initial commit of ebook 26559HEADmain

5 files changed, 5755 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/26559-8.txt b/26559-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..59e9403
--- /dev/null
+++ b/26559-8.txt
@@ -0,0 +1,5739 @@
+The Project Gutenberg EBook of Novelleja ja kertomuksia I, by Various
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Novelleja ja kertomuksia I
+
+Author: Various
+
+Release Date: September 8, 2008 [EBook #26559]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA I ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA I
+
+
+Jyväskylässä,
+Weilin ja Göös'in kirjapainossa ja kustantamana.
+1878.
+
+
+
+SISÄLTÖ:
+
+Ensimmäiset markkinat    |
+Äiti ja poika            |  kirj. Wilja
+Päivä koittaa            |
+Kärsivä kukka, kirj. Aug. Blanche
+Sovitettu, kirj. Emilie Tegtmeyer
+Radan vaihtaja, kirj. Camille Dehas
+
+
+
+
+ENSIMMÄISET MARKKINAT.
+
+
+Oli ihana, kesäinen sunnuntai-ilta. Lempeästi säteili aurinko siintävän
+taivaan rannalla, järvi oli tyyni, metsä raitis ja vihanta.
+
+Elsa oli aholla poiminut tuohisen täyteen mansikoita ja astui nyt
+verkalleen kotia kohden, välimmiten vieläkin kumartuen alas,
+tavoittaakseen jonkun tien-vieressä kasvavan punaisen-hohtavan
+marjan.
+
+Mutta äkkiä kavahti hän ylös, sillä metsästä, aivan läheltä, kuului
+outo rapsahdus. Samassa hyppäsikin puiden ja pensaiden välistä, esiin
+vahva ja verevä nuorukainen, joka iloisesti tyttöä tervehti. Elsa
+hymyellen vastasi tervehdystä ja hänen siniset silmänsä ilmaisivat
+tunteita, niin suloisia ja lempeitä, kuin mailleen rientävän auringon
+viimeiset jäähyväis-säteet. Näkyipä heti, ett'eivät outoja toisilleen
+olleet.
+
+-- Elsa, -- lausui nuorukainen, tyttöä kätellen, -- sinua olen jo
+kauvan aikaa etsinyt, kertoakseni sinulle jotakin varsin uutta ja
+tärkeätä asiata.
+
+-- No anna kuulla! Kuinkahan tärkeätä tuo nyt vain lieneekään, --
+mietti Elsa epäillen ja hänen sinisistä silmistään loisti pienoinen
+veitikkamaisuus.
+
+-- Aion, näet, huomenna lähteä Matin kanssa markkinoille.
+
+Elsan otsa pimentyi.
+
+-- Matin kanssa -- -- -- sanoi hän -- älä sitä te'e Antti -- älä
+ainakaan Matin seurassa mene markkinoille.
+
+-- Ja miks'ei?
+
+-- Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä.
+
+-- Hyötyäkö? Ell'ei siitä juuri muuta hyötyisikään, virkistää se
+kumminkin sekä sielua että ruumista.
+
+-- Mistä sen tiedät, kun et vielä koskaan ole markkinoilla käynyt?
+
+-- Sen sanoi Matti, joka paraiten mahtanee asian tuntea, koska aina käy
+markkinoilla.
+
+-- Onko Matti sitten mielestäsi niin erinomaisen virkeä sielun ja
+ruumiin puolesta?
+
+-- Mitä tyhjiä viisastelet!
+
+-- Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä
+lepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell'ei se virkisty juuri
+samana päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää.
+
+Matti jo kiivastui.
+
+-- Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski -- et tunne etkä
+salli mitään viatointa huvitusta. Mutta älä luulekaan, että asia siitä
+paranee, sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös.
+Se on kerrassa sanottu.
+
+Elsa ei mitään virkannut, mutta hänen mielensä oli käynyt
+alakuloiseksi. Antti astui kiivailla askeleilla metsäpolkua ja taittoi
+visan, jolla vuoron sinkoili pieniä kiviä, vuoron ilmaa pieksi.
+Tyyneenä ja hiljaisena kävi Elsa hänen jälessään. Jopa joutuivat he sen
+mökin edustalle, jossa Elsan vanhemmat asuivat.
+
+Antti seisahtui.
+
+-- Jää hyvästi, Antti! -- sanoi Elsa ystävällisesti, antaen sulholleen
+kättä.
+
+Antinkin sydän jo heltyi.
+
+-- Kuule Elsani, -- puhui hän, hellästi neitosen kättä puristaen, sinä
+olet välistä liian jyrkkämielinen, niin lempeä ja ymmärtäväinen, kuin
+muutoin oletkin. Onhan varsin tavallista nykyaikaan, että nuori kansa
+kulkee markkinoilla, -- noin vaan huvin vuoksi. Mitä pahaa siinä sitten
+on, jos minäkin sinne joskus menen?
+
+-- Ei mitään Antti, kun sieltä vain palajat yhtä puhtaana ja
+vilpittömänä, kuin sinne menetkin.
+
+-- Ha ha ha! Jo tottakin näet aaveita.
+
+-- Onnellista matkaa!
+
+-- Jumalan haltuun Elsa!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mikä ryske ja jyske, mikä huuto ja pauhina, mikä kärryjen rätinä ja
+armotoin ajaminen maantiellä? Etkö tiedä? Onhan nyt markkinain aatto ja
+kansaa rientää, miehiä, vaimoja, vanhoja, nuoria, läheltä ja kaukaa,
+kaikki ne ilolla markkinoille entävät. Naiset istuvat kärryissä
+myhäellen, pyhävaatteihinsa puettuina, ja miehet heidän polvillaan.
+Kolme, neljä, joskus kuusi ja seitsemänkin henkeä on kussakin
+hevosessa. Ruoskat heiluvat, miehet hoilottavat, ja hevoset kiitävät
+eteenpäin. Meteli kajahtelee kirkumisen tapaisesta laulusta.
+
+-- Hei liirua leijan laa, Markkina miehiä ollaan vaan, Hei liirua
+leijan laa, Oltta, viinaa juoda saan. --
+
+Jo heti kotipihasta lähdettyä, miehet saivat "markkinakuraasia".
+
+Matin hevonen höyryeli vaahdossa virstan parin matkaa kaupungista.
+Antti istui vakaana ja totisena Matin rinnalla kärryissä. Hän oli
+levotoin -- Matin raa'at kokkapuheet häntä inhottivat.
+
+-- Istut siinä kuin pölkky -- moitti Matti, ett'et vielä ole oppinut
+markkinailoa tuntemaan.
+
+-- Tämmöinen ilo ei mitään maksa.
+
+-- Eikö maksa?
+
+    Poika juo rommia markkinoilla, lakki kallellansa,
+    Tyttö on punaposkinen, joka istuu polvellansa.
+
+Eikö sellainen ilo mitään maksa? Kallista vähän tuota pullon suuta,
+niin saat parempaa ryhtiä -- -- no ota vaan, äläkä yhtään inkkaa, se on
+Koivuniemen Jussin parasta viinaa. -- -- Ell'et nyt hyvällä ota
+naukkua, niin, totta vie, pääkalloosi saat koko pullon. -- -- Kas niin
+vaan -- -- hih! -- kallista paremmin, -- no niin. "Tattis mamma, sanoi
+Lotan Mikko." Kyllä sinusta miestä paisuu, kun vaan joutuu.
+
+    Jos akkasi sinuhun suuttuu, niin juo,
+    Jos kellarist' viinakin puuttuu, niin juo.
+    Ota sitt' itselles toinen akka,
+    Äläkä sentähden juomasta lakkaa,
+    Vaan juo ja laula ja räysää ja pauhaa -- ja juo!
+
+-- Älä herran tähden, Matti, pidä noin pahaa elämää.
+
+-- Kas poika vaan, kas, kas! Pyysinkö sinua köntti tänne
+vörmyntärikseni, sano!
+
+-- Et pyytänytkään, mutta johan tämmöistä elämää harakatkin pelkäävät.
+
+-- Ell'et nyt hyvällä tuki suutasi mies, niin, hiisi vieköön, ei ole
+onni tänäpänä merrassa. Vai ei nyt enää muka laulaakaan sais'. Mutta
+kas kun sen teen kiusallasikin.
+
+    Rallakaijan rakkaus paloi mennä vuonna,
+    Joko lienee sammunut, taikka tielle puonna.
+
+No helkkari, noita peijakkaan poikia, eivätkös tuolla jo ottele? Ptroo,
+seis hevonen! Pidäs ohjista sen aikaa, kun menen minäkin heitä vähän
+löylyttämään.
+
+-- Oletkos hulluna, Matti?
+
+Mutta Matti ei enää kuullut. Hän oli jo toisella puolen ja juoksi kädet
+suorana ylös sinne, missä tulinen tappelu oli syntynyt miesten kesken.
+Jouduttuaan kohdalle, alkoi hän tukevilla nyrkeillään ruhtoa oikeaan ja
+vasempaan voimainsa takaa. Kiivastuneet tappelutoverit uuhottivat
+hetkeksi kiistansa ja kääntyivät yksissä miehin Mattia vastaan. Eräs
+pikkuinen nalikka, joka syrjästä oli toisten takaa katsonut, sieppasi
+kiven, jolla lähätti Mattia niin kovasti, että veri turskahti esiin;
+eräs toinen tokkasi häntä selkään paksulla seipäällä.
+
+-- "Maltas, kun ma saan selkäni seinää vasten. Manu vainaa" -- änkytti
+Matti, mutta kun se ei onnistunut, täytyi hänen huutaa apua.
+
+-- Mitäs sinulla siellä olikaan tekemistä? nurkui Antti, mutta kiirehti
+kuitenkin samalla esiin ja sieppasi mennessään aidanseipään aseekseen.
+Jo oli hän pelastanut toverinsa miesten käsistä, mutta ennättipä
+kumminkin siinä toimessaan saada puukon haavan kupeesensa.
+
+-- Ei siitä mies kuole, -- lohdutti Matti, kun taas rauhassa ajoivat
+eteenpäin. -- Ei siitä mies kuole, enemmän kuin minunkaan haavastani.
+Mutta, voi armahda, jos vaan niitä miehiä vielä markkinoilla tapaan!
+
+-- Parasta olisi ollut, kun nytkin olisit niistä erillään pysynyt.
+
+-- "Höm, kyllä hän se niin on, on kai, sanoi Toivola akalleen," --
+mutta minkäs sille teet, kun luonto vetää? Eihän muusta olisi lukua,
+mutta voi pahanen päivä, kun särkyi se pulloni, hyvä viinani meni
+maahan. "Se on luut uudet," sanoi Östmanska, kun ruoka loppui.
+
+-- Niinkuin et sinä muka toista hankkisi!
+
+-- Hankin kyllä, sen saat nähdä ja maistaa myöskin saat, ennenkuin
+tästä kaupungista ollaan.
+
+-- Sen mä tiesin.
+
+Pienessä töllissä kaupunkia likellä ottivat miehet yökortteerin. Sieltä
+aamulla varhain lähdettiin kaupunkiin, hiukan hiljaisempina, sillä
+Matin "kuraasi" ei näin aamusta ollut vireillä. Hevonen ajettiin kadun
+syrjään, johon muitakin tuttavia oli pysähtänyt. Matti pani sille
+kourallisen heiniä eteen ja pyysi erästä tuttavataan pitämään sitä
+silmällä. Ja nyt mentiin torille. Kadun kulmassa oli väentunkoa ja
+Antti eksyi toveristaan, mutta siitä hän ei suuresti välittänyt. Tuli
+täällä mies yksinkin toimeen. Hän kuunteli ensin hetkisen posetiiviä ja
+sitten erästä miestä, joka suuren ihmisjoukon suureksi ihastukseksi
+lauloi Paavo Putkosen sepittämää ja Mikkelin kirjapainosta ilmestynyttä
+rakkauden laulua:
+
+    "Pää sinä kultani rakas luonto,
+    Sinulle on annettu suloinen muoto,
+    Ole sinä aina iloinen,
+    Elä sinä kiukussa kiroile.
+
+    Sinusta en koskaan eritä taida
+    Muut likat ei mielestän mitä maita,
+    Sä olet se kaikista ainova
+    Jolle nuoren luontoni lahjoitan.
+
+    Nyt minä lasken käteni kaulaan,
+    Sillä minä näin suloisesti laulan,
+    Kun en voi muuten selittää,
+    Kuin perääsi on niin ikävä."
+
+-- Mitä se "pää" siinä ensimmäisen värssyn alussa merentieraa? kysyi
+eräs kuuntelijoista.
+
+-- Tiettinethän tuon -- lausui toinen -- se tarkoittaa, että koko laulu
+on päätön.
+
+-- Mutta minun tyhmän järkeni mukaan on "pää" aina pässin esipuhe --
+lausui kolmas -- ja sentähden se merkinneekin, että laulun tekijä on
+oikein aika "pässin pää".
+
+Sille sukkeluudelle miehet nauraa hohottivat ja naiset tirskuivat;
+mutta ne viimemainituista, jotka olivat vanttuissa, tohvelipalttoissa
+ja silkkihuivissa, ne vaan hiljaa myhäelivät ja peittivät huuliaan
+sileästi kokoonkierretyllä niistinliinallaan.
+
+Kummaa oli Antista, että naiset niin halukkaasti noita lauluja ostivat.
+Minä en ainakaan semmoiseen rahaani pane -- mietti hän pätevästi ja
+kävi kojuja katselemaan, joita pitkä rivi oli pystytetty torin varteen.
+Eräältä kultasepältä osti hän korvarenkaat Elsalle tulijaisiksi ja
+erään Tampereen eukon kojusta simsetin ja kaulahuivin --
+sulhaspuvukseen muka -- kääri ne kokoon ja pisti taskuunsa. Samassa
+älysi hän kadun toisella puolella valmiita vaatteita osaksi levällään
+pitkillä pöydillä, osaksi ripustettuina pitkin lankun seinää.
+
+Antti meni sinne.
+
+-- Hoi mies -- huusi juutalainen hänelle vastaan -- tule ostamah, se
+helppo hinda, hyve tavara, näin kaunis jakka, kolmell' kymmenell'
+markall', et paremba mistääh sah. --
+
+Antinkin mielestä tuo harmaa verkanuttu oli hyvin mukava ja kaunis,
+mutta -- "jok' on verassa, se on velassa, talonpoikain seassa" --
+arveli hän ja aikoi lähteä eteenpäin.
+
+Juutalainen innostui.
+
+-- Osta veli -- huusi hän, tarttuen Antin käsivarteen -- osta, mine
+anda se sulle viisikolmatta markka. Katso kuinga se passah'!
+
+Ennenkuin Antti tiesi asiastakaan, oli vanha takki pois hänen päältään
+ja verkanen sijassa. Olipa hän sentään mielestään niinkuin vähän
+pulskempi tässä asussa, ja totta Elsankin silmissä poika toiselta
+näyttäisi näin mahtavassa nutussa, kuin tuommoisessa karkeassa ja
+vanhassa retkaleessa.
+
+-- Mitähän tuo olisi, -- jos kahdellakymmenellä annatte, niin joutais
+olla. --
+
+-- No sama se on, maksa pois raha, -- sanoi juutalainen ja kauppa oli
+tehty.
+
+Kun Antti oli maksanut suostutun hinnan, aikoi hän ottaa vanhan
+nuttunsa pöydältä, mutta -- ihme ja kumma -- se olikin kadonnut.
+Turhaan haki hän pöydältä ja maasta, turhaan katseli hän ihmisiä
+ympärillään, -- nuttua ei näkynyt eikä kuulunut. Juutalainen häilyi jo
+kaupassa muitten kanssa eikä joutunut häntä enään kuulemaankaan. Tässä
+ei auttanut muu, kuin pitää vahinko hyvänään. Voi harmia!
+
+Lisäksi alkoi vielä sataa hänen uudelle nutulleen ja outo kun oli, ei
+Antti tiennyt, mihin poiketa sateen suojaa etsimään. Kävellessään
+katua, näki hän niin sanotun "onnen pyörrän", joka ihmisille ilmoittaa
+tulevaisuuden salatut asiat. Hinta 25 penniä. Se tieto nyt kumminkin
+täytyi ostaa. Antille annettiin "onnen lippu", joka lupasi hänelle
+paljon hyvää ja vähän pahaa. Rikkautta, rakkautta, monta ystävää,
+muutamia vihamiehiä, kaunis puoliso ja paljon lapsia on suotu hänen
+osakseen. Tuo kuitenkin taas teki mielen keveämmäksi. "Vähät siitä,"
+arveli Antti, "jos kohta nuttu menikin ja korvarenkaat ja simsetti ja
+kaulahuivi, jotka olivat taskussa. Koskapas sitä ihminen vahingon
+veräjälle pääsee. Ja olihan onni sekin, että kukkaroni sattui olemaan
+liivin taskussa. -- -- -- Hm -- -- -- rikkautta ja kaunis puoliso
+-- -- Elsa onkin kauniin tyttö koko maailmassa --"
+
+Likeisillä portailla soitettiin nyt kelloa. Sisältä kuului posetiivin
+ääni, väkeä tulvasi sinne ja Antti meni myös. Se oli panorama. Ympäri
+huonetta oli asetettu kauniita ja kallisarvoisia voittokaluja, jotka
+muka arvan kautta olivat saatavina. Arpa maksoi markan ja Antti koetti
+onneaan. Sai kun saikin pienen sokuriastian, jommoisen Elsa oli
+kotipitäjän kauppiaalta ostanut kolmella kymmenellä pennillä. Taas tuli
+vahinko -- mutta jotakin se lystikin maksaa, ja saihan täällä samalla
+hintaa katsella huonoja kuvia himmeitten suurennuslasien lävitse. Antti
+läheni silmillään yhtä lasia ja koki saada selville, mitä se kuva
+oikeastaan merkitsisi, jonka hän siinä näki edessään.
+
+-- Täälläkö sinä junkkari oletkin -- kuului samassa tuttu ääni hänen
+korvissaan ja Matin käsi ravisteli häntä olkapäästä. -- Käy mukaan,
+minulla on täällä muutamia hyviä toveria.
+
+Antti seurasi Mattia. Kävellessään kadulla sattui hän vilkaisemaan
+uutta nuttuansa, ja -- pettivätkö silmänsä vai oliko kaikki noiduttu --
+uusi, harmaa nuttu oli muuttunut aivan kirjavaksi. Sade oli sen
+kostuttanut, juutalaisen maali oli liunennut ja hänen päällään oli nyt
+vanha, kulunut, maalilla tahrailtu takki.
+
+-- Matti, -- sanoi hän seisahtuen -- katsos velikulta vähä tätä uutta
+takkiani! --
+
+-- Hm -- "kauniit on paikat, sanoi Lintu-Jussi".
+
+-- Mitä sinä tästä arvelet?
+
+-- Arvelen, että juutalainen sinut petti.
+
+-- Samaapa melkein minäkin epäilen. Mutta kuules, Matti, tämä on vähän
+häpeällistä.
+
+-- "Kyllähän se niin on, on kai."
+
+-- Antaisinko hänelle selkään, vai veisinkö hänet oikeuteen?
+
+-- Niin, sitä asiaa sietää harkita.
+
+Antti olisi kernaammin heti lähtenyt juutalaiselle kovaa näyttämään,
+mutta Matti otti häntä käsivarresta ja vei hänet mukanaan kapakkaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli seuraava aamu. Antti heräsi, hieroi silmiään, katseli ympärilleen,
+-- hieroi taaskin silmiään, mutta näky ei muuttunut. Missä oli hän?
+Pelkällä laattialla oli hän maannut ja ympärillään, niinikään
+laattialla, makasi koko joukko miehiä. Huone oli kolkko ja alastoin.
+Ikkunat olivat korkealla permannosta ja -- rautahäkit edessä.
+
+-- Jumalan tähden, olenko vankihuoneessa! Maailma musteni Antin
+silmissä, hän kavahti ylös ja hoiperteli ovelle. Se oli lukittu. Mutta
+kuka on tuo mies, joka suullaan makaa kynnyksen edessä?
+
+-- Matti, sinäkö se olet? Matti, nouse ylös ja katso, mihin
+olemme joutuneet -- -- -- Matti -- -- -- Matti -- -- -- etkö jo
+herää -- -- --
+
+Hän tarttui Matin käteen -- -- -- oi suuri Luoja -- -- -- se oli kylmä!
+Matti nosti hänen päätään, laattialla oli verta, -- -- -- veri oli myös
+hyytynyt ruumiin huulille ja sieramiin. -- -- Matti oli kuollut, --
+kuollut, -- ja missä tilassa!
+
+Tuskan hiki nousi nuorukaisen otsalle, sydäntänsä kovin ahdisteli, hän
+puristi käsillään päätänsä. -- "Oi taivaan Isä, mitä tietä jouduin
+tähän helvetin esihuoneesen," huokasi hän. Mieleensä juohtui nyt
+kapakka. Siellä oli juotu, riidelty, tapeltu. Sitten puhuttiin
+varkaudesta, huudettiin poliisia, vihellettiin ja -- enempää ei hän
+muistanut -- --
+
+-- Miehet, miehet, nouskaa ylös! Täällä kuolema on käynyt tänä yönä! --
+
+Toinen pää toisensa perästä kohosi laattiasta ja tylsät silmät
+kääntyivät kaikki Anttiin, joka istui tuvan ainoalla rahilla. Tämä
+osoitti Mattia. Miehet haukottelivat ja ojentelivat kankeita jäseniään.
+Sitten vähitellen virkistyivät, nousivat ylös, tarkastelivat likemmin
+ruumista ja päättivät hengen jo auttamattomasti lähteneeksi.
+
+Antti oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Jumalan vanhurskas käsi oli
+lopettanut jumalattoman menon. Matti oli irstaisesta markkinaelämästä
+äkkiarvaamatta kutsuttu taivaallisen tuomarin eteen. Hänellä, Antilla,
+vielä oli armon aika, hän vielä voi kääntyä kadotuksen tieltä, jolla
+ensimmäisen askeltensa jo oli ottanut. Varoittavana ja kauhistavana
+esimerkkinä lepäsi Matti tuossa hänen edessään. Antin silmät aukenivat
+ja hän päätti kääntyä siltä tieltä, joka viheliäisyyteen ja kadotukseen
+vie.
+
+-- Ja Elsa, -- tuo ihana, puhdas tyttö, -- hän varmaankin hylkää
+langenneen nuorukaisen -- -- --
+
+Tuo ajatus kipeästi poltti Antin sydäntä ja kun hän, juoppouden sakkoon
+langetettuna, pääsi vapauteen, ei rohjennut hän mennä sinne, mihin
+mielensä halu ja toivo paloi, vaan astui raskailla, epävakaisilla
+askelilla kohden kolkkoa kotoansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kymmenen vuotta oli kulunut. Järven rannalla oli talo, tosin pieni,
+mutta hauska ja siisti. Pellolla aaltoeli ruis, kauniina ja lähes
+tuleentuneena. Ikkunat välkkyivät ilta-auringon valossa. Nuori, ihana
+vaimo seisoi etehisen ovella, varjosi kädellä silmiään ja tähysteli
+polkua, joka niityltä toi pellon aitovartta pitkin talolle. Tuvasta
+juoksi kolme pienokaista hänen luokseen, ja nuorin, kaksivuotias Antti,
+tarttui syleillen hänen hameesensa.
+
+-- Äiti, saammeko juosta isää vastaan? -- kysyi vanhin, sievä,
+seitsenvuotias Anna.
+
+-- Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin.
+
+Ja siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän
+astui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä, iloinen hymy, sillä hän
+jo oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat
+lapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki
+tallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä
+jo tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa.
+
+Pikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: "Isä ota syliin!" Ja isä laski
+heti viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen.
+
+Näin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä
+tervehti rakasta miestään.
+
+-- Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy -- sanoi
+hän.
+
+-- Tulen, ja sua kiitän Elsani -- vastasi Antti, syleillen vapaalla
+käsivarrella vaimoaan -- kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta,
+jolloin juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi
+ylenkatsoin. --
+
+-- Unhota se jo! --
+
+-- Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se
+kuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä
+heti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi
+siltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella?
+
+-- On niinkin Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin
+yhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme? --
+
+-- Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle
+ensimmäisen lukukirjan.
+
+Pikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki
+ruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään.
+
+
+
+
+ÄITI JA POIKA.
+
+
+Useassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia.
+Ne seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan
+imuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen, --
+mykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä
+päämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa,
+silloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat
+puhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita
+vuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot
+rannalla heille kuiskaelivat.
+
+Oli kolkko, syksyinen päivä. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat
+korkeina, vaahtopäisinä Päijänteen helmassa. Taivaalla ajoivat
+sysi-mustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, -- näkönsä oli
+uhkaava, peloittava.
+
+Ristiselällä kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja
+venheessä istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta
+rintaansa vasten. Valtavasti sykki äidin sydän ja hänen silmänsä
+tuijottivat tuskallisina kohden synkkää taivasta. Mies, joka istui
+etupäässä, koki ainoalla airolla, mikä hänellä vielä oli jälellä,
+ohjata venheen kulkua, vaikka selvään näki sen turhaa olevan. Vakaana
+istui hän siinä, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyllä otsalla,
+viimeisillä voimillaan taistellen Ristiselän kuohuvan kidan kanssa.
+Kauhistuksella oivalsi hän takanapäin hirmuisen aallon vyörivän heidän
+jälessään. Se saavutti venheen, löi sisään ja kasteli vanhemmat. Tuli
+toinen -- kävi samoin. Tuli kolmas, entisiä valtavampi, saavutti
+venheen ja -- löi sen pirstaksi luotoon.
+
+Ainoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen isä. Mutta sama
+aalto, joka isän hautaan painoi, kantoi äidin lapsineen turvaan, saaren
+ruohoiseen rantaan. Äiti kun tointui, heittäytyi surkealla valituksella
+lapsensa yli, kostutti kyyneleillään hentoisen kalveita kasvoja ja
+suuteli hänen kylmiä huuliaan ja umpeen vaipuneita silmiään.
+
+"Oi taivaan suuri Luoja," huokasi hän ahdistetulla sydämellä, "älä
+salli mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet hänen
+kanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Isä laupias!"
+
+Ja taivaan ovi aukeni, -- äidin rukous oli löytänyt tien Kaikkivaltiaan
+istuimen eteen. Syvä huokaus nousi lapsen rinnasta ja hänen suloiset
+silmänsä hymyilivät.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hetket kuluivat, päivät päättyivät. Kaksikymmentä oli jo vuotta
+vierinyt ajan hautaan, kun taaskin sama äiti ja sama poika kulkivat
+Päijänteen vesiä. Nyt oli ihana, kesäinen ilta. Taivas kaarsi selkeänä
+ja puhtaana ylähällä, ei pieninkään pilven hattara himmentänyt sen
+sinertävää loistoa. Auringon kirkas valo valui hempeänä alas länteisen
+taivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat säteet veden tyynessä
+kalvossa.
+
+Hiljaisuuden häiritsi ainoastaan tuo iloinen hääjoukko, joka soitolla
+ja riemulla kulki Ristiselän poikki. Etummaisena souti morsiusparin
+koivuilla ja kukkaseppeleillä kaunistettu pursi ja heti jälessä tulivat
+muut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset
+leikkipuheet ja soiton sävelet kaikuivat loitolle ympäri.
+
+Mutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari
+ensimmäisen venheen keskellä. Sulhainen, kahdenkymmenen vuotias, rehevä
+nuorukainen, katseli säihkyvin silmin rinnallaan istuvata morsiantaan.
+Kuinka viehättävän suloinen olikaan komeassa juhlapuvussaan tuo puhdas,
+lemmitty neitonen, jonka hän nyt oli omakseen saanut!
+
+"Mun armaani," kuiskasi nuorukainen, puristaen morsiamensa kättä, "ole
+tervetullut sinä, mun sydämeni rakastettu, uuteen kotiisi! Suokoon
+sulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo!"
+
+Kainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja
+ujouden puna kajosti hänen hempeillä poskillaan.
+
+Morsiusparia vastapäätä istui sulhaisen äiti, sama äiti, joka
+kaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut
+rantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja
+pulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja
+kiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta
+silmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka
+näyttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan
+äitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta sykkivässä
+sydämessä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Taaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen
+kiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet,
+eikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa
+hiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään,
+vakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli
+keskellä venhettä ja vanha, ijäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon
+sydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän
+päätään ruumis-arkkuun. Kyynelet valuivat tulvana alas hänen ryppyisiä
+poskiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopean-harmaat hiukset arkun
+mustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli povelleen
+sulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi elämänsä
+ilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva.
+
+"Oi Jumalani," huokasi surun kalvaama äidin sydän, "miksi katkaisit
+hänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempaisit minulta poikani
+miehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit ihmisen
+kurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne, maallisen elämän
+turhuuteen ja katoovaisuuteen? Sä rakkauden Jumala, miksi olet niin
+kova ja armahtamatoin!"
+
+Nureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta.
+Kyynel, joka vieri hänen poskellaan, putosi alas ja tapasi hennon
+lapsen, joka makeata unta oli nukkunut vaimon sylissä, heräsi sen
+kyynelen koskemasta.
+
+Tällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isää
+saatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen
+viikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa.
+
+Vanhus ei huomannut lapsen heräämistä, ennenkuin pienoinen käsi
+irtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen
+osoittaen. Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva
+epätoivo katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli
+sijaan.
+
+"Sinäkö sydänkäpyseni," saneli hän hiljaa lapselle, "sinäkö vanhalle
+muistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat, -- niin
+siellä, siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista
+vapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen
+jälessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen
+aion sinua viedä, aion rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan
+perilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo
+isällesi osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti.
+Kiittämätöin vaivanen mikä olinkin."
+
+Ja korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla
+äänellä:
+
+"Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty
+olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta
+hän myös auttaa meitä, Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka meitä
+auttaa ja Herra, Herra, joka meitä kuolemasta vapahtaa. Halleluja!"
+
+
+
+
+PÄIVÄ KOITTAA.
+
+
+I.
+
+Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli
+vähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti
+voinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille
+vesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden
+pohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma.
+Koivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen
+välkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi
+koivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden,
+ja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas
+kilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli
+alankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä,
+yksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä
+suuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin
+ulos Kallaveteen, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa
+salmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että
+Ristolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa,
+joka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja
+varallisuudesta.
+
+Eräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö,
+Koiviston aaltoelevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan
+vähän vanhempi toveriaan, loikueli selällään nurmikolla ja varjosi
+käsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta.
+
+Tyttö istui hänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata
+ruiskukista, joita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he
+näin äänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään:
+
+-- Kuule Niilo!
+
+-- Hoi?
+
+-- Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa.
+
+-- Niinkö luulet, Katri?
+
+-- Siitä olen varma.
+
+-- Vai niin, -- vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin
+mukavasti tässä oikoelen enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon
+kiehkuraasi?
+
+-- Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti
+kukkia.
+
+-- Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni? -- Niilo kavahti
+istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli
+saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.
+
+-- Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin
+kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin
+lapset tekevät?
+
+-- Hm -- etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin
+haluttaa alla niinkuin olen.
+
+Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti
+jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen
+päähänsä.
+
+-- Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! -- lausui hän ilosta loistavin
+silmin.
+
+-- Kyllä -- Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin
+silmiin ja hohtaviin poskiin, -- kyllä on hyvin kaunis -- virkkoi hän
+harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkurata
+tai jotakin muuta.
+
+Katri katsoi Niiloon.
+
+-- No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? -- kysyi hän
+pilkallisella hymyllä.
+
+Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.
+
+-- Maltas -- sanoi hän -- kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut
+jäseniäni.
+
+Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut
+hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon
+pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas
+takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan
+Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan,
+Niilo vaan nauroi ja puristi häntä väkevällä käsivarrella rintaansa
+vasten. Viimein he joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi
+läähättäen ja laski kannettavansa maahan.
+
+-- Vieläkö moitit minua laiskaksi? -- kysyi hän, seisahtuen Katrin
+eteen.
+
+Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkannut sanaakaan; peitti vaan
+kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän
+alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki
+väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat
+noita armaita sinisilmiä.
+
+-- Katri kulta -- puhui hän -- miksi sinä noin vähästä suutut? Älä
+itke, en minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne
+rantaan, minä opetan sinua voileipiä viskaamaan.
+
+Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä
+tuuma täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla
+Niilo tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi
+hänen silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä
+likemmäksi rantaa.
+
+Siellä hän etsiskeli sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja
+jätti itselleen huonoimmat. Kyynelet tytön silmissä olivat jo
+kuivuneet.
+
+-- Katsos nyt, Katri!
+
+Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti
+kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi
+syvyyteen.
+
+-- Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! -- huusi Katri
+ihastuen.
+
+-- Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti -- kuului äkkiä ääni heidän
+takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän
+huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.
+
+-- Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny -- lausui Katri.
+
+-- No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!
+
+Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kuu oli
+semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta
+kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi
+kauvas, putosi viimein alas ja -- ploks! vajosi heti syvyyteen.
+
+Katri nauroi.
+
+-- Ethän saanut ainoatakaan voileipää, -- ilkkui hän.
+
+Tuo Yrjöä kovin harmitti.
+
+-- Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen
+heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä -- sanoi hän.
+
+-- Saat heittää minun palloani -- lausui Katri ja otti taskustaan
+samalla kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.
+
+Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle
+pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja
+-- voi onnettomuutta -- putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja
+Yrjö koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa
+hänelle paljoa kauniimman pallon sijaan. Mitta Niilo oli heti juossut
+veteen ja sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli
+pudonnut. Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri
+tyynettä veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän,
+pudistellen keltaisia kiharoitaan ja näyttäen palloa kädessään, ui
+rotevasti rantaan. Riemuhuudolla juoksi Katri häntä vastaan ja otti
+herttaisella kiitollisuudella pallonsa Niilolta.
+
+Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö
+oli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta
+oli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin
+vanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin
+kaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun
+eivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä,
+ja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa.
+Talvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston
+tuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa
+oli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinki oli tovereitaan
+kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja
+lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven
+hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat
+sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalliimmat muistot.
+
+
+II.
+
+Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen
+neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia.
+Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut
+tuttavuudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu
+morsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina
+siitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja muotonsa oli käynyt
+synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut köyhän
+mökin tytärtä?
+
+Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle
+ilmoittanut, mitä sydämen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä
+ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli
+luonnoltaan aivan toisenlainen ja kentiesi olikin se juuri siitä
+syystä, kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä,
+iloinen olentonsa, hänen suloiset, tunnokkaat kasvonsa sekä vilkkaasti
+liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat,
+ne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen.
+Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri
+liverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen
+olkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan
+monta sanaa virkannut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri
+silloin nykäisi häntä tukasta, saadakseen "Niiloa oikein valveille",
+niinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi
+kiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin heidän
+lapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan
+Kallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei
+Niilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista
+kuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä
+suurimpain kalain uiskentelevan.
+
+Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä
+likeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän
+hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä
+seisoi paljon kansaa pienemmissä tai suuremmissa parveissa, mitkä
+hiljaa keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten
+tavan mukaan puetut tumman-sinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa
+kädessä virsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa
+käänteissä ollut virsikirjan ympärille käärittynä.
+
+Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.
+
+-- Älä siihen vielä nukuttele -- ilkkui Katri -- odota toki siksi, kun
+kirkon penkkiin pääset.
+
+-- Katso ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski -- vastasi
+Niilo.
+
+Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun
+Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.
+
+-- Hei, Niilo -- sanoi hän viimein -- johan nyt kummia kuullaan, kun
+sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.
+
+Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui
+hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä
+katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän
+kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri
+tiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta,
+tapasi hän Yrjön tuliset silmäykset, ja vaikka Katri aina kiireesti loi
+silmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella,
+kuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi nyt, että Yrjö
+häntä rakasti, mutta miksi teki se hänet levottomaksi, miksi tuntui,
+ikäänkuin kamala aavistus olisi herännyt hänen sydämessään?
+
+Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun
+Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä
+pikkuinen muistikukkainen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään.
+Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui,
+pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti
+Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä
+ei Katti nähnyt.
+
+Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa, Niilo piti
+perää ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään.
+Puheen-aineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita
+olivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän
+jokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas
+kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän
+tahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat
+Ristolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta
+puhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat
+tottumattomat, alkoi tuntua työläältä -- ja silmäluometkin kävivät niin
+kummallisen raskaiksi.
+
+-- Merkillistä, kuinka minua painaa -- sanoi Rauhalan emäntä
+haukotellen.
+
+-- Niinpä minuakin -- vastasi Ristolan emäntä sormellaan hieroen
+kankeita silmiään, -- eikö vaan lienee ukkonen ilmassa, koska niin
+rasittaa. --
+
+Ja hänkin haukotteli pitkään.
+
+Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat
+vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin
+omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja veden pinta
+huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin
+airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen.
+Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja
+kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset
+heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.
+
+Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään
+ja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan.
+Mutta vaikka kasvoissa ilmautuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin
+selvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen
+pitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen
+huulillaan ollut; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat
+ilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen
+rantaan saakka.
+
+
+III.
+
+Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon
+äiti kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia
+sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämensä
+koko helleydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja
+hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut
+kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta
+taistella, -- nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut.
+Mutta Niilo jäi yksin maailmaan, -- ei toki aivan yksin, sillä tuolta
+toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke
+valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syys yön synkän taivaan.
+Ja vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru
+hänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, vaan
+päinvastoin puhdisti ja jaloutti hänen mieltänsä ja karasti hänen
+henkisiä voimiaan. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli, sitä
+oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä
+syvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret
+ja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla
+kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä
+ja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä
+vaikuttaa; johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin  maassa
+mateleva mato.
+
+Eräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen
+metsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen
+käsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja
+viskautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät
+hänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän
+kukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli
+puitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä
+tuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan
+oudossa tienoossa, kunnes viimein saapui korkealle vuorelle, jonka
+alla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata
+välkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa
+rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni
+sisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat
+kullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia
+astioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja
+kaikenlaisia hedelmiä. "Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa,"
+arveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui
+suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista
+lankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella laattialla. Mielikki
+oli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmeillä,
+käsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormet kultasormuksilla ja
+hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jalvoissa oli hänellä
+siniset sukat ja kengät olivat kiinnitetyt punaisilla pauloilla.
+
+Tämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei
+toista ollut. Siellä ihanimmat kukkaiset kukoistivat, siellä tuhannet
+linnut visertelivät ja kaikki, sekä kukkaiset että linnut, puhuivat
+kieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän
+tässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama,
+kuin kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se
+hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen
+orvon-kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän
+varmaan myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän pääskyn, peipposen
+ynnä monta muuta.
+
+-- Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.
+
+-- Suomesta olen -- vastasi Niilo.
+
+Kukkaisten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu.
+
+-- Suomesta, -- hän on Suomesta -- pakisivat he toisilleen ja ruusunen
+vienolla äänellä jatkoi:
+
+-- Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo
+mun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja
+kesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran
+heiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa, ja vaikka kauneuden
+ruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen
+suloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti
+muistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko
+taivaalla. Hänen purppura-huuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen
+muodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat
+silmäykset impeäni seurasivat. "Oi ihana neiti," saneli nuorukainen,
+"sinä olet mun sydämeni valloittanut: sano, miten voisin sun rakkautesi
+voittaa?" Ja neiti vastasi: "todistakoon elämäsi, että kalliimpana
+minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan: palvele
+uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä on ijäti
+oleva sun omasi." Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän ehdon
+täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa.
+
+Näin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä
+ja viserteli:
+
+"Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä
+aamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana
+ystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun
+juurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa
+kivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka
+pukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria,
+täynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatointa
+nuorukaista. 'Kaunis nuorukainen,' puhui hän viettelevällä äänellä
+'tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän
+nautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri
+sukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämesi
+ja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.'
+Nuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli
+hänen hurmaavaa puhettaan. Sydämeni vapisi ja minä varoittelin häntä
+tuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt.
+Hetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen
+polkuun ja saneli naiselle: 'En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä
+katso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on
+etsittävänä, jonka nimi on _Suomen onni.' 'Älä hulluttele,
+nuorukainen,' puhui nainen, 'jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä
+helmeä et kuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi
+tuskissa ja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin,
+orjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät
+verisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule
+mun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaiset heloittavat sillä tiellä,
+jolle sua saatan.' Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi
+jyrkällä äänellä: 'Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo
+valheen huulillasi asuvan.' Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui
+kaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen
+kuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväimen kukka. Tämä
+impi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon
+säde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui:
+'älä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin
+jalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!' Ja Suomettaren turvissa astui
+nuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa
+viritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä, vaan myrkylliset
+nuolensa eivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin
+ja sävelsin ilovirren enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä."
+
+Kaikki, sekä kukkaiset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen
+ja lauloivat: "Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto
+herättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten poveisssa!"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kokonainen kukkaissade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi
+silmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut
+taikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä
+laskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi:
+
+-- Arvaa, ken sua herätti!
+
+-- Eihän tuo lienee vaikea arvata -- lausui Niilo samalla kun tarttui
+kiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan.
+
+-- Hiljaa mies -- torui Katri -- luuletko minulla olevan aikaa täällä
+joutilaana oleskelemaan.
+
+-- Mihinkäs sinulla on kiire?
+
+-- Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että
+meidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle.
+
+-- Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni!
+
+-- Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua
+vähitellen rupee ihminen pelkäämään.
+
+-- Katri!
+
+-- Niilo!
+
+-- Tuo oli sinulta leikkiä vaan.
+
+-- Ei ollutkaan se leikkiä, vaan aivan täyttä totta. Mutta älä viivytä
+minua, kun on muutenkin kiire. Hyvästi nyt! Tule hyvissä ajoin!
+
+-- Hyvästi Katri! Kyllä tulen.
+
+Katri katosi puiden ja pensaiden taakse ja kohta sen jälkeen kuuli
+Niilo hänen heleän äänensä kaikuvan metsästä.
+
+-- Ptrui lehmäni, ptrui piikani, ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptru
+-- ptru-u--u-ui! Ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptru --
+ptru-u-u-ui.
+
+Lehmän kello kuului loitompaa ja Katri meni siihen suuntaan, vähän
+väliä kutsumus-huudollaan lehmiä houkutellen. Nämät pian tulivatkin
+häntä vasaan, kellokki edellä, muut jälessä. Mansikki, joka kelloa
+kantoi kaulassaan, oli Katrin nimikko. Sitä hän ensimmäiseksi silitteli
+ja taputteli, siitä hän myöskin ensimmäiseksi koivun vihdakkeella
+kaikki kärpäset pakosalle ajoi. Hänen tätä tehdessään, käänsi lehmä
+hitaasti päätänsä, katsoi suurilla tummilla silmillään vakaasti nuoreen
+hoitajaansa ja sanoi "möö-öh", joka sen kielellä tarkoitti samaa kuin
+"suuri kiitos!"
+
+Nuotta oli jo vedetty, raskas työ oli päättynyt ja saalis, suuri joukko
+pieniä muikkuja, oli veneen pohjalla. Niilo ja Katri olivat kahden
+toisessa veneessä; toisessa taas oli Katrin isä erään palvelustytön
+kanssa. Paluumatkalla tahtoi Katri soutaa, pysyäkseen lämpöisenä, sillä
+hän oli nuottaa tarpoessaan kastunut. Niilo asettautui sentähden
+perään.
+
+Yö oli jo tullut. Se oli noita juhlallisia, lumoavia kuutamo-öitä
+Elokuun loppupuolella. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei
+hiiskahdustakaan kuulunut, ei läheltä eikä loittoa, muuta kuin airojen
+tahdinmukainen kolke. Saarissa ja niemekkeissä ei pienin liikahdus, ei
+lehdenkään väräys häirinnyt metsän asujainten rauhallista yöunta.
+Tummansinisellä taivaalla kumotti ystävällinen täysikuu, ja muutamia
+keveitä, valkoisia pilven hattaroita uiskenteli verkalleen yläilmoista.
+Niiden välistä näkyi ääretöin avaruus, jonka synkeyttä viehkeät tähdet
+vaan vähäisen valaisivat. Mutta järvi välkkyi niin kirkkaana hopeaa
+hohtavassa valossa -- olipa aivan kuin jonkun Vellamon neitosen
+hääjuhlaa olisi tuolla alhaalla, Ahtolan kartanossa vietetty.
+
+Suloiset tunteet täyttivät sydämen, kun hän tätä suurta ja ylevää
+ihanuutta katseli. Mutta tavallisuuden mukaan kätki hän ne omaan
+poveensa eikä ainoallakaan sanalla niitä ilmituonut. Katria hänen
+puhumattomuutensa harmitti ja hän päätti pienellä kiusanteolla kostaa
+sulholleen tuon luuletellun kylmäkiskoisuuden. Ei Katri vielä
+täydelleen tuntenut sen sydämen jaloutta ja lemmen-syvyyttä, jonka hän
+oli omakseen saanut. Käsittäneekö hän sen, ennenkuin se liian myöhäistä
+on?
+
+Katri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiuksia silmiltään huivin
+alle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja --
+niin, nyt oli kostontuuma valmis!
+
+-- Kuule Niilo!
+
+-- Kyllä kuulen.
+
+-- En vielä heti aiokaan mennä vihille kanssasi.
+
+-- Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan.
+
+-- Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään.
+
+-- No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt?
+
+-- Se vaan, ett'ei minua haluta vielä mennä miehelään.
+
+-- Et sitä tähän asti ole vastaan pannut.
+
+-- Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos
+kahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin.
+
+-- Eihän sinun siltä tarvitse vanhaksi tulla -- ole sinä vaan ijäti
+yhtä iloinen ja hilpeä luonnoltasi, kuin nytkin olet.
+
+Niilo antoi Katrille lämpimän silmäyksen, mutta Katri päätti nyt
+vuorostaan olla muka jäykkä.
+
+-- Kyllä on hyvä sanoa "olen" -- vastasi hän -- mutta etkö luule minun
+näkeväni, kuinka kaikki naiset kuihtuvat ja vanhentuvat heti, kun
+naimiseen joutuvat. Tokkopa ei heillä silloin mahda olla varsin hyvä
+oltava.
+
+-- Niin -- lieneet siinä osaksi oikeassakin; vakuutustani vastaan
+puhuisin, jos toista väittäisin. Varmaankin mahtanee naimisessa
+olevalla naisella olla paljoa enemmän huolta ja kärsimystä kuin
+naimattomalla, niinkuin hänellä myöskin on suuremmat ja vaikeammat
+velvollisuudet täytettävänä. Mutta koska Jumala sen kerran niin on
+säätänyt, niin luulen myöskin, että hän ne voi hyvin kestää, jos
+häneltä vaan ei tahtoa puutu. Ja varmasti luotan siihen, että siunaus
+aina tulee olemaan sitä suurempi, kuta raskaampi ja vaikeampi
+tehtävämme on ollut.
+
+-- Miten lienee tulevaisessa maailmassa, mutta ei se tässä elämässä
+kumminkaan aina niin ole.
+
+-- Kyllä se totuus paikkansa pitää jo tässäkin elämässä. Ken ensin
+rehellisesti kärsii työn kirouksen, joka juuri on vaiva ja rasitus, hän
+saa myös tuntea työn siunauksen, joka, lukuunottamatta aineellista
+hyötyä, on tunnon rauha ja kaikkien hyvien avujen kehittyminen.
+
+-- Tuota en ymmärrä.
+
+-- Etkö ymmärrä? Otetaan esimerkiksi kaksi miestä, jotka kumpikin ovat
+saaneet periä yhtä hyvät tilat. Toinen heistä tekee kovasti työtä
+talonsa päälle ja saa tietysti monta vuotta kestää ruumiillista vaivaa
+ja rasitusta, ennenkuin mitään hedelmiä työstään näkee. Mutta siinä
+säilyttää mielensä virkeänä ja puhtaana, tottuu säästäväisyyteen,
+ahkeruuteen ja raittiuteen, ja saavuttaa sisällisen rauhan ja
+tyytyväisyyden. Toinen taas ei huoli voimiaan untouttaa työn teolla,
+vaan viettää aikaansa ilossa ja hupaisuudessa. Siinä hänelle kasvaa
+nautintohimo senlainen, ett'ei siitä ikänä omin voimin vapaaksi pääse.
+Hän tulee viimein työhön kykenemättömäksi, ruumiilliset ja hengelliset
+voimat tylsistyvät ja yltyneet himot eivät anna hänelle hetkeksikään
+lepoa. Siihen tulevat lisäksi tunnon vaivat ja köyhyys, sillä tietysti
+hän piankin talonsa menettää, kuin sitä vastaan edellisen talo yhä
+hyötyy ja voimistuu.
+
+-- Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit työn kirouksella ja työn siunauksella.
+Mutta -- Katri muisti, ett'ei hän vielä ollut kostonsa perille päässyt
+-- mutta enhän minä siltä aio laiskana istua, vaikka en vielä halua
+naimiseen mennä.
+
+-- Siinä kohden, rakas Katri, saat tehdä juuri mielesi mukaan. Kyllä
+sinua odotan niinkauvan, kuin vaan tahdot; toivossa on hyvä elää.
+
+Katri veti niin kiivaasti airoilla, että toinen luiskahti vedestä ja
+kasteli Niilon.
+
+-- Enkö millään saa tuota tyyneyttä häirityksi -- arveli hän itsekseen.
+
+-- Mutta älä paheksi -- sanoi hän, hetken mietittyään -- älä paheksi,
+jos sillä välin sattuisin saamaan jonkun mieluisemman ja silloin sinut
+heitän.
+
+-- Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti? -- Nyt oli Niilon ääni
+tavallista kiivaampi.
+
+-- Ahaa -- ajatteli Katri -- hyvä juttu! -- Mutta kovaa sanoi hän:
+
+-- Niin, näet, ajattelin vaan -- -- --
+
+-- Mitä ajattelit?
+
+-- Ajattelin vaan -- --, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki
+ajatuksensakin ilmoittaa?
+
+-- Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ell'en sinuun?
+
+Niilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän
+oli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän
+kuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua
+jälleen katsoi Niiloon, näytti tämän kasvot hänestä niin kummallisen
+kalveilta.
+
+-- Niilo, sinulla varmaankin on kylmä -- lausui Katri -- ota minun
+sarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin
+paitse.
+
+-- Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole.
+
+-- Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalveat kuin kuolleen.
+
+-- Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda
+vähän paremmin, että päästään pois.
+
+-- Kyllä.
+
+Katri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo
+aikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin,
+ja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri
+ja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja
+Katri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään.
+
+-- Kuulitko? -- kysäsi hän äkkiä -- tuolla koivukossa risahti.
+
+-- Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme.
+
+Tuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen
+kivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti
+säikähdyksestä ja kävi kalman vaaleaksi. Mutta Niilo koki häntä
+rauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessänsä
+hän kuitenkin toista ajatteli.
+
+
+IV.
+
+Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Viuhuen pieksi pohjantuuli puiden
+oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita
+lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeisiä
+kuolintuskia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten
+yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä
+äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.
+
+Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli
+Niiloa, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti
+nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa todenperään ollutkaan, estää
+heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan
+oli sillä tahtonut häntä kiusoitella. Vieläkin Katri hymyili
+muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo
+levottomaksi. "Kyllä hän minusta sentään pitää," ajatteli hän ja tunsi
+itsensä niin sanomattoman onnelliseksi.
+
+Nyt kuului jalan kopse porstuasta, -- ovi aukeni ja sisään astui --
+Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin
+yksinään olevan.
+
+-- Hyvää iltaa, Katri! -- sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä
+ottaen. -- Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.
+
+Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne
+häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden,
+odottaen Niiloa tulevaksi.
+
+-- Terveisiä kaupungista! -- lausui taaskin Yrjö -- Tiedätkö, mitä
+sinulle sieltä toin tuomisiksi? -- Hän veti samalla taskustaan esiin
+mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.
+
+Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon
+komeaan huiviin eikä virkannut mitään.
+
+-- Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun -- sanoi Yrjö. -- -- --
+Katri -- -- yhden ainoan vaan -- lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla
+äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä. -- Katri,
+rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!
+
+Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia
+ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Katri
+tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen
+mansikkahuulilleen ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suudelmia.
+
+Samassa kamala ääni, aivankuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa
+pimeydestä ja kalveat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.
+
+-- Mikä se oli? -- huusi Katri kauhistuen.
+
+-- Se oli vaan tuulen vingahdus nurkissa -- Katri, mitä tyhjää
+pelästyt? -- -- Älä katso noin kamalasti Katri -- -- -- Katri, miksi
+kalvenet suotta?
+
+Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet
+inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.
+
+-- Sinä olet kehno mies, Yrjö -- lausui hän vihaisesti. -- Niilo ei
+koskaan olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä
+tuonoin minulle.
+
+-- Mutta minäpä rakastan sinua, Katri -- rakastan sua hurjasti, sinä
+ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä
+mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan
+talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.
+
+Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja äänensä oli
+lähes tukahtua rajuista himoista.
+
+-- Mene pois, kelvotoin -- lausui Katri -- mene ja vie huivisi ja
+kaikki, -- en tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.
+
+Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja
+veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana,
+Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.
+
+Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia.
+Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt
+kotoansa mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä ei häntä oltu nähty, enemmän
+kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle jonkun
+onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana turhanpäin
+kuleksia ja viipyä kodosta poissa. Katrin sanottiin säikähdyksestä
+makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetöinnä näitä uutisia ja pani
+tupakkaa piippuun. Kätensä toki hieman vapisi, mutta sitä ei kukaan
+huomannut.
+
+Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi
+monta viikkoa huonona kuumetaudissa, ja kun hän viimeinkin nousi
+vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut
+huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin
+välinpitämätöin ja toivotoin, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää
+voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä --
+ei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja
+elämänriemusta.
+
+Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka
+Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta -- Yrjö sai vahvat
+liittolaiset Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran
+lupaunut antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään
+kuuluisi takaisin. Hän lupasi -- sillä hän luuli silloin jo makaavansa
+rauhassa turpeen alla. "Elämäni lanka katkeaa," ajatteli hän, "kun
+viimeinen toivon kipinä Niilostani sammuu." Mutta Yrjö riemuitsi
+sydämessään, sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.
+
+Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen,
+metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat, -- mutta Niilo ei takaisin
+tullut. Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin
+ja puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä
+syys oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta,
+jolloin Niilo katosi. Ei Katrin sydämen salaisimmassakaan sopukassa
+enään ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä
+omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa
+töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt
+muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta
+iloa ei hän elämästä enää toivonut.
+
+Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjosi kihloja,
+joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne
+eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka
+taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan
+hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja -- hyrähti itkuun.
+Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi,
+nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä
+asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja
+kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia
+seudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär kadehti
+tuota suloista ja kalveata morsianta, ja päätti hänen varmaankin
+noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän sydämen.
+
+
+V.
+
+Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta
+Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti
+ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella
+korskeudella ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani
+satamarkkaiset liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa
+seisovan kapakan ääressä sillä hän itse sisällä löi korttia ja joi
+vuoroin viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo
+kahdeksan vuoden sisään oli tyyten häivittänyt suuren rikkautensa.
+Katri istui kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja
+rukoili, -- mutta turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa
+sisällistä taloutta, mutta mahdotointa oli hänen torjua köyhyyttä, kun
+miehensä vaan hävitti, sen kun ennätti.
+
+Oli myöhäinen ilta Heinäkunn loppupuolella. Likeiseen kestikievariin
+oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies
+tumman sinisillä silmillä, ruskealla parralla ja päivettyneillä
+kasvoilla. Olentonsa herätti kunnioitusta ja luottamusta, ja isäntä,
+joka sitä paitse kohta huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi,
+kiiruhti kohteliaasti riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei
+talliin yöksi. Sillä välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa
+heti pyysi valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän
+jätti pienen matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui
+sikeään uneen.
+
+Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa,
+hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli
+kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä,
+kiiruhti hän nopeilla askeleilla takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan
+lähellä ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja
+viskasivat hänen hervottomana laattiaan. Vavisten käänsi rosvo kalveat
+kasvonsa vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla
+kumpaisenkin huulilta.
+
+-- Yrjö!
+
+-- Niilo!
+
+Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut
+hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän
+siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan
+käsiinsä.
+
+-- Onnetoin, näinkö sinut jälleen tapaan? -- puhkesi viimein Niilo
+puhumaan.
+
+Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.
+
+-- Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi?
+
+Synkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta.
+Hän katsoi epäillen Niiloon.
+
+-- Mitä kysyt -- sanoi hän -- mene häntä katsomaan, viimeistä yötä
+viettää hän Koivistossa.
+
+-- Mitä tarkoitat?
+
+-- Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat
+myydyt, ja huomenna myydään talomme.
+
+-- Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi
+tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä
+lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti
+mun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa
+ymmärtämättömyydessä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.
+
+-- Haa -- sinä konna! -- mutisi Yrjö -- tulitko tänne Katria
+lohduttamaan? Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten
+käsiin ja ryöstät sitten minulta vaimoni. Mut' Jumal' auta -- sitä
+ennen olet sinä laudoissa ja minä raudoissa -- -- --
+
+Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitti puukkoa vyöltään. Mutta
+Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi
+maahan.
+
+-- Kelvotoin, mikä oletkin -- lausui hän -- Vaimosi luo todella
+lähdenkin heti, mutta sinut vien sinne mukanani.
+
+Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi
+Koivistoon. Kuinka hyvin hän tunsi tämän tien! Joka puu, joka kivi ja
+kanto oli juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaiset tien ohessa
+kallistivat päätään ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa oli
+kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa, rakennukset
+rappiolla, -- joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota. Eräässä
+pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet. Kolme
+lasta makasi laattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana vuoteella,
+jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa käänsi hän
+kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden ja silmänsä
+jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.
+
+-- Niilo! -- kuiskasivat hänen värisevät huulensa, -- Niilo, mun
+Niiloni! -- riemuitsi hänen sydämensä, ja pitkästä unesta heräsivät
+valtavat, autuaalliset tunteet. Sydämen kuihtuneet kukkaiset saivat
+kauan kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen.
+Unhotetut olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki
+kurjuus ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan
+tiesi ja tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja
+rajuinen riemu täytti hänen sydämensä.
+
+Ja Niilo?
+
+Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen
+nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä
+viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo
+antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun
+seisomaan. Tämä katse sanoi: "sinä, kurja, olet hänen noin onnettomaksi
+tehnyt!"
+
+Niilo läheni polvillaan olevata vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja
+puhutteli häntä hellällä ystävyydellä.
+
+-- Katri, mun armas ystäväni -- lausui hän -- sydämeni on pakahtua,
+nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko
+minun apuani? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi eron kunnottomasta
+miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi tarvitse
+kurjuutta nähdä.
+
+Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan,
+juohdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt
+eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki
+hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetöinnä kesti hän
+siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot
+voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta Hän,
+joka sydämet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, Hän sen näki ja
+kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui,
+ahdistus hälventyi ja -- voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin
+kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkailla silmillä
+hän katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä,
+joka yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana.
+Viimeiseksi hän katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.
+
+-- En hylkää puolisotani, Niilo -- kuului päätös hänen huuliltaan. --
+Mitä Jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.
+
+Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen
+ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
+
+-- Jumala siunatkoon sinua, Katri -- nyyhkytti hän -- ei taivaan enkeli
+voi olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun
+tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt
+lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä
+hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua
+hylkää?
+
+-- En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta
+lupaat.
+
+-- Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni
+täyttämiseen!
+
+-- Amen! kuiskasi Katri.
+
+Samassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen
+silmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli
+rauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa,
+aukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa.
+
+-- Päivä koittaa! -- lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan
+sinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi
+ikkunan, josta raitis aamu-ilma virtasi sisään.
+
+Mutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan
+maailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn,
+raittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin
+herätesään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut visertelivät
+ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja liverteli
+korkeudessa riemuisen aamuvirren.
+
+Katrin silmissä välkkyi kyynel, -- ei enään murheen eikä huolien
+tuottama, vaan ilon ja kiitollisuuden.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se
+Niilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou'ot ja karjankin,
+jotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen
+takaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä
+lähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin
+kesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei
+väsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo.
+Viimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen,
+jossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän
+taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä
+syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja
+Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä;
+mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin,
+niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi
+ilmautuu.
+
+
+
+
+KÄRSIVÄ KUKKA.
+
+Kirjoittanut
+
+Aug. Blanche
+
+
+Suomennos.
+
+
+"Niiden kukkain, joita tahdotaan jalostuttaa, tulee kärsiä", sanoo
+puutarhan hoitaja, ja hän on oikeassa. Ylenmääräinen päivän paiste ja
+veden saanti eivät ole niille hyväksi, sillä siten ne äkkipikaan
+kasvavat, tulevat varreltansa ponnettomiksi ja heikoiksi ja kukkansa
+ovat hyvinki yksinkertaiset ja mitättömät. Niiden tulee kärsiä sekä
+nälkää että janoa, ja ravintoa niille tulee suoda ainoastaan sen
+verran, että töintuskin pysyvät elossa. Puutarhurin veitsen tulee
+lakkaamatta haavoittaa ja katkoa niitä. Herkeämätön sekä sisällinen
+että ulkonainen vaiva on siis niille tärkeänä elämisen ehtona, -- ja
+elämä se kuitenki on jokaiselle rakas. Mitä tulee tuon kukka poloisen
+tehdä? Hänen tulee koota kaiken sisällisen voimansa, myöskin sen, josta
+hän ei mitään tiedä, voidaksensa valtavasti vastustaa kamalaa
+kohtaloansa ja viimein hän onnistuu, hän voittaa. Tällaisella voiman
+kokoomisella, tällaisella ponnistuksella kehittyy hänessä kauneus,
+josta hän ei itsekään voinut uneksia. Hänen kukkansa tulevat
+moninkertaisiksi ja värinsä kohta vetää vertoja päivän loistolle. Siten
+hän jalostutetaan.
+
+Miten tämä kukassa toteutuu, siten myöskin ihmisessä. Mitä kaunista,
+jaloa ja suurta on, tulee esiin ainoastaan taistelun kautta. Sitä
+varten täytyy käydä puutteen koulua. Sitä varten täytyy tehdä työtä
+otsansa hiessä. Hupaista ei ole sen koulun käyminen, eikä myöskään niin
+kovilla kouluistuimilla istuminen. Mutta useimmille, jotka sen ovat
+läpikäyneet, on se ollut hyväksi. He ovat jalostuneet, ovat tulleet
+onnellisiksi, ja parempi on tietysti _tuleva_ kuin _mennyt_ onnellisuus
+ja _oleva_ onnettomuus.
+
+Mutta, sanonet ehkä, suurin osa ihmissukukuntaa on käynyt juuri
+puutteen koulua. Edustaako se siis mitä kaunista ja jaloa on? Se
+ainakin edustaa taivaallista kärsivällisyyttä, ja tätä hyvettä vailla
+mikä olisikaan ihmissukukunta, mikä maailma.
+
+Klaran koulussa oli minun kouluaikanani eräs opettaja, nimeltä Biljer,
+rakkain ja suopein ihminen minkä minä muistan. Hän yhdellä sanalla sai
+kymmenen kertaa enemmän aikaan kuin rehtori Tryfén pisimmällä
+kepillänsä. Kun olimme varsin vallattomat tahi laiskat, sanoi hän
+tavallisesti:
+
+"Tänään ette ole nähneet kärsivää kukkaa."
+
+Kuka sitte tuo kärsivä kukka oli? Se oli pieni tyttö, joka kävi
+seurakunnan köyhäin koulua, mutta jolla ennen opetuksen alottamista
+oli tapana istua eräällä hautakivellä kirkon etelä puolella ja lukea
+läksyänsä, silmät aina kirjaan kiinnitettyinä. Tyttöä ja kirjaa oli
+yhtä pahasti pidelty. Kirja oli hyvin kulunut, miltei kaikki lehdet
+olivat irtonaiset, ja lukia oli varsin hento ja heikko. Kasvonsa olivat
+miltei sinisen kalpeat, ja hän kulki avojaloin kaiken kesää, ja Jumala
+tiesi, josko ei hän talvellaki tehnyt samoin. Hän näytti paljon
+kärsineen, eikä varmaan lukemisensakaan häntä virkistyttänyt. Ei hän
+milloinkaan ottanut vastaan, kun hänelle tarjosimme jonkun leipäpalan
+tahi jotain muuta. Olikohan häntä siitä joku kieltänyt? Tahi
+itsestäänkö hän tarjoomisemme epäsi? Me sanoimme häntä kärsiväksi
+kukaksi. Sentähden kun maisteri Biljer puhui siitä, tiesimme me, että
+hän sillä tarkoitti hiljaista, ahkeraa, nälistynyttä, avojalkaista
+tyttöä hautakummulla. Silloin myöskin tiesimme, mistä hän tahtoi meitä
+muistuttaa, meitä, jotka olimme vallattomat ja laiskat, ehkä olimme
+ravitut ja meillä oli kengät jalassa.
+
+Vuoden kuluttua katosi kärsivä kukka hautuumaalta. Hän ei enää käynyt
+koulua. Kumminki hän usein tuli meitä vastaan kadulla. Hän horjui
+raskaiden kannettaviensa alla. Toisinaan kantoi hän, lapsi itse, toista
+vähän pienempää hennolla käsivarrellansa, ja useasti näimme hänen
+kylmässä talvi-ilmassa huuhtovan vaatteita virran rannalla. Hän oli
+palveluksessa, näki vaivaa muiden hyväksi, oli lasten hoitajana ja
+toimitti paljon muuta, mikä kuuluu orjan työalaan, ja tämän ala on
+lavein kaikista.
+
+Aina sama kärsivä katse, mutta myöskin sama pieni ylpeys. Muistan erään
+tilaisuuden, jolloin löysimme hänen samalla hautakivellä, tuuditellen
+pientä tyttöä polvellaan. Tyttönen oli komeasti puettu, sillä hän oli
+herrassäätyä. Eräs meistä tarjosi vanhalle tuttavallemme muutamia
+sokerimakeisia, jotka hän tällä kertaa kiitollisuudella ottikin vastaan.
+Mutta hän ei niitä itse maistanut, vaan antoi ne lapselle.
+
+"Etkö siis milloinkaan tahdo jotain itsellesi?" kysyi antaja.
+
+"En minä mitään tarvitse," vastasi hän.
+
+Mutta herraslapsi, ruusuposki, hieno pitsi-myssy päässä, hän
+tarjoamaamme tarvitsi. Tytön sanat kuultuamme, silmämme himmentyivät.
+Ne syvästi meitä liikuttivat. Näin oli hänen kuvansa niin painunut
+mieliimme, että monen vuoden kuluttua, jolla ajalla _hän_ miten myöskin
+me luonnollisesti olimme paljon muuttuneet, me kumminki heti hänen
+tunsimme. Hän oli silloin naimisessa erään köyhän suutarin kanssa. Jo
+oli kymmenen vuotta kulunut siitä, kun hän häitänsä vietti. Nyt häntä
+elatuksen murheet monasti rasittivat, sillä suuri oli hoidettavansa
+perhe. Mutta hänen kotinsa oli kuitenki todellisen perheenäidin hengen
+pyhittämä temppeli. Hän ei enää ollut tuo kärsivä kukka. Kehittyminen
+oli päätetty, eikä sen ehtoja siten enää tarvittu. Hän oli iloinen,
+viehättävä ja ihana, ehkei kukaan olisi voinut sanoa häntä kauniiksi.
+Nyt olivat hänen kukkansa muotonsa suhteen mitä moni-kertaisemmat ja
+värinsä suhteen mitä loistavimmat, ja millaiset kukat, sellaiset
+myöskin hedelmät. Hän kasvatti lapsensa hyviksi ja rehellisiksi
+ihmisiksi, hän tiesi oikean kasvatustavan. Kirja, josta hän itse tiedon
+oli saanut, oli oma elämänsä, oma lapsuutensa.
+
+En tiedä, elääkö hän vielä, mutta jos hän on kuollut, niin varmaan
+kuoleman enkeli tapasi hänet hymyilevänä, onnellisena ja tyytyväisenä,
+-- tyytyväisenä kuolemassa miten elämässäki.
+
+Pitempi ei ole kertomus kärsivästä kukasta.
+
+
+
+
+SOVITETTU.
+
+Kirjoittanut
+
+Emilie Tegtmeyer
+
+
+Mukaelemalla suomentanut Wilja.
+
+
+I.
+
+Sydänkesän helle paahtoi niittyjä ja vainioita. Ikäänkuin nääntyneinä
+kallistuivat kukkaiset ja ruohot alas maata kohden. Metsästä tuoksui
+suloinen tuoksu, mutta yksinäisyydessä ei muuta ääntä kuulunut kuin
+toisesta mesirikkaasta kuvusta toiseen lentävien mettiäisten surina,
+tai sirkkojen hiljainen laulu tienvierustan puoleksi kuivettuneessa
+ruohostossa.
+
+Maantien varrella olevan aidan takana käveli eräs nuori vaimo, jonka
+hoikka ja heiveräinen vartalo osoitti heikkoa terveyttä, ja jonka
+astunnnassa oli jotakin väsynyttä, mikä huonosti soveltui hänen
+nuorekkaisiin, melkein lapsellisiin kasvoihinsa. Uneilevalla
+silmäyksellä katsoi hän aidan yli maantielle, mutta ikäänkuin hätäytyen
+käänsi hän jälleen silmänsä sieltä pois ja loi ne alas maahan. Silloin
+huomasi hän aidan vieressä kauniin ruusupensaston; hän läheni sitä,
+kumartui alas ja taittoi yhden ruusun. Kun hän jälleen nosti silmänsä
+ylös, jäykistyivät ja vaalenivat hänen hienot kasvonsa. Pölyisellä
+maantiellä oli hän oivaltanut kookkaan vanhanpuoleisen naisen, joka,
+kantaen kahta valkoisella vaatteella peitettyä pakkaista käsissään,
+pitkillä, rivakkailla askeleilla häntä läheni. Nuori vaimo vilkaisi
+taakseen, nähtävästi hän aikoi paeta samaa tietä, kuin oli tullutkin;
+mutta samassa hän jo kuitenkin otti muutamia askeleita eteenpäin, juuri
+kuin olisi joku vastustamatoin voima vetänyt häntä vastaantulevata
+kohden. Tämä riennätti askeleitaan ja viittasi hänelle. Vaimo näytti
+unhottavan epäilyksensä ja läheni aitaa, jonka toisella puolella oleva
+vaimo jo oli laskenut vakkansa maahan, ja sinirautuisen esiliinansa
+kulmalla nyt pyyhki hikeä otsaltansa.
+
+"Sepä oli hyvä asia, Anna Heikkinen," puhui hän, yhä kasvojaan
+pyyhkien, "että juuri tänään teitä täällä tapaan. Olisi tottakin ollut
+vahinko, ell'en olisi saanut teille lausua niitä terveisiä, joita
+poikani Petter toi Suorsakylästä mukanaan." Nuoren vaimon kasvoista
+poistui väsynyt, välinpitämätöin katse ja antoi sijaa vilkkaammalle
+näölle.
+
+"Kävikö poikanne siellä, Leena, ja milloin?"
+
+"Toissapäivänä, sunnuntaina, hän siellä oli. Silloin, näetten,
+pidettiin tanssit myllärin luona, eikä poikani niitä mielellään
+laiminlyö."
+
+Anna ei siihen mitään vastannut. Tietämättänsä hän vaan vei sydämelleen
+kätensä, jossa hän vielä ruusua piti. "Kuuliko Petter mitään minun
+omaisistani?" kysyi hän sitten hiljaisella, vakavalla äänellä.
+
+"Tottahan nyt," kuului vastaus. "Hän kävi itse Peltolassa. He olivat
+kaikki raittiina ja voivat hyvin, yksin Katrikin. Mutta," vaimo
+kumartui lähemmäksi aidan yli, samalla kuin viekas silmänisku teki
+hänen ruman muotonsa vieläkin inhottavammaksi, "minulla on teille
+jotakin erinomaisempaa kerrottavana. Tommi on siellä!"
+
+Anna kavahti, ikäänkuin olisi odottamatoin isku häntä tavannut ja
+kasvonsa kävivät tulipunaisiksi. "Tommi," sanoi hän sortuneella
+äänellä, "Tommi" -- -- -- ja rivakkaasti kääntyen, heitti hän aran,
+hätäisen katseen siihen suuntaan, josta tuuheiden koivupuitten välistä
+komean kartanon katto näkyi.
+
+Leipuri-Leena, joksi vaimoa paikkakunnalla yleisesti sanottiin siitä
+syystä, että hän likeisestä, pienestä kaupungista kuletti vehnäsiä
+maalaisille, tarkasti hetken aikaa sanojensa vaikutusta, ennenkuin
+ryhtyi vastaamaan noiden jäykästi katsovien silmien äänettömään,
+tuskalliseen kysymykseen. "Vanhukset, näette," pitkitti hän, "eivät
+enää tule hänettä toimeen, ja sentähden jää Tommi nyt kotiin. Petter
+myöskin sanoo, ett'ei koko talouden hoidosta ole mihinkään ilman
+Tommitta. Ja kauniiksi on hän tullut! Hän on antanut kasvaa suuren
+mustan parran, jolla hän on aivan kreivin näköinen ja -- -- -- vähän
+hurjaksi on hän käynyt. Hän on tanssinut kaiken yötä niinkuin raivokas
+ja ottaa myöskin tilaisuudessa vähän liiemmäksi väkeviä, mutta
+Petterille hän on sanonut sitä tekevänsä ainoastaan surusta, ja hän
+käski sanomaan teille terveisiä, Anna!"
+
+Tämä oli puhetta kuunnellessa painanut päänsä alas ja hänen kasvoistaan
+oli taaskin joka veripisara kadonnut. Nyt hän kavahti ylös. Hänen
+vaaleat huulensa jo aukenivat vastaukseen, mutta --
+
+"Anna, Anna!" kuului voimakas ja raikas miehen ääni huutavan vähäisen
+loitompaa, ja nuori vaimo säikähti niin, että hänen polvensa vapisivat.
+Hätäisesti, tuskin tietäen, mitä hän teki, painoi hän jotain vanhemman
+vaimon käteen, viittasi häntä pakenemaan ja kääntyi itse rivakkaasti
+astumaan asumusta kohden.
+
+Leipuri-Leena katsoi ihmetelleen hänen jälkeensä ja sitten omaan
+ruskeaan ja karkeaan käteensä, jossa hänellä nyt oli suuri raha ynnä
+kaunis ruusunkukkainen, jonka hän tätä ennen oli huomannut pakenevan
+kädessä. Mitä oli hän tarkoittanut tällä lahjalla? Eikö hän
+hämmästyksessään ollenkaan tietänyt, mitä hän teki taikka -- -- --
+ilkeä hymy näkyi Leipuri-Leenan päivettyneissä kasvoissa; hän laski
+varovasti kukkaisen vakkaseen liinavaatteen alle ja alkoi kiiruusti
+astua eteenpäin.
+
+Sillä välin oli Anna pakenevilla askeleilla rientänyt siihen suuntaan,
+josta samaa kutsumushuutoa jo uudistettiin. Kääntyessään muutamien
+pensaiden taakse, tapasi hän erään miehen, joka, kantaen noin
+kaksi-vuotista lasta käsivarrellaan, tuli asumuksen edessä olevan
+ruohoisen kentän yli. Mies oli pituudeltaan keskinkertainen ja
+varreltaan vankka. Muotonsa ei ollut vähääkään kaunis eikä hän liioin
+nuoreltakaan näyttänyt. Muutamat hienot kurtut otsassa ja poskissa ynnä
+juonteet suun ympärillä osoittivat, että hän mahtoi olla likempänä
+neljää kuin kolmeakymmentä. Mutta hänen näössään oli jotakin reipasta
+vilpitöintä, ja hänen olennossaan jonkunlainen tyyne vakavuus
+jonkatähden häneen heti ensi katsannossa mieltyi, ellei mitään
+ennakkoluuloa hänestä ollut.
+
+"Siinäkö sinä viimeinkin olet, Anna!" lausui hän nuorelle vaimolleen,
+joka häntä nähdessään säpsähti ja hiljensi käyntiään. "Minä olen sinua
+jokapaikasta hakenut. Joku onnettomuus olisi helposti voinut tapahtua,
+sillä Kati leikki aivan yksinään joen rannalla."
+
+Anna, joka tuskin vielä oli tointunut edellisestä hämmästyksestään,
+tunsi itsensä loukatuksi miehensä sanojen ja etenkin hänen katsantonsa
+ja äänensä nuhteesta. Peittääkseen kiusallista hätäytymistään tekeytyi
+hän uhkamieliseksi ja vastasi jäykästi: "Olisit huutanut Liisaa, ja
+nuhdellut häntä, jonka huostaan olin lapsen jättänyt."
+
+Miehensä katsoi häneen pitkään. Hän oli tottunut näkemään vaimoaan
+välinpitämättömänä ja haluttomana, mutta äreänä ei hän vielä koskaan
+häntä nähnyt. "Sinä tiedät, Anna, kuinka huolimatoin se tyttö on, ja
+sentähden on minun kääntyminen äitiin, kun kysymys on lapseni edusta ja
+turvallisuudesta."
+
+Vaimolla oli jotakin tekemistä hameensa kanssa, jonkatähden hän ei
+voinut mieheensä katsoa. Kokien päästä hänen ohitsensa, intti hän
+hiljaa: "Kuinka minä voisin kaikkialla olla?"
+
+Miehensä sulki häneltä tien. "Mutta missä sitten olit oikeastaan?"
+kysyi hän, "koska sinulla ei ollut aikaa lastasi ajatella?"
+
+"Täällä pellolla, niinkuin näet."
+
+"Tähän aikaan, aivan yksin?"
+
+Anna vältti yhä miehensä silmäyksiä, ja oli liian vähän oppinut
+teeskentelemään, voidakseen näyttäytyä levolliselta hänen tätä
+kysyessään. "Anna," huudahti Heikkinen äkkiä ja hänen miehiset kasvonsa
+vävähtivät surusta, sillä asia oli hänelle nyt selvä. "Sinä et ole
+yksinäsi ollut. Tänään on tiistai, oletko taaskin puhellut aidan luona
+Leipuri-Leenan kanssa?"
+
+Vaimo nosti hienon, valko-tukkaisen päänsä ja silmäinsä säteet
+kohtasivat nyt suoraan hänen miestään, mutta niiden luonnissa asui
+kylmyyttä ja miltei vihaa. "Ja josko niin olisin tehnytkin, mikä
+onnettomuus siinä sitten oli? Et toki voine minua kieltää paria sanaa
+vaihettamasta hänen tai jonkun muun kanssa, jonka satunnaisesti tuolla
+tien varrella tapaan."
+
+"Satunnaisesti?" Hän katsoi kiinteästi ja surullisesti liikutetulla
+mielellä vaimoonsa, joka punastuen taaskin loi silmänsä alas. "Anna,"
+pitkitti hän, hyväellen ja vyyhdyttäen lasta, joka alkoi käydä
+levottomaksi hänen sylissään. "Sinä tiedät ja olenhan sen monasti
+sanonut, minkätähden kerrassaan olen kieltänyt Leipuri-Leenaa käymästä
+talossani. Hän on inhottavin kielitteliä koko paikkakunnalla, vie
+valhejuttuja talosta toiseen, ja on jo paljon pahaa sillä tavoin
+matkaansaanut. Sinä tiedät sen, etkä kuitenkaan usko etkä luota minuun
+sen verran että pitäisit kieltoani arvossa."
+
+Nuoren vaimon sydämessä taisteli niskoittelemisen halu ja vakuutus
+väärässä olemisesta, mutta kun hän ennen kaikkea tahtoi päästä tuosta
+kiusaavasta haastelusta, turvautui hän edelliseen. "Varmaan sen
+tekisinkin, Yrjö," vastasi hän sentähden nurpeasti, "ellei tämä kielto
+olisi sinulta vaan pelkkiä juonia. Ei kukaan ole voinut näyttää toteen,
+että Leena on valhejuttuja kertonut", ja samalla, käyttäen tilaisuutta
+hyväkseen, kun isä koki rauhoittaa itkevää lasta, puikahti hän heidän
+ohitsensa ja pakeni huoneesen.
+
+Kauan katsoi Heikkinen hänen jälkeensä, ja synkkä ja yhä synkempi varjo
+pimensi hänen otsaansa.
+
+"Ei hän siitäkään mitään välitä että lapsi on vaarassa ollut," lausui
+hän hiljaa ja huolestuneena itsekseen. Hellästi puristi hän pikku Katia
+rintaansa vasten ja käveli hiljaa koivujen varjostamaa polkua pitkin
+peltoa kohden, jossa kullankarvainen ruis kauniina ja tuleentuneena
+aaltoeli, leikkaajan sirppiä odotellen.
+
+Tästä päivästä lukien voi Yrjö Heikkinen huomata vaimonsa olennossa
+nähtävän muutoksen. Tosin ei hän tähänkään saakka ollut osoittanut
+miehelleen hellempää rakkautta eikä näyttänyt vähääkään ymmärtävän sitä
+intoisata lemmen halajamista, josta tämän rehelliset, siniset silmät
+puhuivat, mutta hän oli kuitenkin sietänyt ja melkein ystävällisesti
+vastaanottanut kaiken hellän huolenpidon. Nyt oli toisin. Ilmeisesti
+hän karttoi miestään, ja vältti katsoa häntä silmiin, ja samassa
+suhteessa hänen olentonsa kävi yhä vastahakoisemmaksi, kasvonsa
+kelmeämmäksi ja astuntansa väsyneemmäksi. Yrjön sydämessä alkoi hento
+toivon taimi vähitellen lakastua, ja yhä tuskallisemmaksi kävi hetki
+hetkeltä kysymys, mitä oikeastaan oli tekeminen sen hilpeän ja heikon
+olennon eteen, joka niin auttamattomasti näytti kuihtuvan hänen
+kainalossaan.
+
+"Ettekö sitä huomaa, veli Heikkinen?" sanoi eräänä päivänä muuan
+ystävällinen naapuri, "ettekö huomaa, että teidän vaimoanne vaivaa
+koti-ikävä? Eikä teidän sitä ole ollenkaan ihmetteleminen. Noin
+nuorelle naiselle mahtaa tuntua hyvinkin oudolta, kun äkkiä tulee
+muutetuksi niin suuresta kylästä kuin se, jossa hänen isänsä talo oli,
+tänne yksinäisyyteen, -- -- sillä, älkää paheksuko, kyllähän teillä
+kaunis asunto on, mutta hyvin se on erillään muista."
+
+"Mutta hän saattaisi milloin hyvänsä mennä hevoisella naapureitaan
+tervehtämään," vastasi Heikkinen ihmeissään.
+
+"Kyllähän se niinkin on, mutta ei se kuitenkaan vastaa monilukuista
+koto-perhettä ja tuttavien ahkerata luona-käyntiä. Uskokaa vaan minua,
+vaimoanne vaivaa koti-ikävä," väitti naapuri, aavistamatta sitä huolien
+helpoitusta, jonka hänen sanansa toisessa vaikuttivat. Hukkuvakin
+tarttuu olkikorteen, eikö siis Yrjö Heikkinen halukkaasti kiintyisi
+siihen ajatukseen, että hänen nuoren vaimonsa huolestuttavaan
+tilaan oli vaan koti-ikävä syynä. Monasti hän oli kuullut tämän
+surkuteltavimman taudin kalvaavasta voimasta ja jos tämä vaan oli se
+vaiva, joka Annaa murti, niin voisihan siihen kai jonkun neuvon keksiä,
+kun siitä kerran tiedon sai. Kun Heikkinen myöhemmin jäi yksinään,
+kuiskasi tosin joku ääni hänen sydämessään näinkin: "Jos hän vaan
+puoleksikaan lempisi sinua niinkuin sinä häntä, niin ei hän vanhaa
+kotiaan ikävöitsisi," mutta hän koki kaikin voimin saada tätä ääntä
+vaikenemaan ja alkoi tuumia, mikä keino, asian näin ollen, hänen
+vaimoaan parhaiten auttaisi.
+
+"Mitä arvelet, Anna," alkoi hän jo seuraavana päivänä, kun he kumpikin
+yhtä puhumattomina kuin ennenkin olivat puolipäivällistä atrioineet,
+"et ole pitkään aikaan ollut kotonasi, tahtoisitko ehkä joksikin aikaa
+mennä käymään vanhempiesi luona?"
+
+Tämän kysymyksen vaikutus hänen nuoreen vaimoonsa hämmästytti
+Heikkistä. Annan kasvot lensivät tulipunaisiksi, koko hänen ruumiinsa
+vavahti ja silmänsä kiintyivät ihmeellisellä, puolittain tuskallisella,
+puolittain riemullisella ja kummastuneella katseella Yrjöön. Tämä näki
+siinä vaan valtavan ilon osoituksen, joka kertoi kauan sydämen kätköön
+painetusta halajamisesta. Vaikka Yrjö tunsi ikäänkuin pistoksen
+sydämessään, otti hän kuitenkin ystävällisesti vaimoaan kädestä ja
+lausui, lempeästi häntä nuhdellen: "Kun niin kovin olet ikävöinyt
+kotiasi, miksi ei sinulla ollut sen verran luottamusta minuun, että
+olisit haluasi ilmoittanut? Josko viimeinkin oppisit minussa tuntemaan
+uskollisimman ystäväsi, ja kertoisit minulle kaikki, mitä toivot,
+taikka mikä sinua painaa!" Kyynelet valtasivat Annan, hänen katseensa
+osoitti niin suurta neuvottomuutta, ja ilmaisi hänen niin vaivaloisesti
+tavoittelevan jotakin sopivaa sanaa, että miehessään heräsi jo
+rahtuinen toivetta saada häntä viimeinkin avaamaan sydäntänsä.
+
+Heikkinen läheni vaimoaan, kietoi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri,
+jota hän ei kaukaan aikaan ollut tehnyt, ja lausui hellästi: "Anna, jos
+sinulla on joku huoli, ja minä sen voin auttaa, niin sano se minulle.
+Sinä tiedät, sinun täytyy tietää, että kaikessa tarkoitan vaan sinun
+onneasi. Ei ole Luoja minulle suonut hyvää puheenlahjaa, jolla kentiesi
+voisin sun nuorta sydäntäsi viehättää, mutta sinä voit luottaa minuun,
+ja jos sinulla vaan on joku toivo, niin anna mun se tietää!"
+
+Anna pudisti päätään ja lepäsi miehensä kainalossa aivan kuin pieni,
+vangittu lintuinen, jonka sydän levottomasti sykkii, ja joka
+hätääntyneenä silmäilee ympärilleen, odottaen sopivata hetkeä, jolloin
+tohtisi lentoon lähteä. Heikkinen sen hyvin huomasi ja hänen mielensä
+kävi siitä katkeraksi. Kuitenkin hän yhä puhui vaimolleen helliä,
+sydämestä lähteneitä sanoja, puhui niin, kuin hänen hiljainen, tyven
+luontonsa vaan harvoin oli pannut häntä puhumaan, mutta -- turhaan!
+Syvästi loukattuna vetääntyi hän pois ja uudisti nyt kysymyksensä
+kolkolla äänellä: "Tahdotko lähteä vanhempiesi luona käymään?"
+
+Vavisten vastasi Anna viimeinkin: "Mielelläni sen tekisin. Halajaisin
+vielä kerran saada Katria nähdä."
+
+"Hyvä! Niinpä valmista itseäsi matkaan. Lauvantaina lähden viemään
+teitä ja saat lapsen kanssa olla siellä muutamia viikkoja, kunnes tulen
+teitä hakemaan."
+
+Hän otti hattunsa ja läksi huoneesta. Anna jäi ristiriitaisten
+tunteittensa valtaan. "Minä saan hänet jälleen nähdä!" riemuitsi hän
+rajussa ilossa ja hänen silmistään iski outo tuli, mutta seuraavassa
+silmänräpäyksessä hän kätki kasvonsa käsiin ja kovasti, niinkuin
+ukkosen jyrinä soimasi häntä omatunto: "Sinä olet miehesi pettänyt,
+tämä on ensimmäinen askel sillä tiellä, joka kadotukseen vie!"
+
+
+II.
+
+Juhlallisesti kaikuivat kirkon-kellot lakean yli ja kutsuivat
+Suorsakylän asukkaita Herran huoneesen. Kirkko, joka oli rakennettu
+keskelle kylää eräälle kukkulalle, katseli ystävällisesti seutua
+ympärillään sitä virtaa, joka tyvenesti viheriässä laaksossa vyörytti
+aaltojaan nurmirikkaiden äyräin välitse alas kaukaista merta kohden.
+Elokuun aurinko imi kastehelmet ruohojen nenistä ja kimalteli
+ilakoitsevilla valosäteillä hautaristien kullatuissa kirjoituksissa.
+Hiljaisten hautaristien ympärillä vallitsi pyhäpäivän huoleton elämä,
+sieltä ja täällä kuului leikkipuheita ja naurun helinää, sillä kylän
+nuoriväki mieluisasti kokoontui kirkkopihaan jonkun puolituntia ennen
+jumalanpalveluksen alkamista. Nuorten uhkuva ilo, heidän kajahteleva
+naurunsa ei voinut paikan vakaisuutta vähääkään karkoittaa. Viikon
+tapaukset kerrottiin, iltapuolen vakavimmasta viettämisestä tuumailtiin
+ja ennen kaikkea tarkasteltiin nuoria neitosia, jotka siveinä, maahan
+luoduin silmin kulkivat sivuitse, vaan kuitenkin hengin hipiin mielivät
+yhtyä johonkuhun lähellä olevaan tuttavaan tai sukulaiseen,
+pysähtyivät keskustelemaan ja vastaamaan leikillisiin puhutteluihin,
+kunnes aina useampia heidän seuraansa liittyi, joten pian siellä täällä
+syntyi iloisesti häliseviä naisjoukkioita. Koko tuo vilkas näkymö sai
+sen kautta kirjavan monenmuotoisuuden ja viehätti tietysti sitä enemmän
+kaikkia läsnäolevia. Puhe kävi reippaasti ja ujostelematta siksi kuin
+äkkinäinen liikunto nähtiin väkijoukossa ja kaikkien huomio
+kääntyi kirkonporttiin, josta juuri nyt ijäkäs, nähtävästi noin
+kuusikymmen-vuotias, jykevä mies tuli sisään. Hänen kookas vartalonsa,
+hänen pulska ja talonpoikaiseen malliin tarkasti mukautettu pukunsa
+sekä vissi mahti hänen olennossaan osoittivat heti hänen olevan
+tärkeä-arvoisen miehen.
+
+"Katsokaa tuolla tulee Peltolan isäntä!" kävi kuiskutus suusta suuhun.
+Hänen ympärillään kohotettiin lakkia ja hattuja, ja astuessaan
+mahdikkaasti eteenpäin, tervehti hän suurella itsehuomiolla oikeaan ja
+vasempaan. Sitten hän läheni muutamia vanhempia miehiä, joiden kanssa
+alotti puhetta.
+
+"Kukahan tuo lienee, joka hänellä on mukanaan?" kysyi sivulla olevassa
+parvessa eräs nuorukainen.
+
+"Etkö sinä sitä tunne?" vastasi toinen. Sehän on hänen vävynsä, tuo
+rikas Heikkinen, järven toiselta puolen, sieltä, jossa talollisten
+tilat ovat kuin hyvät hovit. Nähty selvään, kuinka vanhus hänen
+ennallaan kulkeissaan pitää niskaansa vielä tavallista jäykempänä.
+Mutta minkähäntähden ei Anna ole heidän kanssaan? Luulisi kuitenkin,
+että miehensä olisi hänet ottanut mukaan."
+
+"On kyllä ottanutkin," lausui nyt kolmas, joka tähän saakka oli
+silmiään kääntämättä katsellut eräitä nuoria, jotka seisoivat lähellä
+kirkonovea ja joiden kovanlainen ilo, toisten ikään hiljennettyä,
+herätti huomiota. "Anna on eilen illalla tullut, ja kylässä kuulin jo
+kerrottavan, että hän on ikävöinyt kotiaan, varsin huonolta on hän
+kuulemma näyttänytkin. Sentähden on miehensä tuonut hänet tänne, ja
+aikoopa viedä, niinkuin sanotaan, jättääkin hänet vanhempiensa luokse
+joksikin aikaa, koska hän ei ymmärrä mitään neuvoa hänen kanssaan
+siellä kotona."
+
+"Sepä on ikävää kuulla," arveli ensimmäinen kysyjä, jonka rehellisissä
+kasvoissa ilmautui vilpitön huoleisuus. "Anna oli kuitenkin ennen niin
+iloinen tyttö ja paras leikkikumppani."
+
+Toinen kohotti olkapäitään. "Niinpä se tavallisesti tahtoo käydä tässä
+matosessa maailmassa; kun ei ihminen koskaan voi saada tarpeekseen asti
+sen hyvyyttä. Ei Peltolallakaan ole, niinsanoakseni, kuin yksi ainoa
+tytär, sillä Katri-raukkaa tuskin voikaan lukuun ottaa; eikä hän
+kumminkaan saanut lepoa, ei rauhaa, ennenkuin oli sen ainoansa myynyt
+rahaan ja tavaraan ja lähettänyt pois vieraisiin."
+
+"Oho, Lassi, ei se nyt sentään niin maailmasta pois ole Heikkisenkään
+tila," lausui taas se nuorukainen, joka ensin oli Annan tulosta
+kertonut. "Kun he vaan lossilla ensin menevät Keljonlahteen, niin siitä
+ei ole kuin 6 tai 7 tunnin matka, etenkin jos semmoisilla hevosilla
+ajaa, kuin Heikkisen oriit ovat."
+
+"Yhdentekevä, oli muutamia tuntia enemmän tai vähemmän, vieraassa
+paikkakunnassa se kumminkin on, ja siitä olen varma, että jos vaan
+Annan mielen jälkeen olisi käynyt, niin Suorsakylässä hän vieläkin
+olisi."
+
+"Ja kuka tietää, mikä paras on! Siitä vaan olen varma, ett'ei Anna
+rahan eikä tavaran tähden ole miehelään mennyt. Eipä hänellä mahtanut
+täälläkään varsin hauskat päivät olla, sillä ennen olisi Peltola
+antanut vaikka tappaa itsensä, ennenkuin olisi tytärtään Ojalan
+Tommille antanut, sen me kaikki tiedämme."
+
+"Olisiko hän sitten ollut ainoa kylässä!" Puhuja lykkäsi ylpeästi
+lakkinsa kallelleen ja, pistäen kädet taskuunsa, katseli hän
+nähtävästi hyvin itseensä mieltyneenä ympärilleen, josta varmaankin
+olisi joutunut pilkanalaiseksi, ell'ei hyväluontoinen kumppalinsa oli
+sitä estänyt, tuustaamalla toista kylkeen, samalla kun huudahti: "Hei,
+katsokaas tuonne," jolla hän saattoi heidän huomionsa kirkonoven luona
+seisoviin nuoriin. Yksi heistä, jota toiset nähtävästi olivat
+narranneet ja kiusotelleet, erkani samassa tuokiossa seurasta ja meni
+suoraa päätä Peltolan isännän luokse.
+
+Hän oli erinomaisen kaunis nuorukainen, jonka mustat, kiharat hiukset
+ynnä vapaampi olento ja se julkea tapa, jolla hän piti harmaata
+huopahattua päässään eroittivat hänen heti kaikista muista. Vakailla
+askeleilla ja rohkealla katsannolla, vähintäkään välittämättä niistä
+hämmästyneistä silmäyksistä, jotka häntä seurasivat, meni hän suoraa
+tietä kylän ylimyksen eteen. Tummilla, säihkyvillä silmillään hän ensin
+hetkisen mittaili Annan miestä ja sitten Peltolaa itseään, kohotti
+ylpeästi hattuaan ja lausui äänellä, johon arvon antava nöyryys ja
+vaativa rohkeus naurettavasti sekaantuivat.
+
+"Hyvää huomenta isäntä! Isäni käskee sanomaan terveisiä ja hän tahtoisi
+mielellään tietää, joko nyt olette harkinneet, kenen korjattava se
+raja-aita on, joka on myllyntakaisten peltojen välissä?"
+
+Peltolan isännän tyyneet kasvot muuttuivat suuttumuksesta. Otsaansa
+rypistäen nykäsi hän vaan hiukan lakkiaan tervehdykseksi ja, katsoen
+karsaasti kopeaan kysyjään, vastasi hän: "Jos teillä, sinulla tai
+isälläsi, on minulle jotakin sanomista, niin tiedätte, missä minä olen
+tavattavana; tässä ei ole semmoisten selitysten paikka."
+
+Varmaankin se oli Peltolan mielestä juuri parhaasen aikaan, kuin
+kirkossa urut nyt kajahtivat soimaan, kehoittaen siten ulkona seisovia
+tulonsa oikeata tarkoitusta muistamaan. Peltola viittasi vävylleen, ja
+näiden astuessa Herranhuoneesen, ympäröivät nuorukaiset nauraen
+uudelleen Tommin, jonka katse osoitti selvään, että he sitä ennen
+olivat epäilleet hänen uskaliasta rohkeuttaan.
+
+Jos Anna olisi tietänyt tästä tapauksesta, kuinka hän silloin olisikaan
+iloinnut siitä, ettei hän tänään kirkkoon mennyt! Hänen vanhempainsa
+talo oli kylän toisessa päässä, maantien vieressä. Paitse aittoja
+ja muita tarpeellisia ulkohuoneita, kuului siihen tavallinen
+asuinhuonerivi, jonka rakennuksen keskellä oleva porstua jakoi kahteen
+osaan. Porstuan toisella puolen oli mahdottoman suuri perheentupa ja
+toisella pari pienempää kammaria ynnä vierastupa. Peltolan tilukset
+olivat suurimmat koko kylässä; hän oli jo kauan ollut kylän vanhuksena
+ja kaikin puolin sen arvokkaimpana miehenä, eikä itse ruhtinaskaan
+voinut olla Peltolan isäntää ylpeämpi maallisen asemansa puolesta.
+Vierastuvan ikkunassa, joka oli maantielle päin, istui talon vasta
+tullut tytär juuri silloin, kuin Tommi kirkonpihassa puhutteli hänen
+isäänsä. Annan suuret, väsyneet silmät tuijottivat eriskummallisella
+katsannolla ulos ikkunasta. Katseliko hän, kuinka vilpoinen aamutuuli
+tuuditti maantien varrella kasvavien koivujen lehväisiä latvoja, tai
+oliko huomionsa vetääntynyt hiukan kauemmas, -- kenties tuohon
+tuulimyllyyn, joka näkyi hietakummulta vähän matkan päässä maantien
+toisella puolen, tai sen vieressä olevaan muhkeaan taloon, joka erkani
+kaikista muista kylän huoneuksista uudemman-aikaisen rakennustapansa
+puolesta.
+
+"Anna, mitä ajattelet?" Lauhkea ääni tempaisi viimeinkin nuoren vaimon
+tällä kysymyksellä ajatuksistaan tai muistelmistaan, ja kun hän äkkiä
+kääntyi, tapasi hän ymmärtäväiset, syvämietteiset silmät, jotka eräistä
+kalveista, kivuliaista, mutta kuitenkin miellyttävistä kasvoista olivat
+häneen kiinnitetyt, ja juuri tällä hetkellä haikean surullisella
+katsannolla.
+
+Niiden omistaja istui jonkunlaisessa rullatuolissa, jota hän mielensä
+mukaan tottuneella tavalla liikutteli mihin hyvänsä, vaan johon, kun
+jaloillaan ei voinut askeltakaan ottaa, oli tuomittu aivan kuin
+koteloinen kuoreensa.
+
+"Mitä sinä ajattelet?" toisti hän. "Sittenkuin olemme täällä
+kahdakesken olleet, et ole minulle sanaakaan puhunut etkä edes
+vilahdukselta minuun katsonut, vaan lakkaamatta tuijottanut tuonne
+ulos. Mielestäni on kuitenkin jo kauan siitä, kuin viimeksi olemme
+toisiamme kohdanneet."
+
+Annan kasvoissa ilmautui maltiton katkeruus. "Enkö enää saa
+ajatuksianikaan itsekseni pitää?" kysyi hän. "Enkö enää saa
+muistellakaan sitä aikaa, jolloin viattomana lapsena noiden koivujen
+alla leikin?"
+
+Hänen äänensä vapisi ikäänkuin pidätetyistä kyyneleistä, mutta kun hän
+huomasi hämmästystä ja huolta sisarensa katseessa, heittäytyi hän alas
+tämän istuimen ääreen, kätki kasvonsa hänen hameensa laskoksiin ja
+lausui sydämen tuskalla: "Suo minulle anteeksi, Katri! Minä olen niin
+paha, enkä ansaitse lainkaan sinun hyvyyttäsi, mutta et voi käsittää,
+kuinka tyyten onneton minä olen!"
+
+"Kuinka se voi olla mahdollista! Oi, tuota juuri aavistin heti, kuin
+sinut eilen näin." Syvä suru soi Katrin äänessä, hänen tätä
+lausuessaan, ja ohuilla, laihoilla käsillään hän hiljaa hiveli
+sisarensa vaaleita hiuksia. "Kuinka voi se olla mahdollista! Yrjö on
+kuitenkin niin hyvä."
+
+"Mutta hän vaatii minua rakastamaan itseään, hän vartioitsee minua,"
+kuului puoleksi kuiskaama vastaus. "Enkä minä voi sitä kärsiä. Hän on
+tyytymätöin minuun, ja minä tiedän, että hän tavallansa on oikeassa,
+mutta sitä en kuitenkaan voi auttaa. Voi, kaikkian ennen haluaisin
+kuolla!"
+
+"Anna, Anna, mitä tämä merkitsee! Enhän sinua enää tunnekaan!" Näistä
+sanoista soi sureva helleys, mutta samalla myöskin ankara nuhde. Anna
+nosti äkkiä päänsä sisarensa polvilta.
+
+"Vai niin!" sanoi hän ja veti kahden käden hiukset ylös otsaltaan. "Vai
+käy se nyt teidän ihmeeksenne, kun olette minut tänlaiseksi saaneet!
+Nyt, kun se on liian myöhäistä ja onnettomuus jo on käsissä!"
+
+"Anna, ota vaari sanoistasi! Sinä et tiedä mitä puhut."
+
+"Hyvin sen tiedän!" Sama omituinen alakuloisuus, joka Yrjö Heikkisen
+puolisoa viime aikoina oli vaivannut, ilmautui nytkin hänen
+katsannossaan. "Olin vielä liian nuori, tuskin muuta kuin lapsi, enkä
+ollut kuin muutaman kerran miestäni nähnyt. En sitä voinut uneksiakaan,
+että hän minulle olisi rakkaampi kuin ken tahansa joku muu. Silloin
+minulle eräänä päivänä julistettiin, että hän oli minua vaimokseen
+pyytänyt, ja että vanhemmat olivat hänelle antaneet lupauksensa. Kielto
+kuoli huulilleni, kun isä jyrkästi ilmoitti tahtonsa, ja kun sitten
+hädissäni otin turvani sinuun, Katri, et sinä herjennyt päivä päivältä
+minulle selvittämästä, kuinka muka velvollisuuteni oli isää totella,
+ettei minulle koskaan olisi tarjona senlaista onnea, ja muuta
+semmoista, siksi kuin pääni kävi ymmälle ja minä viimein suostuin
+siihen, jota en auttaa voinut. Nyt kuitenkin, nyt sen tiedän, ettei
+minun olisi pitänyt sitä tehdä, ei, vaikka siihen paikkaan olisin
+nääntynyt!" Hän oli noussut ylös tätä lausuessaan ja seisoi nyt eteensä
+tuijottaen, kasvot kalveina ja huulet yhteen puristettuina.
+
+"Sinä teet syntiä, kun tuonlaisia puhut," sanoi Katri. "Sinusta on
+pidetty hyvä huoli. Sinulla on mainio toimeentulo, hyvä mies ja terve,
+kaunis lapsi."
+
+"Ja, --" nuori vaimo tuli mahdollisimman lähelle sisartaan, kumartui
+alas, nojasi käsillä toisen olkapäihin ja likeni huulineen hänen
+korvaansa. "Ja ääretön, kalvaava ikävyys sydämessä toista
+muistellessa," kuiskasi hän harvaan ja painavasti, ja kun hän sen
+sanottuaan kätki kasvonsa käsiin, vavahteli hänen ruumiinsa kovista
+nyyhkäyksistä.
+
+Katri huolestuneena ja hämmästyksissään, koki häntä rauhoittaa, mutta
+Anna pudisteli eväten päätään. Hän laski kädet alas kasvoiltaan ja
+kyyneltynein poskin alkoi hän uudelleen: "Oi, Katri, Katri, kuinka
+taisit sinä houkutella minua Heikkistä ottamaan kun kuitenkin
+tiesit --"
+
+"Vaiti," -- tautinen ojensi laihan kätensä puhujaa kohden, "vaiti Anna,
+ei sanaakaan enään. Sinä tiedät, kuinka sydämestäni toivon ja tarkoitan
+sinun onneasi, kuinka olisin valmis milloin tahansa uhraamaan tämän
+hurjan elämäni, jos sillä voisin sinua auttaa, ja kuitenkin vielä
+tänäkin päivänä puhuisin juuri samoin kuin silloinkin." -- Ja kun nuori
+vaimo nyt silmät levällään kummastellen häneen katsoi, jatkoi hän:
+"Sinä olit nuori emmekä kukaan olisi kiirehtineet sinun naimistasi,
+ellet olisi alkanut Ojalan Tommin kanssa noita onnettomia rakkauden
+asioita, joista kaikella muotoa oli loppu saatava."
+
+"Kaikella muotoa!" Katkerana tuskan huudahduksena nämä sanat puhkesivat
+Annan sydämestä, hänen huulensa värisivät, mutta jäykistyneellä
+katseella pyyhki hän kosteat helmet silmäripsistään ja ojensi itsensä
+suoraksi.
+
+"En ole sitä koskaan voinut käsittää," sanoi hän, "ja nyt kun olen
+vanhemmaksi tullut, olen sitä monasti miettinyt, mitä teillä oikeastaan
+on Ojalaisia vastaan. Nyt minä sinulta kysyn, mitä pahaa ovat he
+tehneet ja mistä te heitä moititte?"
+
+Katrin kasvot jäykistyivät. Näkyi selvään, että nyt koskettiin asiaan,
+josta hänen käsityksensä oli yhtä luja kuin kallio meressä. "He eivät
+kuulu meihin," vastasi hän. "Kaukaa ovat he tulleet ja tunkeuneet tänne
+meidän keskuuteen."
+
+"Toisin sanoen, he ovat vieraita ihmisiä, jotka Suorsakylässä ovat
+ostaneet itselleen kiinteän omaisuuden. Mutta onhan ihmisiä niin
+pitkälle, kuin armas aurinko valonsa luo, eikä suinkaan voi olettaa,
+että ovat huonompia kuin nenään, joiden esi-isät meidän kylässämme ovat
+asuneet."
+
+"He ovat tunkeuneet meidän sekaamme, eivätkä kuitenkaan ole omistaneet
+maan tapoja. Isälle he tekevät kiusaa, miten vaan parhaiten taitavat."
+Katrin täytyi tässä pysähtyä henkeänsä vetämään, sillä hän oli liian
+kiivaasti puhunut; mutta kun hän huomasi sisarensa pudistavan päätään,
+alkoi hän taaskin innolla: "Eikö mylläri aivan uhalla, isän harmiksi
+ole nostanut tuota suurta, uudenaikaista huonettakin hänen silmäinsä
+eteen?"
+
+Hän osotti kädellään siihen suuntaan, josta mylläri rakennuksen
+valkoiset seinät hohtivat puiden välistä vähän matkan päässä maantien
+toisella puolen.
+
+"En tottakaan ymmärrä, kuinka sinä tuonlaista voit uskoa," vastasi
+Heikkisen vaimo, joka nähtävästi koki puoliaan pitää sen mukaan, kuin
+sisarensakin innostui. "Monta monituista kertaa olen kuullut isän
+sanovan, ett'ei hän kuolemakseenkaan tahtoisi asua muunlaisessa kuin
+oikein huonossa ja tavallisessa talonpoikais-asunnossa, niinkuin hänen
+vanhempansa ja vanhempain vanhemmat ovat asuneet."
+
+"Siinä hän on vallan oikeassa; samoin oli naapuriemmekin laita tähän
+saakka, ja hyvin ovat kai toimeen tulleet. Tarvitsiko silloin näiden
+vieraiden tulla kylään ja kääntää kaikki asiat ylös-alaisin? Ja mitä
+heidän tarvitsi kapakkaa tänne laittaa ja sillä tavoin turmella kylän
+asujainten hyviä tapoja."
+
+"Mutta Heikkinenkin sanoo, että Suorsakylän myllärit ovat ikuisista
+ajoista kapakkaa pitäneet, vaikka tämän edellinen isäntä, joka ei
+muutoinkaan ollut erittäin toimelias, sen laiminlöi."
+
+"Samoin olisi Ojalakin saattanut tehdä. Ja kaikesta muusta huolimatta
+ei isä hänelle koskaan voisi sitä anteeksi antaa, että hän meiltä vei
+kestikievari-pidon."
+
+Anna aikoi jotakin sanoa, mutta Katri ei antanut suun vuoroa. Sama
+jäykkä katse vallitsi yhä vieläkin viimemainitun kasvoissa ja hänen
+kalveille poskilleen oli noussut pari punaista, hehkuvaa pilkkua. "En
+voi käsittää," pitkitti hän, "kuinka milloinkaan saatoit unhottaa,
+minkä huolen kestikievari-pidon kadottaminen antoi isälle. Ammoisista
+ajoista oli se ollut sijoitettu tälle talolle, ja samoin on koko isän
+elinajan kestikievari tässä ollut, siksi kuin viisi vuotta sitten, kun
+kontrahti oli uudistettava, mylläri otti hollikyydin helpommasta
+pitääkseen."
+
+"Mutta hän oli siihen oikeutettu. Sen olisi ken tahansa voinut tehdä,
+joka vaan tahtoi sen helpommalla ottaa."
+
+"Vaan sitä ei olisi kukaan muu tehnyt."
+
+"Olisihan isä saattanut sen ottaa yhtä helpolla."
+
+"Mutta sitä ei hän voinut tehdä, sillä se olisi hänelle ollut häviöksi.
+Ja isän kiusalla sen Ojalakin vaan otti, ei hän siitä muuta hyödy, sen
+saat nähdä. Hyvinpä jo kuuluvatkin ihmiset puhuvan hänen huonoista
+asioistaan."
+
+Nämät viimeiset sanat hän lausui ilmeisellä tyytyväisyydellä. Selvää
+oli, että hän säälimättä näkisi vastustajansa häviöön joutuvan ja
+vaikka voisikin ainoalla sanalla sen estää, niin ei hän sitä kumminkaan
+tekisi. "Noiden tuolla ja meidän välillä ei mitään yhteyttä voi olla,"
+jatkoi hän, "ja se minua aina on ihmetyttänyt, ett'et sinä sitä voinut
+käsittää."
+
+Nuori vaimo seisoi synkällä katsannolla hänen edessään. Hän ei enää
+ollut, niinkuin ennen, lapsi, jolta mieltä ja ajatusta puuttui. Hän
+tunsi nyt selvään, että sen riidan syy, joka niin tehokkaasti oli
+vaikuttanut hänen elämäänsä, oli vähintäkin tasan jaettava kummallekin
+puolen. Nyt hän ei toki noin ehdottomasti antaisi mukaan, vaan
+taistelisi viimeiseen asti elämänsä onnesta, -- mutta -- "myöhään," tuo
+kova sana, joka urhoollisimman voimat vie lamaan, ynnä sisarensa
+väsynyt katsanto kuolettivat loput kiistasanat hänen huulilleen. Syvään
+huoaten vaipui hän istumaan sisarensa tuolin viereen, mutta lauhtuneena
+kumartui tämä häntä kohden.
+
+"Anna," alkoi hän taas sillä hellällä äänellä, jolla hänen aina oli
+tapana puhutella sisartaan. "Anna, sinun tulisi olla niille
+kiitollinen, jotka, vähemmän sokeita kuin sinä, varjelivat sinun
+elämääsi suuresta vaarasta. Tommi ei ainakaan ansaitse sinun
+huolehtimistasi. Sittenkuin hän jälleen on tänne tullut, puhutaan
+hänestä sangen vähän. Hän kuuluu paljon seurustelevan kaikenlaisten
+huonomaineisten ihmisten kanssa toisista kylistä, muun muassa tuon
+hunttiomman Petterin, Leipuri-Leenan pojan kanssa, sieltä teidän
+puolelta. Sanotaanpa hänen harjoittaneen salametsästystäkin. Kiitä
+Luojaasi, että olet turvattuna, ja ettei sinulla ole mitään tekemistä
+Tommin kanssa."
+
+Kolkko hymy oli Annan ainoa vastaus tähän puheesen. Hän kuuli äänen
+sydämessään kuiskaavan: "Ei hän senlaiseksi olisi tullut, ellet sinä
+olisi häntä hyljännyt, ja hyvin mahdollista myöskin on, ett'ei koko
+jutussa ole sanaakaan totta." Ei hän kentiesi olisi malttanut olla tätä
+epäilystänsä ilmoittamatta, ellei huoneesen juuri samassa olisi tullut
+eräs lihava, iloisa vaimo, joka talutti pikku Katia kädestä.
+
+Sisarukset katsoivat vilahdukselta toisiinsa, mutta se ainoa silmän
+luonti sisälsi liiton siitä, ettei äidille mitään pitänyt sanottaman
+heidän keskinäisistä puheistaan, joka häntä aivan suotta saattaisi
+levottomaksi. Äiti oli kovasti mielissään, kun pikkuinen niinpian oli
+häneen taipunut ja väsymättä tallustellut hänen kanssaan joka paikassa
+sisällä ja ulkona. Hänen silmänsä hehkuivat äidin-äidillisestä ilosta
+ja vaikka hän sisään tullessaan loi silmänsä tutkistellen toisesta
+tyttärestään toiseen, ei hän kuitenkaan voinut ajatella muuta syytä
+heidän yksivakaisuuteensa, kuin että he pitkästä ajasta toisiaan
+tavatessa olivat keskustelleet totisista asioista ja kentiesi oli
+Katrin huono terveys tuottanut tuon surullisen katseen Annan silmiin.
+
+
+III.
+
+Yrjö Heikkisen kävi samoin, kuin tavallisesti käy ruhtinaallisille ja
+muille senlaisille henkilöille, joiden maine on suuri taikka jotka
+asemansa eli virkansa puolesta ovat muita ylhäisempiä: jokainen tunsi
+hänet, mutta hän sitä vastaan vaan muutamia, ja kummallista oli nähdä,
+miten isä Peltola, joka muutoin aina ylpeili talonpoikaisuudellaan ja
+pilkkasi niitä, jotka käytöksessään tahi vaatteissaan tahtoivat
+herrastella, nyt koki herättää huomiota ja mielellään näytteli vävyään,
+joka kuitenkin oli maanviljelyskoulussa saanut tavallista enemmän
+sivistystä ja joka käytöksessäänkin oli aivan kuin herra. Ei hän
+väsynyt kävelemästä vävynsä kanssa kylää pitkin kirkonmenon jälkeen ja
+halusta hän pysähtyi puhuttelemaan vastaantulijoita, jos ne hänen
+mielestään vähääkään sitä arvoa kannattivat. Ja kun hän näillä
+sanoilla: "minun vävyni," tahi: "Tunnettehan vävyni?" esitteli
+kumppaliaan, ymmärsi jokainen hänen näöstään ja äänestään, että hän
+mielessänsä ajatteli: "Tunnetteko lähellä tai kauempana ketään, jolla
+on sellainen vävy kuin minulla? Kuka siinäkään kohden voi vertoja vetää
+Suorsakylän Peltolan isännälle?" Hänen kookas vartalonsa kasvoi
+nähtävästi ja ruumiinsa suhteen oli hän jo päätänsä korkeampi kaikkia
+muita; ajatuksissaan tunsi hän itsensä tietysti vieläkin korkeammaksi.
+Jälkeenpuolisen, kun vanhoja, tuttuja isäntiä tuli heitä tervehtimään,
+ja ukot istuivat tuvassa olutta juoden, tupakoiden ja jutellen yhtä ja
+toista, sai Heikkinen kuitenkin kylläkseen heidän seurastaan ja pujahti
+appensa huomaamatta ovesta ulos, sillä hän ikävöi nähdä Annaa, jonka
+surullinen näkö, heidän puolipäivällistä syödessään, ei ollut häneltä
+hoksaamatta jäänyt. Levottomana oli hän kaiken aikaa päivällisten
+jälkeen itsekseen miettinyt, mikä hänen vaimoaan nyt mahtoi vaivata,
+kun hän kuitenkin oli kotonaan ja omaistensa luona. Likellä taloa oli
+kaunis koivikko, jossa Anna ennen aina sunnuntaisin mielellään
+oleskeli. Heikkinen varoi hänen nytkin olevan siellä, eikä hän siinä
+pettynytkään.
+
+Tämä lehto oli vähäinen metsikkö lähellä maantietä, josta sen eroitti
+ankea, pensastunut tanner. Maantietä vastaisella puolen oli järvi ja
+takana suuri ruispelto, joka oli leikattu ja kuhilailla. Koivukko ei
+ollut mikään ahdas, kostea metsä, vaan tilava ja raitis. Puut
+olivat kaikki suuria, tuuheita ja antoivat hyvän varjon. Keskellä
+koivukkoa oli paikka, johon Anna juuri oli valmistanut kahvipöydän.
+Päivällislepoa nautittuaan, oli Katrikin luvannut tulla tänne ja Anna
+oli kantanut hänelle valmiiksi mukavan nojatuolin pöydän ääreen.
+
+Nuori vaimo oli jo asetellut kupit pöydälle ja tähysteli nyt polulle
+päin, josta odotti toisia tulevaksi. Rasahdus hänen takanaan sai hänen
+äkkiä kääntämään päänsä. Mutta samassa tuokiossa hän huudahti
+hämmästyksestä, sillä takanaan, aivan likellä, seisoi nuori Ojala ja
+katseli häntä tummilla silmillään.
+
+"Tommi!" kuului kuiske hänen väriseviltä huuliltaan. Kuppi, joka sattui
+olemaan Annan kädessä, putosi raskaasti pöydälle ja hän itse vaipui
+hervottomana kuin lanka-vyyhti likeisimpään tuoliin.
+
+Tommi seisoi suorana hänen edessään käsivarret ristissä rinnan yli ja
+kiinnitti silmänsä jäykällä, vaativalla katseella häneen.
+
+"Et sinä ennen, Anna," alkoi hän sitten, "noin hämmästynyt minua
+nähdessäsi."
+
+Anna vavahti kuullessaan Tommin äänen, ja kaikki muiston leimut
+virisivät voimalliseen valtaan hänen sydämessään. Koko hänen mielensä
+hehkui Tommiin, mutta omatunto hillitsi mielen intoa, ja muistutti
+häntä asemastaan. Hän kuuli omantunnon vaativaa ääntä ja lausui
+rukoilevalla äänellä: "Mene, Tommi, mene heti pois!"
+
+Tommi pudisti päätään. "En voine helposti saada yhtä hyvää tilaisuutta
+sua kahdakesken puhutellakseni," sanoi hän, "ja minulla on sinulle
+vielä paljon sanottavaa. Ehkäpä en lainkaan olisi tullut, ellen olisi
+saanut tervehdystäsi ja kukkaista, jonka minulle lähetit, joista näin,
+että sinä minua vielä muistat."
+
+"Minäkö olen sinulle kukkaisen ja tervehdyksen lähettänyt?" Yrjö
+Heikkisen puolison kasvoissa näkyi selvä, teeskentelemätöin kummastus.
+
+"Niin kyllä, -- ruusunkukan ja tervehdyksen. Ettetkö muka olisikaan
+minulle niitä lähettänyt Leipuri-Leenan Petterin kanssa? Kiellä se jos
+voit?" Hän osoitti kuivettuneen ruusukukan jäännöstä nuttunsa
+napinreiässä. "Tänään sitä kannan sinun kunniaksesi," jatkoi hän
+puolittain ivalla.
+
+Anna tunsi ajatuksensa sekaantuvan ja tuskan kouristavan
+sydäntänsä. Todenperään ei hän mitään tietänyt kukasta enempää kuin
+tervehdyksestään, mutta olisi mieluisesti myöntynyt vaikka mihin, kun
+vaan olisi siten saanut Tommin lähtemään.
+
+"Jo muistan," sai hän viimeinkin tuskaltaan sanotuksi, "mutta nyt
+kuulen jo ääniä pihassa. Kun he tulevat tuon aitan kulmaan, et sinä
+enää pääse heidän näkemättänsä pois.".
+
+Annan kädet kohosivat ikäänkuin rukoillen ylös, mutta nuorukainen ei
+paikaltaan liikahtanut. Hänen silmänsä hehkuivat ja huulten ympärillä
+hytkähteli ikäänkuin voitonriemusta. "En lähde," lausui hän, "ellet
+lupaa tavata minua tänä iltana tässä samassa paikassa."
+
+"Tahdotko sitten tehdä minut tykkänään onnettomaksi, Tommi? Ja siitä
+_tulee_ onnettomuus, jos vaan mieheni tai isäni sinua täällä tapaavat."
+Hän hyppäsi ylös tätä lausuessaan ja käytöksensä sekä arka silmänluonti
+polulle ilmoittivat hänen aikovan tuossa tuokiossa paeta, mutta nuori
+Ojala, joka heti oivalsi hänen aikomuksensa, asettui hänen eteensä.
+
+"He ovat sisällä vieraittensa luona," sanoi hän, "etkä sinä minusta
+niin vähällä pääse, Anna. Sinä puhut onnettomuudestasi, mutta kuka
+välittää _minun_ onnettomuudestani?"
+
+Lauhkeana värähteli hänen äänensä näitä viimeisiä sanoja lausuessa, ja
+ne väreet tunkeutuivat suoraan Annan sydämeen. "Tommi," rukoili hän,
+"lähde jo täältä; vielä on aika, ja kenties ensi hetki meille jo tuo
+suuren onnettomuuden."
+
+Juuri kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kääntyi Heikkinen samassa
+silmänräpäyksessä aitan kulmasta, mutta hän talutti pientä tyttöään
+kädestä ja puhui hänen kanssaan, eikä sentähden katsonut päin.
+
+Tuskallisessa ahdistuksessa loi Anna silmänsä entiseen armastettuunsa.
+"Tuletko siis?" kuiskasi tämä ja melkein tainnoksissa nyökäytti Anna
+päätään myönnytykseksi. Nuorukaisen kauniita kasvoja vääristi ilkeä
+hymy, -- langenneen enkelin pirullinen ja kavala hymy, -- samassa kuin
+hän vetäytyi koivujen taakse ja kyyristyi vähän loitompana muutamien
+pensaiden suojaan.
+
+Anna hengitti vapaammin, mutta hänen täytyi nojautua pöytään, sillä
+jalkansa tuntuivat kovin hervottomilta. Koko hänen ruumiinsa vapisi
+kuin haavan lehti ja kuitenkin tuli hänen nyt enemmän kuin koskaan
+ennen hillitä mielenliikutustaan, sillä juuri nyt lähestyi hänen
+miehensä, huolettomasti puhellen lapsen kanssa.
+
+"Näetkö, äiti?" alkoi hän jo etäältä, "kuinka kauniin pallon Katri-täti
+on lahjoittanut risti-tytölleen. Se on vasta kaupungista -- mutta
+Anna," keskeytti hän, tultuaan lähemmäksi vaimoaan, "mikä sinua vaivaa?
+Sinä olet hirvittävän kalvea."
+
+Hän erkani lapsesta ja tarttui huolestuneena nuoren vaimonsa kylmään
+käteen. Annan hento ruumis vavahteli, mutta ystävällisemmin kuin moneen
+aikaan tätä ennen hymyeli hän miehelleen. "Ei se mitään ole," lausui
+hän, pakoittaen itseään jonkunlaiseen kuumeentapaiseen vilkkauteen.
+"Minun on kaiken päivää kivistänyt päätäni, mutta luulen sen antautuvan
+täällä raittiissa ilmassa. Tule tänne istumaan, katsohan, tuolla jo
+toisetkin tulevat!"
+
+Siellä tosiaankin tuli Peltolan emäntä kantaen suurta, kuuleata
+kahvipannua kädessään, ja heti hänen takanaan astui Annan veli, noin
+kuuden tai seitsemäntoista vaiheilla oleva nuorukainen, joka näytti
+perineen isänsä kookkaan vartalon ja verrattoman väkevyyden, sillä hän
+toi Katria sylissään kuin jos käsivarsillaan olisi ollut vaan pieni
+lapsi. "Vahti," talon valpas koira ja perheen uskollinen seuraaja,
+teputteli tyytyväisenä jälessä. Koko seurue oli pian asettunut pöydän
+ympärille istumaan, ainoastaan pikku Kati leikki palloineen rannalla.
+Kun ei hän ymmärtänyt palloansa muulla tavoin käyttää, vieritteli hän
+sitä vaan maata pitkin, siksi kuin Ville eno tuli häntä neuvomaan
+pallon heittämisen temppuja. Ei näyttänyt olevan Villellä juuri
+vastenmielistä itsekin vielä ottaa osaa tuohon huvittavaan toimeen.
+
+"Hiljaa Vahti! Mikä koiraa vaivaa, kun pitää semmoista ääntä,
+ettei tahdo puhetta kuulla?" Näillä sanoilla Katri ilmoitti
+tyytymättömyyttään siihen tosiaankin häiritsevään tapaan, jolla koira
+heti tultuaan alkoi ensin murista selkäkarvat pystyssä ja sitten kovaa
+haukkua.
+
+"Ei suinkaan sitä mikään vaivaa," vastasi hänen äitinsä sävyisästi,
+kokien saada koiraa hiljenemään varoituksilla ja houkuttelemalla sitä
+luokseen vehnäleivällä. "Luultavasti kävelee joku maantietä."
+
+"Eikös ja mitä! Silloin se tavallisesti ei hauku ollenkaan, taikka
+sitten vallan toisella tavalla," vastasi hänen tyttärensä varmana
+asiasta. "Noin se haukkuu vaan silloin, kun joku vieras on likisessä
+läheisyydessä."
+
+Anna tunsi veren jähmettyvän suonissaan. Hän tiesi vallan hyvin, ett'ei
+Tommille vielä ollut onnistunut päästä lymypaikastaan aukeata tannerta
+maantielle ja tuskasta tarkistuneesen korvaansa oli kuulunut hiljainen
+rasahdus pensaasta, joka luultavasti saattoi koirankin raivoon. Tuskin
+tietäen mitä hän teki, likeni Anna miestään, ikäänkuin tahtoisi hän
+kahlehtia häntä läsnäolollaan ja silmäinsä katsannolla pidättää häntä
+tenhopiirissään, jossa Heikkinen pysyi liiankin mieluisesti. Kaikesta,
+mikä tapahtui, ei hän muuta huomannut eikä muusta lukua pitänyt, kuin
+että vainonsa hänelle osoitti ystävällisempää kohteliaisuutta kuin
+koskaan ennen, ja kun Vahtikin, joka tällä hetkellä ei näyttänyt
+vainuavan mitään epäiltävää, rauhoittui ja alkoi ahmaten nieleskellä
+emännän vähän väliä tarjoamia vehnäleivän palasia, näytti kaikki taas
+olevan sulaa sopusointua, sillä -- kukapa voinee sydänten salaisuudet
+tutkia? Yrjö Heikkinen sitä paitse ei ollut vähääkään epäluuloinen.
+"Annalla oli todellakin vaan päänkivistystä," ajatteli hän, "ja nyt
+toki näyttääkin hänen alakuloisuutensa antautuvan." Ilomielin hän
+aloitti puhetta, ja lausui, kääntyen nuoreen lankoonsa:
+
+"Aioin sinulta jo äsken kysyä, kuka se nuorukainen oli, joka niin
+eriskummallisella tavalla tuli puhuttelemaan isääsi, tän' aamuna
+kirkonpihassa? Isäsi näytti sitä paheksuvan, enkä minä tahtonut
+sentähden sitä häneltä kysyä."
+
+Ville kävi hämilleen ja katsoi neuvottomana nuorempaan sisareensa,
+mutta tämä ei mitään huomannut, vaan tuijotti pikku Katiin, joka yhä
+vieritteli palloaan ja oli sen kanssa jo joutunut aivan likelle pellon
+kulmaa.
+
+"Isääkö?" kysyi Katri, jonka huomio heti heräsi, vaikka hänen silmänsä
+seurasivat Annaa. Ei hetkeäkään Katri pettynyt sisarensa sisällisen
+levottomuuden suhteen.
+
+Heikkinen nyökkäsi, ja Ville, joka ei enää voinut välttää hänen kysyvää
+katsettansa, kumartui alas ottamaan jotakuta vähäpätöistä esinettä
+maasta ja sanoen: "Se oli Ojalan Tommi."
+
+"Vai niin, myllärin poika siis?"
+
+"Niin."
+
+"No, sitten hyvin ymmärrän, miksi isäsi niin närkästyi," arveli Yrjö,
+joka hyvin tunsi vanhan Peltolan vihan Ojalaisia kohtaan, vaikka ei hän
+vähääkään aavistanut, mitä heidän lastensa välillä ennen oli ollut, "ja
+minun täytyy myöntää, ettei se poika minuakaan miellyttänyt, niin
+hyvännäköinen kuin hän muuten olikin; hänen olentonsa oli kovin
+mahdikas ja röyhkeä, kun hän meitä lähestyi. Näytti juuri kun --, mutta
+Herran tähden, Anna, mikä sinua vaivaa?"
+
+Tuskin tietäen mitä hän teki, oli Anna lujasti tarttunut miehensä
+käsivarteen, noudattaen vaan jotakin sisällistä tunnetta, joka vaati
+häntä millä neuvolla tahansa keskeyttämään tätä vaarallista puhetta.
+"Minä --" sammalsi hän, hajanaisesti mieheensä katsoen, ja tavoitellen
+vaivaloisesti jotakin sopivaa sanaa, "pelkään, että Kati repii
+vaatteensa risuissa tuolla. Tule tänne, Kati, tule, lapseni, äidin
+luokse!"
+
+"Anna pienen leikkiä, eihän siellä voi hänelle mitään tulla," lausui
+hänen vilpitöin miehensä, joka ei voinut kyllin itsekseen ihmetellä,
+että hänen vaimonsa noin elpyi oleskellessaan omaistensa parissa. Hän
+kietoi käsivartensa ikäänkuin suojaten ja rauhoittaen Annan vartalon
+ympäri, ja kääntyen natoonsa, pitkitti hän: "Sinä, Katri, voit niin
+paljon vaikuttaa isään. Koetahan kuitenkin taivuttaa häntä sovintoon ja
+jos mahdollista saada loppu näistä harmillisista riidoista. Minä
+puolestani en tiedä mitään niin ikävää, kuin olla epäsovussa naapurien
+kanssa, ja jos siinä tilassa olisin, myöntyisin mielelläni vaikka
+mihin, ellei se vaan kunniaani loukkaisi, ennenkuin pitkittäisin
+joutavia riitoja."
+
+Katri, joka aina tavattomasti kiivastui, kun tähän arkaan kohtaan
+koskettiin, vaikka hän muuten oli tyven ja hiljainen luonnoltaan, alkoi
+Yrjölle selittää ajatuksiaan asiassa. Anna oli vähällä mennä
+tainnoksiin. Hän muisti ja tunsi entisen armastettunsa varomattoman
+rohkeuden, ja oli myöskin vakuutettu, että hän yhä oli läheisyydessä ja
+kuuli jok'ainoan sanan.
+
+Kauhistuneella mielellä odotti hän joka silmänräpäys hirvittävää
+tapausta ja hämmästyneet silmänsä oivalsivat vielä lisäksi, kuinka
+hänen veljensä, jota tämä keskustelu nähtävästi vaivasi, nousi ja
+läheni pikku Katia.
+
+"Sinä olet semmoinen pikkuinen tuhma tyttö," sanoi hän, "kun et vielä
+osaa palloakaan heittää. Katso tänne, minä näytän kuinka se käy." Hän
+otti pallon tytön kädestä, ja alkoi sitä viskellä ylös ilmaan ja taas
+tavoitella sitä alas pudotessa. Aina korkeammalle ja korkeammalle
+kohosi pallo ja Kati hyppi ja kirkui ilosta, kunnes viimein pallo lensi
+sivulle ja putosi keskelle pensastoa. Samassa tuokiossa Anna kavahti
+ylös istuviltaan.
+
+"Ville!" huusi hän ja ääni tuli kimakkana ja hätäisenä hänen
+kurkustaan. "Sinä saat sen lapsen aivan villiksi. Tulkaa tänne, Kati
+saa kahvia ja minä kaadan sinulle myös."
+
+Anna otti samassa raskaan pannun käteensä, mutta kun hän värisi ja oli
+hätäinen, luiskahti pannunsanka hänen kädestään ja ennenkuin kukaan
+ennätti avuksi, valui kuuma kahvi hänen vasemman kätensä yli, jossa
+hän parastaikaa kuppiparia piteli. Kirkaisten säikähdyksestä ja kivun
+tuskasta olisi hän varmaankin pudottanut koko pannun, ellei äiti heti
+olisi tarttunut siihen kiinni samalla, kun Heikkinen tukesi horjuvaa
+vaimoaan.
+
+Hämmästyneinä ympäröivät kaikki Annaa ja pitivät vaan hänestä huolta,
+jonkatähden ei kukaan huomannut, kuinka Vahti syöksi ylös ja rajusti
+haukkuen ryntäsi pensaihin; kuinka se kiljahti, kun joku sitä kepillään
+siellä hotaisi, ja taas vielä raivokkaammin haukkuen juoksi aina
+kauemmaksi, siksi kuin viimein vinkuen ja kolmella jalalla linkuttaen
+palasi takaisin. Ainoastaan Anna oli kesken kipujaan sen hoksannut, ja
+kivuistaan huolimatta tunsi hän suuren helpoituksen. "Nyt Tommi on
+pois," arveli hän, "ja kun hän näki onnettomuuteni, ymmärtää hän
+myöskin, ett'en tänä iltana voi tulla. Hyvä onkin niin."
+
+Kärsivällisenä antoi hän äitinsä ja sisarensa useilla lääkkeillä kokea
+saada hänelle lievitystä. Hän oli maltillinen ja tottelevainen kuin
+lapsi, ja kun puolisonsa, joka tuskin liikahti hänen luotaan, iltasella
+lausui: "Kaikkian mieluummin tahtoisin sinut huomenna viedä mukanani
+takaisin," loi hän suuret, siniset silmänsä väsyneenä häneen ja
+vastasi: "Ehkä olisikin parasta."
+
+"Mitä minun pitää kuulla," vastusti äiti. "Älkää tulkokaan semmoisilla
+tummilla! Onko se nyt laitaa, Yrjö, ensin tuot vaimosi ja lupaat,
+että hän saa olla jonkun verran aikaa luonamme ja minä jo toivoin
+saavani oikein tutustua tyttäreni-tyttäreen, ja nyt kun hän omasta
+varomattomuudestaan sai pienen kivun, niin tahtoisit heti viedä hänet
+pois. Siitä ei tule mitään. Vai mitä arvelet sinä, Katri? Emmehän
+ollenkaan aio semmoista kärsiä?"
+
+Tautinen loi älykkäät silmänsä toisesta aviopuolisosta toiseen. "En
+minä sekaannu mihinkään," kuului sitten vastaus. "Heidän tulee siitä
+keskenään sopia."
+
+Ja sen he tekivätkin tahi oikeammin, he eivät enää mitään puhuneet
+asiasta. Se jäi entiselle kannalle, mutta kun Heikkinen seuraavana
+aamuna jäähyväisiksi syleili vaimoaan, kuiskasi hän tämän korvaan:
+"Kyllä minä kohdakkoin tulen takaisin sinua katsomaan."
+
+
+IV.
+
+Talonpoika ei ole arkaluontoinen, ja Peltola puolestaan ei tuntenut
+vähääkään taipumusta joutavalliseen tunteiden haaveksimiseen. Hänen
+isällinen helleytensä olisi täydesti tyytynyt, kun vaan parin kuukauden
+päästä olisi aina päivän tai parin saanut seurustella naimisessa olevan
+tyttärensä kanssa. Mutta kun tämä nyt kerran mieli olla pitemmänkin
+aikaa, ja sitä varten oli tullut, ei sekään häntä vastaan ollut.
+Päinvastoin oli se hänestä hupaistakin saada taas monesta aikaa itseään
+vastapäätä, pöydän toisella puolen nähdä nuoremman tyttärensä
+miellyttävät kasvot, sillä ehdolla tietysti, että nämät olisivat
+iloisat niinkuin ennenkin; hän kiikutteli tyttärensä-tytärtä polvillaan
+ja oli sisällisesti vakuutettu siitä, ett'ei tässä maailmassa parempaa
+isää eikä isoisää ollut kuin hän. Se mitä hänen vävynsä heti tultuaan
+oli hänelle kahdakesken puhunut Annan synkkämielisyydestä ja
+koti-ikävästä, oli hänen mielestään vaan joutavia. Peltolan isännän
+tytär, josta niin hyvä huoli oli pidetty ja jonka läksiäisiä ja
+myötäjäisiä koko kylä oli kadehtinut, hänkö nyt synkkämielinen olisi?
+Hulluutta! Semmoisia voi vaan Heikkinen ajatella sentähden, että luki
+liian paljon kirjoja ja oli niistä saanut liian paljon kaikenmoista
+oppia ja tyhjänpäiväisiä tietoja päähänsä. Tulkoonpa vaan tytär
+_hänelle_ semmoisia puhumaan! Mutta sitä ei hän tehnytkään. Tosin
+täytyi Peltolan jo seuraavana päivänä itselleen myöntää, että Anna
+näytti kalvealta ja kärsivältä; mutta sen vaikuttivat ne kivut, joita
+hän yhä tunsi poltetussa kädessään; ehk'ei hän olisikaan näyttänyt niin
+kärsivältä, ellei kätensä olisi kääreissä ollut, sillä -- muutaman
+päivän kuluttua alkoivat ruusut taaskin verkalleen aina enemmän kuultaa
+hänen poskillaan. Täällä ei kukaan häneltä vaatinut muuta, kuin mitä
+hän voi antaa. Hän istui taaskin niinkuin ennen tyttönä ollessaan,
+Katrin rullatuolin ääressä ja katseli kuinka sievästi hänen hienot,
+kuuleat sormensa liikuttelivat sukkapuikkoja ja kuinka sukankudin
+kasvamistaan kasvoi hänen uutterissa, laihoissa käsissään. Ja väliin
+taas soitti Katri kanteletta ja he yhdessä lauloivat "Kukkuu, kukkuu,"
+"Honkain keskellä," "Sydämestäni rakastan" ja monta muuta lapsuudesta
+saakka tunnettua ja rakastettua laulua. Vieraita, vanhoja, hyviä
+tuttuja kävi heitä sillä välin usein tervehtimässä ja kyselivät Annalta
+kuulumisia naapuri-pitäjästä ja hänen omista oloistaa uudessa kodissa,
+ja suloiset, hurmaavat unelmat kutoivat kultasäikeistä kimaltelevan
+verhon kaiken yli.
+
+Pari kertaa päivässä kävi Ojalan Tommi maantietä heidän ikkunansa ohi,
+mutta eikö hän siihen ollut täydesti oikeutettu? Totta valta-maantie
+oli kaikille avoin. Oliko sitten Annan hänen tähtensä ja jättäminen tuo
+vanha lempipaikkansa ikkunan luona? Eihän sitä kukaan järjellinen
+ihminen voisi vaatia. Kun Tommi ensi kerran kävi ohitse ja kumpaisenkin
+silmäykset äkkiä tapasivat toisiaan, säikähti nuori vaimo niin, että
+hänen sydämensä vavahti, ja kuitenkin, vähääkään miettimättä
+aikomustansa, nosti hän kipeätä kättään, ikäänkuin näyttääkseen sidettä
+siinä. Tommi näytti häntä ymmärtävän, sillä kasvoissaan ilmautui
+sääliväisyyttä, ja Anna tunsi itsensä onnelliseksi ja rauhoitetuksi.
+Sittemmin ei hän enää säikähtänyt Tommia nähdessään. Pian oppi Anna
+säntilleen tietämään, millä ajoin Tommin oli tapana kulkea sivu ja hän
+vastasi vaan silmäin niikkauksella tämän kohteliasta tervehdystä; mutta
+joka kerran katsoi hän nuorukaisen jälkeen, ihaili hänen soriaa
+vartaloaan, hänen vakaata ja pontevaa käyntiään, jossa miehuuden voima
+yhdistyi nuoruuden hilpeyteen, ja hän imi siten makeata myrkkyjuomaa
+sitä huolettomammin, kun hän luuletteli, ett'ei tämä kaukaa toisiaan
+katseleminen ja tervehtiminen mitään nuhteellista tai väärää olisi.
+Sitä huolekkaammin hän tästälähin karttoi mennä yksinään vähääkään
+ulos, ja oleskeli vaan aina Katrin luona. Sillä kannalla kuin asiat nyt
+olivat, ne häntä täydellisesti tyydyttivät eikä hän lainkaan tahtonut
+ajatella eteenpäin. Mutta kohta piti jotakin tapahtua, joka äkkiä hänet
+tempaisi tästä uneilevasta levollisuudesta. Mitä useimmin Tommi kulki
+sivu, sitä selvemmin voi Anna hänen kasvoistaan huomata, ett'ei hän
+enää kauemmin aikonut näin vähään tyytyä. Ensimmältä oli hän
+ystävällisesti tervehtinyt, mutta nyt hän sen teki aina synkemmällä
+katsannolla, kunnes viimein Anna hänen silmistään jo huomasi jotakin
+uhkaavaa. "Se onneton tekee jotakin, josta tulee paha loppu," ajatteli
+Anna eikä hirvennyt enää seuraavana päivänä ikkunata lähestyä.
+
+Seuraavana aamuna, kun Peltolan perhe oli kokoontunut tupaan
+aamiaiselle ja siinä aikeessa juuri istuutunut pitkän, kuulean pöydän
+ympärille, jossa kalakeitto höyryeli useassa vadissa, kuului etehisestä
+roteva astunto, ovi aukaistiin äkkiä ja kynnykselle ilmaantui myllärin
+poika. Samassa tuokiossa koko perhe keskeytti syömisensä ja jäi
+hämmästyneenä katsomaan tulijaan; jokaista läsnäolevaa vaivasi se
+tukala hämi, johon tavallisesti joutuu, tavatessaan äkkiarvaamatta
+jonkun, jonka kanssa on epäsovussa ollut ja jota sentähden on kauemman
+aikaa välttänyt. Mutta Peltola ei hevin unhottanut arvonsa vaatimuksia.
+Katsantonsa oli tyven ja kylmä, kun hän kuulusteli vieraan asiata.
+
+Tervehtien oli Tommi ottanut lakin päästään ja Leipuri-Leenan sanat:
+"hän on aivan kreivin näköinen," kaikuivat Annan korvissa. "Ei voi
+ikinä kukaan hänen rinnalleen astua," ajatteli hän, eikä voinut
+silmiään Tommista kääntää.
+
+"Minä tulin puhumaan siitä raja-aidan korjauksesta, josta isäntää
+hiljakkoin jo muistutin," alkoi nuorukainen.
+
+"Mutta joka tapahtui niin sopimattomalla paikalla, että minun ei käynyt
+sinulle vastaaminen," lausui Peltola.
+
+"Ja senpä vuoksi tulenkin nyt, ja arvelen, isäntä, ett'ei teitä tällä
+kertaa mikään estä ottamasta asiaa rauhassa keskusteltavaksi."
+
+Peltola tunsi vihansa paisuvan. Harmittavin kaikesta oli tuo
+kiusallinen iva nuorukaisen katseessa, joka ei ollenkaan soveltunut
+hänen ulkonaiseen kohteliaisuuteensa. Sana rauhassa oli vaan pilkkaa
+hänen suussaan, sillä vähäinenkin silmänluonti Peltolaan toi heti ilmi,
+ettei tämä suinkaan rauhallinen ollut.
+
+"Minä en anna aitaa korjata," tiuskasi hän. "Jos vaan tätä puheellasi
+tarkoitat, voit säästää vaivojasi. Minä en ole sitä ennenkään tehnyt,
+enkä sitä liioin nytkään tee. Sano niin isällesi."
+
+Tommi nosti olkapäitään.
+
+"Isäni on tarkoin lukenut kaikki taloon kuuluvat kirjat," vastasi hän
+"ja myöskin kysynyt neuvoa lakimiehiltä. Se on todellakin teidän
+velvollisuutenne, isäntä, pitää aitaa kunnossa."
+
+"Niinkö luulet?" Peltola nauroi ilkkuen ja mittaili nuorta
+vastustajaansa kiireestä kantapäähän. "Koettakaa, jos voitte minua
+siihen pakoittaa! Isäsi on hyvin kärkäs lukemaan talokirjoja ja
+neuvottelemaan lakimiesten kanssa, koettakoon, jos hän minua niillä
+peloittaa, tai sillä tavoin saa minua tekemään sitä, jota minä tiedän,
+ett'en ole velkapää tekemään."
+
+"Entä jos meidän nyt täytyy laskea lehmämme leikattuun ruispeltoon ja
+ne särkyneestä aidasta menevät teidän kauramaahanne?"
+
+"Niin tulee teidän maksaa minulle vahinko, siitä voitte olla varmat."
+
+Nuorukaisen tummissa silmissä, kun hän kiinteästi loi ne vastustajaan,
+säihkyi jäykkä uhka, joka osoitti, ettei hän aikonut vähääkään väistyä
+eikä mitään sääliä. "Ottaisitte kuitenkin asiata harkitaksenne, isäntä,
+ennenkuin annatte sen mennä liian pitkälle. Isäni on varmasti päättänyt
+oikeuttaan -- -- --"
+
+Hän taukosi äkkiä. Korvaansa oli kohdannut tuskin kuuluva ääni,
+vaivatun sydämen sisimmästä tullut huokaus, ja kun hän ehdottomasti
+käänsi päätään, tapasi katseensa Annan suuret, siniset silmät, jotka
+tuskallisina ja rukoilevina olivat häneen kiinnitetyt.
+
+Hetken vaan nämät silmäykset sähköisinä säkeinä toisiaan tapasivat,
+mutta riittävä oli aika ajatuksia vaihettamaan, joita ainoastaan he
+kumpikin ymmärsivät. Tommi painoi päänsä tuokioksi alas, ja kun hän sen
+jälleen nosti, jatkoi hän taas keskeytettyä puhettaan, mutta tällä
+kertaa tykkänään toisella painolla. "Isäntä" lausui hän niin nöyrästi
+ja alamaisesti kuin hänen oli soveliastakin vanhaa ja arvokasta miestä
+vastaan, "jos kuitenkin tahtoisitte vielä kerran harkita asiaa! Kenties
+voitaisiin se sovussakin ratkaista jakamalla työ ja kulungit, joka
+kuitenkin naapurien välillä olisi parhainta. Tahdon puolestani koettaa
+saada isääni siihen taipumaan. Tietysti on asia pian saatava selville.
+Tänä iltana tulee teidän päättää; tänä iltana tulee minun saada tietää,
+maksaako vaivaa rakentaa sovintoa. Kauemmin en voi enkä tahdo odottaa."
+
+Nämät viimeiset sanat hän lausui harvaan ja erinomaisella painolla,
+kumarsi sitten päätään jäähyväisiksi ja läksi, jättäen Peltolan perheen
+suureen hämmästykseen.
+
+Anna oli nojannut kyynäspäänsä pöytään ja kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän
+ei mitään virkannut, eikä liikahtanutkaan sillä välin, kuin isä
+suurilla askeleilla astui edes takaisin tuvan permannolla, ja vilkaisi
+sivu mennen milloin vanhempaan, milloin nuorempaa tyttäreensä ja
+milloin taas vaimoonsa. Peltolan katsanto oli puolittain uhkaava,
+puolittain ihmettelevä. Naisista tuntui olo niin raskaalta, juuri kuin
+olisi ukkonen ollut ilmassa ja ensimmäinen jylinä jo kaukaa kumajannut,
+mutta Anna teki tukalasta tilastaan pikaisen lopun. Hän nousi äkkiä ja
+läksi suoraapäätä ovesta ulos.
+
+Isänsä katsoi hetken hänen jälkeensä, kääntyi sitten toisiin ja
+kysyi: "Mitäs tämä nyt on? mitä noilla kahdella on keskenään? Toivon
+kumminkin, että -- --"
+
+"Isä," keskeytti häntä Katri nopeasti, "älä toki mitään pahaa luule!
+Olihan se tietysti Annasta vaikeata tavata Tommia noin äkki-arvaamatta,
+ett'ei hän sitä suinkaan ollut aavistanutkaan."
+
+Peltola pudisti maltittomalla liikunnolla päätään, juuri kuin olisi hän
+kerrassaan tahtonut antaa tiedoksi, ett'ei kellään ollut oikeutta
+muistella vanhoja hulluuksia.
+
+"Ja nuorukainen sitten," tutki Peltola taas, "mitä hän niin äkkiä
+käänsi puheensa? Ja mitä hän siinä tämän päivän illasta lörpötteli?"
+
+Katri, jonka sydän kyllä oli täysi kaikesta siitä, mitä hän tässä
+suhteessa tiesi, koki kuitenkin isäänsä rauhoittaa ja antaa asialle
+aivan viattoman näön, ja kuu äiti hiljaa ja vavisten rohkeni ehdoittaa,
+eikö kuitenkin olisi parempi myöntyä Tommin tarjoomaan sovintoon,
+ennenkuin taas uudistaa ikäviä riitoja naapurin kanssa, oli Katrikin
+puolestaan samasta ajatuksesta. Sitkeästi hän pysyi siinä, minkä katsoi
+oikeaksi ja kohtuulliseksi, mutta tässä suhteessa hän ei ollut varma,
+josko isänsä todellakin oli oikeassa. Annan tähden hän myöskin olisi
+suonut isänsä antavan myöten, mutta tämä ei tänään suostunutkaan
+kuulemaan hänen neuvojaan, niinkuin aina ennen. Nurpeasti hän kielsi
+heitä puhumasta asioista, joita "ei naiset ymmärrä," otti sitten
+lakkinsa ja läksi pois.
+
+Miehen epäluulo oli herätetty. Hän vainusi juuri kuin ilmassa jotakin,
+jota häneltä tahdottiin salata, ja se häntä harmitti. Ei hän hetkeäkään
+olisi epäillyt käydä asiaan kiinni niinkuin tuuliaispää ja ratkaista se
+heti, jos vaan se olisi selvä ja käsitettävä ollut, mutta arvoituksia
+suorittamaan ei hänessä ollut miestä eikä hän niitä rakastanut. Kun hän
+näissä kiusallisissa ajatuksissa astuskeli maantietä pitkin, näki hän
+kaukaa jotakin, joka kiinnitti hänen huomionsa ja heti kohta selkenivät
+hänen kasvonsa. Nähtävästi luuli hän nyt saaneensa oikein hyvän tuuman.
+
+Esine, joka oli herättänyt Peltolan huomion, oli eräs rahtimies, joka
+jyväkuormineen tuli maantietä myöten, ja jonka Peltola tiesi asuvan
+vävynsä likellä. Äkkiä päätettyään mieleensä juolahtaneen tuuman,
+puhutteli Peltola miestä, kysyi, josko hän vielä samana päivänä
+palajaisi kotiansa ja kun tämä siihen vastasi myöntämällä, pyysi hän
+miestä viemään häneltä sanaa Yrjö Heikkiselle.
+
+"Sanokaa vävylleni," jatkoi hän ja oli jo täydellisesti saanut entisen
+mielenponteuden takaisin, "että pyydän häntä tulemaan mitä pikemmin
+hakemaan vaimonsa meiltä pois, koska hänellä tuntuu olevan niin ikävä
+miestään ja kotiaan eikä päivät pitkään voi muuta kuin hänestä puhua.
+Nähtävästi tulee tyttäreni aika täällä pitkäksi, kun ei hänellä ole
+mitään tekemistä ja hän kaipaa sentähden tavallisia toimiaan. Ehkä hän
+nyt kuitenkin tahtoisi olla ensi sunnuntain yli, jolloin meillä
+vietetään piika-Annan häitä, ja sopisi hyvin, jos Heikkinenkin voisi
+tulla tänne siksi päivää ja sitten seuraavana viedä vaimonsa kotiin."
+
+Mies lupasi kaikki toimittaa, ja kävellessään taas eteenpäin hieroi
+Peltola tyytyväisenä käsiään. "Ei minua niin pian petetä," puhui hän
+hiljaa itsekseen. "Tahdon heille näyttää, ett'ei minua niinkään
+helposti saa korppia hanhena pitämään. Ja mitä muuten Annaan tulee,
+niin kuuluu vaimo miehensä haltuun ja pitäköön vävyni huolta omastaan."
+
+Jos isä Peltola kuitenkin tällä hetkellä olisi nähnyt tytärtään, olisi
+hän varmaankin kääntynyt vähän huonommalle tuulelle. Anna oli tuvasta
+lähdettyään mennyt koivukkoon ja sieltä pensastuneen tantereen poikki
+maantielle päin aina aitaan saakka. Täällä seisoi hän ja odotti Tommia,
+jonka arvasi kohdakkoin tulevan. Siinä hän ei liioin pettynytkään.
+Tommi tuli hyvin vakavalla katsannolla, mutta niin pian kuin hän Annan
+hoksasi, huudahti hän ihastuksesta ja seisoi samassa tuokiossa aidan
+toisella puolen hänen luonaan. Hän ojensi kätensä aidan yli Annalle,
+mutta tämä astui askeleen taakse päin ja pudisti eväten päätään.
+
+"Olen tullut tänne, Tommi," alkoi hän, "selkeällä päivällä, koko
+maailman uhalla, vaikka hyvin tiedän, mikä seuraa, jos ihmiset näkevät
+minun sinun kanssasi puhelevan; mutta sen teen vaan sentähden, että
+minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Älä luule, että seison tässä
+keveällä mielellä. Minä ymmärsin sinun viimeiset sanasi, Tommi, enkä
+voinut jättää sinua siihen luuloon, että niitä tahtoisin noudattaa.
+Minä en tule iltasella myöhään puhuttuun paikkaan sinua tapaamaan, en
+tänään enkä vast'edes."
+
+"Mutta sinä olet luvannut," väitti Tommi suuttuen.
+
+Anna loi silmänsä maahan, ikäänkuin pelosta, että Tommin hehkuva katse
+hämmentäisi hänen sydämensä vaikeasti saavutetun vakavuuden ja iskisi
+sinne kuin polttava ja sytyttävä tulikipinä. "Semmoinen lupaus minua ei
+sido," vastasi hän, "jonka sait minulta houkutelluksi tuskan hetkenä.
+En minä ole mikään niin huono vaimo enkä niin huono äiti, että
+tekisin semmoista, joka häpäisisi nimemme ja olisi velvollisuuksieni
+laiminlyömistä."
+
+"Velvollisuuksiesi?" ivallisella ja kummallisesti värähtelevällä
+äänellä lausui Tommi tämän sanan. "Anna, tuottaako se sinulle paljonkin
+onnea tuo kylmä sana 'velvollisuus?'"
+
+Anna painoi kumpaisenkin kätensä sydämelleen ja nosti verkkaan
+silmänsä, joiden tummansinisessä syvyydessä asui sanomatoin suru, ylös
+Tommiin. "Onnea," toisti hän. "Kuka minun onnestani välittää? Luuletko,
+Tommi, että se minulle onnea lisää, kun sinä minun omaisiani vihalla ja
+riidalla vainoat?"
+
+"Olkoon se mennyttä. Minä tahdon unhottaa sen pahan, kun isäsi on
+meille ja varsinkin minulle tehnyt, jos vaan sinulta, Anna, saan
+yhdenkin hyvän sanan. Minä saan vanhempani taipumaan, mihin vaan
+tahdon, ja minä houkuttelen heitä peräytymään vaatimuksestaan, jos vaan
+sinä, Anna, teet sen, mitä olen sinulta pyytänyt."
+
+Anna pudisti päätään. "Sitä en voi tehdä."
+
+Tommi löi jalkaansa maahan malttamattomuudesta, mutta samassa hänen
+suuttunut muotonsa äkkiä kirkastui. "Anna," lausui hän ja likeni vielä
+enemmän aitaa. "Sunnuntaina on teillä häät, -- tulenko kuokkimaan?"
+
+"Häitä saa ken tahansa tulla kuokkimaan."
+
+"Mutta tahdotko, että tulen?"
+
+"Enhän sitä voi sinulta kieltää."
+
+"Oi, Anna, älä tee minua hulluksi, sano tulenko vai ei?"
+
+Hänen äänessään oli uhkaava voima, joka vaati Annaa luomaan katseensa
+häneen. Hetken vaan heidän silmäyksensä sulivat yhteen, hetken vaan
+kaksi tulenleimua yhdistyi ja: "tule!" kuului kuiske Annan huulilta;
+mutta samalla hän kääntyi ja riensi nopein askelin pois, taakseen
+vilkaisematta.
+
+Annan sydän tykytti niin, että hänen sitä täytyi kädellään puristaa,
+saadakseen sitä vähänkin rauhoittumaan. Noin puolen tuntia hän käveli
+edes takaisin pihassa, ennenkuin jälleen meni sisään, mutta silloin hän
+jo olikin taas täydesti tyyntynyt.
+
+Katri katsoi häneen pitkään ja tutkien, mutta ei puhunut sanaakaan.
+Äänetöinnä otti hän vaan kanteleen pöydältä käteensä ja alkoi soittaa
+erään laulun säveliä. "Tunnetko tätä laulua?" kysyi hän.
+
+Annan huulet vetääntyivät katkeraan hymyyn. "Mahdoit minulle muistuttaa
+sitä laulua, ennenkuin Heikkiseltä otin kihlat," vastasi hän.
+
+Laulu, jota Katri soitti, oli: "Ole ijäti vakaa ja uskollinen."
+
+
+V.
+
+Anna eli nämät päivät aina seuraavaan pyhään kuumeentapaisessa
+levottomuudessa. Hän sanoi itselleen: "Kerran minun kumminkin pitää
+puhua Tommille ja koettaa saada häntä järkeensä, estääkseni häntä
+useimmista varomattomuuksista. Siihen olen hänen ja itseni tähden
+velvoitettu, ja illan kuluessa saan siihen kyllä sopivaa tilaisuutta."
+Nämät ajatukset ja tämän aikomuksensa hän kuitenkin huolellisesti
+peitti omaisiltaan. Ei hän enää ikkunaakaan lähestynyt, välttääkseen
+Tommia maantieltäkään nähdä. Vallan hyvin hän huomasi, miten isän ja
+Katrin silmät häntä tutkistellen seurasivat, ja juuri sentähden
+tekeytyi hän huolettomaksi ja välinpitämättömäksi. Hänessä nousi kalu
+vielä kerran ottamaan osaa nuorten iloon. Hän tahtoi tanssia, hän
+tahtoi riemun vaahtoavan pikarin viedä huulilleen, kenties viimeisen
+kerran, ja sentähden hän huolekkaasti varjeli salaisuuttaan, otti
+sanoistaan ja katsannostaan vaarin, ettei kukaan aavistaisikaan, kuinka
+paljon hänen viattomalta näyttävään iloisuuteensa oli sekoittunut
+intohimoisuuden hehkuvaa tulta ja lähes huumaavaa tuskaa. Hän vältti,
+ett'ei mitään häiritsevää tunkeutuisi hänen ja sunnuntai-illan väliin.
+Tuo pelätty ja samalla ikävällä odotettu päivä oli viimeinkin käsissä.
+Pitkän ajan päästä Anna taas tänä aamuna pukeutuessaan melkein
+lapsellisella ilolla katseli kuvastimessa omaa kauneuttaan, ja kun hän
+pyhävaatteissaan tuli sisarensa luokse, oli hän niin kukoistava ja
+ihana kuin kevätaamu. Sisällinen liikutus, joka säteili hänen
+silmistään ja joka punasi hänen poskensa, antoi hänen muodolleen
+erehdyttävän hohteen, niinkuin raikkaasta elämän halusta, ja haalakan
+siniset vaatteensa soveltuivat niin mukavasti hänen kahteen vaaleaan
+palmikkoonsa, jotka viehättävän yksinkertaisesti ja somasti riippuivat
+alas aina vyötäröihin. Hänen kaulassaan kimaltelivat kultaiset ketjut,
+jotka hän oli mieheltään saanut morsiuslahjaksi.
+
+Katri ei koskaan ollut vähääkään kateutta tuntenut, vaan aina hellästi
+rakastanut nuorempaa sisartaan, jonka luonto oli paljon runsaammilla
+lahjoilla varustanut kuin hänen. Nytkin hän tyyneydellä, mutta samalla
+myöskin sisällisellä levottomuudella katseli Annaa. Tämän katsannossa
+ja olennossa oli jotakin, josta hän ei ollut selvillä, eikä hän liioin
+ymmärtänyt, minkätähden Anna nyt vältti olla kahden kesken ja uskoa
+hänelle murheitaan, niinkuin hän ensin tultuaan oli tehnyt.
+
+Isä Peltola, joka seisoi Annan luona ja tähysteli, eikö jo vieraita
+näkyisi tulevaksi, katseli sivu päin suurella mielihyvällä Annaa. Juuri
+tuonlaiselta tulikin hänen tyttärensä näyttää. Katri, siitä hän oli
+varma, olisi tullut yhtä kauniiksi, ellei se onnettomuus olisi
+kohdannut häntä lapsuudessaan, että hoitaja pudotti hänet sylistään ja
+sillä tavoin sai alkuun sen vaivan, jota Katri-raukka nyt ikänsä sai
+kärsiä. Mutta siihen sijaan hän taas oli niin viisas-järkinen, että
+piammiten koko kylä kävi häneltä neuvoja saamassa.
+
+Nämät ajatukset saivat Peltolan niin iloiselle tuulelle, että häntä jo
+halutti vähän leikkiäkin laskea. "Hei, Anna," lausui hän, asettautuen
+tyttärensä eteen, "et sinä varmaankaan meidän tähtemme olisi noin
+kauniiksi pukeutunut. Sen teit vaan sentähden, että tiesit miehesi
+tulevan tänäpäivänä tänne."
+
+"Mieheni?" Nuoren vaimon kasvoista katosi äkkiä joka verenpisara, mutta
+ainoastaan silmänräpäykseksi, sillä samassa tuokiossa lensivät ne
+tulipunaisiksi. Hän näki jo mielessään Yrjön suopeat kasvot, hän luuli
+jo aivan selvään eroittavansa kahdet silmät, jotka niistä kasvoista
+huolekkaina ja rukoilevina häneen katsoivat. "Mieheni?" toisti hän
+tiedustaen ja epävakaisesti.
+
+Peltola nauroi, niin että ruumiinsa tärisi. Kädet taskuissa käveli hän
+edes takaisin laattialla ja iloitsi tyttärensä kummastuksesta. "Niinpä
+niinkin, sinun miehesi, onko se sitten niin ihmeellistä?" pitkitti hän.
+"Tottahan sen voit arvata, että hän sinua kerran tulisi katsomaan, ja
+ettei hän sitä unhottaisi, lähetin vielä varmuuden vuoksi hänelle siitä
+sanan ja pyysin, että hän kaikella muotoa tulisi tänne tänään ja veisi
+sinut sitten huomenna mukanaan. Voitte tänä iltana vielä yhdessä
+tanssia etkä suinkaan sinä toden perään mahtane aikoa antaa hänen
+yksinään palata takaisin ja jättää kotisi ja taloutesi aina vielä oman
+onnensa nojaan."
+
+Anna seisoi kuin naulattuna. Hän näki isästään, ettei puhe pelkkää
+pilaa ollut, vaan että leikin alla oli täyttä totta. Häntä tahdottiin
+siis saada täältä pois. Tämä kaikki oli kenties hänen selkänsä takana
+näin valmiiksi tuumailtu. Samassa hetkessä, kuin tämä ajatus hänessä
+selveni, täytti myöskin uhka hänen mielensä. "Hyvä," ajatteli hän,
+"koska minut huomenna lähetätte täältä pois, niin älkää panko
+ihmeeksenne, jos tätä päivää käytän oman mieleni mukaan."
+
+Kun Yrjö Heikkinen vähän myöhempään saapui taloon, ei hän kyllin
+voinut ihmetellä ja iloita vaimonsa terveestä näöstä, ja tämä
+puolestaan ei tehtyä päätöstään unhottanut. Niin elpyneenä ja iloisena
+ei Yrjö vielä koskaan ollut vaimoaan nähnyt, mutta kun hän päivän
+kuluessa siitä vuoroin iloitsi, hän taas toisen vuoron tunsi piston
+sydämessään ja hänestä oli, kuin ei olisikaan se hänen Annansa, vaan
+vallan toinen, joka noilla suurilla, oudosti hehkuvilla silmillä
+ylenannetun iloisena katseli ympärilleen. Anna hymyili miehelleen,
+mutta siinä hymyssä ei Heikkinen huomannut hiventäkään sydämellisyyttä.
+Tämä tila saattoi tuon tyynen, hiljaluontoisen miehen kummalliseen
+levottomuuteen, jonka salaaminen kävi hänelle aina vaikeammaksi.
+
+"Piika-Anna" oli palvellut Peltolan taloa kymmenen vuotta, ja kun hän
+nyt meni naimiseen erään torpanmiehen kanssa, oli Peltola luvannut
+hänelle pitää hyvät häät eli "läksiäiset", niinkuin rikkaan ja mahtavan
+isännän sopikin vanhalle uskolliselle palvelijalleen. Tupa oli kattoa
+myöten koristettu pihlajan oksilla ja koivuilla, penkit ja laattia
+olivat kuultavan valkoiset, porstuan ja vierastuvan ynnä kammarin
+laattioille oli ripoteltu tuoreita katajan havuja ja pihaan laitettu
+lehtimaja koivuista. Kaikki oli juhlallista ja kaunista. "Juuri niin
+komeata, kuin kylän ylimyksen talossa pitääkin olla," arveli Peltola
+kävellessään edes takaisin tuvassa ja tervehtien vieraitaan enemmän tai
+vähemmin kohteliaasti, säntilleen sen mukaan, kuin itsekunkin arvo
+vaati. Muutamien kättä hän iloisesti pudisteli, toisille hän vaan tuota
+pikaa tokaisi kätensä, taikka ainoastaan sivumennen vähän nyykäytti
+päätään; nuorille riposi joku tervehtivä sana, sillä välin kuin hän
+kaikin tavoin koki saada vävyään pysymään sivullaan. Mutta tämä taas
+pyrki päästä hänestä vapaaksi ja vältti kaikkea keskustelua vieraitten
+kanssa saadakseen yksinomaisesti silmillään vaan vaimoaan seurata.
+Vihkimisen jälkeen alkoi tanssi. Anna oli pukenut morsiamen ja oli
+sentähden puhemiehen kanssa ensimmäiseksi laattialla, sitten vei
+sulhanen morsiuspiikoja sillä välin, kuin sulhaisrengit tanssittivat
+morsianta, ja nyt vasta oli muille luvallista ryhtyä iloon. Kutsutut ja
+kuokkavieraat veivät kilvassa neitosia, muuta väliä ei heillä ollut,
+kuin että kuokkamiehet aina tanssivat lakki päässä ja piipun-nysä
+hampaissa. Anna oli juuri kuin velvollisuutensa täyttääkseen tanssinut
+ensin sulhaisen ja miehensä kanssa, ja lensi nyt toisen kainalosta
+toisen kainaloon, suomatta itselleen hetkeäkään lepoa. Hänen poskensa
+hohtivat, hänen silmistään loisti iloisuuden tuli, ja -- yhä
+suuremmalla vastenmielisyydellä seurasivat häntä Yrjön silmäykset. Oli
+ollut aika, jolloin tämä olisi antanut puolet kaikesta omaisuudestaan
+saadakseen nähdä vaan ainoankaan onnen hehkun tuon rakastetun olennon
+otsalla, -- tänään näki hän vaimonsa loistavana ilon ylimmällä
+portaalla, ja -- tunsi kipeän pistoksen sydämessään. Yrjö huomasi
+selvään, ett'ei hänellä mitään osaa ollut Annan iloon. Hän tunsi
+itsensä vanhaksi ja yksinäiseksi, tunsi hengessään olevansa vaimostaan
+eroitetun, ja kuitenkaan ei Yrjöllä vähääkään aavistusta ollut Annan
+sisällisestä tilasta, ei pienintäkään tietoa siitä, että tämä elpynyt
+riemu oli vaan sen sisällisen levottomuuden peitteenä, jolla hän sitä
+odotti, joka yksinomaisesti oli tänä päivänä ollut hänen mielensä ja
+ajatuksensa esine, hänen pelkonsa ja toivonsa päämaali.
+
+Talonpojissa on aina tavallista, että kutsumattomat vieraat tulevat
+häitä kuokkimaan ja ottavat osaa tanssiin samoin kuin kutsututkin.
+Siinä kohden ei olla varsin hellätuntoisia, eikä Peltolakaan sitä
+minäänkään pitänyt, vaikka näki ovesta tunkeutuvan kaikenlaisia vennon
+vieraita ihmisiä, joista jotkut olivat varsin renttumaisia näöltään.
+Mutta kun niiden joukkoon ilmestyi Ojalan Tommi, pisti se Peltolaa
+vihaksi, ja hän tuskin voi vihaansa hillitä, kun tämä lähes
+suoraa päätä meni ottamaan hänen tytärtään tanssiin. Hän suuttui
+tyttäreensäkin, mutta leppyi jälleen kuitenkin samassa, kun ajatteli,
+että tämä tuskin olisikaan voinut kieltää menemästä, koska hän kerran
+oli muidenkin kanssa tanssinut. Se olisi suotta vaan herättänyt melua
+ja sitä tietysti tuli välttää, varsinkin kun hänen miehensä oli läsnä.
+"Mutta pidetäänpä huolta siitä," päätti Peltola ajatuksensa, "ett'ei
+tuo hävytön toista kertaa häntä tanssiin vie."
+
+Annan aikomus ei millään tavalla ollut, näyttäytyä noin julkisesti
+Tommin seurassa. Hän oli vaan toivonut saada sivumennen, kenenkään
+huomaamatta vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa, mutta kun Tommi noin
+äkkipikaa tuli hänen eteensä, kun hän tapasi nuo sulavat, rukoilevat
+silmäykset, ei hänellä ollut voimaa vastustaa. Hän laski hienon,
+valkoisen kätensä Tommin käteen, ja kun hän tunsi tämän vankan
+käsivarren vartalollaan ja soiton sävelten mukaan kiidätti hänen
+kainalossaan tilavaa tuvan laattiaa ympäri, silloin unohduksen huntu
+peitti häneltä muun maailman tykkänään. Ei hän muistanut eikä huomannut
+niitä monia teräviä silmiä, jotka tarkastavina ja moittivina heitä
+seurasivat, eikä hän kuullut niitä kuiskutuksia, jotka nuolen
+nopeudella kävivät suusta suuhun. Eikä hän myöskään huomannut, kuinka
+vähitellen kaikki muut tanssijat hävisivät ja he viimein ypö yksinään
+pyörivät laattialla. Ei pieninkään aavistus varoittanut Annaa siitä
+uhkaavasta pilvestä, joka mustenemistaan musteni hänen isänsä otsalla.
+Synkistyneillä silmillä seurasi Heikkinen vaimoaan ja kuunteli melkein
+tunnotoinna Aholan Lassia, joka seisoi hänen vieressään ja pirullisella
+mielihyvällä kertoi Annan ja Tommin entisistä suhteista toisiinsa.
+
+Kaikesta tästä ei Anna mitään tiennyt, ja mitäpä se tieto olisi häntä
+auttanutkaan siinä melkein tunnottomassa tilassa, johon hän tanssin
+kestäessä oli vähitellen vaipunut, ja jossa hän juuri kuin unessa
+kuunteli Tommin kuiskaavia, tulisia sanoja, sillä välin kuin jalkansa
+kävivät lähes hervottomiksi ja hengittäminen tuntui yhä vaikeammalta.
+Vasta silloin hän tointui, kun raitis ilma kosketti hänen ohauksiinsa
+ja hän, välttämättä kohottaen silmänsä ylös, näki korkealla
+sini-taivaalla kuun, joka koivujen välistä loi valonsa hänen isänsä
+kartanoon.
+
+Tommi oli sekaantunut väentunkoon oven suussa ja pujahtanut kenenkään
+huomaamatta ulos. Tämä ilta oli noita kauniita elokuun kuutamo-iltoja.
+tummansinisellä taivaankannella kumotti kuu, hohtavana kuin hopealevy,
+ja lumoavaa hopean hohdetta valui tieltä alas viheriään maahan. Niityn
+apilaista ja tuhansista kukkaisista tuoksui alempiin ilmakerroksiin
+tuores lemu, joka vuodatti virvoitusta vapisevaan sydämeen. Ei
+lehtikään värähdyksellään häirinnyt luonnon syvää rauhaa, ainoastaan
+ihmisten povet sykkivät raivoisten intohimojen tulessa.
+
+"Mihin minua viet, päästä minut jo!" Nämä olivat ensimmäiset sanat Annan
+huulilta, kun hän jälleen tuli tuntoonsa, ja samalla pidätti hän
+myöskin askeleitaan ja koki irtautua Tommin kädestä.
+
+Mutta nuorukainen ei häntä laskenut: "Tule, tule," kuiskasi hän vaan ja
+vei häntä eteenpäin, siksi kuin he kumpikin jo olivat tulleet koivukkoa
+likelle. Nuori Ojala tahtoi vetää Annaa puitten synkkään varjoon, mutta
+äkkinäisellä tempauksella irroitti tämä itsensä hänen kädestään.
+Ikäänkuin lumottuina kääntyivät Annan silmät pimeydestä pois ja kohden
+kirkasta taivasta, joka loistavana ja lempeänä kaareutui korkealla
+hänen päälakensa yli. Ympäristön juhlallinen hiljaisuus rauhoitti
+ihmeellisesti hänen sydäntänsä, ja kun hän taas loi silmänsä noihin
+himoista hehkuviin kasvoihin hänen rinnallaan, väistyi hän vavisten
+niistä loitommaksi. Annan sisällinen puhtaus antoi hänen äkkiä tuntea
+syvän juovan hänen ja sen miehen välillä, joka seisoi häntä lähellä.
+
+"Tommi," sanoi hän ja ojensi kätensä ikäänkuin tuli hänen siten pitää
+nuorukaista itsestään erillään, "vasten tahtoani olemme joutuneet tänne
+kahdenkesken, mutta koska luullakseni en toista kertaa saa näin sopivaa
+tilaisuutta, tahdon ottaa tästä hetkestä vaari ja pyytää sinua olemaan
+järkevä ja tyyne. Sen olen sinulle jo kerran ennen sanonut, etten minä
+ole mikään kelvotoin vaimo. Anna minun rauhassa käydä tietäni, ja käy
+sinä omaasi. Jumala ei ole suonut, että me yhdessä vaeltaisimme. Ei,
+laske minut," pitkitti hän tuskallisena ja peräytyi muutaman askeleen,
+kun Tommi rajusti aikoi tarttua häneen käsin. "Se ei käy laatuun.
+Ainoastaan tyyneen jäähyväisen tahdon sinulle sanoa, voidaksemme tästä
+lähtein ystävinä muistella toisiamme."
+
+"Olenko minä mikään narri?" huusi Tommi kiivaasti ja koki uudestaan
+vetää tuon solakan olennon luokseen. "Luuletko, että annan sinun
+taaskin pitää minua pilkkanasi niinkuin tässä joitakuita vuosia
+sitten?"
+
+Mutta Anna väistyi hänestä ja seisoi kirkkaassa kuuvalossa suorana
+hänen edessään. "Pilkkanasi!" lausui hän närkästyen. "Tommi, sinun
+tulisi minua sääliä eikä tuonlaisilla syytöksillä minua suotta kiusata.
+Pilkka oli minusta niin kaukana, että sydämeni oli lähes haljeta
+surusta."
+
+"Ja kuitenkin," -- Tommi loi synkän katseen häneen, mutta
+ei yrittänytkään enää häntä lähestyä, -- "kuitenkin unhotit
+uskollisuuden-lupauksen, jonka minulle annoit ja otit, niin pian kuin
+olin poissa, ensimmäisen rikkaan miehen, kuin tarjoksi tuli."
+
+Anna painoi kädellään rintaansa ja kasvoissaan kuvautui syvä sydämen
+suru. "Sitäpä juuri olen surrut yöt ja päivät," sanoi hän, "ja senkin
+tähden minun täytyi vielä kerran sinua kahdankesken puhutella, vaikka
+sinä hyvin tiedät, Tommi, etten voinut toisin tehdä. Olenhan sinulle
+tämän kaiken kirjoittanut?"
+
+Tommi kohotti olkapäitään. "Paperille voi mitä tahansa panna."
+
+"Olimme tosin silloin vielä melkein lapsia," pitkitti Anna, "mutta
+kuitenkin olisi meidän pitänyt tietää yhdistymisemme mahdottomaksi,
+koska vanhempamme eivät siihen koskaan olisi suostumustaan antaneet."
+
+"Minun vanhempani siihen kyllä olisivat suostuneet. Äitini ei minulta
+mitään kiellä ja hän taas saa isän taipumaan, mihin vaan tahtoo."
+
+"Mutta minun vanhempani, Tommi! Tunnethan minut ja tiedät --"
+
+"Tiedän," keskeytti häntä Tommi katkerasti, "että hän vainoo minua,
+vainoo ja vihaa koko meidän perhettä aina siitä, kuin olemme kylään
+tulleet."
+
+"Ei se mihinkään hyödytä, että me niistä asioista vielä puhumme,"
+vastasi Anna surullisesti. "Me lapset emme sitä voi auttaa. Me voimme
+vaan kerran vielä antaa toisillemme kättä kaikessa sovussa, Tommi, ja
+luvata ilman vihatta muistaa toisiamme."
+
+Hän aikoi todellakin tarjota kättänsä Tommille, mutta säpsähti samassa,
+kun tämä vihasta hehkuvin silmin häntä läheni ja kovalla kouralla
+tarttui hänen käsiranteesensa. "Sen mä luulen," puhui Tommi kuumeen
+tapaisesti hengittäen, "sinulta se kyllä käy helposti, mutta minulta
+sitä et voi vaatia. Sinä olet minulle kaikki kaikessa, Anna. Yksi ainoa
+sana sinun suustasi sai minut lauhkeaksi kuin lammas, ja käsilläni
+olisin sinua kantanut koko elämän ikäni; mutta nyt," hän nauroi
+katkerasti -- "nyt se unelma on ollut ja mennyt. Nyt käy vaan sen
+päälle, että ollaan hurjia ja iloisia, ja aina hurjempia, käy miten
+käy. Viisain on maailmassa se, joka hurjimmin elää."
+
+Annan sydän vapisi hämmästyksestä ja kauhusta. Nämät raivokkaat sanat
+ja Tommin vielä raivokkaampi katsanto häntä pelästyttivät, mutta
+huolimatta sisällisestä tuskastaan, tunsi hän innokkaan halun pelastaa
+nuoruutensa rakastettua. Hänen mieleensä juohtui, mitä Katri oli
+Tommista kertonut ja paljon muutakin, jota hänestä oli puhuttu. Jos hän
+todellakin oli pahalla tiellä, jonka hänen raivokas luontonsa ja
+nykyinen mielialansa teki hyvin luultavaksi, voi kenties vaan hän,
+Anna, saada hänet jälleen järkeensä ja turmeluksesta pelastetuksi.
+
+"Tommi," rukoili hän ja hänen äänessään ilmautui koko hänen sisällisen
+tuskansa suuruus. "Tommi ole järjellinen ja muista vanhempiasi, muista
+kuinka suuressa velassa heille olet. Lupaa minulle, ettet mitään te'e,
+joka heille surua tuottaisi, joka minunkin elämälleni langettaisi
+hirmuisen soimauksen ja syyn. Tänään kenties vielä on aika, -- lupaa se
+minulle!"
+
+Tommi taaskin päästi niin leveän naurun, että Anna hämmästyneenä
+vetääntyi taaksepäin. "Mikä viisas, pikkuinen saarnaaja sinusta on
+tullut," sanoi hän. "Mutta hyvä on saarnata, kun itse istuu hyvässä
+turvassa. Ovatko he minua sinulle kontihteneet, armaani? Älä heitä
+usko, vaan tule pois ja anna minulle pieni muisku. Näes, me kumpikin
+kuulumme yhteen, vaikka kaikenmoisilla tuommoisilla viisailla puheilla
+tahdot itseäsi suotta pettää."
+
+Hän yritti todenperään samassa Annaa suudella ja tämä tunsi jo hänen
+kätensä olkapäillään, tunsi kuuman hengityksensä poskillaan, mutta
+ponnistaen kaikki voimansa, repäsi Anna itsensä irti ja koki paeta
+asumusta kohden. Ravakkaalla hyppäyksellä sulki Tommi häneltä tien.
+"Tällä kertaa et minusta sentään niin helposti pääse," puhui hän
+hampaittensa välistä. "Sinä näyt tulleen ylpeäksi, lapseni, ja se tulee
+siitä, että sinä voit olla mahtava kauniissa vaatteissasi ja
+kiiltävissä koruissasi. Tuommoisesta kannattaakin rakkautensa myydä,
+eikö niin? Tuommoista kultaista ketjua, kuin tuo sinun kaulassasi, ei
+yksikään tyttö Suorsakylässä kanna. Varmaankin he jok'ainoa tänä iltana
+ovat sinua sentähden kadehtineet; mitäpä sinua sitten huolettaisi niin
+vähäpätöinen asia kuin se, että uskollisuutesi minulle rikoit!"
+
+Anna huudahti hiljaa ja vavahteli kuin ammuttu metsänriista. Hetken
+aikaa silmäilivät he toisiaan nuhtelevilla, säkenöitsevillä silmillä;
+senjälkeen Yrjö Heikkisen vaimo nosti pienen, valkoiselta hohtavan
+kätensä povelleen, jossa nuo kultaiset ketjut kiilsivät kuun
+valaisemina, ja kiertäen ne pari, kolme kertaa kätensä ympäri, lausui
+hän värisevällä äänellä: "Jumala sulle anteeksi antakoon sanasi ja
+kaikki mitä tänä päivänä sinun tähtesi olen kärsinyt." Voimakkaalla
+nykäyksellä irroitti hän samassa ketjut kaulastaan, viskasi ne hiekkaan
+ja astui jalallaan niiden päälle. "Nyt minä halveksin," jatkoi hän
+hytkähtelevin huulin, "kaiken rikkauden, kaiken maallisen edun, joka
+minulle naimiseni kautta on tullut osaksi. Jumala on todistajani, että
+tähän saakka sydämeni on vuodattanut verisiä kyyneleitä kadotetun
+rakkauteni tähden. Mutta sinä, sinä et minua tahdo ymmärtää. Jää Herran
+rauhaan, tämä hetki meidät ijäksi eroittaa."
+
+Syvään hengittäen pyyhki hän tämän lausuttuaan hiukset otsaltaan ja
+käyttäen hyväkseen Tommin hämmästystä, väistyi hän pienelle syrjätielle
+ja kiidätti nuolen nopeudella asumusta kohden.
+
+Tuvan ikkunoista hohti kirkas valo häntä vastaan, mutta hyvin
+ymmärrettävistä syistä tahtoi Anna niitä kiertää ja suunnitti kulkunsa
+pimeän takapihan kautta rakennuksen toiseen päähän, josta seinäviertä
+pitkin aikoi lähetä porstuaa ja sieltä kenenkään huomaamatta pujahtaa
+Katrin luokse kammariin. Mutta juuri kun hän kääntyi ulkohuoneitten
+kulmasta, tuli joku häntä pimeässä niin ravakkaasti vastaan, että he
+varmaankin olisivat törmänneet yhteen, ellei Anna äkkiä olisi väistynyt
+syrjään.
+
+"Siinäkö sinä viimeinkin olet," kuuli hän samassa miehensä äänen.
+"Siitä saakka kuin tuvasta läksit, olen sinua koko ajan hakenut. Missä
+olet sinä ollut?"
+
+Anna heti huomasi tässä äänessä jotakin erinomaista, joka karmivana
+viilsi läpi koko hänen ruumiinsa. "Sinäkö se olet Yrjö," lausui hän
+tuskin tietäen, mitä sanoi. "Oi tule minun kanssani huoneesen."
+
+"Vastaa missä sinä olet ollut, ja missä on _hän_?" kuului vastaus.
+"Minä tahdon sen tietää."
+
+Anna ei vielä koskaan ollut miestään nähnyt senlaisena kuin nyt,
+värisevänä työläästi hillityssä mielenliikutuksessa, valmiina, niinkuin
+näytti, johonkin hirvittävään. Ajatus, että miehensä tänlaisessa
+mielentilassa tapaisi Tommia, täytti Annan sydämen sanomattomalla
+tuskalla.
+
+"Ketä tarkoitat?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, kokien vaan häntä
+pidättää.
+
+"Ketä? Ojalaa minä tarkoitan, sinun -- -- -- no yhtäkaikki, sano vaan,
+missä hän on. Milloin ja mihin olet sinä hänen jättänyt. Minä tahdon
+sen tietää."
+
+Anna oli hänen vielä puhuessaan molemmin käsin tarttunut hänen
+käsivarteensa.
+
+"Yrjö, Yrjö," rukoili hän syvimmässä sieluntuskassa, "jää tänne, tule
+kanssani Katrin luokse, siellä tahdon sinulle kertoa kaikki, ihan
+kaikki."
+
+Mutta Heikkinen työnsi hänen kätensä pois ja kiiruhti hänen ohitsensa.
+"Sinulle on minulla jälkeenpäin puhuttavaa," nämät olivat hänen
+viimeiset sanansa, jotka Anna vielä jonkun matkan päästä kuuli, ja sen
+jälkeen Yrjö katosi hänen näkyvistään puitten synkkään varjoon.
+
+Annan polvet kävivät niin hervottomiksi, että hänen täytyi nojautua
+seinään, pysyäkseen pystyssä, ja koko maailma musteni hänen silmissään.
+Mutta tuska ei sallinut hänen levähtää. Mitä tuli hänen tehdä?
+Kiiruhtaisiko hän miehensä jälkeen heittäytyäkseen kumpaisenkin väliin?
+Tämä tuuma lensi kuin salama hänen päähänsä, mutta -- eikö olisi vielä
+sitäkin paitsi pelastuksen toivoa? Kenties oli Tommi jo lähtenyt sieltä
+ja saattoi taas niinkin tapahtua, ett'eivät nuo vihastuneet miehet
+toisiaan tapaisikaan, mutta silloin -- silloin palajaisi Yrjö takaisin
+hänen luokseen, tutkimaan taaskin, mihin hän oli Tommin jättänyt. Annaa
+pöyristi, hän kavahti ylös ja kiidätti kuin tulenleimaus taloon ja
+suoraapäätä Katrin kammariin, jonka tuolin eteen hän vapisevana ja
+nääntyneenä vajosi polvilleen.
+
+"Katri," -- hän löi hampaitaan ja värisi sisäisestä vilusta niin kovin,
+että Katri tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, "oi Katri, rukoile
+Jumalaa, ettei mikään onnettomuus tapahtuisi. Minä olen puoleksi
+kuollut tuskasta; mutta ihan varmaan, minä olen viatoin."
+
+Hän painoi päänsä Katrin helmaan, eikä saanut enää sanaakaan enempää
+sanotuksi, ei kyyneltäkään hän voinut vuodattaa. Katri laski ohuen,
+valkoisen kätensä nuoren vaimoraukan päähän, silitteli lempeästi hänen
+vaaleita hiuksiaan ja koki tyvenellä tavalla rauhoittaa tuota
+heiveriäistä olentoa, joka tuskasta lähes tunnotoinna lepäsi hänen
+helmoillaan. "Rauhoitu, lapsukaiseni!" puhui hän. "Kerro minulle ennen,
+minkä varomattomuuden tehnyt olet, se keventää sydäntä, ja kenties, jos
+tarkoin kaikki punnitsemme, ei asia ole ollenkaan niin paha, kuin tässä
+kiihkeässä mielentilassa luulet sen olevan. Jonkun varomattomuuden
+tosin lienet tehnyt, sillä vastikään kävi isäkin sinua täällä kysymässä
+ja hän näytti sangen vihaiselta. Tunnusta minulle, lapseni, että
+voisimme jos mahdollista, välttää pahoja seurauksia."
+
+Katri taisteli kuin sankari oman levottomuutensa kanssa ja koki vaan
+ystävällisellä puhuttelulla saada sisartaan tointumaan, mutta tämä
+näytti häntä tuskin kuuntelevankaan.
+
+Vavahtaen nosti Anna jälleen päätään ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohden.
+Hänen suuret, siniset silmänsä tuijottivat tautisen sivu määrättömään
+kaukaisuuteen ja tietämättänsä vei hän kättään korvalle, ikäänkuin
+siten paremmin kuullakseen. Koko hänen olemisensa näytti tällä hetkellä
+olevan vaan kuuntelemista, kunnes viimein hän äkkiä hyppäsi ylös ja
+juoksi ikkunan luo, jonka hän tempaisi auki.
+
+Sekanaisia ääniä ja huutoja kuului ulkoa ja Anna näki mustia
+ihmishaamuja häärivän edes takaisin pihassa, näki myöskin, kuinka
+useita lyhtyjen kanssa riensi sitä polkua pitkin, joka vei koivukkoon.
+
+Hetken aikaa vaan Anna tuijotti ulos, sitten peitti hän kasvonsa
+ikäänkuin välttääkseen sen enempää nähdä ja ennenkuin Katri, joka
+kenties ei koskaan ennen ollut tuntenut liikkumattomuuteen tuomitun
+vaivoja niinkuin tällä hetkellä, ennätti ainoatakaan kysymystä tehdä,
+oli hän jo rientänyt porstuaan ja sieltä ulos.
+
+Samassa kun Yrjö Heikkisen puoliso tuli kammarista, taukosi tuvassa
+viulujen soitto sorisevalla loppusävelellä ja joukkoa tunkeutui
+avonaisesta ovesta ulos. Mutta tämmöisessä tilapäässä tavallista
+rähinää, tyrkkäämisiä, naurua tai torumista ei nyt ollenkaan kuulunut.
+Hiljaisuus, kalman hiljaisuus vallitsi heidän seassaan, ikäänkuin olisi
+ainoa huumaava isku tavannut äkkiä kaikkia näitä sydämiä, mykistyttänyt
+kaikki nämät huulet. Ainoastaan hiljainen kuiskutus, pelonalainen
+kysymys "missä, missä?" kuului sieltä täältä.
+
+Anna ei tarvinnut odottaa vastausta tälle kysymykselle. Pysähtymättä
+tai taakseenkaan katsomatta riensi hän koivukkoa kohden, johon toisetkin
+suunnittivat askeleensa ja jossa juuri nyt seisoi musta joukko ihmisiä,
+joiden välistä useitten lyhtyjen loiste välähteli. Ylhäältä loi kuu
+kirkkaana ja hopeanhohtavana valonsa tämän kaiken yli, juurikuin tuli
+sen nyt valaista syvimmän rauhan olopaikkaa eikä rikoksen saastuttamaa
+kenttää, jossa murhatun veri, hiljalleen huokuen kuolemanhaavasta
+sydämessä ja vuotaen alas hiekkaan, huusi kostoa taivaalta.
+
+Ympärillä olevien vakaissa kasvoissa ilmautui sääliväisyyttä, syvää,
+vilpitöintä sääliväisyyttä sen kauhun ohessa, joka väristytti
+voimakkaimmankin ruumista, sillä välin kuin silmäin katseet lentäen
+toisesta toiseen tekivät kysymyksen, jota suu vielä kammoksui ääneen
+lausua: "Kuka on murhan tehnyt?"
+
+Niin -- -- -- kuka sen on tehnyt? Kenenkä käsi on maahan lyönyt tuon
+sorian nuorukaisen, joka vielä äsken oli heidän seassaan rohkeassa,
+kukoistavaisessa elämän voimassa? Yhä kiivaampana nousi tämä kysymys
+sydämissä ja alkoi vähitellen uhkaavassa äänessä kuulua yleisesti
+ympäristöllä, kun samassa läpitunkeva, maata tärisyttävä huuto veti
+kaikkien huomion toisaalle. Ei kukaan olisi ottanut vaaria tuosta
+nuoresta vaimosta, joka yleisessä hämmästyksessä kenenkään huomaamatta
+oli pujotellut joukon lävitse ja nyt niin äkkiä näki murhatun edessään,
+että kauhistus välttämättä pakoitti tuon hirmuhuudon hänen sydämensä
+syvyydestä esiin. Likelle, varsin likelle hän astui. Hiukset hajallaan
+tuijotti hän siirrottavin silmin ruumiisen, ikäänkuin kivettynyt
+kauhistuksen kuva, ainoastaan hänen jalkansa eivät häntä enää
+kannattaneet. Hän vaipui polvilleen, ristiin painetut kätensä vajosivat
+hänen helmaansa, mutta yhä olivat hänen silmänsä kiinnitetyt
+nuorukaiseen, joka kalveana makasi veressään maassa hänen edessään,
+jonka kasvoihin kalma oli painanut kamoksuttavan merkkinsä, ja jonka
+otsaa mustat, takertuneet hiukset peittivät. Vielä joku hetki sitten
+oli tuo suu, jonka ihmisten korkein hallitsija oli ainaiseksi sulkenut,
+puhunut hänelle hehkuvia, syntisiä sanoja.
+
+Mitään muuta ajatusta ei Anna voinut käsittää. Ei hän tiennyt eikä
+aavistanut, miten ympärillä seisovien silmät alkoivat lentää edes
+takaisin hänen ja ruumiin välillä, ja miten niiden katseet kävivät yhä
+oudommiksi ja kauheammiksi. Kuolleen suljetussa kädessä, hänen
+vetotaudin tapaisesti kiinni puserrettujen sormiensa välistä kiilsivät
+kultaiset ketjut, ja Annan kaulasta olivat semmoiset kadonneet.
+Jokainen läsnäolevista oli tänä päivänä nähnyt ketjut hänen kaulassaan,
+ja mitä enemmän he ruumiin kädessä olevia ketjuja tarkastivat, sitä
+varmemmat he olivat siitä, että ne olivat juuri samat, kuin aikaisemmin
+Annan kaulassa olleet, ja mitä varmemmaksi se tieto tuli, sitä
+kauheampi oli päätös, jonka jokainen mielessään perusti tähän tietoon.
+
+Anna yksinään ei tästä kaikesta mitään aavistanut. Hän tointui vasta
+silloin, kun väkijoukossa äkkiä ilmestyi liikettä, kun onnettoman uhrin
+äiti samassa riensi esiin ja surkealla valituksella heittäytyi ruumiin
+yli. Äidin sydäntä vihlaiseva suru teki siitä äänettömyydestä lopun,
+jonka ensimmäinen hämmästys oli läsnäolevissa vaikuttanut. Silmät,
+jotka muuten olivat itkuun tottumattomat, vuodattivat nyt kyyneleitä,
+uhkauksia alkoi kuulua ja väkijoukossa kävi tohina niinkuin kaukainen
+ukkosen jyrinä.
+
+Kauhistuneella mielellä oleva ihmisjoukko ei koskaan ajattele
+järkevästi, varsinkaan silloin, kun sääliväisyys on herännyt ja
+luontainen tuntu vaatii kostoa, asettuen vääryyttä kärsivän puolelle.
+Kauhea epäluulo oli herännyt jokaisen povessa, mutta kukaan ei sitä
+rohjennut ääneen lausua, paitsi yksi ainoa, joka raivokkaassa surussaan
+ei mitään kamoksunut.
+
+"Murhaaja sinä! -- sinä juuri olet hänen tappanut."
+
+Ojalan Tommin äiti se oli, joka säälimättä viskasi Annalle vasten
+kasvoja tämän syytöksen, mutta Anna katsoi häneen jäykästi suurilla
+silmillään eikä näyttänyt tätä puhetta ollenkaan tajuavan.
+
+"Eikö häntä ole sinun seurassasi viimeiseksi nähty? Eikö hänellä ole
+sinun ketjusi, joihin luultavasti kuolemantuskissa oli tarttunut,
+vieläkin kädessään? Katso tuonne, ja sano minua valehtelijaksi, jos
+voit!" Nuoren vaimon silmät kääntyivät koneentapaisesti hänen
+nuoruntensa rakastetun muuttuneista kasvoista, joihin tähän
+saakka olivat kiintyneinä olleet, ja seurasivat murhatun äidin
+sormen-viittausta. Hän näki ketjunsa kuolleen kädessä ja --
+kauhistuksen väreet kävivät läpi hänen ruumiinsa.
+
+"Minun ketjuni, -- niin, ne ovat minun ketjuni," lausui hän hiljaa ja
+raueten vaipui valkotukkainen päänsä alas povelle.
+
+
+VI.
+
+Senlaista yötä, kuin seuraava yö oli, ei Suorsakylässä vielä koskaan
+sitä ennen oltu vietetty. Jollekulle läsnäolevista viimeinkin juolahti
+mieleen, että nimismiehelle oli tapauksesta tieto lähetettävä, ja kun
+tämä oli toimitettu, asetettiin ruumiin luokse vahdit, joiden tuli
+katsoa, ettei kukaan sitä saisi paikasta siirtää, eikä koskeakaan
+siihen, ennenkuin nimismies oli paikalle saapunut. Kaikki nämät toimet
+olisivat tosin kuuluneet Peltolan isännälle, mutta vanhus oli aivan
+kuin maahan lyöty tämän hirmuisen tapauksen jälkeen. Kun hän näki tuon
+verisen ruumiin omalla alustallaan ja maallaan, tuntui hänestä, kuin
+jos hänen monivuotinen vihansa, moni pahansuopa ajatuksensa, moni
+ajattelemattomasti lausuttu sanansa äkkiä olisivat muuttuneet teoksi,
+-- teoksi ja todellisuudeksi. Ellei Ojalan Tommi olisi aina ollut
+hänellä silmäntikkuna, ellei hän niin kovin olisi nuorukaista vihannut,
+ei kuollut olisi häneen niin kauheata vaikutusta tehnyt. Tuo
+jättiläis-voimainen mies oli tykkänään kykenemätöin minkäänlaiseen
+toimeen ja itki kuin lapsi, sillä välin kuin hänen nuori poikansa
+muutamien vanhempien naapurien neuvon mukaan ja heidän avullaan täytti
+isänsä velvollisuudet ja saikin vihdoin niin paljon aikaan, että
+väkijoukko hävisi murhapaikalta, paitsi onnettoman äiti, jota ei
+mitkään pyynnöt saaneet täältä poistumaan. Mutta vaikka kaikki
+joutilaat ihmiset murhapaikalta läksivätkin, eivät he kuitenkaan
+levolle menneet. Nukkumista ei kukaan ajatellutkaan, siksi olivat
+mielet tapauksesta liiaksi liikutetut ja kauhistuneet. Jokaista
+kammoksutti yksinään olla; itsekukin tahtoi keskustella ystävien ja
+naapurien kanssa sillä kauhistuksesta ja uteliaisuudesta syntyneellä
+mielihalulla, joka tietämättä valloittaa jokaisen ihmissydämen
+tänlaisten hirmutapausten sattuessa. Kaikkialla maantiellä ja
+huoneitten edustolla puheltiin kovaa sekä hiljaa, -- suopea ja valoisa
+yö sen hyvin salli, -- tuumailtiin, vertailtiin ja vakaannuttiin
+päätöksissä. Kun nimismies aamun koittaessa saapui kylään, tiedettiin
+hänelle jo suurella varmuudella kertoa, että murhantekijä olikin jo
+ilmi saatu ja kiinni pantavana. Mutta kuinka suuri olikaan nimismiehen
+hämmästys, kun hänelle, ilmi saatua murhaajaa kysyttyään, osoitettiin
+nuorta, ihanaa ja kalveata naista, joka suurilla, viattomilla, niin
+sydäntä liikuttavan murheellisena häneen katsoi.
+
+Ensimmäisen rammistuttavan hämmästyksen jälkeen ja sitten kuin myllärin
+emäntä oli viskannut tuon hirmuisen syytöksen Annalle, oli Heikkinen
+lähestynyt vaimoaan, tarjonnut hänelle kättänsä ja tahtonut viedä häntä
+pois; mutta huomattavalla kauhulla oli Anna hänestä väistynyt,
+tarttunut veljensä käteen ja häneen nojaten horjuellut taloon.
+Siitä saakka oli hän istunut vierastuvan pimeimmässä nurkassa,
+kyynelettömänä, liikkumattomana kuin kuva ja kasvot käsiin haudattuina,
+mutta hänen huuliltaan ei ainoatakaan sanaa tullut.
+
+Turhaan kokivat häntä omaisensa puhutella, turhaan oli Katri tullut
+hänen luokseen ja lempeimmillä sanoilla kokenut houkutella häntä
+kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Annan ainoa vastaus oli
+sanomattoman toivotoin katse, jossa selvään voi lukea rukouksen "älä
+minulta kysy," eikä nimismiehenkään tutkinto sen paremmin onnistunut.
+
+Hiljaisella myönnytyksellä tunnusti Anna, kun häneltä sitä kysyttiin,
+olleensa tanssin jälkeen kahden kesken Tommin kanssa koivukon luona.
+Hän myönsi myöskin, että murhatun kädessä olleet ketjut olivat juuri
+samat, kuin sitä ennen olivat hänen kaulassaan olleet, mutta mihinkään
+muuhun kysymykseen ei hän sanallakaan vastannut, vaan pysyi entisessä
+jäykässä äänettömyydessään ja antoi vaan saman rukoilevan katseen, joka
+liikutti itse kostavan oikeudenkin edustajan sydäntä ja sai hänen
+luopumaan turhista vaivoista.
+
+Yhtä vähän selkeyttä saatiin muista paikalla pidetyistä tutkimisista.
+Yrjö Heikkinen se oli ollut, joka suurimmassa hämmästyksessä oli
+syösnyt tanssitupaan ja kertonut, että nuori Ojala makasi veressään
+ulkona koivukossa. Ainoa esine, joka huolekkaassa katselmuksessa
+löydettiin ja jonka kautta kenties saataisiin edespäin parempaa
+selkeyttä asiassa, oli verinen puukko, joka, nähtävästi syrjään
+viskattuna, oli pudonnut pensaihin. Murhaajan jalan jälkiä oli tietysti
+mahdotoin saada selville, sen jälkeen kuin ääretöin ihmispaljous oli
+joka taholla ympäristöllä tallannut maan, ja niin seisoivat siinä
+neuvottomina kaikki, joita velvollisuus taikka muu syy pakoitti tässä
+pimeässä asiassa selkeyttä hakemaan.
+
+Peltolan vävy oli ainoa ihminen, jonka heränneessä luulevaisuudessa
+olisi voinut otaksua jonkunlaisen syyn tuohon kamalaan tekoon. Hän oli
+sitä paitse ensimmäinen, joka toi tietoa tapahtuneesta murhasta. Ellei
+niin pätevät syyt olisi tehneet Annaa epäluulon alaiseksi, olisi
+varmaankin yleisesti ruvettu Heikkistä epäilemään murhaajaksi. Hänen
+täytyi antautua pitkän ja kovan tutkimuksen alle, josta ei muuta tullut
+selville, kuin että, niinkuin Aholan Lassikin todisti, Heikkinen tämän
+seurassa oli lähtenyt tuvasta, sitten kuin vaimonsakin oli kadonnut.
+Ensin oli hän joka suojasta etsinyt vaimoansa, seisonut sen jälkeen
+vähän aikaa porstuan ovella ja lähtenyt sitten ulos pihaan, johon ei
+Lassi häntä enää seurannut. Hiljaluontoisena oli Heikkinen tottunut
+painamaan tunteensa sydämen pohjaan ja Lassin mielestä oli hän tosin
+näyttänyt hyvin alakuloiselta, mutta ei millään tavalla niin
+raivokkaalta, että olisi syytä ollut pelätä hänen väkivaltaa tekevän.
+Aholan Lassi oli sentähden pian kyllästynyt asiaan ja jättänyt
+tiedusteleva aviomiehen oman onnensa nojaan. Mitä siitä hetkestä,
+jolloin hän Heikkisestä erkani, oli tapahtunut siihen hetkeen, kuin
+tämä taas kalveana ja hämmästyneenä ilmestyi tupaan, siinäpä juuri
+kysymys, jonka selitys kaikkien mieltä ahdisteli.
+
+Yrjö selitti yksinkertaisesti, että hän ulos lähdettyään ensin
+etsiskeli vaimoaan lehtimajasta ja joka paikasta talon likeisyydessä,
+läheni sitten salavihkaa tuvan ikkunata, katsoakseen, jos Anna sillä
+aikaa kenties olisikin jo palautunut tupaan; vaan kun ei häntä, enemmän
+kuin Ojalaakaan siellä näkynyt, läksi hän viimein etäämpää heitä
+hakemaan ja löysi silloin kauhistuksekseen verisen ruumiin koivukossa.
+Ei hän siitä mitään virkannut, että hän ulkohuoneitten kulmassa oli
+Annaa tavannut, eikä hän puheessaan muutoinkaan ollut suora ja
+vilpitöin niinkuin ennen. Jokainen sana, jonka hänen tuli kysymyksiin
+vastata, näytti häntä rasittavan, ja ainoastaan suurella vaivalla sai
+hän sen tulemaan suustansa. Ei mikään maailmassa olisi häntä pelastanut
+uhkaavasta vankeudesta, ellei vielä tärkeämpiä syitä olisi ollut
+epäluuloon Annaraukkaa vastaan, -- ketjut murhatun kädessä ja hänen
+jäykkä vaitiolonsa, joka melkein oli pidettävä tunnustuksena. Mikä tuon
+heikon naisen käden oli saattanut työntämään terävän veitsen entisen
+rakastettunsa rintaan, jonka kanssa hänen vähää ennen oli nähty
+suosiollisessa ystävyydessä tanssivan, se näytti olevan noita
+ihmis-sydämen syviä salaisuuksia, joita selittämään ei järki pysty, ja
+mitä heidän välillään oli tapahtunut siinä lyhyessä ajassa, kuin he
+kahdenkesken olivat koivukossa olleet, sen tiesi vaan Jumala ja hän,
+jonka huulet järkähtämättä vaikenivat.
+
+Itse kruunun-nimismiehellekin se tuntui vaikealta tehdä Peltolan
+perheelle selväksi, että hänen oli täytymys viedä Anna mukanaan
+likeiseen L:n kaupunkiin. Välttämättömästi koki hän lauhkeimmalla
+tavalla siitä heille ilmoittaa. Hän kiersi tuota kamoksuttavaa sanaa
+"vankeuteen" ja esitti asiata, niinkuin olisi vaan kysymys jostakin
+ohimenevästä harmillisesta seikasta, koska muka piankin kaikki
+selviäisi, mikä vielä oli hämärään peitetty. Epäilemättä olisi hänen
+hyvänsuopa käytöksensä ansainnut kiitosta, mutta Annan omaisia ei hän
+lauhkeilla sanoillaan hetkeäkään pettänyt. Täysi tosi selveni äkkiä
+koko kauheudessaan heidän silmiensä eteen. Anna oli vietävä vankeuteen
+murhasta epäiltynä!
+
+Hänen vanha isänsä, joka tuskin vielä oli tointunut ensimmäisestä
+pelästyksestään, masentui häpeän alla niin, ett'ei hän voinut lastaan
+hyvästi jättää, eikä sanaakaan kellekään lausua. Mieluummin olisi hän
+antanut vihansa kuohua ja viskannut oikeuden palvelijat nurin-niskoin
+huoneestaan ulos. Mutta muisto kamalasta tapauksesta teki hänen niin
+hervottomaksi ja raukeaksi, että hän sanaakaan lausumatta hiipi vaan
+ovesta ulos.
+
+Anna itse nousi nurkastaan kalmanvaaleana, kyyneltäkään vuodattamatta
+tai sanallakaan onnettomuuttaan valittamatta. Hiljaa pyysi hän saada
+nähdä lastansa, ja kun pikku Kati hänelle tuotiin, suuteli hän
+armastaan hartaasti ja laski hänen rukoilevalla katseella suurista
+lempeistä silmistään itkevän äidinäidin helmaan. Kun hän sitten kääntyi
+Katriin ja hetken aikaa painoi tämän pään rintaansa vasten, aukenivat
+jo hänen huulensa. Näytti melkein siltä, kuin täytyisi jään murtua eikä
+hän enää voisi itseään pidättää, vaan kuiskaisi ratkaisevan sanan
+sisarensa korvaan, mutta -- -- -- ikäänkuin olisi hän sen ajoissa
+saanut pidätetyksi, sulki hän jälleen suunsa ja painoi suutelon Katrin
+otsalle. Kädellään viittasi hän miehelleen jäähyväiset ja jätti isänsä
+kodin sen hirmuisimman vartiaston seurassa, mitä sitä ennen
+nuhteettomalla ihmisellä voi olla, mutta tyynesti kärsivällisellä
+katsannolla, joka näytti sanovan: minulla ei tässä maailmassa enää
+toivoa ole.
+
+Mikä eroitus tämän ja eilisen päivän välillä! Kun Yrjö Heikkinen niitä
+ajatuksissaan toisiinsa vertaili, heräsi hän vaikeroiden siitä
+toivottomasta mielenhuumeesta, johon hän Annan mentyä oli vaipunut.
+"Johan tästä ihminen vallan järkensäkin menettää," lausui hän. "Eilen
+tähän aikaan tuli hän hymyilevänä ja kukoistavana niinkuin viattomuuden
+enkeli minua vastaan, ja nyt, nyt -- -- --?!"
+
+Sana, jolla hän puheensa keskeytti, kajahti kuin epätoivoinen tuskan
+huudahdus, jonkatähden Katri pyyhkäisi kyynelet silmistään ja
+hämmästyneenä häneen katsoi. "Yrjö, mitä tämä merkitsee?" kuului hänen
+vakaa kysymyksensä. Hän katsoi kiinteästi Yrjöön, ikäänkuin tahtoi hän
+tutkia hänen sydämensä syvyydet ja pitkitti melkein nuhtelevalla
+äänellä: "Ethän kuitenkaan mahtane epäillä Annan viattomuutta?!"
+
+"En tiedä mitä mun tulee ajatella," vastasi Heikkinen, käsiään
+väännellen.
+
+"Ajattele, että meitä on suuri onnettomuus kohdannut, jota meidän tulee
+urheasti vastustaa, vaan ei epätoivoisina sen alle masentua," sanoi
+tautinen. "Ei se ole mahdollista, että hetkeäkään voit ajatella
+lapsiraukkaamme Tommin murhaajaksi."
+
+"Mutta eikö joku onnetoin kohtaus olisi voinut --! Kuinka selität hänen
+jäykän vaitiolonsa?"
+
+"Sitä en voi selittää," vastasi Katri, "mutta sen tiedän, että
+onnettoman sisareni kädet ovat puhtaat verestä. Minun kanssani hän
+tuskassaan viimeiseksi puhui, ja niin varmasti, kuin uskon
+kaikkivaltiaan Jumalaan, niin vakuutettu myöskin olen Annan
+viattomuudesta."
+
+"Jumala siunatkoon sinua siitä sanasta!" Yrjö istautui pienelle
+jakkaralle Katrin tuolin viereen ja painoi huoaten kasvot käsiin, mutta
+Katri silitti hienoilla sormillaan hiljalleen hänen suortuviaan ja
+jatkoi verkkaan:
+
+"Rukoilkaamme Jumalaa saattamaan totuutta ilmi, mutta älkäämme myöskään
+unhottako velvollisuuksiamme. Sinun, Yrjö, tulee nyt ryhtyä toimeen.
+Sinun täytyy heti lähteä kaupunkiin," pitkitti hän, kun Heikkinen
+ihmetellen häneen katsoi, "ja tehdä kaikki, mitä vaan Annan eduksi voit
+tehdä. Josko emme saatakaan toivoa, että sen kautta saat hänet vapaaksi
+jälleen, saat kuitenkin tietää, mitä voimme tehdä helpoittaaksemme
+hänen oloansa, ja äiti pankoon tarpeellisimmat tavarat kokoon, jotta
+voit ne jo viedä mukanasi hänelle!"
+
+Ja niin kävikin. Kaikki terveet ja voimakkaat, mutta odottamattoman
+onnettomuuden kautta lähes mielensä kadottaneet ihmiset antautuivat
+tuon raihnaan olennon, jossa asui niin urhea ja luja mieli, johdantoon,
+ja hän sai heitä muistamaan, että kun vaurion myrskyt yksityistä tai
+perhettä ahdistavat, ei mikään ole turmiollisempaa, kuin tahdotoin
+antauminen niiden valtaan, siihen sijaan kuin tulisi rohkeasti vastaan
+taistella.
+
+Pahin vastus oli Katrilla isän suhteen, joka mieluimmin kätkeytyi aina
+johonkuhun kolkkaan eikä millään ehdolla tahtonut tulla ihmisten
+näkyviin. Hän näytti omalla esimerkillään, kuinka oli paljon viisaampaa
+rohkeasti katsoa maailman tuomiota silmiin, eikä kaihtenut ketään. Kun
+joku vieras tuli heitä tervehtimään, otti hän levollisella katsannolla
+hänen vastaan, puhuipa vielä sopivissa tilaisuuksissa itse tapauksesta.
+Hän päätti niin varmasti asiain pian selkenevän ja hyvin päin
+kääntyvän, että hänen vakuutuksensa ja malttinsa vaikuttivat
+vieraihinkin ja sai heitä vähin epäilemään, josko Anna todella olikaan
+syypää. Ja kun vanha Peltola, joka viereisessä huoneessa tavallisesti
+kuunteli, mitä hänestä tai hänen perheestään puhuttaisiin, huomasi,
+ett'ei jokaisen kieli ollut valmis heti tuomitsemaan, vaan että monta
+osanottavaisuudenkin hyvänsuopaa sanaa sai kuulla, rohkaisi hän
+mieltänsä ja tuli heidän seuraansa. Myöskin sai tyttärensä hänen
+vähitellen ryhtymään entisiin toimiinsa, mutta vanhalta murtuneelta
+mieheltä hän kuitenkin näytti onnettoman tapauksen jälkeen, ja liian
+paljon oli hän sitä ennen muita ylpeydellään loukannut, voidakseen
+joka taholta nyt sääliväisyyttä odottaa. Moni ilkeäluontoinen ei
+laiminlyönyt tilaisuutta antaa hänelle pistosanoja. Katrin pyrinnöt
+menivät silloin taas päiväkausiksi turhaan, ja monasti tahtoi hänenkin
+rohkeutensa semmoisissa tilapäissä jo lannistua.
+
+Oli noin pari tai kolme viikkoa tuon onnettoman sunnuntain jälkeen, kun
+Peltolan isäntä eräänä päivänä, palattuaan kävelyltä pelloillaan,
+asettautui vanhemman tyttärensä eteen ja, tuokion aikaa kiinteästi
+häneen katsottuaan, kysyi: "Olen ollut pelloilla ja huomannut
+raja-aidan olevan jo kuntoon pantuna. Kuka sen on tehnyt?"
+
+Katrin kasvoihin lensi hieno puna, ehk'ei hän vähääkään epäillyt
+vastatessaan: "Vilhelmille siitä tuonoin puhuin ja hän lähetti miehiä
+sitä korjaamaan. Emme tahtoneet sinua vaivata monilla kysymyksillä
+samasta asiasta."
+
+"Hohoi," huokasi Peltola vaan, viskasi lakkinsa pöydälle ja istui
+penkille.
+
+Katri koki hänelle selvittää, kuinka sopimatointa vanhojen riitojen
+uudistaminen myllärin kanssa olisi tähän aikaan ollut. Peltola
+rumputteli äreästi sormillaan pöytää ja sanoi, nyt yhtä itsepäisesti
+välttäen vaivaloisen tyttärensä silmiin katsoa, kuin hän sitä äsken oli
+tehnyt: "Näyttää melkein siltä, kun ei minun tahdostani enää mitään
+lukua pidettäisi."
+
+Seurasi pitkällinen vaitiolon aika, -- pitkällinen ja tukala, mutta
+viimeinkin lausui Katri: "Isä, minä olen näinä päivinä usein ajatellut
+pastorimme erään sunnuntai-saarnan esipuhetta, jossa hän meitä kehoitti
+olemaan avuliaita vastustelijallemme matkalla. Minusta on, kuin
+ymmärtäisin vasta nyt oikein hänen silloisen saarnansa."
+
+Peltola nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Hänen
+kasvoissaan ilmautui vähäisen sitä levottomuutta, joka häntä
+sisällisesti vaivasi, ja jota hän kaikin tavoin koki peittää.
+
+"Monasti täytyy minun epäillä," pitkitti hänen tyttärensä, "josko
+kuitenkaan on niin hyvä; liian jäykästi pitää omaa puoltaan, vaikka
+luulee oikeassakin olevansa. Saattaisihan ihminen erehtyäkin."
+
+Peltola kääntyi äkkiä häneen. "Noin et sinä ole ennen puhunut," lausui
+hän.
+
+Katri painoi laihat kätensä ristiin ja katsoi kirkkailla silmillä
+kiivastuneesen mieheen. "En olekkaan," vastasi hän, "mutta minä en
+myöskään ole koskaan sitä niin paljon ajatellut kuin näinä aikoina,
+jolloin olen tullut huomaamaan, kuinka odottamatta Jumalan tuomio voi
+kohdata syyllistä ja syytöintä, ja kummallista on, kuinka nyt voin
+muistella Ojalan perhettä, tuntematta vähääkään katkeruutta."
+
+"Vai niin, -- juuri nyt, kun he kokevat yllyttää kaikkia ihmisiä meitä
+vastaan ja uskottelevat heitä, että me muka olisimme syypäät kaikkeen
+heidän onnettomuuteensa."
+
+"Senkin voin heille anteeksi antaa, isä, kun ajattelen sitä kamalata
+onnettomuutta, joka heitä on kohdannut."
+
+Peltolan kielellä pyöri vastaus, jolla hän luultavasti olisi tahtonut
+Katria muistuttaa heidän omasta onnettomuudestaan, kun samassa kärryjen
+rätinä kuului maantieltä ja hän, keskeyttäen puheensa, riensi ikkunaan.
+Vilkaistuaan ulos, kävivät hänen kasvonsa kalveiksi ja polvensa
+raukenivat niin, että hän hervottomasti putosi penkille istumaan.
+
+"Siinä äiti jo palautuu," lausui hän hiljaa ja Katrinkin kasvoissa
+kuvautui kova mielenliikutus.
+
+Äiti oli käynyt kaupungissa, saadakseen Annaa tavata. Kummallista oli,
+ettei Peltolaa kukaan saanut taivutetuksi menemään Annaa tervehtämään.
+Hän näytti niin kovin kamoksuvan vankilan muuria, juurikuin pelkäisi
+hän niistä itseensä tarttuvan jonkun häpeäpilkun, jonka jokainen voisi
+lukea hänen otsallaan ja jota tuskin mikään voisi siitä pyyhkiä.
+
+Peltolan emäntä sitä vastaan oli, vähääkään ajattelematta sitä puolta
+asiasta, seurannut vaan äidin sydämen vaatimusta, joka häntä pakoitti
+rientämään onnettoman tyttärensä luo; mutta tiedot, joita hän sieltä
+toi, eivät vähääkään lohduttaneet eivätkä ilahduttaneet kotona olevia,
+jotka kiihkeässä mielen ahdistuksessa niitä odottivat. Hän oli Annan
+tavannut aivan samanlaisena, kuin hän lähteissäänkin oli ollut, sillä
+ainoalla eroituksella, ettei hän nyt toivottomana istunut ristissä
+käsin, vaan koki lyhentää äärettömän pitkiä päiviään ahkeralla
+työskentelemisellä lapsensa hyväksi. Olipa hän jonkunlaisella
+mielihyvällä näyttänyt äidilleen pieniä sukkia, jotka hän oli jo
+kutonut ja hametta, jota hän parast'aikaa neuloi, mutta siitä asiasta,
+johon kaikkien ajatukset olivat kiintyneet, ei hän sanaakaan
+hievahtanut, vaan pysyi entisessä jäykässä salaperäisyydessään.
+
+Samalle kannalle asiat jäivät moneksi viikkoa. Oikeudessa oli
+murhajuttua jo monasti tutkittu sillä innolla, kuin tavallisesti
+asioita tutkitaan, jotka niin suurta ja kauheata hämmästystä
+herättävät, mutta parempaa selveyttä ei vielä oltu saatu. Ainoa tapaus,
+josta tieto nuolen nopeudella levisi noin kuukausi jälkeen Ojalan
+Tommin kuoleman, oli Yrjö Heikkisen vangitseminen. Niinkuin huhu tiesi
+kertoa, näki oikeus hänen luulevaisuudessaan sekä siinä, että hän
+ensimmäisenä oli murhatun löytänyt, pätevät syyt epäluuloon häntä
+kohtaan, ja sentähden myös hänkin tehtiin kanteenalaiseksi. Muutamat jo
+päättivät hänen vangitsemisensa viivytetyksi vaan sentähden, että
+kaikessa hiljaisuudessa häntä ensin tahdottiin tarkastaa, ja vaikka
+vaikea oli tietää, mitä hyötyä semmoisesta tarkastuksesta olisi ollut,
+koska Heikkinen tapauksen jälkeen aivan kuin erakko oli oleskellut
+omalla tilallaan synkkä-mielisenä ja hiljaisena, pidettiin puhetta
+kuitenkin totena, sillä näin huomiota herättävissä tilapäissä on aina
+niitä, jotta ovat valmiit kuulemaan ja levittämään mahdottomimpiakin
+juttuja. Heikkisen vangitseminen saattoi Peltolan perheen yhä
+haikeampaan suruun ja melkein toivottomaan epäilykseen. Heidän olonsa
+tuntui niin tukalalta, että vaikeata oli tietää, odottivatko he surulla
+vaiko toivolla sitä päivää helmikuussa seuraavana vuonna, johon asia
+taas oli lykätty. Varmuus olisi tosin ollut parempi kuin tämä kauhea
+epätieto, tämä tuskallinen riippuminen toivon ja pelon vaiheella, mutta
+-- eikö voinut aina pelastusta toivoa niinkauan kuin päätös vielä oli
+tekemättä? Jos totuus taivaassa ja maan päällä hallitsee, niin
+varmaankin vielä aikaa voittaen tuo epätietoinen, mutta hartaasti
+odotettu selkeys asiassa ilmestyy, -- niin päätti Katri aina vielä
+vaikka huoli hänen sydäntään kovin ahdisteli.
+
+Mutta pelastusta ei kuulunut, ja sammunut oli jo toivon viimeinenkin
+kipinä sen miehen sydämessä, joka eräänä kolkkona päivänä helmikuun
+alussa astui L:n kaupungin katuja. Hänen karvanen lakkinsa oli vedetty
+syvään alas silmille ja katuvierustaa astuessaan vetääntyi hän aina
+mahdollisimman likelle sivulla olevien huoneuksien seiniä. Hän oli
+hyvillään siitä, että lumi, jota kova tuuli ryöpytti vastaan kulkevien
+silmiä, esti vastaantulevia kääntämästä huomiotansa häneen. Se muuten
+oli turha pelko, sillä itse kukin heistä ajatteli vaan omia murheitaan
+eikä sitä paitse kukaan olisi tuota vanhaa, koukistunutta ukkoa voinut
+arvata Peltolan mahtavaksi isännäksi Suorsakylästä, joka ennen kävi
+suorana ja ylpeänä kuin itse ruhtinas. Mies astui nyt elämänsä
+raskaimpia askeleita, sillä hirmuisimman sisällisen taistelun kestettyä
+oli hän viimeinkin päättänyt mennä vankilaan tytärtään tervehtimään.
+Jos olisi joku ennen hyvinä päivinä hänelle ennustanut näin käyvän,
+kuinka olisikaan hän silloin häväissyt ennustajan ja tukkinut hänen
+suunsa! Jumala taivaassa ja Katri olivat ainoat, jotka tiesivät, mitä
+vaivaa hän oli kärsinyt, ennenkuin hän sai tälle matkalle lähteneeksi,
+ja kun hän tämän, hänen mielestään kauheimman häpeän alle antaantui,
+oli hänen mielensä tykkänään murtua ja hän ajatteli sydämessään: minä
+olen onnettomin mies maan päällä.
+
+Hän katseli varovasti ympärilleen jota haaralle ennenkuin kääntyi sille
+syrjäkadulle, joka vei L:n kaupungin vankilaan; sanaakaan lausumatta
+noudatti hän kaikkia vaadittuja temppuja, kunnes vihdoin viimeinen
+lukko narisi -- ja vangittu seisoi hänen edessään.
+
+Se vaikutti häneen niin, että hän tunsi päätänsä viivaavan, ja hän
+vaipui sentähden raskaasti sille puisevalle tuolille, jonka Anna
+hänelle tarjosi. Mutta Annan kalveille, ohuiksi käyneille kasvoille
+levisi heleä ilon puna, ja pienellä, hienolla kädellään silitteli hän
+isänsä harmaita hiuksia ja hänen karkeita kasvojaan.
+
+"Se oli sinulta hyvin tehty, isä," lausui hän. "Oi kuinka iloitsen
+siitä, että vielä kerran tulit minua katsomaan. Nyt olen varma, ett'et
+vihassa ajattele Annaasi."
+
+Peltola ei ollut tottunut lastensa hyväilemisiin, eikä koskaan ennen
+semmoista joutavaisuutta sallinut; mutta tällä hetkellä tuon ohkaisen
+käden kosketus tenhoisasti häneen vaikutti. Se pyyhkäisi viimeisenkin
+kovuuden ja vihan hänen sydämestään ja sai raskaat kyynelet vuotamaan
+hänen silmistään.
+
+"Ethän Anna" -- hän otti tuon pienen käden omaan karkeaan ja suureen
+kouraansa, piti siitä vakaasti kiinni ja katsoi rukoilevalla,
+avuttomuudessaan sanomattoman liikuttavalla katsannolla nuoren vaimon
+silmiin, -- "ethän ole sitä tehnyt; voinhan siinä suhteessa kuitenkin
+olla levollinen?"
+
+Hänen muuttuneet kasvonsa, ja vielä enemmän hänen toisenlainen
+olentonsa vaikuttivat valtavasti Annaan, joka onnettomuuden jälkeen ei
+lainkaan ollut isäänsä nähnyt. Hänen huulensa vävähtelivät, ratkaiseva
+sana näytti olevan pääsemäisillään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt
+sen lausua, oli kuin joku kauhea muiston puuska olisi häneen iskenyt,
+ja painaen molemmat kädet sydämelleen vaipui hän hervottomana laattiaan
+isänsä eteen, ja kätki kasvonsa hänen polviinsa.
+
+Peltola laski leveän kätensä hänen päähänsä ja jatkoi melkein
+kuiskaten, ikäänkuin toivoi hän lauhkeudellaan paremmin saavansa häntä
+houkutelluksi: "Eikös niin, lapseni, uskothan minulle kaikki, mikä
+tuona onnettomana iltana on sinua kohdannut? Isällesi toki voinet
+kaikki sanoa, vaikka olisikin se kuinkakin kauheata, kaikki, mikä
+vieraita ihmisiä ei vähääkään liikuta. Tiedätkö," pitkitti hän
+tuskallisesti kumartuen syvään tyttärensä ylitse, "tiedätkö, -- _kuka_
+sen on tehnyt?"
+
+Anna pudisti päätään. Kenties oli tämä hetki vaikein hänen elämässään,
+ja kun hän nyt kärsivällä katseella katsoi isäänsä, näkyi hänen
+suurten, väsyneiden silmiensä syvyydessä toivotoin katse, joka
+äänetöinnä rukoili: "Älä minulta enää kysy, kuin en kuitenkaan voi
+mitään vastata." Hän näki isänsä kasvoista, että viha alkoi kiehua
+hänen sydämessään ja toivottomalla huudolla "isä, isä, älä minuun
+närkästy!" tavoitteli hän isänsä kättä, mutta tämä työnsi nyt hänen
+luotaan ja nousi ylös.
+
+"Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," sanoi hän. Peltola alkoi nyt
+likemmin tarkastaa tätä surullista asumusta, jonka tosin Annan toimi ja
+kotona olevien hellä huolenpito oli tehnyt niin hauskaksi ja mukavaksi,
+kuin asian haarat suinkin myönsivät, mutta jonka todellinen laatu
+tarkemmin tutkiessa tuli hyvinkin selvästi ilmi, ja kun hänen silmänsä
+kohtasivat pientä, rautahäkillä varustettua ikkunaa, tunsi hän kylmän
+väreen käyvän läpi ruumiinsa. Taas täytti muisto hänen kauheasta
+tilastaan yksinomaisesti hänen mielensä ja lauhkeammat tunteet
+tukahtuivat. "Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," toisti hän.
+"Täytyykö minun sinua muistuttaa, että sinä se olet, joka olet meidät
+häväissyt ja tehnyt meidät kaikki onnettomiksi?"
+
+Nuori vaimoraukka koki pysytellä pystyssä. "Ei se ole uppiniskaisuutta,
+isä. Totisesti ja ihan varmaan, -- sitä se ei ole."
+
+"No miksikä et sitten puhu," tiuskaisi Peltola entisellä
+kiukkuisuudellaan, "kun ainoa sanakin sinun suustasi kentiesi voisi
+koko onnettomuuden auttaa. Eikö viimein itsekukin tule uskoneeksi --"
+
+Hän keskeytti puheensa ja käänsi silmänsä ikkunan rautahäkistä oveen,
+jonka takaa tiesi tarkkojen silmien häntä vaariinottavan.
+
+Anna oli kalmankalvea. "Isä," sanoi hän ja läheni kiukustunutta miestä
+ihan likelle, "suo minulle anteeksi, ett'en siitä illasta voi mitään
+kertoa. Valalla olen sen vannonut Jumalalle ja itselleni. Älä minulta
+enää kysy äläkä minuun suutu. Ole armelias!"
+
+Vanhus, kun katsoi tuohon hentoon, niin määrättömästi kärsivään
+olentoon, tunsi vihansa lauhtuvan yhtä äkkiä kuin se oli noussutkin.
+Hänen sydäntään kipeästi vihlaisi, kun hän katsoi noihin ohkaisiin ja
+surullisiin kasvoihin. "Kuinka sinun huomenna käynee," alkoi hän taas,
+epävakaisella äänellä. "Huomenna kuin he taaskin tutkivat sinua ja --"
+
+Hän vaikeni. Koko hänen jättiläisruumiinsa värisi, ja hänen oli
+mahdotoin saada viimeistä sanaa sanotuksi.
+
+Anna oli kohottanut ristiinpainetut, kuultavan ohkaiset kätensä. "Käy
+niinkuin Jumala tahtoo," lausui hän. "Minä tyydyn kaikkeen, mutta,
+isä," ja niinkuin joku hirmuinen ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen
+mieleensä, kääntyi hän kuumeentapaisessa tuskassa isäänsä ja kiinnitti
+huolestuneet silmänsä tarkkaavina hänen kasvoihinsa, "isä, ethän
+kuitenkaan varone vaaran häntäkin uhkaavan, -- häntä siellä -- Yrjöä?"
+
+Vanhuksen pää painui alas ja Anna tuli häntä vieläkin likemmäksi. Hän
+laski kätensä isänsä käsivarrelle. "On aivan kuin olisi joku aave minua
+vainonnut nämät päivät," jatkoi hän värisevällä äänellä, "seurannut
+minua kuin varjo päivällä ja yksinäisinä öisinä seisonut mun vuoteeni
+ääressä. Kuinka Yrjön laita on? Kerran he asettivat minun hänen eteensä
+ja silloin he kiusasivat minua enemmän kuin koskaan sitä ennen
+kysymyksillään. Oi, se oli hirmuista! En tohtinut häneen vähääkään
+katsoa, ett'en olisi tykkänään hämmentynyt. Kuinka Yrjön laita on?
+Ethän, isä, arvele, että häntä onnettomuus uhkaa?"
+
+Vanhus loi silmänsä tyttäreensä. "Kaikessa tapauksessa," sanoi hän,
+"saat hänen huomenna nähdä oikeudessa kanteenalaisena niin kuin
+sinäkin."
+
+Annan katse jäykistyi. "Sen tiedän," kuului värisevä kuiskaus hänen
+huuliltaan. "Kaikesta vaivasta, minkä olen saanut kärsiä, en muuta
+muista, kuin sen ainoan, mutta se onkin hirmuisin kaikesta. Mutta
+uskothan, lieneehän jokainen varma siitä, että hän pääsee vapaaksi?
+Eihän ole mitään todistusta, ei niin mitään todistusta häntä vastaan."
+
+Kuolettavassa tuskassa kiinnitti hän silmänsä isäänsä, mutta tämä kysyi
+tuimasti: "Oletko varma hänen viattomuudestaan?"
+
+Hiljaisella huudahduksella nuori vaimo peräytyi askeleen ja vaipui
+tuolille isänsä viereen. Hän painoi kasvot käsiin ja koko hänen
+ruumiinsa vävähteli ikäänkuin kovista nyyhkytyksistä.
+
+"Ajatteletko lastasi, Anna?" pitkitti hänen isänsä. "Muista häntä ja
+kerro vihdoinkin kaikki, mitä tuona onnettomana iltana on tapahtunut."
+
+Annan kädet putosivat alas ja hänen katsantonsa oli niin kauhistunut,
+kuin jos kaikki manalan hirviöt olisivat häntä yhtähaavaa ahdistaneet.
+Hänen kasvonsa olivat kalmankarvaiset ja ikäänkuin haikiamman tuskan
+alla kivestyneet. -- "Sitä en voi," huusi hän, "ja vaikka kuollakin mun
+täytyisi, en sitä sittenkään voi!"
+
+Peltolan isäntä seisoi neuvotoinna. Hän tunsi itsensä voimattomaksi
+tuon ruumiillisesti heikon olennon suhteen, eikä tiennyt mitään neuvoa
+enemmän kuin tuomari taikka Annan asianajajakaan, kun he kokivat hänen
+salaisuuttaan riistää.
+
+"Isä," lausui nyt Anna äkkiä, samalla kun hän vitkaan nousi penkiltä ja
+isäänsä lähestyen laski päänsä hänen olkapäälleen: "Isä, yhtä minä
+sinulta vielä pyydän. Rakas Jumala taivaassa ei minua niin kovin
+rankaise, että sallisi Yrjön minun tähteni tulla vieläkin
+onnettomammaksi. Mutta kun hän vapaana palajaa kotiin, isä, niin
+tervehdi häntä silloin minulta ja sano, että minä näinä pitkinä
+yksinäisinä päivinä olen ajatellut menneitä aikoja ja että nyt tiedän
+sen olleen minun syyni, kun emme onnellisia olleet. Nyt tiedän pitää
+arvossa hänen määrätöintä hyvyyttään minua kohtaan ja olen hänelle
+siitä kiitollinen. Minä pyydän häntä vihatta minua muistamaan, ja
+toivokaamme, että Jumalan anteeksi-antamus meille kummallekin tulee
+osaksi. Paremman vaimon hän olisi ansainnut, kuin minä olin. Mutta kova
+onni oli meille kummallekin niin määrännyt."
+
+"Tuon kaiken tiedät, etkä kuitenkaan --" Anna tajusi hänen kysyvän
+katseensa. Verkalleen toisti hän: "Enkä kuitenkaan voi muuta."
+
+Vielä tahtoi hän jotain lisätä, mutta ovi heidän takanaan narisi
+hiljaa. Niin nopeasti, kuin ajatus lentää, olivat ne lyhyet hetket
+kuluneet, jotka heille oli suotu yhdessä-oloon ja vanginvartia ilmoitti
+nyt armahtamatta eron-hetken tulleen.
+
+Vaan muutamia yksityisiä sanoja saivat isä ja tytär toisilleen
+kuiskatuiksi ja sitten ottivat he katkerat, surulliset jäähyväiset
+toisiltaan.
+
+Vielä koukistuneempana ja sisällisesti masentuneempana astui Peltolan
+isäntä vankilasta palatessaan kestikievaria kohden, johon hän oli
+korttierinsa ottanut, ja sillä välin istui hänen tyttärensä puisevalla
+tuolilla vankihuoneen hämärässä. Hänen kuumat ja kyynelettömät silmänsä
+tuijottivat sylissä oleviin, ristiinpainettuihin käsiin ja hiljainen
+kuiskutus kuului hänen väriseviltä huuliltaan: "Tämä tuntuu kuitenkin
+vaikeammalta kuin luulinkaan, -- melkein liian vaikealta."
+
+
+VII.
+
+Samean talvipäivän hämärä valo lankesi oikeussalin korkeihin ikkunoihin
+ja valaisi himmeästi vanhanaikuista huonetta, jossa tänä päivänä tuo
+valitettavasti usein harhaileva ihmisellinen oikeus oli tuomitseva
+samoin harhailevia kanssaihmisiä. Yhä pimeämpi oli hämärä ovensuussa,
+josta kuuntelijat ahtaassa tungoksessa tuuppivat toisiaan ja heittivät
+puolittain uteliaita, puolittain syvästi liikutettuja katseita
+sulkuaitauksen yli, joka heidät eroitti siitä osasta salia, jossa
+oikeudenistunnon sija oli, ja jossa tyhjät istuimet odottivat oikeuden
+jäseniä.
+
+Hyvä oli, ett'eivät kanteenalaiset, joiden asiaa tänä päivänä aiottiin
+tutkia, kuulleet niitä solvauksia, jotka joukon seassa kuului
+yhteydessä heidän nimiensä kanssa, eivätkä tienneet kuinka usein heistä
+näinä aikoina oli paikkakunnalla puhetta pidetty, kuinka äärettömästi
+asiaa sinne ja tänne harkittu, jopa siitäkin tuumailtu, kuinka Anna
+Heikkisen voimat kykenivät tekemään tuon kamalan työn, johon kenties
+tuntemattomat seikat olivat hänen saattaneet. Sittenkuin ensimmäinen,
+murhan herättämä kauhistus oli antaantunut, ja maltillisemmat ajatukset
+sijaa saaneet, alkoi yhä useampia ääniä kuulua, jotka päättivät, ettei
+niin viatoin olento, kuin Anna Heikkinen aina siihen saakka oli ollut,
+millään tavalla voinut kohottaa kättään kuolemaniskuun jotakuta
+lähimmäistään vastaan, vielä vähemmin häntä kohden, johon hellemmät
+muistot, ja kenties vieläkin kestävä sydänten taipumus häntä
+kiinnittivät.
+
+Eikö sittenkin, jota enemmän asiaa ajatteli, olisi paljon suurempi syy
+epäluuloon hänen loukattua miestään vastaan? Mutta minkätähden hän
+sitten vaikenee, mitä merkitsee tuo jyrkkä äänettömyys, joka itse Annan
+puolustajatkin saa epäilykseen? Se tosin oli kysymys, johon ei kukaan
+tiennyt vastausta antaa, vaan että tätä vastausta kiitettävällä
+uteliaisuudella odotettiin, sen todisti jo ensi silmäys siihen
+tungokseen asti täytettyyn salin osaan, joka kuulijoille oli määrätty.
+
+Hitaasti löi kello yhdeksää, ilmoittaen siten ajan tulleen, jolloin
+toimitus oli alkava ja kahden ihmisen ajallisesta tulevaisuudesta
+tuomio langetettava. Kohta kellon ensi lyönnillä taukosi äkkiä hälinä
+ovensuussa ja äänetöin mielen jännitys valtasi väkijoukon. Hetken
+ankara vakavuus rammistutti liukkaimmankin kielen, kun tuomari ja
+oikeudesto täsmälleen määrätyllä tunnilla astuivat sisään ja
+tuomari, sittenkuin kaikki olivat istumaan ruvenneet, selkeällä
+äänellä antoi käskyn kanteenalaisten saapuville tuomisesta. Kaikkein
+silmät kääntyivät kuin noiduttuina oveen, josta kohta senjälkeen
+kanteenalaiset, heidän asianajajansa ja vartiansa ilmestyivät. Anna oli
+puettu koristamattomiin mustiin vaatteihin ja hänen vaaleat hiuksensa
+riippuivat alhaalla kahdessa palmikossa. Koko hänen olentonsa, kun hän
+maahan luoduin silmin ja kasvot kalmankalveina ilmestyi uteliaitten
+näkyviin, muistutti enemmän kärsivästä marttyyristä kuin syyllisestä
+pahantekijästä. Kaikkein katsannot osoittivat sääliväisyyttä, mutta
+Anna ei kertaakaan nostanut silmiään maasta, astuessaan verkkaan ja
+horjuvin askelin ovelta oikeuden eteen.
+
+Heti hänen jäljessään oli Yrjö Heikkinen tullut sisään. Hänkin oli
+luonut silmänsä alas, ja synkkä varjo pimensi hänen otsaansa,
+niinkuin hän myöskin nähtävästi koki painaa sitä kovaa ja katkerata
+mielenliikutusta, joka hänen kasvoissaan kuvautui, ja jonka puolisonsa
+kohtaaminen vast'ikään etuhuoneessa oli hänessä vaikuttanut. Hän
+asettui seisomaan jonkun matkaa vaimostaan, ja se levotoin, tuskallinen
+katse, jolla hän nyt loi silmänsä Annaan, osoitti, ettei hän mitään
+lukua pitänyt kuulijoista enemmän kuin oikeudestakaan, vaan että nuo
+kalveat, surulliset kasvot olivat hänelle kaikki kaikessa. Olisiko vaan
+ainoakaan lämmin katse noista suloisista, sinisistä silmistä häntä
+kohdannut! Mutta eikö vastikään etuhuoneessakin ainoastaan välttävä
+kädenliikutus, rukoileva kuiskaus: "Älä hämmennä mun viimeisiä
+voimiani," ollut kaikki, mitä hän oli vastannut miehensä sydämelliseen
+tervehdykseen? Olipa hänestä näyttänyt melkein, kuin olisi Anna
+pöyristänyt häntä nähdessään.
+
+Yrjö Heikkinen veti niistinliinan taskustaan ja pyyhki kylmät
+hikihelmet otsaltaan, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan ja
+katsahti sentähden ylös. Tuomari oli ikään ilmoittanut oikeuden
+tutkinnon alkavan murhajutusta, josta hänen vaimoaan etupäässä
+syytettiin, ja kysyi, josko toisella tai toisella, olisi jotakin
+muistutusta asiassa tehtävänä. Kumpikin antoivat he kieltävän
+vastauksen, ja sitten kuin tuomari oli vannottanut todistajat ja
+varoittanut heitä tarkasti totuudessa pysymään, antoi hän heille käskyn
+astua ulos, kunnes heitä tarvittaessa sisään vaadittaisiin, ja kehoitti
+päällekantajaa lukemaan kannekirjoituksen.
+
+Tämä ei mitään uutta sisältänyt. Vielä kerran siinä kuulijoille
+kerrottiin tapauksen kaikki erityiset kohdat, jotka olivat Annaraukan
+niin kauhean epäluulon alaiseksi tehneet. Häneen kääntyi nytkin
+tuomari, niinpian kuin päällekantaja oli lukemisen lopettanut, näillä
+painavilla sanoilla:
+
+"Minä kysyn teiltä, Anna Heikkinen, tunnustatteko itsenne syylliseksi
+nuorukaisen Tommi Ojalan Suorsakylästä kuolemaan?"
+
+Nuori vaimo nojautui kädellään likellä olevan tuolin karmiin, kun hän
+verkkaan nosti suuret, surulliset silmänsä kysyjään. Tuijottaen katsoi
+hän koko ajan tuomariin, kun tämä kysymystä tehdessään pani erityisen
+painon jok'ainoalle sanalle, ikäänkuin tahtoi hän siten huomauttaa
+häntä hetken tärkeydestä, ja sitten loi hän silmänsä apua anovina
+asianajajaansa. Tämä lähestyi häntä ja näytti kuiskaavan muutamia
+rohkaisevia sanoja hänen korvaansa. Haudan hiljaisuus vallitsi
+huoneessa. Yrjö Heikkinen oli ehdottomasti kumartunut eteenpäin,
+voidaksensa paremmin nähdä vaimonsa kasvoja, ja hänen silmänsä
+riippuivat kuin naulatut Annan ohkaisissa, kalveissa huulissa. Nyt --
+nyt hänen toki jotakin täytyi vastata, nyt ei hän kumminkaan voine
+vaitiololla välttää tuota kauheata kysymystä, joka hänelle tässä
+kamoksuttavassa tilapäässä tehtiin, -- nyt, kun kaikki oli
+kysymyksessä, kunnia ja vapaus, koko hänen ajallisen elämänsä
+tulevaisuus.
+
+Anna painoi päänsä alas rinnalle ja vaikeni. Tuomari uudisti
+kysymyksensä ja asianajaja puhui taaskin puolittain kuiskaamalla
+nuorelle vaimolle vakavia, kehoittavia sanoja.
+
+"Minä pyydän, älkää minulta enää mitään kysykö," lausui Anna nyt
+vapisevalla, tuskin kuuluvalla äänellä ja samalla loi hän silmänsä
+rukoilevina tuohon pöydän takana istuvaan mieheen, jonka terävät
+silmäykset näyttivät tunkeutuvan aina hänen sydämensä syvimpään
+pohjukkaan.
+
+Tuomari katsoi asianajajaan, mutta tämä nosti vaan neuvotoinna
+olkapäitään.
+
+"Minun täytyy teitä huomauttaa siitä, Anna Heikkinen," lausui tuomari
+taas hetken aikaa vaiti oltuaan, "että te, kun kovakiskoisesti
+kiellätte antaa minkäänlaista vastausta, vaan suuresti huononnatte
+asianne. Ainoastaan suorat, totuuden rajoissa vakaasti pysyvät
+vastaukset kaikkiin teille tehtyihin kysymyksiin voivat olla teille
+hyödyksi."
+
+"Mutta tyydynhän niskoittelematta kaikkeen, mitä minusta päätetään,"
+vastasi Anna nyt, työläästi kerättyään kaikki voimansa, ja Yrjö
+Heikkisen kasvoista katosi viimeinenkin toivon säde. Kuulijain parvessa
+kävi hiljainen tohina ja yksityisiä ihmettelemisen, jopa
+hämmästyksenkin huudahduksia kuului heidän seastaan. Semmoista
+vastausta ei vielä koskaan kuultu kysymykseen, johon tavallisesti vaan
+kovalla kiellolla vastattiin. Puhuiko hän hourauksessa vai oliko
+vastauksensa pidettävät myönnytyksenä? Moni läsnäolevista, joka tähän
+saakka oli pitänyt Annan syyllisyyden mahdottomana, alkoi nyt kuitenkin
+sitä uskoa todeksi, sillävälin kuin mainittu kummallinen vastaus
+syvästi liikutti niitä, joiden sääliväisyyttä tuo miellyttävä,
+nöyräluontoinen vaimo oli herättänyt.
+
+Tuomarikin näytti kuuluvan viimemainittujen joukkoon. Ihmeteltävällä
+kärsivällisyydellä teki hän kanteenalaiselle yhä kysymyksiä, joiden
+kautta koki saada häntä järkevämpiin vastauksiin, mutta kaikki hänen
+vaivansa menivät turhiin. Ne tosiasiat, jotka Anna ennenkin oli
+myöntänyt, tunnusti hän nytkin oikeiksi, tunsi myöskin pöydällä olevat
+kultaiset ketjut omikseen, mutta muihin kysymyksiin ei hän mitään
+vastannut.
+
+Tutkimus kävi muuten aivan tavallista uraa, todistajat kertoivat vaan
+tosiasioita, jotka jo aikoja sitten olivat yleisesti tunnetut.
+Valitettavasti oli tässä jutussa monta todistusta syytettyä vastaan,
+mutta ei ainoatakaan, joka olisi puhunut hänen puolestaan, ell'ei
+senlaisena pidetty Katrin antamaa kirjallista kertomusta Annan
+kauheasta tuskasta ja hätäisistä sanoista: "ihan varmaan, minä olen
+viatoin," vähää ennen kuin tuo onnetoin tapaus tuli ilmi.
+
+Todistajain kuulustettua luettiin tämä Katrin antama kertomus, jonka
+hän oli kirjallisesti tehnyt, kun ei kivuloisuutensa tähden kyennyt
+tulemaan saapuville. Mutta näistä himmeistä sanoista voi vaan
+pelastusta toivova sisaren sydän odottaa sanottavaa vaikutusta niihin
+miehiin, joiden vallassa asian ratkaiseminen oli, ja jotka tuskin
+voivat käsittääkään Annan silloisen tuskan kovuutta, kun eivät sitä
+itse olleet nähneet. Aina selvemmin huomasivat he sen tukalan hetken
+auttamattomasti lähestyvän, jolloin heidän tuli julistaa langettava
+tuomio tuon nuoren vaimoraukan yli, jonka kova kohtalo herätti heidän
+syvintä säälimistään, ja jonka, jos hän todella olikin syypää, kenties
+onnettomimmat asianhaarat olivat kysymyksessä olevaan kamalaan työhön
+saattaneet.
+
+Koko oikeuden istunnon ajan, niinkauvan kuin kysymykset yksinomaisesti
+häntä tarkoittivat taikka todistajain kertomukset syytöksellä
+häntä uhkasivat, oli Anna osoittanut suurempaa mielenmalttia ja
+levollisuutta, kuin hänen ensimmäisen silmin-nähtävän liikutuksensa
+suhteen olisi voitu odottaakaan, ja ainoastaan, kun tuomari Yrjö
+Heikkisen puoleen kääntyi ja odottamattomilla, äkkinäisillä
+kysymyksillä koki häntä solmita, näytti tukala levottomuus valtaavan
+Annan mielen; lensipä hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hän tuntui
+helpommin hengittävän joka kerran, kun Heikkinen hätäilemättä ja
+arvelematta antoi ensimmäisen kertomuksensa kanssa täydellisesti
+yhtäpitäviä vastauksia. Tutkimuksen kestäessä oli yleisesti luulo Annan
+syyllisyydestä vakaantunut; nekin, jotka alussa olivat sitä
+mahdottomana pitäneet, eivät enää saattaneet epäillä, vaikka tosin
+jokainen piti luultavana, että asiassa oli lieventäviä seikkoja, joita
+ei tähän saakka vielä oltu selville saatu. Yksin päällekantajakin, joka
+vielä kerran luki kanteen ja loi yleissilmäyksen todistajain
+esiintuomiin tosiasioihin, esitti, ett'ei tässä voitu otaksua murhan
+tapahtuneen vapaalla aikomuksella, vaan että satunnaiset seikat olivat
+kuolettavan iskun vaikuttaneet; mutta tämän viimeisen luuli hän tulleen
+täydesti toteen näytetyksi ja vaati sentähden oikeuden tekemään
+päätöksen asiassa.
+
+Annan asianajajalle tuntui nähtävästi vaikealta puolustaa sitä, jota
+hän ei itsekään vähääkään uskonut. Kun häneltä puuttui minkäänlaisia
+todistuksia Annan viattomuudesta, joilla olisi voinut kuulijainsa
+vakuutusta hämmentää, koki hän kumminkin heidän tunteihinsa vaikuttaa.
+Kauniisti sujuvassa puheessa esitti hän Annan edellistä virheetöintä
+elämää, huomautti siitä kunnioituksesta, joka yleisesti oli langennut
+hänen perheensä osaksi, eikä edes kamoksunut hienosti viitata hänen
+miellyttävään, ylevätä mieltä todistavaan ulkomuotoonsa, ja koki kaiken
+tämän nojalla näyttää Annan syyllisyyttä siveellisesti mahdottomaksi,
+sitä enemmän kun murhatun ja hänen keskinäinen suhteensa ennen oli
+ollut enemmän kuin ystävällinen, sen mukaan kuin useitten todistajain
+kertomuksesta voi päättää. Siihen katsoen hän myöskin huomautti, että
+paljon enemmän oli syytä epäluuloon erästä toista henkilöä kohtaan.
+Lopullisesti vaati hän oikeutta todistusten puutteessa julistamaan
+kanteenalaisen syyttömäksi.
+
+Hänen puheensa sai kyynelet vakavimpainkin miesten silmiin ja
+ovensuusta kuului kovia nyyhkytyksiä. Kaikkein silmät kääntyivät
+säälivinä nuoreen vaimo-raukkaan, jonka kohtalon kenties jo ensi hetki
+kauhistavasti määräisi, sulkien hänet äärettömän pitkiksi vuosiksi
+vankilan muurien sisään ja hävittäen hänen nimensä eläväisten joukosta.
+Hän itse oli kuin marmorikuva, -- niin liikkumattomana seisoi hän,
+kertaakaan nostamatta silmiään maasta, ainoastaan hänen ristiinpainetut
+kätensä puristuivat vetotaudin tapaisesti toisiinsa. Sitä pientä
+liikettä paitse, jota kenties ei kukaan muu huomannut kuin hänen
+miehensä, olisi voinut epäillä, josko hän ylipäätään oli sanaakaan
+tajunnut koko puheesta.
+
+Heikkinen oli asianajajan puheesta kärsinyt kuolemantuskia ei
+ainoastaan huolesta Annan kohtalon suhteen, vaan myöskin siitä
+piinasta, nähdä alinomaa vaimonsa sydämen salaisuudet säälimättä
+vedettävän julkisuuden valoon, ja kuulla yhä vierailta huulilta sen
+masentavan tosiasian, että hänen sydämensä oli ennen ollut toisen oma.
+Hengittäminen kävi onnettomalle miehelle vaikeaksi. Hänen sydäntään
+ahdisti, hänestä tuntui kuin täytyisi hänen tukehtua, ja ikäänkuin
+unessa kuuli hän tuomarin käskevän asianomaisia astumaan ulos, siksi
+aikaa, kuu oikeus tekisi päätöksen, mutta -- -- mikäpä nyt tapahtui.
+Oliko hän menettänyt järkensä taikka häikistelikö häntä joku mielen
+kuvaelma? Totta tosiaan, eikö hän selvään nähnyt oikeuden palvelijan
+pikaisilla askelilla, juuri kuin jotakin tärkeätä olisi kysymyksessä,
+rientävän salin poikki ja häiritsevän oikeuden säännöllistä istuntoa
+antamalla erään kirjeen tuomarin käteen ja kuiskaamalla hänelle samassa
+joitakuita selittäviä sanoja.
+
+Heikkinen hieroi silmiään ja kumartui eteenpäin. Ei, unen-näköä se ei
+ollut. Hän näki selvään, kuinka tuomari, nähtävästi kummastuneena, otti
+kirjeen, aukaisi sen ja silmäeli kirjoitusta; kuinka hän sitten kääntyi
+toisiin, sivulla istuviin herroihin ja vaihtoi heidän kanssaan pari
+sanaa, ja kuinka viimein kirje heidän välillään kulki kädestä käteen ja
+antoi heille syytä hiljaiseen keskusteluun.
+
+Kuulijain seassa ilmestyi levottomuutta. Hetki oli jännittävä ja
+sentähden jokainen satunnainen tapaus lisäsi mielen kiihkeyttä. "Mitä
+tämä merkitsee? Kirje? Mistä se on tullut?" Suusta suuhun kävivät nämät
+kysymykset ja oven suussa nousi pian tohina, kuin kaukaisten kuohujen
+pauhinasta. Vaan kun tuomari ojensi kätensä, vaatien hiljaisuutta,
+lakkasi melu äkkiä ja kuolon-hiljaisuus vallitsi huoneessa. "Olen tässä
+saanut vastaanottaa pastori H:n kirjoittaman kirjeen," lausui tuomari
+tyyneenä ja vakavasti, "jossa hän sanoo, että kirjeentuoja, jos
+mahdollista on, todistajana kuulusteltaisiin siinä jutussa, joka
+tänäpäivänä on tutkittavana ollut. Äkkinäinen sairauden kohtaus on
+estänyt häntä todistajaa tänne seuraamasta, niinkuin aikomuksensa oli
+ollut. Hänen pyyntöönsä katsoen, ja koska on syytä toivoa senkautta
+saatavan parempaa selkeyttä tässä tärkeässä ja aina vielä himmeässä
+asiassa, päättää oikeus, siitä erityistä tutkimusta pitämättä,
+yksimielisesti myöntää, että poikkeavaisesti puheena oleva todistaja
+vielä tässä istunnossa tulee kuulusteltavaksi."
+
+Samassa antoi hän oikeudenpalvelijalle viittaamalla käskyn tuoda
+todistaja esiin.
+
+Sanomattoman vaikutuksen tekivät nämät tuomarin lausumat sanat
+kuulijoihin. Jokainoan läsnäolevan mieleen lensi aavistus siitä, että
+jotakin tärkeätä oli kysymyksessä, että jotakin uutta oli tuleva,
+kenties jo ensi hetkessä, ja kaikkein silmät kääntyivät oveen; mutta
+sanassa kun se aukeni kuului yhteen äänen yleinen hämmästyksen
+huuto kuulijain parvesta. Todistaja oli -- -- -- vaimoinen henki.
+Epävakaisilla askelilla, pelonalaisesti katsellen ympärilleen astui hän
+oikeuden-palvelijan seurassa huoneesen.
+
+Kanteenalainen, jonka viimeinen tapaus myöskin oli herättänyt
+uneilevasta levostaan, oli tietämättänsä kääntynyt oveen, ikäänkuin
+saadakseen mitä pikemmin odotettua nähdä. Silmät levällään tuijotti hän
+oveen, mutta heitettyään vaan ainoan katseen tulijaan, vaipui hän aivan
+kuin hämmästyksestä kangistuneena likeiseen tuoliin istumaan. Hän oli
+tuntenut Leipuri-Leenan.
+
+Vaimo näytti viimeisinä kuukausina käyneen vuosia vanhemmaksi. Ei hän
+enää astunut entisellä jäntevyydellä, vaan näytti, ehkä hän
+vapaehtoisesti oli saapuville tullut, nyt vastenmielisesti ja
+ainoastaan oikeuden palvelijan hiljaisista kehoituksista lähestyvän
+oikeuden herroja. Kun Leenan papinkirja oli tarkistettu ja hän oli
+tehnyt todistajan-valan, kehoitti häntä tuomari totuuden mukaan kaikki
+kertomaan, mitä hän mahdollisesti tiesi ja tunsi nuoren Ojalan
+kuolemasta.
+
+Magdaleena Jaakontytär pyyhki esiliinan kulmalla silmiään. "Herra
+tuomari," vastasi hän, "minä olen köyhä vaimoparka, mutta joka minun
+vaan tuntee, hän myöskin tietää, että aina olen rehellisellä työllä
+leipäni ansainnut, ja --"
+
+"Minun täytyy teitä siitä huomauttaa, Magdaleena Jaakontytär,"
+keskeytti häntä puheenjohtaja, "että teidän tulee pysyä tarkasti
+asiassa, ja että teidän on vaan minun kysymyksiini vastaaminen. Vielä
+kerran siis, mitä tietoja voitte te antaa niistä seikoista, jotka ovat
+vaikuttaneet Tommi Ojalan kuolemaan?"
+
+Vaimo pyyhki taaskin silmiään ja nytki hätääntyneenä esiliinaansa, eikä
+näyttänyt tietävän mitä vastata.
+
+Tuomari alkoi tuskastua ja veti otsansa ryppyyn. "Te olette tuoneet
+minulle kirjeen papiltanne ja sielunpaimeneltanne, jossa hän minua
+pyytää kuulemaan teidän todistustanne kysymyksessä olevassa asiassa. Te
+olette itse halunneet -- --"
+
+Vaimo kavahti äkkiä ujoudestaan. "Minäkö halunnut?" lausui hän, ja
+ääni, jolla hän sen lausui, oli jo sangen uskalias. "Ei, herra tuomari,
+minä en ole niin mitään halunnut, mutta minun poikani -- --" Hän
+viivähti taaskin. "Minun poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana,
+ja --"
+
+Tuomari näytti vähällä pitäen tykkänään menettävän kärsivällisyytensä.
+"Minun täytyy teitä siitä huomauttaa," keskeytti hän taaskin vähän
+kovemmalla äänellä todistajan puheen, "että siitä seuraa kova
+rangaistus, jos te ilman laillista syytä tässä häiritsette ja
+viivytätte oikeuden istuntoa. Viimeisen kerran minä teitä kehoitan
+pysymään asiassa."
+
+"Mutta, herra tuomari," lausui Leena itkusuin, "olenhan minä asiassa.
+Minun poikani oli Tommin paras ystävä. Olisin totta tosiaan toivonut,
+ettei hän koskaan olisi Tommia nähnyt. Minä vaimoraukka --"
+
+"Hänen paras ystävänsä!" Todistajan sekava puhe näytti äkkiä tuomarista
+merkittävältä. "Mikä mies teidän poikanne on, ja mikä on hänen
+nimensä?"
+
+"Hän on Petter. Petter Leenanpoika Taavettilasta, ja hän on aina elänyt
+rehellisesti; ei kukaan voi hänestä muuta sanoa."
+
+"Hän oli siis ystävyydessä nuoren Ojalan kanssa?"
+
+"Niin oli, herra tuomari. Hän palveli muutamia vuosia renkinä Ojalassa.
+Ja hän oli aina hyvää Tommin kanssa."
+
+"Minkätähden läksi hän palveluksestaan?"
+
+Leena viipyi vastauksella, mutta mieleensä mahtoi juolahtaa papin
+vakava kehoitus, ilmoittaa suora totuus, mitäkään peittämättä, koska
+petos ei häntä kumminkaan enää mihinkään auttaisi. "Ihmiset ovat niin
+pahoja," alkoi hän jälleen. "He nostivat Petteristä kaikenlaisia pahoja
+puheita, sanoivat hänen elävän hurjasti ja viettelevän Tommiakin
+pahaan, ja viimein Ojalaisetkin sen uskoivat ja panivat hänen
+palveluksestaan pois, mutta --"
+
+"Ja hänellä oli senjälkeen kuitenkin yhteyttä talon pojan kanssa?"
+
+"Niin oli, herra tuomari. Se on, hän meni Suorsakylään aina, kun siellä
+jotakin erinomaisempaa kestiä oli. Ja väliin hän hätimmiten kävi Tommin
+kanssa jahdilla."
+
+"Se on, hän kävi salametsästyksellä Tommin kanssa," sanoi tuomari
+kovuudella. "Tutkimuksessa on tullut ilmi, että nuori Ojala viimeisinä
+aikoina oli senlaista harjoittanut. Teidän poikanne häntä siihenkin
+houkutteli?"
+
+"Ihmiset niin sanovat, herra tuomari, mutta ihmiset ovat pahoja," huusi
+Leena kiivaasti. "Kun Tommi pari vuotta oli poissakin näiltä
+paikkeilta, ei Petterini paljonkaan ole hänen kanssaan seurustellut."
+
+"Se ei asiaan mitään vaikuta. Tommi ei niin kaukana oleskellut, ett'ei
+heillä olisi tilaisuutta ollut yhdessä ilkeyksiä harjoitella. Sitä
+paitse Tommi jo kaiken tämän kesää on ollut vanhempainsa luona."
+
+"On herra tuomari, mutta, niinkuin jo sanoin, kävivät he vaan hyvin
+vähän jahdilla, ei kuin siksi nimeksi ja ainoastaan vuoksi, eikä
+Petterini siitä niin mitään hyötynyt. Jos he joskus onnistuivatkin
+saada jonkun onnettoman pienen jäniksen taikka muun laihan eläinkurjan,
+otti Tommi sen aina jyväkuormaansa ja vei kaupunkiin myytäväksi. Oi,
+hän oli aina rahan tarpeessa eikä Petteri siitä saanut merkkiäkään
+nähdä."
+
+"He siis suorastaan pitivät kauppaa ryöstetyllä tavaralla ja jakoivat
+voiton?"
+
+"Jakoivat? Ei, herra tuomari, jakamisesta ei puhettakaan," vastasi
+Petterin äiti, joka, yhä enemmän kiivastuen, tykkänään unhotti
+ensimmäisen pelkonsa ja häminsä. "Ojalan Tommi eli aina riuskasti,
+ja suurilla sanoilla hän kerskasi markoistaan, samoin kuin hän
+Petterillekin lupasi kultaa ja hopeata jok'ainoasta tiedosta, minkä hän
+Anna Heikkisestä toi siihen aikaan, kun tänä vielä oli kotonaan. Mutta
+ei suuret sanat suuta halkaise eikä lupaus taloa hävitä. Kun maksusta
+tuli kysymys, puuttui häneltä aina rahoja ja niin kuittaisi hän tuon
+tuostakin kaikki tyhjillä lupauksilla vaan. Eikä minun poikani saanut,
+ei niin penniä siitä komeasta hirvestäkään, jonka viimeisen kerran
+metsästämässä ollessaan saivat, ja jonka kuitenkin Petter oli ampunut.
+Mutta hänpä jo kyllästyikin alinomaiseen odotukseen ja turhiin
+lupauksiin, ja kun hän tuona onnettomana sunnuntaina läksi
+Suorsakylään, sanoi hän: 'Tänään täytyy Tommin minulle suorittaa
+velkansa, taikka teen minä hänelle semmoiset tepposet, että koko kylä
+siitä puhuu'. Mutta hän ei päässytkään Tommin kanssa selville, kun tämä
+häntä vältti, ja tiesi aina karttaa joutumasta hänen kanssaan
+kahdenkesken. Sentähden Pettteri pistäysi jäljessä, kun Tommi läksi
+Anna Heikkisen kanssa koivukkoon. Hän toivoi siellä saavansa rauhassa
+Tommia puhutella ja tahtoi myöskin tietää, mitä noilla kahdella oli
+koivukossa tekemistä. Ensiksi hän ei tahtonut heitä löytää, mutta kova
+ja kiivas puhe ilmoitti, missä suunnassa hänen tuli heitä hakea, ja kun
+hän tuli lehdikkoa lähelle, näki hän, kuinka Anna Heikkinen juuri
+silloin repäisi jotakin kiiltävää kaulastansa, kuinka hän heitti sen
+maahan ja, tallattuaan sitä jalallaan, pujahti Tommin sivu ja kiidätti
+juoksujalkaa taloa kohden. Petter antoi hänen juosta ja lähestyi siihen
+sijaan Tommia, joka juuri kumartui ottamaan jotakin maasta. Niinpian
+kuin Tommi näki poikani, huusi hän raivoisena: 'Tuletko sinä rosvo taas
+minun tielleni?' 'Hohoo, kuka rosvo on?' sanoi Petter. 'Minä vaadin
+sinulta rahojani ja ellet niitä tänään anna, niin --' Ennenkuin hän sai
+puheensa lopetetuksi, tarttui Tommi hänen kurkkuunsa. Oli juurikuin
+täytyi hänen johonkuhun vihansa puskea. Hän viskasi Petterin maahan,
+kuristi häntä yhä kaulasta, ja herjasi ja soimasi häntä kaikkeen
+syypääksi. Ei minunkaan poikani ole juuri pelkuri ja terveenä ollessaan
+hänessä kyllä oli miestä, mutta sen hän minulle vakuutti, että hän
+silloin luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Ei hän voinut liikahtaakaan
+eikä liioin huutaa apua, ja -- -- totisesti herra tuomari, ei hänen
+aikomuksensa ollut Tommia hengiltä ottaa --"
+
+Leena peitti taaskin kasvonsa esiliinankulmaan, ja tuomarin täytyi
+vakaasti häntä kehoittaa kertomustansa pitkittämään, sillä välin kuin
+salissa muutoin hallitsi niin syvä hiljaisuus, että voi selvään
+kuulla, kuinka kärpänen, jonka ensimmäinen pilven takaa koituva päivän
+säde virkisti uuteen elämään, iloisesti surisi ikkunassa.
+
+"Niin, näette, herra tuomari," jatkoi Leena kotvan aikaa vaiti oltuaan,
+"poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana ja minun, vaimoparan,
+täytyy häntä käsieni työllä elättää, mutta ei se minusta ollenkaan ole
+niin vaikealle tuntunut kuin se, että mun nyt tässä teidän ja kaikkein
+ihmisten edessä täytyy häntä syyttää. Mutta hän ei saanut yöllä eikä
+päivällä vähääkään rauhaa, vaan tahtoi minua antamaan häntä edes ja
+suurella työllä ja tuskalla sain häntä siitä tähän saakka pidätetyksi.
+Kun hän eilen sai kuulla, että asia tänäpäivänä tulisi kenties
+ratkaistuksi, valitti hän kaiken yötä sielunvaivoissa eikä enää mikään
+auttanut, vaan minun täytyi tän'aamuna lähteä pastorin luokse ja --"
+
+"Magdalena Jaakontytär," keskeytti puheenjohtaja taaskin
+malttamattomana, "minun täytyy teitä huomauttaa --"
+
+"Kyllä, kyllä, herra tuomari, täytyyhän mun kaikki ihan täsmälleen
+kertoa, sillä sen olen Petterilleni luvannut. Kun siis Tommi häntä
+kuristi, niin että hän oli vähällä henkensä heittää, onnistui hän
+suurella vaivalla vapaalla kädellään saada puukostaan kiinni ja hän
+pisti sillä vähäisen Tommia, pakoittaaksensa häntä hellittämään.
+Totisesti, herra tuomari, ainoastaan sentähden eikä minkään muun, niin
+on hän pastorillekin sanonut, ja samassa tunsi hän Tommin käsien
+irtautuvan. Petter veti vähän henkeä ja hyppäsi ylös, silloin, silloin
+makasi toinen veressään hänen edessään, eikä voinut enää kuin korahtaa.
+Poikani kamastui. Hän heitti veitsen syrjään ja riensi kauas ja aina
+kauemmaksi hirmupaikan läheisyydestä, niin pitkälle, kuin jalkansa vaan
+voivat häntä viedä. Tultuaan vihdoin virran rannalle, heittäytyi hän
+ajattelematta, palavana kuin oli, veteen, ui toiseen rantaan ja juoksi
+taaskin eteenpäin, ja aina vaan eteenpäin kunnes viimein hengästyneenä
+ja lähes tunnottomana tuli minun luokseni. Siitä saakka, herra tuomari,
+on hän ollut vuoteen omana ja kärsinyt --"
+
+Kolina ja levottomuus keskeyttivät äkkiä Leenan puheen. Kaikkein silmät
+kääntyivät Yrjö Heikkiseen, joka väkisen tahtoi päästä irralleen ja
+rientää vaimonsa luokse.
+
+"Päästäkää, oi päästäkää minua," huusi hän tuskallisella äänellä.
+"Ettekö näe, että hän kuolee?"
+
+Kaikki katsoivat osoitettuun suuntaan, ja -- toden totta, paitse häntä
+ei kukaan siinä kuumeentapaisessa mielenjännityksessä, jolla Leenan
+kertomusta oli seurattu, ollut huomannut, että kanteenalainen, tuolilla
+istuessaan, oli mennyt tainnoksiin.
+
+
+VIII.
+
+Taaskin hyväili keväimen virvoittava tuulahdus tuota vanhaa ja
+kuitenkin ijäti nuorta, uudelleen elpynyttä maailmaa. Notkein siivin
+kohosi leivonen ylös taivaan loistavaan sineen ja liverteli siellä
+kajahtelevan riemuvirren; virkistyneen maan raitis lemu täytti ilman ja
+avonaisesta ikkunasta virtasi orvonkukan suloinen tuoksu. Valkoiset
+kartiinit, jotka jo kaivan olivat ikkunaa peittäneet, olivat nyt
+vedetyt syrjään, jonkatähden tuulen lauhkea hengähdys estämättä pääsi
+sisään vilvoittelemaan sen nuoren naisen kalveata otsaa, joka,
+mukavassa nojatuolissa istuen, oli kallistanut päänsä sivulle
+asetettuun tyynyyn, jonka yli hänen hajanaiset, vaaleat hiuksensa
+rikkaissa suortuvissa lainehtelivat. Hänen rintansa kohoili ja nauttien
+hengitti hän sisään sitä raitista ilmaa, joka taas kerran monesta
+aikaa loi terveyden kuumoittavan hohteen hänen poskilleen.
+
+"Oi Katri," sanoi hän rullatuolissa hänen vieressään istuvalle
+sisarelleen, nostaen samalla päätään ja luoden silmänsä ikkunasta
+määrättömään kaukaisuuteen. "Katri, minä näen tuolla sinisen taivaan!
+Näen sen ulottuvan kauas, niin kauas kuin silmä kantaa, eikä enää niin
+ahtaasti rajoittuvan kuin vankilan pienestä ikkunasta katsoessani. Minä
+näen vapaan maan, jossa ahkeran maanmiehen aatra kyntää vakoja, näen
+nuoret laihot, jotka levittävät vihannat vaipat vainioille. Näen
+koivujen oksilla pieniä lehden alkuja, -- ja tämä on kaikki mun omaani,
+voin taaskin vapaasti käyskennellä tuolla ulkona, luonnon ihanuudessa
+ja armaan Jumalan lämpimässä päivänvalossa; käsitätkö, mille tämä
+minusta tuntuu?"
+
+Hänen silmänsä hehkuivat, ja ehdottomasti oli hän tulvailevissa
+tunteissaan tarttunut Katrin käteen, mutta tämä hämmästyi. "Anna,"
+huudahti hän, "mitä sinä teet, ja mitä olet tuossa nyt puhunut? Kun
+täytin tahtosi ja annoin ensi kerran nostaa sinut ikkunan luokse, etkö
+silloin luvannut minulle olla tyyni ja hiljainen etkä ollenkaan ruveta
+levottomaksi?"
+
+Hiljaisen ilon hymy ilmestyi tuon nuoren vaimon hienoissa, melkein
+lapsekkaissa kasvoissa. "Älähän sitä kummeksi, jos minä ihastun
+nähdessäni maailman vieläkin noin kauniina," vastasi hän. "Eroitus sen
+välillä, jonka pelkäsin tulevan, ja tämän, joka todenperään on tullut,
+on liian suuri. Minusta tuntuu, kuin tahtoisin lentää kauas tuonne
+taivaan sineen ja --"
+
+"Ei, tuota en voi pitemmälle sallia." Katrin katsanto oli käynyt yhä
+levottomammaksi, ja kun hän näillä sanoilla keskeytti Annan haaveksivan
+puheen, tarttui hän samalla läheisellä pöydällä olevaan kelloon. Mutta
+hänen hoidettavansa esti häntä sitä liikuttamasta.
+
+Hän laski kuultavan valkoiset sormensa Katrin kädelle ja lausui: "Älä
+sitä tee, Katri! Katso minä tahdon olla hyvä, olla kuuliainen ja makaan
+jo hiljaa tässä tyynyllä; kuule mun pyyntöäni äläkä vaadi, että mun
+aina tulee vaieta, että mun yhä tulee painaa sydämeeni sitä, jota en
+enää voi vastustaa. Kun kuumeenhoureista toinnuin unentapaiseen
+tuntemiseen, silloin heikkoudessani halusta nautin hiljaista lepoa,
+antauin ehdottomasti teidän hellään huolenpitoonne ja tunsin siinä
+olevani hyvässä turvassa. Mutta nyt polttavat tuhannet selittämättömät
+kysymykset sydäntäni, ne riuduttavat minun, ellen tohdi niitä sanoihin
+pukea. Vastaa minulle sentähden, Katri, tietääkö -- -- tietääkö nyt
+koko maailma, ett'en ole mikään murhaaja?"
+
+"Tietää, armas lapseni, koko maailma sen jo tietää. Saimmehan
+vastaanottaa niin monta osanottavaisuuden osoitusta, ett'emme enää
+tienneet, kuinka voimme estää ihmisiä häiritsemästä meitä sinun
+hoidossasi. Ja mikä on vielä merkillisempää, nyt ei kukaan sano
+kantaneensa tuota surkeata epäluuloa."
+
+Annan huulet vetääntyivät hienoon hymyyn. "Oi, se on hyvä," vastasi hän
+hiljaa, "Mutta sano minulle myöskin, Katri, kuinka Leipuri-Leenan pojan
+on käynyt? Ovatko he hänenkin sulkeneet vankilan pimeään, kamalaan
+suojaan?"
+
+Katri pudisti päätään. "Petter," kuului vastaus, "kuoli muutamia päiviä
+sen jälkeen, kuin sinä vapautettiin ja sitten kuin hän oikeuden
+herroille ja todistajille oli itse vielä tehnyt täydellisen
+tunnustuksen. Kun häntä oikeudenistunto-päivänä omantunnon vaivat
+pakoittivat pastorille rikostaan kertomaan, ei heillä ollut siihen enää
+aikaa, koska tahtoivat saada Annan viattomuuden oikeuden herroille
+ilmi, ennen kuin kenties väärä tuomio olisi langetettu. Pastori, joka
+sattui olemaan pahoinvoipa, ei voinut Leenaa seurata kaupunkiin, vaikka
+hän halusta olisi tahtonut sen tehdä. Mutta kun hän ei voinut Leenaan
+luottaa, lähetti hän uskotun miehen hänen mukaansa, jonka tuli Leenaa
+seurata, kunnes hän oli saapunut oikeaan paikkaan ja antanut
+kirjoituksensa oikeuden palvelijalle. Ja silloin, Jumalan kiitos, tuli
+apu kamalimmassa hetkessä."
+
+Katri vaikeni taaskin, mutta Anna, joka sydämeensä oli kätkenyt hänen
+sanansa, niinkuin kukkanen kätkee virvoittavan kastehelmen, katsoi
+rukoillen häneen. "Kerro enemmän, Katri," sanoi hän. "Mielessäni
+vivahtelee niinkuin unen-näkönä vähäisen siitä, kuin senjälkeen
+tapahtui, mutta tarkkaan en mitään tiedä, en edes sitäkään, millä
+tavoin tänne tulin."
+
+Katri katsoi miettivänä ja huolellisna sisarensa liikutettuihin
+kasvoihin, hänen hehkuviin silmiinsä, jotka niin suurina katsoivat
+häneen noista kalveista, laihtuneista kasvoista. Kernaimmin olisi hän
+lähettänyt hänet jälleen levolle, mutta käsitti kuitenkin, että
+mietteet, jotka hiljaisuudessa kalvaavat ja työskentelevät, helposti
+voivat vaikuttaa vaarallisemmin kuin suoraan puhutut sanat.
+Levollisella ja ystävällisellä tavallaan aikoi hän sentähden uudelleen
+kertoa, kuinka heille oli mahdotointa jäädä kotiin tuona surullisena
+päivänä, jolloin Annan tulevaisuus oli määrättävä, kuinka hänkin,
+huolimatta ruumiillisista vaivoistaan oli antanut rahdata itsensä
+kaupunkiin, viettääkseen vanhempainsa kanssa sitä päivää pelossa ja
+epätoivossa erään siellä asuvan sukulaisen luona. Hän kuvaili elävästi
+heidän kaikkein riemullisen ihastuksen, kun Ville, joka eräässä
+nurkassa kuulijain takana oli seurannut oikeuden tutkimusta, oli
+syöksynyt sisään, tuoden ensimmäisen tiedon todellisen murhaajan
+ilmisaamisesta, ja sitten heidän hirveän peljästyksensä, kun Anna kohta
+senjälkeen, niinkuin näytti, hengetöinnä kannettiin huoneesen, sekä
+koko perheen epätoivoisen neuvottomuuden huomatessaan, että hän,
+sittenkuin hän työllä ja tuskalla oli saatu tointumaan, makasi
+tunnotoinna kuumeen houreissa. Vielä kertoi Katri, kuinka he vihdoinkin
+tulivat siihen päätökseen, ett'ei häntä vietäisikään Suorsakylään,
+jossa muistot viimeisistä tapauksista varmaankin vaikuttaisivat hänessä
+levottomuutta, vaan suoraan Heikkilään, ja kuinka äiti ja Yrjö olivat
+häntä hoitaneet siinä kovassa, vaan nyt onnellisesti voitetussa
+taudissa, johon hän senjälkeen sairastui.
+
+"Sen hyvin tiedän," vastasi Anna. "Äidin lempeät kasvot vaikuttivat
+aina rauhoittavaisesti minuun, ja hänen koskentansa teki minulle niin
+hyvää."
+
+"Ja kuitenkin," -- sisaren älykkäät silmät kiintyivät melkein
+tuskallisesti tutkivalla katseella Annaan, -- "kuinka olisi äiti tullut
+toimeen, kuinka olisi hän yksinään voinut siinä kestää, ell'ei Yrjön
+vahvat käsivarret ja väsymättömät voimat olisi yöt ja päivät olleet
+hänelle uskollisena apuna!"
+
+Anna ei mitään vastannut. Hän loi vaan silmänsä maahan ja huulien
+ympärillä hytkähteli ikäänkuin pidätetty suru, jonkatähden Katri
+kiiruhti jatkamaan: "Ja kun vihdoinkin taudin valta oli murrettu, kun
+äiti ei enää voinut olla kotoa poissa, silloin täytyi sinun tyytyä
+siihenkin, että minä raukka edes olin täällä sun rattonasi ja autoin
+sinua saamaan loppua niistä äärettömän pitkistä hetkistä, joina sun
+vielä sen jälkeen täytyi avuttomana virua vuoteella. Jumala tosin
+tietää, kuinka katkeralle se minusta tuntui, kun en koko tänä kovana
+aikana ole voinut enempää tehdä."
+
+"Sinä armas, uskollinen sydän!" Anna sulki Katrin käden omiinsa ja
+katsoi häneen kiitollisesti hymyellen. "Niinkuin et sinä muka tietäisi,
+mistä arvosta sinun läsnä-olosi ja puhuttelusi minulle ovat! Ja
+niinkuin et tietäisi olevasi meidän kaikkein turva ja neuvonantaja.
+Tule, auta minua nytkin. Tule hyvin lähelle, sillä minun täytyy sinulta
+jotakin kysyä, ja pelkään sitä tehdessäni omaa ääntäni."
+
+Katri vieritti tuolinsa niin likelle sisarensa tuolia kuin hän vaan
+suinkin voi ja kallisti päätään kysyvällä katseella silmissään alas
+häntä kohden. "Katri," alkoi Anna taas, "sittenkuin olen paranemaan
+ruvennut, tulee Yrjö aina harvemmin luokseni ja viimeisinä aikoina hän
+tuskin ollenkaan on täällä käynyt."
+
+"Mutta tiedäthän, lapseni, ett'ei hän tänään ole kotona, että hän jo
+eilen läksi Suorsakylään, vanhempia tervehtimään ja viemään heille
+tarkkoja tietoja sinun terveydestäsi, niinkuin hän oli äidille
+luvannut."
+
+"Sen tiedän, Katri, ja tiedän myöskin, että hän minä hetkenä hyvänsä
+saattaa tulla kotia, että hän silloin tuo minulle terveisiä isältä ja
+äidiltä, kysyy hyvin kohteliaasti, kuinka terveyteni laita on ja lähtee
+taas heti sanomatta mulle ainoatakaan sydämellistä sanaa."
+
+"Halajatko sitten häneltä semmoista, Anna?"
+
+Anna loi katseensa maahan ja hänen pitkissä silmäripsissään heilui
+kirkas kyynel, joka vähitellen niistä erkani, ja vierähti alas hänen
+kalvealle poskelleen.
+
+"Älä sitä oudoksu," jatkoi Katri, "jos Heikkinen täältä vetääntyy pois.
+Kenties luulee hän, senjälkeen mitä on tapahtunut, olevansa sinulle
+vastenmielinen, ja tekevänsä sinulle sillä mieliksi, kun päästää häntä
+näkemästä."
+
+Anna loi kyyneltyneet silmänsä apua anovassa tuskassa Katriin.
+"Luuletko, Katri," kysyi hän, "ettei Yrjö enää ollenkaan minusta pidä?"
+
+Tautinen laski laihan kätensä Annan kultakutriselle päälaelle ja hänen
+silmissään ilmestyi kirkas loiste. "Sitä en toki luulisi, siitä minkä
+olen hänestä huomannut," vastasi hän hymyellen. "Ei hän silloin pitäisi
+sinusta niin hyvää huolta, eikä hoitaisi sinua, niinkuin olen nähnyt
+hänen tekevän."
+
+"Oi, Katri, sano hänelle --"
+
+Anna ei voinut jatkaa, sillä sisaren sormet painoivat hänen huuliaan.
+"Minä en hänelle mitään sano enkä myöskään tahdo enempää kuulla,"
+vastasi hän. "Jos hänelle jotakin pitää sanottavan, lapseni, ja
+varsinkin jotakin hyvää, tulee se sinun itsesi tehdä, ja sen hän tosin
+olisi sinulta ansainnutkin."
+
+Anna katsoi häneen hämillään. Vieno puna lensi hänen kasvoilleen ja
+sitten nojasi hän taaskin päänsä tyynyyn ja loi sanaakaan lausumatta
+silmänsä ulos tuohon raikkaasen keväiseen maailmaan, jossa tuhannet
+siemenet kohosivat toivovina valkeutta kohden.
+
+Katri soitti kelloa. Hän antoi saapuville tulleen palvelustytön sulkea
+ikkunan, sillä aurinko alkoi jo laskea, ja ilma tuntui viileämmältä.
+Muutamia muitakin toimia hän vielä teetti tytöllä ja oli hyvin
+tyytyväinen, kun Anna antaantui hiljaiseen lepoon kaiken
+mielenliikutuksen jälkeen; mutta kun hän jälleen käänsi silmänsä
+lepäävään, viittasi tämä häntä luokseen ja kuiskasi: "Katri, lupaatko
+minulle yhden asian, jota sinulta pyydän?" Ja kun Katri ihmetellen ja
+kysyväisenä häneen katsoi, jatkoi hän: "Kun Yrjö tulee, niin jätä minut
+hänen kanssaan kahdenkesken."
+
+"Mutta, Anna, tänään sinun toki tulee suoda itsellesi lepoa, -- tänään
+vaan vielä!"
+
+Yrjö Heikkisen vaimo tarttui hänen käteensä ja vei sitä sydämelleen.
+"Tunnetkos kuinka levottomasti se sykkii?" kysyi hän. "Jos todellakin
+tahdot minua terveeksi saada, niin älä estä minua lieventämästä sitä
+kuormaa, joka päivä päivältä aina raskaammin mua painaa. Älä minua
+estä, vaan auta minua ennemmin."
+
+Katri katsoi häneen pitkään ja tiedustellen. "Ei, minä en tahdo sinua
+estää," sanoi hän sitten, "ja Jumala antakoon armossaan sinun löytää
+oikeat sanat."
+
+Kun Heikkinen vähän ajan kuluttua palasi kotia ja todellakin tapasi
+vaimonsa yksinään istumassa ikkunan luona, kuului iloinen huudahdus
+hänen huuliltaan.
+
+"Sinä olet vielä ylhäällä, Anna," sanoi hän tervehdittyään. "Voit siis
+hyvin?"
+
+"Oikein hyvin, Yrjö. Olen istunut tässä avonaisen ikkunan edessä, kun
+oli niin kaunis sää, ja raitis ilma on minua virkistänyt. Eiköpähän se
+vaan lieneekin paras rohto?"
+
+"Varmaankin; mutta kun ette vaan olin varomattomia olleet! Missä on
+Katri?"
+
+"Hän -- -- -- minä pyysin häntä menemään vähän levolle, tiedäthän, että
+se hänelle on hyvin tarpeen. Mutta, etkö tahdo istua Yrjö?"
+
+Hänen sanoissaan ja äänessään oli jotakin epävakaista, joka yhteydessä
+hänen ruumiillisen heikkoutensa kanssa tekivät hänen liikuttavasti
+avuttoman näköiseksi, joka syvästi vaikutti hänen mieheensä. "Anna,"
+alkoi hän tuskin vaimoaan lähestyen, "sinä näytät väsyneeltä. Etkö
+tahtoisi mennä levolle?"
+
+Anna pudisti päätään. "Kerro minulle jotakin sieltä kotoa," sanoi hän.
+"Kuinka sinusta pienokaisemme jaksoi?"
+
+Heikkisen kasvot, joihin viimeisenä puolena vuotena monta syvää juovaa
+oli ilmestynyt, valkenivat ihastuksesta. "Oi, Kati oli terve," sanoi
+hän vilkkaasti. "Olisinpa vaan suonut sinun nähneesi, kuinka hän kävi
+iloiseksi minua nähdessään. Se tuntui tosiaankin vaikealta, kun täytyi
+hänet vielä jättää, mutta pelkäsin sen vallattoman sinulle tuottavan
+levottomuutta, ja samaa äitikin arveli."
+
+"Ei minua mikään levottomuus voi niin vahingoittaa, kuin ikävä hänen
+poissa ollessaan. Kyllä sinun kohdakkoin täytyy mennä jälleen häntä
+hakemaan, Yrjö. Tuntuu oikein vaikealle ajatella, että sinun minun
+tähteni pitää olla lasta näkemättä."
+
+Annan äänessä värähteli hellä sointo, joka vaati Yrjöä ehdottomasti
+luomaan silmänsä alas häneen ja hetken aikaa näytti, kuin kumartuisi
+hän, vienompien tunteiden vallassa, alas vaimoaan syleilemään, mutta
+hän pidätti itsensä kuitenkin ja kääntäen silmänsä hänestä loi hän
+katseensa ikkunasta ulos keväiseen luontoon.
+
+"Vanhemmat lähettivät sinulle terveisiä," lausui hän taas hetken
+kuluttua, "ja käskivät sanomaan, että he ja Ville kohdakkoin tulevat
+täällä käymään. Jos tahdot, voisin heille kirjoittaa, että silloin
+toisivat pikku Katin mukanaan."
+
+Anna nyykäytti päätään. "Kuinka isä voi?" kysyi hän.
+
+"Vallan hyvin. Oikeinpa ilokseen näkee, kuinka suoraksi hänen selkänsä
+taas on käynyt. Mutta paljon lempeämmäksi on hän käynyt luonnoltaan, ja
+voitko arvata, mistä hän eilen tuli, juuri minun Suorsakylään
+saapuessani?"
+
+Anna nosti silmänsä odottavalla katseella.
+
+"Ajattelepas, hän tuli Ojalasta. Niille onnettomille on asuminen
+Suorsakylässä käynyt vastenmieliseksi. Sanotaan myöskin heidän
+toimeentulonsa niin huonontuneen, että taitaa myllykin heiltä mennä. He
+tahtoisivat siitä nyt kunnialla päästä ja sitten muuttaa, ja sinun
+isäsi se on, joka heille on ollut apuna neuvolla ja työllä. Sinun
+vapauttamisesi jälkeen oli hän ensiksi mennyt heidän luokseen. Olisiko
+sitä koskaan voinut uskoa?"
+
+Anna sitä ihmetteli vähemmin, kuin hänen miehensä nähtävästi oli
+luullut. "Tapaukset, jotka ankarasti meidän elämäämme koskevat, voivat
+meitä tosin muuttaa," sanoi hän. "Yrjö -- --"
+
+"Mitä tahdot, Anna?"
+
+Olisiko hänen kysymyksessään ollut rahtuakaan enemmän kehoitusta! Anna
+raukka keräsi kaikki voimansa. "Yrjö," alkoi hän taaskin, "tahtoisin
+sinua vähän puhutella. Istu tänne minua likelle, ihan likelle ja oikein
+niin, etten näe sun kasvojasi, sillä kun tunnen että minuun katsot, en
+tahdo sanaakaan saada sanotuksi, ja kuitenkin on minulla sinulle paljon
+puhumista. Noin, Yrjö, nyt on hyvä!"
+
+Anna oli vetänyt Yrjön käden kaulansa ympäri ja saanut hänen siten niin
+likelle, että voi nojata päänsä hänen rintaansa, ja Yrjö, jonka
+selittämättömät tunteet valtasivat, seurasi vastustamatta hänen
+tahtoansa. "Yrjö," alkoi Anna uudelleen, "menneen ajan kauhistus ja
+Tommiraukan varjo eroittavat meitä toisistamme, seisovat meidän
+välillämme kuin uhkaava haamu, ja ainoastaan ehdotoin julkitotisuus
+minun puoleltani voi meidät siitä vapauttaa. Yrjö, paljon on sinulla
+minulle anteeksi annettavaa, enkä tiedä, voitko sen koskaan täydestä
+sydämestäsi tehdä. Kuule mua ensin ja tuomitse mua sitten."
+
+Hän alkoi, alussa vapisevalla, mutta vähitellen yhä vahvemmalla äänellä
+kertoa, kuinka kaikki oli käynyt, ensimmäisestä rakkaudestaan alkaen
+aina myöhempiin taisteloihinsa. Ei hän mitään peittänyt, ei vähääkään
+itseään säästänyt, vaan kertoi tarkkaan kaikki tuohon onnettomaan
+tapaukseen saakka. "Oli juuri kuin joku tauti minussa," lopetti hän,
+"tuo Tommia alituisesti ajatteleminen, mutta usko minua, jo viimeisessä
+keskustelussamme ja silloin, kun viskasin ketjuni hänen eteensä, tunsin
+sydämessäni olevani ijäksi hänestä eroitettuna, tunsin, että jok'ainoa
+side välillämme oli ainiaaksi katkaistu. Oli kuin joku vaikutus
+ylhäältä, joku äkkinäinen herätys, joka hänen hurjasti raivotessaan
+johdatti mieleeni sinun tyynen, luottamusta herättävän olentosi. Jo
+silloin, Yrjö, olisin hakenut turvani sinun luonasi, olisin kaikki
+sinulle tunnustanut, ja silloin -- silloin piti niin onnettomasti
+käymän. Ja kun sitten myöhemmin istuin vankilassa, kun luulin ijäksi
+kadottaneeni elämäni onnen, silloin kävi minulle noina äärettömän
+pitkinä öinä selväksi, mitä olin kadottanut. Silloin tunsin kalvaavan
+ikävyyden, kun muistelin lasta ja sinua, Yrjö. Minun täytyi pysyäkseni
+tunnossani, säilyttääkseni voimiani siihen, jonka luulin tehtävänäni
+olevan. Ja minä taistelinkin, taistelin, vaikka epätoivo oli sydämeni
+valloittanut, siksi, kuin Jumala itse lähetti minulle päästösanan,
+ja vieraat huulet ikäänkuin taivaallisena sanantuojana minulle
+ilmoittivat sinun viattomuutesi. Sinä hetkenä valtasi minut äärettömän
+onnellisuuden tunne, joka vei viimeisetkin voimani ja löi minun maahan
+tainnoksiin."
+
+"Oi, Anna," huusi Heikkinen hämmästyneenä kavahtaen istuviltaan.
+"Luulit siis --"
+
+"Suo minulle sekin, Yrjö, anteeksi," rukoili Anna painaen Yrjön kättä
+otsaansa. "Sinä olit tuona iltana semmoisessa mielenliikutuksessa,
+etten vielä koskaan ollut sinua senlaisena nähnyt. Tiesin myöskin,
+mimmoiseenka raivoon olin Tommin jättänyt. Älä pane sitä pahaksi, jos
+luulin teidän joutuneen taisteloon ja arvelin sinun kätesi joko
+vahingossa taikka vaan henkeäsi varjellessa tehneen tuon onnettoman
+piston".
+
+"Sen luulit," sai Yrjö suuresti liikutettuna sanotuksi, "ja siitä tuli
+sinun puhumattomuutesi, joka meidät kaikki pani epätoivoon."
+
+Anna painoi päänsä alas ja lausui nöyrästi: "Kun kaikkein epäluulo
+kääntyi minuun, luulin siinä huomaavani Jumalan viittauksen, joka siten
+osoitti minulle, kuinka johonkin määrään voisin sovittaa sen rikoksen,
+jonka sydämessäni olin sinua vastaan tehnyt. Sentähden en vastannut
+mitään syytökseen, vaan annoin ihmisten luulla, mitä tahtoivat. Se vaan
+kävi minulle yhä selvemmäksi, että ainoastaan sen kautta voin sinut
+pelastaa, ja säilyttää lapsellemme hänen isänsä ja puhtaan nimensä."
+
+"Oi sinä eriskummainen lapsi," sanoi Yrjö, painaen häntä vahvalla
+käsivarrellaan lähemmäksi rintaansa. "En tiedä, tuleeko minun enemmän
+ihmetellä sinun alttiiksi antamustasi ja ylevämielisyyttäsi taikka
+sinuun suuttua, kun saatoit luulla minun ottavani semmoista uhria
+vastaan. Että saatoit sen luulla, sitä en sulle ikinä voi anteeksi
+antaa."
+
+"En minä sitä puolta asiasta ajatellut, Yrjö. Vedin vaan aina mieleeni,
+että sinä olit ollut parempi isä lapsellemme, kuin mitä minä syntisine
+ajatuksineni olin voinut olla hänelle äitinä; sentähden olit sinä
+hänelle säilytettävä. Ja uin, Yrjö," -- hän nosti arasti lempeät
+sinisilmänsä, joissa kaksi kirkasta kyyneltä välkkyi, ylös ja loi ne
+mieheensä, "nyt -- ellet minua nyt, kun kaikki tiedät, tahdo hyljätä,
+olen totisesti paremmin velvollisuuteni täyttävä, kun rakkaus ne
+minulle helpoiksi tekee."
+
+"Rakkaus, Anna?"
+
+Hän kesti Yrjön tutkivan, syvän ja vakaan silmäyksen vähääkään
+liikuttamatta silmäluomiaan ja suloinen hohde lensi hänen poskilleen.
+"Niin, rakkaus, eikä ainoastaan rakkaus lapseemme. Sydämeni iloinen
+riemuhuuto kuullessani sinun viattomuutesi, se turvallisuuden tunne,
+joka minun valtasi, kun tiesin sinun noina pitkinä kivun ja tuskan öinä
+valvovan vuoteeni ääressä, taikka kun sinä käsivarsillasi kannoit minua
+toisesta vuoteesta toiseen, ilo, joka heräsi sydämessäni, kun kuulin
+sinun askeleesi, eivätkö ne -- --"
+
+Yrjö kumartui alas ja suuteli häntä. "Ja kuitenkin, Anna," sanoi hän,
+"et tahtonut minua nähdäkään, silloin -- --"
+
+"Silloin tuo verinen varjo vielä seisoi meidän välillämme," keskeytti
+Anna. "Se oli surullinen, synkkä, kauhea aika. Yrjö, pidäthän minusta
+vielä pikkuisen, ja autathan vaimoraukkaasi ja olet kärsivällinen,
+vaikka hän ei olisikaan heti semmoinen, kuin hänen tulee olla?
+Ethän käsitä minua väärin, vaikka vieläkin vuodatan sääliväisyyden
+kyynelen Tommiraukan tähden ja murheella ajattelen hänen surullista
+kohtaloansa?"
+
+Heikkinen suuteli häntä taaskin hymyellen ja puhui sitten kaikkea
+rauhoittavaa ja lohduttavaa, mitä uskollinen sydämensä hänelle johdatti
+mieleen. Mutta Anna jatkoi: "Sinun tulee kirjoittaa vanhemmille ja
+pyytää heitä tulemaan hyvin pian, että voin heiltäkin rukoilla anteeksi
+sitä suurta huolta, jota he minun tähteni ovat saaneet kärsiä, ja
+silloin tuovat he pikku Katin mukanaan, ja Katri jää vielä meidän
+luoksemme, ja joka vuosi täytyy heidän antaa hänen muutamia kuukausia
+olla täällä."
+
+Niin hän yhä vaan puheli eikä ollenkaan muistanut, että Katriraukka
+viereisessä huoneessa kärsi odotuksen ja epätiedon vaivoja, siksi kuin
+hänen levottomuus viimeinkin pakoitti tekemään niistä lopun. Hän pyysi
+palvelustyttöä auttamaan häntä ovesta ja, kun hän, hiljaa tuoliaan
+pyöritellen, vitkaan heitä kumpaakin lähestyi, kun hän, heidän vielä
+häntä huomaamatta, näki täydellisen rauhan ja sovinnon kuvan edessään,
+silloin painoi hän ehdottomasti kätensä ristiin, nosti silmänsä ylös
+taivasta kohden ja lausui sydämessään: "Minä kiitän Sinua, Jumalani!
+Tästälähin, sittenkuin tämän hetken olet minulle suonut, jolloin
+sydämeni kevennetään suurimmasta katumuksen ja tunnonvaivojen
+kuormasta, tästälähin en enää koskaan ajattele, että elämäni on kurja,
+ilotoin ja toivotoin."
+
+
+
+
+RADAN VAIHTAJA
+
+
+Kukkivien omenapuiden keskellä on pieni valkoinen kivihuone kätkettynä.
+On varhain aamulla, niin varhain, että jok'ainoassa korressa vielä
+kirkkaat kastehelmet kimaltelevat. Kaikki on valoisata, luonto
+hymyilee, näyttää tulevan ihana päivä.
+
+Tuon pienoisen majan ovi avataan ja kynnyksellä nähdään parhaassa
+iässään oleva mies. Hänen huulensa hymyilevät, hänen silmänsä säihkyvät
+pelkästä tyytyväisyydestä. Samassa yksi noista suurimmista omenapuista
+vähän tärisee ja kätköstään sen takaa pilkistää, kuin keijukainen,
+ihana, valkokutrinen lapsi, vähäinen tyttönen, joka ystävällisesti
+kurottelee pieniä käsiään. Runsaasti nyt vaihdetaan hyväilyksiä ja
+suuteloita isän ja lapsen välillä. Viehättävämpää onnellisuuden kuvaa
+tuskin voitanee ajatella.
+
+-- Kuule, Celina, -- lausuu isä, kääntyen tupaan päin -- saanhan
+tänäpäivänä ottaa tuon pienokaisen mukaani?
+
+Hänen tätä lausuessaan ilmestyy kynnykselle kaunis vaimo, valkeaverinen
+niinkuin lapsikin, mutta hiukan kalveampi.
+
+-- Nytkö taas! -- vastaa hän veitikkamaisella alakuloisuudella.
+
+-- Mitä, nytkö taas? Eilenhän oli pyhä, etkä sinä senlaisina päivinä
+anna minun...
+
+-- En, sillä Annan täytyy tottua kirkossa käymään.
+
+-- Sitä en olekkaan koskaan vastaan väittänyt, -- vastasi isä -- mutta
+tänäpänä onkin arkipäivä -- anna hänen siis tulla mukaani!
+
+-- No menköön sitten, koska sinun kerran aina täytyy hänet saada.
+
+-- Älä sano niin! Ja'ammehan siinä suhteessa aina oikeuden mukaan.
+
+-- Kyllä, niinkuin sinulla on tapana jakaa.
+
+Pikku tyttönen seisoi vallan totisena vieressä ja kuunteli tätä
+keskustelua. Hänen silmänsä lensivät toisesta toiseen vanhempain
+välillä, ja kun oikea kätensä vielä oli isän kädessä, tarttui hän
+vasemmalla äidin käteen, jakaen siten lapsellisen rakkautensa tasan
+kummallekin.
+
+-- Kun tietäisit -- pitkitti isä -- kuinka pian aika kuluu, kun hän on
+luonani!
+
+-- No, etkö luule minun sitä tuntevani! Juuri kuin ei minulle aika
+tulisi hirmuisen pitkäksi, kun en puoleen päivään saa häntä nähdä!
+
+-- Oih, onhan sulla niin paljon toimimista täällä kotona!
+
+-- Entä sinulla, oletko sinä työtönnä!
+
+Ja samassa kumartuvat sekä isä että äiti yhtähaavaa -- ikäänkuin olisi
+sama ajatus äkkiä kummankin mieleen juohtunut -- ja kietovat molemmat
+käsivartensa armaan pienokaisensa ympäri, joka tästä suosion
+osoituksesta näyttää olevan sangen hyvillä mielin.
+
+-- Pienokaisemme saa asian ratkaista -- lausuu nyt äiti.
+
+-- Niin -- lisää isä -- hänen mieltänsä minäkin tahon noudattaa.
+
+Ja ikäänkuin liittonsa vahvistukseksi painoivat he suutelon lapsen
+huulille ja purskahtivat makeaan nauruun, johon lapsikin yhtyi.
+
+-- No, Anna, mitä sanot?
+
+-- Minäkö, äiti! -- kysyy tyttö yhä nauraen.
+
+-- Mitä mieluimmin teet, jäätkö kotiin äidin luokse, vai menetkö isän
+kanssa rautatielle?
+
+Lapsi katsoi vanhempiinsa vuoron perään eikä virkannut sanaakaan.
+Mielellään olisi hän mennyt isän kanssa, sillä olihan siellä varsin
+hauskaa, kun sai juoksennella vahtihuoneen ympäri ja kaivaa pienessä
+ryytinmaatarhassa, jonka isä oli sinne laittanut. Mutta äiti sitten.
+Niin, äiti oli aina Annalle niin hyvä ja täytti aina hänen tahtonsa,
+eikä Anna sentähden tahtonut äidinkään mieltä pahoittaa.
+
+-- No, mutta vastaa nyt! -- lausui isä -- Minä annan sulle...
+
+-- Ei kiitos, se ei käy päinsä -- keskeytti vaimo -- et sinä saa häntä
+lahjoilla viekoitella.
+
+-- Etkö sitten saata sanoa, Anna...
+
+-- Minä -- en tiedä -- -- --
+
+-- Mutta tulet varmaankin hyvin mielelläsi isän mukaan?
+
+-- Tulen, hyvin mielelläni.
+
+-- No, kuinka äidin kanssa sitten käy? Hänestä et sinä ollenkaan pidä?
+-- kysyi äiti.
+
+-- Pidän kyllä, paljon, oikein paljon.
+
+Näin jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sen pitemmälle ei tultu.
+Tyttö itsekin alkoi jo käydä levottomaksi. Hänen äskeinen ilonsa oli
+hämmentynyt, sillä hän hyvin ymmärsi, ettei hän yhtähaavaa voinut olla
+vanhemmilleen kummallekin mieliksi, ja kyynelet alkoivat jo nousta
+hänen silmiinsä. Äidin hellä katse sen kuitenkin tuota pikaa huomasi,
+ja hän antoi sentähden myöten.
+
+-- Ota hänet sitten! -- sanoi hän miehelleen -- se on parempi, kuin
+että saisimme hänen vielä itkemään.
+
+-- Ei, Celina -- toisti mies -- pidä sinä sentään tyttönen luonasi;
+sinä pidät hänen vielä parempana kuin minä.
+
+-- Päinvastoin, ystäväni, sinun kanssasi hänen tulee mennä.
+
+Ja väittely oli vähällä alkaa uudelleen. Viimeinkin ottaa isä Annan
+käsivarrelleen ja lapsen kosteat silmät kirkastuivat jälleen. Ennen
+lähtöään syleili mies vaimoaan.
+
+-- Puolenpäivän aikaan -- lausui hän -- tulet Annaa hakemaan.
+
+Nämät sanat saivat äidinkin kasvot selkenemään, ja hän suuteli
+sydämellisesti isää ja lasta. Sitten läksi isä menemään, kantaen lasta
+käsivarrellaan. Tiellä leikki lapsi isänsä sakean parran kanssa, jota
+hän armahtamatta repi, ja kun isä väänsi suutansa, osoittaakseen että
+se muka tekisi kipeätä, nauroi hän vaan sydämestään ja tempaisi
+vieläkin kovemmin.
+
+Muuten tänlaiset kohtaukset näiden ihmisten kotona eivät ollenkaan
+olleet tavattomia. Kuusi vuotta olivat he yhdessä olleet, ja heidän
+naimisensa oli mitä onnellisimpia; ainoastaan pienestä lapsestaan he
+joskus vähän kiistelivät. Isä väitti, että hän liian vähän sai lasta
+haltuunsa, ja äiti taas, että hän siinä suhteessa aina tuli vahingolle;
+mutta kiista loppui joka kerran kolmikkoiseen: suuteloon, sillä Anna
+aina lopuksi tarjosi pienen suunsa kummallekin rauhansopimuksen
+vahvikkeeksi. Mutta isä kävi kuitenkin päivä päivältä siinä suhteessa
+aina vaativammaksi, vaikka äitikin kyllä koetti puoliaan pitää.
+
+Eräänä aamuna oli isä ottanut lasta kädestä ja aikoi kaikessa
+hiljaisuudessa lähteä hänen kanssaan menemään. Mutta vaimo tuli samassa
+sisään. -- Mitä -- puhkesi hän vähän nurpeillaan sanomaan -- aiotko
+ottaa hänen mukaasi, minulle sanaakaan virkkamatta?
+
+Hämillään ollen väitti mies sen olleen pelkkää leikkiä vaan, he olivat
+muka aikoneet mennä piiloon puiden taakse ja antaa äidin heitä sieltä
+etsiä.
+
+-- Jokohan mun tulee se uskoa? -- kysyi äiti ja näytti vähän epäilevän.
+
+-- Kun sen kerran sanon, niin voit siitä myöskin olla varma.
+
+-- Mutta kuule nyt yhtäkaikki! -- pitkitti vaimo. -- Anna alkaa tulla
+jo vanhemmaksi, mutta joka päivä käy hän yhä vallattomammaksi ja
+hurjemmaksi. Voisi jo olla vaarallistakin viedä häntä sinne.
+
+-- Mitä tarkoitat? kysyi isä ihmetellen.
+
+-- Tarkoitan vaan, että pelkään koko rautatietä kaikkine koneineen ja
+höyryvaunuineen.
+
+-- Joutavata! Siitä olen varma.
+
+-- Ei se ole niinkään joutavata. Sydäntäni ahdistaa usein,
+ajatellessani, että tyttönen on siellä. Kuinka helposti saattaisikaan
+tapahtua, että tyttö, sinun työssä ollessasi, juoksee tiehensä ja menee
+kiskoille...
+
+-- Älä puhu tuonlaisia!
+
+-- Mutta hän voisi sinusta luopua, juuri kuin olet rataa vaihtamassa.
+Jos silloin juoksisit hänen jälessään, laiminlöisit velvollisuutesi ja
+siitä seuraisi suuri onnettomuus.
+
+-- No, mutta herkeähän jo tuonlaisia puhumasta! Minä pyydän sinua --
+rukoili mies, joka ei vielä koskaan ollut senlaisia tullut
+ajatelleeksi, ja vaimo, kun huomasi miehensä sitä noin paheksuvan, ei
+enää pitkittänyt.
+
+Isä seisoi kauvan äänetöinnä ja tuumiskeli. Viimein hän huudahtaa,
+samalla kuin sulkee lapsen syliinsä: oma, pikku kultaseni! jonka
+jälkeen hän vaimoonsa kääntyen jatkaa: pahasti teit, kun sait minun
+levottomaksi joutavilla puheilla. Vaimo, joka todenperään ei
+uskonutkaan vaaraa niin suureksi, kuin hän sen oli kuvannut, koki
+kaikin tavoin rauhoittaa miestään, ja kiista päättyi viimein nyt,
+niinkuin tavallisesti muulloinkin, siten, että mies mennessään pyysi
+vaimoaan puolenpäivän aikaan tulemaan tyttöä hakemaan.
+
+Vaimo ei sinäkään päivänä unhottanut noudattaa miehensä pyyntöä, mutta
+tuskin oli hän vahtihuoneesta lähtenyt, mennäkseen Annan kanssa
+kotiin, ennenkuin mies taaskin alkoi miettiä vaimonsa aamullista
+puhetta. Tuskin hänen tarvitsi silmiään sulkea, ennenkuin hän oli
+näkevinään Annan kultakutrisen pään höyryveturin rutistamana, ja
+kauhistuneena tuosta kamalasta näystä tarttui hän molemmin käsin
+tuoliinsa. Oi hirmuista, jos hänen täytyisi pikku tyttösensä kadottaa!
+Tuo surullinen ajatus vaivasi häntä sittemmin usein, eikä hän vähään
+aikaan vienytkään enää lasta mukanaan rautatielle. Mutta kun hän
+toisaalta muisteli, miten älykkäästi pieni lemmittynsä aina oli
+pitänyt varalla junan sekä tulon että lähdön ja silloin joka kerran
+pysynyt etäämpänä, alkoi hän taaskin rauhoittua. Onhan lapsi niin
+ymmärtäväinen, vaikka onkin pikkuinen -- ajatteli hän. -- Anna on jo
+niin tottunut tähän kaikkeen, ja vallan se on lapsellista tyhjään
+kiusata itseään tuommoisilla hirmunäöillä.
+
+Kun mies eräänä iltana palasi kotiaan, oli surullinen uutinen tuotu
+vaimolle jo hänen edellään. Tiedettiin, näet, kylässä kertoa
+onnettomuudesta, joka hiljan olisi tapahtunut likeisimmässä rautatien
+pysäyspaikassa. Pikajuna oli käynyt erään työmiehen ylitse, joka oli
+työssä mainitussa paikassa. Illallista syödessä kysyi Celina likemmin
+asiata mieheltään.
+
+-- Onko tosiaankin -- lausui hän -- Simo siinä tilassa menettänyt
+henkensä?
+
+-- Ei olekkaan -- vastasi mies.
+
+-- Mutta niinpä ihmiset sanovat.
+
+-- Se ei ole totta. Simon henki tosin oli vaarassa, mutta
+maltillisuutensa pelasti hänen.
+
+Pikku Anna, joka myöskin istui pöydässä, näytti erinomaisella
+tarkkuudella kuuntelevan tätä keskustelua.
+
+-- Hän ei siis olekkaan kuollut? jatkoi vaimo.
+
+-- Ei kuollut eikä vahingoittunut ja kuitenkin meni juna hänen
+ylitsensä.
+
+-- Mitä sanot? Menikö juna hänen ylitsensä.
+
+-- Meni kyllä, eikä se mitään tavatonta ole. Niin pian kuin Simo
+huomasi junan tulevan, heittäytyi hän heti pitkäkseen tielle ja teki
+itsensä niin kapeaksi kuin mahdollista oli. Kun vaunut olivat kaikki
+menneet, nousi hän jälleen ylös terveenä ja raittiina, niinkuin ei
+mitään kummempaa olisi tapahtunut.
+
+-- Mutta tuopa kuuluu vähän merkilliseltä.
+
+-- Kuinka niin? Olenhan nähnyt hänen ja kuullut hänen itsensä kertovan
+asiasta. -- Ensimmäisessä silmänräpäyksessä kun höyryveturi suhisi
+pääni päällä, sanoi hän, tuntui kovasti kuumalta, mutta sitten ei
+mitään hätää ollut, kävi vaan aika vähän pitkäksi, kun täytyi maata
+siinä niin kauan. Sinä tiedät ettei Simo vähiä säikähdä, ja tuntuipa
+melkein, kuin olisi hän valmis uudestaan tekemään saman tempun.
+
+Illallinen oli nyt syöty, ja pariskunta kävi istumaan huoneen
+edustalle, leikkiäkseen siinä Annan kanssa, niin kauan kun vielä vähän
+päivää oli, jonka jälkeen he menivät levolle.
+
+Pari päivää senjälkeen tuli miehen palvelus-aika muutetuksi; hän sai
+nyt olla yönaikaan työssä. Asiain näin ollen, tuli hänen aina
+seitsemän tienoossa lähteä kotoaan eikä enää voinut tietysti tulla
+kysymykseenkään viedä Annaa mukaan. Mutta eräänä iltana -- se oli
+elokuussa -- kääntyi eräs köyhä vaimo kylässä äkkiä kipeäksi. Haettiin
+sentähden lääkäriä, joka myöskin kirjoitti lääkemääräyksen. "Mutta,"
+sanoi hän tätä antaessaan, "rohto on kaupungissa valmistettava ja nyt
+on jo liian myöhäistä lähteä sinne. Siihen sijaan voisitte mennä
+pysäyspaikan-kaitsijan luokse, jolla on pieni koti-apteeki, ja pyytää
+häneltä vähän eteriä tai laudanumia. Se kuitenkin lieventäisi tuskaa.
+No, kuka teistä lähtee?" -- kysyi hän naapurivaimoilta.
+
+-- Celinan täytyy mennä -- huusivat kaikki yhteen suuhun. --
+Hänen miehensä palvelee rautatiellä ja on hyvissä kirjoissa
+pysäyspaikan-päällikön luona.
+
+Celina otti mielellään asian toimittaakseen. Hän läksi ja otti Annan
+mukaansa. Ensin oli hän aikonut lähteä yksinään ja jättää lapsen
+kotiin, mutta tyttö oli tänäpäivänä ollut tavallista rajumpi ja
+vallattomampi, jonkatähden hän kuitenkin katsoi paremmaksi viedä hänet
+mukanaan, pitääkseen häntä silmällä, vaikka kohta se tulisi vähän
+hidastuttamaan hänen käyntiään.
+
+Tullakseen pysäyspaikan-kaitsijan asumukseen oli hänen käyminen
+miehensä vahtihuoneen ohitse. Päivä oli jo mennyt mailleen, ja vaikka
+länteinen taivaan-ranta vielä hohti purppuran punaisena, alkoivat öiset
+varjot kuitenkin jo laskeutua lakeuksille.
+
+Kun mies näin odottamatta sai nähdä vaimonsa tulevan, paheksui hän
+vähän tämän myöhäistä ulkona oloa ja lausui sen hänelle myöskin
+muutamilla sanoilla, kun vaimo vielä oli jonkun matkan päässä.
+
+-- Vanha Kreeta on kääntynyt sairaaksi -- vastasi Celina -- ja minä
+käyn pysäyspaikan-kaitsijan luokse hakemaan hänelle lääkkeitä.
+
+-- Vai olet sinä senlaisissa asioissa -- lausui mies tyynesti -- luulin
+sun vaan olevan muuten ulkona kävelemässä.
+
+-- Kuinka niin? Senkötähden kun näin hitaasti käyn?
+
+-- Niin juuri.
+
+-- Eihän pikku Anna voi kävellä sukkelampaa, enkä taas millään muotoa
+tahtonut häntä kotiinkaan jättää.
+
+-- Et suinkaan, siinä teit oikein. Mutta tyttö on sinulla vaan
+haittana. Jätä hänet tänne minun luokseni, siksi kuin olet asiasi
+toimittanut.
+
+-- Mielelläni -- vastasi Celina ja kääntyen tyttöön, kysyi hän:
+Tahdotko jäädä tänne isän luokse?
+
+-- Tahdon, ah tahdon! -- huutaa pienoinen käsiään taputellen. Siitä oli
+nyt niin kauan kun hän oli saanut käydä vahtihuoneella, jossa hänellä
+aina oli niin hauskaa ollut.
+
+-- Nosta hänet sitten tänne aidan yli -- lausuu isä.
+
+-- Tässä hän on.
+
+-- Odota kuitenkin hetkinen -- peruutti isä samassa -- tuossa paikassa
+tulee juna ja mun täytyy olla vaihtamassa.
+
+Kun juna oli mennyt, palasi isä aidan luokse, otti lapsen vastaan ja
+kantoi hänen vahtihuoneesen, jossa lamppu oli sytytetty, sillä nyt oli
+jo aivan pimeä, jotta tuskin voi eroittaa noita monia risteileviä
+rautatien kiskoja ulkona.
+
+Noin kahdenkymmenen minutin kuluttua äiti varmaankin palajaisi
+takaisin, ja ajan kuluksi alkoi isä leikkiä Annan kanssa. Tyttö oli
+tänään, niinkuin sanottu, varsin raju ja teki isälle monet tepposet.
+Milloin hän nyki häntä parrasta, milloin nipisti hänen nenäänsä,
+milloin repi häntä tukasta, milloin taas keikkui hänen polvillaan ja
+veti hänen kaulaliinansa auki, taikka pani pienen myssynsä kallelleen
+päähänsä ja kipusi kuin apina isänsä selkään. Sillä välin hän
+lakkaamatta laverteli jos jotakin ja löysi aina uusia vehkeitä. Mutta
+yht'äkkiä oli hän sukkelana kuin kärppä laattialla, ja ennenkuin isä
+tiesi asiastakaan, juoksi hän jo vahtihuoneen vieressä olevaan
+aituukseen. Isä, joka oli nauranut niin että vedet olivat silmissä,
+meni hänen jälessään.
+
+-- Etpä saa mua kiinni, isä -- riemuitsi lapsi.
+
+-- Odotahan vaan, kyllä sinut saan.
+
+-- Koeta sitten -- jatkoi Anna, samalla kun hän yhä väisti isän
+kurotettuja käsiä. Isästä tämä leikki oli melkein hauskempaa kuin se
+tytöstä olikaan. Hän oli unhottanut koko maailman ja ihaili vaan
+lapsensa naurua ja iloisia kujeita. "Täällä, täällä," huusi Anna ja oli
+antaantuvinaan kiinni.
+
+Mutta nyt juoksi tyttö alas radalle ja alkoi hyppiä toiselta kiskolta
+toiselle.
+
+-- Sinne et saa mennä! Ei millään muotoa sinne! huusi hänelle isä.
+
+-- Täällä et saa mua kiinni! -- riemuitsi taaskin lapsi.
+
+Oli, niinkuin sanottu, jo hämy, ja isä, jonka silmiä lyhdyn valo
+häikäisi, voi tuskin eroittaa tuota pientä olentoa, joka juoksenteli
+edes takaisin alhaalla radalla.
+
+-- Mutta missä olet sitten? -- huusi hän hätäisenä.
+
+-- Hae!! -- vastasi lapsi ja nauraa viruutti.
+
+-- Minä suutun enkä enää koskaan leiki Annan kanssa, jos et heti kohta
+palaja tänne.
+
+-- Oh, sinä vaan sanot niin sentähden, kuu et saa mua kiinni.
+
+-- Tulehan nyt jo, joudu! Isä antaa sulle piparkaakkua.
+
+-- Se ei ole totta. Sinulla ei ole piparkaakkua. Tahdot vaan houkutella
+minua piilostani pois.
+
+-- No niin, mutta kuulethan, ett'en minä salli sun jäädä sinne.
+Pikajuna tulee tuossa paikassa kulkemaan tästä ohi.
+
+-- Eipä tule, sinä narraat vaan. Tiedänhän minä, että pikajuna jo on
+mennyt.
+
+-- Mutta sieltä tulee toinen.
+
+Vastauksen asemesta Anna yhä vaan huusi: "koeta saada mua kiinni, isä,
+koeta, jos voit!" Viimein isä huomasi, ett'ei hänelle muu tullut eteen,
+kun juosta tytön jälessä, joka oli mahdollisimman pian tehtävä, jos
+mieli saada häntä vaaran suusta poistetuksi. Hän läksi sentähden siihen
+suuntaan, josta hänen äänensä kuului. Nyt oli jo hyvin pimeä ja Anna
+väistyi aina isän lähemmäksi tullessa. Tämä kävi yhä levottomammaksi.
+Suotta hän ei ollut lastaan varoittanut, sillä junaa todellakin
+odotettiin ja se saattoi jo tuossa tuokiossa saapua paikalle. Kahta
+kiivaammin hän nyt koki tyttöä tavoittaa ja huusi häntä nimestä, jotta
+äänensä meni aivan sorruksiin. Mutta pienoinen vastasi vaan
+sydämellisellä naurulla ja huusi yhä edelleen: "etpä sittenkään mua
+löydä, isä ... koetahan vaan."
+
+Juuri hänen viimeisiä sanoja lausuessaan kuului vihellys. Isälle nousi
+veri päähän; häntä huimasi. Mikä kamala onnettomuus saattaisikaan nyt
+tapahtua! Pysäys-paikassa oli jo tavarajuna ja, ell'ei hän oikein
+vaihettaisi pikajunan kiskoja, törmäisivät ne auttamatta yhteen. Ripeä
+päätös oli tässä tarpeen, ja kerättyään viimeisetkin voimansa huusi hän
+kovalla äänellä: "isä on täällä, riennä tänne Anna!"
+
+Onnetoin lapsi! Entä jos se jo olisi liian myöhäistä. Juna lähenee
+lähenemistään, mutta Anna vaan pitkittää nauruaan, johon höyryveturin
+huokaukset sekaantuvat. Vaistontapaisesti horjuu isä vahtipaikkaansa ja
+valmistautuu velvollisuuttansa täyttämään. "Ei toki," huutaa hän
+raivoisena, "enhän voi tällä tavoin antaa lapseni henkeä altiiksi, mun
+täytyy kokea häntä pelastaa," ja samalla kun hänen silmänsä kokevat
+lävistää pimeyden, nähdäkseen, missä tyttö on, huutaa hän uudelleen:
+"Anna, Anna!"
+
+"Hae, hae!" kuului vastaus. Isä, jonka päässä hiukset nousivat pelkästä
+kauhusta, oli vähällä heittäytyä lähenevän junan alle, kun samassa se
+ajatus juolahti hänen mieleensä, että lapsi kenties ei olisikaan sillä
+radalla, jota juna kulki. Taaskin vaivaten näkövoimaansa keksii hän
+viimeinkin lapsensa. Niin, tuolla hän seisoo, kurottaen käsiään
+isälleen; mutta oi! hän seisoo juuri sillä radalla, jota myöten
+juna tulee vierimään. Miehen olisi tarvinnut vaan vetää kätensä
+vaihettajasta, ja hänen lapsensa olisi ollut pelastettu. Siitä olisi
+tosin seurauksena ollut koko joukko kuolleita ja vahinkoa kärsineitä,
+surevia vanhempia, lohduttamattomia lapsia, mutta pikku Anna olisi
+kuitenkin pelastettu. Hänet tosin lyötäisiin rautoihin, pantaisiin
+kovaan vankeuteen, häneltä otettaisiin virka ja hän julistettaisiin
+kunniansa menettäneeksi! mutta hänen armas lapsensa olisi kuitenkin
+elossa, hän kasvaisi ja tulisi onnelliseksi.
+
+Juna läheni lähenemistään: hän näki sen lyhtyineen liukertelevan
+eteenpäin kuin käärmeen. Vieläkin olisi Anna voinut pelastua. Hänen
+olisi vaan tarvinnut vetääntyä muutamia askeleita taaksepäin, mutta hän
+jäi liikkumattomana seisomaan, silmät kiintyneinä tuohon eteenpäin
+vieriävään höyryveturiin.
+
+-- Anna, Anna, joudu jo tänne, riennä heti paikalla! -- se on minun
+surmani, jos viivyttelet, -- huutaa isä niin kovaa, kuin hän vaan
+suinkin voi.
+
+Jo huomasi tyttökin, ett'ei isä enää leikkiä laskenut, ja jonkunlainen
+pelko lienee hänenkin vallannut. Höyryveturin molemmat lyhdyt
+valaisivat nyt selvemmin. Väristys kävi isäraukalla läpi ruumiin, hän
+tuskin tiesi, missä oli. Ajatukset ajoivat rajusti toisiaan hänen
+aivoissaan, ne lensivät vielä kiiruummin, kuin tuo eteenpäin rientävä
+höyryhepo. Hän muisti nyt entisen nuhteettoman palveluksensa, kuinka
+hän aina oli tunnokkaasti täyttänyt velvollisuutensa ja pannut sen
+edestä kaikki altiiksi. Hän oli tuolta etäämpää kuulevinaan tuon
+kauhean yhteentöyttäyksen, vahingoittuneiden hätähuudot ja kuolevien
+valitukset. Uhraisiko hän nyt yhden ainoan tähden -- ainoastaan pienen
+tyttösen tähden -- niin monta muuta ihmishenkeä, riistäisikö hän
+laiminlyömisellään lapset kenties kuinka monelta isältä. Hänen päätänsä
+huimasi, kylmänhiki valui hänen otsaansa pitkin. Parin sekunnin
+kuluttua oli kaikki jo ratkaistuna; joko surmaisi tuo julma höyryveturi
+hänen pienen Annansa tai useita muita. Mitään kolmatta tässä ei voinut
+ajatellakaan, ell'ei ihmeitä tapahtuisi.
+
+Velvollisuuden-tunto sai isässä kuitenkin voiton. Tavan-mukaisesti hän
+siis tarttui vaihtajan rauta-kankeen. Isän toivottomuus sai väistyä
+sotamiehen uskollisuuden edestä. Hän asettaa vaihtajan kohdalleen. Juna
+menee kauniisti oikeaan rataan, kiitää asemahuoneen ja odotetun
+tavarajunan ohitse, ja poistuu vihellyksellä, joka isäraukan korvissa
+soi kuin ilkkuva riemuhuuto, ja katoaa viimein yön pimeyteen.
+
+Hämmästyneenä, ahdistetulla sydämellä seisoi hän nyt siinä vapisevin
+jaloin ja tuijottavin silmin, pitäen kädessään vielä sitä rautaa, jolla
+hän mielestään oli kauheasti surmannut oman lapsensa. Viimein puhkesi
+hän epätoivoisena huutamaan: "nyt on minun vuoroni kuolla!"
+
+Toinen juna oli nyt tulossa. Hän ottaa kolme askelta eteenpäin, asettaa
+kätensä ristiin rinnan yli ja horjuu. Kimeä vihellys kuuluu. Melkein
+tunnotoinna tarttuu hän kuitenkin uudelleen rautakankeen ja vaihettaa
+tämänkin junan oikeaan rataansa.
+
+Sittenkuin hän tämän oli tehnyt, kuulee hän äkkiarvaamatta takanaan
+rakastetun äänen, suloisemman kuin iloisin soitto. Hän kääntyy. "Paha
+isä, kun ei tahdo leikkiä Annansa kanssa," kuului ääni, ja samassa oli
+pienoinen kietonut kätensä isänsä polvien ympäri. Äkkinäisellä
+liikunnolla tarttuu isä lapseen, painaa häntä sydämelleen ja rientää
+jälleen saadun aarteensa kanssa vahtihuoneesen.
+
+Siellä asetti hän tytön laattialle, otti lampun käteensä ja tarkasti
+häntä. Se oli tosiaankin Anna, hänen pikkuinen rakas lapsensa! Niin
+suurta onnea ei hän kuitenkaan voinut kantaa. Hän pyörtyi ja kaatui
+maahan tytön eteen, joka siitä pelästyi ja alkoi itkeä.
+
+Samassa silmänräpäyksessä palasi äiti asialtaan. Hän oli jo tuntenut
+tyttönsä äänen, tämän huutaessa: "äiti, äiti, minä niin pelkään."
+
+-- Mitä sinä pelkäät? Onko jotakin tapahtunut?
+
+-- Niin, kun isä, -- katso tuolla! Hän äsken kaatui.
+
+Kun vaimo näki miehensä tunnotoinna makaavan laattialla, kiiruhtaa hän
+apua huutaen lähemmäksi, ja kylästä rientää nyt väkeä saapuville.
+Kylänlääkäri tulee myöskin. Hän avasi suonta ja isäraukka tuli jälleen
+tuntoonsa.
+
+Kun mies seuraavana aamuna nousi makuusijaltaan, katseli vaimo häntä
+levottomin silmin. Hänen kasvonsa, joita ennen terve puna kaunisti,
+olivat muuttuneet kalmankarvaisiksi ja vasta aikoja myöten saivat ne
+vähitellen entisen verevyytensä jälleen.
+
+Celina tietysti tahtoi viimeinkin tietää, mitä oli tapahtunut, ja
+miehen täytyi lopullisesti väkisinkin kertoa kaikki. Kun hän itkusilmin
+oli kertonut tuon surullisen tapauksen, sillä välin kuin vaimo
+hyväillen koki häntä lohduttaa, kääntyi hän Annaan ja kysyi puolittain
+nuhdellen: "mutta sano meille, sinä pikku leuhkana, kuinka pääsit,
+ettei juna sinua pannut murskaksi?"
+
+-- Minuako? -- Eikös mitä -- vastasi tyttö iloisesti -- minä tein vaan
+samoin kuin Simokin.
+
+Loppu.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Novelleja ja kertomuksia I, by Various
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA I ***
+
+***** This file should be named 26559-8.txt or 26559-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/2/6/5/5/26559/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/26559-8.zip b/26559-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..8eaa477
--- /dev/null
+++ b/26559-8.zip
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..a46aae5
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #26559 (https://www.gutenberg.org/ebooks/26559)