diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 37334-8.txt | 9761 | ||||
| -rw-r--r-- | 37334-8.zip | bin | 0 -> 201676 bytes | |||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
5 files changed, 9777 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/37334-8.txt b/37334-8.txt new file mode 100644 index 0000000..f02f3e8 --- /dev/null +++ b/37334-8.txt @@ -0,0 +1,9761 @@ +The Project Gutenberg EBook of Näkymättömiä teitä, by Mathilda Roos + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Näkymättömiä teitä + Runoelma elämästä + +Author: Mathilda Roos + +Translator: Aune Krohn + +Release Date: September 7, 2011 [EBook #37334] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTTÖMIÄ TEITÄ *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +NÄKYMÄTTÖMIÄ TEITÄ + +Runoelma elämästä + + +Kirj. + +MATHILDA ROOS + + +Tekijän luvalla suomensi Aune Krohn + + + +WSOY, Porvoo, 1903. + + + + +I. + + +Kymmenkunnan vuotta takaperin istui muuanna syys-iltapäivänä eräässä +Ruotsin pohjoisista rannikkokaupungeista, vastarakennetun "Café +Riche'n" edustalla, neljä nuorta herraa juttelemassa pöydän ääressä. He +kuuluivat kaupungin hienostoon; kaksi heistä oli aivan nuoria upseereja +hienoin viiksin ja sinisin silmin, joiden avoimeen ilmeeseen silloin +tällöin yhtyi itsetyytyväisyyttä, mikä helposti tarttuu ihmiseen, kun +on nuori ja voimakas ja luulee vallan luonnollisesti omistavansa koko +maailman. Toiset kaksi olivat siviilivaatteissa, ja yhtä suuressa +määrin kuin molemmat luutnantit olivat vain jäljennöksiä toinen +toisestaan, yhtä paljon erosivat toisistaan heidän siviilipukuiset +ystävänsä. + +Toinen heistä, Åke Henning, oli solakka, notkea ja hieman liian +lyhytkasvuinen. Hänen pukuunsa pantu huolellisuus tuntui hyvän joukon +liialliselta. Mutta omituisena vastakohtana tuolle vastenmieliselle +keikarinpiirteelle ilmeni hänen kasvoillaan joskus syvää totisuutta, ja +pähkinänruskeista silmistä loisti haaveksiva, alakuloinen katse. + +Mutta kulkisipa outo noiden neljän juttelevan nuoren herran ohi, niin +eipä hänen katseensa pysähtyisi kumpaankaan upseereista iloisine +naamoineen eikä liioin Åke Henningiin vaaleanharmaine päällystakkineen +ja hienoine kävelykeppineen, vaan pienen seuran neljänteen jäseneen: +konsuli Bengt Falkensterniin. Ja varmaa on, että joll'ei hän +ensimmäiseltä vastaantulijalta saisi tietää, ken tuo etelämaalaisen +näköinen ja ylpeä-ryhtinen nuori mies on -- seikka, joka muuten olisi +mahdoton, sillä koko kaupunki tunsi konsuli Falkensternin -- ei hän +pääsisi rauhaan, ennenkuin saisi uteliaisuutensa, tyydytetyksi, +varsinkin jos olisi ollut naissukuun kuuluva. + +Kun nuoret herrat hetken olivat puhelleet, syntyi äkkiä muutaman +silmänräpäyksen hiljaisuus. Synkkämielinen piirre, jonka pila ja nauru +olivat karkottaneet, ilmestyi silloin Åken kasvoihin, käyden joka hetki +selvemmäksi. Bengt istui taaksepäin nojaten ja tuijotti terävine, +tummansinisine silmineen kirkasta syystaivasta, hänelle tavallisen, +hieman pilkallisen hymyn leikkiessä huulilla ylöspäin kierrettyjen +viiksien alla. + +"No, oletteko nähneet _häntä_?" huudahti äkkiä toinen nuorista +upseereista. + +Åke Henning kopisti kiivaasti tuhkan sikaristaan ja rypisti otsaansa, +ja alakuloinen piirre hänen kasvoillaan vaihtui kärsimättömäksi, +milt'ei kiihtyneeksi ilmeeksi. + +"Häntä? Ketä _häntä_?" kysyi Bengt nauraen ja puhalsi ilmaan +savukiehkuran, jota hän huvitettuna seurasi katseellaan. + +"_Häntä_ -- tietysti ... tuota jumalallista ... 'divaa', joka +kunnioittaa pikku kaupunkiamme kauneudellaan", vastasi toinen +upseereista, nauraen hänkin. + +"Mitä divaa? En ole kuullut sellaisesta puhuttavan", intti Bengt. + +"Tyhmyyksiä!" lausui nyt Åke ja heitti molempiin luutnantteihin +harmistuneen katseen. "Ei täällä ole ketään divaa; on vain eräs nuori +opettajatar, joka muutti tänne joku aika sitten, ja hänelle he antavat +tuon nimityksen. Hän taitaa muuten olla kelpo nuori tyttö, ja tekisitte +paremmin, jos lakkaisitte puhumasta hänestä tuohon tapaan." + +Hän kiihtyi puhuessaan; viimeiset sanat lausuttiin kiivaudella, jota +asian laatu ei tuntunut vaativan. Bengt lakkasi tupruttamasta ja katsoi +Åkea terävästi. + +"Sinä näyt olevan tuon tuntemattoman kaunottaren ritari", hän sanoi +ivallisesti. "Oletteko tutut?" + +"Hiukan", vastasi Åke ja koetti olla lyhyt ja väliäpitämätön, mutta se +ei juuri onnistunut, "olen ollut pari kertaa hänen seurassaan. Ja en +voi huomata olevan mitään syytä puhua sopimattomasti nuoresta tytöstä, +siksi, että hän onnettomuudekseen on sekä kaunis että köyhä." + +"Siinä olet oikeassa", vastasi Bengt nauraen, "se ei tosin ole mikään +pätevä syy. Mutta kuka hän siis on? Kuka on hänet nähnyt? Minä en ole +edes kuullut puhuttavan hänestä. Muuten ei mielestäni rakkaassa +kaupungissamme ole juuri niin monta kaunotarta." + +"Hän on tyttökoulun opettajatar ja saapui tänne pari viikkoa sitten, +vähää ennen lukukauden alkua. Olen tavannut hänet parina aamuna -- enkä +ikinä elämässäni ole nähnyt mitään niin kaunista." + +Nuori upseeri teki ihailun liikkeen ja puhkesi sitten lapsimaiseen, +ihastuneeseen nauruun. + +"Liikutte kai sentään suhteellisuuden pohjalla?" huomautti Bengt +vihaisesti hymyillen. Hän oli matkustanut pian koko maailman ympäri, +nähnyt espanjalaisia, amerikkalaisia ja italialaisia kaunottaria ja +tunsi hyväntahtoista halveksumista molempain kokemattomain upseerien +arvostelun suhteen kysymyksessä olevassa asiassa. + +"Tietysti ... kaikkihan on maailmassa suhteellista ... mutta luulenpa, +että hän kestäisi vertauksen kenen rinnalla tahansa..." + +"Vahinko, että hänen yhteiskunnallinen asemansa on sellainen ... pikku +opettajatar -- äiti on muotiompelija ... siten on hän luopääsemätön ... +häntä ei tapaa koskaan missään..." + +"Peeri-parka, liian huono taivasta varten, liian ylevä kadotuksen +kuiluun joutuakseen..." + +Molemmat upseerit nauroivat, lapsellisesti, ajattelemattomasti. Mutta +Åke Henning nousi kiivaasti, laski lasin pöydälle, niin että kilahti, +ja huudahti: + +"Teidän pilanne on sekä tyhmää että kehnoa... Jos tuo nuori tyttö, +josta puhutte, välttämättä on verrattava henkiolentoon, niin on hän +enin enkelin kaltainen ja aivan liian hyvä sitä taivasta varten, jonka +te tahdotte hänelle avata, niin, sitä paitsi liian hyvä meille +kaikille. Hyvästi." + +Hän työnsi kiivaasti tuolin syrjään, kumarsi jäykästi päätään ja läksi +nopein askelin pois. Tänä hetkenä katosi kaikki keikarimaisuus, jota +muulloin oli hänen esiintymisessään; hän tuntui kuin kasvavan pari +tuumaa, ja hänen epäselvät piirteensä saivat äkkiä lujuutta, jonka +todellisen tunteen hehku joskus luo hentomielisiin kasvoihin. + +Kolme jälkeenjäänyttä katsoivat tyrmistyneinä toisiinsa. + +"Onko mies hullu vai rakastunut, vai ehkä molempia?" kysyi Bengt. + +"Kai viimeksi mainittua. Muistuu mieleeni, että hän eilenkin suuttui, +kun joku puhui Ester Hermansonista." + +"Mutta kuka on tuo ihmeolento, joka jo näyttää sytyttäneen kelpo +kaupunkimme?" lausui Bengt nauraen. "Olkaapa niin hyvät ja kertokaa +jotain hänestä ... en ymmärrä, kuinka en ole kuullut hänestä +puhuttavan..." + +"Sinähän palasit kotiin toissapäivänä, ja hän muutti tänne äitineen +poissaollessasi. Hän on, kuten sanottu, tyttökoulun opettajatar, menee +aina aamuin ja puolipäivin tunnollisesti työhönsä Kaivokatua ja +Uudentorinkatua pitkin ja palaa samaa tietä, niin että siellä voit +hänet tavata, milloin haluat. Hänen äitinsä on pannut alulle +muotikaupan, jonka pormestarin ja rehtorin rouvat lienevät ottaneet +suojiinsa. Siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Ja itse voit pian tulla +vakuutetuksi siitä, ett'en ole liikoja sanonut hänen ulkonäöstään. Mitä +hänen sisimpäänsä tulee, niin siitä en ole vielä ollut tilaisuudessa +muodostamaan niin varmaa arvostelua, kuin Åke Henning näkyy tehneen." + +Bengt hymyili ja puhalteli yhä savukiehkuroitaan kirkkaaseen +syys-ilmaan. Molempain nuorten upseerien ihastukseen tuntematonta +kaunotarta kohtaan hän ei pannut suurta arvoa, mutta että Åke jo tuntui +rakastuneen häneen, siitä oli hän paljon enemmän huvitettu. Luultavasti +hänellä ei ollut mitään itsetietoista aikomusta kilpailla Åken kanssa; +mutta falkensterniläinen tottumus aina olla ylimmäinen, aina +ensimmäinen, se se hiipi häneen kuin vietti, jota hän sen enempää +ajattelematta seurasi. Jos tuon nuoren naisen kauneus todella oli niin +"maan kuulu", kuin upseerit arvelivat, niin ei Åke Henning, vaan Bengt +Falkenstern oli oleva hänen suosion voittanut ihailijansa!... + +Mielessään tämä aie, joka ei ollut selvin sanoin ajateltu, vaan +ainoastaan ilmeni miellyttävästi kiihottavana tunteena, hän huusi +kyyppäriä, nousi ja läksi sitten luutnanttien seurassa alas sataman +kävelytietä, jota he jonkun aikaa kulkivat edestakaisin, nauttien illan +hiljaisuudesta, tähtien välkkeestä ja kuutamon hohteesta lahdella, +missä kaupungin satama oli. Toisella puolen kohosivat pehmeäpiirteisinä +tummat vuorenhuiput; etelässä, missä lahti aukeni meren helmaan, loisti +majakkatuli etäiseltä saarelta, ja sen takaa näkyi kapea juova +taivaanrantaa, jossa meri ja taivas sulivat toisiinsa. + +Herrain puhelu vaikeni vähitellen; kukin joutui ajatusten ja unelmain +valtaan, joita iltatunnelma synnytti. Lopuksi he jättivät hyvästi +toisilleen; molemmat upseerit läksivät kaupunginpuistoon, jossa +kirjavat lyhdyt paloivat ja sotilaat soittivat, mutta Bengtin ei tehnyt +mieli seurata heitä. Tapansa mukaan hieman ylpeästi ja samalla +sydämellisesti päätään nyykäyttäen -- kaupungin naiset pitivät sitä +nyykäystä "kuninkaallisena" -- hän sanoi hyvää yötä ja meni niin +kotiinsa "Falkensternien palatsiin" Satamakadun varrella. + + + + +II. + + +Viime vuosisadan alussa tuli näille seuduille se mies, joka laski +perustan rikkauksille, jotka nyt antoivat Falkensternin nimelle kauas, +vieläpä Ruotsin rajain ulkopuolellekin kajahtavan soinnun. Ollen +syntyjään saksalainen, vanhan, entisaikoina rikkaan ja mahtavan +aatelissuvun jälkeläinen, ei hän suurta elämäntyötään alottaessaan +kuitenkaan ollut muuta kuin entinen lauttaaja ja tukkipäällikkö, joka +pontevuudellaan ja ahkeruudellaan oli koonnut pääoman, ja sen hän +tahtoi saada kantamaan hedelmiä, se on: sen tuli tehdä hänestä rikas ja +huomattu mies. Suuren Vånga-joen suulle hän perusti rauta- ja +sahalaitoksen, yhden seudun paraimpia, ja ei aikaakaan, niin oli hän +kohottanut liikkeensä huimaavan korkealle. + +Mutta ei hän tasaisia teitä noussut onnen kukkuloille; hänen matkansa +vei mitä hurjimmin kiemurtelevaa polkua. Milloin vaipui hän täydellisen +häviön notkoihin, milloin kohosi onnen ja menestyksen harjanteille. + +Vuosien vieriessä oli seudun väestö antanut hänelle tuon epäilyttävälle +soivan pilkkanimen "hullu patruuna", sillä hän oli päättänyt koettaa, +mitä ei yksikään ennen häntä: uittaa tukkeja pitkin Vångan kuohuvaa +vuolletta. Kului pari vuotta, ja yritykset menivät aina vaan hukkaan; +tukit ajautuivat säännöllisesti kauas merelle, ja rappio ja häviö +hiipivät väijyvinä varjoina työpajojen ympärillä, joissa sekä työ- että +päällysmiesten katseissa kuvastui pilkkaa ja epäilystä. Mutta näiden +ulkonaisten vastoinkäymisten takana oli jotain, jota kansa ei nähnyt +eikä käsittänyt: tahto, voimakkaampi kuin rautaketjut, joita pajoissa +taottiin; tarmo, joka kuin teräsvieteri ponnahti sitä korkeammalle, +kuta alemmas se painettiin; ja tarkkanäköisyys, joka tunkeutui +tulevaisuuteen, korvasi hetken tappiot tulevilla voitoilla ja +rohkealla, levollisella selvyydellä teki johtopäätöksiä. Ja kun se +hetki koitti, jolloin itsepintaiset tukit kulkivat aukaistuja väyliään +aaltojen kuohussa, ja liike vähittäin loistavasti elpyi, silloin sattui +tuo tuttu seikka, että tuuli kääntyi; "hullusta" tehtiin nero, ja +epäilys vaihtui kunnioitukseksi, joka vuosien vieriessä muuttui +taikauskoiseksi luuloksi, että kaiken, mitä patruuna Falkenstern otti +tehdäkseen, täytyi onnistua ja että hän salaperäisellä mahdilla +vallitsi sekä ihmisiä että asioita. + +Tehtailija Henrik Falkensternillä oli vain yksi tytär, naimisissa erään +korkeasukuisen, köyhtyneen upseerin kanssa, ja yksi poika, Kurt, jolle +hän kuollessaan jätti koko suuren työnsä rauta- ja sahalaitoksineen +Vångan suulla. Kurt oli perinyt isänsä työteliäisyyden, mutta ei hänen +neroaan eikä tahdonvoimaansa. Hänen johtaessaan alkoi sahalaitoksilla +jonkunlainen taantumus, joka luonnon välttämättömyydellä seuraa siellä, +missä ei ole edistystä ja kehitystä. Työmiesten asunnot alkoivat +rappeutua, osa koneista kävi vanhanaikuiseksi, uudet tuulet, jotka +puhalsivat rauta- ja puutavaramarkkinoilla, eivät päässeet Vångajoelle, +ja luultavaa on, että jos Kurt olisi elänyt yhtä vanhaksi kuin isänsä, +olisi Falkensternien aurinko peittynyt pilviin. Mutta hän kuoli +liikkeen vielä kukostaissa ja jätti siis loistavan perinnön +kaksikymmenvuotiaalle pojalleen, Bengtille, ja neljälle tyttärelleen, +jotka täysikasvuisiksi tultuaan ja rippikoulun käytyään heti toinen +toisensa jälkeen joutuivat kihloihin ja naimisiin pääkaupungin enemmän +tai vähemmän varattomain kreivien tai paroonien kanssa. Kun +perinnönjako oli suoritettu, otti Bengt koko suuren liikkeen haltuunsa +ryhtyäkseen nuorin, kokemattomin voiminsa johtamaan sen monia eri +osastoja. + +Mutta ei kauvan kestänyt, ennenkuin tarina isoisän voimasta ja +työkyvystä virkosi eloon, pojanpoika sankarinaan. Kaikki onnistui +nuorelle Bengtille, tehdas kukosti kaikin tavoin, ja sen liikeyhteys +ulkomaitten kanssa kasvoi kuin verkko, jossa silmukka liittyy toiseen. +Jo ensimmäisenä vuonna, vastoin monia vastustavia, täysivaltaisiakin +tahtoja, sai hän, tuo kaksikymmenvuotias nuorukainen, aikaan, että +työmiesten asunnot korjattiin ja rakennettiin uudelleen. Sitten +seurasivat vuosi vuodelta muut uudistukset: koulu, kappeli, uusi silta +y.m. Mahdoton on sanoa, mikä oli sisin syy näihin parannuksiin, jotka +antoivat uutta hohdetta Vångan tehtaan jo ennestään loistavalle +maineelle: rakkausko ja huoli kansan tarpeista, vaiko ylpeys, joka aina +tahtoo kaikessa hohtaa ylinnä. Varmaa on, että työväki piti Bengtistä. +Vaikka hän oli suora ja jyrkkä kuten iso-isänsä, ylimys kiireestä +kantapäähän, taisi hän kehua olevansa seudun suosituimpia herrasmiehiä. +Hänen persoonallisuutensa voimakkuus, joka ilmeni jo nuorukaisessa, kun +tämä kulki lautatarhoilla ja kulmakarvojaan rypistämällä ja tuimalla +ulkonäöllään koetti voittaa nuoruuden epävarmuutta, jota hänessä vielä +oli, se se pystyi työmiehiin; he tunsivat, että heidän edessään oli +"mies", tosin ylpeä ja ankara, mutta sanassaan pysyvä, ja olihan hän +sitä paitsi pitänyt huolta väestään paremmin kuin yksikään edeltäjistä. + +Mutta kursailut ja imartelut pilasivat vuosien kuluessa nuoren isännän, +hän tottui näkemään kaikkien taipuvan hänen tahtoonsa, ja vähitellen +muuttui hänen itseluottamuksensa miehekkäästä levollisuudesta +halveksivaksi ylpeydeksi; ja joskin hän yhä omisti väestönsä +luottamuksen ja kiitollisuuden, niin ei se Bengt Falkenstern, joka +pilkallisesti hymyillen istui kuuntelemassa nuorten herrain kertomuksia +Ester Hermansonista, enää ollut yhtä ihailtu, kuin kaunis, voimakas +kaksikymmenvuotias nuorukainen oli ollut. + +Ja kaupungin sivistyneet häntä oikeastaan enin pelkäsivät; +Falkensternin nimi oli vuosien vieriessä saanut sellaisen loiston, että +oli vallan turhaa koettaa pysyä itsenäisenä sen rinnalla ja päästä sen +vaikutuksen alta. Sillä seikka oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen, että +sen, joka ei voinut kehua olevansa minkäänlaisissa suhteissa konsuli +Falkensterniin -- paraimmassa tapauksessa edes omistaen pöydällään +hänen käyntikorttinsa tai painetun kutsun vanhaan palatsiin Satamakadun +varrella, tai joll'ei sitä, niin ainakin oikeuden tervehtiä häntä +kadulla -- niin, sen oli sangen vaikea kiivetä yhteiskunnan +sivistyneitten piireihin johtavia portaita. + +Falkensternien ja Henningien välillä oli aina ollut kilpailua; +jälkimäisetkin olivat rikkaita ja mahtavia sahanomistajia, mutta +Falkensternit voittivat siinä, että heidän menestyksensä oli ollut +ehdoton. Heillä oli aina ollut sitä, mitä ihmiset nimittävät "hyväksi +onneksi", ja tuntui siltä kuin yksin se seikka, että Henningit olivat +antautuneet heidän kanssaan taisteluun vallasta, olisi sekottanut +jälkimäisten kohtaloon jonkunlaisen menestyksen puutteen ja huonon +onnen, jota heillä muuten ei olisi ollut. + +Tämä äänetön, mutta sitkeä ja kiivas taistelu ilmeni vuosien kuluessa +yhä selvemmissä muodoissa, kuten kilpailuna luottamusviroista ja muuna +sellaisena, ja kärjistyi lopuksi Bengtissä ja Åkessa, muuttuen +jonkunlaiseksi järkkymättömäksi sallimukseksi. Mitä auttoi, että Åke +koetti kurottaa pientä hienotuoksuista, huolellista olentoaan, hän +ylettyi kuitenkin vain Bengtin olkapäähän; mitä auttoi koettaa voittaa +toista ulkonaisessa komeudessa, Bengtille voitto sittenkin jäi. Ja tämä +epäonnistuminen, elämän taistelussa tappiolle joutuminen, joka +vähitellen tuossa alituisessa kateellisessa kihnaamisessa +Falkensternejä vastaan oli liittynyt Henningin nimeen, heitti Åken, +nuoren, hennon Åken yli raskasmielisine katseineen ja katkerine +hymyineen, ikäänkuin traagillisuuden varjon, jota vuoroin ulkonaiset +vastoinkäymiset, vuoroin hänen oma sisäinen epäilyksensä yhä +suurensivat. + +Tällä kannalla olivat olot kaupungissa, kun kaunis Ester Hermanson tuli +viskatuksi sinne kuin pommi ja pani kaikki kielet ja mielet +liikkeeseen. Eihän kaupungissa tosin ollut puutetta somista neitosista. +Pormestarilla oli koko kuusi tytärtä, joista ainakin pari oli hyvin +miellyttävää, ja muisto Adele Falkensternistä, kolmannesta sisaruksien +joukossa, oli yhä valokohtana hienoston aikakirjoissa. Mutta jokaisen +täytyi myöntää, että nuori opettajatar voitti sekä menneisyyden että +nykyisyyden, vaikkapa se myönnytys muutamilla tahoilla tuntuikin hieman +tylyltä. + +Åke Henning oli vain pari kertaa nähnyt tuon nuoren tytön, kun hänelle +jo kävi selväksi, että hän rakasti häntä tavalla, jolla ei vielä ollut +ketään naista rakastanut. Myrskyiset, riehuvat nuoruudentunteet +kuohahtivat sydämen syvyydestä, jonne hän luuli niiden ijäksi +hautautuneen, ja kutoivat öin ja päivin lumoavia, hohtavia unelmia +hänen sieluunsa. Hän tuskin ajatteli eroa tytön yhteiskunta-aseman ja +omansa välillä. Mitä merkitsi se, että tyttö oli köyhä ja halpa? Åke +tekisi niinkuin muinoin kauniin Sigridin rakastaja tämän sarkahameelle: +peittäisi sen kullalla ja helmillä, ja palkinnoksi loisi tytön +ihmeellinen kauneus, hänen suloinen naisellisuutensa kuin +auringonpaistetta yli koko hänen elämänsä... + +Oikeastaan hän ei luulokkaasta luonteestaan huolimatta epäillyt tyttöä +voittavansa: hänen tietämättään luottivat hänen haaveksivat +tulevaisuuden unelmansa siihen, että tuollainen köyhä, vähän huomattu +tyttö kuin Ester, olipa hän kuinka kaunis tahansa, kiitollisena ottaisi +vastaan tarjouksen tulla Åke Henningin puolisoksi. Yhtä hän vain +pelkäsi: että Bengt Falkenstern rupeaa hänen kilpailijakseen. Hän oli +kerran ennenkin joutunut samanlaiseen asemaan, ja hänen kätensä +puristui yhä vieläkin nyrkkiin, kun hän ajatteli, miten Bengt +muutamassa päivässä oli työntänyt hänet syrjään. + +Mutta eihän Bengt ikinä ottaisi tyttöä vaimokseen -- Falkensternien +ylpeys, joka Åkelle monasti oli ollut kompastuskivi, muuttui nyt +pelastavaksi laudaksi, jonka turvissa hän koetti ohjautua satamaan pois +epäilyksistä ja epäluuloista... + +Ei, ei ikinä vaimokseen, se ainakin oli varmaa. Mutta -- eihän se +estäisi Bengtiä rakastumasta, houkuttelemasta tyttöä puoleensa, +tekemästä häntä onnettomaksi, syöksemästä häntä ehkä ... ehkä... + +Åkesta tuntui, kuin olisi tuo ajatus kuin kylmä käärme kietoutunut +hänen sydämensä ympärille, ja hän tunsi, kuinka epäilys ja epäluulo +uudelleen vetivät häntä tummaan syvyyteensä. + +Näin heittelehti, hän vaihtelevien tunteitten kesken, samalla kun +hänellä oli yksi ajatus, joka lakkaamatta ajoi häntä eteenpäin: saada +kaikki selväksi ennen Bengtin kotiintuloa. Mutta se ei onnistunut; +Ester vältti häntä, ja niinä harvoina kertoina, jolloin hän tapasi +hänet, oli tyttö niin ujo, että kaikki lähestyminen oli mahdoton. + +Åke kirosi itseään ja kohtaloaan, mutta hänen rakkauttaan Esteriin ei +mikään vastarinta vähentänyt, ei se, joka jo oli häntä kohdannut, eikä +se, jonka hän aavisti olevan tulossa. Ja sinä iltana, jolloin nuo neljä +nuorta herraa istuivat Café Riche'n edustalla ja Bengt samalla sekä +ivallisesti että uteliaasti hymyillen kuunteli puhetta Esterin +kauneudesta, sinä iltana tunsi hän, kuinka vanha peritty vihamielisyys +Falkensternejä kohtaan kuohahti synkäksi vihaksi siihen mieheen, jossa +hän mustasukkaisen vaistolla jo näki onnellisen kilpailijansa. + + + + +III. + + +Bengt Falkenstern oli yli kolmenkymmenen, ja koko kaupungissa oli +tunnettua, että hän avioliittojen suhteen oli sitä mieltä, että ne ovat +parhaat, joista ei mitään tule. Ystävät ja tuttavat tiesivät +suunnilleen, miten hän siinä asiassa ajatteli: hän asetti niin suuret +vaatimukset vaimoonsa nähden, että jos hän niiden täyttämistä piti +avioliittonsa ehtona, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin jäädä +vanhaksipojaksi. Hän oli nähnyt niin monta onnetonta tai puolittain +onnellista avioliittoa, että hän mieluummin valitsi oman hauskan +seuransa ja vapauden, jonka riippumaton asema hänelle soi. Sitä paitsi +kantoi hän sydämessään ihannekuvaa, josta hän ei voinut irtautua: +äitivainajansa kuvaa. Vain hän, joka olisi tuon ihanan, korkeasukuisen +naisen kaltainen, voisi voittaa hänen sydämensä, vain hän saisi kiertää +kalliit perhekorut kaulaansa ja käsivarsiinsa. Näitä ajatuksia ja +tuumia oli hänessä liikkunut, ja niitä hän oli peittelemättä +ilmilausunut niistä ajoista asti, jolloin falkensterniläinen +itsetietoisuus alkoi saada oman erikoisvärityksen Bengtin luonteen +kylmästä ylimielisyydestä ja arasta, huolellisesti kätketystä syvän ja +voimakkaan rakkauden kaipuusta. Ja kun vuodet vierivät tuomatta mitään +muutosta hänen ulkonaisiin oloihinsa, niin vahvisti todellisuus yhä +enemmän ja enemmän hänen teoriiojaan. + +Hän ei siis ajatellutkaan todellisen tunteen syntymistä, kun hän tuona +iltana Café Riche'n edustalla juteltaessa päätti tutustua Esteriin ja +itse tulla vakuutetuksi siitä, oliko hän todella niin ihastuttava, kuin +nuo nuoret herrat arvelivat. + +Mutta ei ollut menestystä hänelläkään koettaessaan tavata tyttöä; pari +kertaa kulki hän pitkin Kaivokatua, vahti koulun edustalla ja näki +paljon opettajattaria ja koulutyttöjä, mutta ei yhtäkään sopinut +nimittää "kaunottareksi". Lopuksi hän suuttui, niinkuin aina, kun ei +joku asia käynyt mieltä myöten; hänestä tuntui, kuin olisi Ester häntä +persoonallisesti loukannut, kun ei ollut kadulla sillä tunnilla ja +minuutilla, jolloin Bengt suvaitsi kulkea häntä vakoilemassa, ja hän +päätti olla hänestä sen enempää välittämättä. Mutta päätöksen +toteuttaminen ei onnistunut: hän ei voinut olla Esteriä muistamatta. +Ajatus saada nähdä erinomaista kaunotarta oli saanut hänen +mielikuvituksensa liikkeeseen ja täyttänyt sen kuvilla, jotka täytyi +voida karkottaa, tai sitten oli niille löydettävä vastine +todellisuudesta. Hän kulki siis yhä edelleen aina puolipäivin, otsa +rypyssä ja tyytymättömän näköisenä, pitkin Kaivokatua, tarkastellen jo +pitkän matkan päästä, nenälasiensa takaa, vastaantulevia nuoria naisia. + +Viimein hän eräänä päivänä näki koulun luona nuoren tytön, jonka näkö +sattui häneen kuin sähköisku, paljon ennen kuin hän oli ennättänyt +huomata muuta kuin hänen olentonsa rajapiirteet. "Se on hän", Bengt +ajatteli, ja äkkiä tuntui hänestä kuin olisi aurinko noussut, kuin +jotain valoisaa ja säteilevää olisi tullut häntä vastaan tuon nuoren +tytön haahmossa. Silmänräpäyksessä ennätti hän painaa mieleensä hänen +ulkomuotonsa huomattavimmat piirteet. Hän näki, että tyttö oli hyvin +pitkä ja solakka, ja kauniisti kaartuva kaula ja pehmeät, notkeat +liikkeet muistuttivat liljaa. Päätä verhosi tavattoman runsas, +kullankarvainen tukka, jonka vaalea hohde oli omituisen ihastuttava +vastakohta suurille, harmaanruskeille, lempeäloisteisille +gasellinsilmille. Bengt ennätti myös huomata, että hän astui tavattoman +kauniisti ja että ryhti oli samalla sekä ylpeä että naisellisen pehmeä. + +Kaikki nuo ulkonaiset piirteet valtasivat hänen mielikuvituksensa +eivätkä koskaan enää unohtuneet... + +Kun he menivät toistensa ohi, kiinnitti Bengt katseensa Esteriin ja +nosti kohteliaasti hattua. Tyttö katsahti hämmästyneenä ylös, heikko +puna kohosi hänen poskilleen, hän hymyili, puoliksi hämillään, puoliksi +veitikkamaisesti, ja kumarsi hieman päätään. Bengtkin hymyili -- +itselleen; hän tuskin tiesi tervehtineensä, hän oli toiminut kuin +hypnotiseerattu, joka ei tee tekoansa suunnitelman tai laskujen +nojassa, vaan siksi, että hänen täytyy... + +Niin tosiaankin, tyttö oli kauneinta, mitä hän konsanaan oli nähnyt; +nuo haaveksivat nuoret olivat olleet oikeassa... Hän oli ihastunut, +hurmaantunut; koko kotimatkan hän ajatteli tuota nuorta tuntematonta +tyttöä. Välistä tuntui, kuin olisi hän seisonut vastalöydetyn, uuden +madonnakuvan, ihmeteltävän taideteoksen edessä; välistä tuli _nainen_ +esiin, lämmin, elävä nuori nainen, väreillen ihanana kevät-unelmain ja +kesäisten satujen tunnelmana; välistä väistyivät nuo ihanat näyt, ja +epämääräisestä, sumuisesta etäisyydestä ilmestyi _ihminen_, Ester +Hermanson, ja levottomina, uteliaina ajoivat kysymykset toisiaan takaa: +kuka hän on ... minkälainen hän on ... kuinka voisin häntä tavata?... + +Äkkiä syntyi hänessä kuin vastavirtaus noille kuvitteluille; synkkä +tyytymättömyys kuohahti esiin ja valoi kylmää vettä hänen lämpimille +tunteilleen. Kuinka sopimatonta oikeastaan oli, että nainen siinä +asemassa oli niin kaunis! Kuningattarelle, prinsessalle, +kreivittärelle se ulkomuoto olisi omiaan, -- mutta köyhä opettajatar, +muotiompelijan tytär, mitä teki hän sellaisella kauneudella? +Odottamattaan tuli Bengt niin huonolle tuulelle, että hän sisimmässään +kapinoi tuntemattomia voimia vastaan, joiden hän arveli sopimattomalla +tavalla järjestävän elämän oloja. Ja kotiin tullessaan oli hän niin +alakuloinen ja nyreissään, ett'ei koko iltana puhunut kenellekään +sanaakaan, istui vaan huoneessaan ja luki sanomalehtiä ja kirjotti +kirjeitä ja myöhemmin illalla läksi yksin kävelemään maalle päin. Mutta +koko ajan seurasi häntä Esterin suloinen kuva, joka hymyili hänen +synkille ylpeydenajatuksilleen, niinkuin auringonsäde raju-ilman +pilville. + +Seuraavana aamuna herätessään oli hän paremmalla tuulella. Ensiksikin +oli hän nukkunut hyvin, johon hän pani paljon arvoa, ja toiseksi oli +hänen onnistunut vakuuttaa itseään siitä, ett'ei ollut mahdollista +muuttaa luonnon erehdystä kaunottaren suhteen ja että siksi oli paras +ottaa asia sellaisenaan, seurata ensimmäistä päätöstään ja ruveta tytön +ritarilliseksi ihailijaksi. Samaan aikaan kuin hän edellisenä päivänä +oli tavannut Esterin, läksi hän siis Kaivokadulle, ja niin pian kuin +tyttö tuli näkyviin, meni hän suoraan häntä vastaan, nosti hattuaan ja +levollisella, kohteliaalla varmuudella, ominainen niille, jotka ovat +tottuneet aina osumaan maaliinsa, lausui: + +"Pyydän anteeksi, neiti, että eilen tervehdin teitä ilman minkäänlaista +oikeutta siihen. Harmillinen lyhytnäköisyys, joka usein tekee minulle +pienet tepposet, selittäköön erehdykseni. Toivon, että suotte +anteeksi?" + +Ester loi häneen aran, ihmettelevän katseen ja kumarsi hymyillen. Hänen +mielestään oli erehdys liian vähäpätöinen kaivatakseen noin pitkää +puolustusta, ja jos hän miehen kohtelussa olisi huomannut vähääkään +tunkeilevaisuutta tai uteliaisuutta, olisi hän heti karkottanut hänet +luotaan. Mutta hänen hieno naisenvaistonsa ei keksinyt mitään +sellaista; miehen kohtelu ja tapa oli erinomaisen kohteliasta ja hänen +katseensa levollinen ja kylmä. Ester tiesi hyvin, kuka hän oli, ja +hänestä oli imartelevaa, että konsuli Falkenstern näin huomasi häntä. + +"Sallikaa minun esittää itseni", jatkoi tämä yllä samaan levolliseen, +objektiiviseen tapaan, jonka hän arveli paraiten vievän perille, "olen +konsuli Falkenstern." + +Ester hämmästyi hieman. Hänen silmänsä painuivat maahan miehen katseen +edessä. Hän punastui, mutta vastasi rauhallisesti, osottamatta +pienintäkään saamattomuutta: + +"Nimeni on Ester Hermanson." + +"Ah, te olette tuo uusi opettajatar", huudahti Bengt, ja ensi kerran +heidän kohtaamisensa ajalla hän antoi ihastuksen pilkistää esiin +levollisuuden naamarin takaa, jonka hän oli vetänyt kasvoilleen. +"Kuulin tässä eräänä päivänä jonkun ylistävän teitä ja silloin +ajattelin: ehkä hän tuo raikkaan tuulahduksen pinttyneeseen +seurapiiriimme. Panen juuri kuntoon koulua tuolla sahalaitoksellani; +ehkä te voitte antaa hyviä neuvoja. Sallitteko minun seurata teitä ja +jatkaa keskustelua, joka ehkä voi huvittaa meitä molempia?" + +Rohkaistuneena Esterin ujosta: "mielelläni, jos konsulia haluttaa", hän +seurasi häntä kotiin asti ja puhui koko ajan kasvatusopillisista +kysymyksistä aina vaan samaan rauhalliseen, objektiiviseen tapaan. +Vähitellen katosi Esterin ujous, hän kuunteli huvitettuna Bengtin +kertomusta Vångan kouluoloista ja lausui vapaasti ajatuksensa. Ja kun +he olivat tulleet Esterin portille ja Bengt jätti hyvästi ja +kohteliaasti kiitti häntä tuttavuudesta, jonka niin aivan ansiottaan +oli saanut tehdä, silloin oli Ester jo muodostanut arvostelunsa +hänestä. Bengt oli rakastettavin, miellyttävin nuori mies, minkä hän +koskaan oli tavannut, niin iloinen, niin vaatimaton, niin luonnollinen +-- ja hänen elämänkatsomuksensa oli niin vapaa ja laaja, hän harrasti +niin suuresti kansaa, juuri niitä kysymyksiä, jotka olivat Esterinkin +sydäntä lähinnä. Neljännestunti sitten olivat ho aivan vieraat +toisilleen, ja nyt tuntui Esteristä, kuin olisi hän konsuli +Falkensternissä löytänyt hyvän ystävän, jonka hän varmaan oli uudelleen +tapaava, jonka kanssa hän saisi jutella monista hauskoista +kysymyksistä... + +Vasta kun hän iltapäivällä oli yksin huoneessaan ja seisoi kuvastimen +edessä järjestäen hiuksiaan, jäähtyi hänen innostuksensa hieman, ja hän +ajatteli, ivallisesti hymyillen tarkastaessaan kaunista kuvaansa: +"Tokkopa hän olisi niin huvitettu kasvatusopista, jos ulkomuotoni olisi +toisenlainen ..." + +Bengt menetteli hyvin varovasti; jott'ei pelästyttäisi tyttöä, antoi +hän muutaman päivän vierähtää koettamatta lainkaan häntä kohdata. Mutta +eräänä päivänä läksi hän Kaivokadulle, asetti niin, että tuli Esteriä +vastaan, tervehti ritarillisesti, mutta kuitenkin vieraasti, +niinkuin edelliselläkin kerralla, ja alkoi heti vakavasti puhella +yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ja keskustelu vieri kuin iloisesti +loriseva virta, jonka mukana he molemmat seurasivat, täynnä valoisia, +herääviä kevätunelmia. Ja jos miehen yhä enemmän valtasi ajatus, että +tuo nainen oli kaunein, minkä hän koskaan oli nähnyt, niin alkoi +tyttökin katsella miestä orastavan rakkauden kirkkaan hohteen läpi. Hän +unohti vallan pienet epäilyksensä Bengtin kasvatusopillisen +harrastuksen todellisuudesta, ja hänen sydämessään kaikui kuin +lakkaamaton, riemuisa leivon viserrys: tuollaiseksi, juuri tuollaiseksi +olen miehen ajatellut, todellisen miehen ... noin hyväksi, jaloksi ... +niin lämpimäksi kaikkea suurta ja oikeata kohtaan... + +Lähinnä seuraavina aikoina he tapasivat toisensa täten monasti, ja, +kerta kerralta tuli heistä hartaammat ystävät. Bengt pyysi Esteriä +käymään Vångan tehtaalla katsomassa sahoja, työmiesten asuntoja y.m. +Kun hän arveli, että heidän suhteensa oli kyllin pitkälle kehittynyt +oikeuttaakseen sydämellisempiin ihailunosotuksiin, lähetti hän +Esterille kukkavihkon, hyvin pienen ja vaatimattomasti sidotun, mutta +kukat olivat mitä kalleimpia. Seuraavana päivänä tavattaessa, jo +ennenkuin Ester ennätti kiittää tai lausua paheksumistaan kukista, +pyysi Bengt saada käydä tervehtimässä hänen äitiään ja tulla tälle +esitetyksi. Tämä pyyntö nosti kiivaan punan nuoren tytön kasvoille, +kauniin, vienon värin, joka antoi hänen silmilleen kostean hohteen ja +teki hänet niin suloiseksi, että Bengt ei voinut hillitä itseään, vaan +melkein tietämättä, mitä teki, tarttui tytön käteen ja puristi sitä +kovasti. Ester ei itsekään ollut selvillä tunteistaan tällä hetkellä; +hämmästys, tyydytetty ylpeys ja puoliherännyt rakkaus sekaantuivat +toisiinsa hänen sielussaan, mutta tuon kaiken läpi tunsi hän kuin +neulanpistona tuskallista epäluuloa. + +Hän vastasi kuitenkin myöntävästi tulematta lainkaan hämilleen ja +ihmetteli vain, minähän päivänä ja mihinkähän aikaan Bengt tulisi. +Mutta Bengt osasi viekkaasti luikertaa vastaamasta ratkaisevasti +siihen, ja he erkanivat ilman että oli määrätty päivää, jolloin hän +kävisi äitiä tervehtimässä. Sitten ei Ester pitkiin aikoihin kuullut +hänestä mitään... + +Sillä välin kävi Bengt vaikeaa sisällistä taistelua. Jo silloin, kun +hän kukat lähetettyään tapasi Esterin ja tunteittensa valtaamana pyysi +saada tehdä käynnin hänen äitinsä luona, oli hän mennyt yli rajain; +hänen säteilevän iloinen mielensä oli lannistunut, ja kotiin tullessa +valtasi hänen sydämensä hurja vimma. Hän tunsi, että oli antanut +houkutella itsensä jonkun salaperäisen Rubikon-joen poikki, ja tuo +seikka, jota ei hän tosin tunnustanut, mutta joka hänessä kuitenkin +oli tuskallisena tunteena, se oli irrottanut hänessä kaikki +rakkaudenhuumeen kahlehtimat vastakkaiset voimat. Tähän asti oli hän +huolettomana keijunut välkkyvillä aalloilla, joita hän ennenkin monta +kertaa oli kulkenut; hän oli vain nauttinut, ja kun vastaväitteet +kohottivat päätään ajattelemattomain unelmain joukosta, karkotti hän +ne, tuumien: "pyh, sellaistahan tapahtuu joka päivä! Varmaan hän on +usein ollut tällaisen haaveilun esineenä, johon minä nyt olen +antautunut. Jos käy liian kuumaksi, matkustan tieheni; en ole mitään +sanonut ... en mitään sitovaa..." + +Mutta kun hän näki tytön kasvojen ilmeen pyytäessään saada käydä tämän +äidin luona, silloin ymmärsi hän menneensä liian pitkälle, ja hänen +sydämestään nousi, kuin musta varjo kesän valoisuuteen, tuo ajatus: "ei +suinkaan hän vaan luule, että minä ajattelen kosia häntä?..." + +Tuo ajatus, joka häntä sitten seurasi koko päivän, sai hänet vallan +pois suunniltaan, aivan kuin olisi joku toinen eikä hän itse keksinyt +sen. "Tyhmyyksiä, joutavia! Kuinka voi ajatella jotain niin mieletöntä! +Minä, joka en tosiaankaan ole nähnyt naista, jolle tahtoisin antaa +nimeni, minäkö naisin erään ... ha ... haha ... se on naurettavaa, +totta tosiaan, sehän on vallan naurettavaa..." + +Hän nauroi halveksivasti, kulkiessaan edestakaisin salissaan, ja +märehti kiivaita todisteluja arveluita vastaan, jotka kuitenkin olivat +hänen omasta päästään lähteneet. + +Mutta kun hän näin kulki, kiihottaen itseään lapsimaiseen raivoon +Esteriä vastaan, hiipi häneen vallan vastakkaisia tunteita. Hän, jonka +Bengt tahtoi karkottaa, kosti ja kietoi kauneudellaan hänen ajatuksensa +tuoksuavaan ruusuverkkoon. Hän pakotti Bengtin ajattelemaan häntä, ei +oman tahtonsa mukaan, haihtuvalla ihailulla, vaan rakkauden rajulla, +tuskaisella kaipauksella; kuin vetovoiman kuljettamana joutui Bengt +juuri niille urille, joita hänen ylpeytensä kieltäytyi seuraamasta. +Esterin kuva sukelsi alituisesti esiin, milloin olan takaa, milloin +vallan edestä, milloin hymyilevänä, milloin ilmeessään tuo huolestunut +pikku totisuus, joka teki hänen lapsensuunsa niin ihastuttavaksi ja loi +hienon varjon hänen kauniille otsalleen; hänen äänensä kaikui +hivelevinä sointuina Bengtin korvissa, hänen liikkeensä sousivat +ilmassa kuin tasaiset, keinuvat säveleet, koko hänen olentonsa lainehti +Bengtin ympärillä, hänen hiustensa kultahohde, hänen silmäinsä loiste, +huulten tumma purppura... Bengt tunsi kuin vajoovansa hänen +katseittensa ja hymyilyjensä aurinkoiseen aaltoon... + +Öisin hän ei saanut unta. Salaperäiset syvyydet, jotka hän arkana kätki +sielunsa sisimpään, nuo kaipausten ja ajatusten syvyydet, jotka olivat +maailman tunteman Bengt Falkensternin jyrkkä vastakohta, olivat +joutuneet liikkeeseen; ja koska tuo niin harvoin tapahtui, koska noissa +tummissa syvyyksissä melkein aina vallitsi syvä rauha, oli mullistus +Bengtille liian voimakas. Vasta aamupuoleen hän nukahti, mutta heräsi +melkein heti, ollen näkevinään Esterin seisovan keskellä huonetta. Hän +oli kuin kuvapatsas, kokonaan valkosiin puettu, ja valohohde ympäröi +kuin sädekehä hänen tukkaansa. Unen vallassa ja puolitajuisena Bengt +tuijotti häneen, kunnes tyttö katseen selvetessä haihtui tyhjyyteen. +Silloin valtasi Bengtin luulo, että Ester oli hänet lumonnut ... +niin, hän olikin kuin keijo ... hänen ihmeelliset kutrinsa olivat +taikaverkko ... noissa tummissa, loistavissa silmissä oli metsän +salaperäisyyttä... + +"Se on siis totta", hän huudahti poissa suunniltaan, "olen loihtinut +esiin hengen, joka on kasvanut itseäni voimakkaammaksi. Minä kuvittelin +mielessäni huoletonta lemmenleikkiä ja minut on vallannut syvä +intohimo, jota minun täytyy tyydyttää. En koskaan ole ketään rakastanut +niinkuin häntä. Voi minua! Voi meitä molempia! Ilman häntä en voi olla +ja vaimokseni en häntä _koskaan_ ota!" + +Näin vierivät viikot ja kuukaudet; useimmin kuin ennen nähtiin hänet +sahoilla, häneen oli tullut jotain levotonta, kuumeentapaista. Bengt +oli kuin taiteilija, joka luo paraat teoksensa silloin, kun tunnekielet +ovat kovimmassa jänteessä: nyt kun hän oli rakastunut, olivat hänen +asiansa loistavammat kuin koskaan ennen. Sen sijaan, että olisi +vaipunut unelmiin, tarttui hän intohimoisesti uusiin suunnitelmiin ja +ajatuksiin, ja oli kuin olisivat kiihtyneet tunteet antaneet kaikille +hänen toimilleen innostuksen leiman. + +Heti joulun jälkeen kutsuttiin hänet pormestarin luo illallisille. Koko +kaupungin, s.o. hienoston oli määrä olla läsnä, ja Bengt oli syrjäteitä +kuullut, että myöskin Ester -- "suloinen pikku neiti Hermanson" -- oli +kutsuttu. Esterisiä oli näet vähitellen tullut kaupungin perheiden +suosikki. Varsinkin pormestarinna oli ottanut hänet turviinsa, hän +nimitti häntä "prinsessa Ruususeksi" ja teki kaikki voitavansa +kyllästyttääkseen nuoren tytön suuteloillaan ja syleilyillään ja +puheillaan hänen ulkomuodostaan, joihin Ester ei tietysti voinut muuta +kuin punastuen ja pakotetulla hymyllä vastata. Ja koska pormestarinna +oli kaupungin tapojen määrääjä, seurasivat muut rouvat esimerkkiä, +kaikki -- enemmän tai vähemmän itsetietoisesti -- siinä lujassa +vakaumuksessa, että nuoret herrat, se on ne, joita pidetään edullisina +aviomiehen alkuina, kyllä rakastuvat Esterin tapaisiin tyttöihin, mutta +hyvin harvoin heitä ottavat vaimokseen. + +Mutta nyt oli tapahtunut se eriskummallinen seikka, että Åke Henning +juuri päivää ennen oli kirjallisesti kosinut Esteriä ja saanut +ystävällisen, joskin järkähtämättömän kiellon. Siksi hän ei seurannut +kutsua pormestarin kesteihin, sillä hän tiesi Esterin menevän sinne, +eikä Åke olisi sietänyt nähdä häntä. + +Oli jo myöhäistä ja kaikki olivat aikoja sitten asettuneet paikoilleen, +kun Bengt astui pormestarin saliin, kukaan ei ollut ottanut viipymistä +huomioon; olihan niin tavallista, että konsuli Falkenstern ikäänkuin +erottui muista tulemalla aina viimeisenä kaupungin pitoihin. + +Tervehdittyään talon herraa ja rouvaa, asettui hän oven suuhun ja antoi +katseensa nopeasti kulkea kokoontuneen seuran yli. Hän oli tuntenut +heidät kaikki jo monta vuotta: Lestradin tytöt, kaksi vanhanpuoleista +neitiä, jotka Bengt jo lapsuudessaan oli nähnyt; rehtori ja +rehtorinrouva Grahnin ja heidän tyttärensä, 25-vuotiaan vaaleaverisen +Alman, joka oli isän ja äidin epäjumala ja muutoin hyvissä väleissä +koko kaupungin kanssa; talon kuusi tytärtä, kaikki toistensa näköisiä +kuin koiranpennut tai kissanpoikaset; tukkukauppias Prytzin, +valtiopäivämiehen ja tilanomistajan, rouvineen, poikineen ja +tyttärineen, jotka viimemainitut olivat pormestarinnan hyviä ystäviä, +ja, kuten hän, maunmäärääjiä kirjallisissa ja esteettisissä +kysymyksissä; Henningin perheen, jota edusti kolme sukupolvea, "vanha +patruuna", "nuori patruuna" ja tämän lapset; sekä muutkin. Kaikki +heidät tunsi Bengt ihan ikävystymiseen asti, tunsi jok'ikiset kasvot, +niin melkeinpä jokaisen erilaiset ilmeet ja liikkeet, aivan niinkuin +hän tunsi kukkasarat Vångan vuokraajan tilalla, joihin puutarhuri +vuodesta vuoteen istutti samoja kukkia: yhteen kolmikulmaan orvokkeja, +toiseen satakaunoja j.n.e. Mutta vanhan ikävän kukkapenkin yli liiteli +nyt hieno, ilmava perhonen hohtavin kultasiivin. + +Bengt ei nähnyt häntä heti saliin astuessaan; mutta hetken haeskeltuaan +huomasi hän hänen istuvan viereisessä huoneessa, ympärillään parvi +nuoria tyttöjä, jotka puhuivat ja nauroivat, ja kaikkien huomio +keskittyi Esteriin. Sillä Esterin käytös ja ulkomuoto ei herättänyt +ainoastaan miesten rakkautta, vaan naistenkin haaveilevaa lempeä, +samoin kuin pikkulapsetkin mielellään kiipesivät hänen syliinsä, +kuuntelivat hänen satujaan ja laulujaan, katselivat häntä noihin +silmiin, jotka olivat "suuremmat kuin muiden ihmisten", ja vetivät +häntä hänen kultahohteisesta, paksusta tukastaan. Tänä iltana oli +varsinkin yksi Prytzin pikkupojista rakastunut häneen. Nojaten +kyynärpäitään Esterin syliin, pikkukätöset painettuina lihaviin +poskiin, hän seisoi katsellen Esteriä, kasvoissaan matkimaton ilme +veitikkamaista tyytyväisyyttä, samalla kun hän lakkaamatta, antaen yhtä +suuren painon molemmille sanoilleen, toisteli: _minun rouvani_! Sitten +juoksi hän ääneensä nauraen tiehensä, palasi taas muutaman +silmänräpäyksen kuluttua ja uudisti äskeiset temppunsa entisellä +tyytyväisyydellä. Yksi talon tyttäristä, hintelä neljäntoistavuotias, +riippui tuolissa ja uskalsi aina silloin tällöin varovasti suudella +Esterin tukkaa, ja toinen istui lattialla hänen jalkainsa juuressa. +Alma Grahn ja muuan Prytzin neideistä istuivat hänen molemmilla +puolillaan, ja kaikki näyttivät kilpailevan hänen palvelemisestaan ja +ihailustaan. + +Bengt seisoi pitkän aikaa ja katseli häntä lähestymättä. Tuossa +miellyttävässä ryhmässä oli jotain, joka muistutti erästä taulua Göthen +Lottesta sinä hetkenä, jolloin Werther hänet ensi kerran näkee pienien +siskojensa parissa. Esterillä oli sama suloinen, lapsellinen iloinen +ilme silmissään, kun hän vilkkaana loi katseensa milloin toiseen, +milloin toiseen nuorista ympärillään ja huvitettuna kuunteli heidän +juttujaan. + +Bengtkin hymyili siinä seisoessaan ja katsellessaan tuota nuorta tyttöä +ja surkutteli itseään, ett'ei ollut vähääkään Wertherin kaltainen. + +"Tahdotko tulla pelaamaan pataa?" kysyi nyt talon isäntä lyöden Bengtiä +olalle. + +"En, kiitos", vastasi Bengt, "aijon antautua naisille tänä iltana. Ole +hyvä ja esitä minulle neiti Hermanson, tuo ainoa 'uusi' nuori nainen +seurassamme." + +Molemmat herrat lähtivät Esterin luo, pormestari mainitsi Bengtin +nimen, silmissä veitikkamainen loiste, Bengt kumarsi, Ester punastui +hieman, ja sitten he alottivat toistaiseksi jotenkin jäykän keskustelun +peittääkseen siihen kuohuvia tunteitaan ja ajatuksiaan. + +Nuoret tytöt, jotka olivat istuneet Esterin ympärillä, hajosivat +Bengtin tullessa kuin akanat tuuleen; ainoastaan Prytzin pikku poika +jäi urhoollisesti paikoilleen Esterin eteen. Neidit Grahn ja Prytz +koettivat tosin ottaa hiukan osaa keskusteluun, mutta Bengt oli heille +jääkylmän epäkohtelias, ei ollut kuulevinaan, mitä he sanoivat, ja +käyttäytyi, kuin olisivat he olleet pelkkää ilmaa, niin että +lopullisesti he katosivat. Mutta heidän sydämensä tunteet Bengtiä +kohtaan olivat kaikkea muuta kuin hyväntahtoiset; pieni haaveksiva +neljäntoistavuotias, joka oli riippunut Esterin tuolissa, puristi +Bengtille nyrkkiään ja mutisi: "Sinä vanha peikko, joka et voinut antaa +meidän pitää ihastuttavaa pikku Esteriämme!" Ja neidit Prytz ja Grahn +uskoivat toisilleen, että konsuli Falkensternissä, niin rikas ja +ylhäinen kuin hän olikin, oli sangen vähän hienotunteisuutta ja +kohteliaisuutta. + +Bengtin ylpeä käytös nuoria tyttöjä kohtaan ei jäänyt Esteriltä +huomaamatta, ja hän tunsi siksi milt'ei vastenmielisyyttä häntä +kohtaan. Mutta tuo tunne ei mennyt syvälle. "Se on minun tähteni, +siksi, että hän rakastaa minua ja tahtoo minua kokonaan vallita", +kuiskasi hänessä puolustava ääni, ja tuo ääni alkoi nyt laulaa +rakkaudesta ja onnesta niin voimakkaasti ja innokkaasti, että muut +äänet vaikenivat; kaikki muut tunteet, paitsi varmuus Bengtin +läsnäolosta, katosivat. Ester antoi hänelle anteeksi viime aikojen +levottomuuden ja tuskan, hän unohti, että Bengt oli pettänyt +lupauksensa käydä äitiä katsomassa; puolustavalla äänellä oli tuhansia +keinoja pestä pois Bengtin viat... + +Melkein koko illan oli Bengt Esterin seurassa; hänet oli vallannut +jonkunlainen väliäpitämättömyys, hän heitti pois kaiken varovaisuuden, +sulki silmänsä menneisyydeltä ja tulevaisuudelta ja nautti täysin +siemauksin hetken hurmauksesta. Eikä Ester liioin voinut tunteitaan +peittää; ihmeellinen onni, joka hänessä vallitsi, valoi lumoavaa +hohdetta hänen kauniille kasvoilleen. Heidän välillään tapahtui +alituinen vuorovaikutus; kuta enemmän Bengt lämpeni, sitä kirkkaammin +loistivat Esterin silmät, ja kuta enemmän tuo loiste lisäsi Esterin +kauneutta, sitä innokkaammaksi kävi Bengtin ihailu. + +Ei kestänyt tietysti kauan, ennenkuin koko seuran huomio niin +yksinomaisesti kääntyi Esteriin ja Bengtiin, että kaikki muut +puhelunaiheet haihtuivat. Rouvat kuiskailivat heistä sohvissaan, herrat +nauroivat heille punssipöytänsä ääressä, ja naimattomain naisten, sekä +vanhempain että nuorempain, uteliaisuus nousi niin huippuunsa, että he +melkein tulivat sairaiksi siitä. Mitä tarkotti konsuli Falkenstern, +mitä hän ajatteli, kun hän niin sopimattomasti kohteli niin suloista +nuorta tyttöä kuin Ester? Ja hän, tuo pikku hupsu, kuinka lapsellisen +onnelliselta hän näytti hänen hävyttömiä imartelujaan kuunnellessaan! +Voi, hän ei tiennyt, hän, kuinka monta samanlaista juttua tuolla +miehellä oli takanaan!... + +Mitään ratkaisevaa mielipidettä ei kuitenkaan voitu tänä iltana +muodostaa, sillä pormestarinna istui koko ajan arvoituksentapainen ilme +kasvoissa eikä sanonut asiasta sanaakaan. Tuo pieni sivukysymys: +"hyvänen aika, miksi ei pormestarinna sano mitään?" vallitsi useampien +ajatuksenjuoksua, eikä hyödyttänyt, että myöhemmin illalla kukin perhe +pohti kysymystä kotonaan, ei asiaan siitä mitään valoa tullut. + +Mutta illasta tuli aamu ja sen mukana uusi puheentulva. Ja kaupungin +aamupäivä-kahvikekkerit saivat loiston, jota niillä ei ollut siitä +ikimuistoisesta ajasta asti, jolloin huhu kertoi herra ja rouva Henning +"nuoremman" aiotusta avioerosta. Kaikissa kadunkulmissa, missä rouvia +ja neitosia sattui yhteen, sai varmasti kuulla konsuli Falkensternin ja +Ester Hermansonin nimen; niin, tuntuipa siltä, kuin kaupungin +katupoikiinkin, noihin iloisiin, rääsyisiin miehenalkuihin, jotka kuin +pikku apinat häärivät pitkin toria ja lähtevien ja palaavien +höyrylaivojen luona, olisi riemastunut mieliala tarttunut, ja he +kirkuivat pahemmin kuin tavallisesti. Vasta viikon päästä asettui +levottomuus, mutta silloin olikin pormestarinna lausunut mielipiteensä: +että konsuli Falkenstern tosin naisi Ester Hermansonin, mutta he +tulisivat varmasti onnettomiksi. Sillä pormestarinnalla oli ollut veli, +joka huolimatta lahjakkaisuudestaan, huolimatta varotuksista ja +neuvoista oli nainut alhaissäätyisen naisen, siksi voi otaksua, että +Bengtkin niin tekee -- ja syvästi onnettomiksi olivat veli ja käly +tulleet, siksi oli hyvin luultavaa, että Bengtin ja Esterin käy samoin. +Erisäätyiset aviopuoliset tulevat aina onnettomiksi... + +Ja pormestarinna katsahti merkitsevästi silmiään vilkuttaen kaikkiin +sivistyneisiin rouviin ympärilläni ja kaikki nämä kallistivat päätään, +yhtä merkitsevästi silmiään vilkuttaen, ja jokainen oli sydämessään +vakuutettu, että juuri hänen oma korkea sivistyskantansa, se se oli +luonut kodin, miehen ja lasten, onnen. + +Väärin olisi sanoa, että pormestarinnan synkät ennustukset tuottivat +iloa tai tyydytystä kaupunkilaisille, mutta ne antoivat jonkunlaista +rauhaa kiihtyneisiin mieliin, ja tuntui niin turvalliselta ja +levolliselta, kun kahvipöydän ääressä istuttaissa, lusikkain kalistessa +ja kielien lörpöttäessä oli vankka pohja, jolle rakentaa pilvilinnojaan +nuoren parin tulevaisuudesta. + + + + +IV. + + +Kun Bengt tuli kotiin pormestarin illallisilta, ilmotti palvelija, että +salissa oli joku häntä odottamassa. + +Bengt rypisti närkästyneenä kulmakarvojaan. + +"Joku -- näin myöhään -- kuka?" + +"Niin", kuiskasi palvelija epäröiden, "minun ei ollut lupa sanoa sitä, +mutta se on herra Åke Henning." + +Bengt säpsähti, hänen silmänsä välähtivät ja hän heitti päätään +taaksepäin, niinkuin hänen tapansa oli, kun viha hänessä kiehui. +Palvelija käytti tilaisuutta hiipiäkseen tiehensä niin pian kuin taisi; +oli aina parasta joutua tieltä pois, kun konsulilla oli tuo ilme +kasvoissaan. + +Mutta Bengtillä ei ollut kiirettä saliin. Hän suki tarkoin ja kauan +partaansa kuvastimen edessä, tuijottaen kuvaansa miettivin, etäisin, +nyrpein katsein. Hän tunsi kuin ilmasta, että jotain oli tulossa, +jotain kovin vastenmielistä tämäniltaisen nautinnon jälkeen. + +Viimein läksi hän kuitenkin sisään hitain askelin ja jäykkäryhtisenä, +jollaisena hän aina esiintyi, kun ylpeys nosti hänessä myrkyllistä +päätään. + +"Hauska tavata sinua", sanoi hän jäisen kohteliaasti, kun Åke tuli +häntä vastaan huoneen perältä, "aika on vaan hiukan eriskummainen -- +kello on kaksi yöllä. Tee sentään hyvin ja istu." + +Hän osotti huolimattomasti nojatuolia ja heittäysi itse erääseen +kulmasohvaan. + +"Kiitos", vastasi Åke ja istuutui, "en pidätä sinua monta minuuttia. -- +Syy, miksi tulen luoksesi näin sopimattomaan aikaan, on se, että +aamulla varhain matkustan pois. Aioin lähteä vasta torstaina, mutta +asianhaarojen vuoksi saan luvan matkustaa jo tänä aamuna. Ja sitä ennen +täytyy minun sanoa sinulle pari sanaa." + +"Matkustaa pois vai niin?" kertasi Bengt ja nojautui taaksepäin, laski +jalkansa ristiin ja tarkasti Åkea puoliksi suljetuin silmin. "Sepä kävi +nopeaan. No, toivotan onnea, että voit noin ilman muitta mutkitta +päästä irti -- sitä hyvää ei ole kaikille suotu." + +Åke huomasi hänen sanojensa kaksoiskärjen, mutta ei välittänyt siitä +paljon. Tällä hetkellä sai hän kokea, että suuri kärsimys vapauttaa +tuntemasta pieniä pistoksia. + +"Niin, olen onnellinen päästessäni pois täältä", vastasi hän lyhyesti, +"sekä ruumiini että sieluni kaipaavat sitä. Sitä ennen on kuitenkin +välillämme pieni selvitys suoritettava." + +"Vai niin? Mitä sitten? Minä en tiedä meiltä jääneen mitään +selvittämättä." + +"Et suinkaan, mutta minä sen sitä paremmin tiedän!" huudahti Åke, ja +hänen haaveksivat silmänsä loistivat tummina mielenliikutuksesta. "Ehkä +ei ole toisen ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ehkä piilee +siinä luonnonlaki, jota ei voi järkäyttää ... en tiedä... Mutta yhden +asian tiedän: että sinä kautta koko elämän olet ollut julma kohtaloni. +Sinä tulit aina tielleni, -- mitä tahansa teinkään, mihin ryhdyinkään, +heitit sinä aina polkuni yli kuin mustan varjon, josta en päässyt +erilleni. Sinä ryöstit minulta tytön, joka oli ensi rakkauteni -- ei, +älä kiellä, sinä tiesit, että minä häntä rakastin; sinä olit +voimakkaampi, houkuttelit hänet minulta ja -- petit hänet..." + +"Tietääkseni ei löydy lakipykälää, joka kieltäisi kahta nuorta miestä +kilpailemasta saman naisen rakkaudesta", vastasi Bengt pilkallisesti, +"minä en häntä ryöstänyt enkä pettänyt, niinkuin kohteliaasti suvaitset +sanoa. Hän valitsi minut, ja yhtä paljon oli hänen syytään kuin minun, +että liittomme rikkoontui..." + +"Sinä ryöstit hänet ja sinä petit hänet", toisti Åke synkästi, "sinä +käytökselläsi pakotit hänet tekemään lopun siitä, mikä sinulle oli +ollut leikkiä vain... Muutoin olet sinä ollut minulle samaa, kuin +sukusi minun suvulleni, sen tiedät. Polvi polvelta ovat Falkensternit +syösseet meidät asemalta, joka meillä kerran oli tässä kaupungissa -- +onhan vain johdonmukaista, että sinä kohtelet minua samoin. +Viekkaudella keinotteli iso-isäsi käsiinsä suuren Hemsjö-metsän, ja se +se laski perustan hänen rikkaudelleen ja sai meidän asemamme horjumaan. +Hän teki kaksi kertaa vararikon kiskoakseen saatavansa, juuri kun hän +tiesi, että Värnön yhtiön oli vaikea hankkia rahoja. Sinun isäsi +perusti paperitehtaan samaan paikkaan, mihin minun isäni oli hänelle +kertonut aikovansa sellaisen perustaa. Sinä ostit Hålliden osakkeet +veljeltäni, juuri kun olit saanut tietää, eitä niiden arvo kohta +nousee..." + +"Jo riittää", keskeytti Bengt, kohoutuen suoraksi sohvassaan ja lyöden +nyrkkinsä pöytään, "älä istu siinä lörpöttelemässä! Näyt unohtaneen, +että liikeasiat ovat liikeasioita eikä niissä tule hempeämielinen +uhrautuvaisuus kysymykseen. Carl-Edvard pyysi minua ostamaan osakkeet, +eikä minulla ollut syytä kieltää häneltä palvelustani..." + +Åke naurahti halveksivasti. + +"Jos ei siinä olisi ollut Falkenstern ja Henning vastakkain, niin olisi +toinen niin sanottu 'ystävä' tuntenut velvollisuudekseen sanoa +toiselle, ei nyt, tiedän, että niiden arvo nousee." + +Bengt kohautti olkapäitään. + +"Puhut kuin vanha, typerä nainen. Ja kuulehan, jos ei sinulla ole +täällä muuta virkaa kuin loukata minua ja omaisiani, niin saat suoda +anteeksi, jos muistutan sinua myöhäisestä ajasta. Yleensä en suvaitse +kenenkään solvaavan minua, kaikkein vähinten omassa kodissani." + +"En ole tullut sinua solvaamaan, -- tulin sanomaan totuutta", vastasi +Åke levollisesti. + +"Totuutta! Sinä huomautit äsken varsin järkevästi, ett'ei ole toisen +ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ja siihen yhdyn minäkin +täydelleen. Mutta unohdit toisen seikan: että toinen on itse syypää, +jos hän katsoo toisen menestystä omaksi onnettomuudekseen. Miksi te +Henningit hyökkäsitte kimppuumme kateuden koko voimalla? Olisitte +ymmärtäneet, niinkuin sinä nyt näyt käsittävän, että on vaarallista +kilpailla ihmisten kanssa, joille kaikki onnistuu, kuten meille. +Olisitte tyytyneet purjehtimaan itseksenne tyynillä vesillä, silloin +olisi kaikki käynyt hyvin; mutta siihen te olitte liian ylpeät, teidän +piti hinnalla millä hyvänsä meidän ulapallemme, ja siellä särkyi hauras +purtenne. Toinen ei voi aina, mitä toinen, vaikka hän kuinka halusta +sitä tahtoisi. Eivät kaikki kelpaa uittamaan tukkeja Vångan +pyörteissä!" + +"Sinä olet oikeassa", vastasi Åke, "kaikkialla kuuluu tämä +viisaudensääntö selvemmin sanoen näin: vahvempi ja kylmäverisempi +musertaa elämän taistelussa heikomman ja herkemmän... Jos aina olisin +ymmärtänyt asettautua sen mukaisesti, niin olisi se minulle ollut hyvä; +mutta ymmärsin sen oikein vasta sinä iltana, jolloin istuimme Riche'n +edustalla ja minä tarkastelin katsettasi ja ilmettäsi Esteriä +mainittaissa. Silloin käsitin, miten tulisi käymään; mutta silloin oli +jo liian myöhäistä." + +Bengt nojausi sohvan selkämystään ja vihelteli vallattomasti. + +"En tosiaankaan voi siihen mitään, että kaunis sukupuoli suosii minua +enemmän kuin sinua", hän sanoi purevasti. + +Åke ei vastannut. Bengt sai ivata häntä niin paljon kuin halusi, se ei +häneen enää koskenut. + +"No niin, älkäämme enää tuumiko", jatkoi Åke muutaman sekunnin +vaitiolon jälkeen, "niinkuin sanoin, on viimeinen selvitys välillämme +suoritettava; sitten eivät tiemme enää koskaan satu yhteen. Bengt +Falkenstern", jatkoi hän, muuttaen tuolinsa lähemmäksi Bengtiä, ja +kiinnitti silmänsä kilpailijaansa, "mikä on tarkotuksesi Ester +Hermansoniin nähden? Tiedätkö, että ihmiset puhuvat sinusta ja hänestä +tavalla, joka tahraa nuoren naisen mainetta? Vastaa minulle, Bengt, +Jumalan edessä: aiotko ottaa hänet puolisoksesi?" + +Bengt purskahti hermostuneeseen, ivalliseen nauruun. + +"Aiotko esiintyä siveyden saarnaajana? Mutta pyydän ilmottaa sinulle, +että siveellisyydestäni pidän itse huolta, ilman että sinä siihen +sekaannut, ja välittämättä kaupunkilaisten puheista..." + +Åke istui jälleen hetkisen vaiti; oli kuin olisi hän tahtonut kuunnella +Bengtin sanojen kaikua oikein ymmärtääkseen, mitä tämä tarkotti. Sitten +katsahti hän ylös ja tarkasti Bengtiä läpitunkevasti, kuten äsken. + +"Kuulehan", jatkoi hän, "joll'ei teidän kihlaustanne kohta julaista, +saa hänen maineensa tahran, jota ei hevin pestä pois. Tiedät, ettei +maineesi ole paraimpia, ja teidät on nähty useasti yhdessä." + +"Sinun intosi, rakas Åke, saada hänet kihlatuksi toiselle, on todella +liikuttava. Minun mielestäni olisit miehekkäämpi, jos koettaisit +työntää minut tieltäsi!" + +Åke kääntyi, liikahtaen kärsimättömästi. Bengtin viime sanat sattuivat +häneen tuskallisemmin kuin hänen muut puheensa. Hän ei kuitenkaan +vastannut mitään, vaan jatkoi: + +"Jos sinä teet Ester Hermansonin onnettomaksi, jos sinä hylkäät ja +petät hänet, niin vedän minä sinut siitä kerran edesvastuuseen. Minä +vaadin sinulta hänen elämänonnensa tavalla, jota et voi aavistaa, ei +siksi, että kostaisin omasta puolestani -- se ei maksa vaivaa -- mutta +kostaakseni hänen puolestaan. Sillä, katsos, -- se riippuu kai myös +siitä, että minussa on liian vähän 'miestä' -- minä voin antaa +anteeksi, että kaksi kertaa veit onneni, mutta en anna ikinä anteeksi, +jos teet hänet onnettomaksi." + +Åken hento vartalo näytti kasvavan hänen puhuessaan, ja tunteen hehku +loi hänen sanoihinsa ylevyyttä, joka vaikutti Bengtiinkin. Mutta vain +hetkiseksi: seuraavana hetkenä oli tuo vaikutus jo kadonnut kuin +haihtuva tunnelma, ja Bengt vastasi tavallisella, pilkallisella +äänellään: + +"Minulle on vallan yhdentekevää, annatko anteeksi vai et, ja mitä +'kostoosi' tulee, on se minusta samaa kuin menisit vesilintua +'kostuttamaan'. Mitä sinä minulle voisit tehdä?" + +"En aiokaan sinulle mitään 'tehdä' -- enkä liioin ajattele 'kostoa'; +kostaa olisin voinut siinä tapauksessa jo aikoja sitten. Koston sijasta +vaadin, että teet onnelliseksi sen naisen, jonka tiedän sinua +rakastavan ja odottavan, että pyydät häntä omaksesi." + +"Sinä vaadit jotain minulta! Sinä kerrot, että aikoja sitten olisit +voinut kostaa; mitä tarkotat? Sinä raukka --- koulupoikana oli tapani +paiskata sinut maahan vasemmalla kädelläni ... nyt sitä syyhyttää saada +tehdä samoin..." + +Åken kasvoille lensi tumma puna, ja hänen silmänsä saivat omituisen +kiusaantuneen ilmeen, jossa heijastui muisto kaikesta siitä +mielipahasta ja nöyryytyksestä, jota Bengt aina lapsuusajasta asti oli +hänelle tuottanut. + +"Älä ole niin suurisuinen, Bengt Falkenstern", vastasi hän synkän +levollisesti, "nyrkkiäni ei minulla ole halua antaa sinun maistaa, +mutta voisin musertaa sinut julmemmalla tavalla kuin voit aavistaakaan. +Minun kädessäni on elämäsi synkkä salaisuus, minusta on riippunut, +ett'ei oikeutettu ylenkatse ole sinua kohdannut ... minä tiedän..." + +Hän pysähtyi, katsoi vaistomaisen varovasti ympäri huonetta, meni +sitten Bengtin luo ja kuiskasi pidätetyllä kiihkolla muutamia sanoja +hänen korvaansa. + +Noiden sanojen vaikutus Bengtiin oli kamala: hänen kasvonsa tulivat +tuhkanharmaiksi, silmät ensin laajenivat, kuin olisi hän nähnyt jotain +kauheaa, sitten painuivat silmäluomet kiinni, ja hän vaipui kokoon kuin +ankaran iskun kohtaamana. Mutta herpoutumista seurasi rajusti, +kuohahtava viha; hän kohousi istumaan ja kiinnitti Äkeen säihkyvät +silmänsä. + +"Ja sitä tahdot minua uskomaan!" huudahti hän, nauraen kuivaa naurua, +"sinä luulet, ett'en minä ymmärrä, että jos niin olisi, jos sinä et +todella olisi vain täynnä romantisia houreita, niin sinä aikoja sitten +olisit käyttänyt valttejasi ja heittänyt ne esiin. Sinulle ei voisi +olla muuta kuin makea haju, kun näkisit minunlaiseni vihatun olennon +paneteltuna ja mustattuna!" + +"Olet oikeassa ... olisin sen jo aikoja tehnyt, joll'ei olisi ollut +kahta estettä. Ensiksikin ei kunnon mies kosta kärsimäänsä vääryyttä +levittämällä pahoja huhuja. Juuri siksi, että vihasin sinua, täytyi +minun vaieta; ja tiedän, että jos olisin puhunut, olisi sydämeeni +hiipinyt tyydytetyn koston ilo, mutta en halua halveksia itseäni. Oli +toinenkin seikka, joka sitoi kieleni. Salaisuuden olin kuullut +sisareltani Rakelilta; hän piti paljon tuosta tyttö-raukasta ja oli +hänen luonaan päivää ennen, kuin ... kuin ... niin, ennen kuin se +tapahtui... Epätoivoissaan kertoi tyttö silloin, mitä hän ei ollut +vielä kenellekään sanonut; mutta Rakelilta otti hän lupauksen, että +tämä säilyttäisi hänen salaisuutensa. Rakel kertoi siitä vain minulle +-- ja me kaksi olemme olleet vaiti. -- Tänään ensi kerran pääsi se +huulteni yli, mutta vain näyttääkseni sinulle, kuinka sinä kaikki nämä +vuodet olet ollut halveksitun Åke Henningin vallassa, kuinka olisin +voinut, jos olisin tahtonut, kukistaa sinut, ja siksi on minulla oikeus +vaatia Esterin onni palkinnoksi siitä, mitä olen tehnyt." + +"Koska pidät minua konnana, niin tekisit mielestäni sekä viisaammin +että oikeammin, jos kertoisit tietosi Esterille ja pelastaisit hänet +minusta, kuin että tulet tänne puhemiehenä!" huudahti Bengt pidätetyllä +raivolla. + +"Sen tekisinkin, joll'en tietäisi, miten häikäilemätön olet ja +että Ester sinua rakastaa. Hän, tuo onneton, oli yhtä hyvä ja puhdas +kuin Ester, ja se ei sinua estänyt... En tahdo Esterille hänen +kohtaloaan ... siksi vaadin, että kosit häntä, ennenkuin olet hänen +maineensa tahrannut..." + +"Sinä vaadit, ... sinä uhkaat ... siis, joll'en tottele käskyjäsi, sinä +rankaiset minua laskemalla liikkeelle nuo juorut, jotka tähän asti +jalomielisesti kyllä olet pitänyt itselläsi. Se kai sopii kunnon +mielelle!" + +"En sinua 'uhannut' enkä aio sinua 'rangaista'. Mutta luulin sinun +ymmärtävän, että sillä, joka minun laillani on käyttäytynyt +halveksittua vihollistaan kohtaan, sillä on myös oikeus asettaa +vaatimuksia. Enkä usko, että on alentavaa kunnon miehelle vaatia, että +sinä vaitioloni palkaksi teet onnelliseksi sen naisen, jota minä +rakastan..." + +Kun elämän ristiriidoissa äkkiä saa tuntea toisen ihmisen +jalomielisyyttä, vaikuttaa se aina kahdella lailla: joko kohoamme +itsekin hyvän korkeisiin ilmapiireihin tai vajoamme entistä syvemmälle, +ja taistelu uuden lankeemuksen ja oman sisäisen vastarintamme välillä +kovettaa meitä vielä enemmän. Bengtin kävi jälkimäisellä lailla. + +"Mene tiehesi", hän lausui, ja jos hän katseellaan olisi voinut surmata +Åken, olisi hän sen tehnyt, "sinun kurja kateutesi, koko sukusi kateus, +se se keksii nuo jutut, jotka sanon perättömiksi ... levitä niitä, jos +uskallat... En tahdo kiittää sinun jalomielisyyttäsi kauniista +mainetodistuksesta ... kyllä minä jaksan kantaa sinun ja muutamain +vanhain akkojen juorut!" + +Åke nousi ja ojensi varottaen kätensä. + +"Varo itseäsi! Sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että kaikki, mitä +sanoin, on totta!" + +Mutta nyt luhistuivat Bengtin hillitsemiskyvyn viimeisetkin jäännökset: +viha, ylpeys, tuskaiset muistot, synkät omantunnonvaivat iskivät +rautakyntensä hänen koko olentoonsa ja pudistelivat häntä, niinkuin +myrsky pudistelee tammea. + +"Mene, mene...", huusi hän ja osotti vapisevin käsin ovea, "kuinka +uskallat ... kuinka ... kuinka ... sinä kurja mato ... matelija... +minä ... minä ... potkin sinut ulos ... ammun sinut..." + +"Tee niin", vastasi Åke niin levollisesti, kuin ei viha ikinä yltäisi +häneen, "minulla ei ole mitään menetettävänä ... ammu, jos tahdot, +minähän siitä voitan... Ja nyt hyvästi, Bengt ... muista, mitä olen +sanonut: tee hänet niin onnelliseksi, kuin sinä voit tehdä naisen -- +varo hänen kunniaansa ... älä häpäise häntä -- Jumala sinua +rangaiskoon, jos hänet petät ... muista se! Hyvästi!" + +Hän meni, ja Bengt vaipui sohvaan puoliksi tainnuksissa. Hirmuinen +mielenliikutus -- monine erilaisine syineen -- vaikutti häneen vallan +ruumiillisesti, aivan kuin raju ukkosilma. Hänestä tuntui kuin +tukehtuisi hän tai halvautuisi, kurkku puristui kokoon, silmät +pullistuivat ulos, ja vapautuakseen kiihkeistä tunteistaan kiskoi hän +kauluksensa auki ja löi kerta toisensa perästä nyrkkiään sohvan +selkämystään. + +Viimein lauhtui hänen mieletön vihansa; hän nousi, pyyhki nenäliinalla +otsaansa, kulki muutaman kerran ympäri huonetta ja soitti sitten +palvelijaa, joka, varovasti herraansa vilkaisten, hiipi asunnon läpi ja +sammutti lamput. + +Mutta kun Bengt tuli makuusuojaan, käsitti hän, ett'eivät ne tunnit, +jotka yöstä olivat jäljellä, ainakaan toisi hänelle unta. Kuin kirkuvat +myrskylinnut kiitivät ajatukset edestakaisin ympäri lainehtivia +syvyyksiä, ja noiden syvyyksien yllä häämöitti -- ihmeellisenä +kaunistuksena -- aukea, autio kenttä, jolla ihmisolento taistelee +eteenpäin pimeässä ja lumituiskussa ja viimein siihen katoaa. -- -- -- + +Kun Åke lähti Bengtin luota, vapisi hän vielä mielenliikutuksesta; +mutta kun hän kulki katua ja yöilma sai rauhottaa hänen kiihtyneitä +hermojaan, levisi vähitellen hänen sydämeensä levollisuus, joka seuraa +sielun myrskyjä, kun tunnemme, että olemme koonneet olentomme paraat +voimat ikäänkuin yhteen pisteeseen, määrätyksi sanaksi tai teoksi, ja +että osuimme maaliin, johon tähtäsimme. Hän oli sanonut, mitä oli +halunnut sanoa; hänen kilpailijansa oli ollut hänen vallassaan, hän oli +osannut pitää varmaa tasapainoa kurjan uhkailun ja oikeutettujen +vaatimusten välillä. Tosin hän ymmärsi, ett'ei Ester ikinä tulisi +onnelliseksi Bengtin rinnalla, niin, ehkäpä tulisi hän hyvin +onnettomaksi, ja jos Åke olisi voinut, olisi hän hinnasta mistä hyvänsä +temmannut hänet pois Bengtiltä. Mutta hän tiesi kokemuksesta +voimattomuutensa tässä suhteessa, hän tiesi, miten häikäilemätön Bengt +oli, mikä valta hänellä oli naisten yli, -- ja hän tiesi, että Ester, +kokematon, haaveksiva Ester, rakasti Bengtiä. Hän ei voinut muuta kuin +suojata Esterin kunniaa, ja sen hän luuli tehneensä, kutsuessaan esiin +menneisyydestä nuo kostavat varjot... + +Hän tunsi tuskaisen onnen hivelevän veristävää sydäntään, ajatellessaan +eroa oman uhrautuvan, syvän rakkautensa ja Bengtin itsekkään intohimon +välillä. Hänelle tuotti kaihonsekaista nautintoa ajatella voivansa niin +syvästi ja suuresti rakastaa, voivansa unohtaa itsensä siihen määrään, +että jos vain Ester tulee onnelliseksi, niin kadotkoon hänen oma +viimeinen onnentoiveensa ainiaaksi raskaisiin pilviin, joiden hän jo +niin kauan oli nähnyt leijaavan elämänsä yli. + +Ja kun hän siinä kulki pimeässä talviyössä tähtien tuikkiessa +avaruudessa ja ihmisten nukkuessa äänettömissä taloissa, joissa +ainoastaan kärsimys ja paheet valvoivat, levisi alakuloinen hymy hänen +kasvoilleen, |a hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut ihmeellistä, +iäistä sävelhuminaa, säveleitä, täynnä elämän vihlovia epäsointuja ja +suurten tuskien suloisuutta... + + + + +V. + + +Esterin oli tapana ajatella omasta itsestään, että hänellä oli kaksi +sydäntä: toinen iloinen, riemusta sykkivä tytönsydän, joka voitti +hänelle kaikkien rakkauden ja jolla hän puolestaan rakasti kaikkia, ja +toinen, jossa oli tyyntä ja yksinäistä kuin synkällä metsäpolulla, +sydän, jossa hiljaiset, uneksivat äänet kuiskailivat ja johon ei kukaan +muu kuin äiti ollut saanut pilkistää, sillä äiti, hän oli Esterin +"paras ystävä", jonka kera hän oli jakanut elämän tuskat ja riemut; +keskinäinen rakkaus oli ollut heidän ilonsa ja voimansa, se oli heidät +kantanut köyhyyden ja puutteen ammottavain syvyyksien yli, joita +elämässä niin monasti oli heidän eteensä auennut. + +"Äiti kulta", sanoi Ester eräänä iltana, istuessaan jakkaralla äidin +jalkain juuressa ja kertoillessaan toivojaan ja pelkojaan, "jos hän +pettää minut, jos hän on vienyt sydämeni vain leikkiäkseen minulla ja +sitten heittääkseen minut pois, silloin en ikinä eläissäni enää voi +olla iloinen." + +Rouva Hermanson antoi työn, joka hänellä oli käsillä, vaipua syliin ja +silitti hyväillen Esterin tukkaa. + +"Tiedän, että sinusta nyt tuntuu siltä, Ester rakas; samoin tuntuu +jokaisesta, joka ensi kerran pettyy." + +"Voiko pettyä enemmän kuin yhden kerran?" Ester katsahti ylös suurin, +uneksivin lapsensilmin. "Ei, ei, sillä näin suuresti voi rakastaa vain +yhden kerran..." + +"Niin luulee aina silloin, kun haava isketään, ja se se on katkeraa. +Mutta, lapseni, haavat voivat parantua, syvimmätkin, sen tiedän minä." + +"Ei ... ei ... ei minun", huudahti Ester kiihkeästi, "jos hän on +petollinen, on elämäni mennyttä, silloin tulee siitä vain pitkällinen +kuolema ... minä tiedän sen, äiti, tunnen sen 'oikeassa' sydämessäni, +joka ei ole koskaan rakastanut muita kuin sinua -- ja nyt häntä..." + +Raju itku särki äkkiä levollisen, alakuloisen ilmeen rouva Hermansonin +kasvoilta, niinkuin tuulenpuuska särkee vedenkalvon. Suuret kyyneleet +vierivät hänen poskiaan ja suu vääntyi tuskasta. + +Mutta kun Ester näki äidin kyyneleet, unohti hän vallan oman itsensä. + +"Äiti, rakas äiti!" huudahti hän ja kietoi kätensä äidin ympärille, +"älä itke, en voi nähdä sinua pahoilla mielin. Jos hän pettää ... mutta +hän ei tee sitä ... mutta jos ... niin minä olen niin luja, niin +luja ... minä teen työtä ja elän vaan sinulle, sinä oma armas äiti..." + +Ja hän puristautui äitiään vasten, ja sylitysten istuen he tarinoivat +ja hyväilivät pois tuskan ja pelon, jotka synkin surusävelin humisivat +heidän ympärillään... + +Mutta eräänä päivänä kesäkuun alussa, kun koululupa juuri oli +alkanut, sai Bengt, joka koko kevään on jatkanut entiseen tapaansa, +milloin etsimällä Esterin seuraa, milloin vetäytymällä takaisin, +palvelijaltaan kuulla tuon niin valtioviisaasti kuin suinkin +esitetyn hämmästyttävän uutisen, että neiti Hermanson oli lähtenyt +kaupungista ainiaaksi. Hän aikoi hakea paikan jossain toisessa +oppilaitoksessa, sen oli palvelija saanut tietää rehtori Grahnin +"sisäköltä". + +Bengt kalpeni vihasta huulia myöten tämän kuultuaan. Hänestä oli mitä +hirvein loukkaus, että Ester niin oli karannut sanomatta sanaakaan +jäähyväisiksi. Kuinka hän uskalsi, kuinka hän taisi uhmata häntä? +Bengtin ensimmäinen ajatus oli repiä kappaleiksi valokuva, jonka hän +oli kerjännyt itselleen ja jota hän aina kantoi povessaan, ja polkea +rakkautensa kuoliaaksi. + +Mutta rakkaus oli voimakkaampi, se ei antanut polkea itseään, se nousi +suurena ja valtavana ja masensi hänen pikkumaisen vihansa. Pian oli hän +ennättänyt rauhottua ja muistella Esterin todella maininneen aikovansa +lähteä kaupungista ja ajatella, että hän tietysti teki niin +pelastuakseen taistelusta, jossa hän alkoi joutua tappiolle. Hetken +päästä oli Bengt tehnyt päätöksensä: hän menee Esterin äidin luo ja saa +häneltä tietää, minne nuori tyttö on matkustanut. + +Esterin ja hänen äitinsä asunto oli kaupungin vaatimattomimpia: +kellertävä yksikerroksinen puutalo neliskulmaisine, mataline +ikkunoineen. Mutta vuokra oli halpa, ja heillähän ei ollut paljon, +millä elää; sekä Esterin palkka että äidin työansiot olivat vähäiset. + +Bengtin koko mieli oli ääriään myöten täynnä ajatuksia Esteristä; se ei +kuitenkaan estänyt, että häneen, matalan oven edessä seisoessaan, missä +hänen täytyi köyristää upeaa vartaloaan sisään tullakseen, äkkiä tuli +epämiellyttävä tunne ja että Esterin alhainen yhteiskunnallinen asema +ennätti häntä kiusata ja kiihottaa. + +Mutta kun hän tuli rouva Hermansonin luo, oli hän kuitenkin kuin itse +jäykkä, juhlallinen kohteliaisuus olennoituna. Kylmä hymy lepäsi hänen +huulillaan ja hän kumarsi tuolle arasti tervehtivälle vaimolle yhtä +syvään kuin jollekin ylhäiselle sukulaiselleen. Näytti kuin olisi +hänelle tuottanut jonkunlaista mielihyvää kohteliaisuudellaan masentaa +vähäpätöinen muotiompelija-raukka. + +"Pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän teeskennellyn kohteliaasti, +"että olen näin tunkeileva. Ainoastaan suunnaton hämmästykseni ja +suruni siitä, että Ester neiti on lähtenyt kaupungista, voi selittää +tämän askeleen ja ehkä puolustaa sitä." + +Mutta rouva Hermanson ei antanut "masentaa" itseään; omituinen, +hiljainen vastarinta kohtasi Bengtiä tuossa mustiin puetussa, hieman +kumarassa naisessa, jonka piirteissä vielä voi huomata jälkiä +tyttärelle perinnöksi menneestä kauneudesta. + +"Niin, Ester matkusti", hän vastasi levollisesti, vaikka ääni vapisi, +"mutta ehkä tahdotte istua, herra konsuli -- voinko jollain lailla...?" + +"Kyllä", keskeytti Bengt kiivaasti ja seuraamatta rouvan kehotusta, +"muuan vähäpätöisyys ... mutta olisin teille siitä kuitenkin hyvin +kiitollinen: pyytäisin hänen osotteensa." + +Rouva Hermansonin levolliset piirteet vavahtivat, ja silmien ilme +muistutti ärsytettyä eläintä. Hänet valtasi suuri epävarmuus, hän +haparoi oikeinta ja viisainta vastausta tuohon kysymykseen, joka +sisälsi niin paljon. + +"En tiedä, haluaako tyttäreni olla kirjevaihdossa herra konsulin +kanssa", sanoi hän lopullisesti näennäisellä rauhallisuudella, jonka +takana kiihtyneet tunteet värisivät ja lepattivat, kuin tuuli vasten +jännitettyä purjetta, "hän jätti kaupungin saadakseen olla rauhassa, +ja, jos mahdollista, tointuakseen. Tokkohan teette oikein, jos vielä +häntä häiritsette?" + +"Joll'ei neiti Hermanson tahdo olla kirjevaihdossa kanssani, voi hän +vallan yksinkertaisesti lähettää takaisin kirjeeni -- eikö niin?" +vastasi Bengt mielenliikutuksen tukahuttamalla äänellä, mutta entinen +jäykkä hymy huulillaan. "Toivon, ett'ette loukkaa minua kiellollanne, +en luule, että edes tyttärenne sitä hyväksyisi, niin ankara ja +järkähtämätön kuin hän onkin..." + +Hän naurahti hermostuneesti, pakotetusti, mutta katse puoliksi +suljettujen silmäluomien alla hehkui harmista ja kärsimättömyydestä. + +Rouva Hermanson seisoi hetkisen epäröiden; sitten huokasi hän syvään, +meni viereiseen huoneeseen ja tuli pian takaisin, kädessä paperilappu, +jonka hän ojensi Bengtille. + +"Tämä on toistaiseksi hänen osotteensa. Mutta", -- hän loi Bengtiin +katseen, joka samalla oli rukoileva ja käskevä, -- "muistakaa, että +hänen äitinsä sen antoi." + +"Tuhannet kiitokset", huudahti Bengt, tarttuen innokkaasti paperiin, +"lupaan, ett'en käytä väärin hyvyyttänne. Ja pyydän, rouva Hermanson", +lisäsi hän ja kävi äkkiä todella totiseksi, "älkää uskoko pahaa +minusta, minä vakuutan, että Ester on minulle kaikkein kallein ... +henkeni on halpa hänen rakkautensa ja kunnioituksensa rinnalla..." + +Rouva Hermanson ei voinut vastata; hän tarttui ojennettuun käteen, ja +kun Bengt lähti, vaipui hän mielenliikutuksen valtaamana tuolille, ja +kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin... + +Heti kun Bengt tuli kotiin, istuutui hän kirjottamaan Esterille. Ja +sitä tehdessä kulkivat hänen ajatuksensa ja tunnelmansa yhtämittaisena +virtana lauseitten takana, joita hän muodosteli. "Kuinka olen +oikeastaan voinut olla niin typerä ja leikkiä piilosilla oman itseni +kanssa?... Olisin voinut säästää sekä häneltä että itseltäni tämän +surun ja eron. Tiesinhän, että jos Falkenstern kerran saa jotain +päähänsä, täytyy hänen toteuttaa se, olipa sitten kysymys tukkien +uittamisesta Vångaa pitkin tai rakastetun naisen omistamisesta... Jos +olisin voinut, olisin tarjonnut hänelle vain rakkauteni ja ollut +hänelle kuolemaan saakka uskollinen... Mutta hän ei ole sellainen ... +hänenlaisiaan naisia rakastetaan vain aviomiehinä... Siksi otan hänet +vaimokseni ... niin, siksi, enkä tyydyttääkseni sinua, sinä pikku +matelija, joka uskalsit uhata minua ja vielä nytkin rohkenet tulla +esiin ja katsoa minua ilkeine, läpitunkevine silminesi... Sinun +uhkauksesi ei ole mitään vaikuttanut... Voisin sinun uhallasi uhrata +sekä hänen onnensa että omani... Mutta, kas, minä en tahdo ... minä +tahdon omistaa hänet, ja kun Bengt Falkenstern jotain tahtoo, niin hän +sen täyttää..." + +Kirje oli hellä, kiihkeä, joka sana huokui lämmintä rakkautta ja +kaipausta. Hän sanoi rakastaneensa Esteriä ensi näkemästä asti, ja että +nyt, kun hän oli kadonnut, Bengt oli ymmärtänyt, ett'ei voinut elää +ilman häntä, -- tahtoiko hän siis ottaa vastaan hänen kätensä ja +sydämensä, Bengt tekisi hänet niin onnelliseksi, kuin konsana +rakastettu ja ihailtu nainen voi olla? Viimeksi pyysi hän häntä +palaamaan kohta kotiin -- hän oli odottanut jo kyllin kauan. Hän +lopetti sanoilla: "tule, hellästi rakastettu, kaipaavan Bengtin luo!" + +Ja Ester tuli, tuli heti täynnä rakkautta, onnea ja riemua. Koko hänen +epäilyksensä ja toivottomuutensa haihtui kuin aaveet päivän koittaissa, +kun hän luki Bengtin kirjeen; nyt oli koko elämä hänen edessään kuin +auringonhohtoinen vedenpinta, jota hän ja Bengt paisuvin purjein +kiitäisivät yli ihanoiden, tuntemattomain syvyyksien. + +Kotiintulon jälkeisenä päivänä julaistiin kihlaus, joka antoi koko +kaupungille, niin, koko seudulle hämmästyksen ja miettimisen ja +sukulaisille ja ystäville hyväksymisen tai paheksumisen aihetta, ja +samana päivänä oli Ester äitineen päivällisillä Bengtin kodissa. +Yltäkylläinen onni, jota Bengt tunsi saadessaan viimeinkin antaa vapaan +vallan kauan pidätetyille tunteilleen, uhmaileva luopääsemättömyys, +jolla hän alusta pitäin asesti itsensä suvun tyytymättömyyttä ja +muistutuksia vastaan, terästivät hänet täksi kertaa alhaisten +ylpeydenajatusten suhteen, jotka muulloin häntä vaivasivat. Hän oli +hyvin ystävällinen Esterin äidille, ummisti urhoollisesti silmänsä +ujolta saamattomuudelta, joka aina toisinaan vilahti esiin tämän +käytöksessä, ja esiintyi kaikin tavoin rakastettavana vävypoikana. Hän +iloitsi myös suuresti nähdessään, että tuosta saamattomuudesta ei ollut +jälkeäkään Esterissä; Bengtin asunnon komeus ei näyttänyt lainkaan +häntä hämmästyttävän, hän otti kaiken niin yksinkertaisesti ja +luonnollisesti, kuin olisi hän elämänsä ajan ollut tottunut siihen, +että kaksi palvelijaa tarjoili hänelle hopeavadeilta. Ehkä olisi tuo +joskus muulloin harmittanut Bengtiä; ehkä hänelle olisi ollut +mieluista, jos olisi huomannut Esterin, kaikkea tätä loistoa +hämmästyen, tunnustavan Bengtin etevämmyyden ja tuntevan olevansa +kiitollisuudenvelassa sille, joka näin oli hänet korottanut. Mutta nyt +oli Bengt niin juhlamielellä, että hän näki kaikki vain rakkauden +valoisin katsein. + +Niin pian kuin suinkin seurasivat sitten kuulutus ja häät toisiaan. +Vihkiminen tapahtui kirkossa, jossa kaupunkilaiset tunkeilivat +töllistelemässä morsiusparia, eikä vain heitä, vaan myös Bengtin +ylhäisiä sukulaisia, jotka olivat kaikki läsnä, paitsi eräs täti, joka +ei koskaan antanut Bengtille anteeksi hänen alhaista avioliittoaan. +Kaikki olivat hyvin ystävällisiä Esterille, osaksi koska ei kukaan +halunnut suoraan vastustaa Bengtin tahtoa, osaksi koska Esterin +suloinen olento voitti kaikkien sydämet. Tosin ilmeni epäsointuakin; +Ester huomasi pari kertaa, kuinka ylenkatse hänen vaatimatonta +asemaansa kohtaan, ylenkatse, joka ei saanut häntä itseään koskettaa, +sen sijaan kohdistui äitiin, ja se oli katkera pisara ilonmaljassa. +Mutta Bengtin rakkaus -- joka yhä piti tätä juhlamielellä -- se korvasi +Esterille kaikki, hän tiesi, että Bengt oli aina osottava vain +kunnioitusta ja arvonantoa äitiä kohtaan. Ja Bengt kävi hänelle vielä +kalliimmaksi; hänen rakkautensa ja hienotunteisuutensa tuntuivat +Esteristä suurenevan ylpeyden rinnalla, jota hän huomasi sukulaisissa. + +Heti vihkimisen jälkeen matkustivat nuoret ulkomaille. Kyynelsilmin +seisoi Ester vaunu-ikkunan luona ja katseli pientä kellertävää taloa +kohti, missä äiti istui |a ajatteli häntä itkien kaipauksesta ja +onnesta. He olivat jo jättäneet toisilleen jäähyväiset, äiti ja tytär, +sillä rouva Hermanson ei tahtonut tulla junalle näyttämään liikutustaan +kaikille noille vieraille ihmisille, jotka tunkeilivat Esterin ja +Bengtin ympärillä. Kyyneleet tekivät nuoren morsiamen vielä +suloisemmaksi, tummat silmät loistivat kaihoisina ja lempeinä kuin +kaksi tähteä, ja pehmeät, vapisevat huulet muistuttivat lapsen +värisevää pikku suuta. Bengt kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja +puristi häntä rintaansa vasten sydämellisyydellä, joka sai Esterin koko +olennon mieluisasti värähtämään, ja kyynelsumun takaa pilkisti jo +valoisa, aurinkoinen hymy, kun lähtömerkki viilsi ilmaa, kun nenäliinat +huiskuivat, jäähyväis- ja eläköönhuudot sekaantuivat toisiinsa ja juna +kiisi pois rakkauden ja onnen ihmeellistä satumaata kohden. + + + + +VI. + + +Ei liene kenkään valoisammin toivein lähtenyt tuntematonta +tulevaisuutta kohtaamaan, kuin Ester, kun hän Bengtin kera jätti +Ruotsin rannat alottaakseen häämatkansa mannermaan halki. Kaikki +hänelle hymyili, kaikki, mitä hän näki, huvitti häntä, ja ihmiset, +joiden pariin hän tuli, olivat ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ester ei +ollut luonteeltaan sellainen, että rakkaudenonni olisi houkutellut +hänet haaveilujen hämärään; päinvastoin se kuin avasi koko hänen +olemuksensa vastaan ottamaan elämää, ja sen valoisassa tunnelmassa +kaikki leikiten kimalsi hopeanhohtoisena hänen ympärillään. + +Bengtkin joutui melkein vasten tahtoaan tuon tunnelman valtaan, joka +ainakin tällä erää oli hänelle vieras. Tapahtumat heidän ympärillään +eivät häntä juuri huvittaneet: Ester oli hänelle kaikki; hän olisi +mieluinten maannut koko päivän hänen jalkainsa juuressa, suudellut +hänen käsiään ja katsonut hänen ihmeellisiin silmiinsä. Mutta Esteriä +hän ei saanut temmatuksi mukaansa kiihkeisiin haaveiluihin. Ester +tahtoi katsella kaikkea, luontoa, ihmisiä, merta, ja hänen leikkivä +iloisuutensa hurmasi ja tenhosi Bengtiä kuin linnun viserrys. + +Kaikki oli siis pelkkää päivänpaistetta; mutta joskus sattui, että +Bengtin kasvoille ilman huomattavaa syytä levisi synkkä ilme. +Silloin hän tavallisesti vaipui sanomalehden lukemiseen, ja kun Ester +puhutteli häntä, vastasi hän hyvin lyhyesti, joskaan ei suorastaan +epäystävällisesti. Ester näki, että jokin häntä painosti ja teki +levottomaksi, ja hän mietti, mikä se mahtoi olla... Tunsiko hän +salaista tuskaa, kärsimystä, jota ei hennonut Esterille näyttää...? Oi, +olipa se mitä tahansa, Esterhän kaipasi vain saada lohduttaa, karkottaa +tuon synkän rypyn hänen kauniilta otsaltaan! Ja niin kantoi hän +jännittäviä haaveita siitä, mikä itse asiassa oli vain tyytymättömyyden +purkausta: Bengtin luonne nousi väkivaltaa vastaan, jota hän oli tehnyt +ylpeydelleen. Tosin eli hän yhä onnen ja hurmauksen ilmakehässä, mutta +se ei estänyt sitä, että hänen sydämensä syvyydessä jokin kalvoi, +toisinaan kasvaen ja hiipivänä aaveena kietoutuen hänen tunteittennsa +ja ajatustensa ympärille. Vieläpä sattui joskus, että hänen ääneensä ja +katseeseensa silloin tuli jotain, joka sai Esterin pelkäämään, +pelkäämään kuten hämärässä, kun äkkiä kuulee ääntä tai näkee +valojuovan, ymmärtämättä, mistä ne johtuvat. + +Bengt alkoi heti tuhlata hänelle lahjoja, koristuksia, käsineitä, +hajuvesiä, kaikkea, mitä kuuluu hienoon naisvaatetukseen. Ne harvat +puvut, jotka Ester oli saanut mukaansa vaatimattomasta kodistaan, +kiusasivat Bengtiä; niiden näkeminen nosti tuon synkän pilven hänen +otsalleen. Esterillä oli pieni hattu, jonka äiti oli hänelle +vaatettanut ja jonka hän aina erityisellä huolellisuudella asetti +päähänsä. Äidin kuva astui silloin hänen eteensä selvempänä kuin +muulloin, ja hän hymyili hellästi seisoessaan kuvastimen edessä +kiinnittäen hattuneulaa tuuheaan tukkaansa. + +Sillä hatulla oli vallan erikoinen taito saattaa Bengtiä pahalle +tuulelle; hänen mielestään sopi hattu pienelle puotineidille, vaan ei +hänen vaimolleen. Viimein hän eräänä päivänä lausui pidätetyllä +kiivaudella: "tuo hattu ei sovi sinulle, Ester; ostamme sinulle +toisen..." + +"Mitä, eikö se sinun mielestäsi pue minua?" vastasi Ester nauraen. + +"Tietysti, tiedäthän, että kaikki pukee kaunotarta", vastasi Bengt, +nauraen hänkin, "mutta hattu ei sovi _rouva Falkensternille_..." + +"Hattu, jonka äiti-kulta on ommellut", huudahti Ester puoliksi +leikillisesti, puoliksi pahoillaan, ottaen hatun päästään ja suudellen +sitä pari kertaa, "minä pidän siitä, minä! Ensiksikin siksi, että _hän_ +on sen ommellut, eihän hän voinut antaa minulle paljon, ja tämä kuuluu +hänen pienten lahjainsa joukkoon ... ja myös siksi, että se on hieno ja +aistikas..." + +Hänen lempeään ääneensä tuli jotain sitkeää ja taipumatonta, ja hän +asetti suurella päättäväisyydellä hatun päähänsä ja järjesti kauan ja +huolellisesti tukkaansa kuvastimen edessä. Bengt kohautti olkapäitään +ja kääntyi pois; häntä kohtasi vastarinta, jota hän tällä kertaa oi +kyennyt murtamaan. Mutta hän ei päässyt harmistaan hatun vuoksi, +päinvastoin se kasvoi päivä päivältä, teki hänet alakuloiseksi ja +ärtyiseksi ja häiritsi hänen rakkaudenonneaan. Esterkään ei ollut +tavallisella iloisella mielellään, hänessä ahersi levottomasti +aavisteleva tunne -- oliko mahdollista, ajatteli hän, että heidän +välilleen nyt jo tuli epäsointua -- -- eihän merkinnyt mitään, ett'ei +Bengt pitänyt hatusta, mutta olisihan hänen pitänyt käsittää +lapsenrakkauden tunnetta, joka sai Esterin asettamaan äidin pikku +lahjan niin korkealle!... + +Eräänä päivänä heidän viivähtäessään Münchenissä tuotiin hotelliin +kaupungin hienoimmasta muotikaupasta aski, jossa oli Esterin osote, ja +kun hän avasi kannen, oli askissa kallis ja aistikas hattu. Hän hymyili +hieman pakotetusti ja katsoi kysyvästi Bengtiä, ottaessaan hatun +hitaasti esiin. + +"Niin, minulta se on!" vastasi tämä nauraen, "nyt kun tulet +aurinkoiseen Italiaan, täytyy sinun olla toisin puettu kuin kaukana +pimeässä Pohjolassamme!" + +Ester käänteli hattua ja katseli sitä, mutta hänen kasvoihinsa tuli +totinen, miettivä ilme. Niin paljon kätkeysi tähän vähäpätöiseen +ulkonaiseen tapahtumaan... Hänen alakuloinen äänettömyytensä sai heti +myrskypilven nousemaan Bengtin otsalle. + +"Sinun täytyy muistaa, kuka olet, pikku Ester", hän sanoi ja otti tätä +leuasta, koettaen laskea leikkiä, vaikka silmät säihkyivät tummina +pidätetystä suuttumuksesta, "sinun täytyy tyytyä pukeutumaan, niinkuin +rouva Falkensternille sopii." + +"Mutta eiväthän vaatteet tee ihmistä", väitti Ester matalalla äänellä. + +"Ei, mutta ihminen määrää vaatetuksensa, hänen ulkomuotonsa ja +elämänolonsa määräävät, kuinka hänen tulee pukeutua. Mikä sopi Ester +Hermansonille, ei ovi Ester Falkensternille. Se sinun täytyy oppia +ymmärtämään." + +Ester ei vastannut. Hän seisoi alaspainunein silmin, käänteli yhä +hattua ja tarkasteli sitä innokkaasti peittääkseen esiinpuhkeavia +kyyneliä. Mutta se ei onnistunut. Ensin tuli yksi kyynel, sitten +toinen, ja sitten kokonainen helmisade pitkäin, tummien ripsien alta. + +Kun Bengt näki hänen itkevän, heitti hän kiivaasti hatun syrjään ja +veti Esterin puoleensa. + +"Sinä lapsellinen, typerä pikku hupsu, miksi itket?" huudahti hän +puoliksi suuttuneena, puoliksi ihastuneena vaikuttavasta sulosta, jota +mielenliikutus loi Esterin kasvoihin. "Sitäkö, että lahjotan sinulle +kauniin hatun? Olen kyllä kuullut, että nuoret rouvat itkevät, kun +heidän miehensä eivät tahdo suoda heille uutta hattua tai leninkiä, +mutta en päinvastaista... Kas niin ... naurahan nyt..." + +Ester nauroi kyynelten lomasta, Bengt suuteli kiihkeästi hänen kosteita +silmäluomiaan ja väriseviä huuliaan, ja koko epäsointu katosi helliin +hyväilyihin. + +Mutta Esterin sydämeen jäi pieni oka, jota kauan ja tuskallisesti +pakotti. Hän olisi suonut voivansa olla luja ja käyttää vain äidin +antamaa hattua, mutta hän ei tainnut sitä. Hän tiesi, että joka kerta, +kun hän panee sen päähänsä, ilmestyy tuo sama varjo Bengtin kasvoille, +jota hän, vaikka olikin sen vain pari kertaa nähnyt, kuitenkin +vaistomaisesti pelkäsi kuin onnettomuutta, ja jott'ei panisi itseään +sille alttiiksi ja turmelisi näiden ihanien kevätpäiväin riemua, Ester +mieluummin käytti uutta hattua ja pani pois äidin laittaman. Bengt oli +ihastuksissaan; hattu teki Esterin kauneuden vielä häikäisevämmäksi, ja +kaikki olisi ollut pelkkää iloa, joll'ei tuota itsepintaista okaa olisi +ollut sydämessä... + +Mutta kuu he tulivat Italiaan, kun Ester sai nähdä tämän ihmeellisen +ihanan maan, silloin pääsi taas hänen luonteensa lapsenhuolettomuus +oikeuksiinsa, hän unohti muistonkin pienistä epäsoinnuista hänen ja +Bengtin välillä ja antautui kokonaan hetken onneen. + +Tuntui kuin olisi nuoruudenriemu tarttunut Bengtinkin mielialaan. Oli +kuin olisi samassa hetkessä, kuin heidän jalkansa kosketti Italian +maata, onni puhjennut mitä ihanimpiin kukkasiin, kuin olisi elämä +täällä orangi- ja magnoliapuiden suojissa mielinyt kertoa heille +kauneimman kesätarinansa. Kotoiset olot, joiden muisto joskus vaivasi +Bengtiä, hän huolettomana unohti; nehän olivat niin kaukana, ja +haihtuivat kaikki häntä ympäröivään kauneuteen ja hänen sydämensä +rakkauteen. + +Täällä ei liioin kukaan tiennyt Esterin syntyperää; täällä ei Bengtin +tarvinnut koskaan pelätä kuulevansa minkään epäsoinnun särkevän sitä +täydellistä ylhäisyyden tunnelmaa, joka häntä itseään ympäröi; täällä +oli Ester vain rikas ja kaunis "signora Falkenstern", jonka edessä +kaikki kumartuivat. Kuin turhamainen lapsi nautti Bengt ihailevista +katseista ja naiveista ihastuksen huudahduksista, jotka heidän ulkona +kävellessään ikäänkuin kiersivät hänen vaimonsa ihanaa, vaaleatukkaista +päätä. Hänen itseluottamuksensa, tottumus aina olla ensimmäinen esti +häntä tuntemasta vähintäkään mustasukkaisuutta; tiesihän hän, että +uhrisavuista, jotka tuoksuivat Esterin ympärillä, hän näki ja tunsi +vain sen, jonka Bengt oli sytyttänyt. + +Niin kuluivat päivät häiritsemättömässä auvossa. Niinkuin +auringonpaiste kevätkukat, houkutteli rakkaudenonni esiin Esterin +suljetussa luonteessa piilevän lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden. +Bengtistä tuntui, ett'ei hän ollut koskaan kuullut sellaista naurua +kuin Esterin; vähinkin seikka sen herätti, tarttuvan, sointuvan naurun, +joka saattoi houkutella kivikuvankin hymyilemään. Hän osasi myös +harvinaisen hyvin matkia; vähillä keinoin: vetämällä tukan otsalleen, +työntämällä ulos huulensa, pyörittämällä silmiään taisi hän esittää +sattuvasti erilaisia kasvoja, ja vallattomimmalla tuulellaan ollessaan +oli hänen tapana huvittaa Bengtiä kuvailemalla jotakuta heidän +yhteisistä tuttavistaan. + +"Mutta, Ester", huudahti Bengt milt'ei pelästyneenä, "sinähän olet +oikea näyttelijätär!" + +"Niin olenkin, olen varma, että minusta olisi tullut hyvin etevä, jos +olisin sille alalle antautunut", vastasi Ester nauraen, heittäen +näyttelemisen ja ottaen luonnollisen ilmeensä. "Mutta minulta, näetkös, +puuttui jotain, joka on välttämätöntä taiteilijalle: minä en ollut +kunnianhimoinen. Olihan siitä pari kertaa puhetta, että antautuisin +näyttämötaiteelle -- useat taiteenharrastajat olisivat kustantaneet +opetukseni, ja he koettivat taivuttaa minua siihen; hekin arvelivat +tietysti, ett'en ollut hullumman näköinen. Mutta minä en tahtonut, +tahdoin tulla opettajattareksi ja jäädä äidin luo. Niin, minä olin +tosin omituinen tyttö, kuljin vain omia teitäni", lisäsi hän, silmissä +uneksiva katse. "Minun kunnianhimoni, tulevaisuuden-unelmani oli saada +rakastaa ja ihailla jotakuta kaikesta sydämestäni ja tehdä tuo joku +onnelliseksi... Sehän on nuorten tyttöjen tavallinen unelma, niin +tavallinen, että sitä voisi milt'ei sanoa poroporvarilliseksi... Mutta +se on uusi ja kaunis jokaiselle, ken sen uneksii ... ja minulle oli +siinä ehkä jotain erityistä, minuahan vedettiin, houkuteltiin ja +kiusattiin joka taholta... Ja nyt olen saanut kaiken, mitä toivoin, +kaiken, kaiken, mistä uneksin..." + +"Ester ... Ester...!" + +Bengt vaipui polvilleen hänen eteensä, kietoi kätensä hänen ympärilleen +ja kuiskasi katkonaisia rakkaudensanoja, joita Ester kuunteli uneksiva +hymy huulillaan... + +Mutta kun he läksivät Italiasta ja kotimatka alkoi, tapahtui heidän +suhteessaan omituinen muutos. + +Ester ei käsittänyt, mitä se oli, mutta hänessä syntyi aina tunne, kuin +silloin, kun taivas kauniina kesäiltana menee pilveen ja lintujen laulu +vaikenee. Mitä oli tapahtunut, mikä Bengtin oli? Ei hän ollut +epäystävällinen, hän oli suojelevan hellä kuin ennen, mutta jotakin +puuttui, häneen oli tullut jotain hajamielistä ja jäykkää, joka tuntui +hänen hyväilyissäänkin. Hänestä oli äkkiä tullut innokas sanomalehtien +lukija; mutta Ester, joka salaa tarkasti häntä, huomasi, kuinka hän +usein jäykin, liikkumattomin katsein tuijotti lehteensä. Ja Ester +painoi päänsä hänen rintaansa vasten, katseli häntä suloisine, +loistavine silmineen ja kuiskasi arasti: oletko jostain pahoillasi, +rakkahani?" + +"Pahoillani?" kertasi Bengt hieman kiivaasti, mutta ystävällisesti. +"Mikä lapsellinen kysymys! Luuletko, että ihminen on 'pahoillaan', kun +hänellä on käsissään sellainen onni kuin minulla? Mutta vakavia +ajatuksia voi kai aina syntyä, kun täytyy herätä aurinkoisesta unesta +ja palata todellisuuteen ja sen arkipäiväisyyteen..." + +"Mitä ajatuksia?" ihmetteli Ester. + +"Oh, kaikenlaisia", vastasi Bengt vältellen ja alkoi puhua muista +asioista. + +Mutta kun he eräänä päivänä istuivat laivan kannella matkalla +Stettinistä Malmöhön, -- oli säteilevän kaunis kesäpäivä, taivas +tummansininen ja aallot, joiden yllä merilinnut kirkuen kiertelivät, +vaahtoiset ja vihertävät, -- tarttui Bengt Esterin käteen ja, vetäen +hänet lähemmäksi itseään, lausui: "Eikö totta, armas, meidän välillämme +ei saa olla salaisuuksia, ei mitään epäselvää, mitään, josta +arastelisimme puhua toisillemme?" + +Ester loi hämmästyneellä silmänsä ylös. + +"Mitä tarkotat, rakkahin?" + +"Sitä esimerkiksi, että sinä olet niin vähän puhunut entisyydestäsi, +vanhemmistasi ja heidän oloistaan... Me olemme puhelleet paljon enemmän +minun äidistäni ja isästäni ja minun lapsuudenkodistani..." + +Vieno puna lennähti Esterin kasvoille ja hänen silmänsä kostuivat. + +"Siinä on eroa, Bengt", vastasi hän hiukan epävarmasti, "sinulla on +ollut kerrottavana ainoastaan iloa ja onnea ja menestystä. Silloin +puhuu kevein, iloisin mielin. Minä sitä vastoin ... voi, meidän +elämämme oli niin toisenlainen! Olenhan sitä paitsi jo kertonut sinulle +kotini ahtaista oloista, kuinka äiti-raukka teki työtä ja raatoi +saadakseen varat riittämään ja kuinka sairas ja heikko isä oli viime +vuosina. Mutta hän oli niin hyvä, niin hyvä, hän tunsi kaikki köyhät +siinä talossa, jossa asuimme, ja hänen oli tapana käydä heidän luonaan, +lohduttaa ja auttaa niin paljon kuin taisi..." + +Syntyi hetken hiljaisuus. Bengt ei vastannut, hän käänsi puolittain +pois päänsä ja siveli partaansa, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän +jotain mietti. "Kuinka hyvä hän on", ajatteli Ester, ja pienet +pilvenhattarat, jotka viime päivinä olivat nousseet hänen rakkautensa +taivaalle, olivat kuin haihtuneet, "hän tahtoo poistaa erotuksen +väliltämme, hän tahtoo, että tuntisin, kuinka hän välittää köyhästä +suvustani..." + +"Ester", sanoi Bengt viimein epävarmasti ja katsomatta vaimoaan suoraan +silmiin, "tahtoisin vähän puhua kanssasi sinun ... tarkotan, äitisi +olosuhteista ... tähän asti olemme me vain leikkineet, sinä ja minä, +mutta nyt täytyy meidän tarttua todellisuuteen ja käytännöllisiin +asioihin..." + +Ester katsahti ylös ihmetellen. "Mitä tahtoisit sanoa, rakkaani?" + +"Niin", vastasi Bengt ja silitti yhä hiukan hermostuneesti partaansa, +"sinä ymmärrät hyvin, ett'ei äitisi enää vasta sovi jäädä nykyiseen +asemaansa. Minun toivomukseni on yleensä, ett'ei kenenkään rouva +Falkensternin sukulaisista tarvitse olla taloudellisessa ahdingossa..." + +Hän sanoi tämän tyyneesti, melkein väliäpitämättömästi; mutta +ylpeydenilme, joka tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan, kun ei mikään +erikoinen tunne häntä innostanut, kävi entistä jyrkemmäksi, kun hän +lausui sanat: "rouva Falkenstern". Ester huomasi sen, mutta hänen +rakastava katseensa näki siinä vain heijastuksen miehekkäästä, +itsetietoisesta voimasta. + +"Kiitos", kuiskasi hän liikutettuna ja puristi Bengtin kättä, "kiitos!" + +"Ajattelin siksi tehdä sinulle ehdotuksen. Äitisi jää nyt +luonnollisesti paljon yksin, -- sinun uusi asemasi vaatii suuressa +määrin aikaasi. Olen siksi ajatellut, että hän ja Martta tätisi, joka +elää ahtaissa oloissa, muuttaisivat yhteen asumaan. Annan heille +vuotuisen rahasumman, esimerkiksi 6,000 kruunua, ja asunnon eräässä +Tukholmassa omistamassani talossa." + +Ester vallan hämmästyi. Monenlaiset tunteet: epäluulo, ihailu, ihmetys, +levottomuus, vaihtelivat hänessä. Hän ei tiennyt mitä vastata; viimein +hän naurahti lyhyesti ja huudahti: + +"6,000 kruunua! Rakas Bengt, mitä tekevät köyhä äitini ja tätini niin +paljolla rahalla?" + +Bengt rypisti otsaansa kärsimättömästi. + +"Ei kukaan, joka on sukua Falkensternin perheelle, saa olla köyhä", hän +sanoi lyhyesti. "'Richesse obligé', rikkaus velvottaa, minä häpeisin, +jos hukuttaisin sinut rikkauden ylellisyyteen ja samalla antaisin +omaistesi kestää taloudellisia huolia." + +Ester jälleen vallan vaikeni. Bengtin tavassa ja tuumissa oli jotain +melkein musertavaa. Kaunisten sanojen takana piili pikkumaisuutta ja +sydämettömyyttä; oikein vielä käsittämättä Bengtin tarkotusta, hän +tunsi, että niin oli, siitä syvästä tuskasta, joka kuin särky levisi +hänen sieluunsa. Mutta Bengtin huolenpito hänen köyhästä suvustaan oli +niin suurenmoinen ja avara, että se riisti Esteriltä aseet ja tylsytti +Bengtin pistoksen kärjen. Viimein sanoi Ester hieman epäröiden: + +"Kiitos, rakas Bengt, huolenpidostasi. Mutta ... mutta ... tarkotatko, +että äiti jättää meidät ja muuttaa Tukholmaan?" + +"Kyllä, niin ajattelin", vastasi Bengt tyyneesti, "kuten äsken sanoin, +jää hän täällä niin yksin, ja sitä paitsi on hän entinen +tukholmalainen, ja minä ajattelin, että vanhuksilla voisi olla hauska +yhdessä. Kuvittelin mielessäni, että äidillesi olisi mieluista +viimeinkin saada tuntea itsensä vapaaksi taloudellisista huolista." + +Ester istui taas ääneti. Miksi ei Martta täti voinut sen sijaan tulla +sinne, niin ett'ei äidin ja tyttären olisi tarvinnut erota? Tai jos +Bengt todella niin suuresti huolehti hänen köyhistä sukulaisistaan, +miks'ei hän voinut vallan yksinkertaisesti antaa Martta tädille +vuotuista apua? Mutta hän ei uskaltanut lausua ilmi ajatuksiaan ja +tunteitaan. + +"Et suinkaan arvele, että meidän pitää pyytää Martta täti sinne +luoksemme?" sanoi Bengt äkkiä, ja Esteriä tarkastavaan katseeseen tuli +kylmä, ivallinen kiilto, joka teki Bengtin niin ylenkatseellisen +näköiseksi. + +"Miksi ei?" kysyi Ester epävarmalla äänellä. Mutta hän ei arastellut +Bengtin katsetta, hän kohtasi sen rohkeasti; sen kätketty ivallisuus ei +ollut jäänyt häneltä huomaamatta, ja siksi tuli hänen lempeisiin +silmiinsä lapsellisen uhkamielisyyden ilme. + +"Miksi", toisti Bengt, ja katseen pilkallisuus muuttui synkäksi +tyytymättömyydeksi, "luulin, että pääsisin sitä sanomasta, luulin, +ettet olisi pakottanut minua lausumaan sanoja, joiden täytyy kuulua +kovilta ja epämieluisilta korvissasi. Ajattelin sinun itsekin +ymmärtävän, että sekä äidilläsi että tädilläsi olisi monenmoisia +ikävyyksiä, jos he asuisivat samassa kaupungissa kuin sinä, ja että +minä hienotunteisuudesta tein sinulle ehdotuksen, jota ehkä ei niinkään +moni vävy olisi tehnyt. Elämä on nyt kerran semmoinen, että on eri +yhteiskuntaluokkia ja eri sivistyskantoja, ja kun olosuhteet vievät +yhteen kummankin laatuisia ihmisiä, niin alemmat siinä menettävät +eivätkä ylemmät, sillä juuri alemmille se on tukalinta." + +Ester tunsi, kuinka mielenliikutus hämmensi hänen ajatuksensa. + +"Mutta minä en voi erota äidistä", oli kaikki, mitä hän taisi sanoa +lapsellisen valittavalla äänellä. Ja kuitenkin tuntui hänestä kuin +olisi hänen sydämensä ollut kapinallisista vastaväitteistä +halkeamaisillaan. + +"Joka tapauksessa sanoo raamattu, että vaimon pitää luopuman isästä ja +äidistä ja mieheensä sidottu oleman", sanoi Bengt ylenkatseellisella +tyyneydellä, "sen lupauksen teit sinäkin alttarin edessä. Oletko sen jo +unohtanut?" + +"Bengt!" huudahti Ester, ja suuttumuksen ja tuskan kyyneleet kohosivat +hänen silmiinsä, "kuinka sinä voit sanoa niin? Tiedäthän, että sinä +olet minulle ensimmäinen -- sinun tähtesi jätin äidin, jonka ainoa +maallinen ilo olin. Mutta et suinkaan edes tahtoisi, että olisin +niin ... niin kelvoton tytär, että sydämessäni hänet hylkäisin?" + +"Sitä en ole koskaan pyytänyt!" huudahti Bengt kiivaasti. "Sinä väännät +sanojani aivan naisten tapaan! Tahdoin vain hankkia äidillesi ja +tädillesi huolettoman vanhuuden ja säästää sinua ikävyyksistä ja +tuskasta. Muuta en ole sanonut enkä tehnyt, kaikkein vähinten pyytänyt +jotain niin typerää, kuin että sinä sydämessäsi hänet unohtaisit. +Voittehan kirjottaa toisillenne, ja sinä voit käydä häntä +tervehtimässä. Minä teen vuoden kuluessa monta liikematkaa Tukholmaan; +silloin voit tulla kanssani, jos niin sopii -- mutta usko pois, te +kadutte, jos hylkäätte tarjoukseni." + +Bengt nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin Esterin edessä, +joka istui hiljaisena ja kalpeana, tuijottaen alaspainunein katsein ja +itsepintaisesti käsiä helmassaan. Bengtin kasvot olivat synkät ja +pilviset; vastarintaa hän inhosi, jos mitään, eikä asiaa parantanut, +että vastustaja oli hänen oma vaimonsa. Viimein hän läksi laivan +keulaan ja seurasi katseellaan vihreävaahtoisten aaltojen liikettä ja +lokkien valkoisia siipiä, ja ottaen esiin sikarin, alkoi polttaa. + +Ester istui hetken liikkumattomana penkillä; pari kertaa katsahti hän +Bengtiin päin, mutta kun tämä ei liikahtanut, hän nousi ja meni alas +hyttiin. + +Tultuaan sisään, hän heitti hatun pöydälle, istui sohvalle, kätki +kasvot käsiinsä ja koetti selvitellä ajatuksiaan ja tunteitaan. Mutta +koko hänen sielunsa oli hurjassa sekasorrossa. Äskeisen keskustelun +kaiku kiiri hänen mielikuvituksessaan: toisiaan vastustavia sanoja, +äänensointuja, joskus lempeitä ja helliä kuin sulosoitto, joskus +vihlovia ja jääkylmiä, -- ja katseita, jotka samalla kertaa sekä +hyväilivät että haavottivat... Mitä tämä kaikki merkitsi? Oliko se vain +mielikuvituksen houreita, oliko häneltä haihtunut satumainen tunnelma, +jotain, joka oli palaava, vai ... vai?... Äkkiä hälveni hämmentävä +pimeys hänen ympäriltään, ja yksi ainoa selvä ajatus tunki hänen +sydämensä läpi: "hän tahtoo päästä äidistä, hän häpee häntä, koko hänen +kauniin huolenpitonsa, hänen suurenmoisen anteliaisuutensa takana +piilee vain ylpeyttä ja itsekkyyttä... Mutta onko se mahdollista, +enkö ole kuullut ja nähnyt väärin, voiko kantaa sellaista ylevyyden +ja jalouden kuvaa kuin hän -- ja samalla olla niin kurja ja +halpamainen?... Oi Jumala ... mieluummin olisin kuollut!" + +Vaikeroiden kätki hän kasvonsa vielä syvemmälle käsiinsä. Hänestä +tuntui, kuin olisi hän pimeässä, suljettujen silmäluomiensa takaa, +nähnyt ihmeellisen näyn: aurinko laski synkästi raskaisiin, +tulenhehkuviin pilviin... Niin, jokin sammui tällä hetkellä, jotain +katosi ainiaaksi raskaisiin pilviin. -- Mikä? -- elämäniloko, vaiko +usko -- vai luottamuksen ja ihailevan hellyyden tunne, joka oli hänen +rakkautensa elinehto?... + +Kuinka kauan hän näin istui, ei hän tiennyt; oli kuin olisi päiviä +vierinyt, niin omituisen muuttuneelta tuntui hänestä kaikki, niin +kaukana olivat eiliset tapahtumat. Hän nousi ja katseli itseään +kuvastimessa. Hän oli aivan kalpea, siniset ohimosuonet näkyivät +selvinä ja silmät olivat luonnottoman suuret ja tummat, kuin olisi +surun hämäryys ne äkkiä täyttänyt. "Kuinka voivat muutamat sanat niin +suuresti muuttaa", ajatteli hän väristen. + +Hän paneutui sohvalle ja kääriytyi saaliin, sillä häntä paleli +lämpimyydestä huolimatta, Sitten kääntyi hän seinään päin ja sulki +silmänsä, "Äiti, rakas äiti!" toisteli hän lapsellisesti valittaen. Ja +hänen ajatuksensa alkoivat sanomattomalla hellyydellä kiertää äidin +kuvan ympärillä. "Rakas äiti-raukkani, kuinka olet saanut kärsiä ... +aina, aina ... ja nyt, kun luulin, että elämäsi tulee niin +valoisaksi... Onko köyhyys häpeä ... onko häpeä, että on kieltäytynyt, +rakastanut ja raatanut, niinkuin sinä?... Oi kuinka hän saattoi tahtoa +erottaa meitä ... minä, joka nyt juuri voisin tehdä sinut niin +onnelliseksi... Bengt ... Bengt... oi, se ei voi olla niin -- se ei ole +mahdollista ... ehkä..." + +Ja kun hän näin oli maannut hetkisen ja antanut ajatustensa kierrellä +yhäti saman asian ympärillä, kävi hänen niinkuin aina ennen lapsena, +kun hän mielipahan vuoksi oli itkenyt itsensä väsyksiin: hän nukahti. +Ja nukkuissa katosivat hänen piirteistään elämän surujen jäisten +tuulten uurtamat vaot, poskille palasi vieno puna, suu avautui +puolihymyyn, hän nukkui kuin lapsi, syvän levon onni ilmeessään. + +Sillä välin istui Bengt yhä kannella, tupakoi ja luki sanomalehtiä. +Kiihkeän tyytymättömyyden, jota hän ensin oli tuntenut, kun häntä +Esterin puolelta kohtasi odottamaton vastarinta, onnistui hän pian +karkottamaan, varma kuin hän oli siitä, että ennemmin tai myöhemmin oli +voittava. Hän ei yleensä kauan säilyttänyt epämieluisia vaikutelmia ja +tunnelmia; hänen tahtonsa oli siksi voimakas ja hän oli lapsuudesta +saakka siksi tottunut kaikista olosuhteista saamaan esiin sen, mikä +hänelle oli mieluista, ja syrjäyttämään kaiken, mikä vaikutti +päinvastoin, että hän myös tunnemaailmansa suhteen menetteli aivan +samoin. Muistot ja ajatukset, jotka häntä vaivasivat, hän häikäilemättä +karkotti tai painoi alas sielunsa syvyyteen ja pakotti jonkunlaisella +omavaltaisella itsesuggestsioonilla esiin juuri sen tunteen, jolle hän +sillä hetkellä tahtoi antautua. + +Lopetettuaan lukemisensa kulki hän jonkun aikaa rupatellen kapteenin +kanssa. Ruotsin ranta tuli nyt selvästi näkyviin; voi päättää, että +puolentunnin perästä oltiin perillä. Bengt arveli, että oli aika mennä +Esterin luo ja kertoa, että pian oltiin Ruotsissa. + +Ester ei herännyt Bengtin astuessa hyttiin; voimakas meri-ilma, +väsymys, mielenliikutus, koneen nukuttava jyminä olivat tuudittaneet +hänet syvään uneen. + +Bengt seisoi hetken sohvan ääressä ja katseli vaimoaan. Esterin lempeä +kauneus, jota uni vielä oli lisännyt, oli hänestä kuin ihana näky +unelmain tai satujen maailmasta. "Olen hänen tähtensä uhrannut niin +paljon, kuin mies voi uhrata, koko perityn maailmankatsomukseni, kaikki +mielipiteet, joita luulin velvollisuudekseni säilyttää", ajatteli hän +ja hänen huulensa vavahtivat ja silmät kostuivat, "mutta vaikka uhri +olisi kaksinkertainen ja minun tulisi se vielä kerran tehdä, niin +tekisin sen hänen tähtensä!" + +Hän kumartui hitaasti Esterin yli, painoi suutelon hänen huulilleen ja +kuiskasi: "herää, pikku unikeko, kohta olemme kotona!" + +Ester avasi nopeasti silmänsä, niissä oli sama helmihohde kuin heräävän +lapsen silmissä, ja hän vilkaisi ympärilleen hämmästynein, puoli-unisin +katsein. Kun hän näki Bengtin, joka nauraen seisoi hänen edessään, +hymyili hän hänelle, pudisti päätään, hieroi silmiään ja, lapsellisen +unisesti ojentaen kätensä, kietoi ne hänen kaulaansa. Mutta samassa +muisti hän kuin taikaiskusta kohtauksen kannella ja sanat, jotka oli +lausuttu. Ja syvä tuska tunki hänen koko olentonsa läpi -- jotain oli +turmeltunut, menetetty --- jotain oli kuihtunut, eikä se koskaan enää +ollut kukkiva niinkuin muinoin... + +Ja sillä välin kuin Bengt sulki hänet syliinsä, upotti hänet +hyväilyihinsä ja rajattomasti nautti, niinkuin ehjä, voimakas luonne +nauttii satunnaisen intohimonsa vallassa, vavahdutti Esteriä +tunne-ihmisen sielunelämän omituinen säröisyys. Ja syvältä, +kiihtyneitten tunnelmainsa alta, hän kuuli kuin vangitun, suruisen +lintusen valitusta: "koskaan en enää voi olla iloinen, kuten ennen -- +kevään ja unelmain aika on ohitse!" + +Näitä ajatellen astui hän jälleen Ruotsin maalle, jonka hän niin +toivehikkaana oli jättänyt. Hän oli kokenut paljon elämän huolia, +köyhyyttä, sairautta, kiusauksia, mutta hän ei ollut koskaan ennen +tuntenut niitä pistoksia, jotka saavat sisimpämme vuotamaan verta; ensi +kerran näki hän pisaran omaa sydänvertaan valuvan, ja hän vapisi tätä +uutta tuskaa. Ehkä hän nyt vasta oli oppiva ymmärtämään, mitä on _elää_ +sen kautta, että hän nyt oppi _kärsimään_? + + + + +VII. + + +Esterin äiti oli valmistanut tytärtään siihen, ett'ei hän aikonut olla +asemalla vastassa; sinnehän tuli niin monta rikasta ja ylhäistä, joiden +joukkoon hän ei sopinut, ja hän nautti mieluummin tapaamisen ilosta +pienessä asunnossaan Kaivokadun varrella, missä eivät ylpeät tai +väliäpitämättömät katseet heitä voineet häiritä. Esterillä ei siis +ollut syytä tuntea pettymystä; mutta kun juna pysähtyi asemasillan luo +ja hän kaikkien noiden ihmisten joukossa, jotka toivottivat hänet ja +Bengtin tervetulleeksi, ei nähnyt noita ainoita kaivatuita kasvoja, oli +hän vähällä purskahtaa itkuun. Hänet valtasi äkkiä yksinäisyyden tunne, +joka ei milloinkaan ole niin julma, kuin silloin, kun sydän tuntee +olevansa yksin suuressa ihmispaljoudessa. Hänellä ei ollut ketään, ei +niin ketään; kaikki nuo, jotka nauraen ja jutellen tunkeilivat heidän +ympärillään, kaikki komeus ja loisto, palvelija, joka keräsi heidän +tavaransa, vaunut mustine, korskuvine hevosineen, väkijoukko, joka oli +kokoontunut aseman edustalle ja töllisteli, kuin olisi kuningas ollut +tulossa, kaikki tuo oli Bengtin vuoksi, eikä hänen. Mutta eikö se, mikä +oli Bengtin, myös ollut Esterin, vai oliko heidän välilleen jo syntynyt +juopa? Hän muisti, kuinka luottavasti hän matkalle lähtiessä oli +puristautunut Bengtiä vasten ja huolimatta surustaan, kun hänen oli +luovuttava äidistä, tuntenut, että Bengt oli hänelle kaikki kaikessa; +häntä värisytti, kun tuo ihmeellinen yksinäisyydentunne, joka hänet +valtasi, paljasti hänelle erotuksen silloisen ja nykyisen välillä... + +Hajamielisenä ja vaivoin hilliten kyyneleitään astui hän uuden kotinsa +kynnyksen yli, missä liuta palvelijoita tervehti häntä ja Bengtiä, +missä suojat kallisarvoisine huonekaluineen ja tuoksuvine kukkineen +hohtivat kauneuttaan kesäpäivän lempeässä loisteessa. + +Ester silmäili kaikkea tuota elottomin katsein; hänen +mielikuvituksessaan vilahtelivat lakkaamatta kalpeat, riutuneet +kasvot, työssä kulunut käsi, joka taisi hyväillä ja lohduttaa, +niinkuin vain äiti voi, ja hän ikävöi sitä hillitsemättömän kiivaasti +kuin sairas lapsi. Bengt sitä vastoin oli loistavalla tuulella, +niin että se riitti peittämään Esterinkin innottomuuden. Kaikki oli +käynyt hänen toivomustensa mukaan: sahalta ei kuulunut valituksia, +hyviä asiakirjeitä oli saapunut, asunnon oli Charlotte neiti, +taloudenhoitajatar, järjestänyt mitä huolellisimmin, ja hyväksi lopuksi +ei ollut mitään, joka muistuttamalla köyhästä kodista tuolla Kaivokadun +varrella olisi häirinnyt juhlatunnelmaa. Bengt ei näyttänyt lainkaan +huomaavan, että Ester oli kalpea ja harvasanainen. Vasta +päivällispöydässä hän äkkiä kylmällä, väliäpitämättömällä äänellä +kysyi: "voitko pahoin, Ester, vai eikö jokin sinua miellytä, näytät +niin kalpealta ja epäsuosiolliselta?" + +"Päätäni särkee", vastasi Ester punastuen ja koetti hymyillä, +"mutta se luultavasti menee kohta ohi; se tuli kai kuumuudesta +rautatievaunuissa." + +"Jos olet niin arka", vastasi Bengt kylmästi, "on parasta, että +huomisesta alkain rupeat antamaan hieroa itseäsi. Rouvat, jotka joka +asiasta saavat päänsärkyä, ovat aina olleet kauhuni. Niin helposti +tulee epäilleeksi, että he käyttävät sitä hätäkeinona, kun tahtovat +jotain peitellä tai päästä jostain..." + +Tällä kertaa ei Ester punastunut, hän kalpeni ja vastasi totisesti: + +"Minun päätäni todellakin särkee, Bengt." + +"Niin, tietysti!" nauroi Bengt, "enhän luullutkaan, että sinun tarvitsi +turvautua hätävalheeseen. Sanoin vain, että inhoan päänsärkyisiä rouvia +ja että kohta koetamme parantaa kipuasi. Huomenna lähetämme noutamaan +neiti Anderssonia; hän hieroi erinomaisesti jalkaani, kun olin sen +nyrjäyttänyt, ja hän kyllä poistaa päänsärkysi." + +Ester ei vastannut; hän tunsi, ett'ei maksanut vaivaa sanoa Bengtille, +ett'ei hänellä melkein koskaan ollut päänsärkyä, mutta että kokonaisen +yön unettomuus ja miettiminen ja tukahutetut kyyneleet olivat tehneet +hänet pahoinvointiseksi. + +Heti päivällisen jälkeen, niin pian kuin Bengt oli pistäytynyt +huoneeseensa tupakoimaan, kiiruhti Ester äitinsä luo. Matkalla päätti +hän vaieta kaikesta ja näyttää iloiselta ja tyytyväiseltä -- mutta kun +hän lepäsi äidin sylissä, kun hän tunsi äidin hellyyden virvottavana +lämpönä kääriytyvän sydämensä ympärille, silloin ei hän voinut hillitä +itseään, vaan kyyneleet alkoivat valua. + +Rouva Hermanson oli vaiti; hän antoi Esterin itkeä loppuun ja silitti +vain hyväillen hänen poskeaan ja tukkaansa. + +Kun Ester oli kuivannut kyyneleensä, tunsi hän, että hänen täytyi +selittää äidille syy itkuunsa. Mutta hän puhui niin varovasti kuin +suinkin; hän ei maininnut lainkaan Bengtin ehdotusta Tukholmaan +muuttamisesta, sillä hän ei tahtonut alentaa häntä äidin silmissä ja +tarpeettomasti loukata tätä. Pysyen oikeastaan itse perustotuudessa, +sanoi hän kyyneltensä syyksi Bengtin itsevaltaisen luonteen, vaikeuden +olla hänen vaimonaan, talon vanhat palvelijat, jotka olivat todella +hänen kauhunsa j.n.e. Vastoin omaa vakaumustaan koetti rouva Hermanson +puolustaa Bengtiä ja sanoi, että Esterille, nuorelle ja kokemattomalle, +tulisivat nuo vanhat palvelijat todella olemaan hyödyksi, jos hän vain +osasi asettua oikeaan asemaan heidän suhteensa. Ja kun he näin olivat +hieman näytelleet toinen toiselleen, vaihtuivat Esterin kyyneleet +hymyksi; ja pian oli kuin olisivat kaikki huolet haihtuneet, niin +tyytyväiseltä ja onnelliselta Ester näytti, kun hän istui äidin +vieressä ja kertoi matkastaan, aina silloin tällöin keskeyttäen +puheensa lapsellisen hellästi äitiä hyväilläkseen. + +Ester unohtui niin kauaksi aikaa äidin luo, että kun hän hätäisenä ja +levottomana saapui kotiin, oli kello jo lyönyt yhdeksän. Hän vallan +pelästyi huolimattomuuttaan ja päätti, ett'ei sellainen enää ollut +toistuva. Mutta Bengtiäkään ei näkynyt, ehkäpä oli hänkin ollut +"huolimaton". Siinä toivossa meni Ester saliin istumaan, selaili +albumia ja tunsi itsensä sanomattoman saamattomaksi ja vieraaksi +tulevassa kodissaan. Yli puolen tuntia hän odotti Bengtiä; sitten soitti +hän palvelijaa ja kysyi, tokko tämä tiesi, tulisiko konsuli kotiin +illalliselle. Palvelija vastasi juhlallisesti ja väliäpitämättömästi, +että konsuli oli lähtenyt ulos heti yhdeksän jäljestä, mutta ei ollut +sanonut mitään. Ester häpesi palvelijoita eikä tiennyt, pitikö hänen +odottaa Bengtiä vai eikö -- viimein rohkaisi hän mielensä ja pyysi +itselleen teetä. Niin nopeasti kuin suinkin joi hän pari kulausta ja +söi voileivän; mutta kaikki yritti tarttua kurkkuun, niin häntä vaivasi +palvelija, joka vartioi hänen joka liikettään ja asetti hänen tuolinsa +paikoilleen sekä hänen istuutuessaan että hänen noustuaan. Voi, tuo +kauhea pakko, nuo sietämättömät, naurettavat kahleet -- pitikö hänen +tästä lähin aina niitä kantaa? Miksi hän ei ollut kaikkea tätä +huomannut, kun hän pari kertaa lyhyellä kihlausajallaan oli ollut +päivällisillä Bengtin luona? Mutta sitä varten ei ole silmää, kun elää +toivojen ja rakkauden unelmamaassa... + +Sekä ruumiiltaan että sielultaan väsyneenä meni hän makuusuojaan, +riisuutui nopeasti ja nukkui heti vuoteeseen päästyään. Hän heräsi +vasta, kun aamuaurinko valahti sisään uutimen raosta; hän nousi +kiireesti istualleen vuoteessa ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. +Hän silmäsi kelloa -- lähemmä yhdeksän, aamiaisaika! -- pelästyneenä +hypähti hän sängystä ja pukeutui nopeasti, sillä hän ei mielellään +olisi tahtonut uudistaa eilistä. + +Kun hän kohtasi Bengtin aamiaispöydässä, sykki hänen sydämensä +levottomuudesta, niin pelokkaaksi oli viime päiväin kokemus jo tehnyt +hänen mielensä. Mutta pelko oli turha; Bengt ei näyttänyt lainkaan +tyytymättömältä, hän tervehti hellästi ja ritarillisesti, suuteli hänen +kättään ja kysyi, oliko hän nukkunut hyvin. + +"Rakas pikku Ester", sanoi hän hetken perästä ja pudisti hänelle +sormeaan, huulilla veitikkamainen hymy, jota kuitenkin häiritsi silmäin +synkkä ilme, "ei nuoren, vastanaidun rouvan sovi noin vain kadota, +kuten sinä eilen, sanomatta, minne menee..." + +Esterin poskille nousi kiivas puna. + +"Voi, suo anteeksi, Bengt, menin vain äidin luo..." + +Bengt keskeytti hänet ylhäisellä kädenliikkeellä. + +"Kyllä minä tiedän vallan hyvin, ett'ei _minun rouvani_ koskaan mene +muualle, kuin minne hänellä on oikeus mennä. Otinkin asian levollisesti +ja menin tieheni, minäkin. Mutta on vastoin sopivaisuutta, että nuori, +vastanaitu rouva menee yksin ulos iltaisin, ja kotionni vaatii, että +otamme vaarin ateria-ajoista. Muistakaa se toiste, teidän pikku +armonne!" + +Hänen sanoissaan, jotka lausuttiin puoliksi pilkallisella, puoliksi +veitikkamaisella äänellä, ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä, mutta +Esteristä tuntui, kuin olisi rautakäsi puristunut hänen hennon, +vapisevan ranteensa ympärille. Mutta hän koetti ottaa kaikki +leikillisesti ja nauraa, hänkin, kätkeäkseen, kuinka epämieluiselta +tämä keskustelu, näin palvelijan läsnäollessa, hänestä tuntui. + +Mutta näytti siltä, kuin olisi palvelija ollut Bengtille vain +kourallinen ilmaa, sillä hän jutteli koko aamiaisajan kaupungin +perheiden arkaluontoisimmista suhteista. Ester koetti pari kertaa +varottaa häntä yskimällä ja vilkuttamalla silmiään, mutta turhaan. +Viimein alkoi hän melkein uskoa, että palvelijat ovat erityinen rotu, +joka ei kuule eikä näe, ja että parhaimman lajin heistä täytyy antaa +tehdä korvissaan leikkaus, aivan niinkuin koirilta ja rotuhevosilta +häntä typistetään... + +"Erikson mahtaa olla kuuro tai tylsämielinen", sanoi hän viimein, kun +he hetkisen olivat yksin. + +"Miksi niin?" + +"Oh, sinähän juttelet hänen kuultensa asioista, joista ei tulisi puhua +muuta kuin uskotuilleen..." + +"Ah, mitä turhia!" huudahti Bengt halveksivasti nauraen. "Erikson on +huonekalu, ei muuta... Kymmenen vuotta on hän nyt muutellut lautasiani, +kuppejani ja vatejani aivan samoin liikkein ja samaan tapaan, mutta +mitä hän kuulee, se menee korvasta sisään, toisesta ulos. Hänen +tähtensä ei sinun tarvitse millään tavoin sitoa itseäsi. Ole, niinkuin +ei häntä olisikaan, tai ajattele, kuten sanoin, että hän on huonekalu, +automaatti..." + +Ester ei vastannut. Bengtin sanoissa oli jotain, joka sattui häneen +kiusottavasti. Hän muisti kerran puhelleensa Bengtin kanssa työväestä, +sen valistamisesta ja suuremman vapauden hankkimisesta sille, ja minkä +haaveksivan innostuksen Bengt silloin herätti hänessä suurenmoisilla, +vapailla aatteillaan. Oliko tuo sama mies, tuo tuossa, joka istui häntä +vastapäätä ja ylenkatseellisesti vertasi lähimmäistään huonekaluun, +joka ei näe eikä kuule? Ja toiselta puolen Ester tiesi, miten hyvä +Bengt oli työmiehilleen, hän tiesi, ett'ei heillä missään ollut +parempia oloja kuin Vångan sahalla. Kuinka voi ihmisessä ilmetä +sellaista ristiriitaisuutta? Vai ainoastaan ylpeyskö, halu olla +kaikessa ensimmäinen, sekö hänet sai pitämään huolta noista ihmisistä, +joita hän itse asiassa halveksi? + +Monta päivää vieri kotiintulon jälkeen eikä Bengt lainkaan kosketellut +ehdotustaan Esterin äidin ja tädin tulevaisuudesta. Ester milt'ei +toivoi, että Bengt pitäisi asian ratkaistuna hänen vastarintansa +vuoksi, sillä hän oli lujasti päättänyt olla esittämättä ehdotusta +äidille. Hän tiesi, miten syvästi äiti loukkaantuisi, ja ero Esteristä, +joka oli ollut ja oli hänen elämänsä ainoa ilo, olisi hänen surmansa... +Mutta eräänä iltana, kun he illallisen jälkeen istuivat Bengtin +huoneessa, tämä aivan äkkiä ja niin välinpitämättömästi, kuin olisi +ollut kysymys vain pikkuseikasta, jonka hän nyt vasta muisti, lausui: + +"No, mitä sanoi äitisi ehdotuksestani, että hän ja Martta täti +muuttaisivat yhteen asumaan?" + +Ester säpsähti, punastui ja kalpeni. Hän mutisi jotain ja yritti +epätoivoissaan olla muka niin huvitettu tyhjänpäiväisestä +sanomalehtikirjotuksesta, ett'ei heti voinut vastata. + +Mutta Bengt ei pitänyt odottamisesta, + +"No, mitä sanoi äitisi?" toisti hän, ottaen nenälasinsa ja armottomana +katsellen Esteriä. "Sillä tietysti lienet kertonut hänelle +ehdotuksestani?" + +Ester nosti silmänsä sanomalehdestä. Hän katseli miestään suoraan +silmiin pelästynein, uhkamielisin katsein ja kertasi kuin +hypnotiseerattu: + +"Tietysti..." + +"Ja mitä vastasi hän?" jatkoi Bengt samaan kiduttavaan tapaan. Ester +loi silmänsä nopeasti maahan. + +"Emme me voi erota", änkytti hän, "minä olen äidin ainoa ilo ... ethän +hennone riistää sitä häneltä... Voit olla varma, ett'ei hän koskaan ole +meille vaivoiksi..." + +Bengtin kasvot synkkenivät kuin taivas ukkosilmalla. + +"Eihän tässä ole kysymys 'hennomisesta' tai 'vaivoiksi olemisesta', nuo +sanat ovat vähintäänkin huonosti valitut; jos olisin helposti +loukkaantuvainen, sanoisin, että ne olivat ilkeämieliset. Tarjous, joka +on hyväntahtoisuudesta tehty, tulisi myös ottaa kauniisti vastaan. +Mutta lupaan, ett'en puhu enää asiasta yhtä vähän sinun kuin äitisi +kanssa. Anna hänelle ja tädillesi, mitä he tarvitsevat elääkseen +huolettomina, ja sitten olkoon koko juttu kuollut ja kuopattu, niinkuin +kaikki muu tässä elämässä, joka meidän täytyy kätkeä maan poveen..." + +Ester luuli tukehtuvansa tuskasta ja mielenliikutuksesta. Ensiksikin +oli hän valehdellut, sen lisäksi oli Bengt osannut ohjata heidän +yhteentörmäyksensä niin taitavasti, että hän oli tehnyt Esteristä +milt'ei kiittämättömyyden ja epähienouden hirviön sekä Bengtin että +Esterin omissa silmissä. Ei hänelle vielä koskaan ollut sellaista +sattunut, ei hän vielä koskaan ollut tuntenut tällaista hämmentävää +häpeää ja epävarmuutta, aivan kuin hän olisi kadottanut oman itsensä. +Mitä tuli hänen tehdä, mitä sanoa! Varmaa vain oli, että hän oli +näytellyt kurjaa osaa, ja Bengtin oli onnistunut vääntää kaikki aseet +hänen kädestään. + +Hän istui kauvan liikkumattomana, kuin jähmettyneenä. Bengt vajosi taas +lukemiseensa ja vähitellen saivat hänen kasvonsa tavallisen tyynen, +ylhäisen ilmeensä. Viimein, kun kello löi yhdeksän, heräsi Ester +lamauksesta, joka hänet oli vallannut, pyyhkäisi pari kertaa kädellä +otsaansa, meni Bengtin luo ja sanoi hiljaisella äänellä: + +"Anteeksi, Bengt, jos käänsin pahaksi hyvän tarkotuksesi. Jumala +tietää, ett'en sitä tahtonut..." + +Bengt katsahti ylös ja hymyili, hieman kylmästi, vaan ei silti +epäystävällisesti. + +"Mehän päätimme olla enää puhumatta siitä. Sinä ja äitisi saitte +tahtonne täytetyksi -- saatte myös kantaa seuraukset, ja minä pesen +käteni. Sitenhän voivat kaikki olla tyytyväisiä." + +"Etkö ole minulle suutuksissasi", kuiskasi Ester, "etkä pallollasi?" + +"'Pahoillaan' tai 'suutuksissa!' Vain naiset sellaisiin takertuvat", +vastasi Bengt nauraen. "Me miehet teemme jutun lyhemmäksi. Vaimoni +tekoihin ja toimiin on minulla oikeutta sekaantua, mutta ei hänen +äitinsä toimiin. Jos hän mieluummin jää tänne, kuin muuttaa Tukholmaan +ja nauttii apurahaa, jonka olen hänelle tarjonnut, niin enhän voi häntä +pakottaa. Ja nyt sanon vielä kerran, että tämän asian unhotamme emmekä +puhu siitä enää." + +Ester ei osannut mitään vastata; hän ymmärsi, että hän tässä heidän +ensimmäisessä erimielisyydessään oli kärsinyt täydellisen tappion. +Bengtin oli onnistunut päästä taistelusta puhtain kilvin ja hänessä +vallitsi ylevän anteeksiannon tunnelma; Ester sitä vastoin tunsi aivan +kuin siveellisesti halventuneensa niin hyvin omissa silmissään kuin +Bengtinkin. Kuinka oli mahdollista, että hän noin häikäilemättä oli +valehdellut Bengtille? Niin, sitä hän ei itsekään tiennyt, hänet oli +yllättänyt hurja pelkuruus, joka hänessä äkkiä syntyi, ajatellessaan, +että Bengt hänet pakottaisi esittämään äidille tuon loukkaavan +ehdotuksen. Hänen mieleensä muistui, että hän lapsena joskus saattoi +valehdella, kun hän tahtoi päästä jostain epämieluisesta, ja äidin oli +ollut hyvin vaikea saada häntä ymmärtämään, miten väärin sellainen oli. +Mutta tultuaan täysikasvuiseksi, ei hän tietääkseen koskaan ollut +turvautunut edes hätävalheeseen. Päinvastoin hän muisti, kuinka hän +kerran, kun hän hiukan poikkeamalla totuudesta olisi voinut saada etua, +epäröimättä oli luopunut siitä ja sanonut suoraan, mitä piti oikeana. +Ja nyt oli hän melkein itsetiedottomasti, ennenkuin edes oli ehtinyt +ajatella, antanut todellisen valheen päästä huuliltaan! Niinkö ehkä +lienee, että suurissa ristiriidoissa, tahdomme tai emme, paljastuu +sisin itsemme, todellinen olemuksemme? Vai Bengtkö näin turmiollisesti +häneen vaikutti? Puhkeaisiko yhdyselämässä Bengtin kanssa hänen +olentonsa kaikki huonous esiin, sielun rikkaruohot, jotka hän luuli +kuolettaneensa ja poisjuurittaneensa? + +Sinä hetkenä hän tunsi, kuinka hänen tunteensa Bengtiin sai kuin uuden +muodon: kuinka siitä tuli salaperäinen kauhu voimaa kohtaan, joka +armottomana oli iskeytyvä hänen sielunelämäänsä ja mullistava sen +kokonaan... Ester alkoi pelätä Bengtiä, ei tämän itsevaltaisuutta, eikä +siksi, että hän tiesi Bengtin aina pääsevän voitolle heidän +erimielisyyksissään, vaan siksi, että Bengtin katse, Bengtin ääni oli +saanut valheen luistamaan hänen huuliltaan niin keveästi ja liukkaasti, +kuin käärme hiipii pensaikkoon... + +Kaikissa ihmisten suhteissa kuvastuvat selvemmin tai hämärämmin +pääpiirteet taistelusta olemansa-olon puolesta. Ihmissielujen +syvyydessä kamppailevat aina erilaiset henkiset voimat vallasta: +rakkaus ja itsekkyys, voima ja heikkous, ihanteellisuus ja aineellisuus +raatelevat toisiaan usein näennäisesti levollisen pinnan alla. Bengtin +ja Esterin välillä muodostui tämä taistelu rikkirepivän rajuksi. +Bengtin puolelta, jonka luonteen erilaisia aineksia rautainen tahto +piti koossa, oli tuo taistelu Esterin luonteen johdonmukaista +masentamista; levottoman, taipuvan, haaveellisen Esterin sitä vastoin, +jonka sielu aina oli altis mietiskelyssä ja itsensätutkimisessa +hajoutumaan moneen pirstaleeseen, se pani horjumaan mitä +ristiriitaisimpien mielentilojen välillä: velton alistuvaisuuden, +kiivaan vastarinnan, suuttumuksen ja kapinallisten ajatusten; niin, +vieläpä herätti se hänessä milt'ei vihaakin, ja, kaiken tuon ympärille +kutoutui synkkä epätoivo, tuskainen halu pidättää rakkautta, joka oli +häneltä paeta... Hän sai syvimmällä tuskalla tuntea oman +persoonallisuutensa särkyvän toisen, voimakkaamman, mutta ei silti +rikkaamman persoonallisuuden käsissä, tuntea kadottavansa itsensä, +nähdä omien ominaisuuksiensa ikäänkuin poistuvan koossapitävästä +keskuksesta ja siirtyvän ulommaksi, muuttuen joukoksi vieraita +piirteitä, joita hän ei voinut pitää ominaan, vaan ainoastaan +varjokuvina jonkun toisen piirteistä. Hän menetti Bengtin itsevaltiuden +sortamana itsensä siihen määrään, että hänestä joskus oli, kuin ei hän +olisi tuntenut omaa ääntään. Välistä sattui, että hän istui kauan aikaa +kysellen itseltään, tuliko hänen puhua vai olla ääneti ja mitä sanoja +hänen tuli käyttää, ja kun hän viimein avasi suunsa, tuntui hänestä, +kuin olisi joku toinen puhunut. Oli aikoja, jolloin Bengtin olento niin +häntä painosti, että hänestä oli kiusallista sanoa sanaakaan. Silloin +mietti Bengt, että Ester oli oikullinen ja huonosti kasvatettu, ja +syvimmässä sydämessään hän ajatteli, että kiittämättömin olento on se +nainen, jolle on kaikki uhrannut. + +Harvoin heidän kesken oikeastaan sattui yhteentörmäyksiä; jos niitä +olisi ollut, olisi Bengtin tahdonvoima ehkä hiukan tyhjentynyt, ja +velttous, joka nyt Esterissä yhä vaan lisääntyi alituisista tappioista, +ei olisi päässyt niin suureksi. Ei, taistelu heidän luonteittensa +välillä tapahtui yhtä hiljaa, kuin juuret maan kätköissä leviävät ja +tukahuttaen kiertyvät toisten ympärille. Eikä Bengt rakkauden +puutteesta tehnyt Esteriä niin onnettomaksi; hänen ajatuksensa +risteilivät tämän ympärillä yhtä hartaasti kuin kihlauksen ensi +päivinä, hänen suurin ilonsa oli valmistaa Esterille hauskoja +yllätyksiä, sulkea hänet hellyydenosotuksiinsa. Hän ei voinut matkustaa +pois kotoa, niin, tuskin mennä ulos tuomatta kotiintullessaan joitain +lahjoja Esterille, ell'ei muuta, niin pari kukkaa. Mutta hänen +rakkautensa oli itsevaltiaan, joka vaatii rakastettunsa yksilöllisyyden +ennemmin tai myöhemmin häviäväksi. Askel askelelta riisti hän Esteriltä +kaiken erikoisleiman, vieläpä senkin, mistä nainen viimeksi luopuu: +oikeuden pukeutua ja järjestää huoneensa oman persoonallisen aistinsa +mukaan. Syvimmässä sydämessään arveli Bengt, ett'ei Esterillä entisen +halvan asemansa vuoksi saattanut olla sitä hienostunutta aistia, jota +rouva Falkensternin puku vaati, ja siksi hän -- mitään Esterille +sanomatta, tekemättä sitä edes selväksi itselleen -- otti sen +huolekseen, tilasi kankaita ja leninkejä Pariisista ja Tukholmasta ja +hämmästytti Esteriä uusilla hatuilla, päällysvaatteilla, turkiksilla +j.n.e. Ester kärsi tästä peitetystä, itsevaltaisesta sekaantumisesta +persoonalliseen elämäänsä. Hänen hieno vaistonsa sanoi, mikä oli siihen +syynä, yhtä selvästi, kuin jos Bengt olisi sen suorin sanoin lausunut; +ja siksi hän ei viihtynyt komeissa puvuissa, joita Bengt hänelle +tuhlasi, ja välistä hän suorastaan ikävöi pumpulipuseroa tai +huopahattua, aivan kuin lapsi ikävöi päästä avojaloin juoksemaan metsiä +ja maita. Hänen luonteessaan oli jotain kesyttömästä linnusta, joka nyt +väristen ja ihmeellisen rohkeanuhkamielisesti pudisteli kahleitaan... +Äidistä ja Esterin suhteesta häneen ei Bengt koskaan puhunut; hän oli +mielestään tehnyt mitä jalomielisimmän ehdotuksen, ja kun se hylättiin, +arveli hän, ett'ei asia enää häntä liikuttanut. Ester sai antaa +äidilleen mitä lahjoja tahansa ja kuinka paljon hyvänsä, hän sai myös +mielensä mukaan käydä tämän luona. Yksi asia hänen vain tuli muistaa: +ett'ei hän koskaan ollut poissa, kun Bengt tuli kotiin: jos se +tapahtui, sai Ester kokea Bengtin tyytymättömyyttä, jossa tuntui olevan +Vångan rautaa ja terästä, keneen se sitten kohdistuikin. Kotiinsa pyysi +Bengt äidin vain silloin, kun hän ja Ester olivat yksin; ja kun rouva +Hermanson, tietäen, että Bengt mieluinten oli näkemättä häntä +vieraanaan, vähitellen jäi pois noista kutsuista, lakkasi Bengt +pyytämästä ja arveli täydellä todella, että nyt oli taas hänen ylevä +lähestymisyrityksensä hylätty ja hän siis taisi pestä kätensä ja tuntea +omantuntonsa puhtaaksi. + +Ei liioin koti voinut Esteriä elähyttää; senkin hoitamisessa +epäili Bengt hänen kykyjään. Hän oli antanut kaikkein vanhain +palvelijain jäädä paikoilleen; sekä hänen miespalvelijansa että +taloudenhoitajattarensa olivat olleet talossa kymmenen vuotta, ja +jälkimäinen, Charlotte neiti, oli tällä ajalla anastanut itselleen +vallan, jota vähemmänkin tunteellisen ja hennon luonteen kuin Esterin +olisi ollut vaikea murtaa. + +Sillä Charlotte neiti oli varmasti viekkain nainen, mikä koskaan on +hallinnut, olipa sitten vallan merkkinä kuningattaren valtikka tai vain +soppakauha. Hän ei antanut Esterin vilahdukseltakaan nähdä suunnatonta +ylenkatsetta, jota hän tunsi tätä kohtaan; hän kohteli häntä +valtiattarenaan, niiasi syvästi ja kunnioittavasti, näytti hänelle +kaikki talon tavarat ja kysyi häneltä aina: "Miten haluaa teidän +armonne?" Mutta hän osasi asettaa kysymyksensä äärimmäisen ilkeästi, +hän vallan näännytti Esterin joka päivä vetoamalla häneen, jolloin hän +viekkaudellaan sai Esterin vastauksissaan tavalla tai toisella +paljastamaan tietämättömyytensä hienon talouden salaisuuksista. Ester +oli tosin myös sangen sukkela ja häntä olisi ehkä toisissa olosuhteissa +huvittanut voittaa Charlotte neiti kavaluudessa; mutta nyt ei hänessä +ollut elämänvoimaa eikä leikinteon halua, ja siksi tuli hän sanoneeksi +tyhmyyksiä, jotka herättivät vahingoniloa Charlotte neidissä, saapuivat +parannettuina painoksina keittiöön ja vähitellen riistivät Esteriltä +palvelijainkin silmissä kaiken arvon. + +Kaupungilla alkoi kierrellä enemmän tai vähemmän todenperäisiä huhuja +Bengtin ja Esterin onnettomasta avioliitosta. Esterhän oli kuin +pelästynyt lintunen, kun he yhdessä esiintyivät, ja hänelle oli tullut +tavaksi katsahtaa Bengtiin nopeasti, salavihkaa, aivan kuin olisi hän +kysynyt, oliko jotain, jota Bengt ei hyväksynyt, tai kuin olisi hän +pelännyt, että jotain oli tulossa. Eikä liioin Bengt näyttänyt +onnelliselta aviomieheltä; tosin hän aina kohteli Esteriä +ritarillisesti, mutta ritarillisuuden kuoren läpi pujahti joskus +silmäys tai pilkallinen sana, joka paljasti, mitä hänessä liikkui. + +Pormestarinna riemuitsi. "Kas niin, sitähän minä sanoin! Heidän täytyi +tulla onnettomiksi; erisäätyisten ei pidä koskaan mennä keskenään +naimisiin", niin kuului pysyvä kertosäe kaupunkilaisten murhevirsissä +Bengtistä ja Esteristä. + +Joskus koetti Ester muitten seurassa ollessaan heittää päältään +luonnottoman pakkoröijyn, jossa hän tuskaili, ja olla taas oma itsensä +-- mutta hän sai melkein aina katua yrityksiään. + +Eräissä iltakutsuissa pormestarin kodissa, kun naiset istuivat +käsitöilleen salissa ja talon emännän johdolla kiistelivät päivän +kysymyksistä ja herrat pelasi whistiä viereisessä huoneessa, johtui +puhe aineeseen, joka siihen maailman aikaan oli uusi ja useimmille +tuntematon: naidun naisen asemaan omaisuuskysymyksessä. Pormestarinna +luki ääneen sitä koskettelevan sanomalehtikirjotuksen, ja sitten alkoi +keskustelu. Kaikki innostuivat, jokaisella oli oma mielipiteensä, joka +hänen piti saada ilmaista muille. Ester lämpeni sekä asian laadusta +että muiden innosta, hän vapautui tavallisesta arkuudestaan ja antoi +äänensä sekaantua muiden joukkoon. Jos joku puolueettomana olisi +seisonut kuuntelemassa naisten puheita, olisi hän huomannut, ett'ei +kellään ollut niin varmoja ja erikoisia mielipiteitä kuin Esterillä, +niinkuin hänellä yleensä oli useimmista asioista, vaikka ujous esti +häntä lausumasta ilmi, mitä hän ajatteli ja tunsi. Mutta nyt unohti hän +sekä ujoutensa että epäluulonsa ja puhui naisen aseman kieroudesta +lapsellisen ylenmääräisellä kiihkeydellä -- oman syvän, salaisen +tuskansa pakosta -- eikä nähnyt, että Bengt joka oli liikaa herrain +pelissä -- oli tullut huoneeseen ja seisoi tarkastellen häntä +nenälasiensa takaa, katseella, johon Esterin joka sanalta tuli yhä +ilkeämpi ja pilkallisempi kiilto. Vasta vaiettuaan huomasi Ester hänet; +hän säpsähti, hänen sydämessään tuntui kuin terävä pistos, hänen +silmänsä rävähtivät, hän pelästyi, aivan kuin olisi nähnyt aaveen -- +mitä, mitä tästä oli seuraava? + +"Ja minä", puuttui Bengt heti puheeseen, mitä ivallisimmin hymyillen, +"ehdotan, että naiset, jotka _eivät_ ole tuoneet mitään pesään, +perustavat erityisen yhdistyksen ja kääntyvät kunink. Majesteetin +puoleen pyynnöllä, että he itse saisivat hoitaa omaisuuttaan, niin +ett'ei heidän tarvitsisi kärsiä inhottavain miesten sekaantumisista. Se +olisi oikeaa naisjohdonmukaisuutta, jolla varmasti olisi valtava +vaikutus!" + +Syntyi parin sekunnin hiljaisuus. Bengtin sanat herättivät epämieluisan +tunnelman, ja niinkuin aina sellaisissa tilaisuuksissa, hämmentyivät +kaikki. Mutta pormestarinna tointui pian. + +"Ja minä ehdotan", huudahti hän, puoliksi taislelunhaluisena, puoliksi +huvitettuna ja tyytyväisenä, "että kaikki herrat, jotka hävittävät +vaimonsa rahat pelissä ja juomisessa, muodostavat seuran ja kääntyvät +myös H. Majesteettinsa puoleen pyynnöllä, että vaimot velvotettaisiin +antamaan suurista työpalkoistaan, kun on kysymyksessä niin jalo ja +tärkeä asia kuin punssi-, sikari- ja pelivelkain maksaminen. Se oli +miehistä johdonmukaisuutta, ja sitä kannattaa tosiaan ottaa huomioon!" + +"Varsinkin, kun se syntyy rikas-ajatuksisissa naisaivoissa", huomautti +Bengt kohteliaan ivallisesti kumartaen. + +"Tai kun ritarilliset miehet sitä noudattavat", lausui pormestarinna +äänellä, johon tuli yhä enemmän vallatonta leikillisyyttä ja +kiihtynyttä harmia. + +Bengt kumarsi jälleen. + +"Tiedän naisten panevan suurta arvoa siihen, että saavat sanoa +viimeisen sanan kiistassa -- tahdon siis olla ritarillinen ja annan +pormestarinnan tulevaisuudenkuvan lopettaa pienen riitamme", sanoi +Bengt hymyillen ja käännähti koroillaan. + +"Ja minä -- minä teen niinkuin killepelissä, kun eräs vissi kortti tuo +epämieluiset tappiot!" huudahti pormestarinna; muut taputtivat käsiään +ja Bengt poistui sormi suulla ja veitikkamaisesti päätään pudistaen, +osotteeksi, että hän aikoi pitää ritarillisen päätöksensä. + +Tämän pienen yhteentörmäyksen jälkeen ei keskustelu enää sujunut. Vain +ylpeys oli estänyt Esteriä purskahtamasta itkuun, ja hän istui +hiljaisena ja kalpeana ja tukahutetut kyyneleet painoivat jääkuorena +hänen sydäntään. Hän ei voinut jäädä illalliselle, hän jätti talon +rouvalle hyvästi ja meni pois, välittämättä Bengtistä ja ihmetyksestä, +jota hän herätti noin äkkiä yksinään poistuessaan pidoista. + +"Ei, tätä ei saa jatkua", ajatteli hän, kun hän mielenliikutuksen +ajamana kiivain askelin ja umpimähkään kuljeskeli katuja, "en voi elää +tällaisen painon alla, en kestä, että mies, jota kerran niin +sanomattomasti rakastin, alituisesti kiusaa ja loukkaa minua -- minä +tukehdun, menehdyn, sieluni nääntyy... Hän ei ole se, miksi häntä +luulin, ei se, jota rakastin, _minun_ Bengtini on kuollut, kuollut on +rakkauteni ... nyt olen toisen oma ... vieraan miehen, joka hävittää +paraimman ja kauneimman itseni ... en _voi_ elää hänen kanssaan ... en +_voi!_ Oi, minä muistan tunteeni häntä kohtaan, kun ensi kerran +kohtasimme toisemme ihanana kevätpäivänä koulun edustalla ... ja hän +tervehti minua kuin Faust Margareettaa. Voi, minä luulin silloin, että +se hetki toteutti kaikki unelmani siitä miehestä, jolle tahdoin +lahjottaa rakkauteni... En ajatellut hänen rikkauttaan, en hänen +asemaansa -- en edes antanut niille mitään arvoa. Minä en koskaan +ajatellut kuin muut nuoret, että on muka onni tulla ylhäiseksi ja +rikkaaksi ... minun onneni oli vain hän, hän, hän! Eikä minusta +tuntunut, että hän minun tähteni mitään uhrasi ... kaikki oli vain niin +luonnollista, jos hän todella rakasti... Mutta rikkauden epäjumala, +jota en kumartanut, kostaa ... hän vaatii oikeuttansa ... kun hän ei +silloin meitä voinut erottaa, on hän nyt meidät erottanut... Oi Bengt, +Bengt ... minä voisin itkeä verta, kun ajattelen, miten kaikki +muutamassa kuukaudessa on muuttunut...! + +"Mutta minäkin kostan ... käytän oman leiviskäni: kauneuteni, +taiteilijalahjani ... minä voitan mainetta ja rikkautta, minäkin ... +niin ... sen teen ... minä karkaan hänen luotaan ... hän musersi +rakkauteni ylpeydellään ja halveksimalla sitä, mikä minulle oli +kalleinta ja pyhintä ... minä muserran hänet juuri sillä, mihin hän +pani niin suurta arvoa... Kauneus, jonka lahjotin vain hänelle -- voi, +niin sydämestäni, niin sydämestäni ... sen annan kaikkien ihailtavaksi +-- siten minä kostan ... tai sitten vaivun niin syvälle, etteivät +mitkään rukoukset ja kyyneleet voi minua nostaa..." + +Ja tuhansia hurjia, irrallisia kuvia sukelsi esiin hänen kiihtyneestä, +levottomasta mielikuvituksestaan, tuhansia suunnitelmia, toinen +toistaan kamalampia ja mahdottomampia, kiusasi ja raateli häntä +kauhistuttavine erikoiskohtineen. Milloin oli hän häikäisevä, miesten +suosion ympäröimä diva, milloin makasi hän junan alle musertuneena, +milloin pakeni hän määrätönnä yössä ja pimeydessä -- mutta Bengtin +epätoivo, Bengtin kyyneleet ja katumus saivat hänen sydämensä +värisemään tuskan- ja kostonriemusta... + +Mutta sinä yönä hän ei sentään toteuttanut epätoivoisia +kostonajatuksiaan; äkillinen väsymys, niin suuri, että hän oli vähällä +pyörtyä, ajoi hänet kotiin. Ihmeellistä kyllä ei hän pelännyt kohdata +Bengtiä; hänelle oli vallan yhdentekevää, mitä Bengt sanoisi. +"Nuhdelkoon niin paljon kuin tahtoo, pistelköön minua sopimattomasta +käytöksestäni, typeryydestäni, köyhyydestäni", ajatteli hän katkeralla +pilkkahymyllä, "tehköön mitä tahansa, kunhan hän vaan ei lyö minua, +sillä silloin lähden _heti_!" + +Hän soitti ovikelloa, ja Erikson aukaisi suuresti hämmästyneenä; hän +oli juuri aikeissa lähteä herrasväkeään noutamaan. Ester sanoi +tulleensa pahoinvointiseksi, meni makuusuojaan, riisuutui nopeasti ja +paneutui vuoteeseen. Ja sitten vaipui hän uneen, nuoruuden uneen, jonka +syvyyteen peittyvät katkerimmat, tuskallisimmatkin ajatukset... + +Hänen suureksi hämmästyksekseen ei Bengt seuraavana päivänä lainkaan +puhunut pormestarin pidoista. Ainoastaan kerran mainitsi hän edellistä, +päivää, kysyen terävästi ja lyhyesti: + +"Tulitko eilen pahoinvointiseksi, koska niin äkkiä poistuit?" + +"Niin", vastasi Ester yhtä lyhyesti, "tulin pahoinvointiseksi." + +"Jos toiste sellaista sattuu, niin ole hyvä ja ilmota minulle, että +tiedän tulla mukaasi; näyttää pahalta, että menet yksin", jatkoi Bengt +äskeiseen terävään tapaansa. + +"Kiitos, mutta menin mieluinten yksin. On sairautta, jolle yksinäisyys +on paras lääke." + +Bengt ei vastannut, eivätkä he enää palanneet tähän aineeseen. + +Uudella vuodella piti Bengt ensi kerran naimisensa jälkeen suurenlaiset +pidot. Tosin oli hänellä ja Esterillä tuttavuuksiensa tähden ollut +useitakin kutsuja, jolloin Bengt olisi voinut päästä pelosta, miten +hänen vaimonsa kykenee esiintymään emäntänä, mutta nyt oli kysymys +suurista päivällisistä muutamille Bengtin sukulaisille ja muutamille +ulkomaalaisille liikemiehille, jotka vierailivat kaupungissa katsomassa +Vångan tehdasta. + +Tällä kertaa ei Esteriä haluttanut antaa Charlotte neidin esiintyä +talon valtijattarena. Pari loukkaavaa sanaa, jotka Bengt oli lausunut, +siten paljastaen juovan, jonka hän enemmän tai vähemmän itsetietoisesti +aina näki Esterin ja sukunsa välillä, olivat saaneet Esterin +epätoivoisen kiihtyneeseen tilaan, joka panee sielun voimat jänteeseen +ja pakottaa ihmisen tuhlaamaan niitä ensimmäiseen mahdolliseen +asiaan, mikä tielle tulee. Esterin mielikuvituksessa ajelehti +joukko hurjia tuumia, niinkuin aina, kun jotain tällaista sattui. +Mieluinten olisi hän tahtonut käyttää kiihtynyttä tarmoaan pako- tai +itsemurhayritykseen, mutta rohkeutta ja tilaisuutta puuttui, ja +niin hän sitten vallan epärunollisesti käytti sen päivällisen +aikaansaamiseksi. Mutta ei siinä ollut vain proosaa, sillä kaiken alla +oli halu uhmata Bengtiä, näyttää, että jos hän, Ester, vain tahtoi, voi +hän kilpailla Bengtin ylpeän suvun kanssa ja voittaa röyhkeän +palvelijalauman, jolla Bengt häntä kiusasi. + +Nyt syntyi jännittävä ottelu Esterin ja Charlotte neidin välillä. Ester +menetteli yhtä viekkaasti, kuin hänen vihollisellaan oli tapana tehdä. +Hän käytti samoja keinoja, ei tehnyt mitään varomattomia hyökkäyksiä, +houkutteli Charlotte neidin selittämään suunnitelmansa erikoisseikkoja +myöten ja kuunteli niin tarkkaavaisena ja nöyränä käytökseltään, että +asianomainen tuli mitä paraimmalle tuulelle. Mutta kun Ester oli +koonnut kyllin aineksia, jotka hänen nopea käsityksensä ja hyvä +muistinsa kohta muutti kallisarvoisiksi tietolähteiksi, otti hän +valtioviisaasti koko johdon käsiinsä ja sovitti yhteen tietonsa vallan +erikoisella tavalla ja kaikkien keittotaidon sääntöjen mukaisesti. +Sanomattoman taitavasti sysäsi hän Charlotte neidin valta-istuimelta, +jolla tämä niin monta vuotta oli istunut Bengtin kodissa, ja asettui +itse hänen paikalleen. Charlotte neiti kivettyi hämmästyksestä: mitä +tämä oli, mikä kissankynsi niin äkkiarvaamatta pistihe näkyviin? +Charlotte neiti veti esiin koko keittotaito-salaisuuksiensa ja +kokemustensa asevaraston masentaakseen vihollisensa, mutta +rajattomaksi hämmästyksekseen kohtasi hän Esterissä ensi kerran +_rouva Falkensternin_, johon eivät hänen terävimmät, paraimmatkaan +aseensa pystyneet. Tosin ei Charlotte neiti näkyvää tappiota kärsinyt, +olivathan hänen tietonsa onnistuneitten päivällisten pohjana; mutta hän +oli kärsinyt sisäisen tappion, siitä ei epäilystäkään, ja että Ester +tämän jälkeen kohosi arvossa hänen silmissään, sen huomasi siitä, +että Charlotte neiti, joka tähän asti oli pitänyt Esteriä +"kilttinä ja hyvänä", tämän muistorikkaan yhteentörmäyksen jälkeen +aina hyväntahtoisesti kuvaili häntä sanoilla: "ilkeä, ahne ja +riidanhaluinen". Mutta päivälliset onnistuivat loistavasti; +ulkomaalaiset ihailivat kaikkea ruotsalaisen ammattiveljensä kodissa +eikä suinkaan vähinten hänen nuorta puolisoaan, jonka kauneus +aiheutti heidän puoleltaan vilkkaita ja samalla kunnioittavia +mieltymyksenosotuksia. Bengt vallan säteili. Juuri tuollainen tuli +hänen vaimonsa olla, kaikkein ihailema -- ja hänen käytöksessään +miellytti häntä juuri tuo hieman hillitty sävy, jota oli Esterin +iloisuudessa ja joka niin hyvin sopi rouva Falkensternille. Mitä +välitti hän hänen köyhyydestään ja alhaisesta syntyperästään? Ne hän +oli unohtanut illan juhlatunnelmassa, lasien helinässä ja katsellessaan +tuota tenhoavaa nuorta naista edessään... + +Mutta Ester ei unohtanut; hän tunsi milt'ei vihaa, kun Bengtin +hurmaantunut, ihastunut katse häntä kohtasi... + +Illalla, vieraitten mentyä, veti Bengt Esterin kiihkeästi syliinsä, +suuteli häntä, huomaamatta, miten vastahakoiset hänen huulensa olivat, +ja huudahti riemastuneena: + +"Sinä olet tänään näyttänyt uuden ihastuttavan puolen monivivahteisesta +olennostasi. En tosiaankaan tiennyt, että sinussa olisi niin paljon +hienoa maailmannaista." + +"Oh, näyttelijätärhän minussa vain pilkisti esiin -- minä voin +näytellä, mitä osaa tahdon", vastasi Ester ja irtautui hänen +syleilystään, kylmästi nauraen. + +Bengtin kasvot synkkenivät. Häntä inhotti kuulla sanaa "näyttelijätär" +Esterin nimen yhteydessä; sen tiesi Ester, mutta nyt oli hän sillä +mielellä, että häntä huvitti käyttää sitä. + +"Tarkotatko siis, ettet tuntenut ystävällisyyttä, jota osotit +vieraille, vaan ainoastaan teeskentelit sitä?" + +"Kyllä minä sitä tunsin -- mutta näyttelijän tavalla. Luuletko sinä, +että taiteilija voi esittää osaansa tuntematta johonkin määrin sitä, +mitä hän näyttelee?" vastasi Ester samalla kylmällä naurulla. + +"No, siinä tapauksessa voin vain taputtaa käsiä ja sanoa, että +näyttelit osaasi ihastuttavasti", lausui Bengt ja kumarsi ivallisesti, +johon Ester vastasi samoin kumartaen. + +Mutta keväämpänä sattui jotain, joka muutti sekä Esterin että Bengtin +elämän: Esterin piti tulla äidiksi. + +Samana hetkenä, kun se kävi Esterille selväksi, oli kuin olisi kaikki +katkeruus haihtunut hänen sielustaan, kuin ei hänessä olisi ollut sijaa +muulle kuin äärettömälle, valtavalle onnellisuudelle. Hän joutui taas +keskelle kuohuvaa elämää, jonka hän jo synkässä epätoivossaan oli +puoliksi hylännyt. Taas kulki hän ikäänkuin ihmemaassa, taas oli hänen +koko olemuksensa kuin ruusunhohteesta ja sinervistä satu-usvista +kutoutunut unelma. Ja tuo unelma se kuiski hänelle niin kauniita, +ihmeellisiä tarinoita: pienistä, puhtoisista lapsenjaloista, joihin hän +sai painaa huulensa, kirkkaista silmistä, joiden katse oli hänelle +tuttu vanhastaan, sillä olihan siinä sielua hänen sielustaan, ajatuksia +hänen ajatustensa merestä; niin, pienestä prinssistä se kertoi, joka oli +elävä kaukana elämän suruista, ylhäisellä vuorenhuipulla, aurinkoisessa +onnenlinnassa... Ei hän tuntenut enää omaa tuskaansa; se, mikä ennen +oli häntä vaivannut, ei enää häntä voinut haavottaa, ja suuri, riemuava +onni, joka täytti hänen rintansa, veti häntä jälleen Bengtin puoleen +täynnä rikkaan halua tuhlaten jakaa aarteistaan... + +Mutta hänen unelmansa oli lyhyt; hiipien ja kavalana tuli kuume ja +heitti hänet tautivuoteelle. Hän ontui aivan haudan partaalle, ja +ainoastaan vaikea, vaarallinen leikkaus pelasti hänen henkensä. + +Kun hän monta kuukautta kärsittyään nousi tautivuoteelta, jonka hän +luuli ja vieläpä toivoikin olevan viimeisensä, oli hänen ruumiinsa +kuin varjo ja hänen sielunsa vaipunut synkkään mietiskelyyn. Hänestä +oli julmaa palata elämään, eikä vain siksi, että hänen ihana +kevät-unelmansa oli lopussa, vaan siksi, että hän aavisti tämän +armottoman taudin ainiaaksi riistäneen häneltä toivon tulla äidiksi, +vaikka hän ei uskaltanut kysyä sitä lääkäreiltä. Ei hän juuri näyttänyt +tunteitaan, hän ei koskaan puhunut tästä, mutta hänen sydämensä kuohui +tuskaa ja katkeruutta. Hän ei _voinut_ taipua; hän ei edes +vilahdukseltakaan nähnyt Jumalan johtoa siinä, mitä oli tapahtunut, hän +näki vain kovan, säälimättömän kohtalon, jonka armottomat iskut kerta +toisensa jälkeen sattuivat häneen. Ainoastaan joskus, kun hän istui +äitinsä luona ja itki hänen rintaansa vasten nojaten, suli katkeruus. +Suru kävi suloiseksi ja aavistuksena hiipi hänen sieluunsa ajatus, että +kaiketi tämän kauhean onnettomuuden takana _täytyi_ löytyä jotain, +löytyä tuota rakkautta, josta äiti niin usein puhui... + +Se, mitä oli tapahtunut, oli melkein kuin kielletty puheenaine Bengtin +ja Esterin välillä; molemmat surivat ehkä yhtä syvästi tuota pientä +olentoa, joka oli kuollut, ennenkuin elämä ehti virrata sen jäsenissä, +mutta umpimielisiä ja suljettuja kuin he olivat, eivät he koskaan +puhuneet toisilleen tunteistaan. Ensi aluksi oli Bengt hiljainen ja +alakuloinen, mutta vähitellen tuli hän entiselleen, palasi vanhoihin +tapoihinsa ja lauseparsiinsa. Esterin pitkän sairauden aikana oli hän +hyvin hellä häntä kohtaan; mutta hänen täydellisen avuttomuutensa +tähden, jonka suru ja elämäänkyllääntymys synnyttivät, sai Bengt vielä +enemmän valtaa hänen ylitsensä. Hänellä ei ollut enää muuta omaa kuin +surunsa; se oli hänen, sen kätki hän pelokkaana Bengtin katseilta, sen +valtijaaksi ei tämä ikinä ollut pääsevä. Muutoin sai Bengt sanoa mitä +tahtoi, muuttaa hänet minne halusi ja järjestää heidän elämänsä +mielensä mukaan. + +Jos ei Esterin suru olisi ollut niin itsekäs, jos hän kertaakaan olisi +tullut ajatelleeksi, että Bengtkin ehkä kärsi, ja jos tuo ajatus olisi +saanut hänet avaamaan Bengtin sydämen suljetun oven, olisi hän hyvin +suuresti hämmästynyt näkemistään. Jos hän myöhään illalla olisi voinut +näkymättömänä hiipiä Bengtin luo ja nähdä synkän ilmeen, joka levisi +hänen kasvoilleen, kun hänen ei tarvinnut pelätä ihmisten katseita, ei +Ester ikinä olisi sitä unohtanut. + +Sillä pitkinä öinä, kun Ester, sairaanhoitajattaren vartioimana, oli +vaipunut taudistaan toipuvan syvään uneen, valvoi Bengt suru +sydämessään. Kyllä Ester yksinäisyydessä itki kuiviin elämänilonsa ja +kostutti ajatuksissaan epätoivon kyynelin pientä ruumista, jonka +katoovaisuus oli temmannut, ennenkuin elämä sitä ehti muodostella, +mutta eivät Bengtinkään yksinäiset hetket olleet sitä iloisemmat. +Unettomina öinä kohosi uudelleen ja uudelleen muistojen usvakuvien +keskestä näky: jäätynyt järvi, sokaisevaa lunta sataa tiheään, nainen +lapsi sylissä taistelee eteenpäin myrskyssä, kaatuu, nousee, vaipuu +taas ja hautaantuu raivoisaan lumipyörteeseen... Ja tuon näyn +yläpuolelle oli tulikirjaimin kirjotettu kolme kauheaa sanaa: kosto ... +pahuudenpalkka ... rangaistus... Bengtin sielua värisytti. Oliko hän +viimeinkin kohdannut elämän rautaisen lain, jota ei kukaan voi +taivuttaa, ei hänkään? Oliko mahdollista, että onni, joka oli häntä +kaikessa seurannut lapsuudesta saakka, nyt koston lain nojalla hänet +jätti juuri siinä, mikä oli hänen sydäntään lähinnä? Löytyikö siis +todellakin jumalallinen, järkkymätön oikeus, tuo lahjomaton: "sinä +niität, mitä olet kylvänyt", ja oliko hän nyt joutunut siihen +pyörteeseen, joka vie alas katumuksen ja omantunnontuskain syvyyteen? +Ensi kerran elämässään näki Bengt vilahdukselta tuon salaperäisen +olennon, jota sanotaan persoonalliseksi Jumalaksi ja johon hän myös oli +uskonut juuri niin paljon kuin sopivaisuus vaati; mutta ei hän ollut +koskaan hänen olemustaan miettinyt, ei koskaan häntä pelännyt tai +kaivannut... + +Mutta tämä ensimmäinen yhtymys Kaikkivaltiaan kanssa, hämärä tunne +ikuisen oikeuden olemassaolosta, sai Bengtissä pikemminkin +taikauskoisen pelon luonteen. Hänen mielessään se yhdistyi uhkauksiin, +joita Åke Henning viimeksi tavattaessa oli lausunut. Tuo ihmeellinen +tunne, joka hänessä siitä asti oli vallinnut, tunne, että Åke jollain +salaperäisellä tavalla oli saanut hänet valtoihinsa, lisääntyi ja +muuttui vihdoin aavistukseksi jostain hirmuisesta mullistuksesta hänen +elämässään, muutoksesta menestyksestä tappioon, onnesta onnettomuuteen, +ja se, mitä nyt oli tapahtunut, oli vain alku siihen... + +Kun yö hälveni ja aamun kirkkaus karkotti pimeyden peikot, silloin +palasi häneen entinen rohkeus, silloin hymyili hän pilkallisesti +taikauskoisille houreilleen. "Olen sairas enkä voi hillitä itseäni", +ajatteli hän, "jotain on minussa pois tolaltaan. Tähän asti on elämäni +ollut yhtämittaista menestystä, olen saanut kaikki, mitä olen tahtonut +-- minulle on uutta, että minun täytyy luopua toiveestani, niin +rakkaasta toiveesta, tulevaisuudesta, ilosta kodissamme, kaikesta, +jonka vuoksi tein työtä, ja se se on jollain lailla vaikuttanut +terveyteeni. Matkustan jonnekin vähäksi aikaa, ehkä se tekee minulle +hyvää." + +Ja hän matkusti -- hän matkusti ja palasi kotiin. Mutta minne hän +menikään, sinne seurasivat ajatukset ja muistot, päivän hälinässä +näkymättöminä ja äänettöminä, mutta yön hetkinä aavemaisina hiipien ja +kuiskaillen hänen vuoteensa ympärillä. + + + + +VIII. + + +Esterin ankaran sairauden jälkeinen talvi muodostui hänelle syvän +yksinäisyyden ajaksi. Tehdasliike antoi Bengtille enemmän puuhaa kuin +milloinkaan ennen, olipa siihen sitten syynä asianhaarat tai Bengtin +tottumus lakkaamattomalla työllä vastustaa levottomia, synkkiä +ajatuksia. Välistä viipyi tämä useita viikkoja matkoilla sahansa vuoksi +ja saattoi illan toisensa perästä istua kirjotuspöytänsä ääressä +puoleen yöhön. + +Sillä välin sai Ester olla itsekseen. Tosin sairaus, joka oli häntä +kohdannut ja jonka jäljet vielä tuntuivat, antoi jälleen kaupungin +rouville, pormestarinnalle etunenässä, oikeuden "suojella" häntä, +niinkuin he aikoinaan suojelivat pikku Ester Hermansonia, jakaa hänelle +hyviä terveysopillisia neuvoja, -- joita hän ei milloinkaan seurannut, +-- ja tulla aamupäivin hänen luokseen saamaan kahvia ja muuta hyvää. +Mutta Ester itse ei koskaan lähtenyt minnekään; häntä seuraelämä +väsytti, ja vielä terveeksikin tultuaan hän tietämättään hieman +näytteli taudista toipuvan osaa, jotta hänellä olisi oikeus niin paljon +kuin mahdollista vetäytyä pois muiden parista. + +Äiti oli nyt enää ainoa, josta hän elämässä välitti. Hänen tunteensa, +joka kaikkialla kohtasi vastarintaa, kiintyi sairaaloisen kiihkeällä +voimalla äitiin, joka oli ollut hänen syvimmän rakkautensa esine +lapsuuden ja nuoruuden päivinä. Kun Bengt oli poissa, kuljetti hän +äidin kotiin luoksensa; kun Bengt oli kotona, vietti hän häikäilemättä +suurimman osan aikaansa äidin luona. Rouva Hermanson yritti +vastustella, koetti saada Esteriä käsittämään velvollisuutensa, mutta +turhaan. Häntä kohtasi jokin kova ja kylmä, passiivinen itsepintaisuus, +jota hän ei ennen ollut huomannut tyttäressä. + +"Äiti kulta", vastasi Ester äidin varotuksiin, "älä huoli puhua enää -- +minä en kestä sitä ... kerron sinulle sen sijaan jotain, joka auttaa +sinua minua ymmärtämään..." + +Ja hän istuutui äidin viereen, nojasi päätänsä hänen rintaansa vasten +ja kuiskasi omituinen hillitty terävyys äänessään: + +"Salli minun tämä ainoa kerta puhua suuni puhtaaksi, muutoin +tukehuttavat pahat ajatukseni minut... Olen huomannut, ett'ei minussa +ole hituistakaan rakkautta ... sillä, katso, minä tunnen ... että +melkein vihaan häntä, niin, äiti, hän on minusta inhottava, +väliäpitämätön kuin hän on surusta, jonka pitäisi olla meidän +molempain... En tahdo hänelle mitään pahaa, mutta tahdon hänet +mielestäni karkottaa, unohtaa, että häntä onkaan, että tiemme kerran +sattuivat yhteen ja me rakastimme toisiamme. Sillä minä en voi toisin, +minun täytyy ihailla sitä, jota rakastan... En koskaan rakasta +_ihmistä_, rakastan vain sitä, mikä hänessä on hyvää, jaloa. Ja kun +sitä ei löydy, niin on rakkauteni ollutta ... mennyttä!" + +"Mutta oletko ajatellut, ett'et itsekään ole virheetön, Ester? Jos +kaikki ajattelisivat niinkuin sinä, ei kukaan myöskään sinua +rakastaisi." + +Ester istui hetken vaiti ja tuijotti eteensä. + +"En minä vaadi, että ihmiset ovat virheettömiä, siinä erehdyit, äiti", +sanoi hän viimein. "Mutta, näetkö, minä vaadin, että rakastettuni sielu +sointuu samoin kuin omani, että _pohjasävel_ olentomme sisimmässä on +sama; -- pinnalla voi olla epäsointua, mutta se kyllä häviää, kunhan +pohjasävel ei sorahda. Mutta Bengtin sorahtaa aina, kun se yhtyy +omaani, ja siksi, että tuon olen huomannut, en voi enää häntä +rakastaa." + +"Sinussa ei ole rakkautta, Ester, siinä olet oikeassa. Muutoin sinä +rakkaudellasi ja rukouksillasi toisit miehessäsi esiin kaiken hänessä +piilevän hyvän." + +Ester pudisti päätään. + +"Ensiksikään en kykene rakkaudella ja rukouksilla saamaan esiin +miehissä piilevää hyvää, minussa ei ole lainkaan tuota n.s. 'das ewig +weibliehe'. Voin rakastaa -- rajattomasti -- mutta en kykene +'nostamaan' toista, niinkuin muutamat naiset niin mielellään tekevät. +Ja toiseksi", hän alensi ääntään ja kääntyi puolittain pois, "minä +melkein uskon, ett'ei hänessä todellakaan ole mitään hyvää..." + +"Ester, Ester, miten voit puhua noin, enhän enää tunne omaa lastani! +Luuletko, että löytyy ainoatakaan, jossa ei olisi jotain hyvää? Ja +miten kävisi, jos kaikki olisivat yhtä kovasydämiset kuin sinä?" + +Ester istui hetken vaiti, maahan katsellen. + +"Jumala hänelle antakoon anteeksi, mutta minä en vielä voi", kuiskasi +hän, "hän on tehnyt minusta toisen, kuin ennen olin, -- hän on soaissut +muinaisen valoisan, vahvan uskoni elämään..." + +"Rukoile sitten Jumalaa, Ester parka, lahjottamaan sinulle anteeksi +antavan mielen, rukoile sitä, sillä kerran tarvitset itsekin +anteeksiantamusta..." + +Ester ei vastannut, hän vain painoi päänsä äidin rintaa vasten ja itki +hiljaa ja kauan... + +Eräänä aamupäivänä, kun hän tuli äidin luo, oli tämä vielä vuoteessa, +ja kun Ester tarttui hänen käteensä, tunsi hän, että se oli kuumeinen. + +"Äiti", huudahti Ester, heittäytyen polvilleen sängyn viereen ja +painaen otsaansa äidin kättä vasten, "sinä et saa jättää minua, minä en +kestä sitä -- muista, että sinä olet ainoani -- en päästä sinua, +taistelen Jumalan kanssa sinusta ja voitan tai sorrun..." + +"Vaiti, vaiti -- älä puhu noin, Ester!" keskeytti rouva Hermanson, +"kuoleman edessä täytyy meidän hiljaa alistua. Kaikkea muuta voi +rakkaus vaatia ja antaa, ei ijäisen elämän lahjaa. Kun Herra kutsuu, ei +mikään voi pidättää minua, et edes sinä, Ester... Katsos, pikku Ester", +jatkoi hän hetken vaitiolon perästä, Esterin yhä kätkiessä kasvojaan +äidin käteen, "kun kuolema saapuu, ratkeavat kaikki siteet, meidän +täytyy sitä seurata, ja ihmeellisintä on, että seuraamme mielellämme, +olivatpa jälkeenjäävät meille kuinka rakkaat tahansa..." + +"Äiti, älä jätä minua!" nyyhkytti Ester. + +"En ole huolissani sinun tähtesi, lapsi", vastasi rouva Hermanson ja +silitti kädellään Esterin kosteaa poskea, "tiedän, että sinä vielä +joudut suuriin syvyyksiin, mutta tiedän myös, että sinä nouset +niistä ... uskon niin varmasti Hänen apuunsa, joka on kantanut minua +kuilujen yli ja kuulee rukoukset..." + +"Oi, armas äiti", huudahti Ester ja painoi äidin kättä sydäntään +vasten, "ethän tarkota, että lähdet pois luotani!... Minä en voi kestää +sitä... Jumala ei voi olla niin julma ja ottaa minulta viimeistä +aarrettani ... ei, ei..." + +"Hiljaa, lapsi, hiljaa, älä vaikeroi", kuiskasi rouva Hermanson +levottomana, "viime hetkenäni kuulisin valitushuutosi, ja silloin tulee +olla rauhaa, vain rauhaa", lisäsi hän ja katsoi eteensä uneksivin, +kaukokatseisin silmin. + +Ester ei voinut vastata. Äidin sanat valtasivat hänet kuin juhlalliset +urkusävelet, ja sinä hetkenä hän ymmärsi, ett'ei hän kohta enää saisi +itkeä sitä sydäntä vasten nojaten, joka uskollisesti aina oli ottanut +osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa. Hän tunsi, että äidissä oli jotain +uutta, että hänen sielunsa salaperäisellä tavalla alkoi irtaantua +kaikesta maallisesta, jo kuunnellen läheneväin askelten ääntä... + +Kuolemaa ei tarvinnut kauan odottaa; kaikki kävi nopeasti ja hiljaa, +vastarinnatta ja tuskitta. Elämän taisteluun väsähtänyt otti kuoleman +vastaan, niinkuin se, joka kauan on odottanut kutsua ja heti on valmis +matkalle lähtemään. Varhaisena aamuhetkenä, kun yön hämärä vielä peitti +huoneen, astui kuolema sisään, ja kun se oli asiansa toimittanut, +lepäsi vuoteella kalpea, kuihtunut, uneen vaipunut vaimo, kasvoillaan +haudan tyyneys ja ijäisen elämän riemu... Pääpuolessa istui yksinäinen, +kumartunut olento, joka ei rohjennut häiritä kuoleman rauhaa hurjilla +valituksilla, joita hänen sydämestään tahtoi kohota. + +Äidin kuoleman jälkeinen aika tuntui Esteristä omituisen hiljaiselta ja +kylmältä. Ei hän edes hautajaisissa osottanut minkäänlaista +mielenliikutusta; hänen suurissa silmissään oli kuumeinen loiste, +kapeat huulet olivat lujasti yhteenpuristetut. Koko hänen olentonsa +kapinoi; siksi oli hän kyyneleetön, siksi oli hänen sydämessään vain +uhkamielistä valitusta, joka hänen täytyy vaientaa. Äidin kuoleman +jälkeen valtasi hänet kauhea autiudentunne koko voimallaan, kun hänen +joka päivä täytyi olla ja elää ihmisen kanssa, joka tuli hänelle yhä ja +yhä vieraammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut yksin erämaassa, +tai kuin olisi hän ikäänkuin hukkunut huumaavaan ihmisvirtaan. Öisin +pelottivat häntä unessa surun ja yksinäisyyden kauhut: hän harhaili +rauhattomana salaperäisiä, tuntemattomia seutuja, kiemurtelevia +polkuja, joita hän kiiruhti eteenpäin, etsien jotain, mitä hän ei +koskaan löytänyt. "Elämä on armoton, säälimätön", kaikui alati synkästi +hänen sielussaan, "vain kuolema suo lohtua ja lievitystä." + +Niin eli hän hiljaisena ja väliäpitämättömänä, ja Bengt kävi hänelle +lopuksi niin vieraaksi, että hän melkein säpsähti, jos tämä +äkkiarvaamatta astui huoneeseen. Bengt puolestaan loukkaantui ja +vetäytyi yhä kauvemmas hänestä. Kun Esterin jäykkä, kylmä käsi lepäsi +Bengtin kädessä ja hänen harhaileva katseensa arkana vältti Bengtin +katsetta, valtasi tämän inho Esteriä kohtaan, ja sen sijaan, että olisi +sanonut myötätuntoisen, lohduttavan sanasenkaan, antoi hän synkän +äänettömyyden nousta heidän välilleen. Ja niin kulki Ester kantaen +surua äidin kuolemasta saamatta koskaan Bengtiltä osaaottavaa sanaa. +Sitä hän ei voinut unohtaa, rautaisin nauloin kiinnitti hän sen +muistiinsa; hän hautoi öin, päivin ajatusta, kuinka kauheaa, +sydäntäsärkevää oli, että hän oli kadottanut äitinsä, mutta ei ollut +puolisoltaan saanut edes sitä myötätuntoisuutta, jota tuntemattomatkin +osottavat toisilleen. Mutta hän vallan unohti kylmyydellään ja +arkuudellaan itse karkottaneensa Bengtin luotaan... + +Eräänä iltana, pari viikkoa äidin kuoleman jälkeen, kun puolisot +yhdessä istuivat Bengtin huoneessa, molemmat milt'ei koko ajan +äänettöminä, laski Bengt pois sanomalehden, jota hän par'aikaa luki, ja +sanoi äkkiä: + +"Olen tuonut malleja salin uusiksi uutimiksi, tahdotko katsella niitä?" + +"Mielelläni", vastasi Ester, mutta hänen äänensä oli väsähtänyt ja +väliäpitämätön, eikä hän edes kohottanut katsettaan työstä, jota +ompeli. Hän tiesi, että Bengtin haluamat uutimet kuitenkin tulisivat +valituiksi. + +Hänen äänensä ja käytöksensä ärsytti Bengtiä ja sai maljan, joka jo +kauan oli ollut kukkurallaan, vuotamaan yli. Bengt nousi kiivaasti, +heitti sanomalehden lattialle, asettui Esterin eteen ja huudahti: + +"Ei, tätä ei saa jatkua! Vaadin, ett'ei vaimollani aina ole vain tuo +hautajais-ilme, jolla olet minua kiusannut siitä asti kuin ... niin, +pian koko avioliittomme ajan. En tahdo enää nähdä sitä, kuuletko! Ja +joll'et voi muuttua, niin ... paras lie että eroamme..." + +Ester vaaleni tavallistakin kalpeammaksi, kun hän noin äkkiä +näki oman ajatuksensa esiintyvän edessään. Mutta kiukkuisella ja +velton-alistuvaisella äänellä, joka yhä enemmän kiihotti Bengtiä, hän +vastasi: + +"Niinkuin tahdot." + +"Niinkuin tahdot!" matki Bengt, ja hänen äänessään kuohui pidätetty +viha, "eikö sinulla sitten ole mitään omaa tahtoa?" + +"Ei -- ei mitään -- nyt enää", lisäsi Ester hiljaisesti. + +"Vai niin! Ei mitään! Mutta tahtoa on sinulla ollut katkeroittaa +elämämme, tahtoa muuttua iloisesta, ystävällisestä nuoresta tytöstä +itkuiseksi, hempeämieliseksi naiseksi, jollaisia enin vihaan. Siihen on +sinulta tahtoa riittänyt! Mutta varotan sinua, Ester, muutu, jätä tuo +hautajais-ilme!..." + +"Miten voit pyytää minua näyttämään iloiselta muutama viikko äidin +kuoleman jälkeen!" huudahti Ester kiivaasti. + +"Tuo ilme oli sinulla jo aikoja ennen, kuin äitisi kuoli. Sitä paitsi +olen minäkin surrut äidin kuolemaa, ja ymmärrän sen surun. Mutta se ei +oikeuta kuitenkaan näyttämään siltä, kuin olisi koko elämänilo +mennyttä..." + +Ester ei vastannut, hän istui liikkumattomana, katseli maahan, ja +kasvoilla kuvastui väsynyttä väliäpitämättömyyttä. Viimein kohotti hän +arkana silmänsä; kolkko hiljaisuus kauhisti häntä. Bengtin kasvot +olivat synkät ja ankarat, hänen silmissään säihkyivät rajuilman ensi +salamat. + +"Varo itseäsi!" huudahti hän ja ojensi uhaten kätensä Esteriä kohden, +"sinä et tiedä, mitä teet minua vastaan uhmaillessasi. Jos et +muutu ... niin ... Jumal' auttakoon..." + +"Tee se", kuiskasi Ester levollisesti, vaikka koko ruumis vapisi, "se +on minulle vain voitoksi..." + +Mutta Bengtin käsi ei koskettanut häntä. Hän kääntyi nopeasti, tarttui +sen sijaan tuoliin ja paiskasi sen rajulla voimalla lattiaan. + +"Minä vaadin, että muutat käytöksesi, kuuletko? Onko sinulla jotain +valittamista -- tahdotko, että jokin olisi toisin -- sano suoraan, onko +sinulla valituksen syytä?..." + +"Ei ... ei...", vastasi Ester veltosti. + +"Ei ... ei...", kertasi Bengt pilkallisesti, "no, jos ei sinulla ole +mitään valittamista, niin mikä sinun sitten on?" + +Ester tuijotti eteensä kauan, uneksivasti. + +"Ei koskaan valiteta, että kevät on niin lyhyt, että kukat kuihtuvat ja +kauniit sadut valehtelevat", kuiskasi hän, "surraan vaan ja kaivataan!" + +"Jos tuolla lorulla tarkotat, että olen muuttunut sinua kohtaan, niin +olet itse syypää siihen. Minä en ensimmäisenä muuttunut. Ja muista, +että ainoaan todelliseen suruusi -- joka myös on minun suruni -- +lapsettomaan avioliittoomme, en minä ole syypää..." + +Ester vavahti ja kalpeni entistä enemmän. + +"Kuinka hennot noin armottomasti koskettaa veristä haavaa?" + +"Anteeksi, en tiennyt, että se vuosi verta, et ole koskaan puhunut +siitä -- niin paljon kuin mahdollista olet koettanut näyttää +väliäpitämättömältä ja tunteettomalta... Mutta muutoin", lisäsi hän +teeskennellyn huolettomasti, "eihän hyödytä surra saavuttamattomia! Jos +jotain haluat, niin tee siitä jyrkkä loppu ja hanki haluamasi ... +joll'et voi sitä saada, niin tee silloinkin asiasta jyrkkä loppu ja +muserra toivosi. Niin minä olen tehnyt, voit koettaa samaa ... jos +tahdot... Happamin naamoin ei veristäviä haavoja paranneta, se on +varmaa..." + +Ester oli vaiti; liikkumattomana, alaspainunein katsein istui hän +Bengtin edessä ja antoi noiden kovain sanojen kohdata itseään, kuin +piiskaniskut, joita ei jaksa torjua. Kun Bengt vaikeni, nousi hän ja +sanoi soinnuttomasti "hyvää yötä" ja meni ovea kohti. + +"Hyvää yötä", vastasi Bengt yhtä kuivasti ja kääntyi pois. Mutta kun +Ester jo oli avannut oven, huusi hän hänen jälkeensä: + +"Muista, mitä sanoin -- muista, että minulla on oikeus vaatia sinulta +ainakin kiitollisuutta, joll'ei muuta!" + +Ester ei vastannut eikä kääntynyt, mutta makuusuojaan mennessään hän +ihmetteli itsekseen, kuinka oli mahdollista, että toinen ihminen, ehkä +tahtomattaan, tarkottamattaan, aina löysi sanat, jotka kaikkein enin +haavottivat ja kiusasivat toisen sydäntä... + +Sinä yönä ei Esterin silmiin unta tullut. Tunti tunnin perästä vieri ja +yhä istui hän kirjotuspöydän ääressä, päätään käteen nojaten ja +synkästi eteensä tuijottaen... + +Se hetki on kauhea, jolloin ajatus, joka kauan muodottomana, yhäti +karkotettuna aaveena on hiipinyt ympärillämme, koettaen vallata meitä, +äkkiä saa selvät piirteet ja pakottaa meidät katsomaan itseään suoraan +silmiin. Silloin tuntuu, kuin valahtaisi yli koko entisen kärsimyksemme +kamala selvyys; me ymmärrämme, mitä emme ennen ymmärtäneet, me näemme +takanamme koko elämämme luisuvan pinnan ja fatalistisella +levollisuudella ajattelemme: "niin, juuri tällaiseksi _täytyi_ +kohtaloni muodostua, tähän oli minun tultava." + +Ester oli jo niin kauan kuullut aaveen hiivintää ympärillään, että kun +se nyt yön hiljaisuudessa jyrkästi ja selvästi kuiskasi tuon kauhean +sanan hänen korvaansa ja hän antautui kiusauksen valtaan, tuntui +hänestä vain, kuin olisi suuri, ikävöity rauha valunut hänen sieluunsa +ja tuudittanut tuskat lepoon. + +Hän istui ja istui, tunnin toisensa perästä, ja kuunteli tuon kamalan +ja kuitenkin niin tervetulleen vieraan sanoja. Se puhui houkuttavasti +levosta ja hiljaisuudesta, syvästä, katkeumattomasta rauhasta, jota ei +mikään voi häiritä... Se kertoi hänelle kuoleman suruisia satuja, se +kuvasi ijäistä rauhaa, joka lepää nukkuvan kalpeilla kasvoilla, niin +uneksivasti ja salaperäisesti, että suloinen väristys kävi Esterin +läpi, kuiskasi se humisevista lehmuksista ja visertelevistä linnuista +tuolla hautuumaalla, missä kuolleet onnellisina uinuvat tuntematta enää +elämän tuskia ja pettymyksiä... Mutta hautansa hiljaisuudessa kuulee +hän tukahutettuja nyyhkytyksiä, musta varjo lankee kirkkomaan +päivänpaisteiselle hietakäytävälle, ja silmät, jotka ennen olivat +ankarat ja kylmät kuin teräs, loistavat lempeinä kyynelistä... Kuolema +herättää jälleen rakkauden eloon ... katumus saa unohtuneet +nuoruudentunteet virkoamaan, ja Ester antaa kaikki anteeksi -- +onnellinen antaa mielellään anteeksi -- sovinnon lempeys haihduttaa +kaikki epäsoinnut... Ja ken on onnellisempi kuin ikuiseen uneen +vaipunut? Ken syvemmin sovittaa kuin kuolema? + +Niin, kuolema oli kahleet katkova, kuolema oli antava, mitä elämä oli +riistänyt ... syvä suru oli pehmentävä Bengtin sydämen, ja murhe, +kaipaus oli tuova hänen sydämeensä taas rakkauden... + +Esterin tili elämälle ei ollut pitkä. Hän kirjotti jäähyväiskirjeen +parille lapsuudenystävälleen sekä Bengtille, sitten kävi hän köyhäin +luona ja lahjotti heille kaikki omat rahansa, ja sitten oli hän +mielestään valmis ottamaan tuon kauhean askelen. + +Siitä asti kuin itsemurhanajatus oli hänet vallannut, ei hän tuntenut +mitään epäröimistä. Hänen _täytyi_ kuolla, koska hän ei _voinut_ elää; +se oli Esterin yksinkertainen johtopäätös, jota hän seurasi. +Pimeys hänen ympärillään ja hänen sisässään oli liian suuri, hänen +täytyi päästä pois siitä, hänen täytyi vapautua kauheasta +sydämenahdistuksesta, joka jok'ainoa päivä uhkasi hänet tukahuttaa. + +Pelkoa tai omantunnontuskaa hän ei tuntenut. "Miksi pitävät ihmiset +itsemurhaa syntinä?" ajatteli hän. "Kaikki, mikä muista on niin +suuriarvoista: rikkaus, kauneus, ylhäinen asema, kaikki tuo on omani, +mutta sen heitän vapaaehtoisesti pois mennäkseni köyhän äitini luo, +saadakseni hieman rakkautta, jota vailla en voi elää. Miksi olisi se +synti? Olen aivan varma, että Jumala tuomitsee toisin ... olen varma, +että kuolemasta herätessäni Hän ottaa minut rakastavana ja lohduttaen +vastaan, ja sitten saan yhtyä taas äidin kanssa, saan hiipiä hänen +syliinsä, niinkuin muinoin, ja levätä siinä ikuisesti, ja elämä, julma, +valheellinen elämä on unohdettu ja haihtunut..." + +Yöllä sitä päivää vasten, jonka hän oli määrännyt kuolinpäiväkseen, +näki hän ihmeellistä unta. Hän on olevinaan suurissa pidoissa oudossa, +eriskummaisessa talossa. Hän näkee useitten tuttavainsa vilahtavan +ohitseen, kaikkien kasvoilla on levoton, jännittynyt ilme, -- vierasten +kesken vallitsee salaperäinen, juhlallinen tunnelma. Joka puolelta +kuulee hän uteliasta, innokasta kuiskailua: "tiedättekö, että rouva +Hermanson, köyhä muotiompelija, on tullut taivaasta ja on täällä?" +Esteristä tuntuu, kuin tietäisi hänkin, että äiti on läsnä, ja hänen +sielunsa täyttää salaperäinen ihastus, jota voi tuntea vain unessa, kun +mahdoton toive on toteutuvinaan ja haaveelliset _näyt_ täyttävät +mielikuvituksen. Äkkiä näkee hän äidin yksinään istuvan sohvassa, aivan +sellaisena, kuin hän eläessään oli, puettuna mustaan villaleninkiin, +kaulassa pieni valkoinen kaulus. Sanomaton ilontunne valtaa hänet, hän +mielii heittäytyä äidin eteen ja syleillä hänen jalkojaan, mutta hän ei +pääse, sillä vieraat tunkeilevat sohvan ympärillä ja tervehtivät +kunnioittaen vastatullutta. Viimein näkee hän Bengtinkin tulevan: tämä +asettuu äidin eteen ja kumartaa, syvempään vielä kuin toiset, kädet +ristissä rinnalla. "Bengt, Bengt, kuinka sinä nyt noin äitiä +tervehdit", huudahtaa Ester, "äitiä, jota sinä ennen halveksit!" -- +"Ah", vastaa Bengt ja katselee häntä alakuloisesti hymyillen, "silloin +ymmärsin niin vähän, en ymmärtänyt taivaallista ylevyyttä..." +Mielenliikutuksen vallassa heittäytyy Ester äidin jalkain juureen ja +kätkee kasvonsa hänen syliinsä. -- Silloin juuri hän heräsi, kyyneleet +valuivat poskia pitkin ja povi aaltoili kiivaasti, kuin olisivat hänen +sielunsa syvimmät syvyydet järkkyneet. + +Unen tuoma tunnelma säilyi kauan heräämisen jälkeen ja karkotti +kuolemanajatukset. Nuo juhlalliset sanat: "taivaallista ylevyyttä", +soivat hänen mielessään, pyytävinä kuin kirkonkellojen kaiku, ja hän +mietti kauan, kuinka ihmeellistä oli, että juuri Bengt oli nuo sanat +lausunut. + +Mutta päivän mukana hävisi unen tunnelma, ja itsemurhan henki tarttui +häneen uudelleen ja veti ja houkutteli häntä puoleensa kuin huimaiseva +syvyys. + +Iltapäivällä matkusti Bengt Vångalle palatakseen vasta seuraavana +päivänä, ja kun Ester oli pannut huoneensa hiukan järjestykseen ja tuli +pimeä, jätti hän kodin, jonne hän oli tullut täynnä kauniita unelmia +elämänonnesta ja missä nuo unelmat kaikki olivat haihtuneet ja +hävinneet, ja kiiruhti nopein askelin kaupungista. Tie johti vanhalle +höyrylaivalaiturille, missä -- sen hän tiesi -- vesi oli syvää, ja +siellä ei kukaan ollut häntä näkemässä. + +Ilta oli tyyni, ei ainoakaan lehti värähdellyt syksyn harventamissa +puissa, mutta lahdella kävi vielä maininkeja myrskyn jäljiltä, jotka +saivat veden hohtavan pinnan kohoilemaan pitkinä laineina ja +houkuttelivat meren syvyydestä omituisia huokauksia. Illan +hiljaisuudessa kuului hyökyaaltojen kohu ahdistetun rinnan +lakkaamattomalta vaikerrukselta; tuolla näköpiirin rajalla, missä lahti +yhtyi mereen, loisti majakkatuli, ja tähtien valo oli terävä, niinkuin +se vain kirkkaina syys-öinä saattaa olla. + +Luonnon juhlallinen hiljaisuus, meren alakuloiset, valittavat +huokailut, syvä yksinäisyys, kaikki suli kuolemankaipuuseen, joka +täytti Esterin sielun ja antoi ajatusten hiljaa vaipua nauttimaan +ikuisen levon suloa, joka kohta oli laskeutuva hänen koko olemuksensa +ylitse. + +Hän katsahti ympärilleen: ei ainoatakaan elävää olentoa. Kaukaa +kaupungin toiselta laidalta kuului koiran valittava, pitkäveteinen +ulvonta ja lahdelta loisti punainen valo merelle suuntautuvan +höyrylaivan lyhdystä... Hän kääriytyi päällysvaatteeseensa, pani +kätensä ristiin ja katsoi taivaaseen päin, huulten kuiskaillessa +hiljaista rukousta. + +Aivan hänen silmäinsä edessä loisti suuri tähti, joka oli kuin värisevä +valopisara avaruudessa. Kauan silmäili hän sitä; muuan virsi +lapsuusajalta muistui hänen mieleensä, ja hän toisti sen itsekseen +puoliääneen. Sitten antoi hän katseensa kiitää yli taivaankannen, missä +miljoonat kiinto- ja kiertotähdet ja tähtisumut kutoivat häikäisevän +ihania, valoisia kuviaan. Hänen mielessään heräsi ijäisyydentunne, tuon +suuren, mahtavan, käsittämättömän ijäisyyden, jonka huimaavassa +syvyydessä heijastuu jumalanajatusten majesteettisuus, ja se karkotti +tuskan tuoman lamauksen, jossa hän niin kauan oli kitunut. Hänen +katseensa lenti tähdestä toiseen, hänen mielikuvituksensa laajeni, +heikoista valousvista tuli etäisiä, salaperäisiä maailmoja, +aurinkokuntia, jotka äärettömyydessä kiersivät toisiaan. Ijäisyys ... +hänen ajatuksensa sekaantui, hän pelästyi, aivan kuin olisi hän äkkiä +tuntenut aavekäden kosketuksen... Mitä hän aikoi? Mennä yksin tuota +kauheaa äärettömyyttä kohti ... heittäytyä, kadota kuin atoomi +avaruuteen? Jumala -- Häntähän Ester ei tuntenut -- missä oli Hän, kuka +Hän oli, mikä noista myriaadeista maailmoista oli Hänen asuntonsa? Äiti +-- tapaisiko hän häntä enää -- ehkä oli hän jo menehtynyt, kadonnut, +haihtunut noihin pohjattomiin syvyyksiin?... + +Kamala autiudentunne puristi kokoon hänen sydäntään, ja hän katseli +tuskaisesti vettä jalkainsa juuressa, löytääkseen siitä kuolemanrauhaa, +joka oli häneltä paennut. Mutta tuon suuren tähden kuva värähteli +vedenkalvossa: oli aivan kuin olisi ijäisyyden salaisuus sielläkin +kohdannut häntä. + +"Ijäisyys ... mitä on ijäisyys ... mitä elämä? Minne kuljemme ... +kusta tulemme ... miksi elämme tätä kärsimysten ja pettymysten elämää?" + +Nuo ajatukset, jotka heräsivät kuin pitkästä unesta, suhisivat +puolitajuisina hänen aivoissaan, ja silloin oli hän äkkiä kuulevinaan +Bengtin äänen, aivan niinkuin unessakin, alakuloisesti lausuvan nuo +juhlalliset sanat: "me ymmärrämme niin vähän taivaallista ylevyyttä..." + +Kuinka ihmeellistä, että Bengt, uskonnosta väliäpitämätön Bengt, jonka +kanssa hän tuskin koskaan oli puhunut Jumalasta tai ijäisyydestä, oli +vaikuttava hänen sielunelämäänsä sanoilla, jotka todellisuudessa +varmasti olivat Bengtille itselleen vieraat! + +Ei, hän ei voinut nyt kuolla; hänestä tuntui kuin olisi hänet +herättänyt ihmeen voimakas todellisuudentuuli, joka pakotti hänet +vastoin tahtoaan takaisin elämän taisteluihin. + +Hänen sielussaan muodostui jotain uutta: himmeä, nyt vielä muodoton +tunne siitä, että hänet oli luotu tuota ijäisyyttä varten, jonka +olemassaolo oli hänelle selvinnyt ja joka oli hänen sielunsa herättänyt +unesta -- _sillä_ oli oikeus häneen, sille täytyi hänen elää... + +Hän ei ollut vielä koskaan ajatellut olevansa ijäisyysolento; mainen +elämä, tuo hänen olemisensa satunnainen muoto, oli hänet raudanlujasti +kahlehtinut suruineen ja iloineen, pyyteineen ja kaihoineen; haudan +partaalla, suuren syvyyden reunalla tunkihe hänen sieluunsa ensi kerran +aavistus olemisen tarkotuksesta... + +Hän lähti sillalta ja palasi kaupunkiin. Epätoivon nopein askelin oli +hän äsken kiirehtinyt tuonne, varmana päämäärästään; hitaasti ja +epäröiden, kuin vasten tahtoansa, pakon viemänä, joka oli tuohon +tahtoon tarttunut, palasi hän nyt kotiin. Kuljettuaan kappaleen matkaa, +hän pysähtyi, kääntyi ja heitti merelle pitkän, uneksivan katseen... + +Kotiin tultuaan hän ensi työkseen repi palasiksi Bengtille ja +nuoruudenystävilleen kirjottamansa kirjeet. Sitten otti hän raamatun +hyllyltä, missä se monet kuukaudet oli koskematta seisonut. Pieni +hartauskirja, äidin antama, oli ollut hänen ainoana hengellisenä +lukemisenaan. Sitä käytti hän iltaisin ollessaan tavallista +surullisempi, mutta hänestä tuntui miltei aina, että mitä hän luki, oli +tyhjää ja sisällyksetöntä. + +Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen, laski kätensä raamatun kannelle ja +kuiskasi: + +"Jumala, jos sinä minua estit kuolemasta, niin täytyy myös sinun +opettaa minua elämään..." + +Hän avasi raamatun umpimähkään. Se aukeni 90:nnen psalmin kohdalta, +joka sisältää Mooseksen, jumalanmiehen, rukouksen. Ester luki: + +"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennenkuin vuoret +olivat syntyneet ja sinä loit maan ja maailman, olet sinä Jumala +ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinä, joka annat ihmisten kuolla ja +sanot: tulkaa jälleen, te ihmisten lapset! Sillä tuhat ajastaikaa on +sinun edessäsi kuin eilinen päivä, joka meni ohitse, ja kuin vartia +yöllä. Sinä kaadat heitä kuin kaskea; he ovat kuin uni, niinkuin ruoho, +joka aamulla kukostaa... Opeta meitä ajattelemaan, että meidän kuoleman +pitää, että me ymmärtäväisiksi tulisimme! Käännä siis itsesi, Herra; +kuinka kauan? Ja armahda palvelijoitasi... llahuta meitä niitten +päivien suhteen, joina meitä vaivannut olet, niitten vuosikautten, +joina olemme onnettomuutta kärsineet!" + +Kun Ester lopetti lukemisensa, vierivät kyyneleet hänen poskiaan +pitkin. Psalmin juhlallinen tunnelma, jossa tuntui vuosisatojen siipien +suhinaa ja alkuaikojen hämäryyttä, suli valtavasti tähtien ja yön +ylhäisyyteen, joka hänelle äsken oli kertonut ijäisyyden tarinan. Hänen +olentonsa sisin oli värähtänyt; hänestä tuntui, kuin olisi Jumala +yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa ensi kerran kulkenut hänen ohitseen +ja hän tuntenut Jumalan hengen puhalluksen. + +Hän vaipui polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Ajatukset, jotka hänen +mieleensä nousivat, olivat himmeät, epäselvät, hänen huuliltaan ei +päässyt kuuluvia sanoja, ei ääntä, mutta jotain sanomatonta, +käsittämätöntä laskeusi tänä hetkenä hänen sieluunsa, hiljaa ja +suloisesti, kuin äidinkäden lohduttava hyväily. + + + + +IX. + + +Yksinään, yksinäisempänä kuin kukaan, etsi Ester valoa. Äiti, joka nyt +enemmän kuin koskaan ennen olisi ollut hänen uskottunsa, oli poissa, +miehelleen hän ei voinut puhua, eikä heidän seurapiirissään ollut +ketään, joka olisi häntä ymmärtänyt. Monta kertaa tuumi hän mennä +seurakunnan kirkkoherran luo ja pyytää häneltä apua; mutta kuten aina +ennen, asettui ujous nytkin häntä estämään avaamasta sydäntänsä. Hänen +umpimielinen, suljettu luonteensa, -- tuo yksinäinen tunturijärvi, joka +toisinaan vilahteli hänen iloisten lapsensilmäinsä uneksivassa +katseessa, -- se pakotti hänet nyt omin neuvoin, muiden avutta, +pyrkimään totuuteen, ainoana johtonaan raamattu ja Jumalan ääni +sydämessään. + +Hänellä oli paljon apua siitä, että hän ennen oli niin vähän lukenut +raamattua, niin että se nyt oli hänelle melkein kuin uutta. Sen +kauneudet esiintyivät hänelle heti elävästi ja selvästi; niitä eivät +häirinneet hengettömät muistolauseet, jotka niin usein lyijynä painavat +etsivää ajatusta. + +Öin, päivin hän rukoili ja luki, kirjotti muistiin ja vertaili, +hankittuaan itselleen useampia raamattua selittäviä teoksia. + +Hän tahtoi saada selvyyttä ihmeelliseen muutokseen, joka oli hänessä +tapahtunut sinä iltana, kun hän seisoi kuoleman portilla ja se +paiskattiin kiinni hänen edessään ja elämä häneen jälleen tarttui. +Hänessä riehui myrsky, tapahtui mullistus, heräsi uusia voimia -- nyt +tahtoi hän Jumalan sanasta saada selityksen tähän sieluntilaan. Äiti +oli usein puhunut "uudestisyntymisestä"; olikohan tämä ehkä sitä? + +Niin löysi hän sen kohdan, jossa henkielämän salaisuudet kerääntyvät +polttopisteeseensä: Jeesuksen yöllisen puheen Nikodemuksen kanssa. +Silloin sai hänen sielunsa ikäänkuin survauksen, ja kirkkaan selvyyden +aalto valahti hänen ylitseen. Ja sinä hetkenä syttyi hänessä syvä +rakkaus tuota Jeesusta kohtaan, joka oli selvittänyt hänelle elämän +arvotukset, näkymättömänä seisonut hänen rinnallaan, kun hän oli +syvyyteen syöksymäisillään, ja nyt muutamin yksinkertaisin sanoin +johtanut hänet totuuteen. Hänen omansa tahtoi hän olla läpi koko +elämänsä, hänessä oli hän löytävä menetetyn itsensä, pirstoutuneen +olemuksensa, hänen kauttaan oli ijäisyysolento hänessä kasvava, +kehittyvä, ja hän itse oli tuleva siksi, mitä Jumala hänestä oli +aikonut... + +Kaikki kävi niin kumman kirkkaaksi, että häntä miltei vapisutti. Eikö +tämä ollut ylpeyttä -- kuinka oli mahdollista, että hän, halpa, +taitamaton nainen, näki elämän totuudet, joita ajattelijat ja oppineet +olivat mietiskelleet väsyksiin asti? Mutta sitten löysi hän Jeesuksen +sanat: "Minä kiitän sinua, Isä, että kätkit sen viisailta ja ilmotit +sen yksinkertaisille". Niin, tieto, mietiskely ei ikinä voi löytää +elämän syvimpiä totuuksia, joll'ei sillä ole uskon ja rakkauden +taikasauvaa. Ei tieto, ei viisaus voi opettaa korvaa orkesterin +sävelkohinassa erottamaan epäpuhdasta ääntä eikä liioin elämän pauhussa +tuntemaan ijäisyyttä janoovan sydämen syvintä sykähdystä... Ja niin +voivat myös ainoastaan usko ja rakkaus _nähdä_ sen maailman, jonka +perustana ne itse ovat... + +"Uudestisyntyminen käsittää siis sen", ajatteli hän, "että ihminen +_näkee_ Jumalan valtakunnan, näkee Hänen henkensä salaisen työn, syntyy +ijäisyyselämään, huomaa ijäisyysolennon itsessään ja muissa. Siksi +kaikki, jotka eivät Kristusta tunne, kuolevat kadotettuina, sillä se, +mikä on ijäisesti pysyvää, ei ole heissä vielä syntynyt, he kuolevat +tomun lapsina, kuolevat lihassa -- 'mikä lihassa syntynyt on, on +liha'... Ja minä olin niin lähellä kuolemaa, olin mennä tuon suuren +pimeyden läpi silloin, kun ijäisyysolento minussa vielä nukkui ... +ihmekö siis, että kauhistuin ijäisyyttä, kun ensi kerran siihen +katsahdin... Nyt tiedän myös, miksi uudestisyntyminen on rakkauden +syntyminen sydämessämme: kun tuntee ijäisyysolennon omassa itsessään, +alkaa rakastaa lähimmäistään... Minä ... kuinka minä ... _vihasin_ +Bengtiä, sillä minä ymmärsin vain sitä, mikä on lihasta ... nyt tiedän, +että hänen henkensä on ijäinen ... sitä rakastan, sen tahdon +rakkaudella ja rukouksella saada hänessä esiin..." + +Ja oli kuin olisi hän lukiessaan, miettiessään ja tutkiessaan taas +vähitellen tuntenut itsensä persoonallisuudeksi, tunne, joka viime +vuodet oli ollut kadoksissa. Pala palalta löysi hän oman itsensä ja +liitti nuo pirstat yhteen Jumalan sanan valossa. Hänessä kehittyi uusia +voimia; kaikki se, mikä kuluttavan tuskan ja Bengtin ankaruuden +painosta oli huojunut ja sortunut, nousi jälleen ja muodostui +selväpiirteisenä määrätyn keskuksen, hänen syvemmäksi ja +sydämellisemmäksi käyneen olentonsa ytimen, ympärille. Ensi kerran +eläissään kohtasi hän itsetietoisena oman itsensä; hänen +yksilöllisyytensä erikoisuudet pääsivät esiin ja hänen sielunsa himmeät +piirteet kävivät selviksi ja varmoiksi. + +Koska hän ilman ihmisapua, osaamatta määrättyjä oppisanoja ja +lauseparsia, yksin oli taistellut Jumalan kanssa, sai hänen +kääntymyksensä vallan itsenäisen luonteen. Vieno, syvä haaveellisuus, +joka oli hänen olentonsa perussävel, tuli hänen uuden henkisen elämänsä +kautta esiin ja loi siihen runollista hohdetta. Kun hän ensi kerran +kääntymyksensä jälkeen astui kirkkoon, vaipui hän hurmaantuneena +korkean holvin jaloon tunnelmaan ja virsi tuuditti hänet suloisiin, +äärettömiin unelmiin. Hänestä tuntui kuin painaisi Jumalan +majesteettisuus hänet tomuun ja samalla kohottaisi kaiken yläpuolelle, +urkujen sävelet kuohahtivat esiin ijäisyyden syvyyksistä, joista kuului +autuaitten kiitosvirsiä, äidin kirkastuneet kasvot säteilivät hänelle +hymyten, ja hän värisi kaipauksesta ja onnesta... + +Vähitellen, ilman että Bengt ja Ester sitä aluksi huomasivat, tapahtui +heidän suhteessaan muutos. Ester ei enää koskaan vastustanut Bengtiä, +ja uhkamielisyys, joka aina oli vaikuttanut kuin sähkökipinä Bengtin +itsevaltiaaseen luonteeseen, oli kadonnut. Sitä vastoin ryhtyi Ester +sellaiseen, minkä viime aikoina oli kokonaan laiminlyönyt: hän teki +ehdotuksia, antoi alkuajatuksia ja osotti siinä tarmoa, joka herätti +Bengtin ihmetystä ja hämmästystä. Niin, hän oli muuttunut, +suunnattomasti muuttunut muutamassa kuukaudessa; missä Bengt ennen +kohtasi jotain mitätöntä tai hempeää ja kyynelistä tai ubkamielistä ja +värisevää, sen sijalla oli nyt jotain niin lujaa, ett'ei hän voinut +sitä järkyttää. Mistä se johtui, mitä oli tapahtunut? Bengt ei +ymmärtänyt sitä, ja kuten tavallista, karkotti hän niin usein kuin +mahdollista luotaan nuo ajatukset, jotka eivät olleet hänestä lainkaan +mieluisia. Mutta siitä huolimatta heräsi hänessä joskus pistävää +uteliaisuutta tullessaan lähelle tuota salaperäistä voimaa, joka päivä +päivältä näytti valtaavan hänen kotinsa ja luovan hänen vaimonsa +piirteet kuin uusiksi hänen silmissään. Varsinkin eräs erityinen tunne +täytti hänet toisinaan synkällä suuttumuksella, tunne, jota hän ei edes +tahtonut itselleen myöntää: hän näet joskus tunsi ikäänkuin +kutistuvansa Esterin edessä; sanat, jotka ennen olivat kajahtaneet niin +mahtipontisina ja täyteläisinä, kun hän ne oli singahuttanut, +kimmahtivat nyt takaiin, jättäen jälkeensä ilkeästi surisevan kaiun... + +Ensi aikoina sen jälkeen, kun Ester oli Jumalan löytänyt, eli hän kuin +vaipuneena ihaniin unelmiin siitä rakkaudesta, joka oli palauttanut +hänet elämään, rakkaudesta, joka salaisena lähteenä pulppuaa elämän +ilmiöiden pinnan alla, ja hänen sielunsa auennut korva kuunteli alati +sen suloista, salaperäistä lorinaa. Mutta tuli hetki, jolloin hän +heräsi uneksimisestaan, jolloin todellisuus tarttui häneen ja hän +tunsi, että elämä asetti hänelle uusia vaatimuksia. Tähän asti oli hän +ollut kuin varjo omassa kodissaan; hän oli ollut kaunis lelu +vierashuoneessa, hieno pöytäkoriste Bengtin päivällisissä, ei muuta. +Nyt nousi hänen ehjäksi kasvanut, itsetietoinen persoonallisuutensa +vaatimaan oikeutta ja velvollisuutta itse hallita kodissaan. + +Mutta vastarinta oli ankarampi, kuin hän oli ajatellut. Oli paljo +mahdollisuutta voittaa Bengt, ehkä enemmän kun Ester aavistikaan, mutta +ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa vanhaa taloudenhoitajatarta. +Charlotte neiti ei mielinyt hellittää ohjaksista; kaikki Esterin sen +suuntaiset yritykset hän torjui säälittävinä ja naurettavina, ja kun +tämä tahtoi vaikuttaa häneen ankaruudella, oli Charlotte neidin hymy +niin kylmä, että se olisi jäätänyt itse Bengtinkin, jos hän sen olisi +sattunut näkemään. Ylpeyden ja pahantuulisuuden raudanlujassa muurissa, +jota Charlotte neiti käytti suojanaan Esterin kaikkia hyökkäyksiä +vastaan, ei ollut pienintäkään rakoa. + +Silloin teki Ester jyrkän päätöksen: päätti erottaa Charlotte neidin +palveluksestaan. + +Eräänä aamupäivänä -- Esterin mielestä oli paras toimia sillä välin, +kuin Bengt oli poissa kotoa -- keräsi hän kaiken rohkeutensa ja meni +huoneeseen, missä Charlotte neiti -- jolla oli keittäjä apulaisenaan, +joten hän siis voi käyttää useita tunteja päivässä lukemiseen ja +ompelemiseen -- istui kutoen kaikessa rauhassa. Kun Ester astui sisään, +käänsi hän hieman päätään ja heitti häneen silmäyksen, joka sai Esterin +koko kerätyn rohkeuden luhistumaan, kuin "lumivuori" heleässä +auringonpaisteessa. Mutta Esterille tuli oma epätoivoinen asemansa +avuksi; hän oli mennyt niin pitkälle kuin saattaa, niin ettei hän enää +voinut väistyä, vaikka hän kyllä mielellään olisi juossut tiehensä. + +"Tulin sanomaan Charlottelle", alkoi hän levollisella, milt'ei jyrällä +äänellä, "että minusta on meidän parasta erota. Charlotte kaipaa lepoa +pitkän, rasittavan palveluksen jälkeen, ja minä olen liian nuori +emännäksi niin vanhalle palvelijattarelle. Me emme sovi toisillemme." + +Nämä kamalat sanat synnyttivät hiljaisuuden, niin syvän ja synkän, että +Ester osottamastaan tyyneydestä huolimatta oli milt'ei tukehtua. +Charlotte neidin sisimmät tunteet ja ajatukset jäivät Esterille ijäksi +tuntemattomiksi, sillä tämä oli kuin egyptiläinen sfinksi +yhteenpuristettuine huulineen ja puoleksi suljettuine silmineen. +Viimein sanoi hän lyhyesti: "Niin, parastahan tuo lienee, sillä ei +kukaan jaksa palvella niin häijyä ja riitaista ihmistä kuin teidän +armonne." + +Mutta nuo sanat kuultuaan haihtui Esterin pelko kokonaan. +Vastustamattomasti vaikutti hänen luonteensa leikilliseen puoleen +ajatus, että kookas, tuima, kyömynenäinen Charlotte neiti ei muka +tulisi toimeen hennon, lempeän emäntänsä kanssa; Esterille tuli siitä +iso ilo ja hän purskahti nauramaan. Mutta se olisi hänen pitänyt jättää +tekemättä, sillä siten pääsivät kaikki vihan henget neiti Charlottessa +valloilleen, eikä niitä ollut vähän, eivätkä ne liioin olleet +mitättömiä, vaan mahtavia voimia, jotka silmänräpäyksessä saivat +kokonaisen raivonsanojen tulvan syöksymään hänen huuliltaan. Ester ei +koettanutkaan puolustautua; pari kertaa turhaan huudettuaan: "vaiti, +vaiti, kaikin mokomin vaiti...", käänsi hän Charlotte neidille selkänsä +ja kiiruhti pois. Mutta Charlotte neiti lähti keittiöön, survaisi +hämmästynyttä keittäjää, niin että tämä lennähti kauas uunin luota, +heitti ilman vähintäkään syytä hellirenkaat sinne tänne ja huusi +padoilleen ja pannuilleen -- sekä niille, joilla oli korvat, että +niille, joilla niitä ei ollut -- sydämestään säälivänsä hyvää, sävyisää +isäntäänsä, jolla oli niin vallanhimoinen ja pahasisuinen vaimo, ja +lisäsi silloin tällöin kamalan uhkaavasti: "Sitä saa hän koko +loppuikänsä katua!" + +Omaan huoneeseensa tultuaan teki Esterin ensin kovin mieli heittäytyä +sohvaan ja itkeä elämän pikku harmeja, mutta hän voitti itsensä: hän +oli niin varma siitä, että oli täyttänyt vaikeankin velvollisuutensa, +ja tuo varmuus auttoi häntä vapautumaan epämieluisesta vaikutuksesta, +jonka Charlotte neiti oli häneen tehnyt. + +Iltapuolella, kahvia juotaessa, Ester hieman epävarmasti ja hätäisesti +virkkoi: + +"Bengt, minun täytyy kertoa sinulle jotain -- jotain, mitä on +tapahtunut..." + +"Oho! Mitähän sitten, koska näytät niin kiihtyneeltä ja +juhlalliselta..." + +"Niin -- erotin vanhan Charlotten palveluksesta..." + +Bengt hämmästyi niin, ett'ei voinut vastata, tuijotti vain Esteriin, +kuin olisi Ester puhellut unissaan tai kuin olisivat hänen ajatuksensa +sekaantuneet. + +"Se ei liene tarkotuksesi", sanoi hän lopuksi kylmästi. + +"Kyllä, se on tarkotukseni", vastasi Ester vilkkaasti, "sen täytyy +tapahtua. Charlotte on saanut täällä liian suuren vallan, hän hallitsi +itsevaltijaana sekä meitä että palvelijoita, ja sinä luulit, että hän +hoiti hyvin taloutta, mutta kaukana siitä -- hän oli suuri tuhlari. Hän +on kaikki määrännyt -- _kaikki_ ... minulla ei ole ollut mitään +sanomista; jos halusin tehdä muutoksia, niin en voinut... Siksi pidin +velvollisuutenani erottaa hänet..." + +"Mutta eikö sinusta olisi myös ollut velvollisuutesi ensin neuvotella +minun kanssani?" vastasi Bengt jääkylmän ivallinen ilme katseessaan. + +"Niin", vastasi Ester punastuen, "se on kyllä totta, ja pyydän sinua +suomaan anteeksi, jos tein pahoin. Mutta tunnustan tehneeni sen +tahallani ... tarkotan, että tahallani en kysynyt sinulta, sillä olin +lujasti päättänyt, että Charlotten oli muutettava pois, ja pelkäsin +vastarintaasi... Sillä en tahdo enää olla kuin varjo omassa kodissani, +en tahdo kohdata häijyjä, pilkallisia katseita, kun käsken, että ruokaa +on vietävä köyhäinhuoneelle tai että pari köyhää pienokaista saa syödä +keittiössämme. Tahdon tuntea, että minulla Ester Falkensterninä on +velvollisuuksia eikä ainoastaan etuja... Ja tuota kaikkea en voinut +saada, niin kauan kuin vanha, itsevaltainen Charlotte oli +paikoillaan..." + +Bengt istui nojaten tuolin selkämystään ja tarkasteli Esteriä puoliksi +suljetuin silmin. Hänen vihansa oli lauhtunut ja ihmeen kiusallinen +uteliaisuus kalvoi hänen mieltään. + +"Ester", sanoi hän viimein, peitellen mielenliikutusta, joka hänessä +kuitenkin vallitsi, "mitä on tapahtunut? Jo jonkun aikaa et ole enää +ollut kaltaisesi ... jotain on sattunut ... sinussa on jotain +vierasta ... olen sen kauan tuntenut, nyt tahdon tietää, mitä se +merkitsee ... mitä ... suoraan sanoen ... mitä on tapahtunut?" + +"Iloitsen, että kysyt minulta", vastasi Ester liikutettuna, "monta +kertaa on mieleni tehnyt puhua kanssasi, mutta en ole voinut ... en +uskaltanut... Niin, Bengt, jotain hyvin ihmeellistä on tapahtunut. Olen +löytänyt pohjan elämälleni, minä, joka olin kuin ajelehtiva lastu, joka +en ymmärtänyt omaa itseäni, joka olin aseeton kaikkea ja kaikkia +vastaan, minä olen löytänyt keskipisteen elämälle, ja siinä +keskipisteessä löysin taas koko tuuliajoisen, pirstoutuneen itseni... +Ja se tapahtui siten, että vapahtajani Jeesus Kristus opetti minut +uskomaan Jumalaan ja sanomaan häntä Isäkseni..." + +"Sinusta on siis tullut herännäinen", sanoi Bengt, katsoen häneen +syvästi halveksien, "mutta miten ihmeessä se on käynyt päinsä? En ole +vilahdukseltakaan nähnyt tuota välttämätöntä välittäjää: pappia ... +saarnaajaa ... kolportööriä..." + +"Ei minulla ole ollut mitään välittäjää, Jumala itse puhui minulle +sanassansa, niin, taivaastansa", vastasi Ester hiljaa, ja hänen +kohotettuun katseeseensa tuli suloisen uneksiva, haaveksiva ilme. + +"No, olisihan minun pitänyt jotain sellaista aavistaa ... tämäkö siis +puuttui, että kotimme olisi oikein iloinen ja avio-onnemme täydellinen! +Ja niin sanotun uskosi ensimmäinen hedelmä on, että ajat pois +uskollisen palvelijan. Ehkä tahdot muitakin karkottaa talosta? Ehkä +haluat antaa minulle lähtöpassit ... sano vain suoraan, kyllä koetan +täyttää toivosi _ilman_ sanottavaa kaipiota, usko pois..." + +"Vaiti, vaiti, Bengt, älä lausu niin kovia sanoja, sitä en ole +ansainnut. Toivon päinvastoin, että Jumalan avulla voin tehdä sinut +onnellisemmaksi, kuin koskaan olet ollut. Murtuneen onnemme raunioille +on jotain uutta kohoava, -- ehkä ei niin kauniina ja haaveellisena kuin +kerran ajattelimme, -- mutta sen sijaan on se oleva jotain pysyvää..." + +"Raunioille!" keskeytti Bengt, ja hänen äänensä kylmä ylenkatse muuttui +kiihkeäksi vihaksi, "sinä siis olet ollut tähän asti ainoastaan +onneton? Sinäpä kerrot hauskoja, ilahuttavia uutisia..." + +"Niin, Bengt, minä olen ollut onneton nainen ... olen ollut niin +suruinen ja väsynyt, että vihasin elämää ... sydämeni on vuotanut +verta, kunnes verilähteet kuivuivat..." + +"Olet mieletön, Ester, mitä surtavaa sinulla on ollut?" + +Ester nojasi päätä kättä vasten ja katseli eteensä alakuloisin, +uneksivin katsein. + +"Muistatko, miten käyttäydyit äitiä kohtaan?" sanoi hän viimein +matalalla äänellä. + +"Äitiäsikö kohtaan? Kyllä, hyvin sen muistan. Muistan, että aina olin +ystävällinen ja kohtelias hänelle, minä kutsuin hänet kotiini ja että +olisin pitänyt huolta hänen vanhuudestaan, joll'ei hän varsin +rakastettavasti olisi kieltäytyen kiittänyt tarjouksestani. Niin +ett'eihän se voine antaa aihetta suruun?" + +Ester säpsähti. Hän muisti kerran valehdelleensa Bengtille ja hän +tunsi, että hänen nyt oli kerrottava siitä. + +"Ensiksikin tahdon ilmottaa sinulle, Bengt, ett'ei äiti sinun +tarjoustasi hylännyt. Minä en hänelle siitä koskaan puhunut..." + +"Sinä siis valehtelit sanoessasi, että olit muka puhunut?" + +"Niin. Ajatus, että sinä ehkä pakottaisit minut ottamaan esiin +ehdotuksen, jonka tiesin äitiä loukkaavan, tai, mikä vielä pahempi, +että itse sen esittäisit, se pelotti minua niin, että tuskin tiesin, +mitä sanoin. Sinä sait minut vallan kuolemankauhuun, niinkuin monasti +muulloinkin..." + +Bengt ei vastannut; hän heitti Esteriin halveksivan katseen, kohautti +olkapäitään ja kääntyi pois. + +"Niin, Bengt", jatkoi Ester, "sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että +hartain halusi oli päästä äitiraukasta. Tietysti voi _sanoa_ mitä +haluaa, voi käyttää kokonaista liutaa kauniita korulauseita peittämään +totuutta, -- niinhän sinun tapasi yleensä on ollut -- mutta totta on, +että häikäilemättä tahdoit lähettää äidin muuanne, koska hän oli liian +vähäpätöinen..." + +"Nyt valehtelet taas, Ester!" keskeytti Bengt ja löi kätensä pöytään, +"se, mitä sinä nimität häikäilemättömyydeksi, oli hienotunteisuutta; +tiesin, kuinka paljon ikävyyksiä saisitte kokea erilaisen asemanne +vuoksi, ja niistä tahdoin teitä säästää, vaikka sinä et koskaan minua +ymmärtänyt, vaan käänsit kaikki pahaksi. Että seikat sellaiset kuin +syntyperä, rikkaus ja sivistys eivät ole minulle yhdentekeviä, sen saat +suoda anteeksi, en ainakaan ole pahempi kuin moni muukaan..." + +"Sinä tiesit, miten rajattomasti rakastin äitiäni", jatkoi Ester, +kiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa, "ja sinä tiesit, että +onnellisempaan asemaan päästyäni olisi suurin riemuni ollut ilahuttaa +hänen elämäänsä. Sinä tiesit, että jos hänet olisi lähetetty pois +siksi, että hän oli meille vastukseksi, olisi hän kuollut -- ja niin +minäkin..." + +"Ei, suo anteeksi, sitä en tiennyt. Että rakastit äitiäsi, sen näin +kyllä, ja se oli minusta sekä luonnollista että kaunista, mutta +sairaaloista, kiihottunutta rakkauttasi häntä kohtaan käsitin vasta +myöhemmin. Luulin sinua raitissieluiseksi naiseksi, Ester, naiseksi, +joka osaisi rakastaa toista yli kaiken, mutta se oli erehdys, vain +ulkomuotosi on naisen -- sen takana on tyhjyyttä ... tyhjyyttä ja +puolihullun houreita..." + +"Bengt, teet minulle vääryyttä! Rakastin sinua niin suuresti kuin +nainen voi rakastaa -- sinä olit sankarini, ihanteeni -- jumalani, +sillä muuta jumalaa ei minulla ollut. Mutta sinä mursit sydämeni +kovuudellasi, etkä vain sitä, vaan koko olemukseni, koko +persoonallisuuteni. Sinä vaadit, ett'ei minulla olisi ainoatakaan omaa +mielipidettä, tuskin omaa ajatusta. Kaiken piti sulaa sinuun ja uusiin +oloihin. Minun piti tahtoa kaikkea, mitä sinä tahdoit, vaikka se olisi +ollut minulle vastenmielistä ja loukkaavaa. Mutta sinä vaadit +mahdottomia. Unohdit yhden seikan, sen, että minä mitättömyydessäni +olin kuitenkin _oma itseni_, en vain osa sinusta tai mielipiteittesi +kaiku. Niin vaatimaton kuin persoonallisuuteni olikin, tahdoin +kuitenkin mieluummin olla ehjästi oma itseni kuin osa toisesta. Mutta +sitä et ikinä käsittänyt. Sinä tahdoit Ester Hermansonin haihtuvaksi, +köyhän muotiompelijan tyttären häviäväksi, ja vain rouva Falkenstern +oli jäävä jäljelle. Mutta siihen en suostunut; tahdoin aina pysyä juuri +Ester Hermansonina, köyhän, halveksitun äitini tyttärenä, vaikka olin +rikas, ihailtu rouva Falkenstern... Siinä piili minun voimani, jota ei +edes sinun tahtosi voinut taivuttaa... Mutta olin vähällä sortua +taistelussa, olin syöksyä kadotukseen, kunnes löysin Kristuksen ja +hänen kauttaan oman itseni..." + +Bengt oli koko ajan tarkastellut Esteriä pilkallisin katsein. + +"Mikä uuden ajan profeetta on opettanut sinut noin liikuttavasti +huolehtimaan omasta 'itsestäsi' ja 'persoonallisuudestasi'?" +kysyi hän, kun Ester vaikeni. "Mutta nyt tahdon _minä_ pitää myös +pienen esitelmän, nyt kiinnitämme huomiomme hetkeksi _minun_ +persoonallisuuteeni. Saatpa kuulla, miten minua on mielestäni kohdeltu +sillä aikaa, kun sinä kuljit ja omissa silmissäsi näyttelit marttyyrin +osaa. Luulet ehkä, että minun oli helppo päättää tarjota sinulle käteni +ja voittaa oma sisäinen vastarintani. Mutta nyt kerron sinulle, mitä en +olisi kertonut hyvälle, rakastavalle vaimolle: että tuo taistelu oli +elämäni vaikein ja että ainoastaan luja ja puhdas rakkauteni, jota sinä +niin ylimielisenä olet halveksinut, antoi minulle voiman voittaa itseni +ja tarjota käteni muotiompelijattaren tyttärelle. Olisin _voinut_ +menetellä toisin sinua kohtaan, olisin voinut vain leikkiä sinulla, +voittaa sydämesi ja sitten jättää sinut... Mutta siitä sinut säästin, +koska olit minulle rakkaampi kuin ylpeyteni -- ja se merkitsee paljon +se. Annoin sinulle vanhan aatelisnimen, korotin sinut Ruotsin +rikkainten naisten joukkoon, tuhlasin sinulle rakkautta, tarjosin +äidillesi runsaan ylläpidon, niin, olinpa niin hienotunteinen, että +tahdoin pitää huolta hänen sisarestaankin, vanhasta neidistä, jota en +koskaan ole nähnyt, jonka nimeä en edes tiedä. Olin aina ajatellut, +että vaimoni -- jos lainkaan naimisiin menisin -- oli oleva +korkeasukuinen ja hienosti sivistynyt nainen, niinkuin äitini -- mutta +sinun tähtesi masensin kaikki nuo perityt mielihaluni. Ja nyt nainen, +jonka tähden kaiken tuon olen uhrannut, ei häpeä syyttää minua siitä, +että muka olen murtanut hänen sydämensä ja surmannut hänen +'persoonallisuutensa'..." + +Ester istui hetken vaiti ja katseli maahan. + +"Totta on, että paljon olet tehnyt minun tähteni, Bengt", sanoi hän +lopuksi, "mutta unohdat, ett'ei ihminen elä vain leivästä..." + +"Sinä väännät taas sanani ja tekoni. En antanut sinulle vain leipää -- +olihan sen takana jotain ihanteellista, ihanteellisinta kaikesta: +rakkauteni, joka antoi minulle voimaa noihin uhrauksiin. Mutta sitä et +ole ymmärtänyt, sinä olet sydämesi pohjasta ollut vielä ylpeämpi kuin +minä, sillä sinä et ole edes koskaan tahtonut myöntää minun mitään +uhranneen, et koskaan ole osottanut ja luultavasti et myöskään tuntenut +mitään kiitollisuutta minua kohtaan. Jollen olisi liian ylpeä, +sanoisin, että _sinä_ olet kylmyydelläsi ja kiittämättömyydelläsi +murtanut minun sydämeni. Nyt sanon minä puolestani: sinä olet tehnyt +elämäni kolkoksi..." + +Ester istui taas ääneti ja taisteli itsensä kanssa. Ihmeellinen, +suloinen tunne Jumalan rakkaudesta, joka hiveli hänen ajatustaan ja +tunnettaan, ei suvainnut katkeruuden enää elää, jumalallinen lämpö +hänen sielussaan sulatti sen milt'ei heti. + +"Bengt", sanoi hän nousten ja ojentaen kätensä miehelleen, "jos rikoin, +jos olin kiittämätön ja vaativa, niin pyydän sydämestäni anteeksi. +Tahdon koettaa tästä lähtein olla sinulle parempi vaimo." + +Bengt ei vastannut heti. Esterin sanat, hänen lempeä äänensä ja +kyyneleiset silmänsä saivat hänet niin hämmästyksiinsä, että hänen +ajatuksensa ikäänkuin menettivät tasapainonsa. Hänessä välähti himmeä +tunne siitä, että hänenkin pitäisi pyytää jotain anteeksi. Mutta muut +tunteet sen pian karkottivat. Hänestä oli koko tämä kohtaus liiotellun +tunteellinen, ja se kiusotti häntä. Jäykästi, hieman alentuvasti +hymyillen tarttui hän ojennettuun käteen ja vastasi lyhyesti: + +"Niin, annan sinulle anteeksi. Ja nyt, koettakaamme unohtaa entiset, se +on minunkin hartain toivoni; tällaisista selvityksistä en pidä. Elämä +kulkee sentään säälimätöntä kulkuaan, ja me saamme tyytyä siihen, että +moni haave siinä pirstoutuu." + +Vastaukseksi puristi Ester hiljaa hänen kättään, nyykäytti päätään ja +jätti huoneen hitain askelin. Hän oli onnellinen, kun oli voinut +voittaa itsensä ja tunnustaa rikoksen, jonka mielestään oli tehnyt +Bengtiä kohtaan. Mutta hänen sielunsa läpi kävi pettymyksen tunne, ja +siitä hän ymmärsi toivoneensa, että hänen anteeksipyytämisensä saisi +Bengtin tekemään samoin. Hieman katkerasti hymyillen ajatteli hän, +ett'ei Bengt koskaan voinut kieltäytyä mistään: nyt, niinkuin aina +ennenkin, oli hän voittajana lähtenyt taistelusta, nyt, niinkuin +ennenkin, oli hän osannut järjestää heidän keskinäisen suhteensa niin, +että oikeus jäi hänen puolelleen, ja Ester, hän oli rikkonut ja sai +pyytää anteeksi, johon Bengt jalomielisesti suostui. + + + + +X. + + +Oli kylmä, harmaa marraskuunpäivä noin vuosi Esterin elämässä +tapahtuneen muutoksen jälkeen. Meri liikehti raskain aalloin; vesi ei +tosin vielä ollut jäätynyt, mutta laivakulku oli lakannut ja talvi +läheni. Ester oli ollut sairas jonkun aikaa, nyt oli hän parempi, mutta +hänen täytyi pysytellä sisällä; hän tunsi itsensä väsyneeksi, käytti +vahvistavia rohtoja ja loikoili makuusuojan leposohvalla, Hän lueskeli +paljon näihin aikoihin, niinkuin hänen tapansa oli, kun hänellä vaan +oli siihen tilaisuutta; mutta tänään putosi kirja usein hänen +kädestään, ajatukset joutuivat muille aloille, muuttuivat epäselviksi +tunnelmiksi, jotka yhä loittonivat hänestä ja haihtuivat jonkunlaiseen +puoli-uinailuun. + +Kun hän siinä lepäsi, näki hän unen tai näyn, jota kesti juuri niin +kauan, kuin hän oli unessa. Hänestä tuntui, kuin olisi kokonainen +aurinkoinen valahtanut huoneen hämäryyteen, kevätkukkain tuoksu +leijaili hänen ympärillään ja ikkunan ulkopuolelta soi lintujen laulu, +jonka hiljaiset, sointuvat sävelet yhtyivät puiden huminaan. Sanomaton +riemun, voiman, elämänhalun tunne soljahti niin valtavana hänen +lävitseen, että kun hän äkkiä unestaan havahti, oli kuin olisi kevään +kirkkautta ja kevät-ääniä aaltoillut hänen ympärillään hitaasti +poisvyöryen ja haihtuen huoneen pimeisiin loukkoihin. Hän sulki +uudelleen silmänsä, hän halusi takaisin unten maahan -- ja taas +ilmestyi tuo outo näky ja hyväili hänen aistejaan. Kun hän heräsi, +hymyilivät hänen huulensa ja silmissä oli lapsellisen suloinen loiste, +niinkuin hänen rakkautensa ensimmäisinä haaveilnpäivinä. "Mitä tämä +on?" hän kuiskasi, "on kuin lähenisi jotain suurta, sanomatonta ... +olen niin onnellinen ... kaikki, mikä jo kuoli, herää taasen eloon ... +olen nuori jälleen ... ja täynnä toivoa ja riemua..." + +Hän nousi, seisoi hetken liikkumattomana ja katseli eteensä kauan ja +uneksivin silmin... + +Äkkiä lennähti tumma puna hänen kasvoilleen ja kohta sen jälkeen kävi +hän aivan kalpeaksi, mutta ei pelästyksestä eikä surusta, vaan väri +pakeni poskilta, niinkuin se pakenee elämän totisimpina, pyhimpinä +hetkinä. Hän vaipui sohvaan, kätki kasvot käsiinsä ja istui kauvan +liikahtamatta. "Onko se, voiko se olla mahdollista?" kuiskasi hän, "ei, +ei ... ah, kyllä ... jo aikoja sitten olisi minun pitänyt se käsittää, +joll'eivät ajatukseni olisi olleet niin kaukana siitä ... joll'en jo +kauan sitten olisi menettänyt kaikkea toivoani... Ja nyt elää minussa +tämä ihmeellinen, armas kevät-unelma, joka on kertova minulle oman +tarinansa, että oikein sen ymmärtäisin..." + +Monta päivää oli Ester tavattoman hiljainen ja vakava, mutta totisuuden +yli väreili ilonhohde kuin auringonpaiste tummalla vuoristojärvellä. +Hänen katseessaan oli hajamielinen, sisäänpäin kääntynyt ilme. +Toisinaan oli hän niin ajatuksissaan, että Bengtin täytyi pari kertaa +uudistaa kysymyksensä, jolloin Ester pelästyneenä hypähti istuimeltaan +ja katsahti ympärilleen kuin unesta herännyt. Välistä istui hän +silmäillen Bengtiä, huulilla salaperäinen hymy, joka kuitenkin heti +haihtui, niin pian kuin hän kohtasi Bengtin ihmettelevän katseen. "Mikä +hänen on?" ajatteli Bengt, "millähän uusilla keksinnöillä hän nyt +aikonee hämmästyttää minua?" + +Mutta myöhään illalla, kun Bengt vielä istui huoneessaan ja kirjotti, +tuli Ester, jonka hän luuli menneen levolle, hiipi sisään, pani pois +hänen kynänsä, otti hänen kätensä omiensa väliin ja kuiskasi kumman +liikutetulla äänellä: + +"Bengt, minulla on jotain sanomista ... tai oikeammin kertomista ... en +ollut ajatellut puhua siitä tänä iltana, mutta minusta ei minulla ole +oikeutta kauemmin vaieta ... tule, istu viereeni hetkeksi." + +Bengt katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei pitänyt häiritsemisistä ja +hänestä oli sopimatonta, että Ester, joka äskettäin oli ollut sairas, +keskellä yötä rupesi sydäntään purkamaan, sen sijaan, että olisi +maannut vuoteessaan ja nukkunut. "Naiset ovat naisia", ajatteli hän +nousten hitaasti, "heidän täytyy kaikin mokomin tehdä asiat niin +pitkiksi ja monimutkaisiksi kuin suinkin. Eikö hän olisi voinut äsken +puhua minulle, jos se muka on niin tärkeää?" + +Ester veti Bengtin sohvaan, hiipi lähelle häntä ja sydämen tykyttäessä +niin rajusti, että hän luuli Bengtinkin sen lyönnin kuulevan, virkkoi: + +"Bengt ... eräs asia ... niin ... Bengt ... etkö ole mitään +aavistanut?" + +Bengt näytti vieläkin ällistyneemmältä. + +"En", sanoi hän, "ei minun ole tapana 'aavistaa'." + +Silloin kiersi Ester kätensä hänen kaulaansa, hiipi hänen syliinsä ja +kuiskasi pari sanaa hiljaisin, vapisevin äänin. + +Bengt säpsähti, hän tuli kalmankalpeaksi, kyyneleet kohosivat hänen +silmiinsä, ja puristaen Esteriä kiihkeästi rintaansa vasten, hän +vastasi: "Nyt olet tuottanut minulle suurinta onnea, mitä ihminen voi +toiselle tuottaa, Ester..." + +"En minä, Bengt, vaan Jumala..." + +"Juuri sinä ... sinun kauttasi..." + +Hän suuteli Esterin käsiä ja huudahti: + +"Milloin?" + +"Kun kevät saapuu ... silloin tulee pikku lemmikkimme, jota niin kauan +olemme odottaneet, ja hänen kerallaan päivänpaiste, valo ja onni +kotiimme..." + +Mutta siitä asti, kun Ester kertoi Bengtille tulevansa äidiksi, sai hän +kokea uutta puolta hänen itsevaltaisuudestaan: hellää, luopumatonta, +käskevää rakkautta. Bengt piti hänestä huolta kuin hellä äiti +lapsestaan tai kuin saituri aarteestaan. Häntä hoitamassa ja +vartioimassa piti olla lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria, hän ei +koskaan saanut liikkua yksin ulkona, vaan Bengt seurasi häntä kuin +varjo; eikä auttanut, että hän vakuutti voivansa paremmin kuin +konsanaan ja että hänen ulkomuotonsa kävi yhä kukostavammaksi, Bengt +sittenkin itsepintaisesti holhosi häntä. Jos hän joskus pujahti pois, +kun Bengt ei ollut kotona, sillä Ester kulki mielellään yksin, +uneksi ja ajatteli, sai hän aina tuntea hänen tyytymättömyytensä +nuijan-iskuja, eikä Bengt ymmärtänyt sen tuottavan hänelle enemmän +vahinkoa kuin pisimmät kävelymatkat. + +"Olemmehan saaneet kalliisti maksaa kokemuksen siitä, miten +varomattoman käy", sanoi hän synkästi, "tahdotko meille uudestaan saman +onnettomuuden?" + +"Mutta Bengt ... _minä_ en voinut sille mitään..." + +"Sinä vilustuit ... niin, älkäämme enää puhelko siitä, se on, Jumalan +kiitos, ohi ja unohdettu ... olkaamme nyt vaan järkeviä..." + +Ja Ester oli "järkevä", hän alistui Bengtin kaikkiin vaatimuksiin, +niin, vieläpä hän viimeisinä viikkoina antoi hänen kantaa itseään +portaita ylös. Välistä häntä väsytti koko tämä hoito, joka oli niin +vastoin hänen tervettä, reipasta luontoaan, ja silloin saattoi hänelle +tulla katkeria ajatuksia: "tämä ei tarkota _minua_, ennen olin mitätön, +nyt on minusta äkkiä tehty suuruus, siksi että saan kunnian tulla erään +Falkensternin äidiksi..." + +Mutta nuo mietteet hän heti karkotti, ne olivat rumia ja pikkumaisia +eivätkä sopineet hänen sydämensä hiljaisen pyhäkön unelmien rinnalle. + +Pientä prinssiä tai prinsessaa ei odoteta suuremmalla innolla, kuin +koko Falkensternin suku, koko kaupunki ja Vångan tehdas jännitettynä +odotti tulevaa perillistä. Bengt oli pienokaisen syntymän vuoksi +ryhtynyt kuninkaallisiin toimenpiteisiin, lääkärit ja hoitajattaret +olivat valmiit ja odottivat vain merkin antamista. + +Mutta Ester teki kaikki toimenpiteet tyhjiksi. + +Eräänä toukokuisena sunnuntaiaamuna, kun kaikki nuput paisuilivat, kun +vaahterien latvoista sateli kultapölyä, aurinko kimalsi meren aalloilla +ja purret kiisivät ulappaa kohti, sunnuntaiaamuna, juuri kun +kirkonkellot kutsuivat puolipäivän jumalanpalvelukseen ja väreilevä +kevät-ilma kantoi niiden kaiun kauas yli seudun, silloin tuli kaivattu +pienokainen ja astui maailmaan kuin valon keijo sadun onnenmaahan. +Bengtiä, joka oli sahalla käymässä, lähetettiin heti hakemaan, mutta +hän ennätti kotiin vasta, kun kaikki oli ohitse. + +Hän hämmästyi niin suuresti, kun kaikki oli käynyt niin vallan vastoin +hänen laskujaan, että hänen ensin täytyi masennetun tahtonsa +hyvittämiseksi pitää vaimolleen pieni lempeä nuhdesaarna +varomattomuudesta, johon Ester leikillisesti vastasi, että hänen +todella oli ollut mahdotonta odottaa. Bengt nauroi, koko pieni +välttämätön epäsointu haihtui kuin savuhattara kirkkaaseen ilmaan, ja +riemuiten otti Bengt vastaan lapsensa, pienen soman pojan, jolla oli +pitkää, silkinhienoa tukkaa niskassa ja kaksi kirkasta, tummaa +gasellinsilmää sinertävien silmäluomien alla... + +Mutta Ester vaipui syvään uneen, josta hän välistä heräsi katsellakseen +ihmeellistä aarretta vierellänsä. Kuinka suloinen se oli, tuo +pieni olento, kuinka sen pienet varpaat käpristyivät, kuinka nuo +hennot, avuttomat jäsenet ojentuivat ja liikehtivät ja pikku suu +maiskutteli!... "Pieni ruusuinen ihmislapsi tummine silminesi, +puoliheränneine katseinesi, mitä uneksit aamuhetkenäsi, miten +luonevat elämän voimat olentosi syvyydessä sinunkin elämäsi kankaan? +Lemmittyni ... sydänkäpy ... unelmaini lapsi ... minkälainen lienee +elämäsi ... mitä polkuja vaeltanet? Voi, toivojeni lapsi, varmaan +kasvat hyväksi ja jaloksi, varmaan on elämäsi oleva valoisa ja +kaunis... Synnyithän sunnuntaiaamuna kirkonkellojen kaikuessa! +Täytinhän sielusi rukouksilla, unelmilla kaikesta, mikä elämässä on +suurta ja ihanaa!... Sinä ijäisyydenlapsi, joka et voi koskaan +kuolla ... jota ei mikään voi riistää minulta, vaikkapa kuolema meidät +erottaisi!..." + +Ja hän ikäänkuin näkee edessään poikansa elämän: se on ijäisyyden +meressä aalto, joka ei koskaan katoa, joka vyöryy eteenpäin kautta +ajattomain avaruuksien ja jättää jälkeensä ilon, onnen ja rakkauden +kirkkaan valojuovan... + + + + +XI. + + +On ihmeellistä, kuinka lapsen pieni olento voi täyttää kodin, täyttää +sen niin, että surun ja alakuloisuuden varjot pakenevat, kuin aaveet +päivän tieltä, kuinka pienet sipsuttavat askelet kaikuvat huoneesta +huoneeseen, niin että kaikkialla syntyy elämää ja iloa, aivan kuin +oravain hypellessä metsässä, ja kuinka heleä, lepertelevä lapsenääni +hyväilee korvaa kuin lintusten laulu, kuin aaltojen loiske, kuin +kaikki, mikä on unensuloista ja täynnä sadun ja runouden tuoksua. + +Niin tuli pikku Sven autioon, tyhjään kotiin, joka niin kauan oli häntä +odottanut. Siitä tuli hänelle suuri lintuhäkki, jossa yksi ainokainen +pieni, tummasilmäinen vaaleauntuvainen lintu viserteli kaiket päivät +aamusta iltaan. Kuin syntyperäinen hallitsija otti hän huostaansa +toisen huoneen toisensa jälkeen. Ensin lastenkamarin, jossa hän aina +tahtoi istua lattialla, juuri auringon valojuovan kohdalla -- niin pian +kuin tuli ilmettä hänen katseeseensa ja huulet osasivat hymyillä, pyrki +hän sinne -- sitten, kun hän rupesi kävelemään, astua lyllersi hän +saleihin ja Bengtin huoneeseen. Hänellä oli silminnähtävä taipumus niin +pian kuin mahdollista laajentaa omistustensa alaa. + +Isossa salissa riippui useita sukukuvia eri ajoilta ja ne olivat +ensimmäisiä esineitä, joiden lähempään tuttavuuteen Sven joutui. Mutta +hänen tunteensa kutakin kohtaan olivat hyvin erilaiset ja tulivat +jyrkästi esiin; vanhoista univormu-herroista hän piti, niille hän +suojelevasti nyykäytti päätään ja Bengtin täytyi nostaa hänet ylös, +että hän sai niitä taputtaa ja hyväillä. Mutta oli siellä myös kuva +naisesta, jolla oli tummat, terävät silmät ja ulospistävä alahuuli, +ja häntä ei pikku Sven huolinut ystäväkseen. Hän nimitti häntä +"mutti-rouvaksi" ja häristi hänelle sormeaan ja huusi: "Hyi, +mutti-rouva, hyi, hyi!" + +"Mitä on 'mutti', poju pikkuinen?" kysyi Bengt nauraen. + +Mutta siitä ei Sven mitään tietoja antanut, se kuului niiden lukuisain +sanain joukkoon, joilla hän lapsena rikastutti äidinkieltään, ja +vanhemmat saivat ne tulkita niin hyvin kuin taisivat. Mutta kuva-parka +sai siitä pitäin nimen: "mutti-rouva". + +Keittiö oli viimeinen alue, jonka Sven vallotti. Kun hän kasvoi +hiukkasta vanhemmaksi ja alkoi osata erottaa hyvän ja pahan, käytti hän +aina tilaisuutta hiipiäkseen sinne, kun vaan "Gucka", lastenhoitajatar, +ei pitänyt silmiään auki. Kuin suloinen, pieni, ahne koiranpentu +pujahti hän sisään ja hieroi ystävyyttä Liinan ja ruokakaapin suurten +hillopurnukkojen ja makeitten tavarain kanssa. Ja Liina loisti +ihastuksesta ja lankesi niin syvälle myötenantavaisuuden-syntiin kuin +langeta voi -- unohtaen, ett'ei pikku lapsille saa antaa mitään, joka +ei heille sovellu, -- sitten katkerasti katuakseen ja pitääkseen pikku +esitelmiä kohtuullisuudesta, joista Sven ei suuriakaan välittänyt. Ja +minne hän tulikaan, toi hän muassaan päivänpaisteisen luonteensa, ja +kaikkien täytyi nauraa hänelle, kuunnella hänen juttujaan ja täyttää +hänen toivomuksiaan, olipa heillä kuinka kiire tahansa. Eriksoninkin +kasvoille, joissa syvälle syöpyneet rypyt harvoin vaihtuivat, levisi +milt'ei kirkastunut ilme, kun Sven pisti pienen kätösensä hänen +kouraansa ja sanoi: "Pai Erikson, leiki hevosta Svenin kanssa". + +Yleensä oli Sven lempein, taipuvaisin lapsi, mitä ajatella voi, jolla +oikeastaan näytti olevan vain yksi halu: aina saada olla iloinen ja +huoleton tarvitsematta koskaan nähdä ketäkään tyytymättömänä tai +suruisena. Ehk'ei hän aina liene ollut vallan tottelevainen; hän unohti +niin helposti, mitä äiti oli sanonut, ja hänellä oli erinomainen taito +luikertaa käsistä, lempeästi, hämmästyneesti sanoen: "Sitä ei Sven +muistanut". Mutta Ester hänet viimein noista luikertelemisista paransi. +Salissa oli hylly ja hyllyllä hienosti veistettyjä norsunluisia +nukkeja, joihin Svenin ei ollut lupa koskea. Mutta tätä kieltoa ei hän +koskaan muistanut; sopivan tilaisuuden sattuessa lyllersi hän sinne, +istuutui hyllyn eteen ja katseli kasvot tyytyväisyydestä loistaen noita +houkuttelevia kaluja; sitten siveli hän sormensa päällä niitä, yhä +rohkeammin, ja viimein, jos vaan laatuun kävi, otti hän ne hyllyltä, +toisen toisensa jälkeen. Ja kun Ester torui häntä tottelemattomuudesta, +vastasi hän mitä viattomin ilme kasvoissaan: "Sven ei _voi_ muistaa, +ett'ei Sven saa koskea niihin, ne ovat niin _kauniit_!" + +Eräänä päivänä sattui sitten, että Sven jäi hetkeksi yksin saliin. Heti +kääntyivät hänen silmänsä pieniin kiusanhenkiin hyllyllä; hän laski +tavarat kädestään, juoksi sinne ja alkoi tapansa mukaan varovasti +silittää sileää, valkosta jalkaa. Mutta ennen pitkää voitti kiusaus +hänet, silmät paloivat halusta, pienet lihavat kätöset puristuivat +ahnaasti nukkien ympärille ja parissa sekunnissa olivat ne kaikki +vaeltaneet lattialle, ja sitten Sven istuutui ja kaikki kiellot +unohtaen antautui hetken nautintoon. + +Mutta vähän ajan perästä näki Sven äidin seisovan kynnyksellä ja +tarkastelevan häntä hiljaa ja moittivasti. Sven ei kuitenkaan antanut +häiritä itseään; hänestä oli hyvin mieluista siirtää ikävät kohtaukset +niin kauas kuin suinkin -- tapa, jonka hän säilytti elämänsä loppuun +asti -- ja koska äiti ei mitään virkkanut, voi hän mielestänsä jatkaa +hupaista leikkiään. Vasta kun hän kuuli Esterin totisen kysymyksen: +"Sven, mitä sinä teet?" katsahti hän ylös kesken leikkiään ja päästi +irti pikku nuket. Mutta nytkin osotti hän taitoaan selviytyä +pulmallisista sattumista, sillä hän vastasi sanomattoman turvallisen ja +tyytyväisen näköisenä: "Sven siivoo, niinkuin Mari aamulla". + +Ester kääntyi peittääkseen hymyään. Hän muisti omaa lapsuuttaan ja +pieniä viekkaita yrityksiään päästä epämieluisesta asemasta. + +"Sitä sinun ei tarvitse tehdä", vastasi hän ankarasti, "se on Marin +tehtävä eikä sinun. Sinua on päinvastoin kielletty koskemasta pikku +nukkeihin. Pane ne nyt kauniisti takaisin ja tule äidin luo." + +Levollisesti ja täsmällisesti, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, +pani Sven nuket pois ja tuli sitten äidin luo vallan turvallisen +näköisenä kuin viattomasti syytetty ainakin. + +"Tiedäthän, Sven, ett'et saa koskea nukkeihin?" + +"Mutta sitä ei Sven voi koskaan muistaa, äiti, ne ovat niin _kauniit_!" +vastasi hän ja näytti niin voitonriemuiselta kuin olisi lausunut mitä +painavimman todistuksen. + +"Mutta etkö ymmärrä, Sven, että kun sinä unohdat, niin olet +tottelematon äitiä kohtaan", jatkoi Ester kuulusteluaan. + +"Ky-yllä", vastasi Sven jo hiukan säveämpänä. + +"Ymmärrätkö, että olet ollut tottelematon?" + +"Ky-yllä." Tällä kertaa oli ääni kuiskaava, ja vapiseva alahuuli ja +sumentuvat silmät kertoivat lähestyvistä kyyneleistä. + +"Tiedätkö, Sven, mitä äidin täytyy tehdä, kun olit noin tottelematon?" +jatkoi Ester ja hänenkin huulensa vapisi. + +"Antaa vitsaa", vastasi pikku poika ja pani päänsä kallelleen ja katsoi +äitiä niin suloisesti ja alistuvasti, että Ester luuli sydämensä +halkeavan liikutuksesta. Jos hän olisi seurannut äidintunnettaan, olisi +hän sulkenut pikku rikollisen syliinsä ja peittänyt hänet suudelmilla, +niin ihastuttava hän oli Esterin mielestä, seisoessaan tuossa vapisevin +huulin, viaton katse tiukasti ja rukoilevasti kiinnitettynä äidin +silmiin. Mutta hän karkotti urhoollisesti nuo tunteet ja sanoi +totisesti, kyyneleen toisensa perästä vieriessä hänen kuumottavia +poskiaan pitkin: + +"Niin, katsos, pikku poju, äidin täytyy sinua rangaista, kun olit +tottelematon, niinkuin Jumalan täytyy meitä isoja ihmisiä rangaista, +kun emme ole seuranneet hänen käskyjään; mutta sinä näet kyllä, että se +on vaikeaa äidille, äidin täytyy itkeä monta, monta kyyneltä ja hänen +sydämeensä koskee, mutta hänen täytyy rangaista sinun tähtesi..." + +Sen enempää sanomatta laski hän pikku Svenin polvilleen, avasi hänen +housunsa ja löi pari kertaa hänen lihavaa pikku ruumistaan. "Ai, ai", +sanoi Sven; ei häneen koskenut kovasti, mutta hänestä oli sopivaa ja +edullista, että äiti niin luuli. Mutta kun hän pääsi taas jaloilleen, +loistivat hänen kasvonsa pelkkää iloa ja tyytyväisyyttä. "Nyt ei Sven +_koskaan_ enää ole tottelematon", vakuutti hän vakavana. + +Ja Sven piti lupauksensa, joskaan ei sanan kaikkein laajimmassa +merkityksessä, Mutta hyllyn pieniä kiusankappaleita ei hän enää +koskenut. Välistä hän vilkuili sinnepäin, niin, vaipuipa toisinaan +niitä katselemaankin, mutta silloin hän samalla piti itselleen pieniä +varotuspuheita: "Sven ei saa koskea, äiti sanoi niin, Sven lupasi +äidille, ett'ei koskaan, koskaan ole tottelematon". + +Samaan aikaan kuin Sven tutustui sukukuviin, syntyi hänessä myös +rajaton ihastus tauluihin, kuvakirjoihin ja soittoon. Joka päivä +laahasi hän muassaan jotain kirjaa, huudellen: "Äiti, näytä Svenille +tätä!" Mutta melkein aina täytyi heidän ensin katsoa erästä määrättyä +kirjaa ja siitä kirjasta erästä kuvaa, ritaria täysissä aseissa, +hevonen vierellään, eikä Sven milloinkaan väsynyt sitä katselemasta ja +siitä juttelemasta, + +"Onko hänellä miekka vyöllä, äiti?" + +"Tietysti, suuri miekka." + +"Lyökö hän sillä?" + +"Tietysti; hän lähtee taisteluun, hevonen on jo valmiina -- nyt +heilahuttaa hän itsensä satulaan ja ratsastaa pois..." + +"Ketä vastaan hän taistelee?" + +"Kaikkea pahaa vastaan maailmassa, jalo ritari taistelee kaikkea sitä +vastaan, mitä Jumala ei rakasta..." + +"Voittaako hän, äiti?" + +"Voittaa, lapseni; se, joka taistelee oikean ja Jumalan puolesta hän +voittaa aina, vaikka taistelu olisi miten vaikea tahansa..." + +Ja pikku Sven vaikeni, syventyi katselemaan ritaria, silitti sormellaan +hänen kypäriään ja miekkaansa ja ajatteli monta ihmeellistä ajatusta. +Hänen hämärissä, siniusvaisissa lapsenunelmissaan leijaili kuvia +taisteluista elämän tuntemattomilla mailla, kuin hurmaavia satuja, +jotka vaikuttivat syvästi hänen pieneen sieluunsa ja täyttivät sen +sävelillä, jotka eivät koskaan enää lakanneet kaikumasta... + +"Äiti", huudahti hän ja kääntyi äitiinsä silmät loistaen, "kun Sven +tulee suureksi, ratsastaa Svenkin taisteluun!" + +"Vanha ritariveri kiehuu hänessä", sanoi hymyillen Bengt, joka seisoi +heidän takanaan ja kuunteli Svenin puhetta. + +Mutta Ester ajatteli: "Minun rukoukseni synnyttävät hänen ajatuksensa, +rukoukseni, että hänestä tulisi sankari, joka taistelee hyvän ja oikean +puolesta, Jumalan valtakunnan lähestymiseksi..." + +Niin myös Esterin laulut, joita hänen oli tapana hyräillä, loivat +ilonhohdetta Svenin lapsuuteen. Niidenkin joukossa oli tällä omat +erikoiset mielilaulunsa, joita hän ei väsynyt kuulemasta. Yksi niistä +oli pieni "Aamulaulu", ja sen suhteen oli Svenillä omat kujeensa. +Välistä sattui -- pienten väliaikain takaa, sillä Sven rakasti myös +vaihtelua esteettisissä nautinnoissaan -- että Gucka puoli kahdeksan +aikaan, jolloin Svenin oli määrä nousta, tuli Esterin luo, joka +kernaasti nukkui kauan aamuisin, ja katsottuaan hänet hereille, +huolestuneena sanoi: "En tosiaankaan tiedä, mikä Svenin on, mutta en +saa häntä valveille, hän vaan nukkuu ja nukkuu..." + +Ester hymyili, hän ymmärsi kyllä tämän tiedonannon tarkotuksen. + +"No, parasta lienee, että tulen sinne", sanoi hän, ojennellen +jäseniään. + +"Niin, parasta on", vastasi Gucka luopumatta huolestuneesta ilmeestä, +jonka Sven oli hänelle suurella tarkkuudella opettanut, "hän on niin +itsepintanen, se poika!" + +Ester nousi, pani aamupuvun ylleen ja meni lastenkamariin. + +Siinä Sven makasi vuoteessaan ja aamu-aurinko heitti ikkunasta säteensä +tuon pienen pyylevän pojan yli, joka nojasi punasta, lämmintä poskeaan +tanakkaa kättään vasten. Hän näytti olevan syvässä unessa, mutta +puristi omituisella tarmolla kiinni silmiään, ja huulet liikkuivat, +niin ettei suinkaan ollut vallan oikein unen laita. Kun Ester tuli, ei +hän kuitenkaan liikahtanut, vaan hengitti syvään ja huomattavasti, +sillä välin kuin Ester istuutui sängyn laidalle ja hymyillen katseli +häntä. Hänestä tuntui, kuin olisi pojan veitikkamainen katse loistanut +suljettujen luomien takaa ja pidätetty hymy vavahdellut hänen +huulillaan, kuin päivänsäde väreilevällä vedenpinnalla. Sitten alkoi +äiti laulaa: + + "Päivä kulkevi kattoja + ja käki lehdossa kukkuu, + vaan äidin poju se pikkuinen, + hän liian kauan jo nukkuu." + +Esterin laulaissa viimeisiä sanoja, avasi Sven nopeasti silmänsä, +kirkkaat ja tummat kuin kaksi pientä metsälampea, huusi ihastuksesta ja +kiersi kädet äidin kaulaan. Sitten hypähti hän ääneen nauraen +vuoteeltaan ja ilmotti heleällä äänellä ympäristölleen: + +"Nyt on poju pikkunen hereillä!" + +Toinen lempilaulu, pieni juttu neljästä hiirestä, jotka tanssivat niin, +että "koko maailma pauhaa", sai pikku Svenin vallan pois suunniltaan +ilosta. Lapsenmielikuvituksensa taikalasin läpi näki hän koko tuon +eriskummallisen tapahtuman: neljä hiirtä, sadun neljä verratonta +hiirtä, joita ei kukaan ollut ikinä vielä nähnyt, tanssii ja pyörii +vinhemmin kuin hiiret tai ihmiset konsanaan; yhä suuremmiksi ja +suuremmiksi ne kasvavat, ne ulottuvat taivaisiin asti, ne polkevat koko +maata; viimein alkaa maakin kieppua, se jyskää ja ryskää, kun lopuksi +kaikuu äidin valtava: "pim, pam!" Silloin tuntuu Svenistä, kuin pyörisi +kaikki ympäri, maa ja taivas, hän itse ja äitikin. Ja ihastus saa hänet +vallan pyörälle päästään, hän hyppii ja potkii ja nauraa kihertää, kuin +olisivat kaikki elämänilon ja -riemun henget päässeet irti. + +Silloin otti Ester hänet polvilleen, painoi häntä rintaansa vasten ja +kuiskasi, peittäen hänet suudelmilla: + +"Sinä pikku päivänsäde, sinä pikku onnentuoja, sinä pieni armas Jumalan +lahja!" + +"Mitä on Jumalan lahja, äiti?" kysyi Sven ihmetellen; usein oli hän +kuullut äidin käyttävän tuota lempinimeä, ja nyt oli hänen mielestään +aika saada tietää sen merkitys. + +Ester istui hetken kätkien kasvojansa Svenin kiharoihin ja ajatteli; +sitten katsahti hän ylös, asetti Svenin mukavampaan asentoon sylissään +ja sanoi: + +"Oli kerran aika, pikku Sven, jolloin äiti oli hyvin murheissaan. Joku +oli tuottanut minulle pahaa mieltä ja minä surin sitä ja ajattelin, +ett'en enää koskaan tule oikein iloiseksi. Silloin eräänä päivänä +kuulin sydämestäni viserrystä, aivan niinkuin metsässä ollessaan +kuulee, kuinka pieni lintunen lauleskelee pilvisenä marraskuunpäivänä, +keskellä lunta ja jäätä. Ja minä niin ilostuin ja hämmästyin ja +kuuntelin hartaasti... Ja yhä heleämmin soi viserrys päivä päivältä, +ja viimein alkoi pikku lintuni laulaa... Et usko, miten ihanasti se +lauloi ... laulun toisensa jälkeen ... se lauloi auringosta ja keväästä +ja ilosta ja rakkaudesta, kaikesta, mikä elämässä on valoisaa, +hyvää ja kaunista... Mutta enin se lauloi Jumalasta ja Hänen +isänrakkaudestaan..." + +Pikku Sven istui ja kuunteli suurin silmin ja puoliavoin suu liikkui +hiljaa, kuin olisi hän tiedottomasti seurannut mukana äidin kertoessa. +Kun Ester hetkeksi vaikeni, kuiskasi Sven ujosti ja ihastuneena: + +"Minäkö olin tuo pieni lintu, äiti?" + +"Odota, niin saat kuulla. Arvaathan, miten iloiseksi ja onnelliseksi +tulin, kun kuulin linnun laulavan sydämessäni. Koko apea mieleni +katosi, en voinut enää koskaan olla suruinen, voin vain kiittää ja +ylistää Jumalaa ... niin, minä aloin laulaa, minäkin, ja niin me +lauloimme yhdessä, pikku lintuseni ja minä... Mutta eräänä päivänä se +vallan vaikeni, mutta ei siksi, että se olisi ollut kuollut, ei, +päinvastoin, nyt oli se laulava ja visertelevä enemmän kuin koskaan +ennen, vaan siksi, että se oli jättävä sydämeni ja pääsevä ulos +maailmaan. Ja silloin oli pikku laululinnusta tullut suuri, vankka +poika, ja se poika olit _sinä_! Ja siksi nimitän sinua Jumalan +lahjaksi, sillä Jumala pani sinut sydämeeni, kun olin suruinen, +tehdäkseen minut jälleen iloiseksi ja onnelliseksi!" + +Ester painoi häntä rintaansa vasten, ja Sven kiersi hellyytensä +ylenpalttisuudessa kätensä äidin kaulaan. + +"Oi äiti, äiti, nyt tiedän, miksi niin rakastan sinua ... minähän olen +aivan kuin pikkuinen osa sinusta, koska olin lintuna sydämessäsi!..." + +"Niin juuri, kultani, sinä ja minä olemme yksi sielu. Kun toinen +kärsii, kärsii toinenkin, ja kun toinen on iloinen, iloitsee toinenkin. +Kun elit sydämessäni ja minä kuuntelin lauluasi, kuulit sinä myös +kaikki minun ajatukseni ja tunteeni, jotka minussa ahersivat, ja niin +kutouduimme ikipäiviksi toisiimme..." + +Pikku Sven istui hetken vaiti ja tuumi. + +"Mutta, äiti", sanoi hän viimein hyvin totisena, "tämä on meidän +salaisuutemme, emme puhu siitä yhdellekään ihmiselle, ei isälle eikä +Guckallekaan, kuuletko. Ja me puhelemme siitä hyvin, hyvin hiljaa", -- +hän alensi ääntään ja katsoi varovasti ympärilleen, "sillä, katsos, +päivänsäteet voivat kuulla, mitä sanomme, ja sitten ne voivat kertoa +sen metsän puille ja puut kertovat sen tuulelle, ja niin saavat kaikki +ihmiset tietää, että minä olin sydämessäsi pienenä laululintuna, joka +viserteli sinulle, kun olit surullinen. Ja me tahdomme sen pitää vain +itseämme varten, äiti, aivan niinkuin sadun pyhästä Genovevasta tai +sadun pikku merenneidosta!... Vai mitä, äiti?" + +"Niin, kultunen, vain itseämme varten..." + +Ester silitti hänen tukkaansa ja hymyili kyynelten lomasta; nuo +molemmat sadut olivat "salaisuutena" heidän kesken, ei kukaan muu +saanut niitä kuulla eikä tietää, että ne olivat olemassa. Nyt oli +heillä kolmas salaisuus: satu "Jumalan lahjasta", joka tuli +murheellista lohduttamaan, satu laululintusesta, joka viserteli +kevätvirsiään keskellä synkintä, pimeintä talvea... + +Kun Sven oli viisivuotias, alkoi hän itse kyhäillä pieniä laulusia. +Kerran kun Ester tuli lastenkamariin, istui Sven, tapansa mukaan +keskilattialla leveässä auringon juovassa ja lauleli: + + "Päivän kaikki säteet + tulee Svenin luokse, + ja pikku Sven istuu + suuressa auringossa." + +Ester kirjotti muistiin tuon pikku runon ja pani sen talteen; hänestä +oli niin kuvailevaa Svenille, sunnuntailapselle, onnenprinssille, että +hänen ensimmäinen runonsa kertoi auringosta. + +Mutta kun Sven oli luonnon helmassa, metsässä, silloin syntyivät hänen +kauneimmat laulunsa. Silloin oli hän tavallisesti aivan ääneti ja +ajatukset kiersivät hänen aivoissaan ihmeellisinä, valtavina +tunnelmina, jotka eivät koskaan voineet sanoiksi puhjeta; mutta ne +painuivat syvälle hänen sieluunsa ja jäivät sinne ainiaaksi soimaan +ikäänkuin kaikuina suloisesta, salaperäisestä sävelmaailmasta. Kun hän +kasvoi niin suureksi, että pääsi äitinsä kanssa kävelemään, kulkivat +hän ja Ester tavallisesti kauniina kevätpäivinä pitkiä matkoja +metsässä, joka oli kaupungin eteläpuolella. Se oli jylhä mäntymetsä, +jossa puut kasvoivat niin tiheässä, että niiden vihreäin oksain alla +oli aivan hämärää; maa oli ylt' yleensä sammalen ja vanamojen peitossa, +ja suorat, korkeat puunrungot kohosivat kuin pylväät kohti metsän +himmeää holvia. Vain siellä täällä tunkeusivat auringonsäteet esiin, +muodostaen räikeänheleitä juovia ja valopilkkuja metsän tummaan +vihreyteen. Kun Sven ensi kerran astui tähän metsään, oli hän vain +neljän vuoden vanha, mutta sen kauneus vaikutti pienokaiseen +valtavasti. Hän kävi hiljaiseksi ja kalpeaksi kulkiessaan siinä äidin +rinnalla. Äkkiä hän seisahtui, katsahti ympärilleen suurin ihmettelevin +silmin ja kuiskasi: "Niin kaunista". Sitten laski hän kätensä ristiin, +katsoi äitiinsä, kuin olisi hän vedonnut häneen, ja sanoi: "Täällä asuu +Jumala, äiti!" + +Pikku Sven ei pitänyt tappelemisesta eikä liioin poikain rajuista +leikeistä; hänen paraimmat ystävänsä olivat aina tytöt, ja kun hän +joskus pääsi äitinsä mukana "tätien" luo, joilla ei ollut varalla +pieniä naissuvun edustajia, kuiskasi hän tavallisesti äidilleen, +kasvoissa erityinen ihmettelevä ja loukkaantunut ilme: "Eikö täällä ole +yhtään pieniä tyttöjä, äiti?" Hänen lapsuutensa paras ystävä oli Greta, +pormestarin nuorin tytär. Hän oli kaksi vuotta Sveniä vanhempi, ja +pikku Sven ajatteli rajattomalla ihailulla ja kaipauksella Gretan +suurta etevämmyyttä, tämä kun jo oli niin vanha ja viisas. "Näetkös", +oli Gretan tapana sanoa, kun Sven oli käymässä hänen luonaan ja hän +näytteli tälle aarteitaan, "nuo sain joululahjaksi -- ja nuo ja nuo... +Ja, katsos, tällaisilla luistimilla eivät _pikku_ lapset voi luistella. +Kun tulet suureksi, saat näillä luistella, sillä, katsos, niillä on +vaarallista kulkea ... ja vain _suuret_ lapset saavat niitä käyttää..." + +Ja pikku Sven kuunteli suureksi mielenylennyksekseen Gretan ihmeellisiä +kertomuksia isojen lasten onnenmaasta, joita tämä hänelle kuiskaavalla, +salaperäisellä äänellä syötti, ja sitä syvemmin tunsi hän oman +mitättömyytensä, kuta enemmän hän ihaili Gretan monia urostöitä +urheilun, leikkien ja opintojen alalla. + +Mutta kun Sven oli yksin lastenkamarissa, korvasi hän kyllä tappionsa; +silloin kuohahti hänessä miehen-ylpeys ja hän tunsi olevansa +suunnattomasti ylempänä Karinia ja Gertrudia, tehtailija Henningin +pikkutyttöjä, jotka oli häntä monta vuotta nuoremmat eivätkä vielä +osanneet selvästi puhua tai juosta. + +"Katsos, äiti", huusi hän, kun hän hyöri lastenkamarissa, luullen +saavansa kiinni pallon, joka aina vieri tiehensä, "näin voi vain iso +poika leikkiä, äiti! Äiti, näin eivät osaa Karin ja Gertrud tehdä!" + +"Eivät", vastasi Ester hymyillen, "ainakaan ei Gertrud, jota hoitaja +vielä kanneksii..." + +Jo aikaisimmassa lapsuudessa valtasi pienen tunteellisen, taipuvaisen +Svenin voittamaton vastenmielisyys muutamia määrättyjä ihmisiä ja +asioita kohtaan. Falkensternien seurapiiriin kuului eräs "setä", joka +joskus sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen tuli käymään talossa, ja +niin pian kuin Sven vilahdukseltakaan näki tuon sedän, luikahti hän +pois, päästäkseen häntä tervehtimästä. + +Ester pani sen vuoksi monta kertaa toimeen kuulustelun ja piti Svenille +nuhdesaarnoja. + +"Miksi et pidä setä Prytzistä?" + +"Sven ei voi sanoa", vastasi Sven valtioviisaasti. + +"Senkö vuoksi, että hän nuuskaa?" + +Ester tiesi, miten vaikeaa Svenille oli kaikki, mikä ulkonaisesti oli +vastenmielistä. + +Sven pudisti päätään, mutta ollakseen oikein vilpitön, lisäsi hän: +"vain _vähän_ sen vuoksi". + +Viimein onnistui Esterin saada selkoa totuudesta; Sven oli kerran +torilla ollessaan nähnyt setä Prytzin häristävän keppiään muutamille +köyhille pienokaisille ja kuullut hänen toruvan heitä, kun he olivat +kaataneet hietaa penkille. Sitä ei Sven voinut koskaan unohtaa. Se oli +syöpynyt hänen lapsenmielikuvitukseensa ja setä Prytz oli hänen +mielestään synkkä kuva pahoista, ilkeistä ihmisistä, joista saduissa +kerrotaan. Ester hiukan yritti ruveta sovittajaksi, sanoi, ett'ei setä +Prytz niin pahaa ollut tarkoittanut j.n.e., mutta hän tiesi vallan +hyvin voivansa istua puhumassa tuntikausia saamatta Svenin käsitystä +järkkymään. "Pienet köyhät lapset itkivät, ja setä teki näin!" kertasi +hän vain, ja pikku kasvoille levisi mitä pontevin paheksumisen ilme. +Mutta Ester sai hänet kuitenkin lupaamaan, ett'ei hän enää ensi +kerralla setä Prytzin tullessa luikahda tiehensä, kuin pieni +pahatapainen poika, kohteliaasti tervehtimättä setää. "Mutta Sven ei +voi pitää sedästä", lisäsi Sven varovasti, "Sven voi vain koettaa olla +kiltti ja kohtelias poika!" + +Kun setä Prytz sitten eräänä sunnuntaina tuli heille vieraaksi, +asettui Sven kohta hänen viereensä ja tuijotti häneen niin +hullunkurisen urhoollisen-alistuvaisena, että Esterin oli vaikea pysyä +totisena. Kaikeksi onnettomuudeksi ihastui setä Prytz niin tästä +ystävällisyydestä, jota tuo pieni kaunis poika, kaikkien lemmikki, +osotti hänelle, että hän huolimatta Svenin sitkeästä, kaikenpuolisesta +vastarinnasta nosti hänet polvelleen, rupesi laskemaan leikkiä hänen +kanssaan ja nipisteli hänen poskiaan. Pikku Sven oli koko ajan +muuttumattoman alistuvaisen näköinen ja otsa oli syvissä rypyissä, hän +katseli setää rohkeasti silmiin ja vastasi yksitoikkoisesti: "niin" tai +"ei" kaikkiin kysymyksiin. Mutta äkkiä huomasi Ester, että poika +kalpeni; hän juoksi paikalle, sanoi, että Sven voi pahoin, ja vei hänet +lastenkamariin. Mutta tuskin ennätti hän sinne, kun pikku poika parka +alkoi kovasti oksentaa. Sen perästä ei Ester enää yrittänyt solmia +ystävyyttä Svenin ja setä Prytzin välillä. + +Yleensä vältti Ester tämän tapahtuman jälkeen millään tavalla +sekaantumasta Svenin hienoon tunne-elämään, milloin Sven itse sulkeutui +itseensä. Ester huomasi, että hän mieluinten vaikeni kaikesta, mitä hän +paheksui tai piti rumana ja vastenmielisenä. Hän kääntyi siitä pois, ja +kuin kukka ojentuu päivään päin, ojentui hänkin kaikkea valoisaa, hyvää +ja kaunista kohden. + +Oli vain yksi ruma asia tai oikeammin henkilö, joka sai armon Svenin +silmissä: lastenhoitaja "Gucka". Rumempaa ihmistä ei voi ajatella: hän +oli lyhyt ja paksu, tukka harmaanpunertava ja piirteet karkeat, ja kun +Sven ensi kerran hänet näki, kätki hän kasvonsa Esterin rintaa vasten +ja kuiskasi pelästyneenä: "niin ruma". Mutta sitten tuli hänestä ja +Guckasta parhaat ystävät, sillä Guckan mielikuvitus oli tyhjentymätön, +hän kertoi satuja ja tarinoita, juuri sellaisia, joita Sven halusta +ahmimalla ahmi. Hänen kömpelö ruumiinsa oli kuin kotelo, josta runouden +kultasiipiset perhoset pujahtivat esiin, eikä Sven nähnyt rumaa koteloa +kauniilta perhosilta. Satu kutoi sinistä taika-usvaansa ja lapsuuden +runous kehräsi hohtavia lankojaan Guckan muodottoman olennon ympärille. +Sven ei koskaan, ei edes silloin, kun hän oli täysikasvuinen ja vanha +ja oppinut mies, voinut huomata Guckan rumuutta ja kömpelyyttä. + +Kun lapsuuden ensimmäiset vuodet olivat Svenin elämässä ohi, alkoi +hänessä tulla esiin omituinen luonteen ristiriita: toiselta puolen oli +hän naisellisen pehmeä ja altis vaikutuksille, toiselta puolen sitkeän, +järkkymättömän luja. Tämä lujuus ei koskaan esiintynyt kiivautena tai +vaativaisuutena, se oli levollista, milt'ei lamauttavan levollista, +joka vaikutti hyvin ärsyttävästi vastustajaan. Svenin luonne oli niin +äärettömän herkkätunteinen, niin altis vaikutuksille, että kaikki +ikäänkuin ryntäsi hänen päälleen, hän käsitti sen silmänräpäyksessä ja +muutti sen sisäiseksi omaisuudekseen; siksi hän oli niin taipuvainen, +niin nopea antamaan myöten ja tunnustamaan olleensa väärässä. Mutta +yhtä nopeat ja voimakkaat olivat hänen tunteensa myös silloin, kun +jokin tai joku sattui koskemaan siihen kohtaan hänessä, jota ei koskaan +voinut järkähyttää. Hän ei milloinkaan ilmaissut syitään -- ei edes +vanhempana -- hänestä tuntui, ett'ei hän kuitenkaan koskaan olisi +oikein voinut sanoa, mitä se oli, joka hänen syvimmässä sydämessään +niin voimakkaasti saattoi nousta järkähtämättömään vastarintaan, -- ja +siksi esiintyi tuo hentomielinen poika joskus niin itsepintaisena ja +uppiniskaisena. Kun hän tuli vanhemmaksi ja joutui ristiriitaan elämän +ja ihmisten kanssa, ilmeni tuo vastarinta toisinaan paradokseissa ja +koukkuilemisissa, joiden avulla hän piti puoliaan tarvitsematta +paljastaa omaa sisintä itseään. Lapsena se vain ilmeni siinä, että +hänen kasvonsa kävivät ilmeettömiksi, katse hajamieliseksi, ja silloin +ei häneltä saanut muuta vastausta kuin lyhyen "niin, niin" tai "vai +niin". + +Sitä mukaa kuin hän kasvoi ja isän vaikutusvalta tuli suuremmaksi, +kävivät nuo hänen luonteensa vastakkaiset ominaisuudet yhä selvemmiksi. +Niin pian kuin Bengt kiinnitti häneen tummat silmänsä ja torui +häntä jostain pienestä rikoksesta, tuli hänen kasvoihinsa heti +väliäpitämätön, sitkeä ilme ja huulilta läksi vain tuo lyhyt vastaus: +"niin -- vai niin". Bengt oli mielestään oiva kasvattaja, kun näin pian +sai pojan säveäksi; mutta itse asiassa juuri silloin, kun isä häntä +nuhteli, asettui Svenin lujin puoli mitä itsepintaisimpaan vastarintaan +ja hänen koko pieni lapsensielunsa oli täynnään äänetöntä vastustusta +ja kiihkeää kaipausta niin pian kuin suinkin päästä pois synkän isän +luota aurinkoiseen, iloiseen lastenkamariin, missä oli äiti valoisine, +lempeine hymyineen ja Gucka ihmeellisine satuineen. Niin eli hän yhä +enemmän ja enemmän, sitä mukaa kuin hänen pieni persoonallisuutensa +muodostui, ikäänkuin kaksoiselämää kodissaan. Äidin seurassa +oli hän oma itsensä: ihastuttavan lempeä ja hellä runollisine +elämänkatsomuksineen, isän seurassa kehittyi hänestä pieni, itsepäinen, +umpimielinen automaatti, joka viekkaasti ja notkeasti liikkui +itsevaltaisen ylivoiman mukaan. + +Joskus, kun Ester näki Bengtin ja Svenin yhdessä, kun hän huomasi, +miten pikku poika huolimatta kaikista äidin yrityksistä saada häntä +viihtymään isän luona, tavallisesti luikahti tiehensä niin nopeasti +kuin taisi, osottamatta kuitenkaan vähintäkään epäystävällisyyttä, tuli +hänen mieleensä synkkä aavistus, ja hän ajatteli: "Kerran he törmäävät +yhteen -- kerran seisoo kaksi tahtoa vastakkain, kuin kaksi +paljastettua miekkaa, ja silloin -- silloin ne miekat menevät myös +minun sydämeni läpi". + +Mutta hän seurasi pienen poikansa esimerkkiä: hän kääntyi heti pois +synkästä ajatuksesta ja herätti esiin valoisan, onnellisen ajatuksen. +"Epäluottamus ja levottomuus eivät auta Sveniä maailman läpi", mietti +hän, "vaan sen tekee uskonrukous ja luja luottamus siihen, että hän on +kasvava hyväksi ja jaloksi ja että Jumala minua auttaa häntä +sellaiseksi ohjaamaan." + + + + +XII. + + +Noin viisitoista vuotta sitten asui sen kaupungin laidassa, missä +Falkensternit ja Henningit niin monta vuotta olivat kilpailleet +vallasta, eräs köyhä pesijätär, leski, jonka mies oli musertunut Vångan +sahassa. Useat kaupungin hienoista perheistä pitivät hänestä huolta ja +suojasivat häntä, ja paitsi sitä sai hän apurahaa sahan puolesta. +Hänellä oli kahdeksan lasta; kaksi pojista kävi jo työssä, vanhin +tytöistä oli niihin aikoihin kuudentoistavuotias ja kantoi pesua +niille, jotka äidillä työtä teettivät. Tyttö oli tavattoman +miellyttävä, sinisilmäinen ja kultakutrinen, ja eihän ollut hänen +syynsä, että hänen sorja ulkomuotonsa ja loistavat silmänsä saattoivat +hänet seikkailuille alttiiksi ja saivat aikaan monta selkkausta hänen +muutoin niin hiljaisessa, vaatimattomassa elämässään. Kaikki, joille +äiti teki työtä, pitivät häntä lemmikkinään; aina lapsesta asti oli +hänestä huolta pidetty, hänet haettiin lasten leikkitoveriksi koteihin +ja jouluisin sai hän koko joukon mitä erilaisimpia lahjoja, aina +antajain erilaisten mielipiteitten mukaan: kirjoja ja paperia +pormestarinnalta, makeisia ja kauniita vaatteita Lestradin neideiltä, +uskonnollisia kirjasia rehtorin rouva Grahnilta j.n.e. Rouvat milt'ei +arvelivat, että heillä kullakin oli pieni osansa tuosta nuoresta +tytöstä ja että hänen miellyttävä persoonallisuutensa oli tulos heidän +hyväntahtoisuudestaan ja joululahjoistaan. Usein keskustelivat he äidin +kanssa hänen tulevaisuudestaan ja koettivat mitä parhaimmin sitä +suunnitella. + +Siksi herättikin syvää surua ja ihmetystä, että heti tytön ripille +päästyä alkoi kaupungissa liikkua hänen mainettaan loukkaavia huhuja. +Rouvat puhuivat sekä toistensa että tytön ja hänen äitinsä kanssa, +mutta menestyksettä. Tuloksena oli vain vältteleviä vastauksia, +kyyneleitä ja huokauksia. Mutta huhu osottautui todeksi, nuori tyttö +oli langennut, tuo iloinen, kaunis seitsentoistavuotias, jonka osaksi +oli tullut niin paljon auttavaisuutta ja rakkautta, oli saattanut +itsensä ja äitinsä häpeään. Hänen suojaajansa surivat ja itkivät, hekin +olivat entistään rakastavaisemmat, osaaottavaisemmat ja keksivät yhä +uusia keinoja, miten auttaa ja nostaa. Ken oli syypää lapsiraukan +lankeemukseen, siitä ei kukaan saanut selkoa. Tyttö pysyi vaiti kuin +hauta, hänen kasvojensa ilme kävi selvittämättömäksi kuin mikäkin +elämänarvotus, niin pian kuin sitä seikkaa kosketeltiin. Häneen oli sen +sijaan tullut jotain uutta, umpimielistä, salaperäistä, joka olisi +ollut omiaan pelästyttämään ihmissydämen monien piilolokeroiden +tuntijaa, häntä, joka ymmärtää, mihin itseensä sulkeutunut epätoivo voi +johtaa. + +Ja niin sai eräänä päivänä surullisen romantinen tapaus koko kaupungin +hämmästyksiinsä. Oli joulukuun ilta. Kauhea raju-ilma kulki yli seudun, +heitti maahan sähköpylväät ja kaatoi hongat metsässä; kaupunki peittyi +lumipyörteisiin, lyhdyt vilkkuivat usvan keskeltä kuin pienet, uniset +silmät, ja mereltä kuuluivat myrskyn pauhun tahdittomat sävelet: +milloin rajua ulvontaa, milloin matalaa, kumeaa jyminää. Ainoastaan +velvollisuus tai epätoivo voi moisena yönä houkutella ihmisen +kodistansa. + +Epätoivo, järjen ja tunteen sokaiseva epätoivo, pakotti tuona yönä +Liina Fältin, köyhän pesijättären tyttären, muiden nukkuessa hiipimään +ulos, lapsi käsivarrellaan. Ei kukaan tullut vastaan, ei kukaan estänyt +häntä, myrskyyn ja pimeyteen hän läksi umpimähkään, ainoana johtonaan +tuskantäysi vaisto, joka vaati häntä merelle päin... Tuiskun +pieksemänä, myrskytuulen sinne tänne heiteltävänä, ponnisti hän +eteenpäin pienine, inisevine taakkoineen, kunnes milt'ei tiedotonna +vaipui kinokseen. Lumipilvet tuprusivat hänen ylitseen, vaivuttivat +hänen ruumiinsa velttoon herpoutumistilaan ja kätkivät hänet viimein +lapsineen valkoiseen, kylmään hautaan. Muutamia päiviä jälkeenpäin, kun +myrsky asettui ja merellä taas kuljettiin, löytyivät äidin ja lapsen +jähmettyneet ruumiit kaukaa lahdelta... + +Mitään lähempää, esimerkiksi mitä varten tyttö kuolemaa etsimällä +pakeni häpeää, joka kohtaa niin monia hänen vertaisistaan, ei koskaan +saatu tietää. Salaperäinen hämäryys laskeutui kohta tapahtuman yli ja +taajeni vuosi vuodelta, tehden jutusta ikäänkuin puolilegendan, joka +antoi paljon ainetta kaupungin romantisille sieluille. Nuoren tytön +äidilläkin oli hyvin vähän tietoa siitä, mitä tyttären sydämessä ennen +itsemurhaa oli liikkunut; vain pari kertaa oli hän kuullut hänen +kuiskaavan: "parasta lienee, että surmaan itseni ja lapsen". Ainoa, +joka jotain tiesi, oli Åke Henningin sisar, hänelle oli tyttö +uskoutunut, mutta hän vaikeni tiedoistaan. + +Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin huhu, saaden vauhtia siitä +pikkuseikasta, että Liina Fält joskus oli nähty erään nuoren +alkeiskoulun lehtorin seurassa, syytti tätä tytön viettelijäksi. Kun +hän heti Liinan kuoleman jälkeen kovasti sairastui, oli se muka ylen +selvä todistus, eikä kukaan enää epäillyt kauemmin, kuka oli nykyjään +kaupungin suurin roisto. Suuttumus hänen teostaan oli ennen kuulumaton. +Hän oli vastanainut ja hänellä oli rakastettava nuori rouva, joka juuri +äsken oli tullut äidiksi; koko kaupunki nousi siis yhtenä miehenä ja +käänsi hänelle halveksien selkänsä. Ja huhun todenperäisyys tuli +vahvistetuksi, kun hän pian tämän jälkeen pyysi eroa ja matkusti +ulkomaille -- murtuneen terveytensä tähden, sanottiin, mutta +yksimielisesti tuumivat kaikki, että vaikutin oli syvemmällä, sitäkin +suuremmalla syyllä, koska hän ei koskaan palannut, vaan haki paikan +muualla. + +Viimein vaipui tämä surullinen tapaus unhon aaltoihin: kuva nuoresta +tytöstä, joka joulukuisena yönä katosi lumimyrskyyn, hälveni yhä +suurenevaan etäisyyteen. Mutta muisto viettelijästä painui ihmisten +tietoisuuteen rumana, mustana tahrana, ja vielä monta vuotta hänen +poismuuttonsa jälkeen saattoi tapahtua, että kun ajatukset joskus +sattuivat johtumaan menneisyyteen, muistettiin myös Liina Fältin +surullista kohtaloa, vanhat selitykset ja yhteensovittelut risteilivät +uudelleen mielissä ja päättyivät aina samaan lopputulokseen: "No niin, +se nyt oli inhottavimpia juttuja, mitä meidän piirissämme on +tapahtunut". Mutta muuten oli kaikki ohi ja unohdettu, samoin kuin +Liinan hauta kirkkomaalla, missä ei edes mätäs noussut, ja äidinkäsikin +oli aikoja sitten lakannut sinne kukkia kantamasta. + +Mutta mikä on unohdettu, se ei ole kuollut; mikä vuosia uinuu, siinä on +vielä elämää, se voi herätä jälleen, herätä tuskanhuudoista, oikeutta +ja sovintoa vaativista huudoista, jotka äänettöminä nousevat +murrettujen sydänten syvyydestä, yksinäisistä, hyljätyistä haudoista. + + * * * * * + +Eräänä aamupäivänä, kun Ester ja Bengt söivät suurusta ja pikku Sven -- +nyt "suuri" seitsenvuotias poika -- joka istui heidän välillään, +koululaiseksi kohonneen syvällä totisuudella sekä selvästi ymmärtäen +ajan tärkeyden ahmi velliänsä, virkkoi Bengt jyrkästi, niinkuin se, +joka kauan on ajatellut sanottavaansa: + +"Näin ilkeää unta viime yönä. Olin näkevinäni Åke Henningin tuijottavan +minuun synkin katsein, ja minne menin, tuli hän aina perässäni ja +tuijotti. Saatpa nähdä, Ester, että hän on kuollut; kun viimeksi kuulin +hänestä, oli hän hyvin sairas..." + +"Åke parka", vastasi Ester miettivänä. Sitten lisäsi hän: "Minäkin näin +niin kumman unen viime yönä. Olin kulkevinani satamassa; mutta se ei +ollut sellainen kuin se todellisuudessa on, vaan aivan vieras ja pimeä +ja sen ympärillä risteili omituisia katuja. Ihmisiä juoksi edestakaisin +lyhdyt käsissä, aivan kuin jotain olisi tapahtunut... Silloin kuulin +heidän toinen toisensa jälkeen huutavan: 'Voi, voi Falkensternin ylpeää +purtta, nyt se on uponnut!'" + +"Niin, sepä oli todella ilkeä uni", sanoi Bengt nyreissään, "niin +inhottava, että melkeinpä olisit voinut olla kertomatta. Kaksi suurta +lautalastia on juuri matkalla Austraaliaan." + +"Minusta se ei ollut inhottava", vastasi Ester, "se oli vakava ja +ihmeellinen ja siinä vallitsi vaikuttava, juhlallinen tunnelma, joka +vieläkin seuraa minua..." + +Muutaman päivän perästä tuli Bengt Esterin luo, sanomalehti kädessä. + +"Aavistukseni oli oikea sillä kertaa", sanoi hän, "katsos... Åke +Henning on kuollut ... hän kuoli verensyöksyyn Davos'issa." + +Ester otti lehden ja luki lyhyen ilmotuksen hänen kuolemastaan. + +"Åke raukka", sanoi hän ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. + +"Raukka'" kertasi Bengt, olkapäitään kohauttaen, "niin, miksi et +ottanut häntä, saithan valita kaupungin rikkainten nuorten miesten +välillä? Hän olisi varmaan ollut paljon parempi aviomies kuin minä." + +"Niin, luultavasti. Mutta minä rakastin sinua, ja siksi en voinut +'ottaa' ketään muuta kuin sinut. Minun käy vain niin sääli Åkea. Hän on +niitä ihmisiä, joilta elämä kieltää kaikki, -- emme käsitä miksi, -- +jotka kuolevat surussa, ilman että koskaan ovat saaneet maistaa +onnea... Mutta sehän on yhdentekevää, ehkäpä se nyt tulee hänen +osakseen..." + +"Niin, hänellä oli huono onni, poika paralla. Lapsena hän oli heikko ja +kivulloinen, ja muut pojat häntä aina nöyryyttivät. Sitten hän +alituiseen joutui oloihin, joita hän ei kestänyt, ja ihmisten pariin, +jotka olivat häntä voimakkaammat. Jonkunlainen ylimielisyys ajoi hänet +aina yrittämään sellaista, mihin hän ei pystynyt. Mutta nyt hän on +vapaa -- tuo onnellinen!... Tapasin kadulla Carl-Edvardin ja hän +kertoi, että heille oli kirjotettu hänen viime hetkistään ja että hän +oli lähettänyt tervehdyksen kotiin, sanoen kuolevansa onnellisempana, +kuin mitä hän eläessään oli ollut..." + +Siitä asti, kuin Bengt luki Åken kuolemanilmotuksen, jäi häneen +piintyneenä päähänpistona luulo, että nyt, kun Åken henki oli jättänyt +ruumiin, kun häntä eivät enää maalliset lupaukset pidättäneet, hän oli +kiiruhtava täyttämään kostonaikeensa paljastamalla jollain +yliluonnollisella tavalla kauan säilyttämänsä salaisuuden, tehden siten +Bengtistä aseettoman rikollisen hänen vaimonsa, poikansa ja koko +yhteiskunnan silmissä ja näin kuolemassa musertaen vihatun kilpailijan, +jota hän ei elämässä voinut saavuttaa. Se oli tosin puolimieletön, +sekava ajatus, jonka omantunnontuskain pyörre ja heräävät muistot +olivat synnyttäneet, mutta se ei hellittänyt hänestä, se istui aaveena +hänen vierellään, se heitti salaperäistä varjoaan kaikkeen, mitä hän +ajatteli ja sanoi. Hänen mielensä oli kuin sen, joka kulkee +onnettomuutta odotellen ja joka ilta levolle laskeutuessaan ajattelee: +minkälaista lienee huomisiltana? Hänestä tuntui, kuin olisi Åken +kohtaloon erottamattomasti liittynyt hänen omansa, ja että niinkuin +Åken kohtalo nyt oli ratkaistu, niin täytyi hänenkin tulla ratkaistuksi +-- vaikka toisella tavalla. + +Siksi hän ei hämmästynyt, vaan hänet ainoastaan täytti tuska ja raivo, +kun hän pari kuukautta Åken kuoleman jälkeen avasi hänelle lähetetyn +sanomalehden, jossa oli kaivettu esiin koko tuo vanha juttu ja hän +itse, joskaan ei suorin sanoin, niin kuitenkin aivan läpinäkyvän +selvästi esitetty kertomuksen "konnana". Ester oli huoneessa, kun hän +luki tuota, ja hänen täytyi siksi hillitä itseään. Hän pani +levollisesti sanomalehden kokoon, silmäili hieman erästä toista, nousi +ja meni omaan kamariinsa osottamatta minkäänlaista mielenliikutusta; +hän oli ainoastaan hyvin kalpea. + +Tultuaan huoneeseensa, luki hän vielä kerran läpi koko kirjotuksen. +Sävy oli katkeran syyttävä; Bengtiä ei esitetty ainoastaan kurjana +viettelijänä, -- kuvaus tyttöraukan kuolemasta oli kerrottu tuskallisen +liikuttavasti --- vaan myös raukkamaisena konnana, joka vuosia oli +antanut toisen kantaa syytä rikoksestaan ja itse, hyvän nimensä ja +rikkautensa varassa, esiintynyt yhteiskunnan pylväänä. Kirjotuksen +lopussa huomautettiin, että koko tämä inhottava juttu oli selvä +todistus siitä, miten lahot ja rappeutuneet vanhat "yhteiskunnan +pylväät" itse asiassa ovat. + +Kun Bengt oli lukenut loppuun, rypisti hän kokoon lehden ja repi sen +kappaleiksi, jotka hän sitten raivosta vavisten heitti uuniin. Ensin +joutui hän vaistomaisesti tavallisten ylpeiden ajatustensa valtaan. +"Minä haastan miehen oikeuteen, uhraan mitä tahansa saadakseni hänet +masennetuksi..." Mutta sitten seurasi kauhistava vastakohta: hän vaipui +velttoon, toivottomaan epätoivoon. "Mistä hänet haastaisin oikeuteen, +mistä häntä syyttäisin? Siitäkö, että hän sanoi totuuden, jonka minä +salasin?" + +Mutta kuinka oli tuo huhu päässyt liikkeelle? Todellisuudessa sangen +yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla. Åken kuolema herätti tuon +vanhan jutun taas eloon -- Rakel Henningin ystävyys nuorta tyttöä +kohtaan oli näet saanut ihmiset siihen luuloon, että Åkekin oli hänen +ihailijansa -- sitä ruvettiin uudestaan käsittelemään ja sen +romantinen aihe ja pöyristyttävä tunnelma näyttivät vieläkin +kykenevän kiihottamaan kaupunkilaisten mielikuvitusta. Ja muuan +vähäpätöinen seikka, johtopäätös eräästä ennen tekemättä jääneestä +yhteensovituksesta, antoi vähitellen aihetta uuteen otaksumaan: että +lehtori Valkers ehkä olikin syytön, ettei Liina Fältin kuolema ehkä +ollutkaan hänen omallatunnollaan. Nyt täytyi kääntää katseensa +toisaalle; muuan uusi huomio, vähäpätöinen seikka, määräsi suunnan, +yllämainitun sanomalehden toimittaja tunsi ilmassa skandaalituoksua, +lähetti nuuskijoitaan eri suuntiin, kuulusteli rouva Fältiä, Liinan +äitiä, sai katsella ja tutkia paria pientä muistoa, jotka tyttö oli +saanut rakastajaltaan, j.n.e. Salateitä, sotkuisia vyyhtejä +selvittämällä ja ristiriitaisia huhuja yhdistämällä saatiin siten +kokoon ainekset juttuun, joka sitten eräänä aamuna iski keskelle +kaupunkia ja kiihotti kaikkein mieltä. + +Mutta Bengt ei ikinä voinut uskoa, että se näin yksinkertaisesti oli +tapahtunut. Hänen pahasta omastatunnostaan kohosi alati hämärä +tuskankuva: Åke Henningin henki kostonhaluisena julistamassa hänen +syntiään koko kaupungille. Ja tuon mielikuvan takaa oli hän kuulevinaan +ikäänkuin kohinaa jostain vielä voimakkaammasta ja kauheammasta: +Jumalan tuomio kohtasi häntä... + +Hänen asemansa ei voinut häntä pelastaa; ei kukaan sanonut mitään, ei +kukaan rikkonut väliään hänen kanssaan, mutta hän tunsi kaikkien vihan +tukehuttavana ilmana ympärillään. Hän tunsi, että joskin yhä +kumarrettiin hänen nimeään ja rikkauttaan, niin häntä ihmisenä +halveksittiin. Hän tunsi sen, kun hän tuli Vångan sahalle; työmiehissä +oli jotain vierasta, niin, olipa hänestä pikku lastenkin silmissä +toinen ilme, kun he häneen katsahtivat. Yhteiskunta sulki hänet +näkymättömän, kammottavan, murtumattoman muurin taa, jonka se toisinaan +rakentaa ihmisen ympärille, joka on tehnyt alhaisen teon, mutta ei ole +lain saavutettavissa. Bengt oli koskettanut siihen kohtaan ihmiskunnan +omassatunnossa, missä oikeudentunnon puhtaat kielet väräjävät, ja +yhteiskunta, jonka keskellä hän eli, käänsi hänelle halveksien +selkänsä... + +Hän ei ollut tietävinäänkään; hän esiintyi vanhaan tapaansa kodissaan +ja seurapiirissään, vaikka hän tiesi, että jok'ainoa katupoikakin oli +lukenut kirjotuksen hänestä. Eihän siitä liioin voinutkaan välittää, ei +ollut millä puolustautua; kaikki oli äänetöntä ja salaperäistä, mutta +tyhjentävän voimakasta, niinkuin vain yleinen mielipide saattaa olla. +Hän ei voinut muuta kuin asettaa jäisen ylpeyden kilvekseen kaikkea ja +kaikkia vastaan. + +Välistä joutui hän kiusaukseen kääntyä jonkun asianajajan puoleen, +haastaa sanomalehden toimittaja oikeuteen, panna likoon muutamia +tuhansia kruunuja ja tehdä koko asiasta pelkkä skandaalijuttu. Mutta +sitten heräsi hänessä oikea ylpeys ja vastasi: "Ei, parempi sortua, +parempi tarttua viimeiseen keinoon, joka aina on tarjona: jättää +kaikki, parempi se, kuin lisätä rikostaan uudella raukkamaisuudella, +uudella valheella". + +Usein vilahti hänessä näihin aikoihin ajatus: "Mahtaakohan Ester jotain +tietää, eikö kukaan liene ollut kyllin hienotunteinen ja ystävällinen +nimettömästi lähettääkseen hänelle lehden?" Oikeastaan oli Ester ainoa, +jota hän pelkäsi; kenenkään toisen katsetta ei hän arastellut, tuntuipa +se hänestä kuinka uteliaalta ja tarkottavalta tahansa, mutta Esteriä +hän ei enää koskaan voinut katsoa silmiin. Ajatus, että Ester oli ehkä +lukenut kirjotuksen, että tämä loka tuli lähelle hänen sieluaan, jonka +puhtautta Bengt, joskin vaistomaisesti, rakasti enin koko maailmassa, +ja että hän, Bengt, oli Esterin silmissä oleva ei ainoastaan +rikollinen, vaan myös kurja raukka, se ajatus oli hänestä sietämätön. Ja +kuitenkin tunsi hän järkähtämättömän varmasti, että ennemmin tai +myöhemmin, tavalla tai toisella, täytyi sen hetken tulla. + +Huomaamattaan, seuraten epätoivoisen, harhaan joutuneen tarvetta etsiä +suojaista satamaa, lähestyi hän näihin aikoihin yhä ja yhä enemmän +Esteriä. Välistä, kun he illoin istuivat Bengtin huoneessa, saattoi +tapahtua, että hän päästi kädestään kirjan tai sanomalehden, jota hän +par'aikaa luki, ja istui uneksivaisena ja tuijotti Esteriin kohta +katsellakseen muualle ja ollakseen taas lukevinaan, kun Ester nosti +silmänsä. + +Ja vaikk'eivät he mitään sanoneet, vaikka kumpikin istui kirjaansa +kiintyneenä, tahtoi hän kuitenkin pitää Esterin läheisyydessään; jos +tämä viipyi, lähetti hän häntä hakemaan, ja jos hän nousi lähteäkseen, +pääsi Bengtin huulilta puolittain nyreä, puolittain alakuloinen: "Minne +sinä nyt taas menet, etkö voi istua hetkeäkään rauhassa?" + +Hänen muutoksensa ei jäänyt Esteriltä huomaamatta, ja hän ymmärsi, että +jokin syy siihen oli, että jotain oli tapahtunut joko Bengtin +ulkonaisessa tai sisäisessä elämässä, mutta mitä, siitä ei hänellä +ollut aavistustakaan; sillä huhut, jotka liikkuivat kaupungilla, eivät +olleet saapuneet hänen korviinsa. + +Eräänä iltana, kun Ester rukoiltuaan pikku Svenin kanssa tuli Bengtin +huoneeseen, sanoi tämä aivan äkkiä: + +"Istuin tässä ja ajattelin koko ajan sinua, Ester. Sinä olet sentään +pieni omituinen ihminen." + +Ester naurahti. + +"Miten niin?" + +"Katso, sinä näytät niin lempeältä suurine, uneksivine silminesi ja +pienine pehmeäpiirteisine suinesi ja naisellisessa taipuvaisuudessasi +olet kuin vahaa, ja kuitenkin olet ainoa ihminen, jonka ylitse minulla +ei ole ollut valtaa. Se se on kummallista..." + +Ester hymyili ja katseli miettiväisenä eteensä. + +"Sanon sinulle syyn siihen: minussa ei ole vähintäkään taipumusta +itsevaltaisuuteen." + +"Sepä merkillinen selitys, yleensähän on kai helpompi taivuttaa sitä, +joka ei ole itsevaltainen..." + +"Ei, sinä erehdyt", keskeytti Ester innokkaasti, ei koskaan voi +taivuttaa ketään muuta kuin sitä, joka tilaisuutta saatuaan puolestaan +taivuttaisi muita. Minä ... minä olen päinvastainen ... kaikessa +hentoudessani on minussa lannistamaton vapaudenkaipuu, kaipaan vapautta +sekä itselleni että muille. _Minä_ en ikinä voisi ketään taivuttaa +valtani alle, en ikinä millään tavoin sortaa toisen ihmisen luonteen +omituisuuksia. Mutta siksi vaadin samaa itselleni. En kenenkään vuoksi +voi luopua omasta yksilöllisyydestäni. Minä voin musertua, sortua, +kuolla, mutta en koskaan voi toiseksi muuttua, olipa sorto kuinka kova +tahansa." + +"Tuohan on oikeastaan ristiriitaista", vastasi Bengt hieman tylysti, +"kun kaikki ympärinsä kääntyy, löytyy ehkä suurin itsevaltias sinun +omasta sydämestäsi, niin lempeältä ja naiselliselta kuin näytätkin." + +"Jos minussa sitä olisi ollut, Bengt, niin en nyt istuisi tässä sinun +vaimonasi. Tai myöskin, jos olisin ollut orjaluonne, sillä siksi voi +nimittää pieniä itsevaltiaita, olisit sinä tehnyt minut paljaaksi +räsyksi, nollaksi. Juuri siksi, ett'en tahtonut hallita, että tahdoin +ainoastaan olla oma itseni, siksi et ikinä saanut mitään valtaa +ylitseni..." + +"Sinä muistutat kesytöntä lintua, Ester, sinussa on keijojen luontoa, +nuo loistavat silmät ja tuo kultatukka eivät valehtele, keijo elää yhä +sinussa..." + +Ester nauroi, mutta kävi äkkiä hyvin totiseksi. + +"Sinä olet oikeassa, Bengt, minussa oli jotain lumottua, kesytöntä, +ikäänkuin tumma metsikkö, missä ajatukset kulkivat uhkamielisinä ja +hillittöminä... Ja kukapa tietää, mihin ne ajatukset olisivat minut +johtaneet ... ne olivat kerran valloillaan ... ja lensivät ... niin, +sehän on sama... Jumala auttoi minua sillä hetkellä... Jeesus kulki +itse sieluni läpi ja silloin kävi siellä hiljaiseksi ja tyyneksi, ja +Hän opetti uhittelevalle metsälinnulle rakkautensa ja vanhurskautensa +salaisuuden..." + +Bengt ei vastannut; huoneessa syntyi pitkä ja syvä hiljaisuus. Ester +tarttui taas työhönsä ja Bengt alkoi jälleen lukea kirjaansa. + +Mutta kun Ester hetken perästä silmäsi ylös, näki hän, että Bengt +käytti kirjaa vain kilpenä, jonka takana hän istui synkin, suruisin +katsein eteensä tuijottaen eikä näyttänyt edes huomaavan vaimonsa +katsetta. Esteriä hämmästytti, miten toisenlainen hänen ilmeensä oli +verrattuna tuohon ylpeään, hieman teeskennellyn huolimattomaan, joka +tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan -- nyt muistutti hän sitä nuorta +miestä, joka kerran niin nopeasti voitti Esterin sydämen, ero oli vain +siinä, että hän silloin oli niin iloinen ja säteilevä ja nyt niin +syvästi surullinen. Esterin mieleen johtui myös, miten jalot olivat +Bengtin kasvonpiirteet, kun sielu niissä näin heijastui, ja hän +ajatteli, että sellainen oli myös Bengtin sisäinen olento, siinä _oli_ +jaloja ja kauniita piirteitä, niitä hän kerran oli rakastanut, ja kun +kaikki halpa ja pikkumainen, joka ne oli vääristänyt, oli katoava, +silloin oli Bengtin sielu, hänen ijäisyysolentonsa, oleva yhtä puhdas +ja ylevä, kuin nyt hänen kasvonpiirteensä... + +Äkkiä kääntyi Bengt Esteriin päin ja sanoi kiivaasti ja hätäisesti, +niinkuin se, joka kauan epäröityään hyppää alas syvyyteen: + +"Ester, oletko koskaan kuullut Liina Fältistä puhuttavan?" + +"Olen", vastasi Ester epäröiden. Sitten lisäsi hän epävarmasti +hymyillen: "Hänen tarinansahan on merkillisimpiä kaupungin aikakirjojen +jutuista, senhän tuntee jokainen." + +"Oletko myös kuullut, kuka ... kuka hänet syöksi onnettomuuteen?" + +Bengtin sanat vaikuttivat Esteriin omituisen kiusallisesti, hän olisi +mielinyt keskeyttää hänet sanomalla: "Ei, kuulehan, ei puhuta siitä", +mutta samalla kertaa pakotti jokin häntä jatkamaan ja hän vastasi: +"Niin, se oli joku koulun opettajista, hänen nimeään en muista, se oli +vain hirveän surullista -- hän oli vastanainut, ja hänen ja hänen +rouvansa täytyi lähteä kaupungista, niin valtava oli mielten kuohu +hänen tähtensä..." + +Bengt painoi päänsä alas, mutta ei vastannut. Sitten vallitsi taas +kauan syvä hiljaisuus. + +Viimein nousi Ester, pani pois työnsä ja sanoi hieman epäröiden ja +liikutettuna: "Emmeköhän mene levolle, kello on jo yli kymmenen?" + +Ei vastausta; Bengtin kirja oli pudonnut lattialle ja hän istui nojaten +otsaansa kättä vasten. Ester seisoi liikahtamatta ja katseli häntä, +mutta sydän sykki kiivaasti ja selittämätön tuska kuristi kurkkua. + +"Ester!" + +Mikä kumma sointu oli hänen äänessään, joka sai Esterin vavahtamaan? Se +oli kuin hukkuvan huuto; tuo selvästi ja kuitenkin vain kuiskaten +lausuttu sana oli avunpyyntö... + +Ei kumpikaan tiennyt, miten kaikki tapahtui, ei kumpikaan muistanut, +mitä sanoi tai teki, tuntui, kuin olisi myrskytuuli kohisten kiitänyt +heidän ylitseen ja heittänyt heidät toistensa syliin. Esteristä oli +kuin olisi hänet äkkiä muutettu jonnekin kauas pois kaikesta; tämä +huone, jossa hän niin monta iltaa oli istunut jäykkänä ja kuin +kahlehdittuna, kävi hänelle vieraaksi ja salaperäiseksi, ja kuin +tuskallisessa unessa kuuli hän ihmeellisen syvän hiljaisuuden läpi +kellon tikutuksen ja tuon ylpeän sydämen puolitukahtuneet, värisevät +nyyhkytykset, tuon sydämen, joka oli ikäänkuin murtunut hänen +edessään... + +Hän oli sulkenut silmänsä, hän tahtoi paeta tuota häpeän, synnin ja +surun näkyä, jonka Bengtin kuiskaavat sanat loihtivat esiin, mutta se +seurasi häntä vain sitä selvempänä ja räikeämpänä suljettujen +silmäluomien taa... + +Kun hän nosti silmänsä, kohtasi hän Bengtin katseen, joka kerjäävänä +oli häneen kiinnitetty. + +"Ei, ei, ystävä parka", kuiskasi hän, niinkuin olisi hän kuullut +kysymyksen, joka kuvastui Bengtin katseessa, "tällä hetkellä en tunne +muuta kuin samaa tuskaa, joka täyttää sinun rintasi..." + +Bengt ei vastannut; hän puristi Esterin kättä ja makasi vielä hetken +liikkumattomana, kätkien kasvojaan hänen syliinsä; sitten nousi hän +nopeasti ja astui pari kertaa edestakaisin huoneessa pyyhkien +nenäliinalla kalpeita, kosteita kasvojaan. + +"Niin, tiedän, että olen kelvoton", huudahti hän viimein epätoivon +rajulla kiivaudella, "tiedän, että oli raukkamaista ja kurjaa antaa +Valkersin kantaa syytä itse päästäkseni vapaaksi. Mutta en _minä_ häntä +syylliseksi sanonut enkä laskenut huhua liikkeelle -- en tosiaan tiedä, +mistä se lähti... Ja mitä piti minun tehdä? Voinko minä mennä kaduille +ja toreille ja, huutaa: 'Minä olen syyllinen!'...?" + +"Et, sitä et voinut", vastasi Ester hiljaisesti, "ehkä kuitenkin olisi +löytynyt toisiakin keinoja... Mutta Bengt ... tuo tyttö raukka ... +kuinka sinä saatoit ... olitko luvannut naida hänet?" + +"_Hän_ sanoi niin, enkä luule hänen valehdelleen. En muista sitä, en +suinkaan ollut silloin selvä. Joka tapauksessa takertui hän kuin +takiainen minun niin sanottuun lupaukseeni eikä enää jättänyt minua +rauhaan..." + +"Mutta etkö sitten rakastanut häntä?" + +"Rakastaa", toisti Bengt halveksivasti, istuutuen nojatuoliin +vastapäätä Esteriä, "en ole koskaan rakastanut ketään toista kuin +sinua. Kaikki muu...", olkapäitten kohautus ja väsyneen inhon ilme +täydensi lauseen. "No niin, hän oli sivistymätön, tavattoman +yksinkertainen tyttö, mutta säätyynsä soveltumaton kaunotar. Minä olin +häneen kyllästynyt jo kauan ennen ... kuin onnettomuus tapahtui. Minä +en _voinut_ pitää lupaustani, sanoin hänelle monta kertaa, että me vain +tulisimme onnettomiksi yhdessä, mutta hän vastasi itsepintaisesti, +järkähtämättömästi: 'Sinä olet luvannut'. Hän oli hyvin omituinen +tyttö, ihmeellinen kaunotar, mutta muuten vallan mahdoton... Muutoin +tein kaikki, mitä voin hänen hyväkseen, olin luvannut pitää huolta +lapsesta ja antaa hänelle itselleen eläkkeen ... mutta ... kaikki oli +turhaa..." + +"Minä luulen, ett'et häntä ymmärtänyt, Bengt", sanoi Ester yhä enemmän +liikutettuna, "minä luulen, että hän oli jalo nainen, joka ei voinut +elää, kun hänen maineensa oli tahrattu; sellaista eivät mitkään +rahalupaukset voi pelastaa..." + +"Ei, tietysti ei", vastasi Bengt, ja hänen synkkien, epätoivoisten +kasvojensa yli lennähti pilkallinen hymy kuin terävä salama, "_hän_ oli +syytön, niinkuin nainen aina; mies, hän se vain on konna. Mutta miksi +kaiken hyveen ja puhtauden nimessä te naiset olette niin heikkoja juuri +sellaisten 'konnien' suhteen kuin minä, miksi ette pidä sellaisista +nuorista miehistä kuin esimerkiksi Åke Henning, joka kulki pakollisen +hyveen sädekehä päänsä ympärillä?... Sanonpa sinulle, Ester", jatkoi +hän, ja kasvojen pilkallinen ilme muuttui vavahtelevaksi vihaksi, +"minun kokemukseni naisista ei ole lainkaan ollut omiaan herättämään +minussa kunnioitusta heitä kohtaan. En mielelläni juttele +menestyksestäni toisen sukupuolen piirissä enkä ole koskaan puhunut +siitä yhdellekään ihmiselle, mutta vaimolleni voinen siitä puhua, ja +hetkenä sellaisena kuin tämä, _teen_ sen! Kaikkien niitten naisten +joukossa, joihin olen ollut jossain suhteessa, olet sinä ensimmäinen, +jota en olisi voinut vietellä, vaikka olisin tahtonutkin." + +"Bengt!" + +"Niin, totuus on vaikea kuulla, mutta sinun on hyvä kuulla se; +minäkin olen ihminen, niin kurja kuin lienenkin, ja osotanpa sinulle, +että minuakin voi puolustaa... Joll'ei olisi kahta naista: sinua ja +äitiäni, pitäisin itseäni kuitenkin liian hyvänä naisen edessä +puolustautumaan... Te puhutte meidän heikkoudestamme naissuvun suhteen +-- minäpä sanon, että te olette yhtä heikot meidän miesten suhteen. +Mutta meidän osaksemme ei tule mitään armoa, vain syytöksiä ja +tuomiota, ja koko sitä hirveää kiusausta, joka piilee siinä +tietoisuudessa, että tarvitsee vain lähestyä naista ja hän on +vallassasi, sitä ette ota lukuun -- te houkuttelette meitä, te murrutte +kuin kaarna katseistamme ja sitten tuomitsette meitä ja laulatte +typeriä Elvira-aarioita, joihin koko maailma yhtyy. Me olemme +perkeleitä ja te enkeleitä, se on totuus, selviö, ja siinä piste." + +Hän melkein huusi viimeiset sanat ja kasvot vääntyivät kiihkeän +mielenliikutuksen vallassa. + +"Rauhotu, Bengt, rauhotu, eihän kukaan tässä syytä. Mutta en ymmärrä +tarkotustasi; et tahtone kai sanoa, että Liina Fält parka sinut syntiin +vietteli?" + +"Miksi hän ei vastustanut minua, jos hän oli puhdas nainen, jos ei hän +syvimmässä sydämessään halunnut minua niinkuin minä häntä? Naisesta +kuitenkin kaikki lopuksi riippuu; ei ketään naista voi vietellä, +joll'ei hän itse tahdo. Emme koskaan tee häpeällistä ehdotusta +naiselle, jonka tunteen meitä kohtaan tiedämme puhtaaksi. Miksi +käyttäydyin sinua kohtaan, niinkuin käyttäydyin, ethän ollut +yhteiskunnallisessa suhteessa paljoa korkeammalla Liina Fältiä, et +ainakaan minun silmissäni? Ei siihen ollut siveellisiä syitä, en ollut +lainkaan parempi kohdatessani sinut, kuin kohdatessani Liina Fältin, +ja, sanon sen sinulle suoraan, minä toivoin silloin voivani voittaa +rakkautesi tarvitsematta antaa sinulle nimeäni. Mutta minä tunsin, että +sinä olit liian korkealla, niin, tunsin, että jos olisin lähestynyt +sinua samoin kuin muita naisia, olisin turmellut oman rakkauteni, sillä +sekin oli puhdas, niin suuri valta sinulla oli minuun. Jos löytyisi +enemmän sinun kaltaisia naisia, Ester, olisi vähemmän sellaisia miehiä +kuin minä!" + +Hän vaikeni; hänen äänensä kiihtyneen, terävän soinnun katkaisi äkkiä +epätoivoinen, nyyhkyttävä sorahdus. Hän nousi kiivaasti ja kulki taas +muutaman kerran lattian poikki. Ester ei voinut mitään vastata; tunteet +aaltoilivat hänessä yhtenä sekasortona, ja hän odotti, että tästä +kaaoksesta nousisi varma, selvä ajatus. + +"Tiedän, että nyt ihmisten silmissä olen täysverinen roisto ilman +ainoatakaan hyvää ominaisuutta", jatkoi Bengt, jälleen istuutuen, +"sellainen on yleensä ihmisten tuomio; he luulevat, että sen, joka +tekee jonkun rikoksen, täytyy olla läpitsensä konna, että mies +viettelee naisen, on syypää hänen kuolemaansa ja antaa toisen kärsiä +muka yhtä kylmäverisenä ja tyytyväisenä, kuin mennään ajattamaan +partaansa tai tilaamaan takkia räätäliltä. Minä toivon, että kaikki ne +itsevanhurskaat fariseukset, jotka nyt kiittävät Jumalaa, ett'eivät +ole yhtä suuria syntisiä kuin minä, saisivat niin sanotuista +pikkusynneistään, joita heillä kyllä jokaisella on omallatunnollaan, +kärsiä vaikkapa sadannesosankin siitä, mitä minä olen kärsinyt -- +vaikk'ei kukaan sitä ole nähnyt, eikä kukaan varmaankaan olisi uskonut, +jos ulisin siitä kertonut... Pari vuotta tyttö raukan onnettomuuden +jälkeen olin melkein kokonaan uneton -- matkustin ulkomaille, kysyin +taitavimmilta lääkäreiltä -- ei mikään auttanut. Aavekuva oli poltettu +aivoihini; jos nukuin hetkisen, herätti minut heti sama näky: lumi, +joka tupruaa lahdella, yksinäinen nainen, joka siellä taistelee ... +minä näen sen vielä nytkin ... olen sen aina näkevä ... elämän loppuun +saakka ... ah Ester... Ester ... etkö _sinä_ voi minua auttaa, sinä, +joka herätit minussa omantunnontuskan ... sinä, jonka puhtaus sai minut +näkemään, kuinka tahrattu olen..." + +"Bengt", kuiskasi Ester, hiipien lähemmä häntä ja tarttuen hänen +käteensä, "sano minulle ... etkö koskaan koettanut rukoilla Jumalaa, +kun olit niin onneton?" + +"Teinhän sen", huudahti Bengt kiivaasti ja tuskaisesti, "luin raamattua +ja äitini virsikirjaa, rukoilin 'Isämeitää' ja pieniä lapsenrukouksiani +aamut, illat ja pitkät unettomat yöt. Mutta mitä se auttoi -- voiko se +saattaa tehtyä tekemättömäksi?" + +"Ei, mutta Jumalan anteeksiantamus, jos sitä olisit pyytänyt, olisi +voinut antaa vaivatulle omalletunnollesi rauhan..." + +"Anteeksiantamus?" toisti Bengt, "mitä sillä tarkotetaan? Se on kai +oikeastaan vain tyhjä korulause, jolla on uskonnollinen kaiku..." + +"Ei, Bengt, anteeksiantamus on vastakohta siihen, mitä äsken sanoit +ihmisten tavasta tuomita syntistä. + +"Anteeksiantamus on usko siihen, että syvimminkin langenneessa piilee +mahdollisuus johonkin hyvään, joka hänessä voi uudelleen versoa; se on +usko jumalankuvaan meissä, olimme sitten kuinka kurjia tahansa. +Ihmisten tuomio _muistaa_ rikoksen ja lisää syntikuormaa, Jumala, +Hän _unohtaa_ ja pyyhkii pois ja nostaa taakan hartioilta... +Anteeksiantamus on toisin sanoen luottamusta ihmiseen..." + +Bengt pudisti päätään. + +"Mutta eihän tuo kaikki poista rikostani. Vääryys, jonka tein Liina +Fältiä kohtaan ja raukkamaisuuteni Valkersin suhteen, ne ovat jäljellä. +Ja se se tuottaa minulle tuskaa ja omantunnonvaivoja eikä Jumalan vihan +pelko. Heiltä minun oikeastaan tulisi pyytää anteeksi. Mutta se on +mahdotonta, toinen on kuollut ... ja toinen ... ei, kaikki on +auttamattomasti mennyttä..." + +"Tuon toisen luo", puuttui Ester innokkaana puheeseen, "hänen, jonka +kunnian panit alttiiksi omasi sijasta, pitää sinun mennä tunnustamaan +rikoksesi ja pyytämään anteeksi. Ja rikoksesi häntä kohtaan, joka on +kuollut, on Jeesus sovittanut, jos vaan tahdot uskoa sen. Ah, Bengt, +eikö juuri silloin, kun tämänkaltainen tapaus meitä kohtaa, kun ei +ihmisvoima kykene sovittamaan ja parantamaan ja kun epätoivo +välttämättä on osamme, eikö silloin Jeesuksen sovitus tunnu koko +langenneelle, kurjalle ihmiskunnalle niin tarpeelliselta, selvältä ja +yksinkertaiselta?" + +"Se on hyvin mukava oppi", vastasi Bengt tylysti, "rikoksen, jota itse +en jaksa kantaa, heitän toisen niskoille..." + +"Ah, ei tie Jeesuksen rinnalla ole mukava; saatpa nähdä, että jos sinä +sitä kuljet, huomaat sen sekä vaikeaksi että itsekieltäymystä +vaativaksi. Ei ole kysymys vain synnin heittämisestä toisen niskoille, +vaan kyllä saat myös ristin kannettavaksesi, saat kieltää itsesi ja, +pienentyä omissa silmissäsi, sinä, joka olet pitänyt itseäsi niin +suurena. Niin, Bengt, sinun ylpeälle luonteellesi on se tie usein oleva +orjantappurainen, ole varma siitä. Mutta se on samalla ilon ja rauhan +polku!" + +Bengt ei vastannut; hän istui liikahtamatta ja katseli Esteriä. Esterin +silmät loistivat innostuksesta ja hänen hennossa, hienossa olennossaan +ilmeni joustavuutta ja voimaa. Hetken perästä sanoi Bengt +miettiväisenä: + +"En tunne paljon Vapahtajaa enkä hänen sovitustaan -- en nyt tarkota, +että kiellän hänet, sillä minä en usko, mutta en myöskään ole +uskomatta, olen oikeastaan niin vähän ajatellut noita asioita, mutta +kun kuulen sinua, kun näen sinut, Ester, silloin tuntuu, että +Vapahtajaa kannattaa seurata..." + +Hän veti Esterin puoleensa ja kuiskasi: + +"Voisitko luottaa minuun, Ester?" + +"Voisin", vastasi Ester voimakkaalla äänenpainolla. + +Bengt puristi hänen kättään ja istui hetken vaiti ja tuijotti eteensä. + +"Ja etkö käsitä, Bengt, että kun kerran _minä_ voin luottaa sinuun, +täytyy Jumalan, jonka rakkaudesta omani on vain pisarainen, kyetä +siihen paljoa suuremmassa määrässä?" jatkoi Ester. + +Bengt hymyili alakuloisesti. + +"Niin, onhan se hyvin yksinkertaista ja johdonmukaista, Mutta synti, +synti, jonka tein ... onnettomuus, joka siitä oli seurauksena ... se on +jäljellä, se pysyy aina. Ah, tuo onneton ihmisraukka!" jatkoi hän +kiihottuen, "miksi hän teki sen?... Miksi en saanut sovittaa aikanaan? +Ah, jospa hän olisi ollut järkevä eikä tehnyt meitä molempia +onnettomiksi!" + +"Mutta ehkäpä tämä pelastaa sinun sielusi, Bengt; ehkä tarvitsit juuri +jotain tällaista herätäksesi itseäsi tuntemaan..." + +"Mitä typerää, julmaa Jumalaa tarjoat minulle?" huudahti Bengt +kiivaasti. "Täytyikö Liinan sortua, jotta minä pelastuisin?" + +"Ei, Bengt, ei niin!" huudahti Ester ja hänestä tuntui, kuin olisivat +nyt kaikki ajatukset selvinneet kaaoksesta, joka äsken sumensi hänen +sieluaan, ja puhjenneet esiin äkillisen innostuksen voimalla ja +hehkulla, "päinvastoin Hän on viisas ja rakastava Jumala, joka +rakkaudessaan ja viisaudessaan liittää ihmiset toisiinsa ja antaa +toisen kohtalon kehittyä toisen kohtalosta. Ei Liina sortunut siksi, +että sinä pelastuisit, vaan siksi, että sinä hänet onnettomuuteen +syöksit, mutta rakkaudessaan sallii Jumala hänen uhraamisensa tulla +sinun pelastukseksesi. Ja olen varma, että Jumala on käyttänyt yhtä +lempeää keinoa pelastaakseen hänet, vaikkemme sitä voi nähdä. Siten on +elämä syiden ja seurausten loputon ketju, jonka ääretön rakkaus ja +viisaus on yhteenjuottanut. Ja se rakkaus, Bengt, se sanoo nyt sinulle: +'tule luokseni!'" + +Syntyi hetken hiljaisuus, jonka läpi kaiku Esterin sanoista ihmeellisen +hyväilevänä ja juhlallisena vieri. "Kiitos, Ester!" sanoi Bengt +viimein. "En tiedä, tokko tulen tuon Jumalan luo, jota minulle tarjoat, +ja Jeesuksen sovitusta en vielä lainkaan ymmärrä, mutta yhden asian +tiedän: että siinä jo näen Jumalan rakkautta, että Hän tänä elämäni +pimeimpänä hetkenä antoi minulle sinut avuksi ja lohdutukseksi!..." + + + + +XIII. + + +Kun ihminen vuosikausia on kätkenyt omantunnontuskansa kaikkien +silmiltä, vieläpä omiltansakin, painanut ne sielunsa syvimpään ja +kantanut niitä kuin kivuttavaa tautia, jota ei tahdo edes itselleen +tunnustaa, silloin kerää hän myös samalla hädän ja tuskan pääomaa +korkoineen tilinteon päiväksi. Silloin oppii hän tuntemaan madon, joka +ei kuole, tulen, joka ei sammu. + +Sellaisina heräsivät Bengtin omantunnonvaivat; ne kohosivat syvältä +hänen sielustaan kuin aaveet, jotka ahdistivat häntä joka puolelta ja +lopuksi mursivat ylpeydenmuurin, joka tähän asti oli ollut hänen +suojansa. Hän ei välittänyt enää peitellä kärsimystään, katse kävi +jäykäksi ja tuijottavaksi, hän ikäänkuin lyyhistyi kokoon ja niin syvän +tuskallinen ilme, kuin ei hän enää koskaan jaksaisi hymyillä, astui +ylimielisen piirteen sijalle, joka hänellä ennen oli ollut suun +ympärillä. Falkensterniläisen luonteen kiihkeys, sen taipumus mennä +äärimmäisyyksiin sekä hyvässä että pahassa, vaikutti, että myös hänen +irtipäässeet omantunnontuskansa olivat rajattomat. + +Kaikki Esterin yritykset lohduttaa, ja tyynnyttää menivät hukkaan; +Bengt näki vain syntinsä, hän tarkasti sitä kaikilta puolin, hän katsoi +sen pohjattomaan syvyyteen ja hänen silmänsä kiintyivät yhteen ainoaan +pisteeseen menneisyydessä. + +"Pikku Ester parka", sanoi hän usein näinä aikoina, "joll'ei mitään +muutosta tule, joll'en saavuta rauhaa, josta puhut, niin saat antaa +anteeksi, että tuotan sinulle vielä enemmän surua ja häpeää, sillä minä +en voi, en tahdo elää tätä helvetintuskaa kantaen. Ulkoapäin kaivelee +minua ihmisten ylenkatse, minne tahansa menenkin -- sisästä päin kalvaa +omatunto öin, päivin. Yksi sana soi alati korvissani: murhaaja! Niin, +minä olen murhaaja, minä olen syypää yhden ihmisen kuolemaan -- yhden, +ei, kahden -- oman lapseni, jota minun olisi tullut rakastaa, josta +huolta pitää ... vankilassa pitäisi minun istua, yhteiskunnan +hylkiöitten joukossa, sovittamassa ja pesemässä pois rikostani..." + +Hänen silmänsä loistivat niin tummina ja synkkinä hänen kalpeista +kasvoistaan, että Esteriä värisytti. + +"Voi, Bengt", kuiskasi hän ja silitti rauhottaen hänen kättään, "et +sinä voi sovittaa, et parantaa, et pestä pois, vaikkapa ijäti kärsisit +ja surisit. Sinä voit ainoastaan ottaa vastaan anteeksiantamuksen +menneisyydestäsi ja uskoen ja toivoen kääntyä tulevaisuutta kohden ja +alottaa uutta elämää!" + +"En voi", vastasi Bengt ja pudisti päätään, "minusta tuntuu, kuin +kääntäisi Vapahtajakin minulle halveksien selkänsä -- vain sinä, Ester, +armahdat..." + +"Mutta etkö käsitä, Bengt, että minun armahtavaisuuteni on vain +kipinäinen Hänen armahtavaisuudestaan?" + +"En käsitä mitään, en tiedä mitään -- tunnen vain kaksi asiaa: sisäisen +ja ulkonaisen pimeyden ja sinun kätesi, joka kannattaa minua..." + +Mutta kun epätoivo kehittyi huippuunsa, kun hänen kiusaantuneet +ajatuksensa lopuksi kärjistyivät tuohon armottomaan valintaan: hän joko +lopettaa tuskansa tai tarttuu anteeksiantamukseen, josta Ester puhui, +silloin oli hän myös päässyt taitekohdan yli. Bengt ei ollut syvien +tutkimusten eikä mietiskelyn, vaan toiminnan ja intohimon mies. Tähän +asti oli hän ollut väliäpitämätön uskonnosta; hän ei tuntenut uskon +iloa yhtä vähän kuin epäilyksen tuskaakaan. Luonteensa kiihkeyden +ohella oli hän kuin lapsi, joka ei tutkistele, vaan luottavaisena ottaa +asiat sellaisinaan. Niin pian kuin hän oli tyhjentänyt synnintuskan +pikarin pohjaan saakka, heitti hän sen pois eikä enää katsonut sinne +päin. Ja niinkuin hän kerran oli intohimoisesti heittäytynyt syntiin ja +nautintoihin, niin heittäysi hän nyt kulkemaan sitä pelastuksen tietä, +jolle Ester häntä viittasi. Rohkeasti, pelotta ja epäröimisittä, +sulkien silmänsä, jott'ei tuntisi kauhua, uskalsi hän "viskautua Hänen +avoimeen helmaansa"... + +Matkansa määrää Esterille ilmottamatta, läksi hän kaupungista pariksi +päiväksi. Kun hän tuli kotiin, oli hänen kasvoissaan toinen ilme; +synkät varjot olivat poistuneet ja rauhan ja ilon aamunkoitto kajasti +hänen piirteistään. + +"Olin lehtori Valkersin luona ja tunnustin kaikki", sanoi hän taas +tavatessaan Esterin. "Jumalan kiitos, _hän_ ei ole kärsinyt tuosta +pahasta huhusta, josta hän ei edes tiennyt ja joka oli syntynyt vain +omituisten sattumain kautta. Hän läksi kaupungista ainoastaan +terveytensä takia, hän kun ei sietänyt täkäläistä kalseaa ilmanalaa. +Rikokseni häntä kohtaan on tietysti kuitenkin yhtä suuri -- mutta hän +antoi sydämestään anteeksi, ja nyt voin myös ottaa vastaan Jumalan +anteeksiannon." + +Seuraavana päivänä sanoi hän Esterille: "Tänään puolenpäivän aikaan +matkustan Vångaan ja jään sinne huomiseksi. Ja Ester", lisäsi hän ja +löi kätensä pöytään, samalla kun hänen katseensa muuttui milt'ei +käskeväksi, "kun palaan, on, niin totta kuin Jumala elää, sieluni oleva +pelastettu!" + +Ester katsoi häneen hämmästyneenä, mutta ei väittänyt vastaan. + +"Jumala matkasi siunatkoon", vastasi hän vain hiljaa. + +Kun Bengt oli jättänyt hänet, istui hän hetken liikahtamatta, nojaten +päätään kättä vasten miettiväisenä ja hieman alakuloisena. Häneen +koski, että Bengt poistui hänen luotaan nyt juuri, kun hän uhkamielisen +voitonvarmana meni Jumalaansa kohtaamaan. Olihan juuri Ester ollut +hänen tukensa näinä aikoina, Esterin rakkaus, Esterin rukoukset ja +esirukouksethan olivat ensimmäistä voidetta valaneet Bengtin +kirveleviin haavoihin! Mutta jokaisen täytyy saada mennä omaa tietään +-- inspiratsioonin silmänräpäyksessäkin, Jakobintaistelun hetkelläkin +täytyi Bengtin seurata omaa luonnettaan, joka kaipasi rajuja +mullistuksia. Esterin herkkä, ujo luonto oli arastellut ihmisten +sekaantumista, hän oli yksin Jumalansa rinnalla, hiljaa, kuin +uneksivana, astunut hänen valtakuntaansa; Bengt tarvitsi aivan +päinvastaisia olosuhteita. Oli välttämätöntä, että hänen luonteensa +itsevaltaisuus haki itselleen vastineen hengelliselläkin alalla: +fanatismin, joka suuremmassa tai vähemmässä määrässä oli värittävä +hänen uskonelämänsä. Ja niinkuin Esterin kääntymystarina oli ollut kuin +vieno, tähtivälkkeessä sädehtivä runoelma, niin oli Bengtin oleva kuin +rumpujen ja torvien säestämä pelastusarmeijan laulu... + +Kun Bengt tuli Vångaan, läksi hän kohta kappelinsaarnaajan luo, uuden +papin, jonka hän itse oli valinnut ja kutsunut virkaan, koska tämä oli +kuuluisa parannuksensaarnaaja, joka ei katsellut sormien lomitse +seurakuntansa heikkouksia, eikä liioin omiansa; sillä vaistomaisesti +piti Bengt parannuksensaarnaajista ja vanhurskaudenintoilijoista. Nuori +pappi oli tehtaalla sielunhoitotoimissa, mutta vaunut lähetettiin kohta +häntä hakemaan; Bengtin sieluntila ei sietänyt mitään viivytystä. + +Niin pian kuin pappi tuli kotiin, alotti Bengt heti ilman valmisteluita +tunnustuksensa. Hän kertoi kaikki, koko elämänsä, myös kovuutensa +Esteriä kohtaan, ja kun hän oli päässyt loppuun, sanoi hän vain +lyhyesti ja jyrkästi: + +"No, nyt tunnette koko syntisen elämäni, herra pastori. Onko minulle +pelastusta tarjona?" + +Pastori nousi ja risti kätensä. Hän oli nuori mies, kasvot olivat +kalpeat ja tyystin ajellut, piirteet puhtaat ja jalot, mustissa +silmissä samalla sekä polttava, että lempeän rakastavainen katse. + +"Kunnia olkoon Isän Jumalan ja Pojan ja Hengen, joka on ollut, on ja on +oleva ijankaikkisesti _yksi_ Jumala ja _yksi_ vapahtaja!" huudahti hän +kohotetuin katsein, "kunnia olkoon Hänen, joka antaa palvelijalleen +oikeuden sanoa sinulle, Bengt Falkenstern: 'Sinun syntisi ovat anteeksi +annetut, mene ja älä silleen syntiä tee!' Ja nyt, kuule muutamia +raamatun sanoja, kuule vastaus Herran suusta: 'Katso, minä pyyhin pois +sinun syntisi enkä enää muista pahaa tekoasi... Minä heitän kaikki +sinun syntisi selkäni taa'... Älä ajattele vanhaa äläkä huoli +menneistä. Katso, minä luon jotain uutta. Nyt se puhkeaa esiin! Etkö +huomaa? Niin, etkö huomaa, että nyt juuri jotain tapahtuu, etkö tunne, +kuinka jokin uusi puhkeaa sielussasi? Etkö näe, kuinka syntien +anteeksiantamuksen loisteessa Jumalan valtakunta sinulle ilmestyy, +Jumalan valtakunta, tuo suuri, avara, ihmeellinen, joka ei ole täällä +eikä tuolla, vaan joka on vanhurskaus, ilo ja rauha Pyhässä Hengessä?" + +Bengt kuunteli papin sanoja, niinkuin ihminen vain kaksi kertaa +elämässään kuuntelee: silloin, kun uusi elämä hänessä herää ja silloin, +kun kutsu saapuu tuolta puolen Tuonen virran. Hänen katseeseensa syttyi +syvä, salaperäinen hehku ja ylpeät huulet vapisivat. + +"Tohdinko uskoa, että rikokseni on sovitettu, että olen vapaa +omantunnontuskasta, joka nyt viisitoista vuotta on kalvanut minua öin, +päivin?" kuiskasi hän. + +"Niin, vapaa, vapaa, vapaa!" riemuitsi pastori. "Vapaa menneisyyden +muistoista, vapaa alkamaan uutta elämää! Kas, jumalalliseen +anteeksiantoon sisältyy kaksi pyhää salaisuutta. Toinen koskee +menneisyyttä: kaikki pyyhitään pois, kaikki velkakirjat revitään rikki, +Jumala ei muista enää mitään siitä, mikä on ollut. Ettekö ole tuntenut, +kuinka kehno on ihmisten anteeksiantamus? Se vakuuttaa kaikki +unohtaneensa, mutta vihan hetkenä tuodaan välistä unohdetut +päivänvaloon ja katkeria sanoja singahutetaan rakkauden tuomionkin +jälkeen. Mutta sellainen ei ole Jumalan anteeksianto -- kun Hän antaa +anteeksi, ei menneisyyttä enää ole. Toinen salaisuus koskee +tulevaisuutta. Jumala _luottaa_ meihin. Kuinka ihanalta tuntuu jo +silloin, kun joku ihminen uskoo meihin, kuinka virkistää epätoivoista +syntistä, kun veli ojentaa kätensä ja sanoo: '_Minä_ luotan sinuun, +uskon, että sinusta tulee toinen, parempi ihminen!' Mitä sitten, kun +taivaan Herra Jumala ojentaa meille kätensä ja sanoo: '_Minä_ -- minä, +joka olin, olen ja olen oleva, _minä_ luotan sinuun!'" + +Bengt istui pää kumarassa, vaiti, kuin itseensä vaipuneena. Samaa oli +Ester sanonut Jumalan anteeksiannosta -- samat soinnut soivat sielujen +avautuneista syvyyksistä -- vain sanat lausuttiin toiseen tapaan. Hän +näki sielunsa silmin anteeksiannon ihmeen hohtavan verrattomassa +valossa, ja kun hän loi ylös katseensa, oli kuin olisivat hänen koko +kasvonsa paistaneet tuosta samasta valosta. Hän ja pastori polvistuivat +nyt yhdessä ja Bengt voi ääneen ja palavalla innostuksella kiittää +siitä, että oli vapautunut kauheasta syntitaakasta, joka niin monta +vuotta oli painanut hänen sieluaan. + +Mutta Bengt ei tyytynyt vain tähän yksityiseen tunnustukseen; hänen +sielunsa oli syttynyt polttavan kuumaan hehkuun ja hänen täytyi päästää +tunteensa ilmoille vielä voimakkaammalla tavalla. Hän antoi siksi +kuuluuttaa kokouksen pidettäväksi kappelissa, ja siellä astui hän +kokoontuneitten työmiesten eteen, teki täydellisen tunnustuksen, esitti +jonkunlaisella itsensämusertamishalun martyyrinautinnolla syntinsä ja +omantunnontuskansa ja kuvasi lopuksi samalla kiihkeällä innostuksella +kääntymyksensä ja pelastuksensa. Bengtin puhuessa humahti liikutuksen +aalto yli salin. Naiset itkivät, miehet istuivat hämmästyneinä ja +liikkumattomina; muutamain kasvoille kohotti tuo ihmeellinen tunnustus +ilonhohteen, toiset näyttivät synkiltä ja hieman pilkallisilta, mutta +kaikkiin se teki syvän vaikutuksen. Niin pian kuin Bengt oli +lopettanut, meni hän seurakuntalaisten joukkoon, puhutteli toista +toisensa jälkeen, puristi heidän kättään ja syleili n.s. "isiä", sahan +vanhoja kokeneita uskovaisia. Hänen kasvonsa loistivat lapsellisesta +ilosta, ja ukot seisoivat siinä kyynelsilmin ja kohottivat kiitoksen +Herralle, joka oli tehnyt heidät niin suuren ihmeen todistajiksi. +"Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!" kuiskasi muuan +vanha seppä, joka oli ollut palveluksessa Kurt patruunan aikana ja +nähnyt Bengtin kasvavan. "Nyt pitäisi armollisen rouva-vainajan olla +mukana", sanoi Leena muori, Bengtin äidin entinen kamarineitsyt, -- +"kuinka iloinen hän olisi! Mutta hän näkee tänne -- siitä olen varma, +-- hän näkee, että hänen sydänkäpynsä on pelastettu!" + +Vielä samana iltana läksi Bengt kaupunkiin, hän kaipasi Esteriä, hän ei +voinut nukkua, ennenkuin oli saanut kertoa hänelle onnensa. Kun hän +tuli kotiin, oli asunto pimeä ja Ester oli jo kauan ollut unen +helmoissa, mutta Bengt sytytti tulen, meni makuusuojaan ja herätti +hänet suutelolla. Ester aukaisi nopeasti silmänsä ja katseli +hämmentyneenä ympärilleen, mutta huomattuaan Bengtin, ymmärsi hän, mitä +oli tapahtunut. Bengt makasi polvillaan sängyn vieressä ja hänen +kasvonsa loistivat, niinkuin vain hänen syvät, tummat silmänsä taisivat +loistaa, kun parhaimmat, jaloimmat tunteet hänessä heräsivät ja +karkottivat pahojen ajatusten varjot. Se oli Bengt ja kuitenkin joku +toinen, se oli Esterin Bengt, hänen nuoruutensa unelma, se Bengt, jonka +hän kohtasi elämän kevätpäivinä, hän se oli, hän oli noussut jälleen +kuluneitten vuosien synnistä ja surusta ja ahdistuksesta! + +"Ester", kuiskasi Bengt, "minä olen saanut rauhan Jumalan ja itseni +suhteen, täydellisen rauhan, ihme on tapahtunut, Jumala on pyyhkinyt +pois kauhean velkani, tyttöraukan sielun olen jättänyt Hänen armahtavan +rakkautensa huomaan ja Jeesuksen nimessä alan uutta elämää! Ja nyt, +Ester, tahdotko _sinäkin_ antaa anteeksi, tahdotko antaa anteeksi, että +niin itsekkäänä ja häikäilemättömänä liitin puhtaan elämäsi omaani, +rikosten tahraamaan? Tahdotko antaa anteeksi kaiken ylpeyteni, +kovuuteni, jota niin usein osotin sinua kohtaan?" + +Ester kietoi kätensä hänen kaulaansa, kallisti päänsä hänen rintaansa +vasten ja kuiskasi: "Tahdon ... sydämestäni ... _kaikki_ on +unohdettu..." Siinä viipyivät he kauan vaiti, sydän sykki sydäntä +vasten ja sielu vaipui sieluun... + + + + +XIV. + + +Oli aivan Bengtin mielenlaadun ja luonteen mukaista, että hän niin pian +kuin mahdollista saattoi kaikkien ihmisten tietoon muutoksen, joka +hänessä oli tapahtunut. Yhtä uhkamielisesti ja ylpeästi kuin hän ennen +sulki sydämensä heiltä, yhtä häikäilemättä hän nyt sen paljasti +kaikkien nähtäväksi. + +Ensimmäinen, jonka hän tapasi ulkona, kun hän Vångassa pidetyn +kokouksen jälkeisenä päivänä oli menossa pankkiin, oli rehtori Grahn. +Hän pysähtyi ja tervehti, rehtori tervehti myös ja, sanoakseen jotain +teki tuon tavallisen huomautuksen, että syys-ilma oli tavattoman +kaunis. Mutta Bengt ei tarttunut kiinni puhesäikeeseen, hän seisoi +vaiti ja katseli pikku rehtorin ystävällistä naamaa niin omituisen +näköisenä, että tuon tutkivan katseen esine alkoi ihmetellä, mitä +kummaa oli tapahtunutkaan, oliko parranajo unohtunut vai oliko +kaulaliina vinossa, joka muuten usein tapahtui. + +"Mikä nyt, rakas veli, mitä on tapahtunut?" sanoi hän viimein +epäröiden. "Jos olisit köyhä mies, niin luulisinpä totta tosiaan, että +olet saanut ilmotuksen suurenlaisesta perinnöstä, niin tyytyväiseltä +näytät." + +"Olenkin todella saanut suuren perinnön", vastasi Bengt vakavasti, +mutta yhä säteilevin katsein. + +"Hm ... vai niin. No, toivotan onnea. Luulin muuten, että sinä +miljoonaisi kautta olisit vakuutettu ilontunteita vastaan moisten +tapausten sattuessa. Mutta -- kultaisen vasikan mahti on rajaton." + +"Perintö, jonka olen saanut, ei ole kultaa eikä hopeaa", vastasi Bengt +äskeiseen tapaansa, "se on taivaallinen perintö, perintö, johon ei ajan +katoavaisuus ulotu." + +Rehtori Grahn tuli niin hämilleen, ett'ei voinut mitään vastata. Hän +vain tuijotti Bengtiin kauhistuneen näköisenä, kuin olisi hän pelännyt +tämän ihmeellisen alun jälkeen joutuvansa todellisen mielenhäiriön +puhkeamisen todistajaksi. Mutta kun Bengt pysyi levollisena, rauhottui +hän pelostaan ja alkoi sen sijaan hämillään katsella maata ja +kengänkärkiään ja sitten ylös pitkin talojen seiniä, toivoen edes +jostain löytävänsä sopivan vastauksen. Viimein sai hän suustaan +hyväntahtoisen, kömpelön: "Niin, rakas veli, toivotan sentään onnea, +pääasiahan on, että kukin on tyytyväinen siihen, mitä on saanut". + +"Kiitos", vastasi Bengt ja puristi rehtori Grahnin kättä, "kiitos! +Mutta mitä perintöön tulee, niin ihmeellisintä on, että sen voivat +kaikki saada, se on kaikille tarjona, niin hyvin kurjimmalle kerjurille +kuin miljoonain omistajalle. Sillä se perintö on lapsenosa isän Jumalan +luona, syntein anteeksiantamus ja voima alkaa uutta elämää. Rakas veli, +_sinun_ ei tarvitse muuta kuin avata sydämesi Jeesukselle ja sen +perinnön ihanuus valahtaa ylitsesi." + +Nyt tuli Grahn parka vielä enemmän hämilleen eikä hän kengänkärjistä +eikä katukiviltä voinut löytää vähintäkään vastauksen aihetta. Mutta +hän ei lainkaan loukkaantunut tästä väkivaltaisesta tunkeumisesta +sydämenasioihinsa. Bengt näytti niin rakastavaiselta seisoessaan tuossa +taputtaen pikku rehtoria suojelevasti olalle, niin että tämän +hyväntahtonen sydän vallan lämpeni, kun niin suuresti hänen sielustaan +huolehdittiin. + +"Kiitos", sanoi hän viimein, "niin, kyllä se olisi hyvin hauskaa ... +tai ehkä pikemmin tyydytystä tuottavaa ... minä tarkotan..." + +"Niin, Jumala sinua siunatkoon!" keskeytti Bengt ja taputti rehtori +Grahnia vielä kerran olalle. "En voi kelleen sen parempaa toivottaa, +kuin että hän saisi kokea samaa armoa kuin minä. Ja muista, rakas veli, +että _kaikki_ se, mihin me maallisen elämämme aikana kuitenkin panemme +enin arvoa: omantunnonrauha, sopusointu, ilo, vanhurskaus, kaikki nuo +aarteet on itse asiassa koottu ympärillemme, meidän on vain ojennettava +kätemme ja tartuttava niihin. -- Hyvästi, rakas veli -- ja Jumala sinua +siunatkoon!" + +Molemmat herrat hyvästelivät; Bengt meni pankkiin, jossa hän joutui +milt'ei samanlaisiin puheisiin pankkiherrain kanssa, ja rehtori läksi +kiirein askelin kotiin kertomaan rouvalleen ja tyttärelleen +merkillisestä kohtauksestaan konsuli Falkensternin kanssa. Ennen päivän +loppua tiedettiin koko kaupungissa ja hyvän matkaa sen ulkopuolellakin, +että Bengt Falkensternistä, jonka ylpeys oli ollut milt'ei sananpartena +ja hänen rikkautensa ohella, joka erotti hänet kaupungin köyhälistöstä, +hankkinut hänelle erikoisaseman vieläpä koko maailman valtijaankin +suhteen, hänestä oli nyt tullut vähäpätöinen, nöyrä Jeesuksen +palvelija, aivan niinkuin halvin hänen työmiehistään Vångassa. Muutamat +arvelivat, että se oli suurenmoista ja uskoa vahvistavaa, mutta toiset +sanoivat: "Hänen kiihkeä luontonsa on vienyt hulluuteen ja intoiluun". + +Ensi aikoina Bengtin kääntymyksen jälkeen oli kuin olisi hänen koko +sielunelämänsä sulanut yhdeksi ainoaksi suloiseksi rakkauden-unelmaksi +siitä, miten sulkea koko maailma syliinsä ja antaa tuon maailman läpi +virrata samaa onnea, joka hänet itsensä täytti. Hänen luonteensa kaikki +särmäisyydet ja omituisuudet, hänen mielenlaatunsa pikkumaisuus ja +kiihkeys ikäänkuin haihtuivat tähän uskonelämän kevätriemuun, aivan +niinkuin keväällä lehtiumpujen vaaleanvihertävä hohde ja ilman sini +käärii niin hyvin tammen tummat kyhmyt kuin koivun valkean varren +samaan tunnelmaan, tai niinkuin nuoruudessa erilaiset luonteenpiirteet +sulautuvat kaikkia ajatuksia ja tunteita kattavaksi unelmaharsoksi. +Mutta sitä mukaa kuin aika vieri ja keväthohde sammui ja saapuivat +helle ja myrsky ja synkät päivät, sitä mukaa ilmenivät uudestaan hänen +persoonallisuutensa erikoisuudet ja hänen sisäinen olemuksensa tuli +esiin tuttuine piirteineen. Myrskyisimmässäkin nuoruudessaan oli hän +ollut velvollisuuden ja järjestyksen ihminen; hän ei ollut milloinkaan +laiminlyönyt ainoatakaan tilintekopäivää tai työtuntia Vångassa. Nytkin +asettuivat nämä hänen luonteensa kaksi kulmakiveä perustaksi hänen +uuden elämänsä muodostumiselle. Työ Vångassa, huolenpito työmiesten +ruumiillisesta ja henkisestä elämästä, se häntä innosti. Hän ja pastori +Regner, sahan kappelinsaarnaaja, olivat heti solmineet lämpimän +ystävyysliiton; yksissä neuvoin he järjestivät kokouksia ja +raamatunlukuhetkiä, panivat toimeen sairastuvan, kirjaston j.n.e. He +tekivät suunnitelman pitäjän vanhuskodiksi, ja vuoden päästä seisoi +valmiina oikea palatsi, jonka korkeissa saleissa ja komeissa +kiviportaissa vanhukset kompuroivat yltympäri ja ihmettelivät, olivatko +valveilla vai uneksivatko. Yksi ainoa seikka asetti rajan Bengtin +hyväntekeväisyydelle ja auttavaisuudelle: kenenkään ei maksanut vaivaa +mennä ehdotuksia tekemään, hänen täytyi itse saada antaa alkuajatus. + +Samalla kävi liikekoneisto täydellä höyryllä; ei ollut vienti Vångasta +vielä koskaan ollut niin virkeä eivätkä Bengtin tulot koskaan suuremmat +kuin nyt. Kaikelle muulle käänsi hän selkänsä: sukulaisille, ystäville, +seuroille ja huveille. Hän ei lukenut muita lehtiä kuin niitä, joita +liikemiehen tulee pitää silmällä, hän ei seurustellut kenenkään muun +kanssa kuin niiden, joita hän kutsui kokouksiinsa tai sattumalta tapasi +kadulla. Hän jakoi aikansa kokonaan sahan ja kodin välillä. + +Mutta kesken tätä ankaraa velvollisuuselämää tuli hänen vanha +vihollisensa, ylpeys, vartioimattomia takateitä hiipien ja tunkihe +hänen sieluunsa, ilman että hän sitä lainkaan tunsi, puettu kuin se oli +pyhän, intoilevan vanhurskauden pukuun. Ja tämän vihollisen +kantapäissä seurasi, vielä varovaisempana ja hiipivämpänä, vanha +itsevaltiudenhenki, sekin pyhimyksen ilme kasvoissaan ja täynnä intoa, +että kaikkien oli taivuttava Bengtin tahtoon ja niin pian kuin suinkin +käännyttävä. Jos kerran Jumalan tarkotus oli pelastaa ihmiset ikuisesta +turmiosta, jos hänen oman sielunsa täytti sama palava halu, niin eikö +hänen pitänyt toimia, niin kauvan kuin päivä oli, saarnata sanaa sekä +hyvällä että pahalla ajalla, kaduilla ja toreilla, ja _pakottaa_ +ymmärtämättömät syntiset kääntymään? Vastarinta, joka häntä kohtasi, +varsinkin kodissa palvelijain puolelta, oli hänestä kauhistava, eikä +hän väsynyt ajamasta heitä takaa, milloin sydämellisine ja lempeine, +milloin synkkine ja uhkaavine käännytyspuheineen. Ei kulunut montakaan +iltaa ilman että Erikson, hänen vanha palvelijansa, joka oli ollut +talossa toistakymmentä vuotta ja oli uskollinen kuin koira, sai pienen +herätyssaarnan osakseen. + +"Oletteko, Erikson, ajatellut, miten käy, jos teidät ensi yönä +temmataan pois?" + +Erikson ei vastannut eikä Bengtin kysymys saanut hänen totisissa, +synkissä kasvoissaan mitään muutosta aikaan. + +"Ja kuitenkin", jatkoi Bengt, ja äänen sointu oli samalla sekä hellä +että mahtipontinen, "kuitenkin voi yksi ainoa silmänräpäys muuttaa +kaikki ja pelastaa sielunne, Erikson. Ei tarvitse muuta, kuin että +laskeudutte polvillenne minun rinnallani ja otatte vastaan Herran +Jeesuksen -- muistakaa, että hyvän Paimenen syli on aina avoin +vastaanottamaan kadonnutta lammasta..." + +Erikson mietti hetken ja sanoi sitten jyrkästi: + +"No, sen sanon teille suoraan, herra konsuli, että jos minun autuuteni +riippuu siitä, että polvistun teidän rinnallanne ja sanon pari +jumalista sanaa, niin ei se ole paljon arvoinen." + +"Niin ette sano, kun kerran heräätte helvetissä ja kauhulla näette, +kuinka olette Jumalaa vastaan uhitellut", vastasi Bengt ankarasti ja +nyrpeänä, "kääntykää, kun vielä on aika; tulee hetki, jolloin +tuomionpasuuna toitottaa tuon julman sanan: 'liian myöhään!' Voi niitä, +jotka sen äänen kuulevat! Niin", jatkoi hän lempeämmin ja taputti +Eriksonia olalle, "tarkotan teidän hyväänne, Erikson. Jumala tietää, +että minä vain harrastan teidän sielunne pelastusta! Jumala teitä +siunatkoon, ajatelkaa sanojani, avatkaa sydämenne Jeesukselle, niin +voitte kuolla rauhassa tänä yönä, jos Herra kutsuu." + +Erikson kohautti hieman olkapäitään; hänestä ei ollut hauskaa vähintäin +joka toinen ilta kuulla saavansa yöllä halvauksen. Hän ei kuitenkaan +vastannut mitään, kumarsi vain tavalliseen syvään tapaansa ja poistui, +ajatellen itsekseen: "Niin, kyllähän konsuli hyvää tarkottaa, mutta +surkeaa sentään on, että niin reima mies on jo tullut uudestaan +lapseksi -- eihän hän ole vielä viittäkymmentäkään". + +Talvempana, muutamia kuukausia Bengtin kääntymyksen jälkeen, saivat +Bengtin ja Esterin tuttavat eräänä päivänä vastaanottaa kutsun +Falkensternien talossa pidettävään kokoukseen ja raamatunkeskusteluun. +Ei kellään kaupungin asukkaista ollut varaa kerskata pitkiin aikoihin +olleensa siellä vieraana; suuri murros, joka Bengtin sielussa oli +tapahtunut, oli ensin pakottanut hänet sulkemaan sydämensä ja ovensa +ihmisiltä; mutta nyt, kun hän oli saanut selvyyttä ja rauhaa, tunsi hän +päinvastaista tarvetta avata molemmat selki selälleen. + +Bengt ja pastori Regner johtivat kokousta. Asunnon suuri salonki oli +järjestetty saarnahuoneen tapaan, huonekalut oli asetettu puoliympyrän +muotoisiin riveihin, vastaostettu harmoonio oli avattu ja joukko +laulukirjoja koottu pinkoiksi vieraille jaettaviksi. + +Melkein kaikki kutsutut saapuivat; osa uteliaisuudesta, muutamat +itsetiedottoman uskonnollisen vetovoiman vaatimina, toisiin taas +vaikuttivat useammat yhdistyneet syyt: liiketuttavuus Bengtin kanssa, +pelko loukata häntä, tottumus taipua falkensterniläisten tahtoon j.n.e. +Mutta harvat tulivat sekottumattoman kiitollisin tai iloisin tuntein. + +Kun kaikki olivat isäntäväkeä tervehtineet ja asettuneet paikoilleen +salissa, painostavan, kiusallisen tunnelman vallitessa, jota ei edes +Esterin kirkas hymy ja ystävällinen "tervetuloa" voineet karkottaa, +jaettiin kirjat ja laulettiin yhteisesti, jolloin Bengtin mahtava basso +kaikui yli muiden. Sitten puhui pastori Regner, lyhyesti, mutta +innostuksella, hehkulla, joka oli hänelle ominainen ja heti vaikutti +kiihottavasti jäykkään kuuntelijaparveen, varsinkin sen naispuolisiin +jäseniin. Sitten tuli Bengtin vuoro. Hän ei ollut puhunut monta kertaa +julkisesti -- ainoastaan Vångassa ja parissa kokouksessa pastori +Regnerin luona -- mutta hänessä ei voinut huomata vähintäkään +epäröimistä tai epävarmuutta. Hän oli syntynyt täysveriseksi puhujaksi; +rohkeasti, kuin tottunut pyssymies, tähtäsi hän kuulijain sydämeen +terävine kuvineen, häikäilemättömine johtopäätöksineen ja +selityksineen, jotka milloin olivat paradoksimaisia, milloin +lapsellisen yksinkertaisia ja naiiveja. Hän oli valinnut useampia +tekstejä, jotka käsittelivät pelastusta: miten se juuri nyt oli +välttämätön, miten ei saanut jättää käyttämättä silmänräpäystä, jolloin +sielu kuulee Jumalan kehottavan äänen. Ukkosen ja salamoiden jylhän +sädehtivä tunnelma ikäänkuin ympäröi Bengtin sanoja ja hänen sydämensä +aivan kuin hekkumoi näissä kaunopuheisissa, rikkaissa kuvauksissa +Jumalan ankarasta vanhurskaudesta ja tuomarin järkähtämättömyydestä, +kun armonaika on loppuun vierähtänyt. Sitten seurasi muita kuvauksia, +kuvauksia Jumalan armahtavasta rakkaudesta, ja Bengtin suurten, +loistavain silmäin tummuus muodosti kuin taustan, josta nämä +rakkaudenajatukset hivelevän suloisina kohosivat. Mutta sitten tarttui +hän taas jonkunlaisella fanaattisella kiihkolla ensimmäisiin +puheisiinsa tuomiosta, aivan kuin hän olisi pelännyt osottaneensa ylen +suurta leväperäisyyttä, ja hän lopetti pitkän esityksensä, niinkuin hän +sen oli alkanutkin, kiihkoisasti kehottamalla kuulijoitaan antautumaan +pelastettaviksi, nyt juuri, tänä iltana, tänä hetkenä, ennenkuin oli +liian myöhäistä... + +Jäykkinä ja juhlallisina, irrottamatta hetkeksikään katsettaan Bengtin +kasvoista, istuivat kuulijat hänen edessään erilaisten tunteitten +vallassa; mikä tunsi tuskallista ahdistusta puhujan hengen synkän +itsevaltiuden painon alla, mikä hämmästystä, että tämä mies oli Bengt +Falkenstern, että tämä tulinen parannuksensaarnaaja oli tuo entinen +hieno, ylpeä maailmanmies -- mikä taas uskonnollista liikutusta, +puoliherännyttä kaipausta ... pelkoa tuntematonta kohtaan ... ja tuskaa +ja unelmia ja ajatuksia nimeä, muotoa vailla... Muutamain, varsinkin +herrain, kasvojen ilme muuttui yhä hylkäävämmäksi; oli kuin olisivat +Bengtin sanat jähmettyneet heidän sieluissaan, joiden jäämieli nyt +heijastui kylmissä, väliäpitämättömissä piirteissä. Pormestarinna oli +kuin olennoitu vastarinta; silmäin katse, värisevät sieramet, lujasti +yhteenpuristetut huulet, kaikki hänessä näytti kuin ampuvan +vastustuksen teräviä nuolia Bengtin mielipiteitä vastaan. + +Rehtori Grahn silitteli yhä huolestuneemman näköisenä pitkää +harmahtavaa partaansa, rehtorin rouvan otsalle nousi punaisia täpliä ja +katseessa, joka lakkaamatta oli kiinnitetty Bengtin kasvoihin, oli +tuskallisesti rukoileva ilme. Pikku Alma, heidän ainoa tyttärensä, itki +niin, että kyynel toisensa jälkeen, pyöreänä ja suurena, vieri pitkin +hänen kukostavaa poskeaan. Lapsellisessa, iloisessa mielessään hän +syvästi kaipasi jotain, joka oli tätä elämää parempaa, ajan +yläpuolella. Hän oli usein puhunut Esterille siitä, ja tämä oli silloin +aina vastannut, että pelastus oikeastaan oli hyvin yksinkertainen, itse +asiassa se ei sisältänyt muuta kuin _uskon_ siihen, mikä jo oli hänen +sydämessään, uskon rakkauteen Jumalaa ja hänen Poikaansa kohtaan. +"Mutta minä en voi, olen liian suuri syntinen", oli Alman tapana +väittää, johon Ester vastasi, ett'ei hän koko raamatusta ollut löytänyt +mitään todistusta siitä, että mikään voisi estää sitä, joka tunsi +itsensä suureksi syntiseksi, tulemasta Jumalan luo, pikemmin +päinvastoin... Mutta Alma ei voinut uskoa, että se hänelle oli +mahdollista, ehkä kaikille muille, mutta ei hänelle, hänhän oli paljon +suurempi syntinen kuin kaikki toiset. Ja sitten hän itki ja huokasi ja +tuli taas jonkun ajan päästä Esterin luo ja puhui sydämensä huolista, +mutta sen enempää ei siitä tullut. + +Kun Bengtin esitys loppui, tarjottiin teetä, mutta sekin juotiin saman +painostavan hämillä-olon vallassa. Vieraat eivät juuri yleensä tulleet +puhuneeksi toistensa kanssa siitä, mitä olivat kuulleet ja mikä heidän +sydämessään liikkui; ainoastaan siltä puolelta huonetta, missä Bengt +tai Ester juttelivat jonkun kanssa, kuului vilkkaampaa sananvaihtoa. + +Innokkain oli keskustelu Bengtin ja pormestarinnan välillä. Viimeksi +mainittu oli heti puheen päätyttyä mennyt Bengtin luo, pyytäen saada +yksityisesti puhua hänen kanssaan, ja kasvot tyytyväisyydestä loistaen +täytti Bengt kohta hänen toivonsa. + +"Minusta näyttää", sanoi hän seuratessaan vierastaan huoneen nurkkaan, +missä he voivat olla rauhassa, "että Herran sana on jo saanut vaikuttaa +kaksiteräisenä miekkana. Ehkä on teissä jo kaikki vastarinta murrettu +-- ehkä ei ole enää muuta tarvis kuin polvistua ja jättää sydän +Jeesukselle..." + +"Sen olen jo tehnyt", vastasi pormestarinna töykeästi, "vieläpä +kaksi kertaa: ensi kerran pyhässä kasteessa ja toisen kerran +konfirmatsioonilupauksen antaessani. Nyt haluaisin panna vastalauseeni +teidän epäjohdonmukaisia ja epätieteellisiä lausuntojanne vastaan sekä +mikäli ne koskivat uudestisyntymistä että ikuisia rangaistuksia. +Luonnossa ei tapahdu hyppäyksiä, ei äkillisiä, yliluonnollisia +muutoksia toisesta toiseen. Kehitys, evolutiooni, on elämän laki, ja +uudestisyntyminen on yksi sen asteista, nimittäin se aste, jolloin +olemme itsetietoiset siitä, että olemme kasvaneet ymmärtämään Jumalan +tarkotusta meihin nähden. Ja mitä tulee ikuiseen rangaistukseen ja +siihen, että Jumala meidät ainiaaksi heittää pois silmistänsä, jos me +täällä maan päällä vastustamme hänen kutsuvaa armoaan, niin pyydän +saada johdonmukaisuuden nimessä huomauttaa teille, herra konsuli, että +yhtä vähän kuin auringon lämpö koskaan voi olla herättämättä ruohoja +ja kukkia maasta, yhtä vähän voi Jumalan rakkaus ijäisyyksien +ijäisyydessäkään lakata synnyttämästä rakkautta luoduissa..." + +Nojaten leukaansa kättä vasten ja katse lattiaan kiinnitettynä oli +Bengt kärsivällisesti ja liikahtamatta kuunnellut pormestarinnan +sanoja. Kun tämä lopetti, katsahti hän ylös, kiinnitti läpitunkevat +silmänsä puhujan mielenliikutuksesta kalpeisiin ja hikisiin kasvoihin +ja sanoi levollisesti, kuin olisi hän puhunut ilmasta: + +"Huomaan, ett'ette te, rouva pormestarinna, ole sen lähempänä +pelastuksen salaisuutta kuin vankiloittemme suurin rikoksentekijä." + +"Mikä tai kuka oikeuttaa teidät lausumaan noin kovan ja sydämettömän +tuomion?" kysyi pormestarinna värisevin huulin. + +"En minä tuomitsekaan", vastasi Bengt yhä levollisesti, "vaan Jumalan +oma sana. Siinä on kirjotettu: 'Jolla on Poika, hänellä on elämä; mutta +jolla ei ole Poikaa, hän on jo tuomittu'"... + +"Ja kuka uskaltaa ratkaista onko toisella Poika vai ei? Kuka tohtii +rohkeasti ja ylimielisesti sanoa: _minä_, minä Hänet omistan, _minun_ +sydämessäni asuu hänen pyhä olentonsa, minä, minä olen heijastus siitä +puhtaudesta, joka hänessä oli? Ei kukaan muu kuin ylpeä hullu! Viisas +ja nöyrä tietää, että jos hänen tositeossa olisi tullut osottaa +uskoansa Mestariin, ei hänessä ehkä olisi ollut edes Nikodemusta, joka +toki yöllä uskalsi tulla Jeesuksen luo... Ja vielä vähemmän tulee +meidän tehdä päätöksiä muiden ihmisten suhteen... Kuinka voitte te +katsoa minun sydämeeni ja tietää, mitä siellä liikkuu? Ettekö usko, +että siellä voi löytyä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, ehkäpä +todellisempaa kuin niissä, jotka alituisesti siitä lörpöttävät ja +joiden huulilla aina on jumalisia sanoja?" + +Bengt teki hieman ylhäisen kädenliikkeen ja luopumatta levollisesta +sävystä, joka ärsytti hänen kiihtynyttä vastustajaansa, hän vastasi: + +"Kaksi merkkiä on, joiden mukaan meillä on oikeus päättää, mitä liikkuu +ihmisten sydämessä, nimittäin huulten tunnustus ja ulkonainen elämä. +Sitten löytyy vielä kolmaskin: rakkaus sielujen pelastamiseen. Mutta en +ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan, että teissä olisi noita +merkkejä, jotka todistavat sielun uudestisyntymistä enkä liioin ole +itse niitä teissä huomannut, yhtä vähän kuin niitä oli minussa tai +jossain toisessa, ennenkuin Herra Jeesus sai näyttää meille +turmeluksemme ja vapahtaa meidät synnin kahleista..." + +"Te tuomitsette yksipuolisesti, ahdasmielisesti, epäpsykoloogisesti, +herra konsuli", huudahti pormestarinna yhä kiivaampana ja kiivaampana, +"luuletteko te, että Jumalan valtakuntaan ajetaan raitiotievaunuilla? +Ettekö usko, että keinot ovat moninaiset kunkin erilaisen luonteen +mukaan? Ettekö usko, että toisin on sen, joka ... joka esimerkiksi on +tehnyt törkeän synnin ja jota katumus ja epätoivo raastaa ... ja toisin +esimerkiksi sen, joka kautta koko elämänsä on pyrkinyt elämään +vankurskaasti ja menettelemään omantuntonsa mukaan? Ettekö ymmärrä, +että ensinmainittua kohtaa ikäänkuin raju survaus, muutos, joka +mullistaa koko hänen elämänsä ... kun sitä vastoin se, joka aina on +Jumalaa rakastanut, joka lapsuudesta asti on ollut hänen omansa, +hitaasti ja hiljaa, ilman jyrkkää seisausta, kypsyy Jumalan valtakuntaa +varten?" + +Synkkä varjo lensi Bengtin kasvojen yli ja hän heitti pormestarinnaan +läpitunkevan, halveksivan silmäyksensä, jota ei tämänkään terävä katse +aina kestänyt. Mutta Bengt näytti heti hillitsevän itsensä; hän +pyyhkäisi pari kertaa otsaansa ikäänkuin karkottaakseen ajatuksia, +jotka tahtoivat kuohahtaa esiin, ja kun hän uudelleen puuttui +puheeseen, oli hänen äänensä levollinen, milt'ei lempeän surullinen. + +"Ei, ei ole mitään eroa; Hänen edessään, joka näkee syvyyksiin ja +tuomitsee sydämenlaadun mukaan, ei ole suuria ja pieniä syntejä. Tomuun +täytyy meidän kaikkein painua Hänen edessään, ja sille, joka nojaa +omaan vanhurskauteensa ... niin, sille on se seitsemän kertaa +suuremmaksi esteeksi kuin rikokselliselle syntinsä. Ei mikään niin +syntistä erota Jumalasta kuin sydämen mielettömät kuvittelut +jonkunlaisesta omasta vanhurskaudesta. Toistan sen, mitä äsken sanoin, +että kurjimmankin syntisen tie Jumalan luo on suorempi kuin teidän, +rouva pormestarinna..." + +"Ja minä", sanoi pormestarinna vihasta väristen, "minä toistan myös +äskeiset sanani: te langetatte väärän ja itsevanhurskaan tuomion. Ja +tahdonpa lisätä vähän muutakin: moisilla tuomioilla ette saa yhtäkään +sielua Jumalan luo, vaikka kuinkakin suuresti 'rakastatte sieluja', +kuten sanotte, ja tahdotte työskennellä niiden pelastukseksi. Te +karkotatte heidät Jumalan luota ja herätätte katkeria ajatuksia erästä +vissiä henkilöä kohtaan, joka kiitti Jumalaa siitä, että hän oli +parempi kuin toiset; sen te saatte aikaan, mutta ette muuta!" + +"Avatkoon sitten Jumala itse silmänne!" vastasi Bengt, rypistäen +kulmakarvojaan, ja ääneen tuli nyreä, kärsimätön sointu, "minä näen, +etten nyt voi muuta tehdä kuin rukoilla puolestanne." + +"Kiitos", vastasi pormestarinna jääkylmästi, "samoin aion minä tehdä +teidän puolestanne, rukoilla, että Jumala tekisi mielenne nöyremmäksi +ja lempeämmäksi, rukoilla, että oppisitte ymmärtämään Vapahtajan sanat: +'Älkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!'" + +Bengt kohautti olkapäitään ja hymyili pilkallisesti ja sääliväisesti. +Mutta hän ei vastannut, hän päätti toistaiseksi rajottaa huolenpitonsa +pormestarinnan sielusta päivittäisiin esirukouksiin ja meni sen sijaan +pikku Alma Grahnin luo, joka istui punaisin silmin ja hehkuvin poskin +ja puristeli hermostuneesti kosteaa nenäliinaa käsissänsä. + +"Tänään on autuuden päivä", sanoi hän ja laski kätensä nuoren tytön +olkapäälle, "tänään, nyt juuri kuuluu teille, neiti, Herran kutsuva +ääni." + +"Mutta mitä pitää minun tehdä?" huudahti nuori tyttö, avuttomin, +itkuisin katsein. + +"Ei mitään, sehän juuri on niin suurta ja ihanaa, ett'ei teidän +tarvitse mitään tehdä", vastasi Bengt voitonriemuisella äänellä, +"kaikki on valmista; Jumalan armo ja rakkaus ovat kristallinkirkkaita +vesiä, antakaa vain sydämenne aueta ja sallikaa näiden eläväin virtojen +kuohahtaa sinne, ettekä te enää ikinä ole janoava. Ei teidän tarvitse +muuta kuin polvistua kanssani, tunnustaa syntinne ja ottaa vastaan +Jumalan anteeksi antava armo. Niin, neiti, älkää epäröikö ... astukaa +askelenne ... minä tunnen, kuinka Jumalan henki nyt tänä hetkenä etsii +teitä voimakkaammin kuin koskaan ennen, minä tunnen sen ympärillänne +humisevan, niinkuin se humisi minun ympärilläni, kun synninhädässäni +huusin Häntä..." + +Nuori tyttö katsahti pelästyneenä Bengtiin. Kyllä hän tunsi itsensä +syntiseksi, voi, kaikkein pahimmaksi; mutta kun hän ajatteli, että hän +polvistuisi Bengtin rinnalla, että kaikkien katseet kiinnittyisivät +häneen ja hän ääneen tunnustaisi, miten suuri syntinen hän oli, oli hän +milt'ei pyörtyä kauhusta ... ei, ei, ei vielä, hän ei ollut valmis... + +"Ajatelkaa, mitä viipyminen merkitsee", sanoi Bengt ja tunki nuoren +tytön silmiin katseensa, joka oli samalla sekä uhkaava että rukoileva. +"Jumala huutaa toiseen korvaanne: 'Nyt, juuri nyt!' Perkele huutaa +toiseen: 'Vuoden päästä, päivän päästä, hetken kuluttua!' Kumpaa ääntä +tahdotte seurata? Ajatelkaa, jos kuolette ensi yönä, mihin joudutte? +Ikuisesti, auttamattomasti hukkaan, lieventämättömään tuskaan siitä, +että laiminlöitte tärkeän hetken, tämän armon ihmeellisen etsinnän, +nämä hengentuulahdukset, jotka nyt humisevat ohitsenne palaamatta ehkä +enää koskaan..." + +Tyttö raukka näytti vielä pelästyneemmältä ja oli ymmällään; niin, +kauheaa oli tulla tuomituksi, kauheaa ijäti katua, mutta kuitenkin ... +hän ei voinut polvistua ja tunnustaa syntejään, hän ei voinut muuta +kuin yhä itkeä ja vielä kiihkeämmin puristaa yhä märemmäksi käyvää +nenäliinaa sormiensa välissä. + +"No, rakas veli", jatkoi Bengt, kääntyen rehtoriin, "sinä näet, miten +tyttäresi epäröi ja antaa sydämessään sijaa viivytyksen-perkeleelle. +Mitä sanot sinä, käytkö samoja jälkiä, etkö tunne hengen kutsuntaa?" + +"Kyllä, kyllä", vastasi rehtori ja silitti miettiväisenä partaansa, "se +on, minä tarkotan, että Jumalan rakkaudenkutsun syntisille sydämille +tajuamme aina. Hän vetää meitä aina puoleensa, aina, ijäisesti ... +niinkuin auringonsäteet eivät koskaan lakkaa lämmittämästä, niin ei +myöskään Jumalan rakkaus herkeä vetämästä meitä puoleensa..." + +"Mukava ja vaarallinen oppi", vastasi Bengt kylmästi, "lähtenyt +perkeleestä, joka niin mielellään huutaa: 'Siirrä eteenpäin, siirrä, +siirrä, sinulla on hyvää aikaa, kokonainen ijäisyys, jos niiksi tulee!' +Jumalan sana sanoo toisin: 'Laittakaa pelolla ja vavistuksella, että te +autuaaksi tulisitte'. Jumalan sana sanoo myös, että pelastus kuuluu +aikaan eikä ijankaikkisuuteen. Valaiskoon sinua Herra tämän tärkeän +asian suhteen. Ja rouva Grahn", jatkoi hän lempeämmin ja kumartui pikku +rouvan yli, jonka suuret, tummat silmät liikuttavan nöyrällä +ihmettelyllä olivat kiinnitetyt Bengtiin, "mikä on teidän suhteenne +Herraan?" + +Punaiset täplät rehtorin pikku rouvan otsalla alkoivat hehkua ja +alahuuli vapisi. + +"Olen koko elämäni ajan rakastanut Jumalaa ja kaivannut häntä -- ja..." + +"No niin, tunnustakaa se sitten ... tunnustakaa se ja sytyttäkää jalo +rovio, joka tarvitsee vain kipinän leimahtaakseen ilmiliekkiin", +huudahti Bengt kuuma hehku katseessaan, "älkää epäröikö ... älkää +antako sijaa sovittelemisperkeleelle -- rohkaiskaa mielenne, päästäkää +armovirrat kostuttamaan janoovaista maata!" + +Pikku rouva risti kätensä ja sanoi aivan kuin äskenkin: "Minä olen koko +elämäni ajan rakastanut Herraa ... koko elämäni..." + +"Ja teillä on kai varmaan ollut koko elämänne ajan rauhaa ja iloa ja +varmuutta syntien anteeksisaamisesta ja lapsenosasta Isän kodissa, +rouva Grahn?" pisti Bengt hieman ivallisesti. + +Vastausta ei kuulunut: rouva Grahn katseli alaspäin ja huojutti +päätään, silmissä uneksiva katse, rehtori siveli yhä hartaammin ja +tuumivaisempana partaansa ja äkillisesti syntyneessä hiljaisuudessa +kuuluivat pikku Alman huokaukset syviltä, väräjäviltä säveliltä, +sydämen kaipuuta kertovilta. + +"Niin, Jumala teitä kaikkia kolmea siunatkoon!" huudahti Bengt, joka +nyt tunsi, ett'ei hänellä enää ollut mitään sanottavaa, "kalliin +Mestarini nimessä uskallan lausua sanat: 'Te ette ole kaukana Jumalan +valtakunnasta!' Pian, pian otatte vastaan suloisen sanoman ja +viimeinenkin vallitus luhistuu. Kolkuttakaa, etsikää, anokaa vain yhä +hartaasti..." + +Henkilö, jonka Bengt nyt valitsi käännytysyritystensä esineeksi, oli +tehtailija Henning, Åken isä. Vanha herra, hieno, valkohapsinen ukko, +jonka puku oli erikoisen huolellinen, niinkuin Åkenkin, ja jonka +hymyssä pilkallisuus ja lempeys omituisesti yhtyivät, oli koko illan +istunut ääneti ja liikkumatta nurkassaan, mutta Bengt tunsi, että +vanhus, jos ken, seurasi häntä arvostelijan katsein. + +"Mitä teille, setä, kuuluu tänä iltana?" kysyi Bengt, astuen +tehtailijan luo ja istuutuen hänen viereensä, "te olette väsyneen +näköinen?" + +"Oh, minun ijälläni ei sovi valittaa", vastasi tehtailija kylmästi, "en +voi muuta kuin kiittää Jumalaa hyvästä terveydestä..." + +"Niin, siinä on todella kiitoksen syytä, -- kun ajattelee, miten lyhyt +aika on ja kuinka kallis jokainen armonpäivä... Mutta Jumalan armo on +suuri ja hänen rakkautensa rajaton... Kun näen vanhuksia, ajattelen +ilolla Jeesuksen vertausta työmiehistä, jotka tulivat yhdennellätoista +hetkellä ja kuitenkin saivat _täyden_ palkan. Muistatteko ehkä sen +paikan, setä?" + +"Tottahan nyt", vastasi tehtailija ivallisesti, "minä luin sen ja +mietiskelin sitä jo kauan ennenkuin sinä näit päivänvalon... Mutta +muistan myös muutamia muita sanoja, tosin jotenkin maallisia, mutta +sitä kuvaavampia: 'Quand le diable devient âgé, il se fait moine' ['Kun +paholainen vanhenee, rupeaa hän munkiksi.' Suom. muistutus.]. Se ei ole +kaunis lause, mutta sisältää paljon -- tuollaiset muutokset eivät +miellytä, niiden takana vainuaa jotain..." + +"Kai teeskentelyä?" lausui Bengt, äänessään onnettomuutta ennustava, +hillitty sävy. + +"Minä tarkotan", vastasi tehtailija jyrkästi ja ärtyisästi, "että on +paras vaeltaa rehellisesti koko elämänsä ajan ja säilyttää hyvä +omatunto Jumalansa edessä, niin pelastuu tuollaisista äkkinäisistä +muutoksista elostelijasta parannuksensaarnaajaksi, jotka tekevät sekä +naurettavan että kiihottuneen vaikutuksen..." + +Bengtin silmät välähtivät ja hän nousi kiivaasti. Ester, joka seisoi +vähän matkan päässä ja kuuli ja näki myrskyn lähestymisen, kiiruhti +esiin, tarttui Bengtin käteen ja kuiskasi omituisen läpitunkevalla +äänellä: "Bengt, katso minua silmiin ja kuule tätä sanaa: 'voita +sielusi kärsivällisyydellä'". + +Bengt ei vastannut; hän seisoi hetken muutamia sekunteja liikahtamatta +ja hänen katseensa vaipui Esterin lempeisiin, rakkautta sädehtiviin +silmiin; niiden syvyydestä nousi jotain, leijaillen hänen ympärillään +ja pakottaen vihan aallot laskeutumaan, hänen kasvojensa kovuus lauhtui +ja hänen katseeseensa syttyi ikäänkuin heijastus Esterin silmien +lempeästä loisteesta. + +"Kiitos", kuiskasi hän ja puristi Esterin kättä ja loi häneen katseen, +jota Ester ei ikinä unohtanut. Sitten kääntyi hän tehtailijan puoleen +ja sanoi levollisesti: + +"Sanoihinne, setä, en _minä_ kykene mitään vastaamaan. Mutta vastaan +erään sanoilla, joka on suurempi auktoriteetti kuin minä. Hän lausui: +'taivaassa pitää oleman suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka +parannuksen tekee, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta'." + +Esterin ja Bengtin ympärille syntyi ikäänkuin ihmettelevän, sanattoman +hiljaisuuden aaltorengas, joka yhä laajeni ja eteni huoneen toiseen +päähän. Vanha Henning mutisi pari sanaa, joita ei kukaan kuullut, ja +kääntyi pois, kasvoillaan puoliksi yrmeä, puoliksi tuskainen ilme, ja +Bengt jätti hänet ollakseen parin minuutin päästä samanlaisissa +puheissa muutamien muiden vieraiden kanssa. Pari tuntia kesti näitä +keskusteluja, jotka milloin muodostuivat kiivaiksi kiistoiksi, milloin +enemmän tui vähemmän syvämieliseksi sanansaivarrukseksi, milloin +päättyivät kyyneleisiin ja rajuihin tunnepurkauksiin, milloin hioivat +mietiskelyn ja epäilyksen kysymysten kärjen niin suipoksi, että se +taittui omaa terävyyttään, milloin tapasivat haudatun, masennetun +kaipuun ja auttoivat sen synkistä syvyyksistä edes vilaukselta näkemään +valoa ja totuutta. Niistä, jotka puoliyön aikaan sanoivat hyvästi +Falkensternin perheelle ja enemmän tai vähemmän vilpittömästi kiittivät +kuluneesta illasta, olivat monet kovasti kiihdyksissään, monet +katkeroittuneita ja pahantuulisia, mutta kenkään ei lähtenyt kylmänä +tai väliäpitämättömänä. Siksi voimakas ja kiihottava oli into ollut, +joka oli hehkunut kaikista puheista. + +Kun Bengt ja Ester olivat jääneet yksin, kietoi Ester kätensä Bengtin +kaulaan, niinkuin hänen oli tapana tehdä heidän rakkautensa +ensimmäisinä onnellisina aikoina, katsoi häntä silmiin ja sanoi +hymyillen säteilevää hymyään: + +"Kiitos tämäniltaisista sanoistasi, kaikista todistuksista, joita +annoit Jumalan voimasta ihmissydänten yli, kiitos! Mutta, rakkahin, +miksi puhut niin paljon tuomiosta ja rangaistuksesta, miksi uhkaat niin +paljon, miksi et sen sijaan pyydä ihmisten sieluja Jumalan +äärettömällä, runsaalla rakkaudella?" + +Bengt irrotti hiljaa hänen kätensä kaulastaan ja vanha tuttu ryppy +ilmestyi hänen otsalleen. + +"Kaikki nuo pinttyneet syntiset ovat herätettävät jumalattomasta +varmuudestaan, jossa he elävät, eikä se tapahdu, jos hemmottelemme +ihmisiä ja lörpöttelemme Jumalan rakkaudesta. Vain yksi tie vie Jumalan +luo: _ensin_ synninhätä ja tuska, _sitte_ armo ja rakkaus..." + +"Niin, meidän puoleltamme, mutta ei Jumalan; Hänen luonaan on aina +rakkautta, houkuttelevaa, pyytävää, lohduttavaa, siellä on rakkaus +ensimmäinen, viimeinen, ainoa! Jos tahtoisit kuvata auringon ihanuutta, +kuinka sen paistaessa linnut laulavat ja kukat tuoksuvat, miltä +kuuluisi, jos sen sijaan vain sanoisit: 'Ajatelkaa, millaista on, kun +aurinko on poissa, kuinka kaikki paleltuu ja ilo on mennyttä ja pimeys +ja epätoivo peittää kaiken'. Luuletko, että monikaan siitä saisi +käsityksen auringon ihanuudesta? Mutta niin kuvaat sinä Jumalaa, sinä +puhut mieluinten hänen kauheasta tuomiostaan, hänen vihastaan syntistä +kohtaan ja siitä, miten katumus on liian myöhäinen, joll'emme nyt, +juuri nyt käänny..." + +"Mutta enkö sitten ole oikeassa, löytyykö muuta pelastusta kuin se, +joka nyt, juuri nyt on tapahtuva? 'Katso, nyt on otollinen aika, nyt on +autuuden päivä'. Voiko sitä koskaan kyllin voimakkaasti terottaa +onnettomain, harhaan joutuneitten veljien mieleen?" + +"Mutta sinä itse olet saanut laupeutta osaksesi, siitä pitäisi sinun +puhua voimakkaammin ihmisille..." + +"Tuomitsen itseäni yhtä ankarasti kuin muita", virkkoi Bengt kiivaasti, +"pidän itseäni suurimpana syntisistä, kurjimpana langenneista. Missä +olisin ilman Jumalan ääretöntä rakkautta, joka jo äidin kohdussa +valitsi minut autuuteen -- missä olisin, jos vuosi sitten olisin +kuollut? Helvetissä, julmimmassa pimeyden ja tuskien helvetissä; +kamalassa piinapaikassa, missä mato ei kuole eikä tuli sammu, olisin +saanut väännellä ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mutta en tahdo, että +kukaan veljistäni tai sisaristani joutuu sinne, siksi tahdon huutaa +kaduilla ja toreilla: ottakaa pelastus vastaan, hakekaa sovintoa +Jumalan kanssa nyt, juuri nyt, muutoin olette hukassa. Sillä Jumala ei +ole ainoastaan rakkauden, Hän on myös pyhän vanhurskauden ja +jumalallisen koston Jumala. Enkö ole oikeassa?" + +Ester seisoi hetkisen vaiti ja katseli eteensä uneksivin katsein. + +"Vastaan sinulle pienellä laululla, kauneimmalla, minkä tunnen", sanoi +hän viimein, mennen harmoonion luo ja istuutuen sen ääreen. Sitten +lauloi hän suloisella, hivelevällä äänellään: + + "Lempi! Luojan on + käsky verraton, + siihen katson ainoaan! + Rakkaudessaan + pysyn, rauhan saan; + Luoja itse rakkautt' on vaan!" + +Kun hän oli lopettanut ja kääntyi Bengtiin päin, olivat tämän kasvot +kuin muuttuneet; piirteiden ankaruus oli poissa ja silmät loistivat +säteilevinä ja kosteina. + +"Niin, rakkahani", sanoi hän, puristaen Esterin kättä, "varmasti on +Jumalan rakkaus ensimmäinen, suurin -- se on 'ainoa' ... kukapa sen +niin syvästi tuntisi kuin minä, kurjin syntisistä, joka olen kuin +kekäle temmattu tulesta! Koko elämäni, ijankaikkisesta ijankaikkiseen +tahdon kiittää ja ylistää Jumalan rakkauden ihmettä! Mutta", ja synkkä +piirre levisi taas hänen kasvoilleen, kuin äkillinen varjo aurinkoisen +vuorenrinteen yli, "samalla kuin kiitämme ja ylistämme Häntä Hänen +rakkaudestaan, täytyy meidän vavista Hänen vanhurskauttaan. Emme saa +unohtaa Siinain ukkosta Taborin ihanan sanoman vuoksi -- sillä molemmat +kuuluvat Jumalan pelastusajatukseen!" + +Ester kääntyi nopeasti poispäin peittääkseen hymyä. Vähän helvettiä ja +ukkosta ja vihaa _täytyi_ Bengtin saada sekottaa valoisimpaankin kuvaan +Jumalan rakkaudesta! + +"Minusta sinä et ole oikein selvillä näistä kysymyksistä", jatkoi Bengt +kärsimättömänä, kun Ester ei vastannut, "tuntuu kuin kallistuisit +noihin vaarallisiin oppeihin, jotka kieltävät ikuisen rangaistuksen ja +vakuuttavat, että Jumala on niin hyvä, että Hän kyllä lopuksi antaa +kaikille anteeksi, ja muuta, lorua." + +Ester pudisti päätään. + +"Ei, selitän sinulle, mitä tarkotan. Minä uskon, että koska Jeesus on +sanonut: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut', koska Hän on sanonut, +että on mato, joka ei kuole ja tuli, joka ei sammu, niin täytyy +seurausten ajassa tehdyistä synneistä olla kankeita ijankaikkisuudessa. +Jeesus on myös sanonut Juudaksesta, että hänen olisi ollut parempi +syntymättä. Syntisen palkkana täytyy siis olla lausumaton tuska. Mutta +-- minä uskon muutakin. Koska raamattu sanoo ja meidän sydämemme siihen +yhtyy, että Jumala on rakkaus, hänellä ei vain ole, hän ei vain tunne +rakkautta, vaan hän _on_ itse rakkaus, niin täytyy näiden synnin +seurausten olla ojennuskeino, ei rangaistusta ja kostoa. Mekin +rakkaudettomat olentoraukat koetamme rangaista rikollisia, emme +kostaaksemme, vaan jos suinkin kohottaaksemme ja pelastaaksemme heitä. +Kuinka emme sitten ajattelisi, ett'ei Herra Jumala, joka on rakkaus, +käytä sitä piinapaikkaa, johon synti heitti meidät pois Jumalan +kasvojen edestä ja missä omantunnontuska kalvaa meitä kuin mato ja +polttaa kuin tuli, ett'ei Hän käytä sitä kostoksi ja rangaistukseksi, +vaan vanhurskaalla rakkaudellaan pakottaakseen syntisen heräämään ja +näkemään ja ymmärtämään hänen rakkauttaan, jotta hän viimein, kerran, +aikojen takaa, uusissa oloissa, uusien elämänehtojen vallitessa +polvistuisi Luojansa edessä, Hänen edessään, joka on tuleva kaikeksi +kaikessa ja jolle kaikkien tulee olla alamaiset!" + +"Mutta, Ester, johan sinä olet vallan harhaan joutunut", huudahti Bengt +kiihtyneenä, "tuohan on oikea sekotus katoolisuutta ja järkeisuskoa! +Tarkotatko, mitä sanot ... etkö käsitä, että kallistut tuohon kauheaan +ja veltostuttavaan oppiin, että kaikki muka palaa entiselleen, se on, +ett'ei synti olekaan niin vaarallinen, sillä kaikki kääntyy kuitenkin +lopullisesti hyväksi?" + +"Niin, sepä olisi todella kauheaa, jos kaikki kääntyisi lopuksi +hyväksi", sanoi Ester lempeän ivallisesti. "Mutta kuulehan, mitä +tarkotan. Tarkotan sitä, mistä Jumalan sana puhuu, nimittäin, että +_Jumala tahtoo_, että _kaikki_ ihmiset tulevat pelastetuiksi. Se on +hänen tahtonsa, ja se tahto vaikuttaa ja toimii lakkaamatta, +ijankaikkisuudessa niinkuin täällä ajassakin. Mutta jos löytyy +joitakuita, jotka ijankaikkisesti vastustavat tätä tahtoa ja yhä +enemmän ja enemmän paatuvat, niin täytyy heidän ijankaikkisesti jäädä +onnettomiksi, niinkuin he onnettomina kuolivatkin, sillä Jumala ei +pakota ketään, ei hänellä ole mitään sielujen pelastuslaitosta, +vapauden lakia seuraa hänen rakkautensa ajassa ja ijankaikkisuudessa!" + +Bengt pudisti arvelevana päätään, mutta hän näytti kuitenkin hiukan +rauhottuneen. Esterin täytyi taas hymyillä kesken syvää totisuuttaan; +hän näki, että Bengt tunsi todellista helpotusta, kun Ester myönsi, +että ainakin jotkut sielut _voivat_ joutua ikuiseen kadotukseen. + +"Niin, se on minun uskoni", jatkoi Ester, "muuta uskoa ei minulla voi +olla, jos mielin elää onnellisena. Ja jos se on väärä, niin en voi +muuta kuin rukoilla Jumalaa, että Hän valaisee ymmärrykseni." + +Kaksi päivää kokouksen jälkeen soitti Alma Grahn Falkensternien asunnon +eteisen kelloa, jäi ujona ja epäröiden oven ulkopuolelle, kun Erikson +sen aukaisi, ja kysyttyään, oliko konsuli kotona, sekä, saatuaan +myöntävän vastauksen, hän änkyttäen sai esiin pyynnön saada tavata +häntä. Häntä värisytti nuo sanat, lausuttuaan; tietysti ymmärsi +Erikson, miksi hän tuli, tietysti hän nyt nauroi hänelle, tietysti +nauraisi hänelle hetken päästä kaikki talon väki ja tietysti oli Bengt +oleva suutuksissaan, kun hän näin uskalsi tulla häntä häiritsemään. +Mutta Bengt ei ollut suutuksissaan, yhtä vähän kuin totiselle, +juhlalliselle Eriksonille olisi pistänyt päähän edes vetää suutaan +hymyyn. Muutama kuukausi sitten olisi nuoren tytön otaksuma kyllä ollut +oikea, hänen yrityksensä tavata Bengtiä näin iltapäivällä olisi +varmasti saanut osakseen läpinäkyvän epäkohteliaan anteeksipyynnön, +ett'ei hänellä, Bengtillä, nyt ollut aikaa ottaa häntä vastaan; nyt +tuli hän hetkisen päästä itse eteiseen, sanoi Alman tervetulleeksi, +kasvot rakkaudesta ja ilosta loistaen, ja vei hänet omaan huoneeseensa, +jossa hän tarjosi hänelle mukavan nojatuolin, itse istuutuen +vastapäätä. + +"Niin, rakas neiti", alkoi Bengt, isällisesti taputtaen hänen ristiin +pantuja käsiään, jotka avuttoman liikkumattomina lepäsivät sylissä, +"mitä teillä nyt on kertomista? Mutta tuskin tarvinnee kysyä ... minä +näen jo... Jumalan hengen työ on alkanut..." + +Alma katseli maahan, painoi tummat silmäripsensä niin kiinteästi kuin +suinkin poskea vasten ja antoi suurten, kirkkaitten kyyneltensä olla +keskustelun johdantona. Bengt yhä taputti ja rohkaisi häntä, ja kun +Alma viimein katsahti ylös ja kohtasi hänen rakastavaisena säteilevän +katseensa, oli kuin olisi äkkiä koko ujous kadonnut, hän pyyhki +kyyneleensä ja alkoi mitä avomielisimmin purkaa sydäntään Bengtille. +Hän kertoi kaikista huolistaan, sekä menneistä että nykyisistä ja +niistäkin, joiden hän pelkäsi vielä olevan tulossa, hän kuvasi +sieluntaisteluitaan, suuria syntejään, pelastuksenkaipuutaan, Jumalan +ja Jeesuksen ja hänen rakkautensa ikävöimistä... Ja Bengt kuunteli +nuorta tyttöä sellaisella hartaudella ja innolla, kuin olisi pikku Alma +Grahnin änkyttävä, kyyneleinen sydämenpurkaus ollut keskuksena +tutkielmassa olemassaolon suurimmista ja syvimmistä ongelmista. Ei +kummankaan mieleen johtunut ruveta ihmettelemään, miten kummallista +oikeastaan oli, että hän, vähäpätöinen nuori tyttö, jonka omituiset +tavat ja ulkomuoto usein olivat antaneet Bengtille pilan aihetta ja +jota hän ylpeässä sydämessään oli halveksinut, niinkuin hän oli +halveksinut kaikkea, mikä ei ollut rikasta, kaunista ja ylhäistä, nyt +täydellä luottamuksella ikäänkuin heittäysi Bengtin syliin, varmana +siitä, ett'ei tänä hänen elämänsä murroshetkenä ollut ketään toista, +joka niin olisi häntä ymmärtänyt ja niin mielellään halunnut auttaa +häntä, kuin juuri Bengt. Niin, Alma tunsi, että Bengtin hehkuva voima +kykeni tukemaan, vetämään puoleensa, vapauttamaan, kaikkea tuota, jota +juuri hän tarvitsi ja jota ei kukaan tähän asti ollut voinut hänelle +antaa... + +Kun hän ja Bengt hetken perästä tulivat Esterin luo, joka istui salissa +lukemassa, valaisi sama ilo molempain kasvoja. + +"Jumalan kiitos"; huudahti Bengt, lähestyen ristissä käsin Esteriä, +"ihmissielu on pelastettu, rakastettu sisar on saanut kokea samaa +sanomatonta armoa kuin minä, hän on saanut katsahtaa Jumalan rakkauden +salaisuuteen, kuullut hänen rakastavan isänäänensä, joka vaatii kaikki +kiljuvat, perkeleelliset äänet vaikenemaan. Ihminen, joka etsi, anoi ja +kolkutti, on löytänyt, saanut ja mennyt avatusta ovesta sisään! +Ylistetty olkoon rakkautesi, Herra Jeesus!" + +Ester sulki nuoren tytön syliinsä, suuteli häntä sydämellisesti ja +kuiskasi: + +"Olen niin iloinen, pikku Alma, niin iloinen sinun puolestasi. On niin +suloista, kun löytää pohjan elämälleen!" + +Samalla hän ajatteli, miten ihmeellistä tämä kaikki oli. Jeesuksen +sanat: "Ell'ette käänny ja tule lapsiksi, ette voi nähdä Jumalan +valtakuntaa", johtuivat hänen mieleensä, kun hän näki Bengtin. Niin, +hänestä oli todella tullut lapsi, lapsi kiihkeässä vaatimuksessaan, +että ihmiset heti kääntyisivät, koska _hän_ niin oli tehnyt, lapsi +yksinkertaisessa, varmassa uskossaan, lapsi riemuisassa ilossaan, kun +oli saavuttanut sen, mitä hän nykyjään hartaimmin halusi: johtanut +jonkun sille tielle, jota hän itse kulki... + +Mutta Vångassa kehitti hän suurinta toimeliaisuutta ja siellä paraimman +ilonsa löysi. Siellä ei häntä kohdannut sama vastarinta kuin +kaupunkilaisen seurapiirinsä puolelta: nekin, joita ei hänen tulinen +uskonsa herättänyt, joutuivat kuitenkin siihen taikakehään, joka +ympäröi hänen voimakasta persoonallisuuttaan. Täällä hän olikin paljon +lempeämpi, hänen puheessaan oli enemmän lämpöä ja sydäntä kuin +tuomiopasuunan kaikua. Oli kuin hyväntahtoisuus, jota hän aina oli +tuntenut työväkeään kohtaan, nyt olisi hänen sisäisen rakkaudenelämänsä +puhdistamana ja lisäämänä murtautunut esiin elävänä voimana; hänen +pelastamisintonsa, hänen köyhimmän vaivaistalolaisenkin sieluun +ulottuva harrastuksensa käsitettiin mitä suurimmaksi alentuvaisuudeksi, +joka yhä enensi kansan rakkautta ja ihailua, ja niin syntyi +sydämellinen vuorovaikutus, joka on tulos myötätuntoisista virtauksista +ihmissielujen välillä. + +Sen lisäksi oli hänellä suuri kyky puhua varsinkin kansalle. Ei kukaan +sen omista riveistä lähtenyt puhuja löytänyt paremmin sanoja, jotka +olisivat menneet suoraan kuulijain sydämeen, kuin tämä hienostunut +ylimys. Hänen häikäilemätön, avomielinen tunnustuksensa synneistänsä, +hänen sattuvat kuvauksensa tuskasta, jonka hän oli kestänyt, ja ilosta +Jumalassa, jota syntein anteeksiantamus soi hänen maistaa, kiinnitti +heitä niin, että he istuivat tuijottaen ja henkeä pidättäin, kuin +olisivat kuunnelleet satua tai hupaista tarinaa. Usein hän puheensa +alussa singahutti paradoksin tai rohkean kuvan, joka heti yhdellä +iskulla antoi hänen käteensä kaikki kuulijain sydämeen johtavat langat. +"Jumala, hyvät ystävät, ei koskaan välitä estää syntiä yhtä vähän +yksityisessä kuin kansoissa", alotti hän kerrankin. "Te olette ehkä +kuvitelleet mielessänne, että Jumala koettaa auttaa ihmistä, joka +syöksyy luisuvaa rinnettä alas, tai että hän särkee syntien verkon, +joka kietoo kansat? Ei toki, Jumala ymmärtää liian hyvin asiansa; +ainoastaan me hutilukset, me laastaroimme vanhoja synninhaavoja ja +annamme niiden ajettua sisältäpäin. Ei, Jumala menettelee toisin! +Olette kaikki nähneet kulovalkean ja tiedätte, miten silloin +menetellään. Tiedätte, että kun ryske ja räyske on pahimmillaan ja koko +metsä leimuaa tulimerenä, silloin ei kukaan järkevä ihminen enää huoli +koettaa sammuttaa, vaan jättää kaikki sikseen ja lähtee muualle +sytyttämään _vastatulen_. Ja kun molemmat, raivoisat tulimeret yhtyvät +rajuina ja kiukkuisina, silloin, silloin ne sammuttavat toisensa ja +metsä pelastuu, vaikkapa suuret alat jäävätkin autioiksi ja +poltetuiksi. Samoin on Jumalan ja ihmisen -- Jumala antaa vanhan +syntipalon raivota ja sytyttää vastatulen, uusia syntejä, uusia haluja +sydämen joka puolelle, aina siksi, kunnes hetki on tullut -- tuskan, +synninhädän hetki -- jolloin tulet rätisten yhtyvät ja sammuttavat +toinen toisensa, ja sielu on kuin poltettu, autio maa, mutta sen +mustassa, palaneessa mullassa itävät jo uuden elämän siemenet." + +Suuria herätyksiä tapahtui Vångassa ja sen lähiseuduillakin. Saarnaajia +kutsuttiin sinne, kokouksia pidettiin useampia viikossa, kansaa tulvasi +joukottain kaikilta tahoilta, niin, joutuivatpa lapsetkin mukaan tähän +hengelliseen liikkeeseen. Ei ollut lainkaan tavatonta, että kymmen- ja +kaksitoistavuotiaat menivät puhujan luo, polvistuivat hänen kanssaan ja +ääneen tunnustivat syntinsä tai että tuonikäiset lapset pitivät +kumppaneilleen herätyssaarnoja. Bengt oli pannut Vångassa toimeen +sunnuntaikoulun, jota hän itse johti; kun raamatunselitys oli lopussa, +puhui hän kullekin lapselle erikseen, keräsi ympärilleen ne, joissa hän +oli huomaavinaan hengen vaikutusta ja kehotti heitä tunnustamaan +syntinsä ja antamaan sydämensä Jumalalle. Tosin eivät lapset +ymmärtäneet paljoakaan siitä, mitä Bengt sanoi, mutta ainahan he olivat +tulleet jonkun synnin tehneeksi, esim. valehdelleet tai siepanneet pari +marjaa -- ja heidän mielestään oli hyvinkin erinomaista polvistua +suuren, mahtavan konsulin rinnalla ja kuulla hänen rukoilevan heidän +puolestaan, sitäkin enemmän, kun he kyllä huomasivat, että hän oli +tyytyväinen, jos he tekivät, niinkuin hän oli sanonut. He olivat myös +kuulleet puhuttavan kokouksista ja kahvikesteistä Falkensternien +talossa, ja heidän mielikuvituksensa teki rohkeita retkiä tuohon +satulinnaan, sillä välin kuin he koettivat kuunnella Bengtin sanoja ja +vakavasti päättää mielessään ruveta kilteiksi ja tottelevaisiksi +lapsiksi, rakastaa Jumalaa ja antaa sydämensä Jeesukselle. + +Vångan uskovaisten kesken vallitsi rakkaudenriemu, siihen tapaan kuin +kristillisyyden ensi aikoina, ja Bengt osasi virittää sen korkeimpaan +äänilajiin. Uusi rakkaudenelämä oli laassut kaiken turhamaisuuden ja +sukuylpeyden hänen sielustaan ja vienyt hänet häikäilemättömään +tasa-arvoisuuden harrastukseen. Niin pian kuin jotkut niin sanotuista +säätyläisistä s.o. lehtorit, insinöörit, isännöitsijät y.m., +kääntyivät, ehdotti Bengt heti arvonimet pois ja sulki ilosta loistavin +silmin uuden veljen syliinsä. "Veli Larsson, veli Petterson" luisui +keveästi ja vaatimattomasti hänen huuliltaan, aivan kuin hän ei ikinä +olisi ollut tottunut seurustelemaan ylhäisten piirissä. Ja kun ihmiset +istuivat kokouksissa, niin heidän kasvonsa vallan jäykistyivät +hämmästyksestä, niinkuin he olisivat nähneet luonnonilmiön, kun he +kuulivat lautatarhanhoitaja Larssonin, sahan entisen pölkyn-asettajan, +jonka muinoinen työ oli painanut kulumattoman jäljen hänen tapoihinsa +ja liikkeisiinsä, naama tyytyväisyydestä loistaen, -- se ei lie ollut +niin aivan puhtaasti hengellistä laatua, -- lausuvan: "Niin, rakas +veljemme Falkenstern antoi meille äsken kalliin todistuksiin" j.n.e. + +Ester ei voinut olla hymyilemättä istuessaan salissa ja kuunnellessaan +eri puhujia. Se oli hänestä samalla sekä ylevää että liikuttavan +hullunkurista. Tuoko oli todella hänen miehensä, Bengt Falkenstern, +hän, jonka sydämetön ylpeys kerran musersi hänen sisimpänsä, hänkö +kulki tuossa ystävällisenä ja rakastavaisena kuin lapsi ja sulki +syliinsä vanhoja, nokisia seppiä ja köyryselkäisiä pölkyn-asettajia ja +köyhiä vaimoja, kun hän vain sai tietää, että he olivat hänen sisariaan +ja veljiään Kristuksessa? + +Mutta kun Ester illalla oli kahdenkesken Bengtin kanssa, ei hän voinut +olla sanomatta: + +"Bengt, etkö luule, että menet hiukan liian pitkälle veljellisessä +rakkaudessasi, tarkotan, luuletko, että esimerkiksi pehtori +Larssonille, joka ei juuri ole erittäin nöyryyteen harjaantunut, on +oikein hyvä päästä sinuksi kanssasi?" + +"Ja miksi ei?" huudahti Bengt harmistuneena, "miksi en sanoisi sitä +veljeksi, joka on veljeni? Jos se sitten lie hyödyksi tai vahingoksi +hänen sielulleen, se ei ole minun asiani, vaan Jumalan. Minä tunnustan +enää vain kahdenlaisia ihmisiä: Jumalan ja perkeleen lapsia. Edelliset +ovat _kaikki_ veljiäni ja sisariani ja minulle on vallan yhdentekevää, +ovatko he kreivejä ja kreivittäriä vai lauttaajia ja työmiehen vaimoja; +jälkimäisten kanssa en tahdo olla missään tekemisissä muuten kuin +taivuttaakseni heidät Jumalan puoleen!" + +No niin, niin selviä todisteluita vastaan ei voinut mitään väittää. +Luonnetta, jonka piirteet olivat niin yksinkertaiset ja selvät, johon +ei koskaan langennut tunnelmain, epäilysten tai epäröimisten +puolinaisuudenvarjoa, luonnetta, joka johdonmukaisesti kulki _omaa_ +päämääräänsä kohden huomaamatta tai tunnustamatta muiden päämääriä, +sitä ei maksanut vaivaa koettaa estää. Tässä sielunelämän +yksinkertaisuudessa oli jotain karkottavan jyrkkää ja samalla suurta ja +valtavaa. Ester tunsi tällä hetkellä itsensä pieneksi miehensä +rinnalla, hän ymmärsi, että juuri sellaiset ihmiset kuin Bengt +tempaavat toiset mukaansa, ne ne olivat palaneet rovioilla uskonsa +vuoksi -- tai antaneet muiden palaa. Hän ymmärsi, että kun Jumalan +henki kerran oli saanut koko Bengtin sisäisen olemuksen valtaansa, kun +se oli saanut levittää rauhansa hänen rajujen, omavaltaisten +hyökkäystensä yli, joilla hän koetti vallottaa sieluja, kun hänen +uskonelämänsä voima oli taottu itsevaltiuden raudasta kuuliaisuuden +notkeaksi aseeksi, silloin oli pääsevä esiin hänen ijäisyysolentonsa +kauneus, josta Esterin nuoruudenrakkaus oli uneksinut. Hänen mielessään +soivat runoilijan sanat: + + "Hän vaipuu kyynelten virtoihin + ja tuomion iskuista uusitaan + _ja hyödyksi saa_." + +"Ehkä", ajatteli hän nöyrästi, "on minun elämäntehtäväni oleva auttaa +Jumalan henkeä tässä työssä." + + + + +XV. + + +Kun tuo suuri murros tapahtui Falkensternin kodissa, oli pikku Sven +juuri täyttänyt seitsemän vuotta. Ensi aikoina ei hän sanottavasti +tuntenut tuota muutosta eikä liioin sitä käsittänyt; tosin sattui +joskus, että koulutoverit sanoivat: "Kuuleppas, sinun isästäsi on +tullut herännäinen ja hän kulkee kääntämässä kaikkia ihmisiä"; mutta +hän ei ymmärtänyt, mitä he tarkottivat, ja kun se ei hänen korvissaan +"hauskalta" soinut, ei hän välittänyt sen enempää kyselläkään. + +Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hänkin sai tuntea isän itsevaltaista +luonnetta ja ankaraa jumalanpelkoa. Bengt vaati, että pojan tuli olla +mukana sekä aamu- ja iltarukouksessa että kokouksissakin ja +raamatunselityksissä. Ester ajatteli toisin; hän tiesi omasta +kokemuksesta, kuinka ihanaa on uuden, todellisen elämän herätessä +sydämessämme lähestyä Jumalan sanaa kuin puhdasta pyhäkköä, jonka +hiljaisuutta ei hengettömän raamatunlukemisen kaiku ole häiritsemässä, +ja hän puolusti innokkaasti sitä, että Sven olisi mukana vain +aamurukouksessa ja, jos hän itse niin halusi, seuraisi heitä kirkkoon. +Mutta Bengt ei taipunut. Tästä kehittyi heidän välilleen ensimmäinen +suuri ristiriita sitte Bengtin kääntymyksen, niin, oikeastaan +ensimmäinen heidän avioliittonsa ajalla, sillä vasta nyt he ensi kerran +seisoivat vastakkain koko persoonallisuudellaan, sen kaikki voimat +virkeinä ja jänteessä. + +"Sinä unohdat, Ester", sanoi viimein Bengt, kun he kauan ja mihinkään +tulokseen pääsemättä olivat pohtineet asiaa, "unohdat, että minulla on +lopullinen määräämisvalta. Kristityn naisen tulee olla alamainen +miehelle, jonka Herra on hänelle antanut, kun mies on Herran hengen +johtama." + +"Mutta sinä unohdat sanat: 'Kristuksessa ei ole mies eikä vaimo'. +Minulla on oikeus määrätä lapseni sielusta, tunnen sen paremmin kuin +sinä enkä tahdo, että se vahingoittuu." + +"Ei hän vahingoitu Jumalan sanan kuulemisesta, tuo on typerää ja +pintapuolista puhetta, Ester", vastasi Bengt ankarasti ja +järkähtämättömästi, "päinvastoin on hän oppiva rakastamaan sanaa, kun +hän jo lapsuudesta tottuu sitä lukemaan ja kuulemaan..." + +Ester koetti viimeiseen asti taistella vastaan ja saada oman tahtonsa, +mutta kun hän näki, ett'ei se käynyt päinsä tuottamatta riitoja, antoi +hän lopuksi myöten. Pikku Sven oli siis mukana kokouksissa; mutta eivät +ne voineet häntä vahingoittaa, joll'eivät juuri hänen sieluaan +hyödyttäneetkään, sillä hän ei ymmärtänyt puheista niin mitään eikä +liioin näyttänyt välittävänkään ymmärtää. Ester huomasi, että Sven koko +ajan leikki sepittämällä satuja huoneen esineistä. Hän näki, miten +hänen suunsa liikkui, niinkuin aina, kun hän kertoili "sisäisesti"; tai +sitten istui Sven katsellen puhujia ja ihmetteli, miksi tuo setä sanoi +alkaessaan "hm ... hm" tai miksi joku toinen aina huokasi lauseittensa +välissä j.n.e., sillä välin kuin puhuvien äänet kaikuivat hänen +korvissaan hiljaisena huminana kuin jostain toisilta rannoilta. +Hullumpi oli, kun petollinen uni tuli hiipien, sillä silloin oli hän +heti mennyt mies. Pieni joustava, vilkas ruumis lysähti kokoon, kädet +vaipuivat syliin kuin lakastuneet kukat, pää nuokkui ja nyökkyi sinne +tänne; vielä hän sentään osasi olla huolettoman näköinen, kun hän +havahti torkkumisestaan ja oli olevinaan aivan valveillaan. Mutta +kauhistavan nopeasti siirtyi hän unelmien maailmaan, suuret unipilvet +käärivät hänet vaippaansa ja silmäluomet painuivat kiinni; sitten +aukasi hän ne nopeasti ja teki vielä viimeisen ponnistuksen saadakseen +velton, sammuvan katseensa harhailemaan huonetta pitkin, sitten +painuivat silmäluomet uudelleen kiinni, pari kertaa välähti vielä +valkuainen esiin, kun hän turhaan yritti katsella, mutta viimein jäivät +tummat ripset suloisessa rauhassa lepäämään punaisille poskille ja pää +heilahti avuttomana kallelleen. + +Silloin Ester nousi, herätti pienokaisen ja vei hänet nopeasti +huoneesta. Hän tunsi, että Bengtin katse seurasi heitä nyreänä tai +alakuloisena, ja seuraavana päivänä sai Sven tavallisesti kuulla hellän +nuhdesaarnan, joka päättyi sanoihin: + +"Tahdotko koettaa ensi kerralla olla tarkkaavaisempi, kun kuulet +Jumalan sanaa?" + +"Tahdon", vastasi Sven selvittämättä itselleen juuri niin erittäin +tarkoin, mitä lupasi; sillä tarkkaavainen hän _tahtoi_ mielellään olla +ja koulussa ei hän vielä ollut saanut yhtään muistutusta +tarkkaamattomuudesta... + +Mutta kun Sven oli kahdenkesken äitinsä kanssa, silloin opetti Ester +hänelle pieniä rukouksia ja puhui hänelle Jumalasta, ja silloin tuli +hänen kasvoihinsa vilkkautta ja hartautta. Sillä _äiti_ ymmärsi, +mitkä tiet johtivat hänen sydämeensä. Hän kertoi hänelle Jeesuksesta, +kuinka Hän vaelsi maan päällä, teki hyvää ja auttoi kaikkia ja kuinka +Hän kutsui luokseen pienet lapset ja siunasi heitä ja sanoi +opetuslapsilleen: "Älkää kieltäkö heitä, sillä heidän on Jumalan +valtakunta!" Silloin laajenivat pikku pojan silmät, silloin ilmestyivät +hänen mielikuvituksensa valoisaan maailmaan Vapahtajan lempeät kasvot, +ja koko hänen olemuksensa ojentui Jeesusta kohden kaipaavalla +rakkaudella. + +"Oi äiti, minä niin paljon pidän Jeesuksesta! Hän oli niin kiltti, kun +otti lapset syliinsä ja sanoi pahoille opetuslapsille: 'Älkää kieltäkö +heitä'. Noin sinäkin tekisit, sinäkin sanoisit niille, jotka eivät ole +hyviä pikku lapsille: 'Älkää kieltäkö heitä'." + +Hän ei koskaan kyllästynyt Esterin tarinoihin, äiti sai kertoa +Jeesuksen kirkastamisesta, kuolemasta, ylösnousemuksesta, ja aina osasi +hän valita juuri ne kohdat, joiden yli Svenin rikas tunne ja +mielikuvitus pystyi heittämään hohdettaan. + +Pikku Sven kävi myös halusta äitinsä kanssa kirkossa. Siellä oli niin +paljon, joka miellytti häntä, niin paljon "kaunista" nähtävää ja +kuultavaa. Ja kun virsi humisi kirkon holveissa -- varsinkin jos +laulettiin muutamia erityisiä lauluja, jotka Sven osasi ulkoa ja jotka +olivat hänen mielivirsiään, -- silloin istui hän hiljaa ja totisena ja +hartaus loisti kasvoista. + +Mutta niin pian kuin oli kokous kodissa, niin pian kuin hän kuuli isän +ja "muiden pappien" -- Sven korotti kaikki hengelliset puhujat +pappissäätyyn -- selittävän raamattua ja puhuvan käsittämättömiä sanoja +herätyksestä ja armosta ja uudestisyntymisestä, silloin sammui tuo +loiste ja kasvoihin ilmestyi alistuvainen, veltto ilme. + +"Ne ovat niin ikäviä, nuo papit, äiti", sanoi hän ja pudisti päätään +miettiväisen, milt'ei surullisen näköisenä, "en ymmärrä lainkaan, mitä +he sanovat. Ja sitten eivät he laula kauniisti, he eivät laula Jumalan +lauluja, niinkuin kirkossa." + +"No, ymmärrätkö sitten, mitä kirkon pappi puhuu?" huomautti Ester. + +"En", vastasi Sven vilpittömästi, "joskus hyvin, hyvin vähän ... mutta +minusta on niin kaunista kuulla saarnaajan saarnaavan!" + +Myös lukujen suhteen olivat isän vaatimukset pikku poikaansa nähden +ankarat ja järkähtämättömät. Bengt otti tarkan selon hänen läksyistään, +luki itse hänen kanssaan vaikeimmat eikä koskaan hellittänyt, ennenkuin +Sven osasi. Se oli kovaa työtä, joka joskus toi kyyneleitä silmiin, +sillä samalla kuin Sven sanomattomalla helppoudella ja palavalla +innolla oppi muutamia aineita, oli hän leväperäinen ja väliäpitämätön +toisten suhteen, jotka eivät häntä huvittaneet. Mutta hän menestyi +koulussaan, kiitos olkoon Bengtin kovakouraisuuden, sangen hyvin -- +onneksi kyllä, sillä jos hän joskus tarttui kiinni, ei ollut hyvä tulla +kotiin isän eteen. + +Eräänä päivänä nousi suuri hälinä Falkensternin talossa: Sven oli +ensimmäisen kerran saanut muistutuksen tottelemattomuudesta. Hän näytti +kuitenkin ottavan asian tavallisella levollisuudellaan, kuunteli +alistuvaisen näköisenä Esterin lempeitä, surullisia nuhteita, antoi +hänen puhua loppuun ja sanoi sitten, puristautuen äitiä vasten ja +hyväileväisesti laskien päänsä hänen rinnalleen: + +"Anna anteeksi, äiti, minä tahdon koettaa, ett'ei minulle enää tapahdu +sellaista!" + +Pahempi oli isän kuulustelu. Bengt otti asian synkästi ja totisesti, +vei pienen rikollisen huoneeseensa ja alotti kyselynsä äänellä, jonka +hän koetti tehdä niin lempeäksi kuin suinkin, jottei poikaa +pelästyttäisi, yritys, jonka kuitenkin hänen ankara ilmeensä teki aivan +turhaksi. + +"Mistä olet saanut muistutuksen, Sven?" alkoi Bengt. + +"Siitä, että olin tottelematon, siinähän on _kirjotettu_, että olin +tottelematon." + +"Millä tavalla olit tottelematon?" + +"Jäin pihalle, kun jo oli soitettu." + +"Miksi?" + +Ei vastausta. + +"Etkö kuule? Miksi et mennyt sisään, kun oli soitettu?" + +"En tiedä." + +"Etkö tiedä, miksi jäit pihalle?" + +"E-en..." + +"Siksikö, että sinusta oli hauska leikkiä?" + +Ei vastausta. + +"Etkö kuullut kellon soimista?" + +"Ky-yllä..." + +"Uhallasiko sinä siis jäit?" + +Ei vastausta. + +"Vastaa, Sven, kun isä kysyy! Jäitkö pihalle uhallasi, koska et +välittänyt soitosta?" + +Mutta Sven ei vastannut; hän puristi huulensa yhteen, kuin olisi +päättänyt ne sinetillä lukita. Ester, joka oli läsnä ja äänetönnä +kuunteli kuulustelua, vapisi tuskasta ja levottomuudesta. Hän ei +tuntenut enää Sveniä; tämän kasvoissa ei ollut lainkaan tuota velttoa +ilmettä, joka hänellä tavallisesti oli, kun isän itsevaltias tahto +painoi häntä. Hänen pieniin lapsenkasvoihinsa oli tullut jotain +järkkymätöntä, päättäväistä, hän oli kalpea ja katsoi suoraan isäänsä, +silmissään samalla sekä rohkea että pelästynyt katse. + +"Anna hänen olla, Bengt", kuiskasi Ester nopeasti, "tässä piilee +varmaan jotain takana, josta meidän on ensin otettava selko; ei nyt +maksa vaivaa kiusata häntä..." + +"Kyllä kai", vastasi Bengt tylysti, "nytkin hän on täynnä uhkaa, sen +kai näet hänen ilmeestään. Sellaista ei meidän pidä edistää, meidän on +ajoissa juuritettava pois falkensterniläinen itsepäisyys. Jos et heti +suoraan vastaa kysymyksiin, hyvä herra", jatkoi Bengt kääntyen Sveniin +ja nipistäen häntä korvasta, "niin saat, niin pitkäsäärinen kuin olet, +maistaa keppiä; haluatko?" + +"Bengt, Bengt!" huusi Ester. + +"Vaiti, Ester, syntiä ei saa hemmotella -- kuinka kohteli Herra Jeesus +vaihettajia templissä?... Vastaa, Sven, tahdotko maistaa keppiä?" + +Mutta Sven ei vastannut; hän katsoi vain isäänsä, silmissä sama rohkea +ja pelästynyt katse. + +Bengt nousi ja meni hakemaan keppiä. Mutta kun Ester näki Bengtin keppi +kädessä ja kuvaili mielessään, että se oli sattuva hänen lemmikkinsä +pehmeään, hienoon ihoon, tuli hän pois suunniltaan. + +"Ei, sinä et saa!" huusi hän ja tarttui Bengtin käsivarteen, "sinä et +saa!" + +"Ester, rauhotu!" kuiskasi Bengt, irrottaen Esterin värisevän käden +käsivarrestansa, "tahdotko pilata pojan, tahdotko heikkoudessasi +turmella hänen sielunsa?" + +"Sinä et saa!" huusi Ester välittämättä, "lyö ensin minua!..." + +Bengt heitti häneen leimuavan katseen, mutta hän pani kepin pois, astui +Svenin luo, joka seisoi liikahtamatta kasvoissaan sama omituinen ilme, +ja sanoi: + +"Sinä pääset vapaaksi, et siksi, että sen olisit ansainnut, vaan koska +äitisi heikot hermot eivät kestä ankaraa rangaistusta, hänen tähtensä +pääset siitä, mutta sen sijaan saat mennä tuonne vaatesäiliöön ja +hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä miettiä tekoasi. Rukoile Jumalaa, +että Hän pehmittää pienen paatuneen sydämesi. Ja kohta kun sanot +tahtovasi tunnustaa ja katua, saat heti tulla pois." + +Sven heitti äitiin puoliksi rukoilevan, puoliksi kummastelevan katseen, +ikäänkuin hän olisi ihmetellyt, että _hänkin_ taisi pettää hänet. Tuo +katse sai Esterin sydämen särähtämään; mutta hän ei voinut voittaa +Bengtin tahtoa, hän oli mielestään äsken tyhjentänyt viimeisetkin +voimansa sitä vastaan ponnistellessaan. Sven pantiin siis +vaatesäiliöön, jonka oven Bengt sulki hänen jälkeensä. + +"Bengt, kuinka olisit voinut!" huudahti Ester nyyhkyttäen. "Lyödä +kahdeksanvuotista poikaa -- olisithan voinut turmella hänet +ikipäiviksi!" + +"No, no, ole nyt vaiti, älkäämme enää puhuko siitä!" vastasi Bengt ja +ääni oli niin jääkylmä, kuin se joskus saattoi olla, kun hän ei jotain +hyväksynyt, "sinähän sait tahtosi, otamme asian sopivammassa +tilaisuudessa uudelleen punnittavaksi. Rukoilkaamme Jumalaa, että +rangaistus parantaa ja nöyryyttää pojan." + +Ester ei vastannut; hän meni säiliön suljetun oven taa kuuntelemaan. +Hän kuuli, kuinka pieni rikollinen siellä itki hiljaa ja liikuttavasti, +niinkuin hänen tapansa oli. Sitten kävi äkkiä kaikki hiljaiseksi ja +Esterin kuunteleva korva erotti, kuinka Sven kömpi ja käänteli, mutta +sitten ei kuulunut enää hiiskahdustakaan. Silloin ymmärsi Ester, että +poika oli tyytynyt osaansa ja aivan levollisesti laskeutunut lattialle +ja nukahtanut ja että hän koko ajan oli nukkuva, sillä välin kuin Bengt +istui tuolla kirjotuspöytänsä ääressä ja synkän näköisenä odotti, että +yksinäisyys ja pimeys pehmentävät Svenin paatuneen sydämen. Esterin oli +mahdotonta, huolimatta tuskastaan ja levottomuudestaan, olla +hymyilemättä tälle surullisen naurettavalle kohtaukselle, kun hän +kiiruhti huoneesta, puki päälleen niin pian kuin taisi ja juoksi +rehtori Grahnin luo. Sillä hän oli varma siitä, että jotain oli tässä +takana, hänen äidin vaistonsa sanoi hänelle, että Sven salasi jotain, +joka olisi voinut selittää hänen omituisen itsepintaisen käytöksensä. + +Rehtorin portaissa tuli tämä itse vastaan. + +"Ah, rouva Falkenstern, te ennätitte ennen minua!" huudahti rehtori. +"Olin juuri tulossa teidän luoksenne selvittämään sitä, mikä tänään +tapahtui..." + +"Niin, teillä on ollut ikävyyksiä pikku Svenin tähden", vastasi Ester +epävarmasti. + +"Niin, onhan se vähän ikävältä näyttänyt", vastasi ystävällinen rehtori +Grahn, hymyillen, "mutta oikeastaan on minulla hyvin 'hauska' juttu +kerrottavana teille, rouva." + +Esterin sydän alkoi sykkiä kiivaasti. Hänen aavistuksensa oli siis +ollut oikea -- äidinvaisto ei voi johtaa harhaan!... + +"Ehkä tahdotte tulla sisään, rouva Falkenstern, niin kerron koko +muistutusjutun", jatkoi rehtori, kiiruhtaen edeltä ja avaten oven +Esterille. + +"Niin, asianlaita on sellainen", alkoi rehtori, kun hän oli osottanut +Esterille paikan sohvassa ja itse istuutunut vastapäätä, "että koulussa +on pieni kivulloinen poika, pieni raukka, joka alinomaa vilustuu, on +heikko ja tietysti rajupäitten pilan esineenä. Varsinkin saa hän kestää +ankaraa taistelua kalossiensa vuoksi, jotka hänen täytyy pitää jalassa +ulkona ollessaan, jott'ei vilustuisi. No, tänään oli pistänyt parin +junkkarin mieleen kätkeä kalossit, niin että Vilhelm sai koko +aamupäivän loma-ajan seisoa lumisohjussa ilman niitä. Välitunnin +lopulla tuli salaisuus ilmi ja niin syntyi pilkallinen riemunrämäkkä +poika raukan ympärillä, joka ei voinut tietysti puolustautua sanoin +eikä nyrkein." + +Silloin ryntäsi Sven Falkenstern kuin nuori leijona suurten nauravain +poikain kimppuun, jotka olivat häntä monta vuotta vanhemmat; se oli +merkki yleiseen tappeluun, kello soi yhden, kaksi, kolme kertaa, ei +kukaan kuullut, tapeltiin vaan puolella ja vastaan. Meidän täytyi antaa +muistutus koko joukolle, mutta oikeastaan ihailimme pikku Sveniä ja +olisimme mieluinten palkinneet häntä." + +"Kiitos", sanoi Ester, hymyillen kyynelten lomasta, puristaen rehtorin +kättä ja nousten, "olette tuottaneet minulle suuren ilon. Nyt täytyy +minun kiiruhtaa kotiin vapauttamaan pientä vankiparkaani, joka istuu +pimeässä putkassa rangaistukseksi siitä, ett'ei tahtonut kertoa syytä +muistutukseensa." + +Rehtori puristi vuorostaan Esterin kättä, ja sitten kiiruhti Ester +kotiin, puolilentäen katuja, niinkuin se, jonka askeleet suuri ilo tai +suuri suru siivittää. + +Esterin sydän riemuitsi onnesta; hän oli välistä pelännyt, että Svenin +hempeys ja hienotunteisuus tekisi hänet miehuuttomaksi, mutta nyt hän +ymmärsi, että oikealla miehuudella -- sillä, joka ei ole juomisen- ja +tupakanpoltontaidossa, vaan mielen uljuudessa ja luonteen lujuudessa, +sillä on aina pohjansa syvässä tunne-elämässä... Ja kuinka häntä +liikutti, ett'ei Sven ollut tahtonut kertoa tuota pientä juttua +vanhemmilleen!... Hän ei vielä varmaan tiennyt, miksi Sven oli +vaiennut; mutta niinkuin tuoksuntäysi tuulahdus kertoo ihanan kukkaisen +läheisyydestä, niin tunsi Esterkin jonkin kauniin ja ylevän läheisyyttä +siinä suloisessa tunnelmassa, joka humisi hänen sielussaan... + +Läähättäen, posket hehkuen ja silmät loistaen kahtena suurena tähtenä, +juoksi hän Bengtin luo ja kertoi hänelle niin nopeasti kuin +mielenliikutukseltaan ja hengästykseltään taisi, mitä oli tapahtunut. +Bengt tuli yhtä liikutetuksi kuin hän; pienen hennon pojan rohkeus +ihastutti häntä, niin että hänen silmänsä säihkyivät ja pää kohosi +itsetiedottomasta ylpeydestä. "Jumalan kiitos", hän kuiskasi ja pani +kätensä ristiin, "minä tuomitsin poikaani väärin." + +Ester kiiruhti säiliön ovea aukasemaan. Kun valo sattui pimeään +komeroon, tuli pikku Sven näkyviin: hän makasi lattialla poski kättä +vasten nojaten ja levollinen hyvinvointi koko olemuksessaan. + +Ester nosti hänet lattialta, sulki hänet kiihkeästi syliinsä ja herätti +hänet suuteloillaan. + +"Sano, Sven", kuiskasi hän, "miksi et äsken vastannut isälle?" + +"Sanoinhan, että olin ollut tottelematon", vastasi poika hämmästyneenä +ja hieroi silmiään. + +"Niin, mutta miksi et kertonut, ett'et ollut tottelematon +uhkamielisyydestä, vaan siksi, että puolustit pientä sairasta poikaa +suuria poikia vastaan, jotka olivat piilottaneet hänen kalossinsa?" + +Svenin silmät laajenivat ja niihin tuli milt'ei loukkaantunut ilme. + +"Mistä sinä sen tiedät, äiti?" + +"Rehtori Grahn kertoi. Katsohan, kultani, emme voineet menetellä oikein +sinua kohtaan, kuu emme tietäneet, miksi olit niin tehnyt. Sinä et saa +tekeytyä isän ja äidin silmissä huonommaksi kuin olet, sinun tulee aina +sanoa totuus, koskekoon se hyvää tai pahaa. Sano nyt, miksi et +kertonut?" + +"Siksi, että minusta isot pojat tekivät niin _rumasti_", vastasi Sven, +ja hänen pikku kasvoilleen levisi inhon ilme, niinkuin aina, kun hän +mieluinten tahtoi olla puhumatta jostain asiasta. + +Bengt ja Ester vaihtoivat nopean katseen, mutta eivät sanoneet mitään. +He kävivät äänettömiksi ja totisiksi, niinkuin me käymme, kun +kuuntelevan korvamme ohi suhahtaa tuulahdus jostain täysin kauniista, +hiljaisesta ja rauhallisesta, ja sellaista on aina se, mikä on +parhainta elämässä. Viimein sanoi Ester: + +"Sinä olet oikeassa, rakas lapsi, se oli rumaa, hyvin rumaa, ja siitä +on paras olla puhumatta. Mutta _meille_ voit kertoa kaikesta -- meidän +välillämme ei saa olla salaisuuksia, ymmärrätkö? + +"Ky-yllä..." + +Bengt oli koko ajan seisonut äänettömänä ja kalpeana. Pikku pojassa oli +jotain, joka aivan erikoisella tavalla liikutti häntä. Hän muisti omaa +lapsuuttaan hurjine, sydämettömine kepposineen, hän muisti, kuinka hän +pilkkasi, kuinka häijy hän oli kivulloista Åke Henning raukkaa +kohtaan... + +Hän sulki Svenin syliinsä, suuteli häntä hellästi ja sanoi nöyrällä +äänellä: + +"Minua pahottaa, että olin äsken niin ankara sinulle, poikani; en olisi +niin menetellyt, jos olisin tiennyt, että tottelemattomuutesi johtui +halusta puolustaa heikompaasi. On oikein asettua kärsiväin ja heikkojen +puolelle, niin tulee sinun menetellä kautta koko elämäsi. Tahdotko +suoda isälle anteeksi?" + +Sven näytti hyvin hämmästyneeltä. Käsite "suoda isälle anteeksi" +oli nähtävästi niin outo, ett'ei hän heti voinut sitä ymmärtää. +Sitä paitsi isä ja äiti "puuhasivat kauheasti" tuon asian vuoksi. +Mutta hän päätti kuitenkin vastata Bengtin kysymykseen äänekkään: +"tahdon!", ojensi suunsa suudeltavaksi, ojensipa sen varmuuden vuoksi +Esterillekin, ett'ei hänkin vain rupeaisi tekemään kummallisia +anteeksiannonvaatimuksia, ja juoksi sitten tiehensä onnellisena +päästessään irti ja takaisin läksyjensä ja kertomuskirjainsa ääreen. + +"Mitähän tuosta lapsesta mahtaa tulla?" sanoi Ester uneksivin katsein, +kun Svenin nopeitten askelten kaiku oli vaiennut. + +"Hänestä tulee Jumalan soturi, jalo taistelija hänen valtakuntansa +palveluksessa!" huudahti Bengt innostuneena. "Kun hänen sielunsa kerran +tulee pelastetuksi, on hän oleva ihana todistus Jumalan rakkauden +voimasta. Niin, Ester, tehkäämme pelolla ja vavistuksella työtä hänen +sielunsa pelastumiseksi, sillä kun Jumala on antanut sellaisen taimen +hoitoomme, vaatii Hän meiltä paljon. Valitettavasti tulee kai hänelle +hänen syntyperäinen ylevämielisyytensä olemaan loukkauskivi ja vaikeata +tulee olemaan saada häntä tuntemaan itsensä todella syntiseksi..." + +"Mutta, Bengt", huomautti Ester ja hänen kasvonsa värähtivät +kärsimättömästi, "ethän voine vaatia, että Sven tuntee syntinsä samalla +tavalla kuin sinä, joka olet niin paljon kokenut." + +"Syntinsä voi tuntea vain yhdellä tavalla", vastasi Bengt kylmän +päättävällä äänellä, "ja _sillä_ tavalla täytyy meidän kaikkien, sekä +niin sanottujen pienten että suurten syntisten, sitä tuntea. Ja +onnellinen hän, jolle Jumalan henki sen saa hyvällä opetetuksi, jota +Hänen ei tarvitse neuvoa synnistä synnin, kautta ja jonka ei tarvitse +vaipua niin syvälle rikollisuuden kuiluun kuin minun." + +"Mutta, Bengt", intti Ester, "minä uskon sentään, ett'eivät kaikki voi +tuntea synninhätää samalla tavalla. Uskon esimerkiksi, että Svenin +sielu on niin puhdas, uskon, että jumalankuva hänessä on niin selvänä, +niin tahrattomana säilynyt, ett'ei hän koskaan voi joutua sielunsa +tähden samaan tuskaan, keskelle sellaista aaltojen kuohua, kuin sinä... +Minä uskon lujasti ja varmasti, että kun Sven kerran kokonaan avaa +sydämensä Jumalalle, niin tekee hän sen rakkaudella ja ilolla eikä +synnin levottomuuden ja tuskan kalvamana. Sinä tulit myrskyistä ja +pimeydestä, hän on tuleva viattomana lapsena, joka kiiruhtaa +isänsyliin..." + +"Sinullapa on merkilliset mielipiteet, Ester", virkkoi Bengt nyreänä, +"luuletko todella, että hengen korkeista laeista on poikkeuksia? +Luuletko, ett'ei Jumala näe vikoja lapsessasi, vaikk'ei heikko, +ihaileva äiti niitä näe?" + +"En ole 'heikko ja ihaileva', Bengt; olen päinvastoin ankara niitä +kohtaan, joita rakastan. Mutta minä _tiedän_, että Sven on aivan +erikoinen..." + +"Niin sanovat kaikki äidit lapsistaan..." + +"Niin, ehkä sanovat, mutta eivät kaikki ole oikeassa. Mutta minä +_tiedän_ olevani oikeassa. On niinkuin ei Sven käsittäisi pahaa, kuin +olisi kaikki muu hänelle vierasta, paitsi puhtaat, jalot tunteet. Kun +hän kohtaa jotain alhaista tai väärää, sanoo hän sitä aina 'rumaksi' ja +kääntää niin pian kuin suinkin pois katseensa siitä, aivan niinkuin +äskenkin tuossa jutussa koulupoikain ilkeydestä. En koskaan ole +huomannut hänessä kipenettäkään pikkumaisuutta, kateutta, itsekkyyttä, +ahneutta tai muita alhaisia tunteita, jotka niin usein pistävät +lapsissa esiin. Hänen sielunsa on läpitsensä kirkas ja tahraton kuin +puhtain kristalli. Kerron sinulle pienen esimerkin. Hän oli usein +pyytänyt saada itselleen 'onnenpelin'; mutta minusta se oli +tarpeetonta, hänellähän on niin paljon leluja ennestään, ja viimein +kehotin häntä lakkaamaan pyytämästä, hän ehkä saisi pelin jouluksi, +mutta ei ennen. No, hän ei enää hiiskunut sanaakaan siitä, mutta eräänä +päivänä tulee hän koulusta, kasvot niin säteilevinä, ett'en ole vielä +moista nähnyt, ja kertoo, että hänen koulutoverinsa John Prytz on +saanut 'onnenpelin'. 'Ja ajatteles, äiti, kun minä menen hänen +luokseen, niin saan leikkiä sillä, eikö olekin hauskaa?' Ei nyreää +sanaakaan, ei pienintäkään viittausta, että kun John oli saanut +sellaisen pelin, voisi hänkin saada; vain iloa toverin onnesta ja +nöyrää tyytyväisyyttä siitä, että hänenkin osalleen oli joku murunen +tuosta onnesta tipahtava! Ja sellainen on hän aina, voisin kertoa +sinulle sadottain tuollaisia pieniä juttuja hänestä..." + +"Niin", sanoi Bengt, ja hänen tietämättään loistivat hänen kasvonsa +isällisestä ylpeydestä ja onnesta, "minäkin uskon, että hän on +tavattoman jalosydäminen poika, ymmärrän sen kyllä hyvin, kun +muistelen, miten toisenlainen itse olin siinä ijässä. Mutta sitä +suurempi ja hirveämpi on edesvastuumme. Ole varma siitä, että ennemmin +tai myöhemmin musertaa Jumalan henki hänen sielunsa puhtaan kristallin, +josta puhut, aukaisee peitettyjä syvyyksiä ja tuo esiin sen, mitä +meidän himmeä silmämme ei voinut nähdä. Ja älkäämme viivyttäkö sen +hetken tuloa lapsellisesti kuvittelemalla mielessämme puhtautta, jota +ei löydy maan päällä. Rukoilkaamme Jumalaa, että Hän näyttää sekä +meille että hänelle itselleen, mitä hän todellisuudessa on. Sillä +jokainen hetki elämästä, joka vierähtää ilman Jumalaa, on tappio +jaloillekin luonteille, ei, kaikkein enin juuri sellaisille." + +"Niin kyllä, Bengt, tiedäthän, että minäkin niin ajattelen. Tietysti en +mitään hartaammin halaja, en mitään innokkaammin rukoile, kuin että +pikku poikani pian antaisi koko sydämensä Jumalalle. Mutta pyydän vaan, +ett'et pakota häntä, ett'et puhu hänelle niin paljon 'synnistä' ja +'synninhädästä', sillä vakuutan sinulle, ett'ei hän sitä vielä lainkaan +ymmärrä. Anna Jumalan hengen itse toimia!" + +"Tietysti; en aio sekaantua hengen työhön", vastasi Bengt ivallisesti, +"siksi paljon käsitän Jumalan salaisuuksia, että tiedän, ettei se maksa +vaivaa. Mutta meidän on valmistettava ja helpotettava hengen työtä, ja +siihen aion ryhtyä Sveniin nähden. Aion kylvää, istuttaa ja kastella -- +sitten saa Jumala kasvun antaa." + +"Niin oikein, Bengt, sen voit ja se sinun tuleekin tehdä. Mutta kun +istutat, ei sinun sovi asettaa kukkaa, joka kaipaa aurinkoa, varjoon +kasvamaan eikä antaa niin paljon vettä kasville, että se kuolee liiasta +kosteudesta..." + +"Jumalan avulla ei niin ole käyvä, Ester", vastasi Bengt kuivasti, +"sen, jota Jumalan henki johtaa, ei tarvitse hairahtua moisiin +erehdyksiin." + +Ester ei vastannut. Hän huomasi, ett'ei Bengt tahtonut tai ehkä +pikemmin ei voinut häntä ymmärtää. + +Siitä päivästä oli Bengt kuitenkin huomattavasti vähemmän ankara ja +vaativa Sveniä kohtaan. Pikku pojan ei tarvinnut, paria poikkeusta +lukuunottamatta, olla läsnä rukous- ja raamatunlukuhetkissä, ja Bengtin +yksityiset keskustelut hänen kanssaan saivat rakastavaisemman ja +lempeämmän luonteen. Mutta ei Bengt silti hellittänyt päämäärästään, +joka tarkotti avata pikku pojan silmät näkemään synnin salaisuutta ja +pelastuksen tarvetta. Hän valitsi mielellään puhelunaineikseen raamatun +kertomukset ihmisten pahuudesta ja Jumalan ijäti väsymättömästä +anteeksiantavasta armosta; ja niin kauan kun pysyttiin kertomuksen +alalla, onnistuikin hänen herättää Svenin mielenkiintoa; vasta kun +ryhdyttiin sovittamaan sitä elämään, loppui tarkkaavaisuus ja sielukas +ilme katosi Svenin kasvoista. + +Viimein, kun Bengt arveli perinpohjin ja huolellisesti alaa +valmistaneensa, koetti hän lähestyä päämäärää, johon oli tähdännyt. + +"Kun nyt niin paljon olemme puhuneet synnistä ja kuulleet David +kuninkaasta ja hänen uskottomuudestaan, suuresta profeetta Eliaasta, +joka oli niin masentunut ja raukkamainen, että hän toivotti itselleen +kuolemaa, Juudaksesta, joka petti mestarinsa ja Pietarista, joka Hänet +kielsi, niin ymmärrätkö, että syntiä ja vajavuutta ei ole ainoastaan +muutamissa, vaan syntiinlankeemuksen tähden koko ihmissuvussa. +Ymmärrätkö siis, että sinä olet samanlainen, koska olet ihminen?" + +Sven rypisti otsaansa ja katseli ihmettelevin silmin eteensä. + +"Etkö käsitä, että sinäkin olet täynnä syntiä ja heikkoutta, niinkuin +nuo suuret jumalanmiehet?" jatkoi Bengt kärsimättömästi. + +"Ky-yllä, ymmärrän minä pikkusen, aivan pikkusen", vastasi Sven +epäröiden. + +"Tunnetko siis, että sinunkin sydämesi on syntinen?" toisti Bengt +innokkaana. + +"Tunnen", vastasi Sven, tällä kertaa varmemmasti, sillä halu päästä +koko keskustelusta, jota hän ei lainkaan ymmärtänyt ja joka ei häntä +miellyttänyt, tuli ylen valtavaksi ja vietteli hänet lankeemaan +helmasyntiinsä: tinkimään totuudesta pulasta päästäkseen. + +"Ja tahdotko siis myös ottaa vastaan Jumalan tarjooman pelastuksen?" +jatkoi Bengt kasvavalla innolla. + +Tuo mahtui vielä vähemmin Svenin päähän, mutta sana "pelastus" +miellytti häntä; hänestä tuntui, että siinä piili hämärä toivo pian +päästä tästä kuulustelusta. + +"Tahdon!" vastasi hän vilkkaammin. + +"Polvistukaamme sitte yhdessä, rakas poikani", huudahti Bengt iloisena, +"rukoilkaamme Jumalan hengeltä, että sydämesi saisi aueta Jeesukselle, +että Hän saisi siinä sijaa ja vapahtaisi sinut kaikesta synnistä ja +kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään!" + +Hän polvistui pikku Svenin rinnalla ja rukoili liikuttavasti, +sydämellisesti lapsensa pelastusta. Mutta Sven ei siitä paljon kuullut; +hän oli niin pelästynyt ja hämillään ja koko ajan hän enimmäkseen +vilkuili isäänsä ja katseli, milloin tämä risti kätensä, milloin hän +katsahti ylös ja milloin alas ja milloin hän ojentui, niin että Svenkin +olisi voinut tehdä samoin. Sillä hän tajusi hämärästi, että noilla +tempuilla oli jonkunlainen salaperäinen voima ja ett'ei isä olisi +hyvillään, jos hän ei niitä noudattaisi ja silloin hän saisi kai alkaa +koko jutun taas alusta. Ja se häntä _kovin_ pelotti. + +"Nyt, rakas poikani", huudahti Bengt noustessaan, ja pikku Sven seurasi +esimerkkiä, niin nopeasti kuin taisi, "nyt olet Jumalan lapsi. +Ymmärrätkö oikein, mitä se merkitsee?" + +"Ymmärrän, isä!" vastasi Sven ja ensi kerran välähti hänen katseessaan +tuttu, avomielinen, säteilevä ilme. Sillä että hän oli Jumalan lapsi, +sen hän ymmärsi, niinhän hän aina oli ollut, Jumalahan hänet oli +luonut, Jumala oli hänen Isänsä, ja se oli niin kaunista ja suloista... + +"Jumala sinua siunatkoon, Jumala sinua siunatkoon!" muuta ei Bengt +voinut sanoa, kun hän pari kertaa puristi pikku poikaa rintaansa +vasten. + +Hämmästyen ja pelästyen huomasi Sven, että isän silmiin kohosi +kyyneleitä. Ne olivat hänelle vielä käsittämättömämmät kuin kaikki muu, +sillä hän oli mielestään ollut koko ajan niin tottelevainen ja tarkka +kuin suinkin. Mutta kun Bengt viimein jätti hänet rauhaan, pääsi +Sveniltä huokaus, niin syvä kuin häneltä vain silloin pääsi, kun hän +vapautui painosta, jonka alla isä häntä piti. + +"Nyt on hengen työ alkanut", sanoi Bengt hiukkasta myöhemmin Esterille. +"Pojassa huomasin tänään ensi kerran synnintunnon merkkejä ja +pelastuksen tarvetta." + +"Iloitsen siitä", vastasi Ester, joka ei enää tahtonut joutua +kiistoihin, "jos niin on, olkoon se pysyvää!" + +"Siitä voit olla varma", huudahti Bengt voitonriemuisena. "Joll'emme +vain uskon ja esirukouksen puutteella tee alettua työtä tyhjäksi", +lisäsi hän, heittäen Esteriin terävän katseen. + +Ester ei vastannut, mutta hän ajatteli: "Oi sinä sortovaltias, luuletko +voivasi pakottaa Jumalankin pyhän hengen mukautumaan sinun tahtoosi? +Miten on Jumala menettelevä, mitä keinoja täytyy Hänen käyttää +saadakseen sinut näkemään itsesi, näkemään, että entinen minäsi +valepuvussa yhä on olemassa ja vaatii ja pakottaa eikä tahdo suoda +sijaa muiden vakaumukselle, muiden mielenlaadulle ja luonteelle..." + +Hän katkaisi äkillisesti ajatusjuoksunsa; hänen lävitseen suhahti +omituinen, tuskia ja kärsimystä aavistava tunne. Hän karkotti sen heti, +mutta se oli itsepintainen; monta kertaa päivän kuluessa löysi hän sen +sielunsa pohjalta alakuloisena tunnelmana ja yöllä ilmestyi se taas +tuskallisena unena, josta hän heräsi kasvot kosteina kyynelistä... + +Kun pikku Sven kasvoi suuremmaksi ja toverisuhteet alkoivat anastaa +vaativan ja huomattavan sijan hänen elämässään, joka tähän asti oli +kulunut auringonpaisteisissa unelmissa lastenkamarissa äidin ja Guckan +luona, tunkihe isän tahto taas ilmoille ja asettui vastustamaan +kaikkea seurustelua, joka vain huvin nimeä ansaitsi. Bengt kielsi +vaatimattomimmatkin lastenkutsut, jos niissä tanssittiin. Esterin +pyynnöt olivat turhat. + +"Pojan pitää ajoissa oppia huomaamaan maailmallisten ilojen tyhjyyttä", +vastasi hän vain, "olen itse saanut niin paljon vahinkoa koko tuosta +loistavasta kurjuudesta; poikani on siitä säästyvä!" + +"Mutta, Bengt, hänen tunteensa sanoo toisin, hänelle se ei ole +tyhjyyttä ja kurjuutta, sillä hänen sydämensä on puhdas eikä käsitä +lainkaan syntiä, joka voi piillä huvissa, niin, sitä paitsi kaikessa. +Odota, kyllä hänen aikansa vielä tulee, jolloin hän herää elämän +totisuutta käsittämään -- vielä on hän vain lapsi, pieni laululintunen, +joka visertelee ja laulelee, pieni vohla, joka hyppelee mäillä ... anna +hänen olla vapaudessaan ... ei voi olla synti, että pienet pojat ja +tytöt hieman pyörähtelevät toistensa kanssa..." + +"Ei liioin ole synti juoda lasillista viiniä, mutta se johtaa syntiin. +Ensimmäinen maisteleminen, se se on vaarallinen", vastasi Bengt +lyhyesti ja jyrkästi. + +Ester ei enää virkkanut mitään ja Bengtin tahto jäi määrääväksi. Mutta +sen sijaan koetti Ester niin paljon kuin taisi päivänpaisteluonteellaan +poistaa varjoja, jotka uhkasivat pimentää hänen poikansa +lapsuudenpolkua. Niin kauan kuin Sven oli pieni, leikki hän hänen +kanssaan, kertoi satuja ja lauloi lauluja, ja hänen suuremmaksi +tultuaan, kutsui hän Svenin toverit kotiinsa ja sai laulullaan ja +iloisuudellaan nuo pienet kestit niin hauskoiksi, ett'ei pojilla +missään ollut niin "liffattua" kuin Svenin äidin luona. Hänen onnistui +valaa niin paljon iloa Svenin lapsuuteen, että kun Sven vanhempana +sitä muisteli, kajasti se hänelle yhtämittaisena, hymyilevänä +kevät-unelmana... + +Mutta hänen rakkautensa kiintyi yhä enemmän Esteriin; Bengt alkoi +vähitellen edustaa hänen silmissään alituista, ankaraa vaativaisuutta, +joka häiritsi ja vaivasi hänen vapautta rakastavaa uneksijaluonnettaan. + +"Äiti", sanoi hän kerran ollessaan noin kymmenvuotias -- "tiedätkö, +että minusta joskus tuntuu kuin tukahtuisin, kun kuulen isän puhuvan... +Sinä sanot, että hän rakastaa Jumalaa ja Jeesusta -- mutta ei hän ole +niinkuin sinä ... hänessä ei ole _ollenkaan_ rakkautta ... hän on vain +ankara ja jyrkkä ja sanoo alinomaa näin: ajattele, miten sinun käy, +jollet tule pelastetuksi -- ajattele, että joudut kauas Jumalasta -- ja +muista, että Jumala on 'kuluttava tuli' ... niin hän eilen sanoi, äiti, +hän sanoi, että Jumala on 'kuluttava tuli'; minusta se kuului niin +kamalalta, sillä sinä olet sanonut, että Jumala on rakkaus ... ja niin +minäkin uskon..." + +"Niin uskoo isäkin, pikku Sven", keskeytti Ester nopeasti, "hän vain +tarkottaa, että jos emme noudata Jumalan tahtoa, niin muuttuu hän +'kuluttavaksi tuleksi', eli toisin sanoen, hänen mielipahansa polttaa +meitä kuin tuli; aivan samalta sinusta tuntuisi, jos olisit ollut +tottelematon minua kohtaan ja minä olisin tullut pahoille mielin..." + +"No, mutta onko isä sitte tottelematon Jumalalle, koska hän aina puhuu +Jumalan vihasta?" kysyi Sven ivallisesti. + +"Ei, poikani", vastasi Ester totisena. "Ei hän sen vuoksi puhu Jumalan +mielipahasta, vaan siksi, että ihmiset todella ovat niin kiittämättömiä +Jumalaa kohtaan. Isä itse rakastaa Jumalaa hartaasti, sanomattomasti, +sen voin vakuuttaa, eikä koskaan tahdo tuottaa hänelle murhetta." + +Sven pudisti päätään. + +"En voi uskoa, että isä rakastaa Jumalaa. Se, joka rakastaa, hän on +iloisen näköinen, niinkuin sinä ja minä. Isä näyttää niin kauhean +ankaralta..." + +"Mutta, rakas pikku poikani, minä voin sinulle vakuuttaa, että isä koko +sielullaan rakastaa Jumalaa, niin, hän antaisi vaikka henkensä uskonsa +tähden, hänen sydämensä on paljon, paljon lämpimämpi kuin minun. Mutta +katsos, Sven, usko Jumalaan ilmaantuu eri lailla eri ihmisissä." + +"Onko sitte muuta kuin _yksi_ usko?" ihmetteli Sven, äänessä epäilevä +sointu. + +"Onko muuta kuin _yksi_ aurinko?" kysyi Ester hymyillen. + +"Ee--i..." + +"Niin, mutta ajattelehan, miten erilaiselta se näyttää kuvastuessaan +pieneen metsälampeen tai rajuun, kuohuvaan mereen; ajattelehan, miten +monivärinen se silloin on, veripunainen, kullanhohtoinen, ja kuinka +monivivahteisiksi se luo pilvet ja aallot... Ja hiljaisesti ja +yksitoikkoisesti paistaa se pieneen lampeen metsän kätkössä ... +ymmärrätkö minua?" + +"Oi kyllä?" vastasi Sven, tyytyväisenä nyykäyttäen päätään, "jatkahan!" + +"Tuo pieni metsälampi, jossa auringonsäteet leikkivät lempeinä ja +vaatimattomina, olen minä -- se on kuin minun sieluni, joka vain +hiljaisuudessa ja kätkössä voi heijastaa Jumalan rakkautta... Mutta +suuri, voimakas kuohuva meri on isä, siellä käyvät aallot korkeina ja +kimmeltävät veripunaisina -- siellä hehkuvat pilvet tulta... Se kertoo +valtavaa voimaa ja kauneutta -- vaikka joskus raskaat pilvet kulkevat +meren yli ja käärivät sen pimeyteen..." + +"Mutta minä istun mieluummin pienen, herttaisen metsälammen rannalla", +väitti Sven ja painautui hyväilevästi äitiä vasten, "sillä siellä +laulavat linnut ja pieniä armaita kukkia kasvaa mättäissä ja siellä on +niin _suloista_..." + +"Mutta kun mustat pilvet hajaantuvat ja aallot saavat rauhaa ja meri +lepää tyynenä majesteettisuudessaan ja aurinko hiljaa vaipuu luotojen +taa ja suuri tähti syttyy tuonne 'päivänlaskun maille', silloin, +lapseni, silloin puhuu kaikki siellä kieltä, jota sinun sydämesi +ymmärtää, kaikki kertoo Jumalan rakkautta -- ja silloinhan mielelläsi +tahdot istua meren rannalla, eikö niin?" + +Pikku Sven seisoi hetken vaiti ja katseli totisena äitinsä +"satusilmiin", joksi hän nimitti Esterin silmiä, kun tämä hänelle +jotain kertoi. Sitte vaipui hänen katseensa kuin etäistä unikuvaa +tähystämään, ja hän kuiskasi juhlallisena: + +"Sinä olet oikeassa, äiti. Kaunista on, kun, aurinko sammuu aavaan, +aavaan mereen!" + + + + +XVI. + + +Kun Sven oli jättänyt taakseen ensimmäiset ikävuotensa, hylkäsi hän +rakkautensa pikkutyttöihin; hän alkoi heitä ujostella, entiset iloiset +leikit pienten tyttötoverien keralla kadottivat viehätyksensä, ja jos +onneton sattuma hänet joskus jätti yksin heidän seuraansa, punastui hän +eikä tiennyt mitä heille sanoa. Bengtin ankaran kiellon tanssihuveihin +ja lastenkutsuihin nähden otti hän siksi ylipäänsä hyvin levollisesti. + +Muuten arvosteli Sven aikaisimmasta lapsuudestaan asti tovereitaan ylen +ankarasti, ja yhä enemmän kehittyi hän siihen suuntaan, kuta +vanhemmaksi hän tuli. Hän viihtyi ainoastaan niiden parissa, jotka +olivat hänelle mieluiset, muiden seurasta hän ei huolinut; niitä, jotka +olivat hänelle yhdentekevät, hän kernaimmin karttoi. Hän ja muutamat +hänen ystävänsä toverien joukosta olivat muodostaneet yhdistyksen, +jolle annettiin upealta kaikuva nimi "Aurora", ja Sven oli +yhdistyksen sielu: puheenjohtaja ja rahastonhoitaja, kirjailija ja +soittotaiteilija. Siellä sitte harrastettiin kirjallisia yrityksiä, +siellä väiteltiin yhteiskunnallisista kysymyksistä, siellä soitettiin, +ja lopuksi julkaisi yhdistys sanomalehteäkin, jonka toimittajana oli +Sven ja jonka tilaajamäärä supistui yhdistyksen jäseniin ja +näiden vanhempiin ja siskoihin. Kerran vuodessa pitivät he +koululla suuremman juhlan; siihen pääsivät jotkut koulutovereista +omaisineen vapaaehtoisesta pääsymaksusta, joka aina käytettiin +hyväntekeväisyystarkotuksiin. Siellä luki Sven ääneen esikoisteelmiään, +siellä hän soitti ja johti pientä orkesteria, johon kuului piaano, +huilu ja kaksi viulua... + +Yhdistyksen yksityisissä kokouksissa tavallisesti Sven ehdotti +puheenaiheen ja alotti keskustelun: Hän valitsi mielellään hyvin +syvämielisiä aineita: työväenkysymyksen, valtiollisen äänioikeuden +j.n.e., ja se, joka tunsi Sven Falkensternin ja hänen elämänolonsa, +olisi kyllä kuullut tuon samalla kertaa niin ujon ja reippaan pojan +lausunnoissa lakkaamatonta kaikua sen sydämen syvyydestä, josta hän +aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli kaikki mietteensä ammentanut ja +joka yhä vieläkin äidin hienolla, huomaamattomalla tavalla johti hänen +ajatuksiaan ja tunteitaan. + +Niin jakaantui Svenin aika kehitysijällä lukujen ja toverielämän +välillä, mutta ensimmäinen ja viimeinen oli aina äiti, hänen rakkain ja +parhain ystävänsä. + +Nyt oli hänestä tullut pitkä, hintelä kuudesluokkalainen. +Verraton lapsuudenaikainen kauneus pyöreine poskineen ja vaaleine +kutritukkineen, jonka verhoamista kasvoista pari ruskeanharmaata, +loistavaa gasellinsilmää tuikki, oli kadonnut; Svenin kasvot olivat +käyneet pitkiksi ja kapeiksi ja hieman kalpeiksi; hän oli ujon saamaton +ja ryhtiä puuttui. Mutta piirteet olivat tavattoman hienot ja jalot ja +silmäin katse joskus niin syvä ja uneksiva, että näytti siltä, kuin +olisi hänen sielunsa harhaillut jossain kaukana maan ja ajan +yläpuolella. Hänen luonteessaan oli kuitenkin säilynyt entinen +iloisuus, samaa päivänpaistetta sädehti hän ympäristöönsä, vanha tuttu +hohde kimmelsi hänen silmissään, kun unelmain harso kohousi... + +Suhteessa isään ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Bengt, joka vaati +Sveniltä milt'ei täydellisyyttä, sai toiveensa yleensä täytetyiksi, +sillä koko kouluajalla ei tehty ainoatakaan muistutusta tämän käytöstä +yhtä vähän kuin hänen lukujaankaan vastaan. Mutta kuta paremmin Bengtin +vaatimukset täytettiin, sitä suuremmaksi ne jonkun salaperäisen +luonnonlain mukaan tuntuivat intohimoisen kiihkeästi kasvavan. Svenin +pienimpiinkin virheisiin, vähäpätöisimpään laiminlyöntiin tartuttiin +raudankovalla ankaruudella. Vaikea olisi ollut päättää, mitä tunteita +Bengtin sydämessä liikkui poikaansa kohtaan, mutta välistä näytti +siltä, kuin olisi Svenin luonteen harvinainen puhtaus jollain lailla +ärsyttänyt Bengtiä ja herättänyt hänessä epäilystä siitä, että +tuollainen puhtaus oli todellista. Välistä taas oli kuin olisi häntä +melkein vaivannut luonne, joka oli niin erilainen kuin hänen omansa; +oli kuin olisi hänen sisintään saastuttanut kateuden ja ylenkatseen +sekainen tunne, jonka suuri sielunjalous toisinaan herättää synkissä, +intohimoisissa luonteissa ja joka _voi_ kehittyä Juudaan-vihaksi, ja +tuntui, kuin olisi hän tietämättään purkanut tuota tunnetta +kurittamalla Sveniä sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla. Itse +tunsi hän itsensä hyvin onnettomaksi tuollaisina epäsoinnun aikoina; +hän ei pystynyt selvittämään sisintä itseään, siihen puuttui häneltä +välttämätön itsearvosteluntaito, hän käsitti vain yhden asian: ett'ei +rakkauden henki täyttänyt häntä, niinkuin hän olisi suonut, ja hän +taisteli tuskassa ja rukouksessa vapautuakseen pahojen ajatusten +vallasta, entisen aaltotyrskyn synkistä mainingeista, ja tunteakseen +jälleen lapsenrauhan sydämessään... Sven ei oikeastaan nyt enää +tahallaan jäänyt pois kodin hartaushetkistä. Tosin hän yhä edelleen +toisinaan arveli, että "nuo papit ovat niin ikäviä", mutta niin pian +kuin aika myönsi, tuli hän mukaan ja istui kuunnellen, kertaakaan +avaamatta suutaan tehdäkseen kysymyksiä tai huomautuksia. Mutta Ester +oli näkevinään, kuinka arvostelevan ajatuksen ja syvän miettimisen +varjot kulkivat hänen hienojen kasvojensa yli, otsassa oli pieni ryppy +ja suurten silmäin syvä katse taukoamatta kiinnitetty puhujaan. + +Jo Svenin ollessa aivan pieni poika käytti Bengt häntä muassaan +Vångassa, kävi hänen kanssaan työhuoneustoissa ja lautatarhoilla, +kuvasi hänelle tehtaan suurenmoista vientiä, antoi hänen katsella +lautain sahaamista, metallien "laskua", Lancashire-takomista y.m., +ajoissa tutustaakseen hänet hänen tulevaan elämäntehtäväänsä ja +valmistaakseen häntä siihen. Sillä Bengtin mieleen ei hetkeksikään +johtunut, ett'ei Sven kulkisi isänsä, iso-isänsä ja iso-isänsä isän +jälkiä; hän oli syntynyt hoitamaan Vångan liikettä, niinkuin +kruununprinssi on syntynyt kuningaskruunua kantamaan. + +Sven oli hyvinkin huvitettu näistä Vångan matkoista, mutta omalla +tavallaan. Hänen kasvonsa olivat huolestuttavan väliäpitämättömät, kun +isä kuvasi hänelle koneitten ja sahojen erikoisosia, ja tuskin oli hän +kuullut niiden nimet, kun hän ne jo unohti. Selvää oli, ett'ei hänessä +ollut rahtuakaan mekaanikoa tai liikemiestä. Mutta hänestä oli hyvin +hauska, varsinkin vanhemmaksi tultuaan, yksinään kuljeskella +lautatarhoilla ja työhuoneissa, puhua miesten kanssa, katsella työtä +heidän näkökannaltaan ja tutustua heidän oloihinsa. Hän piti aina +muassaan pientä kirjaa, johon hän pani muistiin erityisiä seikkoja tai +työmiesten lausuntoja, jotka tuntuivat hänestä kuvaavilta; sitte yöllä, +lukunsa lopetettuaan, laati hän esityksen, joka kosketellen joko +kansantaloutta tai työväenkysymystä lähimmässä "Auroran" kokouksessa +tuli näitä asioita käsittelevän keskustelun pohjaksi. Tai jos olivat +sielun herkimmät kielet värähtäneet, silloin syntyi runo, jonka hän +ensin luki äidilleen ja sitte, jos äiti sen hyväksyi, tovereille. + +Mutta Bengtin ei onnistunut löytää Vångasta mitään, jolla hän olisi +voinut vaikuttaa Svenin mieleen. Kaikki kävi Svenille ikäväksi isän +silmälasien läpi katsottuna ja niiden, joskaan ei täysin käsitettyjen, +niin kuitenkin vaistomaisesti tajuttujen vaatimusten painon alla, joita +isä asetti tulevalle tehtaanjohtajalle kykyyn ja harrastukseen nähden. + +"Tiedätkö, Ester", sanoi Bengt eräänä päivänä huolestuneen näköisenä, +"pelkään meidän erehtyneen Svenin lahjoista; luulen, että kun ne +elämässä kerran tulevat kysymykseen, tulee esiin, että ne ovat jotenkin +keskinkertaiset." + +Esterin poskille kohosi kiivas puna. Sydämensä syvyydessä tuuditti hän +mieltä hivelevää luuloa, että Svenillä oli loistavat lahjat, jotka +kerran olivat tuottavat siunausta koko maalle, ja nyt sattui Bengtin +arvostelu niin kylmänä ja kovana hänen äidinsydämeensä. + +"Minä luulen aivan päinvastoin", sanoi hän päättävästi, "minä uskon, +että hän on _tavattoman_ lahjakas." + +Bengt pudisti päätään. + +"Hänen ikäisenään osasin minä jo hoitaa sekä masuunia että sahaa, ja +Sven on kuin tyhmin oppipoika!" + +"Mutta, Bengt", vastasi Ester ivallisesti, "onhan toki muitakin +lahjakkaisuuden tunnusmerkkejä kuin kyky ymmärtää lautatarhan asioita." + +Bengtin kasvot synkistyivät. + +"Ei ole muita lahjakkaisuuden tunnusmerkkejä kuin se, että ihminen +ymmärtää sitä, mitä näkee ja kuulee ympärillään, mutta Sven on kuin ei +koko asia häntä liikuttaisi, kun puhun Vångasta ja sen oloista..." + +"Ehk'eivät liikeasiat häntä huvita?" uskalsi Ester huomauttaa. + +"Silloin säälin häntä", vastasi Bengt kylmästi. + +"Suurimpia onnettomuuksia maailmassa -- lähinnä sitä, ett'ei tunne +Jumalaa -- on se, ettei ihminen harrasta sitä työtä, joka _on_ tuleva, +jonka _täytyy_ tulla hänen elämäntehtäväkseen. Toivotaan, että +arvostelet väärin poikaamme, Ester!" + +Ester ei vastannut; mutta kauan sen jälkeen, kuin Bengt oli mennyt, +istui hän liikahtamatta ja tuijotti eteensä uneksivin silmin. Hänestä +tuntui, kuin olisi hän jostain päin kuullut ikäänkuin toisiaan vastaan +pärskyvien, etäisten myrskyaaltojen tuskaista, huokaavaa kohinaa. +Mereltä ei se tullut -- se lepäsi kirkkaana ja kiiltävänä kesäillan +tyynessä -- mutta mistä se sitte johtui?... + +Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun Sven ja Ester istuivat jälkimäisen +huoneessa, Ester loikoen leposohvassa puolittain makaavassa asennossa +ja Sven istuen taaksepäin nojautuneena kiikkutuolissa, joka oli Esterin +harvoja kodistaan tuomia esineitä ja siksi pojan lempipaikka, sanoi +Sven äkkiä: + +"Äiti, tiedätkö, minulle sattui jotain merkillistä eilen." + +"Vai niin. Mitä sitten?" kysyi Ester, ihmettelevästi hymyillen. + +"Niin, saatpa kuulla. Kun olin eronnut tovereista, tein yksinäni +kävelyretken metsän kautta, niinkuin välistä tapani on -- _oman_ +metsäni kautta, oman korkeapilarisen kirkkoni. Et usko, miten kaunista +siellä oli ... siellä vallitsi lumottu, salaperäinen tunnelma, aivan +kuin muutamissa runoissa, joita lukiessa tuntuu, kuin voisi joka +sanassa nähdä pitkän sarjan ihmeellisiä tunneväreitä. Ja siellä oli +niin hiljaista, kuin on silloin, kun ei enää olekaan äänetöntä, koska +itse äänettömyys puhuu... Aurinko laski, ja kun sen kellertävä valo +lankesi runkojen lomitse viheriälle sammalelle, silloin tuntui kaikki +kuin sadulta. Tunsin itseni niin onnelliseksi; minä juoksin polkua +pitkin ja minusta oli kuin olisi metsän syvyys minua vetänyt ja +houkutellut puoleensa. Silloin alkoi rastas laulaa -- oi äiti, kuinka +kauniisti se lauloi! -- minä pysähdyin ja seisoin liikahtamatta ja +kuuntelin vain ... tahdoin tietää, mitä se lauloi, mitä piili noissa +valittavissa, riemukkaissa sävelissä... Ja sitten oli minusta, kuin +olisi se laulanut juuri siitä, mitä minä etsin, siitä, minkä metsä +kätkee helmassaan, tuolla syvällä, jonne emme koskaan löydä ja jonne +aina kaihoamme. Silloin polvistuin ja rukoilin Jumalaa, että saisin +tulla runoilijaksi ja rastaan lailla laulaa ihmisille siitä, jota ei +kenkään voi ikinä nähdä, mutta joka kuitenkin elää jokaisen +sydämessä... Ja tänään kirjotin siitä vähäisen, tahdotko kuulla?" + +"Kernaasti, rakkahani", vastasi Ester kyynelsilmin. + +Sven otti esiin paperin ja luki vapisevin äänin ja ujoudesta ja +mielenliikutuksesta hehkuvin poskin: + + "Kautt' elon sadun, sen ihmeellisen, + mi ympärilläni väräjää, + mun kautta hiljaisen miettimisen + kuin sointu etäinen helähtää! + + Kuin sointu ilmoista sinertävistä, + kuin kuiske mailta aatteiden, + kuin enkel'laulu Eedenistä, + kuin kelloin kaiku ylhäinen! + + Sun äänesi, Herra, armahasti + suo tuossa soinnussa tuntea! + Soi, sävel pyhä, soi suloisasti + kuin kutsu paimenen illalla!" + +Kun Sven oli lopettanut, juoksi hän Esterin luo, heittäysi hänen +syliinsä ja purskahti itkuun. Esterkin itki ja silitti hyväillen Svenin +otsaa, heidän kyyneleensä yhtyivät ja sielu suli sieluun ihmeellisessä +onnessa, kaihossa ja riemussa. + +"Ja nyt, äiti", huudahti Sven nousten ja heilahutti päätään, "nyt +tiedän, mikä minusta tulee, nyt on tie selvänä edessäni, vaikkapa sinä +oletkin _ainoa_, jolle voin sen kuiskata... Ja kaikesta, mitä eilen +tunsin metsässäni -- ihmeellisessä satumetsässäni, missä pikkupoikana +kohtasin Jumalan ja missä nyt sain tietää, mitä Hän minulta odottaa ... +kaikesta, suuresta, kauniista ja ylevästä, joka piilee elämän pohjalla +ja jota kokemaan kaikkien sydänten täytyy pyrkiä, siitä tahdon puhua ja +kirjottaa ihmisille... Tahdotko antaa minulle siunauksesi, äiti?" + +Ester puristi häntä sydäntään vasten ja kuiskasi: "Jumala sinua +siunatkoon, rakas lapsi, Jumala antakoon sinulle suuria ja jaloja +ajatuksia, jotka elävät sinun jälkeesikin eivätkä katoa ajassa!" + +Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Ester: + +"Sven, etköhän puhu isän kanssa... Ei ... ei", keskeytti hän oman +ajatuksensa nähdessään Svenin pelästyneen ilmeen, "en tarkottanut, että +kertoisit siitä, mistä me _nyt_ puhuimme, sitä ei isä ymmärtäisi; mutta +etkö voisi valmistaa häntä siihen, ett'et sovellu uralle, jonka hän +tahtoo sinua valitsemaan?... Ymmärtänet kai, poikani, että se on isälle +kova isku, hänen on vaikea edes kuvitella mielessään, ett'ei muka joku +Falkensterneistä kulkisi isänsä ja iso-isänsä teitä?" + +Sven pudisti päätään. + +"En voi, äiti. Kun minun on puhuttava vaikkapa vähäpätöisimmistäkin +asioista isälle, on kuin olisi kurkussani tulppa, aivoni paksut kuin +tukki ja kivi sydämelläni. Voitko vaatia, että niin ollen en halua +avata sydäntään?" + +"En", vastasi Ester alakuloisesti hymyten, "sitä en tosin voi vaatia. +Mutta etkö luule, rakkaani, että ottamalla hyvän tahdon avuksesi voisit +voittaa nuo luonnonesteet ... tukkeja ja kiviä ei ole niinkään mahdoton +järkyttää sijoiltaan..." + +"Mutta monet kivet täytyy silloin _räjähyttää_ rikki", vastasi Sven ja +hänen ääneensä tuli outo, synkkä sointu. + +Ester huokasi syvään. Häneen koski tuskallisesti tällä hetkellä Bengtin +vuoksi, niin että hänestä milt'ei tuntui, että Sven oli kova isäänsä +kohtaan. + +"Rakas poikani", sanoi hän hellän nuhtelevalla äänellä, "rukoile sitte +Jumalaa, että Hän 'räjähyttää' ne rikki, sillä Hän siihen kykenee, sen +tiedän omasta kokemuksestani. Ja tiedän myös, miten sanomattomasti isä +sinua rakastaa ja että hänen ankaran pintansa alla on paljon tunnetta +ja hyvyyttä. Hae se esiin, Sven, muista, mistä äsken pyysit saada +runoilla ihmisille! Alota nyt!" + +"Niin, äiti, minä tahdon, minä tahdon!" huudahti Sven, nostaen äidin +käden huulilleen, "Isä parka -- tahdon nähdä sen, mikä hänessä on +parasta, tahdon koettaa kuunnella, eikö kuulune 'kellojen kaikua' +hänenkin kovan pintansa takaa!" + +Mutta hyvistä päätöksistään huolimatta ei Sven voinut voittaa +vastenmielisyyttään puhua isälle tulevaisuudenaikeistaan. Hän tiesi, +ett'ei hän tapaisi ymmärtämistä, ja hänen hienotunteinen, vapautta +rakastava luonteensa arasteli vastarintaa ja ankaria, epämiellyttäviä +sanoja, joita oli tuleva hänen osakseen. Ja kuta pitemmälle aika kului, +sitä selvemmin hän tunsi, ett'ei hän voisi sanoa mitään, ennenkuin +tulisi hetki, jolloin puhumisen pakko nostaisi sanat hänen huulilleen. + +Ester koetti monasti tutustuttaa Bengtiä Svenin elämään, niin, kerran +hän suoraan sanoi olevansa varma, ett'ei Svenillä ollut halua ja ett'ei +hän liioin kelvannut liikemieheksi; mutta Bengt ei jatkanut +keskustelua, hän joko heti jätti sen sikseen tai vastasi vain kylmästi +ja torjuvasti: "Niin, sitte en voi muuta kuin sääliä häntä, sitte käy +hänen elämänsä vaikeaksi ja raskaaksi; sillä tehtävästä, johon Jumala +hänet on valinnut, _täytyy_ hänen pitää vaaria." + +"Mutta oletko varma, että Jumala on säätänyt lain, jonka mukaan +kaikkien Falkenstern nimisten täytyy tulla liikemiehiksi?" uskalsi +Ester huomauttaa. + +"En, siitä en ole varma, sillä en ole typerä", vastasi Bengt kuivasti. +"Mutta siitä olen sitä vastoin varma, että Jumala on säätänyt +tunnollisuuden ja itsekieltäymisen lain, ja kun Jumala on antanut +siunauksensa jollekin suvulle, niinkuin Hän sen on antanut meille, +silloin on hänen tarkotuksensa, että me kiitollisina ja ahkeruudella +hoidamme hyvin sitä, minkä Hän meille on uskonut..." + +"Mutta, rakas Bengt, jos nyt Svenin mieli tekee lukumieheksi, jos +hänellä on selvä taipumus opintojen harjottamiseen..." + +"Sellaisia taipumuksia ei ole vielä kellään Falkensterneistä ollut", +katkaisi Bengt lyhyesti, "se on hänessä vain mielikuvitusta, ei muuta. +Oli minullakin nuoruudessani lapsellinen kiihko: tahdoin antautua +sotilasuralle; mutta siihen tarttui isäni käsiksi ja tukahutti sen jo +kapaloihinsa, aivan niinkuin minäkin aion tehdä Svenin lukukiihkolle. +Ja koko elämäni ijän olen ollut isälle kiitollinen hänen teostaan, ja +niin on Svenkin kerran oleva minua kohtaan. Meillä Falkensterneillä on +jo vuosisatoja olleet käytännölliset taipumukset, olemme olleet kunnon +sotilaita ja maanviljelijöitä, ja nyt on Jumala meitä siunannut ja +kohottanut sukumme maamme rikkaimpain ja vaikutusvaltaisimpain +joukkoon. Jumalan avulla voittaa Sven nuoruudenhaaveilunsa, niinkuin +minä omani, ja on tottelevaisena ja tunnollisena käyvä tietä, jonka +Jumala niin selvästi on hänelle viitonnut." + +Ester ei vastannut; hän tunsi edessänsä rautamuurin, johon hän oli vain +murskaava päänsä, jos jatkoi vastaväitteitään. + +Niin kului aika. Lukukausi toisensa jälkeen vierähti; Sven kohosi +järjestään luokalta toiselle ja suoritti viimein ylioppilastutkinnon, +saaden hyvät arvolauseet. + +Ne olivat pelkän ilon ja onnen päiviä, koko elämä näytti hymyilevän +Svenille, toverien ja opettajain rakkaus ja ihailu ympäröi häntä, +kaikilla oli poikkeuksetta vain hyviä muistoja hänen kouluajastaan ja +vanhempain säteilevät kasvot ja ilonkyyneleet valoivat kuin lämmintä +auringonpaistetta hänen ajatustensa ja tunteittensa yli, joista kaikki +huoli ja levottomuus olivat karkotetut. Vain Esterin sydämessä oli +pieni oas, joka aina toisinaan pisti: ajatus, että ennemmin tai +myöhemmin Sven ja Bengt olivat törmäävät yhteen. + +Pari päivää ylioppilastutkinnon jälkeen pyysi Bengt Svenin huoneeseensa +ja kutsuminen tapahtui jonkunlaisella juhlallisuudella, josta Sven heti +ymmärsi, mikä oli tulossa. + +"Rukoile nyt puolestani, äiti", sanoi hän Esterille, kun hän astui isän +luo kalpeana ja silmät omituisen tummina ja syvinä, niinkuin ne +tavallisesti olivat hänen ollessaan liikutettu, "nyt taistelen elämäni +ensimmäisen suuren taistelun..." + +Ester puristi häntä rintaansa, vasten ja kuiskasi: + +"Rukoilen puolestasi, poikani, ja seuraan sinua koko sielullani..." + +Kun Sven tuli isän luo, istui tämä lukemassa tavallisessa +lepotuolissaan. Hän pani kuitenkin heti sanomalehden syrjään ja, +osottaen istuinta vastapäätä omaa tuoliaan, virkkoi: + +"Istuhan, poikani, niin saamme jutella. Meidän on tärkeitä asioita +punnittava, sinun ja minun." + +Sven ei voinut olla myhähtämättä; isän tavassa oli jotain melkein +kuninkaallisen alentuvaista, kun hän matkimattomalla kädenliikkeellä +viittasi poikaansa istuutumaan. Mutta Sven istuutui -- kaikkea muuta +kuin kuninkaallisesti -- tuolin syrjälle ja toivoi, että olisi voinut +hiipiä johonkin nurkkaan niin kauas kuin suinkin... + +"Niin, rakas Sven", alkoi Bengt, "sinä olet suorittanut hyvän tutkinnon +ja päättänyt onnellisesti vierähtäneen opintoajan. Olet tuottanut +kunniaa ja iloa vanhemmillesi -- Herra on toteuttava sinun elämässäsi +neljännen käskyn lupauksen. Kulje vain yhä edelleen oikeaa tietä ja, +ennen kaikkea, saakoon Herra yhä ja yhä enemmän sydämesi omakseen! Emme +ole tähän asti paljon puhuneet tulevaisuudestasi -- kummallakin lienee +ollut oma syynsä vaikenemiseen. Minä puolestani tuumin, että niin kauan +kuin harjotit opintoja, saisit kokonaan antautua niihin, ja hyvä tulos, +jonka olet saavuttanut, on osottanut, ett'ei harkintani ollut väärä. +Mutta nyt on tulossa toiset ajat, syntyperäinen asemasi asettaa sinulle +suuria ja vakavia vaatimuksia. Ehdottaisin kuitenkin, että matkustat +vuodeksi ulkomaille ja opit kieliä, ennenkuin rupeat erikoisseikkoja +myöten ottamaan selkoa liikkeestä, jonka johtajana toivon kuollessani +sinut näkeväni..." + +Sven oli isän pitkän, jonkunlaisella kaunopuheisella juhlallisuudella +esitetyn puheen aikana istunut liikkumatta, maahan katsellen, kädet +hillityn hermostuneessa liikkeessä. Hänen hempeä, huoleton luonteensa +ja juurtunut tapa heti notkeana ja arkana taipua isän tahtoon +vaikuttivat lamauttavasti hänen koko olemukseensa tässä hänen ensi +taistelussaan oikeutensa puolesta. Hän oli aivan kalpea ja tunsi, +kuinka tuo onneton 'tulppa' pyrki tukkimaan kurkkua. Hän toivoi, että +olisi voinut juosta tiehensä, että olisi tapahtunut jotain, joka +vaikkapa hetkeksikin olisi siirtänyt välttämättömän yhteentörmäyksen +hetken; mutta mitään ei sattunut, kaikki hänen ympärillään oli niin +virheetöntä ja sopusointuista kuin suinkin ja aika edistyi +järkähtämättömästi. Nyt vaikeni isä, nyt täytyi hänen itsensä puhua!... + +"Isä", sanoi hän ja hänen värisevä äänensä kuului paksulta ja kovalta, +kun hän sitä yritti hallita, "minun täytyy sanoa suoraan, että ... +että ... minä tarkotan, ett'en voi täyttää toiveita, joita minuun +kiinnität, isä ... minulta puuttuu sekä halua että kykyä antautua +liikealalle..." + +Bengt teki vähäisen, torjuvan kädenliikkeen. + +"Tuota vastaväitettä odotin ja olen siksi heti valmis osottamaan sen +vääräksi. Sekä Åke Henning että minä toimme nuoruudessamme esiin +samanlaisia vastaväitteitä omain isäimme toivomuksia vastaan, se kuuluu +nuoruuteen. Minä uneksin sapelia, ja epoletteja, Åkella lienee ollut +valtiomiestuumia, mutta molempain onneksi jätettiin ne omaan arvoonsa. +Toivon, että sinun tuumaisi kohtalo on samanlainen. Se, joka kuten sinä +on saanut hyvät arvosanat niissäkin aineissa, joihin hänellä ei ole +taipumusta, on sillä osottanut, että hänellä ei ole ainoastaan päätä, +vaan myös luonnetta. Koko lapsuutesi viittaa sitä paitsi siihen, että +sinä olet tunnollisen miehen alku. Jos nyt petät toiveet, kun +ensimmäisen kerran sinulta enemmän vaaditaan, niin ei se riipu kyvyn, +vaan hyvän tahdon puutteesta, kuuliaisuuden puutteesta Jumalan käskyä +kohtaan..." + +"Ei, isä, sinä ymmärrät minua väärin!" huudahti Sven, joka jään +murruttua oli käynyt rohkeammaksi. "Ei nyt ole kysymys 'hyvästä +tahdosta' tai 'lahjoista', vaan seikka on semmoinen, että minulla on +yhtä vähän taipumusta liikealalle, ymmärrän siitä yhtä vähän kuin +epäsoitannollinen ihminen sävelistä. Siis ei se myöskään voi huvittaa +minua tai herättää harrastustani. Minusta tulisi huono liikemies, joka +kehnosti täyttäisi velvollisuutensa ja varmaan sirottaisi rahat +tuuleen. Ja saat suoda anteeksi, isä, mutta en voi ymmärtää olevan +mitään syytä, miksi puskisin pääni mahdottomuuksiin, miksi ponnistaisin +tahtoani ja tekisin väkivaltaa taipumuksilleni tullakseni huonoksi +liikemieheksi, kun Jumala on antanut minulle muunlaisia lahjoja, joista +ehkä voi toisaalla olla hiukan hyötyä." + +"Et voi ymmärtää olevan mitään syytä?" toisti Bengt ivallisesti. "Minä +sitä vastoin kuvittelen mielessäni, että jokaisella ihmisellä on syytä +'ponnistaa' tahtoaan koettaakseen noudattaa velvollisuutensa +vaatimuksia. 'Noblesse obligé', aateluus velvottaa, sanoo eräs +maallinen sananparsi; käännettynä raamatun pyhälle kielelle se kuuluu: +'Jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan'. Mikä on ollut +ihmiskunnan voima, mikä -- 'minä puhun ihmisten tavalla' -- mikä on +sitä vienyt eteenpäin kohti hyvinvointia ja varallisuutta? Ei suinkaan +se, että jokainen sen jäsen on tahtonut kehittää yksityisiä +pikkutaipumuksiaan ja -toiveitaan puoleen ja toiseen, vaan _juuri_ se, +että ihmiset ovat olleet alttiit arvostelemaan ihmiskunnan parasta +yksilön etua korkeammaksi ja käyttämään, ehkäpä uhraamalla yksityiset +toiveensa, kaikki lahjansa ihmiskunnan edistyksen ja vaurastumisen +hyväksi. Niin ovat Falkensternit tehneet polvi polvelta, he ovat ennen +kaikkia olleet _velvollisuuden_ miehiä -- toivon, että sinäkin olet +sukuusi!" + +"Tuo maistuu kovasti feodaalijärjestelmältä ja kastilaitokselta ja -- +mehiläiskeolta!" vastasi Sven kiivaasti. "Mutta minä en ole mehiläinen +enkä hindulainen, isä; olen vapaa kristitty ihminen, ja sellaisena +täytyy minun asettaa oma persoonallinen kehitykseni ensi sijaan +ihmiskunnan kehityksen suhteen. Kristittynä tiedät kyllä, isä, että +siinä juuri on kristinuskon suuruus, että se on antanut yksilölle +olemassaolon oikeuden. Teidän teoriianne maistuvat pakanuudelta ja +tekevät kansojen piirteet ikäviksi ja yksitoikkoisiksi, kun sitä +vastoin persoonallisuuden voimat esille päästessään antavat niille +kauneutta ja vaihtelevaisuutta..." + +"Jo riittää", keskeytti Bengt käskevästi, "en tunne erittäin kostuvani +kukonpoikasen esitelmistä yhteiskuntaopista. Kristittynä tiedän, että +velvollisuus vaatii jokaista ihmistä nöyrtymään eikä suinkaan itseään +korottamaan ja että omasta itsestään eli, kuten sinä niin suurellisesti +suvaitset sanoa, oman persoonallisuutensa oikeutuksesta _luopuminen_ on +sen sijaan voitto. Älä syötä minulle sellaisia tyhmyyksiä, kuin että +muka yksilöllisyydessä, opeista vaarallisimmassa ja itsekkäimmässä, +olisi jotain kristinuskon hengestä; sekä se että sen puolustajat ovat +perkeleestä, ja he ovat sitäkin pahemmat, koska he ovat lainanneet +kristinuskon vaipan verhokseen... 'Kansojen piirteitten kauneus ja +vaihtelevaisuus', käyttääkseni runollista kuvakieltäsi, samoin kuin +sukujen ja heimojenkin, johtuu päinvastoin siitä, että yksilö osaa +antaa elämänsä saadakseen sen takaisin yleisen hyvän muodossa. Ja etkö +ymmärrä, että sellainen asema, kuin meidän, maksaa säilyttämisen +vaivaa, että Vångan kaltainen tehdasliike on _suurenmoinen_ laitos, +jota holhoamaan Jumala syntymästä saakka on sinut valinnut? Etkö +käsitä, että olisi suorastaan onnettomuus maalle, jos moinen +jättiläisliike, kuin meidän, sortuisi, myytäisiin ja joutuisi +vieraisiin käsiin? Työmiehemme ovat malliväkeä, ylimysjoukko, ylpeä ja +itsetietoinen arvostaan, jokainen elää hyvässä, onnellisessa asemassa, +olemme hankkineet heille oivalliset asunnot, heillä on lukusaleja ja +kirjastoja, on kappeli, sairastupa, vanhuskoti... Herra on kaikilla +aloilla siunannut työtäni ... ja sinä, ainoa poikani, jonka syntymä oli +elämäni onnellisin hetki, sinä kieltäydyt vastaanottamasta perintöä, +jonka tahdon sinulle antaa..." + +Hän vaikeni; hän oli niin liikutettu, että huulet vapisivat ja silmät +olivat kosteat kyynelistä. Samoin oli Svenkin; jäykän, ylpeän isän +mielenliikutus vaikutti häneen syvästi. + +"Minuun koskee", mutisi hän, "että huomaan pahottaneeni sinua, isä, +mutta en voi siihen mitään. En kelpaa liikettä hoitamaan; koko +olemukseni nousee vastarintaan, ja siksi paljon on minussa +velvollisuudentuntoa, että tiedän oikeammaksi kieltäytyä tehtävästä +kuin hoitaa sitä huonosti..." + +Bengt ei vastannut; hän nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin +lattialla. Hetken päästä hän seisahtui Svenin eteen, joka myös oli +jättänyt paikkansa, ja sanoi ivallinen väre äänessään: + +"No, mihin aiot käyttää lahjojasi, koska isäsi ja iso-isäsi ammatti on +sinulle liian halpa?" + +Sven kääntyi puolittain pois ja hypisteli hermostuneesti pöydänreunaa. +Isän kysymys tuskastutti häntä aivan niinkuin tuskastuttaa julkea katse +tai loukkaava sana. + +"Sitä en voi sanoa, isä", vastasi hän epävarmasti, "olen niin nuori +vielä. Minulle on kyllin tietää, ett'en kelpaa liikemieheksi ja ett'en +mitään niin hartaasti halua kuin saada olla yliopistossa ja lukea +maisteriksi..." + +Bengt asetti lasit nenälleen ja kiinnitti tummat, läpitunkevat silmänsä +Sveniin. + +"Sitä et 'voi sanoa'", matki hän, "mutta minä voin. Sanonko sinulle, +mitä sinä kuljet ja uneksit?" + +"Ei, ei, isä, älä sano!" huusi Sven melkein tuskaisesti. + +Bengt hillitsi itsensä; hän hämmästyi pojan omituista ilmettä, mutta ei +lainkaan sitä käsittänyt. Parin sekunnin kuluttua hän jatkoi hieman +lempeämmin: + +"No, poikani, sinä kuljet ja kuvittelet mielessäsi, että kerran olet +lisäävä runoilijain ja romaanikirjailijain lukua, joka maassamme on jo +liiankin suuri..." + +"Isä, älä sano noin!" huudahti Sven kiivaasti, melkein itku kurkussa. + +"Niin, ei sinun tarvitse laskea kirjailijaparkoja noin sydämellesi, +kyllä he hyvin suoriutuvat!" vastasi Bengt nauraen. "Enkä minä peruuta +sitä, mitä sanoin, että on jo liian paljon sitä väkeä. Mitä hyötyä on +heistä ihmiskunnalle tällaisinaan, Jumalalle vieraina, omaa kunniaansa +ja mammonan suosiota etsivinä? Käyttääkö yksikään heistä kynäänsä +taivaan valtakunnan lähestymiseksi, kirjottaako ainoakaan opettaakseen +meitä tuntemaan Jumalaa ja hänen poikaansa, tuota 'yhtä tarpeellista', +jota me kaipaamme voidaksemme elää?..." + +"Ihmiskunnan kehityksessä on muitakin myötävaikuttajia kuin +herätyssaarnaajain ja kolportöörien olettamat!" huudahti Sven täynnä +uhkamielisyyttä, joka kuohahti esiin tuon nyt ensi kerran hellittyneen +pakon alta, jonka kahleissa isän tahto häntä oli pitänyt. + +Bengt tuli aivan kalpeaksi; hän nosti päänsä pystyyn, silmäterän alla +valkuainen kimalsi kuin salama tummalla taivaalla. Sveniä värisytti. +Hän ymmärsi taas nostaneensa isän mielessä yhden niitä raju-ilmoja, +jotka hänenlaiselleen luonteelle olivat todellinen kauhu. + +"Kyllä minä sinut, hyvä herra, opetan puhumaan kunnioituksella isäsi +kanssa", sanoi Bengt hillityllä äänellä ja nipisti Sveniä niin kovasti +korvasta, että Sven vapisi suuttumuksesta ja tuskasta, "opetan sinulle +myös, että siinä kehityksessä, joka johtaa rauhaan ja onneen s.o. +Jumalan valtakunnan lähestymiseen, _ei_ ole muita myötävaikuttajia kuin +ne, jotka tuovat meille pelastuksen synnistä ja kärsimyksistä, noista +ihmissuvun ruttopaiseista. Muut vaikuttimet kaikki johtavat helvettiin, +olkootpa ne maailman silmissä kuinka loistavat ja oivalliset tahansa... +Pane tämä opetus mieleesi, hyvä herra, siitä on sinulla tulevaisuudessa +paljon enemmän hyötyä kuin mielikuvitelmaisi tuudittamisesta, jotka +kerran haihtuvat ja jättävät jälkeensä vain tyhjyyttä ja itsensä +soimaamista..." + +Sven ei vastannut; hän seisoi aivan liikahtamatta isän puhuessa ja +katsoi häntä herkeämättä silmiin niinkuin hänen lapsena oli tapana +tehdä. Viimein, kun muutaman sekunnin hiljaisuus, jota ainoastaan +kellon tikutus ja Bengtin kiivas astunta lattian poikki häiritsivät, +oli vierähtänyt, sanoi Sven matalalla äänellä: + +"Ei maksa vaivaa puhua, isä, emme me koskaan voi katsoa asiaa samalta +kannalta. Minulle on kaikki, mikä on suurta ja hyvää, niin, kaikki +kaunis elämässä, heijastusta juuri siitä rakkaudesta, joka halajaa +meitä pelastaa, ja jokainen sellainen myötävaikutin vie kohti samaa +päämäärää. Mutta meillä on aivan erilaiset näkökohdat emmekä me voi +toisiamme ymmärtää..." + +Bengt asettui Svenin eteen ja katsoi häneen kauan. Suuttunut ilme oli +kadonnut hänen kasvoiltaan ja antanut sijaa syvän tuskan piirteelle. + +"Ilon, jota näinä päivinä annoit isänsydämelleni, otit nyt jälleen", +sanoi hän surullisesti, "mene pois, toistaiseksi ei minulla ole enempää +sanottavana sinulle..." + +Hän kääntyi selin Sveniin ja viittasi kädellään osotteeksi, ett'ei hän +enää tahtonut mitään kuulla. Sven seisoi hetken liikahtamatta ja +katseli isää; sitten kiiruhti hän huoneesta. + +Mutta kun Sven vapautui myrskypyörteestä, joka tuolla sisällä oli hänen +ympärillään riehunut ja ikäänkuin pakottanut hänet miehuulliseen +taisteluun oikeutensa puolesta, silloin puhkesi taas hänen +lapsenmielensä epätoivoisella voimalla esiin. Hän syöksyi äidin +huoneeseen, ja kun hän ei heti häntä löytänyt, huusi hän valittaen: +"Missä on äiti, missä on äiti?" Kun hän viimein hänet tapasi, heittäysi +hän hänen syliinsä ja purskahti itkuun; sillä hänen sydämensä oli niin +rikkirevitty. Mutta sehän on hienotunteisten luonteiden osa +yhteentörmäyksissä, jolloin tulee lausutuksi sanoja, joiden toivoisi +jääneen lausumatta, jolloin petolliset ja kiihtyneet tunnelmat +jännittävät mielen äärimmilleen. + +"Äiti", nyyhkytti hän, "minä tunnen itseni niin kovin onnettomaksi ... +se oli vaikeaa, vaikeampaa kuin luulinkaan... Isä ei minua lainkaan +ymmärtänyt ... hänen sanansa tarttuivat arimpiin tunteisiini kuin +kovat, tylyt kädet... Hän nostaa ilmoille kaiken, mikä sydämessä on +kehnointa ja ruminta ... aivan niinkuin sinun läheisyydessäsi tulee +hyväksi ja iloiseksi, niin tulee pahaksi ja epäluuloiseksi isän +seurassa... En ymmärrä senkaltaista jumalanpelkoa, sellaista +rakkautta ... ei, hänessä _ei_ ole rakkautta, ja siksi ei hän liioin +voi osottaa..." + +"Vaiti ... vaiti", keskeytti Ester, "et saa puhua noin... Kuinka voit +sanoa, ett'ei isässä ole rakkautta?... Katso hänen elämäänsä ... katso, +miten hän kohtelee työväkeään..." + +"Niin kyllä, kunhan he vaan tottelevat hänen käskyjään ja suinpäin +'kääntyvät'", vastasi Sven ivallisesti. "Mutta koetappahan vastustaa +tuota sielujenpakkoa! Ei, isä ymmärtää vain omaa itseään, hän on +perustyyppi, jonka mukaan koko muu maailma on muodostuva. Olipa sinulla +toinen elämänkatsomus kuin hänellä, niin heti olet 'perkeleen lapsi'! +Mitä rakkautta se on, joka ei ymmärrä muuta kuin omaa minäänsä? Eikö +juuri ymmärtäminen ole rakkauden tunnusmerkki? Sellainen olet ainakin +sinä..." + +"Mutta, Sven, rakas poikani", sanoi Ester lempeästi nuhdellen, "_sinä_ +et ymmärrä nyt isää, sen kuulen ankarista tuomioistasi, joissa ei ole +lainkaan rakkautta... Kerrohan nyt minulle keskustelustanne..." + +Hän istuutui leposohvaan ja veti Svenin viereensä. Poika istui +hetken aikaa vaiti, pää puolittain pois käännettynä, mutta äidin +uudistettua kehotuksensa teki hän niin tarkkaan kuin taisi selkoa +yhteentörmäyksestään isän kanssa. + +"Poikani", sanoi Ester totisesti, kun Sven oli lopettanut, "sinun on +heti mentävä isän luo ja pyydettävä anteeksi kunnioitusta puuttuvat, +kovat sanat, jotka hänelle lausuit..." + +Sven ei vastannut, mutta hänen lempeille kasvoilleen levisi sitkeä +umpimielisyyden ilme. + +"Etkö tahdo, Sven?" kysyi Ester surullisesti. + +"Äiti, en _voi_ ... tunteeni on vaiti ... isän henki, ei omani, +houkutteli huulilleni nuo myrkylliset sanat... Jos minua olisi edes +kohdannut hitunenkaan rakkautta ja ymmärtämistä ... mutta rautanuijan +iskujen käsissä menettää järkensä ja ymmärryksensä..." + +Ester katseli Sveniä pelästyneen hämmästyneenä. Hän oli sanomaisillaan: +"Isänkö henki myös moisen lauseen tuo huulillesi?" Mutta hän lausui sen +sijaan: + +"Onko se mahdollista, Sven! Kuinka et huomaa, että sanat, jotka lausuit +isällesi, olivat rumia ja lähteneet juuri tuollaisesta ymmärtämistä, +s.o. rakkautta puuttuvasta sydämestä? Jos sinussa olisi ollut +rakkaudenhenkeä, olisit sinä voittanut isän, sen sijaan että nyt +raukkamaisesti syytät toista siitä, mistä jokainen itse on +yksinomaisesti vastuunalainen." + +Sven kätki kasvot käsiinsä ja istui pitkän aikaa vaiti. Äidin suuri +vaikutus hänen sieluunsa ei nytkään ollut jälkiä jättämättä; +verukkeiden paulat höltyivät, hellä nuhde sulatti katkeruuden, ja kun +hän katsahti ylös, lepäsi hänen kasvoillaan jälleen tuttu, puhdas, +lempeä ilme. + +"Niin, sinä olet oikeassa, sinä rakas, viisas pikku äiti, sinä olet +oikeassa nyt, kuten aina!" huudahti hän ja suuteli äidin käsiä. "Sanani +olivat alhaiset ja rumat ja sattuivat juuri isän arimpaan kohtaan ... +menettelin aivan samoin kuin isä äsken, ja minun käytökseni oli vielä +paljon kehnompi, koska siinä piili kostonhalua. Ja vielä kurjempaa oli, +ett'en tahtonut myöntää rikkoneeni, vaan syytin isää ... se oli +rumasti, niin, tosiaankin rumasti! Menen heti pyytämään isältä +anteeksi!" + +Kun Sven tuli isänsä luo, kulki tämä yhä edestakaisin lattiaa pitkin, +niinkuin hänen tapansa oli, kun hän oli kiihottunut. Svenin +anteeksipyyntöön ei hän ensin vastannut mitään, vaan kääntyi jyrkästi +poispäin, ikäänkuin jotain peittääkseen. Sitten astui hän nopeasti +Svenin luo, sulki hänet kiihkeästi syliinsä ja sanoi äänellä, jossa +Svenin korva erotti tukahutettujen kyynelten värinää: + +"Rakas poikani, sydämestäni annan sinulle anteeksi. Mutta tahdotko sinä +puolestasi suoda anteeksi kovuuden, jolla sinua oikaisin ja joka niin +huonosti soveltui Kristuksen tunnustajalle? Jumala on minulle antanut +anteeksi -- annatko sinäkin?" + +"Kyllä, isä", vastasi Sven hämillään, "teit sitä paitsi aivan oikein, +isä, antaessasi minulle niin ankaran läksytyksen, minultahan puuttui +sekä hienotuntoisuutta että pojan kunnioitusta." + +"Mutta, rakas poikani", jatkoi Bengt, "vaikka nyt, Jumalan kiitos, +kaikki on hyvin välillämme, en kuitenkaan saa mielestäni lausumaisi +sanojen sisältöä, ja minusta tuntui, kuin olisit suorastaan tunnustanut +kallistuvasi järkeisuskoon ja kieltämiseen. Mitä oikeastaan tarkotat? +Sinähän olet koko lapsuutesi ajan saanut kokea Hengen elämän virtauksia +ympärilläsi, monta kertaa olemme polvistuneet yhdessä, sinä olet +vastaanottanut Jumalan armon ja tunnustanut itsesi hänen lapseksensa. +Miten on minun ymmärrettävä äskeiset sanasi?" + +Sven alkoi taas tuskailla vanhan tutun painon alla. Eikö hän siis +saanut pitää itsellään pyhäkköä, jonne vain se, jolle hän itse luvan +antoi, sai astua, eikö hänen sielunsa saanut olla vapaa?... + +"Isä rakas", sanoi hän ja koetti olla niin levollinen kuin suinkin, "ei +huolita puhua tästä; en tunne mitään tarvetta avata sydäntäni mitä +näihin kysymyksiin tulee ... jokaisenhan täytyy sentään mennä _omaa_ +tietään, hänen _oman_ hetkensä täytyy tulla, toisen ei kelpaa... Ja +lupaan sinulle, isä, että kun minun hetkeni tulee, kun tunnen +tarvitsevani apua ja ohjausta, silloin käännyn sinun puoleesi, isä..." + +"No hyvä tee kuin tahdot", vastasi Bengt, joka myös ponnisti pysyäkseen +tyynenä, "en tahdo enää pakottaa sinua. Saan jättää sielusi Jumalan +huomaan, Hän sinua auttakoon..." + +Tätä yhteentörmäystä seurasi aika, jolloin sekä isä että poika +huolellisesti välttivät kysymystä Svenin tulevasta elämänkutsumuksesta. +Mieliala oli ulkonaisesti levollinen, mutta masennettu ja jäykkä, +molemmille oli tuo ratkaisematta jäänyt kysymys arka kohta, joka päivä +päivältä kävi aremmaksi ja vaikeammaksi lähestyä. Ja kuta pitemmälle +aika vieri, sitä enemmän vajosi Bengtin mieli synkkyyteensä. Hän +taisteli ankaraa sisällistä taistelua, hän rukoili viisautta ja +nöyryyttä; mutta muuhun vakaumukseen ei hän voinut päästä, kuin että +hänen velvollisuutensa Svenin itsensä tähden oli saada hänet +vakuutetuksi siitä, että hän, Sven, oli väärässä ja että hänen oli +katsottava lukuhaluaan ja vastenmielisyyttään liikeasioita kohtaan +nuoruudenoikuiksi, jotka hän hyvällä tahdolla voisi voittaa. + +Sitten Bengt uudelleen otti asian puheeksi, ja yhteentörmäys siitä taas +tuli. Niin lempeä ja taipuvainen kuin Svenin muutoin oli tapana olla, +kohtasi Bengt tässä kysymyksessä rautasuonen hänen luonteessaan. + +"Vaikka kuinka pyytäisit, isä, en sittenkään voisi", sanoi Sven ylen +kiihtyneen kohtauksen perästä, "tahdon harjottaa opintoja, siinä +kaikki, ainoastaan se minua viehättää -- ja jos sinä kiellät, isä, +niin..." + +"No -- mitä silloin?" kysyi Bengt ivallisesti. + +"Silloin täytyy minun koettaa omin neuvoin murtaa tieni, Ehkä sorrun, +sillä eihän minulla ole paljon voimaa taistella vastatuulessa, ja +käytännöllisyyttä ei minussa ole vähääkään; mutta yhden voiman olen +saanut: halun antaa itseni alttiiksi. Et koskaan voi pakottaa minua, +isä, muuttumaan osaksi toisen olemuksesta, toisen tahdon tuotteeksi, +minun täytyy olla oma itseni, sellainen, minkälaiseksi Jumala on minut +ajatellut, lahjoineni, kaikkineni, jotka Jumala minulle on +käytettäväksi antanut..." + +Ei vastausta. Seurasi pitkä, syvä hiljaisuus, jonka kestäessä Bengt +istui liikahtamatta, toinen käsi silmillä. Pojan sanoissa oli jotain, +joka vaikutti häneen valtavasti, niinkuin sanat joskus voivat meihin +vaikuttaa, kun ne, leikaten terävinä kuin veitsi, kiskaltavat pois +kalvon, joka esti katsettamme, niin ett'emme nähneet totuutta, vaikka +se kirkkaana ja vastustamattomana oli silmäimme edessä. Hänelle olivat +Svenin sanat, kuin kaiku siitä sydämestä, joka kerran kaikessa +taipuvaisuudessaan oli hänet voittanut, ja, samassa silmänräpäyksessä, +kun hän tuon kaiun kuuli, ymmärsi hän toisen kerran elämässään +tulleensa voitetuksi. Hänet valtasi niin omituinen väsymyksentunne; oli +kuin olisi jokin hänessä sellaisella voimalla murtunut, että hän sen +suorastaan ruumiillisesti tunsi... + +"Tee mielesi mukaan, poikani", sanoi hän ja ojensi Svenille kätensä, +hymyillen alakuloisesti. "Nyt ymmärrän, ett'en enää voi taistella sinua +vastaan... Kulkekoon kohtalosi Jumalan nimessä määräänsä kohden!" + +Hän painoi alas päänsä, työnsi Svenin luotaan ja kääntyi pois, +kasvoissaan ilme, joka sanoi hänen tahtovan olla yksin... + +Svenin mentyä hän istui ja mietti, hetken toisensa jälkeen, +liikahtamatta, yhä samassa asennossa. Kaksi kertaa hänen elämänsä +varrella oli näkymätön, voimakas käsi hänet pakottanut luopumaan siitä, +mikä hänessä oli voimakkainta: hänen isiltä peritystä ylpeydestään ja +käskevästä, vaativasta tahdostaan. Ensi kerran silloin, kun hän kohotti +muotiompelijan tyttären puolisokseen ja häntä tässä lempeässä, +taipuvaisessa naisessa kohtasi vastarinta, joka teki turhiksi kaikki +hänen yrityksensä muodostaa vaimoaan oman tahtonsa mukaiseksi. Ja nyt +toisen kerran, kun hänen poikansa, seitsentoistavuotias haaveilija, +kieltäytyi kulkemasta uraa, jonka isä hänelle oli tasaiseksi ja +helpoksi aukaissut, sen sijaan oikeutenaan vaatiakseen saada käydä +omia, itse valitsemiaan polkuja... Kuinka ihmeellistä, että hänen, +voimakkaan ja ylpeän miehen, joka koko nuoruutensa ajan oli pakottanut +kaikki tahtoonsa taipumaan, viimein täytyi siitä luopua näiden kahden +pehmeän, heikon luonteen vuoksi. + +Niin, mikä on voimakasta, mikä heikkoa?... + +Ei mikään ole voimakasta, kun Jumalan käsi tahtoo sen murskata ... ja +heikoissa on Herran voima väkevä... + +Ja kun hän siinä istui, ja hänen katseensa, täynnä raskasta, hänen +piirteissään niin vierasta surumielisyyttä, ensi kerran vaipui häneen +itseensä ja näki hänen omaan elämäänsä, kun hän siinä ikäänkuin +lyyhistyi kokoon murtuneen sydämen tunnossa, valui hänen ylitseen +vähitellen omituinen, suloinen hiljaisuus, tunne Jumalan läsnäolosta, +Jumalan kurittavasta, ohjaavasta rakkaudenkädestä, valtavampana kuin +koskaan ennen. Hänen hengellisen elämänsä oli tähän asti muodostanut +suurimmaksi osaksi ilo, ilo siitä, että hän tunsi sielunsa vapautetuksi +synnistä, tiesi itsensä Kristuksen sovituksen kautta pelastetuksi ja +sai Jumalan soturina julistaa Hänen sanaansa ja käskevällä mahdilla +vetää sieluja Jumalan puoleen. Mutta nyt, hetkenä, jolloin hän kadotti +oman itsensä, kohousi hän korkeuksiin, joita ei ennen ollut nähnyt. +Hänen sielunsa lävitse suhahti, salaperäisenä kuin muuttolintujen +kaihoisa lento halki valoisten kevät-öitten, Jumalan-kaipuu, elävän +Jumalan, Jumalan kasvojen näkemisen ikävöiminen. Petolliset maalliset +unelmat, jotka niin kauan ja kiihkeinä olivat pitäneet hänen sieluaan +vankinansa, olivat sammuneet, ja niiden tyhjälle sijalle virtasi +ijäisyyskaipuu ihmeellisessä, tyynessä majesteettisuudessaan... + +Hän polvistui ja makasi kauan syvään, hiljaiseen rukoukseen vaipuneena. + + + + +XVII. + + +Svenin ensimmäiset yliopistovuodet kuluivat ilman keskeytyksiä, kaikki +kävi helposti ja häiritsemättömästi, aivan kuin kauniina kesäpäivänä +vaunujen kulku maantiellä, kun on kunnollisesti valjastettu. Joka +jouluksi, pääsiäiseksi ja kevääksi tuli hän kotiin, aina täynnä +nuoruudeninnostusta ja suunnitelmia, joista hän äidilleen kertoi monia +tunteja kestävissä, avomielisissä keskusteluissaan tämän kanssa. Sillä +Bengtin seurassa hän yhä oli arka ja suljettu; isä ja poika eivät +olleet päässeet toisiaan lähemmäksi. Suuttumuksen sijaan, jota Bengt +ensin oli tuntenut, kun Sven teki hänen suunnitelmansa tyhjiksi, oli +tosin nyt tullut tuska, josta hän puhui vain Jumalalleen; mutta hänen +tavassaan poikaansa kohtaan oli kuitenkin aina jotain kahlehdittua, +joka Sveniä painosti ikäänkuin paheksumisena, epäluulona. + +Tämän ajan vierittyä tapahtui kuitenkin Svenissä jokin +muutoksentapainen; mitä se muutos koski, ei Ester voinut sanoa, mutta +Sven ei tuntunut oikein olevan oma itsensä. Ensi kerran näki äiti +tumman juovan heittävän varjoaan hänen olentonsa valoisanväriseen +kankaaseen, ensi kerran kohtasi hänen tunteensa herkkää taikasauvaa +jokin "falkensterniläisyys" Svenin luonteessa. Hän mietti sitä paljon, +mutta hän ei tullut selville, oliko se vain aines, jonka satunnaiset, +ulkonaiset olot olivat Sveniin liittäneet ja joka siksi ehkä oli taas +katoava, vai oliko hänessä jo ennen uinuneissa voimissa tapahtunut +luonnollinen kehitys? Äiti ei tahtonut ahdistaa häntä näillä +kysymyksillä, hän odotti pojan uskoutuvan hänelle, mutta turhaan. Sven +oli yhtä rakastavainen kuin ennenkin häntä kohtaan, mutta +salaperäisyyden läpi, joka oli Svenin ylitse laskeutunut, ei hän voinut +tunkea. Ehkäpä oli vain elämä, suuri, kuohuva elämä, joka nyt oli +häneen tarttunut ja koskettanut hänen lapsensieluaan, piirtänyt häneen +välttämättömät jälkensä... + +Sitten tapahtui eräänä päivänä, että Bengt sai nimettömän kirjeen, +jossa Sveniä syytettiin laiskuudesta ja sekaisista raha-asioista sekä +myös liittymisestä erääseen ylioppilasjoukkokuntaan, joka oli tunnettu +huikentelevaisesta elämästään. + +Bengt ei kertonut Esterille kirjeestä; hän punnitsi kauan ja tarkoin +sen sisällystä, ja kuta enemmän hän luki, sitä vakuutetummaksi hän tuli +siitä, että suurin osa oli panettelua. Hän tiesi monista vihollisistaan +ja kadehtijoistaan, ja tunsi olevansa varma siitä, että kynä, joka nämä +alhaiset syytökset oli kirjottanut, oli ollut kastettu kateuden ja +kostonhimon myrkkyyn. Mutta toiselta puolen ei panettelu tietysti +voinut olla kaikkea perää vailla; hän päätti siksi itse matkustaa +yliopistokaupunkiin, ilmestyä odottamatta Svenin eteen ja ottaa selkoa +asioista. + +Mutta hän tapasi Svenin tyytyväisenä ja iloisena, ja hänen käytöksensä +isää kohtaan oli avomielisempi kuin ennen. Hän oli saanut olentoonsa +jotain miehekästä, itsetietoisen ryhdin, jota hänellä ei ennen ollut. +Hän oli ruvennut kantamaan päätään hieman falkensterniläiseen tapaan, +ja vaikk'ei Bengt tahtonut sitä itselleen myöntää, oli hän hyvin +mielissään tuon sukupiirteen huomatessaan. + +Muutoin ei Svenissä mikään ilmaissut pahanpuoleista omaatuntoa; kuta +enemmän Bengt hänen kanssaan puhui ja katsoi hänen avomielisiin, +kauniskatseisiin silmiinsä, sitä varmemmaksi kävi hän, että nimetön +kirje oli pääasiallisesti ollut panettelua. Mutta totta oli siinä se, +että Sven oli huonosti pitänyt huolta opinnoistaan ja että hän oli +joutunut joukkokuntaan, jonka jäsenten ei tosin arveltu viettävän +huonoa elämää, mutta jotka sitä vastoin kyllä olivat tunnetut +vapaamielisiksi, niin, suorastaan yltiöpäiksi. Hän, ylimysmielisen +miljonäärin ja ankaran herännäisen poika, luettiin valistuneimpiin +ylioppilaisiin. Bengt piti varotus- ja kehotussaarnoja, joita Sven +kuunteli kunnioittavan väliäpitämättömänä, ja kun Bengt matkusti pois, +tunsi hän, että valta, jonka, hän luuli itsellään olleen tuon +hentomielisen pojan sielun yli, nyt oli kokonaan lopussa. + +Kotiin tullessaan sanoi hän Esterille vain Svenin terveiset, mutta ei +puhunut kirjeestä eikä Svenin muistakaan oloista; hän tahtoi säästää +Esteriltä levottomuuden, joka häntä itseään vaivasi, ja jonkunlaisella +katkeruudella hän ajatteli: "Kun Sven kerran vaikeitten hetkien tullen +kaipaa apua, niin hän joka tapauksessa kääntyy Esterin puoleen eikä +minun..." + +Ja että se hetki kerran oli tuleva, sen hän tunsi omituisella +tuskallisella varmuudella. Minne tahansa hän kääntyikin, oli hän +kuulevinaan salaisia kuiskauksia suruista; hänen ylitseen oli tullut +kärsimysten aavistus kuin salaisena, sisäisenä Jumalan lähettämänä +ilmotuksena ja se verhosi hänen sielunsa ikäänkuin alakuloiseen +hämärään. Muuan runo, jonka hän äskettäin oli lukenut jostain vanhasta +kirjasta ja joka oli jäänyt hänen muistiinsa omituisen rytminsä vuoksi +sekä koska se niin hyvin soveltui hänen omaan sielunelämäänsä, johtui +usein hänen mieleensä: + + "Sulattava, taottav' on rauta, + maakin kynnettävä, muu ei auta, + sielu palamahan, särkymään on suotu, + kaikki _muodostuva_ kärsimähän luotu!" + +Ja aukaisipa hän raamatun mistä paikasta tahansa, aina kohtasi häntä +kärsimyksistä puhuvia sanoja, milloin vakavia ja kurittavia, milloin +täynnä suloista lohdutusta. Hänen rukouksensa muuttuivat yhä enemmän ja +enemmän kuin laupeutta pyytäviksi huudoiksi, ne huusivat apua kantamaan +kuormaa, huusivat sääliä ja armoa. "Älä muista nuoruuteni syntejä äläkä +ylitsekäymistäni!" Ja hänen huomaamattaan eivät nämä huudot enää +etsineet laupeutta hänelle itselleen, vaan kaikille hänen taisteleville +veljilleen ja sisarilleen; tuskasta, joka hänen sieluaan painoi, kohosi +hehkuvasti tuntevan myötämielen, kohousi rakkauden palava rukous koko +onnettoman, kiusaantuneen ihmiskunnan puolesta... + +Parin kuukauden levottomuuden jälkeen tuli viimein odotettu isku eikä +tällä kertaa nimettömän kirjeen muodossa, vaan kirjeen, joka oli erään +yliopiston professorin allekirjottama. + +Bengt otti tapansa mukaan postin vastaan aamiaispöydässä, mutta hän +näki heti, mistä kaupungista kirje oli ja pisti sen siksi taskuunsa +lukeakseen sen myöhemmin. Hän koetti peittää Esteriltä mielenliikutustaan +ja puhua tavalliseen tapaan, mutta kun hän oli päässyt omaan +huoneeseensa, vapisivat tuon ison, voimakkaan miehen kädet niin, että +hän tuskin kykeni murtamaan kirjeen auki. + +Kun hän oli lopettanut lukemisensa, vaipui hän tuolille ja istui hetken +liikahtamatta jäykin, tuijottavin katsein. Hän ei voinut ajatella, +tuskin edes tuntea mitään, hän oli niin omituisesti herpoutunut, +niinkuin ainakin musertavan iskun juuri kohdattua. Mutta sitten tuli +ajatus takaisin, herpoutuminen väistyi ja hän oikaisihe palautuneen +voiman tunteella ja luki vielä kerran kirjeen lävitse. Estääkseen sitä +joutumasta Esterin näkyviin, heitti hän sen uuniin ja sytytti tuleen. +Sitten silmäsi hän sanomalehtiä, leikkasi kappaleen irti siitä, jota +Esterin oli tapana lukea, -- Ester ei onneksi ollut innokas +sanomalehtienlukija eikä varmaankaan ollut sitä huomaava ja meni +vaimonsa luo. + +"Ester", sanoi hän levollisella äänellä, laskien karsimansa lehden +Esterin luo pöydälle, "minulla on jotain kerrottavaa, Eräs yliopiston +professoreista on valittanut minulle Svenistä..." + +Esterin valtasi ankara liikutus; häntä puistatti sisäinen väristys, +jota hän tuskin voi hillitä, eikä hän tahtonut saada sanaa suustaan. + +"Saitko kirjeen?" kysyi hän viimein. + +"Sain." + +"Saanko nähdä sen?" + +"Mahdotonta, sillä olen sen jo polttanut." + +"Miksi?" kysyi Ester, heittäen häneen epäilevän, tutkivan katseen. + +"Poltan aina kirjeet, joita en halua muiden näkevän ... yleensä kaikki +epämieluisat kirjeet. Mutta sen sisällön muistan liiankin hyvin. Siitä +kävi selville, että Sven on joutunut siihen, mitä jokapäiväisessä +kielessä sanotaan 'sotkeutumiseksi', että hän on laiminlyönyt lukunsa +ja antanut houkutella itsensä vähemmän tunnettuihin piireihin..." + +Ester nousi kiivaasti ja hänen silmänsä säihkyivät. + +"Se ei ole totta!" huudahti hän. "Että hän ei lue ahkerasti, että hän +ehkä myös on tuhlannut rahoja -- luultavasti muita auttaakseen -- se +saattaa olla mahdollista, mutta että hän muka viettäisi huonoa elämää, +sitä en usko koskaan, en koskaan, vaikkapa koko maailma sitä huutaisi!" + +"No, no", sanoi Bengt rauhottaen, "tahallani en puhunut 'huonosta +elämästä', sanoin, että hän oli hiukan 'sotkeutunut'." + +"En ymmärrä eroa", keskeytti Ester halveksivasti, "otaksun, että se on +'sotkeutunut', joka mässää, juo ja tekee muuta pahaa, ja tiedän, ett'ei +Sven sellaisiin ole ryhtynyt..." + +Bengt ei vastannut; hänen olennossaan oli jotain omituisen hiljaista, +niin että Esterkin, niin kiihkeän epätoivoinen kuin olikin, huomasi +sen. + +"Bengt", sanoi hän hieman tyyneemmin, "uskotko että ylevä- ja +puhdasmielinen poikamme olisi niin syvästi langennut?" + +"En usko, että hän on 'niin syvästi langennut' siksi, että on joutunut +nuoruudenhairahdukseen. Jumalan avulla toivon, että hän on nouseva ja +kaikki on tuleva hyväksi jälleen." + +Hän olisi mielinyt lisätä: "_Minä_ en sitä paitsi tunne niin suurta +pettymystä kuin sinä, sillä en ole koskaan uskonut kenenkään ihmisen +täydellistä puhtautta voivan toteuttaa", mutta aika ei ollut hänestä +sopiva. + +Ester hymyili alakuloista, katkeraa hymyä -- pitikö sitten kaikkien +mennä samaa lankeemuksen ja alennuksen tietä, pitikö kaikkien +ihanteiden särkyä, kaiken viattomuuden tahraantua? Mutta hänessä oli +ääni, joka vastasi siihen: "ei". Ei, hän ei voinut epäillä Sveniä -- +hän oli näkevinään hänen puhtaan, lempeän, viattoman katseensa +nuhtelevana vilahtavana ohitseen, kuin olisi se sanonut: "Voitko _sinä_ +epäillä minua, äiti?" -- Ei, hän ei voinut, ei, vaikkapa koko maailma +olisi tuominnut, ei ennenkuin hän kuulisi Svenin omain huulten lausuvan +tuomionsa. + +Illalla kirjotti hän pitkän kirjeen Svenille, rakkautta uhkuvan, +hyväilevän kirjeen, niinkuin vain äidit osaavat kirjottaa, ja kun +vastaus heti saapui, oli siinä sama luottavainen sävy kuin ennen: Sven +tunnusti olleensa "laiska" ja menneensä takaukseen useamman toverin +puolesta, sanoi olleensa "ajattelematon", mutta hän toivoi kaiken +selviytyvän, niin että vanhemmat hänelle kyllä antaisivat anteeksi. Kun +hän jonkun ajan kuluttua palaisi kotiin, olisi hänellä tilaisuutta +lähemmin selittää kaikki. + +Ester näytti heti Bengtille tuon kirjeen, ja kun tämä oli sen lukenut, +kysyi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, uskoiko Bengt, että se, joka +oli unohtanut velvollisuutensa ja viettänyt huonoa elämää, voisi +kirjottaa noin avomielisesti ja luottavaisesti. + +Mutta Bengt ei vastannut juuri mitään, hän arveli, että kirje oli +"kiltisti" kirjotettu sekä yhtyi muutoin Svenin toivoon, että "kaikki +oli selviytyvä". + +Mutta Bengt matkusti sopimuksen mukaan yliopistokaupunkiin selvittämään +asioita. Ne päivät olivat Esterille vaikeat, odotuksen ja yksinäisyyden +päiviä, jolloin hän sulkeutui huoneeseensa, peläten tavata ihmisiä, +palvelijoitansakin. Hän oli varma siitä, että huhu Svenistä oli +levinnyt kaupunkiin, ja häntä kauhistivat uteliaat ja vielä enemmän ne +säälivät katseet, jotka häneen olisivat kohdistuneet. Ja kuinka moni +ulkonaisesta osanotostaan huolimatta sydämessään iloitsi siitä, että +ylpeä, ylimysmielinen konsuli Falkenstern, itsevanhurskas herännäinen, +oli saanut moisen iskun; kuinka harva, niin, ehkäpä eivät muut kuin +heidän ystävänsä, rehtori Grahnin perhe, todella ottaisi osaa heidän +suruunsa! + +Kun Bengt viikon takaa tuli kotiin, täytyi hänen Esterin innokasten +kysymysten tähden tehdä tarkkaa selkoa kaikista erikoiskohdista. Hän +selitti niin hyvin kuin silloin voi, kun ei tahdo valehdella ja +kuitenkin tuntee, että totuutta täytyy kiertää. Peittelemättä hän +kuitenkin kertoi, että Svenin velat olivat hyvin suuret. "Niin, niin +suuret", lisäsi hän alakuloisesti hymyillen, "ettei minullakaan +pahimmillani ollessani ollut suurempia. Onneksi on enin osa syntynyt +takaussitoumusten vuoksi, hän on niitä kirjottanut oikealle ja +vasemmalle ja niin joutunut koronkiskurien kynsiin." + +"Mutta sehän on aivan toista, kuin jos hän olisi tehnyt velkaa omasta +puolestaan", huudahti Ester innokkaana ja ilosta loistaen, "minusta se +muuttaa koko asian, vai mitä?" + +"Niin, likipitäin. Hän oli muuten reippaalla mielellä, Sven poika, +arveli hyvin toimineensa mitä takauksiin tulee ja lupasi ensi tilassa +taas tehdä samoin..." + +Ester nauroi. + +"Hän arveli..." + +"Niin, hän arveli, että rikkaan pojan velvollisuus on auttaa köyhiä +tovereitaan..." + +"Mutta siinähän hän oli oikeassa..." + +"Kyllä, tietysti, mutta pienillä rajotuksilla. Ehkä ei olisi sentään +hullumpaa, jos hän joskus ajattelisi sitä, että niin kauan kuin rahat +eivät vielä ole hänen... Mutta, tottapahan siitä hyvä tulee, +toivokaamme, ettei Svenin sangviininen luonto joudu häpeään..." + +"Eikä liion minun luottamukseni häneen!" huudahti Ester säteilevin +katsein. + +Bengt ei vastannut, Hän tukahutti huokauksen ja sanoi levollisesti: +"Muutaman päivän päästä lähden taas sinne, kaikki ei ole vielä +selvillä, mutta silloin toivon sen selväksi tulevan". + +Ester oli näinä päivinä omituisen tasainen, milt'ei iloinen mieleltään. +Bengt ei häntä käsittänyt; hän ihmetteli, olisikohan Ester saanut +itsensä jonkunlaiseen kiihkotilaan tukahuttaakseen tuskan, vai oliko +hänen luottamuksensa Sveniin todella niin fanaattinen, että se vapautti +kaikesta levottomuudestakin? Hän antoi hänen kuitenkin olla omillaan; +yksin kantoi Bengt koko sen taakan, minkä totuus, josta hän ei hennonut +Esterille kertoa, laski hänen hartioilleen, hän taisteli Jumalan +kanssa, rukoillen, että Hän torjuisi uhkaavan onnettomuuden eikä +pakottaisi häntä antamaan Esterin äidinsydämelle iskua, joka sen ehkä +musertaisi... + +He eivät käyneet missään koko tällä ajalla; ilta illan perästä he +istuivat Bengtin huoneessa, Ester ompeli koruompelua ja Bengt luki +ääneen tai sitte keskustelivat he uskonnollisista kysymyksistä tai +Svenistä tai molemmista puheenaineista toistensa yhteydessä. + +Eräänä iltana, kun Bengt -- tapansa mukaan -- kulki edestakaisin +Esterin editse, joka istui ommellen, ja Ester vaistomaisesti seurasi +katseellaan hänen olentoaan ja liikkeitään, hämmästyi hän äkkiä, kuinka +muuttunut, kuinka vanhennut Bengt oli viime aikoina. Hänen kaunis, +"kuninkaallinen" ryhtinsä oli kuin luhistunut kokoon, tukka +harmaantunut, ja likinäköisyys, jota ei ennen silmän terävältä +loisteelta voinut huomata, verhosi kuin raskaana harsona katsetta. + +Kuinka oli mahdollista, ett'ei hän ennemmin ollut sitä huomannut -- +kuinka oli mahdollista, että viimeinenkin tähde Bengtin nuoruudesta -- +unelma, joka vielä oli tallella suloisista kevätpäivistä, jolloin Ester +hänessä oli nähnyt maallisen ihanteensa -- kuinka se noin oli ikäänkuin +hiipinyt pois, hänen näkemättään ja ilman että hän oli saanut sanoa +sille jäähyväiset? Olikohan hänkin tullut vanhaksi?... Omituinen +pistävä tuskantunne soljahti hänen lävitseen... + +"Bengt", sanoi hän nousten, kietoen kätensä Bengtin kaulaan ja +painautui häntä vasten pehmeällä, hellällä tavallaan, "sinä kätket +jotain minulta -- näytät siltä, kuin et olisi terve?" + +Bengt säpsähti ja purasi kovasti huultaan. + +"Oho! Enkö muka ole kaunis?" ... kysyi hän, koettaen laskea leikkiä. + +"Kyllä, kaunishan sinä aina olet", vastasi Ester yhtyen leikkiin, -- +"mutta olet käynyt vanhaksi, ystävä parka." + +Bengt yritti hymyillä, mutta se ei onnistunut; huulet vääntyivät ja +kauan pidätetty tuska ilmeni hänen kasvoillaan kouristuksentapaisena +vavahteluna. + +"Ennemmin tai myöhemmin täytyy meidän muuttua vanhoiksi", sanoi hän +viimein ja irrotti Esterin kädet kaulastaan, "kaikki eivät voi säilyä +noin nuorekkaan kauniina kuin sinä..." + +Ester seisoi hetken vaiti ja katseli häntä tutkivin katsein. Äkkiä +vihlasi hänen sieluaan muuan ajatus, kuin vilun puistatus. Ja samassa +tuntui hänestä, että huone pimeni ja tuonne nurkkiin keräytyi mustia +varjoja, jotka hitaasti lähenivät haudatakseen hänet alleen... + +Oliko hän ollut sokea, oliko hänen järkensä ollut pimitetty?... + +"Bengt", sanoi hän puolitukahtuneella äänellä, "sinä salaat jotain. +Sano, mitä se on..." + +"Mitä tahdot minua sanomaan?" huudahti Bengt, avuton epätoivo +ilmeessään. + +"Mitä on tapahtunut Svenille ... mutta sano pian ... joll'et tahdo +minun kuolevan ... ota pois julma hirmukuva, jonka näen edessäni ... +kuuletko..." + +"Rauhotu, rauhotu, Ester! Niin, jotain on todella tapahtunut ... tai +ehkä pikemmin..." + +"Mitä -- sano suoraan ... joll'et heti puhu, niin...", kuiskasi Ester +milt'ei uhkaavasti. + +"No, koska pakotat minua!" huudahti Bengt, ja hänen ääneensä tuli +välinpitämättömän väsymyksen vivahdus, "Sven tulee luultavasti -- +joll'ei Jumala onnettomuutta estä -- erotettavaksi yliopistosta siksi +että..." + +Hän keskeytti itsensä pelästyneenä ja kietoi kätensä Esterin ympärille +estääkseen häntä kaatumasta. Bengtin sanat olivat vaikuttaneet Esteriin +kuin isku; hän horjahti, suuret silmät laajenivat ja katse sammui. +Hänestä tuntui, kuin olisivat varjot suurina laineina vyöryneet +häntä kohden, vielä ennätti hän kuulla ikäänkuin pihisevän, +korahtelevan äänen: "nyt käy miekka sielusi lävitse", sitten oli kaikki +pimeätä ja tyyntä ja äänetöntä niin hyvin hänen sisässään kuin +ulkopuolellaan. -- -- -- + +Se, mikä Esterin herätti hänen syvästä tainnostilastaan, ei ollut +tuskaa eikä ahdistusta, vaan omituisen hiljaisen viehkeä tunnelma, joka +humisi hänen ympärillään, kun hänen tajuntansa ponnisteli palatakseen. +Hän oli tuntevinaan jotain lämmintä ja hyväilevää, joka hiveli hänen +otsaansa, ja oli kuin olisi hän voimattomana ja sairaana ja vaivojen +ahdistamana levännyt lohduttavan hellyyden helmassa. Kun hän viimein +kykeni aukaisemaan silmänsä ja katkaisemaan omituisen unitilan, joka +käy tajunnan palaamisen edellä, kohtasi hän Bengtin katseen, joka +täynnä kyyneleitä ja tuskansekaista hellyyttä sädehtien oli häneen +kiinnitetty. Silloin hän ymmärsi, että Bengtin silmästä vierähtänyt +kyynel oli hänet jälleen eloon herättänyt. Hän kietoi kätensä Bengtin +kaulaan ja purskahti itkuun, ja Bengtin hyväilevät sanat humisivat +hänen korvissaan suloisina, rauhottavina sävelinä. + +"Rakastettu vaimoni -- tahdoin säästää sinulta tämän ... tahdoin +varjella sinua -- Jumala voi vielä kaiken muuttaa hyväksi ... älä sure, +-- älä itke noin -- asia ei ole vielä päätetty -- Jumala voi kaikki +muuttaa -- ja minä uskon, että Hän on kuuleva rukoukseni..." + +Ester lepäsi yhä liikkumattomana ja hiljaa itkien Bengtin rinnoilla. +Kesken julmaa tuskaa, joka palautuneen muistin keralla virtasi häneen, +tunsi hän itsensä omituisen onnelliseksi. Hänestä tuntui, kuin olisi +viimeinkin hänen unelmainsa Bengt, hänen nuoruutensa rakastettu, +kokonaan vironnut eloon ja kuin olisivat he nyt kärsimysten syvyydessä +jälleen löytäneet toinen toisensa, kuin olisivat kaikki ylpeyden ja +itsekkäisyyden, arkuuden ja väärinymmärrysten raja-aidat ainaiseksi +sortuneet ja heidän sielunsa yhtyneet erottamattomaan syleilyyn. + +"Älä mene luotani, Bengt", kuiskasi hän vaikeroiden, "älä salli +kenenkään, kenenkään tulla tänne, en tahdo nähdä muita kuin sinua +niin ... sano nyt kaikki -- kerro, miten rakkahimpamme on raukka +rikkonut!" + +Hän nyyhkytti ja vetäytyi Bengtin syliin kuin sairas lapsi. +Liikahtamatta makasi Bengt polvillaan leposohvan edessä mitä +epämukavimmassa, väsyttävimmässä asennossa, toisella kädellään tukien +Esteriä, toisella hiljaa ja hellästi häntä hyväillen. Hän tunsi, että +hän tänä hetkenä oli heistä molemmista vahvempi, ja koetti kaikella +rakkauden hienotunteisuudella pitää yllä Esterin mieltä ja vuodattaa +hänen veristävään äidinsydämeensä samaa lohtua ja voimaa, jota hän itse +oli saanut Jumalalta. + +Niin hellävaroin kuin suinkin kertoi hän nyt Svenin hairahduksesta, +kuinka hän sekä eräs hänen ystävistään olivat kevätjuhlassa pitäneet +häikäilemättömän vallankumouksellisia puheita ja, mikä pahinta +kaikesta, yliopiston rehtorin eteen käskettyinä uhkamielisesti +vastanneet hänen antamiinsa varotuksiin ja nuhteisiin. + +Ester kuunteli sanomatta sanaakaan, yhä nojaten päätään Bengtin rintaa +vasten. + +Vasta kun Bengt vaikeni, aukaisi hän silmänsä ja katsahti ylös. + +"Jumala, minä kiitän sinua!" huudahti hän, innon loiste kasvoissaan, +"_tätä_ en pelännyt, tämä ei ollut näkemäni hirmukuva! Poikani sielu +saattaa olla puhdas ja tahraton, vaikka hän on tehnyt rikoksen, jota +ihmisten täytyy ankarasti tuomita!" + +Bengt ei vastannut; hän näki, että Ester oli ylen uupunut ja +kiihottunut. Varovasti ja lempeästi nosti hän hänet sohvalta, kietoi +käsivartensa hänen ympärilleen, kantoi hänet makuusuojaan ja auttoi +hänet vuoteeseen. Aina ennen oli Bengtiä harmittanut, että Ester niin +vastenmielisesti antoi palvelijain auttaa itseään, nyt hän ymmärsi +hänet eikä päästänyt ketään sisään, hän vei hänelle itse teen ja hoiti +ja holhosi häntä huolellisesti kuin äiti. + +Esterin käsi omassaan istui hän hänen vuoteensa äärellä vielä pitkän +aikaa sen jälkeen, kuin Ester oli nukahtanut. Nyt oli Bengtin vuoro +ihmetellä, kuinka muuttunut _Ester_ oli parissa tunnissa. Oli kuin +olisi hallayö hiipinyt hänen kauneutensa kukkien yli, kasvot näyttivät +pienemmiltä ja kapeammilta ja silmät olivat ikäänkuin vaipuneet kahteen +syvään, tummaan kuoppaan, jotka sinertävänvalkeitten varjojen +reunustamina näyttivät vieläkin suuremmilta. + +Bengt muisti satua pelikaanista, joka ruokkii poikasiaan omalla +verellään... + +Niin sellainen on elämän laki -- nuori polvi ottaa ravintonsa vanhain +sydänverestä; myrskynä eteenpäin kiitäessään tallaa se edeltäjänsä +jalkoihinsa, imee heidän voimansa ja elämänsä. Hänen oma nuoruutensa +sukelsi esiin hänen eteensä, hän muisti äitinsä surun pojan +hairahdusten tähden, hän muisti hänen kyyneleensä, hän tunsi niiden nyt +tulena polttavan sydäntään. Julma kiertokulku -- salaperäinen +kostonlaki -- sato kehnosta kylvöstä, jonka vain Jumalan silmä +tuntee!... + +Ja hiljaisena, yksinäisenä yönhetkenä, kun hän istui vaimonsa kuumeinen +käsi omassaan ja korvissaan hänen värähtelevät, tuskaiset huokauksensa, +oli hän kuulevinaan nuo pyhät, totiset sanat: + +"Minä olen kiivas Jumala..." + +Mutta kuin vastaukseksi kaikui hänen kiusaantuneessa sielussaan +suloisesti, lohduttavasti: + +"Minä teen laupeuden monelle tuhannelle..." + + + + +XVIII. + + +Kysymys noiden kahden ylioppilaan erottamisesta oli muodostunut päivän +kysymykseksi, jota pohdittiin koko maassa; sanomalehdissä julkaistiin +lausuntoja puolesta ja vastaan, kiivaita syytöksiä ja arkailevia +varotuksia, jotka sitten pyörivät kaikkien mielessä. + +Kului kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin päätös annettiin. Juttu oli +kutoutunut niin monista salaperäisistä, hienoista langoista, jotka +täytyi selvittää katkaisematta niitä. Eräällä taholla odotettiin, että +konsuli Falkenstern käyttää vaikutusvaltaansa, eivätkä Sven +Falkensternin ylhäiset ja rikkaat tuttavuudet juuri erittäin lisänneet +halua sulkea häntä yliopistosta. Toisaalta kuului viittauksia +puolueellisuudesta, lahjomisista j.n.e. + +Asianlaita oli kuitenkin sellainen, ett'ei Bengt pannut sanaakaan +vaakalautaan, ei nostanut sormeaankaan pelastaakseen Sveniä. Siitä asti +kuin hän kävi yliopistolla ja selvitti Svenin raha-asiat, ei hän ollut +kenenkään kanssa puhunut pelätystä erottamisesta. Hän vastasi saamiinsa +kirjeisiin, luki kaikki asiaa koskettelevat sanomalehtikirjotukset, +kesti urhoollisesti pilkallisten ja katkeroitten sanojen pistokset, +joita hän herännäisenä ja miljonäärinä runsaissa määrin sai osakseen, +-- mutta hän pysyi alallaan. "Jumala johtakoon", sillä lauseella hän +tuki voimiaan, jotka joskus yrittivät pettää; "jos se on oikein, jos on +siunaukseksi meille kaikille, että Sven joutuu tähän nöyryytyksen +sulatusahjoon, niin antaa Hän sen tapahtua. Ja jos hän _voi_ säästää +-- niin säästää Hän myös." + +Mutta noiden ajatusten jäljessä hiipi ikäänkuin varjo, jossa Bengtin +katse ei viipynyt, hiipi kiihkeä huuto: "Mutta, Herra, säästä, jos +voit!" + +Mitä Esteriin tulee, ei Svenin erottamisella ollut hänelle samaa +merkitystä kuin Bengtille. Kun hän oli päässyt täysin vapaaksi +hirmukuvasta, joka kerran oli hänet vallan tainnottomaksi jäätänyt, +tuli hänen sieluunsa omituinen rauha. Hän kirjotti Svenille joka päivä; +etäällä olevanakin oli hän kuitenkin häntä lähellä ja ikäänkuin sulki +hänet palavaan, rukoilevaan äidinhellyyteensä. Ja hänen uskonsa +poikansa puhtauteen, hänen viattomuuteensa oli järkkymätön, siitä hän +eli, se kantoi hänet kuin korkea, voimakas ilma yli päiväin +levottomuuden siihen hetkeen, jolloin hän jälleen oli tapaava +lemmikkinsä ja hänen silmistään lukeva, ett'ei hänen uskonsa ollut +joutunut häpeään. + +Ja kun isku tuli, kun Svenin kohtalo ratkaistiin ja hän tovereineen +erotettiin vuodeksi yliopistosta, silloin oli Ester vahva, kun sen +sijaan Bengt murtuneena vaipui kokoon. + +Bengt oli kuluneen viimeisen kuukauden elänyt kuin oman itsensä yli +kohonneena; ensi aikoina piti häntä yllä tietoisuus siitä, että hän +toista säästääkseen yksin Jumalansa kanssa kärsi kautta unettomain +öiden ja synkkäin päiväin, ja se täytti hänet hivelevällä +martyyrintunteella, joka muuttaa äänettömän alistumisenkin nautinnoksi, +-- ja sittemmin ajatus: "Jumala johtakoon", jolla hän kuumeisella +innolla pakotti sieluaan tyyntymään. + +Mutta nyt, kun kaikki oli ohi, kuu mielen jännitys laukesi ja +järkähtämätön todellisuus tarttui häneen, silloin lysähti hän kokoon +kuin reivattu purje. Hän luuli taipuneensa, luopuneensa kaikesta ja +olevansa valmis kaikkeen, mitä sitten tulisikin; mutta tuska, jota hän +tunsi, kapina hänen sydämessään, kun Svenin erottaminen yliopistosta +oli päätetty, näytti hänelle, ett'ei hän itse asiassa ollut elänytkään +uskostaan, vaan eräästä petollisesta ajatuksesta, joka oli väijynyt +jossain kätkössä sielun pohjalla: "Koska olen kaikki jättänyt Jumalan +käsiin, koska olen totuudelle ja oikeudelle uhrannut kaikki rikkauteni +ja asemani tuomat edut, on Jumala palkaksi säästävä minua siitä, josta +Hän rakkaudessaan kyllä tietää, ett'en jaksa sitä kantaa". + +Hänessä alkoi nyt julma taistelu. Hänen olemuksensa jakaantui ikäänkuin +kahtia, hänen sielunsa täytti kaksi ääntä. Toinen kuiskasi valittaen, +nureksien: "Olenhan antanut sinulle kaikki, tulin muiden nauruksi, +tulin pilkatuksi 'herännäiseksi' tähtesi, kiivailin enemmän sinun +kunniasi puolesta kuin omani, otin halvimmat lapsesi veljikseni ja +sisarikseni, luovuin rakkaimmasta unelmastani: nähdä poikani jatkavan +elämäntehtävääni, ja siksi vain, että sinä niin vaadit; etkö olisi +voinut siis säästää minua, pitikö minua kohdata tämä viimeinen kauhea +isku, että _minun_ poikani, jalo, lahjakas lapseni, josta olin niin +ylpeä, niin onnellinen, karkotetaan yliopistosta kuin tavallinen +yltiöpää?" + +Mutta silloin vastasi toinen ääni: "Sehän juuri onkin viimeinen, mistä +sinun on luovuttava. Kaikki, mitä annoit, ei ole mitään, jos vain +pienimmänkään kipenen omaa itseäsi kätket Jumalalta." + +Taas puhui ensimmäinen ääni, ja nyt oli se epätoivoisen vihlova: + +"Olen tehnyt, mitä ei kukaan minun asemassani olisi tehnyt: olisin +voinut puuttua asiaan, olisi löytynyt keino pelastaa Sven tästä +häpeästä; mutta en tehnyt mitään, vaan jätin kaiken sinulle -- siksikö +isku tuli? Olinko haaveileva hullu, kun luulin, että Jumala, ryhtyisi +moisiin pikkuseikkoihin, ja niitänkö nyt katkeran palkan +mielettömyydestäni?" + +Mutta sielunsa syvyydestä kuuli hän Jumalan äänen puhuvan: + +"Juuri siksi, että jätit kaiken Jumalalle, on Hän antava arvan langeta +sinulle kauneimmassa. Juuri siksi, että kaikesta mielettömyydestä, +kaikista erehdyksistä huolimatta olet vakaasydäminen, vakaa halussasi +vaeltaa Herran kasvojen edessä, on Hän sallinut tämän viimeisen iskun +sinua kohdata; sillä sinä olet rukoillut sielusi puhdistusta, ja +sellaiset rukoukset Jumala kuulee, vaikka kuinka ponnistelisimme tuota +rukouksenkuulemista vastaan. Anna tuskan pistää, anna haavan kirvellä +ja polttaa, se vain polttaa pois sen, mikä _on_ poistettava..." + +Sven oli kirjeellä ilmottanut vanhemmilleen, että hän ja toverinsa +olivat erotetut. Hänen kirjottamakseen oli kirje sävyltään +alakuloinen, voi huomata hänen viime hetkeen asti luulleen pääsevänsä +rangaistuksesta. Tekipä hän kirjeen lopulla, pieniä synkkiä viittauksia +siihen suuntaan, ett'ei hän ehkä enää saisikaan palata kotiin, kun hän +näin oli tehnyt tyhjäksi vanhempien toiveet j.n.e. + +Ester sähkötti heidän molempain puolesta vastaukseksi: "Mitä tahansa +tunnetkin, kuinka syvä lieneekin surusi, tule heti vanhempaisi luo, +jotka ymmärtävät sinua, ottavat osaa tuskaasi ja tahtovat sinua +kaikessa lohduttaa. Matkusta huomenna aikaisimmalla junalla, Hembossa +on sinun odotettava kaksi tuntia, siellä kohtaat minut, äitisi. +Tervetuloa rakastavain vanhempaisi luo!" + +Sillä Ester tunsi, että hänen täytyi nähdä Sveniä ja puhutella häntä, +ennenkuin tämä kohtasi isänsä. Masentunut ja sisäisen taistelun raatama +kuin Bengt oli, ei hänen sopinut ensimmäisiä sanoja lausua kotiin +palaavalle. + +Ester ei kuitenkaan puhunut Bengtille mitään tuosta kohtaamisesta, vaan +kertoi hänelle ainoastaan Svenin sähkösanomasta, jonka tämä oli +osottanut äidilleen ja jossa hän ilmoitti tulevansa kotiin seuraavana +päivänä. + +Heti päivällisen jälkeen matkusti hän Sveniä vastaan. Bengt oli +lähtenyt Vångaan, ainoalle huviretkelleen, ja Ester pyysi Eriksonia +sanomaan konsulille, kun tämä tuli kotiin, että hänen oli täytynyt +mennä, mutta että hän kyllä oli palaava siksi, kuin Sven tuli. + +Falkensternien talossa vallitsi raskas, alakuloinen tunnelma näinä +odotuksen hetkinä. Ester oli itse kutsunut sisään vanhat palvelijat -- +Bengt ei tahtonut puhua kenenkään kanssa -- ja kertonut heille, mitä +oli tapahtunut; hän tiesi, kuinka he kaikki rakastivat Sveniä, ja hän +arveli, että heidän rakkautensa ja kiintymyksensä oikeutti heidät +saamaan tietää totuuden itse isäntäväeltä eikä vain juorupuheista ja +salateitä. Heillä oli kaikilla asiasta selko; osaksi olivat he lukeneet +siitä lehdistä, osaksi kaupungilla kuulleet siitä puhuttavan, mutta ei +yksikään ollut uskonut jotain niin mahdotonta, kuin että konsulin poika +erotettaisiin yliopistosta. Ja kun he Esterin kautta tulivat +vakuutetuiksi siitä, että todella niin oli tapahtunut, herätti tuo +tieto mitä syvintä suuttumusta ja tuskaa ja antoi monta päivää pysyvää +aihetta kiihtyneisiin keskusteluihin ja paheksivaan ihmettelyyn. +Eriksonin kasvot kävivät entistäkin synkemmiksi ja ryppyisemmiksi ja, +jos suinkin mahdollista, palveli hän vääryyttä kärsinyttä herrasväkeään +vielä hartaammin kuin tavallisesti. Ja kuolemaan saakka pysyi Gucka +siinä mielipiteessään, että koko yliopisto professoreineen ja +tohtoreineen ja kaikkine muine oppineine miehineen kerran tuomiopäivänä +oli joutuva ankaraan edesvastuusen siitä, mitä he olivat rikkoneet +Svenin kaltaista Jumalan enkeliä vastaan... + +Iltapäivä oli kirkas ja lempeä; pitkällinen sade oli lakannut, pilvet +olivat nopeasti hajonneet ja auringon esiinpyrkivät säteet heittivät +kimmeltävää hohdetta kosteille puille ja pensaille. Mäet olivat +täynnään kevätkukkia, ruohon vihreys hento ja monivivahteinen, +heijastuen punaiselle ja ruskealle sinistä taivasta vasten, kevään +sulotuoksu leijaili kautta viileän, kostean ilman ja metsäin helmasta +kuului lintujen lakkaamatonta, livertelevää, houkuttelevaa laulua. + +Esterin sielun kaikki kielet olivat jännittyneet riemun, +surumielisyyden ja kaihontunteen säveliksi, jotka soivat omituisessa +sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa. Hänen mielessään oli tuskin +sijaa epäilykselle tai tuskailemiselle, hän luotti täysin Sveniin, ja +alakuloisuus, jota hän tunsi, muistutti vain niitä pieniä levottomuuden +pirskeitä, jotka luovat varjoaan kevättunnelman kirkkauteen... + +Esterin juna saapui myöhemmin kuin etelästä tuleva; jos siis kaikki +kävi laskujen mukaan, oli Sven hänen tullessaan oleva asemalla häntä +vastassa. Jälleennäkemisen hetki väikkyi lakkaamatta hänen edessään; +taiotun itsepintaisena loi hänen mielikuvituksensa yhä uudelleen ja +uudelleen kuvan siitä, kuinka hän sulkee syliinsä kaivatun pojan ja +katsoo hänen kauniisiin, syviin silmiinsä. Juna kiisi pikajunan +nopeudella ja hänellä oli vain tunnin matka, mutta hänestä tuntui, että +hänen edessään oli loputon tie ja loputon aika. Nyt oli jäljellä vain +puolituntia ... nyt neljännes ... nyt kohahti juna lähinnä viimeisen +aseman ohi ... nyt oli enää kymmenen minuuttia ... nyt vain viisi ... +mutta kuinka nuo minuutin matelivat ... kuinka sekunnit kasvoivat +raskaiksi ajanpisaroiksi, jotka putoilivat hänen kaipauksesta +värisevälle mielikuvitukselleen!... Nyt vihelsi juna merkiksi Hembolle +ja vauhti hiljeni ... sydän sykki ihan kaulassa asti ja kyyneleet +kohosivat silmiin... Hän kiiruhti vaunusillalle ja tähysti asemaa +kohti ... tuolla, tuolla hän seisoi aivan entisensä kaltaisena ... +vaaleassa kesäpuvussaan ja pieni valkea lakki tummakutrisessa päässään +oli hän kuin kuva säteilevän kauniista nuoruudesta. Ester näki, miten +hän rypisteli kulmakarvojaan ja lapsellisin kärsimättömin katsein +tarkasteli vaununikkunoita... Nyt huomaa hän Esterin, joka seisoo +nenäliinaa heiluttaen, hänen koko kasvonsa kirkastuvat kuin +auringonpaisteesta, hän vastaa lakillaan äidin tervehdykseen, juoksee +esiin, ja kun juna pysähtyy, nostaa hän hänet alas ja sulkee hänet +lapsellisia riemuhuutoja päästäen syliinsä. + +"Äiti, rakas pikku äiti, miten hyvä olit, kun tulit tuhlaajapoikaasi +vastaan!" + +Ester ei voinut mitään sanoa; hän hymyili kyynelten lomasta ja vastasi +puolestaan Svenin hellään tervehdykseen. + +"Tule nyt, äiti", jatkoi Sven, tarjoten Esteille ritarillisesti +käsivartensa, "olen varannut meille huoneen hotellissa, siellä voimme +istua ja rauhassa puhella. Kuinka olen ikävöinnyt tätä hetkeä, äiti!" + +Sven puristi hänen kättään, joka lepäsi hänen käsivarrellaan, katseli +häntä silmiin säteilevin katsein ja puhui koko ajan tavalliseen +avomieliseen, luontevaan tapaansa. + +"Kuinka isä voi -- mitä sanoo isä!" + +"Voi, poikani, menettelysi on sattunut isääsi kovasti -- isä on niin +muuttunut, niin vanhennut, Sven, ... se tulee surettamaan sinua..." + +Sven huokasi. + +"Tiedän sen ... se onkin tuottanut minulle eninten huolta ... isä on +sitäpaitsi ollut niin hellä minua kohtaan näinä aikoina. +Onnettomuustoverini, Max Strömer, ei saanut ollenkaan samaa +ystävällisyyttä ja ymmärtämistä osakseen omilta vanhemmiltaan, kuin +minä ankaralta, ylpeältä isältäni, ja sinä ymmärrät, että siksi on +minuun vielä enemmän koskenut, että olen sellaista surua hänelle +tuottanut... Nyt, äiti", jatkoi hän, kun he olivat tulleet huoneeseen +ja hän oli ottanut Esteriltä päällysvaatteet ja päivävarjon, "nyt pitää +sinun istua tuolle tuolille ja minä laskeun, kuin muinoin pienenä +ollessani, jalkojesi juureen ja kuuntelen, mitä sinulla on minulle +sanottavaa..." + +Hän siirsi mukavan tuolin ikkunan luo, painoi Esterin leikillisesti +siihen istumaan ja paneutui sitten itse tyynylle hänen jalkainsa +juureen miellyttävän vallattomaan asentoon. + +"Kas niin, pikku äiti", sanoi hän, nojaten käsivarttaan Esterin syliin +ja pää käden varassa katsoen ylös häneen, "alotahan nyt kuulustelusi ja +-- rangaistuksesi..." + +"Ei, poikani, me alotamme hiukan toisin..." + +Ester sulki hänen päänsä molempiin käsiinsä, taivutti sitä hiukan +taaksepäin ja katsoi häntä kauan ja tutkivasti silmiin. + +"Äiti", sanoi Sven, ja haaveitten harso laskeutui veitikkamaisen +katseen yli, joka äitiä kohtasi, "muistatko, kuinka kerran, kun olin +pieni poika, kerroit minulle, että olin asunut sydämessäsi pienenä +laululintuna ja saanut sinut iloiseksi liverryksilläni?... Lasten +tunteet ovat hyvin ihmeellisiä, yhtä eriskummallisia, yhtä kaukana +todellisuudesta kuin heidän käsityksensä ulkonaisista esineistä. En +voisi ikinä sanoin selittää, mitä tunsin, kun kerroit minulle tuon +pienen sadun laululinnusta... Monta kertaa olen koettanut kirjottaa +siitä runon, mutta en ole osannut ... kaikki oli niin tyhjää, kylmää, +väritöntä lapsuudenmuistojeni salaperäisten tunnelmain rinnalla... +Mutta katso, äiti, mitä silloin tunsin, se kahlehti minut koko +elämäkseni ... luuletko, että se, joka on ollut laululintunen sinun +sydämessäsi ja kuunnellut sen puhtaita, jaloja ajatuksia ja kutonut ne +aamu-unelmiinsa -- luuletko että hän voisi tehdä jotain alhaista, +jotain kehnoa? Kernaasti saat katsoa silmiini, kuinka syvälle ja kuinka +kauan tahdot, sielussani ei ole mitään, jota minun tarvitsisi peittää +sinulta, eikä liioin mitään, jota tahtoisin peittää." + +"Rakas poikani", vastasi Ester, painaen Svenin pään rintaansa vasten ja +suudellen hänen silmiään, niinkuin hänen oli ollut tapana, kun Sven oli +pieni, "niin olet sitte taas minun kokonaan, kokonaan! Mutta en olekaan +sinua koskaan epäillyt ... muista, Sven, että olen luottanut sinuun, +niinkuin vain äiti voi luottaa lapseensa ... tunsin itsessäni miltei +riemuitsevaa varmuutta, että sielusi oli puhdas, vaikka olit tehnyt +itsesi hairahdukseen syypääksi... Ja nyt, poikani, kerrot minulle +kaikki ... nyt annat minun nähdä 'sadun sydämen', niinkuin meidän oli +tapana sanoa..." + +Sven pyyhkäisi kädellään paksua, tummaa tukkaansa ja katseli eteensä +tuumivan näköisenä. + +"Niin, mitä tahdot minua sanomaan", virkkoi hän viimein hitaasti ja +uneksivaisesti. "Katsos, äiti, kuluu aikaa, ennenkuin saa selkoa +omasta itsestään... Kun jouduin ulos elämään, olin haaveilija, +ihanteisiinuskoja, sellaiseksi olit minut kasvattanut, ja sellainen +lienenkin sisimmältä olemukseltani. Mutta olin myös uhkamielinen +metsälintu, joka ikävöi saadakseen levittää siipensä, joita isä niin +kauan oli kahlehtinut ankaralla, kovalla uskonnollaan. Elämäni kodissa +lienee oikeastaan tuskin ollut muuta kuin päivänpaisteista unta sinun +luonasi ja ukkosilmoja isän luona. Mutta todellisuus on vähän muutakin, +se on voimakas kevät-ilma ja lämmin kesähenkäys, ja se, joka ei ole +siihen tottunut, helposti siitä huumautuu. Niin kävi minun, huumaus +valtasi minut ja minä lensin yli suurten syvyyksien... Nyt kerron +sinulle kaikki... Tosiaankin herätti suurta ihmetystä ja paheksumista, +että minä kaikkine ylimysmielisine edellytyksineni niin jyrkästi +kallistuin 'vasemmalle' -- minulle ilmestyi panettelunhaluisia +vihamiehiä ... ihmiset näkevät niin mielellään muissa kehnoja +vaikuttimia, maineen etsintää ja muuta sellaista... Tahdon nyt myös +tunnustaa rikokseni; en ole tosiaankaan viime lukukausina paljon +lukenut, mutta siihen ei ollut syynä vain laiskuus, vielä vähemmän +huvittelu... Olen alkanut kirjottaa, äiti, suurta teosta +kansantaloudesta, sitä tutkin ja laiminlöin kaiken muun." + +"Mutta, Sven, poikani, miks'et ole kirjottanut minulle siitä?" kysyi +Ester hieman nuhtelevaisesti. + +"Koska en _voinut_ puhua siitä, äiti, en edes sinun kanssasi. Kaikki on +minussa ollut sellaisessa kohisevassa kaaoksessa, ja kaaoksesta ei voi +kertoa, sitä ei voi kahlehtia ajatuksin eikä sanoin. Minusta tuntui, +kuin olisi se, mikä minussa liikkui, lentänyt matkoihinsa, jos olisin +siitä puhunut, kuin olisin silloin kadottanut itsestäni jotain, joka +juuri oli muodostumassa -- nyt vasta, kun olen hiukan selvillä +itsestäni, voin puhua. -- Ja sitte, äiti, olen kokenut jotain ... niin, +minulle on jotain tapahtunut..." + +Sven keskeytti itsensä ja katsoi maahan. Hänen kasvoilleen oli äkkiä +levinnyt varjo, jota Ester ei ennen ollut nähnyt. Hän ymmärsi, että hän +nyt oli saava selityksen siihen arvotukseen Svenin olennossa, jonka hän +kerran näki, tunsi ja aavisti, mutta jonka perille hän ei ollut voinut +tunkea. + +"Mitä sinulle tapahtui, poikani?" sanoi hän matalalla äänellä ja +silitti hyväileväisesti kädellään Svenin otsaa. + +"Niin, äiti", vastasi Sven ja katsahti jälleen ylös, "se on niin +muodotonta, niin himmeää kuin utuinen pastellikuva -- ja kuitenkin on +siinä niin paljon todellisuutta... Katsos, _eräs_ oli saanut omituisen +vallan ylitseni -- vallan niin suuren, kuin vain sinulla on ollut. Tuo +eräs -- tai selvästi sanoen -- nainen oli löytänyt suorimman tien +sisimpääni, missä suurin vaarani minua väijyykin... Hän oli tavattoman +kaunis, paitsi sinua en ole nähnyt toista niin kaunista naista... +Tuskin tiedän, rakastinko häntä koskaan, mutta hän hallitsi minua +jonkunlaisella lumouksella, aivan niinkuin kevät-unelmat ja +kesätunnelmat kahlehtivat ajatuksiamme ja tunteitamme. Mutta aina +ikäänkuin etsin jotain, vaikk'en löytänyt; kun olin hänen seurassaan, +vangitsi hän minut kokonaan, täytti minut ikäänkuin omalla itsellään; +mutta, kun tulin pois hänen luotaan, hiipi sieluuni tyhjyys ja kaipuu, +mutta _häntä_ en kaivannut, vaan jotain muuta... Sitte, niin, sitte +tuli aika ... omituinen kiusauksen aika, ... mutta sitte vapauduin vain +parin sanan kautta ... minä ymmärsin äkkiä, mitä ikävöin, mitä kaipasin +hänessä ... kaipasin _sinua_ ... ymmärsin, että minun täytyy löytää +sinut siinä naisessa, jota olen rakastava ... ja joll'en tapaa +sellaista naista, niin en koskaan mene naimisiin. Silloin riistäydyin +irti ... tiedän, että tuotin tuskaa, että minua sanottiin julmaksi ja +sydämettömäksi, mutta en voinut toisin ... me kaksi, me olimme +oikeastaan vieraat toisillemme emmekä olisi voineet koskaan muuksi +muuttua ... hänellä oli ollut vain pieni ala sielustani hallussaan, ja +se, mitä hän sinne oli kasvattanut, se kuihtui, kun vapauduin +hänestä..." + +"Etkö tahdo sanoa hänen nimeään?" kysyi Ester epäröiden. + +"En, äiti, hän ei ollut sellainen, että tahtoisin sinun saavan selkoa +hänestä. Sen vain voin sanoa sinulle, että hän oli korkeasukuinen, +hienostuneen itsekäs nainen, joka teki kaiken voitavansa johtaakseen +minut, kuten hänen oli tapana sanoa, 'takaisin oikealle tielle'. Aina +me vain kiistelimme; mutta ymmärrät kyllä, ett'eivät kiistamme olleet +tyhjää jankutusta ja riitaa, vaan ne olivat hurmaavia kuin kiihkeä +otuksenajo ihanana kevätaamuna raisun ratsun varassa..." + +"Mistä johtuu, ett'et tästäkään ole minulle kertonut, Sven?" + +"Siitä, sanon sen vielä kerran, etten _voinut_; se oli niin muodotonta, +epämääräistä, en itsekään tiennyt, mitä tunsin; vasta nyt, perästä +päin, ymmärrän kaikki. Ja sitte tunsin, että minulla oli voimaa yksin +kokea tuota, ja silloin en tahtonut sinua vaivata enkä tehdä +levottomaksi. Kun se hetki tulee, että tielleni sattuu jotain, josta en +voi suoriutua, -- silloin käännyn kyllä sinun puoleesi." + +"Mitä nyt kerroit, Sven, sen olen tiennyt jo ennestään, vaikka minä +vielä vähemmän kuin sinä voin antaa sille muotoa ja nimeä", sanoi Ester +hieman hymyillen. + +Sven pudisti päätään. + +"Ei, äiti, eihän se ole mahdollista..." + +"Sanonko sinulle milloin? Viime lukukaudella ... syksyllä ... noin +marraskuussa ... silloin kohtasitte toisenne..." + +Sven huudahti ja tuijotti Esteriin milt'ei pelästyneenä. + +"Mutta, äiti, oletko kaukonäkijä?" + +"Äidit ovat aina kaukonäkijöitä", vastasi Ester hymyillen, "voisin +sanoa sinulle, missä kirjeessä ensi kerran ikäänkuin kuulin vieraitten +sävelten huminaa. Tunsin sen sitä paitsi omituisena takaa-ajavana +epäsoinnun tunteena... Muista, rakas poikani, että niin luja on side +välillämme, että vaikka menisit maailman ääriin, ei aika eikä paikka +voisi estää minua aina sydämessäni tuntemasta, mitkä ilot ja surut +sinun sydäntäsi kohtaavat..." + +Sven ei vastannut; hänen katseessaan välähti kostea kiilto, hän nosti +äidin käden huulilleen ja istui hetken nojaten päätään hänen +syliinsä... Sitten nousi hän nopeasti, suuteli äitiä vielä kerran, otti +tuolin ja istuutui hänen viereensä, käsi äidin tuolin selkänojalla. + +"Nyt, äiti, saat kuulla 'sadun sydämen'; nämä olivat vain +johdantoja, jotka sinun ensin oli tunteminen. Katsos, kun pääsin +irti _hänestä_, tapahtui minussa raju mullistus. En tiedä, ymmärrätkö +minua oikein -- mutta totta kai, sillä sinähän ymmärrät kaikki -- +niin, ymmärrätkö minua, kun sanon, että hänen persoonallisuutensa, +huolimatta vastarinnastani hänen koko elämänkatsomuksensa suhteen, +kuitenkin kasvatti sielussani jotain, jota tahtoisin nimittää +falkensterniläisiksi vesoiksi ... ymmärrätkö minua? + +"Täydelleen", vastasi Ester ja hymyili. + +"No niin, kun pääsin vapaaksi, silloin heittäysin olentoni koko +voimalla sen kimppuun, mitä hän oli minussa nostanut ilmoille ja revin +sen kappaleiksi kuin ärsytetty peto. Sitten tartuin ahnaasti teokseeni +kansantaloudesta, kirjotin aamusta iltaan -- joskus illasta aamuun, -- +laiminlöin muut opinnot, kävin työväenkokouksissa ja jouduin +yhdistyksiin, jotka pikkumaisuus ja ylpeys torjuvat luotaan, +halveksivasti lausuen: 'yltiöpäät!' Tuolla mielellä ollessani sattui +minulle pieni tapaus, joka vaikutti ratkaisevasti koko elämääni. Kerron +sen. Oli muuan päivä kolme viikkoa ennen tuota 'maankuulua' +kevätjuhlaa. Olin lähtenyt kävelylle kaupungin ulkopuolelle, ilma oli +kaunis, mutta tie huonossa kunnossa; joll'ei tien vierellä olisi ollut +lautasiltaa, olisi ollut milt'ei mahdotonta päästä eteenpäin liejussa. +Kun olin kulkenut hiukan matkaa, tuli minua vastaan stafbyläinen +työmies, joka myös käveli lautasiltaa pitkin. Jo kaukaa näin, kuka oli +tulossa, tunsin hänet ylioppilasten ja työmiesten yhteisistä +kokouksista; hän on keski-ikäinen, harmaahiuksinen mies, useamman +kunnon pojan isä -- heidätkin tunnen -- erittäin kunnioitettava ja +kelvollinen mies. Koska lautasilta oli kapea, niin ett'emme voineet +mennä sillä toistemme ohi, aioin astua alas antaakseni hänen mennä +sivuitseni; mutta en ennättänyt, hänen vaistonsa antaa tietä ja alentua +oli paljon nopeampi ja varmempi kuin minun, jo hyvän matkan päässä +astui hän alas lokaan, jotta minulla olisi kulku vapaa. En voinut tehdä +mitään estääkseni häntä, mutta kun kohtasimme, pysähdyin ja nostin +hänelle lakkiani. Hän tunsi minut, tervehti hymyllä, joka minusta +tuntui 'kiitolliselta', ja kulki eteenpäin loassa, kunnes hän jälleen +voi päästä kuivalle olematta minun tielläni. Mutta kun olimme jättäneet +toisemme selän taa ja minä ajattelin kohtaamistamme ja kaikkea, mikä +sen takana piili, purskahdin itkuun. Niin, äiti, itkin ajatellessani +elämän kieroutta, kun kunnianarvoisan harmaahapsen, jonka kengänrihmoja +en ole kelvollinen aukaisemaan, on täytymys astua alas lokaan +kaksikymmenvuotiaan poikanulikan tähden, siksi että -- niin, miksi? +Siksi, että hän on 'ainoastaan' kelpo työmies, joka on kasvattanut +kunnon poikia ja ollut maalleen ja ihmiskunnalle hyödyksi, ja minä -- +minä olen sallinut antaa itselleni elämän ja sitte kulkeutunut sen läpi +ilon, rakkauden ja onnen aallon kantamana. Siksi oli hänen kumarruttava +edessäni ja väistyttävä... Sinä hetkenä, äiti, näin koko tämän elämän +vääryyden, valheellisuuden ja julmuuden, sinä hetkenä opin tuntemaan +itseni ja mitä Jumala minulta vaati. Silloin vannoin, kyynelten vielä +virratessa, omistavani elämäni työmiesten asialle ja sille pyrinnölle, +joka tahtoo hankkia heille kunnioitusta _työmiehinä_ ja opettaa ihmisiä +ymmärtämään, ett'ei toimintamme ulkonaisilla muodoilla ole mitään +merkitystä, vaan että kaikki riippuu siitä, _miten_ me tehtävämme +suoritamme, ja ett'ei maan päällä ennen ole vallitseva onnea, ennenkuin +opimme unohtamaan ulkokuoren ja olemaan ihmisiä toistemme suhteen, +ihmisarvo ainoana arvomittana, huolimatta siitä, istunko kuninkaan +neuvospöydän ääressä vaiko muuraan taloa... Katsos, äiti, sinä hetkenä +sattui meidän suvussamme jotain merkillistä -- se täytettiin, mikä oli +täytetyksi tuleva, falkensterniläinen ylpeys kuoli ainiaaksi ja uusi +aines, joka tästä lähtein on oleva sukumme voima, näki päivänvalon... +Minusta tuntui, kuin olisivat ajatukset ja tunteet, jotka ylitseni +ryntäsivät, olleet murskata minut... Niin, olihan se vähän omituinen +juttu ... ehkä on niitä, joiden silmissä näyttää ainoastaan +naurettavalta, että nuori ylioppilas itkee siksi, että työmies on +väistynyt hänen tieltään, mutta hänestä sanon samaa kuin Andersen +sadussaan: 'hän menköön ostamaan lesken karvariliikkeen osakkeita!' +Tiedän kaikessa tapauksessa, että _sinä_ minua ymmärrät -- sinä +ymmärrät, että se hetki oli minulle tehtävääni pyhittymisen hetki!" + +"Niin, rakkahani, ymmärrän sielusi kaikki ajatukset", vastasi Ester +hellästi, "ja haluaisin antaa sinulle siunaukseni tuohon +pyhittymiseen." + +"Kiitos!" + +Sven suuteli hänen kättään ja jatkoi: + +"Nyt tiedät, millä mielellä olin kevätjuhlan lähetessä. Sieluni kaikki +kielet olivat niin kireässä jänteessä, ett'ei ollut vaikea saada niitä +soimaan 'sturm und drang' säveliä... Ihana ilma, paisuvat ummut ja +tanssivat kevätpurot tekivät myös voitavansa huumatakseen mieleni... +Kevään ja nuoruuden hurma virtasi tulena veressäni, tunsin itsessäni +rynnistävää voimaa, oli kuin olisin voinut polkea kaikkia pahuuden ja +alhaisuuden lohikäärmeitä... Muistatko Björnsonin ihanaa runoa: + + "Into nuor', into nuor' + on kuin kotka ilmojen, + taiston-, saaliinhimoinen, + kukkuloille halu sen! + Veri nuor', veri nuor' + meret halkoo höyrynä, + virrat, jäätkin tiellänsä + murskaa, mieli hymyssä!" + +"Tuo laulu kaikui minussa lakkaamatta noina päivinä... Ja sitte, äiti, +olet antanut minulle vaarallisen perinnön, sen lahjan, että kaikki +sydämet heti aukenevat minulle selki selälleen, että myötätnntoisuus ja +rakkaus joka puolelta tulvii vastaani. Elämä huumaa, tuntuu kuin olisi +sen hemmoteltu lapsi, ja hemmoteltu lapsi huutaa häikäilemättä ilmi +kaiken, mitä se ajattelee ja tuntee, varmana siitä, että ihmiset +antavat sille anteeksi sen, mitä eivät anna anteeksi elämän +lapsipuolille... Siinä piilee vaara..." + +"Se on totta, Sven", sanoi Ester hymyillen, "mutta uskon, että voit +vaaran välttää; se pieni seikka, että silmäsi on keksinyt tuon +hemmotellun lapsen, auttaa sinua sitä kurittamaan..." + +"Olet oikeassa, äiti; kyllä minua on pienet rautasuitsetkin +pitelemässä, ja ne ovat myös sinun perintöäsi. Villejä varsojani +vartioi aina pieni itsearvostelunpoikanen ja hän kai on estävä niitä +karkaamasta liian huimasti eteenpäin... No ... sitte lähestyi tuo +onneton päivä -- oli saapunut koko joukko norjalaisia ja tanskalaisia +ylioppilaita, skandinavismin liekki hulmahti korkealle, ja se vielä +huumaustamme lisäsi. Löysin ystäviä kaikkialla, ajatusten ja +mielipiteitten vaihto oli vilkas ... seurustelin aamusta iltaan, pohdin +kaikkia mahdollisia asioita ja tuntui, kuin olisi koko elämä ollut kuin +yksi ainoa ihana, aurinkoinen päivä. Sitte -- niin, äiti, tahdon tehdä +rehellisen tunnustuksen, minä olin liiaksi lasia kilistellyt silloin, +kun pidin tuon harhauskoisen puheeni. En muista, tarkoin, mitä sanoin +enkä liioin tahtoisi toistaa sanojani sinulle, sillä ... niin, +käyttääkseni lievää lausetapaa ... kyllä ne eivät juuri olleet +lojaalisia. Joissakin sanomalehdissä sanottiin, että puheeni oli +verisen vallankumouksellinen ja arveltiin, että minun yliopistosta +erottamiseni oli ainoa keino pelastaa uhattu yhteiskunta. Niin, +tunnustan, ett'en esiintynyt, niinkuin tulisi, ja olenhan tehnyt kaiken +voitavani sovittaakseni vikani --- olen kiertänyt kaikkien +asianomaisten luona ja nöyrästi pyytänyt anteeksi -- tuomioni +julistamisen _jälkeen_ -- ennen sitä en voinut enkä liioin tahtonut..." + +Ester hymyili. Kuinka tuo pieni ylpeyden- ja hienotunteisuudenpiirre +oli Svenille omainen!... + +"Ja mitä sanoivat 'asianomaiset'?" + +"Oh, he olivat kaikki liikutettuja ja antoivat sydämestään anteeksi, +sen tunsin. En luule olleen ainoatakaan, jonka teki mieli erottaa +minua. Rehtori ukko ryki ja pyyhki silmälasejaan ja piteli sangen +pahoin nenäänsä koko keskustelumme ajan ja kysyi minulta moneen +kertaan, miksi en ollut pyytänyt anteeksi hiukan ennemmin, niin ei +erottaminen olisi tarvinnut tulla kysymykseen... Minä vastasin, ett'en +ollut _tahtonut_ pyytää anteeksi, ennenkuin tuomioni oli langetettu. +Hän katsoi minuun hieman kummastuneena, hän ei oikein näyttänyt +ymmärtävän minua, tuo kunnon ukko... Mutta katsos, äiti, pyysin +anteeksi, koska olen mielestäni osottanut sopimatonta käytöstä ja +puuttuvaa elämänymmärrystä, mutta -- minä en kadu. Sitä _kannattaa_ +muistella, että kerran kuohuvassa nuoruuden uhkamielisyydessään, muuta +tottelematta kuin tunteittensa hehkua, joka huumaukseensa kietoi, sai +singahuttaa ilmi ne aatteet, jotka kuitenkin, kaikesta huolimatta, +pysyvät elämän syvimpinä totuuksina, ja ne ovat: rakkaus, veljeys, +vapaus... Tiedän rikkoneeni, mutta mieluummin sitä rikostani muistan +kuin monia niin sanottuja ansioita... Ymmärrätkö?" + +Hän pyyhkäisi kädellään tukkaansa ja silmissä kimmelsi haaveellinen +loiste. + +"Niin, poikani, ymmärrän sinut -- ehkäpä liiankin hyvin. Näetkös, Sven, +minusta tuntuu kuin olisin melkein hiukan osaltani syypää +hairahdukseesi; minun metsälinnunluontoni kai sinussa tulee esiin. +Minähän olen aina niin vähän välittänyt ulkonaisista eduista, joihin +muut panevat niin paljon arvoa, niin lapsellisen uhkamielisesti +asettunut kaikellaista sellaista vastaan, minkä 'yleinen mielipide' +joko hyväksyi tai hylkäsi. Siinähän juuri oli isän kova koettelemus, +ett'en piitannut hänen nimestään enkä rahoistaan; hänestä olin +kiittämätön, kun en ymmärtänyt, mitä uhrauksia hän oli tehnyt +tähteni ... mutta, minulle oli tunne, henkinen, persoonallinen suhde +kaikki kaikessa... Siksi minusta tuntuu, ett'et ole niinkään paljon +rikkonut minua vastaan, minun pitäisi ehkä suorastaan olla enemmän +pahoillani kuin olen... Mutta isän on niin toista -- hänestä on hänen +nimensä saanut tahran ... isä rukka..." + +"Niin, minä tiedän, minä tiedän", keskeytti Sven hiukan hajamielisenä, +"tiedän tuottaneeni isälle paljon surua ja tahdon koettaa sovittaa sitä +niin hyvin kuin voin. Ja nyt, äiti", jatkoi hän vilkkaammin, "olen +kertonut sinulle 'tarinani', se on, niin paljon kuin itse olen +onnistunut siitä pidättämään itselleni. Sillä oikeastaanhan tiedän niin +vähän omasta itsestäni -- ja vielä vähemmän elämästä. Minusta tuntuu +vain siltä, että se on edessäni niin suurena, niin ihmeellisenä, niin +ihanana, minusta tuntuu kuin olisin kokeva ja toimiva niin paljon. +Muistatko, että pienenä minulla oli tapana sanoa, että Guckalla oli +saturasia, jonka hän joka ilta sai avata minulle? Niin on minusta nyt +elämä -- se on suuri saturasia, ja sen vieressä istuu salaperäinen +kertojatar, joka on tarinoiva minulle ihmeellisistä asioista... Niin, +äiti, ihanaa on, kun koko suuri, rikas elämä on edessä -- kaikkine +_taisteluineen_..." + +Ester vallan kalpeni ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä; +tuo vahva usko elämään, nuo hohtavat kevätunelmat täyttivät hänet +hartaudentunteella, joka meidät valtaa nähdessämme nuorison totisuus +otsallaan, uhma huulillaan ja etsivä, kaukonäköinen, kaihoisa katse +silmässään... + +Hetken hiljaisuuden jälkeen hän virkkoi, hyväileväisesti silittäessään +kädellään Svenin päätä: + +"Ihmettelen itsekseni, rakkaani, tokko vielä osannet lausua pienen +runosi metsästä samoin hurskain tuntein kuin ennen?" + +Svenin ilme muuttui ja silmäin väliin muodostui pieni ryppy, joka sai +hänet muistuttamaan isäänsä. + +"Ymmärrän, mitä tarkotat, äiti, ja sanon vilpittömästi, että hiukan +eroa on ehkä olemassa. Katsos, ajassa on niin paljon, joka tarttuu +meihin ja heittää ajatukset aloille, joita mieluinten pakenisimme... +Mutta yhden asian voin sanoa, äiti, nimittäin, että tunnen, että noista +suurista kysymyksistä: 'mistä ja mihin?' 'kuka on Hän? mitä Hän +tahtoo!' niistä emme pääse erilleen. Kuinka niitä koetammekin kiertää, +jokaisen ajattelevan ja tuntevan ihmisen täytyy ennemmin tai myöhemmin +tarttua niihin käsiksi. Ja tahdon sanoa sinulle myös, ett'en +maailmanhistoriassa tiedä mitään niin ihanaa kuin Kristus... +Usein mietiskellessäni -- ja minä mietiskelen paljon, paljon -- +kohoaa ihmisen pojan olento eteeni ylhäisessä, yksinkertaisessa +majesteettisuudessaan, ja on kuin kuulisin kuiskauksen: 'Minussa on +selvitys kaikkiin ajatustesi arvotuksiin'... Ja äiti, olen pitänyt +sinulle antamani lupauksen lukea raamattua, vaikka luenkin vain +muutamia kirjoja, oikeastaan enin psalmeja ja evankeliumeja. Ja sitten +rukoilen usein, usein: 'Älä hylkää minua, Jumala, vaan salli minun +palvella sinua nyt ja ijankaikkisesti!'" + +"Oma rakas poikani", kuiskasi Ester ja painoi Svenin sydämelleen, "se +rukous _on_ jo kuultu. Älä väsy rukoilemasta, niin kerran kaikki elämän +arvotukset sinulle selviävät!" -- -- -- + +Kahdessa tunnissa ei ennätetä paljon sanoa toisilleen, mutta kun ne +ovat vierähtäneet, jättävät ne jälkeensä ajattomuudentunteen, +ijäisyvdentunnelman; niin nopeasti ovat minuutit lentäneet niiden +mielestä, jotka pitkän eron tai surullisten elämäntapahtumain jälkeen +taas ovat löytäneet toisensa. + +Ester ja Sven säpsähtivät molemmat lähtökellon helähdystä, kuin +olisivat unesta heränneet. + +"Se ei ole mahdollista!" huudahti Sven vastahakoisesti. "Vastahan tähän +istuimme!" + +"Kyllä, poikani, se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan myös varmaa", +vastasi Ester, "kiiruhdahan nyt, ett'emme myöhästy." + +Sven auttoi Esterin ylle, keräsi matkakapineensa ja maksoi velkansa, +jonka jälkeen he kiiruhtivat ulos ja tulivat hyvissä ajoin +ennättääkseen junaan, joka vajavassa tunnissa vei heidät +kotikaupunkiin. + +Asemalla olivat vaunut ajajoineen sekä yksi palvelijoista vastassa. +Bengt oli siis ymmärtänyt Esterin lähteneen Sveniä kohtaamaan, sillä +Svenin vuoksi hän ei olisi antanut valjastaa hevosia. + +Kun he tulivat kotiin, näytti melkein siltä, kuin olisi asunto ollut +autio; Bengtiä ei kuulunut, vain Gucka ja muut vanhat palvelijat olivat +vastassa ja tervehtivät pelästyksensekaisella kunnioituksella, niinkuin +Sven olisi ollut jonkunlainen martyyri, jota ei sopinut tavalliseen +tapaan lähestyä. Mutta Sven esiintyi hyvin "tavallisena"; hän tervehti +iloisesti ja ystävällisesti ja pyörähytti Guckaa ympäri, niinkuin +ennenkin. Pelästynyt ilme katosikin kohta vanhuksen kasvoilta ja antoi +sijaa säteilevän tyytyväiselle hymylle. Jumalan kiitos, he eivät olleet +sentään kyenneet poikaa kovin pahasti pitelemään, nuo oppineet peikot, +reipas ja iloinen ja kaunis hän yhä oli, heidän uhallaankin! + +Sven meni heti isänsä luo. Ester seisoi hetken aikaa oven takana ja +kuunteli, mutta ei erottanut ääntäkään, ei liikettäkään huoneesta; +kaikki oli hiljaa, niinkuin ei siellä olisi ollut ainoatakaan ihmistä. +Ahdistavan levottomuuden tunne laskeutui hänen sydämelleen ja hän +kiiruhti pois omaan huoneeseensa, tänä odotuksen hetkenä ajatuksineen, +rukouksineen ympäröidäkseen niitä kahta, jotka nyt kohtasivat toisensa. + + + + +XIX. + + +Kun Sven tuli Bengtin huoneeseen, istui tämä lepotuolissaan asennossa, +joka ilmaisi sekä sielun että ruumiin väsymystä. Hän ei noussut pojan +astuissa sisään, kohotti vain päätään ja loi Sveniin hetkiseksi +katseen, joka vihlaisi tämän sydäntä. Niin, hän oli muuttunut näinä +viikkoina, hän oli vanhennut ja kuin rappeutunut... Ja siihen oli hänen +oma poikansa syypää... Svenin sielussa syntyi ikäänkuin katumuksen ja +itsesyytösten aallokko, nyyhkytys väänsi hänen kasvonsa, hän syöksyi +isänsä luo, tarttui hänen käteensä ja huudahti: + +"Anna anteeksi, rakas isä! Voitko antaa anteeksi minulle?" + +Bengt työnsi Svenin luotaan, tosin ei epäystävällisesti, mutta sama +väsynyt ilme kasvoissaan. + +"Sinä olet tuottanut nimellemme kunniaa, Sven", sanoi hän viimein. + +"Niin, isä, tiedän rikkoneeni", vastasi Sven nöyrästi, "tiedän +tahranneeni nimemme, ainakin yleisen mielipiteen silmissä. Mutta +Jumalan avulla olen sen tahran poistava. Jos saan elää, toivon kerran +tuottavani kunniaa sinulle, isä..." + +"Minä _toivoin_ sitä", vastasi Bengt, lyhyesti. + +"Et saa sanoa niin, isä", huudahti Sven, "et saa epäillä minua! +Sellaiset sanat surmaavat kaiken halun ja rohkeuden..." + +"Osota ensin, että sinussa, on hyvää tahtoa, niin tahdon luottaa +sinuun..." + +"Se ei ole luottamusta, se, isä! Luottamuksensa tulee aina ensin +antaa." + +"En voi vielä luottaa sinuun, Sven, sieluni on masennuksissa ja tunnen +itseni murtuneeksi mieheksi. Luulin itselläni olleen niin paljon voimaa +kantamaan, mutta kun isku tuli, huomasin, että olin leikkinyt piilosta +oman itseni kanssa; en ollut koskaan uskonut sitä mahdottomuutta, että +_minun_ poikani erotettaisiin yliopistosta. Tiedän, että kaikessa, mitä +tapahtuu, on Jumalan rakkaus pohjana ja että Hän viimein on johtava +kaikki hyvään loppuun; mutta, poikani, minä en voi vielä sitä tuntea. +Sinä olet lyönyt minut rammaksi, Sven, myös uskoni Jumalaan; kun sen +jälleen löydän, kun taas tunnen itseni Hänen tottelevaiseksi, nöyräksi +lapsekseen, ja siihen _olen_ kerran pääsevä -- silloin tulee kyllä myös +meidänkin välimme hyväksi..." + +"Etkö tahdo siis antaa anteeksi, isä?" huudahti Sven kiihkeän +liikutuksen vallassa. + +Bengt nousi tuoliltaan ponnistetulla liikkeellä. Taas särähti Svenin +sydämessä, kun hän näki isän väsyneen ryhdin ja muisti, kuinka suora ja +notkea se oli vain pari kuukautta sitten. + +"Kyllä, poikani", sanoi Bengt ja ojensi Svenille kätensä, "sydämestäni +annan sinulle anteeksi, niin totta kuin Jumala kerran antoi anteeksi +minulle, suurimmalle syntisistä. Mutta siitä kaikesta, mikä ilon ja +uskon ja toivon nimeä kantaa, siitä en ole vielä saanut kiinni... Mutta +tottahan selvinnee ... älkäämme enää puhuko tästä... Jäät kai nyt +kotiin joksikin aikaa, niin että saamme sitten suunnitella lähimmän +tulevaisuutesi..." + +Hän nyykäytti pariin kertaan päätään, ystävällisesti, mutta samalla +surumielisesti ja väsyneesti hymyten. Sitte meni hän kirjotuspöytänsä +ääreen eikä näyttänyt enää panevan huomiota Sveniin. + +Kun Sven tuli Esterin luo, oli hän aivan epätoivoisen näköinen. + +"Niin, äiti, se oli vaikeata, vaikeinta kaikista", huudahti hän, "isä +otti asian, kuin olisi se ollut murhenäytelmä, oikea perheonnettomuus, +hän kohteli minua, aivan kuin olisin hukkaan mennyt poika, puhui, että +olin lyönyt hänet rammaksi, että hän on murtunut mies, enkä tiedä, mitä +kaikkea kauheaa." + +"Niin, isä _voi_ kiihtyä, kun hän on traagillisella tuulellaan", +vastasi Ester puoliksi hymyillen. + +"Niin voikin, totta tosiaan. Enhän minä Herran nimessä liene tehnyt +mitään huonoa tekoa enkä liene häväissyt nimeämme, siksi, ett'en ole +niin aivan asioissa pysynyt!..." + +"Et, poikani, huonoon tekoon et ole syypää, tiedät, ett'ei kukaan niin +arvele, kaikkein vähinten isä. Mutta sinä tiedät kyllä myöskin, ett'ei +ylioppilasta eroteta joutavuuksien vuoksi ja että monen silmissä on +tämä tapahtuma meille häpeäksi. Eivät kaikki ole niin väliäpitämättömiä +maailman tuomiosta, kuin sinä ja minä. Mitä luulet koko suvun, mitä +luulet ylhäisten, ylpeitten tätien sanovan?" + +"No, sen nyt aivan selvästi näen edessäni", sanoi Sven nauraen, +"varsinkin voin kuvailla mielessäni, miltä he näyttävät, kun minä, +kelvoton kappale, kerran astun heidän eteensä, jos he edes koskaan +tahtonevat minua enää nähdä..." + +"Niin, isä sai eilen kirjeen Helena tädiltä, ja voin sinulle vakuuttaa, +että hänen silmissään oli juttu perhenäytelmä synkintä lajia... No +niin, ethän silloin voine vaatia, ett'ei se isästä tunnu vaikealta. +Olet koskettanut isän arimpaan kohtaan: hänen isiltä perittyyn +sukuylpeyteensä. Isä rukka, siihen kohtaan on monta ja kovaa iskua, +sattunut..." + +Sven kohautti olkapäitään. + +"Missä sitten on kristillinen nöyryys?" kysyi hän ivallisesti. + +"Missäkö se on? Niin, poikani, sanonpa sinulle, missä sitä _ei_ ole: +meissä itsessämme; sitä ei ole kenessäkään meistä. Ole varma siitä, +että ylpeyttä voi piillä sinunkin korskassa välinpitämättömyydessäsi +ihmisten arvosteluista. Nöyryyttä, todellista nöyryyttä on vain +_yhdessä_, Hänessä, joka taisi antaa itsestänsä tuon ihmeellisen +todistuksen: 'minä olen siveä ja nöyrä sydämestä'. Ainoastaan häneltä +voi kova, kapinallinen sydämemme oppia nöyryyttä. Ja voit olla varma, +että isä sitä Hänen koulussaan oppii. Mutta paljon rukousta, paljon +taistelua, paljon sydämen seurustelua nöyryyden Herran kanssa +vaaditaan, ennenkuin voimme kokonaan antautua Hänelle. Ja meidän, +joilla ei ehkä ole niin kovaa taistelua kestettävänä intohimojamme +vastaan, meidän ei pidä tuomita ankarasti sitä, jonka voitto kerran on +oleva myös ihanampi kuin muiden, niinkuin hänen taistelunsakin oli +vaikeampi..." + +"Niin, olet oikeassa, rakas äiti", vastasi Sven liikutettuna, "en tahdo +tuomita isää, Jumala minulle anteeksi antakoon, enhän ole tuottanut +isälle muuta kuin huolta eikä hän ole sanonut minulle ainoatakaan kovaa +sanaa..." + +Nyt seurasi päiviä, jolloin ahdistettu, raskas tunnelma painosti kotia. +Bengt ei ollut epäystävällinen Svenille, pikemmin päinvastoin, mutta +hän oli vaitelias ja umpimielinen, ja niinkuin tavallisesti, kun hän +kävi kovaa sieluntaistelua, heittäysi hän työhön ja etsi yksinäisyyttä. +Usein matkusti hän varhain aamupäivällä Vångaan, jossa viipyi koko +päivän, ja iltaisin läksi hän joskus pitkille kävelyretkille, omat +ajatuksensa ainoana seuranaan. + +Mitä Sveniin tulee, oli hänet vallannut runokuume ja hän istui milt'ei +kaiket päivät kirjotuspöytänsä ääressä. Hänellä oli muutamia huoneita +kolmannessa kerrassa, minne Ester oli järjestänyt hänelle pienen +asunnon, josta oli kaunis näköala lahdelle, ja huonekaluja ja muuta +sisustusta valitessaan oli hän etsinyt juuri niitä muotoja ja värejä, +jotka olivat Svenin erikoisaistin mukaisia. Sven nautti tuntiessaan +ympärillään hivelevää hiljaisuutta viime aikojen kaiken levottomuuden +jälkeen, hän nautti päivänpaisteisesta, kimmeltävästä merenlahdesta, +joka levisi hänen ikkunansa edessä; mutta enin hän nautti, kun hän +kuuli oven varovasti aukenevan ja kun Esterin suloiset, hymyilevät +kasvot kurkistivat hänen olkansa takaa ja hellät, äidinkädet lempeällä +väkivallalla riistivät hänet kirjotuspöydän äärestä saadakseen hänet +aamiaista nauttimaan tai hetkiseksi lepäämään. Ajatukset nousivat hänen +sielustaan niin selvinä ja elävinä, hänestä tuntui, ettei kirjottaminen +koskaan ollut käynyt niin helposti ja nopeasti kuin nyt, ja muisto isän +ja hänen välisestään epäsoinuusta oli vain kuin äkkiä kohoovan ja yhtä +äkkiä haihtuvan pilvenhattaran varjo. + +Välistä laski hän kynän syrjään, nojasi päätä käteensä ja katseli +uneksien meren yli. + +"Minun pitäisi tuntea itseni murtuneeksi", ajatteli hän; "sitä, mitä on +tapahtunut, pitää moni, vieläpä oma isänikin, häpeänä!... Ja silloin +istun minä tässä ja tunnen itseni vain onnelliseksi... Mutta en +tosiaankaan voi sitä auttaa ... minä olen kai jollain lailla +vaillinainen ja sovittamattoman takaperoinen... Kuinkahan oppisin edes +olemaan pahoillani asioista, joiden vuoksi muut surevat itsensä +kuoliaaksi, ja levollinen pikkuseikkain suhteen, joista muut eivät +välitä vähääkään?" + +Hän pudisti päätään ja kasvoille levisi huolestunut ilme, joka +kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin hattarain varjot hänen +ajatuksistaan. + +Välistä, kun Ester tuli hänen luokseen, luki hän ääneen, mitä oli +kirjottanut; ei hän kuitenkaan aina saanut maistaa kiitoksen makeutta, +välistä täytyi hänen kuulla ankaria arvosteluja, jotka hän kuitenkin +aina otti lapsellisella hyvänsävyisyydellä vastaan. + +"No, aiotko julaista tämän?" kysyi Ester kerran pitemmältä kuultuaan. + +Sven katseli miettien eteensä. + +"En tiedä", sanoi hän viimein, "se on kyllä hyvin epäkypsää, vaikka +_minä_ tietysti olen siihen ihastunut. Sitä paitsi, äiti, minulta +puuttuu vallan eräs kiihotin, joka on kirjailijalle välttämätön -- +minussa ei ole kunnianhimoa, ihmisten kiitos on minulle aivan yhtä +yhdentekevä kuin heidän moitteensa..." + +"Tuo kuulostaa rikkaan ylimielisyydeltä, Sven; jos olisit vähemmän +varma vallotuskyvystäsi, et olisi myöskään niin suurisanainen..." + +"Paljon mahdollista", vastasi Sven hymyillen hyväntahtoista ja samalla +hieman uhkamielistä hymyä, "mutta tällaisenani ei minussa tosiaankaan +ole kunnianhimoa. Tahdon ainoastaan osua ihmisten ajatuksiin, tahdon +puhua heille, erittäinkin muutamille määrätyille, tahdon sanoillani +herättää väittelyä ja häiriötä. Tuumin siksi itse kustantaa kirjani ja +sitte lähettää sen juuri sinne, missä haluan sen nostavan vanhaa pölyä +ilmaan. Se tosin tulee maksamaan pari tuhatta kruunua, mutta jotain +iloakin pitänee olla falkensterniläisistä miljoonista..." + +"Sinäpä olet soma, Sven; käsittelet isän rahoja, kuin olisivat ne +omiasi..." + +Sven nousi. + +"Niin, tiedätkö, äiti, teen mielestäni isälle todellisen palveluksen, +kun autan häntä hiukan iskemään rahakirstujensa suonta..." + +"Sitä ei sinun tarvitse tehdä, sen palveluksen tekevät hänelle jo +tarpeeksi monet. Eikä sinun liioin tarvitse pelätä, että isä +kitsastelee. Tiedän kertoa sinulle, että hän panee menemään kaikki +vuotuiset tulonsa ja vielä enemmänkin..." + +Sven nyykäytti hyväksyvästi päätään. + +"Se on ilahuttavaa kuulla, äiti, ei koskaan voi antaa liiaksi. Rahojen +täytyy ulos maailmaan ... ulos ... ulos ... silloin niistä tulee +raikasta verta, joka virtaa kansallisuuden elämään; muutoin tulee +niistä mätäpaiseita, jotka kerran puhjettuaan myrkyttävät kokonaisia +perheitä. Tiedätkö, mitä aion tehdä, kun saan perintöni -- joll'ei isä +tee minua perinnöttömäksi, johon hänellä kyllä on paljon syytä...?" + +"En, mutta luulenpa, ett'et anna sen jäädä kassakaappeihin..." + +"Aion sirottaa sen kaikkeen maailmaan -- sirottaa sen +elämääsynnyttäviksi siemeniksi... Lapsilleni -- jos nain ja saan +lapsia, ei pidä jäädä muuta perintöä kuin hyvä kasvatus ja niin paljon +rahaa, että voivat alkaa jotakin ammattia." + +"Oh, Sven, _niinkö_ pitkälle aiot mennä..." + +"Niin, juuri niin pitkälle, äiti!... Luuletko sinä, että ihmiset +tekevät minkään palveluksen lapsilleen antamalla heidän periä rahoja? +Ei, heidän pitää periä työkykyä ja elämänhalua ja rohkeutta murtaa +tiensä, ja rahat vain ovat esteenä ja särkevät tuon kaiken. Terveessä +köyhyydessä piilee elämänkykyä -- tiedätkö, miksi olen sellainen kuin +olen? Siksi, että olen sinun poikasi, siksi, että olen sinulta perinyt +köyhyyden elämänvoimaa... Kerron sinulle jotain, äiti, mutta sinun +täytyy luvata, että se jää meidän salaisuudeksemme, niinkuin sadut +pyhästä Genovevasta ja pikku laululintusesta... Minusta tulee kerran +Ruotsin Carnegie ja Ruotsin Crossley!..." + +Hän nousi ja silmät loistivat veitikkamaisina ja haaveksivina. +Esteristä tuntui, kuin olisi hän tuota katsetta verhoavan hohteen läpi +nähnyt poikansa sielun pohjaan asti, ja kaikki, mitä hän näki, oli +puhdasta kuin kirkkain kristalli... + +"Sinä et tiedä, kuka on Crossley, äiti", jatkoi Sven innokkaana, "hän +oli rikas tehtailija, joka kotikaupunkiinsa raivautti suuren puiston +köyhälistölle. Niin aion minäkin tehdä; Krokenin varsilla Hemsjössä, +missä vallitsee niin suuri köyhyys ja kaikki on niin rumaa, sinne +laitatan puiston ja siellä saa kansa virkistää mieltään soitolla ja +leikeillä. Sitte rakennutan uudelleen työväen asunnot, nuo rumat +hökkelit, ja niiden sijaan laitatan _kodit_ työmiehilleni, oman tuvan +puutarhoineen jokaiselle. Minä poistan rumuuden heidän elämästään, +opetan heitä rakastamaan luontoa ja istutan sen kauneutta heidän +arkielämäänsä. Uskon, että sellaisissa oloissa voi kehittyä paremmaksi +ihmiseksi, kuin jos aina on vain rumuuden ympäröimä, niinkuin nyt +työmiehet..." + +"Niin, tuo kuuluu kaikki hyvin hyvältä", sanoi Ester hymyillen, +"toivon, että saat toteuttaa edes osan kauniista unelmistasi. Mutta +siihen tarvitaan kyllä rahaa ... parasta lie, että isä alkaa säästää +sinua varten..." + +Hän nauroi veitikkamaisesti ja Sven yhtyi häneen. + +"Voi, sitä ei ole tarvis, äiti -- jos isä tahtoo ryhtyä näyttelemään +aikomaani Carnegien tai Crossleyn osaa, niin sitä mieluisempi minulle! +Kuta ennemmin, sitä parempi!..." + +Mutta, päivät vierivät ilman että Bengt ja Sven olivat joutuneet +lähempiin puheisiin. Sven istui yhä huoneessaan ja kirjotteli, käveli +Esterin kanssa, kävi tapaamassa vanhoja ystäviä ja näytti viihtyvän +erittäin hyvin; mutta Bengtin otsalla lepäsi yhä pilvi, joka osotti, +ett'ei hän vielä ollut päässyt sopusointuun oman itsensä kanssa. + +"Bengt", virkkoi Ester eräänä iltana, kun he sanoivat toisilleen hyvää +yötä, "sinä et saa tuolla tavoin surra sitä, mikä on tapahtunut; en +usko, että se on oikein, luulen, että se on kiittämätöntä Jumalaa +kohtaan. Ajattele, mikä sanomaton onni on, että saimme poikamme +takaisin yhtä puhtaana ja jalona kuin hänet jätimme! Olihan tuo juttu +ikävä, mutta oikeastaan kai ylpeytemme ja turhamaisuutemme on siinä +enin kärsinyt!..." + +"Niin, niin", vastasi Bengt hajamielisen näköisenä, "sinä olet +oikeassa, enkä minä sitä surekaan, tuo pieni haava on jo parantunut ja +kasvanut umpeen!..." + +Ester loi häneen kysyvän katseen. + +"Suren itseäni, Ester", vastasi hän ja hänen katseensa synkistyi, +"suren kurjaa, syntistä sydäntäni. Voi, ihminen ei tunne itseään, +ennenkuin hän on tullut elämän taistelussa koetelluksi; silloin +vasta aukenevat sielumme syvyydet ja me saamme nähdä, mitä ne +kätkevät helmassaan. Me kudomme niin monet mieluisten haaveilujen +hämähäkinverkot noiden kuilujen yli, ja kaiken sellaisen täytyy särkyä. +Olin silmissäni niin suuri ja vapaa ja oivallinen, siksi ett'en tehnyt +mitään pelastaakseni Sveniä ja meitä kaikkia erottamisen häpeästä, vaan +että tahdoin antaa Jumalan yksin johtaa, ja kun Hän teki sen, mutta +oman tahtonsa mukaan eikä minun, silloin hautasi oma suuruuteni minut +alleen kuin vaivaisen kääpiön, silloin huomasin, että vapauden sijasta +olin ollut oman turhamaisuuteni, oman ylpeyteni orja. Oi sinä mahtava, +ihmeellinen Näkymätön!" lisäsi hän, pannen kätensä ristiin kiihkeän +liikutuksen vallassa, "kuinka sinä aina lopuksi masennat meidät sinun +kanssasi riidellessämme, kuinka ymmärrät osua juuri kupeittemme +arimpaan kohtaan ja teet meidät koko elämäksemme ontuviksi, sinun +kätesi jälkeä kantaviksi!..." + +Mutta eräänä iltapäivänä, kun he olivat juoneet kahvia salissa, sanoi +Bengt äkkiä hetkisen vaitiolon jälkeen: + +"Niin, ehkä nyt ottaisimme tulevaisuutesi hiukan puheeksi, Sven. +Oikeastaan ei kai enää käyne juuri päinsä, että kuljeksit täällä mitään +tekemättä. Mihin olet itse ajatellut ryhtyä ensi tilassa?..." + +Sven, joka istui ikkunan luona ja katseli lahdelle, nousi ja tuli isän +luo. + +"Olen ajatellut", alkoi hän epäröiden, "jos sinulla, isä, ei ole mitään +sitä vastaan ... minä ja onnettomuustoverini, Max Strömer, olemme +sopineet ulkomaanmatkasta ... se on, hänhän on köyhä poika, mutta +ajattelin ... se on, toivon, että olisit niin hyvä, isä, ja maksaisit +hänen matkansa ... aiomme asettua Oxfordiin täksi vuodeksi, kunnes +rangaistusaikamme on lopussa..." + +Bengt ei heti vastannut; hän kohautti vain olkapäitään ja siveli pari +kertaa kädellään partaansa. + +"En juuri tiedä, lieneekö oikein viisasta päästää kaksi tuollaista, +rajupäätä yhdessä ulos maailmaan... Silloin varmaan syntyy taas uusia, +juttuja Oxfordissa..." + +"Etkö siis tahdo uskoa minuun, isä?" huudahti Sven kiivaasti. + +"En usko muihin kuin Jumalaan", vastasi Bengt jyrkän kiihkeällä +äänellä. + +"Mutta olethan antanut minulle anteeksi?" + +"Olen, poikani, olen antanut anteeksi sydämestäni, täydelleen. Älkäämme +enää puhuko siitä, mennyt on unohdettu -- nyt on meidän ajateltava +tulevaisuutta..." + +"Ei, Bengt", sanoi Ester, astuen esiin ja laskien kätensä hänen +olalleen, "sinä _et_ ole antanut anteeksi, sillä anteeksianto ei ole +vain unohdusta, se on myös luottamusta ja halua luottamuksensa kautta +nostaa ja antaa voimaa tulevaisuutta varten. Muistatko, että kerran +ennen olen sinulle nämä samat sanat lausunut?" + +Bengt nousi kiivaasti. + +"Muistatko sitä hetkeä, Bengt?" kuiskasi Ester ja katsoi häntä silmiin; +"silloin tarvitsit itse toisen luottamusta voidaksesi elää, ja minä +luotin sinuun ja Jumala luotti sinuun, ja siksi kykenit nousemaan. Anna +nyt, mitä silloin sait!" + +Yli Bengtin synkkien piirteiden hiipi kuin värisevä valonvälkähdys. +Hän laski kätensä Esterin vyötäisille ja painoi hänet itseään vasten, +mutta ei kiihkeästi ja intohimoisesti kuin rakkauden syleilyyn, +vaan sanomattomalla, lämpimällä hellyydellä, niinkuin silloin +syleillään, kun kaksi ihmisolentoa solmeutuu toisiinsa ainaiseksi, +erottamattomiksi. + +"Lähde, rakas poikani", sanoi hän vapisevin äänin, "lähde, minne tahdot +ja haluat. Luotan sinuun, tiedän, ett'et tästä lähtein koskaan tuota +minulle muuta kuin vain iloa ... siksi..." -- hän kumartui Esterin yli +ja lisäsi katseella, johon kätkeysi kokonaisen elämän kiitos ja +tunnustus: "siksi, että olet _hänen_ poikansa!" + +Sven seisoi jonkun matkan päässä ja katseli vanhempiaan. Hänestä +tuntui, ett'ei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin isän +kasvot, joissa silmät kosteina kimalsivat ja joihin syvät tunteet, +kirkastunutta hohdetta hänen piirteittensä yli levittäen, painoivat +milt'ei tuskallisen voimakkaan ilmeensä. Hän muisti, mitä äiti kerran +hänen pienenä ollessaan oli hänelle kertonut aavan meren kauneudesta, +kun aallot viimein laskeutuvat lepoon ja helmassaan kuvastavat taivaan +ihanuutta ... tänä hetkenä, niin hänestä tuntui, näki hän tuon näyn. + +Hän tunsi itsensä niin lapsellisesti yli äyräittensä onnelliseksi. +Hänen huoleton uneksija-luonteensa kylpi hetken auvossa kuin valon ja +riemun aallossa; hänen mielensä oli kuin ennen lapsena, kun hän istui +kamarinsa lattialla ja viserteli pieniä laulujaan "suuresta +auringosta". + +Sillä nyt valoi "suuri aurinko" säteitään yli hänen nuoruutensa, ja se +suuri aurinko oli isän ja äidin sydämestä säteilevä rakkaus, heidän, +jotka sielujen näkymättömiä teitä olivat löytäneet toisensa ja +löytäneet Jumalansa tässä elämässä ja ijäisiksi ajoiksi. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Näkymättömiä teitä, by Mathilda Roos + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTTÖMIÄ TEITÄ *** + +***** This file should be named 37334-8.txt or 37334-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/3/7/3/3/37334/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +http://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at http://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit http://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. +To donate, please visit: http://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + http://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/37334-8.zip b/37334-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..6a52163 --- /dev/null +++ b/37334-8.zip diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..e8e8af8 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #37334 (https://www.gutenberg.org/ebooks/37334) |