte, niin saatte nähdä että
+maaseudullakin on oma kauneutensa ja ihanuutensa. Oletteko yhtään
+matkustaneet maassamme?"
+
+"En yhtään."
+
+"Luultavasti eivät useat muutkaan ole sen enempää, mutta eikö ole
+ihmeellistä, että ihmiset, joilla on varaa matkustaa, matkustavat
+ulkomaille, olkoonpa Kiinaan tahi Indiaan, vaan tuntevat ainoastaan
+vähän tahi eivät yhtään omaa maatansa? Ja sen minä kuitenkin tiedän,
+ett'en minä ole löytänyt missään niin kauniita paikkoja kuin täällä
+kotimaassa Norjassa."
+
+"Oletteko matkustanut täällä paljon?" kysyi Aino.
+
+"Minäkö? Voinpa sanoa, että melkein pienestä pojasta asti.
+Valders'issa, Hallinlaaksossa, Gudbrand'in laaksossa, Romsinlaaksossa,
+Thelemark'issa ja Bergen'in hippakunnassa olen useampia kertoja
+kulkenut laukku selässäni. Enkä koskaan tiedä olleeni niin iloinen,
+kuin astuessani laulaen yli tunturien, kaikki surut ja huolet
+unohdettuina ja uudet toiveet rinnassani; ja minun mielestäni ei ruoka
+ole koskaan maistunut niin hyvältä kuin silloin heittäydyttyäni
+ruskeaan kanervikkoon, paimenpoikien ja lampaitten viereen. Ulkomailla
+sain kyllä nähdä yhtä kaunista ja hauskaa, mutta en koskaan niin
+suurenmoista, kunnioitusta herättävää kuin täällä. Italia voi herättää
+iloa ja riemua, tanssia ja riemuitsevaa laulua, vaan Norja herättää
+miehuullisia ajatuksia, syviä tunteita, suuria toimia. Norjalla on
+torvi ja tanssinsa, Italialla tamburini ja saltarella."
+
+Aino katsahti ylioppilaasen, joka sitten jatkoi: "Te ihmettelette
+varmaankin, kun kuulette minun, vanhan kirjatoukan, puhuvan täten,
+mutta minä voin todellakin sanoa teille, neiti, kun keväällä ilma tulee
+lämpimäksi, rupeaa jalkapohjiani polttamaan ja silloin herää minussa
+halu päästä pois, lentämään tunturille -- jota hakua tuskin voin
+vastustaa, -- mutta -- olen tullut vanhaksi, jalkani vapisevat,
+ruumiini on kömpelö ja sentähden jään kotiin. Eikö ole ihmeellistä,
+neiti, minkälainen lumousvoima luonnolla on ihmissydämmeen? Kun on
+talvi, jolloin luonto on valkoisen lumivaipan peittämänä, silloin
+ihminen ikäänkuin vetäytyy yksinäisyyteen, etsii uunia ja lamppua sekä
+hauskaa, lämmintä huonetta. Mutta kun on kevät, jolloin kukan nuput
+puhkeavat, herää meissä uutta eloa, iloa ja toivoa ja elämä sisällä
+huoneessa tuntuu meistä liian ahtaalta. Ja kun kesä tulee, jolloin
+kaikki kukoistaa täydessä rikkaudessaan, silloin puhkeaa sydänkin
+kiitolliseen iloon. Mutta kun taas tulee syksy, jolloin päivät ovat
+sumuiset ja puut kuihtuneine lehtineen menettävät viimeisen toivonsa,
+silloin tulee sydänkin niin kummallisen surulliseksi; ihminen tulee
+silloin niin miettiväiseksi ja haluaa jotain, tietämättä itsekään
+mitä."
+
+He pysähtyivät hetkeksi, katsellen ympärilleen ja kulkivat sitten
+äänettöminä eteenpäin.
+
+"Nyt olemme pian perillä", sanoi ylioppilas, "tuolla korkealla mäellä
+se on, ettekö ole koskaan olleet tuolla?"
+
+"En koskaan!"
+
+"Siinä näette, te hylkäätte sen, mitä teillä on ja haluatte sitä, mitä
+teillä ei ole. Nyt saatte nähdä, että maalla on kauniimpaa kuin
+luulette."
+
+He nousivat mäelle ja ylioppilas levitti vaippansa, jolle Aino saisi
+istua.
+
+"Täällä ette saa olla liian vaativa, neiti, vaan nyt saatte tyytyä
+kovaan maahan ja vaatepalaseen penkin asemesta", sanoi hän, levittäen
+paremmin vaippansa.
+
+Aino kiitti ja istuutui katselemaan näköalaa, ylioppilas seisoi hänen
+vieressään.
+
+"No, mitä pidätte?" kysyi hän hetken perästä.
+
+"Kyllä on kaunista -- ihanaa", vastasi Aino, voimatta kääntää pois
+silmiään.
+
+"Niin, eikö totta, tuo jyrkkä tunturi, jonka näette tuolla, on niin
+voimakas, niin vahva ja ylpeä; leveät tunturiharjat, jotka ympäröivät
+laaksoa, näyttävät niin luotettavilta ja tyyneiltä kuin vanhat,
+ajattelevaiset miehet; laakson pohja peltoineen ja taloineen tuolla
+tunturin alla on niin rauhallisen ja turvallisen näköinen, niinkuin se
+ajattelisi: täällä ei ole mitään hätää, niin kauan kuin nuo ovat
+vahteina. Ja tuo joki! Katsokaa, kuinka se juoksee kallioiden välillä,
+katsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se
+kohisee tuolla jalkojemme alla. Eikö se ikäänkuin kerro meille koko
+elämänhistorian? Voitteko, Aino neiti, kuulla tätä kertomusta?"
+
+"En oikein ymmärrä mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin kuuntelen
+mielelläni", sanoi Aino. "Mutta, suokaa anteeksi -- -- minä en
+ollenkaan huomannut, että te seisotte, ja minä vaan tässä istun teidän
+vaipallanne, eikö teidänkin tekisi mieli istua?"
+
+Ylioppilas kiitti ja nyt istuivat he molemmat vaipalla.
+
+"Nyt saatte kuulla elämänhistorian, jonka joki on kertonut minulle
+monesti", sanoi ylioppilas. "Tuolla ylhäällä, autiolla lakeudella,
+missä on lumiaukioita leveine valkoisine harjanteineen ja missä mustat
+huiput pistäytyvät esiin lumimeressä, missä harvoin käy ihmisiä, paitse
+noitia, jotka siellä liikkuvat ja heittelevät lohkareita alas laaksoon
+niinkuin lumipalloja, tuolla ylhäällä, missä ihminen tuntee itsensä
+niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, että hän surullisena luikertelee esiin
+niinkuin pieni mato, toivoen olevansa taas alhaalla laaksossa -- siellä
+on virta syntynyt. Voimallisia rintoja on se imenyt, voimallisia näkyjä
+nähnyt, hengittänyt voimallista ilmaa. Kun sentähden kevät tulee,
+aurinko nousee ja paahtaa vanhoja lumiukkoja tuolla ylhäällä vuorella,
+niin että vesi valuu alas pitkin tukkaa ja partaa, tulee pienokainen
+kärsimättömäksi ja tahtoo ulos katsellakseen ympärilleen, eikä kukaan
+voi sitä enään pidättää. Se hiipii salaa pois, kumartuu alas, katselee
+hyökylaineittensa yli, nähdäkseen uskaltaisiko heittäytyä sinne, astuu
+sitten varovaisesti alas, askel askeleelta ja kaivaa kantapäänsä
+lumeen. Mutta sitä se ei kauan kärsi, se heittäytyy äkkiä nauraen
+kosken niskaan ja syöksyy meluten ja pauhaten alas pohjaan, niin että
+kuohu raivoo sen ympärillä. Sitten se hymyilee, hyppii, piehtaroi vielä
+enemmän, lyöpi kiviä, jotka ovat sen tiellä ja leikkii kukkien ja
+pensaitten kanssa, jotka riippuvat kosken ylitse. Mutta pian jalka
+tulee väsyneemmäksi ja tie hankalammaksi kulkea, kivet repivät sen
+vaatteita ja pensaat haavottavat sen kasvoja. Silloin peljästyy se ja
+rupeaa itkemään; takaisin ei enään sovi palata, sen täytyy päästä
+eteenpäin, yhä vaan eteenpäin, ja nyt hyppää se rajulla vauhdilla yli
+kivien, pölkkyjen ja mättäiden. Mutta tie tulee yhä vaan pitemmäksi ja
+päämäärä jää yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, ja sentähden tulee se äkkiä
+totiseksi ja hiljaiseksi. Se pysähtyy lepäämään ja mietiskelemään;
+nyt ei se enään juokse kivien välitse, vaan lorisee hiljaan ja
+kärsivällisesti, se ei enään leiki pensaitten ja lehtien kanssa, vaan
+virtaa levollisesti, pyytäen saada itselleen sijaa, -- kunnes se
+vihdoinkin näkee laajan lahden, äärettömän suuren meren ja nyt levenee
+se iloisesti, ojentaa käsivartensa sitä vasten ja heittäytyy uskollisen
+ystävänsä syliin. -- Niin, sellainen on virta, ja samallainen on, Aino
+neiti, myöskin ihmiselämä. Se alkaa ensin tuolla ylhäällä avaruudessa,
+satumaailmassa, sitten herää ihmisessä suurempia ajatuksia, jostain
+ennen tuntemattomasta, ja hän haluaa ulos, yhä vaan ulos. Silloin
+rientää hän eteenpäin juosten, leikkien, tanssien ja iloiten, kunnes
+tulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, jolloin kivet loukkaavat
+hänen jalkojansa ja pensaat repivät hänen kasvojansa. Silloin hän
+peljästyy, mutta äiti on kaukana; hän tulee katkeraksi ja tahtoo tehdä
+vastarintaa, mutta se ei onnistu. Hän itkee yhä vaan, siksi kuin sydän
+rauhoittuu. Mutta silloin onkin ihminen jo täysikasvuinen, silloin
+kulkee hän tasaista elämän polkuaan nöyränä ja levollisena, väistyy
+kiviä tiellänsä ja haluaa vaan levähtää jossain suuressa ja jalossa,
+joka voi avosylin ottaa hänet vastaan ja kokonaan häntä vallita.
+Silloin avautuu hänen eteensä tuo äärettömyys, ijankaikkisen valon
+asunto, siellä on hänen päämääränsä, ja iloisena heittäytyy sielu
+Jumalan isälliseen syliin, missä yksin lepo on löydettävänä."
+
+Ylioppilas puhui niin lämpimästi, kuin olisivat sanat tulleet hänen
+sydämmensä sisimmästä, ja Aino kuunteli, ihastuneena tästä elävästä,
+vilkkaasta kuvauksesta ja ylioppilaan hyvistä silmistä, jotka hehkuivat
+niin kummallisen tulisesti. Hän ei voinut vastata mitään, vaan istui
+ääneti ikäänkuin olisi jotain odottanut. Erkki jatkoi sitten:
+
+"Ettekö ole, Aino neiti, kuullut luonnon puhuvan teille useilla
+kielillä? Tehän olette syntyneet ja pienuudestanne saakka kasvaneet
+metsän ja tunturien keskuudessa!"
+
+"Minä olen aina iloinnut luonnosta", vastasi Aino, "varsinkin
+kesäilloin, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan ja aallot loiskuvat
+rantaa vasten. Silloin johtuvat aina niin elävästi mieleeni
+kertomukset, joita olin kirjoista lukenut. Sentähden sanoivat he
+kaupungissa minua liian tunteelliseksi", lisäsi hän hymyillen.
+
+"Vai niin", vastasi ylioppilas.
+
+"Siellä kaupungissa ei ollut tilaisuutta nähdä kaikkea sellaista",
+jatkoi Aino, "ja sitä paitsihan oli siellä niin paljon muuta
+ajattelemista. Mutta nyt tuntuu minusta, niinkuin kaikki vanhat muistot
+taas heräisivät, nyt kun olen täällä niin yksinäni."
+
+Ainon silmät säihkyivät hänen puhuessaan, mutta ylioppilas ei sitä
+huomannut, hän katsoi vaan alas maahan, repien irti sammalia ja
+kuunnellen ystävänsä sanoja.
+
+"Niin, taitaa näyttää kummalliselta, kun minä näin puhuu teille",
+jatkoi hän, "sillä te ette varmaankaan voi ymmärtää minua, teillä on
+kirjanne, joihin voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään."
+
+"Onhan teillä Mathilda, teidän ystävänne. Eikö hän siis ole mitään?"
+kysyi ylioppilas katsahtamatta ylös.
+
+"Niin, hän onkin ainoa, mutta hänestä saan kuulla ainoastaan joka
+toinen viikko. Silloin tuntuu minusta ikäänkuin kaikki heräisi minussa
+uuteen eloon, ja minä tulen taas yhtä iloiseksi kuin ennen, mutta se
+kestää vaan siksi kuin seuraavana päivänä olen toistamiseen lukenut
+kirjeeni. Ei ole mitään, johon minä voisin turvautua, ei mitään, johon
+voisin mieltyä."
+
+Ylioppilas aikoi sanoa jotain, mutta pidätti itseään.
+
+"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla teidän ystävänne?"
+
+"Ei muita kuin henkikirjurin tytär", vastasi Aino halveksivalla
+äänellä, "mutta hän ei voi puhua muusta kuin olueenpanosta ja
+leipomisesta."
+
+"Minä luulen, neiti, voivani ymmärtää, vaikka te olettekin nainen ja
+minä mies. Te kaipaatte ystävää, johon voitte täydellisesti luottaa,
+jolle voisitte kertoa kaikki, mikä kirvelyttää sydäntänne, ollen varma
+siitä, että hän teitä täydellisesti ymmärtää."
+
+Aino seisoi hetkisen miettiväisenä.
+
+"Ehkäpä niin", sanoi hän hitaasti ja matalammalla äänellä.
+
+"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?" jatkoi ylioppilas, "mutta ei
+hänkään olisi voinut teitä auttaa, jos hän olisikin elänyt. Hän olisi
+kyllä voinut olla teille jotain, vaan ei kaikkea; te olisitte vaan
+tullut kärsimättömäksi, kun olisitte nähnyt, ett'ei hän olisi voinut
+ymmärtää teidän sisimpiä ajatuksianne, ja sentähden olisi hän kenties
+kutsunut teidän hellimpiä, ujoja ajatuksianne haaveilemiseksi. Ei, te
+-- te kaipaatte ystävää, jolla olisi samallaiset lämpimät tunteet kuin
+teillä, ystävää, joka kuitenkin seisoisi teitä korkeammalla niin että
+hän voisi ohjata, neuvoa ja valaista teidän ajatuksianne."
+
+"Niin, voisitteko löytää minulle ketään sellaista?" kysyi Aino
+katkerasti.
+
+"Minä luulen, että mahdotonta olisi teille löytää sellaista. Vaan
+valitkaa itse", vastasi ylioppilas, "hän voi ilmestyä äkkiä, ja voi
+myös tulla myöhään, hän voi olla joku nainen, mutta eiköhän hän voi
+olla mieskin?"
+
+Aino punastui, mutta ei vastannut mitään.
+
+"Ja sitten ette saa pitää minäkään häpeänä rakastaa luontoa ettekä
+luulla itseänne sentähden liian tunteelliseksi. Olisihan silloin
+Kaikkivaltiaankin pitänyt olla liian tunteellinen, kun Hän loi ihmiset
+ja luonnon keskenäiseen yhteyteen ja samoin Paavalinkin, kun hän
+kirjoitti, että koko luonto huokaa vapautta. -- -- Mutta täällä tulee
+jo vähän kylmä ja pimeä, ja te sanoitte, että teillä olisi kiire
+kotiin. Ehkä olisi sentähden parasta, että jo ajattelisimme
+paluumatkaamme."
+
+Aino hypähti ylös, pudisti hamettaan ja pysähtyi vielä hetkeksi
+ihailemaan näköalaa, ennenkuin hän astui alas vuorelta.
+
+Kotimatkalla tuli taas puhe kävelyretkistä; ylioppilas kuvaili Norjan
+luontoa ja kansanelämää ja hän oli niin ihastunut kaikkiin vanhoihin
+muistoihinsa, ett'ei hän yhtään huomannut tulleensa pappilan veräjälle
+saakka ja seisovansa nyt pappilan pihalla. Aino ei pyytänyt häntä
+astumaan sisään; hän oli niin liikutettuna kaikesta mitä oli kuullut ja
+hämmästyneenä, kun näki kellon jo olevan niin paljon, ett'ei hän
+muistanut olla kohtelias. Luultavasti olisi ylioppilas kuitenkin
+niinkuin tavallisesti kieltäytynyt, jos hän olisikin pyytänyt. Sisällä
+huoneessa oli lamppu sytytettynä ja pastori istui lukemassa uusia
+sanomalehtiä, jotka juuri oli saanut. Kun Aino astui sisään pani hän ne
+pois.
+
+"No, sinähän olit tänään pitkällä kävelymatkalla", sanoi hän, katsellen
+ystävällisesti tytärtään.
+
+Aino istuutui sohvalle.
+
+"Niin, ajatteles, isä, minä olin tuolla korkeimmalla tunturilla
+saakka", vastasi hän.
+
+"Miten tulit sinä sinne? Oliko sinulla ketään kanssasi?"
+
+Minkätähden oli Ainosta niin kummallista vastata tähän kysymykseen,
+minkätähden oli hänelle aivan mahdotonta saada sanat suustansa?
+
+"Et voi uskoa kuinka hauska oli," vastasi hän vaan.
+
+"Niin, minä tiedän, että tuolla ylhäällä tunturilla on ihanaa -- mutta
+olitko yksinäsi," toisti pastori uteliaasti.
+
+"Ylioppilas oli kanssani", vastasi Aino vihdoinkin, mutta jos vastaus
+olisi ollut pitempi, olisi hänen äänensä vavissut. Kun hän nyt oli
+saanut sen sanoneeksi, ei se enään hänen mielestään ollutkaan niin
+kummallista.
+
+"Vai niin, hän oli siis kanssasi -- mitä hyvää hän tänään sinulle
+kertoi?"
+
+"Hän kertoi kävelymatkoistaan ja paljon muutakin", vastasi Aino,
+haluten saada vielä enemmän puhua ylioppilaasta, "et voi uskoa, kuinka
+hauska oli kuulla häntä."
+
+"Niin, hauska on kyllä puhua hänen kanssaan", sanoi pastori, joka ei
+enään tahtonut jatkaa tätä ainetta, vaan istui hiljaan tuolillaan,
+polttaen piippua.
+
+Aino lepäsi sohvalla, syviin ajatuksiinsa vaipuneena; mutta äkkiä tunsi
+hän, miten isä häntä tarkasteli.
+
+"Onko sanomalehdissä mitään uutisia?" kysyi hän, löytääkseen jotain
+uutta puheenainetta.
+
+"Ei niin mitään. Preussilaiset kerskailevat niinkuin ennenkin", vastasi
+pastori puhaltaen savutuprun.
+
+Taas oltiin ääneti, Aino vaipui uudelleen ajatuksiinsa ja pastori
+tarkasteli häntä.
+
+"Tahdotko, että laulan sinulle?" kysyi Aino äkkiä, nousi ylös ja läheni
+pianoa.
+
+"Kyllä, jos et vaan ole väsynyt, niin, --" vastasi pastori.
+
+Aino soitti ensin muutaman säveleen ja rupesi sitten laulamaan vanhaa
+lempilauluaan: "Oi Ola, Ola, mun armahani." Oli pitkä aika siitä, kun
+tämä laulu oli kaikunut hänen huuliltaan, mutta nyt tulivat sanat kuin
+itsestään ja hänestä tuntui niin hyvälle laulaa sitä. Mutta tuskin oli
+hän ehtinyt alottaa kun pastori huudahti:
+
+"Ei tuota, ei tuota, älä lapsi kulta enään laula tuota vanhaa laulua,
+vaan laula mieluummin jotain uutta, mitä olet oppinut, jotain
+Orfeuksesta, ne laulut ovat hauskoja ja sukkelia."
+
+Aino totteli, otti Orfeus-nuotit hyllyltä ja rupesi laulamaan niistä.
+Hän lauloi ensin venyttämällä, niinkuin oli kuullut teaaterissa
+laulettavan; mutta jo ensimmäisen värsyn laulettuaan heitti hän vihon
+lattialle.
+
+"Ei, isä, minä en nyt voi tätä laulaa, jonkun toisen kerran laulan sen
+sinulle, mutta nyt en voi."
+
+Sitten alkoi hän taas laulaa "Olaansa", ja sen jälkeen muita
+kansanlauluja, olipa niinkuin ne nyt olisivat herättäneet hänessä uutta
+eloa, hän lauloi niin iloisesti ja laulaessaan liitelivät hänen
+ajatuksensa yli laaksojen ja tunturien, missä ylioppilas oli niin usein
+astuskellut kontti seljässä.
+
+Mutta olipa joku, joka sinä iltana seisoi ulkona kuuntelemassa laulua,
+eikä se kukaan muu ollut kuin juuri ylioppilas. Kun Aino oli mennyt
+sisään, oli tämä jäänyt hetkeksi seisomaan pihalle ja, väsynyt kuin
+oli, istahtanut penkille lepäämään. Sitten astui hän hitaasti tietä
+alas, mutta hän ei ehtinyt veräjällekään saakka kun jo kuuli sisältä
+huoneesta laulun säveliä, ja niinpä hän palasi takaisin, sillä Aino se
+luultavasti oli, joka lauloi. Hän istuutui penkille ja nyt kuuli hän
+venyttävällä ja kimakalla äänellä laulettavan lauluja Orfeuksesta.
+Ylioppilas hypähti seisoalleen. "Onko mahdollista, että hän voi tuota
+laulaa tällaisena päivänä ja tällaisten keskustelujen jälkeen -- mutta
+eipä hän laulakaan sitä hyvin." -- "Oi Ola, Ola, mun armahani", kuului
+taas sisältä, niin tunteellisesti, niin surullisesti; säveleet
+tunkeutuivat ylioppilaan sydämmeen niin valittavilta, niin lämpiminä.
+"Oi", huudahti hän iloisesti, "nyt laulaa hän oikein täydestä
+sydämmestään ja sielustaan, ja Jumalan kiitos että hän voi vielä
+laulaa." Hän seisoi kauan ja kuunteli tarkoin, painaen joka säveleen
+mieleensä. Kaikki ne laulut, joita Aino lapsena ollessaan tuona
+ensimmäisenä iltana oli hänelle laulellut, johtuivat nyt uudestaan
+hänen mieleensä täydellisempinä ja rikkaimpina -- nyt oli hän
+täysikasvuinen nainen. Vihdoin nousi hän ylös penkille ja pilkisti
+ikkunasta sisään, sillä uutimet eivät vielä olleet lasketut alas. Niin,
+siellä istui Aino pianon ääressä ja lauloi juuri kuin hänelle:
+
+    "Ma ikkunassain näen sun,
+    Oi armas ystäväni mun,
+    Ja varjos mulle tuttu on,
+    Vaan sisään pääst' on mahdoton."
+
+Ylioppilas hypähti alas penkiltä.
+
+"Näkiköhän hän nyt todellakin minut?" sanoi hän itsekseen, -- -- --
+"hm -- enpä minä suinkaan olekaan hänen 'armas ystävänsä', mutta sisään
+täytyy minun päästä!" Tätä miettiessään astui hän kotiinsa päin, mutta
+veräjästä kulkiessaan katsahti hän vielä ylös huoneesen, mistä valo
+loisti, ja mutisi itsekseen: "Jumalan kiitos, että hän voi vielä
+laulaa."
+
+Aino ei nyt enään peljännyt ylioppilasta, vaan päinvastoin kulki aina
+sitä tietä, jota tiesi hänenkin tavallisesti tulevan. Vaan kuitenkin
+sykki hänen sydämmensä aina, kun hän näki kaukaa ylioppilaan. Hän
+toivoi melkein, että hän ei tulisikaan, mutta kuitenkin oli hän
+sydämmessään niin iloinen, kun ylioppilas häntä seurasi ja puhutteli.
+Hänellä ei ollut ketään muutakaan ystävää, sillä isä -- niin, hän ei
+mielestään voinut isälleen puhua muusta, kuin jokapäiväisistä asioista;
+hän ei itsekään tietänyt syytä siihen, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin
+hänen isänsä ei ymmärtäisi häntä, eikä voisi kohottaa hänen ajatuksiaan
+korkealle aatemaailmaan niin hyvin kuin ylioppilas, joka puhui aina
+niin elävästi, juuri niinkuin hänkin ajatteli, ja joka osasi selittää
+kaikellaisia asioita. Milloin oli hän leikillinen, milloin totinen,
+mutta kuitenkin aina hauska. Pimeän tultua meni Aino jo varhain ylös
+huoneesensa ja istuutui ikkunan eteen katselemaan maantielle päin,
+josta näki kynttilän valon loistavan ylioppilaan huoneesta, ikäänkuin
+ystävällisen tähden puitten välistä. Hän kuvaili mielessään, miten
+ylioppilas istui kirjansa ääressä, pää käsien nojassa, kuinka hän
+unohti kaikki ympärillään, ajatellen kaikkea muuta kuin häntä, joka nyt
+ikävöiden istui täällä yksinäisessä huoneessaan. Aino ei voinut
+käsittää miten hän oli koskaan voinut luulla häntä ylpeäksi, miten
+sillä tavoin oli hänestä kirjoittanut ja vieläpä päälle päätteeksi --
+Mathildalle. Mathilda oli näinä viimeisinä päivinä joutunut aivan
+syrjään. Aino kyllä kirjoitti hänelle, sillä hän ei uskaltanut jättää
+sitä tekemättä; mutta, totta puhuen, toivoi hän, että heidän
+kirjevaihtonsa pian loppuisi. Hänen kirjeensä eivät enää olleetkaan
+niin pitkiä, eikä hän enää kirjoittanutkaan niin usein kuin ennen;
+usein istui hän harmissaan pureskellen kynäänsä, kun ei tietänyt mitä
+kirjoittaa. Ylioppilaasta ja hänen keskusteluistaan ei hän tahtonut
+mitään mainita, sillä sille Mathilda vaan nauraisi; ja hänen täytyi
+salata tunteitaan, ett'ei Mathilda mitään huomaisi, vaan luulisi häntä
+yhtä iloiseksi kuin ennen. Mutta kerran ei hän voinut olla puhumatta
+ylioppilaasta. Mathilda oli kirjeessään pilkannut häntä sen johdosta,
+mitä Aino hänestä ennen oli kirjoittanut. Tästä suuttui Aino niin, että
+melkein rupesi itkemään; silloin hän kävi kynään ja kirjoitti:
+
+  "Minä pyydän sinua, Mathilda, älä enään kirjoita ylioppilaasta
+  samalla tavoin kuin ennen, sillä minä itse juuri olen erehtynyt.
+  Jospa vaan oppisit häntä tuntemaan, niin näkisit, ett'ei hän ole
+  ollenkaan tyhmä eikä kömpelö. Hänen käytöksensä on yhtä
+  sivistynyt kuin jonkun kaupungin herran, ja hän voi paljon
+  paremmin puhua puolestaan kuin he. Jos sinä vaan olisit täällä,
+  niin saisitpa nähdä, että sinäkin pitäisit hänestä." -- --
+
+Aino iloitsi, kun oli kerran saanut sen kirjoittaneeksi, sillä hänen
+ensimmäiset sanansa olivat jo kauan vainonneet hänen mieltänsä. Nyt oli
+hän mielestään sovittanut pahan tekonsa ja nyt saisi Mathilda
+lörpötellä niin paljon kuin vaan mieli teki.
+
+Tästä lähtein eivät Aino ja ylioppilas tavanneet toisiaan ainoastaan
+maantiellä, vaan kävipä Erkki joskus pappilassakin, vaikka tosin hyvin
+harvoin. Jouluaattona oli hän siellä, eikä hän mielestään ollut kaukaan
+aikaan viettänyt tätä iltaa niin hauskasti. Aikaisemmin iltapäivällä
+oli hän istunut itsekseen kotona, nyt istui hän hauskassa huoneessa
+Ainon ja hänen isänsä seurassa. Aino olikin sinä iltana niin sievä,
+puettuna koruttomaan pukuun, puhdas, valkoinen kaulus kaulassa, ja hän
+astuskeli niin hiljaa, levitti pöydälle valkoisen liinan ja valmisti
+teetä ylioppilaalle, jonka mielestä tee ei ollut koskaan ennen
+maistunut niin hyvältä, Huonekalutkin olivat nyt aivan toisin
+järjestetyt kuin viime kerralla hänen siellä käydessään. Kaikki oli
+niinkuin ensi aikoina, pöytä oli sohvan edessä, ja kaikki korukalut
+olivat pantuina pois. Pastori oli juuri käynyt keittiössä lukemassa
+palvelijoilleen ääneen pyhää jouluevankeliumia ja puhumassa muutamia
+sanoja joulun merkityksestä, ennenkuin heidän jouluilonsa alkoi. Nyt
+istui hän päivätyöstään tyytyväisenä mieluisassa nojatuolissaan,
+piippua polttaen ja ryypäten makeata teetänsä.
+
+Puhe kääntyi sitten Raamattuun ja sen omituiseen, koristelemattomaan
+kirjoitustapaan, jolloin ylioppilas tuli sanoneeksi, miten ihmeellinen
+kirja Raamattu oli. Hän puhui vanhasta testamentista, sen tapauksista,
+sen psalmeista, sen ennustuksista ja suurista, voimallisista nä'yistä,
+jotka voivat kohottaa ajatuksia ylös aina sisimpään taivaasen, samalla
+kuin pyhän hengen voima vaikuttaa sannoissa ja täyttää sydämmen pyhällä
+pelolla ja vavistuksella.
+
+Seuraavana iltana istui Aino, paksu kirja edessään, lukien sitä niin
+ahkerasti, ett'ei edes muistanut kattaa illallispöytää.
+
+"Mitä kirjaa sinä niin ahkerasti luet?" kysyi pastori.
+
+"Vanhaa testamenttia", vastasi Aino.
+
+Se ei ollut ainoa ilta, jolloin Aino luki Raamattua; se tuli nyt
+hänelle rakkaimmaksi kirjaksi. Hänestä tuntui kuin olisi uusi elämä
+avautunut hänelle, elämä, joka vaati kaikki hänen ajatuksensa.
+Ylioppilas seurasi häntä aina uskollisesti; hänen puoleensa taisi Aino
+niin turvallisesti kääntyä kysymyksineen, ja jokainen luku, jonka hän
+oli lukenut, tuli aina keskusleluaineeksi heidän kävelymatkoillaan. Hän
+löysi aina aineessa jotakin uutta, jota Aino ei ollut ennen huomannut,
+ja ymmärsi aina yhdistää eri seikat, niin että Aino sai selvemmän
+kuvan kokonaisuudesta, niinkuin tunturiltakin saa koko lakeuden
+kokonaiskuvan. Hän osoitti kuinka johdonmukainen aate, ikäänkuin
+punainen lanka pujoittaikse läpi koko maailman, luomisesta tuohon
+ihmeelliseen jouluyöhön asti, jolloin sana muuttui lihaksi ja vereksi;
+-- ja Aino kuunteli häntä tarkoin. Kaikki mitä hän puhui oli niin
+korkeata, niin totista, se oli yhteydessä koko ihmiskunnan kanssa, ja
+samalla herätti se Ainossa mietteitä, jotka saattoivat hänen sydämmensä
+sisimmätkin kielet väräjämään. Uusi elämä oli äkkiä auennut hänelle,
+hän tunsi itsensä ja elämänsä päämäärän koroitetuksi ja kaikki entiset
+ajatuksensa vajonneeksi niin syvälle, niin syvälle. Hän ei voinut
+käsittää mitenkä hän oli voinut löytää lepoa ja tyydytystä sellaisesta
+turhuudesta eikä ymmärtää miten se edes oli voinut häntä viehättää. Ei,
+Jumalan kiitos, eihän ihminen kuitenkaan ollut mikään nukke, jonka tuli
+vaan seisoa puualustallaan ja näyttäytyä päältäpäin niin loistavalta
+kuin mahdollista; -- ei suinkaan; hänellä oli jotain taisteltavana ja
+kärsittävänä, hänellä oli kuolematon sielu, jolle hänen piti antaa
+voimaa liitämään korkealle ylös taivaasen, josta se oli tullutkin. Eikä
+ainoastaan jaloilla ja voimallisilla sieluilla ollut tämmöistä
+päämäärää, ei, myöskin kurjimmalla kerjäläisellä, pienimmälläkin
+lapsella; niin, hänellekin, nuorelle, halvalle naiselle oli Jumala
+antanut tämän armolahjan. Ja tämä korkea ajatus korvasi kaikki elämän
+vähäpätöisyydet ja koroitti hänen pyrintönsä jaloksi ja pyhäksi.
+
+Ja ken se oli, joka oli avannut hänen silmänsä ja opettanut häntä
+huomaamaan kaikkea tätä? Ken se oli, joka hänen kaikkia tätä
+miettiessään salaa tunkeutui hänen ajatuksiinsa, missä ikänä hän
+kulkikin. Ylioppilas oli puhunut hänelle niin monta hyvää, tunnokasta
+sanaa, jotka herättivät hänessä uusia ajatuksia, uutta eloa, jotka
+hänen omasta mielestään tekivät hänet niin rikkaaksi ja iloiseksi.
+Nämät sanat olivat hänen lohdutuksenaan joka kerta kun päivän työt
+häntä rasittivat; mutta hän ei mahtanut sille mitään, että ylioppilas
+aina oli hänen mielessään ja että hän aina näki hänen seisovan
+luonansa, säihkyvin silmin, kasvot kirkkaina ja elävinä, ja
+kuiskaamassa näitä sanoja hänen korvaansa.
+
+Aino oli nyt kuin toinen ihminen. Hän ei enään häärinyt talossa,
+paiskellen ovia kiinni jälkeensä ja toruen palvelijoita; hän hoiti vaan
+tavallisia toimiaan hiljaisesti ja levollisesti. Hän ei puhunut paljo,
+mutta sen minkä hän sanoi, sanoi hän ystävällisesti ja lempeästi. Hän
+lauloi hyvin harvoin, sillä hänellä ei enään ollut siihen halua, mutta
+sitä enemmän halusi hän lukea. Hän luki kaikkea mitä vaan taisi saada
+käsiinsä, ja pastorin täytyi usein väkisin ajaa hänet ulos hengittämään
+vähän raitista ilmaa. Yhtä kirjaa luki hän melkein yhtä usein kuin
+Raamattua, sen oli hän saanut ylioppilaalta: "Nainen, hänen tehtävänsä
+ja velvollisuutensa evankeliumin valossa." Mikähän oli hänen tehtävänsä
+naisena? Kas, siitä olisi hän mielellään puhunut enemmän ylioppilaan
+kanssa, mutta hän ei uskaltanut. Joskus otti hän vaan kirjansa esille,
+käänteli sitä sormiensa välissä ja katseli sitä ikäänkuin
+ajatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, jonka hän oli saanut
+ylioppilaalta, ja silloin oli hän toivonut pääsevänsä siitä vapaaksi,
+mutta nyt -- kuinka kummallisesti kaikki asiat voivat kääntyä tässä
+maailmassa! Toivoipa hän joskus niin hartaasti päästä kaupunkiin ja
+kuitenki tunsi hän, että jos joku käski hänen matkustaa, olisi hän
+siellä vaan suruissaan ja ikävöisi aina kotiinsa. Tavattuaan
+ylioppilaan iloisella ja ystävällisellä tuulella, tuntui hänestä
+ikäänkuin hänenkin oma alakuloinen mielialansa olisi samassa muuttunut
+iloisemmaksi. Hän taisi kotimatkallaan hyräillä itselleen ja ajatella,
+että hänen kotinsa kuitenkin oli paras koko maailmassa. Mutta kun
+sitten tuli pitkät talvi-illat, jolloin täytyi jo varhain sytyttää
+kynttilät, sekä pakkaset, pimeät päivät, sateet ja sumut, niin ettei
+hän voinut mennä ulos huoneesta, vaan kuljeskeli kotonaan ypöyksinänsä,
+kenenkään ihmisen häntä puhuttelematta, silloin taisi hän usein istua
+huoneessaan, pää vaipuneena alas käsivarsille, ja itkeä, yhä vaan
+itkeä, kunnes taas tunsi sydämmensä keveämmäksi. Silloin selvenivät
+myös hänelle ylioppilaan sanat, hänen näyttäessään kaunista näköalaa
+korkeimmalta tunturilta: "sitten kaipaatte ystävää, jolla olisi
+samanlaiset lämpimät tunteet kuin teillä, ystävää, joka kuitenkin
+seisoisi teitä korkeammalla, niin että hän voisi teitä ohjata, neuvoa
+ja valaista teidän ajatuksianne". Niin oli hän sanonut. Kuinka totta se
+sentään oli! Olipa hän sanonut enemmänkin: "se voi olla nainen", "mutta
+eiköhän se myös voisi olla -- mieskin --" Mieskö? -- Niin, mutta mistä
+olisi tämä mies löydettävä? Eihän täällä ollut kettään. Niin, oli
+täällä sentään yksi, mutta eihän hän huolinut mistään muusta kuin
+kirjoistaan. Olihan ylioppilas tosin joskus puhunut hänen kanssansa,
+mutta syynä siihen oli hänen ystävällisyytensä, kun hän näki miten
+yksin Aino aina kuljeskeli. Aino tuli päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi
+eikä hänen katseensa enää ollut niin vilkas; eikä hän enää
+juoksennellutkaan paikasta paikkaan, tahtoen katsella kaikkea.
+Päinvastoin, hänen silmänsä tuijottivat vaan eteenpäin ja niissä piili
+jotain epäselvää, alakuloista ja ikävöitsevää. Isä huomasi sen ja
+huolestui siitä suuresti; hän tarkasteli tytärtään, missä tämä vaan
+kulki; hän toivoi, että se pian katoaisi, että hän vaan olisi kuullut
+jotain ikävää kaupungilta, jota hän mieluummin tahtoi pitää salassa.
+Aino heräsikin usein ajatuksistaan, kun huomasi noitten uskollisten,
+valppaitten silmien olevan häneen luotuina, ja hän pelkäsi, että isä
+kysyisi syytä hänen suruunsa. Hän ymmärsi, että isä tarkoitti jotain,
+tullessaan vähän väliä hänen luoksensa, silitellen ystävällisesti hänen
+päätänsä ja suudellen häntä. Mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan
+sanotuksi. Hän ei myöskään tietänyt mitä sanoa; kyyneleet vaan nousivat
+hänen silmiinsä ja hän halusi tarttua isänsä kaulaan ja suudella häntä
+monta, monta kertaa. Mutta vihdoinkin täytyi salaisuuden tulla ilmi.
+Eräänä iltana olivat he kahden kesken kotona. Aino istui sohvalla,
+näyttäen väsyneemmältä kuin tavallisesti; isä istui nojatuolissa ja
+näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jotain sanoa, imiessään
+piipustaan muutamia voimakkaita haikuja. Vihdoinkin sai hän sanotuksi:
+
+"Aino!"
+
+"Mitä nyt, isä?" ja hänen sydämmensä rupesi sykkimään.
+
+"Tule tänne, rakas lapseni". Aino tuli ja isä otti hänet syliinsä ja
+syleili häntä.
+
+"Mikä sinua on vaivannut näinä viimeisinä aikoina?" kysyi isä. "Oletko
+sairas?"
+
+"Sairasko? -- en -- miten voit sitä luulla?" vastasi Aino punastuen.
+
+"Miksikö sitä luulen? Ei todellakaan tarvitse tarkkaa silmää,
+voidakseen nähdä että sinä päivä päivältä tulet yhä kalpeammaksi ja
+laihemmaksi. Jokin sinua vaivaa."
+
+"Ei minua vaivaa mikään", vastasi Aino ja painoi kasvonsa isänsä rintaa
+vasten, salatakseen kyyneleitä, jotka olivat tunkeutua esiin.
+
+Pastori silitteli hänen hiuksiansa.
+
+"Tahdotko lähteä kaupunkiin?" kuiskasi hän tyttärelleen, niinkuin
+pienelle lapselle; "minä sanoin kerran ett'ei minulla ole varaa siihen,
+mutta nyt luulen voivani siihen suostua, jos sinulla vaan on halua.
+Tahdotko lähteä kaupunkiin, Aino?"
+
+Aino ei voinut vastata, vaan rupesi itkemään niin kiivaasti, että
+pastori peljästyi eikä puhunut mitään, ennenkuin Aino oli rauhoittunut.
+
+"Älä pelkää vastata myöntyvästi", alkoi hän taas kun Aino oli laannut
+itkemästä ja hengitti vaan syvään, "katsos, se voi tehdä sinuun hyvää,
+ilahduttaa mieltäsi, ja sitä paitsi, käyhän kaikki täällä kotona
+entistä menoaan."
+
+"Minä en voi koskaan toivoakaan saada parempaa oloa, kuin kotona, sinun
+luonasi, isä!" vastasi Aino, siirtyen vielä lähemmäs isäänsä.
+
+"Niin, mutta minä en enää kauemmin kärsi nähdä sinua näin suruissasi,
+rakas lapseni", vastasi isä, suudellen tytärtänsä poskelle, "sinähän
+tulet aivan sairaaksi ja jokin sinua varmaankin vaivaa. Etkö nyt voi
+sitä sanoa omalle isällesikään, vanhalle isällesi -- kuinka?" Hän
+kallisti korvansa, kuullakseen vastausta.
+
+"En todellakaan itsekään tiedä", vastasi Aino nousten ylös ja
+pyyhkäisten pois kyyneleensä, jotka vielä riippuivat silmäripsillä, ja
+sitten hymyili hän.
+
+"Näetkös, ei minua mikään vaivaa; minä olen vaan joskus ollut niin
+typerä; mutta nyt koetan olla hyvä ja silloin voit sinä rakastaa minua,
+voithan?" Aino suuteli häntä jo pyyhkäisi pois hiukset hänen otsaltaan.
+
+"Kyllä, mutta enhän minä sitä kysynyt", alkoi pastori, voimatta olla
+hymyilemättä; "minähän kysyin tahdotko sinä -- --"
+
+"En, en -- rakas isäni", sanoi Aino äkkiä, pannen sormensa hänen
+suulleen, "et saa enää puhua sanaakaan koko kaupunkimatkastani,
+kuuletko? Nyt täytyy sinun olla terve ja iloinen, sillä minua ei vaivaa
+mikään, siitä voit olla varma, ja nyt laitan sinulle hyvää teetä." Tämän
+sanottuaan suuteli Aino vielä kerran isäänsä ja juoksi sitten keittiöön.
+
+"Hm, -- hm" -- sanoi pastori itsekseen, pudisti päätänsä ja astuskeli
+edes takaisin huoneessa.
+
+"Jotain hän tietysti tarkoitti sanoillansa, mutta hän on pikku hupakko,
+joka ei tahdo ilmoittaa salaisuuttaan."
+
+Päätökseksi tuli kuitenkin, että Aino lähtisi uudelleen kaupunkiin.
+Aino tunsi, että oli jotain joka kaiveli hänen mieltänsä ja että
+hänelle tekisi hyvää matkustaa vähän pois kotoa, mutta se tuntui
+hänestä hyvin vaikealta, varsinkin kun hänen taas täytyi asua yhdessä
+Mathildan kanssa. Nyt ei hän enää voisi salata ystävältään sydämmensä
+tunteita ja Mathildanhan teki mieli vaan iloita ja aivan mahdottomalta
+tuntui nyt hänelle uskoa huolensa. Mutta isä pyysi niin hartaasti häntä
+lähtemään ja lupasi lähettää häntä kohta noutamaan, jos hän ei siellä
+viihtyisi -- ja sitten, sitten sai ylioppilas kerran kuulla, että Aino
+oli taas matkustanut kaupunkiin. Hän kävi aivan sanattomaksi eikä
+tahtonut sitä uskoa todeksi. Pysyisikö tämä nuori tyttö hänelle aina
+selittämättömänä arvoituksena? Nyt oli hän mielestään varma siitä, että
+perin pohjin tunsi Ainon sisimmänkin sydämmen pohjukan, ja kuitenkin
+petti tämä häntä vähän väliä. Miten oli Ainolla nyt halua seura-elämän
+melskeesen, nyt, kun hänessä oli herännyt uusi elämä ja uudet
+ajatukset; nyt, jolloin hän iloisena kuin lapsi, mutta samalla
+syvätunteisena kuin täysikasvuinen nainen katseli kaikkea, mitä hän
+näki edessään. Ylioppilas ei saanut rauhaa, hän ei voinut lukea; hän
+tempasi lakkinsa ja lähti ulos astumaan pappilaan päin.
+
+Pastori istui huoneessaan valmistamassa saarnaansa sunnuntaiksi, kun
+ovelle koputettiin ja sisään astui ylioppilas, aivan palavissaan.
+
+"Herra pastori, onko totta, että te olette lähettäneet tyttärenne
+kaupunkiin?" kysyi hän kohta, unohtaen sanoa hyvänpäivänkin.
+
+Pastori kääntyi hämmästyneenä.
+
+"Niin, se on totta", vastasi hän, katsahtaen ihmetellen ylioppilaasen.
+
+"Onko se mahdollista? Saatatteko te siis heittää ulos mereen sen, joka
+kerran on päässyt veneesen? Saatatteko hukuttaa ihmissielun, joka juuri
+on heräämäisillään uuteen eloon? Voitteko sitä tehdä, pelkäämättä siten
+estävänne Jumalan vaikutusta, josta teidän kerran tulee vastata?"
+
+Pastori oikaisi silmälasinsa ja katseli vierastaan hämmästyneenä.
+
+"Mutta, rakas ystävä -- -- mikä teidän on?" kysyi hän nousten ylös
+tuoliltaan.
+
+Ylioppilas koetti taas rauhoittua.
+
+"Pyydän anteeksi, herra pastori", sanoi hän tyynesti ja kumartaen,
+"ehkä ei ole soveliasta tällä tavoin tunkeutua vieraan miehen taloon,
+ja tiedänhän hyvin, että te olette hänen isänsä; mutta jos te, niinkuin
+minä, olisitte seuranneet häntä lapsuudesta saakka ja, niinkuin minä,
+nähneet hänen kasvavan omien silmienne edessä, niin voisitte kyllä
+ymmärtää minua -- --"
+
+"En minä todellakaan ymmärrä tästä sanaakaan", huudahti pastori, "mitä
+tuo kaikki merkitsee?"
+
+"Ettekö siis ole nähneet, että teidän tyttärenne on suuresti muuttunut
+näinä viimeisinä aikoina?"
+
+"Olen kyllä, Jumala paratkoon, huomannut sen, hän on tullut sekä
+sairaaksi, kalpeaksi että hiljaiseksi."
+
+"Niin, ja kuitenkin lähetätte hänet kaupunkiin?"
+
+"Niin, minne muualle sitten olisin hänet lähettänyt? Juuri sentähdenhän
+lähetinkin hänet kaupunkiin."
+
+"Hm -- niin, myrkky on hyvä lääke sairaalle mielelle", sanoi ylioppilas
+katkerasti hymyillen.
+
+Pastori pudisti päätänsä.
+
+"Luulenpa, että itse olette sairas", sanoi hän vihdoinkin, "tehän
+puhutte ikään kuin hourailisitte."
+
+"En ole, herra pastori", alkoi taas ylioppilas tyynesti ja arvokkaasti,
+"minä en ole sairas, mutta hän oli sairas ja hänen sairautensa oli
+taistelua, taistelua, jonka Jumala oli lähettänyt hänen sydämmeensä,
+saadakseen siellä asuinsijan, taistelua, joka loppui rukouksella ja
+itkulla hiljaisessa kamarissa."
+
+Pastori kuunteli häntä totisesti.
+
+"Istukaa, hyvä ystävä, ja selittäkää minulle tarkemmin, mitä
+tarkoitatte. Eikö siis minun tyttäreni ole kristitty?"
+
+"Siihen kysymykseen, herra pastori, voin vastata sekä myöntävästi että
+kieltävästi. Hän on kristitty, niinkuin monet tuhannet muutkin, jotka
+ainoastaan suullaan rukoilevat Isämeitänsä muutaman kerran päivässä ja
+käyvät kirkossa joka sunnuntai, siten ollen jonkullaisessa yhteydessä
+Jumalansa kanssa. Mutta hän ei ole niitä, joissa kristillisyys on
+tullut eläväksi, niitä, jotka uskossa tekevät pienimmänkin tehtävänsä
+ja nöyränä uhraavat itsensä Jumalalle."
+
+"Niin", vastasi pastori pontevasti, "mutta uudet teoloogit eivät
+koskaan suo kenellekään rauhaa eikä lepoa, vaan ainoastaan
+rauhattomuutta, yhä vaan rauhattomuutta. Emmekö siis enää voisi elää
+tyytyväisinä ja iloita kaikista Jumalan armolahjoista?"
+
+"Kyllähän sitä todellakin voisimme, enhän minä ole koskaan sitä
+kieltänyt. Mutta, herra pastori, muistakaa, että siellä, missä vaan on
+iloa kristillisyydessä, siellä on myös rauhattomuutta. Rauhattomuus on
+kuin heiluri kellossa; jos se pysähtyy, niin pysähtyy kellokin. Ja
+ihminen, jolla ei ole rauhattomuutta, hän nukkuu ja tuntee itsensä
+tietysti virkistyneeksi unen jälkeen; mutta voidaksemme olla
+kristittyjä, täytyy meidän alati valvoa. Teidän tyttärenne on ennen
+nähnyt kristillisyyden ikäänkuin sumussa, ikäänkuin unessa; mutta nyt
+on hän herännyt unesta ja nyt tahdotte te taas tuudittaa häntä uneen
+lumoavalla kehtolaulullanne, tahdotte näyttää hänelle kuvia, jotka
+hämmentävät näön, jotka johtavat hänet ulos rämeille, missä virvatulet
+eksyttelevät."
+
+"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte, niinkuin kaupunki olisi Sodoma,
+tahi niinkuin hän olisi lähetetty pakanoiden sekaan. Onhan hän nyt
+rehellisten, kelpo ihmisten luona."
+
+"Te ymmärrätte minua väärin, herra pastori. Älkää luulko, että minä
+vihaan ihmisiä tahi kaupunkielämää tahi, että olen mikään saarnan
+tyrkyttäjä. Tiedän kyllä, että kaupungista löytyy paljon kaunista ja
+hyödyllistä, paljon taideteoksia ja kaikellaista muuta, joka
+jalostuttaa ja virkistyttää sielua; tiedän myös, että siellä löytyy
+monta kristittyä, joiden kanssa eläminen ja puheleminen voisi olla
+meille hyvinkin hyvää ja terveellistä. Mutta minä tarkoitan niitä,
+joiden mielestä tyhjyys, huvit, joutavat puheet ja seuraelämä ovat
+kaikesta tärkeintä, jotka pitävät niitä jumalanaan, juuri sellaisia
+ihmisiä kuin Mathilda ja hänen äitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole
+ainoatakaan todellista ajatusta, ja jotka kuitenkin aina ovat
+olevinansa ensimmäiset ja koettavat muille tyrkyttää elämänsä määrää.
+Näiden joukossa oleskelee nyt tyttärenne, hän, joka nykyjään vaan
+haluaa rauhaa, lepoa ja totuutta, näiden kesken tulee hänen joko
+nääntyä tahi tukahduttaa hengellinen elämänsä, joka juuri on
+puhkeamaisillaan hänen sydämmessään; se on todellakin kuin tarjoisi
+surevalle leskelle lohdutukseksi meluavaa tanssia."
+
+Pastori antoi päänsä vaipua alaa pöydälle ja laski molemmat kädet
+otsalleen. Hän ei katsahtanut ylös eikä vastannut mitään. Ylioppilas
+nousi äkkiä tuoliltansa.
+
+"Suokaa anteeksi, herra pastori, että käyttäydyin tällä tavoin, mutta
+ihminen ei voi aina hillitä itseään, ja minä myönnän, että sydämmeeni
+koski kipeästi, kun kuulin tyttärenne lähteneen kaupunkiin. Näyttää
+tosin kummalliselta, mutta luulen kuitenkin paremmin tuntevani hänet
+kuin te, vaikka olettekin hänen isänsä. Te olette niin paljon vanhempi
+häntä, olette melkein koko päivän omassa jokapäiväisessä työssänne,
+olette joka päivä pienestä pitäen nähnyt hänet luonanne ja ehkä olette
+vaan puhelleet jokapäiväisistä asioista, jonkatähden silmänne eivät
+tottumuksesta enään voi niin terävästi kaikkea huomata. Mutta minä olen
+häntä tavannut vaan silloin tällöin, minulle on hän puhunut asioista,
+jotka likemmin koskevat hänen sydäntänsä, sillä hän huomasi, että minä
+olen hänen ikäisensä ja vertaisensa, ja sentähden taisin häntä paremmin
+ymmärtää. Minä olen myös huomannut, että hän on syvätunteinen, jalo
+nainen, joka voisi tulla vieläkin jalommaksi ja syvätunteisemmaksi ja
+joka on liian hyvä kuihtumaan maailman turhuudessa. Ja hyvästi nyt,
+herra pastori; minä pyydän, että tämänpäiväiset sanani jäisivät vaan
+meidän kesken ja pyydän myös anteeksi, että olen ollut näin rohkea."
+
+Pastori ei sanonut mitään, seurasi vaan vierastaan ovelle ja ojensi
+hänelle kätensä jäähyväisiksi.
+
+Ylioppilas tarkasteli hänen kasvojaan ja äkkiä huomasi hän, miten
+vanhalta, yksinäiseltä ja onnettomalta mieheltä pastori näytti. Hän
+mietti kauan, jäisikö vielä sinne puhelemaan, mutta kun hän jo oli oven
+kynnyksellä ja oli jättänyt hyvästi, päätti hän lähteä kotiinsa.
+
+Yksin jäätyään, istuutui pastori tuolille ja painoi päänsä pöydän
+varaan. Siten istui hän kauan aikaa, nousi sitten äkkiä seisoalleen ja
+kulki edestakaisin lattialla.
+
+"Oliskohan hänen sanoissaan mitään perää", sanoi hän itsekseen, "enkö
+minä siis ymmärtäisi omaa lastani? Olisinko minä ymmärtämättömyydessäni
+myönyt hänen sielunsa -- -- hyvä Jumala, kuinka hirmuiset sanat, --
+mutta tahdonpa kuitenkin odottaa siksi kuin saan nähdä, mitä hän
+kirjoittaa ja sitten -- sitten auttakoon Jumala minua!"
+
+Ainon ensimmäisen kirjeen sisällys oli seuraava:
+
+  "Rakas isäni!
+
+  Anna anteeksi, ett'en ole ennen sinulle kirjoittanut, mutta
+  minä tahdoin odottaa siksi, kuin saisin sinulle jotain hauskaa
+  kerrottavaa. Vaan nyt en enää voi jättää kauemmaksi ja ryhdyn
+  sentähden kirjoittamaan, vaikka minä tiedän, että nämät rivini
+  tuottavat sinulle enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta minä en voi
+  eikä minun tee mieli sinulle valehdella. Sanon sentähden
+  sinulle, että haluan hartaasti kotiini, että en koskaan voi
+  tulla terveeksi, jos en pääse kotiin. Minä tunnen itseni niin
+  onnettomaksi ja yksinäiseksi näiden kaikkien ventovierasten
+  ihmisten seurassa ja mielelläni tahtoisin paeta pois täältä
+  kauas, kauas ja ainoastaan itkeä. Mutta nyt olen minä päättänyt
+  totella sinua, isä, ja sentähden jään tänne, niin kauaksi kuin
+  sinä tahdot. Mutta jos kerran, sitä parempi mitä pikemmin,
+  sinulta isä tulee lupa matkustaa kotiin, silloin -- niin silloin
+  -- oi kuinka onnellinen silloin olen. Minä en voi käsittää,
+  mikä siihen on syynä, mutta en enää voi kestää tätä seuraelämää.
+  He tahtovat minut kanssansa soittajaisiin, laulajaisiin,
+  teaateriin ja tansseihin, mutta nyt ei musiikki enään, niinkuin
+  ennen, voi herättää minussa uutta elämää eikä tanssi enään pane
+  sydäntäni kovemmin sykkimään; -- nyt vaan haluan päästä pois
+  täältä omaan kotiini; minä en voi tuntea mitään sydämmessäni,
+  eikä mikään voi minua elähyttää. Minä tiedän ja minä myös
+  huomaan, että täällä olisi paljon kaunista ja hyödyllistä
+  katsottavaa, mutta minulla ei ole halua nähdä mitään eikä rauhaa
+  nauttia siitä. Jos olen ulkona, niin haluan kotiin, jos taas olen
+  kotona, haluan ulos. En itsekkään ymmärrä itseäni, mutta sen
+  tiedän, että silloin ainoastaan voin tulla rohkaistuksi ja
+  iloiseksi, kun voin sydämmestäni rukoilla Jumalaa, ja silloin
+  en koskaan voi olla itkemättä. Tosin en voi sanoa muuta kuin
+  että kaikki täällä ovat minulle erittäin ystävälliset, ja he
+  koettavat kyllä parastaan ilahduttaakseen minua. Mutta juuri
+  nuo kaikki heidän puuhansa ovat minusta vastenmieliset. Mieluummin
+  tahtoisin, ett'eivät he minusta välittäisi, vaan antaisivat minun
+  kulkea omaa tietäni, mutta se on turha toivo. Joskus he aivan
+  tuskastuvat ja sanovat, että minä olen niin jörö ja ikävä ja
+  tulin tänne vaan häiritsemään heidän iloaan, ja minusta on niin
+  vaikea sitä kuulla, sillä minä en suinkaan tahdo häiritä kenenkään
+  iloa. Nyt viimeisinä päivinä ovat he olleet minulle erittäin
+  ystävälliset, jonkatähden minä pelkään, että siinä piilee jotain,
+  ja minä luulen arvanneeni oikein. Lääkäri sanoi, että ilma maalla
+  tekisi Mathildalle hyvää, ja nyt aikovat he ehdoittaa, että hän
+  seuraisi minua kotiini. He ovat jo kuulustelleet minulta, onko
+  kotiseudullani terveellinen ilma, onko siellä kylmä ja olisko
+  siellä tilaisuutta kylpeä j.n.e. Jumala armahtakoon meitä saamasta
+  sellaisia vierasta! Nyt en enää, rakas isäni, kykene enempää
+  kirjoittamaan, mutta, jos nyt olisin sinun luonasi, tahtoisin
+  syleillä ja suudella sinua. Sinun Ainosi."
+
+Pastori mutisi itsekseen "hm", luettuaan kirjeen ensimmäisen kerran ja
+luettuaan sen toistamiseen mutisi hän samaten "hm"; sitten nousi hän
+ylös ja soitti kelloa.
+
+"Kuule, Halvar, ota huomenna suuret kiesit ja lähde kaupunkiin neitiä
+hakemaan", sanoi hän rengille, joka juuri astui sisään.
+
+"Tuleeko hän taas kotiin?" kysyi Halvar hymyillen viekkaasti.
+
+"Tulee kyllä", vastasi pastori lyhyesti ja siihen vastaukseen täytyi
+Halvarin tyytyä ja lähteä käskyä toimittamaan.
+
+Tuskin kuukautta sen jälkeen kuin Aino oli lähtenyt kaupunkiin oli hän
+jo rakkaassa kodissaan, ja syleili iloisena isäänsä. Hän näytti
+terveeltä ja raittiilta, lieneeköhän se sitten ollut sentähden, että
+raitis tuuli oli puhaltanut ruusuja hänen poskillensa tahi sentähden,
+että ilo päästä jälleen kotiin loisti hänen silmistään. Mutta ilo
+haihtui hänen kasvoistaan, kohta kun hän otti esille kirjeen, jonka oli
+tuonut mukaan.
+
+"Tämä on Mathildan äidiltä", sanoi hän, "hän käski minun antaa sen
+sinulle."
+
+Pastori luki kirjeen, ja Aino tarkasteli hänen kasvojaan, hänen
+lukiessaan.
+
+"Oikeinko arvasin, isä?" kysyi hän pelolla, "kysyykö hän sitä, mistä
+kirjoitin sinulle?''
+
+"Niin, juuri sitä", vastasi pastori, työntäen alahuulensa esiin.
+
+"Isä, anna heille kieltävä vastaus", huudahti Aino niin kiivaasti,
+ett'ei isä ollut sellaisena koskaan nähnyt häntä.
+
+"Mutta, rakas lapseni, myönnähän, että se on mahdotonta. Nyt olet sinä
+asunut heillä kaksi kertaa, eikä minun ole tarvinnut maksaa sinusta
+mitään, sentähden että hän oli sinun äitisi vanha ystävä, ja miten
+voisimme siis me kieltää hänen tytärtään tulemasta tänne lyhyeksi
+ajaksi."
+
+"Niin, mutta minä en pidä hänestä, isä, minä en kärsi olla yhdessä
+hänen kanssansa."
+
+"Sepä kummallista! Ennen oli ystävyytenne niin sydämmellinen, että
+Mathilda oli ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla, ja jos
+sinä kerran jaksoit siellä tulla toimeen hänen kanssansa kokonaisen
+kuukauden, niin voit kyllä kestää muutaman viikon täällä. Meidän
+velvollisuutemme on palkita heille ystävyyttä, jota he ovat meille
+osoittaneet."
+
+"Luultavasti olet oikeassa, isä, varmaankin se niin on", vastasi Aino
+hiljaan; mutta sinä iltana ei hän juuri muuta puhunut, meni vaan
+aikaiseen ylös huoneesensa ja istui pää kätkettynä käsiinsä, kunnes
+kello muistutti häntä menemään maata. Mutta ennenkuin hän heittäytyi
+vuoteelleen, katseli hän pitkään maantielle päin, nähdäkseen loistiko
+kynttilän valo vielä hänen uskollisen ystävänsä ikkunoista, hänen, joka
+oli luvannut, ett'ei hän koskaan enään menisi kihloihin.
+
+Viikko myöhemmin ajaa ratisivat suuret rattaat täynnä tavaroita tietä
+pitkin pappilaan päin. Pastori tuli ulos paljain päin, raappasi
+jalkaansa ja auttoi alas rattailta pientä, kiireestä kantapäähän
+vaippaan ja huiveihin käärittyä olentoa.
+
+Niinpä oli siis Mathilda vihdoinkin tullut.
+
+
+
+
+Kuudes luku.
+
+Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua.
+
+
+Nytpä vasta oli puuhaa ja hälinää pappilassa. Vanha ruuna ei ollut
+koskaan elämässään ollut niin kovassa työssä, eikä palvelusväellä
+koskaan ennen ollut niin paljon juoksemista ja häärimistä kuin nyt.
+Ensimmäisinä päivinä Mathilda tosin vierasti, ett'ei käynyt muualla
+kuin katselemassa läävää, aittaa, kellaria ja muuta sellaista, jota ei
+ollut ennen tottunut näkemään, mutta sitten alkoi hän olla kuin
+kotonaan. Ja kohta tuli hyvät ystävät hänestä ja pastorista, joka
+mielihyvissään hymyili ja pudisti päätänsä, nähdessään hänen
+vallattomuuttaan. Sillä Mathilda ymmärsi aina mielistellä häntä, --
+eipä hän turhaan ollut äitinsä hemmoiteltu lemmikki. Ja kun hän pani
+kätensä pastorin olkapäälle, taputti hänen polviansa ja niin
+mairittelevasti pyysi -- "lupaa" -- silloin ei tuon vanhan papin sydän
+hennonnut vastustaa. Mathildapa vasta osasi kertoa hauskoja juttuja ja
+sukkeluuksia, suu oli liikkeessä aamusta varhain myöhään iltaan. Se
+miellytti pastoria, hän tunsi itsensä elähytetyksi, sillä sehän oli
+jotain uutta hänelle, joka niin kauan oli elänyt yksinään tahi
+ainoastaan katsellut ajattelevaista tytärtään, joka pitkin päivää istui
+kirjansa ääressä. Mathilda huomasi olevansa pastorin suosiossa -- ja
+viekas kuin oli -- ymmärsi hän myös käyttää sitä hyväkseen, järjestäen
+kaikki mielensä mukaan. Alussa oli hänen täytynyt jalan astua
+kaikkialle, missä luuli olevan jotain katselemista, mutta nyt huomasi
+hän siitä liiaksi väsyvänsä ja sentähden täytyvänsä olla varovaisempi,
+ja nytpä piti hevosten olla valmiina häntä varten joka hetki, varhain
+sekä myöhään. Sitten kuorsasi Halvar liian kovasti maatessaan yöllä
+tuvassa, aivan Mathildan huoneen alla, niin että hän heräsi siitä, ja
+kohta täytyi rengin muuttaa heinälatoon. Sitä paitsi oli hän niin
+heikkohermoinen, ett'ei hän voinut kärsiä, että Mari aamulla laulaa
+hyräili ja pilkkoi polttopuita; sentähden käskettiin hänen tehdä se työ
+illalla tahi aamupäivällä kello kymmenen jälkeen, silloin Mathilda jo
+oli tullut alas. Mathilda oli myös aikonut auttaa Ainoa talouden
+toimissa, mutta siitäpä nousi melua! Eihän nuo raa'at, tyhmät
+talonpojat tietysti voineet tehdä mitään mieliksi, ja sen he kyllä
+saivat kuulla vähän väliä. Mari oli niin vihanen tuolle "kaupungin
+marjalle", joksi hän Mathildaa kutsui, että olisi ollut valmis
+heittämään tulisen kekäleen hänen jälkeensä millä hetkellä tahansa.
+Salissa muutettiin pöytä taas keskelle lattiaa, kaikki korutavarat
+tuotiin esiin, tuolien päällykset otettiin pois ja kaikki, mitä vaan
+löytyi kirjailtuja mattoja ja pöytäliinoja, pantiin nyt käytäntöön,
+niin ett'ei pastori enää saanut nojata päätänsä, minne tahtoi, eikä
+asettaa jalkojansa minne vaan sattui, pyyhkimättä niitä ensin hyvästi.
+Tämä kyllä ensin huvitti pastoria, mutta pian kyllästyi hän kuitenkin
+Mathildaan ja hänen lörpötyksiinsä ja kaipasi entistä hiljaista
+talouden hoitoa. Hän huomasi, että Mathilda tahtoi hallita, ja
+surullisena katseli hän sentähden hiljaista tytärtänsä, joka vielä oli
+yhtä hiljainen ja totinen kuin ennen. Aino ei ollenkaan vastustanut
+Mathildan hullutuksia, vaan päinvastoin koitti hän aina mukaantua hänen
+mielensä mukaan, niin paljon kuin vaan taisi, oli hänelle aina
+ystävällinen ja seurasi häntä hänen kaikellaisille matkoilleen. Mutta
+kun he olivat yhdessä muiden ihmisten kanssa, vetäytyi Aino aina
+toisten seuraan.
+
+Pianpa alkoi Mathildakin kyllästyä tähän elämään. Täällähän ei ollut
+ketään, jonka kanssa voisi seurustella, kansa kun oli niin
+sivistymätön. Mutta sitten juohtui hänen mieleensä, ett'ei hän vielä
+ollut tehnyt tuttavuutta ylioppilaan kanssa, ja sentähden kiusasi hän
+pastoria, siksi kuin tämä lupasi lähettää jonakin päivänä häntä
+käskemään.
+
+Kun ylioppilas sinä iltana tuli pappilaan, näki hän pöydän luona
+sievään vaaleansiniseen hameesen puetun neiden, joka niiasi hänelle
+syvään ja kutsui kohta Ainon sivuhuoneesta, jonka ovi oli auki. Aino
+tuli sisään.
+
+"Teepä hyvin ja esitä minut tuolle herralle", sanoi Mathilda, näyttäen
+arvokkaalta.
+
+"Ylioppilas N. -- -- Mathilda Ravn!"
+
+"Ystävännekö kaupungista?" kysyi ylioppilas.
+
+"Niin", vastasi Aino tukahdetulla äänellä.
+
+"Olemmehan siis hyviä tuttavia", sanoi Erkki, "tervetullut tänne."
+
+Tätä sanoessaan ojensi hän hänelle kätensä.
+
+Mathilda ei ollut tätä huomaavinaan, vaan silitteli hameensa poimuja.
+
+"Vai olemme", vastasi Mathilda ihmetellen ja käänsi päänsä sivulle, "en
+tiedä, onko minulla ollut se kunnia."
+
+"Niin, Aino neiti on usein puhunut minulle teistä", vastasi ylioppilas.
+
+"Vai niin?" sanoi Mathilda rypistäen silmäkulmiaan.
+
+Samassa tuli pastori sisään ja tervehti vierasta.
+
+"Hänpä vasta todellakin on yksinkertainen", kuiskasi Mathilda Ainolle,
+"katsoppas, eihän hän ole edes pannut puhdasta paitaakaan päällensä, on
+vaan kääntänyt kauluksensa, ja katsoppas tuota nuttua, varmaankin on se
+viime vuosisadalta. Ja ajatteles, hän aikoi tervehtiessään ojentaa
+minulle punaisen suuren kouransa. Kuinka kummallinen hän on, hänellepä
+vasta saamme nauraa ja tehdä pilkkaa!"
+
+"Mistä ostatte vaatteenne?" kysyi Mathilda myöhemmin illalla heidän
+istuessaan pöydän ympärillä.
+
+"Mistäkö minä ostan vaatteeni?"
+
+"Niin, ne ovat mielestäni niin kummallisesti tehdyt."
+
+"Niin, -- sen kyllä sanon", vastasi ylioppilas totisena, "räätäli
+Nikander on ne ommellut."
+
+"Nikanderko? missä hän asuu?"
+
+"Hän asuu aivan lähellä nikkari Henriksson'ia."
+
+Mathilda ymmärsi hyvin, että ylioppilas pilkkasi häntä, mutta hän ei
+ollut sitä huomaavinaan.
+
+"Teidän pitäisi mennä räätäli Johansson'ille, ei kukaan nuori herra voi
+olla tyytyväinen, joll'ei tilaa vaatteitansa häneltä."
+
+"Vai niin, -- täytyypä miettiä -- sillä minunkin mielestäni on suuri
+synti käyttää muita kuin räätäli Johansson'in ompelemia vaatteita."
+
+Aino ei voinut olla hymyilemättä, nähdessään, kuinka totinen ylioppilas
+oli tätä puhuessaan, vaan Mathilda jatkoi:
+
+"Niin, luutnantti Karlson ostaa aina vaatteensa häneltä ja voitte olla
+varma siitä, että ne ovat kaikkein uusinta muotia."
+
+"Vai niin? onko siis luutnantti Karlson nykyjään mallina kaupungin
+nuorille herroille?" kysyi Erkki.
+
+"Tunnetteko häntä?" huudahti Mathilda iloisesti. "Hänpä vasta on komea
+herra; näkisittepä kuinka hyvin hän osaa tanssia ja seurustella, miten
+hyvin hän käy puettuna ja kuinka kaunis ja solakka vartalo hänellä on."
+
+"Niin, mitä pukuun tulee, niin luulen varmaan hänen olevan ensimmäisen,
+mutta minä luulin, että hän naimisiin mentyänsä olisi osaksi kadottanut
+entisen ulkokiiltonsa."
+
+"Ei, hän on vielä aivan samanlainen kuin ennenkin, yhtä iloinen ja
+sukkela. Olisittepa vaan nähnyt, kun hän viime tanssiaisissa, tuolla
+konsulin luona, sai kokonaista kymmenen kunniamerkkiä!"
+
+"Vai niin, sehän on hyvä, että sotilaamme voivat tanssiessa ansaita
+kunniamerkkiä, kun he eivät voi saada niitä taistelukentällä", vastasi
+ylioppilas, "mutta viepikö hän aina vaimonsa mukanaan kaikkiin noihin
+voittoriemuihin?"
+
+"Ei, hänen vaimonsa istuu enimmäkseen kotonaan, hän tahtoo nyt muka
+näyttäytyä arvokkaalta ja vetäytyy pois seuroista", vastasi Mathilda
+nykäisten päätänsä. "Mutta luutnantti ei huoli siitä, vaan menee minne
+häntä vaan pyydetään, ja häntä pyydetään jokaiseen kestiin."
+
+Mathilda pysähti hetkeksi puheensa, sillä Aino nykäsi häntä
+toistamiseen hameesta.
+
+"Mitä tahdot?" kysyi hän ja jatkoi sitten, kääntyen ylioppilaasen:
+"Niin, olisittepa vaan nähnyt, kuinka hän koetti mielistellä Ainoa."
+
+Aino punastui ja kuiskasi Mathildan korvaan: "mutta oletko aivan
+mieletön, etkö enään muista? -- --"
+
+"Oo -- se on totta, ylioppilaan rakastettu!" ja vihdoinkin vaikeni
+Mathilda.
+
+"Vai niin, hän mielisteli teitä, neiti?" toisti ylioppilas, luoden
+terävän katseen Ainoon.
+
+"Sen olisi hän mielellään voinut jättää tekemättä", vastasi Aino
+katsahtaen suuttuneena Mathildaan.
+
+Erkki vaipui omiin ajatuksiinsa, sitä osoitti jo hänen katseensakin.
+
+"Mitä ajattelette, herra ylioppilas?" kysyi Mathilda.
+
+"Oh, minä ajattelin, kuinka onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen lienee
+se mies, joka kysymykseen 'mitä olet toimittanut elämässäsi', voi
+luutnantti Karlson'in tavoin vastata: 'minä olen mielistellyt
+neitosia', ja kuinka onnellinen lienee sellaisen miehen vaimo."
+
+"Voi te luulette meidän, nuorten tyttöjen, enemmän pitävän niistä
+miehistä, jotka tanssisaliin tultuaan seisovat kuin kuumilla kivillä,
+hymyilevät tyhmästi, purevat kynsiänsä ja punastuvat, kun heitä vaan
+puhuttelee, ja jotka tallaavat hameemme repaleiksi, koettaessaan
+kerrankin jäykkinä ja kömpelöinä tunkeutua muiden mukana eteenpäin."
+
+Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä. "Teillä näkyy olevan terävä
+katse, ja te ette ole säälineet noita syntisiä raukkoja. Jos minun
+pitäisi pyytää ketään tanssiin, niin luulenpa, ett'en heitä valitsisi;
+mutta nythän onkin kysymys valita koko elämäkseen, ja silloin luulen
+minä -- niin suokaa anteeksi -- silloin luulen minä, että teidän
+sijassanne valitsisin nuo 'kynnenkaluajat', joksi te heitä kutsutte.
+Minulla on oikeastaan suuri luottamus noihin 'kynnenkalujoihin', sillä
+luulen, että heidän mieltänsä elähyttää muu kuin leikki ja tanssi ja
+että he, kun henkisillä aseilla on taisteltava, eivät enään ole niin
+pelkuria, vaan raivaavat ymmärtäväisesti ja voimallisesti itselleen
+tien. Ja sitten -- suokaa anteeksi, että taas loukkaan teitä -- sitten
+luotan minä niin vähän noihin suuriin tanssijoihin, joilla ei ole muuta
+tarkoitusperään, kuin saada kunniamerkkiä tanssiessa ja osata keksiä
+uusia kotiljongivuoroja. Naurakaa vaan, neiti Ravn, mutta nyt puhun
+totisesti. Minä tunnen noita 'pomaadanukkeja', jotka kuljeskelevat
+joutilaina, notkistavat polvensa rakastetuilleen, puhuvat makeita,
+imartelevia, ulkoa opittuja sanoja, joita taas seuraavassa tanssissa
+syöttävät jollekin toiselle. Minä tunnen noita 'sivistyneitä ihmisiä',
+jotka hienoissa seuroissa puhelevat Norjalaisten raakuudesta, vaan
+sillä välin istuvat kumppaniensa seurassa, laulaen siveettömiä lauluja,
+noita joilla on kaikesta vaan sama mielipide kuin tukkikauppias
+P:llä ... ja valtioneuvos L:llä ... joitten luona saavat sunnuntaina
+päivällisensä. Näitä pidetään esimerkkinä koko sivistyneelle maailmalle
+ja äidit ylpeilevät voidessaan antaa heille tyttärensä. Minun
+mielestäni pitäisi naisen vaatia mieheltä enemmän, kuin että hän osaa
+tanssia hyvästi ja käy komeissa vaatteissa puettuna."
+
+Aino kuunteli ihmetellen ylioppilasta, kätkien joka sanan mieleensä.
+Mathilda nojautui mukavasti tuolinsa selkää vasten ja rypisti otsaansa.
+
+"Te olette teoloogi? eikö niin?" kysyi hän pilkallisesti hymyillen.
+
+"Jos se teitä huvittaa tietää, niin sehän olen -- en muuten luullut,
+että te harrastatte jumaluusoppia", vastasi ylioppilas kumartaen.
+
+"En tosin -- minä vaan otaksuin, että..." sanoi Mathilda käännellen
+pöydällä olevaa paperia. "Mutta, Jumalan tähden, laula meille jotain,
+Aino, tahi muuten nukumme psalmiin ja rukouksiin."
+
+Aino hypähti ylös ja astui pianon luo. Hetkisen emmittyään, löysi hän
+nuottihyllyltä sen vihon, josta hän juuri halusi laulaa. Se oli eräs
+Ahnfeldt'in säveltämä virsi; hän lauloi sen tyynesti, mutta lämpimästi.
+
+"A-ha --" kuului sohvan nurkasta, "voi kuinka surkeata". Ääni oli
+Mathildan, joka haukotteli.
+
+"Kuuleppas, lapseni", ja hän juoksi Ainon luo, "nyt täytyy sinun laulaa
+meille jotain iloista, etkä enää saa vinguttaa tuota u-u-u-u-, eikö
+sinulla ole nuottia tuohon 'Typerä tyttö'?" Ylioppilas katsahti
+hämmästyneenä pastoriin, joka luki sanomalehteä, sillä aikaa kuin
+nuoret puhelivat keskenään. Hän näytti vähän surulliselta, mutta ei
+sanonut sanaakaan.
+
+Ylioppilas katseli Ainoa, joka istui ääneti jakkaralla, antaen
+Mathildan valita nuottia. Hän tarkasteli huonetta, sekin oli toisin
+järjestettynä, mutta ei näyttänyt niin kodikkaalta ja sievältä, se
+tuntui nyt niin raskaalta, eikä yhtään niin hauskalta kuin ennen. Ja
+tuolla istui tuo vieras neiti, joka oli syynä tähän muutokseen,
+niinkuin omassa kodissaan komentaen ja määräten oman mielensä mukaan,
+eikä kukaan uskaltanut häntä vastustaa.
+
+Vihdoinkin löysi Mathilda nuottien joukosta lempilaulunsa, jonka hän
+asetti Ainon eteen. Mutta Aino pani sen hiljaan entiselle paikalleen ja
+otti hyllyltä rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi niitä laulaa.
+
+"Kas kuinka itsepäinen veitikka!" sanoi Mathilda, "noihin
+talonpoikaisiin lauluihin olemme aikoja sitten kyllästyneet, niitähän
+sinä vaan vinguttelet koko pitkän päivän; laulappas nyt jotain
+kauniimpaa."
+
+"Minä laulan, mitä itse tahdon, ja tänään minä en tahdo laulaa muuta,"
+vastasi Aino päättävästi.
+
+"Suuri kiitos, neiti", sanoi Mathilda kumartaen. "Kas kuinka kohtelias
+olette vieraallenne". Sen sanottuaan istuutui hän loukattuna sohvaan.
+
+Kun ylioppilas sinä iltana tuli kotiinsa, astui hän kauan aikaa
+edestakaisin lattialla, ennenkuin meni makuulle. Sitten otti hän
+laatikosta kuvansa ja katseli taas sitä.
+
+"Ihmeellistä miten he kulkivat molemmat samoja jälkiä, ja tuo sama
+luutnantti tuli kuin kiusaaja tämänkin luo, mutta Aino -- -- niin,
+kukapa voisi häntä ymmärtää. Kuinka voi hän elää yhdessä Mathildan
+kanssa ja kutsua häntä ystäväkseen -- -- -- ei, nainen on selittämätön
+luontokappale --"
+
+Vihdoinkin alkoi Mathilda kyllästyä pappilaan ja pappila samaten
+häneen. Ei hän ainoatakaan päivää malttanut istua kotona, vaan
+kuljeskeli aina milloin missäkin, ja jos ei kukaan tahtonutkaan tulla
+häntä tervehtimään, meni hän siitä huolimatta kuitenkin muitten luo.
+Aina oli hän halukas moittimaan sen seudun asukkaita sivistymättömiksi
+ja ikäviksi ja kotiin tultuaan oli hänellä aina kielellänsä
+lueteltavana koko joukko heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta ei
+hän kuitenkaan ollut heidän luonansa käymättä.
+
+Kerran juohtui hänen mieleensä mennä tervehtimään ylioppilasta. Aino
+kyllä sanoi, että se olisi sopimatonta nuorille neitosille, mutta kun
+Mathilda oli saanut sen päähänsä, ei hän niin vähällä siitä tuumastaan
+luopunut, vaan kiusasi Ainoa, siksi kuin he molemmat kerran
+iltapäivällä astuivat kapteenin taloon vievää tietä pitkin. Aino ei
+ollut varmaan luvannut tulla sisään, mutta saisivathan he astua vähän
+matkaan sinne päin, kenties tapaisivat hänet tiellä. Ja niinpä kävikin,
+matkallaan he kohtasivat ylioppilaan.
+
+"Oletteko kävelemässä?" kysyi tämä lähestyen heitä.
+
+"Olemme", vastasi Mathilda, "ja tiedättekö minne matkamme piti? --
+Teitä tervehtimään".
+
+Ylioppilas näytti hämmästyneeltä ja epäilevältä.
+
+"Tottako sanoitte?" kysyi hän, "sepä vasta ystävällistä? Onko totta,
+Aino neiti? Minkä tähden nykäisitte ystäväänne hameesta. Näin kauan
+olette jo asuneet täällä, ettekä vielä ole kertaakaan käynyt luonani.
+Ettekö nyt haluaisi seurata minua kotiini?"
+
+Aino ei oikein tietänyt mitä vastata, hän vaan kiitti ystävällisesti.
+He astuivat sitten eteenpäin ja ylioppilas rupesi puhelemaan Ainon
+kanssa niinkuin ei Mathildaa olisi ollut olemassakaan.
+
+"Suokaa anteeksi", sanoi Mathilda, lähestyen ylioppilasta, "teidän
+olkapäällänne on suuri tahra" ja hän kohotti kätensä pyyhkiäksensä sen
+pois. "Ai, suokaa anteeksi, minä erehdyin", lisäsi hän hymyillen ja
+käänsi pois kasvonsa häveten.
+
+Ylioppilas loi silmänsä alas. Hänellä oli olkapäällä suuri reikä, josta
+paita pisti näkyviin. Hän häpesi ensin, mutta rauhottui kuitenkin pian
+ja kumarsi Mathildalle.
+
+"Te näette, ett'en ole puettuna vastaanottamaan näin hienoja vieraita,
+mutta jos olisin edes uneksinut näin suurta kunniaa, niin Teidän ei
+olisi tarvinnut nähdä mitään reikää. Ja katsokaa, täällä maalla --"
+
+"Niin, täällä maalla näkee niin paljon kummallista, mutta ehkäpä täällä
+on sellainen tapa", sanoi Mathilda nenäkkäästi.
+
+"Täällä maalla pannaan aina arvoa sananlaskulle 'Ei ole koiraa
+karvoihin katsominen'", vastasi ylioppilas. "Se on hyvä sananlasku, eikö
+niin, Aino neiti?"
+
+"Se on totta", vastasi Aino, "mutta hyvä sydän vaatii myös hyvää
+ulkokuorta."
+
+Ylioppilas katsahti Ainoon, mutta hän ei sitä huomannut.
+
+"Se on toista", vastasi hän lyhyesti.
+
+He olivat jo puutarhan portin luona. Ainon sydän sykki niin
+kummallisesti, kun portti meni kiinni ja hän kulki pitkän kujanteen
+läpi, jonka molemmin puolin kasvoi vanhoja korkeita puita, joiden oksat
+kumartuivat hänen ylitsensä, ikäänkuin olisivat hänelle sanoneet: "nyt
+otamme sinut kiinni, nyt et enään koskaan pääse täältä pois." Hän
+halusi niin hartaasti juoksennella ympäri, katsella joka nurmikkoa,
+joka kukkasarkaa, ja joka pientäkin polkua lehdossa. Jos hän olisi
+ollut yksin, olisi hän niin tehnytkin, mutta nythän oli täällä
+ylioppilas ja -- Mathilda. Hän katseli vaan salaa ympärilleen; mutta
+kuinka kummalliselta kaikki täällä näytti. Tuo vanha, sammaleinen
+kivipenger, suihkulähde, jossa oli puutarhurin kuvapatsas, aurinkokello
+rikkonaisine viisarineen, tuo suuri, vanha, harmaa, ikivanha,
+rappeutunut talo, kaikki muistutti entisiä aikoja, jolloin siellä oli
+iloa, leikkiä ja auringon paistetta, jolloin ei ainoastaan kissa
+istunut leveällä portaalla, nuoleskellen käpäliään, vaan laulu ja ilo
+kaikui kaikkialla sillä aikaa kuin palvelijoita vilisi noihin koreisin
+silkkihameisin puettujen naisten kesken, tarjoten viinipikareja. Ja
+sisällä suurien, viileiden salien ja pitkien, autioitten käytävien
+seinillä riippui vanhojen harmaahiuksisten esi-isien kuvia, joilla oli
+hieno palmikko niskassa ja miekka vyöllä, ja jotka ikäänkuin olisivat
+häntä tervehtineet; mahtavan näköisiä rouvia, turkkilaiset kengät ja
+ruusuja käsissä, ikäänkuin olisivat hekin hänelle kumartaneet.
+Nähdessään kaikkia noita vanhoja muistoja, tuntui hänestä, ikäänkuin
+olisi hän ollut jossain vanhassa kirkossa. Hän kulki ääneti, katsellen
+vaan ympärilleen, mutta Mathilda kaakotti kuin kana, seuraten
+ylioppilasta, joka näytti heille jokaisen paikan, aina keittiöstä
+kellariin asti. Vihdoinkin pysähtyivät he vierashuoneesen ja ylioppilas
+käski heidän istua.
+
+"No, mitä pidätte talostani?" kysyi hän.
+
+"Kyllähän talonne on jokseenkin kaunis", vastasi Mathilda, "mutta
+jotain täältä puuttuu."
+
+"Ja mitä se on?"
+
+"Menkää naimisiin."
+
+"Vai niinkö arvelette?" vastasi ylioppilas. "Minkätähden olisi se niin
+tarpeellista?"
+
+"Niin, katsokaas, täällä on niin autiota, pimeätä ja tyhjää, mutta
+nainen voisi järjestää, koristaa ja keksiä jotain uutta, ja sitten
+saisitte kutsua vieraita luoksenne, eikä teidän tarvitsisi istua täällä
+yksin lukemassa koko pitkän päivän. Ja sitten -- niin, katsokaa, tuossa
+on tuoli vinossa ja tämä pöytä, se muutetaan tuonne. Katsokaa, tätä
+kaikkea voisi nainen parantaa."
+
+"Minä myönnän viisautenne todeksi", vastasi ylioppilas leikillisesti,
+"enkä tiedä muuta neuvoa, kuin että te neuvotte minulle jonkun."
+
+"Oi -- hänet voitte löytää lähempää kuin luulettekaan", vastasi
+Mathilda, rypistäen otsaansa ja katsahtaen leikillisesti Ainoon.
+
+Aino seisoi selin heihin eikä ollut mitään huomaavinaan, katseli vaan
+seinällä riippuvia tauluja. Helposti näki, ett'ei ylioppilaskaan
+pitänyt tuosta.
+
+"Suokaa, neitini, anteeksi", alkoi hän hetken jälkeen, "jos hetkeksi
+jätän teidät kahden kesken, mutta kyllä kohta palaan." Sen sanottuaan
+lähti hän pois huoneesta.
+
+Kohta hänen mentyänsä, kääntyi Aino äkkiä ja tarttui Mathildan
+käsivarteen.
+
+"Etkö häpeä", sanoi hän kasvot hehkuen, "puhua täällä tuolla
+tavoin." -- --
+
+"Mikä sinua vaivaa? Miksikä minun pitäisi hävetä? Voitko kieltää
+mielelläsi tahtovasi olla hänen vaimonansa?"
+
+"Mathilda, jos sinä" -- --
+
+Aino ei saanut enempää sanoneeksi, sillä samassa tuli ylioppilas,
+puettuna uuteen nuttuun ja hänen jälessään kulki vanha palvelia,
+kantaen tarjottimella viiniä, marjahilloa ja hienoja leivoksia.
+
+"Tässä on kaikki mitä minulla on tarjottavana", sanoi ylioppilas,
+laskien viiniä lasiin ja tarjoten vierailleen. "Tervetulleet tänne!
+tervetullut luokseni, Aino neiti", toisti hän, kilistäen lasia hänen
+kanssansa.
+
+"Niin, ja Aino, toivokaamme että ensi kerran tänne tullessamme
+tapaisimme täällä sievän, nuoren emännän!" sanoi Mathilda.
+
+"Kiitos ystävällisyydestänne, neiti Ravn", vastasi ylioppilas
+kumartaen, mutta Aino pani hiljaan lasin pois luotansa.
+
+"No, mitä pidätte elämästä täällä maalla?" kysyi ylioppilas
+Mathildalta, kääntääkseen puheenaihetta toisaalle.
+
+"No, kyllähän täällä -- -- vähän aikaa voisi viihtyä -- -- mutta en
+koskaan voisi ajatellakaan oikein asua täällä. Eihän täällä ole koskaan
+mitään uutta katselemista tahi kuulemista, eikä paljo koskaan saa
+tavata ihmisiä, joiden kanssa voisi seurustella."
+
+"Juuri tuota samaa sanoi Aino neitikin kerran, enkä tiedä, onko hänellä
+vielä sama mielipide. Mutta, jos tahtoisitte te tulla kanssani
+kävelemään tänne ympäristölle, niin näyttäisin teille paljon sellaista,
+jota on hauska katsella, ja ihmisiä, joiden kanssa mielellään
+seurustelee."
+
+"Niin, mennään vaan", sanoi Mathilda, "sehän on hauskaa, ja eihän
+meillä kuitenkaan ole tänään mitään erityistä tehtävää."
+
+"Kunpahan vaan emme viipyisi liian kauan, niin että isä meitä kaipaa",
+vastasi Aino. "Ennen hämärää täytyy meidän ehtiä kotiin."
+
+"Oh, ei hän meitä kuitenkaan kaipaa", vastasi Mathilda, pistäen neulan
+huiviinsa. "Voimmehan mennä jo nyt kohta."
+
+"Teillä on aina jotain esteitä, Aino neiti", vastasi ylioppilas.
+
+"Minullako?" kysyi Aino ja seurasi sitten.
+
+He kulkivat vähän matkaa pitkin tietä, poikkesivat sitten siitä ja
+astuivat yli peltojen. Siellä oli mies kaivamassa maasta perunoita.
+Ylioppilas pysähtyi hänen luoksensa.
+
+"Onnea työhönne, Juhana", sanoi hän tervehtien. "Miten voi äitinne?"
+
+"Kiitos kysymästänne. Tervehän hän nyt on, Jumalan kiitos", vastasi
+mies, katsahtaen ylös työstänsä. "Teillähän on tänään vieraita
+kanssanne."
+
+"Niin, ja eikö ne ole mielestänne oikein hienojakin?"
+
+"On, se on varma. Näkeehän sitä tässä maailmassa paljonkin komeutta."
+Hän seisoi nojaten lapiotansa vasten, "katsokaa, herra ylioppilas,
+minkä tänään löysin", lisäsi hän hetken jälkeen hiljaisemmalla äänellä
+ylioppilaalle, ja otti taskustansa vanhan hopearahan, jonka oli
+löytänyt pellolta. "Kirkas ja loistava tuokin taisi ennen olla, mutta
+maahan senkin piti joutua."
+
+Hänen katseensa oli kummallinen, hänen näin puhuessa.
+
+"Niinhän se on, maa ottaa meiltä suurimman rikkautemme", vastasi
+ylioppilas, "mutta, Juhana, kerran saamme sen vielä takaisin."
+
+"Niin sanotaan, niin", vastasi talonpoika painaen lapionsa niin syvään
+multaan, että vartta vaan vähän näkyi.
+
+"Näittekö hänet?" kysyi ylioppilas Ainolta, heidän astuessaan
+eteenpäin.
+
+"Kyllä", oli Ainon vastaus.
+
+"Voitteko häntä ymmärtää?"
+
+"En, vaan näin, että joku raskas suru kalvoi hänen mieltänsä."
+
+"Hän oli kihloissa pitäjän kauniimman tytön kanssa. Mutta tyttö
+sairastui ja kuoli vähän ennen häitä. Minä juuri tahdoin viedä teidät
+hänen äitinsä luo."
+
+Mathilda oli päässyt pitkän matkaa heidän edelleen, sillä hän oli
+astunut eteenpäin, sillä aikaa kuin toiset pysähtyivät puhelemaan.
+Ylioppilas ja Aino kiiruhtivat perästä.
+
+"No, saitko kuulla mitään mieltä ylentävää?" kuiskasi Mathilda Ainolle.
+"Jos te ai'otte näyttää meille kaikkia noita merkillisyyksiä, joista
+puhuitte, herra ylioppilas", jatkoi hän, samassa kääntyen
+ylioppilaasen, "niin älkää sitten pysähtykö jokaisen talonpojan luo."
+
+"Niin, mutta hän oli juuri yksi niitä merkillisyyksiä", vastasi
+ylioppilas hymyillen, "ja tuossa näette toisen."
+
+Hän osoitti pientä mökkiä, aivan lähellä heitä.
+
+"Tahdotteko, että menisimme sisään?" kysyi Mathilda hämmästyen.
+
+"Niin, mikä meitä siitä estäisi."
+
+"Tuohon kurjaan mökkiin, jossa luultavasti on niin tukehduttava ilma,
+ett'ei siellä voi hengittääkään."
+
+"Mitä vielä, minä olen niin monta kertaa siellä hengittänyt, eikä
+siellä ole ollenkaan niin vaarallista, kuin näyttää", vastasi
+ylioppilas. "Uskokaa minua, Teidän ei tarvitse katua käyntiänne
+siellä."
+
+Mathilda katseli epäillen mustaa ovenkynnystä, mutta vihdoinkin kietoi
+hän hameensa jalkojensa ympäri, nosti ylös helmansa ja astui
+varpaisillaan porstuan kivilattian yli. Ylioppilas koputti ovelle ja he
+astuivat sisään. Tupa oli tavallinen, keskellä lattiaa oli uuni ja
+katto oli noesta aivan musta, mutta muuten oli siellä puhdasta ja
+siistiä. Mathilda oli kuin puusta pudonnut. Tuvassa istui noin
+seitsemänkymmenen vuotias talonpoikaisnainen, jonka, hänen iloisista ja
+tyytyväisistä kasvoistaan päättäen, olisi luullut viettäneen koko
+elämänsä rauhassa. Nähtyänsä vieraat, nousi hän ylös heitä
+tervehtimään. Ylioppilas ojensi hänelle kätensä sanoen.
+
+"Kiitos viimeisestä!"
+
+"Niin, kiitos itse", vastasi nainen ystävällisesti. "Teillähän on
+tänään vieraita kanssanne?"
+
+"Tässä on pastorin tytär ja tässä on hänen ystävänsä kaupungista. He
+tahtovat mielellään nähdä, minkälaista täällä on."
+
+"Vai niin, tervetulleet", sanoi vaimo, ojentaen kätensä Mathildalle,
+jonka täytyi ottaa se vastaan, vaikkapa vastenmielisestikin.
+"Tervetulleet", sanoi hän myös Ainolle, "olisihan minun pitänyt teidät
+tuntea; mutta te olette kasvanut niin isoksi, ett'ei teitä tahdo enää
+tunteakkaan. Minä olin kirkossa, kun teidät kastettiin. Mutta istukaa
+toki hetkeksi lepäämään."
+
+"Kiitos, kiitos", vastasi ylioppilas, istuutuen penkille. Aino istahti
+hänen viereensä. Mathilda katseli ympärilleen etsien tuolia; mutta kun
+hän ei sellaista nähnyt missään, levitti hän nenäliinansa ja istuutui
+sen päälle.
+
+Kari otti hyllyltä maitoastian ja kaatoi siitä vähän puukuppiin. Ensin
+maistoi hän oliko maito hapanta, ja tuli sitten Mathildan luo ja
+tarjosi sitä hänelle sanoen:
+
+"Ehkä teitä janottaa?"
+
+Mathilda näytti oikein säikähtyneeltä. "Ei kiitoksia", kiiruhti hän
+vastaamaan.
+
+"Kuppi on kyllä puhdas", sanoi Kari ystävällisesti.
+
+"Ei kiitoksia", toisti taas Mathilda. Mutta Aino otti kupin ja joi
+siitä, ja hänen jälkeensä ylioppilas.
+
+"No, miten nyt tulette toimeen, Kari?" kysyi ylioppilas, kiitettyään
+maidosta.
+
+"Kiitos, hyvästihän tässä nyt tullaan toimeen jo, Jumalan kiitos, olen
+nyt ollut terveenäkin."
+
+"Voin tuoda terveisiä Juhanalta!"
+
+"Tapasitteko siis hänet?"
+
+"Miten on hänen laitansa? alkaako haava jo parata?"
+
+"Ah, ei, syvä haava jättää syvän arven ja helppo ei ole saada viuluun
+ääntä, kun kielet ovat poikki", vastasi Kari hiljaan ja kääntyi
+toisaalle, pyyhkien kädellään silmiään.
+
+"Mutta Herra voi parantaa sen, mikä muiden on mahdotonta", sanoi
+ylioppilas.
+
+"Hän voi sen ja Hän tahtoo myös, kun Hänen aikansa tulee", vastasi
+Kari.
+
+Hän puhui niin levollisesti, tyynesti ja suurella luottamuksella, eikä
+mitään katkeruutta tullut ilmi hänen sanoissaan tahi katseessaan. Aino
+katseli häntä ihmetellen. Ylioppilas puhui kauan hänen kanssansa; mutta
+Mathilda istui penkillä odottaen tuskallisesti, että ylioppilas
+lakkaisi puhelemasta. Vihdoinkin nousi ylioppilas ylös ja vaimo ojensi
+heille kätensä jäähyväisiksi, kiitti käynnistä ja käski Ainon pian
+tulla uudestaan.
+
+Tuskin olivat he päässeet ulos, kun Mathilda alkoi pudistaa hamettaan.
+
+"No, enpä ole koskaan mokomaa nähnyt, uskaltaa tarjota meille maitoa
+mustasta kupista, josta on ensin itse maistanut. Mitä se oli, mitä
+meidän täällä piti nähdä?" kysyi hän ylioppilaalta.
+
+"Te olette jo nähneet sen", vastasi ylioppilas.
+
+"Jos tämä vanha talonpoikainen vaimo on niin merkillinen, niin Jumala
+meitä varjelkoon useammista semmoisista."
+
+"Ettekö huomanneet, että tällä vanhalla vaimolla oli sellainen katse ja
+käytös, että sitä ruhtinatarkin voisi kadehtia? Ettekö nähneet, että
+kaikki, mitä hän teki tahi puhui, vaikka kuinkakin vähäpätöistä,
+osoitti arvokkaisuutta?"
+
+"Niin, Jumalan kiitos, että pääsimme täältä", vastasi Mathilda
+keikahuttaen päätänsä. "Te olette nyt jo niin tottunut talonpoikaisiin
+tapoihin, että saattaisittepa sanoa, että parasta olisi jättää
+lattiakin pesemättä, huoneet tuulehuttamatta ja syödä vaan puuroa joka
+ateriaksi."
+
+Ylioppilas ei voinut olla naurahtamatta. "Niin, ne muut merkillisyydet,
+joita aioin näyttää, eivät ole hitustakaan paremmat", sanoi hän
+kohottaen olkapäätänsä, "niin että --"
+
+"Kiitos, minä olen jo saanut näistäkin aivan kyllikseni", vastasi
+Mathilda, "nyt lähden kotiin. Etkös sinäkin Aino tule mukaan?"
+
+"Ei, te seuraatte minua, eikö niin?" sanoi ylioppilas kääntyen Ainoon.
+
+"En, kun Mathilda" -- -- --
+
+"Ei, ei sinun tarvitse minusta huolia, kyllä minä yksinkin osaan
+kotiin, ja jos sinä haluat vielä enemmän hengittää tuota talonpoikaista
+ilmaa, niin mene vaan."
+
+"Olettehan niin monta kertaa kävellyt yksin minun kanssani, en suinkaan
+minä nyt ole vaarallisempi kuin silloinkaan", sanoi ylioppilas.
+
+"Ette suinkaan -- mutta --" änkytti Aino lausuen vitkaan sanojaan.
+
+"Mutta sinä vaan olet itsepäinen, Aino, ei se ole mitään muuta", sanoi
+Mathilda, "kas niin, nyt minä menen."
+
+Aino seisoi siinä vielä epäröiden, ylioppilas astui hänen luoksensa.
+
+"Harvoin olen pyytänyt teiltä jotain", sanoi hän totisesti. "Nyt pyydän
+että tänään seuraatte minua."
+
+"Mutta käypikö se laatuun?"
+
+"Hyvästi, hyvästi", huusi Mathilda, juosten hymyillen pellon yli.
+"Hauskaa matkaa", lisäsi hän pilkallisesti. "Älä vaan ikävöi minua,
+Aino."
+
+Ylioppilas ja Aino katsoivat toisiinsa; siinä he seisoivat nyt,
+molemmat vanhat ystävät kahden kesken; kiusaajahenki oli poissa ja
+kaikki oli niin hiljaista hänen lähdettyään. He kulkivat hetkisen
+ääneti, mutta kumpikin olivat he iloissaan siitä, että Mathilda oli
+poissa.
+
+"Aino neiti, huomasitteko tuossa naisessa muuta, kuin vanhan
+talonpoikaisen vaimon?" kysyi ylioppilas. "Te ette olisi milloinkaan
+voineet loukata ketään niin kipeästi, kuin teidän ystävänne on tänään
+loukannut tuota vaimoa."
+
+"Mathilda ei ensinkään tunne täkäläisten talonpoikien tapoja", vastasi
+Aino.
+
+"Hän ei niitä tosin tunne, mutta sivistyneeltä ihmiseltä sopisi toki
+vaatia, että hän kunnioittaa muitakin ja antaa kullekin oman arvonsa,
+vaikk'eivät he olisikaan aivan hänen sivistyskäsitteensä mukaan
+muodostuneita. Jos vertaa noiden molempien kasvoja toisiinsa, kaupungin
+neiden ja tuon talonpoikaisen vaimon, niin tiedän kyllä minkä
+valitsisin."
+
+"Niin, hänen katseensa oli kummallinen, hän on varmaankin kärsinyt
+paljon?"
+
+"On, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi kelpo poikaa, jotka
+kaikki kuolivat, jättäen hänet yksin eloon. Kaksi niistä hukkui isän
+kanssa merellä eräänä syysyönä. Yksi ruhjoutui pahasti tuntureilla
+tahtoessaan pelastaa kumppaniaan ja kuoli kohta sen jälkeen, ja kaksi
+heistä vei rokko. Kun sitten viimeisen piti niistä mennä naimisiin,
+kuoli hänen morsiamensa ja hän kadotti kaiken rohkeutensa ja
+elinintonsa. Ja tätä kaikkea täytyy äidin omin silmin nähdä, hänen
+täytyy rohkaista ja lohduttaa poikaansa, vaikka hän itse on surusta
+aivan menehtymäisillään. Mutta ei ole koskaan hänen suustansa kuulunut
+ainoatakaan valittavaa sanaa, ei koskaan ole nähty muuta kuin noita
+samoja iloisia, tyytyväisiä kasvoja, jotka ovat valmiit millä hetkellä
+tahansa kaikkia auttamaan. Nykyjään kirjoitetaan niin paljon kirjoja ja
+pystytetään muistopatsaita milloin millekin, mutta harvoin mainitaan
+sanaakaan siitä kärsivällisyydestä, jota naisella niin suuressa määrin
+on. Ja kun kirjailijat tahtovat kuvata surua, niin valitsevat he
+mieluimmin semmoisen, joka epätoivossaan kirkuu ja repii hiuksiaan tahi
+joka kätkee miehen kalman kuvaamat piirteet eikä voi haihduttaa
+muistostaan sen rakkaita kasvoja. Minun mielestäni pitäisi heidän
+valita nainen, jonka suru on tehnyt tyyneksi ja hiljaiseksi, mutta joka
+kuitenkin aina näyttää yhtä ystävälliseltä ja kiitolliselta. Hän on
+varmaankin kauniimpi ja jalompi, niin totta kuin on autuaallisempaa ja
+jalompaa antaa kuin ottaa ja luonansa aina pidättää."
+
+Ylioppilaan näin puhuessa olivat he jo saapuneet toisen mökin luo, joka
+oli aivan tien varressa.
+
+"Menkäämme tänne", sanoi hän Ainolle, "niin saatte nähdä toisen naisen,
+joka myös on jalo, vaikk'ei hän sitä itse tiedä." Hän avasi oven ja
+astui sisään. Puutuolilla istui vanha, harmaatukkainen mies. Hän ei
+noussut ylös, vieraiden tullessa sisään, vaan hymyili ja nyykäytti
+heille päätänsä. Ylioppilas astui hänen luoksensa.
+
+"Tässä tulen pastorin tyttären kanssa", sanoi hän, "hän tahtoisi nähdä
+miten te täällä elätte."
+
+"Vai niin, pastorin tytär", toisti vanhus liikutettuna. "Niin, se on
+kunnon mies, tuo pastori, ja hän saarnasi niin hyvin, kun viimeksi
+häntä kuulin, niin, sen hän teki, ja minä tunnen hänet, pienestä
+pitäen. Vai niin, vai niin, vai pastorin tytär."
+
+Vanhus istui tuolilla, nyykäyttäen päätänsä ja tarkasteli Ainoa.
+
+"Missä on Ingrid tänään?" kysyi ylioppilas.
+
+"Ingridko? Kyllä hän kohta tulee", vastasi vanhus, "mutta ajatelkaa,
+pastorin tytär -- niin, ja hänen isoisänsä, -- minä tunsin heidät
+kaikki, -- niin -- niin -- Miten aika kuluu, minä olen nyt
+yhdeksänkymmenen vuoden vanha, tietäkää se -- yhdeksänkymmentä vuotta."
+
+Hänen mutistessaan tällä tavoin hiljaan itsekseen, tuli Ingrid sisään.
+Hän näytti vanhalta, noin viidenkymmenen vuotiaalta, kasvultaan oli hän
+pieni, laiha ja hento. Nähdessään vieraan, pysähtyi hän hämmästyneenä.
+
+"No, hyvänen aika, mitä näen, eikö tuossa ole ylioppilas ja Aino neiti.
+No sepä hauskaa, että tulitte tänne meidänkin halpaan mökkiimme;
+täälläpä on tänään kaikki niin epäjärjestyksessä. Olkaa hyvät ja
+istukaa." -- Ingrid pyyhki vaatteensa liepeellä penkin puhtaaksi ja
+puheli, siistiessään huonetta.
+
+"Kuules, -- tämä on pastorin tytär", mutisi vanha ukko Ingrid'ille,
+ikäänkuin heräten uudelleen.
+
+"Etkö sinä luule minun tuntevani Aino neitiä? Olenhan niin usein nähnyt
+hänet kirkkotarhassa, miksi en häntä tuntisi; mutta kuinka hauskaa,
+että tulitte meitä katsomaan."
+
+Ja taas seurasi samaa. Vanhus puhui Ainon isoisästä ja kaikista
+vanhoista muistoistaan ja lopetti aina sanoen: "voi, tämä on pastorin
+tytär", eikä Ingrid voinut unohtaa, että Aino oli tullut heidän halpaan
+mökkiinsä.
+
+Heidän tultuaan ulos, sanoi ylioppilas Ainolle: "Te teitte tänään hyvän
+työn, Aino neiti. Näittekö, kuinka iloiseksi he tulivat jo siitäkin,
+että te tulitte heidän luoksensa? Uskokaa minua, tuo vanha ukko, joka
+jo on melkein kuin lapsi, ei unhota sitä niin pian; hän mutisee siitä
+päivät pitkät itsekseen. Ja Ingrid -- kenpä voisi, häntä nähdessään,
+luulla hänessä piilevän mitään suurta ja jaloa; -- niin halvalta ja
+vähäpätöiseltä hän näyttää. Mutta eipä moni olisi tehnyt niinkuin hän.
+Hän asui kotonaan vanhan isänsä kanssa, joka oli halvattu, eikä
+sentähden voinut tehdä mitään työtä. Sitten kosi häntä rikas
+maanomistaja, mutta sillä ehdolla, ett'ei isä saisi muuttaa heille,
+vaan hän maksaisi hänen edestään ja hankkisi hänelle asunnon
+pitäjäästä. Ingrid kyllä rakasti tätä miestä, mutta hän valitsi
+kuitenkin isänsä ja nyt on hän monen monta vuotta hoitanut häntä,
+kantanut hänet joka ilta vuoteesen ja joka aamu taas tuolille; hän on
+tehnyt käsillänsä työtä kuin vahvin mies, hankkiakseen heille elatusta,
+ja kuitenkin on hän aina tyytyväinen ja iloinen. Kuinka moni matkustaja
+on rankkasateessa nähnyt hänet nahkanutussa, ruskea huivi päässä,
+seisovan mökin luona, perkkaamassa peltoaan. Matkustaja on silloin
+varmaankin nauraen osoittanut häneen, vieraat naiset kenties
+tarkastaneet häntä lornetilla, ovatpa he ehkä piirustaneet hänen
+kuvansakin huvittaakseen vieraita iloisessa seurassa -- mutta ei kukaan
+ole uneksinutkaan, että tuon naisen sydän on kullan arvoinen."
+
+Aino kuunteli tarkkaan, näyttäen kovin miettiväiseltä.
+
+"Kuinka kummallista, ett'en ole koskaan ennen kuullut hänestä mitään",
+sanoi hän, "ja olenhan kuitenkin elänyt täällä niin monen monta vuotta.
+Mutta kuinka onnellinen lienee nainen, jolla on oma varma elämänsä
+määrä, jolla on edes joku, jonka edestä hän voi elää ja uhrata
+itsensä."
+
+Ylioppilas katsahti Ainoon. Hän lausui nämät viimeiset sanat niin
+lämpimästi, että hyvin huomasi niiden kauan kyteneen hänen
+sydämmessään. Hänen silmäluomensa värisivät, mutta hän ei
+katsahtanutkaan ylioppilaasen, tarkastelihan vaan ilmaa, ikäänkuin
+olisi siellä nähnyt jotakin.
+
+"Eikö teillä, Aino neiti, ole mitään elämänne määrää?" kysyi Erkki
+matalalla mutta sydämmellisellä äänellä. "Ei löydy ainoatakaan ihmistä
+ilman elämän päämäärää, se on kaikkialla, missä vaan on rakkautta.
+Meidän täytyy vaan saada se itsellemme selväksi. Ajatelkaammepa vaan
+tätäkin pitäjää, kuinka paljon voisitte täälläkin vaikuttaa. Sillä,
+uskokaa minua, kaikki ei ole niin valoisaa ja jaloa, kuin se, mitä
+tänään olen teille näyttänyt. Täällä on lapsia, jotka repaleisissa,
+likaisissa vaatteissaan päivät päästään meluavat ulkona, riitelevät,
+tappelevat ja tekevät kaikellaisia kepposia, kun ei heidän äitinsä
+löydä heille mitään sopivata työtä, jotka usein illalla näkevät isänsä
+juopuneena tulevan kotiin, kiroilevan ja riitelevän äidin kanssa.
+Täällä löytyy ihmisiä, jotka aamusta iltaan ovat ahkerassa työssä,
+mutta eivät koskaan ajattele muuta kuin mitä milloinkin ateriakseen
+saavat. Täällä on raakuutta ja sivistymättömyyttä, jota tuskin voitte
+ajatellakaan. Täällä olisi teillä, Aino neiti, laaja vaikutusala, sillä
+naisen käsi voi saada aikaan paljon enemmän, kuin koskaan miehen. Te
+voisitte ottaa jonkun noista lapsista pappilaan, antaa heille käsityötä
+tahi vähän tehtävää puutarhassa, te voisitte joskus ystävällisesti
+puhutella talonpoikia, ja silloin tekisitte hyvän työn, josta kansa on
+teitä siunaava ja palkitseva rukouksissaan, ja esim. sellainenkin
+viaton lapsensielu kuin Ingrid'in voi kylläkin rukoilla."
+
+Erkki vaikeni ja katsahti Ainoon, mutta tänään tämä katsoa tuijotti
+vaan eteensä.
+
+"Mutta te ette saa peljästyä", jatkoi ylioppilas. "Usein tarvitsemme
+rohkeutta, voidaksemme mennä köyhään, kurjaan mökkiin tahi istua
+sairasvuoteelle, mutta uskokaa minua, sitä ei teidän koskaan tarvitse
+katua. Kun kuolema on ihmisen silmien edessä, unohtaa hän kaikki
+kevytmieliset, turhat sanat, joilla tavallisesti salaa ajatuksensa;
+silloin saatte nähdä hänet oikeassa valossa. Ja eikö sekin ole ylevä
+ajatus, kun on tehnyt edes vähäisen osan kaikesta siitä, joka on
+velvollisuutemme. Minä en tiedä mitään, joka tekisi ihmisiä
+onnettomammaksi, kuin elämänsä viime hetkellä muistella entisiä aikoja,
+ja ikäänkuin peilistä nähdä edessään koko kulunut elämä vikoineen,
+virheineen ja myöntää sen olleen ilman sisältöä ja korkeampaa
+päämäärää, juuri silloin kuin tietää, että nyt kysytään vaan 'mitä
+elämäsi on ollut'. Se on kauheata. Ja kuitenkin alkavat useimmat
+elämänsä juoksun, sanomalla: 'meillä on vielä pitkä aika edessämme', ja
+sitten unhottavat he kokonaan oikean elämänsä; sen sijaan pitäisi
+heidän aina alkaa kuolemasta ja tämän leppymättömän opettajan edessä
+kysellä itsiltänsä: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö minua, Aino neiti,
+sanotteko vieläkin, ett'ei teillä ole mitään elämän päämäärää?"
+
+Hän vaikeni hetkeksi ja katsahti taas Ainoon, mutta tämä loi silmänsä
+maahan, niin että ylioppilas ainoastaan hänen rinnastaan, joka huokui
+raskaasti, huomasi, että hänen sanansa olivat tunkeuneet syvälle Ainon
+sydämmeen.
+
+"Juuri se on jaloa ja ylevää kristillisessä rakkaudessa", sanoi
+ylioppilas taas, "ett'ei se valitse ketään yksityistä, jota se pitää
+epäjumalanaan, siten sulkien silmänsä kaikilta muilta, vaan että se
+rakastaa kaikkia ihmisiä. Olkoonpa sitten mies, vaimo tahi vanhempamme,
+jonka olemme valinneet, häntä täytyy meidän rakastaa, niin että
+sydämmemme tulee siitä lempeämmäksi ja lämpimämmäksi kaikkia kohtaan."
+Ylioppilas katsahti sitten Ainoon ja sanoi hitaasti: "en tiedä,
+uskallanko sanon ajatukseni?"
+
+"Kyllä, sanokaa vaan", pyysi Aino.
+
+"Teillä on myöskin, Aino neiti, joku, joka istuu kotona, odottaen
+teidän rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko, että hän on
+onnellinen? Tahi olisinko erehtynyt; eivät hänen kasvonsa ainakaan
+siltä näyttäneet? Minusta hän näyttää kaipaavan jotain ystävällistä
+kättä, joka ei toivoisi mitään parempaa, kuin voida tehdä hänelle
+hauskuutta, ystävällisiä silmiä, jotka aina seuraisivat häntä, lukien
+hänen sydämmensä sisimpiä ajatuksia, sydäntä, joka unohtaisi itsensä,
+vaikkapa se sitten saisikin sentähden taisteluakin kärsiä. Hän ei ole
+koskaan siitä puhunut, ehk'eipä hän itsekkään sitä tiedä; mutta ettekö
+luule voivanne tehdä hänen elämäänsä vähän onnellisemmaksi, Aino
+neiti?"
+
+Aino ei vastannut mitään, koettihan vaan salata kyyneleitä, jotka
+vierivät hänen poskilleen. He kulkivat sitten ääneti pappilaan saakka;
+siellä ojensi ylioppilas kätensä jäähyväisiksi, sanoen:
+
+"Hyvästi, Aino neiti, kiitos hauskasta seurasta."
+
+Aino yritti puhua, mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan
+suustansa, ja ylioppilas ei päästänyt hänen kättänsä.
+
+"Aino, -- kiitos kaikesta, mitä olette tänään puhunut ja kaikesta mitä
+olette ollut minulle", sai hän viimeinkin sanoneeksi; mutta sitten
+repäsi hän äkkiä kätensä irti ja astui reippaasti yli maantien.
+Ylioppilas seurasi häntä silmillään, tuntien vielä hänen lämpimän
+kätensä omassaan, sillä Aino oli puhuessaan likistänyt sitä niin
+luottavaisesti. Hän tahtoi nähdä, kääntyisikö Aino, mutta hänpä ei
+kääntynytkään; vaan katosi näkyvistä ja ainoastaan lampun valo loisti
+vielä huoneen ikkunasta.
+
+Ainon rintaa poltti, hän halusi niin hartaasti saada keventää
+sydäntänsä, hän juoksi ylös portaita omaan huoneesensa, heittäytyi
+vuoteelleen ja heltyi katkeraan itkuun.
+
+"Herra Jumala, anna minulle anteeksi", huokasi hän, "anna minulle
+anteeksi, hyvä Jumala! -- -- tee minut vahvaksi, anna minulle voimaa
+rakastaa isääni, niinkuin minun pitäisi, -- anna minulle anteeksi,
+Jumalani -- -- Älä heitä minua pois luotasi, vaan tee minut vahvaksi ja
+auta minua rakastamaan isääni!"
+
+Hän itki, itki yhä vaan katkerammin ja rukoili, kunnes lopuksi vähän
+rauhottui ja nyyhkytti ainoastaan silloin tällöin. Vihdoinkin tyyntyi
+hän ja makasi aivan hiljaan, pää kätkettynä tyynyyn. Ei ääntäkään
+kuulunut, myrsky oli jo raivonnut loppuun. Sitten nousi hän ylös, otti
+kirjakaapista esille kirjansa, jonka oli saanut ylioppilaalta, sytytti
+kynttilän ja alkoi lukea; sivun sai hän vaan luetuksi, ja vaipui sitten
+ajatuksiinsa. Laskien käsivartensa kirjalleen istui hän kauan aikaa
+painaen päänsä kirjaansa.
+
+Silloin kuului portailta Mathildan askeleet. Nähdessään Ainon istuvan
+pää käsivarsille vaipuneena, lähestyi hän häntä, sanoen: "no, joko olet
+tullut takaisin?"
+
+Aino ei liikahtanutkaan, ja Mathilda, joka luuli hänen nukkuvan, hiipi
+hiljaan varpaisillaan tuolin taakse ja kurkisti kirjaan hänen
+olkapäänsä yli. Sitten luki hän ääneen pilkallisella painolla: "Missä
+löydämme naisen, joka tuntee oman horjuvaisuutensa, eikä kertaakaan
+elämässään olisi toivonut miehen kättä, johon nojautua. Mutta missä
+näemme naisen, joka ujosti olisi kätkenyt sydämmeensä tämän suloisen
+ajatuksen ja kärsivällisesti odottanut sen toteutumista, vaikkapa
+saisikin sitä odottaa kuolemaansa asti, ennenkuin olisi itse
+ilmoittanut sydämmensä tunteita."
+
+"Ha-ha-ha! sepä oivallista!" -- ja Mathilda oikein nauraa hohotti.
+"Aino, Aino!" huusi hän, pudistaen häntä. "Anna kultaseni minun lukea
+enemmän", ja hän otti kirjan Ainon käsivarren alta. Aino hypähti ylös
+ja tempasi sen pois. "Älä kajoo tuohon kirjaan, kuule, älä kajoo, se on
+liian hyvä sinun silmiesi saastutettavaksi, sen sanon sinulle suoraan."
+Mathilda otti askeleen taaksepäin ja katsoa tuijotti hämmästyneenä
+Ainoon, joka seisoi hänen edessään suuttuneena ja kiihoittuneena, kuin
+ärsytetty eläin häkissään.
+
+"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän, "ei suinkaan ylioppilas ole vielä
+kosinut sinua?"
+
+"Älä mainitse hänen nimeänsä, kuuletko", huudahti Aino, joka ei enää
+voinut pidättää itseään. "Sinä puhut hänestä, sinä, joka et enää
+ansaitse suudella hänen kenkänsä pohjiakaan. Hänellä on sydän, mutta
+mitä on sinulla? Hän voi puhua ylevää ja jaloa, mutta mitä voit sinä
+puhua? Hän voi tehdä hyvää ja hyödyllistä, mutta mitä voit sinä? Sinä
+pyrit tänne, häiritäksesi talon rauhaa; niin, sen olet tehnyt. Sinä olet
+viekoitellut minua ja olet tahtonut tehdä minut samanlaiseksi
+kirjavaksi riikinkukoksi, kuin itsekin olet. Sinä olet tahtonut opettaa
+minua viihtymään samassa tyhjyydessä ja turhuudessa, jossa itse elät.
+Sinä luulet, että minä olen kuin hansikka, jota saatat vetää käteesi ja
+heittää pois oman mielesi mukaan. Minä olen ollutkin semmoinen, olen
+ollut kuin kurja koira, tottelevainen ja ilman omaa tahtoa, mutta
+näetkö, nyt olen muuttunut. Nyt on minussa herännyt aivan kuin uusi
+elämä ja sen on juuri ylioppilas saanut aikaan, nyt tunnen sinut enkä
+enää voi elää yhdessä sinun kanssasi. Sinä olet eroittanut minut
+isästäni, olet eroittanut minut täkäläisestä kansasta, joka on sinua
+paljon parempi; sinä olet eroittanut minut Jumalastakin, niin, sen olet
+tehnyt; mutta nyt en enää sitä kärsi. Pois täytyy sinun lähteä täältä,
+pois silmänräpäyksessä, minä en tahdo nähdä sinua luonani."
+
+Mathilda oli aivan kalpea, hän puri hammasta ja yritti vastata, mutta
+Aino kiiruhti portaita alas isänsä huoneesen.
+
+Pastori istui kirjoittamassa lamppunsa ääressä, kun ovi avattiin ja
+sisään astui Aino kiihtyneenä ja silmät itkusta punaisina. Hän
+heittäytyi lattialle isänsä jalkojen eteen, kietoi kätensä hänen
+polviensa ympäri ja katseli häneen nöyrästi ja lempeästi.
+
+"Anna minulle anteeksi! anna minulle anteeksi, isä, kaikki, mitä olen
+rikkonut sinua vastaan". Itku valtasi taas hänet ja pää vaipui alas
+isän polville.
+
+Pastori otti ihmetellen pois silmälasinsa ja laski ne pöydälle. Sitten
+hieroi hän silmiänsä ja katseli hämmästyneenä tytärtään.
+
+"Mutta, rakas lapseni, mikä sinun nyt on?" sanoi hän, yrittäen nostaa
+Ainoa pystyyn, "mitä sinä olet tehnyt?"
+
+"Ei, ei, isä!" änkytti Aino, "anna minun maata tässä, siksi kunnes
+lupaat antaa minulle anteeksi. Niin, minä olen saattanut sinulle surua,
+minä en ole ollut sinua kohtaan sellainen, kuin minun olisi pitänyt
+olla; minä olen näinä viimeisinä vuosina kuljeskellut jouten täällä
+kotona, ajatellen ainoastaan itseäni enkä yhtään sinua. Minä en ole
+koettanut tehdä kotiamme sinulle hauskaksi, en ole puhunut sinun
+kanssasi enkä tehnyt mitään sinun tähtesi."
+
+Kyynel kiilsi pastorin silmissä. Hän nosti tyttärensä ylös syliinsä,
+pyyhkäsi hiukset pois hänen otsaltaan ja suuteli hänen kyyneleisiä
+silmiään, sanoen lempeästi:
+
+"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni! Etkö sinä ole ollut minulle
+minään? sinähän olet ollut ainoa iloni."
+
+Aino kallisti päänsä isänsä rinnalle.
+
+"Sinä olet, isä, niin hyvä ja hellä minulle, minä en sitä ansaitse;
+mutta nyt lupaan tulla paremmaksi, niin, minä lupaan sen, ja sitten on
+meidän täällä kotona yhtä hauska kuin ennen muinoin."
+
+Pastori hymyili, taputti tytärtään olkapäälle ja painoi hänet rintaansa
+vasten; ja Aino lepäsi siinä niin rauhallisesti, kuin lapsi äitinsä
+sylissä.
+
+Vinnillä kuului melua ja hälinää. Matkalaukkua ja laatikoita
+kuljetettiin portaita alas, ovia paiskailtiin auki ja kiinni, ja
+kimakka naisen ääni kuului huutavan: "Halvar, Maria, Nils!"
+
+Palvelusväki juoksi portaita ylös ja alas, ja hälinästä ei tahtonut
+loppua tulla. "Mitä tuo on, kultaseni?" kysyi pastori, kuunneltuaan
+tuota melua.
+
+"Oi, -- se on vaan Mathilda!" vastasi Aino säikähtyneenä, painaen
+päänsä vielä lähemmäksi isäänsä.
+
+Kohta sen jälkeen seisoi Mathilda ovella, matkapuvussaan.
+
+"Suuri kiitos koko tästä ajasta", sanoi hän pilkallisesti ja kumarsi
+ovella. "Kiitos ystävällisestä vieraanvaraisuudestanne."
+
+"Hyvä ystävä, mitä tämä on?" kysyi pastori, aikoen nousta ylös; mutta
+Aino kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, niin ett'ei hän päässyt
+liikahtamaankaan.
+
+"Aiotteko lähteä pois?"
+
+"Kyllä, täytyyhän minun lähteä, kun minut tällä tavoin melkeinpä
+ajetaan ulos ovesta", vastasi Mathilda, hymyillen katkerasti; "eikä
+minun suinkaan enää tee mieli häiritä teidän iloanne."
+
+"Mutta" -- -- keskeytti taas pastori.
+
+"Ah, kysykää tuolta neidiltä, niin saatte kyllä tietää", vastasi
+Mathilda, tehden lähtöä.
+
+"Mutta, hyvä ystävä, ulkonahan on aivan pimeä", ja pastori koetti taas
+nousta, mutta ei voinut; "ei suinkaan lähdöllänne ole mitään kiirettä,
+ja tietysti jäätte ainakin yöksi vielä tänne?"
+
+Aino ei vastannut, mutta lähestyi isäänsä, ikäänkuin olisi tahtonut
+sanoa: "oi, älä pyydä häntä jäämään, rakas isä!"
+
+"Jumala varjelkoon minua jäämästä tänne kauemmaksi aikaa", vastasi
+Mathilda, "olisi synti, jos ei kaupungissa mitä pikemmin saataisi
+tietää, miten täällä vieraita kohdellaan, ja ensi pysäyspaikkaan
+ainakin ehdin vielä tänä iltana."
+
+"Mutta, minun rattaani pitää teidän toki -- --"
+
+"Ei kiitoksia, en mitenkään tahdo kuluttaa teidän mukavia, komeita
+ajopeliänne, talonpojan kärrit ovat jo valjastettuina; ja kiitoksia
+paljon olostani luonanne", vastasi Mathilda kumartaen ylpeästi. Hetken
+perästä kuulivat he jo Halvarin laahaavan perässään Mathildan
+tavaroita, ruoska läimähti, ja poissa oli Mathilda.
+
+Kuinka hiljaiseksi kävi samassa koko talo. Ei muuta ääntä kuulunut,
+kuin kellon nakutus keittiössä. Sisällä paloi lamppu kirkkaasti ja
+valoisasti, levittäen niin loistavan, lämpimän valon yli koko huoneen.
+
+Pastori syleili hellästi tytärtänsä, katseli häntä sydämmellisesti ja
+pyyhkäsi pois hiukset hänen silmiltään. Aino makasi hiljaan kuin
+marmorikuva silmät ummessa ja nautti rauhaa, sitä rauhaa, jota hän niin
+kauan oli etsinyt ja kaivannut.
+
+Mutta ulkona maantiellä suhisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja
+kärryissä istui Mathilda jutellen kyytipojan kanssa.
+
+
+
+
+Seitsemäs luku.
+
+Voitto.
+
+
+Muutama päivä sen jälkeen tapasi ylioppilas maantiellä Ainon joka
+käveli yksin.
+
+"Missä on ystävänne, Aino neiti?" kysyi hän ihmetellen.
+
+"Ketä tarkoitatte?"
+
+"Neiti Ravn'ia tietysti."
+
+"Mathilda ei ole minun ystäväni."
+
+"Eikö hän ole enää teidän ystävänne?"
+
+"Hän oli kerran", vastasi Aino, "mutta, Jumalan kiitos, siitä on jo
+pitkä aika."
+
+Ylioppilas katsahti Ainoon, joka seisoi niin levollisena ja totisena,
+näyttäen aikaihmisemmältä enemmän kuin koskaan ennen.
+
+"Mutta asuuhan hän kuitenkin vielä teillä?" kysyi hän, hämmästyen vielä
+enemmän.
+
+"Ei enää", vastasi Aino levollisesti.
+
+"Mikä kartoitti hänet pois täältä? Aikoihan hän viipyä teillä koko
+kesän?"
+
+"Minä karkoitin hänet pois", vastasi Aino lujalla, päättäväisellä
+äänellä, "minä en kärsinyt enää tätä 'valhe-elämää'."
+
+Ylioppilas seisoi ensin hiljaan, silmäillen hämmästyneenä Ainoa, mutta
+sitten levisi hänen kasvoilleen kummallinen loiste, ja hän tarttui
+molemmin käsin Ainon käteen.
+
+"Tottako puhutte, Aino? -- jos te olette jättänyt muutkin entiset
+mielipiteenne, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedä, kuinka minua
+ilahdutatte. Nyt uskallan minäkin sanoa -- -- mutta en -- -- en -- en
+voi nyt, vasta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Aino neiti? silloin
+tahdon kertoa teille jotain. Hyvästi, hyvästi."
+
+Ylioppilas lähti ja Aino jäi yksin seisomaan maantielle. Hän ei
+tietänyt mitä ajatella, vaan kuitenki aavisti hän vähän ja sydän rnpesi
+sykkimään, mitä enemmän hän sitä mietti. Hän meni kotiin, omaan
+huoneesensa; mutta hiljaan oli hänen mahdoton istua, ulos täytyi hänen
+päästä; hän katseli, katseli uudelleen kelloa, mutta se ei ollut hänen
+mielestään käynyt koskaan niin hitaasti. Koko yön makasi hän
+vuoteellaan mietiskellen, yhä vaan mietiskellen, mahdotonta oli hänen
+ummistaa silmiänsä; vasta aamupuoleen nukahti hän hetkeksi, mutta ei
+saanut silloinkaan unilta rauhaa, yhä näki hän unessaan edessään
+ylioppilaan, iloisena kohottavana sormensa häntä kohti ja sanoen:
+"huomenna minä tulen ja silloin kerron teille jotain." Mutta mitäpä
+hänellä voisi olla kerrottavaa!
+
+Niinkuin tuuliaispää tuli ylioppilas sinä iltana kotiinsa, säikäyttäen
+melkein pyörryksiin emännöitsijänsä, joka aina oli tottunut näkemään
+hänen hitaasti astuvan kotiin veräjän kautta, syviin ajatuksiin
+vaipuneena, silmät luotuina maahan ja kädet selän takana. Sitten
+soitti hän kelloa niin rajusti, kuin olisi tuli ollut valloillaan.
+Puurolusikka toisessa ja maitosiili toisessa kädessään juoksi vaimo
+avaamaan ovea.
+
+"No, mitä nyt on tapahtunut?" huudahti hän, katsellen ympärilleen,
+nähdäkseen, mitä ensin olisi pelastettava.
+
+"Onko Juhana kotona?" kysyi ylioppilas hätäisesti, "käske hänen tulla
+sisään -- paikalla."
+
+"Tästä saat sinä, Juhana", sanoi hän, rengin tultua sisään lakki
+kädessä, ja hän otti jokapäiväisen nuttunsa, joka kerran oli
+harmittanut Mathildaa. "Voitko käyttää näitä housuja ja näitä
+saappaita, niin -- saat ottaa nekin. Ja -- hiljaa -- kuules, Maria!
+huomenna saat tuoda sisään uudet mustat vaatteeni, mutta harjaa ne
+ensin hyvästi". Juhana ja Maria katsahtivat ihmetellen toisiinsa ja
+sitten ylioppilaasen. Sitten alkoi Juhana kiittää.
+
+"Ei kestä kiittää, -- nyt tahdon mieluummin olla yksin", lisäsi Erkki,
+huomatessaan, että Mariakin aikoi ruveta puhelemaan.
+
+Ylioppilas istahti sängyn laidalle ja pyyhkäisi molemmilla käsillään
+silmiään. Sitten hypähti hän ylös ja astui pitkillä askeleilla
+edestakaisin lattialla.
+
+Silloin huomasi hän pöydällä kirjeen vanhalta ystävältään. Hän avasi
+sen ja selaili sivuja. Sen sisällys oli seuraava:
+
+  "Hyvä ystävä!
+
+  Suo anteeksi, ett'ei minun enään tee mieli olla yhtä hupsu kuin
+  ennen, vaan puhun suuni puhtaaksi. Sillä sepä vasta on hullua,
+  että sinä, vaikkapa ensin sanoit tulevasi iloiseksi kirjeestäni,
+  ja vaikka niin pitkä aika on kulunut onnettomien päiviesi ajoilta,
+  voit kuitenkin kirjoittaa minulle sillä tavoin, kuin viime
+  kerralla! Etkö näe, mikä siitä on seuraus? Sinä elät vaan omassa
+  mielikuvituksessasi, niin että sinä kerran vielä tulet kuin paavi
+  vastustamaan koko maailmaa ja muutut homeiseksi, ynseäksi, ikäväksi
+  vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä ja joka suuttuneena sulkee
+  ovensa ja sanoo maailmalle: 'nauti, iloitse nyt'. Mutta, mitä tuo
+  hyödyttää sinua itseäsi, ja mitä sinä hyödytät muita, saarnatessasi
+  tyhjille seinille; sillä, usko minua, maailma nauraa sinun äreyttäsi.
+  Vaan siinäpä se onkin, sinä kaipaat enemmän maailmaa kuin maailma
+  sinua. Maksatko sinä Jumalalle korot niistä monista luonnonlahjoista,
+  joita Häneltä sait, siten että kietoudut kuin silkkimato omaan
+  verkkoosi, kuollaksesi siihen? Jos sinä olisitkin saanut
+  parantumattoman haavan ja vielä siitä kärsisit ja taistelisit,
+  silloin en tahtoisi lisätä sinulle enää uutta kuormaa. Mutta
+  kirjoitithan sinä itse voivasi katsella häntä ja koko nuoruuden
+  aikaasi kuin kaunista kuvaa, jonka ulkopuolella sinä seisot,
+  semmoisena kuin nyt olet. Minä luulisin myös, että sinun
+  luonteesi on liian vahva ja reipas, voidaksesi koko elinajaksesi
+  vaipua kuuvalounelmiin ja huo'ata kuin epätoivoon joutunut
+  runoilija. Mutta kuuleppas, nyt sanon sinulle jotain aivan
+  suoraan, koska olen ystäväsi: sinä et ole tullut ihmisvihaajaksi
+  surusta, kun kadotit hänet, tuon ensimmäisen morsiamesi, vaan
+  omasta ylpeydestäsi, joka tuntee itsensä loukatuksi ja sen tähden
+  tahtoo tehdä vastarintaa, kuin tottelematon lapsi. Sinä tiesit,
+  että sinulla oli enemmän kykyä ja parempia luonnonlahjoja, kuin
+  useimmilla muilla, ja hän rakasti toista, joka ei mielestäsi
+  ollut sinun vertaisesi; kas, se juuri on haava, ja siitä ajasta
+  saakka olet sinä vihannut koko naissukua. Mitä hyvää heissä on
+  sitä sinun ei tehnyt mieli nähdä, vaan toit esiin kaikki heidän
+  pahimmat ja heikoimmat puolensa, joilla kyllästytit silmiäsi.
+  Minä en voi uskoa, että nainen siellä kotosalla on niin huono
+  tahi avioliitot niin onnettomia, kuin sinä niitä kuvailet; minä
+  ainakin olen kokenut päinvastaista. Mutta, jos niin onkin, niin
+  kenessä on syy? Syy on sinussa ja kaikissa niissä miehissä, jotka
+  joko halveksivat naista tahi tekevät hänet orjakseen. Nainen on
+  luotu miestä varten, ja kun ei mies tahdo olla todellinen mies,
+  miten voisi siis nainen olla tosi nainen? Tutki sentähden
+  itseäsi, hyvä ystävä, ja mieti, etkö löytäisi itsessäsi mitään
+  syytä. Näyttää tosin nöyrältä, että tahdot kulkea hiljaista
+  tietäsi ja tulla unohdetuksi, kaikkien hylkäämäksi; mutta
+  mitenhän tuon nöyryyden laita lienee? Sinulla ei ole oikeutta
+  kulkea omaa, hiljaista tietäsi, vaan päinvastoin täytyy sinun
+  pyrkiä esiin, tuoda ilmi mielipiteesi, huomauttaa kaikille,
+  mikä on suurta ja jaloa. -- Niin, minä en nyt ole sillä tuulella,
+  että tekisi mieleni kertoa sinulle matkastani; sillä minua niin
+  suututti tuo sinun kirjeesi, että sanoin itselleni: 'hänelle en
+  minä enää kirjoita.' Sitten rauhoutuin kuitenkin ja nyt kirjoitan
+  sinulle nämät rivit. Ne tulevat tosin myöhään, mutta parempi
+  myöhään kuin ei koskaan. Odotan tuskallisesti vastausta tähän
+  kirjeeseni, sillä joll'et toisin kirjoita, en enää koskaan
+  luota sinuun.
+
+                                              Iloinen ystäväsi
+                                                   N. N."
+
+Ylioppilas istui kirje kädessänsä. "Hyvä Jumala, olisinko voinut noin
+muuttua -- mutta Jumalan kiitos, että se on ohitse. Niin, Jumalan
+kiitos, että se nyt on ohitse. En minä enää kelpaa erakoksi, ja
+huomenna -- huomenna --"
+
+Samaa ajattelivat Maria ja Juhanakin, jotka istuivat ulkona
+keskustellen päivän tapauksista arvellen jos jotakin.
+
+Seuraavana aamuna koputti ylioppilas pappilan ovea. Ei kukaan hänelle
+vastannut, ja hän astui sisään. Aino seisoi keskellä lattiaa, aikeessa
+mennä avaamaan ovea. Hän oli puettuna mustaan hameesen, pieni valkoinen
+kaulus kaulassa. Kalpealta hän tosin näytti, kun oli maannut niin vähän
+edellisenä yönä; mutta Erkin mielestä ei hän ollut koskaan näyttänyt
+niin sievältä. Ylioppilaskin oli tänään juhlapuvussaan, mustissa
+vaatteissa, kaulus kaulassa; kaulahuivikin, joka ennen tavallisesti
+riippui niin huolimattomasti, oli nyt sidottu sievään solmuun. Ainon
+mielestä eivät hänen silmänsä olleet koskaan näyttäneet niin lempeiltä
+ja syviltä kuin tänään. Erkki lähestyi häntä ja ojensi hänelle kätensä,
+Aino ojensi myös omansa, ja kumpikin tunsi kätensä vapisevan. "Minä
+lupasin kertoa teille jotain", sanoi ylioppilas, "haluttaako Teitä
+istua ja kuunnella, kertoisinpa vaan omasta elämästäni."
+
+Aino istahti sohvaan, ylioppilas hänen viereensä, vähän kasvot häneen
+päin.
+
+"Te luulette ehkä, Aino neiti", alkoi Erkki, "että olen aina ollut
+tämmöinen jörö, tyly ja synkkä mies, joka mieluummin kulkee yksin omaa
+tietänsä; mutta olenpa minäkin kerran ollut iloinen, toivokas
+ylioppilas."
+
+"Minä tiedän sen", vastasi Aino matalalla äänellä.
+
+"Tiedättekö?" toisti ylioppilas ihmetellen. "Ehkä siis myös tiedätte,
+että olen kerran ollut kihloissa?" Tämän viimeisen sanan lausui hän
+puoliääneen, töin tuskin saaden sanat suustansa.
+
+"Minä tiedän senkin", vastasi Aino, katsahtamatta ylös.
+
+Ylioppilas hämmästyi vielä enemmän ja tarttui hänen käteensä.
+
+"Mutta, yhtä ette suinkaan tiedä", jatkoi hän liikutettuna, "nimittäin,
+kuinka paljon pahaa olen teille tehnyt, kuinka olen teidän suhteenne
+erehtynyt ja kuinka paljon teillä olisi minulle anteeksi annettavaa."
+
+Aino käänsi kasvonsa häneen päin, hänen silmänsä välkkyivät kirkkaasti.
+
+"Niin, te ette sitä usko; mutta minä olen ajatellut teistä niinkuin
+kaikista muistakin naisista; olen luullut, ett'ei teillä olisi mitään
+korkeampaa pyrintöä, että olisitte kuin leikkikalu, hetken huviksi ja
+sitten heitettäväksi pois seuraavassa silmänräpäyksessä". Ylioppilas
+hengitti syvään, katsoi suoraan Ainon silmiin ja sanoi tyynesti, mutta
+lämpimästi:
+
+"Ja sitten, sitten huomasin minä kerran erehtyneeni ja joutuneeni omiin
+pauloihini. Te olette minua vahvempi, Aino neiti; te olette saaneet
+minua uskomaan että ihmisen elämässä on tarkoitusperä, jonka perille
+kannattaa pyrkiä ja te olette tietämättänne kiinnittänyt sieluni
+itseenne ja nyt vasta huomaan, että te olette juuri se, josta olen
+uneksinut ja jota sieluni on kaivannut koko elinaikani."
+
+Aino kallisti päänsä, hänen silmäluomensa värisivät, hän ei voinut
+sanoa mitään, mutta hänen kätensä vapisi ylioppilaan kädessä. Erkki
+katsahti häneen lempeästi.
+
+"Nyt on teidän vastattava, Aino neiti", sanoi hän hetken äänettömyyden
+jälkeen; "te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Te olette nähnyt kotini, se on
+autio ja kylmä; mutta te voisitte levittää sinne auringon valon ja
+lämpöä. Te tiedätte, ett'en enää ole niin nuori; minä en voi tarjota
+sydäntä, täynnä iloa ja riemua, joka rakkaudellaan voisi muuttaa elämän
+kauniiksi runoudeksi; mutta, jos tahdotte käden, joka aina on oleva
+yhtä uskollinen, silmän, joka aina lempeästi teitä katselee, totisen
+miehen, joka ei tiedä suurempaa onnea, kuin työskennellä teidän
+edestänne, ja joka tuntee tulevansa yhä voimallisemmaksi teidän
+rinnallanne -- niin -- niin tässä nyt olen. Tahdotteko, Aino neiti?
+voitteko rakastaa minua?"
+
+Aino ei vastannut mitään, puristihan vaan ylioppilaan kättä: hänen
+kasvonsa loistivat autuaallista onnea, sillä nyt oli arvoitus selitetty
+ja sopusointu syntynyt, nyt hänen elämänsä määrä ei enää ollut
+ainoastaan velvollisuus, vaan ijankaikkinen onni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Illalla istuivat kaikki kolme, pastori, ylioppilas ja Aino, salissa.
+Lamppu loisti kirkkaasti, mutta vielä kirkkaammin loistivat heidän
+iloiset kasvonsa.
+
+"No, Aino, lähdemmekö nyt kaupunkiin, katsomaan sen komeutta ja
+loistoa?" kysyi Erkki.
+
+Aino mietti hetkisen. "Niin, pyytämään Mathildalta anteeksi
+käytöstäni", sanoi hän, -- "mutta palaammehan sitten taas pian
+kotiimme!"
+
+Loppu.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Erkki ja Aino, by Kristofer Janson
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ERKKI JA AINO ***
+
+***** This file should be named 38121-8.txt or 38121-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/3/8/1/2/38121/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+http://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at http://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit http://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations.
+To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     http://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/38121-8.zip b/38121-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..6af7db1
--- /dev/null
+++ b/38121-8.zip
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..f4ef266
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #38121 (https://www.gutenberg.org/ebooks/38121)