initial commit of ebook 26786HEADmain

5 files changed, 18534 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/26786-8.txt b/26786-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..9cc7d7f
--- /dev/null
+++ b/26786-8.txt
@@ -0,0 +1,18518 @@
+Project Gutenberg's Pompeijin viimeiset päivät, by Edward Bulwer-Lytton
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Pompeijin viimeiset päivät
+
+Author: Edward Bulwer-Lytton
+
+Translator: Urho Kivimäki
+
+Release Date: October 6, 2008 [EBook #26786]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK POMPEIJIN VIIMEISET PÄIVÄT ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+POMPEIJIN VIIMEISET PÄIVÄT
+
+Kirj.
+
+Lord Lytton
+
+
+Englanninkielestä [»The Last Days of Pompeii»] suomentanut
+Urho Kivimäki
+
+Teoksen runot on suomentanut kirjailija K. V. Vesala.
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö.
+
+Helsingissä 1916,
+Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+I KIRJA:
+
+ 1. Kaksi pompeijilaista hienostelijaa
+ 2. Sokea kukkastyttö ja muotikaunotar -- Atenalaisen tunnustus.
+    -- Puhutaan egyptiläisestä Arbakeesta
+ 3. Glaukuksen ystävät. -- Pompeijilainen talo. -- Antiikkinen juhla
+ 4. Isiksen temppeli. -- Pappi. -- Arbakeen luonnetta selitetään
+ 5. Lisää kukkastytöstä. -- Rakkauden edistysaskeleita
+ 6. Pyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää
+    verkkonsa uutta saalista varten
+ 7. Pompeijin kultaisen nuorison iloista elämää. -- Pienoiskuva
+    roomalaisesta kylpylästä
+ 8. Arbakes voittaa pelin, hän syöttää uhrilleen nautintoja
+
+II KIRJA:
+
+ 1. Pompeijilainen »viinitupa» ja klassillisen painin harrastajat
+ 2. Kaksi kunnonveikkoa
+ 3. Glaukus tekee kaupan, joka myöhemmin tulee hänelle kalliiksi
+ 4. Glaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä
+ 5. Kilpikonna parka. -- Nydian uusi virka
+ 6. Onnellinen kaunotar ja sokea orjatar
+ 7. Ione joutuu ansaan -- hiiri koettaa nakertaa paulan poikki
+ 8. Egyptiläisen yksinäisyys ja yksinhaastelu. -- Lisää hänen
+    luonteestaan
+ 9. Mitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. -- Ensimäiset merkit
+    hirmuisen vihollisen raivosta
+
+III KIRJA:
+
+ 1. Pompeijin tori. -- Ensimäiset oireet liikkeestä, joka alottaa
+    uuden ajanjakson ihmiskunnan historiassa
+ 2. Kuutamomatka Kampanian lahdella
+ 3. Hartaushetki
+ 4. Mihinkä kulkee rakkauden virta -- mihin?
+ 5. Nydia tapaa Julian. -- Pakanallisen sisaren ja kääntyneen veljen
+    välinen keskustelu. -- Erään atenalaisen huomioita  kristinuskosta
+ 6. Portinvartija. -- Tyttö. -- Gladiaattori
+ 7. Pompeijilaisen kaunottaren pukuhuone. -- Julia ja Nydia
+    keskustelevat tärkeistä asioista
+ 8. Julia tapaa Arbakeen. -- Keskustelun tulos
+ 9. Etelän myrsky. -- Velhon luola
+10. Salamavyön omistaja ja hänen apurinsa. -- Kohtalo kirjottaa
+    ennustuksiaan punaisin kirjaimin, mutta ken osaa niitä lukea?
+11. Tapahtumat kehittyvät. -- Suunnitelma kehkeytyy. -- Verkko tulee
+    valmiiksi, mutta se joutuu toisiin käsiin
+
+IV luku:
+
+ 1. Mietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. -- Kaksi miestä
+    tekee ratkaisevan päätöksen. -- Seinillä, etenkin pyhillä seinillä,
+    on korvat
+ 2. Klassillinen isäntä, kokki ja keittiö. Apekides kohtaa Ionen.
+    -- Heidän keskustelunsa
+ 3. Pompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen
+ 4. Kertomus siirtyy hetkeksi kuvaamaan sivuseikkoja
+ 5. Lemmenjuoma -- sen teho
+ 6. Muutamat henkilöt kohtaavat toisensa. -- Erillään kulkeneet virrat
+    yhtyvät samaan mereen syöksyäkseen
+ 7. Lukijalle kuvataan Glaukuksen tilaa. Ystävyyttä koetellaan.
+    -- Vihamielisyys heikentyy. -- Rakkaus pysyy samanlaisena, sillä
+    rakastava on sokea
+ 8. Vanhanajan hautajaiset
+ 9. Ione joutuu seikkailuun
+10. Mitä Nydialle tapahtuu Arbakeen talossa. -- Egyptiläinen säälii
+    Glaukusta. -- Sääli on syylliselle usein sangen epämieluista
+11. Nydia esiintyy taikurina
+12. Ampiainen joutuu hämähäkin verkkoon
+13. Orja kysyy oraakkelilta neuvoa. -- Joka itsensä sokaisee, sen
+    sokeakin voi pettää. -- Kaksi uutta vankia samana yönä
+14. Nydia keskustelee Kalenuksen kanssa
+15. Arbakes ja Ione. -- Nydia jälleen puutarhassa. -- Pääseekö hän
+    vapaaksi auttamaan atenalaista?
+16. Iloisten toverien sääli onnetonta kumppaniaan kohtaan. -- Vankila
+    ja sen asukkaat
+17. Keino, millä pelastaa Glaukus
+
+V KIRJA:
+
+ 1. Arbakeen uni. -- Egyptiläinen saa vieraan ja varotuksen
+ 2. Amfiteatterissa
+ 3. Sallustus ja Nydian kirje
+ 4. Jälleen amfiteatterissa
+ 5. Vankien koppi ja kuolleitten luola. -- Sydänsuru ei tunne kauhuja
+ 6. Kalenus ja Burbo. -- Diomedes ja Klodius. Amfiteatterityttö
+    ja Julia
+ 7. Hävitystyö jatkuu
+ 8. Arbakes kohtaa Glaukuksen ja Ionen
+ 9. Lempivien epätoivo. -- Joukkojen kohtalo
+10. Seuraavana aamuna. -- Nydian loppu
+11. Glaukuksen kirje Sallustukselle, kymmenen vuotta Pompeijin
+    hävityksen jälkeen
+
+
+
+
+
+
+I KIRJA.
+
+
+
+
+1 LUKU.
+
+Kaksi pompeijilaista hienostelijaa.
+
+
+»Terve, Diomedes, hauska tavata! Illastatko tänään Glaukuksella?» kysyi
+vähäläntä nuori mies, jonka avonainen ja naisellisesti laskostettu
+tunika jo kaukaa ilmaisi hienostelijan ja mairijan.
+
+»Enpä vainkaan, Klodius ystävä, hän ei ole minua kutsunut», vastasi
+Diomedes, komearakenteinen, keski-ikäinen mies. »Polluks avita, se on
+paha temppu, sillä sanovat hänen illallisiaan Pompeijin hienoimmiksi.»
+
+»Aivan niin, vaikka niissä ei ole koskaan tarpeeksi viiniä minua
+varten. Ei virtaa hänen suonissaan vanha kreikkalainen veri, sillä hän
+väittää viinin tekevän hänet kohmeloiseksi seuraavana aamuna.»
+
+»Tähän säästäväisyyteen lienee muutakin syytä», Diomedes virkkoi
+kulmiaan rypistäen. »Kaikista oikuistaan ja päähänpistoistaan
+huolimatta hän ei arveluni mukaan ole niin rikas, kuin tahtoo näyttää
+olevansa, ja ehkä hänen viinejään rakastetaan enemmän kuin hänen
+sukkeluuksiaan.»
+
+»Siinä yksi syy lisää hänen kanssaan illastaa, niinkauan kuin hänellä
+on yksikin sestertio. Ensi vuonna, Diomedes, meidän täytyy hakea uusi
+Glaukus.»
+
+»Hän on kuulemani mukaan kaiken lisäksi intohimoinen nopanpelaaja.»
+
+»Hän on kaikkiin huvituksiin taipuisa, ja niinkauan kuin hän huvejaan
+harrastaa järjestelemällä illatsuja, niin kauan mekin olemme
+ihastuneita häneen.»
+
+»Ha, hahaa, Klodius, sepä nasevasti sanottu. Oletko koskaan maistanut
+viinikellarini tuotteita?»
+
+»Luullakseni en, kelpo Diomedes.»
+
+»Hyvä, sinun täytyy joskus illastaa luonani. Minulla on varastossani
+siedettäviä nahkiaisia, ja minä kutsun edili Pansan mukaan.»
+
+»Oh, älä vaivaudu minun tähteni. _Persicos odi apparatus_. Olen vähään
+tyytyväinen. Mutta, aika kuluu, olen menossa kylpyyn -- entä sinä --?»
+
+»Kvestorin luo -- valtioasioita -- iltapäivällä Isiksen temppeliin.
+Näkemiin!»
+
+»Mikä pöyhkeilevä, suupaltti, halpasukuinen mies», mutisi Klodius
+itsekseen astellessaan hiljalleen eteenpäin. »Hän luulee juhlillaan ja
+viinikellarillaan saavansa meidät unohtamaan, että hän on vapautetun
+orjan poika -- ja sen me teemmekin, kun kunnioitamme häntä hänen
+rahojensa vuoksi. Tällaiset rikkaat plebeijit ovat satoa meille,
+tuhlariylimyksille.»
+
+Näin itsekseen haastellen Klodius saapui Domitianankadulle, joka vilisi
+jalankulkijoita ja ajoneuvoja ja johon sisältyi kaikki se iloinen,
+henkevä, pursuava elämä ja vilske, minkä nykyisin näemme Napolin
+kaduilla.
+
+Toistensa ohi pyrkivien ajoneuvojen kellot kilisivät hauskasti
+korvassa, ja Klodius milloin hymyili, viittilöi, milloin
+tuttavallisesti puheli, kun vain näki oikein loisteliaat ja
+oikkukuosiset ajoneuvot. Ja eihän kukaan vetelehtijä Pompeijissa
+todella ollut niin tunnettu kuin hän.
+
+»Mutta kas, Klodius! Miten olet hyvän onnesi jälkeen nukkunut?» kuului
+miellyttävä, soinnukas miehenääni harvinaisen hienorakenteisista
+vaunuista. Niiden pronssiseen reunustaan oli taidehikkaasti,
+rauhalliseen, hienoon kreikkalaiseen tyyliin uurrettu Olympian kisoja
+esittäviä kuvia. Vaunuja vetävät parihevoset olivat hienointa
+partilaista rotua; niiden sirot jalat näyttivät halveksivan maakamaraa
+noustessaan notkeasti ylös, ja ajoneuvojen nuoren isännän takana
+seisovan ajajan pienimmästäkin nykäyksestä ne pysähtyivät paikalla
+ikäänkuin äkkiä kiveksi muuttuneina -- elottomina, mutta ilmehikkäinä
+kuin joku Praksiteleen elävimmistä ihmeteoksista. Vaunujen omistaja
+itse oli tuota hoikkaa, kauniin sopusuhtaista lajia, jonka joukosta
+Atenan kuvanveistäjät hakivat mallinsa. Hänen kreikkalaisen syntynsä
+ilmaisivat hänen vaalea, vuolaskiharainen tukkansa ja piirteitten
+täydellinen sopusuhta. Hänellä ei ollut togaa, joka keisariajalla ei
+enää ollutkaan ylhäisten roomalaisten tavallisena pukuna ja jota
+muodinmäärääjät pitivät suorastaan naurettavana; mutta hänen tunikansa
+säihkyi tyyrolaisen purppuran rikkainta väriloistoa ja sitä
+kiinnittävät soljet, _fibulae_, säteilivät smaragdeja. Kaulasta
+riippuva kultakellukka oli rinnalle kierretty käärmeenpääksi, jonka
+suusta valahti esiin suuri sinettisormus, mitä taidehikkain ja hienoin
+mestarituote sekin. Tunikan hihat olivat avoimet ja kämmenenlevyisen
+kultaompelen reunaamat. Ja miehustalle kierretty arabeskikoristeinen
+vyö, samaa kudontaa kuin hihansuutkin, sisälsi, kun taskuja ei ollut,
+kaulaliinan pitimen, rahakukkaron, piirtimen ja vahataulun.
+
+»Glaukus ystäväni», Klodius virkkoi, »onpa mieluista nähdä, kuinka
+vähän tappiosi ovat ulkoasuusi vaikuttaneet. Sinähän näytät aivan
+Apollon henkevöimältä, ja kasvosi huokuvat onnenautuutta; kuka tahansa
+voisi pitää sinua voittajana ja minua hävinneenä.»
+
+»Ja pitäisikö sitten noiden metallipalapahasten voiton tai häviön
+vaikuttaa mielialaamme, Klodius ystäväni? Venus avita, niinkauan kuin
+nuorina voimme seppelin kiharamme koristaa ja sitra vielä heläjää
+kyllästymättömissä korvissamme ja Lydian tai Kloen hymyily saa veren
+suonissamme väkevänä virtaamaan, niin kauan me haemme nautintoa
+aurinkoisesta luonnosta ja teemme pian ajasta itsestään nautintojemme
+rahastonhoitajan. Illastathan tänään luonani, kuten puhe oli?»
+
+»Kukapa unohtaisi Glaukuksen kutsun!»
+
+»Mutta minne olet menossa?»
+
+»Olen matkalla kylpyyn, mutta on vielä tunti jäljellä tavalliseen
+kylpyaikaan.»
+
+»Hyvä on, lähetän vaunut kotiin ja kävelen kanssasi. No, no,
+Fylliakseni», hän jatkoi silittäen lähempänä olevaa hevosta, joka
+hirnahtaen ja korviaan iloisesti taaksepäin luimistaen osotti hyväilyn
+tuntevansa; »juhlapäivä on tämä sinulle. -- Eikö se ole mainio,
+Klodius?»
+
+»Foibos avita», ylhäinen mairija vastasi -- »kuten Glaukuskin.»
+
+
+
+
+2 LUKU.
+
+Sokea kukkastyttö ja muotikaunotar. -- Atenalaisen tunnustus. --
+Puhutaan egyptiläisestä Arbakeesta.
+
+
+Iloisesti haastellen minkä mistäkin nuoret miehet kulkivat pitkin
+katuja. He olivat nyt siinä kaupunginosassa, jossa olivat
+rikkaimmat myymälät; niiden seinät olivat koristetut mitä upeimmin
+freskomaalauksin, joissa eloisat, mutta silti sopusointuiset värit
+välkkyivät. Pulppuavat suihkukaivot, jotka kuumaan ilmaan syöksivät
+vilpoisan vesikaarensa; tyyrolaisen purppuran vaatehtimat
+kävelijäjoukot; kirjava vilinä, joka oli kasaantunut jonkun erikoisen
+huomattavan kauppahuoneen edustalle; sinne tänne kiiruhtavat orjat
+päänpäällisine, hienotekoisine pronssiastioineen; siellä ja täällä
+seisoskelevat maalaistytöt täysine hedelmä- ja kukkaskoreineen, jotka
+entisajan italialaisille antoivat suuremman viehätyksen kuin heidän
+nykyajan jälkeläisilleen (jotka sananparren »_latet anguis in herba_»
+mukaan pelkäävät orvokkeja ja ruusuja, koska ne muka synnyttävät
+sairautta); lukuisat seurusteluhuoneistot, joita tuo vilkas kansa
+käytti kuten me kahviloitamme ja klubejamme; kauppakojut, joiden
+marmoripöydät olivat kukkuroillaan viini- ja öljyastioita ja joiden
+ovenpieleiset, purppuraisella auringon verholla suojatut istuimet
+tarjosivat väsyneille lepoa ja joutilaille viihdykettä -- kaikki tämä
+loi niin elämäniloisen kuvan, että atenalaisen Glaukuksen muutenkin
+iloon ja riemuun taipuisa mieli tuli entistä herkemmäksi.
+
+»Älä puhu enää Roomasta», hän virkkoi Klodiukselle. »Tuon valtavan
+kaupungin huvittelut ovat liian vakavia ja raskaita. -- Neeron
+kultaisessa palatsissakin ja Tiituksen ruhtinaallisesti alkaneessa
+hovielämässäkin on jotakin silmää väsyttävää -- henkeä ahdistavaa;
+sitäpaitsi, Klodius, tuntuu tuskalliselta verrata toisten suunnatonta
+rikkautta ja ylellisyyttä omaan vähäpätöisempään asemaan. Mutta täällä
+me voimme huolettomina heittäytyä huvituksiin ja voimme niistä nauttia
+kyllästymättä ja väsymättä.»
+
+»Siitäkö syystä olet kesäasunnoksesi valinnut Pompeijin?»
+
+»Siitä. Pidän sitä Baiaeta parempana. En vähäksy jälkimäisenkään
+viehätysvoimaa, mutta en rakasta sen pedanttisia kesäasukkaita, jotka
+näyttävät punnitsevan jokaisen huvituksensa drakmoissa.»
+
+»Ja kuitenkin sinä pidät suuresta opista, sinun talossasi viljellään
+eeposta ja draamaa, Aiskyloa ja Homeroa.»
+
+»Niinpä kylläkin, mutta nuo roomalaiset, jotka jäljittelevät
+esi-isiäni, tarttuvat kaikkeen niin kömpelösti. Metsälle mennessäänkin
+he kuljetuttavat orjillaan Platoa mukanaan, ja kun saalis on saatu,
+ottavat he kirjat ja kääröt esille, jottei hetkeäkään hukkaan menisi.
+Kun tanssijattaret heidän edessään kaikessa persialaisessa vuolaassa
+vehmaudessaan liihottelevat, paasaa joku vapautetun orjan vesa heille
+kivijäykin naamoin siveyssaarnaa Ciceron »_De officiis_»-teoksesta.
+Sellaista typeryyttä! Huvittelua ja oppia ei pidä siten yhdistää,
+kummastakin pitää erikseen nauttia. Roomalaiset menettävät molemmat
+tällä käytöllisellä hienosteluntavottelullaan, ja he osottavat,
+etteivät he kummastakaan mitään ymmärrä. Oo, Klodius, kuinka vähän
+maanmiehesi tietävätkään Perikleen taidosta ja Aspasian
+viehättäväisyydestä. -- Olin eilen Pliniuksella, hän istui huoneessaan
+kirjottamassa jonkun orjaparan soittaessa tibiaa. Hänen veljensäpoika
+(hyi, niitä filosofoivia tomppeleita!) luki Thukydideen kuvausta
+rutosta, ja päännyökkäyksin seuraten soittoa hän ääneen tavaili tuon
+hirvittävän kuvauksen inhottavia yksityiskohtia. Tuon ukkelin mielestä
+ei ollut mitään outoa siinä, että hän samalla hetkellä sai kuulla
+rakkauslaulun säveleitä ja ruton kauhujen kuvausta.»
+
+»Oh, ne ovat molemmat niin toistensa kaltaisia», Klodius virkkoi.
+
+»Samaa sanoin hänelle, hänen hölmöyttään peittääkseni; -- mutta
+nuorukainen tuijotti minuun pilaa ymmärtämättä ja vastasi, että sävel
+hivelee vain tunteetonta korvaa, kirja taas (s.o. rutonkuvaus) ylentää
+sydäntä. 'Kas', paksu setä ilahtuneena virkahti, 'poikani on jo
+täysverinen atenalainen, hän yhdistää hyödyllisen kauniiseen.' Voi
+Minerva, kuinka itsekseni nauroinkaan! Talossa vielä ollessani tuotiin
+nuorelle sofistille sana, että hänen rakkain vapautettu orjansa oli
+kuollut kuumeeseen. -- 'Armoton kuolema!' hän huudahti. -- 'Tuokaa
+Horatiukseni; kuinka kauniisti tuo mainio runoilija meitä lohduttaakaan
+tällaisissa onnettomuuksissa!' Luuletko, Klodius, näitten miesten
+voivan rakastaa? Tuskinpa vain aistimin. Kuinka harvoin roomalaisessa
+tapaat sydämen! Hänessä on vain älyn koneistoa -- luuta ja lihaa siinä
+ei ole.»
+
+Vaikka Klodiusta salaisesti loukkasivatkin nämä huomautukset hänen
+maanmiehistään, näytti hän olevan samaa mieltä kuin ystäväkin, osaksi
+siitä syystä, että hän luonteeltaan oli mairija, osaksi siitä, että
+nuorten roomalaiselostelijoiden tapana oli hieman halveksivasti puhua
+omasta alkuperästään, josta he pohjaltaan olivat niin ylpeitä. Oli
+muodinomaista jäljitellä kreikkalaista ja samalla naureskella tätä
+kömpelöä jäljittelyä.
+
+Heidän haastelunsa ja askeleensa keskeytti väentungos eräällä torilla,
+jossa kolme katua yhtyi; siinä seisoi valoisan, soman temppelin
+pylväistön varjossa nuori tyttö oikeassa kädessä kukkaskori ja
+vasemmassa pieni kolmikielinen soittovehe, jonka matalat ja vienot
+äänet säestivät hänen rajua ja puolibarbarista lauluaan. Laulusta
+tauottuaan hän aina viehkeästi heilautti koriaan kehottaen kuulijoitaan
+ostamaan kukkia, ja monta sestertiota hänen koriinsa heitettiinkin,
+osaksi kauniista laulusta osaksi säälistä -- silla tyttö oli sokea.
+
+»Siinä minun tessalilaisrukkani», Glaukus virkkoi ja pysähtyi. »En ole
+häntä vielä Pompeijiin palattuani nähnytkään. Vaiti, hänellä on kaunis
+ääni. Kuunnelkaamme.»
+
+    _Sokean kukkastytön laulu_.
+
+              1.
+
+    Ostakaa kukkia, ostakaa!
+      Oon kaukaa sokea tyttönen.
+    He kertoi, ett' ihana ompi maa;
+      Nää kukat on kauneimmat lapsista sen.
+    Ne sorjiksi suokaa jäädä näin,
+      Elon purppuran säilyttää!
+    Näet äitinsä helmasta äskettäin
+      Mä raikkaina poimin nää.
+    Tuulen lempeät henkäilyt,
+      Hellät ja armahat hyväilyt
+    Hehkuvat katseistaan.
+      Sen suukkoset huulia heljentää,
+    Ja hentoja poskia kyyneltää;
+      Myös itkevi äiti armas tuo.
+    Ja kysyvän katsellen kauas luo,
+      Ja syömensä sykkivi oottaen,
+    Ja lapsia kotihin kutsuen,
+      Ja helmet, jotk' enin hohtavat,
+    Emon hellän kaipuusta kertovat;
+      Oi, nää ei he toisiaan.
+
+              2.
+
+    Teill' ompi maailma valkeuden,
+      Missä lemmetär lausuvi silmäyksin;
+    Yön mailta on sokea neitonen,
+      Kaikk' on hälle kaikua tyhjää yksin.
+
+    Kuni tuonelan tienoita käyn,
+    Surun virroilla viivyttäyn;
+    Mä varjojen ohitse kiitävän kuulen,
+    Soi äänensä mullen kuiskeesta tuulen,
+    Kuin muotoja nähdä mä kalpaankaan!
+    Kädet niille mä ojennan lempivät;
+    Vain äänet vastahan väikkyvät,
+        Elo aaveita mullen on vaan.
+
+      Tulkaa, tulkaa, ostakaa!
+    Kuulkaa, nuo kaunot huokajaa,
+    -- Näet ääni on heillä myös --:
+    »Tytön sokean henkäilyn konsa kohtaa
+    Nää hehkeät ruusut, ne pelkoa hohtaa.
+    Valon lapset herkkiä on.
+    He pelkää impeä varjoston;
+    Pois sokean käsistä kaipajamme,
+    Me katseita kirkkaita kaihoamme.
+    Yöt' emme me lemmi lain.
+    Näimme päivyen katseissa kulkijain.
+        Oi, kukkia ostakaa!
+
+»Haluan tuon orvokkikimpun, kaunis Nydia», Glaukus sanoi työntyen
+joukon läpi ja pudotti kourallisen pikkurahaa koriin. »Äänesi on
+viehättävämpi kuin koskaan.»
+
+Sokea tyttö säpsähti kuullessaan atenalaisen äänen. Laulu lakkasi
+äkkiä, ja veri syöksyi hänen kaulalleen, poskilleen ja ohimoilleen.
+
+»Olet siis palannut!» hän virkkoi matalalla äänellä ja toisti ikäänkuin
+itsekseen: »Glaukus on palannut.»
+
+»Niin, lapseni, olen ollut Pompeijissa jo viisi päivää. Puutarhani
+kaipaa kuten ennenkin hoitoasi. Toivon, että käyt sitä huomenna
+katsomassa. Ja muista, että seppeleitä minun talossani sitovat vain
+kauniin Nydian kädet.»
+
+Nydia hymyili tyytyväisenä, mutta ei vastannut, ja Glaukus erkani
+joukosta hilpeänä ja huoletonna, kiinnitettyään sitä ennen rintaansa
+valikoimansa orvokit.
+
+»Tämä lapsi on siis sinun hoidokkejasi?» Klodius kysyi.
+
+»Niin on -- eikö hän laula ihanasti? Tuo orjatarrukka minua miellyttää!
+Hän on sitäpaitsi kotoisin jumalten maasta -- Olympos on varjonnut
+hänen kehtonsa -- hän on Tessaliasta.»
+
+»Velhojen maasta.»
+
+»Oikein, vaikka omasta kohdastani kaikki naiset ovat velhoja ja
+Pompeijissa näyttää, Venus avita, ilmakin olevan tulvillaan rakkauden
+taikajuomaa, niin kauniiksi minun silmäni näkevät jokaiset parrattomat
+kasvot.»
+
+»Ja katso! Tuossa tulee Pompeijin kaikkein kauniimpia, vanhan Diomedeen
+tytär, rikas Julia», Klodius virkkoi nähdessään erään nuoren,
+huntupeitteisen naisen kahden orjattaren saattamana lähestyvän kylpylän
+tiellä.
+
+»Ihana Julia, me tervehdimme sinua», Klodius sanoi.
+
+Julia kohotti hieman huntuaan, niin että hän lievästi kiemaillen
+paljasti rohkean roomalaisen profilin, mustat, sädehtivät silmät ja
+posken, jonka luonnolliseen, kellervään väriin taide oli sirottanut
+hivelevää, helakkaa hohdetta.
+
+»Ja Glaukuskin on palannut», hän virkkoi välähyttäen tarkottavan
+silmäyksen atenalaiseen. »Onko hän unohtanut», hän puoliääneen jatkoi,
+»viimevuotiset ystävänsä?»
+
+»Hurmaava Julia, vaikka Lethe katoisikin jollakin maailmankolkalla,
+puhkee se toisella jälleen pinnalle. Jupiter ei salli meidän koskaan
+unohtaa kuin hetkeksi; mutta vielä ankarampi Venus ei salli edes
+sitäkään.»
+
+»Glaukus ei milloinkaan puutu kauniita sanoja.»
+
+»Kuinka se voisi olla mahdollistakaan, kun niiden kohde on niin
+kaunis.»
+
+»Tavannen teidät molemmat pian isäni huvilassa», Julia sanoi
+Klodiukselle puhuen.
+
+»Me sanomme tätä päivää valkoisen kiven päiväksi», peluri vastasi.
+
+Julia laski huntunsa, mutta niin hitaasti, että hänen viimeinen
+katseensa osui atenalaiseen teeskennellyn arkana, mutta sittekin
+rohkeana. Katseesta puhui sekä hellyys että moite.
+
+Ystävykset astelivat edelleen.
+
+»Julia on kieltämättä kaunis», Glaukus virkkoi.
+
+»Viime vuonna olisit tuon huomautuksen tehnyt lämpimämmin.»
+
+»Niin, minut häikäisi ensi näkemä, ja minä erehdyin pitämään
+jalokivenä, mikä olikin vain keinotekoinen jäljitelmä.»
+
+»Oikein», Klodius vastasi. »Naiset ovat pohjaltaan kaikki samanlaisia.
+Onnellinen, joka nai kauniit kasvot ja suuret myötäjäiset. Mitä voisi
+hän toivoa muuta?»
+
+Glaukus huokasi.
+
+He olivat nyt kadulla, jossa oli vähemmän liikettä ja josta näkyi avoin
+ja rauhallinen meri; harvoin näillä ihanilla rannoilla esiintyy mitään
+kauhunkuvaa, niin lämpimiä ovat ne leyhkät, jotka sen yli puhaltavat,
+niin hehkuvia ja monikirjavia ne värit, jotka kuvastuvat runollisista
+pilvistä, niin huumaavia tuoksut, joita maatuuli tänne kuljettaa.
+Sellaisesta merestä saattoi olettaa Afroditeen nousseen maata
+hallitsemaan.
+
+»On liian aikaista mennä kylpyyn», sanoi kreikkalainen, jonka oli
+vallannut runollinen innoitus, »jättäkäämme meluisa kaupunki ja
+nauttikaamme meren suloista, niinkauan kuin aurinko vielä sen aalloilla
+leikkii.»
+
+»Menkäämme vain,» Klodius virkkoi, »merenrantama onkin kaupungin
+eloisin osa.»
+
+Pompeiji oli pienoiskuva oman aikansa sivistyksestä. Sen muurien sisään
+oli kasaantunut kaikki se, mitä loistelias elämä ja rikkaus voivat
+tarjota. Sen pienistä, mutta välkkyvistä myymälöistä, sen palatseista,
+kylpylöistä, forumista, teatterista, sirkuksesta -- sen toimeliaasta,
+mutta ränstyneestä elämästä, sen hienostuneista muodoista ja kansan
+paheista kuvastui pienoiskoossa koko keisariaika. Se oli konelaite,
+panoraama, johon jumalat tuntuivat asettaneen näytteille maailman
+suurimman yksinvallan ja josta ne myöhemmin sen hävittivät
+jälkimaailman ihmeeksi -- siinä siveyslaki, ettei mikään ole uutta
+auringon alla.
+
+Lahden kuvankirkkaalla pinnalla lojuivat kauppalaivat ja rikkaitten
+porvarien kultakoristeiset huvialukset. Niiden välistä puikkelehtivat
+sinne tänne kalastajavenheet, ja kaukaa näkyivät Pliniuksen laivaston
+hoikat mastot. Rannalla istui muuan sisilialainen, joka rajusti
+viittoillen ja liikutetuin ilmein kertoi kalastajajoukolle ja
+ohikulkijoille tarinaa haaksirikkoutuneista merimiehistä ja
+pelastavista delfineistä; aivan samaa saatte nykypäivinä kuulla Napolin
+satamalaitureilla.
+
+Kreikkalainen vei toverinsa pois joukosta ja ohjasi askelensa rantaman
+yksinäisemmille puolille, ja ystävykset istahtivat pienelle, sileältä
+kalliopengermältä kohoavalle kivelle hengittämään hyvätuoksuista,
+vilvoittavaa meri-ilmaa, joka aalloilla leijuen tuntui näkymättömin
+askelin seuraavan jotakin sointurytmiä. Siinä oli jotakin vaitioloon ja
+uneksintaan kiehtovaa. Klodius laskeskeli, silmiään auringon
+polttavilta säteiltä varjoten, kuluneen viikon pelihäviöitään; ja
+nojaten käteensä ja välittämättä auringosta -- se on hänen kansansa
+suojelusjumala -- Glaukus antoi katseensa harhailla laajoilla
+tasangoilla, tuntien suonientäyteistä runollista viehkeyttä, iloa ja
+lempeä ja lienee kadehtinut sitä tuulenleyhkää, joka oli nostanut
+siipensä lentääkseen Kreikan rantamille.
+
+»Sanopa, Klodius», kreikkalainen virkkoi vihdoin, »oletko koskaan
+rakastanut?»
+
+»Monta kertaa.»
+
+»Joka useasti on rakastanut», Glaukus vastasi, »ei ole koskaan
+rakastanut. On vain yksi Eros, vaikka monta jäljitelmää.»
+
+»Jäljitelmät ovat kuitenkin kaikitenkin pikkujumalia nekin», Klodius
+virkkoi.
+
+»Olen samaa mieltä kuin sinäkin», kreikkalainen vastasi. »Minä palvon
+rakkauden varjoakin, mutta rakkautta itseään vielä enemmän.»
+
+»Rakastatko siis vakavasti ja kaikesta sydämestäsi? Tunnetko samaa,
+mitä runoilijat kuvaavat -- sitä, mikä saa meidät unohtamaan ateriamme,
+teatteria vieromaan ja elegioja kirjottamaan? Enpä olisi sitä koskaan
+uskonut. Sinä näyttelet hyvin.»
+
+»En ole vielä niin kaukana», vastasi kreikkalainen hymyillen; »tai
+sanonpa kuten Tibullus, --
+
+    Ket' ohjaa lempi, hän, kuhun kulkeekin,
+    Pyhässä turvass' on.
+
+En ole todella vielä rakastunut, mutta voisin sen tehdä, jos lempeni
+esineen kohtaisin. Eros kyllä soihtunsa sytyttäisi, mutta papit eivät
+ole vielä antaneet hänelle öljyä.»
+
+»Arvaanko ma lempesi esineen? Eikö se olekin Diomedeen tytär? Hän
+lempii sinua eikä tahdo intohimoaan salatakaan; ja, Herkules avita,
+sanon vielä kerran, hän on sekä kaunis että rikas. Hän koristaa
+miehensä talon pihtipielet kultaverkoin.»
+
+»En halua itseäni myydä. Myönnän, että hän on kaunis, ja ellei hän
+olisi vapautetun orjan pojantytär, olisin ehkä kerran -- mutta ei --
+hänen kauneutensa on kasvojen muotoa, hänen tapansa eivät ole naisen
+eikä hänen henkensä tunne muunlaista nautintoa kuin huvituksien.»
+
+»Olet kiittämätön. Sano sitten, kuka se onnellinen naikkonen on!»
+
+»Kuule siis, Klodius. Joku kuukausi sitte olin Napolissa, kaupungissa,
+joka miellyttää minua tavattomasti, sillä se on säilyttänyt paljon
+alkuperäisiä kreikkalaisia tapoja ja muotoja ja se ansaitsee hyvin
+nimensä Partenope ihanan ilmastonsa ja kauniin rakenteensa vuoksi.
+Eräänä päivänä menin Minervan temppeliin rukoilemaan, en niin paljoa
+omasta puolestani kuin kaupungin, jolle Pallas ei enää entisen
+ystävällisesti hymyile. Temppeli oli autio ja tyhjä. Atenan muistot
+täyttivät mieleni. Kun luulin olevani yksin temppelissä ja vakava
+mieliala oli minut vallannut, kohosi rukous sydämestä huulille ja minä
+itkin rukoillessani. Minut keskeytti silloin vierestä kuuluva huokaus.
+Käännyin äkkiä ja näin edessäni naisen. Hän rukoili myöskin ja oli
+kohottanut huntunsa, ja kun katseemme kohtasivat toisensa, oli kuin
+taivainen säde noista tummista ja hymyilevistä silmistä olisi
+tunkeutunut sieluuni. En milloinkaan ole kuolevaisia piirteitä nähnyt
+niin mestarillisen ihania. Lievä surumielisyys pehmensi ja kohotti
+niiden ilmettä; tuo sanoinkuvaamaton jokin, joka käy sydämestä sydämeen
+ja jonka kuvanveistäjät ovat painaneet Psyken piirteisiin, teki hänen
+kauneutensa taivaalliseksi ja yleväksi; hänenkin silmissään kyynelet
+kiilsivät. Olin varma, että hänkin oli atenalainen ja että
+rukoillessani Atenan puolesta hänen henkensä oli minun tavannut.
+Puhuttelin häntä, vaikka vapisevin äänin. 'Ihana neito', sanoin, 'etkö
+olekin atenalainen?' Ääneni kuullessaan hän punastui ja peitti hunnulla
+puoleksi kasvonsa. 'Esi-isieni luut', hän virkkoi, 'ovat Ilissuksen
+varsilla; itse olen syntynyt Napolissa, mutta mieleltäni ja
+syntyperältäni olen atenalainen.' 'Viekäämme siis', sanoin, 'yhteinen
+uhrimme', ja kun pappi juuri silloin tuli esiin, seisoimme rinnakkain
+rukouksin seuratessamme jumalanpalvelusta. Yhtaikaa polvistuimme
+jumalattaren eteen, yhtaikaa laskimme oliviseppelemme alttarille. Tämä
+yhteinen toimi synnytti minussa omituisen, miltei pyhän herkkyyden
+tunteen. Me, vieraat etäisestä ja sortuneesta maasta, olimme kahden ja
+yksin temppelissä, joka oli kotimaamme jumalalle pyhitetty; eikö ole
+luonnollista, että sydämeni kiintyi isänmaan ystävään, jommoiseksi
+häntä saatoin sanoa? Oli kuin olisin hänet jo vuosia tuntenut, ja tuo
+yksinkertainen jumalanpalvelus oli omansa ihmeen tavoin yhdistämään
+harrastuksemme ja hävittämään aikasuhteet. Ääneti lähdimme temppelistä,
+ja aijoin juuri häneltä kysyä, missä hän asui ja saisinko käydä häntä
+tapaamassa, kun samassa temppelinovella seisova nuorukainen, jonka
+piirteet suuresti muistuttivat hänen ulkomuotoaan, tarttui hänen
+käteensä. Hän kääntyi ja sanoi minulle hyvästit. Väkijoukko erotti
+meidät, enkä häntä sen koommin nähnyt. Kotiin tultuani sain kirjeitä,
+jotka saivat minut heti lähtemään Atenaan, sillä sukulaiseni uhkasivat
+minua perintöhaasteella. Kun kaikki oli onnellisesti ohi, palasin
+Napoliin. Hain koko kaupungin. En löytänyt jälkeäkään kadonneesta
+ystävästäni ja toivoen iloisessa humussa unohtavani kauniin haavekuvani
+syöksyin suin päin Pompeijin huvituksiin. Siinä koko kertomukseni. En
+rakasta, mutta muistelen ja ikävöin.»
+
+Klodius aikoi jotakin sanoa, mutta silloin lähestyi heitä hitain ja
+juhlallisin askelin muuan mies, ja kuullessaan hänen askeltensa äänen
+liuskakivillä ystävykset kääntyivät ja tunsivat heti miehen.
+
+Siinä oli mies, nelissäkymmenissä, rotevaruumiinen, laihaa, mutta
+väkevää ja ytimekästä rakennetta. Hänen tumma, pronssinhohteinen ihonsa
+ilmaisi hänen itämaisen alkuperänsä, hänen piirteissään oli jotakin
+hahmoteltua kreikkalaista (varsinkin poskissa, huulissa ja kulmissa),
+mutta nenä oli hiukan korkea ja kaareva, ja luja, ulkoneva luusto ei
+sallinut niitä täyteläisiä, vereviä muotoja, joita kreikkalaiset
+pitävät miehevyyden kauneimpina merkkeinä. Hänen suuret, yömustat
+silmänsä säteilivät tasaista, vakavaa valoa. Syvä, ajatuksien täyttämä
+ja suruvoittoinen rauha näytti horjumattomana asuvan niiden
+majesteetillisessa, käskevässä katseessa. Hänen käyntinsä ja ryhtinsä
+ilmaisivat keveyttä ja arvokkuutta, ja hänen pukunsa vieras kuosi ja
+yksinkertaisuus antoivat hänen tyynelle ryhdilleen ja muhkealle
+muodolleen erikoisen arvokkaan leiman. Tervehtiessään vastatullutta
+tekivät molemmat nuoret miehet vaistomaisesti ja salaisesti käsillään
+taikamerkin, sillä egyptiläisellä Arbakeella arveltiin olleen turmaa
+uhkaava, paha katse.
+
+»Pitääpä maiseman todella olla kaunis», Arbakes sanoi kylmästi, mutta
+kohteliaasti hymyillen, »kun se voi houkutella iloisen Klodiuksen ja
+kaikkien ihaileman Glaukuksen kaupungin joukontäyteisiltä kaduilta
+tänne.»
+
+»Onko luonnossa siis yleensä niin vähän houkuttelevaa?» kreikkalainen
+virkkoi.
+
+»On -- nautinnonhaluisille.»
+
+»Varma, mutta tuskinpa viisas vastaus. Nautinnoissa viehättävät
+vastakohdat; huvittelut opettavat meitä rakastamaan yksinäisyyttä, tämä
+taas arvioimaan huvitteluja.»
+
+»Siten ajattelevat nuoret puutarhafilosofit», egyptiläinen virkkoi, »he
+pitävät väsähtäneisyyttä mietiskelynä ja kuvittelevat tuntevansa
+yksinäisyyden kaipuuta, kun he ovat väsyneet huvitteluihin. Mutta
+sellaisessa tyhjässä mielialassa ei luonto voi sytyttää sitä
+innoitusta, joka vain voi ammentaa luonnon koskemattomasta
+yksinäisyydestä sen kuvaamatonta kauneutta; se ei vaadi teiltä
+intohimon kulutusta, vaan koko sen hehkun, josta te luontoa palvoen
+tahdotte päästä. Nuori atenalainen, kun Luna (kuu) valohämynä antautui
+Endymionille, niin se tapahtui päivän mailleen mentyä, ei ihmisten
+kuumeisessa touhussa, vaan hiljaisella vuorella ja metsästäjän
+yksinäisissä laaksoissa.»
+
+»Kaunis vertaus», Glaukus huudahti, »mutta mikä väärä tulkinta!
+Kulunut! se sana on vanhaa, ei nuorta varten. Minä ainakaan en vielä
+koskaan ole tuntenut kyllästymystä.»
+
+Egyptiläinen hymyili, mutta hänen hymynsä oli kylmää ja jäätävää ja sai
+arkailemattoman Klodiuksenkin värisemään. Arbakes ei vastannut
+Glaukuksen intoiseen huomautukseen, mutta hetken vaijettuaan hän
+virkkoi lempeällä ja alakuloisella äänellä:
+
+»Olette kuitenkin kaikitenkin oikeassa nauttiessanne niinkauan kuin
+aika teille hymyilee; pian ruusu kuihtuu, pian sen tuoksu haihtuu. Ja,
+Glaukus, mitä jää meille, muukalaisille, jotka vaellamme niin kaukana
+isiemme haudoilta, mitä jää meille muuta kuin nautintoa ja kaipuuta --
+edellistä sinulle, jälkimäistä minulle.»
+
+Kreikkalaisen kirkkaat silmät olivat äkkiä kyynelin täyttyneet. »Ah,
+Arbakes», hän huudahti, »älä puhu esi-isistämme! Unohtakaamme, että
+hekin kerran ovat olleet yhtä vapaita kuin Rooma! Ja maine! -- voi,
+turhaa on koettaa sitä henkiin herättää Maratonin kentällä ja
+Termopylaessa.»
+
+»Sydämesi ei hyväksy, mitä sinä puhut», egyptiläinen virkkoi, »ja ensi
+yön iloissa sinä muistat enemmän Laenaa[1] kuin Laisia. Näkemiin.»
+
+Tämän sanottuaan hän kietoi vaipan ympärilleen ja lähti hitain askelin
+pois.
+
+»Hengitän jälleen vapaammin», Klodius virkkoi. »Egyptiläisiä
+matkiaksemme me joskus tuomme juhliimme luurangon. Totisesti, sellainen
+egyptiläinen kuin tuo hiipivä varjo, on aaveentapainen kyllin tekemään
+hienoimman falernolaisen viininkin happamaksi.»
+
+»Kummallinen mies», Glaukus sanoi miettiväisenä. »Vaikka hän näyttääkin
+kuolleen huvitukselle ja kylmältä maiselle riemulle, joku murhe häntä
+painaa, ja hänen ulkokuorensa ja sydämensä puhuvat erilaista kieltä.»
+
+»Niin, puhutaan muunkinlaisista orgioista kuin niistä, joita hänen
+yksinäisessä talossaan Osiriin kunniaksi vietetään. Rikaskin hän on,
+niin sanotaan. Emmekö voisi ottaa häntä joukkoomme ja opettaa hänelle
+pelin salaisuuksia? Nautintojen nautinto! Kuinka ihana sinä olet, oi
+peli, sinä toivon ja pelon kuumeinen polte, sinä verraton, voittamaton
+intohimo.»
+
+»Innoittunut -- innoittunut!» Glaukus huudahti nauraen, »oraakkeli
+esittää runoutta Klodiuksen suun kautta. Mikä onkaan seuraava ihme?»
+
+
+
+
+3 LUKU.
+
+Glaukuksen ystävät, -- Pompeijilainen talo. -- Antiikkinen juhla.
+
+
+Kaikkea oli taivas Glaukukselle antanut, mutta erästä puuttui; hän oli
+saanut kauneutta, voimaa, rikkautta, kuuluisat esi-isät, tulisen
+mielen, runoilijan taipumukset, mutta hän ei ollut perinyt vapautta.
+Hän oli Atenassa syntynyt, Rooman alamaisena. Saatuaan jo varhain
+melkoisen perinnön hän oli nuorukaisen koko innolla viehättynyt
+matkustelemaan ja huumaantunut keisarillisen hovin loistaviin
+nautintoihin.
+
+Hän oli Alkibiades, jolla ei ollut kunnianhimoa. Hän oli mies,
+jommoiseksi jokainen kyvykäs ja rikas nuorukainen muuttuu, kun into
+maineen tavotteluun puuttuu. Hänen roomalainen talonsa oli kaikkien
+huvinhaluisten, mutta myöskin taiteenystävien kokouspaikka; ja
+kreikkalaiset kuvanveistäjät kilvan kiiruhtivat koristamaan atenalaisen
+pylväistöä ja _eksedraa_. Hänen pompeijilainen asuntonsa -- ah, värit
+ovat nyt vaalenneet, seinät maalauksensa kadottaneet! -- sisustuksen
+valikoitu kuosi ja sulous on hävinnyt; mutta mitä hämmästyksen
+huudahduksia kuuluikaan niiden suusta, jotka ensimäisinä meidän
+päivinämme näkivät nuo herkulliset, pienimpiin osiinsa saakka
+taiteelliset koristeet -- nuo maalaukset -- nuo mosaiikit!
+Intohimoisena runouden ja draaman ystävänä -- nehän muistuttivat
+Glaukukselle hänen oman rotunsa hengestä ja sankarikaudesta -- hän oli
+talonsa koristuttanut Aiskiloa ja Homeroa esittävillä maalauksilla. Ja
+muinaistutkijat, joiden maku on muuttunut kaupanomaiseksi, tahtovat
+suosijassa nähdä itse taiteilijan ja kutsuvat (erehdys on nyttemmin
+kyllä huomattu) vanhasta tottumuksesta atenalaisen Glaukuksen tuhkasta
+kaivettua taloa »_draamallisen runoilijan taloksi_.»
+
+Ennenkuin käymme kuvaamaan tätä taloa, lienee paikallaan antaa
+lukijalle yleisiä tietoja pompeijilaisesta rakennuksesta, jotka tiedot
+hän kyllä koska tahansa löytää Vitruviuksen teoksista, kaikkine niine
+poikkeuksineen, joita päähänpistot ja loisteliaisuus yksityiskohtiin
+lisäävät ja jotka, inhimillistä kylläkin, siitä asti ovat
+muinaistutkijoille antaneet paljon päänvaivaa. Me teemme kuvauksemme
+kuitenkin niin selvästi ja kansanomaisesti kuin mahdollista.
+
+Taloon tullessanne astutte tavallisesti kapean, _vestibulumiksi_
+nimitetyn käytävän kautta halliin, joka on pylväin koristettu
+(nyttemmin usein ilman pylväitä). Kolmelta seinältä vievät ovet
+makuusuojiin (niiden joukossa myöskin ovenvartijan), useimmat niistä on
+varattu parhaimmille vieraille. Hallin peräpäässä, oikealla ja
+vasemmalla on, jos talo on iso, kaksi pientä suojaa talon naisväkeä
+varten; ja keskellä hallin nelikuviokasta lattiaa on suunnikkaan
+muotoinen vesiallas (sen klassillinen nimi on _impluvium_); sadevesi
+tuli kattoaukosta, joka voitiin salaluukun avulla sulkea. Lähellä
+impluviumia, jota vanhat pitivät erikoisessa arvossa, olivat
+(Pompejissa harvemmin kuin Roomassa) perhejumalien patsaat; --
+kotilietenä, josta roomalaiset runoilijat usein laulavat ja joka oli
+_lareille_ (kodinhaltijoille) pyhitetty, oli Pompeijissa usein vain
+liikuteltava hiilipata; yhteen nurkkaan, tavallisesti näkyvimmälle
+paikalle oli asetettu suuri puinen kaappi, joka oli pronssi- tai
+rautasilauksin huoliteltu ja vahvistettu ja joka oli vahvoilla
+kahleilla niin lujaan kiinnitetty kivijalustaansa, että varkaitten ja
+rosvojen aikeet sitä irrottaa olivat turhat. Tämä varokeino siksi, että
+kaappi oli talonisännän rahasäiliö; vaikka olettaa voikin, koska
+Pompeijin kaivetuista taloista ei ole paljo rahaa löydetty, että kaappi
+pikemminkin oli vain talon koriste kuin hyötyesine.
+
+Tässä hallissa (tai klassillisesti puhuen _atriumissa_) otettiin
+vastaan klientit ja halpa-arvoisemmat vieraat. »Ylhäisemmissä» taloissa
+oli huone _atriensis_ vartavasten hallissa palvelevaa orjaa varten,
+jolla muiden orjien rinnalla oli mahtava asema. Vesiallas keskellä
+lattiaa oli varmaankin vaarallinen laite, mutta hallin muilla sivuilla
+oli kyllin tilaa kävellä edestakaisin. Käytäväovea vastapäätä, atriumin
+toisessa päässä oli myöskin huone (_tablinum_), jonka lattia
+tavallisesti oli väririkasta mosaiikkia ja jonka seiniä peittivät
+taidemaalaukset. Täällä säilytettiin perhemuistot tai merkit siitä
+julkisesta toimesta, joka talon isännällä oli ollut hoidettavana. Tästä
+salongista, mikäli sitä nimitystä tässä voimme käyttää, päästiin
+sivuhuoneeseen, ruokasaliin eli _tricliniumiin_; toisella puolella oli
+huone, jota sanokaamme vaikka aarrekammioksi; siellä säilytettiin
+kaikenlaiset kalliit ja harvinaiset arvoesineet. Ja kapeaa käytävää
+pitkin pääsi täältä orjien huoneiston kautta ja tarvitsematta kulkea jo
+mainittujen huoneitten läpi rakennuksen takaosaan. Kaikki nämä suojat
+avautuivat pitkähköön pylväskäytävään, jonka teknillinen nimi on
+_peristyle_. Jos talo oli pieni, niin se loppui tähän pylväistöön, ja
+siinä tapauksessa oli peristylen keskusta, olipa se kuinka pieni
+tahansa, järjestetty jonkinlaiseksi puutarhaksi, jota koristivat
+jalustoille asetetut kukkamaljakot. Pylväskäytävästä veivät ovet
+oikealle ja vasemmalle makuusuojiin[2], toiseen tricliniumiin eli
+ruokasaliin (antiikin aikoina oli tähän tarkotukseen siis kaksi
+huonetta, toista käytettiin kesällä, toista talvella tai ehkä toista
+tavallisina, toista juhlapäivinä). Ja jos isäntä tahtoi tieteitä
+harjottaa, siirtyi hän huoneeseen, jolla oli tuo vaativa nimi kirjasto
+-- sillä pieni huone riitti säilyttämään ne muutamat papyruskääröt,
+joita antiikinaikoina pidettiin huomattavana kirjakokoelmana.
+
+Peristylen päässä oli tavallisesti keittiö. Jos talo oli suuri eikä se
+vielä päättynyt peristyleen, ei sen keskusta ollut puutarhana, vaan se
+oli koristettu suihkukaivoilla ja kalalammikoilla; ja sen päässä oli
+tablinumia vastassa toinen ruokasali makuusuojineen ja joskus
+taulukokoelma eli _pinacotheca_.[3] Näistä huoneista taas päästiin
+neliönmuotoiseen tai pitkähköön aukeamaan, jota kolmelta sivulta
+ympäröi pylväskäytävä kuten peristyleäkin, sitä se paljon muutenkin
+muistutti, vaikka se olikin pitempi. Tämä oli varsinainen puutarha eli
+_viridarium_, joka useimmiten oli suihkukaivoin, kuvapatsain ja
+monivärisin kukkaistutuksin koristettu. Sen äärimäisessä laidassa oli
+puutarhurin koju, ja pylväistön sivulla oli, jos perhe oli väkirikas,
+vielä muita huoneita.
+
+Pompeijissa olivat toinen ja kolmas kerros harvinaisia, ja nekin
+ottivat vain pienen osan talon pinta-alasta ja olivat etupäässä orjien
+asuntoina. Tässä suhteessa ne melkoisesti erosivat Rooman muhkeammista
+taloista, joissa pääruokasali eli _coenaculum_ säännöllisesti oli
+toisessa kerroksessa. Itse huoneet olivat tavallisesti pieniä, sillä
+mainio ilmasto salli suurilukuisenkin joukon hakea tilaa itselleen
+peristylestä, atriumista tai puutarhasta. Juhlahuoneetkin olivat
+pieniä, vaikka ne olivatkin rikkaasti ja huolellisesti koristellut,
+sillä antiikin älykkäät ihmiset, jotka rakastivat seuraa, mutta eivät
+tungosta, söivät korkeintaan yhdeksänhenkisissä joukoissa, joten suuret
+ruokailuhuoneet eivät olleet yhtä välttämättömät kuin nykyisin.[4]
+Mutta huonerivi, jonka ensi silmäyksellä taloon astuessaan huomasi,
+teki juhlallisen vaikutuksen. Yhtaikaa näki mosaiikki- ja
+taulukoristeisen atriumin, tablinumin, hienon peristylen ja (jos taloa
+vielä jatkui) vastakkaisella puolella juhlasalin ja puutarhan, jossa
+katse vihdoin osui suihkukaivoon tai marmoriseen kuvapatsaaseen.
+
+Lukijalla lienee jo jonkinlainen kuva pompeijilaisesta rakennuksesta,
+joka monessa suhteessa muistutti kreikkalaista, mutta rakenteeltaan
+vielä enemmän roomalaista. Miltei jokaisessa talossa oli toisista
+eroavia yksityiskohtia, mutta yleinen muoto oli tämä. Jokaisessa on
+atrium, tablinum, peristyle, kaikki toistensa yhteydessä, kaikkien
+seiniä koristivat upeat maalaukset, ja kaikkialla näkee silloisen
+kansan pyrkimyksen loistavasti ja ylellisesti elää. Epäillä kyllä
+saattaa pompeijilaisten koristamistyön makupuhtautta, he rakastivat
+räikeitä värejä ja oikullisia muotoja, he maalasivat usein pylvään
+alaosan tulipunaiseksi ja jättivät yläosan värittämättä. Jos puutarha
+oli pieni, maalattiin sen muurit perspektiivisesti täyteen puita,
+lintuja, temppelejä j.n.e., jotta silmä pettyisi pitämään puutarhaa
+isompana; se oli luonnonjäljittelyä, jonka Pliniuksen kaltainen
+miellyttävä pedantti hyväksyi ylpeillen suorastaan sen erikoisesta
+vaikutuksesta.
+
+Glaukuksen talo oli tosin pienimpiä, mutta täydellisimpiä ja hienoimpia
+Pompeijin yksityisasunnoista. Se voi olla mallina nykyajan »nuoren
+miehen kodille» ja herättää kateutta ja tuskantunnetta kaikissa
+naimattomissa rakkauden palvojissa.
+
+Astutte pitkää ja ahdasta käytävää eteishalliin, jonka lattiassa on
+mosaiikkiin kuvattu koira tuttuine lauseineen _Cave canem_, s.o. »varo
+koiraa.» Atriumin kummallakin sivulla on pitkähkö huone; kun näet
+sisähuoneisto ei ollut kyllin iso sisältämään kaikkia yksityisiä ja
+julkisia huoneita, käytettiin näitä kahta vastaanottohuoneena
+sellaisille vieraille, joita ei arvo eikä tuttavuus oikeuttanut
+pääsemään talon päähuoneisiin.
+
+Eteisestä tulette atriumiin, josta rakennusta esiin kaivettaissa
+löydettiin niin mestarillisia ja ilmehikkäitä maalauksia, ettei
+Rafaelinkaan tarvitsisi niitä hävetä. Ne vietiin Napolin museoon ja
+siellä ne nyt ovat taiteensuosijain ihailtavina. Ne kuvaavat Akilleen
+ja Briseiksen hyvästijättöä. Ketä ei ihastuttaisi se voima ja väkevyys
+ja kauneus, mikä ilmenee Akilleen ja tuon kuolemattoman orjattaren
+muodoista ja piirteistä!
+
+Atriumin yhdeltä sivulta veivät kapeat portaat ylemmän kerroksen
+orjienhuoneisiin. Siellä oli myöskin pari kolme pientä makuusuojaa,
+joiden seinille oli kuvattu Europan ryöstö, amatsoonien taistelu j.n.e.
+
+Sitten joudutte tablinumiin, jonka kummassakin ovipielessä riippuivat
+vuolasväriset, tyyronpurppuraiset oviverhot, puoleksi syrjään
+vedettyinä.[5] Seinälle oli kuvattu runoilija ystävilleen lausumassa
+sepittämäänsä runoa, ja lattiassa oli pieneen, mutta ihanaan
+mosaiikkiteokseen sommiteltu näyttämöjohtaja, joka antaa ohjeita
+näyttelijöilleen.
+
+Tämän salin kautta pääsette peristyleen, ja tähän (kuten useissa
+pienissä pompeijilaisissa taloissa oli laita) talo loppui. Jokaisessa
+niissä seitsemässä pylväässä, jotka tätä aukeamaa koristivat, riippui
+kukkavihko. Keskustassa, joka oli puutarhana, hehkuivat mitä ihanimmat
+kukat marmorisissa, jalustalle asetetuissa astioissaan. Tämän pienen
+puutarhan vasemmassa laidassa oli pieni komero, joka muistutti
+katolisissa maissa maantien varrella olevia pieniä pyhimyskoppeja; se
+oli pyhitetty penateille. Sen edessä oli pronssinen kolmijalka.
+Pylväistön vasemmalla sivulla oli vielä pari makuusuojaa, oikealla oli
+_triclinium_, ja sinne olivat vieraat nyt kokoontuneet.
+
+Tätä huonetta nimittävät napolilaiset muinaistutkijat tavallisesti
+»Ledan huoneeksi». Jo Sir William Gellin verrattomasta teoksesta lukija
+löytää kuparipiirrosjäljennöksen siitä herkullisesta ja sirosta
+maalauksesta, joka esittää Ledaa tarjoamassa vastasyntyneitä
+pienokaisiaan niiden isälle. Siitä huone nimensä. Tämä kaunis suoja
+aukeni tuoksuvaan puutarhaan. Kiillotetun ja hopeisin arabeskein
+kirjaillun sitruunapuisen[6] pöydän ympärillä oli kolme leposohvaa,
+jotka vielä olivat Pompeijissa yleisempiä kuin Roomassa vastikään
+muotiin päässeet puolipyöreät istuinsohvat. Näille metallisilauksin
+kirjailluille pronssivuoteille oli levitetty paksuja patjoja, nekin
+hienosti ommeltuja ja herkullisen notkahtelevia.
+
+»Myönnän totisesti», edili Pansa virkkoi, »että sinun talosi on sen
+fibulamaisesta pienuudestaan huolimatta lajiaan oikea helmi. Kuinka
+ihana onkaan kuva Akilleesta ja Briseiksestä! -- Mikä tyyli! -- mitkä
+päänmuodot! -- mitkä -- hm!»
+
+»Pansan ylistyslaulu tällaisista seikoista on todella arvokas», Klodius
+sanoi vakavan näköisenä. »Entä taulut _hänen_ seinällään! -- Jaa,
+eiväthän ne Zeuksiin tekemiksi olekaan hullumpia!»
+
+»Sinä mairit minua, Klodius, sinä todella mairit», vastasi Pansa, joka
+Pompeijissa oli tunnettu siitä, että hänellä oli maailman huonoimmat
+maalaukset. Hän oli isänmaanystävä ja suosi vain pompeijilaisia
+taiteilijoita. »Sinä mairit, mutta kuvat ovat varsin kauniita -- Edopol
+avita -- väreissä -- piirroksessa on jotakin -- ja maalaukset
+keittiötäni varten, ystävät -- ah, ne ovat yksinomaan minun
+keksintöäni.»
+
+»Mitä ne kuvaavat?» Glaukus kysyi. »En ole vielä käynyt keittiössäsi,
+vaikka olenkin usein ruokiesi herkullisuutta ihaillut.»
+
+»Ne kuvaavat atenalaista kokkiani, joka Vestan alttarille tuo taitonsa
+mestarinäytteet, nim. ihanan nahkiaispaistoksen (elävän mallin mukaan
+maalatun) -- eikö siinä ole kekseliäisyyttä kyllin!»
+
+Samassa astuivat sisään orjat tuoden ensimäiset ruokalajit. Maukkaitten
+viikunoiden ja tuoreitten lumin siroteltujen kasviksien, kalojen ja
+kananmunien lomassa tarjottiin pienet lasit ihanaa hunajalla saostettua
+viiniä. Senjälkeen nuoret orjat ojensivat kullekin viidelle vieraalle
+(enempää ei heitä tällä kerralla ollut) hopeisen maljakon hyvänhajuista
+vettä ja purppurapäärmeisen pyyheliinan. Mutta edili veti esiin oman
+liinansa, joka ei kyllä ollut yhtä hienoa kangasta, mutta tavallista
+leveämmät reunat siinä oli, ja kuivasi sillä kätensä elein, joiden piti
+herättää yleistä huomiota.
+
+»Sinullapa on kaunis liina», Klodius sanoi, »sen reunakin on yhtä leveä
+kuin vyö.»
+
+»Pötyä, Klodius, pötyä. Sanovat tämän olevan Roomassa uusinta muotia,
+mutta Glaukus tietää näistä seikoista enemmän kuin minä.»
+
+»Ole meille armollinen, oi Bakkus», Glaukus virkkoi kunnioittavasti
+kumartaen kauniille jumalankuvalle, joka oli pantu keskelle pöytää;
+pöydän toisessa päässä olivat _larit_ ja suola-astiat. Vieraat yhtyivät
+rukoukseen ja pirskauttaen viiniä pöytäliinalle he täydensivät
+tavallisen ruokaseremonian.
+
+Tämän jälkeen vieraat asettuivat leposohville ja varsinainen ruokailu
+alkoi.
+
+»Olkoon tämä viimeinen maljani», nuori Sallustus virkkoi, kun pöydälle
+ensimäisten, ruokahalua kiihottavien annosten jälkeen ilmestyivät
+varsinaiset ruoat ja kun orja oli hänelle ojentanut reunantäyteisen
+viinisarkan. -- »Olkoon tämä viimeinen maljani, ellei tämä ole parasta
+viiniä mitä Pompeijissa olen juonut.»
+
+»Tuo amfora tänne!» Glaukus sanoi, »ja lue sen vuosi ja laji!»
+
+Orja kiiruhti ilmottamaan seuralle, että viini oli pulloon pantu
+Kioksella neljäkymmentä vuotta sitten.
+
+»Kuinka mainioksi lumi sen on jäähdyttänyt», Pansa sanoi. »Se on juuri
+parahultaista.»
+
+»Se muistuttaa sellaisen miehen kokemusta, joka on kauan intohimojaan
+viihdytellyt päästääkseen ne kaksinkertaiseen raivoon», Sallustus
+huudahti.
+
+»Se on kuin naisen: 'Ei!' Se ensin jäähdyttää, mutta sytyttää liekin
+heti», Glaukus jatkoi.
+
+»Milloin on lähin eläintaistelu?» Klodius kysyi Pansalta.
+
+»Se on määrätty elokuun iduksen yhdeksänneksi, Vulkanalian jälkeiseksi
+päiväksi», Pansa vastasi. »Meillä on käytettävänä ihana nuori leijona.»
+
+»Kuka sille ruoaksi viskataan?» Klodius kysyi. »Sepä se, meillä on
+suuri puute pahantekijöistä. Sinun täytyy löytää joku viaton tai kuka
+tahansa leijonalle, Pansa.»
+
+»Olen viime ajat asiaa ankarasti tuumaillut», Pansa vastasi vakavana.
+»Onpa se inhottava laki, joka kieltää meitä heittämästä omia orjiamme
+jalopeuroille. Ettemme omallamme saa tehdä mitä mielimme, se on minusta
+omistusoikeuden loukkaamista.»
+
+»Toisin oli laita tasavallan kultaisina aikoina», Sallustus virkkoi.
+
+»Ja tuo orjia suosiva lempeys on katkera pettymys kansaparalle. Kuinka
+haltioissaan se katselee oivaa taistelua miehen ja jalopeuran kesken?
+Ja sen viattoman ilon siltä riistää inhottava laki (elleivät jumalat
+lahjota meille rehtiä pahantekijää).»
+
+»Voiko olla kurjempaa valtiotaitoa kuin se, joka kieltää kansalta sen
+monet nautinnot?» Klodius virkkoi hartaana.
+
+»Aivan niin, Jupiter ja kohtalo olkoot ylistetyt, ettei meillä enää ole
+Neeroa», Sallustus huudahti.
+
+»Hän oli todella tyranni, hän sulki kymmeneksi vuodeksi
+amfiteatterimme.»
+
+»Ihmettelen, ettei siitä syntynyt kapinaa», Sallustus virkkoi.
+
+»Eipä paljoa puuttunut», Pansa sanoi pistäen poskeensa palan
+karhunlihaa.
+
+Keskustelun katkaisi tähän soittokoneitten ääni, ja orjat toivat
+pöydälle vielä yhden ruokalajin.
+
+»Ah, minkä herkkupalan olet vielä keksinyt meille?» Sallustus huudahti
+silmät kiiluen.
+
+Sallustus oli neljänkolmattavuotias ja syöminen oli hänen suurin
+intohimonsa -- ehkä hän oli muihin jo kyllästynyt. Ei häneltä
+lahjojakaan puuttunut, hyväsydäminenkin hän oli -- niinkauan kuin näki
+sen tarpeelliseksi. --
+
+»Polluks avita, tunnen tuon ruokalajin», Pansa huudahti näpsäyttäen
+sormiaan orjille merkiksi. »Se on Ambrakian lammasta; meidän täytyy
+valmistua uuteen rukoukseen vastatulleen kunniaksi.»
+
+»Olin toivonut», Glaukus virkkoi surullisena, »saavani jonkun määrän
+ostereita Britanniasta, mutta tuulet, jotka Caesarillekin olivat niin
+julmat, ovat meiltä sen nautinnon riistäneet.»
+
+»Ovatko ne todella niin herkullisia?» Lepidus kysyi päästäen syöntiä
+varten höllemmälle tunikansa vyön.
+
+»Minä puolestani olen luullut, että vain matkan pituus ne tekee niin
+halutuiksi. Ne eivät vedä vertoja Brindisin ostereille. Ilman niitä ei
+ainakaan Roomassa mikään ateria ole täydellinen.»
+
+»Brittiparat», Sallustus virkkoi, »onpa heillä vielä jotakin hyvää
+tarjolla, he antavat meille ostereita.»
+
+»Toivon mieluummin, että he hankkisivat meille gladiatorin», sanoi
+edili, joka yhä hautoi mielessään amfiteatterin tarpeita.
+
+»Pallas avita», Glaukus huudahti orjan laskiessa uutta seppelettä hänen
+kiharoilleen, »mielelläni minäkin katselen, kun villit eläimet
+keskenään taistelevat, mutta kun mies, luuta ja verta mitä mekin,
+työnnetään arenalle pala palalta silvottavaksi, on se minusta liian
+hirvittävä näky; minua pyörryttää, hengitys salpautuu, tahdon kiiruhtaa
+arenalle häntä auttamaan. Joukon riemuhuudot kaikuvat korvissani
+kamalammilta kuin Orestesta takaa-ajavien raivotarten kirkaisut.
+Iloitsen, että ensi näytännössä on niin vähän mahdollisuutta sellaiseen
+esitykseen.»
+
+Edili kohautti olkiaan. Nuori Sallustus, jota pidettiin Pompeijin
+hyväsydämisimpänä miehenä, tuijotti mykkänä eteensä. Hienosteleva
+Lepidus, joka puhui vähän, koska puhe muka vääristi piirteet, äännähti:
+»Herkules.» Liehijä Klodius murahti: »Edopolus», ja kuudes pöytävieras,
+Klodiuksen varjo (umbra), joka piti velvollisuutenaan kaikuna toistaa,
+mitä hänen rikas ystävänsä sanoi, kun hän ei voinut häntä itseään
+ylistää -- parasiitin parasiitti -- antoi myöskin kuulua: »Edopolus.»
+
+»Te italialaiset olette kyllä sellaisiin näytelmiin tottuneet, me
+kreikkalaiset olemme lempeämpiä. Ah, Pindaroon varjon kautta, --
+todellisen kreikkalaisen leikin viehättävin puoli -- miehen voima
+miestä vastaan -- jalo ottelu -- surunsekainen voitonriemu -- ylpeys
+kohdata tasaväkinen vastustaja, -- sääli voittaa toinen. -- Mutta
+ettehän te minua ymmärrä.»
+
+»Tämä lammas on mainiota», Sallustus virkkoi. Orja, jonka tehtävänä oli
+paisti palottaa ja joka itse mielestäänkin oli ammattitaitoinen, oli
+soiton rytmin mukaan työtään tehnyt ja veitsellään tahtia lyöden ensin
+hitaasti, sitten ihanan diapasonin sävelten mukaan lopettanut vaikean
+taidetyönsä.
+
+»Kokkisi on varmaankin sisilialainen», Pansa virkkoi.
+
+»Niin on, Syrakusasta.»
+
+»Lyönpä hänestä vedon», Klodius sanoi, »ruokalajien välillä voisimme
+pienen pelin järjestää.»
+
+»Olisihan se parempaa kuin eläintaistelu, mutta en voi sisilialaistani
+panna vetoon -- sinulla ei ole yhtä arvokasta panna vastaan.»
+
+»On, Fillida -- hurmaava tanssijattareni.»
+
+»En ikinä osta naista», kreikkalainen sanoi huolellisesti korjaten
+tukkaseppelettään.
+
+Pylväskäytävään asetetut soittajat olivat alkaneet konserttinsa
+lammaspaistiin käsiksi käytäessä. Heidän sävelensä saivat nyt
+lempeämmän, iloisemman, mielisi sanoa älykkäämmän soinnun, he lauloivat
+Horatiuksen laulua, joka alkaa: »_Persicos odi_ j.n.e. ja jota on niin
+vaikea kääntää. He luulivat sen hyvinkin sopivan juhlaan, joka meistä
+tuntuu ylelliseltä, mutta joka ajan mässäävän elostelutavan rinnalla
+oli varsin yksinkertainen. Mehän olemmekin yksityisen emmekä ruhtinaan
+juhlassa, ylhäisen ylimyksen emmekä keisarin tai senaattorin pidoissa.
+
+»Ah, vanha hyvä Horatius», Sallustus virkkoi osaaottavana, »hän lauloi
+kyllä hyvin juhlista ja naisista, mutta ei nykyisten laulajiemme
+veroisesti.»
+
+»Esimerkiksi kuolemattoman Fulviuksen lailla», Klodius sanoi.
+
+»Kuolemattoman Fulviuksen», varjo toisti.
+
+»Entä Spurena ja Gajus Mutius, joka yhtenä vuonna kirjotti kolme
+eeposta -- kykenikö Horatius tai Vergilius sellaiseen?» Lepidus kysyi.
+»Vanhat runoilijat erehtyivät aina jäljittelemään kuvanveistoa
+maalauksen asemasta. Yksinkertaisuus ja rauha -- siinä heidän
+päämääränsä; meissä nykyajan lapsissa on tulta, intohimoa, voimaa -- me
+emme koskaan nuku, me käytämme maalauksen värejä, sen elämää, sen
+toimintaa. Kuolematon Fulvius!»
+
+»Oletteko kuulleet», Sallustus virkkoi, »Spurenan uusinta oodia
+egyptiläisen Isiksen kunniaksi? Se on loistava -- siinä on todellista
+uskonnollista innoitusta.»
+
+»Isis tuntuu olevan Pompeijin mielijumalatar», Glaukus sanoi.
+
+»Niin on», Pansa vastasi. »Hän on juuri nyt erikoisessa suosiossa.
+Hänen kuvapatsaansa on lausunut mitä merkillisimpiä ennustuksia. En ole
+taikauskoinen, mutta tunnustan usein käyttäneeni sen apua
+virkatoimissani. Hänen pappinsa ovat lisäksi hurskaita, eivät sellaisia
+iloisia, jommoisia meidän Jupiterimme ja Fortunamme ylväät palvelijat,
+he käyvät paljain jaloin, eivät syö lihaa ja viettävät suurimman osan
+yöstään hartaudenharjotuksissa.»
+
+»Siinä esikuva meidän toisille papeillemme. Jupiterin temppeli pitäisi
+uudentaa», sanoi Lepidus, joka mielellään olisi kaikki uudistanut,
+mutta ei itseään.
+
+»Sanotaan egyptiläisen Arbakeen opettaneen Isiksen papeille joitakuita
+mitä juhlallisimpia mysterioita», Sallustus huomautti. »Hän kehuskelee
+polveutuvansa Ramses-suvusta ja väittää, että hänen suvussaan ovat
+säilyneet vanhanajan ikuisimmat salaisuudet.
+
+»Ainakin hänellä on paha silmä», Klodius sanoi. »Aina kun näen sen
+medusanpään enkä huomaa tehdä taikamerkkejä, saan olla varma, että joko
+kadotan mielikkihevoseni tai heitän yhdeksän kertaa canes.»[7]
+
+»Jälkimäinen olisi varmastikin ihme», virkkoi Sallustus vakavana.
+
+»Mitä tarkotat?» peluri kysyi kulmiaan rypistäen.
+
+»Tarkotan, että sinä pian jättäisit minut, jos usein kanssasi pelaisin
+ja se on -- ei mitään.»
+
+Klodius vastasi vain ylimielisesti hymyillen.
+
+»Ellei Arbakes olisi niin rikas», Pansa virkkoi arvokkaana, »antaisin
+hänen hieman saada tuta arvovaltaani ja tutkisin tarkemmin, kuinka
+paljo on perää niissä huhuissa, jotka väittävät häntä tähdistälukijaksi
+ja taikuriksi. Rooman edili, Agrippa, karkotti kaupungista kaikki
+sellaiset vaaralliset kansalaiset. Mutta rikasta miestä -- edilin
+velvollisuus on suojella rikasta miestä.»
+
+»Mitä arvelette siitä uudesta uskonlahkosta, jonka harvoja tunnustajia
+kuulemani mukaan on Pompeijissakin, hebrealaisen jumalan -- Kristuksen
+opetuslapsista?»
+
+»Oh, he ovat pelkkiä uneksijoita», Klodius sanoi. »Ei ketään ylimystä
+ole heidän joukossaan; sen uskon tunnustajat ovat köyhää,
+alhaissyntyistä, tietämätöntä rahvasta.»
+
+»Jotka kuitenkin ansaitsevat jumalten pilkasta ristinpuun», Pansa
+kiivaana vastasi. »He kieltävät Venuksen ja Jupiterin! Natsarealainen
+on samaa kuin jumalankieltäjä. Saisinpa ne kaikki vangituksi!»
+
+Toinen ruokalaji oli syöty -- juhlijat ojentelivat leposohvillaan,
+syntyi vaitiolo, jolloin he vain kuuntelivat etelän hiveleviä säveliä
+ja arkadilaisen luutun sointuja. Glaukus oli viimeinen hiljaisuutta
+rikkomaan, mutta Klodius arveli hetkiä parempaankin voitavan käyttää.
+
+»_Bene vobis_ (terveydeksesi), Glaukukseni», hän sanoi tottuneen
+nautiskelijan lailla kohottaen täysinäistä lasiaan kreikkalaisen nimeä
+lausuessaan. »Etkö tahdo eilistä tappiotasi korvata? Katso,
+noppanappulat hymyilevät meille.»
+
+»Kuten haluat», Glaukus virkkoi.
+
+»Suvella ja edilin aikana!» Pansa käskevänä huudahti, »se on vastoin
+lakia.»
+
+»Ei sinun läsnäollessasi, Pansa», Klodius sanoi ravistaen nappuloita,
+joita hän kuletti mukanaan pitkähkössä pussissa, »sinun läsnäolosi
+ehkäisee kaikesta lainrikkomuksesta. Ei itse teko riko mitään, vaan sen
+liiallisuus.»
+
+»Kuinka viisasta», varjo tokasi.
+
+»Hyvä on, tahdon nähdä siis vain kysymyksen toisen puolen», Pansa
+virkkoi.
+
+»Ei vielä, hyvä Pansa. Odottakaamme, kunnes olemme syöneet», Glaukus
+sanoi.
+
+Klodius suostui vastenmielisesti ja salasi ikävystymisensä
+haukotteluun.
+
+»Hän ei malta odottaa saadakseen kultaa niellä», Lepidus kuiskasi
+Sallustukselle käyttäen Plautuksen sanoja _Aululariasta_.
+
+»Ah, kuinka hyvin tunnenkaan nuo polypit, jotka eivät laske irti sitä
+jonka ovat tavottaneet», Sallustus hiljaa vastasi ottaen sanansa
+samasta huvinäytelmästä.
+
+Pöydälle tuotiin nyt kolmas ruokalaji, jona oli valikoima hedelmiä,
+pistasipähkinöitä, makeisia, leivoksia kaikenlaisia tuhansiin
+eriskummallisiin muotoihin sovitettuina, ja ministri eli palvelijat
+toivat myöskin viiniä, (jota tähän asti oli tarjottu lasittain)
+suurissa lasimaljoissa, joiden viereen pantiin lappu ilmottamaan, mistä
+viini oli ja kuinka vanhaa.
+
+»Maistahan tätä lesboslaista, Pansa», Sallustus virkkoi, »se on
+mainiota.»
+
+»Se ei ole kovin vanhaa», Glaukus sanoi »mutta sen on tuli, kuten
+meidätkin, varhain valmistanut -- viinin Vulkanuksen liekit -- meidät
+hänen vaimonsa leimut, joiden kunniaksi lasini kohotan.»
+
+»Se on herkullista», Pansa virkkoi, »mutta sen helakkuudessa lienee
+pieni annos rosininväriä.»
+
+»Mikä ihana malja!» Klodius huudahti kohottaen läpikuultavan
+kristallimaljan, jonka kädensija oli jalokivin koristettu ja
+kiemurtelevaksi käärmeeksi muovailtu, kuten Pompejissa tähän aikaan oli
+tapana.
+
+»Tämä sormus», Glaukus virkkoi ottaen sormestaan kallisarvoisen
+jalokivisormuksen ja kiinnittäen sen kädensijaan, »tekee sen vielä
+arvokkaammaksi, ja Klodius, jolle jumalat suokoot terveyttä ja onnea,
+täyttäessäsi sen reunojen tasalle ja tyhjentäessäsi sen, älköön sen
+arvo silmissäsi silti vähentykö.»
+
+»Olet liian antelias», peluri virkkoi antaen maljan orjalleen; »mutta
+sinun ystävyytesi tekee sen kahta arvokkaammaksi.»
+
+»Tämä olkoon sulottarien malja», Pansa sanoi ja tyhjensi kolmasti
+lasinsa. Vieraat seurasivat esimerkkiä.
+
+»Emme ole vielä valinneet juhlan ohjaajaa», Sallustus huudahti.
+
+»Valitkaamme se arvalla», Klodius sanoi ravistellen noppapussia.
+
+»Ei», Glaukus sanoi, »ei mitään kylmää ja jäykkää ohjaajaa -- ei mitään
+juhlan johtajaa -- ei mitään _rex convivii_. Eivätkö roomalaiset ole
+kerran vannoneet olla tottelematta kuningasta? Emmekö ole yhtä vapaita
+kuin teidän esi-isänne? Hei, soittajat, antakaa kuulua laulu, jonka
+viime yönä sävelsin; sen nimenä on: _Hetkien bakkushymni_.»
+
+Soittajat virittivät soittimensa hurjaan joonilaiseen sävelmään, ja
+nuori, miellyttävä ääni lauloi kreikankielin ja -- rytmein seuraavan
+laulun:
+
+          _Hetkien iltahymni_.
+
+      Kesäpäivän pitkän ja helteisen
+    Oomme väikkyneet.
+      Nyt yön luo uksien harmaiden
+    Oomme säikkyneet;
+      Sulot raienneet
+    Taas laulut on, päivisin vaienneet.
+    Taas kreetitär purppurasuu,
+      Min hämärä kutsui karkelullen,
+    Laulellen lemmestä lohduttuu
+      Bakkhoksen, siimeessä sylihin tullen.
+    Taivaalta, hiljaa mi tummenee,
+    Tähdet jo tyyninä silmäilee,
+      Ja lauluni ees
+      Aalto entää sees,
+    Mi leikkien Aegean luotoja kaulaa.
+    Tytön polvell' on pantterin pää,
+      Hänen katseensa päihdyttää;
+    Mut virran kiitävän kaltahalla.
+      Viinipuun vehreiden oksien alla,
+      Arat faunit lempeä laulaa,
+      Nuo viekkahat veikot.
+      Nuo kelmit, nuo nauravat peikot.
+    Arat faunit lempeä laulaa.
+
+              2.
+
+    Lennosta uupuneet
+      Pitkän jo oomme päivän,
+    Ikävät on askeleet
+      Läpi öisen ankean häivän.
+    Siipemme väsyneet virkistäy
+    Heloviinein, hehkuin mi ennättäy
+      Elon maljoihin lähteestä valkeuden,
+      Niin, lähteestä, lähteestä valkeuden;
+      Näet päivyt, ehtinyt maillehen,
+    On viinille säihkynsä suonut:
+      On auringon-aarteita tertut nää,
+      Valon lähteitä sen, mihin silmäjää
+      Hän, tuonelan maille mi raueten jää,
+      Jumalhurmaa kun hetken on juonut.
+
+              3.
+
+    Ja malja Zeullen ja Lemmellen,
+      Ja malja poijalle Maian[8]
+    Ja kunnia immelle kolmellen,[9]
+      Suloparvelle neljän Aglaian.
+    Mut seppelet sorjimmat, hohtavimmat
+      Ajan-neidoille solmikaat,
+    Ja maljat luvuttomat, laatuisimmat,
+      Ja Bakkhosta kutsukaat!
+    On parhain tuo, joka parhain suo
+    Ja kerskuvan haastelun luistavaks luo
+    Ja kutsuvi kisahan kimmat.
+    Me kiidämme, kunnekka siukuen
+    Me syöksymme säihkyhyn lähtehen;
+    Kun kohoomme höyhenet valuen sitten,
+    Veen vihmomme keskehen kukkasitten.
+      Me hehkumme, hehkumme. Kuule!
+    Idän immet, vettä mi viisti,
+    Kristalliluolahan saaliina riisti
+      Mysian Hylaan, sankarin, lemmikin;
+      Niinpä nyt, niinpä nyt me
+    Nuoren jumalan syliimme suljemme,
+    Karkelusaatossa kiitäen kuljemme,
+    Huimasti huutojen, laulujen soiden,
+      Vangiksi saimme sun, saimme sun, lemmikin!
+
+Vieraat ilmaisivat äänekkäästi ihastustaan. Kun runoilija samalla on
+isäntä, ovat hänen säkeensä tietysti sitä parempia.
+
+»Läpeensä kreikkalaista», Lepidus sanoi, »sellaista kielen rajuutta ja
+voimaa on roomalaisen runoilijan mahdoton matkia.»
+
+»On ainakin räikeä vastakohta», Klodius virkkoi koettamatta peittää
+äänensä ivallista sävyä, »olemassa tämän ja Horatiuksen vanhankuluneen
+ja yksinkertaisen oodin välillä, jonka äsken kuulimme. Sävel on ihanan
+joonilainen; se sana tuo mieleeni maljan -- toverit, malja ihanan Ionen
+kunniaksi!»
+
+»Ione -- nimi vivahtaa kreikkalaiselta», Glaukus sanoi matalalla
+äänellä. »Juon mielihyvin hänen terveydekseen. Mutta kuka on Ione?»
+
+»Olet vastikään tullut Pompeijiin, muuten tietämättömyytesi ansaitsisi
+maanpaon», Lepidus virkkoi naureskellen. »Kun et Ionea tunne, et
+myöskään tunne kaupunkimme ensimäistä kaunotarta.»
+
+»Hän on todella harvinaisen kaunis», Pansa sanoi, »ja millainen ääni!»
+
+»Hän on satakieleltä äänen saanut», Klodius pisti väliin.
+
+»Satakieleltä -- suurenmoinen ajatus», varjo tokasi.
+
+»Selittäkäähän jo toki!» Glaukus sanoi.
+
+»Tiedä siis --» Lepidus virkkoi.
+
+»Salli minun puhua», Klodius huudahti, »sinun sanasi tulevat suustasi
+kuin kuiva kaisla.»
+
+»Ja sinun kuin kivi», loukattu mutisi itsekseen heittäytyen
+huolettomasti leposohvansa hyllyvälle patjalle.
+
+»Tiedä siis», Klodius sanoi, »että Ione on muukalainen, joka hiljattain
+on tullut Pompeijiin. Hän laulaa kuin Sapho ja hän runoilee itse
+laulunsa, enkä voi sanoa, tibianko, sitran vai lyyran soitossa hän
+parhaiten on muusan veroinen. Hänen kauneutensa on häikäisevää. Hänen
+talonsa on erinomainen, niitä koristuksia, niitä jalokiviä -- niitä
+pronssiesineitä! Hän on rikas ja yhtä antelias kuin rikas.»
+
+»Hänen rakastajansa», Glaukus virkkoi, »tietysti huolehtivat siitä,
+ettei hän nälkää näe; ja raha pian hankittu on yhtä pian menetetty.»
+
+»Hänen rakastajansa -- siinäpä arvoitus onkin! Ionessa on vain yksi
+paha vika -- hän on siveä. Koko Pompeiji on maassa hänen edessään,
+mutta hänellä ei ole rakastajaa; hän ei tahdo liioin mennä naimisiin.»
+
+»Ei rakastajaa?» Glaukus toisti.
+
+»Hänellä on Vestan mieli, mutta Venuksen vyö.»
+
+»Mikä sattuva vertaus», varjo tokaisi.
+
+»Ihmettä!» Glaukus huudahti. »Saanko häntä koskaan nähdä?»
+
+»Vielä tänä iltana», Klodius sanoi, »mutta emmekö voisi --», hän jatkoi
+ravistellen jälleen noppapussia.
+
+»Olen valmis», kohtelias Glaukus vastasi. »Pansa, käännä kasvosi
+muualle!»
+
+Lepidus ja Sallustus menivät »kruunua ja klaavaa», ja varjo katseli,
+kun Glaukus ja Klodius vakavina syventyivät noppapelin vaihteluihin.
+
+»Polluks avita», Glaukus huudahti, »jo toisen kerran olen heittänyt
+_caniculaen_» (matalin heitto).
+
+»Venus on nyt minulle suosiollinen», Klodius virkkoi ravistellen kauan
+noppapussia. »Oi, _ahna Venus_ -- siinä on Venus itse», kun hän
+jumalattaren nimeä lausuessaan sai korkeimman silmämäärän, »joka
+ainakin niitä suosii, jotka rahaa voittavat.»
+
+»Venus on tyytymätön minuun», Glaukus virkkoi kevyesti, »en ole koskaan
+uhrannut hänen alttarilleen.»
+
+»Joka Klodiuksen kanssa pelaa», Lepidus kuiskasi, »saa Plautuksen
+Curculion lailla olla valmis peliin panemaan koko omaisuutensa.»
+
+»Glaukus parka -- hän on yhtä sokea kuin Fortuna (onni) itse»,
+Sallustus lisäsi samalla äänellä.
+
+»En pelaa enää», Glaukus sanoi, »olen hävinnyt 30 sestertiota.»
+
+»Pahoittelen --», Klodius alkoi.
+
+»Mikä kelpo mies», varjo kuiskasi.
+
+»Kaikin mokomin», Glaukus huudahti »häviöni korvaa tietoisuus siitä,
+että sinä olet minun voittajani.»
+
+Keskustelu muuttui jälleen yleiseksi ja vilkkaaksi, viiniä kaadettiin
+runsaammin; ja Glaukuksen vieraat ylistivät jälleen Ionea maasta
+taivaaseen.
+
+»Jottei tarvitsisi tähdistä vetoa lyödä, käykäämme katsomaan tuota
+kaunotarta, joka saa kaikki tähdet kalpenemaan», Lepidus sanoi.
+
+Klodius, joka näki mahdollisuudet noppapelin jatkoon vähäisiksi,
+suostui ehdotukseen ja Glaukus, joka kyllä kohteliaana isäntänä kehotti
+vieraitaan kemuja jatkamaan, ei voinut salata Ionesta lausuttujen
+kiitosten herättämää uteliaisuuttaan. He päättivät sen vuoksi kaikin
+(Pansaa ja varjoa lukuunottamatta) lähteä kauniin kreikattaren taloon.
+Kerran vielä juotiin Glaukuksen ja Tiituksen kunniaksi -- viimeinen
+ruokaluku lausuttiin -- tultiin portaat alas -- kuljettiin valaistun
+atriumin kautta -- ja sivuutettuaan onnellisesti kynnyksen eteen
+muovaillun koiran olivat he Pompeijin vilkkailla ja sorisevilla
+kaduilla juuri laskeneen kuun hämärässä.
+
+He kulkivat siinä kaupunginosassa, jossa jalokivikaupat olivat,
+ja joissa näytteille asetetut helmet sädehtivät ja heijastuivat
+monin värein, ja saapuivat vihdoin Ionen asuntoon. Vestibulum oli
+monin lampuin valaistu; tablinumin seinillä riippui ommeltuja
+purppuraverhoja, sen seinät ja mosaiikkilattia uhkuivat taiteilijan
+valitsemia rikkaita värejä, ja pylväistössä, joka vei tuoksuvaan
+puutarhaan, he näkivät Ionen ihailijainsa ja suosijainsa keskessä.
+
+»Etkö sanonut häntä atenalaiseksi?» Glaukus kuiskasi astuessaan
+peristyleen.
+
+»En, hän on Napolista.»
+
+»Napolista!» Glaukus toisti; ja samassa hän näki, joukon väistyessä
+syrjään, Ionen, saman ihanan vartalon, samat loistavat silmät, jotka
+joku kuukausi sitten olivat niin kiinteästi hänen muistiinsa painuneet.
+
+
+
+
+4 LUKU.
+
+Isiksen temppeli. -- Pappi. -- Arbakeen luonnetta selitetään.
+
+
+Palaamme egyptiläiseen. Näimme Arbakeen viimeksi iltapäivällä
+merenrannalla eroamassa Glaukuksesta ja tämän ystävästä. Saavuttuaan
+rantaman vilkkaimmalle kohdalle hän pysähtyi ja katseli eteensä
+leviävää eloisaa näyttämöä kädet ristissä ryntäillä ja katkera myhäily
+synkissä kasvoissaan.
+
+»Tyhmiä, lyhytnäköisiä narreja te olette», hän itsekseen äännähti,
+»työskentelette tai huvittelette, olette kaupanpuuhissa tai uskoanne
+hoidatte, aina teitä kiihottaa se intohimo, joka teidän pitäisi
+kuolettaa. Kuinka teitä halveksisinkaan, ellen teitä vihaisi -- niin,
+vihaisi! Kreikkalainen tai roomalainen, samantekevä kuka teistä, te
+olette meiltä, Egyptin salaisesta aarteistosta varastaneet valon, joka
+teidän elämällenne antaa hengen. Tietonne -- runoutenne -- lakinne --
+taiteenne -- barbarisen asekuntonne (kaikki sekin kalpeaa ja
+katkonaista korkeaan alkukuvaansa verrattuna) kaikki te olette meiltä
+siepanneet niinkuin orja näpistää isäntänsä juhlan jätteet. Ja te,
+jäljittelijöiden matkijat -- roomalaiset muka? -- ei, riistäjälauma --
+_te_ olette meidän isäntiämme! Pyramidit eivät näe enää allaan Ramseen
+sukua, kotkat leijailevat Niilin käärmeen yllä. _Meidän_ isäntiämme --
+ei, ei _minun_! Minun henkeni, viisauteni voima vartioi ja kahlehtii
+teitä, vaikkei siteitä näy. Niinkauan kuin viekkaus voiman voittaa,
+niinkauan kuin uskonnolla on helvetti, josta oraakkeli voi
+tietämättömät ihmiset pelastaa, niinkauan viisas mailmaa hallitsee.
+Teidän paheistannekin Arbakes erittää itselleen nautintoja --
+nautintoja joita ei alhainen silmä näe -- rikkaita, loppumattomia
+nautintoja, jommoisia teidän ränstynyt henkenne tympeässä
+aistillisuudessaan ei voi tajuta, ei edes uneksia. Lisää, lisää vain,
+te kunnianhimoiset, ja ahneet joukot! Teidän alhainen arvonmerkki- ja
+kvestoriviran nälkänne ja teidän orjamainen palvelevaisuutenne saa
+minut teitä nauramaan ja halveksimaan. Minun valtani ulottuu sinne asti
+missä on herkkäuskoisia ihmisiä. Minä masennan nekin joukot, jotka
+purppurassa kulkevat. Tebe katoaa ja Egyptikin on vain nimi; koko
+mailma on täynnä Arbakeen alamaisia.»
+
+Näin kuvitellen egyptiläinen kulki verkalleen eteenpäin ja päästyään
+kaupunkiin kohosi hänen komea vartensa forumille kokoontuneen joukon
+yli ja sitten hän poikkesi pieneen, mutta miellyttävään Isiksen
+temppeliin.
+
+Rakennus oli hiljattain valmistunut; vanhan temppelin oli maanjäristys
+hävittänyt kuusitoista vuotta sitten; ja uuden olivat intoiset
+pompeijilaiset kiiruhtaneet heti rakentamaan ja siellä käytiin niin
+ahkerasti kuin meillä uudessa kirkossa tai vierasta saarnaajaa
+kuulemassa. Jumalattaren oraakkelivastaukset olivat Pompeijissa hyvässä
+huudossa eivät vain salakähmäisen kieliasunsa, vaan myöskin sen
+luottamuksen vuoksi, jonka ne olivat herättäneet. Vaikkei niissä aina
+ilmennytkään jumalallista piirrettä, ilmaisivat ne kuitenkin aina syvää
+ihmistuntemusta. Ne vastasivat täysin ajan personallisia oloja, olivat
+jyrkkänä vastakohtana sille tyhjälle ylimalkaiselle, mikä ilmeni
+hilpailevien temppelien oraakkelilauseissa. Kun Arbakes saapui
+aitauksen luo, joka erotti suuren yleisön pyhäköstä, huomasi hän suuren
+joukon kaikenkarvaista väkeä, ja erikoisesti kauppiassäätyyn kuuluvaa,
+kokoontuneen syvään ja kunnioittavaan hartauteen vaipuneena lukuisien
+aukealle asetettujen alttarien eteen. Seitsemää paroslaisen marmorin
+peittämää porrasastinta myöten päästiin pyhäkköön (cella), jonka
+seinäkomeroissa oli runsaasti kuvapatsaita ja jonka seinät olivat
+koristetut Isikselle pyhitetyillä granaattiomenilla. Sisempänä näkyi
+korkeahkolla jalustalla kaksi veistosta, toinen Isiksen, toinen hänen
+seuralaisensa, vaiteliaan ja salaperäisen Oruksen. Pyhäkössä oli vielä
+muitakin jumalankuvia, jotka kuuluivat egyptiläisen jumalattaren
+hoviseurueeseen, -- hänen sukulaisensa, moniniminen Bakkus, kyprolainen
+Venus kylvystä noustessaan, kreikkalainen jäljitelmä hänestä itsestään,
+koiranpäinen Anubis, Apishärkä ja paljon muita kaikennäköisiä ja
+tuntemattomia egyptiläisiä jumalankuvia.
+
+Emme saa kuitenkaan olettaa, että Suur-Kreikan kaupungeissa Isistä
+palvottiin sellaisin muodoin ja menoin, jotka hänelle oikeastaan
+kuuluivat. Etelän alku- ja sekakansat sekottivat yhtä ylimielisesti
+kuin tietämättömästi kaikkien aikojen ja maitten uskonnot. Ja Niilin
+synkät mysteriat olivat Kefisuksen ja Tiberin uskonnoista saaneet
+satoja epämuodostumia ja sekaannuksia. Pompeijin Isistemppelissä oli
+sekä roomalaisia että kreikkalaisia pappeja, joilla ei ollut
+aavistustakaan jumalattaren entisten palvojien kielestä tai tavoista.
+Ja kunniakkaitten kuninkaitten jälkeläinen varmaankin, näennäisesti
+syvää hartauttaan osottaessaankin, salaa nauroi niitä tyhjänpäiväisiä
+leikittelyjä, jotka muka jäljittelivät tuon hehkuvan ilmaston
+juhlallista ja vakavaa Isispalvontaa.
+
+Kahtena rivinä seisoivat portailla uhripapit, valkoisiin vaippoihin
+kääriytyneinä; ylimpänä seisoi kaksi ala-arvoisempaa pappia, toisella
+kädessä palmunoksa, toisella viljantäyteinen saviastia. Etualan
+pienessä aukeamassa tungeskeli Isiksen palvojia.
+
+»Ja mikä», Arbakes kuiskasi eräälle heistä, nähtävästi
+aleksandrialaista kauppaa harjottavalle kauppiaalle (se elinkeino
+nähtävästi on egyptiläisen jumalattaren Pompeijissa tutuksi tehnytkin),
+»mikä saa teidät kokoontumaan kunnioitettavan Isiksen alttarien ääreen?
+Päättäen valkopukuisesta joukosta on kysymyksessä uhraus ja pappien
+läsnäolo viittaa siihen, että odotetaan oraakkelivastausta. Mihin
+kysymykseen vastausta kaivataan?»
+
+»Me olemme kauppiaita», vastasi puhuteltu (joka ei ollut sen vähempi
+kuin Diomedes) niinikään hiljaa, »joiden täytyy saada tietää, mikä on
+niiden laivojen kohtalo, jotka huomenna lähtevät Aleksandriaan. Olemme
+uhrimme tuoneet ja odotamme jumalattaren vastausta. Kuten puvustani
+näet, en ole niitä, jotka ovat pyytäneet pappia uhraamaan, mutta
+Jupiter auta, olenpa yhtä halukas kuulemaan laivastoni kohtalosta.
+Minulla on pikku kauppa, minullakin, kuinka tulisinkaan ilman toimeen
+näinä ahtaina aikoina.»
+
+Egyptiläinen vastasi vakavana: »Oikeastaan Isis on maanviljelyksen
+jumalatar, mutta ei kylläkään vähemmän kaupan suojelija.» Kääntyen
+senjälkeen itäänpäin Arbakes näytti vaipuvan hartaaseen rukoukseen.
+
+Nyt astui keskelle portaita kiireestä kantapäihin valkoisiin puettu
+pappi; kaksi muuta pappia vapautti ne, jotka tähän asti olivat ylinnä
+seisoneet; he olivat vyötäisiin asti alasti ja alaruumiin peitti
+valkoinen, väljä vaippa. Samassa puhalsi portaitten alapäässä istuva
+pappi juhlallisen sävelen pitkästä puhaltimestaan. Portaitten
+keskellä oli vielä muuan pappi (flamen), pitäen toisessa kädessään
+kruunausseppelettä ja toisessa valkeata sauvaa, ja ikäänkuin lisäten
+tätä idän menoja esittävää maalauksellista taustaa katseli mahtava Ibis
+(egyptiläisten pyhä lintu) muuriltaan mykkänä jumalanpalvelusta tai
+kierteli portaitten alapäässä olevan alttarin ympärillä.
+
+Sen alttarin ääressä seisoi uhripappi.
+
+Kun uhripappi tutki uhrieläimen sisälmyksiä, näyttivät Arbakeen
+piirteet kadottaneen ankaran rauhansa ja muuttuneen syvän hartaiksi --
+ne ilahtuivat ja vilkastuivat, kun enteet ilmotettiin suosiollisiksi ja
+kun tuli kirkkaana ja hehkuvana alkoi kuluttaa uhrieläimen pyhitettyä
+osaa myrrhan ja pyhän savun miellyttävissä tuoksuissa. Haudan
+hiljaisuus vallitsi kokoontuneessa joukossa, ja pappien ryhmittyessä
+cellan ympärille astui muuan vyötäisiin asti alaston pappi esiin ja
+rukoili hurjin elein jumalattarelta vastausta. Väsyneenä hän vihdoin
+taukosi, ja nyt kuului kuvapatsaasta hiljaista mutinaa; kolmasti se
+nyökytti päätään, sen huulet aukenivat ja hontelo ääni lausui seuraavat
+salakähmäiset sanat:
+
+    »Nyt ratsujen lailla lainehet lyö
+    ja syvällä aukee hautojen vyö;
+    tulevaisuuden syliinsä pilvet sulkee,
+    mut rauhassa laivanne aalloilla kulkee.»
+
+Ääni vaikeni -- joukko hengitti vapaammin -- kauppiaat rauhottuivat. --
+»Ei mikään ole selvempää», Diomedes aprikoi, »merellä nousee myrsky
+kuten niin usein näin syksyn tullen, mutta meidän laivamme välttävät
+vaaran. Oi, armollinen Isis!»
+
+»Iäisesti olkoon kiitetty jumalatar!» kauppiaat huudahtivat, »mikä
+onkaan vakuuttavampaa kuin hänen ennustuksensa!»
+
+Ylipappi kohotti kätensä vaitiolon merkiksi -- sillä Isiskultti kielsi
+puhe-elimien liian suuren käytön, mikä eloisille pompeijilaisille
+oli miltei mahdoton pidättyväisyys -- ja suoritti viimeisen
+uhrauksen jumalattaren alttarille; pieneen loppurukoukseen päättyi
+jumalanpalvelus ja väkijoukko hajaantui. Mutta joukon vähetessä jäi
+egyptiläinen paikalleen ja kun temppeli oli miltei tyhjentynyt,
+lähestyi häntä muuan pappi tervehtien häntä tutunomaisesti.
+
+Papin ulkoasu oli varsin vastenmielinen. Hänen kalju kallonsa oli niin
+matala ja otsalta niin kapea, että se muistutti Afrikan neekeriä; mutta
+ohimoilla olevat suuret ulkonevat pahkurat, joita uudenaikaisen tieteen
+harjottajat nimeltä vain sanovat varkaanmerkeiksi, mutta jotka antiikin
+aikoina tunnettiin käytöllisesti (siitä on kuvanveisto todistuksena),
+vain rumensivat tuota muodotonta päätä; otsan pinta oli syvien ja
+säteettäisten vakojen verkkoama, hänen mustat, pienet silmänsä
+pyörivät likaisenkeltaisissa kuopissaan; lyhyt ja paksu nenä oli
+sieramiltaan satyrinomaisesti vääntynyt; paksut, valjut huulet,
+ulkonevat poskipäät ja perkamenttimaisen ihon kellervä väri olivat
+omiansa lisäämään sitä kauhun ja epäluulon tunnetta, minkä tämä pää
+muutenkin näkijässä herätti. Mitä himoja tässä epämuodostumassa
+asuikin, ainakin ruumiinvoimat näyttivät niitä hyvin vastaavan:
+voimakkaat niskalihakset, leveä rinta, jäntevät kädet ja paksut
+käsivarret, paljaat kyynärpäähän asti, ilmaisivat ponnistavaa
+toimitarmoa ja sitkeää kestävyyttä.
+
+»Kalenus», egyptiläinen virkkoi tälle papille, »olet saanut kuvapatsaan
+äänen paljon paranemaan minun neuvojani seuratessasi; ja säkeesi ovat
+verrattomat. Ennusta aina onnellista tulevaisuutta, paitsi milloin
+täyttyminen näyttää tuiki mahdottomalta.»
+
+»Ja jos», Kalenus lisäsi, »myrsky nouseekin ja tuhoo nuo kirotut
+laivat, emmekö ole niin ennustaneetkin? Eikö taas ole onnellinen
+ratkaisu, jos ne saavat rauhassa kulkea? Rauhaa rukoilee merimies
+Egeanmerellä, niin ainakin Horatius sanoo -- eikö merimies ole rauhassa
+merellä silloinkin kun hän makaa sen pohjassa?»
+
+»Oikein, Kalenus; toivoisin Apekideen ottavan esimerkkiä sinun
+viisaudestasi. Mutta minä haluankin kanssasi haastella juuri hänestä ja
+muistakin asioista. Voitko viedä minut johonkin pienempään pyhään
+huoneeseen?»
+
+»Tietysti», pappi vastasi näyttäen tietä erääseen pienehköön
+huoneeseen, jommoisia oli avoimen pihan ympärillä. Täällä he istahtivat
+pienen pöydän ääreen, joka oli kukkuroillaan hedelmiä, kananmunia,
+kylmiä liharuokia ja astioita erinomaista viiniä; pihalle vievän aukon
+peittävä oviverho kehotti miehiä puhumaan hiljaa tai varomaan
+salaisuuksia puhumasta; he valitsivat edellisen vaihtoehdon.
+
+»Tiedäthän», Arbakes virkkoi äänellä, joka tuskin sai ilmavirran
+liikkeelle, niin heikko oli sen sointu, »että tapani on ollut liittyä
+nuoriin. Heidän taipuisista ja vielä muovaamattomista luonteistaan olen
+valmistanut itselleni parhaat aseet. Minä kiedon -- tarvon -- muovailen
+niitä mieleni mukaan. Miehistä teen puoluelaisia ja palvelijoita,
+naisista --.»
+
+»Rakastajattaria», katkaisi Kalenus pahasti irvistäen puheen.
+
+»Enpä tahdo sitä kieltää. Nainen on henkeni korkein halu ja pyrkimys.
+Kuten sinä ruokit uhrieläimiäsi, niin tahdon minä naisia kasvattaa
+nautintojani varten. Tahdon kypsyttää heidän henkensä -- kehittää
+heidän kätkettyjen intohimojensa kukan valmistaakseni hedelmän mieleni
+mukaisen. Minua inhottavat nuo täysinvalmiit ja lakastuvat kurtisaanit;
+tunnen todellista rakkauden viehätystä seuratessani suloisen ja
+tajuttoman viattomuuden kehityskulkua nautintojen ikävöintiin. Sillä
+tiellä minun ei tarvitse pelätä kyllästymistä, ja tarkatessani toisten
+tuoreutta minä säilytän oman mielenikin alati vehmaana. Uhrieni
+nuorista sydämistä saan ainekset taikakattilaani, jonka sisällyksestä
+itse nuorennun. Mutta kylliksi siitä. Sinä tiedät, että joku aika
+sitten tapasin Napolissa sisarusparin, Ionen ja Apekideen, erään
+Napoliin asettuneen atenalaisen lapset. Tunsin vanhemmat, jotka
+kunnioittivat minua ja heidän kuoltuaan minusta tuli sisarusten
+holhooja. Ansaitsin luottamustoimen. Opinhaluinen ja pehmeä nuorukainen
+kulki mielellään siihen suuntaan, jota minä tahdoin hänen kulkevan.
+Naisten ohella rakastan enimmän esi-isieni maan vanhoja muistoja.
+Tahdon mielelläni edistää ja levittää vieraisiin maihin (jotka ehkä
+kansottavat heidän kolonioitaan) heidän salaista kulttiaan. Jumalia
+palvellessani minua huvittaa pettää ihmisiä. Apekideelle opetin Isiksen
+pyhän palvonnan. Selitin hänelle muutamia niistä merkillisistä
+vertauskuvista, jotka ovat jumalattaren palvonnan sisällyksenä. Herätin
+tuossa uskonnolliseen mietiskelyyn taipuisassa sielussa sen innostuksen
+liekin, joka mielikuvituksesta vie uskoon. Olen tuonut hänet
+joukkoonne; hän on teikäläisiä.»
+
+»Niin on», Kalenus sanoi, »mutta siten hänen uskoaan elvyttämällä olet
+riistänyt häneltä viisauden. Hänet on kammo yllättänyt kun hän on
+huomannut, ettei hän enää olekaan petetty; meidän viisaat petoksemme,
+puhuvat patsaamme ja salaportaamme ovat tehneet hänet rauhattomaksi.
+Hän kärsii ja kuihtuu; hän käy ja mutisee itsekseen ja kieltäytyy
+olemasta mukana jumalanpalveluksissamme. Hänen tiedetään usein
+seurustelevan henkilöiden kanssa, joita epäillään uuden, kaikki
+jumalat kieltävän uskon kannattajiksi, uskon, joka pitää kaikkia
+oraakkelilauseitamme itämaisissa taruissa mainitun pahan hengen
+ilmauksina. Oraakkelimme -- ah! me tiedämme hyvin, minkä ilmauksia
+_ne_ ovat.»
+
+»Sitä minäkin pelkään» Arbakes virkkoi, »päättäen niistä moitteista,
+joita hän syyti viimeksi tavatessamme. Viime aikoina hän on minua
+vältellyt. Minun täytyy tavata hänet, täytyy jatkaa oppitunteja; täytyy
+johtaa hänet viisauden kaikkein pyhimpään. Minun täytyy hänelle
+opettaa, että on kaksi pyhyysastetta -- edellinen on _usko_, --
+jälkimäinen _harhakuva_, edellinen joukkoja, jälkimäinen viisaita
+vasten.»
+
+»Minä olen edellisen asteen kulkenut», Kalenus sanoi, »ja arvelen, että
+sinäkin, Arbakes.»
+
+»Erehdyt», Arbakes virkkoi vakavana. »Uskon vieläkin (en siihen mitä
+opetan vaan siihen mitä en opeta), että luonnossa on pyhyyttä, jolta en
+voi enkä tahdokaan kieltää tunnustustani. Uskon omaan viisauteeni ja se
+on herännyt minussa -- mutta ei enempää siitä. Palatkaamme nyt
+maallisiin harrastuksiimme. Jos siis täten olen järjestänyt Apekideen
+asiat, mitä aijon Ionelle? Tiedät jo, että aijon tehdä hänestä
+kuningattareni -- morsiamen -- sydämeni Isiksen. Vasta hänet nähtyäni
+tunsin, kuinka syvään rakkauteen luontoni on kykenevä.»
+
+»Kuulen tuhansien huulien toistavan, että hän on toinen Helena»,
+Kalenus virkkoi maiskuttaen huuliaan, vaikka onkin epätietoista,
+viininkö vaikutuksesta hän sen teki vaiko huomautuksensa
+täydennykseksi.
+
+»Niin, Kreikassakaan ei kukaan häntä kauneudessa voittaisi», Arbakes
+arveli. »Mutta siinä ei vielä kaikki. Hänellä on sielu, jota voi vain
+omaani verrata. Hänen älynsä on naisen älyksi -- terävä -- häikäisevä
+-- syvä. Runo virtailee vaistomaisesti hänen huuliltaan, -- tarvitsee
+vain esittää joku viisas ajatelma, olkoonpa se kuinka monimutkainen ja
+syvä tahansa, hänen älynsä sen heti käsittää ja hallitsee. Hänen
+mielikuvituksensa ja järkensä eivät ole sodassa keskenään, ne toimivat
+yhdessä samaan suuntaan kuten tuulet ja aallot, jotka kuljettavat
+laivaa. Kaiken lisäksi hänessä on rohkeaa ajatusitsenäisyyttä; hän voi
+elää mailmassa yksin; hän voi olla yhtä rohkea kuin lempeä. Siinä
+naisluonne, jommoista olen kaiken elinaikani etsinyt ja jonka nyt vasta
+olen löytänyt. Ionen täytyy tulla omakseni. Häneen minussa on kaksi
+viettiä: himoitsen nauttia sekä hengen että muodon ihanuudesta.»
+
+»Eikö hän siis vielä ole sinun?» pappi kysyi.
+
+»Ei, hän rakastaa minua -- mutta kuten ystävää. Hän rakastaa minua vain
+järjellään. Hän kuvittelee minussa näkevänsä niitä pikkumaisia hyveitä,
+joita halveksimaan minulla on syvempi hyve. Mutta kerron sinulle
+hänestä enemmän. Veli ja sisar olivat nuoria ja rikkaita. Ione on ylpeä
+ja kunnianhimoinen -- ylpeä hengenlahjoistaan -- runoilijakyvyistään --
+seurustelutaitonsa viehättäväisyydestä. Kun hänen veljensä jätti minut
+ja tuli joukkoonne, muutti hänkin Pompeijiin ollakseen hänen lähellään.
+Hän on antanut kykyjensä loistaa. Hän kokoo suuria joukkoja ympärilleen
+juhliinsa; hänen äänensä hurmaa heidät -- hänen runonsa heidät
+lannistaa. Hänen kunnianhimoansa kutkuttaa, kun häntä sanotaan Erinnan
+seuraajaksi.»
+
+»Tai Saphon.»
+
+»Mutta Sapho ilman rakkautta! Kehotin itse häntä tälle rohkealle
+tielle -- tähän turhamaisuuden ja huvituksen antaumukseen. Tahdon
+antaa hänen syventyä tämän paheiden kaupungin herkutteluihin ja
+loistoon. Huomaa, Kalenus! Haluan herpaannuttaa hänen henkensä. Se on
+kuitenkin ollut liian puhdas omaksuakseen niitä vaikutteita, joista
+toivoin, etteivät ne pääsisi ohi jättämättä merkkiä tähän kirkkaaseen
+kuvastimeen. Toivoin hänen ympärilleen turhamaisia, tyhjänpäiväisiä
+keikari-ihailijoita (joita hänenlaisensa täytyy halveksia), jotta hän
+paremmin ymmärtäisi todellista rakkautta. Sitten väsymyksen hetkinä,
+jotka kiihottunutta mielialaa seuraavat, minä heitän verkkoni --
+herätän hänen mielenkiintonsa -- ärsytän hänen intohimoaan -- valtaan
+hänen sydämensä. Sillä eivät vain nuoruus, kauneus ja eloisuus kykene
+vallottamaan Ionea. Hänen kuvitusvoimansa on voitettava, ja Arbakeen
+elämä on tähän asti ollut tällaisten kuvitusvoimien voittokulkua.»
+
+»Ja etkö pelkää kilpailijoitasi? Italian naisten liehijät ovat
+kuuluisat taitavuudestaan.»
+
+»En. Hänen kreikkalainen mielensä halveksii barbarisia roomalaisia ja
+hän halveksisi itseään, jos hän tuntisi rakkautta johonkin tämän suvun
+vesaan.»
+
+»Mutta sinä itse olet egyptiläinen, et kreikkalainen.»
+
+»Egypti», Arbakes vastasi, »on Atenan äiti. Sen suojelija Minerva, on
+meidän jumaliamme, ja kaupungin perustaja, Kekrops, oli pakolainen
+Egyptin Saisista. Tämän olen hänelle jo kertonut ja minussa hän
+kunnioittaa, maailman vanhinta hallitsijasukua. Mutta nyt minun täytyy
+tunnustaa, että viime aikoina minussa on herännyt epäilyksiä hänen
+suhteensa. Hän on vaiteliaampi kuin ennen; hän rakastaa alakuloista
+ja surullista musiikkia, hän huokailee ilman näkyvää syytä. Se
+voi olla heräävää rakkautta, se voi olla rakkauden puutetta. Joka
+tapauksessa on aika toteuttaa suunnitelmani hänen hengestään ja
+sydämestään; edellisessä tapauksessa suunnata hänen rakkautensa minuun,
+jälkimäisessä herättää se minuun. Tästä syystä olen sinut hakenut.»
+
+»Ja miten voin sinua auttaa?»
+
+»Aijon kutsua hänet juhlaan luokseni. Tahdon häikäistä, hämmentää,
+sytyttää hänen aistinsa. Kaikki taitomme -- ne taidot, joihin Egypti on
+nuoret oppilaansa harjottanut, -- kaikki täytyy käyttää ja uskonnon
+salaisuuksien varjossa tahdon hänelle ilmaista rakkauden arvotukset.»
+
+»Ah, nyt käsitän -- tarkotat noita hekuman juhlia, jommoisia me
+pidättyväisyyden valan vannoneet Isiksen papit luonasi olemme
+viettäneet.»
+
+»Ei, ei. Luuletko, että hänen puhtaat silmänsä jo ovat valmistuneet
+sellaista näkemään. Ei, ensin meidän täytyy kietoa veli -- se on
+helpompi tehtävä. Kuuntele ohjeitani!»
+
+
+
+
+5 LUKU.
+
+Lisää kukkastytöstä. -- Rakkauden edistysaskeleita.
+
+
+Aurinko pilkisti iloisena Glaukuksen huoneeseen, jota, kuten jo olen
+maininnut, nimitettiin »Ledan kammioksi». Valo tuli ylhäällä olevista
+pienistä ikkunoista ja puutarhaan vievästä ovesta; puutarha on etelän
+asukkaille mitä meille on huvihuone. Sen pienuus ei sallinut sitä pitää
+kävelypaikkana, mutta sen täyttämät kirjavat ja värikkäät kukat olivat
+omiansa tekemään sen niin viehättäväksi, mikä vain etelän ilmastolle on
+ominaista. Ja tuoksut, joita tuuli läheiseltä mereltä kuljetti,
+täyttivät huoneen, jonka väriuhkuiset seinät kilpailivat ihanimpien
+kukkien kanssa. Päämaalauksen ohella, joka esitti Ledaa ja Tyndarusta,
+kohtasivat ihastunutta silmää vielä muutkin ensiluokkaiset kuvataulut.
+Yhdessä näemme Kupidon Venusta hyväilevän, toisessa Ariadnen rannalla
+nukkumassa tietämättömänä Teseuksen uskottomuudesta. Vallattomat
+auringonsäteet leikkivät neliölaitteisella lattialla ja loistavilla
+seinillä -- ja vielä veikeämpinä ilakoivat onniautuuden lämpöset säteet
+nuoren Glaukuksen sydämessä.
+
+»Olen nähnyt hänet», hän sanoi mitellen ahtaan huoneensa lattiaa, »olen
+kuullut hänen puhuvan -- olen puhutellut häntä. Olen kuunnellut hänen
+kaikuvaa lauluaan ja hän lauloi kunniasta ja Kreikasta. Olen vihdoinkin
+löytänyt unelmieni kauan haetun ihanteen ja kyprolaisen kuvanveistäjän
+lailla olen saanut hengen mielikuvitukseni luomalle.»
+
+Rakastuneen Glaukuksen yksinpuhelu olisi kenties kestänyt vielä
+kauemminkin, mutta samassa huoneen oviaukon tummensi varjo, ja nuori
+tyttö, vuosiltaan vielä lapsi, häiritsi hänen yksinäisyyttään. Hän oli
+puettu yksinkertaiseen, valkoiseen tunikaan, joka ulottui kaulasta
+nilkkoihin; toisessa kädessä hänellä oli kukkaskori, toisessa
+pronssinen vesiastia. Hänen piirteensä olivat kehittyneemmät kuin hänen
+ikäisillään yleensä, mutta ne olivat pehmeät ja naiselliset ja olematta
+varsinaisesti kauniit teki ilmeikkäisyys ne viehättäviksi; niiden
+ilmeissä oli jotakin lempeää, jotakin syvää tuskaa tuntevaa. Salainen
+suru, hiljainen kärsimys oli tappanut hymyn, mutta ei vienoa suloutta
+hänen huuliltaan; hänen silmiensä huolekas ja varovainen ilme sai
+jokaisen aavistamaan, mitä tuskaa hän oli syntymästään asti saanut
+kärsiä. Hän oli sokea; mutta silmistä sitä ei nähnyt, niiden
+suruvoittoinen, alistuva välke oli kirkas, iloinen ja puhdas.
+
+»Minulle sanottiin Glaukuksen olevan täällä», hän virkkoi, »saanko
+tulla?»
+
+»Ah, Nydiani», kreikkalainen sanoi, »sinäkö se olet? Tiesin, ettet
+kutsumustani laimiinlöisi.»
+
+»Glaukus on yhä entinen itsensä», Nydia punastuen virkkoi, »sillä hän
+on aina ollut hyvä sokealle tytölle.»
+
+»Kuka voisi muuta ollakaan?» Glaukus sanoi hellästi, uskollisen veljen
+äänellä.
+
+Nydia huokasi ja jatkoi sitten hetken vaijettuaan vastaamatta toisen
+huomautukseen: »Olet hiljan palannut?»
+
+»Kuusi päivää olen ollut Pompeijissa.»
+
+»Ja voit hyvin? Ah, tarvinneeko sitä kysyäkään -- sillä voiko kukaan,
+joka saa katsella kaikkien niin ihanaksi kertomaa maata -- voiko kukaan
+sellainen pahoin voida?»
+
+»Hyvin jaksan. Entä sinä, Nydia -- kuinka oletkaan kasvanut? Ensi
+vuonna saat jo miettiä, minkä vastauksen sulhasellesi annat.»
+
+Uusi puna kihosi Nydian poskille, mutta nyt hän rypisti kulmiaan. »Olen
+ottanut mukaani muutaman kukan», hän sanoi vastaamatta toisen
+huomautukseen, joka näytti hänessä herättävän mielipahaa; ja hapuillen
+pöydän luo, jonka ääressä Glaukus seisoi, hän pani korinsa sille. »Ne
+ovat mitättömiä, mutta juuri poimittuja.»
+
+»Ne ovat kuin Floran itsensä lahjottamia», Glaukus virkkoi
+ystävällisesti, »ja minä toistan sulottarille antamani lupauksen, etten
+muita seppeleitä pidä kuin niitä, jotka sinun kätesi ovat sitoneet.»
+
+»Ja kuinka kukat jaksavat viridariumissasi? Menestyvätkö ne hyvin?»
+
+»Mainiosti, aivankuin larit olisivat niitä hoitaneet.»
+
+»Ah, se ilahuttaa minua; sillä poissaollessasi kävin mikäli ehdin niitä
+kastelemassa.»
+
+»Kuinka voin sinua kiittää, kaunis Nydia», kreikkalainen virkkoi. --
+Vähän aavisti Glaukus, kuinka tarkkaan hänen mielikukkansa Pompeijissa
+muistettiin.
+
+Lapsen käsi vapisi ja hänen rintansa aaltoili tunikan alla. Hän
+käännähti hämillään. »Aurinko polttaa tänään kukkaparat», hän sanoi,
+»ja ne kaipaavat minua; olen ollut viime aikoina sairas enkä ole niitä
+ollut yhdeksään päivään huoltamassa.»
+
+»Sairas, Nydia -- mutta poskillasihan on enemmän väriä kuin viime
+vuonna.»
+
+»Olen usein sairas», sokea tyttö sanoi liikutetuin äänin, »ja mitä
+suuremmaksi kasvan sitä enemmän kärsin sokeudestani. Mutta nyt kukkieni
+luo.» Näin sanoen hän nyökäytti päätään ja pujahti viridariumiin, jossa
+alkoi kastella kukkia.
+
+»Nydia parka», Glaukus ajatteli tyttöä katsellen. »Kohtalo on kova. Et
+näe maata -- et aurinkoa -- et merta -- et tähtiä -- ja ennenkaikkea et
+voi nähdä Ionea.»
+
+Nämä sanat johtivat hänen ajatuksensa jälleen eilisiltaan, mutta hänen
+unelmansa katkaisi nyt sisään astuva Klodius. Merkillisenä todistuksena
+siitä, kuinka paljon yksi ainoa ilta oli voinut kiihdyttää atenalaisen
+rakkautta Ioneen, mainittakoon, että vaikka hän oli Klodiukselle
+aijemmin uskonut salaisuutena ensimäisen kohtauksensa Ionen kanssa
+ja minkä vaikutuksen se oli häneen tehnyt, hänestä nyt tuntui
+vastenmieliseltä edes mainita hänen nimeään vieraan aikana. Hän oli
+nähnyt Ionen puhtaana ja viattomana Pompeijin kevytmielisinten ja
+turmeltuneimpien elostelijoiden joukossa ja saavan suloudellaan
+pikemmin kuin pidättäväisyydellään osakseen rohkeimpienkin
+kunnioituksen, muuttaen aistillisintenkin ja vähimmän ihanteellistenkin
+mielialan toiseksi; hänen henkevä ja hienostunut älynsä vaikutti toisin
+kuin Kirken tarinassa, hän muutti eläimet ihmisiksi. Ne jotka eivät
+hänen henkevyyttään tajunneet, ne hurmasi hänen kauneutensa; ne jotka
+eivät runoutta ymmärtäneet, ihastuivat hänen äänensä melodiseen
+sointuun. Nähdessään Ionen olemuksellaan puhdistavan ja kirkastavan
+kaiken olevaisen, hän tunsi ensi hetkestä oman arvonsa; hän tunsi,
+kuinka huonosti hänen toverinsa ja toimensa vastasivat hänen unelmiensa
+jumalatarta. Verho oli poistunut hänen silmistään. Hän huomasi, mikä
+mittaamaton juopa erotti hänet itsensä tovereistaan, joita huvituksien
+pettävä verkko oli tähän asti verhonnut; häntä innostutti oma
+rohkeutensa kun hän uskalsi tavotella Ionea. Hän tunsi, että hänen
+tästä lähin täytyy pyrkiä korkeampiin päämääriin. Hän ei enää mielinyt
+alhaisien korvien kuultavaksi lausua nimeä, joka hänen polttavassa
+mielikuvituksessaan oli muodostunut pyhän ja jumalallisen merkiksi.
+Ione ei ollut enää vain kaunis nainen, joka oli kerran nähty ja jota
+intohimoisesti kaivattiin -- hän oli valtijatar, hänen sielunsa
+jumalatar. Kukapa ei ole samaa tunnetta kokenut? Joka sitä ei ole, ei
+se ole koskaan rakastanut.
+
+Kun siis Klodius hänelle intoilevin elein kuvaili Ionen kauneutta,
+tunsi Glaukus vastenmielisyyttä ja inhoa, että sellaiset huulet
+uskalsivat häntä ylistää; hän vastaili kylmästi, ja roomalainen
+kuvitteli jo, että hänen intohimonsa oli sammunut, ennenkuin se oli
+kehittynytkään. Eikä Klodius siitä ollut pahoillaan, sillä hän toivoi
+Glaukuksen naivan vieläkin rikkaamman perijättären, Julian, Diomeden
+tyttären, jonka kullan tuo peluri arveli helposti voivansa itselleen
+siepata. Keskustelu ei ollut nyt niin vilkasta ja sujuvaa kuin ennen,
+ja tuskin Klodius oli hänet jättänyt, kun Glaukus jo lähti Ionea
+tapaamaan. Ovella hän jälleen kohtasi Nydian, joka oli lopettanut
+miellyttävän toimensa. Hän tunsi heti Glaukuksen askelet.
+
+»Menet aikaisin ulos», hän virkkoi.
+
+»Niin, Kampanian aamuhetket rankaisevat niitä laiskureita, jotka
+unohtavat ne.»
+
+»Ah, kunpa minäkin voisin niistä nauttia!» sokea tyttö äännähti, mutta
+niin ettei Glaukus hänen valitustaan kuullut.
+
+Tessalitar viivähti hetken paikallaan ja lähti sitten kotiaan kohden
+ohjaten askeliaan pitkällä sauvallaan, jota hän osasi käytellä varsin
+taitavasti. Hän jätti pian upeammat kadut ja painui kaupunginosaan,
+jolla sivistyneitten ja säädyllisten kansalaisten korvissa oli huono
+kaiku. Mutta hänen onnettomuutensa pelasti hänet näkemästä ympärillä
+versovan paheen alhaisia ja raakoja todistuskappaleita.
+
+Hän kolkutti erään ruokalan tapaisen rakennuksen takaportille. Se
+aukeni ja raaka ääni käski hänen tehdä tilin ansaitsemistaan
+sestertioista. Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi toinen, hieman
+miellyttävämpi ääni:
+
+»Mitä puhua noista pikku ansioista, Burbo? Tytön ääntä tarvitaan taas
+pian rikkaan ystävämme öitsilöissä ja kuten tiedät hän maksaa hyvin
+satakielistään.»
+
+»Oi, en tahdo -- en voi!» Nydia huudahti vavisten. »Tahdon kerjätä
+aamusta iltaan, mutta älkää lähettäkö minua sinne!»
+
+»Ja miksi ei?» sama ääni kysyi.
+
+»Koska -- koska olen niin nuori ja hyvin kasvatettu ja ne naistoverit,
+jotka siellä tapaan, eivät ole sopivia seuraa --.»
+
+»Burbon orjattarelle», ääni täydensi pilkallisesti ja raa'asti nauraen.
+
+Tessalitar pani kukat pois, painoi päänsä käsiinsä ja itki hiljaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sillä välin Glaukus ehti napolittaren asunnolle. Hän tapasi Ionen
+istumassa palvelijattariensa joukossa, jotka olivat täydessä työn
+touhussa. Harppu oli hänen vieressään, sillä Ione oli tänään tavallista
+toimettomampi, ehkä myöskin tavallista miettivämpi. Glaukuksesta hän
+oli nyt kauniimpi aamuvalaistuksessa ja yksinkertaisessa puvussaan kuin
+eilisiltana lamppujen häikäisevässä loisteessa ja juvelikoristeissaan;
+ja vieläkin enemmän hän ihastui huomatessaan hänen läpikuultavan,
+kalpean poskihipiänsä leimahtavan vereväksi hänen lähestyessään.
+Mairesanoihin tottuneena hän unohti tavalliset lauseensa puhutellessaan
+nyt Ionea. Hän tunsi, ettei ole tarvis käyttää sanoja, missä katse
+puhuu enemmän. He haastelivat Kreikasta. Siinä oli aine, josta Ione
+mieluummin kuuli puhuttavan kuin itse kertoi; siitä aineesta ei
+kreikkalaisen kertomisinto koskaan ehtynyt. Hän kuvaili Ionelle
+hopeaolivilehtoja, jotka vielä nytkin peittävät Ilissuksen rantoja,
+temppeleitä, joista aarteet oli miltei kaikki ryöstetty -- mutta kuinka
+ihania ne ovat raunioinakin! Hän puhui vapauttaja Harmodiuksen ja
+mainion Perikleen nyt yksinäisestä kaupungista ja valaisi nuo ajat niin
+korkealta, että sieltä lähtevä valo hälvensi kaikki synkät varjot. Hän
+oli nähnyt tämän runojen maan enimmäkseen nuoruusvuosiensa
+runohohteisena aikana ja hänen isänmaalliset tunteensa olivat
+liittyneet noihin varhaisiin elämäniloisiin aikoihin. Ja Ione kuunteli
+häntä hartaana ja miettivänä; tuo ääni ja nuo kuvaukset olivat
+arvokkaammat kuin hänen lukuisien ihailijoittensa hiushienot imartelut.
+Oliko rikos rakastaa maanmiestään? Hän rakasti hänessä atenalaista.
+Hänen heimonsa jumalat, hänen unelmiensa maa puhuivat hänen huulillaan.
+
+Tästä lähin he tapasivat toisensa joka päivä. Viileinä iltoina he
+soutelivat tyynelle merelle. Iltaisin he löysivät toisensa Ionen
+pylvästöissä ja halleissa. Heidän rakkautensa oli äkkiä puhjennut,
+mutta se oli väkevä, se täytti kaikki heidän sielunsa syvyydet. Sydän,
+ajatus, aistit, mielikuvitus -- kaikki olivat sen palvelijoita ja
+pappeja. Ja jos esteen panet kahden ruumiin välille, joita verenveto
+lähentää, niin ne kohtaavat ja yhtyvät siinä samassa; he kummastelivat
+vain, kuinka he olivat voineet niin kauan elää erillään toisistaan. Oli
+aivan luonnollista, että he rakastivat toisiaan. Nuoria, kauniita ja
+rikkaita kun olivat -- samaa säätyä ja samaa henkeä -- ei mikään
+estänyt heitä yhtymästä. Heidän mielestään taivaskin hymyili heidän
+tunteilleen. Niinkuin vainotut hakevat suojaa kirkosta, niin hekin
+tekivät rakkautensa alttarista sen turvapaikan, joka suojeli heitä
+maallisilta suruilta. He koristelivat sen kukkasin -- tietämättä, että
+niihin on usein käärme kätkeytyneenä.
+
+Eräänä iltapäivänä, viidentenä heidän ensitapaamisestaan Pompeijissa
+Glaukus ja Ione olivat valitun ystäväjoukon kera palaamassa
+venematkalta. Heidän veneensä keinui kevyenä tyvenillä laineilla,
+joiden kuvankirkkaan pinnan vain airot hämmensivät. Muun seuran
+iloisesti rupatellessa Glaukus makasi Ionen jalkain juuressa ja hän
+olisi mielellään katsonut häntä kasvoihin, mutta ei uskaltanut. Vihdoin
+Ione katkaisi äänettömyyden.
+
+»Veli rukka», hän huoaten virkkoi, »kuinka hän ennen riemuitsikaan
+tällaisesta hetkestä!»
+
+»Veljesi?» Glaukus sanoi. »En ole häntä vielä nähnytkään. Vain sinua
+ajatellessani en ole ketään muuta muistellut, muutenhan olisin jo
+tiedustellut, eikö se nuorukainen, jonka mukana minut jätit Napolissa
+Minervan temppelin edustalla, eikö se ollut sinun veljesi.»
+
+»Oli.»
+
+»Ja hän on nyt täällä?»
+
+»Niin on.»
+
+»Pompeijissa eikä alati sinun luonasi! Mahdotonta!»
+
+»Hänellä on muita tehtäviä», Ione sanoi surullisena. »Hän on Isiksen
+pappi.»
+
+»Niin nuorena; ja mikäli tiedän se toimi on varsin ankaraa»,
+lämminsydäminen Glaukus virkkoi kummastellen ja säälien. »Mikä hänet
+siihen sai?»
+
+»Hän on aina ollut intoileva uskonnollisissa haaveiluissaan. Ja erään
+egyptiläisen -- ystävämme ja suojelijamme -- kaunopuheisuus herätti
+hänessä hartaan halun uhrata elämänsä kaikkein salaperäisimmän
+jumalattaremme palvelukseen. Ehkä juuri hänen ylitsevuotava intonsa
+löysi tuon papiston ankarissa säännöissä hänelle sopivan toimialan.»
+
+»Eikä hän kadu valintaansa. Toivon hänen olevan onnellisen.»
+
+Ione huokasi ja peitti hunnulla kasvonsa.
+
+»Toivoin, ettei hän olisi ratkaissut kysymystä niin nopeasti. Ehkä hän
+vielä niiden lailla, jotka liikaa toivovat, pian pettyy toiveissaan.»
+
+»Hän ei ole siis onnellinen uudella alallaan. Ja tuo egyptiläinen --
+oliko hän itse pappi? oliko hänelle hyötyä toimittaa lisäjäseniä pyhään
+seuraan?»
+
+»Ei. Hän sääli vain meidän kohtaloamme. Hän luuli siten edistävänsä
+veljeni asiaa. Me olemme jääneet orvoiksi.»
+
+»Kuten minäkin», Glaukus sanoi sanojaan merkitsevästi korostaen.
+
+Ione painoi silmänsä alas vastatessaan:
+
+»Ja Arbakes tahtoi korvata vanhempiemme tilan. Sinun täytyy oppia
+tuntemaan hänet. Hän kunnioittaa älyä.»
+
+»Arbakes! Tunnen hänet jo. Ainakin juttelimme keskenämme kohdatessamme.
+Mutta ylistyksestäsi huolimatta en halua häneen lähemmin tutustua.
+Kiinnyn kyllä nopeasti kaikkiin, mutta tuo mustapintainen egyptiläinen
+synkkine katseineen ja kylmine hymyineen synnyttää minussa ahdistavan
+tunteen. Voisi luulla, että hän kreetalaisen Epimenideen lailla
+neljäkymmentä vuotta luolassa elettyään nyt tuntee päivänvalon tuiki
+vastenmieliseksi.»
+
+»Niin, hän on kuten Epimenides viisas, lempeä ja hyvä», Ione vastasi.
+
+»Oi, kuinka onnellinen hän, kun sinä häntä ylistät. Hän ei kaipaa muita
+hyveitä lainkaan tullakseen minullekin rakkaaksi.»
+
+»Hänen rauhansa, hänen kylmyytensä», Ione sanoi vältellen, »johtunee
+aijemmista kärsimyksistä, niinkuin tuon vuoren (hän osotti Vesuviusta)
+joka etäältä meille näyttää synkältä ja rauhalliselta, mutta kerran on
+elättänyt iäksi sammunutta tulta.»
+
+Ionen näitä sanoja lausuessa katsoivat molemmat vuorta. Taivaanranta
+oli peittynyt ruusunhohteisiin pilviin, mutta sen harmaan vuorenhuipun
+yllä, joka kohosi sitä puolitiehen peittävien metsien ja puutarhojen
+keskeltä, leijui musta ja turmaaennustava pilvi, seudun ainoa synkkä
+piirre. Yhtäkkiä vaistomainen alakuloisuudentunne valtasi heidät
+molemmat kun he sitä katselivat; se sydämentunne, jonka rakkaus oli
+heihin luonut, ja joka pienimmistäkin ulkoseikoista, vähäisimmänkin
+onnettomuuden uhatessa vie heidät hakemaan turvaa toisiltaan, sai
+heidän katseensa yhtaikaa jättämään vuoren ja kuvaamattoman hellinä
+uppoomaan toisiinsa. Tarvitsivatko he sanoja ilmaistakseen, että he
+rakastivat toisiaan!
+
+
+
+
+6 LUKU.
+
+Pyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää verkkonsa
+uutta saalista varten.
+
+
+Esittämässäni kertomuksessa tapahtumat kulkevat nopeasti ja peräkkäin
+kuin näytelmässä. Minä kuvaan aikoja, jolloin tarvittiin päivä
+tuleennuttamaan hedelmiä, jotka muuten vaativat vuosikausia.
+
+Arbakes ei ollut viime aikoina käynyt kovin usein Ionea tapaamassa eikä
+ollut hänen luonaan nähnyt Glaukusta; hän ei liioin tiennyt siitä
+rakkaudesta, joka niin äkkiä oli luonut esteen hänen suunnitelmilleen.
+Ja Ionen veljestä huolehtiessaan hänen oli täytynyt sysätä syrjemmälle
+Ionea itseä koskevat aikeensa. Hänen ylpeytensä ja itsekkyytensä olivat
+härnäytyneet ja levottomat siitä äkkinäisestä muutoksesta, mikä oli
+tuon nuoren miehen vallannut. Hän vapisi ajatellessaan, että hän
+kadottaisi oppikelpoisen suojattinsa ja Isis intomielisen palvelijan.
+Apekides ei käynyt enää häneltä neuvoja kysymässä. Harvoin hänet
+nähtiinkään; hän vältteli egyptiläistä, suorastaan pakeni nähdessään
+hänen tulevan vastaansa. Arbakes oli noita käskeviä, voimakkaita
+luonteita, jotka ovat tottuneet toisia hallitsemaan. Häntä hävetti,
+että saalis, joka oli ollut hänen, oli karkuun päästä. Hän vannoi,
+ettei Apekides hänen käsistään luiskahda.
+
+Näitä tuumia hautoen hän kulki sen tiheän lehvikön läpi, joka erotti
+hänen talonsa Ionen asunnosta, matkaten juuri jälkimäisen luo, kun hän
+odottamatta kohtasi tuon nuoren Isiksenpapin, joka silmät maahan
+luotuina nojautui erääseen puuhun.
+
+»Apekides», hän lausui laskien luottavasti kätensä nuoren miehen
+olalle.
+
+Pappi säpsähti, ja hänen ensi mielijohteensa näytti olleen paeta.
+»Poikani», egyptiläinen virkkoi, »mitä on tapahtunut, kun sinä minua
+alinomaa välttelet?»
+
+Apekides oli vaiti ja synkännäköinen; hän tuijotti yhä maahan, hänen
+huulensa vavahtelivat ja hänen rintansa kohoili mielenliikutuksesta.
+
+»Puhuhan, ystäväni, puhu!» egyptiläinen jatkoi. »Puhu! Joku taakka
+painaa mieltäsi. Mitä sinä minulta salaat?»
+
+»Minä? -- en mitään.»
+
+»Mikset minuun enää luota?»
+
+»Koska olet osottautunut vihamiehekseni.»
+
+»Puhukaamme siitä enemmän», Arbakes virkkoi matalalla äänellä pistäen
+papin vastahakoisen käden kainaloonsa ja vieden hänet penkille, joita
+oli siellä täällä lehdossa. He istuivat -- ja heitä ympäröivä synkkä
+yksinäisyys tuntui hyvin sopivan heidän jäykkään mielialaansa.
+
+Apekides oli vasta elämänsä keväässä; silti hän näytti elinvoimiaan
+kuluttaneen enemmän kuin egyptiläinen. Hänen hienot ja säännölliset
+piirteensä olivat kuihtuneet ja värittömät, hänen katseensa oli
+harhaileva ja silmät kiilsivät kuumeista tulta. Hänen vartensa oli
+ennen aikojaan koukistunut ja naisellisen pienten käsiensä sinervät,
+pullistuneet suonet ilmaisivat veltostuneitten lihaksien väsymystä ja
+heikkoutta. Hänen kasvoissaan huomasi paljon Ionen piirteitä, mutta
+niiden ilme oli vallan toinen kun sitä vertasi siihen juhlavaan ja
+henkevään rauhaan, joka loi niin jumalallisen ja klassillisen hohteen
+hänen sisarensa kauneuteen. Ionessakin kyllä huomasi innostusta,
+mutta se oli aina kahlittua ja taka-alalla. Se vain lisäsi hänen
+viehätysvoimaansa; sillä jokainen tahtoi herättää sen hengen, joka
+hänessä lepäsi, mutta ei nukkunut. Apekideen piirteet ilmaisivat hänen
+hehkuvan ja intohimoisen luonteensa; silmien hurja palo, ohimoitten
+suunnaton leveys otsan korkeuteen verraten, huulten värähtely, kaikki
+tämä osotti, että mielikuvitus hallitsi ja tyrannisoi hänen henkistä
+minäänsä. Sisaressa se pysähtyi runon kultaiselle ovelle, veljen se vei
+aineettomiin ja saavuttamattomiin pyrkimyksiin, ja ominaisuudet, jotka
+innoittivat toisen runolijalahjoja, uhkasivat toisen saada henkisiä
+voimia ylenmäärin käyttämään.
+
+»Väitit minua vihamieheksesi», Arbakes virkkoi. »Ymmärrän syyn tähän
+väärään luuloosi. Olen tehnyt sinusta Isiksen papin. Olet kuohahtanut
+heidän taikatempuistaan ja petoksistaan -- ja luulet nyt, että minäkin
+olen sinua pettänyt -- sinun puhdas mielesi on saastutettu -- luulet,
+että minäkin olen niitä -- --.»
+
+»Sinä tiesit», Apekides sanoi, »tämän jumalattoman roskan
+silmänkääntäjätempuista, miksi sen minulta salasit? Kun sinä kannustit
+minua siihen virkaan, jonka puku nyt on ylläni, kerroit sinä minulle
+niiden miesten pyhästä elämästä, jotka voimansa uhraavat tiedon
+etsintään -- ja sinä oletkin hankkinut tovereikseni tietämättömän ja
+aistillisen joukon, jolla ei ole muuta tietoa lainkaan kuin mitä
+karkeimpia petoksia -- sinä puhuit minulle miehistä, jotka kieltäytyvät
+kaikista maallisista nautinnoista omistautuakseen jaloille hyveille --
+ja sinä työnsit minut joukkoon, jossa mitä alhaisimmat paheet
+rehottivat; -- sinä puhuit ystävistä, yhteisen hyvän harrastajista, --
+näin kuinka he kaikkia pettivät ja harhaan johtivat. Oh, sinä olet
+menetellyt halpamaisesti -- sinä olet minulta riistänyt nuoruuden ilon,
+uskon hyveeseen ja pyhän tiedonjanon. Nuorena, rikkaana, tulisena,
+edessäni kaikki mailman päivänpaisteiset ilot minä kieltäydyin kaikesta
+tästä huokaamatta, ei, iloiten ja riemuiten, sillä ajattelin näin
+tehdessäni saavani tuta jumalallisen viisauden hämäriä mysterioita,
+jumalten yhteyttä, taivaan ihanuuksia -- ja nyt -- nyt --.»
+
+Papin ääni tukahtui nytkähtelevään nyyhkytykseen. Hän peitti kasvot
+käsiinsä ja suuria kyyneliä tipahteli hänen kuihtuneitten sormiensa
+lomasta ja runsaasti niitä vieri hänen vaatteilleen.
+
+»Mitä olen luvannut sen täytänkin, ystäväni, holhottini. Kaikki on
+ollut vain koetusta, ja sitä loistavammin olet oppiaikasi kestänyt. Älä
+ajattele enää noita tuhmia petoksia. Älä sekota toisiinsa jumalattaren
+orjia hänen pyhimmän pyhättönsä palvelijoihin, sinä huomaat kyllin
+arvokkaaksi niihin liittyä. Tästä lähin olen minä sinun pappisi,
+ohjaajasi, ja sinä joka nyt kiroot ystävyyttäni, saat elää sitä vielä
+siunataksesi.»
+
+Apekides kohotti päänsä ja katsahti hapuillen ja epäröiden
+egyptiläiseen.
+
+»Kuule minua», Arbakes virkkoi vakavana ja juhlallisella
+äänellä katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, olivatko
+he yksin. »Egyptistä on kotoisin kaikki mailman viisaus; Egyptistä
+on peräisin Atenan tieto ja Kreetan taito; Egyptistä ovat lähtöisin
+ne monet esihistorian hämärään vaipuneet kansat (paljon aikaisemmin
+kuin Romuluksen laumat levittäytyivät Italian tasangoille ja
+ennenkuin ajan ikuisen kiertokulun mukaan kehitys alkoi taistelun
+raakalaisuutta ja pimeyttä vastaan), joilla oli kaikki tiedon aarteet
+ja henkisen elämän sulot. Egyptistä tulivat ne pyhän Keres kaupungin
+jumalanpalvelusmuodot, joista kaupungin roomalaiset vallottajat ovat
+kaikki uskonnolliset tietonsa ja juhlalliset tapansa saaneet. Ja, nuori
+mies, kuinka luulet tuon Egyptin, kaikkien kansakuntien äidin
+hankkineen suuruutensa ja kaikki kokeneen viisautensa? Se oli syvän ja
+pyhän valtiotaidon tulos. Nykykansat kiittävät Egyptiä suuruudestaan,
+Egypti suuruudestaan papistoaan. Itseensä sulkeutuen, vallaten
+ihmiskunnan jalomman osan, sen hengen ja uskon herruuden, nämä
+vanhimmat jumalanpalvelijat omasivat jaloimmat tiedot mitä kuolevainen
+voi käsittää. He näkivät salaisia vertauskuvia tähtitaivaan
+mullistuksissa, vuodenaikojen vaihteluissa, inhimillisten toimintojen
+ikuisessa kiertokulussa; tuon suuren he tekivät inhimillisen järjen
+käsitettäväksi jumalien ja jumalattarien näkyvillä muodoilla ja mikä
+todellisesti oli valtiohallintoa, sitä he kutsuivat uskonnoksi. Isis on
+tarina -- älä säikähdä! -- Se mitä Isis aistillisesti esittää on
+todella olemassa ja on kuolematonta. Isis ei ole mitään. Luonto jota se
+esittää, on kaiken äiti, -- salaperäinen, ikivanha, käsittämätön
+kaikille muille paitsi harvoille valituille. 'Ei kukaan kuolevaisista
+ole huntuani kohottanut', niin on sanonut se Isis, jota sinä olet
+palvonut; mutta viisaat ovat sen tehneet ja me voimme nyt nähdä tuon
+mahtavan luonnon kasvoista kasvoihin. Papit ovat olleet hyväntekijöitä,
+ihmissuvun kasvattajia, mutta jos niin haluat, myöskin pettureita ja
+väärentäjiä. Mutta, nuori mies, luuletko heidän voineen ihmiskuntaa
+auttaa sitä pettämättä? Tietämätön ja raaka rahvas täytyy lumota sen
+omaksi eduksi, totuuksia se ei usko, oraakkelia se kunnioittaa.
+Rooman imperaattori hallitsee laajaa ja mitä hajanaisimmin
+kansoittunutta maata ja yhdistää mitä vastakkaisimmat pyrkimykset
+lujaksi kokonaisuudeksi, niin säilyvät rauha, sopu, lainalaisuus,
+jokapäiväisen elämän muodot. Luuletko että keisari hallitsee ihmisenä?
+Ei, majesteetti, häntä ympäröivä loisto, hänen asemansa korkeus, siinä
+hänen petoksiensa työaseet. Oraakkelimme ja jumalalliset ilmotuksemme,
+menomme ja tapamme ovat herruutemme välineitä, valtamme merkkejä. Ne
+ovat samoja aseita samaan päämäärään, inhimilliseen hyvinvointiin ja
+rauhaan. Sinä kuuntelet minua tarkkaavaisena ja kummastuen -- valo
+alkaa hämärän poistaa.»
+
+Apekides oli vaiti, mutta ne häivähdykset, jotka nopeasti liikkuivat
+hänen puhuvilla piirteillään, ilmaisivat egyptiläisen sanojen
+vaikutuksen -- sanojen, jotka esittäjän voimakas ääni ja etevämmyys
+tekivät vieläkin vakuuttavammiksi.
+
+»Kun siis», Arbakes jatkoi, »esi-isämme Niilin rannoilla kokosivat ne
+alkuainekset jotka elämänkaaoksen lopettivat -- saivat näet kaikki
+tottelemaan ja kunnioittamaan harvoja -- jalot tarkastelut ja uutterat
+tutkimukset hankkivat heille sen viisauden, mikä _ei ole_ harhakuvaa;
+he totuttivat ihmiset järjestykseen ja lainalaisuuteen, opastivat
+heidät taiteita ja elämää käsittämään. He vaativat uskoa, he antoivat
+takaisin sivistysedut. Eivätkö heidän petoksensa täten ole totuutta!
+Usko minua, minkälainen lieneekin se jumalallinen henki, joka meille
+puhuu tuolta ylhäältä tähtitaivaista, ainakin se hymyilee hyväksyvästi
+sille viisaudelle, joka on sellaisiin tuloksiin päässyt. Mutta sinä
+toivot, että kohdistan nämä yleiset huomautukseni sinuun itseesi;
+kiiruhdan toiveesi täyttämään. Tämän ikivanhan uskon jumalattaren
+alttarit pitää ansaita, ja toisten kuin näiden tyhmeliinien ja
+sieluttomien olentojen jotka ovat vain kuin nauloja ja koukkuja
+päähinettä ja vaippaa varten. Muista kahta pytagoralaisen Sekstuksen
+lauselmaa, jotka nekin ovat egyptiläistä lainaa. Edellinen on: 'Älä
+puhu jumalasta joukolle', jälkimäinen: 'Ihminen, joka on jumalalle
+otollinen, on itse jumala ihmisten seassa.' Niinkuin henkinen
+etevämmyys salli egyptiläisen papiston hallita, niin voi nykyisin niin
+syvälle painuneen herruuden vain henkinen etevämmyys entiseen arvoon
+kohottaa. Pidin sinua, Apekides, kyllin arvokkaana oppilaana
+ohjattavakseni -- pappina, kykenevänä niihin suuriin päämääriin, jotka
+vielä ovat saavutettavissa. Sinun työtarmosi, sinun kykysi, sinun luja
+uskosi, sinun vakava innoituksesi, kaikki viittaa kutsumukseen, joka
+vaatii hallitsevaa tahtoa ja tulisia ominaisuuksia. Minä herätin sinun
+pyhät halusi, kannustin sinut sille tielle, jonka sitten valitsit.
+Mutta sinä soimaat minua siitä, etten paljastanut sinulle toveriesi
+pieniä sieluja ja taikatemppuja. Jos sen olisin tehnyt, Apekides,
+olisin päämaalini kadottanut; sinun jalo henkesi olisi heti kapinoinut,
+ja Isis olisi menettänyt pappinsa.»
+
+Apekides huokasi syvään. Egyptiläinen jatkoi huomioittamatta
+keskeytystä:
+
+»Lähetin sinut valmistumatta temppeliin; jätin sinut, jotta äkkiä itse
+keksisit ne taikatemput, jotka joukon häikäisevät ja oppisit niitä
+halveksimaan. Toivoin että itse keksisit ne keinot, joilla suihkukaivo
+pannaan käyntiin jotta sen ilmaan lentävät vesikaaret nuorentaisivat
+maan ja antaisivat meille hyvän jälkisadon. Samanlaisen kohtalon
+alaisiksi ovat kaikki pappimme joutuneet. Ne jotka eivät ole petoksia
+huomanneet ovat jääneet koneellisiksi palvelijoiksi, niille taas,
+joiden jalo henki sinun laillasi pyrkii yhä eteenpäin, uskonto avaa yhä
+uusia jumalallisia salaisuuksia. Olen iloinen huomatessani luonteesi
+sellaiseksi jommoiseksi odotinkin. Olet lupauksesi täyttänyt, et voi
+enää kääntyä. Käy eteenpäin -- minä ohjaan sinua.»
+
+»Ja mitä sinä aijot minulle opettaa, sinä omituinen, pelottava mies?
+Uusia petkutuksia -- uusia --»
+
+»En, olen viskannut sinut epäuskon kuiluun, tahdon viedä sinut nyt
+uskon vuorelle. Olet nähnyt väärät profetat, nyt näet ne totuudet,
+joita ne edustavat. Ne ovat vain varjoja ilman ruumista. Tule tänä
+iltana luokseni. Kätesi!»
+
+Egyptiläisen sanojen vakuuttamana, kannustamana ja kiihottuneena
+Apekides ojensi hänelle kätensä ja opettaja ja oppilas erosivat.
+
+Apekides ei siis enää voinut kääntyä. Hän oli tehnyt siveyslupauksen,
+hän oli itse antaunut elämänuralle, jolla fanatismin vaatimukset
+osottautuvat ankarimmiksi, mutta jolla uskon lohtua puuttuu. Oli
+luonnollista, että hän halusi yhdistää kohtalonsa enää muuttamattomaan
+elämänrataan. Egyptiläisen voimakas ja tutkimaton henki oli
+täydellisesti vallannut hänen kokemattoman mielikuvituksensa, se antoi
+hänen aavistaa vielä kätkettyjä salaisuuksia ja kietoi hänet toivon ja
+pelon sekaisiin mielialoihin. Arbakes jatkoi hidasta, ryhdikästä
+käyntiään Ionen taloon. Kun hän astui tablinumiin, kuuli hän peristylen
+pylväistöstä äänen, joka sävelsointuisuudestaan huolimatta kaikui hänen
+korvissaan epämiellyttävältä. Se oli nuoren, kauniin Glaukuksen ääni
+ja ensi kertaa värähtivät egyptiläisen rinnassa vaistomaisen
+mustasukkaisuuden ailut. Astuessaan peristyleen hän huomasi Glaukuksen
+istuvan Ionen vieressä. Tuoksuvan puutarhan suihkukaivo heitti ilmaan
+hopeiset säikeensä levittäen auringonpoltteiseen ympäristöönsä
+viihdyttävää viileyttä. Taampana istuivat palvelijattaret, joita Ione
+aina piti seuranaan, sillä riippumattomuudestaan huolimatta hän
+esiintyi aina herkän säädyllisesti. Glaukuksen vieressä oli lyyra,
+josta hän juuri oli Ionelle loihtinut lesbialaisia säveleitä.
+Joukkoryhmityksessä ja Arbakeen silmäiltävänä olevassa taustassa oli
+leima siitä hienostuneesta, ihanteellisesta runoudesta, jonka täydellä
+syyllä olemme katsoneet olevan vanhanajan elämän saavuttamattomia
+puolia -- marmoripylväät, kukkamaljakot, kuvapatsaat, valkeina ja
+rauhallisina, täydensivät kuvaa ja ennen kaikkea, nuo kaksi elävää
+muotoa, jotka kuvanveistäjän olisivat saaneet innoittumaan tai
+epätoivoon joutumaan.
+
+Arbakes pysähtyi hetkeksi ja tarkasteli paria katsein, joista
+tavallinen ankara rauha oli kaikonnut, mutta pian hän ponnistihe
+entiselleen ja lähestyi heitä niin varovasti ja äänettömästi, etteivät
+edes palvelijat, saati Ione ja hänen rakastajansa sitä kuulleet.
+
+»Ja kuitenkin», Glaukus virkkoi, »olemme luulleet, ennenkuin opimme
+rakastamaan, että runoilijat ovat oikein kuvanneet tämän intohimon.
+Samalla hetkellä kun aurinko nousee, vaalenevat tähdet, jotka siihen
+asti ovat valoaan tuikkineet. Runoilijat loistavat vain sydämiemme
+yössä; he eivät ole mitään, kun itse jumala näyttäikse meille kaikessa
+kunniassaan.»
+
+»Kaunis ja sattuva vertaus, jalo Glaukus.»
+
+Molemmat syöksyivät seisaalleen ja he näkivät Ionen tuolin takana
+egyptiläisen kylmät, ivantäyteiset piirteet.
+
+»Sinäpä olet äkkinäinen vieras», Glaukus virkkoi noustessaan
+väkinäisesti hymyillen.
+
+»Sellaisia ovat kaikki, jotka tietävät olevansa tervetulleita», Arbakes
+sanoi istahtaen ja viittasi Glaukusta tekemään samoin.
+
+»Olen iloinen», Ione lausui, »nähdessäni teidät vihdoinkin yhdessä,
+sillä te sovitte toistenne seuraan ja te olette luodut ystäviksi.»
+
+»Anna minulle viisitoista vuotta elämästäni takaisin ja silloin voit
+panna minut Glaukuksen laisen rinnalle. Iloinen olen saadessani hänestä
+ystävän, mutta mitä minä voin antaa vastalahjaksi? Voinko minä huvittaa
+häntä samoin elämännautinnoin kuin hän minua -- juhlin ja kukkaseppelin
+-- partilaisin hevosin tai arpapelein? Sellaiset huvitukset sopivat
+hänen iälleen, hänen luonteelleen ja hänen ajalleen; minulle ne ovat
+arvottomia.»
+
+Näin sanoen viekas egyptiläinen loi katseensa maahan ja huokasi, mutta
+kulmainsa alta hän vilkaisi salaa Ioneen nähdäkseen, minkä vaikutuksen
+häneen tekivät huomautukset Glaukuksen elintavoista. Ionen asenne ei
+tyydyttänyt häntä. Glaukus punastui hieman ja kiiruhti nopeasti
+vastaamaan. Eikä häneltä suinkaan puuttunut halua nolata ja nöyryyttää
+egyptiläistä.
+
+»Olet oikeassa, viisas Arbakes», hän sanoi, »me voimme toisiamme
+kunnioittaa, mutta ystäviä meistä ei tule. Minun juhlistani puuttuu
+sitä salaista suolaa, joka huhujen mukaan antaa sinun juhlillesi niin
+erikoisen maun. Ja -- Herkules avita -- jos minä sinun ikäsi
+saavutettuani voin laillasi pitää viisaana tyytyä miehuusiän
+nautintoihin, niin varmasti silloin minäkin puhun ivahymyten nuoruuden
+kevyestä ajanvietteestä.»
+
+Egyptiläinen katsahti Glaukukseen nopeasti ja läpitunkevasti.
+
+»En ymmärrä sinua», hän virkkoi kylmästi. »Mutta tavallisesti
+arvellaan, että kaikessa hämärässä on jotakin syvällistä.»
+
+Hänen äänessään oli häive ylenkatsetta, hän kääntyi Glaukuksesta ja
+hetken vaijettuaan hän sanoi Ionelle:
+
+»Ihana Ione, minulla ei ole ollut onnea tavata sinua niinä parina
+kertana, jotka viimeksi olen vestibulumissasi ollut.»
+
+»Rauhaisa meri on niin usein houkutellut minut kotoa», Ione vastasi
+hieman hämillään.
+
+Arbakes huomasi hänen häminsä, mutta näyttämättä siitä välittävän hän
+virkkoi hymyillen:
+
+»Tiedäthän, mitä vanha runoilija sanoo, että nainen pysyköön kotona ja
+askarrelkoon siellä.»[10]
+
+»Tuo runoilija oli kyynikko», Glaukus sanoi, »ja vihasi naisia.»
+
+»Hän puhui maansa tapaan, ja se maa oli teidän paljo ihailtu
+Kreikkanne.»
+
+»Aikoja ja tapoja. Jos esi-isämme olisivat tunteneet Ionen, olisivat he
+laatineet toiset lait.»
+
+»Oletko tällaisia kohteliaisuuksia Roomassa oppinut?» Arbakes virkkoi
+voiden tuskin kiihtymystään hillitä.
+
+»Ei ainakaan Egyptiin asti tarvitse mennä kohteliaisuuksia oppimaan»,
+Glaukus pisti väliin huoletonna kellukallaan leikkien.
+
+»Kuulkaa», Ione ehätti katkaisemaan keskustelun, joka hänen suureksi
+mielipahakseen näytti niin vähän olevan omiaan lujittamaan hänen
+haluamaansa luottamusta Glaukuksen ja hänen ystävänsä välillä. »Älköön
+Arbakes olko niin ankara suojatti parkaansa kohtaan. Orpona, vailla
+äidillistä hoivaa olen ehkä liiaksikin antanut aihetta moitteisiin
+riippumattoman ja miltei miehisen elintapani johdosta. Minun
+riippumattomuuteni ei kylläkään ole suurempi kuin mihin roomalaisnaiset
+ovat tottuneet eikä suurempi kuin mikä kreikattarella tulee olla.
+Ah, miksikä vain miehen elämässä voidaan hyve ja vapaus yhdistää?
+Miksikä vain orjuus, jota te niin kauhistutte, voi suojella meidän
+puhtauttamme? Ah, uskokaa minua, on ollut suuri erehdys -- ja sillä on
+ollut katkerat seuraukset naisten kohtalolle -- että miehet ovat
+kuvitelleet naisluonteen (en tahdo sanoa matalammaksi, olkoon kuinka
+tahansa, mutta) ainakin niin erilaiseksi omaansa, että ovat pitäneet
+välttämättömänä laatia epäsuotuisia lakeja naissuvun henkiselle
+kehitykselle. Eivätkö he näin menetellen ole laatineet lakeja omille
+lapsilleen, joita nainen kasvattaa -- aviomiehille, joiden ystäviä, ei,
+auttajia vaimot ovat?» Ione vaikeni äkisti, ja helakka puna peitti
+hänen kasvonsa. Hän pelkäsi intonsa vieneen hänet liian pitkälle.
+Vähemmän hän pelkäsi vakaista Arbakesta kuin ystävällistä Glaukusta,
+sillä hän rakasti jälkimäistä. Kreikkalaisilla ei ollut tapana sallia
+vaimoilleen (vähimmän niille, joita he enimmän kunnioittivat) sitä
+vapautta ja itsenäisyyttä, joista he Italiassa iloitsivat. Hän tunsi
+sentakia ilonväreitä, kun Glaukus vakavana sanoi:
+
+»Ajattele aina niin, Ione -- anna puhtaan sydämesi aina olla ohjaajasi!
+Onneksi olisi ollut Kreikalle, jos se olisi voinut antaa arvokkaille
+naisilleen saman henkisen viehätyksen, josta muutamat naissuvun
+vähemmän arvokkaat ovat tulleet niin kuuluiksi. Ei mitään valtiota ole
+vapaus ja tieto tuhonnut ja sillaikaa on sinun sukusi saanut vain
+ihailla vapaita ja kiihottaa tunnustuksellaan viisaita uusiin
+saavutuksiin.»
+
+Arbakes oli vaiti, hänen aikeisiinsa ei kuulunut kannattaa Glaukuksen
+mielipiteitä eikä vastustaa Ionen. Lyhyen ja väkinäisen sananvaihdon
+jälkeen Glaukus sanoi hyvästit Ionelle.
+
+Kun hän oli mennyt, siirsi Arbakes tuolinsa lähemmäksi kauniin
+napolittaren tuolia ja sanoi tuolla lempeällä ja verhotulla äänellä,
+johon hän niin taitavasti osasi kätkeä luihun ja kiivaan luonteensa:
+
+»Älä luule, rakastettava suojattini, jos sinua siksi saan kutsua, että
+minä tahdon järkyttää sitä riippumattomuutta, joka niinkuin aivan
+oikein huomautit ei olekaan suurempi kuin roomalaisnaisten, mutta jota
+varsinkin naimattoman naisen tulee varsin varovasti viljellä. Jatka
+vallotuksiasi iloisten, loistavien, viisaittenkin parissa -- hurmaa
+edelleenkin heidät aspasiamaisella keskustelutaidollasi, erinomaisella
+soitollasi, mutta varo samalla niitä juoruavia kieliä, jotka niin
+helposti voivat tahran heittää naisen arkaan maineeseen. Ja ihailua
+muissa loihtiessasi älä anna, pyydän sinua, älä anna kateuden niittää
+minkäänlaista satoa.»
+
+»Mitä tarkotat, Arbakes?» Ione sanoi säikähtynein ja vapisevin äänin.
+»Tiedän, että olet ystäväni ja tahdot parastani. Mitä mielit sanoa?»
+
+»Ystävä -- niin, aivan oikein. Saanko siis ystävänä puhua suoraan ja
+sinua pahoittamatta?»
+
+»Puhu!»
+
+»Mitenkä tuosta huikentelevasta nuorukaisesta, tuosta Glaukuksesta on
+tullut ystäväsi? Oletko tavannut hänet useinkin?» Näin puhuen Arbakes
+katsoi vakavana Ioneen ikäänkuin tahtoisi tunkeutua hänen sieluunsa.
+
+Tätä katsetta peräytyen, selittämättömän pelontunteen valtaamana
+vastasi napolitar hämmentyneenä ja epäröiden: »Hänet tuotiin kerran
+luokseni isäni maanmiehenä ja voinpa sanoa minunkin heimolaisenani. En
+ole häntä viikkoa kauempaa tuntenut. Mutta miksi nämä kysymykset?»
+
+»Suo anteeksi», Arbakes sanoi, »luulin sinun tunteneen hänet kauemmin,
+tuon rentun.»
+
+»Mitä? Mitä tarkotat? Mistä tuo ruma nimi?»
+
+»Ei se mitään; en tahdo sinussa herättää harmia henkilöä kohtaan, joka
+sellaista kunniaa ei lainkaan ansaitse!»
+
+»Rukoilen sinua puhumaan. Miten Glaukus on maineensa tahrannut? -- tai
+paremmin mitä hän on arvelusi mukaan rikkonut?»
+
+Tukahduttaen sen mielenkuohun, jonka Ionen viimeiset sanat olivat
+synnyttäneet, Arbakes jatkoi: »Tunnet hänen toimensa, toverinsa,
+elintapansa -- comessatio ja alea[11] ovat hänen päiväntöitään -- ja
+kuinka hän voi pahetoveriensa seurassa ajatellakaan hyvettä?»
+
+»Puhut vieläkin arvotuksin. Jumalten nimessä, pyydän, sano pahin!»
+
+»Hyvä, tapahtukoon niin. Tiedä siis, Ione, että Glaukus viimeksi eilen
+julkisesti -- oltiin kylvyssä -- kerskaili sinun rakastuneen häneen.
+Hän sanoi, että häntä huvitti jatkaa seikkailua. Jaan hänellekin
+oikeutta, hän ylisti kauneuttasi. Kukapa voi sitä kieltää? Mutta hän
+naurahti halveksivasti, kun hänen ystävänsä Klodius tai Lepidus kysyi,
+rakastiko hän sinua kylliksi mennäkseen kanssasi naimisiin ja milloin
+hän aikoi talonsa pihtipielet kukkasin koristaa.»
+
+»Mahdotonta! Oletko itse kuullut tuon alhaisen panettelun?»
+
+»En toki, tahtoisitko minun kertovan näiden hävyttömien elostelijain
+kaikki sanakommat, joilla juoru on jutun höystänyt? Ole varma, että
+itsekin aluksi epäilin, mutta olen nyt usean silminnäkijän
+vakuutuksesta varmistunut, että sinulle äsken puhumani on täyttä
+totta.»
+
+Ione lysähti kokoon ja hänen kasvonsa kalpenivat vaaleammiksi sitä
+pylvästä, jota vastaan hän nojasi.
+
+»Tunnustan, että minua loukkasi, minua kiihotti, kun kuulin
+sinun nimesi olevan kaikkien huulilla yhtä keveänä kuin jonkun
+tanssijattaren. Kiiruhdin tänä aamuna sinua tapaamaan ja varottamaan.
+Tapasin Glaukuksen täällä. Itsehillintäni herposi. En voinut tunteitani
+salata. Olin epäkohteliaskin sinun läsnäollessasi. Voitko antaa
+ystävällesi anteeksi, Ione?»
+
+Ione ojensi hänelle kätensä, mutta oli vaiti.
+
+»Älä ajattele asiaa enää», Arbakes jatkoi, »mutta olkoon sanottu
+varoituksena, kuinka suurta varovaisuutta asemasi vaatii. En ole sinuun
+hetkeksikään suuttunut, Ione, sillä sellaista kevytmielistä olentoa ei
+Ionen kaltainen nainen voi vakavasti ajatella. Sentapaiset loukkaavat
+sanat haavottavat vain, jos ne lausuu henkilö, jota rakastamme. Ja
+toisenlainen totisesti on se mies, jota jalo Ione alentuu rakastamaan.»
+
+»Rakastamaan», Ione äänteli hermostuneen naurunsa lomasta.
+»Todellakin.»
+
+Mielenkiintoista on tarkata, kuinka jo noina varhaisina aikoina ja
+nykyisistä niin suuresti eroavien huolettomien tapojen vallitessa samat
+pikkuseikat, jotka nykyisin niin yleisesti hämmentävät ja katkaisevat
+»rakkauden kulun» -- sama kekseliäs kateus, sama viekas panettelu,
+samat taitavasti sommitellut ja levitetyt juorut, jotka nykyisin niin
+usein riittävät särkemään uskollisimmankin rakkauden siteet ja
+rakentamaan esteitä suotuisimpienkin olosuhteitten kehitykselle -- ne
+olivat jo tuolloin vaikuttavia. Tarina kertoo eräästä pienestä kalasta
+joka laivan purjehtiessa tyynillä aalloilla tarttuu laivan köliin ja
+saa koko laivan pysähtymään -- samoin käy suurten inhimillisten
+intohimojenkin. Emmekä me kuvaisi elämää oikein, ellemme niiltäkin
+ajoilta, jotka meidän mielestämme sisältävät runsaimmin romantista
+ainesta, kuvaisi sitä jokapäiväisen ja kotoisen elämän pikkukoneistoa,
+joka omissa tuvissammekin ja oman kotilieden ääressä on täydessä
+käynnissä. Vain näissä elämän vähäisissä selkkauksissa me tunnemme
+kotiutuneemme menneisyyteen.
+
+Egyptiläinen oli suurella viekkaudella hyökännyt Ionen heikompaan
+puoleen -- tottuneesti hän iski myrkytetyn puukkonsa naisen
+turhamielisyyteen. Hän luuli tukahduttaneensa tunteen, joka päättäen
+siitä lyhyestä ajasta, jonka Ione oli Glaukuksen tuntenut, oli vasta
+kehittymässä. Muuttaen puheenaihetta hän johti sen Ionen veljeen.
+Keskustelu taukosi pian. Hän sanoi hyvästit luvaten häntä tästä lähin
+paremmin suojella ja käydä häntä joka päivä tapaamassa.
+
+Tuskin oli hänen varjonsa hävinnyt kun naisellinen ylpeys -- hänen
+sukupuolensa puolustusase -- jätti Arbakeen valitsemaan uhrilampaan ja
+nöyryytetty Ione ratkesi kyyneltulvaan.
+
+
+
+
+7 LUKU.
+
+Pompeijin kultaisen nuorison iloista elämää. -- Pienoiskuva
+roomalaisesta kylpylästä.
+
+
+Kun Glaukus jätti Ionen, tuntui hänestä kuin liihottelisi hän ilmassa.
+Siitä kohtauksesta, mikä hänellä juuri oli ollut, hän ensi kertaa oli
+saanut vakuutuksen, että hänen rakkauttansa suosittiin ja että
+vastarakkauttakin saattoi toivoa. Tämä toivo täytti hänet ihastuksella,
+jota vastaanottamaan taivas ja maa hänestä näyttivät liian ahtailta.
+Aavistamatta, minkä vaarallisen vihollisen hän oli taakseen jättänyt ja
+unohtaen ei vain hänen uhkaavat viittauksensa, vaan kokonaan hänen
+olemassaolonsa Glaukus kulki eloisilla kaduilla toistaen itsekseen
+ilonsa innossa niitä suloisia säveliä, joita Ione niin hartaana oli
+kuunnellut. Hän saapui nyt Onnenkadulle, jolla oli erikoiset
+jalkakäytävät ja jonka varrella oli valkeiksi rapattuja taloja,
+avo-ovien kautta näki kulkija niiden loistavat seinäfreskot. Kadun
+kummassakin päässä oli riemuportti. Ja kun Glaukus juuri saapui
+Fortunan temppelin edustalle, huomasi hän tuon kauniin rakennuksen
+ulkonevan pylväistön (temppeli väitetään jonkun Ciceron sukulaisen tai
+kuulun puhujan itsensä rakennuttamaksi) joka ympäristölleen antoi
+arvokkaan ja juhlallisen muodon; ilman sitä se oli pikemminkin loistava
+kuin miellyttävä. Temppeli oli roomalaisen rakennustaidon siroimpia
+tuotteita. Se oli rakennettu kohokkeelle ja keskellä tasokkeelle vieviä
+portaita oli jumalattaren alttari. Tältä tasokkeelta kohosivat toiset
+portaat porttikäytävään, jonka reunustamista kauniista pylväistä
+riippui mitä ihanimpia kukkaköynnöksiä. Temppelin seinivierille
+oli asetettu kreikkalaistekoisia kuvapatsaita, ja jonkun matkaa
+temppelistä kohosi riemukaari Caligula hevospatsaineen, ja pronssisine
+voitonmerkkeineen. Temppeliaukealla oli vilkasta tungosta -- jotkut
+istuivat penkeillä keskustellen valtioasioista, toiset haastelivat
+lähestyvistä amfiteatterinäytännöistä. Jotkut nuoret miehet
+ylistelivät jotakin uutta kaunotarta, toiset arvostelivat viimeistä
+näytelmäkappaletta, kolmannessa ryhmässä oli ikämiehiä, jotka
+keskustelivat Aleksandrian kaupan vaiheista. Heidän joukossaan oli
+monta itämaalaiseen tapaan puettua kauppiasta, joiden omituiset ja
+väljät viitat, värikkäät ja jalokivin koreillut jalkineet, vakaiset ja
+arvokkaat piirteet olivat jyrkkänä vastakohtana italialaisten
+tunikamuodoille ja heidän vilkkaille eleilleen. Sillä tuolla
+levottomalla ja elämäniloisella kansalla oli, kuten vieläkin on,
+tavallisen puhekielen rinnalla toinen -- mitä ilmehikkäin ja
+vivahdusrikkain merkki- ja elekieli. Heidän jälkeläisensä käyttävät
+sitä vieläkin ja oppinut Ivrio on kirjottanut valaisevan teoksen tuosta
+tavallaan hieroglyfisesta elehtimisestä.
+
+Tunkeutuen joukon läpi Glaukus saapui pian parhaimpien ystäviensä
+pariin.
+
+»Ah», Sallustus huudahti, »viime illatsuista asti en ole sinua
+nähnytkään.»
+
+»Ja kuinka olet tuon illan viettänyt? Oletko keksinyt uusia
+ruokalajeja?»
+
+»Olen tieteillyt», Sallustus vastasi, »olen kokeillut nahkiaisten
+lihottamisyrityksissä. Tunnustan, että aivan epätoivoisesti olen
+koettanut saavuttaa sen täydellisyyden, johon roomalaiset esi-isämme
+pääsivät.»
+
+»Onneton mies! ja miksi?»
+
+»Koska», Sallustus virkkoi huoaten, »laki kieltää niille enää orjia
+syöttämästä. Minulla on usein ollut suuri kiusaus heittää lihava
+tarjoilijani kala-allikkoon. Siinä olisi noille elukoille ihanaa
+matusteltavaa. Mutta orjatkin ovat nykyisin huonontuneet, niillä ei ole
+enää halua uhrautua isäntiensä mieltymykseksi -- muuten Davus olisi
+itse tarjoutunut uhriksi minua hyödyttääkseen.»
+
+»Mitä uutta Roomasta?» Lepidus kysyi joukkoon työntyen.
+
+»Keisari on tarjonnut senaattoreille ihanat illalliset», Sallustus
+vastasi.
+
+»Hän on hyvä ihminen», Lepidus tokaisi, »sanotaan, ettei kukaan lähde
+hänen luotaan saamatta pyyntöään täytetyksi.»
+
+»Ehkä hän antaa minulle luvan saada surmata orjani kalasäiliötäni
+varten», Sallustus sanoi vilkastuen.
+
+»Hyvinkin mahdollista», Glaukus virkkoi, »sillä kun roomalaisen pyyntö
+täytetään, tapahtuu se aina jonkun toisen kustannuksella. Mutta saat
+olla varma, että Tiitus saa jokaisella hymyllään sadat silmät
+kyyneliin.»
+
+»Kauan eläköön Tiitus!» huudahti Pansa kuullen vain keisarin nimen
+työntyessään käskevänä joukkoon, »hän on luvannut kvestorintoimen
+veljelleni, joka on omaisuutensa tuhlannut.»
+
+»Ja joka nyt toivoo uudelleen rikastuvansa kansan kautta, Pansa
+ystäväni,» Glaukus virkkoi.
+
+»Aivan niin», Pansa sanoi.
+
+»Se tapa on kansaa nylkeä», Glaukus huomautti.
+
+»Tietysti», Pansa vastasi. »Mutta minun täytyy nyt mennä ja tutkia
+_erariumia_, se on huonossa kunnossa.» Touhunmiestä näytellen edili
+lähti joukosta ja häntä seurasi pitkä jono klienttejä jotka heidän
+togansa erotti muusta seurasta (sillä toga ei ollut enää vapaan miehen
+merkki, vaan se osotti nyt riippuvaisuutta isännästä).
+
+»Pansa parka», Lepidus sanoi, »hänellä ei ole koskaan aikaa huvitella.
+Kiitän taivasta, etten ole edili.»
+
+»Ah, Glaukus, kuinka jaksat? iloinen kuten aina?» Klodius huudahti
+seuraan liittyen.
+
+»Tahdotko uhrata Fortunalle?» Sallustus sanoi.
+
+»Minä uhraan hänelle joka yö», peluri vastasi.
+
+»Sitä en epäilekään. Uusia uhreja ei ole kai enää ilmestynyt!»
+
+»Herkules avita, purevaa puhetapaa», Glaukus huudahti nauraen.
+
+»Koiran varotus on aina huulillasi», Klodius virkkoi katkerana, »sinun
+pitääkin aina haukkua.»
+
+»Minun pitääkin aina koiraa (canis) varoa, sillä sinun kanssasi
+pelatessani minä heitän aina _canes_», Sallustus vastasi.
+
+»Hiljaa», Glaukus sanoi ottaen ruusun lähellä seisovalta kukkastytöltä.
+
+»Ruusu on vaitiolon merkki», Sallustus huomautti. »Mutta minä haluan
+niitä nähdä vain illallispöydällä.» -- »Siitä muistuu mieleeni», hän
+jatkoi, »että Diomedes on luvannut pitää ensi viikolla suuret pidot.
+Oletko kutsuttu, Glaukus?»
+
+»Olen, tänä aamuna sain kutsun.»
+
+»Minä myöskin», Sallustus sanoi ottaen vyöltään nelikulmaisen
+papyruspalasen. »Huomaan, että hän on kehottanut saapumaan tuntia
+aikaisemmin kuin on tapana -- se ennustaa jotakin tavatonta.»
+
+»Oh, hän on rikas kuin Kroisos», Klodius sanoi, »ja hänen ruokalistansa
+on pitkä kuin eepillinen runoelma.»
+
+»Mutta menkäämme nyt kylpyyn», Glaukus sanoi, »tähän aikaan ovat siellä
+kaikki; ja teidän ihailemanne Fulvius saa siellä esittää meille
+uusimman odinsa.»
+
+Nuoret miehet hyväksyivät ehdotuksen ja he lähtivät kylpylöille päin.
+
+Vaikka julkiset _thermaet_ eli kylpylät olivat rakennetut etupäässä
+köyhiä kansalaisia varten, sillä ylimyksillä oli kylpyhuone kotonaan,
+olivat ne juuri sentähden, että kaikensäätyiset ihmiset siellä toisensa
+tapasivat, mieluisin oleskelupaikka seuranhaluisille, ja sille
+tyhjäntoimittajajoukolle, joka iloisen ja kevyen kansan keskuudessa on
+niin rakastettua. Pompeijin kylpylät erosivat pohjapiirrokseltaan ja
+rakenteeltaan melkoisesti Rooman suurista ja monisokkeloisista
+thermaeistä. Ja näyttää siltä kuin jokaisessa kaupungissa olisi
+järjestelmäeroa julkisten rakennusten arkitehtuurissa. Tämä
+kummastuttua aika lailla nykyajan oppineita -- ikäänkuin yhdeksäntoista
+vuosisataa sitten ei muka arkkitehdeillä ja muodilla saanut olla omia
+päähänpistojaan! Seuramme astui pääporttikäytävästä Onnenkadulle.
+Porttipylväistössä istui kylpylänvartija edessään kaksi lipasta, joista
+toiseen pantiin kylpyraha, toisessa säilytettiin kylpyliput. Käytävän
+seinälavitsat olivat täynnä kaikenkarvaista joukkoa; toiset kulkivat
+lääkärin määräyksestä edestakaisin silloin tällöin pysähtyen lukemaan
+seinille maalattuja ilmoituksia näyttelyistä, kilpaleikeistä,
+huutokaupoista. Yleisin keskustelunaihe oli kuitenkin lähestyvä
+amfiteatterinäytäntö ja jokaiselta uudelta tulokkaalta tiedusteltiin
+innokkaasti, oliko Pompeijille vihdoinkin se onni koettanut, että oli
+löydetty joku rikoksellinen, joku rosvo tai murhamies, jonka edili
+voisi heitättää jalopeuran kostettavaksi. Kaikki muut asiat näyttivät
+tyhjänpäiväisiltä ja joutavilta verrattuina tähän mahdolliseen
+onnelliseen sattumaan.
+
+»Minun nähdäkseni», sanoi muuan miellyttävän näköinen mies, arvatenkin
+kultaseppä, »voisi keisari, jos hän on niin hyvä kuin kerrotaan,
+lähettää meille jonkun juutalaisen.»
+
+»Miksei oteta jotakuta uuden uskonlahkon jäsenistä, noista
+natsarealaisista?» muuan filosofi virkkoi. »En ole julma, mutta
+ateisti, joka kieltää itse Jupiterinkin, ei ansaitse sääliä.»
+
+»En välitä», kultaseppä jatkoi, »kuinka monta jumalaa kunkin mieli
+tekee palvoa, mutta kieltää kaikki jumalat on kauheaa.»
+
+»Mutta minä luulen», Glaukus sanoi, »etteivät nämä ihmiset olekaan
+aivan jumalankieltäjiä. Minulle on kerrottu, että he uskovat jumalaan
+ja tulevaan elämään.»
+
+»Täydellinen erehdys, Glaukus ystäväni», filosofi sanoi. »Olen itse
+keskustellut heidän kanssaan -- he nauroivat minua vasten kasvoja kun
+puhuin heille Plutosta ja Hadeesta.»
+
+»Oi jumalat!» kultaseppä huudahti kauhuissaan. »Onko noita kirottuja
+täällä Pompeijissakin?»
+
+»Tiedän heitä joitakuita olevan, mutta he pitävät kokouksensa niin
+salaa, että heitä on mahdoton tavottaa.»
+
+Kun Glaukus oli poistunut puhkesi muuan kuvanveistäjä, taiteeseensa
+syvästi innostunut mies, häntä ihaillen katsellen sanoihin:
+
+»Ah, saisimmepa nähdä hänet arenalla -- siinä olisi teille nähtävää.
+Mitkä jäsenet! mikä pää! hänestä olisi pitänyt tulla gladiaattori!
+Siinä malli -- malli todella arvokas meidän taiteellemme! Miksei häntä
+heitetä jalopeuralle!»
+
+Nyt tuli esiin roomalainen runoilija Fulvius, jota aikalaiset kutsuivat
+»kuolemattomaksi» ja josta meidän unohtava aikamme ei tietäisi mitään
+ilman tätä kertomusta, hän kiiruhti Glaukuksen luo ja sanoi:
+
+»Oh, atenalainen, Glaukus ystäväni, sinä olet tullut kuulemaan minun
+viimeistä odiani. Se on minulle suuri kunnia; sinä, kreikkalainen,
+jonka jokapäiväinen puhekin on runoutta. Kuinka sinua kiitän! -- Se on
+vähäpätöinen, mutta jos sinä sen hyväksyt, on minulla silloin suositus
+päästä Tiituksen seuraan. Oi, Glaukus, runoilija ilman suosijaa on kuin
+amforaviini ilman vuosi-ilmoitusta, viini voi olla hyvää, mutta kukaan
+ei sitä maista. Ja mitä sanoo Pytagoras? -- Mitä uhrisavu jumalille
+sitä ylistyspuhe ihmiselle. -- Suosija on runoilijan pappi, hän hankkii
+runoilijalle uskolaisia ja suitsutusta.»
+
+»Mutta onhan koko Pompeiji sinun suosijasi ja jokaisessa
+eteispylväistössä on alttari sinun kunniaksesi.»
+
+»Ah, pompeijilais-parat ovat kyllä hyvin kohteliaita -- he
+kunnioittavat kyllä ansiokkuutta. Mutta he ovat vain pienen kaupungin
+asukkaita -- _Apero meliore_! Menemmekö sisään?»
+
+»Tietysti. Aika tuhlaantuu kunnes olemme runosi kuulleet.»
+
+Samassa työntyi kylpylän puolelta ainakin parisenkymmentä henkilöä
+pylväistöön ja pienen käytävän ovenvartijaorja päästi runoilijan,
+Glaukuksen, Klodiuksen ja useita muita runoilijan ystäviä sisään
+kylpypuolelle.
+
+»Kurja paikka tämä Rooman thermaeihin verrattuna», Lepidus sanoi
+halveksivasti.
+
+»Katto on sentään aikalailla miellyttävästi maalattu», virkkoi Glaukus
+osottaen kattoholviin siroteltuja tähtiä; häntä miellytti nykyisin
+kaikki.
+
+Lepidus kohautti olkiaan, mutta oli liian laiska vastaamaan.
+
+He astuivat nyt tilavahkoon huoneeseen, jota sanottiin apodyteriumiksi
+s.o. huoneeksi, jossa kylpyvieraat valmistautuivat herkullisiin
+kylpyihinsä. Katto kaareutui kirjavaksi ja räikeästi maalatun esiverhon
+yli, katto itse oli jaettu helakanpunaisiin neliöihin; kirkkaan
+puhtaana pidetty lattia oli valkoista taidemosaiikkityötä ja
+seinivierillä oli istuimia vieraitten mukavuudeksi. Tässä huoneessa ei
+ollut niin monia ja suuria ikkunoita, jommoisia on Vitruviuksen
+kuvaamassa muhkeammassa _frigidariumissa_. Pompeijilaiset kuten
+kaikkikin etelä-italialaiset peittivät mielellään polttavan taivaansa
+auringonvalon ja yhdistivät mielikuvituksessaan ylellisen hämärään.
+Vain kahdesta lasi-ikkunasta[12] pääsi heikkoa epäselvää valoa; ja se
+pinta, johon oli käytetty eräs ikkuna-aukoista, oli koristettu suurella
+titaanien hävitystaistelua esittävällä korkokuvalla.
+
+Tässä huoneessa Fulvius mahtavin elein istahti ja hänen ympärilleen
+asettuneet kuulijat kehottivat häntä alottamaan lausuntonsa.
+
+Runoilijaa ei tarvittu kahdesti pyytää. Hän otti vyöltään papyruskäärön
+ja kolmasti rykäistyään sekä saadakseen vaitiolon syntymään että
+ääntänsä kirkastaakseen hän alotti tuon ihmeellisen odinsa, josta tämän
+kertomuksen tekijän suureksi mieliharmiksi ei ole yhtä ainoata säettä
+säilynyt.
+
+Päättäen lukemista seuranneesta käsientaputuksesta se oli runoilijan
+arvon mukainen ja Glaukus oli ainoa kuulijoista, joka ei pannut sitä
+Horatiuksen parhaitten odien rinnalle.
+
+Runoesityksen loputtua alkoivat vain kylmään kylpyyn aikovat riisuutua.
+He ripustivat vaatteensa seinään lyötyihin nauloihin ja saivat joko
+omalta tai joltakin kylpylän orjalta väljät vaipat, jonka jälkeen he
+astuivat somaan, pyöreähköön huoneeseen, jommoisia vieläkin on jälellä
+etelän pesemättömän jälkeläisjoukon häpeäksi.
+
+Herkuttelevammat kävivät toisesta ovesta _tepidariumiin_, joka oli
+lämmitetty miellyttävän kuumaksi joko liikkuvilla tuliliesillä tai
+pääasiallisesti kohotetun lattian alla kulkevilla johtoputkilla, jotka
+toivat lämmön _laconicumista_.
+
+Täällä nautiskeli huoneeseen siirtynyt riisuuntunut kylpijäjoukko
+herkullisen ilman keinotekoisesta lämmöstä. Tämä huone oli arvonsa
+mukaisesti rikkaammin ja taiteellisemmin koristettu kuin muut.
+Holvikatto oli kauniisti veistoksin ja maalauksin peitetty; ylhäällä
+olevat paksulasiset ikkunat päästivät hillittyä ja hämärää valoa
+sisään; valtavien ulokkeitten alla oli rivi suuria, rohkeita
+kohokuvia, seinät hehkuivat helakanpunaista väriä, lattia oli kaunista
+mosaiikkityötä. Täällä oleskelivat tavallisimmat kylpijät, miehet,
+jotka päivisin ainakin seitsemästi kylpivät, herpaantuneissa ja
+äänettömissä asenteissa sekä ennen että (useimmiten) jälkeen
+vesikylvyn. Ja monet näistä terveydenhoidon uhreista käänsivät
+vastatulleisiin väsyneet silmänsä ja tervehtivät tuttuja päänliikkein,
+mutta pelkäsivät väsyttävään keskusteluun ryhtyä.
+
+Täältä hajaantui joukko, kukin omia mielihalujaan seuraten, jotkut
+_sudatoriumiin_, joka vastannee meidän höyrykylpyjämme, ja täältä
+varsinaiseen kuumaan kylpyyn, toiset, ruumiinponnistuksiin tottuneemmat
+ja sellaista halpahintaista väsymystä halveksien menivät suoraan
+_calidariumiin_ eli kylmään kylpyyn.
+
+Täydentääksemme tämän pikkukuvauksemme ja tutustaaksemme lukijamme
+osapuilleen tähän vanhanajan miesten päänautintoon seuratkaamme
+Lepidusta, joka säännöllisesti kävi kaikki kylvyt, paitsi kylmää
+kylpyä, joka olikin jo pois muodista. Kuumennuttuaan vähitellen
+tepidariumissa, jonka juuri kuvasimme, tuo »elegantti» pompeijilainen
+suuntasi askelensa _sudatoriumiin_. Täällä lukija saa itsekseen
+kuvitella vähittäistä höyrykylvyn käyttöä, jonka herkkuarvoa hyvät
+tuoksut lisäsivät. Kun kylpijämme oli tästä suoriutunut, tarttuivat
+häneen hänen kylpylään seuranneet orjansa ja hankasivat häntä
+harjantapaisella, jota (ohimennen sanottuna) muuan nykyajan matkailija
+on vakavana selittänyt käytetyn lian kaapimiseksi, mutta sitähän ei
+ollut rahtuakaan joka päivä kylpevän Lepiduksen kiiltävällä iholla.
+Hiukan jäähdyttyään hän painautui vesikylpyyn, joka niinikään oli
+hyvin tuoksuin kyllästytetty, ja astuessaan jälleen toiselle puolelle
+hän sai viillyttävän vesisuihkun päähänsä ja jäseniinsä. Sitten hän
+kääriytyi kevyeen vaippaan, palasi jälleen tepidariumiin, ja tapasi
+täällä Glaukuksen, joka ei ollut käynyt sudatoriumissa; ja nyt
+vasta alkoi kylvyn päänautinto ja erikoisuus. Orjat hieroivat
+kylpijöihin mitä erilaisimpia rasvoja kultaisista, alabasterisista tai
+kristallimaljoista, jotka harvinaiset rasvat oli haalittu maailman
+kaikilta kolkilta -- näiden, rikkaitten käyttämien _smegmatojen_
+lukumäärä täyttäisi kokonaisen teoksen, varsinkin jos sen painattaisi
+joku huomattava julkaisija: _amaracinum_, -- _Megalium_, -- _Nardum_,
+-- _omne quod exit in um_. -- Sillaikaa kuului viereisestä huoneesta
+vienoa soittoa ja ne, jotka kylpyjä käyttivät kohtuullisesti,
+keskustelivat nyt miellyttävän toimituksen reipastuttamina ja
+virkistäminä vetreentyneen elämän koko eloisuudella ja raikkaudella.
+
+»Ylistetty olkoon se, joka on kylvyt keksinyt!» Glaukus virkkoi oikoen
+jäseniään eräällä pronssilepotuolilla (joka oli pehmein patjoin
+päällystetty), jommoisen kulkija Pompeijissa vieläkin näkee samassa
+tepidariumissa. »Olkoon se Herkules tai Bakkus, jumalallista
+kunnioitusta hän ansaitsee.»
+
+»Mutta sanohan», muuan ruumiikas porvari virkkoi ähkien ja puhkien
+häntä hierottaessa, »sanohan, oi Glaukus, -- ikikirotut sinun kätesi,
+orja, miksi niin lujasti hankaat! -- sano -- uh! -- uh! -- sano, ovatko
+Rooman kylpylät todella niin uhkeat?»
+
+Glaukus kääntyi ja oli tuskin tuntea Diomedesta, niin punaiset ja
+tulehtuneet olivat tuon kelpo miehen kasvot sudatoriumissa käynnin ja
+äskeisen hieronnan jäljiltä. »Olen aina kuvitellut niitä meikäläisiä
+suurenmoisemmiksi. Mitä?»
+
+Hymyään peitellen Glaukus vastasi: »Kuvittele koko Pompeiji muutetuksi
+kylpylöiksi ja sinulla on silloin käsitys Rooman keisarillisten
+thermaeitten koosta. Mutta vain niiden _koosta_. Lisää siihen kaikki
+mahdollinen henkeä ja ruumista huvittava -- kaikki ne urheiluleikit,
+jotka esi-isämme keksivät -- kaikki teokset, jotka Italia ja Kreikka
+ovat tuottaneet -- kuvittele tila näille leikeille, näiden teoksien
+ihailijoille, -- lisää tähän valtavan laajat, monisokkeloiset kylpylät
+-- ajattele puutarhoja, teattereja, pylväistöjä, kouluja, kuvittele
+sanalla sanoen jumalten kaupunkia, jossa on vain palatseja ja julkisia
+rakennuksia ja sinulla on hämärä aavistus Rooman suurkylpylöjen
+upeudesta.»
+
+»Herkules auta», Diomedes huudahti silmät levällään, »sellaisessa
+kylpylässä voisi mies viettää koko ikänsä.»
+
+»Roomassa käykin usein niin», Glaukus vastasi vakavana. »Monen elämä
+kuluu vain kylpylöissä. He tulevat sinne ovia avattaessa ja pysyvät
+siellä, kunnes ne suljetaan. He eivät tiedä halaistua sanaa muusta
+Roomasta -- he ikäänkuin halveksivat muuta olopaikkaa.»
+
+»Polluks vieköön! Sinä hämmästytät minua.»
+
+»Nekin, jotka vain kolmasti päivässä kylpevät, kuluttavat elämänsä
+tässä toimessa. He harjottelevat kentillä tai pylväistöissä
+valmistuakseen ensimäiseen kylpyyn. He viivähtävät sen jälkeen
+teatterissä virkistyäkseen. He nauttivat _prandiuminsa_ puitten alla ja
+ajattelevat seuraavaa kylpyä. Sitä valmistettaessa syödään prandium.
+Toisesta kylvystä he kiiruhtavat johonkin peristyleen kuulemaan uuden
+runoilijan esityksiä tai rientävät kirjastoon nukkumaan jonkun vanhan
+runoilijan ääreen. Sitte seuraa illallinen, jonka he kylvyn aikana
+miettivät valmiiksi, senjälkeen käydään kolmanteen kylpyyn, sillä
+siellä on paras paikka haastella ystävien kanssa.»
+
+»Herkuleen kautta! Mutta onpa meillä täällä Pompeijissa heidän
+matkijoitaan.»
+
+»Niin on, mutta ilman lieventäviä asianhaaroja. Rooman mainiot
+herkuttelijat ovat onnellisia, he eivät näe muuta kuin komeutta ja
+loistoa, he eivät käy kaupungin kurjemmissa osissa, he tuskin tietävät,
+että on köyhyyttä mailmassa. Koko luonto hymyilee heille, ja ainoa
+surunhetki on heidän viimeisensä, joka heidät lähettää Kokytoksen
+kylpylään. Usko minua, nämä ovat teidän ainoita oikeita filosofejanne.»
+
+Glaukuksen näin haastellessa kävi Lepidus suljetuin silmin ja tuskin
+hengittäen läpi kaikki ne mystilliset toimitukset, joista ei yhtäkään
+koskaan laimiinlyönyt. Voideltuaan ja puhalleltuaan hänet perinpohjin
+orjat sirottelivat häneen tuota erikoista jauhetta, joka suojelee
+kuumuudelta; ja kun se oli hohkakivellä ruumiiseen hierottu, puettiin
+hänen ylleen verkalleen hiukan juhlallisempi puku kuin riisuttu, n.s.
+_synthesis_, jommoisia roomalaisten oli tapa pitää illallisten
+kunniaksi -- vaikka päivänhetki (kello oli kolme meidän laskumme
+mukaan) oikeuttaisi pikemmin puhumaan päivällisestä. Kun tämä kaikki
+oli suoritettu, avasi hän vihdoinkin silmänsä ja antoi uuden elämän
+merkit itsestään.
+
+Samalla hetkellä Sallustuskin ilmaisi olemassaolonsa syvään huokaisten.
+
+»On illallisaika», tuo epikurolainen huomautti, »sinä, Glaukus ja
+Lepidus, tulkaa illastamaan luokseni!»
+
+»Muistakaa, että teidät kaikki kolme on kutsuttu minun talooni ensi
+viikolla», huudahti Diomedes, joka oli kovin ylpeä ylhäisistä
+tuttavuuksistaan.
+
+»Ah, ah, kyllä muistamme», Sallustus virkkoi, »muistin tyyssija,
+Diomedes ystäväni, on varmastikin mahassa.»
+
+Nuoret miehemme astuivat nyt viileämpään huoneeseen ja sieltä kadulle,
+ja näin päättyi toimitus pompeijilaisessa kylpylässä.
+
+
+
+
+8 LUKU.
+
+Arbakes voittaa pelin, hän syöttää uhrilleen nautintoja.
+
+
+Illan varjot alkoivat verhota tuota touhun kaupunkia, kun Apekides
+matkasi egyptiläisen luo. Hän väitteli valoisia ja vilkasliikkeisempiä
+katuja; ja kun hän verhotuin päin ja vaippaansa kääriytyneenä kiiruhti
+eteenpäin oli silminpistävä vastakohta hänen juhlallisessa asenteessaan
+ja niiden huolettomassa keveydessä, jotka hän kadulla kohtasi.
+
+Muuan vakava ja varmapiirteinen mies oli jo kahdesti hänet sivuuttanut
+häntä tutkivasti, vaikka epäröiden silmäten ja nyt hän kosketti häntä
+olalle.
+
+»Apekides», hän virkkoi ja teki nopeasti käsillään merkin; -- se oli
+ristinmerkki.
+
+»No, natsarealainen», pappi vastasi, ja hänen kasvonsa kävivät entistä
+kalpeammiksi. »Mitä minusta tahdot?»
+
+»Enpä tahdo», vieras virkkoi, »häiritä sinun tutkistelujasi, mutta
+viimeksi tavatessamme en tuntunut niin vastenmieliseltä.»
+
+»Et ollutkaan, Olintus, mutta minä olen väsynyt ja hermostunut enkä
+tänä iltana jaksa keskustella niistä kysymyksistä, jotka ovat lähinnä
+sinun sydäntäsi.»
+
+»Oi, heikko sydän!» Olintus virkkoi katkeran kuumana. »Olet väsynyt ja
+hermostunut ja kuitenkin tahdot kääntyä pois siltä totiselta lähteeltä,
+joka virkistää ja pyhittää.»
+
+»Oi, taivas», nuori pappi huudahti rintoihinsa lyöden, »mistäpäin
+silmäni saavat nähdä totisen Olympoksen, missä oikeat jumalat asuvat?
+Tuleeko minun tämän miehen lailla uskoa, ettei mikään esi-isieni
+vuosisatoja palvomista jumalista ole olemassa, ei edes nimeltään?
+Pitääkö minun pakanallisina ja saastaisina hävittää ne alttarit, joita
+olen pitänyt pyhimpinä? tai uskonko Arbakeen tavoin -- mihin?»
+
+Hän vaikeni ja kiiruhti nopeasti pois miehen lailla, joka pyrkii irti
+itsestään. Mutta natsarealainen oli noita rohkeita, voimakkaita,
+innostuneita luonteita, joita jumala kaikkina aikoina on käyttänyt
+aseinaan mailmaa käännyttääkseen ja etenkin uuden uskontonsa
+juurruttamiseksi ja tutustamiseksi -- luonteita, jotka kestämään
+luotuina ovat omiansa muita kääntämään. He ovat miehiä, joita ei mikään
+lannista, ei mikään järkytä, heidän uskonsa voima heitä innoittaa ja he
+itse muita innoittavat. Heidän järkensä vaikuttaa ensin heidän
+mielikuvitusvoimaansa, mutta mielikuvitus on heidän käyttämänsä ase;
+väkevästi he tunkeutuvat ihmisten sydämiin, vaikka näyttävätkin vain
+heidän arvosteluaan vaativan. Ei mitään ole niin helppoa jakaa kuin
+innostusta; siinä on orfeus-tarun todellinen vertauskuva -- se
+liikuttaa kiviä, se kesyttää villejä eläimiä. Innostus on totuuden
+henki ja ilman sitä ei totuudella ole voittoja.
+
+Olintus ei päästänyt Apekidestä niin helpolla. Hän saavutti hänet ja
+puhutteli häntä:
+
+»En ihmettele, Apekides, että pidät minua häiritsijänä, -- että
+järkytän sinun tasapainosi -- että olet epäilyyn joutunut -- että
+huopaat ja soudat tietämättömyyden ja pimeyden avaralla valtamerellä.
+Sitä en lainkaan ihmettele, mutta kuuntele minua hiukan; valvo ja
+rukoile -- pimeys poistuu, myrsky tyyntyy ja Jumala itse käy, kuten
+ennen Galilean merellä, sinua suojaamaan vellovilla aalloilla
+pelastaakseen sinun sielusi. Meidän uskontomme on vaatimuksissaan
+ankara, mutta kuinka loppumattoman antelias siunauksessaan! Hetken
+kärsimykset se palkitsee ikuisella elämällä.»
+
+»Samanlaisin lupauksin», Apekides huomautti kiivaana, »esiintyvät nekin
+taikurit, jotka ovat koko mailman pettäneet. Oh, kuinka loistavia
+olivatkaan ne lupaukset, jotka johtivat minut Isiksen temppeliin.»
+
+»Mutta», natsarealainen vastasi, »kysy järjeltäsi, voiko sellainen
+uskonto olla oikea, joka tallaa kaiken siveellisen! Teitä on käsketty
+jumalianne kunnioittamaan. Keitä ovat nuo jumalat oman tunnustuksenne
+mukaan? Mitä he tekevät, mitä ominaisuuksia heillä on? Eikö heitä
+teille kuvata kaikkein mustimmiksi rikoksellisiksi? Ja kuitenkin teitä
+vaaditaan kunnioittamaan heitä pyhimpinä jumalolentoina! Itse Jupiter
+on isänmurhaaja ja avionrikkoja. Ja mitä ovat pikkujumalat muuta kuin
+hänen paheittensa jäljittelijöitä! Teitä on kielletty murhaamasta,
+mutta murhaajaa te palvotte. Teille sanotaan: älä tee aviorikosta!
+mutta te rukoilette avionrikkojaa. Oh, eikö tämä ole ihmisen kaikkein
+pyhimmän tunteen pilkkaa, nimittäin uskon? Käänny sen ainoan ja totisen
+jumalan tykö, jonka alttarille minä sinut vien! Jos Hän tuntuu sinusta
+liian korkealta, liian aineettomalta inhimilliselle käsityskyvylle,
+vastatakseen luodun liikuttavaa halavoimista luojaansa, joka
+heikkoja sieluja itseensä liittää, niin ajattele Häntä Hänen
+pojassaan, joka oli kuolevainen ihminen niinkuin mekin olemme. Hänen
+inhimillisyytensä ei ollut kuitenkaan niinkuin teidän tarujenne
+jumalien, luonteenheikkoutta, vaan kaikkien hyveitten harjottamista.
+Hänessä olivat yhtyneet mitä ankarin siveellisyys ja suurin hellyys.
+Vaikka olisi ollutkin vain ihminen, olisi hän ansainnut jumalan nimen.
+Te kunnioitatte Sokratesta -- hänellä on kannattajansa, oppilaansa,
+koulunsa. Mutta mitä olivat tuon atenalaisen kaksimieliset hyveet
+Kristuksen eittämättömän, uhrautuvan pyhyyden rinnalla? Puhun sinulle
+hänestä nyt vain inhimillisenä luonteena. Hän tuli meidän luoksemme
+tulevien sukupolvien esikuvaksi osottamaan ne hyveenmuodot, joista
+Plato kuuluu haaveilleen. Siinä se totinen uhri, jonka hän ihmiselle
+toi. Mutta se riemuhuuto, joka kajahti hänen kuolinhetkellään ei
+selittänyt vain maata, vaan se avasi meille näköalan taivaaseen. Olet
+satutettu -- olet liikutettu. Jumala tekee työtä sydämessäsi, Hänen
+henkensä on kanssasi. Tule, älä vastusta pyhää kutsumusta, tule heti --
+epäröimättä. Muutamia meikäläisiä on kokoontumassa jumalansanaa
+tutkistelemaan. Tule, salli minun olla johtajanasi heidän luokseen.
+Sinä olet väsynyt, olet surullinen. Kuule jumalansanaa: 'Tulkaa minun
+luokseni», Hän sanoo, »kaikki, jotka väsyneitä ja rasittuneita olette,
+ja minä tahdon virvottaa teitä'.»
+
+»En voi nyt», Apekides sanoi, »joskus toiste.»
+
+»Nyt -- nyt!» Olintus huudahti vakavana ja tarttui hänen käteensä.
+
+Mutta Apekides, joka ei vielä ollut valmistunut kieltämään entistä
+uskoaan -- sitä elämää, jolle hän oli niin paljon uhrannut ja uskoen
+vielä Arbakeen lupaukseen, riistihe irti toisen otteesta; ja tietäen
+että voimanponnistus nyt oli turpeen, jos mieli päästä siitä
+epävarmuuden tunteesta, minkä hänen kristityn toverinsa kaunopuheisuus
+oli ennättänyt hänen kiihottuneessa ja herkässä mielessään herättää,
+kokosi hän tunikansa liepeet ja pakeni tavalla, joka teki kaiken
+takaa-ajon turhaksi.
+
+Hengästyneenä ja voimatonna hän viimein saapui etäiseen ja yksinäiseen
+kaupunginosaan, ja egyptiläisen synkkäpiirteinen talo oli hänen
+edessään. Kun hän pysähtyi hengähtämään, pilkisti kuu hopeisten pilvien
+lomitse ja valaisi kokonaan tuon salaperäisen rakennuksen seinämät.
+
+Muuta taloa ei ollut lähettyvillä. Talon etupuoli oli tummien
+viiniköynnöksien peitossa ja sen takaa kohosi rykelmä korkeita puita
+surumielisen kuunvalon kelmeessä. Taampaa piirtyivät taivasta vasten
+etäisten vuorten synkät ääriviivat ja niiden seasta Vesuviuksen
+rauhallinen huippu, ei juuri niin korkeana, jommoisena matkailija sen
+nyt näkee.
+
+Apekides pujahti viiniköynnösholveikon läpi ja saapui leveään ja
+tilavaan pylväistöön. Hänen edessään portaitten kummallakin sivulla oli
+egyptiläisen sfinksin kivikuva, ja kuunvalo oli omansa lisäämään noiden
+valtavien, sopusuhtaisten ja intohimottomien piirteitten juhlallista
+rauhaa, piirteitten, joissa viisauden vertauskuvaa tavottelevat
+taiteilijat yhdistävät kauniin salaperäiseen. Portaitten yläpään
+verhosi aloepuun vihreä ja valtainen lehvistö ja etelän palmut loivat
+pitkien ja liikkumattomien oksiensa varjon astinten marmoripintaan.
+
+Paikan haudanomainen hiljaisuus ja veistetyn sfinksin outo katse saivat
+papin suonet tuntemattomasta ja salamyhkäisestä kammosta kiivaammin
+sykkimään ja hän toivoi voivansa kuulla edes omien äänettömien
+askeliensa kaiun, kun hän portaita pitkin astui kynnykselle.
+
+Hän koputti ovelle, jonka yläpuolella oli hänelle outosisältöinen
+kirjotus. Se aukeni äänettömästi ja solakka etiopialainen orja viittasi
+mitään kysymättä, edes tervehtimättä häntä astumaan sisään.
+
+Tilavaa hallia valaisivat korkeitten pronssisten taidetekoisten
+kynttilänjalkojen liekit ja seinille oli sivelty tummin ja juhlallisin
+värein suuria hieroglyfimerkkejä, omituisena vastakohtana niille
+värikkäille ja miellyttäville maalauksille, joilla silloiset
+italialaiset asuntonsa koristivat. Käytävän toisessa päässä hänet otti
+vastaan orjatar, jonka ihonvärissä oli, vaikkakaan ei täysin
+afrikkalainen, niin kuitenkin tummempi häive kuin roomalaisilla.
+
+»Haen Arbakesta», Apekides virkkoi, mutta hänen äänensä vapisi hänen
+omissa korvissaankin. Orjatar nyökäytti ääneti päätään ja vei hänet
+rakennuksen kulmaosan kautta kapeita portaita ylös ja kuljettuaan
+useitten huoneitten kautta, joissa sfinksin ankara ja ajatteleva
+kauneus uudelleen herätti hänessä mitä ahdistavimman tunteen, Apekides
+huomasi olevansa synkässä puolihämärässä huoneessa vastapäätä
+Arbakesta.
+
+Arbakes istui pienehkön pöydän ääressä, jolla oli useita levitettyjä
+papyruskääröjä samaa kirjainlajia, mitä oli ovenkamanaotsikossa.
+Askelen päässä pöydästä oli kolmijalka, josta hitaasti kohosi
+vihkisavua. Sen vieressä oli suuri karttapallo taivaanmerkkeineen, ja
+toisella pöydällä oli joukko oudonnäköisiä esineitä, joiden käyttö oli
+Apekideelle tuntematon. Huoneen peräseinä kätkeytyi verhon taakse, ja
+kapeasta kattoaukosta tunkeutuivat sisään kuunsäteet, jotka lampun
+valoon sekaantuen loivat heikkoa valoa huoneeseen.
+
+»Istu, Apekides», egyptiläinen virkkoi nousematta.
+
+Nuori mies totteli.
+
+»Sinä kysyt minulta», Arbakes jatkoi hetken vaijettuaan ikäänkuin
+syviin mietteisiin vaipuneena, »sinä kysyt minulta tai ainakin haluat
+saada selville syvimmät salaisuudet, jotka ihmisjärki voi tajuta; sinä
+tahdot, että minä ratkaisen sinulle elämän arvotukset. Me kuvittelemme
+pimeään joutuneitten lasten lailla, mutta vain hetkeksi tässä ahtaassa
+ja rajotetussa mailmassa henkemme pimeyteen; meidän ajatuksemme milloin
+vaipuvat kauhistuneina omaan itseensä takaisin, milloin syöksyvät
+hurjina pohjattomaan tyhjyyteen tahtoen tutkia, mitä se sisältää; -- ja
+avuttomin käsin siihen ja tähän tarttuen me vihdoin sokeina kompastumme
+johonkin näkymättömään vaaraan. Tuntematta maallisen vaelluksemme
+rajoja, me milloin uskomme, että eteenpäin meno on katkaistu, milloin
+luulemme, että voimme tunkeutua mittaamattoman avaruuden pohjaan
+saakka. Näin ollen kaikki viisaus aukee seuraavan kahden kysymyksen
+ratkaisusta: 'Mihin tulee meidän uskoa?' ja 'Minkä me hylkäämme?'
+Näihin kysymyksiin sinä tahdot minun vastaavan.»
+
+Apekides nyökytti hyväksyen päätään.
+
+»Ihmisellä _täytyy_ olla joku usko», egyptiläinen jatkoi surullisena,
+»hänen täytyy saada toivonsa johonkin panna. On aivan luonnollista,
+että kun sinä pelästyen ja kauhistuen huomaat uskosi sinulta
+riistettävän, huomaat ajelehtivasi tietämättömyyden synkällä ja
+rannattomalla valtamerellä, niin sinä huudat apua ja tartut ensimäiseen
+käsilläolevaan lautaan päästäksesi johonkin, vaikkapa etäiseen ja
+autioon maahan. Hyvä niinkin, kuuntele! Ethän ole unohtanut aamuista
+keskusteluamme?»
+
+»Unohtanut!»
+
+»Minähän tunnustin, että ne jumalat, joille savua nousee niin
+monilta alttareilta, ovat vain silmäinlumetta. Tunnustin, että
+jumalanpalvelustapamme ja menomme ovat vain petosta, joka on kylläkin
+keksitty kansan parasta silmälläpitäen. Osotin sinulle, että juuri
+näistä harhakuvista johtuivat yhteiskunnalliset siteet, mailmanrauha,
+viisaitten valta; tuo valta rakentuu joukon kuuliaisuuteen. Jatkakaamme
+näitä terveellisiä petoksia. Jos ihmisellä joku usko pitää olla, niin
+pitäköön hän esi-esiensä uskon, sen, jonka tottumus pyhittää ja
+vahvistaa. Kun me, suurempia henkisiä tarpeita omatessamme haemme
+itsellemme uutta uskoa, älkäämme silloin riistäkö toisilta sitä tukea,
+joka meille itsellemme on osottautunut liian heikoksi. Se on viisasta
+-- se on hyvää.»
+
+»Jatka!»
+
+»Kun siis näin pitkälle on päästy», egyptiläinen jatkoi, »ja ne, joita
+emme tahdo hyljätä, ovat rajapyykkinsä koskemattomina saaneet pitää,
+sonnustautukaamme me uusille uskon vainioille. Karkota mielestäsi,
+ajatuksistasi heti kaikki, mihin tähän asti olet uskonut! Olkoon
+sielusi puhdas, kirjottamaton lehti, joka on valmis saamaan ensimäiset
+vaikutteet. Tarkastele mailmaa -- huomaa sen järjestys -- sen
+säännönomaisuus -- sen suuruus. Jonkun on täytynyt se luoda; sen
+tarkotuksenmukaisuus puhuu suunnittelijasta; siinä ainakin ensimäisen
+kerran pohjaamme. Mutta mitä on tämä joku? Jumala, sinä sanot. Oikein,
+ei mitään sekavia ja harhauttavia nimiä. Siitä, joka mailman loi,
+emme tiedä, emme voi tietää muuta kuin ominaisuuksia -- voiman ja
+ikuisen järjestelmällisyyden -- ankaran, hävittävän, toimitarmoisen
+säännöllisyyden -- joka ei välitä rahtuakaan yksityisistä tapauksista
+-- joka aina kiertää, aina palaa, aina tuhoo -- piittaamatta niistä
+hajonneista sydämistä jotka suuresta joukosta singonneina ovat
+joutuneet sen pyörien tuhoamiksi ja polttamiksi. Hyvän ja pahan
+sekaannus, tuskan ja rikoksen olemassaolo ovat kaikkina aikoina saaneet
+viisaat ymmälle. He loivat jumalan -- he tekivät hänestä oikeamielisen
+ja ystävällisen. Mistä tuli siis paha? kuinka he sitä sietivät -- ei,
+kuinka se syntyi ja jatkui? Tämän selittääkseen persialainen loi toisen
+hengen, jonka olemus oli paha ja pani ikuisen taistelun pahan ja hyvän
+jumalan välille. Me egyptiläiset näemme samanlaisen hengen hämärässä ja
+pelottavassa Tyfonissamme. Sokaiseva erehdys, joka meitä yhä pitemmälle
+vie harhaan! -- hulluus, joka syntyi siitä tyhjästä harhaluulosta, että
+tuosta tuntemattomasta voimasta tahdottiin tehdä kouraantuntuva,
+ruumillinen, inhimillinen, että tuolle näkymättömälle tahdottiin antaa
+näkyväisen ominaisuuksia ja muoto. Ei -- antakaamme tuolle voimalle
+nimi, joka ei synnytä mitään hämmentäviä mielteitä, ja salaperäinen
+alkaa vähitellen kirkastua: sen nimi on _Kohtalo_. Kohtalo,
+kreikkalaiset sanovat, hallitsee jumaliakin. Miksi siis jumalia
+lainkaan? -- heidän apunsa on turha, -- hylkää ne kerrassaan! Kohtalo
+ohjaa kaikkea mitä näemme; -- voima, sääntöperäisyys nämä kaksi
+ominaisuutta ovat sen luonne. Tahdot kysyä enemmän? -- et saa tietää
+enempää. Emme tiedä, onko se ikuinen, avaako se meille, omille
+luomilleen, sen pimeyden perästä, jota me kutsumme kuolemiseksi,
+uusia elämänmuotoja. Tässä jätämme tuon ikivanhan, näkymättömän,
+käsittämättömän voiman ja saavumme sinne, missä silmäimme edessä on
+kaikkien näiden toimintojen suuri ohjaaja. Sitä voimme lähemmältä
+tarkastaa, siitä voimme saada enemmän tietoja -- se on kaikkialla
+ympärillämme -- sen nimi _Luonto_. Viisaitten erehdys on ollut kohtalon
+ominaisuuksia etsiä, sillä siinä kaikki on tutkimatonta ja hämärää. Jos
+he olisivat kohdistaneet tutkimuksensa luontoon, kuinka paljon laajempi
+meidän tietopiirimme nyt olisikaan? Sillä alalla ei kärsivällisyys ja
+tiedonhalu joudu häpeään. Me näemme sen, jota me tutkimme; meidän
+henkemme nousee syitten ja seurausten todellisia johtoportaita ylös.
+Luonto on ulkoisen maailman suuri toimitsija, kohtalo laatii sille
+lait, joiden mukaan se vaikuttaa ja jakaa meille ne voimat, joiden
+avulla me voimme sitä tutkia. Nämä voimat ovat tiedonjano ja muisti --
+niiden yhtymä on ymmärrystä, niiden täyttymys on viisautta. No niin,
+näiden voimien avulla minä tutkin tätä tyhjentymätöntä luontoa. Tutkin
+maata, ilmaa, merta, taivasta. Huomaan kaiken olevan jossakin
+salaperäisessä suhteessa keskenään: kuu synnyttää vuoksen ja luoteen --
+ilma pitää yllä maan, se on elämän ja kaiken olevaisen keskus,
+tähtitaivaan tunteminen sallii meidän mitata maan rajat -- määrätä
+aikakaudet, niiden kalpea valo johtaa meidät menneisyyden hämärään,
+niiden juhlallinen loisto antaa meidän aavistaa tulevia kohtaloita. Ja
+siten voimme, tietämättä lopultakaan, mitä kohtalo on, ainakin oppia
+tuntemaan sen käskyt. Ja minkä totuuden saamme nyt tästä uskonnosta?
+sillä uskontoa se on. Uskon kahteen jumalaan: Luontoon ja Kohtaloon.
+Edellistä minä palvon tutkien sitä, jälkimäistä sitä kunnioittaen. Ja
+minkä totuuden löydän uskonnostani? Seuraavan: kaikki on vain yleisten
+lakien alaista, aurinko helottaa monien iloksi -- mutta toisille se voi
+olla surun aiheena; yö tuo unta joukoille, mutta se sulkee syliinsä
+myöskin murhaajan; metsät koristavat maata, mutta niissä elää myöskin
+käärme ja jalopeura; meri kantaa tuhansia laivoja, mutta se tuhoo
+myöskin jonkun. Vain yleisen, ei siis kaikkien hyväksi luonto toimii,
+ja kohtalo kiitää eteenpäin hirvittävää kiertokulkuaan. Siinä on
+mailman suurten toimitsijoiden moraali, -- siinä myöskin minun, joka
+olen heidän luomansa. Minä tahdon kannattaa papiston petkutuksia, sillä
+niistä on hyötyä joukolle; tahdon ihmisille jakaa ne tiedot, jotka olen
+löytänyt, ne tiedot, jotka olen tehnyt täydellisiksi; tahdon edistää
+sivistyspyrintöjä; siten palvelen kaikkeutta, siten täytän yleisen
+lain, siten toteutan sen suuren vaatimuksen, jota luonto saarnaa.
+Itselleni vaadin yksilöllistä poikkeusta, vaadin sitä viisaana,
+tietoisena siitä, että minun yksilölliset toimeni eivät merkitse
+mitään hyvän ja pahan välisessä suuressa painoerossa, vakuutettuna
+siitä, että minun tietoni voi tuoda joukolle suurempaa siunausta kuin
+mitä minun haluni voivat harvoja vahingoittaa (sillä edellinen voi
+ulottua etäisimpiinkin maankolkkiin ja edistävästi vaikuttaa vielä
+syntymättömiinkin kansoihin). Mailmalle jaan viisautta, itse saan
+rauhaa. Minä valaisen toisten elämää, nautin omastani. Niin, meidän
+viisautemme on ikuista, mutta elämämme on lyhyt. Käytä siitä kaikki
+mahdollinen niinkauan kuin vielä voit! Suo nuoruudellesi tyydykettä,
+salli aistiesi nauttia! Pian tulee hetki, jolloin viinimaljat eivät
+enää viittaa, eivätkä seppelet kukoista. Nauti niinkauan kuin voit! Ole
+rauhassa, Apekides, holhottini, ja seuraajani! Minä tahdon sinulle
+näyttää luonnon koneiston, sen salaperäisimmät ja rajuimmat salaisuudet
+-- tiedon, jota hullut kutsuvat noituudeksi -- ja tähtimailman
+kaikkitietävät mysteriat. Siten sinä täytät velvollisuutesi
+kokonaisuutta kohtaan; siten sinä valistut ihmisveljiäsi. Mutta minä
+tahdon opastaa sinut myöskin nautintoihin, jommoisista joukot eivät ole
+osanneet edes uneksia. Ja kun sinä päivän käytät ihmistä palvellaksesi,
+niin olkoon suloinen yö sinulle itsellesi nautinnonhetki.»
+
+Kun egyptiläinen oli vaijennut, kuului kaikkialta heidän ympärillään
+vienointa soittoa mitä Lydia konsanaan on keksinyt ja Ionia koskaan
+luonut. Se oli sävelmyrskyä, aisteja huumaavaa -- uuvuttavaa,
+autuuttavaa. Se tuntui näkymättömien henkien säveliltä, jommoisia
+paimenet lienevät entisinä kulta-aikoina saaneet kuunnella Tessalian
+laaksoissa Pafoksen viileissä lehdoissa. Sanat, jotka olivat Apekideen
+kielelle kihonneet vastaukseksi egyptiläisen sofismeihin, häipyivät
+vavisten pois. Hänestä oli pyhyyden loukkausta rikkoa nuo hurmaavat
+äänet -- hänen kiihottuneen mielensä alttius, hänen synnynnäinen,
+kreikkalaisen lempeä ja lämmin luonteensa oli yllätetty ja aseista
+riisuttu. Hän vaipui tuolille avohuulin ja tarkkaavin korvin, kun
+kuoro, hyväilevä ja sointuisa kuin se, johon Psyke heräsi Amorin
+temppelissä, viritti seuraavan laulun:
+
+        _Eroksen hymni_.
+
+    Miss' aallot Kephison soljuvat,
+      Ään' ilman aaltoja väristen ensi
+    Punaruusujen lehdet hehkuivat.
+      Ja kyyhkyset uupuen lakkoihin lensi;
+    Kisas ajattaret keskellä pilvivöiden,
+      Ja kummuille sirotteli kukkiaan,
+    Varis katveet ja onkalot aaveöiden,
+      Maa hiljaa huokasi hurmassaan.
+
+    Lempikää! Lemmen Voima mä oon,
+      Iki-jumala, Kaoksen kaksoinen,
+    Mi taivaat hymyän hohteikkoon,
+      Koin katseen auki mi suutelen.
+
+    Mun tähdet on; kunnekka silmäsi luot,
+      Mun taikakatseeni lumo sun täyttää,
+    Mun kuu on, mi valaapi kultavuot
+      Yli lemmityn, Karian kaunoks mi näyttää.
+
+    Mun kukat on, hohtavat ruususet,
+      Ja tuuli, mi hurmas ne onnenuskoon,
+    Mun valon on väikyt kevähiset,
+      Mun unelma syttyvä huomenruskoon.
+
+    Lempikää! Kaikkenne lempi antaa,
+      Maa mua täytenä tulvajaa.
+    Katsokaa, aallot kuin kaihoovat rantaa,
+      Tuuli kuin aaltoja armastaa!
+
+    Kaikk' kutsuvi lempehen. Armas, oi,
+      Sana sees oot. Ilmat ne värjyää,
+    Soi virrat ja metsät ne huminoi,
+      Ja kuiskii kaislikot: lempikää!
+
+Kun laulu vaikeni, tarttui egyptiläinen Apekideen käteen ja talutti
+ihmettelevän, huumaantuneen, osittain vastahakoisen nuorukaisen yli
+huoneen takaseinää peittävän verhon eteen. Ja nyt näytti verhon takaa
+tuikkivan tuhansittain säteileviä tähtiä, ennen niin musta verhokin oli
+nyt näiden tuikkivien tähtien valaisema ja sai taivaan syvänsinisen
+värin. Se oli todella taivas -- sellaisena kuin se leutoina
+kesäkuunöinä kaareutuu Kastalian virtojen yllä. Sinne ja tänne oli
+kuvailtu ruusuisia, ilmavia pilviä, joista hymyili maalarin taidon
+muovailemina jumalallisen kauniita kasvoja ja elehti muotoja,
+jommoisista Feidias ja Apelles uneksivat. Ja tuon säihkyvän ilmapiirin
+loistavat tähdet pyörivät nopeasti, ja soitto, joka nyt virisi
+kevyempään ja eloisampaan äänilajiin, tuntui sulavan ilmojen iloiseen
+sointuun.
+
+»Oi, minkä ihmeen näenkään, Arbakes», Apekides virkkoi sammaltaen.
+»Kiellettyäsi ensin jumalat, sinä nyt näytät minulle --»
+
+»Niiden nautinnon», Arbakes keskeytti äänellä, joka niin jyrkästi erosi
+hänen tavallisesta, kylmästä, rauhallisesta ja sointuisesta äänestään,
+että Apekides hätkähti ja arveli egyptiläisenkin uudestisyntyneen. Ja
+heidän lähestyessään verhoa kajahti sen takaa heidän korviinsa raju --
+väkevä -- iloinen sävel. Samassa verho ratkesi kahtia ja näytti ilmaan
+häipyvän, ja näky, jommoista sybariittikin olisi kadehtinut, avautui
+nuoren papin sokaistuneiden katseiden eteen. Heidän edessään oli suuri
+juhlasali lukemattomien valojen meressä. Huone oli tulvillaan
+vihkisauhun, jasminin, orvokin ja myrrhan lämmintä tuoksua, kaikki,
+mitä tuoksuvimmista kukista ja kallisarvoisimmista yrteistä voidaan
+valmistaa, tuntui kehkeytyneen yhdeksi ainoaksi huumaavaksi
+tuoksulähteeksi. Hoikista pylväistä, jotka kohosivat korkealle kattoon
+asti, riippui kultatähdin kirjailtuja vaaleita seinäverhoja. Salin
+toisessa päässä kaksi suihkukaivoa heitti ilmaan säteensä, jotka
+loistavassa valaistuksessa putoilivat kimmeltävinä timantteina alas.
+Heidän astuessaan sisään kohosi keskeltä lattiaa verkalleen,
+näkymättömän soiton humistessa, pöytä kukkuroillaan kaikkia ajateltavia
+herkkuja ja Idän vierasrotuisia kukkia maljakoissa, jotka olivat
+tuntematonta myrrhineläistä[13] taidetta, joka upeilee väreillään ja
+kuultavuudellaan. Pöytää ympäröivät lepotuolit olivat verhotut
+taivaansiniseen, kultakirjailtuun kankaaseen, ja holvikaton
+näkymättömistä putkista putosi tiheänä kastesateena hyvätuoksuista
+vettä, joka levitti miellyttävää viileyttä ja yhtyi lamppujen valoon
+mitä herkullisimmaksi värileikiksi ikäänkuin veden ja tulen alkuvoimat
+olisivat keskenään kamppailleet. Ja nyt astui lumivalkoisten
+seinäverhojen takaa esiin sellaisia naismuotoja, jommoisia Adonis näki
+levätessään Venuksen sylissä. He saapuivat, toiset kukkaköynnöksin,
+toiset lyyroin, he piirittivät nuorukaisen ja taluttivat hänet
+juhlapöytään. He kietoivat hänet ruusuköynnöksiin. Maa -- kaikki mainen
+ajatus häipyi hänen mielestään. Hän luuli uneksivansa ja pidätti
+henkeään, jottei heräisi liian pian. Aistien huuma, jommoista hän ei
+ollut ennemmin koskaan kokenut, sai hänen polttavat suonensa mahtavaan
+lyöntiin, se hämmensi ja sumensi hänen näkönsä. Ja hänen yhä enemmän
+huumaantuessaan virisi taas laulu, nyt nopeaan ja bakkusmaiseen
+taikavoimaan:
+
+        _Anakreoninen laulu_.
+
+    Kuin kuohuvi maljat välkkyävät
+      Punahehkua huumaavaista!
+    Mut suonet nuoret ne säihkyvät
+      Elonhurmaa taivahan maista.
+        Tult' on
+        Tuo ikuisen auringon,
+      Sun silmäsi luopi mi loistohon.
+
+    Sä maljat täyttäös tulvimaan
+      Suloantimin Bakkhon nuoren;
+    Hän viinin on antanut auttamaan
+      Meit' tyrmästä tuskain vuoren.
+        Juo, juo!
+        Pois pelkosi luo!
+      Voi nähdä sun lamput vain liekkuvat nuo.
+
+    Juo, juo! Oi, viiniä aidompaa
+      Suo mulle sä silmäyksin!
+    Sun hymysi Bakkhos säihkyvä saa,
+      Mut mullen sä huokaja yksin!
+        Luo sun
+        Käy kuiskeet mun,
+      Ja hiukeevat katsehin kaihotun.
+
+Kun laulu loppui, tuli kolme impeä, jotka olivat toisiinsa kukkavyöhyin
+kiedotut ja jotka hyvinkin voittivat esittämänsä sulottaret, häntä
+vastaan liihotellen jonilaisen karkelon kiehtovin askelin, -- niinkuin
+nereidit leijuvat kuutamossa Egeanmeren keltaisella hiekkarannalla --
+askelin, jommoisia Kyterea opetti seuralaisilleen Psyken ja poikansa
+hääjuhlassa.
+
+He lähestyivät ja panivat hänen päähänsä seppelen; nuorin näistä
+kolmesta ojensi polvistuen hänelle maljan, jossa lesboslainen viini
+kuohui ja säihkyi. Nuorukainen ei enää vastustanut, hän tarttui
+huumaavaan maljaan ja veri kohisi hänen suonissaan. Hän painui
+vierellään istuvan nymfin rinnoille, ja kun hänen harhaileva katseensa
+haki Arbakesta, jonka hän oli tässä aistihuumauksen ryöpyssä kadottanut
+näkyvistään, huomasi hän tämän istuvan pöydän yläpäässä valtaistuimella
+ja tähystelevän häntä hymyten kuin kehottaen häntä nauttimaan. Hän ei
+esiintynyt nyt kuten tavallisesti mustassa ja yksinkertaisessa
+puvussaan, ei juhlallisin ja vakavin otsin. Hohtavan valkoinen, kultaan
+kudottu ja jalokivin siroteltu vaippa verhosi hänen valtiaanmuotonsa;
+smaragdeja ja rubiineja välkähtelevät valkeat ruusut ja tiarankaltainen
+päähine peittivät hänen yömustia kutrejaan. Hän näytti Odysseun lailla
+elävän toista nuoruuskukoistustaan -- hänen piirteensä olivat nyt
+tavallista kauniimmat ja hän näytti kadottaneen entisen juhlallisen
+vakavuutensa ja kohouneen häntä ympäröivässä suloisessa ja
+nuorentuneessa ilmapiirissä olympolaiseksi jumalaksi.
+
+»Juo, syö, lemmi, holhottini!» hän virkkoi. »Älä häpeä intohimoasi ja
+nuoruuttasi. Mitä olet, sen tunnet suonissasi; miksi tulet, sen näet --
+tuosta.»
+
+Hän viittasi erääseen nurkkaan, ja Apekides viittausta seuraten huomasi
+eräällä jalustalla Bakkuksen ja Idalien kuvapatsaitten välillä
+luurangon.
+
+»Älä säiky», egyptiläinen jatkoi. »Tuo ystävällinen vieras vain
+muistuttaa meille elämän lyhyydestä. Sen irvistelevästä suusta kuulen
+äänen, joka kehottaa meitä _nauttimaan_.»
+
+Hänen puhuessaan joukko nymfejä ympäröi patsaan; he panivat jalustalle
+seppeleitä ja maljoja täytettäessä ja tyhjennettäessä he virittivät
+seuraavan laulun:
+
+        _Bakkushymni kuolemankuvalle_.
+
+                     1.
+
+    Sä mailla varjojen väikkyilet,
+      Sä mi eloa lemmit ennen,
+    Manan rantoja aaveena astelet,
+      Elon tienoillen aatoksen mennen.
+        Se kaivaten liitää luo
+        Helokoin, se taas sulle suo
+    Ajat riemun-rikkahat muinaiset.
+    Nää ruususet laskemme valkeat
+      Sun sielusi kodille kylmenneelle;
+    Ne muinoin viestejä virkkoivat.
+      Kun sarkalle hymysit, saattueelle,
+        Kun kitarat helkkyä valain
+    Sua kutsui katseitten palain,
+    Kun ruskot hämyhyn haipuivat.
+
+Joukko tuli jälleen lähemmäksi, ja sitä mukaa laulu kasvoi
+voimakkaammaksi ja eloisammaksi: --
+
+              2.
+
+    Kuolon kolkoille rannoillen
+      Haahtemme hälvenee,
+    Hiljaa loiske käy airojen,
+      Tuulet ne vaimenee.
+    Hetket kahlios seppelin!
+      Tuonelan yö
+    Oottavi tyhjin katsehin,
+      Hetki jo lyö.
+
+Hetken vaijettuaan tuo hopeahelähteinen laulu paisui yhä
+kiihkeämmäksi: --
+
+    Elo lyhkänen riemun on vuoksi vain,
+      Sen hetkiä säästä mä en.
+    Mä nuoruuden maljan juodani sain,
+      Ja lempi on helmenä sen.
+
+Nyt lähestyi kolmas joukko täytetyin maljoin, jotka he uhrina panivat
+tuolle merkilliselle alttarille, ja nyt kajahti usein vaihtuva soitto
+hitaana ja juhlallisena: --
+
+              3.
+
+    Sua tervehdimme, sä matkamies
+      Meren synkän ja kaukaisen.
+    Kun ystäväpöytähän päätyi ties,
+      Käy keskehen ruusujen!
+        Niin, ole tervetullut!
+    Ken vieraamme oivempi oisikaan,
+    Kuin hän, jon tupahan tuttavaan
+    Me kuljemme kaikin kerta,
+    Elon kylliks kun sousimme merta.
+    Ja rannalle raukalle laskimme.
+    Sä kauan viipyös luonamme,
+    Sä varjo kaameakatseinen,
+    Sä kuolema, veikko viimeinen!
+        Niin, ole tervetullut!
+
+Nyt puuttui Apekideen vierellä lepäävä sulotar äkkiä lauluun:
+
+              4.
+
+    Osa onnekas meillä on,
+      Maa meidän on, aurinko loistokas,
+    Ja kaukaa ohitse kalmiston
+      Elo luoksemme liitävi leimukas.
+    Sulot täyttyvi maljat riemun.
+      Sulo katsees, armas, on sun,
+    Sun luoksesi kaipuuni vie mun,
+      Sun hurmastas huumaun.
+    Ah armas, suo minun tulla,
+      Suo povelles painuen
+      Mun levätä kotvanen!
+    Taas hellällä haastelulla
+      Sä herätä minut, ja kuiskehin
+    Mua viihdä ja kerto'os katsehin,
+      Ett' yhä mun armas on koi,
+    Ett' yhäti säihkyvi eloni soihtu,
+    Ett' auvoni antavi lempes loihtu,
+      Mi taivaani mullen toi.
+
+
+
+
+
+
+II KIRJA.
+
+
+
+
+1 LUKU.
+
+Pompeijilainen »viinitupa» ja klassillisen painin harrastajat.
+
+
+Me siirrymme nyt niihin Pompeijin kolkkiin, joissa eivät viihdy
+nautintojen palvojat, vaan niiden välikappaleet ja uhrit --
+gladiaattorien ja kilpataistelijoiden, paheen ja kurjuuden, villin ja
+tietämättömyyden tyyssijoihin; vanhan ajan kaupungin Alsatiaan.
+
+Edessämme on suuri talo, jonka ovi aukeni ahtaalle ja ahdinkoiselle
+kadulle. Kynnyksen edustalla seisoi joukko miehiä, joiden raudanlujat
+ja paisuneet lihakset, joiden lyhyet ja herkulesmaiset niskat, joiden
+rohkeat ja huolettomat asenteet ilmaisivat arenasankareita. Myymälän
+ulokkeelle oli kasattu viini- ja öljyastioita; ja aivan niiden
+yläpuolella oli korkea seinämaalaus, joka kuvasi nautiskelevia
+gladiaattoreja -- niin vanha ja arvokas on »kylttien» käyttö. Tuvassa
+oli useita pikku pöytiä, jotka oli järjestetty jonkunlaiseen
+nykyaikaiseen »komero»-malliin; ja niiden ympärillä istui ryhmä miehiä,
+jotkut juoden, jotkut noppaa heittäen, toiset pelaten suurempaa taitoa
+vaativaa n.s. _duodecim scripta'a_, jota jotkut kompastelevat oppineet
+ovat pitäneet shakkipelinä, mutta joka oikeammin oli luultavastikin
+kahdenpelattavaa dominoa ja jossa joskus, ei aina, käytettiin myöskin
+noppanappuloita. Oli vielä varhainen aamu, ja tuskinpa mikään
+niin hyvin kuin tämä varhainen aamuhetki kuvaa tällaisten
+kapakkavetelehtijäin tavallista puuhaa. Mutta huolimatta talon paikasta
+ja sen vieraitten luonteesta ei missään näkynyt merkkiäkään siitä
+likaisesta rähjästä, mikä on niin kuvaavaa nykyajan kaupungin
+samanlaiselle anniskelupaikalle. Kaikkien pompeijilaisten kauneusaisti,
+joka sai heidät ainakin ulkonaisesta huolehtimaan, jospa he sisäisen
+laiminlöivätkin, näyttäytyi siellä ja täällä seinämaalauksen eloisissa
+väreissä ja niissä oikullisissa, mutta ei suinkaan rumissa muodoissa,
+joihin lamput, juomamaljat ja tavallisimmat talousesineet olivat
+muovaillut.
+
+»Polluks vieköön!» muuan gladiaattoreista virkkoi ovenpylvääseen
+nojaten, »sinun tarjoamasi viini, vanha Silenus», -- ja näin sanoessaan
+hän sysäsi muuatta rotevaa miestä selkään -- »on mietoa kyllin saamaan
+jaloimmankin veren suonissamme jäähtymään.»
+
+Mies, jota näin kursailematta tervehdittiin ja jonka paljaat
+käsivarret, valkea esiliina, vyöhön huolellisesti työnnetyt avaimet ja
+pyheliina ilmaisivat hänet kapakan isännäksi, oli jo elämänsä
+syystaipalella; mutta hänen vartalonsa oli yhä vielä niin roteva ja
+atleettimainen, ettei hän suinkaan joutunut häpeään häntä ympäröivien
+tukevien miesten rinnalla, lihakset näyttivät vain kätkeytyneen lihaan,
+posket olivat pöhöttyneet ja punaiset, ja paisunut maha saattoi vallan
+varjoon laajan ja jykevän rinnan, joka kohosi sen yläpuolella.
+
+»Ei mitään tyhmää äkeilyä minulle», tuo jättimäinen talonpitäjä ärjyi
+ärsytetyn tiikerin äänellä. »Minun viinini on kyllin hyvää sellaiselle
+ruumiille, joka niin hiljan on spoliarumin[14] tomut jaloistaan
+pudistanut.»
+
+»Niinkö rääyt, vanha korppi!» gladiaattori vastasi nauraa hohottaen.
+»Sinä elät vielä hirttäytyäksesi kiukusta, kun näet minun voittavan
+palmuseppeleen; ja jos amfiteatterissa saan rahapalkinnon, niin kuin
+varmasti saankin, on ensimäinen lupaukseni Herkuleelle aina välttää
+sinua ja sinun kurjaa kapakkaasi.»
+
+»Kuulkaapas tuota -- kuulkaapas tuota vaatimatonta Pyrgopolinikesta!
+Hän on varmaankin palvellut Bombomakides Kluninstaridysarkidesta»,[15]
+isäntä kirkui. »Sporus, Niger, Tetraides, hän sanoo voittavansa teiltä
+rahapalkinnon. Jumalten nimessä, teidän jokainen lihaksenne on kyllin
+väkevä nutistamaan koko miehen, taikka minä en ymmärrä mitään asiasta.»
+
+»Haa!» gladiaattori sanoi vihasta huohottaen. »_Lomistamme_ voi kertoa
+teille muutakin.»
+
+»Puhutko minusta, sinä suupaltti Lydon?» Tetraides virkkoi
+närkästyneenä.
+
+»Tai minusta, joka olen viidessätoista taistelussa voittanut?» sanoi
+Niger jättiläinen hypähtäen hänen eteensä.
+
+»Tai minusta?» Sporus murahti välähtävin silmin.
+
+»Hiljaa!» Lydon sanoi kädet ryntäillä ja katsahtaen kilpailijoihinsa
+halveksivin elein. »Kamppailun hetki lähenee; säästäkää siksi
+taisteluvaatimuksenne.»
+
+»Tehkää niin», murajava isäntä virkkoi, »ja jos minä sinun hyväksesi
+peukaloni lasken, niin katkaiskoot kohtalottaret elämänlankani.»
+
+»Köytesi, tarkotat», Lydon pisteli. »Tuossa on sestertio, jolla voit
+yhden ostaa.»
+
+Tuo jättiläinen isännäksi tarttui toisen ojennettuun käteen ja puristi
+sitä niin lujasti, että veri ruiskahti sormien päästä vieraitten
+vaatteille.
+
+Nämä remahtivat raikuvaan nauruun.
+
+»Tahdon opettaa sinulle, nuori kerskuri, leikkimään kanssani
+makedonialaista. En ole hervoton persialainen, vakuutan sinulle. Mitä!
+mies! enkö ole kaksikymmentä vuotta arenalla otellut enkä koskaan ole
+antanut käsieni vaipua? Ja enkö ole editorin omasta kädestä saanut
+sauvaa voitonmerkiksi ja armonosotukseksi, että saan lehvilläni levätä?
+Ja nyt tahtoo pojannulikka minua kouluttaa?» Näin sanoen hän viskasi
+vihaisena toisen käden irti.
+
+Värähtämättä ja ilmeissään sama ivanhymy, joka oli isännän ärsyttänyt,
+gladiaattori kesti vastustajansa ankaran otteen. Mutta tuskin oli hänen
+kätensä vapaa, kun hän samassa ponnistihe hyökkäämään villin kissan
+lailla, takkuisin hiuksin ja parroin ja rajusti, läpitunkevasti huutaen
+hän kimmahti jättiläisen kurkkuun raivolla sellaisella, että toinen
+suuresta koostaan ja voimastaan huolimatta kaatui, ja vyöryvien
+kallionlohkareitten ryskeellä he kierähtivät molemmat kumoon.
+
+Isäntämme ei olisi ehkä tarvinnutkaan sitä köyttä, jota Lydon niin
+ystävällisesti oli suositellut, jos hän olisi kolmekin minuuttia tässä
+asennossa ollut. Mutta kaatumisesta syntyneen melun kutsumana riensi
+taistelukentälle hänen avukseen nainen, joka tähän asti oli ollut
+jossakin sisähuoneessa. Tämä uusi tulokas oli kuin gladiaattori
+ainakin; hän oli kookas, laiha ja käsivarsin sellaisin, että niistä
+vähimmän saattoi odottaa mitään lempeitä syleilyjä. Burbon,
+kapakan isännän riuska auttaja oli todella hänkin miehensä lailla
+viinikellareissa otellut, jopa keisarin silmien edessä.[16] Ja itse
+Burbokin, tuo voittamaton taisteluissa, sai usein, niin juoru tiesi
+kertoa, luovuttaa palmunsa lempeälle Stratonikelleen. Tämä viehättävä
+olento oli tuskin huomannut sen huutavan hukan, mikä hänen heikompaa
+puoliskoaan uhkasi, kun hän muitta aseitta kuin mitä luonto oli hänelle
+antanut hyökkäsi voitollisen gladiaattorin kimppuun ja kietoen hänen
+ympärilleen pitkät käärmeenkätensä hän kiskaisi tämän äkillisellä
+tempaisulla miehensä päältä, niin että tämän sormet vain jäivät
+puristamaan vihamiehen kurkkua. Niin olemme nähneet kaatuneeseen
+kilpailijaansa pureutuneen koirankin takajalkojaan heiluttelevan; niin
+olemme nähneet sen ruumiin toisen osan -- rauhallisena ja velttona --
+ilmassa liikkuvan, toisen osan, pään, hampaitten, silmien ja kynsien
+taas näemme ikäänkuin kiinnikasvaneen raadeltuun ja voimattomaan
+viholliseen. Sillaikaa vereen tottuneet ja siitä innostuvat
+gladiaattorit kerääntyivät tyyninä taistelevien ympärille -- sieramet
+laajenneina -- huulet virnissä -- silmät kiiluen pälyten toisen
+veristävää kurkkua ja toisen lihaan painuneita kynsiä.
+
+»_Habet, habet!_[17] he huusivat hirnuen paukuttaen väkeviä käsiään.
+
+»_Non habeo_, te valhesäkit; en ole vielä saanut tarpeekseni», puhkui
+isäntä pontevalla nykäisyllä vapautuen toisen säälimättömästä
+kouraisusta ja nousi jaloilleen hengästyneenä, huohottaen, revittynä,
+verisenä; ja kääntyessään pyörivin silmin hän kohtasi pettyneen
+vihamiehensä vertajanoovan katseen ja nirskuvat hampaat, vihamiehen,
+joka nyt puolustautui, (vaikkakin melko vastenmielisesti) urhoollisen
+amatsoonin hyökkäyksiä torjuakseen.
+
+»Ei kelpaa!» gladiaattorit huusivat, »yksi yhtä vastaan!» ja ympäröiden
+Lydonin ja vaimon he erottivat huvittavan isäntämme hänen
+miellyttävästä vieraastaan.
+
+Mutta tuntien asemansa nolouden ja koetettuaan turhaan vapautua naisen
+otteesta Lydon vihdoin vei käden vyölleen ja tempasi sieltä lyhyen
+puukon. Niin uhkaava oli hänen katseensa, niin kirkkaana välkähti
+veitsenterä, että Stratonike, joka oli tottunut vain sellaiseen
+kamppailuun, jota me nimitämme nyrkkeilyksi, pelästyneenä väistyi.
+
+»Oi, jumalat!» hän huudahti. »Lurjus! -- hän kantaa salassa aseita!
+Onko se luvallista? Sopiiko se rehti miehelle ja gladiaattorille? Ei
+todella, minä inhoan sellaisia miehiä.» Näin sanoen hän halveksien
+käänsi selkänsä gladiaattorille ja kiiruhti tarkastamaan miehensä
+tilaa.
+
+Mutta tämä, joka oli yhtä tottunut ruumiinharjotuksiin kuin
+englantilainen doggikoira vertaistensa kanssa taistelemaan, oli jo
+tointunut. Hänen poskensa olivat saaneet entisen purppurahäivän, ja
+ohimosuonet olivat tasaantuneet entiselleen. Hän kohenteleikse
+tyytyväisesti rykäisten iloisena siitä, että vielä oli hengissä, ja
+tarkastettuaan vihamiestään kiireestä kantapäähän suuremmalla
+kunnioituksella kuin koskaan ennen hän virkkoi:
+
+»Kastor avita! Sinä oletkin väkevämpi mies kuin luulinkaan. Huomaan,
+että olet ansiokas ja kyvykäs mies. Anna kätesi, sankarini!»
+
+»Kelpo, vanha Burbo!» gladiaattorit hyväksyvästi huudahtivat. »Tunnet
+maan jälleen jalkojesi alla! Tarjoo hänelle kätesi, Lydon!»
+
+»Oh, varsin mielelläni», gladiaattori sanoi. »Mutta kun olen veren
+nähnyt vuotavan, niin tekisi mieleni.»
+
+»Herkules vie», vastasi isäntä aivan tyyntyneenä, »siinäpä on oikeata
+gladiaattorimielialaa! Polluks avita! Kun ajattelee, mitä miehestä
+oikein saa irti, niin ei jalopeurakaan voisi olla hurjempi!»
+
+»Jalopeura! Oh, sinua houkkaa! Mehän karkotamme jalopeurat luolistaan!»
+Tetraides huudahti.
+
+»Kyllin siitä», Stratonike virkkoi tukkaansa sukien ja pukuaan
+järjestäen. »Jos te nyt taas olette hyviä ystäviä, niin kehotan teitä
+käyttäytymään rauhallisesti ja säädyllisesti. Sillä muutamat nuoret
+ylhäiset herrat, teidän isäntiänne ja suosijoitanne, ovat ilmottaneet
+haluavansa tulla katsomaan teitä. He tahtovat tarkastella teitä
+mieluummin joutohetkinä kuin kouluissa, ennenkuin uskaltavat teidän
+puolestanne vetoihin käydä suurissa amfiteatteritaisteluissa. Siitä
+syystä he tulevat aina minun talooni, he tietävät minun luotani
+löytävänsä Pompeijin parhaat taistelijat -- meidän seuramme on,
+jumalten kiitos, hyvässä huudossa.»
+
+»Niinpä niinkin», Burbo virkkoi juoden viinimaljakosta tai pikemminkin
+ämpäristä, »mies sellainen kuin minä, joka olen laakereita niittänyt,
+voi koota ympärilleen vain kelpopoikia. Lydon, poikani, juo; olkoon
+sinun vanhuutesi yhtä kunniakas kuin minunkin!»
+
+»Tulehan tänne», Stratonike sanoi nipistäen miestään hyväillen korvasta
+sillä rakastettavalla tavalla, jota Tibullus on niin mainiosti
+kuvannut, »tulehan tänne!»
+
+»Älä niin lujasti, susiemo! Sinähän olet kovakouraisempi kuin joku
+gladiaattori», sähisi Burbo hampaittensa raosta.
+
+»Vaiti», toinen vastasi kuiskaten. »Kalenus on vastikään valepukuisena
+saapunut takaovelle. Toivon hänen tuoneen sestertioita mukanaan.»
+
+»Ho, ho, tahdonpa hänen luokseen», Burbo sanoi. »Pidä sinä sillävälin,
+sanon sen, tarkasti silmällä viinimaljoja -- huolehdi juonnista. Älä
+anna heidän pettää sinua, vaimo! He ovat kelpoväkeä taistelukentällä,
+mutta muuten heitä saa varoa. _Kakus_ ei ollut mitään heidän
+rinnallaan.»
+
+»Ole huoletta, narri», oli aviopuolison vastaus. Tämän lempeän
+vastauksen rauhottamana Burbo lähti huoneesta ja pujahti
+sisähuoneeseen.
+
+»Vai niin, nuo hyvät herrat tulevat koettelemaan lihaksiamme», Niger
+sanoi. »Kuka sitä on kertonut, emäntäiseni?»
+
+»Lepidus. Hän tuo mukanaan Klodiuksen, Pompeijin varmimman vedonlyöjän,
+ja nuoren kreikkalaisen, Glaukuksen.»
+
+»Veto vetoa vastaan», Tetraides huudahti. »Kaksikymmentä sestertiota,
+että Klodius minusta lyö vedon! Mitä arvelet, Lydon?»
+
+»_Minusta_ hän lyö!» Lydon vastasi.
+
+»Eipä, minustapa!» Sporus jyrähti.
+
+»Tomppelit, luuletteko hänen ketään pitävän Nigeriä parempana!»
+atleetti virkkoi vaatimattomasti lausuen oman nimensä.
+
+»Hyvä, hyvä», Stratonike sanoi ammentaen suuresta amfora-astiasta
+vierailleen, jotka nyt olivat asettuneet saman pöydän ääreen. »Kaikki
+te olette mielestänne suuria ja sankarillisia miehiä, mutta kuka teistä
+on halukas ottelemaan numidialaisen jalopeuran kanssa, ellei löydetä
+ketään rikoksellista, joka tällaisen toivon tekee turhaksi?»
+
+»Minä, joka olen sinunkin käsistäsi päässyt, rohkea Stratonike», Lydon
+sanoi, »olen omani uskaltamaan taisteluun jalopeuran kanssa, arvelen.»
+
+»Mutta sanohan», Tetraides virkkoi, »missä on se soma nuori tyttö, joka
+oli luonanne, -- sokea, kirkassilmäinen tyttö? En ole nähnyt häntä
+pitkään aikaan.»
+
+»Hän on liian hyvä sinulle, Neptunuksen poika»,[18] emäntä sanoi, »ja
+liian sievä luulenpa meille kaikille. Me lähetämme hänet kaupungille
+kukkia myymään ja ylhäisille naisille laulamaan. Hän ansaitsee siten
+meille enemmän rahaa kuin teitä palvellessaan. Hänellä on sitäpaitsi
+usein muitakin ansiotoimia.»
+
+»Muita toimia?» Niger sanoi, »mutta hänhän on liian nuori sellaisiin.»
+
+»Vaiti hurjimus!» Stratonike ärähti. »Sinä arvelet, ettei ole
+muunlaisia leikkejä kuin korinttilaisia. Vaikka tuo tyttöriepu olisi
+kaksi kertaa niin vanha kuin nyt, pysyisi hän silti yhtä koskemattomana
+kuin Vesta.»
+
+»Mutta kerrohan, Stratonike», Lydon kysyi, »mistä olet niin hennon ja
+sievän orjattaren saanut? Hän sopisi paremmin jonkun rikkaan
+roomattaren kamarineidoksi kuin sinun palvelijattareksesi.»
+
+»Se on totta», Stratonike vastasi, »ja luulenpa joskus hänet myymällä
+ansaitsevani omaisuuden. Kysyit miten Nydian sain?»
+
+»Niin.»
+
+»Niin, näes, Stafyla orjattareni -- muistathan Stafylan, Niger?»
+
+»Kyllä, tuon karkeatekoisen naikkosen, jonka kasvot olivat kuin
+koomillinen naamari. Kuinka hänet unohtaisin, Pluto soikoon, jonka
+orjattaria hän epäilemättä tällä hetkellä on.»
+
+»Vaiti, lurjus! -- No niin. Stafyla kuoli eräänä päivänä, ja se oli
+minulle suuri vahinko ja minä lähdin torille hakemaan itselleni uutta
+orjaa. Mutta, jumalat auttakoot, ne olivat siitä asti, jolloin Stafylan
+ostin, niin kallistuneet ja rahat niin vähissä, että olin jo
+epätoivoisena jättämäisilläni koko paikan, kun muuan kauppias nykäsi
+minua liepeestä. 'Rouvaseni', hän sanoi, 'tahdotteko ostaa halvan
+orjan? Minulla on muuan tyttö kaupan. Hän on vain pieni, miltei vielä
+lapsi, se on selvä, mutta hän on nopsa ja tottelevainen, pian oppiva ja
+taitava, hän laulaa hyvin ja on hyvää sukua, vakuutan sinulle.' 'Mistä
+kotoisin?' kysyin. 'Tessaliasta.' Tiesin, että tessalialaiset ovat
+lempeitä ja älykkäitä; sanoin tahtovani nähdä tytön. Minä huomasin
+hänet juuri sellaiseksi, jommoisena hänet nyt näette, tuskin
+pienempänä, tuskin nuorempana kuin nytkään. Hän näytti kärsivältä ja
+surumieliseltä, hänen kätensä olivat ristissä rinnalla ja silmänsä
+alasluotuina. Kysyin kauppiaalta hintaa, se oli kohtuullinen ja tein
+kaupat heti. Kauppias toi hänet kotiini ja hävisi samassa. Ajatelkaa,
+ystävät, ällistystäni kun huomasin, että hän oli sokea. Ha, ha! sepä
+kelpo mies, tuo kauppias! Vetosin viranomaisiin, mutta tuo lurjus oli
+jo lähtenyt Pompeijista. Palasin kotiin aikalailla pahatuulisena,
+sen vakuutan; ja tuo tyttöparka sai tuta sen seurauksia. Mutta eihän
+hän itse ollut syypää sokeuteensa, sillä hän on sellainen ollut
+syntymästään saakka. Ja vähitellen mekin olemme tulleet kauppaamme
+tyytyväisemmiksi. Hän ei tosin ollut niin väkevä kuin Stafyla ja vähä
+hänestä oli hyötyä talousaskareissa, mutta hän tottui pian kulkemaan
+kaupungilla ikäänkuin hänellä olisi ollut Arguksen silmät. Ja kun hän
+eräänä aamuna toi kotiin kouran täyden sestertioita, jotka hän sanoi
+saaneensa puutarharähjästämme poimimistaan ja myymistään kukista, niin
+uskoimme hänet jumalten lähettämäksi. Siitä hetkestä asti olemme hänen
+sallineet vapaasti liikkua. Hän täyttää korinsa kukkasilla, jotka hän
+tessalialaiseen tapaan kiertää köynnöksiksi, joista hienot herrat niin
+pitävät. Ja hän tuntuukin olevan suuren yleisön suosiossa, sillä he
+maksavat hänelle aina enemmän kuin kellekään muulle kukkaistytölle. Ja
+hän tuo kaikki aina kotiin, ja sitäpä ei juuri toinen orja tee.
+Niinpä teenkin itse kaikki kotiaskareet, mutta piakkoin voin hänen
+ansaitsemillaan rahoilla hankkia itselleni toisen Stafylan. Varmastikin
+tuo tessalialainen orjakauppiasroisto on varastanut sokean tytön
+joiltakin ylhäisiltä vanhemmilta.[19] Paitsi että hän osaa sitoa
+kukkavihkoa hän laulaa ja soittaa sitraa, ja sekin tuo rahaa; ja
+viimeksi -- mutta se on salaisuus.»
+
+»Se on salaisuus! Mitä!» Lydon huudahti, »oletko sfinksiksi muuttunut?»
+
+»Sfinksiksi, en! -- kuinka niin sfinksiksi?»
+
+»Lakkaa jo lepertelemästä, emäntä ja tuo ruokaa -- minun on nälkä»,
+Sporus virkkoi kärsimättömänä.
+
+»Minun myös», kiukkuinen Niger kivahti ottaen puukkonsa esille.
+
+Amatsooni lähti keittiöön ja palasi pian tuoden suurella lautasella
+puoliraakoja lihankimpaleita. Sillä suurten vetotaistelujen sankarit
+luulivat silloin, kuten nytkin, vain sellaisella ravinnolla
+säilyttävänsä kuntonsa ja hurjan luontonsa. He istahtivat nälkäisten
+susien katsein pöytään -- liha hotkaistiin, viini virtaili. Jätämme
+nämä vanhanajan elämän kylläkin tärkeät henkilöt ja siirtykäämme Burbon
+luo.
+
+
+
+
+2 LUKU.
+
+Kaksi kunnonveikkoa.
+
+
+Rooman vanhimpina aikoina oli pappisvirka kunnia- eikä ansiovirka.
+Ylhäisimmät sitä hoitivatkin, plebeijeiltä se oli sulettu. Myöhemmin ja
+paljo ennen tämän kertomuksen tapahtumia oli siitä tullut kaikille
+säädyille avoin toimi, ainakin se osa tointa, jota hoitivat n.s.
+flamenit tai papit -- ei yleisen uskonnon vaan jonkun erityisen
+jumaluskonnon palvelijat. Jupiterin pappikin (Flamen dialis), jonka
+edellä kulki liktori, jolla oli oma paikka senaatissa ja jonka
+toimi aluksi oli patrisien korkein arvovirka, valittiin myöhemmin
+kansankokouksessa. Vähemmän kansalliset ja vähemmän arvokkaat jumalat
+saivat pappinsa tavallisesti plebeijien joukosta ja moni antausi tähän
+toimeen kuten nykypäivin roomalaiskatolisissa maissa luostariin
+siirtyneet veljet, vähemmän hurskaasta sisäisestä kutsumuksesta kuin
+köyhyyden aiheuttaman laskelman vaikutuksesta. Kalenus, Isiksen pappi,
+oli mitä matalinta alkuperää. Hänen sukunsa, elleivät juuri hänen
+vanhempansa, polveutui vapautetuista orjista. Hän oli saanut
+huolellisen kasvatuksen ja isältään pienen perinnön, jonka hän oli pian
+tuhlannut. Hän valitsi pappistoimen viimeiseksi pelastuskeinoksi
+kurjuudesta. Vaikka vakinainen palkka tästä pyhästä toimesta olikin
+siihen aikaan melko pieni, ei suositun temppelin pappien silti
+tarvinnut kutsumustaan valittaa. Ei mikään toimi ole niin tuottava kuin
+se joka perustuu suuren joukon taikauskoon.
+
+Kalenuksella oli vain yksi elossa oleva sukulainen Pompeijissa, ja se
+oli Burbo. Hämärät ja kai hyvin vähän kunnialliset siteet, lujemmat
+kuin verensiteet, yhdistivät heidän sydämensä ja puuhansa. Ja usein tuo
+Isis-pappi loi varkain ja salaa yltään hartausharjotuksiensa ulkonaisen
+ankaran asun ja pujahti takaoven kautta entisen gladiaattorin taloon,
+miehen, jonka paheet ja toimi olivat omiansa herättämään halveksintaa,
+ja heitti täällä luotaan viimeisetkin rippeet ulkokultaisuudestaan,
+joka kaikkina aikoina, yksinpä hyveen jäljittelijöiksikin liian
+raaoille luonteille on ollut raskas taakka kantaa, mutta johon hänen
+pääintohimonsa, ahneus oli hänet määrännyt.
+
+Kääriytyneenä tuollaiseen väljään vaippaan, joka Roomassa oli tullut
+käytäntöön sitä mukaa kuin togaa alettiin halveksia, jonka rikkaat
+laskokset täysin kätkivät ruumiinmuodot ja jonka päähineentapainen
+huuppa (huomaa se!) tarkkaan suojasi kasvonpiirteet, Kalenus istui nyt
+viinikellarin pienessä yksityishuoneessa, josta kapea käytävä vei
+takaovelle, jommoisia oli jokaisessa pompeijilaisessa talossa.
+
+Häntä vastapäätä istui karski Burbo ja laskeskeli hyväillen heidän
+välillään olevalla pöydällä sitä pikku rahasummaa, jonka pappi
+vastikään oli kukkarostaan karistanut -- sillä kukkarot olivat silloin
+yhtä tavallisia kuin nykyäänkin, ne olivat kuitenkin silloin
+täyteläisempiä.
+
+»Sinä huomaat», Kalenus sanoi, »että me maksamme täysin kourin ja saat
+minua kiittää siitä, että olen sinut näin tuottavalle tulolähteelle
+auttanut.»
+
+»Myönnän, serkku, myönnän», vastasi Burbo sydämellisesti ja pisti rahat
+nahkaiseen pussiin, jonka hän sitte työnsi vyöhönsä, samalla hän
+kiristi vyöhihnaa pullean mahansa ympärille, kuten hänen tapansa oli
+tehdä kotioloissa vapaahetkinään. »Ja vieköön Isis, Pisis ja Nisis tai
+mitä jumalia siellä Egyptissä onkin, mutta minun pikku Nydiani on
+todellinen Hesperia -- kultasatoinen puutarha minulle.»
+
+»Hän laulaa hyvin ja soittaa kuin muusa», Kalenus vastasi. »Sellaisista
+kyvyistä minun isäntäni maksaa auliisti.»
+
+»Hän on jumala», Burbo huudahti innostuneena, »Jokaista rikasta miestä,
+joka on antelias, kannattaa jumaloida. Mutta käypä, vanha ystävä,
+tyhjentämään malja viiniä kanssani. Kerro enemmän kaikesta! Mitä tyttö
+siellä tekee? Hän tuskittelee, puhuu valastaan eikä ilmaise mitään.»
+
+»En minäkään, vaikka oikea käteni menisi. Minäkin olen vannonut saman
+hirveän vaitiolonvalan.»
+
+»Valan! Mitä ovat valat meidänlaisillemme miehille!»
+
+»Niin, tavalliset valat, -- mutta tämä!» -- ja paheitten kovettama
+pappi vapisi puhuessaan. »Mutta», hän lisäsi ja tyhjensi samalla suuren
+astiallisen sekottamatonta viiniä, »tunnustan sinulle, etten niin
+paljoa kauhistu itse valaa kuin sen kostoa, jolle sen vannoin. Jumalten
+nimessä, hän on mahtava loitsija ja voisi minun tunnustukseni temmata
+vaikka kuusta, jos sen olisin sille tehnyt. Älä puhu enää siitä.
+Polluks avita, vaikka olenkin hurjia kemuja hänen kanssaan viettänyt,
+en sittekään ole niissä ollut oikein kotonani. Minä kaipaan, poikani,
+yhtä iloista hetkeä luonasi, noita yksinkertaisia, alkuperäisiä
+nauravia tyttöjä, joita tästä huoneesta löydän, se on minusta
+mieluisampaa kuin koko yö noissa uhkeissa mässäyksissä.»
+
+»Hoo, sanotko niin! Jos jumalat suovat, niin huomenillaksi järjestämme
+jälleen jonkun sievän juhlan tänne.»
+
+»Kaikesta sydämestäni olen mukana», pappi sanoi käsiään hykertäen ja
+lähestyen pöytää.
+
+Samassa heidän korviinsa osui heikko kahina ovelta ikäänkuin joku
+haparoisi ovenripaa. Pappi verhosi heti huupalla päänsä.
+
+»Rauhotu», isäntä kuiskasi, »se on vain sokea tyttö», kun Nydia avasi
+oven ja astui huoneeseen.
+
+»No, tyttöseni, mitä tahdot? Näytät kalpealta -- olet ollut kauan
+poissa. No, no, nuorilla on nuorten kujeet», Burbo nauraen virkkoi.
+
+Tyttö ei vastannut, vaan istahti tuolille tuiki väsyneen näköisenä.
+Väri hänen poskillaan vaihteli nopeasti. Hän polkaisi lattiaa pienellä
+jalallaan, äkkiä hän nosti päänsä ja sanoi päättävällä äänellä.
+
+»Herra, saat tehdä minulle mitä mielit -- voit lyödä minua -- voit
+minut nälkään näännyttää, mutta minä en tahdo enää mennä tuohon
+hirveään paikkaan.»
+
+»Mitä, sinä narri!» Burbo huudahti kiivaalla äänellä ja hänen tuuheat
+kulmakarvansa vetäytyivät synkkään ryppyyn hänen villien ja verestävien
+silmiensä yläpuolella. »Kuinka, niskotteluako? Minä varotan sinua.»
+
+»Olen sanonut», tyttöparka virkkoi pannen kädet ristiin rinnalle.
+
+»Mitä, typykkäiseni, kaino vestalini, sinä et tahdo enää mennä sinne.
+Entä jos sinut viedään sinne!»
+
+»Minä huudan silloin niin että koko kaupunki kuulee», hän sanoi
+kiihkeänä ja veri kihosi hänen poskilleen.
+
+»Sen me kyllä osaamme estää. Me tukimme suusi.»
+
+»Sitte auttakoot jumalat minua!» Nydia sanoi nousten. »Minä vetoon
+viranomaisiin.»
+
+»_Muista valasi_!» kuului käheä ääni, kun Kalenus nyt ensi kertaa
+sekaantui keskusteluun.
+
+Nämä sanat kuullessaan valtasi tuon onnettoman tytön kauhu, hän risti
+kätensä ja valitteli: »Minua kurjaa», hän huudahti ja puhkesi itkuun.
+
+Samassa ilmaantui huoneeseen Stratoniken pelottava muoto, hän oli ehkä
+kuullut melun, jonka edellinen kohtaus oli synnyttänyt.
+
+»Mitä nyt? Mitä olet tehnyt minun orjalleni, hirviö?» hän sanoi
+raivoten Burbolle.
+
+»Vaiti, vaimo», tämä vastasi puoliäkeillen ja puoliarkaillen. »Sinä
+tarvitset kai uusia vöitä ja sieviä vaatteita, mitä? Hyvä, pidä silloin
+tarkka vaari orjastasi, taikka saat niitä odottaa kauan. -- Vae capiti
+tuo -- kirous kimppuusi, tottelematon!»
+
+»Mitä tämä merkitsee», tuo vanha noita sanoi katsellen vuoroin toista,
+vuoroin toista.
+
+Nydia syöksyi ikäänkuin äkillisestä mielijohteesta sen pylvään luota,
+jota vasten hän oli nojannut, heittäytyi Stratoniken jalkoihin, syleili
+hänen polviaan ja katsahti häneen sokein, mutta liikuttavin silmin.
+
+»Oi valtijatar», hän sopersi, »sinä olet nainen -- sinulla on ollut
+sisaria -- olet ollut nuori kuten minä nyt -- sääli minua -- pelasta
+minut. En tahdo enää olla mukana noissa hirveissä juhlissa.»
+
+»Tyhmyyksiä!» tuo noita äsähti tarttuen kovakouraisesti tytön hentoon
+käteen, joka ei ollut tottunut muunlaiseen työhön kuin kukkia
+köynnöstämään, siinä hänen huvinsa ja toimensa. »Mitä hassutuksia!
+Orjalla ei saa olla sellaisia omantunnontuskia.»
+
+»Kuulehan tätä», Burbo sanoi ottaen rahakukkaronsa ja antaen rahojen
+kilistä; »Kuule tätä soittoa, vaimo. Polluks avita, ellet nyt hyvästi
+läksytä tuota vasikkaa, niin et tätä musiikkia saa kauaa kuulla.»
+
+»Tyttö on väsynyt», Stratonike virkkoi puhuen Kalenukselle. »Ensi
+kerralla hän kyllä tottelee teitä paremmin.»
+
+»_Teitä! teitä_! kuka täällä on?» Nydia huudahti tarkastaen huonetta
+niin tuskaisin ja jännittynein elein, että Kalenus hätkähti sitä
+katsetta.
+
+»Tuollaisin silmin hän varmasti näkee», hän mutisi.
+
+»Kuka täällä on? Sanokaa, taivaan nimessä. Ah, olisittepa te yhtä
+sokeat kuin minä, ette olisi niin julmat», hän sanoi ja ratkesi itkuun.
+
+»Vie hänet pois», virkkoi Burbo kärsimättömänä. »Vihaan tuollaista
+ruikutusta.»
+
+»Tule!» Stratonike sanoi tarttuen tyttöä olkapäähän.
+
+Nydia ojentihe elein, joille päättäväisyys antoi arvokkuutta.
+
+»Kuule minua!» hän sanoi. »Olen sinua uskollisesti palvellut -- Minä,
+joka olen kasvatettu -- ah, äitini, äitiparka, aavistitko koskaan,
+kuinka pitkälle minä joskus joutuisin?» Hän kuivasi kyyneleet
+silmistään ja jatkoi: »Käskekää mihin muuhun tahansa, ja minä tottelen.
+Mutta minä sanon teille nyt, niin kovia, ankaria ja säälimättömiä kuin
+olettekin, sanon teille nyt, etten enää mene sinne tai jos minut sinne
+pakotetaan, niin turvaudun pretoriin. Olen sen sanonut. Kuulkaa minua,
+jumalat, minä vannon sen!»
+
+Stratoniken silmät hehkuivat tulena. Hän tarrasi vasemmalla kädellään
+tytön tukkaan ja kohotti oikeansa korkealle -- tuon hirvittävän oikean
+käden, jonka pieninkin isku näytti voivan rusentaa sen hennon ja
+hauraan muodon, joka hänen kynsissään värjyi. Sen hän tuntui itsekin
+huomaavan, sillä hän muutti asentoaan, ja laahaten Nydian seinän
+viereen hän sieppasi naulasta patukan, jota kai usein oli samaan
+tarkotukseen ennenkin käytetty ja seuraavassa tuokiossa talon täyttivät
+sokean tytön tuskan- ja avunhuudot.
+
+
+
+
+3 LUKU.
+
+Glaukus tekee kaupan, joka myöhemmin tulee hänelle kalliiksi.
+
+
+»Hei, te kelpo pojat!» Lepidus huudahti astuessaan kumartuen Burbon
+talon matalasta ovesta sisään. »Olemme tulleet katsomaan, kuka teistä
+lanistallenne enimmän kunniaa tuottaa.»
+
+Gladiaattorit nousivat pöydästä ja seisoivat nyt kunnioittavassa
+asennossa noiden kolmen hienostelijan edessä, joita pidettiin Pompeijin
+iloisimpina ja rikkaimpina nuorina miehinä ja joiden puoltolause
+amfiteatterimaineelle oli sangen painava.
+
+»Pulskia miehiä!» Klodius virkkoi Glaukukselle, »nuo kelpaavat kyllä
+gladiaattoreiksi.»
+
+»Vahinko, etteivät he ole sotilaita», Glaukus vastasi.
+
+Hauska oli nyt tarkata herkuttelevaa ja mukavuutta rakastavaa
+Lepidusta, joka kaikissa juhlatilaisuuksissa näytti yksinpä
+auringonvaloa kaihtavan -- joka kylvyissä tuskin sieti ilmanvetoa --
+jonka luonteesta tuntui kaikki luonnollinen surkastuneen ja harhaan
+joutuneen ja vääntyneen jonkinlaiseksi epäiltäväksi naismaiseksi ja
+keinotekoiseksi -- outoa oli nähdä saman Lepiduksen nyt täynnä tarmoa
+ja elämää valkoisilla ja tyttömäisillä käsillään koettelevan
+gladiaattorien tukevia olkapäitä, tutkivan pienin nipistyksin heidän
+paisuvia, ruskettuneita ja raudankovia lihaksiaan, aivan vajonneen
+ihailemaan sitä miehevyyttä, mitä hän elinaikansa oli kaikin mokomin
+tahtonut itsestään karkottaa.
+
+Samoin näemme nykypäivinäkin Lontoon maitopartaisten salonkiteikarien
+tungeskelevan Fivescourt'in sankarien ympärillä, olemme nähneet heidän
+ihailevan ja tarkastelevan ja vetoja lyövän, olemme nähneet
+tragikoomillisissa asenteissa rinnakkain kaksi sivistysmailman
+äärimäistä vastakohtaa -- huvituksia janoovat ja heidän orjansa --
+orjista kurjimmat -- julmia ja itsensä myyviä, miehiä, jotka voimaansa
+kauppaavat kuin naiset sulojaan, villejä petoja, mutta vielä
+alhaisempia kuin nämä, sillä jälkimäiset eivät sentään raatele toisiaan
+rahasta!
+
+»No, Niger, kuinka sinä ottelet?» Lepidus tutkaili, »ja kenen kanssa?»
+
+»Sporus on minut haastanut», tuo hurja jätti vastasi. »Minä toivon,
+että siitä tulee kamppailu elämästä ja kuolemasta.»
+
+»Ah, ihan varmasti», Sporus vahvisti tihrusilmiään välähyttäen.
+
+»Hänellä on miekka, minulla verkko ja kolmikärki. Siitä tulee
+harvinainen taistelu. Luulen, että eloonjäänyt saa tarpeeksi
+säilyttääkseen voitonseppeleensä arvon.»
+
+»Ole huoletta, Hektorini, me täytämme kukkaron», Klodius virkkoi.
+»Katsokaamme, -- sinä taistelet Nigerin kanssa? -- Glaukus, veto --
+minä takaan Nigerin.»
+
+»Enkö sitä sanonut!» Niger huudahti riemuissaan. »Jalo Klodius tuntee
+minut. Saat pitää itseäsi jo kuoleman omana, Sporukseni.»
+
+Klodius otti vahataulunsa. »Kymmenen sestertsian[20] veto. Mitä
+arvelet?»
+
+»Olkoon menneeksi», Glaukus sanoi. »Mutta kuka tuo on? En ole häntä
+ennen vielä nähnytkään», ja hän osotti Lydonia, jonka jäsenet olivat
+solakammat kuin hänen toveriensa ja jonka eleissä oli jotakin siroa,
+suorastaan jotakin ylhäistä, jota hänen ammattinsa ei ollut vielä
+ehtinyt tyystin hävittää.
+
+»Se on Lydon, nuori alottelija, joka tähän asti on käytellyt vain
+puumiekkaa», Niger vastasi alentuvasti. »Mutta hänessä on oikeata verta
+ja hän on haastanut Tetraideen.»
+
+»_Hän_ haastoi _minut_», Lydon oikaisi. »Minä otin haasteen vastaan.»
+
+»Ja kuinka te ottelette?» Lepidus kysyi. »Odota, poikani, vielä hetki
+ennenkuin käyt Tetraideen kanssa kamppailuun.»
+
+Lydon hymyili halveksivasti.
+
+»Onko hän kansalainen vai orja?» Klodius virkkoi.
+
+»Kansalainen. Me olemme kaikki kansalaisia täällä», Niger vastasi.
+
+»Ojenna käsivartesi, Lydonini!» Lepidus virkkoi tuntijanilmein.
+
+Luoden tovereihinsa merkitsevän katseen Lydon ojensi paljaan
+käsivartensa, joka, vaikkei ollutkaan niin paksu ja lihakas kuin
+toisten, kuitenkin oli niin lujatekoista lihasrakennetta, niin kauniin
+sopusuhtaisesti kehittynyt, että nuo kolme tarkastelijaa yhtaikaa
+lausuivat ihmettelynsä.
+
+»Hyvä, mies, mikä ase sinulla on?» Klodius virkkoi vahataulu kädessä.
+
+»Me alotamme _kestuksella_ ja jatkamme, mikäli olemme hengissä,
+miekoin», Tetraides vastasi terävästi ja katseessa kateensekainen
+välke.
+
+»Kestuksella!» Glaukus huudahti. »Siinä teet väärin, Lydon. Kestus on
+kreikkalaista lajia, tunnen sen hyvin. Sinun pitäisi sitä varten olla
+väkevämpi, olet liian laiha -- hylkää kestus.»
+
+»En voi», Lydon sanoi.
+
+»Mikset?»
+
+»Olen sen jo sanonut -- hän on minut haastanut.»
+
+»Mutta hän ei vaatine juuri tuota asetta.»
+
+»Minun kunniani sitä vaatii», Lydon vastasi ylpeänä.
+
+»Minä lyön vetoa Tetraideesta, kaksi yhtä vastaan, kestus voittaa»,
+Klodius sanoi. »Sopiiko, Lepidus? Ja miekoista sama veto.»
+
+»Vaikka panisit kolme yhtä vastaan, en sittekään tule mukaan», Lepidus
+sanoi. »Lydon ei koskaan pääse miekkoihin asti. -- Sinä teet pilaa
+minusta.»
+
+»Mitä sanot sinä, Glaukus?», Klodius virkkoi.
+
+»Hyväksyn kolme yhtä vastaan.
+
+»Kymmenen sestertsiaa[21] siis kolmeakymmentä vastaan.»
+
+»Niin.»
+
+Klodius merkitsi vedon vahatauluunsa.
+
+»Anteeksi, jalo suojelijani», Lydon virkkoi matalalla äänellä
+Glaukukselle, »kuinka paljon arvelet voittajan saavan?»
+
+»Kuinka paljon? Ehkä seitsemän sestertsiaa.»
+
+»Oletko varma, että se on niin paljo?»
+
+»Ainakin niin paljo. Mutta häpeä! -- kreikkalainen ajattelee aina
+kunniaa eikä rahaa. Oi, roomalaiset, aina te olette roomalaisia!»
+
+Gladiaattorin ruskeat posket punehtuivat.
+
+»Älä käsitä minua väärin, jalo Glaukus. Minä ajattelen kumpaakin. Mutta
+en koskaan olisi ruvennut gladiaattoriksi muun kuin rahan vuoksi.»
+
+»Oi, epäkelpoa sinua. Hävetkösi! Rahanahne ei ole koskaan sankari.»
+
+»En ole rahanahne», Lydon sanoi ylpeänä ja vetäytyi huoneen toiseen
+päähän.
+
+»Mutta en näe Burboa, missä on Burbo? Minun täytyy puhua Burbon
+kanssa», Klodius huudahti.
+
+»Hän on tuolla sisällä», Niger vastasi viitaten vastapäätä olevaan
+oveen.
+
+»Ja missä on Stratonike, se vanha hyväkäs?» Lepidus kysyi.
+
+»Mitä? Hän oli juuri täällä ennenkuin te saavuitte. Mutta hän kuuli
+tuolta sisältä jotakin epäilyttävää ja hän meni sinne. Polluks avita!
+Vanhalla Burbolla on ehkä tuolla takahuoneessa joku naikkonen. Kuulin
+äsken naisen äänen kirkuvan. Tuo vanha akka on mustasukkainen kuin
+Juno.»
+
+»Hoo, mainiota!» Lepidus huudahti nauraen. »Tule, Klodius, menkäämme
+jakamaan saalis Jupiterin kanssa! Ehkä hän on löytänyt Ledan.»
+
+Samassa heidän korviinsa tunkeutui luja tuskan- ja kauhunhuuto.
+
+»Oi, säästäkää minua! Minähän olen vain lapsi. Olen sokea, -- eikö
+siinä ole rangaistusta kyllin?»
+
+»Oi, Pallas auttakoon! Minä tunnen tuon äänen. Sehän on minun
+kukkastyttö raukkani», Glaukus huudahti ja syöksyi samalla huoneeseen,
+josta huuto kuului.
+
+Hän tempaisi oven auki. Hän näki Nydian vääntelehtivän tuon
+hurjistuneen noita-akan kynsissä; ja vereen tahraantunut nuoranpätkä
+oli jälleen koholla -- se oli äkkiä pysähtynyt.
+
+»Raivotar!» Glaukus kiljahti temmaten vasemmalla kädellään Nydian
+toisen otteesta, »kuinka voit siten kohdella tyttöä -- omaa
+sukupuoltasi, lasta! -- Nydiani, lapsirukkani!»
+
+»Oi, sinäkö se olet -- oletko Glaukus?» kukkastyttö huudahti riemuiten.
+Kyynelet kuivuivat hänen poskelleen, hän hymyili, hän vaipui Glaukuksen
+rinnoille, hän suuteli hänen vaatteitaan häntä syleillessään.
+
+»Ja kuka sinä olet, sinä hätiköivä vieras, joka tunkeudut vapaan naisen
+ja hänen orjansa väliin? Jumalat auttakoot! Huolimatta hienosta
+tunikastasi ja paksuista tuoksuistasi, epäilen sittenkin, ettet ole
+roomalainen, miekkoseni.»
+
+»Ei niin rajusti, emäntäni -- ei niin rajusti!» Klodius sanoi astuen
+Lepiduksen kanssa nyt sisälle. »Tämä on minun ystäväni ja henkiveljeni.
+Et saa kieltäsi pieksää häntä vastaan niin tuimasti. Ihanaa. sataa
+kiviä!»
+
+»Anna minulle minun orjani!» amatsooni kirkui tarttuen voimakourillaan
+kreikkalaista rintaan.
+
+»En, vaikka kaikki raivottaret, sinun sisaresi tulisivat sinua
+auttamaan», Glaukus vastasi. -- »Älä pelkää, Nydia kulta, ateenalainen
+ei koskaan hylkää onnettomia.»
+
+»Kuulkaa!» Burbo virkkoi nousten. »Turhaa melua yhdestä orjasta. Päästä
+tuo nuori mies -- vaimo, anna hänen mennä; hänen tähtensä jääköön tämä
+tuhma juttu toistaiseksi.» Näin sanoen hän tempaisi, tai paremmin
+laahasi hurjistuneen vaimonsa pois.
+
+»Tänne tullessamme», Klodius sanoi, »oli täällä vielä joku muukin.»
+
+»Hän on poistunut.»
+
+Ja Isiksen pappi oli todella pitänyt aikaa sopivana pujahtaa tiehensä.
+
+»Oh, hän oli minun ystäviäni, juomaveikko, rauhanihminen, joka ei
+rakasta tällaisia kotiriitoja», Burbo sanoi huolettomasti. »Mutta mene,
+lapsi, sinähän revit muuten nuoren herran tunikan, kun häntä niin
+rajusti syleilet. Mene, olet anteeksi saanut.»
+
+»Oi, älä hylkää -- älä hylkää minua!» Nydia valitteli likistyen yhä
+kiinteämmin atenalaiseen.
+
+Liikutettuna toisen avuttomasta tilasta ja tuntien mielihyvää siitä,
+että tyttö turvautui hänen apuunsa, kreikkalainen istahti eräälle
+karkeatekoiselle tuolille. Hän nosti tytön polvilleen, kuivasi hänen
+olkapäästään veren hänen pitkillä hiuksillaan, suuteli kyynelet pois
+hänen poskiltaan, kuiskasi hänen korvaansa niitä tuhansia lohdunsanoja,
+joilla me tyynnytämme lapsen tuskan. Ja niin kauniilta hän näytti tässä
+miellyttävässä lohduttajantoimessaan, että Stratonikekin tunsi piston
+julmassa sydämessään. Hänen olemuksensa tuntui jalostavan tuon matalan
+ja pimeän majan -- nuorena, kauniina, mainehikkaana hän tuntui olleen
+luotu tekemään hyljättyjä sydämiä onnellisiksi!
+
+»Kukapa olisi uskonut, että sokeaa Nydiaa noin kunnioitetaan!» tuo
+vanha akka sanoi kuivaten kulmiaan.
+
+Glaukus katsahti Burboon.
+
+»Mies hyvä», hän sanoi, »tämä on sinun orjasi. Hän laulaa kauniisti ja
+osaa hyvin hoitaa kukkia. Tahdon lahjottaa sellaisen orjan eräälle
+ylhäiselle naiselle. Tahdotko myydä hänet minulle?» Tätä sanoessaan hän
+tunsi, kuinka ihastuksen värähdys kävi tyttöparan lävitse; hän hypähti
+pystyyn, työnsi sekaisen tukkansa kasvoiltaan ja katsahti ympärilleen
+ilmein kuin _hän näkisi_.
+
+»Myydä Nydiamme -- ei käy päinsä», Stratonike virkkoi jyrkästi.
+
+Nydia lysähti kokoon huokaisten ja tarttui jälleen suojelijansa
+vaatteisiin.
+
+»Mitä tyhmyyksiä!» Klodius virkkoi käskevänä. »Teidän täytyy minua
+totella. Mitä, mies, mitä, vanha vaimo! Jos minua loukkaatte, niin oma
+se on häviönne. Eikö Burbo ole minun serkkuni Pansan klientti? Enkö
+minä ole amfiteatterin ja sen sankarien puhetorvi? Jos minä sanon
+sanankin, on teidän viinitupanne kiinni, ettekä te myy senjälkeen enää
+mitään. -- Glaukus, orja on sinun.»
+
+Burbo raapi korvallistaan aikalailla nolonnäköisenä.
+
+»Tyttö on minulle arvokkaampi kuin painonsa kultaa.»
+
+»Sano hintasi, olen rikas», Glaukus sanoi.
+
+Vanhat italialaiset olivat samanlaisia kuin nykyisetkin -- kaikki oli
+heillä kaupan, saati tuollainen sokea tyttöparka.
+
+»Maksoin hänestä kuusi sestertsiaa, nyt hän on kahdentoista arvoinen»,
+Stratonike mutisi.
+
+»Maksan kaksikymmentä. Lähtekäämme heti viranomaisten luo ja sitten
+saat tulla noutamaan rahat kotoani.»
+
+»En olisi tyttöä myynyt sadastakaan», Burbo vetistellen virkkoi, »ellen
+olisi tehnyt jalon Klodiuksen mieliksi. Ja sinä tahdot kai Pansalle
+puhua amfiteatterin _designatorin_ paikasta, jalo Klodius. Se on varsin
+sopiva toimi minulle.»
+
+»Sinä saat sen», Klodius vakuutti ja lisäsi kuiskaten Burbolle: »Tuo
+kreikkalainen voi olla sinun onnesi. Rahaa vuotaa hänestä kuin
+seulasta. Merkitse tämä päivä valkealla liidulla, Priamukseni!»
+
+»_An dabis_?» Glaukus sanoi käyttäen tavallisia ostajan sanoja
+myyjälle.
+
+»_Dabitur_, Burbo vastasi.
+
+»Kuinka, saan siis lähteä kanssasi -- sinun kanssasi? Oi, mikä onni!»
+Nydia saneli miltei itsekseen.
+
+»Saat, lapsi kulta, saat. Ja raskain työsi tästä lähtien on laulaa
+kreikkalaisia lauluja Pompeijin ihanimmalle naiselle.»
+
+Tyttö hypähti, hänen äsken niin iloiset piirteensä synkkenivät, hän
+huokasi syvään ja tarttuen pelastajansa käteen hän virkkoi:
+
+»Minä arvelin pääseväni kanssasi sinun taloosi.»
+
+»Niin käykin nyt. Tule, me hukkaamme aikaa!»
+
+
+
+
+4 LUKU.
+
+Glaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä.
+
+
+Ione oli niitä loistavia luonteita, jommoisia vain harvoin tapaamme
+todellisessa elämässä. Hänessä yhdistyivät täydellisesti harvinaisimmat
+hengenlahjat -- nero ja kauneus. Eikä kellään ollut sellaisia
+älynominaisuuksia, joita hän ei itsessään tuntenut. Näemme mielellämme
+vaatimattoman ja kyvykkään yhtyneen, mutta missä hengenäly on voimakas,
+siellä ei ihailemamme vaatimattomuuskaan kykene kätkemään sitä siltä,
+jolla se on. Se on määrättyjen ominaisuuksien ylvästä itsetietoa, jota
+ei jokapäiväisellä ihmisellä ole tarjolle panna, joka nerolle antaa
+jonkinlaisen vaatimattoman, pidätetyn ja rauhattoman leiman, se
+hämmentää ja mairii teitä kun sen tapaatte. Ione kyllä tunsi arvonsa,
+mutta sillä viehättävällä tottuneisuudella, joka totta puhuen on vain
+hänen sukupuolensa etuja, hän kykeni -- ja sellaisesta voivat vain
+harvat kyvykkäät miehet ylpeillä -- hän kykeni herkkää älyään
+muovaamaan niiden mukaan, jotka häntä ympäröivät. Suihkukaivo pirskotti
+vettänsä rannalle, rotkoon, kukille; virkisti, hymyili ja hyväili
+kaikkialla. Siitä ylpeästä itsetietoisuudesta, joka aina sisältyy
+henkiseen etevämmyyteen, hän oli vapaa -- se oli hänessä kehittynyt
+riippumattomuuden tunteeksi. Hän kulki siten omaa loistavaa ja
+yksinäistä polkuaan. Hän ei pyytänyt apua eikä neuvoa keltään iäkkäältä
+holhoojalta, hän totteli vain oman tahrattoman puhtautensa viettejä.
+Hän ei tiennyt mitään pakottavista ja ehdottomista siveysmuodoista. Hän
+laati ne oman vakaumuksena mukaan, mutta hän teki sen sellaisella
+herkällä ja naisellisella suloudella, niin erehtymättömän varmasti,
+että meidän täytyy sanoa, ettei hän muotoja loukannut, vaan sai ne
+itseään tottelemaan. Hänen sulojensa lähde oli ehtymätön -- kaiken
+tavallisimmankin hän sai kauniiksi, hänen sanallaan, katseellaan tuntui
+olevan taikavoima. Joka häntä rakasti se astui aivan uuteen mailmaan --
+se jätti tämän kurjan ja ahtaan maan. Hän oli maassa, jossa hänen
+silmänsä näkivät kaiken ikäänkuin hypnotisoidun mediumin kautta. Kun
+Ione oli lähellä, oli hän kuulevinaan mitä vienointa soittoa, ja joutui
+tunnetilaan, jossa on niin vähän maista ja jommoiseen musiikki usein
+ihmisen johtaa -- huumeeseen, joka hienostaa ja kohottaa, joka tosin
+vaatii kaikki aistit hereille, mutta joka samalla antaa niille
+henkevämmän leiman.
+
+Hän oli aivankuin luotu johtamaan ja taikomaan erikoisia ja tavallista
+rohkeampia miehisiä luonteita. Häntä rakastaakseen vaadittiin kahta
+intohimoa: itserakkautta ja kunnianhimoa. Joka häntä jumaloi, sen
+täytyi pyrkiä korkealle. Ei ollut ihmeellistä, että hän täydellisesti
+kahlitsi ja alisti salataikaisen, mutta tulisen egyptiläisen hengen,
+miehen, jossa mitä väkevimmät intohimot asustivat. Hänen kauneutensa ja
+hengenälynsä yhdessä lumosivat hänet.
+
+Eläen irrallaan muusta maailmasta hänen täytyi osata arvioida sellaista
+luonteenitsenäisyyttä, joka hänen laillaan pyrki vapautumaan ulkoisista
+seikoista. Hän ei huomannut tai hän ei tahtonut huomata, että sama
+eristäytyminen vierotti Ionen hänestä vielä enemmän kuin tavallisesta
+ympäristöstä. Ionen itsenäisyys erosi hänen yksinäisyydestään kuin
+vastakkaiset poolit -- kuin päivä yöstä. Hän oli erakko mustien ja
+_vakavien_ paheittensa, Ione kauniitten haaveilujensa ja puhtaan
+hyveensä vaikutuksesta.
+
+Vaikka siis ei ollutkaan mitään kummallista siinä, että Ione oli niin
+täydellisesti vallannut egyptiläisen, niin omituista oli, että hän niin
+äkkiä ja eittämättä oli kahlinnut atenalaisen kirkkaan ja aurinkoisen
+sydämen. Glaukuksen oli hänen ikäänkuin auringonsäteistä kutoutuneen
+luonteensa iloisuus vienyt nautintoja hakemaan. Aikakautensa
+haihatteluissa temmeltäessään hän ei niinkään totellut rangaistavia
+taipumuksia kuin nuoruuden ja terveyden ilakoivia ääniä. Hänen
+luonteensa kirkkaus valaisi jokaisen rotkon ja kuilun, johon hän
+harhaillessaan joutui. Hänen mielikuvitusvoimansa sokaisi hänet, mutta
+hänen sydämensä oli turmeltumaton. Selvänäköisempänä kuin miksi hänen
+toverinsa häntä luulivatkaan hän huomasi heidän tavottelevan hänen
+rikkauksiaan ja nuoruuttaan, mutta rikkautta halveksien hän piti sitä
+vain nautinnon välineenä ja nuoruuden synnyttämä yhteistunne liitti
+hänet hänen tovereihinsa. Hän tunsi ainakin itsessään herätteet pyrkiä
+korkeammille tasoille kuin mitä nautinnoissa oli hänelle tarjolla.
+Mutta mailma oli silloin suuri vankityrmä, jonka päävartijana oli
+Rooman keisari; ja samat kunnon ominaisuudet, jotka vapaan Atenan
+aikoina olisivat hänen kunnianhimonsa saaneet työskentelemään, samat
+nyt orjuuden päivinä olivat tehneet hänestä toimettoman ja
+nautinnonhaluisen ihmisen, sillä silloisessa luonnottomassa ja
+pöhöttyneessä sivistysmailmassa oli kaikki jalompi tavottelu
+mahdotonta. Kunnianhimo saattoi mielivaltaisen ja loisteliaan hovin
+piireissä päästä vain liehäilyn ja viekkauden avulla voittoon.
+Ahneudesta oli tullut ainoa kunnianhimo -- valtiontoimia ja provinsseja
+tavoteltiin vain nylkyä varten, ja koko hallitus oli vain ryöstön
+järjestelmää. Pikku valtioissa on kunnianhimolla toimiva ja
+mahdollisimman puhdas leima; toveripiirin rajat hiotuneemmat,
+isänmaanrakkaus tulisempaa. Pikku valtioissa yleinen mielipide on
+keskittynyttä ja ankaraa, jokaisen silmä tarkkaa toisen tointa;
+jokaisen julkiset puuhat ovat läheisesti liittyneet hänen yksityisiin
+suhteisiinsa; jokainen kohta hänen ahtaalla toimialallaan on
+lapsuudesta asti juontunut läheisesti kotiseudunmuistoihin;
+kansalaisten myötätunto on usein samaa kuin ystävien hyväilyt. Mutta
+suurissa valtioissa pääkaupunki on vain hovia; provinssit -- useimmille
+tuntemattomia, tavoiltaan ja kieleltään emämaalle vieraita -- eivät
+kuulu hänen isänmaallisten harrastustensa piiriin; niiden asukkaiden
+pyrkimykset eivät ole hänen omiaan. Hovista haetaan suosiota maineen
+asemasta; hovin ulkopuolella on yleinen mielipide kadottanut kaiken
+valtansa ja itsekkyydellä ei ole lainkaan vaakatasaajaa.
+
+Italia, Italia -- tätä kirjottaessani leijuvat sinun pilvesi ylläni,
+sinun meriesi laine loiskuu jalkaini alla -- älä kuuntele noita vääriä
+oppeja, jotka tahtovat sinun kunniakkaat kaupunkisi, nuo entisiä
+tasavaltoja ikävöivät kaupungit yhdistää suureksi valtakunnaksi. Väärä,
+turmiollinen haaveilu! Vain osina on sinulla toivoa saada sukukuntasi
+uudennetuksi. Firenze, Milano, Venezia, Genova voivat elää vapaina vain
+jos jokainen niistä on vapaa. Mutta älkää uneksiko kokonaisen
+vapaudesta niin kauankun osat ovat ikeenalaisina. Sydän olkoon
+järjestelmän keskus, veri kiertäköön kaikkialla vapaana. Laajat
+valtakunnat ovat ränstyneen ja heikon jättiläisen kaltaisia, jonka
+aivot ovat pehmenneet ja jonka jäsenet ovat voimattomat ja joka
+väsymyksessään ja heikkoudessaan saa kärsiä rangaistuksen siitä, että
+hän on elämän ja terveyden luonnolliset vaatimukset jättänyt
+toteuttamatta.
+
+Itseään tutkistellessaan ei Glaukus voinut parhaimpiakaan kykyjään
+muuten käyttää kuin koettamalla kaikki ihannoivalla mielikuvituksellaan
+antaa nautinnoille jotakin siroutta ja runonhohdetta. Toimeton rauha
+oli yhtä halveksittavaa kuin yhteiselämä loisien ja orjien kanssa; ja
+elintavat olivat ainakin hienostuneet, vaikka kunnianhimo ei ollutkaan
+jalostunut. Mutta kaikki mikä hänen olennossaan oli parasta ja
+kirkkainta, oli äkkiä herännyt kun hän tutustui Ioneen. Siinä oli
+vallotettava valtakunta, jommoista vain puolijumalat ovat arvoisia
+tavottamaan; siinä oli kunnia jota ei ainakaan tyhmänsekaisen
+yhteiskuntaelämän rokottava savu voinut mustata eikä noeta. Sillä
+tavalla rakkaus kaikkialla ja kaikkina aikoina on raivannut tilaa
+kultaisille alttareilleen. Ja sanokaa minulle, onko milloinkaan,
+maineen tavotteluun otollisimpinakaan hetkinä, mitään kohottavampaa ja
+ylväämpää kuin vallottaa ylevä sydän!
+
+Niin oli siis käynyt, että hänen tunteensa häntä innoitti, että Ionen
+läsnäollessa hänen aatoksensa saivat kirkkaamman hehkun, että hänen
+henkensä tuntui herkemmältä ja näkyvämmältä. Yhtä luonnollista kuin oli
+hänen tunteensa yhtä luonnollista piti Ionen vastarakkauden olla.
+Nuorena, loistavana, kaunopuheisena, rakastuneena ja atenalaisena
+Glaukus oli hänelle kaiken runollisen näkyväinen kuva hänen isiensä
+maasta. He eivät olleet enää tämän surun ja murheen laakson lapsia,
+nykyhetki oli heistä kuin luonnon suurta juhlapäivää, niin säteilevä ja
+terveenraikas oli heidän nuoruutensa, kauneutensa ja lempensä. He
+tuntuivat irtaantuneen karkeasta, jokapäiväisestä mailmasta. He elivät
+todella saturnista, puolijumalien ja nymfien uneksivaa aikaa. Oli kuin
+elämän runous olisi heissä puhjennut kukkaan ja kehittynyt hedelmäksi
+ja heidän sydämiinsä loi Deloksen ja Kreikan aurinko viimeiset
+säteensä.
+
+Mutta mitä riippumattomampi Ione elintavoissaan oli, sitä arempi ja
+säikkyvämpi hän oli itsetietoisessa omanarvontunteessaan. Egyptiläisen
+salaviittaukset eivät olleet syvästi vaikuttamatta häneen. Huhut
+Glaukuksen raakuudesta ja häikäilemättömyydestä loukkasivat häntä mitä
+syvimmin. Glaukus oli esiintymisellään heittänyt varjon hänen
+luonteelleen ja hänen elintavalleen, hänen rakkauttaankin oli pilkattu.
+Hän tunsi nyt vasta, kuinka yhtäkkiä rakkaus oli hänet yllättänyt. Hän
+punastui häveten heikkouttaan, jonka olemassaolon hän nyt vasta
+huomasi. Hän kuvitteli, että juuri tuo hänen heikkoutensa oli
+herättänyt Glaukuksessa halveksintaa. Hän tunsi sitä mikä jaloille
+luonteille on katkerinta -- _nöyryytystä_. Hänen rakkauteensa oli
+vähemmän koskettu kuin hänen ylpeyteensä. Yhtenä hetkenä hän mutisi
+itsekseen moitteita Glaukukselle, kielsi hänet, suorastaan vihasi
+häntä, seuraavana hän oli valmis ratkeamaan intohimoiseen itkuun, sydän
+vaati oikeutensa takaisin ja katkeran tuskansa vallassa hän valitteli
+itsekseen: »Hän halveksii minua, hän ei rakasta minua.»
+
+Egyptiläisen lähdettyä hän oli eristäytynyt yksinäisimpään
+huoneeseensa. Hän oli lähettänyt pois palvelijansa ja palauttanut
+ihailijajoukot oveltaan. Glaukuksella oli sama kohtalo. Hän kummasteli,
+mutta ei keksinyt syytä tähän. Hän ei voinut ajatella, että hänen
+Ionellaan -- hänen kuningattarellaan ja jumalattarellaan -- oli samoja
+naisellisia oikkuja, joista Italian lemmenrunoilijat niin katkerasti
+valittavat. Hän kuvitteli, että Ione oli niin paljo ylevämpi muita,
+turvautuakseen sellaisiin lemmentuskaa synnyttäviin keinoihin. Hän oli
+levoton, mutta ei toivoton, sillä hän tiesi yhä, että hän rakasti ja
+että häntä rakastettiin. Ja saattoiko hän parempaa taikaesinettä
+pelkoaan vastaan toivoa?
+
+Yön synkimpinä hetkinä, kun katujen häly oli vaijennut ja vain
+kuunsäteet loistivat, hän hiipi sydämensä temppelin -- Ionen talon
+edustalle[22] ja kunnioitti lemmittyään maansa ihanaan tapaan. Hänen
+ovensa hän koristi rikkain kukkakiehkuroin, joissa jokainen kukka
+huokui suloista intohimoa. Ja pitkinä kesäöinä hän lauloi lydialaisen
+luutun säestämänä lauluja, jotka hetken innoitusta olivat
+pakahtumallaan.
+
+Mutta ikkuna ei auennut. Ei ystävällistä tervehdystä valaisemaan yön
+hämärää. Kaikki oli hiljaista ja pimeää. Hän ei edes tiennyt,
+kuunneltiinko hänen laulujaan ja hyväksyttiinkö hänen esiintymisensä.
+
+Mutta Ione ei nukkunut eikä liioin korviaan tukkinut. Nuo ihanat äänet
+tunkeutuivat hänen huoneeseensa ja olivat hänet aivan masentaa.
+Kuunnellessaan hän ei muistanut mitä hänen rakastajastaan oli kerrottu.
+Mutta kun äänet olivat tauonneet ja hänen askeltensa kaiku häipynyt,
+lankesi taika samalla ja kiihtyneessä mielentilassaan hän piti tuota
+herkkää kunnianosotusta uutena loukkauksena.
+
+Sanoin, että hän oli sulkeutunut kaikille. Mutta poikkeuksena oli
+Arbakes, joka oli ottanut hänen toimensa ja talonsa isälliseen
+huostaansa ja joka itselleen oli vaatinut vapautusta niistä tavoista,
+joita toisten tuli noudattaa. Hän tuli taloon elein, joista näkyi, että
+hänellä oli oikeus niin tehdä. Hän kävi tapaamassa Ionea hänen
+yksinäisyydessään ja kaikki tapahtui sellaisella hartaudella ja
+puolustamattomalla varmuudella, ikäänkuin sellaista oikeutta pitäisi
+katsoa aivan luonnolliseksi asiaksi. Ionen luonteen riippumattomuudesta
+huolimatta oli Arbakeen onnistunut saada itselleen salainen ja mahtava
+vaikutusvalta häneen. Ione ei voinut sitä vastustaa. Hetkittäin hän
+sitä halusi, mutta milloinkaan hän ei ollut varsinaisesti sitä
+yrittänyt tehdä. Arbakeen käärmeensilmä kahlitsi hänet, hän hallitsi
+häntä sellaisen miehen taikavoimalla, joka jo kauan on tottunut toisia
+tahtoonsa taivuttamaan: Tuntematta hänen todellista luonnettaan ja
+tietämättä mitään hänen salaa palavasta rakkaudestaan Ione tunsi häntä
+kohtaan sitä kunnioitusta, joka kyvyllä on viisautta, hyveellä pyhyyttä
+kohtaan. Hän piti häntä vanhanajan viisaan kaltaisena, joka
+inhimillisistä intohimoistaan vapautuneena on päässyt tiedon
+salaisuuksien perille. Hänestä Arbakes oli vähemmän maallinen olento
+kuten hän itse, vaan pikemmin joku salaperäisen ja pyhän menneisyyden
+oraakkeli. Hän ei rakastanut, vaan hän pelkäsi häntä. Hänen läsnäolonsa
+oli vastenmielistä hänestä. Se hämmensi hänen henkeään silloinkin kun
+Arbakes oli loistavimmalla tuulellaan. Hänen kylmä ja ylpeä luonteensa
+vaikutti korkealta vuorelta, joka peittää auringon varjoon. Mutta hän
+ei milloinkaan kieltäytynyt häntä vastaanottamasta. Hän oli tahdoton
+tuon vaikutuksen suhteen, joka herätti hänen rinnassaan, ehkei
+pelkoa, niin ainakin tuskaa jostakin liikkumattomasta, jostakin
+sietämättömästä.
+
+Arbakes puolestaan oli päättänyt käyttää kaikki keinonsa saadakseen
+omakseen sen aarteen, jota hän niin himoitsi. Hän iloitsi ja riemuitsi
+onnistuttuaan uudelleen valtaamaan hänen veljensä. Siitä hetkestä asti,
+jolloin Apekides sortui aijemmin kuvaamamme juhlan ylelliseen
+aistihuumaan, oli hänen valtansa nuoreen pappiin ollut kaikkivoittava
+ja ehdoton. Hän tiesi, ettei kukaan ole niin sidottu kuin nuori ja
+tulinen mies, joka ensi kertaa on vapautunut aistiensa orjuudesta.
+
+Kun Apekides aamulla heräsi syvästä unestaan, joka seurasi ihmeen ja
+nautinnon aistihurmaa, hän häpesi, kauhistui, säikähti. Hänen valansa
+puhtauteen ja pidättyväisyyteen kaikuivat hänen korvissaan; hänen
+kaipuunsa hyveelliseen elämään -- kaikki oli nyt suistunut saastaiseen
+irstapyörteeseen! Mutta Arbakes tunsi tarpeeksi keinoja säilyttääkseen
+voittonsa hedelmät. Aistinautinnoista hän johdatti nuoren papin
+salaperäisen viisautensa lähteelle. Hän loihti toisen kummastuneitten
+silmien eteen Niilin synkän filosofian alkuaikaisia salaisuuksia --
+noita tähtitaivaalta poimittuja salaisuuksia ja oudon kemian ihmeitä,
+jotka noina aikoina, jolloin järki vielä oli vain mielikuvituksen
+palvelija, hyvin sopivat ylimaallisen magia-opin sisällykseksi. Hän oli
+nuoren papin silmissä kuolemaa uhitteleva, yliluonnollisin voimin
+varattu ihminen. Tuo kaihoava ja kestävä halu pyrkiä tietoon, joka ei
+ole tästä mailmasta -- sama haluhan oli pienestä pitäen palanut
+papinkin mielessä -- oli häikäissyt hänet, kunnes hän kokonaan
+hämmentyneenä oli kadottanut terveen arvostelukykynsä. Hän heittäytyi
+sokeana siihen virtaan, joka merkitsee kahta kiihkeintä inhimillistä
+intohimoa: nautinnonhalua ja tiedonjanoa. Hän ei voinut epäillä, että
+niin viisas saattoi erehtyä, että niin ylväs tahtoi häntä pettää.
+Metafysillisen siveysopin verkkoon kietoutuneena hän joutui niihin
+loppupäätelmiin, joiden avulla Arbakes koetti paheen todistaa hyveeksi.
+Hänen turhamaisuuttaan kutkutti kovin kun Arbakes oli pitänyt häntä
+kyllin arvokkaana toverikseen, vapauttaakseen vain hänet niistä
+laeista, jotka tavallista ihmistä sitovat, tehdäkseen hänet
+jumalallisesta osalliseksi, päästääkseen hänet yksinäisyytensä
+salaisten oppien ja magia-taikuuden perille. Olintuksen esittämän
+uskonnon puhtaat ja ankarat siveysajatukset, jotka jo olivat hänessä
+maaperää tavanneet, olivat nyt saaneet väistyä uusien himojen ryöpyn
+tieltä. Ja egyptiläinen, joka jonkun verran tunsi tuon totisen uskon
+opinkappaleita ja joka pian huomasi, mikä vaikutus sen tunnustajilla
+oli hänen suojattiinsa ollut, osasi nyt varsin taitavasti tuon
+vaikutuksen poistaa osaksi ivaleikillisin osaksi vakavin sanoin.
+
+»Tämä usko», hän sanoi, »ei ole muuta kuin lainaa niistä monista
+allegorioista, jotka meidän vanhan ajan pappimme jo tunsivat. Huomaa»,
+hän lisäsi erääseen hieroglyfi-kääröön viitaten, »huomaa näissä
+vanhoissa merkeissä kristillisen kolminaisuusopin alkuperä. Siinä on
+myös kolme jumalaa -- Isä, Poika ja Pyhä henki. Huomaa, että tässä
+Pojan nimenä on Vapahtaja, huomaa, että hänen inhimillisyytensä
+merkkinä on risti.[23] Katso, tässä on Osiriin arvotuksellinen tarina
+-- hän kuolee, hänet haudataan ja suurenmoista kutsumusta täyttääkseen
+hän nousee kuolleista. Näissä kertomuksissa me voimme nähdä esitettynä
+allegorian luonnon toiminnoista ja tähtitaivaan kiertokulusta. Mutta
+tuntematta tätä allegoriaa, ymmärtämättä sen merkkejä useat
+herkkäuskoiset kansat ovat niistä saaneet aiheen monenlaisiin
+uskontoihin. Ne ovat kulkeutuneet Indian tasangoille; ne ovat
+sekaantuneet kreikkalaisten haaveellisiin mietiskelyihin. Yhä laajeten
+ja saaden yhä uutta lisää, mitä kauemmaksi ne joutuivat ikivanhasta
+alkuperästään, ne ovat viimein tässä uskossa saaneet maallisen, karkean
+muodon, ja Galilealaisen tunnustajat ovat tietämättään vain Niilin
+taikauskon kertaajia.»
+
+Siinä oli painava todistuskappale, joka vakuutti täydellisesti nuoren
+papin. Hänen, kuten kaikkienkin, oli välttämätöntä johonkin uskoa. Ja
+kokonaan ja vastustelematta hän antautui siihen uskoon, jota Arbakes
+hänelle opetti ja johon sisältyy kaikki se mikä inhimillisiä intohimoja
+herättää, turhamaisuutta mairii ja nautintoihin houkuttelee.
+
+Kun tämä vallotus oli näin helposti suoritettu, saattoi Arbakes nyt
+täysin voimin ryhtyä toiseen, arvokkaampaan ja miellyttävämpään
+tehtävään ja hänen menestyksensä veljeä tavottaessaan näytti lupaavalta
+merkiltä voittoon sisarta vallotettaissa.
+
+Hän oli tavannut Ionen aijemmin kuvaamamme mässäysyön jälkeen, siis
+päivänä, jonka edellisenä hän oli Ionen mieleen kylvänyt epäluulon
+myrkkyä omaa kilpailijaansa kohtaan. Seuraavinakin päivinä hän kävi
+Ionen luona ja aina hän sangen taitavasti muokkasi Glaukukselle
+epäotollista maaperää, ja varsinkin valmisti Ionessa sellaista alaa,
+johon hän juuri pyrki. Ylväs Ione koetti kaikin mokomin salata sitä
+mielenmasennusta, joka hänet oli vallannut, ja naisen turhamaisuudella
+on teeskentelytaitoa tarpeeksi pettääkseen tarkkanäköisimmänkin
+ja harhaan viedäkseen viekkaimmankin. Mutta Arbakes oli kyllin
+ovela kajotakseen toistamiseen samaan asiaan, sillä hän tiesi
+hyödyllisemmäksi siitä vain ohimennen sillointällöin huomauttaa. Hän
+tiesi, että puhumalla liian paljon kilpailijan virheistä toisen arvo
+vain siitä nousee lemmittymme silmissä. Viisain keino on niin vähän
+kuin mahdollista ilmaista vihaansa tai katkeruuttaan toista kohtaan;
+viisainta on toisesta rakastajasta puhua välinpitämättömällä äänellä
+ikäänkuin tuntuisi mahdottomalta, että tuota toista olleenkaan
+voitaisiin rakastaa. Varminta on salata ne haavat, jotka oma arvontunto
+on saanut ja huomaamatta esiintyä ratkaisevana tuomarina, jonka sana on
+kohtaloa. Siten menettelee kaikkina aikoina jokainen, joka naissuvun
+tuntee -- ja niin menetteli nyt egyptiläinen.
+
+Hän ei hiiskunut enää mitään Glaukuksen irstailuista. Hän mainitsi
+kyllä hänen nimensä, mutta ei useammin kuin Klodiuksen tai Lepiduksen.
+Hän tahtoi luokittaa heidät alhaisten ja mitättömien lajien joukkoon,
+olioina, joissa tosin on jotakin perhosmaista, mutta ei perhosen
+viattomuutta ja siroutta. Joskus hän kyllä ohimennen puhui jostakin
+itse keksimästään hurjastelusta, jossa he muka olivat olleet mukana.
+Toisinaan hän esitti heidät vastakohtina niille ylväille ja henkeville
+luonteille, jommoisiin hän Ionenkin luki. Ionen oletetun itserakkauden
+ja ehkä omansakin sokaisemana hän ei osannut kuvitellakaan, että Ione
+jo rakasti. Mutta hän pelkäsi vain, että Ionen tunteet Glaukusta
+kohtaan saattoivat helposti värähtää rakkaudeksi. Ja salaisesti hän
+kiristeli hampaitaan raivosta ja kademielestä ajatellessaan
+näennäisesti halveksimansa, vaarallisen kilpailijan nuoruutta,
+viehättäväisyyttä ja loistavaa esiintymistä.
+
+Neljäntenä päivänä edellisen kirjan lopussa kerrotuista tapahtumista
+Arbakes ja Ione istuivat kahden Ionen luona.
+
+»Sinä pidät kotonasikin huntua», egyptiläinen huomautti, »se on aivan
+tarpeeton niitä varten, joita sinä kunnioitat ystävyydelläsi.»
+
+»Mutta», sanoi Ione, joka todella koki huntuunsa kätkeä itkettyneet
+kasvonsa, »mutta Arbakeellehan, joka pitää arvossa vain henkeä, on
+samantekevää, vaikka kasvot ovat peitossa.»
+
+»Minä pyrin tosin henkeen», egyptiläinen vastasi, »ja siksipä juuri
+näytä minulle kasvosi -- sillä niistä minä vasta hengen tavotan.»
+
+»Sinusta on tullut imartelija Pompeijin ilmapiirissä», Ione sanoi
+pakotetun iloisesti.
+
+»Luuletko sinä, Ione rakas, että vasta Pompeijissa olen oppinut sinua
+kunnioittamaan?» Egyptiläisen ääni värähti; hän oli hetken vaiti ja
+jatkoi sitten:
+
+»Ihana kreikatar, rakkautta on muunkinlaista kuin kevytmielistä ja
+nuoruusvuosien -- on rakkautta, jota ei silmin nähdä eikä korvin
+kuulla, vaan jossa henki on henkeen sulanut. Sinun esi-isiesi maanmies,
+lapsekas Plato uneksi sellaisesta rakkaudesta -- hänen oppilaansa ovat
+yrittäneet seurata hänen jälkiään, mutta se rakkaus ei anna kaikunsa
+kuulua -- sellaista rakkautta saavat kokea vain ylväät ja jalot sielut.
+Sillä ei ole mitään yhteistä tavallisten maallisten intohimojen kanssa,
+ei se säiky ryppyjä, muotojen täydellisyys ei sille ole välttämätöntä.
+Nuoruutta se tosin vaatii, mutta se vaatii tunteitten raikkautta,
+kauneuttakin se vaatii, mutta ajatuksen ja hengen. Sellaista on se
+rakkaus, oi Ione, jota kylmä ja ankarakin mies voi sinulle tarjota.
+Sinä pidät minua kylmänä ja suljettuna luonteena -- sellaisen rakkauden
+uskallan laskea alttarillesi. Sinä voit sen punastumatta omistaa.»
+
+»Ja sen nimi on ystävyys», Ione virkkoi. Hänen vastauksensa oli viaton,
+mutta siinä oli kaiku, joka ei tuntunut hyväksyvän Arbakeen ajatuksia.
+
+»Ystävyys!» Arbakes huudahti kiivaasti »Ei! Sitä sanaa on niin usein
+käytetty väärin voidakseen enää tulkita niin pyhää tunnetta. Ystävyys!
+Sehän on side joka yhdistää hulluja ja huimapäitä. Ystävyys! Sehän
+yhdistää Glaukuksen ja Klodiuksen tapaisten alhaiset sydämet. Ystävyys!
+Ei, _se_ on mainen taipumus, sana, jolla on huono kaiku ja alhaiset
+viljelijät. Tunne, josta minä puhun, on kotoisin tähdistä[24] -- siinä
+on samaa salaista ja kuvaamatonta ikävöintiä, jota me tunnemme niitä
+katsellessamme -- se hehkuu, mutta se puhdistaa -- se on kuin
+öljylamppu alabasterimaljakossa -- se levittää ihanaa tuoksua, mutta se
+hohtaa vain puhtaimmista astioista. Ei! Ei rakkautta eikä ystävyyttä
+Arbakeessa ole Ionea kohtaan. Älä kutsu sitä miksikään -- mailmalla ei
+ole sille nimeä antaa, se ei ole maasta -- maiset sanat ja käsitteet
+älkööt sitä saastuttako!»
+
+Milloinkaan ennen ei Arbakes ollut uskaltanut näin pitkälle, mutta hän
+koetteli pohjaa askel askelelta. Hän tiesi käyttävänsä sanoja, jotka
+meidän platonista rakkautta ainakin ulkoisesti viljelevälle ajallemme
+olisivat käsitettäviä, mutta jotka vielä siihen aikaan kaikuivat
+tavattomilta ja vierailta, joihin ei vielä osattu yhdistää mitään
+selvää miellettä, ja joitten takaa hän saattoi olosuhteitten mukaan
+mennä joko eteen tai taaksepäin, aina kuinka toivo rohkaisi ja pelko
+lamautti. Ione vapisi, vaikka hän ei tiennyt miksi. Huntu verhosi hänen
+piirteensä ja kätki ilmeen, joka, jos Arbakes olisi sen nähnyt, olisi
+pelottanut ja raivostuttanut häntä. Hän ei todellakaan ollut Ionesta
+koskaan ollut niin vastenmielinen kuin nyt -- hänen kaunopuheisen
+äänensä kaiku, joka tuntui kätkevän niin rumia aikeita, kuului nyt
+hänen korvissaan särkyneeltä. Hänen sielunsa oli juuri täyttänyt
+Glaukuksen kuva; ja toisen hellät sanat vain kuohuttivat ja raastoivat
+hänen mieltänsä. Mutta hän ei vielä aavistanut, että Arbakeen sanoihin
+oli kätkeytynyt paljo tulisempi intohimo kuin se platoninen tunne, jota
+ne tulkitsivat. Hän luuli, että toinen todella tarkotti henkistä
+tunnetta ja kiintymystä. Mutta eivät edes nämä tunteet ja tämä taipumus
+olleet hänen rakkautensa lähteet; ja saattoiko muuta kuin tätä tietä
+lähestyä hänen sydämensä alttaria?
+
+Koettaen välttää tätä puheenainetta hän vastasi sentähden kylmällä ja
+välinpitämättömällä äänellä: »On luonnollista, että ketä hyvänsä
+Arbakes kunnioittaakin arvonannon tuntein, hän antaa tälle tunteelleen
+oman kokeneen viisautensa mukaisen muodon. On selvää, että hänen
+tarjoamansa ystävyys on puhtaampaa kuin jonkun toisen, jonka vikoja ja
+virheitä hänessä ei ole. Mutta sanohan, Arbakes, oletko hiljakkoin
+nähnyt veljeäni? Hän ei ole moneen päivään käynyt minua tervehtimässä;
+ja kun hänet viimeksi tapasin, säikähdin hänen ulkomuotoaan. Pelkään
+hänen hätäilleen valitessaan niin ankaran tehtävän ja että hän nyt
+katuu korjaamatonta tekoaan.»
+
+»Ole rauhassa, Ione», Egyptiläinen vastasi. »Jonkun aikaa hän tosin oli
+hämmentynyt ja väsynyt; hänet olivat vallanneet samanlaiset epäilyt,
+jotka kaikkia yhtä tulisia luonteita vaivaavat, luonteita, joissa
+vuoksi ja luode niin voimakkaasti vaihtelevat, ja jotka äärimmäisestä
+jännityksestä äkkiä herpaantuvat. Mutta _hän_, Ione, hän tuli minun
+luokseni suruineen. Hän etsi henkilöä, joka hänet turviinsa ottaisi ja
+häntä rakastaisi. Minä olen hänen mielensä rauhottanut -- olen hänen
+epäilyksensä hälventänyt -- olen vienyt hänet viisauden kynnykseltä
+itse temppeliin ja sen jumalattaren kaikkivallan edessä hänen sielunsa
+on tyyntynyt ja nöyrtynyt. Älä pelkää, ei hän enää valintaansa kadu. Ne
+jotka Arbakeelle uskoutuvat, ne eivät hetkeäkään kadu.»
+
+»Sanasi ilahduttavat minua», Ione virkkoi. »Rakas veljeni! Sinun
+tyytyväisyytesi tekee minutkin onnelliseksi.»
+
+Keskustelu sai nyt toisen suunnan. Egyptiläinen tahtoi miellyttää, hän
+alentui suorastaan rupattamaan. Hänen monipuoliset tietonsa sallivat
+hänen tehdä kaikki asiat, joita hän kosketteli, huvittaviksi. Ja
+unohtaen hänen äskeisten sanojensa säröisen soinnun Ionekin joutui
+hänen älynsä taikavoiman tenhoon. Hänen käytöksensä tuli jälleen
+vapaammaksi ja hänen kielensä kerkeämmäksi. Ja Arbakes, joka oli tämän
+mielialan herättänyt, kiiruhti nyt sitä käyttämään hyväkseen.
+
+»Et ole», hän sanoi, »vielä nähnyt taloni sisustaa; siellä on paljo
+sellaista, joka sinua huvittaisi. Siellä on monta huonetta, jotka
+selvittäisivät sinulle sen mitä niin usein olet minua pyytänyt
+kuvaamaan -- egyptiläisen talon. Mutta sinä et saa pikkumaisen
+roomalaisen rakennustavan mukaan mitata sitä valtaavaa suuruutta, niitä
+väljiä tiloja, sitä juhlallista komeutta tai sitä ryhmittelyä mikä
+näkyy Theben ja Memfiin palatseissa. Mutta siellä ja täällä sinä
+sentään tapaat jotakin, joka auttaa sinua luomaan havainnollista kuvaa
+tuosta ikivanhasta sivistysmuodosta, joka sittemmin on koko mailman
+muovaillut. Omistaudu siis jonakin näistä ihanista kesäilloista
+nuoruutesi vakavalle ystävälle ja salli minun ylpeillä siitä, että
+ihailtu Ione on minun hiljaista asuntoani kunnioittanut käynnillään.»
+
+Tietämättä tuon saman asunnon öitsilöistä mitään ja aavistamatta mikä
+vaara häntä uhkasi, Ione suostui arvelematta ehdotukseen. Seuraava ilta
+sovittiin vierailuajaksi. Ja egyptiläinen sanoi iloisin elein ja sydän
+hurjasta riemusta sykähtäen hyvästit Ionelle. Tuskin hän oli poistunut,
+kun Ionen luo tuli uusi vieras -- mutta palatkaamme Glaukukseen.
+
+
+
+
+5 LUKU.
+
+Kilpikonna parka. -- Nydian uusi virka.
+
+
+Aamuauringon säteet valaisivat sitä pientä ja tuoksuista puutarhaa,
+joka oli erotettu atenalaisen talon peristylestä. Glaukus itse loikoili
+väsyneenä ja huoletonna viridariumin pehmeällä ruohikolla ja ohut verho
+oli pingotettu hänen suojakseen kesäauringon polttavia säteitä vastaan.
+
+Kun tuo ihana rakennus tuhkasta kaivettiin, löydettiin sen puutarhasta
+kilpikonnan kuori.[25] Se oli ollut talon asukkaita. Tuo eläin, tuo
+outo eläinmailman jäsen, jolta luonto tuntuu riistäneen kaikki
+elämännautinnot paitsi toimetonta ja uneliasta tietoisuutta omasta
+olemassaolostaan, oli asustanut puutarhassa jo vuosia ennen kuin
+Glaukus oli talon ostanut; yli ihmismuistin se oli siellä ollut ja
+muistitarina sanoikin sen olleen aivan uskomattoman vanhan. Talo oli
+ostettu ja myyty -- omistajat olivat vaihtuneet -- kokonaiset
+sukupolvet olivat kasvaneet ja hautaan menneet -- ja yhä vain
+kilpikonna laahasi laiskaa ja epämiellyttävää olemustaan puutarhassa.
+Maanjäristyksessä, joka kuusitoista vuotta sitten oli tuhonnut monta
+kaupungin julkista rakennusta ja säikkyneet asukkaat ikäänkuin
+poispyyhkäissyt, oli Glaukuksen talokin kauheasti viottunut. Talon
+silloiset omistajat olivat monta aikaa talosta poissa ja kun he
+palattuaan puhdistivat viridariumin tuhonjätteistä, löysivät he
+kilpikonnan elossa ja hävityksestä piittaamattomana. Se näytti elävän
+ihanaa elämää hitaasti virtaavassa veressään ja tuskin huomattavissa
+liikkeissään. Mutta se ei ollutkaan niin toimeton kuin näytti. Sillä
+oli säännöllinen ja ainatoistuva kävelymatka; tuuma tuumalta se kulki
+kotoisen asuma-alansa halki kuluttaen kuukausia samaan kiertokulkuun.
+Se oli kestävä matkustaja -- tuo kilpikonna! Kärsivällisesti ja
+ponnistellen se taivalsi itsepiirtämänsä päivämatkat välittämättä
+rahtuakaan, mitä ympärillä tapahtui -- itsekseen elävä filosofi! Oli
+jotakin suurta sen yksinäisessä itsenäisyydessä! -- aurinko, jonka
+lämmössä se itseään paistatti -- vesi jossa se päivittäin kylpi --
+ilma, jota se verkalleen hengitti -- olivat sen ainoita ja
+muuttumattomia nautintoja. Tuon ihanan ilmaston säävaihtelut eivät sitä
+lainkaan liikuttaneet. Se kääriytyi kuoreensa -- niinkuin hurskas
+ihminen hartauteensa -- niinkuin viisas tietoonsa -- niinkuin
+rakastunut toivoonsa.
+
+Se oli tunteeton ajan melskeille ja tapahtumille -- se oli oman
+aikansa kuva -- hidas, säännöllinen, kestävä; ympärillä temmeltävät
+intohimot eivät siihen ulottuneet -- kuoleman poluillakin se pysyi
+muuttumattomana. Kilpikonna parka! Vain tulta syöksevä vuorenpurkaus,
+vain halenneen maan järinä kykeni tuhoamaan tuon sitkeän elämänvoiman!
+Säälimätön kuolema, joka ei säästä loistoa eikä kauneutta, kulki
+rauhallisena olion ohi, jonka elämään se niin vähän pystyi muutosta
+tuomaan.
+
+Tätä eläintä kohtaan elämäniloinen ja vilkas kreikkalainen tunsi mitä
+syvintä ihailua ja osanottoa, ehkä juuri siinä ilmenevän vastakohdan
+vaikutuksesta. Hän saattoi tuntikausia tarkata sen hidasta laahautuvaa
+kulkua filosofoiden sen omituista rakennetta. Hän halveksi sitä, kun
+hän itse oli iloa täynnä, hän kadehti sitä, kun suru häntä ahdisti.
+
+Nytkin hän sitä katseli, huomasi, kuinka sen matka ruohossa hiljalleen
+eistyi, vaikka se itse näytti liikkumattomalta, ja hän puheli
+itsekseen:
+
+»Kotka pudotti kiven kynsistään arvellen kuoresi silla murskaavansa;
+kivi musersikin runoilijan pään. Siinä on kohtalon vertauskuva! Typerä
+otus! Sinulla oli isä ja äiti; ehkä sinulla, ammoin sitten, oli
+puoliso. Rakastivatko sinun vanhempasi, vai rakastitko itse? Kiersikö
+sinun hidas veresi voimakkaammin kun matelit rakkaasi rinnalla? Onko
+sinulla lainkaan tunteita? Tunsitko kaipausta, jos elämänkumppanisi oli
+viereltäsi poissa? Tunsitko jotakin kun hän oli sivullasi? Mitä
+antaisinkaan, kun saisin kuulla sinun panssaroidun rintasi tarinan --
+saisin nähdä sinun heikot halusi toiminnassa -- tarkata niitä
+pikkuseikkoja, jotka sinulle tuottavat iloa ja surua. Mutta luulenpa,
+että varmastikin tuntisit Ionen läsnäolon! Hänen mukanaan ilma
+ikäänkuin lämpenisi ympärilläsi, aurinko helakammin paistaisi. Minä
+kadehdin sinua nyt, sillä sinä et tunne, että hän on poissa, ja minä --
+niin, toivoisin olevani sinunlaisena niinä hetkinä, jolloin en häntä
+näe! Epäily, pahat aavistukset ryntäävät kimppuuni! Miksei hän tahdo
+nähdä minua! Päiviä on kulunut enkä ole hänen ääntään saanut kuulla.
+Ensi kertaa elämä tuntuu minusta tyhjältä. Olen kuin vieras, joka on
+yksin jäänyt juhlaan -- valot ovat sammuneet, kukat kuihtuneet. Ah,
+Ione, jospa aavistaisit, kuinka sinua rakastan!»
+
+Näistä lemmenhaaveiluista Glaukuksen herätti Nydia. Hän tuli kevein,
+mutta varovin askelin pitkin tablinumin marmorilattiaa. Hän kulki
+oviholveikon kautta ja pysähtyi kukkien luo, jotka reunustivat
+puutarhaa. Hänellä oli kädessä vesiastia ja hän valeli nääntyviä
+kukkia, jotka näyttivät saaneen kirkkaamman värin hänen lähestyessään.
+Hän kumartui hengittämään niiden tuoksua. Hän siveli niitä arkaillen ja
+hyväillen. Hän kosketti niiden oksia, olisiko joku kuihtunut oksa tai
+joku mataava toukka häiritsemässä niiden kauneutta. Ja kun hän siinä
+kulki kukasta kukkaan, vakavin ja nuorekkain elein ja siroin liikkein,
+oli vaikeata kuvitella puutarhan jumalattarellekaan taitavampaa
+palvelijatarta.
+
+»Nydia, lapseni!» Glaukus virkkoi.
+
+Hänen äänensä kuullessaan Nydia pysähtyi -- kuunnellen, punastuen,
+syvään hengittäen, puoliavoimin huulin hän käänsi päänsä siihen
+suuntaan, josta ääni kuului. Hän pani vesiastian syrjään ja kiiruhti
+hänen luokseen -- ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka varmasti hän kulki
+kukkien lomitse ja osasi lyhintä polkua pitkin uuden isäntänsä luo.
+
+»Nydia», Glaukus sanoi silitellen lempeästi hänen tuuheata, kaunista
+tukkaansa, »sinä olet nyt ollut kolme päivää minun kotijumalieni
+suojeluksessa. Ovatko ne sinulle hymyilleet? Oletko onnellinen?»
+
+»Ah, niin onnellinen!» orjatar huokasi.
+
+»Ja nyt», Glaukus jatkoi, »kun sinä nyt jotenkin olet toipunut
+entisestä paikasta saamistasi muistoista -- ja kun olet saanut uudet
+vaatteet (hän kosketti hänen kirjailtua tunikaansa), jotka paremmin
+sopivat sinun hennolle varrellesi -- ja kun sinä, rakas lapsi, nyt olet
+tottunut onneen, jota jumalat sinulle alati suokoot, niin aijon pyytää
+sinulta jotakin.»
+
+»Ah! Mitä voin tehdä hyväksesi?» Nydia kysyi kätensä ristiten.
+
+»Kuule», Glaukus virkkoi, »ja niin nuori kuin oletkin, tulee sinusta
+minun uskottuni. Oletko koskaan kuullut Ionen nimeä?»
+
+Sokea tyttö hengähti syvään ja kalveten vaaleaksi kuin joku peristylen
+pylväistä hän vastasi ponnistellen ja hetken vaitiolon perästä.
+
+»Olen! Olen kuullut hänen olevan Napolista kotoisin ja kauniin.»
+
+»Kaunis! Hänen ihanuutensa häikäisee päivän! Napolista! Ei, hän on
+kreikatar! Vain Kreikka voi sellaisia muotoja synnyttää. Nydia, minä
+rakastan häntä!»
+
+»Niin arvelinkin», Nydia vastasi rauhallisena.
+
+»Minä rakastan, ja sinun pitää se hänelle kertoa. Aijon lähettää sinut
+hänen luokseen. Onnellinen Nydia, sinä pääset hänen huoneeseensa --
+saat nauttia hänen äänensä musiikista -- saat paistatella hänen
+aurinkoisessa ilmapiirissään!»
+
+»Mitä! Kuinka! Lähetätkö minut pois?»
+
+»Sinä menet Ionen luo», Glaukus vastasi äänessään sävy: »Mitä enempää
+voit halutakaan?»
+
+Nydia purskahti itkuun.
+
+Nousten ylös Glaukus veti hänet luokseen rauhottaen häntä veljellisin
+hyväilyin.
+
+»Lapseni, Nydiani, sinä et vielä tiedä, mikä onni sinua odottaa. Hän on
+ystävällinen ja lempeä ja vieno kuin keväänhenkäys. Hänestä tulee sinun
+nuoruutesi sisar -- hän osaa arvostella sinun suuria kykyjäsi -- hän
+osaa rakastaa sinun yksinkertaisia sulojasi niinkuin ei kukaan muu,
+sillä hänellä on itsellä samaa. Itketkö vielä, lapsi rukka? En tahdo
+sinua pahottaa. Etkö halua tehdä minulle mieliksi?»
+
+»Tahdon, jos vain voin sinua hyödyttää. Käske! Katso, en itke enää, --
+olen rauhallinen.»
+
+»Sinä olet jälleen minun oma Nydiani», Glaukus jatkoi suudellen häntä
+kädelle. »Mene sitten hänen luokseen! Jos ei sinua siellä miellytä, jos
+olen sinua pettänyt, niin palaa takaisin. Minä en _anna_ sinua
+kellekään, minä vain lainaan. Taloni on aina sinulle turvapaikkana,
+lapsi kulta. Ah! Jospa se voisi kaikkia turvattomia ja onnettomia
+hoivata! Mutta jos minun sydämeni oikein puhuu, niin pian minä saan
+sinut jälleen, lapseni. Minun taloni on pian Ionenkin ja sinä asut
+yhdessä meidän kanssamme.»
+
+Kauhun ele värähti sokean tytön kasvoilla, mutta hän ei itkenyt enää --
+hän oli tyyntynyt.
+
+»Mene siis, Nydiani, Ionen taloon -- annan sinulle näyttää tien. Ota
+mukaasi ihanimpia kukkia mitä löydät, annan sinulle maljakon niitä
+varten; sinä pyydät anteeksi niiden arvottomuutta. Otat mukaasi myöskin
+sen kitaran, jonka eilen sinulle annoin, ja josta sinä osaat loihtia
+niin ihania säveleitä. Sinä annat hänelle tämän kirjeen, johon satojen
+ponnistelujen jälkeen olen koettanut ajatukseni painaa. Kuuntele
+jokaista äänensävyä, tarkkaa jokainen värähdys ja kerro minulle kun
+jälleen tapaamme, antaako se musiikki minulle toivoa vai täytyykö
+minun pelätä. Nydia, en ole moneen päivään nähnyt Ionea; siinä
+eristäytymisessä on jotakin salaperäistä. Minä epäilen ja pelkään.
+Tutki -- sinähän olet nopsa, -- ja sinun hellyytesi minua kohtaan
+tehköön tarkkanäköisyytesi kymmenkertaisen teräväksi -- tutki tämän
+epäystävällisyyden syitä. Puhu minusta niin usein kuin tilaisuuden
+saat, kaikukoon huulillasi alati minun nimeni. Anna hänen pikemmin
+_aavistaa_ kuin selvästi _huomata_, kuinka syvästi minä häntä rakastan.
+Huomaa, huokaako hän sinun puhuessasi, vastaako hän sinulle ja jos hän
+ei kaikkea hyväksy niin mikä äänensävy on hänen sanoissaan. Ole minun
+ystäväni, toimi minun parhaakseni ja ah! kuinka hyvin sinä siten
+korvaatkaan sen vähän mitä minä olen sinun puolestasi tehnyt! Sinä
+ymmärrät minut, Nydia; sinä olet vielä lapsi -- olenko sanonut jotakin
+sellaista mitä et käsitä?»
+
+»Et.»
+
+»Ja sinä tahdot auttaa minua?»
+
+»Tahdon.»
+
+»Tule sisään, kun olet kukat poiminut, minä annan sinulle maljakon,
+josta puhuin. Hae minut Ledan huoneesta! Ethän ole enää suruissasi,
+kultaseni?
+
+»Glaukus, olen orja. Saako suru ja ilo minua liikuttaa?»
+
+»Sanotko niin! Ei, Nydia, ole vapaa! Vapautan sinut. Nauti siitä
+niinkuin tahdot ja anna anteeksi minulle, että halusin sinulta
+palvelusta.»
+
+»Sinä olet loukkaantunut. Ah! Toivon, etten vapauteni uhallakaan sinua
+pahottaisi, Glaukus. Holhoojani, pelastajani, suojelijani, anna
+anteeksi sokealle tyttö. paralle! Häntä ei pahota, vaikka hänen
+täytyykin sinut jättää, jos hän siten voi sinulle onnea tuottaa.»
+
+»Palkitkoot jumalat sinun hyvän sydämesi!» Glaukus sanoi syvästi
+liikutettuna ja aavistamatta, minkä tulen sytytti, hän suuteli
+uudelleen häntä otsalle.
+
+»Annathan anteeksi minulle», Nydia sanoi, »etkä enää puhu minulle
+vapaudesta; minun onneni on olla orja. Olet luvannut, ettet minua
+kenellekään lahjota --.»
+
+»Niin olen.»
+
+»Ja nyt menen kukkien luo.»
+
+Vaijeten Nydia otti Glaukuksen kädestä rikkaasti jalokivin koreillun
+maljakon, jossa kukkien väriloisto ja tuoksu keskenään kilpailivat;
+kyyneletönnä hän kuunteli hänen jäähyväissanojaan. Kun tämä oli
+vaijennut, epäröi hän hetken -- hän tuskin uskalsi vastata hänelle --
+hän tarttui toisen käteen -- painoi sen huulilleen -- veti hunnun
+kasvoilleen ja riensi nopeasti pois. Hän pysähtyi vasta kynnyksellä,
+ojenteli käsiään ja äänteli itsekseen:
+
+»Kolme onnellista päivää -- kuvaamattoman onnen päiviä olen elänyt
+sitten kun sinut näin, siunattu kynnys! Asukoon rauha iäti tässä
+talossa senjälkeen kun minä olen mennyt. Ja nyt minun sydämeni ei enää
+koskaan sinusta erkane ja ainoa toivo mikä minulla vielä on, on --
+kuolla!»
+
+
+
+
+6 LUKU.
+
+Onnellinen kaunotar ja sokea orjatar.
+
+
+Orja tuli Ionen huoneeseen ilmottamaan, että Glaukuksen palvelijatar
+halusi häntä tavata.
+
+Ione mietti hetken.
+
+»Hän on sokea, tuo palvelijatar», orja sanoi. »Hän tahtoo asiansa puhua
+vain sinulle.»
+
+Arvoton on se sydän, joka ei onnettomuudelle lämpene. Heti kun Ione
+kuuli, että lähetti oli sokea, tunsi hän, että hänen oli mahdotonta
+antaa kieltävää vastausta. Glaukus oli osannut valita pyhän asiamiehen
+-- lähetin, jota ei voinut ovelta karkottaa.
+
+»Mitä hänellä lienee asiaa minulle? Miksi hän sanantuojan lähettää?» Ja
+Ione sydän sykähti nopeammin. Oviverho työnnettiin syrjään, heikot ja
+kaiuttomat askelet kuuluivat marmorilattialta ja palvelijattaren
+opastamana Nydia astui sisään tärkeine asioineen.
+
+Hän pysähtyi hetkeksi ikäänkuin kuunnellen ääntä, jota kohden suuntaisi
+askelensa.
+
+»Tahtooko jalo Ione», hän virkkoi vienolla ja matalalla äänellään,
+»puhua jotakin, jotta osaisin haparoivat askeleni oikein ohjata
+voidakseni lahjani laskea hänen jalkojensa juureen.»
+
+»Rakas lapsi», Ione sanoi liikutettuna ja pehmenneenä, »älä vaivaa
+itseäsi tällä liukkaalla lattialla; palvelijatar kyllä ottaa sinulta
+lahjasi ja antaa sen minulle.» Ja hän viittasi palvelijatarta ottamaan
+maljakon.
+
+»Minä saan kukat antaa vain sinulle», Nydia vastasi ja korvaansa
+luottaen hän astui hitaasti sille paikalle, missä Ione istui ja
+polvistuen hänen eteensä ojensi hänelle kukkamaljakon.
+
+Ione otti sen hänen kädestään ja pani sen eräälle sivupöydälle. Sitten
+hän kohotti hänet ystävällisesti ylös ja kehotti häntä istahtamaan
+viereensä, mutta tyttö vastustelihe arkana.
+
+»En ole vielä asiaani loppuun asti suorittanut», hän virkkoi ja otti
+poveltaan Glaukuksen kirjeen.
+
+»Nämä rivit ehkä ilmaisevat syyn, miksi se, joka minut on lähettänyt,
+on valinnut niin halpa-arvoisen sanansaattajaksi Ionen luo.»
+
+Napolitar otti kirjeen, ja Nydia tunsi hänen kätensä vavahduksen ja hän
+huokasi. Kädet ristissä ja alasluoduin silmin hän siinä seisoi ylvään
+ja komean Ionen edessä -- ehkä yhtä ylväänä kaikessa nöyryydessäänkin.
+Ione viittasi kädellään, ja palvelijat poistuivat. Hän katsahti vielä
+kerran nuoreen orjattareen ihmetellen ja säälien; sitten hän vetäytyi
+hiukan syrjemmälle avasi kirjeen ja luki seuraavat sanat:
+
+»Glaukus lähettää tämän mukana enemmän kuin hän tohtii sanoa. Onko Ione
+sairas? -- orjasi sanovat, ettet ole ja se vakuutus lohduttaa minua.
+Onko Glaukus loukannut Ionea? Ah! Sitä kysymystä minun ei pitäisi tehdä
+_sinulle_! Viisi päivää olen sinun lähettyviltäsi ollut karkotettuna.
+Onko aurinko paistanut? -- en tiedä. Onko taivas hymyillyt? -- ei se
+ainakaan minulle ole hymyillyt. Minun aurinkoni ja minun taivaani ovat
+Ione. Olenko loukannut sinua? Olenko ollut liian rohkea? Sanonko
+kirjeitse sen mitä en suin tohtinut lausua? Ah! Vasta etäällä sinusta
+olen saanut oikein tuntea sen viehkeyden, johon olet minut kietonut.
+Etäisyys, joka on minulta onnen riistänyt, antaa minulle rohkeutta.
+Sinä et tahdo minua nähdä; sinä olet karkottanut myöskin sen
+liehijäparven, joka sinua muuten ympäröi. Voitko sinä rinnastaa minut
+noiden kanssa? Se ei ole mahdollista! Sinä tiedät hyvin, etten ole
+heidänlaisensa -- että heidän taipumuksensa eivät ole minun. Vaikka
+olisinkin kaikkein alhaisinta lajia, niin ruusun tuoksu on minut
+täyttänyt, sinun henkesi on löytänyt asuntonsa minussa, se on
+puhdistanut, pyhittänyt, innoittanut minut. Ovatko he parjanneet minua,
+Ione? Sinä et usko heitä. Vaikka itse Delfoin oraakkeli sanoisi, että
+sinä olisit arvoton, en sitä uskoisi; ja olenko minä herkkäuskoisempi
+kuin sinä? Minä muistelen viime kohtaustamme -- laulua, jonka silloin
+lauloin -- katsetta, jolla sinä sen palkitsit. Kiellä, jos tahdot,
+Ione, mutta meissä on jotakin yhteistä ja meidän silmämme sen
+tunnustavat, Vaikka huulemme vaikenevat. Salli minun nähdä sinut, kuule
+minua ja minä häviän iäksi, jos niin tahdot. En aikonut sinulle niin
+nopeasti rakkauttani tunnustaa. Mutta ne sanat ovat särkeä sydämeni,
+niiden täytyy päästä ulos. Ota vastaan siis minun kunnioitukseni ja
+valani. Me tapaamme toisemme Pallaan alttarilla; emmekö kohtaa
+toisiamme sitä ennen vieläkin vanhemman alttarin edessä?
+
+»Kaunis, ihana Ione! Jos minun tulinen nuoruuteni ja atenalainen vereni
+ovatkin vieneet minua harhaan, niin ovat ne harha-askelet opettaneet
+minua sitä korkeammaksi arvioimaan sen sataman, johon vihdoin olen
+saapunut. Ripustan vettä valuvat vaatteeni Merenjumalan alttarille.
+Olen haaksirikosta pelastunut. Olen löytänyt _sinut_. Ione, salli minun
+vielä kerta nähdä sinut; sinä olet ystävällinen vieraille, tahdotko
+olla tyly omalle heimolaisellesi? Minä en odota vastaustasi. Ota kukat,
+jotka sinulle lähetän; niiden hieno tuoksu puhuu selvemmin kuin suu. Ne
+saavat auringolta tuoksun, jota ne henkivät -- ne ovat rakkauden
+vertauskuvia, ne saavat ja antavat kymmenkertaisesti takaisin --
+sydämen vertauskuvia, sydämen, joka on imenyt itseensä sinun säteitäsi
+ja kiittää sinua niistä aarteista, joita se sinulle jälleen tarjoo.
+Minä lähetän nämä kukat sinulle tuomaan erään, jonka sinä ottanet
+ystävällisesti vastaan hänen itsensä vuoksi, ellet minun. Hän on kuten
+mekin muukalainen, hänen isiensä tuhka on hehkuvamman taivaan alla,
+mutta hän ei ole yhtä onnellinen kuin me, hän on sokea ja orja. Nydia
+parka! Koetan niin paljon kuin mahdollista lieventää Luonnon ja
+Kohtalon julmuutta pyytämällä lupaa saada hänet sinun turviisi. Hän on
+ystävällinen, reipas ja älykäs. Hän on harjaantunut soittoon ja
+lauluun, ja kukkia hän hoitaa kuin itse Kloris.[26] Hän toivoo, Ione,
+että sinä miellyt häneen; ellet, niin lähetä hänet takaisin minulle.
+
+»Vielä yksi sana -- olen suora, Ione. Miksi ajattelet niin ylevää
+tuosta synkästä egyptiläisestä? Hän ei tunnu minusta lainkaan kunnon
+mieheltä. Me kreikkalaiset opimme lapsesta asti tuntemaan ihmisiä; me
+olemme aina yhtä tarkkanäköisiä, vaikkei meillä aina olekaan
+vakavanylhäistä ilmettä, meidän suumme hymyilee, mutta silmämme ovat
+terävät -- ne tarkkaavat -- ne arvostelevat -- ne tutkivat. Arbakeen
+sanoihin ei ole aina luottamista; onko hän ehkä sinulle puhunut pahaa
+minusta? Melkein niin luulen, sillä luotasi lähtiessäni hän jäi. Kai
+huomasit, kuinka vastenmielinen olin hänestä; siitä asti et ole minua
+puheillesi päästänyt. Älä usko mitään, mitä hän minun moitteekseni
+maininneekin; jos hän on niin tehnyt, niin kerro se minulle heti, sillä
+sitä saattaa Glaukus Ionelta odottaa. Hyvästi! Nämä rivit saavat
+koskettaa kättäsi, nämä kirjaimet näkevät silmäsi -- ovatko ne
+onnellisemmat kuin niiden kirjottaja? Vielä kerran, hyvästi!»
+
+Ionesta tuntui kirjeen luettuaan kuin sumuverho olisi hänen silmilleen
+laskenut, Mikä oli Glaukuksen luultu rikos? -- ettäkö hän ei todella
+rakastanut! Ja nyt hän suoraan ja lämpimin sanoin tunnustaa
+rakkautensa. Siitä hetkestä asti Glaukuksen valta oli ennallaan.
+Kirjeen jokaisesta hellästä sanasta, joista kaikista huokui romanttista
+ja lohduttavaa intohimoa, hän sai piston sydämeensä. Hän oli Glaukuksen
+uskollisuutta epäillyt ja luottautunut toiseen! Ja olihan hän
+Glaukukselta riistänyt oikeuden, joka kaikille rikollisille suodaan,
+tilaisuuden saada rikkomuksensa kuulla ja itseään puolustaa! Kyynelet
+vierivät hänen poskilleen -- hän suuteli kirjettä -- hän pisti sen
+poveensa ja kääntyen Nydiaan, joka yhä seisoi samalla paikalla ja
+samassa asennossa, hän sanoi.
+
+»Etkö istahda, lapseni, siksi kunnes kirjotan vastauksen tähän
+kirjeeseen?»
+
+»Sinä siis vastaat?» Nydia vastasi välinpitämättömästi: »Hyvä, orja,
+joka minut tänne saattoi, saa viedä vastauksesi.»
+
+»Sinähän jäätkin luokseni. Usko minua, sinun työsi käy helpoksi.»
+
+Nydia nyökäytti päätään.
+
+»Mikä on nimesi, rakas lapsi?»
+
+»Nydiaksi minua sanotaan.»
+
+»Kotimaasi?»
+
+»Olympoon maa -- Tessalia.»
+
+»Sinusta tulee minulle rakas ystävä», Ione virkkoi hyväillen, »sillä
+sinä olet melkein kuin heimolaisiani. Mutta, minä pyydän, älä seiso
+kauempaa kylmällä ja sileällä marmorilla. Kas niin! Nyt voin sinut
+hetkeksi jättää.»
+
+Ione kirjotti:
+
+»Ione tervehtii Glaukusta -- Tule luokseni, Glaukus! Tule
+huomenaamulla! Minä olen ollut väärässä, mutta minä tahdon kertoa
+sinulle kaikki, mistä sinua on syytetty. Älä pelkää enää egyptiläistä
+-- älä pelkää ketään! Sinä luulit liian paljon sanoneesi. Ah! Minä tein
+sen näissä parissa sanassa. Hyvästi!»
+
+Kun Ione palasi kirjeineen, jota hän ei ollut edes läpilukenut
+(tavallista lemmen kiirettä ja arkuutta!), nousi Nydia paikaltaan.
+
+»Sinä olet kirjottanut Glaukukselle?»
+
+»Olen.»
+
+»Ja kiittääkö hän sanantuojaa, joka kirjeesi hänelle antaa?»
+
+Ione unohti, että hänen toverinsa oli sokea. Hän lehahti punaiseksi ja
+vaikeni.
+
+»Minä tarkotan», Nydia virkkoi rauhallisemmalla äänellä, »että vähinkin
+epäystävällinen sanasi häntä pahottaa, pieninkin ystävyytesi on riemua
+hänelle. Jos kirjeesi sisältää edellistä, niin anna orjan viedä
+vastaus, jälkimäisessä tapauksessa päästä minut -- palaan vielä tänä
+iltana.»
+
+»Ja miksi, Nydia», Ione sanoi vältellen, »miksi silloin tahdot olla
+kirjeenkantaja?»
+
+»Se sisältää siis sitä!» Nydia huudahti. »Ah! kuinka voisi toisin
+ollakaan! Eihän kukaan saata olla epäystävällinen Glaukukselle!»
+
+»Lapseni», Nydia sanoi hieman viileämmin kuin ennen, »sinä puhut
+lämpimästi -- Glaukus on siis sinun mielestäsi rakastettava?»
+
+»Ylevä Ione! Glaukus on minulle ollut mitä onni ja jumalatkaan eivät
+ole olleet -- _ystävä_!»
+
+Se arvokas surumielisyys, joka ilmeni näissä yksinkertaisissa sanoissa,
+liikutti kaunista Ionea. Hän kumartui suutelemaan Nydia. »Sinä olet
+kiitollinen ja syystä; kuinka saankaan punastua tunnustaessani, että
+Glaukus on kiitoksesi arvoinen! Mene, Nydiani -- vie itse tämä kirje,
+mutta tule takaisin pian. Ellen ole kotona palatessasi -- ja tänä
+iltana voi niin käydä -- löydät huoneesi aivan minun huoneeni vierestä.
+Nydia, minulla ei ole sisarta, tahdotko sinä olla?»
+
+Tessalitar suuteli Ionen kättä ja virkkoi sitten hieman hämillään:
+
+»Ihana Ione, saanko pyytää sinulta suosionosotusta?»
+
+»Et voi mitään sellaista pyytää, johon en suostu», napolitar vastasi.
+
+»Sanotaan», Nydia virkkoi, »että sinä olet kaikkia kuvauksiakin
+kauniimpi. Ah! En voi nähdä sitä, joka koko mailmaa ihastuttaa.
+Sallitko minun kädelläni hivellä kasvojasi? Vain siten voin minä
+kauneutta tajuta -- ja harvoin erehdyn.»
+
+Hän ei odottanut Ionen vastausta, vaan vielä puhuessaan hän hellästi ja
+hitaasti kuljetti kättänsä pitkin kreikattaren poiskääntyneitä kasvoja
+-- piirteitä, joita vain yksi ainoa kuva mailmassa muistuttaa -- tuo
+ihana, vaikkakin typistelty kuvapatsas hänen synnyinkaupungissaan,
+Napolissa -- nuo kreikkalaiset kasvot, joiden rinnalla firenzeläinen
+Venus vaikuttaa perin köyhältä ja maiselta -- niin sopusuhtainen --
+nuortea -- niin älykäs ja henkevä on toinen -- juuri sellainen,
+jommoiseksi nykyajan tutkijat kuvittelevat Psyken.[27]
+
+Nydia hiveli vielä palmikoitua tukkaa ja sileätä otsaa --
+hennonpehmeitä poskia -- hienopiirteisiä huulia -- valkeata
+joutsenkaulaa. »Nyt tiedän, että olet kaunis», hän sanoi. »Ja minä voin
+nyt aina pimeässä mailmassani maalata ja kuvata sinut aivan tarkkaan.»
+
+Kun Nydia oli mennyt, tuudittautui Ione ihaniin unelmiin. Glaukus siis
+rakasti häntä -- hän oli sen tunnustanut -- niin, hän rakasti Ionea!
+Hän otti tuon rakkaan tunnustuksen jälleen esille; hän pysähtyi
+jokaisen sanan kohdalla, hän suuteli jokaista riviä. Hän ei kysynyt,
+kuinka häntä oli voitu panetella, hän vain tunsi varmasti, että niin
+oli tehty. Hän ihmetteli, kuinka hän koskaan oli voinut tavuutakaan
+sellaisesta syytöksestä uskoa. Hän kummasteli, kuinka egyptiläisen oli
+hetkeksikään onnistunut horjuttaa Glaukuksen valtaa hänen sydämessään.
+Hän värisi kauhusta lukiessaan toistamiseen Glaukuksen varotusta
+Arbakeesta ja hänen salainen vastenmielisyytensä tuota pelottavaa
+miestä kohtaan oli muuttumallaan kammoksi. Näistä mietteistä hänet
+herätti palvelijatar, joka tuli ilmottamaan, että hetki oli tullut
+lähteä Arbakeen luo vierailulle. Hän säikähti; hän oli lupauksensa
+vallan unohtanut. Hänen ensimäinen päähänpistonsa oli rikkoa se, toinen
+oli nauraa omalle pelolleen vanhinta elossaolevaa ystäväänsä kohtaan.
+Hän kiiruhti pukuunsa lisäämään tavalliset vierailukoreudet ja lähti
+sitten Arbakeen yksinäiselle asunnolle epätietoisena, tiedustelisiko
+Arbakeelta lähemmin hänen syytöstään Glaukusta vastaan vai odottaisiko,
+kunnes hän voisi, lähdettä mainitsematta, ilmaista syytöksen
+Glaukukselle itselle.
+
+
+
+
+7 LUKU.
+
+Ione joutuu ansaan -- hiiri koettaa nakertaa paulan poikki.
+
+
+»Rakkahin Nydia!» Glaukus huudahti luettuaan Ionen kirjeen --,
+»siunattu lähetti, joka aina kuljet maan ja taivaan väliä, kuinka voin
+sinut palkita?»
+
+»Minä olen ja palkkani saanut!» tessalitar parka sanoi.
+
+»Huomenaamulla siis -- huomenaamulla, kuinka kestän hetket siksi?»
+
+Rakastunut Glaukus ei laskenut Nydiaa pois, vaikka tämä useaan
+kertaan yritti huoneesta mennä. Hän antoi Nydian yhä uudelleen ja
+uudelleen toistaa jokaisen tavun, joka oli hänen ja Ionen välisessä
+keskustelussa. Ehtimiseen hän uteli, unohtaen toisen onnettomuuden,
+minkälainen oli hänen rakastettunsa katse ja asenne ollut, ja
+huomattuaan erehdyksensä ja sitä kiireesti anteeksipyydettyään hän
+kehotti häntä jatkamaan katkennutta kertomustaan. Nydialle niin
+tuskalliset hetket kuluivat hänestä niin pian ja hämärä oli jo heidät
+verhonnut, ennenkuin hän Nydian lähetti takaisin Ionen luo uusin
+kirjein ja uusin kukin. Tuskin oli hän poissa kun Klodius ja jotkut
+muut hänen toverinsa tulivat häntä tapaamaan. He naureskelivat hänen
+koko päivän kestänyttä yksinäisyyttään ja hänen vetäytymistään pois
+tavallisista huvituksista. He kehottivat häntä seuraamaan heidän
+mukanaan tuon eloisan kaupungin huvittelupyörteeseen, jossa päivä ja yö
+tarjosivat niin nautittavaa vaihtelua. Sillä silloin kuten nytkin
+(tuskinpa on koskaan ollut maata ja kansaa, joka niin syvälle
+korkeudestaan vajonneena on säilyttänyt niin paljon vanhoja tapojaan)
+italialaisten oli tapana kokoontua hämärissä iltaa viettämään kaduille,
+ja kuljeskellen temppelien pylväistöissä tai puitten siimeksessä he
+nauttivat soitosta tai pysähtyivät kuuntelemaan jonkun taitoniekan
+puhujan esitelmää; he tervehtivät nousevaa kuuta viinimaljoin ja
+lauluin. Glaukus oli liian onnellinen ollakseen epätoverillinen. Hänen
+voimakas ilonsa tahtoi purkautua ilmoille. Hän suostui sentähden
+mielellään toveriensa ehdotukseen ja nauraen ja ilakoiden he pian
+kulkivat väkirikkaita ja elämää pursuavia katuja pitkin.
+
+Sillävälin Nydia oli saapunut Ionen taloon. Ione oli aikoja sitten
+lähtenyt sieltä. Hän kysyi välinpitämättömänä, minne hän oli mennyt.
+
+Vastaus kummastutti ja pelästytti häntä.
+
+»Arbakeen -- egyptiläisen taloon! Mahdotonta!»
+
+»Totta se on, lapsukaiseni», virkkoi orja, joka oli hänen kysymykseensä
+vastannut. »Hän on egyptiläisen tuntenut jo kauan.»
+
+»Kauan! Ja kuitenkin, jumalat auttakoot! Glaukus rakastaa häntä», Nydia
+puheli itsekseen.
+
+»Ja onko hän», hän äkkiä kysäsi, »onko hän useinkin käynyt hänen
+luonaan?»
+
+»Ei koskaan tähän asti», orja vastasi. »Ja mikäli huhuissa on perää,
+olisi ollut viisainta nytkin olla menemättä. Mutta hän, minun emäntä
+parkani, ei välitä juoruista. Vestibulum-jutut eivät kuulu
+peristyleen.»[28]
+
+»Ei milloinkaan ennen!» Nydia toisti. »Oletko siitä varma?»
+
+»Varma, rakkaani. Mutta mitä se sinua tai meitä liikuttaa?»
+
+Nydia epäröi hetken, sitten hän pani nopeasti tuomansa kukat pöydälle,
+kutsui orjan, joka häntä oli seurannut, mukaansa ja lähti talosta
+virkkamatta mitään.
+
+Puolimatkassa Glaukuksen taloon hän katkaisi äänettömyyden ja mutisi
+puoliääneen:
+
+»Hän ei aavista -- ei tiedä niistä vaaroista, jotka häntä uhkaavat.
+Hulluko olen? -- minunko pitäisi hänet pelastaa? Pitää, sillä minä
+rakastan Glaukusta enemmän kuin itseäni.»
+
+Saavuttuaan atenalaisen taloon sai hän kuulla hänen lähteneen
+ystäviensä kera ulos, ei kukaan voinut sanoa, minne. Mahdollisesti hän
+saapuisi vasta sydänyöllä kotiin.
+
+Tessalitar voihkasi; hän lysähti hallin lattialle, peitti kasvot
+käsillään ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. »Aikaa ei ole tuhlata», hän
+tuumi nousten. Hän puhutteli orjaa, joka oli häntä seurannut.
+
+»Tiedätkö», hän virkkoi, »onko Ionella sukulaisia tai läheisiä ystäviä
+Pompeijissa?»
+
+»Kuinka, Jupiter auta!» orja vastasi. »Kuinka noin voit kysyä? Jokainen
+Pompeijissa tietää, että Ionella on veli, joka nuorena ja rikkaana, on
+ollut -- meidän kesken sanottu -- kyllin hullu ruvetakseen Isiksen
+papiksi.»
+
+»Isiksen papiksi! Oi, jumalat! Hänen nimensä?»
+
+»Apekides.»
+
+»Nyt ymmärrän kaikki», Nydia mutisi. »Veli ja sisar uhrataan siis
+molemmat! Apekides, sen nimenhän minä kuulin siellä -- ah! Niin, hän
+tietää ainakin sen vaaran suuruuden, joka hänen sisartaan uhkaa. Minun
+täytyy hänen luokseen.»
+
+Hän syöksähti ylös, tarttui sauvaansa, jolla hän aina ohjasi askelensa,
+ja kiiruhti lähellä olevaan Isiksen temppeliin. Siihen asti kunnes
+ystävällinen kreikkalainen oli ottanut hänet suojaansa, oli tuo sauva
+riittänyt johtamaan sokeata tyttö raukkaa Pompejin sokkeloisilla
+kaduilla. Jokainen katu, jokainen kulma vilkasliikkeisimmässä
+kaupunginosassa oli hänelle tuttu, ja kun kaupunkilaiset tunsivat
+herkkää, miltei taikauskoista kunnioitusta sellaista onnettomuutta
+kohtaan, antoivat kulkijat aina tilaa hänen hapuileville askelilleen.
+Tyttörukka ei voinut vielä muutamaa päivää sitten aavistaa, että hänen
+sokeutensa oli hänen suojelijansa ja varmempi johdattaja kuin
+terävimmätkään silmät.
+
+Mutta jouduttuaan Glaukuksen turviin, oli hän tämän määräyksestä saanut
+orjan alinomaiseksi seuralaisekseen. Tähän toimeen pantu orjaparka,
+joka lisäksi oli kaikkein lihavinta lajia, ja joka oli jo kahdesti
+samana päivänä saanut taivaltaa Ionen talolle, ja oli nyt komennettu
+kolmannelle matkalle (jumala tiesi, minne), kiiruhti hänen perässään,
+voihkien kohtaloaan ja vakuuttaen Kastorin ja Polluksin nimeen, että
+tuolla sokealla tytöllä oli Merkuriuksen siivet ja Kupidon kestävyys.
+
+Mutta Nydia ei tarvinnut lainkaan hänen opastustaan osatakseen Isiksen
+tuttuun temppeliin. Esipiha oli tyhjä ja esteittä hän saapui pyhäkköön.
+
+»Ei täällä ole ketään», lihava orja virkkoi. »Ketä etsit tai ketä
+tahdot puhutella? Tiedäthän, etteivät papit asu temppelissä.»
+
+»Huuda!» hän vastasi kärsimättömänä. »Yöt päivät on aina joku pappi
+(flamen) vartioimassa Isiksen alttaria.»
+
+Orja huusi -- ei vastausta.
+
+»Näetkö ketään?»
+
+»En.»
+
+»Erehdyt, kuulen huokauksen. Katso tarkemmin.»
+
+Orja katsoi kummastellen ja aprikoiden ympärilleen ja erään alttarin
+edessä, joka vieläkin on tallella temppelin pienessä huoneessa, hän
+äkkäsi syvään hartauteen vaipuneen olennon.
+
+»Minä näen jonkun», hän sanoi, »ja päättäen valkeasta puvusta hän on
+pappi.»
+
+»Oi, Isiksen palvelija!» Nydia huudahti, »vanhimman jumalattaren
+palvoja, kuule minua!»
+
+»Kuka kutsuu?» sanoi matala ja suruvoittoinen ääni.
+
+»Muuan, jolla on tärkeitä tietoja annettava eräälle järjestönne
+jäsenelle. Olen tullut selittämään enkä vastausta hakemaan.»
+
+»Kenen kanssa tahdot haastella? Hetki ei ole sopiva neuvotteluihin.
+Mene, älä häiritse minua. Yö on jumalille pyhitetty, päivä ihmisille.»
+
+»Olen tuntevinani äänesi! Sinua juuri etsin. Olen sinun ennenkin
+kuullut puhuvan. Oletko pappi Apekides?»
+
+»Olen», pappi vastasi poistuen alttarilta ja lähestyi aitausta.
+
+»Sinä se olet! Jumalten olkoon kiitos!»
+
+Viitaten kädellään hän antoi orjalle merkin mennä loitommalle; tämä
+totteli, sillä hän luuli, että tyttö oli tullut temppeliin suorittamaan
+joitakin taikauskoisia menoja, ehkä Ionen turvaksi; hän istahti eräälle
+kivelle jonkun matkan päähän puhujista.
+
+»Hiljaa!» Nydia kuiskutti nopeasti ja matalalla äänellä. »Oletko ihan
+varmaan Apekides?»
+
+»Jos minut tunnet, voithan itse nähdä minun piirteistäni.»
+
+»Olen sokea», Nydia vastasi. »Minä näen vain korvillani ja ne sinut
+tuntevat. Mutta vanno, että olet Apekides!»
+
+»Minä vannon jumalten nimeen, oikean käteni ja kuun kuutta.»
+
+»Vaiti! puhu hiljaa -- kumarru lähemmä -- anna kätesi! Tunnetko
+Arbakeen? Oletko pannut kukkia kuoleman alttarille? Ah! kätesi on kylmä
+-- mutta kuule! -- oletko vannonut tuon hirveän valan?»
+
+»Kuka sinä olet, mistä tulet, kalpea tyttö?» Apekides virkkoi
+pelästyneenä. »En tunne sinua. Sinun rinnoillasi ei ole minun pääni
+levännyt. En ole koskaan ennen sinua nähnyt.»
+
+»Mutta sinä olet kuullut minun ääneni -- Mutta valjetkaamme siitä -- ne
+muistot ovat häpeäksi meille kummallekin. Kuule, sinulla on sisar?»
+
+»Puhu! Puhu! Mitä hänestä?»
+
+»Sinä tunnet kuoleman ilojuhlat, vieras -- ehkä mielit itsekin olla
+niissä mukana -- mutta tahtoisitko laskea sisaresi niihin, silloinkuin
+Arbakes on isäntänä?»
+
+»Oi, jumalat! Hän ei uskalla! Tyttö, jos minua petät, niin vapise! Minä
+revin sinut palasiksi!»
+
+»Puhun totta. Juuri nyt puhuessani on Ione Arbakeen asunnossa -- ensi
+kertaa hänen vieraanaan. Sinä tiedät nyt, mikä vaara häntä uhkaa.
+Hyvästi! Olen velvollisuuteni täyttänyt.»
+
+»Pysähdy, jää», pappi huusi pidellen päätään. »Jos kaikki on totta,
+niin kuinka voin hänet pelastaa? Minua ei päästetä sisään. En tunne
+tuon kamottavan talon kaikkia salakäytäviä. Oi, Nemesis, näin minua
+oikein rankaiset!»
+
+»Minä päästän orjani kotiin. Ole sinä oppaani ja toverini! Minä vien
+sinut tuon rakennuksen yksityisovelle. Minä kuiskaan sinulle
+tunnussanat. Ota ase mukaasi -- sitä voi tarvita!»
+
+»Odota hetki», Apekides sanoi pujahtaen erääseen temppelinkomeroon ja
+palasi parin minuutin kuluttua kietoutuneena sellaiseen laajaan
+viittaan, jollaista siihen aikaan kaikensäätyiset ihmiset käyttivät ja
+joka hyvin peitti hänen papinpukunsa. »Nyt», hän sanoi hammasta purren,
+»jos Arbakes on uskaltanut -- mutta hän ei tohdi! ei tohdi! Miksi sitä
+epäilisin? Onko hän niin tunnoton konna! En tahdo sitä vielä uskoa.
+Mutta sofisti -- musta taikuri hän joka tapauksessa on! Auttakaa minua,
+jumalat -- Ah! onko jumalia? Kyllä, on yksi jumalatar, joka minun
+ääntäni kuulee, ja se on -- kosto!»
+
+Näitä mietteitä hautoen Apekides kulki vaikenevan ja kalpean toverinsa
+rinnalla autioituvia katuja pitkin Arbakeen talolle.
+
+Orja, jonka Nydia oli vapauttanut toimestaan, kohautti olkapäätään,
+murahti jonkun kirouksen ja mihinkään poikkeamatta kiiruhti
+kubikulumiinsa (makuusuoja).
+
+
+
+
+8 LUKU.
+
+Egyptiläisen yksinäisyys ja yksinhaastelu. -- Lisää hänen luonteestaan.
+
+
+Siirtykäämme kertomuksessamme joku hetki taaksepäin. Saman päivän
+aamuhämärässä, jonka Glaukus oli saanut valkealla merkitä, istui
+egyptiläinen unetonna ja yksinään talonsa korkean ja pyramidimaisen
+sivutornin ylimmällä huipulla. Korkea rintasuojus oli kuin vallina ja
+yhdessä rakennuksen korkeuden ja sitä ympäröivän tiheän puuryhmän
+kanssa se muodosti suojan uteliailta ja tähystäviltä katseilta. Hänen
+edessään oli pöytä, jolla oli salaperäisin kirjaimin täytettyjä
+papyruskääröjä. Taivaantähdet alkoivat jo vaaleta ja yön varjoista
+erottautuivat kaljut vuorenhuiput; vain Vesuvius oli yhä verhoutuneena
+synkkään ja paksuun sumuun, jota viime päivinä oli yhä mustempana ja
+sakeampana kertynyt sen kiireelle. Yön ja päivän välinen taistelu
+näyttäytyi vieläkin selvempänä laajalla valtamerellä, joka tyynenä
+levittäytyi kuin suunnaton järvi, viinitarhojen ja puiden peittämän
+puoliympyränmuotoisen rantaman reunaamana, ja puitten alta vilahtelivat
+sieltä täältä, vielä nukkuvan kaupungin valkeat kiviseinät.
+
+Hetki oli niitä, joita egyptiläinen salaisiin tutkimuksiinsa
+tarvitsikin -- ja jotka ovat välttämättömiä tieteelle, joka tähdistä
+ennustaa kohtalomme vaiheita.
+
+Hän oli käärönsä pannut kokoon, kirjottanut muistiin ajan hetken ja
+merkit, ja nojaten päätään käsiinsä hän hautoi ajatuksia, joita hänen
+huomionsa herättivät.
+
+»_Taas_ ovat tähdet minua varottaneet! Joku vaara siis uhkaa minua»,
+hän puheli hiljaa itsekseen, »joku äkillinen, turmaa tuottava vaara.
+Tähdet uhkaavat minua samalla ivallisella tavalla kuin, elleivät
+tarinamme kerro väärin, aikoinaan Pyrrhosta -- hänenhän kohtalonsa oli
+kaikki voittaa, mutta ei mistään nauttia -- kunniaa saavuttaa, mutta ei
+laakereita niittää -- mainetta saada, mutta ei sen hedelmiä korjata --
+seppeleitä, mutta ei triumfikulkua -- kuuluisuutta, mutta ei sen
+seurauksia; ja vihdoin hän tylstyy omaan taikauskoonsa ja kuolee kuin
+koira iskusta, jonka muuan vanha akka hänelle tiilikivestä antaa!
+Tähdet pilkkaavat minua todella, kun ne asettavat minut tuon
+tappelupukarin rinnalle -- kun ne minun tiedontavotteluilleni lupaavat
+samanlaista menestystä kuin tuon toisen kunnianhimoisille hulluuksille
+-- ikuista ahertelua -- eikä mitään varmaa päämäärää -- Sisyfuksen
+työtä, -- vuori ja kivi! -- kivi, synkkä kuva! se muistuttaa minulle,
+että minua kohtaa samanlainen kuolema kuin epirolaista. Minun täytyy
+vielä kerran tutkia. 'Varo!', sanovat nuo säteilevät profeetat, 'kun
+sinä kuljet vanhoilla muureilla, tai piiritysvalleilla tai ulkonevilla
+kallionkielekkeillä -- ylhäältä sinkoava kivi on kohtalon määräyksestä
+tuleva sinun tuhoksesi!' Ja vaara ei ole kaukana, mutta en voi varmasti
+päivää ja hetkeä määrätä. No niin, jos tiimalasini hiekka on loppuun
+vuotamallaan, loistakoon se ainakin viimeiseen silmänräpäykseen asti.
+Minä näen maineen, onnen, kunnian sädehtivän sen mustan kuilun tuolla
+puolla, johon minun lopulta pitää syöksyä. Kuinka siis voin, näin
+lupaavin entein vaaran jälkeen, itse vaaraan joutua? Minun henkeni
+kuiskii toivoa; se liitää ihastuneena uhkaavien hetkien yli, se uneksii
+tulevaisuudesta -- sen oma rohkeus on sen paras ennustaja. Jos minä
+niin äkkiä ja pian tuhoutuisin, niin kuoleman varjo synkentäisi minut
+ja minä tuntisin kamottavan kohtaloni esimakua. Minun henkeni ilmaisisi
+suruna ja huolena ennakolta kauhean Orkuksen läheisyyden. Mutta se
+hymyilee -- se vakuuttaa minulle pelastusta.»
+
+Päätettyään tämän yksinhaastelun egyptiläinen nousi vaistomaisesti
+ylös. Hän kulki nopeasti ahtaan, tähtikattoisen tornitasokkeen poikki
+ja pysähtyi sen kaiteelle katselemaan harmaata ja alakuloista maisemaa.
+Aamu-usvat viilensivät hänen otsaansa ja vähitellen hänen mielensä sai
+entisen rauhan. Hän ei kurkistanut enää tähtiin, jotka toisensa perään
+häipyivät taivaankumulta, hän antoi katseensa liidellä allaan olevilla
+laajoilla tasangoilla. Aamuauteresta pistäiksi kaupungin rauhaisessa
+satamassa kelluvien laivojen mastot näkyvin. Tuon loiston ja touhun
+torin tavallinen humu oli tauonnut. Muita valoja, kuin sieltä täältä
+temppelien pylväistöistä ja vaiteliaan forumin porttiholveista
+pilkistäviä tuikkuja ei ollut häiritsemässä eloonheräävän aamun
+harmahtavaa ilmaa. Uimuvan kaupungin sydämestä, sieltä, missä pian
+tuhannet intohimot heräävät, ei vielä ääntäkään; elämän valtimot eivät
+vielä lyöneet; ne olivat vielä ummessa, unen ikeessä. Etäiseltä
+amfiteatterilta, jossa kivi-istuimet kohosivat toinen toistaan
+ylemmäksi -- itsekseen ja pyöreänä seisten se näytti uinuvalta
+hirviöltä -- nousi usvapilviä, jotka muuttuen yhä mustemmiksi ja
+mustemmiksi vihdoin verhosivat lähistöllä kasvavien puitten tumman
+lehvistön. Kaupunki näytti silloin -- ja näyttää matkailijasta
+vieläkin, seitsemäntoista vuosisadan perästä -- Kuoleman
+kaupungilta.[29]
+
+Merikin -- tuo iloinen ja tasainen meri -- lepäsi yhtä tyynenä, paitsi
+että kaukaa kuului jotakin hillittyä, heikkoa, säännöllistä huokailua
+kuin nukkuvan hengitystä, ja ikäänkuin levitetyin käsin työntyen
+viheriäiseen ja kauniiseen maahan se näytti vaistomaisesti syliinsä
+sulkevan sen rannalla olevat kaupungit -- Stabiaen,[30] Herkulaneumin
+ja Pompejin -- merensyvyyden lapset ja kasvatit.
+
+»Te nukutte», egyptiläinen sanoi silmäillen noita kaupunkeja,
+Kampanian kunniaa ja kukintaa, »te nukutte! Olkoon se kuoleman ikuista
+lepoa! Teidän kaltaisianne -- valtakunnan kruunun jalokiviä -- olivat
+muinoin Niilin kaupungitkin! Niiden suuruus on mennyt; ne nukkuvat
+raunioittensa alla, niiden palatsit ja temppelit ovat haudassa,
+käärme mataa niiden katujen ruohossa, sisilisko asuu niiden
+autioissa halleissa. Luonnon salaperäiset lait, jotka yhden alentavat
+kohottaakseen toisen, ovat teidätkin niiden raunioista korkealle
+nostaneet. Sinä, ylpeä Rooma, olet Sesostriin ja Semiramiin maineen
+riistänyt -- sinä olet rosvo, joka verhoot itsesi anastamallasi
+saaliilla! Ja nuo -- voitonriemuiset orjat, joita minä (menneitten
+hallitsijoiden viimeinen jälkeläinen) nyt katselen, kaikkinielevän
+valtasi ja loistosi toverit, ne minä kiroon! Koittaa hetki, jolloin
+Egypti on kostettu! sittenkun barbaarin sota-ratsu on kyliänsä saanut
+Neeron kultaisessa palatsissa! ja sinä, Rooma, joka tuuleen olet
+vallotuksia kylvänyt, saat hävityksen ryöpyssä korjata kylvösi
+hedelmät.»
+
+Maalarin tai runoilijan mielikuvissa ei liene koskaan väikkynyt kuvaa
+niin synkästä ja kamottavasta tuhonennustajasta kuin Arbakeesta hänen
+singotessaan ennustusta, jonka kohtalo niin kaamealla tavalla toteutti.
+Aamuhämärä, joka kalventaa kaunottarenkin nuorteat posket, antoi hänen
+juhlallisille ja komeille piirteilleen kalmanvärin, musta, tuuhea tukka
+varjosi niitä, tumma, laaja viitta liehui ilmassa, nyrkkiin puristettu,
+voimakas käsi oli ilmassa koholla, välkkyvät silmät, hurjasta ilosta
+palaen -- siinä oli profeettaa, siinä oli paholaista.
+
+Hän siirsi katseensa kaupungista ja merestä -- hänen eteensä levisivät
+viljavan Kampanian viinitarhat ja vainiot. Kaupungin vanhanaikuiset
+portit ja muurit -- osittain pelasgilaista alkuperää -- eivät tuntuneet
+sen laajuutta rajottavan. Joka taholla kohosi huviloita ja kyläsiä
+Vesuviuksen rinteillä, joka ei silloin vielä ollut niin jyrkkä ja
+korkea kuin nykyisin. Sillä niinkuin itse Roomakin oli rakennettu
+sammuneelle tulivuorelle, yhtä huolettomina etelän asukkaat uskalsivat
+asettua asumaan tulivuoren vehreälle ja viinisatoiselle rinteelle,
+sillä he arvelivat sen tulen ikipäiviksi sammuneen. Yhdeltä
+kaupunginportilta alkoi hautajono, kooltaan ja rakenteeltaan mitä
+kirjavin kokoelma. Kaiken yllä kohosi tuon kauhunvuoren pilvipeitteinen
+huippu, ja sen vaihtelevista valohäivähdyksistä paljastui siellä täällä
+syviä rotkoja ja säröisiä kallionkielekkeitä, jotka olivat edellisten
+hävitysten todistuksia ja tulevista tuhoista ennustivat -- mutta
+ihmiset ovat sokeita!
+
+Vaikeata on käsittää, minkätähden senaikuiset tarut usein kuvasivat
+näitä seutuja niin synkiksi ja kaameiksi; minkätähden runoilijat ovat
+juuri näille penikulmien laajuisille hymyileville tasangoille --
+Baiaeseen ja Misenumiin kuvanneet helvettinsä sisäänkäytävän ja
+kynnyksen -- Akeroninsa ja tarunomaisen Styksinsä; miksikä näille
+Flegraen[31] niityille, jotka silloin viiniä hersyivät, on jumalat
+pantu kamppailemaan, ja titanit viety hurjaan otteluun taivaanvoimien
+kanssa -- ellemme oleta, että jo silloin mielikuvitus näki tulen ja
+hävityksen ruhjomissa vuorenhuipuissa olympolaisen moukariniskun
+vaikutusta.
+
+Mutta ei vaiteliaan tulivuoren rauhallinen ja kalju kiire, ei
+vainioiden vehmas vehreys, ei surunvoittoinen hautajono, eivät
+ylellisen kansan loistavat huvilat -- nyt Arbakeen silmää kahlinneet.
+Vesuviuksen rinteeltä laskeutui tasangon laitaan kapea, ruokkoamaton
+polku, jonka alasvierähtäneet kivijärkäleet ja tuuheat villipensastot
+usein paikoin tukkivat. Sen juurella oli soinen lätäkkö; ja Arbakeen
+terävä silmä huomasi siellä elävän olennon, joka liikkui tuossa
+vetisessä liejukossa ja kumartui silloin tällöin ikäänkuin poimiakseen
+mudasta sen tuotteita.
+
+»Haa!» hän sanoi ääneen, »minulla on siis seuraakin yötä yksin
+valvoessani. Vesuviuksen velho tuolla liikuskelee. Mitä! tutkiiko
+hänkin, niinkuin taikauskoiset luulevat, tutkiiko hänkin suuria tähtiä?
+Harjottaako hän magian houretta kuunpaisteessa vai kokooko hän (kuten
+hänen asennostaan käy päättäminen) suosta myrkyllisiä yrttejä? Hyvä,
+minun täytyy oppia tuntemaan tuo työkumppalini. Joka tietoon pyrkii,
+sille ei mikään inhimillinen muoto saa olla halveksittavaa.
+Halveksittavia olette vain te -- te lihavat ja laiskat olennot --
+ylellisyyden orjat -- tyhjät vetelehtijät -- jotka vain aistejanne
+tyydyttäen kuvittelette, että maaparka kyllä jaksaa kasvattaa teille
+yhtaikaa sekä myrtin että laakerin. Ei, vain viisas ymmärtää nauttia.
+Meille vain on oikea nautinto suotu, kun äly, sydän, kokemus, tieto,
+taito, mielikuvitus, kaikki yhtyvät ja mahtavan virran lailla vihdoin
+päätyvät _aistien_ mereen! -- Ione!»
+
+Lausuttuaan viimeisen, ihastuttavan sanan Arbakes vaipui jälleen syviin
+mietiskelyihin. Hän seisoi paikallaan, katse tuijotti maahan; kerran
+parin hän hymyili iloisesti ja jättäessään tornin hakeakseen vuodetta
+hän mutisi: »Jos kuolema on niin lähellä, täytyy minun ainakin voida
+sanoa, että olen rakastanut -- Ionen täytyy tulla omakseni.»
+
+Arbakeen luonne oli niin monisotkuista kudosta, että siinä asuva
+henkikin usein sekaantui ja hämmentyi. Hänessä, valtikkansa menettäneen
+hallitsijasuvun viimeisessä vesassa, unohdetun kansan jälkeläisessä
+asusti se tyydyttämättömän ylpeyden henki, joka aina jäytää voimakasta
+luonnetta; se tuntee vasten tahtoaan sinkoutuneensa pois siitä
+maaperästä, jolla hänen esi-isänsä loistivat, ja johon luonto ja
+syntyperä olivat hänet täysin oikeuttaneet. Tämä tunne ei ole
+myötämielinen, se on sodassa yhteiskunnan kanssa, se näkee vihollisen
+jokaisessa ihmisessä. Mutta tällä kerralla ei tällä tunteella ollut
+tavallista seuralaistaan, köyhyyttä. Arbakes oli rikas ja hän oli siten
+Rooman ylhäisinten veroinen; ja se antoi vapaat kädet hänen
+intohimoilleen, joita eivät tavallinen työntouhu tai valtiotoimet
+tyydyttäneet. Kulkien maasta toiseen ja nähden kaikkialla vain
+Roomaa, hän sai yhtämittaa uutta yllykettä yhteiskuntavihalleen ja
+nautinnonhalulleen. Hän oli ikäänkuin suuressa vankilassa, jossa hän
+kuitenkin sai tyydyttää intohimonsa vaatimuksia. Kun hän ei voinut
+tästä vankilasta vapautua, oli hänen ainoa päämääränsä sentähden
+koettaa tehdä siitä palatsi. Egyptiläiset olivat ammoisista ajoista
+asti taipuvia aistillisiin nautintoihin. Arbakes oli perinyt sekä
+tämän taipumuksen että hehkuvan mielikuvituksen, joka tämän paheen
+jalostaa. Mutta epäsosialisena nautinnoissaan niinkuin vakavissa
+askarteluissaankin, ja hyväksymättä ketään itseään ylemmäksi tai edes
+rinnalleen, hänellä ei ollut juuri lainkaan tovereita, huomioittamatta
+hänen mässäyksiensä alttiita orjia. Hän oli suuren haaremin yksinäinen
+isäntä. Mutta hänkin tunsi pian joutuneensa saman kyllästymyksen
+valtaan, joka on kaikkien sellaisten kirouksena, joiden äly on heidän
+toimiaan ylevämpi, ja mikä ensinnä oli äkillisen intohimon puuskaa se
+laimeni vähitellen totutuksi tavaksi. Aistihuumauksista toinnuttuaan
+hän koetti jälleen kohottautua syventymällä tieteellisiin tutkimuksiin,
+mutta kun hänen päämääränsä ei suinkaan ollut edistää yhteiskuntaa,
+halveksi hän kaikkea käytöllisen ja hyödyllisen tutkimista. Hänen
+synkkä mielikuvitusvoimansa askarteli mieluummin tuollaisissa
+haavemaisissa, salakähmäisissä puuhissa, jotka aina ovat olleet
+omituisten ja yksinäisten luonteitten mielihaluja, ja joihin häntä
+hänen rohkea, ylväs luonteensa ja hänen kansansa mystilliset
+muistitiedot kiihottivat. Hyljäten silloisen pakanamailman sekaiset
+uskonnolliset käsitteet hän luotti sitä enemmän inhimillisen tiedon
+voimaan. Hän ei tuntenut (tuskinpa kukaan niitä sen paremmin siihen
+aikaan tunsi) niitä rajoja, jotka luonto asettaa tutkimuksillemme.
+Huomatessaan, että kuta korkeammalle ihmisen tiedot kohosivat sitä
+enemmän ihmeitä hän kohtasi, hän kuvitteli, että luonto ei vain omassa
+kiertokulussaan esitä meille ihmeitä, vaan että se itsekin joutuu
+pois oikealta radaltaan jonkun suuren hengen taikavoimasta.
+Siten hän haki tietoa sen rajojen tuolta puolenkin, erehdysten ja
+varjojen maasta. Tähtitieteellisistä totuuksista hän hypähti
+tähtitaikaisiin kuvitelmiin; kemian löydöistä hän joutui magian
+aavemaisiin sokkeloihin; ja hän, joka epäili jumalten voimaa, uskoi
+järkähtämättömästi ihmisen kykyyn. Magia, jota siihen aikaan kaikki
+n.s. viisaat innokkaasti harjottivat, oli oikeastaan itämaista
+alkuperää. Se oli aivan vieras kreikkalaisten aijemmalle filosofialle;
+Se tuli Kreikkaan ensikertaa erään Ostaneen toimesta, miehen, joka
+Kserkseen joukkoja seuraten joutui herkkäuskoisten kreikkalaisten
+pariin levittämään Zoroasterin juhlallista taikauskoista oppia.
+Keisarien aikana se tuli tutuksi myöskin Roomassa (ja joutui Juvenaliin
+purevan vitsonnan esineeksi). Magia liittyi läheisesti Isiksen
+palvontaan ja egyptiläisen jumalanpalveluksen kautta levisi myöskin
+usko egyptiläiseen taikuuteen. Teurgia eli siunausta tuottava magia --
+goetia eli musta ja paha henkimanaus olivat täydessä vauhdissa
+kristillisen ajanlaskun ensimäisellä vuosisadalla; ja Apolloniuksen
+taikakeinot voittivat Faustuksen taiat. Kuninkaat, hovilaiset, viisaat,
+kaikki pelkäsivät tuon hirvittävän voiman haltijoita. Ja synkkä Arbakes
+oli myöskin noita mahtavia loihtijoita. Hänen maineensa ja keksintönsä
+tunsivat kaikki, jotka vähänkin magiaa viljelivät, he pitivät häntä
+suorastaan kuolematonna. Mutta hänen jokapäiväiseen kunnioitettuun
+nimeensä ei osattu sovelluttaa mustan tieteen harjottajan mainetta;
+hänen oikeata nimeään ei Italiassa tiedetty, sillä »Arbakes» ei ollut
+alkuperin egyptiläinen vaan medialainen nimi, joka vanhan ajan kansojen
+yhtämittaisessa sekaannuksessa oli tullut yleiseksi myöskin Niilin
+laaksossa. Monesta syystä, osaksi ylpeydestä osaksi poliittisista
+syistä (hän oli nuorena yllyttänyt kapinaan Roomaa vastaan) hän salasi
+oikean nimensä ja arvonsa. Mediasta hän ei ollut muuta lainannutkaan
+kuin nimen, ja siinä, missä hänen egyptiläiset toverinsa kunnioittivat
+kuninkaallista alkuperää, siinä magian harrastajat tunnustivat suuren
+mestarin. Hän otti vastaan heidän kunnianosotuksensa salaperäisen
+juhlallisesti ja Suur-Kreikassa ja Idässä hän oli jo hänen tunnettu
+nimellä: »Hermes, tultasuitsevan vyön omistaja.» Hänen viisastelevat
+päätelmänsä, ja hänen tietoja näyttävät oppinsa, jotka ilmestyivät
+moniosaisessa teoksessa, olivat niiden »kiellettyjen taitojen»
+todistuksia, jotka efesolaiset kristityt iloisina, vaikka ehkä myöskin
+kaivaten viskasivat tuleen ja riistivät siten jälkimailmalta näytteet
+paholaisen aikaansaamasta villityksestä.
+
+Arbakeen tieto oli vain älyyn perustuvaa; se ei kammonut mitään
+moralisia lakeja. Hän arveli, että jos kerran ihminen pystyi pitämään
+aisoissa suurta joukkoa, se pystyi älynsä voimalla myöskin kohoumaan
+sen yläpuolelle. »Jos», hän teki johtopäätöksiä, »jos minä kykenen
+laatimaan lakeja, niin eikö minulla myöskin ole oikeus käskeä omia
+luomiani. Enemmänkin, eikö minulla ole oikeus pitää kurissa --
+halveksia -- tuhota minua alempana olevien älyjen saannoksia?» Jos
+hänestä tätä tietä tuli konna, niin vetosi hän perusteluihin, joiden
+oikeastaan olisi pitänyt tehdä hänestä hyveellinen -- nimittäin
+henkisiin kykyihinsä.
+
+Jokaisessa on enemmän tai vähemmän vallanhimoa; Arbakeessa tämä himo
+vastasi hänen muutakin luonnettaan. Se ei ollut taipumusta vain
+ulkoiseen ja raakaan etevämmyyteen. Hän ei halunnut kultaa ja
+purppuraa, noita alhaisen vallanhimon tunnusmerkkejä. Kun hänen
+nuoruutensa kunnianhimoiset aikeet olivat savuna haihtuneet, oli
+tilalle jäänyt halveksintaa -- hänen ylpeytensä, hänen vihansa Roomaa
+kohtaan -- Roomaa, joka silloin oli koko mailma (Rooman ylvästä nimeä
+hän halveksi yhtä voimakkaasti kuin roomalaiset puolestaan barbareja)
+-- ei ollut sallinut hänen koskaan pyrkiä saamaan toista ulkonaisesti
+valtaansa, sillä sehän olisi tietänyt asettua keisarin kätyriksi.
+_Hänenkö_, kuulun Ramses-suvun jälkeläisen -- pitäisi panna toisen
+käskyjä täytäntöön, saada valta toisen kädestä! Jo pelkkä ajatuskin
+siihen suuntaan sai hänet raivoon. Hyljätessään siis sen vallanhimon,
+joka tyytyy ulkonaiseen valtaan, hän pyrki käyttämään niitä vallanhimon
+voimia, jotka taluttavat ihmissydämiä. Kunnioittaen siis henkistä
+voimaa maaemon suurimpana lahjana hän mielellään tunsi sen itsessään
+sykkivän huomatessaan sen vaikutukset kaikissa niissä, jotka joutuivat
+häntä lähelle. Sentähden hän aina hakikin nuoria -- siksipä hän heitä
+koetti vangita ja johtaa. Hän valikoi alamaisensa ihmismielistä -- hän
+tahtoi hallita näkymätöntä ja aineetonta valtakuntaa! Ellei hän olisi
+ollut niin aistillinen ja niin rikas, olisi hän asettunut uuden
+uskonnon perustajaksi. Nyt hänen työtarmonsa väsähti alituisissa
+nautinnoissa. Paitsi tuota halua tavotella henkistä herruutta
+(tavallinen viisaitten turhamaisuus!) innoitti häntä lisäksi outo
+haaveellinen harrastus kaikkeen sellaiseen, mikä jollakin tavalla koski
+hänen esi-isiensä salaperäistä maata. Vaikka hän ei uskonutkaan maansa
+jumaliin, uskoi hän ainakin niitä esittäviin vertauskuviin -- tai ehkä
+paremmin, hän tulkitsi vertauskuvatkin omalla tavallaan. Hän tahtoi
+pitää pystyssä egyptiläisen uskonnon, koska siten säilyisi edes varjo
+ja muisto sen entisestä vallasta. Senvuoksi hän lahjotti Osiriin ja
+Isiksen alttareille kuninkaallisia omaisuuksia ja haki innokkaasti
+niiden papistoon uusia ja rikkaita jäseniä. Kun papinvala oli vannottu,
+hän valikoi niiden joukosta, jotka hän oli uhreikseen määrännyt,
+toverit öisiin irstailuihinsa, osaksi syystä että hän siten sai heidät
+parhaiten vaikenemaan, osaksi koska hän siten sai vaikutuksensa heihin
+kiinteämmäksi. Siitä johtui hänen menettelynsä Apekidesta kohtaan ja
+tässä erikoistapauksessa vaikutti lisävoimana hänen intohimonsa Ioneen.
+
+Hän ei viihtynyt kauaa samalla seudulla; mutta mitä vanhemmaksi hän
+tuli, sitä vähemmän hän oli altis uusia näköaloja hakemaan ja hän oli
+oleskellut Kampanian herkullisissa kaupungeissa jo niin pitkän ajan,
+että häntä itseäänkin ihmetytti. Hänen ylpeytensäkin jossakin määrässä
+vaikutti hänen valintaansa. Epäonnistuneen salahankkeensa jälkeen hän
+ei voinut enää asua niissä kuumissa maissa, joita hän piti laillisena
+perintöomaisuutenaan, mutta jotka nyt voitettuina ja masennettuina
+nöyrtyivät Rooman kotkanmerkkien edessä. Roomaa itseä hän vihasi; eikä
+hän mielinyt lähteä rikkauksillaan kilpailemaan hovin suosikkien kanssa
+ja joutua itse varjoon hovin verrattoman loiston rinnalla. Kampanian
+kaupungit tarjosivat hänelle kaikkea, mitä hänen mielensä kaipasi --
+erinomaisen ilmaston suloja ja rehevän sivistyksen hienostuneita
+muotoja. Häntä ei loukannut nähdä täällä häntä itseään rikkaampia;
+hänen rikkauksilleen ei täällä ollutkaan kilpailijaa; hänen ei liioin
+tarvinnut pelätä kateellisen hovin vakoojia. Niinkauan kuin hän oli
+rikas, ei kukaan välittänyt hänen erikoispuuhistaan. Hän sai kulkea
+mustalla tiellään rauhallisena ja turvassa. Aistillisten ihmisten
+kirouksena on, että he vasta sitten oppivat oikein rakastamaan, kun
+heidän aistinsa jo ovat ehtineet tylstyä. Nuoruuden tuli on vähitellen
+sammunut ainaisessa himojen viljelyksessä; heidän sydämensä on jo
+väsynyt. Tavotellessaan ikuisesti rakkaudennautintoa ja palavan
+mielikuvituksensa avulla arvioidessaan sen viehätysvoiman ehkä liian
+korkealle Arbakeskin oli tuhlannut parhaat miehuusvuotensa löytämättä
+halujensa tyydykettä. Aamun kaunotarta seurasi päivän kaunotar ja
+varjot johtivat hänet harhaan, kun hän itse oliota ajoi takaa. Vasta
+kun hän kaksi vuotta ennen tämän kertomuksen tapahtuma-aikaa kohtasi
+Ionen, hän huomasi heti ensi hetkessä, että vain Ione kykeni hänessä
+herättämään todellista rakkautta. Hän oli silloin jo siinä iässä,
+jolloin ihminen näkee toisella puolellaan kuluneen nuoruuden,
+toisellaan harmaana sarastavan vanhuuden -- iässä, jolloin me olemme
+kiihkeämpiä kuin koskaan ennen vakuuttamaan, ennenkuin on myöhäistä,
+itsellemme sitä, minkä olemme huomanneet välttämättömäksi elämämme
+nautinnoksi, elämän, jonka valoisan puolen olemme taaksemme jättäneet.
+
+Osottaen sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, jonka vertaista hänellä ei
+ollut ollut tavallisia nautintojaan järjestäessään Arbakes ryhtyi
+vallottamaan Ionen sydäntä. Hän ei tyytynyt vain itse rakastamaan, hän
+tahtoi myöskin, että häntä rakastettiin. Tätä toivoen hän oli
+perustanut kaikki kauniin napolittaren yhä kehittyvään nuoruuteen. Ja
+kun hän tiesi, kuinka voimakas hengen vaikutus voi olla sellaisiin,
+jotka itse älyään viljelevät, hän oli tätä silmällä pitäen suunnitellut
+Ionelle mitä huolellisimman kasvatuksen; hän oli vakuutettu siitä, että
+Ione silloin parhaiten kykeni oikein arvostelemaan hänen vaatimuksiaan
+hänen lempeensä -- nimittäin oikein arvostelemaan luonnetta, joka
+rikollisena ja paheellisenakin oli pohja-aineksiltaan voimakas ja jalo.
+Jotta hänen luonteensa selvempänä piirtyisi, hän kehotti Ionea
+seurustelemaan hengettömien nautiskelijoiden parissa, hän toivoi näet,
+että Ionen luonne, korkeampiin päämääriin pyrkivänä, pian kaipaisi
+hänen seuraansa ja että verratessaan häntä toisiin Ione vihdoin oppisi
+rakastamaan häntä. Hän oli unohtanut, että kuten auringonkukka hakee
+aurinkoa, nuoruuskin löytää nuoruuden, kunnes hänen mustasukkaisuutensa
+Glaukusta kohtaan oli äkkiä hänelle hänen erehdyksensä paljastanut.
+Siitä hetkestä asti -- vaikkei hän vielä tiennyt, kuinka paljo hänellä
+oli syytä pelätä -- sai hänen niin kauan kurissa pidetty intohimonsa
+väkivaltaisemman ja rajumman muodon. Ei mikään sytytä lemmenliekkiä
+herkemmin kuin mustasukkaisuus; siitä kasvaa pian hurja, sammuttamaton
+palo; se unohtaa lempeyden ja hennon; se saa itseensä jotakin
+väkivaltaista -- julmaa -- vihaa.
+
+Arbakes päätti hetkeäkään enää tuhlaamatta ryhtyä varovaisiin ja
+seurauksiltaan varmoihin toimenpiteisiin. Hän päätti itsensä ja
+kilpailijansa väliin nostaa ylipääsemättömän sulun; hän päätti vallata
+Ionen ruumiin. Tässä rakkaudessa, jota oli niin kauan valmisteltu ja
+jota oli ravittu puhtaammilla toiveilla kuin pelkillä aistihimoilla, ei
+häntä tosin pelkkä omistaminen tyydyttänyt. Hän ei tahtonut vallata
+vain Ionen kauneutta, vaan myöskin hänen sydämensä ja henkensä. Mutta
+hän kuvitteli, että kun hän rohkealla rikoksella ensin on Ionen muista
+ihmisistä eristänyt ja hänet sitonut kahleilla, joita ei yhden
+miesmuistin aikana katkota, Ione olisi pakotettu suuntaamaan
+ajatuksensa vain häneen; taikatempuillaan hän sitten täydentäisi
+vallotustyön ja seuraamalla roomalaisten ja sabinitarten mainiota
+esimerkkiä vahvistettaisiin väkivalloin saatu herruus lempeämmillä
+keinoilla. Tähän päätökseen häntä olivat yllyttäneet hänen tähdistä
+saamansa ennustukset. Ne olivat usein, jo vuotta ennen ja juuri kuluvaa
+kuukautta varottaneet käännekohtana, jolloin jokin hirvittävä
+onnettomuus uhkaa häntä, vaanii suorastaan hänen henkeään. Hänen
+toimiaikansa oli siis rajotettua ja tarkkaan määrättyä. Hän päätti siis
+kuolevan hallitsijan lailla koota hautaussaattoonsa kaikki ne, jotka
+ovat hänelle rakkaita. Hän päätti, omien sanojensa mukaan, jos kerran
+kuolema hänet yllättää, saada edes tuntea eläneensä ja Ionen omakseen.
+
+
+
+
+9 LUKU.
+
+Mitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. -- Ensimäiset merkit hirmuisen
+vihollisen raivosta.
+
+
+Kun Ione astui egyptiläisen tilavaan eteishalliin, sama kammo, mikä oli
+hänen veljeensäkin tarttunut, valtasi nyt hänetkin. Jotakin pelottavaa
+ja varottavaa oli tuon synkän tebeläisen sfinksin rauhallisissa ja
+surullisissa piirteissä, niiden majesteetilliset ja intohimottomat
+muodot olivat marmoriin niin hyvin veistetyt: --
+
+    Ikivanhaa kokemusta kuvastaa sen katse,
+    ikuista henkeä heijastaa sen silmä. --
+
+Solakka etiopialainen orjatar hymyili vahingoniloisena ottaessaan hänet
+vastaan ja viittasi häntä seuraamaan mukanaan. Puolitiessä tuli
+Arbakes, juhlapuvussaan, välkkyvin jalokivin. Vaikka vielä olikin
+kirkas päivä, oli talo ylhäisten tapaan keinotekoisesti hämärretty, ja
+lamput loivat rauhallista ja hyvätuoksuista hohdettaan kirjaillulle
+lattialle ja komeaan pylväistöön.
+
+»Ihana Ione», Arbakes virkkoi kumartuen tarttumaan hänen käteensä.
+»Sinä sokaiset päivän -- sinun silmäisi säteily valaisee koko hallin --
+sinun hengityksesi täyttää sen hyvillä tuoksuilla.»
+
+»Et saa minulle puhua noin», Ione sanoi hymyillen. »Sinä unohdat, että
+itse olet minua kasvattanut pitämään vähäpätöisinä henkilökohtaisia
+imarteluja. Sinä olet opettanut minua halveksimaan mairittelua. Pitääkö
+sinun holhottisi nyt hyljätä saamansa oppi?»
+
+Ione oli näin puhuessaan niin hurmaava ja teeskentelemätön, että
+egyptiläinen tuli entistäänkin rakastuneemmaksi ja olisi ollut
+taipuvainen uudistamaan äskeisen virheensä, mutta hillitsi sentään
+itsensä. Hän vastasi sukkelasti ja iloisesti ja kiiruhti jatkamaan
+keskustelua.
+
+Hän kuletti Ionen useitten huoneitten kautta, joissa kaikissa hänen
+vain Kampanian kaupunkien poroporvarilliseen komeuteen tottuneet silmänsä
+luulivat näkevänsä koko mailman aarteet.
+
+Seinillä upeili voittamattomia taidemaalauksia ja lamput valaisivat
+parhaimpien kreikkalaisten mestarien veistoksia. Helmin koristettuja
+jalokiviarkkuja oli pylväitten väliköissä; ovet ja kynnykset olivat
+mitä harvinaisinta puulajia; kultaa, jalokiviä oli tuhlaillen siroteltu
+kaikkialle. Toisinaan he olivat kahden näissä huoneissa, toisin ajoin
+he sivuuttivat polvistuneen orjajoukon, joka Ionelle tarjosi
+rannerenkaita, kultakäätyjä ja muita kalleuksia. Mutta turhaan Arbakes
+kehotti häntä ne ottamaan.
+
+»Olen usein kuullut», hän sanoi ihmeissään, »että sinä olet rikas,
+mutta tällaisia aarteita en koskaan edes uneksinut sinun omistavan.»
+
+»Minä toivoisin», egyptiläinen vastasi, »voivani ne kaikki juottaa
+yhdeksi kruunuksi, jonka sitten saisin painaa sinun päähäsi.»
+
+»Ah! Minä musertuisin sen painon alle. Minusta tulisi siten toinen
+Tarpeia», Ione vastasi nauraen.
+
+»Mutta sinä et silti halveksi rikkautta, Ione? Köyhät eivät tiedä, mitä
+elämä saattaa tarjota. Kulta on suuri taikuri -- se toteuttaa unelmamme
+-- se antaa meille jumalan voiman -- sen omistamisessa on suuruutta,
+valtaa -- se on väkevin, mutta nöyrin orjamme.»
+
+Taidokas Arbakes koetti Ionen häikästä aarteillaan ja
+kaunopuheliaisuudellaan; hän koetti hänessä herättää halua päästä
+kaiken näkemänsä omistajaksi. Hän toivoi, että Ione yhdistäisi
+omistajan omaisuuteen ja että hänen rikkauksiensa loistosta jotain
+säteilisi häneenkin. Mutta Ione tunsi miltei voivansa pahoin
+kuullessaan nyt kohteliaisuuksia noilta huulilta, jotka tähän asti
+olivat halveksineet lausua naiselliselle kauneudelle osotettuja
+tavallisia mairesanoja; ja sillä herkullisella tottuneisuudella, joka
+on ominaista vain naissuvulle, hän koetti antaa hänen sanoilleen toisen
+merkityksen ja naurahdellen ja leikitellen hän vastaili toisen
+hehkuviin puheisiin. Ei mikään mailmassa ole niin viehättävää kuin
+sellainen puolustautumistapa. Siinä on jotakin afrikalaista taikuria,
+joka lupasi sulanpiirrolla antaa tuulille uuden suunnan.
+
+Egyptiläinen olikin nyt ehkä enemmän ihastunut hänen sirouteensa kuin
+hänen kauneuteensa. Vain vaivoin hän kykeni tunteensa salaamaan. Ah!
+Sulka oli tehokas vain kesäisiä tuulenväreitä vastaan, -- kuinka se
+myrskyn kestänee!
+
+Kun he olivat eräässä hallissa, jonka seiniä peittivät hopealla
+huolitellut valkeat verhot, taputti Arbakes äkkiä käsiään, ja kuin
+taikaiskusta kohosi lattiasta pöytä -- leposohva tai valtaistuimen
+tapainen karmiininpunaisine telttakattoineen ilmestyi samassa hetkessä
+Ionen jalkojen juureen -- ja tuossa tuokiossa alkoi verhojen takaa
+kuulua näkymätöntä ja mitä vienointa soittoa.
+
+Arbakes laskeutui Ionen jalkoihin, ja poikaset, nuoria ja kauniita kuin
+Kupidot, palvelivat heitä.
+
+Juhla-ateria oli loppunut, soitto hiljeni hiljenemistään, ja Arbakes
+virkkoi ihanalle vieraalleen:
+
+»Oletko, suojattini, milloinkaan tässä tylyssä ja epävakaisessa
+maailmassa tuntenut halua katsahtaa rajan tuolle puolen? -- Oletko
+koskaan tahtonut vetää syrjälle tulevaisuuden esiverhoa, ja mielinyt
+nähdä tulevia tapahtumia? Sillä ei vain menneisyydellä ole henkensä;
+vaan jokaisella _tulevallakin_ toiminnalla on oma henki -- varjo. Kun
+oikea hetki koittaa, saa se elämän, varjo saa ruumiin ja se astuu
+mailmaan. Haudantakaisessa maassa on kahdenlaisia henkiolentoja --
+niitä, joilla on tulevaisuustehtävää ja niitä, jotka jo ovat työnsä
+suorittaneet. Jos me viisautemme avulla voisimme tuohon maahan
+tunkeutua, niin näkisimme nuo molemmat joukot, ja oppisimme, kuten minä
+olen tehnyt, tuntemaan sekä kuolleitten salaisuudet että elävien
+tulevat kohtalot.»
+
+»Oletko sinä oppinut? -- Voiko tieto viedä niin pitkälle?»
+
+»Tahdotko koetella tietojani, Ione? ja haluatko nähdä oman kohtalosi?
+Siitä tulee yhtä jännittävä draama kuin joku Aiskyloon tekemistä; olen
+sen sinua varten valmistanut, jos sinä vain tahdot nähdä varjojen
+näyttelevän osaansa.»
+
+Napolitar vavahti. Hän ajatteli Glaukusta. Hän huokasi ja värisi.
+Yhtyivätkö heidän kohtalonsa? Puolittain epäillen ja uskoen, peläten ja
+omituisen isäntänsä sanojen synnyttämän uteliaisuuden kiihottamana hän
+oli tovin ääneti ja vastasi sitten:
+
+»Se voi säikyttää -- se voi kauhistuttaa! Katsahdus tulevaisuuteen voi
+ehkä katkeroittaa nykyisyyttä!»
+
+»Ei, Ione. Minä itse olen nähnyt tulevaisuutesi ja kohtalosi henkien
+vaeltavan Elysiumin puutarhoissa; ja asfodiilista ja ruusuista he
+kiertävät sinun ihanan tulevaisuutesi kukkaköynnöstä ja muille niin
+kovasydämiset kohtalottaret kehräävät sinulle rakkauden ja onnen
+lankaa. Tahdotko tulla mukaan ja kuulla tuomiosi, voidaksesi siitä jo
+etukäteen iloita?»
+
+Taas kuiski Ionen sydän: »_Glaukus_!» Hän vastasi tuskin kuuluvasti
+myöntyen. Egyptiläinen nousi ja häntä kädestä pitäen talutti hänet
+juhlasalin poikki. Verhot hävisivät kuin manauksesta ja soitto helähti
+iloisempaan sävellajiin. He tulivat pylväistöön, jonka laidoilla
+suihkukaivot viskasivat ilmaan kirkkaat kaarensa; he saapuivat leveitä
+ja mukavia portaita myöten puutarhaan. Oli tullut ilta; kuu oli
+korkealla taivaalla, ja nuo ihanat kukat, jotka päivisin nukkuvat,
+mutta öisin täyttävät yöilman suloisilla tuoksuillaan, loistivat
+tiheinä ryhminä käytävillä, jotka veivät tuuheitten pensaikkojen halki
+tai painuivat kuin kunnioitustaan osottaen niiden kuvapatsaitten
+juureen, joita oli asetettu polun kummallekin puolelle.
+
+»Mihin sinä viet minut, Arbakes?» Ione kysyi kummastellen.
+
+»Kas tuonne», hän vastasi viitaten käytävän päässä olevaan pieneen
+rakennukseen. »Tuolla on kohtalottarille pyhitetty temppeli -- meidän
+uskonnolliset menomme vaativat niin pyhän paikan.»
+
+He joutuivat pieneen halliin, jonka takaseinällä riippui musta verho.
+Arbakes kohotti sitä, Ione astui sisään ja huomasi olevansa pilkko
+pimeässä.
+
+»Älä pelkää!» egyptiläinen virkkoi, »valoa tulee kyllä pian.» Hänen
+vielä puhuessaan alkoi kaikkialle vähitellen levitä hentoa valoa. Ione
+huomasi nyt olevansa avarassa huoneessa, joka oli aivan mustiin
+verhottu, ja samanvärinen leposohva oli hänen vierellään. Keskellä
+salia oli matala alttari ja sillä pronssinen kolmijalka. Sivuseinämällä
+seisoi korkealla graniittijalustalla yömustasta marmorista veistetty,
+suunnattoman suuri pää, jonka Ione sen otsalle kierretystä vehnäntähkää
+muistuttavasta seppelestä tunsi suureksi egyptiläiseksi jumalattareksi.
+Arbakes astui alttarin eteen. Hän oli seppelensä pannut erääseen
+lippaaseen ja puuhaili nyt tyhjentämässä pronssimaljakon sisällystä
+kolmijalkaan, josta äkkiä leimahti sinervä, väräjävä liekki.
+Egyptiläinen palasi Ionen luo ja mutisi vieraskielisiä sanoja, joita
+Ione ei ymmärtänyt. Alttarin takainen verho alkoi häälyä -- halkesi
+vihdoin kahtia ja siihen syntyneestä aukosta Ione näki edessään
+epäselvän, värittömän maiseman, mutta se tuli sitä elävämmäksi ja
+kirkkaammaksi, mitä kauemmin hän sitä katseli; vihdoin hän erotti siinä
+puita, puroja, niittyjä ja lopulta avautui hänen eteensä mitä ihanin
+maalaismaisema. Pian ilmestyi etualalle epäselvä varjo, joka pysähtyi
+Ionea vastapäätä. Vähitellen taikavoima muutti senkin yhtä eläväksi
+kuin luonnonkin; se sai muodot ja selvät piirteet ja ah! Ione tunsi
+niissä oman itsensä!
+
+Maisema häipyi äkkiä sumuun ja siitä sumusta ilmestyi taustaksi komea
+palatsi. Keskelle sen avaraa salia oli pystytetty valtaistuin --
+epäselvät orja- ja vartijajoukot ympäröivät sitä -- ja kalpea käsi
+piteli valtaistuimen yllä diademintapaista kruunua. Nyt ilmestyi uusi
+henkilö näyttämölle. Se oli kiireestä kantapäähän verhottu mustaan
+pukuun -- sen kasvot olivat peitetyt -- se polvistui Ionen varjon eteen
+-- tarttui hänen käteensä ja viittasi valtaistuimeen ikäänkuin
+kehottaen häntä nousemaan sille.
+
+Napolittaren sydän löi kiivaasti. »Tahdotko, että tuo varjo ilmaisee
+itsensä?» kuiskasi ääni hänen vierellään -- Arbakeen ääni.
+
+»Ah, kyllä.» Ione vastasi hiljaa.
+
+Arbakes kohotti kätensä; haamu näytti heittävän yltään vaipan, johon se
+oli kääriytyneenä ja Ione kirkaisi -- hän näki Arbakeen haamun
+polvillaan edessään.
+
+»Siinä on sinun kohtalosi!» kuiski ääni jälleen hänen viereltään.
+»Sinut on määrätty Arbakeen morsiameksi.»
+
+Ione kauhistui; musta esiverho peitti jälleen koko haavenäytelmän ja
+Arbakes itse -- todellinen, elävä Arbakes oli hänen edessään
+polvillaan.
+
+»Oi, Ione», hän sanoi katsoen häneen intohimoisesti. »Kuule minua, joka
+turhaan olen niin kauan rakkauttani vastaan taistellut. Minä jumaloin
+sinua! Kohtalottaret eivät valehtele -- sinä olet minulle määrätty.
+Olen etsinyt koko mailman, mutta en sinun veroistasi löytänyt. Nuoresta
+alkaen olen halunnut sellaista naisolentoa kuin sinua. Olen uneksinut
+kunnes näin sinut -- minä heräsin ja minä näen sinut. Älä käänny
+minusta, Ione! Älä arvostele minua enää samoin kuin ennen! En ole enää
+tuo kylmä, tunteeton, yksinäinen mies -- jommoiselta olen sinusta tähän
+asti näyttänyt. Ei ketään naista ole niin alttiisti, niin
+intohimoisesti rakastettu, kuin minä sinua rakastan. Älä vedä kättäsi
+pois; katso -- minä päästän sen. Jos tahdot, niin vedä se pois. --
+hyvä, olkoon niin! Mutta älä hylkää minua, Ione -- älä julmana hylkää!
+Käytä valtaasi siihen, jonka sinä voit mielesi mukaan muuttaa. Minä,
+joka en ole nöyrtynyt kenenkään kuolevaisen edessä, polvistun sinun
+eteesi. Minä, joka määrään kohtaloa, odotan omani ratkaisua sinulta.
+Ione, älä vapise, sinä olet minun kuningattareni -- jumalattareni --
+morsiameni! Kaikki sinun toiveesi täytetään. Kaikki maanääret
+palvelevat sinua -- loisto, valta, ylellisyys ovat sinun orjiasi.
+Arbakeella on vain yksi himo, ylpeys saada totella sinua. Ione, käännä
+silmäsi minuun -- ihastuta minua hymylläsi! Musta on sieluni, kun sinä
+kasvosi pois käännät -- paistaos minuun, aurinkoni -- taivaani --
+aamunkoittoni -- Ione, Ione, älä hylkää minun rakkauttani!»
+
+Vaikka Ione tunsikin olevansa täydellisesti tuon omituisen ja hirveän
+miehen vallassa, ei hän kuitenkaan pelännyt. Toisen kunnioittava
+äänensävy, hänen äänensä lempeys rauhottivat hänet; ja omassa
+puhtaudessaan hän tunsi parhaimman suojelijansa. Mutta hän oli
+hämmentynyt -- kummastunut. Kului joku hetki, ennenkuin hän kykeni
+puhumaan.
+
+»Nouse, Arbakes!» hän vihdoin lausui ojentaen hänelle jälleen kätensä,
+mutta hän veti sen nopeasti takaisin, kun hän sillä tunsi egyptiläisen
+polttavat huulet. »Nouse, ja jos olet puhunut vakavasti, jos sinun
+sanasi ovat tosia --»
+
+»_Jos_!» hän vastasi hellästi.
+
+»Hyvä! Kuule siis. Sinä olet ollut minun holhoojani, ystäväni,
+kasvattajani, tätä osaa en ole voinut aavistaakaan. Älä luule», hän
+nopeasti lisäsi, kun hän huomasi toisen silmissä hurjan, intohimoisen
+välkähdyksen -- »älä luule, että olen sinulle vihoissani, etten tuntisi
+ylpeyttä, kun sinä minua kunnioitat; mutta sano, voitko minua
+rauhallisena kuunnella?
+
+»Voin, vaikka sanasi olisivat salamoita, jotka uhkaisivat murskata
+minut.»
+
+»_Minä rakastan toista_», Ione virkkoi punehtuen, mutta varmalla
+äänellä.
+
+»Jumalten nimessä -- manalan vallat!» ähkäisi Arbakes nousten täyteen
+pituuteensa. »Älä sano sellaista minulle -- älä pilkkaa minua -- se on
+mahdotonta! Kenen olet nähnyt, kenen olet oppinut tuntemaan? Oh, Ione!
+Kaikki on vain naisellista keksintöä -- se on naisen puhetta -- sinä
+tahdot voittaa aikaa. Minä olen yllättänyt sinut -- ehkä pelottanut
+sinua. Tee minulle mitä tahdot, sano vaikkapa, ettet minua rakasta,
+matta älä sano, että rakastat toista!»
+
+»Ah!» Ione alotti, mutta pelästyen hänen äkillistä ja odottamatonta
+kiivauttaan hän pillahti itkuun.
+
+Arbakes siirtihe lähemmäksi -- hänen hengityksensä poltti Ionen poskia
+-- hän sulki hänet syliinsä -- Ione koetti kaikin voimin vapautua.
+Tässä tiimellyksessä putosi Ionen povesta pieni taulu lattialle.
+Arbakes huomasi sen ja sieppasi sen -- se oli kirje, jonka Ione oli
+aamulla saanut Glaukukselta. Ione vaipui kauhun lamaannuttamana
+leposohvalle.
+
+Arbakes silmäili nopeasti kirjettä; napolitar ei tohtinut häntä
+katsella. Hän ei huomannut sitä kalmanväriä, joka oli Arbakeen
+kasvoille levinnyt; hän ei nähnyt toisen uhkaavaa asentoa, ei hänen
+huultensa värähdystä, ei hänen rintansa väkivaltaista aaltoilua. Hän
+luki kirjeen loppuun, se putosi hänen kädestään ja hän virkkoi
+halveksivan kylmällä äänellä:
+
+»Onko tämän kirjeen kirjottaja sinun rakastettusi?»
+
+Ione huokasi, mutta ei vastannut.
+
+»Puhu!» toinen ärjäsi.
+
+»On!»
+
+»Ja hänen nimensä -- niin sehän on tässä kirjeessä -- hänen nimensä on
+Glaukus!»
+
+Ione risti kätensä ja katsahti ympärilleen ikäänkuin suojaa ja apua
+hakien.
+
+»Kuule siis», Arbakes sanoi alentaen äänensä kuiskailuksi. »Sinut saa
+pikemmin hauta kuin hänen käsivartensa syleilläkseen. Mitä! Luuletko,
+että Arbakes sietää rinnallaan sellaista kilpailijaa kuin on tuo kurja
+kreikkalainen? Mitä? Luuletko, että olen hedelmän antanut kypsyä
+antaakseni sen toiselle? Ei niin -- minun ihana houkkioni! Ei! Sinä
+olet minun -- yksinomaan -- vain minun! Ja nyt -- nyt minä tartun
+sinuun ja teen sinut omakseni!» Näin sanoen hän kietoi Ionen
+käsivarsiinsa; ja tässä väkivaltaisessa otteessa ilmeni kaikki
+valloilleen päässyt raivo -- siinä oli enemmän kostonhalua kuin
+rakkautta.
+
+Mutta epätoivo antoi Ionelle yliluonnolliset voimat; hän riistihe irti
+toisen otteesta -- hän syöksyi huoneen toiseen päähän, sinne mistä he
+olivat tulleet -- hän veti jo esiverhoa syrjään -- mutta samassa
+Arbakes sai hänet kiinni -- taas hän pääsi irti ja kaatui väsyneenä ja
+kirkaisten sen patsaan juurelle, jolla oli egyptiläisen jumalattaren
+kuva. Arbakes pysähtyi hetkeksi hengähtääkseen ja taas hän hyökkäsi
+saaliinsa kimppuun.
+
+Samassa riuhtaistiin verho syrjään; egyptiläinen tunsi rajun ja
+voimakkaan otteen olkapäissään. Hän kääntyi -- ja näki edessään
+Glaukuksen säihkyvät silmät ja Apekideen kalpeat, elähtäneet, mutta
+uhkaavat piirteet. »Ah!» hän murahti, katsellen vuoroon toista, vuoroon
+toista, »mikä raivotar teidät on tänne saattanut?»
+
+»Ate», Glaukus vastasi ja tarttui hurjan raivoisasti egyptiläiseen.
+Apekides nosti tajuttoman sisarensa lattialta, mutta hänen sisäisissä
+taisteluissa kuihtuneet voimansa eivät riittäneet kantamaan häntä pois,
+niin hento ja kevyt kuin Ione olikin. Hän pani hänet sentähden
+leposohvalle ja jäi hänen viereensä seisomaan paljastetuin puukoin
+katsellen Glaukuksen ja egyptiläisen taistelua, valmiina työntämään
+aseensa Arbakeen rintaan, jos tämä voittajana selviytyisi. Ei mitään
+liene kammottavampaa katsella kuin pelkkien ruumiillisten voimien
+ottelua, jossa ei käytetä muita aseita kuin mitä luonto on vihalle ja
+raivolle antanut. Molemmat vastustajat olivat toisiinsa takertuneet,
+kumpikin tavotteli toisen kurkkua -- pää taaksepäin taivutettuna --
+silmät vihasta kiiluen -- lihakset jännitettyinä -- suonet paisuvina --
+huulet yhteenpuristettuina -- hammasta purren. Kummallakin oli
+tavattomat ruumiinvoimat, kumpaakin kannusti sammuttamaton viha. He
+kietoutuivat toisiinsa -- he vaappuivat puoleen ja toiseen -- he
+liikkuivat ahtaan taistelukenttänsä päästä toiseen -- he kiljahtelivat
+vihasta ja kostonhalusta. He olivat nyt alttarin edessä -- nyt sen
+patsaan juurella, jonka äärellä taistelu oli alkanut. He päästivät
+toisensa irti hengähtääkseen. -- Arbakes nojasi kuvapatsaaseen, Glaukus
+siirtyi jonkun askelen päähän.
+
+»Oi, vanha arvokas jumalatar», Arbakes huudahti syleillen kuvapatsasta
+ja kohottaen katseensa sen pyhitettyyn päähän, »suojele valittuasi,
+sinkoa kostosi tuohon sinun ikivanhan uskontosi pilkkaajaan, joka
+syntisellä väkivallalla häpäisee sinun pyhäkkösi ja ahdistaa sinun
+palvelijaasi!»
+
+Hänen näin puhuessaan näyttivät jumalattaren rauhalliset ja suuret
+piirteet äkkiä saaneen eloa -- mustasta marmorista hohti kuin kuultavan
+hunnun läpi punerva ja väräjävä valo; pään ympärillä välkähti
+tulikielekkeitä kuin sähähteleviä salamia; silmiin tuli synkkä
+kiilto ja ne näyttivät suuntaavan uhkaavan vihansa kreikkalaiseen.
+Ällistyneenä ja hämmentyen tästä äkillisestä ja salakähmäisestä
+vastauksesta, jonka hänen vihollisensa oli rukoukseensa saanut, ja
+oman perinnäisen taikauskonsa kahlehtimana Glaukus kalpeni sitä
+odottamatonta ja salaperäistä elämää, minkä marmori yhtäkkiä oli saanut
+-- hänen polvensa alkoivat vapista -- kauhu täytti hänen mielensä ja
+hän seisoi pelokkaana ja hämillään vihamiehensä edessä. Arbakes ei
+antanut hänelle aikaa tointua hämmästyksestä. »Kuole kirottu», hän
+karjui ukkosenäänellä hyökäten uudelleen kreikkalaisen kimppuun,
+»kunnioitettava Äiti tahtoo sinut eläväksi uhrikseen.» Menetettyään
+taikauskoisen pelkonsa ensi hämmennyksessä mielenmalttinsa
+kreikkalainen väistyi askelen taaksepäin; marmorilattia oli lasinliukas
+-- hän luiskahti -- ja kaatui. Arbakes pani jalkansa kaatuneen
+vihollisensa rinnalle. Mutta Apekides, joka oli saanut kokemusta
+papillisessa toimessaan ja tunsi hyvin Arbakeen mahtavat ihmeet, ei
+hämmentynyt niin helposti kuin hänen toverinsa. Hän syöksyi nyt puukko
+koholla esiin -- valpas egyptiläinen tarttui sitä pitelevään käteen --
+yksi ainoa voimakas isku sinkosi aseen papin voimattomasta kädestä, --
+toinen kauhea isku paiskasi hänet itsensä maahan. Vahingoniloisin ja
+uhkaavin elein Arbakes heilutteli puukkoa ilmassa. Silmääräpäyttämättä
+Glaukus katseli uhkaavaa vaaraa kaatuneen gladiaattorin lailla
+alistuen kohtaloonsa. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä lattia alkoi
+heidän allaan keinua. Suurempi henki kuin Arbakeen manaama ilmaisi
+olemassaolonsa! -- hävittävä jättivoima, jonka tieltä hänen intohimonsa
+ja taitonsa äkkiä hävisivät. Maanjäristyksen kamala demoni oli herännyt
+-- se kohenteleikse -- pilkaten inhimillisen viekkauden taikavoimaa ja
+inhimillisen raivon puuskaa. Titanin lailla, jonka harteilla vuoret
+ovat levänneet, se ravisteleikse vuosien unesta -- se panee sitä
+kiusanneet vuorivuoteet liikkeelle -- syvyyden kuilut vapisevat ja
+horjahtelevat, kun se jäseniään oikoo. Itseensä luottava puolijumala
+nujerretaan juuri silloin kun hän on kostonsa saamallaan ja valtaansa
+näyttämällään. Kaikkialta kuului maan alta kummaa kuminaa -- huoneen
+esiverhot liehuivat ilmassa kuin myrskyn kynsissä -- alttari huojui --
+kolmijalka kaatui -- ja korkealla taistelukentän yllä pylväs heilahteli
+puolelta toiselle -- jumalattaren marmoripää irtaantui ja putosi
+jalustaltaan, ja Arbakeen kumartuessa antamaan uhrilleen viimeistä
+iskua jysähti marmorimassa suoraan hänen olkapäilleen ja niskaansa. Ja
+äkkiä kuin kuoleman hävittävä henki olisi häneen puhaltanut Arbakes
+lysähti ääntä päästämättä lattialle ja makasi siinä nyt osottamatta
+ainuttakaan elonmerkkiä näennäisesti saman jumalattaren surmaamana,
+jonka apuun hän äsken oli turvautunut.
+
+»Maa on lapsiaan suojellut», Glaukus huudahti nousten jaloilleen.
+»Siunattu olkoon kauhea maanjäristys! Kiittäkäämme jumalten armoa!» Hän
+auttoi Apekideen pystyyn ja katsahti sitten Arbakeehen. Tämä näytti
+aivan haudanomalta. Verta tihkui hänen suustaan hänen välkkyville
+vaatteilleen; hän putosi raskaasti Glaukuksen käsistä ja punainen
+verivirta valui hiljalleen marmorilattialle. Taas tärisi maa heidän
+allaan; heidän täytyi toinen toiseensa nojata. Mutta järistys taukosi
+yhtä pian kuin syntyikin. He eivät odottaneet kauempaa. Glaukus otti
+Ionen varovasti käsivarsilleen ja he lähtivät nopeasti tuosta kauhun
+talosta. Kun he saapuivat puutarhaan, näkivät he kaikkialla pakenevia
+ja hajanaisia nais- ja orjajoukkoja, joiden välkkyvät juhlapuvut
+tuntuivat kaiken pilkalta tuona juhlallisen pelottavana hetkenä. He
+eivät välittäneet nyt vieraista, heillä oli yllin kyllin työtä omasta
+pelastumisestaankin. Kuudentoista rauhanvuoden jälkeen uskoton,
+rauhaton maakamara uhkasi uutta hävitystä. Kaikkialta kuului huutoa:
+»_Maanjäristys, maanjäristys_!» Apekides ja hänen toverinsa sivuuttivat
+kenenkään heitä häiritsemättä talon, poikkesivat eräälle käytävälle,
+pujahtivat pienestä avoimesta portista ulos ja pysähtyivät vihdoin
+matalalle kummulle, jonka ylle tummanvihreät aloepuut loivat
+kimmeltävän varjonsa; kuunsäteet valaisivat sokean tytön hentoja
+piirteitä -- hän itki katkerasti.
+
+
+
+
+
+
+III KIRJA.
+
+
+
+
+1 LUKU.
+
+Pompeijin tori. -- Ensimäiset oireet liikkeestä, joka alottaa uuden
+ajanjakson ihmiskunnan historiassa.
+
+
+Oli varhainen aamu, jo forum oli täynnä touhun ihmisiä ja
+tyhjäntoimittajia. Niinkuin nykypäivien Parisissa niin senajan Italian
+kaupunkien asukkaat elivät enimmäkseen kotiensa ulkopuolella. Julkiset
+rakennukset -- forum -- pylväskäytävät -- kylpylät -- temppelitkin
+olivat heidän oikeita kotejaan. Ei siis ihme, että he näitä
+mielipaikkojaan niin upeasti koristelivat -- nehän herättivät heissä
+sekä kotoista tunnetta että ylpeyttä julkisesta toiminnastaan.
+Ja tuona aikana oli pompeijilainen forumelämä todella vilkasta.
+Suurista marmorilaatoista tehdyllä kivityksellä hääräili ihmisryhmiä,
+puuttuneina tuollaiseen vilkkaaseen keskusteluun, jossa jokaisella
+sanalla on oma elemerkkinsä ja joka muutenkin on niin luonteenomaista
+Etelän kansoille. Tuossa, seitsemässä kojussaan pylväskäytävän kyljessä
+istuivat rahanvaihettajat kiiltävät rahapinot edessään, ja heidän
+koppiensa ympärillä tungeskeli kauppiaitten ja merimiesten monikirjava
+joukko. Torin toisella laidalla nähtiin muutaman pitkätogaisen[32]
+miehen kiiruhtavan komeaan rakennukseen, jossa julkiset oikeusistunnot
+pidettiin -- ne olivat viranomaisia -- touhukasta, iloista,
+haastelevaa, leikkisätä joukkoa, jommoista vielä nytkin tapaa
+Westminsterissä. Forumin keskellä oli useita kuvapatsaita jalustallaan,
+huomattavin niistä oli Ciceron komea pylväs. Avointa toria ympäri
+säännöllinen ja symmetrinen, dorilaistekoinen pylväskäytävä; täällä ne,
+jotka työ oli saanut aikasin jalkeille, nauttivat laihaa italialaista
+aamiaistaan vilkkaasti haastellen viimeöisestä maanjäristyksestä ja
+aina välillä kastaen leipäpalasensa laimennettuun viiniin, jota heillä
+oli kulhoissa mukanaan. Avopaikalla nähtiin myöskin rihkamakauppiaita
+tavaroitaan tarjoomassa. Tuossa muuan kauppasi kirjonauhoja somalle
+maalaisnaiselle; tässä toinen kehui eräälle kelpo maatilanomistajalle
+kenkiensä tukevuutta; tuolla taas muuan kolmas, jonkinlainen
+kojuravintoloitsija, jommoiset vieläkin ovat niin tavallisia Italian
+kaupungeissa, tyydytti nälkäisiä vatsoja pienen, kuljetettavan
+katukeittiönsä lämpimillä annoksilla, ja sillaikaa -- mikä outo
+vastakohta ja luonnehtiva piirre sen ajan pyrkimyksille yhdistää
+aineellinen ja älyllinen toisiinsa -- muuan koulumestari selitti
+oppilasjukureilleen latinan kieliopin alkeita.[33] Eräällä
+pylväskäytävää ylempänä olevalla gallerialla, jolle noustiin kapeita
+puuportaita myöten, tungeskeli myöskin joukkoa; mutta koska täällä
+solmittiin kaikki suurehkot kaupat, olivat joukot täällä aika lailla
+rauhallisempia ja vakavampia kuin alhaalla.
+
+Kaikkialla joukko antoi kunnioittavasti tietä jollekin senaattorille,
+joka oli matkalla Jupiterin temppeliin -- (se täytti yhden forumin
+sivun ja oli senaatinkokouspaikka) -- he tervehtivät alentuvasti
+tuttaviaan tai klienttejään, jotka he joukosta tunsivat. Arvokkaampien
+joukossa nähtiin myöskin naapurikylien komearyhtisiä maatilanomistajia;
+jotka suuntasivat askelensa valtion jyvämakasiineille. Aivan temppelin
+vierestä kohosi triumfiportti, jonka aukosta näkyi ihmisvilinää täynnä
+oleva, pitkä katu. Riemukaaren syvennyksestä viskasi suihkukaivo
+vesisäteensä aurinkoiseen ilmaan; ja sen kamanalta katseli Kaligulan
+pronssinen ratsuripatsas alas muodostaen jyrkän vastakohdan valoisalle
+ympäristölleen. Rahan vaihettajain kojujen takana oli se rakennus, jota
+nyt kutsutaan Pantheoniksi, ja köyhää pompeijilaisrahvasta tungeskeli
+sen ahtaassa eteishallissa, josta päästiin rakennuksen sisäosaan;
+heillä oli korit käsivarsilla ja he työntyivät kahden pylvään väliselle
+tasokkeelle, jolta heille papit kauppasivat uhritoimituksista jälelle
+jääneitä ruokatavaroita. Erään julkiseen tarkotukseen määrätyn
+rakennuksen keskeneräisellä salvoksella oli miehiä työssä, pylväitä
+viimeistelemässä, ja heidän moukariensa iskut kuuluivat selvästi joukon
+synnyttämän melun ylikin. -- _Ne pylväät ovat vielä nytkin
+keskentekoisia_.
+
+Monikirjava oli tuo joukko vaateparsineen, arvoineen, tapoineen,
+toimineen; tuskinpa mikään on sen eloisampaa, iloisempaa, vilkkaampaa
+kuin tuo vilske ja touhu forumilla. Siinä näkyivät kaikki tuhannet
+merkit kuumeisesta sivistysmuodosta -- jossa huvittelu ja toiminta,
+laiskottelu ja työ, ahneus ja kunnianhimo kulkivat vuolaina, mutta
+sopusointuisina virtoina suureen mereen.
+
+Jupiterin temppelin portaikon edessä seisoi muuan viisissäkymmenissä
+oleva mies kädet ristissä ryntäillä ja piirteissä halveksiva ja ylpeä
+ilme. Hänen pukunsa oli silmiinpistävän yksinkertainen -- ehkei juuri
+vaateaineksiltaan kuin siten, että siitä puuttuivat ne koristukset,
+joilla kaikensäätyiset pompeijilaiset itsensä somistivat, osaksi
+tavallisesta turhamaisuudesta, osaksi koska nuo koreudet yleensä oli
+tehty senmuotoisiksi, että ne mainiosti tehosivat noituutta ja »pahan
+silmän» vaikutusta vastaan. Hänen otsansa oli korkea ja sileä; hänen
+harvat kiharansa takaraivolla peitti huupantapainen päähine, joka oli
+osa hänen puvustaan ja jonka mielin määrin saattoi laskea ja kohottaa
+ja joka nyt peitti melkein koko pään auringonsäteiltä suojaksi. Hänen
+pukunsa väri oli ruskea, vähän viljelty väri Pompeijissa, sillä
+tulipunaisen ja purppuran välimuotoja tarkoin vältettiin. Hänen
+vyöstään riippui mustetolppo, piirrin ja pieniä vahatauluja.
+Omituisinta oli, ettei miehellä ollut lainkaan rahakukkaroa, joka
+poikkeuksetta riippui jokaisen vyössä, olkoonpa että se onnettomuudeksi
+oli tyhjä!
+
+Harvoin nuo iloiset ja omaansa ajavat pompeijilaiset vaivautuivat
+tarkastelemaan naapuriensa esiintymistä ja toimia. Mutta tuon
+seisoskelijan katseesta ilmeni niin voimakasta katkeruutta ja
+halveksintaa, kun hän seurasi sitä uskonnollista juhlakulkuetta, joka
+paraikaa nousi temppelin astuimia ylös, että monien huomio pakostakin
+häneen kiintyi.
+
+»Kuka tuo kyynikko on?» muuan kauppias kysyi toveriltaan kultasepältä.
+
+»Se on Olintus», tämä vastasi, »kuuluu olevan natsarealainen.»
+
+Kauppias kauhistui. »Hirveä uskonlakko!» hän virkkoi kuiskaten ja
+pelokkain äänin. »Sanotaan heidän yöllisissä kokouksissaan alottavan
+menot murhaamalla vastasyntyneitä lapsia. He tunnustavat kaikkien
+jumalien yhteyden -- nuo kirotut! Jumalien yhteys! Mitä tulee
+kauppiaista ja kultasepistä, jos sellainen uskonto pääsee levenemään?»
+
+»Se on totta», kultaseppä sanoi. »Eivätpä he jalokiviä ostakaan -- he
+mutisevat loihtulukuja käärmeen nähdessään ja Pompeijissa ovat kaikki
+koristukset käärmeenmuotoisia.»
+
+»Katsohan», muuan kolmas, pronssinvalaja huomautti, »kuinka
+pilkallisesti hän hymyilee tuolle hartaalle uhritoimitukselle. Hän
+varmaankin kiroo itsekseen koko temppelin. Tiedäpäs, Celcinus, että
+mennessään toissa päivänä kojuni ohi ja nähdessään minun muovailevan
+Minervan kuvaa tuo mies virkkoi minulle vihaisena, että hän olisi
+iskenyt palasiksi tekeleeni, jos se olisi ollut marmoria; mutta pronssi
+oli liian tukevaa hänelle. 'Tuhotako Jumalatar!' minä huudahdin.
+'Jumalatar!' tuo jumalainkieltäjä virkkoi, 'demoni hän on --
+pahahenki'. Sitte hän meni manaten tiehensä. Voiko sellaista sietää!
+Onko ihme, että maa viime yönä niin uhkaavana järisi heittääkseen
+kamaraltaan pois tuollaisen ateistin -- Sanoinko ateistin -- pahempi
+hän on -- kaunotaiteitten raastaja! Mikä onkaan meidän pronssinvalajain
+kohtalona, jos tuontapaiset miehet pääsevät luomaan lakeja
+yhteiskunnalle?»
+
+»Ne ovat niitä samoja murhapolttajia, jotka Neeron aikana sytyttivät
+Rooman tuleen», kultaseppä tiesi sanoa.
+
+Samaan aikaan kun tällaisia ystävällisiä huomautuksia lausuttiin
+natsarealaisen käyttäytymisestä ja uskosta, tunsi Olintus itsekin, että
+hän oli herättänyt huomiota. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi
+kuiskivan, häntä tirraavan, liikkelehtivän joukon; ja tarkastettuaan
+sitä hetken, ensin halveksien sitten säälien hän veti vaippansa
+tiukemmalle ja lähti kuuluvasti mutisten: »Teitä, petettyjä
+epäjumalanpalvojia! Eikö viimeyön maanjäristyskään teitä varottanut?
+Ah! Kuinka kestätte, kun viimeinen hetki lyö?»
+
+Joukko, joka kuuli nämä uhkaavat sanat, tulkitsi ne omalla tavallaan,
+kukin oman tietämättömyytensä ja pelkonsa mukaan niitä punniten;
+mutta kaikkien mielestä ne sisälsivät hirveän kirouksen. He pitivät
+tuota kristittyä ihmiskunnan vihollisena. Ne haukkumasanat, joita he
+hänelle syytivät ja joista »ateisti» oli suosituin ja tavallisin
+olkoot varotuksena meille, joilla on sama, nyt jo voitokas usko,
+ettemme ryhtyisi uskonvainoihin ja ettemme kohtelisi niitä, joiden
+mailmankatsomus eroaa omastamme, samoinkuin uskomme esitaistelijoita
+kohdeltiin.
+
+Päästyään joukosta erilleen ja saavuttuaan eräälle forumista vievälle,
+autiommalle uloskäytävälle huomasi Olintus kalpean ja vakavan miehen,
+joka tutkivasti katseli häntä, ja jota hän ei ollut tuntea.
+
+Kääriytyneenä »palliumiin», joka osaksi peitti hänen papillisen asunsa,
+nuori Apekides tarkasteli tuon uuden ja salaperäisen uskon apostolia,
+uskon, jonka tunnustajia hänkin jo miltei oli ollut.
+
+»Onko tuokin petturi? Onko tuossakin miehessä, joka elintavoiltaan,
+asultaan, esiintymiseltään on yksinkertainen -- onko hänessäkin kuten
+Arbakeessa vakavuus vain aistillisen verhona? Piileekö tuossakin,
+Vestan hunnun takana rappeutunut pahe?»
+
+Olintus, joka oli tottunut seurustelemaan kaikenkarvaisten joukkojen
+kanssa ja jolla paitsi uskoninnoitusta oli tarkka ihmistuntemuskyky,
+arvasi ehkä papin piirteistä osan siitä, mitä hänen sisässään kiehui.
+Hän kesti puhtain ja avoimin otsin Apekideen tiukan katseen.
+
+»Rauhaa sinulle!» hän virkkoi tervehtien Apekidesta.
+
+»Rauhaa?» pappi toisti niin kaiuttomalla äänellä, että natsarealaisen
+sydäntä kouristi.
+
+»Siihen toivomukseen», Olintus jatkoi, »on kaikki hyvä yhtynyt --
+hyveettä et löydä rauhaa. Sateenkaaren lailla rauhaa kyllä on maassa,
+mutta kaari itse pysyy korkealla taivaissa. Taivas kirjoo sen
+väriloistoin -- se syntyy pilvien ja kyynelten aikana -- se on ikuisen
+auringon heijastusta -- se on rauhan vakuutta -- se on merkki suuresta,
+ihmistä ja jumalaa välittävästä olennosta. Sellainen rauha, oi nuori
+mies, on hengen hymyilyä. Se on ikuisessa valossa kulkevan etäisen
+auringon säteilyä. _Rauhaa_ toivotan sinulle!»
+
+»Ah!» Apekides alotti, mutta hän huomasi samassa joukon uteliaita,
+jotka mielellään olisivat kuulleet, mitä vihatulla natsarealaisella ja
+Isiksen papilla oli toisilleen sanottavaa. Hän vaikeni äkisti ja lisäsi
+sitten matalalla äänellä: »Emme voi tässä keskustella. Seuraan sinua
+joen rantamalle. Siellä on lehtokuja, joka tähän aikaan on autio ja
+tyhjä.»
+
+Olintus hyväksyi ehdotuksen. Hän kulki nopein askelin, mutta terävin ja
+pälyilevin silmin pitkin katuja. Tuontuostakin hän tervehti puhuvin
+katsein ja erikoisin merkein joitakuita vastaantulijoita, jotka
+useimmiten asusta päättäen olivat syvien rivien miehiä. Sillä
+kristinuskossa näemme saman ilmiön, minkä kaikissa vähäpätöisemmissäkin
+vallankumouksissa -- uskonvoima valtaa ensin suuren joukon sydämet.
+Sillä suurella kymellä, jonka laineet sittemmin huuhtelivat kaupunkeja
+ja palatseja, oli alkulähteensä köyhyyden ja ahkeruuden majojen
+lähellä.
+
+
+
+
+2 LUKU.
+
+Kuutamomatka Kampanian lahdella.
+
+
+»Kerrohan, Glaukus», Ione virkkoi, kun he huvialuksessaan laskivat
+Sarnus-jokea alas, »kuinka jouduit Apekideen kanssa pelastamaan minut
+tuon häijyn miehen käsistä.»
+
+»Kysy Nydialta», atenalainen vastasi viitaten sokeaan tyttöön, joka
+istui jonkun matkan päässä heistä, nojaten miettivänä lyyraansa. »Häntä
+saat kiittää, et meitä. Näyttää siltä kuin hän olisi hakenut ensin
+minua, mutta kun ei löytänyt minua kotoa, on hän mennyt veljesi luo
+temppeliin; tämä seurasi häntä Arbakeen luo. Matkalla he kohtasivat
+minut ystävineni, joiden iloiseen seuraan sinun ystävällinen kirjeesi
+minut oli saanut. Nydian valpas korva tunsi ääneni -- pari sanaa riitti
+minut liittämään Apekideen seuraan. En maininnut tovereilleni, miksi
+heidät jätin -- eikö minun täytynyt säästää nimeäsi joutumasta heidän
+terävän kielensä kevytmielisten huomautusten järsittäväksi. -- Nydia
+jäi puutarhan portille, jonka kautta sittemmin sinut kannoimme ulos. --
+Me menimme sisään ja aijoimme juuri tunkeutua tuohon salaperäiseen ja
+kamottavaan taloon, kun kuulimme sinun huutosi toisaalta. Lopun
+tiedät.»
+
+Ione punastui vahvasti. Sitten hän katsahti Glaukukseen ja katseesta
+tämä luki sen kiitoksen, mitä hän ei mielinyt lausua. »Tulepa tänne,
+Nydiani», hän virkkoi sitten hellästi tessalittarelle. »Enkö ole
+sinulle sanonut, että sinä olet minun sisareni ja ystäväni? Sinä olet
+ollut minulle enemmänkin -- suojelijani ja pelastajani!»
+
+»Ei kannata puhua», Nydia vastasi välinpitämättömästi liikahtamatta
+paikaltaan.
+
+»Ah! Unohdin», Ione jatkoi. »Minun täytyy tulla sinun luoksesi», ja hän
+kulki penkkien lomitse sille paikalle, jolla Nydia istui, syleili häntä
+ja peitti hänen poskensa suudelmillaan.
+
+Nydia oli tänään tavallista kalpeampi ja entistä värittömämmäksi hän
+valahti, kun kaunis napolitar häntä syleili. »Mutta kuinka sinä,
+Nydia», Ione kuiskasi, »tiesit vaarasta, johon olin joutunut? Tiesitkö
+jotakin egyptiläisestä?»
+
+»Tiesin. Tunsin hänen paheensa.»
+
+»Ja kuinka?»
+
+»Jalo Ione. Olin hänen paheittensa orja -- ne joiden palvelijana olin,
+olivat hänen auttajiaan.»
+
+»Sinä olet ollut ennenkin siinä talossa, koska niin tarkoin tunsit
+salakäytävän?»
+
+»Olen Arbakeen luona soittanut lyyraani», Nydia virkkoi hämillään.
+
+»Ja sinä olet välttänyt vaaran, josta minut pelastit?» napolitar sanoi
+niin matalalla äänellä, ettei Glaukus kuullut.
+
+»Jalo Ione, en ole kaunis enkä ylhäinen; olen lapsi, orja ja sokea.
+Halveksittu on aina turvassa.»
+
+Nydia lausui nämä nöyryyttävät sanansa tuskallisella, vastenmielisellä
+ja ylväällä äänellä; ja Ione tunsi pitemmällä puhelulla vain
+loukkaavansa Nydiaa. Hän vaikeni, ja vene saapui nyt merelle.
+
+»Tunnusta, että olin oikeassa», Glaukus virkkoi, »kun pakotin sinut
+jättämään huoneesi näin ihanana aamuna -- tunnusta että olin oikeassa!»
+
+»Sinä olit oikeassa, Glaukus», Nydia huomautti nopeasti.
+
+»Tuo rakas lapsi vastaa puolestasi», atenalainen virkkoi. »Mutta salli
+minun istua sinua vastapäätä, muuten kevyt venheemme voi keikahtaa
+kumoon.»
+
+Näin sanoen hän istahti Ionea vastapäätä ja eteenpäin kumartuen hänestä
+tuntui kuin Ionen hengitys enemmän kuin kesäiset tuulet levitti
+sulotuoksua yli koko meren.
+
+»Sinähän lupasit kertoa», Glaukus sanoi, »miksi talosi niin monta
+päivää oli suljettuna minulta.»
+
+»Oh, älä ajattele enää sitä», Ione vastasi nopeasti. »Minä kuuntelin,
+mikäli nyt tiedän, parjausta.»
+
+»Ja minun parjaajani oli egyptiläinen?»
+
+Ionen vastaus oli vaitiolo.
+
+»Hänen syynsä olivat ainakin kyllin selvät.»
+
+»Älä puhu enää hänestä», Ione virkkoi peittäen kasvonsa käsillään,
+ikäänkuin tahtoen karkottaa tämäntapaiset ajatukset mielestään.
+
+»Ehkä hänen varjonsa jo vaeltelee hitaan Styksin rannoilla», Glaukus
+tuumi, »vaikka kyllä me siinä tapauksessa olisimme kuulleet hänen
+kuolemastaan puhuttavan. Veljeesi ainakin tuntuu hänen synkkä henkensä
+voimakkaasti vaikuttaneen. Kun me tuona yönä olimme saapuneet sinun
+taloosi, jätti hän minut äkkiä. Tuleeko hänestä koskaan minun
+ystävääni?»
+
+»Häntä jäytää joku salainen suru», Ione vastasi hellästi. »Emmeköhän
+saisi häntä vähän iloisemmaksi? Koettakaamme sitä yhdessä!»
+
+»Kuin omaa veljeä minä häntä kohtelen», kreikkalainen virkkoi.
+
+»Kuinka rauhallisina», Ione sanoi koettaen karkottaa ne synkät
+ajatukset, joita Apekideen kohtalo hänessä oli herättänyt, »kuinka
+rauhallisina pilvet näyttävät taivaalla leijuvan; ja kuitenkin sinä
+sanoit, sillä itse en mitään siitä tiedä, että viime yönä oli
+maanjäristys.»
+
+»Se on totta ja kerrotaan sen olleen ankarampi kuin kuusitoista vuotta
+sitten tapahtunut. Maakamara, jolla elämme, tuntuu kätkevän monta
+salakähmäistä kauhua; ja Pluton valtakunnassa, joka kulonpolttamien
+kenttiemme alla on, lienee tapahtunut näkymättömiä mullistuksia. Etkö
+sinä, Nydia, tuntenut maan tärisevän sillä paikalla, jolla viime yönä
+odottelit meitä? Ja eikö juuri pelko saanut sinua itkemään?»
+
+»Tunsin maan suunnattoman käärmeen lailla nousevan ja laskevan allani»,
+Nydia vastasi, »mutta kun en mitään nähnyt, en pelännyt. Kuvittelin
+maanjäristyksen olleen egyptiläisen taikaa. Väitetään hänen voivan
+luonnonvoimia mielensä mukaan asetella.»
+
+»Olet tessalitar, Nydiani», Glaukus sanoi, »ja siksi sinulla on oikeus
+uskoa taikuuteen.»
+
+»Taikuuteen? -- kuka siihen ei uskoisi?» Nydia kysyi. »Etkö sinä usko?»
+
+»Viime yöhön asti (ja silloin nekromantinen ihme minut todella yllätti)
+en uskonut muunlaiseen taikuuteen kuin rakkauden!» Glaukus virkkoi ääni
+vavisten ja silmät hakien Ionen katsetta.
+
+»Ah!» Nydia huudahti kauhistuen ja vaistomaisesti hän näppäsi jonkun
+soinnun lyyrastaan. Sen ääni sointui hyvin veden tyyneen väreilyyn ja
+hetken aurinkoiseen hiljaisuuteen.
+
+»Soitapa meille jotakin, rakas Nydia», Glaukus sanoi. »Soita ja laula
+meille joku vanha tessalialainen laulusi. Taikuudestakin se voi puhua
+-- kuten tahdot, mutta rakkautta siinä pitää myöskin olla.»
+
+»Rakkautta!» Nydia toisti avaten suuret, ihmeelliset silmänsä, joita ei
+kukaan voinut katsella tuntematta pahoinvointia ja samalla sääliä.
+Niiden ilmeeseen ei voinut koskaan tottua. Näytti kummalliselta,
+etteivät niiden mustat terät erottaneet valoa. Kun niiden katse sai
+omituisen syvän, salaperäisen ilmeen tai kun ne rauhattomina,
+harhailevina välkähtelivät, sai katsoja saman tunteen, mikä syntyy kun
+ollaan mielenvikaisten parissa -- niiden ulkoinen elämä on samanlaista
+kuin meidänkin, mutta ne elävät omaa sisäistä elämäänsä, jonka
+perusviivat ovat käsittämättömät, tutkimattomat, salaperäiset.
+
+»Tahdotko, että laulan sinulle lemmestä?» hän sanoi tuijottaen
+Glaukukseen.
+
+»Tahdon», tämä vastasi katsoen maahan.
+
+Nydia siirtyi etäämmälle Ionesta, jonka käsi yhä häntä syleili; hän
+tuntui kärsivän toisen lempeästä hyväilystä. Hän asetti pienen ja soman
+soittimensa polvilleen ja näpäytettyään siitä alkusoinnut hän lauloi
+seuraavat säkeet.
+
+        _Nydian lemmenlaulu_.
+
+                  1.
+
+    Säde päivän ja liitävä läntinen
+      He ruusua armasti somaa.
+    Sen vuoks tuul' henkäili huoaten.
+      Säde pilvien etsi lomaa.
+
+                  2.
+
+    Mist' onkaan aukean tuulen tie.
+      Tuon ilmojen lapsipuolen?
+    On sielu hällä, ken luullut lie,
+      Ja huokaus lemmen, huolen.
+
+                  3.
+
+    Oi säde sä onnekas! Helppo sun
+      On lempesi lausua julki.
+    Sun loistosi kieltä on kaivatun,
+      Mi kaikkien kuulluks kulki.
+
+                  4.
+
+    Kuin tuuli kertovi lemmestään?
+      Ei äänensä poloista puolla.
+    Se vaieten etsivi ystävätään,
+      Sen lemmenkieltä on -- kuolla.
+
+»Laulusi on kovin surunvoittoinen, tyttöseni», Glaukus virkkoi.
+»Nuoruutesi tuntee toistaiseksi vain lemmen tumman varjon, se synnyttää
+meissä aivan toisenlaisen innoituksen, kun se meissä puhkee ja herää.»
+
+»Minä laulan niin kuin olen oppinut», Nydia vastasi huoaten.
+
+»Opettajasi on silloin ollut onnettomasti rakastunut, kun -- annahan
+kuulua joku iloisempi sävel! Älähän, Nydia, anna minulle soittimesi!»
+Totellessaan kehotusta Nydia joutui koskettamaan Glaukuksen kättä ja
+tämä kosketus sai hänen rintansa kohoilemaan ja hänen poskensa
+läikähtämään. Vain toisissaan askartelevat Ione ja Glaukus eivät
+huomanneet noita oudon ja varhaiskypsän liikutuksen merkkejä, sellainen
+liikutus jäyti sydäntä, jota mielikuvitus elävöitti, mutta joka sai
+luopua kaikesta toivosta.
+
+Ja nyt heidän eteensä levisi sama rauhallinen, siintävänvälkkyvä meri,
+joka vielä nytkin, seitsemäntoista vuosisadan perästä avautuu samoilta
+jumalaisilta rannoilta katsojan silmille. Ilmasto, joka vielä nytkin
+raukaisee vienolla, kirkemäisellä sulollaan, joka tahattomasti ja
+salataioin sitoo meidät itseensä, karkottaen meistä jokaisen ajatuksen
+vaivaloisesta työskentelystä, hurjan tavottelun äänet, elämän taistelut
+ja touhun, se täyttää meidät raikkain ja lempein unelmin, se antaa
+sielumme tuta sitä välttämätöntä, mikä on vähimmän maallista, niin että
+itse ilmakin tuntuu innoittavan meitä ikävöimään ja janoamaan
+rakkautta. Joka sinussa asuu, se tuntuu jättäneen maan kaikkine
+katkerine tuskineen -- ja astuneen norsunluista tietä pitkin unelmien
+valtakuntaan. Nuoret, ilakoivat _nykyisyyden_ neitoset -- nuo
+Saturnuksen lapset, joita tämä aina himoitsee nielläkseen -- ne
+näyttävät täällä olevan turvassa hänen otteiltaan. Mennyt -- tuleva
+unohdetaan; me nautimme vain nykyhetkestä. Mailman puutarhan kukka --
+ihastuksen suihkukaivo -- Italian Italia -- ihana, siunattu Kampania!
+-- turhamielisiä todella olivat titanit tahtoessaan täällä vallottaa
+itselleen toisen taivaan! Kukapa ei mielisi saada elää ainiaan täällä,
+missä Jumala tuntuu muuttaneen arkipäivän yhtämittaiseksi juhlapäiväksi
+-- jossa ei mitään kysytä, mitään toivota, mitään pelätä niinkauan kun
+pilvet yllämme väikkyvät -- meri jaloissamme loiskuu -- ilma tuo
+tullessaan hienot viestit orvokeista ja oransseista -- ja sydän vain
+yhdelle tunteelle alttiina ja vain yhtä ja ainoata tavottaen voi löytää
+huulet ja silmät, jotka hänelle vakuuttavat (oi, turhuuksien
+turhuutta!), että rakkaus yksin voi kaikkea uhmata ja ikuisesti kestää!
+Tällaisessa ilmassa ja tällaisella merellä atenalainen näki edessään
+paikan tunne-alaan sopeutuvat nymfin piirteet -- hänen silmänsä
+tarkkasivat hienon posken hivelevää ruusunhohdetta, hän tunsi onnensa
+tavallisen elämän onnea suuremmaksi, hän rakasti ja tiesi, että häntä
+rakastettiin.
+
+Menneitten aikojen inhimillisen intohimon esityksissä on runsaasti
+aikaeron synnyttämää viehättävyyttä. Me tunnemme itsessämme mielellämme
+sen siteen, joka yhdistää meidät etäisimpiinkin aikakausiin: ihmiset,
+kansat, tavat ja laitokset häviävät; _tunteet ovat ikuisia!_ -- siinä
+sukupolvet toisiinsa yhdistävät siteet. Mennyt elämä herää uudelleen
+kun sen tunteet meissä puhkeavat -- se elää meissä itsessämme! Mikä
+oli, on aina! Taikavoimaa, joka kuolleet herättää ja elävöittää
+unohdettujen hautojen tomun, sitä voimaa ei ole kirjailijan taidossa,
+vaan lukijan sydämessä!
+
+Etsittyään turhaan Ionen silmiä -- ne harhailivat muualle hänen
+katsettaan vältellen -- atenalainen tukahdutti tunteensa, joita
+onnellisemmat ajatukset olivat innoittaneet kuin ne olivat, jotka
+Nydian laulun olivat värittäneet, ja hän alotti matalalla ja vienolla
+äänellä:
+
+        _Glaukuksen laulu_.
+
+    Kuin haahti sinehen aaltojen,
+    Niin syömeni lempehen laskihen,
+    Se tunteeni tulvassa huoleti häilyy.
+    Ja sielusi säihkyä aallot päilyy.
+    Ne milloin kuohuu ja vaipuu milloin,
+      Vuoks hymysi, vuoksi kyynelies,
+    Ja niin kuni tähdet, mi syttyvät illoin,
+      On tielleni oppaana katsehes.
+
+    Sun tahtohos haahteni syviä sous.
+    Ja pilviä kohti se syöksyin nous,
+    Mun iloni, eloni onpi sun hurmas,
+    Ja katsehes synkkä mun onneni surmas.
+    Ah, sulompi kuolla on loistohon lempes
+      Kuin haipua edessä katsees hyyn,
+    Mut sulointa ompi huumassa hempes
+      Sun sielusi raueta säteilyyn.
+
+Laulun viimeisten sanojen häipyessä meren aaltoihin Ione kohotti
+silmänsä -- ne kohtasivat hänen rakastettunsa katseen. Onnellinen
+Nydia! -- onnettomuutesi on sinun onnesi, sillä sinä et voinut nähdä
+sitä lumoavaa katsetta, joka sanoi niin paljon -- joka silmästä teki
+sielun äänen -- joka lupasi vaihtelun mahdottomuutta!
+
+Mutta vaikka tessalitar ei voinutkaan tätä katsetta huomata, niin hän
+ymmärsi toki sen merkityksen äänettömyydestä -- heidän huokailuistaan.
+Hän painoi kädet lujasti rinnalleen puristaakseen sinne katkerat ja
+kateet ajatuksensa; ja sitten hän kiiruhti puhumaan, sillä äänettömyys
+oli hänestä sietämätöntä.
+
+»Mutta, oi Glaukus», hän sanoi, »eipä ole sinunkaan laulusi iloinen.»
+
+»Ja silti aijoin ilosta laulaa, kun sinun lyyraasi tartuin, tyttöni.
+Mutta ehkä onni ei sisälläkään iloa.»
+
+»Kuinka merkillistä», sanoi Ione puheenaihetta vaihtaen, sillä
+tähänastinen oli häntä tuskastuttanut, »että tuo pilvi on jo monta
+päivää liikkumatonna leijunut Vesuviuksen kiireellä! Ei kuitenkaan
+aivan liikkumatonna, sillä hetkittäin se muuttaa muotoaan, ja nyt se
+muistuttaa suunnatonta jättiläistä, joka kohottaa toisen kätensä
+kaupungin ylle. Huomaatko sinäkin yhtäläisyyden -- vai onko se vain
+minun kuvittelujani?»
+
+»Ihana Ione, huomaan samaa. Sen erottaa merkillisen selvästi.
+Jättiläinen näyttää istuvan vuoren huipulla, häivähtelevät pilvet ovat
+kääriytyneet kuin laajaksi vaipaksi hänen ympärilleen; hän näyttää
+tuijottavan allaan olevaan kaupunkiin, toisella kädellään hän tuntuu
+osottavan, kuten sinäkin sanoit, kaupungin välkähteleviä katuja, toinen
+käsi (huomaatko sen?) on koholla taivasta vasten. Se on minusta kuin
+jonkun titanin henki, surumielin tarkastelemassa mailmaa, josta hänen
+on täytynyt erota, menneisyyttä murehtien; nyt sen eleissä on jotakin
+tulevaisuutta uhkaavaa.
+
+»Olikohan tuo vuori jollakin tavalla mukana viimeöisessä
+maanjäristyksessä? Sanotaan sen, perintätiedon mukaan, ammoin sitten
+syösseen laavaa kidastaan kuten Etna nykyisin. Ehkä liekit nytkin sen
+uumenissa loimottavat ja vaanivat ulospääsyä.»
+
+»Mahdollista», Glaukus virkkoi mietteissään.
+
+»Sanoit äsken, ettet paljoakaan usko noituuteen!» Nydia huomautti
+äkkiä. »Olen kuullut kerrottavan, että tuon vuoren kätköluolissa
+asustaa mahtava noita ja tuo pilvi lienee noidan kutsuman pahanhengen
+usvavarjo.»
+
+»Sinussa on yhä synnynseutusi, Tessalian luonteenomaista haaveilua»,
+Glaukus virkkoi, »ja sinä itse olet kummallinen sekotus tunnetta ja
+monimutkaista taikauskoa.»
+
+»Pimeässä olemme aina taikauskoisia», Nydia vastasi. »Sanohan», hän
+lisäsi hetken vaijettuaan, »sanohan, oi Glaukus, ovatko kaikki kauniit
+toistensa näköisiä! Sanovat sinua kauniiksi ja Ionea myöskin. Ovatko
+teidän purteenne siis samanlaiset? En käsitä sitä oikein, mutta kaipa
+niin on laita.»
+
+»Sen suurempaa vääryyttä et voi Ionelle tehdä», Glaukus vastasi
+naurahtaen. »Me emme muistuta toisiamme vähääkään! Ionen tukka on
+tumma, minun vaalea, Ionen silmät ovat -- niin, minkäväriset, Ione? --
+En voi nähdä! Käännyhän tännepäin. Ah, ovatko ne mustat? -- eivät, ne
+ovat liiaksi lempeät. Ovatko ne siniset? -- eivät, ne ovat liiaksi
+syvät, niissä väikkyvät kaikki auringonvalon värit. -- En tajua niiden
+väriä. Mutta minun, Nydia kulta, ovat harmaat, ja loistavat vain kun
+Ione niihin katsahtaa. Ionen posket --.»
+
+»En käsitä sanaakaan kuvauksestasi», Nydia keskeytti. »Minä ymmärrän
+vain, ettette muistuta toisianne, ja se ilahuttaa minua.»
+
+»Miksi niin, Nydia»? Ione kysyi.
+
+Nydia punastui lievästi. »Koska», hän alkoi kylmästi, »olen aina
+kuvaillut mielessäni teidät erinäköisiksi ja on aina mieluista kuulla,
+ettei ole erehtynyt.»
+
+»Ja mihinkä olet Glaukusta verrannut?» Ione kysyi lempeästi.
+
+»Soittoon», Nydia vastasi maahan katsellen.
+
+»Olet oikeassa», Ione ajatteli itsekseen.
+
+»Ja mihinkä vertaat Ionea?»
+
+»En voi vielä sanoa», sokea tyttö vastasi. »En ole tuntenut häntä vielä
+kyllin kauan voidakseni löytää hänelle sopivaa vertauskohtaa.»
+
+»Minä sanon sen sinulle», Glaukus virkkoi innoissaan. »Hän on kuin
+aurinko, joka lämmittää -- kuin aalto, joka virkistää.»
+
+»Aurinko polttaa joskus ja aaltoon toisinaan hukkuu», Nydia vastasi.
+
+»Ota nämä ruusut», Glaukus sanoi, »niiden tuoksusta sinä tunnet Ionen.»
+
+»Ah, ruusut kuihtuvat!» napolitar virkahti ilakoiden.
+
+Tällaisessa haastelussa hetket kuluivat -- rakastuneet olivat
+onnellisia, sillä lempi hymyili heille; sokea tyttö yksin tunsi sen
+kolkkouden -- sen tuskat -- kateuden ailut ja pistot.
+
+Veneen liukuessa eteenpäin Glaukus tarttui taas lyyraan ja siveltyään
+sen kieliä hyväilevin sormin hän kajahutti niin rohkean ja iloisen
+laulun, että Nydiakin heräsi haaveistaan ja huudahti ihastuksesta.
+
+»Näethän, lapseni!» Glaukus huudahti, »että minä osaan loihtia esiin
+lemmen oikean luonteen ja että olin väärässä sanoessani, ettei onni voi
+olla iloista. Kuule, Nydia! Kuule, rakas Ioneni! Ja kuulkaa!»
+
+        _Venuksen synty_.
+
+              1.
+
+    Kuni tähtönen taivaan heljän,
+      Kuni unelma ihmemaan,
+    Nous laineista siintävän seljän
+      Iki-Lemmetär hurmassaan.
+    Ja hymyten taivas hohti
+    Nyt kumpuja Kypron kohti,
+    Ja metsät hiljaa huohui,
+    Ja elämä uusi kuohui
+    Nyt runsasna, riemuiten
+    Maan suonissa syttyen.
+          Terve, terve, oi sullen!
+    Nuo aallokot värjyvät, aavat,
+      Nuo pilvyet puuntavat,
+    Ne loistonsa sulta saavat,
+      Ne eloas tulvivat.
+          Terve, terve, oi ootetullen!
+    Sä siivin kiitäen kirkkain
+      Tulit tienoilta läntisen,
+    Maan lapsille lohtua virkkain
+      Ja tenhoja taivaitten.
+    Sua varjossa kaukorantain
+      Ajan impyet oottivat,
+    Ens suukon sinulle antain
+      Sun lemmityks lausuivat.
+
+              2.
+
+    Kuin simpukka venhossansa
+      Hän loistavi helmenä sen!
+    Se valavi purppuratansa
+      Lumirinnallen, poskillen
+    Ja käsillen hohtavillen,
+    Hämihehkuhun syttyvillen.
+    Ja venho se hiljaa ees
+      Ui laineilla liekkuen,
+    Valo väikkyen verhoo sees
+      Tuon taivahisen.
+          Terve, oi terve sullen!
+    Sun oomme me, iäti sun;
+      Joka liikkuva vehryt lehti,
+      Joka laine mi elää ehti,
+      Joka huokaus tuulten
+      Joka hymyily huulten
+    Sun suomaas on, siunatun.
+
+              3.
+
+    Ja sinä, sä armaani ainoinen,
+    Kun silmihis suloihin katselen,
+    Niin syntyvän silloin uudelleen
+    Nään Venuksen katsehes seijanteen,
+    Hän luomies kehdossa kirkasna hohtaa;
+      Kas, nyt hän esihin ennättäy
+      Ja täydessä loistossa luokseni käy.
+          Terve, oi sullen!
+    Niin, nousevi hän kuni helmasta veen
+    Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen,
+    Lumot kaunon mi kohtaa.
+    Hän nousevi niin kuni helmasta veen,
+    Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen.
+          Venus, terve, oi, sullen!
+
+
+
+
+3 LUKU.
+
+Hartaushetki.
+
+
+Apekides ja natsarealainen olivat saapuneet Sarnuksen rannalle. Tuo
+joki, joka nyt on ehtynyt pieneksi puroksi, virtasi muinoin iloisena
+mereen, kantoi aalloillaan lukemattomia laivoja ja sen kalvoon
+kuvastuivat Pompeijin puutarhat, viiniköynnökset, palatsit ja
+temppelit. Sen meluisimmilta ja vilkkaimmilta kujilta Olintus poikkesi
+polulle, joka vei jonkun matkan päähän rannasta olevaan siimeiseen
+lehtoon. Tämä lehtokuja oli iltaisin pompeijilaisten mielipaikka, mutta
+kuumina ja touhukkaina päivänhetkinä se oli autio, ja silloin siellä
+tapasi vain joitakuita leikkiviä lapsia, jonkun mietiskelevän
+runoilijan tai jonkun kinastelevan filosofiparin. Eteläisimmässä
+kolkassa näki pyökkipuu-istutuksia, niiden lehvistö oli mitä
+moninaisimpiin ja herkullisimpiin muotoihin leikelty. Tuhansia
+erilaisia kuvioita siellä näki, tuossa fauneja ja satyreja esittäviä,
+tässä on Egyptin pyramidia jäljitelty, tuolla näet lehvistöön leikatun
+jonkun huomatun tai arvokkaan kaupunkilaisen nimen. Sillä huono maku on
+yhtä vanha kuin hyväkin. Ja Hackneyssa ja Paddingtonissa sata vuotta
+sitten eläneet korkotuloiset kauppiaat eivät osanneet uneksiakaan,
+että he olivat saaneet mallit omiin pyökki-istutuksiinsa Rooman
+silotetuimmalta aikakaudelta, Pompeijin puutarhoista ja pyylevän
+Pliniuksen huvilasta.
+
+Tämä puistikko oli nyt, keskipäivän auringonsäteitten pudotessa
+kohtisuoraan kuihtuneiden lehtien lomitse, aivan tyhjä -- ja vain
+Olintuksen ja papin muodot siellä rikkoivat autiuden. He istahtivat
+puitten lomaan asetetulle penkille; joelta, jonka aallot välkkyen
+soluivat heidän editseen, tuntui vieno tuulenhenki. Istujat olivat
+omituinen pari: toinen nuorimman uskonnon tunnustaja -- toinen mailman
+vanhimman uskonnon pappi.
+
+»Oletko ollut onnellinen senjälkeen kun minut niin äkkiä jätit?»
+Olintus kysyi. »Onko sielusi saanut rauhan tuossa papillisessa
+puvussasi? Oletko Jumalan ääntä kaivatessasi löytänyt lohdun Isiksen
+oraakkelin kuiskauksesta? Huokauksesi, surullinen, tuijottava katseesi
+vastaavat minulle samaa mitä olen itsekseni aavistellutkin.»
+
+»Ah», Apekides vastasi väsyneesti. »Sinä näet edessäsi onnettoman ja
+musertuneen miehen! Nuoresta alkaen olen uneksinut hyveen ihanteista.
+Olen kadehtinut niiden miesten pyhyyttä, jotka kallioluolissa ja
+yksinäisissä temppeleissä ovat saaneet tuta ylimaallista kosketusta.
+Päiväni ovat kuluneet kuumeisiin ja turhamaisiin toiveihin, yöni
+haihtuneet ilkamoiviin, mutta juhlallisiin näkyihin. Erään petturin
+salaperäiset viittaukset saivat minut houkutelluksi pukeutumaan näihin
+vaatteisiin -- koko olentoni (tunnustan sen sinulle suoraan) on
+joutunut kapinaan itsensä kanssa siitä mitä olen nähnyt ja mihinkä olen
+joutunut mukaan! Totuutta etsiessäni minusta onkin tullut valheen
+palvelija. Samana iltana, jolloin viimeksi toisemme tapasimme, minua
+kannusti uusi toivo, jonka tuo sama petturi oli minussa herättänyt,
+petturi, joka minun olisi pitänyt jo paremmin tuntea. Minä olen --
+mutta älkäämme puhuko siitä -- riittää, kun sanon, että olen ollut
+ajattelematon ja valapatto. Verho on nyt ainaiseksi silmiltäni
+poistunut. Olen huomannut kehnoksi sen, jota ennen puolijumalana
+kunnioitin. Mailma mustenee silmissäni. Olen vajonnut surun syvimpään
+alhoon. En tiedä enää, onko jumalia, olemmeko vain kohtalon
+leikkikaluja, odottaako meitä tämän rajotetun ja raskaan nykyisyyden
+jälkeen tuho vai uusi elämä; kerro minulle uskostasi; pelasta minut
+näistä epäilyksistä, jos siihen pystyt.»
+
+»En ihmettele», natsarealainen vastasi, »että olet harhateille joutunut
+ja että sinulla on epäilyksesi. Kahdeksankymmentä vuotta sitten ei
+ihmisellä vielä ollut selvää varmuutta Jumalasta tai haudantakaisesta
+tulevaisuudesta. Niille, joilla on korvat kuulla, ovat uudet totuudet
+selvinneet -- taivas, todellinen Olympos, on auennut niille, joilla on
+silmät. Katso siis ja kuule!»
+
+Ja sellaisen miehen vakavuudella, jolla itsellä on luja usko ja into
+käännyttää muita, natsarealainen selitti Apekideelle pyhän kirjan
+totuuksia. Hän kertoi Kristuksen kärsimyksistä ja ihmeistä; hän itki
+puhuessaan. Hän siirtyi sitten taivaaseenastuneen Vapahtajan kunniaa
+kuvaamaan ja selittämään ilmotuksen ennustuksia. Hän kuvaili vain
+hyveelle pyhitettyä puhdasta, aistitonta taivasta -- sitä tulta ja
+tuskaa, mikä on synnin ja rikoksen palkka.
+
+Pakanuuden kannattajissa ei ollut läheskään sellaisia epäilyjä Jumalan
+ihmiskuntaa pelastavan uhritoimen mittaamattomuudesta kuin myöhemmin
+kääntyneissä. Pakana oli tottunut uskomaan, että jumalat elivät
+mailmassa, että he olivat saaneet inhimilliset muodot, että heillä oli
+inhimillisiä intohimoja, tekivät työtä ja saivat tuta onnettomuutta
+kuten ihmisetkin. Eikö Alkmenen poika,[34] jonka alttarit lukuisissa
+kaupungeissa suitsuivat pyhää vihkisavua, ollut sankaritöitään
+suorittanut ihmiskunnan parhaaksi? Eikö suuri dorilainen Apollo ollut
+mennyt hautaan sovittamaan mystillistä rikosta? Nuo taivasten jumalat
+olivat olleet mailman lainsäätäjiä ja hyväntekijöitä, ja kiitollisuus
+oli ihmisen johtanut niitä palvomaan. Senpätähden pakanasta ei
+tuntunutkaan uudelta eikä oudolta oppi, että Kristus oli tullut
+taivaasta, että kuolemattomasta oli tullut kuolevainen ja että hän oli
+ottanut kestääkseen kuoleman tuskan. Ja päämäärä, jonka takia Hän kärsi
+ja kesti, tuntui Apekideestä suunnattomasti ihanammalta kuin ne
+pyrkimykset, jotka olivat vanhan käsityksen jumalat saaneet manalassa
+käymään ja kuoleman kujia kulkemaan! Eikö ollut todella jumalan
+arvoista laskeutua tänne valituksen laaksoihin hälventämään pilvet,
+jotka peittivät tulevaisuuden synkkää vuorta -- ratkaisemaan viisaitten
+epäilyt -- muuttamaan haparoinnin varmuudeksi -- omalla esimerkillä
+opettamaan hyveellistä elämää -- esiintymisellään selittämään haudan
+arvotuksen -- ja todistamaan, ettei hengen kuolemattomuusjano ole
+turhan tavottelua! Tässä juuri oli noiden mainioiden miesten päätuki
+heidän yrittäessään parantaa ihmiskunnan tilaa. Ei mikään niin herkytä
+ihmisylpeyttä ja inhimillisiä toiveita kuin usko tulevaan tilaan eikä
+mikään ole sotkuisempaa ja hämärämpää kuin pakanaviisaitten tätä
+salaperäistä kysymystä koskevat selitykset. Apekides oli jo aikoja
+sitten huomannut, että filosofien usko ei ollut joukkojen uskoa, että
+jos he salaisesti uskoivatkin jumalallisempaan voimaan, eivät he
+pitäneet viisaana tehdä tätä uskoa yleiseksi. Hän oli myöskin
+huomannut, että papitkin ivasivat sitä uskoa, josta he rahvaalle
+puhuivat, että jonkun ja joukon käsitykset eivät koskaan olleet yhtä.
+Mutta tämä uusi usko tuntui hänestä yhdistävän toisiinsa kaikki,
+filosofin, papin, kansan, sanansaarnaajat ja uskovaiset; he eivät
+kiistele ja väittele kuolemattomuudesta, he haastavat siitä selvänä ja
+varmana asiana; lupauksen suurenmoisuus häikäisi hänet, sen lohdunsanat
+rauhottivat. Kristinusko sai ensimäiset kannattajansa syntisten
+joukosta. Monet sen vanhimmista ja marttyyreistä olivat saaneet tuta
+paheellisen elämän katkeruutta, eivätkä sen väärät tarjonnat enää
+voineet houkutella heitä vakaan ja puhtaan hyveen poluilta. Kaikki
+tämän onnellistuttavan uskon vakuutukset vaativat katumusta -- ne
+olivat aivankuin rikollisia ja synnintuntoisia varten! ja se voimakas
+häpeäntunne, jonka Apekideessa hänen viimeaikaiset irstailunsa olivat
+herättäneet, teki hänet herkäksi omaksumaan uskon, joka piti pyhänä
+tällaista katumusta ja joka lupasi taivaan iloa kääntyneelle
+syntiselle.
+
+»Tule», natsarealainen virkkoi huomatessaan sanojensa vaikutuksen,
+»tule siihen hiljaiseen paikkaan, johon me kokoonnumme -- me harvat
+valitut. Kuuntele siellä rukouksiamme, vakuuttaudu katuvien
+kyyneleittemme suoruudesta, ota osaa yksinkertaiseen uhriimme -- se ei
+ole teuraseläimiä ja kukkaköynnöksiä, vaan se on sydämen alttarilla
+esitettyjä hurskaita ajatuksia. Kukat, joita me uhraamme, ovat
+lakastumattomia -- ne kukkivat vielä silloinkin, kun meitä ei enää ole;
+niin, ne seuraavat meitä haudan tuolle puolelle, ne puhkeavat uuteen
+kukkaan taivaassa jalkojemme juureen, niiden ikuinen tuoksu ihastuttaa
+meitä, sillä ne ovat hengen kukkia; ne uhrit ovat voitettuja kiusauksia
+ja kaduttuja rikkomuksia. Tule, ah, tule! Älä hukkaa hetkeäkään;
+valmistaudu tästä alkaen tuohon suureen, tärkeään siirryntäpäivään,
+pimeästä valoon, surusta iloon, rikollisesta kuolemattomaan! Tänään on
+Jumalanpojan päivä, päivä, jota me vietämme juhlana. Vaikka me
+tavallisesti kokoonnummekin öiseen aikaan, on meitä jo nytkin jokunen
+koolla. Mikä ilo ja riemu meidät täyttääkään, kun me saamme viedä
+kadonneen lampaan pyhään laumaan!»
+
+Apekideesta, jonka luonne pohjaltaan oli niin puhdas, tuntui Olintuksen
+esiintymisessä olevan jotakin erikoisen jaloa ja hyvänsuopaa -- siinä
+oli hänestä henki, joka tunsi oman onnensa toisen onnesta -- ja jonka
+suurena päämääränä on vain uusia tovereita johtaa ikuiseen autuuteen.
+Hän oli liikutettu, pehminnyt, voitettu. Hän ei ollut kyllin rohkea
+jäämään yksin; myöskin uteliaisuutta sekaantui hänen puhtaampiin
+ajatuksiinsa -- hän halusi lähemmältä katsella niitä menoja, jotka huhu
+tiesi kuvata niin mustiksi ja eriskummallisiksi. Hän mietti hetken,
+katsahti papilliseen pukuunsa, ajatteli Arbakesta, värähti kauhusta,
+nosti katseensa natsarealaisen kirkkaaseen otsaan; siinä mies,
+joka on huolissaan ja tuskissaan -- vain hänen hyvästään, hänen
+pelastuksestaan. Hän kietoi vaipan ympärilleen niin että se peitti
+kokonaan hänen muun pukunsa, ja sanoi: »Vie minua, minä seuraan sinua.»
+
+Olintus puristi iloisena hänen kättään, ja sitten he astelivat joen
+rannalle, hypähtivät erääseen veneeseen, jommoisia tällä rannalla
+oli aina saatavissa. Vene lykättiin vesille; auringolta suojaava
+kangasverho esti ketään heitä huomaamasta; nopeasti he kulkivat virtaa
+alas. Eräästä heidän ohitseen lipuvasta veneestä kuului hempeää
+soittoa; veneen kokka oli kukin koristeltu; -- se kulki merelle päin.
+»Noin», Olintus virkkoi surullisena »noin kulkevat nautintoa
+tavottelevat huolettomina ja aavistamatta pettymyksiään suurelle
+valtamerelle myrskyyn ja haaksirikkoon! Me sivuutamme heidät, ja
+saavumme rauhallisesti ja huomaamatta rauhan maahan.»
+
+Apekides nosti päänsä ja huomasi auringon verhon aukosta erään noista
+iloisista veneessäolijoista -- se oli hänen sisarensa. Rakastuneet
+olivat juuri sillä huvimatkalla, josta aijemmin olemme jo puhuneet.
+Pappi huokasi ja vaipui jälleen tuhdolleen. He saapuivat rannalle,
+jolla esikaupunkimaisesti matalat ja vähäpätöiset huonerivit ulottuivat
+aivan vedenpartaalle saakka. Noustuaan maihin ja sidottuaan veneen
+Olintus kuljetti pappia oikeata katusokkeloa pitkin ja vihdoin he
+saapuivat erään naapureitaan tavallista suuremman rakennuksen lukitulle
+ovelle. Olintus koputti kolmasti -- ovi aukeni ja sulkeutui heti kun
+Apekides johtajineen oli astunut kynnyksen yli sisään.
+
+He kulkivat aution atriumin kautta ja saapuivat suurehkoon huoneeseen,
+johonka oven sulkeuduttua heidän jälkeensä pääsi valoa vain pienestä
+ovenpäällisestä ikkunasta. Mutta ennenkuin he astuivat sisään, sanoi
+Olintus ovelle naputtaessaan: »Rauhaa teille!» Ääni vastasi sisältä:
+»Rauhaa keille?» »Uskoville!» Olintus vastasi ja ovi aukeni.
+Kaksi- tai neljätoista henkilöä istui puoliympyrässä puuhun veistetyn
+ristiinnaulitun edessä, vaijeten, ajatuksiin vaipuneina.
+
+Olintuksen astuessa huoneeseen he katsahtivat häneen sanaakaan
+virkkamatta. Ennenkuin heitä puhutteli, natsarealainen polvistui, ja
+hänen huultensa liikkeistä ja ristiinnaulitun kuvaan suunnatuista
+katseista Apekides tiesi, että hän rukoili. Kun tämä oli ohi, kääntyi
+Olintus läsnäolevien puoleen ja sanoi: »Miehet ja veljet, älkää
+hämmästykö, vaikka tuonkin mukanani Isiksen papin. Hän on tähän asti
+elänyt sokeitten parissa, mutta pyhä henki on hänet valaissut -- hän
+tahtoo nähdä, kuulla ja oppia.»
+
+»Tapahtukoon niin», muuan joukosta sanoi; ja Apekides huomasi puhujan
+vielä nuoremmaksi, kuin hän itse olikaan, tälläkin oli elähtäneet ja
+kalpeat piirteet, syvälle painuneet silmät ilmaisivat niinikään
+uupumatonta ja kuumeista henkistä ponnistelua.
+
+»Tapahtukoon niin», toinen ääni toisti. Joka näin puhui oli myöskin
+vasta mieheksi tullut; hänen ruskea ihonsa ja aasialainen asunsa
+ilmaisivat hänet Syyrian pojaksi -- hän oli nuorempana ollut tavallinen
+rosvo.
+
+»Tapahtukoon niin», kolmas ääni kuului. Ja kääntyessään ääntä kohden
+pappi näki edessään pitkä- ja harmaapartaisen, vanhan miehen, jonka hän
+tunsi rikkaan Diomedeen orjaksi.
+
+»Tapahtukoon niin», koko joukko yhtaikaa toisti. -- Siinä oli miehiä,
+jotka kahta poikkeusta lukuunottamatta olivat kansan alhaisoa.
+Näiksi poikkeuksiksi Apekides huomasi erään kaartinupseerin ja
+aleksandrialaisen kauppiaan.
+
+»Emme vaadi», Olintus alkoi, »emme vaadi sinulta vaitiolon lupausta.
+Emme vaadi sinulta valoja (niinkuin aremmat veljistämme tahtoisivat),
+valoja, ettet meitä kavalla. Tosin ei ole mitään selvää lakia meitä
+vastaan, mutta joukko verenhimoisempana omia hallitsijoitaan vaanii
+meidän henkeämme. Niin, veljeni, eikö silloinkin kun Pilatus vielä
+epäröi, eikö kansa silloin kiljunut: 'Ristiinnaulitse Kristus!' Mutta
+me emme ole huolissamme turvallisuudestamme. Kavalla meidät joukolle,
+petä meidät jos tahdot -- me olemme valmiit kuolemaan -- iloisina me
+käymme jalopeuran kynsiin ja kidutuksen tuskaan -- me uhmaamme haudan
+kummoa, ja mitä kuolema on rikolliselle, se on kristitylle ikuisuus.»
+
+Heikko hyväksynnän mutina kuului joukosta.
+
+»Tulet luoksemme tutkivana, palaa kääntyneenä! Uskontomme? -- sinä näet
+sen. Tuo risti on meidän ainoa kuvamme, tuo kirja sisältää Kereemme ja
+Eleusiksemme salaisuudet. Hyveemme? -- se on meidän elämäämme!
+Rikollisia olemme kaikki olleet; kuka meitä nyt voi jostain rikoksesta
+syyttää? Meidät on kaste entisestä pessyt. Mutta mikään ei ole omaa
+ansiotamme; kaikki on Jumalan. Tule tänne, Medon», hän puhutteli orjaa,
+joka kolmantena oli puoltanut Apekidestä, »sinä olet joukkomme ainoa,
+joka et ole vapaa. Mutta taivaassa viimeinen on ensimäinen; ja niin on
+meidänkin keskuudessamme. Avaa nyt kirja, lue ja selitä.»
+
+Tarpeetonta lienee meidän pitemmältä seurata Medonin lukemista ja
+kokouksen kulkua. Nuo siihen aikaan niin oudot ja uudet opit ovat nyt
+jo tarpeeksi tutut. Kahdeksantoista vuosisadan aikana olemme saaneet
+tutustua raamatun henkeen ja Kristuksen elämään. Ja meistä pakanapapin
+epäilykset ehkä tuntuisivat liian kummallisilta ja sangen vähän
+opettavilta ne selitykset, joita oppimattomat, karkean yksinkertaiset,
+vain sisäisestä vakaumuksestaan tietoiset miehet antoivat.
+
+Mutta sitten seurasi jotain sellaista, mikä ankarasti järkytti
+napolilaista. Kun lukeminen oli päättynyt, kuultiin heikkoa naputusta
+ovelta; tunnussanat vaihdettiin, ovi avattiin, ja kaksi lasta, joista
+vanhempi tuskin oli vielä seitsemäänsä täyttänyt, astui arkaillen
+sisään. He olivat talon isännän lapsia, saman synkän ja kovettuneen
+syyrialaisen, jonka nuoruus oli kulunut hurjisteluissa ja veritöissä.
+Seuran vanhin (sama vanha orja) levitti heille sylinsä, he syöksyivät
+suojelijansa käsille -- painuivat hänen rinnoilleen ja heidän häntä
+hyväillessään hänen kovat piirteensä lientyivät. Ja nyt nuo rohkeat ja
+tuliset miehet, nuo kohtalon kolhimat, elämän rajutuulten pieksämät
+miehet, jotka olivat lujasti panssaroituneet uhmaamaan koko mailmaa,
+valmiit kidutusta kärsimään ja asestetut kuolemankin voittamaan --
+miehet, jotka olivat kuviteltavimman jyrkkänä vastakohtana herkille
+hermoille, pehmeille sydämille, nuoruusiän hennolle hauraudelle, samat
+miehet nyt ympäröivät lapset, hyväilivät näiden sileätä otsaa, ja
+heidän partahuulensa vääntyivät lapsekkaaseen ja isälliseen hymyyn.
+Vanhus aukaisi käärökirjan uudelleen ja pani lapset sanelunsa mukaan
+kertaamaan saman rukouksen, jonka mekin hiljaa itseksemme toistamme
+Herralle ja jonka vielä nytkin opetamme lapsillemme. Sitten hän kertoi
+heille yksinkertaisin sanoin Jumalan lapsiin kohdistuvasta rakkaudesta,
+kertoi, ettei varpunenkaan putoa maahan Hänen sitä näkemättä. Tämä
+miellyttävä tapa opettaa lapsia säilyi kauan ensimäisessä kirkossa,
+muisteltiin sanoja: »Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä
+kieltäkö heitä!» Ja tästä ehkä johtui se taikauskoinen harhaluulo,
+jonka mukaan natsarealaisia syytettiin samasta rikoksesta, jonka he
+voitokkaina selviydyttyään viskasivat juutalaisten niskoille, että he
+näet inhottavien uskonnollisien menojensa yhteydessä salaa uhrasivat
+lapsia.
+
+Vakava syyrialainen isä näytti lapsiensa viattomuudesta johtuneen
+ajattelemaan nuoruusvuosiensa elämää -- ennenkuin rikokset olivat sen
+tahranneet.
+
+Hän tarkkasi vakavin katsein heidän nuorten huultensa liikkeitä. Hän
+hymyili, kun he nöyrinä kertasivat pyhät sanat; ja kun lukeminen oli
+loppunut ja he vapaina ja iloisina hypähtivät hänen polvelleen, painoi
+hän heidät rintaansa vasten, suuteli heitä yhä uudestaan ja uudestaan
+ja kyynelet vierivät hänen poskilleen -- kyynelet, joiden alkulähteelle
+oli mahdotonta päästä, niin sekaantunut oli ilo suruun, katumus
+toivoon, tieto omasta kurjasta entisyydestään rakkauteen lapsiinsa.
+
+Kuten sanoin, tässä näyssä oli jotakin, mikä erikoisesti liikutti
+Apekidestä; ja vaikeata todella on löytää muotoa, joka paremmin sopisi
+hyvään perustuvalle uskonnolle, selvemmin toisi esille perhe-elämän
+tunnealoja ja voimakkaammin liikuttaisi ihmisrinnan herkimpiä kieliä.
+
+Silloin avautui hiljaa huoneen sisäovi, ja huoneeseen astui
+sauvatukinen, vanha mies. Koko seurakunta nousi seisomaan; jokaisen
+kasvoille levisi syvän kunnioituksen piirre, ja tarkastaessaan
+vanhuksen piirteitä Apekideskin tunsi vastustamatonta kiintymystä
+häneen. Ei kukaan voinut noihin kasvoihin katsoa niihin ihastumatta;
+sillä jumalallinen hymy niistä säteili, Jumalan rakkaus oli niissä
+muodon saanut -- ja tämän hymyilyn kunniakehä oli hänen kasvoilleen
+jäänyt.
+
+»Jumala olkoon kanssanne, lapseni!» vanhus virkkoi kohottaen kätensä ja
+hänen puhuessaan kapusivat lapset hänen polvilleen. Hän istui penkille
+ja he kietoutuivat hänen rinnoilleen. Oli ihanaa katsella elämän
+äärimäisyyksien noin toisiinsa yhtyneinä -- puron, joka juuri
+lähteestään iloisena pulppuaa ja juhlallisen, ikuisuuden valtamereen
+virtaavan kymen! Niinkuin painuvan päivän hämärässä maa ja taivas
+näyttävät sulavan yhteen ja esineitten ääriviivat vain hahmoina näkyvät
+ja vuorenhuiput kätkeytyvät usvapilveen; samoin tuntui tuon hyvänsuovan
+vanhuksen hymykin kaikki koossaolijat kirkastavan, poistavan ikäeron,
+luovan lapsuuteen ja miehenikään sitä taivaan valoa, jonka yhteyteen
+vanhuus pian toivoo pääsevänsä.
+
+»Isä», Olintus virkkoi, »sinä, johon Vapahtajan ihmetyö on vaikuttanut,
+-- sinä, joka olet haudasta noussut Hänen armonsa ja Hänen voimansa
+elävänä todistajana -- katso! Tässä on joukossamme vieras, uusi lammas,
+joka laumaamme liittyy.»
+
+»Siunaan hänet», vanhus sanoi. Joukko väistyi. Apekides lähestyi kuin
+vaiston työntämänä, hän lankesi polvilleen hänen eteensä, vanhus laski
+kätensä papin päälaelle ja siunasi hänet, mutta ei ääneen. Hänen
+huulensa liikkuivat, silmät katsoivat ylös, ja kyynelet -- sellaiset
+kyynelet, joita vain hyvät ihmiset vuodattavat toiselle onnea
+toivottaessaan -- vierivät hänen poskiaan pitkin.
+
+Lapset seisoivat kääntyneen vieressä. Hänen sydämensä oli kuin näiden
+-- hän oli tullut heidän kaltaisekseen -- Taivaan valtakuntaan
+päästäkseen.
+
+
+
+
+4 LUKU.
+
+Mihinkä kulkee rakkauden virta -- mihin?
+
+
+Kun nuoret sydämet saavat esteittä toisiaan rakastaa, ovat päivät kuin
+vuosia -- kun päivä paistaa ja suunta on selvä -- kun niiden lempi on
+onnellista ja molemminpuolista. Ione ei salannut enää Glaukukselta
+sitä kiintymystä, mitä tunsi häneen, ja nyt he eivät enää muusta
+puhuneetkaan kuin lemmestään. Nykyhetken hurman yllä väikkyivät
+tulevaisuustoiveet kuin kirkas taivas keväisten ketojen päällä. He
+kulkivat lohdullisissa ajatuksissaan kauas ajanvirran mukana, he
+suuntasivat matkansa välittämättä kohtalon laatimasta merikartasta, he
+elivät päivän odottaakseen uutta aamua. Heidän nuorille sydämilleen
+surut ja kuolema olivat tuiki tuntemattomia. Ehkä he rakastivat
+toisiaan sitäkin enemmän, koska olosuhteet eivät tarjonneet
+Glaukukselle muuta tavoteltavaa kuin lempeä, koska vapaan valtion
+kansalaiselle ominaisia intohimoja ei tällä atenalaisella ollut, koska
+hänen synnyinmaansa ei voinut hänelle tarjota mitään valtiollista
+työalaa, koska hänessä ei ollut kunnianhimoakaan rakkauden tasaajana ja
+senpätähden hänen henkensä ja sydämensä olivat niin tulvillaan vain
+lempeä. Heistä tuntui elämän rautakausi todella kultaiselta, heidän
+tehtävänään oli vain elää ja lempiä.
+
+Pintapuolisesta tarkkaajasta, jota vain voimakaspiirteiset ja räikeästi
+sivellyt luonteet miellyttävät, tuntuvat tämäntapaiset rakastuneet
+liian jokapäiväisiltä. Sellaisten luonteitten kehityksestä, jotka
+tahallaan esitetään tavallisiksi, puuttuu lukijan mielestä
+erikoisuutta, ja ehkä todella teen näiden rakastuneiden luonteista
+epätodellisen kuvan, kun en selvemmin väritä heidän yksilöllisiä
+ominaisuuksiaan. Mutta ehkä myöhemmin viivähdän hetkeksi heidän
+onneauhkuvan kuvansa edessä, silloinkun he saavat tuta sen hirveän
+onnettomuuden ensi iskut, jota kohden he nyt kulkevat ja johon he ovat
+niin vähän valmistuneet. Heidän nykyinen hempeän iloinen elämänsä on
+mahdollisimman jyrkkänä vastakohtana sallimuksen myöhemmille oikuille.
+Eipä paljoa välitetä kukattomasta, hedelmättömästä tammesta, jonka luja
+ydin ja vahva runko kestää myrskyn, mutta huolehditaan kyllä myrtin
+hennoista oksista ja viiniköynnöksen heikoista karhista.
+
+Oli elokuun puolitaival -- seuraavaksi kuuksi oli heidän häänsä
+määrätty ja Glaukuksen oven pihtipielet olivat jo köynnöksin
+koristellut ja joka yö hän vei Ionen oven eteen uhkeita uhrilahjoja.
+Häntä ei nähty enää entisten iloisten toveriensa parissa, hän eli vain
+Ionen seurassa. Aamupäivin he paistattivat päivää ja soittivat ja
+lauloivat; iltaisin he jättivät kaupungin iloisen humun ja lähtivät
+veneretkelle merelle tai kuljeskelivat kohtalokkaan Vesuviuksen
+vehmailla, viinitarhapeitteisillä rinteillä. Ei merkkiäkään enää
+maanjäristyksestä, huolettomat pompeijilaiset unohtivat vallan, että he
+olivat saaneet lähestyvästä tuomiostaan niin hirveän varotuksen.
+Pakanallisen taikauskonsa sokaisemana Glaukus kuvitteli tuota
+maanjäristystä jumalien lähettämäksi pelastamaan, ellei juuri häntä,
+niin ainakin Ionen. Hän toimitti kiitosuhreja tämän uskonsa pyhäköissä
+ja Isiksenkin alttarin hän köynnöksin koristutti. Muistellessaan
+hehkuvaa ja elävää marmorikuvaa hän häpesi sitä vaikutusta, mikä sillä
+oli ollut häneen. Hän ymmärsi nyt hyvin, että kaikki oli ollut vain
+ihmisen keksimää taikuutta; sillä tulos vakuutti hänelle, ettei
+jumalattaren vihaa siinä ilmennyt.
+
+Arbakeen he olivat kuullet vielä elävän. Sairasvuoteella maaten hän
+vähitellen toipui siitä iskusta, jonka hän oli saanut. Hän jätti
+rakastavat rauhaan. Mutta itsekseen hän hautoi koston hetkeä ja
+suunnitelmia.
+
+Aamuisin Ionen kotona ja iltaretkilläkin Nydia oli heidän alituinen ja
+usein ainoakin toverinsa. He eivät huomanneet sitä salaista tulta, joka
+tyttörukkaa kulutti. Se tavaton rohkeus, jolla hän sekaantui heidän
+keskusteluunsa, hänen omituiset, usein itsepäiset oikkunsa jätettiin
+huomioittamatta kun muistettiin, minkä palveluksen hän oli heille
+tehnyt ja kuinka säälittävä hän onnettomuudessaan oli. Heidän
+kiintymyksensä häneen teki vieläkin suuremmaksi koko hänen olentonsa
+omituisuus, nopeat vaihtelut hurjasta kiihkosta kärsivään lempeyteen --
+sekotus suurta tietämättömyyttä ja kehittynyttä älyä -- herkkyyttä ja
+kovuutta -- lapsen tahatonta iloisuutta ja naisen kylmää ylväyttä.
+Vaikka hän ei tahtonutkaan ottaa vastaan hänelle tarjottua vapautta,
+sai hän kuitenkin aivan vapaasti liikkua, mennä minne halusi, hänen
+sanojaan ja tekojaan ei moitittu eikä sidottu; ihmiset tunsivat tuota
+kovanonnen kolhimaa, herkästi loukkaantuvaa tyttörukkaa kohtaan samaa
+huoltavaa ja ymmärtävää osanottoa mitä äiti tuntee sairaloista ja
+heikkoa lastaan kohtaan -- he varoivat käyttämästä minkäänlaista
+pakkoa, silloinkin kun se olisi ollut hänen hyväänsä. Hän käytti
+saamaansa vapautta riistäytymällä irti niiden orjien hoivasta, jotka
+oli häntä palvelemaan määrätty. Nytkin niinkuin aijemmin suojattomina
+päivinäänkin hän kulki yksin vilkkaita katuja pitkin ainoana
+ohjaajanaan ohut sauvansa. Oli todella ihmeellistä huomata, kuinka
+notkeasti ja varmasti hän osasi välttää uhkaavan vaaran ja kuinka
+helposti hän löysi tiensä kaupungin sokkeloisimmissakin osissa. Mutta
+hänen suurimpia nautintojaan oli edelleenkin käyskennellä Glaukuksen
+puutarhassa kukkia vaalien -- kukat ainakin palkitsivat hänen lempeän
+rakkautensa. Joskus hän uskalsi isäntänsä huoneeseenkin ja alotti
+keskustelun, mutta useimmiten hän äkkiä sen katkaisi, sillä Glaukus
+kykeni nykyään puhumaan vain -- Ionesta, ja hänen huuliensa lausumana
+tuo nimi viilsi Nydian sydäntä. Usein hän katkerasti katui Ionen
+hyväksi tekemäänsä palvelusta -- usein hän sanoi itsekseen: »Jos hän
+olisi langennut, ei Glaukus ehkä enää häntä rakastaisi», ja synkät ja
+rumat ajatukset raastoivat hänen rintaansa.
+
+Jaloa pelastustyötään suorittaessaan hän ei ollut kokenut vielä mitään
+tuskia eikä aavistanut mikä häntä odotti. Hän ei ollut sitä ennen
+koskaan ollut mukana kun Glaukus ja Ione toisensa tapasivat, hän ei
+ollut ennen huomannut, että sama ääni, joka hänelle puhui ystävyyttä,
+saattoi toiselle huokua suurta lempeä. Sen tuskantunteen, joka oli
+hänen rintansa täyttänyt hänen huomatessaan, että Glaukus rakasti
+toista, hän oli aluksi masentanut ja vaijentanut. Mutta vähitellen
+mustasukkaisuus alkoi saada yhä rajumman ja rajumman muodon; siihen
+sekaantui vihaa -- ja sisäiset äänet kuiskivat kostoa. Niinkuin näemme
+puunoksan kiinteän vihreän lehden tuulessa lepattavan ja maahan
+pudonneen, kuihtuneen lehden liikehtivän nopeasti, äkkiä myrskyn mukana
+kohouvan ylös ilmoihin -- sinne tänne, levotonna, rauhatonna,
+niinpä onnellisten ja toivovien rakkauskin on vielä kokematon
+lentoyrityksissään -- myrskyn raivo on silloin vain leikintekoa! Mutta
+sydän, joka jo on elämän vihreän kevään kuluttanut, joka on toivoton,
+joka ei enää tunne kesää suonissaan, sellainen sydän on särkynyt ja se
+joutuu saman myrskytuulen heiteltäväksi, joka hellii vain veljiään.
+Silla ei ole tarjolla oksaa mihin tarttua, se ajelehtii paikasta
+paikkaan -- näin se kulkee myrskyn kynsissä, kunnes se on iäksi tomuksi
+muuttunut.
+
+Yksin kestetty nuoruusaika oli Nydiasta tehnyt ennenaikojaan kovan
+luonteen; ehkä se rietas, jumalaton elämäkin, jonka keskeen hän vasten
+tahtoaan oli joutunut, oli kiihottanut hänen intohimojaan, vaikkei se
+ollutkaan hänen puhtauttaan tahrannut. Burbon mässäykset olivat
+herättäneet vain hänen inhoaan, egyptiläisen juhlat häntä kamottivat;
+mutta myrsky, joka kulki koskematta hänen ohitseen, oli ehtinyt kylvää
+häneen sentään jonkun turmeluksen siemenen. Koska pimeässä mielikuvitus
+herkimmin liikkuu, oli tuon onnettoman tytön sokeus omansa hänessä
+kasvattamaan mitä hurjimpia ja sairaloisimpia lemmenhaaveiluja.
+Glaukuksen ääni oli ensikuulemalta kaikunut hänen korvissaan ihanalta
+soitolta; toisen ystävällisyys oli syvästi vaikuttanut häneen. Kun
+Glaukus edellisenä vuonna oli ollut poissa Pompeijista, oli tyttö
+aarteina sydämeensä kätkenyt jokaisen hänen lausumansa sanan. Ja kun
+joku kukkaistyttöraukalle kertoi, että hänen ystävänsä ja suojelijansa
+oli Pompeijin loisteliaimpia ja hienoimpia nuoriamiehiä, oli hän aina
+tuntenut miellyttävää ylpeyttä muistellessaan häntä. Se toimikin, jonka
+hän oli Glaukukselta saanut nim. hoidella hänen kukkiaan, antoi vain
+lisää yllykettä hänen ajatteluilleen. Hän yhdisti hänen olemuksensa
+kaikkeen, minkä vain saattoi kuvitella todella ihanaksi, ja kun hän
+kieltäytyi selittämästä, minkälaiseen kuvaan hän vertasi Ionen
+kauneutta, tapahtui se osaksi siitä syystä, että hän oli jo Glaukukseen
+soveltanut kaiken mahdollisen lempeän ja kauniin. Jos joku lukijoistani
+on rakastanut juuri senikäisenä, että hän nyt sitä aikaa hymyten
+muistelee -- aikana, jolloin mielikuvitus voittaa järjen, hän
+varmaankin myöntää, että tuo rakkaus kaikista kummallisista ja
+sokkeloisista herkullisuuksistaan huolimatta oli paljoa alttiimpi
+mustasukkaisuudelle kuin mitkään myöhemmät lemmensuhteet. Sen syitä ei
+ollut tarvis selittää; tiedän vain, että niin yleensä on laita.
+Glaukuksen palatessa Pompeijiin oli Nydia ehtinyt tulla vuotta
+vanhemmaksi. Kulunut vuosi suruineen, yksinäisine hetkineen,
+viettelyksineen oli voimakkaasti kehittänyt hänen henkeään ja
+sydäntään. Ja kun Glaukus viattomana sulki Nydian syliinsä pitäen häntä
+vielä täysilapsena, -- kun hän suuteli hänen pehmeitä poskiaan, kun hän
+kietoi kätensä hänen värähtelevän vartalonsa ympärille, tunsi Nydia
+äkkiä, että se tunne, jota hän niin kauan ja viattomana oli vaalinut,
+oli rakkautta. Päästyään Glaukuksen avulla irti kahleistaan --
+totuttuaan häneltä turvaa hakemaan -- totuttuaan, vaikkapa vain
+hetkeksi hengittämään samaa ilmaa kuin hän -- tuuditeltuaan jo itseään
+yltäkylläisen sydämensä tuhansien onnellisten ja hurmaavien haaveilujen
+huumassa hän huomaa, että Glaukus rakastaakin toista; että hänet
+valitaan lähetiksi tuon toisen luokse; hän saa tuntea, kuinka mitätön
+asema hänellä sentään on ja että hän pysyy sellaisena koko ikänsä,
+vaikka hän ei ole sitä kokemattomana tähän asti huomannut -- emme
+ihmettele, että hänen hurja ja intohimoinen luonteensa sellaisissa
+olosuhteissa harhautuu ja että näin kehittynyt rakkaustunne menettää
+alkuperäisen puhtautensa ja pyhyytensä. Toisinaan hän vain pelkäsi,
+että Glaukukselle selviää hänen salaisuutensa. Toisinaan häntä
+harmittikin, ettei _sitä_ huomattu; sehän oli halveksinnan merkki --
+saattoiko hän kuvitella, että hänen taipumuksensa oli hänet viennyt
+niin kauaksi? Hänen tunteensa Ionea kohtaan vaihtuivat joka hetki kuin
+vuoksi ja luode, milloin hän rakasti häntä, koska _hänkin_, milloin
+taas vihasi, samasta syystä. Oli hetkiä, jolloin hän oli valmis hänet
+surmaamaan ja toisia, jolloin hän oli yhtä valmis oman henkensä
+uhraamaan hänen puolestaan. Tämäntapaisia ylpeitä ja häälyviä
+intohimonpuuskia oli ajanpitkään vaikeata kestää. Hänen terveytensä
+heikkeni hänen huomaamattaan -- hänen askelensa kävivät epävarmemmiksi
+-- usein hän itki, eikä itkukaan tuonut hänelle huojennusta. Tullessaan
+eräänä aamuna tavalliselle toimelleen atenalaisen puutarhaan hän tapasi
+Glaukuksen peristylen pylväistössä erään kaupunkilaiskauppiaan kanssa
+keskustelemassa. Kreikkalainen valikoi parhaillaan jalokiviä
+morsiamelleen. Hän oli jo järjestänyt hänen asuntonsa; jalokivetkin,
+joita hän valikoi, piti vietämän sinne -- niillä ei aijottu koristaa
+Ionen ihania muotoja; samat kivet löytää vieläkin Pompeijin
+maastakaivettujen aarteitten joukosta Napolin »oppihuoneesta.»[35]
+
+»Tulehan tänne, Nydia, pane syrjään astiasi ja tule tänne. Ota nämä
+koreudet minulta -- kas noin, minä panen ne yllesi --. Eivätkö ne
+sovikin hyvin, Servilius?»
+
+»Erinomaisesti!» jalokivikauppias vastasi; sillä kivet oli hyvin
+valikoitu ja mairivat ketä tahansa, siihenkin aikaan. »Mutta kun nuo
+renkaat välkkyvät jalon Ionen korvissa, niin huomaatpa, Bakkus vieköön,
+että minun taitoni voi kauneuttakin lisätä.»
+
+»Ionen?» toisti Nydia, joka tähän asti oli hymyillen ja punastuen
+pitänyt Glaukuksen lahjaa.
+
+»Niin», atenalainen vastasi leikitellen huolettomasti koristeilla.
+»Olen valikoimassa lahjaa Ionelle, mutta en ole vielä löytänyt kyllin
+arvokasta.»
+
+Äkkiä hän vaikeni, sillä hän huomasi Nydian omituiset eleet. Hän näet
+riuhtaisi kaulaltaan kaikki korut ja viskasi ne lattialle.
+
+»Mitä tuo on? Mitä, Nydia, eikö minun lahjani miellytä sinua? Olenko
+loukannut sinua?»
+
+»Sinä kohtelet minua aina orjana ja lapsena», tessalitar vastasi, ja
+syvä huokaus pusertautui hänen rinnastaan. Hän kääntyi äkkiä ja katosi
+puutarhaan.
+
+Glaukus ei yrittänytkään häntä estää; hän oli itsekin loukkaantunut.
+Hän jatkoi jalokivien tarkastelua ja niiden arvostelua -- yhtä kiitti
+ja toista moitti ja lopuksi kauppias sai hänet ostamaan ne kaikki. Se
+onkin paras ratkaisutapa rakastuneelle, ja sen hyväksyy kuka tahansa --
+paitsi se, jonka morsiamena on Ione!
+
+Päätettyään kaupat ja jäätyään yksin hän vetäytyi huoneeseensa,
+pukeutui, hyppäsi vaunuihinsa ja ajoi Ionen luo. Hän ei muistellut enää
+sokeaa tyttöä eikä hänen loukkaavaa käyttäytymistään, molemmat hän oli
+unohtanut.
+
+Hän vietti aamupäivän ihanan napolittaren seurassa, käväisi sitten
+kylpylöissä, illasti (mikäli, kuten aijemmin jo olen huomauttanutkin,
+voimme roomalaisten kl. 3 i.p. suorittamaa coena-ateriaa illalliseksi
+kutsua) yksinään ravintolassa, sillä Pompeijissakin oli ravintoloita.
+Palattuaan kotiin muuttamaan pukua mennäkseen iltapäivällä jälleen
+Ionen luo hän kulki peristyleessään uneksien ja hajamielisenä kuten
+rakastuneet ainakin eikä ollut huomatakaan sokeata tyttöä, joka seisoi
+samalla paikalla, minne Glaukus oli hänet jättänyt. Mutta vaikka
+Glaukus ei häntä nähnytkään, tunsi tämä heti askeleista, kuka oli
+tullut. Hän ei ollut osannut aavistaa hänen paluuaikaansa. Päästyään
+mielihuoneeseensa, jonka ovi avautui peristyleen ja istahdettuaan
+miettiväisenä lepotuoliinsa Glaukus tunsi äkkiä aran kosketuksen
+tunikallaan ja kääntyessään hän huomasi Nydian, joka polvillaan ojensi
+hänelle kouran täyden kukkasia -- miellyttävän ja vaikeasti hyljättävän
+rauhanuhrin. Hänen tummista, ylöstähdätyistä silmistään vierivät
+kyynelet.
+
+»Olen sinua loukannut», hän virkkoi nyyhkyttäen, »ja ensi kertaa
+eläissäni. Tahdon mieluummin kuolla kuin tietää, että olet minuun
+tyytymätön. Sano, että annat minulle anteeksi! Katso! Olen jo korut
+koonnut. Olen ne pannut ylleni. En ikinä niistä luovu -- ne ovat sinun
+lahjasi.»
+
+»Nydia kulta», Glaukus vastasi ja nostaessaan hänet ylös hän suuteli
+hänen otsaansa, »älä ajattele sitä enää! Mutta, rakas lapsi, miksi niin
+äkkiä suutuit? En keksi syytä.»
+
+»Älä kysy!» hän vastasi äkkiä punastuen. »Minä olen pelkkää oikkua ja
+vikaa. Sinähän tiedät, että olen vielä lapsi -- sinä sanot sen niin
+usein. Ethän lapselta voi vaatia perusteluja jokaiseen hassutukseen.»
+
+»Mutta ethän sinä kohta ole enää mikään lapsi, ja jos sinä haluat, että
+sinua kohdellaan naisena, niin sinun täytyy oppia hillitsemään outoja
+tunnepuuskiasi ja kiivaita mielijohteitasi. Älä luule, että sinua
+soimaan; en, minä puhun vain sinun onneksesi.»
+
+»Se on totta», Nydia sanoi. »Minun täytyy oppia hallitsemaan itseäni.
+Minun täytyy salata, täytyy masentaa sydämeni tunteet. Se on naisen
+tehtävä ja velvollisuus. Hänen ainoa hyveensä on arveluni mukaan
+liehittely.»
+
+»Itsensä hillitseminen ei ole vika, Nydiani», atenalainen vastasi. »Ja
+se hyve on tarpeen sekä miehelle että naiselle. Se on todellinen
+senaattorin toga, se on sitä kantavan henkilön ainoa arvonmerkki.»
+
+»Itsehillintä! itsehillintä! Sinä puhut oikein. Sinua, Glaukus,
+kuunnellessani hurjimmatkin ajatukseni rauhottuvat ja tasaantuvat ja
+herkkä ilomieli valtaa minut. Ole aina minun neuvojanani, auttajanani!»
+
+»Hyvä sydämesi on paras ohjaajasi, Nydia, kun olet oppinut tunteesi
+kahlehtimaan.»
+
+»Ah! Sitä en koskaan opi», Nydia huokasi kyyneliään kuivaten.
+
+»Älä sano niin! Vain ensi-yritys tuntuu vaikealta.»
+
+»Olen tehnyt monta ensi-yritystä», Nydia vastasi lapsekkaasti. »Mutta
+oletko itse, neuvojani, huomannut sen niin helpoksi? Voitko sinä
+hallita, voitko salata rakkauttasi Ioneen?»
+
+»Rakkautta! Nydia rakas! Ah! Se onkin toinen juttu», nuori
+elämäntuntija vastasi.
+
+»Sitä arvelinkin!» Nydia virkkoi surumielisesti hymyillen. »Glaukus,
+otatko minun kukkaraukkani? Tee niillä mitä tahdot -- voit antaa ne
+vaikkapa Ionelle», hän lisäsi hiukan arkaillen»
+
+»En, Nydia», Glaukus vastasi ystävällisesti, huomatessaan toisen
+puheessa mustasukkaisuuden oireita, vaikka hän arveli kateuden olevan
+vain ärtyneen lapsen oikkuja. »En aijo antaa ihania kukkiasi
+kenellekään. Istu tähän ja sido niistä seppele, panen sen tänä iltana
+päähäni. Se ei ole ensimäinen, jonka nuo herkät sormet ovat sitoneet.»
+
+Ihastuneena tuo tyttöraukka istahti Glaukuksen viereen. Hän otti
+vyöltään nipun kirjavia, kapeita nauhoja, joita käytettiin seppeleitten
+sidontaan ja joita hän aina piti mukanaan (koska seppeleet olivat hänen
+alaansa) ja ryhtyi taitavasti ja sirosti työhönsä. Hänen nuorilta
+poskiltaan kyynelet olivat jo kuivuneet, heikko mutta onnellinen hymy
+väreili hänen huulillaan. Lapsen lailla hän tunsi vain hetkeniloa; hän
+oli nyt sopinut Glaukuksen kanssa, tämä oli antanut hänelle anteeksi --
+hän sai nyt istua Glaukuksen vieressä -- tämä silitteli hyväillen hänen
+silkinhienoa kassaansa -- hänen hengityksensä lämmitti hänen poskiaan.
+Ione, tuo julma Ione ei ollut nyt mukana. Kukaan toinen ei ollut nyt
+jakamassa hänen hyväilyjään. Niin, hän oli onnellinen ja hän oli kaiken
+entisen unohtanut. Hän eli niitä harvoja, lyhyen ja tuskaisen elämänsä
+hetkiä, joita myöhemmin olisi voinut ihanina muistella. Perhosen
+lailla, jonka talviaurinko on hetkeksi houkutellut äkilliseen lämpöön
+liihottelemaan, kunnes yltyvä tuuli ja kiristyvä pakkanen ennen iltaa
+sen tuhoovat, Nydiakin nyt lämmitteli paisteessa, joka hänen
+edellisille tottumuksilleen vastakkaisena ei ainakaan jäätänyt. Ja
+vaisto, jonka olisi pitänyt häntä varottaa lämmön lyhytaikasuudesta,
+sai hänet siitä entistä iloisempana nauttimaan.
+
+»Sinulla on kauniit kiharat», Glaukus virkkoi. »Ne lienevät kerran
+olleet äitisi ihastus.»
+
+Nydia huokasi. Hän ei ollut varmaankaan orjana syntynyt, mutta hän
+vältti koskaan puhumasta vanhemmistaan, ja olkoon alhainen tai
+ylhäinen, varmaa vain on, että hänen syntyperästään eivät tienneet
+mitään hänen suojelijansa eikä kukaan muukaan tuossa kaukaisessa
+maassa. Hän tuli, tuo onnettomuuden ja salaperäisyyden lapsi kuin
+lintu, joka hetken räpyttelee siipiään huoneessamme; me näemme sen
+lentelevän sinne tänne, me emme tiedä, mistä se tulee ja mihinkä se
+jälleen lentonsa suuntaa.
+
+Nydia huokasi ja virkkoi sitten hetken vaijettuaan ja vastaamatta hänen
+huomautukseensa:
+
+»Mutta enkö pane liian paljo ruusuja seppeleeseen, Glaukus? Sanotaan
+niiden olevan sinun mielikukkiasi.»
+
+»Ja niitä rakastavat aina ne, joissa runouden henki asuu. Ruusu on
+lemmenkukka ja saman kukan omistamme vaitiololle ja kuolemalle.
+Niinkauan kun elämällä vielä on jotakin arvoa, koristaa se meidän
+otsaamme, ja kun meitä ei enää ole, sirotellaan niitä meidän
+haudallemme.»
+
+»Ah!» Nydia virkkoi, »jospa voisin tämän katoovan köynnöksen asemasta
+saada kohtalottarien käsistä sinun elämänlankasi ja pujottaa nämä
+ruusut siihen.»
+
+»Kelpo tyttöni! Se toivomus on sinun kaunissointuisen äänesi arvoinen
+ja siinä piileikse todellista laulunhenkeä. Ja minkälaiseksi kohtaloni
+luontuukin, minä kiitän sinua.»
+
+»Minkälaiseksi kohtalosi? Eikö se juuri viittaa kaikkeen valoisaan
+ja kauniiseen? Minun toivomukseni oli tarpeeton. Kohtalottaret
+osottautuvat sinulle yhtä suosiollisiksi kuin toivoinkin.»
+
+»En olisi onnellinen, ellen rakastaisi, Nydia! Nuorena voin hetkeksi
+isänmaanikin unohtaa. Mutta kuka atenalainen voi miehenikäisenä
+muistella Atenaa sellaisena kuin se aikoinaan oli ja väittää olevansa
+onnellinen silloinkun Atena on raunioina -- sortunut iäksi?
+
+»Ja minkätähden iäksi?»
+
+»Kuten tuhka ei enää uudestaan voi muuttua hehkuksi; -- kuten rakkaus,
+joka on kerran kuollut, ei voi enää herätä eloon, ei myöskään kansa voi
+saada kadottamaansa vapautta takaisin. Mutta emmekö puhu sinulle
+käsittämättömistä asioista.»
+
+»Minulle! -- Oh! sinä erehdyt! Minäkin suren Kreikkaa; minun kätkyeni
+oli Olympoon juurella. Jumalat ovat tosin jättäneet vuoren, mutta
+heidän jälkensä ovat vielä näkyvissä -- jumalat asuvat vielä heitä
+palvovien sydämissä ja tuossa ihanassa maassa. Minulle on kerrottu sen
+olevan kauniin, itse olen saanut hengittää sen leutoa ilmaa, jonka
+rinnalla tämänkin maan ilma tuntuu raa'alta -- olen tuntenut sen maan
+auringon lämpöä, jonka rinnalla tämän maan aurinko hohtaa kylmää. Oh!
+Puhu minulle enemmän Kreikasta! Ymmärrän sinua hyvin, vaikka olenkin
+vain tällainen tyttöhupakko. Ja minusta tuntuu, että jos olisin
+kreikkalainen nainen, jonka kohtalo on suonut rakastaa ja jota
+rakastetaan, niin itse asestaisin rakastettuni uutta Maratonia, uutta
+Plataiaa varten. Niin, tämä käsi, joka nyt punoo ruusuja köynnökseen,
+sitoisi silloin sinulle oliviseppelen!»
+
+»Jospa se päivä koittaisi!» Glaukus voihkaisi kiihtyneenä sokean
+tessalittaren innostuksesta. »Mutta ei! Aurinko on mailleen mennyt, ja
+yössä me saamme unohtaa entisen kunniamme -- ja me voimme senohella
+nauttia elämästä -- sido nyt ruususi valmiiksi!»
+
+Mutta viimeiset sanansa atenalainen lausui luonnottoman iloisesti ja
+vaivuttuaan syviin aatoksiin hän vasta jonkun minuutin perästä lauluun,
+jota Nydia matalalla, hennolla äänellään lauloi. Laulu, jonka hän itse
+oli Nydialle opettanut, oli
+
+        _Ilon ylistyslaulu_.
+
+                 1.
+
+    Ken laakerit saada sois
+      Uron uijahan, maineikkaan,
+    Nuo lehvät, mi kuihtuu pois
+      Hänen haudallaan?
+    Ken oksasen tohtisi taittaa ainoon,
+    Ja suojelushaltijat vaatia vainoon?
+    Niin, laakerit pyhät on nuo,
+    Jotk' urhollen taistonsa suo;
+    Mut kuihtuva ruusunen riemun mailla
+    Oma orjan ja vapaan on yhdell' lailla.
+
+                 2.
+
+    Niin, muisto hautoja haipuvain
+      Vain kastaos kyyneleillä,
+    Ja vapaus varjoa olkoon vain,
+      Mutt' ilo on osana meillä.
+    Tule, solmios ilolle seppelehet,
+      Ilon ruusu on kukista armain,
+    Sen taattomme meille on suonehet
+      Varaks huolten vuosien varmain.
+
+                 3.
+
+    Huipulla Phyleen vuoren,
+      Ylvähän, valkeapään
+      On astunta vaiennut urhon tään,
+      Ja hiljennyt aatos on huima,
+    Ja tyyntynyt tunto on tuima
+    Tuon hurmeen hyrskyvän, nuoren.
+    Glaukopis jättävi armahansa,
+    Ja jumalat meidät vainossansa,
+    Mut yhäti vierillä virtojen
+    Soi helke laulujen hopeisten,
+    Yölintu valveille kutsuu kuun,
+    Ja mettiset kiitävät karkeluun
+    Luo lehväin vihreän viinipuun.
+    Ei kaikkemme meilt' ole mennyt vielä,
+      Kun ilo on armaanamme,
+    Ja lempi, lohtumme tuskain tiellä,
+      Tuo taivainen tuttavamme.
+
+                 4.
+
+    Niin, ruusuja seppeliks solmikaa!
+      Ilo ystävä yhä on meidän,
+    Yhä loistavi taivas ja hymyyvi maa,
+      Ilo ystävä yhä on meidän.
+    Mi oivaa, kaunoa, kirkast' on
+    Heloss' auringon, keskessä katveikon,
+    Kotimaastamme kerto'os suloin kielin,
+    Ja kaipuumme tyynnytä kerkein mielin!
+    Seppeliks ruusuja solmikaa!
+    Ne muistoja menneitä tarinoi,
+    Kotitienoon kuiskehet mullen soi,
+    Kun ruusut pöytäni purppuroi.
+
+
+
+
+5 LUKU.
+
+Nydia tapaa Julian. -- Pakanallisen sisaren ja kääntyneen veljen
+välinen keskustelu -- Erään atenalaisen huomioita kristinuskosta.
+
+
+»Kuinka onnellinen Ione onkaan! Ihanaa on saada olla aina Glaukuksen
+rinnalla, kuulla hänen ääntään. -- Ja _hän_ voi nähdäkin hänet!»
+
+Näin puheli sokea tyttö kulkiessaan yksin iltahämärässä uuden emäntänsä
+taloon, jonne Glaukus jo edeltäpäin oli mennyt. Äkisti hänen
+yksinhaastelunsa katkaisi sivulta kuuluva naisääni.
+
+»Sokea kukkastyttö, minne menet? Sinulla ei ole nyt koria mukanasi,
+oletko jo kukkasi myynyt?»
+
+Henkilö, joka näin puhutteli Nydiaa, oli ylhäinen nainen, mutta nainen,
+jolla oli kovat ja epänaiselliset piirteet. Se oli Julia, Diomedeen
+tytär. Hän oli puhuessaan kohottanut huntuaan. Häntä seurasivat hänen
+isänsä ja orjajoukko, joka kantoi lyhtyä heidän edellään. -- Kauppias
+ja tytär olivat palaamassa naapuritalon illallisilta.
+
+»Etkö tunne enää ääntäni», Julia jatkoi. »Olen rikkaan Diomedeen
+tytär.»
+
+»Ah, anteeksi, tunnen jälleen äänesi. Jalo Julia, minulla ei ole enää
+kukkia kaupan.»
+
+»Olen kuullut, että kaunis kreikkalainen Glaukus on sinut ostanut; onko
+siinä perää, sievä orja?» Julia kysyi.
+
+»Olen napolittaren, Ionen palveluksessa», Nydia vastasi vältellen.
+
+»Ah! On siis totta, että --»
+
+»Tule nyt!» keskeytti hänet Diomedes kietoen vaippansa suuhun saakka.
+»Yö alkaa olla kylmä, en voi sinua odottaa tässä sinun rupatellessasi
+sokean tytön kanssa. Tule, ota hänet mukaasi kotiin, jos sinulla on
+jotakin puhuttavaa hänelle.»
+
+»Tule, lapsi», Julia sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.
+»Minulla on paljonkin sinulle puhuttavaa -- tule!»
+
+»En voi tänä yönä; on jo myöhä», Nydia vastasi. »Minun täytyy kotiin.
+En ole vapaa, jalo Ione.»
+
+»Mitä! Lempeä Ioneko moittisi sinua? Ah, en luule häntä toiseksi
+Talestriiksi. No, tule siis huomisaamulla! Muista, että olen ollut
+sinun suosijoitasi.»
+
+»Täytän tahtosi», Nydia vastasi. Ja Diomedes hoputti jälleen
+kärsimättömänä tytärtään; Julian täytyi totella, vaikka hän olisi
+erästä asiaa mielellään Nydialta kysynyt.
+
+Siirtykäämme nyt Ionen luo. Aika, joka oli kulunut Glaukuksen
+ensimäisestä käynnistä toiseen, ei ollut Ionesta ollut oikein
+miellyttävä; hänen veljensä oli käynyt hänen luonaan. Siitä yöstä asti,
+jolloin hän pääsi egyptiläisen käsistä, hän ei ollut tätä nähnytkään.
+
+Omissa vakavissa ja hänelle niin tärkeissä ajatuksissa touhutessaan
+nuori pappi ei ollut paljon sisartaan muistellut. Ja sellaiset miehet,
+joilla on vilkas mielikuvitus ja joiden ajatukset alati liikkuvat
+ylimaallisilla aloilla, sellaiset miehet tosiaankin varsin vähän
+välittävät maallisista tunteista, ja pitkään aikaan ei Apekides ollut
+hakenut tilaisuutta sellaiseen ystävälliseen ajatustenvaihtoon,
+sellaiseen miellyttävään, luottavaan keskusteluun, mikä oli aijemmin
+ollut yhdyssiteenä Ionen ja hänen välillään ja mikä sisarusten parissa
+on niin tavallista ja luonnollista.
+
+Ione sensijaan suri tavattomasti hänen eristäytymistään. Hän luuli sen
+johtuneen veljen ankarasta, papillisesta velvollisuudentunteesta. Usein
+kesken kirkkaimpia toiveitaan, kesken ihanimpia lemmenhaavelujaan --
+muistellessaan veljensä ennenaikojaan vakoutunutta otsaa, hänen
+hymyttömiä huuliaan ja koukistunutta vartaloaan hän huokasi ja
+ihmetteli, että jumalten palvonta heittää niin synkän varjon samaan
+maahan, jonka jumalat itse ovat luoneet.
+
+Mutta kun veli tänään kävi hänen luonaan, huomasi hän tämän piirteissä
+syvän rauhan ilmeen ja hänen painuneissa silmissään sellaisen vakavan,
+luottavan katseen, jommoista niissä ei ollut vuosikausiin ollut. Mutta
+tuo muuttunut ilme oli vain hetkellinen; se oli väärää tyyneyttä, jonka
+pieninkin sisäinen myrsky saattoi koska tahansa rikkoa.
+
+»Jumalat sinua siunatkoot, veljeni!» Ione virkkoi häntä syleillessään.
+
+»Jumalat! Kuinka voit niin sanoa! Sillä on vain _yksi_ jumala!»
+
+»Veljeni!»
+
+»Entä jos natsarealaisen verraton oppi onkin oikea? Entä jos jumala
+onkin yksinvaltias -- yksi -- näkymätön -- ainoa? Entä jos kaikki ne
+lukemattomat jumalat, joiden alttarit täyttävät maan, ovatkin vain
+pahoja henkiä, jotka viekottelevat meitä oikeasta uskosta? Se on
+mahdollista, Ione!»
+
+»Ah! Voimmeko sellaista uskoa? Ja jos uskommekin, eikö se ole
+murheellista uskoa?» napolitar vastasi. »Mitä! Tässä ihanassa maassa
+asuu vain ihmisiä -- vuorissa ei olisi oreadeja -- vesissä ei nymfejä
+-- tuon uskon ihanan täydellisyyden, joka kaiken jumalallistaa, joka
+halvimmat kukatkin pyhittää, joka hienoimpaan ilmaväreilyynkin saa
+taivaallista henkäilyä -- kaiken sen tahdot kieltää ja tehdä maasta
+vain tuhka- ja tomukasan? Ei, Apekides! Vain se usko on oikea ja saa
+asua sydämessämme, joka kaiken, koko maailman kansottaa jumalilla.»
+
+Ione puhui niinkuin se, joka on vanhan mytologian runollisuuden
+innoittama. Me voimme tämän vastauksen mukaan arvioida, mikä luja
+vastarinta kristinuskolla oli voitettavana pakanamailmassa. Tuo kaunis
+taikausko ulottui kaikkialle; jokainen, vähäpätöisinkin teko sai
+muotonsa siitä -- se oli elämänosa niinkuin kukat ovat osa tyrsusta.
+Jokaisesta tapahtumasta vedottiin jumalaan, jokainen viinilasi
+tyhjennettiin rukouksin, ovenköynnöksetkin omistettiin jollekin
+jumalalle. Ja heidän, lareina palvotut esi-isänsä suojelivat heidän
+liesiään ja atriumiaan. Niin syöpynyt tämä usko oli heihin, ettei vielä
+nytkään näiltä seuduilta epäjumalanpalvelusta ole saatu
+poisjuurritetuksi. Palvonnan esineet vain ovat muuttuneet. Nyt
+huudetaan avuksi yhtä monta pyhimystä kuin ennen jumalaa ja joukot
+kuuntelevat nyt p. Januariuksen tai p. Tapanin alttareilta
+oraakkeliennustuksia yhtä hartaina kuin ennenmuinoin Isiksen ja
+Apollon.
+
+Mutta ensimäiset kristityt pelkäsivät tuota taikauskoa enemmän kuin
+halveksivat. He eivät uskoneet kuten pakanallisen filosofian
+rauhallinen skeptillisyys, että jumalat ovat pappien tekoa, eivätkä
+suuren joukon mukana, että ne ovat hämärien historiallisten tietojen
+mukaan alkuaan olleet ihmisiä kuten kaikki. He kuvittelivat pakanoiden
+jumalat pahoiksihengiksi, he siirsivät Indian ja Idän mustat henget
+Italiaan ja Kreikkaan, ja Jupiteria ja Marsia he vertasivat Molokiin ja
+Saatanaan.[36]
+
+Apekides ei vielä ollut muodollisesti omaksunut kristinuskoa, mutta hän
+oli vakaasti päättänyt sen tehdä. Hän hyväksyi täydelleen Olintuksen
+mielipiteet -- hän piti jo kaikkia pakanallisen mielikuvituksen luomia
+ihmissuvun pahimman vihollisen, perkeleen kuiskauksen tuloksina. Hän
+kauhistui sisarensa viatonta ja luonnollista vastausta. Hän vastasi
+rajusti ja samalla niin sekavasti, että Ione enemmän pelkäsi hänen
+järkeään kuin säikähti hänen kiivauttaan.
+
+»Ah, veljeni!» hän sanoi. »Ankarat velvollisuutesi ovat sumentaneet
+henkesi. Tule luokseni, Apekides, veljeni, minun oma veljeni, ojenna
+minulle kätesi, salli minun kuivata hiki otsaltasi. Älä suutu minuun,
+en ymmärrä sinua kuitenkaan. Ole vain varma, ettei Ione tahdo loukata
+sinua!»
+
+»Ione», Apekides virkkoi painaen Ionea lähemmä itseään ja katsellen
+häntä hellästi, »saatanko ajatella, että tämä ihana vartalo, tämä
+kaunis sydän on tuomittu ikuiseen tuskaan?»
+
+»_Dii meliora_!»[37] Ione sanoi käyttäen sitä sanamuotoa, jolla
+aikalaiset olivat tottuneet manaamaan pahaa ennustusta.
+
+Nämä sanat ja vielä enemmän niihin sisältyvä taikausko loukkasivat
+Apekideen korvaa. Hän nousi, mutisi itsekseen, kääntyi huoneesta
+poistuakseen, pysähtyi kuitenkin puolitiessä, katsahti vielä kerran
+Ioneen ja levitti kätensä.
+
+Ione juoksi iloisena hänen syliinsä. Apekides suuteli häntä vakavana ja
+sitten hän sanoi: »Hyvästi, sisareni! Kun ensi kerran tavataan, et sinä
+enää ole minulle sisar. Salli minun siis vielä kerran sinua syleillä --
+nyt kun vielä olen tulvillani lapsuusajan helliä muistoja, uskoa ja
+toivoa, nyt kun taipumuksemme, toiveemme, mielipiteemme vielä ovat
+samoja. Mutta nyt pitää tämän siteen katketa.»
+
+Sen sanottuaan hän poistui.
+
+Ensimäisten kristittyjen vaikein ja ankarin koetus olikin kyetä
+täydelleen luopumaan kaikista rakkaimmista tottumuksistaan. He eivät
+voineet enää olla minkäänlaisessa kosketuksessa ihmisten kanssa, joiden
+jokainen toimi, jokainen sana oli ilmeistä epäjumalan palvelusta. He
+kauhistuivat rakkauden iloja; heidän korvissaan kaikui lempi
+pahanhengen kuiskaukselta. Tämä heidän onnettomuutensa oli samalla
+heidän voimansa. Mikä heidät erotti muusta maailmasta, se oli omansa
+liittämään heidät keskenään lujemmin yhteen. He olivat raudanlujia
+luonteita, miehiä, jotka julistivat Jumalan sanaa, ja heitä yhdistävät
+siteet olivat niinikään rautaa!
+
+Glaukus löysi Ionen itkemästä. Hän saattoi jo pitää oikeutenaan
+lohduttaa häntä. Hän sai selville jonkun kohdan hänen keskustelustaan
+veljen kanssa. Mutta hänen oli vaikeaa toisen sekavasta puheesta -- ja
+sekavaa se oli kaikille asiaanperehtymättömille -- päästä selville
+Apekideen todellisista tarkotusperistä.
+
+»Oletko sinä koskaan kuullut», Ione kysyi, »mitään siitä uudesta
+natsarealaisesta opista, josta veljeni minulle puhui?»
+
+»Olen monesti kuullut sen opin kannattajista», Glaukus vastasi, »mutta
+heidän oppinsa sisällöstä en tiedä mitään paitsi että siinä on jotakin
+luonnottoman ankaraa ja synkkää. He eristäytyvät muista ihmisistä. He
+eivät hyväksy edes meidän yksinkertaista seppelöimistapaamme. He eivät
+iloitse edes elämän viattomista nautinnoista, he lausuvat hirveitä
+ennustuksia lähestyvästä maailman lopusta, lyhyesti he näyttävät
+saaneen hymyttömän ja kaamean uskonsa Trofoniuksen rotkosta. Mutta»,
+Glaukus jatkoi hetken vaijettuaan, »heidän joukossaan on sentään joku
+lujatahtoinen ja kyvykäs mies ja Atenan areopagiittienkin joukosta he
+saivat kääntyneitä veljiä. Muistanpa isäni joskus puhuneen eräästä
+ihmeellisestä vieraasta, joka vuosia sitten kävi Atenassa; muistaakseni
+hänen nimensä oli Paavali. Isäni oli siinä joukossa, joka oli
+kokoontunut eräälle Aterian kuolemattomista kukkuloista kuulemaan mitä
+tällä Idän viisaalla oli sanottavaa. Joukko odotti hiljaa -- siitä
+melusta ja hälinästä, jolla omia puhujiamme tavallisesti tervehdittiin,
+ei nyt merkkiäkään. Ja kun hän kukkulan korkeimmalle kiireelle
+noustuaan kohottautui mahtavana häntä hengähtämättä kuuntelevan joukon
+yli, valtasi hän, tuo salaperäinen vieras, jokaisen sydämen, ennenkuin
+hän oli lausunut sanaakaan. Isäni kertoi, että hän oli pienikokoinen
+mies, mutta ylväät ja käskevät piirteet hänellä oli. Hänen pukunsa oli
+musta ja yksinkertainen. Laskeva aurinko -- oli näet ilta -- valaisi
+hänen muotojaan, kun hän eleittä, mutta hallitsevana seisoi
+puhujalavalla. Hänen piirteensä olivat kuihtuneet ja terävät niinkuin
+miehen, jota on onnettomuus kohdannut tai joka on kestänyt monenlaisen
+ilmaston ankarat vaivat. Mutta hänen silmänsä välkkyivät miltei
+ylimaallista tulta, ja kun hän kohotti kätensä puhuakseen, oli hänen
+eleissään majesteetillinen piirre, niinkuin Jumalan henki olisi hänessä
+asunut.
+
+»'Atenan miehet!» hän kuuluu sanoneen. »Olen täällä huomannut alttarin,
+jonka otsakkeena on lause: _Tuntemattomalle jumalalle_. Te kunnioitatte
+tietämättänne sitä Jumalaa, jota minä palvelen. Siitä jumalasta, josta
+nyt ette mitään tiedä, tahdon teille puhua.'
+
+»Sitten tuo juhlallinen mies oli selittänyt, ettei kaiken suuri Luoja
+-- maan ja taivaan Herra asu ihmisten tekemissä temppeleissä; että
+Hän on kaikkialla, Hänen henkensä liikkuu ilmassa, jota me hengitämme,
+-- meidän elämämme ja olemuksemme ovat Hänestä riippuvaisia.
+'Luuletteko', hän huudahti, 'että Näkymätön voi olla teidän kulta- ja
+marmoripatsaanne kaltainen? Luuletteko, että Hän, joka on taivaan ja
+maan luonut, kaipaa teidän uhrejanne?' Sitten hän kuvaili niitä
+hirveitä aikoja, jotka lähestyivät, mailmanloppua, puhui kuolleista
+heräämisestä, minkä vakuudeksi on todistuksen antanut sen miehen
+ylösnouseminen, jonka oppia hän saarnasi.
+
+»Kun hän oli lopettanut, puhkesi kauan pidätetty tyytymättömyys
+ilmoille ja filosofit, joita siellä täällä oli kuuntelevassa joukossa,
+murahtivat viisaan halveksintansa. Saattoi nähdä stoalaisen synkän
+otsan, kyynikon pilkallisen hymyn ja epikuurolaiset, jotka eivät
+itsekään usko Elysiumiimme, kulkivat naureskellen ja kevyesti ivaten
+joukon keskessä. Mutta suuren joukon sydämiin oli puhe syvältä
+koskenut; he vapisivat, vaikkeivät tienneet miksi, sillä tuo vieras
+oli puhunut sellaisen miehen äänellä ja valtavuudella, joka on
+Tuntemattomalta jumalalta todella saanut tehtävän Hänen uskoaan
+levittää.»
+
+Ione oli kuunnellut hartaana. Ja kertojan vakavasta ilmeestä saattoi
+päättää, kuinka syvän vaikutuksen häneen oli tehnyt kertomus, jonka hän
+oli kuullut henkilöltä, joka pakanallisen Marsin kukkulalta oli saanut
+ensimäiset tiedot Kristuksen opista.
+
+
+
+
+6 LUKU.
+
+Portinvartija. -- Tyttö. -- Gladiaattori.
+
+
+Diomedeen talon ovi oli auki ja Medon, vanha orja istui portailla,
+joita pitkin päästiin rakennukseen. Tuon rikkaan pompeijilaisen
+kauppiaan ylellinen talo on vielä nytkin nähtävänä lähellä sitä
+kaupunginporttia, jolta alkaa hautojen katu. Huolimatta kuolleitten
+naapuruudesta se oli iloista seutua. Vastakkaisella sivulla, jonkun
+askelen päässä portilta oli tilava ravintola, jonne Pompeijiin
+saapuneet puuhanmiehet tai huvinhaluiset usein pysähtyivät virkistystä
+hakemaan. Nytkin oli sen sisäänkäytävän edustalla joukko vaunuja,
+rattaita ja muita ajoneuvoja, toiset tulossa, toiset menossa,
+kaikkialla oli vilkasta touhua ja hälinää. Oven edessä olevan pienen
+pyöröpöydän ääressä istui penkillä maatilanomistajia keskustelemassa
+aamujuomaansa hörppien omista asioistaan. Oven pieleen oli iloisin ja
+räikein värin maalattu tavallinen ravintolanmerkki.[38] Ylempänä,
+katonrajassa olevalla ulokkeella oli joukko naisia, tilanomistajien
+vaimoja, jotka mikä istuen, mikä kaiteeseen nojaten keskustelivat
+alhaalla istuvien ystäviensä kanssa. Syvässä nurkkauksessa jonkun
+matkan päässä istui jonkinlaisessa katoksessa pari kolme köyhää
+matkailijaa omissa oloissaan pudistaen tomua vaatteistaan. Tien
+toisella sivulla oli avoin paikka, jota Pompeijin nykyisiä asujamia
+vanhempi sukupolvi käytti hautuumaanaan ja joka nyt on muutettu
+Ustrinumiksi eli kuolleitten polttopaikaksi. Sen yläpuolella
+kohosivat erään iloisen, miltei puitten peittämän huvilan ulokkeet.
+Hautamuistomerkit itse hienoine ja taiteellisine muotoineen ja
+kukka- ja lehväkoristeineen eivät vaikuttaneet läheskään surullisilta.
+Kaupunginportin kupeella seisoi hyvinharjotettu roomalainen
+vahtisotilas, jonka kiiltävä kypärä ja keihäs, johonka hän nojasi,
+välkkyivät auringonpaisteessa. Portti itse oli kolmi-osainen, keskusta
+ajoneuvoja, molemmat sivuaukot jalankulkijoita varten. Portin
+kummaltakin kyljeltä alkoivat kaupunkia ympäröivät mahtavat muurit,
+joita oli rakennettu, korjailtu, uusittu tuhansin kerroin, kuinka
+kulloinkin sota, ajanhammas tai maanjäristys olivat vaatineet.
+Säännöllisin välimatkoin kohosi muurista nelinurkkaisia torneja, joiden
+karkeatekoiset harmaat seinät särkivät muurien suoran viivan ja jotka
+muutenkin olivat räikeänä vastakohtana ympäristön uusille, upeille
+rakennuksille.
+
+Mutkikas tie, joka tältä kohdalta vie Pompeijista Herkulaneumiin,
+luikertelee pitkin viinitarharinnettä, jonka yläpuolella kohoaa
+Vesuviuksen majesteetillinen huippu.
+
+»Oletko kuullut uutisia, vanha Medon?» virkkoi muuan nuori nainen, joka
+vesiastia kädessä oli pysähtynyt Diomedeen ovelle haastelemaan hetkeksi
+orjan kanssa, ennenkuin pistäytyi naapuritaloon täyttämään astiansa ja
+veikeilemään matkustajien kanssa.
+
+»Uutisia! Minkälaisia uutisia?» orja kysyi kohottaen raskaasti silmänsä
+puhujaan.
+
+»Juuri tänä aamuna, silloinkuin sinä vielä taisit nukkua, kulki tämän
+portin kautta jotakin ihka uutta Pompeijiin!»
+
+»Aai», orja sanoi välinpitämättömästi.
+
+»Nii-in, jalon Pomponianuksen lahja.»
+
+»Lahja! Luulen sinun puhuneen jostakin uutisesta.»
+
+»Se onkin molempia. Tiedä siis, sinä tyhmyri, että se lahja oli ihana
+nuori tiikeri lähestyviä amfiteatterinäytäntöjä varten. Kuuletko,
+Medon? Se on suurenmoista! Luulen, etten voi nukkuakaan, ennenkuin olen
+sen nähnyt. Sanovat sen kiljuvan kerrassaan mainiosti.»
+
+»Tyttö parka!» Medon virkkoi surullisesti ja miltei ivallisesti.
+
+»Älä soimaa minua, ukonkänttyrä! Tiikeri on sievä eläin, kunhan vain
+keksisimme jonkun, kenen heittää sen syötäväksi. Meillä on nyt siis
+leijona ja tiikeri; aatteles, Medon! Ja kun meillä ei ole kahta kunnon
+pahantekijää, on kai tarvis päästää ne toistensa kimppuun. Mutta sinun
+poikasihan on gladiaattori, taitava ja väkevä mies -- etkö voisi
+taivuttaa häntä ottelemaan tiikerin kanssa? Koeta toki, silloin tekisit
+minullekin mieliksi ja sinusta tulisi koko kaupungin hyväntekijä.»
+
+»Lorua!» orja virkkoi katkerana. »Ajattele ennemmin omaa vaaraasi kuin
+puhut minun poikaparkani kuolemasta.»
+
+»Omaa vaaraani!» tyttö huudahti pelästyen ja katsahtaen arasti
+ympärilleen. »Kiroon ennustuksesi, ja tulkoon sanojesi vaikutus sinulle
+itsellesi kiroukseksi!» Näin sanoessaan tyttö hypisteli kaulallaan
+riippuvaa taikakalua. »Omaa vaaraasi! -- Mikä vaara minua uhkaa?»
+
+»Eikö pari yötä sitten sattunut maanjäristys ollut varotus sinullekin?»
+Medon kysyi. »Eikö sillä ollut ääntä? Eikö se sanonut meille kaikille:
+Valmistukaa kuolemaan, sillä mailmanloppu on lähellä.»
+
+»Kas vain sitä yksinkertaisuutta!» nuori nainen virkkoi kooten
+tunikansa liepeet. »Sinähän puhut kuin kuuleman mukaan natsarealaiset
+-- ehkä oletkin heikäläisiä. Hyvä on. Ei sinunlaisesi harmaan hassun
+kanssa kannata enempää puhua, sinä käyt päivä päivältä äksymmäksi --
+_Vale!_ Oi, Herkules, lähetä meille leijonalle sopiva mies -- ja toinen
+tiikerille.»
+
+    Hei, hei, mikä näky on riemukas tuo!
+    Kuin aaltoo katsojakansan vuo!
+    Kas, taistojat, uljaat kuin poika Alkmenan,
+    Jo yhtenen iskevät hiekall' arenan.
+    Vait olkaa! Kuolema keskeen jo astuu,
+    Ja hiekka jo hurmehin kirkkain kastuu.
+    Hei, hei, kuin reimasti marssii nuo!
+    Hei, hei, on katsoa hupaista tuo!
+
+Hopeanheleällä ja kirkkaalla äänellä laulellen tuo naikkonen
+sipsutteli, tunikansa helmoja pölyiseltä tieltä koholla pitäen
+läheiseen ravintolaan.
+
+»Poika parkani!» orja puoliääneen virkkoi, »käytkö sinä kuolemaan
+tuollaisten häpeällisten seikkojen vuoksi? Oi, Kristuksen usko! Jo
+senkin vuoksi, että sinä opetat kammoomaan näitä verisiä leikkejä, minä
+tahdon sinun palvojiasi olla.»
+
+Vanhan miehen pää painui voimatonna rinnalle. Hän oli vaiti ja
+ajatuksiinsa vaipuneena vain silloin tällöin pyyhki hihansa suulla
+silmäkulmiaan. Hänen ajatuksensa liikkuivat hänen pojassaan. Hän ei
+huomannut nuorukaista, joka joustavin askelin ja ylväin ja ylimielisin
+elein asteli portilta päin. Hän ei nostanut silmiään ennenkuin nuori
+mies, joka oli pysähtynyt aivan vanhuksen viereen, sanoi:
+
+»Isä!»
+
+»Poikani, Lydonini! Sinäkö se olet?» vanhus huudahti iloisena. »Ah,
+sinä olet alati ajatuksissani.»
+
+»Olen iloinen sen kuullessani, isäni», gladiaattori virkkoi sivellen
+kunnioittavasti orjan polvia ja partaa, »ja kohta saan olla aina
+luonasi, enkä vain ajatuksissasi.»
+
+»Niin, poikani -- mutta ei tässä maailmassa!» vanhus virkkoi vakavana.
+
+»Älä sano niin, rakas isä! Katso luottaen tulevaisuuteen niinkuin
+minäkin. Olen varma, että voitan ottelussa ja ansaitsemallani kullalla
+ostan sinut vapaaksi. Oi, isäni! Joku päivä sitten minua ivasi muuan,
+josta en sellaista olisi luullut, sillä hän on vertaisiaan tavallista
+rakastettavampi -- hän ei ole roomalainen, hän on Atenasta -- hän luuli
+minun voitonhimosta kysyneen, kuinka paljon voittaja saa. Ah! Huonosti
+hän tunsi Lydonin luonteen.»
+
+»Poikani, poikani», orja virkkoi astuen hitaasti portaita alas ja vei
+poikansa omaan pieneen huoneeseensa, joka oli yhteydessä käytävähallin
+kanssa, jona tässä huvilassa oli peristyle eikä atrium. Huone on
+vieläkin tallella; siihen pääsee kolmannesta ovesta sisäänkäytävästä
+lukien. Ensimäinen ovi vie portaille, toinen pieneen komeroon, jossa
+säilytettiin pronssipatsasta.
+
+»Niin hurskaat ja kunnolliset kuin pyrkimyksesi ovatkin», Medon jatkoi,
+kun he olivat päässeet suojaan, »on teko silti synti; sinä panet
+henkesi tarjolle vapauttaaksesi isäsi -- se vielä annettaisiinkin
+anteeksi, -- mutta voiton hintana on toisen veri. Oh, se on
+kuolemansynti, ei jaloinkaan tarkotus voi siitä puhdistaa. Luovu! Luovu
+aikeestasi! Mieluummin olen koko ikäni orjana kuin ostan vapauteni
+sellaisella hinnalla.»
+
+»Kuulehan, isä», Lydon puhui hieman kärsimättömänä, »sinut on uusi
+uskosi tehnyt liian omantunnontarkaksi. Pyydän, ettet puhu minulle
+siitä enää mitään, sillä jumalat, jotka ovat minulle voiman antaneet,
+eivät ole lahjottaneet samalla viisautta enkä minä käsitä sanaakaan
+kaikesta siitä, mitä minulle niin usein saarnaat. Sinä olet, sanon sen
+toistamiseen, tästä uudesta opista saanut päähäsi omituisia mielikuvia
+oikeasta ja väärästä. Suo anteeksi, jos sinua loukkaan, mutta
+ajattelehan nyt! Kenen kanssa taistelen? Oh, jospa sinä tuntisit nuo
+heittiöt, joiden kanssa minun pitää sinun tähtesi seurustella, niin
+vakuutan, että sinäkin kiittäisit minua, jos minä vapauttaisin maan
+yhdestäkin sentapaisesta. Ne ovat petoja, joiden huulet janoovat verta,
+olioita, joilla hurjan rohkeutensa ohella ei ole mitään tunnetta,
+rajuja, raakoja, sydämettömiä -- ei mikään inhimillinen side ole heitä
+varten. Pelkoa he eivät tunne, se on totta, mutta eivät myöskään
+kiitollisuutta, eivät lempeyttä, eivät rakkautta; he ovat luodut vain
+työtänsä varten, säälittä surmaamaan, pelotta kuolemaan! Voivatko sinun
+jumalasi, mitä lienevätkin, paheksia taistelua näiden konnien kanssa ja
+lisäksi minun syistäni? Oi, isäni, mitä voimia lieneekin maallisia
+asioita johtamassa, ne eivät voi mitään pitää niin suurena, niin pyhänä
+kuin uhria, jonka poika hartaana tarjoo harmaantuneen isänsä puolesta!»
+
+Vanha orjaparka, joka itsekin vielä kaipasi ylhäältä valaistusta,
+sillä hän oli vasta hiljan kääntynyt kristinuskoon, ei tiennyt,
+mihin todistuskappaleisiin vedota kumotakseen niin synkän, mutta
+erehdyksessäänkin niin kauniin tietämättömyyden. Hänen ensimäinen
+tekonsa oli heittäytyä poikansa rinnoille, toinen kääntyä poispäin --
+tarttua hänen käteensä ja löytämättä sopivia sanoja hän puhkesi itkuun.
+
+»Ja jos», Lydon arveli -- »jos sinun Jumalasi (luuloni mukaan sinä
+uskot vain yhteen) on niin hyvänsuopa ja säälivä kuin väität, Hän
+tietää silloin myös, että sinun uskosi häneen on vahvistanut sitä minun
+päätöstäni, jota sinä nyt moitit.
+
+»Kuinka! Mitä tarkotat?»
+
+»Niinkuin tiedät, minut ostettiin lapsena orjaksi, mutta Roomassa
+minä pääsin vapaaksi, sillä minulla oli onni miellyttää isäntääni.
+Kiiruhdin Pompeijiin tapaamaan sinua. Tapasin sinut vanhentuneena ja
+heikontuneena oikullisen ja itsekkään isännän orjuudessa. Olit hiljan
+kääntynyt uuteen uskoosi, ja orjuutesi tuntui sinusta nyt kahta
+raskaammalta. Tottumukset, joiden avulla tähän asti olimme pahimman
+voineet kestää, olivat menettäneet kaiken tehonsa. Etkö usein
+valitellut, että sinun täytyi suorittaa palveluksia, joita et orjana
+vihannut, mutta jotka natsarealaisesta ovat synnillisiä? Etkö usein
+kertonut minulle kärsineesi omantunnon tuskia, kun sinun täytyi uhrata
+leivän murunen lareille, jotka impluviumiamme vartioivat? että sinun
+sielusi oli ainaisessa ristiriidassa? Etkö sanonut minulle, että
+kun sinun täytyi kynnykselle tiputella viiniä ja lausua jonkun
+kreikkalaisen jumalan nimi, sinä silloin kärsit vieläkin kauheampia
+tuskia kuin Tantalus, ikuista piinaa vielä hirveämpää kuin Manalan
+kentillä koskaan? Etkö ole näin minulle puhunut? Minä ihmettelin, en
+ymmärtänyt -- ja Herkules avita, en vieläkään mitään käsitä. Mutta
+olin sinun poikasi ja minun velvollisuuteni oli sinua auttaa ja sinut
+vapauttaa. Pitikö minun kuunnella sinun huokailujasi -- sinun
+kamottavan pelon aiheuttamaa valitustasi, ja itse pysyä toimetonna? Ei!
+Kuolemattomien jumalten nimessä! Ajatus välähti minuun kuin salama
+Olympoosta. Minulla ei ollut rahaa, mutta oli voimaa ja nuoruutta --
+sinun lahjojasi -- ne saatoin uhrata sinun hyväksesi. Tiedustelin
+vapautesi hintaa. Sain tietää, että voittavan gladiaattorin palkinto on
+kaksi kertaa niin suuri. Minusta tuli gladiaattori. Minä lyöttäydyin
+noiden paheellisten miesten pariin. Voitin vastenmielisyyteni.
+Harjaannuin heidän taidoissaan. Siunattu olkoon se oppi! Sen avulla
+saan isäni vapaaksi.»
+
+»Oh, jospa saisit kuulla Olintusta!» vanhus huokasi yhä enemmän ja
+enemmän ihastuen poikansa kuntoon, mutta pysyen yhä entisen varmana
+hänen ehdotuksensa synnillisyydestä.
+
+»Minä kuuntelen, ketä vain tahdot», gladiaattori vastasi iloisena,
+»mutta vasta silloin kun sinä et enää ole orja. Oman kattosi alla,
+isäni, saat päivät pitkät ja miksei yötkin tuumiasi hautoa niinkuin
+itse tahdot. Oi, olen jo sinulle valinnut ihanan paikan. Se on yksi
+vanhan Julia Feliksin 999:stä myymälästä, kaupungin aurinkoisimmassa
+osassa -- siellä saat päivät pääksytysten ovesi edessä päivää
+paistattaa. Ja minä myyskelen puolestasi öljyä ja viiniä, isä. Ja jos
+Venus (tai ellei se sinua miellytä, sillä et mielelläsi kuule sitä
+nimeä lausuttavan, Lydonille on yhdentekevää) -- niin joku muu tahtoo,
+ehkä saat pienen tytönkin, joka silittää harmaat hiuksesi ja lepertelee
+polvellasi ja kutsuu sinua 'Lydonin isäksi!' Ah! Me olemme onnellisia
+-- voitonrahoilla hankin kaiken tämän. Iloitse, riemuitse, isäukko! Ja
+nyt minun täytyy mennä -- ilta joutuu -- _lamistani_ odottaa minua.
+Tule ja siunaa minut!»
+
+Puhuessaan Lydon oli siirtynyt isänsä pimeästä huoneesta ja vilkkaasti
+vaikka kuiskaten haastellen he olivat saapuneet samalle paikalle, jossa
+portinvartija oli aluksi istunut.
+
+»Oi, minä siunaan sinut, siunaan sinut, kunnon poikani», Medon sanoi
+liikutettuna. »Ja ymmärtäköön se suuri Henki, joka tutkii kaikki
+sydämet, sinun mielesi jalouden ja antakoon anteeksi rikoksesi!»
+
+Gladiaattorin solakka vartalo hävisi pian näkyvistä. Orjan silmät
+seurasivat hänen kevyttä, mutta varmaa käyntiään, kunnes viimeinen
+vilahdus oli kadonnut, ja vaivuttuaan jälleen istuimelleen hän alkoi
+tuijottaa maahan. Hän istui mykkänä ja jäykkänä kuin kivipatsas. Joka
+muistelee omia onnellisia aikojaan, käsittää, mitä tunteita, mitä
+ajatuksia liikkui hänen mielessään!
+
+»Saanko tulla sisään?» kuului vieno ääni sanovan. »Onko emäntäsi, Julia
+kotona?»
+
+Orja viittasi koneenomaisesti myöntävän vastauksen, mutta tulija, joka
+häneltä kysyi, ei nähnyt viittausta. Hän toisti kysymyksensä arasti,
+mutta kuuluvammalla äänellä.
+
+»Enkö jo sinulle sanonut?» orja vastasi kärsimättömänä. »Käy sisään!»
+
+»Kiitän», kysyjä virkkoi kärsivällisesti, ja herättyään unelmistaan
+orja huomasi edessään sokean kukkaistytön. Onnettomuus herättää aina
+toisen onnettoman sääliä. Medon nousi ja talutti hänet rappusten
+yläpäähän (sieltä vei ovi Julian huoneisiin) ja täällä hän kutsui
+orjattaren, jonka piti viedä sokea tyttö määrän päähän.
+
+
+
+
+7 LUKU.
+
+Pompeijilaisen kaunottaren pukuhuone. -- Julia ja Nydia keskustelevat
+tärkeistä asioista.
+
+
+Komea Julia istui huoneessaan orjiensa ympäröimänä. Se oli kuten sen
+viereinen kubikulumkin, pieni huone, mutta melkoista tilavampi kuin
+tavalliset makuusuojat, jotka yleensä olivat niin pienenpieniä, että
+joka ei ole nähnyt sen ajan makuuhuoneita, vaikkapa kaikkein
+huomattavimpien talojen, ei voi kuvitellakaan, minkälaisissa
+kyyhkysenpesissä Pompeijin asukkaat katsoivat mukavaksi yönsä viettää.
+Mutta »vuode» ei ollutkaan vanhojen mielestä niin ankaran juhlallinen
+ja salaperäinen talousesine kuin meidän. Vuode muistutti pikemmin
+jotakin kapeata pientä sohvaa, jonka helposti saattoi ottaa
+mukaansa[39] ja vaatimusten mukaan kuljettaa huoneesta toiseen. Ja
+epäilemättä sitä säännöllisesti siirrettiinkin paikasta toiseen, kuinka
+kulloinkin vuodenaika tai oikku vaati, sillä huonetta, jossa oli
+kuukaudenpäivät asuttu, saatettiin jo seuraavana tarkoin välttää. Sen
+ajan italialaisilla oli niinikään kummallinen taipumus pelätä heleätä
+päivänvaloa; heidän pimeät huoneensa, joita aluksi luultiin
+kehittymättömän rakennustaidon tuloksiksi, ovatkin huolellisen
+harkinnan mukaan tehdyt. Pylväistöistä ja puutarhoista he saivat
+aurinkoa niin paljon kuin heitä halutti; talojensa sisältä he hakivat
+viileyttä ja varjoa.
+
+Julian huone oli tähän vuodenaikaan talon parhaimmassa osassa,
+yläkerroksen julkihuoneen vieressä, puutarhan tasalla, ja sinne olikin
+hänen huoneestaan kaunis näköala. Suuren lasitetun oven kautta
+tunkeutuivat hämärinä auringonsäteet sisään, mutta hänen pimeään
+tottuneet silmänsä olivat kyllin terävät huomaamaan, mitkä värit
+hänelle parhaiten sopivat -- minkälainen puna valaisi hienoimman
+hohteen hänen tummalle iholleen ja antaisi hänen poskilleen raikkaimman
+tuoreuden.
+
+Hänen edessään olevalla pöydällä oli pieni pyöreä kuvastin kiillotettua
+terästä ja sen ympärille oli järjestykseen pantu kaikennäköisiä
+kaunistusvehkeitä, salvoja, jauhoja, hajuvesiä, maaleja, jalokiviä,
+kampoja, nauhoja ja kultaneuloja, joiden kaikkien tehtävänä oli lisätä
+luonnollista kauneutta ja tyydyttää muodin määräämät oikut. Huoneen
+hämärästä välkähtelivät eloisat ja rikasväriset seinät, joille
+pompeijilaiseen tapaan oli räikein värein maalattu freskoja. Pukupöydän
+edessä Julian jaloissa oli itämainen valmiste, kudottu matto.
+Viereisellä pöydällä oli hopeinen maljakko ja vesikulho, sammutettu
+lamppu, mitä hienoin taideteos, johon taiteilija oli kuvannut Kupidon
+lepäämässä myrttipuun oksien katveessa, ja pieni papyruskäärö,
+joka sisälsi Tibulluksen hempeimpiä elegioja. Kubikulumiin vievällä
+ovella oli kultakukin loistavasti ommeltu verho. Tämäntapainen oli
+kahdeksantoista vuosisataa sitten kaunottaren pukuhuone.
+
+Ihana Julia loikoi velttona tuolillaan sillaikaa kun »ornutriks»
+(hiustenkähertäjä) pienistä kiharakasoista sommitteli torninomaista
+pääkoristetta taitavasti sekottaen tekohiuksia alkuperäisiin ja kasaten
+niitä lopulta niin runsaasti, että pää näytti pikemminkin keskiruumiin
+osalta kuin inhimillisten muotojen huipulta.
+
+Hänen keltainen tunikansa, jota vastaan hänen musta tukkansa selvänä
+piirtyi ja joka oli aikalailla edullinen hänen ruskeahkolle
+iholleen, valui vuolaina laskoksina maahan asti. Hänen jaloissaan oli
+tohvelit, jotka oli ohuen nilkan ympäri sidottu valkeilla nauhoilla;
+purppuranväriset tohvelit itse olivat jalokivin koreillut ja niissä oli
+kiverä kärki kuten nykyajan turkkilaisten tohveleissa. Vanha orjatar,
+joka oli täysin perehtynyt pukeutumisen salaisuuksiin, seisoi
+kähertäjän vieressä pitäen käsivarrellaan emäntänsä leveää, kirjailtua
+vyötä ja silloin tällöin antaen neuvoja (höystäen puhettaan vehmailla
+imarteluillaan), kuinka hiusrakennusta on muovailtava.
+
+»Tuo neula on pantava hiukan enemmän oikealle -- syvemmälle, tyhmyri!
+Etkö huomaa, kuinka tasaiset kulmakarvat ovat? Luulisi miltei sinun nyt
+pukevan Karinnaa, jonka piirteet ovat niin vinot. Nyt pane kukkia --
+mitä! kehno! Älä neilikkaa -- et sinä nyt ole värittämässä Klodiksen
+kalpeita poskia. Helakimmat kukat vain sopivat nuoren Julian ihanille
+poskille.»
+
+»Oikein!» neiti virkkoi polkien kiivaana pienellä jalallaan lattiaa.
+»Sinä sotket minun tukkaani niinkuin noukkisit sieltä rikkaruohoa.»
+
+»Taitamaton!» menojen ohjaaja jatkoi. »Et tiedä, kuinka herkkä emäntäsi
+on -- luulet nyt palmikoivasi Fulvian lesken karkeita harjashiuksia.
+Kas noin, nyt nauha -- hyvä on. Ihana Julia, katsahda nyt kuvastimeen;
+oletko koskaan nähnyt kauniimpia kasvoja kuin nyt omasi?»
+
+Kun vihdoin monen neuvon ja vaivan perästä tuo taidokas hiustorni oli
+valmistunut, oli seuraava toimi antaa silmille hempeä hohde, ja se
+saatiin siten, että silmäripsiin hierottiin mustaa jauhetta. Pieni,
+puolikuunmuotoinen kauneustäplä ruusuhuulten vieressä oli omansa
+katsojan huomion kohdistamaan poskikuoppiin ja hampaisiin, joiden
+luonnollinen valkea kiilto oli kaikin mahdollisin taidekeinoin saatu
+entistä välkkyvämmäksi.
+
+Tähän asti toimetonna ollut orja sai nyt tehtäväkseen täydentää puennan
+jalokivillä -- helmirenkaat korviin (kumpaankin kaksi) -- paksut
+kultaiset rannerenkaat -- kaulaketjut samaa metallia, siitä riippui
+kristallinen taikaesine -- kaunis kiehkura vasemmalle olalle, jolla jo
+ennestään välkkyi Psykeä kuvaava kamee -- purppuravyö, johon oli
+tiheään kudottu kultalankaa ja kuvailtu kiemurtelevia käärmeitä -- ja
+vihdoin valkeat ja hoikat sormet täyteen mitä erilaisimpia sormuksia.
+Puenta oli nyt suoritettu Rooman uusimman muodin mukaan. Ihana Julia
+katsahti kuvaansa viimeisen kerran itsetyytyväisin mielin ja
+heittäytyen veltosti nojatuoliinsa hän käski nuorimman orjansa heikolla
+äänellä lukea Tibulluksen hempeimpiä säkeitä. Lukemista jatkui yhä,
+kunnes orjatar ilmotti Nydian saapuneen tapaamaan talon valtijatarta.
+
+»_Salve_, Julia!» kukkastyttö sanoi pysähtyen parin askelen päähän
+Juliasta ja ristiten rinnalle kätensä. »Olen totellut käskyäsi.»
+
+»Se oli oikein», talon neiti sanoi. »Tule lähemmä -- ja istu!»
+
+Joku orjista siirsi tuolin Julian viereen ja Nydia istahti sille.
+Julia katsoi Nydiaa hetken miltei hämillään. Sitten hän käski
+palvelijoittensa poistua ja sulkea oven. Kun he olivat kahden, hän
+virkkoi kääntyen vaistomaisesti poispäin, sillä kuten näytti hän
+unohti, ettei toinen voinut hänen piirteitään tarkata:
+
+»Sinä olet napolittaren, Ionen, palveluksessa?»
+
+»Nykyisin olen», Nydia vastasi.
+
+»Onko hän niin kaunis kuin sanotaan?»
+
+»En tiedä. Kuinka voinkaan sellaista arvostella?»
+
+»Ah! Olisihan minun pitänyt muistaa. Mutta sinä voit kuulla,
+vaikket nähdä. Eivätkö toiset orjat ole kertoneet, onko hän kaunis.
+Rupattelevat orjattaret eivät jätä emäntiään kehumatta.»
+
+»He sanovat, että hän on kaunis.»
+
+»Hm! -- sanovatko he myöskin, että hän on solakka?»
+
+»Sanovat.»
+
+»Niin minäkin olen. Musta tukka?»
+
+»Niin olen kuullut.»
+
+»Niin minullakin on. Ja käykö Glaukus usein hänen luonaan?»
+
+»Joka päivä», Nydia vastasi vaivoin salaten huokauksensa.
+
+»Joka päivä, todellako! Miellyttääkö Ione häntä?»
+
+»Tottapa, koska heidät piakkoin vihitään.»
+
+»Vihitään!» Julia huudahti kalveten väärästä poskipunastaan huolimatta
+ja nousten rajusti tuoliltaan. Nydia ei huomannut kuitenkaan tämän
+mielenliikutuksen syitä. Julia oli pitkän ajan vaiti, mutta hänen
+aaltoileva rintansa ja säihkyvät silmänsä ilmaisivat jokaiselle
+_näkevälle_, kuinka syvä haava hänen turhamielisyyteensä oli isketty.
+
+»Sanovat sinua tessalittareksi», hän vihdoin sanoi vaitiolon
+katkaisten.
+
+»Niin olenkin.»
+
+»Tessaliahan on taikuuden ja velhojen, talismaanien ja lemmenjuomien
+maa», Julia virkkoi.
+
+»Se on aina ollut kuuluisa noidistaan», Nydia vastasi vaatimattomasti.
+
+»Tunnetko sinä, sokea tessalitar, yhtään lemmenjuomaa?»
+
+»Minä?» kukkastyttö vastasi punastuen. »_Minä!_ Kuinka minä? En, ihan
+varmaan en.»
+
+»Sitä pahempi sinulle! Olisin antanut sinulle niin paljon rahaa, että
+olisit voinut ostaa itsesi vapaaksi, jos olisit ollut tässä asiassa
+viisaampi.»
+
+»Mutta», Nydia kysyi, »miksi ihana ja rikas Julia kyselee tämmöistä
+palvelijaltaan? Eikö hän ole nuori, rikas ja rakastettava? Eikö niissä
+ole tarpeeksi _viehätystä_ tarvitsematta taikaan turvata?»
+
+»On kaikkiin muihin paitsi yhteen», Julia vastasi ylväänä. »Mutta
+luulenpa, että sinun sokeutesi on tarttuvaa ja --. Kyllin siitä.»
+
+»Ja se yksi?» Nydia kysyi uteliaana.
+
+»_Ei_ ole Glaukus», Julia täytti toisen lauseen valhetellen kuten hänen
+sukupuolensa tapana on. »Glaukus se ei ole!»
+
+Nydia hengähti vapaammin, ja hetken perästä Julia jatkoi:
+
+»Mutta puhuessamme Glaukuksesta ja hänen kiintymyksestään napolittareen
+tuli mieleeni lemmenjuoma, jota Ione varmaankin on käyttänyt
+voittaakseen Glaukuksen. Sokea tyttö, minä rakastan ja -- täytyykö
+Julian se tunnustaa? -- minua ei rakasteta! Se nöyryyttää -- ei, ei
+_nöyryytä_, vaan se _haavottaa_ minun ylpeyttäni. Tahdon nähdä tuon
+kiittämättömän jaloissani -- ei siten, että hänet siitä kohottaisin,
+vaan voidakseni osottaa halveksintaani. Kun oletin, että olet
+tessalitar, kuvittelin, että nuorena olet oppinut jotakin kansasi
+salaisista taikatempuista.»
+
+»Ah! En mitään tiedä!» Nydia mutisi. »Toivon, että tietäisin.»
+
+»Kiitos edes tuosta ystävällisestä toivomuksestasi», Julia sanoi
+aavistamatta, mitä ajatuksia kätkeytyi kukkastytön sydämeen.
+
+»Mutta sanohan -- etkö ole orjien, jotka aina ovat jonkun verran
+taikauskoisia ja jotka usein raaoissa lemmentouhuissaan turvautuvat
+taikuuteen -- etkö ole kuullut heidän mainitsevan nimeltä erästä
+itämaista tietäjää, joka asuu tässä kaupungissa ja jolla on se
+taito, mikä sinulta puuttuu? Hän ei ole tavallinen taikuri, ei
+markkinahuijari, vaan todella mahtava ja viisas indialainen tai
+egyptiläinen tietäjä!»
+
+»Egyptiläinen? Aivan niin», Nydia sanoi kammoten. »Kukapa
+pompeijilainen ei olisi kuullut Arbakeesta?»
+
+»Arbakes! Siinäpä se», Julia toisti nimeä tapaillen. »Sanovat hänen
+olevan viisaamman kaikkia tyhjiä kerskureita -- että hän on viisautensa
+saanut tähdistä ja tuntee vanhan Noksin salaisuudet. Miksei yhtä hyvin
+rakkauden salakeinoja?»
+
+»Jos halutaan taitomiestä, joka on kaikkia muita pystyvämpi, niin hän
+on niitä», Nydia vastasi talismaaniaan hypistellen.
+
+»Hän on kyllin rikas rahalla lahjoa?» Julia virkkoi ivallisesti. »Enkö
+voisi käydä hänen luonaan?»
+
+»Se on vaarallinen paikka nuorelle ja kauniille naiselle», Nydia sanoi.
+»Olen kuullut, että hän on sairas --»
+
+»Vaarallinen talo!» Julia huudahti tarraten vain ensimäiseen
+lauseeseen. »Kuinka niin?»
+
+»Huhu tietää kertoa, että siinä talossa vietetään öisiä irstailuja.»
+
+»Keres, Pan ja Kybele auttakoot! Sinähän et näine tietoinesi pelota,
+vaan kiihotat uteliaisuuttani», urhea ja kevytmielinen pompeijitar
+vastasi. »Minä menen hänen luokseen ja tiedustelen häneltä
+lemmenasioita. Jos kerran rakkautta on mukana noissa öitsilöissä, niin
+tottapahan hän tuntee myöskin sen salaisuudet.»
+
+Nydia ei vastannut.
+
+»Käyn hänen luonaan vielä tänään.» Julia päätteli. »Ei, miksen heti?»
+
+»Päivänvalossa ja hänen nykyisen sairautensa aikana sinulla ei ole
+mitään pelättävää», Nydia vastasi tuntien itsessään äkillisen ja
+salaisen halun oppia, kykeneekö tuo synkkä egyptiläinen todella
+herättämään ja sitomaan rakkauden niinkuin hän oli usein kuullut
+väitettävän.
+
+»Ja kuka uskaltaa loukata Diomedeen rikasta tytärtä?» Julia kysyi
+ylpeänä. »Minä menen.»
+
+»Saanko iltapäivällä käydä tiedustelemassa käyntisi tulosta?» Nydia
+kysyi tuskaisena.
+
+»Suutele minua, sillä sinä osotat suurta huolenpitoa Julian kunniasta»,
+neiti vastasi. »Niin, tietysti saat. Tänä iltana olen estetty --. Tule
+huomenna samaan aikaan, ja sinä saat kuulla kaiken. Minä tarvitsen
+myöhemminkin palvelustasi. Kas tässä, ota tämä rannerengas palkinnoksi
+ajatuksesta, jonka minussa synnytit; ja ole varma, että jos Juliaa
+hyvin palvelet, hän on ystävällinen ja antelias.»
+
+»En voi ottaa lahjaasi», Nydia virkkoi ja pani korun pöydälle. »Mutta
+niin nuori kuin olenkin voin ostamattakin tuntea osanottoa sitä
+kohtaan, joka rakastaa -- mutta rakastaa turhaan.»
+
+»Sanotko niin?» Julia vastasi. »Puhut kuin vapaa -- ja pian oletkin
+vapaa. Hyvästi!»
+
+
+
+
+8 LUKU.
+
+Julia tapaa Arbakeen. -- Keskustelun tulos.
+
+
+Arbakes istui huoneessaan, jonka ovi aukeni puutarhaa reunustavalle
+ulokkeelle eli tässä tapauksessa pylväistöön. Hänen poskensa oli kalpea
+ja tuskien jäytämä, mutta hänen raudanluja ruumiinsa oli hyvin toipunut
+sen ankaran iskun seurauksista, jonka hän ratkaisevalla voitonhetkellä
+oli saanut, iskun, joka oli tyhjiksi tehnyt hänen häpeälliset
+tuumansa. Tuulenleyhkä, joka viillytti hänen otsaansa, karaisi hänen
+lamaantunutta hermostoaan, ja veri alkoi jälleen kiertää rauhallisemmin
+kuin ennen hänen heikontuneissa suonissaan.
+
+»Näin siis on», hän tuumiskeli, »kohtalon myrsky on kestetty --
+onnettomuus, jolla tähdet elämääni uhkasivat, on tapahtunut ja -- minä
+elän! Tapahtui, mitä tähdet ennustivat. Ja nyt minua odottaa kauan
+kestävä, loistava ja onnellinen tulevaisuus, mikä minulle ennustettiin,
+jos tuhon vältän. Olen sivuuttanut, voittanut elämäni viimeisen vaaran.
+Nyt saan pelkäämättä ja turvassa vaalia tulevan onneni puutarhaa. Sitä
+ennen on suurin nautintoni, rakkauttakin suurempi, kostaa! Tuo
+kreikkalaisnulikka -- joka on astunut minun intohimojeni tielle, joka
+tuhosi minun hyvät suunnitelmani, joka luiskahti käsistäni juuri kun
+veitseni oli valmis juomaan hänen kirottua vertaan -- hän ei pääse
+toista kertaa kynsistäni. Mutta miten kostan? Se täytyy kypsäksi
+miettiä. Oi, Ate, jos todella olet jumalatar, niin täytä minut hyvin
+ajatuksin!» Egyptiläinen vaipui syvään mietiskelyyn, mutta yhtään
+selvää ja tyydyttävää ajatusta ei näyttänyt syntyvän. Hän heittelehti
+sinne tänne, ja suunnitelma toisensa jälkeen hylättiin heti, kun se oli
+valmis. Joskus hän iski rintaansa ja karjui kostonhimonsa poltteessa ja
+tuntiessaan kykenemättömyytensä sitä tyydyttää. Silloin muuan orjapoika
+astui varovasti huoneeseen.
+
+»Muuan nainen, puvusta ja häntä seuraavasta orjattaresta päättäen
+ylhäinen nainen odottaa alhaalla ja pyytää saada puhutella Arbakesta.»
+
+»Nainen!» hänen valtimonsa alkoi lyödä kiivaammin. »Onko hän nuori?»
+
+»Hänen kasvojaan peittää huntu; mutta hänen vartalonsa on solakka kuin
+nuoren naisen.»
+
+»Tuo hänet tänne», egyptiläinen sanoi. Hetken hänen turhamielinen
+sydämensä kuvitteli, että tulija oli Ione.
+
+Katsaus vieraaseen riitti toteamaan hänen erehdyksensä. Tämä oli kyllä
+yhtä suuri ja ehkä yhtä vanhakin kuin Ione -- hänellä oli myöskin
+kaunis ja kehittynyt vartalo, mutta missä se siro ja viehättävä, joka
+eli verrattoman napolittaren jokaisessa liikkeessä -- missä hänen
+puhdas ja yksinkertainen tapansa, vaatimaton mutta samalla arvokas
+ryhtinsä -- ylpeä mutta samalla arka askelensa -- missä naisen
+häveliäisyys ja kunnioitusta vaativa majesteetillisyys?
+
+»Anteeksi, etten voi tulla tervehtimään», Arbakes virkkoi vierasta
+katsellen. »Olen vielä heikko sairaudesta, jonka olen saanut kestää.»
+
+»Älä häiriinny, oi, suuri egyptiläinen!» Julia vastasi koettaen turhaan
+peittää pelkoaan imarteleviin sanoihin, »ja suo anteeksi naisraukalle,
+joka tulee apua hakemaan viisaalta.»
+
+»Tule lähemmä, ihana vieraani», Arbakes sanoi, »ja puhu pelkäämättä ja
+arkailematta!»
+
+Julia istahti egyptiläisen viereen ja katsahti ihmetellen ympärilleen,
+sillä huoneen valikoitu ja loistelias sisustus saattoi varjoon
+hänen isänsäkin huoneiston. Pelokkaana hän tarkasteli seinien
+hieroglyfimerkkejä, -- niitä salamyhkäisiä kasvoja, jotka joka nurkasta
+häneen tuijottivat -- vähän etäämpänä olevaa kolmijalkaa -- ja vihdoin
+Arbakeen vakavia ja teräviä piirteitä. Pitkä valkea vaippa peitti
+hunnun lailla osan tämän yömustaa tukkaa ja valui maahan asti; kalpeus
+teki hänen piirteensä entistä ilmeikkäämmiksi; ja hänen mustat ja
+terävät silmänsä tuntuivat puhkaisevan Julian huntuharson ja
+paljastavan hänen turhamielisen ja epänaisellisen sydämensä
+salaisuudet.
+
+»Ja mikä», hän virkkoi matalalla, syvällä äänellään, »mikä tuo sinut,
+oi tyttö, Idän tietäjän huoneeseen?»
+
+»Hänen maineensa», Julia vastasi.
+
+»Mikä?» toinen sanoi ivallisesti hymyillen.
+
+»Voitko sitä kysyä, oi, viisas Arbakes? Eikö koko Pompeiji ole täynnä
+sinun suuren viisautesi mainetta?»
+
+»Joitakin tietoja olen tosin koonnut, mutta miksi sinunkaltaisesi
+kaunottaren korvan tarvitsee kuulla niin vakavia ja erikoisia
+salaisuuksia?»
+
+»Ah!» Julia virkkoi tuntien hivelevää nautintoa toisen mairittelevista
+sanoista. »Eikö onneton hae lohtua viisaalta ja eikö rakkaus, joka ei
+saa vastarakkautta osakseen, ole suurin onnettomuus?»
+
+»Haa!» Arbakes huudahti. »Voiko tuollainen vartalo, jonka ihanat muodot
+kuultavat niitä peittävän puvunkin läpi, synnyttää rakkautta, johon ei
+ole vastakaikua? Ole minulle suosiollinen, oi tyttö, ja kohota huntusi,
+jotta näkisin, vastaavatko kasvosi piirteet muun muotosi suloja!»
+
+Tahtoen näyttää ihanuutensa ja arvellen niiden jollakin tavalla
+vaikuttavan omaan kohtaloonsa Julia veti hetken aikailtuaan huntunsa
+syrjään ja paljasti piirteet, joiden kauneutta Arbakes oli niin
+kiittänyt.
+
+»Tulit onnettoman rakkautesi tähden luokseni», hän sanoi. »Hyvä, käännä
+nuo kasvot tuohon kiittämättömään, mitä muuta lemmenkiihotinta voin
+sinulle antaa?»
+
+»Oi, lopeta jo imartelusi!» Julia virkkoi. »Minun täytyy joka
+tapauksessa anoa sinulta jonkinlaista lemmenjuomaa.»
+
+»Ihana vieraani», Arbakes sanoi hieman kärsimättömänä, »lemmenjuomat
+eivät ole niitä salaisuuksia, joita yöllisissä tarkasteluissani
+tutkin.»
+
+»Todellako? Suo anteeksi, suuri Arbakes, ja hyvästi!»
+
+»Seis!» huudahti Arbakes, johonka huolimatta hänen voimakkaasta
+intohimostaan Ioneen, ei ollut koskematta vieraan kauneus ja joka, jos
+terveys sen olisi sallinut, olisi ollut valmis lohduttamaan ihanaa
+Juliaa muulla tavalla kuin jakamalla hänelle ylimaallista viisautta. --
+»Jäähän! Myönnän kyllä, että olen lemmenjuomien -- ja nesteitten
+sekottamisen jättänyt niille, jotka sellaista elinkeinonaan
+harjottavat, mutta en ole koskaan ollut niin tunteeton kauneutta
+kohtaan, etten nuorempana olisi joskus sellaisiinkin keinoihin
+turvautunut. Voinen ainakin jonkun neuvon sinulle antaa, jos olet suora
+minua kohtaan. Sanohan ensiksi, oletko naimaton kuten puvustasi käy
+päättää?»
+
+»Olen.»
+
+»Ja, siirtyäksemme varallisuuteen, sinä tahdot itsellesi rikkaan
+sulhasen?»
+
+»Olen rikkaampi kuin se, joka minua halveksii.»
+
+»Sepä omituista! Ja sinä rakastat sellaista, joka ei rakasta sinua?»
+
+»En tiedä, rakastanko häntä», Julia vastasi ylpeästi, »mutta minä
+tahdon voittaa kilpailijattareni -- tahdon nähdä sen, joka halveksii
+lempeäni, poroksi palavan -- tahdon nähdä sen, jota nyt pidetään
+parempana, tulevan hylätyksi.»
+
+»Varsin luonnollinen ja naisellinen toivomus», egyptiläinen virkkoi
+niin vakavana, ettei voinut luulla hänen ivaavan. »Mutta nyt lisää,
+ihana tyttö. Etkö tahdo nyt uskoa minulle rakastajasi nimeä? Saattaako
+sellainen, joka halveksii rikkautta ja on sokea kauneutta näkemään,
+olla pompeijilainen?»
+
+»Hän on Atenasta», Julia vastasi maahan katsellen.
+
+»Haa!» egyptiläinen huudahti veren syöksähtäessä hänen kasvoihinsa.
+»Täällä on vain yksi atenalainen, nuori ja ylhäinen. Tarkotatko
+Glaukusta?»
+
+»Ah! Älä petä minua -- se on hänen nimensä.»
+
+Egyptiläinen peräytyi tarkaten entistä kiinteämmin kauppiaantyttären
+poiskääntyneitä kasvoja ja mutisten itsekseen -- johtaako tämä kohtaus,
+jota hän tähän asti on pitänyt mitättömänä, leikkinä, josta hän on
+vieraansa herkkäuskoisuuden ja turhamaisuuden kustannuksella nauttinut,
+johtaako se ehkä hänen kostoonsa.
+
+»Huomaan, ettet voi minua auttaa», Julia virkkoi loukkaantuneena toisen
+jatkuvasta vaitiolosta. »Säilytät kai salaisuuteni. Vielä kerran,
+hyvästi!»
+
+»Tyttö», egyptiläinen sanoi vakavalla äänellä, »sinun asiasi koskee
+minua -- tahdon auttaa sinua. Kuuntele. En ole itse harjaantunut noihin
+tyhjiin taikakeinoihin, mutta tiedän erään, joka on. Vesuviuksen
+kupeella, tuskin tunnin matkan päässä kaupungista asuu mahtava noita.
+Uudenkuun paisteessa hän on koonnut juuria, joilla on merkillinen
+ominaisuus sitoa rakkaus iäksi. Hänen taitonsa saa rakastajasi
+jalkojesi juureen. Etsi hänet ja sano hänelle Arbakeen nimi; hän pelkää
+sitä nimeä ja hän antaa sinulle parhaat juomansa.»
+
+»Ah!» Julia virkahti. »En tunne tietä sen tuvalle, josta puhut. Vaikka
+taival ei olekaan pitkä, on se vaikeata kulkea tytön, joka salaa jättää
+isänsä talon. Tienoo on villin viiniköynnöksen peittämä ja monet rotkot
+tekevät sen vaaralliseksi. En voi uskoutua vieraan johdettavaksi.
+Minunarvoiseni nuoren naisen maine tahraantuu helposti. Ja vaikka en
+välitäkään siitä, että tiedetään minun rakastavan Glaukusta, en salli
+kenenkään uskoa, että olen taikajuomin koettanut lempeä nostaa.»
+
+»Olisinpa kolmea päivää terveempi», egyptiläinen virkkoi nousten ja
+astui (kuin voimiaan koetellakseen) pari kolme hoippuvaa askelta pitkin
+lattiaa, »niin seuraisin itse sinua. Hyvä, sinun täytyy odottaa.»
+
+»Mutta Glaukus aikoo kohta naida tuon vihatun napolittaren.»
+
+»Naida.»
+
+»Niin, ensi kuun alussa.»
+
+»Niin pian! Tiedätkö sen aivan varmaan.»
+
+»Hänen oman orjansa suusta.»
+
+»Se ei tapahdu», egyptiläinen vakuutti kiivaana. »Älä pelkää. Saat
+Glaukuksen omaksesi. Mutta kuinka voit hänelle tarjota saamasi
+lemmenjuoman?»
+
+»Isäni on kutsunut Glaukuksen ja ehkä myöskin napolittaren luokseen
+suureen juhlaan, joka pidetään ylihuomenna. Kai joku hyvä tilaisuus
+silloin sattuu.»
+
+»Hyvä on!» egyptiläinen sanoi silmät välkähtäen niin hurjaa iloa, ettei
+Julia sietänyt niihin katsoa. »Huomisiltana pane kantotuolisi kuntoon
+-- onhan sinulla sellainen?»
+
+»Onpa kyllä», rahanylpeä Julia vastasi.
+
+»Panet kantotuolisi kuntoon. Parin kilometrin päässä kaupungista on
+huvilatalo, jota rikkaat pompeijilaiset erikoisesti suosivat sen
+mainioitten kylpylöitten ja ihanien puutarhojen vuoksi. Sinne voit
+jonkun tekosyyn nojalla lähteä. Siellä kohtaan, elävänä tai kuolevana,
+sinut Silenuksen kuvapatsaan kohdalla, puutarhaa ympäröivässä
+tiheikössä, ja minä itse johdan sinut noidan luo. Me odotamme siksi,
+kunnes paimenten vuohet iltatähden mukana ovat kotiinsa palanneet,
+kunnes hämärä meidät verhoo eivätkä askelemme kuulu. Mene nyt kotiin
+äläkä pelkää! Hadeen nimessä Arbakes vannoo, ettei Ione ikinä saa
+Glaukusta.»
+
+»Ja Glaukus tulee minun omakseni?» Julia sanoi täydentäen omasta
+mielestään vaillinaisen lauseen.
+
+»Sinäpä sen sanoit!» Arbakes virkkoi. Ja Julia päätti noudattaa toisen
+kehotusta, vaikka hän melko lailla kammoikin sovittua kohtausta, mutta
+mustasukkaisuudesta ja kilpailijattaren masentaakseen pikemmin kuin
+rakkaudesta hän päätti uskaltaa.
+
+Jäätyään yksin Arbakes puhkesi sanoihin:
+
+»Loistavat tähdet, te, jotka ette koskaan valehtele, teidän lupauksenne
+alkavat täyttyä -- lemmen onnea, vihollisten voittamista on minun
+loppuelämäni. Hetkellä, jolloin turhaan haudoin kostonsuunnitelmia, te
+lähetitte tuon kauniin hupakon avukseni.» Hän vaikeni ja mietiskeli.
+»Niin», hän taas jatkoi, mutta tyynempänä. »Minä itse en voi hänelle
+antaa myrkkyä, jonka oikeastaan pitäisi olla lemmenjuomaa -- epäluulo
+hänen kuolemastaan kohdistuisi minuun. Mutta noita -- niin, _hän_ on
+todella sopivin ja luonnollisin välikappaleeni.»
+
+Hän kutsui orjan sisään ja käski tämän nopeasti seurata vierasta ja
+ottaa tarkan selvän hänen nimestään ja asemastaan. Tämän sanottuaan hän
+laahautui pylväistöönsä. Taivas oli iloinen ja kirkas, mutta Arbakes,
+joka oli tottunut tarkkaamaan säänvaihteluja, näki pilvenlongista,
+joita tuuli kasaili taivaanrannalle, että myrsky oli tulossa.
+
+»Tuo on niinkuin minun kostonikin», hän virkkoi pilviä katsellessaan,
+»taivas on hymyilevä, mutta myrskypilvet kerääntyvät yhteen.»
+
+
+
+
+9 LUKU.
+
+Etelän myrsky -- Velhon luola.
+
+
+Kun päivän helle oli tauonnut paahtamasta, lähtivät Glaukus ja Ione
+huviajelulle nauttimaan viileästä ja miellyttävästä iltailmasta. Siihen
+aikaan oli roomalaisilla monenlaisia ajoneuvoja käytännössä. Rikkaat
+kaupunkilaiset käyttivät, milloin ei suurta seuruetta ollut mukana,
+tavallisimmin _bigaa_, joka on kuvattu tämän teoksen ensimäisessä
+luvussa. Talon emäntiä (matroneja) varten oli n.s. _carpentum_,[40]
+jossa oli vain yksi pari pyöriä. Vanhan ajan ihmiset käyttivät
+mielellään myöskin kantotuolintapaista, suurta kantokoria, joka
+sikäli oli nykyaikaisia mukavampi, että siinä saattoi hyvin olla
+pitkälläänkin.[41] Matkoja ja huviretkiä varten oli muunlaisia
+ajoneuvoja. Ne olivat tilavia, niihin mahtui kolme tai neljä henkilöä
+istumaan, siinä oli myöskin kuomu, jota voi mielin määrin liikuttaa;
+ajoneuvot vastaisivat siis nykyajan »britskoja» (vaikka onhan niissä
+sentään melkoinen ero). Tämäntapaisilla ajovehkeillä rakastunut pari
+lähti erään Ionen naisorjan seurassa ajelulle. Noin kymmenen penikulman
+päässä kaupungista oli vanhat rauniot, temppelin, nähtävästi
+kreikkalaisen luhistuneet muurit. Ja kun Glaukuksella ja Ionella oli
+yhteisiä kreikkalaisia harrastuksia, olivat he päättäneet käydä näillä
+raunioilla. Sinne he nyt olivat matkalla.
+
+Tie kulki aluksi viiniköynnöstarhojen ja öljypuumetsien halki, mutta
+käännyttyään Vesuviukselle päin se alkoi muuttua yhä karummaksi. Muulit
+kulkivat hitaasti ja työläästi. Ja jokaisesta metsä-aukeamasta he
+näkivät rosoisissa kallioissa mustia aukkoja, joista Strabokin puhuu,
+mutta jotka myöhemmän ajan tulivuoren purkaukset ovat tyystin
+tasottaneet. Ilta-aurinko loi pitkän ja tumman varjon vuorelle; silloin
+tällöin he kuulivat villistä ryteiköstä paimenten soitantoa. Joskus he
+äkkäsivät kukkulan rinteellä hienokarvaisen ja sirotekoisen vuohen --
+kiperäsarvineen ja kirkkaine harmaine silmineen -- Italian taivaan alla
+ne yhä vieläkin tuovat mieleen jonkun Maron[42] idyllin -- ja painuvan
+auringon purppuroimat viinirypäleet hehkuivat puusta puuhun kulkevissa
+terttuköynnöksissään. Heidän yllään, hymyilevällä taivaalla leijaili
+pilviä niin verkkaan, että ne näyttivät miltei pysyvän paikallaan.
+Tuontuostakin vilahti heidän oikealta puoleltaan tyven meri
+pikkulaivoineen, ja ilta-aurinko muodosti sen pinnalle sellaisen
+ihmeellisen värileikin, jonka vertaista saa nähdä vain tällä
+herkullisella lahdella.
+
+»Kuinka kaunis,» Glaukus miltei kuiskasi, »onkaan vertaus, joka sanoo
+maata äidiksemme! Kuinka verrattomalla ja tasapuolisella rakkaudella
+hän jakaa hyväilyjään lapsilleen! Eikä edes noille hedelmättömille
+kaihoille, joilta luonto on kauneuden eittänyt, se ole ollut lahjojaan
+jakamatta: tuon sammuneen tulivuoren kaljulla ja palaneella pohjalla
+menestyy viiniköynnös siitä todistuksena. Ah! Tällaisella hetkellä ja
+tällainen näyttämö edessä voi miltei kuvitella näkevänsä tuon vihreän
+köynnöksen lomitse jonkun faunin nauravat kasvot tai näkevänsä
+vuorinymfin sipsuttaen kulkemassa tiheikön keskellä. Mutta ei ole enää
+nymfejä sen jälkeen kuin _sinut_, Ione, luotiin!»
+
+Ei mikään kieli imartele niin vuolaasti kuin rakastajan, ja sittenkin
+imartelu hänen tunteittensa ilmaisijana sanoo tuiki vähän. Kummallinen
+tuhlailuun vievä tapa, joka varsin pian kuihtuu omaan käyttämiseensä.
+
+He saapuivat raunioille; he tarkastelivat niitä yhtä hartaina kuin me
+esi-isiemme pyhitettyjä muistomerkkejä. He viipyivät täällä, kunnes
+iltatähti (Hesperus) ilmestyi ruusunhohtavalle taivaalle. Ja
+paluumatkalla he olivat entistä vaiteliaampia, sillä illan varjossa ja
+tähtien alla he tunsivat selvemmin, kuinka voimakkaasti he toisiaan
+rakastivat.
+
+Samaan aikaan alkoi heidän yläpuolelleen kertyä niitä myrskypilviä,
+joista Arbakes oli ennustanut. Kaukainen, hiljainen kumina ensin
+ilmotti luonnonvoimien alkaneen taistelunsa, ja nopeasti taivas peittyi
+mustiin, uhkaaviin pilviin. Siinä nopeudessa, millä myrsky näillä
+seuduilla puhkee, on jotakin yliluonnollista, ja helposti sentähden
+taikauskoisissa ihmisissä herää ajatus, että siinä näyttäikse erikoinen
+jumalallinen voima. Raskaita pisaroita alkoi tippua tien yli riippuvien
+puunoksien lomitse, ja heti sen jälkeen sokaisi heidän silmänsä
+häikäisevän kirkas, sähähtävä salama, joka loi kaamean valaistuksen
+koko seudulle ja jota heti taas seurasi pilkkopimeä.
+
+»Nopeammin, kelpo _karrukarius_!» Glaukus virkkoi ajajalle. »Ukonilma
+uhkaa.»
+
+Orja kiihotti muuleja -- ne kulkivat nopeasti karulla, kivikkoisella
+tiellä -- yhä enemmän pilvet tiivistyivät, yhä lähempää kuului jyrinä,
+ja virtoina alkoi vesi valua.
+
+»Pelkäätkö?» Glaukus kysyi vetäen Ionen lähemmä itseään.
+
+»En koskaan sinun seurassasi!» tämä vastasi lempeästi.
+
+Samassa silmänräpäyksessä nuo kevyet ja heikkorakenteiset rattaat
+(huolimatta sirosta ulkoasustaan ne olivat, kuten useat senajan
+ajoneuvot, melkoisen epäkäytännölliset) painuivat syvään uuranteeseen,
+jonka yli oli puu kaatunut. Ajaja pakotti kiroten muulit eteenpäin,
+toinen pyörä nousi kuopasta, ja rattaat olivat samassa kumossa.
+
+Glaukus hyppäsi notkeasti rattailta ja kiiruhti auttamaan Ionea, joka
+onneksi ei ollut loukkaantunut. Hiukan ponnisteltuaan he saivat
+karrukan (rattaat) jälleen pystyyn. Mutta he huomasivat, ettei niissä
+enää ollut heille suojaa. Kuomua kannattavat nuorat olivat katkenneet,
+ja vesi virtasi solkenaan rattaitten pohjaan saakka.
+
+Mitä nyt oli tehtävä tässä pälkähässä? He olivat vielä kaukana
+kaupungista -- ei taloa lähellä, ei suojaa missään.
+
+»Puolen tunnin matkan päässä täältä asuu muuan seppä», orja virkkoi.
+»Minä voisin käydä siellä korjauttamassa rattaat. Mutta Jupiter
+auttakoon! Mikä sää! Emäntäni kastuu läpimäräksi, ennenkuin olen
+palannut.»
+
+»Kiiruhda sinne!» Glaukus sanoi. »Me koetamme sillä välin etsiä
+jostakin suojaa, kunnes palaat.»
+
+Tienoo oli tiheän metsän peitossa, ja paksuimman puun alle Glaukus vei
+Ionen. Hän kietoi hänen ympärilleen oman vaippansa suojellakseen häntä
+rankkasateelta, mutta vettä tuli niin vuolaasti, että se tunkihe
+kaikkien esteitten läpi, ja Glaukuksen juuri kuiskatessa Ionelle
+lohdunsanoja iski salama lähellä olevaan puuhun, ja hirveällä ryskeellä
+se pirstautui. Nyt he huomasivat, mikä vaara saattoi heitä uhata
+suojapaikassa, ja tuskaisena Glaukuksen katse tähysteli uutta
+turvapaikkaa. »Olemme nyt», hän sanoi, »puolitiessä Vesuviukselle,
+täällä on varmaankin kallionkupeella joku luola; kunpa vain löytäisimme
+jonkun sellaisen, josta karanneet nymfit ovat suojaa itselleen
+hakeneet.» Näin sanoen hän siirtyi puun alta ja tähystellessään
+pitkin kallionrinnettä hän huomasi melkoisen lähellä vipajavan,
+punervan valontuikun. »Tuo valo on», hän sanoi, »jonkun paimenen tai
+viinitarhurin nuotiotulta. Sieltä voimme saada kunnollisen katon
+yllemme. Tahdotko jäädä tänne, kunnes minä -- tai ei, -- sinulle voisi
+koitua joku vaara.»
+
+»Tulen mieluummin mukanasi», Ione sanoi. »Parempi on olla aukealla kuin
+näiden petollisten oksien suojassa.»
+
+Puoleksi taluttaen, puoleksi kantaen Glaukus vei Ionea tulta kohden,
+joka nyt paloi punaisena ja vakavana. Vapiseva orjatar seurasi heidän
+kantapäillään. Mutta aukea loppui pian; villit viiniköynnökset sulkivat
+heiltä tien, ja usein he kadottivat näkyvistään heitä johtavan
+valopilkun. Yhä vuolaampana valui sade; salamat välähtelivät yhä
+kamottavampina. Eteenpäin he kuitenkin taivalsivat toivoen lopultakin,
+valon kadottuakin saapuvansa johonkin majaan tai suojaavaan luolaan.
+Yhä sankemmaksi kävi tiheikkö, valo oli jo aivan hävinnyt heitä
+johtamasta. Mutta kapea polku, jota he vaivoin ja tuskin saattoivat
+seurata pitkäisen leimausten valossa, vei heitä yhä ylemmä vuorelle.
+Sade lakkasi äkkiä. Heidän eteensä levisi nyt rosopintainen hohkainen
+laava-aukea, joka salaman valaistuksessa teki pelottavan kaamean
+vaikutuksen. Joskus salama valaisi raudanharmaata kallionkylkeä, jolla
+kasvoi ikivanhaa sammalta ja kääpiöpuita, ikäänkuin etsiäkseen
+vertaistaan vastustajaa. Seuraavana hetkenä näyttämön kattoi taas
+synkkä pimeys, myrsky sähähtelevine salamoineen liikkui nyt meren
+päällä, sen kuohahtelevat laineet saivat omituisen punervan hohteen. Ja
+niin voimakas saattoi salama toisinaan olla, että selvästi saattoi
+erottaa etäiset, jyrkät merenrannat, Misenumin äkkikalliot, ihanan
+Sorrenton ja niiden väliset kukkulat.
+
+Rakastavat kulkivat huolestuneina ja epäröiden, mutta yhtäkkiä he
+pimeässä, joka kahden sähähtelevän salaman lomassa aina heidät kääri
+vaippaansa, huomasivat edessään, aivan lähellä tuon saman salaperäisen
+valon. Seuraava salama, joka sai maan ja taivaan punaiselta hohtamaan,
+valaisi heille koko tienoon. Mitään taloa ei näkynyt, mutta luolassa,
+josta valonvälke lähti, he olivat näkevinään ihmishaamun. Jälleen tuli
+pimeää; tuli, jota nyt ei enää taivaanväläyskään himmentänyt, loisti
+yhä. He päättivät kavuta sen luo. Heidän täytyi tiensä valita suurten
+kallion kokkareitten lomitse, joiden yli siellä täällä kaartui sankka
+tiheikkö; mutta he saapuivat yhä lähemmä valoa, ja vihdoin he olivat
+erään luolan suuaukon edessä; luola näytti syntyneen siten, että
+kalliopaasia oli kasaantunut toinen toisensa niskalle. Pilkistäessään
+tästä aukosta sisään he peräytyivät nopeasti taaksepäin taikauskoisen
+pelon ja kammon valtaamina.
+
+Luolan pohjassa paloi nuotio ja sen päälle oli ripustettu pieni
+kattila. Ohueen rautapaaluun oli kiinnitetty karkeatekoinen lamppu.
+Tulenvalaisemilla seinillä riippui kuivumassa kimppu kimpun vieressä
+erilaisia ruohoja ja yrttejä. Tulenloimossa makaava kettu tuijotti
+tulijoihin välkkyvillä ja äkeillä silmillään, sen niskakarvat olivat
+pörhöllä ja sen irvistelevien hampaitten raosta kuului pahaenteistä
+murinaa. Luolan keskeltä kohosi multapatsas, jolla oli kolme
+merkillisen ja oikullisen näköistä päätä: ne olivat kuvaavinaan koiraa,
+hevosta ja karhua. Matala kolmijalka seisoi tämän kansanomaisen
+Hekaten[43] oudonnäköisen edustajan edessä.
+
+Mutta nämä esineet eivät lähinnä synnyttäneet sitä vertahyydyttävää
+tunnetta, mikä oli luolaan katsahtavat vallannut, vaan luolan asukkaan
+ulkomuoto. Tulen ääressä, sen liekkien valaisemana, istui vanhahko
+nainen. Tuskin missään maassa näkee niin vanhoja ämmiä kuin Italiassa
+-- ei missään muussa maassa kauneus muutu iän karttuessa niin
+ällöttäväksi, hirvittäväksi rumuudeksi. Mutta se akka, joka nyt oli
+heidän katseltavanaan, ei sentään edustanut inhimillisen rumuuden
+tyyppiä. Päinvastoin, hänen piirteissään oli vielä nytkin jälkiä
+joistakin säännöllisistä, vaikkakin petolinnunomaisista muodoista.
+Hänen jäykissä, heihin tuijottavissa, silmissään oli liikkumaton, mutta
+tehoisa ilme -- he näkivät noissa piirteissä kalman leiman! Sama
+lasimainen, välähtämätön katse, sinervät, kiinteät huulet, painuneet,
+kelmeät posket, takkuiset, pitkät, harmaat hiukset, tuhkanvärinen,
+vihervään vivahtava iho -- siinä muodot, jotka hauta on valmis
+vastaanottamaan!
+
+»Sehän on kuin ruumis!» Glaukus virkkoi.
+
+»Ei -- se liikkuu -- se on henki tai _larva_»[44] Ione sopersi
+nojautuen atenalaisen rinnoille.
+
+»Oh, pois -- pois!» orjatar voihki. »Sehän on Vesuviuksen noita.»
+
+»Keitä olette?» outo ja aavemainen ääni kysyi. »Ja mitä tahdotte?»
+
+Tuo synkkä kalmanääni, -- joka mainiosti sopi puhujalle ja joka
+pikemmin tuntui jonkun Styksin rannoilta palanneen varjon kuin
+tavallisen kuolevaisen ääneltä -- olisi saanut Ionen suin päin
+syöksymään takaisin myrskyn syliin, ellei Glaukus väkisin olisi vienyt
+häntä mukanaan luolaan.
+
+»Me olemme myrskyn kynsiin joutuneita matkailijoita läheisestä
+kaupungista», hän sanoi, »ja seurasimme tuon tulen loimua tänne; me
+pyydämme suojaa ja hoivaa sinun lietesi ääreltä.»
+
+Hänen puhuessaan nousi kettu makuultaan, laahusti vieraitten luo,
+nuuski heitä edestä ja takaa, väläytellen valkeita hampaitaan ja
+uhkaavasti muristen.
+
+»Pois, orja!» velho huusi; ja hänen äänensä sointu sai koiran
+käpertymään kokoon, se painoi päänsä käpäliin ja terävin,
+pahavälkkeisin silmin se tarkkasi rauhansa häiritsijöiden pienimpiäkin
+liikkeitä.
+
+»Tulkaa tulen ääreen, jos teitä haluttaa!» noita virkkoi puhuen
+Glaukukselle ja hänen seuralaiselleen. »En toivota ketään elävää
+olentoa tervetulleeksi -- paitsi huuhkajaa, kettua, ojakonnaa ja
+käärmettä -- en siis teitäkään tervehdi; mutta tulen loimoon voitte
+tervehtimättäkin tulla; mitä me kohteliaisuuksista?»
+
+Kieli, jota velho heitä puhutellessaan käytti, oli kummallista
+barbarista latinaa, jonka höysteenä oli monta vieläkin karkeampaa ja
+vanhempaa murresanaa. Hän ei noussut tuoliltaan, vaan tuijotti heihin
+kivijäykin elein Glaukuksen auttaessa Ionea vapautumaan vaipastaan ja
+tehdessä hänelle istuintilaa halkokasalle, joka olikin ainoa siihen
+sopiva laite, ja puhaltaessa keuhkojensa voimalla sammuvan hiiloksen
+kirkkaaseen liekkiin. Orjatarkin uskalsi ylempiensä esimerkin
+rohkaisemana riisua yltään pitkän _pallansa_ ja painui arkana lieden
+äärimäiseen kolkkaan.
+
+»Pelkään häiritsevämme sinua», Ione virkkoi hopeankirkkaalla äänellään
+ikäänkuin lepytellen.
+
+Velho ei vastannut -- hän näytti olennolta, joka on hetkeksi herännyt
+kuolleista ja joka sitten on ikuiseen uneen vaipunut.
+
+»Sanokaa», hän äkkiä virkkoi pitkän vaijennan jälkeen, »oletteko veli
+ja sisar.»
+
+»Emme», Ione vastasi punastuen.
+
+»Oletteko naimisissa?»
+
+»Emme vielä», Glaukus vastasi.
+
+»Hoo, rakastuneita -- ha -- ha -- ha!» ja velho nauroi niin äänekkäästi
+ja hohottaen, että koko luola raikui.
+
+Ione loukkaantui syvästi sellaisesta ivasta, Glaukus mutisi taikasanan,
+joka pahan enteen tuhoisi; orjattaren posket valahtivat yhtä kelmeiksi
+kuin velhon olivat.
+
+»Mitä naurat, vanha akka?» Glaukus sanoi ärtyneenä lopetettuaan
+rukouksensa.
+
+»Nauroinko ma?» velho tokaisi hajamielisenä.
+
+»Hän on mielenvikainen», Glaukus kuiskasi. Tuskin hän oli sen sanonut,
+kun hän kohtasi vanhuksen säihkyvän ja raivoisan katseen.
+
+»Valehtelet!» hän huudahti hurjana.
+
+»Sinä olet epäkohtelias emäntä», Glaukus vastasi.
+
+»Kuule, älä ärsytä häntä, rakas Glaukus!» Ione kuiskasi.
+
+»Sanon teille, miksi nauroin saatuani selville, että olette
+rakastuneita», vanhus sanoi. »Se tapahtui siksi, että vanhan ja ruman
+on aina mieluista tavata sellaisia nuoria sydämiä kuin teidän -- ja
+tietää ajan koittavan, jolloin te väsytte toinen toiseenne -- väsytte
+-- väsytte -- ha -- ha -- ha!»
+
+Nyt oli Ionen vuoro manata tuo pahaenteinen ennustus.
+
+»Jumalat varjelkoot!» hän sanoi. »Sinä vaimo parka tunnet vähän
+rakkautta, muuten tietäisit, että se on muuttumaton.»
+
+»Enkö ole ollut nuori minäkin, mitä?» velho vastasi nopeasti, »ja enkö
+nyt ole vanha ja ruma ja kuoleva? Millainen muoto, sellainen sydän.»
+Näin sanoen hän jälleen vaipui syvään äänettömyyteen ikäänkuin kaikki
+elämä hänessä olisi tauonnut.
+
+»Oletko jo kauankin oleskellut täällä?» Glaukus kysyi vihdoin, sillä
+äänettömyys alkoi tuntua sietämättömältä.
+
+»Ah, kauanko? -- kyllä.»
+
+»Mutta tämähän on surullinen paikka.»
+
+»Haa! Niin sinä kyllä voit väittää -- helvetti on jalkojemme alla»,
+akka vastasi osottaen luisevilla sormillaan maata. »Ja minä ilmaisen
+sulle salaisuuden, allamme raivoavat voimat valmistavat häviötä teille
+ylhäällä asuville -- teille nuorille -- suruttomille ja kauniille.»
+
+»Sinun suustasi putoo vain pahoja sanoja, jotka eivät ole lainkaan
+vieraanvaraisia», Glaukus sanoi, »ja tästä lähin haen mieluummin
+myrskysäätä kuin sinun ystävyyttäsi.»
+
+»Siinä teet oikein. Minua hakee vain onneton.»
+
+»Miksi onneton?» atenalainen kysyi.
+
+»Minä olen vuoren velho», akka vastasi ilkamoiden hymyillen. »Minun
+tehtäväni on antaa toivoa toivottomille, onnettomalle rakkaudelle minä
+valmistan lemmenjuomia; saidoille minä lupaan aarteita, pahansuoville
+minä mietin kostonajatuksia, onnellisille ja hyville minulla on vain --
+kirouksia! Älkää häiritkö minua enää!»
+
+Tämän sanottuaan tuo luolan kammottava omistajatar oli niin
+itsepintaisen vaitelias, että Glaukus turhaan koetti saada uutta
+keskustelua viriämään. Ei värekään hänen kivenkovilla kasvoillaan
+näyttänyt, että hän edes kuunteli häntä. Onneksi alkoi ukonilma tauota;
+se lakkaa yhtä nopeasti kuin se äkkiä ankarana syntyy. Sadekin vaimeni
+vaimenemistaan, ja vihdoin kun pilvetkin alkoivat hajaantua, pilkisti
+purppurareunaisesta aukosta esiin lempeä kuukin, ja se valaisi
+kirkkaasti ja kauttaaltaan tuon kummitusluolan. Koskaan sen säteet
+eivät liene kohdanneet maalarin siveltimelle sopivampaa ryhmää -- siinä
+oli nuori Ione, kukkeimmillaan oleva kaunotar istumassa tulen ääressä;
+hänen rakastajansa, joka jo näytti unohtaneen velhon läsnäolon, hänen
+jalkainsa juuressa, häntä katselemassa ja sulosanoja hänelle
+kuiskailemassa; vähän matkan päässä kalpea pelästynyt orjatar ja
+hirveännäköinen velho kuolettavin silmäyksin heihin tuijottamassa.
+Mutta nuoret rakastavaiset näyttivät iloisilta ja huolettomilta (niin
+suuri on lemmen voima rakastuneissa), he olivat kuin toisessa
+mailmassa, jossa synkästä ja karusta ympäristöstä ei tiedetä mitään.
+Kettu tähysteli heitä yhä loukostaan terävin ja kiiluvin silmin. Ja kun
+Glaukus jälleen kääntyi puhutellakseen velhoa, huomasi hän ensi kertaa
+miltei allaan suuren käärmeen välkkyvät silmät ja koholla olevan pään;
+ja oliko nyt niin, että Ionen ylle kiedotun vaipan räikeät värit
+ärsyttivät käärmettä tai vaikuttiko joku muu seikka, mutta sen pää
+alkoi heilua ja se kohottihe uhkaavasti kuin valmistuakseen syöksymään
+napolittaren kimppuun. Glaukus tempasi nopeasti hiiloksesta
+puolipalaneen karahkan; siitä ärtyi käärme vielä enemmän, se syöksähti
+piilopaikastaan, sähähtäen te ponnahti pystyyn korkealle ilmaan, niin
+että sen pää oli miltei yhtä korkealla kuin Glaukuksenkin.
+
+»Noita-akka!» Glaukus huudahti, »käske elukkasi poistua tai muuten
+tapan sen.»
+
+»Siltä on otettu myrkky pois», sanoi velho, jonka toisen huuto oli
+saanut nousemaan. Mutta ennenkuin hän ehti lauseensa lopettaakaan, teki
+käärme hyökkäyksen Glaukusta kohden. Nopeasti ja varoen notkea
+kreikkalainen väistyi ja sivalsi ohimennen kalikallaan niin voimakkaan
+ja tarkkaan osuneen iskun käärmeen päähän, että se sätkähti maahan ja
+kiemurteli nuotion ääreen.
+
+Raivostunut taikuri syöksähti nyt esiin ja loi Glaukukseen katseen,
+jommoista tuskin on hurjimmallakaan furialla,[45] niin äärimäisen
+pahansuopa ja vihantäyteinen oli sen ilme -- mutta huolimatta
+inhottavista ja rumien intohimojen vääristämistä piirteistä oli noissa
+kasvoissa sittenkin jälkiä entisestä kauneudesta, ainakaan ei niissä
+ollut sitä leveän karkeata, minkä pohjoinen mielikuvitus on omaksunut
+kauhean esikuvalle.
+
+»Sinä olet», hän virkkoi lujalla ja hillityllä äänellä, jonka
+intohimottomuus ja tyyneys eivät lainkaan soveltuneet hänen
+piirteittensä ilmehikkääseen vaihteluun, »sinä olet saanut suojaa
+kattoni alta, olet lämmitellyt lieteni ääressä; sinä olet hyvän pahalla
+kostanut; olet lyönyt ja haavottanut eläintä, joka rakasti minua ja
+joka oli minun, eläintä, joka oli jumalille pyhitetty ja ihmisen
+arvoinen[46] -- kuule nyt tuomiosi! Kautta kuun, kaikkien taikurien
+suojelijan, kautta Orkuksen, jossa kosto asustaa -- minä kiroon sinut!
+ja sinä olet kirottu! Lakastukoon lempesi -- halveksittakoon nimeäsi --
+helvetinvoimat merkitkööt sinut -- kuivukoon ja kuihtukoon sydämesi --
+muistukoot viimeisellä hetkelläsi mieleesi Vesuviuksen tietäjän
+ennustukset! Ja sinä», hän jatkoi kääntyen äkisti Ioneen päin ja oikea
+käsi koholla -- mutta silloin Glaukus hurjana puuttui puheeseen:
+
+»Lakkaa, hurjimus! Minut olet kironnut, ja minä tyydyn jumalten
+tuomioon. -- Minä halveksin ja uhmaan sinua! Mutta älä päästä sanaakaan
+tästä neidosta taikka minä muutan sinun kirosanasi kuolinhuudoiksesi.
+Varo!»
+
+»Minulla ei ole enää mitään lisättävää», velho virkkoi nauraa
+hohottaen, »sillä sinun kiroukseesi joutuu myöskin rakastajattaresi
+mukaan. Ja sitäkin paremmin, kun hänen huuliltaan kuulin nimesi ja
+tiedän nyt, millä nimellä sinut manaan Manalan hengille. _Glaukus_ --
+ole kirottu!» Tämän sanottuaan noita-akka kääntyi atenalaisesta ja
+kyykistihe haavottuneen mielikkinsä viereen, otti sen ylös nuotion
+tuhkasta eikä sen koommin enää vilkaissutkaan vieraisiinsa.
+
+»Oi, Glaukus», Ione virkkoi kauhistuneena, »mitä olemme tehneet! Pois
+pian tästä paikasta, myrsky on tauonnut. Hyvä vanhus, anna hänelle
+anteeksi -- pyörrä pois kirouksesi -- hän vain puolustautui -- ota tämä
+sovitusuhri ja peruuta sanasi!» Ja Ione pani rahakukkaronsa vanhuksen
+syliin.
+
+»Pois!» hän huusi katkerana -- »pois! Singotun kirouksen voivat vain
+kohtalottaret pyörtää. Pois!»
+
+»Tule, rakkain!» Glaukus sanoi kärsimättömänä. »Luuletko, että yliset
+tai aliset jumalat kuulevat hullun akan voimattomia mielenpurkauksia?
+Tule!»
+
+Pitkä ja raikuva nauru pani luolan seinät kaameasti kaikumaan -- se oli
+noidan naurua -- muuta sanottavaa hänellä ei enää ollut.
+
+Rakastuneet hengittivät helpommin päästyään raikkaaseen ulkoilmaan.
+Mutta muisto siitä näystä, jonka todistajina he olivat olleet, velhon
+sanat ja nauru pysyivät kauhua herättäen Ionen mielessä, eikä
+Glaukuskaan aivan heti vapautunut saamastaan kauhuntunteesta. Myrsky
+oli ohi -- vain silloin tällöin kuului etäisistä mustista pilvistä
+kaukaista kuminaa ja hetkittäin välähti jokunen salamakin sokaisten
+tällöin kuun kelmeän valon. Monen vaivan perästä he löysivät tien
+ja vaununsa, jotka sillävälin oli saatu siedettävään ajokuntoon.
+Karrukarius, joka jo toisenkin kerran oli Herkuleeseensa turvannut
+tuumiessaan, mihinkä hänen isäntäväkensä oli joutunut, oli haltioissaan
+nähdessään heidän tulevan.
+
+Turhaan Glaukus koetti saada Ionen lamaantunutta mieltä nousemaan; ja
+hänen oli itsensäkin hieman vaikeata saada takaisin entinen joustava,
+iloinen äänensävynsä. Pian he saapuivat kaupungin portille. Kun se
+heitä varten avattiin, yritti pieni orjien kuljettama kantotuoli
+pujahtaa portista ulos.
+
+»On liian myöhä päästä kaupungista», vahti virkkoi tuolin omistajalle.
+
+»Eikö mitä», virkkoi ääni, jonka kuullessaan molemmat rakastuneet
+säpsähtivät, he tunsivat äänen hyvin. »Minä aijon Markus Polybiuksen
+huvilaan. Palaan pian. Olen Arbakes, egyptiläinen.»
+
+Vahdin epäilyt hälvenivät, portti avattiin, ja kantotuoli kulki
+rakastuneitten rattaitten ohi.
+
+»Arbakes, tähän aikaan -- tuskinpa vielä tervekään. -- Mihinkä ja
+minkätähden hän lienee matkalla?» Glaukus sanoi.
+
+»Ah!» Ione virkkoi itkuun ratketen. »Minua ahdistavat pahat
+aavistukset. Suojelkaa meitä, oi jumalat -- tai ainakin», hän itsekseen
+mutisi -- »varjelkaa Glaukusta!»
+
+
+
+
+10 LUKU.
+
+Salamavyön omistaja ja hänen apurinsa. -- Kohtalo kirjottaa
+ennustuksiaan punaisin kirjaimin, mutta ken osaa niitä lukea?
+
+Arbakes oli odottanut vain myrskyn taukoavan lähteäkseen yön varjossa
+tapaamaan Vesuviuksen noitaa. Häntä kantoivat hänen uskollisimmat
+orjansa, joita hän kaikissa salaisissa hankkeissaan oli käyttänyt, ja
+mukavasti kantotuolissaan lojuen ja sydämensä rauhallisia lyöntejä
+kuunnellen hän nautti jo edeltäpäin suorittamastaan kostosta ja siitä
+lemmestä, jonka hän jo oli vallannut. Orjat kulkivat tuon lyhyen
+taipalen miltei yhtä nopeasti kuin tavallisissa oloissa muulit; ja
+Arbakes saapui pian kapealle polulle, jota rakastunut pari ei ollut
+onnettomuudekseen huomannut ja joka viiniköynnöksien läpi vei lyhintä
+tietä velhon asunnolle. Tähän hän pysäytti kantotuolin; ja käskettyään
+orjiensa kätkeytyä ja viedä kantotuolinkin viiniköynnöstiheikköön,
+jotta satunnaiset kulkijat eivät heitä huomaisi, hän lähti yksin,
+hieman horjuvin askelin ja pitkään sauvaan nojaten nousemaan
+jyrkännettä.
+
+Ei pisaraakaan enää rauhalliselta taivaalta; vain lehdiltä silloin
+tällöin putoili raskaita vesirakeita ja rosoiselle tielle oli vesi
+paikka paikoin kokoontunut lätäköiksi.
+
+»Ajattelijoilla on sentään outoja intohimoja», Arbakes tuumi, »jotka
+sellaisen kuin minutkin vievät kuolinvuoteelta ja terveetkin johtaa
+elämän ruusuisista nautinnoista tällaiselle karuille, öisille poluille,
+Mutta kun intohimo ja kosto heitä jäytävät, voi se Tartaruksestakin[47]
+tehdä Elysiumin.»[48] Korkealta, kirkkaana ja surumielisenä kuu valaisi
+tämän synkän vaeltajan tietä hopeoiden jokaisen sen säteitten tielle
+joutuneen vesilätäkön ja luoden varjon jyrkän vuoren toiselle
+rinteelle. Hän näki edessään saman valon, joka oli johtanut hänen
+uhkaamiensa uhrienkin askelia, mutta se ei enää vain tuikahtanut yön
+pimeydessä, vaan se loisti nyt vakavaa valoa.
+
+Hän pysähtyi hengähtämään luolaan vievän käytävän suulle, ja sitten hän
+astui hänelle ominaisin ylhäisin ja rauhallisin liikkein yli kynnyksen.
+
+Kettu hypähti pystyyn huomatessaan tulijan ja ilmaisi omistajalleen
+pitkästi muristen vieraan saapuneen.
+
+Velho istui rauhallisena kuin ruumis tulensa ääressä. Hänen jalkojensa
+juuressa makasi kuiviin sammaliin peitettynä haavotettu käärme, mutta
+Arbakes huomasi heti ensisilmäyksellä sen suomujen välkähtelevän
+vastapäätä olevan tulen hohteessa, kun se niveliään liikutti
+edestakaisin suurissa tuskissaan.
+
+»Pois, orja!» velho virkkoi kuten ennenkin ketulle, ja kuten ennenkin
+kettu painui muristen ja pälyen loukkoonsa.
+
+»Nouse, yön ja Erebuksen[49] palvelija!» Arbakes sanoi käskevästi.
+»Taitosi mahtavimpia edustajia on sinua nyt tervehtimässä! Nouse ja
+lausu hänet tervetulleeksi!»
+
+Akka käänsi nyt katseensa egyptiläisen muhkeaan muotoon ja synkkiin
+piirteisiin. Hän tarkasti kauan ja tutkivasti miestä, joka siinä hänen
+edessään seisoi itämaisesti puettuna, kädet ryntäillä, ylpein käskevin
+otsin. »Kuka olet», hän viimein virkkoi, »joka kutsut itseäsi
+polttavien ketojen tietäjää ja hävinneen etruskilaisen sukupolven
+tytärtä väkevämmäksi?»
+
+»Olen se, jolta kaikki magian harjottajat pohjoisesta etelään, idästä
+länteen, Ganges- ja Niilinvirroilta Tessalian laaksoihin ja keltaisen
+Tiberin rannoille asti ovat tietonsa saaneet.»
+
+»Tunnen näillä seuduilla vain yhden sellaisen miehen, jota
+jokapäiväinen maailma, hänen korkeampia ja salaperäisiä ominaisuuksiaan
+tuntematta nimittää egyptiläiseksi Arbakeeksi. Me, salatietoiset
+tunnemme hänen oikean nimensä: Hermes, salamavyön omistaja.»
+
+»Katso!» Arbakes vastasi. »Olen se.»
+
+Tätä sanoessaan hän aukaisi viittansa ja paljasti tulenhohtavan vyön,
+joka välkkyen ympäröi hänen rintaansa; sen keskessä olevaan
+metallilevyyn oli kaiverrettu joitakin miltei näkymättömiä merkkejä,
+mutta velho ne näytti hyvin tuntevan. Hän nousi äkkiä ja heittäytyi
+Arbakeen jalkoihin. »Olen siis nähnyt», hän sanoi kunnioittaen,
+»Mahtavan vyön haltijan -- ota vastaan minun kunnioitukseni!»
+
+»Nouse! Tarvitsen apuasi.»
+
+Arbakes istahti samalle puunrungolle, jolla Ionekin oli istunut ja
+viittasi velhoakin asettumaan entiselle paikalleen.
+
+»Väitit», Arbakes virkkoi toisen toteltua, »olevasi vanhan
+etruskilaisen suvun tytär,[50] kansan, jonka jättiläiskaupunkien
+jykevät muurit nyt halveksien katsovat alas siihen ryövärisukuun, joka
+on niiden entisen herruuden anastanut. Nämä vanhat heimot tulivat
+osaksi Kreikasta, osaksi vieläkin kuumemmasta ilmanalasta. Joka
+tapauksessa sinä olet egyptiläistä alkuperää, sillä kreikkalaiset,
+jotka pääsivät Hellaan alkuperäisten asujainten isänniksi, olivat
+Niilin rantojen rauhattomia, omasta maastaan karkotettuja poikia. Oi,
+tietäjä, sinun esivanhempasi ovat siis minun kanta-isieni alamaisia.
+Syntyperältäsi ja taidoiltasi sinä siis olet Arbakeen palvelija. Kuule
+minua ja tottele!»
+
+Velho nyökäytti päätään.
+
+»Mitä salaisia taikakeinoja meillä onkin», Arbakes jatkoi, »täytyy
+meidän silti usein käyttää luonnollisia välineitä päämäärään
+päästäksemme. Sormus, kristalli, tuhka ja yrtit[51] eivät aina ole
+erehtymättömiä. Korkeampien kuunsalaisuuksienkin tutkijan on joskus
+pakko, huolimatta salamavyöstään, inhimillisissä pyrkimyksissään
+käyttää inhimillisiä keinoja. Kuule siis minua! Sinä tunnet, niin
+arvelen, myrkyllisinten kasvien salaisuudet. Sinä tunnet ne, jotka
+lopettavat elämän, jotka polttavat ja näännyttävät hengen, jotka saavat
+nuoren veren suoniinsa jähmettymään jääksi, joka ei koskaan sula.
+Olenko oikeassa? Puhu ja ole rehellinen!»
+
+»Mahtava Hermes, olen sellaista ainakin tutkinut. Katso näitä
+aaveenomaisia kalmankalpeita piirteitä, ne ovat elävän värinsä
+kadottaneet vaaliessani niitä myrkyllisiä ruohoja, joita yöt päivät
+tuossa kattilassa kiehuu.»
+
+Velhon puhuessa egyptiläinen siirtihe syrjemmä tuosta vaarallisesta ja
+epäterveellisestä paikasta.
+
+»Hyvä!» hän sanoi, »sinä olet oppinut syvän tiedon ikitotuuden, joka
+on: 'halveksi ruumista, jotta henkesi rikastuisi'. Mutta nyt asiaan.
+Tänne tulee huomisiltana muuan turhamainen tyttö pyytämään sinulta
+lemmenjuomaa irrottaakseen toisesta ne silmät, joiden tulisi vain häntä
+katsella. Lemmenjuoman asemesta sinä annatkin tytölle kaikkein
+vaarallisinta myrkkyäsi. Antakaamme rakastajan lemmenlupauksensa
+kuiskata varjoille.»
+
+Velho värisi kiireestä kantapäähän. »Oh, anteeksi, hirmuinen opettaja»,
+hän huudahti sammaltaen. »Sitä en uskalla. Kaupunkien lait ovat tarkat
+ja ankarat; ne tarttuvat minuun, ne murskaavat minut.»
+
+»Mihin tarkotukseen sitten juomiasi ja myrkkyjäsi käytät?» Arbakes
+kysyi pilkallisesti.
+
+Velho peitti inhottavat kasvonsa käsillään. »Oh! Vuosia sitten en ollut
+sellainen jommoinen nyt. Minä rakastin ja toivoin, että minuakin
+rakastettaisiin.» Hänen äänensä oli nyt aivan muuttunut, niin tuskainen
+ja niin hento oli sen sävy.
+
+»Ja miten sinun rakkautesi ja minun käskyni joutuvat yhteen?» Arbakes
+kysyi kärsimättömänä.
+
+»Odota», velho selitti -- »kärsivällisyyttä, rukoilen. Minä rakastin.
+Toinen, minua rumempi -- niin, Nemesis avita -- minua rumempi vei
+minulta omani. Olin tuota synkkää etruskilaista sukua, jonka jäsenet
+järjestään ovat mustan magian salaisuuksien perillä. Äitinikin oli
+tietäjä. Hän oli mukana kostopuuhissani. Häneltä sain juoman, jonka
+piti hänen lempensä minuun nostaa, ja häneltä myöskin myrkyn, jonka
+piti kilpailijani tuhota. Oh, musertakaa minut, te hirmuiset
+kallioseinät! Minun vapiseva käteni erehtyi juomissa, -- rakastajani
+lankesi tosin jalkoihini, mutta kuolleena, kuolleena. Mitä arvoa
+elämällä on senjälkeen ollut minulle? Vanhennuin pian. Antauduin
+heimoni taikuutta harjottamaan. Vastustamaton vaisto pitää minua
+ainaisessa rangaistuksen tuskassa; aina minä haen myrkyllisimpiä
+kasveja, yhä valmistelen myrkkyjä, aina kuvittelen sitä antavani
+vihaamalleni kilpailijalle, yhä vielä täytän niillä pulloni, yhä
+kuvittelen niiden hävittävän hänen kauneutensa tuhkaksi, yhä olen
+näkevinäni Aulukseni värähtelevät jäsenet, vaahtoiset huulet,
+lasittuneen katseen -- Aulukseni, jonka itse murhasin.» Velhon ruumis
+nytkähteli sisäisestä liikutuksesta.
+
+Arbakes katsoi häntä uteliain ja halveksivin silmin.
+
+»Ja tuolla hullulla olennolla on yhä inhimillisiä tunteita!» hän
+ajatteli. »Hänen muistonsa ovat saman tulen hehkua, joka jäytää
+Arbakestakin! -- Sellaisia me olemme kaikki! Salaperäinen todella on se
+kuolevaisten intohimojen side, joka yhdistää suurimman ja alhaisimman.»
+
+Hän ei vastannut, vaan odotti siksi, kunnes toinen oli tointunut. Velho
+vaappui puoleen ja toiseen istuimellaan, silmät tuijottaen liekkeihin
+ja raskaitten kyynelten vieriessä pitkin hänen kelmeitä poskiaan.
+
+»Kertomuksesi on todella hirvittävä», Arbakes sanoi, »mutta nuo
+intohimot ovat nuoruuden hulluuksia -- vanhuus kovettaa sydämemme ja
+tekee sen tunteettomaksi kaikelle. Niinkuin osterin kuori vuosi
+vuodelta paksuuntuu, samoin jokainen vuosi rakentaa sydämemme ympärille
+yhä paksumpaa kettoa. Älä siis enää ajattele noita tyhmyyksiä! Ja nyt,
+kuuntele minua taas! Sen koston nimessä, joka sinullekin on rakas, minä
+käsken sinun totella minua! Kostaakseni olen tullut sinua tapaamaan! Se
+nuorukainen, jonka tahdon tieltäni raivata, on tähän asti salaisia
+taikojani uhmannut -- tuo purppuraan ja koreaan pukeutunut hymyilevä
+silattu keikari, hengetön ja tunteeton, mies, jolla ei ole muita avuja
+kuin kauneutensa -- kirottu olkoon hän -- tuo hyönteinen -- tuo Glaukus
+-- sanon sinulle Orkuksen ja Nemesiin nimessä, hänen täytyy kuolla.»
+
+Ja unohtaen heikkoutensa -- oudon toverinsa -- kaiken paitsi
+voittamattoman raivonsa Arbakes kulki itsekseen haastellen pitkin ja
+jäntevin askelin synkässä luolassa.
+
+»Glaukus sanoit, mahtava opettajani?» velho virkkoi äkkiä. Kuullessaan
+tuon nimen hänen tummat silmänsä välähtivät, niissä hehkui koko raju
+kostonhimo, joka yksinäisen ja halveksitun ihmisen täyttää, kun hän
+muistelee pieniä loukkauksia.
+
+»Niin on hänen nimensä; mutta mitä nimestä? Kolmen päivän perästä tästä
+hetkestä asti hänen nimensä älköön olko enää elävän Glaukuksen nimi!»
+
+»Kuule minua!» velho virkkoi, heräten nyt unelmistaan, joihin hän oli
+vaipunut pidettyään Arbakeelle puheensa. »Kuule minua! Olen sinun
+palvelijasi ja orjasi. Jos annan puhumallesi tytölle juoman, jonka
+pitäisi Glaukuksen elämä tuhota, niin tulen varmasti ilmi -- kuolleella
+on aina kostajansa. Ei niin, sinä pelottava mies! Jos sinun käyntisi
+täällä, sinun vihasi Glaukusta kohtaan tulevat ihmisten ilmoille, niin
+tuskinpa taikakeinosi voisivat sinua itseäsikään suojella.»
+
+»Haa!» Arbakes huudahti ja vaikeni äkkiä. Ja todistukseksi siitä,
+kuinka sokeaksi hurja intohimo voi sumentaa terävimmänkin silmän,
+riittää mainita, että nyt vasta ensi kertaa hänelle välähti mieleen se
+vaara, johonka hän kostoa tavotellessaan saattoi kietoutua, niin
+varovainen ja huolehtivainen kuin hän olikin.
+
+»Mutta», velho jatkoi, »jos sensijaan että hänen sydämensä kuoletan,
+annankin hänelle juoman, joka kuivettaa ja sumentaa hänen järkensä --
+joka sitä nielleen tekee mahdottomaksi kaikkeen inhimilliseen
+toimintaan -- tekee hänestä tylsän, raivoisan olennon -- vaahtosuisen
+kaatuvatautisen, apinamaisen hulluttelijan -- eikö kostosi silloin ole
+tyydytetty, eikö päämääräsi saavutettu?»
+
+»Oi tietäjä, et ole enää orjani, olet sisareni -- Arbakeen vertainen --
+kuinka paljoa terävämpi onkaan naisen katse kostossakin kuin meidän
+miesten! Kuinka paljoa täydellisempi sellainen kosto kuin kuolema!»
+
+»Ja», velho jatkoi kehittäen yhä hirveätä suunnitelmaansa, »tässä
+on vain vähän vaaranuhkaa, sillä tuhansista syistä, joita ei
+perinpohjin tutkita, uhrimme on voinut sairautensa saada. Hän on voinut
+viinipensastossa nähdä nymfin[52] -- tai viinillä itsellä voi olla sama
+vaikutus -- ha, ha, ha! Ei koskaan niin tarkoin koeteta saada selville,
+mitä jumalat kulloinkin ovat saaneet aikaan. Ja jos sattuisikin pahin
+-- jos tulee ilmi, että hän on nauttinut lemmenjuomaa -- niin,
+hulluushan on usein lemmenjuoman vaikutusta; ja se kaunotarkin, joka
+hänelle juoman on antanut, löytää helposti lieventäviä asianhaaroja.
+Mahtava Hermes, olenko antanut sinulle hyviä neuvoja?»
+
+»Sinä elät niiden vuoksi kaksikymmentä vuotta kauemmin», Arbakes
+vastasi. »Minä merkitsen kalpeihin tähtiin uuden kohtalosi jakson --
+sinä et turhaan ole palvellut salamavyön omistajaa. Ja kas tässä,
+tietäjä, kaivata näillä kultaisilla välineillä itsellesi lämpimämpi
+kolo tähän hirveään luolaan. Yksi ainoa minun hyväkseni suoritettu
+palvelus tuottaa enemmän kuin tuhannen ennustusta, jotka sinä seulan ja
+saksien avulla löydät töllisteleville talonpojille.» Näin sanoen hän
+viskasi lattialle rahapussin; sen kilinä ei lainkaan kaikunut
+säröiseltä velhon korvissa, sillä vaikka hän halveksikin elämän
+mukavuuksia, halusi hän silti omata rahoja, joilla niitä voisi hankkia.
+»Hyvästi», Arbakes virkkoi, »älä unohda -- tarkkaa hyvin tähtiä juomaa
+valmistaessasi. -- Sinä olet ensimäinen sisariesi joukossa pähkinäpuun
+luona,[53] kun heille kerrot, että sinun ystäväsi ja isäntäsi on
+egyptiläinen Hermes. Huomenillalla tapaan sinut jälleen.»
+
+Hän ei jäänyt kuuntelemaan velhon ylistys- ja kiitossanoja. Nopein
+askelin hän astui kuutamoiseen ilmaan ja kiiruhti pois vuorelta.
+
+Tietäjänainen oli seurannut häntä kynnykselle asti. Hän seurasi kauan
+luolan suulla seisten poistuvaa varjoa, ja kun kuun kelmeät säteet
+osuivat hänen haamunomaiselle vartalolleen ja kalmankasvoilleen, jotka
+selvästi piirtyivät ryhmyisen kallion tummaa oviaukkoa vasten, näytti
+todella kuin joku yliluonnollisin taikavoimin varattu olento olisi
+noussut hirveästä Orkuksesta ja seisoi nyt sen mustalla oviaukolla
+sinne vievän tien vartijana turhaan vaatien palaamistaan, turhaan
+huoaten sinne joutumistaan. Vihdoin velho hitaasti palasi luolaansa,
+otti raskaan kukkaron huoaten maasta, irrotti lampun kiinnittimestä
+ja mentyään luolansa etäisimpään soppeen hän saapui mustan ja
+ahtaan käytävän suulle, jota ei sitä peittävien esiinpistävien
+kalliokielekkeiden takaa voinut kaukaa huomatakaan. Hän kulki jonkun
+askelen tätä synkkää käytävää, joka asteittain painui alemmaksi
+ikäänkuin se pyrkisi maanuumeniin asti, ja nostettuaan erään kiven hän
+pani aarteensa sen alla olevaan koloon; lampun lepattava valo paljasti
+kolossa olevan erinäköisiä rahoja, joita hänen vieraittensa
+herkkäuskoisuus tai anteliaisuus oli tuottanut.
+
+»Mielelläni teitä katselen», hän sanoi kiiluvin silmin rahojaan
+tarkastellen. »Teidät nähdessäni tunnen todella olevani voimakas. Ja
+kaksikymmentä vuotta vielä saan teidän joukkoanne lisätä! Oi, suuri
+Hermes!»
+
+Hän pani kiven paikoilleen ja kulki käytävää eteenpäin jonkun askelen
+ja pysähtyi syvän, säröreunaisen halkeaman eteen. Kumartuessaan hän
+kuuli outoa, kihisevää ääntä ja kaukaista jyminää, aika-ajoin kuului
+kovaa, kirahtavaa kolinaa ikäänkuin kahta metalli-esinettä olisi
+voimakkaasti isketty vastakkain, sankkaa, mustaa sauhua kohosi
+syvyydestä nousten kierteinä ylös luolaan.
+
+»Varjot ovat nyt rauhattomampia kuin tavallisesti», hän virkkoi ja
+ravisti harmaata päätään, ja katsahtaessaan kuiluun hän huomasi syvällä
+laajalla alalla selvää, tummanpunaista hehkua. »Omituista!» hän virkkoi
+nousten. »Jo kaksi päivää on tuo salaperäinen valo ollut näkyvissä --
+mitä se merkinnee?»
+
+Kettu, joka oli seurannut julmaa emäntäänsä, murahti pahasti ja palasi
+ryömien etuluolaan. Kylmä kammo valtasi velhonkin, sillä koiran
+tuskainen pelko oli ajan taikauskon mukaan onnettomuutta uhkaava enne.
+Hän mutisi manaussanat, hoippui luolaansa ja tarttui yrtteihinsä ja
+astioihinsa seuratakseen egyptiläisen käskyjä.
+
+»Hän sanoi minua narriksi», hän virkkoi nähdessään höyryn nousevan
+porisevasta padasta. »Kun leuat kangistuvat, hampaat hajoovat, valtimo
+heikkenee, silloin on säälittävää olla hullu, mutta kun», hän jatkoi
+hurjasti ja rumasti irvistäen, »kun nuori ja kaunis ja väkevä äkkiä käy
+tylsäksi -- niin se on hirveää! Kiehu, hehku, porise, yrttikeitos --
+läkähdy, konna -- minä kiroon hänet, ja hän on kirottu!»
+
+Samana yönä ja samalla hetkellä, jolloin tapahtui tuo synkkäenteinen,
+inhottava keskustelu Arbakeen ja velhon välillä, samana yönä Apekides
+kastettiin.
+
+
+
+
+11 LUKU.
+
+Tapahtumat kehittyvät. -- Suunnitelma kehkeytyy. -- Verkko tulee
+valmiiksi, mutta se joutuu toisiin käsiin.
+
+
+»Uskallatko siis, Julia, tänä iltana käydä tapaamassa Vesuviuksen
+noitaa -- ja lisäksi tuon pelottavan miehen seurassa?»
+
+»Mitä, Nydia?» Julia virkkoi arasti, »luuletko todellakin, että vaara
+on tarjolla? Tuollaiset vanhat akat taikapeileineen, vipajavine
+seuloineen, kuunpaisteessa poimittuine yrtteineen ovat käsittääkseni
+suuria veijareita, jotka eivät ole mitään muuta hyvää oppineet kuin
+varsinaisen ammattinsa, ja lemmen juomansakin he valmistavat kedon
+yksinkertaisista kukkasista. Miksi pelkäisin?»
+
+»Etkö pelkää seuralaistasi?»
+
+»Mitä? Arbakestako? Diana auttakoon, en ole koskaan nähnyt
+kohteliaampaa miestä kuin tuo poppamies on. Ja ellei hän olisi niin
+musta, niin hän olisi miltei kaunis.»
+
+Vaikka Nydia olikin sokea, oli hän silti tarkkanäköinen kyllin
+huomaamaan, ettei Julian kaltainen luonne antanut Arbakeen
+kohteliaisuuksien itseään pelottaa. Hän ei sen koommin häntä neuvonut;
+mutta hänen kiihottuneessa mielessään pyöri hurjia ajatuksia, kykenikö
+tuo taikuri todella rakkauden sitomaan.
+
+»Salli minun tulla mukaasi, jalo Julia», hän sanoi vihdoin. »Minusta ei
+kyllä ole turvaa, mutta minä tahtoisin mielelläni olla viimeiseen asti
+mukana.»
+
+»Tarjouksesi miellyttää minua», Diomedeen tytär vastasi. »Mutta kuinka
+pääset? Me palaamme myöhään; sinua kaivattaneen kotona.»
+
+»Ione kyllä suostuu», Nydia vastasi. »Jos sallit minun nukkua
+kattosi alla, niin ilmotan hänelle, että sinä vanhana suojelijanani
+ja ystävänäni kutsuit minut luoksesi koko päiväksi laulamaan
+tessalialaisia laulujani. Hänen kohteliaisuutensa varmaankin sallii
+sinulle sen vähäisen ilon.»
+
+»Ei, pyydä itse lupa!» ylpeä Julia sanoi. »En tahdo mitään
+suosionosotuksia tuolta napolittarelta.»
+
+»Olkoon niin. Menen heti esittämään toivomukseni. Tiedän, ettei sitä
+evätä, ja palaan pian takaisin.»
+
+»Tee niin; ja sinun vuoteesi valmistetaan minun omaan huoneeseeni.»
+
+Nydia jätti ihanan pompeijittaren. Mennessään Ionen luo hän kohtasi
+Glaukuksen vaunut, joiden eteen valjastetut ylpeät ja rohkeat
+rotuhevoset herättivät yleistä ihmettelyä.
+
+Glaukus pysäytti heti hevosensa puhellakseen kukkastytön kanssa.
+
+»Sinä kukoistat kuin omat ruususi, kelpo Nydiani! Ja kuinka voi ihana
+emäntäsi? -- luullakseni toipunut jo eilisen myrskyn seurauksista?»
+
+»En ole nähnyt häntä vielä tänä aamuna», Nydia vastasi, »mutta --.»
+
+»Mutta mitä? -- Väisty syrjään, hevoset ovat liian lähellä sinua.»
+
+»Mutta luuletko, että Ione antaa minulle luvan saada viettää tämän
+päivän Julian, Diomedeen tyttären kanssa? -- Hän haluaa sitä, ja ole
+minulle ystävällinen, kun minulla vielä on joitakuita tuttavia.»
+
+»Jumalat siunatkoot sinun kiitollista sydäntäsi! Minä vastaan Ionen
+suostumuksesta.»
+
+»Saanko siis myöskin yöni viettää siellä ja palata huomenna?» Nydia
+kysyi aika lailla hämillään ansaitsemattomasta kiitoksesta.
+
+»Kuten sinua ja Juliaa vain haluttaa. Tervehdi häntä puolestani. Ja kun
+kuulet hänen puhuvan, niin tarkkaa, Nydia, mikä ero on hänen äänensä ja
+Ionen hopeankirkkaan äänen välillä! _Vale_!»
+
+Glaukus oli täydelleen toipunut edellisen yön tapauksista, hänen
+kiharansa liehuivat tuulessa, hänen iloinen ja joustava mielensä
+leiskahteli kuin hänen partilaiset hevosensa -- hän oli aikakautensa
+mallikuva, nuoruutta ja rakkautta uhkuva -- Glaukus oli äkkiä kohonnut
+rakastettunsa tasalle.
+
+Nauti nykyhetkestä niinkauan kuin voit -- tulevista hetkistä ei kukaan
+tiedä!
+
+Illan hämärtäessä Julia istuutui kantotuoliinsa, johon oli varattu
+tilaa myöskin hänen sokealle kumppanilleen, ja käski orjien suunnata
+kulkunsa maalaiskylpylään, jonka Arbakes oli yhtymäkohdaksi määrännyt.
+Hänen kevyestä luonteestaan oli tällainen yritys miellyttävä huvitus
+pikemmin kuin pelättävä hanke. Riemusta sykähteli hänen sydämensä, kun
+hän ajatteli loistavaa voittoaan vihatusta napolittaresta.
+
+Huvilan portin edustalle oli kokoontunut pieni, mutta iloinen joukko,
+kun hänen kantotuolinsa pujahti kylpylän naisosastoon vievän
+yksityisoven kautta sisään.
+
+»Olin hämärässä tuntevinani Diomedeen orjat», muuan virkkoi.
+
+»Totta tosiaan, Klodius», Sallustus sanoi. »Se näyttää todella olevan
+hänen tyttärensä Julian kantotuoli. Hän on rikas, ystäväiseni, mikset
+kosi häntä?»
+
+»Olen toivonut Glaukuksen hänet naivan. Julia ei salaakaan tunteitaan;
+ja kun hän on antelias ja pelaa onnettomasti --.»
+
+»Niin virtaavat hänen sestertiansa sinun kassaasi, viisas Klodius.
+Nainen on ihana olento -- kun hän on toisen miehen oma.»
+
+»Mutta», Klodius jatkoi, »koska Glaukus kuulemani mukaan aikoo naidakin
+napolittaren, täytyy minun kai taas koettaa onneani hylätyn tytön
+kanssa. Joka tapauksessa Hymenin lamppu on kullattu ja se kietoo meidät
+liekkinsä tuoksuihin. Minä vain vastustan sitä, että Diomedes
+mahdollisesti määrää sinut, Sallustukseni, tyttärensä omaisuuden
+kaitsijaksi.»[54]
+
+»Ha, ha! Menkäämme sisään, _komissatorini_! Viini ja seppele odottavat
+jo meitä.»
+
+Lähetettyään orjansa heitä varten varattuun huoneistoon Julia meni
+Nydian kera kylpylän puolelle ja välittämättä hoitajattarien
+tarjouksista he lähtivät yksityisovesta puutarhaan.
+
+»Hänellä on täällä ihan varmasti joku kohtaus», muuan orjattarista
+sanoi.
+
+»Mitä se sinua liikuttaa?» ylihoitajatar virkkoi vihaisena. »Hän
+suorittaa kylpymaksun eikä meille koidu penninkään vahinkoa. Sellaiset
+kylpyvieraat tuottavat enimmän. Vait! Etkö kuule Fulvian lesken
+taputtavan käsiään? Riennä -- sukkelaan!»
+
+Julia ja Nydia välttelivät puutarhan vilkasliikkeisimpiä osia ja
+saapuivat vihdoin egyptiläisen määräämälle paikalle. Pienellä,
+pyöreällä ruohokentällä kuunsäteet osuivat Silenuksen kuvapatsaalle;
+tuo veitikka jumala nojasi kallionlohkareeseen -- Bakkuksen ilves oli
+sen jaloissa -- ja suunsa edessä se piti kohotetuin käsin
+rypäleterttua, jota se nauraen tervehtien näytti olevan valmis
+ahmimaan.
+
+»En näe tietäjää», Julia sanoi ympärilleen tähyillen. Mutta tuskin
+hän oli tämän ehtinyt sanoa, kun egyptiläinen astui hitaasti
+naapuritiheiköstä, ja kuu valaisi kalpeana hänen valkeaa vaippaansa.
+
+»_Salve_, hempeä neito! -- Mutta mitä! Kuka on mukanasi? Emme tarvitse
+seuralaisia!»
+
+»Se on vain sokea kukkastyttö, viisas tietäjä», Julia vastasi. -- »Hän
+on tessalitar.»
+
+»Oh! Nydia!» egyptiläinen sanoi. »Tunnen hänet hyvin.»
+
+Nydia peräytyi askeleen ja kauhistui.
+
+»Mikäli tiedän olet ollut talossani?» Arbakes sanoi kuiskaten Nydian
+korvaan. »Sinä tunnet valan --. Vaitiolo ja salaisuus nyt kuten
+ennenkin tai varo!»
+
+»Mutta», hän lisäsi itsekseen, »onko tarvis uskoutua enää kenellekään,
+ei edes sokealle. -- Julia, etkö uskalla yksin olla kanssani? Ei
+tietäjä ole niin hirmuinen ihminen kuin luullaan.»
+
+Puhuessaan hän vei Julian syrjemmälle.
+
+»Velho ei mielellään näe luonaan useita vieraita yhtaikaa», hän sanoi.
+»Jätä Nydia tähän siksi, kunnes palaamme; ei hänestä kuitenkaan ole
+meille mitään apua; ja sinulla on kylliksi suojaa kauneudessasi --
+kauneudessasi ja arvossasi. Niin, Julia, tunnen nimesi ja asemasi.
+Tule, luota minuun, nuorempain najadien[55] ihana kilpailija!»
+
+Kuten olemme nähneet ei Julia vähistä säikkynyt; häntä miellytti
+Arbakeen imartelu, hän suostui ja käski Nydian odottaa heidän
+paluutaan. Eikä Nydia enää mielellään mukana ollutkaan. Egyptiläisen
+äänensävy oli hänessä herättänyt hirvittäviä muistoja. Hänen mielensä
+keveni paljon, kun hän kuuli, ettei hänen tarvinnutkaan enää seurata
+muita.
+
+Hän palasi kylpylään ja odotti eräässä yksityishuoneessa Julian
+paluuta. Monenlaiset katkerat ajatukset täyttivät tyttöraukan mielen
+hänen istuessaan huoneessa ikuisessa pimeydessään. Hän ajatteli omaa
+surullista kohtaloaan; etäällä isänmaastaan, kaukana niistä
+äidillisistä hyväilyistä, jotka lievittävät lapsuusajan ensimäisiä
+kevätsuruja -- päivänvalokin häneltä oli riistetty, vieraat hänen
+askeliaan johtivat, hän oli onneton siinäkin ainoassa hellässä
+tunteessa, mikä hänen sydämessään eli, hän rakasti, mutta toivottomasti
+-- vain se hämärä ja häälyvä toivo hänellä oli, minkä hänen
+tessalialainen taikauskoinen mielikuvituksensa hänelle loi
+lemmenjuomien ja taikakeinojen voimasta.
+
+Luonto oli tuon tyttöraukan sydämeen kylvänyt hyveen siemenen, mutta se
+ei päässyt koskaan itämään. Onnettomuuden opetukset eivät aina ole
+terveellisiä; joskus ne pehmittävät ja parantavat, mutta yhtä usein ne
+myöskin koventavat ja pahentavat. Jos me huomaamme kohtalon meitä
+kolhivan ankarammin kuin niitä, jotka elävät ympärillämme, emmekä aina
+omissa vaiheissamme huomaa sen ankaruuden oikeutusta, niin me helposti
+alamme maailmaa pitää vihollisenamme, muutumme luulevaisiksi, ryhdymme
+taistelemaan _parempaa itseämme_ vastaan ja antaudumme niiden synkkien
+intohimojen valtaan, joita epäoikeutettu luulomme voi meissä synnyttää.
+Nydia oli varhain myyty orjaksi, hän oli saanut isännäkseen tunnottoman
+piiskamiehen, ja hänen asemansa oli parantunut vain, jotta hän tuntisi
+entistäkin katkerammin oman kohtalonsa -- näin olivat Nydian
+luonnolliset, hyvät tunteet tyrehtyneet ja tuhoutuneet. Intohimo, jonka
+valtaan hän oli sokeana antaunut, oli hämärtänyt hänen käsityksensä
+oikeasta ja väärästä. Ja samat voimakkaat ja traagilliset sielulliset
+liikutukset, jotka on nähty useissa klassillisen ajan kuvaamissa
+naisissa -- Myrrassa ja Medeassa -- jotka rakkaudelleen antautuneina
+raastavat raivoisina kaikki esteet tieltään -- olivat nyt vallanneet
+Nydian sydämen.
+
+Aika kului. Keveä astunta kuului huoneeseen, jossa Nydia hautoi synkkiä
+ajatuksiaan.
+
+»Oh, kuolematonten jumalten olkoon kiitos!» Julia sanoi. »Olen
+palannut. -- Olen päässyt pois tuosta hirvittävästä luolasta! Tule,
+Nydia! Menkäämme pian täältä!»
+
+Vasta kun he olivat istuutuneet kantotuoliin, alkoi Julia taas puhua.
+
+»Oh!» hän virkkoi vavisten. »Mitä näinkään! Minkälaisia pelottavia
+loihtuja! Mitkä kalmankasvot sillä velholla! Mutta ei siitä sen
+enempää. Olen saanut juoman -- hän vakuutti sen tehoovan. Hetken
+perästä hän ei enää huomaakaan kilpailijaani ja vain minua, minua vain
+Glaukus lempii!»
+
+»Glaukus!» Nydia huudahti.
+
+»Ah! Tyttö, sanoin sinulle ensin, etten atenalaista rakastanut; mutta
+huomaan nyt voivani uskoa sinulle kaiken -- rakastan näet tuota
+kaunista kreikkalaista.»
+
+Mikä uusi tunnetulva nyt täyttikään Nydian! Hän oli suostunut
+avustamaan Juliaa Glaukusta vierotettaessa Ionesta, mutta vain
+siirtääkseen tämän tunteet vieläkin toivottomammin taikakeinojen avulla
+toiseen. Hänen sydämensä oli särkyä -- hänen rintaansa salpasi.
+Pimeässä Julia ei huomannut toverinsa kiihtymystä; hän leperteli
+iloisena yhtä ja toista lemmenjuomansa ennustetusta tehosta ja
+lähestyvästä riemuvoitostaan, ja siirtyi tuon tuostakin kuvailemaan
+sitä kauhun näyttämöä, jonka hän oli jättänyt -- kertoi Arbakeen
+rauhallisista eleistä ja hänen mahtavasta vaikutusvallastaan tuohon
+hirmuiseen tietäjä-akkaan.
+
+Nydia ehti sillaikaa tointua. Muuan ajatus oli hänessä välähdyksenä
+herännyt: hän saa nukkua Julian huoneessa -- ehkä hänen onnistuu
+anastaa itselleen lemmenjuoma.
+
+He saapuivat Diomedeen talolle ja nousivat Julian huoneeseen, jossa
+heitä odotti illallispöytä.
+
+»Juo, Nydia, sinun on varmaankin kylmä -- ilta oli aika lailla kolea,
+minun suonissani ainakin on veri jähmettynyt.»
+
+Ja nopeasti Julia kulautti suuren kulhollisen maustettua viiniä.
+
+»Sinullahan on juoma mukanasi.» Nydia sanoi. »Annahan se minulle.
+Kuinka pieni pullo! Minkäväristä se on?»
+
+»Kristallinkirkasta», Julia vastasi ottaen pullon takaisin. »Sitä ei
+voi puhtaasta vedestä erottaa. Velho vakuutti sen olevan myöskin
+mautonta. Noin pienenäkin tuo pullo pystyy lemmen kiinnittämään koko
+iäksi. Se täytyy sekottaa toiseen nesteeseen, ja Glaukus saa vain
+seurauksista tuta, mitä on niellyt.»
+
+»Se ei siis millään lailla eroa tästä vedestä?»
+
+»Ei, se on yhtä välkkyvän väritöntä. Katso, kuinka kirkkaalta se
+näyttää! Se on kuin kuunsäteitten liuosta. Välkkyvä juoma! Kuinka sinun
+kristallikalvosi läpi kuultaakaan minun onneni!»
+
+»Ja miten se on suljettu?»
+
+»Pienellä tulpalla vain. -- Otan sen pois -- ei tule minkäänlaista
+hajua. Omituista, että juoma, jota eivät aistimet lainkaan tunne,
+sittenkin hallitsee kaikkia aisteja!»
+
+»Onko vaikutus äkillinen?»
+
+»Tavallisesti niin, mutta toisinaan kestää odottaa joku tunti.»
+
+»Oh, mikä hurmaava tuoksu!» Nydia sanoi äkkiä ottaessaan pöydältä
+pienen pullon ja kumartuen hengittämään sen väkevää sisältöä.
+
+»Miellyttääkö se sinua? Lasiin on upotettu muutamia melkoisen kalliita
+helmiä. Eilen et halunnut ottaa minulta rannerengasta -- tahdotko tuon
+pullon?»
+
+»Sellaiset tuoksut kuin nämä parhaiten tuovat anteliaan Julian sen
+mieleen, joka ei voi nähdä. Ellei pullo ole liian kallis --»
+
+»Oh! Minulla on tuhannen vielä kalliimpaa -- ota se, lapsi!»
+
+Nydia kiitti häntä ja pisti pullon poveensa.
+
+»Ja onko juoma yhtä tehokasta, kuka tahansa sen antaneekin?»
+
+»Vaikka kaikkein rumin akka auringon alla sen antaisi Glaukukselle, ei
+tämä voisi ketään muuta kuin häntä pitää kauniina!»
+
+Viini lämmitti Juliaa, ja hän tuli hetki hetkeltä iloisemmaksi ja
+huolettomammaksi. Hän nauroi ääneen ja rupatteli jonnin joutavista
+asioista. Oli jo sydänyö, kun hän kutsui orjattarensa ja alkoi
+riisuutua.
+
+Kun nämä olivat poistuneet, virkkoi Julia Nydialle:
+
+»En luovu tästä rakkaasta juomastani, ennenkuin sen käyttöhetki on
+koittanut. Makaa tuossa, pääni alla, välkkyvä henki ja suo minulle
+ihania unia!»
+
+Näin sanoen hän pani pullon korvallisensa alle. Nydian sydän sykki
+voimakkaasti.
+
+»Miksi juot vain vettä, Nydia? Sekota siihen edes viiniä!»
+
+»Minulla on hieman kuumetta», sokea tyttö vastasi, »ja vesi viilentää.
+Panen tämän vesiastian viereeni; tällaisina kesäöinä se virkistää,
+elleivät unen langat tahdo huuliamme sitoa. Ihana Julia, minun täytyy
+jättää sinut jo varhain -- Ione tahtoo niin -- ehkä jo ennenkuin
+heräätkään; ota siis vastaan minun onnentoivotukseni!»
+
+»Kiitos. Kun seuraavan kerran toisemme tapaamme, näet Glaukuksen
+jalkojeni juuressa.»
+
+He menivät makuulle, ja päivänrasituksista väsyneenä Julia nukkui pian.
+Mutta tuskaiset ja kuohuvat ajatukset askartelivat valvovan
+tessalittaren mielessä. Hän kuunteli Julian rauhallista hengitystä;
+hänen korvansa, jotka olivat tottuneet erottamaan hienoimmatkin
+äänivivahteet, vakuuttivat hänelle, että hänen toverinsa nyt nukkui
+sikeintä untaan.
+
+»Auta minua nyt, Venus!» hän huokasi.
+
+Hän nousi varoen vuoteeltaan, valutti Julian lahjaksi antamasta
+pullosta hajuveden marmorilattialle, pesi sen huolellisesti moneen
+kertaan vedellä, jota oli hänen vierellään kulhossa, ja hapuiltuaan
+Julian vuoteen ääreen (hän näki yöllä yhtä hyvin kuin päivällä!) hän
+pisti vapisevan kätensä pieluksen alle ja tempasi sieltä lemmenjuoman.
+Julia ei liikahtanutkaan. Hänen hengityksensä huokui entisen tasaisena
+sokean tytön hehkuville poskille. Sitten Nydia avasi pullon ja kaatoi
+sen sisällön omaan pulloonsa, joka siitä tuli täyteen. Ja täytettyään
+lemmenjuomapullon tavallisella vedellä, jonkaväristä Julia oli
+taikanesteen vakuuttanut olevan, hän vei pullon entiselle paikalleen.
+Sitten hän jälleen hiipi vuoteelleen ja odotti -- minkälaisin
+ajatuksin! -- päivännousua.
+
+Aurinko nousi -- Julia nukkui yhä. Nydia pukeutui äänetönnä, pani
+kalliin aarteen poveensa, tarttui sauvaansa ja kiiruhti jättämään
+talon.
+
+Portinvartija Medon tervehti häntä ystävällisesti, kun hän astui
+kadulle vieviä portaita alas. Nydia ei kuullut häntä, hän oli aivan
+kuin sekaisin, ajatusmyrsky temmelsi hänen aivoissaan, ja jokainen
+hänen ajatuksensa oli intohimoa. Hän tunsi poskillaan raikkaan
+aamuhengähdyksen, mutta hänen polttavat suonensa eivät siitä
+viilentyneet.
+
+»Glaukus», hän puheli itsekseen, »tehoisimmatkaan taikajuomat eivät voi
+sinun lempeäsi tehdä sellaiseksi, jommoinen on minun rakkauteni sinuun.
+Mutta Ione -- pois epäilys! -- pois katumus! Glaukus, minun kohtaloni
+on sinun hymyilyssäsi ja sinunkin tulevaisuutesi! Oi, toivoa! -- oi,
+iloa! -- _Sinun_ kohtalosi on näissä käsissä!»
+
+
+
+
+
+
+IV KIRJA.
+
+
+
+
+1 LUKU.
+
+Mietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. -- Kaksi miestä tekee
+ratkaisevan päätöksen. -- Seinillä, etenkin pyhillä seinillä on korvat.
+
+
+Joka tutkii kristillisen kirkon aikaisinta historiaa, huomaa, kuinka
+välttämätöntä sen voitokkaalle leviämiselle oli se ylväs into, joka
+elähytti sen esitaistelijoita ja antoi sen marttyyreille voimaa vaaroja
+kestämään ja uhmaamaan lahjomisyrityksiä. Voitollisessa kirkossa
+suvaitsemattomuuden henki pilaa hyvän asian, heikkoon ja vainottuun
+kirkkoon sama henki vaikuttaa kokoovasti. Oli välttämätöntä, että
+heidän uskoaan inhottiin, halveksittiin, vainottiin, jotta siten
+toisten asettamat kiusaukset voitettaisiin. Oli ehdottoman tärkeätä
+uskoa ei vain, että raamattu oli ainoa oikea uskonlähde, vaan että se
+myöskin sisälsi ainoan autuuttavan uskon, jotta kääntyneet siten
+vahvistuisivat kestämään uuden opin ankarat vaatimukset, jotta he
+uskaltaisivat ryhtyä pyhään ja vaaralliseen yritykseen kääntää
+polyteistejä ja pakanoita. Tuo lahkolaishenki, joka takaa onnen ja
+autuuden vain muutamille harvoille, joka vieraissa jumalissa näkee vain
+pahoja henkiä ja joka tuomitsee helvetin tuskaan toisuskoiset, se
+asetti uskovalle luonnollisen velvollisuuden käännyttää omaan uskoonsa
+kaikki, joita kohtaan hänellä oli inhimillisiä yhdyssiteitä; ja
+veljesrakkauden synnyttämä piiri laajeni täten yhä suuremmaksi, sillä
+pyrittiin uutterasti Jumalan valtakuntaa levittämään. Kristinuskon
+kunniaksi kristitty tyrkytti oppejaan voittaakseen muutamien
+epäilyksen, toisten vihan, filosofien viisaan halveksinnan, kansan
+itsehurskaat olankohaukset. Hänen suvaitsemattomuutensa oli todella
+hänen paras aseensa menestyäkseen; ja lempeä pakanakin alkoi vihdoin
+uskoa, että oli jotakin pyhää siinä verrattomassa innossa, joka ei
+mitään estettä säikkynyt, ei mitään vaaraa väistänyt, ja joka
+piinapenkilläkin, mestauslavallakin odotti ikuista totuutta aivan
+toisenlaiselta oikeusistuimelta kuin mietiskelevän filosofian
+väittelytilaisuuksissa oli ollut laita, nimittäin Ikuiselta Tuomarilta.
+Sama innoitus, joka keskiajan kirkonmiehistä teki säälimättömiä
+kiihkoilijoita, teki alkuajan kristitystä pelottoman sankarin.
+
+Tällaisia ylväitä, rohkeita, vakavia luonteita oli myöskin tulinen
+Olintus. Tuskin Apekides oli kastetoimitusten kautta joutunut kirkon
+yhteyteen kun natsarealainen jo kiiruhti hänelle vakuuttamaan, että
+hänen oli mahdotonta enää hoitaa papillista virkaansa ja pitää papin
+pukuaan. Olihan luonnollista, hän selitti, ettei hän totista jumalaa
+palvoessaan saanut enää edes ulkonaisesti kunnioittaa pahan hengen
+alttareita.
+
+Mutta tässä ei vielä kaikki. Olintuksen vilkas ja hillitön mielikuvitus
+oli jo keksinyt, että Apekideellä oli käsissään valta paljastaa
+petetylle kansalle Isiksen oraakkeliennustusten taikatemppuiset
+salaisuudet. Hänen mielestään taivas oli tämän aseen lähettänyt aikoen
+siten aukaista joukon silmät ja valmistaen siten tietä ehkä koko
+kaupungin kääntymiselle. Hän ei siis viivytellyt kannustamasta
+Apekideen vastaherännyttä innostusta, kiihottamasta hänen rohkeuttaan
+ja selvittämästä hänen tehtäväänsä. Sopimuksen mukaan he kohtasivat
+toisensa kastetoimituksen jälkeisenä iltana Kybelen lehdossa, jonka
+olemme jo aikaisemmin kuvanneet.
+
+»Ensimäisessä juhlallisessa kokouksessa, jossa oraakkelilta
+tiedustellaan», Olintus alotti saatuaan ensin toverinsa lämpimäksi,
+»sinä astut kokoontuneen joukon eteen -- ilmaiset kansalle sen
+petoksen, jonka alaiseksi se on joutunut --; kehota sitä astumaan esiin
+ja olemaan itse sen karkean, vaikkakin taidokkaan taikakoneiston
+paljastajana, jonka olet minulle kuvannut. Älä pelkää; Herra joka
+suojeli Danielia, suojelee sinuakin. Me, kristillinen seurakunta,
+olemme mukana joukossa; _me_ tahdomme heikkoja tukea; ja heti kun kansa
+on ilmaissut inhonsa ja häpeänsä, kiiruhdan minä istuttamaan tuolle
+alttarille pyhän sanan merkin, palmunoksan, ja elävän Jumalan pyhä
+henki päästää minun kieleni siteistä.»
+
+Kuumeisena ja kiihottuneena Apekides hyväksyi helposti tämäntapaisen
+kehotuksen. Hän iloitsi saadessaan niin pian hyvän tilaisuuden osottaa
+uskonsa lujuutta uudessa kutsumuksessaan, hänen puhtaampiin
+tunteisiinsa liittyi tosin halu kostaa ne pettymykset, joiden uhriksi
+hän oli joutunut. Herkkinä ja joustavina, halveksien kaikkia esteitä
+(rohkeissa ja vaarallisissa yrityksissä välttämätön sokeus!) eivät
+Olintus ja juurikääntynyt huomanneet niitä vaikeuksia, joita heidän
+suunnitelmansa toteuttamisella oli ja jotka olivat lähinnä itse kansan
+kunnioittavassa taikauskossa, sillä tuskinpa se uskoisi suuren
+egyptiläisen jumalattaren pyhitettyjen alttarien edessä sen oman
+papinkaan todistuksia, kun ne olivat jumalatarta vastaan.
+
+Apekides siis hyväksyi tehdyn ehdotuksen niin auliisti, että se
+ilahutti Olintusta. Erotessaan he sopivat siitä, että Olintus kertoo
+heidän suuresta aikeestaan huomatuimmille uskonveljille, pyytää heiltä
+neuvoa ja heidän apuaan ratkaisevana päivänä. Olikin niin laita, että
+kaksi päivää tämän neuvottelun jälkeen piti olla suuret juhlat Isiksen
+kunniaksi. Juhla sopi mainiosti aikeen toteuttamiseen. He päättivät
+kokoontua seuraavana iltana samaan paikkaan; silloin he saisivat
+lopullisesti valmistaa suunnitelmansa ja miettisivät yksityiskohdat
+seuraavan päivän toimiin.
+
+Loppukeskustelu tapahtui läheisessä _sakettumissa_, pienessä pyhäkössä,
+jonka olen jo kuvannut tämän teoksen ensimäisessä osassa, ja tuskin
+kristitty ja pappi olivat lehdosta hävinneet, kun pyhäkön takaa hiipi
+esiin synkkä ja hirveän näköinen olento.
+
+»En ole sinua suotta kuunnellut, pappisveljeni», vakoilija itsekseen
+puheli. »Sinä, Isiksen pappi, et liioin ole turhaan tuon luihun
+kristityn kanssa seurustellut. Ah! Ikäväkseni en kuullut teidän koko
+suunnitelmaanne. Hyvä! Tiedän tarpeeksi, että te aijotte paljastaa
+meidän pyhät salaisuutemme ja että te huomisiltana tulette tänne
+jälleen yksityiskohdista sopimaan. Terottakoon Osiris minun kuuloni
+silloin saadakseni selville koko teidän kuulumattoman julkean aikeenne!
+Kun olen tarpeeksi saanut kuulla, puhelen asiasta Arbakeelle. Me kyllä
+teidät masennamme, ystäväiseni, niin viisaita kuin olettekin
+olevinanne. Nyt minun rintani säilyttää hyvin teidän salaisuutenne.»
+
+Näin mutisten Kalenus, sillä hän se oli, kietoi vaipan ympärilleen ja
+hiipi miettiväisenä tiehensä.
+
+
+
+
+2 LUKU.
+
+Klassillinen isäntä, kokki ja keittiö. -- Apekides kohtaa Ionen. --
+Heidän keskustelunsa.
+
+
+Oli koittanut päivä, jolloin Diomedes oli kutsunut valikoiduimmat
+ystävänsä juhlaan luokseen. Siro Glaukus, kaunis Ione, julkinen
+Pansa, ylhäinen Klodius, kuolematon Fulvius, elosteleva Lepidus,
+epikuurolainen Sallustus eivät olleet ainoat kunniavieraat. Hän odotti
+lisäksi muuatta entistä roomalaista senaattoria (miestä, jolla oli
+vaikutusvaltainen asema hovissa) ja suurta herkulaneumilaista soturia,
+joka oli ollut Tiituksen kanssa taistelemassa juutalaisia vastaan ja
+joka sodissa melkoisesti rikastuttuaan sai alinomaan ystäviltään
+vakuutteluja, että isänmaa oli hänelle ikuisesti kiitollinen hänen
+epäitsekkäistä palveluksistaan. Mutta kutsuvieraitten lukumäärä oli
+tätäkin suurempi, sillä vaikka -- kriitillisesti puhuen -- roomalaisten
+mielestä yhteen aikaan olikin epähienoa kutsua juhliin vähemmän kuin
+kolme tai enemmän kuin yhdeksän vierasta, ei tämä tapa silti ollut
+sitova suurtuhlareille. Ja historia kertoo meille, että muuan Rooman
+loisteliaimpia porvareita järjesteli pitoja, joissa saattoi olla
+kolmesataakin juhlavierasta. Mutta kohtuullisempi Diomedes tyytyi
+lukumäärään, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin muusojen. Hänen
+vieraitaan oli kahdeksantoista, meidän päivinämme jokseenkin sopiva
+määrä.
+
+Oli Diomedeen juhlapäivän aamu. Vaikka Diomedes mielellään
+esiintyikin ylhäisenä herrana, vieläpä oppineenakin, oli hänellä silti
+kauppiaanomaista kokemusta riittävästi tietämään, että isännän valvova
+silmä saa palvelijat toimeliaiksi. Sentähden hän nyt kulkikin uhkean
+huvilansa huoneesta toiseen, vyötön tunika heitettynä pullean vartensa
+ylle, tohvelit jalassa, kädessä pieni keppi, jolla hän milloin säesti
+määräyksiään, milloin mukuroi laiskoja vetelyksiä selkään.
+
+Hän ei halveksinut tarkastaa sitäkään pyhitettyä huonetta, jossa
+juhlapapit valmistelivat uhrejaan. Kun hän astui keittiöön, kuului
+hänen korviinsa miellyttävä kauhojen ja astioitten kalina, kirousten ja
+käskyjen häly. Niin pieni kuin tämä välttämätön huone näyttääkin olleen
+kaikissa pompeijilaisissa taloissa, sisälsi se siitä huolimatta koko
+sen lukemattoman valikoiman uuneja ja muotteja, pannuja ja kattiloita,
+paisto- ja keittoastioita, joita ilman ei mikään älykäs kokki, ei
+klassillinen eikä nykyaikainen, katso mahdolliseksi voivansa tyydyttää
+ruumiimme nälkää. Kun polttoaineet silloin kuten nytkin noilla
+seuduilla olivat kalliita ja harvinaisia, näkyi mitä suurin huomio
+pannun siihen pyrkimykseen, että mahdollisimman moni ruokalaji saatiin
+valmiiksi niin vähällä tulella kuin suinkin. Muuan tämäntapainen
+merkillinen laite on vielä nytkin nähtävissä Napolin museossa -- se on
+jonkinlainen kuljetettava keittiö, jossa on suuren kirjan kokoinen
+liesi, ja sillä voi yhtaikaa saada neljä keitosta valmiiksi, ja
+senlisäksi siinä on lämmityslaite vettä tai muuta juomaa kiehauttamaan.
+
+Pienessä keittiössä hääräili monta henkilöä, eikä isännän tarkka silmä
+niitä heti tuntenutkaan.
+
+»Oh! Oh!» hän mutisi itsekseen, »tuo kirottu Kongrio on kutsunut
+avukseen kokonaisen legionan kokkeja. Ne eivät tee työtään ilmaiseksi,
+ja siinä on taas uusi lisä minun jokapäiväisiin menoihini. Bakkus
+avita! Kolmin kerroin onnelliseksi saan sanoa itseäni, elleivät nuo
+orjaviikarit puhalla itselleen jotakuta juomakulhoa -- niiden kädet
+ovat nopsia, niiden tunikat väljät. _Me miserum!»[56]
+
+Mutta kokit puuhailivat näyttämättä huomanneenkaan Diomedeen tuloa.
+
+»Hei, Euklio, tänne munapannusi! Mitä, onko tämä suurin? Tähänhän sopii
+vain 33 munaa; taloissa, joissa palvelen, mahtuu pienimpäänkin
+munapannuun ainakin 50, jos niikseen tulee.»
+
+»Tunnoton lurjus!» Diomedes ajatteli. »Se puhuu munista aivan kuin ne
+eivät maksaisi sestertiota sata kappaletta!»
+
+»Merkurius vieköön!» muuan pieni keittiökokelas sanoi. »Mikä
+vanhentunut vaivainen pata tämäkin on? -- on mahdotonta luoda
+minkäänlaista taiteellista noin karkeista aineksista. Sallustuksen
+huonoimmatkin muotit esittävät Trojan piirityksen kokonaan -- Hektorin
+ja Pariin ja Helenan pikku Astyanaksineen, ja puinen hevonen on lisäksi
+kaupanpäällisinä.»
+
+»Vaiti, tyhmyri!» virkkoi Kongrio, talon oma kokki, joka tuntui saavan
+kestää toveriensa pahimmat hyökkäykset. »Minun isäntäni, Diomedes, ei
+olekaan noita holtittomia tuhlareita, jotka aina seuraavat viimeistä
+muotia maksoi mitä maksoi.»
+
+»Valehtelet, kehno orja!» Diomedes ärjäisi raivoissaan -- »ja sinä
+maksat minulle jo niin paljon, että Lukulluskin olisi sellaisesta
+tehnyt vararikon! Tule esiin loukostasi, tahdon hieman puhua sulle!»
+
+Tehden merkin tovereilleen orja totteli käskyä.
+
+»Kolmen kirjaimen mies»,[57] Diomedes sanoi mahtavin elein. »Miksi olet
+nämä tyhjäntoimittajat kutsunut minun talooni? Näen varkaan leiman
+jokaikisessä naamassa!»
+
+»Mutta minä vakuutan sinulle, isäntä, että he ovat kaikki mitä
+rehellisimpiä luonteita -- kaupungin parhaita kokkeja. -- On suuri
+kunnia, että he palvelevat sinua. Mutta _minun puolestani_ --»
+
+»Sinun puolestasi, onneton Kongrio!» Diomedes keskeytti, »ja millä
+varastetuilla rahoilla, millä torikaupan vajauksilla, millä
+esikaupungissa salaamyydyllä rasva- ja lihamäärällä, millä väärillä
+ilmotuksilla ja laskuilla särkyneistä esineistä sinä nyt olet voinut
+nuo palvelukseesi vuokrata, omasta puolestasiko?»
+
+»Ei, herra, älä luule mua petturiksi! Jumalat minut tuomitkoot, jos --»
+
+»Älä vanno!» kiivasverinen Diomedes jälleen katkaisi, »sillä muutoin
+jumalat heti rankaisevat sinua valapattona, ja minä menetän kokkini
+ennen ateriaa. Mutta kyllin siitä tällä hetkellä; pidä tarkasti
+silmällä vintiö tovereitasi äläkä huomisaamulla tule minulle kertomaan
+särkyneistä maljakoista ja käsittämättömällä tavalla hävinneistä
+juoma-astioista, sillä silloin sinun selkäsi piestään yhdeksi ainoaksi
+haavaksi. Ja kuule! Sinä tiedät, että olet aika kalliisti minulla
+maksattanut frygialaisen _attagenin_[58] -- niin että sillä hinnalla,
+Herkules avita, kohtuullinen mies eläisi koko vuoden -- pidä huoli,
+etteivät ne paistu liian ruskeiksi. Muistathan, oi Kongrio, kun
+viimeksi järjestin juhlan ystävilleni ja sinun turhamaisuutesi vaati
+pöytään tuotavaksi maloslaisen kurjen, se kannettiin tarjolle Etnasta
+syösseen kiven kaltaisena ikäänkuin kaikki Elegetonin liekit olisivat
+siitä mehun kuivanneet. Varovasti tällä kerralla, Kongrio --
+hätiköimättä ja varovasti! Varovaisuus on suurten tointen äiti; ja
+ellet tällä kerralla tahdokaan säästää isäntäsi kukkaroa, niin hoivaa
+ainakin hänen kunniaansa.»
+
+»Herkuleen päivien jälkeen ei Pompeijissa ole nähty sellaista
+herkkupöytää kuin tämänpäiväinen on.»
+
+»Vaiti, vaiti -- taas sinun kirottua prameilunhaluasi! Mutta sano,
+Kongrio, oliko tuon _homunkuluksen_ -- tuon pikkaraisen kurjenpoikasen
+-- tuon julkean keittiö-alokkaan väitteissä, jotka koskivat minun
+paistosmuottieni pienuutta, muutakin kuin hävyttömyyttä? Minä tahdon,
+näetkös, seurata muotia minäkin, Kongrio!»
+
+»Meidän keittiö-mestarien tapana on», Kongrio vastasi arvokkaana,
+»moittia välineitä saadaksemme taitomme esiintymään sitä loistavampana.
+Muotti on sekä kaunis että käytännöllinen, mutta kehottaisin isäntääni
+ensimäisen sopivan tilaisuuden sattuessa ostamaan jonkun uuden --»
+
+»Se riittää», selitti Diomedes, joka ei koskaan sallinut orjan antaa
+hänelle neuvoja. »Nyt saat ryhtyä jälleen toimeesi -- loista -- voita
+itsesikin! Laita niin, että Diomedeeltä kadehditaan hänen kokkiaan --
+että Pompeijin orjat sanovat sinua suureksi Kongrioksi! Mene! -- Seis!
+Et ole vielä tilittänyt kaikkia rahoja, jotka sinulle annoin
+tori-ostoksiin.»
+
+»Kaikkia -- ah! Satakielen kielet ja roomalaiset _tomacula_,[59]
+britannilaiset osterit ja monet muut, joita tässä kävisi pitkäksi
+luetella, ovat vielä maksamatta. Mutta välipä tuolla! Jokainenhan
+luottaa Diomedes Rikkaan _arkimagirukseen_.»[60]
+
+»Oh, tunnoton tuhlari! -- Mikä avokätisyys -- mikä ylellisyys -- olen
+häviön partaalla! Mutta mene, kiiruhda! -- Ole tarkka! -- maistele! --
+valmista! -- voita itsesi! -- Älä anna roomalaisen senaattorin
+halveksia köyhää pompeijilaista. Työhön, orja -- ja muista frygialaista
+attagenia!»
+
+Ylikokki poistui ylhäisin elein, ja Diomedes laahasi valtavan ruhonsa
+juhlahuoneisiin. Kaikki miellytti häntä -- kukat olivat vereksiä --
+suihkukaivot räiskivät iloisesti -- mosaiikkilattia oli välkkyvä kuin
+kuvastin.
+
+»Missä on tyttäreni Julia?» hän kysyi.
+
+»Kylvyssä.»
+
+»Ah! Nyt muistan itsekin -- kylpyaika! Minun täytyy kylpyyn myös.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kertomuksemme siirtyy nyt puhumaan Apekideestä. Herätessään siitä
+rauhattomasta ja kuumeisesta unesta, joka seurasi niitä tapahtumia,
+jolloin hän oli omaksunut uuden, kaikille nuoruutensa tottumuksille
+tuiki oudon ja vieraan uskon, nuori pappi kuvitteli vielä uneksivansa.
+Hän oli astunut ratkaisevan askelen; menneisyydellä ei tästälähin
+saanut olla mitään yhdyssidettä tulevaisuuteen; nuo kaksi mailmaa
+olivat aivan erillään toisistaan -- se mikä on ollut siitä, mikä
+tulee. Mihinkä rohkeaan ja vaaralliseen yritykseen hän nyt olikaan
+ryhtymäisillään! -- paljastaa salaisuudet, joissa hän itse oli ollut
+mukana -- saastuttaa alttarit, joita hän itse oli palvellut -- pettää
+jumalatar, jonka pappi hän oli! Vähitellen hänelle selvisi, minkälaisen
+vihan ja inhontunteen hän synnyttäisi kaikissa hurskaissa ihmisissä,
+vaikka hän onnistuisikin; mitkä hirveät rangaistukset häntä
+odottivatkaan, jos hänen kuulumattoman rohkea aikeensa epäonnistuisi;
+tällaisen tapauksen varalta ei ollut mitään erikoista, entiseen
+kokemukseen perustuvaa lakia, ja siksi nyt pantaisiin täytäntöön
+kaikkein ankarimmat, uudet määräykset! Saattoiko hän odottaa
+ystäviltään -- nuoruutensa sisarelta -- oikeata arvostelua, vaikka he
+häntä ehkä säälisivätkin? Tämä sankarillisen uljas teko voisi heidän
+pakanallisissa silmissään näyttää ehkä inhottavalta häväistykseltä --
+tai parhaimmassa tapauksessa surkuteltavalta heikkomielisyydeltä.
+
+Hän pysyi lujana, hän kieltäytyi kaikesta maallisesta toivoen saavansa
+osan siitä tulevasta ikuisesta onnesta, joka hänelle oli luvattu.
+Yhtäältä siis tällaiset ajatukset täyttivät hänen rintansa, toisaalta
+taas hänen ylpeytensä, rohkeutensa ja miehuutensa häntä kannustivat ja
+terästivät ja kaikkeen tähän liittyi halu kostaa ne pettymykset ja
+petokset, joiden uhriksi hän oli joutunut.
+
+Taistelu oli ankara ja pitkällinen, mutta hänen uudet tunteensa
+voittivat vanhat. Ja jos ensimäiset kristityt olisivat olleet enemmän
+»tottumuksiensa orjia» -- vähemmän demokraatteja tuon usein
+väärinkäytetyn sanan puhtaimmassa ja jaloimmassa mielessä -- kuin he
+todella olivat, olisi kristinoppi tyrehtynyt alkuunsa.
+
+Jokaisen papin täytyi vuoronsa mukaan viettää useita öitä perätysten
+temppelin huoneissa, mutta Apekidesta ei vielä ollut tähän tapaan
+totutettu. Noustuaan vuoteeltaan hän puki tapansa mukaan papillisen
+asun ylleen ja jätti pienen kammionsa; hän joutui pian temppelin
+alttarien eteen.
+
+Kuluneitten päivien rasitukset olivat uuvuttaneet hänet, ja auringon
+kohtisuorat säteet valaisivat jo pyhän paikan.
+
+»_Salve_, Apekides!» kuului hänen viereltään ääni, jonka luontoinen
+raakuus kätkeytyi pitkällisen harjotuksen avulla saavutettuun
+vastenmielisen imelään äänensävyyn. »Olet kauan nukkunut. Onko
+jumalatar yöllä sinulle näyttäytynyt?»
+
+»Jos hän ilmestyisi todellisena kansalle, Kalenus, kuinka vähän näillä
+alttareilla silloin käytäisiinkään.»
+
+»Se voinee kyllä olla totta. Mutta jumalatar on kyllin viisas
+näyttäytymään vain papeilleen.»
+
+»Koittaa kerran aika, jolloin hänet vastoin hänen tahtoaan
+paljastetaan.»
+
+»Se ei ole luultavaa; hän on hallinnut jo lukemattomia vuosisatoja. Ja
+mikä niin kauan on pysynyt pystyssä, ei niinkään helposti sorru
+ensimäisistä uudistusyrityksistä. Mutta, nuori veli, sinun sanasi ovat
+sangen varomattomia.»
+
+»Vähimmin sinun sopii minua kehottaa vaikenemaan», Apekides vastasi
+ylpeänä.
+
+»Noin kiivasta! -- Mutta en tahdo kanssasi kiistellä. Apekideeni, eikö
+egyptiläinen ole meitä kehottanut pysymään aina yksimielisinä? Eikö hän
+ole sinulle todistanut, että on viisasta pettää kansaa, jotta saisimme
+nauttia? Ellei hän ole, oi veli, niin hän ei olekaan se suuri loihtija,
+jommoisena hän mielii esiintyä.»
+
+»Sinä siis olet hänen oppilaansa?» Apekides kysyi ivallisesti
+hymyillen.
+
+»Ai! Mutta minä tarvitsin hänen oppejaan vähemmän kuin sinä.
+Luonto on jo varhain istuttanut minuun nautinnonhalun ja vallan ja
+rikkauden kaipuun. Pitkä on se tie, joka nautiskelijan vie ankaraan
+elämänkieltäytymiseen, mutta lyhyt on askel nautinnon rikkomuksesta
+kaikki pettävään näyttelemiseen. Pelkää jumalattaren kostoa, jos hänen
+salaisuutensa tahdot paljastaa!»
+
+»Pelkää sinä hetkeä, jolloin hauta sinulle aukee ja petoksesi
+paljastuu», Apekides virkkoi juhlallisena. »_Vale_.»
+
+Näin sanoen hän jätti papin omiin mietelmiinsä. Edettyään jonkun
+askelen temppelistä hän kääntyi katsomaan taakseen. Kalenus oli jo
+kadonnut pappien kokoushuoneeseen, sillä nyt oli se lepohetki, jota
+vanhat sanoivat _prandiumiksi_ ja jota me nimitämme aamiaislomaksi.
+Valkea ja siro temppeli hohti kirkkaassa auringonpaisteessa.
+Alttareilta kohoili suitsutussavua ja niitä koristivat köynnökset.
+Pappi katseli kauan ja miettiväisenä tätä näkyä -- viimeisen kerran hän
+sen sai nähdä!
+
+Hän lähti jälleen hitaasti kulkemaan ja suuntasi askelensa Ionen
+talolle. Hän tahtoi vielä kerran tavata ainoan elossa olevan
+sukulaisensa, hartaimman ja rakkaimman ystävänsä nähdä, ennenkuin
+viimeinen yhdysside katkeisi ja ennenkuin hän ryhtyisi seuraavan päivän
+ratkaisevaan hankkeeseen.
+
+Hän saapui perille ja kohtasi Ionen puutarhassa, jossa tämä oli yhdessä
+Nydian kanssa.
+
+»On ihanaa, Apekides, että tulit», Ione huudahti iloisena. »Kuinka
+hartaasti olenkaan toivonut sinua tänne! -- Kuinka paljosta saankaan
+sinua kiittää! Mikset ole yhteenkään kirjeeseeni vastannut -- olet
+kieltäytynyt tulemasta tänne kuulemaan kiitostani! Oh! Sinä olet
+pelastanut sisaresi häpeästä! Mitä osaa hän sanoa sinua kiittääkseen
+nyt, kun vihdoinkin olet saapunut?»
+
+»Rakas Ione, sinun ei ole tarvis lainkaan kiittää, sillä sinun kunniasi
+on myöskin minun. Jättäkäämme se, älkäämme puhuko enää tuosta
+kironalaisesta miehestä -- kuinka häntä molemmat vihaammekaan! Saanen
+pian hyvän tilaisuuden paljastaa maailmalle hänen luullun viisautensa
+ja hänen pettävän vakavuutensa. Mutta istukaamme, sisareni --
+auringonpaahde on minut uuvuttanut -- istahtakaamme hetkeksi tuon puun
+katveeseen yhdessä niinkuin ennenkin.»
+
+Muhkean palmupuun alla, jonka tuuhea lehvistö kaartui heidän ylleen,
+eloisa suihkukaivo heidän edessään, vihreä nurmikko heidän allaan;
+iloiset heinäsirkat, joita muinoin Atenassa niin rakastettiin,
+hyppelivät sinne tänne ruohikossa; perhonen, ihana, Psykelle pyhitetty
+auringon vertauskuva, joka monesti on antanut laulunaiheen
+kristilliselle laulajalle, hehkui kaikessa sisilialaisessa
+väriloistossaan[61] liihotellen kesäisten kukkien parissa itsekin
+siivekkään kukkasen kaltaisena -- tällaisella näyttämöllä veli ja sisar
+istuivat viimeistä kertaa yhdessä tässä maailmassa. Samalle paikalle
+voimme vielä nytkin käydä, mutta puutarhaa ei enää ole, pylväät ovat
+kaatuneet, suihkukaivo ei enää räiski. Kulkija voi Pompeijin raunioista
+hakea Ionen taloakin. Sen jäännöksiä on yhä vieläkin, mutta en tahdo
+niitä näyttää tavallisille matkailijoille. Tunteellinen kulkija löytää
+ne kyllä itsekin; jos niin käy, niin pitäköön hänkin tietonsa
+salaisuutenaan.
+
+He istahtivat, ja iloisena saadessaan olla yksin Nydia kiiruhti
+puutarhan äärimäiseen kolkkaan.
+
+»Ione, sisareni», nuori kristitty sanoi, »pane kätesi otsalleni -- sinä
+tunnet, kuinka se polttaa -- salli minun nauttia sinun viileästä
+kosketuksestasi. Puhu minulle, sillä sinun miellyttävä äänesi on kuin
+tuulenviri, jolla on raikkautta kuin musiikilla. Puhu minulle, _mutta
+älä siunaa minua!_ Älä käytä niitä sanoja, joita lapsena opimme
+pitämään pyhinä.»
+
+»Ah! Mitä sitten voin sinulle puhua? Meidän ajatuksemme ovat niin
+kietoutuneet uskontoomme, että sanat tuntuvat kylmiltä ja tyhjiltä, jos
+niistä karkotan viittauksenkin jumaliimme.»
+
+»_Jumaliimme_!» Apekides mutisi kauhistuen. »Sinähän rikoit heti
+sopimuksemme.»
+
+»Pitäisikö minun sinulle siis puhua vain Isiksestä?»
+
+»Pahasta hengestä! -- Ei! Ole mieluummin iäti vaiti, jos se on sinulle
+mahdollista -- mutta kylliksi, kylliksi tästä! Älkäämme nyt kiistelkö
+ja kinastelko, älkäämme nyt toisiamme karskisti tuomitko -- sinä pidät
+minua luopiona ja minä häpeän sinua epäjumalanpalvelijana. Ei,
+sisareni, karkottakaamme sellaiset asiat ja ajatukset! Sinun luonasi
+jäähtyy minun henkeni. Hetkeksi voin silloin menneen unohtaa. Kun panen
+pääni sinun syliisi ja tunnen pehmeitten käsiesi syleilevän itseäni,
+kuvittelen olevamme vielä lapsia ja taivaan hymyilevän yhtä iloisesti
+meille kummallekin. Sillä ah! Mitäpä siitä, jos kohtaloniskusta ehjänä
+selviydynkin ja jos minulle on suotu sinulle puhua pyhästä ja suuresta
+asiasta ja minä huomaankin korvasi kuuroksi ja sydämesi kovaksi, mitä
+silloin merkitsevät minulle omat tulevaisuustoiveeni, kun saan olla
+aivan toivoton sinun kohtalostasi? Sinussa, sisareni, näen itseni
+kauniimpana, ylevämpänä. Pysyykö kuvastin aina samana, ja muoto itse
+särkyy kuin savenvalajan astia? Ah! Se ei saa -- ei -- sinä kuulet
+minun sanojani nyt! Muistatko, kuinka me käsi kädessä kuljimme Bajaen
+kentillä kukkia poimien? Samalla tavalla käsi kädessä me astumme
+Iäisyyden puutarhaan ja seppelöimme itsemme lakastumattomin kukkasin!»
+
+Ihmetellen ja hämmentyneenä sanoista, joita hän ei täysin käsittänyt,
+mutta kyyneliin asti liikutettuna niiden valittavasta äänensävystä Ione
+kuunteli ajatustulvaisen ja ahdistuneen sydämen purkauksia. Apekides
+itsekin tunsi itsensä tavallista herkemmäksi, hän, joka tavallisesti
+oli niin raju ja sulkeutunut. Jaloimmillakin tunteilla on jotakin
+kademielen leimaa -- ne valtaavat ihmishengen kokonaan ja jättävät
+usein ulkokuoreen merkit näennäisestä synkkyydestä ja rauhattomuudesta.
+Kun emme välitä ympärillämme sattuneista pikkutapahtumista, meitä
+pidetään silloin tunteettomina; meitä luullaan kiihtyneiksi ja
+oikullisiksi, kun taivaallisen tavottelussa pelkäämme maallisen
+kosketusta. Sillä niinkuin ei mikään haave voi olla turhempi kuin
+toive, että toinen ihminen voi mieltyä toiseen, ei meitäkään kukaan
+oikein tuomitse, ei kukaan, ei läheisin ja rakkain ystävämmekään
+kuuntele meitä ymmärtäen! Kun olemme kuolleet ja katumus on myöhäistä,
+silloin vasta ystävä ja vihollinen ihmetellen huomaavat, kuinka vähän
+oikeastaan meille oli anteeksiannettavaa!
+
+»Tahdon siis sinulle puhua lapsuusvuosistamme», Ione virkkoi. »Annanko
+tuon sokean tytön laulaa sinulle lapsuuden päivistä? Hänen äänensä on
+kaunis ja sointuva ja hänen laulussaan ei ole mitään, mikä loukkaisi
+sinun korvaasi.»
+
+»Osaatko itse sanat, sisareni?» Apekides kysyi.
+
+»Luullakseni, sillä yksinkertaisen sävelen mukana ovat sanatkin
+muistiini painuneet.»
+
+»Laula siis itse! Minun korvani ei nyt mielellään soinnu vieraaseen
+ääneen. Ja, Ione, sinun äänesi, joka on tulvillaan kotoisia muistoja,
+on minun korvissani kaikunut ihanammalta kuin Lydian ja Kreten
+ostettavat sävelmät. Laula minulle!»
+
+        _Lapsuuden kaiho_.
+
+                1.
+
+    Ah, murhe jo ystävä monella on
+      Elon askelten alkajalla,
+    Tuo varhaistuskat ja turmion
+      Kyy piilevä kukkain alla.
+        Ah, seppelehet
+        Nuo kultaiset
+      Vei iäksi hiipivä halla.
+
+                2.
+
+    Niin, tuttuja nuoret on tuskien,
+      Ja tuttuja murheen on häivät,
+    Mut vastainen vuottavi väikkyen,
+      Ja armaammat eessä on päivät.
+        Vaikk' kuink' olis nyt
+        Elo synkennyt,
+      Pian unhoon varjot jo jäivät.
+
+                3.
+
+    Jos myös nää vuotemme vauraammat
+      Elon riemuja rippehin saavat,
+    Niin varjot herkemmin vaipuvat,
+      Ja hitaammin peittyvät haavat.
+        Ajat auringon
+        Jo mennyttä on,
+      Miel' mittovi öiset jo aavat.
+
+                4.
+
+    Tuo taivahankaari on tummennut pois,
+      Mi hymysi myrskyjen tullen,
+    Ken rientäen seestä nyt suruhun sois,
+      Ken aulis ois ystäväks sullen?
+        Kun leikit jää,
+        Sumu, synkeä sää
+      Jää taistohon tuomitullen.
+
+Harkiten ja taitavasti Ione oli valinnut juuri tuon laulun, joka
+loppusoinnuillaan vaikuttaa niin vakavalta; sillä jos meitä suru painaa
+ja olemme masentuneita, niin säröisimmältä silloin tuntuu ilonääni; se
+on tehoisin taika päästä raskasmielisistä ajatuksista, sillä synkät
+ajatukset voi ainakin lievittää, ellei niitä voi valoisiksi muuttaa; ja
+siten ne kadottavat kovat ja jäykät piirteensä ja niiden väri sulautuu
+omaan ihannekuvaansa. Kuten lääkäri sisäistä tuskaa parantaakseen tekee
+ulkoisen haavan ja näin pääsee käsiksi kuolettavaan myrkkyyn, samoin
+tarvitaan suurta taitoa ohjata mielialoja niin, että sisällä jäytävä
+tuska saadaan hennon surumielisyyden avulla kohoumaan pinnalle. Näin
+oli Apekideenkin laita: kuunnellessaan tuota hopeankirkasta ääntä,
+joka puhui hänelle menneistä ajoista ja joka vain ohimennen kajosi
+nykyhetken tuskaan, hän unohti hetkelliset ja ahdistavat ajatuksensa.
+Hän oli kauan Ionen seurassa; vuoroin laulettiin, vuoroin haasteltiin,
+ja kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, tunsi hän itsensä entistä
+rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi.
+
+»Ione», hän virkkoi puristaen hänen kättään, »jos sinä kuulet minua
+paneteltavan ja syytettävän, ethän usko noihin puheisiin?»
+
+»En koskaan, veljeni, en koskaan.»
+
+»Etkö sinäkin arvele, oman uskosi mukaan, että pahateko aina
+rangaistaan ja hyvä palkitaan?»
+
+»Voitko sitä epäillä?»
+
+»Etkö siis myöskin usko, että todellinen hyvä vaatii uhrautumista
+suuren päämäärän, hyveen saavuttamiseksi?»
+
+»Joka niin tekee, hän on jumalten kaltainen.»
+
+»Ja sinä luulet, että haudantakainen elämä vastaa meidän maallisten
+tekojemme puhtautta ja rohkeutta?»
+
+»Siten meidän täytyy toivoa.»
+
+»Suutele minua, sisareni. Vielä kysymys. -- Sinä aijot naimisiin
+Glaukuksen kanssa; tämä avioliitto erottaa meidät ehkä vieläkin kauemma
+toisistamme, -- mutta älkäämme nyt puhuko siitä -- aijot naimisiin
+Glaukuksen kanssa -- rakastatko häntä? Ei, ei, sisareni, vastaa
+suoraan.»
+
+»Rakastan», Ione vastasi punastuen.
+
+»Tunnetko, että hänen puolestaan olet valmis uhraamaan kaikki,
+kestämään häpeää ja uhmaamaan kuolemaa? Olen kuullut, että naisen
+rakkaus uskaltaa kaikkea tätä.»
+
+»Veljeni, kaiken uskallan Glaukuksen hyväksi, eikä se minusta tunnu
+edes uhraukselta. Sille, jota me rakastamme, ei ole uhria.»
+
+»Riittää! Jos nainen näin ajattelee miehestä, mitä miehen silloin
+tuleekaan uhrata Jumalalleen?»
+
+Hän ei puhunut enempää. Koko hänen olemuksensa oli kuin tulvillaan
+taivaallista elämää, hänen rintansa aaltoili voimakkaasti, hänen
+silmänsä hehkuivat; hänen otsallaan oli ylväs piirre kuten miehen, joka
+kaikki uskaltaa! Hänen katseensa kohtasi Ionen -- vakavana, ikävöivänä,
+pelokkaana -- hän suuteli sisartaan, painoi hänet hellästi rintaansa
+vasten, ja hetki sen jälkeen hän oli kadonnut.
+
+Ione viipyi vielä kauan samalla paikalla, mykkänä ja ajatuksiinsa
+vaipuneena. Orjattaret tulivat tuontuostakin muistuttamaan hänelle,
+että ilta jo hämärsi ja että hänen piti valmistautua Diomedeen juhlaan.
+Vihdoin hän havahtui haaveiluistaan ja pukeutui juhla-asuun, ei
+kaunottaren ylpeänä, vaan välinpitämättömänä ja alakuloisena. Vain
+muuan ajatus lähestyvässä vieraskäynnissä häntä ilahdutti -- hän
+kohtaisi Glaukuksen -- tälle hän voisi huolensa haastaa.
+
+
+
+
+3 LUKU.
+
+Pompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen.
+
+
+Sallustus ja Glaukus olivat hiljalleen matkalla Diomedeen taloon.
+Huolimatta mässäilevistä elintavoistaan Sallustuksella oli monta
+kunnioitettavaa ominaisuutta. Hän olisi voinut olla auttava toveri,
+toimellinen kansalainen -- lyhyesti aivan erinomainen mies, ellei
+hänellä olisi ollut päähänpistoa esiintyä aina filosofina. Hän oli
+saanut opillisen kasvatuksensa kouluissa, joissa roomalainen
+jäljittelevä tiede tyytyi suitsuttamaan kreikkalaiselle viisaudelle, ja
+hän oli imenyt itseensä niitä opinohjeita, joiksi myöhemmän ajan
+epikuurolaiset olivat muuntaneet suuren opettajansa yksinkertaiset
+ydinlauseet. Hän heittäytyi kokonaan nautintoihin ja kuvitteli niiden
+olevan yhtä viisaan neuvonantajan kuin hyvän toverin. Mutta hän oli
+melkoisen oppinut, sukkela ja hyväsydäminen ja hänen paheensakin
+tuntuivat hänen suoruutensa vuoksi miltei hyveiltä Klodiuksen alhaisen
+ahneuden ja Lepiduksen sairaalloisen pehmeyden rinnalla. Siitä syystä
+Glaukus pitikin häntä muita tovereitaan parempana, ja tämä taas
+osasi oikein arvostella atenalaisen yleviä ominaisuuksia ja piti
+hänestä miltei yhtä paljon kuin kylmästä nahkiaisesta tai parhaasta
+falernolaisesta viinistä.
+
+»Tämä Diomedes on sentään aika lailla yksinkertainen ihminen»,
+Sallustus sanoi, »mutta on hänessä jotakin hyvääkin -- hänen
+kellarissaan.»
+
+»Ja jotakin viehättävää -- hänen tyttäressään.»
+
+»Oikein, Glaukus; mutta ne ominaisuudet eivät nähdäkseni sinua paljo
+liikuta. Luulen Klodiuksen haluavan sinun seuraajaksesi.»
+
+»Hän on varmaankin tervetullut. -- Julian tapaisen kaunottaren
+vieraspidoissa ei kukaan vieras ole _musca,[62] saat olla varma.»
+
+»Sinä olet ankara; mutta hänessä on sittenkin jotakin korinttilaisen
+kaunista -- siitä tulee varmaankin hyvä pari! Kyllä me sentään olemme
+hyväsydämisiä ihmisiä, kun vaivaudumme tuollaisen tyhjäntoimittajan
+pelurin tähden.»
+
+»Nautinto yhdistää mitä erilaisimpia luonteita», Glaukus vastasi.
+»Klodius huvittaa minua --»
+
+»Ja liehii; -- mutta hän osaa myöskin puolestaan maksaa! Hän silailee
+imartelunsa kullanmurusin.»
+
+»Sinä viittailet usein siihen, että hän pelaa väärin -- onko siinä
+perää?»
+
+»Rakas Glaukus, roomalaisen ylimyksen tulee olla kunnian mies --
+arvokkuus on kallista -- Klodiuksen täytyy pettää kuin suurveijari
+voidakseen elää ylhäisen tavoin.»
+
+»Ha! Ha! Hyvä on, en ole enää pitkään aikaan pelannutkaan. Ah!
+Sallustus, luulenpa Ionen naituani korvaavani kaikki nuoruuteni
+hullutukset. Me olemme molemmat syntyneet parempaan tarkotukseen kuin
+mitä me nyt harrastelemme -- syntyneet harjottamaan hartauttamme
+jalommissa temppeleissä kuin Epikuroon pylväistössä.»
+
+»Ah!» Sallustus vastasi miltei surumielisenä. »Mitä muuta voimme tehdä?
+-- elämä on lyhyt -- haudan takana kaikki on mustaa. Ei ole suurempaa
+viisautta kuin se, joka sanoo: 'Nauti!'»
+
+»Bakkus auttakoon! Usein epäilen, voimmeko todella nauttia kaikesta,
+mitä elämä tarjoo.»
+
+»Olen kohtuullinen ihminen», Sallustus vastasi, »enkä koskaan sano
+'kaikki'. Me olemme kuin pahantekijöitä ja huumaamme itsemme haudan
+partaalla seisoessamme viinillä ja myrhalla. Ellemme niin tekisi,
+näyttäisi haudan syvyys liian kauhealta. Myönnän olleeni jonkun verran
+alakuloinen, ennenkuin ryhdyin sydämeni pohjasta juomaan -- siitä asti
+olen kuin uudestaan syntynyt, Glaukukseni.»
+
+»Niinpä niinkin! Mutta seuraavana aamuna olet jälleen kuolevainen.»
+
+»Oikein! Seuraava aamu on kyllä epämiellyttävä, myönnän sen. Mutta
+ellei niin olisi laita, ei kukaan harrastaisi lukemista. Minä opiskelen
+joskus -- koska, jumalat auttakoot, en mihinkään muuhun pysty ennen
+iltapäivää.»
+
+»Häpeä, skyyttalainen!»
+
+»Pah! Penteuksen kohtalo on sen osa, joka Bakkuksen kieltää.»
+
+»Hyvä, Sallustus, kaikkine virheinesi sinä sittenkin olet paras
+tapaamistani elostelijoista. Olen varma, että jos joutuisin
+hengenvaaraan, sinä olisit ainoa mies, joka ojentaisi minulle auttavan
+kätensä.»
+
+»Tuskinpa vain niin tekisin, jos illalliseni olisi kesken. Mutta me
+italialaiset olemme sentään hirvittävän itsekkäitä.»
+
+»Sellaisia ovat kaikki, joilta puuttuu vapaus», Glaukus sanoi huoaten.
+»Vain vapaus innoittaa uhrautumaan toisen hyväksi.»
+
+»Vapaus on varmaankin jokaisesta epikuurolaisesta jokseenkin ikävää»,
+Sallustus vastasi. »Mutta nythän olemmekin perillä.»
+
+Koska Diomedeen huvila on kaikkein huomattavimpia tuhkasta kaivetun
+Pompeijin rakennuksista ja esittää meille roomalaisen rakennustaiteen
+luonteenomaiset piirteet, ei liene pois tieltä lyhyesti kuvata ne
+huoneet, joiden kautta vieraat kulkivat.
+
+He kulkivat siis saman pienen eteisen (vestibulum) kautta, jossa
+aijemmin olemme esittäneet vanhan Medonin, ja joutuivat sitten
+pylväistöön, jonka teknillinen nimi on peristyle; sillä huomattavin ero
+etukaupungin huvilan ja kaupunkiasumuksen välillä on se, että edellisen
+pylväskäytävä on samalla paikalla, missä jälkimäisen atrium. Peristylen
+keskellä oli avoin piha, jossa oli impluvium.
+
+Tästä peristylestä päästiin porraskäytävää pitkin julkihuoneisiin.
+Toinen kapea käytävä vei vastakkaiselta sivulta puutarhaan; pylväistön
+ympärillä oli useita pieniä huoneita, nähtävästi maalaisvieraita
+varten. Sisäänkäytävän vasemmalla sivulla olevasta ovesta tultiin
+pieneen kolminurkkaiseen holveikkoon, josta tie vei kylpyihin; ja
+niiden takana oli vaatekomero, jossa säilytettiin orjien juhlavaatteet,
+ehkä talonväenkin. Seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin löydettiin
+noiden pukuhienouksien jäännökset rääsyinä ja tuhkan kuluttamina; ne
+olivat siis säilyneet kauemmin kuin niiden kitsas isäntä oli osannut
+aavistaakaan.
+
+Palatkaamme nyt peristyleen ja koettakaamme lukijalle antaa kuvaus
+(_coup d'oeil_) niistä huoneista, joihin vieraat taloon tultuaan
+joutuivat.
+
+Kuvitelkoon hän siis ensin katsovansa sisäänkäytävän kukkaköynnöksin
+koristeltuja pylväitä; pylväitten alaosa oli punaiseksi maalattu ja
+seinät välkkyvien freskojen peitossa; syrjäänvedetyn esiverhon takaa
+näkyi tablinum eli salonki (jonka siihen aikaan saattoi lasiovella
+sulkea). Tablinumin kummallakin kyljellä oli pieniä huoneita, joista
+yhtä pidettiin koruesineitten säilytyspaikkana. Näistä huoneista kuten
+tablinumistakin päästiin pitkälle pylväskäytävälle, joka kummastakin
+päästään avautui terasseille; näiden ja pylväskäytävän keskustan
+välillä oli halli, johonka tämänpäiväinen juhla oli järjestetty. Kaikki
+nämä huoneet olivat miltei kadun tasalla ja yhtä kerrosta puutarhaa
+ylempänä. Pylväskäytävään yhtyvät terassit jatkuivat pylväitten
+kannattamina käytävinä, ja näiden pylväiden välissä oli varsinainen
+puutarha.
+
+Edempänä puutarhaan päin olivat ne huoneet, jotka jo olemme kuvanneet
+ja joissa asui Julia.
+
+Kuvaamallamme pylväskäytävällä Diomedes otti vieraansa vastaan.
+
+Kauppias oli olevinaan oppinut mies, ja sentähden hän erikoisesti
+harrasti kaikkea kreikkalaista; Glaukukselle hän oli erikoisen
+huomaavainen.
+
+»Saatpa nähdä, ystäväiseni», hän virkkoi puristaessaan hänen kättään,
+»että minulla on täällä jotakin klassillista -- kekropiseen malliin --
+ehheh! Halli, jossa aterioimme, on kreikkalaisittain sisustettu. Se on
+_Oecus Cyzicene_. Mikäli olen kuullut, jalo Sallustus, ei Roomassakaan
+ole sellaista huonetta.»
+
+»Oh!» Sallustus vastasi hienosti hymyillen. »Te pompeijilaiset tahdotte
+kaiken mahdollisen hienon ottaa Kreikasta ja Roomasta yhtaikaa. Oletko,
+Diomedes, yhtä onnistuneesti yhdistänyt ruokalajit kuin rakennustavat?»
+
+»Saatpa nähdä -- saatpa nähdä, Sallustus», kauppias vastasi. »Meillä
+pompeijilaisilla on makua ja meillä on myöskin rahaa.»
+
+»Siinä on kaksi ihanaa ominaisuutta», Sallustus virkkoi. »Mutta kas,
+kaunis Julia tulee!»
+
+Pääeroavaisuus atenalaisissa ja roomalaisissa elintavoissa oli, kuten
+jo olen huomauttanut, siinä, että Atenan säätynaiset vain harvoin tai
+ei koskaan olivat mukana suurissa kemuissa, Roomassa sensijaan naiset
+olivat juhlan koristus, mutta heidän ollessaan mukana juhla lopetettiin
+melkoisen varhain.
+
+Komea Julia astui huoneestaan yllään muhkea, valkoinen puku, johon oli
+runsaasti kudottu jalokiviä ja kultalankoja.
+
+Tuskin hän oli kumpaakin vierasta tervehtinyt, kun Pansa vaimoineen,
+Lepidus, Klodius ja roomalainen senaattori miltei yhtaikaa saapuivat
+sisälle; sitten tuli leski Fulvia ja pian sen jälkeen runoilija
+Fulvius, jolla ei edellisen kanssa ollut muuta yhteistä kuin nimi.
+Herkulaneumin sotasankari _varjoineen_ saapui viimeisenä; senjälkeen
+muut vähäpätöisemmät vieraat. Ione viipyi vielä.
+
+Kohteliaitten vanhojen tapana oli imarrella niin usein kuin vain
+tilaisuutta oli. Huonon kasvatuksen merkki oli, jos heti taloon
+tultuaan haki itselleen istuinpaikan. Kun oli tervehditty, mikä
+silloin kuten nytkin suoritettiin oikeata kättä puristamalla tai
+tuttavallisemmissa tapauksissa syleilemällä, tarkasteltiin joku
+hetki huoneita, ihailtiin maljakoita, maalauksia ja huonekaluja,
+joilla huone oli koristettu -- tapa, joka meidän hienostuneen
+englantilaisen käsityksemme mukaan, joka pitää välinpitämättömyyttä
+hyvän käyttäytymisen merkkinä, on kaikkea muuta kuin kohteliasta. Me
+emme saa mistään hinnasta ihailla toisen taloa liikaa, sillä silloin
+helposti luullaan, ettemme missään ole nähnyt sen kauniimpaa.
+
+»Tuopa on ihana Bakkus-patsas!» roomalainen senaattori sanoi.
+
+»Vähäpätöinen!» Diomedes vastasi.
+
+»Kauniita maalauksia nuo», Fulvia virkkoi.
+
+»Vähäpätöisiä», isäntä toisti.
+
+»Hienosti muovailtu kynttelikkö tuo!» sotasankari huudahti.
+
+»Hienosti!» varjo jatkoi.
+
+»Eikö mitä! Eikö mitä!» kauppias intti.
+
+Glaukus oli sillä välin ehtinyt eräälle käytäväikkunalle, ja pian oli
+ihana Julia hänen rinnallaan.
+
+»Glaukus, onko Atenassa tapana», kauppiaan tytär virkkoi, »välttää
+niitä, joiden luona ennen on käynyt?»
+
+»Ei -- kaunis Julia.»
+
+»Mutta minusta tuntuu, kuin se olisi Glaukuksen tapoja.»
+
+»Glaukus ei koskaan unohda _ystävää_!» kreikkalainen vastasi lausuen
+viimeisen sanan erikoisen voimakkaasti.
+
+»Onko Julia hänen ystäviänsä?»
+
+»Keisarillekin olisi suuri kunnia saada sanoa ystäväkseen niin
+rakastettavaa naista.»
+
+»Et vastaa kysymykseeni», rakastunut Julia vastasi. »Mutta sanohan,
+onko totta, että sinä ihailet napolitarta Ionea?»
+
+»Kauneus herättää aina ihailuamme!»
+
+»Ah! Nokkela kreikkalainen, aina vältät suoraa vastausta. Mutta sano,
+onko Julia sinun ystäväsi!»
+
+»Jumalat saakoot kiitoksen, jos hän tahtoo minulle sen kunnian suoda.
+Tämän päivän merkitsen alati valkoisella.»
+
+»Mutta puhuessasi silmäsi ovat rauhattomat, kasvojesi väri vaihtelee --
+liikahtelet vaistomaisesti -- sinä odotat kärsimättömänä Ionea!»
+
+Samassa Ione astui huoneeseen, ja mustasukkainen kaunotar huomasi kyllä
+Glaukuksen liikutuksen.
+
+»Jos jotakin naista ihailee, joutuuko silloin arvottomaksi olemaan
+toisen ystävä? Oi, Julia, älä puolla runoilijoiden häväistyssanoja
+omasta sukupuolestasi!»
+
+»Hyvä, olet oikeassa tai koetan ainakin niin uskoa. Glaukus, vielä
+hetki! Eikö totta, sinä aijot pian Ionen naida?»
+
+»Jos kohtalottaret suovat, on se hartain toivoni.»
+
+»Ota siis minulta uuden ystävyytemme merkiksi lahja morsiamellesi. Ei,
+älä kiellä, tiedäthän, että ystävien on tapana antaa morsiamelle ja
+sulhaselle vähäisiä muistoja keskinäisen kunnioittamisen merkiksi.»
+
+»Julia, en voi kieltää sinulta minkäänlaista ystävyydenosotusta.
+Lahjaasi tahdon pitää itsensä Fortunan antimena.»
+
+»Tule siis juhlan loputtua ja vieraitten mentyä minun huoneeseeni
+saamaan lahja minun käsistäni! Muista!» Julia sanoi liittyen Pansan
+emännän seuraan ja jättäen Glaukuksen hakemaan Ionea.
+
+Fulvian leski ja edilin vaimo olivat takertuneet vakavaan ja tärkeään
+keskusteluun.
+
+»Vakuutan sinulle, oi Fulvia, että viimeisen roomalaismuodin mukaan
+lyhytkiharainen tukanmuoto on jo poissa käytännöstä. Tukka pidetään
+nyt, niinkuin Juliallakin näet, tornin tai kypärän muotoisena -- se on
+_galerialaista_ muotia, niinkuin näet minunkin asustani. Luullakseni se
+tehoo hienolta. Vakuutan sinulle, että se miellyttää erikoisesti
+Vespiusta», (se oli Herkulaneumin sankarin nimi).
+
+»Eikä kukaan enää järjestä tukkaansa kuten tuo napolitar,
+kreikkalaiseen tapaan?»
+
+»Mitä, otsakiharat ja niskasolmu! Oh ei! Kuinka naurettavaa! Se
+muistuttaa Dianan kuvapatsasta! Mutta tuo Ione on kaunis, sanon ma!»
+
+»Niin miehetkin sanovat; mutta hän on myöskin rikas. Atenalainen aikoo
+hänet naida; toivotan hänelle onnea. En luule, että Glaukus kauan pysyy
+uskollisena. Tuollaiset vierasmaalaiset ovat tuiki huikentelevaa
+väkeä.»
+
+»Ah, Julia», Fulvia virkkoi nähdessään kauppiaan tyttären liittyvän
+heidän seuraansa »oletko jo nähnyt tiikerin?»
+
+»En.»
+
+»Kuinka? Kaikki ylhäisön naiset ovat käyneet sitä katsomassa. Se on
+ihana.»
+
+»Toivon, että löydetään joku pahantekijä tai joku muu sille ja
+leijonalle», Julia sanoi. »Miehesi (hän puhui nyt Pansan emännälle) ei
+näytä olevan niin toimelias kuin olisi tarvis.»
+
+»Niin, lait ovat nykyisin lempeitä», vastasi kypärätukkainen nainen.
+»On sattunut tuiki vähän sellaisia rikoksia, joista tuomitaan
+arenalleheitettäväksi. Ja gladiaattoritkin ovat jo vallan naisistuneet.
+Rohkeimmat _bestiarii_ selittävät kyllä olevansa valmiit ottelemaan
+karhun tai härän kanssa; mutta painia leijonan ja tiikerin kanssa olisi
+liian vakavaa heidän mielestään.»
+
+»Sellaiset saisivat pitää mitraa!»[63] Julia virkkoi halveksivasti.
+
+»Oh! Oletteko jo nähneet kelpo runoilijamme Fulviuksen uutta taloa?»
+
+»Emme; onko se kaunis?»
+
+»Onpa vainen -- niin aistikas! Mutta, rakkaani, hänellä väitetään
+olevan aistillisia seinämaalauksia. Hän ei voi niitä näyttää naisille.
+Kuinka tahditonta!»
+
+»Tuollaiset runoilijat ovat aina erikoisia», leski huomautti. »Mutta
+tämä on varsin miellyttävä mies -- niin verrattomia säkeitä hän
+sommittelee! Me kehitymme runollisissa harrastuksissamme aikalailla; on
+kerrassaan mahdotonta enää lukeakaan vanhaa hapatusta.»
+
+»Olen aivan samaa mieltä», kypärätukkainen nainen selitti. »Uuden
+koulun runoilijoissa on paljoa enemmän voimaa ja tarmoa.»
+
+Sotisankari tuli nyt naisten pariin.
+
+»Olen aina rauhaan tyytyväinen», hän sanoi, »kun näen niin paljon
+kauniita kasvoja edessäni.»
+
+»Oh! Te sankarit osaatte alati imarrella», Fulvia vastasi kiiruhtaen
+omaksumaan kohteliaisuuden vain itselleen.
+
+»Kautta tämän kaulanauhan, jonka olen saanut keisarin omasta kädestä»,
+sankari vastasi hypistellen kaulansa ympäri kiinteästi kiedottua nauhaa
+(rauhanystävillä sellainen kunniamerkki riippui alas rinnalle) --
+»kautta tämän kaulanauhan, te arvostelette minua väärin! Olen
+yksinkertainen soturi -- kuten sotilaan tulee ollakin.»
+
+»Mitä pidät Pompeijin naisista?» Julia kysyi.
+
+»Venus avita, ne ovat suloisia! Ne suosivat minua jonkun verran, ja se
+tekee heidät minun silmissäni kahta viehättävämmiksi.»
+
+»Kuinka sotilas rakastaa?» Pansan vaimo tutkaisi.
+
+»Huomaan nyt, Herkules periköön, että on aikalailla epämiellyttävää
+olla kuuluisa näissä kaupungeissa. Herkulaneumissa esim. ihmiset
+kiipeävät atriumini katolle tirkistääkseen minua kompluviumaukosta.
+Kansalaisten osottama ihailu on aluksi mairittelevaa, mutta vihdoin se
+kyllästyttää.»
+
+»Totta, oikein, oi Vespius!» runoilija huudahti joukkoon yhtyen. »Olen
+minäkin sen huomannut.»
+
+»Sinä!» muhkea soturi virkkoi halveksien mitaten runoilijan hentoa
+vartaloa katseillaan. »Missä legionassa _sinä_ olet palvellut?»
+
+»Sinä näet minun saaliini, minun _exuviae'ni_ forumilla», runoilija
+vastasi katsahtaen merkitsevästi naisiin. »Olin suuren mantualaisen,
+_kontubernalien_, telttimiesten joukossa.»
+
+»En tunne ketään mantualaista päällikköä», soturi vastasi. »Missä
+taistelussa olet ollut?»
+
+»Helikonin.»[64]
+
+»En ole sellaisesta taistelusta kuullutkaan.»
+
+»Hänhän vain pilailee, Vespius,» Julia virkkoi hymyillen.
+
+»Pilailee! Mars auttakoon, olenko minä pilan miehiä, minä?»
+
+»Kyllä, Mars itsekin rakastui leikin äitiin», runoilija sanoi hieman
+hämillään. »Tiedä siis, oi Vespius, että olen runoilija Fulvius. Minä
+teen soturit kuolemattomiksi.»
+
+»Jumalat varjelkoot!» Sallustus kuiskasi Julialle. »Jos Vespiuksesta
+tehdään kuolematon, minkälaisia ikäviä suupaltteja jälkimaailma
+saisikaan taakakseen!»
+
+Soturi katseli avuttomana ympärilleen, mutta silloin hänen ja hänen
+toveriensa iloksi annettiin merkki juhlan alkajaisiksi.
+
+Koska olemme jo Glaukuksen talossa olleet mukana tavallisilla
+pompeijilaisilla päivällisillä, emme tahdo lukijaa enää vaivata
+kuvaamalla, mitä menoja ja järjestystä noudatettiin kyseessäolevassa
+juhlassa.
+
+Diomedes, joka oli muotojen mies, oli valinnut erikoisen
+_nomenklatorin_ s.o. henkilön, joka kullekin vieraalle määräsi paikan.
+
+Lukija tiennee, että suurissa juhlissa on kolme ruokapöytää -- yksi
+keskellä ja kaksi siihen kyljittäin. Vieraat asettuivat näiden pöytien
+ulkovierille, sisäpuoli oli jätetty vapaaksi, jotta _ministri_ pääsivät
+helpommin liikkumaan. Sivupöydän äärimäisessä päässä istui Julia juhlan
+emäntänä, lähinnä häntä oli Diomedes. Keskipöydän toisessa nurkassa oli
+edilin paikka, vastakkaisessa päässä roomalaisen senaattorin -- nämä
+olivat kunniapaikkoja. Muut vieraat asetettiin siten, että nuoriso
+(herrat ja neidit) joutuivat vierekkäin ja iäkkäämmät sekaisin
+toistensa joukkoon; mukava järjestys kylläkin, mutta yksi ja toinen
+saattoi tuntea itsensä loukkaantuneeksi, varsinkin sellainen, joka
+tahtoi esiintyä vielä nuorena.
+
+Ionen tuoli oli Glaukuksen leposohvan vieressä.[65] Istuimet oli
+päällystetty kilpikonnan kuorilla ja peitetty ponnintyynyillä ja
+koreiltu rikkailla ompeleilla. Uusikuosisiin pöytäastioihin oli
+upotettu pronssisia, norsunluisia tai hopeisia jumalankuvia. Ei ollut
+unohdettu myöskään pyhiä suola-astioita ja perhelareja. Pöydän ja
+istuinten päällä liehui rehevästi kirjailtu telttikatto. Pöytien
+jokaisessa kulmassa oli korkeat kyntteliköt -- sillä vaikka vielä
+olikin täysi päivä, oli huoneet hämärretty -- sinne tänne sijoitetuilta
+kolmijaloilta kohoili myrhan ja vihkisavun tuoksuja, ja _abakuksella_
+eli sivupöydällä oli ihania hopeamaljakoita yhtä komeita (mutta
+aistikkaampia) kuin ne, joita näkee nykyaikaisissa juhlissa.
+
+Pöytärukouksena oli aina jumalille pyhitetty _libatio_ ja Vestalle,
+kodin jumalattarelle osoitettiin säännöllisesti ensinnä tuo miellyttävä
+palvonta.
+
+Kun tämä juhlameno oli päästy loppuun, sirottelivat orjat kukkia
+tuoleille ja lattialle ja seppelöivät jokaisen vieraan ruusukiehkurin,
+joihin oli taitavasti punottu erinäköisiä nauhoja, muratinlehviä ja
+ametisteja -- niiden tehtävänä oli ehkäistä viiniä päihdyttämästä.
+Naisten seppeleissä ei ollut näitä sivukoristeita, sillä naisten tapana
+ei ollut maistella viiniä julkisesti. Juhlan isännän Diomedeen mielestä
+oli nyt sopiva aika valita _basileus_ -- juhlan yliohjaaja -- tärkeä
+toimihenkilö, joka useimmiten valittiin arvalla, mutta jonka toisinaan,
+kuten nytkin, isäntä valitsi.
+
+Diomedes ei oikein tiennyt, kenen hän valitsisi. Senaattori vanhus oli
+liian vakava ja heikko hoitamaan tätä tointa. Edili Pansa oli kyllä
+siihen pystyvämpi, mutta tämä valinta saattaisi loukata senaattoria,
+koska tämä oli Pansaa virka-asteiltaan arvokkaampi. Punnitessaan
+mielessään toisten vieraiden ansioita hän kohtasi Sallustuksen iloisen
+katseen, ja äkkinäinen päähänpisto sai hänet valitsemaan tuon hauskan
+epikuurolaisen juonnin johtajaksi eli _arbiter bibendi'ksi_.
+
+Sallustus otti tämän toimen vaatimattomana vastaan.
+
+»Minä olen», hän sanoi, »armollinen kuningas niille, jotka pohjaan
+juovat, mutta laiskoille juopoille ei Minoskaan[66] voisi olla
+ankarampi. Pitäkää varanne!»
+
+Orjat ojensivat vieraille hopeisen, hyvänhajuisin vesin täytetyn
+astian; kun kädet siinä oli huuhdottu, alkoi ateria; ja pöydät aivan
+notkuivat ensimäisten annosten painosta.
+
+Aluksi pidätetty ja verhottu keskustelu salli Glaukuksen ja Ionenkin
+vain kuiskailla keskenään; puhetapa, jota lempivät rakastavat enemmän
+kuin mitään muuta kaunopuheisuutta. Julia tarkkasi heitä kiiluvin
+silmin.
+
+»Kuinka pian minä olen Ionen paikalla!» hän tuumiskeli.
+
+Mutta keskipöydässä istuva Klodius, joka saattoi seurata Julian eleitä,
+huomasi, minkälainen mieliala oli tämän vallannut, ja hän päätti
+käyttää sitä hyväkseen. Hän puhui tälle pöydän yli valikoituja
+kohteliaisuuksia; ja kun hän oli ylhäistä syntyperää ja siedettävän
+näköinenkin, ei turhamainen Julia voinut pysyä kylmänä hänen
+huomaavaisuudelleen.
+
+Nopsa Sallustus piti sillaikaa orjat yhtämittaisessa työssä. Hän pani
+juomalasit täyttymään niin nopeasti, että näytti siltä, kuin hän olisi
+tahtonut tyhjentää ne avarat kellarit, jotka lukija vielä nytkin voi
+nähdä Diomedeen talon pohjakerroksessa. Rikas kauppias alkoi jo katua
+valintaansa, sillä amfora amforan jälkeen tyhjeni ja täyttyi. Orjat,
+jotka kaikki vielä olivat lapseniässä (nuorimmat, jotka kaatoivat
+viinin laseihin, olivat kymmenvuotiaita, vanhimmat, ehkä viisi vuotta
+edellisiä iäkkäämpiä, sekottivat viiniin vettä) -- näyttivät
+erinomaisesti ymmärtäneen Sallustuksen päämäärän. Ja Diomedeen kasvot
+alkoivat jo hohtaa, kun hän huomasi, kuinka alttiisti juhlan kuninkaan
+määräyksiä toteltiin.
+
+»Anteeksi, oi senaattori!» Sallustus virkkoi, »huomaan sinut laiskaksi.
+Purppurainen partasikaan ei sinua pelasta. Juo!»
+
+»Jumalten nimessä!» senaattori sanoi ähkien, »minun keuhkoni ovat jo
+läkähtyä. Ihmeenomaisessa nopeudessasi voitat itse Fetoninkin. Olen
+heikko, Sallustus veikko, sinun täytyy minua armahtaa!»
+
+»En tee niin! Vesta auttakoon! Olen puolueeton yksinvaltijas. -- Juo!»
+
+Senaattoriparan täytyi totella pöydän lakeja. Ah! Jokainen kulaus vei
+häntä lähemmäksi Styksin laineita.
+
+»Armoa, armoa, kuninkaani!» Diomedes uskalsi sanoa. »Me alamme jo --»
+
+»Petosta!» Sallustus keskeytti. »Täällä ei suvaita Brutusta! --
+Kuninkaan arvoa ei saa loukata!»
+
+»Mutta meidän naisvieraamme --»
+
+»He rakastavat juomareita. Eikö Ariadnekin lempinyt Bakkusta?»
+
+Juhla jatkui. Vieraat tulivat yhä puheliaammiksi ja äänekkäämmiksi.
+Jälkiruoka eli viimeinen ruoka-annos oli jo pöydällä ja orjat toivat
+myrhalla ja isopilla sekotettua vettä loppupesua varten. Yhtäkkiä
+vieraita vastassa seisonut pieni pyöröpöytä avautui kuin taikaiskusta,
+ja siihen syntyneestä aukosta tupsahti viileä tomusade, joka pirskoutui
+pöydälle ja vieraiden vaatteille. Kun tämä oli ohi, vedettiin heidän
+yläpuolellaan leijunut verho syrjään, ja nyt huomattiin huoneen
+seinästä toiseen pingotettu köysi, jolla muuan niistä taitavista
+tanssijoista, joista Pompeiji oli erikoisen kuuluisa ja joiden
+jälkeläiset Astleyn ja Vauxhallin juhlissa ovat saaneet yksimielisen
+tunnustuksen, esitti ilmatemppujaan aivan heidän päänsä päällä.
+
+Tämä ilmestys, jonka vain ohut nuora erotti itsekunkin pääkopasta ja
+joka teki mitä rohkeimpia hyppyjä nähtävästi aikoen yrittää allaan
+olevaan luurankoiseen seuraan, olisi May Fairin seurassa herättänyt
+aikamoista kauhua; mutta pompeijilaiset ystävämme näyttivät tästä
+näytelmästä nauttivan aikalailla, ja suosionosotukset kasvoivat sitä
+mukaa, mitä vaikeamman tempun tanssija teki, silloinkun hän oli aivan
+pudota jonkun vieraan syliin ja kun hän taitavalla notkahduksella
+selviytyi uhkarohkeasta asenteestaan. Hän osotti todella senaattorille
+sen erikoisen kunnian, että putosi hänen kohdallaan köydeltä, mutta
+tarttui siihen jälleen käsillään samassa hetkessä, kun koko seura luuli
+roomalaisen kallon musertuneen kuten kävi sen runoilijan, jota kotka
+piti kilpikonnana. Vihdoin, ainakin Ionen suureksi iloksi, sillä hän ei
+ollut liian tottunut tämäntapaiseen huvitteluun, tanssija yhtäkkiä
+lopetti, kun ulkoa alkoi kuulua soitonsäveleitä. Mutta taas hän alkoi
+tanssia entistä hurjemmin; sävel muuttui ja tanssija taukosi taas; ei
+ollut vielä lauennut se taika, joka häntä piti kahleissaan. Hän esitti
+henkilöä, jonka vaistomaisesti pitää tanssia, kunnes aivan määrätty
+sävel kuuluu.[67] Vihdoin soittajat tuntuivat löytäneen oikean äänen,
+sillä tanssija teki vielä yhden valtavan ilmahypyn, heittihe nuoralta
+lattialle ja katosi.
+
+Nyt seurasi taide-esityksiä toisensa jälkeen, ja terassille sijotettu
+soittokunta viritti nyt hennon, alakuloisen sävelen, jonka mukana
+kuuluivat seuraavat sanat, vaikka laulajan tavattoman heikko ääni
+tuskin salli sanoja erottaa.
+
+        _Lyhyt juhlalaulu_.
+
+    Soi sävelet sullen tervehdyksin,
+      Kuin lehtohon nuoren Bakkuksen,
+    Mi nymfinsä kohtaavi syleilyksin,
+      Väris Panin huilu hiljainen.
+        Sulle suloa pelkkää
+        Nuo soinnut helkkää,
+      Tää virsi viehkeä Venuksen.
+
+    Sotatorvet riemuisin soikohot räikkein
+      Ja voittoon kalpoja kutsukoot,
+    Mut kaikunsa vienoin kertovi väikkein:
+      Sä voittajaurhojen voittaja oot.
+        Vuot sävelten soikoot,
+        Halk' yön huminoikoot,
+      Ja pyhää lumoas palvokoot!
+
+Laulun loputtua Ionen posket läikähtivät entistä verevämmiksi, sillä
+Glaukus oli uskaltanut pöydän alla tarttua hänen käteensä.
+
+»Sievä laulu», Fulvius virkkoi tuntijan elein,
+
+»Ah! Jospa _sinä_ tahtoisit suoda meille onnen!» Pansan emäntä uskalsi
+huomauttaa.
+
+»Tahdotaanko Fulviuksen laulavan?» kysyi juhlan kuningas, joka juuri
+oli pakottanut seuran juomaan roomalaisen senaattorin terveydeksi ja
+maljan hänen nimensä jokaista kirjainta kohden.
+
+»Voitko sellaista kysyä?» matrona virkkoi katsahtaen ihaillen
+runoilijaan.
+
+Sallustus näpsäytti sormiaan ja kuiskasi jotakin orjalle, joka oli
+tullut kuulemaan hänen määräyksiään; tämä katosi ja palasi pian pieni
+harppu toisessa kädessä ja myrtinoksa toisessa.
+
+Orja lähestyi runoilijaa ja tarjosi kumartuen hänelle harppua.
+
+»Ah! En osaa soittaa», runoilija sanoi.
+
+»Saat siis laulaa myrtille. Se on kreikkalainen tapa. Diomedes rakastaa
+kreikkalaisia -- minä rakastan -- sinä rakastat, me kaikki --
+rakastamma, kreikkalaisia. Eikä tämä ole ainoa tapa, minkä me, sinä ja
+minä olemme heiltä varastaneet. Mutta minä käytän nyt sitä tapaa --
+minä, kuningas. Laula, alamainen, laula!»
+
+Runoilija otti hävyttömästi hymyillen myrtinoksan, ja lyhyen alkusoiton
+jälkeen hän lauloi kauniilla ja miellyttävällä äänellä seuraavat sanat:
+
+        _Lemmenjumalten kruunauslaulu._
+
+    Taas amoriinit ehtoisat
+      Ol' iloisella päällä,
+    Mut leikit lemmenjumalain
+      Ei säily hymysäällä.
+    He nauroi, tanssi kyllikseen,
+    Sai sitte riitaan raikkaaseen.
+      Hui, hui, ei kaunist' ollut tuo,
+        Vai kuinka, Lesbia, luulet?
+      Mut riideltiinhän äskettäin
+        Me myöskin, mesihuulet.
+
+    Nuo pienet lemmentyrannit
+      Ol' valtiasta vailla,
+    Mut totellahan täytyy myös
+      Jumalten meidän lailla.
+    »Me valitsemme kuninkaan,
+    Niin meill' ei riitaa konsanaan!»
+      Sä armas, suo'os suukkonen,
+        Niin oon mä alamainen;
+      Tuo osa kyllä karvas on,
+        Mut ynnä ihanainen.
+
+    He löysi Marsin kypärin,
+      Komean, kiiltäväisen,
+    Pitkällä sulkatöyhdöllään
+      Jo säikähdyttäväisen.
+    Kuningasistuimelle se
+    Nyt vietiin kaikkein keskelle.
+      Niin, uljuus aina vallan saa,
+        Niin kävi myöskin siellä;
+      Mut katsehes, sä kaunoisin,
+        Pikemmin voittais vielä.
+
+    Kypärä kauan komentaa
+      Ei voinut veitikoita,
+    Näät noista yhtä ainoaa
+      Ei urheankaan voita.
+    Kun yksin ei hän kestänyt,
+    Hän voiman ottaa päätti nyt.
+      Jos kuninkaat ei korkeat
+        Voi taakkojansa kantaa,
+      Niin kuinkas minä kunnoton?
+        Saat apuas mullen antaa.
+
+    Pien' Afroditen kyyhkynen
+      Ol' ollut katsojana.
+    »Sä käyös kuningattareksi»
+      Näin kuului käskysana.
+    »Eläkööt uljaat valtiaat!»
+    Soi kilpaa huudot riemukkaat.
+      Oi Lesbia, jospa voisin myös
+        Mä kruunun suoda sullen!
+      Mä houkka, mitä toivonkaan?
+        Sä maailma oot mullen.
+
+    Ja ilo tuolla alkoi nyt,
+      Näät lempeeks kyyhky luultiin,
+    Mut kohta kun hän ohjat sai,
+      Jo toista kieltä kuultiin;
+    Tyranni näät hän tunnoton
+    Ol' Afroditeen luontohon.
+      Sä kyyhkyn tuon oot kaltainen,
+        Mun kävi lailla noiden:
+      Sun silmäs lempeet, armahat
+        Mua käskee kammitsoiden.
+
+Tämä laulu, jonka sisältö mainiosti sopi iloisien ja vilkkaitten
+pompeijilaisten mielialaan, otettiin runsain suosionosotuksin vastaan,
+ja Fulvian leski seppelöi kaimansa samalla myrtinoksalla, jolle tämä
+oli laulanut. Oksa oli helposti väännetty kiehkuraksi, ja kuolematon
+Fulvius kruunattiin kättentaputuksin ja huudoin _Io triumphe!_ Harppu
+kulki nyt kädestä käteen, ja uusi myrtinoksa tarjottiin jokaiselle,
+jonka arveltiin osaavan laulaa.[68]
+
+Aurinko oli jo laskemaisillaan, vaikka mässääjät, jotka jo olivat
+monta tuntia yhteen menoon istuneet, eivät sitä hämärässä huoneessa
+huomanneet. Ja senaattori, joka jo oli lopen uuvuksissa ja sotisankari,
+jonka vielä piti palata Herkulaneumiin, nousivat lähteäkseen ja
+antoivat siten merkin yleiseen hyvästelyyn. »Viipykää vielä hetki,
+ystäväni!» Diomedes sanoi, »jos te tahdotte jo näin aikaisin lähteä,
+täytyy teidän ainakin ottaa osaa yhteiseen peliimme.»
+
+Näin sanoen hän viittasi luokseen erään _ministerin_ ja kuiskasi tälle
+jotakin; orja poistui ja palasi pian tuoden mukanaan pienen astian,
+jossa oli joukko huolellisesti valmistettuja, toistensa näköisiä
+lautasia. Jokaisen vieraan täytyi ostaa joku lautasista pienimmällä
+hopearahalla. Ja näiden arpajaisten (varsinkin Augustus, niiden
+keksijä, harrasti niiden käyttöä) pääviehätys oli siinä, että voitot,
+joiden laatu ja arvo oli merkitty lautasen toiselle puolelle, olivat
+niin tuiki vaihtelevia. Niinpä esim. runoilija arpoi happamin naamoin
+itselleen oman runonsa (ei kukaan lääkäri sen vastenmielisemmin niele
+omaa, toiselle määrämaansa lääkettä!); sotisankari arpoi itselleen
+neulatyynyn, senjohdosta tehtiin aika nokkelia huomautuksia Herakleesta
+ja hänen ihopaidastaan; Fulvian leski sai suuren juomamaljan; Julia
+miehen vyön; Lepidus naisen ihojauherasian. Sattuvimman voiton peri
+peluri Klodius, joka kiukusta punaisena sai ottaa vastaan väärennetyn
+arpanappulan.[69] Näiden vetojen synnyttämän yleisen ja iloisen
+keskustelun keskeytti tapaus, jota pidettiin pahana enteenä. Glaukus
+oli arponut arvokkaimman voiton, pienen marmorisen, kreikkalaistekoisen
+Fortunan patsaan; otettuaan sen orjalta hän pudotti sen käsistään, ja
+se meni palasiksi.
+
+Ikävä mieliala valtasi joukon, ja kaikki huudahtivat vaistomaisesti:
+»_Dii avertite omen_!» (jumalat muuttakoot enteen!).
+
+Glaukus yksin pysyi tyynenä, vaikka hän olikin yhtä taikauskoinen kuin
+muutkin.
+
+»Ihana napolitar», hän kuiskasi hellästi Ionelle, joka oli kalpea kuin
+särkynyt marmorikuva itse, »minä hyväksyn enteen. Se merkitsee, että
+sinut omistaessani Fortuna ei voi enää antaa minulle mitään. Se särkee
+oman kuvansa, koska se on minut jo tehnyt onnelliseksi _sinun_
+kauttasi.»
+
+Saadakseen hälvenemään sen epämiellyttävän tunteen, jonka yllämainittu
+tapaus oli synnyttänyt seurassa -- se oli vieraitten sivistyneisyydestä
+huolimatta ihmeteltävän taikauskoista seuraa, niinkuin nykyisinkin
+näkee, että joku vaikeasti sairaalloinen, nainen, joka on seuraan
+tullut kolmantenatoista, kääntyy ovelta ympäri -- Sallustus seppelöi
+maljansa jälleen kukilla ja kohotti sen isännän terveydeksi. Sitä
+seurasi imperaattorin malja, ja kun oli juotu malja Merkuriuksen
+kunniaksi, jotta hän antaisi hyvät unet, suoritettiin viimeinen
+_libatio_, ja joukko hajaantui lähtemään kotiin.
+
+Pompeijissa käytettiin sangen vähän ajoneuvoja ja kantotuoleja, osaksi
+koska kadut olivat kapeat, osaksi koska kaupunki oli niin pieni.
+Useimmat vieraat sitoivat jalkaansa sandaalit, jotka he olivat
+jättäneet eteishuoneeseen, ja lähtivät jalan, viittoihinsa
+kääriytyneinä ja orjiensa saattamina vierastalosta kotiinsa.
+
+Saatettuaan Ionen ulko-ovelle asti Glaukus palasi portaille, jotka
+veivät Julian huoneistoon. Orja johti hänet perille. Kauppiaan tytär
+odotti häntä jo huoneessaan.
+
+»Glaukus!» hän sanoi maahan katsellen, »huomaan, että sinä todella
+rakastat Ionea -- hän onkin kaunis.»
+
+»Julia on viehättävä ollessaan noin jalomielinen», Glaukus vastasi.
+»Niin, minä rakastan Ionea, löytäös sinä itsekin sinua ympäröivistä
+nuorista miehistä joku yhtä suora rakastaja!»
+
+»Rukoilen jumalilta sitä! Kas tässä, Glaukus, nämä helmet minä lahjotan
+morsiamellesi; suojelkoon Juno häntä!»
+
+Näin sanoen hän pani Glaukuksen käteen rasian, jossa oli kallisarvoisia
+helminauhoja. Siihen aikaan oli yleisenä tapana, että naimisiin aikovat
+saivat tämäntapaisia lahjoja, eikä Glaukuskaan siis voinut kieltäytyä
+ottamasta lahjaa vastaan, vaikka tuo antelias ja ylväs atenalainen
+päättikin saman lahjan korvata kolminkertaisena takaisin. Lopettaen
+lyhyeen hänen kiitossanansa Julia kaatoi hiukan viiniä pieneen maljaan.
+
+»Olet juonut monta maljaa isäni kanssa», hän virkkoi hymyillen, »nyt
+juonet yhden minunkin kanssani. Terveyttä ja menestystä morsiamellesi!»
+
+Hän kosketti maljan reunaa huulillaan ja ojensi sen sitten
+Glaukukselle. Yleinen tapa vaati, että Glaukuksen piti malja juoda
+pohjaan; hän tekikin niin. Julia, joka ei tiennyt mitään Nydian
+kepposesta, tarkkasi häntä välkkyvin silmin. Vaikka noita-akka olikin
+sanonut, ettei juoman vaikutus näyttäydy heti, hän arveli omien
+sulojensa sen tehoa edistävän. Hän pettyi aikalailla huomatessaan
+Glaukuksen rauhallisena panevan maljan pöydälle ja keskustelevan yhtä
+huoletonna kuin ennenkin. Ja vaikka hän pidätti toista luonaan
+niinkauan kuin hyvä tapa salli, ei mitään muutosta näkynyt tämän
+käytöksessä.
+
+»Mutta huomenaamulla», hän ajatteli vaivoin pettymyksensä peittäen --
+»huomenna, ah! Glaukus! Ratkaisun hetki lyö!»
+
+Ja seuraava päivä oli todella ratkaiseva Glaukukselle.
+
+
+
+
+4 LUKU.
+
+Kertomus siirtyy hetkeksi kuvaamaan sivuseikkoja.
+
+
+Rauhatonna ja tuskaisena Apekides lyhensi päiväänsä kuljeskelemalla
+laitakaupungin autioimpia katuja ylös alas. Aurinko oli jo
+laskemallaan, kun hän pysähtyi Sarnuksen yksinäiselle rannalle siihen,
+mistä joki kääntyy soluakseen loisteliaan ja valtavan elämän keskeen.
+Vain metsäaukeista ja viinitarhojen lomitse vilahtelivat valkean ja
+välkkyvän kaupungin hohtavat seinät; tänne kauas ei kuitenkaan
+kuulunut sen häly ja melu eikä »ihmisten toimekas touhu.» Viheriällä
+ruohopengermällä suikahti sisilisko ja hypähteli heinäsirkka ja siellä
+täällä lehmustossa joku yksinäinen lintu viritti laulunsa lakatakseen
+taas äkkiä. Syvä rauha vallitsi kaikkialla, mutta se ei ollut yön
+rauhaa. Ilma huokui yhä päiväisen elämän tuoreutta. Liihottelevat
+hyönteiset saivat ruohon hiljaa liikkumaan ja vastakkaisella rannalla
+kulki laitumella siro, valkea vuohi ja pysähtyi hetkeksi vedenrajaan
+juomaan.
+
+Seisoessaan ajatuksiinsa vaipuneena aaltoihin tuijottaen Apekides kuuli
+sivultaan koiran heikkoa haukuntaa.
+
+»Ole vaiti, ystäväiseni», muuan ääni virkkoi koiralle, »vieraan askelet
+eivät häiritse isäntääsi». Nuori kristitty tunsi äänen ja kääntyessään
+hän kohtasi saman vanhan, salaperäisen miehen, jonka hän oli nähnyt
+natsarealaisten kokouksessa.
+
+Vanhus istui sammalen peittämällä kivenjärkäleellä. Hänen vierellään
+oli matkasauva ja pieni laukku. Hänen jaloissaan lojui pieni, pörröinen
+koira, ainoa toveri hänen vaarallisilla ja oudoilla kiertomatkoillaan.
+
+Vanhuksen piirteet vaikuttivat kuin viihdyttävä lääke kääntyneen
+nuorukaisen kiihottuneeseen mieleen. Hän lähestyi ja anoen hänen
+siunaustaan istahti hänen viereensä.
+
+»Olet valmistunut matkalle, isä», hän sanoi, »tahdotko meidät jo
+jättää?»
+
+»Poikani», vanhus virkkoi, »maallisen vaellukseni päivät ovat harvat ja
+luetut. Käytän ne kutsumukseni mukaan kulkemalla paikasta toiseen,
+lohdutellen niitä, jotka Jumala on koonnut Hänen nimeään kunnioittamaan
+ja julistaen Hänen poikansa Kunniaa kuten Hänen palvelijansa tulee
+tehdä.»
+
+»Kerrotaan sinun kerran nähneen Kristuksen kasvot?»
+
+»Ja ne kasvot herättivät minut kuolleista. Tiedä siis, nuori oikean
+uskon käännynnäinen, että olen mies, josta Apostolien teoissa puhutaan.
+Kaukaisessa Judeassa, Nainin kaupungissa eli leski, hurskassydäminen ja
+harrasmielinen; sillä ainoana elämänsiteenä hänellä oli vain hänen
+poikansa. Hän rakasti tätä ankein mielin, sillä poika oli hänen
+kuolleen miehensä näköinen. Ja poika kuoli. Sauva, johon hän oli
+nojannut, oli katkennut, öljy oli äkkikuivunut lesken astiasta.
+Kuollutta kuljetettiin paareilla. Ja lähellä kaupungin porttia, jolle
+oli kokoontunut joukkoa, taukosi valitusten tyrske, sillä Jumalan poika
+oli siitä kulkenut ohi. Paareja seurannut äiti valitteli -- ei
+äänekkäästi, mutta niin, että kaikki huomasivat hänen sydämensä
+murtuneen. Ja Herra armahti häntä. Hän kosketti paareja ja sanoi: '_Ja
+minä sanon sinulle, nouse_!' Ja kuollut havahtui ja näki Herran kasvot.
+Oi, tuota tyyntä ja juhlallista otsaa, tuota lempeää hymyä, noita
+surunsuloisen ja jumalallisen myhäilyn valaisemia piirteitä -- se
+karkotti haudan varjot. Nousin, puhuin, elin, olin äitini sylissä --
+olen kuolleista noussut! Kansa riemuitsi, soitto virisi ylistyshymniin,
+kuului vain yksi huuto: 'Jumala on tullut kansansa joukkoon!' En
+kuunnellut mitään -- en tuntenut -- en nähnyt mitään -- katselin vain
+Vapahtajan kasvoja!»
+
+Vanhus vaikeni syvästi liikutettuna. Ja nuorukainen tunsi verensä
+jähmettyvän ja tukkansa jäykistyvän. Hänhän oli henkilön parissa, joka
+tunsi kuoleman salaisuuden.
+
+»Siihen asti», lesken poika jatkoi, »olin ollut kuin muutkin:
+ajattelematon, vain lemmen ja elämän nautintoja tavotteleva, niin
+olinpa jo kääntymälläni aistillisten saddusealaisten harhauskoon. Mutta
+herättyäni kuolleista, noista hirveistä, kolkoista unista, joista nämä
+huulet eivät konsanaan mitään kerro -- palattuani maailmaan julistamaan
+Korkeimman voimaa -- jälleen kuolevana, mutta itse kuolemattomuuden
+todistajana -- aloin haudan partaalta uutta elämää. Voi sinua, hylätty,
+onneton Jerusalem! Sen jolta sain uuden elämäni, sen näin tuomittavan
+tuskaiseen kuolemaan! Suuressa joukossa seisoessani näin pyhän hohteen
+ristinpuun yläpuolella, kuulin joukon pilkkahuudot, riehuin, raivosin,
+uhkasin -- ei kukaan kuullut minua -- ääneni hävisi tuhansien meluun ja
+tohinaan! Mutta suuressa tuskassani olin huomaavinani Ihmisen pojan
+kirkkaan katseen suuntautuvan minuun -- Hänen huulensa hymyilivät
+ikäänkuin kuolema olisi voitettu -- se rauhotti minua ja minä tyynnyin.
+Mitä merkitsi hauta Hänelle, joka oli haudasta herättänyt toisia eloon?
+Kalpea aurinko valaisi noita valjuja ja ylhäisiä piirteitä ja painui
+äkkiä mailleen! Pimeys verhoi maan; kuinka kauan sitä kesti, en tiedä.
+Joukon seasta kuului kamala huuto -- terävä ja katkera huuto! -- ja
+taas oli kaikki valjennut.
+
+»Mutta ken kykenee kuvaamaan yön kauhut? Kuljin kaupungilla -- maa
+vapisi, talot järkkyivät perustuksillaan -- elävät olivat kaduilta
+kaikonneet, mutta _kuolleet eivät_. Pimeässä näin niiden väikkyvän
+ohitseni -- noiden hautaliinoihin kääriytyneiden kamottavien haamujen
+-- kauhu ja tuska ja varotus asui heidän liikkumattomilla huulillaan ja
+valottomissa silmissään! -- he pysähtyvät, kun menen heidän ohitseen --
+he tuijottavat minuun -- olinhan ollut heidän veljensä, ja he
+nyökyttävät päätään osottaakseen minut tunteneensa. He ovat nousseet
+haudasta kertoakseen eläville, että kuollut _voi_ herätä!»
+
+Vanhus vaikeni jälleen ja jatkoi sitten tyyntyneemmällä äänellä.
+
+»Siitä yöstä asti olen vieronut kaikkea maallista ja ollut Hänen
+palveluksessaan. Sanansaattajana ja pyhiinvaeltajana olen samonnut
+mailman etäisimpiin kolkkiin julistaen Hänen jumaluuttaan ja hankkien
+uusia alamaisia Hänen valtakuntaansa. Tulen kuin tuuli ja tuulen lailla
+katoan. Kylvän niinkuin tuuli kylvää siementä, joka tekee maailman
+onnelliseksi.
+
+»Poikani, tässä elämässä emme enää näe toisiamme. Älä unohda tätä
+hetkeä. Mitä ovat maalliset nautinnot ja loisto? Elämä sammuu kerran
+niinkuin lampun liekki; mutta hengen valo loistaa iäti tähtenä
+mittaamattomassa avaruudessa.»
+
+Heidän keskustelunsa siirtyi nyt koskettelemaan kuolemattomuuden
+suuria oppeja. Se rauhotti ja innosti kääntyneen nuorta mieltä, sillä
+entisen uskon synkät varjot olivat vielä tähän asti häntä kiinteästi
+seuranneet; vapautunut vanki sai nyt hengittää taivaan raikasta ilmaa.
+Vanhuksen ja Olintuksen esittämässä kristinopissa oli jyrkkä ero.
+Edellisen oli hennompaa, ylevämpää, jumalallisempaa. Olintuksen rajussa
+sankariudessa oli jotakin ankaraa ja vääjäämätöntä -- se sopi hyvin
+hänen valitsemaansa toiminta-osaan -- siinä oli enemmän marttyyrin
+rohkeutta kuin hurskaan miehen lempeyttä. Se kannusti, kiihotti ja
+rohkaisi pikemmin kuin lievitti ja pehmensi. Mutta tuon jumalallisen
+vanhuksen sydän oli täynnä rakkautta. Jumalan hymyily oli hänestä
+häätänyt kaikki alhaiset maalliset intohimot ja hänessä oli nyt
+sankarin tarmo yhtyneenä lapsen viattomuuteen.
+
+»Ja nyt», hän sanoi nousten auringon viimeisten säteitten painuessa
+lännen taa, »nyt illan viileässä hämärässä suuntaan matkani
+keisarilliseen Roomaan. Siellä asuu myöskin joku pyhä mies, jotka
+niinikään ovat nähneet Kristuksen kasvot. Ja tahdon nähdä heidät
+ennenkuin kuolen.»
+
+»Mutta yö on kylmä sinun vuosillesi, isäni, ja tie on pitkä ja rosvojen
+uhkaama. Lepää huomiseen!»
+
+»Lapseni, mitä luulet tämän laukun sisältävän rosvottavaksi? -- Ja yö
+ja yksinäisyys? -- _ne_ ovat portaita, joita enkelit nousevat, ja ne
+tuudittavat minut taivaallisiin unelmiin. Ah! Ei kukaan voi aavistaa,
+mitä pyhiinvaeltaja tuntee pyhää polkuaan taivaltaessaan -- ei pelkoa,
+ei vaaraa tarjolla, sillä Jumala on hänen kanssaan! Hän kuulee tuulen
+huminassa iloisia viestejä; metsät nukkuvat Kaikkivaltiaan siipien
+suojassa; -- tähdet ovat Taivaan ikuista kirjotusta, ne ovat rakkauden
+merkki ja kuolemattomuuden todistus. Yö on vaeltajan päivä.»
+
+Tämän sanottuaan vanhus puristi Apekidestä rintaansa vastaan ja kun hän
+otti sauvansa ja reppunsa, hypähti koira iloisena ylös ja vanhus alotti
+hitain askelin ja maata tähystelevin silmin vaelluksensa.
+
+Apekides seurasi silmillään hänen kumaraista muotoaan kunnes se oli
+kadonnut hänen näkyvistään puitten lomaan. Ja tähtien jo kirkkaasti
+kimmeltäessä hän heräsi unelmistaan ja muisti, minkä lupauksen hän oli
+antanut Olintukselle.
+
+
+
+
+5 LUKU.
+
+Lemmenjuoma -- sen teho.
+
+
+Kun Glaukus palasi kotiinsa, näki hän Nydian istuvan puutarhan
+pylväistössä. Tämä oli odotellut hänen kotonaan jo kauan ja luullut
+hänen pian tulevan. Tuskaisena, pelokkaana, kärsimätönnä hän oli
+päättänyt käyttää ensimäistä sopivaa tilaisuutta koetellakseen
+lemmenjuomaa, mutta yhtäkaikki hän kauhistui sitä ratkaisevaa
+silmänräpäystä.
+
+Poltteisen rohkeana, sydän jyskyen, posket hehkuen Nydia siis oli
+vuottanut Glaukuksen paluuta. Tämä saapui käytävään ensimäisten
+tähtien tuikahtaessa taivaankumussa ja ilman vielä väreillessä
+purppuranhohdettaan.
+
+»No, lapseni, minuako olet vuotellut?»
+
+»En, olen hoivannut kukkia ja olen hieman lepäillyt.»
+
+»Tänään on ollutkin kuuma päivä», Glaukus virkkoi istahtaen pylväsrivin
+sivulla olevalle penkille.
+
+»Varsin lämmin.»
+
+»Kutsutko Davuksen tänne? Viini on saanut minut lämpenemään ja haluan
+jotakin vilvottavaa juodakseni.»
+
+Siinäpä äkkiä ja odottamatta se suotuisa tilaisuus, jota Nydia oli
+kaivannut. Ja Glaukus itse vapaasta tahdostaan sen hänelle tarjosi. Hän
+hengitti huohottaen. »Tahdon itse», hän sanoi »valmistaa sinulle
+kesäjuoman, josta Ionekin niin pitää -- hunajan ja viinin sekotusta,
+jään jäähdyttämää.»
+
+»Kiitos», huoleton Glaukus virkkoi. »Jos Ione kerran siitä pitää, on se
+minulle kyllin hyvää, vaikka se olisi myrkkyä.»
+
+Nydian otsa synkistyi, mutta heti hän jälleen hymyili. Hän poistui
+hetkeksi ja palasi pian täysinäinen malja kädessä. Glaukus otti sen
+häneltä. Mitä olisikaan Nydia antanut saadakseen hetkeksikin näkönsä
+kirkkaaksi -- voidakseen tarkata toivonsa ensimäistä täyttymistä --
+huomatakseen kuvittelemansa rakkauden ensimäiset ulkonaiset merkit --
+saadakseen vieläkin hartaammin kuin persialaiset tervehtiä sitä
+nousevaa aurinkoa, jonka hänen herkkäuskoinen sydämensä uskoi voivan
+hänen pimeää yötään valaista! Aivan toisenlaiset olivat siinä seisovan
+sokean tytön ajatukset ja tunteet kuin tuon turhamaisen pompeijittaren,
+Julian, samanlaisissa olosuhteissa. Minkälaiset köyhät ja kevyet
+intohimot olivat täyttäneetkään jälkimäisen sydämen! Mikä alhainen
+kateus, mikä pikkumainen kostonhimo, mikä matalan voitonriemun kaipuu
+olivatkaan sen tunteen ominaisuuksia, jota sanotaan rakkaudeksi! Mutta
+tessalittaren metsäläissydämessä kaikki oli puhdasta, ehjää, tahatonta
+intohimoa -- harhautunutta, epänaisellista, rajua, mutta ei kehnoa.
+Tulvillaan rakkautta, yhtä voimakasta kuin elämä itse, kuinka hän
+saattoikaan vastustaa kiusausta koettaa tavottaa vastarakkautta!
+
+Hän nojautui seinää vasten, ja hänen äsken niin hehkuvat kasvonsa
+olivat nyt lumenvalkeat; ja hennot kädet jäykässä puristuksessa, huulet
+avoinna, silmät maahan luotuina hän odotti, mitä Glaukus ensimäiseksi
+sanoisi.
+
+Glaukus oli nostanut juoman huulilleen, hän oli jo neljänneksen siitä
+tyhjentänyt, kun hän äkkiä huomasi Nydiassa tapahtuneen oudon
+muutoksen, hänen, kummallisen, tuskaisen ilmeensä, ja hän herkesi heti
+juomasta, ja pitäen maljaa yhä huulillaan hän huudahti:
+
+»Mitä, Nydia! Huomaan, että olet sairas! Kasvosi sen sanovat! Mikä
+lapsiraukkaani vaivaa?» Puhuessaan hän pani kulhon pöydälle ja nousi
+lähestyäkseen tyttöä, mutta silloin hän äkkiä tunsi jäätävän kylmyyden
+kouristavan sydäntään, ja sitä seurasi heti huimaava pyörrytys hänen
+aivoissaan. Lattia tuntui vajoavan hänen altaan -- hän oli kohouvinaan
+ilmaan -- väkevä ja kuvaamaton riemu täytti hänen mielensä -- hän tunsi
+itsensä liian kevyeksi maakamaralla pysymään -- hän halusi itselleen
+siivet -- niin, hänestä tuntui kuin hänellä ne jo olisi. Tahatonna hän
+puhkesi äänekkääseen remahtavaan nauruun. Hän taputti käsiään,
+hypähteli, hän oli kuin Pythonin[70] riivaama. Yhtä nopeasti kuin tämä
+odottamaton kohtaus oli tullut, yhtä pian se osittain katosikin. Hän
+tunsi nyt veren kiertävän suonissaan rajuna ja kuumeisena; se oli kuin
+virta, joka on sulkunsa puhkaissut ja nyt kiitää valtamerta kohti.
+Hänen korvissaan pauhasi valtava jyske; se oli särkeä hänen otsansa;
+ohimosuonet paisuivat, ikäänkuin ne eivät enää jaksaisi salvata hurjaa
+ja yhä paisuvaa virtaa; sitten oli musta seitti putoavinaan hänen
+silmilleen -- ei kuitenkaan läpinäkymätön, sillä tumman verhon takaa
+kuulsivat seinät selvinä ja niille maalatut kuvat alkoivat aavemaisesti
+elää ja liikkua. Mikä omituisinta, hän ei tuntenut minkäänlaista kipua;
+hän ei kaatunut eikä horjahtanutkaan siinä hirveässä raivon puuskassa,
+joka hänet oli vallannut. Uusi tunneala oli valoisa ja elävä -- hän oli
+saavinaan jäseniinsä aivan uutta nuoruuden hehkua. Hän oli tulemallaan
+hulluksi -- mutta hän ei sitä itse tiennyt!
+
+Nydia ei ollut vastannut hänen ensimäiseen kysymykseensä -- hän ei
+kyennyt puhumaan. Glaukuksen hurja ja kauhea nauru oli hänet
+havahduttanut hänen intohimoisesta haaveilustaan. Hän ei voinut nähdä
+toisen uhkaavaa asentoa -- ei huomata hänen horjuvia ja vaappuvia
+askeleitaan; mutta hän kuuli hänen sanansa, nuo katkonaiset,
+irralliset, ajatuksettomat sanat, joita valui hänen huuliltaan. Hän
+kauhistui -- kiiruhti Glaukuksen luo, ja hapuillen käsillään hän
+kosketti hänen polviaan ja niitä syleillen puhkesi hillittömään itkuun.
+
+»Oi, puhu minulle! Puhu! Ethän minua vihaa? -- Puhu, puhu!»
+
+»Valon jumalatar auttakoon -- ihana maa tämä Kypro! Haa! He täyttävät
+meidät viinillä veren asemesta! Nyt ne avaavat tuon faunin suonet
+näyttääkseen, kuinka se kuohuu ja käy! Tule tänne, ilakoiva vanha
+jumala! Sinä ratsastat vuohipukilla, hoo! kuinka pitkä, silkinhieno
+karva sillä onkaan! Se on yhtä arvokas kuin kaikki partilaiset
+juoksijat yhteensä. Mutta sana sinulle -- tämä sinun viinisi on liian
+väkevää meille kuolevaisille. Oi! Kuinka ihanaa! Ei liiku oksa! Metsän
+vihreät laineet ovat tavottaneet Zefyroon[71] ja hukuttaneet hänet! Ei
+tuulenleyhkääkään lehtiä lepattamaan -- ja minä näen unetarten
+lasketuin siivin nukkuvan liikkumattoman tammen oksilla. Ja edelleen
+näen sinisen vesisuihkun kimaltelevan tyynessä ilmassa, suihkukaivon --
+pärskyvän suihkukaivon! Ah! Sinä et saa himmentää minun kreikkalaisen
+aurinkoni valoa, vaikka sinä laajalle levitteletkin notkeita ja
+hopeisia käsivarsiasi! Ja mikä ihana olento pilkistääkään tuolta
+tiheiköstä! Sehän väikkyy kuin kuunvalo! -- Sillä on tammenlehväinen
+seppele päässään. Kädessä sillä on astia, josta hän sirottaa
+ympärilleen neilikoita ja ohuita näkinkuoria ja välkkyvää vettä. Oh!
+Katsokaa noita kasvoja! Voiko koskaan nähdä senvertaisia? Kas! Me
+olemme kahden, vain minä ja hän olemme avarassa metsässä. Eikö päilykin
+hymy hänen huulillaan -- hän liikahtaa, vakavasti ja raskaasti. Haa!
+Pois! -- Se on nymfi! -- Se on joku noista hurjista Napoeista.[72] Joka
+sellaisen näkee tulee hulluksi -- pois! Voi minua! Hän katselee minua!»
+
+»Oi! Glaukus, Glaukus! Etkö tunne minua? Älä riehu noin hurjana tai
+sanasi tappavat minut!»
+
+Uusi käänne näytti nyt tapahtuvan onnettoman atenalaisen järkytetyssä
+ja sekaisessa mielessä. Hän laski kätensä Nydian silkinkiiltävälle
+tukalle, silitteli sen kiharia, katsoi häntä tarkaten kasvoihin ja
+ikäänkuin hänen murskautuneessa ajatusketjussaan vielä olisi ollut yksi
+tai pari ehjää rengasta, näyttivät Nydian piirteet tuoneen hänen
+mieleensä Ionen, ja tätä muistellessaan hänen raivonsa vain yltyi, ja
+voimakkaana ja helähtävän intohimoisena se purkautui sanoiksi:
+
+»Vannon Venuksen, Dianan ja Junon nimeen, että olen valmis kantamaan
+harteillani koko maailman niinkuin maanmieheni Herakleskin (ah! kurja
+Rooma! kaikki todella suuri on lähtöisin Kreikasta. Ei sinulla olisi
+jumaliakaan, ellet meiltä olisi saanut!) -- Sanon, niinkuin maanmieheni
+Herakleskin ennen minua, Ionen ainoasta hymyilystä olen valmis
+hukuttamaan maan alkukaaokseensa. Ah, ihana lemmittyni», hän lisäsi
+kuvaamattoman syvällä ja valittavalla äänellä, »sinä et rakasta minua.
+Olet vihoissasi minulle. Egyptiläinen on panetellut minua -- et tiedä,
+kuinka monta tuntia olen talosi edessä vuotellut -- et tiedä, kuinka
+kauan olen tähtiä tarkannut toivoen, että sinä, minun aurinkoni,
+vihdoinkin nousisit -- ja sinä et rakasta minua, sinä hylkäät minut!
+Oh! Älä jätä minua nyt! Tunnen, että elämäni on lyhyt, anna minun
+viimeiseen asti katsella sinua! Olen kotoisin sinun isiesi ihanasta
+maasta -- olen noussut Eylen kukkulalle -- olen Ilissuksen
+olivilehdoissa poiminut hyasintteja ja ruusuja. _Sinä_ et saa lähteä
+luotani, sillä sinun isäsi olivat minun isieni veljiä. Sanotaan tätäkin
+maata ihanaksi, sen ilmaa puhtaaksi, mutta minä otan sinut mukaani --
+Haa! Musta olento, miksi kohoat kuin pilvi minun ja minun omani väliin!
+-- sinun otsallasi asuu kalma hirveän rauhallisena -- huulillasi on
+kaikkituhoova hymy -- sinun nimesi on Orkus, mutta maanpinnalla sinua
+sanotaan Arbakeeksi. Katso, minä tunnen sinut! Pois! synkkä varjo,
+sinun taikasi ovat turhat!»
+
+»Glaukus! Glaukus!» Nydia äännähti tuskansa, katumuksensa ja
+epätoivonsa lannistamana vaipuen tajutonna lattialle.
+
+»Kuka kutsui?» Glaukus virkkoi matalalla äänellä. »Ione, olitko se
+sinä? -- He ovat vieneet hänet pois -- minä tahdon hänet pelastaa --
+missä on tikarini? Haa! Tässä on! Ione, tulen sinut pelastamaan!
+Saavun! Saavun!»
+
+Ja yhdellä hyppäyksellä atenalainen syöksyi pylväistöstä, kulki läpi
+koko talon ja ryntäsi nopein, vaikka horjahtelevin askelin kaupungin
+valaistuille kaduille. Kauhea juoma poltti tulen lailla hänen
+suonissaan, sen vaikutusta oli ehkä lisännyt hänen aijemmin nauttimansa
+viini. Yöllisten hurjastelijoiden oikkuihin tottuneet kaupunkilaiset
+antoivat hymyillen ja viittilöiden hänelle tietä; he luulivat tietysti,
+että Bromios-jumala,[73] jota Pompeijissa uutterasti palveltiin, oli
+saanut hänet valtaansa; mutta ne, jotka toistamiseen katsahtivat
+häneen, jäykistyivät kauhusta, ja hymy kuoli heidän huulilleen. Glaukus
+kulki vilkasliikkeisten katujen kautta ja suunnaten vaistomaisesti
+kulkunsa Ionen taloa kohti hän joutui autiompaan kaupunginosaan ja
+saapui vihdoin Kybelen ihanaan lehtoon, jossa Apekideen piti tavata
+Olintus.
+
+
+
+
+6 LUKU.
+
+Muutamat henkilöt kohtaavat toisensa. -- Erillään kulkeneet virrat
+yhtyvät samaan mereen syöksyäkseen.
+
+
+Kärsimättömänä utelemaan, oliko Julia saanut annetuksi hänen
+vihaamalleen kilpailijalle myrkkyjuoman ja mikä vaikutus sillä
+oli ollut, Arbakes päätti illan ehtiessä käydä hänen luonaan
+uteliaisuuttaan tyydyttämässä. Kuten jo olen huomauttanutkin, oli
+siihen aikaan tapana miesten pitää mukanaan vyöhön kiinnitettyjä
+vahatauluja ja piirrintä (stilus); vyö otettiin tavallisesti kotona
+pois. Tämä kirjallisiin töihin käytetty väline, stilus, oli samalla
+myöskin terävä ja vaarallinen ase. Sellaisella[74] Kassiuskin pisti
+Caesaria senaatin istunnossa. Arbakes otti siis vyönsä ja vaippansa ja
+lähti kotiaan tukien askeleitaan pitkällä sauvallaan, sillä hänen
+käyntinsä oli vielä jonkun verran horjuvaa (vaikkakin toivo ja
+kostonylty ja hänen oma syvä lääkeopillinen taitonsa olivat saaneet
+hänen terveytensä miltei ennalleen), Arbakes lähti Diomedeen asunnolle
+päin.
+
+Ja kaunis on etelän kuutamo! Sen ilmastossa yö seuraa niin nopeasti
+päivää, että hämärä tuskin ja tuskin ehtii niiden välille siltaa
+rakentamaan. Hetkeksi vain taivas saa tummemman purppuranhohteen --
+tuhansin rusopilvet heijastuvat veteen -- varjo voittaa pian valon --
+ja heti lukemattomat tähdet syttyvät taivaalle -- kuu nousee -- yö on
+valtiaaksi päässyt!
+
+Välkehtien ja hennosti värähdellen kuun säteet valaisevat Kybelelle
+pyhitettyä, ikivanhaa puistoa -- uhkeat puut, joiden iästä ei
+muistitietokaan voi mitään sanoa, luovat pitkät varjonsa maahan, ja
+niiden oksien lomitse vilkkuvat tähdet, rauhallisina ja tuttavallisina.
+Lehdon keskeltä kohoavan pienen pyhäkön häikäisevä valkeus on jyrkkänä
+ja miltei pelottavana vastakohtana ympäristön tummalle lehvistölle; se
+viittasi pyhyydellään ja juhlallisuudellaan siihen tarkotusperään,
+johon lehto oli vihitty.
+
+Nopein ja varovin askelin Kalenus hiipi puiden katveessa ja saapui
+kappelin edustalle, ja taitavasti taivuttaen syrjään sen takaosaa
+peittävät oksat hän kätkeytyi tiheikköön. Kätkö oli niin täydellinen,
+ettei hänen tarvinnut pelätä kenenkään häntä huomaavan puitten takaa.
+Taas näytti kaikki rauhalliselta lehdossa; kaukaa vain kuului jonkun
+yöllisen mässääjän huutoja tai soiton säveleitä, sillä puheenaolevan
+seudun asukkaat silloin kuten nytkin harrastivat mielellään musiikkia
+kesäöitä kaduilla viettäessään, raikkaassa ilmassa ja kalpeassa
+kuunvalossa nautittiin näin leudosta päivästä.
+
+Kukkulalta, jolle puisto oli raivattu, näkyi puitten lomitse kaukainen
+purppuranhohteinen meri, sen rannalla Stabiaeen valkoiset huvilat ja
+etäällä harmaat Lektiarian kalliot, jotka sulivat taivaan sineen. Juuri
+nyt ilmestyi komearyhtinen Arbakes puistikon laitaan, ja siinä hänen
+tielleen osui Apekides, joka oli tullut tapaamaan Olintusta.
+
+»Hm! Apekides!» Arbakes huudahti tuntien ensi silmäyksellä papin,
+»viimeksi tavatessamme olit vihamieheni. Olen siitä asti halunnut sinua
+tavata, sillä toivon, että taas olet minun suojattini ja ystäväni.»
+
+Kuullessaan egyptiläisen äänen Apekides säpsähti, pysähtyi paikalla ja
+katsahti häneen ilmein, joista huokui katkeraa halveksintaa ja
+kostonhimoa.
+
+»Kurja petturi!» hän virkkoi vihdoin, »olet siis vielä kerran haudan
+välttänyt! Mutta älä luule, että sinun toistamiseen onnistuu kietoa
+minut verkkoihisi. _Retiarius_, olen asein varustettu sinua vastaan.»
+
+»Vaikene!» Arbakes huudahti hiljaa, mutta tämän kuninkaitten
+jälkeläisen ylpeys oli saanut pahan iskun niistä loukkaavista sanoista,
+jotka pappi oli hänelle singonnut, sitä todistivat hänen vavahtelevat
+huulensa ja uhkaaviin ryppyihin vakoutunut otsansa. -- »Vaiti! Puhu
+hiljemmin! Joku voisi kuulla sanasi, ja jos jonkun toisen korva kuin
+minun --.»
+
+»Uhkaatko? -- Mitä siitä, vaikka koko kaupunki olisi minua kuulemassa?»
+
+»Esi-isieni henget eivät sallisi minun antaa anteeksi sinulle. Mutta
+jäähän ja kuule minua! Olet raivoissasi siitä, että aijoin tehdä
+väkivaltaa sisarellesi. -- Ei, ei, rauhotu, rauhotu, hetkeksi vain,
+rukoilen sinua. Olit oikeassa; intohimo ja mustasukkaisuus olivat
+saaneet minut valtaansa -- olen sitä hulluuttani katkerasti katunut.
+Anna minulle anteeksi; minä, joka en keltään kuolevaiselta ole armoa
+rukoillut, pyydän sinua nyt antamaan minulle anteeksi. Kuule, tahdon
+rikokseni korjata -- pyydän sinulta sisaresi kättä. -- Älä kauhistu --
+mieti, mitä on tuon kelvottoman kreikkalaisen tarjoama avioliitto minun
+esittämäni rinnalla! Mittaamatonta rikkautta -- sukuperä, jonka
+rinnalla kaikki kreikkalaiset ja roomalaiset nimet ovat kuin
+eilispäivän lapsia -- salaiset tiedot -- mutta senhän kaiken jo tiedät!
+Anna minulle sisaresi, ja koko tuleva elämäni on vain hetken
+hairahduksen korjaamista!»
+
+»Egyptiläinen, vaikkapa minä suostuisinkin, niin sisareni inhoo sitä
+ilmaakin, jota sinä hengität. Mutta minun on omatkin kärsimykseni
+unohdettava, annan sinulle anteeksi sen, että olet minua käyttänyt
+petoksiesi työaseena, mutta en koskaan sitä, että viettelit minut
+paheittesi rikostoveriksi -- sinä -- valapatto ja heittiö mies. Vapise!
+Juuri nyt valmistelen tuumaa, joka paljastaa sekä sinut että sinun
+väärät jumalasi. Sinun ylelliset ja kirkemäiset elintapasi tuodaan
+päivänvaloon -- sinun mutisevat oraakkelisi tehdään naurettaviksi --
+Isiksen epäjumalankuva ja temppeli joutuvat ihmisten pilkan esineiksi
+-- Arbakeen nimi leimataan häpeän merkillä. Vapise!»
+
+Arbakeen otsalle kihonnutta vihan punaa oli seurannut kalmankalpeus.
+Hän katsoi ympärilleen varmistuakseen, ettei kukaan ollut näkemässä; ja
+sitten hän suuntasi tumman ja synkän katseensa pappiin sellaisin raivon
+ja uhkan ilmein, että jokainen, jota ei Apekideen lailla pyhä, tulinen
+into kannustanut, olisi sellaisesta katseesta sortunut. Mutta kääntynyt
+nuori mies kesti sen ja katsoi puolestaan rohkean halveksivasti
+Arbakesta.
+
+»Apekides», egyptiläinen virkkoi matalalla, vapisevalla äänellä, »varo!
+Mitä aijot tehdä? Puhu -- mieti, ennenkuin vastaat -- onko viha saanut
+sinut liikaa kiirehtimään, vai onko sinussa kypsynyt joku varma
+päätös?»
+
+»Minä puhun sen totisen Jumalan kutsumuksesta, jonka palvelija minä nyt
+olen», kristitty vastasi uljaasti, »ja vakuutettuna siitä, että Hänen
+armonsa turvissa inhimillinen rohkeus uskaltaa lopettaa sinun petoksesi
+ja väärän jumalasi palvonnan. Ennenkuin aurinko kolmasti on noussut,
+tiedät kaiken! Vapise, musta taikuri, ja hyvästi!»
+
+Egyptiläisen rinnassa heräsivät yhtäkkiä kaikki ne rajut ja mustat
+intohimot, jotka hän oli perinyt esi-isiltään ja synnyinmaastaan,
+mutta jotka hän tähän asti oli osittain voinut kätkeä viekkaan
+tottuneisuutensa ja kylmän filosofiansa verhoon. Ajatus seurasi
+nopeasti toista. Hän näki edessään esteen, joka ehkäisi häntä
+laillisestakin avioliitosta Ionen kanssa. -- Glaukuksen esitaistelija
+kamppailussa, joka jo kerran oli pirstonnut hänen suunnitelmansa --
+sama mies hänen nimensä häpäisijänä -- sen jumalattaren paljastajana,
+jota hän palveli, vaikka hän ei häneen uskonutkaan -- hänen omien
+petoksiensa ja hurjistelujensa ilmiantajana. Hänen rakkautensa,
+maineensa, elämänsäkin olivat nyt vaarassa -- päivä ja hetkikin jo
+näkyi suunnitellun hänen kukistamisekseen. Hän huomasi toisen puheesta,
+että Apekides oli kääntynyt kristinuskoon; hän tunsi sen jäykän
+sitkeyden, joka kannusti tuon uskon tunnustajia. Tuossa oli hänen
+vihamiehensä. Hän tarttui stilukseensa -- vihamies oli hänen
+vallassaan! He olivat nyt kappelin edustalla. Vielä kerran hän katsahti
+ympärilleen -- hän ei nähnyt ketään lähettyvillä -- hiljaisuus ja
+autius ikäänkuin houkuttelivat häntä tihutyöhön.
+
+»Kuole siis, raivotuuminesi!» hän sopersi. »Pois este, joka on minun
+onnellisen kohtaloni tiellä!»
+
+Ja juuri kun nuori kristitty oli kääntynyt poistuakseen puistosta,
+Arbakes kohotti kätensä korkealle Apekideen vasemman olan takaa ja
+työnsi terävän aseensa kahdesti hänen rintaansa.
+
+Apekides kaatui sydämeen iskettynä -- hän kaatui äänetönnä,
+valittamatta pyhän kappelin porrasastimelle.
+
+Arbakes katseli uhriaan vielä hetken eläimellisen iloisena vihollisesta
+saamastaan voitosta. Mutta pian hän huomasi vaaran, joka häntä uhkasi.
+Hän pyyhki aseensa puhtaaksi pitkään ruohoon ja uhrinsa vaatteisiin,
+kietoi vaipan ympärilleen ja oli jo lähteä, mutta huomasikin edessään
+nuoren miehen, joka omituisen hoippuvin askelin oli tulossa häntä
+vastaan. Kirkas kuutamo valaisi täysin hänen kasvonsa, jotka tässä
+kalpeassa valossa näyttivät marmorinkelmeiltä. Egyptiläinen tunsi
+Glaukuksen. Onneton kreikkalainen lauleskeli hajanaisia pätkiä
+hymneistä ja pyhistä oodeista, kaikki sikin sokin.
+
+»Haa!» egyptiläinen ajatteli huomaten heti toisen tilan ja arvaten sen
+hirveät syyt. »Hornanjuoma tehosi siis, ja sallimus on sinut lähettänyt
+tänne minun tuhotakseni kaksi vihollista yhtaikaa.»
+
+Nopeasti, ennenkuin tämä ajatus ehti edes valmiiksi kypsyä, hän pujahti
+kappelin taakse ja piiloutui sitä suojaavaan pensastoon; täältä hän
+pälyili toista uhriaan, niinkuin tiikeri luolastaan tähyy saalistaan.
+Hän huomasi välähtelevän ja rauhattoman tulen atenalaisen kirkkaissa ja
+kauniissa silmissä; jäykät kouristukset väänsivät hänen piirteensä ja
+vääristivät hänen sinertävät huulensa. Hän huomasi, että kreikkalainen
+oli jo kadottanut järkensä. Mutta kun Glaukus saapui Apekideen ruumiin
+ääreen, josta tumma verivirta hiljalleen valui ruohoon, ei näin
+odottamaton ja kamottava näky voinut olla pysähdyttämättä häntä, niin
+sekaisin kuin hänen ajatuksensa pyörivätkin. Hän seisahtui, pani käden
+otsalleen ikäänkuin ajatukset kootakseen ja huudahti sitten: »Kuule,
+Endymion,[75] nukutko noin sikeässä? Mitä kuutar on sinulle kuiskinut?
+Sinä saat minut kateelliseksi, on aika jo herätä» -- hän astui lähemmä
+nostaakseen ruumista.
+
+Omaa heikkouttaan muistamatta egyptiläinen syöksyi lymypaikastaan, ja
+kreikkalaisen kumartuessa hän iski tämän kumoon kristityn ruumiin yli
+ja alkoi sitten keuhkojensa koko voimalla huutaa:
+
+»Hei, kansalaiset! Apuun! Tänne! Tänne! Murhaa! Murhaaja pyhän
+temppelinne edessä! Apuun, tai murhaaja pääsee pakoon!» Huutaessaan hän
+painoi jalkapohjansa Glaukuksen rinnalle; turhaa varovaisuutta; sillä
+myrkyn vaikutuksesta ja iskun voimasta kreikkalainen makasi liikkumatta
+ja tajutonna, silloin tällöin vain kuului hänen huuliltaan katkonaisia,
+käsittämättömiä sanoja.
+
+Seisoessaan paikallaan odottaen niiden tuloa, joita hän yhä huuteli
+apuun, Arbakes tunsi rinnassaan jonkinlaista katumusta, ehkä sääliä --
+rikkomuksistaan huolimatta hänessä silti oli inhimillisiä tunteita;
+Glaukuksen turvaton tila -- hänen hapuilevat sanansa -- hänen pimennyt
+järkensä liikutti egyptiläistä enemmän kuin Apekideen kuolema, ja hän
+sanoi puoliääneen:
+
+»Kurja tomukasa! -- ihmisjärki parka! _Missä on nyt sinun henkesi?_
+Voisin sinua armahtaa, kilpailijani! Mutta sallimusta täytyy totella --
+minun turvallisuuteni vaatii sinut uhrikseen.» Nyt hän huusi entistä
+lujemmin ikäänkuin epäröintinsä tukahduttaakseen; ja otettuaan
+Glaukuksen vyöstä stiluksen hän kastoi sen murhatun miehen vereen ja
+pani sen ruumiin viereen.
+
+Pian saapuikin paikalle ihmisiä läähättäen, toisilla käsissään sainiot,
+jotka kuutamossa olivat aivan tarpeettomat, mutta joiden punerva,
+vipajava loimu sai puitten tummuuden entistä selvempänä piirtymään. He
+ympäröivät kohtauspaikan.
+
+»Nostakaa tuo ruumis», egyptiläinen sanoi, »ja vartioikaa tarkoin
+murhaajaa!»
+
+Ruumis käännettiin, ja suuri oli katselijoiden kauhu ja pyhä suuttumus,
+kun he tuossa elottomassa tomumajassa näkivät kunnioitetun Isiksen
+papin; mutta ehkä vieläkin suurempi oli heidän ällistyksensä
+huomatessaan syytetyn loistavaksi ja ihailluksi atenalaiseksi.
+
+»Glaukus!» he huudahtivat yhteen ääneen. »Kuka olisi uskonut!»
+
+»Olisin pikemmin luullut», muuan virkkoi naapurilleen, »että
+egyptiläinen itse on murhaaja.»
+
+Paikalle saapui nyt kenturio, ja hänelle antoi kokoontunut joukko
+tilaa.
+
+»Mitä? Verta vuodatettu? Kuka murhaaja?»
+
+Kaikki osottivat Glaukusta.
+
+»Haa! Mars avita, hänhän on itse kuin uhri. Ken häntä syyttää?»
+
+»Minä», Arbakes sanoi ojentautuen ylväänä esiin, ja jalokivet, jotka
+hänen vaatteistaan välkähtivät arvon soturin silmiin, vakuuttivat
+tälle, että todistaja oli arvokas henkilö.
+
+»Anteeksi -- nimesi?» hän kysyi.
+
+»Arbakes; se on luullakseni tuttu nimi Pompeijissa. Puistossa
+kävellessäni näin kreikkalaisen ja papin vakavasti haastelevan
+keskenään. Panin erikoisesti merkille edellisen horjuvat askelet,
+kiivaat eleet ja kovaäänisen esiintymisen; hän näytti joko tuiki
+humalaiselta tai sekapäiseltä. Äkkiä näin hänen tempaavan stiluksensa
+-- syöksyin esiin -- mutta liian myöhään tekoa ehkäisemään. Hän oli
+kahdesti osunut uhriinsa ja oli kumartunut ruumista tarkastamaan, kun
+minä kauhistuen ja inhoten tuollaista veritekoa iskin hänet maahan. Hän
+kaatui vastustelematta, mikä vielä enemmän vahvistaa epäilyksiäni,
+ettei hän ollut täysin tolkussaan tihutyötä suorittaessaan; sillä
+vastikään vaikeasta sairaudesta tervehtyneenä en voinut kovinkaan
+voimakasta iskua antaa, ja kuten tiedätte, Glaukus on nuori ja väkevä.»
+
+»Hän avaa silmänsä -- hänen huulensa liikkuvat!» soturi virkkoi. »Puhu,
+vanki! Mitä vastaat syytökseen?»
+
+»Syytökseen -- hahaha! Sepä oli hauska tapaus; kun se vanha noita-akka
+usutti käärmeensä kimppuuni ja Hekate nauroi suu ammollaan -- mitä
+saatoin tehdä? Mutta olen sairas -- minuun koskee -- käärme on pistänyt
+minua. Viekää minut vuoteeseen ja hakekaa lääkäri. Vanha Asklepios[76]
+itse saapuu varmasti, kun hän kuulee, että olen kreikkalainen. Oi,
+auttakaa -- auttakaa -- minä palan! -- kuolema ja kadotus, minä palan!»
+
+Ja rajusti kiljahtaen atenalainen kaatui lähinnä seisovien syliin.
+
+»Hän hourailee», upseeri virkkoi säälien, »ja raivonpuuskassaan hän
+surmasi papin. Onko kukaan muu läsnäolijoista nähnyt häntä tänään?»
+
+»Minä olen», muuan sanoi. »Näin hänet aamulla. Hän kulki myymäläni ohi
+ja puhuttelikin minua. Minusta hän näytti yhtä terveeltä ja järkevältä
+kuin kuka tahansa meistä.»
+
+»Ja minä näin hänet puoli tuntia sitten», toinen huomautti. »Hän kulki
+kadulla itsekseen mutisten samoin elein, jotka egyptiläinen vastikään
+kuvasi.»
+
+»Todistajan lausunto siis vahvistuu, se on siis oikea. Hänet täytyy
+viedä preetorin eteen; vahinko, niin nuori ja niin rikas! Mutta rikos
+on kamala: Isiksen pappi, virkapuvussaan ja vanhimman temppelimme
+edessä murhattuna!»
+
+Nämä sanat saivat joukon enemmän kuin tähän asti huomaamaan, mikä
+inhottava pyhyyden häväistys oli tapahtunut. Seisoskelijat värähtivät
+hurskaasta kauhusta.
+
+»Ei ihme, että maa vapisee», muuan uskalsi, »kun se saa kantaa
+kamarallaan tuollaista konnaa!»
+
+»Vankityrmään -- pois!» kaikki huusivat.
+
+Mutta äkkiä kuultiin läpitunkevan, iloisen äänen laulavan:
+
+»Ha-ha, mikä ihana, huvittava näytäntö!» Laulaja oli sama nuori nainen,
+jonka keskustelun Medonin kanssa olemme jo esittäneet.
+
+»Se on totta -- tämähän sattuukin sopivasti kuin amfiteatterinäytäntöjä
+varten!» monet huudahtivat. Ja kun tämä muistettiin, hävisi katsojista
+kaikki sääli syytettyä kohtaan. Hänen nuoruutensa ja kauneutensa vain
+lisäsivät hänen kelpoisuuttaan arenataisteluihin.
+
+»Tuokaa tänne joku lauta -- tai kantotuoli, jos sellainen on saatavissa
+-- ruumis viedä pois!» Arbakes virkkoi. »Isiksen pappia ei viedä
+temppeliin niinkuin tavallinen kaatunut gladiaattori korjataan
+arenalta.»
+
+Joukko laski nyt Apekideen ruumiin kunnioittavasti maahan, kasvot
+ylöspäin, ja monet miettivät jo keinoja, miten viedä ruumiin niin,
+etteivät alhaiset kädet sitä saastuttaisi.
+
+Kun joukko jo oli hajaantua mikä minnekin, tunkihe joukon läpi paikalle
+voimakas mies, ja kristitty Olintus seisoi aivan egyptiläisen edessä.
+Hänen katseensa viivähtivät hetkeksi kuvaamattoman kauhun ja
+tuskan elein surmatun verisillä kasvoilla, joilla vielä näkyivät
+väkivaltaisen, äkillisen kuoleman selvät jäljet.
+
+»Murhattu!» hän sanoi. »Onko intosi vienyt tähän? Ovatko he keksineet
+sinun jalon aikeesi ja kuolemallasi ehkäisseet oman häpeänsä
+paljastamisen?»
+
+Hän kääntyi äkkiä, ja hänen silmänsä kohtasivat egyptiläisen
+juhlalliset piirteet.
+
+Kristityn katseessa ja asenteessa saattoi hyvin nähdä sen inhon ja
+vihan, mitä hän tunsi miestä kohtaan, jonka tiesi niin vaaralliseksi ja
+paheelliseksi. Mutta se katse oli kuin linnun, joka tuijottaa
+krokodiiliin -- niin äänetön se oli ja kauhistunut. Mutta Olintus pääsi
+pian tämän äkillisen kauhuntunteen herraksi, hän osotti oikealla
+kädellään Arbakesta ja sanoi syvällä ja lujalla äänellä.
+
+»Murhaaja on tuon ruumiin ääressä! Kuka on murhaaja? Astu esiin,
+egyptiläinen, sillä niin totta kuin Herra elää, minä uskon, että _sinä_
+olet murhamies!»
+
+Arbakeen synkillä piirteillä häivähti hetkeksi levoton ja neuvoton
+ilme, mutta se väistyi heti uhman ja vihan tieltä, kun katselijat tämän
+odottamattoman ja kiivaan syytöksen kiihottamina kerääntyivät lähemmä
+noita kahta voimakasta esiintyjää.
+
+»Tiedän», Arbakes virkkoi ylpeänä, »kuka syyttäjäni on, ja käsitän
+myöskin, minkätähden hän minua ahdistaa. Miehet ja kansalaiset,
+tietäkää siis, että tuo mies on kiihkeimpiä natsarealaisia eli
+kristittyjä, kuten he itseään nimittävät! Onko ihme, että hän
+pahansuopana syyttää egyptiläistä egyptiläisen papin murhasta!»
+
+»Tunnen hänet! Tunnen sen koiran!» kuului useita ääniä. »Se on
+kristitty Olintus -- tai paremminkin ateisti; hän kieltää jumalat!»
+
+»Rauhottukaa, veljet», Olintus virkkoi arvokkaasti, »ja kuulkaa
+minua! Tuo murhattu Isiksen pappi oli ennen kuolemaansa kääntynyt
+kristinuskoon. Hän oli paljastanut minulle tuon egyptiläisen inhat
+paheet ja taikuudet -- Isis-patsaan mutinat ja valheet. Hän aikoi tehdä
+paljastuksensa julkisesti. _Hän_, vieras, joka ei ketään loukannut,
+kuinka hänellä vihamiehiä? Kuka muu saattoi vaatia hänen vertaan kuin
+se, joka pelkäsi hänen todistustaan? Kuka tätä todistusta pahimmin
+pelkäsi? Egyptiläinen Arbakes!»
+
+»Kuulkaa häntä!» Arbakes sanoi, -- »kuulkaa häntä! Hän pilkkaa jumalia.
+Kysykää, uskooko hän Isikseen?»
+
+»Saatanko pahaan henkeen uskoa?» Olintus huomautti rohkeana.
+
+Kauhun värähdys puistatti joukkoa. Mutta kristitty, joka oli varautunut
+alati kohtaamaan vaaroja ja joka hetken innostuksessaan unohti kaiken
+varovaisuuden, jatkoi:
+
+»Takaisin, epäjumalan palvelijat! Tätä ruumista ei kuljeteta teidän
+turhamielisissä ja jumalaa häpäisevissä hautausmenoissanne. Meidän,
+Kristuksen seuraajien velvollisuutena on suorittaa viimeinen
+kunnianosotus kristitylle. Minä vaadin tämän tomun itselleni taivaan ja
+maan suuren luojan nimessä!»
+
+Niin juhlallisin ja käskevin äänin ja korostuksin kristitty lausui nämä
+sanat, että joukko pelkäsi syytää häneen vihansa ja kiihkonsa tunteet,
+jotka heidän sydämensä olivat täyttäneet. Ja tuskinpa koskaan, -- aina
+siitä asti, jolloin Lusifer ja pääenkeli kiistelivät Vapahtajan
+ruumiista -- on maalarin nerolle tarjoutunut sopivampaa kuvausaihetta
+kuin minkä ylläesitetty joukkoryhmitys tarjosi. Tummat puut -- uhkea
+temppeli -- täysikuu valaisemassa murhatun ruumista -- vinhasti
+edestakaisin liikehtivät tulisoihdut -- katselijoiden monivivahteiset
+kasvonpiirteet -- syrjään siirretyn atenalaisen tajuton ruumis -- ja
+etualalla ennen kaikkea Arbakes ja kristitty -- edellinen täydessä
+pituudessaan kohoten koko joukon yläpuolelle, kädet ryntäillä, otsa
+synkkänä, silmät uhmaa säihkyen, huulet uhkan ja ivan hymyssä;
+jälkimäisen ryppyiset ja elähtäneet piirteet ilmaisivat vielä käskevän
+luonteen majesteetillista voimaa, ankarat ja suorat piirteet, rohkea ja
+avoin katse, rauhallinen arvokkuus ja juhlallinen vakavuus, kaikki tämä
+teki todella sen ylhäisen, myötätuntoa herättävän vaikutuksen, jonka
+hän oli tahtonut herättää; vasemmalla kädellään hän viittasi
+ruumiiseen, oikea oli koholla taivaaseen.
+
+Kenturio astui nyt esiin ja kysyi:
+
+»Kuulehan, Olintus, tai mikä nimesi lienee, perustuuko Arbakeehen
+kohdistamasi syytös selviin todistuksiin vai onko se vain epäluulo?»
+
+Olintus oli vaiti; egyptiläinen hymyili pilkallisesti.
+
+»Sinä siis tahdot Isiksen papin ruumiin haudata natsarealaisella eli
+kristillisellä tavalla?»
+
+»Tietysti.»
+
+»Vanno siis tuon temppelin, Kybelen kuvapatsaan, Pompeijin vanhimman
+pyhän kautta, että tuo kuollut mies oli teidän uskolaisianne!»
+
+»Petetty mies! Minä halveksin teidän epäjumalianne, inhoon teidän
+temppeleitänne! Kuinka siis voisin vannoa Kybelen nimeen?»
+
+»Pois, pois tuo ateisti! Pois! Maa nielee meidät, jos me vielä
+hetkenkin siedämme pyhässä puistossa tuollaista jumalankieltäjää --
+kuolemaan!»
+
+»_Villipedoille_!» kuului joukosta naisen ääni. »_Meillä on nyt mies
+leijonalle ja toinen tiikerille_!»
+
+»Kun sinä, oi natsarealainen, siis kiellät Kybelen, niin mihinkä
+jumalaamme sinä uskot?» sotilas kysyi joukon huudoista välittämättä.
+
+»Kuulkaa tuota pilkkaa!» joukko kiljui.
+
+»Oi teitä, kuuroja ja sokeita!» kristitty jälleen puuttui puheeseen
+korottaen ääntänsä. »Voitteko te uskoa puisiin ja kivisiin kuviin?
+Kuvitteletteko, että niillä on silmät nähdä, korvat kuulla, kädet
+auttaa teitä? Onko tuo mykkä, ihmiskäden muovailema kuvapatsas todella
+jumalatar? -- onko ihminen sen tehnyt? -- Ah! Ihminen sen on luonut.
+Katsokaa! Huomatkaa itse sen avuttomuus -- ja oma hulluutenne!»
+
+Näin sanoen hän syöksyi kappeliin, ja ennenkuin katsojat
+aavistivatkaan, mihin hän pyrki ja mitä aikoi, hän sysäsi puisen
+kuvapatsaan jalustaltaan maahan.
+
+»Katsokaa!» hän riemuitsi, »jumalattarenne ei kykene kostamaan
+puolestaan! Voiko tuollaista esinettä palvoa?»
+
+Enempää hän ei saanut puhua. Niin rohkean julkea oli pyhän häväistys ja
+lisäksi Pompeijin pyhitetyimmällä paikalla, että hitaimmatkin
+raivostuivat. Kuin yhteisestä sopimuksesta joukko syöksyi puhujan
+kimppuun, ja ellei kenturio olisi ehtinyt väliin, olisi Olintus
+tuokiossa revitty palasiksi.
+
+»Rauhottukaa!» soturi huusi käskevänä. »Viekäämme tämä hävytön
+pilkkaaja laillisen oikeusistuimen eteen! Olemme jo turhaan aikaa
+haaskanneet. Jättäkäämme molemmat rikolliset viranomaisille! Nostakaa
+papin ruumis kantotuoliin -- kuljettakaa se hänen kotiinsa!»
+
+Samassa astui esiin muuan Isiksen pappi.
+
+»Minä vaadin tämän ruumiin itselleni, pappissäätymme tapojen mukaan.»
+
+»Papin toivo täytettäköön», kenturio vastasi. »Kuinka on murhaajan
+laita?»
+
+»Tajuton ja näyttää nukkuvan.»
+
+»Ellei rikos olisi niin saastainen, säälisin häntä. Eteenpäin!»
+
+Kääntyessään Arbakes kohtasi Isiksen papin katseen -- se oli Kalenus.
+Ja jokin tuossa merkitsevässä ja synkässä välkkeessä sai egyptiläisen
+itsekseen mutisemaan:
+
+»Lieneekö hän ollut murhatyön todistajana?»
+
+Nainen astui joukosta esiin ja silmäili tarkasti Olintusta. »_Jupiter
+avita, väkevä koljo! Nythän meillä on tiikerillekin miehensä.
+Kummallekin pedolle yksi_.»
+
+»Eläköön!» joukko tohisi, »mies leijonalle, toinen tiikerille! Mikä
+onni! Eläköön!»
+
+
+
+
+7 LUKU.
+
+Lukijalle kuvataan Glaukuksen tilaa. -- Ystävyyttä koetellaan. --
+Vihamielisyys heikentyy. -- Rakkaus pysyy samanlaisena, sillä rakastava
+on sokea.
+
+
+Ilta alkoi jo hämärtää, ja pompeijilaisten iloiset huvittelupaikat
+alkoivat nopeasti täyttyä. Yökulkijain piirteissä saattoi nyt nähdä
+tavallisesta poikkeavaa vakavuutta. Haasteltiin pienissä ryhmissä ja
+joukoissa, ikäänkuin siten saataisiin hälvennetyksi sitä osaksi
+tuskallista, osaksi nautintoa antavaa mielialaa, jonka keskustelun aihe
+oli omansa heissä herättämään. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta.
+
+Muuan nuori mies kiiruhti Fortunan temppelin pylväistön ohi -- ja
+niin nopeasti, että hän vauhdillaan antoi aikamoisen iskun kunnon
+kansalaisen, Diomedeen, lihakkaaseen ja uhkeaan ruumiiseen, tämä kun
+oli juuri menossa esikaupungissa olevaan huvilaansa.
+
+»Kas tuotakin!» kauppias huudahti vaivoin säilyttäen tasapainonsa.
+»Missä silmäsi ovat? Vai luuletko, ettei minussa ole tuntoa? Jupiter
+auttakoon! Oletpa iskenyt minun parempaan osaani, toinen samanlainen
+pukkaus, ja minun henkeni vaeltaa Hadeessa!»
+
+»Ah, Diomedes, sinäkö se oletkin? Anteeksi varomattomuuteni. Olin
+hajamielinen, sillä mietiskelin juuri elämän vaihtelevaisuutta. Glaukus
+parka, ah! Kukapa olisi uskonut!»
+
+»Mutta sanohan minulle, Klodius, ottaako senaatti todella asian
+tutkiakseen?»
+
+»Ottaa. Rikos on kuulemma aivan erikoista laatua, joten senaatin
+itsensä täytyy se käsitellä, ja siksipä liktorit saavatkin Glaukuksen
+käsiinsä.[77]
+
+»Häntä tutkitaan siis julkisesti?»
+
+»Saat olla varma. Missä olet ollut, kun et sitä tiedä?»
+
+»Olen juuri tullut Napolista, jonne lähdin asioille päivää jälkeen
+murhan -- kauheata, että rikos sattui samana yönä, jolloin hän oli
+vieraanani!»
+
+»Hänen syyllisyyttään ei käy epäileminenkään», Klodius huomautti
+yliolkaisesti. »Ja kun tämäntapainen raskas rikos tutkitaan ennen
+tavallisia pikkurikkomuksia, ehtii tuomio langeta jo ennen
+amfiteatterikilpailuja.»
+
+»Kilpailuja! Suuret jumalat!» Diomedes huudahti kauhusta värähtäen. »Ei
+suinkaan häntä tuomita pedoille viskattavaksi -- niin nuorta ja
+rikasta!»
+
+»Niin käy, mutta hänhän onkin kreikkalainen. Jos hän olisi roomalainen,
+löydettäisiin tuhansittain lieventäviä seikkoja. Tuollaisia muukalaisia
+voi kyllä heidän onnensa päivinä sietää, mutta onnettomuuksien heitä
+kohdatessa emme saa unohtaa, että he oikeastaan ovat orjia. Me,
+ylhäissyntyiset, olemme tosin aina helläsydämisiä; ja hänen kohtalonsa
+tulisi aikalailla siedettäväksi, jos me saisimme hänet tuomita, ja mitä
+on, meidän kesken sanoen, joku Isiksen pappi? -- mitä Isis itse? Mutta
+roskaväki on taikauskoista; se vaatii verta pyhänsä häväisemisestä. On
+vaarallista olla mukautumatta yleiseen mielipiteeseen.»
+
+»Entä se jumalankieltäjä -- kristitty, natsarealainen tai mikä hänen
+nimensä on?»
+
+»Oh, se koira rukka! Jos hän uhraa Kybelelle tai Isikselle, niin hänet
+armahdetaan. Ellei, niin tiikeri hänet saa. Melkein luulen niin käyvän,
+mutta tuomio sen asian ratkaisee. Me puhumme, vaikka uurna vielä on
+tyhjä. Ja kreikkalainenkin voinee välttää oman kirjaimistonsa kuolemaa
+uhkaavan Th:n.[78] Mutta tarpeeksi jo tästä ikävästä asiasta. Kuinka
+ihana Julia jaksaa?»
+
+»Kiitos, hyvin.»
+
+»Tervehdykseni hänelle. Mutta kuuntele! Tuo ovi narisee saranoillaan;
+se on preetorin talo. Ken sieltä tulee? Polluks avita, sehän on
+egyptiläinen! Mitä asiaa hänellä lienee julkiselle ystävällemme?»
+
+»Nähtävästi hänellä on ollut jotakin sanottavaa murhasta», Diomedes
+sanoi. »Mutta mikä lienee ollut rikoksen aihe? Glaukushan aikoi juuri
+mennä naimisiin murhatun sisaren kanssa.»
+
+»Niinpä kyllä. Jotkut väittävät Apekideen olleen sitä avioliittoa
+vastaan. Heidän välillään kuuluu olleen ankara torailu. Glaukus oli
+humalassa -- niin, hän oli aivan tajuton, kun hänet maasta nostettiin,
+ja kuuluu olevan vielä nytkin -- viinikö, pelkoko, katumusko, furiatko
+vai öiset remut sen ovat aiheuttaneet, sitä en tiedä.»
+
+»Mies parka! Onko hänellä hyvä asianajaja?»
+
+»Paras -- Gaius Pollio, taitava puhuja. Hän on jaellut rahoja kaikille
+rappiolle joutuneille ihmisille ja ylhäissyntyisille tuhlareille, jotta
+he pukeutuisivat rääsyihin ja kuljeskelisivat ympäri kaupunkia vannoen
+Glaukukselle ystävyyttä ja sulattaakseen kansalaisten kivisydämiä
+sääliin (Glaukus tuskin sentään viitsii tällaisten miesten kanssa edes
+haastella, vaikka he tekisivät hänestä keisarin! -- Olen oikeamielinen
+hänelle, hän oli todellinen ylimys seuraa valitessaan). Mutta sellaiset
+puuhat ovat muutenkin turhia. Isis on juuri nykyisin erikoisessa
+kansansuosiossa.»
+
+»Nytpä juolahtaakin mieleeni. Minulla on paraikaa tavaroita
+Aleksandriassa. Niin, Isistä pitää suojella.»
+
+»Niin oikein. Hyvästi nyt, vanha ystävä. Tapaamme toisemme taas pian.
+Ellei niin käy, meidän täytyy silloin amfiteatterissa lyödä vedot.
+Glaukuksen onnettomuus on saanut kaikki laskuni sekaisin! Hän oli
+uskaltanut vedon Lydonin, gladiaattorin hyväksi; minun täytyy nyt tehdä
+aivan uudet taulukot. _Vale_!»
+
+Klodius jätti hitaan Diomedeen vaeltamaan kotiaan kohden ja kulki itse
+eteenpäin hyräillen itsekseen kreikkalaista laulua ja täyttäen yöilman
+hienoilla tuoksuilla, joita levisi hänen lumivalkeista vaatteistaan ja
+aaltoilevista kiharoistaan.
+
+»Jos», hän mietiskeli, »Glaukus heitetään leijonan eteen, ei Julialla
+enää ole ketään parempaa rakastajaa kuin minä olen; ehkä hän silloin
+suostuu minuun -- ja luulenpa, että minun täytyy naida hänet. Jumalat
+auttakoot! Peli ei tahdo enää oikein luistaa -- minun sormiani
+tarkataan jo kovin epäluuloisesti nappulapussia ravistaessani. Kirottu
+Sallustus uhkaa milloin hyvänsä minut paljastaa, ja jos saadaan
+selville, että norsunluun alla on lyijyä, niin hyvästi silloin hyvät
+illalliset ja hyvätuoksuiset kirjeet. -- Klodius on silloin mennyttä
+miestä. Parempi on naida, heitän pelin ja etsin onneani (tai ehkä
+paremmin Julian onnea) keisarin hovista.»
+
+Tällaisia kunnianhimoisia (mikäli Klodiuksen kaltaisen miehen aikeista
+voi tätä jaloa nimeä käyttää) suunnitelmia hautoen peluri huomasi äkkiä
+jonkun lähestyvän. Hän kääntyi ja näki edessään Arbakeen tummat
+piirteet.
+
+»Terve, jalo Klodius! Anteeksi, että häiritsen, mutta etköhän voisi
+sanoa minulle, missä Sallustus asuu?»
+
+»Se on vain jonkun askelen päässä tästä, viisas Arbakes. Entä onko
+Sallustuksella tänäiltana joku juhla?»
+
+»En tiedä», egyptiläinen vastasi, »en minä ainakaan ole niitä, joita
+hän tahtoo nähdä seurassaan. Mutta tiedäthän, että Glaukus, murhaaja,
+on nyt siinä talossa.»
+
+»Ah! Tuo hyväsydäminen epikuurolainen uskoo kreikkalaisen
+viattomuuteen. Nytpä muistankin, että hän meni takuuseen Glaukuksen
+puolesta ja vastaa hänestä siksi, kunnes tuomio langetetaan.[79]
+Sallustuksen talo onkin hauskempi kuin vankila, varsinkin tuo forumin
+vankityrmä. Mutta minkätähden menet tapaamaan Glaukusta?»
+
+»Mitä, jalo Klodius, eikö ole tehtävämme koettaa pelastaa häntä.
+Rikkaan henkilön tuomitsemisella on aina paha vaikutus. Puhuisin
+mielelläni hänen kanssaan -- olen kuullut hänen jo tointuneen -- ja
+tiedustelisin hänen rikoksensa syitä. Ne ovat ehkä senluontoisia, että
+ne tekevät helpommaksi häntä puolustaa.»
+
+»Sinä olet jalosydäminen, Arbakes!»
+
+»Jalomielisyyteen on viisaan pyrittävä», egyptiläinen virkkoi
+vaatimattomasti. »Missä onkaan Sallustuksen talo?»
+
+»Näytän sinulle tien, jos tahdot jonkun askelen viipyä seurassani.
+Mutta kerro, mitä on tullut siitä tyttöraukasta, jonka atenalainen
+aikoi naida -- murhatun papin sisaresta?»
+
+»Ah! Hän on kuin järkensä kadottanut. Toisinaan hän kiroo murhaajan --
+sitten vaikenee äkisti -- huudahtaa jälleen: 'Mutta miksi kiroon häntä?
+Oi, veljeni! Glaukus ei ole murhaajasi -- en koskaan sitä usko!' Sitten
+hän taas alkaa, taas vaikenee, jälleen kauhistuneena mutisee itsekseen:
+'Mutta jos se sittenkin on hän!'»
+
+»Onneton Ione!»
+
+»On hyvä kumminkin, että hautausvelvollisuudet ovat estäneet häntä
+liian paljoa ajattelemasta Glaukusta ja itseään; ja sekavien
+tunteittensa vallassa hän ei ole vielä huomannut, että Glaukusta on
+julkisesti syytetty ja että hän joutuu oikeusistuimen eteen. Vasta kun
+hautajaiset ovat ohi, pystyy hän muuta ajattelemaan. Ja silloin,
+pelkään, on hänen ystäviensä melko epämieluista katsella, kuinka hän
+yrittää pelastaa veljensä murhaajaa.»
+
+»Sellainen häväistysjuttu olisi saatava ehkäistyksi.»
+
+»Toivon sitä varten jo ryhtyneeni muutamiin varokeinoihin. Olen hänen
+holhoojansa ja olen juuri saanut asianomaisen luvan viedä hänet
+hautajaisten jälkeen talooni. Siellä hän on, jumalat sen suokoot,
+hyvässä turvassa.»
+
+»Olet tehnyt oikein, viisas Arbakes. Ja tuossa on Sallustuksen talo.
+Jumalat sinua suojelkoot! Mutta odotahan, Arbakes -- miksi sinä elät
+niin salassa ja yksinäsi? Sanovat, että _voit_ olla hyvinkin iloinen --
+mikset salli minun johtaa sinua Pompeijin nautintoihin? Uskallan
+vakuuttaa, että tunnen ne paremmin kuin kukaan muu.»
+
+»Kiitän sinua, jalo Klodius, sinun johdollasi voisin ehkä _filyraan_
+pukeutua, mutta minun ikäisenäni ollaan jo huonoja oppilaita.»
+
+»Oh, ei pelkoa! Olen seitsenkymmenvuotiaitakin opastanut. Sitäpaitsi
+rikkaat eivät koskaan ole vanhoja.»
+
+»Imartelet. Piakkoin ehkä muistutan sinua lupauksestasi.»
+
+»Saat koska tahansa käskeä Markus Klodiusta. Ja nyt: _vale_!»
+
+»No niin», egyptiläinen puheli itsekseen, »en ole verenhimoinen mies.
+Tahdon pelastaa tuon kreikkalaisen, jos hän rikoksen tunnustettuaan
+luovuttaa minulle Ionen iäksi ja vapauttaa minut paljastamisen
+pelosta. Ja minä voin hänet pelastaa pakottamalla Julian puhumaan
+lemmenjuomasta, mitä seikkaa varmasti pidetään lieventävänä
+asianhaarana. Mutta jos hän kieltää rikoksensa, häpeää Julia tunnustaa
+mitään, ja hänen täytyy kuolla -- kuolla, koska hän on minun
+kilpailijani elävänä -- kuolla, koska hän edustaa minua kuolleena!
+Tunnustaneeko hän? Eiköhän häntä saisi vakuutetuksi siitä, että hän on
+houreissaan verityön tehnyt? Sellainen tunnustus takaisi minulle
+paremman turvan kuin hänen kuolemansa. Hm! Meidän täytyy koetta
+yrittää.»
+
+Astellen kapeaa katua Arbakes saapui Sallustuksen talolle. Portin
+edessä hän huomasi kadulla pitkin pituuttaan makaavan tumman, viittaan
+kääriytyneen olennon.
+
+Niin hiljaa se makasi ja niin oudon hämärä se oli ulkopiirteiltään,
+että joku muu kuin Arbakes olisi tuntenut taikauskoista pelkoa, että
+siinä nyt oli joku noista julmista _lemuureista_, jommoisia kaikkialla
+kummittelee niiden talojen kynnyksien edessä, joissa ennen ovat
+asuneet. Mutta Arbakes ei välittänyt sellaisista haamuista.
+
+»_Nouse_!» hän virkkoi koskettaen jalallaan maassa makaavaa, »olet
+tielläni.»
+
+»Haa! Kuka olet?» olento huudahti kimakalla äänellä, ja kun hän oli
+noussut, valaisi tähtien tuike hänen kalpeat kasvonsa ja tessalialaisen
+Nydian valottomat silmät. »Kuka olet? Tunnen sinun hirveän äänesi.»
+
+»Sokea tyttö! Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Hyi! Onko tämä nyt
+sopivaa sinunlaisellesi ja ikäisellesi? Kotiisi, tyttö!»
+
+»Tunnen sinut», Nydia virkkoi matalalla äänellä, »olet egyptiläinen
+Arbakes». Sitten aivankuin äkillisestä päähänpistosta hän heittäytyi
+toisen jalkoihin ja syleillen hänen polviaan hän huudahti rajuin,
+intohimoisin elein: »Oi, pelottava ja mahtava mies, pelasta hänet! --
+pelasta! Hän ei ole vikapää -- minä olen syyllinen. Hän makaa tuossa
+talossa sairaana -- kuolevana, ja minä -- minä olen kaikkeen syynä.
+Eivätkä tahdo päästää minua sisälle -- he ajavat sokean tytön ulos. Oi,
+paranna hänet! -- Sinä tunnet varmasti jonkun ruohon -- jonkun taian --
+jonkun vastajuoman -- sillä lemmenjuoma on hänen järkensä sumentanut.»
+
+»Vaiti lapsi! Tiedän kaikki. -- Unohdat, että seurasin Juliaa
+noita-akan asunnolle. Todennäköisesti hän on juoman antanut, mutta
+hänen maineensa vuoksi sinun täytyy olla vaiti. Älä itseäsi syytä, mikä
+tapahtuu, sen täytyy tapahtua. Sillävälin käyn katsomassa syytettyä --
+ehkä hänet vielä voi pelastaa. Kotiisi!»
+
+Arbakes riistihe irti epätoivoisen tessalittaren syleilystä ja kolkutti
+lujasti ovelle.
+
+Hetken perästä työnnettiin raskaat salvat sisäpuolelta syrjään ja
+ovenvartija kysyi puoliavoimesta ovesta, kuka ulkona oli.
+
+»Arbakes. -- Tärkeää asiaa Sallustukselle. Koskee Glaukusta. Tulen
+preetorilta.»
+
+Unelias, haukotteleva vartija päästi komean egyptiläisen sisälle.
+Samassa syöksähti Nydia esiin. »Kuinka hänen laitansa on?» hän
+huudahti. »Sano minulle -- sano!»
+
+»Ah, tyttöriepu, oletko yhä siellä? Häpeä! Hän on kuulemma jo
+tajuissaan.»
+
+»Jumalille kiitos! Ja sinä et tahdo päästää minua sisään? Ah, minä
+rukoilen sinua --»
+
+»Päästääkö sinua? En. Saisinpa olkapäilleni kauniin tervehdyksen, jos
+sinunlaisiasi laskisin taloon. Mene kotiisi!»
+
+Ovi lyötiin kiinni, ja Nydia istahti raskaasti huoaten toistamiseen
+kylmille kiville, ja peittäen vaippaan kasvonsa hän jatkoi raskasta
+valvontaansa.
+
+Arbakes astui trikliniumiin, jossa Sallustus paraikaa illasti
+vapautetun suosikkiorjansa kera.
+
+»Mitä! Arbakes! Ja tähän aikaan! -- Ota tämä malja!»
+
+»Ei, kunnon Sallustus. Tulen asioille, en nauttimaan. Kuinka suojattisi
+jaksaa? Kaupungilla puhutaan, että hän jälleen on tolkussaan.»
+
+»Ah, se on totta», hyväntahtoinen mutta kevytmielinen Sallustus vastasi
+pyyhkien silmäkulmaltaan kyynelen, »mutta hänen hermonsa ovat vielä
+niin ärtyneet ja voimansa murtuneet, että vain vaivoin tunnen entisen
+loistavan ja iloisen toverini. Mutta outoa on, ettei hän itse voi
+mitenkään selittää, mikä aiheutti hänen äkillisen mielenhäiriönsä. Hän
+muistaa vain hämärästi, mitä on tapahtunut ja väittää juhlallisesti
+vastoin sinun todistustasi, viisas egyptiläinen, olevansa viaton
+Apekideen murhaan.»
+
+»Sallustus», Arbakes virkkoi vakavana, »ystäväsi asemaa tarkastaessa
+tulee ottaa huomioon erikoisia seikkoja. Ja jos me saamme hänet
+tunnustamaan rikoksensa ja sen vaikuttimet, voi vielä paljon toivoa
+senaatilta, sillä kuten tiedät, senaatilla on valta höllentää tai
+tiukentaa lakia. Sentähden olen ollut neuvottelemassa kaupungin
+korkeimman viranomaisen luona ja saanut häneltä luvan keskustella tänä
+yönä yksityisesti atenalaisen kanssa. Tietänet, että huomenna pidetään
+ensimäinen kuulustelu.»
+
+»Hyvä on», Sallustus sanoi, »olet itämaisen nimesi ja maineesi
+arvoinen, jos hänestä saat mitään irti, mutta voithan yrittää. Glaukus
+parka! -- Ja hänellä kun oli niin mainio ruokahalu! Nyt hänelle ei enää
+kelpaa mikään!»
+
+Tämä ajatus liikutti syvästi tuota hyväsydämistä epikuurolaista. Hän
+huoahti ja käski orjiensa täyttää maljan.
+
+»On myöhä», egyptiläinen huomautti. »Salli minun heti tavata ystäväsi!»
+
+Sallustus suostui ja näytti tietä pieneen huoneeseen, jota ulkopuolelta
+kaksi uneliasta orjaa vartioi. Ovi aukeni. Arbakeen pyynnöstä Sallustus
+poistui, ja egyptiläinen oli yksin Glaukuksen kanssa.
+
+Kapean vuoteen ääressä paloi sirolla jalustalla, jommoiset siihen
+aikaan olivat niin tavallisia, pieni lamppu. Sen liekit valaisivat
+atenalaisen kalpeita kasvoja, ja Arbakestakin liikutti se muutos, mikä
+niillä oli tapahtunut. Raikas väri oli kadonnut, poski oli kuopalla,
+vavahtelevat huulet valjut, ankara oli ollut taistelu järjen ja
+hulluuden, elämän ja kuoleman välillä. Glaukuksen nuoruus ja voima oli
+voittanut. Mutta hengen tuoreus -- elämän elämä, sen kunnia ja mehu --
+oli iäksi hävinnyt.
+
+Egyptiläinen istahti vuoteen ääreen. Glaukus makasi yhä mykkänä
+huomaamatta häntä. Pitkän vaijennan jälkeen Arbakes vihdoin virkkoi:
+
+»Glaukus, olemme olleet vihamiehiä. Tulen luoksesi yksinäni ja yön
+hiljaisena hetkenä -- ystävänäsi, ehkä pelastajanasikin.»
+
+Niinkuin metsäkauris säikkyy tiikerin tieltä, niin Glaukuskin
+hypähti pystyyn kauhistuen kuulemaansa terävää ääntä ja nähdessään
+äkkiä vihamiehen edessään. Heidän katseensa kohtasivat toisensa,
+ja kummallakaan ei sillä hetkellä ollut voimaa väistää toisen
+katsetta. Väri tuli ja katosi atenalaisen poskilla ja egyptiläisen
+pronssinhohteinen poski sai kalpeamman häivän. Vihdoin syvästi
+huokaisten ja otsaansa tarttuen Glaukus kääntyi poispäin, käpertyi
+kokoon ja mutisi:
+
+»Uneksinko yhä vielä?»
+
+»Et, Glaukus, olet hereillä. Tämän oikean käden ja isäni pään kautta
+vannon, että näet edessäsi miehen, joka voi henkesi pelastaa. Kuule!
+Tiedän, mitä olet tehnyt, mutta tiedän myöskin lieventävät asianhaarat,
+joista sinulla ei ole aavistustakaan. Olet murhaaja -- se on totta,
+himomurhaaja; älä kiellä -- älä tuijota -- nämä silmät ovat nähneet.
+Mutta voin sinut pelastaa. -- Voin näyttää toteen, kuinka sinä menetit
+järkesi ja lakkasit olemasta vapaasti ajatteleva ja toimiva ihminen.
+Mutta kyetäkseni sinut pelastamaan sinun täytyy rikoksesi tunnustaa.
+Allekirjota tämä paperi, jossa tunnustat surmanneesi Apekideen, ja sinä
+vältät kamalan kohtalosi.»
+
+»Mitä sanoja ne ovat? -- Murhaaja ja Apekides! Enkö itse nähnyt hänen
+makaavan verissään maassa? Ja sinä tahdot minulle vakuuttaa, että minä
+olen ollut murhaaja! Mies, sinä valehtelet! Pois luotani!»
+
+»Älä kiivastu, Glaukus, älä hätäile. Teko on todistettu. Sinä
+tietystikään et enää muista, mitä houreissasi olet tehnyt, että olet
+tehnyt sellaista, mitä selvin järjin et edes ajatellut. Mutta salli
+minun virkistää lamaantunutta muistiasi. Tiedäthän, että kuljitte papin
+kanssa kiivaasti väitellen keskenänne hänen sisarestaan; tiedät, että
+hän oli kiivas, ja puoleksi natsarealaisena hän tahtoi kääntää sinutkin
+ja hän käytti purevia sanoja, hän moitti elintapojasi ja vannoi, ettei
+sallisi sinun menevän avioliittoon Ionen kanssa, ja silloin sinä
+raivoissasi suoritit äkillisen tihutyösi. Kas niin, muistatko nyt? Lue
+tämä papyruslehti; siihen on kirjotettu samaa -- vahvista se nimelläsi,
+ja sinä olet pelastettu.»
+
+»Barbaari, anna tänne se kirjotettu valhe, jotta saan sen repiä
+palasiksi! Minäkö Ionen veljen murhaaja! Minäkö tunnustaisin, että olen
+hiuskarvaakaan taittanut siltä, jota hän rakastaa! Salli minun
+mieluummin kuolla tuhat kertaa!»
+
+»Vaiti!» Arbakes virkkoi matalalla ja sähisevällä äänellä. »On vain
+yksi vaihtoehto -- tunnustuksesi ja allekirjotuksesi tai amfiteatteri
+ja leijonan kynnet!»
+
+Suunnatessaan katseensa kärsivään Glaukukseen huomasi egyptiläinen
+ilokseen, mikä vaikutus hänen viimeisillä sanoillaan oli. Kauhu
+kouristi atenalaisen piirteitä -- hänen huulensa vavahtivat -- kammon
+ja kummastuksen ilme häivähti hänen otsallaan ja silmissään.
+
+»Suuret jumalat!» hän hiljaa huudahti. »Mikä muutos onkaan tapahtunut!
+Joku päivä sitten oli elämäni ruusuista ilakoimista -- Ione oli minun
+-- nuoruus, terveys, lempi takasivat minulle auvon autuuden, ja nyt --
+kipu ja tuska, hulluus, häpeä ja kuolema! Ja minkätähden? Mitä olen
+tehnyt? Oh, olen varmaankin yhä hullu!»
+
+»Kirjota, ja olet pelastettu!» egyptiläinen virkkoi lempeällä äänellä.
+
+»Kiusaaja, en koskaan!» Glaukus kirahti raivon puuskassaan. »Et tunne
+minua, et tunne atenalaisen ylvästä mieltä! Kuoleman äkkikuva minua
+hetkeksi kamotti, mutta pelko on jo ohi. Häpeä elää iäti! Kuka
+senvuoksi nimensä antaa pelastaakseen ajallisen elämänsä? Kuka vaihtaa
+kirkkaat ajatukset pimeihin päiviin? Kuka tahtoo itsensä myydä ja olla
+tahrattuna kunnian ja rakkauden silmissä? Ja jos onkin joku sellainen
+raukka, joka sellaista tietä tahtoo nauttia jonkun vuoden lisää tätä
+kurjaa elämää, älä luule, egyptiläinen, tahrainen barbaari, löytäväsi
+sellaista miehestä, joka on polkenut samaa ruohoa kuin Harmodius ja
+hengittänyt samaa ilmaa kuin Sokrates. Mene! Anna minun elää
+tarvitsematta halveksia itseäni -- tai kuolla ilman pelkoa!»
+
+»Ajattele tarkemmin! Leijonan kynsiä! Hurjan joukon hohotuksia! Sen
+ilonihkuisia katseita, kun se näkee sinun raadellut jäsenesi! Nimeäsi
+halveksitaan! Ruumiisi jää hautaamatta! Häpeä, josta tahdot päästä, on
+iäti nimeesi sidottu.»
+
+»Erehdyt! _Sinä_ olet hullu! Häpeä ei ole koskaan siinä, että toiset
+lakkaavat kunnioittamasta, vaan siinä, että itse halveksii itseään.
+Menetkö nyt? Sinua katsella on inhottavaa! Olen aina sinua vihannut,
+nyt sinua halveksin!»
+
+»Menen», Arbakes sanoi häveten ja raivostuneena, mutta samalla säälien
+ihaillen uhriaan. »Menen. Näemme toisemme vielä kahdesti. Kerran
+oikeussalissa -- toisen kuolemasi ovella. Hyvästi!»
+
+Egyptiläinen nousi hitaasti, kietoi vaipan ympärilleen ja lähti. Hän
+tapasi Sallustuksen, jonka silmät jo olivat alkaneet taistella viinin
+synnyttämän uneliaisuuden kanssa. »Hän on vielä tolkuton tai
+uppiniskainen. Ei ole mitään toivoa.»
+
+»Älä sano niin», Sallustus sanoi. Hänellä ei ollut kaunaa atenalaisen
+syyttäjää vastaan, sillä hän itsekään ei ollut liian vakavaryhtinen
+mies, ja hän oli enemmän liikutettu ystävän onnettomuudesta kuin
+vakuutettu hänen syyttömyydestään. »Älä sano niin, egyptiläiseni.
+Sellainen kunnon maljankallistaja on kaikin mokomin pelastettava.
+Bakkus Isistä vastaan.»
+
+»Saamme nähdä», egyptiläinen vastasi.
+
+Naristen avautuivat salvat -- ovi oli auki. Arbakes oli avoimella
+kadulla, ja Nydia parka yhä istui odottamassa.
+
+»Tahdotko hänet pelastaa?» hän huudahti tarraten hänen käteensä.
+
+»Lapsi, seuraa minua kotiini. Tahdon puhua sinulle -- hänen asiastaan
+tahdon kanssasi haastella.»
+
+»Ja sinä tahdot pelastaa hänet?»
+
+Sokean tytön harovaan korvaan ei tullut vastausta. -- Arbakes oli
+mennyt eteenpäin. Nydia epäröi hetken, ja sitten hän seurasi äänetönnä
+egyptiläistä.
+
+»Minun täytyy ottaa huostaani tuo tyttö», tämä itsekseen tuumi. »Hän ei
+saa kenellekään hiiskua lemmenjuomasta. Ja turhamainen Julia kyllä
+varoo paljastamasta itseään.»
+
+
+
+
+8 LUKU.
+
+Vanhanajan hautajaiset.
+
+
+Arbakeen näin puuhatessa asuivat suru ja kuolema Ionen talossa. Oli sen
+päivän aattoilta, jolloinka murhatun Apekideen maallinen tomu piti
+juhlallisin hautausmenoin maanpoveen kätkettämän. Ruumis oli viety
+Isiksen temppelistä hänen lähimmän elossaolevaa sukulaisensa luokse ja
+Ione oli saanut yhtaikaa kuulla sekä veljensä kuolemasta että
+syytöksestä, joka oli singottu hänen rakastettuaan vastaan. Ensimäinen
+ankara mielenliikutus, joka ei anna tilaa muille tunnelmille ja orjien
+vaitiolo olivat ehkäisseet häntä saamasta heti tietää siitä hirveästä
+kohtalosta, joka odotti hänen lemmittyään. Hän ei tiennyt mitään toisen
+sairaudesta, mielenviasta ja lähestyvästä kuulustelusta. Hän tiesi vain
+syytöksen, ja juoruja hän ei uskonut. Mutta kun kerrottiin, että
+Arbakes oli kantaja, vakuuttautui hän yhä varmemmaksi siitä, että
+egyptiläinen itse oli syyllinen. Mutta se suuri ja tärkeä merkitys,
+mikä vanhanajan ihmisten mielestä oli kaikilla läheisen omaisen
+kuolemaan kohdistuvilla uskonnollisilla tavoilla, oli saanut hänetkin
+tähän asti uhraamaan kaiken aikansa juuri tähän puuhaan. Ah! Hänen ei
+ollut suotu suorittaa sitä hentoa ja liikuttavaa palvelusta, joka on
+läheisen omaisen tehtävä, hengittää itseensä kuolevan viimeinen henkäys
+-- hänen poisliitelevä sielunsa; mutta hän oli sulkenut hänen yhä
+avoimet silmänsä ja vääristyneet huulensa, oli valvonut hänen pyhitetyn
+ruumiinsa ääressä, kun se puhtaaksi pestynä ja öljyin hierottuna lepäsi
+juhlapuvussaan norsunluisella vuoteella -- oli huoneen koristanut
+lehvin ja kukin ja pannut kynnykselle uudet uhkeat kypressinoksat. Ja
+näissä toimissa, itkuvirsissä ja rukouksissa Ione unohti kaiken muun.
+Miellyttävimpiä vanhoja tapoja oli viedä nuoren ruumis aamuhämärässä
+hautaan; sillä siten luultiin kuolemaa hennoimmin tulkittavan, ja
+runollisesti he kuvittelivat, että Aurora, joka lempii nuoruutta, on
+vainajan ryöstänyt saadakseen häntä syleillä, ja vaikka tämä myytti ei
+nyt sopinutkaan murhattuun pappiin, säilytettiin silti vanha tapa
+ennallaan.[80]
+
+Tähdet vaalenivat jo harmahtavalla taivaalla ja yö alkoi vähitellen
+hämärtyä aamuksi, kun musta, äänetön joukko seisahtui Ionen talon
+edustalle. Pitkät, ohuet sainiot, jotka valju aamu sai kalpeilta
+näyttämään, loivat vipajavaa valoa joukkoon ja saivat siten syntymään
+juhlallisen ja jännittyneen mielialan. Ja äkkiä alkoi kuulua hidasta ja
+surullista soittoa, jonka kaiku kiiri pitkin autioita ja elottomia
+katuja; ja naiskuoro (jota roomalaiset runoilijat usein nimittävät
+_praeficae'ksi_) viritti tibioin ja myysialaisten luuttujen säestämänä
+seuraavan laulun:
+
+        _Hautausvirsi_.
+
+    Yl' kynnyksen, jot' oksat kypressin
+      Nyt kaunistaa, ei ruusut kirkkahat,
+    Sun saatamme me tuonen majoihin,
+      Me, kyynelöivät viime vierahat.
+    On outo eessäs taivaltaasi tie,
+      Mi tummaan päätyy maahan varjojen,
+    Se takaisin ei kulkijaansa vie,
+      Mi virran synkän ehti äyräillen.
+
+    Ei naurut, laulut siellä sullen soi,
+      Ei riemua suo siellä päivä, yö,
+    Vain Argon immet työssään vaikeroi,
+      Titanin maksaa tuonen lintu syö,
+    Sisyfos vaivoin paattaan vierittää,
+      Mi vuorelt' alas luisuu uudestaan,
+    Ja Tantalosta jano näännyttää,
+      Ja Geryon-jätti tempoo tuskissaan.
+
+    Nuo siellä näät sä varjot kalvakat,
+      Ja Pluton synkän, kammokatseisen;
+    Sä veneeseen jo tummaan tuijotat,
+      Mi yli vie sun virran vainaiden.
+    Siis tulkaa, viime ystävyyden-työ[81]
+      Me hälle suokaamme jo joutuisaan!
+    Jo kiihkeänä kutsuu soihtuin vyö,
+      Hän rukoellen oottaa rannallaan.
+
+Kun laulun sävelet olivat haipuneet pois, jakaantui joukko kahtia, ja
+purppurakatoksella suojatuilla paareilla kannettiin Apekideen ruumis
+ulos jalat eteenpäin. Mustiinpuettujen soihdunkantajien saattama
+designaattori eli juhlallisten menojen ohjaaja antoi merkin ja kulkue
+lähti hitaasti liikkeelle.
+
+Edellä kulkivat soittajat juhlallista marssia kaiuttaen --
+vienoäänisempien soitinten rauhallisen sävyn katkaisi usein
+sururumpujen raskas ja hurja räminä; sitten seurasi tilattu
+laulukuoro laulaen hautausvirsiään; naisäänien joukosta kuului myöskin
+poikien laulua, niiden hento nuoruus oli räikeänä vastakohtana
+kuolemanajatukselle. Mutta koomilliset henkilöt ja _archimimus_ (joiden
+tehtävänä oli kuvata kuollutta elävänä) -- jotka tavallisesti olivat
+mukana hautaussaattueessa --, oli jätetty pois tästä hautauksesta, joka
+osanottajissa oli omansa herättämään niin hirveitä muistoja.
+
+Viimeksi tulivat Isiksen papit valkeissa vaatteissaan, paljain jaloin
+ja pitäen tähkiä käsissään. Ruumiin edessä kuljetettiin vainajan ja
+hänen atenalaisten esi-isiensä kuvia. Ja aivan paarien takana käveli,
+orjattariensa parissa vainajan ainoa elossa oleva sukulainen -- paljain
+päin ja hajahapsin, kasvot marmorinkalpeina, mutta ryhdikkäänä ja
+rauhallisena; vain silloin tällöin, kun musiikin herättämä herkkä
+ajatus sai hänet erikoisesti tuntemaan surunsa taakan, hän peitti
+kasvonsa käsillään salatakseen kyynelensä; sillä hänen luonteensa ei
+ollut purkaa rajusti tuskaansa hurjin elein, raskain huokauksin, jotka
+ovat luonteenomaisia heikkotahtoisemmille. Siihen aikaan kuten ainakin
+kaikki syvä tunne oli äänetöntä ja rauhallista.
+
+Noin saattue kulki kaupungin katuja ja saapui kaupunginportin kautta
+muurin ulkopuolelle »Hautojen tielle», jonka matkailija vielä nytkin
+näkee.
+
+Polttorovio oli tehty karsimattomista petäjänpölkyistä
+alttarintapaiseksi, ja oksien lomissa olivat tarvittavat poltinaineet;
+ja rovion ympärillä tummat kypressit humisivat hautauslauluaan.
+
+Kun paarit oli laskettu polttoroviolle, asettui joukko sen toiselle
+sivulle ja Ione nousi ylös ja seisoi hetken liikkumatta ja ääneti
+hengettömän ruumiin ääressä. Vainajan piirteistä oli kadonnut
+väkivaltaisen kuoleman jättämä vääntynyt ilme. Iäksi olivat haihtuneet
+kauhu ja epäily, intohimoinen sisäinen taistelu, uskonnollinen pelko,
+menneisyyden ja nykyhetken kamppailu, tulevaisuuden toivo ja pelko! --
+missä nyt näkyi tuolla salaperäisen rauhan tasaamalla otsalla ja
+liikkumattomilla huulilla jälkeäkään niistä intohimoista, jotka kerran
+olivat innoittaneet tuon pyhitettyyn elämään pyrkineen nuoren miehen
+mielen? Sisar katseli viimeistä kertaa veljeään, eikä ääntäkään
+kuulunut joukosta. Oli jotakin kamottavaa, mutta samalla rauhottavaa
+tuossa vaijennassa; ja se loppuikin yhtäkkiä -- kauan pidätetyn
+epätoivon huutoon.
+
+»Veljeni, veljeni!» orpo tyttöparka huudahti heittäytyen paareille,
+»sinä, joka et maan matosellekaan tehnyt pahaa -- ketä vihamiestä sinä
+saatoit ärsyttää? Oi, tähänkö siis on tultu? Herää! Herää! Me kasvoimme
+yhdessä -- näinkö me eroamme? Et ole kuollut -- nukut vain! Herää,
+herää!»
+
+Hänen läpitunkevan äänensä sävy liikutti katselijat sääliin, ja he
+puhkesivat vihlovaan valitukseen. Se pelästytti, toinnutti Ionen; hän
+katsahti nopeasti ja tyrmistyneenä ympärilleen, ikäänkuin olisi vasta
+nyt huomannut muitakin olevan mukana.
+
+»Ah!» hän huoahti, »_me emme olekaan yksin_!»
+
+Hetken perästä hän nousi ja hänen kalpeat, kauniit kasvonsa olivat
+jälleen tyynet ja rauhalliset. Hennoin vapisevin käsin hän avasi
+vainajan silmäluomet;[82] mutta kohdatessaan toisen lasittuneen
+elottoman katseen, kiljahti hän kuin olisi nähnyt edessään aaveen. Pian
+hän kuitenkin tointui ja yhä uudestaan ja uudestaan hän suuteli
+vainajan silmiä, huulia, otsaa ja otti koneellisesti ja haluttomasti
+veljensä temppelin ylipapilta soihdun.
+
+Äkkiä puhjennut soitto, virinnyt laulu ilmottivat, että pyhä liekki oli
+sytytetty.
+
+        _Tuulen hymni_.
+
+              1.
+
+    Tullos pilvitanhuiltas,
+    Tuuli, ilman valtias!
+    Pyhä meillen aina oot,
+    Kun he sua kutsukoot,
+    Läntisnä jos mailla liidät,
+    Taikka kaakon siivin kiidät,
+    Tai yl' vetten yltyväin
+    Idäst' ennät temmeltäin,
+    Taikka ko'ista kukkain kulet,
+    Konsa syttyy taivaan tulet,
+    Lempeänä liehuen,
+    Nymfein kera kuiskien.
+
+              2.
+
+    Taukoo kotvaks karkelusta,
+    Saaos sulo-suitsutusta,
+    Ehompaa kuin konsanaan
+    Tempen rinteell' uhrataan,
+    Taikka Kypron lehväin alla,
+    Taikka Rhodon rantamalla.
+    Hurmotuoksut sulle suomme
+    Tulviellen sulle tuomme
+    Myrhaa, nardust', thymosta,
+    Kohoomaan koht' taivasta.
+
+              3.
+
+    Tuuli ylhä, iäinen,
+    Lähde elon kaikkien,
+    Lahjamme sä ota vastaan,
+    Suomaas on mi ainoastaan!
+    Herää, liekki läikykäs,
+      Herää, tuuli, huimaks tullen!
+    Liekki, saaos lempimäsi
+      Tuuli, saa mi kuuluu sullen!
+
+              4.
+
+    Jo saapuu tuuli syöksyen;
+      Kas kuinka tuleen se jo tarttuu,
+    Mi kasvaa räiskyin, hulmuten,
+      Ja korkeaksi kohta karttuu.
+    Ja liekit leimuu, huimenee,
+    Ja tuulen humu tuimenee.
+        Kiertää tulikielekkeet,
+        Ja säihkyin lentää säkeneet;
+        Jättiläiseks yltyy
+        Liekit, kunnes kyltyy
+        Vihdoin lepäämään
+        Syliin tuulispään.
+    Kas, kuin luonnon mahdit nuo
+    Lempens' surmaksensa suo!
+
+              5.
+
+    Sylkyttäkää suitsukkeita,
+    Soinnuttakaa kanteleita!
+    Irti kahlehista maan
+    Ynnä kuolon kalvakkaan
+    Tyrmästä jo nouskosi,
+    Liekin käet sua hautavi.
+    Henki, kirpos kahleesi!
+
+              6.
+
+    Kuin tuulet vapaat vaeltaa
+      Halk' ilman merten aukeain,
+    Niin elon tuskat unhottain
+      Sun sielus siivittyä saa.
+    Ah, Styksin tumman jättäen
+    Sä kiitää saathan riemuiten
+    Jo lehtoon heljään autuaitten,
+    Miss' osan sulomman te saitten.
+    Et orja tuonen oo, et maan.
+    Sä sielu, vapaa oot. Ja me?
+    Taakkamme koska taukookaan?
+    Sun luokses konsa saavumme?
+
+Ja nyt kohosi ylös pilviin ratiseva liekki. Se valaisi kirkkaiksi
+tummat kypressit. Kipinät lentelivät yli korkean muurin, ja varhain
+työssään ahertavat kalastajat huomasivat kummakseen, että meren laineet
+äkkiä saivat punaisen hehkun.
+
+Mutta Ione seisoi yksinään, erillään joukosta, ja kasvot käsien
+peitossa hän ei huomannut liekkejä, kuullut valitushuutoja eikä
+soittoa. Hänet oli vallannut vain yksi tunne: yksinäisyyden. Hän ei
+ollut vielä päässyt siihen rauhottavaan mielialaan, jolloin me
+tunnemme, ettemme olekaan yksin -- että _vainajatkin_ voivat olla
+luonamme.
+
+Tuulenviri auttoi roviolle asetettujen poltinaineiden tehoa. Hetki
+hetkeltä liekki pieneni, leimahti jälleen, tuprusi kipinöitä ja vihdoin
+kuoli kokonaan -- elämän vertauskuva. Joka vastikään oli ollut täynnä
+elämänhaluista toimintaa ja tulta, oli nyt muuttunut kuolleeksi
+tuhkakasaksi.
+
+Viimeisen hehkun sammuttivat orjat; tuhka koottiin. Poltetun ruumiin
+jäännökset sekotettiin harvinaisimpaan viiniin ja kallisarvoisimpaan
+tuoksunesteeseen ja pantiin hopeiseen uurnaan, joka juhlallisin menoin
+sijotettiin läheiseen, tien varrella olevaan hautakappeliin; mukaan
+pantiin pieni, kyynelien täyttämä pullo ja pikkuraha, joka oli aijottu
+vihaista lauttamiestä varten.[83] Hautakappeli koristettiin kukin ja
+köynnöksin, alttarille sytytettiin pyhä tuli, ja seinillä riippui
+liekehtiviä lamppuja.
+
+(Mutta kun seuraavana päivänä pappi saapui uusin, tuorein lehvin
+hautakappeliin, huomasi hän, että joku tuntematon käsi oli sen
+pakanalliselle laitteille laskenut vihreän palmunoksan. Hän jätti sen
+paikoilleen tietämättä, että se oli kristittyjen hautausmerkki).
+
+Kun ylläkuvatut menot oli suoritettu, pirskotti muuan _praeficae'istä_
+kolmasti jokaista mukanaollutta puhdistavalla laakerinoksalla sanoen
+viimeisenä sanana:
+
+»Ilicet!» (menkää!) -- Ja juhlallisuudet olivat lopussa.
+
+Mutta ennenkuin erottiin laulettiin vielä tuo liikuttava
+hyvästijättö-laulu »_Salve Eternum_»[84] itkien ja moneen kertaan.
+
+        _Salve eternum_.
+
+              1.
+
+    Hyvästi, oi sielu vapaa!
+      Hyvästi, oi uurna pyhä!
+      katseet, kaihoin etsein yhä
+    Kallistamme, ah, ei tapaa.
+    Tuonen rauha-rannoille
+    Kiiruhdit jo eellämme.
+    Mutta hetket nopsaan vaihtuu,
+    Esirippu eestä haihtuu.
+                   Salve, salve!
+    Uurna kallis, hyvästi!
+    Hyvästi, sä tuhka pyhä!
+                   Salve, salve!
+
+              2.
+
+      Ilicet -- ire licet --
+    Seurata miks saa me emme?
+    Hautas olkoon sydämemme!
+    Suloisesti lepää siellä,
+    Yhtyämme tuonen tiellä.
+    Lohdun minkä meille suo
+      Pisarat nuo pyhän veen?
+    Väikkyänsä miksi luo
+      Soihdut sumun kyyneleen?
+    Muistoas ei murra aika,
+    Taukoo ei sen pyhä taika.
+    Kalma riisti kaikkemme,
+    Varjo vain on elomme.
+                   Salve, salve!
+
+              3.
+
+      Ilicet -- ire licet!
+    Sammuu soihdut, värjyvät,
+    Äänet ilmaan häipyvät,
+    Elementit omans' saa,
+    Sulle aamu aukeaa.
+    Varjoin kesken väikkyen
+      Autuaitten kenttää kuljet,
+    Sieltä tänne silmäten
+      Lempes sydämiimme suljet.
+                  Salve, salve!
+    Hetkeks ruusut huoneessas
+      Heloaan vain soivat,
+    Kypressit sun kummullas
+      Aina vihannoivat.
+                   Salve, salve!
+
+
+
+
+9 LUKU.
+
+Ione joutuu seikkailuun.
+
+Jotkut jäivät jäljelle ottaakseen pappien mukana osaa
+hautajaisateriaan, mutta Ione palasi palvelijoineen surutaloon. Ja nyt
+(kun viimeiset velvollisuudet veljeä kohtaan olivat täytetyt) hänen
+henkensä heräsi surullisista unelmista ja hän ehti nyt ajatella
+rakastettuaan ja tätä vastaan suunnattua hirveää syytöstä. Kuten jo
+olemme sanoneet, hän ei hetkeäkään epäillyt tuota luonnotonta syytöstä
+todeksi, vaan häntä jäyti mitä synkin epäluulo itse Arbakesta kohtaan,
+ja hän tunsi, että velvollisuus ei vain hänen lemmittyään, vaan myöskin
+hänen murhattua veljeään kohtaan vaati häntä menemään preetorin luokse
+puhumaan epäilyksistään, vaikkei hänellä mitään todistuksia ollutkaan.
+Tiedusteltuaan palvelijoilta, jotka tähän asti olivat tahtoneet välttää
+lisäämästä hänen tuskiaan eivätkä olleet sanallakaan maininneet
+Glaukuksen tilasta, hän sai nyt kuulla, että tämä oli ollut
+vaarallisesti sairaana, että häntä vartioitiin Sallustuksen talossa ja
+että kuulustelupäivä oli jo määrätty.
+
+»Jumalat armahtakoot!» hän huudahti, »ja olenko minä hänet näin kauan
+unohtanut? Onko näyttänyt siltä, kuin olisin hylännyt hänet? Oh, minun
+täytyy kiiruhtaa täyttämään velvollisuuteni -- ilmottamaan, että minä,
+murhatun läheisin omainen, pidän häntä syyttömänä. Nopeaan! Nopeaan!
+Hoitamaan -- vaalimaan -- suojelemaan häntä! Ja elleivät he usko minua,
+elleivät he tahdo kuulla minun vakuutuksiani, jos he siitä huolimatta
+ajavat hänet maanpakoon tai tuomitsevat kuolemaan, niin tahdon ainakin
+jakaa saman kohtalon hänen kanssaan!»
+
+Vaistomaisesti hän joudutti askeliaan, hapuillen sinne tänne tietämättä
+itsekään, minne aikoi; milloin hän ajatteli ensin käydä preetoria
+tapaamassa, milloin ensin kiiruhtaa Glaukuksen luokse. Hän kiiruhti
+eteenpäin, saapui kaupungin portin kautta pitkän kadun päähän. Talojen
+ovet olivat jo avoinna, mutta kaduilla näkyi vain aniharvoja
+kulkijoita; kaupungin elämä oli vasta heräämäisillään, mutta kas!
+eräässä kadunkulmassa hän huomasi useita miehiä seisomassa katetun
+kantotuolin vieressä. Niiden joukosta kohosi muhkea vartalo, ja Ione
+kirkaisi tuntiessaan miehen Arbakeeksi.
+
+»Ihana Ione!» tämä virkkoi kohteliaasti ja olematta huomaavinaan hänen
+säikähdystään, »suojattini, holhokkini! Anna anteeksi, jos häiritsen
+sinua hurskaissa velvollisuuksissasi, mutta preetori, joka huolehtii
+sinun kunniastasi ja pelkää, että sinä liian rajusti sekaannut
+lähestyvään kuulusteluun, on tuntien sinun oudon asemasi (sillä sinä
+haluat tietysti velivainajallesi tehtävän oikeutta, mutta pelkäät
+samalla rakastettuasi rangaistavan), -- sinun suojattoman ja
+ystävättömän tilasi ja jottei sinun tarvitsisi toimia ilman miehistä
+neuvojaa ja turvaa, viisaasti ja isällisesti uskonut sinut laillisen
+holhoojasi huostaan. Kas tässä kirjotus, jonka nojalla sinä joudut
+minun haltuuni!»
+
+»Musta egyptiläinen!» Ione huudahti väistyen ylpeästi syrjään, »mene
+pois! Sinä juuri olet veljeni surmaaja! Vai sinun suojaasi, sinun
+veristen käsien holhottavaksi tahdotaan nyt sisar uskoa! Haa! sinä
+kalpenet! Omatuntosi paljastaa sinut! Sinä vapiset kostavan jumalan
+uhkaavan vasaran edessä. Poistu luotani ja jätä minut suruuni!»
+
+»Tuska on järkesi hämmentänyt, Ione», Arbakes virkkoi vaivoin saaden
+äänensä pysymään rauhallisena. »Annan sinulle anteeksi. Huomaat
+lopultakin minut varmimmaksi ystäväksesi. Mutta julkinen katu ei ole
+oikea paikka neuvotteluille -- minun lohduttaa sinua. Tänne, orjat!
+Tule, ihana suojattini, kantotuoli odottaa sinua.»
+
+Ionen kauhistuneet palvelijat kokoontuivat hänen ympärilleen ja
+vaipuivat polvilleen hänen eteensä.
+
+»Arbakes», vanhin heistä virkkoi, »menettelysi ei ole lainmukaista.
+Eikö ole kirjotettu, ettei vainajan omaisia saa yhdeksään päivään
+hautajaisista alkaen häiritä heidän kodeissaan eikä rikkoa heidän
+yksinäistä suruaan?»
+
+»Nainen!» Arbakes vastasi käskevästi viitaten kädellään, »viedä
+hoidokki holhoojansa katon alle ei riko suruaikaa koskevaa lakia. Sanon
+sinulle, että minulla on preetorin suostumus. Tällainen viivytteleminen
+on sopimatonta. Nostakaa hänet kantotuoliin!»
+
+Näin sanoen hän kiersi jäntevän käsivartensa pelästyneen Ionen
+ympärille. Tämä väistyi taaksepäin, katsoi häntä vakavasti silmiin ja
+purskahti sitten hermostuneeseen nauruun.
+
+»Hahaha! Tämäpä mainiota -- suurenmoista! Kelpo suojelija -- isällinen
+laki! Haha!» Ja itsekin kauhistuen läpitunkevan ja mielipuolen naurunsa
+kamalaa kaikua hän lysähti tajutonna maahan. Arbakes nosti hänet heti
+kantotuoliin. Kantajat lähtivät liikkeelle, ja sillä tavalla onneton
+Ione vietiin itkevien orjattarien parista pois.
+
+
+
+
+10 LUKU.
+
+Mitä Nydialle tapahtuu Arbakeen talossa. -- Egyptiläinen säälii
+Glaukusta. -- Sääli on syylliselle usein sangen epämieluista.
+
+
+Muistettaneen vielä, että Nydia oli Arbakeen kehotuksesta seurannut
+egyptiläistä tämän kotiin. Keskusteltuaan täällä Nydian kanssa hän oli
+saanut tietää hänen epätoivoisesta ja katuvasta tunnustuksestaan, että
+Glaukus olikin saanut tuon kohtalokkaan lemmenjuoman sokean tytön eikä
+Julian kädestä. Toisenlaisena aikana egyptiläinen olisi löytänyt
+filosofista viehätystä etsiä sen oudon ja kaikkinielevän intohimon
+lähdettä ja syvyyttä, jota tuo omituinen tyttö, sokeana ja orjana oli
+sydämessään kasvattanut; mutta nykyisin hänen täytyi huolehtia vain
+itsestään. Ja kun Nydia parka tunnustuksensa jälkeen vaipui polvilleen
+hänen eteensä ja rukoili häntä parantamaan Glaukuksen entiselleen ja
+pelastamaan hänet -- sillä lapsekkaan kokemattomana hän kuvitteli tuon
+synkän taitomiehen kykenevän suorittamaan molemmat -- tuumi Arbakes
+itsekseen, mitenkä hän varmimmin voisi pitää Nydiaa vangittuna luonaan,
+kunnes kuulustelu oli pidetty ja Glaukuksen kohtalo ratkaistu. Sillä
+jos hän tähän asti tietäessään Nydian vain olevan selvillä lemmenjuoman
+salaisuudesta pelkäsi suunnittelemalleen kostolle olevan esteenä, jos
+tämä saisi vapaana kulkea -- esiintyä ehkä todistajanakin -- paljastaa
+sen tavan, millä Glaukuksen järki oli sumennettu, ja siten se rikos,
+josta häntä syytettiin, saisi liian paljon lieventäviä asianhaaroja --
+kuinka paljoa enemmän hänen nyt täytyi pelätä hänen todistustaan, kun
+tämä itse oli juoman antanut ja rakkautensa innoittamana, oman
+maineensakin uhalla tietysti pyrki virhettään korjaamaan ja
+rakastettuaan pelastamaan? Kuinka alentavaa olisikaan Arbakeen tapaisen
+miehen arvolle ja maineelle paljastua esiintymään Julian intohimon
+apurina ja olemaan Vesuviuksen noidan alhaisten taikuuksien kätyrinä!
+Vain toivo, että Glaukus tunnustautuu Apekideen murhaajaksi, olisi
+saanut hänet sellaisen nöyryytyksen kestämään, koska hänen oma
+turvallisuutensa siten olisi taattu ja hänen suhteensa Ioneen ehkä
+siten tulisivat hedelmällisemmiksi.
+
+Nydia taas, joka sokeana ei paljoakaan tuntenut oikeata elämää
+ja joka orjana ja muukalaisena oli aivan vieras roomalaisen lain
+oikkuja käsittämään, ajatteli enemmän atenalaisen sairautta ja
+mielenvikaisuutta kuin rikosta, josta hän oli kuullut tätä syytettävän,
+tai vaaroja, joita lähestyvä kuulustelu saattoi tälle tarjota. Mitä
+tiesi tuo tyttörukka, jota ei kukaan puhutellut, ei kukaan säälinyt,
+mitä hän tiesi senaatista ja tuomiosta -- lain leikistä -- rahvaan
+julmuudesta -- arenasta ja leijonan häkistä? Hän oli tottunut
+ajatuksissaan yhdistämään Glaukukseen kaiken, mikä hänestä oli kaunista
+ja erinomaista -- hän ei voinut kuvitellakaan, että mikään muu vaara
+kuin hänen rakkautensa aiheuttama hulluus saattoi uhata tuota pyhää
+olentoa. Glaukus tuntui hänestä luodun nauttimaan kaikkia elämän
+suloja. _Hän_ vain oli toisen onnellista elämänjuoksua häirinnyt, hän
+ei tiennyt, ei voinut uneksiakaan, että tuo kirkkaana välkkyvä voimakas
+virta oli solumassa pimeyttä ja kuolemaa kohden. Ja tehdäkseen jälleen
+kykyiseksi järjen, jonka _hän_ oli sumentanut, ja pelastaakseen elämän,
+jonka _hän_ oli ollut tuhota, hän nyt rukoili suuren egyptiläisen apua.
+
+»Tyttöseni», Arbakes virkkoi omista mietteistään herättyään, »sinun
+täytyy jäädä tänne. Ei sinun ole sopivaa kuljeskella kaduilla ja joutua
+raakojen orjien kolhittavaksi ja kynnyksiltä potkittavaksi. Ymmärrän
+sinun lievän rikoksesi; tahdon tehdä voitavani sen korjatakseni. Odota
+täällä kärsivällisesti pari päivää, ja Glaukus paranee.» Sen sanottuaan
+hän kiiruhti huoneesta odottamatta toisen kiitoksia, työnsi salvan
+ovelle ja jätti vankinsa vartioinnin erään orjan tehtäväksi.
+
+Yksinään ja uusia tuumia hautoen Arbakes odotti aamun valkenevan ja
+ryhtyi niihin toimenpiteisiin, jotka jo olemme nähneet, saadakseen
+haltuunsa myöskin Ionen.
+
+Hänen ensimäinen, onnetonta napolitarta koskeva aikeensa oli, kuten hän
+oli Klodiuksellekin selittänyt, ehkäistä häntä pääsemästä Glaukuksen
+kuulusteluun ja estää häntä syyttämästä Arbakesta (minkä hän
+epäilyksettä tekisikin), joka jo aijemminkin oli yrittänyt raakaa
+väkivaltaa omalle holhokilleen; se syytös paljastaisi hänen Glaukusta
+vastaan tähtäytyneen kostonhimonsa -- hänen juonittelevan ja
+petturinomaisen luonteensa -- ja siten hänen syytöksensäkin, jonka hän
+oli singonnut atenalaista vastaan, joutuisi pahasti epäiltäväksi. Siitä
+asti, jolloin hän aamulla tapasi Ionen ja kuuli hänen kovalla äänellä
+syyttävän häntä -- hän oli ollut varma, että häntä uhkasi vielä
+toinenkin vaara. Hän riemuitsi nyt, sillä hänen pyrkimyksensä olivat
+onnistuneet, sillä hänen intohimonsa ja pelkonsa esine oli nyt hänen
+vallassaan. Hän uskoi nyt enemmän kuin koskaan tähtien lupaaviin
+ennustuksiin. Ja kun hän kävi tapaamaan Ionea huoneessa, jonka hän oli
+tälle varannut salaperäisen talonsa yksinäisimpään kolkkaan -- kun hän
+huomasi tämän toinen toistaan seuranneiden kohtaloniskujen musertamana
+heittelehtivän kouristuskohtauksesta toiseen, intohimoisesta
+kiivaudesta lamaantuneeseen väsymykseen, kaikkine hermostuneine
+vaihteluineen -- ajatteli hän sittenkin enemmän hänen kauneuttaan,
+jonka muotoja eivät hulluudenpuuskatkaan vääristäneet, kuin hänen
+tuskaansa, jonka alkusyy hän itse oli. Turhamaisten, valoisasti
+ajattelevien miesten lailla, joita onni on myötäänsä suosinut jakamalla
+sekä rikkautta että lempeä, hänkin tuudittautui siihen mairittelevaan
+toivoon, että kun Glaukus on tuhottu, kun hänen nimensä on laillisen
+tuomion nojalla juhlallisesti kirottu, niin Glaukuksen rakkauden on
+ikipäiviksi haihduttanut Ionen veljen murhasta langetettu tuomio --
+ja Ionen taipumus muuttuu inhoksi; ja että hänen hellyytensä ja
+intohimoinen lempensä, kaikkien niiden taitojen tukemana, joiden
+mestarina hän osasi naisen mielikuvitusta ärsyttää, piankin raivaisivat
+hänelle tien siihen sydämeen, josta kilpailija vastikään olisi inhoten
+sysätty pois. Tällaista hän toivoi, mutta jos sekin petti, niin
+kuiskasi hänelle hänen raju ja kiihkeä intohimonsa: »Tulkoon mitä
+tulee, hän on ainakin _nyt_ minun vallassani.»
+
+Mutta joka tapauksessa häntä vaivasi nyt tuskallinen ja rauhaton tunne,
+joka panee vapisemaan paljastumisen mahdollisuutta ja joka aina
+esiintyy sellaisissakin rikollisissa, jotka eivät omastatunnosta tiedä
+mitään -- pelätään itse teon seurauksia, ja sitä pelkoa on tapana sanoa
+rikoksen katumiseksi. Kampanian leuto ilma painoi raskaana hänen
+rintaansa, hän kaipasi pois seudusta, jossa vaaraa ei ollut haudattu
+iäksi yhdessä kuolleen kanssa. Ja kun hänellä nyt oli Ione, päätti hän
+heti kun oli nähnyt kilpailijansa viimeisen kuolonkamppailun siirtyä
+rikkauksineen ja Ionen, kalleimman aarteensa, kera johonkin etäisempään
+maahan.
+
+»Niin», hän itsekseen haasteli mitellen yksinäisen huoneensa lattiaa,
+»niin, laki, joka antoi huostaan suojattini, sallii minun omistaa
+myöskin morsiameni. Yli meren me purjehdimme etsimään uusia nautintoja,
+ennen kokematonta hekumaa. Tähtieni turvissa, oman onneni merkeissä me
+saavumme niihin suuriin ja rikkaisiin maihin, jotka tietojeni mukaan
+vielä tuntemattomina ovat suunnattoman valtameren perukoissa.
+Siellä voi tämä lemmen lämmittämä sydän jälleen uhrata jotakin
+kunnianhimollekin -- sinne, kansojen pariin, joita Rooman ies ei ole
+koskaan rasittanut, jotka eivät ole koskaan Rooman nimeä kuulleetkaan,
+sinne minä perustan valtakuntani ja teen siellä esi-isieni uskon
+jälleen kotoiseksi, uudistan kuolleen Teeben ajan, jatkan entistä
+uhkeammissa maissa kruunattujen isieni hallitusta ja herätän Ionen
+jalossa sydämessä kiitollisen tietoisuuden, että hän on jakanut
+kohtalonsa miehen kanssa, joka kaukana entisestä yli-ikäisestä,
+ränstyneestä orjien sivistyksestä on kohottanut jälleen arvoonsa kaiken
+suuren alku-ainekset ja yhdistänyt valtavaan henkeen profetan ja
+kuninkaan ominaisuudet.»
+
+Tämän kilokomean yksinpuhelun jälkeen Arbakeen täytyi lähteä
+atenalaisen kuulustelutilaisuuteen.
+
+Hänen uhrinsa valjut ja painuneet posket liikuttivat häntä vähemmän
+kuin hänen tarmokas esiintymisensä ja hänen otsansa rohkea asenne;
+sillä Arbakesta ei niinkään paljoa säälittänyt onnettomuus kuin
+miellytti rohkeus. Meissä herättää aina vastakaikua ominaisuus, jonka
+huomaamme toisessa samanlaisena kuin itsessämme. Sankari itkee vähemmän
+vihollisensa onnetonta kohtaloa kuin sitä lujuutta, jolla tämä sen
+kestää. Kaikki olemme ihmisiä, ja niin paheellinen kuin Arbakes olikin,
+oli hänessäkin osansa tätä yhteistä inhimillisyyden tunnetta. Jos hän
+olisi Glaukukselta saanut kirjallisen tunnustuksen, joka paremmin kuin
+muiden tuomio olisi hänet irrottanut Ionesta ja säästänyt Arbakeelta
+pelon joutua myöhemmin paljastetuksi, olisi egyptiläinen pannut
+kaikkensa liikkeelle pelastaakseen kilpailijansa. Jo nyt hänen vihansa
+oli lauhtunut -- hänen kostonhimonsa viilennyt; hän murskasi saaliinsa,
+mutta ei kostaakseen, vaan koska se oli hänen tiellään. Siitä
+huolimatta hän oli entisen päättäväinen, jäntevä ja viekas
+suunnitelmaansa toteuttaessaan, musertaakseen miehen, jonka tuho oli
+välttämätön, jotta hänen aikeensa onnistuisivat. Ja lausuessaan
+näennäisen vastahakoisesti ja säälien todistuksensa, joka tuomitsi
+Glaukuksen, hän salaa ja papiston avustamana yllytti rahvaan kiihkoa,
+mikä oli omansa entistä enemmän estämään senaattia armahtamasta
+syytettyä. Hän oli käynyt Julian luona ja ilmaissut tälle Nydian
+tunnustuksen; hän oli taitavasti tyynnyttänyt ne omantunnon tuskat,
+jotka olisivat saaneet jälkimäisen mahdollisesti yrittämään armahdusta
+selittämällä ne syyt, jotka olivat Glaukuksen järjen sekottaneet. Tämä
+onnistui sitäkin helpommin, kun turhamainen Julia ei koskaan ollutkaan
+rakastanut Glaukusta itseään, vaan tämän onnea ja mainetta; hänessä ei
+ollut mitään tunnetta kaatunutta miestä kohtaan, niin, hän oikein
+riemuitsi ajatellessaan sitä nöyryytystä, joka oli tullut hänen
+vihaamansa Ionen osaksi. Koska Glaukuksesta ei kerran tullut hänen
+orjaansa, ei tämä myöskään saanut olla hänen kilpailijansa rakastaja!
+Siinä oli yllin kyllin lohdutusta hänelle. Huikentelevaisena ja
+kevytkenkäisenä hän alkoi nyt kuunnella Klodiuksen rohkeita ja vakavia
+kuiskauksia ja tuntui olevan taipuvainen menemään avioliittoon
+tuon halveksitun, mutta ylhäissyntyisen miehen kanssa julkisesti
+osottaakseen edellisen heikkoutensa ja voitetun intohimonsa toiseen.
+Kaikki asianhaarat hymyilivät Arbakeelle, -- kaikki seikat pahensivat
+atenalaisen asiaa.
+
+
+
+
+11 LUKU.
+
+Nydia esiintyy taikurina.
+
+
+Kun tessalitar huomasi, ettei Arbakes enää palannut, kun hän sai tunnin
+toisensa jälkeen hautoa tuskallista epäluuloaan, minkä hänen sokeutensa
+teki kaksin verroin raskaammaksi, alkoi hän kädet ojennettuina
+haparoida pitkin vankilansa seiniä etsien ovea, josta pujahtaa ulos; ja
+tuntiessaan huoneen ainoan oven lujasti teljetyksi huudahti hän niin
+lujaa ja rajusti kuin vain hänenlaisensa alkuperäisen villi luonne ja
+avuttomasta tilastaan epätoivoinen ihminen voi sen tehdä.
+
+»Hoo, tyttö!» vartioiva orja virkkoi avaten oven, »onko skorppiooni
+sinua pistänyt? tai arveletko, ettemme täällä voi sietää hiljaisuutta
+ja että tulemme toimeen kuten Jupiter lapsena huutamalla vain
+'hullabaloo'!»
+
+»Missä on isäntäsi? ja miksi minut on teljetty tänne? Tahdon ilmaa ja
+vapautta! Anna minun mennä!»
+
+»Ah! lapseni, etkö ole nähnyt Arbakesta kyllin usein tietääksesi, että
+hän tahtoo aina olla käskijänä? Hän on sanonut, että sinun pitää olla
+sisällä, ja sisällä pysyt, ja minä olen vartijasi. Ilmaa ja vapautta en
+voi sinulle antaa, mutta kyllä paljoa parempaa: ruokaa ja viiniä.»
+
+»Jupiter auttakoon!» tyttöparka huokasi väännellen käsiään. »Ja miksi
+minua pidetään vankina? Mitä suuri Arbakes voi tahtoa minulta,
+mitättömältä olennolta?
+
+»En tiedä. Ehkä olet täällä uuden emäntäsi vuoksi, joka tänä aamuna
+tuotiin tänne.»
+
+»Mitä! Ione täällä?»
+
+»On kyllä, neitoparka, eikä se näytä häntäkään oikein miellyttävän.
+Mutta, Kastorin temppelin kautta! Arbakes on kohtelias mies naisille.
+Neiti on hänen holhokkinsa, kuten tiedät.»
+
+»Tahdotko viedä minut hänen luokseen?»
+
+»Hän on sairas -- puolitainnoksissa vihasta ja raivosta. Eikä minulla
+sitä paitsi ole käskyä päästää sinua, enkä koskaan tee mitään ominpäin.
+Kun Arbakes teki minusta tämän huoneen orjan[85] hän sanoi: 'tahdon
+opettaa sinulle vain yhden läksyn: niinkauan kuin minua palvelet, ei
+sinulla saa olla silmiä eikä korvia eikä omia ajatuksia, vaadin vain
+yhtä ominaisuutta -- tottelevaisuutta'.»
+
+»Mutta mitä vahinkoa siitä on, jos näenkin Ionen?»
+
+»Sitä en tiedä, mutta jos puhetoveria kaipaat, olen kyllä halukas
+haastelemaan kanssasi, sillä minulla on ikävää pimeässä kopissani.
+Niin, ja sinähän olet tessalitar -- etkö osaa joitakin erinomaisia
+temppuja veitsillä ja saksilla tai ennustaa onnea kuten niin monet
+maanmiehistäsi, jotta saisimme aikamme ratevasti kulumaan?»
+
+»Pidä suusi, orja; tai jos puhua tahdot, kerro, mitä olet kuullut
+Glaukuksesta!»
+
+»Isäntäni lähti vastikään atenalaisen kuulusteluun. Glaukus saa kyllä
+kärsiä rangaistuksen.»
+
+»Mistä?»
+
+»Pappi Apekideen murhasta.»
+
+»Ah!» Nydia parkaisi sivellen kädellä otsaansa. »Kuulin siitä
+kyllä, mutta en käsittänyt mitään. Mutta kuka uskaltaa katkaista
+hiuskarvaakaan hänen päästään?»
+
+»Pelkään, että leijona uskaltaa.»
+
+»Jumalat auttakoot! Mitä loruja sinä laskettelet?»
+
+»Sitä vain, että jos hänet tuomitaan syylliseksi, niin on leijona tai
+tiikeri hänen pyövelinsä.»
+
+Nydia syöksähti ylös ikäänkuin nuoli olisi hänen sydämensä lävistänyt.
+Hän päästi läpitunkevan huudon ja langeten polvilleen orjan eteen hän
+huudahti äänellä, joka sulatti tämänkin kivikovan sydämen! --
+
+»Oi sano minulle puhuneesi leikkiä! -- Se ei ollut totta! Puhu, puhu!»
+
+»Uskon kautta, sokea tyttö! En tunne hituistakaan laista. Ehkei kaikki
+ole niin hullusti kuin sanoin. Mutta Arbakes on hänen syyttäjänsä, ja
+kansa vaatii uhria arenalle. Mutta, kultaseni, mitä atenalaisen kohtalo
+sinua liikuttaa?»
+
+»Hän on ollut hyvä minulle. Et tiedä siis, mitä tapahtuu? Arbakes hänen
+syyttäjänsä? Oh, onnetonta kohtaloa! Kansa! -- kansa! _He_ voivat nähdä
+hänen kasvonsa -- kuka voi olla julma atenalaiselle? -- Mutta eikö
+rakkauskin ollut julma?»
+
+Tyttörukan pää painui rinnalle, hän vaikeni, kuumat kyynelet vierivät
+hänen poskilleen, ja kaikki orjan lapselliset yritykset lohduttaa häntä
+tai havahduttaa hänet unelmistaan olivat turhat.
+
+Kun taloustoimet saivat vartijan lähtemään huoneesta, alkoi Nydia koota
+ajatuksiaan. Arbakes oli Glaukuksen syyttäjä; Arbakes oli sulkenut
+hänet tänne; eikö se todistanut, että hänen vapautensa saattaisi auttaa
+Glaukuksen asiaa? Niin, hänet oli aivan varmasti houkuteltu ansaan;
+hän, Nydia, joutuisi edistämään rakkaansa turmiota! Oh, kuinka hän
+halusikaan päästä pakoon! Onneksi hänelle itselleen kaikki hänen
+aistimensa yhtyivät työhön suunnittelemaan pakoa. Ja miettiessään paon
+mahdollisuuksia hän jälleen tuli rauhallisemmaksi. Hänessä oli paljo
+sukupuolensa näyttelijää, ja se taito oli hänessä varhaisen orjantoimen
+mukana pitkälle kehittynyt. Eikö orjan alati tarvinnut olla viekas? Hän
+päätti pettää vartijansa; ja muistaessaan äkkiä tämän taikauskoiset
+kysymykset hänen tessalialaisista taidoistaan hän toivoi tätä tietä
+löytävänsä sopivan keinon päästä vapaaksi. Näitä tuumia hän hautoi koko
+päivän ja yön pitkät hetket, ja kun Sosia seuraavana aamuna pistäytyi
+häntä katsomassa, kiiruhti hän nyt ohjaamaan toisen lepertelynhalua
+sille taholle, jolta hän eilen oli tahtonut sen kaikin mokomin poistaa.
+
+Hän oli kyllin ovela käsittääkseen, että pakoa saattoi yrittää vain
+yöllä, ja hänen täytyi sentähden, katkeraa kylläkin, odottaa vielä niin
+kauan.
+
+»Ilta», hän virkkoi orjalle, »on ainoa oikea hetki tulkita kohtalon
+salamerkkejä; silloin sinun tulee saapua tänne. Mutta mitä haluat
+tietää?»
+
+»Polluks avita! Haluaisin oikeastaan tietää yhtä paljon kuin
+isäntänikin, mutta se lienee mahdotonta. Annahan ensin kuulua,
+milloinka saan tarpeeksi rahaa ostaakseni vapauteni, tai lahjottaako
+egyptiläinen minulle sen ilman muuta. Toisinaan hän on varsin antelias.
+Sitten haluaisin tietää, saanko joskus haltuuni sen sievän kauppakojun
+Myropolialla,[86] jota jo kauan olen tarkastellut. Hajuvesiä kaupita on
+ihanaa työtä ja varsinkin vapautetulle orjalle, jolla jo on hiukan
+herrastapoja veressään.»
+
+»Ah! Tahdot siis vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiisi? On monta
+tapaa saada niihin vastaus. Sellainen on esim. _litomantia_ s.o. puhuva
+kivi, joka vastaa rukouksiimme lapsen äänellä, mutta meillä ei nyt ole
+tuota kallisarvoista ja harvinaista kiveä. Sitten on _gastromantia_,
+s.o. kalpea kuolemanhenki näyttäikse veden pinnalla ja ennustaa
+tulevista asioista. Mutta sekin vaatii aivan erikoiskuosisia laseja ja
+pyhitettyä nestettä, ja niitä meillä ei ole. Luulen senvuoksi, että
+yksinkertaisin keino on käyttää _ilmataikaa_.»
+
+»Toivon», Sosia virkkoi vapisten, »ettei mitään kamottavaa vain esiinny
+kokeessa. En katsele mielelläni aaveita.»
+
+»Älä pelkää; et näe mitään, sinä kuulet veden läiskinää, jos
+kysymykseesi tulee myöntävä vastaus. Muista, että iltatähden koittaessa
+jätät puutarhan portin hieman raolleen, jotta henki huomaa itseään
+odotetun ja pääsee sisään. Pane hiukan hedelmiä ja vettä portin viereen
+vierasvaraisuuden merkiksi. Kun on kolme tuntia kestänyt hämärää,
+saavut tänne mukanasi kylmää ja kirkasta vettä, ja silloin saat tietää
+kaikki, mitä äitini opettama tessalialainen taikuus ikinä kykenee
+ilmaisemaan. Mutta älä unohda puutarhan porttia -- kaikki on sen
+varassa. Sen täytyy olla auki tänne tullessasi ja jo kolmea tuntia
+aikaisemmin.»
+
+»Ole huoletta», pahaa aavistamaton Sosia virkkoi. »Tiedän kyllä, miltä
+järjestyksen miehestä tuntuu huomatessaan portin sulkeutuvan juuri
+nenänsä edessä, niinkuin minulle on pitkät ajat tapahtunut keittiön
+ovella. Tiedän myöskin, ettei ole pois tieltä, jos sellaiselle arvon
+henkilölle, jommoinen henki epäilemättä on, osottaa hieman
+kestiystävyyttä. Tässä on aamiaisesi, lintuseni.»
+
+»Ja kuinka on käynyt kuulustelussa?»
+
+»Tuomarit yhä istuvat ja jaarittelevat ja jauhavat. -- Vasta
+huomisaamulla tehdään päätös.»
+
+»Huomenna? -- oletko siitä varma?»
+
+»Niin olen kuullut.»
+
+»Entä Ione?»
+
+»Bakkus vieköön! Hän lienee jo toipunut, sillä tänä aamuna hän tuntuu
+olleen kyllin voimakas saattamaan isäntäni aivan raivoihinsa. Näin
+hänen astuvan neidin huoneesta synkkä ukkospilvi otsalla.»
+
+»Onko hän tässä lähellä?»
+
+»Ei -- rakennuksen toisessa päässä. Mutta nyt en voi viipyä täällä
+kauempaa. _Vale_!»
+
+
+
+
+12 LUKU.
+
+Ampiainen joutuu hämähäkin verkkoon.
+
+
+Toinen ilta kuulustelusta oli kulumassa, ja oli käsillä jotenkin se
+hetki, jolloin Sosia aikoi lähestyä pelottavaa Tuntematonta, kun
+puutarhan portille, jonka orja todella oli jättänyt auki, ilmestyi --
+ei mikään salaperäinen maan tai ilman henki, vaan ruhoruumiinen ja
+varsin maallinen Kalenus, Isiksen pappi. Hän ei välittänyt tarjolla
+olleista hedelmistä, vielä vähemmän viinistä, jotka hurskaan Sosian
+mielestä olivat tarpeeksi hyviä sille näkymättömälle vieraalle, jota
+houkuttelemaan ne oli esille pantu. »Nähtävästi uhri puutarhan
+jumalalle», Kalenus arveli: »Isäni pään kautta! Ellei tuota
+jumalaa paremmin palvella, tekisipä se oikein heittäessään koko
+suojelustoimensa. Ah! Ellei meitä pappeja olisi, kävisi jumalien
+laihasti elää. Ja nyt Arbakeen luokse. Kuljen kyllä ajohiekalla, mutta
+sen alle kätkeytyy räjähtävä miina. Egyptiläisen elämä on vallassani --
+kuinka paljon hän siitä maksanee?»
+
+Näin itsekseen aprikoiden hän kulki avoimen pihan yli peristyleen,
+jossa sinne tänne asetetut palavat lamput heikensivät pimeän yön
+valtaa; ja eräästä pylvähikköön avautuvasta huoneesta astui äkkiä
+Arbakes hänen eteensä.
+
+»Hoo! Kalenus -- minuako etsit?» egyptiläinen virkkoi jonkun verran
+hämillään.
+
+»Sinua, viisas Arbakes. Toivon, ettei käyntini tule sopimattomaan
+aikaan?»
+
+»Eikö mitä -- vastikään vapautettu orjani Kallias aivasti kolmasti
+oikealla puolellani. Aavistin siitä, että joku onnellinen tapahtuma
+minua odottaa -- ja kas nyt! jumalat ovat lähettäneet luokseni
+Kalenuksen!»
+
+»Emmekö mene huoneeseesi, Arbakes?»
+
+»Kuten tahdot; mutta yö on kirkas ja vilpas -- tunnen jäsenissäni vielä
+heikkouden merkkejä äskeisestä sairaudestani -- ulkoilma virkistää
+minua -- kävelkäämme puutarhassa -- saamme olla siellä yhtä
+häiritsemättä kuin sisällä.»
+
+»Sopii hyvin», pappi vastasi, ja molemmat _ystävät_ kävelivät
+edestakaisin terassilla, joka marmorimaljakkoineen ja nuokkuvine
+kukkineen kohoutui puutarhasta.
+
+»On ihana yö», Arbakes sanoi -- »sininen ja kaunis kuten silloinkin,
+kun kaksikymmentä vuotta sitten näin ensi kerran Italian rannat.
+Kalenus, aika tavottaa meidät -- nauttikaamme elämästä niinkauan kuin
+jaksamme!»
+
+»Sinä kaikkein viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata», Kalenus
+virkkoi odottaen vain sopivaa tilaisuutta purkaakseen raskaan taakkansa
+ja tuntien juuri tänä iltana tavallista suurempaa kammoa Arbakesta
+kohtaan, koska toisen alentuvainen äänensävy oli omansa sitä lisäämään
+-- »sinä viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata. Sinulla on
+suunnattomat rikkaudet -- järkkymätön terveys -- onnellinen lempi --
+kulumattomat nautinnot -- ja juuri tällä hetkellä kostonhimon riemu.»
+
+»Tarkotat atenalaisen juttua. Niin, huomenna kohtalo hänet tuomitsee
+kuolemaan. Senaatti ei armahda. Mutta sinä erehdyt; hänen kuolemastaan
+ei minulla ole muuta iloa kuin että se vapauttaa minut kilpailijasta
+tavotellessani Ionea. En tunne muuta vihaa tuota onnetonta murhaajaa
+kohtaan.»
+
+»Murhaajaa!» Kalenus toisti hiljaa ja jotakin tarkottaen ja tutkivasti
+tähystellen Arbakesta. Tähdet valaisivat kalpeina ja vakavina
+profeettansa ylpeitä piirteitä, mutta ne eivät huomanneet niissä mitään
+muutosta. Kalenus käänsi häveten silmänsä muuanne ja jatkoi nopeasti.
+»Murhaaja! Ei mikään vahinko, että häntä rikoksesta syytetään, mutta
+sinä tiedät ihmisistä parhaiten, että hän on viaton.»
+
+»Selitä tarkemmin», Arbakes virkkoi kylmästi, sillä hän oli jo
+valmistunut kuulemaan varmaksi sen mitä oli aavistanut.
+
+»Arbakes», Kalenus virkkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi, »olin
+pyhässä puistossa kätkössä lehvistössä, joka ympäröi kappelia. Kuulin
+ja näin kaikki, mitä tapahtui. Näin aseesi lävistävän Apekideen
+sydämen. En moiti tekoa -- se tuhosi vihamiehen ja uskonluopion.»
+
+»Tiedät siis kaiken», Arbakes sanoi kuivasti. »Aavistin sitä. Olitko
+yksin?»
+
+»Yksin!» Kalenus huudahti hämmästyen egyptiläisen mielenmalttia.
+
+»Ja minkätähden olit kätkeytynyt tuona hetkenä puistoon?»
+
+»Koska olin kuullut Apekideen kääntyneen kristinuskoon -- koska tiesin,
+että hänen piti siellä kohdata rajuluontoinen Olintus -- koska heidän
+siellä piti laatia valmiiksi suunnitelmansa paljastaakseen rahvaalle
+jumalattaremme pyhät mysteriat -- olin siellä tehdäkseni heidän
+aikeensa turhiksi.»
+
+»Oletko kenellekään kertonut mitä näit?»
+
+»En, opettajani. Salaisuus on kätketty palvelijasi rintaan.»
+
+»Mitä! Eikö edes hengenheimolaisesi Burbo tiedä asiasta mitään? -- Sano
+totuus!»
+
+»Jumalten nimessä --»
+
+»Oh! Tunnemme toisemme -- mitä jumalat meille merkitsevät?»
+
+»Kostosi pelon nimeen siis -- hän ei tiedä mitään.»
+
+»Ja minkä vuoksi olet tähän asti salaisuuttasi säilyttänyt? Miksi olet
+odotellut siihen asti, kunnes atenalaisen kuolemantuomiota odotetaan,
+ennenkuin tulet minulle kertomaan, että Arbakes on murhaaja? Ja näin
+kauan epäröityäsi miksi sen nyt ilmaiset?»
+
+»Koska -- koska --» Kalenus sammalsi nolona ja kalpeana.
+
+»Koska», Arbakes keskeytti ystävällisesti hymyillen ja taputtaen pappia
+tuttavallisesti olalle -- »koska, Kalenus ystävä, (katso nyt, tahdon
+lukea sydämestäsi ja selittää tekosi syyt) -- koska sinä ensin tahdoit
+antaa minun kuulustelussa sekaantua sellaiseen vyyhteen, etten löytäisi
+mitään tietä sieltä pois. Silloin voitaisiin minut todistaa vikapääksi
+ei vain murhaan, vaan myöskin valapattoisuuteen ja ilkeämieliseen
+pahuuteen. Ja kun näin olisin joutunut verenhimoisen roskajoukon
+vimmaisen vihan esineeksi, ei rikkaus eikä valta silloin kykenisi
+pelastamaan minua joutumasta sen uhriksi. Ja nyt sinä tulet
+salaisuuksinesi, vähää ennen kuin oikeus on tuomionsa lausunut,
+ilmaisemaan, että sinä huomisaamulla voit yhdellä ainoalla sanalla
+sotkea kaikkein halpamielisimmin kudotun verkon. Olet tullut
+yhdennellätoista hetkellä hieromaan kauppaa vaitiolostasi, ilmottamaan,
+että yritykseni kansanvihaa kiihottaa voivat sinun todistuksesi nojalla
+tulla minulle itselleni vieläkin vaarallisemmiksi ja että ei
+Glaukukselle, vaan nimenomaan _minulle_ leijonan kita on apposen
+ammollaan. Eikö niin?»
+
+»Arbakes», vastasi Kalenus, jonka luontainen rohkeus nyt oli tyystin
+hävinnyt, »olet todella loihtija, luet ihmisen sydämestä kuin
+kirjasta.»
+
+»Se on virkaani», egyptiläinen vastasi ystävällisesti hymyillen. »No
+niin, vaikene, ja kun kaikki on ohi, teen sinut rikkaaksi.»
+
+»Anteeksi», pappi ehätti sanomaan, sillä ahneus, hänen
+pääominaisuuksiaan, kuiskasi hänelle, ettei hän saisi jäädä tulevien
+lupauksien varaan, »anteeksi, sanoit äsken oikein: tunnemme toisemme.
+Jos tahdot minut pysymään vaiti, täytyy sinun antaa jotakin etukäteen
+voidakseni uhrata Harpokrateelle.[87] Jotta ruusu, vaitiolon ihana
+kukka, saisi kestävät juuret, täytyy sinun vielä tänä yönä antaa
+kultavirran sitä kastella.»
+
+»Kuinka sukkelaa ja runollista», Arbakes vastasi yhä edelleen entisellä
+lempeällä äänellä, jonka oikeastaan olisi pitänyt varottaa ja pelottaa
+hänen ahnetta toveriaan. »Etkö jaksa odottaa huomiseen?»
+
+»Miksi lykkäystä? Luulet ehkä, että pelkään saavani moitteita, kun niin
+myöhään esitän todistukseni annettuani viattoman niin kauan kärsiä,
+ehkä senvuoksi aikailet. Ja eikö nykyinen epäröintisi ole huono merkki
+vastaisesta anteliaisuudestasi.»
+
+»Hyvä on, Kalenus, mitä vaadit minut maksamaan?»
+
+»Henkesi on kallis ja rikkautesi suuri», pappi vastasi irvistäen.
+
+»Entistä sukkelampaa ja runollisempaa. Mutta sano -- mikä on hinta?»
+
+»Arbakes, olen kuullut, että jossakin salaisessa kammiossa, sen
+oskilaisen holveikon alla, jolla sinun muhkea talosi lepää, on
+kasottain kultaa, maljakoita ja jalokiviä, joiden arvo kykenee
+kilpailemaan edesmenneen Neeron rikkauksien kanssa. Sinun kultakasasi
+ei paljoakaan vähene, vaikka teetkin minusta Pompeijin rikkaimman
+papin.»
+
+»Tule, Kalenus!» Arbakes virkkoi hyväntahtoisella ja rehellisen
+vakavalla äänellä, »olet vanha ystävä ja ollut uskollinen
+palvelija. Sinä et halunne tuhota elämääni, varsinkin kun tahdon
+palkkio-odotustasi lyhentää. Menkäämme yhdessä aarrekammioon, josta
+puhuit. Silmiäsi häikäisee lukemattomien kultaharkkojen välke ja
+arvaamattoman kallisarvoisten jalokivien hohto. Ja tänä yönä saat
+palkkionasi kantaa aarrekammiosta niin paljon kuin yhdellä kerralla
+jaksat. Kun olet huomannut, mitä ystäväsi omistaa, et liene niin hullu,
+että tahdot sen tuhoa, jota onnetar näin suosii. Kun Glaukusta ei enää
+ole, saat toistamiseen tehdä matkan aarrekammioon. Enkö toimi
+rehellisesti ja ystävänä, mitä?»
+
+»Oh, suurin, paras ihmisistä!» Kalenus huudahti ilosta miltei itkien,
+»voitko antaa anteeksi epäoikeutetut epäilykseni jalosta luonteestasi,
+henkesi ylevyydestä?»
+
+»Vaiti! Menkäämme heti oskilaiseen holveikkoon!»
+
+
+
+
+13 LUKU.
+
+Orja kysyy oraakkelilta neuvoa. -- Joka itsensä sokaisee, sen sokeakin
+voi pettää. -- Kaksi uutta vankia samana yönä.
+
+Kärsimättömänä Nydia odotti yhtä kärsimättömän Sosian tuloa.
+Vahvistettuaan rohkeuttaan muutamilla täysinäisillä maljoilla parempaa
+viiniä kuin mitä hän oli pannut tarjolle hengelle, tuo herkkäuskoinen
+palvelija astui sokean tytön huoneeseen.
+
+»Hyvä, Sosia, oletko valmistunut? Onko sinulla kulho puhdasta vettä?»
+
+»On, mutta minä vapisen hieman. Oletko varma, etten näe haamua? Olen
+kuullut kerrottavan, etteivät sellaiset herrat ole erin kauniita
+eivätkä liioin kohteliaita.»
+
+»Rauhotu! Ja oletko jättänyt puutarhan portin auki?»
+
+»Kyllä; ja sen pieleen panin pienelle pöydälle kasan pähkinöitä ja
+omenoita.»
+
+»Hyvä on; ja portti on nyt niin auki, että henki pääsee helposti
+kulkemaan?»
+
+»Aivan varmaan.»
+
+»No niin, avaa nyt tuokin ovi -- aivan selälleen. Ja nyt, Sosia, anna
+minulle lamppu!»
+
+»Mitä! Et suinkaan aijo sitä sammuttaa?»
+
+»En, mutta minun täytyy sen liekin yli lausua muutamia loihtuja. Sillä
+liekissäkin asuu henki. Istu!»
+
+Orja totteli. Kumarruttuaan hetkeksi lampun yli Nydia nousi ja lauloi
+matalalla äänellä seuraavat säkeet:
+
+        _Loihtu ilman hengelle_.
+
+                1.
+
+    Henki, sä lempimä ilman, veen,
+    Mun sanaani taivu nyt salaiseen!
+    Mä syntynyt oon Olympon mailla,
+    Oon taian-taitaja vertaa vailla.
+    Kuun taivahalta mä kutsua voin,
+    Kun liikkua lauluini lumon mä soin.
+    Mink' Egyptin taitavi oppineet,
+    Min Persian viisaat on virkkaneet,
+    On mun, mua kuulevi henget maan
+    Ja aaveet manalan mahdikkaan.
+
+                2.
+
+    Sä henki ilman huokuvan,
+    Sä käsky kuule loihtijan,
+    Kautt' itse Eryktho-taikurin,
+    Mi kuolleet kutsui henkihin;
+    Kautt' Ithakan viisaan valtiaan,
+    Mi lähtehet sai lausumaan,
+    Mi kätköiss' asuu aikain aamun;
+    Kautt' Eurydikeen valjun haamun,
+    Mi palas mailta tuonelan
+    Lumohon iki-laulajan,
+    Kautt' turmataikain kolkhisten
+    Ajoilta Argonautojen!
+
+                3.
+
+    Sä aave ilmain aukeoiden!
+    Sä tullos kiitoskutsun soiden!
+    Sä henkes voimat kätke veteen
+    Ja katseen aran loihdi eteen
+    Nuo vaiheet, jotka peittävät
+    Viel' aijat oudot, synkeät!
+    Sä joudu, aave tumma yön,
+    Ja salat täytä tenhotyön!
+                   Tule, jo tule!
+
+                4.
+
+    Oot suurin taivahan ja maan,
+    Sun vertaas ei oo Rheakaan,
+    Ei valon ylhä valtias,
+    Ei tuonen herra kalvakas;
+    Ei itse Zeuskaan suurempaa
+    Oo saava konsa kunniaa,
+                   Tule, jo tule!
+
+»Haamu on varmaankin jo tulossa», Sosia virkkoi. »Tunnen hiuksissani
+jotain kahajavan.»
+
+»Pane vesikulho maahan. Anna nyt liinasi ja salli minun sitoa silmäsi.»
+
+»Ai, se taitaa kaikissa taikatempuissa olla välttämätöntä. Älä niin
+lujaan; hellävaroen -- kas niin!»
+
+»No, näetkö nyt mitään?»
+
+»Näenkö, Jupiter avita! En yhtään mitään tässä pimeydessä.»
+
+»Kysy nyt kolmasti kuiskaavalla äänellä hengeltä sitä, mihin haluat
+saada vastauksen. Jos kysymykseesi vastataan myönteisesti, kuulet veden
+kulhossa pärskyvän ja porisevan, ennenkuin henki siihen hengittää; jos
+vastaus on kielteinen, ei vesikään liiku.»
+
+»Mutta et suinkaan sinä vain tee vedellä jotakin taikatemppua?»
+
+»Minä panen kulhon jalkojesi alle -- noin. Nyt en voi tietämättäsi
+veteen koskea.»
+
+»Hyvä on --. Nyt siis, oi Bakkus, ole minulle armollinen. Sinä tiedät,
+että olen sinua palvonut enemmän kuin ketään muuta jumalaa, ja minä
+tahdon sinulle uhrata sen hopeisen maljakon, jonka viime vuonna
+sieppasin paksulta _karptorilta_ (kellarimestarilta), jos sinä
+puolestasi puhut minusta jonkun hyvän sanan tuolle vettä lempivälle
+hengelle. Ja sinä -- oi henki, kuule minua! Voinko jo ensi vuonna ostaa
+vapauden itselleni? Sinä tiedät -- sillä koska asut ilmoissa, ovat
+linnut[88] sinulle kuiskineet tämän talon kaikki salaisuudet -- sinä
+tiedät, että kolmen viimeisen vuoden aikana olen näpistellyt
+kaikenlaista, mikä eteeni on osunut, minkä rehellisesti -- se on
+tiettyä! -- olen voinut omistaa, ja sittenkin puuttuu loppusummasta
+vielä 2,000 sestertiota. Voinko, oi hyvä henki, saada tänä vuonna
+puuttuvan summan täyteen? Puhu! Ah! Pärskyykö vesi! Ei, kaikki haudan
+hiljaa. -- Hyvä! Ellen tänä vuonna, saanko tulevana? -- Ah! Kuulen
+jotakin, henki rapistelee jo ovella! Pian se tulee sisään. -- Kahden
+vuoden perästä, tule jo -- kahden -- sehän on varsin kohtuullinen aika.
+Kuulenko jotakin? Kahden ja puolen, kolmen, neljän? Et paljoa lupaa,
+henki ystäväni! Kaikesta näkee, ettet ole nainen, sillä muuten et
+pysyisi niin kauan vaiti: Viiden -- kuuden -- kuudenkymmenen vuoden
+perästä! Pluto sinut periköön! Nyt en kysele enää!» Ja raivoissaan
+Sosia kaatoi kulhon, niin että vesi läiskyi lattialle. Suurella
+vaivalla ja vahvasti kiroten hän irrotti siteen, joka oli peittänyt
+hänen päänsä kokonaan -- katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa
+pilkkosen pimeässä.
+
+»Mitä! haa! Nydia; lamppu on poissa. Ah, petturi, ja sinäkin olet
+tiessäsi, mutta kyllä saan sinut vielä kiinni -- saat vielä tämän
+maksaa!»
+
+Orja syöksähti ovelle; se oli ulkopuolelta teljetty; hän oli vuorostaan
+nyt vanki. Mitä tehdä? Hän ei tohtinut lujasti kolkuttaa eikä huutaa --
+sillä Arbakes voisi kuulla ja saisi selville, että häntä, Sosiaa, oli
+petetty; ja Nydia oli jo ehtinyt puutarhan portille ja livistänyt
+tiehensä.
+
+»Mutta hän menee varmaankin kotiinsa tai johonkin muuhun paikkaan.
+Aamulla varhain orjien työskennellessä peristylessä huudan heidät
+avaamaan oven. Sitten lähden ja löydän tytön. Varmasti hänet löydän ja
+laahaan tänne, ennenkuin Arbakes tietää jutusta sanaakaan. Ah! Se on
+paras suunnitelma, Pikku vehkeilijä, sormeni kyllä tarraavat sinuun! Ja
+jättää minulle tänne vain vettä! Olisi se ollut edes viiniä, olisi
+hiukan ollut lohdutusta!»
+
+Sillaikaa kun petetty Sosia valitteli kovaa kohtaloaan ja tuumi keinoja
+karanneen jälleen kiinni siepatakseen, oli Nydia sokeanomaisella
+varmuudella ja etenkin omalla tunnetulla taidollaan pujahtanut
+peristylestä, päässyt portille vievälle käytävälle ja aikoi juuri,
+sydän kuuluvasti jyskyttäen solahtaa portista vapauteensa, kun hän
+äkkiä kuuli lähestyvien askelien rapinaa ja kuuli Arbakeen pelottavan
+äänen takanaan. Hän pysähtyi hetkeksi epäröiden ja kauhistuen. Sitte
+hän äkkiä muisti, että oli toinenkin, harvemmin kuljettu käytävä, jota
+vain egyptiläisen salaisiin juhliin osaaottavat ihanat naiset käyttivät
+ja joka valtavan rakennusryhmän pohjakerroksesta vei ovelle, joka
+niinikään avautui puutarhaan. Ehkä se sattumalta oli auki. Tämän
+keksittyään hän muutti suuntansa, laskeutui ahtaita astimia myöden
+oikealle ja oli pian käytävän päässä. Ah! Ovi oli lukossa ja varmuuden
+vuoksi salvattu. Hän huomasi olevansa umpikujassa ja kuuli samassa
+takanaan Kalenuksen äänen ja heti sen jälkeen Arbakeen. Hän ei voinut
+jäädä tähän. He aikoivat nähtävästi samalle ovelle. Hän hypähti syrjään
+ja tunsi olevansa oudolla pohjalla. Ilma oli tunkkaista ja kylmää. Se
+rauhotti häntä. Hän luuli tulleensa johonkin tuon loistorakennuksen
+kellariin tai johonkin muuhun yksinäiseen loukkoon, johonka talon
+ylpeällä isännällä tuskin oli mitään asiaa; mutta taas hänen tarkka
+korvansa kuuli askelten töminää ja ääniä. Taas hän väistyi, ja hänen
+eteenpäin haparoivat kätensä tapailivat tuontuostakin suunnattomien
+pylväiden sileitä sivuja. Vaaran terästämällä kaksinkertaisella
+varovaisuudella hän hiipi pitkin pylväsriviä ja jatkoi matkaansa; ilma
+tuli yhä tympeämmäksi mitä alemma hän laskeutui, ja kun hän silloin
+tällöin pysähtyi hengähtämään, kuuli hän alati takanaan askelten ja
+haastelevien äänien kaikua. Äkkiä hän pysähtyi seinän eteen, joka sulki
+häneltä tien. Eikö ollut mitään nurkkaa, mihin piiloutua? Ei aukkoa? Ei
+suojaa? Ei ollut! Epätoivoisena hän väänteli käsiään. Kun äänet yhä
+lähenivät, pyörähti hän kulkemaan pitkin seinän kuvetta ja törmäsi
+äkkiä irtopylvääseen, joita sieltä ja täältä pisti esiin käytävän
+pohjasta, ja kaatui. Hän loukkasi itsensä pahasti; mutta ei menettänyt
+tajuntaansa; ei äännähtänytkään. Hän oli iloinen löytäessään vihdoinkin
+jonkunlaisen lymypaikan. Ja ryömittyään pylvään muodostamaan
+nurkkaukseen hän tiesi ainakin yhdeltä taholta olevansa suojattu.
+Hennon ja hoikan ruumiinsa hän kiersi niin pieneen käppyrään kuin taisi
+ja odotti hengähtämättä kohtalonsa ratkaisua.
+
+Arbakes ja pappi matkasivat sillaikaa sille salaiselle aarrepaikalle,
+jonka rikkauksia egyptiläinen oli niin kehunut. He olivat avarassa
+maanalaisessa atriumissa eli hallissa. Matalaa holvikattoa kannattivat
+lyhyet paksut pylväät, joiden tekotapa osottautui siroja, kreikkalaisia
+muotoja vanhemmaksi. Yksinkertainen tuikkulamppu, joka Arbakeella oli
+kädessä, valaisi hämärästi kaljuja ja rosoisia seiniä, joihin
+hakkaamattomat kivet oli mätetty päällekkäin ilman minkäänlaista
+järjestystä. Holvin matelevat asujaimet tuijottivat tyrmistyneinä
+outoja vieraita ja sujahtivat sitten sukkelasti seinälokeroihinsa.
+
+Kalenusta värisytti, kun hän katseli ympärilleen ja hengitti holvin
+tunkkaista, epäterveellistä ilmaa.
+
+»Ja kuitenkin», Arbakes virkkoi hymyillen huomatessaan hänen kauhunsa,
+»nämä karut holvit kätkevät allensa rikkaan ylelliset varastonsa. Ne
+ovat kuin inhimilliset työskentelijät -- me halveksimme heidän
+karkeuttaan, mutta ilman heitä ei tässä maailmassa olisi mitään
+ylpeyttä herättävää.»
+
+»Ja mihinkä vie tuo vasen käytävä?» Kalenus kysyi. »Tässä synkässä
+haudassa se näyttää aivan loppumattomalta ja tuntuu vievän aina
+Hadekseen saakka.»
+
+»Päinvastoin, se vie yläilmoille», Arbakes vastasi huolettomasti. »Me
+menemme oikealle, aarrekammioon.»
+
+Pompeijin asutumpien talojen malliin halli jakaantui tästä kahteen
+siipeen eli käytävään, joiden pituus säkkipimeässä, lampun heikossa,
+lepattavassa valossa näytti aivan loppumattomalta. Ystävämme painuivat
+oikeankäden _aulaan_.
+
+»Iloinen Glaukus pannaan huomenna vieläkin kosteampaan ja ahtaampaan
+komeroon kuin tämä onkaan», Kalenus virkkoi heidän sivuuttaessaan aivan
+läheltä sen irtopylvään, jonka luomassa varjossa tessalitar piileskeli.
+
+»Niin, mutta sitä kuivemman ja tilavamman hän saa seuraavana päivänä
+arenalla. Ja ajatellapa», Arbakes jatkoi hitaasti ja venytellen --
+»ajatellapa, että yksi ainoa sana sinun suustasi pelastaisi hänet ja
+asettaisi Arbakeen hänen tilalleen.
+
+»Sitä sanaa ei koskaan lausuta», Kalenus vakuutti.
+
+»Oikein, Kalenus ystävä, ei koskaan», Arbakes vahvisti laskien
+tuttavallisesti kätensä papin olkapäälle. »Ja nyt, seis -- olemme
+ovella.»
+
+Vipajava liekki valaisi pientä, syvälle seinään työnnettyä, vahvasti
+raudoitettua ja lujin salvoin varustettua ovea. Arbakes otti vyöstään
+pienen renkaan, jossa oli kolme tai neljä vähäläntää, mutta paksua
+avainta. Oi, kuinka odotus ja ahneus saivatkaan Kalenuksen sydämen
+jyskyttämään, kun hän kuuli ruosteisten salpojen aukenevan!
+
+»Astu sisään, ystäväni», Arbakes kehotti, »minä pidän lamppua
+korkealla, jottei kalleuksien välke vallan sokaisisi silmiäsi.»
+
+Kärsimätöntä Kalenusta ei tarvinnut kahdesti kehottaa, ja hän astui
+oviaukkoon.
+
+Tuskin hän oli yli kynnyksen ehtinyt, kun Arbakeen väkevä nyrkki
+lennätti hänet suinpäin eteenpäin.
+
+»_Sitä sanaa ei koskaan lausuta_!» Arbakes sanoi äänekkäästi,
+ilkkuvasti nauraen ja työnsi oven salpoihin.
+
+Kalenus oli suistunut monta astinta alaspäin, mutta tuntematta ensi
+hetkessä mitään tuskaa hän syöksyi heti ovelle; iski siihen väkevällä
+nyrkillään ja huusi -- se oli pikemmin eläimen mölinää kuin ihmisääntä
+-- kauheassa epätoivossaan: »Oh, päästä minut, päästä minut, en pyydä
+kultaasi!»
+
+Hänen sanojensa voima jäi suureksi osaksi paksuun oveen, ja taas
+Arbakes alkoi nauraa hohottaa. Sitten hän polki kiivaana jalkaansa
+lattiaan ikäänkuin antaakseen kauan pidätetylle intohimolleen suurempaa
+vauhtia.
+
+»Kaikki Dalmatian kultakaan», hän huusi, »ei voi sinulle antaa
+leivänpalastakaan. Näänny nälkään, konna! Sinun kuolemanhuutosi
+kaikuvat vain näitä tukevia seiniä vastaan. Eikä käytävän ilmakaan
+haasta maailmalle, kun sinä nälissäsi kalvat lihaa omasta ruumiistasi,
+että näin on tuhoutunut mies, joka oli Arbakeelle vaarallinen ja
+uskalsi häntä uhata. Hyvästi!»
+
+»Oh, sääliä, armoa! Epäinhimillinen heittiö! Tämänkö sain --.»
+
+Lauseen loppu ei enää kuulunut Arbakeen korviin, sillä tämä oli jo
+lähtenyt takaisin pimeää käytävää pitkin kulkemaan. Paksu,
+sammakkorumilas makasi liikkumattomana hänen edessään käytävällä.
+Lampun valo lankesi sen muodottomalle ruumiille ja lasimaisen jähmeille
+silmille. Arbakes väistyi tahtomatta eläintä vahingoittaa.
+
+»Olet inhottava olento», hän sanoi melkein kuin itsekseen, »mutta sinä
+et voi tehdä minulle pahaa; sentähden saat olla rauhassa polullani.»
+
+Kalenuksen raivonhuudot kuuluivat paksun oven läpi vaimeina Arbakeen
+korvaan. Hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaavaisena.
+
+»Tuo ei ole hyvä», hän tuumi, »en voi olla turvassa, ennenkuin tuo ääni
+on iäksi sammunut. Aarteeni ja kalleuteni eivät tosin ole tuolla, vaan
+päinvastaisessa siivessä. Kun orjani niitä kuljettavat pois, eivät he
+kuule hänen ääntänsä. Onko siis mitään pelättävää? Jos hän vielä kolmen
+päivän perästä elää, on hänen äänensä, isäni parran kautta, niin
+heikko, ettei sitä kuule hänen omassa haudassaankaan. Isis vieköön, nyt
+on kylmä! Täytyy kiiruhtaa kulauttamaan malja maustettua
+falernolaistani.»
+
+Tunnoton egyptiläinen kietoi vaipan kiinteämmin ympärilleen ja lähti
+nopeasti yläilmoille.
+
+
+
+
+14 LUKU.
+
+Nydia keskustelee Kalenuksen kanssa.
+
+
+Mitä kauhun ja toivon sanoja Nydia olikaan kuullut! Seuraavana päivänä
+Glaukus tuomittaisiin kuolemaan. Ja tässä eli mies, joka voisi hänet
+pelastaa ja antaa Arbakeelle ansaitun palkan, ja tuo mies hengitti vain
+muutaman askelen päässä hänen piilopaikastaan! Hänen korviinsa
+kuuluivat tuon toisen raivon- ja vihanhuudot -- kiroukset -- rukoukset
+-- vaikka heikkoina ja tukahtuneina. Hän oli vankina, mutta Nydia tunsi
+hänen salaisen vankikomeronsa. Jospa hän vain pääsisi vapaaksi ja saisi
+puhutella pretoria, hän voisi ehkä tuoda vapahduksen atenalaiselle. Hän
+oli miltei läkähtyä mielenliikutukseensa -- häntä huimasi -- voimat
+olivat pettää -- mutta voimakkaasti ponnistaen hän voitti heikkoutensa;
+ja kuunneltuaan vielä jonkun hetken tarkkaavaisena, kunnes hän
+varmistui Arbakeen jättäneen hallin entiseen yksinäisyyteensä, hän
+lähti korvansa opastamana sille ovelle, jonka taakse Kalenus oli
+teljetty. Täällä hän kuuli selvemmin vangin kauhun- ja kostonhuudot.
+Kolmasti hän yritti puhua, ja yhtä monta kertaa hänen äänensä
+hautaantui paksuun oveen. Vihdoin hän löysi avaimenreiän, sovitti
+huulensa tuolle pienelle aukolle, ja vanki kuuli selvään vienon äänen
+mainitsevan hänen omaa nimeään.
+
+Veri jähmettyi hänen suonissaan, hiukset nousivat pystyyn! Mikä
+salaperäinen ja yliluonnollinen olento saattoi tunkeutua tähän
+kamottavaan yksinäisyyteen? »Ken siellä?» hän huudahti, »mikä aave --
+mikä kuoleman _larva_ -- huutaa onnettoman Kalenuksen nimeä?»
+
+»Pappi», tessalitar vastasi, »jumalten sallimuksesta olen Arbakeen
+tietämättä ollut hänen inhottavan tekonsa todistajana. Jos itse pääsen
+vapauteen tästä talosta, voin sinutkin pelastaa. Mutta puhu sinäkin
+tästä pienestä reiästä ja vastaa kysymyksiini.»
+
+»Ah, siunattu henki», pappi sanoi haltioissaan ja totellen Nydian
+kehoitusta, »pelasta minut ja minä myyn vaikka alttarin hopeat
+palkitakseni ystävällisen tekosi!»
+
+»En tahdo kultaasi, -- tahdon salaisuutesi. Kuulinko oikein? Voitko
+pelastaa Glaukuksen kuolemanvaarasta?»
+
+»Voin -- minä voin. -- Sentähden (viekööt raivottaret egyptiläisen
+hengen!) Arbakes on minut tänne sulkenut ja jättänyt nälkään
+nääntymään.»
+
+»Atenalaista syytetään murhasta. Voitko syytöksen kumota?»
+
+»Jos vain pääsen vapaaksi, ei kenenkään pompeijilaisen pää ole niin
+tukevasti harteilla kuin hänen. Näin koko tapahtuman -- näin Arbakeen
+iskevän. Voin ilmaista todellisen murhaajan ja pelastaa syyttömän.
+Mutta jos hukun, tuhoutuu hänkin. Tunnetko sääliä häntä kohtaan? Oi,
+siunattu vieras, minun sydämessäni on uurna, joka hänet joko tuomitsee
+tai vapauttaa.»
+
+»Ja sinä tahdot tunnustaa kaiken, mitä tiedät?»
+
+»Tahdonko? Oh! Ja vaikka manalan tuskat minua odottaisivat! Kostoa
+tuolle egyptiläis-heittiölle! Kostoa! kostoa! kostoa!»
+
+Kun Nydia kuuli Kalenuksen hammasten raosta sähisemät sanat, tunsi
+hän, että toisen alhaisimmissa intohimoissa oli atenalaisen paras
+turva. Hänen sydämensä jyskytti. Salliiko kohtalo hänen pelastaa
+rakastettunsa? »Voimat», hän sanoi, »jotka ovat minut tuoneet tänne,
+suojelevat minua eteenkinpäin. Tunnen voivani pelastaa sinut.
+Kärsivällisyyttä ja toivoa!»
+
+»Mutta ole varovainen, suloinen vieras! Älä koetakaan liikuttaa
+Arbakeen sydäntä -- se on marmoriakin kovempi. Hae käsiisi preetori --
+sano hänelle, mitä tiedät -- pyydä häneltä kirjallista määräystä --
+lähetä tänne sotilaita ja taitavia seppiä -- nämä salvat ovat ihmeen
+kestäviä. Aika rientää -- näännyn ehkä nälkään, ellet ole kyllin nopea!
+Mene! -- mene! Ei -- jää! Kauheata on olla yksin! Ilma täällä on ruton
+saastuttamaa -- ja skorppioonit -- haa! Ja nuo kalpeat _larvat_! Oh!
+Jää, jää!»
+
+»En», Nydia virkkoi, itsekin kauhistuen ja huolissaan omasta
+turvallisuudestaan. »Sinut pelastaakseni minun täytyy mennä. Olkoon
+toivo toverinasi -- hyvästi!»
+
+Näin sanoen hän liukui pois ovelta ja ojennetuin käsin haparoiden
+pitkin pylväitten kylkiä hän saapui hallin päähän ja joutui käytävään,
+joka vei ylös. Mutta täällä hän pysähtyi; hän tuumi, että oli
+turvallisinta odottaa, kunnes yön pimein aika oli tullut ja talossa
+kaikki nukkuivat sikeintä untaan, silloin hän parhaiten livahtaisi
+kenenkään huomaamatta ulos. Senvuoksi hän istahti portaitten
+astuinlaudalle ja odotti jonkun hetken. Hänen toivovassa sydämessään
+oli nyt vallitsevana tunteena riemuitseva ilo. Glaukus oli
+hengenvaarassa -- mutta _hän_, Nydia, hänet pelastaisi!
+
+
+
+
+15 LUKU.
+
+Arbakes ja Ione. -- Nydia jälleen puutarhassa. -- Pääseekö hän vapaaksi
+auttamaan atenalaista?
+
+
+Kun Arbakes oli lämmittänyt itseään aimo kulauksilla tuota hehkutettua
+ja maustettua viiniä, jota herkuttelijat siihen aikaan pitivät niin
+suuressa arvossa, tunsi hän itsensä tavallista joustavammaksi ja
+iloisemmaksi. Tuntee itsensä aina ylpeäksi viekkaudella saamastaan
+voitosta, vaikka voitettu ehkä onkin ollut mitätön vastustaja.
+Inhimillinen turhamaisuus on tyytyväinen osotetusta ylivoimaisesta
+kekseliäisyydestä ja saavutetusta menestyksestä; vasta myöhemmin seuraa
+tekoa raskas katumus.
+
+Mutta tuskinpa Arbakes koskaan tuntisi edes katumisen oireita
+menettelynsä johdosta Kalenus heittiötä kohtaan. Hän unohti pian
+ajatellakin papin kauhunhuutoja ja hänen vitkallista kuolemaansa; hän
+tunsi vain, että suuri vaara oli onnellisesti vältetty ja vihollinen
+tehty mykäksi. Ainoa tehtävä vain oli papistolle selittää Kalenuksen
+katoaminen, ja se ei tuntunut hänestä vaikealta. Hän oli usein
+käyttänyt Kalenusta uskonnollisilla asioillaan naapurikaupungeissa. Hän
+saattoi nyt hyvin selittää lähettäneensä hänet viemään uhrilahjoja
+Stabiaen ja Herkulaneumin Isiksen alttarille, sovintouhriksi
+jumalattaren murhatun papin, Apekideen hyväksi. Kun Kalenus olisi
+kuollut, viskattaisiin hänen ruumiinsa, vähää ennenkuin Arbakes lähtisi
+Pompeijista, syvään Sarnus-jokeen. Jos se sieltä löydettäisiin,
+suuntautuisivat epäluulot aivan varmasti jumalankieltäjiin,
+natsarealaisiin, murha olisi silloin kosto Olintuksen arenalla kärsimän
+marttyyrikuoleman johdosta. Tehtyään nopeasti nämä suunnitelmansa
+valmiiksi Arbakes ei enää tuhlannut ajatustakaan onnettoman papin
+asialle, ja riemuiten menestyksestä, joka oli kruunannut kaikki hänen
+suunnitelmansa hän syventyi ajattelemaan Ionea. Arbakeen käydessä
+viimeksi Ionen luona oli tämä karkottanut hänet luotaan moittivin,
+katkerin sanoin, jotka olivat syvästi loukanneet hänen ylpeää ja
+käskevää luonnettaan. Hän oli nyt mielestään kypsä koettamaan uutta
+yritystä. Hänen intohimonsa oli samanlainen kuin muidenkin ihmisten --
+hän tahtoi olla rakastettunsa lähellä, vaikka tämä häntä kiusaisi
+ja nöyryyttäisikin. Ionen surun vuoksi hän yhä käytti mustia ja
+vähemmän juhlallisia pukuja, mutta nyt hän hieroi mustaan tukkaansa
+hienotuoksuisia rasvoja ja järjesti tunikansa mitä taiteellisimpiin
+laskoksiin, ja näin varustettuna hän lähti napolittaren huoneeseen.
+Ionen oven edessä hän kohtasi orjattaren ja kysyi tältä, oliko Ione jo
+mennyt levolle, ja saatuaan kuulla, että hän oli vielä ylhäällä ja
+tavallista tyynempi, astui hän sisään. Hän näki napolittaren istumassa
+pienen pöydän ääressä, pää käsien varassa, nähtävästi ajatuksiinsa
+vaipuneena. Hänen piirteissään ei nyt ollut sitä valoisaa, psykemäisen
+hentoa piirrettä, mikä noissa älykkäissä kasvoissa ennen oli ollut;
+huulet avoinna -- katse harhaileva ja väsynyt, musta tuuhea tukka
+harallaan palmikoimatta pitkin selkää ja kalpeat posket -- kaikki
+osotti, että hänen ruumiinmuotonsa olivat menettäneet paljon entistä
+joustavuuttaan.
+
+Arbakes tarkasteli häntä jonkun aikaa, ennenkuin astui lähemmä. Ione
+nosti silmänsä ja tunnettuaan tulijan hän kääntyi vastenmielisin elein
+poispäin, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan.
+
+»Ah!» Arbakes virkkoi matalalla ja vakavalla äänellä lähestyen
+kunnioittaen, miltei nöyrästi Ionea ja istahtaen lähelle pöytää. --
+»Ah! Jos kuolemani voittaisi vihasi, niin mielelläni kuolisin!
+Tuomitset minua väärin, mutta kestän kaiken nurkumatta; mutta salli
+minun edes joskus käydä sinua katsomassa. Halveksi, syytä, nöyryytä
+minua, koetan sen sietää. Eikö sinun syvintä katkeruuttakin ilmaiseva
+äänesi ole minulle ihaninta soittoa! Kun sinä vaikenet, tuntuu koko
+maailma autiolta ja tyhjältä -- veri lakkaa virtaamasta -- ei ole
+maailmaa, ei elämää, ellen näe kirkkaita kasvojasi, ellen kuule
+sointuvaa ääntäsi.»
+
+»Anna minulle takaisin veljeni ja rakastettuni», Ione sanoi rauhallisin
+ja rukoilevin äänin, ja raskaita kyyneliä vieri pitkin hänen poskiaan.
+
+»En voi toista henkiin herättää enkä toista pelastaa kuolemasta»,
+Arbakes vastasi liikutettuna. »Tehdäkseni sinut onnelliseksi tahdon
+luopua onnettomasta rakkaudestani, ja mielelläni panen kätesi
+atenalaisen käteen. Ehkä hän selviytyy ehjänä kuulustelusta (Arbakes
+oli tehnyt kaiken voitavansa, jottei Ione saisi kuulla mitään jo
+alotetusta kuulustelusta). Jos niin käy, sinä voit hänet joko vapauttaa
+tai tuomita. Ja älä pelkää, Ione, että enää kauempaa vaivaan sinua
+lemmenrukouksillani. Tiedän sen turhaksi. Salli minun vain itkeä --
+murehtia yhdessä kanssasi. Anna anteeksi väkivalta, jota syvästi kadun
+ja joka ei koskaan uusiinnu. Salli minun olla sama, mikä ennenkin olin
+-- ystävä, isä, suojelija. Ah! Ione! Sääli minua ja anna anteeksi!»
+
+»Annan sinulle anteeksi. Pelasta Glaukus, ja minä en ajattele enää
+häntä. Mahtava Arbakes! Olet väkevä sekä hyvässä että pahassa. Pelasta
+atenalainen, ja Ione parka ei koskaan tahdo enää nähdä häntä.»
+Puhuessaan hän nousi horjuvin polvin ylös, lankesi hänen jalkoihinsa ja
+syleili hänen polviaan. »Oh! Jos todella minua rakastat -- jos sinussa
+on ihmistunteita -- muista isäni tuhkaa, muista nuoruuttani, ajattele
+aikoja, jolloin elimme niin onnellisina yhdessä, ja pelasta
+Glaukukseni!»
+
+Oudot kouristukset värisyttivät egyptiläisen ruumista; hänen piirteensä
+muuttuivat pelottaviksi, hän kääntyi poispäin ja sanoi ontolla äänellä:
+»Jos hänet nyt vielä voisin pelastaa, tekisin sen. Mutta roomalainen
+laki on ankara ja terävä. Mutta jos minun _onnistuisi_ -- jos _voisin_
+hänet pelastaa -- olisitko silloin minun -- tulisitko morsiamekseni?»
+
+»Sinun!» Ione toisti nousten. »Sinun! Sinun morsiamesi! Veljeni veri on
+vielä kostamatta. _Kuka_ hänet surmasi? Oi Nemesis! Täytyykö minun
+Glaukuksen tähden ostaa sinun juhlallinen kostosi? Arbakes -- _sinun_!
+En koskaan!»
+
+»Ione, Ione!» Arbakes huudahti intohimoisena, »mistä nuo salaperäiset
+sanat? Miksi mainitset minun nimeni veljesi murhan yhteydessä?»
+
+»Uneni minulle niin sanovat -- ja unet tulevat jumalilta.»
+
+»Turhia hourekuvia! Unenko johdosta syytät viatonta ja hylkäät ainoan
+keinon, jolla voit rakkaasi hengen pelastaa?»
+
+»Kuule minua!» Ione virkkoi vakaasti ja juhlallisella äänellä. »Jos
+sinä pelastat Glaukuksen, en koskaan mene morsiamena hänen taloonsa.
+Mutta en voi sietää ajatustakaan avioliitosta kenenkään muunkaan
+kanssa. En voi tulla sinunkaan vaimoksesi. Älä keskeytä, vaan kuuntele
+tarkkaan, Arbakes! Jos Glaukus kuolee, niin samana päivänä teen
+turhiksi kaikki taitosi ja jätän rakkauttasi varten vain tuhkani. Niin,
+sinä voit kyllä riistää minulta puukon ja myrkyn -- voit pitää minua
+vankina -- voit panna minut kahleisiin, mutta vapaata henkeä, joka
+tahtoo ruumiista paeta, et voi millään sitoa. Nämä alastomat ja
+aseettomat kädet kyllä kykenevät katkaisemaan elämän siteet. Kahlehdi
+ne, ja nämä huulet sulkeutuvat tiiviisti ilmaa estämään keuhkoihin.
+Olet oppinut mies -- olet siis lukenut naisista, jotka ovat pitäneet
+kuolemaa häpeää parempana. Jos Glaukus tuhoutuu, tahdon hänen
+arvoisenaan seurata häntä. Taivaan, maan ja meren jumalien nimeen minä
+vihkiydyn kuolemaan! Olen puhunut!»
+
+Suorana, ylpeänä, horjumatta Ione siinä seisoi kuin hengen
+innoittamana, ja hänen äänensä ja ilmeensä synnyttivät kuulijan
+rinnassa kunnioittavaa pelkoa.
+
+»Rohkea sydän!» Arbakes vihdoin virkkoi, »olet todella arvoinen
+tulemaan omakseni. Oo, kuinka usein olenkaan uneksinut sellaisesta
+toverista suurta tulevaisuuttani suunnitellessani, ja vasta sinussa
+olen oikean tavannut. Ione», hän jatkoi äkkiä, »etkö näe, että olemme
+toisiamme varten luodut? Etkö ole huomannut jotakin oman tarmosi
+vertaista -- oman rohkeutesi kaltaista minun itsenäisessä hengessäni?
+Olemme syntyneet taipumuksemme yhdistääksemme -- hengittääksemme uutta
+elämää tähän tympeytyneeseen maailmaan -- saavuttaaksemme sen valtavan
+päämäärän, jonka minun tulevaisuuden hämärän läpi näkevä henkeni,
+profeetan lailla aavistaa. Yhtä päättävästi kuin sinäkin minä uhmaan
+kaikkia itsemurhauhkauksiasi. Minä kunnioitan sinua omanani. Olen
+edessäsi polvillani kunnioittavana ja nöyränä, sinä tuntemattoman maan
+kuningatar, maan, jota kotkan[89] siivet eivät ole varjonneet eivätkä
+sen kynnet koskeneet; mutta minä vaadin myöskin kunnioitustasi ja
+rakkauttasi! Yhdessä kuljemme valtameren yli -- yhdessä löydämme uuden,
+unelmiemme maan; ja tulevat sukupolvet tietävät kertoa pitkästä
+kuningassuvusta, joka on saanut alkunsa Arbakeen ja Ionen
+avioliitosta.»
+
+»Olet mieletön! Tuollaiset rehentelevät sanat sopivat paremmin torilla
+taitojaan kaupan tarjoavalle taikurille kuin viisaalle Arbakeelle. Olet
+kuullut päätökseni -- se on yhtä luja kuin sallimus itse. Orkus on
+kuullut valani, ja se on kirjotettu vääjäämättömän Hadeksen kirjaan.
+Korjaa siis, oi Arbakes -- korjaa menneisyys; muuta vihasi
+kunnioitukseksi, -- kosto armahdukseksi; säästä mies, josta ei ikinä
+tule kilpailijaasi. Sellaiset työt olisivat sinun synnynnäisen
+luonteesi mukaiset, sillä siinä olisi olennaisena jotakin suurta ja
+jaloa. Ne painavat myöskin paljon kuoleman kuninkaan vaa'assa; ne
+painavat hyvän vaakakupin alas sinä päivänä, jolloin ruumiiton sielu
+odottaa tuomiotaan, Tartarukseenko vaiko Elysiumiin. Ne tekevät
+iloiseksi nykyisenkin elämän, ilo on parempaa ja kestävämpää kuin
+hetkellisen intohimon tyydytys. Oi, Arbakes! Kuule minua!»
+
+»Riittää jo, Ione! Kaikki, mitä suinkin voin teen Gläukuksen hyväksi;
+mutta älä soimaa minua, ellen onnistu. Kysy vihamiehiltäni, enkö ole
+kaikkeni ponnistanut pelastaakseni hänet kuolemasta, ja tuomitse
+silloin minua kohtuuden mukaan. Nuku rauhassa, Ione! Yö on jo pitkälle
+kulunut. Jätän sinut nukkumaan. Ja nähkösi suotuisampia unia kuin tähän
+asti miehestä, jonka elämän onni on vain sinun varassasi!»
+
+Arbakes poistui nopeasti vastausta odottamatta; peläten ehkä Ionen
+kuohuvien rukousten vaikutuksesta myöntyvänsä liikoihin lupauksiin; hän
+tunsi, että ne liikuttivat hänen palavaa sydäntään, samalla kun ne
+täyttivät hänet mustasukkaisuuden tuskalla. Mutta säälikin oli jo
+myöhäistä. Vaikka Ione olisikin luvannut palkinnoksi kätensä, ei hän
+olisi antamansa todistuksen jälkeen ja rahvaan vihaa salaisesti
+kiihotettuaan voinut enää atenalaista pelastaa. Mutta luottaen omaan
+voimaansa hän toivoi aikaa voittaen voivansa masentaa naisen, jota hän
+niin intohimoisesti itselleen halasi.
+
+Orjien auttaessa häntä makuulle hän muisti yhtäkkiä Nydian. Oli
+välttämätöntä, ettei Ione saanut tietää mitään rakastettunsa
+mielenhäiriöstä, koska se vähintään lievensi hänen oletettua rikostaan,
+ja olihan mahdollista, että hän oli orjiltaan kuullut Nydian olevan
+talossa ja tahtoi tavata tätä. Kun tämä ajatus oli juolahtanut hänen
+mieleensä, kääntyi hän puhuttelemaan vapautettua orjaansa.
+
+»Kallias», hän virkkoi, »mene heti Sosian luo ja sano hänelle, ettei
+hän millään ehdolla saa päästää Nydiaa huoneestaan. Mutta odotahan --
+hae ensin suojattiani palvelevat orjattaret ja käske heidän visusti
+olla vaiti siitä, että sokea tyttö on kattoni alla. No -- nopeasti!»
+
+Vapautettu kiiruhti tottelemaan. Suoritettuaan tehtävänsä ensin Ionen
+orjattarille hän juoksi hakemaan arvon Sosian. Hän ei löytänyt tätä
+siitä pienestä kopista, joka oli varattu hänen makuusuojakseen, hän
+huusi Sosian nimeä, ja silloin hän kuuli Nydian lukitusta huoneesta
+Sosian vastaavan.
+
+»Oh, Kallias, sinäkö siellä? Jumalille kiitos. Avaa ovi, rukoilen
+sinua!»
+
+Kallias päästi salvat, ja Sosian kiihottuneet kasvot tulivat oviaukosta
+näkyviin.
+
+»Mitä näenkään! -- Samassa huoneessa, missä nuori tyttökin, Sosia!
+_Proh pudor_! Eikö ole tarpeeksi kypsiä hedelmiä puutarhassa, jottei
+sinun tarvitsisi noin vihantaa? --»
+
+»Älä puhu mitään tuosta pikkunoidasta!» Sosia keskeytti kärsimättömänä.
+»Hän on vielä kerran turmioni.» Ja hän kertoi Kalliakselle »ilman
+hengestä» ja tessalittaren paosta.
+
+»Hirttäydy sitten heti, onneton Sosia!» Arbakes käski minun tulla
+luoksesi. Sinä et olisi saanut laskea tyttöä hetkeksikään tästä
+huoneesta.»
+
+»Me miserum!» orja huudahti. »Mitä pitää tekemäni? Hän on jo ehtinyt
+kauas Pompeijiin. Mutta huomisaamulla minä sieppaan hänet jostakin
+hänen vanhasta piilopaikastaan. Älä vain kavalla minua, rakas
+Kalliakseni!»
+
+»Autan sinua niinpaljon kuin ystävyys vaatii ja oma turvallisuuteni
+sallii. Mutta oletko varma, että hän on talosta lähtenyt? Ehkä hän on
+johonkin piiloutunut.»
+
+»Kuinka se olisi mahdollista! Hän on aivan varmaan jo poistunut
+puutarhasta; porttihan oli auki, kuten sinulle kerroin.»
+
+»Ei, ei niinkään; sillä samaan aikaan oli Arbakes Kalenus papin kanssa
+puutarhassa. Itse olin sieltä hakemassa eräitä ruohoja isäntäni
+aamukylpyä varten. Näin pöydän; mutta portti oli kiinni, olen siitä
+aivan varma. Se johtui siitä, että Kalenus oli puutarhaan tullessaan
+sen tietysti perässään sulkenut.»
+
+»Mutta se ei ollut salvattu.»
+
+»Oli, sillä minä itse huolissani, että peristylen pronssiset maljakot
+voisivat helposti joutua rosvojen saaliksi, väänsin sen lukkoon ja otin
+avaimen pois -- ja kun en nähnyt orjaa, jolle sen olisin antanut ja
+jota samalla olisin aikalailla läksyttänyt, on avain vieläkin minulla
+-- kas tässä se on vyöhöni pistettynä.»
+
+»Oi, armollinen Bakkus! Kaikesta päättäen en turhaan sinua rukoillut.
+Älkäämme hukatko hetkeäkään! Menkäämme heti puutarhaan! Ehkä hän on
+siellä vielä.»
+
+Hyväsydäminen Kallias suostui auttamaan Sosiaa. Ja etsittyään turhaan
+läheiset huoneet ja peristylen he astuivat puutarhaan.
+
+Se tapahtui samaan aikaan, jolloin Nydia päätti jättää piilopaikkansa
+ja jatkaa matkaansa. Vapisten ja henkeään pidättäen, jokaisesta
+risahduksesta säpsähtäen hän ensin kulki kukkakierteisten pylväitten
+reunaaman peristylen kautta -- pimitti hetkeksi sen keskusaukean, jota
+heleä kuutamo valaisi -- laskeutui terassilta puutarhaan -- solahti
+tummien ja nukkuvien puiden lomitse -- saapui tuolle kovan onnen
+portille -- ja huomasi sen lukituksi! Tunnemme kaikki sen tuskan,
+epävarmuuden ja pelon ilmeen, minkä tunteitten pettymys, sellaista
+ilmaisua käyttääkseni, kuvastaa sokean kasvoille. Mutta mitkä sanat
+voisivatkaan kuvata sitä epätoivoista tuskaa, sitä sydämen katkeraa
+pettymystä, mikä nyt näkyi tessalittaren piirteissä! Yhä uudestaan ja
+uudestaan hänen pienet, vavahtelevat sormensa tapailivat tuon kauhean
+portin lautoja. Tyttö rukka! Turhaa on ollut sinun ylevä rohkeutesi,
+sinun viaton viekkautesi, sinun kaksinkertaiset ponnistuksesi päästä
+pakoon koiralta ja metsästäjältä! Vain jonkun askelen päässä olivat
+vainoojasi ja nauroivat sinun raivoasi ja tuskaasi tietäessään varmasti
+saaliinsa tavottavansa ja odottaen julman kärsivällisesti hetkeä,
+jolloin he sinuun tarttuisivat -- sinun ei kuitenkaan tarvinnut _nähdä_
+heidän ivan ilmeitään!
+
+»Hiljaa, Kallias -- antaa hänen mennä. Katsokaamme, mihin hän nyt
+ryhtyy huomattuaan portin teljetyksi.»
+
+»Katsohan! Hän kohottaa kasvonsa taivaaseen päin -- hän jupisee jotakin
+itsekseen -- vaipuu väsyneenä maahan. Ei! Polluks avita! Hän on
+keksinyt uuden suunnitelman. Hän ei tahdo vielä antautua. Jupiter
+auttakoon, sitä sitkeyttä! Kas nyt, hän syöksähtää pystyyn -- juoksee
+takaisin -- nyt kääntyy uudelle polulle. Sosia, älä viivyttele enää.
+Sieppaa hänet kiinni, kun hän vielä on puutarhassa. Kas noin!»
+
+»Ah! pahalaisen tyttö! Sainpas sinut käsiini -- eh!» Sosia puhisi
+tarttuen onnettomaan Nydiaan.
+
+Niinkuin jäniksen viimeinen _inhimillinen_ parahdus ajokoiran hampaissa
+-- niinkuin äkkiä heränneen unissakävijän kiljahdus -- sellainen oli
+sokean tytön valitus, kun hän tunsi vartijansa julman otteen. Se oli
+sellainen äärimäisen tuskan, huutavan epätoivon valitus, että sen kaiku
+olisi teidän korvissanne kaikunut iät kaiket. Hän tunsi, että
+hukkuvalta Glaukukselta riistettiin viimeinenkin pelastava lauta! Hän
+oli häilynyt elämän ja kuoleman välillä; ja kuolema oli nyt voittanut.
+
+»Jumalat! Hänen huutonsa herättää koko talon. Arbakes nukkuu keveästi.
+Suukapula tänne!» Kallias virkkoi.
+
+»Ah! Tässä on sama liina, jolla tuo nuori noita peitti silmäni. Tule!
+Nyt olet yhtä mykkä kuin sokeakin.»
+
+Ja nostettuaan tuon keveän taakan käsilleen Sosia saapui pian
+huoneeseen, josta Nydia oli paennut. Otettuaan pois liinan hänen
+suultaan hän jätti tytön yksinäisyyteen niin pimeään ja hirveään, että
+sitä saattoi verrata vain Hadeksen kamottaviin tuskiin.
+
+
+
+
+16 LUKU.
+
+Iloisten toverien sääli onnetonta kumppaniaan kohtaan. -- Vankila ja
+sen asukkaat.
+
+
+Pitkälle oli jo kulunut kolmas ja viimeinen kuulustelupäivä. Muutamia
+tunteja myöhemmin istunnon loputtua ja kun päätöstuomio oli tehty,
+kokoontui huomattava joukko Pompeijin ylhäistä nuorisoa Lepiduksen
+ylelliseen taloon.
+
+»Glaukus siis kielsi rikoksensa viimeiseen saakka?» Klodius kysyi.
+
+»Niin teki; mutta Arbakeen todistus oli musertava; hän näki itse teon»,
+Lepidus vastasi.
+
+»Mikä lienee ollut murhan aiheina?»
+
+»Oo, tuo pappi oli synkkä ja raju luonne. Hän lienee moittinut
+Glaukuksen iloista elintapaa ja loistavia pukuja ja vannonut, ettei hän
+hyväksy hänen avioliittoaan Ionen kanssa. Kiivaita sanoja vaihdettiin.
+Glaukus tuntuu olleen täynnä viinin hehkuvaa jumalaa ja antoi
+ajattelemattoman iskunsa. Viinin vaikutuksesta ja epätoivoissaan äkkiä
+katuen tekoaan hän joutui mielenhäiriöön, joka häntä vaivasi vielä pari
+päivää sen jälkeenkin; ja voi helposti kuvitella, ettei miesparka vielä
+tänäänkään muista mitään rikosta tehneensä. Siten selittää asian
+ainakin Arbakes, joka on esittänyt todistuksensa sangen maltillisesti
+ja pidättyvästi.»
+
+»Niin, hän on nyt tullut sangen kansanomaiseksi. Mutta huomioonottaen
+nämä lieventävät seikat senaatti olisi voinut julistaa vähemmän ankaran
+tuomion.»
+
+»Olisi kyllä niin tehtykin, mutta kansan takia ei uskallettu.
+Papit eivät mitään säästäneet sen mielialaa kiihottaakseen. Ja he
+kuvittelivat -- nuo villipedot --, että Glaukus rikkaana ja ylhäisenä
+päästettäisiin pakenemaan, ja sentähden he raivosivat häntä vastaan ja
+koettivat jouduttaa hänen tuomiotaan. Tuli ilmi tavalla tai toisella,
+ettei hän ollut laillisesti Rooman kansalainen, eikä senaatti
+uskaltanut vastustaa roskaväen tahtoa, mutta vain kolmen äänen
+enemmistö hänet tuomitsi. Hei, annahan minulle hiukan tuota
+kioslaista!»
+
+»Glaukus on paljon muuttunut; mutta kuinka maltillinen ja peloton!»
+
+»Ah! Saammepa nähdä, onko hän huomenna samanlainen. Mutta mikä avu enää
+onkaan rohkeus, kun tuo ateisti koirakin, tuo Olintus, osottaa
+samanlaista miehuutta!»
+
+»Tuo jumalankieltäjä! Niin», Lepidus sanoi hurskaassa vihassaan, »ei
+ole mikään ihme, että pari päivää sitten erään dekurionin iski
+kuoliaaksi kirkkaalta taivaalta singonnut salama.[90] Jumalat ovat
+äkeissään Pompeijille niin kauan kuin yksikin tuollainen pyhänhäväisijä
+on sen muurien sisällä.»
+
+»Mutta senaatti oli niin lempeä, että se olisi armahtanut hänet, jos
+hän olisi vain peruuttanut kirouksensa ja heittänyt hiukan vihkisavua
+Kybelen alttarille. Epäilen, olisivatko nuo natsarealaiset, jos heidän
+uskontonsa olisi vallitseva, yhtä suopeita meille, jos joku meistä
+häväisisi heidän jumalansa kuvaa, herjaisi heidän menojaan ja pilkkaisi
+heidän uskoaan.»
+
+»Glaukukselle on lieventävien seikkojen johdosta myönnetty muuan etu;
+hän saa käyttää aseenaan leijonaa vastaan samaa stilusta, jolla hän
+surmasi papin.»
+
+»Oletko nähnyt leijonan? Oletko katsellut sen hampaita ja kynsiä ja
+puhutko senkin jälkeen jostakin edusta? Miekkani ja kilpeni olisivat
+kuin kaislaa tai papyrusta tuon valtavan pedon kouristuksessa! Ei,
+mielestäni todellinen armahdus oli siinä, että häntä ei kauempaa
+pidetty epätietoisena tuomiosta; ja hänelle oli onneksi, että vaikka
+lainkäyttömme onkin hidas tutkimaan asiaa, se on nopea tekemään
+lopullisen päätöksensä ja että amfiteatterileikit alkavat ikäänkuin
+sallimuksen suomasta jo huomenna. Jonka pitää kuolemaa kauan odottaa,
+se kuolee kahdesti.»
+
+»Mitä ateistiin tulee», Klodius sanoi, »niin saa hän aseettomana ottaa
+vastaan julman tiikerin syleilyn. Sellaisista otteluista ei käy lyödä
+vetoa. Tai haluaako ken lähteä veikkasille?»
+
+Kova naurunrähäkkä seurasi näitä sanoja.
+
+»Klodius parka!» isäntä virkkoi. »Tuntuu ikävältä menettää ystävä;
+mutta sinusta tuntunee kaksinverroin katkerammalta, kun ei kukaan halua
+panna hänen elämäänsä vedonalaiseksi kanssasi.»
+
+»Niin, se on hävytöntä. Olisi edes hiukan lohdutusta, jos saisi
+muistella, että hän viimeiseen asti on ollut hyödyksi ystävälleen.»
+
+»Kansa», vakava Pansa puuttui puheeseen, »on varsin tyytyväinen
+tuloksiin. Se pelkäsi jo, että amfiteatterileikit loppuisivat niin
+kalseasti, ettei pedoille olisikaan mitään tarjottavaa. Ja nyt kaksi
+_tuollaista_ rikoksellista yhtaikaa, se tuottaa todellista iloa
+kansaparalle! Se tekee raskasta työtä; sen täytyy saada joskus
+huvitellakin.»
+
+»Siinä puhuu kansansuosima Pansa, jolla ulkona kulkiessaan on takanaan
+klienttisaattue, pitkä kuin intialainen triumfikulkue. Hän puhuu aina
+kansasta. Jumalat! Hänestä tulee vielä kerran uusi Grakkus.»
+
+»En ole ainakaan mikään hävytön aristokraatti», Pansa vastasi ylväin
+elein.
+
+»Olisi todella ollut vaarallista eläintaistelujen aattona armahtaa
+rikoksellisia. Jos minua joskus Rooman kansalaisena syytetään
+rikoksesta, niin rukoilen Jupiteria, ettei _viviariassa_ silloin ole
+yhtään villipetoa tai että vankila on täpötäynnä pahantekijöitä.»
+
+»Ja», muuan kysyi, »miten on käynyt sen tyttörukan, joka Glaukuksen
+piti naida? Leskenä ennenkuin emäntänä -- se on kovaa!»
+
+»Oh», Klodius vastasi, »hän on hyvässä turvassa holhoojansa Arbakeen
+talossa. Tietystikin hän haki tältä suojaa kadotettuaan yhtaikaa sekä
+rakastajan että veljen.»
+
+»Suloisen Venuksen kautta, Glaukuksella oli menestystä naisten parissa!
+Sanovat rikkaan Juliankin olleen häneen rakastuneen.»
+
+»Turhanaikaista juorua, ystäväiseni», Klodius vastasi rehennellen.
+»Olin eilen hänen luonaan. Jos hänessä onkin ollut joskus hellempiä
+tunteita Glaukusta kohtaan, saan kehua lohduttaneeni häntä.»
+
+»Ettekö tiedä, toverit», Pansa sanoi, »että Klodius jo kauan on
+Diomedeen talossa puhallellut tulisoihtuun? Se syttyy pian, ja kohta se
+palaa iloisena Hymenen alttarilla.»
+
+»Onko niin?» Lepidus virkkoi. »Mitä! Klodius avioliittoon? -- Hyi!»
+
+»Ei hätää», Klodius vastasi. »Vanha Diomedes on tyytyväinen voidessaan
+tyttärensä naittaa ylhäissyntyiselle miehelle ja viljelee sentakia jo
+runsaasti sestertioita. Saatte nähdä, etten niitä sulje atriumiin.
+Koittaa päivä, jonka Klodiuksen ystävät saavat merkitä valkoisella,
+päivä, jolloin Klodius nai rikkaan perijättären.»
+
+»Sanotko niin?» Lepidus huudahti. »Tule, täysinäinen malja ihanan
+Julian terveydeksi!»
+
+Tällaista oli keskustelu -- se esitti puheenaolevan ajan nuorten
+tuhlarien tavallista mielialaa, jonka vertaista vuosisata sitten tapasi
+Pariisin kevythenkisissä piireissä -- tällaista oli keskustelu
+Lepiduksen uhkeassa trikliniumissa sillaikaa kun Glaukus vietti
+aikaansa aivan toisenlaisessa ympäristössä.
+
+Kun tuomio oli langetettu, ei Glaukus enää saanut olla Sallustuksen,
+ainoan ystävänsä vartioitavana. Hänet vietiin forumille, jossa vartijat
+seisoivat pienen oven edustalla Jupiterin temppelin kupeella. Paikkaa
+ei enää näy. Ovi aukeni sisäänpäin samaan merkilliseen tapaan, millä
+nykyaikaiset ristiportit, ne kääntyivät keskiakselinsa ympäri niin,
+että oven saattoi vain puoliselälleen avata. Tähän pieneen loukkoon
+vanki työnnettiin, hänen eteensä pantiin leipä ja kulhollinen vettä, ja
+niin hänet jätettiin pilkkopimeään ja, kuten hän luuli, yksinäisyyteen.
+Niin äkillinen oli ollut onnen käänne, se oli hänet viskannut
+nuoruuden, nautintojen ja onnellisen rakkauden huipulta häpeän
+syvimpään alhoon, jotta hän nyt saisi kokea lähestyvän tuskallisen
+kuoleman kauhut; vain vaivoin hän saattoi muuta ajatella, kuin että hän
+yhä vielä oli jonkun hirveän harhanäyn lumoissa. Hänen kimmoinen ja
+voimakas ruumiinsa oli kestänyt myrkkyjuoman vaikutukset, sillä
+suurempi osa siitä oli jäänyt koskematta. Hän oli jälleen tajuissaan ja
+tietoinen ympäristöstään, mutta hänen hermostonsa oli äärimäisen
+herkkä, ja se synkensi hänen mielialaansa. Hänen luontainen miehuutensa
+ja kreikkalainen itsetietoisuutensa saivat hänet helposti voittamaan
+kaikki pyrkivät pelonilmaukset ja kuulemaan kuolemantuomiotaan
+värähtämättömin kasvoin, lujin katsein. Mutta tietoisuus omasta
+viattomuudestaankaan ei kyennyt häntä enää pystyssä pitämään, kun
+joukon katseet eivät enää olleet kannustamassa hänen ylvästä
+rohkeuttaan ja kun hän nyt oli yksinään ja pimeässä. Hän tunsi
+vankikopin kylmän, tympeän ilman raskaana painavan heikontunutta
+ruumistaan. _Hän_ -- muhkea, rikas, hienostunut -- hän, joka ei tähän
+asti ollut vaaroja pelännyt eikä suruja tuntenut! Kaunis lintu hän oli
+ollut! Miksi hän oli jättänyt ihanan, aurinkoisen synnyinmaansa --
+kotikukkulansa olivipuistot -- kuolemattomien virtojen soiton? Miksi
+hän oli saapunut näiden karujen, hengettömien muukalaisten pariin,
+antanut heidän välkkyvien pilviensä sokaista silmänsä, kuunnellut
+heidän iloisia laulujaan -- miksi hänet yhtäkkiä vangitaan -- heitetään
+pimeään -- uhrina ja saaliina -- hänen iloinen elämänjuoksunsa on
+iäksi katkaistu -- hänen elämää uhkuvat laulunsa iäksi tauonneet?
+Atenalais-parka! Kuinka niukasti hänen kulunut elämänsä kaikkine
+ylväästä ja iloisesta luonteesta johtavine virheineen olikaan häntä
+valmistanut kestämään niitä kauhuja, jotka häntä odottivat! Hänen
+korvissaan kaikuivat yhä vieläkin saman roskajoukon pilkan honotukset,
+jonka suosionhuutoja hän oli aijemmin tottunut kuulemaan ohjatessaan
+kaduilla siroa valjakkoaan. Hän oli yhä näkevinään entisten toveriensa
+kylmät, kivettyneet katseet (ystävät olivat lähinnä hänen huvituksiensa
+nautiskelijoita). Nyt ei ollut ketään läsnä lohduttamassa, kohottamassa
+ihailtua, syytettyä muukalaista. Nämä seinät avautuvat vain
+hirvittävälle arenalle tuskalliseen ja häpeälliseen kuolemaan! Ja Ione!
+Hänestä hän ei ollut kuullut sanaakaan; ei lohduttavaa viestiä, ei
+rohkaisevaa sanaa; hänkin oli siis hänet hylännyt; hänkin piti häntä
+syyllisenä -- ja minkälaiseen rikokseen -- veljenmurhaan! Hän kiristeli
+hampaitaan -- hän huusi -- ja tuon tuostakin ailahti hänen aivoihinsa
+pelottava ajatus. _Olisiko hän_ sittenkin, sen rajun ja raskaan
+mielenhäiriön kestäessä, joka oli pimittänyt hänen järkensä, olisiko
+hän sittenkin, itsekään sitä tietämättä, tehnyt rikoksen, josta häntä
+syytettiin? Mutta niin pian kuin sellainen ajatus tuli, hän karkotti
+sen heti, sillä niin hämäriä kuin viimeksi kuluneet tapahtumat hänestä
+olivatkin, muisti hän sentään aivan selvästi Kybelen tumman puistikon,
+kuolleen ylöspäin suuntautuneet kasvot, hetken, jonka hän oli seisonut
+ruumiin ääressä, voimakkaan iskun, joka paiskasi hänet maahan. Hän oli
+vakuutettu omasta viattomuudestansa. Keltä saattoi hän, myöhempinä
+aikoina, kun hänen ruumiinsa jo on alkuaineisiinsa hajonnut, keneltä
+saattoi hän toivoa tekoa, joka todistaisi hänet syyttömäksi ja
+puhdistaisi hänen maineensa? Kun hän muisteli kohtaustaan Arbakeen
+kanssa ja niitä kostonsyitä, joita synkkä ja pelottava mies varmastikin
+hautoi sydämessään, ei hän voinut tehdä muuta johtopäätöstä kuin että
+hän oli joutunut hyvinharkitun ja salaperäisen juonen uhriksi -- sen
+alkua ja kehitystä hän yritti turhaan seurata. Ja Ione -- Arbakes
+rakasti häntä -- perustuiko hänen kilpailijansa vastainen menestys
+hänen perikatoonsa? Tämä ajatus kalvoi häntä pahimmin, ja hänen ylväs
+sydämensä värähteli pikemmin mustasukkaisuudesta kuin pelosta. Taas hän
+ääneensä voivotteli.
+
+Eräästä pimeästä nurkasta vastasi ääni hänen valitushuutoonsa: »Kuka on
+minun toverini tänä hirveänä hetkenä? Atenalainen Glaukusko?»
+
+»Niin, siksi minua onneni päivinä sanottiin; ja ihmiset antanevat
+minulle nyt muita nimiä. Entä _sinun_ nimesi, vieras?»
+
+»Olen Olintus, vankila- ja kuulustelutoverisi.»
+
+»Mitä! Sekö, jota sanotaan ateistiksi? Ovatko ihmisten rikkomukset
+saaneet sinut epäilemään jumalten olemassaoloa?»
+
+»Ah», Olintus vastasi, »en minä, vaan sinä olet oikea jumalankieltäjä;
+sillä sinä kiellät ainoan oikean Jumalan -- sen tuntemattoman Jumalan,
+jolle atenalaiset ovat pystyttäneet alttarin. Tälläkin hetkellä
+tunnustan Jumalaani. Hän on kanssani vankilassa. Hänen hymynsä
+valaisee pimeässäkin. Haudan partaallakin sieluni kuiskii minulle
+kuolemattomasta elämästä, ja maa väistyy altani, jotta todellinen
+sieluni saapuisi lähemmä taivasta.»
+
+»Sano», Glaukus keskeytti, »eikö nimesi mainittu Apekideen murhan
+yhteydessä kuulustelutilaisuudessa? Pidätkö minua syyllisenä?»
+
+»Jumala yksin tutkii sydämen! Mutta minä en epäile sinua.»
+
+»Ketä siis?»
+
+»Syyttäjääsi, Arbakesta.»
+
+»Haa! Sinä lohdutat minua. Ja miksi häntä?»
+
+»Koska tunnen tuon miehen häijyn mielen ja hänellä oli syytä pelätä
+sitä, joka nyt on kuollut.»
+
+Ja Olintus kertoi Glaukukselle yksityiskohtaisesti ne tapahtumat, jotka
+lukija jo tuntee -- Apekideen kääntymisestä, suunnitelmasta, jonka he
+olivat laatineet paljastaakseen egyptiläisen papiston taikatemput ja
+niistä viettelevistä keinoista, joilla Arbakes oli koettanut houkutella
+nuorta, heikkoa kääntynyttä harhaan. »Jos», Olintus lopetti, »vainaja
+on kohdannut Arbakeen, on hän varmaankin moittinut tämän paheellisia
+tapoja ja uhannut kaikki paljastaa, ja egyptiläisen mielestä olivat
+tällöin paikka ja aika soveliaat ratkaisevaan tekoon, ja sekä intohimo
+että voima ovat iskua ohjanneet.»
+
+»Niin täytyy asianlaidan olla!» Glaukus huudahti iloisena. »Olen
+onnellinen.»
+
+»Mutta mitä auttaa sinua nyt enää tämä tieto, onneton mies? Olet
+kuolemaan tuomittu ja viatonna joudut tuhon omaksi.»
+
+»Mutta _omasta mielestäni_ ainakin olen syytön; ja hirveissä
+hourekohtauksissani minulla oli hetkittäin kamalia epäilyksiä. Mutta
+sanohan minulle, sinä vieraan uskon mies, luuletko, että pikku
+rikkomuksista tai esi-isien erheistä nuo ylhäiset vallat, mitä nimiä
+niille tahtonetkin antaa, kiroovat ja tuomitsevat meidät?»
+
+»Jumala on oikeamielinen eikä hylkää luomiaan heidän inhimillisten
+rikostensa johdosta. Jumala on armahtavainen ja kiroo vain synnit,
+joita ei kaduta.»
+
+»Mutta minusta tuntuu, kuin jumalallinen voima olisi yhtäkkiä
+kohdistanut kaiken raivonsa minuun, rangaissut minua äkillisellä
+hulluudella, yliluonnollisella mielenhäiriöllä, jota eivät mitkään
+inhimilliset keinot pystyisi aikaan saamaan.»
+
+»Maassa on myöskin pahoja henkiä», natsarealainen vastasi, »kuten
+taivaassa Jumala ja Hänen poikansa. Ja kun et näitä jälkimäisiä
+tunnusta, on edellisillä täysi valta tehdä sinulle mitä tahtovat.»
+
+Glaukus ei vastannut, ja pitkät hetket he eivät puhuneet sanaakaan.
+Vihdoin atenalainen sanoi muuttuneella, lempeällä, epäröivällä äänellä:
+»Kristitty, uskotko sinä oppiesi mukaan, että sielu on kuolematon --
+että ne, jotka ovat täällä toisiaan rakastaneet, yhtyvät tuolla -- että
+haudan takana mainehikas nimemme loistaa puhtaana kaikista maisista
+tahroista -- että virrat, joita erämaat ja kalliot ovat toisistaan
+erottaneet, juhlallisessa Hadeksessa yhtyvät jälleen?»
+
+»Uskonko, oi atenalainen? Ei, en usko. -- _Minä tiedän!_ Ja juuri se
+autuuttava tietoisuus minua nytkin pitää kestävänä. Oo, Kyllene»,
+Olintus jatkoi intohimoisena, »sydämeni valittu, joka minulta
+riistettiin ensimäisenä kuukautena häittemme jälkeen, enkö näe sinua
+taas, ja vain muutaman päivän kuluttua? Tervetullut, kuolema, joka
+minut tuo taivaaseen ja sinun luoksesi!»
+
+Tässä äkillisessä ihmistunteen purkauksessa oli jotakin omansa
+koskettamaan erästä herkästi väräjävää kieltä kreikkalaisen sydämessä.
+Hän tunsi oikeastaan nyt vasta tavallista suurempaa mieltymystä
+toveriinsa. Hän laahautui Olintuksen viereen; sillä nuo monessa
+suhteessa kovasydämiset italialaiset eivät sentään kaikissa kohdissa
+olleet julmia; heillä ei ollut erikoiskoppeja, eikä kahleita pidetty
+tarpeellisina, ja arenan uhreille suotiin niin paljo vapautta kuin
+olosuhteet suinkin sallivat.
+
+»Niin», kristitty jatkoi pyhän innostuksen valtaamana, »sielun
+kuolemattomuus -- ylösnousemus -- kuolleitten haudantakainen yhdyntä --
+siinä uskontomme suuret perusviivat -- se on suuri totuus, jota
+ilmottaakseen ja julistaakseen jumala tuli maahan kärsimään kuoleman.
+Ei tarun Elysium, ei runon Orkus, vaan taivaan loistava perintö-osuus
+on oleva hyveen palkintona.»
+
+»Kerro minulle enemmän opistasi ja toiveistasi», Glaukus pyysi
+vakavana.
+
+Olintus oli valmis pyyntöä seuraamaan, ja nytkin -- kuten niin usein
+kristinuskon alkuaikoina -- sen hennot, pyhitetyt säteet valaisivat
+synkkää vankilaa, ja sen lohduttavat opit lievensivät lähestyvän
+kuoleman kammoa.
+
+
+
+
+17 LUKU.
+
+Keino, millä pelastaa Glaukus.
+
+
+Ikuisen tuskan hetkiä eli Nydia siitä asti, kun hänet jälleen koppiin
+teljettiin.
+
+Sosia, joka nähtävästi pelkäsi, että hän jälleen joutuisi
+petkutettavaksi, oli vasta sangen myöhään seuraavana aamuna käynyt
+häntä katsomassa ja silloinkin vain työntänyt hänelle aamiaisen: leipää
+ja viiniä, ja kiireesti poistunut. Päivä kului, ja Nydia tunsi itsensä
+onnettomaksi -- raivostuneeksi, sillä päivä oli Glaukuksen tuomiopäivä
+ja hänen vapautensa voisi hänet pelastaa! Kun hän siis tiesi, että
+ainoa Glaukuksen pelastamisen mahdollisuus oli hänen, nuoren, heikon,
+intohimoisen ja herkän tytön varassa, päätti hän vaikka pakoyritykset
+tuntuivatkin mahdottomilta, olla vaipumatta epätoivoon, sillä sehän
+estäisi häntä käyttämästä hyväkseen tilaisuutta, joka _voisi_
+ilmaantua. Hän tukahdutti sen sietämättömien ajatusten tulvan, joka
+uhkasi hänet hukuttaa. Niin, nauttipa hän ruokaakin, söi leipää ja
+maistoi viiniä, jotta hänen ruumiinvoimansa kestäisivät -- sillä hänen
+täytyi olla valmis kestämään kaikki.
+
+Hän laati suunnitelman toisensa jälkeen, mutta oli pakotettu hylkäämään
+ne kaikki. Sosia oli yhä edelleenkin hänen ainoa toivonsa, ainoa
+työase, jota hän saattoi käyttää. Tämä oli ollut taikauskoinen
+saadakseen tietää, milloinka hän voi ostautua vapaaksi. Suuret Jumalat!
+Eikö häntä voisi lahjoa lupaamalla hänelle hankkia vapauden? Eikö hän
+ollut kyllin rikas voidakseen sen tehdä? Hänen hoikat sormensa
+sivelivät rannerenkaita, jotka hän oli saanut Ionelta ja kaulallaan
+olevia kultakäätyjä, jotka, kuten muistamme, olivat kerran johtaneet
+hänet mustasukkaiseen kiistaan Glaukuksen kanssa ja joita hän
+senjälkeen oli luvannut pitää yllään iät kaiket. Hän odotti nyt
+kiihkeästi Sosian tuloa; mutta kun tunti toisensa perästä kului, eikä
+tätä näkynyt, tuli hän kärsimättömäksi. Hänen hermonsa olivat kuin
+kuumeessa; hän ei voinut enää sietää yksinäisyyttään -- hän alkoi
+huutaa -- hän löi nyrkillään oveen. Hänen huutonsa kuului halliin
+saakka, ja Sosia riensi aikalailla pelästyneenä katsomaan, mikä oli
+hätänä, ja vaijentamaan vankiansa mikäli mahdollista.
+
+»Hoo! Mikä nyt on?» hän kysyi tylysti. »Nuori orja, jos pidät
+tuollaista melua, täytyy taas käyttää suukapulaa. Minun olkapääni
+saavat kärsiä, jos huutosi kuuluvat isäntäni korviin saakka.»
+
+»Hyvä Sosia, älä soimaa minua -- en voinut olla kauempaa yksinäni.
+Pyydän sinua hetkeksi istahtamaan luokseni. Ei, älä pelkää, että
+uudelleen yritän paeta. Aseta tuolisi oven eteen. Tähystä minua -- en
+tahdo liikahtaakaan paikaltani.»
+
+Sosia, joka itse oli aikamoinen lavertelija, rauhottui näistä sanoista.
+Häntä säälitti tuo tyttö, joka ei saanut kenenkään kanssa rupatella --
+omaansakin hän siinä katsoi -- häntä säälitti, ja hän päätti samalla
+huvittaa _itseään_. Hän otti Nydian tuolin, asetti sen oven eteen selin
+päin seinää ja sanoi:
+
+»Ole varma, etten ole säälimätön eikä minulla ole mitään sitä vastaan,
+että hieman juttelemme. Mutta muista, ei taikatemppuja -- ei loihtuja
+enää!»
+
+»Ei, ei. Sano Sosia, onko jo myöhäkin?»
+
+»Ilta on käsissä; karja palaa jo laitumelta.»
+
+»Oi jumalat! Kuinka kävi oikeudessa?»
+
+»Molemmat tuomittiin kuolemaan.» Nydia tukahdutti tuskanhuutonsa. »Hyvä
+-- hyvä, niinhän arvelinkin. Milloin tuomio pannaan täytäntöön?»
+
+»Huomenna, amfiteatterissa. Ellei minun täytyisi sinun tähtesi, pikku
+velho, olla kotona, menisin minäkin muiden mukana sinne katsomaan.»
+
+Nydia lysähti kokoon. Ruumis ei enää kestänyt -- hän meni tainnoksiin.
+Mutta Sosia ei huomannut mitään, sillä alkoi olla jo pimeää ja hänen
+ajatuksensa askartelivat hänen omissa asioissaan. Hän valitteli yhä,
+että niin suurenmoinen näky menee häneltä hukkaan ja syytti Arbakesta
+siitä, että juuri hänet oli valittu vanginvartijaksi, ja ennenkuin hän
+oli mietintönsä lopettanut, tuli Nydia tajuihinsa ja huokasi raskaasti.
+
+»Sinä huokaat, pikku sokea, varmaankin minun kovaa kohtaloani. Se
+hieman lohduttaa. Niinkauan kun huomaat, kuinka paljosta minun täytyy
+puolestasi luopua, kohtelen sinua hyvin. Kovaa on huono ja säälitön
+kohtelu.»
+
+»Sosia, kuinka paljon sinulta vielä puuttuu, ennenkuin voit ostaa
+vapautesi?»
+
+»Kuinka paljo? Noin kaksituhatta sestertiota.»
+
+»Jumalten kiitos! Ei enempää! Näetkö näitä rannerenkaita ja näitä
+ketjuja. Ne ovat ainakin kaksi kertaa niin kalliit. Annan sinulle nämä,
+jos --»
+
+»Älä johdata minua kiusaukseen. En voi päästää sinua vapaaksi. Arbakes
+on ankara ja hirmuinen isäntä. Kenpä tietää, vaikka joutuisin Sarnuksen
+kalojen ruoaksi. Ah! Kaikki maailman rikkaudetkaan eivät silloin
+pystyisi minua henkiin herättämään. On parempi olla elävänä koirana
+kuin kuolleena leijonana!»
+
+»Sosia, vapautesi! Ajattele tarkoin! Päästä minut vain hetkeksi ulos!
+Päästä sydänyön aikaan ja minä palaan huomisaamulla varhain, niin, voit
+itse tulla mukaan.»
+
+»Ei käy», Sosia virkkoi päättäväisenä. »Muuan orja oli kerran
+tottelematon Arbakeelle, eikä siitä orjasta sen koommin enää mitään
+kuultu.»
+
+»Mutta lakihan suojaa orjaa.»
+
+»Laki on niinkuin se luetaan. Tiedän, että Arbakeella on aina laki
+puolellaan. Ja mitä hyötyä minulle on laista, jos kerran olen kuollut!»
+
+Nydia väänteli käsiään. »Eikö siis ole yhtään toivoa?»
+
+»Ei, ei pakoonpäästä, ennenkuin Arbakes sallii.»
+
+»Hyvä», Nydia sanoi nopeasti, »ethän kieltäydy viemästä minulta muuatta
+kirjettä. Isäntäsi ei liene sitä kieltänyt.»
+
+»Kenelle?»
+
+»Preetorille.»
+
+»Lakimiehelle? En -- en voi. Minut haastettaisiin todistajaksi, ja minä
+tiedän, mitä se on. Orjien tutkiminen on aina piinapenkkiä.»
+
+»Anteeksi, en tarkottanut preetoria -- se sana luiskahti vahingossa
+suustani. Tarkotin aivan toista henkilöä -- iloista Sallustusta.»
+
+»Oh! Ja mitä asiaa sinulla hänelle?»
+
+»Glaukus oli isäntäni, hän osti minut julmalta herralta. Vain hän on
+ollut minulle ystävällinen. Nyt hän on kuolemaan tuomittu. En voi
+koskaan enää tuntea itseäni onnelliseksi, ellen saa hänelle sanoa, että
+ainakin yksi sydän armahtaa häntä. Sallustus on hänen ystävänsä; hän
+kyllä auttaa minua.»
+
+»Olen varma, ettei hän ryhdy sellaiseen puuhaan. Glaukuksella on paljo
+ajateltavaa tämän ja huomisen päivän välillä, niin etteivät häntä
+paljoakaan liikuta sokean tytön vakuuttelut.»
+
+»Mies», Nydia sanoi nousten, »tahdotko päästä vapaaksi? Tänään vielä se
+on omassa vallassasi. Huomenna on se myöhäistä. Vapautta ei ole koskaan
+helpommalla ostettu. Voit helposti kenenkään huomaamatta jättää talon,
+ja tuskin olet puoltakaan tuntia poissa. Ja tuollaisesta pikkutoimesta
+kieltäytyisit, vaikka vapautesi saisit palkinnoksi!»
+
+Sosia oli poissa suunniltaan. Tytön pyyntö oli todella mitätön, mutta
+mitä se häntä liikutti? Sitä parempi vain. Hän salpaisi Nydian lukkojen
+taa, ja jos Arbakes saisi kuulla hänen hetkeksi poistuneen, ei rikos
+ollut suuri eikä rangaistus sellaisesta ankara. Ja jos Nydian kirjeessä
+olisi muuta kuin mitä hän sanoi siihen kirjottavansa -- hän puhuisi
+tietysti vankeudestansa, niinkuin varmasti puhuisikin -- niin mitä
+siitä? Ei Arbakeen tarvitse koskaan saada tietää, että hän on kirjeen
+kuljettanut perille. Joka tapauksessa palkinto oli melkoinen. Hän ei
+epäröinyt kauempaa -- hän suostui.
+
+»Anna tänne palkkio, ja minä otan viedäkseni kirjeesi. Mutta seis! Olet
+orja -- sinulla ei ole oikeutta pitää koristuksia -- ne ovat isäntäsi.»
+
+»Ne ovat Glaukuksen lahjoja; hän on isäntäni. Kuinka hän niitä nyt
+voisi takaisin vaatia? Ja kuka muu tietää, että minulla sellaisia
+onkaan?»
+
+»Hyvä on. Tuon sinulle papyruslehden.»
+
+»Ei, ei papyrusta -- tuo vahataulu ja stilus!»
+
+Nydia oli, kuten lukija lienee huomannut, sivistyneestä kodista. Hänen
+vanhempansa olivat tehneet kaikkensa valistaakseen häntä hänen
+onnettomuudessaan, ja hänen nopea käsityskykynsä oli kaikki helposti
+oppinut. Sokeudestaan huolimatta hän oli lapsesta asti kyennyt
+vaikkakin puutteellisesti kirjottamaan terävällä stiluksella pehmeään
+vahatauluun, ja tällöin oli suurena apuna hänen herkäntarkka
+tuntoaistinsa. Kun hän oli saanut vahataulun, piirsi hän siihen
+vaivalloisesti muutamia lauseita kreikaksi, omalla äidinkielellään,
+jota kaikki sen ajan sivistyneet italialaiset osasivat. Hän pani
+vahalaatan kääröön, sitoi sen ja sinetöi vahalla nuoran päät ja
+laskiessaan käärön Sosian käteen hän virkkoi:
+
+»Sosia, olen sokea ja vanki. Ethän tahdo minua pettää -- sinun täytyy
+jättää tämä kirje Sallustuksen omiin käsiin -- muuten et ole tehtävääsi
+suorittanut oikein. Mutta nyt minä vihin juhlallisesti sinun pääsi
+kostonuhriksi, sielusi manalan voimien huostaan, jos luottamukseni
+petät. Ja nyt sinun täytyy, oikea kätesi kädessäni vannoa seuraavin
+sanoin: 'Sen maan nimessä, jolla elämme, niiden luonnonvoimien nimessä,
+jotka elämää säilyttävät ja jotka sen voivat tuhota -- Orkuksen,
+kaikkikostavan -- olympolaisen Jupiterin, kaikkinäkevän nimessä vannon
+rehellisesti täyttäväni minulle uskotun tehtävän ja jättäväni tämän
+kirjeen Sallustuksen omiin käsiin! Ja jos valani rikon, kohdatkoot
+minua kaikki taivaan ja manalan tuskat!' Riittää -- luotan sinuun.
+Tässä palkkasi. On jo pimeä -- riennä!»
+
+»Olet kummallinen tyttö ja olet minut vallan pelottanut. Mutta kaikki
+on järjestyksessä, ja jos Sallustus on kotona, jätän hänelle tämän
+kirjeen, kuten olen vannonut. Uskoni kautta! Onhan minullakin pikku
+vikani! mutta valapatto! -- ei, sen vian luovutan parempiosaisille.»
+
+Näin sanoen Sosia poistui, pani vahvat salvat Nydian oveen -- pisti
+avaimen vyöhönsä, pujahti omaan huoneeseensa, kääriytyi siellä
+kiireestä kantapäähän ulottuvaan vaippaan ja solahti takaoven kautta
+kenenkään huomaamatta kadulle.
+
+Kaduilla oli autiota ja tyhjää. Hän saapui pian Sallustuksen taloon.
+Ovenvartija käski hänen jättää kirjeen hänelle ja mennä sitten
+tiehensä, sillä Sallustus oli niin murheissaan Glaukuksen
+kuolemantuomiosta, ettei häntä nyt saanut kukaan häiritä.
+
+»Mutta olen vannonut jättäväni kirjeen hänen omiin käsiinsä -- niin
+että minun täytyy päästä sisään!» Ja kun Sosia kokemuksesta tiesi, että
+Kerberus on juomarahoilla lahjottavissa, pisti hän puolen tusinaa
+sestertioita ovenvartijan kouraan.
+
+»Hyvä», tämä virkkoi sovinnollisempana. »Voit astua sisään, jos
+haluttaa. Mutta sanoakseni totuuden, hän on juonut itsensä
+tukkihumalaan. Se on hänen tapansa, kun hänelle tapahtuu jotakin
+ikävää. Hän laitattaa herkullisen illallisen, parhaat viinit eikä
+lopeta, ennenkuin kaikki on mennyt kurkusta alas -- paitsi viini.»
+
+»Erinomainen tapa -- suurenmoinen! Ah! Kelpaa rikkaitten rehkiä! Jos
+olisin Sallustus, laittaisin niin, että joka päivä olisi jotakin
+murehdittavaa. Mutta puhu joku hyvä sana puolestani atriensikselle --
+näen hänen tulevan.»
+
+Sallustus oli liian surullisella tuulella kutsuakseen tovereita
+luokseen. Hän oli myöskin liian murheellinen juodakseen yksinään. Hän
+oli sentähden kutsunut huoneeseensa suosimansa vapautetun orjan, ja
+tuskinpa koskaan on oudompaa illallisjuhlaa vietetty. Silloin tällöin
+tuo hyväntahtoinen epikuurolainen huoahti, pyyhki silmäkulmastaan
+kyynelen ja kävi sen jälkeen kaksinkertaisin innoin uuteen ruokalajiin
+käsiksi tai antoi täyttää uudelleen juomasarvensa.
+
+»Hyvä mies», hän virkkoi toverilleen, »se oli inhottava tuomio --
+ohhoo! Ei hullumpaa lintua, mitä? Glaukus parka! Minkälaiset hirveät
+käpälät sillä leijonalla on! Ah! Ah! Ah!»
+
+Sallustus huoahti äänekkäästi -- mutta mahanytkähdykset keskeyttivät
+sen äkkiä.
+
+»Ota vielä malja lisää», vapautettu sanoi.
+
+»Se oli liian kylmä ajatus; mutta kuinka kylmää Glaukuksella nyt
+lieneekään! Sulje huomenna talo -- ei kukaan saa mennä ulos! Ei kukaan
+minun väestäni saa olla huomenna arenan leikkejä kunnioittamassa. Ei
+kukaan!»
+
+»Kulaus tätä falernolaista -- suru vallan sortaa sinut. Jumalat
+auttakoot -- palanen tätä kuoriaiskakkua.»
+
+Samalla onnettomalla hetkellä Sosia päästettiin epätoivoisen juomarin
+puheille.
+
+»Lähetti Sallustuksen luo. Annan hänelle tämän nuoren naisen lähettämän
+kirjeen. Mitään vastausta en kaipaa. Saanko poistua?»
+
+Näin puhui tuo kunnon Sosia ja peitti vaipalla kasvonsa ja muutti
+äänensä niin, ettei häntä myöhemmin kukaan voisi tuntea.
+
+»Jumalten nimessä -- parittaja. Tunteeton retkale! Etkö näe, että
+minulla on suru? Mene! Ja ota mukaasi kaikki Pandaruksen kiroukset!»
+
+Sosia ei enää viivytellyt hetkeäkään.
+
+»Tahdotko lukea kirjeen, Sallustus?» vapautettu kysyi.
+
+»Kirjeen? _Minkä_ kirjeen?» epikuurolainen sammalsi, sillä hänen
+silmänsä alkoivat jo kahdentaa esineitä. »Kirotut kaikki naiset! Olenko
+minä mies, joka (hik!) -- ajattelee huvituksia -- kun -- kun ystäväni
+pian joutuu syötäväksi.»
+
+»Syö vielä tuollainen leivos.»
+
+»En, en enää! Suru murskaa minut.»
+
+»Viekää hänet vuoteeseen!» vapautettu virkkoi. Ja orjat kantoivat
+Sallustuksen, joka tuskin jaksoi päätään pitää tanakkana, kubikulumiin;
+matkalla hän yhä valitteli Glaukuksen kovaa kohtaloa ja kiroili
+julkeitten naikkosten hävyttömiä tarjouksia.
+
+Sillävälin Sosia kulki ikivihaisena kotiaan kohden. »Vai parittaja!»
+hän mutisi itsekseen. »Parittaja! Paha kieli sillä Sallustuksella! Jos
+hän olisi minua haukkunut kelmiksi tai varkaaksi, ei se olisi niin
+pahasti loukannut. Mutta parittajaksi! Hyi! Siinä sanassa on jotakin,
+mitä ei kestävinkään maha voi sietää. Lurjus on lurjus omaksi
+huvikseen, ja varas on varas omaksi hyödykseen, on jotakin kunniallista
+ja filosofista, kun oman etunsa vuoksi on konna; silloin ainakin häärää
+määrätynlaisten tarkotusperien mukaan -- se on suorastaan suurenmoista.
+Mutta parittaja on olento, joka perustaa kaiken toisen huonoille
+ominaisuuksille -- pata, joka pannaan tulelle, jotta toinen saisi siinä
+soppansa keittää -- liina, johon kuka vieras tahansa pyyhkii kätensä!
+Ja joku roisto voi minulle sanoa: 'Luvallasi!' Parittaja! Minua saisi
+mieluummin sanoa vaikkapa murhaajaksi. Mutta mies oli humalassa eikä
+tiennyt mitä sanoi, ja olinhan sitäpaitsi valepuvussa. Jos hän olisi
+nähnyt, että Sosia häntä puhutteli, olisi hän sanonut: 'Kunnioitettava
+Sosia!' ja 'Kunnon mies!' Olen varma siitä. Mutta palkkani olen
+helposti ansainnut, se ainakin lohduttaa. Ja oi, Feronia jumalatar!
+Pian olen vapaa mies! Ja saapa katsoa, kuka uskaltaa minua silloin
+sanoa parittajaksi! Jos uskaltaa, niin saapa hän sen kalliisti maksaa!»
+
+Näin suurista asioista itsekseen haastellen Sosia saapui sille kapealle
+kadulle, joka vei amfiteattereille ja sen lähellä oleville palatseille.
+Käännyttyään eräästä äkkikulmasta hän huomasi joutuneensa suuren
+väkijoukon keskeen. Miehiä, vaimoja ja lapsia siinä tungeskeli nauraen,
+puhuen, viittilöiden, ja kunnon Sosia joutui virran mukaan, ennenkuin
+hän sitä huomasikaan.
+
+»Mitä uutta?» hän kysyi lähimmältä naapuriltaan, nuorelta taiteilijalta
+-- »mitä uutta? Mihinkä säntää tämä kunnon joukko? Jakaako joku
+ylhäinen mies tänä iltana almuja tai ruokaa?»
+
+»Ei, hyvä ystävä -- parempaa on tarjolla», taiteilija vastasi. »Ylevä
+Pansa -- kansan ystävä, päästää yleisön tänään katsomaan petoeläimiä
+_viviariaansa_. Herkules avita, huomenna eivät määrätyt henkilöt niitä
+niin varmasti katselekaan.»
+
+»On ihana yö», orja sanoi liittyen eteenpäin lainehtivaan joukkoon, »ja
+koska en huomenna pääse huveja katselemaan, tahdon ainakin petoeläimet
+kerran vielä nähdä.»
+
+»Se on oikein», hänen uusi toverinsa vastasi, »eikä leijonaa ja
+tiikeriä joka päivä saa Pompeijissa nähdä.»
+
+Joukko saapui nyt suurelle, mutta epätasaiselle aukealle, jota etäiset
+lamput vain vaillinaisesti valaisivat, ja ne, joiden jalat ja hartiat
+eivät olleet kyllin lujat, joutuivat vaaralliseen likistykseen. Mutta
+etenkin juuri naiset -- useilla heistä oli lapsi käsivarrella tai
+rinnoilla -- olivat innokkaimpia eteenpäin työntymään; ja heidän
+kimakat tuskanhuutonsa ja kirosanansa kuuluivat selvästi iloisempien
+miesäänien joukosta. Räikeintä ääntä piti muuan nuori tyttö, joka
+samalla tuntui olevan ylen onnellinen välittääkseen tungoksen
+aiheuttamista kolauksista.
+
+»Ahaa!» nuori nainen virkkoi eräälle naapurilleen. »Sanoinhan aina
+sinulle -- että leijonalle kyllä löydetään sopiva mies, ja nyt meillä
+on tiikerillekin omansa. Toivon, että olisi jo huomispäivä.»
+
+»Iloinen tyttö!» Sosia huomautti.
+
+»On», nuori taiteilija, kiharatukkainen kaunis mies vastasi. »Naiset
+rakastavat gladiaattoreja. Jos olisin orja, olisin aikapäiviä sitten
+hakenut opettajani lanistasta.»
+
+»Niinkö?» Sosia sanoi irvistäen. »Kullakin oma makunsa.»
+
+Joukko oli nyt saapunut määräpaikalle, mutta kun koju, jossa petoja
+pidettiin, oli tavattoman pieni ja ahdas, tuli tungos entistäkin
+rajummaksi. Kaksi amfiteatterin vartijaa oli asettunut oven eteen, ja
+he koettivat saada järjestystä syntymään siten, että päästivät sisään
+vain rajotetun määrän katsojia yhtaikaa, ja muut saivat odottaa
+vuoroaan, kunnes edelliset olivat saaneet uteliaisuutensa tyydytetyksi.
+Sosia, joka oli ymmärtäväinen mies eikä juuri häikäillyt, osasi asettua
+ensimäisten sisäänpäästettyjen joukkoon.
+
+Toverinsa, taiteilijan, kadotettuaan Sosia huomasi joutuneensa pieneen,
+ummehtuneeseen huoneeseen, jota harvat, rököttävät tuohukset
+valaisivat.
+
+Pedot, joilla tavallisesti oli kullakin oma _viviariansa_, oli nyt
+pantu katselijoiden mukavuudeksi samaan häkkiin, mutta ne oli vahvalla
+rautaristikolla erotettu toisistaan.
+
+Siinä nyt olivat nuo hurjat ja julmat erämaan vaeltajat, joilla oli
+miltei pääosa suoritettavana kuvaamassamme tapahtumasarjassa. Leijonaa,
+joka ei luonnostaan ole niin verenhimoinen kuin sen naapuri, oli
+nälällä kiihotettu, ja nyt se kulki edestakaisin ahtaassa häkissään
+hillittömänä ja uhkaavasti karjuen. Sen silmät kiiluivat raivoa ja
+nälkää; ja kun se hetkittäin pysähtyi ja tarkasteli ympäristöään,
+vetäytyivät katselijat pelokkaina taaksepäin ja hengittivät nopeammin.
+Mutta tiikeri makasi rauhallisena ja pitkin pituuttaan ojennettuna
+häkissään ja vain silloin tällöin ruumistaan venytellen tai pitkään
+haukotellen se ilmaisi tuntevansa vankeuden tuskaa tai kärsivänsä
+ihmisjoukosta, joka oli tullut kunnioittaen sitä katsomaan.
+
+»En ole Rooman amfiteatterissakaan nähnyt komeampaa leijonaa», virkkoi
+muuan jättimäinen, väkevä mies, joka seisoi Sosian vieressä, oikealla
+puolella.
+
+»Olen aivan masentunut katsellessani sen jäseniä», kuului ääni Sosian
+vasemmalta. Siinä seisoi nuori, solakka mies kädet ristissä rinnoilla.
+
+Sosia katsoi ensin toista, sitten toista. »_Virtus in medio!_ -- kunto
+on aina keskimailla», hän mutisi itsekseen. »Kauniita seuralaisia
+sinulla, Sosia -- gladiaattori kummallakin puolellasi.»
+
+»Oikein sanoit, Lydon», rotevampi virkkoi, »tunnen samaa.»
+
+»Ja nyt täytyy ajatella», Lydon huomautti äänessään tavallista syvempi
+sävy, »ja nyt täytyy ajatella, että tuo ylväs kreikkalainen, jonka pari
+kolme päivää sitten vielä näimme tulvillaan nuoruutta, terveyttä ja
+iloa, että hänet heitetään tuon hirviön raadeltavaksi.»
+
+»Ka miksei?» Niger murahti raa'asti. »Keisari on pakottanut monen
+kunniallisen gladiaattorin samanlaiseen otteluun -- miksei laki saisi
+tuomita rikasta murhaajaa?»
+
+Lydon huoahti, kohautti olkiaan eikä vastannut. Joukko tarkasteli
+kumpaakin ihmettelevin silmin ja avoimin huulin: gladiaattorit olivat
+samanlaista katseltavaa kuin pedotkin -- he olivat kaikki samaa sukua;
+niinpä joukko silmäili toista ja toista -- miehiä ja petoja ja
+kuiskaili huomioitaan ja ennustuksiaan seuraavan päivän varalle.
+
+»Hyvä», Lydon sanoi kääntyen mennäkseen ulos, »Jumalten kiitos, ettei
+minun tarvitse kamppailla leijonan eikä tiikerin kanssa. Sinäkin,
+Niger, olet miellyttävämpi vastustaja kuin kumpikaan noista.»
+
+»Mutta silti voin olla yhtä vaarallinen», gladiaattori virkkoi rajusti
+nauraen, ja kuulijat, jotka ihailivat hänen jänteviä jäseniään ja
+ylvästä ryhtiään, nauroivat myöskin.
+
+»Sen jätämme sikseen», Lydon vastasi rauhallisena tunkeutuen hitaasti
+joukon lävitse ja lähti kojusta.
+
+»Annan hänen olkapäittensä työskennellä», älykäs Sosia tuumi ja seurasi
+heti hänen vanavedessään. »Joukko väistyy aina gladiaattorin tieltä, ja
+minä koetan pysytellä aivan hänen takanaan.»
+
+Medonin poika raivasi helposti tien itselleen joukon halki; monet
+tunsivat hänen kasvonsa ja ammattinsa.
+
+»Se on nuori Lydon, uljas poika», muuan virkkoi. »Hän taistelee
+huomenna.»
+
+»Ah! Olen hänestä lyönyt vedon», toinen sanoi, »kas kuinka luja käynti
+hänellä on.»
+
+»Onneksi olkoon, Lydon», kolmas sanoi.
+
+»Lydon, toivon sinun voittavan», neljäs, (keskiluokkaan kuuluva nainen)
+kuiskasi hymyillen -- ja jos voitat, saat kuulla minusta vielä
+enemmän.»
+
+»Kaunis mies, Venus avita», viides, kymmenissä taivaltava tytöntyllerö
+huudahti. »Kiitos», Sosia siihen vastasi luullen kohteliaisuuden häntä
+tarkottavan.
+
+Vaikka Lydonissa olivatkin jalommat pyrkimykset etualalla ja vaikka hän
+olikin veriseen ammattiinsa ruvennut vain toivoen sen avulla saavansa
+isänsä vapaaksi, ei hän silti ollut huomaamatta sitä ihailua, jota hän
+kulkiessaan sai osakseen. Hän unohti, että samat äänet, jotka nyt häntä
+ylistelivät, saattoivat huomenna riemuita hänen kuolemantuskilleen.
+Pohjaltaan ylväänä ja rohkeana, rehellisenä ja lämminsydämisenä hän oli
+silti ehtinyt omaksua halveksimansa ammatin synnyttämää ylimielisyyttä,
+ja sitä oli ollut omansa lisäämään se seurapiiri, johonka hän ei
+todellakaan olisi lainkaan sopinut. Hän huomasi itseään pidettävän
+huomattavana miehenä. Hänen askelensa varmenivat ja ryhtinsä ojentui
+entisestäänkin.
+
+»Niger», hän virkkoi äkkiä kääntyen, kun joukko yhä tunkeili hänen
+ympärillään, »olemme usein kinastelleet; emme ole toistemme kanssa
+otelleet, mutta jompikumpi meistä kuitenkin huomenna kaatuu -- kätesi!»
+
+»Varsin mielelläni», Sosia sanoi ojentaen kämmenensä.
+
+»Haa! Mikä hullu sinä olet? Luulin Nigerin olleen kantapäilläni.»
+
+»Annan anteeksi erehdyksen», Sosia vastasi alentuvasti, »erehdys syntyi
+helposti. -- Minä ja Niger olemme jokseenkin yhtä ruumiikkaat.»
+
+»Haha! Sepä mainiota. Jos Niger kuulisi puheesi, kuristaisi hän sinut.»
+
+»Teillä arena-sankareilla on varsin epämiellyttävä tapa haastella
+asioista», Sosia huomautti. »Muuttakaamme puheenaihetta!»
+
+»_Vah! Vah_!» Lydon sanoi kärsimättömänä. »En ole nyt lainkaan
+juttutuulella.»
+
+»Niinpä kai», orja vastasi, »sinä haudot nyt vakavia ajatuksia.
+Esiinnyt luullakseni huomenna ensi kertaa arenalla. Olen varma, että
+urhona kuolet.»
+
+»Pudotkoot sanasi oman pääsi päälle!» Lydon huudahti taikauskoisesti,
+sillä hän piti Sosian sanoja pahana enteenä. »_Kuolla!_ Ei -- uskon,
+että _minun_ hetkeni ei ole vielä lyönyt.»
+
+»Joka kuolemasta arpaa heittää, valmistukoon saamaan myöskin
+koiranheiton», Sosia huomautti naljaillen. »Mutta olet väkevä mies, ja
+toivotan sinulle kaikkea mahdollista hyvää. Ja nyt, _vale_!»
+
+Samassa orja pyörähti ympäri ja lähti kotiinpäin kulkemaan.
+
+»Toivon, etteivät tuon lurjuksen sanat olleet pahoja enteitä»,
+Lydon tuumi miettiväisenä. »Isäni vapauden puolesta taistellen ja
+luottaen omiin kykyihini ja voimiin en ole ajatellutkaan kuoleman
+mahdollisuutta. Isä parka! Olen hänen ainoa poikansa! Jos minä
+kaadun --.»
+
+Näiden ajatusten ahdistamana gladiaattori kiiruhti nopein askelin pois,
+mutta äkkiä hän huomasi kadun toisella puolella ajatuksiensa todellisen
+kohteen. Sauvaansa nojaten, huolten ja vuosien koukistamana, silmät
+maahan luotuina ja horjuvin askelin harmaahapsinen Medon lähestyi
+hitaasti gladiaattoria, Lydon pysähtyi hetkeksi. Hän arvasi heti syyn,
+mikä oli vanhuksen saanut näin myöhään liikkeelle.
+
+»Olen varma, että hän etsii minua», hän tuumi. »Hän on kauhuissaan
+Olintuksen kohtalosta -- hän pitää arenataisteluja entistäkin
+rikoksellisempina ja vihattavampina -- hän tulee houkuttelemaan minua
+pois otteluista. Minun täytyy väistyä syrjään. En kestä hänen
+rukouksiaan -- hänen kyyneliään.»
+
+Tällaisia ajatuksia, joita kestää niin kauan tulkita, tulvi nuoren
+miehen mieleen. Hän kääntyi äkkiä ja pujahti sivukadulle. Hän ei
+pysähtynyt, ennenkuin hän hengästyneenä saapui matalan kukkulan
+kiireelle, jolta näkyi tuon pienoiskaupungin iloisin ja loistavin osa.
+Tänne pysähdyttyään ja katsellessaan rauhallisia, kirkkaassa kuutamossa
+välkkyviä katuja (kuu oli vastikään noussut ja valaisi osittain ja
+kuvankirjavasti amfiteatterin edustalle kasaantunutta, sinne tänne
+liikehtivää, kahajavaa joukkoa) hänkin joutui eteensä leviävän maiseman
+lumoihin; hänenkin karun, viljelemättömän mielikuvituksensa valtasi
+syvä liikutus. Hän istahti sortuneen pylväistön jalustalle ja tunsi
+iltahetken rauhan virkistävän itseään. Lähellä, häntä vastassa olevassa
+palatsissa välkkyivät tuhannet tulet, sen isäntä vietti siellä suurta
+juhlaa. Ovet olivat viileyttä varten avoinna, ja gladiaattori näki
+lukuisan, juhlapukuisen joukon kokoontuneen atriumin[91] pyöreitten
+pöytien ääreen, joiden takaa kaukaa ja valaistun huonerivin
+perspektiivisesti sulkien suihkukaivo pärskytti vesikaariaan
+kuutamoiseen ilmaan. Tuolla olivat pylväät kukkukiehkuroin kiedotut --
+tuolla hohtivat hiljaa ja rauhallisina marmoripatsaat -- tuolta kuului
+leikin ja naurun seasta soittoa ja laulua:
+
+        _Epikuurolainen laulu_.
+
+    Pois manalan tuhmat tarut,
+      Joilla papit meiltä veroa vaatii,
+    Ja Kokyton konnut karut,
+      Ja akat, jotka lankaamme laatii.[92]
+
+    Zeus-ukolla olo on tiukkaa,
+      Jos kertojat totta ties:
+    Ei Junonsa hellitä hiukkaa,
+      Moni maanpäällä marisee mies.
+
+    Tuo siunattu Epikuros kirkas
+      Hän sadut ne nurkkahan nakkas;
+    Jo Kerberoskin menetit virkas,
+      Kun kulkijat käymästä lakkas.
+
+    Ja jos oliskin Zeus sekä Pluto,
+      Ei näe he meidän laista;
+    Ja jos näkiskin, miks meno, huuto?
+      Tää elämä on myös jumalaista.
+
+    Heist' olisiko hauskaa sitten
+      Täällä kärkkyä synnintöitä,
+    Luvut laskea suukkositten
+      Ja naukkujen pitkin öitä?
+
+    Mitä muusta kun kumpiakin sai vaan,
+      Ja humaltua sai säveleistä!
+    Viis välitän valloista taivaan,
+      Kuten piittaa eivät he meistä.
+
+Sillaikaa kun Lydonin harras mieliala (joka kaikesta
+suvaitsevaisuudestaan huolimatta ei voinut olla loukkaantumatta näistä
+säkeistä, jotka hyvin kuvastavat sen ajan muotifilosofia) koetti
+selviytyä siitä epäsoinnusta, johon se oli joutunut, lähestyi hänen
+levähdyspaikkaansa pieni joukko miehiä, yksinkertaisissa pukimissa,
+nähtävästi keskiluokan miehiä. He keskustelivat vakavasti eivätkä
+huomanneet tai eivät olleet näkevinään gladiaattoria.
+
+»Oi kauhujen kauhua!» muuan sanoi. »Olintus on temmattu keskeltämme,
+oikea kätemme on leikattu pois! Milloinka Kristus laskeutuu maahan
+omiaan suojelemaan?»
+
+»Voiko inhimillinen turmelus enää syvemmä vajota?» toinen huomautti,
+»kun viaton tuomitaan kärsimään samanlainen arenarangaistus kuin
+murhaaja! Mutta älkäämme olko toivottomia; Sinain ukkonen saattaa
+jälleen jylistä, ja Herra varjelee pyhiään. Hullu vain ajattelee
+sydämessään: 'ei ole Jumalaa.'»
+
+Samassa kuului valaistusta palatsista mässääjien laulua:
+
+    Viis välitän valloista taivaan,
+      Kuten piittaa eivät he meistä.
+
+Ennenkuin laulun kaiku vielä oli ehtinyt kuolla, virittivät
+natsarealaiset, jotka äkillinen pyhä inho oli vallannut, seuraavan
+mielivirtensä:
+
+    _Natsarealaisten varoitushymni_.
+
+                1.
+
+    Oi Luoja kaikkivaltias,
+    Avuksi joudu armossasi
+    Hän myrskyn siivin saapuvi,
+    Ja eessään vallat vaipuvi.
+        Voi teitä, voi, te ylpeät!
+        Voi teitä, toden kieltäjät!
+        Voi teitä, synnin ystävät!
+
+                2.
+
+    Jo tähdet ylväät loistott' on,
+    Ja sammuu katse auringon,
+    Ja taivaat kiertyy kokohon.
+    Ja hornan aallot aavat
+        Ne asukkaansa saavat,
+        On vaiva heillä ikuinen.
+        Kaikk' entis-elo raukee,
+        Ja ajat uudet aukee
+    Ja ilo taivaan ilmeinen.
+
+                3.
+
+    Kuulkaa, ukkostorvet soi!
+    Hetket tuomion ne toi.
+    Hän, herra elon, kuoleman,
+    Hän istuimelta kunnian
+    Käy kuninkaaksi maailman.
+    Oi pyhäin osa autuas!
+    Sä auttamaan saat omias.
+        Voi teitä, voi, te ylpeät!
+        Voi teitä, toden kieltäjät!
+        Voi teitä, synnin ystävät!
+
+Näitä uhkaavia sanoja seurasi äkkiä syvä hiljaisuus elostelijain
+talossa. Kristityt lähtivät ja hävisivät pian gladiaattorin näkyvistä.
+Lydon, joita kristittyjen salaperäiset ennustukset olivat --
+käsittämättömästä syystä -- hirveästi pelästyttäneet, nousi hetken
+perästä hänkin ja suuntasi kulkunsa kotiinpäin.
+
+Kuinka ihanasti tähtivyö valaisi hänen allaan makaavaa kaunista
+kaupunkia! kuinka hievahtamatta sen pylväskadut lepäsivät öisessä
+rauhassaan! -- kuinka hentoina tummanvihreät laineet leikkivät
+kaupungintakaisella rannalla! -- kuinka kirkkaansinisenä ja iloisena
+kaartui sen ylle Kampanian uneksiva taivas! Mutta nythän olikin iloisen
+Pompeijin, kaldealaisten ikivanhan kolonian, Herkuleen tarunomaisen
+kaupungin, muhkean Rooman helmen viimeinen yö! Vuosisatoja oli sen
+ylitse kulkenut, ja nyt värähteli viimeinen säde sen kohtalon
+numerolehdillä! Gladiaattori kuuli keveitä askelia takanaan --
+naisjoukko palasi amfiteatterivierailultaan. Kun hän kääntyi, kohtasi
+hänen silmiään outo näky. Vesuviuksen huipusta, joka synkkänä häämötti
+etäältä, nousi äkkiä kalpea, meteorintapainen, vipajava lieska -- se
+leijui hetken ja katosi taas. Samassa hetkessä nuorin naisista alkoi
+iloisella ja kimeällä äänellä laulaa:
+
+    Hei, hei, kuin reimasti marssii nuo!
+    Hei, hei, on katsoa hupaista tuo!
+
+
+
+
+
+
+V KIRJA.
+
+
+
+
+1 LUKU.
+
+Arbakeen uni. -- Egyptiläinen saa vieraan ja varotuksen.
+
+
+Hurjien amfiteatterijuhlien edellinen yö oli hitaasti kulunut, ja
+_Pompeijin viimeisen päivän_ aamuhämärä koitti! Ilma oli ihmeteltävän
+tyyni ja kylmähkö; kevyt harsomainen sumu kattoi laajan Kampanian
+kukkulat ja pellot. Mutta varhain työhönsä kulkevat kalastajat
+huomasivat kummakseen, että tuulettomasta säästä huolimatta merenaallot
+olivat ankarassa kuohunnassa, ikäänkuin tahtoisivat suinpäin syöksyä
+rannoilta ulapalle; ja kaukaa sinikalvoiselta Sarnusjoelta, jonka
+entistä uomaa nykyaikainen matkailija turhaan hakee, kuului
+pitkällistä, outoa kuminaa, kun se virtasi nauravien kenttien
+halki ja rikkaitten porvarien iloisten huvilain ohi. Sumun
+yläpuolelta pilkistivät selväpiirteisinä tuon ikimuistoisen kaupungin
+ajankuluttamat tornit, loistavien palatsien punaiset tiilikatot,
+monenmonien temppelien komeat kuvapatsaat, forumin patsasportikko ja
+riemukaari. Etäällä pistivät usvasta esiin sinisten vuorten ääriviivat,
+ja niillä leikkivät nousevan aamun ensimäiset valovirit. Pilvirykelmä,
+joka oli kauan häilynyt Vesuviuksen huipulla, oli äkkiä hävinnyt, ja
+korkeana ja kuljuna sen kiire nyt kohosi ihanaan, autereiseen ilmaan.
+
+Aikaisesta aamusta huolimatta kaupunginportit olivat jo avoinna.
+Hevonen toisensa perästä, kuorma kuorman jälkeen työntyi nopeasti
+kaupunkiin, ja lukemattomien, juhlapukuisten jalankulkijain
+puheensorina täytti ilman, iloista elämää yhä vilkastuttaen. Kadut
+olivat tulvillaan kaupungin omia asukkaita ja taajaväkisistä
+naapurikylistä saapuneita vieraita; ja meluten -- melkein houraten
+elämänvirrat kulkivat hirveätä leikkiä katsomaan.
+
+Huolimatta amfiteatterin suuruudesta, -- sillä kaupunkiin verrattuna se
+oli aivan epäsuhtainen ja olisi hyvin voinut seiniensä suojaan sijottaa
+kaikki Pompeijin asukkaat --, oli Kampian joka suunnalta saapunut
+ihmistulva niin suuri, että jo useita tunteja ennen näytäntöjen alkua
+amfiteatterin aukea edusta oli tungokseen asti täynnä kansaa, etenkin
+niitä, joiden yhteiskunta-asema ei oikeuttanut heitä saamaan erikoista
+paikkaa. Ja kahden niin huomattavan rikollisen kuolemantuomio oli ollut
+omiaan uteliaisuutta kiihottamaan äärimmilleen, ja tänä päivänä oli
+joukkoa kertynyt enemmän kuin miesmuistiin.
+
+Sillaikaa kun rahvas kampanialaisen verensä kuohuttamana melusi,
+touhusi, riemuitsi ja siitä huolimatta -- oikeaan italialaiseen tapaan
+-- sai järjestyksen pysymään mallikelpoisena ja hilpeän mielialansa
+säilymään -- kulki outo vieras Arbakeen yksinäiselle talolle päin.
+Nähdessään hänen kummallisen ja vanhanaikaisen pukunsa -- hänen
+kiireisen käyntinsä ja oudot eleensä -- vastaantulijat tönivät toisiaan
+ja hymyilivät; mutta heti kun he näkivät vilahduksenkin hänen
+kasvoistaan, iloisuus hävisi heti, sillä he näkivät edessään kuolleen
+kasvot; ja heistä tuntui heidän tarkemmin katseltuaan vieraan
+aavemaisia piirteitä ja repaleisia vaatteita, kuin olisi joku haamu
+vainajien valtakunnasta noussut jälleen ihmisten ilmoille. Ääneti ja
+kamoten joukko väistyi hänen tieltään, ja pian hän saapui egyptiläisen
+palatsin avaraan porttiholveikkoon.
+
+Musta portinvartija, joka kuten kaikki muutkin tänä aamuna oli varhain
+liikkeellä, säikähti pahanpäiväisesti avatessaan ovea kolkuttavalle
+vieraalle.
+
+Egyptiläisen uni oli ollut tavattoman syvää koko yön; mutta aamun
+valjetessa hän näki outoja ja tuskallisia unia, jotka vaikuttivat
+häneen sitäkin voimakkaammin, kun ne vastasivat täydelleen hänen
+omaksumaansa filosofista maailmankatsomusta.
+
+Hän oli olevinaan maan uumenissa, yksinään suunnattomassa luolassa,
+jonka kattoa kannattivat jättiläismäiset, punaiset kalliopatsaat,
+ulottuen mittaamattomaan korkeuteen ja jättäen alleen pimeän, johon
+päivänsäde ei koskaan ollut loistettaan luonut. Pylväitten välinen
+aukea oli täynnä suuria pyöriä, jotka vinhaa vauhtia ja hirveästi
+rämisten kieppuivat ympäri. Vain luolan oikealla ja vasemmalla laidalla
+oli tyhjää tilaa, ja kaksi aukkoa vei käytäviin, jotka eivät olleet
+aivan pimeät, sillä niitä valaisivat väräjävät, virvatulen kaltaiset
+tulenkielekkeet, jotka milloin käärmeitten lailla luikertelivat pitkin
+tahmaista, epätasaista kalliopohjaa, milloin poukahtaen kimmahtivat
+ylös luolan hämärään -- hävisivät äkkiä kokonaan, ilmaantuakseen taas
+yhtä äkkiä entistä kirkkaampina ja elävämpinä. Ja kun hän ihmetellen
+katsahti vasempaan käytävään, nousi sieltä ilmankeveitä, utumaisia
+olentoja hitaasti ylös, ja saavuttuaan halliin ne kohosivat yhä ylemmä
+ja haihtuivat savun lailla mittaamattomaan korkeuteen.
+
+Pelokkaana hän katsahti vastakkaiseen suuntaan, ja kas! korkeasta
+pimeydestä laskeutui hitaasti samanlaisia varjoja, jotka nopeasti
+hävisivät oikeanpuoleiseen käytävään ikäänkuin näkymätön ilmavirta
+olisi niitä vastustamattomasti liikutellut. Ja näiden haamujen
+kasvonpiirteet saattoi selvemmin erottaa kuin niiden, jotka nousivat
+vastakkaisesta käytävästä. Toisien piirteistä kuvastui ilo, toisien
+suru -- toisia elähytti onni ja toivo, toisia masensi pelko ja
+epätoivo. Ja niin nopeasti ja herkeämättä ne liikkuivat, että katsojaa
+lopulta alkoi huimata seuratessaan noita lakkaamatta vaihtuvia olioita,
+joita joku vieras voima näytti pakottavana liikuttavan.
+
+Arbakes kääntyi toisaalle, ja eräässä nurkkauksessa hän huomasi
+pääkalloista tehdyllä korokkeella istumassa jättiläisnaisen, joka
+piteli käsissään kalpeata, utumaista vyyhteä, ja hän huomasi edelleen,
+että tuon kudoksen langat kiinnittyivät lukemattomiin pyöriin ikäänkuin
+hän johtaisi niiden koneiston liikettä. Hän tunsi salaisen voiman
+kuljettavan jalkojaan naista kohden, kunnes hän seisoi aivan tämän
+edessä. Jättinaisen kasvoilla päilyi juhlallinen, rauhallinen, ihanan
+puhdas ilme. Niissä oli jotakin hänen esi-isiensä aikaisten sfinksien
+valtavaa veistosta. Ei minkäänlainen intohimo -- ei mikään inhimillinen
+liikutus painanut hänen mietiskelevää, sileää otsaansa; hänen
+piirteissään ei ollut kyllästymystä, ei iloa, ei muistoja, ei toivoa;
+niissä ei ollut jälkeäkään kaikesta siitä, mikä herättää mieltymystä
+hurjassa ihmissydämessä. Hänen kauneutensa oli salaisuuksien
+salaisuutta -- se synnytti kunnioitusta, mutta ei pelkoa: se oli kaiken
+suuren, kokeneen ilmaumaa. Ja Arbakeen huulilta kirposivat, hänen
+tahtomattaan, sanat:
+
+»Ken olet ja mikä on toimesi?»
+
+»Olen se, jonka sinä olet tunnustanut», tuo mahtava henki vastasi
+työtään keskeyttämättä. »Nimeni on _Luonto_! Nämä ovat maailman pyöriä,
+ja minun käteni ohjaa niiden kautta kaikkien olioiden elämää.»
+
+»Ja mitä ovat nuo oudosti ja oikullisesti valaistut käytävät, jotka
+kummallekin suunnalle häviävät mustaan pimeyteen?»
+
+»Se, jota sanot vasemmaksi, on syntymättömien käytävä. Varjot, jotka
+leijuen kohouvat ilmaan, ovat henkiä, jotka pitkästä iäisyydestä ovat
+matkalla heille määrätylle maiselle vaellukselle. Se jota sinä sanot
+oikeanpuoleiseksi, johon varjot laskeutuvat yläilmoista, niinikään
+tuntemattomasta ja hämärästä ilmapiiristä, on kuoleman käytävä.»
+
+»Entä minkätähden nuo vaihtelevat valot noin sähähtäen pimeyttä
+halkovat -- miksi ne vain _vilahtavat_ eivätkä _valaise_?»
+
+»Ihmistiedon yksinkertainen hullu! Tähtien uneksija! Kaiken
+olevaisen sisällön ja alkuperän luulotteleva tuntija! Nuo valot ovat
+niiden tietojen säihkykipinöitä, jotka luonto on saanut tointaan
+suorittaakseen; niiden avulla hän saa tietää tarpeeksi menneisyydestä
+ja tulevaisuudesta voidakseen omat päämääränsä toteuttaa. Punnitse sen
+mukaan, sinä hullu, minkäarvoisia sinun tietosi ovat!»
+
+Arbakes tunsi vapisevansa kysyessään edelleen:
+
+-- »Miksi minä olen täällä?»
+
+»Saat tuta, mikä on sielusi tulevaisuus -- saat koetella lähestyvän
+tuomiosi esimakua -- saat nähdä kohtalosi varjon sen jälkeen, kun
+sielusi on maisesta elämästä hävinnyt iäisyyteen.»
+
+Ehtimättä vastata mitään Arbakes tunsi vinheän tuulen puhaltavan luolan
+läpi kuin jonkun jättijumalan siipien lehahduksen. Kohottuaan ilmaan ja
+heittelehdittyään korkealla kuin lehti syystuulien kynsissä hän huomasi
+äkkiä joutuneensa kuoleman varjojen joukkoon ja tempautui niiden mukana
+syvyyteen. Turhaan ponnisteltuaan häntä tempovaa voimaa vastaan hän
+huomasi tuulen vähitellen saavan näkyviä muotoja -- haamumaiset siivet
+ja kotkan kynnet, ilmassa epäselvinä häämöttävät jäsenet ja silmät,
+jotka kirkkaina ja elävinä katsoivat häneen synkin liikkumattomin
+ilmein.
+
+»Kuka sinä olet?» egyptiläisen ääni kysyi.
+
+»Olen se, jonka olet tunnustanut», haamu vastasi nauraa hohottaen --
+»ja nimeni on _Välttämättömyys_.»
+
+»Mihin minut viet?»
+
+»Tuntemattoman eteen.»
+
+»Autuuteenko vai kadotukseen?»
+
+»Mitä olet kylvänyt, sitä saat niittää.»
+
+»Ei niin, hirveä haamu! Jos sinä olet elämän herra, ovat minun
+rikokseni _sinun_ tekemiäsi eivätkä _minun_.»
+
+»Olen vain Jumalan henki!» valtava _Tuuli_ vastasi.
+
+»Minun tietoni on siis turhaa?» uneksija huoahti.
+
+»Kylvömies ei soimaa kohtaloa, ellei hän ohdakkeita kylvettyään saakaan
+jyviä. Sinä olet kylvänyt rikosta; älä syytä sallimusta, ellet hyveen
+palkkaa korjaisikaan.»
+
+Näyttämö muuttui yhtäkkiä. Arbakes oli ihmiskäden seassa. Ja ah! niiden
+joukossa oli pääkallo, ja unen salaperäisissä harhakuvissa tuo pääkallo
+oli vähitellen saavinaan, säilyttäen silti lihattomat, kuoppaiset
+muotonsa, Apekideen piirteet; ja sen irvistävästä poskireiästä luikersi
+esiin pieni mato, joka ryömi Arbakeen jalkoihin. Hän yritti polkaista
+sen murskaksi; mutta jokaiselta iskulta se tuli pitemmäksi ja
+paksummaksi. Se paisui ja kiemurteli vihdoin suurena käärmeenä. Se
+kietoutui Arbakeen ympärille, se rusensi hänen luunsa, se kohotti
+välähtelevät silmänsä ja myrkkyä tihkuvan kitansa hänen kasvojensa
+tasalle. Turhaan hän ponnisteli; hän nääntyi -- hän voihki käärmeen
+saastaisen hengityksen löyhkästä -- hän tunsi itsensä kuoleman omaksi.
+Sitten käärme, jonka pää oli jälleen saanut Apekideen piirteet, lausui
+hänen korvaansa seuraavat sanat:
+
+»_Uhrisi on tuomarinasi! Mato, jonka tahdoit murskata, on muuttunut
+käärmeeksi, ja se rusentaa sinut_!»
+
+Arbakes herasi kauhun, tuskan ja epätoivon huutoon -- hänen hiuksensa
+seisoivat pystyssä -- otsa oli hien peitossa -- silmät tuijottivat
+jäykkinä eteenpäin -- hänen voimakas ruumiinsa vapisi kuin lapsen,
+kauhean unen tuskista. Hän heräsi -- tointui vähitellen -- hän kiitti
+jumalia, joihin hän ei uskonut, että kaikki oli ollut vain unta -- hän
+katsahti ympärilleen -- aamuhämärä pilkisteli jo hänen huoneensa
+pienistä, mutta korkeista ikkunanruuduista -- hän oli jälleen päivän
+mailla -- hän iloitsi -- hän hymyili -- hän katsahti jälleen eteensä,
+ja silloin hän huomasi uudelleen aavemaiset kasvot -- elottomat huulet
+-- valjut huulet -- Vesuviuksen velhon.
+
+»Haa!» hän kiljaisi peittäen silmänsä. »Uneksinko yhä? Olenko yhä vielä
+kuolleitten parissa?»
+
+»Mahtava Hermes -- et! Olet kyllä kuolevaisen, mutta et kuolleen
+seurassa. Tunnethan ystäväsi ja orjasi!»
+
+Pitkä vaijenta. Vähitellen egyptiläisen suonenvedontapaiset
+nytkähdykset vähenivät, ja pian hän oli jälleen entinen itsensä.
+
+»Se oli siis unta», hän virkkoi. »Hyvä -- älkäämme siis enää uneksiko,
+tai päivä ei enää voi korvata yön tuskia. Vaimo, kuinka tänne tulit ja
+mitä asiaa?»
+
+»Tulin varottamaan sinua», noita-akka sanoi juhlallisella äänellä.
+
+»Varottamaan minua! Uni ei siis valehdellut. Mistä vaarasta?»
+
+»Kuule. Kamala onnettomuus uhkaa tätä kaupunkia. Pakene, kun vielä
+aikaa on! Sinä tiedät, että luolani on vuoressa, jonka alatse
+perintätiedon mukaan virtaa Flegetonin tulinen joki; luolassa on syvä
+kuilu, ja sen pohjalla olen viime aikoina nähnyt punaisen, paksun
+virran hiljalleen liikkuvan, ja olen samalla pimeydestä kuullut
+voimakasta tohinaa ja kumeaa kolinaa. Mutta viime yönä syvyyteen
+kurkistaessani huomasin, että virta ei enää ollutkaan paksua, vaan
+herkän läikkyvää ja hehkuvan kirkasta; ja sinne tuijottaessani päästi
+eläin, kettu, joka eli kanssani ja joka nyt oli takertunut minuun
+kiinni, vihlovan ulvahduksen, tuupertui maahan ja kuoli,[93] ja kuola
+ja vaahto peittivät sen huulet. Palasin kotitulelleni; mutta koko yön
+tunsin kallion allani horjahtelevan ja vapisevan, ja vaikka ulkona
+kaikki oli rauhallista ja tyyntä, kuulin syvyydestä vinheän tuulen
+puhinaa ja ikäänkuin vierivien rattaitten kolinaa. Seuraavana aamuna
+nousin hämärän mukana ylös, katsahdin jälleen kuiluun ja näin suuria,
+mustia kallionlohkareita uiskentelevan tuossa synkässä virrassa; ja
+virta itse oli nyt leveämpi, vuolaampi ja hehkuvampi kuin edellisenä
+iltana. Nousin ja kiipesin vuoren laelle ja siellä näin äkkijyrkän
+laajan syvennyksen, jota ei ollut ennen ollut ja josta nousi
+usvamaista, ohutta savua; ja kun sitä hengitin, salpautui vereni ja
+olin siihen paikkaan kuolla. Palasin kotiini, otin rahani ja juomani ja
+jätin monivuotisen asuntoni; sillä muistin synkän etruskilaisen
+ennustuksen, joka kuuluu: 'Kun vuori aukenee, tuhoutuu kaupunki; kun
+palaneitten kenttien kukkuloiden yllä leijailee savua, silloin meren
+lasten parista kuuluu voivottelua ja itkua'. Ennenkuin pakenen
+etäisille rannikoille, tulen varottamaan sinua, pelottava opettaja.
+Niin totta kuin elät, tiedän aivan varmasti, että se maanjäristys, joka
+äskettäin horjutti tätä kaupunkia perustuksia myöden, oli vain vielä
+kauheamman onnettomuuden ennustaja. Pompeijin muurit on rakennettu
+kuoleman kentille ja unettoman manalan virroille. Kuule varotustani ja
+pakene!»
+
+»Kiitän sinua huolenpidostasi, velho. Tuolla pöydällä on kultainen
+maljakko, ota se, se on sinun. En voinut uneksiakaan, että joku, joka
+ei kuulu Isiksen papistoon, pelastaisi Arbakeen perikadosta. Varmaankin
+ne merkit, jotka näit sammuneen tulivuoren kraatteriaukossa, kertovat
+kaupunkia uhkaavasta suuresta vaarasta», egyptiläinen jatkoi
+miettiväisenä, »ehkä entistä ankarammasta maanjäristyksestä. Kuinka
+tahansa, siinä on ainakin uusi syy kiiruhtaakseni mahdollisimman pian
+jättämään tämän kaupungin muurit. Huomenna ryhdyn tarpeellisiin
+valmistuksiin. Etrurian tytär, minne sinä aijot?»
+
+»Tänään poikkean Herkulaneumiin ja kuljeskelen sitten pitkin rannikkoa,
+kunnes olen löytänyt uuden kodin. Minulla ei ole enää yhtään ystävää;
+kaksi toveriani, kettu ja käärme, ovat kuolleet. Suuri Hermes, olet
+luvannut minulle vielä kaksikymmentä vuotta elinaikaa.»
+
+»Niin olen», egyptiläinen vastasi, »niin olen luvannut. Mutta, nainen»,
+hän lisäsi kohottautuen käsivartensa varaan ja tarkasteli uteliaana
+toisen piirteitä, »sano minulle, minkätähden sinä oikeastaan haluat
+elää! Mitä nautintoa löydät elämästäsi?»
+
+»Ei elämä ole suloista, mutta kuolema on kauhea», noita-akka vastasi
+terävällä, ilmehikkäällä äänellä, joka liikutti syvästi itserakkaan
+tähdistälukijan sydäntä. Hän tunsi vastauksen todeksi; ja haluten
+päästä toisen epämiellyttävästä seurasta hän sanoi: »Aika kuluu; minun
+täytyy pukeutua tänpäiväisiä juhlia varten. Hyvästi, sisar! Iloitse
+elämän tuhkasta niin hyvin kuin jaksat.»
+
+Velho, joka oli Arbakeen kallisarvoisen lahjan pannut vaippansa
+avariin laskoksiin, nousi mennäkseen. Ovella seistessään hän pysähtyi,
+kääntyi ja sanoi: »Näemme toisemme viimeisen kerran tässä elämässä.
+Mutta minne menee liekki, kun se tuhkan jättää? Sinne tänne, ylös
+alas lehahdeltuaan kuin soiset sumut, liekki näkyy viimein meren
+rannikkoliejussa; ja velho ja tietäjä, oppilas ja opettaja,
+kunnioitettu ja halveksittu kohtaavat ehkä vielä kerran toisensa.
+Hyvästi!»
+
+»Pois, kuolemankorppi!» Arbakes mutisi oven sulkeutuessa noita-akan
+rääsyisten vaatteiden jälkeen. Ja omien ajatustensa kiusaamana ja
+yöllisen unensa hermostuttamana hän kutsui orjat luoksensa pukemaan
+hänet.
+
+Amfiteatterijuhlissa oli tapana esiintyä juhla-asussa, ja Arbakes
+pukeutui tänä päivänä tavallista huolellisemmin. Hänen tunikansa oli
+hohtavinta valkoista, sen monet fibulat (soljet) välkkyivät mitä
+kallisarvoisimpia kiviä; tunikan ylle heitettiin väljä itämainen
+viitta, puoleksi takki, puoleksi vaippa, jonka kangas oli puhtainta
+tyyrolaista purppuraa, ja sandaalit, jotka ulottuivat miltei polviin
+asti, oli jalokivin ja kullalla kirjailtu. Arbakes ei koskaan
+laiminlyönyt käyttämästä hyvän tilaisuuden sattuessa kaikkia niitä
+keinoja, jotka häikäisevät suurta yleisöä ja herättävät siinä
+kunnioitusta. Ja tänä päivänä, joka oli hänen vapahduksensa hetki,
+jolloin hän Glaukuksen kuollessakin pääsisi vaarallisesta kilpailijasta
+ja pelastuisi rikoksestaan ilmitulemasta, hän tunsi valmistuvansa
+suureen riemulliseen voittoon tai hääjuhlaan.
+
+Ylhäisten henkilöiden oli tapana saapua amfiteatterijuhliin kaikkien
+orjiensa ja vapautettujensa kanssa; ja Arbakeen iso »perhe» oli jo
+ulkona hyvässä järjestyksessä odottamassa isäntänsä kantotuolia.
+
+Suureksi mielipahakseen ne orjat, jotka palvelivat Ionea, ja kunnon
+Sosia, jonka tehtävänä oli vartioida Nydiaa, olivat saaneet käskyn
+jäädä kotiin.
+
+»Kallias», Arbakes virkkoi vapautetulle orjalleen, joka juuri kiinnitti
+hänen vyötään, »olen kyllästynyt Pompeijiin; aijon jättää sen kolmen
+päivän perästä, jos on sopiva tuuli. Tunnet laivan, joka on satamassa
+ja joka on aleksandrialaisen kauppiaan Narseksen laivoja. Olen sen
+ostanut häneltä. Ylihuomenna alamme kuljettaa tavaroitani siihen.»
+
+»Niinkö pian? -- Hyvä on. Arbakeen käskyjä totellaan. Entä hänen
+suojattinsa, Ione?»
+
+»Seuraa mukana. Riittää siitä -- onko aamu kaunis?»
+
+»Sumuinen ja painostava. Todennäköisesti tulee varsin kuuma päivä.»
+
+»Gladiaattoriparkoja ja kurjia rikoksellisia! Mene ja katso, että orjat
+ovat järjestyksessä.»
+
+Jäätyään yksikseen Arbakes meni työhuoneeseensa ja sieltä
+pylväskäytävään. Hän näki sankan väkijoukon kiiruhtavan amfiteatterille
+päin ja kuuli teatterin palveluskunnan huudot ja köysien läiskinän isoa
+telttipurjetta hinattaessa teatterin katoksi, jonka alla katsojilla oli
+mukavissa tuoleissaan ja suojassa auringon polttavilta säteiltä
+nautinto kuunnella ihmistoveriensa tuskanhuutoja. Äkkiä kuului hurjaa,
+outoa ääntä, joka taas yhtäkkiä kuoli -- se oli leijonan karjuntaa.
+Kokoontuneesta joukosta ei hetkeen kuulunut hiiskahdustakaan; mutta
+vaijentaa seurasi riemullinen naurunrähäkkä -- naljailtiin tuon
+kuninkaallisen pedon nälkäisestä kärsimättömyydestä.
+
+»Te villipedot!» Arbakes mutisi halveksivasti, »oletteko te
+olevinanne pienempiä murhamiehiä kuin minä? Minä surmaan vain itseäni
+puolustaakseni -- teille on murha leikkiä!»
+
+Hän kääntyi tutkivin katsein tarkastelemaan Vesuviusta. Vehmaina
+vihannoivat sen rinteillä vihreät viinitarhat, ja rauhallisena kuin
+itse ikuisuus kohosivat tuon valtavan vuoren muodot hengähtämättömiin
+pilviin.
+
+»Meillä on vielä aikaa, jos maanjäristys uhkaakin», Arbakes ajatteli ja
+palasi huoneeseensa. Hän sivuutti pöydän, jolla olivat hänen
+salaperäiset papyruskäärönsä ja kaldealaiset laskelmansa.
+
+»Kunnioitettava tiede», hän tuumiskeli, »en ole sinulta neuvoa kysynyt
+siitä asti, kun viimeksi vältin vaaran, josta minua varotit. Ja mitä
+turhia? -- Tiedän, että _tästälähin_ tieni on loistava ja tasainen.
+Eivätkö tapahtumat jo ole sitä todistaneetkin? Pois epäily -- pois
+sääli! Heijasta, oi sydämeni -- heijasta tulevaisuuttani varten vain
+kaksi kuvaa. -- Vallan ja Ionen kuvat!»
+
+
+
+
+2 LUKU.
+
+Amfiteatterissa.
+
+
+Nydia, jolle Sosia oli vakuuttanut jättäneensä kirjeen Sallustuksen
+omiin käsiin, oli saanut jälleen toivoa. Hän uskoi, että Sallustus
+hetkeäkään kadottamatta kiiruhtaa preetorin luo -- tulee egyptiläisen
+taloon -- vapauttaa hänet ja päästää Kalenuksen vankeudesta. Samana
+yönä Glaukuskin pelastetaan. Mutta! yö kului -- hämärä koitti; hän
+kuuli vain orjien astuntaa hallissa ja peristylessä ja heidän äänensä,
+kun he valmistautuivat juhlaan. Silloin tällöin tunkeutui hänen
+korvaansa myöskin Arbakeen käskevä ääni -- nyt kuului huumaavaa
+soittoa; pitkä saattue oli lähtenyt amfiteatterille ahmimaan silmillään
+atenalaisen kuolinkamppailua!
+
+Arbakeen kulkue eteni verkalleen ja juhlallisesti, kunnes saavuttiin
+paikalle, missä kantotuoleissa tai vaunuissa saapuneitten täytyy
+poistua ajoneuvoistaan. Arbakes poikkesi käytävään, jonka kautta
+arvokkaimmat katselijat päästettiin sisään. Hänen orjansa, jotka nyt
+sekaantuivat suureen joukkoon, joutuivat näytettyään ensin pilettinsä,
+(ne olivat nykyisten oopperapilettien muotoisia) erikoisten
+virkamiesten opastamina _populariaan_ (rahvasta varten asetetuille
+penkeille). Paikaltaan Arbakes nyt silmäili sitä valtavaa ja
+kärsimätöntä joukkoa, joka täytti tuon suunnattoman teatterin.
+
+Ylärivillä, miehistä erillään istuivat naiset, joiden kirjavat puvut
+kaukaa näyttivät värikkäältä kukkaniityltä. Lienee tarpeetonta lisätä,
+että he olivat koko teatterin rupattelevin ryhmä; ja monta katsetta
+tähtäytyi heihin, etenkin niiltä penkeiltä, joilla istuivat nuoret ja
+naimattomat miehet. Parhailla paikoilla, aivan arenan ympärillä
+istuivat ylhäissyntyisimmät ja rikkaimmat katselijat -- viranomaiset,
+senaattorit ja ritariston jäsenet.[94] Käytävät, joita pitkin oikealta
+ja vasemmalta päästiin näille paikoille, veivät soikean arenan
+kumpaankin päähän, ja täällä olivat myöskin taistelijoiden kopit.
+Käytävien korkea hakuliaitaus esti villipetoja hyökkäämästä katsojien
+kimppuun ja pakotti ne tyytymään niille varattuun saaliiseen. Pitkin
+rintavarustusta, joka ympäröi arenan ja jolta tuolirivit asteettain
+kohosivat, oli gladiaattorien voimalauseita ja freskomaalauksia,
+jotka kuvasivat taisteluja, joita varten teatteri oli rakennettu.
+Rakennuksessa oli joka paikassa näkymättömiä putkia, joista päivän
+kuumimmillaan ollessa pirskotettiin katselijoihin kylmää, viillyttävää
+vettä. Amfiteatterin virkailijat olivat yhä vielä kiinnittämässä suurta
+telttikattoa (eli _velariaa_), joka peitti koko aukeaman, ja jonka
+loistavasta asusta kampanialaiset ylpeilivät. Se oli kudottu
+valkoisimmasta apulialaisesta villasta, ja siinä oli heleänpunaisia
+juovia. Telttikattoa ei tänään saatu niin hyvin paikoilleen kuin ennen;
+lieneekö se johtunut työmiesten tottumattomuudesta vai oliko koneisto
+jollakin lailla epäkunnossa, sitä ei tiedetä; sitäpaitsi telttikaton
+suunnattoman koon takia työ olikin tavallista vaikeampaa -- ja miltei
+mahdoton rumalla ja tuulisella säällä. Mutta ilma oli nyt niin
+merkillisen tyyni, että katsojat eivät näyttäneet voivan oikein antaa
+anteeksi työmiesten taitamattomuutta; ja kun _velariaa_ ei lopultakaan
+saatu umpeen pingotetuksi, joten suuri aukko oli sen keskellä yhä
+näkyvissä, puhkesi katselijoiden tyytymättömyys äänekkäisiin huutoihin
+ja sadatuksiin.
+
+Edili Pansaa, jonka kustannuksella leikit oli järjestetty, harmitti
+aimo tavalla tämä puutteellisuus, ja hän hautoi ankaraa kostoa leikkien
+ylipäällikölle, joka turhaan puuhaili ja voivotteli ja puuskuttaen
+hääräili saadakseen katoksen paikoilleen.
+
+Mutta äkkiä humu taukosi -- työmiehet herkesivät puuhastaan -- joukko
+rauhottui -- aukko unohdettiin -- sillä nyt, rumpujen päristessä
+gladiaattorit astuivat juhlallisessa kulkueessa arenalle. Hitaasti ja
+vakaasti he kiersivät tuon soikean aukean, salliakseen katselijoiden
+täysin siemauksin nauttia heidän raudankovista pelottomista
+piirteistään, katsella heidän väkeviä vartaloitaan ja tukevia
+käsivarsiaan ja lyödä vetoja, joita hetken kiihotus ja oikku olivat
+omiaan saamaan aikaan.
+
+»Oh!» Fulvian leski huudahti Pansan emännälle, kun he kumartuivat
+korkeilta penkeiltään eteenpäin paremmin nähdäkseen. »Näetkö tuota
+jättimäistä gladiaattoria? Kuinka hassunkurisissa varustuksissa hän
+on?»
+
+»Niin», edilin vaimo vastasi painokkaasti, sillä hän tunsi
+taistelijoiden nimet ja ominaisuudet, »hän on _retiarius_. Hänellä on,
+kuten näet, aseina vain kolmikärkinen keihäs ja verkko, hänellä ei ole
+muita varustuksia kuin kuvenauha ja tunika. Hän on voimakas mies ja
+taistelee Sporuksen, tuon juurevan gladiaattorin kanssa, jolla on
+pyöreä kilpi ja lyhyt miekka ja jolla niinikään ei ole varustuksia;
+hänellä ei ole nyt kypärääkään, jotta hänen kasvonsa nähtäisiin --
+kuinka peloton katse! Myöhemmin hän esiintyy suljetuin silmikoin.»
+
+»Mutta eivätkö verkko ja keihäs ole varsin kevyitä aseita kilpeä ja
+miekkaa vastaan?»
+
+»Kaikesta huomaa, kuinka kokematon vielä olet, rakas Fulvia;
+retiariuksella on kaikki edut puolellaan.»
+
+»Mutta kuka on tuo kaunis gladiaattori, miltei alasti -- se ei
+oikeastaan sovi! Venus avita! mutta kuinka sopusuhtainen hänen
+vartalonsa onkaan!»
+
+»Hän on Lydon, nuori alottelija; hän on uhkarohkeasti uskaltanut
+taistelemaan tuon toisen, samalla tavalla vaatetetun tai pikemmin
+vaatettamattoman gladiaattorin -- Tetraideen kanssa. He alottavat
+ottelun kreikkalaiseen tapaan kestuksella. Sen jälkeen he taistelevat
+täysissä varustuksissa käyttäen miekkaa ja kilpeä.»
+
+»Tuo Lydon on sievä mies, ja naiset ainakin suosivat häntä.»
+
+»Mutta kokeneet vedonlyöjät eivät. Klodius tarjoo kolme yhtä vastaan
+hänen tappiostaan.
+
+»Oh, Jupiter! Kuinka ihanaa!» leski huudahti, kun kaksi kiireestä
+kantapäähän varustettua gladiaattoria ratsasti kevyin ja rohkein
+liikkein arenan ympäri. Muistuttaen suuresti keskiaikaisia
+turnausritareita heillä oli keihäät ja pyöreät, taidetekoiset kilvet.
+Heidän varuksensa olivat kudotut teräslangoista, mutta ne peittivät
+vain kuvetta ja oikeaa kättä; lyhyet, satulaan asti ulottuvat takit
+tekivät heidän ulkoasunsa maalauksellisiksi ja siroiksi. Heidän
+paljaissa jaloissaan oli sandaalit, jotka oli sidottu nilkan
+yläpuolelle. »Oh, ihanaa! Ketä nuo ovat?» leski kysyi.
+
+»Toinen on Berbiks -- hän on kaksitoista kertaa voittajana selviytynyt;
+toisella on tuo vaativa nimi Nobilior. Molemmat ovat kelttejä.»
+
+Tämän keskustelun aikana olivat alkuvalmistelut suoritetut loppuun. Nyt
+seurasi valeottelu puumiekoin useitten gladiaattorien kesken, jotka oli
+määrätty vastakkain. Näiden joukossa herättivät Roomasta vuokratut
+kaksi gladiaattoria suurinta ihmettelyä; lähinnä heitä ihailtiin
+enimmin Lydonin siroa taistelutapaa. Tätä valetaistelua kesti
+korkeintaan tunnin; eikä se herättänyt suurta innostusta paitsi niissä
+arenataistelujen erikoistuntijoissa, jotka puhdasta taidetta pitivät
+raakaa ponnistelua nautittavampana. Suuri katselijajoukko riemuitsi,
+kun se oli ohi ja kun se nyt sai odottaa kauheampaa näytelmää.
+Taistelijat ryhmittyivät edeltäkäsin laaditun ohjelman mukaan
+parittain; heidän aseensa tutkittiin, ja päivän vakavat taistelut
+alkoivat mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa -- sen katkaisi äkkiä
+sotainen soitto, joka kiihotti taisteluun käymään.
+
+Usein alettiin taistelu julmimmalla tavalla siten, että joku
+_bestiariuksista_ eli pedoille määrätty gladiaattori ensin
+teurastettiin alkajaisuhriksi. Mutta kokenut Pansa piti soveliaampana
+antaa verisen draaman kiihottamistaan kiihottaa katsojien
+mielenkiintoa; ja sentähden hän oli jättänyt Olintuksen ja Glaukuksen
+teilauksen viimeiseksi numeroksi. Oli päätetty, että molemmat ratsurit
+alottavat näytännön; sitten taistelevat gladiaattorit jalan, parittain,
+senjälkeen Glaukus ja leijona esittävät osansa tässä murhenäytelmässä,
+ja suurena loppukohtauksena ovat natsarealainen ja tiikeri vastakkain.
+Tämänlaatuisia pompeijilaisia näytäntöjä ajatellessaan saa Rooman
+historian tuntija aikalailla rajottaa mielikuvitustaan, sillä täällä ei
+saa odottaakaan sellaisia suurpiirteisiä, suunnattomia teurastuksia,
+jommoisia Neeron tai Kaligulan tapaiset keisarit saattoivat tarjota
+pääkaupungin asukkaille. Roomalaiset leikit, joihin tarvittiin
+taitavimmat gladiaattorit ja suurin osa villieläimistä, olivat
+samalla suurimpana syynä, miksi keisarikunnan pikkukaupungeissa
+amfiteatterileikit olivat inhimillisempiä ja harvempia; ja tässä, kuten
+muissakin suhteissa Pompeiji oli vain pienoiskuva, mikrokosmos itse
+Roomasta. Mutta joka tapauksessa tämäkin oli hirveä ja vaikuttava
+näytelmä, johonka nykyaika, onnellista kyllä, ei voi mitään verrata:
+suunnaton teatteri, jossa istuinrivit kohoavat kohoamistaan ja johon
+15-80 tuhatta ihmistä on sulloutunut seuraamaan -- ei mitään tekaistua
+murhenäytelmää -- ei mitään lavaesitystä -- vaan todellista taistelua
+voitosta ja tappiosta, kaikkien arenalla olevien kamppailua elämästä ja
+kuolemasta!
+
+Hevosmiehet olivat aitauksen (mikäli sitä nimeä tässä voi käyttää)
+kummassakin päässä. Ja Pansan antamasta merkistä molemmat taistelijat
+syöksyivät toisiaan vastaan, pyöreitä kilpiään suojanaan pitäen ja
+kevyet, mutta tukevat keihäät tanassa. Mutta kolmen askelen päässä
+vastustajastaan Berbiks pysäytti hevosensa, väistälti syrjään, ja kun
+Nobilior samassa pyyhälti ohi, teki hän pistohyökkäyksen. Mutta
+heilauttaen nopeasti ja taitavasti kilpeään tämä väisti iskun, joka
+muuten olisi ollut hänelle tuhoisa.
+
+»Hyvin tehty, Nobilior!» preetori huudahti antaen siten merkin
+yleisille hyvä-huudoille.
+
+»Mainio pisto, Berbiks!» Klodius vastasi paikaltaan.
+
+Ja kansan kiihtymys puhkesi nyt huutoihin, jotka penkki penkiltä
+paisumistaan paisuivat.
+
+Hevosmiesten silmikot olivat täydellisesti suljetut (kuten myöhemmän
+ajan ritareilla), mutta silti pääisku suunnattiin juuri vastustajan
+päähän, ja Nobilior, joka osasi hevostaan ohjata taitavammin kuin hänen
+taistelutoverinsa, tähtäsi keihäällään tämän kypärään. Berbiks kohotti
+suojakseen kilpensä, mutta hänen tarkkasilmäinen vastustajansa laskikin
+äkkiä aseensa ja työnsi sen hänen rintaansa. Berbiks horjahti ja
+putosi.
+
+»Nobilior! Nobilior!» kansa riemuitsi.
+
+»Olen hävinnyt kymmenen sestertiaa»,[95] Klodius voihkaisi hammasten
+raosta.
+
+»_Habet_! -- hän on saanut kylläkseen», Pansa sanoi rauhallisena.
+
+Kansa, joka vielä ei ollut ehtinyt kovettua julmaksi, teki
+armahdusmerkkejä, mutta kun arenapalvelijat kiiruhtivat auttamaan
+kaatunutta, huomasivat he, että armahdus tuli liian myöhään -- keltin
+sydän oli lävistetty, ja hänen silmänsä olivat jo sammuneet. Veren
+mukana, joka mustana virtasi arenan hiekalle, oli hänen henkensäkin
+lähtenyt.
+
+»On sääli, että se kävi niin pian -- se oli liian vaivatonta», Fulvian
+leski valitteli.
+
+»Niin -- en minäkään ollenkaan sääli Berbiksiä. Jokainenhan näki, että
+Nobilior teki vain valehyökkäyksen. Kas, nyt he solmivat nuoran hänen
+ruumiinsa ympärille -- he laahaavat sen spoliariumiin -- nyt sirotetaan
+hiekkaa kentälle! Pansa ei mitään niin raskaasti valittele kuin sitä,
+ettei hän ole kyllin rikas peittääkseen arenan hohtavalla suolalla ja
+sinooperilla, kuten Neeron tapana oli tehdä.»
+
+»Hyvä, jos ottelu olikin lyhyt, seuraa sitä pian toinen. Kas nyt kaunis
+Lydon ystäväni astuu arenalle -- ja verkkomies -- ja miekkailija. Oh,
+suurenmoista!»
+
+Nyt oli arenalla yhtaikaa kuusi gladiaattoria. Niger ahdisteli
+verkkoinensa Sporusta, jolla oli kilpi ja lyhyt miekka. Lydon ja
+Tetraides, kumpikin miltei alasti, ohut vyö vain kiersi heidän
+lanteittensa ympäri, kummallakin kädessä raskas kreikkalainen kestus;
+ja kaksi roomalaista gladiaattoria, täydellisissä teräsvaruksissa,
+suurine kiipineen ja terävine miekkoineen.
+
+Kun Lydonin ja Tetraideen välinen ottelu oli vaarattomampaa kuin muut
+kamppailut ja kun he siirtyivät arenan keskelle, jäivät muut aivankuin
+yhteisestä sopimuksesta paikoilleen nähdäkseen, kuinka tämä taistelu
+ratkeisi ja odottaakseen, että kestuksen jälkeen otettaisiin esille
+tuhoavammat aseet, jolloin hekin alottaisivat taistelun. He
+seisoskelivat aseisiinsa nojaten ja erillään toisistaan ja seurasivat
+leikkiä, joka huolimatta siitä, ettei se ehkä ollut kyllin verinen
+miellyttääkseen joukkoa, silti oli omansa herättämään ihailua, sillä
+sehän oli peräisin pompeijilaisten omasta kotimaasta, Kreikasta.
+
+Ensi silmäykseltä nämä kaksi taistelijaa näyttivät toistensa
+vastakohdilta. Tetraides ei tosin ollut Lydonia rotevampi, mutta hän
+painoi huomattavasti enemmän; hänen lihaksensa olivat painuneet lihan
+sisään, sillä kun yleisesti luultiin, että kestustaistelijan täytyy
+olla lihava, jos mieli voittaa, oli Tetraides taipumustaan lihota
+vartavasten edistänyt. Hänen hartiansa olivat leveät, raajansa paksut,
+lihaksiset ja jonkun verran sisäänpäin vääntyneet, tavalla, joka kyllä
+tinkii kauneusvaatimuksista, mutta lisää samalla voimaa ja tukevuutta.
+Mutta Lydon, joka oli solakampi ja laihempi, oli kaunisvartaloinen ja
+sopusuhtaisesti kehittynyt mies, ja tarkka tuntija saattoi heti
+huomata, että vaikka hänellä ei ollutkaan sellaista lihaskasaa kuin
+hänen vastustajallaan, hänen lihaksensa sen sijaan olivat harjaantuneet
+-- raudankovat ja kiinteät. Ja mitä häneltä lihavuutta puuttuikin, sen
+korvasi hänen nopeutensa ja alotekykynsä; ja hänen päättäväisten
+kasvojensa ylväs hymy, joka oli vastakohtana hänen vihollisensa
+tylsälle välinpitämättömyydelle, antoi uutta vakuutusta niille, jotka
+olivat hänen puolellaan ja toivoivat hänen voittavan; ja huolimatta
+heidän ruumiinkokonsa näennäisestä eroavaisuudesta kaikuivat joukon
+huudot yhtä paljon Lydonin kuin Tetraideen puolesta.
+
+Joka on tutustunut nykyaikaiseen nyrkkeilyyn -- ja siis tietää, kuinka
+voimakkaita ja vaarallisia iskuja voi ihmisnyrkillä antaa, kun sen
+taitavasti tekee -- käsittää helposti, kuinka paljoa tehokkaammiksi
+iskut käyvät, kun käsivarsi on kyynäspäähän asti ympäröity paksuilla
+nahkahihnoilla, jotka ranteen kohdalla on vahvennettu paksulla
+rautalevyllä ja lyijykuulilla. Mutta minkä piti taistelun
+viehättävyyttä lisätä, se olikin omansa sitä vähentämään: sillä
+tällainen ottelu ei voinut kestää kauaa. Muutama onnistunut, taitavasti
+_sijotettu_ isku riitti vaijentamaan vihollisen, ja taistelu ei
+sentähden useinkaan kehittynyt sellaiseksi tarmon, voiman ja lujan
+kestävyyden näytteeksi, jonka teknillisenä nimenä nykyisin on _pluck_,
+jossa tulee kysymykseen suurempi taito ja joka kohottaa taistelun
+tuskallista nautintoarvoa ja herättää katselijassa suurempaa
+mieltymystä voittajaan.
+
+»Pidä varasi!» Tetraides murahti lähestyen hiljaa vihollistaan, joka
+kiersi piirissä hänen ympärillään eikä peräytynyt.
+
+Lydon vastasi vain halveksivasti väläyttäen teräviä silmiään. Tetraides
+iski, se oli kuin moukarinisku alasimelle. Lydon lysähti äkkiä
+polvilleen, isku suhahti hänen päänsä yli. Aivan yhtä tulokseton ei
+ollut Lydonin hyökkäys: nopsasti hän oli jaloillaan ja sivalsi
+kestuksellaan aimoiskun vastustajansa leveään rintaan. Tetraides
+horjahti -- kansa riemuitsi.
+
+»Sinulla on tänään onneton päivä», Lepidus sanoi Klodiukselle, »olet
+yhden vedon jo hävinnyt ja kohta menetät toisen.»
+
+»Jos niin käy, niin jumalat auttakoot! minun täytyy huutokaupata kaikki
+pronssini. Olen Tetraideen puolesta lyönyt vetoja 100 sestertian
+arvosta.[96] Haha! Hän on jälleen iskenyt. Tuo oli taitava lyönti, se
+on murskannut Lydonin olkapään. Paremmin Tetraides, paremmin!»
+
+»Mutta eipä Lydonkaan ole masentunut. Polluks avita! kuinka hyvin hän
+ottelee. Kas, kuinka taitavasti hän välttää noita moukarimaisia
+nyrkkejä -- hypähtäen sinne tänne -- kaarrellen vihollisensa ympäri.
+Ah, Lydon parka! Taas häneen sattui.»
+
+»Kolme yhtä vastaan Tetraideen puolesta. Mitä sanot, Lepidus?»
+
+»Hyvä, 9 sestertiaa kolmea vastaan, olkoon menneeksi! Mitä! Taas Lydon!
+Hän pysähtyy -- vetää henkeään. Jumalat auttakoot, nyt hän makaa
+maassa. Ei -- hän on jälleen pystyssä. Kelpo Lydon! Tetraides on rohkea
+-- hän nauraa hohottaa -- hän hyökkää.»
+
+»Narri -- menestys sokaisee hänet -- hänen pitäisi olla varovampi.
+Lydonin katse on kuin ilveksen!» Klodius päästi hampaittensa raosta.
+
+»Haa, Klodius! Näitkö tuota! Miehesi horjuu! Toinen isku -- hän kaatuu
+-- hän kaatuu!»
+
+»Maa hänet nielköön. Hän on jälleen jaloillaan, mutta verta valuu hänen
+kasvoistaan.»
+
+»Ukkonen ja salama! Lydon voittaa. Katso, kuinka hän ahdistaa
+vihollistaan! Tuo isku ohimolle olisi häränkin nutistanut! Hän on
+voittanut Tetraideen. Tämä kaatuu jälleen -- hän ei voi nousta enää --
+_habet! -- habet_!»
+
+»_Habet_!» Pansa toistaa. »Viekää hänet pois ja antakaa heille varukset
+ja miekat.»
+
+»Jalo editori», virkamies sanoi, »pelkäämme, ettei Tetraides toviin
+toivu, mutta saammehan nähdä.»
+
+»Koettakaa ainakin.»
+
+Jonkun hetken perästä virkailijat, jotka olivat vieneet tajuttoman
+gladiaattorin pois, palasivat hyvin vakavan näköisinä. He pelkäsivät
+Tetraideen henkeä; joka tapauksessa hän oli nyt aivan kykenemätön
+esiintymään arenalla.
+
+»Siinä tapauksessa», Pansa sanoi, »Lydon astukoon _subdititiuksena_
+ensimäisen haavottuneen tilalle taistelemaan voittajan kanssa.»
+
+Kansa riemuitsi tästä määräyksestä. Sitten oli taas kaikki hiljaista,
+kunnes rummut alkoivat pöristä. Neljä muuta gladiaattoria asettui nyt
+taisteluvalmiina vastakkain.
+
+»Tunnetko nuo roomalaiset, Klodius? Ovatko he kuuluisia gladiaattoreja
+vai ovatko he vain _ordinareja_?»
+
+»Eumolpus käyttelee miekkaansa varsin taitavasti, Lepidus ystäväni.
+Nepimusta, pienempää miestä, en ole koskaan nähnyt; mutta hän kuuluu
+olevan keisarillisen _fiskalin_[97] poika ja on käynyt hyvää koulua.
+Epäilemättä siitä tulee jännittävä ottelu, mutta en halua, enää vetoja
+lyödä, en kuitenkaan voi kadottamiani rahoja voittaa takaisin. --
+Minulla ei ole nyt onnea. Kirottu Lydon! Kuka olisi uskonut, että hän
+oli niin taitava tai niin onnen suosima.»
+
+»Hyvä on, Klodius, tahdon armahtaa sinua ja uskallan vedon kanssasi
+näistä roomalaisista.»
+
+»No, kymmenen sestertiaa Eumolpian puolesta?»
+
+»Mitä! ja Nepimus on vasta vähän aikaa esiintynyt? Ei, ei, se ei
+kävele.»
+
+»Hyvä -- kymmenen kahdeksaa vastaan.»
+
+»Kiinni on.»
+
+Kun amfiteatterileikit alkoivat, istui eräällä ylimmällä penkillä muuan
+mies, jolle taistelun kulku oli mitä tärkeintä. Lydonin iäkäs isä ei
+ollut voinut, huolimatta kristillisestä kammostaan tällaista näytelmää
+kohtaan voittaa kiusausta tulla lähempää katsomaan, minkälaiseksi hänen
+kohtalonsa muodostuisi. Keskellä outoa -- hurjan kiihkon täyttämää
+rahvasta istuen vanhus ei nähnyt, ei kuullut mitään muuta kuin sen,
+mikä koski hänen kelpo poikaansa. Ei äännähdystäkään kuulunut hänen
+huuliltaan, kun hän näki tämän kahdesti kaatuvan maahan; kalpeammaksi
+hän vain oli valahtanut, ja hänen ruumiinsa oli alkanut vapista. Mutta
+nähdessään poikansa voittaneen hän oli huudahtanut puoliääneen; ah! hän
+ei tiennyt, että tätä odotti vielä kauheampi kamppailu, jonka rinnalla
+äskeinen voitto oli vain kuin alkusoittoa.
+
+»Uljas poikani!» hän sanoi pyyhkien kyynelet silmistään.
+
+»Onko hän sinun poikasi?» muuan päivänpaahtama nuorukainen
+natsarealaisen oikealta puolelta kysyi. »Hän on kunnostautunut; saapa
+nähdä, kuinka hänen edelleen käy. -- Kuule! Hänen täytyy otella
+seuraavan voittajan kanssa. Nyt, vanhus, rukoile jumalia, ettei
+voittajana ensinnä selviydy kumpikaan noista roomalaisista eikä liioin
+tuo jättiläinen Niger!»
+
+Vanhus istui jälleen hiljaa ja peitti käsillä kasvonsa. Taistelu ei nyt
+liikuttanut häntä lainkaan, sillä Lydon ei nyt ollut mukana. Mutta --
+muuan ajatus hänet jähmetytti -- taistelu oli sittenkin ratkaiseva --
+Lydoninhan piti asettua ensinnä kaatuneen tilalle. Hän hypähti ylös,
+kumartui eteenpäin ja seurasi kädet ristissä taistelun kulkua.
+
+Suurinta huomiota herättivät ensin Niger ja Sporus, sillä sentapainen
+taistelu oli seurauksiltaan mitä vaarallisin ja vaati ottelijoilta mitä
+suurinta kätevyyttä.
+
+Taistelijat olivat aluksi melkoisen kaukana toisistaan. Omituisen
+näköinen kypärä, joka Sporuksella oli päässään (ja jonka silmikko oli
+suljettu), kätki hänen kasvonsa; mutta Nigerin ilmehikkäät, julmat
+piirteet saivat kaikkien katseet suuntaumaan häneen. Näin he seisoivat
+hetken aikaa toisiaan tähystellen, kunnes Sporus alkoi hitaasti ja
+varoen lähestyä pitäen miekkaansa, kuten nykyaikaiset miekkailijat,
+vinosti pystyssä vihollisensa rintaan tähdättynä. Toisen edetessä Niger
+peräytyi heilauttaen verkkoaan oikeassa kädessään ja pienillä,
+välkkyvillä silmillään seuraten miekkamiehen liikkeitä. Kun Sporus oli
+päässyt noin käsivarren pituisen matkan päähän, hyökkäsi retiarius
+äkkiä eteenpäin ja heitti verkkonsa. Nopealla ponnahduksella
+gladiaattori pelastui kuolettavasta ansasta; häneltä pääsi riemun ja
+raivon kiljahdus, ja hän hyökkäsi Nigerin kimppuun. Mutta Niger oli
+saanut jälleen verkkonsa selväksi, heitti sen harteilleen ja juoksi nyt
+nopeasti vastustajansa ympärillä, niin että _sekutori_[98] turhaan
+koetti seurata häntä. Kansa nauroi ja riemuitsi nähdessään
+leveäselkäisen gladiaattorin turhat ponnistukset tavottaa pakenevaa
+jättiläistä, mutta samassa kaikkien huomio kohdistui kamppaileviin
+roomalaisiin.
+
+He olivat aluksi asettuneet vastakkain kuten nykyajan miekkailijat.
+Mutta se äärimäinen varovaisuus, millä he alottivat, esti taistelua
+tulemasta mieltäkiinnittävän kiihkeäksi, ja katselijat seurasivatkin
+aluksi hartaammin Sporuksen ja hänen vihamiehensä ottelua. Mutta
+roomalaiset olivat nyt täydessä tiimellyksessä: he hyökkäsivät --
+peräytyivät -- etenivät, ja kumpikin käytti niitä tuskin huomattavia,
+hiushienoja kädenliikkeitä, jotka kuvaavat ammattitaitoisia
+miekkailijoita. Mutta juuri nyt Eumolpus, vanhempi gladiaattori, teki
+sen taitavan sivupiston, jota pidetään mahdottomana välttää, ja
+haavotti Nepimusta kylkeen. Kansa riemuitsi, Lepidus vaaleni.
+
+»Hoo!» Klodius sanoi, »veto on melkein kuin voitettu. Jos Eumolpus vain
+pysyy rauhallisena, niin toinen vähitellen vuotaa kuiviin!»
+
+»Mutta, jumalten kiitos! Hän _ei_ malta pysyä rauhallisena. Katso! Hän
+ahdistaa kiinteästi Nepimusta. Mars avita! Nepimus puolustautuu hyvin!
+Siinä oli aimo isku toisen kypärälle! -- Klodius, minä voitan!»
+
+»Miksi yritänkään muuta peliä kuin arpanappuloilla?» Klodius mutisi
+itsekseen, »tai miksei yhtä gladiaattoria voi lyijystä valaa?»
+
+»Hyökkää, Sporus! Nyt, Sporus!» roskajoukko huohotti, kun Niger äkkiä
+pysähtyen oli heittänyt verkkonsa ja taas epäonnistunut. Hän ei ollut
+tarkoin laskenut aikaa -- Sporuksen miekka leikkasi syvän haavan hänen
+oikeaan reiteensä. Ja kun hän nyt oli kykenemätön pakenemaan, ahdisti
+miekkamies häntä yhä lähempää ja lähempää. Suuresta koostaan ja
+pitkistä käsivarsistaan Nigerillä sentään vielä oli paljon etua, ja
+tanakasti pidellen kolmikärkeään hän vielä jonkun minuutin piti
+vastustajaansa loitolla. Sporus yritti nyt nopein liikkein kiertää
+vastustajansa selkäpuolelle, koska tämä näytti vain vaivoin ja hitaasti
+voivan kääntyä. Näin kiirehtien, hän ei ollut kyllin varovainen -- hän
+tuli liian lähelle jättiläistä -- ja kun hän kohotti aseensa valtavaan
+iskuun, tunki toisen vaarallisen aseen kolme kärkeä suoraan hänen
+rintaansa. Hän vaipui polvilleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä
+heitettiin tuo kuolettava verkko hänen ympärilleen; hän ponnisteli
+turhaan irti päästäkseen, ja yhä uudelleen -- ja uudelleen kolmikärjen
+terävät piikit lävistivät hänen ruumiinsa. Verkon silmukoista tihkui jo
+verta, joka valui arenan hiekalle. Hän laski aseensa antautumisen
+merkiksi.
+
+Voittoisa retiarius irrotti verkkonsa ja nojaten keihääseensä hän
+katseli yleisöä odottaen sen tuomiota. Voitettu gladiaattori
+antoi samalla hämärtyvän ja epätoivoisen katseensa harhailla
+katselijajoukossa. Jokaiselta riviltä, jokaiselta penkiltä tuijottivat
+häneen vain säälimättömät, armahtamattomat silmät.
+
+Tauonnut oli melu -- tohina! Hiljaisuus oli kauhistuttava, sillä siinä
+ei ollut myötätuntoa; ei yksikään käsi -- ei edes naisen käsi --
+antanut armon ja elämän merkkiä. Sporuksesta ei ollut koskaan pidetty
+arenalla; ja taistelun kuluessa haavottunut Niger oli saanut kaikki
+puolelleen. Kansa oli kiihtynyt verta nähdessään -- valetaistelu oli
+menettänyt viehätyksensä, nyt tahdottiin oikea uhri, katselijat oli
+vallannut kuoleman nälkä! Gladiaattori tunsi, että hänen tuomionsa oli
+lausuttu; hän ei enää rukoillut -- ei valitellut. Kansa antoi kuoleman
+merkin! Hän alistui kohtaloonsa ja ojensi kaulansa saamaan loppuiskun.
+Ja kun retiariuksen ase ei ollut omansa äkkiä ja varmasti surmaamaan,
+astui arenalle julman ja uhkaavan näköinen mies heiluttaen lyhyttä,
+terävää miekkaa ja kasvot peitettynä lasketun silmikon taakse. Hitain,
+määrämittaisin askelin tuo kamottava telottaja lähestyi gladiaattoria,
+joka yhä oli polvillaan, laski vasemman kätensä toisen kypärän tupsulle
+ja miekkansa lappeen hänen niskalleen; katsahti vielä kerran yleisöön,
+olisiko se ehkä viime hetkessä muuttanut mielipiteensä; kuoleman merkki
+oli yhä sama; terä välähti kirkkaana ilmassa -- putosi -- ja
+gladiaattori vierähti hiekalle; jäsenet nytkähtelivät vielä jonkun
+aikaa -- sitten oli kaikki hiljaa -- hän oli ruumis.[99]
+
+Hänen ruumiinsa laahattiin nopeasti arenalta kuoleman portin kautta ja
+viskattiin siihen synkkään huoneeseen, jonka teknillisenä nimenä oli
+spoliarium. Ja ennenkuin ruumis oli kunnolla sinne saatu, oli
+jäljelläolevienkin ottelijoiden kamppailu ratkennut. Eumolpuksen miekka
+oli kokemattomampaan vastustajaansa iskenyt kuolettavan haavan. Ja
+spoliarium sai vastaan ottaa uuden uhrin.
+
+Katselevassa yleisössä huomasi nyt tavatonta liikettä; joukko hengähti
+taas helpommin ja istahti paikalleen. Kätketyistä putkista
+pirskotettiin kaikille penkeille vilvottavaa vettä. Kaikkialla
+keskusteltiin rauhallisesti ja huoletonna, miltei nautiskellen
+viimeisestä verisestä näytelmästä. Eumolpus otti kypärän päästään ja
+pyyhki otsaansa; hänen lyhyeksi leikattu tukkansa ja lyhyt partansa,
+hänen ylväät roomalaiset piirteensä ja kirkkaat, mustat silmänsä
+herättivät yleistä ihastusta. Hän oli reipas, haavottumaton, uupumaton.
+
+Editori kuulutti nyt lujalla äänellä, että koska Nigerin haava esti
+häntä uudelleen esiintymästä arenalla, Lydonin oli astuttava surmatun
+Nepimuksen tilalle ja taisteltava Eumolpuksen kanssa.
+
+»Nyt, Lydon», hän lisäsi, »ellet tahdo tuon urhoollisen ja kokeneen
+miehen kanssa otella, on sinulla täysi vapaus siitä kieltäytyä.
+Eumolpusta ei ole alun pitäen määrätty vastustajaksesi. Itse kai
+parhaiten tiedät, kykenetkö hänen kanssaan kamppailemaan. Jos kaadut,
+on se kunniakas kuolema, jos voitat, tahdon omasta kukkarostani lisätä
+palkinnon kaksinkertaiseksi.»
+
+Kansa taputti käsiään hyväksyvästi. Lydon seisoi »aitauksessa»; hän
+katseli ympärilleen, kaukana korkealla hän huomasi isänsä kalpeat
+kasvot, tuijottavat silmät. Hän epäröi hetken. Ei! Kestuksella saatu
+voitto ei riittänyt -- hänellä ei vielä ollut voittajan palkintoa --
+hänen isänsä oli yhä vielä orja!
+
+»Jalo edili», hän virkkoi lujalla ja syvällä äänellä, »en vetäydy pois
+tästä taistelusta. Pompeijin kunnian vuoksi pyydän, että sen lanistan
+kauan harjottama gladiaattori saa otella tuon roomalaisen kanssa.»
+
+Kansa riemuitsi entistä meluisammin.
+
+»Neljä yhtä vastaan roomalaisen puolesta», Klodius sanoi Lepidukselle.
+
+»En suostu kahteenkymmeneenkään yhtä vastaan! Mitä, Eumolpus on
+todellinen Akilles, ja tuo miesparka vain _tiro_.»
+
+Eumolpus katsahti tiukasti Lydoniin. Hän hymyili; mutta tätä hymyilyä
+seurasi heikko, tuskin kuuluva huokaus -- säälin tunne, jonka kuitenkin
+tottumus voitti, ennenkuin se oli ehtinyt sydämeen juurtua.
+
+Ja nyt täysissä varustuksissa, lasketuin silmikoin, paljastetuin
+miekoin seisoivat nämä kaksi viimeistä arenataistelijaa vastakkain
+(ennenkuin mies pantiin taistelemaan petojen kanssa).
+
+Juuri sillä hetkellä pisti muuan arenapalvelija preetorin kouraan
+kirjeen. Hän katkaisi siteen -- silmäili sitä hetken -- hänen
+piirteensä ilmaisivat hämmästystä ja huolta. Hän luki kirjeen uudelleen
+ja sitten hän mutisi: »Äh! Se on mahdotonta! -- Mies on taaskin jo näin
+varhain juonut itsensä humalaan uneksiakseen tuollaisia hassutuksia!»
+Hän heitti kirjeen huolettomasti syrjään ja kääntyi taas tarkkaavaisena
+seuraamaan taistelun kulkua.
+
+Kansan kiihtymys oli nyt korkeimmillaan. Eumolpus oli aluksi saanut sen
+suosion osakseen; mutta Lydonin sirous ja hänen taitavasti osattu
+vetoamisensa Pompeijin lanistan kunniaan oli kohottanut hänen arvoaan
+ja suosiotaan suunnattomasti.
+
+»Kuules, vanhus!» Medonin naapuri virkkoi. »Poikasi on urheasti
+otellut; mutta älä pelkää, että editori sallii hänen kuolla -- eikä
+kansa liioin, sillä hän on käyttäytynyt rehdisti. Haa! Siinäpä oli oiva
+sivallus -- mutta taitavasti väistetty, Polluks vieköön! Iske takaisin,
+Lydon! He levähtävät hetken. -- Mitä sinä mutiset, vanhus?»
+
+»Rukoilen», vanhus vastasi rauhallisemmin ja toivovammin kuin tähän
+asti.
+
+»Rukoilet! Mitä loruja! Se aika on mennyt, jolloinka jumalat ihmeillä
+auttoivat ihmistä. Haa! Jupiter! Sepä isku! Kylkesi! -- kylkesi! Varo
+kylkeäsi, Lydon!»
+
+Suonenvedontapainen jännitys oli vallannut katselijajoukon. Eumolpus
+oli voimakkaalla iskulla tavannut Lydonin kypärään, ja tämä lysähti
+polvelleen.
+
+»_Habet_! -- riittää!» kimeä naisääni huudahti.
+
+»Riittää!»
+
+Se oli saman naisen ääni, joka niin kiihkeästi oli hakenut
+rikoksellisia pedoille.
+
+»Vaiti, lapsi!» Pansan vaimo sanoi käskevästi; »_Non habet!_ Hän ei ole
+haavottunut.»
+
+»Toivoin hänen olevan, vanhan Medonin lohdutukseksi», tyttö kuiskasi.
+
+Lydon, joka tähän asti oli puolustautunut varsin taitavasti ja
+urheasti, alkoi vähitellen väsyä tottuneen roomalaisen väkevistä
+iskuista. Hänen kätensä herpaantui, silmissä hämärsi, hän hengitti
+vaivalloisesti ja huohottaen. Taistelijat taukosivat taas hetkeksi.
+
+»Nuori mies», Eumolpus sanoi matalalla äänellä, »antaudu! Haavotan
+sinua lievästi; laske silloin aseesi; editori ja kansa ovat puolellasi
+-- selviydyt kunniakkaasti taistelusta.»
+
+»Ja isäni jää edelleen orjaksi!» Lydon mutisi itsekseen. »Ei! Kuolema
+tai vapaus!»
+
+Näin ajatellen ja huomatessaan, etteivät hänen voimansa riittäneet
+lannistamaan roomalaisen kestävyyttä hän päätti yrittää epätoivoista ja
+äkillistä hyökkäystä, hän lähestyi rohkeasti Eumolpusta. Roomalainen
+peräytyi -- Lydon iski -- Eumolpus väistyi -- miekka kilpistyi
+kypärästä -- Lydonin rinta paljastui -- roomalainen survaisi miekkansa
+rintasuojuksen alareunan alta aikomatta tehdä syvää haavaa. Lydon
+horjahti, kaatui lopen uupuneena eteenpäin -- suoraan miekan kärkeen,
+ja ase tunkeutui hänen ruumiinsa läpi. Eumolpus veti säilänsä pois.
+Lydon yritti vielä pysyttää tasapainonsa -- mutta miekka kirposi
+kädestä -- hän iski vielä koneellisesti gladiaattoria paljaalla
+nyrkillä ja kaatui ojonaan arenalle. Editori ja yleisö tekivät yhtenä
+miehenä armahdusmerkkejä -- arenavirkailijat tulivat paikalle -- he
+ottivat voitetun päästä pois kypärän. Hän hengitti vielä; raivoisin
+katsein hän tuijotti viholliseensa; hurjuus, jonka hän ammatissaan oli
+vähitellen omaksunut, kuvastui hänen katseestaan ja heijastui otsalta,
+jolle jo kuolema loi varjoaan; sitten hän kouristuksen kynsissä
+koristen kohotti katseensa ylöspäin. Se ei kohdistunut editoriin eikä
+armahdusta anovana sääliviin tuomareihinsa. Hän ei heitä huomannut;
+laaja aukea tuntui hänestä autiolta ja tyhjältä; hän näki vain kalpeat,
+tuskaiset kasvot -- särkyneen sydämen parahdus oli ainoa ääni, mikä
+meluavasta ja sälisevästä joukosta osui hänen korvaansa. Hurjuus katosi
+hänen piirteistään; hellän herkkä, lapsellisen rakkauden ilme valaisi
+hänen kasvojaan. Äkkiä hänen silmänsä sulkeutuivat, piirteet
+kovettuivat, saivat entisen julman ilmeensä. Hän kaatui maahan.
+
+»Viekää hänet pois!» edili sanoi, »hän on täyttänyt velvollisuutensa.»
+
+Virkailijat laahasivat hänenkin ruumiinsa spoliariumiin.
+
+»Kunnian ja oman kohtalonsa oikea esikuva!» Arbakes tuumiskeli. Ja
+siitä katseesta, jonka hän loi amfiteatteriyleisöön, huokui sellaista
+halveksintaa ja ivaa, että jokainen, johon tämä katse sattumalta osui,
+pidätti henkeään ja tunsi jäätävää kauhun ja pelon sekaista liikutusta.
+
+Taas pirskotettiin hyviä tuoksuja amfiteatteriyleisön sekaan, ja
+palvelijat sirottivat uutta hiekkaa arenalle.
+
+»Tuokaa nyt esille leijona ja atenalainen Glaukus!» editori sanoi.
+
+Syvä, hengähtämätön hiljaisuus valtasi yleisön, ja kauhuntunne (mikä,
+outoa sanoa, ei ollut epämiellyttävä) kuin raskas ja hirveä unikuva
+täytti kaikkien mielet odottavalla jännityksellä.
+
+
+
+
+3 LUKU.
+
+Sallustus ja Nydian kirje.
+
+
+Kolmasti oli Sallustus herännyt aamu-unestaan ja kolmasti hän oli,
+muisteltuaan, että hänen ystävänsä tänään joutuisi kuoleman omaksi,
+yrittänyt syvään huoahtaen jälleen nukkua. Hänen ainoana tavoteltavana
+päämääränään oli välttää ikäviä mielenliikutuksia ja milloin se ei
+käynyt päinsä, ainakin koettaa unohtaa ne.
+
+Kun hän ei enää lopulta voinut kaivautua unohduksen hautaan,
+kohottautui hän vuoteeltaan ja huomasi suosikkivapautettunsa istumassa
+nyt kuten muinakin aamuina vuoteen vieressä. Sillä Sallustuksen tapana
+oli, koska hän kuten jo on mainittu tahtoi hienona miehenä harrastaa
+kirjallisia opintoja, luettaa itselleen jotakin teosta tunnin tai parin
+ajan aamuisin, ennenkuin hän nousi.
+
+»Ei mitään kirjoja tänään -- ei Tibullusta enää -- ei Pindarosta
+liioin! Pindaros! Ah! Se nimi tuo mieleen leikit, joiden villejä
+jäljittelyjä meidän arenataistelumme ovat. Onko siellä jo alotettu --
+amfiteatterissa?»
+
+»Aikoja sitten, oi Sallustus! Etkö ole kuullut' rummunpärinää ja
+askelten töminää?»
+
+»Olen, olen, mutta jumalten kiitos, olin unenhorroksissa ja minun
+tarvitsi vain kääntää kylkeä vaipuakseni syvään uneen.»
+
+»Gladiaattorit ovat jo kauan otelleet.»
+
+»Niitä kurjia! Eikä kukaan minun väestäni ole mennyt näytäntöä
+katsomaan?»
+
+»Varmastikaan ei; käskysi olivat selvät.»
+
+»Hyvä on. Olisipa tämäkin päivä jo ohi! Mikä kirje on tuolla pöydällä?»
+
+»Tuo! Oh, se kirje tuotiin viime yönä, kun sinä olit liian -- liian --»
+
+»Juonut sitä lukeakseni, luulemma. Eipä hätää, ei kai se sisällä mitään
+tärkeää.»
+
+»Avaanko sen, Sallustus?»
+
+»Tee se -- ehkä siinä on jotakin ajatuksia virkistävää. Glaukus parka!»
+
+Vapautettu orja avasi kirjeen. »Mitä! Kreikkaa!» hän sanoi. »Nähtävästi
+joku oppinut nainen.» Hän silmäili kirjettä, ja sokean tytön
+epätasaiset rivit antoivat ensimältä hänelle päänvaivaa. Mutta äkkiä
+hänen kasvoihinsa tuli ällistynyt ja kummasteleva ilme. »Suuret
+jumalat! jalo Sallustus! Mitä olemmekaan laiminlyöneet! Kuule, kun
+luen.»
+
+»Nydia, orjatar, Sallustukselle, Glaukuksen ystävälle. Olen vankina
+Arbakeen talossa. Kiiruhda preetorin luo, hommaa minut vapaaksi, ja me
+pelastamme Glaukuksen leijonan kynsistä. Täällä on toinenkin vanki,
+joka voi todistaa atenalaisen viattomaksi siihen rikokseen, josta häntä
+syytetään -- eräs, joka on ollut murhan silminnäkevänä todistajana --
+hän voi ilmaista murhaajaksi henkilön, jota siksi ei ole edes epäilty.
+Riennä! Kiiruhda! Nopeasti! Ota mukaasi asestettuja miehiä vastarinnan
+varalle ja joku taitava seppä, sillä vankitoverini tyrmän ovi on paksu
+ja vahvasti teljetty. Oh! Oikean käteni ja isäsi tuhkan kautta älä
+hukkaa hetkeäkään!»
+
+»Suuri Jupiter!» Sallustus huudahti tyrmistyneenä. »Ja tänään -- ehkä
+juuri tällä hetkellä hän kuolee. Mitä on tehtävä? Menen heti paikalla
+preetorin puheille.»
+
+»Ei, ei niin. Preetori (kuten Pansakin, editori itse) on rahvaan
+liehijä; ja roskaväki ei tahdo kuulla vapauttamisesta -- se ei tahdo
+kaikkein jännittävimpänä hetkenä päästää uhria käsistään. Ja sitä tietä
+saisi tuo viekas Arbakes ennakkovarotuksen. On päivänselvää, että hän
+tahallaan pitää näitä kahta vangittuina. Ei, orjasi ovat kuitenkin
+onneksi kaikki kotosalla.»
+
+»Huomaan tarkotuksesi», Sallustus keskeytti; »pane orjat heti aseisiin.
+Kadut ovat tyhjät. Menemme Arbakeen taloon ja vapautamme vangit. Pian!
+Nopeaan! Mitä! Tänne Davus! Takkini ja jalkineeni, papyruslehti ja
+ruoko![100] Kirjotan preetorille ja pyydän häntä lykkäämään Glaukuksen
+kuolemantuomion täytäntöönpanon tuonnemmaksi, sillä tunnissa, parissa
+voin todistaa hänet viattomaksi. Niin, niin, kaikki käy hyvin.
+Nopeasti, Davus, preetorin luo amfiteatteriin. Pidä huoli, että hän saa
+sen omiin käsiinsä. Nyt, oi te jumalat, jotka Epikuros kieltää,
+auttakaa minua, ja minä sanon Epikurosta valehtelijaksi.»
+
+
+
+
+4 LUKU.
+
+Jälleen amfiteatterissa.
+
+
+Glaukus ja Olintus oli viety yhdessä synkkään ja ahtaaseen koppiin,
+mistä arenarikokselliset tavallisesti vietiin viimeiseen hirvittävään
+taisteluun. Heidän silmänsä, jotka vähitellen olivat tottuneet pimeään,
+välttivät katsomasta toinen toisensa kasvoihin tuona kauheana hetkenä,
+ja hämärässä valossa heidän poskiensa luontainen kalpeus näytti
+entistäkin harmaammalta ja kalmanomaisemmalta. Mutta heidän otsansa
+oli koholla ja varjoton -- he eivät vapisseet -- heidän huulensa
+olivat tarmon puristuksessa. Toisen uskonnollinen, toisen ylväs
+maailmankatsomus, kumpaisenkin viattomuuden tunne ja etenkin lohdun
+ajatus, minkä toveruus synnyttää, tekivät heistä sankareja.
+
+»Kuule! Kuuletko tuota riemuhuutoa? He iloitsevat katsellessaan
+ihmisverta!» Olintus huomautti.
+
+»Kuulen, sydämeni kuohuu, mutta jumalat tukevat minua.»
+
+»Jumalat! Oi, nuori mies, tällä hetkellä sinun pitää tunnustaa vain
+yhtä Jumalaa. Enkö ole sinua vankilassa opettanut, puolestasi itkenyt
+ja rukoillut? Enkö omassa tuskassanikin ole ajatellut enemmän sinun
+pelastustasi kuin omaani?»
+
+»Kunnon ystävä!» Glaukus vastasi juhlallisesti. »Olen kunnioittaen,
+ihaillen ja puolittain hyväksyen kuunnellut sinun selityksiäsi. Jos
+olisimme päässeet vapaiksi, olisin ehkä vähitellen hylännyt oman
+uskoni opit ja omaksunut sinun. Mutta tänä viimeisenä hetkenä olisi
+pelkurimaista -- eikä arvoni mukaista -- astua pelon vuoksi kiireinen
+askel, mikä vasta pitkän harkinnan perästä olisi astuttava. Enkö juuri
+siten, että nyt uskoutuisin sinun vakuutteluihisi ja hylkäisin isieni
+jumalat, näyttäisi lahjovan itselleni sinun taivaasi lupaukset tai
+helvettisi tuskat? Ei, Olintus. Ajatelkaamme toisistamme yhtä suopeasti
+-- minä kunnioittaen sinun rehellisyyttäsi -- sinä säälien minun
+sokeuttani tai uppiniskaista vastustustani. Mitä olen tehnyt, siitä
+saan palkan. Ja ylhäiset vallat tai korkein valta ei tuominne liian
+ankarasti inhimillisiä erheitä, kun hyvä aikomus ja rehellinen mieli
+ovat olleet niissä mukana. Älkäämme puhuko enää siitä. -- Vaiti!
+Kuuletko, kuinka he laahaavat jotakin raskasta ruumista käytävää
+pitkin? Samanlaisia tomuksi muuttuvia olemme mekin kohta.»
+
+»Oi, taivas, oi, Kristus! Näen sinut jo!» Olintus huudahti kohottaen
+kätensä. »En vapise -- minä iloitsen, että pian pääsen vankilastani
+vapaaksi.»
+
+Glaukuksen pää painui alas. Hän tuumi, mikä ero oli hänen voimillaan ja
+kärsimystoverinsa uskaltavassa luottamuksessa. Pakana ei vapissut,
+mutta kristitty riemuitsi.
+
+Ovi kääntyi samassa saranoillaan, ja käytävässä välähtelivät keihäitten
+kärjet.
+
+»Atenalainen Glaukus, hetkesi on lyönyt», luja ja kirkas ääni sanoi.
+»Leijona odottaa sinua.»
+
+»Olen valmis», atenalainen vastasi. »Veli ja toveri, syleilkäämme
+viimeinen kerta toisiamme! Siunaa minua ja -- hyvästi!»
+
+Kristitty avasi sylinsä -- hän puristi nuorta pakanaa rintaansa vasten
+-- suuteli hänen otsaansa ja poskeansa -- huoahti raskaasti -- kuumia
+kyyneliä valui hänen uuden ystävänsä kasvoille.
+
+»Oh! Jos olisin saanut käännyttää sinut, en nyt itkisi. Ah! Olisinpa
+nyt voinut sanoa sinulle: 'Tänä iltana tapaamme toisemme
+Paratiisissa'.»
+
+»Ehkä niin käykin», kreikkalainen vastasi vapisevin äänin. »Ne, jotka
+kuolema erottaa, tapaavat toisensa jossakin haudan tuolla puolella:
+maassa -- ihanassa, rakkaassa maassa! Hyvästi iäksi! -- Kunnon mies,
+odotan sinua.»
+
+Glaukus riistihe irti toveristaan; kun hän tuli ulkoilmaan, kävi kylmän
+väre pitkin hänen ruumistaan, vaikka ulkona olikin pilvisaästä
+huolimatta tukahduttavan kuumaa. Hänen ruumiinsa, joka ei vielä ollut
+täysin tointunut ennalleen kuolettavan myrkyn vaikutuksista, horjui ja
+vapisi. Soturit tukivat häntä.
+
+»Rohkeutta!» muuan sanoi. »Olet nuori, kyvykäs, notkea. Sinulle
+annetaan ase. Älä ole epätoivoinen, ja sinä suoriudut vielä
+voittajana.»
+
+Glaukus ei vastannut; mutta heikkouttaan häveten hän sai äärimäiset
+voimansa ponnistaen hermonsa tottelemaan. Hänet riisuttiin aivan alasti
+-- lanteille vain jätettiin kapea vyö -- hänen ruumistaan hierottiin
+öljyllä, käteen pantiin stilus (turha ase!) ja näin hänet talutettiin
+arenalle.
+
+Ja nähdessään tuhansien ja kymmenien tuhansien tuijottavat katseet hän
+ei enää tuntenut olevansa kuolevainen. Pelon oireet -- pelko itsekin
+olivat poissa. Helakka puna valahti hänen kalpeille kasvoilleen; hänen
+komea vartalonsa ojentautui täyteen pituuteensa. Hänen joustavissa ja
+sopusuhtaisissa muodoissaan -- rohkeassa ja uhmaavassa otsassaan --
+ylväässä huolettomuudessaan -- lannistumattomassa hengessään, joka
+hänen piirteistään ja katseistaan huokui, hänen huulillaan, silmissään
+oli elävä kuva hänen maansa urhoollisuudesta -- sen palvomasta
+jumaluudesta -- siinä oli sankaria ja jumalaa!
+
+Vihan ja inhon huudot, joiden kaikuessa hän oli arenalle astunut,
+vaikenivat pian äänettömäksi ihailuksi ja miltei sääliväksi
+kunnioitukseksi; ja nopea ja kouristuksentapainen huokaus kulki tuon
+suunnattoman joukon läpi ikäänkuin se olisi ollut vain yksi ruumis, ja
+kaikkien katseet suuntautuivat yhtaikaa atenalaisesta arenan keskellä
+olevaan mustaan, muodottomaan kasaan. Se oli leijonan häkki.
+
+»Venus auttakoon, kuinka nyt on lämmin!» Fulvia sanoi, »eikä
+aurinkokaan helota. Olisin toivonut, että nuo taitamattomat
+merimiehet[101] olisivat peittäneet koko aukon.»
+
+»Oh! On todella kuuma! Voin pahoin, miltei tukehdun!» Pansan emäntä
+virkkoi. Hänenkään koeteltu stoalaisuutensa ei kestänyt katsella
+näytelmää, joka kohta esitettäisiin.
+
+Leijona ei ollut saanut ruokaa kahteen vuorokauteen, ja eläin oli koko
+aamupäivän osottanut outoa rauhatonta elehtimistä, mitä sen vartijat
+olivat pitäneet nälän merkkinä. Nyt sen asenne ilmaisi pikemmin pelkoa
+kuin raivoa; sen karjunta tuntui tuskalliselta ja väsyneeltä, sen pää
+oli riipuksissa -- se nuuski ilmaa rautaristikon läpi -- painui jälleen
+lysyyn, syöksähti jälleen ylös -- ja taas kuului sen pelonsekaista
+karjuntaa. Nyt se makasi liikahtamatta ja mykkänä painaen laajenneet
+sieramensa ristikon rautakankia vasten, ja syvään puuskuttaen se sai
+häkin edessä olevan arenanhiekan pöllähtämään.
+
+Editori oli hämillään, ja hän kalpeni. Hän katsahti tuskallisena
+ympärilleen -- epäröi -- ei tiennyt, mitä tehdä. Joukko alkoi tulla
+kärsimättömäksi. Hitaasti hän antoi merkin; häkin takana seissyt
+vartija kohotti varovasti ristikon ylös ja voimakkaasti ponnahtaen ja
+hurjasti ja iloisesti karjahtaen leijona syöksähti vapauteensa. Vartija
+kiiruhti arenalta vievään paalukäytävään jättäen metsänkuninkaan
+yksikseen -- saaliineen.
+
+Glaukus oli jännittänyt ruumiinsa lujaan asentoon kestääkseen leijonan
+hyökkäyksen, pientä välkkyvää asetta hän piti koholla oikeassa
+kädessään heikosti toivoen, että hän _yhdellä_ taitavasti tähdätyllä
+iskulla (sillä hän tiesi, että hänellä oli aikaa antaa vain _yksi_
+isku) osuisi silmän kautta tapaamaan pedon aivoihin.
+
+Mutta kaikkien kuvaamattomaksi hämmästykseksi peto ei näyttänyt
+huomaavankaan rikoksellista. Päästyään häkistä se pysähtyi äkkiä
+arenalle, nosti päätään ja nuuski ilmaa kärsimättömänä tuhisten; sitten
+se yhtä äkkiä syöksähti eteenpäin, mutta ei atenalaisen kimppuun.
+Laahautuen se juoksi ympäri arenaa käännellen suunnatonta päätään
+puoleen ja toiseen tuskaisin ja harhailevin katsein etsien pakotietä;
+kerran, pari se yritti hypätä suojuksen yli, joka erotti sen
+katselijajoukosta, ja kun se epäonnistui, päästi se valittavan
+uikutuksen, jossa ei ollut jälkeäkään sen jykevästä kuninkaallisesta
+karjunnasta. Ei raivon eikä nälän merkkiäkään siinä huomattu; sen häntä
+laahasi hiekkaa, vaikka sen olisi pitänyt piestä sen kylkiä kuten
+tavallisesti; ja kun sen katse joskus osui Glaukukseen, siirtyi se heti
+hänestä tuskaisena pois. Ja turhaan etsittyään pakotietä se palasi
+vihdoin surkeasti vikisten takaisin häkkiinsä, ja täällä se jälleen
+paneutui pitkälleen.
+
+Leijonan haluttomuuden synnyttämä ensi hämmästys muuttui pian kiukuksi
+sen osottamasta heikkoudesta; ja joukko, joka oli alkanut jo tuntea
+sääliä Glaukusta kohtaan, tuli kärsimättömäksi huomatessaan pettyneensä
+alkuperäisissä toiveissaan.
+
+Editori kutsui luokseen vartijan.
+
+»Mitä tämä on? Ota piikki, karkota se ulos ja sulje sitten häkin ovi!»
+
+Kun vartija peläten ja entistä varovammin valmistui käskyä tottelemaan,
+kuului arenan sisäänkäytävältä äänekästä huutoa; siellä oli jotakin
+hullusti -- vastalauseita kuului, ja äkkiä kaikki vaikeni. Katsojien
+silmät kääntyivät kummastellen sinnepäin, mistä melua kuului. Joukko
+antoi tietä, ja senaattorien penkeille ilmestyi äkkiä Sallustus,
+hiukset harallaan -- hengästyneenä -- kiihottuneena -- väsyneenä. Hän
+katsahti nopeasti ympärilleen. »Viekää atenalainen pois!» hän huudahti.
+Nopeasti! Hän on syytön! Vangitkaa egyptiläinen Arbakes -- _hän_ on
+Apekideen murhaaja.»
+
+»Oletko mieletön, oi Sallustus?» preetori sanoi nousten tuoliltaan.
+»Mitä järjetöntä tarkotat?»
+
+»Viekää pois atenalainen! Pian! tai hänen verensä lankee teidän
+päällenne. Preetori, älä niskottele tai saat siitä hengelläsi vastata
+keisarille. Minulla on pappi Apekideen kuoleman silminnäkijä todistaja.
+Tilaa! -- Väistykää! Antakaa tietä! Pompeijin kansa, katsokaa
+Arbakesta! -- Tuolla hän istuu. Tilaa pappi Kalenukselle!»
+
+Kalpeana, riutuneena, nälän ja kuoleman pelon näännyttämänä, kuoppaisin
+poskin, silmät syvälle painuneina, roteva ruumiinsa luurangonlaihana
+Kalenus ilmaantui samalle tuoliriville, jolla Arbakes istui.
+Vapauttajat olivat antaneet hänelle hiukan ruokaa, mutta vielä paremmin
+kuin ravinto kannusti häntä pysymään pystyssä _kostonhalu_.
+
+»Pappi Kalenus -- Kalenus!» joukko tohisi. _Hän_ se on! Ei -- sehän on
+kuollut mies.»
+
+»Se _on_ Kalenus pappi», preetori virkkoi vakavana. »Mitä sinulla on
+sanottavaa?»
+
+»Egyptiläinen Arbakes on Apekideen, Isiksen papin murhaaja. Nämä silmät
+näkivät hänen iskevän. Jumalat ovat vapauttaneet minut vankilasta,
+jonne hän oli minut heittänyt -- pelastaneet minut hirveästä
+nälkäkuolemasta -- voidakseni ilmaista hänen rikoksensa! Vapauttakaa
+atenalainen -- _hän_ on syytön!»
+
+»Senkötähden siis leijona hänet säästi. Ihme! Ihme!» Pansa huudahti.
+
+»Ihme! Ihme!» joukkokin kiljui. »Viekää pois atenalainen -- _Arbakes
+leijonan eteen_!»
+
+Ja kaiku toisti saman huudon kukkulalta laaksoon -- rannalta merelle --
+»_Arbakes leijonan eteen_!»
+
+»Virkailijat, viekää syytetty Glaukus pois -- viekää, mutta vartioikaa
+häntä», preetori sanoi. »Jumalat tekevät tänään ihmeitä.»
+
+Preetorin antaessa vapautuskäskyn kuului joukosta ilonkirkaisu --
+naisen ääni -- lapsen ääni -- siinä oli riemua! Se tunkeutui sähköiskun
+lailla joukon läpi -- se oli liikuttavaa, tuossa lapsen äänessä oli
+jotakin pyhää! Ja mukaan tempautuen kansa toisti tuota riemuhuutoa.
+
+»Hiljaa!» ankara preetori sanoi -- »kuka se on?»
+
+»Sokea tyttö -- Nydia», Sallustus vastasi, »hänen kätensä on pelastanut
+Kalenuksen haudasta ja vapauttanut Glaukuksen leijonan kynsistä.»
+
+»Siitä myöhemmin», preetori virkkoi. »Kalenus, Isiksen pappi, sinä siis
+syytät Arbakesta Apekideen murhasta?»
+
+»Aivan niin.»
+
+»Näit siis teon itse?»
+
+»Preetori -- näillä silmilläni --»
+
+»Riittää täksi kerraksi -- yksityiskohdat käsitellään toisessa
+paikassa. Egyptiläinen Arbakes, kuulit syytöksen -- et ole mitään
+puhunut -- mitä sinulla on sanottavaa?»
+
+Joukon katseet olivat jo kauan tähystelleet Arbakesta, mutta vasta
+senjälkeen kuin tämä oli ehtinyt voittaa sen hämmingin, minkä
+Sallustuksen ja Kalenuksen yhtäkkinen ilmaantuminen oli hänessä
+synnyttänyt. Kun kuului huuto: »Arbakes leijonan eteen!» oli hän
+alkanut vapista ja hänen poskiensa tummaan pronssinhohteeseen oli
+tullut hieman kalvakampi väri. Mutta hän oli pian taas entinen itsensä,
+kylmä ja maltillinen. Ylpeänä hän kesti häneen suuntautuneitten
+katseitten raivon ja vastaten nyt preetorin kysymykseen sanoi vain
+hänelle ominaisella rauhallisella, hallitsevalla äänellään:
+
+»Preetori, kanne on niin alhainen, ettei siihen kannattaisi lainkaan
+vastata. Ensimäinen syyttäjäni on jalo Sallustus, -- Glaukuksen
+läheisin ystävä! toinen on pappi. Kunnioitan hänen pukuaan ja
+kutsumustaan; mutta pompeijilaiset! te tiedätte kaikki, minkälainen
+luonne Kalenus on -- hän on ahne ja himoitsee kultaa aivan sananparren
+omaisella voimalla; sellaisen miehen todistuksen voi helposti ostaa!
+Preetori, olen viaton!»
+
+»Sallustus», tuomari kysyi, »mistä löysit Kalenuksen?»
+
+»Arbakeen kellarista.»
+
+»Egyptiläinen», preetori sanoi kulmiaan rypistäen, »olet uskaltanut
+pitää vankeudessa jumalten pappia -- ja mistä syystä?»
+
+»Kuule minua», Arbakes vastasi nousten rauhallisena tuoliltaan, vaikka
+hieman hämillään. »Tämä mies tuli luokseni uhaten ilmiantaa minut
+samasta rikoksesta, josta hän minua nytkin syyttää, ellen ostaisi hänen
+vaitioloaan puolella omaisuudellani. Esitin vastaväitteitä -- turhaan.
+Hiljaa siellä! -- älkää antako papin keskeyttää puhettani! Jalo
+preetori ja sinä, oi kansa! Olin muukalainen tässä maassa. Olin
+viaton rikokseen, mutta papin antama todistus saattoi minut tuhota.
+Hämmennyksissäni vein hänet kellariin, josta hänet nyt on vapautettu ja
+jonka hänelle selitin olleen aarrekammion. Päätin häntä pitää siellä
+siihen asti, kunnes todellisen murhaajan kohtalo oli ratkaistu ja hänen
+uhkauksensa eivät enää minua vahingoittaisi. Mutta pahempaa en aikonut.
+Olen ehkä erehtynyt -- mutta kukapa teistä ei itsepuolustuksekseen
+tekisi samaa! Jos todella olisin syyllinen, miksi tätä papin todistusta
+ei esitetty jo kuulustelun aikana? _Silloin_ en ollut häntä vielä
+pidättänyt. Miksei hän syyttänyt minua silloin, kun minä syytin
+Glaukusta? Preetori, tämä vaatii vastauksen. Antaudun sitäpaitsi
+lakienne tuomittavaksi. Pyydän niiden suojelusta. Viekää syytetty ja
+syyttäjä pois. Tulen mielelläni laillisen oikeusistuimen eteen
+kuulusteltavaksi. Tämä paikka ei ole sopiva enempiin keskusteluihin.»
+
+»Hän on oikeassa», preetori virkkoi. »Hei, vartijat, viekää Arbakes
+talteen -- vartioikaa Glaukusta! Sallustus, sinä olet vastuussa
+kanteestasi. Alottakaamme leikit jälleen!» -- »Mitä!» Kalenus huudahti
+kääntyen katselijajoukkoon päin, »sallitaanko Isistä sillä tavalla
+häväistävän? Täytyykö Apekideen veren yhä huutaa kostoa? Pitääkö
+oikeuden ratkaisun siirtyä tuonnemmaksi, jolloin sitä myöhemmin
+voitaisiin kiertää? Riistetäänkö leijonalta sen oikea saalis? Jumala,
+jumala! -- tunnen jumalan puhuvan suullani! _Leijonan eteen -- Arbakes
+leijonan eteen_!»
+
+Papin nääntynyt ruumis ei kestänyt enää hänen hurjaa raivonpuuskaansa;
+hän kaatui jäykkäkouristukseen -- vaahtoa pursui hänen suustaan -- hän
+näytti todella mieheltä, jossa asui joku yliluonnollinen voima! Kansa
+katseli ja kauhistui.
+
+»Jumalanhenki liikkuu tuossa pyhässä miehessä! _Arbakes leijonan
+eteen_!»
+
+Tämän huudon kaikuessa tuhannet ja uudet tuhannet syöksähtivät
+istuimiltaan. Lauma vyöryi korkealta alas ja suuntautui egyptiläistä
+kohden. Turhaan edili koetti saada järjestystä syntymään, turhaan
+preetori korotti äänensä ja uhkasi lain kovuudella. Joukon oli
+vuotanut veri tehnyt hurjaksi -- se tahtoi sitä lisää -- sen
+taikausko vain lisäsi sen julmuutta. Nähdessään uhrinsa edessään se
+kiihottuneena unohti viranomaisten määräykset. Tässä nyt nähtiin niitä
+kansankuohumia, jotka ovat melkoisen tavallisia tietämättömissä,
+puolivapaissa, puolittain orjuudessa elävissä joukoissa ja jommoisia
+roomalainen provinssijärjestelmä oli erikoisesti omansa synnyttämään.
+Preetorin valta oli kuin ruoko myrskyn kynsissä. Hänen käskystään
+sentään vartijat asettuivat niille välipenkeille, jotka erottivat
+ylhäisten paikat suuren joukon istuimista. Mutta he muodostivat vain
+heikon esteen -- vyöryvä ihmismeri pysähtyi silti hetkeksi, niin että
+Arbakes ehti huomata tuomionhetkensä koittaneen. Epätoivoissaan ja
+kauhun valtaamana, joka lannisti hänenkin tavallisen ylpeytensä, hän
+tarkasteli raivoisaa ja ulvovaa joukkoa -- mutta silloin hän huomasi
+heidän yläpuolellaan _velariaan_ jääneestä aukosta jotakin outoa ja
+kamalaa -- hän hengähti -- ja hänen entiset voimansa palautuivat siinä
+samassa!
+
+Hän kohotti kätensä; hänen korkealla otsallaan ja
+hallitsijanpiirteissään oli jotakin kuvaamattoman juhlallista
+ja käskevää.
+
+»Katsokaa!» hän jyrähti ukkosenäänellä, joka kaikui selvänä joukon
+tohinan yli, »katsokaa, kuinka jumalat suojelevat viatonta! Kostavan
+Orkuksen liekit kohoavat syyttäjäni väärää todistusta vastaan!»
+
+Joukon silmät seurasivat egyptiläisen viittausta, ja se huomasi
+kauhukseen suunnattoman savupilven kohoavan Vesuviuksen huipulta,
+valtavan piniapuun kaltaisena;[102] -- runko yömustaa savua, oksat
+tulta! tulta, joka yhtämittaa vaihtoi väriään, milloin palaen räikeän
+kirkkaana, milloin himmeän punaisena ja jälleen huikaisevan
+välkähtelevänä.
+
+Syntyi sydäntä ahdistava kuoleman hiljaisuus -- jonka äkkiä katkaisivat
+leijonan karjunta ja sisähuoneissa vankina pidetyn tiikerin kaikuna
+seuranneet terävämmät ja äksyt kiljahdukset. Pelko oli saanut ne
+säänennustajiksi ja lähestyvän luonnonmullistuksen profeetoiksi.
+
+Nyt kuului yläriveiltä naisten huutoja; miehet katselivat toisiaan,
+mutta olivat vaiti. Äkkiä kaikki tunsivat allaan maan keinahtelevan;
+teatterin seinät vavahtelivat, ja kaukaa kuului romahtavien kattojen
+jyskettä. Vielä hetki, ja tulipatsas näytti vyöryvän heitä kohden
+synkkänä ja nopeaan kuin virta, ja samassa sen kohdusta tuprahti
+tuhkasade, jonka mukana sinkoili suuria tulenhehkuvia kiviä! Tuo
+hirvittävä sadekuuro huuhteli viiniköynnöstarhoja -- pieksi autioita
+katuja -- putosi amfiteatteriin -- yhä kauemma ja kauemma se siirtyi --
+mereen saakka, jonne hirveällä mäiskähdyksellä paiskautui valtavia
+kallionlohkareita!
+
+Ei kukaan enää ajatellut Arbakesta; jokaisen ajatuksissa humisi oma
+pelastus. Suin päin pakoon -- jokainen tunki eteenpäin. Armotta siinä
+tallattiin kaatuneet -- huutojen -- kirousten -- rukousten kaikuessa
+tuo suunnaton ihmisjoukko syöksyi lukuisia käytäviä pitkin ulos. Mutta
+minne paeta? Peläten uutta maanjäristystä jotkut kiiruhtivat kotiinsa
+pelastamaan kalleutensa, kun vielä oli aikaa; toiset peläten
+tuhkasadetta, joka nyt putosi kiinteänä, raskaana kuurona kaduille,
+pakenivat läheisten talojen suojiin, temppeleihin, vajoihin -- mistä
+vain kattoa ylleen sai ilman kauhuja välttääkseen. Mutta yhä
+synkempänä, sakeampana ja valtavampana levittäytyi pilvi heidän ylleen.
+Ei milloinkaan mikään yö ole tullut niin äkkiä ja niin kauheana kuin
+tämä aamupäivä.
+
+
+
+
+5 LUKU.
+
+Vankien koppi ja kuolleitten luola. -- Sydänsuru ei tunne kauhuja.
+
+
+Glaukuksen, joka tuskin tiesi, oliko hän valveilla vai uneksiko vielä,
+olivat vartijat vieneet pieneen teatterin seinäkojuun. He heittivät
+hänen ylleen vaipan ja tunkeilivat hänen ympärillään onnitellen ja
+ihmetellen. Oven ulkopuolelta kuului kärsimätön ja harmistunut
+huudahdus; joukko teki tilaa, ja jonkun ystävällisen käden opastamana
+sokea tyttö astui sisään ja lankesi Glaukuksen jalkoihin.
+
+»Minäkö siis olen sinut pelastanut?» hän sopersi. »Salli minun nyt
+kuolla!»
+
+»Nydia, lapseni -- suojelijani!»
+
+»Oh, salli minun tuntea koskentaasi -- hengitystäsi! Niin, sinä elät!
+Emme tulleet liian myöhään. Tuo kauhea ovi ei tahtonut lainkaan aueta!
+Ja Kalenus -- oh! hänen äänensä oli kuin sammuva tuuli hautausmaalla.
+Meidän täytyi odottaa -- jumalat! Kesti tunteja, ennenkuin leivällä ja
+viinillä saimme hänet jotenkin ennalleen. Mutta sinä elät, sinä elät
+vielä! Ja minä -- minä olen sinut pelastanut!»
+
+Tämän liikuttavan kohtauksen katkaisi äsken kuvaamamme
+luonnonmullistus.
+
+»Vuori! maanjäristys!» kuului joka taholta. Vartijat ja muut
+pakenivat; Glaukus ja Nydia jätettiin pitämään itse huolta omasta
+pelastumisestaan.
+
+Kun atenalainen huomasi joka taholla vaanivan vaaran, muisti hänen jalo
+sydämensä Olintuksen. Tämänkin oli jumalten tahto pelastanut tiikerin
+kynsistä. Pitikö hänen nyt kärsiä vieläkin hirvittävämpi kuolema
+naapurikopissa? Ottaen Nydiaa kädestä Glaukus harhaili pitkin käytäviä;
+hän löysi pian kristityn kopin. Olintus oli polvillaan ja rukoili.
+
+»Nouse, nouse, ystäväni!» hän huudahti. »Pelastaudu, pakene! luonto on
+sinun hirvittävä pelastajasi!» Hän talutti kummastelevan Olintuksen
+ulos ja näytti hänelle pilveä, joka sakenemistaan sakeni syösten
+sylistään tuhkaa ja hohkakiviä, ja huomautti hänelle pakenevan joukon
+huudoista ja töminästä.
+
+»Tässä näkyy Jumalan käsi. -- Jumalalle ylistys!» Olintus sanoi
+nöyrästi.
+
+»Pakene! Etsi uskonveljesi! Valmista heidän kanssaan pakosi. Hyvästi!»
+
+Olintus ei vastannut, tuskinpa huomasikaan ystäväänsä. Jalot ja
+juhlalliset ajatukset täyttivät hänen mielensä; ja herkistyneen
+sydämensä innostuttamana hän enemmän riemuitsi Jumalan armosta kuin
+vapisi Hänen voimansa valtavuutta.
+
+Vihdoin hän nousi ja kiiruhti ulos tietämättä itsekään minne.
+
+Äkkiä hän joutui synkän, aution kopin ovelle. Vipajava tuikkulamppu
+levitti hämärää valoa huoneeseen, ja sen valossa hän näki kolme rumaa
+alastonta ruumista spoliariumin lattialla. Hän pysähtyi äkkiä, sillä
+keskeltä tämän hirveän luolan kauhuja -- hän kuuli matalan äänen
+kutsuvan Kristusta avukseen.
+
+Hän ei voinut olla menemättä eteenpäin; hän astui koppiin, ja hänen
+jalkansa kastuivat verivirtoihin, joita kuolleista ruumiista valui
+hiekalle.
+
+»Kuka», natsarealainen sanoi, »huutaa avukseen Jumalanpoikaa?»
+
+Ei tullut vastausta, ja katsellessaan ympärilleen hän huomasi
+lampunvalossa harmaahapsisen vanhuksen lattialla istumassa pitäen
+sylissään erään ruumiin päätä. Kuolleen piirteet olivat lujat ja
+päättäväiset viimeisessä unessaan; mutta huulilla väikkyi yhä ylpeä
+hymy -- ei kristityn toivonhymy, vaan vihan ja uhman synkkä ivahymy.
+Kasvoilla eli vielä varhaisen nuoruuden kaunis voima. Hiukset valuivat
+vuolaina kiharoina sileälle otsalle, ja ensimäiset miehuuden merkit
+loivat lievää varjoa marmorinkalpeille poskille. Ja näiden kasvojen yli
+oli kumartuneena kuvaamaton väsymys -- surunsekainen hellyys -- syvä
+epätoivo! Vanhuksen kyynelet putoilivat raskaina ja kuumina, mutta
+hän ei niitä tuntenut; ja kun hänen huulensa liikkuivat ja hän
+koneellisesti lausui oman ihanan, toivoa antavan uskonsa rukousta, ei
+hänen sydämensä eivätkä ajatuksensa tuntuneet vastaavan hänen sanojaan;
+se näytti pikemminkin hänen halpautuneen henkensä tahattomalta
+purkaukselta. Hänen poikansa oli kuollut -- kuollut ennen häntä! -- ja
+vanhuksen sydän oli särkynyt!
+
+»Medon!» Olintus virkkoi säälien, »nouse ja pakene! Jumala näyttäikse
+nyt luonnonvoimien raivossa! Uusi Gomorra on saanut tuomionsa! --
+Pakene, ennenkuin tuli sinut saavuttaa!»
+
+»Hän oli aina niin elinvoimainen! -- Hän _ei voi_ olla kuollut! Tule
+tänne! -- Laske kätesi hänen sydämelleen! Varmaankin se vielä sykkii?»
+
+»Veli, henki on lähtenyt. Me muistelemme häntä rukouksissamme! Et voi
+sammunutta tuhkaa enää henkiin herättää! Tule, tule -- kuule, kuinka
+juuri nyt, puhellessani, seinät sortuvat! Ei hetkeäkään saa hukata! --
+Tule!»
+
+»En kuule mitään!» Medon sanoi ravistaen harmaata päätään.
+»Poikaparkani, hänen rakkautensa on hänet surmannut!»
+
+»Tule, tule! Anna anteeksi, jos vien sinut väkivalloin!»
+
+»Mitä! Kuka tahtoo isän erottaa pojasta?» Ja Medon puristi ruumiin
+rintaansa vasten ja peitti sen intomielisin suudelmin. »Mene!» hän
+sanoi nostaen hetkeksi katseensa. »Mene! Meidän täytyy olla kahden!»
+
+»Ah!» säälivä natsarealainen huudahti. »Kuolema on jo teidät
+erottanut!»
+
+Vanhus hymyili rauhallisena. »Ei, ei, ei!» hän mutisi äänen käydessä
+sana sanalta heikommaksi. »Kuolema on ollut ystävällisempi!»
+
+Hänen päänsä painui poikansa rintaa vasten -- hänen kätensä
+herpoutuivat. Olintus tarttui hänen käteensä -- valtimo ei enää lyönyt!
+Vanhuksen viimeiset sanat olivat totta. -- _Kuolema oli ollut
+ystävällisempi_!
+
+Sillävälin Glaukus ja Nydia kulkivat kiireisesti hengenvaarallisilla
+kaduilla. Atenalainen oli kuullut pelastajaltaan, että Ione oli
+Arbakeen talossa. Sinne hän nyt kiiruhti vapauttamaan -- pelastamaan
+häntä! Ne muutamat orjat, jotka egyptiläinen oli jättänyt taloaan
+vartioimaan itse lähtiessään amfiteatterille pitkän saattueensa mukana,
+eivät olleet pystyneet tekemään suurtakaan vastarintaa Sallustuksen
+asestetulle joukolle; ja kun myöhemmin tulivuori purkautui, olivat he
+päätäpahkaa, kummissaan ja kauhistuneina sulkeutuneet rakennuksen
+sisäosiin. Hoikka etiopialainenkin oli jättänyt oveneteisen
+vartiopaikkansa; Glaukus (joka jätti Nydian ulkopuolelle -- Nydia
+paran, jota tällaisenakin hetkenä kateus yhä kalvoi!) kulki laajan
+hallin läpi kohtaamatta ketään, jolta olisi voinut tiedustella Ionen
+huonetta. Ja täällä kulkiessaan hän äkkiä joutui sellaiseen taivaasta
+pudonneeseen säkkipimeään, että hän vain vaivoin saattoi askeliaan
+ohjata. Kukin kiedotut pylväät tuntuivat vavahtelevan ja horjuvan; ja
+joka hetki hän kuuli tuhkasateen tomahtelevan katottomaan peristyleen.
+Hän nousi yläkerrokseen -- huohottaen hän haparoi eteenpäin huutaen
+vähäväliä Ionen nimeä. Ja vihdoin hän kuuli erään käytävän päästä äänen
+-- _hänen_ äänensä. Hetken työ oli senjälkeen syöksyä eteenpäin --
+murtaa ovi -- sulkea Ione syliin -- kantaa hänet talosta ulos! Tuskin
+hän oli taakkoineen ehtinyt paikalle, missä Nydia heitä odotti, kun hän
+kuuli askeleitten lähenevän taloa ja tunsi Arbakeen äänen. Tämä oli
+tulossa kotiinsa pelastamaan rikkautensa ja ottamaan talteensa Ionen
+lähteäkseen heti kuolemaan tuomitusta Pompeijista. Mutta niin sankkaa
+oli jo heitä ympäröivä hehkuva ilmakerros, että viholliset eivät
+tunteneet toisiaan, vaikka niin lähellä seisoivat -- Glaukus kyllä
+erotti egyptiläisen hohtavan vaikeitten vaatteitten pimeässä hämärinä
+häämöttävän.
+
+Kaikin kolmin he nyt kiiruhtivat eteenpäin! Ah! -- Minne? He eivät
+nähneet askeltakaan eteensä, pimeys alkoi olla jo sakeaakin sakeampaa.
+Heidät ylti epätoivo ja kauhu! Ja Glaukuksesta tuntui, että se kuolema,
+josta hän oli pelastunut, olikin vain muuttanut muotoaan ja että sen
+uhrien lukumäärä oli yhä lisääntynyt.
+
+
+
+
+6 LUKU.
+
+Kalenus ja Burbo. -- Diomedes ja Klodius. Amfiteatterityttö ja Julia.
+
+
+Luonnonmullistus, joka äkkiä oli katkaissut kaikki yhteiskuntasiteet ja
+jättänyt vangin yhtä vapaaksi kuin vartijankin, oli Kalenuksenkin
+vapauttanut niistä vartijoista, joiden huostaan preetori oli hänet
+uskonut. Ja kun pimeys ja joukko olivat erottaneet hänet vartijoista,
+kiiruhti hän horjuvin askelin jumalattarensa temppeliin. Ulkona
+hapuillessaan ennenkuin pimeys oli yllättänyt, tunsi hän äkkiä jonkun
+tarttuvan vaatteisiinsa, ja muuan ääni supisi hänen korvaansa:
+
+»Hst! -- Kalenus! -- Hirveä hetki!»
+
+»Ah! Isäni pään kautta! Ken olet? -- Kasvosi ovat pimeässä ja äänesi on
+outo.»
+
+»Etkö Burboa tunne? Hyi!»
+
+»Jumalat! -- Kuinka pimeäksi kaikki käy? Hoho! Tuon hirveän vuoren
+tähden, siinäpä huikaiseva salama![103] Kuinka ne liekehtivät ja
+polveilevat! Hades on muuttanut maanpinnalle!»
+
+»Vaiti! Et kuitenkaan usko tuollaisiin seikkoihin, Kalenus! Nyt on aika
+koota omaisuutta!»
+
+»Haa!»
+
+»Kuule! Temppeli on täynnä kultaa ja kalleuksia! Lastatkaamme itsemme
+näillä aarteilla, kiiruhtakaamme sitten rantaan ja laivoilla pois! Ei
+kukaan koskaan vaadi tilille, mitä tänään on tapahtunut!»
+
+»Burbo, olet oikeassa! Uh! Seuraa minua temppeliin. Kuka nyt välittää
+-- kuka edes näkeekään, ettet ole mikään pappi? Tule ja jakakaamme
+tavara!»
+
+Temppelin esipihalle oli alttarien ympärille kokoontunut joukottain
+pappeja rukoilemaan, itkemään, voivottelemaan. Onnenpäivinä pettureita,
+vaaranhetkinä entisen taikauskonsa orjia! Kalenus sivuutti heidät
+ja astui huoneeseen, joka vielä nytkin on nähtävissä esipihan
+etelälaidassa. Burbo seurasi häntä -- pappi sytytti kynttilän. Viiniä
+ja ruokaa oli pöydällä -- uhriaterian jätteitä.
+
+»Miehellä, joka on nälkää nähnyt kaksi vuorokautta», Kalenus mutisi,
+»on ruokahalua tällaisenakin hetkenä.» Hän tarttui leipään ja söi sen
+ahneesti. Tuskinpa mikään on luonnottomampaa ja kamottavampaa kuin
+noiden roistojen itsekäs alhaisuus; sillä onko vastenmielisempää
+ominaisuutta olemassa kuin ahneus? Ryöstöä ja pyhänhäväisemistä silloin
+kun maailman perustukset horjahtelevat! Kuinka paljon inhimilliset
+intohimot ovatkaan omiaan antamaan yltyä hirvittäville luonnonvoimille!
+
+»Etkö koskaan lopeta?» Burbo sanoi kärsimättömänä, »kasvosi jo hehkuvat
+ja silmäsi välkkyvät.»
+
+»Ei joka päivä olekaan tällaista oikeutta olla nälkäinen. Oh, Jupiter!
+Mitä ääntä tuo on? -- Sehän on kuin kiehuvan veden sihinää! Mitä!
+Sataako pilvi yhtaikaa sekä vettä että tulta! Haa! Mitä! Huutoja!
+Burbo, kuinka hiljaista nyt on kaikki! Katso ulos, mitä on tapahtunut!»
+
+Muiden kauhujen lisäksi tuo valtava vuori oli nyt viskannut uumenistaan
+myöskin kiehuvaa vettä. Hehkuvaan tuhkaan sekaantuen vesivirrat
+putoilivat aika ajottain kiehuvan liejun tavoin kaduille. Ja juuri
+sille paikalle, minne Isiksen papit olivat kokoontuneet alttarien
+ympärille, turhaan koettaen sytyttää pyhää tulta ja vihkisauhua, juuri
+sille kohdalle oli kaikkein valtavin suunnattomien kivilohkareitten
+täyttämä kuolemanvirta iskenyt koko raivollaan. Pappien kumartuneitten
+ruumiitten yli se putosi: siitä kuolinhuudot -- seurannut hiljaisuus
+oli ikuisuutta! liejuinen virta pärskyi alttareille, peitti lattian ja
+kätki mutaansa pappien yhä vielä sätkyttelevät ruumiit.
+
+»Ne ovat kuolleet», Burbo sanoi, joka nyt vasta ensi kertaa kauhistui
+ja kiiruhti takaisin huoneeseen. »En luullut vaaran olevan niin
+lähellä.»
+
+Nuo kaksi lurjusta tuijottivat toisiinsa -- olisi kuullut heidän
+sydämensä sykinnän! Kalenus, joka oli vähemmän rohkea, mutta ahneempi,
+tointui ensimäisenä.
+
+»Meidän täytyy nyt käydä käsiksi työhömme ja sitten pois!» hän virkkoi
+kuiskaten pelästyen oman äänensä kaikua. Hän astui kynnykselle,
+pysähtyi, kulki polttavan lattian ja kuolleitten toveriensa yli pyhään
+kappeliin ja kehotti Burboa seuraamaan mukana. Mutta gladiaattori
+epäröi ja jäi paikoilleen.
+
+»Sitä parempi», Kalenus ajatteli, »sitä enemmän tulee saalista _minun_
+osalleni.» Nopeasti hän pani taskuihinsa temppelin helpoimmin
+kannettavat aarteet ja säntäsi pois pyhästä paikasta ajattelematta enää
+toveriaan. Vuoresta äkkiä syöksähtäneen tulenkielekkeen valossa näki
+Burbo, joka oli liikkumatonna seisonut kynnyksellä, pakenevan ja
+kuormitetun papin. Hänkin päätti uskaltaa ja astui askelen
+tavottaakseen toverinsa, mutta silloin tuprahti hänen jalkojensa eteen
+hirveä tuhkakuuro. Gladiaattori peräytyi vielä kerran. Pimeys oli
+jälleen täydellinen. Mutta tuhkasadetta kesti yhä -- yhä, yhä
+paksummalta ja paksummalta se peitti lattian -- tukahduttavia kaasuja
+tuoksahti siitä ylös. Onnettomalta salpautui hengitys -- epätoivoissaan
+hän yritti taas paeta -- mutta tuhkakasat olivat jo sulkeneet oviaukon
+-- hän kiljahti, kun hänen jalkansa painuivat kiehuvaan liejuun. Kuinka
+nyt päästä pois? Ulos ei voinut mennä; niin, sen kauhuja ei ollut
+mieluista mennä koettelemaankaan. Parasta oli jäädä koppiin, siellä
+ainakin oli suojassa tuolta kuolettavalta ilmalta. Hän istui tuolille
+ja kiristeli hampaitaan. Vähitellen tunkeutui tuota pistävää ja
+myrkyllistä kaasua ulkoa huoneeseenkin. Hän ei voinut sitä kauempaa
+sietää. Hänen harhaileva katseensa osui teurastuskirveeseen, jonka joku
+pappi oli jättänyt huoneeseen; hän tarttui siihen. Jättiväkevän kätensä
+koko epätoivoisella voimalla hän nyt koetti murtaa aukkoa seinään.
+
+Kadut olivat sillävälin tyhjentyneet; jokainen oli hakenut itselleen
+suojaa; tuhka alkoi jo peittää kaupungin alavammat paikat; mutta siellä
+täällä näki jonkun pakenevan kahlaavan, polttavassa liejussa tai näki
+jotkut kalpeat, pelästyneet kasvot salamien sinervässä valossa tai
+lepattaen palavia tuohuksia, joiden valossa ihmiset koettivat askeliaan
+ohjata. Mutta solkenaan valuva kuuma vesisade, tukahduttava tuhka,
+salaperäiset viimaiset tuulenpuuskat, jotka olivat hengityksen salvata,
+sammuttivat usein nuo liikkuvat valot ja niiden mukana kaiken toivon
+niiltä, jotka niitä ohjaajinaan pitivät.
+
+Kadulla, joka johti Herkulaneumiin vievälle portille, Klodius raivasi
+itselleen sekaantuneena ja hapuillen tietä. »Jos vain pääsen portin
+ulkopuolelle», hän ajatteli, »löydän varmaankin jonkun ajoneuvon, ja
+Herkulaneumhan ei ole kaukana. Merkuriuksen olkoon kiitos! Minulla ei
+ole paljo menetettävää, ja sekin vähä on nyt ylläni.»
+
+»Hei -- halloo! Apuun! Auttakaa!» kuului hengästynyt, pelosta vapiseva
+ääni. »Olen langennut -- tuohukseni on sammunut -- orjat ovat minut
+jättäneet. Olen Diomedes -- rikas Diomedes -- kymmenentuhatta
+sestertiota sille, joka auttaa minua!»
+
+Samassa Klodius tunsi jonkun takertuneen hänen jalkoihinsa. »Hitto
+sinut periköön -- päästä irti, hullu!» peluri ärähti.
+
+»Oh, auta minut ylös -- ojenna kätesi!»
+
+»Tässä -- nouse!»
+
+»Onko se Klodius? Tunsin äänesi! Minne yrität?»
+
+»Herkulaneumiin.»
+
+»Jumalille olkoon ylistys! Meillähän onkin yhteinen tie aina portille
+saakka. Etkö voisi pysähtyä huvilaani? Tiedäthän taloni alla olevat
+maanalaiset holvatut käytävät -- siellä olemme turvassa hävitykseltä.»
+
+»Olet oikeassa», Klodius virkkoi miettien. »Ja jos varaamme sinne
+ravintoa mukaamme, voimme siellä viipyä jonkun päivän, jos näet tätä
+hirmumyrskyä niin kauan kestää.
+
+»Oh, siunattuja ne, jotka ovat keksineet kaupunginportit!» Diomedes
+huudahti. »Katso! Portin kamanalle on sytytetty lamppu; sen valossa
+voimme helpommin kulkea.»
+
+Oli jälleen joku hetki tyventä. Lamppu paloi selvästi ja kirkkaasti.
+Pakolaiset kiiruhtivat eteenpäin -- saapuivat portille -- sivuuttivat
+roomalaisen vahdin; salaman loimo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja
+kiiltävää kypäräänsä, mutta hänen jäykänkovia piirteitään ei edes kauhu
+ollut saanut muuttumaan! Hän seisoi rauhallisena ja liikkumattomana
+paikallaan. Tällainenkaan hetki ei kyennyt Rooman majesteetin
+koneellisesta välineestä tekemään itseajattelevaa ja toimivaa miestä.
+Siinä hän seisoi keskellä hävittäviä luonnonvoimia; hän ei ollut saanut
+käskyä lähteä paikaltaan ja hakea pelastusta.[104] Diomedes ja hänen
+toverinsa menivät yhä eteenpäin; äkkiä muuan nainen astui heidän
+tielleen. Se oli sama tyttö, jonka iloisen äänen oli kuultu niin moneen
+kertaan toistavan: »ihania leikkejä tulossa!»
+
+»Oi Diomedes!» hän huudahti, »Anna minulle suojaa! Katso», -- hän
+näytti rinnoillaan lepäävää lasta -- »katso tätä pienokaista! Se on
+minun -- se on häpeän lapsi! En ole sitä koskaan ennen omakseni
+tunnustanut. Mutta _nyt_ muistan, että olen hänen äitinsä! Sieppasin
+hänet kätkyestä; _imettäjä_ oli paennut! Kukapa muu tällaisena hetkenä
+huolehtisi pienokaisesta, ellei hänen äitinsä, joka on hänet
+synnyttänyt? Pelasta se! Pelasta lapseni!»
+
+»Kirottu sinun särisevä äänesi! Pois, naara!» Klodius tiuskasi
+hampaittensa raosta.
+
+»Ei niin, tyttö», ystävällisempi Diomedes virkkoi, »seuraa meitä, jos
+tahdot. Tätä tietä -- tätä tietä -- holveihin!»
+
+He lähtivät jälleen liikkeelle -- saapuivat Diomedeen taloon; he
+nauroivat ääneensä, kun olivat kynnyksen yli astuneet, sillä he
+luulivat nyt kaikesta vaarasta selviytyneensä.
+
+Diomedes käski orjiensa viedä maanalaisiin kellareihin ruokatavaroita
+ja öljyä lamppuja varten. Ja täältä nyt etsivät suojaa Julia, Klodius,
+äiti pienokaisineen, suurin osa orjista, jokunen pelästynyt tuttava ja
+jotkut naapuristosta saapuneet klientit.
+
+
+
+
+7 LUKU.
+
+Hävitystyö jatkuu.
+
+
+Pilvi, joka oli peittänyt niin syvään pimeään koko päivän, oli nyt
+muuttunut kiinteäksi ja läpinäkymättömäksi massaksi. Pimeys ei ollut
+enää edes tuollaista vapaan luonnon synkintä yötä, vaan jonkun peitetyn
+huoneen säkkipimeää.[105] Räikeänä vastakohtana tälle pimeydelle olivat
+Vesuviuksen huipulta singahtelevat, sähähtelevät, kirkkaat salamat.
+Mutta niiden hirvittävä kauneus ei ollut tavallista tulen kauneutta; ei
+mikään sateenkaari voinut väriloistossaan kilpailla niiden kanssa.
+Milloin tummansininen hohde kuin eteläntaivaan syvin sini -- milloin
+välähti kirkas vihreä, joka liikkui rauhattomasti kuin suunnattoman
+käärmeen kiemurat -- milloin savun seasta läikähti häikäisevän kirkas
+puna, joka valaisi koko kaupungin portilta toiselle -- sitten kaikki
+jälleen riutui sairaan kalpeaan niinkuin henki, joka on ruumiista
+lähtemässä.
+
+Sadekuurojen välillä kuului maanalaista kuminaa ja kuohuvan meren
+aaltojen pauhua; ja pelokas korva tuskin erotti kaukaisen vuoren
+rotkoista pursuavien kaasujen hiljaista sihinää. Joskus tuo kiinteä
+pilvimassa jakaantui, ja salaman leimahtaessa nähtiin muka pilvissä
+outoja ihmisen ja hirmulaisten kaltaisia olentoja hirveässä taistelussa
+keskenään, mutta pian nekin hävisivät yleiseen sekasortoon;
+pelästyneitten kulkijoitten silmissä ja mielikuvituksessa nuo
+aineettomat höyryt näyttivät jättimäisiltä vihollisilta -- hävityksen
+ja kuoleman aiheuttajilta.[106] Muutamin paikoin tuhkaa oli polviin
+saakka, ja kuumat sadekuurot, joita tulivuoren henkäily lennätti alas,
+löysivät tiensä asuntoihinkin ja levittivät kaikkialle tukahduttavaa
+kaasua. Toisin paikoin talojen katot puhkaisseet suunnattomat
+kivenjärkäleet olivat kaduille kasanneet raunioröykkiöitä, jotka
+hetki hetkeltä yhä pahemmin haittasivat kulkua; ja mikäli päivä kului,
+sikäli tuntuvammin maa keinui -- jalka petti ja livetti, eivätkä
+tasaisimmillakaan paikoilla ajoneuvot ja kantotuolit voineet
+tasapainoaan säilyttää.
+
+Joskus suuret kivenkimpaleet iskivät pudotessaan yhteen ja
+särkyivät pieniksi sirpaleiksi lennätellen tulikipunoita, jotka heti
+sytyttivät kaiken tulenaran palamaan, ja kaupunkia ympäröivät tasangot
+olivat pian hirveän tulipalon valaisemia; sillä monet talot vieläpä
+jotkut viinitarhatkin olivat liekkien vallassa ja toisin ajoin
+lieskat kohosivat jylhinä ja ylpeinä kohti synkkää taivasta. Tämän
+aika-ajottaisen valaisun lisäksi olivat asukkaat monin paikoin,
+julkisille paikoille, temppelien porttikäytäviin ja forumille
+sytyttäneet pitkiin riveihin tuohuksia palamaan. Mutta nämä eivät
+palaneet kauankaan; sadekuurot ja tuulenpuuskat ne pian sammuttivat; ja
+äkkipimeä, johon kaikki taas kääriytyi, oli omansa kaksin verroin
+näyttämään ihmisvoiman mitättömyyden, inhimillisen toivon turhuuden
+taistelussa luonnon hirveitä voimia vastaan.
+
+Usein tuohuksien hetken valaistessa pakenevat joukot kohtasivat
+toisensa -- muutamat kiiruhtivat merenrannalle, toiset sieltä pois
+maalle; sillä meri oli äkkiä kaikonnut rannoiltaan; synkkä pimeys
+kattoi senkin, ja sen kiehuville ja kuohuville aalloille putoili
+kallionlohkareita, kiviä ja tuhkaa, ja täältä löysi vielä vähemmän sitä
+suojaa, jota kaupungin kadut ja katot sentään osittain soivat.
+Typertyneinä, kalmankalpeina, luonnottoman pelokkaina nuo joukot
+toisensa kohtasivat, ei sanaa virkattu, ei neuvoa kysytty; sillä
+liejusadetta tuli nyt tiheämmin, vaikkakaan ei yhtenään, se sammutti
+tuohukset, joiden valossa kukin oli nähnyt toisensa aavemaiset
+piirteet, ja jokaiselle tuli kiire hakea itselleen lähintä suojaa.
+Sivistysmuodot olivat tyystin hävinneet. Silloin tällöin liekkien
+lepattavassa valossa nähtiin jonkun ylhäisen lainvalvojan rinnalla
+hiipivän varkaan, joka täydessä lastissa, arkaillen ympärilleen pälyen
+koetti saada suojaan nopean voittonsa hedelmät. Jos tässä pimeydessä
+vaimo joutui erilleen miehestään, vanhemmat lapsistaan, oli turhaa
+toivoa, että he enää tapaisivat toisensa. Sokeasti ja miltei sekapäin
+kaikki kiiruhtivat eteenpäin. Inhimillisen elämän monimutkainen
+koneisto oli äkkiä seisahtunut ja jäljelle oli jäänyt vain alkuperäisin
+vaisto, itsesäilytysvaisto!
+
+Tällä kauhun näyttämöllä nyt Glaukuskin raivasi tietä seuralaisilleen
+Ionelle ja sokealle tytölle. Äkkiä heidät yllätti satainen, rannalle
+pyrkivä joukko. Nydia tempautui Glaukuksen rinnalta, joka Ionen kanssa
+joutui virran mukana kulkemaan; ja kun joukko (josta ei synkässä
+pimeässä erottanut yhtään mitään) oli ohi, ei Nydiaa enää ollut heidän
+rinnallaan. Glaukus huuteli hänen nimeään. Ei vastausta. He palasivat
+entiselle paikalleen -- turhaan. He eivät löytäneet häntä --
+todennäköisesti hän oli ihmisvirran mukana työntynyt vastakkaiselle
+suunnalle. Heidän ystävänsä, heidän pelastajansa oli kadonnut! Ja Nydia
+oli tähän asti ollut heidän oppaansa. _Hänen sokeutensa oli omansa
+tekemään koko tuon pimeän näyttämön hänelle kotoiseksi._ Tottuneena
+ikuisessa pimeässä kulkemaan kaupungin sokkeloissa hän oli varmalla
+kädellä kuljettanut heitä merenrannalle päin, mistä he toivoivat onnen
+kaupalla pelastuvansa. Mihin heidän nyt piti lähteä? Kaikki oli heille
+valotonta -- sokkeloa, josta ei poispääsyä. Mutta sittenkin he
+epätoivoisina, uupuneina jatkoivat matkaansa; tuhkaa satoi heidän
+päälleen, kivenpalasia putoili kipunoita singoten heidän jalkoihinsa.
+
+»Ah! Ah!» Ione valitteli: »En jaksa enää. Jalkani uppoavat kuumaan
+tuhkaan. Pakene, rakkahin, pelastaudu, pakene! Jätä minut kohtaloni
+varaan!»
+
+»Rauhotu! Lemmittyni -- morsiameni! Kuolla kanssasi on suloisempaa kuin
+elää ilman sinua! Mutta minne -- oh! Minne voimme tässä pimeässä
+kulkea? Tuntuu siltä, että olemme kulkeneet ympyrässä ja olemme samalla
+paikalla, jolta hetki sitten lähdimme.»
+
+»Oi, jumalat! Katso tuota kivenlohkaretta -- se on ruhjonut edessämme
+olevan talon katon! Kaduilla uhkaa joka hetki kuolema!»
+
+»Siunattu salama! Katso, Ione -- katso! Edessämme on Fortunan temppelin
+pylväskäytävä! Menkäämme sinne; siellä olemme ainakin turvassa
+tuhkasateelta.»
+
+Hän tarttui rakastettuaan käteen ja töin ja tuskin he laahautuivat
+temppeliin. Glaukus vei Ionen pylväistön suojaisimpaan soppeen ja
+asettui hänen eteensä omalla ruumiillaan suojatakseen häntä salamilta
+ja tuhkasateelta. Täten rakkauden loihtima epäitsekkyys saattoi
+tällaisenakin hetkenä esiintyä pyhän kauniina.
+
+»Ken siellä?» värähtelevä ja syvä miehen ääni kysyi; joku oli ennen
+heitä hakenut turvaa samasta paikasta. »Tai mitä turhia kysyn! Mitä
+maailmanlopun päivänä meitä liikuttaa, tapaammeko ystävän vai
+vihollisen!»
+
+Ione kääntyi ääntä kohden ja hiljaa parkaisten peitti päänsä Glaukuksen
+käsiin; ja kun tämä katsahti samaan suuntaan, ymmärsi hän syyn toisen
+huutoon. Pimeästä hohti heitä vastaan kaksi palavaa silmää -- salama
+valaisi kirkkaaksi temppelin sisustan -- ja Glaukus huomasi kauhukseen
+edessään kahden pylvään välissä rauhallisena makaamassa saman leijonan,
+jonka raadeltavaksi hänet oli tuomittu; ja aivan vieressä, naapuristaan
+tietämättä istui jättiläiskokoinen mies, sama, joka oli heitä
+puhutellut -- haavotettu gladiaattori Niger.
+
+Salaman valossa metsänpeto ja ihminen olivat toisensa huomanneet; mutta
+vaisto sai kummankin pysymään rauhallisena. Niin, leijona ryömi yhä
+lähemmä gladiaattoria ikäänkuin toveria etsiäkseen; gladiaattori ei
+liikahtanutkaan eikä vapissut. Luonnon vallankumous oli lujimmat siteet
+katkaistessaan samalla karkottanut kaiken kammon luomiensa väliltä.
+
+Tässä hirvittävässä suojassa ollessaan he huomasivat mies- ja
+naisjoukon tuohukset käsissä kulkevan temppelin ohitse. Ne olivat
+natsarealaisia; ja korkea, ylimaallinen innoitus oli karkottanut heidän
+pelkonsa ja kauhunsa. He olivat jo kauan uskoneet, ensimäisten
+kristittyjen harhautuneen käsityksen mukaan, että maailmanlopun päivä
+oli pian koittava; he kuvittelivat viimeisen päivän nyt tulleen.
+
+»Voi, voi!» vanhin, joukon johtaja, huusi terävällä, läpitunkevalla
+äänellä. »Katsokaa! Herra tulee tuomitsemaan. Hän antaa sataa tulta
+ihmisten silmille. Voi, voi teitä väkeviä ja mahtavia! Voi teitä
+vallanmerkin kantajat ja purppurassa elävät! Voi teitä, te epäjumalien
+palvojat ja eläinten rukoilijat! Voi teitä, jotka pyhien verta
+vuodatatte ja riemuitsette Jumalanpojan tuskanhuutoja kuullessanne! Voi
+sinua, meren siveetöntä ilotyttöä! -- Voi, Voi!»
+
+Ja halki ilman kauhujen kaikui syvänä kuorohymninä: »Voi sinua, meren
+siveetöntä ilotyttöä! -- Voi! Voi!»
+
+Natsarealaiset kulkivat hitaasti ohi, heidän sainionsa lepattivat
+myrskyn kynsissä, heidän laulunsa kajahti uhkaavana ja juhlallisena
+varotuksena, kunnes he katosivat kadunkulmauksen taa, ja jälleen pimeys
+ja kuolemanhiljaisuus vallitsivat näyttämöllä.
+
+Tuhkasade oli taas hetkeksi taukoamassa, ja Glaukus kehotti Ionea
+jälleen yrittämään kävellä. Seisoessaan he pylväistön alimmalla
+astuimella näkivät vanhan miehen, joka pitäen oikeassa kädessään
+rahakukkaroa nojautui nuorempaan mieheen. Nuoremmalla oli tuohus.
+Glaukus tunsi heidät isäksi ja pojaksi -- ahneeksi edellisen,
+tuhlariksi jälkimäisen.
+
+»Isä», nuorukainen sanoi, »ellet voi kulkea nopeammin, niin minun
+täytyy jättää sinut tähän, tai muuten hukumme _molemmat_.»
+
+»Pakene siis, poikani, ja jätä isäsi!»
+
+»Mutta en voi paeta nälkää näkemään; anna minulle rahakukkarosi!» Ja
+nuorukainen yritti siepata sen vanhuksen kädestä.
+
+»Lurjus! Ryöstätkö oman isäsi?»
+
+»Ah! Kuka semmoisesta puhuu tällaisena hetkenä? Kuolema sinulle,
+kitupiikki!»
+
+Poika iski ukon maahan, sieppasi kukkaron hänen vavahtelevista
+käsistään ja kiiruhti paikalta kimeästi hihkuen.
+
+»Oi, jumalat!» Glaukus huudahti. »Oletteko siis sokeat tässä
+pimeydessä? Tuollaiset rikokset valmistavat syyllisille ja syyttömille
+samanlaista tuhoa. Tule, Ione, tule!»
+
+
+
+
+8 LUKU.
+
+Arbakes kohtaa Glaukuksen ja Ionen.
+
+
+Hiljaa kuten henkilö, joka yrittää paeta vankilasta, Ione ja hänen
+rakastajansa jatkoivat epävarmaa taivaltaan. Hetkinä, jolloin
+vulkaaninen salama valaisi kadut, he saattoivat tuon kaamean valon
+loimossa suunnata askelensa; mutta vain vähän lohtua ja niukalti
+rohkeutta tarjosi heille se näky, joka heitä askel askelelta kohtasi.
+Paikoilla, joilla tuhka oli kuivaa eikä tulivuoresta umpimähkään
+purkautuneen kuuman vesisateen liottamaa, oli maa likaisen,
+harmaanvalkean tomun peitossa. Toisin paikoin kallionlohkareet olivat
+kasaantuneet korkeiksi röykkiöiksi, joiden alta pistivät esiin monen
+musertuneen pakolaisen puoleksi peitossa olevat jäsenet. Kuolevien
+kuolinkorahdusten lomasta kuului naisten kauhunhuutoja -- milloin
+läheltä, milloin etäämpää -- huutoja, jotka säkkipimeässä vaikuttivat
+kahta järkyttävämmiltä, sillä avuttomuuden ja epävarmuuden tunne oli
+nyt entistä herkempi. Mutta kaiken tuskankin läpi tunkeutui kirkkaana
+ja selvänä tuon kauhun vuoren valtava ja vaihteleva pauhina -- sen
+vinhat vihurit -- sen pieksevät vesisateet ja silloin tällöin
+ankaramman purkauksen jyhkeät kumahdukset. Ja kun tuulet lakaisivat
+katuja, kuljettivat ne silloinkin mukanaan pistävää, polttavaa hiekkaa
+ja tukahduttavia myrkyllisiä kaasuja, niin että hengitys hetkeksi
+salpautui ja tajunta katosi; hetken perästä seisahtunut veri alkoi
+kiertää entistä kiivaammin, jotta vihdoin koko hermosto oli
+äärimmilleen jännittyneenä ja ruumis ankarassa kuumeessa.
+
+»Oi, Glaukus, armaani, oma rakkaani! Ota minut syliisi! Viimeinen
+syleily! Salli minun tuntea käsivartesi ympärilläni -- ja anna minun
+siihen syleilyyn kuolla -- en jaksa enää!»
+
+»Rohkeutta, ihana Ioneni, sinun elämäsi on minun elämäni. Ja katso! --
+Tuohuksia -- tänne! Kas, kuinka ne uhmaavat tuulta. Haa! Ne palavat
+myrskyssäkin! Varmaankin rannalle pakenevia -- me liitymme heihin!»
+
+Ja ikäänkuin rakastavaisia auttaakseen ja elähyttääkseen tuulet ja
+tuhkakuurot taukosivat äkkiä. Ilma oli syvän tyven; vuori tuntui
+levähtävän ehkä kootakseen vereksiä voimia puhjetakseen entistä
+raivoisammin; tuohus-miehet liikkuivat nopeasti. »Olemme lähellä
+merta», tyyni ääni, nähtävästi heidän johtajansa ääni, virkkoi. »Vapaus
+ja rikkaus jokaiselle orjalle, joka tämän päivän yli elää! Rohkeutta!
+Sanon teille, että jumalat itse ovat vakuuttaneet minulle pelastavansa
+minut. Eteenpäin!»
+
+Sainioitten punerva, vakava loimu valaisi nyt täydelleen Glaukuksen
+ja Ionen, joka lepäsi hänen sylissään. Orjat kantoivat raskaita
+matka-arkkuja ja laatikkoja, ja heidän johtajanaan kulki -- paljastettu
+miekka kädessä -- komea Arbakes.
+
+»Isieni nimessä!» egyptiläinen huudahti. »Kohtalo hymyilee minulle
+näiden kauhujenkin seasta ja lupaa minulle valitusten ja kuoleman
+hirveitten todistuskappaleiden ääressä onnea ja rakkautta. Pois,
+kreikkalainen! Vaadin Ionen, suojattini itselleni!»
+
+»Petturi ja murhaaja!» Glaukus kiljahti tuijottaen viholliseensa.
+»Nemesis on johtanut sinut minun kostettavakseni! -- kelpaavaksi
+uhriksi Hadeksen varjoille, jotka nyt näyttävät raivoavan maan
+pinnalla. Lähesty -- kosketa Ionen kättäkin, ja aseesi murentuu kuin
+rannan ruoko. -- Tahdon palotella sinut jäsen jäseneltä!»
+
+Hänen puhuessaan koko tienoon valaisi äkkiä punerva, voimakas hehku.
+Kirkkaana ja jättiläissuurena sankasta pimeydestä, joka näytti
+helvettiä ympäröivältä muurilta, kohosi vuori -- palavan polttorovion
+kaltaisena! Sen huippu näkyi jakautuvan kahtia -- tai paremmin sen
+kiireellä näytti seisovan kaksi haamua, jotka vastakkain asettuen
+näyttivät henkien lailla kiistelevän maailmanvallasta. Ne hohtivat
+verenkarvaisena tulena, joka levitti valoa laajalle ympäristöönsä;
+mutta niiden alaosa, koko vuoren juuri oli yhä syvässä pimeässä --
+paitsi kolmea kohtaa, joita myöden käärmemäinen, polveileva, sula
+laavavirta valui alas. Tummanpunaisena se näytti tulisen uomansa
+suuntaavan pimeän ympäristön halki kaupunkia kohden. Leveimmän virran
+yli näytti kaartuneen suunnaton jänne, jolta niinkuin helvetin kostona
+hersyivät Flegetonin lähteet. Ja tyynessä ilmassa kuului selvästi,
+kuinka ilmaan singonneet kallionlohkareet mäiskähtivät yhteen,
+ennenkuin ne putosivat pohjattomiin syvyyksiin -- pimentäen hetkeksi
+sen kohdan, jolle ne putosivat, mutta häviten seuraavana jo punaiseen
+laavamassaan!
+
+Orjat kirkuivat ja peittivät päänsä. Egyptiläinen itsekin seisoi kuin
+kivettyneenä, ja hehku valaisi hänen käskeviä piirteitään ja
+jalokivikoristeista pukuaan. Hänen takanaan oli korkea pylväs, jonka
+huipulla oli pronssinen Augustus-patsas, ja keisarillinen kuva loisti
+kuin tulessa.
+
+Glaukus seisoi uhmaten Arbakesta vastassa. Vasemmalla kädellään hän
+tuki Ionea, oikeataan hän piti uhaten koholla ja siinä välkkyi stilus,
+joka oli ollut hänen aseensa arenalla ja jonka onneksi oli ottanut
+mukaansa, hänen otsansa oli rypyssä, huulet yhdessä, hänen piirteistään
+kuvastui aivankuin taian kautta inhimillisten intohimojen synnyttämä
+viha ja uhka.
+
+Arbakes kääntyi vuorta katselemasta, ja hänen katseensa osui
+Glaukukseen! Hän pysähtyi hetkeksi. »Miksi», hän mutisi, »miksi
+epäröin?» Eivätkö tähdet sanoneet, että vain yksi suunnaton vaara minua
+uhkaa -- ja enkö ole siitä jo selviytynyt?»
+
+»Henki», hän huudahti, »voi uhmata sekä maailmojen loppua että
+kuviteltujen jumalien vihaa. Tämän hengen nimessä tahdon viimeiseen
+asti olla voittajana. Eteenpäin, orjat! -- Atenalainen, jos vastustat
+minua, tulkoon veresi omaksi viaksesi! Ja silloin saan Ionen kuitenkin
+haltuuni!»
+
+Hän astui askeleen -- viimeisen tässä mailmassa! Maakamara keinahteli
+kouristuksentapaisesti hänen allaan, ja kaikki kaatuivat. Hirveätä
+ryskettä kuului kaupungista, niinkuin monet katot ja pylväät olisivat
+yhtaikaa romahtaneet alas! Salama viivähti hetken, kuin metallin
+johtamana keisarinkuvalla ja pirstosi sen ja pylvään! Patsas kaatui ja
+halkaisi pudotessaan sen tukevan jalustan, jolla se oli seisonut.
+Tähtien ennustus oli täyttynyt!
+
+Isku ja ryske olivat tainnuttaneet atenalaisen hetkeksi. Kun hän
+tointui, oli näyttämö vielä valaistu, maa keinui yhä hänen allaan. Ione
+makasi tajutonna maassa; mutta hän ei nyt huomannut Ionea; hänen
+silmänsä tuijottivat hirveihin kasvoihin, jotka näyttivät, vartalotta
+ja jäsenittä -- koettavan päästä pois patsaan sirpaleitten alta --
+kasvoihin, joissa kuvastui kuvaamaton hätä, tuska ja epätoivo! Silmät
+aukenivat ja sulkeutuivat nopeasti ikäänkuin tajunta ei olisi aivan
+kadonnut; huulet värähtelivät vielä -- sitten rauha ja synkkyys
+peittivät piirteet, mutta niihin jäi yhä sellainen kauhun ilme, ettei
+katsoja sitä eläissään unohtanut.
+
+Näin kuoli viisas tietäjä -- suuri Arbakes -- Tultasuitsevan vyön
+Hermes -- Egyptin viimeinen kuningas!
+
+
+
+
+9 LUKU.
+
+Lempivien epätoivo. Joukkojen kohtalo.
+
+
+Glaukus kääntyi säälien, mutta kauhistuen pois tästä näystä, otti Ionen
+jälleen syliinsä ja juoksi pitkin katuja, jotka yhä olivat kirkkaasti
+valaistut. Mutta äkkiä synkkä varjo levisi kaiken yli. Vaistomaisesti
+hän kääntyi tarkastamaan vuorta ja kas! toinen noista suunnattomista
+kärjistä, joihin vuoren huippu oli jakaantunut, horjahteli sinne tänne
+ja kaatui vihdoin sanoin kuvaamattomalla ryskeellä perustukseltaan alas
+ja vyöryi valtavana tuli virtana vuoren rinnettä alas. Samalla hetkellä
+tuprahti vuoresta pilvi yömustinta sauhua, joka jälleen peitti kaiken
+synkkään yöhön, ilman, meren ja maan.
+
+Taas -- ja yhä -- yhä uudestaan entistä tiheämmät tuhkakuurot
+tekivät verestä hävitystyötään kaduilla. Pimeys kietoi vielä kerran
+kaiken huntuunsa; ja Glaukuskin, jonka uljas sydän tähän asti oli
+epätoivoisena ponnistellut vaaroja vastaan, vaipui erään holvatun
+kaaren alle ja kietoen käsivartensa Ionen ympäri -- raunioissakin hänen
+morsiamensa -- hän odotti alistuneena kuolemaa.
+
+Sillävälin oli Nydia, joka tungoksessa oli joutunut erilleen
+Glaukuksesta ja Ionesta, turhaan yrittänyt löytää heidät jälleen.
+Turhaan hän oli sokeille ominaisella, valittavalla äänellä huudellut;
+ilma oli täynnä tuhansia, itsekkäämmän kauhun synnyttämiä huutoja. Yhä
+uudelleen ja uudelleen hän palasi samalle paikalle, missä he olivat
+eronneet -- löytääkseen hävinneet toverinsa, pysäyttäen jokaisen
+pakolaisen ja kysyen näiltä Glaukusta -- mutta kaikki kiiruhtivat
+kärsimättöminä ja hajamielisinä, äänettöminä ohi. Saattoiko kukaan
+tällaisena hetkenä ajatella naapuriaan? Yleisen kauhun näyttämöllä ei
+mikään lienekään kamottavampaa kuin sen synnyttämä luonnoton
+itsekkäisyys. Vihdoin Nydian mieleen juolahti lähteä etsimään
+tovereitaan merenrannalta, koska aiemmin oli päätetty hakea sitä tietä
+pelastumismahdollisuutta. Ohjaten askeliaan sauvalla, joka hänellä aina
+oli mukanaan, hän kulki eteenpäin, uskomattoman taitavasti vältellen
+kaduille kasaantuneita raunioita ja röykkiöitä ja löysi helposti
+(hänelle oli nyt onneksi hänen tottuneisuutensa ikuiseen pimeyteen,
+tottumus, joka tavallisessa elämässä on niin surkea onnettomuus!)
+lähimmän merenrannalle vievän tien.
+
+Tyttöparka! Hänen rohkeuttansa oli ihana seurata! Ja kohtalo näytti
+tukevan hänen avuttomuuttaan! Kuumat vesipisarat eivät koskeneet
+häneen, vaikka hän sateessa kulkikin; suuret kivenlohkareet ruhjoivat
+katukäytävää hänen ympärillään, mutta säästivät tuota hentoa olentoa;
+ja kun kevyttä tuhkaa putoili hänen päälleen, ravisti hän sen helposti
+pois[107] ja jatkoi rohkeana matkaansa.
+
+Heikkona, vaarojen uhkaamana, mutta pelotonna, vain yhden ajatuksen
+kannustamana hän oli todella harhailevan Psyken vertauskuva. Hän oli
+kuin Toivo, joka vaelsi Varjon metsässä; oli kuin Henki itse --
+yksinään, mutta pelkäämättä taivaltaen elämän vaarojen ja vaivojen
+seassa!
+
+Yhtämittaa hän kohtasi onnettomuustovereita, jotka pimeässä
+harhailivat, kiiruhtaen salamien hetkittäisessä loimossa eteenpäin, ja
+vihdoin muuan tuohuksia kantava joukko törmäsi täydellä vauhdilla
+häneen, ja hän kaatui kumoon.
+
+»Mitä!» yksi joukosta huudahti, »siinähän on minun kunnon sokea
+tyttöni! Bakkus vieköön, häntä ei saa jättää tuohon! Ylös, tessalitar!
+Kas noin. Oletko haavottunut? Hyvä on! Tule mukaamme! Olemme menossa
+merenrannalle.»
+
+»Oi, Sallustus, tunnen äänesi. Jumalten olkoon kiitos! Glaukus!
+Glaukus! Oletko nähnyt häntä?»
+
+»En. Hän on nähtävästi jo kaukana kaupungista. Jumalat, jotka
+pelastivat hänet leijonan kynsistä, pelastavat hänet kyllä
+tultasyöksevän vuoren vaaroista.»
+
+Rohkaisten täten Nydiaa tuo hyväsydäminen epikuurolainen talutti häntä
+mukanaan rannalle päin, eikä hän saanut välittää Nydian kiihkeistä
+rukouksista, että hän viipyisi vielä jonkun ajan paikalla etsiäkseen
+Glaukusta. Ja epätoivossaan Nydia yhä huuteli tuota rakasta nimeä, joka
+keskellä luonnonvoimien rajua ryskettä kaikui suloisena soittona hänen
+korvissaan.
+
+Aikaisemmin kuvaamamme valoilmiö, laavavirtojen purkaukset ja
+maanjäristys sattuivat jotenkin samaan aikaan, jolloin Sallustus
+joukkoineen saapui kaupungista suoraan satamaan vievälle tielle. Täällä
+heidät pysäytti tiheä ihmisjoukko, jossa varmaankin oli puolet
+kaupungin asukkaista. Tuhansittain heitä harhaili muurien ulkopuolella
+leviävillä kentillä, ja kaikki olivat epätietoisia minne paeta. Meri
+oli pakoutunut rannalta; ja nekin, jotka olivat merelle uskaltaneet,
+kauhistuivat niin luonnonvoimien väkivaltaista raivoa, aaltojen
+merenrannalle viskaamien merihirviöiden kamottavaa näköä, vuoren
+sinkoamien kivenlohkareitten kaameita mäiskähdyksiä mereen, että
+palasivat rannalle pitäen maaturvaa sittenkin parempana kahdesta
+valittavana olevasta pahasta. Näin nyt kaksi virtaa, toinen merelle
+pyrkivä, toinen sieltä palaava seisoivat vastakkain, kaikki olivat
+hapuilevia ja epätoivoissaan eivätkä tunteneet suurta lohtua edes
+suuresta lukumäärästään.
+
+»Tuli hukuttaa maailman», virkkoi muuan vanha mies, jolla oli
+stoalaisen koulukunnan pitkä väljä viitta yllään. »Stoalainen ja
+epikuurolainen viisaus on sitä ammoin jo ennustanut, ja hetki on nyt
+tullut!»
+
+»Niin, hetki on tullut!» luja, juhlallinen, peloton ääni huudahti.
+
+Ympärilläseisojat katselivat kummissaan ympärilleen. Ääni kuului
+ylhäältä. Puhuja oli Olintus, joka kristittyjen ystäviensä kanssa
+seisoi jyrkällä kummulla; sille olivat ensimäiset kreikkalaiset
+siirtolaiset rakentaneet Apollon temppelin, mutta nyt se oli jo
+ajanhampaan kuluttama ja miltei raunioina. Hänen puhuessaan ilmaantui
+se häikäisevän kirkas valoilmiö, joka oli Arbakeen kuoleman
+ennustajana, ja loi räikeän hohteensa suunnattomaan, kauhistuneeseen,
+hengittämättömään väkijoukkoon. Ei koskaan ole yhdessä ryhmässä nähty
+niin paljon epätoivon synkistämiä piirteitä! -- ei koskaan mikään
+inhimillinen kokous ole saanut katseltavakseen sellaisia kauhuja ja
+kuolemanhirmuja! -- eikä milloinkaan, kunnes viimeinen pasuuna pauhaa,
+liene sellaista väkijoukkoa koolla! Ja tämän joukon yläpuolella kohosi
+Olintuksen vartalo kohotetuin käsin ja ennustajan elein tulenliekkien
+eloisassa loimossa. Ja joukko tunsi miehen, jonka se oli tuominnut
+metsänpedon kynsiin -- _silloin_ hän oli heidän uhrinsa -- _nyt_ heidän
+varottajansa; ja taas kaikui hiljaisuudessa hänen juhlallinen äänensä:
+
+»Hetki on tullut!»
+
+Kristityt toistivat huutoa. Niinkuin kaiku se kulki joukon laidasta
+laitaan -- vaimot ja miehet, lapset ja vanhukset sitä toistivat, eivät
+äänekkäästi, vaan kumeana mutinana. »_Hetki on tullut_!»
+
+Samassa silmänräpäyksessä kaikui ilmassa kimeä, vihlova kiljaisu, ja
+erämaan villi tiikeri syöksähti väkijoukkoon ajatellen sekin vain omaa
+pelastustaan ja raivaten tietä hajaantuvan joukon läpi. Ja silloin
+tapahtui maanjäristys -- ja pimeys kätki kaikki syliinsä!
+
+Ja uusia pakolaisia saapui yhä. Arbakeen orjat kantoivat yhä aarteita,
+jotka eivät enää olleet heidän isäntänsä omaisuutta. Vain yksi tuohus
+enää paloi. Sitä piteli Sosia, ja kun sen valo osui Nydian kasvoille,
+tunsi hän tessalittaren.
+
+»Mitä apua sinulla nyt on vapaudestasi, sokea tyttö?» orja kysyi.
+
+»Ken olet? Tiedätkö mitään Glaukuksesta?»
+
+»Kyllä, näin hänet joku hetki sitten.»
+
+»Siunattu olkoon pääsi! Missä?»
+
+»Hän makasi forumilla riemukaaren alla -- kuolleena tai kuolevana! --
+seuraten kai pian Arbakesta, jota ei enää ole!»
+
+Nydia ei puhunut enää mitään. Hän hiipi Sallustuksen rinnalta;
+notkeasti hän pujottautui joukon läpi ja lähti jälleen kaupunkiin. Hän
+saapui forumille -- riemuportille; hän kumartui -- hän hapuili
+käsillään! -- hän huusi Glaukuksen nimeä.
+
+Heikko ääni vastasi. »Ken kutsuu minua? Varjojen äänikö? Tule, olen
+valmis!»
+
+»Nouse, seuraa minua! Tartu käteeni! Glaukus, sinä pelastut!»
+
+Ihmetellen ja taas yhtäkkiä alkaen toivoa Glaukus nousi. »Nydia
+taaskin? Ah! Olet siis pelastunut?»
+
+Hänen äänensä hellä sointu kouristi tessalitarparan sydäntä, ja hän
+siunasi itsekseen Glaukusta siitä, että hän oli häntäkin ajatellut.
+
+Puolittain kantaen, osaksi tukien Ionea Glaukus seurasi opastaan.
+Ihmeteltävän varovasti tämä vältteli katuja, jotka veivät äskeisen
+väkijoukon luokse ja koetti toista tietä päästä rannalle.
+
+Useasti levättyään ja monet vaivat kestettyään he saapuivat vihdoin
+rannalle ja liittyivät joukkoon, joka rohkeampana kuin muut oli
+päättänyt uskaltaa mitä muuta tahansa kuin jäädä nykyiselle
+kauhunnäyttämölle. Pimeässä he astuivat laivaan; mutta kun he olivat
+päässeet rannasta, näkivät he vuoresta purkautuneiden tulivirtojen
+jälleen heittävän punertavaa hohdettaan aalloille.
+
+Lopen uupuneena Ione nukahti Glaukuksen rinnoille, ja Nydia makasi
+hänen jaloissaan. Tomua ja tuhkaa satoi yhä aalloille, ja laivan
+kansikin peittyi. Tämä valkoinen sade kulki tuulen kannattamana
+kaukaisille rannoille saakka. Ihmetellen katseli sitä musta
+afrikalainen, ja kuuluu se huomatun Syyrian ja Egyptinkin antiikkisilla
+rannoilla asti.[108]
+
+
+
+
+10 LUKU.
+
+Seuraavana aamuna. -- Nydian loppu.
+
+
+Leutona, kauniina valkeni vihdoin aamuhämärä värähteleville aalloille
+-- tuulet olivat tauonneet --usvat haihtuivat vähitellen tuon
+herkullisen meren hohtavalta sinipinnalta! Idässä näkyi yhä punertavia
+ruusunhohtoisia pilviä, jotka ennustivat päivän koittoa; valo otti
+jälleen valtikan käteensä. Mutta sankkana ja synkkänä riippui etäällä
+ilmassa yhä sama hävittävä pilvi, jonka punaiset, yhä heikommin ja
+heikommin palavat juovat ilmaisivat, ettei »Poltettujen kenttien»
+kiehuva tuli vielä ollut sammunut. Suloisia rantoja koristavia valkeita
+seiniä ja hohtavia pylväitä ei enää ollut. Autiot ja tyhjät olivat
+rannat, joilla äsken olivat olleet Herkulaneumin ja Pompeijin
+kaupungit. Meren suosikit oli riistetty sen syleilystä! Vuosisadan
+toisensa jälkeen tuo mahtava äiti ojentelee sinisiä käsivarsiaan eikä
+tavota niitä -- surullisena se huuhtelee kadonneitten hautakumpuja!
+
+Laivamiehet eivät nyt kuten tavallisesti riemuiten tervehtineet
+päivännousua -- se olikin koittanut niin hiljalleen, ja he itse olivat
+liian väsyneitä riemuitakseen, mutta syvä kiitoshuokaus kuului näiden
+pitkän yön valvoneiden huulilta. He katselivat toisiaan ja hymyilivät;
+he voimistuivat; he tunsivat yhä elävänsä maailmassa ja että Jumala oli
+heidän auttajansa! Ja tietäessään pahimman nyt olevan ohi uupuneimmat
+vaipuivat syvään uneen. Aamuhämärässä he nauttivat sitä lepoa, mitä
+heillä ei ollut yöllä ollut, ja laiva kulki kevyesti pehmeillä
+aalloilla. Kaukana näkyi muitakin laivoja, jotka nähtävästi myöskin
+olivat täynnä pakolaisia, ne näyttivät liikkumattomilta, mutta silti ne
+liukuivat eteenpäin. Oli turvallista ja toivon tunnetta herättävää
+katsella niiden siroja mastoja ja hohtavanvalkeita purjeita. Kuinka
+monta rakasta, kuolleeksi luultua ystävää olikaan noilta laivoilta
+turvan saanut.
+
+Kaikkien rauhallisesti nukkuessa Nydia nousi hiljaa ylös. Hän kumartui
+Glaukuksen yli; hän tunsi poskillaan toisen syvän hengityksen; varoen
+ja hellästi hän suuteli kreikkalaisen otsaa -- huulia, tapaili hänen
+kättään -- se oli tarttunut Ionen käteen; hän huoahti raskaasti, ja
+hänen kasvonsa synkkenivät. Vielä kerran hän suuteli Glaukuksen otsaa
+ja hiuksillaan hän kuivasi sille laskeutuneen yöllisen kosteuden.
+»Jumalat siunatkoot sinua, atenalainen!» hän mutisi. »Ole onnellinen
+rakastettusi kanssa! Muistele joskus Nydiaa! Ah! Hänellä ei ole enää
+mitään tehtävää tässä elämässä!»
+
+Näin sanoen hän kääntyi pois. Hän hiipi hiljaa _foria_ eli laivan
+reunaa pitkin sen toiseen päähän, pysähtyi ja kumartui tuijottamaan
+syvyyteen; viileä viima huokui sieltä hänen polttavalle otsalleen. »Se
+on kuoleman suudelma», hän sanoi, »se on tervetullut». Leuto ilma
+hyväili hänen aaltoilevia hiuksiaan; hän työnsi ne kasvoiltaan ja
+kohotti katseensa -- niin herkkänä ja niin valottomana -- kohti
+taivasta, jonka lempeitä piirteitä hän ei ollut koskaan nähnyt.
+
+»Ei, ei!» hän sanoi puoliääneen, miettiväisesti. »En voi tätä enää
+kestää; tämä on kateellista, paheellista rakkautta -- se järkyttää koko
+olemukseni pohjiaan myöden! Voisin häntä jälleen loukata -- kurjaa
+minua! Olen pelastanut hänet -- kahdesti pelastanut -- onnellista,
+onnellista! Miksen nyt _kuolisi_ onnellisena? Hänen pelastuksensa on
+viimeinen iloinen ajatukseni! Oi, pyhä meri! Kuulen sinun kutsuvan
+äänesi; siinä on helähtävä ja iloinen sointu. Sanovat sinun syleilyäsi
+kunniattomaksi -- että sinun uhrisi eivät pääse kohtalonkovan Styksin
+yli. Olkoon niin! En halua tavata häntä Hadeksessa, sillä kohtaisin
+hänet _tuon toisen_ kanssa! Lepoa! Lepoa! Lepoa! Ei ole muuta Elysiumia
+minunlaiselleni sydämelle!»
+
+Merimies, joka oli uinahtanut kannelle, oli kuulevinaan veden
+loiskinaa. Unisena hän katseli ympärilleen. Hän oli näkevinään jotakin
+valkoista aalloilla, mutta se hävisi samassa tuokiossa. Hän pyörähti
+jälleen nukkumaan ja uneksi pian kodistaan ja lapsistaan.
+
+Kun rakastuneet heräsivät, ajattelivat he ensin toisiaan ja sitten heti
+Nydiaa. Häntä ei löydetty -- ei kukaan ollut nähnyt häntä yön jälkeen.
+Kaikki laivan sopet tarkastettiin -- ei jälkeäkään hänestä. Alusta
+loppuun saakka salaperäisenä tuo sokea tessalitar oli hävinnyt elävien
+maailmasta! He arvasivat hänen kohtalonsa, ja Glaukus ja Ione
+puristautuivat lähemmä toisiaan (he olivat nyt toistensa maailma) ja
+unohtaen oman pelastumisensa he itkivät Nydiaa kuin kuollutta
+sisartaan.
+
+
+
+
+VIIMEINEN LUKU. LOPPU.
+
+Glaukuksen kirje Sallustukselle, kymmenen vuotta Pompeijin hävityksen
+jälkeen.
+
+
+Atena.
+
+»Glaukus rakkaalle Sallustukselleen -- tervehtien ja menestystä
+toivottaen! -- Kehotat minua saapumaan Roomaan sinua katsomaan; ei,
+Sallustus, tule sinä ennemmin tänne. Atenaan! Olen vannoutunut irti
+keisarien kaupungista, sen melusta ja turhista iloista. Aijon lopun
+ikäni elää synnyinmaassani. Hävinneen suuruutemme henki miellyttää
+minua enemmän kuin teidän loistavan ylellinen elämänne. Pyhät
+holveikkomme ja arvokkaat varjostomme viehättävät minua enemmän kuin
+mikään muu paikka. Ilissuksen öljypuulehdoissa kuulen runouden ääniä --
+Fylen kunnailla leijuvat hämärän pilvet näyttävät minusta kadotetun
+vapautemme käärinliinoilta -- sanansaattajilta, jotka ennustavat uuden
+päivän koittoa! Hymyilet innostukselleni, Sallustus -- mutta onhan
+parempi toivoen kahleita kantaa kuin tyytyen kuunnella niiden kalinaa.
+Väität, että minun on mahdotonta entisen loiston luhistuneilla
+raunioilla iloita elämästä. Kuvailet minulle nautiskellen Rooman
+loistoa ja keisarihovin ylellistä elämää. Sallustus ystäväni, '_non sum
+qualis eram_', en ole enää se, mikä ennen! Kohtalokas elämäni on
+jäähdyttänyt nuoruuteni kuuman veren. Terveyteni ei ole saanut takaisin
+entistä joustavuuttaan siitä asti, kun se sai tuta myrkkyjuoman
+vaikutusta ja nääntyi rikosvankilan usvissa. En voi mielestäni
+karkottaa synkkää muistoa Pompeijin viimeisestä päivästä -- noista
+hirveistä hävityksen jäljistä! -- Rakas Nydiamme! Olen pystyttänyt
+hänen muistokseen patsaan ja katselen sitä joka päivä työhuoneeni
+ikkunasta. Usein häntä muistelen -- kunnioitan hänen uskollisuuttaan --
+ja ajattelen hänen salaperäistä kuolemaansa. Ione poimii kukkia, mutta
+minä itse seppelöin niillä hänen muistopatsaansa. Hän ansaitsi kyllä
+muistomerkin itselleen Atenaan.
+
+»Mainitset kristinuskon saavan yhä uusia kannattajia Roomastakin.
+Sallustus, uskon sinulle salaisuuteni: olen vakavasti mietiskellyt tuon
+uskon oppeja -- olen sen omaksunut. Pompeijin kauhujen jälkeen tapasin
+jälleen Olintuksen -- joka silloin tosin pelastui, mutta ah! vain
+hetkeksi, sillä myöhemmin hän joutui vääjäämättömän intonsa
+marttyyriksi. Hän opetti minua pelastuksessani leijonan kynsistä ja
+maanjäristyksessä näkemään tuntemattoman Jumalan voimaa. Kuuntelin --
+uskoin -- rukoilin! Minun oma, nyt enemmän kuin koskaan rakastamani
+Ione on omaksunut saman uskon -- Sallustus, uskon, joka valaisee
+tulevaa elämää, varjoo sen pyhällä hohteellaan niinkuin laskevan
+auringon säteet nykyistä! Tiedämme, että olemme yhtä henkeä, yhtä lihaa
+nyt ja iankaikkisesti. Vuodet vierivät, tuhkammekin on hajonnut, maakin
+on tuhoutunut, mutta ikuisesti ja kuolemattomana kiertää sielumme --
+häviämättömänä -- muuttumatta! Ja niinkuin aurinko antaa elämän maalle,
+samoin hyve antaa kuolemattomuudelle onnellisuuden, ja se hyve on
+Jumalan kasvojen kirkasta hymyä. Tule tänne, Sallustus, tuo mukanasi
+Epikuroon, Pytagoraan, Diogeneen oppineet teokset; varaudu
+puolustautumaan, ja kävellessämme Akademian puistoissa antakaamme
+varmemman ohjaajan kuin minkä isiltämme koskaan olemme saaneet
+selvittää itsellemme elämän ikuisimmat arvotukset ja ihmishengen
+todellisen olemuksen.
+
+»Ione -- sitä nimeä lausuessani sydämeni sykähtää -- Ione istuu
+vieressäni tätä kirjottaessani. Nostan silmäni ja näen hänen
+hymyilevän. Aurinko hohtaa Hymettos-vuorella ja puutarhastani kuulen
+mehiläisten surinaa. Olenko onnellinen? kysynet. Oh! Mitä voi Rooma
+tarjota senarvoista, mitä omistan Atenassa? Täällä kaikki saa pyhimmät
+tunteet väräjämään -- puut, vedet, kunnaat, pilvet, kaikki ovat
+atenalaista! Ihanaa, vaikka surunsekaista -- se on runouden äitiä, se
+on maailman viisautta. Hallissani näen esi-isieni marmoripatsaat.
+Gerameikoksessa säilytän heidän tomunsa! Kaduilla tapaan Feidiaan
+käsialaa, tunnen Perikleen henkeä. Harmodios, Aristogeiton -- _ne_ ovat
+kaikkialla; mutta ovatko ne myöskin sydämissämme? -- _minun_
+sydämestäni ne eivät ainakaan koskaan häviä! Jos mikään koskaan saa
+minut unohtamaan, että olen atenalainen ja etten ole vapaa, voi sen
+tehdä rakkaus, Ionen valvova, elävä, syvä rakkaus; -- rakkaus, jonka
+uusi uskomme on tehnyt entistä kiinteämmäksi -- rakkaus, jota kaikkein
+parhaimmatkaan runoilijamme eivät ole osanneet oikein kuvata; sillä
+uskontoon yhtyneenä se on vain uskontomme osa; se on tulvillaan
+puhtaita, ylimaallisia ajatuksia, me toivomme, että se kestää ikuisesti
+ja me hoidamme sitä puhtaana ja tahrattomana, jotta emme häpeä
+tunnustaa rakkauttamme Jumalalle. Siinä on uusi muoto synkän tarinan
+kertomista Amorista ja Psykestä -- siinä on todella henki, joka lepää
+lemmen käsivarsilla! Ja jos rakkautemme osaa lauhduttaa intoani pyrkiä
+vapaaksi, vielä paremmin uskontoni siihen pystyy; sillä jos joskus
+tarttuisinkin miekkaan, antaisin sotahuudon kaikua ja rientäisin
+uudelle Maratonille (mutta voitottomalle Maratonille!), tuntisin itseni
+toivottomaksi ajatellessani isänmaani voimattomuutta musertamaan Rooman
+iestä ja huomatessani, että tämä maailma on vain elämän alku -- että
+muutamien vuosien maine on vain hitunen ikuisuudesta -- ja ettei ole
+todellista vapautta, ennenkuin sielu on päässyt ruumiin kahleista ja
+päässyt paikan ja ajan mittaamattomuuksien perilliseksi. Ja sittenkin,
+Sallustus, joku pisara vanhaa, kevyttä kreikkalaista verta on
+sekaantunut uuteen uskooni. En voi hyväksyä niitä, jotka pauhaavat
+kirousta ja kadotusta kaikille niille, joilla ei ole sama usko, mikä
+heillä. En kiroa toisen uskoa -- rukoilen Suurta isää hänet
+_kääntämään_. Tämä suopeuteni on monissa kristityissä herättänyt
+epäluuloa minua kohtaan; mutta annan heille anteeksi, ja kun en
+julkisesti loukkaa suuren joukon ennakkoluuloja, on minulla hyvä
+tilaisuus suojella veljiäni, milloin lain ankaruus heitä uhkaa tai
+milloin he saisivat tuta liiallisen intonsa johdonmukaiset seuraukset.
+Kun suopeus kerran on vain inhimillisen avuliaisuuden seuraus, on se
+samalla suurin hyvätyö tulevaa autuutta rakennettaessa.
+
+»Tällaista siis, oi Sallustus, on elämäni -- ja tämäntapaisia
+ajatukseni. Ne opettavat minua elämään onnellisena ja tyynenä
+odottamaan kuolemaa. Entä sinä, Epikuroon hyväsydäminen, ystävällinen
+valvatti --, mutta tule tänne ja katso silloin itse, minkälaista on
+ilomme, minkälaisia toiveemme; ei keisarillisten juhlien loisto,
+ei sirkuskansan riemu, ei meluisa forum-elämä, eivät kauniit
+teatterinäytännöt, eivät ylelliset puutarhat, eivät Rooman
+veltostuttavat kylpylät enää tunnu sinusta yhtä tukevilta
+elämänperusteilta kuin se onnellinen elämä on, jonka johdosta sinä
+säälit atenalaista Glaukusta -- Hyvästi!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Miltei seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin[109] Pompeijin kaupunki
+kaivettiin äänettömästä haudastaan. Kaikki siinä vielä eli
+himmentymättömin värein; sen seinät olivat kuin eilen maalatut -- ei
+yhtään vaalennutta laikkaa sen mosaiikkipeitteisillä lattioilla --
+forumilla yhä keskentekoiset pylväät ikäänkuin työmiesten käsistä
+jääneinä -- sen puutarhoissa olivat pyhät kolmijalat -- sen halleissa
+aarrearkut -- sen kylpylöissä pääharjat -- sen teattereissa pääsyliput
+-- sen huoneissa täydelliset kalustot ja lamput -- sen trikliniumeissa
+juhlien jätteitä -- sen makuusuojissa hajuvesiä ja ammoinkuolleitten
+kaunotarten somistustarpeita -- ja kaikkialla niiden ihmisten
+luurankoja ja luita, jotka kerran olivat elävinä pyörinä tuossa loiston
+ja huvin koneistossa.
+
+Diomedeen huvilan maanalaisesta kellarista löydettiin aivan oven
+vierestä 20 luurankoa (niiden joukossa myöskin lapsen luut), kaikki
+hienon tuhkan peitossa; tuhkaa oli hiljalleen valunut ovenraoista,
+kunnes se oli täyttänyt koko huoneen. Siellä oli myöskin jalokiviä ja
+rahoja ja kynttelikköjä ja sammioon kovettunutta viiniä, jota
+nähtävästi oli aijottu pidentämään uhattua elämää. Kovettunut hiekka on
+muodostanut aivankuin muotin ruumiitten ympärille; ja kulkija voi vielä
+nytkin katsella naisen niskan ja nuorien, kauniinpyöreiden rintojen
+jäljennöstä -- onnettoman Julian muistomerkkiä! Kellari on nähtävästi
+vähitellen täyttynyt rikkipitoisella ilmalla, kaikki ovat rynnistäneet
+ovelle ja huomanneet sen kallionlohkareitten telkimäksi, ja siinä
+ponnistellessaan kaikki ovat tukehtuneet.
+
+Puutarhasta tavattiin luuranko, jonka luisevat sormet yhä pitelivät
+avainta ja jonka vieressä maassa oli rahalipas. Arvellaan sen olleen
+talon isännän -- onnettoman Diomedeen, joka nähtävästi on yrittänyt
+paeta puutarhan kautta, mutta on ehkä läkähtynyt sinne, tai on pudonnut
+kivi hänet murskannut. Hopeisten maljojen ääressä, lähellä, oli toinen
+luuranko, luultavasti jonkun orjan.
+
+Sallustuksen ja Pansan talot, Isiksen temppeli salahuoneineen -- josta
+käsin papit lausuivat oraakkeliennustuksiaan -- ovat yhä vieläkin
+pystyssä uteliaitten katseltavana. Eräästä temppelihuoneesta löydettiin
+suuri luuranko, jonka vierellä oli kirves; kaksi seinää oli jo
+kirveellä puhkaistu -- uhri ei ollut jaksanut enempää. Kaupungin
+keskiosasta löydettiin toinen luuranko, jonka ympärillä oli suuri
+rahakasa ja Isiksen pyhäkön salaperäisiä koristuksia. Kuolema oli
+ahneenkin tavannut, ja Kalenus ja Burbo olivat saaneet samanlaisen
+lopun! Kun kaivajat perkkasivat erästä röykkiötä, löysivät he
+luurangon, jonka pirstoutunut pylväs oli leikannut kaha poikki.
+Pääkallo oli silmiinpistävän kehittynyt ja niin merkillinen sekä
+henkisten ominaisuuksien tyyssijana että ulkoisilta muodoiltaan, että
+se on aina herättänyt erikoisia ajatuksia Spurgheimin teoriat
+hyväksyvissä matkailijoissa. Vielä nytkin, vuosisatojen perästä
+kulkijalla on tilaisuus katsoa noihin suuriin aukkoihin, joiden takana,
+monimutkaisissa sokkeloissa kerran ajatteli, uneksi Arbakeen,
+egyptiläisen henki. Muuan muukalainen kaukaisesta ja barbaarisesta
+saaresta, jonka nimeä muinaiset roomalaiset eivät voineet kylmästä
+värisemättä kuulla lausuttavan, vaelteli kerran ihanan Kampanian
+viljavilla kentillä tutkistellen sen yhteiskuntaelämän monivivahteisia
+todistuskappaleita, joka ikipäiviksi on hävinnyt -- ja kirjotti tämän
+kertomuksen.
+
+
+
+
+VIITESELITYKSET:
+
+[1] Laena, Aristogeitonin sankarillinen lemmitty, puri häntä
+kidutettaessa kielensä poikki, jottei tuska saisi häntä ilmaisemaan
+Peisistratoon poikia vastaan suunniteltua salaliittoa. Pausaniuksen
+aikana pystytettiin Atenaan hänen kunniakseen naarasleijonan
+kuvapatsas.
+
+[2] Roomalaisilla ei ollut suojia vain yötä, vaan myöskin päivällisiä
+lepohetkiä varten (cubicula diurna).
+
+[3] Rooman komeissa palatseissa oli taulukokoelmahuone yhdistetty
+atriumiin.
+
+[4] Jos oli järjestetty suuri juhla, syötiin tavallisesti atriumissa.
+
+[5] Tablinumin saattoi siis kokonaan sulkea.
+
+[6] Sitruunapuu oli siihen aikaan arvokkain puulaji -- se ei ole
+kuitenkaan nykyajan sitruunapuuta. Oppinut ystäväni W. S. Landor ja
+jotkut muutkin ovat koettaneet todistaa, että se on ollut mahonkia.
+
+[7] Canes tai canicultes oli noppapelin matalin heitto.
+
+[8] Hermekselle.
+
+[9] Sulottarille.
+
+[10] Euripides.
+
+[11] Mässäykset ja noppapeli.
+
+[12] Pompeijin kaivaukset ovat poistaneet sen muinaistutkijain
+keskuudessa kauan vallinneen harhaluulon, etteivät roomalaiset muka
+tunteneet lasi-ikkunoita; niiden käyttö ei kuitenkaan ollut yleinen
+keski- ja alaluokan yksityisasunnoissa.
+
+[13] Ehkä kuitenkin vain kiinalaista posliinia -- vaikka tätä väitettä
+onkin monta kertaa vastustettu.
+
+[14] Paikka, johon kuolleet tai kuolettavasti haavotetut arenalta
+viedään.
+
+[15] Näytelmästä »_Miles Gloriosus_» I näyt. Vapaasti nykyaikaisesti
+käännettynä: hän on palvellut Raivoisaa Bombastesta.
+
+[16] Eivät vain alhaissyntyiset naiset joskus esiintyneet taistellen
+amfiteatterissa, vaan jotkut ylhäisemmätkin ottivat osaa tähän raakaan
+leikkiin.
+
+[17] Hän on saanut tarpeekseen.
+
+[18] Neptunuksen pojalla tarkoitettiin hurjaa, hillitöntä ihmistä.
+
+[19] Tessalialaiset orjakauppiaat olivat kuulut siitä, että he usein
+ryöstivät arvohenkilöiden ja sivistyneitten lapsia. He eivät säästäneet
+edes omia maanmiehiään. Aristofanes ruoskii usein ja karvaasti tuota
+ihmisluokkaa sen harjottaman inhottavan ihmiskaupan johdosta.
+
+[20] Hiukan enemmän kuin 2,000 markkaa.
+
+[21] Lukija älköön sekottako sestert_ii_-muotoa sestert_ia_-muotoon.
+Yksi sestertia (sestertium) oli n. 26 markkaa, 1 sestertia (sestertius)
+n. 2 penniä.
+
+[22] Ateneus: Oikea Kupidon temppeli on rakastuneitten asunto.
+
+[23] Uskovainen kristitty voi tästä satunnaisesta yhtäläisyydestä tehdä
+aivan toiset johtopäätökset kuin egyptiläinen.
+
+[24] Platon mukaan.
+
+[25] Kuori löydettiin siitä talosta, joka tässä kertomuksessa on
+oletettu Glaukuksen taloksi. Onko se vielä tallella, en tiedä, mutta
+toivon ainakin niin olevan.
+
+[26] Kreikkalaisten Flora.
+
+[27] Sen niminen ihana taideteosmuisto on Borbonikon museossa. Kasvojen
+eleet ja ilmeen tuntehikkaisuus ovat parasta mitä vanhan ajan
+kuvanveistotaide voi meille tarjota.
+
+[28] Terentius.
+
+[29] Kun Sir Walter Scott William Gellin kera kävi Pompeijissa, oli
+hänen ainoa huomautuksensa huudahdus: »Kuolleitten kaupunki!»
+
+[30] Stabiae ei ollut silloin kaupunki; mutta rikkaitten suosima
+huvilapaikka se kyllä oli.
+
+[31] »Phlegrai campi», kulonpolttamat, autiot kentät.
+
+[32] Viranomaiset ja klientit, jotka seurasivat suojelijoitaan,
+käyttivät vielä togaa, muut kansalaiset eivät sitä enää pukunaan
+pitäneet.
+
+[33] Napolin museossa on tallella muuan vähän tunnettu piirros, joka
+kuvaa muuatta Pompeijin forumin laitaa, ja sitä kuvaa olen paljon
+käyttänyt tässä esityksessä. Nuorille lukijoilleni lienee hyväksi
+lohdutukseksi saada tieto, että »hissausjärjestelmä» on antiikkista
+alkuperää ja että sitä Pompeijin torilla harjotettiin julkisesti ja
+lainomaisella ankaruudella.
+
+[34] Herakles. Suom. muist.
+
+[35] Siitä huoneesta löydettiin useita rannerenkaita, käätyjä ja
+irtokiviä.
+
+[36] Eräässä pompeijilaisessa piirroksessa on Pluto kuvattu samalla
+tavalla kuin vieläkin näkee pirua esitettävän. Plutolla on sarvet ja
+häntä. Mutta todennäköisemmin tällainen kuvaus on saatu salaperäisestä
+Panista, joka eleli autioilla seuduilla ja joka oli kaiken äkillisen ja
+hirveän kauhun synnyttäjä. Sen ulkoasu sopii hyvin pukinjalkaiseen
+saatanaan. Niissä kevytmielisissä ja loistavissa menoissa, joita Panin
+kunniaksi vietettiin, kristityt olivat näkevinään perkeleen vaikutusta.
+
+[37] Jumalat varjelkoot!
+
+[38] Kaupunginosassa on vieläkin ravintola, jonka muodot ovat hyvinkin
+kuvatun kaltaiset.
+
+[39] »Ota vuoteesi ja käy» ei ollut (Sir W. Gell'in huomautusten
+mukaan) mikään kuvaannollinen puheenparsi.
+
+[40] Suurissa juhlissa ja kilpailuissa käytettiin muhkeampia,
+nelipyöräisiä ajoneuvoja, joita sanottiin _pilentumiksi_.
+
+[41] Oli heillä myöskin _sella_ l. kantotuoli, jossa vain istuttiin.
+
+[42] Vergilius. Suom. muist.
+
+[43] Manalatar, kummittelijoiden, velhojen johtaja. Suom. muist.
+
+[44] Larva oli vainajan henki, joka ei saanut Manalassa rauhaa, vaan
+joka liikkui ihmisilmoilla kummittelemassa. Suom. muist.
+
+[45] Raivotar. Suom. muist.
+
+[46] Roomalaiset (kuten ehkä kaikkikin vanhanajan kansat) pitivät
+käärmeitä erikoisen pyhinä, niitä hoidettiin kesytettyinä kotona,
+olivatpa usein aterioitaessakin mukana.
+
+[47] Manala. Suom. muist.
+
+[48] Autuaitten asunnot. Suom. muist.
+
+[49] Manala. Suom. muist.
+
+[50] Lienee tarpeetonta huomauttaa, että etruskit olivat kuuluisia
+tietäjiä. Arbakes piti heitä väärin alkuperältään egyptiläisinä. Mutta
+vanha-aika puolestaan piti egyptiläisiä maailman ihmeellisimpänä
+kansana, eikä nykyisinkään puutu tiedemiehiä, jotka herkkäuskoisina
+väittävät samaa.
+
+[51] Hekaten tunnusesineet. Suom. muist.
+
+[52] Vanhanajan kansanomaisen taikauskon mukaan tuli nymfin näkemisestä
+hulluksi.
+
+[53] Kuuluisa, Beneventumissa oleva noitien kokouspaikka. Siivekkäät
+käärmeet, jotka tällöin olivat mukana ja joita pitkän aikaa
+kunnioitettiin pyhinä, ovat luultavasti egyptiläisten taikauskon
+tuotetta.
+
+[54] Ikivanha roomalainen laki epäsi tytärtä perimästä. Tätä lakia
+kierrettiin siten, että vanhemmat näennäisesti luovuttivat perinnön
+jollekin ystävälle ikäänkuin tyttären holhoojana; mutta holhooja
+saattoi jos tahtoi käyttää väärin saamaansa luottamusta. Tämä laki oli
+kuitenkin jo ennen tämän kertomuksen tapahtumista ehtinyt vanhentua.
+
+[55] Lähteissä asuvat vedenneidot. Suom. muist.
+
+[56] Minua kurjaa! Suom. muist.
+
+[57] Tavallinen haukkumasana, sanasta _fur_ (varas).
+
+[58] Frygialainen tai jonialainen _attagen_ oli roomalaisten mielestä
+erikoinen herkku. Se oli jokin lintulaji, hiukan raskaampi kuin
+tavallinen peltokana.
+
+[59] »-- candiduli divina tomacula parsi --» Juvenal XI. 355. Väkeväksi
+höystetty maukas kastikelaji.
+
+[60] Arkimagirus oli ylikokin arvonimi.
+
+[61] Sisiliassa tavataan ehkä ihanimmat perhoslajit.
+
+[62] Vastenmielistä ja kutsumatonta vierasta sanottiin muscaksi
+(kärpäseksi).
+
+[63] Mitraa pitivät miehetkin joskus päässään, sellaista henkilöä
+pidettiin naismaisena.
+
+Mitra oli myssyntapainen päähine.
+
+[64] Helikon on Keski-Kreikan vuoria. Sen rinteet lähteineen,
+lehtoineen olivat runottarien (muusain) palveluksen tyyssijoja.
+Suom. muist.
+
+[65] Suurissa pidoissa naiset istuivat tuoleilla, miehet leposohvilla;
+vain tuttavallisissa perhejuhlissa kummallakin sukupuolella oli
+samanlaiset istuimet -- syy on itsestään selvä.
+
+[66] Manalan tuomareita. Suom. muist.
+
+[67] Yleinen kampanialainen karkelo.
+
+[68] Plutarchoon mukaan (Sympos. lib. I) näyttää siltä, kuin ei
+myrtin- tai laakerinoksa olisikaan kulkenut jokaisella, vaan että
+ensimäisen leposohvan ensimäinen mies ojensi sen toisen sohvan
+ensimäiselle ja ensimäisen toinen ojensi sen toisen sohvan toiselle
+j.n.e.
+
+[69] Pompeijista on löydetty useita väärennettyjä arpanappuloita.
+Jotkut hyveet ovat myöhäsyntyisiä -- mutta on valaisevaa, että kaikki
+paheet ovat ikivanhoja.
+
+[70] Python oli kreikkalaisten mukaan lohikäärme, joka ahdisteli
+ihmisiä ja eläimiä. Suom. muist.
+
+[71] Zefyros oli länsituuli, lempeä kevään airut, joka suosi
+kasvikunnan menestystä. Suom. muist.
+
+[72] Nymfejä, jotka elelevät metsissä ja kallioilla.
+
+[73] Bakkus. Suom. muist.
+
+[74] Tämäntapaisesta stiluksesta on kehittynyt sittemmin italialaisten
+tikari.
+
+[75] Kaunis nuorukainen, yön ja unen haltia, jota kuutar, Selene,
+salavihkaa suutelee. Suom. muist.
+
+[76] Kreikk. Asklepios oli: lääketieteen jumala. Suom. muist.
+
+[77] Pliniuksen kirjeet II, 12; V. 4, 13.
+
+[78] Th, kuolemansanan (Thanatos) alkukirjain oli kreikkalaisten
+mielestä ratkaiseva kirjain, kuten roomalaisten C.
+
+[79] Jos syytetty sai takaajan (takuuta sanottiin _vas_'iksi), vietiin
+hänet vankilaan vasta senjälkeen kuin päätös oli tehty.
+
+[80] Se olikin enemmän kreikkalainen kuin roomalainen tapa; mutta
+lukijalle huomautettakoon, että Suur-Kreikassa kreikkalaiset muodot ja
+ennakkoluulot olivat sekaantuneet roomalaisiin.
+
+[81] Kunnes hautajaismenot oli toimitettu, harhaili sielu yli
+pääsemättä Styks-virran rannalla.
+
+[82] Plinius 37.
+
+[83] Karon, joka kuljetti vainajat Styks-virran yli. Suom. muist.
+
+[84] Ikuiset hyvästit.
+
+[85] Ylhäisten taloissa oli useilla huoneilla oma orjansa.
+
+[86] Kauppakojuja, joissa myyskenneltiin hajuvesiä.
+
+[87] Vaitiolon jumala.
+
+[88] Lintujen arveltiin tietävän kaikki salaisuudet. Sama taikausko
+elää vieläkin länsimaissa ja elää tavallaan pohjoismaisissa
+tarustoissakin.
+
+[89] Rooman kotka.
+
+[90] Plinius kertoo, että vähää ennen Vesuviuksen purkausta kirkkaalta
+taivaalta välähtänyt salama oli surmannut erään »municipali
+decurionin.»
+
+[91] Kuten jo jossakin olen huomauttanut, kokoonnuttiin atriumiin
+tavallista suurempaa juhlaa viettämään.
+
+[92] Kolme osatarta.
+
+[93] Voi helposti kuvitella, että Napolin lähellä olevan Grotta del
+Canen (koiran luolan) höyryillä on samanlainen vaikutus.
+
+[94] _Ekvitit_ istuivat aivan senaattorien takana.
+
+[95] N. kaksituhatta markkaa.
+
+[96] N. 20,000 markkaa.
+
+[97] Gladiaattori, joka eli keisarin kustannuksella.
+
+[98] Vastustajaa sanottiin _sekutoriksi_ syystä, että hänen täytyi
+juuri silloin, kun toinen verkkonsa heitti, lähteä _ajamaan takaa_
+vastustajaansa, voidakseen satuttaa häneen, ennenkuin hän oli ehtinyt
+verkkonsa uudelleen selvittää.
+
+[99] Verrattakoon Pompeijista löydetyn friisin kuparijäljennöstä, joka
+on julkaistu tätä kaupunkia koskevassa teoksessa: »Library of
+Entertaining Knowledge» vol. II s. 211.
+
+[100] Ruokoa (calanus) käytettiin papyrukselle ja pergamentille
+kirjotettaessa; stiluksella piirrettiin vahatauluille, metallilevyille
+j.n.e. Kirjeet kyhättiin joko vahatauluille tai papyrukselle.
+
+[101] Tavallisesti käytettiin merimiehiä kiinnittämään amfiteatterin
+_velaria_ paikoilleen.
+
+[102] Pliniuksen mukaan.
+
+[103] Vulkaanisia salamia. Tällaisia ilmiöitä havaittiin varsinkin
+v. 1779 purkauksessa, ja merkeistä päättäen niitä nähtiin siinäkin
+hirveässä tuhopurkauksessa, jota olemme kyenneet vaillinaisesti
+kuvaamaan.
+
+[104] Useamman kuin yhden vartiosotilaan luuranko löydettiin
+vartiopaikoilta.
+
+[105] Pliniuksen mukaan.
+
+[106] Dio Kassiuksen mukaan.
+
+[107] »Raskasta tuhkaa satoi päällemme, ja meidän täytyi se
+tuontuostakin ravistaa pois, muuten olisimme nääntyneet ja hautautuneet
+sen alle.» Plinius.
+
+[108] Dio Kassiuksen mukaan.
+
+[109] Purkaus tapahtui v. 79; ensimäinen kaivaus tehtiin v. 1750.
+
+
+
+
+
+
+
+End of Project Gutenberg's Pompeijin viimeiset päivät, by Edward Bulwer-Lytton
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK POMPEIJIN VIIMEISET PÄIVÄT ***
+
+***** This file should be named 26786-8.txt or 26786-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/2/6/7/8/26786/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+http://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at http://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit http://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations.
+To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     http://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/26786-8.zip b/26786-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..adaf797
--- /dev/null
+++ b/26786-8.zip
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..1f17dfb
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #26786 (https://www.gutenberg.org/ebooks/26786)