initial commit of ebook 37334HEADmain

5 files changed, 9777 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/37334-8.txt b/37334-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..f02f3e8
--- /dev/null
+++ b/37334-8.txt
@@ -0,0 +1,9761 @@
+The Project Gutenberg EBook of Näkymättömiä teitä, by Mathilda Roos
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Näkymättömiä teitä
+       Runoelma elämästä
+
+Author: Mathilda Roos
+
+Translator: Aune Krohn
+
+Release Date: September 7, 2011 [EBook #37334]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTTÖMIÄ TEITÄ ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+NÄKYMÄTTÖMIÄ TEITÄ
+
+Runoelma elämästä
+
+
+Kirj.
+
+MATHILDA ROOS
+
+
+Tekijän luvalla suomensi Aune Krohn
+
+
+
+WSOY, Porvoo, 1903.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Kymmenkunnan vuotta takaperin istui muuanna syys-iltapäivänä eräässä
+Ruotsin pohjoisista rannikkokaupungeista, vastarakennetun "Café
+Riche'n" edustalla, neljä nuorta herraa juttelemassa pöydän ääressä. He
+kuuluivat kaupungin hienostoon; kaksi heistä oli aivan nuoria upseereja
+hienoin viiksin ja sinisin silmin, joiden avoimeen ilmeeseen silloin
+tällöin yhtyi itsetyytyväisyyttä, mikä helposti tarttuu ihmiseen, kun
+on nuori ja voimakas ja luulee vallan luonnollisesti omistavansa koko
+maailman. Toiset kaksi olivat siviilivaatteissa, ja yhtä suuressa
+määrin kuin molemmat luutnantit olivat vain jäljennöksiä toinen
+toisestaan, yhtä paljon erosivat toisistaan heidän siviilipukuiset
+ystävänsä.
+
+Toinen heistä, Åke Henning, oli solakka, notkea ja hieman liian
+lyhytkasvuinen. Hänen pukuunsa pantu huolellisuus tuntui hyvän joukon
+liialliselta. Mutta omituisena vastakohtana tuolle vastenmieliselle
+keikarinpiirteelle ilmeni hänen kasvoillaan joskus syvää totisuutta, ja
+pähkinänruskeista silmistä loisti haaveksiva, alakuloinen katse.
+
+Mutta kulkisipa outo noiden neljän juttelevan nuoren herran ohi, niin
+eipä hänen katseensa pysähtyisi kumpaankaan upseereista iloisine
+naamoineen eikä liioin Åke Henningiin vaaleanharmaine päällystakkineen
+ja hienoine kävelykeppineen, vaan pienen seuran neljänteen jäseneen:
+konsuli Bengt Falkensterniin. Ja varmaa on, että joll'ei hän
+ensimmäiseltä vastaantulijalta saisi tietää, ken tuo etelämaalaisen
+näköinen ja ylpeä-ryhtinen nuori mies on -- seikka, joka muuten olisi
+mahdoton, sillä koko kaupunki tunsi konsuli Falkensternin -- ei hän
+pääsisi rauhaan, ennenkuin saisi uteliaisuutensa, tyydytetyksi,
+varsinkin jos olisi ollut naissukuun kuuluva.
+
+Kun nuoret herrat hetken olivat puhelleet, syntyi äkkiä muutaman
+silmänräpäyksen hiljaisuus. Synkkämielinen piirre, jonka pila ja nauru
+olivat karkottaneet, ilmestyi silloin Åken kasvoihin, käyden joka hetki
+selvemmäksi. Bengt istui taaksepäin nojaten ja tuijotti terävine,
+tummansinisine silmineen kirkasta syystaivasta, hänelle tavallisen,
+hieman pilkallisen hymyn leikkiessä huulilla ylöspäin kierrettyjen
+viiksien alla.
+
+"No, oletteko nähneet _häntä_?" huudahti äkkiä toinen nuorista
+upseereista.
+
+Åke Henning kopisti kiivaasti tuhkan sikaristaan ja rypisti otsaansa,
+ja alakuloinen piirre hänen kasvoillaan vaihtui kärsimättömäksi,
+milt'ei kiihtyneeksi ilmeeksi.
+
+"Häntä? Ketä _häntä_?" kysyi Bengt nauraen ja puhalsi ilmaan
+savukiehkuran, jota hän huvitettuna seurasi katseellaan.
+
+"_Häntä_ -- tietysti ... tuota jumalallista ... 'divaa', joka
+kunnioittaa pikku kaupunkiamme kauneudellaan", vastasi toinen
+upseereista, nauraen hänkin.
+
+"Mitä divaa? En ole kuullut sellaisesta puhuttavan", intti Bengt.
+
+"Tyhmyyksiä!" lausui nyt Åke ja heitti molempiin luutnantteihin
+harmistuneen katseen. "Ei täällä ole ketään divaa; on vain eräs nuori
+opettajatar, joka muutti tänne joku aika sitten, ja hänelle he antavat
+tuon nimityksen. Hän taitaa muuten olla kelpo nuori tyttö, ja tekisitte
+paremmin, jos lakkaisitte puhumasta hänestä tuohon tapaan."
+
+Hän kiihtyi puhuessaan; viimeiset sanat lausuttiin kiivaudella, jota
+asian laatu ei tuntunut vaativan. Bengt lakkasi tupruttamasta ja katsoi
+Åkea terävästi.
+
+"Sinä näyt olevan tuon tuntemattoman kaunottaren ritari", hän sanoi
+ivallisesti. "Oletteko tutut?"
+
+"Hiukan", vastasi Åke ja koetti olla lyhyt ja väliäpitämätön, mutta se
+ei juuri onnistunut, "olen ollut pari kertaa hänen seurassaan. Ja en
+voi huomata olevan mitään syytä puhua sopimattomasti nuoresta tytöstä,
+siksi, että hän onnettomuudekseen on sekä kaunis että köyhä."
+
+"Siinä olet oikeassa", vastasi Bengt nauraen, "se ei tosin ole mikään
+pätevä syy. Mutta kuka hän siis on? Kuka on hänet nähnyt? Minä en ole
+edes kuullut puhuttavan hänestä. Muuten ei mielestäni rakkaassa
+kaupungissamme ole juuri niin monta kaunotarta."
+
+"Hän on tyttökoulun opettajatar ja saapui tänne pari viikkoa sitten,
+vähää ennen lukukauden alkua. Olen tavannut hänet parina aamuna -- enkä
+ikinä elämässäni ole nähnyt mitään niin kaunista."
+
+Nuori upseeri teki ihailun liikkeen ja puhkesi sitten lapsimaiseen,
+ihastuneeseen nauruun.
+
+"Liikutte kai sentään suhteellisuuden pohjalla?" huomautti Bengt
+vihaisesti hymyillen. Hän oli matkustanut pian koko maailman ympäri,
+nähnyt espanjalaisia, amerikkalaisia ja italialaisia kaunottaria ja
+tunsi hyväntahtoista halveksumista molempain kokemattomain upseerien
+arvostelun suhteen kysymyksessä olevassa asiassa.
+
+"Tietysti ... kaikkihan on maailmassa suhteellista ... mutta luulenpa,
+että hän kestäisi vertauksen kenen rinnalla tahansa..."
+
+"Vahinko, että hänen yhteiskunnallinen asemansa on sellainen ... pikku
+opettajatar -- äiti on muotiompelija ... siten on hän luopääsemätön ...
+häntä ei tapaa koskaan missään..."
+
+"Peeri-parka, liian huono taivasta varten, liian ylevä kadotuksen
+kuiluun joutuakseen..."
+
+Molemmat upseerit nauroivat, lapsellisesti, ajattelemattomasti. Mutta
+Åke Henning nousi kiivaasti, laski lasin pöydälle, niin että kilahti,
+ja huudahti:
+
+"Teidän pilanne on sekä tyhmää että kehnoa... Jos tuo nuori tyttö,
+josta puhutte, välttämättä on verrattava henkiolentoon, niin on hän
+enin enkelin kaltainen ja aivan liian hyvä sitä taivasta varten, jonka
+te tahdotte hänelle avata, niin, sitä paitsi liian hyvä meille
+kaikille. Hyvästi."
+
+Hän työnsi kiivaasti tuolin syrjään, kumarsi jäykästi päätään ja läksi
+nopein askelin pois. Tänä hetkenä katosi kaikki keikarimaisuus, jota
+muulloin oli hänen esiintymisessään; hän tuntui kuin kasvavan pari
+tuumaa, ja hänen epäselvät piirteensä saivat äkkiä lujuutta, jonka
+todellisen tunteen hehku joskus luo hentomielisiin kasvoihin.
+
+Kolme jälkeenjäänyttä katsoivat tyrmistyneinä toisiinsa.
+
+"Onko mies hullu vai rakastunut, vai ehkä molempia?" kysyi Bengt.
+
+"Kai viimeksi mainittua. Muistuu mieleeni, että hän eilenkin suuttui,
+kun joku puhui Ester Hermansonista."
+
+"Mutta kuka on tuo ihmeolento, joka jo näyttää sytyttäneen kelpo
+kaupunkimme?" lausui Bengt nauraen. "Olkaapa niin hyvät ja kertokaa
+jotain hänestä ... en ymmärrä, kuinka en ole kuullut hänestä
+puhuttavan..."
+
+"Sinähän palasit kotiin toissapäivänä, ja hän muutti tänne äitineen
+poissaollessasi. Hän on, kuten sanottu, tyttökoulun opettajatar, menee
+aina aamuin ja puolipäivin tunnollisesti työhönsä Kaivokatua ja
+Uudentorinkatua pitkin ja palaa samaa tietä, niin että siellä voit
+hänet tavata, milloin haluat. Hänen äitinsä on pannut alulle
+muotikaupan, jonka pormestarin ja rehtorin rouvat lienevät ottaneet
+suojiinsa. Siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Ja itse voit pian tulla
+vakuutetuksi siitä, ett'en ole liikoja sanonut hänen ulkonäöstään. Mitä
+hänen sisimpäänsä tulee, niin siitä en ole vielä ollut tilaisuudessa
+muodostamaan niin varmaa arvostelua, kuin Åke Henning näkyy tehneen."
+
+Bengt hymyili ja puhalteli yhä savukiehkuroitaan kirkkaaseen
+syys-ilmaan. Molempain nuorten upseerien ihastukseen tuntematonta
+kaunotarta kohtaan hän ei pannut suurta arvoa, mutta että Åke jo tuntui
+rakastuneen häneen, siitä oli hän paljon enemmän huvitettu. Luultavasti
+hänellä ei ollut mitään itsetietoista aikomusta kilpailla Åken kanssa;
+mutta falkensterniläinen tottumus aina olla ylimmäinen, aina
+ensimmäinen, se se hiipi häneen kuin vietti, jota hän sen enempää
+ajattelematta seurasi. Jos tuon nuoren naisen kauneus todella oli niin
+"maan kuulu", kuin upseerit arvelivat, niin ei Åke Henning, vaan Bengt
+Falkenstern oli oleva hänen suosion voittanut ihailijansa!...
+
+Mielessään tämä aie, joka ei ollut selvin sanoin ajateltu, vaan
+ainoastaan ilmeni miellyttävästi kiihottavana tunteena, hän huusi
+kyyppäriä, nousi ja läksi sitten luutnanttien seurassa alas sataman
+kävelytietä, jota he jonkun aikaa kulkivat edestakaisin, nauttien illan
+hiljaisuudesta, tähtien välkkeestä ja kuutamon hohteesta lahdella,
+missä kaupungin satama oli. Toisella puolen kohosivat pehmeäpiirteisinä
+tummat vuorenhuiput; etelässä, missä lahti aukeni meren helmaan, loisti
+majakkatuli etäiseltä saarelta, ja sen takaa näkyi kapea juova
+taivaanrantaa, jossa meri ja taivas sulivat toisiinsa.
+
+Herrain puhelu vaikeni vähitellen; kukin joutui ajatusten ja unelmain
+valtaan, joita iltatunnelma synnytti. Lopuksi he jättivät hyvästi
+toisilleen; molemmat upseerit läksivät kaupunginpuistoon, jossa
+kirjavat lyhdyt paloivat ja sotilaat soittivat, mutta Bengtin ei tehnyt
+mieli seurata heitä. Tapansa mukaan hieman ylpeästi ja samalla
+sydämellisesti päätään nyykäyttäen -- kaupungin naiset pitivät sitä
+nyykäystä "kuninkaallisena" -- hän sanoi hyvää yötä ja meni niin
+kotiinsa "Falkensternien palatsiin" Satamakadun varrella.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Viime vuosisadan alussa tuli näille seuduille se mies, joka laski
+perustan rikkauksille, jotka nyt antoivat Falkensternin nimelle kauas,
+vieläpä Ruotsin rajain ulkopuolellekin kajahtavan soinnun. Ollen
+syntyjään saksalainen, vanhan, entisaikoina rikkaan ja mahtavan
+aatelissuvun jälkeläinen, ei hän suurta elämäntyötään alottaessaan
+kuitenkaan ollut muuta kuin entinen lauttaaja ja tukkipäällikkö, joka
+pontevuudellaan ja ahkeruudellaan oli koonnut pääoman, ja sen hän
+tahtoi saada kantamaan hedelmiä, se on: sen tuli tehdä hänestä rikas ja
+huomattu mies. Suuren Vånga-joen suulle hän perusti rauta- ja
+sahalaitoksen, yhden seudun paraimpia, ja ei aikaakaan, niin oli hän
+kohottanut liikkeensä huimaavan korkealle.
+
+Mutta ei hän tasaisia teitä noussut onnen kukkuloille; hänen matkansa
+vei mitä hurjimmin kiemurtelevaa polkua. Milloin vaipui hän täydellisen
+häviön notkoihin, milloin kohosi onnen ja menestyksen harjanteille.
+
+Vuosien vieriessä oli seudun väestö antanut hänelle tuon epäilyttävälle
+soivan pilkkanimen "hullu patruuna", sillä hän oli päättänyt koettaa,
+mitä ei yksikään ennen häntä: uittaa tukkeja pitkin Vångan kuohuvaa
+vuolletta. Kului pari vuotta, ja yritykset menivät aina vaan hukkaan;
+tukit ajautuivat säännöllisesti kauas merelle, ja rappio ja häviö
+hiipivät väijyvinä varjoina työpajojen ympärillä, joissa sekä työ- että
+päällysmiesten katseissa kuvastui pilkkaa ja epäilystä. Mutta näiden
+ulkonaisten vastoinkäymisten takana oli jotain, jota kansa ei nähnyt
+eikä käsittänyt: tahto, voimakkaampi kuin rautaketjut, joita pajoissa
+taottiin; tarmo, joka kuin teräsvieteri ponnahti sitä korkeammalle,
+kuta alemmas se painettiin; ja tarkkanäköisyys, joka tunkeutui
+tulevaisuuteen, korvasi hetken tappiot tulevilla voitoilla ja
+rohkealla, levollisella selvyydellä teki johtopäätöksiä. Ja kun se
+hetki koitti, jolloin itsepintaiset tukit kulkivat aukaistuja väyliään
+aaltojen kuohussa, ja liike vähittäin loistavasti elpyi, silloin sattui
+tuo tuttu seikka, että tuuli kääntyi; "hullusta" tehtiin nero, ja
+epäilys vaihtui kunnioitukseksi, joka vuosien vieriessä muuttui
+taikauskoiseksi luuloksi, että kaiken, mitä patruuna Falkenstern otti
+tehdäkseen, täytyi onnistua ja että hän salaperäisellä mahdilla
+vallitsi sekä ihmisiä että asioita.
+
+Tehtailija Henrik Falkensternillä oli vain yksi tytär, naimisissa erään
+korkeasukuisen, köyhtyneen upseerin kanssa, ja yksi poika, Kurt, jolle
+hän kuollessaan jätti koko suuren työnsä rauta- ja sahalaitoksineen
+Vångan suulla. Kurt oli perinyt isänsä työteliäisyyden, mutta ei hänen
+neroaan eikä tahdonvoimaansa. Hänen johtaessaan alkoi sahalaitoksilla
+jonkunlainen taantumus, joka luonnon välttämättömyydellä seuraa siellä,
+missä ei ole edistystä ja kehitystä. Työmiesten asunnot alkoivat
+rappeutua, osa koneista kävi vanhanaikuiseksi, uudet tuulet, jotka
+puhalsivat rauta- ja puutavaramarkkinoilla, eivät päässeet Vångajoelle,
+ja luultavaa on, että jos Kurt olisi elänyt yhtä vanhaksi kuin isänsä,
+olisi Falkensternien aurinko peittynyt pilviin. Mutta hän kuoli
+liikkeen vielä kukostaissa ja jätti siis loistavan perinnön
+kaksikymmenvuotiaalle pojalleen, Bengtille, ja neljälle tyttärelleen,
+jotka täysikasvuisiksi tultuaan ja rippikoulun käytyään heti toinen
+toisensa jälkeen joutuivat kihloihin ja naimisiin pääkaupungin enemmän
+tai vähemmän varattomain kreivien tai paroonien kanssa. Kun
+perinnönjako oli suoritettu, otti Bengt koko suuren liikkeen haltuunsa
+ryhtyäkseen nuorin, kokemattomin voiminsa johtamaan sen monia eri
+osastoja.
+
+Mutta ei kauvan kestänyt, ennenkuin tarina isoisän voimasta ja
+työkyvystä virkosi eloon, pojanpoika sankarinaan. Kaikki onnistui
+nuorelle Bengtille, tehdas kukosti kaikin tavoin, ja sen liikeyhteys
+ulkomaitten kanssa kasvoi kuin verkko, jossa silmukka liittyy toiseen.
+Jo ensimmäisenä vuonna, vastoin monia vastustavia, täysivaltaisiakin
+tahtoja, sai hän, tuo kaksikymmenvuotias nuorukainen, aikaan, että
+työmiesten asunnot korjattiin ja rakennettiin uudelleen. Sitten
+seurasivat vuosi vuodelta muut uudistukset: koulu, kappeli, uusi silta
+y.m. Mahdoton on sanoa, mikä oli sisin syy näihin parannuksiin, jotka
+antoivat uutta hohdetta Vångan tehtaan jo ennestään loistavalle
+maineelle: rakkausko ja huoli kansan tarpeista, vaiko ylpeys, joka aina
+tahtoo kaikessa hohtaa ylinnä. Varmaa on, että työväki piti Bengtistä.
+Vaikka hän oli suora ja jyrkkä kuten iso-isänsä, ylimys kiireestä
+kantapäähän, taisi hän kehua olevansa seudun suosituimpia herrasmiehiä.
+Hänen persoonallisuutensa voimakkuus, joka ilmeni jo nuorukaisessa, kun
+tämä kulki lautatarhoilla ja kulmakarvojaan rypistämällä ja tuimalla
+ulkonäöllään koetti voittaa nuoruuden epävarmuutta, jota hänessä vielä
+oli, se se pystyi työmiehiin; he tunsivat, että heidän edessään oli
+"mies", tosin ylpeä ja ankara, mutta sanassaan pysyvä, ja olihan hän
+sitä paitsi pitänyt huolta väestään paremmin kuin yksikään edeltäjistä.
+
+Mutta kursailut ja imartelut pilasivat vuosien kuluessa nuoren isännän,
+hän tottui näkemään kaikkien taipuvan hänen tahtoonsa, ja vähitellen
+muuttui hänen itseluottamuksensa miehekkäästä levollisuudesta
+halveksivaksi ylpeydeksi; ja joskin hän yhä omisti väestönsä
+luottamuksen ja kiitollisuuden, niin ei se Bengt Falkenstern, joka
+pilkallisesti hymyillen istui kuuntelemassa nuorten herrain kertomuksia
+Ester Hermansonista, enää ollut yhtä ihailtu, kuin kaunis, voimakas
+kaksikymmenvuotias nuorukainen oli ollut.
+
+Ja kaupungin sivistyneet häntä oikeastaan enin pelkäsivät;
+Falkensternin nimi oli vuosien vieriessä saanut sellaisen loiston, että
+oli vallan turhaa koettaa pysyä itsenäisenä sen rinnalla ja päästä sen
+vaikutuksen alta. Sillä seikka oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen, että
+sen, joka ei voinut kehua olevansa minkäänlaisissa suhteissa konsuli
+Falkensterniin -- paraimmassa tapauksessa edes omistaen pöydällään
+hänen käyntikorttinsa tai painetun kutsun vanhaan palatsiin Satamakadun
+varrella, tai joll'ei sitä, niin ainakin oikeuden tervehtiä häntä
+kadulla -- niin, sen oli sangen vaikea kiivetä yhteiskunnan
+sivistyneitten piireihin johtavia portaita.
+
+Falkensternien ja Henningien välillä oli aina ollut kilpailua;
+jälkimäisetkin olivat rikkaita ja mahtavia sahanomistajia, mutta
+Falkensternit voittivat siinä, että heidän menestyksensä oli ollut
+ehdoton. Heillä oli aina ollut sitä, mitä ihmiset nimittävät "hyväksi
+onneksi", ja tuntui siltä kuin yksin se seikka, että Henningit olivat
+antautuneet heidän kanssaan taisteluun vallasta, olisi sekottanut
+jälkimäisten kohtaloon jonkunlaisen menestyksen puutteen ja huonon
+onnen, jota heillä muuten ei olisi ollut.
+
+Tämä äänetön, mutta sitkeä ja kiivas taistelu ilmeni vuosien kuluessa
+yhä selvemmissä muodoissa, kuten kilpailuna luottamusviroista ja muuna
+sellaisena, ja kärjistyi lopuksi Bengtissä ja Åkessa, muuttuen
+jonkunlaiseksi järkkymättömäksi sallimukseksi. Mitä auttoi, että Åke
+koetti kurottaa pientä hienotuoksuista, huolellista olentoaan, hän
+ylettyi kuitenkin vain Bengtin olkapäähän; mitä auttoi koettaa voittaa
+toista ulkonaisessa komeudessa, Bengtille voitto sittenkin jäi. Ja tämä
+epäonnistuminen, elämän taistelussa tappiolle joutuminen, joka
+vähitellen tuossa alituisessa kateellisessa kihnaamisessa
+Falkensternejä vastaan oli liittynyt Henningin nimeen, heitti Åken,
+nuoren, hennon Åken yli raskasmielisine katseineen ja katkerine
+hymyineen, ikäänkuin traagillisuuden varjon, jota vuoroin ulkonaiset
+vastoinkäymiset, vuoroin hänen oma sisäinen epäilyksensä yhä
+suurensivat.
+
+Tällä kannalla olivat olot kaupungissa, kun kaunis Ester Hermanson tuli
+viskatuksi sinne kuin pommi ja pani kaikki kielet ja mielet
+liikkeeseen. Eihän kaupungissa tosin ollut puutetta somista neitosista.
+Pormestarilla oli koko kuusi tytärtä, joista ainakin pari oli hyvin
+miellyttävää, ja muisto Adele Falkensternistä, kolmannesta sisaruksien
+joukossa, oli yhä valokohtana hienoston aikakirjoissa. Mutta jokaisen
+täytyi myöntää, että nuori opettajatar voitti sekä menneisyyden että
+nykyisyyden, vaikkapa se myönnytys muutamilla tahoilla tuntuikin hieman
+tylyltä.
+
+Åke Henning oli vain pari kertaa nähnyt tuon nuoren tytön, kun hänelle
+jo kävi selväksi, että hän rakasti häntä tavalla, jolla ei vielä ollut
+ketään naista rakastanut. Myrskyiset, riehuvat nuoruudentunteet
+kuohahtivat sydämen syvyydestä, jonne hän luuli niiden ijäksi
+hautautuneen, ja kutoivat öin ja päivin lumoavia, hohtavia unelmia
+hänen sieluunsa. Hän tuskin ajatteli eroa tytön yhteiskunta-aseman ja
+omansa välillä. Mitä merkitsi se, että tyttö oli köyhä ja halpa? Åke
+tekisi niinkuin muinoin kauniin Sigridin rakastaja tämän sarkahameelle:
+peittäisi sen kullalla ja helmillä, ja palkinnoksi loisi tytön
+ihmeellinen kauneus, hänen suloinen naisellisuutensa kuin
+auringonpaistetta yli koko hänen elämänsä...
+
+Oikeastaan hän ei luulokkaasta luonteestaan huolimatta epäillyt tyttöä
+voittavansa: hänen tietämättään luottivat hänen haaveksivat
+tulevaisuuden unelmansa siihen, että tuollainen köyhä, vähän huomattu
+tyttö kuin Ester, olipa hän kuinka kaunis tahansa, kiitollisena ottaisi
+vastaan tarjouksen tulla Åke Henningin puolisoksi. Yhtä hän vain
+pelkäsi: että Bengt Falkenstern rupeaa hänen kilpailijakseen. Hän oli
+kerran ennenkin joutunut samanlaiseen asemaan, ja hänen kätensä
+puristui yhä vieläkin nyrkkiin, kun hän ajatteli, miten Bengt
+muutamassa päivässä oli työntänyt hänet syrjään.
+
+Mutta eihän Bengt ikinä ottaisi tyttöä vaimokseen -- Falkensternien
+ylpeys, joka Åkelle monasti oli ollut kompastuskivi, muuttui nyt
+pelastavaksi laudaksi, jonka turvissa hän koetti ohjautua satamaan pois
+epäilyksistä ja epäluuloista...
+
+Ei, ei ikinä vaimokseen, se ainakin oli varmaa. Mutta -- eihän se
+estäisi Bengtiä rakastumasta, houkuttelemasta tyttöä puoleensa,
+tekemästä häntä onnettomaksi, syöksemästä häntä ehkä ... ehkä...
+
+Åkesta tuntui, kuin olisi tuo ajatus kuin kylmä käärme kietoutunut
+hänen sydämensä ympärille, ja hän tunsi, kuinka epäilys ja epäluulo
+uudelleen vetivät häntä tummaan syvyyteensä.
+
+Näin heittelehti, hän vaihtelevien tunteitten kesken, samalla kun
+hänellä oli yksi ajatus, joka lakkaamatta ajoi häntä eteenpäin: saada
+kaikki selväksi ennen Bengtin kotiintuloa. Mutta se ei onnistunut;
+Ester vältti häntä, ja niinä harvoina kertoina, jolloin hän tapasi
+hänet, oli tyttö niin ujo, että kaikki lähestyminen oli mahdoton.
+
+Åke kirosi itseään ja kohtaloaan, mutta hänen rakkauttaan Esteriin ei
+mikään vastarinta vähentänyt, ei se, joka jo oli häntä kohdannut, eikä
+se, jonka hän aavisti olevan tulossa. Ja sinä iltana, jolloin nuo neljä
+nuorta herraa istuivat Café Riche'n edustalla ja Bengt samalla sekä
+ivallisesti että uteliaasti hymyillen kuunteli puhetta Esterin
+kauneudesta, sinä iltana tunsi hän, kuinka vanha peritty vihamielisyys
+Falkensternejä kohtaan kuohahti synkäksi vihaksi siihen mieheen, jossa
+hän mustasukkaisen vaistolla jo näki onnellisen kilpailijansa.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Bengt Falkenstern oli yli kolmenkymmenen, ja koko kaupungissa oli
+tunnettua, että hän avioliittojen suhteen oli sitä mieltä, että ne ovat
+parhaat, joista ei mitään tule. Ystävät ja tuttavat tiesivät
+suunnilleen, miten hän siinä asiassa ajatteli: hän asetti niin suuret
+vaatimukset vaimoonsa nähden, että jos hän niiden täyttämistä piti
+avioliittonsa ehtona, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin jäädä
+vanhaksipojaksi. Hän oli nähnyt niin monta onnetonta tai puolittain
+onnellista avioliittoa, että hän mieluummin valitsi oman hauskan
+seuransa ja vapauden, jonka riippumaton asema hänelle soi. Sitä paitsi
+kantoi hän sydämessään ihannekuvaa, josta hän ei voinut irtautua:
+äitivainajansa kuvaa. Vain hän, joka olisi tuon ihanan, korkeasukuisen
+naisen kaltainen, voisi voittaa hänen sydämensä, vain hän saisi kiertää
+kalliit perhekorut kaulaansa ja käsivarsiinsa. Näitä ajatuksia ja
+tuumia oli hänessä liikkunut, ja niitä hän oli peittelemättä
+ilmilausunut niistä ajoista asti, jolloin falkensterniläinen
+itsetietoisuus alkoi saada oman erikoisvärityksen Bengtin luonteen
+kylmästä ylimielisyydestä ja arasta, huolellisesti kätketystä syvän ja
+voimakkaan rakkauden kaipuusta. Ja kun vuodet vierivät tuomatta mitään
+muutosta hänen ulkonaisiin oloihinsa, niin vahvisti todellisuus yhä
+enemmän ja enemmän hänen teoriiojaan.
+
+Hän ei siis ajatellutkaan todellisen tunteen syntymistä, kun hän tuona
+iltana Café Riche'n edustalla juteltaessa päätti tutustua Esteriin ja
+itse tulla vakuutetuksi siitä, oliko hän todella niin ihastuttava, kuin
+nuo nuoret herrat arvelivat.
+
+Mutta ei ollut menestystä hänelläkään koettaessaan tavata tyttöä; pari
+kertaa kulki hän pitkin Kaivokatua, vahti koulun edustalla ja näki
+paljon opettajattaria ja koulutyttöjä, mutta ei yhtäkään sopinut
+nimittää "kaunottareksi". Lopuksi hän suuttui, niinkuin aina, kun ei
+joku asia käynyt mieltä myöten; hänestä tuntui, kuin olisi Ester häntä
+persoonallisesti loukannut, kun ei ollut kadulla sillä tunnilla ja
+minuutilla, jolloin Bengt suvaitsi kulkea häntä vakoilemassa, ja hän
+päätti olla hänestä sen enempää välittämättä. Mutta päätöksen
+toteuttaminen ei onnistunut: hän ei voinut olla Esteriä muistamatta.
+Ajatus saada nähdä erinomaista kaunotarta oli saanut hänen
+mielikuvituksensa liikkeeseen ja täyttänyt sen kuvilla, jotka täytyi
+voida karkottaa, tai sitten oli niille löydettävä vastine
+todellisuudesta. Hän kulki siis yhä edelleen aina puolipäivin, otsa
+rypyssä ja tyytymättömän näköisenä, pitkin Kaivokatua, tarkastellen jo
+pitkän matkan päästä, nenälasiensa takaa, vastaantulevia nuoria naisia.
+
+Viimein hän eräänä päivänä näki koulun luona nuoren tytön, jonka näkö
+sattui häneen kuin sähköisku, paljon ennen kuin hän oli ennättänyt
+huomata muuta kuin hänen olentonsa rajapiirteet. "Se on hän", Bengt
+ajatteli, ja äkkiä tuntui hänestä kuin olisi aurinko noussut, kuin
+jotain valoisaa ja säteilevää olisi tullut häntä vastaan tuon nuoren
+tytön haahmossa. Silmänräpäyksessä ennätti hän painaa mieleensä hänen
+ulkomuotonsa huomattavimmat piirteet. Hän näki, että tyttö oli hyvin
+pitkä ja solakka, ja kauniisti kaartuva kaula ja pehmeät, notkeat
+liikkeet muistuttivat liljaa. Päätä verhosi tavattoman runsas,
+kullankarvainen tukka, jonka vaalea hohde oli omituisen ihastuttava
+vastakohta suurille, harmaanruskeille, lempeäloisteisille
+gasellinsilmille. Bengt ennätti myös huomata, että hän astui tavattoman
+kauniisti ja että ryhti oli samalla sekä ylpeä että naisellisen pehmeä.
+
+Kaikki nuo ulkonaiset piirteet valtasivat hänen mielikuvituksensa
+eivätkä koskaan enää unohtuneet...
+
+Kun he menivät toistensa ohi, kiinnitti Bengt katseensa Esteriin ja
+nosti kohteliaasti hattua. Tyttö katsahti hämmästyneenä ylös, heikko
+puna kohosi hänen poskilleen, hän hymyili, puoliksi hämillään, puoliksi
+veitikkamaisesti, ja kumarsi hieman päätään. Bengtkin hymyili --
+itselleen; hän tuskin tiesi tervehtineensä, hän oli toiminut kuin
+hypnotiseerattu, joka ei tee tekoansa suunnitelman tai laskujen
+nojassa, vaan siksi, että hänen täytyy...
+
+Niin tosiaankin, tyttö oli kauneinta, mitä hän konsanaan oli nähnyt;
+nuo haaveksivat nuoret olivat olleet oikeassa... Hän oli ihastunut,
+hurmaantunut; koko kotimatkan hän ajatteli tuota nuorta tuntematonta
+tyttöä. Välistä tuntui, kuin olisi hän seisonut vastalöydetyn, uuden
+madonnakuvan, ihmeteltävän taideteoksen edessä; välistä tuli _nainen_
+esiin, lämmin, elävä nuori nainen, väreillen ihanana kevät-unelmain ja
+kesäisten satujen tunnelmana; välistä väistyivät nuo ihanat näyt, ja
+epämääräisestä, sumuisesta etäisyydestä ilmestyi _ihminen_, Ester
+Hermanson, ja levottomina, uteliaina ajoivat kysymykset toisiaan takaa:
+kuka hän on ... minkälainen hän on ... kuinka voisin häntä tavata?...
+
+Äkkiä syntyi hänessä kuin vastavirtaus noille kuvitteluille; synkkä
+tyytymättömyys kuohahti esiin ja valoi kylmää vettä hänen lämpimille
+tunteilleen. Kuinka sopimatonta oikeastaan oli, että nainen siinä
+asemassa oli niin kaunis! Kuningattarelle, prinsessalle,
+kreivittärelle se ulkomuoto olisi omiaan, -- mutta köyhä opettajatar,
+muotiompelijan tytär, mitä teki hän sellaisella kauneudella?
+Odottamattaan tuli Bengt niin huonolle tuulelle, että hän sisimmässään
+kapinoi tuntemattomia voimia vastaan, joiden hän arveli sopimattomalla
+tavalla järjestävän elämän oloja. Ja kotiin tullessaan oli hän niin
+alakuloinen ja nyreissään, ett'ei koko iltana puhunut kenellekään
+sanaakaan, istui vaan huoneessaan ja luki sanomalehtiä ja kirjotti
+kirjeitä ja myöhemmin illalla läksi yksin kävelemään maalle päin. Mutta
+koko ajan seurasi häntä Esterin suloinen kuva, joka hymyili hänen
+synkille ylpeydenajatuksilleen, niinkuin auringonsäde raju-ilman
+pilville.
+
+Seuraavana aamuna herätessään oli hän paremmalla tuulella. Ensiksikin
+oli hän nukkunut hyvin, johon hän pani paljon arvoa, ja toiseksi oli
+hänen onnistunut vakuuttaa itseään siitä, ett'ei ollut mahdollista
+muuttaa luonnon erehdystä kaunottaren suhteen ja että siksi oli paras
+ottaa asia sellaisenaan, seurata ensimmäistä päätöstään ja ruveta tytön
+ritarilliseksi ihailijaksi. Samaan aikaan kuin hän edellisenä päivänä
+oli tavannut Esterin, läksi hän siis Kaivokadulle, ja niin pian kuin
+tyttö tuli näkyviin, meni hän suoraan häntä vastaan, nosti hattuaan ja
+levollisella, kohteliaalla varmuudella, ominainen niille, jotka ovat
+tottuneet aina osumaan maaliinsa, lausui:
+
+"Pyydän anteeksi, neiti, että eilen tervehdin teitä ilman minkäänlaista
+oikeutta siihen. Harmillinen lyhytnäköisyys, joka usein tekee minulle
+pienet tepposet, selittäköön erehdykseni. Toivon, että suotte
+anteeksi?"
+
+Ester loi häneen aran, ihmettelevän katseen ja kumarsi hymyillen. Hänen
+mielestään oli erehdys liian vähäpätöinen kaivatakseen noin pitkää
+puolustusta, ja jos hän miehen kohtelussa olisi huomannut vähääkään
+tunkeilevaisuutta tai uteliaisuutta, olisi hän heti karkottanut hänet
+luotaan. Mutta hänen hieno naisenvaistonsa ei keksinyt mitään
+sellaista; miehen kohtelu ja tapa oli erinomaisen kohteliasta ja hänen
+katseensa levollinen ja kylmä. Ester tiesi hyvin, kuka hän oli, ja
+hänestä oli imartelevaa, että konsuli Falkenstern näin huomasi häntä.
+
+"Sallikaa minun esittää itseni", jatkoi tämä yllä samaan levolliseen,
+objektiiviseen tapaan, jonka hän arveli paraiten vievän perille, "olen
+konsuli Falkenstern."
+
+Ester hämmästyi hieman. Hänen silmänsä painuivat maahan miehen katseen
+edessä. Hän punastui, mutta vastasi rauhallisesti, osottamatta
+pienintäkään saamattomuutta:
+
+"Nimeni on Ester Hermanson."
+
+"Ah, te olette tuo uusi opettajatar", huudahti Bengt, ja ensi kerran
+heidän kohtaamisensa ajalla hän antoi ihastuksen pilkistää esiin
+levollisuuden naamarin takaa, jonka hän oli vetänyt kasvoilleen.
+"Kuulin tässä eräänä päivänä jonkun ylistävän teitä ja silloin
+ajattelin: ehkä hän tuo raikkaan tuulahduksen pinttyneeseen
+seurapiiriimme. Panen juuri kuntoon koulua tuolla sahalaitoksellani;
+ehkä te voitte antaa hyviä neuvoja. Sallitteko minun seurata teitä ja
+jatkaa keskustelua, joka ehkä voi huvittaa meitä molempia?"
+
+Rohkaistuneena Esterin ujosta: "mielelläni, jos konsulia haluttaa", hän
+seurasi häntä kotiin asti ja puhui koko ajan kasvatusopillisista
+kysymyksistä aina vaan samaan rauhalliseen, objektiiviseen tapaan.
+Vähitellen katosi Esterin ujous, hän kuunteli huvitettuna Bengtin
+kertomusta Vångan kouluoloista ja lausui vapaasti ajatuksensa. Ja kun
+he olivat tulleet Esterin portille ja Bengt jätti hyvästi ja
+kohteliaasti kiitti häntä tuttavuudesta, jonka niin aivan ansiottaan
+oli saanut tehdä, silloin oli Ester jo muodostanut arvostelunsa
+hänestä. Bengt oli rakastettavin, miellyttävin nuori mies, minkä hän
+koskaan oli tavannut, niin iloinen, niin vaatimaton, niin luonnollinen
+-- ja hänen elämänkatsomuksensa oli niin vapaa ja laaja, hän harrasti
+niin suuresti kansaa, juuri niitä kysymyksiä, jotka olivat Esterinkin
+sydäntä lähinnä. Neljännestunti sitten olivat ho aivan vieraat
+toisilleen, ja nyt tuntui Esteristä, kuin olisi hän konsuli
+Falkensternissä löytänyt hyvän ystävän, jonka hän varmaan oli uudelleen
+tapaava, jonka kanssa hän saisi jutella monista hauskoista
+kysymyksistä...
+
+Vasta kun hän iltapäivällä oli yksin huoneessaan ja seisoi kuvastimen
+edessä järjestäen hiuksiaan, jäähtyi hänen innostuksensa hieman, ja hän
+ajatteli, ivallisesti hymyillen tarkastaessaan kaunista kuvaansa:
+"Tokkopa hän olisi niin huvitettu kasvatusopista, jos ulkomuotoni olisi
+toisenlainen ..."
+
+Bengt menetteli hyvin varovasti; jott'ei pelästyttäisi tyttöä, antoi
+hän muutaman päivän vierähtää koettamatta lainkaan häntä kohdata. Mutta
+eräänä päivänä läksi hän Kaivokadulle, asetti niin, että tuli Esteriä
+vastaan, tervehti ritarillisesti, mutta kuitenkin vieraasti,
+niinkuin edelliselläkin kerralla, ja alkoi heti vakavasti puhella
+yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ja keskustelu vieri kuin iloisesti
+loriseva virta, jonka mukana he molemmat seurasivat, täynnä valoisia,
+herääviä kevätunelmia. Ja jos miehen yhä enemmän valtasi ajatus, että
+tuo nainen oli kaunein, minkä hän koskaan oli nähnyt, niin alkoi
+tyttökin katsella miestä orastavan rakkauden kirkkaan hohteen läpi. Hän
+unohti vallan pienet epäilyksensä Bengtin kasvatusopillisen
+harrastuksen todellisuudesta, ja hänen sydämessään kaikui kuin
+lakkaamaton, riemuisa leivon viserrys: tuollaiseksi, juuri tuollaiseksi
+olen miehen ajatellut, todellisen miehen ... noin hyväksi, jaloksi ...
+niin lämpimäksi kaikkea suurta ja oikeata kohtaan...
+
+Lähinnä seuraavina aikoina he tapasivat toisensa täten monasti, ja,
+kerta kerralta tuli heistä hartaammat ystävät. Bengt pyysi Esteriä
+käymään Vångan tehtaalla katsomassa sahoja, työmiesten asuntoja y.m.
+Kun hän arveli, että heidän suhteensa oli kyllin pitkälle kehittynyt
+oikeuttaakseen sydämellisempiin ihailunosotuksiin, lähetti hän
+Esterille kukkavihkon, hyvin pienen ja vaatimattomasti sidotun, mutta
+kukat olivat mitä kalleimpia. Seuraavana päivänä tavattaessa, jo
+ennenkuin Ester ennätti kiittää tai lausua paheksumistaan kukista,
+pyysi Bengt saada käydä tervehtimässä hänen äitiään ja tulla tälle
+esitetyksi. Tämä pyyntö nosti kiivaan punan nuoren tytön kasvoille,
+kauniin, vienon värin, joka antoi hänen silmilleen kostean hohteen ja
+teki hänet niin suloiseksi, että Bengt ei voinut hillitä itseään, vaan
+melkein tietämättä, mitä teki, tarttui tytön käteen ja puristi sitä
+kovasti. Ester ei itsekään ollut selvillä tunteistaan tällä hetkellä;
+hämmästys, tyydytetty ylpeys ja puoliherännyt rakkaus sekaantuivat
+toisiinsa hänen sielussaan, mutta tuon kaiken läpi tunsi hän kuin
+neulanpistona tuskallista epäluuloa.
+
+Hän vastasi kuitenkin myöntävästi tulematta lainkaan hämilleen ja
+ihmetteli vain, minähän päivänä ja mihinkähän aikaan Bengt tulisi.
+Mutta Bengt osasi viekkaasti luikertaa vastaamasta ratkaisevasti
+siihen, ja he erkanivat ilman että oli määrätty päivää, jolloin hän
+kävisi äitiä tervehtimässä. Sitten ei Ester pitkiin aikoihin kuullut
+hänestä mitään...
+
+Sillä välin kävi Bengt vaikeaa sisällistä taistelua. Jo silloin, kun
+hän kukat lähetettyään tapasi Esterin ja tunteittensa valtaamana pyysi
+saada tehdä käynnin hänen äitinsä luona, oli hän mennyt yli rajain;
+hänen säteilevän iloinen mielensä oli lannistunut, ja kotiin tullessa
+valtasi hänen sydämensä hurja vimma. Hän tunsi, että oli antanut
+houkutella itsensä jonkun salaperäisen Rubikon-joen poikki, ja tuo
+seikka, jota ei hän tosin tunnustanut, mutta joka hänessä kuitenkin
+oli tuskallisena tunteena, se oli irrottanut hänessä kaikki
+rakkaudenhuumeen kahlehtimat vastakkaiset voimat. Tähän asti oli hän
+huolettomana keijunut välkkyvillä aalloilla, joita hän ennenkin monta
+kertaa oli kulkenut; hän oli vain nauttinut, ja kun vastaväitteet
+kohottivat päätään ajattelemattomain unelmain joukosta, karkotti hän
+ne, tuumien: "pyh, sellaistahan tapahtuu joka päivä! Varmaan hän on
+usein ollut tällaisen haaveilun esineenä, johon minä nyt olen
+antautunut. Jos käy liian kuumaksi, matkustan tieheni; en ole mitään
+sanonut ... en mitään sitovaa..."
+
+Mutta kun hän näki tytön kasvojen ilmeen pyytäessään saada käydä tämän
+äidin luona, silloin ymmärsi hän menneensä liian pitkälle, ja hänen
+sydämestään nousi, kuin musta varjo kesän valoisuuteen, tuo ajatus: "ei
+suinkaan hän vaan luule, että minä ajattelen kosia häntä?..."
+
+Tuo ajatus, joka häntä sitten seurasi koko päivän, sai hänet vallan
+pois suunniltaan, aivan kuin olisi joku toinen eikä hän itse keksinyt
+sen. "Tyhmyyksiä, joutavia! Kuinka voi ajatella jotain niin mieletöntä!
+Minä, joka en tosiaankaan ole nähnyt naista, jolle tahtoisin antaa
+nimeni, minäkö naisin erään ... ha ... haha ... se on naurettavaa,
+totta tosiaan, sehän on vallan naurettavaa..."
+
+Hän nauroi halveksivasti, kulkiessaan edestakaisin salissaan, ja
+märehti kiivaita todisteluja arveluita vastaan, jotka kuitenkin olivat
+hänen omasta päästään lähteneet.
+
+Mutta kun hän näin kulki, kiihottaen itseään lapsimaiseen raivoon
+Esteriä vastaan, hiipi häneen vallan vastakkaisia tunteita. Hän, jonka
+Bengt tahtoi karkottaa, kosti ja kietoi kauneudellaan hänen ajatuksensa
+tuoksuavaan ruusuverkkoon. Hän pakotti Bengtin ajattelemaan häntä, ei
+oman tahtonsa mukaan, haihtuvalla ihailulla, vaan rakkauden rajulla,
+tuskaisella kaipauksella; kuin vetovoiman kuljettamana joutui Bengt
+juuri niille urille, joita hänen ylpeytensä kieltäytyi seuraamasta.
+Esterin kuva sukelsi alituisesti esiin, milloin olan takaa, milloin
+vallan edestä, milloin hymyilevänä, milloin ilmeessään tuo huolestunut
+pikku totisuus, joka teki hänen lapsensuunsa niin ihastuttavaksi ja loi
+hienon varjon hänen kauniille otsalleen; hänen äänensä kaikui
+hivelevinä sointuina Bengtin korvissa, hänen liikkeensä sousivat
+ilmassa kuin tasaiset, keinuvat säveleet, koko hänen olentonsa lainehti
+Bengtin ympärillä, hänen hiustensa kultahohde, hänen silmäinsä loiste,
+huulten tumma purppura... Bengt tunsi kuin vajoovansa hänen
+katseittensa ja hymyilyjensä aurinkoiseen aaltoon...
+
+Öisin hän ei saanut unta. Salaperäiset syvyydet, jotka hän arkana kätki
+sielunsa sisimpään, nuo kaipausten ja ajatusten syvyydet, jotka olivat
+maailman tunteman Bengt Falkensternin jyrkkä vastakohta, olivat
+joutuneet liikkeeseen; ja koska tuo niin harvoin tapahtui, koska noissa
+tummissa syvyyksissä melkein aina vallitsi syvä rauha, oli mullistus
+Bengtille liian voimakas. Vasta aamupuoleen hän nukahti, mutta heräsi
+melkein heti, ollen näkevinään Esterin seisovan keskellä huonetta. Hän
+oli kuin kuvapatsas, kokonaan valkosiin puettu, ja valohohde ympäröi
+kuin sädekehä hänen tukkaansa. Unen vallassa ja puolitajuisena Bengt
+tuijotti häneen, kunnes tyttö katseen selvetessä haihtui tyhjyyteen.
+Silloin valtasi Bengtin luulo, että Ester oli hänet lumonnut ...
+niin, hän olikin kuin keijo ... hänen ihmeelliset kutrinsa olivat
+taikaverkko ... noissa tummissa, loistavissa silmissä oli metsän
+salaperäisyyttä...
+
+"Se on siis totta", hän huudahti poissa suunniltaan, "olen loihtinut
+esiin hengen, joka on kasvanut itseäni voimakkaammaksi. Minä kuvittelin
+mielessäni huoletonta lemmenleikkiä ja minut on vallannut syvä
+intohimo, jota minun täytyy tyydyttää. En koskaan ole ketään rakastanut
+niinkuin häntä. Voi minua! Voi meitä molempia! Ilman häntä en voi olla
+ja vaimokseni en häntä _koskaan_ ota!"
+
+Näin vierivät viikot ja kuukaudet; useimmin kuin ennen nähtiin hänet
+sahoilla, häneen oli tullut jotain levotonta, kuumeentapaista. Bengt
+oli kuin taiteilija, joka luo paraat teoksensa silloin, kun tunnekielet
+ovat kovimmassa jänteessä: nyt kun hän oli rakastunut, olivat hänen
+asiansa loistavammat kuin koskaan ennen. Sen sijaan, että olisi
+vaipunut unelmiin, tarttui hän intohimoisesti uusiin suunnitelmiin ja
+ajatuksiin, ja oli kuin olisivat kiihtyneet tunteet antaneet kaikille
+hänen toimilleen innostuksen leiman.
+
+Heti joulun jälkeen kutsuttiin hänet pormestarin luo illallisille. Koko
+kaupungin, s.o. hienoston oli määrä olla läsnä, ja Bengt oli syrjäteitä
+kuullut, että myöskin Ester -- "suloinen pikku neiti Hermanson" -- oli
+kutsuttu. Esterisiä oli näet vähitellen tullut kaupungin perheiden
+suosikki. Varsinkin pormestarinna oli ottanut hänet turviinsa, hän
+nimitti häntä "prinsessa Ruususeksi" ja teki kaikki voitavansa
+kyllästyttääkseen nuoren tytön suuteloillaan ja syleilyillään ja
+puheillaan hänen ulkomuodostaan, joihin Ester ei tietysti voinut muuta
+kuin punastuen ja pakotetulla hymyllä vastata. Ja koska pormestarinna
+oli kaupungin tapojen määrääjä, seurasivat muut rouvat esimerkkiä,
+kaikki -- enemmän tai vähemmän itsetietoisesti -- siinä lujassa
+vakaumuksessa, että nuoret herrat, se on ne, joita pidetään edullisina
+aviomiehen alkuina, kyllä rakastuvat Esterin tapaisiin tyttöihin, mutta
+hyvin harvoin heitä ottavat vaimokseen.
+
+Mutta nyt oli tapahtunut se eriskummallinen seikka, että Åke Henning
+juuri päivää ennen oli kirjallisesti kosinut Esteriä ja saanut
+ystävällisen, joskin järkähtämättömän kiellon. Siksi hän ei seurannut
+kutsua pormestarin kesteihin, sillä hän tiesi Esterin menevän sinne,
+eikä Åke olisi sietänyt nähdä häntä.
+
+Oli jo myöhäistä ja kaikki olivat aikoja sitten asettuneet paikoilleen,
+kun Bengt astui pormestarin saliin, kukaan ei ollut ottanut viipymistä
+huomioon; olihan niin tavallista, että konsuli Falkenstern ikäänkuin
+erottui muista tulemalla aina viimeisenä kaupungin pitoihin.
+
+Tervehdittyään talon herraa ja rouvaa, asettui hän oven suuhun ja antoi
+katseensa nopeasti kulkea kokoontuneen seuran yli. Hän oli tuntenut
+heidät kaikki jo monta vuotta: Lestradin tytöt, kaksi vanhanpuoleista
+neitiä, jotka Bengt jo lapsuudessaan oli nähnyt; rehtori ja
+rehtorinrouva Grahnin ja heidän tyttärensä, 25-vuotiaan vaaleaverisen
+Alman, joka oli isän ja äidin epäjumala ja muutoin hyvissä väleissä
+koko kaupungin kanssa; talon kuusi tytärtä, kaikki toistensa näköisiä
+kuin koiranpennut tai kissanpoikaset; tukkukauppias Prytzin,
+valtiopäivämiehen ja tilanomistajan, rouvineen, poikineen ja
+tyttärineen, jotka viimemainitut olivat pormestarinnan hyviä ystäviä,
+ja, kuten hän, maunmäärääjiä kirjallisissa ja esteettisissä
+kysymyksissä; Henningin perheen, jota edusti kolme sukupolvea, "vanha
+patruuna", "nuori patruuna" ja tämän lapset; sekä muutkin. Kaikki
+heidät tunsi Bengt ihan ikävystymiseen asti, tunsi jok'ikiset kasvot,
+niin melkeinpä jokaisen erilaiset ilmeet ja liikkeet, aivan niinkuin
+hän tunsi kukkasarat Vångan vuokraajan tilalla, joihin puutarhuri
+vuodesta vuoteen istutti samoja kukkia: yhteen kolmikulmaan orvokkeja,
+toiseen satakaunoja j.n.e. Mutta vanhan ikävän kukkapenkin yli liiteli
+nyt hieno, ilmava perhonen hohtavin kultasiivin.
+
+Bengt ei nähnyt häntä heti saliin astuessaan; mutta hetken haeskeltuaan
+huomasi hän hänen istuvan viereisessä huoneessa, ympärillään parvi
+nuoria tyttöjä, jotka puhuivat ja nauroivat, ja kaikkien huomio
+keskittyi Esteriin. Sillä Esterin käytös ja ulkomuoto ei herättänyt
+ainoastaan miesten rakkautta, vaan naistenkin haaveilevaa lempeä,
+samoin kuin pikkulapsetkin mielellään kiipesivät hänen syliinsä,
+kuuntelivat hänen satujaan ja laulujaan, katselivat häntä noihin
+silmiin, jotka olivat "suuremmat kuin muiden ihmisten", ja vetivät
+häntä hänen kultahohteisesta, paksusta tukastaan. Tänä iltana oli
+varsinkin yksi Prytzin pikkupojista rakastunut häneen. Nojaten
+kyynärpäitään Esterin syliin, pikkukätöset painettuina lihaviin
+poskiin, hän seisoi katsellen Esteriä, kasvoissaan matkimaton ilme
+veitikkamaista tyytyväisyyttä, samalla kun hän lakkaamatta, antaen yhtä
+suuren painon molemmille sanoilleen, toisteli: _minun rouvani_! Sitten
+juoksi hän ääneensä nauraen tiehensä, palasi taas muutaman
+silmänräpäyksen kuluttua ja uudisti äskeiset temppunsa entisellä
+tyytyväisyydellä. Yksi talon tyttäristä, hintelä neljäntoistavuotias,
+riippui tuolissa ja uskalsi aina silloin tällöin varovasti suudella
+Esterin tukkaa, ja toinen istui lattialla hänen jalkainsa juuressa.
+Alma Grahn ja muuan Prytzin neideistä istuivat hänen molemmilla
+puolillaan, ja kaikki näyttivät kilpailevan hänen palvelemisestaan ja
+ihailustaan.
+
+Bengt seisoi pitkän aikaa ja katseli häntä lähestymättä. Tuossa
+miellyttävässä ryhmässä oli jotain, joka muistutti erästä taulua Göthen
+Lottesta sinä hetkenä, jolloin Werther hänet ensi kerran näkee pienien
+siskojensa parissa. Esterillä oli sama suloinen, lapsellinen iloinen
+ilme silmissään, kun hän vilkkaana loi katseensa milloin toiseen,
+milloin toiseen nuorista ympärillään ja huvitettuna kuunteli heidän
+juttujaan.
+
+Bengtkin hymyili siinä seisoessaan ja katsellessaan tuota nuorta tyttöä
+ja surkutteli itseään, ett'ei ollut vähääkään Wertherin kaltainen.
+
+"Tahdotko tulla pelaamaan pataa?" kysyi nyt talon isäntä lyöden Bengtiä
+olalle.
+
+"En, kiitos", vastasi Bengt, "aijon antautua naisille tänä iltana. Ole
+hyvä ja esitä minulle neiti Hermanson, tuo ainoa 'uusi' nuori nainen
+seurassamme."
+
+Molemmat herrat lähtivät Esterin luo, pormestari mainitsi Bengtin
+nimen, silmissä veitikkamainen loiste, Bengt kumarsi, Ester punastui
+hieman, ja sitten he alottivat toistaiseksi jotenkin jäykän keskustelun
+peittääkseen siihen kuohuvia tunteitaan ja ajatuksiaan.
+
+Nuoret tytöt, jotka olivat istuneet Esterin ympärillä, hajosivat
+Bengtin tullessa kuin akanat tuuleen; ainoastaan Prytzin pikku poika
+jäi urhoollisesti paikoilleen Esterin eteen. Neidit Grahn ja Prytz
+koettivat tosin ottaa hiukan osaa keskusteluun, mutta Bengt oli heille
+jääkylmän epäkohtelias, ei ollut kuulevinaan, mitä he sanoivat, ja
+käyttäytyi, kuin olisivat he olleet pelkkää ilmaa, niin että
+lopullisesti he katosivat. Mutta heidän sydämensä tunteet Bengtiä
+kohtaan olivat kaikkea muuta kuin hyväntahtoiset; pieni haaveksiva
+neljäntoistavuotias, joka oli riippunut Esterin tuolissa, puristi
+Bengtille nyrkkiään ja mutisi: "Sinä vanha peikko, joka et voinut antaa
+meidän pitää ihastuttavaa pikku Esteriämme!" Ja neidit Prytz ja Grahn
+uskoivat toisilleen, että konsuli Falkensternissä, niin rikas ja
+ylhäinen kuin hän olikin, oli sangen vähän hienotunteisuutta ja
+kohteliaisuutta.
+
+Bengtin ylpeä käytös nuoria tyttöjä kohtaan ei jäänyt Esteriltä
+huomaamatta, ja hän tunsi siksi milt'ei vastenmielisyyttä häntä
+kohtaan. Mutta tuo tunne ei mennyt syvälle. "Se on minun tähteni,
+siksi, että hän rakastaa minua ja tahtoo minua kokonaan vallita",
+kuiskasi hänessä puolustava ääni, ja tuo ääni alkoi nyt laulaa
+rakkaudesta ja onnesta niin voimakkaasti ja innokkaasti, että muut
+äänet vaikenivat; kaikki muut tunteet, paitsi varmuus Bengtin
+läsnäolosta, katosivat. Ester antoi hänelle anteeksi viime aikojen
+levottomuuden ja tuskan, hän unohti, että Bengt oli pettänyt
+lupauksensa käydä äitiä katsomassa; puolustavalla äänellä oli tuhansia
+keinoja pestä pois Bengtin viat...
+
+Melkein koko illan oli Bengt Esterin seurassa; hänet oli vallannut
+jonkunlainen väliäpitämättömyys, hän heitti pois kaiken varovaisuuden,
+sulki silmänsä menneisyydeltä ja tulevaisuudelta ja nautti täysin
+siemauksin hetken hurmauksesta. Eikä Ester liioin voinut tunteitaan
+peittää; ihmeellinen onni, joka hänessä vallitsi, valoi lumoavaa
+hohdetta hänen kauniille kasvoilleen. Heidän välillään tapahtui
+alituinen vuorovaikutus; kuta enemmän Bengt lämpeni, sitä kirkkaammin
+loistivat Esterin silmät, ja kuta enemmän tuo loiste lisäsi Esterin
+kauneutta, sitä innokkaammaksi kävi Bengtin ihailu.
+
+Ei kestänyt tietysti kauan, ennenkuin koko seuran huomio niin
+yksinomaisesti kääntyi Esteriin ja Bengtiin, että kaikki muut
+puhelunaiheet haihtuivat. Rouvat kuiskailivat heistä sohvissaan, herrat
+nauroivat heille punssipöytänsä ääressä, ja naimattomain naisten, sekä
+vanhempain että nuorempain, uteliaisuus nousi niin huippuunsa, että he
+melkein tulivat sairaiksi siitä. Mitä tarkotti konsuli Falkenstern,
+mitä hän ajatteli, kun hän niin sopimattomasti kohteli niin suloista
+nuorta tyttöä kuin Ester? Ja hän, tuo pikku hupsu, kuinka lapsellisen
+onnelliselta hän näytti hänen hävyttömiä imartelujaan kuunnellessaan!
+Voi, hän ei tiennyt, hän, kuinka monta samanlaista juttua tuolla
+miehellä oli takanaan!...
+
+Mitään ratkaisevaa mielipidettä ei kuitenkaan voitu tänä iltana
+muodostaa, sillä pormestarinna istui koko ajan arvoituksentapainen ilme
+kasvoissa eikä sanonut asiasta sanaakaan. Tuo pieni sivukysymys:
+"hyvänen aika, miksi ei pormestarinna sano mitään?" vallitsi useampien
+ajatuksenjuoksua, eikä hyödyttänyt, että myöhemmin illalla kukin perhe
+pohti kysymystä kotonaan, ei asiaan siitä mitään valoa tullut.
+
+Mutta illasta tuli aamu ja sen mukana uusi puheentulva. Ja kaupungin
+aamupäivä-kahvikekkerit saivat loiston, jota niillä ei ollut siitä
+ikimuistoisesta ajasta asti, jolloin huhu kertoi herra ja rouva Henning
+"nuoremman" aiotusta avioerosta. Kaikissa kadunkulmissa, missä rouvia
+ja neitosia sattui yhteen, sai varmasti kuulla konsuli Falkensternin ja
+Ester Hermansonin nimen; niin, tuntuipa siltä, kuin kaupungin
+katupoikiinkin, noihin iloisiin, rääsyisiin miehenalkuihin, jotka kuin
+pikku apinat häärivät pitkin toria ja lähtevien ja palaavien
+höyrylaivojen luona, olisi riemastunut mieliala tarttunut, ja he
+kirkuivat pahemmin kuin tavallisesti. Vasta viikon päästä asettui
+levottomuus, mutta silloin olikin pormestarinna lausunut mielipiteensä:
+että konsuli Falkenstern tosin naisi Ester Hermansonin, mutta he
+tulisivat varmasti onnettomiksi. Sillä pormestarinnalla oli ollut veli,
+joka huolimatta lahjakkaisuudestaan, huolimatta varotuksista ja
+neuvoista oli nainut alhaissäätyisen naisen, siksi voi otaksua, että
+Bengtkin niin tekee -- ja syvästi onnettomiksi olivat veli ja käly
+tulleet, siksi oli hyvin luultavaa, että Bengtin ja Esterin käy samoin.
+Erisäätyiset aviopuoliset tulevat aina onnettomiksi...
+
+Ja pormestarinna katsahti merkitsevästi silmiään vilkuttaen kaikkiin
+sivistyneisiin rouviin ympärilläni ja kaikki nämä kallistivat päätään,
+yhtä merkitsevästi silmiään vilkuttaen, ja jokainen oli sydämessään
+vakuutettu, että juuri hänen oma korkea sivistyskantansa, se se oli
+luonut kodin, miehen ja lasten, onnen.
+
+Väärin olisi sanoa, että pormestarinnan synkät ennustukset tuottivat
+iloa tai tyydytystä kaupunkilaisille, mutta ne antoivat jonkunlaista
+rauhaa kiihtyneisiin mieliin, ja tuntui niin turvalliselta ja
+levolliselta, kun kahvipöydän ääressä istuttaissa, lusikkain kalistessa
+ja kielien lörpöttäessä oli vankka pohja, jolle rakentaa pilvilinnojaan
+nuoren parin tulevaisuudesta.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Kun Bengt tuli kotiin pormestarin illallisilta, ilmotti palvelija, että
+salissa oli joku häntä odottamassa.
+
+Bengt rypisti närkästyneenä kulmakarvojaan.
+
+"Joku -- näin myöhään -- kuka?"
+
+"Niin", kuiskasi palvelija epäröiden, "minun ei ollut lupa sanoa sitä,
+mutta se on herra Åke Henning."
+
+Bengt säpsähti, hänen silmänsä välähtivät ja hän heitti päätään
+taaksepäin, niinkuin hänen tapansa oli, kun viha hänessä kiehui.
+Palvelija käytti tilaisuutta hiipiäkseen tiehensä niin pian kuin taisi;
+oli aina parasta joutua tieltä pois, kun konsulilla oli tuo ilme
+kasvoissaan.
+
+Mutta Bengtillä ei ollut kiirettä saliin. Hän suki tarkoin ja kauan
+partaansa kuvastimen edessä, tuijottaen kuvaansa miettivin, etäisin,
+nyrpein katsein. Hän tunsi kuin ilmasta, että jotain oli tulossa,
+jotain kovin vastenmielistä tämäniltaisen nautinnon jälkeen.
+
+Viimein läksi hän kuitenkin sisään hitain askelin ja jäykkäryhtisenä,
+jollaisena hän aina esiintyi, kun ylpeys nosti hänessä myrkyllistä
+päätään.
+
+"Hauska tavata sinua", sanoi hän jäisen kohteliaasti, kun Åke tuli
+häntä vastaan huoneen perältä, "aika on vaan hiukan eriskummainen --
+kello on kaksi yöllä. Tee sentään hyvin ja istu."
+
+Hän osotti huolimattomasti nojatuolia ja heittäysi itse erääseen
+kulmasohvaan.
+
+"Kiitos", vastasi Åke ja istuutui, "en pidätä sinua monta minuuttia. --
+Syy, miksi tulen luoksesi näin sopimattomaan aikaan, on se, että
+aamulla varhain matkustan pois. Aioin lähteä vasta torstaina, mutta
+asianhaarojen vuoksi saan luvan matkustaa jo tänä aamuna. Ja sitä ennen
+täytyy minun sanoa sinulle pari sanaa."
+
+"Matkustaa pois vai niin?" kertasi Bengt ja nojautui taaksepäin, laski
+jalkansa ristiin ja tarkasti Åkea puoliksi suljetuin silmin. "Sepä kävi
+nopeaan. No, toivotan onnea, että voit noin ilman muitta mutkitta
+päästä irti -- sitä hyvää ei ole kaikille suotu."
+
+Åke huomasi hänen sanojensa kaksoiskärjen, mutta ei välittänyt siitä
+paljon. Tällä hetkellä sai hän kokea, että suuri kärsimys vapauttaa
+tuntemasta pieniä pistoksia.
+
+"Niin, olen onnellinen päästessäni pois täältä", vastasi hän lyhyesti,
+"sekä ruumiini että sieluni kaipaavat sitä. Sitä ennen on kuitenkin
+välillämme pieni selvitys suoritettava."
+
+"Vai niin? Mitä sitten? Minä en tiedä meiltä jääneen mitään
+selvittämättä."
+
+"Et suinkaan, mutta minä sen sitä paremmin tiedän!" huudahti Åke, ja
+hänen haaveksivat silmänsä loistivat tummina mielenliikutuksesta. "Ehkä
+ei ole toisen ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ehkä piilee
+siinä luonnonlaki, jota ei voi järkäyttää ... en tiedä... Mutta yhden
+asian tiedän: että sinä kautta koko elämän olet ollut julma kohtaloni.
+Sinä tulit aina tielleni, -- mitä tahansa teinkään, mihin ryhdyinkään,
+heitit sinä aina polkuni yli kuin mustan varjon, josta en päässyt
+erilleni. Sinä ryöstit minulta tytön, joka oli ensi rakkauteni -- ei,
+älä kiellä, sinä tiesit, että minä häntä rakastin; sinä olit
+voimakkaampi, houkuttelit hänet minulta ja -- petit hänet..."
+
+"Tietääkseni ei löydy lakipykälää, joka kieltäisi kahta nuorta miestä
+kilpailemasta saman naisen rakkaudesta", vastasi Bengt pilkallisesti,
+"minä en häntä ryöstänyt enkä pettänyt, niinkuin kohteliaasti suvaitset
+sanoa. Hän valitsi minut, ja yhtä paljon oli hänen syytään kuin minun,
+että liittomme rikkoontui..."
+
+"Sinä ryöstit hänet ja sinä petit hänet", toisti Åke synkästi, "sinä
+käytökselläsi pakotit hänet tekemään lopun siitä, mikä sinulle oli
+ollut leikkiä vain... Muutoin olet sinä ollut minulle samaa, kuin
+sukusi minun suvulleni, sen tiedät. Polvi polvelta ovat Falkensternit
+syösseet meidät asemalta, joka meillä kerran oli tässä kaupungissa --
+onhan vain johdonmukaista, että sinä kohtelet minua samoin.
+Viekkaudella keinotteli iso-isäsi käsiinsä suuren Hemsjö-metsän, ja se
+se laski perustan hänen rikkaudelleen ja sai meidän asemamme horjumaan.
+Hän teki kaksi kertaa vararikon kiskoakseen saatavansa, juuri kun hän
+tiesi, että Värnön yhtiön oli vaikea hankkia rahoja. Sinun isäsi
+perusti paperitehtaan samaan paikkaan, mihin minun isäni oli hänelle
+kertonut aikovansa sellaisen perustaa. Sinä ostit Hålliden osakkeet
+veljeltäni, juuri kun olit saanut tietää, eitä niiden arvo kohta
+nousee..."
+
+"Jo riittää", keskeytti Bengt, kohoutuen suoraksi sohvassaan ja lyöden
+nyrkkinsä pöytään, "älä istu siinä lörpöttelemässä! Näyt unohtaneen,
+että liikeasiat ovat liikeasioita eikä niissä tule hempeämielinen
+uhrautuvaisuus kysymykseen. Carl-Edvard pyysi minua ostamaan osakkeet,
+eikä minulla ollut syytä kieltää häneltä palvelustani..."
+
+Åke naurahti halveksivasti.
+
+"Jos ei siinä olisi ollut Falkenstern ja Henning vastakkain, niin olisi
+toinen niin sanottu 'ystävä' tuntenut velvollisuudekseen sanoa
+toiselle, ei nyt, tiedän, että niiden arvo nousee."
+
+Bengt kohautti olkapäitään.
+
+"Puhut kuin vanha, typerä nainen. Ja kuulehan, jos ei sinulla ole
+täällä muuta virkaa kuin loukata minua ja omaisiani, niin saat suoda
+anteeksi, jos muistutan sinua myöhäisestä ajasta. Yleensä en suvaitse
+kenenkään solvaavan minua, kaikkein vähinten omassa kodissani."
+
+"En ole tullut sinua solvaamaan, -- tulin sanomaan totuutta", vastasi
+Åke levollisesti.
+
+"Totuutta! Sinä huomautit äsken varsin järkevästi, ett'ei ole toisen
+ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ja siihen yhdyn minäkin
+täydelleen. Mutta unohdit toisen seikan: että toinen on itse syypää,
+jos hän katsoo toisen menestystä omaksi onnettomuudekseen. Miksi te
+Henningit hyökkäsitte kimppuumme kateuden koko voimalla? Olisitte
+ymmärtäneet, niinkuin sinä nyt näyt käsittävän, että on vaarallista
+kilpailla ihmisten kanssa, joille kaikki onnistuu, kuten meille.
+Olisitte tyytyneet purjehtimaan itseksenne tyynillä vesillä, silloin
+olisi kaikki käynyt hyvin; mutta siihen te olitte liian ylpeät, teidän
+piti hinnalla millä hyvänsä meidän ulapallemme, ja siellä särkyi hauras
+purtenne. Toinen ei voi aina, mitä toinen, vaikka hän kuinka halusta
+sitä tahtoisi. Eivät kaikki kelpaa uittamaan tukkeja Vångan
+pyörteissä!"
+
+"Sinä olet oikeassa", vastasi Åke, "kaikkialla kuuluu tämä
+viisaudensääntö selvemmin sanoen näin: vahvempi ja kylmäverisempi
+musertaa elämän taistelussa heikomman ja herkemmän... Jos aina olisin
+ymmärtänyt asettautua sen mukaisesti, niin olisi se minulle ollut hyvä;
+mutta ymmärsin sen oikein vasta sinä iltana, jolloin istuimme Riche'n
+edustalla ja minä tarkastelin katsettasi ja ilmettäsi Esteriä
+mainittaissa. Silloin käsitin, miten tulisi käymään; mutta silloin oli
+jo liian myöhäistä."
+
+Bengt nojausi sohvan selkämystään ja vihelteli vallattomasti.
+
+"En tosiaankaan voi siihen mitään, että kaunis sukupuoli suosii minua
+enemmän kuin sinua", hän sanoi purevasti.
+
+Åke ei vastannut. Bengt sai ivata häntä niin paljon kuin halusi, se ei
+häneen enää koskenut.
+
+"No niin, älkäämme enää tuumiko", jatkoi Åke muutaman sekunnin
+vaitiolon jälkeen, "niinkuin sanoin, on viimeinen selvitys välillämme
+suoritettava; sitten eivät tiemme enää koskaan satu yhteen. Bengt
+Falkenstern", jatkoi hän, muuttaen tuolinsa lähemmäksi Bengtiä, ja
+kiinnitti silmänsä kilpailijaansa, "mikä on tarkotuksesi Ester
+Hermansoniin nähden? Tiedätkö, että ihmiset puhuvat sinusta ja hänestä
+tavalla, joka tahraa nuoren naisen mainetta? Vastaa minulle, Bengt,
+Jumalan edessä: aiotko ottaa hänet puolisoksesi?"
+
+Bengt purskahti hermostuneeseen, ivalliseen nauruun.
+
+"Aiotko esiintyä siveyden saarnaajana? Mutta pyydän ilmottaa sinulle,
+että siveellisyydestäni pidän itse huolta, ilman että sinä siihen
+sekaannut, ja välittämättä kaupunkilaisten puheista..."
+
+Åke istui jälleen hetkisen vaiti; oli kuin olisi hän tahtonut kuunnella
+Bengtin sanojen kaikua oikein ymmärtääkseen, mitä tämä tarkotti. Sitten
+katsahti hän ylös ja tarkasti Bengtiä läpitunkevasti, kuten äsken.
+
+"Kuulehan", jatkoi hän, "joll'ei teidän kihlaustanne kohta julaista,
+saa hänen maineensa tahran, jota ei hevin pestä pois. Tiedät, ettei
+maineesi ole paraimpia, ja teidät on nähty useasti yhdessä."
+
+"Sinun intosi, rakas Åke, saada hänet kihlatuksi toiselle, on todella
+liikuttava. Minun mielestäni olisit miehekkäämpi, jos koettaisit
+työntää minut tieltäsi!"
+
+Åke kääntyi, liikahtaen kärsimättömästi. Bengtin viime sanat sattuivat
+häneen tuskallisemmin kuin hänen muut puheensa. Hän ei kuitenkaan
+vastannut mitään, vaan jatkoi:
+
+"Jos sinä teet Ester Hermansonin onnettomaksi, jos sinä hylkäät ja
+petät hänet, niin vedän minä sinut siitä kerran edesvastuuseen. Minä
+vaadin sinulta hänen elämänonnensa tavalla, jota et voi aavistaa, ei
+siksi, että kostaisin omasta puolestani -- se ei maksa vaivaa -- mutta
+kostaakseni hänen puolestaan. Sillä, katsos, -- se riippuu kai myös
+siitä, että minussa on liian vähän 'miestä' -- minä voin antaa
+anteeksi, että kaksi kertaa veit onneni, mutta en anna ikinä anteeksi,
+jos teet hänet onnettomaksi."
+
+Åken hento vartalo näytti kasvavan hänen puhuessaan, ja tunteen hehku
+loi hänen sanoihinsa ylevyyttä, joka vaikutti Bengtiinkin. Mutta vain
+hetkiseksi: seuraavana hetkenä oli tuo vaikutus jo kadonnut kuin
+haihtuva tunnelma, ja Bengt vastasi tavallisella, pilkallisella
+äänellään:
+
+"Minulle on vallan yhdentekevää, annatko anteeksi vai et, ja mitä
+'kostoosi' tulee, on se minusta samaa kuin menisit vesilintua
+'kostuttamaan'. Mitä sinä minulle voisit tehdä?"
+
+"En aiokaan sinulle mitään 'tehdä' -- enkä liioin ajattele 'kostoa';
+kostaa olisin voinut siinä tapauksessa jo aikoja sitten. Koston sijasta
+vaadin, että teet onnelliseksi sen naisen, jonka tiedän sinua
+rakastavan ja odottavan, että pyydät häntä omaksesi."
+
+"Sinä vaadit jotain minulta! Sinä kerrot, että aikoja sitten olisit
+voinut kostaa; mitä tarkotat? Sinä raukka --- koulupoikana oli tapani
+paiskata sinut maahan vasemmalla kädelläni ... nyt sitä syyhyttää saada
+tehdä samoin..."
+
+Åken kasvoille lensi tumma puna, ja hänen silmänsä saivat omituisen
+kiusaantuneen ilmeen, jossa heijastui muisto kaikesta siitä
+mielipahasta ja nöyryytyksestä, jota Bengt aina lapsuusajasta asti oli
+hänelle tuottanut.
+
+"Älä ole niin suurisuinen, Bengt Falkenstern", vastasi hän synkän
+levollisesti, "nyrkkiäni ei minulla ole halua antaa sinun maistaa,
+mutta voisin musertaa sinut julmemmalla tavalla kuin voit aavistaakaan.
+Minun kädessäni on elämäsi synkkä salaisuus, minusta on riippunut,
+ett'ei oikeutettu ylenkatse ole sinua kohdannut ... minä tiedän..."
+
+Hän pysähtyi, katsoi vaistomaisen varovasti ympäri huonetta, meni
+sitten Bengtin luo ja kuiskasi pidätetyllä kiihkolla muutamia sanoja
+hänen korvaansa.
+
+Noiden sanojen vaikutus Bengtiin oli kamala: hänen kasvonsa tulivat
+tuhkanharmaiksi, silmät ensin laajenivat, kuin olisi hän nähnyt jotain
+kauheaa, sitten painuivat silmäluomet kiinni, ja hän vaipui kokoon kuin
+ankaran iskun kohtaamana. Mutta herpoutumista seurasi rajusti,
+kuohahtava viha; hän kohousi istumaan ja kiinnitti Äkeen säihkyvät
+silmänsä.
+
+"Ja sitä tahdot minua uskomaan!" huudahti hän, nauraen kuivaa naurua,
+"sinä luulet, ett'en minä ymmärrä, että jos niin olisi, jos sinä et
+todella olisi vain täynnä romantisia houreita, niin sinä aikoja sitten
+olisit käyttänyt valttejasi ja heittänyt ne esiin. Sinulle ei voisi
+olla muuta kuin makea haju, kun näkisit minunlaiseni vihatun olennon
+paneteltuna ja mustattuna!"
+
+"Olet oikeassa ... olisin sen jo aikoja tehnyt, joll'ei olisi ollut
+kahta estettä. Ensiksikin ei kunnon mies kosta kärsimäänsä vääryyttä
+levittämällä pahoja huhuja. Juuri siksi, että vihasin sinua, täytyi
+minun vaieta; ja tiedän, että jos olisin puhunut, olisi sydämeeni
+hiipinyt tyydytetyn koston ilo, mutta en halua halveksia itseäni. Oli
+toinenkin seikka, joka sitoi kieleni. Salaisuuden olin kuullut
+sisareltani Rakelilta; hän piti paljon tuosta tyttö-raukasta ja oli
+hänen luonaan päivää ennen, kuin ... kuin ... niin, ennen kuin se
+tapahtui... Epätoivoissaan kertoi tyttö silloin, mitä hän ei ollut
+vielä kenellekään sanonut; mutta Rakelilta otti hän lupauksen, että
+tämä säilyttäisi hänen salaisuutensa. Rakel kertoi siitä vain minulle
+-- ja me kaksi olemme olleet vaiti. -- Tänään ensi kerran pääsi se
+huulteni yli, mutta vain näyttääkseni sinulle, kuinka sinä kaikki nämä
+vuodet olet ollut halveksitun Åke Henningin vallassa, kuinka olisin
+voinut, jos olisin tahtonut, kukistaa sinut, ja siksi on minulla oikeus
+vaatia Esterin onni palkinnoksi siitä, mitä olen tehnyt."
+
+"Koska pidät minua konnana, niin tekisit mielestäni sekä viisaammin
+että oikeammin, jos kertoisit tietosi Esterille ja pelastaisit hänet
+minusta, kuin että tulet tänne puhemiehenä!" huudahti Bengt pidätetyllä
+raivolla.
+
+"Sen tekisinkin, joll'en tietäisi, miten häikäilemätön olet ja
+että Ester sinua rakastaa. Hän, tuo onneton, oli yhtä hyvä ja puhdas
+kuin Ester, ja se ei sinua estänyt... En tahdo Esterille hänen
+kohtaloaan ... siksi vaadin, että kosit häntä, ennenkuin olet hänen
+maineensa tahrannut..."
+
+"Sinä vaadit, ... sinä uhkaat ... siis, joll'en tottele käskyjäsi, sinä
+rankaiset minua laskemalla liikkeelle nuo juorut, jotka tähän asti
+jalomielisesti kyllä olet pitänyt itselläsi. Se kai sopii kunnon
+mielelle!"
+
+"En sinua 'uhannut' enkä aio sinua 'rangaista'. Mutta luulin sinun
+ymmärtävän, että sillä, joka minun laillani on käyttäytynyt
+halveksittua vihollistaan kohtaan, sillä on myös oikeus asettaa
+vaatimuksia. Enkä usko, että on alentavaa kunnon miehelle vaatia, että
+sinä vaitioloni palkaksi teet onnelliseksi sen naisen, jota minä
+rakastan..."
+
+Kun elämän ristiriidoissa äkkiä saa tuntea toisen ihmisen
+jalomielisyyttä, vaikuttaa se aina kahdella lailla: joko kohoamme
+itsekin hyvän korkeisiin ilmapiireihin tai vajoamme entistä syvemmälle,
+ja taistelu uuden lankeemuksen ja oman sisäisen vastarintamme välillä
+kovettaa meitä vielä enemmän. Bengtin kävi jälkimäisellä lailla.
+
+"Mene tiehesi", hän lausui, ja jos hän katseellaan olisi voinut surmata
+Åken, olisi hän sen tehnyt, "sinun kurja kateutesi, koko sukusi kateus,
+se se keksii nuo jutut, jotka sanon perättömiksi ... levitä niitä, jos
+uskallat... En tahdo kiittää sinun jalomielisyyttäsi kauniista
+mainetodistuksesta ... kyllä minä jaksan kantaa sinun ja muutamain
+vanhain akkojen juorut!"
+
+Åke nousi ja ojensi varottaen kätensä.
+
+"Varo itseäsi! Sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että kaikki, mitä
+sanoin, on totta!"
+
+Mutta nyt luhistuivat Bengtin hillitsemiskyvyn viimeisetkin jäännökset:
+viha, ylpeys, tuskaiset muistot, synkät omantunnonvaivat iskivät
+rautakyntensä hänen koko olentoonsa ja pudistelivat häntä, niinkuin
+myrsky pudistelee tammea.
+
+"Mene, mene...", huusi hän ja osotti vapisevin käsin ovea, "kuinka
+uskallat ... kuinka ... kuinka ... sinä kurja mato ... matelija...
+minä ... minä ... potkin sinut ulos ... ammun sinut..."
+
+"Tee niin", vastasi Åke niin levollisesti, kuin ei viha ikinä yltäisi
+häneen, "minulla ei ole mitään menetettävänä ... ammu, jos tahdot,
+minähän siitä voitan... Ja nyt hyvästi, Bengt ... muista, mitä olen
+sanonut: tee hänet niin onnelliseksi, kuin sinä voit tehdä naisen --
+varo hänen kunniaansa ... älä häpäise häntä -- Jumala sinua
+rangaiskoon, jos hänet petät ... muista se! Hyvästi!"
+
+Hän meni, ja Bengt vaipui sohvaan puoliksi tainnuksissa. Hirmuinen
+mielenliikutus -- monine erilaisine syineen -- vaikutti häneen vallan
+ruumiillisesti, aivan kuin raju ukkosilma. Hänestä tuntui kuin
+tukehtuisi hän tai halvautuisi, kurkku puristui kokoon, silmät
+pullistuivat ulos, ja vapautuakseen kiihkeistä tunteistaan kiskoi hän
+kauluksensa auki ja löi kerta toisensa perästä nyrkkiään sohvan
+selkämystään.
+
+Viimein lauhtui hänen mieletön vihansa; hän nousi, pyyhki nenäliinalla
+otsaansa, kulki muutaman kerran ympäri huonetta ja soitti sitten
+palvelijaa, joka, varovasti herraansa vilkaisten, hiipi asunnon läpi ja
+sammutti lamput.
+
+Mutta kun Bengt tuli makuusuojaan, käsitti hän, ett'eivät ne tunnit,
+jotka yöstä olivat jäljellä, ainakaan toisi hänelle unta. Kuin kirkuvat
+myrskylinnut kiitivät ajatukset edestakaisin ympäri lainehtivia
+syvyyksiä, ja noiden syvyyksien yllä häämöitti -- ihmeellisenä
+kaunistuksena -- aukea, autio kenttä, jolla ihmisolento taistelee
+eteenpäin pimeässä ja lumituiskussa ja viimein siihen katoaa. -- -- --
+
+Kun Åke lähti Bengtin luota, vapisi hän vielä mielenliikutuksesta;
+mutta kun hän kulki katua ja yöilma sai rauhottaa hänen kiihtyneitä
+hermojaan, levisi vähitellen hänen sydämeensä levollisuus, joka seuraa
+sielun myrskyjä, kun tunnemme, että olemme koonneet olentomme paraat
+voimat ikäänkuin yhteen pisteeseen, määrätyksi sanaksi tai teoksi, ja
+että osuimme maaliin, johon tähtäsimme. Hän oli sanonut, mitä oli
+halunnut sanoa; hänen kilpailijansa oli ollut hänen vallassaan, hän oli
+osannut pitää varmaa tasapainoa kurjan uhkailun ja oikeutettujen
+vaatimusten välillä. Tosin hän ymmärsi, ett'ei Ester ikinä tulisi
+onnelliseksi Bengtin rinnalla, niin, ehkäpä tulisi hän hyvin
+onnettomaksi, ja jos Åke olisi voinut, olisi hän hinnasta mistä hyvänsä
+temmannut hänet pois Bengtiltä. Mutta hän tiesi kokemuksesta
+voimattomuutensa tässä suhteessa, hän tiesi, miten häikäilemätön Bengt
+oli, mikä valta hänellä oli naisten yli, -- ja hän tiesi, että Ester,
+kokematon, haaveksiva Ester, rakasti Bengtiä. Hän ei voinut muuta kuin
+suojata Esterin kunniaa, ja sen hän luuli tehneensä, kutsuessaan esiin
+menneisyydestä nuo kostavat varjot...
+
+Hän tunsi tuskaisen onnen hivelevän veristävää sydäntään, ajatellessaan
+eroa oman uhrautuvan, syvän rakkautensa ja Bengtin itsekkään intohimon
+välillä. Hänelle tuotti kaihonsekaista nautintoa ajatella voivansa niin
+syvästi ja suuresti rakastaa, voivansa unohtaa itsensä siihen määrään,
+että jos vain Ester tulee onnelliseksi, niin kadotkoon hänen oma
+viimeinen onnentoiveensa ainiaaksi raskaisiin pilviin, joiden hän jo
+niin kauan oli nähnyt leijaavan elämänsä yli.
+
+Ja kun hän siinä kulki pimeässä talviyössä tähtien tuikkiessa
+avaruudessa ja ihmisten nukkuessa äänettömissä taloissa, joissa
+ainoastaan kärsimys ja paheet valvoivat, levisi alakuloinen hymy hänen
+kasvoilleen, |a hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut ihmeellistä,
+iäistä sävelhuminaa, säveleitä, täynnä elämän vihlovia epäsointuja ja
+suurten tuskien suloisuutta...
+
+
+
+
+V.
+
+
+Esterin oli tapana ajatella omasta itsestään, että hänellä oli kaksi
+sydäntä: toinen iloinen, riemusta sykkivä tytönsydän, joka voitti
+hänelle kaikkien rakkauden ja jolla hän puolestaan rakasti kaikkia, ja
+toinen, jossa oli tyyntä ja yksinäistä kuin synkällä metsäpolulla,
+sydän, jossa hiljaiset, uneksivat äänet kuiskailivat ja johon ei kukaan
+muu kuin äiti ollut saanut pilkistää, sillä äiti, hän oli Esterin
+"paras ystävä", jonka kera hän oli jakanut elämän tuskat ja riemut;
+keskinäinen rakkaus oli ollut heidän ilonsa ja voimansa, se oli heidät
+kantanut köyhyyden ja puutteen ammottavain syvyyksien yli, joita
+elämässä niin monasti oli heidän eteensä auennut.
+
+"Äiti kulta", sanoi Ester eräänä iltana, istuessaan jakkaralla äidin
+jalkain juuressa ja kertoillessaan toivojaan ja pelkojaan, "jos hän
+pettää minut, jos hän on vienyt sydämeni vain leikkiäkseen minulla ja
+sitten heittääkseen minut pois, silloin en ikinä eläissäni enää voi
+olla iloinen."
+
+Rouva Hermanson antoi työn, joka hänellä oli käsillä, vaipua syliin ja
+silitti hyväillen Esterin tukkaa.
+
+"Tiedän, että sinusta nyt tuntuu siltä, Ester rakas; samoin tuntuu
+jokaisesta, joka ensi kerran pettyy."
+
+"Voiko pettyä enemmän kuin yhden kerran?" Ester katsahti ylös suurin,
+uneksivin lapsensilmin. "Ei, ei, sillä näin suuresti voi rakastaa vain
+yhden kerran..."
+
+"Niin luulee aina silloin, kun haava isketään, ja se se on katkeraa.
+Mutta, lapseni, haavat voivat parantua, syvimmätkin, sen tiedän minä."
+
+"Ei ... ei ... ei minun", huudahti Ester kiihkeästi, "jos hän on
+petollinen, on elämäni mennyttä, silloin tulee siitä vain pitkällinen
+kuolema ... minä tiedän sen, äiti, tunnen sen 'oikeassa' sydämessäni,
+joka ei ole koskaan rakastanut muita kuin sinua -- ja nyt häntä..."
+
+Raju itku särki äkkiä levollisen, alakuloisen ilmeen rouva Hermansonin
+kasvoilta, niinkuin tuulenpuuska särkee vedenkalvon. Suuret kyyneleet
+vierivät hänen poskiaan ja suu vääntyi tuskasta.
+
+Mutta kun Ester näki äidin kyyneleet, unohti hän vallan oman itsensä.
+
+"Äiti, rakas äiti!" huudahti hän ja kietoi kätensä äidin ympärille,
+"älä itke, en voi nähdä sinua pahoilla mielin. Jos hän pettää ... mutta
+hän ei tee sitä ... mutta jos ... niin minä olen niin luja, niin
+luja ... minä teen työtä ja elän vaan sinulle, sinä oma armas äiti..."
+
+Ja hän puristautui äitiään vasten, ja sylitysten istuen he tarinoivat
+ja hyväilivät pois tuskan ja pelon, jotka synkin surusävelin humisivat
+heidän ympärillään...
+
+Mutta eräänä päivänä kesäkuun alussa, kun koululupa juuri oli
+alkanut, sai Bengt, joka koko kevään on jatkanut entiseen tapaansa,
+milloin etsimällä Esterin seuraa, milloin vetäytymällä takaisin,
+palvelijaltaan kuulla tuon niin valtioviisaasti kuin suinkin
+esitetyn hämmästyttävän uutisen, että neiti Hermanson oli lähtenyt
+kaupungista ainiaaksi. Hän aikoi hakea paikan jossain toisessa
+oppilaitoksessa, sen oli palvelija saanut tietää rehtori Grahnin
+"sisäköltä".
+
+Bengt kalpeni vihasta huulia myöten tämän kuultuaan. Hänestä oli mitä
+hirvein loukkaus, että Ester niin oli karannut sanomatta sanaakaan
+jäähyväisiksi. Kuinka hän uskalsi, kuinka hän taisi uhmata häntä?
+Bengtin ensimmäinen ajatus oli repiä kappaleiksi valokuva, jonka hän
+oli kerjännyt itselleen ja jota hän aina kantoi povessaan, ja polkea
+rakkautensa kuoliaaksi.
+
+Mutta rakkaus oli voimakkaampi, se ei antanut polkea itseään, se nousi
+suurena ja valtavana ja masensi hänen pikkumaisen vihansa. Pian oli hän
+ennättänyt rauhottua ja muistella Esterin todella maininneen aikovansa
+lähteä kaupungista ja ajatella, että hän tietysti teki niin
+pelastuakseen taistelusta, jossa hän alkoi joutua tappiolle. Hetken
+päästä oli Bengt tehnyt päätöksensä: hän menee Esterin äidin luo ja saa
+häneltä tietää, minne nuori tyttö on matkustanut.
+
+Esterin ja hänen äitinsä asunto oli kaupungin vaatimattomimpia:
+kellertävä yksikerroksinen puutalo neliskulmaisine, mataline
+ikkunoineen. Mutta vuokra oli halpa, ja heillähän ei ollut paljon,
+millä elää; sekä Esterin palkka että äidin työansiot olivat vähäiset.
+
+Bengtin koko mieli oli ääriään myöten täynnä ajatuksia Esteristä; se ei
+kuitenkaan estänyt, että häneen, matalan oven edessä seisoessaan, missä
+hänen täytyi köyristää upeaa vartaloaan sisään tullakseen, äkkiä tuli
+epämiellyttävä tunne ja että Esterin alhainen yhteiskunnallinen asema
+ennätti häntä kiusata ja kiihottaa.
+
+Mutta kun hän tuli rouva Hermansonin luo, oli hän kuitenkin kuin itse
+jäykkä, juhlallinen kohteliaisuus olennoituna. Kylmä hymy lepäsi hänen
+huulillaan ja hän kumarsi tuolle arasti tervehtivälle vaimolle yhtä
+syvään kuin jollekin ylhäiselle sukulaiselleen. Näytti kuin olisi
+hänelle tuottanut jonkunlaista mielihyvää kohteliaisuudellaan masentaa
+vähäpätöinen muotiompelija-raukka.
+
+"Pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän teeskennellyn kohteliaasti,
+"että olen näin tunkeileva. Ainoastaan suunnaton hämmästykseni ja
+suruni siitä, että Ester neiti on lähtenyt kaupungista, voi selittää
+tämän askeleen ja ehkä puolustaa sitä."
+
+Mutta rouva Hermanson ei antanut "masentaa" itseään; omituinen,
+hiljainen vastarinta kohtasi Bengtiä tuossa mustiin puetussa, hieman
+kumarassa naisessa, jonka piirteissä vielä voi huomata jälkiä
+tyttärelle perinnöksi menneestä kauneudesta.
+
+"Niin, Ester matkusti", hän vastasi levollisesti, vaikka ääni vapisi,
+"mutta ehkä tahdotte istua, herra konsuli -- voinko jollain lailla...?"
+
+"Kyllä", keskeytti Bengt kiivaasti ja seuraamatta rouvan kehotusta,
+"muuan vähäpätöisyys ... mutta olisin teille siitä kuitenkin hyvin
+kiitollinen: pyytäisin hänen osotteensa."
+
+Rouva Hermansonin levolliset piirteet vavahtivat, ja silmien ilme
+muistutti ärsytettyä eläintä. Hänet valtasi suuri epävarmuus, hän
+haparoi oikeinta ja viisainta vastausta tuohon kysymykseen, joka
+sisälsi niin paljon.
+
+"En tiedä, haluaako tyttäreni olla kirjevaihdossa herra konsulin
+kanssa", sanoi hän lopullisesti näennäisellä rauhallisuudella, jonka
+takana kiihtyneet tunteet värisivät ja lepattivat, kuin tuuli vasten
+jännitettyä purjetta, "hän jätti kaupungin saadakseen olla rauhassa,
+ja, jos mahdollista, tointuakseen. Tokkohan teette oikein, jos vielä
+häntä häiritsette?"
+
+"Joll'ei neiti Hermanson tahdo olla kirjevaihdossa kanssani, voi hän
+vallan yksinkertaisesti lähettää takaisin kirjeeni -- eikö niin?"
+vastasi Bengt mielenliikutuksen tukahuttamalla äänellä, mutta entinen
+jäykkä hymy huulillaan. "Toivon, ett'ette loukkaa minua kiellollanne,
+en luule, että edes tyttärenne sitä hyväksyisi, niin ankara ja
+järkähtämätön kuin hän onkin..."
+
+Hän naurahti hermostuneesti, pakotetusti, mutta katse puoliksi
+suljettujen silmäluomien alla hehkui harmista ja kärsimättömyydestä.
+
+Rouva Hermanson seisoi hetkisen epäröiden; sitten huokasi hän syvään,
+meni viereiseen huoneeseen ja tuli pian takaisin, kädessä paperilappu,
+jonka hän ojensi Bengtille.
+
+"Tämä on toistaiseksi hänen osotteensa. Mutta", -- hän loi Bengtiin
+katseen, joka samalla oli rukoileva ja käskevä, -- "muistakaa, että
+hänen äitinsä sen antoi."
+
+"Tuhannet kiitokset", huudahti Bengt, tarttuen innokkaasti paperiin,
+"lupaan, ett'en käytä väärin hyvyyttänne. Ja pyydän, rouva Hermanson",
+lisäsi hän ja kävi äkkiä todella totiseksi, "älkää uskoko pahaa
+minusta, minä vakuutan, että Ester on minulle kaikkein kallein ...
+henkeni on halpa hänen rakkautensa ja kunnioituksensa rinnalla..."
+
+Rouva Hermanson ei voinut vastata; hän tarttui ojennettuun käteen, ja
+kun Bengt lähti, vaipui hän mielenliikutuksen valtaamana tuolille, ja
+kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin...
+
+Heti kun Bengt tuli kotiin, istuutui hän kirjottamaan Esterille. Ja
+sitä tehdessä kulkivat hänen ajatuksensa ja tunnelmansa yhtämittaisena
+virtana lauseitten takana, joita hän muodosteli. "Kuinka olen
+oikeastaan voinut olla niin typerä ja leikkiä piilosilla oman itseni
+kanssa?... Olisin voinut säästää sekä häneltä että itseltäni tämän
+surun ja eron. Tiesinhän, että jos Falkenstern kerran saa jotain
+päähänsä, täytyy hänen toteuttaa se, olipa sitten kysymys tukkien
+uittamisesta Vångaa pitkin tai rakastetun naisen omistamisesta... Jos
+olisin voinut, olisin tarjonnut hänelle vain rakkauteni ja ollut
+hänelle kuolemaan saakka uskollinen... Mutta hän ei ole sellainen ...
+hänenlaisiaan naisia rakastetaan vain aviomiehinä... Siksi otan hänet
+vaimokseni ... niin, siksi, enkä tyydyttääkseni sinua, sinä pikku
+matelija, joka uskalsit uhata minua ja vielä nytkin rohkenet tulla
+esiin ja katsoa minua ilkeine, läpitunkevine silminesi... Sinun
+uhkauksesi ei ole mitään vaikuttanut... Voisin sinun uhallasi uhrata
+sekä hänen onnensa että omani... Mutta, kas, minä en tahdo ... minä
+tahdon omistaa hänet, ja kun Bengt Falkenstern jotain tahtoo, niin hän
+sen täyttää..."
+
+Kirje oli hellä, kiihkeä, joka sana huokui lämmintä rakkautta ja
+kaipausta. Hän sanoi rakastaneensa Esteriä ensi näkemästä asti, ja että
+nyt, kun hän oli kadonnut, Bengt oli ymmärtänyt, ett'ei voinut elää
+ilman häntä, -- tahtoiko hän siis ottaa vastaan hänen kätensä ja
+sydämensä, Bengt tekisi hänet niin onnelliseksi, kuin konsana
+rakastettu ja ihailtu nainen voi olla? Viimeksi pyysi hän häntä
+palaamaan kohta kotiin -- hän oli odottanut jo kyllin kauan. Hän
+lopetti sanoilla: "tule, hellästi rakastettu, kaipaavan Bengtin luo!"
+
+Ja Ester tuli, tuli heti täynnä rakkautta, onnea ja riemua. Koko hänen
+epäilyksensä ja toivottomuutensa haihtui kuin aaveet päivän koittaissa,
+kun hän luki Bengtin kirjeen; nyt oli koko elämä hänen edessään kuin
+auringonhohtoinen vedenpinta, jota hän ja Bengt paisuvin purjein
+kiitäisivät yli ihanoiden, tuntemattomain syvyyksien.
+
+Kotiintulon jälkeisenä päivänä julaistiin kihlaus, joka antoi koko
+kaupungille, niin, koko seudulle hämmästyksen ja miettimisen ja
+sukulaisille ja ystäville hyväksymisen tai paheksumisen aihetta, ja
+samana päivänä oli Ester äitineen päivällisillä Bengtin kodissa.
+Yltäkylläinen onni, jota Bengt tunsi saadessaan viimeinkin antaa vapaan
+vallan kauan pidätetyille tunteilleen, uhmaileva luopääsemättömyys,
+jolla hän alusta pitäin asesti itsensä suvun tyytymättömyyttä ja
+muistutuksia vastaan, terästivät hänet täksi kertaa alhaisten
+ylpeydenajatusten suhteen, jotka muulloin häntä vaivasivat. Hän oli
+hyvin ystävällinen Esterin äidille, ummisti urhoollisesti silmänsä
+ujolta saamattomuudelta, joka aina toisinaan vilahti esiin tämän
+käytöksessä, ja esiintyi kaikin tavoin rakastettavana vävypoikana. Hän
+iloitsi myös suuresti nähdessään, että tuosta saamattomuudesta ei ollut
+jälkeäkään Esterissä; Bengtin asunnon komeus ei näyttänyt lainkaan
+häntä hämmästyttävän, hän otti kaiken niin yksinkertaisesti ja
+luonnollisesti, kuin olisi hän elämänsä ajan ollut tottunut siihen,
+että kaksi palvelijaa tarjoili hänelle hopeavadeilta. Ehkä olisi tuo
+joskus muulloin harmittanut Bengtiä; ehkä hänelle olisi ollut
+mieluista, jos olisi huomannut Esterin, kaikkea tätä loistoa
+hämmästyen, tunnustavan Bengtin etevämmyyden ja tuntevan olevansa
+kiitollisuudenvelassa sille, joka näin oli hänet korottanut. Mutta nyt
+oli Bengt niin juhlamielellä, että hän näki kaikki vain rakkauden
+valoisin katsein.
+
+Niin pian kuin suinkin seurasivat sitten kuulutus ja häät toisiaan.
+Vihkiminen tapahtui kirkossa, jossa kaupunkilaiset tunkeilivat
+töllistelemässä morsiusparia, eikä vain heitä, vaan myös Bengtin
+ylhäisiä sukulaisia, jotka olivat kaikki läsnä, paitsi eräs täti, joka
+ei koskaan antanut Bengtille anteeksi hänen alhaista avioliittoaan.
+Kaikki olivat hyvin ystävällisiä Esterille, osaksi koska ei kukaan
+halunnut suoraan vastustaa Bengtin tahtoa, osaksi koska Esterin
+suloinen olento voitti kaikkien sydämet. Tosin ilmeni epäsointuakin;
+Ester huomasi pari kertaa, kuinka ylenkatse hänen vaatimatonta
+asemaansa kohtaan, ylenkatse, joka ei saanut häntä itseään koskettaa,
+sen sijaan kohdistui äitiin, ja se oli katkera pisara ilonmaljassa.
+Mutta Bengtin rakkaus -- joka yhä piti tätä juhlamielellä -- se korvasi
+Esterille kaikki, hän tiesi, että Bengt oli aina osottava vain
+kunnioitusta ja arvonantoa äitiä kohtaan. Ja Bengt kävi hänelle vielä
+kalliimmaksi; hänen rakkautensa ja hienotunteisuutensa tuntuivat
+Esteristä suurenevan ylpeyden rinnalla, jota hän huomasi sukulaisissa.
+
+Heti vihkimisen jälkeen matkustivat nuoret ulkomaille. Kyynelsilmin
+seisoi Ester vaunu-ikkunan luona ja katseli pientä kellertävää taloa
+kohti, missä äiti istui |a ajatteli häntä itkien kaipauksesta ja
+onnesta. He olivat jo jättäneet toisilleen jäähyväiset, äiti ja tytär,
+sillä rouva Hermanson ei tahtonut tulla junalle näyttämään liikutustaan
+kaikille noille vieraille ihmisille, jotka tunkeilivat Esterin ja
+Bengtin ympärillä. Kyyneleet tekivät nuoren morsiamen vielä
+suloisemmaksi, tummat silmät loistivat kaihoisina ja lempeinä kuin
+kaksi tähteä, ja pehmeät, vapisevat huulet muistuttivat lapsen
+värisevää pikku suuta. Bengt kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja
+puristi häntä rintaansa vasten sydämellisyydellä, joka sai Esterin koko
+olennon mieluisasti värähtämään, ja kyynelsumun takaa pilkisti jo
+valoisa, aurinkoinen hymy, kun lähtömerkki viilsi ilmaa, kun nenäliinat
+huiskuivat, jäähyväis- ja eläköönhuudot sekaantuivat toisiinsa ja juna
+kiisi pois rakkauden ja onnen ihmeellistä satumaata kohden.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Ei liene kenkään valoisammin toivein lähtenyt tuntematonta
+tulevaisuutta kohtaamaan, kuin Ester, kun hän Bengtin kera jätti
+Ruotsin rannat alottaakseen häämatkansa mannermaan halki. Kaikki
+hänelle hymyili, kaikki, mitä hän näki, huvitti häntä, ja ihmiset,
+joiden pariin hän tuli, olivat ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ester ei
+ollut luonteeltaan sellainen, että rakkaudenonni olisi houkutellut
+hänet haaveilujen hämärään; päinvastoin se kuin avasi koko hänen
+olemuksensa vastaan ottamaan elämää, ja sen valoisassa tunnelmassa
+kaikki leikiten kimalsi hopeanhohtoisena hänen ympärillään.
+
+Bengtkin joutui melkein vasten tahtoaan tuon tunnelman valtaan, joka
+ainakin tällä erää oli hänelle vieras. Tapahtumat heidän ympärillään
+eivät häntä juuri huvittaneet: Ester oli hänelle kaikki; hän olisi
+mieluinten maannut koko päivän hänen jalkainsa juuressa, suudellut
+hänen käsiään ja katsonut hänen ihmeellisiin silmiinsä. Mutta Esteriä
+hän ei saanut temmatuksi mukaansa kiihkeisiin haaveiluihin. Ester
+tahtoi katsella kaikkea, luontoa, ihmisiä, merta, ja hänen leikkivä
+iloisuutensa hurmasi ja tenhosi Bengtiä kuin linnun viserrys.
+
+Kaikki oli siis pelkkää päivänpaistetta; mutta joskus sattui, että
+Bengtin kasvoille ilman huomattavaa syytä levisi synkkä ilme.
+Silloin hän tavallisesti vaipui sanomalehden lukemiseen, ja kun Ester
+puhutteli häntä, vastasi hän hyvin lyhyesti, joskaan ei suorastaan
+epäystävällisesti. Ester näki, että jokin häntä painosti ja teki
+levottomaksi, ja hän mietti, mikä se mahtoi olla... Tunsiko hän
+salaista tuskaa, kärsimystä, jota ei hennonut Esterille näyttää...? Oi,
+olipa se mitä tahansa, Esterhän kaipasi vain saada lohduttaa, karkottaa
+tuon synkän rypyn hänen kauniilta otsaltaan! Ja niin kantoi hän
+jännittäviä haaveita siitä, mikä itse asiassa oli vain tyytymättömyyden
+purkausta: Bengtin luonne nousi väkivaltaa vastaan, jota hän oli tehnyt
+ylpeydelleen. Tosin eli hän yhä onnen ja hurmauksen ilmakehässä, mutta
+se ei estänyt sitä, että hänen sydämensä syvyydessä jokin kalvoi,
+toisinaan kasvaen ja hiipivänä aaveena kietoutuen hänen tunteittennsa
+ja ajatustensa ympärille. Vieläpä sattui joskus, että hänen ääneensä ja
+katseeseensa silloin tuli jotain, joka sai Esterin pelkäämään,
+pelkäämään kuten hämärässä, kun äkkiä kuulee ääntä tai näkee
+valojuovan, ymmärtämättä, mistä ne johtuvat.
+
+Bengt alkoi heti tuhlata hänelle lahjoja, koristuksia, käsineitä,
+hajuvesiä, kaikkea, mitä kuuluu hienoon naisvaatetukseen. Ne harvat
+puvut, jotka Ester oli saanut mukaansa vaatimattomasta kodistaan,
+kiusasivat Bengtiä; niiden näkeminen nosti tuon synkän pilven hänen
+otsalleen. Esterillä oli pieni hattu, jonka äiti oli hänelle
+vaatettanut ja jonka hän aina erityisellä huolellisuudella asetti
+päähänsä. Äidin kuva astui silloin hänen eteensä selvempänä kuin
+muulloin, ja hän hymyili hellästi seisoessaan kuvastimen edessä
+kiinnittäen hattuneulaa tuuheaan tukkaansa.
+
+Sillä hatulla oli vallan erikoinen taito saattaa Bengtiä pahalle
+tuulelle; hänen mielestään sopi hattu pienelle puotineidille, vaan ei
+hänen vaimolleen. Viimein hän eräänä päivänä lausui pidätetyllä
+kiivaudella: "tuo hattu ei sovi sinulle, Ester; ostamme sinulle
+toisen..."
+
+"Mitä, eikö se sinun mielestäsi pue minua?" vastasi Ester nauraen.
+
+"Tietysti, tiedäthän, että kaikki pukee kaunotarta", vastasi Bengt,
+nauraen hänkin, "mutta hattu ei sovi _rouva Falkensternille_..."
+
+"Hattu, jonka äiti-kulta on ommellut", huudahti Ester puoliksi
+leikillisesti, puoliksi pahoillaan, ottaen hatun päästään ja suudellen
+sitä pari kertaa, "minä pidän siitä, minä! Ensiksikin siksi, että _hän_
+on sen ommellut, eihän hän voinut antaa minulle paljon, ja tämä kuuluu
+hänen pienten lahjainsa joukkoon ... ja myös siksi, että se on hieno ja
+aistikas..."
+
+Hänen lempeään ääneensä tuli jotain sitkeää ja taipumatonta, ja hän
+asetti suurella päättäväisyydellä hatun päähänsä ja järjesti kauan ja
+huolellisesti tukkaansa kuvastimen edessä. Bengt kohautti olkapäitään
+ja kääntyi pois; häntä kohtasi vastarinta, jota hän tällä kertaa oi
+kyennyt murtamaan. Mutta hän ei päässyt harmistaan hatun vuoksi,
+päinvastoin se kasvoi päivä päivältä, teki hänet alakuloiseksi ja
+ärtyiseksi ja häiritsi hänen rakkaudenonneaan. Esterkään ei ollut
+tavallisella iloisella mielellään, hänessä ahersi levottomasti
+aavisteleva tunne -- oliko mahdollista, ajatteli hän, että heidän
+välilleen nyt jo tuli epäsointua -- -- eihän merkinnyt mitään, ett'ei
+Bengt pitänyt hatusta, mutta olisihan hänen pitänyt käsittää
+lapsenrakkauden tunnetta, joka sai Esterin asettamaan äidin pikku
+lahjan niin korkealle!...
+
+Eräänä päivänä heidän viivähtäessään Münchenissä tuotiin hotelliin
+kaupungin hienoimmasta muotikaupasta aski, jossa oli Esterin osote, ja
+kun hän avasi kannen, oli askissa kallis ja aistikas hattu. Hän hymyili
+hieman pakotetusti ja katsoi kysyvästi Bengtiä, ottaessaan hatun
+hitaasti esiin.
+
+"Niin, minulta se on!" vastasi tämä nauraen, "nyt kun tulet
+aurinkoiseen Italiaan, täytyy sinun olla toisin puettu kuin kaukana
+pimeässä Pohjolassamme!"
+
+Ester käänteli hattua ja katseli sitä, mutta hänen kasvoihinsa tuli
+totinen, miettivä ilme. Niin paljon kätkeysi tähän vähäpätöiseen
+ulkonaiseen tapahtumaan... Hänen alakuloinen äänettömyytensä sai heti
+myrskypilven nousemaan Bengtin otsalle.
+
+"Sinun täytyy muistaa, kuka olet, pikku Ester", hän sanoi ja otti tätä
+leuasta, koettaen laskea leikkiä, vaikka silmät säihkyivät tummina
+pidätetystä suuttumuksesta, "sinun täytyy tyytyä pukeutumaan, niinkuin
+rouva Falkensternille sopii."
+
+"Mutta eiväthän vaatteet tee ihmistä", väitti Ester matalalla äänellä.
+
+"Ei, mutta ihminen määrää vaatetuksensa, hänen ulkomuotonsa ja
+elämänolonsa määräävät, kuinka hänen tulee pukeutua. Mikä sopi Ester
+Hermansonille, ei ovi Ester Falkensternille. Se sinun täytyy oppia
+ymmärtämään."
+
+Ester ei vastannut. Hän seisoi alaspainunein silmin, käänteli yhä
+hattua ja tarkasteli sitä innokkaasti peittääkseen esiinpuhkeavia
+kyyneliä. Mutta se ei onnistunut. Ensin tuli yksi kyynel, sitten
+toinen, ja sitten kokonainen helmisade pitkäin, tummien ripsien alta.
+
+Kun Bengt näki hänen itkevän, heitti hän kiivaasti hatun syrjään ja
+veti Esterin puoleensa.
+
+"Sinä lapsellinen, typerä pikku hupsu, miksi itket?" huudahti hän
+puoliksi suuttuneena, puoliksi ihastuneena vaikuttavasta sulosta, jota
+mielenliikutus loi Esterin kasvoihin. "Sitäkö, että lahjotan sinulle
+kauniin hatun? Olen kyllä kuullut, että nuoret rouvat itkevät, kun
+heidän miehensä eivät tahdo suoda heille uutta hattua tai leninkiä,
+mutta en päinvastaista... Kas niin ... naurahan nyt..."
+
+Ester nauroi kyynelten lomasta, Bengt suuteli kiihkeästi hänen kosteita
+silmäluomiaan ja väriseviä huuliaan, ja koko epäsointu katosi helliin
+hyväilyihin.
+
+Mutta Esterin sydämeen jäi pieni oka, jota kauan ja tuskallisesti
+pakotti. Hän olisi suonut voivansa olla luja ja käyttää vain äidin
+antamaa hattua, mutta hän ei tainnut sitä. Hän tiesi, että joka kerta,
+kun hän panee sen päähänsä, ilmestyy tuo sama varjo Bengtin kasvoille,
+jota hän, vaikka olikin sen vain pari kertaa nähnyt, kuitenkin
+vaistomaisesti pelkäsi kuin onnettomuutta, ja jott'ei panisi itseään
+sille alttiiksi ja turmelisi näiden ihanien kevätpäiväin riemua, Ester
+mieluummin käytti uutta hattua ja pani pois äidin laittaman. Bengt oli
+ihastuksissaan; hattu teki Esterin kauneuden vielä häikäisevämmäksi, ja
+kaikki olisi ollut pelkkää iloa, joll'ei tuota itsepintaista okaa olisi
+ollut sydämessä...
+
+Mutta kuu he tulivat Italiaan, kun Ester sai nähdä tämän ihmeellisen
+ihanan maan, silloin pääsi taas hänen luonteensa lapsenhuolettomuus
+oikeuksiinsa, hän unohti muistonkin pienistä epäsoinnuista hänen ja
+Bengtin välillä ja antautui kokonaan hetken onneen.
+
+Tuntui kuin olisi nuoruudenriemu tarttunut Bengtinkin mielialaan. Oli
+kuin olisi samassa hetkessä, kuin heidän jalkansa kosketti Italian
+maata, onni puhjennut mitä ihanimpiin kukkasiin, kuin olisi elämä
+täällä orangi- ja magnoliapuiden suojissa mielinyt kertoa heille
+kauneimman kesätarinansa. Kotoiset olot, joiden muisto joskus vaivasi
+Bengtiä, hän huolettomana unohti; nehän olivat niin kaukana, ja
+haihtuivat kaikki häntä ympäröivään kauneuteen ja hänen sydämensä
+rakkauteen.
+
+Täällä ei liioin kukaan tiennyt Esterin syntyperää; täällä ei Bengtin
+tarvinnut koskaan pelätä kuulevansa minkään epäsoinnun särkevän sitä
+täydellistä ylhäisyyden tunnelmaa, joka häntä itseään ympäröi; täällä
+oli Ester vain rikas ja kaunis "signora Falkenstern", jonka edessä
+kaikki kumartuivat. Kuin turhamainen lapsi nautti Bengt ihailevista
+katseista ja naiveista ihastuksen huudahduksista, jotka heidän ulkona
+kävellessään ikäänkuin kiersivät hänen vaimonsa ihanaa, vaaleatukkaista
+päätä. Hänen itseluottamuksensa, tottumus aina olla ensimmäinen esti
+häntä tuntemasta vähintäkään mustasukkaisuutta; tiesihän hän, että
+uhrisavuista, jotka tuoksuivat Esterin ympärillä, hän näki ja tunsi
+vain sen, jonka Bengt oli sytyttänyt.
+
+Niin kuluivat päivät häiritsemättömässä auvossa. Niinkuin
+auringonpaiste kevätkukat, houkutteli rakkaudenonni esiin Esterin
+suljetussa luonteessa piilevän lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden.
+Bengtistä tuntui, ett'ei hän ollut koskaan kuullut sellaista naurua
+kuin Esterin; vähinkin seikka sen herätti, tarttuvan, sointuvan naurun,
+joka saattoi houkutella kivikuvankin hymyilemään. Hän osasi myös
+harvinaisen hyvin matkia; vähillä keinoin: vetämällä tukan otsalleen,
+työntämällä ulos huulensa, pyörittämällä silmiään taisi hän esittää
+sattuvasti erilaisia kasvoja, ja vallattomimmalla tuulellaan ollessaan
+oli hänen tapana huvittaa Bengtiä kuvailemalla jotakuta heidän
+yhteisistä tuttavistaan.
+
+"Mutta, Ester", huudahti Bengt milt'ei pelästyneenä, "sinähän olet
+oikea näyttelijätär!"
+
+"Niin olenkin, olen varma, että minusta olisi tullut hyvin etevä, jos
+olisin sille alalle antautunut", vastasi Ester nauraen, heittäen
+näyttelemisen ja ottaen luonnollisen ilmeensä. "Mutta minulta, näetkös,
+puuttui jotain, joka on välttämätöntä taiteilijalle: minä en ollut
+kunnianhimoinen. Olihan siitä pari kertaa puhetta, että antautuisin
+näyttämötaiteelle -- useat taiteenharrastajat olisivat kustantaneet
+opetukseni, ja he koettivat taivuttaa minua siihen; hekin arvelivat
+tietysti, ett'en ollut hullumman näköinen. Mutta minä en tahtonut,
+tahdoin tulla opettajattareksi ja jäädä äidin luo. Niin, minä olin
+tosin omituinen tyttö, kuljin vain omia teitäni", lisäsi hän, silmissä
+uneksiva katse. "Minun kunnianhimoni, tulevaisuuden-unelmani oli saada
+rakastaa ja ihailla jotakuta kaikesta sydämestäni ja tehdä tuo joku
+onnelliseksi... Sehän on nuorten tyttöjen tavallinen unelma, niin
+tavallinen, että sitä voisi milt'ei sanoa poroporvarilliseksi... Mutta
+se on uusi ja kaunis jokaiselle, ken sen uneksii ... ja minulle oli
+siinä ehkä jotain erityistä, minuahan vedettiin, houkuteltiin ja
+kiusattiin joka taholta... Ja nyt olen saanut kaiken, mitä toivoin,
+kaiken, kaiken, mistä uneksin..."
+
+"Ester ... Ester...!"
+
+Bengt vaipui polvilleen hänen eteensä, kietoi kätensä hänen ympärilleen
+ja kuiskasi katkonaisia rakkaudensanoja, joita Ester kuunteli uneksiva
+hymy huulillaan...
+
+Mutta kun he läksivät Italiasta ja kotimatka alkoi, tapahtui heidän
+suhteessaan omituinen muutos.
+
+Ester ei käsittänyt, mitä se oli, mutta hänessä syntyi aina tunne, kuin
+silloin, kun taivas kauniina kesäiltana menee pilveen ja lintujen laulu
+vaikenee. Mitä oli tapahtunut, mikä Bengtin oli? Ei hän ollut
+epäystävällinen, hän oli suojelevan hellä kuin ennen, mutta jotakin
+puuttui, häneen oli tullut jotain hajamielistä ja jäykkää, joka tuntui
+hänen hyväilyissäänkin. Hänestä oli äkkiä tullut innokas sanomalehtien
+lukija; mutta Ester, joka salaa tarkasti häntä, huomasi, kuinka hän
+usein jäykin, liikkumattomin katsein tuijotti lehteensä. Ja Ester
+painoi päänsä hänen rintaansa vasten, katseli häntä suloisine,
+loistavine silmineen ja kuiskasi arasti: oletko jostain pahoillasi,
+rakkahani?"
+
+"Pahoillani?" kertasi Bengt hieman kiivaasti, mutta ystävällisesti.
+"Mikä lapsellinen kysymys! Luuletko, että ihminen on 'pahoillaan', kun
+hänellä on käsissään sellainen onni kuin minulla? Mutta vakavia
+ajatuksia voi kai aina syntyä, kun täytyy herätä aurinkoisesta unesta
+ja palata todellisuuteen ja sen arkipäiväisyyteen..."
+
+"Mitä ajatuksia?" ihmetteli Ester.
+
+"Oh, kaikenlaisia", vastasi Bengt vältellen ja alkoi puhua muista
+asioista.
+
+Mutta kun he eräänä päivänä istuivat laivan kannella matkalla
+Stettinistä Malmöhön, -- oli säteilevän kaunis kesäpäivä, taivas
+tummansininen ja aallot, joiden yllä merilinnut kirkuen kiertelivät,
+vaahtoiset ja vihertävät, -- tarttui Bengt Esterin käteen ja, vetäen
+hänet lähemmäksi itseään, lausui: "Eikö totta, armas, meidän välillämme
+ei saa olla salaisuuksia, ei mitään epäselvää, mitään, josta
+arastelisimme puhua toisillemme?"
+
+Ester loi hämmästyneellä silmänsä ylös.
+
+"Mitä tarkotat, rakkahin?"
+
+"Sitä esimerkiksi, että sinä olet niin vähän puhunut entisyydestäsi,
+vanhemmistasi ja heidän oloistaan... Me olemme puhelleet paljon enemmän
+minun äidistäni ja isästäni ja minun lapsuudenkodistani..."
+
+Vieno puna lennähti Esterin kasvoille ja hänen silmänsä kostuivat.
+
+"Siinä on eroa, Bengt", vastasi hän hiukan epävarmasti, "sinulla on
+ollut kerrottavana ainoastaan iloa ja onnea ja menestystä. Silloin
+puhuu kevein, iloisin mielin. Minä sitä vastoin ... voi, meidän
+elämämme oli niin toisenlainen! Olenhan sitä paitsi jo kertonut sinulle
+kotini ahtaista oloista, kuinka äiti-raukka teki työtä ja raatoi
+saadakseen varat riittämään ja kuinka sairas ja heikko isä oli viime
+vuosina. Mutta hän oli niin hyvä, niin hyvä, hän tunsi kaikki köyhät
+siinä talossa, jossa asuimme, ja hänen oli tapana käydä heidän luonaan,
+lohduttaa ja auttaa niin paljon kuin taisi..."
+
+Syntyi hetken hiljaisuus. Bengt ei vastannut, hän käänsi puolittain
+pois päänsä ja siveli partaansa, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän
+jotain mietti. "Kuinka hyvä hän on", ajatteli Ester, ja pienet
+pilvenhattarat, jotka viime päivinä olivat nousseet hänen rakkautensa
+taivaalle, olivat kuin haihtuneet, "hän tahtoo poistaa erotuksen
+väliltämme, hän tahtoo, että tuntisin, kuinka hän välittää köyhästä
+suvustani..."
+
+"Ester", sanoi Bengt viimein epävarmasti ja katsomatta vaimoaan suoraan
+silmiin, "tahtoisin vähän puhua kanssasi sinun ... tarkotan, äitisi
+olosuhteista ... tähän asti olemme me vain leikkineet, sinä ja minä,
+mutta nyt täytyy meidän tarttua todellisuuteen ja käytännöllisiin
+asioihin..."
+
+Ester katsahti ylös ihmetellen. "Mitä tahtoisit sanoa, rakkaani?"
+
+"Niin", vastasi Bengt ja silitti yhä hiukan hermostuneesti partaansa,
+"sinä ymmärrät hyvin, ett'ei äitisi enää vasta sovi jäädä nykyiseen
+asemaansa. Minun toivomukseni on yleensä, ett'ei kenenkään rouva
+Falkensternin sukulaisista tarvitse olla taloudellisessa ahdingossa..."
+
+Hän sanoi tämän tyyneesti, melkein väliäpitämättömästi; mutta
+ylpeydenilme, joka tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan, kun ei mikään
+erikoinen tunne häntä innostanut, kävi entistä jyrkemmäksi, kun hän
+lausui sanat: "rouva Falkenstern". Ester huomasi sen, mutta hänen
+rakastava katseensa näki siinä vain heijastuksen miehekkäästä,
+itsetietoisesta voimasta.
+
+"Kiitos", kuiskasi hän liikutettuna ja puristi Bengtin kättä, "kiitos!"
+
+"Ajattelin siksi tehdä sinulle ehdotuksen. Äitisi jää nyt
+luonnollisesti paljon yksin, -- sinun uusi asemasi vaatii suuressa
+määrin aikaasi. Olen siksi ajatellut, että hän ja Martta tätisi, joka
+elää ahtaissa oloissa, muuttaisivat yhteen asumaan. Annan heille
+vuotuisen rahasumman, esimerkiksi 6,000 kruunua, ja asunnon eräässä
+Tukholmassa omistamassani talossa."
+
+Ester vallan hämmästyi. Monenlaiset tunteet: epäluulo, ihailu, ihmetys,
+levottomuus, vaihtelivat hänessä. Hän ei tiennyt mitä vastata; viimein
+hän naurahti lyhyesti ja huudahti:
+
+"6,000 kruunua! Rakas Bengt, mitä tekevät köyhä äitini ja tätini niin
+paljolla rahalla?"
+
+Bengt rypisti otsaansa kärsimättömästi.
+
+"Ei kukaan, joka on sukua Falkensternin perheelle, saa olla köyhä", hän
+sanoi lyhyesti. "'Richesse obligé', rikkaus velvottaa, minä häpeisin,
+jos hukuttaisin sinut rikkauden ylellisyyteen ja samalla antaisin
+omaistesi kestää taloudellisia huolia."
+
+Ester jälleen vallan vaikeni. Bengtin tavassa ja tuumissa oli jotain
+melkein musertavaa. Kaunisten sanojen takana piili pikkumaisuutta ja
+sydämettömyyttä; oikein vielä käsittämättä Bengtin tarkotusta, hän
+tunsi, että niin oli, siitä syvästä tuskasta, joka kuin särky levisi
+hänen sieluunsa. Mutta Bengtin huolenpito hänen köyhästä suvustaan oli
+niin suurenmoinen ja avara, että se riisti Esteriltä aseet ja tylsytti
+Bengtin pistoksen kärjen. Viimein sanoi Ester hieman epäröiden:
+
+"Kiitos, rakas Bengt, huolenpidostasi. Mutta ... mutta ... tarkotatko,
+että äiti jättää meidät ja muuttaa Tukholmaan?"
+
+"Kyllä, niin ajattelin", vastasi Bengt tyyneesti, "kuten äsken sanoin,
+jää hän täällä niin yksin, ja sitä paitsi on hän entinen
+tukholmalainen, ja minä ajattelin, että vanhuksilla voisi olla hauska
+yhdessä. Kuvittelin mielessäni, että äidillesi olisi mieluista
+viimeinkin saada tuntea itsensä vapaaksi taloudellisista huolista."
+
+Ester istui taas ääneti. Miksi ei Martta täti voinut sen sijaan tulla
+sinne, niin ett'ei äidin ja tyttären olisi tarvinnut erota? Tai jos
+Bengt todella niin suuresti huolehti hänen köyhistä sukulaisistaan,
+miks'ei hän voinut vallan yksinkertaisesti antaa Martta tädille
+vuotuista apua? Mutta hän ei uskaltanut lausua ilmi ajatuksiaan ja
+tunteitaan.
+
+"Et suinkaan arvele, että meidän pitää pyytää Martta täti sinne
+luoksemme?" sanoi Bengt äkkiä, ja Esteriä tarkastavaan katseeseen tuli
+kylmä, ivallinen kiilto, joka teki Bengtin niin ylenkatseellisen
+näköiseksi.
+
+"Miksi ei?" kysyi Ester epävarmalla äänellä. Mutta hän ei arastellut
+Bengtin katsetta, hän kohtasi sen rohkeasti; sen kätketty ivallisuus ei
+ollut jäänyt häneltä huomaamatta, ja siksi tuli hänen lempeisiin
+silmiinsä lapsellisen uhkamielisyyden ilme.
+
+"Miksi", toisti Bengt, ja katseen pilkallisuus muuttui synkäksi
+tyytymättömyydeksi, "luulin, että pääsisin sitä sanomasta, luulin,
+ettet olisi pakottanut minua lausumaan sanoja, joiden täytyy kuulua
+kovilta ja epämieluisilta korvissasi. Ajattelin sinun itsekin
+ymmärtävän, että sekä äidilläsi että tädilläsi olisi monenmoisia
+ikävyyksiä, jos he asuisivat samassa kaupungissa kuin sinä, ja että
+minä hienotunteisuudesta tein sinulle ehdotuksen, jota ehkä ei niinkään
+moni vävy olisi tehnyt. Elämä on nyt kerran semmoinen, että on eri
+yhteiskuntaluokkia ja eri sivistyskantoja, ja kun olosuhteet vievät
+yhteen kummankin laatuisia ihmisiä, niin alemmat siinä menettävät
+eivätkä ylemmät, sillä juuri alemmille se on tukalinta."
+
+Ester tunsi, kuinka mielenliikutus hämmensi hänen ajatuksensa.
+
+"Mutta minä en voi erota äidistä", oli kaikki, mitä hän taisi sanoa
+lapsellisen valittavalla äänellä. Ja kuitenkin tuntui hänestä kuin
+olisi hänen sydämensä ollut kapinallisista vastaväitteistä
+halkeamaisillaan.
+
+"Joka tapauksessa sanoo raamattu, että vaimon pitää luopuman isästä ja
+äidistä ja mieheensä sidottu oleman", sanoi Bengt ylenkatseellisella
+tyyneydellä, "sen lupauksen teit sinäkin alttarin edessä. Oletko sen jo
+unohtanut?"
+
+"Bengt!" huudahti Ester, ja suuttumuksen ja tuskan kyyneleet kohosivat
+hänen silmiinsä, "kuinka sinä voit sanoa niin? Tiedäthän, että sinä
+olet minulle ensimmäinen -- sinun tähtesi jätin äidin, jonka ainoa
+maallinen ilo olin. Mutta et suinkaan edes tahtoisi, että olisin
+niin ... niin kelvoton tytär, että sydämessäni hänet hylkäisin?"
+
+"Sitä en ole koskaan pyytänyt!" huudahti Bengt kiivaasti. "Sinä väännät
+sanojani aivan naisten tapaan! Tahdoin vain hankkia äidillesi ja
+tädillesi huolettoman vanhuuden ja säästää sinua ikävyyksistä ja
+tuskasta. Muuta en ole sanonut enkä tehnyt, kaikkein vähinten pyytänyt
+jotain niin typerää, kuin että sinä sydämessäsi hänet unohtaisit.
+Voittehan kirjottaa toisillenne, ja sinä voit käydä häntä
+tervehtimässä. Minä teen vuoden kuluessa monta liikematkaa Tukholmaan;
+silloin voit tulla kanssani, jos niin sopii -- mutta usko pois, te
+kadutte, jos hylkäätte tarjoukseni."
+
+Bengt nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin Esterin edessä,
+joka istui hiljaisena ja kalpeana, tuijottaen alaspainunein katsein ja
+itsepintaisesti käsiä helmassaan. Bengtin kasvot olivat synkät ja
+pilviset; vastarintaa hän inhosi, jos mitään, eikä asiaa parantanut,
+että vastustaja oli hänen oma vaimonsa. Viimein hän läksi laivan
+keulaan ja seurasi katseellaan vihreävaahtoisten aaltojen liikettä ja
+lokkien valkoisia siipiä, ja ottaen esiin sikarin, alkoi polttaa.
+
+Ester istui hetken liikkumattomana penkillä; pari kertaa katsahti hän
+Bengtiin päin, mutta kun tämä ei liikahtanut, hän nousi ja meni alas
+hyttiin.
+
+Tultuaan sisään, hän heitti hatun pöydälle, istui sohvalle, kätki
+kasvot käsiinsä ja koetti selvitellä ajatuksiaan ja tunteitaan. Mutta
+koko hänen sielunsa oli hurjassa sekasorrossa. Äskeisen keskustelun
+kaiku kiiri hänen mielikuvituksessaan: toisiaan vastustavia sanoja,
+äänensointuja, joskus lempeitä ja helliä kuin sulosoitto, joskus
+vihlovia ja jääkylmiä, -- ja katseita, jotka samalla kertaa sekä
+hyväilivät että haavottivat... Mitä tämä kaikki merkitsi? Oliko se vain
+mielikuvituksen houreita, oliko häneltä haihtunut satumainen tunnelma,
+jotain, joka oli palaava, vai ... vai?... Äkkiä hälveni hämmentävä
+pimeys hänen ympäriltään, ja yksi ainoa selvä ajatus tunki hänen
+sydämensä läpi: "hän tahtoo päästä äidistä, hän häpee häntä, koko hänen
+kauniin huolenpitonsa, hänen suurenmoisen anteliaisuutensa takana
+piilee vain ylpeyttä ja itsekkyyttä... Mutta onko se mahdollista,
+enkö ole kuullut ja nähnyt väärin, voiko kantaa sellaista ylevyyden
+ja jalouden kuvaa kuin hän -- ja samalla olla niin kurja ja
+halpamainen?... Oi Jumala ... mieluummin olisin kuollut!"
+
+Vaikeroiden kätki hän kasvonsa vielä syvemmälle käsiinsä. Hänestä
+tuntui, kuin olisi hän pimeässä, suljettujen silmäluomiensa takaa,
+nähnyt ihmeellisen näyn: aurinko laski synkästi raskaisiin,
+tulenhehkuviin pilviin... Niin, jokin sammui tällä hetkellä, jotain
+katosi ainiaaksi raskaisiin pilviin. -- Mikä? -- elämäniloko, vaiko
+usko -- vai luottamuksen ja ihailevan hellyyden tunne, joka oli hänen
+rakkautensa elinehto?...
+
+Kuinka kauan hän näin istui, ei hän tiennyt; oli kuin olisi päiviä
+vierinyt, niin omituisen muuttuneelta tuntui hänestä kaikki, niin
+kaukana olivat eiliset tapahtumat. Hän nousi ja katseli itseään
+kuvastimessa. Hän oli aivan kalpea, siniset ohimosuonet näkyivät
+selvinä ja silmät olivat luonnottoman suuret ja tummat, kuin olisi
+surun hämäryys ne äkkiä täyttänyt. "Kuinka voivat muutamat sanat niin
+suuresti muuttaa", ajatteli hän väristen.
+
+Hän paneutui sohvalle ja kääriytyi saaliin, sillä häntä paleli
+lämpimyydestä huolimatta, Sitten kääntyi hän seinään päin ja sulki
+silmänsä, "Äiti, rakas äiti!" toisteli hän lapsellisesti valittaen. Ja
+hänen ajatuksensa alkoivat sanomattomalla hellyydellä kiertää äidin
+kuvan ympärillä. "Rakas äiti-raukkani, kuinka olet saanut kärsiä ...
+aina, aina ... ja nyt, kun luulin, että elämäsi tulee niin
+valoisaksi... Onko köyhyys häpeä ... onko häpeä, että on kieltäytynyt,
+rakastanut ja raatanut, niinkuin sinä?... Oi kuinka hän saattoi tahtoa
+erottaa meitä ... minä, joka nyt juuri voisin tehdä sinut niin
+onnelliseksi... Bengt ... Bengt... oi, se ei voi olla niin -- se ei ole
+mahdollista ... ehkä..."
+
+Ja kun hän näin oli maannut hetkisen ja antanut ajatustensa kierrellä
+yhäti saman asian ympärillä, kävi hänen niinkuin aina ennen lapsena,
+kun hän mielipahan vuoksi oli itkenyt itsensä väsyksiin: hän nukahti.
+Ja nukkuissa katosivat hänen piirteistään elämän surujen jäisten
+tuulten uurtamat vaot, poskille palasi vieno puna, suu avautui
+puolihymyyn, hän nukkui kuin lapsi, syvän levon onni ilmeessään.
+
+Sillä välin istui Bengt yhä kannella, tupakoi ja luki sanomalehtiä.
+Kiihkeän tyytymättömyyden, jota hän ensin oli tuntenut, kun häntä
+Esterin puolelta kohtasi odottamaton vastarinta, onnistui hän pian
+karkottamaan, varma kuin hän oli siitä, että ennemmin tai myöhemmin oli
+voittava. Hän ei yleensä kauan säilyttänyt epämieluisia vaikutelmia ja
+tunnelmia; hänen tahtonsa oli siksi voimakas ja hän oli lapsuudesta
+saakka siksi tottunut kaikista olosuhteista saamaan esiin sen, mikä
+hänelle oli mieluista, ja syrjäyttämään kaiken, mikä vaikutti
+päinvastoin, että hän myös tunnemaailmansa suhteen menetteli aivan
+samoin. Muistot ja ajatukset, jotka häntä vaivasivat, hän häikäilemättä
+karkotti tai painoi alas sielunsa syvyyteen ja pakotti jonkunlaisella
+omavaltaisella itsesuggestsioonilla esiin juuri sen tunteen, jolle hän
+sillä hetkellä tahtoi antautua.
+
+Lopetettuaan lukemisensa kulki hän jonkun aikaa rupatellen kapteenin
+kanssa. Ruotsin ranta tuli nyt selvästi näkyviin; voi päättää, että
+puolentunnin perästä oltiin perillä. Bengt arveli, että oli aika mennä
+Esterin luo ja kertoa, että pian oltiin Ruotsissa.
+
+Ester ei herännyt Bengtin astuessa hyttiin; voimakas meri-ilma,
+väsymys, mielenliikutus, koneen nukuttava jyminä olivat tuudittaneet
+hänet syvään uneen.
+
+Bengt seisoi hetken sohvan ääressä ja katseli vaimoaan. Esterin lempeä
+kauneus, jota uni vielä oli lisännyt, oli hänestä kuin ihana näky
+unelmain tai satujen maailmasta. "Olen hänen tähtensä uhrannut niin
+paljon, kuin mies voi uhrata, koko perityn maailmankatsomukseni, kaikki
+mielipiteet, joita luulin velvollisuudekseni säilyttää", ajatteli hän
+ja hänen huulensa vavahtivat ja silmät kostuivat, "mutta vaikka uhri
+olisi kaksinkertainen ja minun tulisi se vielä kerran tehdä, niin
+tekisin sen hänen tähtensä!"
+
+Hän kumartui hitaasti Esterin yli, painoi suutelon hänen huulilleen ja
+kuiskasi: "herää, pikku unikeko, kohta olemme kotona!"
+
+Ester avasi nopeasti silmänsä, niissä oli sama helmihohde kuin heräävän
+lapsen silmissä, ja hän vilkaisi ympärilleen hämmästynein, puoli-unisin
+katsein. Kun hän näki Bengtin, joka nauraen seisoi hänen edessään,
+hymyili hän hänelle, pudisti päätään, hieroi silmiään ja, lapsellisen
+unisesti ojentaen kätensä, kietoi ne hänen kaulaansa. Mutta samassa
+muisti hän kuin taikaiskusta kohtauksen kannella ja sanat, jotka oli
+lausuttu. Ja syvä tuska tunki hänen koko olentonsa läpi -- jotain oli
+turmeltunut, menetetty --- jotain oli kuihtunut, eikä se koskaan enää
+ollut kukkiva niinkuin muinoin...
+
+Ja sillä välin kuin Bengt sulki hänet syliinsä, upotti hänet
+hyväilyihinsä ja rajattomasti nautti, niinkuin ehjä, voimakas luonne
+nauttii satunnaisen intohimonsa vallassa, vavahdutti Esteriä
+tunne-ihmisen sielunelämän omituinen säröisyys. Ja syvältä,
+kiihtyneitten tunnelmainsa alta, hän kuuli kuin vangitun, suruisen
+lintusen valitusta: "koskaan en enää voi olla iloinen, kuten ennen --
+kevään ja unelmain aika on ohitse!"
+
+Näitä ajatellen astui hän jälleen Ruotsin maalle, jonka hän niin
+toivehikkaana oli jättänyt. Hän oli kokenut paljon elämän huolia,
+köyhyyttä, sairautta, kiusauksia, mutta hän ei ollut koskaan ennen
+tuntenut niitä pistoksia, jotka saavat sisimpämme vuotamaan verta; ensi
+kerran näki hän pisaran omaa sydänvertaan valuvan, ja hän vapisi tätä
+uutta tuskaa. Ehkä hän nyt vasta oli oppiva ymmärtämään, mitä on _elää_
+sen kautta, että hän nyt oppi _kärsimään_?
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Esterin äiti oli valmistanut tytärtään siihen, ett'ei hän aikonut olla
+asemalla vastassa; sinnehän tuli niin monta rikasta ja ylhäistä, joiden
+joukkoon hän ei sopinut, ja hän nautti mieluummin tapaamisen ilosta
+pienessä asunnossaan Kaivokadun varrella, missä eivät ylpeät tai
+väliäpitämättömät katseet heitä voineet häiritä. Esterillä ei siis
+ollut syytä tuntea pettymystä; mutta kun juna pysähtyi asemasillan luo
+ja hän kaikkien noiden ihmisten joukossa, jotka toivottivat hänet ja
+Bengtin tervetulleeksi, ei nähnyt noita ainoita kaivatuita kasvoja, oli
+hän vähällä purskahtaa itkuun. Hänet valtasi äkkiä yksinäisyyden tunne,
+joka ei milloinkaan ole niin julma, kuin silloin, kun sydän tuntee
+olevansa yksin suuressa ihmispaljoudessa. Hänellä ei ollut ketään, ei
+niin ketään; kaikki nuo, jotka nauraen ja jutellen tunkeilivat heidän
+ympärillään, kaikki komeus ja loisto, palvelija, joka keräsi heidän
+tavaransa, vaunut mustine, korskuvine hevosineen, väkijoukko, joka oli
+kokoontunut aseman edustalle ja töllisteli, kuin olisi kuningas ollut
+tulossa, kaikki tuo oli Bengtin vuoksi, eikä hänen. Mutta eikö se, mikä
+oli Bengtin, myös ollut Esterin, vai oliko heidän välilleen jo syntynyt
+juopa? Hän muisti, kuinka luottavasti hän matkalle lähtiessä oli
+puristautunut Bengtiä vasten ja huolimatta surustaan, kun hänen oli
+luovuttava äidistä, tuntenut, että Bengt oli hänelle kaikki kaikessa;
+häntä värisytti, kun tuo ihmeellinen yksinäisyydentunne, joka hänet
+valtasi, paljasti hänelle erotuksen silloisen ja nykyisen välillä...
+
+Hajamielisenä ja vaivoin hilliten kyyneleitään astui hän uuden kotinsa
+kynnyksen yli, missä liuta palvelijoita tervehti häntä ja Bengtiä,
+missä suojat kallisarvoisine huonekaluineen ja tuoksuvine kukkineen
+hohtivat kauneuttaan kesäpäivän lempeässä loisteessa.
+
+Ester silmäili kaikkea tuota elottomin katsein; hänen
+mielikuvituksessaan vilahtelivat lakkaamatta kalpeat, riutuneet
+kasvot, työssä kulunut käsi, joka taisi hyväillä ja lohduttaa,
+niinkuin vain äiti voi, ja hän ikävöi sitä hillitsemättömän kiivaasti
+kuin sairas lapsi. Bengt sitä vastoin oli loistavalla tuulella,
+niin että se riitti peittämään Esterinkin innottomuuden. Kaikki oli
+käynyt hänen toivomustensa mukaan: sahalta ei kuulunut valituksia,
+hyviä asiakirjeitä oli saapunut, asunnon oli Charlotte neiti,
+taloudenhoitajatar, järjestänyt mitä huolellisimmin, ja hyväksi lopuksi
+ei ollut mitään, joka muistuttamalla köyhästä kodista tuolla Kaivokadun
+varrella olisi häirinnyt juhlatunnelmaa. Bengt ei näyttänyt lainkaan
+huomaavan, että Ester oli kalpea ja harvasanainen. Vasta
+päivällispöydässä hän äkkiä kylmällä, väliäpitämättömällä äänellä
+kysyi: "voitko pahoin, Ester, vai eikö jokin sinua miellytä, näytät
+niin kalpealta ja epäsuosiolliselta?"
+
+"Päätäni särkee", vastasi Ester punastuen ja koetti hymyillä,
+"mutta se luultavasti menee kohta ohi; se tuli kai kuumuudesta
+rautatievaunuissa."
+
+"Jos olet niin arka", vastasi Bengt kylmästi, "on parasta, että
+huomisesta alkain rupeat antamaan hieroa itseäsi. Rouvat, jotka joka
+asiasta saavat päänsärkyä, ovat aina olleet kauhuni. Niin helposti
+tulee epäilleeksi, että he käyttävät sitä hätäkeinona, kun tahtovat
+jotain peitellä tai päästä jostain..."
+
+Tällä kertaa ei Ester punastunut, hän kalpeni ja vastasi totisesti:
+
+"Minun päätäni todellakin särkee, Bengt."
+
+"Niin, tietysti!" nauroi Bengt, "enhän luullutkaan, että sinun tarvitsi
+turvautua hätävalheeseen. Sanoin vain, että inhoan päänsärkyisiä rouvia
+ja että kohta koetamme parantaa kipuasi. Huomenna lähetämme noutamaan
+neiti Anderssonia; hän hieroi erinomaisesti jalkaani, kun olin sen
+nyrjäyttänyt, ja hän kyllä poistaa päänsärkysi."
+
+Ester ei vastannut; hän tunsi, ett'ei maksanut vaivaa sanoa Bengtille,
+ett'ei hänellä melkein koskaan ollut päänsärkyä, mutta että kokonaisen
+yön unettomuus ja miettiminen ja tukahutetut kyyneleet olivat tehneet
+hänet pahoinvointiseksi.
+
+Heti päivällisen jälkeen, niin pian kuin Bengt oli pistäytynyt
+huoneeseensa tupakoimaan, kiiruhti Ester äitinsä luo. Matkalla päätti
+hän vaieta kaikesta ja näyttää iloiselta ja tyytyväiseltä -- mutta kun
+hän lepäsi äidin sylissä, kun hän tunsi äidin hellyyden virvottavana
+lämpönä kääriytyvän sydämensä ympärille, silloin ei hän voinut hillitä
+itseään, vaan kyyneleet alkoivat valua.
+
+Rouva Hermanson oli vaiti; hän antoi Esterin itkeä loppuun ja silitti
+vain hyväillen hänen poskeaan ja tukkaansa.
+
+Kun Ester oli kuivannut kyyneleensä, tunsi hän, että hänen täytyi
+selittää äidille syy itkuunsa. Mutta hän puhui niin varovasti kuin
+suinkin; hän ei maininnut lainkaan Bengtin ehdotusta Tukholmaan
+muuttamisesta, sillä hän ei tahtonut alentaa häntä äidin silmissä ja
+tarpeettomasti loukata tätä. Pysyen oikeastaan itse perustotuudessa,
+sanoi hän kyyneltensä syyksi Bengtin itsevaltaisen luonteen, vaikeuden
+olla hänen vaimonaan, talon vanhat palvelijat, jotka olivat todella
+hänen kauhunsa j.n.e. Vastoin omaa vakaumustaan koetti rouva Hermanson
+puolustaa Bengtiä ja sanoi, että Esterille, nuorelle ja kokemattomalle,
+tulisivat nuo vanhat palvelijat todella olemaan hyödyksi, jos hän vain
+osasi asettua oikeaan asemaan heidän suhteensa. Ja kun he näin olivat
+hieman näytelleet toinen toiselleen, vaihtuivat Esterin kyyneleet
+hymyksi; ja pian oli kuin olisivat kaikki huolet haihtuneet, niin
+tyytyväiseltä ja onnelliselta Ester näytti, kun hän istui äidin
+vieressä ja kertoi matkastaan, aina silloin tällöin keskeyttäen
+puheensa lapsellisen hellästi äitiä hyväilläkseen.
+
+Ester unohtui niin kauaksi aikaa äidin luo, että kun hän hätäisenä ja
+levottomana saapui kotiin, oli kello jo lyönyt yhdeksän. Hän vallan
+pelästyi huolimattomuuttaan ja päätti, ett'ei sellainen enää ollut
+toistuva. Mutta Bengtiäkään ei näkynyt, ehkäpä oli hänkin ollut
+"huolimaton". Siinä toivossa meni Ester saliin istumaan, selaili
+albumia ja tunsi itsensä sanomattoman saamattomaksi ja vieraaksi
+tulevassa kodissaan. Yli puolen tuntia hän odotti Bengtiä; sitten soitti
+hän palvelijaa ja kysyi, tokko tämä tiesi, tulisiko konsuli kotiin
+illalliselle. Palvelija vastasi juhlallisesti ja väliäpitämättömästi,
+että konsuli oli lähtenyt ulos heti yhdeksän jäljestä, mutta ei ollut
+sanonut mitään. Ester häpesi palvelijoita eikä tiennyt, pitikö hänen
+odottaa Bengtiä vai eikö -- viimein rohkaisi hän mielensä ja pyysi
+itselleen teetä. Niin nopeasti kuin suinkin joi hän pari kulausta ja
+söi voileivän; mutta kaikki yritti tarttua kurkkuun, niin häntä vaivasi
+palvelija, joka vartioi hänen joka liikettään ja asetti hänen tuolinsa
+paikoilleen sekä hänen istuutuessaan että hänen noustuaan. Voi, tuo
+kauhea pakko, nuo sietämättömät, naurettavat kahleet -- pitikö hänen
+tästä lähin aina niitä kantaa? Miksi hän ei ollut kaikkea tätä
+huomannut, kun hän pari kertaa lyhyellä kihlausajallaan oli ollut
+päivällisillä Bengtin luona? Mutta sitä varten ei ole silmää, kun elää
+toivojen ja rakkauden unelmamaassa...
+
+Sekä ruumiiltaan että sielultaan väsyneenä meni hän makuusuojaan,
+riisuutui nopeasti ja nukkui heti vuoteeseen päästyään. Hän heräsi
+vasta, kun aamuaurinko valahti sisään uutimen raosta; hän nousi
+kiireesti istualleen vuoteessa ja katseli hämmästyneenä ympärilleen.
+Hän silmäsi kelloa -- lähemmä yhdeksän, aamiaisaika! -- pelästyneenä
+hypähti hän sängystä ja pukeutui nopeasti, sillä hän ei mielellään
+olisi tahtonut uudistaa eilistä.
+
+Kun hän kohtasi Bengtin aamiaispöydässä, sykki hänen sydämensä
+levottomuudesta, niin pelokkaaksi oli viime päiväin kokemus jo tehnyt
+hänen mielensä. Mutta pelko oli turha; Bengt ei näyttänyt lainkaan
+tyytymättömältä, hän tervehti hellästi ja ritarillisesti, suuteli hänen
+kättään ja kysyi, oliko hän nukkunut hyvin.
+
+"Rakas pikku Ester", sanoi hän hetken perästä ja pudisti hänelle
+sormeaan, huulilla veitikkamainen hymy, jota kuitenkin häiritsi silmäin
+synkkä ilme, "ei nuoren, vastanaidun rouvan sovi noin vain kadota,
+kuten sinä eilen, sanomatta, minne menee..."
+
+Esterin poskille nousi kiivas puna.
+
+"Voi, suo anteeksi, Bengt, menin vain äidin luo..."
+
+Bengt keskeytti hänet ylhäisellä kädenliikkeellä.
+
+"Kyllä minä tiedän vallan hyvin, ett'ei _minun rouvani_ koskaan mene
+muualle, kuin minne hänellä on oikeus mennä. Otinkin asian levollisesti
+ja menin tieheni, minäkin. Mutta on vastoin sopivaisuutta, että nuori,
+vastanaitu rouva menee yksin ulos iltaisin, ja kotionni vaatii, että
+otamme vaarin ateria-ajoista. Muistakaa se toiste, teidän pikku
+armonne!"
+
+Hänen sanoissaan, jotka lausuttiin puoliksi pilkallisella, puoliksi
+veitikkamaisella äänellä, ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä, mutta
+Esteristä tuntui, kuin olisi rautakäsi puristunut hänen hennon,
+vapisevan ranteensa ympärille. Mutta hän koetti ottaa kaikki
+leikillisesti ja nauraa, hänkin, kätkeäkseen, kuinka epämieluiselta
+tämä keskustelu, näin palvelijan läsnäollessa, hänestä tuntui.
+
+Mutta näytti siltä, kuin olisi palvelija ollut Bengtille vain
+kourallinen ilmaa, sillä hän jutteli koko aamiaisajan kaupungin
+perheiden arkaluontoisimmista suhteista. Ester koetti pari kertaa
+varottaa häntä yskimällä ja vilkuttamalla silmiään, mutta turhaan.
+Viimein alkoi hän melkein uskoa, että palvelijat ovat erityinen rotu,
+joka ei kuule eikä näe, ja että parhaimman lajin heistä täytyy antaa
+tehdä korvissaan leikkaus, aivan niinkuin koirilta ja rotuhevosilta
+häntä typistetään...
+
+"Erikson mahtaa olla kuuro tai tylsämielinen", sanoi hän viimein, kun
+he hetkisen olivat yksin.
+
+"Miksi niin?"
+
+"Oh, sinähän juttelet hänen kuultensa asioista, joista ei tulisi puhua
+muuta kuin uskotuilleen..."
+
+"Ah, mitä turhia!" huudahti Bengt halveksivasti nauraen. "Erikson on
+huonekalu, ei muuta... Kymmenen vuotta on hän nyt muutellut lautasiani,
+kuppejani ja vatejani aivan samoin liikkein ja samaan tapaan, mutta
+mitä hän kuulee, se menee korvasta sisään, toisesta ulos. Hänen
+tähtensä ei sinun tarvitse millään tavoin sitoa itseäsi. Ole, niinkuin
+ei häntä olisikaan, tai ajattele, kuten sanoin, että hän on huonekalu,
+automaatti..."
+
+Ester ei vastannut. Bengtin sanoissa oli jotain, joka sattui häneen
+kiusottavasti. Hän muisti kerran puhelleensa Bengtin kanssa työväestä,
+sen valistamisesta ja suuremman vapauden hankkimisesta sille, ja minkä
+haaveksivan innostuksen Bengt silloin herätti hänessä suurenmoisilla,
+vapailla aatteillaan. Oliko tuo sama mies, tuo tuossa, joka istui häntä
+vastapäätä ja ylenkatseellisesti vertasi lähimmäistään huonekaluun,
+joka ei näe eikä kuule? Ja toiselta puolen Ester tiesi, miten hyvä
+Bengt oli työmiehilleen, hän tiesi, ett'ei heillä missään ollut
+parempia oloja kuin Vångan sahalla. Kuinka voi ihmisessä ilmetä
+sellaista ristiriitaisuutta? Vai ainoastaan ylpeyskö, halu olla
+kaikessa ensimmäinen, sekö hänet sai pitämään huolta noista ihmisistä,
+joita hän itse asiassa halveksi?
+
+Monta päivää vieri kotiintulon jälkeen eikä Bengt lainkaan kosketellut
+ehdotustaan Esterin äidin ja tädin tulevaisuudesta. Ester milt'ei
+toivoi, että Bengt pitäisi asian ratkaistuna hänen vastarintansa
+vuoksi, sillä hän oli lujasti päättänyt olla esittämättä ehdotusta
+äidille. Hän tiesi, miten syvästi äiti loukkaantuisi, ja ero Esteristä,
+joka oli ollut ja oli hänen elämänsä ainoa ilo, olisi hänen surmansa...
+Mutta eräänä iltana, kun he illallisen jälkeen istuivat Bengtin
+huoneessa, tämä aivan äkkiä ja niin välinpitämättömästi, kuin olisi
+ollut kysymys vain pikkuseikasta, jonka hän nyt vasta muisti, lausui:
+
+"No, mitä sanoi äitisi ehdotuksestani, että hän ja Martta täti
+muuttaisivat yhteen asumaan?"
+
+Ester säpsähti, punastui ja kalpeni. Hän mutisi jotain ja yritti
+epätoivoissaan olla muka niin huvitettu tyhjänpäiväisestä
+sanomalehtikirjotuksesta, ett'ei heti voinut vastata.
+
+Mutta Bengt ei pitänyt odottamisesta,
+
+"No, mitä sanoi äitisi?" toisti hän, ottaen nenälasinsa ja armottomana
+katsellen Esteriä. "Sillä tietysti lienet kertonut hänelle
+ehdotuksestani?"
+
+Ester nosti silmänsä sanomalehdestä. Hän katseli miestään suoraan
+silmiin pelästynein, uhkamielisin katsein ja kertasi kuin
+hypnotiseerattu:
+
+"Tietysti..."
+
+"Ja mitä vastasi hän?" jatkoi Bengt samaan kiduttavaan tapaan. Ester
+loi silmänsä nopeasti maahan.
+
+"Emme me voi erota", änkytti hän, "minä olen äidin ainoa ilo ... ethän
+hennone riistää sitä häneltä... Voit olla varma, ett'ei hän koskaan ole
+meille vaivoiksi..."
+
+Bengtin kasvot synkkenivät kuin taivas ukkosilmalla.
+
+"Eihän tässä ole kysymys 'hennomisesta' tai 'vaivoiksi olemisesta', nuo
+sanat ovat vähintäänkin huonosti valitut; jos olisin helposti
+loukkaantuvainen, sanoisin, että ne olivat ilkeämieliset. Tarjous, joka
+on hyväntahtoisuudesta tehty, tulisi myös ottaa kauniisti vastaan.
+Mutta lupaan, ett'en puhu enää asiasta yhtä vähän sinun kuin äitisi
+kanssa. Anna hänelle ja tädillesi, mitä he tarvitsevat elääkseen
+huolettomina, ja sitten olkoon koko juttu kuollut ja kuopattu, niinkuin
+kaikki muu tässä elämässä, joka meidän täytyy kätkeä maan poveen..."
+
+Ester luuli tukehtuvansa tuskasta ja mielenliikutuksesta. Ensiksikin
+oli hän valehdellut, sen lisäksi oli Bengt osannut ohjata heidän
+yhteentörmäyksensä niin taitavasti, että hän oli tehnyt Esteristä
+milt'ei kiittämättömyyden ja epähienouden hirviön sekä Bengtin että
+Esterin omissa silmissä. Ei hänelle vielä koskaan ollut sellaista
+sattunut, ei hän vielä koskaan ollut tuntenut tällaista hämmentävää
+häpeää ja epävarmuutta, aivan kuin hän olisi kadottanut oman itsensä.
+Mitä tuli hänen tehdä, mitä sanoa! Varmaa vain oli, että hän oli
+näytellyt kurjaa osaa, ja Bengtin oli onnistunut vääntää kaikki aseet
+hänen kädestään.
+
+Hän istui kauvan liikkumattomana, kuin jähmettyneenä. Bengt vajosi taas
+lukemiseensa ja vähitellen saivat hänen kasvonsa tavallisen tyynen,
+ylhäisen ilmeensä. Viimein, kun kello löi yhdeksän, heräsi Ester
+lamauksesta, joka hänet oli vallannut, pyyhkäisi pari kertaa kädellä
+otsaansa, meni Bengtin luo ja sanoi hiljaisella äänellä:
+
+"Anteeksi, Bengt, jos käänsin pahaksi hyvän tarkotuksesi. Jumala
+tietää, ett'en sitä tahtonut..."
+
+Bengt katsahti ylös ja hymyili, hieman kylmästi, vaan ei silti
+epäystävällisesti.
+
+"Mehän päätimme olla enää puhumatta siitä. Sinä ja äitisi saitte
+tahtonne täytetyksi -- saatte myös kantaa seuraukset, ja minä pesen
+käteni. Sitenhän voivat kaikki olla tyytyväisiä."
+
+"Etkö ole minulle suutuksissasi", kuiskasi Ester, "etkä pallollasi?"
+
+"'Pahoillaan' tai 'suutuksissa!' Vain naiset sellaisiin takertuvat",
+vastasi Bengt nauraen. "Me miehet teemme jutun lyhemmäksi. Vaimoni
+tekoihin ja toimiin on minulla oikeutta sekaantua, mutta ei hänen
+äitinsä toimiin. Jos hän mieluummin jää tänne, kuin muuttaa Tukholmaan
+ja nauttii apurahaa, jonka olen hänelle tarjonnut, niin enhän voi häntä
+pakottaa. Ja nyt sanon vielä kerran, että tämän asian unhotamme emmekä
+puhu siitä enää."
+
+Ester ei osannut mitään vastata; hän ymmärsi, että hän tässä heidän
+ensimmäisessä erimielisyydessään oli kärsinyt täydellisen tappion.
+Bengtin oli onnistunut päästä taistelusta puhtain kilvin ja hänessä
+vallitsi ylevän anteeksiannon tunnelma; Ester sitä vastoin tunsi aivan
+kuin siveellisesti halventuneensa niin hyvin omissa silmissään kuin
+Bengtinkin. Kuinka oli mahdollista, että hän noin häikäilemättä oli
+valehdellut Bengtille? Niin, sitä hän ei itsekään tiennyt, hänet oli
+yllättänyt hurja pelkuruus, joka hänessä äkkiä syntyi, ajatellessaan,
+että Bengt hänet pakottaisi esittämään äidille tuon loukkaavan
+ehdotuksen. Hänen mieleensä muistui, että hän lapsena joskus saattoi
+valehdella, kun hän tahtoi päästä jostain epämieluisesta, ja äidin oli
+ollut hyvin vaikea saada häntä ymmärtämään, miten väärin sellainen oli.
+Mutta tultuaan täysikasvuiseksi, ei hän tietääkseen koskaan ollut
+turvautunut edes hätävalheeseen. Päinvastoin hän muisti, kuinka hän
+kerran, kun hän hiukan poikkeamalla totuudesta olisi voinut saada etua,
+epäröimättä oli luopunut siitä ja sanonut suoraan, mitä piti oikeana.
+Ja nyt oli hän melkein itsetiedottomasti, ennenkuin edes oli ehtinyt
+ajatella, antanut todellisen valheen päästä huuliltaan! Niinkö ehkä
+lienee, että suurissa ristiriidoissa, tahdomme tai emme, paljastuu
+sisin itsemme, todellinen olemuksemme? Vai Bengtkö näin turmiollisesti
+häneen vaikutti? Puhkeaisiko yhdyselämässä Bengtin kanssa hänen
+olentonsa kaikki huonous esiin, sielun rikkaruohot, jotka hän luuli
+kuolettaneensa ja poisjuurittaneensa?
+
+Sinä hetkenä hän tunsi, kuinka hänen tunteensa Bengtiin sai kuin uuden
+muodon: kuinka siitä tuli salaperäinen kauhu voimaa kohtaan, joka
+armottomana oli iskeytyvä hänen sielunelämäänsä ja mullistava sen
+kokonaan... Ester alkoi pelätä Bengtiä, ei tämän itsevaltaisuutta, eikä
+siksi, että hän tiesi Bengtin aina pääsevän voitolle heidän
+erimielisyyksissään, vaan siksi, että Bengtin katse, Bengtin ääni oli
+saanut valheen luistamaan hänen huuliltaan niin keveästi ja liukkaasti,
+kuin käärme hiipii pensaikkoon...
+
+Kaikissa ihmisten suhteissa kuvastuvat selvemmin tai hämärämmin
+pääpiirteet taistelusta olemansa-olon puolesta. Ihmissielujen
+syvyydessä kamppailevat aina erilaiset henkiset voimat vallasta:
+rakkaus ja itsekkyys, voima ja heikkous, ihanteellisuus ja aineellisuus
+raatelevat toisiaan usein näennäisesti levollisen pinnan alla. Bengtin
+ja Esterin välillä muodostui tämä taistelu rikkirepivän rajuksi.
+Bengtin puolelta, jonka luonteen erilaisia aineksia rautainen tahto
+piti koossa, oli tuo taistelu Esterin luonteen johdonmukaista
+masentamista; levottoman, taipuvan, haaveellisen Esterin sitä vastoin,
+jonka sielu aina oli altis mietiskelyssä ja itsensätutkimisessa
+hajoutumaan moneen pirstaleeseen, se pani horjumaan mitä
+ristiriitaisimpien mielentilojen välillä: velton alistuvaisuuden,
+kiivaan vastarinnan, suuttumuksen ja kapinallisten ajatusten; niin,
+vieläpä herätti se hänessä milt'ei vihaakin, ja, kaiken tuon ympärille
+kutoutui synkkä epätoivo, tuskainen halu pidättää rakkautta, joka oli
+häneltä paeta... Hän sai syvimmällä tuskalla tuntea oman
+persoonallisuutensa särkyvän toisen, voimakkaamman, mutta ei silti
+rikkaamman persoonallisuuden käsissä, tuntea kadottavansa itsensä,
+nähdä omien ominaisuuksiensa ikäänkuin poistuvan koossapitävästä
+keskuksesta ja siirtyvän ulommaksi, muuttuen joukoksi vieraita
+piirteitä, joita hän ei voinut pitää ominaan, vaan ainoastaan
+varjokuvina jonkun toisen piirteistä. Hän menetti Bengtin itsevaltiuden
+sortamana itsensä siihen määrään, että hänestä joskus oli, kuin ei hän
+olisi tuntenut omaa ääntään. Välistä sattui, että hän istui kauan aikaa
+kysellen itseltään, tuliko hänen puhua vai olla ääneti ja mitä sanoja
+hänen tuli käyttää, ja kun hän viimein avasi suunsa, tuntui hänestä,
+kuin olisi joku toinen puhunut. Oli aikoja, jolloin Bengtin olento niin
+häntä painosti, että hänestä oli kiusallista sanoa sanaakaan. Silloin
+mietti Bengt, että Ester oli oikullinen ja huonosti kasvatettu, ja
+syvimmässä sydämessään hän ajatteli, että kiittämättömin olento on se
+nainen, jolle on kaikki uhrannut.
+
+Harvoin heidän kesken oikeastaan sattui yhteentörmäyksiä; jos niitä
+olisi ollut, olisi Bengtin tahdonvoima ehkä hiukan tyhjentynyt, ja
+velttous, joka nyt Esterissä yhä vaan lisääntyi alituisista tappioista,
+ei olisi päässyt niin suureksi. Ei, taistelu heidän luonteittensa
+välillä tapahtui yhtä hiljaa, kuin juuret maan kätköissä leviävät ja
+tukahuttaen kiertyvät toisten ympärille. Eikä Bengt rakkauden
+puutteesta tehnyt Esteriä niin onnettomaksi; hänen ajatuksensa
+risteilivät tämän ympärillä yhtä hartaasti kuin kihlauksen ensi
+päivinä, hänen suurin ilonsa oli valmistaa Esterille hauskoja
+yllätyksiä, sulkea hänet hellyydenosotuksiinsa. Hän ei voinut matkustaa
+pois kotoa, niin, tuskin mennä ulos tuomatta kotiintullessaan joitain
+lahjoja Esterille, ell'ei muuta, niin pari kukkaa. Mutta hänen
+rakkautensa oli itsevaltiaan, joka vaatii rakastettunsa yksilöllisyyden
+ennemmin tai myöhemmin häviäväksi. Askel askelelta riisti hän Esteriltä
+kaiken erikoisleiman, vieläpä senkin, mistä nainen viimeksi luopuu:
+oikeuden pukeutua ja järjestää huoneensa oman persoonallisen aistinsa
+mukaan. Syvimmässä sydämessään arveli Bengt, ett'ei Esterillä entisen
+halvan asemansa vuoksi saattanut olla sitä hienostunutta aistia, jota
+rouva Falkensternin puku vaati, ja siksi hän -- mitään Esterille
+sanomatta, tekemättä sitä edes selväksi itselleen -- otti sen
+huolekseen, tilasi kankaita ja leninkejä Pariisista ja Tukholmasta ja
+hämmästytti Esteriä uusilla hatuilla, päällysvaatteilla, turkiksilla
+j.n.e. Ester kärsi tästä peitetystä, itsevaltaisesta sekaantumisesta
+persoonalliseen elämäänsä. Hänen hieno vaistonsa sanoi, mikä oli siihen
+syynä, yhtä selvästi, kuin jos Bengt olisi sen suorin sanoin lausunut;
+ja siksi hän ei viihtynyt komeissa puvuissa, joita Bengt hänelle
+tuhlasi, ja välistä hän suorastaan ikävöi pumpulipuseroa tai
+huopahattua, aivan kuin lapsi ikävöi päästä avojaloin juoksemaan metsiä
+ja maita. Hänen luonteessaan oli jotain kesyttömästä linnusta, joka nyt
+väristen ja ihmeellisen rohkeanuhkamielisesti pudisteli kahleitaan...
+Äidistä ja Esterin suhteesta häneen ei Bengt koskaan puhunut; hän oli
+mielestään tehnyt mitä jalomielisimmän ehdotuksen, ja kun se hylättiin,
+arveli hän, ett'ei asia enää häntä liikuttanut. Ester sai antaa
+äidilleen mitä lahjoja tahansa ja kuinka paljon hyvänsä, hän sai myös
+mielensä mukaan käydä tämän luona. Yksi asia hänen vain tuli muistaa:
+ett'ei hän koskaan ollut poissa, kun Bengt tuli kotiin: jos se
+tapahtui, sai Ester kokea Bengtin tyytymättömyyttä, jossa tuntui olevan
+Vångan rautaa ja terästä, keneen se sitten kohdistuikin. Kotiinsa pyysi
+Bengt äidin vain silloin, kun hän ja Ester olivat yksin; ja kun rouva
+Hermanson, tietäen, että Bengt mieluinten oli näkemättä häntä
+vieraanaan, vähitellen jäi pois noista kutsuista, lakkasi Bengt
+pyytämästä ja arveli täydellä todella, että nyt oli taas hänen ylevä
+lähestymisyrityksensä hylätty ja hän siis taisi pestä kätensä ja tuntea
+omantuntonsa puhtaaksi.
+
+Ei liioin koti voinut Esteriä elähyttää; senkin hoitamisessa
+epäili Bengt hänen kykyjään. Hän oli antanut kaikkein vanhain
+palvelijain jäädä paikoilleen; sekä hänen miespalvelijansa että
+taloudenhoitajattarensa olivat olleet talossa kymmenen vuotta, ja
+jälkimäinen, Charlotte neiti, oli tällä ajalla anastanut itselleen
+vallan, jota vähemmänkin tunteellisen ja hennon luonteen kuin Esterin
+olisi ollut vaikea murtaa.
+
+Sillä Charlotte neiti oli varmasti viekkain nainen, mikä koskaan on
+hallinnut, olipa sitten vallan merkkinä kuningattaren valtikka tai vain
+soppakauha. Hän ei antanut Esterin vilahdukseltakaan nähdä suunnatonta
+ylenkatsetta, jota hän tunsi tätä kohtaan; hän kohteli häntä
+valtiattarenaan, niiasi syvästi ja kunnioittavasti, näytti hänelle
+kaikki talon tavarat ja kysyi häneltä aina: "Miten haluaa teidän
+armonne?" Mutta hän osasi asettaa kysymyksensä äärimmäisen ilkeästi,
+hän vallan näännytti Esterin joka päivä vetoamalla häneen, jolloin hän
+viekkaudellaan sai Esterin vastauksissaan tavalla tai toisella
+paljastamaan tietämättömyytensä hienon talouden salaisuuksista. Ester
+oli tosin myös sangen sukkela ja häntä olisi ehkä toisissa olosuhteissa
+huvittanut voittaa Charlotte neiti kavaluudessa; mutta nyt ei hänessä
+ollut elämänvoimaa eikä leikinteon halua, ja siksi tuli hän sanoneeksi
+tyhmyyksiä, jotka herättivät vahingoniloa Charlotte neidissä, saapuivat
+parannettuina painoksina keittiöön ja vähitellen riistivät Esteriltä
+palvelijainkin silmissä kaiken arvon.
+
+Kaupungilla alkoi kierrellä enemmän tai vähemmän todenperäisiä huhuja
+Bengtin ja Esterin onnettomasta avioliitosta. Esterhän oli kuin
+pelästynyt lintunen, kun he yhdessä esiintyivät, ja hänelle oli tullut
+tavaksi katsahtaa Bengtiin nopeasti, salavihkaa, aivan kuin olisi hän
+kysynyt, oliko jotain, jota Bengt ei hyväksynyt, tai kuin olisi hän
+pelännyt, että jotain oli tulossa. Eikä liioin Bengt näyttänyt
+onnelliselta aviomieheltä; tosin hän aina kohteli Esteriä
+ritarillisesti, mutta ritarillisuuden kuoren läpi pujahti joskus
+silmäys tai pilkallinen sana, joka paljasti, mitä hänessä liikkui.
+
+Pormestarinna riemuitsi. "Kas niin, sitähän minä sanoin! Heidän täytyi
+tulla onnettomiksi; erisäätyisten ei pidä koskaan mennä keskenään
+naimisiin", niin kuului pysyvä kertosäe kaupunkilaisten murhevirsissä
+Bengtistä ja Esteristä.
+
+Joskus koetti Ester muitten seurassa ollessaan heittää päältään
+luonnottoman pakkoröijyn, jossa hän tuskaili, ja olla taas oma itsensä
+-- mutta hän sai melkein aina katua yrityksiään.
+
+Eräissä iltakutsuissa pormestarin kodissa, kun naiset istuivat
+käsitöilleen salissa ja talon emännän johdolla kiistelivät päivän
+kysymyksistä ja herrat pelasi whistiä viereisessä huoneessa, johtui
+puhe aineeseen, joka siihen maailman aikaan oli uusi ja useimmille
+tuntematon: naidun naisen asemaan omaisuuskysymyksessä. Pormestarinna
+luki ääneen sitä koskettelevan sanomalehtikirjotuksen, ja sitten alkoi
+keskustelu. Kaikki innostuivat, jokaisella oli oma mielipiteensä, joka
+hänen piti saada ilmaista muille. Ester lämpeni sekä asian laadusta
+että muiden innosta, hän vapautui tavallisesta arkuudestaan ja antoi
+äänensä sekaantua muiden joukkoon. Jos joku puolueettomana olisi
+seisonut kuuntelemassa naisten puheita, olisi hän huomannut, ett'ei
+kellään ollut niin varmoja ja erikoisia mielipiteitä kuin Esterillä,
+niinkuin hänellä yleensä oli useimmista asioista, vaikka ujous esti
+häntä lausumasta ilmi, mitä hän ajatteli ja tunsi. Mutta nyt unohti hän
+sekä ujoutensa että epäluulonsa ja puhui naisen aseman kieroudesta
+lapsellisen ylenmääräisellä kiihkeydellä -- oman syvän, salaisen
+tuskansa pakosta -- eikä nähnyt, että Bengt joka oli liikaa herrain
+pelissä -- oli tullut huoneeseen ja seisoi tarkastellen häntä
+nenälasiensa takaa, katseella, johon Esterin joka sanalta tuli yhä
+ilkeämpi ja pilkallisempi kiilto. Vasta vaiettuaan huomasi Ester hänet;
+hän säpsähti, hänen sydämessään tuntui kuin terävä pistos, hänen
+silmänsä rävähtivät, hän pelästyi, aivan kuin olisi nähnyt aaveen --
+mitä, mitä tästä oli seuraava?
+
+"Ja minä", puuttui Bengt heti puheeseen, mitä ivallisimmin hymyillen,
+"ehdotan, että naiset, jotka _eivät_ ole tuoneet mitään pesään,
+perustavat erityisen yhdistyksen ja kääntyvät kunink. Majesteetin
+puoleen pyynnöllä, että he itse saisivat hoitaa omaisuuttaan, niin
+ett'ei heidän tarvitsisi kärsiä inhottavain miesten sekaantumisista. Se
+olisi oikeaa naisjohdonmukaisuutta, jolla varmasti olisi valtava
+vaikutus!"
+
+Syntyi parin sekunnin hiljaisuus. Bengtin sanat herättivät epämieluisan
+tunnelman, ja niinkuin aina sellaisissa tilaisuuksissa, hämmentyivät
+kaikki. Mutta pormestarinna tointui pian.
+
+"Ja minä ehdotan", huudahti hän, puoliksi taislelunhaluisena, puoliksi
+huvitettuna ja tyytyväisenä, "että kaikki herrat, jotka hävittävät
+vaimonsa rahat pelissä ja juomisessa, muodostavat seuran ja kääntyvät
+myös H. Majesteettinsa puoleen pyynnöllä, että vaimot velvotettaisiin
+antamaan suurista työpalkoistaan, kun on kysymyksessä niin jalo ja
+tärkeä asia kuin punssi-, sikari- ja pelivelkain maksaminen. Se oli
+miehistä johdonmukaisuutta, ja sitä kannattaa tosiaan ottaa huomioon!"
+
+"Varsinkin, kun se syntyy rikas-ajatuksisissa naisaivoissa", huomautti
+Bengt kohteliaan ivallisesti kumartaen.
+
+"Tai kun ritarilliset miehet sitä noudattavat", lausui pormestarinna
+äänellä, johon tuli yhä enemmän vallatonta leikillisyyttä ja
+kiihtynyttä harmia.
+
+Bengt kumarsi jälleen.
+
+"Tiedän naisten panevan suurta arvoa siihen, että saavat sanoa
+viimeisen sanan kiistassa -- tahdon siis olla ritarillinen ja annan
+pormestarinnan tulevaisuudenkuvan lopettaa pienen riitamme", sanoi
+Bengt hymyillen ja käännähti koroillaan.
+
+"Ja minä -- minä teen niinkuin killepelissä, kun eräs vissi kortti tuo
+epämieluiset tappiot!" huudahti pormestarinna; muut taputtivat käsiään
+ja Bengt poistui sormi suulla ja veitikkamaisesti päätään pudistaen,
+osotteeksi, että hän aikoi pitää ritarillisen päätöksensä.
+
+Tämän pienen yhteentörmäyksen jälkeen ei keskustelu enää sujunut. Vain
+ylpeys oli estänyt Esteriä purskahtamasta itkuun, ja hän istui
+hiljaisena ja kalpeana ja tukahutetut kyyneleet painoivat jääkuorena
+hänen sydäntään. Hän ei voinut jäädä illalliselle, hän jätti talon
+rouvalle hyvästi ja meni pois, välittämättä Bengtistä ja ihmetyksestä,
+jota hän herätti noin äkkiä yksinään poistuessaan pidoista.
+
+"Ei, tätä ei saa jatkua", ajatteli hän, kun hän mielenliikutuksen
+ajamana kiivain askelin ja umpimähkään kuljeskeli katuja, "en voi elää
+tällaisen painon alla, en kestä, että mies, jota kerran niin
+sanomattomasti rakastin, alituisesti kiusaa ja loukkaa minua -- minä
+tukehdun, menehdyn, sieluni nääntyy... Hän ei ole se, miksi häntä
+luulin, ei se, jota rakastin, _minun_ Bengtini on kuollut, kuollut on
+rakkauteni ... nyt olen toisen oma ... vieraan miehen, joka hävittää
+paraimman ja kauneimman itseni ... en _voi_ elää hänen kanssaan ... en
+_voi!_ Oi, minä muistan tunteeni häntä kohtaan, kun ensi kerran
+kohtasimme toisemme ihanana kevätpäivänä koulun edustalla ... ja hän
+tervehti minua kuin Faust Margareettaa. Voi, minä luulin silloin, että
+se hetki toteutti kaikki unelmani siitä miehestä, jolle tahdoin
+lahjottaa rakkauteni... En ajatellut hänen rikkauttaan, en hänen
+asemaansa -- en edes antanut niille mitään arvoa. Minä en koskaan
+ajatellut kuin muut nuoret, että on muka onni tulla ylhäiseksi ja
+rikkaaksi ... minun onneni oli vain hän, hän, hän! Eikä minusta
+tuntunut, että hän minun tähteni mitään uhrasi ... kaikki oli vain niin
+luonnollista, jos hän todella rakasti... Mutta rikkauden epäjumala,
+jota en kumartanut, kostaa ... hän vaatii oikeuttansa ... kun hän ei
+silloin meitä voinut erottaa, on hän nyt meidät erottanut... Oi Bengt,
+Bengt ... minä voisin itkeä verta, kun ajattelen, miten kaikki
+muutamassa kuukaudessa on muuttunut...!
+
+"Mutta minäkin kostan ... käytän oman leiviskäni: kauneuteni,
+taiteilijalahjani ... minä voitan mainetta ja rikkautta, minäkin ...
+niin ... sen teen ... minä karkaan hänen luotaan ... hän musersi
+rakkauteni ylpeydellään ja halveksimalla sitä, mikä minulle oli
+kalleinta ja pyhintä ... minä muserran hänet juuri sillä, mihin hän
+pani niin suurta arvoa... Kauneus, jonka lahjotin vain hänelle -- voi,
+niin sydämestäni, niin sydämestäni ... sen annan kaikkien ihailtavaksi
+-- siten minä kostan ... tai sitten vaivun niin syvälle, etteivät
+mitkään rukoukset ja kyyneleet voi minua nostaa..."
+
+Ja tuhansia hurjia, irrallisia kuvia sukelsi esiin hänen kiihtyneestä,
+levottomasta mielikuvituksestaan, tuhansia suunnitelmia, toinen
+toistaan kamalampia ja mahdottomampia, kiusasi ja raateli häntä
+kauhistuttavine erikoiskohtineen. Milloin oli hän häikäisevä, miesten
+suosion ympäröimä diva, milloin makasi hän junan alle musertuneena,
+milloin pakeni hän määrätönnä yössä ja pimeydessä -- mutta Bengtin
+epätoivo, Bengtin kyyneleet ja katumus saivat hänen sydämensä
+värisemään tuskan- ja kostonriemusta...
+
+Mutta sinä yönä hän ei sentään toteuttanut epätoivoisia
+kostonajatuksiaan; äkillinen väsymys, niin suuri, että hän oli vähällä
+pyörtyä, ajoi hänet kotiin. Ihmeellistä kyllä ei hän pelännyt kohdata
+Bengtiä; hänelle oli vallan yhdentekevää, mitä Bengt sanoisi.
+"Nuhdelkoon niin paljon kuin tahtoo, pistelköön minua sopimattomasta
+käytöksestäni, typeryydestäni, köyhyydestäni", ajatteli hän katkeralla
+pilkkahymyllä, "tehköön mitä tahansa, kunhan hän vaan ei lyö minua,
+sillä silloin lähden _heti_!"
+
+Hän soitti ovikelloa, ja Erikson aukaisi suuresti hämmästyneenä; hän
+oli juuri aikeissa lähteä herrasväkeään noutamaan. Ester sanoi
+tulleensa pahoinvointiseksi, meni makuusuojaan, riisuutui nopeasti ja
+paneutui vuoteeseen. Ja sitten vaipui hän uneen, nuoruuden uneen, jonka
+syvyyteen peittyvät katkerimmat, tuskallisimmatkin ajatukset...
+
+Hänen suureksi hämmästyksekseen ei Bengt seuraavana päivänä lainkaan
+puhunut pormestarin pidoista. Ainoastaan kerran mainitsi hän edellistä,
+päivää, kysyen terävästi ja lyhyesti:
+
+"Tulitko eilen pahoinvointiseksi, koska niin äkkiä poistuit?"
+
+"Niin", vastasi Ester yhtä lyhyesti, "tulin pahoinvointiseksi."
+
+"Jos toiste sellaista sattuu, niin ole hyvä ja ilmota minulle, että
+tiedän tulla mukaasi; näyttää pahalta, että menet yksin", jatkoi Bengt
+äskeiseen terävään tapaansa.
+
+"Kiitos, mutta menin mieluinten yksin. On sairautta, jolle yksinäisyys
+on paras lääke."
+
+Bengt ei vastannut, eivätkä he enää palanneet tähän aineeseen.
+
+Uudella vuodella piti Bengt ensi kerran naimisensa jälkeen suurenlaiset
+pidot. Tosin oli hänellä ja Esterillä tuttavuuksiensa tähden ollut
+useitakin kutsuja, jolloin Bengt olisi voinut päästä pelosta, miten
+hänen vaimonsa kykenee esiintymään emäntänä, mutta nyt oli kysymys
+suurista päivällisistä muutamille Bengtin sukulaisille ja muutamille
+ulkomaalaisille liikemiehille, jotka vierailivat kaupungissa katsomassa
+Vångan tehdasta.
+
+Tällä kertaa ei Esteriä haluttanut antaa Charlotte neidin esiintyä
+talon valtijattarena. Pari loukkaavaa sanaa, jotka Bengt oli lausunut,
+siten paljastaen juovan, jonka hän enemmän tai vähemmän itsetietoisesti
+aina näki Esterin ja sukunsa välillä, olivat saaneet Esterin
+epätoivoisen kiihtyneeseen tilaan, joka panee sielun voimat jänteeseen
+ja pakottaa ihmisen tuhlaamaan niitä ensimmäiseen mahdolliseen
+asiaan, mikä tielle tulee. Esterin mielikuvituksessa ajelehti
+joukko hurjia tuumia, niinkuin aina, kun jotain tällaista sattui.
+Mieluinten olisi hän tahtonut käyttää kiihtynyttä tarmoaan pako- tai
+itsemurhayritykseen, mutta rohkeutta ja tilaisuutta puuttui, ja
+niin hän sitten vallan epärunollisesti käytti sen päivällisen
+aikaansaamiseksi. Mutta ei siinä ollut vain proosaa, sillä kaiken alla
+oli halu uhmata Bengtiä, näyttää, että jos hän, Ester, vain tahtoi, voi
+hän kilpailla Bengtin ylpeän suvun kanssa ja voittaa röyhkeän
+palvelijalauman, jolla Bengt häntä kiusasi.
+
+Nyt syntyi jännittävä ottelu Esterin ja Charlotte neidin välillä. Ester
+menetteli yhtä viekkaasti, kuin hänen vihollisellaan oli tapana tehdä.
+Hän käytti samoja keinoja, ei tehnyt mitään varomattomia hyökkäyksiä,
+houkutteli Charlotte neidin selittämään suunnitelmansa erikoisseikkoja
+myöten ja kuunteli niin tarkkaavaisena ja nöyränä käytökseltään, että
+asianomainen tuli mitä paraimmalle tuulelle. Mutta kun Ester oli
+koonnut kyllin aineksia, jotka hänen nopea käsityksensä ja hyvä
+muistinsa kohta muutti kallisarvoisiksi tietolähteiksi, otti hän
+valtioviisaasti koko johdon käsiinsä ja sovitti yhteen tietonsa vallan
+erikoisella tavalla ja kaikkien keittotaidon sääntöjen mukaisesti.
+Sanomattoman taitavasti sysäsi hän Charlotte neidin valta-istuimelta,
+jolla tämä niin monta vuotta oli istunut Bengtin kodissa, ja asettui
+itse hänen paikalleen. Charlotte neiti kivettyi hämmästyksestä: mitä
+tämä oli, mikä kissankynsi niin äkkiarvaamatta pistihe näkyviin?
+Charlotte neiti veti esiin koko keittotaito-salaisuuksiensa ja
+kokemustensa asevaraston masentaakseen vihollisensa, mutta
+rajattomaksi hämmästyksekseen kohtasi hän Esterissä ensi kerran
+_rouva Falkensternin_, johon eivät hänen terävimmät, paraimmatkaan
+aseensa pystyneet. Tosin ei Charlotte neiti näkyvää tappiota kärsinyt,
+olivathan hänen tietonsa onnistuneitten päivällisten pohjana; mutta hän
+oli kärsinyt sisäisen tappion, siitä ei epäilystäkään, ja että Ester
+tämän jälkeen kohosi arvossa hänen silmissään, sen huomasi siitä,
+että Charlotte neiti, joka tähän asti oli pitänyt Esteriä
+"kilttinä ja hyvänä", tämän muistorikkaan yhteentörmäyksen jälkeen
+aina hyväntahtoisesti kuvaili häntä sanoilla: "ilkeä, ahne ja
+riidanhaluinen". Mutta päivälliset onnistuivat loistavasti;
+ulkomaalaiset ihailivat kaikkea ruotsalaisen ammattiveljensä kodissa
+eikä suinkaan vähinten hänen nuorta puolisoaan, jonka kauneus
+aiheutti heidän puoleltaan vilkkaita ja samalla kunnioittavia
+mieltymyksenosotuksia. Bengt vallan säteili. Juuri tuollainen tuli
+hänen vaimonsa olla, kaikkein ihailema -- ja hänen käytöksessään
+miellytti häntä juuri tuo hieman hillitty sävy, jota oli Esterin
+iloisuudessa ja joka niin hyvin sopi rouva Falkensternille. Mitä
+välitti hän hänen köyhyydestään ja alhaisesta syntyperästään? Ne hän
+oli unohtanut illan juhlatunnelmassa, lasien helinässä ja katsellessaan
+tuota tenhoavaa nuorta naista edessään...
+
+Mutta Ester ei unohtanut; hän tunsi milt'ei vihaa, kun Bengtin
+hurmaantunut, ihastunut katse häntä kohtasi...
+
+Illalla, vieraitten mentyä, veti Bengt Esterin kiihkeästi syliinsä,
+suuteli häntä, huomaamatta, miten vastahakoiset hänen huulensa olivat,
+ja huudahti riemastuneena:
+
+"Sinä olet tänään näyttänyt uuden ihastuttavan puolen monivivahteisesta
+olennostasi. En tosiaankaan tiennyt, että sinussa olisi niin paljon
+hienoa maailmannaista."
+
+"Oh, näyttelijätärhän minussa vain pilkisti esiin -- minä voin
+näytellä, mitä osaa tahdon", vastasi Ester ja irtautui hänen
+syleilystään, kylmästi nauraen.
+
+Bengtin kasvot synkkenivät. Häntä inhotti kuulla sanaa "näyttelijätär"
+Esterin nimen yhteydessä; sen tiesi Ester, mutta nyt oli hän sillä
+mielellä, että häntä huvitti käyttää sitä.
+
+"Tarkotatko siis, ettet tuntenut ystävällisyyttä, jota osotit
+vieraille, vaan ainoastaan teeskentelit sitä?"
+
+"Kyllä minä sitä tunsin -- mutta näyttelijän tavalla. Luuletko sinä,
+että taiteilija voi esittää osaansa tuntematta johonkin määrin sitä,
+mitä hän näyttelee?" vastasi Ester samalla kylmällä naurulla.
+
+"No, siinä tapauksessa voin vain taputtaa käsiä ja sanoa, että
+näyttelit osaasi ihastuttavasti", lausui Bengt ja kumarsi ivallisesti,
+johon Ester vastasi samoin kumartaen.
+
+Mutta keväämpänä sattui jotain, joka muutti sekä Esterin että Bengtin
+elämän: Esterin piti tulla äidiksi.
+
+Samana hetkenä, kun se kävi Esterille selväksi, oli kuin olisi kaikki
+katkeruus haihtunut hänen sielustaan, kuin ei hänessä olisi ollut sijaa
+muulle kuin äärettömälle, valtavalle onnellisuudelle. Hän joutui taas
+keskelle kuohuvaa elämää, jonka hän jo synkässä epätoivossaan oli
+puoliksi hylännyt. Taas kulki hän ikäänkuin ihmemaassa, taas oli hänen
+koko olemuksensa kuin ruusunhohteesta ja sinervistä satu-usvista
+kutoutunut unelma. Ja tuo unelma se kuiski hänelle niin kauniita,
+ihmeellisiä tarinoita: pienistä, puhtoisista lapsenjaloista, joihin hän
+sai painaa huulensa, kirkkaista silmistä, joiden katse oli hänelle
+tuttu vanhastaan, sillä olihan siinä sielua hänen sielustaan, ajatuksia
+hänen ajatustensa merestä; niin, pienestä prinssistä se kertoi, joka oli
+elävä kaukana elämän suruista, ylhäisellä vuorenhuipulla, aurinkoisessa
+onnenlinnassa... Ei hän tuntenut enää omaa tuskaansa; se, mikä ennen
+oli häntä vaivannut, ei enää häntä voinut haavottaa, ja suuri, riemuava
+onni, joka täytti hänen rintansa, veti häntä jälleen Bengtin puoleen
+täynnä rikkaan halua tuhlaten jakaa aarteistaan...
+
+Mutta hänen unelmansa oli lyhyt; hiipien ja kavalana tuli kuume ja
+heitti hänet tautivuoteelle. Hän ontui aivan haudan partaalle, ja
+ainoastaan vaikea, vaarallinen leikkaus pelasti hänen henkensä.
+
+Kun hän monta kuukautta kärsittyään nousi tautivuoteelta, jonka hän
+luuli ja vieläpä toivoikin olevan viimeisensä, oli hänen ruumiinsa
+kuin varjo ja hänen sielunsa vaipunut synkkään mietiskelyyn. Hänestä
+oli julmaa palata elämään, eikä vain siksi, että hänen ihana
+kevät-unelmansa oli lopussa, vaan siksi, että hän aavisti tämän
+armottoman taudin ainiaaksi riistäneen häneltä toivon tulla äidiksi,
+vaikka hän ei uskaltanut kysyä sitä lääkäreiltä. Ei hän juuri näyttänyt
+tunteitaan, hän ei koskaan puhunut tästä, mutta hänen sydämensä kuohui
+tuskaa ja katkeruutta. Hän ei _voinut_ taipua; hän ei edes
+vilahdukseltakaan nähnyt Jumalan johtoa siinä, mitä oli tapahtunut, hän
+näki vain kovan, säälimättömän kohtalon, jonka armottomat iskut kerta
+toisensa jälkeen sattuivat häneen. Ainoastaan joskus, kun hän istui
+äitinsä luona ja itki hänen rintaansa vasten nojaten, suli katkeruus.
+Suru kävi suloiseksi ja aavistuksena hiipi hänen sieluunsa ajatus, että
+kaiketi tämän kauhean onnettomuuden takana _täytyi_ löytyä jotain,
+löytyä tuota rakkautta, josta äiti niin usein puhui...
+
+Se, mitä oli tapahtunut, oli melkein kuin kielletty puheenaine Bengtin
+ja Esterin välillä; molemmat surivat ehkä yhtä syvästi tuota pientä
+olentoa, joka oli kuollut, ennenkuin elämä ehti virrata sen jäsenissä,
+mutta umpimielisiä ja suljettuja kuin he olivat, eivät he koskaan
+puhuneet toisilleen tunteistaan. Ensi aluksi oli Bengt hiljainen ja
+alakuloinen, mutta vähitellen tuli hän entiselleen, palasi vanhoihin
+tapoihinsa ja lauseparsiinsa. Esterin pitkän sairauden aikana oli hän
+hyvin hellä häntä kohtaan; mutta hänen täydellisen avuttomuutensa
+tähden, jonka suru ja elämäänkyllääntymys synnyttivät, sai Bengt vielä
+enemmän valtaa hänen ylitsensä. Hänellä ei ollut enää muuta omaa kuin
+surunsa; se oli hänen, sen kätki hän pelokkaana Bengtin katseilta, sen
+valtijaaksi ei tämä ikinä ollut pääsevä. Muutoin sai Bengt sanoa mitä
+tahtoi, muuttaa hänet minne halusi ja järjestää heidän elämänsä
+mielensä mukaan.
+
+Jos ei Esterin suru olisi ollut niin itsekäs, jos hän kertaakaan olisi
+tullut ajatelleeksi, että Bengtkin ehkä kärsi, ja jos tuo ajatus olisi
+saanut hänet avaamaan Bengtin sydämen suljetun oven, olisi hän hyvin
+suuresti hämmästynyt näkemistään. Jos hän myöhään illalla olisi voinut
+näkymättömänä hiipiä Bengtin luo ja nähdä synkän ilmeen, joka levisi
+hänen kasvoilleen, kun hänen ei tarvinnut pelätä ihmisten katseita, ei
+Ester ikinä olisi sitä unohtanut.
+
+Sillä pitkinä öinä, kun Ester, sairaanhoitajattaren vartioimana, oli
+vaipunut taudistaan toipuvan syvään uneen, valvoi Bengt suru
+sydämessään. Kyllä Ester yksinäisyydessä itki kuiviin elämänilonsa ja
+kostutti ajatuksissaan epätoivon kyynelin pientä ruumista, jonka
+katoovaisuus oli temmannut, ennenkuin elämä sitä ehti muodostella,
+mutta eivät Bengtinkään yksinäiset hetket olleet sitä iloisemmat.
+Unettomina öinä kohosi uudelleen ja uudelleen muistojen usvakuvien
+keskestä näky: jäätynyt järvi, sokaisevaa lunta sataa tiheään, nainen
+lapsi sylissä taistelee eteenpäin myrskyssä, kaatuu, nousee, vaipuu
+taas ja hautaantuu raivoisaan lumipyörteeseen... Ja tuon näyn
+yläpuolelle oli tulikirjaimin kirjotettu kolme kauheaa sanaa: kosto ...
+pahuudenpalkka ... rangaistus... Bengtin sielua värisytti. Oliko hän
+viimeinkin kohdannut elämän rautaisen lain, jota ei kukaan voi
+taivuttaa, ei hänkään? Oliko mahdollista, että onni, joka oli häntä
+kaikessa seurannut lapsuudesta saakka, nyt koston lain nojalla hänet
+jätti juuri siinä, mikä oli hänen sydäntään lähinnä? Löytyikö siis
+todellakin jumalallinen, järkkymätön oikeus, tuo lahjomaton: "sinä
+niität, mitä olet kylvänyt", ja oliko hän nyt joutunut siihen
+pyörteeseen, joka vie alas katumuksen ja omantunnontuskain syvyyteen?
+Ensi kerran elämässään näki Bengt vilahdukselta tuon salaperäisen
+olennon, jota sanotaan persoonalliseksi Jumalaksi ja johon hän myös oli
+uskonut juuri niin paljon kuin sopivaisuus vaati; mutta ei hän ollut
+koskaan hänen olemustaan miettinyt, ei koskaan häntä pelännyt tai
+kaivannut...
+
+Mutta tämä ensimmäinen yhtymys Kaikkivaltiaan kanssa, hämärä tunne
+ikuisen oikeuden olemassaolosta, sai Bengtissä pikemminkin
+taikauskoisen pelon luonteen. Hänen mielessään se yhdistyi uhkauksiin,
+joita Åke Henning viimeksi tavattaessa oli lausunut. Tuo ihmeellinen
+tunne, joka hänessä siitä asti oli vallinnut, tunne, että Åke jollain
+salaperäisellä tavalla oli saanut hänet valtoihinsa, lisääntyi ja
+muuttui vihdoin aavistukseksi jostain hirmuisesta mullistuksesta hänen
+elämässään, muutoksesta menestyksestä tappioon, onnesta onnettomuuteen,
+ja se, mitä nyt oli tapahtunut, oli vain alku siihen...
+
+Kun yö hälveni ja aamun kirkkaus karkotti pimeyden peikot, silloin
+palasi häneen entinen rohkeus, silloin hymyili hän pilkallisesti
+taikauskoisille houreilleen. "Olen sairas enkä voi hillitä itseäni",
+ajatteli hän, "jotain on minussa pois tolaltaan. Tähän asti on elämäni
+ollut yhtämittaista menestystä, olen saanut kaikki, mitä olen tahtonut
+-- minulle on uutta, että minun täytyy luopua toiveestani, niin
+rakkaasta toiveesta, tulevaisuudesta, ilosta kodissamme, kaikesta,
+jonka vuoksi tein työtä, ja se se on jollain lailla vaikuttanut
+terveyteeni. Matkustan jonnekin vähäksi aikaa, ehkä se tekee minulle
+hyvää."
+
+Ja hän matkusti -- hän matkusti ja palasi kotiin. Mutta minne hän
+menikään, sinne seurasivat ajatukset ja muistot, päivän hälinässä
+näkymättöminä ja äänettöminä, mutta yön hetkinä aavemaisina hiipien ja
+kuiskaillen hänen vuoteensa ympärillä.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Esterin ankaran sairauden jälkeinen talvi muodostui hänelle syvän
+yksinäisyyden ajaksi. Tehdasliike antoi Bengtille enemmän puuhaa kuin
+milloinkaan ennen, olipa siihen sitten syynä asianhaarat tai Bengtin
+tottumus lakkaamattomalla työllä vastustaa levottomia, synkkiä
+ajatuksia. Välistä viipyi tämä useita viikkoja matkoilla sahansa vuoksi
+ja saattoi illan toisensa perästä istua kirjotuspöytänsä ääressä
+puoleen yöhön.
+
+Sillä välin sai Ester olla itsekseen. Tosin sairaus, joka oli häntä
+kohdannut ja jonka jäljet vielä tuntuivat, antoi jälleen kaupungin
+rouville, pormestarinnalle etunenässä, oikeuden "suojella" häntä,
+niinkuin he aikoinaan suojelivat pikku Ester Hermansonia, jakaa hänelle
+hyviä terveysopillisia neuvoja, -- joita hän ei milloinkaan seurannut,
+-- ja tulla aamupäivin hänen luokseen saamaan kahvia ja muuta hyvää.
+Mutta Ester itse ei koskaan lähtenyt minnekään; häntä seuraelämä
+väsytti, ja vielä terveeksikin tultuaan hän tietämättään hieman
+näytteli taudista toipuvan osaa, jotta hänellä olisi oikeus niin paljon
+kuin mahdollista vetäytyä pois muiden parista.
+
+Äiti oli nyt enää ainoa, josta hän elämässä välitti. Hänen tunteensa,
+joka kaikkialla kohtasi vastarintaa, kiintyi sairaaloisen kiihkeällä
+voimalla äitiin, joka oli ollut hänen syvimmän rakkautensa esine
+lapsuuden ja nuoruuden päivinä. Kun Bengt oli poissa, kuljetti hän
+äidin kotiin luoksensa; kun Bengt oli kotona, vietti hän häikäilemättä
+suurimman osan aikaansa äidin luona. Rouva Hermanson yritti
+vastustella, koetti saada Esteriä käsittämään velvollisuutensa, mutta
+turhaan. Häntä kohtasi jokin kova ja kylmä, passiivinen itsepintaisuus,
+jota hän ei ennen ollut huomannut tyttäressä.
+
+"Äiti kulta", vastasi Ester äidin varotuksiin, "älä huoli puhua enää --
+minä en kestä sitä ... kerron sinulle sen sijaan jotain, joka auttaa
+sinua minua ymmärtämään..."
+
+Ja hän istuutui äidin viereen, nojasi päätänsä hänen rintaansa vasten
+ja kuiskasi omituinen hillitty terävyys äänessään:
+
+"Salli minun tämä ainoa kerta puhua suuni puhtaaksi, muutoin
+tukehuttavat pahat ajatukseni minut... Olen huomannut, ett'ei minussa
+ole hituistakaan rakkautta ... sillä, katso, minä tunnen ... että
+melkein vihaan häntä, niin, äiti, hän on minusta inhottava,
+väliäpitämätön kuin hän on surusta, jonka pitäisi olla meidän
+molempain... En tahdo hänelle mitään pahaa, mutta tahdon hänet
+mielestäni karkottaa, unohtaa, että häntä onkaan, että tiemme kerran
+sattuivat yhteen ja me rakastimme toisiamme. Sillä minä en voi toisin,
+minun täytyy ihailla sitä, jota rakastan... En koskaan rakasta
+_ihmistä_, rakastan vain sitä, mikä hänessä on hyvää, jaloa. Ja kun
+sitä ei löydy, niin on rakkauteni ollutta ... mennyttä!"
+
+"Mutta oletko ajatellut, ett'et itsekään ole virheetön, Ester? Jos
+kaikki ajattelisivat niinkuin sinä, ei kukaan myöskään sinua
+rakastaisi."
+
+Ester istui hetken vaiti ja tuijotti eteensä.
+
+"En minä vaadi, että ihmiset ovat virheettömiä, siinä erehdyit, äiti",
+sanoi hän viimein. "Mutta, näetkö, minä vaadin, että rakastettuni sielu
+sointuu samoin kuin omani, että _pohjasävel_ olentomme sisimmässä on
+sama; -- pinnalla voi olla epäsointua, mutta se kyllä häviää, kunhan
+pohjasävel ei sorahda. Mutta Bengtin sorahtaa aina, kun se yhtyy
+omaani, ja siksi, että tuon olen huomannut, en voi enää häntä
+rakastaa."
+
+"Sinussa ei ole rakkautta, Ester, siinä olet oikeassa. Muutoin sinä
+rakkaudellasi ja rukouksillasi toisit miehessäsi esiin kaiken hänessä
+piilevän hyvän."
+
+Ester pudisti päätään.
+
+"Ensiksikään en kykene rakkaudella ja rukouksilla saamaan esiin
+miehissä piilevää hyvää, minussa ei ole lainkaan tuota n.s. 'das ewig
+weibliehe'. Voin rakastaa -- rajattomasti -- mutta en kykene
+'nostamaan' toista, niinkuin muutamat naiset niin mielellään tekevät.
+Ja toiseksi", hän alensi ääntään ja kääntyi puolittain pois, "minä
+melkein uskon, ett'ei hänessä todellakaan ole mitään hyvää..."
+
+"Ester, Ester, miten voit puhua noin, enhän enää tunne omaa lastani!
+Luuletko, että löytyy ainoatakaan, jossa ei olisi jotain hyvää? Ja
+miten kävisi, jos kaikki olisivat yhtä kovasydämiset kuin sinä?"
+
+Ester istui hetken vaiti, maahan katsellen.
+
+"Jumala hänelle antakoon anteeksi, mutta minä en vielä voi", kuiskasi
+hän, "hän on tehnyt minusta toisen, kuin ennen olin, -- hän on soaissut
+muinaisen valoisan, vahvan uskoni elämään..."
+
+"Rukoile sitten Jumalaa, Ester parka, lahjottamaan sinulle anteeksi
+antavan mielen, rukoile sitä, sillä kerran tarvitset itsekin
+anteeksiantamusta..."
+
+Ester ei vastannut, hän vain painoi päänsä äidin rintaa vasten ja itki
+hiljaa ja kauan...
+
+Eräänä aamupäivänä, kun hän tuli äidin luo, oli tämä vielä vuoteessa,
+ja kun Ester tarttui hänen käteensä, tunsi hän, että se oli kuumeinen.
+
+"Äiti", huudahti Ester, heittäytyen polvilleen sängyn viereen ja
+painaen otsaansa äidin kättä vasten, "sinä et saa jättää minua, minä en
+kestä sitä -- muista, että sinä olet ainoani -- en päästä sinua,
+taistelen Jumalan kanssa sinusta ja voitan tai sorrun..."
+
+"Vaiti, vaiti -- älä puhu noin, Ester!" keskeytti rouva Hermanson,
+"kuoleman edessä täytyy meidän hiljaa alistua. Kaikkea muuta voi
+rakkaus vaatia ja antaa, ei ijäisen elämän lahjaa. Kun Herra kutsuu, ei
+mikään voi pidättää minua, et edes sinä, Ester... Katsos, pikku Ester",
+jatkoi hän hetken vaitiolon perästä, Esterin yhä kätkiessä kasvojaan
+äidin käteen, "kun kuolema saapuu, ratkeavat kaikki siteet, meidän
+täytyy sitä seurata, ja ihmeellisintä on, että seuraamme mielellämme,
+olivatpa jälkeenjäävät meille kuinka rakkaat tahansa..."
+
+"Äiti, älä jätä minua!" nyyhkytti Ester.
+
+"En ole huolissani sinun tähtesi, lapsi", vastasi rouva Hermanson ja
+silitti kädellään Esterin kosteaa poskea, "tiedän, että sinä vielä
+joudut suuriin syvyyksiin, mutta tiedän myös, että sinä nouset
+niistä ... uskon niin varmasti Hänen apuunsa, joka on kantanut minua
+kuilujen yli ja kuulee rukoukset..."
+
+"Oi, armas äiti", huudahti Ester ja painoi äidin kättä sydäntään
+vasten, "ethän tarkota, että lähdet pois luotani!... Minä en voi kestää
+sitä... Jumala ei voi olla niin julma ja ottaa minulta viimeistä
+aarrettani ... ei, ei..."
+
+"Hiljaa, lapsi, hiljaa, älä vaikeroi", kuiskasi rouva Hermanson
+levottomana, "viime hetkenäni kuulisin valitushuutosi, ja silloin tulee
+olla rauhaa, vain rauhaa", lisäsi hän ja katsoi eteensä uneksivin,
+kaukokatseisin silmin.
+
+Ester ei voinut vastata. Äidin sanat valtasivat hänet kuin juhlalliset
+urkusävelet, ja sinä hetkenä hän ymmärsi, ett'ei hän kohta enää saisi
+itkeä sitä sydäntä vasten nojaten, joka uskollisesti aina oli ottanut
+osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa. Hän tunsi, että äidissä oli jotain
+uutta, että hänen sielunsa salaperäisellä tavalla alkoi irtaantua
+kaikesta maallisesta, jo kuunnellen läheneväin askelten ääntä...
+
+Kuolemaa ei tarvinnut kauan odottaa; kaikki kävi nopeasti ja hiljaa,
+vastarinnatta ja tuskitta. Elämän taisteluun väsähtänyt otti kuoleman
+vastaan, niinkuin se, joka kauan on odottanut kutsua ja heti on valmis
+matkalle lähtemään. Varhaisena aamuhetkenä, kun yön hämärä vielä peitti
+huoneen, astui kuolema sisään, ja kun se oli asiansa toimittanut,
+lepäsi vuoteella kalpea, kuihtunut, uneen vaipunut vaimo, kasvoillaan
+haudan tyyneys ja ijäisen elämän riemu... Pääpuolessa istui yksinäinen,
+kumartunut olento, joka ei rohjennut häiritä kuoleman rauhaa hurjilla
+valituksilla, joita hänen sydämestään tahtoi kohota.
+
+Äidin kuoleman jälkeinen aika tuntui Esteristä omituisen hiljaiselta ja
+kylmältä. Ei hän edes hautajaisissa osottanut minkäänlaista
+mielenliikutusta; hänen suurissa silmissään oli kuumeinen loiste,
+kapeat huulet olivat lujasti yhteenpuristetut. Koko hänen olentonsa
+kapinoi; siksi oli hän kyyneleetön, siksi oli hänen sydämessään vain
+uhkamielistä valitusta, joka hänen täytyy vaientaa. Äidin kuoleman
+jälkeen valtasi hänet kauhea autiudentunne koko voimallaan, kun hänen
+joka päivä täytyi olla ja elää ihmisen kanssa, joka tuli hänelle yhä ja
+yhä vieraammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut yksin erämaassa,
+tai kuin olisi hän ikäänkuin hukkunut huumaavaan ihmisvirtaan. Öisin
+pelottivat häntä unessa surun ja yksinäisyyden kauhut: hän harhaili
+rauhattomana salaperäisiä, tuntemattomia seutuja, kiemurtelevia
+polkuja, joita hän kiiruhti eteenpäin, etsien jotain, mitä hän ei
+koskaan löytänyt. "Elämä on armoton, säälimätön", kaikui alati synkästi
+hänen sielussaan, "vain kuolema suo lohtua ja lievitystä."
+
+Niin eli hän hiljaisena ja väliäpitämättömänä, ja Bengt kävi hänelle
+lopuksi niin vieraaksi, että hän melkein säpsähti, jos tämä
+äkkiarvaamatta astui huoneeseen. Bengt puolestaan loukkaantui ja
+vetäytyi yhä kauvemmas hänestä. Kun Esterin jäykkä, kylmä käsi lepäsi
+Bengtin kädessä ja hänen harhaileva katseensa arkana vältti Bengtin
+katsetta, valtasi tämän inho Esteriä kohtaan, ja sen sijaan, että olisi
+sanonut myötätuntoisen, lohduttavan sanasenkaan, antoi hän synkän
+äänettömyyden nousta heidän välilleen. Ja niin kulki Ester kantaen
+surua äidin kuolemasta saamatta koskaan Bengtiltä osaaottavaa sanaa.
+Sitä hän ei voinut unohtaa, rautaisin nauloin kiinnitti hän sen
+muistiinsa; hän hautoi öin, päivin ajatusta, kuinka kauheaa,
+sydäntäsärkevää oli, että hän oli kadottanut äitinsä, mutta ei ollut
+puolisoltaan saanut edes sitä myötätuntoisuutta, jota tuntemattomatkin
+osottavat toisilleen. Mutta hän vallan unohti kylmyydellään ja
+arkuudellaan itse karkottaneensa Bengtin luotaan...
+
+Eräänä iltana, pari viikkoa äidin kuoleman jälkeen, kun puolisot
+yhdessä istuivat Bengtin huoneessa, molemmat milt'ei koko ajan
+äänettöminä, laski Bengt pois sanomalehden, jota hän par'aikaa luki, ja
+sanoi äkkiä:
+
+"Olen tuonut malleja salin uusiksi uutimiksi, tahdotko katsella niitä?"
+
+"Mielelläni", vastasi Ester, mutta hänen äänensä oli väsähtänyt ja
+väliäpitämätön, eikä hän edes kohottanut katsettaan työstä, jota
+ompeli. Hän tiesi, että Bengtin haluamat uutimet kuitenkin tulisivat
+valituiksi.
+
+Hänen äänensä ja käytöksensä ärsytti Bengtiä ja sai maljan, joka jo
+kauan oli ollut kukkurallaan, vuotamaan yli. Bengt nousi kiivaasti,
+heitti sanomalehden lattialle, asettui Esterin eteen ja huudahti:
+
+"Ei, tätä ei saa jatkua! Vaadin, ett'ei vaimollani aina ole vain tuo
+hautajais-ilme, jolla olet minua kiusannut siitä asti kuin ... niin,
+pian koko avioliittomme ajan. En tahdo enää nähdä sitä, kuuletko! Ja
+joll'et voi muuttua, niin ... paras lie että eroamme..."
+
+Ester vaaleni tavallistakin kalpeammaksi, kun hän noin äkkiä
+näki oman ajatuksensa esiintyvän edessään. Mutta kiukkuisella ja
+velton-alistuvaisella äänellä, joka yhä enemmän kiihotti Bengtiä, hän
+vastasi:
+
+"Niinkuin tahdot."
+
+"Niinkuin tahdot!" matki Bengt, ja hänen äänessään kuohui pidätetty
+viha, "eikö sinulla sitten ole mitään omaa tahtoa?"
+
+"Ei -- ei mitään -- nyt enää", lisäsi Ester hiljaisesti.
+
+"Vai niin! Ei mitään! Mutta tahtoa on sinulla ollut katkeroittaa
+elämämme, tahtoa muuttua iloisesta, ystävällisestä nuoresta tytöstä
+itkuiseksi, hempeämieliseksi naiseksi, jollaisia enin vihaan. Siihen on
+sinulta tahtoa riittänyt! Mutta varotan sinua, Ester, muutu, jätä tuo
+hautajais-ilme!..."
+
+"Miten voit pyytää minua näyttämään iloiselta muutama viikko äidin
+kuoleman jälkeen!" huudahti Ester kiivaasti.
+
+"Tuo ilme oli sinulla jo aikoja ennen, kuin äitisi kuoli. Sitä paitsi
+olen minäkin surrut äidin kuolemaa, ja ymmärrän sen surun. Mutta se ei
+oikeuta kuitenkaan näyttämään siltä, kuin olisi koko elämänilo
+mennyttä..."
+
+Ester ei vastannut, hän istui liikkumattomana, katseli maahan, ja
+kasvoilla kuvastui väsynyttä väliäpitämättömyyttä. Viimein kohotti hän
+arkana silmänsä; kolkko hiljaisuus kauhisti häntä. Bengtin kasvot
+olivat synkät ja ankarat, hänen silmissään säihkyivät rajuilman ensi
+salamat.
+
+"Varo itseäsi!" huudahti hän ja ojensi uhaten kätensä Esteriä kohden,
+"sinä et tiedä, mitä teet minua vastaan uhmaillessasi. Jos et
+muutu ... niin ... Jumal' auttakoon..."
+
+"Tee se", kuiskasi Ester levollisesti, vaikka koko ruumis vapisi, "se
+on minulle vain voitoksi..."
+
+Mutta Bengtin käsi ei koskettanut häntä. Hän kääntyi nopeasti, tarttui
+sen sijaan tuoliin ja paiskasi sen rajulla voimalla lattiaan.
+
+"Minä vaadin, että muutat käytöksesi, kuuletko? Onko sinulla jotain
+valittamista -- tahdotko, että jokin olisi toisin -- sano suoraan, onko
+sinulla valituksen syytä?..."
+
+"Ei ... ei...", vastasi Ester veltosti.
+
+"Ei ... ei...", kertasi Bengt pilkallisesti, "no, jos ei sinulla ole
+mitään valittamista, niin mikä sinun sitten on?"
+
+Ester tuijotti eteensä kauan, uneksivasti.
+
+"Ei koskaan valiteta, että kevät on niin lyhyt, että kukat kuihtuvat ja
+kauniit sadut valehtelevat", kuiskasi hän, "surraan vaan ja kaivataan!"
+
+"Jos tuolla lorulla tarkotat, että olen muuttunut sinua kohtaan, niin
+olet itse syypää siihen. Minä en ensimmäisenä muuttunut. Ja muista,
+että ainoaan todelliseen suruusi -- joka myös on minun suruni --
+lapsettomaan avioliittoomme, en minä ole syypää..."
+
+Ester vavahti ja kalpeni entistä enemmän.
+
+"Kuinka hennot noin armottomasti koskettaa veristä haavaa?"
+
+"Anteeksi, en tiennyt, että se vuosi verta, et ole koskaan puhunut
+siitä -- niin paljon kuin mahdollista olet koettanut näyttää
+väliäpitämättömältä ja tunteettomalta... Mutta muutoin", lisäsi hän
+teeskennellyn huolettomasti, "eihän hyödytä surra saavuttamattomia! Jos
+jotain haluat, niin tee siitä jyrkkä loppu ja hanki haluamasi ...
+joll'et voi sitä saada, niin tee silloinkin asiasta jyrkkä loppu ja
+muserra toivosi. Niin minä olen tehnyt, voit koettaa samaa ... jos
+tahdot... Happamin naamoin ei veristäviä haavoja paranneta, se on
+varmaa..."
+
+Ester oli vaiti; liikkumattomana, alaspainunein katsein istui hän
+Bengtin edessä ja antoi noiden kovain sanojen kohdata itseään, kuin
+piiskaniskut, joita ei jaksa torjua. Kun Bengt vaikeni, nousi hän ja
+sanoi soinnuttomasti "hyvää yötä" ja meni ovea kohti.
+
+"Hyvää yötä", vastasi Bengt yhtä kuivasti ja kääntyi pois. Mutta kun
+Ester jo oli avannut oven, huusi hän hänen jälkeensä:
+
+"Muista, mitä sanoin -- muista, että minulla on oikeus vaatia sinulta
+ainakin kiitollisuutta, joll'ei muuta!"
+
+Ester ei vastannut eikä kääntynyt, mutta makuusuojaan mennessään hän
+ihmetteli itsekseen, kuinka oli mahdollista, että toinen ihminen, ehkä
+tahtomattaan, tarkottamattaan, aina löysi sanat, jotka kaikkein enin
+haavottivat ja kiusasivat toisen sydäntä...
+
+Sinä yönä ei Esterin silmiin unta tullut. Tunti tunnin perästä vieri ja
+yhä istui hän kirjotuspöydän ääressä, päätään käteen nojaten ja
+synkästi eteensä tuijottaen...
+
+Se hetki on kauhea, jolloin ajatus, joka kauan muodottomana, yhäti
+karkotettuna aaveena on hiipinyt ympärillämme, koettaen vallata meitä,
+äkkiä saa selvät piirteet ja pakottaa meidät katsomaan itseään suoraan
+silmiin. Silloin tuntuu, kuin valahtaisi yli koko entisen kärsimyksemme
+kamala selvyys; me ymmärrämme, mitä emme ennen ymmärtäneet, me näemme
+takanamme koko elämämme luisuvan pinnan ja fatalistisella
+levollisuudella ajattelemme: "niin, juuri tällaiseksi _täytyi_
+kohtaloni muodostua, tähän oli minun tultava."
+
+Ester oli jo niin kauan kuullut aaveen hiivintää ympärillään, että kun
+se nyt yön hiljaisuudessa jyrkästi ja selvästi kuiskasi tuon kauhean
+sanan hänen korvaansa ja hän antautui kiusauksen valtaan, tuntui
+hänestä vain, kuin olisi suuri, ikävöity rauha valunut hänen sieluunsa
+ja tuudittanut tuskat lepoon.
+
+Hän istui ja istui, tunnin toisensa perästä, ja kuunteli tuon kamalan
+ja kuitenkin niin tervetulleen vieraan sanoja. Se puhui houkuttavasti
+levosta ja hiljaisuudesta, syvästä, katkeumattomasta rauhasta, jota ei
+mikään voi häiritä... Se kertoi hänelle kuoleman suruisia satuja, se
+kuvasi ijäistä rauhaa, joka lepää nukkuvan kalpeilla kasvoilla, niin
+uneksivasti ja salaperäisesti, että suloinen väristys kävi Esterin
+läpi, kuiskasi se humisevista lehmuksista ja visertelevistä linnuista
+tuolla hautuumaalla, missä kuolleet onnellisina uinuvat tuntematta enää
+elämän tuskia ja pettymyksiä... Mutta hautansa hiljaisuudessa kuulee
+hän tukahutettuja nyyhkytyksiä, musta varjo lankee kirkkomaan
+päivänpaisteiselle hietakäytävälle, ja silmät, jotka ennen olivat
+ankarat ja kylmät kuin teräs, loistavat lempeinä kyynelistä... Kuolema
+herättää jälleen rakkauden eloon ... katumus saa unohtuneet
+nuoruudentunteet virkoamaan, ja Ester antaa kaikki anteeksi --
+onnellinen antaa mielellään anteeksi -- sovinnon lempeys haihduttaa
+kaikki epäsoinnut... Ja ken on onnellisempi kuin ikuiseen uneen
+vaipunut? Ken syvemmin sovittaa kuin kuolema?
+
+Niin, kuolema oli kahleet katkova, kuolema oli antava, mitä elämä oli
+riistänyt ... syvä suru oli pehmentävä Bengtin sydämen, ja murhe,
+kaipaus oli tuova hänen sydämeensä taas rakkauden...
+
+Esterin tili elämälle ei ollut pitkä. Hän kirjotti jäähyväiskirjeen
+parille lapsuudenystävälleen sekä Bengtille, sitten kävi hän köyhäin
+luona ja lahjotti heille kaikki omat rahansa, ja sitten oli hän
+mielestään valmis ottamaan tuon kauhean askelen.
+
+Siitä asti kuin itsemurhanajatus oli hänet vallannut, ei hän tuntenut
+mitään epäröimistä. Hänen _täytyi_ kuolla, koska hän ei _voinut_ elää;
+se oli Esterin yksinkertainen johtopäätös, jota hän seurasi.
+Pimeys hänen ympärillään ja hänen sisässään oli liian suuri, hänen
+täytyi päästä pois siitä, hänen täytyi vapautua kauheasta
+sydämenahdistuksesta, joka jok'ainoa päivä uhkasi hänet tukahuttaa.
+
+Pelkoa tai omantunnontuskaa hän ei tuntenut. "Miksi pitävät ihmiset
+itsemurhaa syntinä?" ajatteli hän. "Kaikki, mikä muista on niin
+suuriarvoista: rikkaus, kauneus, ylhäinen asema, kaikki tuo on omani,
+mutta sen heitän vapaaehtoisesti pois mennäkseni köyhän äitini luo,
+saadakseni hieman rakkautta, jota vailla en voi elää. Miksi olisi se
+synti? Olen aivan varma, että Jumala tuomitsee toisin ... olen varma,
+että kuolemasta herätessäni Hän ottaa minut rakastavana ja lohduttaen
+vastaan, ja sitten saan yhtyä taas äidin kanssa, saan hiipiä hänen
+syliinsä, niinkuin muinoin, ja levätä siinä ikuisesti, ja elämä, julma,
+valheellinen elämä on unohdettu ja haihtunut..."
+
+Yöllä sitä päivää vasten, jonka hän oli määrännyt kuolinpäiväkseen,
+näki hän ihmeellistä unta. Hän on olevinaan suurissa pidoissa oudossa,
+eriskummaisessa talossa. Hän näkee useitten tuttavainsa vilahtavan
+ohitseen, kaikkien kasvoilla on levoton, jännittynyt ilme, -- vierasten
+kesken vallitsee salaperäinen, juhlallinen tunnelma. Joka puolelta
+kuulee hän uteliasta, innokasta kuiskailua: "tiedättekö, että rouva
+Hermanson, köyhä muotiompelija, on tullut taivaasta ja on täällä?"
+Esteristä tuntuu, kuin tietäisi hänkin, että äiti on läsnä, ja hänen
+sielunsa täyttää salaperäinen ihastus, jota voi tuntea vain unessa, kun
+mahdoton toive on toteutuvinaan ja haaveelliset _näyt_ täyttävät
+mielikuvituksen. Äkkiä näkee hän äidin yksinään istuvan sohvassa, aivan
+sellaisena, kuin hän eläessään oli, puettuna mustaan villaleninkiin,
+kaulassa pieni valkoinen kaulus. Sanomaton ilontunne valtaa hänet, hän
+mielii heittäytyä äidin eteen ja syleillä hänen jalkojaan, mutta hän ei
+pääse, sillä vieraat tunkeilevat sohvan ympärillä ja tervehtivät
+kunnioittaen vastatullutta. Viimein näkee hän Bengtinkin tulevan: tämä
+asettuu äidin eteen ja kumartaa, syvempään vielä kuin toiset, kädet
+ristissä rinnalla. "Bengt, Bengt, kuinka sinä nyt noin äitiä
+tervehdit", huudahtaa Ester, "äitiä, jota sinä ennen halveksit!" --
+"Ah", vastaa Bengt ja katselee häntä alakuloisesti hymyillen, "silloin
+ymmärsin niin vähän, en ymmärtänyt taivaallista ylevyyttä..."
+Mielenliikutuksen vallassa heittäytyy Ester äidin jalkain juureen ja
+kätkee kasvonsa hänen syliinsä. -- Silloin juuri hän heräsi, kyyneleet
+valuivat poskia pitkin ja povi aaltoili kiivaasti, kuin olisivat hänen
+sielunsa syvimmät syvyydet järkkyneet.
+
+Unen tuoma tunnelma säilyi kauan heräämisen jälkeen ja karkotti
+kuolemanajatukset. Nuo juhlalliset sanat: "taivaallista ylevyyttä",
+soivat hänen mielessään, pyytävinä kuin kirkonkellojen kaiku, ja hän
+mietti kauan, kuinka ihmeellistä oli, että juuri Bengt oli nuo sanat
+lausunut.
+
+Mutta päivän mukana hävisi unen tunnelma, ja itsemurhan henki tarttui
+häneen uudelleen ja veti ja houkutteli häntä puoleensa kuin huimaiseva
+syvyys.
+
+Iltapäivällä matkusti Bengt Vångalle palatakseen vasta seuraavana
+päivänä, ja kun Ester oli pannut huoneensa hiukan järjestykseen ja tuli
+pimeä, jätti hän kodin, jonne hän oli tullut täynnä kauniita unelmia
+elämänonnesta ja missä nuo unelmat kaikki olivat haihtuneet ja
+hävinneet, ja kiiruhti nopein askelin kaupungista. Tie johti vanhalle
+höyrylaivalaiturille, missä -- sen hän tiesi -- vesi oli syvää, ja
+siellä ei kukaan ollut häntä näkemässä.
+
+Ilta oli tyyni, ei ainoakaan lehti värähdellyt syksyn harventamissa
+puissa, mutta lahdella kävi vielä maininkeja myrskyn jäljiltä, jotka
+saivat veden hohtavan pinnan kohoilemaan pitkinä laineina ja
+houkuttelivat meren syvyydestä omituisia huokauksia. Illan
+hiljaisuudessa kuului hyökyaaltojen kohu ahdistetun rinnan
+lakkaamattomalta vaikerrukselta; tuolla näköpiirin rajalla, missä lahti
+yhtyi mereen, loisti majakkatuli, ja tähtien valo oli terävä, niinkuin
+se vain kirkkaina syys-öinä saattaa olla.
+
+Luonnon juhlallinen hiljaisuus, meren alakuloiset, valittavat
+huokailut, syvä yksinäisyys, kaikki suli kuolemankaipuuseen, joka
+täytti Esterin sielun ja antoi ajatusten hiljaa vaipua nauttimaan
+ikuisen levon suloa, joka kohta oli laskeutuva hänen koko olemuksensa
+ylitse.
+
+Hän katsahti ympärilleen: ei ainoatakaan elävää olentoa. Kaukaa
+kaupungin toiselta laidalta kuului koiran valittava, pitkäveteinen
+ulvonta ja lahdelta loisti punainen valo merelle suuntautuvan
+höyrylaivan lyhdystä... Hän kääriytyi päällysvaatteeseensa, pani
+kätensä ristiin ja katsoi taivaaseen päin, huulten kuiskaillessa
+hiljaista rukousta.
+
+Aivan hänen silmäinsä edessä loisti suuri tähti, joka oli kuin värisevä
+valopisara avaruudessa. Kauan silmäili hän sitä; muuan virsi
+lapsuusajalta muistui hänen mieleensä, ja hän toisti sen itsekseen
+puoliääneen. Sitten antoi hän katseensa kiitää yli taivaankannen, missä
+miljoonat kiinto- ja kiertotähdet ja tähtisumut kutoivat häikäisevän
+ihania, valoisia kuviaan. Hänen mielessään heräsi ijäisyydentunne, tuon
+suuren, mahtavan, käsittämättömän ijäisyyden, jonka huimaavassa
+syvyydessä heijastuu jumalanajatusten majesteettisuus, ja se karkotti
+tuskan tuoman lamauksen, jossa hän niin kauan oli kitunut. Hänen
+katseensa lenti tähdestä toiseen, hänen mielikuvituksensa laajeni,
+heikoista valousvista tuli etäisiä, salaperäisiä maailmoja,
+aurinkokuntia, jotka äärettömyydessä kiersivät toisiaan. Ijäisyys ...
+hänen ajatuksensa sekaantui, hän pelästyi, aivan kuin olisi hän äkkiä
+tuntenut aavekäden kosketuksen... Mitä hän aikoi? Mennä yksin tuota
+kauheaa äärettömyyttä kohti ... heittäytyä, kadota kuin atoomi
+avaruuteen? Jumala -- Häntähän Ester ei tuntenut -- missä oli Hän, kuka
+Hän oli, mikä noista myriaadeista maailmoista oli Hänen asuntonsa? Äiti
+-- tapaisiko hän häntä enää -- ehkä oli hän jo menehtynyt, kadonnut,
+haihtunut noihin pohjattomiin syvyyksiin?...
+
+Kamala autiudentunne puristi kokoon hänen sydäntään, ja hän katseli
+tuskaisesti vettä jalkainsa juuressa, löytääkseen siitä kuolemanrauhaa,
+joka oli häneltä paennut. Mutta tuon suuren tähden kuva värähteli
+vedenkalvossa: oli aivan kuin olisi ijäisyyden salaisuus sielläkin
+kohdannut häntä.
+
+"Ijäisyys ... mitä on ijäisyys ... mitä elämä? Minne kuljemme ...
+kusta tulemme ... miksi elämme tätä kärsimysten ja pettymysten elämää?"
+
+Nuo ajatukset, jotka heräsivät kuin pitkästä unesta, suhisivat
+puolitajuisina hänen aivoissaan, ja silloin oli hän äkkiä kuulevinaan
+Bengtin äänen, aivan niinkuin unessakin, alakuloisesti lausuvan nuo
+juhlalliset sanat: "me ymmärrämme niin vähän taivaallista ylevyyttä..."
+
+Kuinka ihmeellistä, että Bengt, uskonnosta väliäpitämätön Bengt, jonka
+kanssa hän tuskin koskaan oli puhunut Jumalasta tai ijäisyydestä, oli
+vaikuttava hänen sielunelämäänsä sanoilla, jotka todellisuudessa
+varmasti olivat Bengtille itselleen vieraat!
+
+Ei, hän ei voinut nyt kuolla; hänestä tuntui kuin olisi hänet
+herättänyt ihmeen voimakas todellisuudentuuli, joka pakotti hänet
+vastoin tahtoaan takaisin elämän taisteluihin.
+
+Hänen sielussaan muodostui jotain uutta: himmeä, nyt vielä muodoton
+tunne siitä, että hänet oli luotu tuota ijäisyyttä varten, jonka
+olemassaolo oli hänelle selvinnyt ja joka oli hänen sielunsa herättänyt
+unesta -- _sillä_ oli oikeus häneen, sille täytyi hänen elää...
+
+Hän ei ollut vielä koskaan ajatellut olevansa ijäisyysolento; mainen
+elämä, tuo hänen olemisensa satunnainen muoto, oli hänet raudanlujasti
+kahlehtinut suruineen ja iloineen, pyyteineen ja kaihoineen; haudan
+partaalla, suuren syvyyden reunalla tunkihe hänen sieluunsa ensi kerran
+aavistus olemisen tarkotuksesta...
+
+Hän lähti sillalta ja palasi kaupunkiin. Epätoivon nopein askelin oli
+hän äsken kiirehtinyt tuonne, varmana päämäärästään; hitaasti ja
+epäröiden, kuin vasten tahtoansa, pakon viemänä, joka oli tuohon
+tahtoon tarttunut, palasi hän nyt kotiin. Kuljettuaan kappaleen matkaa,
+hän pysähtyi, kääntyi ja heitti merelle pitkän, uneksivan katseen...
+
+Kotiin tultuaan hän ensi työkseen repi palasiksi Bengtille ja
+nuoruudenystävilleen kirjottamansa kirjeet. Sitten otti hän raamatun
+hyllyltä, missä se monet kuukaudet oli koskematta seisonut. Pieni
+hartauskirja, äidin antama, oli ollut hänen ainoana hengellisenä
+lukemisenaan. Sitä käytti hän iltaisin ollessaan tavallista
+surullisempi, mutta hänestä tuntui miltei aina, että mitä hän luki, oli
+tyhjää ja sisällyksetöntä.
+
+Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen, laski kätensä raamatun kannelle ja
+kuiskasi:
+
+"Jumala, jos sinä minua estit kuolemasta, niin täytyy myös sinun
+opettaa minua elämään..."
+
+Hän avasi raamatun umpimähkään. Se aukeni 90:nnen psalmin kohdalta,
+joka sisältää Mooseksen, jumalanmiehen, rukouksen. Ester luki:
+
+"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennenkuin vuoret
+olivat syntyneet ja sinä loit maan ja maailman, olet sinä Jumala
+ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinä, joka annat ihmisten kuolla ja
+sanot: tulkaa jälleen, te ihmisten lapset! Sillä tuhat ajastaikaa on
+sinun edessäsi kuin eilinen päivä, joka meni ohitse, ja kuin vartia
+yöllä. Sinä kaadat heitä kuin kaskea; he ovat kuin uni, niinkuin ruoho,
+joka aamulla kukostaa... Opeta meitä ajattelemaan, että meidän kuoleman
+pitää, että me ymmärtäväisiksi tulisimme! Käännä siis itsesi, Herra;
+kuinka kauan? Ja armahda palvelijoitasi... llahuta meitä niitten
+päivien suhteen, joina meitä vaivannut olet, niitten vuosikautten,
+joina olemme onnettomuutta kärsineet!"
+
+Kun Ester lopetti lukemisensa, vierivät kyyneleet hänen poskiaan
+pitkin. Psalmin juhlallinen tunnelma, jossa tuntui vuosisatojen siipien
+suhinaa ja alkuaikojen hämäryyttä, suli valtavasti tähtien ja yön
+ylhäisyyteen, joka hänelle äsken oli kertonut ijäisyyden tarinan. Hänen
+olentonsa sisin oli värähtänyt; hänestä tuntui, kuin olisi Jumala
+yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa ensi kerran kulkenut hänen ohitseen
+ja hän tuntenut Jumalan hengen puhalluksen.
+
+Hän vaipui polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Ajatukset, jotka hänen
+mieleensä nousivat, olivat himmeät, epäselvät, hänen huuliltaan ei
+päässyt kuuluvia sanoja, ei ääntä, mutta jotain sanomatonta,
+käsittämätöntä laskeusi tänä hetkenä hänen sieluunsa, hiljaa ja
+suloisesti, kuin äidinkäden lohduttava hyväily.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Yksinään, yksinäisempänä kuin kukaan, etsi Ester valoa. Äiti, joka nyt
+enemmän kuin koskaan ennen olisi ollut hänen uskottunsa, oli poissa,
+miehelleen hän ei voinut puhua, eikä heidän seurapiirissään ollut
+ketään, joka olisi häntä ymmärtänyt. Monta kertaa tuumi hän mennä
+seurakunnan kirkkoherran luo ja pyytää häneltä apua; mutta kuten aina
+ennen, asettui ujous nytkin häntä estämään avaamasta sydäntänsä. Hänen
+umpimielinen, suljettu luonteensa, -- tuo yksinäinen tunturijärvi, joka
+toisinaan vilahteli hänen iloisten lapsensilmäinsä uneksivassa
+katseessa, -- se pakotti hänet nyt omin neuvoin, muiden avutta,
+pyrkimään totuuteen, ainoana johtonaan raamattu ja Jumalan ääni
+sydämessään.
+
+Hänellä oli paljon apua siitä, että hän ennen oli niin vähän lukenut
+raamattua, niin että se nyt oli hänelle melkein kuin uutta. Sen
+kauneudet esiintyivät hänelle heti elävästi ja selvästi; niitä eivät
+häirinneet hengettömät muistolauseet, jotka niin usein lyijynä painavat
+etsivää ajatusta.
+
+Öin, päivin hän rukoili ja luki, kirjotti muistiin ja vertaili,
+hankittuaan itselleen useampia raamattua selittäviä teoksia.
+
+Hän tahtoi saada selvyyttä ihmeelliseen muutokseen, joka oli hänessä
+tapahtunut sinä iltana, kun hän seisoi kuoleman portilla ja se
+paiskattiin kiinni hänen edessään ja elämä häneen jälleen tarttui.
+Hänessä riehui myrsky, tapahtui mullistus, heräsi uusia voimia -- nyt
+tahtoi hän Jumalan sanasta saada selityksen tähän sieluntilaan. Äiti
+oli usein puhunut "uudestisyntymisestä"; olikohan tämä ehkä sitä?
+
+Niin löysi hän sen kohdan, jossa henkielämän salaisuudet kerääntyvät
+polttopisteeseensä: Jeesuksen yöllisen puheen Nikodemuksen kanssa.
+Silloin sai hänen sielunsa ikäänkuin survauksen, ja kirkkaan selvyyden
+aalto valahti hänen ylitseen. Ja sinä hetkenä syttyi hänessä syvä
+rakkaus tuota Jeesusta kohtaan, joka oli selvittänyt hänelle elämän
+arvotukset, näkymättömänä seisonut hänen rinnallaan, kun hän oli
+syvyyteen syöksymäisillään, ja nyt muutamin yksinkertaisin sanoin
+johtanut hänet totuuteen. Hänen omansa tahtoi hän olla läpi koko
+elämänsä, hänessä oli hän löytävä menetetyn itsensä, pirstoutuneen
+olemuksensa, hänen kauttaan oli ijäisyysolento hänessä kasvava,
+kehittyvä, ja hän itse oli tuleva siksi, mitä Jumala hänestä oli
+aikonut...
+
+Kaikki kävi niin kumman kirkkaaksi, että häntä miltei vapisutti. Eikö
+tämä ollut ylpeyttä -- kuinka oli mahdollista, että hän, halpa,
+taitamaton nainen, näki elämän totuudet, joita ajattelijat ja oppineet
+olivat mietiskelleet väsyksiin asti? Mutta sitten löysi hän Jeesuksen
+sanat: "Minä kiitän sinua, Isä, että kätkit sen viisailta ja ilmotit
+sen yksinkertaisille". Niin, tieto, mietiskely ei ikinä voi löytää
+elämän syvimpiä totuuksia, joll'ei sillä ole uskon ja rakkauden
+taikasauvaa. Ei tieto, ei viisaus voi opettaa korvaa orkesterin
+sävelkohinassa erottamaan epäpuhdasta ääntä eikä liioin elämän pauhussa
+tuntemaan ijäisyyttä janoovan sydämen syvintä sykähdystä... Ja niin
+voivat myös ainoastaan usko ja rakkaus _nähdä_ sen maailman, jonka
+perustana ne itse ovat...
+
+"Uudestisyntyminen käsittää siis sen", ajatteli hän, "että ihminen
+_näkee_ Jumalan valtakunnan, näkee Hänen henkensä salaisen työn, syntyy
+ijäisyyselämään, huomaa ijäisyysolennon itsessään ja muissa. Siksi
+kaikki, jotka eivät Kristusta tunne, kuolevat kadotettuina, sillä se,
+mikä on ijäisesti pysyvää, ei ole heissä vielä syntynyt, he kuolevat
+tomun lapsina, kuolevat lihassa -- 'mikä lihassa syntynyt on, on
+liha'... Ja minä olin niin lähellä kuolemaa, olin mennä tuon suuren
+pimeyden läpi silloin, kun ijäisyysolento minussa vielä nukkui ...
+ihmekö siis, että kauhistuin ijäisyyttä, kun ensi kerran siihen
+katsahdin... Nyt tiedän myös, miksi uudestisyntyminen on rakkauden
+syntyminen sydämessämme: kun tuntee ijäisyysolennon omassa itsessään,
+alkaa rakastaa lähimmäistään... Minä ... kuinka minä ... _vihasin_
+Bengtiä, sillä minä ymmärsin vain sitä, mikä on lihasta ... nyt tiedän,
+että hänen henkensä on ijäinen ... sitä rakastan, sen tahdon
+rakkaudella ja rukouksella saada hänessä esiin..."
+
+Ja oli kuin olisi hän lukiessaan, miettiessään ja tutkiessaan taas
+vähitellen tuntenut itsensä persoonallisuudeksi, tunne, joka viime
+vuodet oli ollut kadoksissa. Pala palalta löysi hän oman itsensä ja
+liitti nuo pirstat yhteen Jumalan sanan valossa. Hänessä kehittyi uusia
+voimia; kaikki se, mikä kuluttavan tuskan ja Bengtin ankaruuden
+painosta oli huojunut ja sortunut, nousi jälleen ja muodostui
+selväpiirteisenä määrätyn keskuksen, hänen syvemmäksi ja
+sydämellisemmäksi käyneen olentonsa ytimen, ympärille. Ensi kerran
+eläissään kohtasi hän itsetietoisena oman itsensä; hänen
+yksilöllisyytensä erikoisuudet pääsivät esiin ja hänen sielunsa himmeät
+piirteet kävivät selviksi ja varmoiksi.
+
+Koska hän ilman ihmisapua, osaamatta määrättyjä oppisanoja ja
+lauseparsia, yksin oli taistellut Jumalan kanssa, sai hänen
+kääntymyksensä vallan itsenäisen luonteen. Vieno, syvä haaveellisuus,
+joka oli hänen olentonsa perussävel, tuli hänen uuden henkisen elämänsä
+kautta esiin ja loi siihen runollista hohdetta. Kun hän ensi kerran
+kääntymyksensä jälkeen astui kirkkoon, vaipui hän hurmaantuneena
+korkean holvin jaloon tunnelmaan ja virsi tuuditti hänet suloisiin,
+äärettömiin unelmiin. Hänestä tuntui kuin painaisi Jumalan
+majesteettisuus hänet tomuun ja samalla kohottaisi kaiken yläpuolelle,
+urkujen sävelet kuohahtivat esiin ijäisyyden syvyyksistä, joista kuului
+autuaitten kiitosvirsiä, äidin kirkastuneet kasvot säteilivät hänelle
+hymyten, ja hän värisi kaipauksesta ja onnesta...
+
+Vähitellen, ilman että Bengt ja Ester sitä aluksi huomasivat, tapahtui
+heidän suhteessaan muutos. Ester ei enää koskaan vastustanut Bengtiä,
+ja uhkamielisyys, joka aina oli vaikuttanut kuin sähkökipinä Bengtin
+itsevaltiaaseen luonteeseen, oli kadonnut. Sitä vastoin ryhtyi Ester
+sellaiseen, minkä viime aikoina oli kokonaan laiminlyönyt: hän teki
+ehdotuksia, antoi alkuajatuksia ja osotti siinä tarmoa, joka herätti
+Bengtin ihmetystä ja hämmästystä. Niin, hän oli muuttunut,
+suunnattomasti muuttunut muutamassa kuukaudessa; missä Bengt ennen
+kohtasi jotain mitätöntä tai hempeää ja kyynelistä tai ubkamielistä ja
+värisevää, sen sijalla oli nyt jotain niin lujaa, ett'ei hän voinut
+sitä järkyttää. Mistä se johtui, mitä oli tapahtunut? Bengt ei
+ymmärtänyt sitä, ja kuten tavallista, karkotti hän niin usein kuin
+mahdollista luotaan nuo ajatukset, jotka eivät olleet hänestä lainkaan
+mieluisia. Mutta siitä huolimatta heräsi hänessä joskus pistävää
+uteliaisuutta tullessaan lähelle tuota salaperäistä voimaa, joka päivä
+päivältä näytti valtaavan hänen kotinsa ja luovan hänen vaimonsa
+piirteet kuin uusiksi hänen silmissään. Varsinkin eräs erityinen tunne
+täytti hänet toisinaan synkällä suuttumuksella, tunne, jota hän ei edes
+tahtonut itselleen myöntää: hän näet joskus tunsi ikäänkuin
+kutistuvansa Esterin edessä; sanat, jotka ennen olivat kajahtaneet niin
+mahtipontisina ja täyteläisinä, kun hän ne oli singahuttanut,
+kimmahtivat nyt takaiin, jättäen jälkeensä ilkeästi surisevan kaiun...
+
+Ensi aikoina sen jälkeen, kun Ester oli Jumalan löytänyt, eli hän kuin
+vaipuneena ihaniin unelmiin siitä rakkaudesta, joka oli palauttanut
+hänet elämään, rakkaudesta, joka salaisena lähteenä pulppuaa elämän
+ilmiöiden pinnan alla, ja hänen sielunsa auennut korva kuunteli alati
+sen suloista, salaperäistä lorinaa. Mutta tuli hetki, jolloin hän
+heräsi uneksimisestaan, jolloin todellisuus tarttui häneen ja hän
+tunsi, että elämä asetti hänelle uusia vaatimuksia. Tähän asti oli hän
+ollut kuin varjo omassa kodissaan; hän oli ollut kaunis lelu
+vierashuoneessa, hieno pöytäkoriste Bengtin päivällisissä, ei muuta.
+Nyt nousi hänen ehjäksi kasvanut, itsetietoinen persoonallisuutensa
+vaatimaan oikeutta ja velvollisuutta itse hallita kodissaan.
+
+Mutta vastarinta oli ankarampi, kuin hän oli ajatellut. Oli paljo
+mahdollisuutta voittaa Bengt, ehkä enemmän kun Ester aavistikaan, mutta
+ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa vanhaa taloudenhoitajatarta.
+Charlotte neiti ei mielinyt hellittää ohjaksista; kaikki Esterin sen
+suuntaiset yritykset hän torjui säälittävinä ja naurettavina, ja kun
+tämä tahtoi vaikuttaa häneen ankaruudella, oli Charlotte neidin hymy
+niin kylmä, että se olisi jäätänyt itse Bengtinkin, jos hän sen olisi
+sattunut näkemään. Ylpeyden ja pahantuulisuuden raudanlujassa muurissa,
+jota Charlotte neiti käytti suojanaan Esterin kaikkia hyökkäyksiä
+vastaan, ei ollut pienintäkään rakoa.
+
+Silloin teki Ester jyrkän päätöksen: päätti erottaa Charlotte neidin
+palveluksestaan.
+
+Eräänä aamupäivänä -- Esterin mielestä oli paras toimia sillä välin,
+kuin Bengt oli poissa kotoa -- keräsi hän kaiken rohkeutensa ja meni
+huoneeseen, missä Charlotte neiti -- jolla oli keittäjä apulaisenaan,
+joten hän siis voi käyttää useita tunteja päivässä lukemiseen ja
+ompelemiseen -- istui kutoen kaikessa rauhassa. Kun Ester astui sisään,
+käänsi hän hieman päätään ja heitti häneen silmäyksen, joka sai Esterin
+koko kerätyn rohkeuden luhistumaan, kuin "lumivuori" heleässä
+auringonpaisteessa. Mutta Esterille tuli oma epätoivoinen asemansa
+avuksi; hän oli mennyt niin pitkälle kuin saattaa, niin ettei hän enää
+voinut väistyä, vaikka hän kyllä mielellään olisi juossut tiehensä.
+
+"Tulin sanomaan Charlottelle", alkoi hän levollisella, milt'ei jyrällä
+äänellä, "että minusta on meidän parasta erota. Charlotte kaipaa lepoa
+pitkän, rasittavan palveluksen jälkeen, ja minä olen liian nuori
+emännäksi niin vanhalle palvelijattarelle. Me emme sovi toisillemme."
+
+Nämä kamalat sanat synnyttivät hiljaisuuden, niin syvän ja synkän, että
+Ester osottamastaan tyyneydestä huolimatta oli milt'ei tukehtua.
+Charlotte neidin sisimmät tunteet ja ajatukset jäivät Esterille ijäksi
+tuntemattomiksi, sillä tämä oli kuin egyptiläinen sfinksi
+yhteenpuristettuine huulineen ja puoleksi suljettuine silmineen.
+Viimein sanoi hän lyhyesti: "Niin, parastahan tuo lienee, sillä ei
+kukaan jaksa palvella niin häijyä ja riitaista ihmistä kuin teidän
+armonne."
+
+Mutta nuo sanat kuultuaan haihtui Esterin pelko kokonaan.
+Vastustamattomasti vaikutti hänen luonteensa leikilliseen puoleen
+ajatus, että kookas, tuima, kyömynenäinen Charlotte neiti ei muka
+tulisi toimeen hennon, lempeän emäntänsä kanssa; Esterille tuli siitä
+iso ilo ja hän purskahti nauramaan. Mutta se olisi hänen pitänyt jättää
+tekemättä, sillä siten pääsivät kaikki vihan henget neiti Charlottessa
+valloilleen, eikä niitä ollut vähän, eivätkä ne liioin olleet
+mitättömiä, vaan mahtavia voimia, jotka silmänräpäyksessä saivat
+kokonaisen raivonsanojen tulvan syöksymään hänen huuliltaan. Ester ei
+koettanutkaan puolustautua; pari kertaa turhaan huudettuaan: "vaiti,
+vaiti, kaikin mokomin vaiti...", käänsi hän Charlotte neidille selkänsä
+ja kiiruhti pois. Mutta Charlotte neiti lähti keittiöön, survaisi
+hämmästynyttä keittäjää, niin että tämä lennähti kauas uunin luota,
+heitti ilman vähintäkään syytä hellirenkaat sinne tänne ja huusi
+padoilleen ja pannuilleen -- sekä niille, joilla oli korvat, että
+niille, joilla niitä ei ollut -- sydämestään säälivänsä hyvää, sävyisää
+isäntäänsä, jolla oli niin vallanhimoinen ja pahasisuinen vaimo, ja
+lisäsi silloin tällöin kamalan uhkaavasti: "Sitä saa hän koko
+loppuikänsä katua!"
+
+Omaan huoneeseensa tultuaan teki Esterin ensin kovin mieli heittäytyä
+sohvaan ja itkeä elämän pikku harmeja, mutta hän voitti itsensä: hän
+oli niin varma siitä, että oli täyttänyt vaikeankin velvollisuutensa,
+ja tuo varmuus auttoi häntä vapautumaan epämieluisesta vaikutuksesta,
+jonka Charlotte neiti oli häneen tehnyt.
+
+Iltapuolella, kahvia juotaessa, Ester hieman epävarmasti ja hätäisesti
+virkkoi:
+
+"Bengt, minun täytyy kertoa sinulle jotain -- jotain, mitä on
+tapahtunut..."
+
+"Oho! Mitähän sitten, koska näytät niin kiihtyneeltä ja
+juhlalliselta..."
+
+"Niin -- erotin vanhan Charlotten palveluksesta..."
+
+Bengt hämmästyi niin, ett'ei voinut vastata, tuijotti vain Esteriin,
+kuin olisi Ester puhellut unissaan tai kuin olisivat hänen ajatuksensa
+sekaantuneet.
+
+"Se ei liene tarkotuksesi", sanoi hän lopuksi kylmästi.
+
+"Kyllä, se on tarkotukseni", vastasi Ester vilkkaasti, "sen täytyy
+tapahtua. Charlotte on saanut täällä liian suuren vallan, hän hallitsi
+itsevaltijaana sekä meitä että palvelijoita, ja sinä luulit, että hän
+hoiti hyvin taloutta, mutta kaukana siitä -- hän oli suuri tuhlari. Hän
+on kaikki määrännyt -- _kaikki_ ... minulla ei ole ollut mitään
+sanomista; jos halusin tehdä muutoksia, niin en voinut... Siksi pidin
+velvollisuutenani erottaa hänet..."
+
+"Mutta eikö sinusta olisi myös ollut velvollisuutesi ensin neuvotella
+minun kanssani?" vastasi Bengt jääkylmän ivallinen ilme katseessaan.
+
+"Niin", vastasi Ester punastuen, "se on kyllä totta, ja pyydän sinua
+suomaan anteeksi, jos tein pahoin. Mutta tunnustan tehneeni sen
+tahallani ... tarkotan, että tahallani en kysynyt sinulta, sillä olin
+lujasti päättänyt, että Charlotten oli muutettava pois, ja pelkäsin
+vastarintaasi... Sillä en tahdo enää olla kuin varjo omassa kodissani,
+en tahdo kohdata häijyjä, pilkallisia katseita, kun käsken, että ruokaa
+on vietävä köyhäinhuoneelle tai että pari köyhää pienokaista saa syödä
+keittiössämme. Tahdon tuntea, että minulla Ester Falkensterninä on
+velvollisuuksia eikä ainoastaan etuja... Ja tuota kaikkea en voinut
+saada, niin kauan kuin vanha, itsevaltainen Charlotte oli
+paikoillaan..."
+
+Bengt istui nojaten tuolin selkämystään ja tarkasteli Esteriä puoliksi
+suljetuin silmin. Hänen vihansa oli lauhtunut ja ihmeen kiusallinen
+uteliaisuus kalvoi hänen mieltään.
+
+"Ester", sanoi hän viimein, peitellen mielenliikutusta, joka hänessä
+kuitenkin vallitsi, "mitä on tapahtunut? Jo jonkun aikaa et ole enää
+ollut kaltaisesi ... jotain on sattunut ... sinussa on jotain
+vierasta ... olen sen kauan tuntenut, nyt tahdon tietää, mitä se
+merkitsee ... mitä ... suoraan sanoen ... mitä on tapahtunut?"
+
+"Iloitsen, että kysyt minulta", vastasi Ester liikutettuna, "monta
+kertaa on mieleni tehnyt puhua kanssasi, mutta en ole voinut ... en
+uskaltanut... Niin, Bengt, jotain hyvin ihmeellistä on tapahtunut. Olen
+löytänyt pohjan elämälleni, minä, joka olin kuin ajelehtiva lastu, joka
+en ymmärtänyt omaa itseäni, joka olin aseeton kaikkea ja kaikkia
+vastaan, minä olen löytänyt keskipisteen elämälle, ja siinä
+keskipisteessä löysin taas koko tuuliajoisen, pirstoutuneen itseni...
+Ja se tapahtui siten, että vapahtajani Jeesus Kristus opetti minut
+uskomaan Jumalaan ja sanomaan häntä Isäkseni..."
+
+"Sinusta on siis tullut herännäinen", sanoi Bengt, katsoen häneen
+syvästi halveksien, "mutta miten ihmeessä se on käynyt päinsä? En ole
+vilahdukseltakaan nähnyt tuota välttämätöntä välittäjää: pappia ...
+saarnaajaa ... kolportööriä..."
+
+"Ei minulla ole ollut mitään välittäjää, Jumala itse puhui minulle
+sanassansa, niin, taivaastansa", vastasi Ester hiljaa, ja hänen
+kohotettuun katseeseensa tuli suloisen uneksiva, haaveksiva ilme.
+
+"No, olisihan minun pitänyt jotain sellaista aavistaa ... tämäkö siis
+puuttui, että kotimme olisi oikein iloinen ja avio-onnemme täydellinen!
+Ja niin sanotun uskosi ensimmäinen hedelmä on, että ajat pois
+uskollisen palvelijan. Ehkä tahdot muitakin karkottaa talosta? Ehkä
+haluat antaa minulle lähtöpassit ... sano vain suoraan, kyllä koetan
+täyttää toivosi _ilman_ sanottavaa kaipiota, usko pois..."
+
+"Vaiti, vaiti, Bengt, älä lausu niin kovia sanoja, sitä en ole
+ansainnut. Toivon päinvastoin, että Jumalan avulla voin tehdä sinut
+onnellisemmaksi, kuin koskaan olet ollut. Murtuneen onnemme raunioille
+on jotain uutta kohoava, -- ehkä ei niin kauniina ja haaveellisena kuin
+kerran ajattelimme, -- mutta sen sijaan on se oleva jotain pysyvää..."
+
+"Raunioille!" keskeytti Bengt, ja hänen äänensä kylmä ylenkatse muuttui
+kiihkeäksi vihaksi, "sinä siis olet ollut tähän asti ainoastaan
+onneton? Sinäpä kerrot hauskoja, ilahuttavia uutisia..."
+
+"Niin, Bengt, minä olen ollut onneton nainen ... olen ollut niin
+suruinen ja väsynyt, että vihasin elämää ... sydämeni on vuotanut
+verta, kunnes verilähteet kuivuivat..."
+
+"Olet mieletön, Ester, mitä surtavaa sinulla on ollut?"
+
+Ester nojasi päätä kättä vasten ja katseli eteensä alakuloisin,
+uneksivin katsein.
+
+"Muistatko, miten käyttäydyit äitiä kohtaan?" sanoi hän viimein
+matalalla äänellä.
+
+"Äitiäsikö kohtaan? Kyllä, hyvin sen muistan. Muistan, että aina olin
+ystävällinen ja kohtelias hänelle, minä kutsuin hänet kotiini ja että
+olisin pitänyt huolta hänen vanhuudestaan, joll'ei hän varsin
+rakastettavasti olisi kieltäytyen kiittänyt tarjouksestani. Niin
+ett'eihän se voine antaa aihetta suruun?"
+
+Ester säpsähti. Hän muisti kerran valehdelleensa Bengtille ja hän
+tunsi, että hänen nyt oli kerrottava siitä.
+
+"Ensiksikin tahdon ilmottaa sinulle, Bengt, ett'ei äiti sinun
+tarjoustasi hylännyt. Minä en hänelle siitä koskaan puhunut..."
+
+"Sinä siis valehtelit sanoessasi, että olit muka puhunut?"
+
+"Niin. Ajatus, että sinä ehkä pakottaisit minut ottamaan esiin
+ehdotuksen, jonka tiesin äitiä loukkaavan, tai, mikä vielä pahempi,
+että itse sen esittäisit, se pelotti minua niin, että tuskin tiesin,
+mitä sanoin. Sinä sait minut vallan kuolemankauhuun, niinkuin monasti
+muulloinkin..."
+
+Bengt ei vastannut; hän heitti Esteriin halveksivan katseen, kohautti
+olkapäitään ja kääntyi pois.
+
+"Niin, Bengt", jatkoi Ester, "sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että
+hartain halusi oli päästä äitiraukasta. Tietysti voi _sanoa_ mitä
+haluaa, voi käyttää kokonaista liutaa kauniita korulauseita peittämään
+totuutta, -- niinhän sinun tapasi yleensä on ollut -- mutta totta on,
+että häikäilemättä tahdoit lähettää äidin muuanne, koska hän oli liian
+vähäpätöinen..."
+
+"Nyt valehtelet taas, Ester!" keskeytti Bengt ja löi kätensä pöytään,
+"se, mitä sinä nimität häikäilemättömyydeksi, oli hienotunteisuutta;
+tiesin, kuinka paljon ikävyyksiä saisitte kokea erilaisen asemanne
+vuoksi, ja niistä tahdoin teitä säästää, vaikka sinä et koskaan minua
+ymmärtänyt, vaan käänsit kaikki pahaksi. Että seikat sellaiset kuin
+syntyperä, rikkaus ja sivistys eivät ole minulle yhdentekeviä, sen saat
+suoda anteeksi, en ainakaan ole pahempi kuin moni muukaan..."
+
+"Sinä tiesit, miten rajattomasti rakastin äitiäni", jatkoi Ester,
+kiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa, "ja sinä tiesit, että
+onnellisempaan asemaan päästyäni olisi suurin riemuni ollut ilahuttaa
+hänen elämäänsä. Sinä tiesit, että jos hänet olisi lähetetty pois
+siksi, että hän oli meille vastukseksi, olisi hän kuollut -- ja niin
+minäkin..."
+
+"Ei, suo anteeksi, sitä en tiennyt. Että rakastit äitiäsi, sen näin
+kyllä, ja se oli minusta sekä luonnollista että kaunista, mutta
+sairaaloista, kiihottunutta rakkauttasi häntä kohtaan käsitin vasta
+myöhemmin. Luulin sinua raitissieluiseksi naiseksi, Ester, naiseksi,
+joka osaisi rakastaa toista yli kaiken, mutta se oli erehdys, vain
+ulkomuotosi on naisen -- sen takana on tyhjyyttä ... tyhjyyttä ja
+puolihullun houreita..."
+
+"Bengt, teet minulle vääryyttä! Rakastin sinua niin suuresti kuin
+nainen voi rakastaa -- sinä olit sankarini, ihanteeni -- jumalani,
+sillä muuta jumalaa ei minulla ollut. Mutta sinä mursit sydämeni
+kovuudellasi, etkä vain sitä, vaan koko olemukseni, koko
+persoonallisuuteni. Sinä vaadit, ett'ei minulla olisi ainoatakaan omaa
+mielipidettä, tuskin omaa ajatusta. Kaiken piti sulaa sinuun ja uusiin
+oloihin. Minun piti tahtoa kaikkea, mitä sinä tahdoit, vaikka se olisi
+ollut minulle vastenmielistä ja loukkaavaa. Mutta sinä vaadit
+mahdottomia. Unohdit yhden seikan, sen, että minä mitättömyydessäni
+olin kuitenkin _oma itseni_, en vain osa sinusta tai mielipiteittesi
+kaiku. Niin vaatimaton kuin persoonallisuuteni olikin, tahdoin
+kuitenkin mieluummin olla ehjästi oma itseni kuin osa toisesta. Mutta
+sitä et ikinä käsittänyt. Sinä tahdoit Ester Hermansonin haihtuvaksi,
+köyhän muotiompelijan tyttären häviäväksi, ja vain rouva Falkenstern
+oli jäävä jäljelle. Mutta siihen en suostunut; tahdoin aina pysyä juuri
+Ester Hermansonina, köyhän, halveksitun äitini tyttärenä, vaikka olin
+rikas, ihailtu rouva Falkenstern... Siinä piili minun voimani, jota ei
+edes sinun tahtosi voinut taivuttaa... Mutta olin vähällä sortua
+taistelussa, olin syöksyä kadotukseen, kunnes löysin Kristuksen ja
+hänen kauttaan oman itseni..."
+
+Bengt oli koko ajan tarkastellut Esteriä pilkallisin katsein.
+
+"Mikä uuden ajan profeetta on opettanut sinut noin liikuttavasti
+huolehtimaan omasta 'itsestäsi' ja 'persoonallisuudestasi'?"
+kysyi hän, kun Ester vaikeni. "Mutta nyt tahdon _minä_ pitää myös
+pienen esitelmän, nyt kiinnitämme huomiomme hetkeksi _minun_
+persoonallisuuteeni. Saatpa kuulla, miten minua on mielestäni kohdeltu
+sillä aikaa, kun sinä kuljit ja omissa silmissäsi näyttelit marttyyrin
+osaa. Luulet ehkä, että minun oli helppo päättää tarjota sinulle käteni
+ja voittaa oma sisäinen vastarintani. Mutta nyt kerron sinulle, mitä en
+olisi kertonut hyvälle, rakastavalle vaimolle: että tuo taistelu oli
+elämäni vaikein ja että ainoastaan luja ja puhdas rakkauteni, jota sinä
+niin ylimielisenä olet halveksinut, antoi minulle voiman voittaa itseni
+ja tarjota käteni muotiompelijattaren tyttärelle. Olisin _voinut_
+menetellä toisin sinua kohtaan, olisin voinut vain leikkiä sinulla,
+voittaa sydämesi ja sitten jättää sinut... Mutta siitä sinut säästin,
+koska olit minulle rakkaampi kuin ylpeyteni -- ja se merkitsee paljon
+se. Annoin sinulle vanhan aatelisnimen, korotin sinut Ruotsin
+rikkainten naisten joukkoon, tuhlasin sinulle rakkautta, tarjosin
+äidillesi runsaan ylläpidon, niin, olinpa niin hienotunteinen, että
+tahdoin pitää huolta hänen sisarestaankin, vanhasta neidistä, jota en
+koskaan ole nähnyt, jonka nimeä en edes tiedä. Olin aina ajatellut,
+että vaimoni -- jos lainkaan naimisiin menisin -- oli oleva
+korkeasukuinen ja hienosti sivistynyt nainen, niinkuin äitini -- mutta
+sinun tähtesi masensin kaikki nuo perityt mielihaluni. Ja nyt nainen,
+jonka tähden kaiken tuon olen uhrannut, ei häpeä syyttää minua siitä,
+että muka olen murtanut hänen sydämensä ja surmannut hänen
+'persoonallisuutensa'..."
+
+Ester istui hetken vaiti ja katseli maahan.
+
+"Totta on, että paljon olet tehnyt minun tähteni, Bengt", sanoi hän
+lopuksi, "mutta unohdat, ett'ei ihminen elä vain leivästä..."
+
+"Sinä väännät taas sanani ja tekoni. En antanut sinulle vain leipää --
+olihan sen takana jotain ihanteellista, ihanteellisinta kaikesta:
+rakkauteni, joka antoi minulle voimaa noihin uhrauksiin. Mutta sitä et
+ole ymmärtänyt, sinä olet sydämesi pohjasta ollut vielä ylpeämpi kuin
+minä, sillä sinä et ole edes koskaan tahtonut myöntää minun mitään
+uhranneen, et koskaan ole osottanut ja luultavasti et myöskään tuntenut
+mitään kiitollisuutta minua kohtaan. Jollen olisi liian ylpeä,
+sanoisin, että _sinä_ olet kylmyydelläsi ja kiittämättömyydelläsi
+murtanut minun sydämeni. Nyt sanon minä puolestani: sinä olet tehnyt
+elämäni kolkoksi..."
+
+Ester istui taas ääneti ja taisteli itsensä kanssa. Ihmeellinen,
+suloinen tunne Jumalan rakkaudesta, joka hiveli hänen ajatustaan ja
+tunnettaan, ei suvainnut katkeruuden enää elää, jumalallinen lämpö
+hänen sielussaan sulatti sen milt'ei heti.
+
+"Bengt", sanoi hän nousten ja ojentaen kätensä miehelleen, "jos rikoin,
+jos olin kiittämätön ja vaativa, niin pyydän sydämestäni anteeksi.
+Tahdon koettaa tästä lähtein olla sinulle parempi vaimo."
+
+Bengt ei vastannut heti. Esterin sanat, hänen lempeä äänensä ja
+kyyneleiset silmänsä saivat hänet niin hämmästyksiinsä, että hänen
+ajatuksensa ikäänkuin menettivät tasapainonsa. Hänessä välähti himmeä
+tunne siitä, että hänenkin pitäisi pyytää jotain anteeksi. Mutta muut
+tunteet sen pian karkottivat. Hänestä oli koko tämä kohtaus liiotellun
+tunteellinen, ja se kiusotti häntä. Jäykästi, hieman alentuvasti
+hymyillen tarttui hän ojennettuun käteen ja vastasi lyhyesti:
+
+"Niin, annan sinulle anteeksi. Ja nyt, koettakaamme unohtaa entiset, se
+on minunkin hartain toivoni; tällaisista selvityksistä en pidä. Elämä
+kulkee sentään säälimätöntä kulkuaan, ja me saamme tyytyä siihen, että
+moni haave siinä pirstoutuu."
+
+Vastaukseksi puristi Ester hiljaa hänen kättään, nyykäytti päätään ja
+jätti huoneen hitain askelin. Hän oli onnellinen, kun oli voinut
+voittaa itsensä ja tunnustaa rikoksen, jonka mielestään oli tehnyt
+Bengtiä kohtaan. Mutta hänen sielunsa läpi kävi pettymyksen tunne, ja
+siitä hän ymmärsi toivoneensa, että hänen anteeksipyytämisensä saisi
+Bengtin tekemään samoin. Hieman katkerasti hymyillen ajatteli hän,
+ett'ei Bengt koskaan voinut kieltäytyä mistään: nyt, niinkuin aina
+ennenkin, oli hän voittajana lähtenyt taistelusta, nyt, niinkuin
+ennenkin, oli hän osannut järjestää heidän keskinäisen suhteensa niin,
+että oikeus jäi hänen puolelleen, ja Ester, hän oli rikkonut ja sai
+pyytää anteeksi, johon Bengt jalomielisesti suostui.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Oli kylmä, harmaa marraskuunpäivä noin vuosi Esterin elämässä
+tapahtuneen muutoksen jälkeen. Meri liikehti raskain aalloin; vesi ei
+tosin vielä ollut jäätynyt, mutta laivakulku oli lakannut ja talvi
+läheni. Ester oli ollut sairas jonkun aikaa, nyt oli hän parempi, mutta
+hänen täytyi pysytellä sisällä; hän tunsi itsensä väsyneeksi, käytti
+vahvistavia rohtoja ja loikoili makuusuojan leposohvalla, Hän lueskeli
+paljon näihin aikoihin, niinkuin hänen tapansa oli, kun hänellä vaan
+oli siihen tilaisuutta; mutta tänään putosi kirja usein hänen
+kädestään, ajatukset joutuivat muille aloille, muuttuivat epäselviksi
+tunnelmiksi, jotka yhä loittonivat hänestä ja haihtuivat jonkunlaiseen
+puoli-uinailuun.
+
+Kun hän siinä lepäsi, näki hän unen tai näyn, jota kesti juuri niin
+kauan, kuin hän oli unessa. Hänestä tuntui, kuin olisi kokonainen
+aurinkoinen valahtanut huoneen hämäryyteen, kevätkukkain tuoksu
+leijaili hänen ympärillään ja ikkunan ulkopuolelta soi lintujen laulu,
+jonka hiljaiset, sointuvat sävelet yhtyivät puiden huminaan. Sanomaton
+riemun, voiman, elämänhalun tunne soljahti niin valtavana hänen
+lävitseen, että kun hän äkkiä unestaan havahti, oli kuin olisi kevään
+kirkkautta ja kevät-ääniä aaltoillut hänen ympärillään hitaasti
+poisvyöryen ja haihtuen huoneen pimeisiin loukkoihin. Hän sulki
+uudelleen silmänsä, hän halusi takaisin unten maahan -- ja taas
+ilmestyi tuo outo näky ja hyväili hänen aistejaan. Kun hän heräsi,
+hymyilivät hänen huulensa ja silmissä oli lapsellisen suloinen loiste,
+niinkuin hänen rakkautensa ensimmäisinä haaveilnpäivinä. "Mitä tämä
+on?" hän kuiskasi, "on kuin lähenisi jotain suurta, sanomatonta ...
+olen niin onnellinen ... kaikki, mikä jo kuoli, herää taasen eloon ...
+olen nuori jälleen ... ja täynnä toivoa ja riemua..."
+
+Hän nousi, seisoi hetken liikkumattomana ja katseli eteensä kauan ja
+uneksivin silmin...
+
+Äkkiä lennähti tumma puna hänen kasvoilleen ja kohta sen jälkeen kävi
+hän aivan kalpeaksi, mutta ei pelästyksestä eikä surusta, vaan väri
+pakeni poskilta, niinkuin se pakenee elämän totisimpina, pyhimpinä
+hetkinä. Hän vaipui sohvaan, kätki kasvot käsiinsä ja istui kauvan
+liikahtamatta. "Onko se, voiko se olla mahdollista?" kuiskasi hän, "ei,
+ei ... ah, kyllä ... jo aikoja sitten olisi minun pitänyt se käsittää,
+joll'eivät ajatukseni olisi olleet niin kaukana siitä ... joll'en jo
+kauan sitten olisi menettänyt kaikkea toivoani... Ja nyt elää minussa
+tämä ihmeellinen, armas kevät-unelma, joka on kertova minulle oman
+tarinansa, että oikein sen ymmärtäisin..."
+
+Monta päivää oli Ester tavattoman hiljainen ja vakava, mutta totisuuden
+yli väreili ilonhohde kuin auringonpaiste tummalla vuoristojärvellä.
+Hänen katseessaan oli hajamielinen, sisäänpäin kääntynyt ilme.
+Toisinaan oli hän niin ajatuksissaan, että Bengtin täytyi pari kertaa
+uudistaa kysymyksensä, jolloin Ester pelästyneenä hypähti istuimeltaan
+ja katsahti ympärilleen kuin unesta herännyt. Välistä istui hän
+silmäillen Bengtiä, huulilla salaperäinen hymy, joka kuitenkin heti
+haihtui, niin pian kuin hän kohtasi Bengtin ihmettelevän katseen. "Mikä
+hänen on?" ajatteli Bengt, "millähän uusilla keksinnöillä hän nyt
+aikonee hämmästyttää minua?"
+
+Mutta myöhään illalla, kun Bengt vielä istui huoneessaan ja kirjotti,
+tuli Ester, jonka hän luuli menneen levolle, hiipi sisään, pani pois
+hänen kynänsä, otti hänen kätensä omiensa väliin ja kuiskasi kumman
+liikutetulla äänellä:
+
+"Bengt, minulla on jotain sanomista ... tai oikeammin kertomista ... en
+ollut ajatellut puhua siitä tänä iltana, mutta minusta ei minulla ole
+oikeutta kauemmin vaieta ... tule, istu viereeni hetkeksi."
+
+Bengt katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei pitänyt häiritsemisistä ja
+hänestä oli sopimatonta, että Ester, joka äskettäin oli ollut sairas,
+keskellä yötä rupesi sydäntään purkamaan, sen sijaan, että olisi
+maannut vuoteessaan ja nukkunut. "Naiset ovat naisia", ajatteli hän
+nousten hitaasti, "heidän täytyy kaikin mokomin tehdä asiat niin
+pitkiksi ja monimutkaisiksi kuin suinkin. Eikö hän olisi voinut äsken
+puhua minulle, jos se muka on niin tärkeää?"
+
+Ester veti Bengtin sohvaan, hiipi lähelle häntä ja sydämen tykyttäessä
+niin rajusti, että hän luuli Bengtinkin sen lyönnin kuulevan, virkkoi:
+
+"Bengt ... eräs asia ... niin ... Bengt ... etkö ole mitään
+aavistanut?"
+
+Bengt näytti vieläkin ällistyneemmältä.
+
+"En", sanoi hän, "ei minun ole tapana 'aavistaa'."
+
+Silloin kiersi Ester kätensä hänen kaulaansa, hiipi hänen syliinsä ja
+kuiskasi pari sanaa hiljaisin, vapisevin äänin.
+
+Bengt säpsähti, hän tuli kalmankalpeaksi, kyyneleet kohosivat hänen
+silmiinsä, ja puristaen Esteriä kiihkeästi rintaansa vasten, hän
+vastasi: "Nyt olet tuottanut minulle suurinta onnea, mitä ihminen voi
+toiselle tuottaa, Ester..."
+
+"En minä, Bengt, vaan Jumala..."
+
+"Juuri sinä ... sinun kauttasi..."
+
+Hän suuteli Esterin käsiä ja huudahti:
+
+"Milloin?"
+
+"Kun kevät saapuu ... silloin tulee pikku lemmikkimme, jota niin kauan
+olemme odottaneet, ja hänen kerallaan päivänpaiste, valo ja onni
+kotiimme..."
+
+Mutta siitä asti, kun Ester kertoi Bengtille tulevansa äidiksi, sai hän
+kokea uutta puolta hänen itsevaltaisuudestaan: hellää, luopumatonta,
+käskevää rakkautta. Bengt piti hänestä huolta kuin hellä äiti
+lapsestaan tai kuin saituri aarteestaan. Häntä hoitamassa ja
+vartioimassa piti olla lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria, hän ei
+koskaan saanut liikkua yksin ulkona, vaan Bengt seurasi häntä kuin
+varjo; eikä auttanut, että hän vakuutti voivansa paremmin kuin
+konsanaan ja että hänen ulkomuotonsa kävi yhä kukostavammaksi, Bengt
+sittenkin itsepintaisesti holhosi häntä. Jos hän joskus pujahti pois,
+kun Bengt ei ollut kotona, sillä Ester kulki mielellään yksin,
+uneksi ja ajatteli, sai hän aina tuntea hänen tyytymättömyytensä
+nuijan-iskuja, eikä Bengt ymmärtänyt sen tuottavan hänelle enemmän
+vahinkoa kuin pisimmät kävelymatkat.
+
+"Olemmehan saaneet kalliisti maksaa kokemuksen siitä, miten
+varomattoman käy", sanoi hän synkästi, "tahdotko meille uudestaan saman
+onnettomuuden?"
+
+"Mutta Bengt ... _minä_ en voinut sille mitään..."
+
+"Sinä vilustuit ... niin, älkäämme enää puhelko siitä, se on, Jumalan
+kiitos, ohi ja unohdettu ... olkaamme nyt vaan järkeviä..."
+
+Ja Ester oli "järkevä", hän alistui Bengtin kaikkiin vaatimuksiin,
+niin, vieläpä hän viimeisinä viikkoina antoi hänen kantaa itseään
+portaita ylös. Välistä häntä väsytti koko tämä hoito, joka oli niin
+vastoin hänen tervettä, reipasta luontoaan, ja silloin saattoi hänelle
+tulla katkeria ajatuksia: "tämä ei tarkota _minua_, ennen olin mitätön,
+nyt on minusta äkkiä tehty suuruus, siksi että saan kunnian tulla erään
+Falkensternin äidiksi..."
+
+Mutta nuo mietteet hän heti karkotti, ne olivat rumia ja pikkumaisia
+eivätkä sopineet hänen sydämensä hiljaisen pyhäkön unelmien rinnalle.
+
+Pientä prinssiä tai prinsessaa ei odoteta suuremmalla innolla, kuin
+koko Falkensternin suku, koko kaupunki ja Vångan tehdas jännitettynä
+odotti tulevaa perillistä. Bengt oli pienokaisen syntymän vuoksi
+ryhtynyt kuninkaallisiin toimenpiteisiin, lääkärit ja hoitajattaret
+olivat valmiit ja odottivat vain merkin antamista.
+
+Mutta Ester teki kaikki toimenpiteet tyhjiksi.
+
+Eräänä toukokuisena sunnuntaiaamuna, kun kaikki nuput paisuilivat, kun
+vaahterien latvoista sateli kultapölyä, aurinko kimalsi meren aalloilla
+ja purret kiisivät ulappaa kohti, sunnuntaiaamuna, juuri kun
+kirkonkellot kutsuivat puolipäivän jumalanpalvelukseen ja väreilevä
+kevät-ilma kantoi niiden kaiun kauas yli seudun, silloin tuli kaivattu
+pienokainen ja astui maailmaan kuin valon keijo sadun onnenmaahan.
+Bengtiä, joka oli sahalla käymässä, lähetettiin heti hakemaan, mutta
+hän ennätti kotiin vasta, kun kaikki oli ohitse.
+
+Hän hämmästyi niin suuresti, kun kaikki oli käynyt niin vallan vastoin
+hänen laskujaan, että hänen ensin täytyi masennetun tahtonsa
+hyvittämiseksi pitää vaimolleen pieni lempeä nuhdesaarna
+varomattomuudesta, johon Ester leikillisesti vastasi, että hänen
+todella oli ollut mahdotonta odottaa. Bengt nauroi, koko pieni
+välttämätön epäsointu haihtui kuin savuhattara kirkkaaseen ilmaan, ja
+riemuiten otti Bengt vastaan lapsensa, pienen soman pojan, jolla oli
+pitkää, silkinhienoa tukkaa niskassa ja kaksi kirkasta, tummaa
+gasellinsilmää sinertävien silmäluomien alla...
+
+Mutta Ester vaipui syvään uneen, josta hän välistä heräsi katsellakseen
+ihmeellistä aarretta vierellänsä. Kuinka suloinen se oli, tuo
+pieni olento, kuinka sen pienet varpaat käpristyivät, kuinka nuo
+hennot, avuttomat jäsenet ojentuivat ja liikehtivät ja pikku suu
+maiskutteli!... "Pieni ruusuinen ihmislapsi tummine silminesi,
+puoliheränneine katseinesi, mitä uneksit aamuhetkenäsi, miten
+luonevat elämän voimat olentosi syvyydessä sinunkin elämäsi kankaan?
+Lemmittyni ... sydänkäpy ... unelmaini lapsi ... minkälainen lienee
+elämäsi ... mitä polkuja vaeltanet? Voi, toivojeni lapsi, varmaan
+kasvat hyväksi ja jaloksi, varmaan on elämäsi oleva valoisa ja
+kaunis... Synnyithän sunnuntaiaamuna kirkonkellojen kaikuessa!
+Täytinhän sielusi rukouksilla, unelmilla kaikesta, mikä elämässä on
+suurta ja ihanaa!... Sinä ijäisyydenlapsi, joka et voi koskaan
+kuolla ... jota ei mikään voi riistää minulta, vaikkapa kuolema meidät
+erottaisi!..."
+
+Ja hän ikäänkuin näkee edessään poikansa elämän: se on ijäisyyden
+meressä aalto, joka ei koskaan katoa, joka vyöryy eteenpäin kautta
+ajattomain avaruuksien ja jättää jälkeensä ilon, onnen ja rakkauden
+kirkkaan valojuovan...
+
+
+
+
+XI.
+
+
+On ihmeellistä, kuinka lapsen pieni olento voi täyttää kodin, täyttää
+sen niin, että surun ja alakuloisuuden varjot pakenevat, kuin aaveet
+päivän tieltä, kuinka pienet sipsuttavat askelet kaikuvat huoneesta
+huoneeseen, niin että kaikkialla syntyy elämää ja iloa, aivan kuin
+oravain hypellessä metsässä, ja kuinka heleä, lepertelevä lapsenääni
+hyväilee korvaa kuin lintusten laulu, kuin aaltojen loiske, kuin
+kaikki, mikä on unensuloista ja täynnä sadun ja runouden tuoksua.
+
+Niin tuli pikku Sven autioon, tyhjään kotiin, joka niin kauan oli häntä
+odottanut. Siitä tuli hänelle suuri lintuhäkki, jossa yksi ainokainen
+pieni, tummasilmäinen vaaleauntuvainen lintu viserteli kaiket päivät
+aamusta iltaan. Kuin syntyperäinen hallitsija otti hän huostaansa
+toisen huoneen toisensa jälkeen. Ensin lastenkamarin, jossa hän aina
+tahtoi istua lattialla, juuri auringon valojuovan kohdalla -- niin pian
+kuin tuli ilmettä hänen katseeseensa ja huulet osasivat hymyillä, pyrki
+hän sinne -- sitten, kun hän rupesi kävelemään, astua lyllersi hän
+saleihin ja Bengtin huoneeseen. Hänellä oli silminnähtävä taipumus niin
+pian kuin mahdollista laajentaa omistustensa alaa.
+
+Isossa salissa riippui useita sukukuvia eri ajoilta ja ne olivat
+ensimmäisiä esineitä, joiden lähempään tuttavuuteen Sven joutui. Mutta
+hänen tunteensa kutakin kohtaan olivat hyvin erilaiset ja tulivat
+jyrkästi esiin; vanhoista univormu-herroista hän piti, niille hän
+suojelevasti nyykäytti päätään ja Bengtin täytyi nostaa hänet ylös,
+että hän sai niitä taputtaa ja hyväillä. Mutta oli siellä myös kuva
+naisesta, jolla oli tummat, terävät silmät ja ulospistävä alahuuli,
+ja häntä ei pikku Sven huolinut ystäväkseen. Hän nimitti häntä
+"mutti-rouvaksi" ja häristi hänelle sormeaan ja huusi: "Hyi,
+mutti-rouva, hyi, hyi!"
+
+"Mitä on 'mutti', poju pikkuinen?" kysyi Bengt nauraen.
+
+Mutta siitä ei Sven mitään tietoja antanut, se kuului niiden lukuisain
+sanain joukkoon, joilla hän lapsena rikastutti äidinkieltään, ja
+vanhemmat saivat ne tulkita niin hyvin kuin taisivat. Mutta kuva-parka
+sai siitä pitäin nimen: "mutti-rouva".
+
+Keittiö oli viimeinen alue, jonka Sven vallotti. Kun hän kasvoi
+hiukkasta vanhemmaksi ja alkoi osata erottaa hyvän ja pahan, käytti hän
+aina tilaisuutta hiipiäkseen sinne, kun vaan "Gucka", lastenhoitajatar,
+ei pitänyt silmiään auki. Kuin suloinen, pieni, ahne koiranpentu
+pujahti hän sisään ja hieroi ystävyyttä Liinan ja ruokakaapin suurten
+hillopurnukkojen ja makeitten tavarain kanssa. Ja Liina loisti
+ihastuksesta ja lankesi niin syvälle myötenantavaisuuden-syntiin kuin
+langeta voi -- unohtaen, ett'ei pikku lapsille saa antaa mitään, joka
+ei heille sovellu, -- sitten katkerasti katuakseen ja pitääkseen pikku
+esitelmiä kohtuullisuudesta, joista Sven ei suuriakaan välittänyt. Ja
+minne hän tulikaan, toi hän muassaan päivänpaisteisen luonteensa, ja
+kaikkien täytyi nauraa hänelle, kuunnella hänen juttujaan ja täyttää
+hänen toivomuksiaan, olipa heillä kuinka kiire tahansa. Eriksoninkin
+kasvoille, joissa syvälle syöpyneet rypyt harvoin vaihtuivat, levisi
+milt'ei kirkastunut ilme, kun Sven pisti pienen kätösensä hänen
+kouraansa ja sanoi: "Pai Erikson, leiki hevosta Svenin kanssa".
+
+Yleensä oli Sven lempein, taipuvaisin lapsi, mitä ajatella voi, jolla
+oikeastaan näytti olevan vain yksi halu: aina saada olla iloinen ja
+huoleton tarvitsematta koskaan nähdä ketäkään tyytymättömänä tai
+suruisena. Ehk'ei hän aina liene ollut vallan tottelevainen; hän unohti
+niin helposti, mitä äiti oli sanonut, ja hänellä oli erinomainen taito
+luikertaa käsistä, lempeästi, hämmästyneesti sanoen: "Sitä ei Sven
+muistanut". Mutta Ester hänet viimein noista luikertelemisista paransi.
+Salissa oli hylly ja hyllyllä hienosti veistettyjä norsunluisia
+nukkeja, joihin Svenin ei ollut lupa koskea. Mutta tätä kieltoa ei hän
+koskaan muistanut; sopivan tilaisuuden sattuessa lyllersi hän sinne,
+istuutui hyllyn eteen ja katseli kasvot tyytyväisyydestä loistaen noita
+houkuttelevia kaluja; sitten siveli hän sormensa päällä niitä, yhä
+rohkeammin, ja viimein, jos vaan laatuun kävi, otti hän ne hyllyltä,
+toisen toisensa jälkeen. Ja kun Ester torui häntä tottelemattomuudesta,
+vastasi hän mitä viattomin ilme kasvoissaan: "Sven ei _voi_ muistaa,
+ett'ei Sven saa koskea niihin, ne ovat niin _kauniit_!"
+
+Eräänä päivänä sattui sitten, että Sven jäi hetkeksi yksin saliin. Heti
+kääntyivät hänen silmänsä pieniin kiusanhenkiin hyllyllä; hän laski
+tavarat kädestään, juoksi sinne ja alkoi tapansa mukaan varovasti
+silittää sileää, valkosta jalkaa. Mutta ennen pitkää voitti kiusaus
+hänet, silmät paloivat halusta, pienet lihavat kätöset puristuivat
+ahnaasti nukkien ympärille ja parissa sekunnissa olivat ne kaikki
+vaeltaneet lattialle, ja sitten Sven istuutui ja kaikki kiellot
+unohtaen antautui hetken nautintoon.
+
+Mutta vähän ajan perästä näki Sven äidin seisovan kynnyksellä ja
+tarkastelevan häntä hiljaa ja moittivasti. Sven ei kuitenkaan antanut
+häiritä itseään; hänestä oli hyvin mieluista siirtää ikävät kohtaukset
+niin kauas kuin suinkin -- tapa, jonka hän säilytti elämänsä loppuun
+asti -- ja koska äiti ei mitään virkkanut, voi hän mielestänsä jatkaa
+hupaista leikkiään. Vasta kun hän kuuli Esterin totisen kysymyksen:
+"Sven, mitä sinä teet?" katsahti hän ylös kesken leikkiään ja päästi
+irti pikku nuket. Mutta nytkin osotti hän taitoaan selviytyä
+pulmallisista sattumista, sillä hän vastasi sanomattoman turvallisen ja
+tyytyväisen näköisenä: "Sven siivoo, niinkuin Mari aamulla".
+
+Ester kääntyi peittääkseen hymyään. Hän muisti omaa lapsuuttaan ja
+pieniä viekkaita yrityksiään päästä epämieluisesta asemasta.
+
+"Sitä sinun ei tarvitse tehdä", vastasi hän ankarasti, "se on Marin
+tehtävä eikä sinun. Sinua on päinvastoin kielletty koskemasta pikku
+nukkeihin. Pane ne nyt kauniisti takaisin ja tule äidin luo."
+
+Levollisesti ja täsmällisesti, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut,
+pani Sven nuket pois ja tuli sitten äidin luo vallan turvallisen
+näköisenä kuin viattomasti syytetty ainakin.
+
+"Tiedäthän, Sven, ett'et saa koskea nukkeihin?"
+
+"Mutta sitä ei Sven voi koskaan muistaa, äiti, ne ovat niin _kauniit_!"
+vastasi hän ja näytti niin voitonriemuiselta kuin olisi lausunut mitä
+painavimman todistuksen.
+
+"Mutta etkö ymmärrä, Sven, että kun sinä unohdat, niin olet
+tottelematon äitiä kohtaan", jatkoi Ester kuulusteluaan.
+
+"Ky-yllä", vastasi Sven jo hiukan säveämpänä.
+
+"Ymmärrätkö, että olet ollut tottelematon?"
+
+"Ky-yllä." Tällä kertaa oli ääni kuiskaava, ja vapiseva alahuuli ja
+sumentuvat silmät kertoivat lähestyvistä kyyneleistä.
+
+"Tiedätkö, Sven, mitä äidin täytyy tehdä, kun olit noin tottelematon?"
+jatkoi Ester ja hänenkin huulensa vapisi.
+
+"Antaa vitsaa", vastasi pikku poika ja pani päänsä kallelleen ja katsoi
+äitiä niin suloisesti ja alistuvasti, että Ester luuli sydämensä
+halkeavan liikutuksesta. Jos hän olisi seurannut äidintunnettaan, olisi
+hän sulkenut pikku rikollisen syliinsä ja peittänyt hänet suudelmilla,
+niin ihastuttava hän oli Esterin mielestä, seisoessaan tuossa vapisevin
+huulin, viaton katse tiukasti ja rukoilevasti kiinnitettynä äidin
+silmiin. Mutta hän karkotti urhoollisesti nuo tunteet ja sanoi
+totisesti, kyyneleen toisensa perästä vieriessä hänen kuumottavia
+poskiaan pitkin:
+
+"Niin, katsos, pikku poju, äidin täytyy sinua rangaista, kun olit
+tottelematon, niinkuin Jumalan täytyy meitä isoja ihmisiä rangaista,
+kun emme ole seuranneet hänen käskyjään; mutta sinä näet kyllä, että se
+on vaikeaa äidille, äidin täytyy itkeä monta, monta kyyneltä ja hänen
+sydämeensä koskee, mutta hänen täytyy rangaista sinun tähtesi..."
+
+Sen enempää sanomatta laski hän pikku Svenin polvilleen, avasi hänen
+housunsa ja löi pari kertaa hänen lihavaa pikku ruumistaan. "Ai, ai",
+sanoi Sven; ei häneen koskenut kovasti, mutta hänestä oli sopivaa ja
+edullista, että äiti niin luuli. Mutta kun hän pääsi taas jaloilleen,
+loistivat hänen kasvonsa pelkkää iloa ja tyytyväisyyttä. "Nyt ei Sven
+_koskaan_ enää ole tottelematon", vakuutti hän vakavana.
+
+Ja Sven piti lupauksensa, joskaan ei sanan kaikkein laajimmassa
+merkityksessä, Mutta hyllyn pieniä kiusankappaleita ei hän enää
+koskenut. Välistä hän vilkuili sinnepäin, niin, vaipuipa toisinaan
+niitä katselemaankin, mutta silloin hän samalla piti itselleen pieniä
+varotuspuheita: "Sven ei saa koskea, äiti sanoi niin, Sven lupasi
+äidille, ett'ei koskaan, koskaan ole tottelematon".
+
+Samaan aikaan kuin Sven tutustui sukukuviin, syntyi hänessä myös
+rajaton ihastus tauluihin, kuvakirjoihin ja soittoon. Joka päivä
+laahasi hän muassaan jotain kirjaa, huudellen: "Äiti, näytä Svenille
+tätä!" Mutta melkein aina täytyi heidän ensin katsoa erästä määrättyä
+kirjaa ja siitä kirjasta erästä kuvaa, ritaria täysissä aseissa,
+hevonen vierellään, eikä Sven milloinkaan väsynyt sitä katselemasta ja
+siitä juttelemasta,
+
+"Onko hänellä miekka vyöllä, äiti?"
+
+"Tietysti, suuri miekka."
+
+"Lyökö hän sillä?"
+
+"Tietysti; hän lähtee taisteluun, hevonen on jo valmiina -- nyt
+heilahuttaa hän itsensä satulaan ja ratsastaa pois..."
+
+"Ketä vastaan hän taistelee?"
+
+"Kaikkea pahaa vastaan maailmassa, jalo ritari taistelee kaikkea sitä
+vastaan, mitä Jumala ei rakasta..."
+
+"Voittaako hän, äiti?"
+
+"Voittaa, lapseni; se, joka taistelee oikean ja Jumalan puolesta hän
+voittaa aina, vaikka taistelu olisi miten vaikea tahansa..."
+
+Ja pikku Sven vaikeni, syventyi katselemaan ritaria, silitti sormellaan
+hänen kypäriään ja miekkaansa ja ajatteli monta ihmeellistä ajatusta.
+Hänen hämärissä, siniusvaisissa lapsenunelmissaan leijaili kuvia
+taisteluista elämän tuntemattomilla mailla, kuin hurmaavia satuja,
+jotka vaikuttivat syvästi hänen pieneen sieluunsa ja täyttivät sen
+sävelillä, jotka eivät koskaan enää lakanneet kaikumasta...
+
+"Äiti", huudahti hän ja kääntyi äitiinsä silmät loistaen, "kun Sven
+tulee suureksi, ratsastaa Svenkin taisteluun!"
+
+"Vanha ritariveri kiehuu hänessä", sanoi hymyillen Bengt, joka seisoi
+heidän takanaan ja kuunteli Svenin puhetta.
+
+Mutta Ester ajatteli: "Minun rukoukseni synnyttävät hänen ajatuksensa,
+rukoukseni, että hänestä tulisi sankari, joka taistelee hyvän ja oikean
+puolesta, Jumalan valtakunnan lähestymiseksi..."
+
+Niin myös Esterin laulut, joita hänen oli tapana hyräillä, loivat
+ilonhohdetta Svenin lapsuuteen. Niidenkin joukossa oli tällä omat
+erikoiset mielilaulunsa, joita hän ei väsynyt kuulemasta. Yksi niistä
+oli pieni "Aamulaulu", ja sen suhteen oli Svenillä omat kujeensa.
+Välistä sattui -- pienten väliaikain takaa, sillä Sven rakasti myös
+vaihtelua esteettisissä nautinnoissaan -- että Gucka puoli kahdeksan
+aikaan, jolloin Svenin oli määrä nousta, tuli Esterin luo, joka
+kernaasti nukkui kauan aamuisin, ja katsottuaan hänet hereille,
+huolestuneena sanoi: "En tosiaankaan tiedä, mikä Svenin on, mutta en
+saa häntä valveille, hän vaan nukkuu ja nukkuu..."
+
+Ester hymyili, hän ymmärsi kyllä tämän tiedonannon tarkotuksen.
+
+"No, parasta lienee, että tulen sinne", sanoi hän, ojennellen
+jäseniään.
+
+"Niin, parasta on", vastasi Gucka luopumatta huolestuneesta ilmeestä,
+jonka Sven oli hänelle suurella tarkkuudella opettanut, "hän on niin
+itsepintanen, se poika!"
+
+Ester nousi, pani aamupuvun ylleen ja meni lastenkamariin.
+
+Siinä Sven makasi vuoteessaan ja aamu-aurinko heitti ikkunasta säteensä
+tuon pienen pyylevän pojan yli, joka nojasi punasta, lämmintä poskeaan
+tanakkaa kättään vasten. Hän näytti olevan syvässä unessa, mutta
+puristi omituisella tarmolla kiinni silmiään, ja huulet liikkuivat,
+niin ettei suinkaan ollut vallan oikein unen laita. Kun Ester tuli, ei
+hän kuitenkaan liikahtanut, vaan hengitti syvään ja huomattavasti,
+sillä välin kuin Ester istuutui sängyn laidalle ja hymyillen katseli
+häntä. Hänestä tuntui, kuin olisi pojan veitikkamainen katse loistanut
+suljettujen luomien takaa ja pidätetty hymy vavahdellut hänen
+huulillaan, kuin päivänsäde väreilevällä vedenpinnalla. Sitten alkoi
+äiti laulaa:
+
+    "Päivä kulkevi kattoja
+    ja käki lehdossa kukkuu,
+    vaan äidin poju se pikkuinen,
+    hän liian kauan jo nukkuu."
+
+Esterin laulaissa viimeisiä sanoja, avasi Sven nopeasti silmänsä,
+kirkkaat ja tummat kuin kaksi pientä metsälampea, huusi ihastuksesta ja
+kiersi kädet äidin kaulaan. Sitten hypähti hän ääneen nauraen
+vuoteeltaan ja ilmotti heleällä äänellä ympäristölleen:
+
+"Nyt on poju pikkunen hereillä!"
+
+Toinen lempilaulu, pieni juttu neljästä hiirestä, jotka tanssivat niin,
+että "koko maailma pauhaa", sai pikku Svenin vallan pois suunniltaan
+ilosta. Lapsenmielikuvituksensa taikalasin läpi näki hän koko tuon
+eriskummallisen tapahtuman: neljä hiirtä, sadun neljä verratonta
+hiirtä, joita ei kukaan ollut ikinä vielä nähnyt, tanssii ja pyörii
+vinhemmin kuin hiiret tai ihmiset konsanaan; yhä suuremmiksi ja
+suuremmiksi ne kasvavat, ne ulottuvat taivaisiin asti, ne polkevat koko
+maata; viimein alkaa maakin kieppua, se jyskää ja ryskää, kun lopuksi
+kaikuu äidin valtava: "pim, pam!" Silloin tuntuu Svenistä, kuin pyörisi
+kaikki ympäri, maa ja taivas, hän itse ja äitikin. Ja ihastus saa hänet
+vallan pyörälle päästään, hän hyppii ja potkii ja nauraa kihertää, kuin
+olisivat kaikki elämänilon ja -riemun henget päässeet irti.
+
+Silloin otti Ester hänet polvilleen, painoi häntä rintaansa vasten ja
+kuiskasi, peittäen hänet suudelmilla:
+
+"Sinä pikku päivänsäde, sinä pikku onnentuoja, sinä pieni armas Jumalan
+lahja!"
+
+"Mitä on Jumalan lahja, äiti?" kysyi Sven ihmetellen; usein oli hän
+kuullut äidin käyttävän tuota lempinimeä, ja nyt oli hänen mielestään
+aika saada tietää sen merkitys.
+
+Ester istui hetken kätkien kasvojansa Svenin kiharoihin ja ajatteli;
+sitten katsahti hän ylös, asetti Svenin mukavampaan asentoon sylissään
+ja sanoi:
+
+"Oli kerran aika, pikku Sven, jolloin äiti oli hyvin murheissaan. Joku
+oli tuottanut minulle pahaa mieltä ja minä surin sitä ja ajattelin,
+ett'en enää koskaan tule oikein iloiseksi. Silloin eräänä päivänä
+kuulin sydämestäni viserrystä, aivan niinkuin metsässä ollessaan
+kuulee, kuinka pieni lintunen lauleskelee pilvisenä marraskuunpäivänä,
+keskellä lunta ja jäätä. Ja minä niin ilostuin ja hämmästyin ja
+kuuntelin hartaasti... Ja yhä heleämmin soi viserrys päivä päivältä,
+ja viimein alkoi pikku lintuni laulaa... Et usko, miten ihanasti se
+lauloi ... laulun toisensa jälkeen ... se lauloi auringosta ja keväästä
+ja ilosta ja rakkaudesta, kaikesta, mikä elämässä on valoisaa,
+hyvää ja kaunista... Mutta enin se lauloi Jumalasta ja Hänen
+isänrakkaudestaan..."
+
+Pikku Sven istui ja kuunteli suurin silmin ja puoliavoin suu liikkui
+hiljaa, kuin olisi hän tiedottomasti seurannut mukana äidin kertoessa.
+Kun Ester hetkeksi vaikeni, kuiskasi Sven ujosti ja ihastuneena:
+
+"Minäkö olin tuo pieni lintu, äiti?"
+
+"Odota, niin saat kuulla. Arvaathan, miten iloiseksi ja onnelliseksi
+tulin, kun kuulin linnun laulavan sydämessäni. Koko apea mieleni
+katosi, en voinut enää koskaan olla suruinen, voin vain kiittää ja
+ylistää Jumalaa ... niin, minä aloin laulaa, minäkin, ja niin me
+lauloimme yhdessä, pikku lintuseni ja minä... Mutta eräänä päivänä se
+vallan vaikeni, mutta ei siksi, että se olisi ollut kuollut, ei,
+päinvastoin, nyt oli se laulava ja visertelevä enemmän kuin koskaan
+ennen, vaan siksi, että se oli jättävä sydämeni ja pääsevä ulos
+maailmaan. Ja silloin oli pikku laululinnusta tullut suuri, vankka
+poika, ja se poika olit _sinä_! Ja siksi nimitän sinua Jumalan
+lahjaksi, sillä Jumala pani sinut sydämeeni, kun olin suruinen,
+tehdäkseen minut jälleen iloiseksi ja onnelliseksi!"
+
+Ester painoi häntä rintaansa vasten, ja Sven kiersi hellyytensä
+ylenpalttisuudessa kätensä äidin kaulaan.
+
+"Oi äiti, äiti, nyt tiedän, miksi niin rakastan sinua ... minähän olen
+aivan kuin pikkuinen osa sinusta, koska olin lintuna sydämessäsi!..."
+
+"Niin juuri, kultani, sinä ja minä olemme yksi sielu. Kun toinen
+kärsii, kärsii toinenkin, ja kun toinen on iloinen, iloitsee toinenkin.
+Kun elit sydämessäni ja minä kuuntelin lauluasi, kuulit sinä myös
+kaikki minun ajatukseni ja tunteeni, jotka minussa ahersivat, ja niin
+kutouduimme ikipäiviksi toisiimme..."
+
+Pikku Sven istui hetken vaiti ja tuumi.
+
+"Mutta, äiti", sanoi hän viimein hyvin totisena, "tämä on meidän
+salaisuutemme, emme puhu siitä yhdellekään ihmiselle, ei isälle eikä
+Guckallekaan, kuuletko. Ja me puhelemme siitä hyvin, hyvin hiljaa", --
+hän alensi ääntään ja katsoi varovasti ympärilleen, "sillä, katsos,
+päivänsäteet voivat kuulla, mitä sanomme, ja sitten ne voivat kertoa
+sen metsän puille ja puut kertovat sen tuulelle, ja niin saavat kaikki
+ihmiset tietää, että minä olin sydämessäsi pienenä laululintuna, joka
+viserteli sinulle, kun olit surullinen. Ja me tahdomme sen pitää vain
+itseämme varten, äiti, aivan niinkuin sadun pyhästä Genovevasta tai
+sadun pikku merenneidosta!... Vai mitä, äiti?"
+
+"Niin, kultunen, vain itseämme varten..."
+
+Ester silitti hänen tukkaansa ja hymyili kyynelten lomasta; nuo
+molemmat sadut olivat "salaisuutena" heidän kesken, ei kukaan muu
+saanut niitä kuulla eikä tietää, että ne olivat olemassa. Nyt oli
+heillä kolmas salaisuus: satu "Jumalan lahjasta", joka tuli
+murheellista lohduttamaan, satu laululintusesta, joka viserteli
+kevätvirsiään keskellä synkintä, pimeintä talvea...
+
+Kun Sven oli viisivuotias, alkoi hän itse kyhäillä pieniä laulusia.
+Kerran kun Ester tuli lastenkamariin, istui Sven, tapansa mukaan
+keskilattialla leveässä auringon juovassa ja lauleli:
+
+    "Päivän kaikki säteet
+    tulee Svenin luokse,
+    ja pikku Sven istuu
+    suuressa auringossa."
+
+Ester kirjotti muistiin tuon pikku runon ja pani sen talteen; hänestä
+oli niin kuvailevaa Svenille, sunnuntailapselle, onnenprinssille, että
+hänen ensimmäinen runonsa kertoi auringosta.
+
+Mutta kun Sven oli luonnon helmassa, metsässä, silloin syntyivät hänen
+kauneimmat laulunsa. Silloin oli hän tavallisesti aivan ääneti ja
+ajatukset kiersivät hänen aivoissaan ihmeellisinä, valtavina
+tunnelmina, jotka eivät koskaan voineet sanoiksi puhjeta; mutta ne
+painuivat syvälle hänen sieluunsa ja jäivät sinne ainiaaksi soimaan
+ikäänkuin kaikuina suloisesta, salaperäisestä sävelmaailmasta. Kun hän
+kasvoi niin suureksi, että pääsi äitinsä kanssa kävelemään, kulkivat
+hän ja Ester tavallisesti kauniina kevätpäivinä pitkiä matkoja
+metsässä, joka oli kaupungin eteläpuolella. Se oli jylhä mäntymetsä,
+jossa puut kasvoivat niin tiheässä, että niiden vihreäin oksain alla
+oli aivan hämärää; maa oli ylt' yleensä sammalen ja vanamojen peitossa,
+ja suorat, korkeat puunrungot kohosivat kuin pylväät kohti metsän
+himmeää holvia. Vain siellä täällä tunkeusivat auringonsäteet esiin,
+muodostaen räikeänheleitä juovia ja valopilkkuja metsän tummaan
+vihreyteen. Kun Sven ensi kerran astui tähän metsään, oli hän vain
+neljän vuoden vanha, mutta sen kauneus vaikutti pienokaiseen
+valtavasti. Hän kävi hiljaiseksi ja kalpeaksi kulkiessaan siinä äidin
+rinnalla. Äkkiä hän seisahtui, katsahti ympärilleen suurin ihmettelevin
+silmin ja kuiskasi: "Niin kaunista". Sitten laski hän kätensä ristiin,
+katsoi äitiinsä, kuin olisi hän vedonnut häneen, ja sanoi: "Täällä asuu
+Jumala, äiti!"
+
+Pikku Sven ei pitänyt tappelemisesta eikä liioin poikain rajuista
+leikeistä; hänen paraimmat ystävänsä olivat aina tytöt, ja kun hän
+joskus pääsi äitinsä mukana "tätien" luo, joilla ei ollut varalla
+pieniä naissuvun edustajia, kuiskasi hän tavallisesti äidilleen,
+kasvoissa erityinen ihmettelevä ja loukkaantunut ilme: "Eikö täällä ole
+yhtään pieniä tyttöjä, äiti?" Hänen lapsuutensa paras ystävä oli Greta,
+pormestarin nuorin tytär. Hän oli kaksi vuotta Sveniä vanhempi, ja
+pikku Sven ajatteli rajattomalla ihailulla ja kaipauksella Gretan
+suurta etevämmyyttä, tämä kun jo oli niin vanha ja viisas. "Näetkös",
+oli Gretan tapana sanoa, kun Sven oli käymässä hänen luonaan ja hän
+näytteli tälle aarteitaan, "nuo sain joululahjaksi -- ja nuo ja nuo...
+Ja, katsos, tällaisilla luistimilla eivät _pikku_ lapset voi luistella.
+Kun tulet suureksi, saat näillä luistella, sillä, katsos, niillä on
+vaarallista kulkea ... ja vain _suuret_ lapset saavat niitä käyttää..."
+
+Ja pikku Sven kuunteli suureksi mielenylennyksekseen Gretan ihmeellisiä
+kertomuksia isojen lasten onnenmaasta, joita tämä hänelle kuiskaavalla,
+salaperäisellä äänellä syötti, ja sitä syvemmin tunsi hän oman
+mitättömyytensä, kuta enemmän hän ihaili Gretan monia urostöitä
+urheilun, leikkien ja opintojen alalla.
+
+Mutta kun Sven oli yksin lastenkamarissa, korvasi hän kyllä tappionsa;
+silloin kuohahti hänessä miehen-ylpeys ja hän tunsi olevansa
+suunnattomasti ylempänä Karinia ja Gertrudia, tehtailija Henningin
+pikkutyttöjä, jotka oli häntä monta vuotta nuoremmat eivätkä vielä
+osanneet selvästi puhua tai juosta.
+
+"Katsos, äiti", huusi hän, kun hän hyöri lastenkamarissa, luullen
+saavansa kiinni pallon, joka aina vieri tiehensä, "näin voi vain iso
+poika leikkiä, äiti! Äiti, näin eivät osaa Karin ja Gertrud tehdä!"
+
+"Eivät", vastasi Ester hymyillen, "ainakaan ei Gertrud, jota hoitaja
+vielä kanneksii..."
+
+Jo aikaisimmassa lapsuudessa valtasi pienen tunteellisen, taipuvaisen
+Svenin voittamaton vastenmielisyys muutamia määrättyjä ihmisiä ja
+asioita kohtaan. Falkensternien seurapiiriin kuului eräs "setä", joka
+joskus sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen tuli käymään talossa, ja
+niin pian kuin Sven vilahdukseltakaan näki tuon sedän, luikahti hän
+pois, päästäkseen häntä tervehtimästä.
+
+Ester pani sen vuoksi monta kertaa toimeen kuulustelun ja piti Svenille
+nuhdesaarnoja.
+
+"Miksi et pidä setä Prytzistä?"
+
+"Sven ei voi sanoa", vastasi Sven valtioviisaasti.
+
+"Senkö vuoksi, että hän nuuskaa?"
+
+Ester tiesi, miten vaikeaa Svenille oli kaikki, mikä ulkonaisesti oli
+vastenmielistä.
+
+Sven pudisti päätään, mutta ollakseen oikein vilpitön, lisäsi hän:
+"vain _vähän_ sen vuoksi".
+
+Viimein onnistui Esterin saada selkoa totuudesta; Sven oli kerran
+torilla ollessaan nähnyt setä Prytzin häristävän keppiään muutamille
+köyhille pienokaisille ja kuullut hänen toruvan heitä, kun he olivat
+kaataneet hietaa penkille. Sitä ei Sven voinut koskaan unohtaa. Se oli
+syöpynyt hänen lapsenmielikuvitukseensa ja setä Prytz oli hänen
+mielestään synkkä kuva pahoista, ilkeistä ihmisistä, joista saduissa
+kerrotaan. Ester hiukan yritti ruveta sovittajaksi, sanoi, ett'ei setä
+Prytz niin pahaa ollut tarkoittanut j.n.e., mutta hän tiesi vallan
+hyvin voivansa istua puhumassa tuntikausia saamatta Svenin käsitystä
+järkkymään. "Pienet köyhät lapset itkivät, ja setä teki näin!" kertasi
+hän vain, ja pikku kasvoille levisi mitä pontevin paheksumisen ilme.
+Mutta Ester sai hänet kuitenkin lupaamaan, ett'ei hän enää ensi
+kerralla setä Prytzin tullessa luikahda tiehensä, kuin pieni
+pahatapainen poika, kohteliaasti tervehtimättä setää. "Mutta Sven ei
+voi pitää sedästä", lisäsi Sven varovasti, "Sven voi vain koettaa olla
+kiltti ja kohtelias poika!"
+
+Kun setä Prytz sitten eräänä sunnuntaina tuli heille vieraaksi,
+asettui Sven kohta hänen viereensä ja tuijotti häneen niin
+hullunkurisen urhoollisen-alistuvaisena, että Esterin oli vaikea pysyä
+totisena. Kaikeksi onnettomuudeksi ihastui setä Prytz niin tästä
+ystävällisyydestä, jota tuo pieni kaunis poika, kaikkien lemmikki,
+osotti hänelle, että hän huolimatta Svenin sitkeästä, kaikenpuolisesta
+vastarinnasta nosti hänet polvelleen, rupesi laskemaan leikkiä hänen
+kanssaan ja nipisteli hänen poskiaan. Pikku Sven oli koko ajan
+muuttumattoman alistuvaisen näköinen ja otsa oli syvissä rypyissä, hän
+katseli setää rohkeasti silmiin ja vastasi yksitoikkoisesti: "niin" tai
+"ei" kaikkiin kysymyksiin. Mutta äkkiä huomasi Ester, että poika
+kalpeni; hän juoksi paikalle, sanoi, että Sven voi pahoin, ja vei hänet
+lastenkamariin. Mutta tuskin ennätti hän sinne, kun pikku poika parka
+alkoi kovasti oksentaa. Sen perästä ei Ester enää yrittänyt solmia
+ystävyyttä Svenin ja setä Prytzin välillä.
+
+Yleensä vältti Ester tämän tapahtuman jälkeen millään tavalla
+sekaantumasta Svenin hienoon tunne-elämään, milloin Sven itse sulkeutui
+itseensä. Ester huomasi, että hän mieluinten vaikeni kaikesta, mitä hän
+paheksui tai piti rumana ja vastenmielisenä. Hän kääntyi siitä pois, ja
+kuin kukka ojentuu päivään päin, ojentui hänkin kaikkea valoisaa, hyvää
+ja kaunista kohden.
+
+Oli vain yksi ruma asia tai oikeammin henkilö, joka sai armon Svenin
+silmissä: lastenhoitaja "Gucka". Rumempaa ihmistä ei voi ajatella: hän
+oli lyhyt ja paksu, tukka harmaanpunertava ja piirteet karkeat, ja kun
+Sven ensi kerran hänet näki, kätki hän kasvonsa Esterin rintaa vasten
+ja kuiskasi pelästyneenä: "niin ruma". Mutta sitten tuli hänestä ja
+Guckasta parhaat ystävät, sillä Guckan mielikuvitus oli tyhjentymätön,
+hän kertoi satuja ja tarinoita, juuri sellaisia, joita Sven halusta
+ahmimalla ahmi. Hänen kömpelö ruumiinsa oli kuin kotelo, josta runouden
+kultasiipiset perhoset pujahtivat esiin, eikä Sven nähnyt rumaa koteloa
+kauniilta perhosilta. Satu kutoi sinistä taika-usvaansa ja lapsuuden
+runous kehräsi hohtavia lankojaan Guckan muodottoman olennon ympärille.
+Sven ei koskaan, ei edes silloin, kun hän oli täysikasvuinen ja vanha
+ja oppinut mies, voinut huomata Guckan rumuutta ja kömpelyyttä.
+
+Kun lapsuuden ensimmäiset vuodet olivat Svenin elämässä ohi, alkoi
+hänessä tulla esiin omituinen luonteen ristiriita: toiselta puolen oli
+hän naisellisen pehmeä ja altis vaikutuksille, toiselta puolen sitkeän,
+järkkymättömän luja. Tämä lujuus ei koskaan esiintynyt kiivautena tai
+vaativaisuutena, se oli levollista, milt'ei lamauttavan levollista,
+joka vaikutti hyvin ärsyttävästi vastustajaan. Svenin luonne oli niin
+äärettömän herkkätunteinen, niin altis vaikutuksille, että kaikki
+ikäänkuin ryntäsi hänen päälleen, hän käsitti sen silmänräpäyksessä ja
+muutti sen sisäiseksi omaisuudekseen; siksi hän oli niin taipuvainen,
+niin nopea antamaan myöten ja tunnustamaan olleensa väärässä. Mutta
+yhtä nopeat ja voimakkaat olivat hänen tunteensa myös silloin, kun
+jokin tai joku sattui koskemaan siihen kohtaan hänessä, jota ei koskaan
+voinut järkähyttää. Hän ei milloinkaan ilmaissut syitään -- ei edes
+vanhempana -- hänestä tuntui, ett'ei hän kuitenkaan koskaan olisi
+oikein voinut sanoa, mitä se oli, joka hänen syvimmässä sydämessään
+niin voimakkaasti saattoi nousta järkähtämättömään vastarintaan, -- ja
+siksi esiintyi tuo hentomielinen poika joskus niin itsepintaisena ja
+uppiniskaisena. Kun hän tuli vanhemmaksi ja joutui ristiriitaan elämän
+ja ihmisten kanssa, ilmeni tuo vastarinta toisinaan paradokseissa ja
+koukkuilemisissa, joiden avulla hän piti puoliaan tarvitsematta
+paljastaa omaa sisintä itseään. Lapsena se vain ilmeni siinä, että
+hänen kasvonsa kävivät ilmeettömiksi, katse hajamieliseksi, ja silloin
+ei häneltä saanut muuta vastausta kuin lyhyen "niin, niin" tai "vai
+niin".
+
+Sitä mukaa kuin hän kasvoi ja isän vaikutusvalta tuli suuremmaksi,
+kävivät nuo hänen luonteensa vastakkaiset ominaisuudet yhä selvemmiksi.
+Niin pian kuin Bengt kiinnitti häneen tummat silmänsä ja torui
+häntä jostain pienestä rikoksesta, tuli hänen kasvoihinsa heti
+väliäpitämätön, sitkeä ilme ja huulilta läksi vain tuo lyhyt vastaus:
+"niin -- vai niin". Bengt oli mielestään oiva kasvattaja, kun näin pian
+sai pojan säveäksi; mutta itse asiassa juuri silloin, kun isä häntä
+nuhteli, asettui Svenin lujin puoli mitä itsepintaisimpaan vastarintaan
+ja hänen koko pieni lapsensielunsa oli täynnään äänetöntä vastustusta
+ja kiihkeää kaipausta niin pian kuin suinkin päästä pois synkän isän
+luota aurinkoiseen, iloiseen lastenkamariin, missä oli äiti valoisine,
+lempeine hymyineen ja Gucka ihmeellisine satuineen. Niin eli hän yhä
+enemmän ja enemmän, sitä mukaa kuin hänen pieni persoonallisuutensa
+muodostui, ikäänkuin kaksoiselämää kodissaan. Äidin seurassa
+oli hän oma itsensä: ihastuttavan lempeä ja hellä runollisine
+elämänkatsomuksineen, isän seurassa kehittyi hänestä pieni, itsepäinen,
+umpimielinen automaatti, joka viekkaasti ja notkeasti liikkui
+itsevaltaisen ylivoiman mukaan.
+
+Joskus, kun Ester näki Bengtin ja Svenin yhdessä, kun hän huomasi,
+miten pikku poika huolimatta kaikista äidin yrityksistä saada häntä
+viihtymään isän luona, tavallisesti luikahti tiehensä niin nopeasti
+kuin taisi, osottamatta kuitenkaan vähintäkään epäystävällisyyttä, tuli
+hänen mieleensä synkkä aavistus, ja hän ajatteli: "Kerran he törmäävät
+yhteen -- kerran seisoo kaksi tahtoa vastakkain, kuin kaksi
+paljastettua miekkaa, ja silloin -- silloin ne miekat menevät myös
+minun sydämeni läpi".
+
+Mutta hän seurasi pienen poikansa esimerkkiä: hän kääntyi heti pois
+synkästä ajatuksesta ja herätti esiin valoisan, onnellisen ajatuksen.
+"Epäluottamus ja levottomuus eivät auta Sveniä maailman läpi", mietti
+hän, "vaan sen tekee uskonrukous ja luja luottamus siihen, että hän on
+kasvava hyväksi ja jaloksi ja että Jumala minua auttaa häntä
+sellaiseksi ohjaamaan."
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Noin viisitoista vuotta sitten asui sen kaupungin laidassa, missä
+Falkensternit ja Henningit niin monta vuotta olivat kilpailleet
+vallasta, eräs köyhä pesijätär, leski, jonka mies oli musertunut Vångan
+sahassa. Useat kaupungin hienoista perheistä pitivät hänestä huolta ja
+suojasivat häntä, ja paitsi sitä sai hän apurahaa sahan puolesta.
+Hänellä oli kahdeksan lasta; kaksi pojista kävi jo työssä, vanhin
+tytöistä oli niihin aikoihin kuudentoistavuotias ja kantoi pesua
+niille, jotka äidillä työtä teettivät. Tyttö oli tavattoman
+miellyttävä, sinisilmäinen ja kultakutrinen, ja eihän ollut hänen
+syynsä, että hänen sorja ulkomuotonsa ja loistavat silmänsä saattoivat
+hänet seikkailuille alttiiksi ja saivat aikaan monta selkkausta hänen
+muutoin niin hiljaisessa, vaatimattomassa elämässään. Kaikki, joille
+äiti teki työtä, pitivät häntä lemmikkinään; aina lapsesta asti oli
+hänestä huolta pidetty, hänet haettiin lasten leikkitoveriksi koteihin
+ja jouluisin sai hän koko joukon mitä erilaisimpia lahjoja, aina
+antajain erilaisten mielipiteitten mukaan: kirjoja ja paperia
+pormestarinnalta, makeisia ja kauniita vaatteita Lestradin neideiltä,
+uskonnollisia kirjasia rehtorin rouva Grahnilta j.n.e. Rouvat milt'ei
+arvelivat, että heillä kullakin oli pieni osansa tuosta nuoresta
+tytöstä ja että hänen miellyttävä persoonallisuutensa oli tulos heidän
+hyväntahtoisuudestaan ja joululahjoistaan. Usein keskustelivat he äidin
+kanssa hänen tulevaisuudestaan ja koettivat mitä parhaimmin sitä
+suunnitella.
+
+Siksi herättikin syvää surua ja ihmetystä, että heti tytön ripille
+päästyä alkoi kaupungissa liikkua hänen mainettaan loukkaavia huhuja.
+Rouvat puhuivat sekä toistensa että tytön ja hänen äitinsä kanssa,
+mutta menestyksettä. Tuloksena oli vain vältteleviä vastauksia,
+kyyneleitä ja huokauksia. Mutta huhu osottautui todeksi, nuori tyttö
+oli langennut, tuo iloinen, kaunis seitsentoistavuotias, jonka osaksi
+oli tullut niin paljon auttavaisuutta ja rakkautta, oli saattanut
+itsensä ja äitinsä häpeään. Hänen suojaajansa surivat ja itkivät, hekin
+olivat entistään rakastavaisemmat, osaaottavaisemmat ja keksivät yhä
+uusia keinoja, miten auttaa ja nostaa. Ken oli syypää lapsiraukan
+lankeemukseen, siitä ei kukaan saanut selkoa. Tyttö pysyi vaiti kuin
+hauta, hänen kasvojensa ilme kävi selvittämättömäksi kuin mikäkin
+elämänarvotus, niin pian kuin sitä seikkaa kosketeltiin. Häneen oli sen
+sijaan tullut jotain uutta, umpimielistä, salaperäistä, joka olisi
+ollut omiaan pelästyttämään ihmissydämen monien piilolokeroiden
+tuntijaa, häntä, joka ymmärtää, mihin itseensä sulkeutunut epätoivo voi
+johtaa.
+
+Ja niin sai eräänä päivänä surullisen romantinen tapaus koko kaupungin
+hämmästyksiinsä. Oli joulukuun ilta. Kauhea raju-ilma kulki yli seudun,
+heitti maahan sähköpylväät ja kaatoi hongat metsässä; kaupunki peittyi
+lumipyörteisiin, lyhdyt vilkkuivat usvan keskeltä kuin pienet, uniset
+silmät, ja mereltä kuuluivat myrskyn pauhun tahdittomat sävelet:
+milloin rajua ulvontaa, milloin matalaa, kumeaa jyminää. Ainoastaan
+velvollisuus tai epätoivo voi moisena yönä houkutella ihmisen
+kodistansa.
+
+Epätoivo, järjen ja tunteen sokaiseva epätoivo, pakotti tuona yönä
+Liina Fältin, köyhän pesijättären tyttären, muiden nukkuessa hiipimään
+ulos, lapsi käsivarrellaan. Ei kukaan tullut vastaan, ei kukaan estänyt
+häntä, myrskyyn ja pimeyteen hän läksi umpimähkään, ainoana johtonaan
+tuskantäysi vaisto, joka vaati häntä merelle päin... Tuiskun
+pieksemänä, myrskytuulen sinne tänne heiteltävänä, ponnisti hän
+eteenpäin pienine, inisevine taakkoineen, kunnes milt'ei tiedotonna
+vaipui kinokseen. Lumipilvet tuprusivat hänen ylitseen, vaivuttivat
+hänen ruumiinsa velttoon herpoutumistilaan ja kätkivät hänet viimein
+lapsineen valkoiseen, kylmään hautaan. Muutamia päiviä jälkeenpäin, kun
+myrsky asettui ja merellä taas kuljettiin, löytyivät äidin ja lapsen
+jähmettyneet ruumiit kaukaa lahdelta...
+
+Mitään lähempää, esimerkiksi mitä varten tyttö kuolemaa etsimällä
+pakeni häpeää, joka kohtaa niin monia hänen vertaisistaan, ei koskaan
+saatu tietää. Salaperäinen hämäryys laskeutui kohta tapahtuman yli ja
+taajeni vuosi vuodelta, tehden jutusta ikäänkuin puolilegendan, joka
+antoi paljon ainetta kaupungin romantisille sieluille. Nuoren tytön
+äidilläkin oli hyvin vähän tietoa siitä, mitä tyttären sydämessä ennen
+itsemurhaa oli liikkunut; vain pari kertaa oli hän kuullut hänen
+kuiskaavan: "parasta lienee, että surmaan itseni ja lapsen". Ainoa,
+joka jotain tiesi, oli Åke Henningin sisar, hänelle oli tyttö
+uskoutunut, mutta hän vaikeni tiedoistaan.
+
+Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin huhu, saaden vauhtia siitä
+pikkuseikasta, että Liina Fält joskus oli nähty erään nuoren
+alkeiskoulun lehtorin seurassa, syytti tätä tytön viettelijäksi. Kun
+hän heti Liinan kuoleman jälkeen kovasti sairastui, oli se muka ylen
+selvä todistus, eikä kukaan enää epäillyt kauemmin, kuka oli nykyjään
+kaupungin suurin roisto. Suuttumus hänen teostaan oli ennen kuulumaton.
+Hän oli vastanainut ja hänellä oli rakastettava nuori rouva, joka juuri
+äsken oli tullut äidiksi; koko kaupunki nousi siis yhtenä miehenä ja
+käänsi hänelle halveksien selkänsä. Ja huhun todenperäisyys tuli
+vahvistetuksi, kun hän pian tämän jälkeen pyysi eroa ja matkusti
+ulkomaille -- murtuneen terveytensä tähden, sanottiin, mutta
+yksimielisesti tuumivat kaikki, että vaikutin oli syvemmällä, sitäkin
+suuremmalla syyllä, koska hän ei koskaan palannut, vaan haki paikan
+muualla.
+
+Viimein vaipui tämä surullinen tapaus unhon aaltoihin: kuva nuoresta
+tytöstä, joka joulukuisena yönä katosi lumimyrskyyn, hälveni yhä
+suurenevaan etäisyyteen. Mutta muisto viettelijästä painui ihmisten
+tietoisuuteen rumana, mustana tahrana, ja vielä monta vuotta hänen
+poismuuttonsa jälkeen saattoi tapahtua, että kun ajatukset joskus
+sattuivat johtumaan menneisyyteen, muistettiin myös Liina Fältin
+surullista kohtaloa, vanhat selitykset ja yhteensovittelut risteilivät
+uudelleen mielissä ja päättyivät aina samaan lopputulokseen: "No niin,
+se nyt oli inhottavimpia juttuja, mitä meidän piirissämme on
+tapahtunut". Mutta muuten oli kaikki ohi ja unohdettu, samoin kuin
+Liinan hauta kirkkomaalla, missä ei edes mätäs noussut, ja äidinkäsikin
+oli aikoja sitten lakannut sinne kukkia kantamasta.
+
+Mutta mikä on unohdettu, se ei ole kuollut; mikä vuosia uinuu, siinä on
+vielä elämää, se voi herätä jälleen, herätä tuskanhuudoista, oikeutta
+ja sovintoa vaativista huudoista, jotka äänettöminä nousevat
+murrettujen sydänten syvyydestä, yksinäisistä, hyljätyistä haudoista.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä aamupäivänä, kun Ester ja Bengt söivät suurusta ja pikku Sven --
+nyt "suuri" seitsenvuotias poika -- joka istui heidän välillään,
+koululaiseksi kohonneen syvällä totisuudella sekä selvästi ymmärtäen
+ajan tärkeyden ahmi velliänsä, virkkoi Bengt jyrkästi, niinkuin se,
+joka kauan on ajatellut sanottavaansa:
+
+"Näin ilkeää unta viime yönä. Olin näkevinäni Åke Henningin tuijottavan
+minuun synkin katsein, ja minne menin, tuli hän aina perässäni ja
+tuijotti. Saatpa nähdä, Ester, että hän on kuollut; kun viimeksi kuulin
+hänestä, oli hän hyvin sairas..."
+
+"Åke parka", vastasi Ester miettivänä. Sitten lisäsi hän: "Minäkin näin
+niin kumman unen viime yönä. Olin kulkevinani satamassa; mutta se ei
+ollut sellainen kuin se todellisuudessa on, vaan aivan vieras ja pimeä
+ja sen ympärillä risteili omituisia katuja. Ihmisiä juoksi edestakaisin
+lyhdyt käsissä, aivan kuin jotain olisi tapahtunut... Silloin kuulin
+heidän toinen toisensa jälkeen huutavan: 'Voi, voi Falkensternin ylpeää
+purtta, nyt se on uponnut!'"
+
+"Niin, sepä oli todella ilkeä uni", sanoi Bengt nyreissään, "niin
+inhottava, että melkeinpä olisit voinut olla kertomatta. Kaksi suurta
+lautalastia on juuri matkalla Austraaliaan."
+
+"Minusta se ei ollut inhottava", vastasi Ester, "se oli vakava ja
+ihmeellinen ja siinä vallitsi vaikuttava, juhlallinen tunnelma, joka
+vieläkin seuraa minua..."
+
+Muutaman päivän perästä tuli Bengt Esterin luo, sanomalehti kädessä.
+
+"Aavistukseni oli oikea sillä kertaa", sanoi hän, "katsos... Åke
+Henning on kuollut ... hän kuoli verensyöksyyn Davos'issa."
+
+Ester otti lehden ja luki lyhyen ilmotuksen hänen kuolemastaan.
+
+"Åke raukka", sanoi hän ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
+
+"Raukka'" kertasi Bengt, olkapäitään kohauttaen, "niin, miksi et
+ottanut häntä, saithan valita kaupungin rikkainten nuorten miesten
+välillä? Hän olisi varmaan ollut paljon parempi aviomies kuin minä."
+
+"Niin, luultavasti. Mutta minä rakastin sinua, ja siksi en voinut
+'ottaa' ketään muuta kuin sinut. Minun käy vain niin sääli Åkea. Hän on
+niitä ihmisiä, joilta elämä kieltää kaikki, -- emme käsitä miksi, --
+jotka kuolevat surussa, ilman että koskaan ovat saaneet maistaa
+onnea... Mutta sehän on yhdentekevää, ehkäpä se nyt tulee hänen
+osakseen..."
+
+"Niin, hänellä oli huono onni, poika paralla. Lapsena hän oli heikko ja
+kivulloinen, ja muut pojat häntä aina nöyryyttivät. Sitten hän
+alituiseen joutui oloihin, joita hän ei kestänyt, ja ihmisten pariin,
+jotka olivat häntä voimakkaammat. Jonkunlainen ylimielisyys ajoi hänet
+aina yrittämään sellaista, mihin hän ei pystynyt. Mutta nyt hän on
+vapaa -- tuo onnellinen!... Tapasin kadulla Carl-Edvardin ja hän
+kertoi, että heille oli kirjotettu hänen viime hetkistään ja että hän
+oli lähettänyt tervehdyksen kotiin, sanoen kuolevansa onnellisempana,
+kuin mitä hän eläessään oli ollut..."
+
+Siitä asti, kuin Bengt luki Åken kuolemanilmotuksen, jäi häneen
+piintyneenä päähänpistona luulo, että nyt, kun Åken henki oli jättänyt
+ruumiin, kun häntä eivät enää maalliset lupaukset pidättäneet, hän oli
+kiiruhtava täyttämään kostonaikeensa paljastamalla jollain
+yliluonnollisella tavalla kauan säilyttämänsä salaisuuden, tehden siten
+Bengtistä aseettoman rikollisen hänen vaimonsa, poikansa ja koko
+yhteiskunnan silmissä ja näin kuolemassa musertaen vihatun kilpailijan,
+jota hän ei elämässä voinut saavuttaa. Se oli tosin puolimieletön,
+sekava ajatus, jonka omantunnontuskain pyörre ja heräävät muistot
+olivat synnyttäneet, mutta se ei hellittänyt hänestä, se istui aaveena
+hänen vierellään, se heitti salaperäistä varjoaan kaikkeen, mitä hän
+ajatteli ja sanoi. Hänen mielensä oli kuin sen, joka kulkee
+onnettomuutta odotellen ja joka ilta levolle laskeutuessaan ajattelee:
+minkälaista lienee huomisiltana? Hänestä tuntui, kuin olisi Åken
+kohtaloon erottamattomasti liittynyt hänen omansa, ja että niinkuin
+Åken kohtalo nyt oli ratkaistu, niin täytyi hänenkin tulla ratkaistuksi
+-- vaikka toisella tavalla.
+
+Siksi hän ei hämmästynyt, vaan hänet ainoastaan täytti tuska ja raivo,
+kun hän pari kuukautta Åken kuoleman jälkeen avasi hänelle lähetetyn
+sanomalehden, jossa oli kaivettu esiin koko tuo vanha juttu ja hän
+itse, joskaan ei suorin sanoin, niin kuitenkin aivan läpinäkyvän
+selvästi esitetty kertomuksen "konnana". Ester oli huoneessa, kun hän
+luki tuota, ja hänen täytyi siksi hillitä itseään. Hän pani
+levollisesti sanomalehden kokoon, silmäili hieman erästä toista, nousi
+ja meni omaan kamariinsa osottamatta minkäänlaista mielenliikutusta;
+hän oli ainoastaan hyvin kalpea.
+
+Tultuaan huoneeseensa, luki hän vielä kerran läpi koko kirjotuksen.
+Sävy oli katkeran syyttävä; Bengtiä ei esitetty ainoastaan kurjana
+viettelijänä, -- kuvaus tyttöraukan kuolemasta oli kerrottu tuskallisen
+liikuttavasti --- vaan myös raukkamaisena konnana, joka vuosia oli
+antanut toisen kantaa syytä rikoksestaan ja itse, hyvän nimensä ja
+rikkautensa varassa, esiintynyt yhteiskunnan pylväänä. Kirjotuksen
+lopussa huomautettiin, että koko tämä inhottava juttu oli selvä
+todistus siitä, miten lahot ja rappeutuneet vanhat "yhteiskunnan
+pylväät" itse asiassa ovat.
+
+Kun Bengt oli lukenut loppuun, rypisti hän kokoon lehden ja repi sen
+kappaleiksi, jotka hän sitten raivosta vavisten heitti uuniin. Ensin
+joutui hän vaistomaisesti tavallisten ylpeiden ajatustensa valtaan.
+"Minä haastan miehen oikeuteen, uhraan mitä tahansa saadakseni hänet
+masennetuksi..." Mutta sitten seurasi kauhistava vastakohta: hän vaipui
+velttoon, toivottomaan epätoivoon. "Mistä hänet haastaisin oikeuteen,
+mistä häntä syyttäisin? Siitäkö, että hän sanoi totuuden, jonka minä
+salasin?"
+
+Mutta kuinka oli tuo huhu päässyt liikkeelle? Todellisuudessa sangen
+yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla. Åken kuolema herätti tuon
+vanhan jutun taas eloon -- Rakel Henningin ystävyys nuorta tyttöä
+kohtaan oli näet saanut ihmiset siihen luuloon, että Åkekin oli hänen
+ihailijansa -- sitä ruvettiin uudestaan käsittelemään ja sen
+romantinen aihe ja pöyristyttävä tunnelma näyttivät vieläkin
+kykenevän kiihottamaan kaupunkilaisten mielikuvitusta. Ja muuan
+vähäpätöinen seikka, johtopäätös eräästä ennen tekemättä jääneestä
+yhteensovituksesta, antoi vähitellen aihetta uuteen otaksumaan: että
+lehtori Valkers ehkä olikin syytön, ettei Liina Fältin kuolema ehkä
+ollutkaan hänen omallatunnollaan. Nyt täytyi kääntää katseensa
+toisaalle; muuan uusi huomio, vähäpätöinen seikka, määräsi suunnan,
+yllämainitun sanomalehden toimittaja tunsi ilmassa skandaalituoksua,
+lähetti nuuskijoitaan eri suuntiin, kuulusteli rouva Fältiä, Liinan
+äitiä, sai katsella ja tutkia paria pientä muistoa, jotka tyttö oli
+saanut rakastajaltaan, j.n.e. Salateitä, sotkuisia vyyhtejä
+selvittämällä ja ristiriitaisia huhuja yhdistämällä saatiin siten
+kokoon ainekset juttuun, joka sitten eräänä aamuna iski keskelle
+kaupunkia ja kiihotti kaikkein mieltä.
+
+Mutta Bengt ei ikinä voinut uskoa, että se näin yksinkertaisesti oli
+tapahtunut. Hänen pahasta omastatunnostaan kohosi alati hämärä
+tuskankuva: Åke Henningin henki kostonhaluisena julistamassa hänen
+syntiään koko kaupungille. Ja tuon mielikuvan takaa oli hän kuulevinaan
+ikäänkuin kohinaa jostain vielä voimakkaammasta ja kauheammasta:
+Jumalan tuomio kohtasi häntä...
+
+Hänen asemansa ei voinut häntä pelastaa; ei kukaan sanonut mitään, ei
+kukaan rikkonut väliään hänen kanssaan, mutta hän tunsi kaikkien vihan
+tukehuttavana ilmana ympärillään. Hän tunsi, että joskin yhä
+kumarrettiin hänen nimeään ja rikkauttaan, niin häntä ihmisenä
+halveksittiin. Hän tunsi sen, kun hän tuli Vångan sahalle; työmiehissä
+oli jotain vierasta, niin, olipa hänestä pikku lastenkin silmissä
+toinen ilme, kun he häneen katsahtivat. Yhteiskunta sulki hänet
+näkymättömän, kammottavan, murtumattoman muurin taa, jonka se toisinaan
+rakentaa ihmisen ympärille, joka on tehnyt alhaisen teon, mutta ei ole
+lain saavutettavissa. Bengt oli koskettanut siihen kohtaan ihmiskunnan
+omassatunnossa, missä oikeudentunnon puhtaat kielet väräjävät, ja
+yhteiskunta, jonka keskellä hän eli, käänsi hänelle halveksien
+selkänsä...
+
+Hän ei ollut tietävinäänkään; hän esiintyi vanhaan tapaansa kodissaan
+ja seurapiirissään, vaikka hän tiesi, että jok'ainoa katupoikakin oli
+lukenut kirjotuksen hänestä. Eihän siitä liioin voinutkaan välittää, ei
+ollut millä puolustautua; kaikki oli äänetöntä ja salaperäistä, mutta
+tyhjentävän voimakasta, niinkuin vain yleinen mielipide saattaa olla.
+Hän ei voinut muuta kuin asettaa jäisen ylpeyden kilvekseen kaikkea ja
+kaikkia vastaan.
+
+Välistä joutui hän kiusaukseen kääntyä jonkun asianajajan puoleen,
+haastaa sanomalehden toimittaja oikeuteen, panna likoon muutamia
+tuhansia kruunuja ja tehdä koko asiasta pelkkä skandaalijuttu. Mutta
+sitten heräsi hänessä oikea ylpeys ja vastasi: "Ei, parempi sortua,
+parempi tarttua viimeiseen keinoon, joka aina on tarjona: jättää
+kaikki, parempi se, kuin lisätä rikostaan uudella raukkamaisuudella,
+uudella valheella".
+
+Usein vilahti hänessä näihin aikoihin ajatus: "Mahtaakohan Ester jotain
+tietää, eikö kukaan liene ollut kyllin hienotunteinen ja ystävällinen
+nimettömästi lähettääkseen hänelle lehden?" Oikeastaan oli Ester ainoa,
+jota hän pelkäsi; kenenkään toisen katsetta ei hän arastellut, tuntuipa
+se hänestä kuinka uteliaalta ja tarkottavalta tahansa, mutta Esteriä
+hän ei enää koskaan voinut katsoa silmiin. Ajatus, että Ester oli ehkä
+lukenut kirjotuksen, että tämä loka tuli lähelle hänen sieluaan, jonka
+puhtautta Bengt, joskin vaistomaisesti, rakasti enin koko maailmassa,
+ja että hän, Bengt, oli Esterin silmissä oleva ei ainoastaan
+rikollinen, vaan myös kurja raukka, se ajatus oli hänestä sietämätön. Ja
+kuitenkin tunsi hän järkähtämättömän varmasti, että ennemmin tai
+myöhemmin, tavalla tai toisella, täytyi sen hetken tulla.
+
+Huomaamattaan, seuraten epätoivoisen, harhaan joutuneen tarvetta etsiä
+suojaista satamaa, lähestyi hän näihin aikoihin yhä ja yhä enemmän
+Esteriä. Välistä, kun he illoin istuivat Bengtin huoneessa, saattoi
+tapahtua, että hän päästi kädestään kirjan tai sanomalehden, jota hän
+par'aikaa luki, ja istui uneksivaisena ja tuijotti Esteriin kohta
+katsellakseen muualle ja ollakseen taas lukevinaan, kun Ester nosti
+silmänsä.
+
+Ja vaikk'eivät he mitään sanoneet, vaikka kumpikin istui kirjaansa
+kiintyneenä, tahtoi hän kuitenkin pitää Esterin läheisyydessään; jos
+tämä viipyi, lähetti hän häntä hakemaan, ja jos hän nousi lähteäkseen,
+pääsi Bengtin huulilta puolittain nyreä, puolittain alakuloinen: "Minne
+sinä nyt taas menet, etkö voi istua hetkeäkään rauhassa?"
+
+Hänen muutoksensa ei jäänyt Esteriltä huomaamatta, ja hän ymmärsi, että
+jokin syy siihen oli, että jotain oli tapahtunut joko Bengtin
+ulkonaisessa tai sisäisessä elämässä, mutta mitä, siitä ei hänellä
+ollut aavistustakaan; sillä huhut, jotka liikkuivat kaupungilla, eivät
+olleet saapuneet hänen korviinsa.
+
+Eräänä iltana, kun Ester rukoiltuaan pikku Svenin kanssa tuli Bengtin
+huoneeseen, sanoi tämä aivan äkkiä:
+
+"Istuin tässä ja ajattelin koko ajan sinua, Ester. Sinä olet sentään
+pieni omituinen ihminen."
+
+Ester naurahti.
+
+"Miten niin?"
+
+"Katso, sinä näytät niin lempeältä suurine, uneksivine silminesi ja
+pienine pehmeäpiirteisine suinesi ja naisellisessa taipuvaisuudessasi
+olet kuin vahaa, ja kuitenkin olet ainoa ihminen, jonka ylitse minulla
+ei ole ollut valtaa. Se se on kummallista..."
+
+Ester hymyili ja katseli miettiväisenä eteensä.
+
+"Sanon sinulle syyn siihen: minussa ei ole vähintäkään taipumusta
+itsevaltaisuuteen."
+
+"Sepä merkillinen selitys, yleensähän on kai helpompi taivuttaa sitä,
+joka ei ole itsevaltainen..."
+
+"Ei, sinä erehdyt", keskeytti Ester innokkaasti, ei koskaan voi
+taivuttaa ketään muuta kuin sitä, joka tilaisuutta saatuaan puolestaan
+taivuttaisi muita. Minä ... minä olen päinvastainen ... kaikessa
+hentoudessani on minussa lannistamaton vapaudenkaipuu, kaipaan vapautta
+sekä itselleni että muille. _Minä_ en ikinä voisi ketään taivuttaa
+valtani alle, en ikinä millään tavoin sortaa toisen ihmisen luonteen
+omituisuuksia. Mutta siksi vaadin samaa itselleni. En kenenkään vuoksi
+voi luopua omasta yksilöllisyydestäni. Minä voin musertua, sortua,
+kuolla, mutta en koskaan voi toiseksi muuttua, olipa sorto kuinka kova
+tahansa."
+
+"Tuohan on oikeastaan ristiriitaista", vastasi Bengt hieman tylysti,
+"kun kaikki ympärinsä kääntyy, löytyy ehkä suurin itsevaltias sinun
+omasta sydämestäsi, niin lempeältä ja naiselliselta kuin näytätkin."
+
+"Jos minussa sitä olisi ollut, Bengt, niin en nyt istuisi tässä sinun
+vaimonasi. Tai myöskin, jos olisin ollut orjaluonne, sillä siksi voi
+nimittää pieniä itsevaltiaita, olisit sinä tehnyt minut paljaaksi
+räsyksi, nollaksi. Juuri siksi, ett'en tahtonut hallita, että tahdoin
+ainoastaan olla oma itseni, siksi et ikinä saanut mitään valtaa
+ylitseni..."
+
+"Sinä muistutat kesytöntä lintua, Ester, sinussa on keijojen luontoa,
+nuo loistavat silmät ja tuo kultatukka eivät valehtele, keijo elää yhä
+sinussa..."
+
+Ester nauroi, mutta kävi äkkiä hyvin totiseksi.
+
+"Sinä olet oikeassa, Bengt, minussa oli jotain lumottua, kesytöntä,
+ikäänkuin tumma metsikkö, missä ajatukset kulkivat uhkamielisinä ja
+hillittöminä... Ja kukapa tietää, mihin ne ajatukset olisivat minut
+johtaneet ... ne olivat kerran valloillaan ... ja lensivät ... niin,
+sehän on sama... Jumala auttoi minua sillä hetkellä... Jeesus kulki
+itse sieluni läpi ja silloin kävi siellä hiljaiseksi ja tyyneksi, ja
+Hän opetti uhittelevalle metsälinnulle rakkautensa ja vanhurskautensa
+salaisuuden..."
+
+Bengt ei vastannut; huoneessa syntyi pitkä ja syvä hiljaisuus. Ester
+tarttui taas työhönsä ja Bengt alkoi jälleen lukea kirjaansa.
+
+Mutta kun Ester hetken perästä silmäsi ylös, näki hän, että Bengt
+käytti kirjaa vain kilpenä, jonka takana hän istui synkin, suruisin
+katsein eteensä tuijottaen eikä näyttänyt edes huomaavan vaimonsa
+katsetta. Esteriä hämmästytti, miten toisenlainen hänen ilmeensä oli
+verrattuna tuohon ylpeään, hieman teeskennellyn huolimattomaan, joka
+tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan -- nyt muistutti hän sitä nuorta
+miestä, joka kerran niin nopeasti voitti Esterin sydämen, ero oli vain
+siinä, että hän silloin oli niin iloinen ja säteilevä ja nyt niin
+syvästi surullinen. Esterin mieleen johtui myös, miten jalot olivat
+Bengtin kasvonpiirteet, kun sielu niissä näin heijastui, ja hän
+ajatteli, että sellainen oli myös Bengtin sisäinen olento, siinä _oli_
+jaloja ja kauniita piirteitä, niitä hän kerran oli rakastanut, ja kun
+kaikki halpa ja pikkumainen, joka ne oli vääristänyt, oli katoava,
+silloin oli Bengtin sielu, hänen ijäisyysolentonsa, oleva yhtä puhdas
+ja ylevä, kuin nyt hänen kasvonpiirteensä...
+
+Äkkiä kääntyi Bengt Esteriin päin ja sanoi kiivaasti ja hätäisesti,
+niinkuin se, joka kauan epäröityään hyppää alas syvyyteen:
+
+"Ester, oletko koskaan kuullut Liina Fältistä puhuttavan?"
+
+"Olen", vastasi Ester epäröiden. Sitten lisäsi hän epävarmasti
+hymyillen: "Hänen tarinansahan on merkillisimpiä kaupungin aikakirjojen
+jutuista, senhän tuntee jokainen."
+
+"Oletko myös kuullut, kuka ... kuka hänet syöksi onnettomuuteen?"
+
+Bengtin sanat vaikuttivat Esteriin omituisen kiusallisesti, hän olisi
+mielinyt keskeyttää hänet sanomalla: "Ei, kuulehan, ei puhuta siitä",
+mutta samalla kertaa pakotti jokin häntä jatkamaan ja hän vastasi:
+"Niin, se oli joku koulun opettajista, hänen nimeään en muista, se oli
+vain hirveän surullista -- hän oli vastanainut, ja hänen ja hänen
+rouvansa täytyi lähteä kaupungista, niin valtava oli mielten kuohu
+hänen tähtensä..."
+
+Bengt painoi päänsä alas, mutta ei vastannut. Sitten vallitsi taas
+kauan syvä hiljaisuus.
+
+Viimein nousi Ester, pani pois työnsä ja sanoi hieman epäröiden ja
+liikutettuna: "Emmeköhän mene levolle, kello on jo yli kymmenen?"
+
+Ei vastausta; Bengtin kirja oli pudonnut lattialle ja hän istui nojaten
+otsaansa kättä vasten. Ester seisoi liikahtamatta ja katseli häntä,
+mutta sydän sykki kiivaasti ja selittämätön tuska kuristi kurkkua.
+
+"Ester!"
+
+Mikä kumma sointu oli hänen äänessään, joka sai Esterin vavahtamaan? Se
+oli kuin hukkuvan huuto; tuo selvästi ja kuitenkin vain kuiskaten
+lausuttu sana oli avunpyyntö...
+
+Ei kumpikaan tiennyt, miten kaikki tapahtui, ei kumpikaan muistanut,
+mitä sanoi tai teki, tuntui, kuin olisi myrskytuuli kohisten kiitänyt
+heidän ylitseen ja heittänyt heidät toistensa syliin. Esteristä oli
+kuin olisi hänet äkkiä muutettu jonnekin kauas pois kaikesta; tämä
+huone, jossa hän niin monta iltaa oli istunut jäykkänä ja kuin
+kahlehdittuna, kävi hänelle vieraaksi ja salaperäiseksi, ja kuin
+tuskallisessa unessa kuuli hän ihmeellisen syvän hiljaisuuden läpi
+kellon tikutuksen ja tuon ylpeän sydämen puolitukahtuneet, värisevät
+nyyhkytykset, tuon sydämen, joka oli ikäänkuin murtunut hänen
+edessään...
+
+Hän oli sulkenut silmänsä, hän tahtoi paeta tuota häpeän, synnin ja
+surun näkyä, jonka Bengtin kuiskaavat sanat loihtivat esiin, mutta se
+seurasi häntä vain sitä selvempänä ja räikeämpänä suljettujen
+silmäluomien taa...
+
+Kun hän nosti silmänsä, kohtasi hän Bengtin katseen, joka kerjäävänä
+oli häneen kiinnitetty.
+
+"Ei, ei, ystävä parka", kuiskasi hän, niinkuin olisi hän kuullut
+kysymyksen, joka kuvastui Bengtin katseessa, "tällä hetkellä en tunne
+muuta kuin samaa tuskaa, joka täyttää sinun rintasi..."
+
+Bengt ei vastannut; hän puristi Esterin kättä ja makasi vielä hetken
+liikkumattomana, kätkien kasvojaan hänen syliinsä; sitten nousi hän
+nopeasti ja astui pari kertaa edestakaisin huoneessa pyyhkien
+nenäliinalla kalpeita, kosteita kasvojaan.
+
+"Niin, tiedän, että olen kelvoton", huudahti hän viimein epätoivon
+rajulla kiivaudella, "tiedän, että oli raukkamaista ja kurjaa antaa
+Valkersin kantaa syytä itse päästäkseni vapaaksi. Mutta en _minä_ häntä
+syylliseksi sanonut enkä laskenut huhua liikkeelle -- en tosiaan tiedä,
+mistä se lähti... Ja mitä piti minun tehdä? Voinko minä mennä kaduille
+ja toreille ja, huutaa: 'Minä olen syyllinen!'...?"
+
+"Et, sitä et voinut", vastasi Ester hiljaisesti, "ehkä kuitenkin olisi
+löytynyt toisiakin keinoja... Mutta Bengt ... tuo tyttö raukka ...
+kuinka sinä saatoit ... olitko luvannut naida hänet?"
+
+"_Hän_ sanoi niin, enkä luule hänen valehdelleen. En muista sitä, en
+suinkaan ollut silloin selvä. Joka tapauksessa takertui hän kuin
+takiainen minun niin sanottuun lupaukseeni eikä enää jättänyt minua
+rauhaan..."
+
+"Mutta etkö sitten rakastanut häntä?"
+
+"Rakastaa", toisti Bengt halveksivasti, istuutuen nojatuoliin
+vastapäätä Esteriä, "en ole koskaan rakastanut ketään toista kuin
+sinua. Kaikki muu...", olkapäitten kohautus ja väsyneen inhon ilme
+täydensi lauseen. "No niin, hän oli sivistymätön, tavattoman
+yksinkertainen tyttö, mutta säätyynsä soveltumaton kaunotar. Minä olin
+häneen kyllästynyt jo kauan ennen ... kuin onnettomuus tapahtui. Minä
+en _voinut_ pitää lupaustani, sanoin hänelle monta kertaa, että me vain
+tulisimme onnettomiksi yhdessä, mutta hän vastasi itsepintaisesti,
+järkähtämättömästi: 'Sinä olet luvannut'. Hän oli hyvin omituinen
+tyttö, ihmeellinen kaunotar, mutta muuten vallan mahdoton... Muutoin
+tein kaikki, mitä voin hänen hyväkseen, olin luvannut pitää huolta
+lapsesta ja antaa hänelle itselleen eläkkeen ... mutta ... kaikki oli
+turhaa..."
+
+"Minä luulen, ett'et häntä ymmärtänyt, Bengt", sanoi Ester yhä enemmän
+liikutettuna, "minä luulen, että hän oli jalo nainen, joka ei voinut
+elää, kun hänen maineensa oli tahrattu; sellaista eivät mitkään
+rahalupaukset voi pelastaa..."
+
+"Ei, tietysti ei", vastasi Bengt, ja hänen synkkien, epätoivoisten
+kasvojensa yli lennähti pilkallinen hymy kuin terävä salama, "_hän_ oli
+syytön, niinkuin nainen aina; mies, hän se vain on konna. Mutta miksi
+kaiken hyveen ja puhtauden nimessä te naiset olette niin heikkoja juuri
+sellaisten 'konnien' suhteen kuin minä, miksi ette pidä sellaisista
+nuorista miehistä kuin esimerkiksi Åke Henning, joka kulki pakollisen
+hyveen sädekehä päänsä ympärillä?... Sanonpa sinulle, Ester", jatkoi
+hän, ja kasvojen pilkallinen ilme muuttui vavahtelevaksi vihaksi,
+"minun kokemukseni naisista ei ole lainkaan ollut omiaan herättämään
+minussa kunnioitusta heitä kohtaan. En mielelläni juttele
+menestyksestäni toisen sukupuolen piirissä enkä ole koskaan puhunut
+siitä yhdellekään ihmiselle, mutta vaimolleni voinen siitä puhua, ja
+hetkenä sellaisena kuin tämä, _teen_ sen! Kaikkien niitten naisten
+joukossa, joihin olen ollut jossain suhteessa, olet sinä ensimmäinen,
+jota en olisi voinut vietellä, vaikka olisin tahtonutkin."
+
+"Bengt!"
+
+"Niin, totuus on vaikea kuulla, mutta sinun on hyvä kuulla se;
+minäkin olen ihminen, niin kurja kuin lienenkin, ja osotanpa sinulle,
+että minuakin voi puolustaa... Joll'ei olisi kahta naista: sinua ja
+äitiäni, pitäisin itseäni kuitenkin liian hyvänä naisen edessä
+puolustautumaan... Te puhutte meidän heikkoudestamme naissuvun suhteen
+-- minäpä sanon, että te olette yhtä heikot meidän miesten suhteen.
+Mutta meidän osaksemme ei tule mitään armoa, vain syytöksiä ja
+tuomiota, ja koko sitä hirveää kiusausta, joka piilee siinä
+tietoisuudessa, että tarvitsee vain lähestyä naista ja hän on
+vallassasi, sitä ette ota lukuun -- te houkuttelette meitä, te murrutte
+kuin kaarna katseistamme ja sitten tuomitsette meitä ja laulatte
+typeriä Elvira-aarioita, joihin koko maailma yhtyy. Me olemme
+perkeleitä ja te enkeleitä, se on totuus, selviö, ja siinä piste."
+
+Hän melkein huusi viimeiset sanat ja kasvot vääntyivät kiihkeän
+mielenliikutuksen vallassa.
+
+"Rauhotu, Bengt, rauhotu, eihän kukaan tässä syytä. Mutta en ymmärrä
+tarkotustasi; et tahtone kai sanoa, että Liina Fält parka sinut syntiin
+vietteli?"
+
+"Miksi hän ei vastustanut minua, jos hän oli puhdas nainen, jos ei hän
+syvimmässä sydämessään halunnut minua niinkuin minä häntä? Naisesta
+kuitenkin kaikki lopuksi riippuu; ei ketään naista voi vietellä,
+joll'ei hän itse tahdo. Emme koskaan tee häpeällistä ehdotusta
+naiselle, jonka tunteen meitä kohtaan tiedämme puhtaaksi. Miksi
+käyttäydyin sinua kohtaan, niinkuin käyttäydyin, ethän ollut
+yhteiskunnallisessa suhteessa paljoa korkeammalla Liina Fältiä, et
+ainakaan minun silmissäni? Ei siihen ollut siveellisiä syitä, en ollut
+lainkaan parempi kohdatessani sinut, kuin kohdatessani Liina Fältin,
+ja, sanon sen sinulle suoraan, minä toivoin silloin voivani voittaa
+rakkautesi tarvitsematta antaa sinulle nimeäni. Mutta minä tunsin, että
+sinä olit liian korkealla, niin, tunsin, että jos olisin lähestynyt
+sinua samoin kuin muita naisia, olisin turmellut oman rakkauteni, sillä
+sekin oli puhdas, niin suuri valta sinulla oli minuun. Jos löytyisi
+enemmän sinun kaltaisia naisia, Ester, olisi vähemmän sellaisia miehiä
+kuin minä!"
+
+Hän vaikeni; hänen äänensä kiihtyneen, terävän soinnun katkaisi äkkiä
+epätoivoinen, nyyhkyttävä sorahdus. Hän nousi kiivaasti ja kulki taas
+muutaman kerran lattian poikki. Ester ei voinut mitään vastata; tunteet
+aaltoilivat hänessä yhtenä sekasortona, ja hän odotti, että tästä
+kaaoksesta nousisi varma, selvä ajatus.
+
+"Tiedän, että nyt ihmisten silmissä olen täysverinen roisto ilman
+ainoatakaan hyvää ominaisuutta", jatkoi Bengt, jälleen istuutuen,
+"sellainen on yleensä ihmisten tuomio; he luulevat, että sen, joka
+tekee jonkun rikoksen, täytyy olla läpitsensä konna, että mies
+viettelee naisen, on syypää hänen kuolemaansa ja antaa toisen kärsiä
+muka yhtä kylmäverisenä ja tyytyväisenä, kuin mennään ajattamaan
+partaansa tai tilaamaan takkia räätäliltä. Minä toivon, että kaikki ne
+itsevanhurskaat fariseukset, jotka nyt kiittävät Jumalaa, ett'eivät
+ole yhtä suuria syntisiä kuin minä, saisivat niin sanotuista
+pikkusynneistään, joita heillä kyllä jokaisella on omallatunnollaan,
+kärsiä vaikkapa sadannesosankin siitä, mitä minä olen kärsinyt --
+vaikk'ei kukaan sitä ole nähnyt, eikä kukaan varmaankaan olisi uskonut,
+jos ulisin siitä kertonut... Pari vuotta tyttö raukan onnettomuuden
+jälkeen olin melkein kokonaan uneton -- matkustin ulkomaille, kysyin
+taitavimmilta lääkäreiltä -- ei mikään auttanut. Aavekuva oli poltettu
+aivoihini; jos nukuin hetkisen, herätti minut heti sama näky: lumi,
+joka tupruaa lahdella, yksinäinen nainen, joka siellä taistelee ...
+minä näen sen vielä nytkin ... olen sen aina näkevä ... elämän loppuun
+saakka ... ah Ester... Ester ... etkö _sinä_ voi minua auttaa, sinä,
+joka herätit minussa omantunnontuskan ... sinä, jonka puhtaus sai minut
+näkemään, kuinka tahrattu olen..."
+
+"Bengt", kuiskasi Ester, hiipien lähemmä häntä ja tarttuen hänen
+käteensä, "sano minulle ... etkö koskaan koettanut rukoilla Jumalaa,
+kun olit niin onneton?"
+
+"Teinhän sen", huudahti Bengt kiivaasti ja tuskaisesti, "luin raamattua
+ja äitini virsikirjaa, rukoilin 'Isämeitää' ja pieniä lapsenrukouksiani
+aamut, illat ja pitkät unettomat yöt. Mutta mitä se auttoi -- voiko se
+saattaa tehtyä tekemättömäksi?"
+
+"Ei, mutta Jumalan anteeksiantamus, jos sitä olisit pyytänyt, olisi
+voinut antaa vaivatulle omalletunnollesi rauhan..."
+
+"Anteeksiantamus?" toisti Bengt, "mitä sillä tarkotetaan? Se on kai
+oikeastaan vain tyhjä korulause, jolla on uskonnollinen kaiku..."
+
+"Ei, Bengt, anteeksiantamus on vastakohta siihen, mitä äsken sanoit
+ihmisten tavasta tuomita syntistä.
+
+"Anteeksiantamus on usko siihen, että syvimminkin langenneessa piilee
+mahdollisuus johonkin hyvään, joka hänessä voi uudelleen versoa; se on
+usko jumalankuvaan meissä, olimme sitten kuinka kurjia tahansa.
+Ihmisten tuomio _muistaa_ rikoksen ja lisää syntikuormaa, Jumala,
+Hän _unohtaa_ ja pyyhkii pois ja nostaa taakan hartioilta...
+Anteeksiantamus on toisin sanoen luottamusta ihmiseen..."
+
+Bengt pudisti päätään.
+
+"Mutta eihän tuo kaikki poista rikostani. Vääryys, jonka tein Liina
+Fältiä kohtaan ja raukkamaisuuteni Valkersin suhteen, ne ovat jäljellä.
+Ja se se tuottaa minulle tuskaa ja omantunnonvaivoja eikä Jumalan vihan
+pelko. Heiltä minun oikeastaan tulisi pyytää anteeksi. Mutta se on
+mahdotonta, toinen on kuollut ... ja toinen ... ei, kaikki on
+auttamattomasti mennyttä..."
+
+"Tuon toisen luo", puuttui Ester innokkaana puheeseen, "hänen, jonka
+kunnian panit alttiiksi omasi sijasta, pitää sinun mennä tunnustamaan
+rikoksesi ja pyytämään anteeksi. Ja rikoksesi häntä kohtaan, joka on
+kuollut, on Jeesus sovittanut, jos vaan tahdot uskoa sen. Ah, Bengt,
+eikö juuri silloin, kun tämänkaltainen tapaus meitä kohtaa, kun ei
+ihmisvoima kykene sovittamaan ja parantamaan ja kun epätoivo
+välttämättä on osamme, eikö silloin Jeesuksen sovitus tunnu koko
+langenneelle, kurjalle ihmiskunnalle niin tarpeelliselta, selvältä ja
+yksinkertaiselta?"
+
+"Se on hyvin mukava oppi", vastasi Bengt tylysti, "rikoksen, jota itse
+en jaksa kantaa, heitän toisen niskoille..."
+
+"Ah, ei tie Jeesuksen rinnalla ole mukava; saatpa nähdä, että jos sinä
+sitä kuljet, huomaat sen sekä vaikeaksi että itsekieltäymystä
+vaativaksi. Ei ole kysymys vain synnin heittämisestä toisen niskoille,
+vaan kyllä saat myös ristin kannettavaksesi, saat kieltää itsesi ja,
+pienentyä omissa silmissäsi, sinä, joka olet pitänyt itseäsi niin
+suurena. Niin, Bengt, sinun ylpeälle luonteellesi on se tie usein oleva
+orjantappurainen, ole varma siitä. Mutta se on samalla ilon ja rauhan
+polku!"
+
+Bengt ei vastannut; hän istui liikahtamatta ja katseli Esteriä. Esterin
+silmät loistivat innostuksesta ja hänen hennossa, hienossa olennossaan
+ilmeni joustavuutta ja voimaa. Hetken perästä sanoi Bengt
+miettiväisenä:
+
+"En tunne paljon Vapahtajaa enkä hänen sovitustaan -- en nyt tarkota,
+että kiellän hänet, sillä minä en usko, mutta en myöskään ole
+uskomatta, olen oikeastaan niin vähän ajatellut noita asioita, mutta
+kun kuulen sinua, kun näen sinut, Ester, silloin tuntuu, että
+Vapahtajaa kannattaa seurata..."
+
+Hän veti Esterin puoleensa ja kuiskasi:
+
+"Voisitko luottaa minuun, Ester?"
+
+"Voisin", vastasi Ester voimakkaalla äänenpainolla.
+
+Bengt puristi hänen kättään ja istui hetken vaiti ja tuijotti eteensä.
+
+"Ja etkö käsitä, Bengt, että kun kerran _minä_ voin luottaa sinuun,
+täytyy Jumalan, jonka rakkaudesta omani on vain pisarainen, kyetä
+siihen paljoa suuremmassa määrässä?" jatkoi Ester.
+
+Bengt hymyili alakuloisesti.
+
+"Niin, onhan se hyvin yksinkertaista ja johdonmukaista, Mutta synti,
+synti, jonka tein ... onnettomuus, joka siitä oli seurauksena ... se on
+jäljellä, se pysyy aina. Ah, tuo onneton ihmisraukka!" jatkoi hän
+kiihottuen, "miksi hän teki sen?... Miksi en saanut sovittaa aikanaan?
+Ah, jospa hän olisi ollut järkevä eikä tehnyt meitä molempia
+onnettomiksi!"
+
+"Mutta ehkäpä tämä pelastaa sinun sielusi, Bengt; ehkä tarvitsit juuri
+jotain tällaista herätäksesi itseäsi tuntemaan..."
+
+"Mitä typerää, julmaa Jumalaa tarjoat minulle?" huudahti Bengt
+kiivaasti. "Täytyikö Liinan sortua, jotta minä pelastuisin?"
+
+"Ei, Bengt, ei niin!" huudahti Ester ja hänestä tuntui, kuin olisivat
+nyt kaikki ajatukset selvinneet kaaoksesta, joka äsken sumensi hänen
+sieluaan, ja puhjenneet esiin äkillisen innostuksen voimalla ja
+hehkulla, "päinvastoin Hän on viisas ja rakastava Jumala, joka
+rakkaudessaan ja viisaudessaan liittää ihmiset toisiinsa ja antaa
+toisen kohtalon kehittyä toisen kohtalosta. Ei Liina sortunut siksi,
+että sinä pelastuisit, vaan siksi, että sinä hänet onnettomuuteen
+syöksit, mutta rakkaudessaan sallii Jumala hänen uhraamisensa tulla
+sinun pelastukseksesi. Ja olen varma, että Jumala on käyttänyt yhtä
+lempeää keinoa pelastaakseen hänet, vaikkemme sitä voi nähdä. Siten on
+elämä syiden ja seurausten loputon ketju, jonka ääretön rakkaus ja
+viisaus on yhteenjuottanut. Ja se rakkaus, Bengt, se sanoo nyt sinulle:
+'tule luokseni!'"
+
+Syntyi hetken hiljaisuus, jonka läpi kaiku Esterin sanoista ihmeellisen
+hyväilevänä ja juhlallisena vieri. "Kiitos, Ester!" sanoi Bengt
+viimein. "En tiedä, tokko tulen tuon Jumalan luo, jota minulle tarjoat,
+ja Jeesuksen sovitusta en vielä lainkaan ymmärrä, mutta yhden asian
+tiedän: että siinä jo näen Jumalan rakkautta, että Hän tänä elämäni
+pimeimpänä hetkenä antoi minulle sinut avuksi ja lohdutukseksi!..."
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Kun ihminen vuosikausia on kätkenyt omantunnontuskansa kaikkien
+silmiltä, vieläpä omiltansakin, painanut ne sielunsa syvimpään ja
+kantanut niitä kuin kivuttavaa tautia, jota ei tahdo edes itselleen
+tunnustaa, silloin kerää hän myös samalla hädän ja tuskan pääomaa
+korkoineen tilinteon päiväksi. Silloin oppii hän tuntemaan madon, joka
+ei kuole, tulen, joka ei sammu.
+
+Sellaisina heräsivät Bengtin omantunnonvaivat; ne kohosivat syvältä
+hänen sielustaan kuin aaveet, jotka ahdistivat häntä joka puolelta ja
+lopuksi mursivat ylpeydenmuurin, joka tähän asti oli ollut hänen
+suojansa. Hän ei välittänyt enää peitellä kärsimystään, katse kävi
+jäykäksi ja tuijottavaksi, hän ikäänkuin lyyhistyi kokoon ja niin syvän
+tuskallinen ilme, kuin ei hän enää koskaan jaksaisi hymyillä, astui
+ylimielisen piirteen sijalle, joka hänellä ennen oli ollut suun
+ympärillä. Falkensterniläisen luonteen kiihkeys, sen taipumus mennä
+äärimmäisyyksiin sekä hyvässä että pahassa, vaikutti, että myös hänen
+irtipäässeet omantunnontuskansa olivat rajattomat.
+
+Kaikki Esterin yritykset lohduttaa, ja tyynnyttää menivät hukkaan;
+Bengt näki vain syntinsä, hän tarkasti sitä kaikilta puolin, hän katsoi
+sen pohjattomaan syvyyteen ja hänen silmänsä kiintyivät yhteen ainoaan
+pisteeseen menneisyydessä.
+
+"Pikku Ester parka", sanoi hän usein näinä aikoina, "joll'ei mitään
+muutosta tule, joll'en saavuta rauhaa, josta puhut, niin saat antaa
+anteeksi, että tuotan sinulle vielä enemmän surua ja häpeää, sillä minä
+en voi, en tahdo elää tätä helvetintuskaa kantaen. Ulkoapäin kaivelee
+minua ihmisten ylenkatse, minne tahansa menenkin -- sisästä päin kalvaa
+omatunto öin, päivin. Yksi sana soi alati korvissani: murhaaja! Niin,
+minä olen murhaaja, minä olen syypää yhden ihmisen kuolemaan -- yhden,
+ei, kahden -- oman lapseni, jota minun olisi tullut rakastaa, josta
+huolta pitää ... vankilassa pitäisi minun istua, yhteiskunnan
+hylkiöitten joukossa, sovittamassa ja pesemässä pois rikostani..."
+
+Hänen silmänsä loistivat niin tummina ja synkkinä hänen kalpeista
+kasvoistaan, että Esteriä värisytti.
+
+"Voi, Bengt", kuiskasi hän ja silitti rauhottaen hänen kättään, "et
+sinä voi sovittaa, et parantaa, et pestä pois, vaikkapa ijäti kärsisit
+ja surisit. Sinä voit ainoastaan ottaa vastaan anteeksiantamuksen
+menneisyydestäsi ja uskoen ja toivoen kääntyä tulevaisuutta kohden ja
+alottaa uutta elämää!"
+
+"En voi", vastasi Bengt ja pudisti päätään, "minusta tuntuu, kuin
+kääntäisi Vapahtajakin minulle halveksien selkänsä -- vain sinä, Ester,
+armahdat..."
+
+"Mutta etkö käsitä, Bengt, että minun armahtavaisuuteni on vain
+kipinäinen Hänen armahtavaisuudestaan?"
+
+"En käsitä mitään, en tiedä mitään -- tunnen vain kaksi asiaa: sisäisen
+ja ulkonaisen pimeyden ja sinun kätesi, joka kannattaa minua..."
+
+Mutta kun epätoivo kehittyi huippuunsa, kun hänen kiusaantuneet
+ajatuksensa lopuksi kärjistyivät tuohon armottomaan valintaan: hän joko
+lopettaa tuskansa tai tarttuu anteeksiantamukseen, josta Ester puhui,
+silloin oli hän myös päässyt taitekohdan yli. Bengt ei ollut syvien
+tutkimusten eikä mietiskelyn, vaan toiminnan ja intohimon mies. Tähän
+asti oli hän ollut väliäpitämätön uskonnosta; hän ei tuntenut uskon
+iloa yhtä vähän kuin epäilyksen tuskaakaan. Luonteensa kiihkeyden
+ohella oli hän kuin lapsi, joka ei tutkistele, vaan luottavaisena ottaa
+asiat sellaisinaan. Niin pian kuin hän oli tyhjentänyt synnintuskan
+pikarin pohjaan saakka, heitti hän sen pois eikä enää katsonut sinne
+päin. Ja niinkuin hän kerran oli intohimoisesti heittäytynyt syntiin ja
+nautintoihin, niin heittäysi hän nyt kulkemaan sitä pelastuksen tietä,
+jolle Ester häntä viittasi. Rohkeasti, pelotta ja epäröimisittä,
+sulkien silmänsä, jott'ei tuntisi kauhua, uskalsi hän "viskautua Hänen
+avoimeen helmaansa"...
+
+Matkansa määrää Esterille ilmottamatta, läksi hän kaupungista pariksi
+päiväksi. Kun hän tuli kotiin, oli hänen kasvoissaan toinen ilme;
+synkät varjot olivat poistuneet ja rauhan ja ilon aamunkoitto kajasti
+hänen piirteistään.
+
+"Olin lehtori Valkersin luona ja tunnustin kaikki", sanoi hän taas
+tavatessaan Esterin. "Jumalan kiitos, _hän_ ei ole kärsinyt tuosta
+pahasta huhusta, josta hän ei edes tiennyt ja joka oli syntynyt vain
+omituisten sattumain kautta. Hän läksi kaupungista ainoastaan
+terveytensä takia, hän kun ei sietänyt täkäläistä kalseaa ilmanalaa.
+Rikokseni häntä kohtaan on tietysti kuitenkin yhtä suuri -- mutta hän
+antoi sydämestään anteeksi, ja nyt voin myös ottaa vastaan Jumalan
+anteeksiannon."
+
+Seuraavana päivänä sanoi hän Esterille: "Tänään puolenpäivän aikaan
+matkustan Vångaan ja jään sinne huomiseksi. Ja Ester", lisäsi hän ja
+löi kätensä pöytään, samalla kun hänen katseensa muuttui milt'ei
+käskeväksi, "kun palaan, on, niin totta kuin Jumala elää, sieluni oleva
+pelastettu!"
+
+Ester katsoi häneen hämmästyneenä, mutta ei väittänyt vastaan.
+
+"Jumala matkasi siunatkoon", vastasi hän vain hiljaa.
+
+Kun Bengt oli jättänyt hänet, istui hän hetken liikahtamatta, nojaten
+päätään kättä vasten miettiväisenä ja hieman alakuloisena. Häneen
+koski, että Bengt poistui hänen luotaan nyt juuri, kun hän uhkamielisen
+voitonvarmana meni Jumalaansa kohtaamaan. Olihan juuri Ester ollut
+hänen tukensa näinä aikoina, Esterin rakkaus, Esterin rukoukset ja
+esirukouksethan olivat ensimmäistä voidetta valaneet Bengtin
+kirveleviin haavoihin! Mutta jokaisen täytyy saada mennä omaa tietään
+-- inspiratsioonin silmänräpäyksessäkin, Jakobintaistelun hetkelläkin
+täytyi Bengtin seurata omaa luonnettaan, joka kaipasi rajuja
+mullistuksia. Esterin herkkä, ujo luonto oli arastellut ihmisten
+sekaantumista, hän oli yksin Jumalansa rinnalla, hiljaa, kuin
+uneksivana, astunut hänen valtakuntaansa; Bengt tarvitsi aivan
+päinvastaisia olosuhteita. Oli välttämätöntä, että hänen luonteensa
+itsevaltaisuus haki itselleen vastineen hengelliselläkin alalla:
+fanatismin, joka suuremmassa tai vähemmässä määrässä oli värittävä
+hänen uskonelämänsä. Ja niinkuin Esterin kääntymystarina oli ollut kuin
+vieno, tähtivälkkeessä sädehtivä runoelma, niin oli Bengtin oleva kuin
+rumpujen ja torvien säestämä pelastusarmeijan laulu...
+
+Kun Bengt tuli Vångaan, läksi hän kohta kappelinsaarnaajan luo, uuden
+papin, jonka hän itse oli valinnut ja kutsunut virkaan, koska tämä oli
+kuuluisa parannuksensaarnaaja, joka ei katsellut sormien lomitse
+seurakuntansa heikkouksia, eikä liioin omiansa; sillä vaistomaisesti
+piti Bengt parannuksensaarnaajista ja vanhurskaudenintoilijoista. Nuori
+pappi oli tehtaalla sielunhoitotoimissa, mutta vaunut lähetettiin kohta
+häntä hakemaan; Bengtin sieluntila ei sietänyt mitään viivytystä.
+
+Niin pian kuin pappi tuli kotiin, alotti Bengt heti ilman valmisteluita
+tunnustuksensa. Hän kertoi kaikki, koko elämänsä, myös kovuutensa
+Esteriä kohtaan, ja kun hän oli päässyt loppuun, sanoi hän vain
+lyhyesti ja jyrkästi:
+
+"No, nyt tunnette koko syntisen elämäni, herra pastori. Onko minulle
+pelastusta tarjona?"
+
+Pastori nousi ja risti kätensä. Hän oli nuori mies, kasvot olivat
+kalpeat ja tyystin ajellut, piirteet puhtaat ja jalot, mustissa
+silmissä samalla sekä polttava, että lempeän rakastavainen katse.
+
+"Kunnia olkoon Isän Jumalan ja Pojan ja Hengen, joka on ollut, on ja on
+oleva ijankaikkisesti _yksi_ Jumala ja _yksi_ vapahtaja!" huudahti hän
+kohotetuin katsein, "kunnia olkoon Hänen, joka antaa palvelijalleen
+oikeuden sanoa sinulle, Bengt Falkenstern: 'Sinun syntisi ovat anteeksi
+annetut, mene ja älä silleen syntiä tee!' Ja nyt, kuule muutamia
+raamatun sanoja, kuule vastaus Herran suusta: 'Katso, minä pyyhin pois
+sinun syntisi enkä enää muista pahaa tekoasi... Minä heitän kaikki
+sinun syntisi selkäni taa'... Älä ajattele vanhaa äläkä huoli
+menneistä. Katso, minä luon jotain uutta. Nyt se puhkeaa esiin! Etkö
+huomaa? Niin, etkö huomaa, että nyt juuri jotain tapahtuu, etkö tunne,
+kuinka jokin uusi puhkeaa sielussasi? Etkö näe, kuinka syntien
+anteeksiantamuksen loisteessa Jumalan valtakunta sinulle ilmestyy,
+Jumalan valtakunta, tuo suuri, avara, ihmeellinen, joka ei ole täällä
+eikä tuolla, vaan joka on vanhurskaus, ilo ja rauha Pyhässä Hengessä?"
+
+Bengt kuunteli papin sanoja, niinkuin ihminen vain kaksi kertaa
+elämässään kuuntelee: silloin, kun uusi elämä hänessä herää ja silloin,
+kun kutsu saapuu tuolta puolen Tuonen virran. Hänen katseeseensa syttyi
+syvä, salaperäinen hehku ja ylpeät huulet vapisivat.
+
+"Tohdinko uskoa, että rikokseni on sovitettu, että olen vapaa
+omantunnontuskasta, joka nyt viisitoista vuotta on kalvanut minua öin,
+päivin?" kuiskasi hän.
+
+"Niin, vapaa, vapaa, vapaa!" riemuitsi pastori. "Vapaa menneisyyden
+muistoista, vapaa alkamaan uutta elämää! Kas, jumalalliseen
+anteeksiantoon sisältyy kaksi pyhää salaisuutta. Toinen koskee
+menneisyyttä: kaikki pyyhitään pois, kaikki velkakirjat revitään rikki,
+Jumala ei muista enää mitään siitä, mikä on ollut. Ettekö ole tuntenut,
+kuinka kehno on ihmisten anteeksiantamus? Se vakuuttaa kaikki
+unohtaneensa, mutta vihan hetkenä tuodaan välistä unohdetut
+päivänvaloon ja katkeria sanoja singahutetaan rakkauden tuomionkin
+jälkeen. Mutta sellainen ei ole Jumalan anteeksianto -- kun Hän antaa
+anteeksi, ei menneisyyttä enää ole. Toinen salaisuus koskee
+tulevaisuutta. Jumala _luottaa_ meihin. Kuinka ihanalta tuntuu jo
+silloin, kun joku ihminen uskoo meihin, kuinka virkistää epätoivoista
+syntistä, kun veli ojentaa kätensä ja sanoo: '_Minä_ luotan sinuun,
+uskon, että sinusta tulee toinen, parempi ihminen!' Mitä sitten, kun
+taivaan Herra Jumala ojentaa meille kätensä ja sanoo: '_Minä_ -- minä,
+joka olin, olen ja olen oleva, _minä_ luotan sinuun!'"
+
+Bengt istui pää kumarassa, vaiti, kuin itseensä vaipuneena. Samaa oli
+Ester sanonut Jumalan anteeksiannosta -- samat soinnut soivat sielujen
+avautuneista syvyyksistä -- vain sanat lausuttiin toiseen tapaan. Hän
+näki sielunsa silmin anteeksiannon ihmeen hohtavan verrattomassa
+valossa, ja kun hän loi ylös katseensa, oli kuin olisivat hänen koko
+kasvonsa paistaneet tuosta samasta valosta. Hän ja pastori polvistuivat
+nyt yhdessä ja Bengt voi ääneen ja palavalla innostuksella kiittää
+siitä, että oli vapautunut kauheasta syntitaakasta, joka niin monta
+vuotta oli painanut hänen sieluaan.
+
+Mutta Bengt ei tyytynyt vain tähän yksityiseen tunnustukseen; hänen
+sielunsa oli syttynyt polttavan kuumaan hehkuun ja hänen täytyi päästää
+tunteensa ilmoille vielä voimakkaammalla tavalla. Hän antoi siksi
+kuuluuttaa kokouksen pidettäväksi kappelissa, ja siellä astui hän
+kokoontuneitten työmiesten eteen, teki täydellisen tunnustuksen, esitti
+jonkunlaisella itsensämusertamishalun martyyrinautinnolla syntinsä ja
+omantunnontuskansa ja kuvasi lopuksi samalla kiihkeällä innostuksella
+kääntymyksensä ja pelastuksensa. Bengtin puhuessa humahti liikutuksen
+aalto yli salin. Naiset itkivät, miehet istuivat hämmästyneinä ja
+liikkumattomina; muutamain kasvoille kohotti tuo ihmeellinen tunnustus
+ilonhohteen, toiset näyttivät synkiltä ja hieman pilkallisilta, mutta
+kaikkiin se teki syvän vaikutuksen. Niin pian kuin Bengt oli
+lopettanut, meni hän seurakuntalaisten joukkoon, puhutteli toista
+toisensa jälkeen, puristi heidän kättään ja syleili n.s. "isiä", sahan
+vanhoja kokeneita uskovaisia. Hänen kasvonsa loistivat lapsellisesta
+ilosta, ja ukot seisoivat siinä kyynelsilmin ja kohottivat kiitoksen
+Herralle, joka oli tehnyt heidät niin suuren ihmeen todistajiksi.
+"Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!" kuiskasi muuan
+vanha seppä, joka oli ollut palveluksessa Kurt patruunan aikana ja
+nähnyt Bengtin kasvavan. "Nyt pitäisi armollisen rouva-vainajan olla
+mukana", sanoi Leena muori, Bengtin äidin entinen kamarineitsyt, --
+"kuinka iloinen hän olisi! Mutta hän näkee tänne -- siitä olen varma,
+-- hän näkee, että hänen sydänkäpynsä on pelastettu!"
+
+Vielä samana iltana läksi Bengt kaupunkiin, hän kaipasi Esteriä, hän ei
+voinut nukkua, ennenkuin oli saanut kertoa hänelle onnensa. Kun hän
+tuli kotiin, oli asunto pimeä ja Ester oli jo kauan ollut unen
+helmoissa, mutta Bengt sytytti tulen, meni makuusuojaan ja herätti
+hänet suutelolla. Ester aukaisi nopeasti silmänsä ja katseli
+hämmentyneenä ympärilleen, mutta huomattuaan Bengtin, ymmärsi hän, mitä
+oli tapahtunut. Bengt makasi polvillaan sängyn vieressä ja hänen
+kasvonsa loistivat, niinkuin vain hänen syvät, tummat silmänsä taisivat
+loistaa, kun parhaimmat, jaloimmat tunteet hänessä heräsivät ja
+karkottivat pahojen ajatusten varjot. Se oli Bengt ja kuitenkin joku
+toinen, se oli Esterin Bengt, hänen nuoruutensa unelma, se Bengt, jonka
+hän kohtasi elämän kevätpäivinä, hän se oli, hän oli noussut jälleen
+kuluneitten vuosien synnistä ja surusta ja ahdistuksesta!
+
+"Ester", kuiskasi Bengt, "minä olen saanut rauhan Jumalan ja itseni
+suhteen, täydellisen rauhan, ihme on tapahtunut, Jumala on pyyhkinyt
+pois kauhean velkani, tyttöraukan sielun olen jättänyt Hänen armahtavan
+rakkautensa huomaan ja Jeesuksen nimessä alan uutta elämää! Ja nyt,
+Ester, tahdotko _sinäkin_ antaa anteeksi, tahdotko antaa anteeksi, että
+niin itsekkäänä ja häikäilemättömänä liitin puhtaan elämäsi omaani,
+rikosten tahraamaan? Tahdotko antaa anteeksi kaiken ylpeyteni,
+kovuuteni, jota niin usein osotin sinua kohtaan?"
+
+Ester kietoi kätensä hänen kaulaansa, kallisti päänsä hänen rintaansa
+vasten ja kuiskasi: "Tahdon ... sydämestäni ... _kaikki_ on
+unohdettu..." Siinä viipyivät he kauan vaiti, sydän sykki sydäntä
+vasten ja sielu vaipui sieluun...
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Oli aivan Bengtin mielenlaadun ja luonteen mukaista, että hän niin pian
+kuin mahdollista saattoi kaikkien ihmisten tietoon muutoksen, joka
+hänessä oli tapahtunut. Yhtä uhkamielisesti ja ylpeästi kuin hän ennen
+sulki sydämensä heiltä, yhtä häikäilemättä hän nyt sen paljasti
+kaikkien nähtäväksi.
+
+Ensimmäinen, jonka hän tapasi ulkona, kun hän Vångassa pidetyn
+kokouksen jälkeisenä päivänä oli menossa pankkiin, oli rehtori Grahn.
+Hän pysähtyi ja tervehti, rehtori tervehti myös ja, sanoakseen jotain
+teki tuon tavallisen huomautuksen, että syys-ilma oli tavattoman
+kaunis. Mutta Bengt ei tarttunut kiinni puhesäikeeseen, hän seisoi
+vaiti ja katseli pikku rehtorin ystävällistä naamaa niin omituisen
+näköisenä, että tuon tutkivan katseen esine alkoi ihmetellä, mitä
+kummaa oli tapahtunutkaan, oliko parranajo unohtunut vai oliko
+kaulaliina vinossa, joka muuten usein tapahtui.
+
+"Mikä nyt, rakas veli, mitä on tapahtunut?" sanoi hän viimein
+epäröiden. "Jos olisit köyhä mies, niin luulisinpä totta tosiaan, että
+olet saanut ilmotuksen suurenlaisesta perinnöstä, niin tyytyväiseltä
+näytät."
+
+"Olenkin todella saanut suuren perinnön", vastasi Bengt vakavasti,
+mutta yhä säteilevin katsein.
+
+"Hm ... vai niin. No, toivotan onnea. Luulin muuten, että sinä
+miljoonaisi kautta olisit vakuutettu ilontunteita vastaan moisten
+tapausten sattuessa. Mutta -- kultaisen vasikan mahti on rajaton."
+
+"Perintö, jonka olen saanut, ei ole kultaa eikä hopeaa", vastasi Bengt
+äskeiseen tapaansa, "se on taivaallinen perintö, perintö, johon ei ajan
+katoavaisuus ulotu."
+
+Rehtori Grahn tuli niin hämilleen, ett'ei voinut mitään vastata. Hän
+vain tuijotti Bengtiin kauhistuneen näköisenä, kuin olisi hän pelännyt
+tämän ihmeellisen alun jälkeen joutuvansa todellisen mielenhäiriön
+puhkeamisen todistajaksi. Mutta kun Bengt pysyi levollisena, rauhottui
+hän pelostaan ja alkoi sen sijaan hämillään katsella maata ja
+kengänkärkiään ja sitten ylös pitkin talojen seiniä, toivoen edes
+jostain löytävänsä sopivan vastauksen. Viimein sai hän suustaan
+hyväntahtoisen, kömpelön: "Niin, rakas veli, toivotan sentään onnea,
+pääasiahan on, että kukin on tyytyväinen siihen, mitä on saanut".
+
+"Kiitos", vastasi Bengt ja puristi rehtori Grahnin kättä, "kiitos!
+Mutta mitä perintöön tulee, niin ihmeellisintä on, että sen voivat
+kaikki saada, se on kaikille tarjona, niin hyvin kurjimmalle kerjurille
+kuin miljoonain omistajalle. Sillä se perintö on lapsenosa isän Jumalan
+luona, syntein anteeksiantamus ja voima alkaa uutta elämää. Rakas veli,
+_sinun_ ei tarvitse muuta kuin avata sydämesi Jeesukselle ja sen
+perinnön ihanuus valahtaa ylitsesi."
+
+Nyt tuli Grahn parka vielä enemmän hämilleen eikä hän kengänkärjistä
+eikä katukiviltä voinut löytää vähintäkään vastauksen aihetta. Mutta
+hän ei lainkaan loukkaantunut tästä väkivaltaisesta tunkeumisesta
+sydämenasioihinsa. Bengt näytti niin rakastavaiselta seisoessaan tuossa
+taputtaen pikku rehtoria suojelevasti olalle, niin että tämän
+hyväntahtonen sydän vallan lämpeni, kun niin suuresti hänen sielustaan
+huolehdittiin.
+
+"Kiitos", sanoi hän viimein, "niin, kyllä se olisi hyvin hauskaa ...
+tai ehkä pikemmin tyydytystä tuottavaa ... minä tarkotan..."
+
+"Niin, Jumala sinua siunatkoon!" keskeytti Bengt ja taputti rehtori
+Grahnia vielä kerran olalle. "En voi kelleen sen parempaa toivottaa,
+kuin että hän saisi kokea samaa armoa kuin minä. Ja muista, rakas veli,
+että _kaikki_ se, mihin me maallisen elämämme aikana kuitenkin panemme
+enin arvoa: omantunnonrauha, sopusointu, ilo, vanhurskaus, kaikki nuo
+aarteet on itse asiassa koottu ympärillemme, meidän on vain ojennettava
+kätemme ja tartuttava niihin. -- Hyvästi, rakas veli -- ja Jumala sinua
+siunatkoon!"
+
+Molemmat herrat hyvästelivät; Bengt meni pankkiin, jossa hän joutui
+milt'ei samanlaisiin puheisiin pankkiherrain kanssa, ja rehtori läksi
+kiirein askelin kotiin kertomaan rouvalleen ja tyttärelleen
+merkillisestä kohtauksestaan konsuli Falkensternin kanssa. Ennen päivän
+loppua tiedettiin koko kaupungissa ja hyvän matkaa sen ulkopuolellakin,
+että Bengt Falkensternistä, jonka ylpeys oli ollut milt'ei sananpartena
+ja hänen rikkautensa ohella, joka erotti hänet kaupungin köyhälistöstä,
+hankkinut hänelle erikoisaseman vieläpä koko maailman valtijaankin
+suhteen, hänestä oli nyt tullut vähäpätöinen, nöyrä Jeesuksen
+palvelija, aivan niinkuin halvin hänen työmiehistään Vångassa. Muutamat
+arvelivat, että se oli suurenmoista ja uskoa vahvistavaa, mutta toiset
+sanoivat: "Hänen kiihkeä luontonsa on vienyt hulluuteen ja intoiluun".
+
+Ensi aikoina Bengtin kääntymyksen jälkeen oli kuin olisi hänen koko
+sielunelämänsä sulanut yhdeksi ainoaksi suloiseksi rakkauden-unelmaksi
+siitä, miten sulkea koko maailma syliinsä ja antaa tuon maailman läpi
+virrata samaa onnea, joka hänet itsensä täytti. Hänen luonteensa kaikki
+särmäisyydet ja omituisuudet, hänen mielenlaatunsa pikkumaisuus ja
+kiihkeys ikäänkuin haihtuivat tähän uskonelämän kevätriemuun, aivan
+niinkuin keväällä lehtiumpujen vaaleanvihertävä hohde ja ilman sini
+käärii niin hyvin tammen tummat kyhmyt kuin koivun valkean varren
+samaan tunnelmaan, tai niinkuin nuoruudessa erilaiset luonteenpiirteet
+sulautuvat kaikkia ajatuksia ja tunteita kattavaksi unelmaharsoksi.
+Mutta sitä mukaa kuin aika vieri ja keväthohde sammui ja saapuivat
+helle ja myrsky ja synkät päivät, sitä mukaa ilmenivät uudestaan hänen
+persoonallisuutensa erikoisuudet ja hänen sisäinen olemuksensa tuli
+esiin tuttuine piirteineen. Myrskyisimmässäkin nuoruudessaan oli hän
+ollut velvollisuuden ja järjestyksen ihminen; hän ei ollut milloinkaan
+laiminlyönyt ainoatakaan tilintekopäivää tai työtuntia Vångassa. Nytkin
+asettuivat nämä hänen luonteensa kaksi kulmakiveä perustaksi hänen
+uuden elämänsä muodostumiselle. Työ Vångassa, huolenpito työmiesten
+ruumiillisesta ja henkisestä elämästä, se häntä innosti. Hän ja pastori
+Regner, sahan kappelinsaarnaaja, olivat heti solmineet lämpimän
+ystävyysliiton; yksissä neuvoin he järjestivät kokouksia ja
+raamatunlukuhetkiä, panivat toimeen sairastuvan, kirjaston j.n.e. He
+tekivät suunnitelman pitäjän vanhuskodiksi, ja vuoden päästä seisoi
+valmiina oikea palatsi, jonka korkeissa saleissa ja komeissa
+kiviportaissa vanhukset kompuroivat yltympäri ja ihmettelivät, olivatko
+valveilla vai uneksivatko. Yksi ainoa seikka asetti rajan Bengtin
+hyväntekeväisyydelle ja auttavaisuudelle: kenenkään ei maksanut vaivaa
+mennä ehdotuksia tekemään, hänen täytyi itse saada antaa alkuajatus.
+
+Samalla kävi liikekoneisto täydellä höyryllä; ei ollut vienti Vångasta
+vielä koskaan ollut niin virkeä eivätkä Bengtin tulot koskaan suuremmat
+kuin nyt. Kaikelle muulle käänsi hän selkänsä: sukulaisille, ystäville,
+seuroille ja huveille. Hän ei lukenut muita lehtiä kuin niitä, joita
+liikemiehen tulee pitää silmällä, hän ei seurustellut kenenkään muun
+kanssa kuin niiden, joita hän kutsui kokouksiinsa tai sattumalta tapasi
+kadulla. Hän jakoi aikansa kokonaan sahan ja kodin välillä.
+
+Mutta kesken tätä ankaraa velvollisuuselämää tuli hänen vanha
+vihollisensa, ylpeys, vartioimattomia takateitä hiipien ja tunkihe
+hänen sieluunsa, ilman että hän sitä lainkaan tunsi, puettu kuin se oli
+pyhän, intoilevan vanhurskauden pukuun. Ja tämän vihollisen
+kantapäissä seurasi, vielä varovaisempana ja hiipivämpänä, vanha
+itsevaltiudenhenki, sekin pyhimyksen ilme kasvoissaan ja täynnä intoa,
+että kaikkien oli taivuttava Bengtin tahtoon ja niin pian kuin suinkin
+käännyttävä. Jos kerran Jumalan tarkotus oli pelastaa ihmiset ikuisesta
+turmiosta, jos hänen oman sielunsa täytti sama palava halu, niin eikö
+hänen pitänyt toimia, niin kauvan kuin päivä oli, saarnata sanaa sekä
+hyvällä että pahalla ajalla, kaduilla ja toreilla, ja _pakottaa_
+ymmärtämättömät syntiset kääntymään? Vastarinta, joka häntä kohtasi,
+varsinkin kodissa palvelijain puolelta, oli hänestä kauhistava, eikä
+hän väsynyt ajamasta heitä takaa, milloin sydämellisine ja lempeine,
+milloin synkkine ja uhkaavine käännytyspuheineen. Ei kulunut montakaan
+iltaa ilman että Erikson, hänen vanha palvelijansa, joka oli ollut
+talossa toistakymmentä vuotta ja oli uskollinen kuin koira, sai pienen
+herätyssaarnan osakseen.
+
+"Oletteko, Erikson, ajatellut, miten käy, jos teidät ensi yönä
+temmataan pois?"
+
+Erikson ei vastannut eikä Bengtin kysymys saanut hänen totisissa,
+synkissä kasvoissaan mitään muutosta aikaan.
+
+"Ja kuitenkin", jatkoi Bengt, ja äänen sointu oli samalla sekä hellä
+että mahtipontinen, "kuitenkin voi yksi ainoa silmänräpäys muuttaa
+kaikki ja pelastaa sielunne, Erikson. Ei tarvitse muuta, kuin että
+laskeudutte polvillenne minun rinnallani ja otatte vastaan Herran
+Jeesuksen -- muistakaa, että hyvän Paimenen syli on aina avoin
+vastaanottamaan kadonnutta lammasta..."
+
+Erikson mietti hetken ja sanoi sitten jyrkästi:
+
+"No, sen sanon teille suoraan, herra konsuli, että jos minun autuuteni
+riippuu siitä, että polvistun teidän rinnallanne ja sanon pari
+jumalista sanaa, niin ei se ole paljon arvoinen."
+
+"Niin ette sano, kun kerran heräätte helvetissä ja kauhulla näette,
+kuinka olette Jumalaa vastaan uhitellut", vastasi Bengt ankarasti ja
+nyrpeänä, "kääntykää, kun vielä on aika; tulee hetki, jolloin
+tuomionpasuuna toitottaa tuon julman sanan: 'liian myöhään!' Voi niitä,
+jotka sen äänen kuulevat! Niin", jatkoi hän lempeämmin ja taputti
+Eriksonia olalle, "tarkotan teidän hyväänne, Erikson. Jumala tietää,
+että minä vain harrastan teidän sielunne pelastusta! Jumala teitä
+siunatkoon, ajatelkaa sanojani, avatkaa sydämenne Jeesukselle, niin
+voitte kuolla rauhassa tänä yönä, jos Herra kutsuu."
+
+Erikson kohautti hieman olkapäitään; hänestä ei ollut hauskaa vähintäin
+joka toinen ilta kuulla saavansa yöllä halvauksen. Hän ei kuitenkaan
+vastannut mitään, kumarsi vain tavalliseen syvään tapaansa ja poistui,
+ajatellen itsekseen: "Niin, kyllähän konsuli hyvää tarkottaa, mutta
+surkeaa sentään on, että niin reima mies on jo tullut uudestaan
+lapseksi -- eihän hän ole vielä viittäkymmentäkään".
+
+Talvempana, muutamia kuukausia Bengtin kääntymyksen jälkeen, saivat
+Bengtin ja Esterin tuttavat eräänä päivänä vastaanottaa kutsun
+Falkensternien talossa pidettävään kokoukseen ja raamatunkeskusteluun.
+Ei kellään kaupungin asukkaista ollut varaa kerskata pitkiin aikoihin
+olleensa siellä vieraana; suuri murros, joka Bengtin sielussa oli
+tapahtunut, oli ensin pakottanut hänet sulkemaan sydämensä ja ovensa
+ihmisiltä; mutta nyt, kun hän oli saanut selvyyttä ja rauhaa, tunsi hän
+päinvastaista tarvetta avata molemmat selki selälleen.
+
+Bengt ja pastori Regner johtivat kokousta. Asunnon suuri salonki oli
+järjestetty saarnahuoneen tapaan, huonekalut oli asetettu puoliympyrän
+muotoisiin riveihin, vastaostettu harmoonio oli avattu ja joukko
+laulukirjoja koottu pinkoiksi vieraille jaettaviksi.
+
+Melkein kaikki kutsutut saapuivat; osa uteliaisuudesta, muutamat
+itsetiedottoman uskonnollisen vetovoiman vaatimina, toisiin taas
+vaikuttivat useammat yhdistyneet syyt: liiketuttavuus Bengtin kanssa,
+pelko loukata häntä, tottumus taipua falkensterniläisten tahtoon j.n.e.
+Mutta harvat tulivat sekottumattoman kiitollisin tai iloisin tuntein.
+
+Kun kaikki olivat isäntäväkeä tervehtineet ja asettuneet paikoilleen
+salissa, painostavan, kiusallisen tunnelman vallitessa, jota ei edes
+Esterin kirkas hymy ja ystävällinen "tervetuloa" voineet karkottaa,
+jaettiin kirjat ja laulettiin yhteisesti, jolloin Bengtin mahtava basso
+kaikui yli muiden. Sitten puhui pastori Regner, lyhyesti, mutta
+innostuksella, hehkulla, joka oli hänelle ominainen ja heti vaikutti
+kiihottavasti jäykkään kuuntelijaparveen, varsinkin sen naispuolisiin
+jäseniin. Sitten tuli Bengtin vuoro. Hän ei ollut puhunut monta kertaa
+julkisesti -- ainoastaan Vångassa ja parissa kokouksessa pastori
+Regnerin luona -- mutta hänessä ei voinut huomata vähintäkään
+epäröimistä tai epävarmuutta. Hän oli syntynyt täysveriseksi puhujaksi;
+rohkeasti, kuin tottunut pyssymies, tähtäsi hän kuulijain sydämeen
+terävine kuvineen, häikäilemättömine johtopäätöksineen ja
+selityksineen, jotka milloin olivat paradoksimaisia, milloin
+lapsellisen yksinkertaisia ja naiiveja. Hän oli valinnut useampia
+tekstejä, jotka käsittelivät pelastusta: miten se juuri nyt oli
+välttämätön, miten ei saanut jättää käyttämättä silmänräpäystä, jolloin
+sielu kuulee Jumalan kehottavan äänen. Ukkosen ja salamoiden jylhän
+sädehtivä tunnelma ikäänkuin ympäröi Bengtin sanoja ja hänen sydämensä
+aivan kuin hekkumoi näissä kaunopuheisissa, rikkaissa kuvauksissa
+Jumalan ankarasta vanhurskaudesta ja tuomarin järkähtämättömyydestä,
+kun armonaika on loppuun vierähtänyt. Sitten seurasi muita kuvauksia,
+kuvauksia Jumalan armahtavasta rakkaudesta, ja Bengtin suurten,
+loistavain silmäin tummuus muodosti kuin taustan, josta nämä
+rakkaudenajatukset hivelevän suloisina kohosivat. Mutta sitten tarttui
+hän taas jonkunlaisella fanaattisella kiihkolla ensimmäisiin
+puheisiinsa tuomiosta, aivan kuin hän olisi pelännyt osottaneensa ylen
+suurta leväperäisyyttä, ja hän lopetti pitkän esityksensä, niinkuin hän
+sen oli alkanutkin, kiihkoisasti kehottamalla kuulijoitaan antautumaan
+pelastettaviksi, nyt juuri, tänä iltana, tänä hetkenä, ennenkuin oli
+liian myöhäistä...
+
+Jäykkinä ja juhlallisina, irrottamatta hetkeksikään katsettaan Bengtin
+kasvoista, istuivat kuulijat hänen edessään erilaisten tunteitten
+vallassa; mikä tunsi tuskallista ahdistusta puhujan hengen synkän
+itsevaltiuden painon alla, mikä hämmästystä, että tämä mies oli Bengt
+Falkenstern, että tämä tulinen parannuksensaarnaaja oli tuo entinen
+hieno, ylpeä maailmanmies -- mikä taas uskonnollista liikutusta,
+puoliherännyttä kaipausta ... pelkoa tuntematonta kohtaan ... ja tuskaa
+ja unelmia ja ajatuksia nimeä, muotoa vailla... Muutamain, varsinkin
+herrain, kasvojen ilme muuttui yhä hylkäävämmäksi; oli kuin olisivat
+Bengtin sanat jähmettyneet heidän sieluissaan, joiden jäämieli nyt
+heijastui kylmissä, väliäpitämättömissä piirteissä. Pormestarinna oli
+kuin olennoitu vastarinta; silmäin katse, värisevät sieramet, lujasti
+yhteenpuristetut huulet, kaikki hänessä näytti kuin ampuvan
+vastustuksen teräviä nuolia Bengtin mielipiteitä vastaan.
+
+Rehtori Grahn silitteli yhä huolestuneemman näköisenä pitkää
+harmahtavaa partaansa, rehtorin rouvan otsalle nousi punaisia täpliä ja
+katseessa, joka lakkaamatta oli kiinnitetty Bengtin kasvoihin, oli
+tuskallisesti rukoileva ilme. Pikku Alma, heidän ainoa tyttärensä, itki
+niin, että kyynel toisensa jälkeen, pyöreänä ja suurena, vieri pitkin
+hänen kukostavaa poskeaan. Lapsellisessa, iloisessa mielessään hän
+syvästi kaipasi jotain, joka oli tätä elämää parempaa, ajan
+yläpuolella. Hän oli usein puhunut Esterille siitä, ja tämä oli silloin
+aina vastannut, että pelastus oikeastaan oli hyvin yksinkertainen, itse
+asiassa se ei sisältänyt muuta kuin _uskon_ siihen, mikä jo oli hänen
+sydämessään, uskon rakkauteen Jumalaa ja hänen Poikaansa kohtaan.
+"Mutta minä en voi, olen liian suuri syntinen", oli Alman tapana
+väittää, johon Ester vastasi, ett'ei hän koko raamatusta ollut löytänyt
+mitään todistusta siitä, että mikään voisi estää sitä, joka tunsi
+itsensä suureksi syntiseksi, tulemasta Jumalan luo, pikemmin
+päinvastoin... Mutta Alma ei voinut uskoa, että se hänelle oli
+mahdollista, ehkä kaikille muille, mutta ei hänelle, hänhän oli paljon
+suurempi syntinen kuin kaikki toiset. Ja sitten hän itki ja huokasi ja
+tuli taas jonkun ajan päästä Esterin luo ja puhui sydämensä huolista,
+mutta sen enempää ei siitä tullut.
+
+Kun Bengtin esitys loppui, tarjottiin teetä, mutta sekin juotiin saman
+painostavan hämillä-olon vallassa. Vieraat eivät juuri yleensä tulleet
+puhuneeksi toistensa kanssa siitä, mitä olivat kuulleet ja mikä heidän
+sydämessään liikkui; ainoastaan siltä puolelta huonetta, missä Bengt
+tai Ester juttelivat jonkun kanssa, kuului vilkkaampaa sananvaihtoa.
+
+Innokkain oli keskustelu Bengtin ja pormestarinnan välillä. Viimeksi
+mainittu oli heti puheen päätyttyä mennyt Bengtin luo, pyytäen saada
+yksityisesti puhua hänen kanssaan, ja kasvot tyytyväisyydestä loistaen
+täytti Bengt kohta hänen toivonsa.
+
+"Minusta näyttää", sanoi hän seuratessaan vierastaan huoneen nurkkaan,
+missä he voivat olla rauhassa, "että Herran sana on jo saanut vaikuttaa
+kaksiteräisenä miekkana. Ehkä on teissä jo kaikki vastarinta murrettu
+-- ehkä ei ole enää muuta tarvis kuin polvistua ja jättää sydän
+Jeesukselle..."
+
+"Sen olen jo tehnyt", vastasi pormestarinna töykeästi, "vieläpä
+kaksi kertaa: ensi kerran pyhässä kasteessa ja toisen kerran
+konfirmatsioonilupauksen antaessani. Nyt haluaisin panna vastalauseeni
+teidän epäjohdonmukaisia ja epätieteellisiä lausuntojanne vastaan sekä
+mikäli ne koskivat uudestisyntymistä että ikuisia rangaistuksia.
+Luonnossa ei tapahdu hyppäyksiä, ei äkillisiä, yliluonnollisia
+muutoksia toisesta toiseen. Kehitys, evolutiooni, on elämän laki, ja
+uudestisyntyminen on yksi sen asteista, nimittäin se aste, jolloin
+olemme itsetietoiset siitä, että olemme kasvaneet ymmärtämään Jumalan
+tarkotusta meihin nähden. Ja mitä tulee ikuiseen rangaistukseen ja
+siihen, että Jumala meidät ainiaaksi heittää pois silmistänsä, jos me
+täällä maan päällä vastustamme hänen kutsuvaa armoaan, niin pyydän
+saada johdonmukaisuuden nimessä huomauttaa teille, herra konsuli, että
+yhtä vähän kuin auringon lämpö koskaan voi olla herättämättä ruohoja
+ja kukkia maasta, yhtä vähän voi Jumalan rakkaus ijäisyyksien
+ijäisyydessäkään lakata synnyttämästä rakkautta luoduissa..."
+
+Nojaten leukaansa kättä vasten ja katse lattiaan kiinnitettynä oli
+Bengt kärsivällisesti ja liikahtamatta kuunnellut pormestarinnan
+sanoja. Kun tämä lopetti, katsahti hän ylös, kiinnitti läpitunkevat
+silmänsä puhujan mielenliikutuksesta kalpeisiin ja hikisiin kasvoihin
+ja sanoi levollisesti, kuin olisi hän puhunut ilmasta:
+
+"Huomaan, ett'ette te, rouva pormestarinna, ole sen lähempänä
+pelastuksen salaisuutta kuin vankiloittemme suurin rikoksentekijä."
+
+"Mikä tai kuka oikeuttaa teidät lausumaan noin kovan ja sydämettömän
+tuomion?" kysyi pormestarinna värisevin huulin.
+
+"En minä tuomitsekaan", vastasi Bengt yhä levollisesti, "vaan Jumalan
+oma sana. Siinä on kirjotettu: 'Jolla on Poika, hänellä on elämä; mutta
+jolla ei ole Poikaa, hän on jo tuomittu'"...
+
+"Ja kuka uskaltaa ratkaista onko toisella Poika vai ei? Kuka tohtii
+rohkeasti ja ylimielisesti sanoa: _minä_, minä Hänet omistan, _minun_
+sydämessäni asuu hänen pyhä olentonsa, minä, minä olen heijastus siitä
+puhtaudesta, joka hänessä oli? Ei kukaan muu kuin ylpeä hullu! Viisas
+ja nöyrä tietää, että jos hänen tositeossa olisi tullut osottaa
+uskoansa Mestariin, ei hänessä ehkä olisi ollut edes Nikodemusta, joka
+toki yöllä uskalsi tulla Jeesuksen luo... Ja vielä vähemmän tulee
+meidän tehdä päätöksiä muiden ihmisten suhteen... Kuinka voitte te
+katsoa minun sydämeeni ja tietää, mitä siellä liikkuu? Ettekö usko,
+että siellä voi löytyä rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, ehkäpä
+todellisempaa kuin niissä, jotka alituisesti siitä lörpöttävät ja
+joiden huulilla aina on jumalisia sanoja?"
+
+Bengt teki hieman ylhäisen kädenliikkeen ja luopumatta levollisesta
+sävystä, joka ärsytti hänen kiihtynyttä vastustajaansa, hän vastasi:
+
+"Kaksi merkkiä on, joiden mukaan meillä on oikeus päättää, mitä liikkuu
+ihmisten sydämessä, nimittäin huulten tunnustus ja ulkonainen elämä.
+Sitten löytyy vielä kolmaskin: rakkaus sielujen pelastamiseen. Mutta en
+ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan, että teissä olisi noita
+merkkejä, jotka todistavat sielun uudestisyntymistä enkä liioin ole
+itse niitä teissä huomannut, yhtä vähän kuin niitä oli minussa tai
+jossain toisessa, ennenkuin Herra Jeesus sai näyttää meille
+turmeluksemme ja vapahtaa meidät synnin kahleista..."
+
+"Te tuomitsette yksipuolisesti, ahdasmielisesti, epäpsykoloogisesti,
+herra konsuli", huudahti pormestarinna yhä kiivaampana ja kiivaampana,
+"luuletteko te, että Jumalan valtakuntaan ajetaan raitiotievaunuilla?
+Ettekö usko, että keinot ovat moninaiset kunkin erilaisen luonteen
+mukaan? Ettekö usko, että toisin on sen, joka ... joka esimerkiksi on
+tehnyt törkeän synnin ja jota katumus ja epätoivo raastaa ... ja toisin
+esimerkiksi sen, joka kautta koko elämänsä on pyrkinyt elämään
+vankurskaasti ja menettelemään omantuntonsa mukaan? Ettekö ymmärrä,
+että ensinmainittua kohtaa ikäänkuin raju survaus, muutos, joka
+mullistaa koko hänen elämänsä ... kun sitä vastoin se, joka aina on
+Jumalaa rakastanut, joka lapsuudesta asti on ollut hänen omansa,
+hitaasti ja hiljaa, ilman jyrkkää seisausta, kypsyy Jumalan valtakuntaa
+varten?"
+
+Synkkä varjo lensi Bengtin kasvojen yli ja hän heitti pormestarinnaan
+läpitunkevan, halveksivan silmäyksensä, jota ei tämänkään terävä katse
+aina kestänyt. Mutta Bengt näytti heti hillitsevän itsensä; hän
+pyyhkäisi pari kertaa otsaansa ikäänkuin karkottaakseen ajatuksia,
+jotka tahtoivat kuohahtaa esiin, ja kun hän uudelleen puuttui
+puheeseen, oli hänen äänensä levollinen, milt'ei lempeän surullinen.
+
+"Ei, ei ole mitään eroa; Hänen edessään, joka näkee syvyyksiin ja
+tuomitsee sydämenlaadun mukaan, ei ole suuria ja pieniä syntejä. Tomuun
+täytyy meidän kaikkein painua Hänen edessään, ja sille, joka nojaa
+omaan vanhurskauteensa ... niin, sille on se seitsemän kertaa
+suuremmaksi esteeksi kuin rikokselliselle syntinsä. Ei mikään niin
+syntistä erota Jumalasta kuin sydämen mielettömät kuvittelut
+jonkunlaisesta omasta vanhurskaudesta. Toistan sen, mitä äsken sanoin,
+että kurjimmankin syntisen tie Jumalan luo on suorempi kuin teidän,
+rouva pormestarinna..."
+
+"Ja minä", sanoi pormestarinna vihasta väristen, "minä toistan myös
+äskeiset sanani: te langetatte väärän ja itsevanhurskaan tuomion. Ja
+tahdonpa lisätä vähän muutakin: moisilla tuomioilla ette saa yhtäkään
+sielua Jumalan luo, vaikka kuinkakin suuresti 'rakastatte sieluja',
+kuten sanotte, ja tahdotte työskennellä niiden pelastukseksi. Te
+karkotatte heidät Jumalan luota ja herätätte katkeria ajatuksia erästä
+vissiä henkilöä kohtaan, joka kiitti Jumalaa siitä, että hän oli
+parempi kuin toiset; sen te saatte aikaan, mutta ette muuta!"
+
+"Avatkoon sitten Jumala itse silmänne!" vastasi Bengt, rypistäen
+kulmakarvojaan, ja ääneen tuli nyreä, kärsimätön sointu, "minä näen,
+etten nyt voi muuta tehdä kuin rukoilla puolestanne."
+
+"Kiitos", vastasi pormestarinna jääkylmästi, "samoin aion minä tehdä
+teidän puolestanne, rukoilla, että Jumala tekisi mielenne nöyremmäksi
+ja lempeämmäksi, rukoilla, että oppisitte ymmärtämään Vapahtajan sanat:
+'Älkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi!'"
+
+Bengt kohautti olkapäitään ja hymyili pilkallisesti ja sääliväisesti.
+Mutta hän ei vastannut, hän päätti toistaiseksi rajottaa huolenpitonsa
+pormestarinnan sielusta päivittäisiin esirukouksiin ja meni sen sijaan
+pikku Alma Grahnin luo, joka istui punaisin silmin ja hehkuvin poskin
+ja puristeli hermostuneesti kosteaa nenäliinaa käsissänsä.
+
+"Tänään on autuuden päivä", sanoi hän ja laski kätensä nuoren tytön
+olkapäälle, "tänään, nyt juuri kuuluu teille, neiti, Herran kutsuva
+ääni."
+
+"Mutta mitä pitää minun tehdä?" huudahti nuori tyttö, avuttomin,
+itkuisin katsein.
+
+"Ei mitään, sehän juuri on niin suurta ja ihanaa, ett'ei teidän
+tarvitse mitään tehdä", vastasi Bengt voitonriemuisella äänellä,
+"kaikki on valmista; Jumalan armo ja rakkaus ovat kristallinkirkkaita
+vesiä, antakaa vain sydämenne aueta ja sallikaa näiden eläväin virtojen
+kuohahtaa sinne, ettekä te enää ikinä ole janoava. Ei teidän tarvitse
+muuta kuin polvistua kanssani, tunnustaa syntinne ja ottaa vastaan
+Jumalan anteeksi antava armo. Niin, neiti, älkää epäröikö ... astukaa
+askelenne ... minä tunnen, kuinka Jumalan henki nyt tänä hetkenä etsii
+teitä voimakkaammin kuin koskaan ennen, minä tunnen sen ympärillänne
+humisevan, niinkuin se humisi minun ympärilläni, kun synninhädässäni
+huusin Häntä..."
+
+Nuori tyttö katsahti pelästyneenä Bengtiin. Kyllä hän tunsi itsensä
+syntiseksi, voi, kaikkein pahimmaksi; mutta kun hän ajatteli, että hän
+polvistuisi Bengtin rinnalla, että kaikkien katseet kiinnittyisivät
+häneen ja hän ääneen tunnustaisi, miten suuri syntinen hän oli, oli hän
+milt'ei pyörtyä kauhusta ... ei, ei, ei vielä, hän ei ollut valmis...
+
+"Ajatelkaa, mitä viipyminen merkitsee", sanoi Bengt ja tunki nuoren
+tytön silmiin katseensa, joka oli samalla sekä uhkaava että rukoileva.
+"Jumala huutaa toiseen korvaanne: 'Nyt, juuri nyt!' Perkele huutaa
+toiseen: 'Vuoden päästä, päivän päästä, hetken kuluttua!' Kumpaa ääntä
+tahdotte seurata? Ajatelkaa, jos kuolette ensi yönä, mihin joudutte?
+Ikuisesti, auttamattomasti hukkaan, lieventämättömään tuskaan siitä,
+että laiminlöitte tärkeän hetken, tämän armon ihmeellisen etsinnän,
+nämä hengentuulahdukset, jotka nyt humisevat ohitsenne palaamatta ehkä
+enää koskaan..."
+
+Tyttö raukka näytti vielä pelästyneemmältä ja oli ymmällään; niin,
+kauheaa oli tulla tuomituksi, kauheaa ijäti katua, mutta kuitenkin ...
+hän ei voinut polvistua ja tunnustaa syntejään, hän ei voinut muuta
+kuin yhä itkeä ja vielä kiihkeämmin puristaa yhä märemmäksi käyvää
+nenäliinaa sormiensa välissä.
+
+"No, rakas veli", jatkoi Bengt, kääntyen rehtoriin, "sinä näet, miten
+tyttäresi epäröi ja antaa sydämessään sijaa viivytyksen-perkeleelle.
+Mitä sanot sinä, käytkö samoja jälkiä, etkö tunne hengen kutsuntaa?"
+
+"Kyllä, kyllä", vastasi rehtori ja silitti miettiväisenä partaansa, "se
+on, minä tarkotan, että Jumalan rakkaudenkutsun syntisille sydämille
+tajuamme aina. Hän vetää meitä aina puoleensa, aina, ijäisesti ...
+niinkuin auringonsäteet eivät koskaan lakkaa lämmittämästä, niin ei
+myöskään Jumalan rakkaus herkeä vetämästä meitä puoleensa..."
+
+"Mukava ja vaarallinen oppi", vastasi Bengt kylmästi, "lähtenyt
+perkeleestä, joka niin mielellään huutaa: 'Siirrä eteenpäin, siirrä,
+siirrä, sinulla on hyvää aikaa, kokonainen ijäisyys, jos niiksi tulee!'
+Jumalan sana sanoo toisin: 'Laittakaa pelolla ja vavistuksella, että te
+autuaaksi tulisitte'. Jumalan sana sanoo myös, että pelastus kuuluu
+aikaan eikä ijankaikkisuuteen. Valaiskoon sinua Herra tämän tärkeän
+asian suhteen. Ja rouva Grahn", jatkoi hän lempeämmin ja kumartui pikku
+rouvan yli, jonka suuret, tummat silmät liikuttavan nöyrällä
+ihmettelyllä olivat kiinnitetyt Bengtiin, "mikä on teidän suhteenne
+Herraan?"
+
+Punaiset täplät rehtorin pikku rouvan otsalla alkoivat hehkua ja
+alahuuli vapisi.
+
+"Olen koko elämäni ajan rakastanut Jumalaa ja kaivannut häntä -- ja..."
+
+"No niin, tunnustakaa se sitten ... tunnustakaa se ja sytyttäkää jalo
+rovio, joka tarvitsee vain kipinän leimahtaakseen ilmiliekkiin",
+huudahti Bengt kuuma hehku katseessaan, "älkää epäröikö ... älkää
+antako sijaa sovittelemisperkeleelle -- rohkaiskaa mielenne, päästäkää
+armovirrat kostuttamaan janoovaista maata!"
+
+Pikku rouva risti kätensä ja sanoi aivan kuin äskenkin: "Minä olen koko
+elämäni ajan rakastanut Herraa ... koko elämäni..."
+
+"Ja teillä on kai varmaan ollut koko elämänne ajan rauhaa ja iloa ja
+varmuutta syntien anteeksisaamisesta ja lapsenosasta Isän kodissa,
+rouva Grahn?" pisti Bengt hieman ivallisesti.
+
+Vastausta ei kuulunut: rouva Grahn katseli alaspäin ja huojutti
+päätään, silmissä uneksiva katse, rehtori siveli yhä hartaammin ja
+tuumivaisempana partaansa ja äkillisesti syntyneessä hiljaisuudessa
+kuuluivat pikku Alman huokaukset syviltä, väräjäviltä säveliltä,
+sydämen kaipuuta kertovilta.
+
+"Niin, Jumala teitä kaikkia kolmea siunatkoon!" huudahti Bengt, joka
+nyt tunsi, ett'ei hänellä enää ollut mitään sanottavaa, "kalliin
+Mestarini nimessä uskallan lausua sanat: 'Te ette ole kaukana Jumalan
+valtakunnasta!' Pian, pian otatte vastaan suloisen sanoman ja
+viimeinenkin vallitus luhistuu. Kolkuttakaa, etsikää, anokaa vain yhä
+hartaasti..."
+
+Henkilö, jonka Bengt nyt valitsi käännytysyritystensä esineeksi, oli
+tehtailija Henning, Åken isä. Vanha herra, hieno, valkohapsinen ukko,
+jonka puku oli erikoisen huolellinen, niinkuin Åkenkin, ja jonka
+hymyssä pilkallisuus ja lempeys omituisesti yhtyivät, oli koko illan
+istunut ääneti ja liikkumatta nurkassaan, mutta Bengt tunsi, että
+vanhus, jos ken, seurasi häntä arvostelijan katsein.
+
+"Mitä teille, setä, kuuluu tänä iltana?" kysyi Bengt, astuen
+tehtailijan luo ja istuutuen hänen viereensä, "te olette väsyneen
+näköinen?"
+
+"Oh, minun ijälläni ei sovi valittaa", vastasi tehtailija kylmästi, "en
+voi muuta kuin kiittää Jumalaa hyvästä terveydestä..."
+
+"Niin, siinä on todella kiitoksen syytä, -- kun ajattelee, miten lyhyt
+aika on ja kuinka kallis jokainen armonpäivä... Mutta Jumalan armo on
+suuri ja hänen rakkautensa rajaton... Kun näen vanhuksia, ajattelen
+ilolla Jeesuksen vertausta työmiehistä, jotka tulivat yhdennellätoista
+hetkellä ja kuitenkin saivat _täyden_ palkan. Muistatteko ehkä sen
+paikan, setä?"
+
+"Tottahan nyt", vastasi tehtailija ivallisesti, "minä luin sen ja
+mietiskelin sitä jo kauan ennenkuin sinä näit päivänvalon... Mutta
+muistan myös muutamia muita sanoja, tosin jotenkin maallisia, mutta
+sitä kuvaavampia: 'Quand le diable devient âgé, il se fait moine' ['Kun
+paholainen vanhenee, rupeaa hän munkiksi.' Suom. muistutus.]. Se ei ole
+kaunis lause, mutta sisältää paljon -- tuollaiset muutokset eivät
+miellytä, niiden takana vainuaa jotain..."
+
+"Kai teeskentelyä?" lausui Bengt, äänessään onnettomuutta ennustava,
+hillitty sävy.
+
+"Minä tarkotan", vastasi tehtailija jyrkästi ja ärtyisästi, "että on
+paras vaeltaa rehellisesti koko elämänsä ajan ja säilyttää hyvä
+omatunto Jumalansa edessä, niin pelastuu tuollaisista äkkinäisistä
+muutoksista elostelijasta parannuksensaarnaajaksi, jotka tekevät sekä
+naurettavan että kiihottuneen vaikutuksen..."
+
+Bengtin silmät välähtivät ja hän nousi kiivaasti. Ester, joka seisoi
+vähän matkan päässä ja kuuli ja näki myrskyn lähestymisen, kiiruhti
+esiin, tarttui Bengtin käteen ja kuiskasi omituisen läpitunkevalla
+äänellä: "Bengt, katso minua silmiin ja kuule tätä sanaa: 'voita
+sielusi kärsivällisyydellä'".
+
+Bengt ei vastannut; hän seisoi hetken muutamia sekunteja liikahtamatta
+ja hänen katseensa vaipui Esterin lempeisiin, rakkautta sädehtiviin
+silmiin; niiden syvyydestä nousi jotain, leijaillen hänen ympärillään
+ja pakottaen vihan aallot laskeutumaan, hänen kasvojensa kovuus lauhtui
+ja hänen katseeseensa syttyi ikäänkuin heijastus Esterin silmien
+lempeästä loisteesta.
+
+"Kiitos", kuiskasi hän ja puristi Esterin kättä ja loi häneen katseen,
+jota Ester ei ikinä unohtanut. Sitten kääntyi hän tehtailijan puoleen
+ja sanoi levollisesti:
+
+"Sanoihinne, setä, en _minä_ kykene mitään vastaamaan. Mutta vastaan
+erään sanoilla, joka on suurempi auktoriteetti kuin minä. Hän lausui:
+'taivaassa pitää oleman suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka
+parannuksen tekee, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta'."
+
+Esterin ja Bengtin ympärille syntyi ikäänkuin ihmettelevän, sanattoman
+hiljaisuuden aaltorengas, joka yhä laajeni ja eteni huoneen toiseen
+päähän. Vanha Henning mutisi pari sanaa, joita ei kukaan kuullut, ja
+kääntyi pois, kasvoillaan puoliksi yrmeä, puoliksi tuskainen ilme, ja
+Bengt jätti hänet ollakseen parin minuutin päästä samanlaisissa
+puheissa muutamien muiden vieraiden kanssa. Pari tuntia kesti näitä
+keskusteluja, jotka milloin muodostuivat kiivaiksi kiistoiksi, milloin
+enemmän tui vähemmän syvämieliseksi sanansaivarrukseksi, milloin
+päättyivät kyyneleisiin ja rajuihin tunnepurkauksiin, milloin hioivat
+mietiskelyn ja epäilyksen kysymysten kärjen niin suipoksi, että se
+taittui omaa terävyyttään, milloin tapasivat haudatun, masennetun
+kaipuun ja auttoivat sen synkistä syvyyksistä edes vilaukselta näkemään
+valoa ja totuutta. Niistä, jotka puoliyön aikaan sanoivat hyvästi
+Falkensternin perheelle ja enemmän tai vähemmän vilpittömästi kiittivät
+kuluneesta illasta, olivat monet kovasti kiihdyksissään, monet
+katkeroittuneita ja pahantuulisia, mutta kenkään ei lähtenyt kylmänä
+tai väliäpitämättömänä. Siksi voimakas ja kiihottava oli into ollut,
+joka oli hehkunut kaikista puheista.
+
+Kun Bengt ja Ester olivat jääneet yksin, kietoi Ester kätensä Bengtin
+kaulaan, niinkuin hänen oli tapana tehdä heidän rakkautensa
+ensimmäisinä onnellisina aikoina, katsoi häntä silmiin ja sanoi
+hymyillen säteilevää hymyään:
+
+"Kiitos tämäniltaisista sanoistasi, kaikista todistuksista, joita
+annoit Jumalan voimasta ihmissydänten yli, kiitos! Mutta, rakkahin,
+miksi puhut niin paljon tuomiosta ja rangaistuksesta, miksi uhkaat niin
+paljon, miksi et sen sijaan pyydä ihmisten sieluja Jumalan
+äärettömällä, runsaalla rakkaudella?"
+
+Bengt irrotti hiljaa hänen kätensä kaulastaan ja vanha tuttu ryppy
+ilmestyi hänen otsalleen.
+
+"Kaikki nuo pinttyneet syntiset ovat herätettävät jumalattomasta
+varmuudestaan, jossa he elävät, eikä se tapahdu, jos hemmottelemme
+ihmisiä ja lörpöttelemme Jumalan rakkaudesta. Vain yksi tie vie Jumalan
+luo: _ensin_ synninhätä ja tuska, _sitte_ armo ja rakkaus..."
+
+"Niin, meidän puoleltamme, mutta ei Jumalan; Hänen luonaan on aina
+rakkautta, houkuttelevaa, pyytävää, lohduttavaa, siellä on rakkaus
+ensimmäinen, viimeinen, ainoa! Jos tahtoisit kuvata auringon ihanuutta,
+kuinka sen paistaessa linnut laulavat ja kukat tuoksuvat, miltä
+kuuluisi, jos sen sijaan vain sanoisit: 'Ajatelkaa, millaista on, kun
+aurinko on poissa, kuinka kaikki paleltuu ja ilo on mennyttä ja pimeys
+ja epätoivo peittää kaiken'. Luuletko, että monikaan siitä saisi
+käsityksen auringon ihanuudesta? Mutta niin kuvaat sinä Jumalaa, sinä
+puhut mieluinten hänen kauheasta tuomiostaan, hänen vihastaan syntistä
+kohtaan ja siitä, miten katumus on liian myöhäinen, joll'emme nyt,
+juuri nyt käänny..."
+
+"Mutta enkö sitten ole oikeassa, löytyykö muuta pelastusta kuin se,
+joka nyt, juuri nyt on tapahtuva? 'Katso, nyt on otollinen aika, nyt on
+autuuden päivä'. Voiko sitä koskaan kyllin voimakkaasti terottaa
+onnettomain, harhaan joutuneitten veljien mieleen?"
+
+"Mutta sinä itse olet saanut laupeutta osaksesi, siitä pitäisi sinun
+puhua voimakkaammin ihmisille..."
+
+"Tuomitsen itseäni yhtä ankarasti kuin muita", virkkoi Bengt kiivaasti,
+"pidän itseäni suurimpana syntisistä, kurjimpana langenneista. Missä
+olisin ilman Jumalan ääretöntä rakkautta, joka jo äidin kohdussa
+valitsi minut autuuteen -- missä olisin, jos vuosi sitten olisin
+kuollut? Helvetissä, julmimmassa pimeyden ja tuskien helvetissä;
+kamalassa piinapaikassa, missä mato ei kuole eikä tuli sammu, olisin
+saanut väännellä ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mutta en tahdo, että
+kukaan veljistäni tai sisaristani joutuu sinne, siksi tahdon huutaa
+kaduilla ja toreilla: ottakaa pelastus vastaan, hakekaa sovintoa
+Jumalan kanssa nyt, juuri nyt, muutoin olette hukassa. Sillä Jumala ei
+ole ainoastaan rakkauden, Hän on myös pyhän vanhurskauden ja
+jumalallisen koston Jumala. Enkö ole oikeassa?"
+
+Ester seisoi hetkisen vaiti ja katseli eteensä uneksivin katsein.
+
+"Vastaan sinulle pienellä laululla, kauneimmalla, minkä tunnen", sanoi
+hän viimein, mennen harmoonion luo ja istuutuen sen ääreen. Sitten
+lauloi hän suloisella, hivelevällä äänellään:
+
+    "Lempi! Luojan on
+    käsky verraton,
+    siihen katson ainoaan!
+    Rakkaudessaan
+    pysyn, rauhan saan;
+    Luoja itse rakkautt' on vaan!"
+
+Kun hän oli lopettanut ja kääntyi Bengtiin päin, olivat tämän kasvot
+kuin muuttuneet; piirteiden ankaruus oli poissa ja silmät loistivat
+säteilevinä ja kosteina.
+
+"Niin, rakkahani", sanoi hän, puristaen Esterin kättä, "varmasti on
+Jumalan rakkaus ensimmäinen, suurin -- se on 'ainoa' ... kukapa sen
+niin syvästi tuntisi kuin minä, kurjin syntisistä, joka olen kuin
+kekäle temmattu tulesta! Koko elämäni, ijankaikkisesta ijankaikkiseen
+tahdon kiittää ja ylistää Jumalan rakkauden ihmettä! Mutta", ja synkkä
+piirre levisi taas hänen kasvoilleen, kuin äkillinen varjo aurinkoisen
+vuorenrinteen yli, "samalla kuin kiitämme ja ylistämme Häntä Hänen
+rakkaudestaan, täytyy meidän vavista Hänen vanhurskauttaan. Emme saa
+unohtaa Siinain ukkosta Taborin ihanan sanoman vuoksi -- sillä molemmat
+kuuluvat Jumalan pelastusajatukseen!"
+
+Ester kääntyi nopeasti poispäin peittääkseen hymyä. Vähän helvettiä ja
+ukkosta ja vihaa _täytyi_ Bengtin saada sekottaa valoisimpaankin kuvaan
+Jumalan rakkaudesta!
+
+"Minusta sinä et ole oikein selvillä näistä kysymyksistä", jatkoi Bengt
+kärsimättömänä, kun Ester ei vastannut, "tuntuu kuin kallistuisit
+noihin vaarallisiin oppeihin, jotka kieltävät ikuisen rangaistuksen ja
+vakuuttavat, että Jumala on niin hyvä, että Hän kyllä lopuksi antaa
+kaikille anteeksi, ja muuta, lorua."
+
+Ester pudisti päätään.
+
+"Ei, selitän sinulle, mitä tarkotan. Minä uskon, että koska Jeesus on
+sanonut: 'Menkää pois minun tyköäni, te kirotut', koska Hän on sanonut,
+että on mato, joka ei kuole ja tuli, joka ei sammu, niin täytyy
+seurausten ajassa tehdyistä synneistä olla kankeita ijankaikkisuudessa.
+Jeesus on myös sanonut Juudaksesta, että hänen olisi ollut parempi
+syntymättä. Syntisen palkkana täytyy siis olla lausumaton tuska. Mutta
+-- minä uskon muutakin. Koska raamattu sanoo ja meidän sydämemme siihen
+yhtyy, että Jumala on rakkaus, hänellä ei vain ole, hän ei vain tunne
+rakkautta, vaan hän _on_ itse rakkaus, niin täytyy näiden synnin
+seurausten olla ojennuskeino, ei rangaistusta ja kostoa. Mekin
+rakkaudettomat olentoraukat koetamme rangaista rikollisia, emme
+kostaaksemme, vaan jos suinkin kohottaaksemme ja pelastaaksemme heitä.
+Kuinka emme sitten ajattelisi, ett'ei Herra Jumala, joka on rakkaus,
+käytä sitä piinapaikkaa, johon synti heitti meidät pois Jumalan
+kasvojen edestä ja missä omantunnontuska kalvaa meitä kuin mato ja
+polttaa kuin tuli, ett'ei Hän käytä sitä kostoksi ja rangaistukseksi,
+vaan vanhurskaalla rakkaudellaan pakottaakseen syntisen heräämään ja
+näkemään ja ymmärtämään hänen rakkauttaan, jotta hän viimein, kerran,
+aikojen takaa, uusissa oloissa, uusien elämänehtojen vallitessa
+polvistuisi Luojansa edessä, Hänen edessään, joka on tuleva kaikeksi
+kaikessa ja jolle kaikkien tulee olla alamaiset!"
+
+"Mutta, Ester, johan sinä olet vallan harhaan joutunut", huudahti Bengt
+kiihtyneenä, "tuohan on oikea sekotus katoolisuutta ja järkeisuskoa!
+Tarkotatko, mitä sanot ... etkö käsitä, että kallistut tuohon kauheaan
+ja veltostuttavaan oppiin, että kaikki muka palaa entiselleen, se on,
+ett'ei synti olekaan niin vaarallinen, sillä kaikki kääntyy kuitenkin
+lopullisesti hyväksi?"
+
+"Niin, sepä olisi todella kauheaa, jos kaikki kääntyisi lopuksi
+hyväksi", sanoi Ester lempeän ivallisesti. "Mutta kuulehan, mitä
+tarkotan. Tarkotan sitä, mistä Jumalan sana puhuu, nimittäin, että
+_Jumala tahtoo_, että _kaikki_ ihmiset tulevat pelastetuiksi. Se on
+hänen tahtonsa, ja se tahto vaikuttaa ja toimii lakkaamatta,
+ijankaikkisuudessa niinkuin täällä ajassakin. Mutta jos löytyy
+joitakuita, jotka ijankaikkisesti vastustavat tätä tahtoa ja yhä
+enemmän ja enemmän paatuvat, niin täytyy heidän ijankaikkisesti jäädä
+onnettomiksi, niinkuin he onnettomina kuolivatkin, sillä Jumala ei
+pakota ketään, ei hänellä ole mitään sielujen pelastuslaitosta,
+vapauden lakia seuraa hänen rakkautensa ajassa ja ijankaikkisuudessa!"
+
+Bengt pudisti arvelevana päätään, mutta hän näytti kuitenkin hiukan
+rauhottuneen. Esterin täytyi taas hymyillä kesken syvää totisuuttaan;
+hän näki, että Bengt tunsi todellista helpotusta, kun Ester myönsi,
+että ainakin jotkut sielut _voivat_ joutua ikuiseen kadotukseen.
+
+"Niin, se on minun uskoni", jatkoi Ester, "muuta uskoa ei minulla voi
+olla, jos mielin elää onnellisena. Ja jos se on väärä, niin en voi
+muuta kuin rukoilla Jumalaa, että Hän valaisee ymmärrykseni."
+
+Kaksi päivää kokouksen jälkeen soitti Alma Grahn Falkensternien asunnon
+eteisen kelloa, jäi ujona ja epäröiden oven ulkopuolelle, kun Erikson
+sen aukaisi, ja kysyttyään, oliko konsuli kotona, sekä, saatuaan
+myöntävän vastauksen, hän änkyttäen sai esiin pyynnön saada tavata
+häntä. Häntä värisytti nuo sanat, lausuttuaan; tietysti ymmärsi
+Erikson, miksi hän tuli, tietysti hän nyt nauroi hänelle, tietysti
+nauraisi hänelle hetken päästä kaikki talon väki ja tietysti oli Bengt
+oleva suutuksissaan, kun hän näin uskalsi tulla häntä häiritsemään.
+Mutta Bengt ei ollut suutuksissaan, yhtä vähän kuin totiselle,
+juhlalliselle Eriksonille olisi pistänyt päähän edes vetää suutaan
+hymyyn. Muutama kuukausi sitten olisi nuoren tytön otaksuma kyllä ollut
+oikea, hänen yrityksensä tavata Bengtiä näin iltapäivällä olisi
+varmasti saanut osakseen läpinäkyvän epäkohteliaan anteeksipyynnön,
+ett'ei hänellä, Bengtillä, nyt ollut aikaa ottaa häntä vastaan; nyt
+tuli hän hetkisen päästä itse eteiseen, sanoi Alman tervetulleeksi,
+kasvot rakkaudesta ja ilosta loistaen, ja vei hänet omaan huoneeseensa,
+jossa hän tarjosi hänelle mukavan nojatuolin, itse istuutuen
+vastapäätä.
+
+"Niin, rakas neiti", alkoi Bengt, isällisesti taputtaen hänen ristiin
+pantuja käsiään, jotka avuttoman liikkumattomina lepäsivät sylissä,
+"mitä teillä nyt on kertomista? Mutta tuskin tarvinnee kysyä ... minä
+näen jo... Jumalan hengen työ on alkanut..."
+
+Alma katseli maahan, painoi tummat silmäripsensä niin kiinteästi kuin
+suinkin poskea vasten ja antoi suurten, kirkkaitten kyyneltensä olla
+keskustelun johdantona. Bengt yhä taputti ja rohkaisi häntä, ja kun
+Alma viimein katsahti ylös ja kohtasi hänen rakastavaisena säteilevän
+katseensa, oli kuin olisi äkkiä koko ujous kadonnut, hän pyyhki
+kyyneleensä ja alkoi mitä avomielisimmin purkaa sydäntään Bengtille.
+Hän kertoi kaikista huolistaan, sekä menneistä että nykyisistä ja
+niistäkin, joiden hän pelkäsi vielä olevan tulossa, hän kuvasi
+sieluntaisteluitaan, suuria syntejään, pelastuksenkaipuutaan, Jumalan
+ja Jeesuksen ja hänen rakkautensa ikävöimistä... Ja Bengt kuunteli
+nuorta tyttöä sellaisella hartaudella ja innolla, kuin olisi pikku Alma
+Grahnin änkyttävä, kyyneleinen sydämenpurkaus ollut keskuksena
+tutkielmassa olemassaolon suurimmista ja syvimmistä ongelmista. Ei
+kummankaan mieleen johtunut ruveta ihmettelemään, miten kummallista
+oikeastaan oli, että hän, vähäpätöinen nuori tyttö, jonka omituiset
+tavat ja ulkomuoto usein olivat antaneet Bengtille pilan aihetta ja
+jota hän ylpeässä sydämessään oli halveksinut, niinkuin hän oli
+halveksinut kaikkea, mikä ei ollut rikasta, kaunista ja ylhäistä, nyt
+täydellä luottamuksella ikäänkuin heittäysi Bengtin syliin, varmana
+siitä, ett'ei tänä hänen elämänsä murroshetkenä ollut ketään toista,
+joka niin olisi häntä ymmärtänyt ja niin mielellään halunnut auttaa
+häntä, kuin juuri Bengt. Niin, Alma tunsi, että Bengtin hehkuva voima
+kykeni tukemaan, vetämään puoleensa, vapauttamaan, kaikkea tuota, jota
+juuri hän tarvitsi ja jota ei kukaan tähän asti ollut voinut hänelle
+antaa...
+
+Kun hän ja Bengt hetken perästä tulivat Esterin luo, joka istui salissa
+lukemassa, valaisi sama ilo molempain kasvoja.
+
+"Jumalan kiitos"; huudahti Bengt, lähestyen ristissä käsin Esteriä,
+"ihmissielu on pelastettu, rakastettu sisar on saanut kokea samaa
+sanomatonta armoa kuin minä, hän on saanut katsahtaa Jumalan rakkauden
+salaisuuteen, kuullut hänen rakastavan isänäänensä, joka vaatii kaikki
+kiljuvat, perkeleelliset äänet vaikenemaan. Ihminen, joka etsi, anoi ja
+kolkutti, on löytänyt, saanut ja mennyt avatusta ovesta sisään!
+Ylistetty olkoon rakkautesi, Herra Jeesus!"
+
+Ester sulki nuoren tytön syliinsä, suuteli häntä sydämellisesti ja
+kuiskasi:
+
+"Olen niin iloinen, pikku Alma, niin iloinen sinun puolestasi. On niin
+suloista, kun löytää pohjan elämälleen!"
+
+Samalla hän ajatteli, miten ihmeellistä tämä kaikki oli. Jeesuksen
+sanat: "Ell'ette käänny ja tule lapsiksi, ette voi nähdä Jumalan
+valtakuntaa", johtuivat hänen mieleensä, kun hän näki Bengtin. Niin,
+hänestä oli todella tullut lapsi, lapsi kiihkeässä vaatimuksessaan,
+että ihmiset heti kääntyisivät, koska _hän_ niin oli tehnyt, lapsi
+yksinkertaisessa, varmassa uskossaan, lapsi riemuisassa ilossaan, kun
+oli saavuttanut sen, mitä hän nykyjään hartaimmin halusi: johtanut
+jonkun sille tielle, jota hän itse kulki...
+
+Mutta Vångassa kehitti hän suurinta toimeliaisuutta ja siellä paraimman
+ilonsa löysi. Siellä ei häntä kohdannut sama vastarinta kuin
+kaupunkilaisen seurapiirinsä puolelta: nekin, joita ei hänen tulinen
+uskonsa herättänyt, joutuivat kuitenkin siihen taikakehään, joka
+ympäröi hänen voimakasta persoonallisuuttaan. Täällä hän olikin paljon
+lempeämpi, hänen puheessaan oli enemmän lämpöä ja sydäntä kuin
+tuomiopasuunan kaikua. Oli kuin hyväntahtoisuus, jota hän aina oli
+tuntenut työväkeään kohtaan, nyt olisi hänen sisäisen rakkaudenelämänsä
+puhdistamana ja lisäämänä murtautunut esiin elävänä voimana; hänen
+pelastamisintonsa, hänen köyhimmän vaivaistalolaisenkin sieluun
+ulottuva harrastuksensa käsitettiin mitä suurimmaksi alentuvaisuudeksi,
+joka yhä enensi kansan rakkautta ja ihailua, ja niin syntyi
+sydämellinen vuorovaikutus, joka on tulos myötätuntoisista virtauksista
+ihmissielujen välillä.
+
+Sen lisäksi oli hänellä suuri kyky puhua varsinkin kansalle. Ei kukaan
+sen omista riveistä lähtenyt puhuja löytänyt paremmin sanoja, jotka
+olisivat menneet suoraan kuulijain sydämeen, kuin tämä hienostunut
+ylimys. Hänen häikäilemätön, avomielinen tunnustuksensa synneistänsä,
+hänen sattuvat kuvauksensa tuskasta, jonka hän oli kestänyt, ja ilosta
+Jumalassa, jota syntein anteeksiantamus soi hänen maistaa, kiinnitti
+heitä niin, että he istuivat tuijottaen ja henkeä pidättäin, kuin
+olisivat kuunnelleet satua tai hupaista tarinaa. Usein hän puheensa
+alussa singahutti paradoksin tai rohkean kuvan, joka heti yhdellä
+iskulla antoi hänen käteensä kaikki kuulijain sydämeen johtavat langat.
+"Jumala, hyvät ystävät, ei koskaan välitä estää syntiä yhtä vähän
+yksityisessä kuin kansoissa", alotti hän kerrankin. "Te olette ehkä
+kuvitelleet mielessänne, että Jumala koettaa auttaa ihmistä, joka
+syöksyy luisuvaa rinnettä alas, tai että hän särkee syntien verkon,
+joka kietoo kansat? Ei toki, Jumala ymmärtää liian hyvin asiansa;
+ainoastaan me hutilukset, me laastaroimme vanhoja synninhaavoja ja
+annamme niiden ajettua sisältäpäin. Ei, Jumala menettelee toisin!
+Olette kaikki nähneet kulovalkean ja tiedätte, miten silloin
+menetellään. Tiedätte, että kun ryske ja räyske on pahimmillaan ja koko
+metsä leimuaa tulimerenä, silloin ei kukaan järkevä ihminen enää huoli
+koettaa sammuttaa, vaan jättää kaikki sikseen ja lähtee muualle
+sytyttämään _vastatulen_. Ja kun molemmat, raivoisat tulimeret yhtyvät
+rajuina ja kiukkuisina, silloin, silloin ne sammuttavat toisensa ja
+metsä pelastuu, vaikkapa suuret alat jäävätkin autioiksi ja
+poltetuiksi. Samoin on Jumalan ja ihmisen -- Jumala antaa vanhan
+syntipalon raivota ja sytyttää vastatulen, uusia syntejä, uusia haluja
+sydämen joka puolelle, aina siksi, kunnes hetki on tullut -- tuskan,
+synninhädän hetki -- jolloin tulet rätisten yhtyvät ja sammuttavat
+toinen toisensa, ja sielu on kuin poltettu, autio maa, mutta sen
+mustassa, palaneessa mullassa itävät jo uuden elämän siemenet."
+
+Suuria herätyksiä tapahtui Vångassa ja sen lähiseuduillakin. Saarnaajia
+kutsuttiin sinne, kokouksia pidettiin useampia viikossa, kansaa tulvasi
+joukottain kaikilta tahoilta, niin, joutuivatpa lapsetkin mukaan tähän
+hengelliseen liikkeeseen. Ei ollut lainkaan tavatonta, että kymmen- ja
+kaksitoistavuotiaat menivät puhujan luo, polvistuivat hänen kanssaan ja
+ääneen tunnustivat syntinsä tai että tuonikäiset lapset pitivät
+kumppaneilleen herätyssaarnoja. Bengt oli pannut Vångassa toimeen
+sunnuntaikoulun, jota hän itse johti; kun raamatunselitys oli lopussa,
+puhui hän kullekin lapselle erikseen, keräsi ympärilleen ne, joissa hän
+oli huomaavinaan hengen vaikutusta ja kehotti heitä tunnustamaan
+syntinsä ja antamaan sydämensä Jumalalle. Tosin eivät lapset
+ymmärtäneet paljoakaan siitä, mitä Bengt sanoi, mutta ainahan he olivat
+tulleet jonkun synnin tehneeksi, esim. valehdelleet tai siepanneet pari
+marjaa -- ja heidän mielestään oli hyvinkin erinomaista polvistua
+suuren, mahtavan konsulin rinnalla ja kuulla hänen rukoilevan heidän
+puolestaan, sitäkin enemmän, kun he kyllä huomasivat, että hän oli
+tyytyväinen, jos he tekivät, niinkuin hän oli sanonut. He olivat myös
+kuulleet puhuttavan kokouksista ja kahvikesteistä Falkensternien
+talossa, ja heidän mielikuvituksensa teki rohkeita retkiä tuohon
+satulinnaan, sillä välin kuin he koettivat kuunnella Bengtin sanoja ja
+vakavasti päättää mielessään ruveta kilteiksi ja tottelevaisiksi
+lapsiksi, rakastaa Jumalaa ja antaa sydämensä Jeesukselle.
+
+Vångan uskovaisten kesken vallitsi rakkaudenriemu, siihen tapaan kuin
+kristillisyyden ensi aikoina, ja Bengt osasi virittää sen korkeimpaan
+äänilajiin. Uusi rakkaudenelämä oli laassut kaiken turhamaisuuden ja
+sukuylpeyden hänen sielustaan ja vienyt hänet häikäilemättömään
+tasa-arvoisuuden harrastukseen. Niin pian kuin jotkut niin sanotuista
+säätyläisistä s.o. lehtorit, insinöörit, isännöitsijät y.m.,
+kääntyivät, ehdotti Bengt heti arvonimet pois ja sulki ilosta loistavin
+silmin uuden veljen syliinsä. "Veli Larsson, veli Petterson" luisui
+keveästi ja vaatimattomasti hänen huuliltaan, aivan kuin hän ei ikinä
+olisi ollut tottunut seurustelemaan ylhäisten piirissä. Ja kun ihmiset
+istuivat kokouksissa, niin heidän kasvonsa vallan jäykistyivät
+hämmästyksestä, niinkuin he olisivat nähneet luonnonilmiön, kun he
+kuulivat lautatarhanhoitaja Larssonin, sahan entisen pölkyn-asettajan,
+jonka muinoinen työ oli painanut kulumattoman jäljen hänen tapoihinsa
+ja liikkeisiinsä, naama tyytyväisyydestä loistaen, -- se ei lie ollut
+niin aivan puhtaasti hengellistä laatua, -- lausuvan: "Niin, rakas
+veljemme Falkenstern antoi meille äsken kalliin todistuksiin" j.n.e.
+
+Ester ei voinut olla hymyilemättä istuessaan salissa ja kuunnellessaan
+eri puhujia. Se oli hänestä samalla sekä ylevää että liikuttavan
+hullunkurista. Tuoko oli todella hänen miehensä, Bengt Falkenstern,
+hän, jonka sydämetön ylpeys kerran musersi hänen sisimpänsä, hänkö
+kulki tuossa ystävällisenä ja rakastavaisena kuin lapsi ja sulki
+syliinsä vanhoja, nokisia seppiä ja köyryselkäisiä pölkyn-asettajia ja
+köyhiä vaimoja, kun hän vain sai tietää, että he olivat hänen sisariaan
+ja veljiään Kristuksessa?
+
+Mutta kun Ester illalla oli kahdenkesken Bengtin kanssa, ei hän voinut
+olla sanomatta:
+
+"Bengt, etkö luule, että menet hiukan liian pitkälle veljellisessä
+rakkaudessasi, tarkotan, luuletko, että esimerkiksi pehtori
+Larssonille, joka ei juuri ole erittäin nöyryyteen harjaantunut, on
+oikein hyvä päästä sinuksi kanssasi?"
+
+"Ja miksi ei?" huudahti Bengt harmistuneena, "miksi en sanoisi sitä
+veljeksi, joka on veljeni? Jos se sitten lie hyödyksi tai vahingoksi
+hänen sielulleen, se ei ole minun asiani, vaan Jumalan. Minä tunnustan
+enää vain kahdenlaisia ihmisiä: Jumalan ja perkeleen lapsia. Edelliset
+ovat _kaikki_ veljiäni ja sisariani ja minulle on vallan yhdentekevää,
+ovatko he kreivejä ja kreivittäriä vai lauttaajia ja työmiehen vaimoja;
+jälkimäisten kanssa en tahdo olla missään tekemisissä muuten kuin
+taivuttaakseni heidät Jumalan puoleen!"
+
+No niin, niin selviä todisteluita vastaan ei voinut mitään väittää.
+Luonnetta, jonka piirteet olivat niin yksinkertaiset ja selvät, johon
+ei koskaan langennut tunnelmain, epäilysten tai epäröimisten
+puolinaisuudenvarjoa, luonnetta, joka johdonmukaisesti kulki _omaa_
+päämääräänsä kohden huomaamatta tai tunnustamatta muiden päämääriä,
+sitä ei maksanut vaivaa koettaa estää. Tässä sielunelämän
+yksinkertaisuudessa oli jotain karkottavan jyrkkää ja samalla suurta ja
+valtavaa. Ester tunsi tällä hetkellä itsensä pieneksi miehensä
+rinnalla, hän ymmärsi, että juuri sellaiset ihmiset kuin Bengt
+tempaavat toiset mukaansa, ne ne olivat palaneet rovioilla uskonsa
+vuoksi -- tai antaneet muiden palaa. Hän ymmärsi, että kun Jumalan
+henki kerran oli saanut koko Bengtin sisäisen olemuksen valtaansa, kun
+se oli saanut levittää rauhansa hänen rajujen, omavaltaisten
+hyökkäystensä yli, joilla hän koetti vallottaa sieluja, kun hänen
+uskonelämänsä voima oli taottu itsevaltiuden raudasta kuuliaisuuden
+notkeaksi aseeksi, silloin oli pääsevä esiin hänen ijäisyysolentonsa
+kauneus, josta Esterin nuoruudenrakkaus oli uneksinut. Hänen mielessään
+soivat runoilijan sanat:
+
+    "Hän vaipuu kyynelten virtoihin
+    ja tuomion iskuista uusitaan
+    _ja hyödyksi saa_."
+
+"Ehkä", ajatteli hän nöyrästi, "on minun elämäntehtäväni oleva auttaa
+Jumalan henkeä tässä työssä."
+
+
+
+
+XV.
+
+
+Kun tuo suuri murros tapahtui Falkensternin kodissa, oli pikku Sven
+juuri täyttänyt seitsemän vuotta. Ensi aikoina ei hän sanottavasti
+tuntenut tuota muutosta eikä liioin sitä käsittänyt; tosin sattui
+joskus, että koulutoverit sanoivat: "Kuuleppas, sinun isästäsi on
+tullut herännäinen ja hän kulkee kääntämässä kaikkia ihmisiä"; mutta
+hän ei ymmärtänyt, mitä he tarkottivat, ja kun se ei hänen korvissaan
+"hauskalta" soinut, ei hän välittänyt sen enempää kyselläkään.
+
+Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hänkin sai tuntea isän itsevaltaista
+luonnetta ja ankaraa jumalanpelkoa. Bengt vaati, että pojan tuli olla
+mukana sekä aamu- ja iltarukouksessa että kokouksissakin ja
+raamatunselityksissä. Ester ajatteli toisin; hän tiesi omasta
+kokemuksesta, kuinka ihanaa on uuden, todellisen elämän herätessä
+sydämessämme lähestyä Jumalan sanaa kuin puhdasta pyhäkköä, jonka
+hiljaisuutta ei hengettömän raamatunlukemisen kaiku ole häiritsemässä,
+ja hän puolusti innokkaasti sitä, että Sven olisi mukana vain
+aamurukouksessa ja, jos hän itse niin halusi, seuraisi heitä kirkkoon.
+Mutta Bengt ei taipunut. Tästä kehittyi heidän välilleen ensimmäinen
+suuri ristiriita sitte Bengtin kääntymyksen, niin, oikeastaan
+ensimmäinen heidän avioliittonsa ajalla, sillä vasta nyt he ensi kerran
+seisoivat vastakkain koko persoonallisuudellaan, sen kaikki voimat
+virkeinä ja jänteessä.
+
+"Sinä unohdat, Ester", sanoi viimein Bengt, kun he kauan ja mihinkään
+tulokseen pääsemättä olivat pohtineet asiaa, "unohdat, että minulla on
+lopullinen määräämisvalta. Kristityn naisen tulee olla alamainen
+miehelle, jonka Herra on hänelle antanut, kun mies on Herran hengen
+johtama."
+
+"Mutta sinä unohdat sanat: 'Kristuksessa ei ole mies eikä vaimo'.
+Minulla on oikeus määrätä lapseni sielusta, tunnen sen paremmin kuin
+sinä enkä tahdo, että se vahingoittuu."
+
+"Ei hän vahingoitu Jumalan sanan kuulemisesta, tuo on typerää ja
+pintapuolista puhetta, Ester", vastasi Bengt ankarasti ja
+järkähtämättömästi, "päinvastoin on hän oppiva rakastamaan sanaa, kun
+hän jo lapsuudesta tottuu sitä lukemaan ja kuulemaan..."
+
+Ester koetti viimeiseen asti taistella vastaan ja saada oman tahtonsa,
+mutta kun hän näki, ett'ei se käynyt päinsä tuottamatta riitoja, antoi
+hän lopuksi myöten. Pikku Sven oli siis mukana kokouksissa; mutta eivät
+ne voineet häntä vahingoittaa, joll'eivät juuri hänen sieluaan
+hyödyttäneetkään, sillä hän ei ymmärtänyt puheista niin mitään eikä
+liioin näyttänyt välittävänkään ymmärtää. Ester huomasi, että Sven koko
+ajan leikki sepittämällä satuja huoneen esineistä. Hän näki, miten
+hänen suunsa liikkui, niinkuin aina, kun hän kertoili "sisäisesti"; tai
+sitten istui Sven katsellen puhujia ja ihmetteli, miksi tuo setä sanoi
+alkaessaan "hm ... hm" tai miksi joku toinen aina huokasi lauseittensa
+välissä j.n.e., sillä välin kuin puhuvien äänet kaikuivat hänen
+korvissaan hiljaisena huminana kuin jostain toisilta rannoilta.
+Hullumpi oli, kun petollinen uni tuli hiipien, sillä silloin oli hän
+heti mennyt mies. Pieni joustava, vilkas ruumis lysähti kokoon, kädet
+vaipuivat syliin kuin lakastuneet kukat, pää nuokkui ja nyökkyi sinne
+tänne; vielä hän sentään osasi olla huolettoman näköinen, kun hän
+havahti torkkumisestaan ja oli olevinaan aivan valveillaan. Mutta
+kauhistavan nopeasti siirtyi hän unelmien maailmaan, suuret unipilvet
+käärivät hänet vaippaansa ja silmäluomet painuivat kiinni; sitten
+aukasi hän ne nopeasti ja teki vielä viimeisen ponnistuksen saadakseen
+velton, sammuvan katseensa harhailemaan huonetta pitkin, sitten
+painuivat silmäluomet uudelleen kiinni, pari kertaa välähti vielä
+valkuainen esiin, kun hän turhaan yritti katsella, mutta viimein jäivät
+tummat ripset suloisessa rauhassa lepäämään punaisille poskille ja pää
+heilahti avuttomana kallelleen.
+
+Silloin Ester nousi, herätti pienokaisen ja vei hänet nopeasti
+huoneesta. Hän tunsi, että Bengtin katse seurasi heitä nyreänä tai
+alakuloisena, ja seuraavana päivänä sai Sven tavallisesti kuulla hellän
+nuhdesaarnan, joka päättyi sanoihin:
+
+"Tahdotko koettaa ensi kerralla olla tarkkaavaisempi, kun kuulet
+Jumalan sanaa?"
+
+"Tahdon", vastasi Sven selvittämättä itselleen juuri niin erittäin
+tarkoin, mitä lupasi; sillä tarkkaavainen hän _tahtoi_ mielellään olla
+ja koulussa ei hän vielä ollut saanut yhtään muistutusta
+tarkkaamattomuudesta...
+
+Mutta kun Sven oli kahdenkesken äitinsä kanssa, silloin opetti Ester
+hänelle pieniä rukouksia ja puhui hänelle Jumalasta, ja silloin tuli
+hänen kasvoihinsa vilkkautta ja hartautta. Sillä _äiti_ ymmärsi,
+mitkä tiet johtivat hänen sydämeensä. Hän kertoi hänelle Jeesuksesta,
+kuinka Hän vaelsi maan päällä, teki hyvää ja auttoi kaikkia ja kuinka
+Hän kutsui luokseen pienet lapset ja siunasi heitä ja sanoi
+opetuslapsilleen: "Älkää kieltäkö heitä, sillä heidän on Jumalan
+valtakunta!" Silloin laajenivat pikku pojan silmät, silloin ilmestyivät
+hänen mielikuvituksensa valoisaan maailmaan Vapahtajan lempeät kasvot,
+ja koko hänen olemuksensa ojentui Jeesusta kohden kaipaavalla
+rakkaudella.
+
+"Oi äiti, minä niin paljon pidän Jeesuksesta! Hän oli niin kiltti, kun
+otti lapset syliinsä ja sanoi pahoille opetuslapsille: 'Älkää kieltäkö
+heitä'. Noin sinäkin tekisit, sinäkin sanoisit niille, jotka eivät ole
+hyviä pikku lapsille: 'Älkää kieltäkö heitä'."
+
+Hän ei koskaan kyllästynyt Esterin tarinoihin, äiti sai kertoa
+Jeesuksen kirkastamisesta, kuolemasta, ylösnousemuksesta, ja aina osasi
+hän valita juuri ne kohdat, joiden yli Svenin rikas tunne ja
+mielikuvitus pystyi heittämään hohdettaan.
+
+Pikku Sven kävi myös halusta äitinsä kanssa kirkossa. Siellä oli niin
+paljon, joka miellytti häntä, niin paljon "kaunista" nähtävää ja
+kuultavaa. Ja kun virsi humisi kirkon holveissa -- varsinkin jos
+laulettiin muutamia erityisiä lauluja, jotka Sven osasi ulkoa ja jotka
+olivat hänen mielivirsiään, -- silloin istui hän hiljaa ja totisena ja
+hartaus loisti kasvoista.
+
+Mutta niin pian kuin oli kokous kodissa, niin pian kuin hän kuuli isän
+ja "muiden pappien" -- Sven korotti kaikki hengelliset puhujat
+pappissäätyyn -- selittävän raamattua ja puhuvan käsittämättömiä sanoja
+herätyksestä ja armosta ja uudestisyntymisestä, silloin sammui tuo
+loiste ja kasvoihin ilmestyi alistuvainen, veltto ilme.
+
+"Ne ovat niin ikäviä, nuo papit, äiti", sanoi hän ja pudisti päätään
+miettiväisen, milt'ei surullisen näköisenä, "en ymmärrä lainkaan, mitä
+he sanovat. Ja sitten eivät he laula kauniisti, he eivät laula Jumalan
+lauluja, niinkuin kirkossa."
+
+"No, ymmärrätkö sitten, mitä kirkon pappi puhuu?" huomautti Ester.
+
+"En", vastasi Sven vilpittömästi, "joskus hyvin, hyvin vähän ... mutta
+minusta on niin kaunista kuulla saarnaajan saarnaavan!"
+
+Myös lukujen suhteen olivat isän vaatimukset pikku poikaansa nähden
+ankarat ja järkähtämättömät. Bengt otti tarkan selon hänen läksyistään,
+luki itse hänen kanssaan vaikeimmat eikä koskaan hellittänyt, ennenkuin
+Sven osasi. Se oli kovaa työtä, joka joskus toi kyyneleitä silmiin,
+sillä samalla kuin Sven sanomattomalla helppoudella ja palavalla
+innolla oppi muutamia aineita, oli hän leväperäinen ja väliäpitämätön
+toisten suhteen, jotka eivät häntä huvittaneet. Mutta hän menestyi
+koulussaan, kiitos olkoon Bengtin kovakouraisuuden, sangen hyvin --
+onneksi kyllä, sillä jos hän joskus tarttui kiinni, ei ollut hyvä tulla
+kotiin isän eteen.
+
+Eräänä päivänä nousi suuri hälinä Falkensternin talossa: Sven oli
+ensimmäisen kerran saanut muistutuksen tottelemattomuudesta. Hän näytti
+kuitenkin ottavan asian tavallisella levollisuudellaan, kuunteli
+alistuvaisen näköisenä Esterin lempeitä, surullisia nuhteita, antoi
+hänen puhua loppuun ja sanoi sitten, puristautuen äitiä vasten ja
+hyväileväisesti laskien päänsä hänen rinnalleen:
+
+"Anna anteeksi, äiti, minä tahdon koettaa, ett'ei minulle enää tapahdu
+sellaista!"
+
+Pahempi oli isän kuulustelu. Bengt otti asian synkästi ja totisesti,
+vei pienen rikollisen huoneeseensa ja alotti kyselynsä äänellä, jonka
+hän koetti tehdä niin lempeäksi kuin suinkin, jottei poikaa
+pelästyttäisi, yritys, jonka kuitenkin hänen ankara ilmeensä teki aivan
+turhaksi.
+
+"Mistä olet saanut muistutuksen, Sven?" alkoi Bengt.
+
+"Siitä, että olin tottelematon, siinähän on _kirjotettu_, että olin
+tottelematon."
+
+"Millä tavalla olit tottelematon?"
+
+"Jäin pihalle, kun jo oli soitettu."
+
+"Miksi?"
+
+Ei vastausta.
+
+"Etkö kuule? Miksi et mennyt sisään, kun oli soitettu?"
+
+"En tiedä."
+
+"Etkö tiedä, miksi jäit pihalle?"
+
+"E-en..."
+
+"Siksikö, että sinusta oli hauska leikkiä?"
+
+Ei vastausta.
+
+"Etkö kuullut kellon soimista?"
+
+"Ky-yllä..."
+
+"Uhallasiko sinä siis jäit?"
+
+Ei vastausta.
+
+"Vastaa, Sven, kun isä kysyy! Jäitkö pihalle uhallasi, koska et
+välittänyt soitosta?"
+
+Mutta Sven ei vastannut; hän puristi huulensa yhteen, kuin olisi
+päättänyt ne sinetillä lukita. Ester, joka oli läsnä ja äänetönnä
+kuunteli kuulustelua, vapisi tuskasta ja levottomuudesta. Hän ei
+tuntenut enää Sveniä; tämän kasvoissa ei ollut lainkaan tuota velttoa
+ilmettä, joka hänellä tavallisesti oli, kun isän itsevaltias tahto
+painoi häntä. Hänen pieniin lapsenkasvoihinsa oli tullut jotain
+järkkymätöntä, päättäväistä, hän oli kalpea ja katsoi suoraan isäänsä,
+silmissään samalla sekä rohkea että pelästynyt katse.
+
+"Anna hänen olla, Bengt", kuiskasi Ester nopeasti, "tässä piilee
+varmaan jotain takana, josta meidän on ensin otettava selko; ei nyt
+maksa vaivaa kiusata häntä..."
+
+"Kyllä kai", vastasi Bengt tylysti, "nytkin hän on täynnä uhkaa, sen
+kai näet hänen ilmeestään. Sellaista ei meidän pidä edistää, meidän on
+ajoissa juuritettava pois falkensterniläinen itsepäisyys. Jos et heti
+suoraan vastaa kysymyksiin, hyvä herra", jatkoi Bengt kääntyen Sveniin
+ja nipistäen häntä korvasta, "niin saat, niin pitkäsäärinen kuin olet,
+maistaa keppiä; haluatko?"
+
+"Bengt, Bengt!" huusi Ester.
+
+"Vaiti, Ester, syntiä ei saa hemmotella -- kuinka kohteli Herra Jeesus
+vaihettajia templissä?... Vastaa, Sven, tahdotko maistaa keppiä?"
+
+Mutta Sven ei vastannut; hän katsoi vain isäänsä, silmissä sama rohkea
+ja pelästynyt katse.
+
+Bengt nousi ja meni hakemaan keppiä. Mutta kun Ester näki Bengtin keppi
+kädessä ja kuvaili mielessään, että se oli sattuva hänen lemmikkinsä
+pehmeään, hienoon ihoon, tuli hän pois suunniltaan.
+
+"Ei, sinä et saa!" huusi hän ja tarttui Bengtin käsivarteen, "sinä et
+saa!"
+
+"Ester, rauhotu!" kuiskasi Bengt, irrottaen Esterin värisevän käden
+käsivarrestansa, "tahdotko pilata pojan, tahdotko heikkoudessasi
+turmella hänen sielunsa?"
+
+"Sinä et saa!" huusi Ester välittämättä, "lyö ensin minua!..."
+
+Bengt heitti häneen leimuavan katseen, mutta hän pani kepin pois, astui
+Svenin luo, joka seisoi liikahtamatta kasvoissaan sama omituinen ilme,
+ja sanoi:
+
+"Sinä pääset vapaaksi, et siksi, että sen olisit ansainnut, vaan koska
+äitisi heikot hermot eivät kestä ankaraa rangaistusta, hänen tähtensä
+pääset siitä, mutta sen sijaan saat mennä tuonne vaatesäiliöön ja
+hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä miettiä tekoasi. Rukoile Jumalaa,
+että Hän pehmittää pienen paatuneen sydämesi. Ja kohta kun sanot
+tahtovasi tunnustaa ja katua, saat heti tulla pois."
+
+Sven heitti äitiin puoliksi rukoilevan, puoliksi kummastelevan katseen,
+ikäänkuin hän olisi ihmetellyt, että _hänkin_ taisi pettää hänet. Tuo
+katse sai Esterin sydämen särähtämään; mutta hän ei voinut voittaa
+Bengtin tahtoa, hän oli mielestään äsken tyhjentänyt viimeisetkin
+voimansa sitä vastaan ponnistellessaan. Sven pantiin siis
+vaatesäiliöön, jonka oven Bengt sulki hänen jälkeensä.
+
+"Bengt, kuinka olisit voinut!" huudahti Ester nyyhkyttäen. "Lyödä
+kahdeksanvuotista poikaa -- olisithan voinut turmella hänet
+ikipäiviksi!"
+
+"No, no, ole nyt vaiti, älkäämme enää puhuko siitä!" vastasi Bengt ja
+ääni oli niin jääkylmä, kuin se joskus saattoi olla, kun hän ei jotain
+hyväksynyt, "sinähän sait tahtosi, otamme asian sopivammassa
+tilaisuudessa uudelleen punnittavaksi. Rukoilkaamme Jumalaa, että
+rangaistus parantaa ja nöyryyttää pojan."
+
+Ester ei vastannut; hän meni säiliön suljetun oven taa kuuntelemaan.
+Hän kuuli, kuinka pieni rikollinen siellä itki hiljaa ja liikuttavasti,
+niinkuin hänen tapansa oli. Sitten kävi äkkiä kaikki hiljaiseksi ja
+Esterin kuunteleva korva erotti, kuinka Sven kömpi ja käänteli, mutta
+sitten ei kuulunut enää hiiskahdustakaan. Silloin ymmärsi Ester, että
+poika oli tyytynyt osaansa ja aivan levollisesti laskeutunut lattialle
+ja nukahtanut ja että hän koko ajan oli nukkuva, sillä välin kuin Bengt
+istui tuolla kirjotuspöytänsä ääressä ja synkän näköisenä odotti, että
+yksinäisyys ja pimeys pehmentävät Svenin paatuneen sydämen. Esterin oli
+mahdotonta, huolimatta tuskastaan ja levottomuudestaan, olla
+hymyilemättä tälle surullisen naurettavalle kohtaukselle, kun hän
+kiiruhti huoneesta, puki päälleen niin pian kuin taisi ja juoksi
+rehtori Grahnin luo. Sillä hän oli varma siitä, että jotain oli tässä
+takana, hänen äidin vaistonsa sanoi hänelle, että Sven salasi jotain,
+joka olisi voinut selittää hänen omituisen itsepintaisen käytöksensä.
+
+Rehtorin portaissa tuli tämä itse vastaan.
+
+"Ah, rouva Falkenstern, te ennätitte ennen minua!" huudahti rehtori.
+"Olin juuri tulossa teidän luoksenne selvittämään sitä, mikä tänään
+tapahtui..."
+
+"Niin, teillä on ollut ikävyyksiä pikku Svenin tähden", vastasi Ester
+epävarmasti.
+
+"Niin, onhan se vähän ikävältä näyttänyt", vastasi ystävällinen rehtori
+Grahn, hymyillen, "mutta oikeastaan on minulla hyvin 'hauska' juttu
+kerrottavana teille, rouva."
+
+Esterin sydän alkoi sykkiä kiivaasti. Hänen aavistuksensa oli siis
+ollut oikea -- äidinvaisto ei voi johtaa harhaan!...
+
+"Ehkä tahdotte tulla sisään, rouva Falkenstern, niin kerron koko
+muistutusjutun", jatkoi rehtori, kiiruhtaen edeltä ja avaten oven
+Esterille.
+
+"Niin, asianlaita on sellainen", alkoi rehtori, kun hän oli osottanut
+Esterille paikan sohvassa ja itse istuutunut vastapäätä, "että koulussa
+on pieni kivulloinen poika, pieni raukka, joka alinomaa vilustuu, on
+heikko ja tietysti rajupäitten pilan esineenä. Varsinkin saa hän kestää
+ankaraa taistelua kalossiensa vuoksi, jotka hänen täytyy pitää jalassa
+ulkona ollessaan, jott'ei vilustuisi. No, tänään oli pistänyt parin
+junkkarin mieleen kätkeä kalossit, niin että Vilhelm sai koko
+aamupäivän loma-ajan seisoa lumisohjussa ilman niitä. Välitunnin
+lopulla tuli salaisuus ilmi ja niin syntyi pilkallinen riemunrämäkkä
+poika raukan ympärillä, joka ei voinut tietysti puolustautua sanoin
+eikä nyrkein."
+
+Silloin ryntäsi Sven Falkenstern kuin nuori leijona suurten nauravain
+poikain kimppuun, jotka olivat häntä monta vuotta vanhemmat; se oli
+merkki yleiseen tappeluun, kello soi yhden, kaksi, kolme kertaa, ei
+kukaan kuullut, tapeltiin vaan puolella ja vastaan. Meidän täytyi antaa
+muistutus koko joukolle, mutta oikeastaan ihailimme pikku Sveniä ja
+olisimme mieluinten palkinneet häntä."
+
+"Kiitos", sanoi Ester, hymyillen kyynelten lomasta, puristaen rehtorin
+kättä ja nousten, "olette tuottaneet minulle suuren ilon. Nyt täytyy
+minun kiiruhtaa kotiin vapauttamaan pientä vankiparkaani, joka istuu
+pimeässä putkassa rangaistukseksi siitä, ett'ei tahtonut kertoa syytä
+muistutukseensa."
+
+Rehtori puristi vuorostaan Esterin kättä, ja sitten kiiruhti Ester
+kotiin, puolilentäen katuja, niinkuin se, jonka askeleet suuri ilo tai
+suuri suru siivittää.
+
+Esterin sydän riemuitsi onnesta; hän oli välistä pelännyt, että Svenin
+hempeys ja hienotunteisuus tekisi hänet miehuuttomaksi, mutta nyt hän
+ymmärsi, että oikealla miehuudella -- sillä, joka ei ole juomisen- ja
+tupakanpoltontaidossa, vaan mielen uljuudessa ja luonteen lujuudessa,
+sillä on aina pohjansa syvässä tunne-elämässä... Ja kuinka häntä
+liikutti, ett'ei Sven ollut tahtonut kertoa tuota pientä juttua
+vanhemmilleen!... Hän ei vielä varmaan tiennyt, miksi Sven oli
+vaiennut; mutta niinkuin tuoksuntäysi tuulahdus kertoo ihanan kukkaisen
+läheisyydestä, niin tunsi Esterkin jonkin kauniin ja ylevän läheisyyttä
+siinä suloisessa tunnelmassa, joka humisi hänen sielussaan...
+
+Läähättäen, posket hehkuen ja silmät loistaen kahtena suurena tähtenä,
+juoksi hän Bengtin luo ja kertoi hänelle niin nopeasti kuin
+mielenliikutukseltaan ja hengästykseltään taisi, mitä oli tapahtunut.
+Bengt tuli yhtä liikutetuksi kuin hän; pienen hennon pojan rohkeus
+ihastutti häntä, niin että hänen silmänsä säihkyivät ja pää kohosi
+itsetiedottomasta ylpeydestä. "Jumalan kiitos", hän kuiskasi ja pani
+kätensä ristiin, "minä tuomitsin poikaani väärin."
+
+Ester kiiruhti säiliön ovea aukasemaan. Kun valo sattui pimeään
+komeroon, tuli pikku Sven näkyviin: hän makasi lattialla poski kättä
+vasten nojaten ja levollinen hyvinvointi koko olemuksessaan.
+
+Ester nosti hänet lattialta, sulki hänet kiihkeästi syliinsä ja herätti
+hänet suuteloillaan.
+
+"Sano, Sven", kuiskasi hän, "miksi et äsken vastannut isälle?"
+
+"Sanoinhan, että olin ollut tottelematon", vastasi poika hämmästyneenä
+ja hieroi silmiään.
+
+"Niin, mutta miksi et kertonut, ett'et ollut tottelematon
+uhkamielisyydestä, vaan siksi, että puolustit pientä sairasta poikaa
+suuria poikia vastaan, jotka olivat piilottaneet hänen kalossinsa?"
+
+Svenin silmät laajenivat ja niihin tuli milt'ei loukkaantunut ilme.
+
+"Mistä sinä sen tiedät, äiti?"
+
+"Rehtori Grahn kertoi. Katsohan, kultani, emme voineet menetellä oikein
+sinua kohtaan, kuu emme tietäneet, miksi olit niin tehnyt. Sinä et saa
+tekeytyä isän ja äidin silmissä huonommaksi kuin olet, sinun tulee aina
+sanoa totuus, koskekoon se hyvää tai pahaa. Sano nyt, miksi et
+kertonut?"
+
+"Siksi, että minusta isot pojat tekivät niin _rumasti_", vastasi Sven,
+ja hänen pikku kasvoilleen levisi inhon ilme, niinkuin aina, kun hän
+mieluinten tahtoi olla puhumatta jostain asiasta.
+
+Bengt ja Ester vaihtoivat nopean katseen, mutta eivät sanoneet mitään.
+He kävivät äänettömiksi ja totisiksi, niinkuin me käymme, kun
+kuuntelevan korvamme ohi suhahtaa tuulahdus jostain täysin kauniista,
+hiljaisesta ja rauhallisesta, ja sellaista on aina se, mikä on
+parhainta elämässä. Viimein sanoi Ester:
+
+"Sinä olet oikeassa, rakas lapsi, se oli rumaa, hyvin rumaa, ja siitä
+on paras olla puhumatta. Mutta _meille_ voit kertoa kaikesta -- meidän
+välillämme ei saa olla salaisuuksia, ymmärrätkö?
+
+"Ky-yllä..."
+
+Bengt oli koko ajan seisonut äänettömänä ja kalpeana. Pikku pojassa oli
+jotain, joka aivan erikoisella tavalla liikutti häntä. Hän muisti omaa
+lapsuuttaan hurjine, sydämettömine kepposineen, hän muisti, kuinka hän
+pilkkasi, kuinka häijy hän oli kivulloista Åke Henning raukkaa
+kohtaan...
+
+Hän sulki Svenin syliinsä, suuteli häntä hellästi ja sanoi nöyrällä
+äänellä:
+
+"Minua pahottaa, että olin äsken niin ankara sinulle, poikani; en olisi
+niin menetellyt, jos olisin tiennyt, että tottelemattomuutesi johtui
+halusta puolustaa heikompaasi. On oikein asettua kärsiväin ja heikkojen
+puolelle, niin tulee sinun menetellä kautta koko elämäsi. Tahdotko
+suoda isälle anteeksi?"
+
+Sven näytti hyvin hämmästyneeltä. Käsite "suoda isälle anteeksi"
+oli nähtävästi niin outo, ett'ei hän heti voinut sitä ymmärtää.
+Sitä paitsi isä ja äiti "puuhasivat kauheasti" tuon asian vuoksi.
+Mutta hän päätti kuitenkin vastata Bengtin kysymykseen äänekkään:
+"tahdon!", ojensi suunsa suudeltavaksi, ojensipa sen varmuuden vuoksi
+Esterillekin, ett'ei hänkin vain rupeaisi tekemään kummallisia
+anteeksiannonvaatimuksia, ja juoksi sitten tiehensä onnellisena
+päästessään irti ja takaisin läksyjensä ja kertomuskirjainsa ääreen.
+
+"Mitähän tuosta lapsesta mahtaa tulla?" sanoi Ester uneksivin katsein,
+kun Svenin nopeitten askelten kaiku oli vaiennut.
+
+"Hänestä tulee Jumalan soturi, jalo taistelija hänen valtakuntansa
+palveluksessa!" huudahti Bengt innostuneena. "Kun hänen sielunsa kerran
+tulee pelastetuksi, on hän oleva ihana todistus Jumalan rakkauden
+voimasta. Niin, Ester, tehkäämme pelolla ja vavistuksella työtä hänen
+sielunsa pelastumiseksi, sillä kun Jumala on antanut sellaisen taimen
+hoitoomme, vaatii Hän meiltä paljon. Valitettavasti tulee kai hänelle
+hänen syntyperäinen ylevämielisyytensä olemaan loukkauskivi ja vaikeata
+tulee olemaan saada häntä tuntemaan itsensä todella syntiseksi..."
+
+"Mutta, Bengt", huomautti Ester ja hänen kasvonsa värähtivät
+kärsimättömästi, "ethän voine vaatia, että Sven tuntee syntinsä samalla
+tavalla kuin sinä, joka olet niin paljon kokenut."
+
+"Syntinsä voi tuntea vain yhdellä tavalla", vastasi Bengt kylmän
+päättävällä äänellä, "ja _sillä_ tavalla täytyy meidän kaikkien, sekä
+niin sanottujen pienten että suurten syntisten, sitä tuntea. Ja
+onnellinen hän, jolle Jumalan henki sen saa hyvällä opetetuksi, jota
+Hänen ei tarvitse neuvoa synnistä synnin, kautta ja jonka ei tarvitse
+vaipua niin syvälle rikollisuuden kuiluun kuin minun."
+
+"Mutta, Bengt", intti Ester, "minä uskon sentään, ett'eivät kaikki voi
+tuntea synninhätää samalla tavalla. Uskon esimerkiksi, että Svenin
+sielu on niin puhdas, uskon, että jumalankuva hänessä on niin selvänä,
+niin tahrattomana säilynyt, ett'ei hän koskaan voi joutua sielunsa
+tähden samaan tuskaan, keskelle sellaista aaltojen kuohua, kuin sinä...
+Minä uskon lujasti ja varmasti, että kun Sven kerran kokonaan avaa
+sydämensä Jumalalle, niin tekee hän sen rakkaudella ja ilolla eikä
+synnin levottomuuden ja tuskan kalvamana. Sinä tulit myrskyistä ja
+pimeydestä, hän on tuleva viattomana lapsena, joka kiiruhtaa
+isänsyliin..."
+
+"Sinullapa on merkilliset mielipiteet, Ester", virkkoi Bengt nyreänä,
+"luuletko todella, että hengen korkeista laeista on poikkeuksia?
+Luuletko, ett'ei Jumala näe vikoja lapsessasi, vaikk'ei heikko,
+ihaileva äiti niitä näe?"
+
+"En ole 'heikko ja ihaileva', Bengt; olen päinvastoin ankara niitä
+kohtaan, joita rakastan. Mutta minä _tiedän_, että Sven on aivan
+erikoinen..."
+
+"Niin sanovat kaikki äidit lapsistaan..."
+
+"Niin, ehkä sanovat, mutta eivät kaikki ole oikeassa. Mutta minä
+_tiedän_ olevani oikeassa. On niinkuin ei Sven käsittäisi pahaa, kuin
+olisi kaikki muu hänelle vierasta, paitsi puhtaat, jalot tunteet. Kun
+hän kohtaa jotain alhaista tai väärää, sanoo hän sitä aina 'rumaksi' ja
+kääntää niin pian kuin suinkin pois katseensa siitä, aivan niinkuin
+äskenkin tuossa jutussa koulupoikain ilkeydestä. En koskaan ole
+huomannut hänessä kipenettäkään pikkumaisuutta, kateutta, itsekkyyttä,
+ahneutta tai muita alhaisia tunteita, jotka niin usein pistävät
+lapsissa esiin. Hänen sielunsa on läpitsensä kirkas ja tahraton kuin
+puhtain kristalli. Kerron sinulle pienen esimerkin. Hän oli usein
+pyytänyt saada itselleen 'onnenpelin'; mutta minusta se oli
+tarpeetonta, hänellähän on niin paljon leluja ennestään, ja viimein
+kehotin häntä lakkaamaan pyytämästä, hän ehkä saisi pelin jouluksi,
+mutta ei ennen. No, hän ei enää hiiskunut sanaakaan siitä, mutta eräänä
+päivänä tulee hän koulusta, kasvot niin säteilevinä, ett'en ole vielä
+moista nähnyt, ja kertoo, että hänen koulutoverinsa John Prytz on
+saanut 'onnenpelin'. 'Ja ajatteles, äiti, kun minä menen hänen
+luokseen, niin saan leikkiä sillä, eikö olekin hauskaa?' Ei nyreää
+sanaakaan, ei pienintäkään viittausta, että kun John oli saanut
+sellaisen pelin, voisi hänkin saada; vain iloa toverin onnesta ja
+nöyrää tyytyväisyyttä siitä, että hänenkin osalleen oli joku murunen
+tuosta onnesta tipahtava! Ja sellainen on hän aina, voisin kertoa
+sinulle sadottain tuollaisia pieniä juttuja hänestä..."
+
+"Niin", sanoi Bengt, ja hänen tietämättään loistivat hänen kasvonsa
+isällisestä ylpeydestä ja onnesta, "minäkin uskon, että hän on
+tavattoman jalosydäminen poika, ymmärrän sen kyllä hyvin, kun
+muistelen, miten toisenlainen itse olin siinä ijässä. Mutta sitä
+suurempi ja hirveämpi on edesvastuumme. Ole varma siitä, että ennemmin
+tai myöhemmin musertaa Jumalan henki hänen sielunsa puhtaan kristallin,
+josta puhut, aukaisee peitettyjä syvyyksiä ja tuo esiin sen, mitä
+meidän himmeä silmämme ei voinut nähdä. Ja älkäämme viivyttäkö sen
+hetken tuloa lapsellisesti kuvittelemalla mielessämme puhtautta, jota
+ei löydy maan päällä. Rukoilkaamme Jumalaa, että Hän näyttää sekä
+meille että hänelle itselleen, mitä hän todellisuudessa on. Sillä
+jokainen hetki elämästä, joka vierähtää ilman Jumalaa, on tappio
+jaloillekin luonteille, ei, kaikkein enin juuri sellaisille."
+
+"Niin kyllä, Bengt, tiedäthän, että minäkin niin ajattelen. Tietysti en
+mitään hartaammin halaja, en mitään innokkaammin rukoile, kuin että
+pikku poikani pian antaisi koko sydämensä Jumalalle. Mutta pyydän vaan,
+ett'et pakota häntä, ett'et puhu hänelle niin paljon 'synnistä' ja
+'synninhädästä', sillä vakuutan sinulle, ett'ei hän sitä vielä lainkaan
+ymmärrä. Anna Jumalan hengen itse toimia!"
+
+"Tietysti; en aio sekaantua hengen työhön", vastasi Bengt ivallisesti,
+"siksi paljon käsitän Jumalan salaisuuksia, että tiedän, ettei se maksa
+vaivaa. Mutta meidän on valmistettava ja helpotettava hengen työtä, ja
+siihen aion ryhtyä Sveniin nähden. Aion kylvää, istuttaa ja kastella --
+sitten saa Jumala kasvun antaa."
+
+"Niin oikein, Bengt, sen voit ja se sinun tuleekin tehdä. Mutta kun
+istutat, ei sinun sovi asettaa kukkaa, joka kaipaa aurinkoa, varjoon
+kasvamaan eikä antaa niin paljon vettä kasville, että se kuolee liiasta
+kosteudesta..."
+
+"Jumalan avulla ei niin ole käyvä, Ester", vastasi Bengt kuivasti,
+"sen, jota Jumalan henki johtaa, ei tarvitse hairahtua moisiin
+erehdyksiin."
+
+Ester ei vastannut. Hän huomasi, ett'ei Bengt tahtonut tai ehkä
+pikemmin ei voinut häntä ymmärtää.
+
+Siitä päivästä oli Bengt kuitenkin huomattavasti vähemmän ankara ja
+vaativa Sveniä kohtaan. Pikku pojan ei tarvinnut, paria poikkeusta
+lukuunottamatta, olla läsnä rukous- ja raamatunlukuhetkissä, ja Bengtin
+yksityiset keskustelut hänen kanssaan saivat rakastavaisemman ja
+lempeämmän luonteen. Mutta ei Bengt silti hellittänyt päämäärästään,
+joka tarkotti avata pikku pojan silmät näkemään synnin salaisuutta ja
+pelastuksen tarvetta. Hän valitsi mielellään puhelunaineikseen raamatun
+kertomukset ihmisten pahuudesta ja Jumalan ijäti väsymättömästä
+anteeksiantavasta armosta; ja niin kauan kun pysyttiin kertomuksen
+alalla, onnistuikin hänen herättää Svenin mielenkiintoa; vasta kun
+ryhdyttiin sovittamaan sitä elämään, loppui tarkkaavaisuus ja sielukas
+ilme katosi Svenin kasvoista.
+
+Viimein, kun Bengt arveli perinpohjin ja huolellisesti alaa
+valmistaneensa, koetti hän lähestyä päämäärää, johon oli tähdännyt.
+
+"Kun nyt niin paljon olemme puhuneet synnistä ja kuulleet David
+kuninkaasta ja hänen uskottomuudestaan, suuresta profeetta Eliaasta,
+joka oli niin masentunut ja raukkamainen, että hän toivotti itselleen
+kuolemaa, Juudaksesta, joka petti mestarinsa ja Pietarista, joka Hänet
+kielsi, niin ymmärrätkö, että syntiä ja vajavuutta ei ole ainoastaan
+muutamissa, vaan syntiinlankeemuksen tähden koko ihmissuvussa.
+Ymmärrätkö siis, että sinä olet samanlainen, koska olet ihminen?"
+
+Sven rypisti otsaansa ja katseli ihmettelevin silmin eteensä.
+
+"Etkö käsitä, että sinäkin olet täynnä syntiä ja heikkoutta, niinkuin
+nuo suuret jumalanmiehet?" jatkoi Bengt kärsimättömästi.
+
+"Ky-yllä, ymmärrän minä pikkusen, aivan pikkusen", vastasi Sven
+epäröiden.
+
+"Tunnetko siis, että sinunkin sydämesi on syntinen?" toisti Bengt
+innokkaana.
+
+"Tunnen", vastasi Sven, tällä kertaa varmemmasti, sillä halu päästä
+koko keskustelusta, jota hän ei lainkaan ymmärtänyt ja joka ei häntä
+miellyttänyt, tuli ylen valtavaksi ja vietteli hänet lankeemaan
+helmasyntiinsä: tinkimään totuudesta pulasta päästäkseen.
+
+"Ja tahdotko siis myös ottaa vastaan Jumalan tarjooman pelastuksen?"
+jatkoi Bengt kasvavalla innolla.
+
+Tuo mahtui vielä vähemmin Svenin päähän, mutta sana "pelastus"
+miellytti häntä; hänestä tuntui, että siinä piili hämärä toivo pian
+päästä tästä kuulustelusta.
+
+"Tahdon!" vastasi hän vilkkaammin.
+
+"Polvistukaamme sitte yhdessä, rakas poikani", huudahti Bengt iloisena,
+"rukoilkaamme Jumalan hengeltä, että sydämesi saisi aueta Jeesukselle,
+että Hän saisi siinä sijaa ja vapahtaisi sinut kaikesta synnistä ja
+kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään!"
+
+Hän polvistui pikku Svenin rinnalla ja rukoili liikuttavasti,
+sydämellisesti lapsensa pelastusta. Mutta Sven ei siitä paljon kuullut;
+hän oli niin pelästynyt ja hämillään ja koko ajan hän enimmäkseen
+vilkuili isäänsä ja katseli, milloin tämä risti kätensä, milloin hän
+katsahti ylös ja milloin alas ja milloin hän ojentui, niin että Svenkin
+olisi voinut tehdä samoin. Sillä hän tajusi hämärästi, että noilla
+tempuilla oli jonkunlainen salaperäinen voima ja ett'ei isä olisi
+hyvillään, jos hän ei niitä noudattaisi ja silloin hän saisi kai alkaa
+koko jutun taas alusta. Ja se häntä _kovin_ pelotti.
+
+"Nyt, rakas poikani", huudahti Bengt noustessaan, ja pikku Sven seurasi
+esimerkkiä, niin nopeasti kuin taisi, "nyt olet Jumalan lapsi.
+Ymmärrätkö oikein, mitä se merkitsee?"
+
+"Ymmärrän, isä!" vastasi Sven ja ensi kerran välähti hänen katseessaan
+tuttu, avomielinen, säteilevä ilme. Sillä että hän oli Jumalan lapsi,
+sen hän ymmärsi, niinhän hän aina oli ollut, Jumalahan hänet oli
+luonut, Jumala oli hänen Isänsä, ja se oli niin kaunista ja suloista...
+
+"Jumala sinua siunatkoon, Jumala sinua siunatkoon!" muuta ei Bengt
+voinut sanoa, kun hän pari kertaa puristi pikku poikaa rintaansa
+vasten.
+
+Hämmästyen ja pelästyen huomasi Sven, että isän silmiin kohosi
+kyyneleitä. Ne olivat hänelle vielä käsittämättömämmät kuin kaikki muu,
+sillä hän oli mielestään ollut koko ajan niin tottelevainen ja tarkka
+kuin suinkin. Mutta kun Bengt viimein jätti hänet rauhaan, pääsi
+Sveniltä huokaus, niin syvä kuin häneltä vain silloin pääsi, kun hän
+vapautui painosta, jonka alla isä häntä piti.
+
+"Nyt on hengen työ alkanut", sanoi Bengt hiukkasta myöhemmin Esterille.
+"Pojassa huomasin tänään ensi kerran synnintunnon merkkejä ja
+pelastuksen tarvetta."
+
+"Iloitsen siitä", vastasi Ester, joka ei enää tahtonut joutua
+kiistoihin, "jos niin on, olkoon se pysyvää!"
+
+"Siitä voit olla varma", huudahti Bengt voitonriemuisena. "Joll'emme
+vain uskon ja esirukouksen puutteella tee alettua työtä tyhjäksi",
+lisäsi hän, heittäen Esteriin terävän katseen.
+
+Ester ei vastannut, mutta hän ajatteli: "Oi sinä sortovaltias, luuletko
+voivasi pakottaa Jumalankin pyhän hengen mukautumaan sinun tahtoosi?
+Miten on Jumala menettelevä, mitä keinoja täytyy Hänen käyttää
+saadakseen sinut näkemään itsesi, näkemään, että entinen minäsi
+valepuvussa yhä on olemassa ja vaatii ja pakottaa eikä tahdo suoda
+sijaa muiden vakaumukselle, muiden mielenlaadulle ja luonteelle..."
+
+Hän katkaisi äkillisesti ajatusjuoksunsa; hänen lävitseen suhahti
+omituinen, tuskia ja kärsimystä aavistava tunne. Hän karkotti sen heti,
+mutta se oli itsepintainen; monta kertaa päivän kuluessa löysi hän sen
+sielunsa pohjalta alakuloisena tunnelmana ja yöllä ilmestyi se taas
+tuskallisena unena, josta hän heräsi kasvot kosteina kyynelistä...
+
+Kun pikku Sven kasvoi suuremmaksi ja toverisuhteet alkoivat anastaa
+vaativan ja huomattavan sijan hänen elämässään, joka tähän asti oli
+kulunut auringonpaisteisissa unelmissa lastenkamarissa äidin ja Guckan
+luona, tunkihe isän tahto taas ilmoille ja asettui vastustamaan
+kaikkea seurustelua, joka vain huvin nimeä ansaitsi. Bengt kielsi
+vaatimattomimmatkin lastenkutsut, jos niissä tanssittiin. Esterin
+pyynnöt olivat turhat.
+
+"Pojan pitää ajoissa oppia huomaamaan maailmallisten ilojen tyhjyyttä",
+vastasi hän vain, "olen itse saanut niin paljon vahinkoa koko tuosta
+loistavasta kurjuudesta; poikani on siitä säästyvä!"
+
+"Mutta, Bengt, hänen tunteensa sanoo toisin, hänelle se ei ole
+tyhjyyttä ja kurjuutta, sillä hänen sydämensä on puhdas eikä käsitä
+lainkaan syntiä, joka voi piillä huvissa, niin, sitä paitsi kaikessa.
+Odota, kyllä hänen aikansa vielä tulee, jolloin hän herää elämän
+totisuutta käsittämään -- vielä on hän vain lapsi, pieni laululintunen,
+joka visertelee ja laulelee, pieni vohla, joka hyppelee mäillä ... anna
+hänen olla vapaudessaan ... ei voi olla synti, että pienet pojat ja
+tytöt hieman pyörähtelevät toistensa kanssa..."
+
+"Ei liioin ole synti juoda lasillista viiniä, mutta se johtaa syntiin.
+Ensimmäinen maisteleminen, se se on vaarallinen", vastasi Bengt
+lyhyesti ja jyrkästi.
+
+Ester ei enää virkkanut mitään ja Bengtin tahto jäi määrääväksi. Mutta
+sen sijaan koetti Ester niin paljon kuin taisi päivänpaisteluonteellaan
+poistaa varjoja, jotka uhkasivat pimentää hänen poikansa
+lapsuudenpolkua. Niin kauan kuin Sven oli pieni, leikki hän hänen
+kanssaan, kertoi satuja ja lauloi lauluja, ja hänen suuremmaksi
+tultuaan, kutsui hän Svenin toverit kotiinsa ja sai laulullaan ja
+iloisuudellaan nuo pienet kestit niin hauskoiksi, ett'ei pojilla
+missään ollut niin "liffattua" kuin Svenin äidin luona. Hänen onnistui
+valaa niin paljon iloa Svenin lapsuuteen, että kun Sven vanhempana
+sitä muisteli, kajasti se hänelle yhtämittaisena, hymyilevänä
+kevät-unelmana...
+
+Mutta hänen rakkautensa kiintyi yhä enemmän Esteriin; Bengt alkoi
+vähitellen edustaa hänen silmissään alituista, ankaraa vaativaisuutta,
+joka häiritsi ja vaivasi hänen vapautta rakastavaa uneksijaluonnettaan.
+
+"Äiti", sanoi hän kerran ollessaan noin kymmenvuotias -- "tiedätkö,
+että minusta joskus tuntuu kuin tukahtuisin, kun kuulen isän puhuvan...
+Sinä sanot, että hän rakastaa Jumalaa ja Jeesusta -- mutta ei hän ole
+niinkuin sinä ... hänessä ei ole _ollenkaan_ rakkautta ... hän on vain
+ankara ja jyrkkä ja sanoo alinomaa näin: ajattele, miten sinun käy,
+jollet tule pelastetuksi -- ajattele, että joudut kauas Jumalasta -- ja
+muista, että Jumala on 'kuluttava tuli' ... niin hän eilen sanoi, äiti,
+hän sanoi, että Jumala on 'kuluttava tuli'; minusta se kuului niin
+kamalalta, sillä sinä olet sanonut, että Jumala on rakkaus ... ja niin
+minäkin uskon..."
+
+"Niin uskoo isäkin, pikku Sven", keskeytti Ester nopeasti, "hän vain
+tarkottaa, että jos emme noudata Jumalan tahtoa, niin muuttuu hän
+'kuluttavaksi tuleksi', eli toisin sanoen, hänen mielipahansa polttaa
+meitä kuin tuli; aivan samalta sinusta tuntuisi, jos olisit ollut
+tottelematon minua kohtaan ja minä olisin tullut pahoille mielin..."
+
+"No, mutta onko isä sitte tottelematon Jumalalle, koska hän aina puhuu
+Jumalan vihasta?" kysyi Sven ivallisesti.
+
+"Ei, poikani", vastasi Ester totisena. "Ei hän sen vuoksi puhu Jumalan
+mielipahasta, vaan siksi, että ihmiset todella ovat niin kiittämättömiä
+Jumalaa kohtaan. Isä itse rakastaa Jumalaa hartaasti, sanomattomasti,
+sen voin vakuuttaa, eikä koskaan tahdo tuottaa hänelle murhetta."
+
+Sven pudisti päätään.
+
+"En voi uskoa, että isä rakastaa Jumalaa. Se, joka rakastaa, hän on
+iloisen näköinen, niinkuin sinä ja minä. Isä näyttää niin kauhean
+ankaralta..."
+
+"Mutta, rakas pikku poikani, minä voin sinulle vakuuttaa, että isä koko
+sielullaan rakastaa Jumalaa, niin, hän antaisi vaikka henkensä uskonsa
+tähden, hänen sydämensä on paljon, paljon lämpimämpi kuin minun. Mutta
+katsos, Sven, usko Jumalaan ilmaantuu eri lailla eri ihmisissä."
+
+"Onko sitte muuta kuin _yksi_ usko?" ihmetteli Sven, äänessä epäilevä
+sointu.
+
+"Onko muuta kuin _yksi_ aurinko?" kysyi Ester hymyillen.
+
+"Ee--i..."
+
+"Niin, mutta ajattelehan, miten erilaiselta se näyttää kuvastuessaan
+pieneen metsälampeen tai rajuun, kuohuvaan mereen; ajattelehan, miten
+monivärinen se silloin on, veripunainen, kullanhohtoinen, ja kuinka
+monivivahteisiksi se luo pilvet ja aallot... Ja hiljaisesti ja
+yksitoikkoisesti paistaa se pieneen lampeen metsän kätkössä ...
+ymmärrätkö minua?"
+
+"Oi kyllä?" vastasi Sven, tyytyväisenä nyykäyttäen päätään, "jatkahan!"
+
+"Tuo pieni metsälampi, jossa auringonsäteet leikkivät lempeinä ja
+vaatimattomina, olen minä -- se on kuin minun sieluni, joka vain
+hiljaisuudessa ja kätkössä voi heijastaa Jumalan rakkautta... Mutta
+suuri, voimakas kuohuva meri on isä, siellä käyvät aallot korkeina ja
+kimmeltävät veripunaisina -- siellä hehkuvat pilvet tulta... Se kertoo
+valtavaa voimaa ja kauneutta -- vaikka joskus raskaat pilvet kulkevat
+meren yli ja käärivät sen pimeyteen..."
+
+"Mutta minä istun mieluummin pienen, herttaisen metsälammen rannalla",
+väitti Sven ja painautui hyväilevästi äitiä vasten, "sillä siellä
+laulavat linnut ja pieniä armaita kukkia kasvaa mättäissä ja siellä on
+niin _suloista_..."
+
+"Mutta kun mustat pilvet hajaantuvat ja aallot saavat rauhaa ja meri
+lepää tyynenä majesteettisuudessaan ja aurinko hiljaa vaipuu luotojen
+taa ja suuri tähti syttyy tuonne 'päivänlaskun maille', silloin,
+lapseni, silloin puhuu kaikki siellä kieltä, jota sinun sydämesi
+ymmärtää, kaikki kertoo Jumalan rakkautta -- ja silloinhan mielelläsi
+tahdot istua meren rannalla, eikö niin?"
+
+Pikku Sven seisoi hetken vaiti ja katseli totisena äitinsä
+"satusilmiin", joksi hän nimitti Esterin silmiä, kun tämä hänelle
+jotain kertoi. Sitte vaipui hänen katseensa kuin etäistä unikuvaa
+tähystämään, ja hän kuiskasi juhlallisena:
+
+"Sinä olet oikeassa, äiti. Kaunista on, kun, aurinko sammuu aavaan,
+aavaan mereen!"
+
+
+
+
+XVI.
+
+
+Kun Sven oli jättänyt taakseen ensimmäiset ikävuotensa, hylkäsi hän
+rakkautensa pikkutyttöihin; hän alkoi heitä ujostella, entiset iloiset
+leikit pienten tyttötoverien keralla kadottivat viehätyksensä, ja jos
+onneton sattuma hänet joskus jätti yksin heidän seuraansa, punastui hän
+eikä tiennyt mitä heille sanoa. Bengtin ankaran kiellon tanssihuveihin
+ja lastenkutsuihin nähden otti hän siksi ylipäänsä hyvin levollisesti.
+
+Muuten arvosteli Sven aikaisimmasta lapsuudestaan asti tovereitaan ylen
+ankarasti, ja yhä enemmän kehittyi hän siihen suuntaan, kuta
+vanhemmaksi hän tuli. Hän viihtyi ainoastaan niiden parissa, jotka
+olivat hänelle mieluiset, muiden seurasta hän ei huolinut; niitä, jotka
+olivat hänelle yhdentekevät, hän kernaimmin karttoi. Hän ja muutamat
+hänen ystävänsä toverien joukosta olivat muodostaneet yhdistyksen,
+jolle annettiin upealta kaikuva nimi "Aurora", ja Sven oli
+yhdistyksen sielu: puheenjohtaja ja rahastonhoitaja, kirjailija ja
+soittotaiteilija. Siellä sitte harrastettiin kirjallisia yrityksiä,
+siellä väiteltiin yhteiskunnallisista kysymyksistä, siellä soitettiin,
+ja lopuksi julkaisi yhdistys sanomalehteäkin, jonka toimittajana oli
+Sven ja jonka tilaajamäärä supistui yhdistyksen jäseniin ja
+näiden vanhempiin ja siskoihin. Kerran vuodessa pitivät he
+koululla suuremman juhlan; siihen pääsivät jotkut koulutovereista
+omaisineen vapaaehtoisesta pääsymaksusta, joka aina käytettiin
+hyväntekeväisyystarkotuksiin. Siellä luki Sven ääneen esikoisteelmiään,
+siellä hän soitti ja johti pientä orkesteria, johon kuului piaano,
+huilu ja kaksi viulua...
+
+Yhdistyksen yksityisissä kokouksissa tavallisesti Sven ehdotti
+puheenaiheen ja alotti keskustelun: Hän valitsi mielellään hyvin
+syvämielisiä aineita: työväenkysymyksen, valtiollisen äänioikeuden
+j.n.e., ja se, joka tunsi Sven Falkensternin ja hänen elämänolonsa,
+olisi kyllä kuullut tuon samalla kertaa niin ujon ja reippaan pojan
+lausunnoissa lakkaamatonta kaikua sen sydämen syvyydestä, josta hän
+aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli kaikki mietteensä ammentanut ja
+joka yhä vieläkin äidin hienolla, huomaamattomalla tavalla johti hänen
+ajatuksiaan ja tunteitaan.
+
+Niin jakaantui Svenin aika kehitysijällä lukujen ja toverielämän
+välillä, mutta ensimmäinen ja viimeinen oli aina äiti, hänen rakkain ja
+parhain ystävänsä.
+
+Nyt oli hänestä tullut pitkä, hintelä kuudesluokkalainen.
+Verraton lapsuudenaikainen kauneus pyöreine poskineen ja vaaleine
+kutritukkineen, jonka verhoamista kasvoista pari ruskeanharmaata,
+loistavaa gasellinsilmää tuikki, oli kadonnut; Svenin kasvot olivat
+käyneet pitkiksi ja kapeiksi ja hieman kalpeiksi; hän oli ujon saamaton
+ja ryhtiä puuttui. Mutta piirteet olivat tavattoman hienot ja jalot ja
+silmäin katse joskus niin syvä ja uneksiva, että näytti siltä, kuin
+olisi hänen sielunsa harhaillut jossain kaukana maan ja ajan
+yläpuolella. Hänen luonteessaan oli kuitenkin säilynyt entinen
+iloisuus, samaa päivänpaistetta sädehti hän ympäristöönsä, vanha tuttu
+hohde kimmelsi hänen silmissään, kun unelmain harso kohousi...
+
+Suhteessa isään ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Bengt, joka vaati
+Sveniltä milt'ei täydellisyyttä, sai toiveensa yleensä täytetyiksi,
+sillä koko kouluajalla ei tehty ainoatakaan muistutusta tämän käytöstä
+yhtä vähän kuin hänen lukujaankaan vastaan. Mutta kuta paremmin Bengtin
+vaatimukset täytettiin, sitä suuremmaksi ne jonkun salaperäisen
+luonnonlain mukaan tuntuivat intohimoisen kiihkeästi kasvavan. Svenin
+pienimpiinkin virheisiin, vähäpätöisimpään laiminlyöntiin tartuttiin
+raudankovalla ankaruudella. Vaikea olisi ollut päättää, mitä tunteita
+Bengtin sydämessä liikkui poikaansa kohtaan, mutta välistä näytti
+siltä, kuin olisi Svenin luonteen harvinainen puhtaus jollain lailla
+ärsyttänyt Bengtiä ja herättänyt hänessä epäilystä siitä, että
+tuollainen puhtaus oli todellista. Välistä taas oli kuin olisi häntä
+melkein vaivannut luonne, joka oli niin erilainen kuin hänen omansa;
+oli kuin olisi hänen sisintään saastuttanut kateuden ja ylenkatseen
+sekainen tunne, jonka suuri sielunjalous toisinaan herättää synkissä,
+intohimoisissa luonteissa ja joka _voi_ kehittyä Juudaan-vihaksi, ja
+tuntui, kuin olisi hän tietämättään purkanut tuota tunnetta
+kurittamalla Sveniä sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla. Itse
+tunsi hän itsensä hyvin onnettomaksi tuollaisina epäsoinnun aikoina;
+hän ei pystynyt selvittämään sisintä itseään, siihen puuttui häneltä
+välttämätön itsearvosteluntaito, hän käsitti vain yhden asian: ett'ei
+rakkauden henki täyttänyt häntä, niinkuin hän olisi suonut, ja hän
+taisteli tuskassa ja rukouksessa vapautuakseen pahojen ajatusten
+vallasta, entisen aaltotyrskyn synkistä mainingeista, ja tunteakseen
+jälleen lapsenrauhan sydämessään... Sven ei oikeastaan nyt enää
+tahallaan jäänyt pois kodin hartaushetkistä. Tosin hän yhä edelleen
+toisinaan arveli, että "nuo papit ovat niin ikäviä", mutta niin pian
+kuin aika myönsi, tuli hän mukaan ja istui kuunnellen, kertaakaan
+avaamatta suutaan tehdäkseen kysymyksiä tai huomautuksia. Mutta Ester
+oli näkevinään, kuinka arvostelevan ajatuksen ja syvän miettimisen
+varjot kulkivat hänen hienojen kasvojensa yli, otsassa oli pieni ryppy
+ja suurten silmäin syvä katse taukoamatta kiinnitetty puhujaan.
+
+Jo Svenin ollessa aivan pieni poika käytti Bengt häntä muassaan
+Vångassa, kävi hänen kanssaan työhuoneustoissa ja lautatarhoilla,
+kuvasi hänelle tehtaan suurenmoista vientiä, antoi hänen katsella
+lautain sahaamista, metallien "laskua", Lancashire-takomista y.m.,
+ajoissa tutustaakseen hänet hänen tulevaan elämäntehtäväänsä ja
+valmistaakseen häntä siihen. Sillä Bengtin mieleen ei hetkeksikään
+johtunut, ett'ei Sven kulkisi isänsä, iso-isänsä ja iso-isänsä isän
+jälkiä; hän oli syntynyt hoitamaan Vångan liikettä, niinkuin
+kruununprinssi on syntynyt kuningaskruunua kantamaan.
+
+Sven oli hyvinkin huvitettu näistä Vångan matkoista, mutta omalla
+tavallaan. Hänen kasvonsa olivat huolestuttavan väliäpitämättömät, kun
+isä kuvasi hänelle koneitten ja sahojen erikoisosia, ja tuskin oli hän
+kuullut niiden nimet, kun hän ne jo unohti. Selvää oli, ett'ei hänessä
+ollut rahtuakaan mekaanikoa tai liikemiestä. Mutta hänestä oli hyvin
+hauska, varsinkin vanhemmaksi tultuaan, yksinään kuljeskella
+lautatarhoilla ja työhuoneissa, puhua miesten kanssa, katsella työtä
+heidän näkökannaltaan ja tutustua heidän oloihinsa. Hän piti aina
+muassaan pientä kirjaa, johon hän pani muistiin erityisiä seikkoja tai
+työmiesten lausuntoja, jotka tuntuivat hänestä kuvaavilta; sitte yöllä,
+lukunsa lopetettuaan, laati hän esityksen, joka kosketellen joko
+kansantaloutta tai työväenkysymystä lähimmässä "Auroran" kokouksessa
+tuli näitä asioita käsittelevän keskustelun pohjaksi. Tai jos olivat
+sielun herkimmät kielet värähtäneet, silloin syntyi runo, jonka hän
+ensin luki äidilleen ja sitte, jos äiti sen hyväksyi, tovereille.
+
+Mutta Bengtin ei onnistunut löytää Vångasta mitään, jolla hän olisi
+voinut vaikuttaa Svenin mieleen. Kaikki kävi Svenille ikäväksi isän
+silmälasien läpi katsottuna ja niiden, joskaan ei täysin käsitettyjen,
+niin kuitenkin vaistomaisesti tajuttujen vaatimusten painon alla, joita
+isä asetti tulevalle tehtaanjohtajalle kykyyn ja harrastukseen nähden.
+
+"Tiedätkö, Ester", sanoi Bengt eräänä päivänä huolestuneen näköisenä,
+"pelkään meidän erehtyneen Svenin lahjoista; luulen, että kun ne
+elämässä kerran tulevat kysymykseen, tulee esiin, että ne ovat jotenkin
+keskinkertaiset."
+
+Esterin poskille kohosi kiivas puna. Sydämensä syvyydessä tuuditti hän
+mieltä hivelevää luuloa, että Svenillä oli loistavat lahjat, jotka
+kerran olivat tuottavat siunausta koko maalle, ja nyt sattui Bengtin
+arvostelu niin kylmänä ja kovana hänen äidinsydämeensä.
+
+"Minä luulen aivan päinvastoin", sanoi hän päättävästi, "minä uskon,
+että hän on _tavattoman_ lahjakas."
+
+Bengt pudisti päätään.
+
+"Hänen ikäisenään osasin minä jo hoitaa sekä masuunia että sahaa, ja
+Sven on kuin tyhmin oppipoika!"
+
+"Mutta, Bengt", vastasi Ester ivallisesti, "onhan toki muitakin
+lahjakkaisuuden tunnusmerkkejä kuin kyky ymmärtää lautatarhan asioita."
+
+Bengtin kasvot synkistyivät.
+
+"Ei ole muita lahjakkaisuuden tunnusmerkkejä kuin se, että ihminen
+ymmärtää sitä, mitä näkee ja kuulee ympärillään, mutta Sven on kuin ei
+koko asia häntä liikuttaisi, kun puhun Vångasta ja sen oloista..."
+
+"Ehk'eivät liikeasiat häntä huvita?" uskalsi Ester huomauttaa.
+
+"Silloin säälin häntä", vastasi Bengt kylmästi.
+
+"Suurimpia onnettomuuksia maailmassa -- lähinnä sitä, ett'ei tunne
+Jumalaa -- on se, ettei ihminen harrasta sitä työtä, joka _on_ tuleva,
+jonka _täytyy_ tulla hänen elämäntehtäväkseen. Toivotaan, että
+arvostelet väärin poikaamme, Ester!"
+
+Ester ei vastannut; mutta kauan sen jälkeen, kuin Bengt oli mennyt,
+istui hän liikahtamatta ja tuijotti eteensä uneksivin silmin. Hänestä
+tuntui, kuin olisi hän jostain päin kuullut ikäänkuin toisiaan vastaan
+pärskyvien, etäisten myrskyaaltojen tuskaista, huokaavaa kohinaa.
+Mereltä ei se tullut -- se lepäsi kirkkaana ja kiiltävänä kesäillan
+tyynessä -- mutta mistä se sitte johtui?...
+
+Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun Sven ja Ester istuivat jälkimäisen
+huoneessa, Ester loikoen leposohvassa puolittain makaavassa asennossa
+ja Sven istuen taaksepäin nojautuneena kiikkutuolissa, joka oli Esterin
+harvoja kodistaan tuomia esineitä ja siksi pojan lempipaikka, sanoi
+Sven äkkiä:
+
+"Äiti, tiedätkö, minulle sattui jotain merkillistä eilen."
+
+"Vai niin. Mitä sitten?" kysyi Ester, ihmettelevästi hymyillen.
+
+"Niin, saatpa kuulla. Kun olin eronnut tovereista, tein yksinäni
+kävelyretken metsän kautta, niinkuin välistä tapani on -- _oman_
+metsäni kautta, oman korkeapilarisen kirkkoni. Et usko, miten kaunista
+siellä oli ... siellä vallitsi lumottu, salaperäinen tunnelma, aivan
+kuin muutamissa runoissa, joita lukiessa tuntuu, kuin voisi joka
+sanassa nähdä pitkän sarjan ihmeellisiä tunneväreitä. Ja siellä oli
+niin hiljaista, kuin on silloin, kun ei enää olekaan äänetöntä, koska
+itse äänettömyys puhuu... Aurinko laski, ja kun sen kellertävä valo
+lankesi runkojen lomitse viheriälle sammalelle, silloin tuntui kaikki
+kuin sadulta. Tunsin itseni niin onnelliseksi; minä juoksin polkua
+pitkin ja minusta oli kuin olisi metsän syvyys minua vetänyt ja
+houkutellut puoleensa. Silloin alkoi rastas laulaa -- oi äiti, kuinka
+kauniisti se lauloi! -- minä pysähdyin ja seisoin liikahtamatta ja
+kuuntelin vain ... tahdoin tietää, mitä se lauloi, mitä piili noissa
+valittavissa, riemukkaissa sävelissä... Ja sitten oli minusta, kuin
+olisi se laulanut juuri siitä, mitä minä etsin, siitä, minkä metsä
+kätkee helmassaan, tuolla syvällä, jonne emme koskaan löydä ja jonne
+aina kaihoamme. Silloin polvistuin ja rukoilin Jumalaa, että saisin
+tulla runoilijaksi ja rastaan lailla laulaa ihmisille siitä, jota ei
+kenkään voi ikinä nähdä, mutta joka kuitenkin elää jokaisen
+sydämessä... Ja tänään kirjotin siitä vähäisen, tahdotko kuulla?"
+
+"Kernaasti, rakkahani", vastasi Ester kyynelsilmin.
+
+Sven otti esiin paperin ja luki vapisevin äänin ja ujoudesta ja
+mielenliikutuksesta hehkuvin poskin:
+
+    "Kautt' elon sadun, sen ihmeellisen,
+    mi ympärilläni väräjää,
+    mun kautta hiljaisen miettimisen
+    kuin sointu etäinen helähtää!
+
+    Kuin sointu ilmoista sinertävistä,
+    kuin kuiske mailta aatteiden,
+    kuin enkel'laulu Eedenistä,
+    kuin kelloin kaiku ylhäinen!
+
+    Sun äänesi, Herra, armahasti
+    suo tuossa soinnussa tuntea!
+    Soi, sävel pyhä, soi suloisasti
+    kuin kutsu paimenen illalla!"
+
+Kun Sven oli lopettanut, juoksi hän Esterin luo, heittäysi hänen
+syliinsä ja purskahti itkuun. Esterkin itki ja silitti hyväillen Svenin
+otsaa, heidän kyyneleensä yhtyivät ja sielu suli sieluun ihmeellisessä
+onnessa, kaihossa ja riemussa.
+
+"Ja nyt, äiti", huudahti Sven nousten ja heilahutti päätään, "nyt
+tiedän, mikä minusta tulee, nyt on tie selvänä edessäni, vaikkapa sinä
+oletkin _ainoa_, jolle voin sen kuiskata... Ja kaikesta, mitä eilen
+tunsin metsässäni -- ihmeellisessä satumetsässäni, missä pikkupoikana
+kohtasin Jumalan ja missä nyt sain tietää, mitä Hän minulta odottaa ...
+kaikesta, suuresta, kauniista ja ylevästä, joka piilee elämän pohjalla
+ja jota kokemaan kaikkien sydänten täytyy pyrkiä, siitä tahdon puhua ja
+kirjottaa ihmisille... Tahdotko antaa minulle siunauksesi, äiti?"
+
+Ester puristi häntä sydäntään vasten ja kuiskasi: "Jumala sinua
+siunatkoon, rakas lapsi, Jumala antakoon sinulle suuria ja jaloja
+ajatuksia, jotka elävät sinun jälkeesikin eivätkä katoa ajassa!"
+
+Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Ester:
+
+"Sven, etköhän puhu isän kanssa... Ei ... ei", keskeytti hän oman
+ajatuksensa nähdessään Svenin pelästyneen ilmeen, "en tarkottanut, että
+kertoisit siitä, mistä me _nyt_ puhuimme, sitä ei isä ymmärtäisi; mutta
+etkö voisi valmistaa häntä siihen, ett'et sovellu uralle, jonka hän
+tahtoo sinua valitsemaan?... Ymmärtänet kai, poikani, että se on isälle
+kova isku, hänen on vaikea edes kuvitella mielessään, ett'ei muka joku
+Falkensterneistä kulkisi isänsä ja iso-isänsä teitä?"
+
+Sven pudisti päätään.
+
+"En voi, äiti. Kun minun on puhuttava vaikkapa vähäpätöisimmistäkin
+asioista isälle, on kuin olisi kurkussani tulppa, aivoni paksut kuin
+tukki ja kivi sydämelläni. Voitko vaatia, että niin ollen en halua
+avata sydäntään?"
+
+"En", vastasi Ester alakuloisesti hymyten, "sitä en tosin voi vaatia.
+Mutta etkö luule, rakkaani, että ottamalla hyvän tahdon avuksesi voisit
+voittaa nuo luonnonesteet ... tukkeja ja kiviä ei ole niinkään mahdoton
+järkyttää sijoiltaan..."
+
+"Mutta monet kivet täytyy silloin _räjähyttää_ rikki", vastasi Sven ja
+hänen ääneensä tuli outo, synkkä sointu.
+
+Ester huokasi syvään. Häneen koski tuskallisesti tällä hetkellä Bengtin
+vuoksi, niin että hänestä milt'ei tuntui, että Sven oli kova isäänsä
+kohtaan.
+
+"Rakas poikani", sanoi hän hellän nuhtelevalla äänellä, "rukoile sitte
+Jumalaa, että Hän 'räjähyttää' ne rikki, sillä Hän siihen kykenee, sen
+tiedän omasta kokemuksestani. Ja tiedän myös, miten sanomattomasti isä
+sinua rakastaa ja että hänen ankaran pintansa alla on paljon tunnetta
+ja hyvyyttä. Hae se esiin, Sven, muista, mistä äsken pyysit saada
+runoilla ihmisille! Alota nyt!"
+
+"Niin, äiti, minä tahdon, minä tahdon!" huudahti Sven, nostaen äidin
+käden huulilleen, "Isä parka -- tahdon nähdä sen, mikä hänessä on
+parasta, tahdon koettaa kuunnella, eikö kuulune 'kellojen kaikua'
+hänenkin kovan pintansa takaa!"
+
+Mutta hyvistä päätöksistään huolimatta ei Sven voinut voittaa
+vastenmielisyyttään puhua isälle tulevaisuudenaikeistaan. Hän tiesi,
+ett'ei hän tapaisi ymmärtämistä, ja hänen hienotunteinen, vapautta
+rakastava luonteensa arasteli vastarintaa ja ankaria, epämiellyttäviä
+sanoja, joita oli tuleva hänen osakseen. Ja kuta pitemmälle aika kului,
+sitä selvemmin hän tunsi, ett'ei hän voisi sanoa mitään, ennenkuin
+tulisi hetki, jolloin puhumisen pakko nostaisi sanat hänen huulilleen.
+
+Ester koetti monasti tutustuttaa Bengtiä Svenin elämään, niin, kerran
+hän suoraan sanoi olevansa varma, ett'ei Svenillä ollut halua ja ett'ei
+hän liioin kelvannut liikemieheksi; mutta Bengt ei jatkanut
+keskustelua, hän joko heti jätti sen sikseen tai vastasi vain kylmästi
+ja torjuvasti: "Niin, sitte en voi muuta kuin sääliä häntä, sitte käy
+hänen elämänsä vaikeaksi ja raskaaksi; sillä tehtävästä, johon Jumala
+hänet on valinnut, _täytyy_ hänen pitää vaaria."
+
+"Mutta oletko varma, että Jumala on säätänyt lain, jonka mukaan
+kaikkien Falkenstern nimisten täytyy tulla liikemiehiksi?" uskalsi
+Ester huomauttaa.
+
+"En, siitä en ole varma, sillä en ole typerä", vastasi Bengt kuivasti.
+"Mutta siitä olen sitä vastoin varma, että Jumala on säätänyt
+tunnollisuuden ja itsekieltäymisen lain, ja kun Jumala on antanut
+siunauksensa jollekin suvulle, niinkuin Hän sen on antanut meille,
+silloin on hänen tarkotuksensa, että me kiitollisina ja ahkeruudella
+hoidamme hyvin sitä, minkä Hän meille on uskonut..."
+
+"Mutta, rakas Bengt, jos nyt Svenin mieli tekee lukumieheksi, jos
+hänellä on selvä taipumus opintojen harjottamiseen..."
+
+"Sellaisia taipumuksia ei ole vielä kellään Falkensterneistä ollut",
+katkaisi Bengt lyhyesti, "se on hänessä vain mielikuvitusta, ei muuta.
+Oli minullakin nuoruudessani lapsellinen kiihko: tahdoin antautua
+sotilasuralle; mutta siihen tarttui isäni käsiksi ja tukahutti sen jo
+kapaloihinsa, aivan niinkuin minäkin aion tehdä Svenin lukukiihkolle.
+Ja koko elämäni ijän olen ollut isälle kiitollinen hänen teostaan, ja
+niin on Svenkin kerran oleva minua kohtaan. Meillä Falkensterneillä on
+jo vuosisatoja olleet käytännölliset taipumukset, olemme olleet kunnon
+sotilaita ja maanviljelijöitä, ja nyt on Jumala meitä siunannut ja
+kohottanut sukumme maamme rikkaimpain ja vaikutusvaltaisimpain
+joukkoon. Jumalan avulla voittaa Sven nuoruudenhaaveilunsa, niinkuin
+minä omani, ja on tottelevaisena ja tunnollisena käyvä tietä, jonka
+Jumala niin selvästi on hänelle viitonnut."
+
+Ester ei vastannut; hän tunsi edessänsä rautamuurin, johon hän oli vain
+murskaava päänsä, jos jatkoi vastaväitteitään.
+
+Niin kului aika. Lukukausi toisensa jälkeen vierähti; Sven kohosi
+järjestään luokalta toiselle ja suoritti viimein ylioppilastutkinnon,
+saaden hyvät arvolauseet.
+
+Ne olivat pelkän ilon ja onnen päiviä, koko elämä näytti hymyilevän
+Svenille, toverien ja opettajain rakkaus ja ihailu ympäröi häntä,
+kaikilla oli poikkeuksetta vain hyviä muistoja hänen kouluajastaan ja
+vanhempain säteilevät kasvot ja ilonkyyneleet valoivat kuin lämmintä
+auringonpaistetta hänen ajatustensa ja tunteittensa yli, joista kaikki
+huoli ja levottomuus olivat karkotetut. Vain Esterin sydämessä oli
+pieni oas, joka aina toisinaan pisti: ajatus, että ennemmin tai
+myöhemmin Sven ja Bengt olivat törmäävät yhteen.
+
+Pari päivää ylioppilastutkinnon jälkeen pyysi Bengt Svenin huoneeseensa
+ja kutsuminen tapahtui jonkunlaisella juhlallisuudella, josta Sven heti
+ymmärsi, mikä oli tulossa.
+
+"Rukoile nyt puolestani, äiti", sanoi hän Esterille, kun hän astui isän
+luo kalpeana ja silmät omituisen tummina ja syvinä, niinkuin ne
+tavallisesti olivat hänen ollessaan liikutettu, "nyt taistelen elämäni
+ensimmäisen suuren taistelun..."
+
+Ester puristi häntä rintaansa, vasten ja kuiskasi:
+
+"Rukoilen puolestasi, poikani, ja seuraan sinua koko sielullani..."
+
+Kun Sven tuli isän luo, istui tämä lukemassa tavallisessa
+lepotuolissaan. Hän pani kuitenkin heti sanomalehden syrjään ja,
+osottaen istuinta vastapäätä omaa tuoliaan, virkkoi:
+
+"Istuhan, poikani, niin saamme jutella. Meidän on tärkeitä asioita
+punnittava, sinun ja minun."
+
+Sven ei voinut olla myhähtämättä; isän tavassa oli jotain melkein
+kuninkaallisen alentuvaista, kun hän matkimattomalla kädenliikkeellä
+viittasi poikaansa istuutumaan. Mutta Sven istuutui -- kaikkea muuta
+kuin kuninkaallisesti -- tuolin syrjälle ja toivoi, että olisi voinut
+hiipiä johonkin nurkkaan niin kauas kuin suinkin...
+
+"Niin, rakas Sven", alkoi Bengt, "sinä olet suorittanut hyvän tutkinnon
+ja päättänyt onnellisesti vierähtäneen opintoajan. Olet tuottanut
+kunniaa ja iloa vanhemmillesi -- Herra on toteuttava sinun elämässäsi
+neljännen käskyn lupauksen. Kulje vain yhä edelleen oikeaa tietä ja,
+ennen kaikkea, saakoon Herra yhä ja yhä enemmän sydämesi omakseen! Emme
+ole tähän asti paljon puhuneet tulevaisuudestasi -- kummallakin lienee
+ollut oma syynsä vaikenemiseen. Minä puolestani tuumin, että niin kauan
+kuin harjotit opintoja, saisit kokonaan antautua niihin, ja hyvä tulos,
+jonka olet saavuttanut, on osottanut, ett'ei harkintani ollut väärä.
+Mutta nyt on tulossa toiset ajat, syntyperäinen asemasi asettaa sinulle
+suuria ja vakavia vaatimuksia. Ehdottaisin kuitenkin, että matkustat
+vuodeksi ulkomaille ja opit kieliä, ennenkuin rupeat erikoisseikkoja
+myöten ottamaan selkoa liikkeestä, jonka johtajana toivon kuollessani
+sinut näkeväni..."
+
+Sven oli isän pitkän, jonkunlaisella kaunopuheisella juhlallisuudella
+esitetyn puheen aikana istunut liikkumatta, maahan katsellen, kädet
+hillityn hermostuneessa liikkeessä. Hänen hempeä, huoleton luonteensa
+ja juurtunut tapa heti notkeana ja arkana taipua isän tahtoon
+vaikuttivat lamauttavasti hänen koko olemukseensa tässä hänen ensi
+taistelussaan oikeutensa puolesta. Hän oli aivan kalpea ja tunsi,
+kuinka tuo onneton 'tulppa' pyrki tukkimaan kurkkua. Hän toivoi, että
+olisi voinut juosta tiehensä, että olisi tapahtunut jotain, joka
+vaikkapa hetkeksikin olisi siirtänyt välttämättömän yhteentörmäyksen
+hetken; mutta mitään ei sattunut, kaikki hänen ympärillään oli niin
+virheetöntä ja sopusointuista kuin suinkin ja aika edistyi
+järkähtämättömästi. Nyt vaikeni isä, nyt täytyi hänen itsensä puhua!...
+
+"Isä", sanoi hän ja hänen värisevä äänensä kuului paksulta ja kovalta,
+kun hän sitä yritti hallita, "minun täytyy sanoa suoraan, että ...
+että ... minä tarkotan, ett'en voi täyttää toiveita, joita minuun
+kiinnität, isä ... minulta puuttuu sekä halua että kykyä antautua
+liikealalle..."
+
+Bengt teki vähäisen, torjuvan kädenliikkeen.
+
+"Tuota vastaväitettä odotin ja olen siksi heti valmis osottamaan sen
+vääräksi. Sekä Åke Henning että minä toimme nuoruudessamme esiin
+samanlaisia vastaväitteitä omain isäimme toivomuksia vastaan, se kuuluu
+nuoruuteen. Minä uneksin sapelia, ja epoletteja, Åkella lienee ollut
+valtiomiestuumia, mutta molempain onneksi jätettiin ne omaan arvoonsa.
+Toivon, että sinun tuumaisi kohtalo on samanlainen. Se, joka kuten sinä
+on saanut hyvät arvosanat niissäkin aineissa, joihin hänellä ei ole
+taipumusta, on sillä osottanut, että hänellä ei ole ainoastaan päätä,
+vaan myös luonnetta. Koko lapsuutesi viittaa sitä paitsi siihen, että
+sinä olet tunnollisen miehen alku. Jos nyt petät toiveet, kun
+ensimmäisen kerran sinulta enemmän vaaditaan, niin ei se riipu kyvyn,
+vaan hyvän tahdon puutteesta, kuuliaisuuden puutteesta Jumalan käskyä
+kohtaan..."
+
+"Ei, isä, sinä ymmärrät minua väärin!" huudahti Sven, joka jään
+murruttua oli käynyt rohkeammaksi. "Ei nyt ole kysymys 'hyvästä
+tahdosta' tai 'lahjoista', vaan seikka on semmoinen, että minulla on
+yhtä vähän taipumusta liikealalle, ymmärrän siitä yhtä vähän kuin
+epäsoitannollinen ihminen sävelistä. Siis ei se myöskään voi huvittaa
+minua tai herättää harrastustani. Minusta tulisi huono liikemies, joka
+kehnosti täyttäisi velvollisuutensa ja varmaan sirottaisi rahat
+tuuleen. Ja saat suoda anteeksi, isä, mutta en voi ymmärtää olevan
+mitään syytä, miksi puskisin pääni mahdottomuuksiin, miksi ponnistaisin
+tahtoani ja tekisin väkivaltaa taipumuksilleni tullakseni huonoksi
+liikemieheksi, kun Jumala on antanut minulle muunlaisia lahjoja, joista
+ehkä voi toisaalla olla hiukan hyötyä."
+
+"Et voi ymmärtää olevan mitään syytä?" toisti Bengt ivallisesti. "Minä
+sitä vastoin kuvittelen mielessäni, että jokaisella ihmisellä on syytä
+'ponnistaa' tahtoaan koettaakseen noudattaa velvollisuutensa
+vaatimuksia. 'Noblesse obligé', aateluus velvottaa, sanoo eräs
+maallinen sananparsi; käännettynä raamatun pyhälle kielelle se kuuluu:
+'Jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan'. Mikä on ollut
+ihmiskunnan voima, mikä -- 'minä puhun ihmisten tavalla' -- mikä on
+sitä vienyt eteenpäin kohti hyvinvointia ja varallisuutta? Ei suinkaan
+se, että jokainen sen jäsen on tahtonut kehittää yksityisiä
+pikkutaipumuksiaan ja -toiveitaan puoleen ja toiseen, vaan _juuri_ se,
+että ihmiset ovat olleet alttiit arvostelemaan ihmiskunnan parasta
+yksilön etua korkeammaksi ja käyttämään, ehkäpä uhraamalla yksityiset
+toiveensa, kaikki lahjansa ihmiskunnan edistyksen ja vaurastumisen
+hyväksi. Niin ovat Falkensternit tehneet polvi polvelta, he ovat ennen
+kaikkia olleet _velvollisuuden_ miehiä -- toivon, että sinäkin olet
+sukuusi!"
+
+"Tuo maistuu kovasti feodaalijärjestelmältä ja kastilaitokselta ja --
+mehiläiskeolta!" vastasi Sven kiivaasti. "Mutta minä en ole mehiläinen
+enkä hindulainen, isä; olen vapaa kristitty ihminen, ja sellaisena
+täytyy minun asettaa oma persoonallinen kehitykseni ensi sijaan
+ihmiskunnan kehityksen suhteen. Kristittynä tiedät kyllä, isä, että
+siinä juuri on kristinuskon suuruus, että se on antanut yksilölle
+olemassaolon oikeuden. Teidän teoriianne maistuvat pakanuudelta ja
+tekevät kansojen piirteet ikäviksi ja yksitoikkoisiksi, kun sitä
+vastoin persoonallisuuden voimat esille päästessään antavat niille
+kauneutta ja vaihtelevaisuutta..."
+
+"Jo riittää", keskeytti Bengt käskevästi, "en tunne erittäin kostuvani
+kukonpoikasen esitelmistä yhteiskuntaopista. Kristittynä tiedän, että
+velvollisuus vaatii jokaista ihmistä nöyrtymään eikä suinkaan itseään
+korottamaan ja että omasta itsestään eli, kuten sinä niin suurellisesti
+suvaitset sanoa, oman persoonallisuutensa oikeutuksesta _luopuminen_ on
+sen sijaan voitto. Älä syötä minulle sellaisia tyhmyyksiä, kuin että
+muka yksilöllisyydessä, opeista vaarallisimmassa ja itsekkäimmässä,
+olisi jotain kristinuskon hengestä; sekä se että sen puolustajat ovat
+perkeleestä, ja he ovat sitäkin pahemmat, koska he ovat lainanneet
+kristinuskon vaipan verhokseen... 'Kansojen piirteitten kauneus ja
+vaihtelevaisuus', käyttääkseni runollista kuvakieltäsi, samoin kuin
+sukujen ja heimojenkin, johtuu päinvastoin siitä, että yksilö osaa
+antaa elämänsä saadakseen sen takaisin yleisen hyvän muodossa. Ja etkö
+ymmärrä, että sellainen asema, kuin meidän, maksaa säilyttämisen
+vaivaa, että Vångan kaltainen tehdasliike on _suurenmoinen_ laitos,
+jota holhoamaan Jumala syntymästä saakka on sinut valinnut? Etkö
+käsitä, että olisi suorastaan onnettomuus maalle, jos moinen
+jättiläisliike, kuin meidän, sortuisi, myytäisiin ja joutuisi
+vieraisiin käsiin? Työmiehemme ovat malliväkeä, ylimysjoukko, ylpeä ja
+itsetietoinen arvostaan, jokainen elää hyvässä, onnellisessa asemassa,
+olemme hankkineet heille oivalliset asunnot, heillä on lukusaleja ja
+kirjastoja, on kappeli, sairastupa, vanhuskoti... Herra on kaikilla
+aloilla siunannut työtäni ... ja sinä, ainoa poikani, jonka syntymä oli
+elämäni onnellisin hetki, sinä kieltäydyt vastaanottamasta perintöä,
+jonka tahdon sinulle antaa..."
+
+Hän vaikeni; hän oli niin liikutettu, että huulet vapisivat ja silmät
+olivat kosteat kyynelistä. Samoin oli Svenkin; jäykän, ylpeän isän
+mielenliikutus vaikutti häneen syvästi.
+
+"Minuun koskee", mutisi hän, "että huomaan pahottaneeni sinua, isä,
+mutta en voi siihen mitään. En kelpaa liikettä hoitamaan; koko
+olemukseni nousee vastarintaan, ja siksi paljon on minussa
+velvollisuudentuntoa, että tiedän oikeammaksi kieltäytyä tehtävästä
+kuin hoitaa sitä huonosti..."
+
+Bengt ei vastannut; hän nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin
+lattialla. Hetken päästä hän seisahtui Svenin eteen, joka myös oli
+jättänyt paikkansa, ja sanoi ivallinen väre äänessään:
+
+"No, mihin aiot käyttää lahjojasi, koska isäsi ja iso-isäsi ammatti on
+sinulle liian halpa?"
+
+Sven kääntyi puolittain pois ja hypisteli hermostuneesti pöydänreunaa.
+Isän kysymys tuskastutti häntä aivan niinkuin tuskastuttaa julkea katse
+tai loukkaava sana.
+
+"Sitä en voi sanoa, isä", vastasi hän epävarmasti, "olen niin nuori
+vielä. Minulle on kyllin tietää, ett'en kelpaa liikemieheksi ja ett'en
+mitään niin hartaasti halua kuin saada olla yliopistossa ja lukea
+maisteriksi..."
+
+Bengt asetti lasit nenälleen ja kiinnitti tummat, läpitunkevat silmänsä
+Sveniin.
+
+"Sitä et 'voi sanoa'", matki hän, "mutta minä voin. Sanonko sinulle,
+mitä sinä kuljet ja uneksit?"
+
+"Ei, ei, isä, älä sano!" huusi Sven melkein tuskaisesti.
+
+Bengt hillitsi itsensä; hän hämmästyi pojan omituista ilmettä, mutta ei
+lainkaan sitä käsittänyt. Parin sekunnin kuluttua hän jatkoi hieman
+lempeämmin:
+
+"No, poikani, sinä kuljet ja kuvittelet mielessäsi, että kerran olet
+lisäävä runoilijain ja romaanikirjailijain lukua, joka maassamme on jo
+liiankin suuri..."
+
+"Isä, älä sano noin!" huudahti Sven kiivaasti, melkein itku kurkussa.
+
+"Niin, ei sinun tarvitse laskea kirjailijaparkoja noin sydämellesi,
+kyllä he hyvin suoriutuvat!" vastasi Bengt nauraen. "Enkä minä peruuta
+sitä, mitä sanoin, että on jo liian paljon sitä väkeä. Mitä hyötyä on
+heistä ihmiskunnalle tällaisinaan, Jumalalle vieraina, omaa kunniaansa
+ja mammonan suosiota etsivinä? Käyttääkö yksikään heistä kynäänsä
+taivaan valtakunnan lähestymiseksi, kirjottaako ainoakaan opettaakseen
+meitä tuntemaan Jumalaa ja hänen poikaansa, tuota 'yhtä tarpeellista',
+jota me kaipaamme voidaksemme elää?..."
+
+"Ihmiskunnan kehityksessä on muitakin myötävaikuttajia kuin
+herätyssaarnaajain ja kolportöörien olettamat!" huudahti Sven täynnä
+uhkamielisyyttä, joka kuohahti esiin tuon nyt ensi kerran hellittyneen
+pakon alta, jonka kahleissa isän tahto häntä oli pitänyt.
+
+Bengt tuli aivan kalpeaksi; hän nosti päänsä pystyyn, silmäterän alla
+valkuainen kimalsi kuin salama tummalla taivaalla. Sveniä värisytti.
+Hän ymmärsi taas nostaneensa isän mielessä yhden niitä raju-ilmoja,
+jotka hänenlaiselleen luonteelle olivat todellinen kauhu.
+
+"Kyllä minä sinut, hyvä herra, opetan puhumaan kunnioituksella isäsi
+kanssa", sanoi Bengt hillityllä äänellä ja nipisti Sveniä niin kovasti
+korvasta, että Sven vapisi suuttumuksesta ja tuskasta, "opetan sinulle
+myös, että siinä kehityksessä, joka johtaa rauhaan ja onneen s.o.
+Jumalan valtakunnan lähestymiseen, _ei_ ole muita myötävaikuttajia kuin
+ne, jotka tuovat meille pelastuksen synnistä ja kärsimyksistä, noista
+ihmissuvun ruttopaiseista. Muut vaikuttimet kaikki johtavat helvettiin,
+olkootpa ne maailman silmissä kuinka loistavat ja oivalliset tahansa...
+Pane tämä opetus mieleesi, hyvä herra, siitä on sinulla tulevaisuudessa
+paljon enemmän hyötyä kuin mielikuvitelmaisi tuudittamisesta, jotka
+kerran haihtuvat ja jättävät jälkeensä vain tyhjyyttä ja itsensä
+soimaamista..."
+
+Sven ei vastannut; hän seisoi aivan liikahtamatta isän puhuessa ja
+katsoi häntä herkeämättä silmiin niinkuin hänen lapsena oli tapana
+tehdä. Viimein, kun muutaman sekunnin hiljaisuus, jota ainoastaan
+kellon tikutus ja Bengtin kiivas astunta lattian poikki häiritsivät,
+oli vierähtänyt, sanoi Sven matalalla äänellä:
+
+"Ei maksa vaivaa puhua, isä, emme me koskaan voi katsoa asiaa samalta
+kannalta. Minulle on kaikki, mikä on suurta ja hyvää, niin, kaikki
+kaunis elämässä, heijastusta juuri siitä rakkaudesta, joka halajaa
+meitä pelastaa, ja jokainen sellainen myötävaikutin vie kohti samaa
+päämäärää. Mutta meillä on aivan erilaiset näkökohdat emmekä me voi
+toisiamme ymmärtää..."
+
+Bengt asettui Svenin eteen ja katsoi häneen kauan. Suuttunut ilme oli
+kadonnut hänen kasvoiltaan ja antanut sijaa syvän tuskan piirteelle.
+
+"Ilon, jota näinä päivinä annoit isänsydämelleni, otit nyt jälleen",
+sanoi hän surullisesti, "mene pois, toistaiseksi ei minulla ole enempää
+sanottavana sinulle..."
+
+Hän kääntyi selin Sveniin ja viittasi kädellään osotteeksi, ett'ei hän
+enää tahtonut mitään kuulla. Sven seisoi hetken liikahtamatta ja
+katseli isää; sitten kiiruhti hän huoneesta.
+
+Mutta kun Sven vapautui myrskypyörteestä, joka tuolla sisällä oli hänen
+ympärillään riehunut ja ikäänkuin pakottanut hänet miehuulliseen
+taisteluun oikeutensa puolesta, silloin puhkesi taas hänen
+lapsenmielensä epätoivoisella voimalla esiin. Hän syöksyi äidin
+huoneeseen, ja kun hän ei heti häntä löytänyt, huusi hän valittaen:
+"Missä on äiti, missä on äiti?" Kun hän viimein hänet tapasi, heittäysi
+hän hänen syliinsä ja purskahti itkuun; sillä hänen sydämensä oli niin
+rikkirevitty. Mutta sehän on hienotunteisten luonteiden osa
+yhteentörmäyksissä, jolloin tulee lausutuksi sanoja, joiden toivoisi
+jääneen lausumatta, jolloin petolliset ja kiihtyneet tunnelmat
+jännittävät mielen äärimmilleen.
+
+"Äiti", nyyhkytti hän, "minä tunnen itseni niin kovin onnettomaksi ...
+se oli vaikeaa, vaikeampaa kuin luulinkaan... Isä ei minua lainkaan
+ymmärtänyt ... hänen sanansa tarttuivat arimpiin tunteisiini kuin
+kovat, tylyt kädet... Hän nostaa ilmoille kaiken, mikä sydämessä on
+kehnointa ja ruminta ... aivan niinkuin sinun läheisyydessäsi tulee
+hyväksi ja iloiseksi, niin tulee pahaksi ja epäluuloiseksi isän
+seurassa... En ymmärrä senkaltaista jumalanpelkoa, sellaista
+rakkautta ... ei, hänessä _ei_ ole rakkautta, ja siksi ei hän liioin
+voi osottaa..."
+
+"Vaiti ... vaiti", keskeytti Ester, "et saa puhua noin... Kuinka voit
+sanoa, ett'ei isässä ole rakkautta?... Katso hänen elämäänsä ... katso,
+miten hän kohtelee työväkeään..."
+
+"Niin kyllä, kunhan he vaan tottelevat hänen käskyjään ja suinpäin
+'kääntyvät'", vastasi Sven ivallisesti. "Mutta koetappahan vastustaa
+tuota sielujenpakkoa! Ei, isä ymmärtää vain omaa itseään, hän on
+perustyyppi, jonka mukaan koko muu maailma on muodostuva. Olipa sinulla
+toinen elämänkatsomus kuin hänellä, niin heti olet 'perkeleen lapsi'!
+Mitä rakkautta se on, joka ei ymmärrä muuta kuin omaa minäänsä? Eikö
+juuri ymmärtäminen ole rakkauden tunnusmerkki? Sellainen olet ainakin
+sinä..."
+
+"Mutta, Sven, rakas poikani", sanoi Ester lempeästi nuhdellen, "_sinä_
+et ymmärrä nyt isää, sen kuulen ankarista tuomioistasi, joissa ei ole
+lainkaan rakkautta... Kerrohan nyt minulle keskustelustanne..."
+
+Hän istuutui leposohvaan ja veti Svenin viereensä. Poika istui
+hetken aikaa vaiti, pää puolittain pois käännettynä, mutta äidin
+uudistettua kehotuksensa teki hän niin tarkkaan kuin taisi selkoa
+yhteentörmäyksestään isän kanssa.
+
+"Poikani", sanoi Ester totisesti, kun Sven oli lopettanut, "sinun on
+heti mentävä isän luo ja pyydettävä anteeksi kunnioitusta puuttuvat,
+kovat sanat, jotka hänelle lausuit..."
+
+Sven ei vastannut, mutta hänen lempeille kasvoilleen levisi sitkeä
+umpimielisyyden ilme.
+
+"Etkö tahdo, Sven?" kysyi Ester surullisesti.
+
+"Äiti, en _voi_ ... tunteeni on vaiti ... isän henki, ei omani,
+houkutteli huulilleni nuo myrkylliset sanat... Jos minua olisi edes
+kohdannut hitunenkaan rakkautta ja ymmärtämistä ... mutta rautanuijan
+iskujen käsissä menettää järkensä ja ymmärryksensä..."
+
+Ester katseli Sveniä pelästyneen hämmästyneenä. Hän oli sanomaisillaan:
+"Isänkö henki myös moisen lauseen tuo huulillesi?" Mutta hän lausui sen
+sijaan:
+
+"Onko se mahdollista, Sven! Kuinka et huomaa, että sanat, jotka lausuit
+isällesi, olivat rumia ja lähteneet juuri tuollaisesta ymmärtämistä,
+s.o. rakkautta puuttuvasta sydämestä? Jos sinussa olisi ollut
+rakkaudenhenkeä, olisit sinä voittanut isän, sen sijaan että nyt
+raukkamaisesti syytät toista siitä, mistä jokainen itse on
+yksinomaisesti vastuunalainen."
+
+Sven kätki kasvot käsiinsä ja istui pitkän aikaa vaiti. Äidin suuri
+vaikutus hänen sieluunsa ei nytkään ollut jälkiä jättämättä;
+verukkeiden paulat höltyivät, hellä nuhde sulatti katkeruuden, ja kun
+hän katsahti ylös, lepäsi hänen kasvoillaan jälleen tuttu, puhdas,
+lempeä ilme.
+
+"Niin, sinä olet oikeassa, sinä rakas, viisas pikku äiti, sinä olet
+oikeassa nyt, kuten aina!" huudahti hän ja suuteli äidin käsiä. "Sanani
+olivat alhaiset ja rumat ja sattuivat juuri isän arimpaan kohtaan ...
+menettelin aivan samoin kuin isä äsken, ja minun käytökseni oli vielä
+paljon kehnompi, koska siinä piili kostonhalua. Ja vielä kurjempaa oli,
+ett'en tahtonut myöntää rikkoneeni, vaan syytin isää ... se oli
+rumasti, niin, tosiaankin rumasti! Menen heti pyytämään isältä
+anteeksi!"
+
+Kun Sven tuli isänsä luo, kulki tämä yhä edestakaisin lattiaa pitkin,
+niinkuin hänen tapansa oli, kun hän oli kiihottunut. Svenin
+anteeksipyyntöön ei hän ensin vastannut mitään, vaan kääntyi jyrkästi
+poispäin, ikäänkuin jotain peittääkseen. Sitten astui hän nopeasti
+Svenin luo, sulki hänet kiihkeästi syliinsä ja sanoi äänellä, jossa
+Svenin korva erotti tukahutettujen kyynelten värinää:
+
+"Rakas poikani, sydämestäni annan sinulle anteeksi. Mutta tahdotko sinä
+puolestasi suoda anteeksi kovuuden, jolla sinua oikaisin ja joka niin
+huonosti soveltui Kristuksen tunnustajalle? Jumala on minulle antanut
+anteeksi -- annatko sinäkin?"
+
+"Kyllä, isä", vastasi Sven hämillään, "teit sitä paitsi aivan oikein,
+isä, antaessasi minulle niin ankaran läksytyksen, minultahan puuttui
+sekä hienotuntoisuutta että pojan kunnioitusta."
+
+"Mutta, rakas poikani", jatkoi Bengt, "vaikka nyt, Jumalan kiitos,
+kaikki on hyvin välillämme, en kuitenkaan saa mielestäni lausumaisi
+sanojen sisältöä, ja minusta tuntui, kuin olisit suorastaan tunnustanut
+kallistuvasi järkeisuskoon ja kieltämiseen. Mitä oikeastaan tarkotat?
+Sinähän olet koko lapsuutesi ajan saanut kokea Hengen elämän virtauksia
+ympärilläsi, monta kertaa olemme polvistuneet yhdessä, sinä olet
+vastaanottanut Jumalan armon ja tunnustanut itsesi hänen lapseksensa.
+Miten on minun ymmärrettävä äskeiset sanasi?"
+
+Sven alkoi taas tuskailla vanhan tutun painon alla. Eikö hän siis
+saanut pitää itsellään pyhäkköä, jonne vain se, jolle hän itse luvan
+antoi, sai astua, eikö hänen sielunsa saanut olla vapaa?...
+
+"Isä rakas", sanoi hän ja koetti olla niin levollinen kuin suinkin, "ei
+huolita puhua tästä; en tunne mitään tarvetta avata sydäntäni mitä
+näihin kysymyksiin tulee ... jokaisenhan täytyy sentään mennä _omaa_
+tietään, hänen _oman_ hetkensä täytyy tulla, toisen ei kelpaa... Ja
+lupaan sinulle, isä, että kun minun hetkeni tulee, kun tunnen
+tarvitsevani apua ja ohjausta, silloin käännyn sinun puoleesi, isä..."
+
+"No hyvä tee kuin tahdot", vastasi Bengt, joka myös ponnisti pysyäkseen
+tyynenä, "en tahdo enää pakottaa sinua. Saan jättää sielusi Jumalan
+huomaan, Hän sinua auttakoon..."
+
+Tätä yhteentörmäystä seurasi aika, jolloin sekä isä että poika
+huolellisesti välttivät kysymystä Svenin tulevasta elämänkutsumuksesta.
+Mieliala oli ulkonaisesti levollinen, mutta masennettu ja jäykkä,
+molemmille oli tuo ratkaisematta jäänyt kysymys arka kohta, joka päivä
+päivältä kävi aremmaksi ja vaikeammaksi lähestyä. Ja kuta pitemmälle
+aika vieri, sitä enemmän vajosi Bengtin mieli synkkyyteensä. Hän
+taisteli ankaraa sisällistä taistelua, hän rukoili viisautta ja
+nöyryyttä; mutta muuhun vakaumukseen ei hän voinut päästä, kuin että
+hänen velvollisuutensa Svenin itsensä tähden oli saada hänet
+vakuutetuksi siitä, että hän, Sven, oli väärässä ja että hänen oli
+katsottava lukuhaluaan ja vastenmielisyyttään liikeasioita kohtaan
+nuoruudenoikuiksi, jotka hän hyvällä tahdolla voisi voittaa.
+
+Sitten Bengt uudelleen otti asian puheeksi, ja yhteentörmäys siitä taas
+tuli. Niin lempeä ja taipuvainen kuin Svenin muutoin oli tapana olla,
+kohtasi Bengt tässä kysymyksessä rautasuonen hänen luonteessaan.
+
+"Vaikka kuinka pyytäisit, isä, en sittenkään voisi", sanoi Sven ylen
+kiihtyneen kohtauksen perästä, "tahdon harjottaa opintoja, siinä
+kaikki, ainoastaan se minua viehättää -- ja jos sinä kiellät, isä,
+niin..."
+
+"No -- mitä silloin?" kysyi Bengt ivallisesti.
+
+"Silloin täytyy minun koettaa omin neuvoin murtaa tieni, Ehkä sorrun,
+sillä eihän minulla ole paljon voimaa taistella vastatuulessa, ja
+käytännöllisyyttä ei minussa ole vähääkään; mutta yhden voiman olen
+saanut: halun antaa itseni alttiiksi. Et koskaan voi pakottaa minua,
+isä, muuttumaan osaksi toisen olemuksesta, toisen tahdon tuotteeksi,
+minun täytyy olla oma itseni, sellainen, minkälaiseksi Jumala on minut
+ajatellut, lahjoineni, kaikkineni, jotka Jumala minulle on
+käytettäväksi antanut..."
+
+Ei vastausta. Seurasi pitkä, syvä hiljaisuus, jonka kestäessä Bengt
+istui liikahtamatta, toinen käsi silmillä. Pojan sanoissa oli jotain,
+joka vaikutti häneen valtavasti, niinkuin sanat joskus voivat meihin
+vaikuttaa, kun ne, leikaten terävinä kuin veitsi, kiskaltavat pois
+kalvon, joka esti katsettamme, niin ett'emme nähneet totuutta, vaikka
+se kirkkaana ja vastustamattomana oli silmäimme edessä. Hänelle olivat
+Svenin sanat, kuin kaiku siitä sydämestä, joka kerran kaikessa
+taipuvaisuudessaan oli hänet voittanut, ja, samassa silmänräpäyksessä,
+kun hän tuon kaiun kuuli, ymmärsi hän toisen kerran elämässään
+tulleensa voitetuksi. Hänet valtasi niin omituinen väsymyksentunne; oli
+kuin olisi jokin hänessä sellaisella voimalla murtunut, että hän sen
+suorastaan ruumiillisesti tunsi...
+
+"Tee mielesi mukaan, poikani", sanoi hän ja ojensi Svenille kätensä,
+hymyillen alakuloisesti. "Nyt ymmärrän, ett'en enää voi taistella sinua
+vastaan... Kulkekoon kohtalosi Jumalan nimessä määräänsä kohden!"
+
+Hän painoi alas päänsä, työnsi Svenin luotaan ja kääntyi pois,
+kasvoissaan ilme, joka sanoi hänen tahtovan olla yksin...
+
+Svenin mentyä hän istui ja mietti, hetken toisensa jälkeen,
+liikahtamatta, yhä samassa asennossa. Kaksi kertaa hänen elämänsä
+varrella oli näkymätön, voimakas käsi hänet pakottanut luopumaan siitä,
+mikä hänessä oli voimakkainta: hänen isiltä peritystä ylpeydestään ja
+käskevästä, vaativasta tahdostaan. Ensi kerran silloin, kun hän kohotti
+muotiompelijan tyttären puolisokseen ja häntä tässä lempeässä,
+taipuvaisessa naisessa kohtasi vastarinta, joka teki turhiksi kaikki
+hänen yrityksensä muodostaa vaimoaan oman tahtonsa mukaiseksi. Ja nyt
+toisen kerran, kun hänen poikansa, seitsentoistavuotias haaveilija,
+kieltäytyi kulkemasta uraa, jonka isä hänelle oli tasaiseksi ja
+helpoksi aukaissut, sen sijaan oikeutenaan vaatiakseen saada käydä
+omia, itse valitsemiaan polkuja... Kuinka ihmeellistä, että hänen,
+voimakkaan ja ylpeän miehen, joka koko nuoruutensa ajan oli pakottanut
+kaikki tahtoonsa taipumaan, viimein täytyi siitä luopua näiden kahden
+pehmeän, heikon luonteen vuoksi.
+
+Niin, mikä on voimakasta, mikä heikkoa?...
+
+Ei mikään ole voimakasta, kun Jumalan käsi tahtoo sen murskata ... ja
+heikoissa on Herran voima väkevä...
+
+Ja kun hän siinä istui, ja hänen katseensa, täynnä raskasta, hänen
+piirteissään niin vierasta surumielisyyttä, ensi kerran vaipui häneen
+itseensä ja näki hänen omaan elämäänsä, kun hän siinä ikäänkuin
+lyyhistyi kokoon murtuneen sydämen tunnossa, valui hänen ylitseen
+vähitellen omituinen, suloinen hiljaisuus, tunne Jumalan läsnäolosta,
+Jumalan kurittavasta, ohjaavasta rakkaudenkädestä, valtavampana kuin
+koskaan ennen. Hänen hengellisen elämänsä oli tähän asti muodostanut
+suurimmaksi osaksi ilo, ilo siitä, että hän tunsi sielunsa vapautetuksi
+synnistä, tiesi itsensä Kristuksen sovituksen kautta pelastetuksi ja
+sai Jumalan soturina julistaa Hänen sanaansa ja käskevällä mahdilla
+vetää sieluja Jumalan puoleen. Mutta nyt, hetkenä, jolloin hän kadotti
+oman itsensä, kohousi hän korkeuksiin, joita ei ennen ollut nähnyt.
+Hänen sielunsa lävitse suhahti, salaperäisenä kuin muuttolintujen
+kaihoisa lento halki valoisten kevät-öitten, Jumalan-kaipuu, elävän
+Jumalan, Jumalan kasvojen näkemisen ikävöiminen. Petolliset maalliset
+unelmat, jotka niin kauan ja kiihkeinä olivat pitäneet hänen sieluaan
+vankinansa, olivat sammuneet, ja niiden tyhjälle sijalle virtasi
+ijäisyyskaipuu ihmeellisessä, tyynessä majesteettisuudessaan...
+
+Hän polvistui ja makasi kauan syvään, hiljaiseen rukoukseen vaipuneena.
+
+
+
+
+XVII.
+
+
+Svenin ensimmäiset yliopistovuodet kuluivat ilman keskeytyksiä, kaikki
+kävi helposti ja häiritsemättömästi, aivan kuin kauniina kesäpäivänä
+vaunujen kulku maantiellä, kun on kunnollisesti valjastettu. Joka
+jouluksi, pääsiäiseksi ja kevääksi tuli hän kotiin, aina täynnä
+nuoruudeninnostusta ja suunnitelmia, joista hän äidilleen kertoi monia
+tunteja kestävissä, avomielisissä keskusteluissaan tämän kanssa. Sillä
+Bengtin seurassa hän yhä oli arka ja suljettu; isä ja poika eivät
+olleet päässeet toisiaan lähemmäksi. Suuttumuksen sijaan, jota Bengt
+ensin oli tuntenut, kun Sven teki hänen suunnitelmansa tyhjiksi, oli
+tosin nyt tullut tuska, josta hän puhui vain Jumalalleen; mutta hänen
+tavassaan poikaansa kohtaan oli kuitenkin aina jotain kahlehdittua,
+joka Sveniä painosti ikäänkuin paheksumisena, epäluulona.
+
+Tämän ajan vierittyä tapahtui kuitenkin Svenissä jokin
+muutoksentapainen; mitä se muutos koski, ei Ester voinut sanoa, mutta
+Sven ei tuntunut oikein olevan oma itsensä. Ensi kerran näki äiti
+tumman juovan heittävän varjoaan hänen olentonsa valoisanväriseen
+kankaaseen, ensi kerran kohtasi hänen tunteensa herkkää taikasauvaa
+jokin "falkensterniläisyys" Svenin luonteessa. Hän mietti sitä paljon,
+mutta hän ei tullut selville, oliko se vain aines, jonka satunnaiset,
+ulkonaiset olot olivat Sveniin liittäneet ja joka siksi ehkä oli taas
+katoava, vai oliko hänessä jo ennen uinuneissa voimissa tapahtunut
+luonnollinen kehitys? Äiti ei tahtonut ahdistaa häntä näillä
+kysymyksillä, hän odotti pojan uskoutuvan hänelle, mutta turhaan. Sven
+oli yhtä rakastavainen kuin ennenkin häntä kohtaan, mutta
+salaperäisyyden läpi, joka oli Svenin ylitse laskeutunut, ei hän voinut
+tunkea. Ehkäpä oli vain elämä, suuri, kuohuva elämä, joka nyt oli
+häneen tarttunut ja koskettanut hänen lapsensieluaan, piirtänyt häneen
+välttämättömät jälkensä...
+
+Sitten tapahtui eräänä päivänä, että Bengt sai nimettömän kirjeen,
+jossa Sveniä syytettiin laiskuudesta ja sekaisista raha-asioista sekä
+myös liittymisestä erääseen ylioppilasjoukkokuntaan, joka oli tunnettu
+huikentelevaisesta elämästään.
+
+Bengt ei kertonut Esterille kirjeestä; hän punnitsi kauan ja tarkoin
+sen sisällystä, ja kuta enemmän hän luki, sitä vakuutetummaksi hän tuli
+siitä, että suurin osa oli panettelua. Hän tiesi monista vihollisistaan
+ja kadehtijoistaan, ja tunsi olevansa varma siitä, että kynä, joka nämä
+alhaiset syytökset oli kirjottanut, oli ollut kastettu kateuden ja
+kostonhimon myrkkyyn. Mutta toiselta puolen ei panettelu tietysti
+voinut olla kaikkea perää vailla; hän päätti siksi itse matkustaa
+yliopistokaupunkiin, ilmestyä odottamatta Svenin eteen ja ottaa selkoa
+asioista.
+
+Mutta hän tapasi Svenin tyytyväisenä ja iloisena, ja hänen käytöksensä
+isää kohtaan oli avomielisempi kuin ennen. Hän oli saanut olentoonsa
+jotain miehekästä, itsetietoisen ryhdin, jota hänellä ei ennen ollut.
+Hän oli ruvennut kantamaan päätään hieman falkensterniläiseen tapaan,
+ja vaikk'ei Bengt tahtonut sitä itselleen myöntää, oli hän hyvin
+mielissään tuon sukupiirteen huomatessaan.
+
+Muutoin ei Svenissä mikään ilmaissut pahanpuoleista omaatuntoa; kuta
+enemmän Bengt hänen kanssaan puhui ja katsoi hänen avomielisiin,
+kauniskatseisiin silmiinsä, sitä varmemmaksi kävi hän, että nimetön
+kirje oli pääasiallisesti ollut panettelua. Mutta totta oli siinä se,
+että Sven oli huonosti pitänyt huolta opinnoistaan ja että hän oli
+joutunut joukkokuntaan, jonka jäsenten ei tosin arveltu viettävän
+huonoa elämää, mutta jotka sitä vastoin kyllä olivat tunnetut
+vapaamielisiksi, niin, suorastaan yltiöpäiksi. Hän, ylimysmielisen
+miljonäärin ja ankaran herännäisen poika, luettiin valistuneimpiin
+ylioppilaisiin. Bengt piti varotus- ja kehotussaarnoja, joita Sven
+kuunteli kunnioittavan väliäpitämättömänä, ja kun Bengt matkusti pois,
+tunsi hän, että valta, jonka, hän luuli itsellään olleen tuon
+hentomielisen pojan sielun yli, nyt oli kokonaan lopussa.
+
+Kotiin tullessaan sanoi hän Esterille vain Svenin terveiset, mutta ei
+puhunut kirjeestä eikä Svenin muistakaan oloista; hän tahtoi säästää
+Esteriltä levottomuuden, joka häntä itseään vaivasi, ja jonkunlaisella
+katkeruudella hän ajatteli: "Kun Sven kerran vaikeitten hetkien tullen
+kaipaa apua, niin hän joka tapauksessa kääntyy Esterin puoleen eikä
+minun..."
+
+Ja että se hetki kerran oli tuleva, sen hän tunsi omituisella
+tuskallisella varmuudella. Minne tahansa hän kääntyikin, oli hän
+kuulevinaan salaisia kuiskauksia suruista; hänen ylitseen oli tullut
+kärsimysten aavistus kuin salaisena, sisäisenä Jumalan lähettämänä
+ilmotuksena ja se verhosi hänen sielunsa ikäänkuin alakuloiseen
+hämärään. Muuan runo, jonka hän äskettäin oli lukenut jostain vanhasta
+kirjasta ja joka oli jäänyt hänen muistiinsa omituisen rytminsä vuoksi
+sekä koska se niin hyvin soveltui hänen omaan sielunelämäänsä, johtui
+usein hänen mieleensä:
+
+    "Sulattava, taottav' on rauta,
+    maakin kynnettävä, muu ei auta,
+    sielu palamahan, särkymään on suotu,
+    kaikki _muodostuva_ kärsimähän luotu!"
+
+Ja aukaisipa hän raamatun mistä paikasta tahansa, aina kohtasi häntä
+kärsimyksistä puhuvia sanoja, milloin vakavia ja kurittavia, milloin
+täynnä suloista lohdutusta. Hänen rukouksensa muuttuivat yhä enemmän ja
+enemmän kuin laupeutta pyytäviksi huudoiksi, ne huusivat apua kantamaan
+kuormaa, huusivat sääliä ja armoa. "Älä muista nuoruuteni syntejä äläkä
+ylitsekäymistäni!" Ja hänen huomaamattaan eivät nämä huudot enää
+etsineet laupeutta hänelle itselleen, vaan kaikille hänen taisteleville
+veljilleen ja sisarilleen; tuskasta, joka hänen sieluaan painoi, kohosi
+hehkuvasti tuntevan myötämielen, kohousi rakkauden palava rukous koko
+onnettoman, kiusaantuneen ihmiskunnan puolesta...
+
+Parin kuukauden levottomuuden jälkeen tuli viimein odotettu isku eikä
+tällä kertaa nimettömän kirjeen muodossa, vaan kirjeen, joka oli erään
+yliopiston professorin allekirjottama.
+
+Bengt otti tapansa mukaan postin vastaan aamiaispöydässä, mutta hän
+näki heti, mistä kaupungista kirje oli ja pisti sen siksi taskuunsa
+lukeakseen sen myöhemmin. Hän koetti peittää Esteriltä mielenliikutustaan
+ja puhua tavalliseen tapaan, mutta kun hän oli päässyt omaan
+huoneeseensa, vapisivat tuon ison, voimakkaan miehen kädet niin, että
+hän tuskin kykeni murtamaan kirjeen auki.
+
+Kun hän oli lopettanut lukemisensa, vaipui hän tuolille ja istui hetken
+liikahtamatta jäykin, tuijottavin katsein. Hän ei voinut ajatella,
+tuskin edes tuntea mitään, hän oli niin omituisesti herpoutunut,
+niinkuin ainakin musertavan iskun juuri kohdattua. Mutta sitten tuli
+ajatus takaisin, herpoutuminen väistyi ja hän oikaisihe palautuneen
+voiman tunteella ja luki vielä kerran kirjeen lävitse. Estääkseen sitä
+joutumasta Esterin näkyviin, heitti hän sen uuniin ja sytytti tuleen.
+Sitten silmäsi hän sanomalehtiä, leikkasi kappaleen irti siitä, jota
+Esterin oli tapana lukea, -- Ester ei onneksi ollut innokas
+sanomalehtienlukija eikä varmaankaan ollut sitä huomaava ja meni
+vaimonsa luo.
+
+"Ester", sanoi hän levollisella äänellä, laskien karsimansa lehden
+Esterin luo pöydälle, "minulla on jotain kerrottavaa, Eräs yliopiston
+professoreista on valittanut minulle Svenistä..."
+
+Esterin valtasi ankara liikutus; häntä puistatti sisäinen väristys,
+jota hän tuskin voi hillitä, eikä hän tahtonut saada sanaa suustaan.
+
+"Saitko kirjeen?" kysyi hän viimein.
+
+"Sain."
+
+"Saanko nähdä sen?"
+
+"Mahdotonta, sillä olen sen jo polttanut."
+
+"Miksi?" kysyi Ester, heittäen häneen epäilevän, tutkivan katseen.
+
+"Poltan aina kirjeet, joita en halua muiden näkevän ... yleensä kaikki
+epämieluisat kirjeet. Mutta sen sisällön muistan liiankin hyvin. Siitä
+kävi selville, että Sven on joutunut siihen, mitä jokapäiväisessä
+kielessä sanotaan 'sotkeutumiseksi', että hän on laiminlyönyt lukunsa
+ja antanut houkutella itsensä vähemmän tunnettuihin piireihin..."
+
+Ester nousi kiivaasti ja hänen silmänsä säihkyivät.
+
+"Se ei ole totta!" huudahti hän. "Että hän ei lue ahkerasti, että hän
+ehkä myös on tuhlannut rahoja -- luultavasti muita auttaakseen -- se
+saattaa olla mahdollista, mutta että hän muka viettäisi huonoa elämää,
+sitä en usko koskaan, en koskaan, vaikkapa koko maailma sitä huutaisi!"
+
+"No, no", sanoi Bengt rauhottaen, "tahallani en puhunut 'huonosta
+elämästä', sanoin, että hän oli hiukan 'sotkeutunut'."
+
+"En ymmärrä eroa", keskeytti Ester halveksivasti, "otaksun, että se on
+'sotkeutunut', joka mässää, juo ja tekee muuta pahaa, ja tiedän, ett'ei
+Sven sellaisiin ole ryhtynyt..."
+
+Bengt ei vastannut; hänen olennossaan oli jotain omituisen hiljaista,
+niin että Esterkin, niin kiihkeän epätoivoinen kuin olikin, huomasi
+sen.
+
+"Bengt", sanoi hän hieman tyyneemmin, "uskotko että ylevä- ja
+puhdasmielinen poikamme olisi niin syvästi langennut?"
+
+"En usko, että hän on 'niin syvästi langennut' siksi, että on joutunut
+nuoruudenhairahdukseen. Jumalan avulla toivon, että hän on nouseva ja
+kaikki on tuleva hyväksi jälleen."
+
+Hän olisi mielinyt lisätä: "_Minä_ en sitä paitsi tunne niin suurta
+pettymystä kuin sinä, sillä en ole koskaan uskonut kenenkään ihmisen
+täydellistä puhtautta voivan toteuttaa", mutta aika ei ollut hänestä
+sopiva.
+
+Ester hymyili alakuloista, katkeraa hymyä -- pitikö sitten kaikkien
+mennä samaa lankeemuksen ja alennuksen tietä, pitikö kaikkien
+ihanteiden särkyä, kaiken viattomuuden tahraantua? Mutta hänessä oli
+ääni, joka vastasi siihen: "ei". Ei, hän ei voinut epäillä Sveniä --
+hän oli näkevinään hänen puhtaan, lempeän, viattoman katseensa
+nuhtelevana vilahtavana ohitseen, kuin olisi se sanonut: "Voitko _sinä_
+epäillä minua, äiti?" -- Ei, hän ei voinut, ei, vaikkapa koko maailma
+olisi tuominnut, ei ennenkuin hän kuulisi Svenin omain huulten lausuvan
+tuomionsa.
+
+Illalla kirjotti hän pitkän kirjeen Svenille, rakkautta uhkuvan,
+hyväilevän kirjeen, niinkuin vain äidit osaavat kirjottaa, ja kun
+vastaus heti saapui, oli siinä sama luottavainen sävy kuin ennen: Sven
+tunnusti olleensa "laiska" ja menneensä takaukseen useamman toverin
+puolesta, sanoi olleensa "ajattelematon", mutta hän toivoi kaiken
+selviytyvän, niin että vanhemmat hänelle kyllä antaisivat anteeksi. Kun
+hän jonkun ajan kuluttua palaisi kotiin, olisi hänellä tilaisuutta
+lähemmin selittää kaikki.
+
+Ester näytti heti Bengtille tuon kirjeen, ja kun tämä oli sen lukenut,
+kysyi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, uskoiko Bengt, että se, joka
+oli unohtanut velvollisuutensa ja viettänyt huonoa elämää, voisi
+kirjottaa noin avomielisesti ja luottavaisesti.
+
+Mutta Bengt ei vastannut juuri mitään, hän arveli, että kirje oli
+"kiltisti" kirjotettu sekä yhtyi muutoin Svenin toivoon, että "kaikki
+oli selviytyvä".
+
+Mutta Bengt matkusti sopimuksen mukaan yliopistokaupunkiin selvittämään
+asioita. Ne päivät olivat Esterille vaikeat, odotuksen ja yksinäisyyden
+päiviä, jolloin hän sulkeutui huoneeseensa, peläten tavata ihmisiä,
+palvelijoitansakin. Hän oli varma siitä, että huhu Svenistä oli
+levinnyt kaupunkiin, ja häntä kauhistivat uteliaat ja vielä enemmän ne
+säälivät katseet, jotka häneen olisivat kohdistuneet. Ja kuinka moni
+ulkonaisesta osanotostaan huolimatta sydämessään iloitsi siitä, että
+ylpeä, ylimysmielinen konsuli Falkenstern, itsevanhurskas herännäinen,
+oli saanut moisen iskun; kuinka harva, niin, ehkäpä eivät muut kuin
+heidän ystävänsä, rehtori Grahnin perhe, todella ottaisi osaa heidän
+suruunsa!
+
+Kun Bengt viikon takaa tuli kotiin, täytyi hänen Esterin innokasten
+kysymysten tähden tehdä tarkkaa selkoa kaikista erikoiskohdista. Hän
+selitti niin hyvin kuin silloin voi, kun ei tahdo valehdella ja
+kuitenkin tuntee, että totuutta täytyy kiertää. Peittelemättä hän
+kuitenkin kertoi, että Svenin velat olivat hyvin suuret. "Niin, niin
+suuret", lisäsi hän alakuloisesti hymyillen, "ettei minullakaan
+pahimmillani ollessani ollut suurempia. Onneksi on enin osa syntynyt
+takaussitoumusten vuoksi, hän on niitä kirjottanut oikealle ja
+vasemmalle ja niin joutunut koronkiskurien kynsiin."
+
+"Mutta sehän on aivan toista, kuin jos hän olisi tehnyt velkaa omasta
+puolestaan", huudahti Ester innokkaana ja ilosta loistaen, "minusta se
+muuttaa koko asian, vai mitä?"
+
+"Niin, likipitäin. Hän oli muuten reippaalla mielellä, Sven poika,
+arveli hyvin toimineensa mitä takauksiin tulee ja lupasi ensi tilassa
+taas tehdä samoin..."
+
+Ester nauroi.
+
+"Hän arveli..."
+
+"Niin, hän arveli, että rikkaan pojan velvollisuus on auttaa köyhiä
+tovereitaan..."
+
+"Mutta siinähän hän oli oikeassa..."
+
+"Kyllä, tietysti, mutta pienillä rajotuksilla. Ehkä ei olisi sentään
+hullumpaa, jos hän joskus ajattelisi sitä, että niin kauan kuin rahat
+eivät vielä ole hänen... Mutta, tottapahan siitä hyvä tulee,
+toivokaamme, ettei Svenin sangviininen luonto joudu häpeään..."
+
+"Eikä liion minun luottamukseni häneen!" huudahti Ester säteilevin
+katsein.
+
+Bengt ei vastannut, Hän tukahutti huokauksen ja sanoi levollisesti:
+"Muutaman päivän päästä lähden taas sinne, kaikki ei ole vielä
+selvillä, mutta silloin toivon sen selväksi tulevan".
+
+Ester oli näinä päivinä omituisen tasainen, milt'ei iloinen mieleltään.
+Bengt ei häntä käsittänyt; hän ihmetteli, olisikohan Ester saanut
+itsensä jonkunlaiseen kiihkotilaan tukahuttaakseen tuskan, vai oliko
+hänen luottamuksensa Sveniin todella niin fanaattinen, että se vapautti
+kaikesta levottomuudestakin? Hän antoi hänen kuitenkin olla omillaan;
+yksin kantoi Bengt koko sen taakan, minkä totuus, josta hän ei hennonut
+Esterille kertoa, laski hänen hartioilleen, hän taisteli Jumalan
+kanssa, rukoillen, että Hän torjuisi uhkaavan onnettomuuden eikä
+pakottaisi häntä antamaan Esterin äidinsydämelle iskua, joka sen ehkä
+musertaisi...
+
+He eivät käyneet missään koko tällä ajalla; ilta illan perästä he
+istuivat Bengtin huoneessa, Ester ompeli koruompelua ja Bengt luki
+ääneen tai sitte keskustelivat he uskonnollisista kysymyksistä tai
+Svenistä tai molemmista puheenaineista toistensa yhteydessä.
+
+Eräänä iltana, kun Bengt -- tapansa mukaan -- kulki edestakaisin
+Esterin editse, joka istui ommellen, ja Ester vaistomaisesti seurasi
+katseellaan hänen olentoaan ja liikkeitään, hämmästyi hän äkkiä, kuinka
+muuttunut, kuinka vanhennut Bengt oli viime aikoina. Hänen kaunis,
+"kuninkaallinen" ryhtinsä oli kuin luhistunut kokoon, tukka
+harmaantunut, ja likinäköisyys, jota ei ennen silmän terävältä
+loisteelta voinut huomata, verhosi kuin raskaana harsona katsetta.
+
+Kuinka oli mahdollista, ett'ei hän ennemmin ollut sitä huomannut --
+kuinka oli mahdollista, että viimeinenkin tähde Bengtin nuoruudesta --
+unelma, joka vielä oli tallella suloisista kevätpäivistä, jolloin Ester
+hänessä oli nähnyt maallisen ihanteensa -- kuinka se noin oli ikäänkuin
+hiipinyt pois, hänen näkemättään ja ilman että hän oli saanut sanoa
+sille jäähyväiset? Olikohan hänkin tullut vanhaksi?... Omituinen
+pistävä tuskantunne soljahti hänen lävitseen...
+
+"Bengt", sanoi hän nousten, kietoen kätensä Bengtin kaulaan ja
+painautui häntä vasten pehmeällä, hellällä tavallaan, "sinä kätket
+jotain minulta -- näytät siltä, kuin et olisi terve?"
+
+Bengt säpsähti ja purasi kovasti huultaan.
+
+"Oho! Enkö muka ole kaunis?" ... kysyi hän, koettaen laskea leikkiä.
+
+"Kyllä, kaunishan sinä aina olet", vastasi Ester yhtyen leikkiin, --
+"mutta olet käynyt vanhaksi, ystävä parka."
+
+Bengt yritti hymyillä, mutta se ei onnistunut; huulet vääntyivät ja
+kauan pidätetty tuska ilmeni hänen kasvoillaan kouristuksentapaisena
+vavahteluna.
+
+"Ennemmin tai myöhemmin täytyy meidän muuttua vanhoiksi", sanoi hän
+viimein ja irrotti Esterin kädet kaulastaan, "kaikki eivät voi säilyä
+noin nuorekkaan kauniina kuin sinä..."
+
+Ester seisoi hetken vaiti ja katseli häntä tutkivin katsein. Äkkiä
+vihlasi hänen sieluaan muuan ajatus, kuin vilun puistatus. Ja samassa
+tuntui hänestä, että huone pimeni ja tuonne nurkkiin keräytyi mustia
+varjoja, jotka hitaasti lähenivät haudatakseen hänet alleen...
+
+Oliko hän ollut sokea, oliko hänen järkensä ollut pimitetty?...
+
+"Bengt", sanoi hän puolitukahtuneella äänellä, "sinä salaat jotain.
+Sano, mitä se on..."
+
+"Mitä tahdot minua sanomaan?" huudahti Bengt, avuton epätoivo
+ilmeessään.
+
+"Mitä on tapahtunut Svenille ... mutta sano pian ... joll'et tahdo
+minun kuolevan ... ota pois julma hirmukuva, jonka näen edessäni ...
+kuuletko..."
+
+"Rauhotu, rauhotu, Ester! Niin, jotain on todella tapahtunut ... tai
+ehkä pikemmin..."
+
+"Mitä -- sano suoraan ... joll'et heti puhu, niin...", kuiskasi Ester
+milt'ei uhkaavasti.
+
+"No, koska pakotat minua!" huudahti Bengt, ja hänen ääneensä tuli
+välinpitämättömän väsymyksen vivahdus, "Sven tulee luultavasti --
+joll'ei Jumala onnettomuutta estä -- erotettavaksi yliopistosta siksi
+että..."
+
+Hän keskeytti itsensä pelästyneenä ja kietoi kätensä Esterin ympärille
+estääkseen häntä kaatumasta. Bengtin sanat olivat vaikuttaneet Esteriin
+kuin isku; hän horjahti, suuret silmät laajenivat ja katse sammui.
+Hänestä tuntui, kuin olisivat varjot suurina laineina vyöryneet
+häntä kohden, vielä ennätti hän kuulla ikäänkuin pihisevän,
+korahtelevan äänen: "nyt käy miekka sielusi lävitse", sitten oli kaikki
+pimeätä ja tyyntä ja äänetöntä niin hyvin hänen sisässään kuin
+ulkopuolellaan. -- -- --
+
+Se, mikä Esterin herätti hänen syvästä tainnostilastaan, ei ollut
+tuskaa eikä ahdistusta, vaan omituisen hiljaisen viehkeä tunnelma, joka
+humisi hänen ympärillään, kun hänen tajuntansa ponnisteli palatakseen.
+Hän oli tuntevinaan jotain lämmintä ja hyväilevää, joka hiveli hänen
+otsaansa, ja oli kuin olisi hän voimattomana ja sairaana ja vaivojen
+ahdistamana levännyt lohduttavan hellyyden helmassa. Kun hän viimein
+kykeni aukaisemaan silmänsä ja katkaisemaan omituisen unitilan, joka
+käy tajunnan palaamisen edellä, kohtasi hän Bengtin katseen, joka
+täynnä kyyneleitä ja tuskansekaista hellyyttä sädehtien oli häneen
+kiinnitetty. Silloin hän ymmärsi, että Bengtin silmästä vierähtänyt
+kyynel oli hänet jälleen eloon herättänyt. Hän kietoi kätensä Bengtin
+kaulaan ja purskahti itkuun, ja Bengtin hyväilevät sanat humisivat
+hänen korvissaan suloisina, rauhottavina sävelinä.
+
+"Rakastettu vaimoni -- tahdoin säästää sinulta tämän ... tahdoin
+varjella sinua -- Jumala voi vielä kaiken muuttaa hyväksi ... älä sure,
+-- älä itke noin -- asia ei ole vielä päätetty -- Jumala voi kaikki
+muuttaa -- ja minä uskon, että Hän on kuuleva rukoukseni..."
+
+Ester lepäsi yhä liikkumattomana ja hiljaa itkien Bengtin rinnoilla.
+Kesken julmaa tuskaa, joka palautuneen muistin keralla virtasi häneen,
+tunsi hän itsensä omituisen onnelliseksi. Hänestä tuntui, kuin olisi
+viimeinkin hänen unelmainsa Bengt, hänen nuoruutensa rakastettu,
+kokonaan vironnut eloon ja kuin olisivat he nyt kärsimysten syvyydessä
+jälleen löytäneet toinen toisensa, kuin olisivat kaikki ylpeyden ja
+itsekkäisyyden, arkuuden ja väärinymmärrysten raja-aidat ainaiseksi
+sortuneet ja heidän sielunsa yhtyneet erottamattomaan syleilyyn.
+
+"Älä mene luotani, Bengt", kuiskasi hän vaikeroiden, "älä salli
+kenenkään, kenenkään tulla tänne, en tahdo nähdä muita kuin sinua
+niin ... sano nyt kaikki -- kerro, miten rakkahimpamme on raukka
+rikkonut!"
+
+Hän nyyhkytti ja vetäytyi Bengtin syliin kuin sairas lapsi.
+Liikahtamatta makasi Bengt polvillaan leposohvan edessä mitä
+epämukavimmassa, väsyttävimmässä asennossa, toisella kädellään tukien
+Esteriä, toisella hiljaa ja hellästi häntä hyväillen. Hän tunsi, että
+hän tänä hetkenä oli heistä molemmista vahvempi, ja koetti kaikella
+rakkauden hienotunteisuudella pitää yllä Esterin mieltä ja vuodattaa
+hänen veristävään äidinsydämeensä samaa lohtua ja voimaa, jota hän itse
+oli saanut Jumalalta.
+
+Niin hellävaroin kuin suinkin kertoi hän nyt Svenin hairahduksesta,
+kuinka hän sekä eräs hänen ystävistään olivat kevätjuhlassa pitäneet
+häikäilemättömän vallankumouksellisia puheita ja, mikä pahinta
+kaikesta, yliopiston rehtorin eteen käskettyinä uhkamielisesti
+vastanneet hänen antamiinsa varotuksiin ja nuhteisiin.
+
+Ester kuunteli sanomatta sanaakaan, yhä nojaten päätään Bengtin rintaa
+vasten.
+
+Vasta kun Bengt vaikeni, aukaisi hän silmänsä ja katsahti ylös.
+
+"Jumala, minä kiitän sinua!" huudahti hän, innon loiste kasvoissaan,
+"_tätä_ en pelännyt, tämä ei ollut näkemäni hirmukuva! Poikani sielu
+saattaa olla puhdas ja tahraton, vaikka hän on tehnyt rikoksen, jota
+ihmisten täytyy ankarasti tuomita!"
+
+Bengt ei vastannut; hän näki, että Ester oli ylen uupunut ja
+kiihottunut. Varovasti ja lempeästi nosti hän hänet sohvalta, kietoi
+käsivartensa hänen ympärilleen, kantoi hänet makuusuojaan ja auttoi
+hänet vuoteeseen. Aina ennen oli Bengtiä harmittanut, että Ester niin
+vastenmielisesti antoi palvelijain auttaa itseään, nyt hän ymmärsi
+hänet eikä päästänyt ketään sisään, hän vei hänelle itse teen ja hoiti
+ja holhosi häntä huolellisesti kuin äiti.
+
+Esterin käsi omassaan istui hän hänen vuoteensa äärellä vielä pitkän
+aikaa sen jälkeen, kuin Ester oli nukahtanut. Nyt oli Bengtin vuoro
+ihmetellä, kuinka muuttunut _Ester_ oli parissa tunnissa. Oli kuin
+olisi hallayö hiipinyt hänen kauneutensa kukkien yli, kasvot näyttivät
+pienemmiltä ja kapeammilta ja silmät olivat ikäänkuin vaipuneet kahteen
+syvään, tummaan kuoppaan, jotka sinertävänvalkeitten varjojen
+reunustamina näyttivät vieläkin suuremmilta.
+
+Bengt muisti satua pelikaanista, joka ruokkii poikasiaan omalla
+verellään...
+
+Niin sellainen on elämän laki -- nuori polvi ottaa ravintonsa vanhain
+sydänverestä; myrskynä eteenpäin kiitäessään tallaa se edeltäjänsä
+jalkoihinsa, imee heidän voimansa ja elämänsä. Hänen oma nuoruutensa
+sukelsi esiin hänen eteensä, hän muisti äitinsä surun pojan
+hairahdusten tähden, hän muisti hänen kyyneleensä, hän tunsi niiden nyt
+tulena polttavan sydäntään. Julma kiertokulku -- salaperäinen
+kostonlaki -- sato kehnosta kylvöstä, jonka vain Jumalan silmä
+tuntee!...
+
+Ja hiljaisena, yksinäisenä yönhetkenä, kun hän istui vaimonsa kuumeinen
+käsi omassaan ja korvissaan hänen värähtelevät, tuskaiset huokauksensa,
+oli hän kuulevinaan nuo pyhät, totiset sanat:
+
+"Minä olen kiivas Jumala..."
+
+Mutta kuin vastaukseksi kaikui hänen kiusaantuneessa sielussaan
+suloisesti, lohduttavasti:
+
+"Minä teen laupeuden monelle tuhannelle..."
+
+
+
+
+XVIII.
+
+
+Kysymys noiden kahden ylioppilaan erottamisesta oli muodostunut päivän
+kysymykseksi, jota pohdittiin koko maassa; sanomalehdissä julkaistiin
+lausuntoja puolesta ja vastaan, kiivaita syytöksiä ja arkailevia
+varotuksia, jotka sitten pyörivät kaikkien mielessä.
+
+Kului kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin päätös annettiin. Juttu oli
+kutoutunut niin monista salaperäisistä, hienoista langoista, jotka
+täytyi selvittää katkaisematta niitä. Eräällä taholla odotettiin, että
+konsuli Falkenstern käyttää vaikutusvaltaansa, eivätkä Sven
+Falkensternin ylhäiset ja rikkaat tuttavuudet juuri erittäin lisänneet
+halua sulkea häntä yliopistosta. Toisaalta kuului viittauksia
+puolueellisuudesta, lahjomisista j.n.e.
+
+Asianlaita oli kuitenkin sellainen, ett'ei Bengt pannut sanaakaan
+vaakalautaan, ei nostanut sormeaankaan pelastaakseen Sveniä. Siitä asti
+kuin hän kävi yliopistolla ja selvitti Svenin raha-asiat, ei hän ollut
+kenenkään kanssa puhunut pelätystä erottamisesta. Hän vastasi saamiinsa
+kirjeisiin, luki kaikki asiaa koskettelevat sanomalehtikirjotukset,
+kesti urhoollisesti pilkallisten ja katkeroitten sanojen pistokset,
+joita hän herännäisenä ja miljonäärinä runsaissa määrin sai osakseen,
+-- mutta hän pysyi alallaan. "Jumala johtakoon", sillä lauseella hän
+tuki voimiaan, jotka joskus yrittivät pettää; "jos se on oikein, jos on
+siunaukseksi meille kaikille, että Sven joutuu tähän nöyryytyksen
+sulatusahjoon, niin antaa Hän sen tapahtua. Ja jos hän _voi_ säästää
+-- niin säästää Hän myös."
+
+Mutta noiden ajatusten jäljessä hiipi ikäänkuin varjo, jossa Bengtin
+katse ei viipynyt, hiipi kiihkeä huuto: "Mutta, Herra, säästä, jos
+voit!"
+
+Mitä Esteriin tulee, ei Svenin erottamisella ollut hänelle samaa
+merkitystä kuin Bengtille. Kun hän oli päässyt täysin vapaaksi
+hirmukuvasta, joka kerran oli hänet vallan tainnottomaksi jäätänyt,
+tuli hänen sieluunsa omituinen rauha. Hän kirjotti Svenille joka päivä;
+etäällä olevanakin oli hän kuitenkin häntä lähellä ja ikäänkuin sulki
+hänet palavaan, rukoilevaan äidinhellyyteensä. Ja hänen uskonsa
+poikansa puhtauteen, hänen viattomuuteensa oli järkkymätön, siitä hän
+eli, se kantoi hänet kuin korkea, voimakas ilma yli päiväin
+levottomuuden siihen hetkeen, jolloin hän jälleen oli tapaava
+lemmikkinsä ja hänen silmistään lukeva, ett'ei hänen uskonsa ollut
+joutunut häpeään.
+
+Ja kun isku tuli, kun Svenin kohtalo ratkaistiin ja hän tovereineen
+erotettiin vuodeksi yliopistosta, silloin oli Ester vahva, kun sen
+sijaan Bengt murtuneena vaipui kokoon.
+
+Bengt oli kuluneen viimeisen kuukauden elänyt kuin oman itsensä yli
+kohonneena; ensi aikoina piti häntä yllä tietoisuus siitä, että hän
+toista säästääkseen yksin Jumalansa kanssa kärsi kautta unettomain
+öiden ja synkkäin päiväin, ja se täytti hänet hivelevällä
+martyyrintunteella, joka muuttaa äänettömän alistumisenkin nautinnoksi,
+-- ja sittemmin ajatus: "Jumala johtakoon", jolla hän kuumeisella
+innolla pakotti sieluaan tyyntymään.
+
+Mutta nyt, kun kaikki oli ohi, kuu mielen jännitys laukesi ja
+järkähtämätön todellisuus tarttui häneen, silloin lysähti hän kokoon
+kuin reivattu purje. Hän luuli taipuneensa, luopuneensa kaikesta ja
+olevansa valmis kaikkeen, mitä sitten tulisikin; mutta tuska, jota hän
+tunsi, kapina hänen sydämessään, kun Svenin erottaminen yliopistosta
+oli päätetty, näytti hänelle, ett'ei hän itse asiassa ollut elänytkään
+uskostaan, vaan eräästä petollisesta ajatuksesta, joka oli väijynyt
+jossain kätkössä sielun pohjalla: "Koska olen kaikki jättänyt Jumalan
+käsiin, koska olen totuudelle ja oikeudelle uhrannut kaikki rikkauteni
+ja asemani tuomat edut, on Jumala palkaksi säästävä minua siitä, josta
+Hän rakkaudessaan kyllä tietää, ett'en jaksa sitä kantaa".
+
+Hänessä alkoi nyt julma taistelu. Hänen olemuksensa jakaantui ikäänkuin
+kahtia, hänen sielunsa täytti kaksi ääntä. Toinen kuiskasi valittaen,
+nureksien: "Olenhan antanut sinulle kaikki, tulin muiden nauruksi,
+tulin pilkatuksi 'herännäiseksi' tähtesi, kiivailin enemmän sinun
+kunniasi puolesta kuin omani, otin halvimmat lapsesi veljikseni ja
+sisarikseni, luovuin rakkaimmasta unelmastani: nähdä poikani jatkavan
+elämäntehtävääni, ja siksi vain, että sinä niin vaadit; etkö olisi
+voinut siis säästää minua, pitikö minua kohdata tämä viimeinen kauhea
+isku, että _minun_ poikani, jalo, lahjakas lapseni, josta olin niin
+ylpeä, niin onnellinen, karkotetaan yliopistosta kuin tavallinen
+yltiöpää?"
+
+Mutta silloin vastasi toinen ääni: "Sehän juuri onkin viimeinen, mistä
+sinun on luovuttava. Kaikki, mitä annoit, ei ole mitään, jos vain
+pienimmänkään kipenen omaa itseäsi kätket Jumalalta."
+
+Taas puhui ensimmäinen ääni, ja nyt oli se epätoivoisen vihlova:
+
+"Olen tehnyt, mitä ei kukaan minun asemassani olisi tehnyt: olisin
+voinut puuttua asiaan, olisi löytynyt keino pelastaa Sven tästä
+häpeästä; mutta en tehnyt mitään, vaan jätin kaiken sinulle -- siksikö
+isku tuli? Olinko haaveileva hullu, kun luulin, että Jumala, ryhtyisi
+moisiin pikkuseikkoihin, ja niitänkö nyt katkeran palkan
+mielettömyydestäni?"
+
+Mutta sielunsa syvyydestä kuuli hän Jumalan äänen puhuvan:
+
+"Juuri siksi, että jätit kaiken Jumalalle, on Hän antava arvan langeta
+sinulle kauneimmassa. Juuri siksi, että kaikesta mielettömyydestä,
+kaikista erehdyksistä huolimatta olet vakaasydäminen, vakaa halussasi
+vaeltaa Herran kasvojen edessä, on Hän sallinut tämän viimeisen iskun
+sinua kohdata; sillä sinä olet rukoillut sielusi puhdistusta, ja
+sellaiset rukoukset Jumala kuulee, vaikka kuinka ponnistelisimme tuota
+rukouksenkuulemista vastaan. Anna tuskan pistää, anna haavan kirvellä
+ja polttaa, se vain polttaa pois sen, mikä _on_ poistettava..."
+
+Sven oli kirjeellä ilmottanut vanhemmilleen, että hän ja toverinsa
+olivat erotetut. Hänen kirjottamakseen oli kirje sävyltään
+alakuloinen, voi huomata hänen viime hetkeen asti luulleen pääsevänsä
+rangaistuksesta. Tekipä hän kirjeen lopulla, pieniä synkkiä viittauksia
+siihen suuntaan, ett'ei hän ehkä enää saisikaan palata kotiin, kun hän
+näin oli tehnyt tyhjäksi vanhempien toiveet j.n.e.
+
+Ester sähkötti heidän molempain puolesta vastaukseksi: "Mitä tahansa
+tunnetkin, kuinka syvä lieneekin surusi, tule heti vanhempaisi luo,
+jotka ymmärtävät sinua, ottavat osaa tuskaasi ja tahtovat sinua
+kaikessa lohduttaa. Matkusta huomenna aikaisimmalla junalla, Hembossa
+on sinun odotettava kaksi tuntia, siellä kohtaat minut, äitisi.
+Tervetuloa rakastavain vanhempaisi luo!"
+
+Sillä Ester tunsi, että hänen täytyi nähdä Sveniä ja puhutella häntä,
+ennenkuin tämä kohtasi isänsä. Masentunut ja sisäisen taistelun raatama
+kuin Bengt oli, ei hänen sopinut ensimmäisiä sanoja lausua kotiin
+palaavalle.
+
+Ester ei kuitenkaan puhunut Bengtille mitään tuosta kohtaamisesta, vaan
+kertoi hänelle ainoastaan Svenin sähkösanomasta, jonka tämä oli
+osottanut äidilleen ja jossa hän ilmoitti tulevansa kotiin seuraavana
+päivänä.
+
+Heti päivällisen jälkeen matkusti hän Sveniä vastaan. Bengt oli
+lähtenyt Vångaan, ainoalle huviretkelleen, ja Ester pyysi Eriksonia
+sanomaan konsulille, kun tämä tuli kotiin, että hänen oli täytynyt
+mennä, mutta että hän kyllä oli palaava siksi, kuin Sven tuli.
+
+Falkensternien talossa vallitsi raskas, alakuloinen tunnelma näinä
+odotuksen hetkinä. Ester oli itse kutsunut sisään vanhat palvelijat --
+Bengt ei tahtonut puhua kenenkään kanssa -- ja kertonut heille, mitä
+oli tapahtunut; hän tiesi, kuinka he kaikki rakastivat Sveniä, ja hän
+arveli, että heidän rakkautensa ja kiintymyksensä oikeutti heidät
+saamaan tietää totuuden itse isäntäväeltä eikä vain juorupuheista ja
+salateitä. Heillä oli kaikilla asiasta selko; osaksi olivat he lukeneet
+siitä lehdistä, osaksi kaupungilla kuulleet siitä puhuttavan, mutta ei
+yksikään ollut uskonut jotain niin mahdotonta, kuin että konsulin poika
+erotettaisiin yliopistosta. Ja kun he Esterin kautta tulivat
+vakuutetuiksi siitä, että todella niin oli tapahtunut, herätti tuo
+tieto mitä syvintä suuttumusta ja tuskaa ja antoi monta päivää pysyvää
+aihetta kiihtyneisiin keskusteluihin ja paheksivaan ihmettelyyn.
+Eriksonin kasvot kävivät entistäkin synkemmiksi ja ryppyisemmiksi ja,
+jos suinkin mahdollista, palveli hän vääryyttä kärsinyttä herrasväkeään
+vielä hartaammin kuin tavallisesti. Ja kuolemaan saakka pysyi Gucka
+siinä mielipiteessään, että koko yliopisto professoreineen ja
+tohtoreineen ja kaikkine muine oppineine miehineen kerran tuomiopäivänä
+oli joutuva ankaraan edesvastuusen siitä, mitä he olivat rikkoneet
+Svenin kaltaista Jumalan enkeliä vastaan...
+
+Iltapäivä oli kirkas ja lempeä; pitkällinen sade oli lakannut, pilvet
+olivat nopeasti hajonneet ja auringon esiinpyrkivät säteet heittivät
+kimmeltävää hohdetta kosteille puille ja pensaille. Mäet olivat
+täynnään kevätkukkia, ruohon vihreys hento ja monivivahteinen,
+heijastuen punaiselle ja ruskealle sinistä taivasta vasten, kevään
+sulotuoksu leijaili kautta viileän, kostean ilman ja metsäin helmasta
+kuului lintujen lakkaamatonta, livertelevää, houkuttelevaa laulua.
+
+Esterin sielun kaikki kielet olivat jännittyneet riemun,
+surumielisyyden ja kaihontunteen säveliksi, jotka soivat omituisessa
+sopusoinnussa ympäröivän luonnon kanssa. Hänen mielessään oli tuskin
+sijaa epäilykselle tai tuskailemiselle, hän luotti täysin Sveniin, ja
+alakuloisuus, jota hän tunsi, muistutti vain niitä pieniä levottomuuden
+pirskeitä, jotka luovat varjoaan kevättunnelman kirkkauteen...
+
+Esterin juna saapui myöhemmin kuin etelästä tuleva; jos siis kaikki
+kävi laskujen mukaan, oli Sven hänen tullessaan oleva asemalla häntä
+vastassa. Jälleennäkemisen hetki väikkyi lakkaamatta hänen edessään;
+taiotun itsepintaisena loi hänen mielikuvituksensa yhä uudelleen ja
+uudelleen kuvan siitä, kuinka hän sulkee syliinsä kaivatun pojan ja
+katsoo hänen kauniisiin, syviin silmiinsä. Juna kiisi pikajunan
+nopeudella ja hänellä oli vain tunnin matka, mutta hänestä tuntui, että
+hänen edessään oli loputon tie ja loputon aika. Nyt oli jäljellä vain
+puolituntia ... nyt neljännes ... nyt kohahti juna lähinnä viimeisen
+aseman ohi ... nyt oli enää kymmenen minuuttia ... nyt vain viisi ...
+mutta kuinka nuo minuutin matelivat ... kuinka sekunnit kasvoivat
+raskaiksi ajanpisaroiksi, jotka putoilivat hänen kaipauksesta
+värisevälle mielikuvitukselleen!... Nyt vihelsi juna merkiksi Hembolle
+ja vauhti hiljeni ... sydän sykki ihan kaulassa asti ja kyyneleet
+kohosivat silmiin... Hän kiiruhti vaunusillalle ja tähysti asemaa
+kohti ... tuolla, tuolla hän seisoi aivan entisensä kaltaisena ...
+vaaleassa kesäpuvussaan ja pieni valkea lakki tummakutrisessa päässään
+oli hän kuin kuva säteilevän kauniista nuoruudesta. Ester näki, miten
+hän rypisteli kulmakarvojaan ja lapsellisin kärsimättömin katsein
+tarkasteli vaununikkunoita... Nyt huomaa hän Esterin, joka seisoo
+nenäliinaa heiluttaen, hänen koko kasvonsa kirkastuvat kuin
+auringonpaisteesta, hän vastaa lakillaan äidin tervehdykseen, juoksee
+esiin, ja kun juna pysähtyy, nostaa hän hänet alas ja sulkee hänet
+lapsellisia riemuhuutoja päästäen syliinsä.
+
+"Äiti, rakas pikku äiti, miten hyvä olit, kun tulit tuhlaajapoikaasi
+vastaan!"
+
+Ester ei voinut mitään sanoa; hän hymyili kyynelten lomasta ja vastasi
+puolestaan Svenin hellään tervehdykseen.
+
+"Tule nyt, äiti", jatkoi Sven, tarjoten Esteille ritarillisesti
+käsivartensa, "olen varannut meille huoneen hotellissa, siellä voimme
+istua ja rauhassa puhella. Kuinka olen ikävöinnyt tätä hetkeä, äiti!"
+
+Sven puristi hänen kättään, joka lepäsi hänen käsivarrellaan, katseli
+häntä silmiin säteilevin katsein ja puhui koko ajan tavalliseen
+avomieliseen, luontevaan tapaansa.
+
+"Kuinka isä voi -- mitä sanoo isä!"
+
+"Voi, poikani, menettelysi on sattunut isääsi kovasti -- isä on niin
+muuttunut, niin vanhennut, Sven, ... se tulee surettamaan sinua..."
+
+Sven huokasi.
+
+"Tiedän sen ... se onkin tuottanut minulle eninten huolta ... isä on
+sitäpaitsi ollut niin hellä minua kohtaan näinä aikoina.
+Onnettomuustoverini, Max Strömer, ei saanut ollenkaan samaa
+ystävällisyyttä ja ymmärtämistä osakseen omilta vanhemmiltaan, kuin
+minä ankaralta, ylpeältä isältäni, ja sinä ymmärrät, että siksi on
+minuun vielä enemmän koskenut, että olen sellaista surua hänelle
+tuottanut... Nyt, äiti", jatkoi hän, kun he olivat tulleet huoneeseen
+ja hän oli ottanut Esteriltä päällysvaatteet ja päivävarjon, "nyt pitää
+sinun istua tuolle tuolille ja minä laskeun, kuin muinoin pienenä
+ollessani, jalkojesi juureen ja kuuntelen, mitä sinulla on minulle
+sanottavaa..."
+
+Hän siirsi mukavan tuolin ikkunan luo, painoi Esterin leikillisesti
+siihen istumaan ja paneutui sitten itse tyynylle hänen jalkainsa
+juureen miellyttävän vallattomaan asentoon.
+
+"Kas niin, pikku äiti", sanoi hän, nojaten käsivarttaan Esterin syliin
+ja pää käden varassa katsoen ylös häneen, "alotahan nyt kuulustelusi ja
+-- rangaistuksesi..."
+
+"Ei, poikani, me alotamme hiukan toisin..."
+
+Ester sulki hänen päänsä molempiin käsiinsä, taivutti sitä hiukan
+taaksepäin ja katsoi häntä kauan ja tutkivasti silmiin.
+
+"Äiti", sanoi Sven, ja haaveitten harso laskeutui veitikkamaisen
+katseen yli, joka äitiä kohtasi, "muistatko, kuinka kerran, kun olin
+pieni poika, kerroit minulle, että olin asunut sydämessäsi pienenä
+laululintuna ja saanut sinut iloiseksi liverryksilläni?... Lasten
+tunteet ovat hyvin ihmeellisiä, yhtä eriskummallisia, yhtä kaukana
+todellisuudesta kuin heidän käsityksensä ulkonaisista esineistä. En
+voisi ikinä sanoin selittää, mitä tunsin, kun kerroit minulle tuon
+pienen sadun laululinnusta... Monta kertaa olen koettanut kirjottaa
+siitä runon, mutta en ole osannut ... kaikki oli niin tyhjää, kylmää,
+väritöntä lapsuudenmuistojeni salaperäisten tunnelmain rinnalla...
+Mutta katso, äiti, mitä silloin tunsin, se kahlehti minut koko
+elämäkseni ... luuletko, että se, joka on ollut laululintunen sinun
+sydämessäsi ja kuunnellut sen puhtaita, jaloja ajatuksia ja kutonut ne
+aamu-unelmiinsa -- luuletko että hän voisi tehdä jotain alhaista,
+jotain kehnoa? Kernaasti saat katsoa silmiini, kuinka syvälle ja kuinka
+kauan tahdot, sielussani ei ole mitään, jota minun tarvitsisi peittää
+sinulta, eikä liioin mitään, jota tahtoisin peittää."
+
+"Rakas poikani", vastasi Ester, painaen Svenin pään rintaansa vasten ja
+suudellen hänen silmiään, niinkuin hänen oli ollut tapana, kun Sven oli
+pieni, "niin olet sitte taas minun kokonaan, kokonaan! Mutta en olekaan
+sinua koskaan epäillyt ... muista, Sven, että olen luottanut sinuun,
+niinkuin vain äiti voi luottaa lapseensa ... tunsin itsessäni miltei
+riemuitsevaa varmuutta, että sielusi oli puhdas, vaikka olit tehnyt
+itsesi hairahdukseen syypääksi... Ja nyt, poikani, kerrot minulle
+kaikki ... nyt annat minun nähdä 'sadun sydämen', niinkuin meidän oli
+tapana sanoa..."
+
+Sven pyyhkäisi kädellään paksua, tummaa tukkaansa ja katseli eteensä
+tuumivan näköisenä.
+
+"Niin, mitä tahdot minua sanomaan", virkkoi hän viimein hitaasti ja
+uneksivaisesti. "Katsos, äiti, kuluu aikaa, ennenkuin saa selkoa
+omasta itsestään... Kun jouduin ulos elämään, olin haaveilija,
+ihanteisiinuskoja, sellaiseksi olit minut kasvattanut, ja sellainen
+lienenkin sisimmältä olemukseltani. Mutta olin myös uhkamielinen
+metsälintu, joka ikävöi saadakseen levittää siipensä, joita isä niin
+kauan oli kahlehtinut ankaralla, kovalla uskonnollaan. Elämäni kodissa
+lienee oikeastaan tuskin ollut muuta kuin päivänpaisteista unta sinun
+luonasi ja ukkosilmoja isän luona. Mutta todellisuus on vähän muutakin,
+se on voimakas kevät-ilma ja lämmin kesähenkäys, ja se, joka ei ole
+siihen tottunut, helposti siitä huumautuu. Niin kävi minun, huumaus
+valtasi minut ja minä lensin yli suurten syvyyksien... Nyt kerron
+sinulle kaikki... Tosiaankin herätti suurta ihmetystä ja paheksumista,
+että minä kaikkine ylimysmielisine edellytyksineni niin jyrkästi
+kallistuin 'vasemmalle' -- minulle ilmestyi panettelunhaluisia
+vihamiehiä ... ihmiset näkevät niin mielellään muissa kehnoja
+vaikuttimia, maineen etsintää ja muuta sellaista... Tahdon nyt myös
+tunnustaa rikokseni; en ole tosiaankaan viime lukukausina paljon
+lukenut, mutta siihen ei ollut syynä vain laiskuus, vielä vähemmän
+huvittelu... Olen alkanut kirjottaa, äiti, suurta teosta
+kansantaloudesta, sitä tutkin ja laiminlöin kaiken muun."
+
+"Mutta, Sven, poikani, miks'et ole kirjottanut minulle siitä?" kysyi
+Ester hieman nuhtelevaisesti.
+
+"Koska en _voinut_ puhua siitä, äiti, en edes sinun kanssasi. Kaikki on
+minussa ollut sellaisessa kohisevassa kaaoksessa, ja kaaoksesta ei voi
+kertoa, sitä ei voi kahlehtia ajatuksin eikä sanoin. Minusta tuntui,
+kuin olisi se, mikä minussa liikkui, lentänyt matkoihinsa, jos olisin
+siitä puhunut, kuin olisin silloin kadottanut itsestäni jotain, joka
+juuri oli muodostumassa -- nyt vasta, kun olen hiukan selvillä
+itsestäni, voin puhua. -- Ja sitte, äiti, olen kokenut jotain ... niin,
+minulle on jotain tapahtunut..."
+
+Sven keskeytti itsensä ja katsoi maahan. Hänen kasvoilleen oli äkkiä
+levinnyt varjo, jota Ester ei ennen ollut nähnyt. Hän ymmärsi, että hän
+nyt oli saava selityksen siihen arvotukseen Svenin olennossa, jonka hän
+kerran näki, tunsi ja aavisti, mutta jonka perille hän ei ollut voinut
+tunkea.
+
+"Mitä sinulle tapahtui, poikani?" sanoi hän matalalla äänellä ja
+silitti hyväileväisesti kädellään Svenin otsaa.
+
+"Niin, äiti", vastasi Sven ja katsahti jälleen ylös, "se on niin
+muodotonta, niin himmeää kuin utuinen pastellikuva -- ja kuitenkin on
+siinä niin paljon todellisuutta... Katsos, _eräs_ oli saanut omituisen
+vallan ylitseni -- vallan niin suuren, kuin vain sinulla on ollut. Tuo
+eräs -- tai selvästi sanoen -- nainen oli löytänyt suorimman tien
+sisimpääni, missä suurin vaarani minua väijyykin... Hän oli tavattoman
+kaunis, paitsi sinua en ole nähnyt toista niin kaunista naista...
+Tuskin tiedän, rakastinko häntä koskaan, mutta hän hallitsi minua
+jonkunlaisella lumouksella, aivan niinkuin kevät-unelmat ja
+kesätunnelmat kahlehtivat ajatuksiamme ja tunteitamme. Mutta aina
+ikäänkuin etsin jotain, vaikk'en löytänyt; kun olin hänen seurassaan,
+vangitsi hän minut kokonaan, täytti minut ikäänkuin omalla itsellään;
+mutta, kun tulin pois hänen luotaan, hiipi sieluuni tyhjyys ja kaipuu,
+mutta _häntä_ en kaivannut, vaan jotain muuta... Sitte, niin, sitte
+tuli aika ... omituinen kiusauksen aika, ... mutta sitte vapauduin vain
+parin sanan kautta ... minä ymmärsin äkkiä, mitä ikävöin, mitä kaipasin
+hänessä ... kaipasin _sinua_ ... ymmärsin, että minun täytyy löytää
+sinut siinä naisessa, jota olen rakastava ... ja joll'en tapaa
+sellaista naista, niin en koskaan mene naimisiin. Silloin riistäydyin
+irti ... tiedän, että tuotin tuskaa, että minua sanottiin julmaksi ja
+sydämettömäksi, mutta en voinut toisin ... me kaksi, me olimme
+oikeastaan vieraat toisillemme emmekä olisi voineet koskaan muuksi
+muuttua ... hänellä oli ollut vain pieni ala sielustani hallussaan, ja
+se, mitä hän sinne oli kasvattanut, se kuihtui, kun vapauduin
+hänestä..."
+
+"Etkö tahdo sanoa hänen nimeään?" kysyi Ester epäröiden.
+
+"En, äiti, hän ei ollut sellainen, että tahtoisin sinun saavan selkoa
+hänestä. Sen vain voin sanoa sinulle, että hän oli korkeasukuinen,
+hienostuneen itsekäs nainen, joka teki kaiken voitavansa johtaakseen
+minut, kuten hänen oli tapana sanoa, 'takaisin oikealle tielle'. Aina
+me vain kiistelimme; mutta ymmärrät kyllä, ett'eivät kiistamme olleet
+tyhjää jankutusta ja riitaa, vaan ne olivat hurmaavia kuin kiihkeä
+otuksenajo ihanana kevätaamuna raisun ratsun varassa..."
+
+"Mistä johtuu, ett'et tästäkään ole minulle kertonut, Sven?"
+
+"Siitä, sanon sen vielä kerran, etten _voinut_; se oli niin muodotonta,
+epämääräistä, en itsekään tiennyt, mitä tunsin; vasta nyt, perästä
+päin, ymmärrän kaikki. Ja sitte tunsin, että minulla oli voimaa yksin
+kokea tuota, ja silloin en tahtonut sinua vaivata enkä tehdä
+levottomaksi. Kun se hetki tulee, että tielleni sattuu jotain, josta en
+voi suoriutua, -- silloin käännyn kyllä sinun puoleesi."
+
+"Mitä nyt kerroit, Sven, sen olen tiennyt jo ennestään, vaikka minä
+vielä vähemmän kuin sinä voin antaa sille muotoa ja nimeä", sanoi Ester
+hieman hymyillen.
+
+Sven pudisti päätään.
+
+"Ei, äiti, eihän se ole mahdollista..."
+
+"Sanonko sinulle milloin? Viime lukukaudella ... syksyllä ... noin
+marraskuussa ... silloin kohtasitte toisenne..."
+
+Sven huudahti ja tuijotti Esteriin milt'ei pelästyneenä.
+
+"Mutta, äiti, oletko kaukonäkijä?"
+
+"Äidit ovat aina kaukonäkijöitä", vastasi Ester hymyillen, "voisin
+sanoa sinulle, missä kirjeessä ensi kerran ikäänkuin kuulin vieraitten
+sävelten huminaa. Tunsin sen sitä paitsi omituisena takaa-ajavana
+epäsoinnun tunteena... Muista, rakas poikani, että niin luja on side
+välillämme, että vaikka menisit maailman ääriin, ei aika eikä paikka
+voisi estää minua aina sydämessäni tuntemasta, mitkä ilot ja surut
+sinun sydäntäsi kohtaavat..."
+
+Sven ei vastannut; hänen katseessaan välähti kostea kiilto, hän nosti
+äidin käden huulilleen ja istui hetken nojaten päätään hänen
+syliinsä... Sitten nousi hän nopeasti, suuteli äitiä vielä kerran, otti
+tuolin ja istuutui hänen viereensä, käsi äidin tuolin selkänojalla.
+
+"Nyt, äiti, saat kuulla 'sadun sydämen'; nämä olivat vain
+johdantoja, jotka sinun ensin oli tunteminen. Katsos, kun pääsin
+irti _hänestä_, tapahtui minussa raju mullistus. En tiedä, ymmärrätkö
+minua oikein -- mutta totta kai, sillä sinähän ymmärrät kaikki --
+niin, ymmärrätkö minua, kun sanon, että hänen persoonallisuutensa,
+huolimatta vastarinnastani hänen koko elämänkatsomuksensa suhteen,
+kuitenkin kasvatti sielussani jotain, jota tahtoisin nimittää
+falkensterniläisiksi vesoiksi ... ymmärrätkö minua?
+
+"Täydelleen", vastasi Ester ja hymyili.
+
+"No niin, kun pääsin vapaaksi, silloin heittäysin olentoni koko
+voimalla sen kimppuun, mitä hän oli minussa nostanut ilmoille ja revin
+sen kappaleiksi kuin ärsytetty peto. Sitten tartuin ahnaasti teokseeni
+kansantaloudesta, kirjotin aamusta iltaan -- joskus illasta aamuun, --
+laiminlöin muut opinnot, kävin työväenkokouksissa ja jouduin
+yhdistyksiin, jotka pikkumaisuus ja ylpeys torjuvat luotaan,
+halveksivasti lausuen: 'yltiöpäät!' Tuolla mielellä ollessani sattui
+minulle pieni tapaus, joka vaikutti ratkaisevasti koko elämääni. Kerron
+sen. Oli muuan päivä kolme viikkoa ennen tuota 'maankuulua'
+kevätjuhlaa. Olin lähtenyt kävelylle kaupungin ulkopuolelle, ilma oli
+kaunis, mutta tie huonossa kunnossa; joll'ei tien vierellä olisi ollut
+lautasiltaa, olisi ollut milt'ei mahdotonta päästä eteenpäin liejussa.
+Kun olin kulkenut hiukan matkaa, tuli minua vastaan stafbyläinen
+työmies, joka myös käveli lautasiltaa pitkin. Jo kaukaa näin, kuka oli
+tulossa, tunsin hänet ylioppilasten ja työmiesten yhteisistä
+kokouksista; hän on keski-ikäinen, harmaahiuksinen mies, useamman
+kunnon pojan isä -- heidätkin tunnen -- erittäin kunnioitettava ja
+kelvollinen mies. Koska lautasilta oli kapea, niin ett'emme voineet
+mennä sillä toistemme ohi, aioin astua alas antaakseni hänen mennä
+sivuitseni; mutta en ennättänyt, hänen vaistonsa antaa tietä ja alentua
+oli paljon nopeampi ja varmempi kuin minun, jo hyvän matkan päässä
+astui hän alas lokaan, jotta minulla olisi kulku vapaa. En voinut tehdä
+mitään estääkseni häntä, mutta kun kohtasimme, pysähdyin ja nostin
+hänelle lakkiani. Hän tunsi minut, tervehti hymyllä, joka minusta
+tuntui 'kiitolliselta', ja kulki eteenpäin loassa, kunnes hän jälleen
+voi päästä kuivalle olematta minun tielläni. Mutta kun olimme jättäneet
+toisemme selän taa ja minä ajattelin kohtaamistamme ja kaikkea, mikä
+sen takana piili, purskahdin itkuun. Niin, äiti, itkin ajatellessani
+elämän kieroutta, kun kunnianarvoisan harmaahapsen, jonka kengänrihmoja
+en ole kelvollinen aukaisemaan, on täytymys astua alas lokaan
+kaksikymmenvuotiaan poikanulikan tähden, siksi että -- niin, miksi?
+Siksi, että hän on 'ainoastaan' kelpo työmies, joka on kasvattanut
+kunnon poikia ja ollut maalleen ja ihmiskunnalle hyödyksi, ja minä --
+minä olen sallinut antaa itselleni elämän ja sitte kulkeutunut sen läpi
+ilon, rakkauden ja onnen aallon kantamana. Siksi oli hänen kumarruttava
+edessäni ja väistyttävä... Sinä hetkenä, äiti, näin koko tämän elämän
+vääryyden, valheellisuuden ja julmuuden, sinä hetkenä opin tuntemaan
+itseni ja mitä Jumala minulta vaati. Silloin vannoin, kyynelten vielä
+virratessa, omistavani elämäni työmiesten asialle ja sille pyrinnölle,
+joka tahtoo hankkia heille kunnioitusta _työmiehinä_ ja opettaa ihmisiä
+ymmärtämään, ett'ei toimintamme ulkonaisilla muodoilla ole mitään
+merkitystä, vaan että kaikki riippuu siitä, _miten_ me tehtävämme
+suoritamme, ja ett'ei maan päällä ennen ole vallitseva onnea, ennenkuin
+opimme unohtamaan ulkokuoren ja olemaan ihmisiä toistemme suhteen,
+ihmisarvo ainoana arvomittana, huolimatta siitä, istunko kuninkaan
+neuvospöydän ääressä vaiko muuraan taloa... Katsos, äiti, sinä hetkenä
+sattui meidän suvussamme jotain merkillistä -- se täytettiin, mikä oli
+täytetyksi tuleva, falkensterniläinen ylpeys kuoli ainiaaksi ja uusi
+aines, joka tästä lähtein on oleva sukumme voima, näki päivänvalon...
+Minusta tuntui, kuin olisivat ajatukset ja tunteet, jotka ylitseni
+ryntäsivät, olleet murskata minut... Niin, olihan se vähän omituinen
+juttu ... ehkä on niitä, joiden silmissä näyttää ainoastaan
+naurettavalta, että nuori ylioppilas itkee siksi, että työmies on
+väistynyt hänen tieltään, mutta hänestä sanon samaa kuin Andersen
+sadussaan: 'hän menköön ostamaan lesken karvariliikkeen osakkeita!'
+Tiedän kaikessa tapauksessa, että _sinä_ minua ymmärrät -- sinä
+ymmärrät, että se hetki oli minulle tehtävääni pyhittymisen hetki!"
+
+"Niin, rakkahani, ymmärrän sielusi kaikki ajatukset", vastasi Ester
+hellästi, "ja haluaisin antaa sinulle siunaukseni tuohon
+pyhittymiseen."
+
+"Kiitos!"
+
+Sven suuteli hänen kättään ja jatkoi:
+
+"Nyt tiedät, millä mielellä olin kevätjuhlan lähetessä. Sieluni kaikki
+kielet olivat niin kireässä jänteessä, ett'ei ollut vaikea saada niitä
+soimaan 'sturm und drang' säveliä... Ihana ilma, paisuvat ummut ja
+tanssivat kevätpurot tekivät myös voitavansa huumatakseen mieleni...
+Kevään ja nuoruuden hurma virtasi tulena veressäni, tunsin itsessäni
+rynnistävää voimaa, oli kuin olisin voinut polkea kaikkia pahuuden ja
+alhaisuuden lohikäärmeitä... Muistatko Björnsonin ihanaa runoa:
+
+    "Into nuor', into nuor'
+    on kuin kotka ilmojen,
+    taiston-, saaliinhimoinen,
+    kukkuloille halu sen!
+    Veri nuor', veri nuor'
+    meret halkoo höyrynä,
+    virrat, jäätkin tiellänsä
+    murskaa, mieli hymyssä!"
+
+"Tuo laulu kaikui minussa lakkaamatta noina päivinä... Ja sitte, äiti,
+olet antanut minulle vaarallisen perinnön, sen lahjan, että kaikki
+sydämet heti aukenevat minulle selki selälleen, että myötätnntoisuus ja
+rakkaus joka puolelta tulvii vastaani. Elämä huumaa, tuntuu kuin olisi
+sen hemmoteltu lapsi, ja hemmoteltu lapsi huutaa häikäilemättä ilmi
+kaiken, mitä se ajattelee ja tuntee, varmana siitä, että ihmiset
+antavat sille anteeksi sen, mitä eivät anna anteeksi elämän
+lapsipuolille... Siinä piilee vaara..."
+
+"Se on totta, Sven", sanoi Ester hymyillen, "mutta uskon, että voit
+vaaran välttää; se pieni seikka, että silmäsi on keksinyt tuon
+hemmotellun lapsen, auttaa sinua sitä kurittamaan..."
+
+"Olet oikeassa, äiti; kyllä minua on pienet rautasuitsetkin
+pitelemässä, ja ne ovat myös sinun perintöäsi. Villejä varsojani
+vartioi aina pieni itsearvostelunpoikanen ja hän kai on estävä niitä
+karkaamasta liian huimasti eteenpäin... No ... sitte lähestyi tuo
+onneton päivä -- oli saapunut koko joukko norjalaisia ja tanskalaisia
+ylioppilaita, skandinavismin liekki hulmahti korkealle, ja se vielä
+huumaustamme lisäsi. Löysin ystäviä kaikkialla, ajatusten ja
+mielipiteitten vaihto oli vilkas ... seurustelin aamusta iltaan, pohdin
+kaikkia mahdollisia asioita ja tuntui, kuin olisi koko elämä ollut kuin
+yksi ainoa ihana, aurinkoinen päivä. Sitte -- niin, äiti, tahdon tehdä
+rehellisen tunnustuksen, minä olin liiaksi lasia kilistellyt silloin,
+kun pidin tuon harhauskoisen puheeni. En muista, tarkoin, mitä sanoin
+enkä liioin tahtoisi toistaa sanojani sinulle, sillä ... niin,
+käyttääkseni lievää lausetapaa ... kyllä ne eivät juuri olleet
+lojaalisia. Joissakin sanomalehdissä sanottiin, että puheeni oli
+verisen vallankumouksellinen ja arveltiin, että minun yliopistosta
+erottamiseni oli ainoa keino pelastaa uhattu yhteiskunta. Niin,
+tunnustan, ett'en esiintynyt, niinkuin tulisi, ja olenhan tehnyt kaiken
+voitavani sovittaakseni vikani --- olen kiertänyt kaikkien
+asianomaisten luona ja nöyrästi pyytänyt anteeksi -- tuomioni
+julistamisen _jälkeen_ -- ennen sitä en voinut enkä liioin tahtonut..."
+
+Ester hymyili. Kuinka tuo pieni ylpeyden- ja hienotunteisuudenpiirre
+oli Svenille omainen!...
+
+"Ja mitä sanoivat 'asianomaiset'?"
+
+"Oh, he olivat kaikki liikutettuja ja antoivat sydämestään anteeksi,
+sen tunsin. En luule olleen ainoatakaan, jonka teki mieli erottaa
+minua. Rehtori ukko ryki ja pyyhki silmälasejaan ja piteli sangen
+pahoin nenäänsä koko keskustelumme ajan ja kysyi minulta moneen
+kertaan, miksi en ollut pyytänyt anteeksi hiukan ennemmin, niin ei
+erottaminen olisi tarvinnut tulla kysymykseen... Minä vastasin, ett'en
+ollut _tahtonut_ pyytää anteeksi, ennenkuin tuomioni oli langetettu.
+Hän katsoi minuun hieman kummastuneena, hän ei oikein näyttänyt
+ymmärtävän minua, tuo kunnon ukko... Mutta katsos, äiti, pyysin
+anteeksi, koska olen mielestäni osottanut sopimatonta käytöstä ja
+puuttuvaa elämänymmärrystä, mutta -- minä en kadu. Sitä _kannattaa_
+muistella, että kerran kuohuvassa nuoruuden uhkamielisyydessään, muuta
+tottelematta kuin tunteittensa hehkua, joka huumaukseensa kietoi, sai
+singahuttaa ilmi ne aatteet, jotka kuitenkin, kaikesta huolimatta,
+pysyvät elämän syvimpinä totuuksina, ja ne ovat: rakkaus, veljeys,
+vapaus... Tiedän rikkoneeni, mutta mieluummin sitä rikostani muistan
+kuin monia niin sanottuja ansioita... Ymmärrätkö?"
+
+Hän pyyhkäisi kädellään tukkaansa ja silmissä kimmelsi haaveellinen
+loiste.
+
+"Niin, poikani, ymmärrän sinut -- ehkäpä liiankin hyvin. Näetkös, Sven,
+minusta tuntuu kuin olisin melkein hiukan osaltani syypää
+hairahdukseesi; minun metsälinnunluontoni kai sinussa tulee esiin.
+Minähän olen aina niin vähän välittänyt ulkonaisista eduista, joihin
+muut panevat niin paljon arvoa, niin lapsellisen uhkamielisesti
+asettunut kaikellaista sellaista vastaan, minkä 'yleinen mielipide'
+joko hyväksyi tai hylkäsi. Siinähän juuri oli isän kova koettelemus,
+ett'en piitannut hänen nimestään enkä rahoistaan; hänestä olin
+kiittämätön, kun en ymmärtänyt, mitä uhrauksia hän oli tehnyt
+tähteni ... mutta, minulle oli tunne, henkinen, persoonallinen suhde
+kaikki kaikessa... Siksi minusta tuntuu, ett'et ole niinkään paljon
+rikkonut minua vastaan, minun pitäisi ehkä suorastaan olla enemmän
+pahoillani kuin olen... Mutta isän on niin toista -- hänestä on hänen
+nimensä saanut tahran ... isä rukka..."
+
+"Niin, minä tiedän, minä tiedän", keskeytti Sven hiukan hajamielisenä,
+"tiedän tuottaneeni isälle paljon surua ja tahdon koettaa sovittaa sitä
+niin hyvin kuin voin. Ja nyt, äiti", jatkoi hän vilkkaammin, "olen
+kertonut sinulle 'tarinani', se on, niin paljon kuin itse olen
+onnistunut siitä pidättämään itselleni. Sillä oikeastaanhan tiedän niin
+vähän omasta itsestäni -- ja vielä vähemmän elämästä. Minusta tuntuu
+vain siltä, että se on edessäni niin suurena, niin ihmeellisenä, niin
+ihanana, minusta tuntuu kuin olisin kokeva ja toimiva niin paljon.
+Muistatko, että pienenä minulla oli tapana sanoa, että Guckalla oli
+saturasia, jonka hän joka ilta sai avata minulle? Niin on minusta nyt
+elämä -- se on suuri saturasia, ja sen vieressä istuu salaperäinen
+kertojatar, joka on tarinoiva minulle ihmeellisistä asioista... Niin,
+äiti, ihanaa on, kun koko suuri, rikas elämä on edessä -- kaikkine
+_taisteluineen_..."
+
+Ester vallan kalpeni ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä;
+tuo vahva usko elämään, nuo hohtavat kevätunelmat täyttivät hänet
+hartaudentunteella, joka meidät valtaa nähdessämme nuorison totisuus
+otsallaan, uhma huulillaan ja etsivä, kaukonäköinen, kaihoisa katse
+silmässään...
+
+Hetken hiljaisuuden jälkeen hän virkkoi, hyväileväisesti silittäessään
+kädellään Svenin päätä:
+
+"Ihmettelen itsekseni, rakkaani, tokko vielä osannet lausua pienen
+runosi metsästä samoin hurskain tuntein kuin ennen?"
+
+Svenin ilme muuttui ja silmäin väliin muodostui pieni ryppy, joka sai
+hänet muistuttamaan isäänsä.
+
+"Ymmärrän, mitä tarkotat, äiti, ja sanon vilpittömästi, että hiukan
+eroa on ehkä olemassa. Katsos, ajassa on niin paljon, joka tarttuu
+meihin ja heittää ajatukset aloille, joita mieluinten pakenisimme...
+Mutta yhden asian voin sanoa, äiti, nimittäin, että tunnen, että noista
+suurista kysymyksistä: 'mistä ja mihin?' 'kuka on Hän? mitä Hän
+tahtoo!' niistä emme pääse erilleen. Kuinka niitä koetammekin kiertää,
+jokaisen ajattelevan ja tuntevan ihmisen täytyy ennemmin tai myöhemmin
+tarttua niihin käsiksi. Ja tahdon sanoa sinulle myös, ett'en
+maailmanhistoriassa tiedä mitään niin ihanaa kuin Kristus...
+Usein mietiskellessäni -- ja minä mietiskelen paljon, paljon --
+kohoaa ihmisen pojan olento eteeni ylhäisessä, yksinkertaisessa
+majesteettisuudessaan, ja on kuin kuulisin kuiskauksen: 'Minussa on
+selvitys kaikkiin ajatustesi arvotuksiin'... Ja äiti, olen pitänyt
+sinulle antamani lupauksen lukea raamattua, vaikka luenkin vain
+muutamia kirjoja, oikeastaan enin psalmeja ja evankeliumeja. Ja sitten
+rukoilen usein, usein: 'Älä hylkää minua, Jumala, vaan salli minun
+palvella sinua nyt ja ijankaikkisesti!'"
+
+"Oma rakas poikani", kuiskasi Ester ja painoi Svenin sydämelleen, "se
+rukous _on_ jo kuultu. Älä väsy rukoilemasta, niin kerran kaikki elämän
+arvotukset sinulle selviävät!" -- -- --
+
+Kahdessa tunnissa ei ennätetä paljon sanoa toisilleen, mutta kun ne
+ovat vierähtäneet, jättävät ne jälkeensä ajattomuudentunteen,
+ijäisyvdentunnelman; niin nopeasti ovat minuutit lentäneet niiden
+mielestä, jotka pitkän eron tai surullisten elämäntapahtumain jälkeen
+taas ovat löytäneet toisensa.
+
+Ester ja Sven säpsähtivät molemmat lähtökellon helähdystä, kuin
+olisivat unesta heränneet.
+
+"Se ei ole mahdollista!" huudahti Sven vastahakoisesti. "Vastahan tähän
+istuimme!"
+
+"Kyllä, poikani, se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan myös varmaa",
+vastasi Ester, "kiiruhdahan nyt, ett'emme myöhästy."
+
+Sven auttoi Esterin ylle, keräsi matkakapineensa ja maksoi velkansa,
+jonka jälkeen he kiiruhtivat ulos ja tulivat hyvissä ajoin
+ennättääkseen junaan, joka vajavassa tunnissa vei heidät
+kotikaupunkiin.
+
+Asemalla olivat vaunut ajajoineen sekä yksi palvelijoista vastassa.
+Bengt oli siis ymmärtänyt Esterin lähteneen Sveniä kohtaamaan, sillä
+Svenin vuoksi hän ei olisi antanut valjastaa hevosia.
+
+Kun he tulivat kotiin, näytti melkein siltä, kuin olisi asunto ollut
+autio; Bengtiä ei kuulunut, vain Gucka ja muut vanhat palvelijat olivat
+vastassa ja tervehtivät pelästyksensekaisella kunnioituksella, niinkuin
+Sven olisi ollut jonkunlainen martyyri, jota ei sopinut tavalliseen
+tapaan lähestyä. Mutta Sven esiintyi hyvin "tavallisena"; hän tervehti
+iloisesti ja ystävällisesti ja pyörähytti Guckaa ympäri, niinkuin
+ennenkin. Pelästynyt ilme katosikin kohta vanhuksen kasvoilta ja antoi
+sijaa säteilevän tyytyväiselle hymylle. Jumalan kiitos, he eivät olleet
+sentään kyenneet poikaa kovin pahasti pitelemään, nuo oppineet peikot,
+reipas ja iloinen ja kaunis hän yhä oli, heidän uhallaankin!
+
+Sven meni heti isänsä luo. Ester seisoi hetken aikaa oven takana ja
+kuunteli, mutta ei erottanut ääntäkään, ei liikettäkään huoneesta;
+kaikki oli hiljaa, niinkuin ei siellä olisi ollut ainoatakaan ihmistä.
+Ahdistavan levottomuuden tunne laskeutui hänen sydämelleen ja hän
+kiiruhti pois omaan huoneeseensa, tänä odotuksen hetkenä ajatuksineen,
+rukouksineen ympäröidäkseen niitä kahta, jotka nyt kohtasivat toisensa.
+
+
+
+
+XIX.
+
+
+Kun Sven tuli Bengtin huoneeseen, istui tämä lepotuolissaan asennossa,
+joka ilmaisi sekä sielun että ruumiin väsymystä. Hän ei noussut pojan
+astuissa sisään, kohotti vain päätään ja loi Sveniin hetkiseksi
+katseen, joka vihlaisi tämän sydäntä. Niin, hän oli muuttunut näinä
+viikkoina, hän oli vanhennut ja kuin rappeutunut... Ja siihen oli hänen
+oma poikansa syypää... Svenin sielussa syntyi ikäänkuin katumuksen ja
+itsesyytösten aallokko, nyyhkytys väänsi hänen kasvonsa, hän syöksyi
+isänsä luo, tarttui hänen käteensä ja huudahti:
+
+"Anna anteeksi, rakas isä! Voitko antaa anteeksi minulle?"
+
+Bengt työnsi Svenin luotaan, tosin ei epäystävällisesti, mutta sama
+väsynyt ilme kasvoissaan.
+
+"Sinä olet tuottanut nimellemme kunniaa, Sven", sanoi hän viimein.
+
+"Niin, isä, tiedän rikkoneeni", vastasi Sven nöyrästi, "tiedän
+tahranneeni nimemme, ainakin yleisen mielipiteen silmissä. Mutta
+Jumalan avulla olen sen tahran poistava. Jos saan elää, toivon kerran
+tuottavani kunniaa sinulle, isä..."
+
+"Minä _toivoin_ sitä", vastasi Bengt, lyhyesti.
+
+"Et saa sanoa niin, isä", huudahti Sven, "et saa epäillä minua!
+Sellaiset sanat surmaavat kaiken halun ja rohkeuden..."
+
+"Osota ensin, että sinussa, on hyvää tahtoa, niin tahdon luottaa
+sinuun..."
+
+"Se ei ole luottamusta, se, isä! Luottamuksensa tulee aina ensin
+antaa."
+
+"En voi vielä luottaa sinuun, Sven, sieluni on masennuksissa ja tunnen
+itseni murtuneeksi mieheksi. Luulin itselläni olleen niin paljon voimaa
+kantamaan, mutta kun isku tuli, huomasin, että olin leikkinyt piilosta
+oman itseni kanssa; en ollut koskaan uskonut sitä mahdottomuutta, että
+_minun_ poikani erotettaisiin yliopistosta. Tiedän, että kaikessa, mitä
+tapahtuu, on Jumalan rakkaus pohjana ja että Hän viimein on johtava
+kaikki hyvään loppuun; mutta, poikani, minä en voi vielä sitä tuntea.
+Sinä olet lyönyt minut rammaksi, Sven, myös uskoni Jumalaan; kun sen
+jälleen löydän, kun taas tunnen itseni Hänen tottelevaiseksi, nöyräksi
+lapsekseen, ja siihen _olen_ kerran pääsevä -- silloin tulee kyllä myös
+meidänkin välimme hyväksi..."
+
+"Etkö tahdo siis antaa anteeksi, isä?" huudahti Sven kiihkeän
+liikutuksen vallassa.
+
+Bengt nousi tuoliltaan ponnistetulla liikkeellä. Taas särähti Svenin
+sydämessä, kun hän näki isän väsyneen ryhdin ja muisti, kuinka suora ja
+notkea se oli vain pari kuukautta sitten.
+
+"Kyllä, poikani", sanoi Bengt ja ojensi Svenille kätensä, "sydämestäni
+annan sinulle anteeksi, niin totta kuin Jumala kerran antoi anteeksi
+minulle, suurimmalle syntisistä. Mutta siitä kaikesta, mikä ilon ja
+uskon ja toivon nimeä kantaa, siitä en ole vielä saanut kiinni... Mutta
+tottahan selvinnee ... älkäämme enää puhuko tästä... Jäät kai nyt
+kotiin joksikin aikaa, niin että saamme sitten suunnitella lähimmän
+tulevaisuutesi..."
+
+Hän nyykäytti pariin kertaan päätään, ystävällisesti, mutta samalla
+surumielisesti ja väsyneesti hymyten. Sitte meni hän kirjotuspöytänsä
+ääreen eikä näyttänyt enää panevan huomiota Sveniin.
+
+Kun Sven tuli Esterin luo, oli hän aivan epätoivoisen näköinen.
+
+"Niin, äiti, se oli vaikeata, vaikeinta kaikista", huudahti hän, "isä
+otti asian, kuin olisi se ollut murhenäytelmä, oikea perheonnettomuus,
+hän kohteli minua, aivan kuin olisin hukkaan mennyt poika, puhui, että
+olin lyönyt hänet rammaksi, että hän on murtunut mies, enkä tiedä, mitä
+kaikkea kauheaa."
+
+"Niin, isä _voi_ kiihtyä, kun hän on traagillisella tuulellaan",
+vastasi Ester puoliksi hymyillen.
+
+"Niin voikin, totta tosiaan. Enhän minä Herran nimessä liene tehnyt
+mitään huonoa tekoa enkä liene häväissyt nimeämme, siksi, ett'en ole
+niin aivan asioissa pysynyt!..."
+
+"Et, poikani, huonoon tekoon et ole syypää, tiedät, ett'ei kukaan niin
+arvele, kaikkein vähinten isä. Mutta sinä tiedät kyllä myöskin, ett'ei
+ylioppilasta eroteta joutavuuksien vuoksi ja että monen silmissä on
+tämä tapahtuma meille häpeäksi. Eivät kaikki ole niin väliäpitämättömiä
+maailman tuomiosta, kuin sinä ja minä. Mitä luulet koko suvun, mitä
+luulet ylhäisten, ylpeitten tätien sanovan?"
+
+"No, sen nyt aivan selvästi näen edessäni", sanoi Sven nauraen,
+"varsinkin voin kuvailla mielessäni, miltä he näyttävät, kun minä,
+kelvoton kappale, kerran astun heidän eteensä, jos he edes koskaan
+tahtonevat minua enää nähdä..."
+
+"Niin, isä sai eilen kirjeen Helena tädiltä, ja voin sinulle vakuuttaa,
+että hänen silmissään oli juttu perhenäytelmä synkintä lajia... No
+niin, ethän silloin voine vaatia, ett'ei se isästä tunnu vaikealta.
+Olet koskettanut isän arimpaan kohtaan: hänen isiltä perittyyn
+sukuylpeyteensä. Isä rukka, siihen kohtaan on monta ja kovaa iskua,
+sattunut..."
+
+Sven kohautti olkapäitään.
+
+"Missä sitten on kristillinen nöyryys?" kysyi hän ivallisesti.
+
+"Missäkö se on? Niin, poikani, sanonpa sinulle, missä sitä _ei_ ole:
+meissä itsessämme; sitä ei ole kenessäkään meistä. Ole varma siitä,
+että ylpeyttä voi piillä sinunkin korskassa välinpitämättömyydessäsi
+ihmisten arvosteluista. Nöyryyttä, todellista nöyryyttä on vain
+_yhdessä_, Hänessä, joka taisi antaa itsestänsä tuon ihmeellisen
+todistuksen: 'minä olen siveä ja nöyrä sydämestä'. Ainoastaan häneltä
+voi kova, kapinallinen sydämemme oppia nöyryyttä. Ja voit olla varma,
+että isä sitä Hänen koulussaan oppii. Mutta paljon rukousta, paljon
+taistelua, paljon sydämen seurustelua nöyryyden Herran kanssa
+vaaditaan, ennenkuin voimme kokonaan antautua Hänelle. Ja meidän,
+joilla ei ehkä ole niin kovaa taistelua kestettävänä intohimojamme
+vastaan, meidän ei pidä tuomita ankarasti sitä, jonka voitto kerran on
+oleva myös ihanampi kuin muiden, niinkuin hänen taistelunsakin oli
+vaikeampi..."
+
+"Niin, olet oikeassa, rakas äiti", vastasi Sven liikutettuna, "en tahdo
+tuomita isää, Jumala minulle anteeksi antakoon, enhän ole tuottanut
+isälle muuta kuin huolta eikä hän ole sanonut minulle ainoatakaan kovaa
+sanaa..."
+
+Nyt seurasi päiviä, jolloin ahdistettu, raskas tunnelma painosti kotia.
+Bengt ei ollut epäystävällinen Svenille, pikemmin päinvastoin, mutta
+hän oli vaitelias ja umpimielinen, ja niinkuin tavallisesti, kun hän
+kävi kovaa sieluntaistelua, heittäysi hän työhön ja etsi yksinäisyyttä.
+Usein matkusti hän varhain aamupäivällä Vångaan, jossa viipyi koko
+päivän, ja iltaisin läksi hän joskus pitkille kävelyretkille, omat
+ajatuksensa ainoana seuranaan.
+
+Mitä Sveniin tulee, oli hänet vallannut runokuume ja hän istui milt'ei
+kaiket päivät kirjotuspöytänsä ääressä. Hänellä oli muutamia huoneita
+kolmannessa kerrassa, minne Ester oli järjestänyt hänelle pienen
+asunnon, josta oli kaunis näköala lahdelle, ja huonekaluja ja muuta
+sisustusta valitessaan oli hän etsinyt juuri niitä muotoja ja värejä,
+jotka olivat Svenin erikoisaistin mukaisia. Sven nautti tuntiessaan
+ympärillään hivelevää hiljaisuutta viime aikojen kaiken levottomuuden
+jälkeen, hän nautti päivänpaisteisesta, kimmeltävästä merenlahdesta,
+joka levisi hänen ikkunansa edessä; mutta enin hän nautti, kun hän
+kuuli oven varovasti aukenevan ja kun Esterin suloiset, hymyilevät
+kasvot kurkistivat hänen olkansa takaa ja hellät, äidinkädet lempeällä
+väkivallalla riistivät hänet kirjotuspöydän äärestä saadakseen hänet
+aamiaista nauttimaan tai hetkiseksi lepäämään. Ajatukset nousivat hänen
+sielustaan niin selvinä ja elävinä, hänestä tuntui, ettei kirjottaminen
+koskaan ollut käynyt niin helposti ja nopeasti kuin nyt, ja muisto isän
+ja hänen välisestään epäsoinuusta oli vain kuin äkkiä kohoovan ja yhtä
+äkkiä haihtuvan pilvenhattaran varjo.
+
+Välistä laski hän kynän syrjään, nojasi päätä käteensä ja katseli
+uneksien meren yli.
+
+"Minun pitäisi tuntea itseni murtuneeksi", ajatteli hän; "sitä, mitä on
+tapahtunut, pitää moni, vieläpä oma isänikin, häpeänä!... Ja silloin
+istun minä tässä ja tunnen itseni vain onnelliseksi... Mutta en
+tosiaankaan voi sitä auttaa ... minä olen kai jollain lailla
+vaillinainen ja sovittamattoman takaperoinen... Kuinkahan oppisin edes
+olemaan pahoillani asioista, joiden vuoksi muut surevat itsensä
+kuoliaaksi, ja levollinen pikkuseikkain suhteen, joista muut eivät
+välitä vähääkään?"
+
+Hän pudisti päätään ja kasvoille levisi huolestunut ilme, joka
+kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin hattarain varjot hänen
+ajatuksistaan.
+
+Välistä, kun Ester tuli hänen luokseen, luki hän ääneen, mitä oli
+kirjottanut; ei hän kuitenkaan aina saanut maistaa kiitoksen makeutta,
+välistä täytyi hänen kuulla ankaria arvosteluja, jotka hän kuitenkin
+aina otti lapsellisella hyvänsävyisyydellä vastaan.
+
+"No, aiotko julaista tämän?" kysyi Ester kerran pitemmältä kuultuaan.
+
+Sven katseli miettien eteensä.
+
+"En tiedä", sanoi hän viimein, "se on kyllä hyvin epäkypsää, vaikka
+_minä_ tietysti olen siihen ihastunut. Sitä paitsi, äiti, minulta
+puuttuu vallan eräs kiihotin, joka on kirjailijalle välttämätön --
+minussa ei ole kunnianhimoa, ihmisten kiitos on minulle aivan yhtä
+yhdentekevä kuin heidän moitteensa..."
+
+"Tuo kuulostaa rikkaan ylimielisyydeltä, Sven; jos olisit vähemmän
+varma vallotuskyvystäsi, et olisi myöskään niin suurisanainen..."
+
+"Paljon mahdollista", vastasi Sven hymyillen hyväntahtoista ja samalla
+hieman uhkamielistä hymyä, "mutta tällaisenani ei minussa tosiaankaan
+ole kunnianhimoa. Tahdon ainoastaan osua ihmisten ajatuksiin, tahdon
+puhua heille, erittäinkin muutamille määrätyille, tahdon sanoillani
+herättää väittelyä ja häiriötä. Tuumin siksi itse kustantaa kirjani ja
+sitte lähettää sen juuri sinne, missä haluan sen nostavan vanhaa pölyä
+ilmaan. Se tosin tulee maksamaan pari tuhatta kruunua, mutta jotain
+iloakin pitänee olla falkensterniläisistä miljoonista..."
+
+"Sinäpä olet soma, Sven; käsittelet isän rahoja, kuin olisivat ne
+omiasi..."
+
+Sven nousi.
+
+"Niin, tiedätkö, äiti, teen mielestäni isälle todellisen palveluksen,
+kun autan häntä hiukan iskemään rahakirstujensa suonta..."
+
+"Sitä ei sinun tarvitse tehdä, sen palveluksen tekevät hänelle jo
+tarpeeksi monet. Eikä sinun liioin tarvitse pelätä, että isä
+kitsastelee. Tiedän kertoa sinulle, että hän panee menemään kaikki
+vuotuiset tulonsa ja vielä enemmänkin..."
+
+Sven nyykäytti hyväksyvästi päätään.
+
+"Se on ilahuttavaa kuulla, äiti, ei koskaan voi antaa liiaksi. Rahojen
+täytyy ulos maailmaan ... ulos ... ulos ... silloin niistä tulee
+raikasta verta, joka virtaa kansallisuuden elämään; muutoin tulee
+niistä mätäpaiseita, jotka kerran puhjettuaan myrkyttävät kokonaisia
+perheitä. Tiedätkö, mitä aion tehdä, kun saan perintöni -- joll'ei isä
+tee minua perinnöttömäksi, johon hänellä kyllä on paljon syytä...?"
+
+"En, mutta luulenpa, ett'et anna sen jäädä kassakaappeihin..."
+
+"Aion sirottaa sen kaikkeen maailmaan -- sirottaa sen
+elämääsynnyttäviksi siemeniksi... Lapsilleni -- jos nain ja saan
+lapsia, ei pidä jäädä muuta perintöä kuin hyvä kasvatus ja niin paljon
+rahaa, että voivat alkaa jotakin ammattia."
+
+"Oh, Sven, _niinkö_ pitkälle aiot mennä..."
+
+"Niin, juuri niin pitkälle, äiti!... Luuletko sinä, että ihmiset
+tekevät minkään palveluksen lapsilleen antamalla heidän periä rahoja?
+Ei, heidän pitää periä työkykyä ja elämänhalua ja rohkeutta murtaa
+tiensä, ja rahat vain ovat esteenä ja särkevät tuon kaiken. Terveessä
+köyhyydessä piilee elämänkykyä -- tiedätkö, miksi olen sellainen kuin
+olen? Siksi, että olen sinun poikasi, siksi, että olen sinulta perinyt
+köyhyyden elämänvoimaa... Kerron sinulle jotain, äiti, mutta sinun
+täytyy luvata, että se jää meidän salaisuudeksemme, niinkuin sadut
+pyhästä Genovevasta ja pikku laululintusesta... Minusta tulee kerran
+Ruotsin Carnegie ja Ruotsin Crossley!..."
+
+Hän nousi ja silmät loistivat veitikkamaisina ja haaveksivina.
+Esteristä tuntui, kuin olisi hän tuota katsetta verhoavan hohteen läpi
+nähnyt poikansa sielun pohjaan asti, ja kaikki, mitä hän näki, oli
+puhdasta kuin kirkkain kristalli...
+
+"Sinä et tiedä, kuka on Crossley, äiti", jatkoi Sven innokkaana, "hän
+oli rikas tehtailija, joka kotikaupunkiinsa raivautti suuren puiston
+köyhälistölle. Niin aion minäkin tehdä; Krokenin varsilla Hemsjössä,
+missä vallitsee niin suuri köyhyys ja kaikki on niin rumaa, sinne
+laitatan puiston ja siellä saa kansa virkistää mieltään soitolla ja
+leikeillä. Sitte rakennutan uudelleen työväen asunnot, nuo rumat
+hökkelit, ja niiden sijaan laitatan _kodit_ työmiehilleni, oman tuvan
+puutarhoineen jokaiselle. Minä poistan rumuuden heidän elämästään,
+opetan heitä rakastamaan luontoa ja istutan sen kauneutta heidän
+arkielämäänsä. Uskon, että sellaisissa oloissa voi kehittyä paremmaksi
+ihmiseksi, kuin jos aina on vain rumuuden ympäröimä, niinkuin nyt
+työmiehet..."
+
+"Niin, tuo kuuluu kaikki hyvin hyvältä", sanoi Ester hymyillen,
+"toivon, että saat toteuttaa edes osan kauniista unelmistasi. Mutta
+siihen tarvitaan kyllä rahaa ... parasta lie, että isä alkaa säästää
+sinua varten..."
+
+Hän nauroi veitikkamaisesti ja Sven yhtyi häneen.
+
+"Voi, sitä ei ole tarvis, äiti -- jos isä tahtoo ryhtyä näyttelemään
+aikomaani Carnegien tai Crossleyn osaa, niin sitä mieluisempi minulle!
+Kuta ennemmin, sitä parempi!..."
+
+Mutta, päivät vierivät ilman että Bengt ja Sven olivat joutuneet
+lähempiin puheisiin. Sven istui yhä huoneessaan ja kirjotteli, käveli
+Esterin kanssa, kävi tapaamassa vanhoja ystäviä ja näytti viihtyvän
+erittäin hyvin; mutta Bengtin otsalla lepäsi yhä pilvi, joka osotti,
+ett'ei hän vielä ollut päässyt sopusointuun oman itsensä kanssa.
+
+"Bengt", virkkoi Ester eräänä iltana, kun he sanoivat toisilleen hyvää
+yötä, "sinä et saa tuolla tavoin surra sitä, mikä on tapahtunut; en
+usko, että se on oikein, luulen, että se on kiittämätöntä Jumalaa
+kohtaan. Ajattele, mikä sanomaton onni on, että saimme poikamme
+takaisin yhtä puhtaana ja jalona kuin hänet jätimme! Olihan tuo juttu
+ikävä, mutta oikeastaan kai ylpeytemme ja turhamaisuutemme on siinä
+enin kärsinyt!..."
+
+"Niin, niin", vastasi Bengt hajamielisen näköisenä, "sinä olet
+oikeassa, enkä minä sitä surekaan, tuo pieni haava on jo parantunut ja
+kasvanut umpeen!..."
+
+Ester loi häneen kysyvän katseen.
+
+"Suren itseäni, Ester", vastasi hän ja hänen katseensa synkistyi,
+"suren kurjaa, syntistä sydäntäni. Voi, ihminen ei tunne itseään,
+ennenkuin hän on tullut elämän taistelussa koetelluksi; silloin
+vasta aukenevat sielumme syvyydet ja me saamme nähdä, mitä ne
+kätkevät helmassaan. Me kudomme niin monet mieluisten haaveilujen
+hämähäkinverkot noiden kuilujen yli, ja kaiken sellaisen täytyy särkyä.
+Olin silmissäni niin suuri ja vapaa ja oivallinen, siksi ett'en tehnyt
+mitään pelastaakseni Sveniä ja meitä kaikkia erottamisen häpeästä, vaan
+että tahdoin antaa Jumalan yksin johtaa, ja kun Hän teki sen, mutta
+oman tahtonsa mukaan eikä minun, silloin hautasi oma suuruuteni minut
+alleen kuin vaivaisen kääpiön, silloin huomasin, että vapauden sijasta
+olin ollut oman turhamaisuuteni, oman ylpeyteni orja. Oi sinä mahtava,
+ihmeellinen Näkymätön!" lisäsi hän, pannen kätensä ristiin kiihkeän
+liikutuksen vallassa, "kuinka sinä aina lopuksi masennat meidät sinun
+kanssasi riidellessämme, kuinka ymmärrät osua juuri kupeittemme
+arimpaan kohtaan ja teet meidät koko elämäksemme ontuviksi, sinun
+kätesi jälkeä kantaviksi!..."
+
+Mutta eräänä iltapäivänä, kun he olivat juoneet kahvia salissa, sanoi
+Bengt äkkiä hetkisen vaitiolon jälkeen:
+
+"Niin, ehkä nyt ottaisimme tulevaisuutesi hiukan puheeksi, Sven.
+Oikeastaan ei kai enää käyne juuri päinsä, että kuljeksit täällä mitään
+tekemättä. Mihin olet itse ajatellut ryhtyä ensi tilassa?..."
+
+Sven, joka istui ikkunan luona ja katseli lahdelle, nousi ja tuli isän
+luo.
+
+"Olen ajatellut", alkoi hän epäröiden, "jos sinulla, isä, ei ole mitään
+sitä vastaan ... minä ja onnettomuustoverini, Max Strömer, olemme
+sopineet ulkomaanmatkasta ... se on, hänhän on köyhä poika, mutta
+ajattelin ... se on, toivon, että olisit niin hyvä, isä, ja maksaisit
+hänen matkansa ... aiomme asettua Oxfordiin täksi vuodeksi, kunnes
+rangaistusaikamme on lopussa..."
+
+Bengt ei heti vastannut; hän kohautti vain olkapäitään ja siveli pari
+kertaa kädellään partaansa.
+
+"En juuri tiedä, lieneekö oikein viisasta päästää kaksi tuollaista,
+rajupäätä yhdessä ulos maailmaan... Silloin varmaan syntyy taas uusia,
+juttuja Oxfordissa..."
+
+"Etkö siis tahdo uskoa minuun, isä?" huudahti Sven kiivaasti.
+
+"En usko muihin kuin Jumalaan", vastasi Bengt jyrkän kiihkeällä
+äänellä.
+
+"Mutta olethan antanut minulle anteeksi?"
+
+"Olen, poikani, olen antanut anteeksi sydämestäni, täydelleen. Älkäämme
+enää puhuko siitä, mennyt on unohdettu -- nyt on meidän ajateltava
+tulevaisuutta..."
+
+"Ei, Bengt", sanoi Ester, astuen esiin ja laskien kätensä hänen
+olalleen, "sinä _et_ ole antanut anteeksi, sillä anteeksianto ei ole
+vain unohdusta, se on myös luottamusta ja halua luottamuksensa kautta
+nostaa ja antaa voimaa tulevaisuutta varten. Muistatko, että kerran
+ennen olen sinulle nämä samat sanat lausunut?"
+
+Bengt nousi kiivaasti.
+
+"Muistatko sitä hetkeä, Bengt?" kuiskasi Ester ja katsoi häntä silmiin;
+"silloin tarvitsit itse toisen luottamusta voidaksesi elää, ja minä
+luotin sinuun ja Jumala luotti sinuun, ja siksi kykenit nousemaan. Anna
+nyt, mitä silloin sait!"
+
+Yli Bengtin synkkien piirteiden hiipi kuin värisevä valonvälkähdys.
+Hän laski kätensä Esterin vyötäisille ja painoi hänet itseään vasten,
+mutta ei kiihkeästi ja intohimoisesti kuin rakkauden syleilyyn,
+vaan sanomattomalla, lämpimällä hellyydellä, niinkuin silloin
+syleillään, kun kaksi ihmisolentoa solmeutuu toisiinsa ainaiseksi,
+erottamattomiksi.
+
+"Lähde, rakas poikani", sanoi hän vapisevin äänin, "lähde, minne tahdot
+ja haluat. Luotan sinuun, tiedän, ett'et tästä lähtein koskaan tuota
+minulle muuta kuin vain iloa ... siksi..." -- hän kumartui Esterin yli
+ja lisäsi katseella, johon kätkeysi kokonaisen elämän kiitos ja
+tunnustus: "siksi, että olet _hänen_ poikansa!"
+
+Sven seisoi jonkun matkan päässä ja katseli vanhempiaan. Hänestä
+tuntui, ett'ei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin isän
+kasvot, joissa silmät kosteina kimalsivat ja joihin syvät tunteet,
+kirkastunutta hohdetta hänen piirteittensä yli levittäen, painoivat
+milt'ei tuskallisen voimakkaan ilmeensä. Hän muisti, mitä äiti kerran
+hänen pienenä ollessaan oli hänelle kertonut aavan meren kauneudesta,
+kun aallot viimein laskeutuvat lepoon ja helmassaan kuvastavat taivaan
+ihanuutta ... tänä hetkenä, niin hänestä tuntui, näki hän tuon näyn.
+
+Hän tunsi itsensä niin lapsellisesti yli äyräittensä onnelliseksi.
+Hänen huoleton uneksija-luonteensa kylpi hetken auvossa kuin valon ja
+riemun aallossa; hänen mielensä oli kuin ennen lapsena, kun hän istui
+kamarinsa lattialla ja viserteli pieniä laulujaan "suuresta
+auringosta".
+
+Sillä nyt valoi "suuri aurinko" säteitään yli hänen nuoruutensa, ja se
+suuri aurinko oli isän ja äidin sydämestä säteilevä rakkaus, heidän,
+jotka sielujen näkymättömiä teitä olivat löytäneet toisensa ja
+löytäneet Jumalansa tässä elämässä ja ijäisiksi ajoiksi.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Näkymättömiä teitä, by Mathilda Roos
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTTÖMIÄ TEITÄ ***
+
+***** This file should be named 37334-8.txt or 37334-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/3/7/3/3/37334/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+http://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at http://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit http://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations.
+To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     http://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/37334-8.zip b/37334-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..6a52163
--- /dev/null
+++ b/37334-8.zip
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..e8e8af8
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #37334 (https://www.gutenberg.org/ebooks/37334)